Taikatalja
Honoré de Balzac (1799–1850)
Balzacin filosofinen romaani kertoo nuoresta Raphaël de Valentinista, joka saa haltuunsa maagisen aasinnahan. Nahka toteuttaa omistajansa jokaisen toiveen, mutta kutistuu jokaisen täytetyn halun myötä vieden samalla palan tämän elinaikaa. Teos tarkastelee inhimillistä intohimoa ja elämän rajallisuutta 1800-luvun alun Pariisissa.
Honoré de Balzacin 'Taikatalja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 936. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
TAIKATALJA
Kirj.
HONORÉ DE BALZAC
Suomennos ('La Peau de Chagrin').
WSOY, Porvoo, 1934.
SISÄLLYS:
I. Talismani.
II. Sydämetön nainen.
III. Kuolemanpelko.
Loppulause.
I
TALISMANI.
Loppupuolella lokakuuta v. 1829 astui nuori mieshenkilö Palais Royaliin juuri kun lain sallimat pelipaikat avattiin; laki suosi pelihimoa verottaen sitä tuntuvasti. Liikoja aristelematta hän kiipesi portaita ja tuli peliluolan ovelle, johon oli merkitty numero 36.
"Herra, hattunne, olkaa hyvä!" huusi kuivalla ja äkäisellä äänellä pieni, kalmankalpea ukko, joka istua kyyhötti pimennossa aitauksen takana, ja nousten samalla seisomaan näytti oikeat roistonkasvonsa.
Kun astuu pelihuoneistoon, niin alkajaisiksi laki riistää tulijalta hatun. Onkohan se evankeliumia ja Kaitselmusta muistuttava vertauskuva? Ehkä pikemminkin tällä tavalla hänen kanssaan solmitaan pirullinen sopimus ja vaaditaan jonkinlainen pantti sen vakuudeksi? Tai pakotettaneenko hänet täten säilyttämään kunnioittava asenne niiden parissa, jotka voittavat hänen rahansa? Mahdollisesti vain kaikissa yhteiskunnallisissa likaviemäreissä ryömivä poliisi tahtoo tietää hattukauppiaan nimen ja vieraan omankin, jos tämä on sen siihen kirjoittanut? Tai loppujen lopuksi, ehkä halutaan mitata hänen pääkallonsa ja kerätä havainnollinen tilasto pelaajien henkisistä kyvyistä? Näistä kysymyksistä hallitus pysyttelee visusti vaiti. Mutta sen jokainen tietäköön, että heti kun pelaaja on astunut vihreän veran ääreen, hänen hattunsa on lakannut olemasta hänen omansa samoin kuin hän itsekin. Kaikki on joutunut peliin, niin hyvin hänen henkilönsä kuin hänen omaisuutensa, keppinsä, hattunsa ja päällystakkinsa. Pelaajan poistuessa "peli" osoittaa hänelle julman-pilkallista armeliaisuutta antamalla hänelle takaisin hänen omia tavaroitaan. Ja vaikka hänellä olisikin vielä uusi hattu, hän pian tulee tietämään, millainen pelaajan puku on.
Nuoren miehen oudoksuva ilme hänen vaihtaessaan hattunsa, jonka lierit onneksi olivat hiukan kuluneet, numerolla merkittyyn paperilippuun, oli riittävä todistus vielä säilyneestä sielun viattomuudesta. Ukkorähjä, joka varmaankin oli jo nuoruudessaan turmeltunut pelaajien kiihkeissä elämännautinnoissa, loi häneen sellaisen sammuneen, kylmän silmäyksen, josta filosofi olisi voinut lukea sairaalan surkeutta, rappiolle joutuneiden ihmisten irtolaiselämää, lukemattomia itsemurhailmoituksia, elinkautiseen pakkotyöhön tuomittujen kärsimyksiä ja karkoitustuomioita Guazacoalcoaan. Tuo vanha mies, jonka pitkät, kalpeat kasvot todistivat Darcet'n hyytelömäisten liemien olevan hänen ainoana ravintonaan, oli aivan loppuun asti kulutetun intohimon eloton kuva. Hänen ryppyisissä kasvoissaan näkyivät pitkällisten jäytävien himojen jäljet, ja luultavasti hän yhä vieläkin, nostettuaan pienen päivärahansa, hävitti sen pelissä jo samana iltana. Hän oli kuin ikäloppu hevoskaakki, johon ruoskaniskut eivät enää pysty. Mikään ei häntä liikuttanut. Perikatoon joutuneiden kaameat tuskanhuokaukset heidän laitoksesta poistuessaan, äänettömät kiroukset ja tylsistyneet katseet jättivät hänet aina kylmäksi. Hän oli pelaamisen tulos muuttuneena lihaksi ja vereksi.
Jos nuori mies olisi katsellut tuota surullista "kerberosta", hän olisi ehkä ajatellut: 'Tuossa sydämessä ei asu enää muuta kuin korttipeli'. Mutta tuntematon ei piitannut mitään tästä elävästä varoituksesta, jonka Kaitselmus oli siihen epäilemättä asettanut. Samantapainen Kaitselmuksen varoitus on myös se inhontunne, joka mielen aina valtaa tullessa huonoihin paikkoihin. Hän meni päättävästi saliin, jossa kullan kilinä kiihotti sokaisevalla viehätyksellään pelihimon vallassa olevia mieliä. Mahdollisesti nuorta miestä ajoi tänne sama syy, jonka Jean-Jacques Rousseau mainitsee eräässä parhaita mietelmiään ja jonka surullinen ajatus muistaakseni on seuraava: Niin, minä voin käsittää, että nuori mies menee pelaamaan, mutta ainoastaan silloin, kun hänet erottaa kuolemasta enää viimeinen viiden frangin lantti.
Iltaisin pelihuoneissa on omaa tympeää runollisuuttaan, ja niiden menestys on yhtä varma kuin vertapursuavien näytelmienkin. Salit ovat täynnä katselijoita ja pelaajia ja puutteeseen joutuneita vanhuksia, jotka raahustavat sinne saadakseen olla lämpimässä. Kaikkialla näkee kiihkeitä kasvoja, ja siellä pidetään kemuja, jotka aloitetaan viinillä ja usein lopetetaan Seine-virrassa. Vaikka pelihimo siellä tulviikin yli äyräittensä, estää osanottajien paljous kuitenkin näkemästä pelin hurmahenkeä silmästä silmään. Siellä ovat illat todellista yhteissoittoa jokaisen soittajan vetäessä omaa säveltään. Siellä näkee paljon kunniallisia ihmisiä, jotka ovat tulleet huvittelemaan ja maksavat siitä hyvästä, samoin kuin olisivat maksaneet teatterinäytännöstä, herkullisesta ateriasta tai jossakin ullakkohuoneessa halvalla hinnalla hankituista, kolme kuukautta kestävistä kirvelevistä tunnonvaivoista.
Saattaa käsittää, millainen määrä järjetöntä voimaa on miehen sielussa, kun hän aamulla kärsimättömänä odottaa pelipaikan avaamista? Aamupelaajalla ja iltapelaajalla on samanlainen ero kuin lemmittynsä ikkunan alla odottavalla, haltioituneella rakastajalla ja välinpitämättömällä aviomiehellä. Aamulla näkyy pelipaikassa ainoastaan kiihkeä himo ja pelinnälkä kaikessa alastomassa kaameudessaan. Tällaisina hetkinä saattaa ihailla todellista pelaajaa, joka ei ole syönyt eikä nukkunut, ei tuntenut eikä ajatellut, vaan ollut kiduttajansa kauheiden piiskansivallusten uhrina. Tällaiset kärsimykset on hänelle tuottanut suloisesti hermoja kutkuttava 'trente-et-quarante'-peli. Noina kirottuina hetkinä näkee silmiä, joiden tyyneys kauhistaa, ilmeitä, jotka syöpyvät mieleen, katseita, jotka ahmimalla ahmivat kortteja. Pelisalit ovat todella mieltä ylentäviä ainoastaan peliajan alkaessa. Espanjalla on härkätaistelunsa, Roomalla on ollut gladiaattorinsa, ja Pariisin ylpeys on Palais Royal, jonka kiihottavat ruletit tarjoavat katsojalle ilon nähdä verivirtojen vuotavan hänen tarvitsematta silti tahria niissä jalkojaan.
Koetetaanpa luoda hätäinen silmäys tällaiselle areenalle, käydään sisään! Miten kolkkoa ja kalseaa! Seinillä, joiden paperit ovat miehen korkeudelta rasvatahroja kirjavanaan, ei ole ainoatakaan kuvaa mieltä virkistämässä, ei naulaa, mihin hirttäytyä. Lattia on kulunut ja likainen. Salin keskustan täyttää pitkulainen pöytä. Vaatimattomat olki-istuimiset tuolit kullan kuluttaman veran ympärillä kuvaavat näiden ihmisten ihmeellistä ylellisyydestä piittaamattomuutta, vaikka he käyvät täällä juuri hankkimassa rikkautta ja ylellisyyttä. Tämä elämänristiriita on havaittavissa ihmisen kaikissa pyrkimyksissä. Mies tahtoo pukea rakastajattarensa silkkiin, vaatettaa hänet pehmeillä, itämaisilla kankailla, mutta siitä huolimatta melkein aina omistaa tämän surkeannäköisessä vuoderähjässä. Kunnianhimoinen henkilö uneksii valtaa ja alentuu samalla matelevaisuuden liejuun. Kauppias elää kituuttaa yhä vain kostean, epäterveellisen myymälänsä peräkamarissa, vaikka on rakennuttanut tilavan asunnon, josta isänperinnöstä etukäteen nauttinut poika ajetaan vararikon tehneenä pois. Ja vihdoin, onko surullisempaa paikkaa kuin ilopaikat? Omituinen ongelma! Alati ristiriitojen repimänä, uskoen toiveittensa toteutuvan kärsimällä nykyisyydessä ja luottaen tulevaisuuteen, jota hänellä ei ole valtaa säätää, ihminen tekee kaiken toimintansa epäjohdonmukaiseksi ja heikoksi. Täällä maan päällä ei ole täydellistä mikään muu kuin onnettomuus!
Nuoren miehen tullessa pelisaliin oli sinne jo kerääntynyt muutamia pelaajia. Kolme vanhaa, kaljupäistä ukkoa istui huolettoman näköisenä vihreän veran ääressä. Heidän kalpeat, diplomaattisen tyynet kasvonsa puhuivat sielun elähtäneisyydestä ja sydämistä, jotka naisen myötäjäisten menettämisen vaarasta huolimatta olivat jo aikoja unohtaneet sykähtelemisen taidon. Nuori mustatukkainen italialainen, jolla oli oliiviin vivahtavat kasvot, istui rauhallisena pöydän päässä kyynärpäihinsä nojaten, ja lukien hiljakseen "kyllä, ei" koetti ennustaa pelaajille niin usein onnetonta pelin kulkua. Hänen etelämaisista kasvoistaan kuvastui kullanhimo ja tulisuus.
Toisten takana seisoi uteliaina seitsemän, kahdeksan katselijaa
tarkastellen pelintulosta odotellessaan pelaajien ilmeitä
ja rahakasojen siirtoja. Nämä toimettomat seisoivat hiljaa,
liikkumattomina, odottavina kuin Grève-torilla [Pariisin vanhoja
mestauspaikkoja] pyövelin toimittamaa mestausta töllistelevä
väkijoukko. Pitkä, laiha nukkavieru mies piteli kädessään paperia,
johon hän merkitsi neulalla, kun huudettiin milloin punaisen,
milloin mustan voitto. Hän oli nykyajan Tantalos, joka elää kaikista
aikakauden nautinnoista syrjässä, aarteita vailla oleva saituri,
joka nauttii kuvitelluista rikkauksistaan, jonkinlainen järkeilevä
hullu, joka löytääkseen kurjuudessaan lohtua vaalii harhakuvitelmiaan
ja suhtautuu paheeseen ja turmelukseen kuin nuori pappi pyhiin
ehtoollisastioihin juhlamessua toimittaessaan.Kassanpitäjää vastapäätä oli pari ammattipeluria, pelionnen erikoistuntijaa, näöltään kuin pakkotyöstä karanneita, joita ei enää kaleerikaan olisi peloittanut. He olivat tulleet koettelemaan onneaan kolmella panoksella lähteäkseen sitten matkoihinsa mukanaan mahdollinen voitto, josta he elivät. Kaksi vanhaa pelihuoneiston vahtimestaria käveli edestakaisin muista piittaamatta käsivarret rinnalla ristissä. Tavan takaa he kurkistivat ikkunasta puistoon ikäänkuin näyttääkseen itseään ohikulkijoille jonkinlaisina elävinä laitoksen mainoskilpinä.
Korttienjakaja ja kassanpitäjä loivat pelaajiin kylmän-murhaavan katseen, ja juuri kun oli sanottu: "Pankaa panoksenne", äskeinen nuori mies avasi oven. Hiljaisuus näytti käyvän entistään syvemmäksi, ja päät kääntyivät uteliaina tulijaa kohti. Ennenkuulumatonta! Tylsistyneet ukonkäppyrät, kivikoviksi paatuneet pelipaikan toimimiehet, katselijat, vieläpä kiihkomielisen italialaisenkin valtasi nähdessään tuntemattoman jonkinlainen kauhu. Ihmisen täytyy olla hyvin onneton herättääkseen sääliä, hyvin heikko saavuttaakseen osanottoa tai hyvin peloittavan näköinen, jos mieli saada vapisemaan tällaisessa salissa oleksivat henkilöt; täällä oli kärsimyksen oltava mykkä, täällä kurjuus näytteli iloa ja epätoivo mielenrauhaa. Tällaisen oudon, jääkylmiä sydämiä hätkähdyttävän vaikutuksen teki nuoren miehen ilmestyminen pelisaliin. Onhan pyövelikin joskus itkenyt neitoa, jonka vaalea pää hänen on täytynyt katkaista vallankumouksen merkiksi.
Heti ensi silmäyksellä pelaajat näkivät uuden tulokkaan kasvoissa ilmeen, joka kertoi hirvittävästä salaisuudesta. Hänen nuoret kasvonsa olivat kuin verhoutuneen kauneuden peitossa, katse puhui hukkaan menneistä ponnistuksista ja tuhansista pettyneistä toiveista. Itsemurhan kaamea välttämättömyys loi hänen otsalleen väsyneen, sairaalloisen kalpeuden, ja suupieliä uurtivat katkeran hymyn tuskin huomattavat vaot. Koko hänen olemuksestaan ilmeni sellainen kohtaloon alistuminen, että jo pelkkä sen näkeminen tuotti tuskaa. Silmistä, joita himmensi mahdollisesti ylenmääräisistä nautinnoista johtuva raukeus, säteili ihmeellinen nerokkuus. Irstailutko olivat painaneet inhottavan leimansa noihin yleviin, puhtaisiin ja kirkkaisiin, mutta nyt alennustilassa oleviin kasvoihin? Lääkäri olisi varmaan sanonut hänen silmiään ympäröivien mustanpuhuvien renkaiden ja poskilla hehkuvan punan johtuvan sydän- tai rintavaivoista, jota vastoin runoilija olisi hänestä tehnyt tieteen marttyyrin, merkithän kertoivat selvästi työlampun ääressä valvotuista öistä.
Mutta todellisuudessa oli intohimo, kuolettavampi kuin tauti, säälimättömämpi kuin opiskelu ja nerous, muuttanut nämä nuoret kasvot, runnellut terveet lihakset, murtanut sydämen, joka vasta hiukan oli saanut esimakua siitä, mitä hurjistelu, opiskelu ja sairaus ovat. Niinkuin kuuluisan rikoksentekijän saapuessa kuritushuoneeseen tuomitut ottavat hänet vastaan kunnioituksen tuntein, samoin nämä ihmisdemonit, kidutuksien erikoistuntijat, tervehtivät vertaansa vailla olevaa tuskaa ja haavoja, joiden syvyyttä he katseillaan tunnustelivat, ja he aavistivat näkevänsä edessään yhden ruhtinaistaan, jonka kasvoilla on pilkkanaurun mykkä majesteetti ja vaatteissa aistikas kurjuus.
Nuorella miehellä oli aistikas hännystakki, mutta liivit ja kaulanauha oli niin taitavasti liitetty yhteen, ettei alusvaatteista voinut päätellä mitään. Hänen kätensä, jotka olivat sirot kuin naisella, olivat puhtaudeltaan hiukan epäilyttävät, sillä kahteen päivään hän ei ollut käyttänyt hansikkaita. Ympäristöön vaikutti varsinkin lumoava viattomuus, joka ilmeni hänen solakassa vartalossaan, hienostuneessa olemuksessaan ja erikoisen kauniissa, luonnostaan kiharassa tukassaan. Hän oli kahdenkymmenenviiden ikäinen, ja pahe näytti olevan hänessä vain tilapäistä. Nuoruuden terve elämä taisteli vielä voimattoman paheellisuuden riehuntaa vastaan. Pimeys ja valo, tyhjyys ja olemassaolo taistelivat siinä keskenään, ja sen näkeminen oli samalla kertaa sekä ihanaa että kammottavaa. Nuori mies oli kuin eksyksiin joutunut, sädekehänsä menettänyt enkeli. Kaikki nuo paatuneet paheiden ja turmeluksen oppi-isät olivat valmiit huutamaan tälle tulokkaalle vanhan, hampaattoman akan tavalla, joka tuntee sääliä nähdessään kauniin tytön joutuvan paheiden uhriksi: Menkää pois!
Tulokas astui suoraa päätä pöydän ääreen ja jääden siihen seisomaan heitti umpimähkään veralle kädessään olleen kultarahan, joka kieri mustalle. Sitten hän loi korttien jakajaan silmäyksen, jonka tyyneyteen kätkeytyi levottomuutta, kuten ainakin henkilöllä, joka tahtoessaan näytellä lujaluontoista peittää sisäisen epävarmuudentunteensa. Tapahtuma herätti niin suurta huomiota, että ukotkin unohtivat panoksensa panematta. Ainoastaan italialainen, joka kiihkeän vimmaisesti luotti onneensa, laski pöydälle kultakasan pelaten tuntemattoman vastakkaisella puolella. Kassanpitäjä unohti huutaa tavanmukaisen huutonsa, joka vuosien kuluessa oli muuttunut käheäksi, epäselväksi murinaksi: "Pankaa panoksenne! – Onko panokset pantu? – Kukaan ei lisää!" Työntekijä pani kortit pöydälle ja oli sen näköinen kuin olisi toivonut onnea äskentulleelle jos kohta hänestä olikin yhdentekevää, voittivatko tähän kolkkoon leikkiin osaaottavat vai hävisivät. Kaikki katselijat odottivat näkevänsä tuon kultarahan kohtaloon liittyvän, jalon elämän murhenäytelmän viimeisen näytöksen. Silmät kiiluen he seurasivat kortteja, joista riippui kokonainen elämänkohtalo. He katsoivat vuoroin kortteihin, vuoroin nuoreen mieheen ja odottivat turhaan levottomuuden merkkejä tämän kylmissä, hillityissä kasvoissa.
"Punainen, pariluku, ylittänyt", julisti virallisella äänellä korttienjakaja.
Italialaisen rinnasta pusertui kumea äännähdys, kun kassanhoitaja
yksitellen heitti hänelle kokoontaitetut setelit. Nuori mies huomasi
häviönsä vasta sitten, kun koukulla vedettiin kassaan hänen viimeinen
napoleoninsa [20 frangin kultaraha]. Heikosti helähtäen norsunluinen
koukku kosketti kultarahaan, joka nuolena lensi kassassa olevaan
kultakasaan. Tuntematon ummisti hiljalleen silmänsä, hänen huulensa
valahtivat verettömiksi, mutta heti samalla hänen silmäluomensa
avautuivat ja huulille levisi korallinpuna. Koettaen olla kuin
englantilainen, jota ei mikään tässä elämässä järkytä, hän poistui
kerjäämättä epätoivoisten pelaajien lailla sydäntä vihlovin katsein
lohdutusta ympärillä seisovilta. Kuinka paljon saattaakaan tapahtua
yhden ainoan sekunnin kuluessa, ja mitä kaikkea voikaan johtua
yhdestä arpanopan heitosta!"... varmaan hänen viimeinen ammuksensa", sanoi hetken äänettömyyden jälkeen yksi 'pelinvalvojista' pidellen kultarahaa peukalon ja etusormen välissä ja näytellen sitä toisille.
"Puolihullu mies, pian hukuttautuu Seine'iin", vastasi siihen joku talon kantavieras katsoen toisiin pelaajiin, jotka kaikki olivat keskenään tuttuja.
"Vielä mitä!" huudahti vahtimestari vetäen nuuskaa sieraimiinsa.
"Jospa olisimme arvanneet tehdä kuten tuo herra", valitteli muudan ukko osoittaen italialaista.
Kaikki katselivat onnekasta voittajaa, joka vapisevin käsin laski seteleitään.
"Minä kuulin", selitti tämä, "korvissani äänen, joka huusi: Peli ei sääli nuoren miehen epätoivoa!"
"Ei hän ollut oikea pelaaja", huomautti vuorostaan kassanpitäjä. "Oikea pelaaja olisi asettanut rahansa kolmeen eri paikkaan, jotta olisi ollut enemmän mahdollisuuksia."
Nuori mies aikoi poistua muistamatta ottaa hattuaan. Vanha Kerberos huomasi sen ja nähtyään päähineen olevan verraten arvoton ojensi sen sanaakaan lausumatta. Pelaaja antoi konemaisesti numerolipun takaisin ja portaita laskeutuessaan hän vihelteli niin hiljaa, että tuskin itsekään kuuli Di tanti palpiti-laulun ihanaa säveltä.
Samassa hän jo oli Palais Royalin pylväskäytävässä, josta jatkoi matkaansa Saint-Honoré-kadulle ja sieltä Tuileries'hin, missä harhaili epämääräisin askelin puistossa. Hän kulki keskellä erämaata näkemättä vastaantulijoita ja kuulematta tässä iloisen melun täyttämässä paikassa muita ääniä kuin kuoleman kutsun. Hän oli joutunut jonkinlaiseen henkiseen horrostilaan, samanlaiseen kuin ennen aikaan rikokselliset, joita vietiin pyövelinrattailla Oikeuspalatsista Grève-torin mestattujen veren punaamalle mestauslavalle.
Itsemurhassa on jotakin samalla sekä suurenmoista että kauhistavaa. Tavallisten ihmisten kompastukset ovat vaarattomia kuin lasten, jotka putoavat liian alhaalta voidakseen loukkautua, mutta jos mieli suurmiehen taittaa niskansa, hänen täytyy pudota hyvin korkealta; hänen on täytynyt sitä ennen kohota taivaisiin ja nähdä muilta salattu paratiisi. Ne hirmumyrskyt, jotka ovat pakottaneet hänet anomaan sielunrauhaa pistoolilta, ovat mahtaneet olla armottomia. Kuinka moni nuori kyky näivettyykään ja menehtyykään unohdettuna ullakkokamarissaan ilman ystäviä, vailla naisen lohdutusta tässä miljoonien pesässä samalla hetkellä, jolloin hänen ympärillään toiset kyllästyvät rikkauden ja elämännautintoihin. Tätä ajatellessa voivat itsemurhan mittasuhteet kasvaa hirvittäviksi. Jumala yksin tietää, millainen määrä syvällisiä ajatuksia, hylättyjä runoja, epätoivoa, tukahdutettuja tuskanhuutoja, hyödyttömiä yrityksiä ja heti alkuunsa tapettuja suurteoksia mahtuukaan toivorikkaan nuorukaisen Pariisiin-tulon ja hänen vapaaehtoisen kuolemansa välille! Jokainen itsemurha on alakuloisuuden korkea veisu. Mistä voi löytää maailmankirjallisuudessa huomatun kirjan, joka järkyttävyydessä vetää vertoja pienelle sanomalehtiuutiselle:
"Eilen kello neljän tienoissa heittäytyi nuori nainen Seine'iin Pont des Arts-sillalta."
Tämän pariisilaisen-lakonisen lauseen rinnalla jäävät varjoon kaikki murhenäytelmät, romaanit, vieläpä se vanhanaikainen kansilehtikin, joka on viimeisenä todistuskappaleena hävinneestä kirjasta Kaernavan kuuluisan kuninkaan valituksia, jonka hänen lapsensa vankilaan telkesivät ja jonka lukeminen liikutti Sterne'iä siinä määrin, että hän heltyi kyyneliin. Sama mies hylkäsi sittemmin vaimonsa ja lapsensa.
Tuhannet tämän tapaiset ajatukset valtasivat tuntemattoman mielen. Ne myllersivät hajanaisina, repaleisina mielikuvina kuin hulmuava, riekaleinen sotalippu tulisessa taistelussa. Jos hän hetkiseksi unohtikin sieluntuskansa ja pysähtyi ihailemaan rehevästä vihannasta kohoavia kukkia, joita hiljainen tuulenhenki heilutteli, oitis jälleen kouristi ankara ahdistus. Elämänhalu taisteli vielä kolkkoa itsemurhan ajatusta vastaan. Kohottaen silmänsä hän etsi apua taivaasta, mutta harmaat pilvet, raskaat tuulenhenkäykset ja painostava ilma puhuivat kaikki kuoleman välttämättömyydestä. Hän suuntasi askelensa Pont Royal-sillalle ajatellen edeltäjiään ja näiden viimeisiä mielitekoja. Naurahtaen hän muisteli, miten lordi Castlereagh oli tyydyttänyt kaikkein vaatimattomimman tarpeensa, ennen kuin leikkasi kurkkunsa poikki, ja kuinka akateemikko Auger lähetti hakemaan nuuskarasiaansa, jotta voisi nuuskata kuolemaan kulkiessaan. Hän mietti moisten hullunkuristen mielitekojen syntymisen mahdollisuuksia ja alkoi tutkiskella itseään. Samassa kulki ohi Halleista tuleva kantaja tahrien hänen takinhihansa, vaikka hän painautuikin sillan kaidetta vasten tehdäkseen miehelle tilaa. Nyt hän ryhtyi puhdistamaan takkiaan ja yllätti itsensä samankaltaisessa pikku hommassa juuri ennen kuolemaa. Saavuttuaan sitten sillan keskikohdalle hän alkoi synkännäköisenä tuijottaa veteen.
"Kyllä on kolkko hukuttautumisilma", sanoi vanha, rääsyinen eukko naurahtaen. "Seinekin on niin kylmä ja likainen!"
Tuntemattoman luonteva välitön nauru hänen vastatessaan eukon huomautukseen todisti epätoivon rohkeutta. Mutta samassa hän alkoi vapista nähdessään etäällä Tuileries'n laiturin kohdalla veneen, johon oli maalattu jalankorkuisin kirjaimin: ensi apu hukkuneille. Hän näki edessään herra Dacheux'n, joka sydän tulvillaan lähimmäisenrakkautta herätti ja pani liikkeelle kunnialliset aironsa halkaisten niillä hukkuneen pään, jos tämä onnettomuudekseen kohosi vedenpintaan. Hän näki tämän ajavan pois uteliaita, etsivän lääkäriä ja ryhtyvän muihin tarpeellisiin valmistuksiin, luki sanomalehdentoimittajien surunvalituksia, jotka olivat kirjoitetut juhla-aterian riemujen ja tanssijattaren hymyilyn lomassa, kuuli päästään maksettavien viisifrangisten helinän, kun poliisipäällikkö luki niitä venemiesten kouraan. Kuolleena hän oli viidenkymmenen frangin arvoinen, mutta elävänä ainoastaan suojelusta vailla oleva lahjakas mies, ilman ystäviä, vailla olkivuodetta, vailla porttiholviakin, täydellinen yhteiskunnallinen nolla, tarpeeton valtiossa, joka tällaisten kansalaistensa suhteen oli välinpitämätön. Päivällä tapahtuva kuolema tuntui hänestä inhottavalta, joten hän päätti kuolla yöllä, jotta voisi jättää tuntemattomana löydetyn ruumiinsa sille yhteiskunnalle, joka ei ymmärtänyt hänen elämänsä arvoa.
Nuori mies jatkoi siis matkaansa ja suuntasi kulkunsa Quai Voltaire-rantakadulle tekeytyen aikaansa tappavan, joutilaan vetelehtijän näköiseksi. Laskeutuessaan portaita, jotka sillan päästä johtivat Seine'in rannalle, hän tuli kiinnittäneeksi huomionsa vanhoihin kirjoihin, joita oli ladottu katua reunustavalle kivikaiteelle. Läheltä piti, ettei hän jo alkanut tehdä kauppojakin. Sen huomatessaan häntä rupesi naurattamaan, ja filosofisen tyynesti hän työnsi kätensä taskuun tekeytyen jälleen huolettoman vetelehtijän näköiseksi, joka kylmästi halveksien katselee ympäristöään. Nyt hän kuuli hämmästyen rahojen kilinää taskun pohjalta. Käsittämätön tosiasia! Toivon hymy loisti hänen kasvoillaan leviten huulilta otsalle saakka, ilo kuvastui silmistä ja kalpeilta poskilta. Tämä onnenkipinä oli kuin liekki, joka hiiltyneissä paperinjätteissä vielä hetkisen hulmahtelee jättäen seuraavassa silmänräpäyksessä vain mustan tuhan jäljelle. Ilo oli mennyttä, kun hän veti taskustaan esille kolme kymmenen centime'in kuparilanttia.
"Voi hyvä herra, la carita, la carita, Catarina! Viisi centime'iä vain, että saan ostaa leipää!"
Pieni kulkuri, jonka turvonneet kasvot olivat tummanpuhuvat, ruumis nokinen ja vaatteet repaleiset, ojensi kätensä häntä kohti ottaakseen häneltä hänen viimeisetkin lanttinsa.
Pari askelta pienestä savoijilaisesta rukoili vanha, sairaalloisen ja kärsivän näköinen kainoköyhä, jolla oli yllään vain muutamia kurjia rääsyjä, karkealla ja soinnuttomalla äänellä:
"Hyvä herra, antakaa minulle, minkä tahdotte, rukoilen Jumalaa puolestanne..."
Mutta nuoren miehen katsoessa vanhukseen tämä vaikeni eikä pyytänyt enää mitään. Luultavasti hän näki nuoren miehen kasvoissa vielä kauheamman hädän merkit kuin hänen omansa.
"La carita, la carita!"
Tuntematon heitti lantin lapselle, toisen vanhukselle ja poistui käytävältä mennäkseen kadun toiselle puolelle. Häntä alkoi Seine-virta kammottaa.
"Rukoilemme Jumalaa varjelemaan teitä", huusivat kerjäläiset.
Saavuttuaan kuparipiirroksia sisältävän näytelaatikon kohdalle tuo puolikuollut mies näki nuoren naisen laskeutuvan loisteliaista ajoneuvoista. Hän jäi ihaillen katselemaan tätä viehättävää olentoa, jonka kalpeita kasvoja sopusuhtaisesti kehysti aistikas silkkihattu. Naisen solakka vartalo ja kauniit liikkeet hurmasivat hänet. Hameenhelmojen hieman tarttuessa vaunun astinlautaan hän vilahdukselta näki valkoisen sukan verhoamaa kaunista pohjetta. Nuori nainen meni kauppaan ja osti joukon kivipainoksia maksaen niistä useita kultarahoja, jotka helisivät ja kimaltelivat myymäläpöydällä. Nuori mies oli katselevinaan kaupan oven pieleen näytteille pantuja kuvia ja loi läpitunkevan katseen kaunottareen, joka puolestaan katsoi häneen välinpitämättömästi kuin mihin tahansa tuntemattomaan vastaantulijaan. Mies heitti täten viimeiset jäähyväiset rakkaudelle ja naiselle, mutta nainen ei sitä ymmärtänyt, se ei liikuttanut turhamaista sydäntä, ei nostattanut punaa poskille eikä painanut katsetta alas. Mitäpä hän ymmärsi koko asiasta? Vain sen verran, että oli saanut uuden ihailijan entisten lisäksi, että oli herättänyt intohimon, jota muistellessaan illalla hän sanoisi itsekseen nuo viehättävät sanat: "Tänään olen ollut edukseni."
Mies siirtyi katselemaan uutta taulua eikä liikahtanutkaan, kun tuntematon nainen nousi vaunuihinsa. Hevoset ravasivat tiehensä, viimeinen loiston ja kauneuden kuva hävisi, niinkuin kohta häviäisi hänen oma elämänsäkin. Surumielisenä hän lähti kävelemään ja katseli kauppojen näyteikkunoita. Sitten hän meni katsomaan Louvre'in palatsia, Ranskan Instituuttia, Notre Dame-kirkon torneja, Oikeuspalatsia ja Pont des Arts-siltaa. Kaikista niistä heijastui taivaan synkkyys, ja tällaisessa valaistuksessa saattoi itse Pariisikin näyttää uhkaavalta muuttaen muotoaan niinkuin oikutteleva nainen, olla vuoroin ruma, vuoroin kaunis. Luontokin osaltaan kiihdytti kuolemaan valmistuneen sieluntuskia. Hermosto herpaantui tuskan hävittävän voiman jäytämänä, ja hän alkoi tuntea ympärillään outoa tyhjyyttä. Ihmiset ja rakennukset häämöttivät kuin usvassa, kaikki näytti olevan lainehtivassa liikkeessä. Vapautuakseen tästä koko elimistön pois tasapainosta järkyttävästä tunteesta hän poikkesi lähimpään muinaisesinekauppaan toivoen siellä rauhoittuvansa katsellessaan näytteille asetettuja esineitä ja muka ostellessaan taideteoksia; siten saisi ajan kulumaan yötä odotellessa. Toisin sanoen: huomatessaan rohkeutensa pettävän hän tarvitsi sydämenvahvistusta niinkuin kuolemaantuomitut mestauslavalle mennessään. Mutta toisaalta kuoleman läheisyyden tietoisuus myöskin antoi hänelle voimia käyttäytyä rauhallisesti kuten herttuatar, jolla on kaksi rakastajaa.
Astuessaan muinaisesineliikkeeseen nuori mies heittäytyi huolettoman näköiseksi ja hänellä oli huulilla juopuneen itsepintainen hymy, lieneekö sitten ollut juovuksissa elämän- vai kuolemanonnesta! Pian häntä kuitenkin rupesi taas huimaamaan, ja esineet saivat omituisen värin ja alkoivat hiljakseen liikkua. Se johtui kai verenkierrosta, joka oli vuoroin kiivasta kuin ryöppyävä koski, vuoroin hiljaista kuin tyyni joki. Hän pyysi saada katsella tavaroita löytääkseen, jos mahdollista, mieleisiään harvinaisuuksia. Nuori, terveen näköinen pulloposkinen, punatukkainen poika, jolla oli päässä saukonnahkalakki, uskoi kaupan vartioimisen vanhalle maalaiseukolle, jonkinlaiselle naispuoliselle Calibanille, joka oli puhdistamassa Bernard Palissyn nerontuotteiden koristamaa posliiniuunia, ja sanoi sitten huolettoman näköisenä vieraalle:
"Tehkää hyvin, herra, tehkää hyvin! Täällä alhaalla meillä on vain tavallisia esineitä, mutta jos tahdotte vaivautua yläkertaan, voin näyttää kauniita Kairosta tulleita muumioita, ison joukon erinomaisen kauniisti kirjottuja maljakoita, eebenholtsiveistoksia, täysrenessanssia, hiljakkoin saapuneita ja todella kauneimpia, mitä ajatella voi."
Hirvittävässä asemassa olevasta tuntemattomasta tuntui oppaan lavertelu ja typerä kauppasaksanpuhetapa yhtä kauhealta kuin ilkeämielinen kiusanteko, jolla pikkusielut voivat surmata neroja. Kantaen ristinsä loppuun asti hän näytti kuuntelevan opastaan vastaten tälle kädenliikkein tai yksityisin sanoin. Toisen huomaamatta hänen kuitenkin onnistui saada oikeus olla ääneti, ja hän syventyi, mitään pelkäämättä, hautomaan raskaita mietteitään. Hän oli runoilija, ja hänen runoilijasielunsa sai odottamatta äärettömästi ajattelemisen aiheita, sillä hänellä oli nyt ennen kuolemaansa nähtävänä ihmiskunnan haudasta pelastettuja esineitä.
Jo ensi silmäyksellä kauppa osoittautui mitä kirjavimmaksi kaikenlaisten jumalallisten ja inhimillisten esineiden sekasotkuksi. Täytetyt krokodiilit, apinat ja boakäärmeet katselivat irvistellen lasimaalauksia, jotka olivat aikoinaan koristaneet kirkon ikkunoita ja tuntuivat olevan milloin tahansa valmiita puremaan kuvapatsaita, sieppaamaan suuhunsa japanilaisia koruesineitä ja kiipeilemään katosta riippuvissa kruunuissa. Sèvres-posliininen maljakko, johon rouva Jacotot oli maalannut Napoleonin kuvan, oli Sesostriille pyhitetyn sfinksin vieressä. Vanhin historia ja eilispäivän tapahtumat olivat mitä hullunkurisimpana sekasotkuna. Paistinkäännin oli asetettu ehtoollisleipärasian, tasavallan aikainen sapeli keskiaikaisen kavionvuolimen päälle. Latourin maalaamassa pastellissa katseli rouva du Barry pilven keskeltä, alastomana, tähti pään päällä, himokkaasti intialaista piippua ja yritti arvailla sen pitkien, häntä kohti luikertelevien kierukoiden tarkoitusta. Surmanaseita: tikareita, ihmeellisiä pistoleja ja kaikenlaisia murha-aseita oli sikin sokin elävää elämää varten tehtyjen esineiden – posliinisten liemimaljojen, saksilaisten pikkulautasten, läpikuultavien kiinalaisten kuppien, vanhanaikaisten suola-astioiden ja feodaaliajan makeisvatien seassa. Norsunluinen laiva lasketteli täysin purjein liikkumattoman kilpikonnan selässä. Augustus-keisarin toisen silmän kohdalla oli käsipalkeet, mutta siitä huolimatta hän oli majesteetillisen tyyni. Seinissä riippui suuri määrä ranskalaisten raatiherrojen ja hollantilaisten pormestarien kuvia; juhlallisen vakavina, kylmin katsein nuo arvon herrat tarkastelivat edessään leviävää muinaisesineiden sekasortoa.
Muinaisesineiden kauppaan näyttivät maailman kaikki kansat tuoneen tieteittensä muruja ja näytteitä taiteistaan. Sinne oli muodostunut jonkinlainen filosofinen lantatunkio, josta ei puuttunut mitään, ei intiaanin piippua, ei Seraljin vihreällä ja kullalla kirjailtuja tohveleita, ei maurin jatagania (väkipuukkoa), ei tataarin epäjumalaa. Siellä oli rinnan sotamiehen tupakkakukkaro, papin ehtoolliskalkki ja valtaistuinpatjan höyhenet. Tätä hirvittävää sekamelskaa lisäsivät vielä tuhannet erilaiset valovaikutelmat, jotka syntyivät mitä moninaisimpien heijastusten värivivahduksista ja valojen ja varjojen voimakkaista vastakohdista. Korva luuli kuulevansa katkonaisia huutoja, mielikuvitus sommitteli murhenäytelmän kohtauksia ja silmä kuvitteli vilahdukselta näkevänsä salassa suoritettuja tekoja. Joka paikkaan laskeutunut tomu peitti ohuella verhollaan kaikkia esineitä tehden niiden kohopaikat ja syvennykset entistään elävämmiksi.
Tuntematon vertasi näitä kolmea salia, jotka oli ahdettu täyteen sivistyshistoriaa, eri jumalanpalvelusmuotoihin kuuluvia esineitä, erilaisia jumalia, kuuluisia teoksia, kuninkaallisuutta, irstautta, järkeä ja hulluutta, monisärmäiseen peiliin, jonka jokaisesta pinnasta kuvastuu kokonainen maailma. Saatuaan tällaisen ylimalkaisen yleiskuvan hän tahtoi syventyä mieliaiheisiinsa. Mutta katseleminen, ajatteleminen ja unelmoiminen nostattivat hänessä kovan kuumeen, jota mahdollisesti vielä lisäsi suolia kurniva nälkä. Nähdessään noin paljon kansakuntien ja yksityisten ihmisten elämää näissä heidän jälkeensä jättämissään esineissä nuori mies tunsi mielentilansa tyyntyvän, mitä oli toivonutkin tänne tullessaan. Hän irtautui todellisesta elämästä, kohosi aste asteelta ihanteelliseen maailmaan, astui lumottuun linnaan, jossa maailmankaikkeus näkyi tuokiokuvina ja valonvälähdyksinä kuten muinoin Pyhälle Johannekselle Patmos-saarella.
Hänen eteensä ilmestyi joukko olentoja, toiset lempeitä ja viehättäviä, toiset peloittavia; pimeyden ja valkeuden henkiä, etäisiä ja läheisiä; niitä tuli laumoittain, myriadeittain, kokonaisina kansakuntina. Jäykkä, salaperäinen Egypti kohosi hietaerämaasta mustiin kääreisiin verhottuna muumiona. Hän näki faaraot, joiden hautakammioiden rakentaminen oli maksanut kokonaisten kansakuntien hengen, Mooseksen ja israelilaiset, korpivaelluksen ja koko silloisen ikivanhan, juhlallisen maailman. Pylvään päässä istuva suloinen, elämänhaluinen, valkoinen marmorikuva kertoi Kreikan ja Joonian hekumallisista jumalaistaruista. Ja kukapa olisi voinut olla hymyilemättä hänen laillaan, nähdessään hienosta savesta muovaillussa etruskilaisessa maljakossa punertavalle pohjalle maalatun nuoren tytön, joka tanssi riemukkaasti Priapoksen, hedelmällisyyden jumalan, edessä! Vastapäätä hyväili latinalainen kuningatar rakastuneena omaa mielikuvitus-luomustaan. Siinä kuvastuivat keisarivallan aikaisen Rooman oikut kaikessa moninaisuudessaan, ja mielikuvituksessaan saattoi nähdä veltostuneen Julian kylvyt, vuoteen ja pukeutumisen hänen haaveellisena odottaessa Tibullustaan. Ciceron pää, jossa oli arabialaisen taikakapineen voima, loihti esiin vapaudenaikaisen Rooman muistot, ja hänen mieleensä muistui kohtia Titus Liviuksesta. Nuoren miehen nähtävänä oli Rooman Senaatti ja kansa: konsuli, liktorit, purppurareunustaiset togat, Forumilla tapahtuneet kahakat, jotka kaikki hiljalleen lipuivat hänen sielunsa silmien ohi utuisina unikuvina.
Sitten vallitsi kristitty Rooma taulussa, jossa kuvattiin Neitsyt Mariaa kullanhohteisessa pilvessä enkelien ympäröimänä, himmentäen loistollaan itse auringonkin. Uudestisyntynyt Eeva kuunteli hellästi hymyillen onnettomien avunhuutoja. Nuoren miehen koskettaessa Etnan ja Vesuviuksen laavasta tehtyjä mosaiikkeja hänen ajatuksensa lensivät lämpimään, värikylläiseen Italiaan. Hän oli mukana Borgioiden kemuissa, vaelteli Abruzzon vuoristossa, janosi italialaista rakkautta ja katseli intomielisenä kalpeita kasvoja, joissa hehkuivat mustat, mantelinmuotoiset silmät. Hän vapisi ajatellessaan aviomiehen kylmän teräksen yllättämän yöllisen kohtauksen loppua, kun näki keskiaikaisen tikarin, jonka kahvakoristeet olivat kuin kauneinta pitsiä ja jonka terässä ruostepilkut näyttivät vanhoilta veritahroilta. Intiaa ja sen uskontoja edusti kultaan ja silkkiin verhottu epäjumalankuva, jolla oli suippokärkinen päähine ja siinä pieniä tiukuja. Tämän kuvatuksen vieressä oli kaunis matto, yhtä kaunis kuin bajadeeri, joka sillä kerran oli kieriskellyt, ja siitä tuntui yhä vielä uhoavan santelipuun tuoksua.
Kiinalainen vinosilmäinen, julmasti irvistelevä vääräraajainen hirviö johdatti mieleen kansan, joka yksitoikkoiseen kauneuteen väsyneenä löysi rajatonta iloa rumuuden muotorunsaudesta. Benvenuto Cellinin työpajasta lähtenyt suola-astia heitti hänet keskelle renessanssiajan kuohuja, jolloin taide kukoisti ja elämännautinnon vallattomuus rehoitti, jolloin hallitsijat huvikseen julistivat kuolemantuomioita ja kirkkoruhtinaat säätivät, kurtisaanien sylissä levätessään, tavallisiin pappeihin kohdistuvat siveysmääräyksensä. Pienessä kameessa hän näki Aleksanteri Suuren valloitukset, vanhassa hakapyssyssä Pizarron verilöylyt, ja vanha kypäri kertoi kiihkeiden, julmien uskonsotien riehunnasta. Ritarikauden muistot herätti eloon Milanossa tehty, ylt'yleensä mitä hienoimmin damaskoitu ja kauniisti kiilloitettu ritarivarus, jonka kypärin silmikon takana vielä kiiluivat vaeltavan ritarin silmät.
Esineiden paljous, ihmisjärjen kekseliäisyys, tapojen moninaisuus, taideluomien kauneus ja kaiken tämän lopullinen häviäminen oli nuoresta miehestä ehtymätöntä runoa. Muodot, värit, ajatukset – kaikki oli siinä kuvattuna, mutta epätäydellisesti. Runoilijan oli täydennettävä tätä suuren maalarin äärettömälle kankaalle tekemää luonnosta, johon oli sikin sokin huolimattomasti heitetty lukemattomia ihmiskunnan tapahtumia kaikessa runsaudessaan. Luotuaan silmäyksen koko maailmaan, sen eri maihin, eri aika- ja hallituskausiin nuori mies kohdisti ajatuksensa yksilöllisiin elämänmuotoihin, jättäen sikseen kansojen elämän tutkimisen, joka olisi ollut liian rasittavaa yhden miehen tehdä.
Tuossa makasi vahanukke-lapsi, joka oli pelastettu Ruyschin vahakabinetista. Tuo herttainen pikku nukke muistutti mieleen hänen oman nuoruutensa onnellisia päiviä. Tahitilaistytön loistavan kauniin uumavyön nähdessään hänen kuumeinen mielikuvituksensa ihaili yksinkertaista luonnonelämää, alastomuuden puhtaudessa ilmenevää todellista häveliäisyyttä, ihmiselle niin luontaisen toimettoman elämän suloja ja kokonaisen elämäniän viettoa viileän, rauhallisen virran rantamilla, banaanikasvin katveessa, josta ihana manna vuotaa ihmisen tarvitsematta sitä edes viljellä. Sitten hän yht'äkkiä muuttui merirosvoksi ja muisteli Laran osassa suurenmoisesti esitettyä hirvittävää runollisuutta nähdessään tuhansien erilaisten simpukankuorien helmiäishohteen. Tähtikorallit toivat mieleen merihauran tuoksun ja kertoivat Atlantin myrskyistä.
Mutta ihaillessaan sitten kallisarvoisiin käsinkirjoitettuihin rukouskirjoihin piirrettyjä somistuksia, kullalla ja atsuurilla maalattuja miniatyyrejä hän unohti meren hyrskyt. Häntä tuudittelivat hiljaa rauhan ajatukset, ja hän eläytyi uudestaan opintojen ja tieteiden ilmapiiriin. Hän toivoi munkkien hyviä, iloista ja murheista vapaita päiviä, jolloin saisi maata kammiossaan ja kaari-ikkunasta ihailla luostarin niittyjä, metsiä ja viinitarhoja. Tullessaan Teniers'n taulujen kohdalle hän olisi tahtonut pukea ylleen joko sotamiehen takin tai työmiehen rääsyt, saada päähänsä likaisen, tupakalta haisevan flaamilaisen myssyn, juoda itsensä oluella humalaan, lyödä korttia ja hymyillä ihailtavan isovatsaiselle talonpoikaisvaimolle. Hän värisi vilusta nähdessään Mierisin maalaaman lumimyrskyn ja taisteli mukana, kun eteen tuli Salvator Rosan taulu. Hyväillen hän taputteli Illinoisista tuotua tomahawkia, intiaanien sotatapparaa, ja tunsi, kuinka Sherokee-intiaanin veitsi viilsi irti hänen päänahkaansa. Vanhan soittokoneen hän uskoi linnanrouvan haltuun, ja heidän illalla istuessaan goottilaisen takan ääressä, rouvan soitellessa kauniita romansseja, hän tunnustaisi rakkautensa. Siihen tulisi vastaukseksi myöntävä katse, joka jäisi iltahämärän salaisuudeksi. Hän eläytyi kokonaan tuon kuvitellun elämän iloihin ja suruihin, tunsi sen eri vaiheet omina elämyksinään ja irtautui todellisuudesta siinä määrin, että hänestä hänen omat askelensakin kuuluivat kuin kaukaa toisesta maailmasta, kuin Pariisin humu Notre-Dame'in torninhuippuun.
Noustessaan sisäportaita ylempiin saleihin nuori mies näki kirkoissa käytettyjä muistotauluja, sotamuistoja, puuleikkauksin koristettuja sakramenttikaappeja riippumassa seinillä ja puuveistoksia jokaisella porrasaskelmalla. Näiden mitä omituisimpien, kuoleman ja elämän rajaa hipovien esineiden ympäröimänä hän tunsi liikkuvansa kuin unessa. Hän alkoi jo epäillä omaa itseään ja luuli kuuluvansa puolittain tähän, puolittain jo haudantakaiseen elämään. Kun hän tuli uusiin saleihin, alkoi jo hämärtää, mutta siitä huolimatta niihin kerätyt kulta- ja hopeaesineet loistivat täydellä voimallaan. Tähän inhimillistä järjettömyyttä kuvastavaan myymäläsaliin oli kerätty aikoinaan miljoonia omistaneille, sitten ullakkokomeroissa kuolleille, oikullisille elostelijoille kuuluneita mitä kallisarvoisimpia esineitä. Tuossa oli kirjoitusneuvot, jotka olivat maksaneet satatuhatta frangia ja joista tänne ostettaessa oli annettu viisi. Niiden vieressä oli salalukko, jonka hinta olisi ennen muinoin riittänyt kuninkaan lunnaiksi. Ihmissuku oli siellä kaikessa surkeutensa loistossa, kaikessa jättiläismäisen pienuutensa valtavuudessa. Jean Goujonin piirustusten mukaan kaiverrettu eebenholtsipöytä, tekijänsä epäjumala ja monia vuosia kestäneen työn tulos, oli saatu polttopuun hinnasta. Kallisarvoisia rasioita, joita ei olisi luullut ihmiskäden pystyvän tekemään, oli huolimattomasti ladeltu päällekkäin.
"Teillähän on täällä miljoonia!" huudahti nuori mies saavuttuaan 1700-luvun taiteilijoiden kullalla ja veistoksin koristaman huoneiston viimeiseen huoneeseen.
"Sanokaa miljardeja", huomautti pulloposkinen poika. "Mutta tämä ei ole vielä mitään. Nouskaa kolmanteen kerrokseen, niin näette."
Tuntematon seurasi opastaan ja tuli neljänteen huoneistoon, jossa hän väsyneenä silmäili useita Poussinin tauluja, Michelangelon jumalallista veistokuvaa, muutamia Claude Lorrainin herttaisia maisemia, Gerard Down maalausta, joka muistutti erästä kohtaa Sterne'in romaanista. Hän katseli Rembrandtia, Murilloa, Velasquezia, jonka värisävy on synkkä kuin Lord Byronin runo, sitten hän silmäili antiikkisia korkokuvia ja ihmeellisiä agaatti- ja onyksmaljakoita. Siinä oli töitä, joihin oli uhrattu niin paljon vaivannäköä, että tuntui vastenmieliseltä, kun sitä ajatteli; sinne oli kerätty niin paljon taiteen suurteoksia, että se oli omiaan herättämään vihaa taidetta kohtaan ja tappamaan kaiken innostuksen.
Sitten nuori mies tuli Rafaelin Madonnan kohdalle – Rafaeliin hän oli väsynyt. Correggion vartalokuva ei saanut lainkaan hänen huomiotaan osakseen. Mitä kallisarvoisin antiikkinen porfyyrimaljakko, jossa Priapoksen roomalaiset papittaret tanssivat rivointa hyppyään, joka olisi saanut Korinnan ihastumaan, sai tuskin hymyä osakseen. Hän oli tukehtua menneiden viidentoista vuosisadan jäännösten painosta, tunsi itsensä sairaaksi kaikesta ihmisajattelun paljoudesta, ylellisyys ja taiteet olivat ottaa hänet hengiltä. Tuntien henkistä tuskaa hän sai jatkuvasti taistella niiden yhä uusiutuvia ilmenemismuotoja vastaan. Ne olivat kuin pahan haltijattaren hänen jalkojensa juuressa synnyttämiä epäsikiöitä.
Eiköhän ihmissielu kaikessa oikullisuudessaan liene kemian kaltainen, joka opettaa kaiken luomisen tapahtuvan kaasujen avulla, sillä syntyyhän sielussakin hirveitä myrkkyjä nautinnon, voiman ja aatteiden äkkiä keskittyessä? Kuinka moni ihminen menehtyykään tuollaisten henkisten happojen räjähtäessä ja levitessä hänen sisäiseen olemukseensa?
"Mitä tuossa laatikossa on?" kysyi hän heidän tullessaan suureen huoneeseen, joka oli viimeinen näistä kunnianhimon, inhimillisten pyyteiden, oikkujen ja rikkauksien aarrekammioista, osoittaen sormellaan suurta nelikulmaista mahonkilaatikkoa, joka riippui hopeavitjoista seinään lyödyssä naulassa.
"Tuossako? Sen avain on isännällä, mutta jos haluatte nähdä siinä olevan muotokuvan, rohkenen ehkä käydä siitä hänelle ilmoittamassa."
"Rohkenette...?" toisti nuori mies. "Onko isäntänne niin suuri herra?"
"Sitä en tiedä", vastasi poika.
Hetkisen he katselivat ihmeissään toisiinsa. Sitten poika, käsittäen tuntemattoman äänettömyyden toivomukseksi, poistui jättäen hänet yksin huoneeseen.
Onko kukaan Cuvier'n geologisia teoksia lukiessaan joutunut ajattelemaan paikan ja ajan äärettömyyttä? Onko kukaan koskaan liidellyt menneisyyden pohjattoman kuilun yläpuolella hänen neronsa taikurikäden kannattamana? Nähdessään Montmartre'in louhimoiden tai Uralin kaivoksien sirpaleissa ja kerrostumissa eläimiä, joiden kivettyneet jätteet kuuluvat ennen vedenpaisumista olleeseen aikakauteen, ihmisjärki kauhistuu ajatellessaan noita miljardeja vuosia ja heikon ihmismuistin ja loukkaamattoman jumalallisen perintätiedon unohtamia miljoonia kansoja, joiden tuhka nyt muodostaa maan pinnalle kahden jalan vahvuudelta multaa, josta saamme leipämme ja kukkasemme. Eikö Cuvier ole ollut 1700- ja 1800-luvun taitteen suurin runoilija? Lord Byron on kyllä sanoillaan luonut henkisiä aatteita, mutta tuo kuolematon luonnontutkija on uudelleen järjestänyt maailmoita vaalenneiden luiden avulla, rakentanut kaupunkeja löydettyjen hampaiden perusteella kuin Kadmos, täyttänyt muutamia kivihiililohkareita nähtyään tuhannet metsät kaikenlaisilla eläintieteen ihmeillä ja päätellyt mammutin jalan löydettyään jättiläisten kansakuntia olleen olemassa. Nuo jättiläisolennot syntyvät, lisääntyvät ja muodostavat maanpiirin oman olemuksensa mukaisiksi. Hän on numeroiden runoilija. Hän on voittamaton asettaessaan seitikon perään nollan. Hän pystyy herättämään olemattomuuden tarvitsematta lausua minkäänlaista keinotekoista taikasanaa. Hän kaivelee kipsinpalasta, näkee siinä merkkejä ja huutaa: "Katsokaa!" Äkkiä marmori elävöityy, kuolleeseen tulee eloa ja luomakunnan salaisuudet paljastuvat. Lukemattomien jättiläisolentojen valtakausien, kalarotujen ja nilviäislajien jälkeen ilmestyy vihdoin ihminen, suurenmoisen alkujuuren mitätön tulos. Taaksepäin katselemisen innoittamina nuo vasta eilen syntyneet mitättömät ihmispoloiset luulevat voivansa selittää kaaoksen ja loppumattoman riemulaulun raikuessa kuvitella mielessään maailmankaikkeuden entisyyttä jonkinlaisessa menneisyyden Ilmestyskirjassa.
Tällainen yhden miehen julistama, kauhistava ylösnousemus silmiemme edessä tuntuu surkuteltavalta tämä elämämme pieni hetkinen, se pieni hiukkanen nimeä vailla olevaa, käytettäväksemme annettua iankaikkisuutta, joka kaikilla taivaankappaleilla on samaa ja jota nimitämme ajaksi. Maailmankaikkeuden raunioiden alle ruhjoutuneina kysymme itseltämme, mitä meitä hyödyttää kunnianhimomme, vihamme ja rakkautemme. Kysymme vielä: Kannattaako elää – vain tulevaisuudessa hävitäksemme? Juuret irtirevittyinä olemme jo kuolleita, kunnes kamaripalvelija tulee ilmoittamaan: "Rouva kreivitär on vastannut ja sanoo odottavansa herraa."
Näiden ihmeellisten esineiden näkeminen, joissa esiintyi koko tunnettu luomakunta, vaikutti nuoreen mieheen masentavasti, niinkuin filosofiin, joka tahtoo tieteellisesti tutkia luomakunnan salattuja totuuksia. Innokkaammin kuin koskaan ennen hän nyt toivoi kuolemaa. Hän heittäytyi väsyneenä istumaan roomalaiseen norsunluutuoliin ja antoi katseensa harhailla tämän entisyyden panoraaman varjokuvien joukossa. Tauluista loisti valo. Neitsyt Marian kuvat hymyilivät ja kuvapatsaat muuttuivat erehdyttävän ilmieläviksi. Hämärä ja sairaalloisten aivojen kuumeinen kiihtymys saivat näyttämään siltä, että kaikki esineet tuntuivat liikehtivän ja vääntelehtivän. Jokainen kiinalainen hirviö irvisteli hänelle. Taulujen henkilöt painoivat silmäluomensa umpeen lepuuttaakseen silmiään, kaikki värisivät, hypähtelivät ja tulivat ulos kehyksistään, mikä raskaasti, mikä kevyesti, toiset kaunein elein, toiset rajusti, kukin tapojensa, luonteensa ja taipumustensa mukaisesti. Se oli todellinen salaperäisyyden noidansabatti, täydelleen verrattavissa tohtori Faustin näkyihin Brocken-vuorella.
Mutta nämä näköhäiriöt, jotka johtuivat väsymyksestä, näköhermojen liikarasituksesta ja hämärän oikuttelevasta leikittelystä, eivät lainkaan pelästyttäneet itsemurhakokelasta. Elämänkauhut eivät pystyneet mieheen, joka oli tottunut kuolemankauhuihin. Häntä tavallaan huvittikin tällainen outo sieluntila, jonka ihmeelliset ilmiöt liittyivät hänen elämänsä viimeisiin hetkiin. Syvän hiljaisuuden vallitessa hän alkoi hiljalleen unelmoida, ja sitä mukaa kuin ilta pimeni, synkkenivät hänen ajatuksensakin ikäänkuin salaisten voimien vaikutuksesta. Viimeinen punertava valonheijastus näkyi vielä taivaalla taistelevan alkavaa yön pimeyttä vastaan. Hän kohotti katseensa ja näki puolipimeässä luurangon, joka miettiväisen näköisenä heilutteli päätään ikäänkuin sanoakseen: "Vainajat eivät vielä tahdo sinua joukkoonsa". Pyyhkäistessään kädellään otsaansa karkoittaakseen unen nuori mies tunsi selvästi kylmän henkäyksen kasvoillaan ja jonkin karvaisen hipaisevan poskeaan ja häntä alkoi vapisuttaa.
Samassa alkoi kuulua naputusta ikkunan ruutuun, mistä nuori mies päätteli yölepakon olleen tuon haudanomaisen kylmän hyväilyn aiheuttajana. Laskevan auringon heijastuksessa hän näki vielä hämärästi ympärillään olevat aavemaiset esineet, mutta sitten kaikki häipyi pimeyteen. Yö, kuoleman hetki, oli äkkiä tullut. Seuraavina tuokioina hänellä ei ollut selvää käsitystä maallisista asioista. Johtuiko se syvämietteisiin ajatuksiin vaipumisesta vai väsymyksestä ja sydäntä raadelleiden ajatusten ylenpalttisuudesta?
Äkkiarvaamatta nuori mies luuli kuulevansa hirvittävän äänen kutsuvan ja hätkähti kuin julmaa painajaisunta näkevä tuntiessaan syöksyvänsä suoraa päätä syvyyteen. Hän sulki silmänsä voimakkaan valon niitä häikäistessä. Sitten hän erotti pimeyden keskellä punertavassa valaistuksessa pienen, vanhan äijänkäppyrän, joka suuntasi lampunvalon häneen. Hän ei ollut huomannut ukon tuloa eikä kuullut puhetta. Koko ilmestys oli kuin henkimaailmasta. Rohkeinkin mies olisi säpsähtänyt nähdessään kesken untaan olennon, joka oli kuin kivisistä hauta-arkuista kummittelemaan noussut aave. Mutta nuori mies päätteli, nähdessään tuon haamumaisen olennon omituisen nuorekkaan katseen, ettei hän ollut tekemisissä yliluonnollisen ilmiön kanssa. Siitä huolimatta hän sinä lyhyenä väliaikana, joka erottaa unennäön valveillaolosta, epäili filosofin tavalla Descartes'in neuvoa noudattaen ja luuli olevansa käsittämättömän harha-aistimuksen vallassa, jonka mystiikka loukkaa ihmisen ylpeyttä ja jota voimaton tiede turhaan koettaa tutkimalla saada selville.
Kuvitelkaa mielessänne pientä, kuivettunutta ukkoa, jolla oli yllä musta samettikaapu, vyötäisillä silkkipunos ja päässä musta samettinen patalakki, jonka alta pisti esiin pitkä, harmaa, otsaa säännöllisenä seppelenä kehystävä tukka. Ukon olemus oli niin kokonaan väljän kauhtanan peitossa, ettei erottanut muita ruumiinosia kuin kapeat, kalpeat kasvot. Nuo kasvot näyttivät pysyttelevän yksin ilmassa, jollei olisi huomannut käsivartta, joka oli niin laiha, että olisi luullut kepin pistetyksi väljään hihaan. Ukolla oli käsivarsi ojossa hänen suunnatessaan valon nuoren miehen kasvoihin. Tuon ihmeellisen hyypiön leukaa peitti harmaa päästään suippeneva parta; se teki hänestä sellaisen juutalaistyypin, jota taiteilijat käyttävät mallina Moosesta kuvatessaan. Vanhuksen huulet olivat niin värittömät ja ohuet, että täytyi erityisesti tarkata, jos mieli löytää hänen kalpeista kasvoistaan suun viiva. Ryppyinen otsa, kalmankalpeat, kuopalle painuneet posket, tavattoman terävät, ripsettömät ja kulmakarvattomat pienet, vihreät silmät olisivat voineet saada monen uskomaan, että Gerard Dow'n maalaama Kullanpunnitsija oli astunut ulos kehyksistään. Salaurkkijan terävä viekkaus, jota ilmeni hänen kasvojensa rypyissä ja ohimoiden kaartuvissa viivoissa, todisti syvällistä elämäntuntemusta.
Olisi ollut mahdoton pettää tuota miestä, jolla näytti olevan kyky lukea sydämen salaisimmatkin aivoitukset. Koko maailman kaikkien kansojen elämä ja viisaus näyttivät keskittyneen näihin kylmiin kasvoihin samalla tavoin kuin koko maailman tuotteet olivat koottuina näihin pölyisiin myymäläsaleihin. Hänessä voi nähdä joko siitä johtuvaa jumalallista tyyneyttä, että hän saattoi nähdä kaikki, tai siitä aiheutuvaa ylpeyttä, että oli nähnyt kaikki. Taidemaalari olisi voinut antaa tuolle oliolle kahdenlaisen ilmeen, tehdä hänestä kaksi eri kuvaa, joko taivaallisen Isän ihanan muodon tai Mefistofeleen irvistelevän naaman, sillä hänen otsallaan kuvastui valtava voima, huulilla kamala pilkka. Tukahduttaessaan kaikki inhimilliset kärsimykset äärettömällä tahdonvoimallaan hän oli surmannut myöskin kaikki elämänilot. Kuolemaan menevää miestä värisytti ajatellessaan tuon vanhan neron maailmasta vierautunutta erakkoelämää, joka oli vailla elämäniloa, koska hänellä ei ollut enää mitään tavoiteltavaa, vailla kärsimyksiä, sillä hän ei tuntenut enää mitään nautinnoniloa. Vanhus seisoi suorana, liikkumattomana ja järkähtämättömänä, kuin tähti valopilvien keskessä. Hänen vihreät silmänsä, joista hehkui jonkinlaista tyyntä pahansuopaisuutta, näyttivät tuikkivan hengenmaailmassa niinkuin hänen lamppunsa loisti tässä salaperäisessä huoneessa.
Outo näky yllätti nuoren miehen hänen aukaistessaan silmänsä juuri kun kuolemanajatukset ja aaveolennot olivat tuudittaneet hänet uneen. Jos hän nyt oli äärimmäisen hämmästynyt, jos hän muutaman silmänräpäyksen ajan uskoi kuin lapset, jotka kuuntelevat hoitajansa satuja, täytyy ymmärtää hänen erehdyksensä, joka johtui äskeisten mietiskelyjen vaikutuksesta hänen sieluntilaansa ja kiihottuneesta hermoston jännityksestä, jonka saivat aikaan oopiumin hirvittävään hurmioon verrattavat järkyttävät harhanäyt.
Tämä kaikki tapahtui Pariisissa, Quai Voltaire-kadun varrella, XIX vuosisadalla, sellaisena aikana ja sellaisessa paikassa, jossa noituuteen uskominen oli mahdotonta. Nuori mies oli asunut sen talon naapurissa, jossa ranskalaisen epäuskon jumala oli kuollut. Hän oli Gay-Lussaein ja Aragon oppilas, kaikkien mahtimiesten silmänkääntäjäntemppujen halveksija, joten hän oli antautunut tähän leikkiin ainoastaan jonkinlaisen runollisen viehätyksen houkutuksesta, niinkuin usein on tapana tehdä, kun haluaa paeta toivottomalta näyttävää totuutta ja kiusata Jumalan voimaa. Hän siis vapisi nähdessään tämän valon ja tuon vanhuksen, mutta samanlaista mielenliikutustahan tunsi jokainen nähdessään Napoleonin, tai jonkun muun, loistavan nerokkaan ja kunniansa loistossa olevan suurmiehen läheisyydessä.
"Haluaako herra nähdä Rafaelin Kristus-kuvaa?" kysyi vanhus kohteliaasti, kirkkaalla, terävällä ja metallinsointuisella äänellä.
Hän asetti lampun katkenneen pylvään päähän siten, että ruskea laatikko joutui täyteen valaistukseen.
Kristuksen ja Rafaelin hartautta herättäviä nimiä mainittaessa nuori mies teki uteliaisuutta ilmaisevan eleen, jota kauppias painaessaan salaista jousta varmasti odottikin. Äkkiä mahonkilevy äänettömästi hävisi näkymättömään onteloon, ja kuva paljastui tuntemattoman ihailtavaksi. Nähdessään kuolemattoman taideluoman vieras unhotti kaupan merkillisyydet ja oudot unennäkönsä ja muuttui jälleen tavalliseksi ihmiseksi. Hän huomasi vanhuksen olevan lihaa ja verta, elinvoimainen olento eikä näköharha, ja eläytyi uudelleen todelliseen elämään. Taidemaalauksen jumalallisten kasvojen hellä, huolehtiva rakkaus ja rauhallinen kirkkaus vaikuttivat häneen jo ensi näkemältä. Taivaallista sopusointua virtasi hänen sieluunsa polttavien hornamaisten tuskien tilalle. Näytti kuin Vapahtajan pää olisi tullut esiin pimeydestä, jota taulun musta tausta kuvasi. Hänen hiuksistaan näytti virtaavan valoa, joka muodosti pään ympärille kirkkaan sädekehän. Kasvojen ilme oli syvällisen läpitunkeva. Tuntui kuin nuo raikkaan punaiset huulet olisivat juuri vast'ikään puhuneet elämäntotuuden sanoja, joiden pyhä kaiku vielä väreili ilmassa, ja nuori mies olisi voinut pyytää noilta, nyt vaiti olevilta huulilta uusia ihania vertauksia, samoja opetuksia, joita ne olivat muinoin lausuneet. Kauniista silmistä loisti evankeliumin rauha, ahdistukseen joutuneet sielut saivat niistä lohdutusta. Lempeään, taivaalliseen hymyyn sisältyi katolisen kirkon koko opin ydin, käsky: Rakastakaa toinen toistanne! Tuo taulu herätti rukouksen tarvetta, kehoitti anteeksiantoon, tukahdutti itsekkyyden ja herätti eloon uinuvat hyveet. Rafaelin maalausta saattoi verrata säveltaiteeseen, jonka suuri, erikoinen viehätys on siinä, että se siirtää meidät muistojen maailmaan. Ihanuudessaan taulu oli täydellinen, sitä katsellessa unohtui sen tekijä. Valaistus vielä täydensi ihmeluoman vaikutusta: joinakin hetkinä olisi luullut pään liikkuvan kaukana pilvien keskellä.
"Sain peittää kultakolikoilla koko tämän taulun pinnan", sanoi kauppias kylmästi.
"Ja nyt sinun on kuoltava!" huudahti nuori mies, heräten haaveistaan; viimeiset ajatukset olivat palauttaneet mieleen onnettoman kohtalon, josta pelastumisen toivon viimeisetkin mahdollisuudet oli vähitellen häneltä riistetty.
"Vai niin! Arvasinhan, että sinun suhteesi pitää olla varuillaan", vastasi vanhus tarttuen kiinni nuoren miehen molempiin käsiin ja pidellen niitä sitten toisella kädellään ranteista yhdessä kuin ruuvipihdeissä.
Tuntematon hymyili surullisesti ukon erehdykselle ja virkkoi säyseästi:
"Ei, hyvä herra, älkää pelätkö, kysymys on minun omasta hengestäni eikä teidän. Miksipä en tunnustaisi viatonta petostani", jatkoi hän katsellessaan levotonta ukkoa. "Odottaessani yötä, jotta voisin hukuttautua rauhassa ja välttyäkseni häpeästä, tulin aarteitanne katsomaan. Kukapa ei antaisi anteeksi tiedemiehelle ja runoilijalle tällaista viimeistä mielitekoa?"
Epäluuloinen kauppias tarkkasi tutkivasti valeostajan kasvoja ja puhetta. Kärsimyksistä kertova ääni ja värittömistä kasvoista kuvastuva hirvittävä kohtalo, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli pannut pelaajatkin vapisemaan, saivat hänet vakuuttumaan vieraan sanojen todenperäisyydestä, ja hän hellitti otteensa. Mutta siitä huolimatta hän satavuotisen kokemuksensa perusteella epäili vieläkin. Huolettoman näköisenä hän asetti kätensä lipastolle ikäänkuin siihen nojatakseen, mutta otti esille tikarin samalla kun alkoi puhua:
"Oletteko ollut kolme vuotta ylimääräisenä virkamiehenä Valtionrahastossa saamatta palkkaa?"
Tuntematon ei voinut olla naurahtamatta tehdessään kieltävän eleen.
"Onko isänne moittinut teitä liian ankarasti maailmaantulemisestanne, vai oletteko tehnyt itsenne syypääksi kunniattomaan tekoon?"
"Jos tahtoisin tehdä itseni kunniattomaksi, jäisin elämään."
"Onko teille vihelletty Funambules'issa vai onko teidän täytynyt turvautua kepposiin saadaksenne maksetuksi rakastajattarenne ylläpitokustannukset? Ehkä teissä sittenkin on kultatauti? Vai tahdotteko syöstä ikävän valtaistuimeltaan? Sanokaa suoraan, mikä erehdys pakottaa teitä ajattelemaan kuolemaa?"
"Älkää etsikö kuolemani aiheuttajaa tavallisten itsemurhansyiden joukosta. Toivon saavani olla paljastamatta teille ennenkuulumattomia kärsimyksiäni, mahdottomia ihmiskielellä tulkittaviksi. Voin sanoa, että kärsin mitä syvintä, mitä inhottavinta, mitä tuskallisinta kurjuutta", ja muuttaen äkkiä nöyrän äänensävynsä hurjan ylpeäksi hän lisäsi: "Mutta en tahdo kerjätä apua enkä sääliä."
"No! no!" Nämä kaksi vanhuksen vastaukseksi antamaa tavua olivat kuin rääkän kirkunaa. Sitten hän jatkoi:
"Pakottamatta teitä kerjäämään minulta apua, teidän tarvitsematta punastua, antamatta teille yhtään ranskalaista centime'iä, Levantin paraa, Sisilian tarinoa, saksalaista helleriä, venäläistä kopeekkaa, skotlantilaista farthingia, ainoaakaan vanhan ajan sestertiusta tai obolia, nykymaailman piasteria, kultaa ja hopeaa, ala-arvoista rahaa, arvopaperia ja seteliä, ilman mitään sellaista tahdon tehdä teistä rikkaamman, mahtavamman ja huomatumman miehen kuin perustuslaillinen kuningas voi olla."
Nuori mies luuli vanhusta nyt höperöpäiseksi ja jäi hämmästyneenä seisomaan keksimättä vastausta.
"Kääntykää tännepäin", sanoi kauppias ottaen äkkiä lampun ja jatkoi, suunnaten valon taulun vastapäiseen seinään: "Katsokaa tätä shagriininahkaa!"
Nuori mies kääntyi katsomaan ja näki ihmeekseen seinässä istuimensa kohdalla nahan, joka ei ollut ketunnahkaa suurempi ja josta näytti säteilevän pimeään huoneeseen niin voimakasta valoa, että olisi luullut näkevänsä pyrstötähden. Nuori epäuskoinen lähestyi tätä taikaesinettä, jonka muka piti voida suojella häntä onnettomuuksilta, mielessään nauraen koko asialle. Helposti ymmärrettävästä uteliaisuudesta hän kuitenkin alkoi tutkia sitä kaikilta puolin ja huomasi sen valovoiman luonnollisen syyn. Nahan pienet, mustat kohokkeet oli niin taidokkaasti kiillotettu ja niiden välissä kiertelevät granaattiomenan kidemäisiä siemenkotia muistuttavat uurteet tehty niin huolellisesti, että valon sattuessa nahkaan jokainen särmäke loisti. Tämän ilmiön hän selitti matemaattisen tarkasti vanhukselle, joka soi vastaukseksi ainoastaan pilkallisen hymyn. Huomatessaan ukon ylimielisen irvistyksen nuori tiedemies arveli joutuneensa silmänkääntäjän narriksi ja koska hän ei tahtonut viedä mukanansa hautaan enempää arvoituksellisia asioita, hän sieppasi taljan käsiinsä kuin lapsi, joka tahtoo tutkia uuden lelunsa salaisuudet.
"Kas tuossa", huudahti hän, "on kuvio, jota itämailla nimitetään Salomon sinetiksi!"
"Tunnette siis sen", virkkoi kauppias puhaltaen sieraimistaan pari, kolme henkäystä, jotka puhuivat puolestaan sattuvammin kuin sanat olisivat kyenneet tekemään.
"Voiko koko maailmassa olla ketään niin yksinkertaista, joka luottaa tällaiseen taikaesineeseen!" huudahti nuori mies kiihtyneenä nähdessään toisen äänettömän, pilkallisen naurun. "Ettekö tiedä", lisäsi hän, "että itämainen taikausko on pyhittänyt tämän tunnusmerkin salaperäisen muodon ja valheelliset kirjoitukset uskoen siinä piilevän tarumaisen voiman? En luulisi olevani tässä suhteessa sen naurettavampi kuin jos myöntäisin sfinkseillä ja siivekkäillä, kotkanpäisillä koirilla olevan jumalaistarullisen alkuperän."
"Koska kerran olette itämaisten kielten tuntija", jatkoi ukko, "niin ehkä osaatte lukea tässä olevan kirjoituksen?"
Hän asetti lampun lähelle taikaesinettä, jota nuori mies piteli kädessään tarkastellen sitä nurjalta puolelta, ja osoitti kirjainmerkkejä, jotka näyttivät olleen tuon ihmeellisen taljan kudoksissa jo eläimen eläessä.
"Myönnän", huudahti tuntematon, "etten tiedä, mitä menettelytapaa on käytetty, kun kirjaimet on saatu painumaan niin syvälle villiaasin nahkaan."
Hän kääntyi samassa katsomaan pöydillä olevia merkillisiä esineitä ja näytti etsivän jotakin.
"Mitä etsitte?" kysyi ukko.
"Jotakin esinettä, jolla voisin leikata nahkaa nähdäkseni, onko kirjaimet siihen maalattu vai upotettu."
Vanhus antoi tikarinsa tuntemattomalle, joka koetti sillä raaputella nahkaa siitä kohdasta, missä lauseet olivat. Mutta hänen revittyään irti osan pintakerrosta kirjaimet näkyivät silti yhtä selvinä kuin nahan pinnassa olevatkin. Hetkisen hän jo epäili, ettei hän ollutkaan saanut pintaa nahasta irti.
"Itämaiden teollisuudella on todella omat salaisuutensa", virkkoi hän tarkastellen hermostuneena itämaista kirjoitusta.
"Se on totta", vastasi vanhus, "ja siitä saamme kiittää pikemmin ihmistä kuin Jumalaa."
Salaperäinen kirjoitus kuului käännettynä seuraavasti:
JOS OMISTAT MINUT, OMISTAT KAIKEN, JA ELÄMÄSI KUULUU MINULLE. NIIN ON
JUMALAN TAHTO. TOIVO, NIIN TOIVEESI TÄYTTYVÄT. MUTTA SÄÄSTÄ ELÄMÄÄSI,
SILLÄ JOKAISEN TOIVOMUKSEN TÄYTTYESSÄ SE LYHENEE SITÄ MUKAA KUIN MINÄ
PIENENEN. TAHDOTKO OTTAA MINUT? TEE NIIN. JUMALA SINUA KUULKOON. AMEN.
"Kas vain! tehän luette sanskriittia", ihmetteli vanhus. "Ehkäpä olette matkustellut Persiassa ja Bengalissa?"
"En ole, hyvä herra", vastasi nuori mies tutkiskellen uteliaana ihmeellistä taljaa, joka oli melkein yhtä jäykkä ja taipumaton kuin metallilevy.
Vanhus asetti lampun jälleen pylvään päähän, josta oli sen ottanutkin, ja loi nuoreen mieheen kylmän, ivallisen katseen sanoen itsekseen: "Hän ei näytä enää ajattelevankaan kuolemaa".
"Onko tämä pilantekoa vai käsittämätön salaisuus?" kysyi tuntematon.
Ukko pudisti päätään ja lausui vakavasti:
"En osaa sanoa. Olen tarjonnut tätä taikaesinettä, johon on kätkeytyneenä hirvittävä voima, miehille, jotka ovat olleet näköjään teitä voimakkaampia, mutta kaikki he ovat pilkaten sen arvoituksellista kohtaloon liittyvää voimaa kieltäytyneet solmimasta sopimusta, joka olisi alistanut heidän kohtalonsa tämän tuntemattoman voiman valtaan. Minä puolestani ajattelen samoin kuin he: kun olen epätietoinen, en sido itseäni, vaan – –"
"Ettekö ole edes yrittänytkään?" kysyi nuori mies keskeyttäen vanhuksen.
"Yrittäkää te!" vastasi ukko. "Jos seisoisitte Vendôme-aukion patsaan päässä, yrittäisittekö sieltä hypätä ilmaan? Voiko ihminen pysähdyttää elämänsä kulkua? Onko ihminen koskaan voinut eritellä kuolemaa? Ennen tänne tuloanne olitte päättänyt tehdä itsemurhan, mutta äkkiarvaamatta teitä kiinnostaa tuntematon asia, ja kuolemanajatus unohtuu. Millainen lapsi olettekaan! Eikö jokainen elonpäivä tarjoa teille mielenkiintoisempia arvoituksia ratkaistavaksi kuin tämä? Kuulkaa, mitä sanon. Olen nähnyt regentin turmeltuneen hovin. Olin silloin, niinkuin te nyt, suuressa kurjuudessa, sain kerjätä leivänpalaani. Siitä huolimatta olen saavuttanut sadankahden vuoden iän, tullut miljoonien omistajaksi. Onnettomuudet ovat tehneet minusta rikkaan, tietämättömyys antanut tietoja. Tahdon ilmaista teille muutamin sanoin ihmiselämän suuren salaisuuden. Ihminen tuhoaa itseään vapaaehtoisesti kahdella eri tavalla tyhjentäen siten kuiviin oman elämänsä lähteet. Kaiken sen, mikä aiheuttaa tuon kahdenlaisen kuoleman, ilmaisee kaksi sanaa: tahtoa ja voida.
"Näiden elämän kahden perusvaikuttimen rinnalla on kolmaskin, jonka viisaat ovat omaksuneet ja jota minun on kiittäminen onnellisuudestani ja pitkästä iästäni. Tahto meidät polttaa, voima tuhoaa, mutta tieto antaa heikolle olemuksellemme pysyväisen rauhan. Täten on halu eli tahto minussa kuollut, ajattelu on sen tappanut, elämän pyrkimykset ovat sopusoinnussa muun aistielämän kanssa. Toisin sanoen: henkeni ei piile sydämessä, joka murtuu, ei tunteissa, jotka ovat hetkellisiä, vaan aivoissa, jotka eivät kulu ja joiden toiminta on jatkuvaa. Minkäänlainen kohtuuttomuus ei ole koskaan vahingoittanut sieluani eikä ruumistani, vaikka olenkin nähnyt koko maailman. Jalkani ovat astuneet Aasian ja Amerikan korkeimmilla vuorilla, olen oppinut puhumaan kaikkia kieliä ja elänyt kaikissa erilaisissa olosuhteissa. Olen lainannut rahaa kiinalaiselle ja saanut tämän vakuudeksi hänen isänsä ruumiin. Olen nukkunut arabialaisen teltassa luottaen hänen kunniasanaansa. Olen allekirjoittanut sopimuksia kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Pelkäämättä olen jättänyt kultaani villi-intiaanin majaan. Sanalla sanoen, olen saavuttanut kaiken ymmärtäessäni halveksia kaikkea.
"Ainoa pyrkimykseni on ollut nähdä. Nähdä – sehän on samaa kuin tietää, ja tietäminen, oi nuori mies! on hengen nautinto. Silloin selvenevät kaiken olevaisen syvimmät ongelmat ja voimme alistaa kaiken valtaamme. Mitä jää jäljelle aineellisen omistamisesta? – muisto. Tietäkää siis, miten ihanaa on sellaisen miehen elämä, joka käsittäen elämän syvyyden tuntee sielussaan elämänonnen lähteen ja hekumoi ihanteellisissa, aineellisuuden saastasta vapaissa henkisissä nautinnoissa! Ajattelu avaa kaikki aarrekammiot, ja voi tuntea saiturin iloa tarvitsematta kokea hänen huoliaan. Tällä tavoin minäkin olen elämääni elänyt, ja henkiset nautinnot ovat olleet ainoana ilonlähteenäni. Merten, kansojen, metsien ja vuorten katseleminen – siinä minun hekumoimiseni. Kaikki olen nähnyt, rauhallisesti, tuntematta väsymystä. En ole koskaan halunnut mitään kiihkeästi, vaan aina kiihkeästi odottanut. Maailma, jossa olen liikkunut, on ollut asuntoani ympäröivä puutarha. Se, mitä ihmiset nimittävät mieliharmiksi, rakkaudeksi, kunnianhimoksi, vastoinkäymiseksi ja suruksi, on minulle ainoastaan mietiskelyn aihe. Sen sijaan, että antautuisin niiden valtaan, koetan niitä järjellisesti ymmärtää, muuntelen ne näytelmiksi antamatta niiden raadella elämääni, ja mielikuvituksessani nautin siitä kuin romaanin lukemisesta. En ole koskaan tarpeettomasti kuluttanut elimistöäni, siitä syystä minulla on vielä luja terveys. Kohtalon suomia henkisiä kykyjäni en ole koskaan käyttänyt väärin, ja sen ansiosta tämä pää on yhä vielä paremmin varustettu kuin tämä liikehuoneistoni."
Lyöden otsaansa ukko jatkoi:
"Täällä ovat todelliset miljoonani. Mielikuvituksessani olen rakentanut seraljin, jossa ovat kaikki ne naiset, joita en ole koskaan omistanut. Hengessäni näen ihmisten sodat ja vallankumoukset, joita en hyväksy. Kuinka voi olla mieluisampaa kiihkeästi ja hetkellisesti ihailla enemmän tai vähemmän kiehtovaa ihmisruumista, enemmän tai vähemmän kauniisti muodostuneita muotoja ja kokea sitten pettymysten raskaita iskuja, kuin kyetä hengessään katselemaan jumalallista maailmankaikkeutta, iloita ajasta ja paikasta riippumattomana olemisesta, nauttia kaiken ymmärtämisestä ja kaiken näkemisestä, ja tämän maailman reunan yli kumartuen tutkiskella toisia maailmoita, kuunnella Jumalan ääntä! Tuohon tuossa", jatkoi hän innostuneena osoittaen shagriininahkaa, "sisältyy sekä tahto että voima. Tuossa ovat ihmisten yhteiskunnalliset aatteet, kiihkeät pyrkimykset, kohtuuttomuudet, kuolemaa tuottavat ilot ja elämää kiihottavat kärsimykset. Eihän tuska liene muuta kuin väkivaltaista iloa. Kuka pystyy määrittelemään, milloin hekuma muuttuu tuskaksi tai milloin tuska vielä on hekumaa? Hengen maailman kirkkaat valot ovat suloisia katsella, mutta aineen maailman hyväilevä pimeys tekee pahaa silmille. Eikö viisaus johdu tietämisestä ja hulluus tahdon ja voiman hillittömästä käytöstä?"
"Olkoon! Mutta minä puolestani tahdon elää hillitöntä elämää", huudahti tuntematon siepaten nahan käsiinsä.
"Nuori mies, kavahtakaa!" huusi ukko äärimmäisen kiihtyneenä.
"Olin päättänyt omistaa elämäni opinnoille ja ajattelulle, mutta sillä en voinut elää", jatkoi tuntematon. "En tahdo olla hölmö, jota vedetään nenästä swedenborgmaisilla saarnoilla ja itämaisilla taikakaluilla, ja teidän hyväntahtoiset ponnistuksenne, kun yritätte sitoa minut tähän maailmaan, jossa oloni on mahdoton, ovat ihan turhia, hyvä herra. Mutta kuulkaa!" jatkoi hän katsoen äijään ja puristaen kouristuksentapaisesti nahkaa kädessään, "nyt tahdon kuninkaallisen loistavan juhla-aterian, juhlajuomingit, vuosisatamme veroiset, jolloin kaiken sanotaan saavuttaneen täydellisyytensä. Juhlavieraiden pitää olla nuoria, henkeviä, ennakkoluulottomia ja hulluuteen saakka iloisia. Yhä tulisempina säkenöivät viinit virratkoot, niin että humalaa kestää kolme päivää. Kuumat, kiihkeät naiset olkoot tämän yön sulostuttajina. Tahdon, että raivoisasti riemuitseva hekuman jumalatar vie meidät neljän hevosen vetämillä vaunuillaan tämän maanpiirin äärien ulkopuolelle heittääkseen meidät vieraille rantamille. Ja sielut menkööt sitten taivasten korkeuksiin tai vaipukoot pohjamutaan, se on minusta yhdentekevää. Minä vaadin, että tähän kätkeytyvä hirvittävä voima minun tahdostani sulattaa kaikki nautinnot yhdeksi ainoaksi nautinnoksi. Minun täytyy saada sulkea syleilyyni kaikki taivaan ja maan riemut, ja tulkoon sitten kuolema. Vielä tahdon, että juominkien jälkeen saapuvat muinaiset Priapoksen papittaret, tahdon laulua, joka herättää kuolleet eloon, ja loppumattomia suuteloita, joiden kaiku kiirii yli koko Pariisin kuin tulipalon räiske herättäen aviopuolisot ja herättäen heissä, seitsenkymmenvuotiaissakin, kaikki nuorentavan, tulisen intohimon."
Ukon äänekäs nauru kajahteli nuoren houkkion korvissa kuin hornan pauhu, ja hän vaikeni äkkiä perin pohjin nolostuneena.
"Luuletteko", aloitti kauppias, "että nämä lattiat yht'äkkiä avautuvat, jotta tähän ilmestyisi ylellisesti katettuja pöytiä ja eri maailmoihin kuuluvia juhlavieraita? Ei, ei, nuori huimapää! Nyt olette allekirjoittanut sopimuksen, siinä kaikki. Tästä lähtien toivomuksenne täyttyvät tarkalleen, mutta oman elämänne kustannuksella. Elonpäivänne, joita tämä nahka kuvaa, vähenevät sitä nopeammin, mitä suurempia ja useampia toivomuksia teillä on, kaikkein vähäpätöisimmistä mielettömyyksiin saakka. Se bramiini, jolta tämän taikakapineen sain, ilmaisi sen salaperäisen suhteen, joka vallitsee sen omistajan pyyteiden ja kohtalon välillä. Äskeinen toivomuksenne oli aivan arkipäiväinen; minäkin olisin voinut sen täyttää. Nyt jätän kaikki uuden elämänkohtalonne haltuun. Ja tehän tahdoitte kuolla? Itsemurhanne on ainoastaan siirtynyt tuonnemmaksi."
Tuntematon huudahti hämillään, melkein kiukustuneena huomatessaan kummallisen vanhuksen pilkanteon, jonka epäilyttävän ihmisystävällinen tarkoitus selvästi ilmeni hänen leikinlaskussaan.
"Nyt nähdään, hyvä herra, muuttuuko onni sinä aikana, jonka tarvitsen kulkeakseni kadun yli. Jos olette vain pitänyt onnetonta miestä pilkkananne, niin toivon teidän, kostoksi huonosta palveluksestanne, vielä hullaantuvan nuoreen tanssijattareen. Silloin saatte kokea irstailun viehätystä ja menetätte kaikki hyveenne, joita olette niin filosofisesti hoivannut."
Kuulematta vanhuksen syvää huokausta tuntematon syöksyi läpi salien porraskäytävään, pulloposkisen pojan turhaan ehättäessä valaisemaan hänelle tietä. Hän juoksi kuin tuoreeltaan yllätetty varas. Oudon huumauksen vallassa hän ei huomannut nahassa tapahtunutta muutosta: se oli pehmeä kuin hansikas ja oli kiertynyt hänen levottomissa käsissään niin pieneen kokoon, että hän oli huomaamattaan saattanut pistää sen hännystakkinsa taskuun. Ovesta kadulle rynnätessään hän törmäsi pahki kolmeen nuoreen mieheen, jotka kävelivät käsikoukkua.
"Elukka!"
"Tomppeli!"
Tällaisia kohteliaisuuksia he vaihtoivat keskenään.
"No mutta! sehän on Raphaël!"
"Totta tosiaan! Ja me kun olemme sinua etsineet!"
"Mitä? tekö siinä olettekin!"
Nämä kolme ystävällistä huudahdusta seurasivat oitis äskeisiä solvauksia tuulessa heiluvan lyhdyn valon sattuessa heidän hämmästyneisiin kasvoihinsa.
"Hyvä ystävä", sanoi Raphaëlille sama nuori mies, jonka hän oli ollut vähällä tyrkätä kumoon, "nyt sinun pitää tulla mukaan."
"Mistä sitten on kysymys?"
"Eteenpäin vain, kerronpahan asian matkalla."
Joko pakosta tai hyväntahtoisuuttaan Raphaël joutui ystäviensä keskeen, jotka käsipuolesta kiinni pitäen pakottivat hänet liittymään iloiseen joukkoonsa ja veivät Pont des Arts-siltaa kohden.
"Hyvä ystävä!" jatkoi toinen kaunopuheisesti, "olemme sinua etsineet ainakin viikon verran. Kunnianarvoisessa asunnossasi, Hôtel de Saint-Quentinissä, jonka ikiajoiksi pyhitetyssä nimikilvessä, näin sivumennen sanoen, mustat ja punaiset kirjaimet näkyivät vuorotellen aivan kuin Jean-Jacques Rousseaun aikanakin, sinun Léonarde'isi sanoi meille, että olit matkustanut maaseudulle, vaikk'emme suinkaan olleet pankkimiesten, oikeudenpalvelijoiden, karhujen, liikehuoneistojen vartijoiden emmekä muiden senkaltaisten näköisiä. Mutta mitäpä siitä! Rastignac oli nähnyt sinut edellisenä päivänä Bouffons'issa, ja jatkoimme ponnistuksiamme pitäen kunnia-asiana saada selville, olitko kiivennyt L'Champs-Élysées'n puihin vai etsinyt kymmenen centime'in yösijan armeliaisuuslaitoksista, joissa kerjäläiset saavat nukkua pingotettuihin köysiin nojaten; parhaimmassa tapauksessa arvelimme sinun järjestäneen itsellesi lepopaikan jossakin sievässä naiskammiossa. Emme löytäneet sinua mistään, ei Sainte-Pélagien pidätettyjen-luettelosta eikä La Force'ista. Ministeriöt, oopperan, luostarit, yömajat, kahvilat, kirjastot, prefektin luettelot, sanomalehtien toimistot, ravintolat, teatterinlämpiöt – sanalla sanoen Pariisin kaikki hyvät ja huonot paikat tutkimme järjestelmällisesti ja päivittelimme sellaisen miehen katoamista, jota olisi neroutensa puolesta yhtä hyvin voinut etsiä sekä hovista että vankiloista. Puhuimme jo sinun pyhimykseksi-julistamisestasikin 'heinäkuun sankarina', ja kunniasanallani vakuutan, että sinua jo surimmekin."
Tällä hetkellä Raphaël käveli ystäviensä kanssa Pont des Arts-sillalla ja katseli, toisia kuuntelematta, Seine-jokeen, jonka vuolaina vyöryvät vedet heijastelivat Pariisin valoja. Nähdessään virran, johon hän hetkistä aikaisemmin oli aikonut hukuttautua, hän muisti vanhuksen ennustuksen, että hänen kuolemanhetkensä oli siirtynyt tuonnemmaksi, mikä valitettavasti nyt oli käynyt toteen.
"Ja me surimme sinua todella", toisti ystävä jatkaen puhettaan. "Nyt on kysymyksessä suunnitelmia, joihin tarvitaan sinunlaistasi lahjakasta miestä, joka voi asettua kaiken yläpuolelle. Perustuslaillisten kuninkaallisen viitan suojassa tekemät kepposet käyvät päivä päivältä yhä räikeämmiksi, ystävä hyvä. Kansan sankarillisesti kaatama häpeällinen yksinvaltius oli kuin kevytmielinen nainen, jonka kanssa saattoi nauraa ja syödä juhla-aterioita, jota vastoin isänmaa on happamen näköinen, hyveellinen aviopuoliso, jonka harkitut hyväilyt on pidettävä hyvänä, olipa se mieluista tai ei. Senhän tiedät, että valta on siirretty Tuileries'sta sanomalehtimiehille, eikä valtion menoarviota laadita enää Saint-Gerinainin esikaupungissa, vaan Chaussée-d'Antin-kadun varrella. Ja tässä on vielä eräs seikka, josta mahdollisesti et tiedä mitään. Hallitus, toisin sanoen pankkiiri- ja asianajajaylimystö, jotka nykyään määräävät isänmaan asiat kuin papit muinoin yksinvallan aikana, on katsonut tarpeelliseksi vetää nenästä Ranskan kelpo kansaa uusiin sanoihin puetuilla vanhoilla opeilla noudattaen kaikkien koulujen filosofien ja kaikkien aikojen mahtimiesten esimerkkiä. Nyt meihin tahdotaan istuttaa sellaista kuninkaallis-kansanvaltaista oppia, jonka mukaan on uskottava, että on paljon onnellisempaa isänmaalle, jos maksetaan tuhatkaksisataa miljoonaa kolmekymmentä kolme centime'iä niille ja niille sitä edustaville herroille, kuin jos annetaan tuhatsata miljoonaa yhdeksän centime'iä kuninkaalle, joka käyttää MINÄ-sanaa ME-sanan asemesta. Ja sen vuoksi on nyt perustettu sanomalehti, jolle on varattu kaksi- tai kolmesataatuhatta frangia ja jonka tehtävänä on luoda puolue, joka tyydyttää tyytymättömät olematta haitaksi kuningas-kansalaisen kansallismieliselle hallitukselle.
"Tarkoituksena on, että meillä, jotka nauramme vapaudelle yhtä hyvin kuin itsevaltiudelle, uskonnolle yhtä hyvin kuin vapaa-ajattelulle, olisi isänmaana pääkaupunki, missä aatteita vaihdetaan ja myydään siitä ja siitä hinnasta painoriviltä, missä joka päivä tarjotaan herkullisia juhla-aterioita ja lukemattomia näytelmiä, ilotyttöjä vilisee kaikkialla, illalliset loppuvat vasta seuraavana päivänä, ja pikku rakastajattaret liikkuvat yhtä vapaasti kuin aviovaimot, että isänmaista kaunein aina olisi Pariisi, tämä ilon, vapauden, henkevyyden, kauniiden naisten, lurjusten ja hyvän viinin luvattu maa, missä valtikkaa ei koskaan liiaksi heiluteta siitä syystä, että olemme sen käyttäjien läheisyydessä. Me, Mefistofeles-jumalan todelliset kannattajat, olemme ottaneet tehtäväksemme sivellä valkoista vesiväriä yleisön mielipiteitten päälle, pukea näyttelijät uusiin pukuihin, naulata uusia lautoja hallitusparakin seiniin, rohdotella kirjanoppineita, keittää uutta keittoa vanhoista tasavaltalaisista, panna vauhtia bonapartisteihin ja muonittaa keskustaa, jotta sitten itse saisimme nauraa partaamme kuninkaille ja kansoille, vaihtaa mielipiteitä aamuin illoin, viettää Panurge'in iloista elämää tai itämaiseen tapaan, more orientali, loikoa pehmeillä pieluksilla.
"Sinut olemme määränneet vallanpitäjäksi tässä ilve-keisarikunnassa, ja nyt viemme sinut suoraa päätä mukanamme kyseessä olevan sanomalehden perustajan päivällisille. Hän on entinen pankkiiri ja niin upporikas, ettei tiedä, mihin käyttäisi rahojaan, ja on senvuoksi päättänyt muuttaa ne henkevyydeksi. Sinut otetaan vastaan veljenä, ja tervehdimme sinua järjenkuninkaana, jota ei peloita mikään, jonka teräväjärkisyys vainuaa salahankkeita Itävallassa, Englannissa ja Venäjällä ennen kuin Venäjällä, Englannissa ja Itävallassa sellaisia haudotaankaan. Niin, me teemme sinusta niiden henkisten voimien valtiaan, jotka ovat lahjoittaneet maailmalle Mirabeaut, Talleyrand'it, Pittit ja Metternichit, ts. kaikki älykkäät crispimäiset miehet, joiden pelipanoksena on ollut valtakunnan kohtalo niinkuin tavallisten ihmisten dominopelissä kirkkoviina.
"Olemme vakuuttaneet sinun olevan rohkein toveri, mikä koskaan on mitellyt voimiaan kaikkien lahjakkaiden miesten lailla rinta rintaa vasten irstaisuuden ihailtavan hirviön kanssa, olemmepa kerskuneet, ettet vielä ole joutunut voitetuksi. Toivon, että näytät olevasi ylistystemme arvoinen. Taillefer, isäntämme, on luvannut ylittää kaikki nykypäivien pikku Lucullusten joutavanpäiväiset saturnaliat. Hän on tarpeeksi rikas voidakseen antaa pikkuseikoillekin suurenmoisuuden leiman ja tehdä paheen aistikkaaksi ja miellyttäväksi... Käsitätkö, Raphaël?" kysyi kaunopuhuja lopettaen vihdoin sanatulvansa.
"Kyllä", vastasi puhuteltu. Hän ei ihmetellyt niinkään toiveittensa toteutumista kuin tätä luonnolliselta näyttävää tapausten liittymistä toisiinsa.
Ja mahdotonhan olisi ollutkin uskoa salaperäisten voimien vaikutukseen, hän saattoi ainoastaan ihmetellä, kuinka tilapäinen sattuma saattaa vaikuttaa ihmiskohtaloihin.
"Sinähän sanot 'kyllä', aivan kuin olisit ajatellut isoisäsi kuolemaa", puuttui puheeseen toinen joukosta.
"Niinkö?" ihmetteli Raphaël lapsellisen avomielisesti, mikä sai purskahtamaan nauruun nämä kirjailijat, jotka olivat nuoren Ranskan toivo. "Ajattelin, ystävät hyvät, että meistähän on tulemassa aika suuria lurjuksia. Tähän saakka olemme tehneet tyhmyyksiä pikku hutikassa, punninneet elämänarvoja päihtyneinä ja arvostelleet ihmisiä ja asioita ruokaa sulatellessamme. Tekoihin ryhtymättä olemme olleet rohkeita sanoissa. Mutta nyt meihin poltetaan merkit politiikan poltinraudalla ja meidän on astuttava kuritushuoneeseen, jossa kaikki kuvitelmamme riistetään. Kun ei enää uskota muuta kuin paholaisen olemassaoloon, niin onhan silloin sallittua kaivaten muistella nuoruusajan paratiisia, viattomuuden aikaa, jolloin hartaina, kieli ojossa otimme vastaan kunnon papin kädestä Kristuksen ruumiin. Niin, hyvät ystävät! Jos siihen aikaan olikin hauska tehdä ensimmäisiä syntejään, niin kaduttiinhan niitä kuitenkin, ja koettelimme niitä kaunistella antamalla niille kiintoisuuden ja nautittavuuden leiman, mutta nyt..."
"Nyt", puuttui puheeseen ensimmäinen puhuja, meillä on jäljellä vain – –"
"Mitä?" kysyi toinen.
"Rikoksen teko!"
"Siinä on sana, johon sisältyy joko hirsipuun korkeus tai Seine'in syvyys", virkkoi vuorostaan Raphaël.
"Sinähän et ymmärrä meitä lainkaan! Minä puhun valtiollisista rikoksista. Tästä aamusta lähtien olen halunnut vain yhtä asiaa, nimittäin olla salaliittolainen. En takaa, että sitä kestää enää huomenna. Mutta tänä iltana tämä väritön kulttuurielämämme, joka on kytketty määrättyihin muotoihin kuin rautatien kiskot, saa sydämeni kiukusta pakahtumaan. Nyt tunnen intohimoista ihailua ajatellessani Moskovasta paluun kärsimyksiä, Corsaire rouge-laivassa tapahtuneita, mieltä kuohuttavia näytelmiä ja salakuljettajien elämää. Kun Ranskassa kerran ei enää ole kartusiaaniluostareita, niin toivoisin löytäväni edes jonkin Botany Bayn, pikku Byroneille soveltuvan sairaalan, jotka revittyään elämänsä riekaleiksi kuten lautasliinan päivällisten päätyttyä eivät enää löydä muuta tekemistä kuin tulipalon sytyttämisen isänmaassa, itsensä ampumisen, salaliittojen tekemisen tasavallan hyväksi tai sodan vaatimisen..."
"Emile!" sanoi innostuneena Raphaëlin vierustoveri puhujalle, "kunniasanallani vakuutan, että jollei heinäkuun vallankumousta olisi ollut, olisin ruvennut papiksi saadakseni viettää tylsää elämää jossakin maaseudun kolkassa, ja..."
"Ja olisit lukenut rukouskirjaasi joka päivä?"
"Tietysti."
"Millainen itserakas narri oletkaan!"
"Luetaanhan sanomalehtiäkin!"
"Ei hullumpaa sanomalehdentoimittajan suusta!"
Mutta pidä toki suusi kiinni, mehän kuljemme keskellä sanomalehdentilaajien joukkoa. Sanomalehdet, näetkös, ovat uudenaikaisten seurapiirien uskonto, ja siinä uskonnossa on kehitysmahdollisuuksia."
"Sen kirkon paavien ei tarvitse uskoa enempää kuin kansankaan."
Tällaisia jaaritellen kuten ainakin kunnon miehet, jotka jo ammoin ovat tunteneet de viris illustribus-kirjan, he saapuivat Joubert-kadulle komean yksityispalatsin kohdalle.
Emile oli sanomalehtimies, ja hän oli niittänyt ilman vaivannäköä enemmän mainetta kuin toiset. Hän oli rohkea, hänen arvostelunsa olivat sattuvia ja purevia, ja hänellä oli niin paljon hyviä ominaisuuksia, että hänen vikansa annettiin anteeksi. Mistään välittämättä ja naurusuin hän saattoi singahduttaa ystävälleen vasten kasvoja mitä purevimpia kompasanoja ja tämän poissa ollessa puolustaa häntä mitä rohkeimmin ja vilpittömimmin. Kaikesta hän laski ivallista leikkiä, jopa omista tulevaisuudensuunnitelmistaankin. Pysyväisesti rahattomana hän oli huolettoman laiska kuten kaikki miehet, jotka tietävät olevansa jotakin. Ja yhdessä ainoassa sanassa hän heitti kokonaisen kirjan vasten kasvoja sellaisille ihmisille, jotka eivät pystyneet kirjoittamaan kirjaansa edes yhtäkään sanaa. Ylenmäärin runsaiden, mutta käyttämättömien lahjojensa moninaisuudesta ja menestyksestään hän oli tehnyt itselleen päänalusen hyvin nukkuakseen ja herätäkseen vanhoilla päivillään mahdollisesti jossakin armeliaisuuslaitoksessa. Ja kaiken lisäksi hän oli ystävänä uskollinen mestauslavalle saakka, oikea kyynillisyyden puhetorvi, yksinkertainen kuin lapsi, ja teki työtä ainoastaan saadessaan sellaisen päähänpiston tai sitten pakosta.
"Nyt sitten tehdään, mestari Alcofribaksen sanoja käyttääkseni, oikein aika pötky hupaista elämää", virkkoi hän Raphaëlille osoittaen kukkalaitteita, jotka tuoksuvina ja tuoreina koristivat porraskäytävää.
"Pidän siitä, että porraskäytävissä on kauniit matot ja että ne on lämmitetty. Ranskassahan on harvinaista, että ylellisyys alkaa jo niistä. Täällä tunnen itseni kuin uudestisyntyneeksi."
"Ja tuolla ylhäällä sitten juodaan ja nauretaan toisenkin kerran, Raphaël-poikaseni! Ja niissä asioissa", jatkoi hän, "toivon olevamme voittajia, jotka kulkevat kaikkien toisten pään päällitse."
Sitten hän pilkallisin elein tarkasteli toisia vieraita tullessaan saliin, missä kulta kiilsi ja valot loistivat ja missä he kohtasivat Pariisin huomatuimpia nuoria miehiä. Yksi heistä oli tehnyt itsensä huomatuksi lupaavana kykynä, jonka esikoistaulu kilpaili kuuluisuudessa keisarivallan aikaisten maalausten kanssa. Toinen oli edellisenä päivänä uskaltanut uhkarohkean yrityksen, julkaissut kirjan, joka oli tulvillaan varhaisempaa kirjallisuutta halveksivaa nuoruuden intoa ja tarkoitettu samalla tienviitaksi uudemmille kirjallisille suunnille. Vähän loitompana keskusteli kuvanveistäjä, jonka voimakaspiirteisissä kasvoissa kuvastui neron tahdonlujuutta, sellaisten kylmäveristen ivailijoiden joukkoon kuuluvan miehen kanssa, jotka olosuhteiden mukaan joko eivät tahdo missään nähdä minkäänlaista etevämmyyttä tai sitten näkevät sitä kaikkialla. Tuossa vaani eräs Ranskan etevimpiä pilapiirtäjiä, jolla oli pahansuovat silmät ja puremishaluinen suu, naurettavia tilanteita pannakseen ne muutamalla kynänvedolla paperille. Tuolla taas keskusteli nuori ja rohkea, itseään henkevänä ja runsasaatteisena miehenä pitävä kirjailija, joka luuli osaavansa eritellä ja yhdistellä paremmin kuin kukaan muu poliittisten juonien tarkoitusperiä, runoilijan kanssa, jonka teokset olisivat pystyneet nujertamaan kaikki nykypäivien kirjalliset tuotteet, jos hänen lahjakkuutensa olisi ollut verrattavissa hänen vihansa valtavuuteen. Kumpikin karttoi sanomasta toiselleen totuutta tarvitsematta valehdella; he lausuilivat ainoastaan mielisteleviä kohteliaisuuksia. Kuuluisa muusikko lohdutteli pilkallisella äänellä b-mollissa nuorta poliitikkoa, joka hiljakkoin oli romahtanut puhujalavalta, loukkaamatta silti mitenkään itseään. Nuoria, tyyliä vailla olevia kirjailijoita seisoskeli ajatuksettomien kirjailijoiden joukossa, suorasanaisia kirjailijoita, joiden teokset olivat täynnä runoutta, runoilijoiden parissa, joiden runot olivat täynnä arkisuutta.
Nähdessään tuollaisia vajavaisia ihmisraukkoja ympärillään tunsi vaatimaton Saint-Simonin opin kannattaja, joka oli kyllin lapsellinen uskoakseen sen mahdollisuuden, heitä kohtaan säälivää rakkautta, toivoi voivansa vetää heidät puoleensa ja tehdä uskonveljikseen. Joukossa oli vielä pari kolme tiedemiestä, joiden erikoistehtävänä oli panna typpeä keskusteluun, useita vaudeville-kirjailijoita, joiden hetkellinen iloisuus säihkyi kuin timantti, jonka säteily ei lämmitä eikä valaise, joitakuita paradokseilla ratsastelevia miehiä, jotka nauroivat partaansa jokaiselle, joka oli samaa mieltä kuin he heidän ylistäessään tai halveksiessaan ihmisiä ja oloja ja jotka jo olivat miettimässä kaksinaista politiikkaansa voidakseen juonitella kaikkia suunnitelmia vastaan kannattamatta mitään. Siellä oli arvostelija, jota ei mikään ihmetyttänyt, joka niisti nenäänsä cavatinan aikana Bouffons'issa ja huusi hyvä! ennen kaikkia muita, väitti jokaista vastaan, joka lausui hänen oman mielipiteensä ennen häntä, ja esitti ominaan henkevien miesten ajatuksia. Tässä vierasjoukossa oli viidellä tulevaisuutta, kymmenkunnalla ehkä elämäniän kestävää kunniaa, mutta muut saattoivat kaikkien keskinkertaisten ihmisten tapaan sanoa toisilleen Ludvig XVIII:n kuuluisan valheen: Liitto ja unohdus.
Juhlan isännässä saattoi huomata kymmenentuhatta frangia tuhlaavan miehen murheellista iloa. Vähän väliä hän vilkaisi kärsimättömänä ovelle näyttäen odottavan jotakuta myöhästynyttä vierasta. Pian ilmestyikin kynnykselle pieni, lihava mies, jonka tulo herätti mairittelevan hälinän. Tulija oli notaari, joka oli saman päivän aamuna järjestänyt sanomalehden perustamisasiat. Mustapukuinen kamaripalvelija tuli aukaisemaan ovet suureen ruokasaliin, jonne kaikki ilman muuta riensivät etsimään oman paikkansa tavattoman suuresta ruokapöydästä.
Ennen kuin lähti salista Raphaël loi vielä silmäyksen ympärilleen. Hänen toivomuksensa oli todellakin toteutunut aivan täydellisesti. Huoneisto oli verhottu silkkiin ja kultaan. Komeissa, monihaaraisissa kynttilänjaloissa paloi lukemattomia kynttilöitä, jotka kirkkaasti valaisivat katonreunustan kullattujen kuvioiden hienoimmatkin yksityiskohdat, pronssiesineiden herkullisen kauniisti muovaillut kuviot ja upeanväriset huonekalut. Harvinaisen kauniit, bamburuo'on sekaan sovitetut kukkalaitteet levittivät suloista tuoksuaan. Kaikessa, aina ikkuna- ja oviverhoja myöten, ilmeni hienostunut aistikkuus. Ja saattaa hyvin ymmärtää, että tällainen loisteliaisuus teki lumoavan vaikutuksen rahattomaan mieheen.
"Sadantuhannen livren vuositulot on sievoinen lisäselitys katkismusläksyihin ja auttaa ihmeellisesti siveysopin toteuttamisessa käytännössä", sanoi hän itsekseen ja huokasi. "Ainakaan minun mielestäni eivät köyhyys ja hyveellisyys sovi yhteen. Oman käsitykseni mukaan 'paheen' käsite on samaa kuin ullakkokomero, kulunut takki, harmaa hattu talvella ja suorittamattomia velkoja talonmiehelle. Tahdon elää tällaisessa ylellisyydessä vuoden, puoli, yhdentekevää, ja sitten kuolla. Olenhan silloin ainakin saanut elää elämää ja näännyttää ja hävittää tuhansien toisten elämän."
"Vai niin arvelet!" sanoi Emile tämän kuullessaan. "Sinä näyt sotkevan keskenään onnen ja rahanvaihtokopin. Usko minua, pian inhoaisit rikkautta, kun huomaisit sen estävän kaiken henkisen etevämmyyden saavuttamisen. Onko taiteilija koskaan epäröinyt köyhyyden rikkauksien ja rikkauden köyhyyksien välillä? Etkö luule taistelun olevan meille välttämätöntä? Ja nyt valmista vatsaasi, katsohan", virkkoi hän osoittaen suurenmoisin elein isännän, siunatun rahamiehen majesteetillista, kolminkertaisesti pyhää ja lupaavan näköistä ruokasalia.
"Minusta näyttää", jatkoi hän sitten, "kuin tuo mies tuolla olisi nähnyt vaivaa kerätäkseen rikkauksiaan ainoastaan meitä varten. Hän on kuin sieni, jonka onteloeläimiä tutkivat luonnontieteilijät ovat unohtaneet ja jota täytyy puristaa hellävaroin, ennen kuin se jätetään perijöiden imettäväksi. Eikö sinunkin mielestäsi näissä seiniä koristavissa kohokuvissa ole tyyliä? Ja kattokruunut ja taulut sitten! kerrassaan suurenmoisia. Jos pitäisi uskoa ihmisiä, jotka ovat kateellisia ja luulevat tietävänsä toisten elämänvaiheita, niin heidän kertomansa mukaan tuo mies olisi tappanut vallankumouksen aikana yhden saksalaisen ja pari muuta henkilöä, parhaan ystävänsä ja tämän äidin. Voitko kuvitella mielessäsi, että kunnioitetun Taillefer'n harmahtavien hiusten alla olisi sijaa sellaisille rikoksille? Hän on niin kunnon miehen näköinen. Näetkö, kuinka hopeaesineet hohtelevat? Jos niin on, luulisi niiden jokaisen välähdyksen tuntuvan tikarinpistolta hänen sydämessään. – Mahdottomuuksia! Yhtä hyvin voisimme jo uskoa Muhammediinkin. Jos tällaiset puheet olisivat totta, silloin täällä olisi kolmekymmentä lahjakasta kunnon miestä, jotka ovat valmiit syömään kokonaisen perheen kaikkineen päivineen ja juomaan sen veren ja me molemmat rehelliset, aatteiden innostamat nuoret miehet olisimme myös osallisina tällaiseen rikokseen. Tekisi mieleni kysyä tuolta pohatalta, onko hän kunniallinen mies."
"Ei nyt vielä", huudahti Raphaël, "vasta sitten, kun hän on sikahumalassa! Ja nyt syömään!"
Nauraen ystävykset istuutuivat pöytään. Ensi työkseen kaikki vieraat loivat ajatustakin nopeamman ihailevan silmäyksen ylellisesti katettuun, pitkään ruokapöytään, jonka liina oli valkea kuin vasta satanut lumi ja jolle oli säännölliseen järjestykseen asetettu lautasia, joita kruunasivat pienet vaaleat leivät. Tähtien lailla välkkyvät kristallit säihkyivät kaikkia sateenkaaren värejä ja kynttilöiden liekit heijastuivat niistä lukemattomina säkeninä. Hopeisten pöytäkorujen lomaan asetetut herkut kiihoittivat ruokahalua ja uteliaisuutta. Ainoastaan siellä täällä lausuttiin muutama sana, vierustoverit katsoivat toisiinsa. Maisteltiin madeiraa. Sitten alkoi ensimmäisen ruokalajin tarjoilu kaikessa upeudessaan. Itse Cambacérès-vainaja olisi niittänyt siitä kunniaa ja Brillat-Savarin sitä ylistänyt. Bordeaux- ja burgundin viiniä tarjoiltiin kuninkaallisen runsaasti.
Juhla-aterian ensimmäinen näytös muistutti joka suhteessa klassillista murhenäytelmää. Seuraavassa näytöksessä jo juteltiin aika lailla. Jokainen vieras oli juonut kohtuullisesti, maistellut eri viinilajeja mielihalunsa mukaan, ja kun toisen ruokalajin tarjoilu oli päättynyt, olivat jo myrskyiset väittelyt täydessä käynnissä. Yksi ja toinen kalpea otsa alkoi punoittaa, useimmat nenät saivat purppuranhohteen, ilmeet vilkastuivat ja silmät alkoivat loistaa. Tämän humalan ensi sarastuksen aikana ei keskustelu vielä ylittänyt kohteliaisuuden rajoja, pieni pilanteko ja sukkeluudet olivat kaikkien huulilla. Mutta sitten alkoi panettelu hiljalleen kohottaa käärmeenpäätään ja soittaa huiluaan. Jotkut ilkeämieliset kuuntelivat tarkkaavaisina ja toivoivat säilyttävänsä järkevyytensä. Toista ruokalajia tarjottaessa mielet olivat siis jo hyvin kiihottuneet, ja jokainen söi puhuessaan ja puhui syödessään ja, noudattaen toisten esimerkkiä, joi kurkusta helposti alas meneviä ja hienomakuisia juomia ajattelematta lainkaan niiden vaikutusta. Taillefer käski, tyytyväisenä kun sai vieraansa iloiselle tuulelle, tuoda voimakkaita, petollisia Rhônen viinejä, tulista tokaijia ja vanhaa, päihdyttävää roussilonia. Riehakkaina kuin vasta valjastetut vaunuhevoset matkan alkaessa ja kiihkeästi odotetun ja runsaasti tarjotun, helmeilevän sampanjan huumaamina kaikki alkoivat rupatella kuuntelematta toisiaan, kertoa juttuja, jotka kaikuivat tyhjille seinille, ja tehdä kysymyksiä, joihin ei tullut vastausta, vaikka olisi ne toistanut sata kertaa. Yli kaiken kuului juominkien valtava kohu, joka syntyi satojen yksityisten huudahdusten yhä paisuvasta, Rossinin crescendoja muistuttavasta äänten tulvasta. Ilkeämielisiä maljapuheita, kerskumisia ja taisteluhaasteita alkoi tulla joukkoon. Kaikki olivat jättäneet sikseen henkisten kykyjensä ylistelemisen ja alkoivat kiinnittää huomiotaan ainoastaan viinitynnyrien ja -sammioiden antimien runsauteen. Olisi voinut luulla heillä kaikilla olleen kaksinkertaiset äänivarat. Herrat olivat kaikki äänessä samalla kertaa, palvelijat hymyilivät. Tällainen puhetulvan sekasotku, jossa lievästi loistavat paradoksit ja karkeaan muotoon puetut totuudet sinkoilivat huudahduksia, päätelmiä, mahtipontisia arvosteluja ja hölmömäisiä lauseita vastaan kuin taistelun tuoksinassa tykinammukset ja pyssynluodit, olisi varmaan kiinnostanut filosofia ajatuksien erikoisuudella ja pannut ymmälle poliitikon yllättävänoudoilla järjestelmillään.
Siinä oli näytelmä, jota kannatti kuunnella ja katsella. Filosofiset koulukunnat, uskonnot, siveysopit, jotka ovat niin erilaisia eri leveysasteilla, hallitusmuodot, sanalla sanoen kaikki ihmisjärjen suuret aikaansaannokset lyötiin armotta nurin viikatteella, jota käyttämään pystyy ainoastaan aika. Vaikea olisi ollut päätellä, saiko kaiken aikaan humaltunut Viisaus vai viisas ja kaukonäköinen Humala. Rantakallioita vasten vyöryvien myrskyn maininkien lailla nuo miehet näyttivät tahtovan horjuttaa kaikkia niitä lajeja, joiden varassa kaikki kulttuurielämä versoo, täyttäen siten tietämättään Jumalan tahtoa, joka sallii hyvän ja pahan olemassaolon luomakunnassa säilyttäen itsellään niiden ikuisen taistelun tarkoituksen salaisuuden. Tuo hurja, ilvehtivä väittely oli jonkinlaista älyniekkojen noidansabattia. Äskeisen, sanomalehden perustamista juhlivien vallankumouksen lasten surumieliseniloisen leikinlaskun erotti tästä riemuitsevien juomaveikkojen gargantuamaisesta remusta samanlainen kuilu, kuin XVI vuosisadan XIX:stä. XVI:lla ryhdyttiin nauraen hävittämään, XIX:llä naurettiin raunioiden keskellä.
"Mikä tuon tuossa istuvan nuoren miehen nimi on?" kysyi notaari osoittaen Raphaëlia. "Luulen kuulleeni Valentin?"
"Kuinka rohkenette sanoa pelkästään Valentin?" huudahti Emile nauraen. "Raphaël de Valentin, pyydän! Hänellähän on vaakunassa kultainen kotka hiekka-aavikolla, hopeakruunu ja punaiset kynnet ja nokka ja kaunis tunnuslause: Non cecidit animus! Ei hän ole suinkaan löytölapsi, vaan keisari Valensin jälkeläinen, joka oli Valentinien kantaisä, Espanjan Valencian ja Ranskan Valencian perustaja ja Itä-Rooman keisarinkruunun laillinen perijä. Se, että sallimme Muhammedin olla vallassa Konstantinopolissa, johtuu ainoastaan mielisuosiostamme ja rahojen ja sotamiesten puutteesta."
Emile piirsi haarukallaan ilmaan kruunun Raphaëlin pään ylle. Notaari vaipui hetkiseksi mietteisiinsä ja alkoi sitten juoda tehden eleen, joka selvästi todisti, ettei hän voinut muistaa asiakkaittensa joukossa olevan Valenciaa, Konstantinopolia, Muhammedia, Valens-keisaria eikä de Valentinien sukua.
"Eikö Babyloniksi, Tyrokseksi, Kartagoksi ja Venetsiaksi mainittujen muurahaispesien hävitys, joka näyttää tapahtuneen ikäänkuin jättiläinen olisi ohikulkiessaan tallannut ne jalkoihinsa, ole ylimielisen voiman ihmisille antama selvä varoitus?" sanoi Claude Vignon, eräänlainen orja, joka oli palkattu kirjoittamaan Bossuet'stä ja sai viisikymmentä centime'iä riviltä.
"Mooses, Sulla, Ludvig XI, Richelieu, Robespierre ja Napoleon ovat mahdollisesti yksi ja sama olento, joka yhä uudestaan esiintyy historiassa kuin kiertotähti taivaalla", sanoi vuorostaan eräs ballansisti.
"Miksi tutkiskella Kaitselmusta?" kysyi Canalis, balladitehtailija.
"Kaitselmuksestako on kysymys?" huudahti arvostelija keskeyttäen hänet. "En tiedä olevan mitään sen joustavampaa."
"Mutta hyvä herra, Ludvig XIV tapatti enemmän ihmisiä kaivattaessaan vesijohtoja Maintenonissa kuin Kansalliskonventti määrätessään oikeudenmukaiset verot, yhdenmukaistaessaan lait, tehdessään Ranskan kansanvaltaiseksi maaksi ja määrätessään tasa-arvoisen perinnönjaon", sanoi Massol, nuori mies, joka oli ruvennut tasavaltalaiseksi siitä syystä, että hänen nimensä edestä puuttui tuo pienoinen de-sana.
"Herra Massol", iski siihen Moreau (de l'Oise), äveriäs tilanomistaja, "sallisitteko te, joka tällä hetkellä näytte luulevan viiniä vereksi, jokaisen säilyttää päänsä hartioillaan?"
"Minkä vuoksi? Eikö yhteiskunnallisten aatteiden puolesta ole tehtävä uhrauksia?"
"Hei Bixiou! Tämä tasavaltalainen arvelee, että tilanomistajan pää olisi uhraus!" huusi eräs nuorista miehistä vierustoverilleen.
"Ei auta ottaa lukuun henkilöitä eikä tapahtumia", sanoi tasavaltalainen jatkaen väittelyään nikotusten lomassa. "Politiikassa ja filosofiassa ei ole muuta kuin perusteita ja johtopäätöksiä."
"Kauheata! Te voisitte siis ilman tunnonvaivoja tappaa ystävänne, jos – –?"
"Niin, hyvä herra, mies, jolla on tunnonvaivoja, on todellinen rikollinen, sillä hänellä on jonkinlainen käsitys hyveistä; Pietari Suuri ja Alban herttua sitä vastoin olivat pelkkää menetelmää ja merirosvo Monbard itse järjestelmä."
"Mutta eikö yhteiskunta tulisi toimeen ilman teidän menetelmäänne ja järjestelmäänne?" kysyi Canalis.
"Tepä sen sanoitte!" huudahti tasavaltalainen.
"Hyi! Teidän järjetön tasavaltanne tekee minut ihan pahoinvoivaksi. Emmehän enää saa rauhassa paloitella salvokukkoakaan joutumatta tekemisiin maatalouslakienne kanssa."
"Periaatteesi ovat oivalliset, pikku tryffeleillä täytetty Brutus! Mutta sinähän olet aivan minun kamaripalvelijani näköinen: sitä hölmöä riivaa niin hirvittävä siisteysvimma, että jos antaisin hänen harjata vaatteitani mielensä mukaan, saisin kävellä alasti."
"Kyllä olette järjettömiä, kun tahdotte puhdistaa kokonaisen kansakunnan hammastikuilla", jatkoi tasavaltalainen. "Teidän mielestänne oikeus on varkaitakin vaarallisempi.
"No, no!" virkkoi asianajaja Desroches.
"Voi miten ikävystyttäviä he ovat vatvoessaan tuota iänikuista politiikkaansa", päivitteli notari Cardot. "Lopettakaa jo! Ei ole sitä tiedettä eikä hyvettä, jonka puolesta kannattaisi vuodattaa pisaraakaan verta. Jos tekisimme tilinpäätöksen totuuden kanssa, se varmasti joutuisi vararikkoon."
"Niin! Varmasti olisi tullut halvemmaksi viettää iloista elämää vääryyksistä välittämättä kuin hakea oikeutta tuomioistuimesta. Ja minä puolestani antaisin kaikki neljänkymmenen vuoden ajalla oikeuden istunnoissa pidetyt puheet yhdestä taimenesta, Perrault'in kertomasta sadusta tai Charlet'n luonnoksesta."
"Olette aivan oikeassa! Saanko hiukan parsaa? Loppujen lopuksi vapaus synnyttää anarkian, anarkiaa seuraa itsevaltius ja itsevaltius johtaa takaisin vapauteen. Miljoonia ihmisiä on menehtynyt, yhdenkään noista eri hallitusmuodoista silti osoittautumatta toistaan paremmaksi. Jalot pyrkimykset ovat ainaisesti kahlehdittuina paheelliseen todellisuuteen, sen kai myöntänette? Uskoessaan parantaneensa oloja ihminen on pannut ne ainoastaan epäjärjestykseen."
"Suurenmoista!" huudahti vaudeville-kirjailija Cursy. "Hyvät herrat, juodaan siis vapauden isän Kaarle X:n malja!"
"Olkoon menneeksi", myönsi Emile. "Kun itsevaltius hallitsee, vallitsee elämänvapaus, ja päinvastoin."
"Juodaan siis vallan järjettömyyden kunniaksi, sillä se saattaa järjettömät meidän valtaamme", pisti pankkiiri väliin.
"Mutta onhan ainakin Napoleon tuottanut meille kunniaa, ystävä hyvä!" huudahti siihen meriupseeri, joka ei ollut vielä kertaakaan purjehtinut Brestistä merelle.
"Kunnia on laihaa ravintoa, tulee kalliiksi ja on kovin lyhytaikaista. Itsekkyyttään suurmiehet sitä halajavat, niinkuin typerätkin onnea."
"Te mahdatte olla hyvin onnellinen."
"Mies, joka keksi ampumahaudat, mahtoi kuitenkin olla heikko mies, sillä yhteiskunta käyttää hyväkseen vain heikkoja. Ihmiskunnan molemmat äärimmäisyydet, luonnonihminen ja ajattelija, kammoavat, yksityisomaisuuden-käsitettä."
"Jo nyt jotakin!" huudahti Cardot. "Jollei olisi yksityisomaisuutta, niin miten me voisimme tehdä kiinnekirjoja?"
"Ja ne herneet ovatkin erikoisen herkullisia!"
"Ja pappi tavattiin huomenis kuolleena vuoteellaan – –"
"Kuka puhuu kuolemasta? Älkää tehkö siitä pilaa! Minulla on eno..."
"Jonka menettämiseen te epäilemättä alistuisitte nöyrästi".
"Se olisi ihan varmaa."
"Kuulkaa minua, hyvät herrat! Keino, miten eno otetaan hengiltä. Suu kiinni! (Kuunnelkaa, kuunnelkaa!) Ensimmäinen ehto on, että eno on lihava ihramaha ja vähintään seitsenkymmenvuotias. Sellaiset ovat enosta parhaita. (Naurua.) Syöttäkää hänelle, tavalla tai toisella, hanhenmaksapasteijaa."
"Mutta minun enoni on laiha, pitkä mies. Saituri ja kaikessa hyvin kohtuullinen.
"Ai, ai! Sellaiset enot ovat elämää väärinkäyttäviä hirviöitä."
"Ilmoittakaa hänelle sitten", jatkoi esitelmöitsijä sulatellessaan ruokaansa, "että hänen pankkiirinsa on tehnyt vararikon."
"Mutta jospa hän sen kestää?"
"Tuokaa hänelle suloinen tyttö!"
"Mutta jos hän – –", virkkoi yksi joukosta tehden kielteisen eleen.
"Silloin hän ei olekaan eno, – – oikea eno on aina suuri velikulta."
"Laulajatar Malibran ei voi enää laulaa kahta korkeinta säveltä."
"Se ei ole totta, hyvä herra."
"Onpas, hyvä herra."
"So, so! On ja ei, niihin sanoihin sisältyy kaikki uskonnollinen, poliittinen ja kirjallinen väittely. Ihminen on jyrkänteen reunalla tanssiva ilveilijä."
"Jos uskoisin teitä, olisin hölmö."
"Päinvastoin, juuri sen vuoksi olette hölmö, kun ette minua usko."
"Sivistys, se sana on paljasta hölynpölyä. Herra Heineffettermachin painattamien kirjojen lukumäärä ylittää miljardin, eikä kuitenkaan ihmisikä riittäisi enemmän kuin sadanviidenkymmenentuhannen kirjan lukemiseen. Siis selittäkää minulle, mitä tarkoitetaan sivistys-sanalla. Toisten mielestä siihen kuuluu, että tietää Aleksanteri Suuren hevosen nimen, Berecillo-koiran ja akordienmestarin, ja ettei tiedä, kenen ansiota on tukinuitto tai posliini. Toisten mielestä se taas edellyttää taitoa polttaa testamentti ja kuitenkin käydä rahallisesta miehestä, pysyä rakastettavana ja kunnioitettuna sen sijaan, että joutuu kiinni uusitusta taskukellon varkaudesta, johon liittyy viisi raskauttavaa asianhaaraa, ja joutuu tuomituksi kuolemaan Grève-torilla yleisesti vihattuna ja kunniattomana."
"Voiko Nathan suoriutua onnellisesti?"
"Hänen avustajillaan on järkeä päässä."
"Entä Canalis?"
"Hän on suurmies, ei puhuta hänestä mitään."
"Te olette päissänne!"
"Perustuslain suoranaisena seurauksena on henkinen madaltuminen. Taiteet, tieteet, muistomerkit – kaikki hävittää kauhea itsekkyys, aikakautemme spitaali. Nuo kolmesataa porvaria, jotka istuvat pehmeillä penkeillään, eivät ajattele muuta kuin poppelien istuttamista. Itsevaltius luo laittomuudessaan suurtöitä, vapaus laillisuudessaan ei pysty saamaan aikaan edes pieniäkään."
"Kaikkien teidän oppienne mukaan muutetaan ihmisliha viiden frangin lanteiksi", huusi joukkoon rajattoman itsevaltiuden kannattaja. "Suuret henkilöt häviävät kansasta, kun sivistys sen tasoittaa."
"Yhteiskunnan korkeimpana päämääränä on kuitenkin valmistaa jokaiselle hyvä toimeentulo", huomautti saint-simonilainen.
"Jos teillä olisi viidenkymmenentuhannen livren vuotuiset korkotulot, tuskinpa ajattelisitte koko kansaa. Oletteko joutunut kauniin ihmisrakkauden pauloihin? Menkää Madagaskariin, sieltä löydätte herttaisen pikku kansan, joka on sopiva saintsimonilaistettavaksi. Sen voitte mielenne mukaan sulloa eri karsinoihin, mutta täällä tahtoo jokainen elää omassa pilttuussaan, kuin lintu pesässään. Portinvartijat ovat portinvartijoita ja typerät ihmiset elukoita vanhintenneuvoston tarvitsematta nimittää heitä niiksi. Ha, ha, haa!"
"Te olette karlisti!"
"Oikein arvattu! Rakastan yksinvaltiutta, sillä siinä ilmenee jonkinlaista ihmiskunnan halveksimista. En vihaa kuninkaita, ne ovat niin huvittavia. Istua valtaistuimella kamarissa, kolmenkymmenen miljoonan penikulman päässä auringosta – se on sentään jotakin."
"Mutta tehkäämme yhteenveto tästä laajasta sivistyskysymyksestä", sanoi tiedemies, joka oli välinpitämätöntä kuvanveistäjää valistaakseen ryhtynyt selittämään alkuasukaskansojen oloja ja yhteiskuntien syntyä. "Kansakuntien muodostuessa valta oli tietyssä suhteessa aineellinen, jakamaton ja häikäilemätön. Sitten yhdyskuntien laajentuessa hallitsija alkoi jakaa enemmän tai vähemmän taitavasti alkuperäistä valtaansa toisille. Varhaisessa muinaisuudessa valta oli papistolla. Pappi piti kädessään samalla kertaa sekä miekkaa että suitsutusastiaa. Myöhemmin oli kaksi papillista suuruutta: ylipappi ja kuningas. Ja nyt meidän aikanamme sivistyskehityksen viimeisellä asteella olevassa yhteiskunnassa valta on jaettu määrättyjen, yhteiskunnassa vaikuttavien aineellisten ja henkisten voimien kesken, joita nimitämme teollisuudeksi, ajatteluksi, rahaksi ja julkiseksi sanaksi. Valta, jolla ei enää ole yhtenäisyyttä, kulkee yhä suurempaa yhteiskunnallista hajaantumista kohti, jota rajoittamassa on ainoastaan hyödyllisyyden käsite. Me puolestamme emme nojaudu uskontoon emmekä mihinkään aineelliseen voimaan, vaan älyllisyyteen. Onhan kirja miekan veroinen ja tieteellinen väittely toiminnan arvoinen! Siinä koko ongelma."
"Älyllisyys on tappanut kaiken!" huudahti karlisti. "Saamme vielä nähdä, että täydellinen vapaus johtaa kansat itsemurhaan; ne väsyvät ja kyllästyvät voittoonsa kuin englantilainen miljoonamies."
"Eikö teillä ole mitään uutta sanottavaa? Nyt olette tehnyt naurunalaisiksi kaikki hallitukset, mikä on yhtä mautonta kuin Jumalan kieltäminen! Te ette usko enää mihinkään. Koko vuosisatamme on kuin vanha, irstaisuudessa menehtynyt sulttaani. Itse lordi Byronkin on lopullisessa runollisessa epätoivossaan laulanut rikokseen johtavien intohimojen ylistystä."
"Tiedättekö", vastasi Bianchon aivan humalassa, "että suurempi tai pienempi määrä fosfori-annoksia tekee miehestä neron tai roiston, henkevän tai tylsämielisen, hyveellisen tai rikollisen?"
"Kuinka voi puhua hyveistä tuolla tavoin!" huudahti Cursy. "Hyvehän on kaikkien näytelmien sisältönä, murhenäytelmien ratkaisuna, oikeuslaitoksen pohjana – – –"
"Suu kiinni, senkin elukka! Sinun hyveellisyytesi on Akilles ilman kantapäätä!" huusi Bixiou.
"Juodaan!"
"Tahdotko lyödä vetoa, niin tyhjennän samppanjapullon yhdellä henkäyksellä?"
"Ja se henkäys osoittaa henkevyyttä!" huudahti Bixiou.
"Nuo ovat päissään kuin kuorma-ajurit", sanoi nuori mies, joka vakavan näköisenä juotti liivejään.
"Nykypäivien hallitustaitoon kuuluu yleisen mielipiteen vallassa olo."
"Mielipide? Sehän on haureellisista haureellisin. Kuulkaa te siveysopin tuntijat ja poliitikot, teidän oppinne mukaan laki on pantava luonnon edelle ja mielipide omantunnon edelle. Ja lopulta se on yhdentekevää, sillä kaikki on totta ja kaikki on valhetta. Jos yhteiskunta on meille antanutkin untuvapielukset päänaluseksi, se on myös korvannut tämän hyvän työnsä antamalla meille luuvalon, asettamalla oikeudenkäynnin miedontamaan oikeutta ja rankaisemalla vilustumisella kasmirhartiahuivien käyttäjiä."
"Epäsikiö!" ärähti Emile keskeyttäen ihmisvihaajan. "Kuinka voitkaan parjata kulttuuria, kun edessäsi on viinit, herkulliset ruokalajit ja leukaasi saakka ulottuva pöytä? Pure tätä metsäkaurista, jolla on kullatut sarvet ja kaviot, mutta älä pure äitiäsi –"
"Onko se minun syyni, jos katolilaisuus on pannut miljoona jumalaa yhteen jauhosäkkiin, jos tasavalta päättyy aina johonkuhun Napoleoniin, jos kuningasvalta kestää Henrik IV:n murhasta Ludvig XVI:n tuomitsemiseen, jos vapaus muuttuu La Fayette'iksi?"
"Oletteko syleillyt häntä heinäkuussa?"
"En."
"Olkaa sitten vaiti, epäilijä."
"Epäilijäin omatunto on kaikkein herkin."
"Heillä ei ole omaatuntoa lainkaan."
"Mitä sanotte! Heillähän on vähintään kaksi omaatuntoa."
"Jotta voisivat tehdä kauppaa taivaan kanssa. Mainio ajatus, hyvä herra! Muinoiset uskonnot olivat ainoastaan aistillisen ilon onnellista kehittämistä, mutta me olemme kehittäneet sielua ja tulevan elämän toivoa. Ainahan se merkitsee edistystä."
"Hyvät ystävät! Mitä voitte odottaa vuosisadalta, joka on ahdettu täyteen politiikkaa?" sanoi Nathan. "Mikä oli elämänkohtalo kertomuksessa Böömin kuningas ja hänen seitsemän linnaansa? Todella ihailun arvoinen kirja."
"Sekö?" huusi arvostelija pöydän toisesta päästä. "Pelkkiä
umpimähkäisiä Charentonin [Kuuluisa mielisairaala] maun mukaisia
korulauseita.""Hölmö!"
"Narri!"
"No! no!"
"So! so!"
"Kohta ne kai rupeavat tappelemaan."
"Ihankohan?"
"Huomenna, hyvä herra."
"Heti paikalla", vastasi Nathan.
"Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Tehän olette hyviä tovereita."
"Ja te myös", vastasi riidan haastaja.
"Eiväthän he kykene edes nousemaan pystyyn."
"Mitä! Minäkö en voisi seistä pystyssä!" huusi tappelunhaluinen Nathan ja nousi seisomaan, huojuen kahta puolta kuin paperileija. Sitten hän katseli hetkisen pöytää ja putosi jälleen istualleen äskeisistä ponnistuksista uupuneena, painoi päänsä alas ja oli ääneti.
"Kyllä olisi ollut hullunkurista ryhtyä tappelemaan kirjan tiimoilta, jota en koskaan ole lukenut, en edes nähnyt."
"Emile, varo vaatteitasi, naapurisi kalpenee!" varoitti Bixiou.
"Kant! Siinä vielä yksi typerien huvittamiseksi ilmaan heitetty pallo. Materialismi ja spriritualismi ovat kuin kauniita mailoja, joilla narrin kaapuun pukeutuneet ilveilijät lennättävät edestakaisin aina samaa palloa. Spinoza opettaa, että Jumala on kaikessa, ja Pyhä Paavali, että kaikki on lähtöisin Jumalasta. Voi teitä tyhmyreitä! Eikö oven aukaiseminen ja sulkeminen ole sama liike? Tuleeko muna kanasta vai kana munasta? Antakaa tänne sorsapaistia! – – Siinä on koko tiede."
"Olet aina lörpöttelijä!" huusi tiedemies. "Kysymys, jota olet koettanut selvittää, on jo selvitetty."
"Millä tavoin?"
"Professorien oppituoleja ei ole laitettu filosofiaa varten, Vaan filosofia oppituoleja varten. Aseta lasit nenällesi ja lue valtion menoarvio."
"Varkaat!"
"Tyhmyrit!"
"Roistot!"
"Tomppelit!"
"Voiko muualla kuin Pariisissa nähdä näin vilkasta ja kiivasta ajatustenvaihtoa!" huudahti Bixiou muuttaen äänensä barytoniksi.
"Hei! Bixiou! Esitä meille jokin klassillinen ilveily, jokin ivamukaelma, mikä tahansa."
"Tahdotteko, että näytän teille XIX vuosisadan?"
"Kuunnelkaa!"
"Hiljaa!"
"Pankaa turpanne eteen äänenvaimentajat!"
"Suusi kiinni, kiinalainen!"
"Antakaa tuolle lapsukaiselle viiniä, jotta hän pitää suunsa kiinni."
"Maljasi, Bixiou!"
Taiteilija napitti mustan hännystakkinsa aina kaulaan saakka, pani käteensä keltaiset hansikkaat ja koetti kieroon katsoen ja virnistellen esittää Revue des Deux Mondes-aikakausjulkaisun. Mutta hänen äänensä hukkui meluun, oli mahdoton erottaa ainoaakaan sanaa. Jollei vuosisadan esittäminen hänelle onnistunutkaan, sitä paremmin hän esitti mainittua julkaisua, sillä hän ei itsekään ymmärtänyt, mitä sanoi.
Jälkiruoan tarjoilu muodostui ihan satumaiseksi. Pöydän keskustan täytti suuri, Thomire'in työpajasta lähtenyt kullatusta pronssista tehty ryhmäveistokuva, jossa kuuluisan taiteilijan muovailemat, kauneudestaan yli Euroopan tunnetut vartalokuvat kannattivat mansikkaterttuja, kellertäviä rypäleitä, herkullisen näköisiä persikoita, Setubalista postilaivassa tuotuja appelsiineja, granaattiomenia, kiinalaisia hedelmiä ja kaikenlaisia loistoateriaan kuuluvia pikku yllätyksiä, todellisia sokerileipurin taidon ihmeitä ja herkkusuiden makupaloja, joiden pelkkä katseleminen jo oli nautintoa. Tämän herkullisen asetelman loistoa lisäsivät kirkkaiden posliinien kultaukset ja jalomuotoiset Sèvres-maljakot, joissa Poussinin maalausten jäljennösten yläpuolella vaahtoavat jälkiruoat muistuttivat valtameren kevyitä, vihertäviä rantahyrskyjä. Saksalaisen pikkuruhtinaan koko valtakunnan arvo ei olisi vastannut tätä häikäisevää, upeilevaa loisteliaisuutta. Pöytä oli peittonaan hopea-, helmiäis-, kulta- ja kristalliesineitä, mutta sameasilmäiset ja päihtymyksen puhumakuumeen vallassa olevat vieraat eivät pystyneet tajuamaan tätä itämaisen sadun veroista rikkauden yltäkylläisyyttä.
Tuoksuvat hehkuvat jälkiruokaviinit olivat kuin läpitunkevia lemmenjuomia, ja niiden huumaus herätti outoja kangastuksia, samalla kun jalat ja kädet saivat kokea niiden kahlehtivaa voimaa. Hedelmäpyramidien kimppuun iskettiin, äänet kovenivat ja melu kasvoi niin kovaksi, ettei sanoja enää voinut erottaa, lasit lensivät sirpaleiksi ja raaka naurunremakka kuohahti ilmoille tuon tuostakin. Cursy sieppasi metsästystorven ja alkoi puhaltaa merkkitoitotuksia. Oli kuin itse paholainen olisi puhaltanut torveen. Koko hullaantunut seurue alkoi ulvoa, viheltää, laulaa, huutaa, mylviä ja jymytä. Pakostakin olisi täytynyt hymyillä nähdessään iloluontoisten miesten muuttuvan synkiksi kuin Crebillonin romaanien loppuratkaisut ja surumielisten iloisiksi kuin rantalomalla vaunuissa ajelevat merimiehet. Hienotunteiset miehet kertoivat salaisuuksiaan uteleville, jotka eivät niitä kuitenkaan kuunnelleet. Synkkämieliset nauroivat juuri varvastanssin lopettaneen tanssijattaren naurua, Claude Vignon kompuroi kuin karhu häkissä, ystävykset hieroivat tappelua. Ihmisen eläimenkaltaisuus, jonka fysiologit ovat niin ihmeellisesti näyttäneet toteen, ilmeni epämääräisenä liikkeissä ja asenteissa. Bichat'n kaltainen mies olisi tuossa nähnyt niin paljon oppimisen arvoista, että olisi vilusta ja nälästä välittämättä jäänyt katselemaan.
Juhlan isäntä, joka tuntien olevansa päihtynyt ei uskaltanut nousta paikaltaan, katseli hyväksyvänä vieraittensa hurjisteluja huulillaan eloton nauru, ja koetti pysyttäytyä säädyllisenä ja kohteliaana. Leveät kasvot oudon sinipunertavina hän istui nuokkuen kuin purjevene aallokossa ja ponnisti voimiaan voidakseen seurata kaiken kulkua.
"Murhasitteko todella ne ihmiset?" kysyi häneltä Emile.
"Heinäkuun vallankumouksen muistoksi sanotaan kuolemantuomion tulevan poistettavaksi", vastasi Taillefer kohottaen kulmakarvojaan samalla sekä viekkaan että tyhmän näköisenä.
"Mutta ettekö näe heitä joskus unissanne?" kysyi vuorostaan Raphaël.
"Asiat vanhenevat määräajan kuluttua", vastasi upporikas murhamies.
"Ja hänen haudalleen", sanoi Emile purevan ivallisesti, "kirjoituttaa hautausurakoitsija: 'Ohikulkija, vuodata kyynel hänen muistolleen!' Hm!" jatkoi hän sitten, "varmasti antaisin viisi frangia matemaatikolle, joka algebrallisen yhtälön avulla todistaisi minulle helvetin olemassaolon."
Sitten hän heitti rahan ilmaan ja huusi:
"Herra nähköön, klaava!"
"Älkää sanoko!" sanoi Raphaël siepaten rahan kouraansa. "Eihän voi tietää, vaikka sattuma laskisi leikkiä."
"Jo nyt jotakin!" huudahti Emile surumielisen veitikan näköisenä. "Nyt en enää tiedä, uskoako jumalankieltäjän mittausoppia vai paavin Pater nosteria. Mutta vähät siitä! Juodaan! Trinc oli muistaakseni sen pullossa asuvan oraakkelin nimi, joka Pantagruelissa tekee loppuselvittelyt."
"Pater nosterille olemme kiitollisuuden velassa taiteestamme, muistomerkeistämme, ehkäpä tieteestämmekin ja vielä hyödyllisemmistäkin seikoista", vastasi siihen Raphaël, "kuten nykyaikaisista hallituksista, joissa viisisataa ajattelevaa olentoa erinomaisella tavalla edustaa suurta ja elinvoimaista yhteiskuntaa ja joissa vastakkaiset voimat tasoittavat toisiaan, ja tuloksena on sivistyksen valtaan pääsy. Kuinka suurenmoinen hallitsijatar sivistys onkaan, kun sitä vertaa kuninkaaseen, tuohon vanhanaikaiseen peloittavaan olentoon, jolle ihminen oli antanut valheellisen tehtävän olla hänen itsensä ja taivaan välillä! Tällaisten suurenmoisten saavutusten rinnalla jumalankieltäminen on kuin hengetön luuranko. Mitä siihen sanot?"
"Minä näen edessäni kaikki verivirrat, jotka katolilaisuus on vuodattanut", vastasi Emile kylmästi. "Se on kahlinnut sydämemme ja henkemme saattaakseen aikaan uuden vedenpaisumuksen. Mutta vähätpä siitä! Jokaisen ajattelevan ihmisen on kuljettava Kristuksen lipun alla. Hänessä yksin on henki saanut voiton aineesta, hän yksin on niin runollisella tavalla meille tehnyt tiettäväksi sen maailman, joka erottaa meidät Jumalasta.
"Uskotko todella niin?" kysyi Raphaël katsoen häneen huulilla juopuneen epämääräinen hymy. "Joka tapauksessa on varminta, välttääksemme rettelöitä, juoda tuntemattomien jumalien kuulu malja. Siis: Diis ignotis!"
Ja sitten he joivat tieteen hiilikaasun, hajuvesien, runouden jumalankieltäjien maljoja.
"Olisivatko herrat hyvät ja siirtyisivät salonkiin, missä kahvi odottaa", ilmoitti hovimestari.
Tällä hetkellä olivat melkein kaikki vieraat siinä autuaallisessa tilassa, jolloin järjen valo sammuu ja ruumis voi, kaikesta tyranniudesta vapautuneena, antautua hillittömän ilon valtaan. Ainoastaan jotkut, jotka olivat ehtineet kokonaan päihtyä, olivat synkän näköisiä ja vaivalloisesti miettivät jotakin päähän iskeytynyttä ajatusta, muutamat taas potivat raskaan ruoansulatuksen aiheuttamaa väsymystä, jonka vaikutuksesta he olivat liikuntakykyä vailla. Mitään pelkäämättömät kaunopuhujat lausuilivat vielä epämääräisiä sanoja ymmärtämättä itsekään niiden sisältöä. Kuului laulunpätkiä, jotka tuntuivat lähtevän keinotekoisina, sieluttomina toimivista koneista. Äänettömyys ja melu sopeutuivat keskenään ihmeellisen hyvin. Kun sitten kamaripalvelija sointuvalla äänellään uudestaan kuuluutti hovimestarin asemesta, että vieraille on valmistettu uudet, yllättävät nautinnot, niin koko joukko lähti kaikesta huolimatta liikkeelle, toinen toistaan tukien, kannattaen tai kantaen. Hetkiseksi he liikkumattomina ja ihastuneina pysähtyivät kynnykselle. Juhlan kaikki aikaisemmat nautinnot joutuivat varjoon sen hermoja kutkuttavan, hekumallisen näyn rinnalla, minkä isäntä oli vierailleen valmistanut. Kultaisen kruunun säteilevien kynttilöiden alla, kullalla ja hopealla silatun pöydän ympärillä istui naisia, ja niitä katsellessa tylsäkatseisten miesten silmät kirkastuivat ja alkoivat kiilua kuin timantit. Jos noiden naisten puvut jo olivat häikäisevän kauniit, niin vielä häikäisevämpi oli heidän kauneutensa, jonka rinnalla palatsin kaikki muut ihmeellisyydet joutuivat unohduksiin. Noiden hurmaavien keijukaisten intohimoiset silmät loistivat vielä voimakkaammin kuin silkkisille seinäverhoille, valkealle marmorille ja siroille pronssiesineille loistoa lisäävät valovirrat. Heidän kauniisti kukkasin somistetun tukkansa ja erilaisten, kiehtovien asenteittensa katseleminen sai sydämet liekehtimään. Siinä oli kokonainen kukkaskumpu, jossa rubiinit, safiirit ja korallit välkkyivät. Musta kaulakoriste näkyi lumivalkealla kaulalla, ohuet silkit välkehtivät kuin majakkatulet, ylpeännäköiset turbaanit pistivät silmään ja tunikat kiihoittivat mielikuvitusta. Tällainen seralji tarjosi nautintoa silmälle ja tyydytyksen kaikenlaisille hekumallisille päähänpistoille. Asenteillaan keimailevalla tanssijattarella ei näyttänyt olevan minkäänlaisia verhoja pehmeän kasmirkankaan alla. Toisilla taas läpikuultava harsokangas, toisilla kiiltävä silkki joko peitti tai paljasti ihmisruumiin salaperäisiä kauneuksia. Pienet, kapeat jalat puhuivat rakkaudesta raikkaan, punahuulisen suun pysytellessä vaiti. Hennot, kainot neidot, joiden neitseellisyys oli teeskenneltyä ja joiden hiuksista loisti enkelimäistä viattomuutta, antautuivat ihailtaviksi kuin keijukaiset, jotka vienoin tuulenhenkäys voi surmata. Ylimyksellisen näköiset kaunottaret taivuttelivat niskojaan ylpeinä, velttoina, sulavaliikkeisinä ja hoikkina ikään kuin heiltä olisi voinut ostaa kuninkaallista suojelusta. Vaalea, siveän näköinen englannitar, joka oli kuin Ossianin utupilvistä laskeutunut hengetär, muistutti surumielisyyden-enkeliä ja rikoksia kammoavaa omantunnon puhtautta. Pariisitartakaan, jonka koko kauneus on sanoin kuvaamatonta viehkeyttä, joka on ylpeä puvustaan ja henkevyydestään, jonka aseistus on kaikkivoittava avuttomuus, joka on hellä ja kova, tunteeton ja intohimoton seireeni, joka tietää intohimojen herättämiskeinot ja taitaa sydämen sykähtelyn valheellisen matkimisen, ei puuttunut tästä turmiota tuottavasta seurueesta. Siinä loistivat rauhallisen näköiset ja onnellisuudessaan hartaat italiattaret, komearyhtiset normannittaret ja etelämaiden mustatukkaiset, mantelisilmäiset kaunottaret. Olisi luullut näkevänsä edessään Lebelin kokoonkutsumia Versailles'in kaunottaria, jotka aamusta lähtien olivat järjestelleet ansojaan saapuakseen tänne kuin itämainen orjalauma, jonka kauppiaan huuto päivän koittaessa on herättänyt matkalle. Avuttomina ja ujostelevina he hääräilivät pöydän ääressä kuin mehiläiset keossaan. Tuollainen arka, kaino ja keimaileva hämilläänolo oli joko harkittua viettelyä tai luontaista häveliäisyyttä. Ehkä vaisto, jota vailla nainen ei koskaan ole, käski pukeutumaan hyveellisyyden vaippaan, jotta paheiden hurmio olisi sitä viehättävämpi ja höystetympi.
Näytti siltä kuin vanhan Taillefer'n suunnittelema juoni epäonnistuisi. Nuo hillittömät miehet joutuivat heti naisen majesteetillisen mahdin valtaan. Kuului ainoastaan hempeämielistä, soittoa muistuttavaa ihastuksen hyminää. Rakkaus ei ollut kulkenut päihtymyksen matkassa. Intohimojen myrskyn asemesta näkyi hetkellisen heikkouden yllättämissä vieraissa hiljaista, hekumallista ihailua. Taiteilijat antautuivat, kuunnellen heitä ainiaan hallitsevan runottaren ääntä, onnellisina tarkastelemaan noiden valikoitujen kaunottarien erivivahteisia ilmeitä. Filosofi oli, nähtävästi sampanjan hiilihapon vaikutuksesta, saanut päähänsä ajatuksen, joka pani hänet vapisemaan. Hän kauhistui ajatellessaan kaikkea onnettomuutta, mitä nuo aikoinaan kunniallisina eläneet naiset tuovat tullessaan. Varmasti heillä jokaisella oli omallatunnollaan verinäytelmä ja takanaan helvetillisiä kidutuksia, epätoivoisia miehiä, petettyjä lupauksia ja kurjuudella maksettuja iloja.
Vieraat lähestyivät naisia kohteliaina, ja kukin aloitti keskustelun luonteensa mukaisella tavalla. Muodostui ryhmiä. Olisi voinut luulla olevansa arvokkaassa salongissa, missä nuoret tytöt ja naiset päivällisen päätyttyä tarjoavat ruoansulatuksen heikkoutta poteville herkuttelijoille virkistävää kahvia likööreineen. Mutta pian alkoi jo kuulua naurua, melu kasvoi ja äänet kovenivat. Hetkiseksi hiljentynyt irstailu näytti vähitellen pääsevän entiseen valtaansa, ja hiljaisen puheenhyminän ja kuohahtavan naurunremakan vuorottelu muistutti jossakin määrin Beethovenin sinfoniaa.
Pehmeällä leposohvalla istuvat ystävykset näkivät heitä lähestyvän kookkaan, kaunisvartaloisen naisen, jolla oli komea ryhti, piirteiltään säännöttömät kasvot, joiden ilme oli voimakkaan-väkivaltainen, ja läpitunkevat silmät. Koko olemuksellaan hän herätti mielenkiintoa. Pehmeästi lainehtiva, musta tukka kertoi jo koetuista lemmenkisoista, sillä irtaantuneita, kevyitä kiehkuroita valui leveille olkapäille, joiden katseleminen herätti houkuttelevia toiveita. Tummien kiharoiden osittain peittämän, majesteetillisen kaulan kauniit ääriviivat näkyivät selvästi valon aika ajoin siihen sattuessa. Pehmeänvalkoista ihoa vasten näyttivät kuumat, eloisat värit entistään hehkuvammilta. Pitkäripsisistä silmistä säihkyi rohkeita leimahduksia, rakkauden kipinöitä. Punahuulinen, mehevä, puoliavoin suu odotti suuteloja. Voimakas, notkea vartalo, povi ja käsivarret johtivat mieleen Caraccion ihanat vartalokuvat. Hän oli notkea ja kevytliikkeinen kuin pantteri, samalla kun voimakas ruumis kuvasti raatelevan hekuman voimaa. Naurusta ja ilakoinnista huolimatta hänen katseensa herätti kammoa. Pahanhengen vaikutuksen alaisena olevan ennustajattaren tavoin hänkin herätti pikemmin ihmettelyä kuin ihailua. Erilaiset ilmeet hänen kasvoissaan välähtelivät kuin voimakkaat salamat. Mahdollisesti hän olisi voinut ihastuttaa elähtäneitä miehiä, mutta nuorissa hän herätti pelkoa. Hän oli kuin kreikkalaisesta temppelistä tuotu valtava kuvapatsas, etäältä kaunis, mutta läheltä karkeatekoinen. Siitä huolimatta hänen arastelematon kauneutensa saattoi herättää henkiin voimattomia, ääni miellyttää kuuroja ja katse virittää eloa vanhoihin luihin. Emile vertasi häntä erääseen Shakespeare'in murhenäytelmään, joka on ihailtavaa sekasotkua, jossa ilo ulvoo, rakkaus raivoaa, jossa verisen yhteenoton perästä seuraa sovinnon rauha ja kiihkeä onnentunne. Hän oli hirviö, joka saattoi sekä hyväillä että purra, nauraa kuin demoni ja itkeä kuin enkeli, kätkeä yhteen ainoaan syleilyyn naisen koko viehätysvoiman lukuunottamatta kaihomielisyyden huokauksia ja neitseellisen arkuuden suloa, ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä ulvoa, raivota, murskata oman rakkautensa ja rakastettunsa, hävittää oman itsensä kuten kapinoiva kansa. Punaiseen samettiin pukeutuneena ja kylmäverisesti jaloillaan murskaten toisten hiuksista pudonneita kukkia hän ylimielisen näköisenä ojensi ystävyksille hopeatarjotinta. Ylpeänä kauneudestaan, ylpeänä ehkä myöskin paheistaan hän tahtoi näyttää valkeaa käsivarttaan, joka silmäänpistävästi erottui samettia vasten. Hän seisoi siinä kuin ilon kuningatar, kuin sellaisen inhimillisen riemun vertauskuva, joka pystyy hävittämään kolmen sukupolven aikana kerätyt aarteet, joka nauraa kuolleille, pilkkaa esivanhempia, heittää menemään helmiä ja kaataa valtaistuimia, joka muuttaa nuorukaiset vanhoiksi ja usein myös vanhukset nuorukaisiksi; semmoisen elämänriemun perikuvana, joka soveltuu ainoastaan valtaan väsyneille ja ajatteluun kyllästyneille jättiläisille ja sellaisille, joiden mielestä sota on ainoastaan leikintekoa.
"Mikä on nimesi?" kysyi Raphaël.
"Aquilina."
"Eipä hullumpaa! Mahdat tulla vapautetusta Venetsiasta?" huudahti Emile.
"Vaikkapa sieltäkin", vastasi nainen. "Samoin kuin paavit ottavat itselleen uuden nimen kohotessaan kaikkien ihmisten yläpuolelle, niin olen tehnyt minäkin kohottaessani itseni kaikkien naisten yläpuolelle."
"Onko sinullakin, niinkuin valtiattarellasi, ylhäinen ja pelättävä liittolainen, joka sinua rakastaa ja on puolestasi valmis, vaikka kuolemaan?" sanoi Emile näiden runollisten lauseitten innoittamana.
"On ollut", vastasi toinen, "mutta giljotiini oli kilpailijanani; sen vuoksi sovitan pukuuni aina punaista, jottei iloni menisi liian pitkälle."
"Voi! voi! Jos päästätte hänet kertomaan tarinaansa La Rochelle'in neljästä nuorukaisesta, ei hän ymmärrä koskaan lopettaa. Ole jo toki vaiti, Aquilina! Jokaisella naisellahan on ollut rakastaja surtavana, mutta kaikilla ei ole ollut sitä onnea kuin sinulla, että hän kuoli mestauslavalla. Mieluummin näkisin rakastajani makaavan haudassa Clamart'issa kuin kilpailijattaren vuoteessa!"
Tämän lausui mitä lempeimmällä ja sointuvimmalla äänellä suloisin pikku olento, mitä sulottaren taikasauva koskaan on loihtinut esiin taikamunasta. Hän oli ilmestynyt siihen kuulumattomin askelin ties mistä; hänellä oli hienopiirteiset kasvot, hento vartalo, ihastuttavat sinisilmät ja raikkaan puhdas otsa. Juuri lähteestä noussut viaton vedenneito ei olisi voinut näyttää aremmalta, puhtaammalta ja lapsellisemmalta kuin tämä nuori tyttönen, joka näytti kuusitoistavuotiaalta, jonka ei olisi luullut tietävän mitään paheista, ei rakkaudesta, jolla ei luulisi olevan aavistustakaan elämän myrskyistä, vaan joka tuntui kuin juuri tulleen kirkosta rukoiltuaan siellä enkeleitä viemään hänet takaisin taivaisiin ennen määrä-aikaa. Ainoastaan Pariisissa voi nähdä tuollaisia avomielisen näköisiä olentoja, joiden otsan taakse kätkeytyy mitä syvin turmelus, mitä hienostuneimpia paheita, tuon otsan, joka on yhtä suloinen ja ihana kuin vuohensilmän kukka. Viehättävistä kasvoista kuvastuvasta viattomuudesta lumoutuneina Emile ja Raphaël antoivat hänen kaataa kahvia Aquilinan tuomiin kuppeihin ja alkoivat jutella hänen kanssaan. Mutta pian hän muuttui nuorten runoilijoiden silmissä ihmiselämän kamalaksi allegoriaksi. Hänessä kuvastui, tuon toisen voimakkaan ja karkean intohimoisuuden rinnalla, kylmäverinen paheellisuus, hekumallinen julmuus. Hän näytti olevan kylliksi järjetön tehdäkseen rikoksia ja kyllin kova niille sitten nauraakseen. Hän oli jonkinlainen sydämetön hornanhenki, joka kurittaa sielukkaita, herkkätunteisia ihmisiä, koska siltä itseltään nuo ominaisuudet puuttuvat. Hänen kaltaisellaan on aina myytävänä rakkaudenvirnistelyjä, hän saattaa itkeä kulkiessaan uhrinsa hautaussaatossa, ja iloita lukiessaan saman päivän iltana tämän jälkisäädöstä. Runoilija olisi mahdollisesti voinut ihailla kaunista Aquilinaa, koko maailman täytyi kavahtaa viehättävää Euphrasieta. Edellinen oli paheellisuuden sielu, jälkimmäinen sieluton pahe.
"Haluaisin tietää", sanoi Emile tälle suloiselle olennolle, "ajatteletko milloinkaan tulevaisuutta."
"Tulevaisuuttako?" vastasi tyttö nauraen. "Mitä te sanotte tulevaisuudeksi? Miksi ajattelisin sellaista, mitä ei vielä ole? En ajattele milloinkaan sitä, mikä on takanani, enempää kuin sitäkään, mikä on edessäpäin. Eikö sekin jo ole liikaa, että täytyy huolehtia päivästä kerrallaan? Ja loppujen lopuksi – tulevaisuus on, sen kyllä tiedämme, sairaala."
"Kuinka voit sen jo tietää edeltäpäin etkä koeta varoa sinne joutumasta?" huudahti Raphaël.
"Onko sairaala sitten niin kammoksuttava paikka?" kysyi Aquilina kylmästi. "Kun kerran emme ole äitejä emmekä aviopuolisoja, kun vanhuus vetää jalkaamme mustat sukat ja otsaamme ryppyjä, kuihduttaa meistä kaiken naisellisuuden ja kuivattaa ilon ystäviemme katseista, mitä me sitten enää tarvitsemme? Te ette enää näe meidän entisestä loistostamme muuta kuin surullisen raunion, joka kylmänä, kuivettuneena, luhistuneena kävelee kahdella jalalla ja joka liikkuessaan kahisee kuin lakastuneet lehdet. Kauneimmatkin läpinäkyvät silkkikankaat näyttävät yllämme silloin riekaleilta. Ambran tuoksu, pukuhuoneemme ylpeys, muuttuu kalmanhajuksi, lemahtaa luurangolta. Ja jos sitten tuollaisella raukalla vielä on sydän, te kaikki olette valmiit sitä häpäisemään. Ette soisi hänelle edes muistojakaan. Eikö siis ole yhdentekevää asummeko tuolla iällä loistohotellissa ja hoidamme sylikoiriamme, vai puhdistammeko sairaalassa rääsyjämme? Onko siinä kovin suuri ero, peitämmekö valkeat hiuksemme sini- ja punaruutuisella liinalla vai pitseillä, lakaisemmeko katuja varpuluudalla vai Tuileries'n portaita silkkilaahustimilla, istummeko kultakoristeisen lieden vai lämmittelemmekö kuumaa tuhkaa sisältävän saviruukun ääressä, katselemmeko Grève-torin näytelmiä vai käymmekö oopperassa?"
"Aquilina mia, et ole koskaan vielä puhunut näin viisaasti kaikessa toivottomuudessasi", lausui Euphrasie. "Minunkin mielestäni kasmirkankaat, veliinipaperi, hajuvedet, kulta, silkki, kaikenlainen loisteliaisuus, kaikki, mikä kimaltelee, kaikki mikä on viehättävää, sopii nuorille. Ainoastaan aika voi tehdä lopun meidän hurjista nautinnoistamme, mutta kaikeksi onneksi on senkin varalta keinoja. Te nauratte puheelleni!" huudahti hän, katsoen ystävyksiin myrkyllisesti hymyillen. "Enkö muka ole oikeassa? Mieluummin tahdon kuolla nautintoihin kuin tautiin. En usko iäisyyden hullutuksia enkä suuresti kunnioita Jumalan luomia ihmisiä. Antakaa minulle miljoonia, niin syön ne. Centime'iäkään en tahdo säästää tulevan vuoden varalle. Elän ollakseni ihailtu ja voidakseni hallita ja sen muistan yhtä usein kuin sydämeni lyö. Yhteiskunta hyväksyy minut, koska hankkii minulle lakkaamatta huvituksia. Hyvä Jumala antaa minulle joka aamu varoja, jotka sitten illalla kulutan. Mitä hyötyä on teidän sairaaloistanne? Kun kerran meitä ei ole asetettu hyvän ja pahan välille valitaksemme sen, mikä meitä vahingoittaa ja on meistä vastenmielistä, niin olisin hullu, jollen nauttisi elämästä."
"Entä muut?" sanoi Emile.
"Muutko! Pitäköön kukin huolen itsestään! Hauskempi on nauraa toisten kärsimyksille kuin itkeä omiaan. Sen kyllä varon, ettei yksikään mies pääse aiheuttamaan minulle pienintäkään kärsimystä."
"Mitä olet sitten kärsinyt, koska näin ajattelet?" kysyi Raphaël.
"Minut on hylätty perinnön vuoksi – minut!" sanoi hän ottaen asenteen, jossa hänen koko viettelemishalunsa ilmeni. "Minut, joka tein yötä päivää työtä elättääkseni rakastajani! Mutta nyt ei minua enää petetä minkäänlaisilla hymyillä eikä lupauksilla. Olen päättänyt, että elämäni täytyy olla pysyväistä iloa."
"Mutta ilohan tulee sydämestä", sanoi Raphaël siihen.
"Niin kyllä", iski puheeseen Aquilina. "Eikö siinä ole tarpeeksi, että tietää olevansa ihailtu ja ylistetty, että tietää vievänsä voiton kaikista naisista, kaikkein hyveellisimmistäkin, nujertamalla heidät kauneudellaan ja rikkaudellaan? Sitä paitsi me elämme yhdessä päivässä enemmän kuin kunnon porvarisnainen kymmenessä vuodessa, ja se on iloa se."
"Kuinka inhottavaa onkaan nähdä naista ilman hyveitä!" sanoi Emile Raphaëlille.
Euphrasie singahdutti heihin käärmeenkatseen ja vastasi mahdollisimman ivallisesti:
"Vai hyveitä! Ne me jätämme rumille ja kyttyräselkäisille. Mitä nuo naisparat olisivatkaan ilman niitä!"
"Jo riittää! Suu kiinni!" kivahti Emile. "Älä puhu sellaisesta, mitä et lainkaan ymmärrä."
"Minäkö en ymmärrä?" tokaisi Euphrasie. "Antaudu koko eliniäksesi olennolle, jota inhoat, kasvata lapsia, jotka sitten hylkäävät sinut, ja sano heille kiitos, kun he loukkaavat sydänveriin asti. Siinä ne hyveet, joita te vaaditte naiselta! Ja lisäksi, korvataksenne hänen kieltäymyksensä, lisäätte te hänen kärsimyksiään yrittämällä vietellä hänet. Jos hän vastustelee, kostatte aiheuttamalla hänelle ikävyyksiä. Ihanaa elämää todellakin! Parempi olla vapaa, rakastaa, ketä haluaa, ja kuolla nuorena."
"Etkö pelkää, että kerran saat kaikesta maksaa?"
"Minkä vuoksi? Kun en anna iloihini sekaantua mitään surua, elämäni jakautuu kahteen osaan: todella iloiseen nuoruuteen ja jonkinlaiseen epämääräiseen vanhuuteen, jolloin ei ole väliä, vaikka kärsisikin."
"Hän ei ole milloinkaan rakastanut", sanoi Aquilina syvällä äänellä. "Hän ei ole milloinkaan kävellyt penikulmia saadakseen vielä viimeisen kerran katsoa rakastettunsa silmiin, kuullakseen vain epäävän vastauksen. Hän ei ole kertaakaan pannut henkeään hiuskarvan varaan eikä yrittänyt pistää kuoliaaksi monta miestä pelastaakseen valtiaansa, herransa, jumalansa – –. Hänen rakkautensa kohteena on ollut vain sievähkö eversti."
"Kas, kas, La Rochelle!" iski siihen Euphrasie. "Rakkaus on kuin tuuli, emmekä tiedä, mistä se milloinkin puhaltaa. Ja sinä puolestasi herätät kauhua sivistyneissä ihmisissä, kun olet ollut jonkun elukan rakastettu."
"Laki kieltää meitä rakastamasta elukoita", tiuskaisi Aquilina purevasti.
"Ja minä kun luulin, että sotilashenkilöt ovat sinunkin heikkoutesi!" huudahti Euphrasie nauraen.
"Kuinka onnellisia he ovatkaan, kun voivat olla käyttämättä järkeään", sanoi Raphaël.
"Onnellisia!" huudahti Aquilina hymyillen tuskallista, kamalaa hymyään ja samalla luoden ystävyksiin kammottavan katseen. "Voi! Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun on tuomittu pitämään iloa kuolema sydämessä."
Tällä hetkellä salit olivat Miltonin Pandemoniumissa kuvaaman näyn kaltaiset. Boolin sinertävä hohde häilähteli kammottavana niiden kasvoilla, jotka vielä pystyivät juomaan. Eläimellisen hurjat tanssit herättivät naurua ja huutoja, jotka kaikuivat kuin räiskyvä ilotulitus. Pukuhuone ja pieni salonki olivat täynnä "kuolleita" ja "kuolevia", kuin taistelukenttä ikään. Ilma oli tulvillaan viinin tuoksua, ilakointia ja puheensorinaa. Päihtymys, rakkaus, mielipuolisuus, elämänunohtaminen täyttivät sydämet, kuvastuivat kasvoissa, niiden merkit näkyivät matoilla ja yleisessä sekasorrossa ja ne loivat kaikkien silmiin ohuen harsonsa, jonka läpi katsoen koko ilmapiiri näytti olevan täynnä päihdyttäviä höyryjä, jotka liikkuivat ja välkkyivät kuin pölyhiukkaset auringonvalossa, ja niiden seassa saattoi erottaa mitä yllättävimpiä asentoja ja eriskummaisinta painiskelua. Siellä ja täällä toisiinsa kietoutuneita ihmisiä oli vaikea erottaa huoneistoa kaunistavista kuuluisista marmoriveistoksista. Vaikka molemmat ystävykset olivatkin tähän saakka pysyneet järjeltään ja jäseniltään näennäisesti selvinä, he olivat kuitenkin joutuneet siihen tilaan, joka muistutti tämän valheellisen elämän viimeisiä värähtelyjä. He eivät enää jaksaneet käsittää, mikä oli totta, mikä unta niissä ihmeellisissä, epätavallisissa ja yhä uusiintuvissa näytelmissä, joita heidän väsyneet silmänsä katselivat. Leppoisa uneliaisuus, joka panee mielikuvituksen suloisen kiihkeänä toimintaan ja samalla kertaa kahlehtii jäsenemme, mikä muuten on mitä harvinaisin ilmiö unielämässä, valtasi heidät niin perin pohjin, että he uskoivat tämän irstailun hurjan leikin olevan pelkkiä painajaisunen näkyjä, jolloin liikkeet ovat äänettömiä eikä korva kuule huutoja. Tällä hetkellä onnistui 'uskotun' kamaripalvelijan viedä talon isäntä eteiseen, mikä ei sujunut ilman vaivaa, ja kuiskata hänen korvaansa:
"Herra, kaikki naapurit ovat ikkunoissa ja valittavat tätä melua."
"Jos pelkäävät, niin pankoot olkia ovensa eteen!" ärjäisi Taillefer.
Yht'äkkiä Raphaël päästi ilmoille semmoisen naurunremakan, että hänen ystävänsä täytyi kysyä tuon karkean ilon syytä.
"Sinun olisi vaikea ymmärtää minua", vastasi toinen. "Ensiksikin minun täytyisi sinulle tunnustaa, että olin juuri aikeissa heittäytyä Seine'iin, kun te pysähdytitte minut Quai Voltaire'illa, ja sitten sinä tietysti tahdot tietää itsemurha-aikeeni syyt. Mutta kun lisään, että samalla hetkellä, melkein tarumaisen sattuman oikusta, aineellisen maailman mitä runollisimmat rauniot muodostuivat mielikuvituksessani inhimillisen viisauden vertauskuviksi, jota vastoin täällä henkisten arvojen rauniot, jotka olemme sotkeneet jalkoihimme, ovat ruumistuneina näissä kahdessa naisessa, hulluuden ilmielävissä vertauskuvissa, ja että meidän suuri välinpitämättömyytemme ihmisiin ja asioihin nähden on ollut tarpeen näiden ihmiselämää niin eripuolilta kuvaavien taulujen katselemisessa, niin tulisitko sinä siitä hullua hurskaammaksi? Jollet olisi noin päissäsi, aavistaisit ehkä tässä kaikessa piilevän filosofisia ajattelemisen aiheita."
"Jolleivät molemmat jalkasi olisi heitettyinä tämän hurmaavan Aquilinan päälle, jonka kuorsaus on kuin juuri räjähtävän ukonilman jyminää", vastasi Emile, joka leikitteli palmikoimalla Euphrasien hiuksia olematta kuitenkaan tietoinen viattomasta hommastaan, "punastuisit omaa päihtymystäsi ja suunsoittoasi. Sinun filosofiset mietteesi mahtuvat yhteen ainoaan lauseeseen ja hupenevat pelkäksi ajatukseksi. Yksinkertainen, konemainen elämä johtaa eräänlaiseen järjettömään viisauteen, työn tukahduttaessa älyllisyytemme, jota vastoin ajatuselämän äärettömyyksissä ja hengenmaailman syvyyksissä vietetty elämä johtaa hulluun viisauteen. Ja meidän elämänkohtalomme on joko tappaa tunne-elämä ja elää vanhoiksi tai kuolla nuorena antautumalla intohimojen marttyyreiksi. Tällainen lopputulos sotii kuitenkin henkeämme vastaan, jonka olemme saaneet tuolta suurelta pilantekijältä, jota sanotaan kaikkien luotujen isäksi."
"Hölmö!" huudahti Raphaël keskeyttäen, "koeta sanoa sanottavasi lyhyesti, muutenhan tästä tulee kokonaisia niteitä. Jos minä olisin tahtonut antaa sopivan muodon näille ajatuksille, olisin sanonut: 'Järkeileminen turmelee ihmisen, tietämättömyys jalostaa hänet'. Ja se on yhteiskunnan ansio. Mutta loppujen lopuksi eikö ole yhdentekevää, elämmekö viisaiden joukossa vai kuolemmeko hullujen parissa? Suuri ajattelijakin on aikaisemmin ilmaissut nämä samat asiat ainoastaan kahdella sanalla: Carymary, Carymara."
"Sinä saatat minut epäilemään Jumalan kaikkivaltiutta, sillä typeryytesi on suurempi kuin hänen voimansa. Hyvä Rabelais'mme on ilmaissut nämä samat totuudet vielä lyhyemmässä muodossa kuin Carymary, Carymara, ainoastaan yhdellä ainoalla sanalla: mahdollisesti, josta Montaigne sitten on saanut mitä minä tiedän?-lauseensa. Filosofian viimeinen sana on yhä vieläkin pelkkä Pyrroksen-huudahdus ja jää hyvän ja pahan käsitteiden välille kuin Buridanin aasi heinätukkoineen. Mutta heitetään jo sikseen tämä iänikuinen väittely, johon ei ole muuta vastausta kuin 'kyllä' ja 'ei'. Millaisia elämänkokemuksia tahdoit hankkia, kun ajattelit heittäytyä Seine'iin? Tahdoitko tutustua Notre Dame-sillan rakenteeseen?"
"Voi! jospa tuntisit minun elämäni!"
"Hyi!" huudahti Emile. "En olisi luullut, että sinulla on noin huono aisti, tuo lausehan on kovin kulunut. Etkö siis tiedä, että jokainen meistä luulee kärsivänsä enemmän kuin kukaan toinen!"
"Voi! voi!" huokaili Raphaël.
"Nyt sinä jo olet ihan narrimainen voivotteluinesi. Kuulehan, pakottaako sinua, kuten Damianoa, mikään henkinen tai ruumiillinen kouristustauti joka aamu hakemaan hevosia, jotka sitten illalla repisivät sinut kappaleiksi? Oletko koskaan ullakkokomerossasi syönyt oman koirasi lihaa raakana, ilman suolaa? Ovatko lapsesi koskaan sanoneet sinulle: 'Minun on nälkä?' Oletko koskaan myynyt rakastajattaresi hiuksia päästäksesi pelaamaan? Oletko milloinkaan kiirehtinyt maksamaan rahoja tekaistuun asuntoon osoitettua, väärennettyä, olemattoman enon nimeen kirjoitettua vekseliä vastaan peläten tulevasi liian myöhään? No, vastaahan nyt, minä kuuntelen. Mutta jos olit aikonut heittäytyä Seine'iin naisen tai vekseliprotestin takia tai pelkästä ikävästä, en tahdo kauemmin sinua tuntea. Tee tunnustuksesi äläkä valehtele. En pyydä sinulta mitään historiallisia muistelmia. Pääasia, että teet sen niin lyhyesti kuin päihtymykseltä vain voit. Olen vaativainen kuin professori ja uninen kuin iltarukousta lukeva nainen."
"Voi sinun lörpöttelyjäsi! Mistä lähtien kärsimykset ovat lakanneet olemasta riippuvaisia tunneherkkyydestä? Kun pääsemme sille tieteen kehitysasteelle, että voimme tutkia sydämet ja luonnontieteellisesti jaoitella ne eri ryhmiin ja alaryhmiin: kuorettuneisiin, kivettyneisiin, sisiliskomaisiin ja mikroskooppisiin ja – – mikäpä ne kaikki voisi luetellakaan, silloin varmasti voitaisiin todeta hellien ja herkkien sydämienkin olemassaolo, jotka murtuvat kuten kukkaset kevyestäkin kosketuksesta, mikä esimerkiksi kivettyneisiin sydämiin ei vaikuttaisi mitään."
"Armoa! Säästä minut esipuheiltasi!" huudahti Emile puoleksi nauraen, puoleksi kärsivän näköisenä ja otti Raphaëlia kädestä.
II
SYDÄMETÖN NAINEN.
Oltuaan hetkisen vaiti Raphaël teki välinpitämättömyyttä osoittavan eleen ja sanoi:
"En todellakaan ymmärrä, onko viinin ja boolin ansiota tämä aivojen toiminnan herkkyys, sillä tällä hetkellä näen koko elämäni selvänä tauluna, jossa henkilöt, värit, varjot, täysi- ja puolivalaistukset esiintyvät ihan elävinä. Tämä ihmeellinen mielikuvitukseni toiminta ei minua niinkään ihmetyttäisi, jollen samalla tuntisi halveksimista entisiä kärsimyksiäni ja menneitä ilojani kohtaan. Näin, etäältä katsoen, elämäni supistuu lyhyeksi ajanjaksoksi, jossa kymmenen vuotta kestänyt äänetön, pitkällinen kärsimys näyttää olevan ainoastaan muutamia lauseita käsittävä ajatus ja ilo muistoja herättävä mietelmä. Silloin ne tunsin, nyt niitä katselen kuin syrjästä ja – – –"
"Oletpa pitkäveteinen kuin lain parannusehdotusten tekijä!" huudahti Emile.
"Mahdollisesti", myönsi Raphaël nurisematta. "Ja koska säälin korviasi ja sinua itseäsi, en tahdo kertoa elämäni ensimmäisistä seitsemästätoista vuodesta. Siihen saakka olin viettänyt, kuten sinäkin ja tuhannet muut, lukiolaisen onnellista koulupojan elämää, jonka luulotellut kärsimykset ja todelliset ilot yhä vielä ovat suloisimpia muistojamme, jolloin perjantaisin tarjottuja kasvisruokia nyt väsyneet vatsamme mielellään pyytäisivät saada uudelleen, edellyttäen, ettei meidän ole ollut pakko tehdä niin jo aikaisemmin. Kuinka onnellista aikaa se olikaan! Silloin opimme työnteon taidon, kun meidät pakotettiin tekemään useinkin joutavanpäiväiseltä näyttävää työtä..."
"Ala jo kertoa itse murhenäytelmästä!" sanoi Emile nauraen ja tuskastuneen näköisenä.
"Kun pääsin lukiosta", jatkoi Raphaël tehden eleen kuin vaatiakseen oikeutta jatkaa puhettaan, "pakotti isäni minut noudattamaan ankaraa järjestystä ja sijoitti minut asumaan oman työhuoneensa viereiseen huoneeseen. Minun oli mentävä levolle yhdeksältä ja noustava viideltä. Hän vaati opiskelemaan lakia tunnontarkasti. Työskentelin samalla haavaa sekä korkeakoulussa että asianajotoimistossa. Ajan ja välimatkan lakeja sovellettiin ankarasti työntekooni ja liikkumiseeni, ja isäni vaati aina päivällisellä tarkan tilinteon..."
"Mitä tuo minua liikuttaa!" tokaisi siihen Emile.
"Mene jo hiiteen siitä!" ärjäisi toinen. "Kuinka voisit ymmärtää minua, jollen kertoisi pikku seikoista, jotka vaikuttivat olemukseeni, saivat minut araksi, ja kaikesta sellaisesta, mikä oli omiaan tekemään minusta pitkiksi ajoiksi lapsellisen viattoman nuorukaisen. Siis kahdenkymmenenyhden ikäiseksi saakka elin luostarimaisen kylmän ja ankaran kurin alaisena. Jotta käsittäisit elämäni surullisuuden, ehkä jo riittää kun kerron, millainen mies isäni oli. Pitkä, laiha, kuivakas, kasvot kuin veitsenterä, kalpea, lyhytsanainen, kärttyisä kuin vanhapiika ja pikkumainen kuin virastopäällikkö. Hänen isällisyytensä häilyi uhkaavana kaikkien vallattomien ja iloisten ajatusteni yllä ja pakotti minut kätkemään ne lyijynraskaan kuoren alle. Jos tahdoin osoittaa hänelle hellyyttä, hän kohteli minua kuin typerää lasta. Pelkäsin häntä paljon enemmän kuin ennen muinoin opettajiamme, ja hänen silmissään olin aina vain kahdeksanvuotias. Tuntuu kuin yhä vielä näkisin hänet edessäni. Hänellä oli yllään pitkä, ruskea lievetakki, hän oli suoraryhtinen kuin kynttilä ja näöltään kuin lentolehtisen punertavaan kansilehteen kääritty savustettu silli. Mutta samalla myös rakastin isääni, sillä pohjaltaan hän oli oikeudenmukainen. Ehkä ei ole syytä vihatakaan ankaruutta, kun se johtuu luonteen suuripiirteisyydestä ja elämäntapojen puhtaudesta ja kun siihen sisältyy vielä lisäksi hyvyyttä. Jos kohta isäni ei milloinkaan jättänyt minua yksin eikä antanut minulle kahdenteenkymmenenteenyhdenteen ikävuoteeni saakka taskurahoja kymmentäkään frangia, kymmentä veitikkamaista, kevytmielistä frangin lanttia, jollaisen tavattoman, turhaan ikävöidyn aarteen omistaminen sai unelmoimaan sanoin kuvaamattomista nautinnoista, hän koetti kuitenkin hankkia minulle huvitusta. Annettuaan jo kuukausia aikaisemmin lupauksen, jonka hän myös tahtoi, täyttää, hän vei minut kerran Bouffons'iin, jossa oli konsertti ja tanssiaiset. Sieltä toivoin löytäväni rakastajattaren. Rakastajatar! Siihen käsitteeseen sisältyi samalla riippumattomuus-sana. Mutta ujo ja arka kun olin, en tainnut salonkien puhetapoja enkä tuntenut ketään, palasin sieltä sydän yhtä koskemattomana ja kaipausta tulvillaan kuin ennenkin. Sitten huomenissa, isäni panemat suitset suussani kuin sotahevosella, lähdin heti aamusta asianajotoimistoon, luennoille ja Oikeuspalatsiin. Jos olisin rahtusenkaan poikennut siltä tieltä, jonka hän oli minulle viitoittanut, olisin joutunut hänen vihansa uhriksi. Kerran hän oli lausunut uhkauksen, että hän pienimmänkin virheen sattuessa lähettää minut laivapoikana Antilleille. Mieleni valtasi kauhea pelko, jos sattumalta olin uskaltanut viettää tunnin tai pari iloisessa seurassa. Kuvittele mielessäsi nuorukaista, jolla on mitä suurinta vapautta kaipaava mieli, mitä rakastavaisin sydän, mitä hellin sielu ja mitä runollisin henki, kytkettynä mieheen, joka on kova kuin kivi ja kärttyisin ja kylmin olento mitä maan päällä on. Naita nuori tyttö luurangolle, niin ymmärrät elämääni, jonka alituisena sisältönä olivat pakosuunnitelmat, jotka raukesivat pelkästä isän näkemisestä, toivottomuus, jonka vain uni saattoi rauhoittaa, tukahdetut mielihalut, synkkä alakuloisuus, jota ainoastaan musiikki pystyi haihduttamaan. Etsin lohdutusta sävelistä, ja Beethoven ja Mozart olivat luotettavat ystäväni. Nyt aivan naurattaa muistellessa kaikkia niitä seikkoja, jotka järkyttivät omaatuntoani tuona viattomuuden ja hyveellisyyden aikana. Jos olin jalallani astunut ravintolaan, pelkäsin olevani mennyttä miestä. Kahvila oli mielestäni irstaisuuden pesä, missä ihmiset menettävät kunniansa ja panevat omaisuutensa vaaraan. Rahan pelissä menettämisen vaarasta puhuen sitä olisi täytynyt olla. Kun minun nyt kerran on laulettava sinulle univirttä, tahdon kertoa eräästä elämäni kauhistavimmasta hetkestä, jolloin tuska poltti sydäntäni kuin poltinrauta pakkotyöläisen olkapäätä. Olin tanssiaisissa isäni serkun, Navarran herttuan, luona. Mutta jotta voisit oikein käsittää asemani, muista, että minulla oli kulunut hännystakki, huonosti tehdyt kengät, kaulaliina kuin ajureilla ja käytetyt hansikkaat. Asetuin nurkkaan voidakseni syödä mielin määrin jäätelöä ja ihailla kauniita naisia. Isäni huomasi minut, tuli luokseni ja antoi minulle kukkaronsa ja avaimensa säilytettäviksi. En vieläkään käsitä, mistä tämä ihmeellinen, minut aivan ymmälle saattava luottamus johtui. Kymmenkunnan askelen päässä minusta istui muutamia miehiä pelipöydässä. Kuulin kullan kilinän. Olin kahdenkymmenen ikäinen. Usein olin niihin aikoihin mielikuvituksessani halunnut käyttää kokonaisen päivän pelkkiin rikoksiin. Se oli jonkinlaista mielikuvituksessa hekumointia, jolle hurjuudessa eivät vetäneet vertoja ilonaisten päähänpistot eikä nuorten tyttöjen haaveilut. Jo vuoden ajan olin unelmoinut aistikkaisiin vaatteisiin pukeutumisesta, vaunuissa ajelusta kaunis nainen rinnallani, suurena herrana olemisesta, joka syö päivällisensä Veryssä, sitten illalla menee johonkin näytäntöön ja vasta huomenissa näyttäytyy isälleen, takanaan Figaron häitäkin sotkuisemmat seikkailut, joista sitten on mahdoton selviytyä. Kaiken tällaisen ilonpidon olin arvioinut tulevan maksamaan noin kaksisataaviisikymmentä frangia. Olinhan täydellisesti vielä koulupojan tasolla, joka iloitsee omin luvin otetuista 'raappipäivistä'. Menin pukuhuoneeseen, missä aivan yksin, silmät kiiluen ja kädet vapisten, laskin isäni rahat: viisisataa frangia. Niin suuren rahamäärän nähdessäni karkaamisyrityksen ilot ilmestyivät eteeni houkuttelevina kuin Macbethin noidankattilan ympärillä tanssivat velhot, mutta ei rumina ja peloittavina, vaan intohimoja kiihottavina, viettelevinä, hurmaavina. Minusta tuli tietoinen lurjus. Kuuntelematta korvieni suhinaa ja sydämeni kiivasta pamppailua otin kaksi kahdenkymmenen frangin kolikkoa, jotka yhä vieläkin näen edessäni. Vuosiluvut olivat niistä kuluneet näkymättömiin ja Bonaparten kasvot irvistelivät. Työnnettyäni kukkaron takaisin taskuuni menin pelipöydän ääreen molemmat kultarahat hiestä kosteassa kädessäni ja kiertelin pelaajien ympärillä kuin haukka kanatarhaa. Selittämättömän ahdistuksen vallatessa koko olemukseni loin ympärilleni arkailevan katseen. Vakuuttauduttuani siitä, ettei kukaan tuntenut minua, heitin rahani pienen, lihavan, iloisen näköisen miehen puolelle ja samalla aloin lukea rukouksia ja tehdä pyhiä lupauksia enemmän kuin merellä voisi tehdä kolmen myrskyn aikana, jotta meidän puolemme voittaisi. Sitten, ikäisekseni harvinaisen konnamaista tai machiavellimaista vaistoa noudattaen, asetuin seisomaan ovenpieleen kuin katsellakseni salonkeihin. Sieluni ja silmäni kieppuivat kuitenkin kohtalokkaan vihreän veran lähettyvillä. Sinä iltana tein ensimmäisen fysiologisen havaintoni, totesin salaperäisen kaksoisolentomme olemassaolon. Seisoin selin pöytään, jossa parhaillaan ratkaistiin kohtaloani, minkä seikan rikollisuuteni teki vieläkin jännittävämmäksi. Pelaajien ja minun välillä oli neljä-, viisirivisenä ryhmänä puheliaita miehiä, joiden äänten sorina esti minua kuulemasta orkesterin pauhuun sekoittuvaa kullan kilinää. Mutta noista häiriöistä huolimatta, intohimoille suodun erikoisen voiman avulla, joka pystyy tekemään ihmisen riippumattomaksi ajasta ja paikasta, saatoin selvästi kuulla molempien pelaajien sanat, tietää molempien pistemäärän, vieläpä senkin, kumpi heistä käänsi kuninkaan, ikäänkuin olisin nähnyt kortit. Kymmenen askelen välimatkalta saatoin jännityksestä kalpeana seurata pelin oikuttelevaa kulkua. Samassa kulki isäni siitä ohi, ja silloin käsitin elävästi Sanassa sanotun lauseen: 'Ja Jumalan henki kävi hänen kasvojensa ylitse'. Olin voittanut. Pujottauduin pelaajia piirittävän miesjoukon läpi taitavasti kuin rikkinäisen verkon silmistä karkaava ankerias. Lähestyin pöytää. Jokaisessa hermosäikeessä tuntemani tuska muuttui iloksi. Olin kuin mestauslavalle viety tuomittu, joka kohtaa kuninkaan ja tietää saavansa armahduksen. Silloin yht'äkkiä vaati eräs herra, jolla oli kunniamerkkejä rinnassa, neljääkymmentä frangia, jotka puuttuivat kassasta. Levottomat silmät loivat minuun epäileviä katseita; kalpenin, hikipisarat kihosivat otsalle. Isääni kohtaan tekemäni varkaudenrikos näytti kostavan itsensä. Kunnon pikkumies sanoi samassa mitä enkelimäisimmällä äänellä: 'Kaikki herrathan ovat maksaneet' ja pulitti pois nuo neljäkymmentä frangia. Nostin pääni pystyyn ja loin pelaajiin voitonriemuisia silmäyksiä. Pantuani takaisin isän kukkaroon sieltä ottamani kultarahat uskoin voittorahani tuon kunnianarvoisen rehellisen miehen huomaan, ja hän voitti yhä. Kun sitten olin sadankuudenkymmenen frangin omistaja, käärin rahat nenäliinaani niin tiukkaan, ettei niiden kilinä voinut kuulua kotiin palatessamme, enkä pelannut sen enempää.
"'Mitä teit pelipöydän luona?' kysyi isäni ajoneuvoihin noustessamme.
"'Katselin', vastasin vavisten.
"'Ei olisi ollut ihmeteltävää', jatkoi isäni, 'vaikka olisit katsonut sopivaksi heittää rahaa veralle, jollei minkään muun vuoksi, niin ainakin itserakkaudesta. Maailmanmiesten silmissä olet tarpeeksi vanha, ollaksesi oikeutettu tekemään tyhmyyksiä. Ja minä puolestani olisin antanut anteeksi, jos olisit käyttänyt kukkaroani hyväksesi.'
"En vastannut mitään. Saavuttuamme kotiin luovutin isälleni hänen avaimensa ja rahansa. Tultuaan huoneeseensa hän tyhjensi kukkaronsa uuninreunukselle, laski kultarahat, kääntyi puoleeni hyvin suopeamielisen näköisenä ja sanoi, erottaen tarkoituksellisesti lauseet toisistaan lyhyemmin tai pitemmin väliajoin:
"'Poikani! Olet kohta kahdenkymmenen ikäinen. Olen sinuun tyytyväinen. Sinun on saatava taskurahoja, jollei muun, niin sen vuoksi, että opit niitä käyttämään ja tuntemaan elämää. Tästä illasta lähtien annan sinulle sata frangia kuussa. Saat käyttää rahat mielesi mukaan. Tässä on ensimmäisen vuosineljänneksen erä...' ja näin sanoessaan hän hyväili kädellään kultakasaa kuin todetakseen, että summa oli oikea.
"Myönnän, että olin vähällä heittäytyä hänen jalkoihinsa ja tunnustaa olevani varas, kunniaton mies ja, mikä vieläkin pahempaa, valehtelija. Siitä esti kuitenkin häpeänpelko. Menin häntä suutelemaan, – hän sysäsi hellävaroin minut luotaan.
"'Nyt lapseni, olet mies', aloitti hän jälleen. 'Se minkä teen, on luonnollista ja oikeudenmukaista, siitä ei sinun tarvitse kiittää. Jos minulla on oikeus vaatia kiitollisuuttasi, Raphaël', jatkoi hän hellästi ja arvokkaasti, 'voin vaatia sitä sen johdosta, että olen varjellut nuoruutesi niistä vaaroista, joille kaikki Pariisin nuoret miehet joutuvat alttiiksi. Tästä lähtien olemme ystävykset. Vuoden päästä olet lakitieteen tohtori. Nyt olet saanut välttämättömät, perusteelliset tiedot ja oppinut rakastamaan työtä, ja se kaikki on vaatinut vaivannäköä ja kieltäymystä. Opi minut tuntemaan, Raphaël! En tahdo sinusta asianajajaa enkä notaaria, vaan valtiomiehen, josta on tuleva poloisen sukumme kunnia... Näkemiin huomiseen!' virkkoi hän sitten salaperäisen näköisenä ja salli minun poistua.
"Tuosta päivästä lähtien isäni puheli avomielisesti minulle aikeistaan. Olin ainoa lapsi, jo kymmenvuotiaana olin menettänyt äitini. Isäni, jota ei tyydyttänyt maalaisaatelisherrana olo ja joka oli historiallisen, Auvergne'issa melkein unohdetun sukumme päämies, oli vuosia sitten asettunut Pariisiin, taistellakseen siellä vaikka itse pirua vastaan. Eteläranskalaisille ominaisella henkevyydellään ja tarmollaan, missä suhteessa nämä ovatkin muita etevämpiä, hänen oli onnistunut ilman sanottavia suojelijoita saavuttaa asema ihan vallan keskustassa. Mutta pian sen jälkeen vallankumous saattoi hänet perikadon partaalle. Hän oli nainut kuuluisaan sukuun kuuluvan rikkaan perijättären ja saanut kohotetuksi sukumme keisarikunnan aikana entiseen loistoonsa. Restauraation aikana äidilleni kuulunut suuri omaisuus annettiin meille takaisin, mutta siitä huolimatta isäni taloudellinen asema oli hyvin vaikea. Hän oli aikoinaan ostellut keisarin kenraaleilleen lahjoittamia ulkomailla sijaitsevia tiluksia, ja nyt, jo vuosikymmenen ajan, hänen oli täytynyt taistella asianajajien, diplomaattien, preussilaisten ja baijerilaisten tuomioistuimien kanssa noiden kovan onnen lahjatilusten omistamisesta. Isäni syöksi minut mitä sotkuisimpien oikeudenkäyntien sokkeloon, josta koko tulevaisuuteni oli määrä riippua. Sellainen mahdollisuus häämötti silmien edessä, että meidät voitiin tuomita maksamaan takaisin kaikki tiluksista kertyneet tulot ja luovuttamaan vuosien 1814–1817 välillä tehdyistä metsänmyynneistä saadut rahat, jossa tapauksessa äitini omaisuus tuskin olisi riittänyt pelastamaan nimemme kunniaa. Täten sain, vaikka isäni julisti minut tavalleen holhouksesta vapaaksi, hartioilleni mitä hirvittävimmän taakan. Minun täytyi taistella kuin sodassa, raataa yötä päivää, käydä valtiomiesten puheilla, ottaa selko heidän uskonnollisista mielipiteistään, yrittää taivuttaa heitä asiamme puolelle, lumota heidät, heidän vaimonsa ja palveluskuntansa, vieläpä heidän koiransakin, ja kaiken tämän inhoittavan homman täytyi tapahtua viehättävästi, miellyttävän leikinlaskun muodossa. Olin täysin selvillä noiden isäni kasvoja jäytävien huolien raskaudesta. Vuoden ajan vietin näköjään maailmanmiehen elämää, mutta suosion hankkiminen ja hyödyksi olevien ihmisten kanssa suhteisiin pääseminen kysyi tavattomia ponnistuksia. Ainoana huvituksenani olivat yhä vielä oikeudessa puolustautuminen, keskustelunaineinani lakiasiat. Aina noihin aikoihin saakka olin hyveellinen; eihän minulla olisi ollutkaan minkäänlaista tilaisuutta heittäytyä nuoren miehen intohimojen valtaan, ja nyt kun pelkäsin pienimmänkin laiminlyönnin koituvan isälleni ja itselleni turmioksi, minusta tuli itseäni kohtaan hirmuvaltias, joka ei sallinut mitään huvitteluja eikä rahamenoja. Kun olemme nuoria eivätkä ihmisten ja olosuhteiden aiheuttamat iskut ole vielä hävittäneet tunne-elämän herkkyyttä, ajatusten vilpittömyyttä ja omantunnon jaloa puhtautta, joka ei salli mitään sovitteluja pahan kanssa, on velvollisuudentuntomme elävä, kunniantuntomme puhuu selvää kieltä ja sitä on helppo kuunnella; olemme avomielisiä ja suoria. Sellainen olin minäkin siihen aikaan. Tahdoin olla isäni minulle osoittaman luottamuksen arvoinen ja puhdistautua rikoksesta, – hiljattainhan olin häneltä salavihkaa anastanut pienoisen summan. Hänen raha-asioittensa, nimemme ja sukumme pelastamisen taakka hartioillani olisin ollut valmis hänen tietämättään luovuttamaan hänen vuokseen kaiken omaisuuteni ja uhraamaan oman tulevaisuuteni, kuten jo olin uhrannut kaiken elämännautintoni, minkä johdosta tunsin itseni onnelliseksi. Kun sitten herra de Villèle vartavasten meitä vahingoittaakseen kaivoi esiin oikeuksienmenettämistä koskevan keisarillisen määräyksen ja syöksi meidät perikatoon, allekirjoitin heti tilusteni kauppakirjan pidättäen itselleni ainoastaan taloudellisesti merkityksettömän Loire-virran saaren, jossa äitini hauta on. Nykyään olisivat mahdollisesti todistelut ja filosofiset, ihmisystävälliset ja valtiolliset viisastelut estäneet minua ryhtymästä tekoon, jota asianajajani moitti tyhmyydeksi; mutta, toistan sen vielä kerran, kahdenkymmenenyhden ikäisinä olemme pelkkää jalomielisyyttä, lämpöä ja rakkautta. Kyynelet, jotka silloin näin isäni silmissä, olivat mielestäni kallein aarteeni, ja niiden muisteleminen suo yhä vielä lohtua kärsimyksissä. Kymmenen kuukauden kuluttua siitä, kun oli selviytynyt velkojistaan, isäni kuoli suruunsa. Minä, jota hän ihaili, olin hänen takiaan menettänyt kaiken omaisuuteni; se ajatus teki hänestä lopun. V. 1826, kaksikymmenkaksivuotiaana, myöhäsyksyllä saatoin aivan yksin hautaan ensimmäisen ystäväni, oman isäni. Harvojen nuorten miesten kohtaloksi on tullut kulkea yksinään, murheelliset ajatukset ainoana seuranaan ruumisvaunujen jäljessä Pariisin humussa, vailla tulevaisuudentoiveita, ilman omaisuutta. Orvoilla, jotka yleiset armeliaisuuslaitokset korjaavat huostaansa, on tulevaisuutena taistelukentälle joutuminen, isänä hallitus ja kuninkaallinen kaitsija, suojapaikkana turvakoti – minulla ei ollut mitään. Kolme kuukautta myöhemmin antoi huutokaupan toimitsija minulle tuhatsatakaksitoista frangia, isänperintöni jäännöksen. Velkojat pakottivat minut myymään irtaimistommekin. Lapsuudesta saakka olin tottunut pitämään kallisarvoisina kodissani olleita loistoesineitä, joten en nyt saattanut salata hämmästystäni nähdessäni noin mitättömän loppusumman.
"'Nehän olivat kaikki jotenkin vähäarvoisia tavaroita', selitteli toimitsija.
"Kauhistavia sanoja! Ne surmasivat lapsuudenuskoni ja särkivät ensimmäiset kuvitteluni, jotka meille kaikille ovat niin rakkaat. Omaisuuteni oli muutettu huutokauppaluetteloksi, tulevaisuutenani tuhatsatakaksitoista frangia kangaspussissa, yhteiskuntaa edustamassa lakki päässä puhuva huutokaupanpitäjä... Meidän vanha, minuun kiintynyt miespalvelijamme Jonathan, jolle äitini oli säätänyt neljänsadan frangin vuotuisen eläkkeen, sanoi minulle lähtiessään talosta, josta niin usein olin lapsena riemuiten lähtenyt ajelulle:
"'Olkaa säästäväinen, hyvä Raphaël-herra!'
"Ja tuo kunnon mies itki.
"Tällaiset olivat, rakas Emile", virkkoi Raphaël hetken vaiti oltuaan, "ne tapahtumat, jotka liittyvät kohtalooni, muovailivat sieluani ja saattoivat minut lopuksi jo nuorena mitä luonnottomimpaan yhteiskunnalliseen asemaan. Sukulaisuussiteet, jos kohta heikotkin, yhdistivät minut muutamiin varakkaisiin koteihin, joissa seurustelemisen oma ylpeyteni olisi tehnyt mahdottomaksi, jolleivät ylenkatse ja välinpitämättömyys jo sitä ennen olisi sulkeneet niiden ovia minulta. Vaikka olinkin vaikutusvaltaisten ja vieraille henkilöille suojelustaan suovien miesten sukulainen, ei minulla kuitenkaan ollut sukulaisia eikä suojelijoita. Kun minun oli pakko aina vain tukahduttaa koko henkilökohtainen elämänhaluni, muutuin umpimieliseksi. Suoraluontoisen ja teeskentelemättömän täytyi esiintyä kylmänä ja valheellisena. Isäni itsevaltius oli hävittänyt minusta itseluottamuksen. Olin arka ja kömpelö, en uskonut sanoillani olevan mitään vaikutusta, olin tyytymätön itseeni, mielestäni ruma, häpesin itseäni. Neroille taisteluissa voimia antavasta sisäisestä äänestä huolimatta, jonka minäkin tunsin itsessäni ja joka huusi: 'Rohkeutta! eteenpäin!', huolimatta yksinäisinä hetkinä tuntemastani voimasta ja siitä, että olin tietoinen omasta etevämmyydestäni vertaillessani yleisön ihailemia uusia teoksia omissa aivoissani liikkuviin aiheisiin, olin silti vailla itseluottamusta ja arka kuin lapsi. Mitä kiihkein kunnianhimo raateli mieltäni ja uskoin kohtalon valinneen minut suorittamaan suurtöitä, mutta samalla tunsin itseni voimattomuuteen ja tyhjyyteen vajonneeksi. Tarvitsin ihmisiä – olin ilman ystäviä. Minun oli raivattava elämänpolkuni yksin, arkana ja ujona. Silloin, kun isäni heitti minut ylhäisten seurapiirien pyörteeseen, olin nuori sydämeltäni ja elämänhaluinen mieleltäni. Samoin kuin kaikki suuret lapset uskoin minäkin suureen rakkauteen ja salassa haaveilin siitä. Ikäisteni nuorten miesten parissa yhdytin oikean kerskailijoiden veljeskunnan, jotka kulkivat pää pystyssä, istuutuivat mitään sanomatta ja arkailematta minun silmissäni mitä kunnianarvoisimpien naisten viereen, puhuivat heille sopimattomuuksia ja koettivat, keikaillen pureskellen keppinsä päätä, häpeällisesti vietellä noita mitä suloisimpia olentoja. Omien puheittensa mukaan he sitten laskivat päänsä heidän päänaluselleen. Kaikki he olivat elämäniloihin kyllästyneen näköisiä ja arvelivat kainojen, hyveellisten naisten olevan valloitettavissa muutamalla sanalla, pienimmällä rohkealla eleellä ja ensimmäisellä julkealla katseella. Vakuutan sieluni ja omantuntoni nimessä, että valtaan pääseminen ja suuren kirjailijamaineen niittäminen näyttivät minusta helpommin saavutettavilta voitoilta kuin ylhäisen, nuoren, henkevän ja kauniin naisen suosio. Sydämessäni vallitseva tuskantunne ja naiseen kohdistuva ihailuni eivät olleet seurapiirien oppien mukaisia. Rohkeutta oli ainoastaan sielussani, käytöksessäni ei sitä näkynyt. Sittemmin opin tietämään, etteivät naiset halunneet olla kerjättävinä. Olen nähnyt monta, joita olen etäältä ihaillut, joille olisin ollut valmis tarjoamaan uhrautuvan sydämeni, tuskien raateleman sieluni ja kaiken elämäntarmoni, mutta kaikki ne olivat typeriä hupakoita, yksikään heistä ei olisi kelvannut edes portinvartijakseni. Kuinka usein olenkaan tanssiaisissa mykkänä ja liikkumattomana ihaillut unelmieni naista, ajatuksissani antautunut loppumattomiin hyväilyihin, tahtonut yhdellä ainoalla katseella ilmaista tunteitteni hehkun ja tarjota haltioituneen nuoren miehen rakkauden, joka sitten myöhemmin olisi palkittu – uskottomuudella. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut antaa koko elämäni yhdestä ainoasta yöstä. En tavannut korvaa, jolle olisin huutanut kuumia sanojani, en katsetta, jossa silmäni olisivat levänneet, en sydäntä, joka olisi kuulunut minulle. Kaikki tyydyttämättömän intohimon raatelevat tuskat minun täytyi kestää. Lieneekö siihen ollut syynä se, ettei tarjoutunut sopivaa tilaisuutta, vai rohkeuden puute ja kokemattomuus? Olin epätoivoissani, kun ei minua ymmärretty, ja vapisin pelosta ajatellessani, että minut ymmärrettäisiin liiankin hyvin. Pelkkä minuun kohdistunut kohtelias silmäys saattoi herättää mielessäni tunteiden myrskyn, ja vaikka olin valmis otaksumaan jokaisen ystävällisen katseen ja sanan hellyyden todistukseksi, en silti koskaan uskaltanut puhua enkä olla vaiti oikealla hetkellä. Elin kokonaan tunteitteni maailmassa, jolloin sanat jäivät merkityksettömiksi, ja vaitioloni käsitettiin typeryydeksi. Epäilemättä olin liian luonnollinen ja yksinkertainen teennäiseen seurapiiriin, missä elettiin vain kynttilöiden valossa ja ilmaistiin ajatuksia seurustelusääntöjen mukaisilla lauseparsilla ja muodin määräämillä sanoilla. En osannut puhua vaitiollessani enkä olla vaiti puhuessani. Sisimmässäni hehkui sielua polttava tuli, sydän, jota naiset halajavat, intohimo, jota he kiihkeästi kaipaavat, elinvoima, josta typerä voisi kerskua, mutta siitä huolimatta he olivat minua kohtaan kavalia ja julmia. Ihailin vilpittömästi seurapiirien sankarittaria heidän viettäessään riemujuhliaan, osaamatta lainkaan epäillä heidän valheellisuuttaan. Erehdyin suuresti toivoessani löytäväni muunlaistakin rakkautta kuin sellaista, joka oli ainoastaan sanoissa, ja etsiessäni tyhjän ja pinnallisen, ylellisyyttä ja loistoa janoavan ja hulluuteen asti itserakkaan naisen sydämestä samaa suurta intohimoa, joka valtameren lailla myllersi omassa sydämessäni. Voi tätä elämää! Kun tietää olevansa syntynyt rakastamaan ja tekemään naisen äärettömän onnelliseksi eikä sitten kuitenkaan voi löytää ainoaakaan rohkeaa ja ylevää Marceline'ia, ei edes vanhaa markiisitarta! Olen kuin aarretta kerjuupussissaan kantava mieronkiertäjä, joka turhaan etsii lasta tai uteliasta nuorta tyttöä, jolle voisi uskoa aarteensa ihailtavaksi. Usein olen tahtonut ottaa itseni hengiltä."
"Olet viehättävän surumielinen tänä iltana!" huudahti Emile.
"Äh! Tiedän, mitä elämäni on! Jollei sinulla ystävänä ole malttia kuunnella surulauluani, jollet jaksa minun vuokseni alistua puolituntisen kestävään ikävystymiseen, niin nuku sitten! Mutta älä myöskään pyydä minua selostamaan niitä syitä, jotka voivat johtaa itsemurhaan, joka uhkaavana häämöttää edessäni ja kutsuu minua ja jonka puolestani toivotan tervetulleeksi. Ihmistä arvosteltaessa täytyy ainakin tuntea hänen ajatustensa salaisuudet, vastoinkäymisensä ja hänen mieltään kuohuttaneet tapaukset. Jos tyydymme vain latelemaan peräkkäin elämän ulkonaiset tapahtumat, luomme ainoastaan aikajärjestystä, jota typerät nimittävät historiaksi!"
Näiden sanojen katkera sävy vaikutti Emile'iin niin voimakkaasti, että hän siitä hetkestä alkoi tarkkaavasti kuunnella Raphaëlia katsoen häneen väsähtäneen näköisenä.
"Mutta", jatkoi kertoja, "nämä samat asiat voidaan nähdä toisessakin valossa. Olosuhteet, joita aikaisemmin pidin onnettomuutena, ovat olleet omiaan luomaan myöskin kauniita henkisiä ominaisuuksia, joista sittemmin olen ollut ylpeä. Filosofinen tiedonhalu, äärettömän ankara työnteko, lukemisen rakastaminen ovat olleet elämäni sisältönä seitsemän vuoden iästä siihen saakka, jolloin astuin julkiseen elämään, ja sen ansiosta minussa on kehittynyt kyky, mikäli teitä saan uskoa, esittää mielipiteeni selvästi, ja pystyn vaeltamaan eteenpäin inhimillisen tietämisen laajalla työmaalla. Yksinäisyys, johon olin tuomittu, tunteitteni tutkiskelu ja sisäiset elämykseni ovat laajentaneet ja syventäneet elämäntuntemustani. Kun en ollut kietoutunut kiihottavan ja kuluttavan seuraelämän velvoituksiin, mikä seikka vetää alaspäin kauneimmankin sielun ja tekee siitä lopuksi pelkän ryysykasan, kehittyi herkkä tunne-elämäni jaloksi, intohimoja hillitseväksi aatteellisuudeksi. Naiset eivät minua ymmärtäneet, mutta rakkauteni halveksiminen opetti minut terävästi havainnoimaan heitä itseään. Nyt käsitän, ettei suorasukaisuuteni voinut heitä miellyttää, sillä he todennäköisesti vaativat kaikessa jonkinverran tekopyhyyttä. Olen samalla aikuinen mies ja lapsi, sisällyksetön ja syvällinen, ennakkoluuloton ja taikauskoinen ja useasti naismainen. Mahdollisesti he ovat käsittäneet avomielisyyteni kyynillisyydeksi ja ajatusteni puhtauden sopimattomaksi kevytmielisyydeksi. Tiede oli heistä ikävystyttävää, naismainen kaihomielisyyteni heikkoutta. Äärimmäisen vilkkaan mielikuvituselämäni vuoksi – runoilijain onnettomuus! – minua pidettiin häilyvänä, tarmottomana ja pysyväiseen rakkauteen kykenemättömänä. Kun olin vaiti, minua pidettiin tylsämielisenä, kun tahdoin olla heille mieliksi, saatoin heitä säikähdyttää. Naiset ovat minut tuominneet, ja itkien ja surren olen kuullut sen tuomion. Ja tämä tuska on kantanut hedelmän! Olen tahtonut kostaa seurapiireille ja päästä koko naissukukunnan herraksi henkisten lahjojeni avulla. Uskoin näkeväni päivän, jolloin kaikkien katseet kohdistuisivat minuun palvelijan ilmoittaessa nimeni salongin ovella. Lapsesta saakka olen pitänyt itseäni suurmiehenä ja lyönyt otsaani, sanoen kuten André Chénier: 'Täällä on jotakin!' Uskoin mielessäni uinuvan ajatuksia, jotka oli saatettava julkisuuteen, menetelmiä, jotka piti toteuttaa käytännössä, tieteellisiä totuuksia, jotka oli tehtävä tunnetuiksi. Voi rakas Emile! salli minun kertoa näistä lapsellisista unelmistani, kun nyt, tuskin kaksikymmenkuusivuotiaana, tiedän varmasti kuolevani tuntemattomana, saamatta milloinkaan olla haluamani naisen rakastajana. Emmekö kaikki ole enemmän tai vähemmän uskoneet unelmiemme toteutuvan? Koskaan en olisi voinut pitää nuorta miestä ystävänäni, jollei hän olisi unelmissaan saavuttanut voitonseppeleitä, korottanut itseään jalustalle ja pitänyt miellyttävää rakastajatarta. Itse kohdaltani olen usein ollut kenraali, keisari, ei enempää eikä vähempää kuin itse lord Byron. Leikitellessäni täten inhimillisen elämän huipuilla tulin käsittämään, että vuorille kiipeäminen ja vaikeuksien voittaminen olikin vasta edessäpäin. Sisimmässäni kiehuva suunnaton itserakkaus, usko, että olin luotu äärettömän korkeaa päämäärää varten, että olin mies, joka ei yhtä helposti jätä sieluaan maailman revittäväksi kuin lammas villaansa okaisen pensaikon läpi tunkeutuessaan, olivat elämänvoimani. Tahdoin saavuttaa kunniaa ja työskennellä hiljaisuudessa rakastetun hyväksi, jonka kerran toivoin kohtaavani. Naisten joukosta etsin ainoastaan yhtä, ja ensimmäinen, joka antautui ihailtavakseni, oli se yksi. Luulin heitä jokaista kuningattareksi, mutta sellaiseksi kuningattareksi, joka nöyränä rientää rakastajaansa vastaan. Minunkin luokseni hänen olisi ollut tultava kärsivänä, nöyränä ja arkana. Jos hän olisi kaiken lisäksi säälien ymmärtänyt kärsimyksiäni, olisin kaikesta sydämestäni ollut hänelle siitä kiitollinen eikä rakkaudellani ja ihailullani olisi ollut loppua. Elämänkokemukset opettivat sitten julmia totuuksia ja minulle selvisi, että kohtalonani oli elinkautinen yksin eläminen. Naisille on ominaista, mistä erikoisista henkisistä lahjoista se sitten johtuneekaan, että he näkevät virheitä ja heikkouksia lahjakkaissa miehissä ja hyviä ominaisuuksia typerissä. Etenkin kun typerät heitä imartelevat ja ylistelevät heidän virheitään, he tuntevat näitä kohtaan suurta myötätuntoa, jota vastoin lahjakas mies ei huvita heitä edes senkään vertaa, että hänen vikansa annettaisiin hänelle anteeksi. Lahjakas mies on kuin vilutauti, jonka aiheuttamia kärsimyksiä ei yksikään nainen ole halukas kantamaan. Kaikki he vaativat rakastajaltaan sellaisia ominaisuuksia, jotka tyydyttävät heidän turhamaisuuttaan. Meissä he rakastavat vain itseään! Köyhä, ylpeä, luomiskykyinen taiteilija on loukkaavan itsekäs. Hänessä temmeltää ajatusten pyörremyrsky, joka tempaa mukaansa kaikki, yksinpä rakastajattarenkin. Kuinka voisi alhaista imartelua odottava nainen ymmärtää sellaisen miehen rakkautta? Mahtaisiko hän sellaista etsiäkään? Sellaisella rakastajalla ei olisi aikaa antautua leposohvassa tunteelliseen narripeliin, josta naiset niin pitävät ja jolla keikailevat, ja josta itserakkaat miehet ovat niin ylpeitä. Aikaa ei riitä edes työhön, saati sitten tuollaiseen tyhjänpäiväiseen armasteluun. Minä, joka olin valmis antamaan elämäni kokonaisena, en tahtonut sitä haaskata vähin erin. Kun pankkimies juoksentelee kalpean, sulokatseisen naisensa asioilla, on siinä jotakin tympäisevää, se kauhistaa taiteilijaa. Haaveellinen rakkaus ei riitä varattomalle, avarasieluiselle miehelle, hän vaatii täydellistä antaumusta. Mutta nuo pikku olennot, jotka kuluttavat aikansa kasmirkankaita valitsemalla ja kuosinmukaisia päällystakkeja teettämällä, eivät käsitä, mitä antaumus on, vaikka kuitenkin vaativat sitä toisilta. He näkevät rakkaudessa ainoastaan hallitsemisen ilon, mutta eivät alistumisen iloa. Nainen, joka tahtoo olla sydämestään todellinen aviopuoliso, antaa viedä itsensä sinne, minne kulkee se mies, joka on hänen elämänsä, voimansa, kunniansa ja onnensa. Henkevät miehet tarvitsevat itämaisten naisten kaltaisia olentoja, joiden ainoana pyrkimyksenä on miehen tarpeiden tyydyttäminen. Tavallisin onnettomuushan on juuri heidän tarpeittensa ja varojensa epäsuhta! Minä, joka pidin itseäni nerona, halusin juuri tällaista pikku rakastajatarta! Haudoin ajatuksia, jotka erosivat ennen opituista, tahdoin kiivetä taivaisiin ilman tikapuita, omistin aarteita, joista ei ollut käytännöllistä hyötyä, ja suuren tietomäärän, joka rasitti muistiani ja oli vielä järjestämättä ja sulattamatta. Olin vailla vanhempia ja ystäviä, yksin mitä hirvittävimmässä erämaassa, joka oli kivetty, vilkasliikenteinen, täynnä ajattelua ja elämää ja – mikä oli vihamielisyyttäkin pahempaa – välinpitämättömyyttä. Päätös, jonka tein, oli luonnollinen, jos kohta mieletön. Siinä oli jotakin minulle ylivoimaista, minkä vuoksi se kiihotti rohkeuttani. Se oli kuin vedonlyöntiä itseni kanssa, jossa olin sekä pelaaja että pelipanos. Ja nyt kuulet suunnitelmani. Tuhatsata frangia täytyi riittää elämiseen kolmen vuoden ajan, ja sinä aikana oli saatava valmiiksi teos, joka tekisi nimeni tunnetuksi ja tuottaisi rikkautta ja mainetta. Riemuitsin ajatellessani, että eläisin leivällä ja maidolla kuten teebeläinen erakko, erossa muista meluavassa Pariisissa, syventyneenä kirjojen ja ajatusten maailmaan. Kuin toukka kehräisin itselleni kotelon, josta sitten tulisin ilmoille loistavana ja kunniakkaana. Tahdoin elää kuolemankin uhalla. Supistamalla elämänvaatimukseni kaikkein välttämättömimpään laskin, että kolmesataakuusikymmentäviisi frangia täytyi riittää köyhän miehen elämään vuotta kohti. Ja todellakin tuo laiha summa minulle riitti, niin kauan kuin alistuin omaan luostarikuriini."
"Mahdotonta!" huudahti Emile.
"Niin elin melkein kolme vuotta", vastasi Raphaël ylpeästi. "Lasketaanpas! Viisitoista centime'iä leipään, kymmenen maitoon ja viisitoista leikkeleisiin. En kuollut nälkään, ja henkisesti olin erinomaisen pirteä. Tein havaintoja, miten ihmeellisellä tavalla eri ravintoaineet voivat vaikuttaa mielikuvitukseen, kuten itsekin tiedät. Asuntoni maksoi viisitoista centime'iä päivässä. Yön kuluessa poltin öljyä viidentoista centime'in arvosta. Siistin itse huoneeni. Käytin flanellipaitoja, jottei pesu olisi tullut kymmentä centime'iä kalliimmaksi päivää kohti. Poltin kivihiiliä, jotka eivät, jaettuna tasan vuoden kaikille päiville, nousseet yli kymmenen centime'in päivältä. Minulla oli pukuja, liinavaatteita ja kenkiä riittämiin kolmen vuoden ajaksi, enkä muulloin pukeutunut kuin mennessäni joillekin luennoille tai kirjastoihin. Nämä kulut nousivat yhteensä yhdeksäänkymmeneen centime'iin, ja minulle jäi vielä kymmenen ylimääräisiin menoihin. En muista kertaakaan kulkeneeni noina pitkinä työvuosina Pont des Arts-sillan yli enkä ostaneeni koskaan vettä. Joka aamu hain sitä itse Saint Michel-aukion suihkulähteestä Rue de Grès-kadun kulmasta. Köyhyyteni kannoin ylpeänä. Mies, joka tietää kauniin tulevaisuuden odottavan, kestää elämän kurjuuden kuin syytön, jota viedään mestauslavalle – hän ei tunne häpeää. En pelännyt sairautta, sillä en tuntenut kauhua sairaalaa kohtaan enempää kuin Aquilinakaan, ja terveyteeni saatoin luottaa. Eikähän köyhän autakaan laskeutua levolle ennen kuin vasta kuollakseen! Tukkani leikkasin itse, kunnes rakkauden ja hyvyyden enkeli – mutta en nyt vielä kerrokaan tästä tapauksesta, tulemme siihen kyllä myöhemmin. Kuten nyt olet kuullut, rakas ystävä, elin rakastajattaren puutteessa suuresta aatteesta, unelmasta, valheesta, jota vähitellen aloin uskoa, niinhän teemme kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Nyt nauran itselleni, silloiselle minälle, joka mahdollisesti oli jalohenkinen pyhimys, mutta jota ei nyt enää ole olemassa. Yhteiskunta ja ihmiset ovat elämäntapoineen ja katsomuksilleen, jouduttuani kosketuksiin niiden kanssa, paljastaneet minulle lapsellisen uskoni vaarallisuuden ja intomielisten ponnistusteni hyödyttömyyden. Sellaiset matkaeväät eivät sovi kunnianhimoiselle miehelle. Joka menestystä halajaa, hänellä pitää olla ainoastaan kevyttä matkatavaraa mukanaan! Lahjakkaat miehet tekevät suuren erehdyksen uhratessaan nuoruusvuotensa tulevan menestyksensä hyväksi. Noiden miespoloisten uurastaessa työhönsä syventyneinä ja rikastaessa tiedettä hyvin käsittäen, etteivät koskaan kykene saavuttamaan sen viimeistä vastausta, ovat suurisanaiset, mutta köyhähenkiset onnenonkijat kovassa touhussa, ja saavat osakseen typerien ihailun ja yksinkertaisten luottamuksen. Toiset harjoittavat opintoja, toiset touhuavat, edelliset ovat vaatimattomia, jälkimmäiset rohkeita. Nero kätkee kunnianhimonsa, onnenonkija kohottaa sen maston huippuun, ja hän saavuttaa varmasti päämäärän. Vallassaolijat tahtovat luottaa ainoastaan häikäilemättömien miesten kyvykkäisyyteen, ja todelliset tiedemiehet ovat lapsellisia, jos odottavat saavansa tunnustusta ihmisiltä. Tarkoitukseni ei ole vanhojen ja kuluneiden valitusvirsien, tunnustusta vaille jääneiden Korkean Veisun laulaminen, vaan tahdon loogillisesti esittää, miksi luonnon keskinkertaisilla hengenlahjoilla varustamat miehet niin usein saavuttavat menestystä. Tieteiden harrastaminen jo sinänsä on kuin rakastava äiti, ja olisi väärin odottaa vielä muutakin palkkiota sen puhtaan, suloisen ilon lisäksi, jolla se ravitsee lapsiaan. Muistuu mieleeni hetkiä, jolloin iloisena kastoin leipäpalan maitoon, istuin ikkunani ääressä ja hengitin raitista ilmaa katseeni liidellessä yli kattojen, jotka olivat ruskeita, harmahtavia, punertavia, mitkä liuskakivestä, mitkä tiilistä, paikoitellen kellertävän ja vihertävän sammalen peitossa. Jos tuo näköala ensiksi tuntuikin minusta yksitoikkoiselta, aloin kuitenkin pian huomata siinä aivan erikoista kauneutta. Milloin elävöittivät iltaisin puoliavoimien kaihtimien valosta tunkeutuvat valonsäteet tuon omituisen maiseman synkkää pimeyttä muodostaen siinä erilaisia heijastuksia, milloin taas katulyhtyjen kalpea valo tunkeutui kellertävänä kajastuksena usvan läpi ja heikosti valaisi toisiaan lähelle sulloutuneiden kattojen aaltoilevia pintoja, liikkumattomien laineiden valtamerta. Toisinaan ilmestyi tässä synkässä erämaassa näkyviin joku henkilökin. Korkeuksissa kasvavien kukkasryhmien ääreen saattoi ilmestyä vanha, luiseva, kumaraselkäinen vaimo hoidokkejaan kastelemaan, ja lahonneen ullakkoikkunan aukossa saatoin vilahdukselta nähdä nuoren tytön, joka luullen olevansa yksin laitteli tukkaansa ja josta en voinut nähdä muuta kuin kauniin otsan ja hiuksia kannattavan sievän, valkean käsivarren. Usein ihailin räystäskourussa vesovia hentoja taimia, jotka myrsky saattoi minä hetkenä tahansa pyyhkäistä pois. Tutkiskelin sammalia, jotka sateella alkoivat elää eri värisinä ja sitten auringon paahteessa muuttuivat monivivahteisen ruskean sametin näköiseksi. Kauniit, lakkaamatta vaihtuvat valaistukset, alakuloinen usva, auringonsäteiden äkkiä ilmestyvät valovirrat, yön hiljaisuus ja salaperäisyys, auringonnousut, jokaisesta savupiipusta kohoava haiku – kaikki tuon omalaatuisensa maiseman erilaiset nähtävyydet tulivat minulle tutuiksi, ja siinä kaikessa oli oma viehätyksensä. Rakastin vapaaehtoista vankilaani. Nuo Pariisin kattosavannit, jotka näyttävät tasangoilta, mutta joissa on ihmisiä täynnä kuhisevia syviä kuiluja, sopeutuivat niin hyvin sieluntilaani ja ajatuksiini. Kun tuollaisista taivaallisista korkeuksista, missä olemme eläneet tieteelliseen mietiskelyyn syventyneinä, sitten äkkiä joudumme alas, ihmisten pariin, se tuntuu raskaalta. Luostarielämän suurta maailmasta eristäytymistä olen kuvitellut täydellisesti tämänkaltaiseksi. Heti kun olin päättänyt, miten järjestän vastaisen elämäni, aloin etsiä asuntoa Pariisin kaikkein syrjäisimmistä kaupunginosista. Kerran illalla Estrapade-kadulta palatessani kuljin Rue des Cordiers-katua kotiin. Silloin näin Cluny-kadun kulmassa noin neljätoistavuotiaan tytön, joka heitteli palloa toverinsa kanssa ja jonka vallaton ilo huvitti ympäristön asukkaita. Oli kaunis, lämmin syyskuun ilta. Naiset istuivat asuntojensa edustalla juttelemassa kuin maakylissä juhlapäivien iltoina. Huomioni kiintyi heti tuohon tyttölapseen, jonka kasvojen ilme oli niin kaunis ja liikkeet niin sulavat – valmis taulu taiteilijan kuvattavaksi. Edessäni leviävä näky oli mitä viehättävin. Ihmettelin, että keskeltä Pariisia voi löytää noin kodikkaan ja rauhallisen sopukan. Katu oli hiljainen umpikuja. Muistin Jean-Jacques Rousseaun asuneen tässä paikassa ja pian löysinkin Saint-Quentinin majatalon. Kun näin sen olevan aika lailla rappiolla, arvelin saavani siinä halvan asunnon ja päätin mennä sisään. Tultuani matalaan huoneeseen näin klassilliset messinkiset kynttilänjalat kynttilöineen jokaisen avaimen kohdalla ja hämmästyin huoneessa vallitsevaa siisteyttä, mikä ei ole tavallista vastaavanlaisissa paikoissa. Koko huone oli kuin laatukuva sinisine vuoteineen, hauskasti asetettuine huonekaluineen ja somine pikkuesineineen. Majatalon emäntä, noin neljänkymmenen ikäinen nainen, nousi tuoliltaan ja tuli minua vastaan. Hänen kasvoistaan kuvastui kärsimys, silmät olivat kyynelten samentamat. Kun vaatimattomasti ilmoitin summan, mikä minun kannatti huoneesta maksaa, ei hän näyttänyt lainkaan hämmästyvän, otti vain avaimen, opasti minut ullakkokerrokseen ja näytti huonetta, mistä oli näköala katoille ja naapuritalojen pihoihin, joissa oli pesuvaatteita kuivamassa ikkunoiden kohdalle asetetuilla riu'uilla. Tuo ullakkokomero teki kovin kolkon vaikutuksen, seinät keltaiset, likaiset; todella surkea loukko nuoren tiedemiehen asua. Katto oli viettävä ja irtaantuneiden tiilien lomista pilkotti taivasta. Siinä oli tilaa vuoteelle, pöydälle ja muutamille tuoleille, ja korkeamman sisäseinän puolelle saatoin asettaa pianoni. Varojen puutteessa ei vaimoparka ollut koskaan voinut kalustaa tätä Venetsian lyijykammioiden veroista komeroa, se oli jäänyt vuokraamatta. Kaikeksi onneksi olin erottanut hiljakkoin pidetyssä huutokaupassa muutamia minulle itselleni kuuluneita huonekaluja, ja näin ollen saatoin päättää emännän kanssa kaupat. Seuraavana päivänä muutin sitten uuteen asuntooni. Melkein kolme vuotta asuin tuossa korkeuksissa olevassa hautakammiossa. Yötä päivää tein hellittämältä työtä ja tunsin itseni onnelliseksi, sillä tieteellinen työhän on mitä suurinta tyydytystä tuottavaa, ja siitä löysin oman elämäntarkoitukseni onnellisen ratkaisun. Tiedemiehelle niin välttämättömässä rauhassa ja hiljaisuudessa on jotakin ihanaa, se on huumaavaa kuin rakkaus. Ajatuksen toiminta, aatteisiin syventyminen, hiljainen tieteellinen mietiskely ovat pysyväistä nautintoa, jota en voi sanoin selittää enempää kuin muitakaan ulkonaisilta aisteiltamme salattuja sielullisia ilmiöitä. Parhaiten voimme kuvata näitä näkymättömiä henkisiä elämyksiä aineellisesta elämästä otetuilla vertauksilla. Se nautinnontunne, kun saa uida kirkasvetisessä järvessä kallioiden, puiden ja kukkasten keskellä, yksin, lauhkean tuulenhenkäyksen hyväilemänä, voi olla jossakin määrin verrattavissa siihen onnentunteeseen, jota tuntee, kun sielu kylpee, miten sanoisin, valon loisteessa, kun kuuntelee pyhän innoituksen ankaraa ja vaikeasti tajuttavaa ääntä, kun tuntemattomasta lähteestä pulppuaa kuvia värähteleviin aivoihin, kun aate alkaa kehittyä ihmishengen vainioilla kuin aamuvarhainen aurinko ja kohoaa kuten sekin yhä korkeammalle, kasvaa kuten lapsi, varttuu nuorukaiseksi ja sitten vähitellen mieheksi. Se ilo on kaikkien maallisten ilojen yläpuolella, se on jo jumalallista iloa. Henkinen työ elävöittää tavallaan koko ympäristömme. Vaatimaton työpöytäni ja sitä peittävä ruskea nahka, pianoni, vuoteeni, nojatuolini, seinäpaperien omituiset kuviot, kaikki saivat eloa, muuttuivat vaatimattomiksi ystäviksi, jotka vaiteliaina ottivat osaa tulevaisuudentoiveisiini. Kuinka usein olenkaan niitä katsellessani uskonut niille ajatuksiani! Monesti antaessani katseeni liukua käyristynyttä räystäänreunustaa pitkin ajatukseni saivat uusia muotoja, keksin ilmeisiä todisteluja järjestelmälleni, löysin sanoja, joiden avulla saatoin selvästi ilmaista mitä vaikeimmin esitettäviä ajatuksia. Kun tarkastelin ympärilläni olevia esineitä, huomasin niillä jokaisella olevan omat ilmeensä ja luonteensa, ja usein ne minulle puhuivatkin. Kun laskeva aurinko loi huoneeseeni kattojen yli kapeasta ikkunastani vain hetkisen kestävän valaistuksen, niihin tuli joko hillittyjä tai kirkkaita värejä, toiset muuttuivat surullisen, toiset iloisen näköisiksi hämmästyttäen minua yhä uusilla vaikutelmilla. Tällaiset yksinäisen elämän pikkutapahtumat, joita elämäntouhussa ei huomaakaan, ovat vankienkin lohdutuksena. Olinhan minäkin tavallani vanki, mielijohteeni vangitsema, suunnitelmani kahlehtima, ihminen, joka eli tulevaisuudessa häämöttävän elämänkunnian toivossa. Aina voitettuani vaikeuden suutelin ajatuksissani sen kaunissilmäisen, hienon, rikkaan naisen kättä, joka kerran silittäisi päätäni ja sanoisi hellällä äänellä:
"'Olet paljon kärsinyt, enkeliraukka!'
"Kirjoitin kahta suurta teosta. Näytelmän oli määrä tehdä lähimmässä tulevaisuudessa nimeni kuuluisaksi, minut itseni rikkaaksi ja avata ovet siihen maailmaan, johon olin kuulunut ja jossa tahdoin jälleen esiintyä ja nauttia nerolle tulevia kuninkaallisia oikeuksia. Mutta te kaikki arvostelitte sitten suurteostani vasta oppikoulusta päässeen nuoren miehen ensimmäiseksi erehdykseksi, pelkäksi lapselliseksi tekeleeksi. Teidän leikinlaskunne taittoi lennokkaalta mielikuvitukseltani siivet, eikä se enää sen jälkeen ole päässyt kohoamaan. Sinä yksin, rakas Emile, olet lievittänyt sitä syvää haavaa, jonka toiset viilsivät minun sydämeeni. Sinä yksin ihailit minun Tahdonteoriaani, pitkäaikaista työtäni, jota varten olin tutkinut itämaisia kieliä, anatomiaa, fysiologiaa ja uhrannut suurimman osan ajastani. Tämä teos, jollen erehdy, vielä täydentää Mesmerin, Gallin, Lavaterin ja Bichat'n teoksia ja avaa tieteelle uusia väyliä. Tähän päättyy kaunis elämäni, joka oli jokapäiväistä uhrautumista, silkkiäismadon aherrusta ja josta maailma ei tiennyt mitään. Siitä oli ainoana palkintona työnilo. Siitä pitäen, kun opin ajattelemaan, aina siihen saakka, kun Teoriani valmistui, olen tehnyt havaintoja, opiskellut, kirjoitellut, lakkaamatta lukenut, toisin sanoen, elämäni on ollut kuin yhtäjaksoista laiskanläksyä. Minun, itämaisen velttouden hentomielisen ihailijan, haaveilevan aistillisen ihmisen on täytynyt työhön sidottuna kieltäytyä pariisilaiselämän nautinnoista, herkuttelijan noudattaa kohtuutta. Rakastan kävelyretkiä, merimatkoja, vieraiden maiden näkemistä, ja nautin yhä vielä kuin lapsi kivien heittelemisestä järven rannalla, mutta minun on täytynyt päivät päästään istua kynä kädessä. Olen puhelias, mutta minun on täytynyt äänetönnä kuunnella luennoitsijoita yleisillä luennoilla kirjastossa ja museossa. Yksinäisellä vuoteellani olen maannut kuin benediktiinimunkki, mutta nainen on kuitenkin aina ollut rakkain unelmani, jota en milloinkaan voinut saavuttaa! Elämäni on ollut pelkkää kauheaa ristiriitojen temmellystä, jatkuvaa valhetta. Tuomitkoon sitä ken haluaa! Toisinaan luontaiset vaistoni puhkesivat ilmiliekkiin kuin kauan kytenyt tulipalo. Jonkinlaisen kuumehoureen tapaisen harha-aistimuksen vallassa kuvittelin olevani ihanan rakastetun seurassa, minä, joka olin kuin leski, joka en saanut kertaakaan omistaa ihailemaani naista, jolta puuttui kaikki, joka asuin ullakkokomerossa kuin köyhä taiteilija. Olin ajelevinani komeissa vaunuissa, pehmeillä patjoilla loikoen Pariisin katuja. Olin paheiden saastuttama ja irstaisuuteen vaipunut. Kuin paholaisten kiusaama Pyhä Antonius olin minäkin paastoamisesta juopunut. Onneksi uni aina tuli ja lopetti nuo raatelevat kuvittelut, ja huomenissa tiede taas kutsui minua hymyillen, ja sille olin uskollinen. Voin mielessäni kuvitella, kuinka ns. hyveelliset naiset voivat usein joutua samanlaisen hulluuden, halujen ja intohimojen pyörremyrskyn uhriksi, joka voi puhjeta rinnassamme meidän voimatta sille mitään. Tuollaiset unelmat eivät kuitenkaan ole viehätystään vailla! Ne ovat talvisten iltatarinoiden kaltaisia, jotka voivat meidät siirtää takkavalkean äärestä ilman muuta vaikka Kiinaan. Mutta miten käy hyveiden näillä hurmaavilla matkoilla, mielikuvituksen raivattua tieltään kaikki esteet! Eristäytyneisyyteni kymmenenä ensimmäisenä kuukautena vietin köyhää ja yksinäistä elämää, kuten sinulle olen kertonut. Aamuisin, kun ketään ei ollut näkemässä, kävin noutamassa päivän ruokavarat. Itse siivosin huoneeni. Olin samalla sekä isäntä että palvelija ja täytin Diogeneksen tehtävät ihan erikoisen arvokkaasti. Myöhemmin, kun talon emäntä ja hänen tyttärensä olivat salateitse ottaneet selkoa hommistani ja puuhistani, tulleet tuntemaan minua enemmän ja saaneet käsityksen kurjuudestani, jouduin usein kosketuksiin heidän kanssaan. Siihen vaikutti osaltaan myöskin se, että hekin olivat hyvin onnettomia. Pauline, rakastettava pikku olento, jonka viaton sulous tavallaan oli aiheena siihen, että jouduin sinne asumaan, teki minulle monenlaisia palveluksia, joista en voinut kieltäytyä. Kaikki onnettomuustoverithan ovat sisaruksia, puhuvat samaa kieltä, ovat avuliaisuudessa toistensa kaltaisia; köyhyydessään he ovat anteliaita ja osanotossaan vilpittömiä ja uhraavat toisilleen aikansa ja oman itsensä.
"Huomaamattani Pauline alkoi hallita ja vallita asunnossani. Hän tahtoi minua palvella, eikä hänen äitinsäkään vastustanut. Näin, miten äiti itse korjaili liinavaatteitani, ja muistan, kuinka kunnon muori punastui, kun satuin yllättämään hänet hänen parhaillaan harjoittaessaan hyväntekeväisyyttään. Tahtomattani tuli minusta heidän suojattinsa, ja aloin ottaa vastaan heidän palveluksiaan. Heidän ystävällisyytensä oli sitä paremmin ymmärrettävissä, kun muistaa, miten kokonaan olin antautunut työhöni. Elinhän kokonaan aatteitteni vallassa ja tunsin vastenmielisyyttä aineellisen elämän yksityisseikkoja kohtaan kuten ajattelija ainakin. Kuinka olisin voinut vastustaa Pauline'in hienotunteista huomaavaisuutta, kun hän nähdessään, etten seitsemään tai kahdeksaan tuntiin ollut nauttinut mitään, hiljaa hiipi huoneeseeni ja toi minulle vaatimattoman aterian? Hänessä oli naisen viehättävyyttä ja lapsen teeskentelemättömyyttä, kun hän tuli sisään ja hymyillen teki eleen, etten saa häntä millään muotoa huomata. Hän oli Ariel, joka keijukaisen tavoin hiipi kattoni alle nähdäkseen, mitä minulta puuttui. Kerran illalla Pauline sitten kertoi liikuttavan välittömästi minulle elämäntarinansa. Isä oli ollut keisariaikana krenatöörikaartissa ratsueen päällikkö. Beresina-joella olivat kasakat ottaneet hänet vangiksi. Kun Napoleon sitten esitti vankien vaihtoa, etsivät venäläiset viranomaiset häntä Siperiasta, mutta turhaan. Toisten vankien kertoman mukaan hän oli paennut Intiaan. Siitä lähtien ei rouva Gaudin, majatalon emäntä, ollut saanut mitään tietoja miehestään. Sitten tulivat vuosien 1814 ja 1815 onnettomuudet. Hän oli yksin, ilman omaisuutta, eikä voinut toivoa mistään apua, joten hän päätti ruveta majatalonpitäjäksi voidakseen elättää tyttärensä. Hänen raskain surunsa oli se, ettei Pauline voinut saada hienoa kasvatusta, hänen rakas Pauline'insa, joka oli ruhtinatar Borghesen kummitytär ja jonka kaunis, keisarillisen suojelijattaren lupaama tulevaisuus ei olisi saanut jäädä toteutumatta. Kun rouva Gaudin uskoi minulle katkeran, elinvoimia jäytävän surunsa ja sanoi sydäntäsärkevällä äänellä: 'Antaisin mielelläni pois sen paperipalasen, jolla vahvistettiin Gaudinin nimitys keisarikunnan paroniksi ja oikeus Wistchnaussa olevaan lahjatilukseen, jos sillä keinoin voisin saada Pauline'ille kasvatuksen Saint-Denis'ssä!' tunsin mieleni liikuttuneeksi ja tarjouduin, osoittaakseni kiitollisuutta ystävällisiä naisia kohtaan, osakseni tulleen huolenpidon tähden täydentämään Pauline'in kasvatusta. Äiti ja tytär suostuivat siihen yhtä vilpittömän kiitollisina kuin mitä itse olin tehdessäni ehdotukseni. Näin minäkin jouduin saamaan virkistyshetkiä. Tyttö oli harvinaisen lahjakas, ja pian hän oli minua taitavampi pianonsoitossa. Kun hänen oli tapana ilmaista kaikki ajatuksensa, havaitsin helposti hänen sydämensä tavattoman hyvyyden; se avautui elämälle kuin terälehtensä aurinkoa kohti levittävä kukkanen. Hän kuunteli minua hartaana ja iloisena ja katsoi minuun suurilla, tummilla, sametinpehmeillä ja hymyilevillä silmillään. Hän toisti sanojani pehmeällä ja hyväilevällä äänellä ja oli lapsellisen iloinen, kun olin tyytyväinen hänen työhönsä. Äiti, joka yritti päivä päivältä yhä huolellisemmin varjella lahjakasta lastaan kaikista vaaroista, oli kovin hyvillään nähdessään tämän ahkerana sulkeutuvan huoneeseensa päiväkausiksi lukemaan. Kun ei ollut toista pianoa, jolla olisi voinut harjoitella, hän sai käyttää minun soittokonettani poissa ollessani. Aina kun palasin huoneeseeni, oli Pauline siellä mitä vaatimattomimmin pukeutuneena, mutta halpa-arvoisenkin kankaan verhoamana hänen vartalonsa notkeus ja liikkeiden viehkeys tulivat näkyviin. Kuten Taikatalja-sadun prinsessalla oli hänelläkin kaunis jalka rumassa kengässä. Kuitenkaan en milloinkaan kiinnittänyt huomiota tuon rakastettavan olennon ruumiilliseen kauneuteen. Olin päättänyt, etten pidä Pauline'ia muuta kuin sisarena, ja olisi ollut kauheaa käyttää väärin äidin luottamusta. Ihailin tuota herttaista tyttöä kuin kaunista maalausta. Hän oli mielestäni kuin kuolleen rakastetun kuva, oma lapseni tai minulle kuuluva kuvapatsas. Uutena Pygmalionina tahdoin tehdä elävästä, kaunisihoisesta ja herkkätunteisesta neidosta marmoripatsaan. Olin häntä kohtaan hyvin vaativainen, ja kuta enemmän hän sai kokea opettajan ylivaltaani, sitä hellemmäksi ja alistuvaisemmaksi hän kävi. Hillittyyn pidättyväisyyteeni innoittivat minua sekä ylevät tunteeni että velvoittava kasvattajanasemani. Minussa kuuluvat aineellinen ja henkinen rehellisyys yhteen. Naisen pettäminen ja vararikon tekeminen ovat minusta kuin yksi ja sama asia. Rakastaa nuorta tyttöä tai olla hänen rakastamansa on samaa kuin sopimuksen tekeminen, jossa kaikkien ehtojen pitää olla selvät. On oikeus hylätä nainen, joka myy itsensä, mutta ei nuorta tyttöä, joka antautuu aavistamatta uhrauksensa suuruutta. Olisi ollut mielettömyyttä mennä naimisiin Pauline'in kanssa. Se olisi ollut samaa kuin olisi syössyt puhtaan, neitseellisen sielun hirvittävään kurjuuteen. Säälittävä asemani puhui myöskin selvää kieltään ja piti rautaista nyrkkiään tuon hyvän olennon ja minun välillä. Ja häveten täytyy minun lopuksi tunnustaa, etten uskonut rakkauden voivan viihtyä köyhyydessä ja puutteessa. Mahdollisesti olen siinä suhteessa turmeltunut, ja se on sen ihmiskuntaa vaivaavan taudin ansiota, jonka nimi on sivistys. Vaikka nainen olisikin viehättävä kuin kaunis Helena tai Homeroksen Galateia, hänellä ei ole mitään voimaa aisteihini, jos hän on rääsyihin pukeutunut. Rakkauden täytyy olla kietoutuneena silkkiin, kasmiriin, ylellisyys- ja koruesineisiin, jotka sille sopivat erinomaisesti, sillä se itsekin on ehkä pelkkää ylellisyyttä. Intohimojeni vallassa tahtoisin rutistella upeita pukuja, repiä kauniita kukkasia, työntää hävittävän käteni tuoksuvaan, sirosti sommiteltuun hiuslaitteeseen. Polttavat, pitsiharsoon kätkeytyvät silmät, joiden läpitunkeva katse on kuin savupilven lävitse leimahtava tykinsuutuli, kiehtovat minua mitä voimakkaimmin. Minun rakkauteni vaatii silkistä punottuja tikkaita, joita myöten voi talviyön hiljaisuudessa kiivetä. Ja millainen nautinto onkaan, kun saa sitten lumisena astua silkillä verhottuun huoneeseen, joka on hienoja tuoksuja tulvillaan, ja kohdata siellä naisen, joka myöskin on ylt'yleensä lumessa – millä muullakaan nimellä voisin mainita hekumallista ilmavaa musliinia, jonka läpi hänen ruumiinsa häämöttää kuin pilveen kätkeytynyt enkeli ja josta hän sitten astuu esille. Päälle päätteeksi täytyy onneni olla salainen ja turvallisuuteni uhanalaista. Hienoston keskuudesta olen uneksinut löytäväni tuollaisen salaperäisen loistavan, hyveellisen, kunnianosoitusten piirittämän, pitseihin pukeutuneen, säihkyvin timantein koristautuneen naisen, jonka toivomuksia koko kaupunki noudattaa ja joka on niin korkeassa asemassa ja niin mahtava, ettei kukaan uskalla lausua hänelle julki toiveitaan. Istuessaan hovinsa ympäröimänä hän sitten soisi minulle salaisen silmäyksensä, jossa ei olisi lainkaan valheellisuutta ja josta antaisin koko maailman kaikkineen päivineen. Todella olenkin ollut satakertaisesti naurettava rakastuessani muutamaan kyynärään silkkipitsiä, samettia ja hienoa palttinaa, kähertäjän mestarisaavutuksiin, jäykkiin kynttilöihin, loisteliaisiin vaunuihin, arvonimiin, lasimestarin tai kultasepän tekemiin aateliskruunuihin, ts. olen ollut rakastunut kaikkeen keinotekoiseen, mikä naisessa on vähimmin naista. Olen nauranut itselleni, tullut järkiini, eikä siitä kuitenkaan ole ollut mitään hyötyä. Ylimysnainen, jolla on kaunis hymy, hienostunut käytös ja omanarvontuntoa, on minut hurmannut kaikesta huolimatta. Kun hän asetti seinän itsensä ja maailman väliin, se vain kiihotti itserakkauttani, jota rakkaus puolittain onkin. Kun toiset minua kadehtivat, onneni tuntui sitä suloisemmalta. Kun hän elämäntavoiltaan erosi toisista, kun hän kietoi ylleen päällysviitan, jollaista toiset eivät pystyneet hankkimaan, kun hänen hajuvetensä oli erilaista kuin toisten, sitä enemmän hän oli mielestäni rakastamisen arvoinen. Kuta enemmän hän oli irti maasta, vieläpä maallisessakin rakkaudessa, sitä kauniimmalta hän silmissäni näytti. Oli onni, ettei Ranskassa enää pariinkymmeneen vuoteen ole ollut kuningatarta, sillä varmasti olisin rakastunut häneenkin! Jotta naisella voisi olla ruhtinattaren elämäntavat, hänen täytyy olla rikas. Mitä Pauline oli noiden romanttisten haavekuvieni rinnalla? Olisiko hän pystynyt lahjoittamaan minulle öitä, jotka sitten olisin saanut maksaa elämälläni, rakkautta, joka olisi vienyt minulta hengen tai tuhonnut koko olemukseni? Ja toisekseen, kukapa olisi valmis uhraamaan henkeään köyhän tytön vuoksi, joka hänelle antautuu! En ole pystynyt tukahduttamaan tunteitani enkä runollisia haaveitani. Olen syntynyt kokemaan sellaista rakkautta, jota ei voi toteuttaa, ja elämänkohtaloni on sen minulle osoittanut liiankin selvään. Kuinka usein olenkaan ajatuksissani pannut silkkikengän Pauline'in sievään jalkaan, kietonut hänen vartalonsa, joka on solakka kuin nuori poppeli, harsokankaisiin, verhonnut hänen povensa kevyellä silkillä, asettanut hänet kävelemään palatsin matoille ja ajeluttanut häntä komeissa vaunuissa. Sellaisena olisin häntä ihaillut. Tahdoin hänen olevan ylpeä, jollainen hän ei ollut, tahdoin riistää häneltä hänen hyveensä, vaatimattoman herttaisuutensa, teeskentelemättömän viehättäväisyytensä, viattoman hymyilynsä upottaakseni hänet paheittemme Styx-virtaan, kovettaakseni hänen sydämensä haavoittumattomaksi, sälyttääkseni hänen hartioilleen meidän rikoksemme, tehdäkseni hänestä naurettavan salonkinuken, heiveröisen naisen, joka aamulla menee levolle herätäkseen illalla kynttilöiden aamuruskoon. Pauline oli pelkkää tunnetta, pelkkää raikkautta, minä olisin tehnyt hänestä kuivan ja kylmän. Hurjistelujeni loppuaikoina Pauline'in kuva oli mielessäni kuin rakas lapsuudenmuisto. Useat kerrat olen muistellut monia kauniita hetkiä: milloin näin tuon ihastuttavan tyttösen istumassa pöytäni ääressä ompelemassa rauhallisena, hiljaisena ja hartaana, samalla kuin ikkunanluukusta virtaava heikko valo loi hänen kauniille, tummille hiuksilleen hopeahohtoisen heijastuksen, milloin kuulin hänen nuorekkaan raikkaan naurunsa, milloin kaunissointuisen äänensä hänen hyräillessään pikku laulujaan, joita hän niin vaivatta sepitti. Usein musiikki sai Pauline'ini haltioitumaan, ja silloin hänen kasvonsa muistuttivat aivan hämmästyttävästi Carlo Dolcin maalaamaa ylevää päätä, joka kuvasi Italiaa. Säälimätön muistini heitti tämän nuoren tytön keskelle hurjastelujani jonkinmoiseksi tunnonvaivaksi, hyveellisyyden vertauskuvaksi. Mutta jätetään nyt lapsiraukka kohtalonsa huomaan! Jos hän joutuu onnettomaksi, en minä ole siihen syypää, sillä omalta kohdaltani olen suojellut häntä hirvittäviltä myrskyiltä, kun en ole tahtonut vetää häntä mukanani omaan helvettiini.
"Viime talveen saakka elämäni oli hiljaista ahertelua tieteiden parissa, josta nyt olen koettanut antaa sinulle pienen selostuksen. V:n 1829:n joulukuun alkupäivinä tapasin Rastignacin, joka välittämättä siitä, että pukuni oli surkeassa kunnossa, tarjosi minulle käsivartensa ja todella veljellisesti osaaottaen alkoi ottaa selvää elämästäni. Mielistelevillä puheillaan hän sai minut niin kiehtoneeksi, että kerroin hänelle arkailematta elämästäni ja tulevaisuudentoivoistani. Hän purskahti nauruun ja sanoi minun olevan samalla sekä nero että hullu. Hänen gascognelainen puhetapansa, maailmantuntemuksensa, suuri omaisuutensa, jonka oli ymmärtänyt keinotella itselleen, vaikuttivat minuun vastustamattomasti. Rastignac kuoletti minut köyhäintalossa tuntemattomana kuin minkäkin tyhjäntoimittajan, kulki ruumissaatossani ja heitti minut köyhäinhautaan. Sitten hän alkoi kuvailla minulle huijausta. Rakastettavan notkeasti, mikä juuri tekee hänet niin viehättäväksi, hän todisteli kaikkien nerojen olevan huijareita. Hän selitti, että järjessäni voi olla jotakin vikaa, mistä voi johtua kuolema, jos jään asumaan yksikseni Rue des Cordiers-kadun varrelle. Hänen neuvonsa mukaan minun oli astuttava ulos maailmaan, totutettava ihmiset mainitsemaan nimeäni ja lakattava olemasta nöyrähenkinen herrasmies, joka ei eläessään tahdo käydä suurmiehestä.
"'Typerät ihmiset!' huudahti hän, 'parjaavat tällaista ammattia keinotteluksi, siveydestä kiinnipitävät moittivat sitä kevytmielisyydeksi! Mutta ei huolita kiinnittää huomiota ihmisiin, vaan katsotaan tuloksia. Sinä teet työtä? Kuule! Et milloinkaan saa mitään aikaan. Minä taas olen kaikkeen pystyvä tyhjäntoimittaja, laiska kuin hummeri; minä saavutan päämääräni. Teen itseni huomion kohteeksi, tunkeudun eteenpäin, ja minulle tehdään tilaa. Puhun kerskuen itsestäni, minua uskotaan. Teen velkoja, ne maksetaan. Elostelu, hyvä ystävä, on poliittinen laskelma. Sellaisen miehen toiminta, jonka tehtävänä on vain omaisuutensa tuhlaaminen, perustuu usein laskelmiin. Hän on sijoittanut pääomansa ystäviin, nautintoihin, suojelijoihin, tuttaviin. Miten voi käydä miljoonia omistavalle kauppiaalle? Kaksikymmentä vuotta hän raataa levähtämättä, ei juo, ei huvittele, hautoo vain miljooniaan ja levittää liiketoimensa yli Euroopan. Sitten hän kyllästyy kaikkeen ja heittäytyy kaikkien pahojenhenkien haltuun, mitä ihminen on saattanut keksiä. Tulee vararikko, kuten usein olen nähnyt käyvän, eikä hänelle jää jäljelle lanttiakaan, ei nimeä, ei ystävää, ei mitään. Elostelija sen sijaan nauttii elämästä ja antaa hevostensa ravata. Jos hän sattuukin menettämään omaisuutensa, hänellä on aina mahdollisuus saada nimitys yliveronkantomieheksi, tehdä edullinen naimakauppa, päästä ministeriön virkamieheksi tai lähetystöön. Hänellä on yhä vielä ystäviä, maine tallella ja yltäkyllin rahaa. Tuntiessaan kaikki elämänvaikuttimet hän osaa niitä käyttää hyväkseen. Eikö tämä kaikki ole järjellisesti ajateltua, vai pidätkö minua hulluna? Eikö mielestäsi elämän jokapäiväisen ilveilyn sisällys ole juuri sellainen? Olet siis saanut teoksesi valmiiksi', jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan, 'ja sinulla on tavattoman suuret luonnonlahjat. Nyt olet minun käsittääkseni lähtökohdassa, ja nyt on sinun itsesi käytävä menestykseesi käsiksi, se on paras keino. Sinun on solmittava suhteita piireissä ja hankittava itsellesi kehujia. Mutta tahdon minäkin olla mukana luomassa kunniaasi. Tahdon olla kultaseppä, joka kiinnittää timantit kruunuusi. Alkajaisiksi sinun pitää tulla tänne huomenillalla. Tahdon esittää sinut salongissa, jonne kokoontuu koko Pariisi, meidän Pariisimme, kuten hyvin käsität, siis hienosto, miljoonamiehet, kuuluisuudet, toisin sanoen kaikki ne, joiden puhe on kultaa kuin Krysostomuksen. Kun nuo ihmiset ovat hyväksyneet kirjan, se on heti muodissa. Jos se vielä sattuu olemaan hyvä, he ovat tietämättään julistaneet sen tekijän neroksi. Jos sinulla on älyä päässäsi, hyvä poika, voit Teoriallasi hankkia rikkautta, kun paremmin tunnet rikkaudenhankkimisen teorian. Huomenillalla saat nähdä kauniin Fedora-kreivittären, nykyhetken suurimman muotikaunottaren.'
"Hänestä en koskaan ole kuullut puhuttavankaan.
"'Oletko kafferi', iski siihen Rastignac nauraen, 'kun et tunne Fedoraa! Hän on avioliittoon vapaa nainen, jolla on lähes kahdeksankymmenentuhannen livre'in vuositulot. Hän ei välitä kenestäkään tai kukaan ei välitä hänestä. Jonkinlainen feminiininen ongelma. Pariisitar ja puoleksi venakko, venakko ja puoleksi pariisitar. Nainen, jonka luona kirjoitetaan kaikki ne romaanit, mitkä eivät ilmesty. Pariisin kuuluisin ja suloisin kaunotar. Sinä et ole edes kafferi, vaan jonkinlainen väliaste, joka liittää elukan kafferiin... Herran haltuun, – siis huomiseen.'
"Loikattuaan muutaman vallattoman hypyn hän hävisi näkyvistäni, vastausta odottamatta, sillä hän ei voinut ajatellakaan, että kukaan järkevä mies voisi kieltäytyä tulemasta esitetyksi Fedoralle. Miten voi selittää nimen lumoavan voiman? Fedora seurasi minua kuin kiusallinen ajatus, josta tahtoo päästä vapaaksi. Sisimmässäni kuiskasi ääni: 'Sinä menet Fedoran luo.' Oli turha taistella sitä vastaan ja huutaa sille: 'Valehtelet!' Pelkkä Fedoran nimi teki tyhjäksi kaiken järkeilyn. Tuo nimi, tuo nainen lieneekin ollut kaikkien haaveiluitteni kohde, hartain toiveeni. Tuo nimi herätti eloon seurapiirien keinotekoisen runollisuuden, levitti loistoa Pariisin ylhäisön juhliin, sai kiiltämään kaiken turhamaisuuden kissankullan. Tuosta naisesta luulin nyt löytäväni tyydytyksen intohimoilleni, jotka olivat tehdä minut hulluksi. Mutta ehkä ei se, joka sielussani sai vallan kiusata minua, ollutkaan nainen eikä nimi, vaan kaikki omat paheeni? Kreivitär Fedora, joka oli rikas, joka oli ilman rakastajia, kaikkia Pariisin viettelyksiä vastustava nainen – siinähän kaikki toiveeni ja haaveeni olivat ruumistuneina! Mielikuvituksessani loin kuvan tästä unelmieni naisesta. Yöllä en saanut unta. Olin jo hänen rakastajansa. Ehdin elää muutamissa hetkissä kokonaisen rakkauselämän ja nauttia suuresta, kiihkeästä onnenhurmiosta. Seuraavana päivänä en tahtonut jaksaa kestää illan odotuksesta johtuvaa kärsimystä, kävin lainaamassa romaanin ja kulutin päiväni sitä lukemalla, jotten olisi voinut huomata enkä mitata ajan kulkua. Lukiessani kaikui Fedoran nimi korvissani kuin etäinen kellonsoitto, joka ei häiritse ja jota mielellään kuuntelee. Onneksi musta hännystakkini ja valkoiset liivit olivat vielä jokseenkin moitteettomassa kunnossa. Kaikki rahani, – niitä oli vielä kolmisenkymmentä frangia – olin kätkenyt eri paikkoihin taskuihin ja laatikkoihin, jotta viisifrangisen ja mielitekoni välillä olisi ollut etsimisen vaivalloinen este, ja sitten, kun olin nuuskinut joka nurkan, yllättävä ilo. Kun pukeutumisen hetki tuli, sain etsiä aarteitani kokonaisen paperivaltameren seasta. Niiden vähyyden voit aavistaa siitä, että hansikkaat ja ajuri nielivät rikkauksistani kokonaisen kuukauden leivän. Kuinka mieletöntä! Rahaa ei puutu koskaan, kun on kysymyksessä päähänpisto, ainoastaan tarpeellisissa ja hyödyllisissä asioissa harkitsemme hintojen kalleutta. Huolettomina heitämme rahaa tanssijattarelle, mutta tingimme työmiehen kanssa, jonka nälkiintynyt perhe odottaa isän palkkaa. Kuinka moni mies, jolla on sadan frangin arvoinen hännystakki ja timantti kepinkahvassa syökään frangin kahdenkymmenenviiden centime'in aterioita! Näyttää siltä, kuin turhamaisuuden nautinnot eivät olisi koskaan liian kalliita. Rastignac, joka oli uskollisesti saapunut tapaamispaikkaan, hymyili nähdessään minussa tapahtuneen muutoksen ja teki minusta pientä pilaa. Mennessämme sitten kreivittären luo hän antoi hyväätarkoittavia neuvoja, jotta tietäisin, miten oli käyttäydyttävä tuon kuuluisan naisen seurassa. Rastignac kuvaili hänet saidaksi, tyhmänylpeäksi ja epäluuloiseksi; mutta saituudestaan huolimatta rakasti hän loistoa, oli ylpeydessään vaatimaton ja epäluuloisuudessaan hyväntahtoinen.
"'Sinähän tunnet minun asemani', sanoi hän minulle, 'ja käsität, miten paljon menettäisin vaihtaessani rakastajatarta. Tehdessäni havaintojani Fedorasta olen ollut kylmäverisen vapaa suhteessani häneen, ja sentähden havaintoni ovat oikeita. Kun tahdoin esittää sinut hänelle, ajattelin ainoastaan sinun menestystäsi. Punnitse sanasi puhuessasi hänen kanssaan, sillä hänellä on hirvittävä muisti. Hänellä on taito panna diplomaatitkin pussiin, sillä heti paikalla hän näkee, puhuuko tämä totta. Näin meidän kesken sanoen luulen, ettei tsaari ole antanut suostumustaan hänen avioliittoonsa, koska Venäjän lähettiläs purskahti nauruun, kun puhuin hänelle kreivittärestä, jota ei ole milloinkaan kutsuttu hänen luokseen, ja kun he tapaavat Bois de Boulogne'issa, hän tervehtii kreivitärtä hyvin välinpitämättömänä. Toisaalta hän kuuluu rouva de Sérizyn seurapiiriin ja seurustelee rouvien de Nucinge'in ja de Restaud'n salongeissa. Ranskassa hänen maineensa on moitteeton. Cariglianon herttuatar, kaikkein mahtavin Bonaparte-ryhmän marsalkanrouvista, on usein viettänyt kesää hänen kanssaan maatilallaan. Moni nuori tyhjäntoimittaja, kuten erään Ranskan päärin poika, on tarjonnut hänelle arvonimeään saadakseen vastalahjaksi hänen omaisuutensa, mutta kaikki hän on kohteliaasti osoittanut ovelle. Ehkä hänen tunteensa syttyvät vasta kreivillisen arvonimen kohdalla. Sinähän olet markiisi? Eteenpäin siis, jos hän sinua miellyttää! Minä puolestani olen sinulle antanut viisaita neuvoja.'
"Aloin luulla, että Rastignac tahtoi, leikkiä laskiessaan, pitää minua pilanaan ja ärsyttää uteliaisuuttani, jotta hiljakkoin syttynyt intohimoni saavuttaisi huippunsa. Saavuttuamme kukin koristettuun porraskäytävään ja kiivetessämme leveitä, mattojen peittämiä portaita, jotka oli järjestetty hienostuneeseen englantilaiseen tyyliin, sydämeni pamppaili kovin ja tunsin punastuvani. Sukuylpeyteni, tunteeni ja itsetuntoni olivat hävinneet olemattomiin, tunsin olevani kuin kömpelö poroporvari. Sehän oli helposti ymmärrettävää. Tulinhan suoraan ullakkokomerosta, olin kärsinyt köyhyyttä kolme vuotta ymmärtämättä asettaa elämän pikkuhuolien yläpuolelle aarteitani, suuria henkisiä pääomiani, jotka tekevät ihmisestä rikkaan, kun hänellä on käsissä valta, jonka paino ei häntä murskaa. Opintojemme tarkoituksenahan on tehdä meistä poliittisia taistelijoita. Huomioni kiintyi sitten naiseen, joka näytti olevan kahdenkymmenenkahden vaiheilla, keskikokoinen, yllä valkea puku, miesten piirittämänä, kädessä sulkaviuhka. Nähdessään Rastignacin hän nousi paikaltaan ja lausui ystävällisesti hymyillen soinnukkaalla äänellä minulle kohteliaisuuksia, jotka epäilemättä olivat jo etukäteen ajateltuja. Ystävämme oli sanonut minun olevan huomattavan lahjakkaan miehen, ja hänen gascognelaisten ylistystensä ansiosta sain osakseni mitä ystävällisimmän vastaanoton. Joutuessani aivan erikoisen huomion kohteeksi tunsin meneväni hämilleni. Onneksi Rastignac oli kuvaillut minut hyvin ujoksi. Kohtasin salongissa tiedemiehiä, kirjailijoita, entisiä ministereitä ja Ranskan päärejä. Keskustelu solui entistä menoaan saapumiseni aiheuttaman lyhyen keskeytyksen jälkeen. Kun tiesin, mitä minusta oli puhuttu ja koetin säilyttää saavuttamani maineen, tunsin itseni rauhallisemmaksi. Kun sain puheenvuoroa, en tahtonut olla monisanainen, vaan koetin keskittää lausumani muutamiksi sattuviksi, syvällisiksi ja henkeviksi sanoiksi. Minulla oli menestystä. Tuhannennen kerran elämässään Rastignac oli profeetta. Kun seurassa oli siksi paljon väkeä, että jokainen saattoi tehdä, mitä halusi, suosittelijani tarjosi minulle käsivartensa, ja aloimme katsella huoneistoa.
"'Et saa näyttää liian selvään, että olet prinsessaan ihastunut', varoitti hän minua. 'Hän voi arvata vierailusi tarkoituksen.'
"Salongit oli sisustettu erinomaisen aistikkaasti. Näin siellä hyvin valikoituja tauluja. Jokaisessa huoneessa oli oma tyylinsä, niinkuin upporikkaiden englantilaisten kodeissa. Silkkiset seinäverhot, koruesineet, huonekalut ihan pienimpiä kuvioita myöten olivat tarkoin tyylin mukaisia. Goottilaisessa huoneessa olivat oviverhot samaa kangasta kuin seinäverhot, jotka oli pingotettu goottilaismallisiin kehyksiin. Pöytäkello ja matto olivat myös goottilaiset. Laipio, jota kannattivat leikkauksin koristetut ruskeat parrut, oli mitä hienointa ja omaperäisintä työtä. Kaikkialla oli taiteellisia puuleikkauksia eikä mikään häirinnyt koristeellista kokonaisuutta, vieläpä ikkunoissa oli kallisarvoisia lasimaalauksia. Yllättävän vaikutuksen teki pieni uudenaikainen salonki. En tuntenut taiteilijaa, joka siihen oli sovittanut uusimman koristetaiteen kaikki hienoudet. Kaikki oli siellä niin kevyttä, nuorekasta, herkullista, vaatimatonta; kultaustakin oli käytetty säästeliäästi. Siinä oli hentomielistä rakkautta kuin saksalaisessa balladissa, se oli todellinen v:n 1827:n rakkaudenkammio, jossa ilman täytti harvinaisten kukkien tuoksu. Seuraavassa huoneessa oli ylen runsaasti kultausta, Ludvig XIV:n tyyliin; se erosi suuresti meidän XIX vuosisatamme mausta ja teki vastakohtaisuudessaan erikoisen ja samalla hauskan vaikutuksen.
"'Kyllä sinun täällä kelpaa asustaa!' huomautti Rastignac hieman pilkallisesti hymyillen. 'Eikö tunnukin viehättävältä?'" lisäsi hän asettuen istumaan.
"Yht'äkkiä hypähti hän pystyyn, tarttui käteeni, vei minut makuuhuoneeseen ja näytti vuodekatoksesta riippuvien musliini- ja valkoisten läikesilkkiverhojen takaa vuodetta, joka oli hekumallisen puolihämärässä valaistuksessa, – todellinen neroudelle kihlautuneen nuoren haltijattaren leposija.
"'Eikö ole', huudahti hän hiljaa, 'häpeämätöntä ja röyhkeää, aivan häikäilemätöntä teeskentelyä, että hän antaa meidän tarkastella tätä lemmen tyyssijaa? Ei antaudu kenellekään ja kuitenkin sallii koko maailman asettaa siihen nimikorttinsa! Jos olisin vapaa mies, tahtoisin nähdä tuon naisen nöyränä ja itkevänä oveni edessä...'
"'Oletko siis niin varma hänen hyveellisyydestään?'
"'Kaikkein uhkarohkeimmat ja taitavimmatkin meikäläiset 'tekijät' tunnustavat epäonnistuneensa häneen nähden, mutta silti he rakastavat häntä ja ovat hänen hartaita ystäviään. Eikö tuo nainen siis ole arvoitus?'
"Nuo sanat aivan kuin päihdyttivät, olin jo hänelle mustasukkainen hänen entisyytensä vuoksi. Aivan hätkähdin onnentunteesta. Palasin suin päin salonkiin, missä olin kreivittärestä eronnut, ja löysin hänet goottilaisesta huoneesta. Hymyillen hän pysähdytti minut, pyysi istumaan viereensä, kyseli teoksistani ja näytti olevan niistä hyvin kiinnostunut, etenkin kun selitin leikillisessä muodossa omaa järjestelmääni enkä käyttänyt professorien oppinutta kieltä ja tieteellisiä todisteluja. Häntä näytti suuresti huvittavan väitteeni, että ihmistahto on aineellinen voima samoin kuin höyry, että hengenmaailmassa ei mikään voi vastustaa sen voimaa, jos ihminen on oppinut sen keskittämään, käyttämään sitä sen voimakkaimmassa muodossa, herkeämättä kohdistamaan sieluihin tuon ohuen aineen säteitä, ja että sellainen ihminen kykenee mielensä mukaan määräilemään ihmiskunnan kohtaloita, jopa vaikuttamaan järkkymättömiin luonnonlakeihinkin. Fedoran vastaväitteistä saatoin päättää hänessä olevan jonkinverran järjen terävyyttä. Ehdoin tahdoin annoin hänelle myöten muutamissa kohdissa ollakseni hänelle mieliksi, sitten kumosin yhdellä ainoalla sanalla kaiken naisellisen järkeilyn, kiinnittäen hänen huomionsa jokapäiväiseen elämän ilmiöön, uneen, joka ilmiö tuntuu merkityksettömältä ja jossa itse asiassa kuitenkin piilee ratkaisemattomia arvoituksia, joita tiedemiehet eivät pysty selittämään. Se herätti hänessä mielenkiintoa. Kreivitär kuunteli ääneti, kun selitin ajatustemme olevan tietoisesti toimivia, täydellistyneitä olemuksia, jotka elävät näkymättömässä maailmassa ja vaikuttavat kohtaloihimme. Mainitsin muun muassa, miten Descartes'in, Diderot'n ja Napoleonin ajatuksilla oli ollut vaikutusta ja miten ne yhä vielä vaikuttivat kokonaiseen vuosisataan. Minulle oli suotu kunnia huvittaa tuota naista, ja hyvästellessään hän lausui haluavansa nähdä minua luonaan: hovielämän tapaan hän antoi minulle kunnian olla mukana hänen juhlallisissa vastaanotoissaan. Olkoon, että kiitettävään tapaani pidin noita mahdollisia kohteliaisuuksia sydämestä lähteneinä ja että Fedora piti minua tulevana kuuluisuutena ja tahtoi ainoastaan lisätä tiedemies-eläintarhaansa, joka tapauksessa luulin miellyttäväni häntä. Muistikomeroistani kaivoin esiin kaikki fysiologiset tietoni ja entiset naista koskevat havaintoni tarkastaakseni illan kuluessa ihan yksityiskohtia myöten tuota ihmeellistä naista ja hänen käyttäytymistään. Melkein piiloutuen ikkunasyvennykseen vakoilin häntä ja koetin hänen liikkeistään lukea hänen ajatuksensa, kun hän talon emäntänä liikkui edestakaisin, istui tai keskusteli. Näin, kuinka hän kutsui erään mieshenkilön luokseen, kyseli tältä jotakin ja sitten ovenpieleen nojautuen kuunteli tämän puhetta. Kuinka sulavat hänen liikkeensä olivatkaan ja kuinka kauniisti hänen pukunsa aaltoili! Hän kiihotti tunteitani niin voimakkaasti, että aloin käydä varsin epäuskoiseksi hänen hyveellisyytensä suhteen. Olkoon, että Fedora nykyisin halveksikin rakkautta, mutta aikaisemmin hänen oli täytynyt olla sangen intohimoinen, sillä jo pelkässä siinä asennossa, jossa hän oli keskustellessaan tuon mieshenkilön kanssa, kuvastui kypsynyttä aistillisuutta. Seistessään keimaillen, kuin ovenpielestä tukea etsien hän oli sen näköinen kuin voisi minä hetkenä tahansa lyyhistyä lattialle tai olla valmis pakenemaan, jos liian tulinen katse olisi häntä säikähdyttänyt. Käsivarret hiukan ristissä hän ahmi toisen sanoja, kuunteli silmilläänkin onnellisen näköisenä. Koko hänen olemuksensa huokui rakkautta. Hänen herkullisen punaiset huulensa erottautuivat kauniisti kalpeahkosta ihosta, tummat hiukset korostivat ruskeiden, firenzeläisten jalokivien kaltaisten silmien kultaloistetta, ja hänen silmiensä kaunis ilme näytti lisäävän hänen puheensa viehättävyyttä. Ja miten kaunis vartalo hänellä oli! Joku kilpailija olisi mahdollisesti voinut sanoa hänen tuuheiden, melkein yhteenkasvaneiden kulmakarvojensa todistavan mielenkovuutta ja moittinut hänen kasvojaan peittäviä melkein näkymättömiä untuvamaisia ihohaivenia. Minun mielestäni se ilmaisi intohimoisen rakkauden voimaa. Rakkaus kuvastui tuon naisen italialaisissa silmäluomissa, kauniissa olkapäissä, jotka olisivat voineet kuulua vaikka Milon Venukselle, kasvonpiirteissä ja verraten voimakkaassa, hiukan varjostetussa alahuulessa. Hän oli enemmän kuin nainen, hän oli kokonainen romaani. Kaiken naisellisen kauneuden, muotojen sopusuhtaisuuden, komean, intohimoista rakkautta herättävän ruumiinrakenteen ohella oli hänen käytöksensä ja esiintymisensä aina hillittyä, kerrassaan harvinaisen vaatimatonta, vastakkaista koko hänen ulkonaiselle olemukselleen. Oli tarpeen minun kaltaiseni miehen tarkkanäköisyys, jotta olisi voinut huomata hänen luonteessaan piileviä hekumallisuuteen taipumuksen merkkejä. Ilmaisen ajatukseni parhaiten sanomalla, että Fedorassa oli kaksi naista; toinen esiintyi hänen kylmässä ryhdissään, toinen rakkautta ilmaisevissa kasvoissaan. Ennen kuin hän kiinnitti katseensa mieheen, hän valmistautui siihen, ja hänessä näytti tapahtuvan jotakin salaperäistä, miten sanoisin, hänen kirkkaissa silmissään näkyi ikäänkuin kouristuksen oireita. Joko tietoni olivat vajavaisia ja minun olisi vielä ollut opittava tuntemaan paljon henkisen elämän salaisuuksia, tai kreivittäressä oli todellakin sitä sielunpuhtautta, josta johtuvat tunteet ja ajattelu loivat hänen kasvoihinsa sen viehätyksen, joka meidät lumosi ja hurmasi, vaikuttaen sitä voimakkaammin, mitä enemmän se oli ihanteittemme mukaista. Lähdin talosta haltioituneena, tuon naisen lumoissa, häntä ympäröivän loiston häikäisemänä. Kaikki, mitä sydämessäni oli jaloa, paheellista, hyvää ja huonoa, oli kuohumistilassa. Tuntien itseni niin kiihottuneeksi, elinvoimaiseksi ja haltioituneeksi, käsitin samalla hyvin sen vetovoiman, joka houkutteli hänen luokseen taiteilijoita, diplomaatteja, vaikutusvaltaisia henkilöitä ja rahamaailman edustajia, joilla oli ympärillään yhtä vahva panssari kuin heidän raha-arkkunsa: varmasti he kaikki etsivät hänen läheisyydestään sitä tunnehuumausta, joka pani minussakin väräjämään koko elimistöni, kuumensi vereni, ärsytti hermojani ja värisytti aivojani! Hän ei ollut antautunut kenellekään ja sitoi siten kaikki itseensä. Nainen on pelkkä keimailija, jos hän ei rakasta.
"'Mahdollisesti hänet on aikoinaan naitettu eli myyty jollekulle vanhukselle', sanoin Rastignacille, 'ja ensimmäisten häiden muisto herättää hänessä kauhua rakkautta ajatellessa.'
"Palasin jalan kotiin Saint-Honorén esikaupungista, missä Fedora asui. Hänen palatsinsa ja Rue des Cordiers-kadun välillä on melkein koko Pariisin kaupunki, mutta kylmyydestä huolimatta tie tuntui lyhyeltä. Ryhtyä valloittamaan Fedoraa talvella, ja vielä lisäksi ankarana talvena, kun ei miehellä ole edes kolmeakymmentä frangia ja välimatka on niin tavattoman pitkä! Köyhä nuori mies yksin voi tietää, millaisia summia rakkauden takia on pantu ajoneuvoihin, hansikkaisiin, pukuihin, liinavaatteisiin jne. Jos tuo rakkaus on hiukankaan pitemmän aikaa platonista, se johtaa perikatoon. Monen köyhän lakitieteenlukijan olisi ollut kerrassaan mahdoton ruveta rakastamaan loistohuoneistossa asuvaa naista. Ja kuinka saatoin minä, heikko, hintelä, vaatimattomasti pukeutunut mies, kalpea ja näivettynyt kuin taiteilija, joka alkaa toipua saatuaan teoksensa valmiiksi, kilpailla nuorten miesten kanssa, joiden tukka oli sirosti käherretty, jotka olivat komeita ja kauniita, joiden kroatialaisia ratsuhevosia koko Kroatia olisi kadehtinut, rikkaita tilbury-rattaiden omistajia, silmäänpistävästi pukeutuneita?
"'Tuhat tulimmaista! Fedora tai kuolema!' huudahdin itsekseni erään sillan kohdalla. 'Fedora! hän on rikkauteni!'
"Kaunis goottilainen huone ja Ludvig XlV:n salonki kajastivat mielessäni. Näin kreivittären valkeassa puvussaan, laajat hihat kauniissa laskoksissa, hänen sulavat liikkeensä ja hurmaavan vartalonsa. Saapuessani kolkkoon, kylmään ullakkohuoneeseeni, joka oli yhtä sekaisin kuin luonnontutkijan peruukki, viipyi Fedoraa ympäröivä loisto yhä mielessäni. Tällaiset vastakohdat ovat epäterveellisiä, niistä mahtanevat rikoksetkin saada alkunsa. Raivosta vapisten kirosin kunniallista, rehellistä kurjuuttani, rauhallista ullakkokomeroani, jossa oli syntynyt niin paljon ajatuksia. Vaadin Jumalaa, paholaista, yhteiskuntaa, isääni, koko maailmaa tilille kohtalostani ja onnettomuudestani. Menin nälkäisenä levolle ja mumisin narrimaisia sadatuksia, mielessä varma päätös saada Fedora vietellyksi. Tuo naissydän oli viimeinen arpalippu, josta kohtaloni riippui. Armahdan sinua, jätän kertomatta ensimmäisistä vierailuistani tullakseni pikemmin itse draamaan. Pyrkiessäni lähentymään tuon naisen sielua tahdoin kiihottaa hänen itserakkauttaan ja sitä tietä voittaa hänet. Saadakseni hänet varmasti itseeni rakastumaan yllytin tuhansin eri keinoin hänen itseihailuaan. En milloinkaan päästänyt välinpitämättömyydentunnetta vallalle seurustelussamme; – naisethan vaativat tunneärsytystä hinnasta mistä tahansa, ja siitä pidin kyllä huolen. Mieluummin tahdoin suututtaa hänet kuin nähdä hänet välinpitämättömänä. Alussa pidin itseäni häntä etevämpänä ja päättävästi vaadin rakkautta, mutta pian sai tunteeni ylivallan; en ollut enää oma herrani, vaan silmittömästi rakastunut nuori mies. En oikein käsitä, mitä runoudessa ja seurustelukielessä sanomme rakkaudeksi, mutta sitä tunnetta, joka äkkiarvaamatta valtasi niin ruumiini kuin sieluni, en ole nähnyt kuvattavan missään, en Jean Jacques Rousseaun kaunopuheisissa korulauseissa, jonka kuuluisan miehen asunto oli mahdollisesti käytettävänäni, en kahden viimeisen vuosisadan kirjallisissa, viileähköissä mietelmissä enkä italialaisissa maalauksissa. Ainoastaan Brienne-järven näkeminen, muutamat Rossinin sävelet, Murillon Madonna, joka on marsalkka Soult'in hallussa, Lescombat'n kirjeet, kaskukokoelmissa olevat yksityiset kohdat ja etenkin haltioituneiden rukoukset ja eräät kohdat vanhoissa runomittaisissa kertomuksissa ovat voineet kohottaa minut ensi rakkauteni jumalallisiin korkeuksiin. Ei ihmiskieli, eivät värein, marmorihahmossa, sanoin tai sävelin ilmaistut ajatukset pysty tulkitsemaan sielussa syntyneen tunteen ydintä, alkua ja loppua. Joka vastaa: taide, valhettelee! Rakkaus läpikäy loppumattomia kehitysasteita, ennenkuin se pysyväisesti käy elämäämme käsiksi antaakseen sille ikuisiksi ajoiksi tuliliekkiensä värityksen. Tätä järjellä käsittämätöntä käymistilan kehityksen salaisuutta ei taiteilija pysty erittelemään. Todellinen intohimoinen rakkaus ilmenee vain huudahduksina ja huokauksina, mikä tunteettoman ihmisen mielestä on ikävystyttävää. – Ja silloin täytyy olla vakavasti rakastunut, jos parkaisee puoleksikaan niin kovasti kuin Lovelace Clarisse Harlowessa! Rakkaus on kuin peilikirkas, kukkien kehystämä sorahiekasta kumpuava lähde, josta vesi virtaa milloin purona, milloin jokena, joka laineessa muuttuen, äärettömään valtamereen, joka köyhähenkisten mielestä on yksitoikkoinen ja jonka ehtymättömään ihailuun suuret sielut menehtyvät. Kukapa uskaltaisi kuvata sen vaihtelevia tunnevivahduksia, kallisarvoisia yksityiskohtia, sanoja, joihin sisältyvää tunnetta eivät riitä tulkitsemaan kielen kaikki aarteetkaan, katseita, jotka puhuvat enemmän kuin parhaimmat runot? Jokaisena salaperäisenä hetkenä, kun aavistamattamme olemme naiseen rakastuneet, aukeaa kuilu, joka nielee kaiken ihmisten luoman runouden. Miten voisimme runoissa tulkita herkkää ja käsittämätöntä sielunelämää, kun emme edes saata sanoin tulkita näkyvää kauneuden salaisuutta? Kuinka hurmaavaa sekin on! Kuinka monet tunnit olenkaan katsellut häntä sanoin kuvaamattoman onnellisena! Mistä syystä olin onnellinen? En tiedä. Valon langetessa hänen kasvoilleen ne ihan loistivat ilmiömäisesti. Niiden hienon untuvan peittämät pehmeät ääriviivat olivat kultahohteessa kuten etäinen taivaanranta ilta-auringon vaipuessa mailleen. Jos päivänpaiste hyväili häntä, se heijastui hänestä entistä loistavampana. Jos taas varjo sattui hänen lempeihin kasvoihinsa, ne saivat uuden ilmeen ja uuden värin. Usein kuvastui hänen marmoriotsallaan ajatus ja hänen silmissään kainous. Näin hänen silmäluomiensa värähtelyt ja hänen kasvoilleen ilmestyneet hymyn väreilyt. Näin, kuinka korallihuulet elostuivat, avautuivat ja sulkeutuivat. Näin hänen kauniit, tummien hiusten varjoamat ohimonsa. Ja kaikki puhui minulle. Jokainen uusi kauneuden vivahdus oli juhlahetki silmälleni ja ennentuntematonta onnea sydämelleni. Olin näkevinäni rakkauden heijastusta kaikissa hänen kasvonilmeissään. Nämä sanattomat puhelut menivät sielusta sieluun kuin kaiun kertaama sävel herättäen iloa, jonka jäljet jäivät syvälle. Hänen äänensä aiheuttamaa onnenhurmiota en tahtonut jaksaa salata. Kuten lothringeniläinen prinssi – nimeä en muista – olisin minäkin voinut tuskaa tuntematta pitää tulisia hiiliä kourassani, jos hän olisi hyväillen päätäni silitellyt. Se ei enää ollut ihailua ja rakkaudenjanoa, vaan lumoutumista, kohtalon kahleissa oloa. Usein oman kattoni alle saavuttuani olin hengessäni vielä Fedoran luona ja elin hänen elämäänsä. Jos hän oli sairas, kärsin minäkin, ja seuraavana päivänä sanoin hänelle:
"'Olette ollut sairas!'
"Kuinka usein hän ilmestyikään haltioituneen mielikuvitukseni kutsumana luokseni yön hiljaisuudessa! Milloin hän leimahtavan valon lailla löi kynän kädestäni ja peloitteli pois tieteet ja opinnot, jotka epätoivoisina hävisivät, ja vaati minua ihailemaan häntä, asettuen samaan asentoon, jossa hänet hiljakkoin olin nähnyt. Milloin taas itse riensin häntä vastaan unelmien maailmaan, tervehdin häntä omanani ja pyysin saada kuulla hänen hopeanhelkkeistä ääntään. Kun sitten heräsin – itkin. Kerran illalla, luvattuaan tulla kanssani teatteriin, hän ilman muuta kieltäytyi lähtemästä ja pyysi, että menisin pois, sillä hän tahtoi olla yksin. Harmistuneena pettymyksestä ja siitä, että kokonainen työpäivä oli mennyt hukkaan ja myöskin – mitäpä sitä salaisin – viimeisen viisifrangisenkin menettämisestä, päätin mennä sinne, missä hänenkin olisi pitänyt olla, ja katsoa kappaletta, jonka hänkin oli halunnut nähdä. Tuskin olin istuutunut, kun tunsin ikään kuin sähköiskun sydämessäni, ja ääni kuiskasi sisimmässäni: 'Hän on tuolla!' Käännyn katsomaan ja näen kreivittären permantoaitionsa perällä pimennossa. Ei epäilystäkään, silmäni olivat ihan uskomattoman tarkat. Henkeni lensi hänen luokseen kuin perhonen kukkaseen. Mikä tämän oli minulle ilmoittanut? Sisäinen tietoisuus, jota pintapuoliset ihmiset eivät tahdo uskoa, vaikka sellainen sielullinen ilmiö on yhtä helposti selitettävissä kuin luonnollinen näkeminenkin. En niin muodoin ollut lainkaan hämmästynyt, vaan surullinen. Niin vähän tunnettujen henkisten voimien tutkiminen on ollut minulle suureksi hyödyksi, sillä intohimoisen kiihtymykseni kestäessä olen kokenut asioita, jotka olivat eittämättömiä todistuksia tieteellisten väitteitteni paikkansapitävyydestä. Tieteenharjoittajan ja rakastuneen miehen, täydellisen palvonnan ja tieteellisen rakkauden välinen suhde oli usein hyvin omituinen. Tiedemies oli tyytyväinen seikkoihin, jotka saattoivat rakastuneen epätoivon partaalle, ja hänen riemuitessaan voitoistaan karkoitti rakastunut ihminen onnellisena tieteen hänen luotaan. Fedora huomasi minut ja oli vakavan näköinen. Läsnäoloni häiritsi häntä. Ensimmäisellä väliajalla menin häntä tervehtimään. Hän oli yksin, jäin hänen seuraansa. Kertaakaan emme vielä olleet puhuneet rakkaudesta, mutta siitä huolimatta aavistin ratkaisevan hetken lähestyvän. En ollut ilmaissut hänelle salaisuuttani, ja silti me ymmärsimme välisemme suhteen. Puhuessaan minulle huvittelusuunnitelmistaan hän aran ystävällisesti kysyi, tulisinko huomenna häntä tervehtimään; kun hän lausui jonkin viisaan ajatuksen, hän katseellaan pyysi hyväksymistäni, tahtoen samalla minua miellyttää; jos olin raskasmielinen, hän oli hyväilevä, jos hän oli nyrpeä, katsoin itselläni olevan oikeuden tiedustella sen syytä; jos olin häntä loukannut, sain kauan sitä katua, ennen kuin hän antoi anteeksi. Nuo pienet erimielisyydet, jotka meistä molemmista olivat huvittavia, olivat rakastuneiden leikkiä. Kuinka herttainen ja veitikkamainen hän silloin saattoikaan olla, ja minä olin onnellinen. Nyt oli tuo onnellinen suhde kokonaan katkennut, me olimme toisillemme kuin vieraat ihmiset. Kreivitär oli kuin jääpala. Tunsin onnettomuuden lähestyvän.
"'Te saatatte minut kotiin', sanoi hän kappaleen päätyttyä.
"Ilma oli äkkiä muuttunut. Kun tulimme ulos, satoi lumiräntää. Fedoran vaunut eivät päässeet teatterin ulko-ovelle saakka. Nähdessään, että hienosti pukeutuneen naisen oli pakko kävellä bulevardin poikki, ojensi joku asiapoika sateenvarjonsa suojaksemme ja saatettuaan meidät vaunuihin pyysi pientä palkkiota avustuksestaan. Minulla ei ollut centime'iäkään. Olisin ollut valmis antamaan vaikka kymmenen vuotta elämästäni, jos minulla olisi silloin ollut kymmenen centime'iä. Miehuudentuntoni kaikkine turhanpäiväisine pyyteineen oli mennyttä, tunsin helvetillistä tuskaa. Sanat: 'Minulla ei ole rahaa, ystävä hyvä!' lausuttiin kovalla ja kylmällä äänellä, mikä luultavasti aiheutui vastoinkäymisestä rakkausasioissani, ja ne sanat lausuin minä, tuon toisen onnettomuustoveri, joka tunsin kurjuuden niin hyvin ja joka aikaisemmin olin ilomielin luovuttanut seitsemänsataatuhatta frangia. Palvelija työnsi asiapojan syrjään, ja hevoset lähtivät ravaamaan. Matkalla Fedora oli hajamielinen ja tekeytyi mietteisiinsä vaipuneen näköiseksi ja vastasi kysymyksiini lyhyesti ja yliolkaisesti. Vaikenin. Vierivät hetket tuntuivat hirvittäviltä. Perille saavuttuamme asetuimme istumaan uunin eteen. Kun kamaripalvelija oli poistunut sytytettyään tulen, kreivitär kääntyi puoleeni hiukan avuttoman näköisenä ja sanoi tekeytyen juhlalliseksi:
"'Ranskaan palattuani on varallisuuteni houkutellut monta nuorta miestä. Minulle on tehty rakkaudentunnustuksia, jotka olisivat voineet tyydyttää kunnianhimoani. Olen tavannut miehiä, joiden kiintymys on ollut niin rehellistä ja syvällistä, että he olisivat olleet valmiit menemään kanssani naimisiin, vaikka olisin ollut köyhä tyttö niinkuin ennen muinoin. Ilmoitan teille, Herra de Valentin, että minulle on tarjottu nousukkaiden rikkauksia ja hiljattain saatuja arvonimiä, ja tietäkää myöskin, etteivät sellaiset miehet, jotka niin sopimattomalla tavalla ovat tarjonneet minulle rakkauttaan, ole näyttäytyneet silmieni edessä toista kertaa. Kiintymykseni on ollut ystävän kiintymystä, enkä ole antanut teille aihetta luulla, että ystävyyteni menisi omanarvontuntoani pitemmälle. Nainen, joka tietää olevansa rakastettu ja iloitsee siitä ja jonka kuitenkin täytyy siitä kieltäytyä, saa tavallisesti valmistautua kuulemaan loukkaavia sanoja. Verratessani omaa asemaani kuvaukseen Arsinoésta ja Araminte'ista voin edeltäpäin aavistaa, millaisia vastauksia minulle annetaan. Mutta toivon, että te hienotunteisena miehenä ette minua tuomitse, kun olen nyt teille avoimesti ilmaissut itseni!'
"Hänen sanansa olivat kylmästi harkittuja kuin asianajajan puhe. Hän oli kuin notaari, joka neuvoo asiakastaan, miten oikeusjutussa on meneteltävä, tai selittää virallisen sopimuksen eri kohtia. Hänen kirkkaassa, viehättävässä äänessään ei voinut huomata pienintäkään mielenliikutuksen merkkiä. Hänen kasvojensa ilmeessä ja käytöksessään, joissa aina kuvastui ylhäisyys ja hienostuminen, oli kylmyyttä ja valtiomiesmäistä kuivuutta. Varmasti hän oli ennakolta miettinyt, mitä sanoo ja miten järjestää tämän kohtauksen. Voi rakas ystävä! Muutamat naiset ovat, nauttiessaan sydämemme riekaleiksi repimisestä, kun ovat päättäneet työntää sinne tikarin, jota sitten kääntelevät haavassa, sentään ihailtavia, sillä he rakastavat ja tahtovat itse saada rakkautta. Myöhemmin he kyllä palkitsevat meille tuskamme, samoin kuin Jumalankin sanotaan palkitsevan hyvät työmme. Satakertaisesti he rakkaudellaan korvaavat aiheuttamansa kärsimykset, joiden tuottamat tuskat ovat heidänkin silmissään olleet kallisarvoisia. Heidän julmuutensa on ollut pelkkää rakkautta. Mutta joutua naisen piinattavaksi, joka välinpitämättömyydellään toisen surmaa! eikö se ole kauhistuttava rangaistus? Tuona hetkenä Fedora tallasi jalkoihinsa kaikki elämäntoiveeni olematta itse siitä tietoinen. Hän murskasi elämäni ja tuhosi tulevaisuuteni kylmän-huolettomasti ja viattomana kuin lapsi, joka uteliaisuuttaan repii perhoselta siivet.
"'Toivon', jatkoi Fedora, 'että myöhemmin annatte tunnustuksen sille luotettavalle kiintymykselle, jota tunnen ystäviäni kohtaan. Huomaatte, että olen heitä kohtaan aina hyvä ja uskollinen. Voisin antaa henkeni heidän puolestaan, mutta halveksisitte minua, jos alistuisin kenenkään rakastettavaksi voimatta itse puolestani rakastaa. En tahdo jatkaa tämän pitemmälle. Te olette ainoa mies, joka on saanut kuulla nämä viimeksi lausumani sanat.'
"Aluksi en saanut mitään sanotuksi, ja töin tuskin sain tukahduttaneeksi sisimmässäni riehuvan raivonpuuskan. Mutta pian sain sen painetuksi sieluni syvyyksiin ja vastasin hymyillen:
"'Jos sanon teille rakastavani teitä, ajatte minut ulos; jos taas syytän itseäni välinpitämättömyydestä, rankaisette minua siitäkin. Papit, tuomarit ja naiset eivät milloinkaan riisu kokonaan kaapuaan. Vaitiolo ei todista asiassa puoleen eikä toiseen, siis olkaa, hyvä kreivitär, tyytyväinen, jos pysyn ääneti. Sisarellisista neuvoistanne päättelen, että olette pelännyt menettävänne minut, mikä hivelee itserakkauttani. Mutta jätetään jo sikseen tämä asia. Te luullakseni olette ainoa nainen, jonka kanssa voi filosofisesti keskustella asiasta, mikä näyttää olevan vastoin luonnonlakeja. Kun vertaan teitä toisiin sukupuolenne yksilöihin, olette mielestäni loistava poikkeus. Tarkastetaan nyt yhdessä ja toisiamme ymmärtäen tällaisen psykologisen poikkeustapauksen syytä. Onko teissä, niinkuin useassa kauneudestaan tietoisessa ja ylpeässä naisessa, harkittua itsekkyyttä, ja siitäkö syystä kauhistutte ajatusta, että teidän täytyisi kuulua jollekulle miehelle, että teidän olisi alistettava oma tahtonne toisen tahtoon, jota katsotaan teidän herraksenne, mikä seikka teitä loukkaa? Jos niin on, silloin ihailen teitä tuhat kertaa enemmän kuin aikaisemmin. Oletteko joskus saanut huonoa kohtelua rakastajanne puolelta? Vai ajatteletteko mahdollisesti siinä määrin vartalonne kauneutta, että pelkäätte äitiydestä johtuvan sille vahingollisia seurauksia; se muuten olisikin hyvin ymmärrettävä salainen syy kieltäytymiseen liian läheisestä rakkaudesta? Onko teissä vammoja, jotka pakottavat teidät hyveelliseksi vastoin tahtoanne? Älkää loukkaantuko, minä vain teen tieteellisiä tutkimuksia, intohimot ovat minusta tuhansien penikulmain päässä. Luonto, joka luo syntyjään sokeita, voi myös luoda sellaisia naisia, jotka ovat rakkauteen nähden kuuroja, mykkiä ja sokeita. Olette todella erittäin arvokas lääketieteellisten havaintojen kohde. Mahdollisesti ette tiedäkään omaa arvoanne siinä suhteessa. Tunnetteko ehkä sangen oikeutettua vastenmielisyyttä koko miessukua kohtaan? Siinä asiassa olemme yhtä mieltä, sillä minustakin he kaikki ovat rumia ja inhottavia. Teette oikein', lisäsin – ja sydämeni paisui –, 'meitä halveksiessanne. Ei ole olemassa ainoaakaan miestä, jonka voisi katsoa olevan kyllin arvokas teille.'
"En viitsi toistaa kaikkia purevia sanojani, joita hänelle nauraen latelin. Suuttumuksen merkkiä osoittamatta hän otti vastaan mitä myrkyllisimmän ja terävimmän ivani. Hän kuunteli minua huulilla ja silmissä hänelle ominainen hymy, joka kuului hänen pukuunsa ja joka oli sama ystäville, tutuille ja tuntemattomille.
"'Enkö ole mielestänne hyväntahtoinen, kun sallin asettaa itseni näyttämölle?' virkkoi hän vihdoin, kun jäin hetkiseksi häntä ääneti katsomaan. 'Nyt voitte nähdä', lisäsi hän nauraen, 'etten tyhmien joutavuuksien vuoksi suutu ystäviini. Moni nainen olisi rangaissut teitä sopimattomasta käytöksestä sulkemalla teiltä ovensa!'
"'Voitte ajaa minut kodistanne tarvitsematta antaa minkäänlaisia selityksiä.'
"Näin sanoessani tunsin hengessäni, että olisin voinut vaikka tappaa hänet, jos hän olisi pyytänyt minua poistumaan.
"'Olette hullu!' huudahti hän hymyillen.
"'Oletteko koskaan ajatellut lemmenraivon seurauksia? Mies, joka on joutunut epätoivon partaalle, on usein surmannut rakastettunsa.'
"'Parempi kuollut kuin onneton', vastasi hän kylmästi. 'Niin intohimoinen mies voi milloin tahansa hylätä vaimonsa ja jättää hänet kurjuuteen, hävitettyään ensin hänen omaisuutensa.'
"Tällainen laskelmointi oli lamauttava yllätys. Näin selvästi kuilun, joka erotti minut tuosta naisesta. Emme koskaan enää voisi ymmärtää toisiamme."
"'Hyvästi!' sanoin kylmästi.
"'Hyvästi!' vastasi hän nyökäyttäen päätänsä ystävällisen näköisenä. 'Huomiseen!'
"Katsoin häntä hetkisen heittäen hyvästi kaikelle rakkaudelle, josta minun täytyi luopua. Hän seisoi edessäni hymyillen jokapäiväistä hymyään, marmoripatsaan inhottavaa, kylmää hymyä, josta muka kuvastuu rakkautta! Voitko käsittää, ystävä rakas, tuskaa, joka valtasi mieleni rämpiessäni räntäsateessa iljanteista rantakatua kotiani kohti, kun kaikki oli mennyttä? Kaiken lisäksi, hän ei edes tiennyt köyhyydestäni, vaan luuli minun olevan rikas, kuten hän itsekin, ajelevan mukavasti vaunuissa. Kaikki oli raunioina, kaikki pettymystä! Rahallista köyhyyttäni en ajatellut, vaan sitä, että kaikki henkiset aarteeni olivat mennyttä. Kävellessäni mietin äskeistä outoa keskusteluamme ja aloin lopuksi epäillä sen todenperäisyyttä ja lausuttujen sanojen ja ajatusten todellista tarkoitusta. Yhä vielä rakastin tuota kylmää naista, joka tahtoi olla rakastettu, pyyhkäistä olemattomiin edellisen päivän toiveet ja seuraavana päivänä herättää ne uudelleen. Saavuttuani Ranskan Instituutin kohdalle tunsin itsessäni kuumetta. Muistin, etten ollut koko päivänä syönyt palaakaan ja olin ilman rahaa. Kaiken surkeuden lisäksi sade oli turmellut hattuni. Miten voisin enää koskaan käydä tervehtimässä ylhäistä naishenkilöä ja esiintyä salongissa ilman käyttökelpoista hattua! Tavattoman suuren huolellisuuteni ansiota oli, – sadattelin aina tuota joutavaa muotia, että sisällä esiinnytään hattu kädessä – että olin sen saanut siihen asti säilymään jokseenkin siedettävässä kunnossa. Se ei näyttänyt silmäänpistävän uudelta eikä sen tarvinnut vanhuuttaan hävetä, ei ollut liian nukkavieru eikä liian silkinkiiltoinen, vaan kävi täysin huolellisesti pukeutuvan miehen hatusta. Mutta nyt senkin huolella ja murheella ylläpidetty elämä oli lopussa. Se oli kuolettavasti haavoittunut, murjoutunut repale kuten isäntänsäkin. Suurin ponnistuksin kunnossa pidetty ulkonainen hienouteni oli mennyttä, kun minulla ei ollut rahaa edes puoltatoista frangia. Kuinka suuria uhrauksia olinkaan kolmen kuukauden aikana tehnyt Fedoran vuoksi, eikä maailma tiennyt niistä mitään! Usein uhrasin kokonaisen viikon leipään tarvittavat rahat voidakseni käydä hänen luonaan. Töiden laiminlyöminen ja syömättömyys ei vielä ollut mitään, mutta liikkuminen Pariisin kaduilla niin, ettei saanut kuraa vaatteisiinsa, juokseminen, jottei sade yllättäisi, vaan voisi saapua hänen luokseen yhtä moitteettomassa asussa kuin hänen ympärillään pyörivät tyhjäntoimittajatkin, se oli rakastuneelle ja hajamieliselle runoilijalle melkein ylivoimainen tehtävä. Onni ja rakkaus olivat yhden ainoan valkoisiin liiveihin ilmestyvän kurapilkun varassa. Jos puvussani olisi ollut tahroja tai olisin kastunut, en olisi voinut mennä hänen luoksensa! Ja minulla ei ollut useinkaan viittäkolmatta centime'iä antaa harjaajapojalle, jos kenkiini olisi ilmestynyt pieninkin tahra. Intohimoni vain kasvoi kaikista näistä salaisista kärsimyksistä, jotka herkkätunteisesta miehestä tuntuivat suunnattomilta. Köyhä, onneton mies ei voi tunnustaa rakkauttaan naiselle, joka elää loistossa ja ylellisyydessä ja joka katselee elämää sellaisen särmiön läpi, mikä luo kultahohteen niin hyvin ihmisiin kuin esineisiinkin. Sellaisten naisten valoisa elämänkatsomus on itsekkyyttä, heidän sydämettömyytensä hyvän tavan vaatimaa; ja he ovat mieluummin ajattelematta mitään, jotta voisivat nauttia elämästä, ja koettavat unohtaa toisten kärsimykset heittäytymällä huvitusten pyörteisiin. Heille ei ropo ole miljoona, vaan miljoona on ropo. Jos rakkauden vuoksi tehdään uhrauksia, on niiden yli heitettävä verho, ne on haudattava hiljaisuuteen, mutta kun rikas mies soveltaa tätä sääntöä elämäänsä tuhlatessaan omaisuutensa ja terveytensä hurjisteluissaan, hän käy vain sitä kiinnostavammaksi. Hänestä hiljaisuus puhuu ja tuo äänettömyyden verho luo hohdetta, jota vastoin minä hirveässä köyhyydessäni olin tuomittu kärsimään kauheita tuskia saamatta lausua julki 'minä rakastan' tai 'minä kuolen'. Oliko se lopultakaan uhrautumista? Olihan se ilo, että sain uhrata kaikki hänen vuokseen, jo sinänsä suurenmoinen vastalahja. Kreivitär tunsi elämästäni ainoastaan jokapäiväisiä, mitättömiä tapahtumia, joihin hän kiinnitti tavatonta huomiota ja ylenmäärin nautti niistä kuullessaan. Aikaisemmin olin ollut välinpitämätön pukuni suhteen, nyt kiinnitin siihen suurempaa huomiota kuin omaan itseeni. Jos minun olisi täytynyt valita joko ruumiillinen haavoittuminen tai hännystakin repeytyminen, en olisi hetkeäkään epäröinyt. Kuvittele olevasi minun asemassani, niin voit hyvin ymmärtää ajatusteni riehunnan ja yhä kiihtyvän raivoni, joka yltyi sitä kovemmaksi, kuta kauemmas ehdin, ja jota liikkeelläolo puolestaan myös kiihotti. Tunsin jonkinlaista helvetillistä riemua tietäessäni kärsimysteni saavuttaneen huippunsa. Toivoin voivani tulkita nuo äskeiset tuskanhetket onnen enteeksi. Mutta kärsimysten mittahan on ehtymätön!
"Asuntoni ovi oli raollaan, ja ikkunaluukkujen sydämen muotoisista rei'istä tuikki valo kadulle. Pauline ja hänen äitinsä keskustelivat minua odottaessaan. Kuulin nimeäni mainittavan ja jäin kuuntelemaan.
"'Pidän Raphaëlista enemmän kuin numero seitsemästä! Hänen vaaleiden hiustensa väri on niin kaunis! Eikö sinunkin mielestäsi hänen äänessään ole jotakin, mikä ihan liikuttaa sydäntä? Ja vaikka hän on niin ylpeän näköinen, hän on silti kovin hyvä. Ja miten hienostunut hänen käytöksensä on! Hän on todella miellyttävä! Varmaankin kaikki naiset ovat häneen ihastuneet.'
"'Sinähän puhut kuin olisit häneen rakastunut'", huomautti siihen rouva Gaudin.
"'Joutavia! Rakastan häntä kuin veljeä', vastasi tyttö nauraen. 'Olisin todellakin kiittämätön, jollen tuntisi ystävyyttä häntä kohtaan! Hänhän on minulle opettanut soittoa, piirustusta, kielioppia, toisin sanoen kaiken, mitä nyt osaan. Mutta sinä, äitikulta, et näy huomaavankaan edistysaskeliani. Pian olen niin oppinut, että jonkin ajan kuluttua kykenen antamaan tunteja, ja silloin meillä on varaa pitää palvelijaa.'
"Vetäydyin hiljakseen pois ja hiukan kolisteltuani astuin huoneeseen ottaakseni lamppuni, jonka Pauline tahtoi sytyttää. Tuo lapsiraukka kaatoi tuskialievittävää palsamia haavoihini. Hänen lapsellinen ylistyksensä antoi minulle taas hiukan elämänhalua. Olin vailla itseluottamusta, todella myötämielisen arvostelun tarpeessa. Uudistunut elämänhaluni sai vielä virikettä tunnelmasta, joka täällä yllätti. Tuntui kuin en olisi vielä kertaakaan ennen syventynyt katselemaan näkyä, joka niin monesti oli ollut silmieni edessä, äitiä ja tytärtä tuossa huoneessa. Edessäni oli todellinen elämä kaikessa herttaisessa vaatimattomuudessaan, täydellinen flaamilaisen mestarin ihastuttava maalaus. Äiti istui puoleksi sammuneen hiiloksen ääressä sukkaa kutoen, huulilla lempeä hymy, ja tytär maalasi kuvioita tulenvarjostimeen. Pienellä pöydällä olevat värit ja siveltimet korostivat tunnelmaa. Pauline'in sytyttäessä lamppuani valo sattui hänen kalpeihin kasvoihinsa. Hirvittävän intohimon kahleissa on miehen täytynyt olla, kun ei ole ymmärtänyt ihailla hänen melkein läpikuultavia, ruusunhohteisia käsiään, ihanteellista päätään ja neitseellistä asennettaan. Yö ja hiljaisuus korostivat tunnelmaa tässä rauhallisessa huoneessa, jossa valvottiin ja tehtiin työtä. Iloisin mielin he ahersivat aamusta iltaan, ja heidän olemuksestaan kuvastui kristityn ylevämielistä kohtaloon alistumista. Ja heidän ympäristössään vallitsi sama rauhantunne kuin heissä itsessään. Fedoran palatsin upeus oli kylmää, se herätti mielessä huonoja ajatuksia, jota vastoin nöyrästi kannettu köyhyys ja luontainen hyvyys lämmittivät sydäntäni. Ehkä myöskin loistelias ympäristö vaikutti minuun nöyryyttävästi, kun taas näiden kahden naisen läheisyys, vuosien tummentama huone, vaatimattomien, hyvänsuopien ihmisten seura tyydytti ja rauhoitti, varsinkin kun saatoin esiintyä tavallaan suojelijana, mikä on hyvin mieluista. Tullessani Pauline'in lähelle tämä loi minuun melkein äidillisen silmäyksen ja huudahti, pannessaan vapisevin käsin lampun pois:
"'Hyvä luoja, kuinka kalpea te olette! Voi sentään, hänhän on ihan läpimärkä! Äiti kuivaa vaatteenne... Herra Raphaël', jatkoi hän hetkisen vaitioltuaan, 'maitohan on teidän mieliruokaanne? Tänä iltana meillä on hiukan maitoa. Odottakaa hetkinen! Tahdottehan sitä maistaa?'
"Ketteränä kuin kissanpoika hän sieppasi maitoa täynnä olevan posliinikulhon ja herttaisen näköisenä sitä edessäni pitäen tarjosi sitä minulle. Olin epätietoinen, mitä tehdä?
"'Ettekö tahdokaan?' kysyi hän muuttuneella äänellä.
"Olimme kumpikin omalla tavallamme ylpeitä, ymmärsimme toisiamme. Pauline näytti kärsivän köyhyydestään ja moitti minua ylpeydestäni. En voinut vastustaa. Maito oli luultavasti hänen huomenaamuinen eineensä, ja kuitenkin otin sen vastaan. Tyttöraukka koetti salata iloansa, mutta siitä huolimatta hänen silmänsä säteilivät.
"'Olin kyllä tämän tarpeessa', myönsin istuutuessani. (Tytön otsalla kuvastui murheellinen levottomuus.) Muistatteko, Pauline, sitä kohtaa Bossuet'ssä, missä hän kertoo, kuinka Jumala palkitsee lasillisen vettä, jonka olemme janoiselle antaneet, runsaamminkin kuin sodassa saadun voiton?'
"'Kyllä muistan.'
"'Ja hänen povensa sykki kuin lapsen käsissä olevan pikkulinnun rinta.'
"'Ja nyt, kun luultavasti piakkoin lähden pois luotanne', jatkoin voimatta täysin salata liikutustani, 'sallikaa minun osoittaa kiitollisuuttani teille molemmille, äidillenne ja teille itsellenne, kaikesta siitä huolenpidosta, jota olen saanut osakseni.'
"'No, no, ei puhuta sellaisesta', sanoi hän nauraen.
"Mutta hänen naurunsa oli surullinen, se koski minuun.
"'Pianoni', jatkoin sitten ikään kuin en olisi kuullutkaan hänen sanojaan, 'on Erard'in parhaimpia. Tahdon antaa sen teille. Suostuttehan siihen? Tehkää se ilman muuta, sillä totta puhuen en voi ottaa sitä mukaani sille matkalle, jolle aion lähteä.'
"Naiset huomasivat näihin sanoihin liittyvän surumielisyyden; he tuntuivat ymmärtävän minua ja katsoivat minuun säikähtyneinä ja kysyvinä. Hienon maailman kylmistä seurapiireistä olin hakenut ystävyyttä, jonka nyt olin löytänyt, joka oli todellista, välitöntä, lämmintä ja luultavasti myös kestävää.
"'Ei pidä olla niin raskaalla mielellä', sanoi äiti. 'Jääkää luoksemme! Mieheni on tällä hetkellä kotimatkalla. Nyt illalla, kun luin Johanneksen Evankeliumia, Pauline riiputti sormistaan Raamattuun kiinnitettyä avainta, ja avain kääntyi. Se oli meille merkki, että Gaudin voi hyvin ja että hänellä on ollut menestystä. Pauline kysyi sitten avaimelta teidän ja numero seitsemässä asuvan nuoren miehen kohtaloa. Ainoastaan teille avain liikahti. Me kaikki tulemme vielä rikkaiksi. Gaudin palaa miljoonien omistajana. Olen nähnyt unen, että hän oli laivassa, joka oli täynnä käärmeitä. Kaikeksi onneksi vesi oli hyvin sekaista, mikä merkitsee kultaa ja merentakaisten maiden jalokiviä!'
"Nuo ystävälliset, joskin merkityksettömät sanat, jotka olivat kuin lapsen tuskia lieventävä tuutulaulu, rauhoittivat minua jossakin määrin. Tuon kunnon naisen äänessä ja katseessa oli lämmittävää sydämellisyyttä. Pauline oli äitiään tarkkanäköisempi; hän tutki minua levottomana, ja hänen viisaat silmänsä näyttivät arvaavan, että minulla oli kärsimyksiä. Päätäni nyökäten kiitin äitiä ja tytärtä ja kiiruhdin huoneeseeni peläten, että heltyisin liiaksi. Päästyäni yksinäisyyteen paneuduin onnettomana levolle. Synkkä mielikuvitus loihti ilmoille tuhansia mielettömiä suunnitelmia ja saneli mahdottomia päätöksiä. Kun mies kaivelee rikkauksiensa tähteitä, hän voi niistä aina löytää jotakin; minulla ei ollut edes niitäkään. Voi, rakas ystävä, kuinka helposti syytämme kurjuudessa olevia! Meidän tulisi paremmin ymmärtää kurjuuden, yhteiskunnan pahimman vihollisen, aiheuttamia kohtaloita. Missä kurjuus vallitsee, siellä ei ole enää häpeää, ei rikoksia, ei hyvettä eikä järkeä. Minäkin olin tuona hetkenä vailla ajatuskykyä, voimaton kuin nuori tyttö, joka kyyhöttää polvillaan tiikerin edessä. Mies, jolla ei ole intohimoja eikä rahoja, on oman itsensä herra, mutta kurja raukka, joka rakastaa, ei kuulu enää itselleen eikä voi ottaa itseään hengiltä. Rakkaus on jonkinlainen uskonto. Se opettaa meitä kunnioittamaan itsessämme toisen elämää ja pitää yllä toivoa, ja toivossa me jatkamme kurjaa elämäämme ja siten joudumme aina uusiintuvien kidutuksien uhreiksi. Tämä kurjuus on kurjuuksista kaikkein kurjinta. Nukahdin vihdoinkin mielessä päätös, että aamulla menen Rastignacille kertomaan Fedorasta.
"'Hei, hei?' sanoi Rastignac nähdessään minun saapuvan luokseen jo yhdeksän aikaan seuraavana aamuna. 'Arvaan kyllä, mikä sinut on tänne ajanut. Fedora on tietysti antanut sinulle matkapassit. Jotkut hyväntahtoiset sielut, jotka ovat kadehtineet sinun vaikutustasi kreivittäreen, ovat jo kuuluttaneet, että menette naimisiin. Herra yksin tietää, mitä hulluntöitä sinun niskoillesi on pantu ja miten kilpailijasi ovat sinua parjanneet!'
"'Nyt on kaikki minulla selvillä!' huudahdin silloin.
"Muistin kaikki loukkaavat sanani, ja nyt kreivitär tuntui mielestäni suurenmoiselta. Itse olin kurja raukka ja ansaitsin vielä suurempia kärsimyksiä. Hänen anteeksiantavassa käytöksessään näin ainoastaan rakastavan pitkämielistä hyvyyttä.
"'Älä hätäile, ei ole kiirettä', sanoi viisas gascognelainen. 'Fedora on äärettömän tarkkanäköinen, mikä ominaisuus on kaikilla itsekkäillä naisilla. Luultavasti hän on langettanut sinusta tuomionsa jo silloin, kun et ajatellut häntä muuna kuin rikkaana, loisteliaana naisena. Vaikk'et olisi puhunut hänelle sanaakaan sellaisesta, on hän kuitenkin lukenut ajatuksesi. Hän itse on niin suuri teeskentelijä, ettei teeskentely onnistu häneen nähden ollenkaan. Näyttää siltä', lisäsi hän, 'kuin olisin johtanut sinut huonoille teille. Järkensä terävyydestä ja käytöksensä hioutuneisuudesta huolimatta se nainen tuntuu olevan tavattoman häikäilemätön, kuten kaikki naiset, joiden nautinnonhalu lähtee ainoastaan aivoista. Hänestä on onni samaa kuin hyvinvointi ja seuraelämän huvitukset. Rakkaus on hänelle ainoastaan välikappale. Hän tahtoo tehdä sinut ensiksi onnettomaksi ja sitten nöyrimmäksi palvelijakseen...'
"Rastignac puhui kuuroille korville. Keskeytin hänet ja aloin iloisena kuvailla rahallista asemaani.
"'Eilen illalla', vastasi hän, minulla oli huono onni, menetin kaikki rahani. Ilman tuota kirottua seikkaa olisin ollut valmis jakamaan kanssasi kukkaroni sisällön. Mutta lähdetään kahvilaan aamiaiselle, ehkä osterit antavat meille hyviä neuvoja.'
"Hän pukeutui ja käski tuomaan tilbury-rattaansa portaiden eteen. Kuin upporikkaat ajoimme Café de Paris'hin ja käyttäydyimme kopeasti kuin olemattomilla rikkauksillaan elävät uhkarohkeat keinottelijat. Tuon gascognelaisveitikan luonteva, varma arvokkuus hämmästytti minua. Kun olimme ehtineet kahviin päätettyämme yhteisymmärryksessä nautitun herkullisen aterian, sanoi Rastignac, joka oli koko ajan nyökännyt tervehdyksiä käytökseltään yhtä moitteettomille ja hienosti pukeutuneille nuorille miehille kuin hän itsekin, nähdessään uuden keikarin tulevan sisään:
"'Tuossa on mies, jota tarvitset.'
"Ja hän viittasi puheilleen tuota hienosti pukeutunutta herrasmiestä, joka näytti etsivän sopivaa pöytää.
"'Tuo velikulta', kuiskasi Rastignac korvaani, 'on saanut kunniamerkkejä siitä, että on julkaissut teoksia, joita itse ei ymmärrä. Hän on kemisti, historioitsija, romaanienkirjoittaja, sanomalehtimies. Hän perii neljänneksen, kolmanneksen, vieläpä puoletkin näytelmistä, joiden lukua en tiedäkään, ja on tyhmä kuin Don Miguelin muuli. Hän ei ole henkilö, vaan nimi tai nimilippu, jonka yleisö hyvin tuntee. Ja hän pitää visusti varansa, ettei mene huoneeseen, jonka ovenkamanaan on kirjoitettu: Täällä saa jokainen itse kirjoittaa. Hän voi panna vaikka Kongressin tanssimaan pillinsä mukaan. Sanalla sanoen, hän on moraalinen sekasikiö, ei täysin rehellinen eikä täydellinen roistokaan. Hyss! hyss! Hänellä on hyvä yhteiskunnallinen asema, ja mitäpä muuta tarvitaankaan. Käy kunnianarvoisesta miehestä maailman silmissä.'
"'Hauska tavata teitä, arvossapidetty ja kunnioitettu ystävä! Kuinka Teidän Älyllisyytenne voi?' virkkoi Rastignac vieraalle tämän istuutuessa viereiseen pöytään.
"'En paremmin enkä huonommin. Olen nääntyä työtaakkani alle. Parhaillaan olen kerännyt aineistoa hyvin kiinnostavaa muistelmateosta varten, mutta en tiedä, kenelle antaisin tehtäväksi sen kirjoittamisen. Se asia huolettaa minua kovasti. Täytyisi pitää kiirettä, sillä muistelmakirjallisuus joutuu pian pois muodista.'
"'Koskevatko muistelmat nykyaikaa, menneisyyttä, hovia vai mitä?'
"'Kaulakorujuttua.'
"'Voi ihmeiden ihmettä!' sanoi Rastignac minulle nauraen.
"Ja jatkoi sitten kääntyen liikemiehen puoleen:
"'Herra de Valentin' – hän viittasi kädellään minuun – 'on parhaita ystäviäni, ja voin esittää hänet teille tulevana kirjailija-kuuluisuutena. Hänellä oli täti, joka oli hyvin suosittu hovissa, markiisitar, ja kahden vuoden ajan hän on itse kirjoittanut rojalistista Vallankumouksen historiaa.'
"Puhuen sitten tuon erikoisen liikemiehen korvaan hän lisäsi:
"'Hän on hyvin lahjakas mies, mutta saamaton. Hän pystyy kirjoittamaan teille muistelmat, tätinsä kirjoittamina, viidestäsadasta frangista kunkin osan.'
"'Käy päinsä, sanoi toinen ja korjasi kaulanauhaansa. 'Vahtimestari, missä osterit viipyvät?'
"'Mutta teidän on maksettava sitä paitsi minulle viisisataa frangia vaivanpalkkiota ja hänelle on maksettava etukäteen palkkio ensimmäisestä', jatkoi Rastignac.
"'Ei, ei! Ennakkomaksuna en anna kuin kaksisataaviisikymmentä, jotta olisin varma käsikirjoituksen pikaisesta valmistumisesta.'
"Rastignac toisti minulle tämän kauppaakoskevan keskustelun hiljaisella äänellä ja vastasi sitten, kysymättä mielipidettäni:
"'Asia on sovittu. Milloin voimme tulla teitä katsomaan ja päättämään kaupat?'
"'Tulkaa tänne syömään päivällistä kello seitsemän huomenillalla.'
"Me nousimme. Rastignac heitti vahtimestarille rahaa, pisti laskun taskuunsa, ja menimme ulos. Olin perin hämmästynyt nähdessäni, kuinka huolettoman kevytmielisesti hän myi kunnioitettavan tätini, markiisitar de Montbauronin, kunnian.
"'Mieluummin matkustan Brasiliaan ja opetan siellä intiaaneille algebraa, josta muuten en tiedä rahtuakaan, kuin rupean häpäisemään sukuani.'
"Rastignac keskeytti minut remahtaen nauruun.
"'Oletko hölmö! Ota ensiksi ne kaksisataaviisikymmentä frangia ja kirjoita muistelmat. Kun ne ovat valmiit, sinä tietysti kieltäydyt panemasta tätisi nimeä niiden alle, senkin tomppeli. Mestauslavalla kuollut markiisitar de Montbauron käsityökoreineen, maineineen, kauneuksineen, ihomaaleineen ja tohveleineen on toki paljon arvokkaampi kuin kuusisataa frangia. Jollei kustantaja tahdo maksaa tädistäsi täyttä arvoa, hän aina löytää jonkun Vanhan aatelismiehen tai kurjuudessa elävän kreivittären, joka on valmis panemaan nimensä niiden alle.'
"'Voi, voi!' huudahdin; 'miksi ollenkaan lähdin ullakkoloukostani, missä vallitsi hyveellisyys? Maailma on täynnä inhottavaa, likaista valheellisuutta!'
"'Se on selvää', vastasi Rastignac. 'Tässä kaikessa on runoutta, ja lisäksi se tuottaa tuloja! Sinä olet täydellinen lapsi. Kuulehan: muistelmista puhuen, ne arvostelee yleisö, ja kustantaja taas on saanut taistella kirjakauppiaiden kanssa kokonaista kahdeksan vuotta, ja hänellä on siitä raskaat kokemukset. Kun vertaa, miten epätasaisesti tuosta kirjasta johtuva työ ja vaiva on jaettu teidän kesken, niin onhan sinun rahasi helpommin ansaittua kuin hänen. Sinulle merkitsee viisisataa frangia enemmän kuin hänelle tuhat. Ala laskettaa! Sinä kyllä pystyt kirjoittamaan historiallisia muistelmia, vieläpä ihan taideteoksiakin, jos siksi tulee. Kirjoittihan Diderot'kin kuusi nuhdesaarnaansa viidestäsadasta frangista.'
"'Tietysti minun on ryhdyttävä työhön', sanoin liikuttuneena, 'sehän on suoranainen välttämättömyys. Kuinka kiitollinen olenkaan sinulle kaikesta tästä, ystävä hyvä! Viisisatasen omistajana olen rikas...'
"'Rikkaampi kuin luuletkaan', vastasi hän nauraen. 'Jos Finot antaa minulle välittäjäpalkkion, voit kai arvata, että sekin on sinun. Menkäämme Boulogne'in metsään, siellä varmasti näemme kreivittären, ja näytän sinulle sievän, pikku lesken, jonka kanssa aion mennä naimisiin. Kerrassaan ihastuttava nainen, elsassitar, hiukan lihavahko. Lukee Kantia, Schilleriä, Jean-Paulia ja suuret määrät 'vetisiä' kirjoja. Hän on saanut hullunkurisen päähänpiston: hän tahtoo aina tietää minun mielipiteeni. Ja minun täytyy olla ymmärtävinäni saksalaisten tunteellisuutta ja heidän balladejaan, vaikka lääkärit ovat minua ankarasti kieltäneet sellaisia rohtoja käyttämästä. En vielä ole saanut häntä vieroitetuksi kirjallisuusinnostuksestaan, ja Goetheä lukiessaan hänen kyyneltulvansa on aivan hirvittävä, ja minunkin täytyy hiukan pusertaa itkua miellyttääkseni häntä, sillä hänellä on, hyvä ystävä, viidenkymmenentuhannen livre'in vuotuiset tulot ja sievimmät jalat ja kädet, mitä maa päällään kantaa. Jos hän vielä oppisi lausumaan mon ange, mon anche'in asemesta ja brouiller eikä proulier, hän olisi naisena täydellinen!'
"Näimme kreivittären loistavan kauniina loisteliaissa ajoneuvoissa. Tuo keimailija tervehti meitä mitä sydämellisimmin ja soi minulle hymyn, joka oli mielestäni jumalallinen, ja josta puhui rakkaus. Oi kuinka onnellinen olin! Luulin hänen minua rakastavan, minulla oli rahaa, ja rinnassani paloi rakkauden tuli! Hyvästi köyhyys ja kurjuus! Tuntui niin kevyeltä, olin iloinen ja kaikkeen tyytyväinen, ystäväni rakastettukin näytti niin miellyttävältä. Puissa, ilmassa, taivaassa, kaikkialla luonnossa näytti kuvastuvan Fedoran hymy. Palatessamme pitkin Champs Elysées'tä kävimme Rastignacin hattukauppiaan ja räätälin luona. Kaulakorujutun ansiosta saatoin nyt siirtyä surkuteltavasta rauhanajasta sotakannalle, alkaessani pelottomasti kilpailla aistikkuudessa ja viehättävyydessä Fedoran ympärillä häärivien nuorten miesten kanssa. Palasin asuntooni ja suljettuani oven jäin rauhallisen näköisenä ullakkoikkunani ääreen. Sanoin ikuisiksi ajoiksi hyvästit katoilleni. Elin tulevaisuudessa, loihdin eteeni kuvan elämästäni rakkauksineen ja riemuineen. Kuinka myrskyistä se on saattanutkaan olla ullakkokomeron neljän seinän sisällä! Ihmissielu on kuin haltijatar, joka taikasauvallaan tekee oljesta timantin ja loihtii esiin tarulinnoja yhtä helposti kuin lämmin päivänpaiste kukkasia kedolle... Seuraavana päivänä, noin puolenpäivän tienoissa, Pauline naputti hiljaa ovelleni ja toi minulle – arvaapas mitä? – kirjeen Fedoralta. Kreivitär pyysi minua tulemaan Luxembourg-puistoon, jotta sieltä lähtisin hänen kanssaan Kasvitieteelliseen Puutarhaan ja Museoon.
"'Kirjeen tuoja odottaa vastausta', sanoi hän minulle hetken kuluttua.'
"Hätäisesti kyhäsin kiitoskirjeen, jonka Pauline vei mennessään. Pukeuduin. Juuri kun olin valmis ja tunsin olevani itseeni hyvin tyytyväinen, juolahti äkkiä mieleeni outo ajatus, ja kylmä väristys karsi koko ruumistani:
"'Tuleeko Fedora sinne hevosella vai jalkaisin? Saammeko sadetta vai kauniin ilman?... Mutta', tuumin itsekseni, 'ei asia siitä muutu, käveleekö hän vai ajaa, naisen oikkuja ei koskaan voi ennakolta arvata. Hänellä ei tietysti ole rahaa mukanaan, ja jos hän näkee hauskan näköisen kirjavarääsyisen savoijilaispojan, hän tahtoo tälle antaa viisifrangisen.'
"Minulla ei ollut rahan nimellistäkään, ja vasta illalla oli määrä sitä saada. Kuinka usein moni runoilija onkaan saanut kalliisti maksaa työllään ja menojen supistamisella nuoruusvuosiensa intohimojen kuohunnan! Asemani oli kiusallinen. Tuhannet ajatukset tulivat mieleeni ja tuottivat pistävää tuskaa kuin tikarin pistos. Tutkin taivasta, se näytti epävarmalta. Pahimmassa tapauksessa olisin voinut vuokrata vaunut iltaan saakka. Mutta silloin olisi suurta onneani koko ajan häirinnyt pelko, etten illalla tapaisikaan Finot'ta. En tuntenut itseäni kyllin vahvaksi kestämään tällaista epävarmuutta, iloni siitä häiriytymättä. Vaikka hyvin tiesin, etten löytäisi mitään, aloin kuitenkin etsiä rahaa huoneen joka sopesta, vieläpä vanhoista kengistä ja patjoistakin. Kuumeisen hermostuneena tuijotin huonekaluihini, jotka kaikki olin kääntänyt nurin. Voitko ymmärtää rajatonta iloani, kun avatessani ainakin seitsemättä kertaa toivottoman välinpitämättömänä kirjoituspöytäni laatikkoa näin sivulautaa vasten viekkaasti kätkeytyneen viisifrangisen, joka jalona ja kirkkaana loisti kuin nouseva tähti? Vaatimatta sitä sen enempää tilille äänettömyydestään ja kovasydämisyydestään, kun oli haettanut itseään niin kauan, suutelin sitä kuin uskollista onnettomuustoveria konsanaan ja huusin ilosta, mikä kuului ulos saakka. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Pauline'in kalpeana seisovan ovella.
"'Luulin, että olitte loukannut itsenne', sanoi hän säikähtyneen näköisenä. 'Kirjeentuoja... (Hän keskeytti. Näytti kuin hänen henkensä olisi salpautunut.) Äiti maksoi hänelle', sai hän vihdoin sanotuksi.
"Sitten hän juoksi tiehensä iloisena ja vallattomana. Tyttö raukka! Toivoin hänelle omaa onneani. Tuona hetkenä tuntui kuin olisin kätkenyt sydämeeni koko maailman ilot. Mieleni teki palauttaa niistä osa iloa vaille jääneille onnettomille, sillä minusta tuntui kuin olisin ryöstänyt ne kaikki itselleni. Melkein aina aavistaessamme vastoinkäymisiä ne käyvät toteen: kreivitär oli lähettänyt vaununsa pois. Hänellä, kuten kaikilla kauniilla naisilla, oli oikkunsa, joita hän ei aina itsekään ymmärtänyt, ja tällä kertaa hän oli saanut päähänsä kulkea jalkaisin Luxembourg-puistosta bulevardeja pitkin Kasvitieteelliseen Puutarhaan.
"'Näyttää siltä kuin tulisi sade', sanoin hänelle.
"Vastaanväittäminen näytti häntä huvittavan. Kulkiessamme puiston läpi oli ilma vielä kaunis, mutta sieltä ulos tullessamme putoili jo suuria pisaroita synkästä pilvestä, jonka uhkaavaa lähestymistä olin levottomana tarkannut. Täytyi ottaa hevonen. Bulevardeille saapuessamme taivas oli jälleen kirkas. Museon luona olisin maksanut ajurin, mutta kreivitär tahtoi, että hän jäisi odottamaan. Olin kiusallisessa asemassa. Kun sitten keskustelin hänen kanssaan, koettaen salata riemuani, joka varmasti näkyi kasvoistani ja ilmeni typeränä hymynä, käyskennellessäni puiston lehtevillä käytävillä hänen nojatessaan käsivarteeni, elämäni oli kuin kaunista satua, unennäköä keskellä kirkasta päivää. Hänen liikkeissään, joko hän käveli tai pysähtyi, ei ollut mitään hellää ja hyväilevää, vaikka hän tekeytyikin sellaiseksi. Etsin sopusointua, ymmärtämystä – hän ajatteli vain itseään. Hänessä oli jotakin särmikästä ja oikullista. Sieluttoman naisen eleistäkin puuttuu hivelevä sulo. Askelemme ja ajatuksemme kulkivat eri teitä. Kielestämme puuttuu sanoja, joilla voisimme kouraantuntuvasti kuvata kahden olennon välistä epäsointua, sillä emme ole vielä tottuneet näkemään sielunelämän ja ulkonaisen esiintymisen yhteenkuuluvaisuutta. Tällainen ilmiö on vaistoilla tajuttava, sitä ei voi sanoin esittää.
"'Tulisen intohimoni vallassa', jatkoi Raphaël kertomustaan oltuaan lyhyen hetken vaiti, ja tahtoen ikäänkuin vastata omiin huomautuksiinsa, 'en tietystikään tutkiskellut tilannetta enkä tehnyt havaintojani, en eritellyt onneani, en lukenut sydämeni lyöntejä kuten saituri, joka tutkii ja punnitsee kultaharkkojaan. Kaukana siitä! Nyt vasta, kun elämänkokemus on minulle valaissut silloisten tapausten surkeuden, on kaikki edessäni kuin haaksirikkoutuneen laivan sirpaleet, jotka ovat kauniilla ilmalla myrskyn jälkeen ajautuneet rannalle.'
"'Voitte tehdä minulle suuren palveluksen', sanoi kreivitär silmissään epäröivä ilme. 'Nyt, kun kerran olen teille uskonut rakkautta kohtaan tuntemani vastenmielisyyden, voin vapaammin puhtaan ystävyyden nimessä pyytää teiltä pientä palvelusta. Ja eiköhän teilläkin ole nyt enemmän syytä tehdä minulle vastapalvelus?' kysyi hän nauraen.
"Katselin häntä tuntien tuskaa. Minä en ollut hänelle mitään, hänen käytöksensä oli kylmää liehakoimista. Hän näytteli osaansa kuin täydellinen näyttelijä. Ja sitten, aivan odottamatta, hänen äänensävynsä, katseensa, yksi ainoa sana herättivät uudelleen kaikki toiveeni eloon. Silmistäni loistava rakkauden tuli ei muuttanut laisinkaan hänen metallinhohtoisten tiikerinsilmiensä kirkkautta. Tuona hetkenä häntä inhosin.
"'Navarran herttuan suosiollinen avunanto', jatkoi hän mitä mielistelevimmällä äänellä, 'olisi hyvin tehokas ja vaikuttava keino, jotta saataisiin eräs Venäjällä kaikkivaltias henkilö välittäjäksi omaisuuttani ja yhteiskunnallista asemaani koskevissa asioissa ja avioliitolleni tsaarin hyväksyminen. Navarran herttuahan on serkkunne? Hänen kirjeensä varmasti tehoaisi.'
"'Olen käytettävissänne. Käskekää.'
"'Kuinka rakastettava olettekaan!' ihasteli hän tarttuen käteeni! 'Tulkaa luokseni päivälliselle, niin kerron teille kaikki kuin rippi-isälleni.'
"Siis tämä nainen, joka oli niin varovainen ja vaitelias, ettei ollut vielä kenellekään puhunut sanaakaan asioistaan, aikoi pyytää minun neuvoani.
"'Oi kuinka mieluinen minulle onkaan tämä vaitiolonlupaus, johon minut olette velvoittanut! Haluaisin joutua vielä kovemmalle koetukselle!' huudahdin innokkaasti.
"Tuona hetkenä päihtynyt katseeni otettiin vastaan, eikä hän kieltäytynyt olemasta ihailuni kohteena, – hän siis kuitenkin rakasti minua! Saavuimme hänen kotiinsa. Kaikeksi onneksi kukkaroni sisältö riitti ajurin maksamiseen. Vietin ihanan päivän hänen seurassaan. Ensimmäistä kertaa sain nyt näin olla kahden hänen kanssaan. Tähän saakka olivat toiset vieraat, hänen tavaton kohteliaisuutensa ja kylmähkö käytöksensä aina pitäneet meitä toisistamme loitolla, yksinpä loistavilla päivälliskutsuillakin. Mutta nyt tunsin kuin olisin asunut hänen kattonsa alla, sanalla sanoen, kuin hän olisi ollut omani. Vilkas mielikuvitukseni raivasi tieltä esteet, järjesti elämän toivomusteni mukaiseksi ja upotti minut onnelliseen rakkaudenhekumaan. Pitäen itseäni jo hänen puolisonaan katselin ihastuneena hänen pikku hommiaan. Tunsin onnea jo siitäkin, kun näin hänen riisuvan yltään hattunsa ja hartiahuivinsa. Hetkiseksi hän jätti minut yksin ja palasi hiukset uudelleen järjestettyinä, ihastuttavana. Hän oli pukeutunut noin kauniisti minun vuokseni! Päivällisellä hän oli minua kohtaan mitä huomaavaisin ja osoitti ystävällisyyttään lukemattomin eri tavoin, jotka sinänsä eivät olleet mitään, mutta minulle kuin puoli elämääni. Istuessamme kahden räiskyvän takkavalkean ääressä silkkipieluksilla, mitä kauneimpia itämaisia loistoesineitä ympärillämme, nähdessäni tuossa käden ulottuvilla naisen, jonka kuulu kauneus oli saanut niin monen sydämen sykähtelemään, naisen, joka oli niin vaikeasti valloitettavissa, joka minulle puhui ja minua mielisteli, hekumallinen onneni kasvoi melkein kidutukseksi. Suureksi harmikseni muistin, että minun olisi pitänyt päättää tärkeä asia, ja halusin lähteä edellisenä päivänä sovitulle kohtauspaikalle.
"'Mitä! Nytkö jo?' pahoitteli hän nähdessään minun ottavan hattuni.
"Hän siis rakasti minua. Niin ainakin luulin kuullessani, kuinka hyväilevällä äänellä nuo sanat lausuttiin. Pidentääkseni noita ihania onnenhetkiä hänen läheisyydessään olisin ollut valmis antamaan kaksi vuotta elämästäni jokaisesta tunnista, jonka hän minulle soi. Onneni tuntui sitä suuremmalta, kuta raskaampi rahallinen vahinkoni oli. Puolen yön aikaan hän salli minun lähteä. Jo aamulla kaduin liian suurta innostustani ja pelkäsin menettäneeni muistelmien kirjoittamisen mahdollisuuden, mikä nyt mielestäni näytti suuriarvoiselta asialta. Kiiruhdin Rastignacin luo, ja menimme sitten yhdessä tapaamaan tulevaa työnantajaani, jonka tapasimme pukeutumishankkeissa. Finot luki minulle välikirjan, jossa ei mainittu sanaakaan tädistäni, ja kun se oli allekirjoitettu, hän antoi minulle kaksisataaviisikymmentä frangia. Söimme sitten aamiaista kolmisin. Maksettuani uuden hattuni, kuusikymmentä päivällislippua á puolitoista frangia ja pikku velkani, minulle jäi vielä tähteeksi hiukan yli kolmekymmentä frangia. Kaikki elämänvaikeudet olivat poissa muutamiksi päiviksi. Jos olisin noudattanut Rastignacin neuvoa, olisin voinut hankkia itselleni rahaa ilman muuta noudattamalla englantilaista menettelytapaa. Minun olisi muka ollut saatava luottoa pankista ja tehtävä velkoja ylläpitääkseni niiden avulla pankkiluottoani. Hänen sanojensa mukaan tulevaisuus oli varmin ja suuriarvoisin kaikista pääomista. Pannen tulevat ansiomahdollisuudet velkojeni pantiksi tein pukutilaukset hänen räätäliltään, joka oli taiteilija alallaan ja ymmärsi nuoria miehiä, niin ettei saatavien periminen tullut kysymykseenkään ennen naimisiinmenoani. Tuosta päivästä lähtien heitin hyvästit luostarimaiselle, työteliäälle elämälle, jota olin viettänyt lähes kolmen vuoden ajan. Olin usein nähty vieras Fedoran luona; tein parhaani voittaakseni hienolla esiintymiselläni hänen seurapiiriinsä kuuluvat itserakkaat keikarit. Se luulo, että olin päässyt eroon puutteesta ja kurjuudesta, teki minut iloiseksi ja vapaaksi; nujersin kilpailijani ja kävin miehestä, joka pystyy herättämään ihastusta ja jonka lumousvoimaa ei kukaan voi vastustaa. Kuitenkin moni irvihammas sanoi minusta: 'Noin teräväjärkisellä nuorukaisella ei mahda olla lemmenliekkejä muualla kuin päässä!' Heidän hyväntahtoinen minun henkevyyteni ihailu tapahtui tunteellisuuteni kustannuksella. 'Kuinka onnellinen hän mahtaneekaan olla, kun ei tunne rakkautta!' huudahtelivat he. 'Rakastuneena hän ei voisi olla noin vilkas ja iloinen! Ja kuitenkin olin Fedoran läheisyydessä kovin avuton ja typerä, kuten rakastuneet ainakin. Ollessani kahden kesken hänen kanssaan en tahtonut keksiä mitään puheenaihetta, ja jos puhuin, se oli useinkin rakkauden halveksimista. Olin surullisen-iloinen kuten hylätty ihailija, joka yrittää peittää katkeraa pettymystään. Tahdoin tehdä itseni välttämättömäksi hänen elämälleen, onnelleen ja itserakkaudelleen. Olin hänen orjansa, hänen määräystensä nöyrä toimeenpanija. Tuhlattuani kokonaiset päiväkaudet tällä tavoin palasin yöksi kotiini tekemään työtä, ja ainoastaan aamuisin nukuin pari, kolme tuntia. Mutta kun en tahtonut käyttää hyväkseni Rastignacin suosittelemaa englantilaista menettelytapaa, olin pian rahattomana. Silloin taas, ystävä hyvä, alkoi entinen surkeus. Olin rahaton keikari ja toivottomasti rakastunut, ja minun oli salattava onnettomuuteni valheellisella ulkonaisella loisteliaisuudella. Mutta kaikesta tästä johtuvat kärsimykset tuntuivat nyt lievemmiltä entisiin verrattuina. Olin jo niihin tottunut. Usein oli salongeissa tarjottu tee muutamine leivoksineen ainoana ravintonani. Kreivittären silloin tällöin tarjoamat ylelliset päivälliset pitivät minua yllä väliin kaksikin päivää. Käytin yhä kaiken aikani, taitoni ja tietoni Fedoran umpimielisen luonteen tutkimiseen. Tähän saakka toivo ja epätoivo vuorottelivat sielussani. Toisin ajoin hän oli mielestäni rakastettavin nainen maan päällä, toisinaan taas kaikkein kylmin ja tunteettomin olento. Tällainen onnen ja tuskan vaihtelu kävi lopulta sietämättömäksi, ja aloin etsiä loppuratkaisua tässä hirvittävässä taistelussa koettamalla kuolettaa rinnastani rakkauden. Toisinaan kamalat aavistukset näkyivät toteutuvan, ja näin selvästi kuilun, joka oli välillämme. Kreivitär paljasti sen varsin usein. En vielä kertaakaan ollut nähnyt kyyneliä hänen silmissään, teatterissakin hän kylmästi nauraen katseli liikuttavia kohtauksia. Kaiken tunteellisuuden hän kätki sisimpäänsä, toisen onni ja onnettomuus eivät häntä liikuttaneet. Minuun nähden hän pelasi omaa peliänsä. Onnellisena voidessani tehdä uhrauksia hänen vuokseen olin nöyryyttänyt itseni niin, että menin käymään sukulaiseni Navarran herttuan luona. Tämä oli itsekäs mies ja häpesi minua, joka olin köyhä. Tietäessään tehneensä vääryyttä minua kohtaan hän melkein vihasi minua. Minut otettiin vastaan kylmän kohteliaasti, mikä tuntui loukkaavalta. Siitä huolimatta tunsin häntä kohtaan sääliä nähdessäni, miten epävarma hänen katseensa oli. Tuntui nololta nähdä tuollaista mitättömyyttä kaiken mahtavuuden keskellä ja köyhyyttä, joka oli rikkauden ympäröimänä. Hän alkoi kertoa tavattomista vahingoista, joita kolmen prosentin korko oli hänelle aiheuttanut. Mainitsin hänelle sitten asian, jonka vuoksi olin tullut hänen luoksensa. Silloin hänen jäätävä kylmyytensä vähitellen muuttui sydämellisyydeksi, mikä minusta tuntui vastenmieliseltä. No niin, ystävä hyvä, hän oli valmis itse tulemaan kreivittären luo, ja siellä hän sitten syrjäytti minut kokonaan. Fedoralla oli heti uudet keinonsa valmiina hurmatakseen ja lumotakseen herttuan, mikä onnistuikin. Kahden kesken he sitten puhuivat asiasta, josta minä en koskaan vielä ollut saanut tietää sanaakaan. Minua oli siis käytetty ainoastaan välikappaleena. Fedora ei ollut minua näkevinäänkään, kun serkkuni oli hänen luonaan, ja hänen käytöksessään oli nyt minua kohtaan vähemmän ystävällisyyttä kuin ensi kertaa esitettäessä. Kerran hän nöyryytti minua herttuan läsnä ollessa eleellä ja katseella, joita ei voi sanoin kuvata. Lähdin talosta itkien ja suunnittelin kostoa jos jollakin tavoin, ajattelinpa jo ottaa hänet väkisin... Usein kävin hänen kanssaan Bouffons'issa: siellä hänen vieressään istuen, rakkaudesta onnellisena, katselin häntä ihaillen samalla kuin antauduin musiikin lumoihin, ja onneni tuntui sitä suuremmalta, kun rintani täyttävä rakkaus kuvastui musiikissa. Ilmasta ja näyttämöltä tulvehti rakkaus minua vastaan, mutta rakastettuni sydämestä ei sitä vuotanut. Silloin otin hänen kätensä omaani, tutkin hänen kasvojensa ilmettä ja hänen silmiään toivoen, että musiikki, joka voi yhdistää sielut, herättäisi meissäkin tunteiden sopusoinnun ja yhteensulautumisen. Mutta hänen kätensä oli mykkä eivätkä hänen silmänsä ilmaisseet mitään. Kun kasvoistani tulvehtiva sydämentuli kohtasi hänet liian voimakkaana, hän hymyili väkinäistä hymyään, asiaankuuluvaa hymyä, joka kuvastuu salonkien kaikkien muotokuvien huulilla. Hän ei kuunnellut musiikkia. Rossini'n, Cimarosan ja Zingarelli'n jumalalliset sävelet eivät herättäneet hänessä mitään tunnelmaa, eivät saaneet virkoamaan eloon muistojen elämänrunoutta. Hänen sielunsa oli eloa vailla. Fedora kävi näytöksissä ainoastaan itseään näyttääkseen. Hänen lornjettinsa siirtyi lakkaamatta aitiosta toiseen. Vaikka hän näyttikin rauhalliselta, hän oli kuitenkin levoton. Hän oli turhamaisuuden uhri: hänen aitionsa, hattunsa, vaununsa ja oma henkilönsä olivat hänelle kaikki kaikessa. Usein voi kohdata ruumiiltaan tavattoman kookkaita ihmisiä, joilla on hellä sydän karun, kovan pinnan alla, mutta hänellä oli kova sydän kauniissa, hauraassa kuoressa. Säälimätön tieteeni repi rikki verhot ja näytti minulle totuuden. Hyviin tapoihinhan kuuluu, että unohdamme itsemme toisten hyväksi, että äänessämme ja käytöksessämme ilmenee aina rakastettavuutta, että olemme toisille mieliksi tekemällä heidät tyytyväisiksi omaan itseensä, mutta Fedora ei ollut, jos kohta hänessä olikin tuollaista pinnallista hienostuneisuutta, kuitenkaan pystynyt hävittämään itsestään viimeisiä alhaisen syntyperän merkkejä. Hänen itsensäunhottaminen oli teennäistä, sulava käytös vaivoin opittua, se ei ollut hänellä luontaista, ja hänen kohteliaisuutensa oli väkinäistä, siinä oli jotakin alhaisoa muistuttavaa. Hänen hunajanmakea puheensa todisti ihailijoiden mielestä hyvyyttä, mahtipontinen liioittelu ihailtavaa innostusta. Minä yksin olin päässyt selville hänen ilveilystään ja riisunut hänen sisäisen olemuksensa yltä sitä peittävän ohkaisen kuoren, joka oli tarpeeksi paksu häikäisemään maailmaa; ja siitä lähtien herkesin olemasta hänen juoniensa sokea uhri. Nyt tunsin hänen kissamaisen sielunsa perin juurin. Kun joku narri häntä kehuskeli ja ylisteli, häpesin hänen puolestaan. Mutta kaikesta huolimatta rakastin häntä. Toivoin voivani sulattaa jään runoilijalle ominaisella rakkaudenhehkulla. Jos minun kerrankin olisi onnistunut herättää hänen sydämessään naisellista hellyyttä, jos olisin saanut hänet käsittämään antautumisen äärettömän ihanuuden, hän olisi ollut täydellinen, hänestä olisi tullut taivaan enkeli. Rakastin häntä kuin mies, rakastaja ja taiteilija, vaikka olinkin tietoinen siitä, etten koskaan saa häntä omakseni. Itserakas pohatta tai kylmä laskelmoija olisi ehkä onnistunut. Hän kun itse oli teeskentelevä ja turhamainen, olisi mahdollisesti paremmin ymmärtänyt valheellista kieltä ja antanut teeskentelijäin kietoa itsensä juonittelujen pauloihin. Ehkä kylmä ja kova mies olisi pystynyt pitämään hänet vallassaan? Sydäntäni viilsi, kun hän kerran kaikessa tietämättömyydessään paljasti itsekkyytensä. Olin säälien ajatellut häntä, kuinka hän vanhuudessaan on yksin elämässä, ilman ystävää, jolle ojentaisi kätensä ja jonka katseessa hänen oma katseensa voisi levätä. Kerran rohkenin kuvailla hänelle voimakkain värein yksinäisiä, tyhjiä ja surullisia vanhuudenpäiviä. Hukkaan eletyn elämän synkkä tulevaisuudenkuva silmiensä edessä hän lausui nuo inhottavat, kolkot sanat:
"'Onhan minulla aina rikkauteni. Kullan voimalla saattaa kyllä aina järjestää elämänsä sellaiseksi, että mukavuus ja hyvinvointi on taattu.'
"Lähdin pois aivan murtuneena ajatellessani tätä maailmaa ja sen rikkauksia ja tuota naista, ja nauroin itselleni, kun olin niin sokeasti ihaillut kaikkea tuota. Enhän minäkään tahtonut rakastaa Pauline'ia, joka oli köyhä. Eikö siis Fedorallakin ollut oikeus hylätä Raphaël, hän kun oli rikas? Omatunto on erehtymätön tuomari, jollei ihminen ole ennättänyt sitä vielä kuolettaa. 'Fedora', huusi sydämessäni sofistin ääni, 'ei rakasta ketään eikä hylkää ketään, hän on vapaa, mutta aikaisemmin hän on antautunut kullan houkuttamana. Joko rakastajana tai aviopuolisona on hänet omistanut venäläinen kreivi. Hän saa vielä kokea kiusansa elämänsä varrella! Odotahan.' Olematta hyveellinen enempää kuin turmeltunutkaan tuo nainen vietti eristäynyttä elämää sulkeutumalla kuoreensa. Oliko hän helvetissä vai paratiisissa? Tuossa oli edessäni kasmirikankaisiin pukeutunut, koruompeluksin somistautunut ongelma naisen hahmossa, ja se kiihotti kaikkia inhimillisiä tunteitani: ylpeyttä, kunnianhimoa, rakkautta, uteliaisuutta... Lieneekö ollut muodin oikku vai meitä kaikkia vaivaavan erikoisen esiintymisen halustako lienee johtunut, että erästä bulevardien varrella olevaa pikku teatteria alettiin kovasti ylistellä. Kreivitär halusi myös nähdä kovin huudossa olevaa näyttelijää, joka oli monen ihastus, ja minulla oli kunnia viedä hänet sinne kehnon ilvenäytelmän ensi-iltaan. Aitio maksoi tuskin viittä frangia, mutta en tiennyt, mistä hankkia rahat. 'Muistelmat' olivat vasta puolitiessä, sen vuoksi en uskaltanut mennä kerjäämään apua Finot'lta, ja Rastignac, kaitselmukseni, oli poissa. Ainainen rahapula turmeli koko elämäni. Kerran tullessamme ulos Bouffons'ista satoi taivaan täydeltä. Fedora tahtoi minua ottamaan hevosen, ja vaikka vakuutinkin pitäväni sateesta, haluavani kävellä ja mahdollisesti meneväni pelaamaan, ei mikään auttanut; minun oli alistuttava hänen kauniilta näyttävään ystävällisyyteensä. Hän ei tiennyt mitään köyhyydestäni, ei käsittänyt asemani kiusallisuutta eikä ymmärtänyt surullista leikinlaskuani. Silmistäni kuvastui epätoivo, mutta sitäkö hän olisi huomannut! Nuorten miesten elämä on toisten omituisten päähänpistojen vallassa! Matkan varrella täyttivät mieleni sydäntä kirvelevät ajatukset. Koetin repiä lautoja irti ajurin vaunujen lattiasta, jotta olisin voinut sitä tietä pudottautua kadulle, ja kun huomasin senkin mahdottomaksi, purskahdin hysteeriseen nauruun, sitten jäin synkän näköisenä istumaan tylsänä kuin kahlehdittu vanki. Perille saavuttuani sopersin joitakin sanoja, jolloin Pauline keskeytti minut sanoen:
"'Jollei teillä ole rahaa...'
"Hyvä ystävä! Rossinin sävelet eivät olleet mitään noihin sanoihin verrattuina. Mutta palataan Funambules'iin! Jotta olisin voinut viedä kreivittären sinne, ajattelin pantata äitini muotokuvan kultakehykset. Vaikka panttilaitos olikin mielestäni kammottava kuin vankilan portti, olisin silti mieluummin kantanut sinne oman vuoteeni kuin ruvennut keneltäkään pyytämään apua. On niin vaikea nähdä ihmisen katsetta, kun häneltä pyydetään rahaa! Usein on lainan ottaminen kunnialle käypää, ja ystävän suusta kuultu kielto haihduttaa viimeisetkin kuvitelmat. Pauline istui työssä, hänen äitinsä oli nukkumassa. Luotuani pikaisen silmäyksen vuoteeseen, jonka uutimet oli vedetty hiukan syrjään, luulin hänen olevan raskaassa unessa, sillä hänen kalpeat kasvonsa näyttivät niin rauhallisilta vuoteen päänalustalla puolipimeässä.
"'Onko teillä huolia?' kysyi Pauline laskien siveltimensä värilaatikolle.
"'Rakas lapsi, voisitte tehdä minulle suuren palveluksen', vastasin siihen.
"Nähdessäni, kuinka onnellisena hän katseli minua, tunsin väriseväni.
"'Mahtaakohan hän rakastaa minua?' ajattelin mielessäni. – 'Pauline...', jatkoin samassa ja istuuduin hänen viereensä tutkiakseni häntä. Hän luki ajatukseni jo pelkästä siitä äänensävystä, jolla hänen nimensä lausuin, loi katseensa maahan, ja häntä katsellessani luulin voivani lukea hänen ajatuksensa yhtä hyvin kuin omani, sillä hänen ilmeensä oli niin vilpitön ja puhdas.
"'Rakastatteko minua?'
"'Hiukan ... kiihkeästi ... en lainkaan!' huudahti hän.
"Hän siis ei rakastanut minua. Vallattomassa äänessä ja herttaisessa eleessä kuvastui ainoastaan nuoren tytön iloinen ja välitön kiitollisuudentunne. Puhuin hänelle sitten huolistani ja kiusallisesta asemasta, johon olin joutunut, ja pyysin häntä auttamaan.
"'Itse ette, herra Raphaël, halua sinne mennä, mutta minut lähettäisitte silti sinne!'
"Punastuin nolona; tuon lapsen arvostelu osui oikeaan. Hän otti minua kädestä, ja tuntui kuin hän olisi hyväilyllä tahtonut korjata liiaksi suorasukaisen huudahduksensa.
"'Menen kyllä mielelläni sinne', sanoi hän sitten, 'mutta luulen, että se on tarpeetonta. Tänä aamuna löysin huoneestanne pianon ja seinän välistä kaksi viiden frangin rahaa, jotka olivat sinne luiskahtaneet teidän huomaamattanne, ja panin ne kirjoituspöydällenne.'
"'Te saatte varmasti piakkoin rahaa, herra Raphaël', sanoi hyvänsuopa äiti, pistäen päänsä esiin vuodeuudinten välistä. 'Siihen mennessä voin lainata teille muutamia viisifrangisia.'
"'Oi Pauline!' huudahdin puristaen hänen kättään, 'tahtoisin olla rikas!'
"'Kaikkia vielä! Ja mitä varten?' tutkaili hän itsetietoisen näköisenä.
"Tunsin, kuinka hänen kätensä, joka vapisi omassani, vastasi jokaiseen sydämeni lyöntiin. Äkkiä hän tempasi sen pois ja alkoi tutkia minun kättäni:
"'Menette naimisiin rikkaan naisen kanssa', aloitti hän, 'mutta saatte hänestä paljon mieliharmia... Hyvä Jumala! Hän tappaa teidät. Näen sen aivan selvästi.'
"Hänen huudahduksessaan oli äidin mieletöntä luottamusta joutavanpäiväisiin ennustuksiin.
"'Olette liian herkkäuskoinen, Pauline!'
"'Ihan varmasti niin käy!' intti hän katsoen minuun kauhistuneena; 'nainen, jota rakastatte, surmaa teidät.'
"Hän sieppasi siveltimensä, kastoi sen väriin surullisen näköisenä eikä katsonut minuun enää. Tuona hetkenä olisi tehnyt mieleni luottaa ennustuksiin. Taikauskoinen ihminen ei ole auttamattomasti toivoton, sillä hänen uskoonsa liittyy usein toivoa. Mentyäni huoneeseeni näin todellakin kaksi komeaa viisifrangista, jotka olivat sinne ilmestyneet selittämättömällä tavalla. Puoleksi kuin unenhorroksissa koetin muistella menojani ja laskin niitä yhteen, jotta tämä yllättävä löytö olisi ollut selitettävissä, mutta pian uni voitti kesken hyödyttömien laskelmieni. Huomenissa, juuri kun olin lähdössä teatteriin tilaamaan aitiota, tuli Pauline luokseni.
"'Mahdollisesti ei kymmenen frangia teille riitä', sanoi tuo hyvä ja rakastettava tyttönen punastuen. 'Äiti pyysi minua tarjoamaan teille vielä nämä... Ottakaa, ottakaa!'
"Hän laski pöydälleni kolme viidenfrangin lanttia ja aikoi juosta tiehensä, mutta minä pidätin häntä. Ihailu kuivasi kyynelet, jotka kihosivat silmiini.
"'Pauline! te olette enkeli. Enemmän kuin rahojen lainaksisaanti liikuttaa mieltäni teidän vaatimaton tapanne sitä tarjota. Olen halunnut rikasta, hienoa, ylhäistä naista, ja nyt tahtoisin itse omistaa miljoonia ja löytää nuoren, köyhän, mutta rikassydämisen tytön, joka olisi teidänläisenne, ja silloin voisin vapautua intohimosta, joka minut lopuksi surmaa. Ehkä olettekin oikeassa.'
"'Jo riittää!'
"Hän juoksi tiehensä, ja vielä porraskäytävästä kuului hänen hyräilynsä heleänä kuin satakielen liverrys.
"'Hän on onnellinen, kun ei vielä tunne rakkautta!' sanoin itsekseni muistaessani omia, jo useita kuukausia kestäneitä kärsimyksiäni.
"Paulinen antamat viisitoista frangia olivat minulle hyvin tarpeen. Muistaessaan, että oli tuntimääriä istuttava salissa, joka on täynnä roskaväen hajua, Fedora valitteli, ettei hänellä ollut kukkavihkoa ottaa mukaan. Kävin heti ostamassa sellaisen, ja siihen meni elämäni ja rikkauteni. Minua sekä suututti että huvitti antaessani hänelle kukkavihon, johon heitetyt rahat aukaisivat silmäni näkemään, kuinka kalliiksi tällainen turhanpäiväinen, yleisen tavan vaatima ritarillisuus saattaa tulla. Pian hän kuitenkin alkoi moittia meksikolaisten jasmiinien väkevää tuoksua, sali oli hänen mielestään sietämättömän vastenmielinen, kovat istuimet kiusasivat. Lopuksi hän alkoi syyttää minua siitä, että olin muka hänet sinne houkutellut. Istuimme kahden, mutta siitä huolimatta hän tahtoi lähteä pois, ja hän lähti. Ja minä, joka olin viettänyt unettomia öitä ja tuhlannut elämästäni kaksi kuukautta, en kyennyt olemaan hänelle mieliksi. Ei vielä kertaakaan ollut tuo demoni ollut niin hurmaava ja niin tunteeton kuin nyt. Ajaessamme ahtaissa umpivaunuissa hengitin hänen hengittämäänsä ilmaa, kosketin hänen hyvälle tuoksuvaa hansikastaan, ihailin läheltä hänen tavatonta kauneuttaan ja nautin vienosta kurjenmiekkaa muistuttavasta tuoksusta: hän oli pelkkää naisellisuutta eikä kuitenkaan ollut nainen. Tuona hetkenä paljastui minulle hänen salaperäinen elämänsä koko syvyydessään. Mieleeni muistui erään runoilijan hiljakkoin ilmestynyt teos, jossa mestarillisesti käsiteltiin Polykleitoksen tekemästä kuvapatsaasta otettua aihetta. Olin näkevinäni edessäni hirviön, joka oli milloin hurjaa hevosta hillitsevä sotamies, milloin rakastajansa epätoivoiseksi saattava koristeleiva nuori tyttö, milloin viettelijä, joka syöksee turmioon kainon, suloisen neidon. Sellaiseksi kuvittelin Fedorankin. Kerroin sitten hänelle tämän ihmeellisen tarinan, mutta hän ei näyttänyt tajuavan siinä piilevää häneen itseensä viittaavaa yhtäläisyyttä. Aavistamatta mitään sivutarkoituksia hän nautti siitä kuin lapsi, joka kuulee kertomuksen Tuhannen yhden Yön saduista.
"'Voidakseen vastustaa minun ikäiseni miehen rakkautta ja tunteiden sieluja yhdistävää hehkua täytyy Fedoralla olla siihen pakottavat salaiset syynsä', päättelin itsekseni kotiin tultuani. 'Ehkä hänessäkin, kuten lady Delacourissa, tekee syöpä tuhoaan? Oli miten oli, mutta hänen elämänsä ei ole luonnollista.'
"Näin ajatellessani karsi kylmä väristys selkäpiitäni. Sitten tein suunnitelman, joka oli uskalletuin ja samalla luonnollisin seikkailu, mihin rakastunut mies saattaa antautua. Tutkiakseni tuota naista ruumiillisesti, samoin kuin olin jo tutkinut hänet sielullisesti, päätin viettää yön hänen makuuhuoneessaan hänen tietämättään. Ja nyt saat kuulla miten toteutin suunnitelman, jolta en saanut hengenrauhaa enempää kuin sydämessään kostoa hautova korsikkalainen munkki. Vastaanottopäivinä kerääntyi Fedoran luo vieraita niin suuri joukko, ettei portinvartija mitenkään jaksanut muistaa kaikkia taloon tulleita ja sieltä lähteneitä. Siis saatoin huoleti jäädä yöksi taloon aiheuttamatta häväistysjuttua. Odotin kärsimättömänä kreivittären seuraavaa vastaanottoa. Pukeutuessani pistin liivintaskuun tikarin puutteessa pienen englantilaisen kynäveitsen. Jos tuollainen pieni, kirjoja lukiessa tarvittava ase löydettäisiinkin taskustani, ei se kuitenkaan herättäisi mitään epäluuloja. Joka tapauksessa tahdoin olla aseistautunut, sillä eihän voinut tietää, mihin moinen uhkarohkea teko saattoi johtaa.
"Kun salit alkoivat täyttyä, menin makuuhuoneeseen tarkastelemaan. Sälekaihtimet olivat suljettuina, mikä oli hyvä enne. Kun palvelijatar olisi myöhemmin voinut tulla vetämään silkkisiä ikkunaverhoja yhteen, tein niin jo valmiiksi. Hyvin tiesin, että moisesta taloushommiin sekautumisesta voisin joutua pahaan pulaan, mutta asemani oli siksi vaarallinen, että kaikki mahdollisuudet oli kylmäverisesti otettava huomioon. Puoliyön aikaan sitten kätkeydyin ikkunasyvennykseen. Jottei jalkojani näkyisi, kiipesin ikkunalaudalle, nojasin seinään ja pitelin kiinni pitsiverhoista. Näin tutkittuani, miten oli seistävä, mistä pidettävä kiinni ja miten etäällä silkkiverhot olivat seinästä, vakuutuin siitä, että minun onnistuisi pysytellä epämukavassa asennossa ja pysyisin huomaamatta, jos vain voin olla yskäisemättä ja aivastamatta tai jollen saa lihaskouristuksia. Jotten turhia väsyisi ennen aikojaan, jäin lattialle seisomaan odottaessani jännittävää hetkeä, jolloin minun oli kiivettävä ikkunalaudalle vaanimaan kuin hämähäkki verkossa. Valkeat läikesilkkiverhot riippuivat edessäni kuin urkupillit, ja puhkoin niihin kynäveitselläni reikiä, joista sitten saatoin katsella kuin mistäkin ampuma-aukosta. Saleista kuului sekavaa puheensorinaa, naurua ja huudahduksia. Vähitellen siellä sitten alkoi tulla hiljaisempaa. Yksi ja toinen kävi ottamassa hattunsa kreivittären makuuhuoneesta, ja ohimennessään he hipaisivat verhoja, joiden takana seisoin vaanimassa. Kauhistuneena muistin, miten hajamieliset miehet lähtökiireessä hakevat hattuaan ja voivat penkoa joka paikan. Tähän saakka olin onnellisesti säilynyt yllätyksiltä. Viimeisenä kävi hattunsa ottamassa eräs Fedoran vanha ihailija, joka luullen olevansa yksin katseli vuodetta, huokasi ja teki sitten päättäväisen eleen. Kreivitär jäi istumaan viiden, kuuden, lähimpään tuttavapiiriinsä kuuluvan vieraan kanssa viereiseen pukuhuoneeseen, missä tarjottiin teetä. Sitten alkoivat juorut ja parjaukset, joita seurapiireissä vielä uskotaan, vaikka kaikki muu usko on hävinnyt melkein olemattomiin, sekaantua pilkkarunoihin, pureviin arvosteluihin ja kuppien ja lusikoiden kilinään. Kilpailijoitani säälimättä Rastignac herätti hillitöntä naurua purevilla ja nerokkailla sukkeluuksillaan.
"'Herra de Rastignac on mies, jonka kanssa ei auta joutua huonoihin väleihin', sanoi kreivitär nauraen.
"'Sen kyllä uskon', vastasi toinen viattoman näköisenä. 'Olen aina ollut oikeassa vihatessani ... ja myöskin osoittaessani ystävyyttä', lisäsi hän sitten. 'Vihollisistani on minulla ollut yhtä suuri hyöty kuin ystävistänikin, niin luulisin. Olen erikoisesti tutkinut nykypäivien kieltä ja sille ominaisia sanontatapoja, joita voidaan käyttää, kun hyökätään kaiken kimppuun tai kun puolustetaan mitä tahansa. Ministereille ominainen kaunopuheisuus on saavuttanut täydellisen yhteiskunnallisen kukoistuksensa. Jos joku ystävämme on hengenlahjoiltaan heikonlainen, silloin puhutaan hänen rehellisyydestään ja suorasukaisuudestaan. Jos teos on raskas lukea, sen sanotaan olevan tunnollista työtä. Jos kirja on huonosti kirjoitettu, silloin ylistellään siinä olevia ajatuksia. Se ja se mies on vailla vakaumusta ja mielenlujuutta; hänestä sanotaan: se on sivuseikka, hän on viehättävä, hurmaava, hänessä on lumousvoimaa. Kysymyksen ollessa vihamiehistä singotaan heidän silmilleen sekä elävät että kuolleet. Silloin käytetään kielessä toisenlaisia sanontatapoja, ja vikojen löytämisessä ollaan yhtä tarkkanäköisiä ja taitavia kuin ystävien hyvien puolien esillevetämisessä. Tällaisten silmälasien läpi katsominen ihmisiä ja elämää arvosteltaessa on seuraelämässä välttämätöntä, ja kaiken keskustelun syvällisyys ja ihailijoiden onnistumisen taito perustuvat siihen. Niiden käyttämättä jättäminen olisi samaa kuin mennä aseettomana, lippua kantavan ritarin lailla, taistelemaan haarniskaan sonnustaunutta urosta vastaan. Minäkin käytän niitä, käytänpä joskus liiaksikin, mutta kyllä minua ja minun ystäviäni sen johdosta pelätäänkin. Kieleni on aina miekan veroinen!'
"Silloin eräs Fedoran innokkaimmista ihailijoista, nuori mies, jonka näsäviisaus oli yleisesti tunnettu ja joka sen avulla koetti pyrkiä eteenpäin, sieppasi Rastignacin ylimielisesti heittämän hansikkaan. Kun puhe siirtyi minuun, hän alkoi tarkoituksellisesti liioitellen ylistellä lahjakkuuttani ja henkilökohtaisia ominaisuuksiani. Tämänlaatuisen ilkeämielisyyden Rastignac oli unohtanut. Hänen pureva ja ivallinen ylistelynsä innosti kreivitärtäkin, joka ryhtyi minua pilkkaamaan vähintäkään säälimättä. Huvittaakseen ystäviään hän kertoi salaisuuksiani ja ilmaisi hänelle uskomiani asioita.
"'Sillä miehellä on vielä tulevaisuutta', sanoi Rastignac, 'ja se hetki voi pian tulla, jolloin hän kostaa säälimättä. Hänen rohkeutensa vetää vertoja hänen lahjakkuudelleen. Mutta rohkeita ovat hänen pilkkaajansakin, kun tietävät, miten erinomainen muisti hänellä on...'
"'Niinihän kirjoittaa muistelmia', lisäsi siihen kreivitär, jota näytti vaivaavan Rastignacin viime sanojen aikaansaama äänettömyys.
"'Muistelmia valhekreivittärestä, arvoisa rouva', iski siihen Rastignac. 'Ja niiden kirjoittamiseen tarvitaankin erikoista rohkeutta.'
"'Luulen hänellä sitä olevankin', vastasi talon emäntä, 'sillä minua kohtaan hän on uskollinen.'
"Minua halutti suunnattomasti ilmestyä äkkiä' kuten Macbethin Banquon haamu naurajien keskelle. Olisin menettänyt rakastetun, mutta minulle olisi jäänyt hyvä ystävä. Mutta silloin rakkaus kuiskasi korvaani tuollaisen petollisen ja hienon paradoksin, jollaisilla se lieventää kaikkia tuskiamme.
"'Jos Fedora minua rakastaa', päättelin itsekseni, 'hänen täytyy peittää rakkautensa ilkeämielisellä leikinlaskulla. Kuinka usein sydän peruuttaakaan suun lausumia valheita!'
"Pian sen jälkeen aikoi nenäkäs kilpailijani, joka vielä oli kahdenkesken kreivittären kanssa, lähteä pois.
"'Mitä! joko nyt?' ihmetteli kreivitär varsin mairittelevalla äänellä, ja sydämeni alkoi pamppailla. 'Istukaa nyt vielä hetkinen. Eikö teillä ole enää mitään minulle kerrottavaa? Ettekö malta minun vuokseni luopua toisista huvituksista?'
"Mies lähti kuitenkin.
"'Hohhoo!' huokaisi Fedora haukotellen, 'kaikki he ovat ikävystyttäviä!'
"Sitten hän nykäisi kellonhihnasta niin voimakkaasti, että kilinä kuului läpi huoneiston, ja tuli hyräillen makuuhuoneeseen. Pria che spuntia. Kukaan ei ollut vielä milloinkaan kuullut hänen laulavan; se antoi aihetta monenlaisiin juttuihin. Kerrottiin muun muassa, että hänen ensimmäinen rakastajansa, jonka sanottiin olleen siinä määrin ihastunut hänen lauluunsa, että vielä kuoltuaankin oli mustasukkainen hänen vuokseen, oli muka ottanut häneltä lupauksen, ettei hän koskaan laula, jotta hän tietäisi olevansa ainoa, joka siitä on saanut nauttia.
"Koko sielullani ahmin noita säveliä. Aste asteelta hänen äänensä kasvoi, hän näytti innoittuneen, yhä ihanampina tulvivat sävelet hänen rinnastaan. Tuossa oli jo jotakin jumalallista. Hänen äänensä oli kirkas ja puhdas ja kauniisti värähtelevä. Olin kokonaan sen lumoissa, kiihkoissani, haltioissani. Musikaaliset ihmiset ovat melkein aina rakastuneita. Ja jos kerran ihminen saattoi noin laulaa, silloin hänen täytyi tietää, mitä on rakkaus. Tuo kaunis ääni oli arvoitus naisessa, joka itsekin oli arvoitus. Näin hänet yhtä selvästi kuin sinut nyt. Tuntui kuin hän olisi kuunnellut omaa ääntään ja hekumoinut omalla tavallaan. Hänessä kuvastui rakkauden elämänhurma. Laulettuaan pääosan rondosta hän asettui tulen ääreen, ja kun hän vaikeni, hänen ilmeensä muuttui, piirteet herpaantuivat ja kasvoista kuvastui väsymys. Nyt hän riisui naamion; näyttelijättären osa oli lopussa. Mutta näyttelemisestä ja illanvieton rasituksista väsyneenäkin hän oli kaunis katsella.
"'Nyt hän ei teeskentele', tuumin itsekseni.
"Hän laski toisen jalkansa tulipesän eteen messinkitangolle ja näytti lämmittelevän valkean ääressä, veti hansikkaat käsistään, irroitti rannerenkaansa ja veti päänsä ylitse kultaisen ketjun, jossa riippui pieni kallisarvoisin kivin koristettu hyvähajurasia. Oli tavaton nautinto katsella hänen sulavia ja notkeita liikkeitään; häntä olisi voinut verrata auringonpaisteessa itseään nuoleskelevaan kissaan. Sitten hän tyytymättömän näköisenä katsoi kuvastimeen ja sanoi ääneen:
"'Tänä iltana en ole ollut sievännäköinen ... ihonvärini lakastuu hirvittävää kyytiä... Pitäisi mennä aikaisemmin levolle ja kieltäytyä seuraelämän huvituksista... Mahtaneekohan Justine taas löytää minussa vikoja?'
"Hän soitti uudelleen, ja kamarineitsyt juoksi huoneeseen. En tiennyt missä hän oikein asusti, mutta salaovesta hän tuohon ilmestyi. Katselin häntä uteliaana. Mielikuvituksessani olin usein kantanut kaunaa tuota näkymättömissä pysyttelevää tummaa, kaunisrakenteista naista kohtaan.
"'Rouva soitti?'
"'Kaksikin kertaa', vastasi Fedora. 'Joko alat käydä kuuroksi?'
"'Olin valmistamassa rouvalle mantelimaitoa.'
"Justine laskeutui polvilleen riisumaan kenkiä emäntänsä jalasta tämän veltosti loikoessa nojatuolissa. Kreivitär haukotteli ja raapi päätään, mikä oli hyvin luonnollinen teko; siitä en ainakaan voinut päättää hänellä olevan kuvittelemiani salattuja kärsimyksiä ja rakkaudentuskia.
"'Georges on varmasti rakastunut', alkoi hän puhua; 'viisainta antaa hänen mennä. Eikö hän vielä ole sulkenut ikkunaverhojakaan tänä iltana? Mitä se mies oikein ajattelee?'
"Tämän huomautus oli saada sydämeni seisahtumaan. Kaikeksi onneksi ei ikkunaverhoista puhuttu sen enempää.
"'Voi kuinka elämä on tyhjää!' jatkoi kreivitär. 'Mutta varo nyt, ettet raavi minua niinkuin eilen illalla. Katsohan, tuossa on vielä kynsiesi jäljeltä naarmut, sanoi hän ja näytti pienen sametinhienon polvensa.'
"Hän pani paljaisiin jalkoihinsa joutsenennahalla vuoratut samettitohvelit ja irroitti pukuaan Justine'in ottaessa kamman suoriakseen hänen hiuksiaan.
"'Teidän pitää mennä naimisiin, rouva, ja saada lapsia.'
"'Lapsia! No sitä nyt vielä puuttuisi kaiken lopuksi! Ja mies sitten! Mistä löytäisin sellaisen, jota voisin... Oliko tukkalaitteeni tänä iltana hyvä?'
"'Ei oikein hyvä.'
"'Voi kuinka typerä sinä olet.'
"'Ei mikään pue teitä huonommin kuin liiaksi käherretyt hiukset,' selitti Justine. 'Pehmeästi aaltoilevat kiharat sopivat teille paljon paremmin!'
"'Ihanko todella?'
"'Ihan varmasti, hyvä rouva. Pyöristetyt kiharat sopivat ainoastaan vaaleaverisille!'
"'Ja minun muka mennä naimisiin? Ei, ei! Minä en ole luotu sitä hommaa varten.'
"Tuo kuulosti kauhealta rakastuneesta miehestä! Yksinäinen nainen ilman omaisia, ilman ystäviä, joka ei usko rakkautta enempää kuin muitakaan tunteita, ja se vähäinen ystävyydentarve, mikä on kaikille ihmisille niin ominaista, supistui hänessä kamarineidon kanssa pakinoimiseen, kuiviin, sisällyksettömiin lauseisiin. Tunsin häntä kohtaan sääliä. Justine auttoi häntä riisuutumisessa. Uteliaana katselin, kun viimeiset verhot otettiin hänen yltään. Tuossa hän nyt oli häikäisevän kauniina, neitseellisenä vartaloltaan. Kynttilöiden valossa hänen vain ohuen paidan verhoama ruumiinsa loisti valkeana ja rusohohteisena kuin harsokankaaseen kääritty hopeapatsas. Siis ei mikään ruumiillinen vamma pakottanut häntä vieromaan rakastuneen hehkuvaa katsetta. Oliko hän sitten tehnyt järkkymättömän päätöksensä saadakseen säilytetyksi ruumiillisen kauneutensa? Kreivitär istui ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena tulen edessä Justinen sytyttäessä vuoteen vieressä olevan alabasteriyölampun ja lämmittäessä vuodetta kuumalla lämmitysvälineellä. Sitten hän auttoi kreivittären vuoteeseen ja tehtyään vielä joukon pikku palveluksia emännälleen, joka itseensä tyytyväisen näköisenä loikoi pehmeillä patjoilla, hän poistui. Kreivitär kääntelihe useaan kertaan ja näytti olevan hyvin rauhaton. Selvästi saattoi kuulla, kuinka hän huokaili. Sitten hän ojensi kätensä ja otti pöydältä pienen pullon, josta tiputti neljä, viisi pisaraa ruskeahkoa ainetta maidon sekaan, jonka juotuaan hän raskaasti huokaili muutamia kertoja ja huudahti sitten:
"'Voi suuri Luoja!'
"Hänen huudahduksensa ja varsinkin hänen äänensävynsä koskivat sydämeeni. Vähitellen hän rauhoittui eikä enää liikkunut. Minua alkoi jo peloittaa, mutta pian alkoi kuulua nukkuvan ihmisen tasainen, syvä hengitys. Työnsin syrjään komeat silkkiuutimet, tulin pois piilostani ja jäin seisomaan vuoteen jalkapäähän, mistä häntä katselin. En löydä sanoja tulkitakseni silloisia tunteitani. Miten ihmeen kaunis hän olikaan! Käsivarsi pään yli heitettynä hän nukkui kuin pieni lapsi, ja hänen kauniissa, pitsien kehystämissä kasvoissaan kuvastui suloinen rauha. Tunteeni leimahtivat ilmi tuleen. Olin uskonut liikoja itsestäni, en ollut voinut aavistaa saavani kokea tällaista tuskaa: olla häntä niin lähellä ja samalla kertaa hänestä niin kaukana! Minun oli kestettävä itse hankkimani kidutus. Voi suuri Luoja! Nuo irralliset sanat, joihin kätkeytyi elämän salaisuus, olivat ainoana apuna pyrkiessäni Fedoran salaisuuden perille, ja ne muuttivat taas tuosta naisesta saamaani käsitystä. Noihin sanoihin, jotka saattoivat olla merkityksettömiä tai syvällisiä, tyhjiä tai hyvinkin sisällökkäitä, sisältyi yhtä hyvin onni kuin onnettomuus, ruumiillinen tuska tai ahdistus. Oliko niihin kätkettynä kirous vai rukous, entisyys vai tulevaisuus, katumusko vai pelko? Tuohon huudahdukseen sisältyi kokonainen elämä kaikessa rikkaudessaan tai köyhyydessään, siihen saattoi sisältyä rikoskin. Tuohon kauniiseen naiselliseen olentoon liittyvä arvoitus tuntui yhä kasvavan. Fedoran saattoi käsittää niin monella eri tavalla, ettei häntä lopulta voinut käsittää lainkaan. Kuuntelemalla hänen hengitystään, joka oli milloin heikkoa, milloin voimakasta, milloin raskasta, milloin kevyttä, tein kuviteltuja johtopäätöksiä ja hänen unielämäänsä tutkimalla toivoin voivani päästä selvyyteen. Mutta kaikki oli yhtä epäselvää, ajatukseni ja arveluni yhtä ristiriitaisia kuin ennenkin. Katsellessa hänen rauhallisia ja puhtaita kasvojaan tuntui aivan mahdottomalta uskoa, ettei hänellä ole sydäntä. Päätin tehdä viimeisen yrityksen. Kertomalla hänelle elämästäni, rakkaudestani ja kieltäymyksistäni voisin ehkä nähdä kyynelen tämän naisen silmässä, joka ei milloinkaan niitä vuodattanut. Tämä oli viimeinen keinoni ja siihen panin kaiken toivoni.
"Samassa alkoi kadulta kuulua kolinaa; minulle selvisi, että uusi päivä oli alkanut. Tuokion kuvittelin Fedoraa syleilyyni heräävänä, kun hiljakseen asettautuisin hänen rinnalleen ja kietoisin käsivarteni hänen ympärilleen. Vapautuakseni tuosta ajatuksesta, jonka vastustamiseen voimani eivät näyttäneet riittävän, juoksin viereiseen salonkiin, muistamatta liikkeitteni aiheuttamaa kolinaa. Kaikeksi onneksi löysin salaoven, mistä pääsi pieneen porraskäytävään. Ulko-oven lukossa oli avain. Menin rohkeasti pihalle, ja välittämättä siitä, että minut saatettaisiin nähdä, harppasin kolmella askelella kadulle. Ylihuomenissa oli erään kirjailijan määrä lukea näytelmänsä kreivittären luona. Menin sinne tuohon tilaisuuteen, ja aikomukseni oli, toisten vieraiden poistuttua, esittää hänelle omituiselta näyttävä pyyntöni: että hän omistaisi seuraavan illan yksinomaan minulle eikä ottaisi vastaan ketään muita. Kun sitten jäin hänen kanssaan kahden, tuntuivat voimani pettävän. Pöytäkellon jokainen naksahdus peloitti minua; kello oli jo viittätoista vaille kaksitoista.
"'Jollen nyt puhu asiaani, niin parempi on, että halkaisen kalloni tuohon uunin nurkkaan', päättelin itsekseni.
"Annoin itselleni kolmen minuutin odotusajan. Minuutit kuluivat, enkä halkaissutkaan päätäni marmoriin. Sydämeni oli raskas kuin veteen kastettu sieni.
"'Olette minua kohtaan erinomaisen ystävällinen', sanoi Fedora.
"'Oi kreivitär! Jospa voisitte minua ymmärtää!'
"'Mikä teidän on? Tehän kalpenette!'
"'Tahtoisin pyytää ystävällistä suostumustanne erääseen asiaan!'
"Hänen ilmeestään näin, että hän salli minun lausua pyyntöni, ja esitin asiani.
"'Varsin mielelläni', vastasi hän, mutta miksi ette voi puhua asiasta nyt jo tällä hetkellä?'
"'En tahdo teitä yllättää. Velvollisuuteni on sitä ennen selittää, miten vakavaan asiaan olette antanut suostumuksenne. Tämän illan olen tahtonut viettää kanssanne kuin olisimme veli ja sisar. Älkää pelätkö! Minähän tiedän, mikä teistä on vastenmielistä. Teidän pitäisi tuntea minut jo tarpeeksi, jotta tietäisitte, etten aio pyytää teiltä mitään sellaista, mikä voisi olla teistä epämieluista. Häikäilemättömät miehet eivät menettelisi tällä tavoin. Olette osoittanut minua kohtaan ystävyyttä, olette ollut rakastettava ja kohdellut minua ymmärtävästi. Voin ilmoittaa, että huomenna on minun sanottava teille hyvästi... Älkää peruuttako lupaustanne!' huudahdin nähdessäni, että hän aikoi sanoa jotakin.
"Juoksin tieheni.
"Viime toukokuussa, kahdeksan tienoissa illalla, olin Fedoran kanssa kahden hänen goottilaisessa pukuhuoneessaan. Nyt en tuntenut arkuutta, olin varma onnestani. Tuon naisen täytyi kuulua minulle, muussa tapauksessa minua odotti kuolema. Kirosin arkailevaa rakkauttani. Mies, joka tunnustaa heikkoutensa, on voimakas. Pukeutuneena siniseen kasmiriin kreivitär loikoi turkkilaisella sohvalla, tyyny jalkojen alla. Itämainen päähine, jollaisia näkee maalauksissa muinaisten heprealaisten päässä, lisäsi aivan erikoisesti hänen viehättäväisyyttään. Koko hänen olemuksessaan oli jotakin, mikä hurmasi aivan uudella voimalla. Se näytti todistavan, että uusiinnumme olemukseltamme joka hetki; emme milloinkaan ole samanlaisia kuin eilen ja huomenna. En kertaakaan ollut nähnyt häntä vielä noin loistavana.
"'Tiedättekö', sanoi hän nauraen, 'että olette kiihoittanut uteliaisuuttani suuressa määrin?'
"'Ettekä ilman syytä', vastasin kylmästi asettuessani istumaan hänen viereensä ja ottaessani kiinni kädestä, joka minulle tarjottiin. 'Teillä on hyvin kaunis ääni!'
"'Sitä ette ole koskaan kuullut!' huudahti hän näyttäen hämmästyvän.
"'Olen kuin olenkin, ja voin sen näyttää toteen, jos niin tarvitaan. Onko teidän ihana laulunnekin salaisuus? Rauhoittukaa, en tahdo kysellä enempää.'
"Noin tunnin ajan vietimme sitten tuttavallisesti keskustellen. Joskin puhetavassani, käytöksessäni ja eleissäni olin kuin mies, jolta Fedora ei saanut mitään kieltää, olin samalla kuitenkin huomaavainen ja hienotunteinen kuin rakastaja konsanaan. Näin käyttäytyessäni hän salli minun suudella kättään ja riisui sievin elein hansikkaansa. Olin kokonaan vajonnut unelmoimaani hekumalliseen onneen, ja minusta tuntui kuin olisin antanut koko sieluni tuossa suudelmassa. Ja miten kokonaan Fedorakin antautui ja salli minun hyväillä itseään! Nyt sinä tietysti tahdot nauraa minulle ja pilkata käyttäytymistäni, mutta vakuutan, että jos olisin mennyt askelenkaan tätä veljellistä hyväilyä edemmäksi, olisin saanut tuntea, mitä kissankynnet merkitsevät. Kymmenisen minuuttia olimme suureen hiljaisuuteen vaipuneina. Katselin häntä ihastuneena ja kuvittelin näkeväni hänessä niitä kauniita luonteenominaisuuksia, jotka häneltä puuttuivat. Tuona hetkenä hän oli kokonaan minun, minun yksin. Tuo ihana olento oli ilmeisesti vallassani, mutta en tahtonut valtaani käyttää väärin. Suljin hänet syleilyyn, ja mielikuvitukseni teki hänestä jo puolisonkin. Magneettisella lumousvoimalla valloitin kreivittären ja olen aina sen jälkeen katunut, etten pakottanut tuota naista täydellisesti valtaani. Mutta sinä hetkenä en halunnut ruumista, vaan sielua, ihanteellista ja täydellistä onnea, joka olisi ollut kuin lyhyt, kaunis unelma.
"'Kreivitär', sanoin hänelle vihdoin huomatessani huumaukseni lähenevän loppuaan, 'kuunnelkaa minua! Rakastan teitä, minkä hyvin tiedätte. Olenhan sen sanonut jo tuhansia kertoja, ja teidän olisi pitänyt minua ymmärtää. Mutta kun en ole tahtonut käyttää mauttomia imarteluja enkä ole teitä mielistellyt enkä tehnyt itseäni naurettavaksi juoksemalla jäljessänne, ei minua ole ymmärretty. Kuinka paljon olenkaan saanut kärsiä teidän vuoksenne, siihen olette kyllä syytön. Pian saatte antaa minusta arvostelunne. Maailmansa on kahdenlaista kurjuutta. Sellaista, joka Diogeneen lailla rohkeasti kulkee kaduilla rääsyihin pukeutuneena ja vähään tyytyväisenä ravinnon ja elämänvaatimusten suhteen. Siitä on ehkä enemmän onnea kuin rikkaudesta, ainakin vähemmän huolia. Sen elämisen ehdot alkavat siitä, mikä ei enää kelpaa maan mahtaville. On sitten loisteliasta kurjuutta, espanjalaista kurjuutta, kun kerjäläinen kätkeytyy arvonimen suojaan ylpeänä ja pöyhkeilevänä; valkoisiin liiveihin, keltaisiin hansikkaisiin ja hienoihin vaunuihin kätkettyä kurjuutta, kun kaikki tuo loisto voidaan menettää yhden centime'in puutteessa. Edellinen on rahvaan, jälkimmäinen huijarien, kuninkaiden ja lahjakkaiden miesten kurjuutta. En ole rahvaanmies, en ole kuningas enkä huijari, mahdollisesti en lahjakaskaan, – olen siinä suhteessa poikkeus. Nimeni velvoittaa ennemmin kuolemaan kuin alistun kerjäämään... Voin vakuuttaa, että nyt olen rikas ja minulla on täällä maan päällä kaikkea mitä tarvitsen', kiiruhdin selittämään nähdessäni hänen kasvojensa ilmeen muuttuvan kylmäksi, niinkuin tavallisesti käy meille kaikille, kun jonkin hyväätarkoittavan seuran avustuksenkerääjä meidät yllättää. 'Muistatteko sitä kertaa, kun tahdoitte mennä Gymnase'iin yksin ettekä luullut minua siellä tapaavanne?'
"Hän nyökäytti päätään myöntävästi.
"'Silloin panin likoon viimeisen viisifrangiseni viedäkseni teidät sinne... Muistatteko kävelyämme Kasvitieteellisessä Puutarhassa? Teidän takianne ottamamme ajuri maksoi minulle kokonaisen omaisuuden.'
"Kerroin hänelle kaikki kieltäymykseni ja kuvasin koko elämäni. Silloin en tehnyt sitä kuten nyt sinulle kertoessani viinistä päihtyneenä, vaan sydämeni päihdyttämänä. Intohimoinen rakkauteni tulvehti yli äyräittensä hehkuvina sanoina ja tunteenpurkauksina, – nekin olen jo unohtanut – eikä niitä pystyisi toistamaan ei taide eikä ihmismuisti. Halveksittu rakkaus ei päässyt kertomustani kylmentämään, vaan sanat toi suuhuni voimakas, yhäti toivon elähdyttämä rakkaus. Ja niin kuvasin hänelle elämäni ja toistin rikkirevityn sieluni tuskanhuudot. Olin kuin viimeistä rukoustaan lukeva, taistelukentällä kuoleva sotilas. Hän itki. En jatkanut enää. Hyvä Jumala! Nuo kyynelet olivat kyyneleitä, joita voi hankkia itselleen ostamalla viiden frangin pääsylipun teatterin ovella, ja minä olin siis ainoastaan näyttelijä, jolla oli menestystä.
"'Jos olisin tiennyt...' yritti hän aloittaa.
"'Älkää jatkako!' huusin siihen! 'Vielä tällä hetkellä rakastan teitä siksi suuresti, että voisin teidät surmata...'
"Hän aikoi tarttua kellonhihnaan. Nauroin ääneen.
"'Älkää kutsuko apua! Minun puolestani saatte rauhassa elää elämänne loppuun. Olisi vihan väärinkäyttämistä, jos surmaisin teidät! Älkää pelätkö väkivaltaakaan: olenhan viettänyt kokonaisen yön vuoteenne jalkapäässä enkä...'
"'Mitä?' kivahti hän punastuen.
"Ja voitettuaan sitten äkillisen häpeäntunteensa, sillä jokaisen naisen, paatuneimmankin, täytyy olla häveliäs, hän loi minuun halveksivan katseen ja sanoi:
"'Sillä kertaa teitä mahtoi kovasti palella!'
"'Luuletteko, hyvä rouva, että kauneutenne on minulle niin suuriarvoinen?' vastasin, kun huomasin mitä hän noilla sanoilla tarkoitti. 'Kasvoistanne päättäen teidän sielunne pitäisi olla kauneuttannekin kauniimpi. Jos mies haluaa naisessa ainoastaan naista, voi hän joka ilta ostaa itselleen orjattaren, joka kelpaisi mihin haaremiin tahansa, halpaan hintaan... Mutta minua se ei tyydytä. Tahdoin olla kanssanne sydän sydämeen yhtyneenä, juuri teidän kanssanne, jolta puuttuu sydän. Nyt käsitän sen. Jos kuuluisitte miehelle, murhaisin hänet. Ei, en kuitenkaan, tehän rakastaisitte häntä ja hänen kuolemansa tuottaisi teille surua... Voi tätä kärsimysten suuruutta!' huusin lopuksi.
"'Jos se teitä lohduttaa', sanoi hän nauraen, 'voin vakuuttaa, etten kuulu kenellekään miehelle...!'
"'Nyt pilkkaatte Jumalaa!' huusin hänelle kesken lauseen, 'ja siitä saatte vielä rangaistuksen. Tulee vielä hetki, jolloin lojutte vuoteessa voimatta sietää ääniä ja päivänvaloa, ikäänkuin tuomittuna haudassa elämään, ja kärsitte äärettömiä tuskia. Kun sitten haette syytä noihin pitkällisiin kärsimyksiin, joilla kohtalonne on palkittu, niin muistakaa kaikkea sitä onnettomuutta, mitä olette niin runsaasti sirotellut matkanne varrella. Olette kylvänyt kirousta ja vastalahjana niitätte vihaa. Me olemme silloin syyttäjinä siinä oikeudessa, jossa ylimpänä tuomarina ei ole ihminen, vaan Jumala.'
"'Vai niin!' virkkoi hän naurahtaen. 'Epäilemättä olen siis suuri rikollinen, kun en rakasta teitä! Onko se minun syyni? Ei! En voi rakastaa teitä, sillä olette mies; siinä kaikki. Olen onnellinen saadessani olla yksin. Miksi muuttaisin elämääni ja alistuisin miehen oikkuihin? Olen itsekäs, jos niin tahdotte sanoa. Avioliitto on sakramentti, joka tuottaa ainoastaan vastoinkäymisiä ja surua. Kaiken lisäksi, en rakasta lapsia. Olenhan avomielisesti selittänyt, millainen olen. Miksi ette tyytynyt ystävyyteeni? Tahtoisin korvata teille minun vuokseni aiheutuneet uhraukset, kun tietäisin, miten paljon niihin on mennyt. Käsitän hyvin, että kieltäymyksenne ovat olleet suuret. Mutta ainoastaan vastarakkaus voisi korvata kauniin ja vilpittömän kiintymyksen, ja sitä minulta puuttuu. Rakastan teitä siksi vähän, ja juuri sen vuoksi tämä tilanne tuntuu minusta niin vaikealta ja kiusalliselta.'
"'Nyt käsitän, miten naurettavaa käytökseni on ollut', sanoin lauhtuneena, ja kyyneleni alkoivat vuotaa. 'Rakkauteni on yhä vielä niin suuri, että lausumanne julmat sanatkin ovat minulle nautintoa; toivoisin voivani verelläni todistaa sen suuruuden!'
"'Kaikki miehet ovat enemmän tai vähemmän käyttäneet tuota klassillista puhetapaa', vastasi hän yhä nauraen. 'Mutta näyttää siltä kuin kuoleminen meidän naisten jalkojen juureen olisi hyvin vaikeaa, koska sillä tavoin kuolleita kohtaa kaikkialla... On jo puoliyö, sallittehan, että menen levolle?'
"'Ja parin tunnin kuluttua huudahdatte sitten: Voi suuri Luoja!'
"Toissa iltana huusin todellakin niin muistaessani, että olin unohtanut ilmoittaa raha-asioitteni hoitajalle koron alentamisesta viidestä kolmeen, ja päivän mittaan oli korko jo pudonnut alle kolmen!
"Katselin häntä silmät raivosta säihkyen. Nyt käsitin, että rikos voi joskus olla kokonainen runoelma. Hän oli epäilemättä niin tottunut intohimoisiin rakkaudentunnustuksiin, että oli jo unohtanut sekä kyyneleni että sanani.
"'Menisittekö naimisiin Ranskan päärin kanssa?' kysyin kylmästi.
"'Ehkä, jos hän on herttua.'
"Otin hattuni ja sanoin hyvästi.
"'Suvaitsettehan, että saatan teidät ovelle saakka', virkkoi hän pureva iva eleissä, kasvoissa ja äänessä.
"'Arvoisa rouva...'
"'Hyvä herra?'
"'En milloinkaan enää näe teitä.'
"'Toivotaan niin', vastasi hän ylimielisen ivallisesti.
"'Tahdotteko tulla herttuattareksi?' tiuskaisin sitten vimmoissani, kun näin, miten ivallinen hän oli. 'Teille näkyy kunnia ja arvonimet olevan kaikki kaikessa. Hyvä! Suostukaa olemaan rakastettuni, käskekää kynäni ja ääneni palvelemaan yksinomaan teitä, olkaa elämäni salainen päämäärä, olkaa johtotähteni! Ja hyväksykää minut puolisoksenne vasta sitten, kun olen ministeri, Ranskan pääri, herttua... Minusta tulee se, mitä te tahdotte.'
"'Olette hyvin käyttänyt aikanne asianajajan opissa!' sanoi hän hymyillen. 'Oikein lämpenette puhuessanne asianne puolesta.'
"'Sinulla on nykyisyys, mutta minulla tulevaisuus. Minä menetän ainoastaan naisen, mutta sinä menetät nimen ja suvun. Kun koston aika on täyttynyt, on sinun osasi rumentuminen ja yksinäisenä kuoleminen, minun taas on loistaminen kunnian hohteessa.'
"'Kiitoksia lopettajaispuheestanne!' äännähti hän pidättäen haukotustaan ja antaen selvästi ymmärtää, ettei hän halunnut nähdä minua enää kauempaa.
"Nuo sanat saivat minut mykistymään. Katseessani sinkosin hänelle vihani vasten kasvoja ja syöksyin ulos. Nyt oli Fedora unohdettava, hullun täytyi parantua, oli ryhdyttävä uudestaan työhön tai sitten kuoltava. Päätin saada suoritetuksi tavattoman työmäärän, tahdoin saada teokseni valmiiksi. Kahteen viikkoon en hievahtanut ullakkokamaristani ja käytin kaikki yötkin työhön. Mutta tarmostani ja epätoivon kiihkostani huolimatta työ sujui vaivalloisesti puuskapäin. Runottareni pysytteli pakosalla. En voinut vapautua Fedorasta, joka yhä eli mielikuvituksessani loistavana ja ivallisena. Ajattelinpa mitä tahansa, aina päädyin sairaalloisiin mietteisiin, pyyteisiin, jotka kalvoivat kuin omantunnontuskat. Kuvittelin olevani teebeläinen erakko. Erämaassa elin minäkin, mutta en rukoillut, ja kaivoin ja koversin sieluani kallion asemesta. Olisin ollut valmis, jos siitä olisi ollut apua, vyöttämään uumilleni piikkivyön tukahduttaakseni sielulliset tuskani ruumiillisilla kärsimyksillä.
"Kerran illalla tuli Pauline huoneeseeni.
"'Te teette itsestänne lopun', sanoi hän rukoilevalla äänellä. Teidän pitäisi mennä ulos, käydä ystäviänne katsomassa...'
"'Pauline-hyvä! Ennustuksenne käy toteen. Fedora surmaa minut. Toivon kuolemaa, elämä on sietämätöntä.'
"'Eikö maailmassa ole ketään muita naisia?' virkkoi hän hymyillen. 'Miksi pilaatte lyhyen elämänne suremalla tuolla tavoin?'
"Katselin Pauline'ia hämmästyneenä. Hän jätti minut yksinäisyyteeni. En lainkaan huomannut, milloin hän poistui. Hänen äänensä olin kuullut, mutta sanojen tarkoitusta en käsittänyt. Pian sen jälkeen vein muistelmien käsikirjoituksen kustantajalle. Kärsimyksiäni ajatellessani en huomannut, että olin elänyt rahattomana, ja ne neljäsataaviisikymmentä frangia, jotka tiesin saavani, riittivät vain velkojen maksuun. Mennessäni sitten palkkiotani nostamaan tapasin Rastignacin, joka huomasi, miten laihtunut ja muuttunut olin.
"'Minkä nimisestä sairaalasta olet tulossa?' kysyi hän heti ensi työkseen."
"'Se nainen tekee minusta lopun. En voi häntä halveksia enkä unohtaa.'
"'Parempi olisi, että tappaisit hänet. Et ole tainnut enää sitä muistaakaan', huudahti hän nauraen.
"'Olen ajatellut sitäkin. Toisinaan sieluni virkistykseksi suunnittelen rikosta, väkivallantekoa tai murhaa tai molempia samalla kertaa, mutta tunnen itseni kykenemättömäksi siihen. Kreivitär on hurmaava hirviö, ja hän rukoilisi armoa, hän ei ole Othello...'
"'Hän on samanlainen kuin kaikki ne naiset, jotka kieltäytyvät tulemasta omaksemme', sanoi Rastignac keskeyttäen lauseeni.
"'Minä olen hullu!' huudahdin silloin. 'Tunnen, kuinka hulluus aika ajoin riehuu aivoissani. Ajatukseni ovat kuin aaveita, jotka temmeltävät ympärilläni joutumatta kuitenkaan käsiini. Mieluummin kuolen, en tahdo enää elää. Olen tunnontarkasti miettinyt keinoja, miten parhaiten saisin tämän taistelun lopetetuksi. Nyt ei enää ole kysymys Fedorasta, joka elää ja asuu Saint-Honorén esikaupungissa, vaan siitä Fedorasta, joka asuu täällä', sanoin lyöden otsaani. 'Mitä ajattelet oopiumista?'
"'Hyi! hirveät tuskat', vastasi Rastignac.
"'Entä kaasuun tukehtuminen?'
"'Lurjus!'
"'No Seine sitten?'
"'Morgue'in verkot ovat hyvin likaiset.'
"'Pistolin laukaus?'
"'Mutta jospa et onnistuisikaan. Silloin jäisi ruma arpi. Kuulehan', jatkoi hän, 'minäkin olen, kuten kaikki nuoret miehet, hautonut itsemurha-aikeita. Kuka meistä ei olisi siinä kolmenkymmenen nurkissa tehnyt itsemurhaa pari, kolme kertaa? En ole keksinyt parempaa keinoa kuin kuluttaa elämä loppuun pitämällä iloa. Alahan hurjistella oikein perin pohjin, niin varmasti se surmaa sinut itsesi tai surusi. Kohtuuttomuus, ystävä hyvä, on kaikkien erilaisten kuolintapojen kuningatar. Loppujen lopuksi se lahjoittaa meille kaikkilopettavan halvauksen, ja siinä on sellainen pistolinlaukaus, joka ei osu harhaan. Se on oopiumia pikku annoksissa. Ja kun meidän täytyy pakosta juoda, ja juoda paljon, silloin viininkin pitää olla parasta lajia. Tynnyrillinen Clarence'in herttuan malvoisie-viiniä maistuu sentään paremmalta kuin Seine'in lieju, vai mitä? Ja kun sitten kaikessa ylevyydessämme kupsahdamme pöydän alle, on meillä edessä vähän aikaa kestävä tukehtumiskuolema. Jos taas poliisipartio meidät korjaa ja saamme maata suorina henkivartiokasarmin kovalla, kylmällä vuoteella, voimme kuvitella, että meillä on sama nautinto kuin jos ruumiina makaisimme Morgue'issa, mutta vatsamme ei silti ole pöhöttynyt eikä sininen ja vihreä, emmekä ole menettäneet kykyä arvostella tilanteen vakavuutta. Hiljalleen tapahtuva itsemurha on sentään toista kuin vararikontehneen ruokatavarakauppiaan itsemurhayritykset. Sellaiset ihmiset häpäisevät kunnon virtamme, kun heittäytyvät veteen herättääkseen sääliä velkamiehissään. Sinun sijassasi tahtoisin kuolla viehättävällä ja aistikkaalla tavalla. Jos tahdot olla esimerkkinä, miten on kuoltava uudella ja hienolla tavalla ja taistella elämää vastaan, kuten olen neuvonut, niin olen itsekin valmis kuolemaan kanssasi. Oma elämänikin tuntuu niin ikävältä, pettymykset ovat olleet suuret. Elsassittarella, jota minulle kaupataan vaimoksi, on vasemmassa jalassa kuusi varvasta, enkä minä voi elää naisen kanssa, jolla on kuusi varvasta! Jos se tulisi tunnetuksi, niin kaikki nauraisivat minulle. Eikä hänellä ole korkotulojakaan kuin kahdeksantoistatuhatta frangia vuodessa; rikkaudet pienenevät ja varpaat lisääntyvät! Piru vieköön! Mutta hurjaa elämää viettämällä ehkä vielä onnikin potkaisee!'
"Rastignac sai minut pauloihinsa. Hänen neuvonsa olivat niin tavattoman houkuttelevia, ne herättivät minussa uudelleen elämän toivon ja olivat siinä määrin viehättäviä, että runoilijasieluni ei voinut niitä vastustaa.
"'Entä rahat?' kysyin häneltä.
"'Onhan sinulla ne neljäsataaviisikymmentä frangia?'
"On kyllä, mutta minun täytyy maksaa räätälille, vuokra emännälle ja...'
"'Maksaa räätälille! Sinusta ei koskaan tule mitään, ei edes ministeriä.'
"'No mitä sitten voimme tehdä neljälläsadalla?'
"'Pelata.'
"Väristys karsi selkäpiitäni.
"'Mitä!' ihmetteli hän nähdessään minun epäröivän. 'Sinä, joka aiot ruveta viettämään järjestelmällisesti iloista elämää, niinkuin minä sitä nimitän, sinäkö pelkäät vihreää verkaa!'
"'Lupasin isälleni, etten milloinkaan astuisi jalallanikaan pelisaliin. Ja lupauksen pyhyyden lisäksi tunnen ihan voittamatonta kammoa kulkiessani pelipaikan ohi. Tuossa on sinulle satanen, mene sinne yksin. Ja sillä välin kuin sinä olet pelaamassa, käyn järjestämässä asiani ja palaan sitten asuntoosi sinua odottamaan.'
"'Täten sitten, ystävä hyvä, jouduin huonoille teille. Nuoren miehen ei tarvitse muuta kuin kohdata nainen, joka ei häntä rakasta, tai sellainen, joka rakastaa häntä liiaksi, kun hänen elämänsä menee sekaisin. Onnellisuus riistää tarmon, onnettomuus tappaa hyveet. Tultuani takaisin Saint-Quentinin majataloon syvennyin katselemaan ullakkokomeroani, jossa olin niin pitkän aikaa viettänyt tiedemiehen puhdasta elämää, sellaista elämää, joka ehkä olisi pysynyt kunniallisena vuosimääriä ja jota minun ei olisi pitänyt vaihtaa intohimoiseen elämään, joka vei minut turmioon. Pauline yllätti minut kesken näitä surumielisiä mietteitäni.
"'No? mikä teitä vaivaa?' kysyi hän.
"Nousin vakavana ja laskin rahat, jotka olin velkaa hänen äidilleen, ja lisäsin niihin kuuden kuukauden vuokran. Hän katsoi minuun kysyvän näköisenä ja näytti pelästyneeltä.
"'Nyt lähden luotanne, hyvä Pauline.'
"'Olen sitä aavistanut!' huudahti hän.
"'Kuulkaa, hyvä lapsi. Mahdollisesti tulen vielä takaisin, sen vuoksi pitäkää tämä koppi minun varalleni puoli vuotta. Jollen ole palannut marraskuun 15 p:n vaiheilla, saatte periä kaikki, mitä minulta tänne jää. Tuo sinetillä suljettu käsikirjoitus,' sanoin näyttäen paperikääryä, 'on suuri teokseni, jossa käsitellään Tahtoa, ja se on vietävä talletettavaksi Kuninkaalliseen kirjastoon. Kaiken muun saatte käyttää, miten parhaaksi näette.'
"Hän katsoi minuun, ja se tuntui raskaalta. Oli kuin omatunto olisi puhunut minulle hänen kauttaan.
"'Enkö siis enää saakaan soittotunteja?' kysyi hän osoittaen pianoa.
"En vastannut mitään.
"'Kirjoitatteko minulle?'
"'Hyvästi, Pauline!'
"Vedin hänet hellävaroin luokseni ja painoin hänen kauniille otsalleen, joka oli yhtä neitseellinen kuin lumi, ennen kuin se on joutunut maan kanssa kosketuksiin, veljen suudelman, vanhuksen suudelman. Hän juoksi ulos. Rouva Gaudiniä en tahtonut tavata. Avaimen panin tavalliselle paikalleen ja lähdin. Tullessani Rue de Clunyn päähän kuulin takaani keveitä naisen askelia.
"'Olen ommellut teille tämän kukkaron. Hylkäättekö senkin?' kysyi Pauline.
"Katulyhdyn valossa luulin nähneeni hänen silmännurkassaan kyynelen ja huokaisin. Mahdollisesti pakotti sama ajatus meidät kiireesti eroamaan, olimme molemmat kuin ruttoa pakenevia. Kevytmielinen elämä, johon minun nyt tuli heittäytyä, kuvastui elävästi huoneessa, jossa ylhäisen huolettomana odotin Rastignacin paluuta. Uuninreunuksella oli pöytäkello, jota koristi kilpikonnan selässä loikova Venus, ja jumalattaren käsivarsien väliin oli asetettu puoleksi poltettu sikari. Kauniita esineitä, ihailijattarien lahjoja, oli hajallaan siellä täällä. Komealle itämaiselle sohvalle oli viskattu vanha sukkapari. Pehmeässä, mukavassa nojatuolissa, johon olin heittäytynyt, oli puukonviilloksia kuin vanhassa soturissa. Käsinojat olivat kuluneet rikki, selkänoja ystävien tukasta lähteneen rasvan ja öljyn tahrima. Vuoteessa, seinillä ja kaikkialla rinnakkain pöyhkeilevä komeus ja kurjuus olivat keskenään sopusoinnussa kuin Napolissa komea palatsi ja ryysyiset kerjäläiset. Se oli pelurin tai irstailijan tyyssija, jonka loisteliaisuudella on oma erikoinen leimansa, sellaisen miehen koti, jonka hengenravintona ovat tunteita ärsyttävät elämykset ja jota elämän rikkinäisyys ei sureta. Siinä oli samalla omalaatuista runollisuutta. Tuossa oli edessäni elämä loistavine helyineen ja kuluneine riekaleineen epätäydellisenä, todellisuudesta otettuna pikakuvana. Se oli kuin rosvotun, ryöstetyn tavaran talletuspaikka. Lord Byron olisi, hovipojan puutteessa, omakätisesti, sytyttänyt puut palamaan sellaisen nuoren miehen uunissa, joka rohkenee heittää peliin tuhannen frangia, vaikkei hänellä ole yhtäkään halkoa uuniin pantavaksi, ja joka ajelee tilbury-rattaissa, vaikk'ei ole kunnon paitaa yllä. Voihan aina huomenissa joku kreivitär tai näyttelijätär tai écarté-peli antaa kuninkaallisia rikkauksia. Tuossa oli kynttilä pistettynä vihreään fosforitulusrasiaan, tuolla virui naisen muotokuva, jolta oli riistetty siselöity kultakehys. Kuinka voisi nuori, seikkailuja rakastava mies kieltäytyä tällaisesta elämästä, joka tarjosi niin suurta vaihtelua ja oli yhtä huvittavaa kuin sota rauhan aikana? Olin jo melkein uneen vaipumassa, kun Rastignac potkaisi huoneen oven auki ja huudahti:
"'Voitto! Nyt voimme kuolla mielemme mukaan...'
"Hän näytti minulle kultaa täynnä olevaa hattuaan, pani sen pöydälle, ja me aloimme tanssia sen ympärillä kuin ihmissyöjät, jotka ovat saaneet vihollisensa pataan, ulvoen, tömistäen, hyppien ja antaen toisillemme nyrkiniskuja, jotka olisivat voineet tappaa vaikka sarvikuonon, ja lauloimme iloissamme katsellessamme liattua, johon mahtui kaikki elämännautinnot.
"'Kaksikymmentäseitsemäntuhatta frangia,' toisti Rastignac panen muutamia seteleitä kultakasan päälle. 'Toisille tämä rahamäärä riittäisi elämiseen, meille se riittää kuolemiseen! Tahdomme heittää henkemme kullassa kylpien... Hurraa!'
"Ja aloimme mellastaa uudelleen. Sitten ryhdyimme tekemään kristillistä tasanjakoa. Ensiksi jaettiin isot kultarahat, sitten pikkurahat, ja lisätäksemme nautintoamme hoimme hitaasti: sinulle ... minulle...
"'Nyt ei mennäkään maata!' huusi Rastignac. 'Joseph, booli!'
"Hän heitti kultaa uskolliselle palvelijalleen sanoen:
"'Siinä on sinun osasi, mene nyt hautaan, jos haluttaa.'
"Seuraavana päivänä ostin huonekalut Lesage'ista, vuokrasin huoneiston, jossa sinäkin tulit minut tuntemaan, Rue Taitbout'n varrelta, ja annoin sen sisustamisen parhaimpien verhoilijain toimeksi. Pidin hevosia. Heittäydyin huvitusten pyörteeseen, jotka olivat samalla kertaa tyhjiä ja nautintorikkaita. Pelasin, voitin ja hävisin suuria summia, mutta ainoastaan tanssiaisissa ja ystävien luona, en milloinkaan peliluolissa, joita kohtaan yhä vielä tunsin entistä pyhää kauhua. Vähitellen sain ystäviä. Ystävyyssuhteiden syntymisen aiheena oli usein riitajuttu tai sitten se luottamuksellinen salaisuuksien uskominen toiselle, joka on perin tavallista huonoa elämää viettävien toverusten kesken; hyvin luultavaa onkin, että kiintymyksemme aiheuttajina useimmiten ovat paheemme. Olin julkaissut muutamia kirjallisia tekeleitä, joista sain kehumisia, ja hyvin kaupaksi käyvän kirjallisuuden suurmiehet ylistelivät minua tietäessään, ettei minusta tulisi heille koskaan kilpailijaa. Heidän ylistyksensä ei tarkoittanut niin paljon minun henkilökohtaisia ansioitani kuin kirjailijatoverien ärsyttämistä. Minusta tuli elostelija, käyttääkseni hyvin kuvaavaa sanaa. Tein parhaani jouduttaakseni loppuni lähenemistä ja nujertaakseni iloisimmat toverini henkevyydellä ja voimalla. Olin aina reipas ja aistikkaasti pukeutunut. Minua pidettiin erittäin henkevänä miehenä. Ja hyvin kestin ja selviydyin ollessani suppilona, jonka läpi viini kaadetaan, ja khylusnestettä valmistavana koneena ja loistohevosena. Itse asiassa se oli kauheaa. Pian silmäni avautuivat näkemään irstailun kaikessa kammottavassa majesteettisuudessaan. Viisaat, tasaista elämää viettävät ihmiset, jotka kirjoittavat nimiliput viinipulloihinsa jättääkseen ne sitten perillisilleen, eivät tunne sellaisen elämän teoriaa eivätkä tiedä, mitä se oikeastaan on. Voisiko selittää sen runollisuutta maaseutulaisille, joiden mielestä niinkin suloiset nautintoaineet kuin oopiumi ja tee ovat vain lääkkeitä? Yksinpä Pariisissakin, kaiken ajattelun keskuksessa, voi tavata puolittaisia sybariitteja. Tottumattomina kestämään äärimmäisyyteen menevää ilonpitoa he väsähtäneinä poistuvat hurjisteluista kuin kunnon poroporvarit, jotka kuullessaan Rossini'n uutta oopperaa sadattelevat kaikkea musiikkia. He kieltäytyvät elämännautinnoista kuin mies, joka syötyään kerran Ruffecin pasteijoja ja tultuaan niistä kipeäksi ei tahdo niitä enää maistaa. Elostelu on epäilemättä taidetta yhtä hyvin kuin runouskin, ja siihen pystyvät ainoastaan voimakkaat yksilöt. Käsittääkseen siihen kätkeytyviä salaisuuksia ja nauttiakseen sen kauneusarvoista on miehen toimitettava tunnontarkkoja tutkimuksia. Kuten kaikissa tieteissä on senkin tutkimisessa alku aina hankala ja suuren vaivan takana. Monenlaiset seikat ovat suuressa määrin vaikeuttamassa, kun ihmisen on syvennyttävä, ei yksityisissä tapauksissa, vaan järjestelmällisesti, nautintoelämän salaisuuksiin, jotka pohjautuvat mitä harvinaisimpiin tunne-elämän ilmiöihin, muuttavat ihmiselämän jännittäväksi näytelmäksi ja jouduttavat sen pikaista loppua. Sota, vallanhimo, taiteet ovat kaikessa turmeltuneisuudessaan ihmiselle yhtä vaikeatajuisia ja vaativat yhtä syvällisiä tutkimuksia kuin elosteleminenkin, ja vaikeaa on aluksi niidenkin ymmärtäminen. Mutta jos ihmisen on onnistunut rynnistämällä tunkeutua näiden salaisuuksien pohjaan saakka, silloin hän myös vaeltaa uudessa maailmassa. Kenraalit, ministerit ja taiteilijat rientävät enemmän tai vähemmän kiivaasti loppuaan kohti. He tarvitsevat järkyttäviä vaikutelmia, sellaista, mikä ei kuulu jokapäiväisen elämän piiriin. Itse asiassa sota on hekumoimista veressä, samoin kuin valtiotaito on pyyteiden ja etujen hekumaa. Kaikki tuo on lopulta yhtä ja samaa elostelua. Hirvittävien elämänaaltojen harjalla ollessa on aallonpohjaan joutumisen vaara lähellä. St. Helenan saari kutsuu Napoleoniansa. Päätämme huimaa, syvyys vetää puoleensa, ja haluamme syöksyä sinne voimatta selvittää itsellemme outoa haluamme. Mahdollisesti iäisyyskäsite sisältyy tuollaiseen kuiluun; ehkä siellä ihmisen onkin hyvä olla ja silloinhan on kaikki kääntynyt hänen parhaakseen! Innostavan työn ja ihanteellisen miete-elämän aiheuttaman paratiisimaisen onnentunteen vastakohdaksi väsynyt taiteilija tarvitsee sunnuntailepoa kuin Jumala tai helvetillistä hekumanautintoa kuin saatana, ja hän etsii sitä aistillisuudesta saadakseen virkistystä henkisen työn jälkeen. Lord Byronin tarvitsema virkistävä lepo ei voinut olla bostonin-peluuta eikä joutavaa jaarittelua, mikä viehättää koroillaaneläjiä; runoilijaa tyydytti vain sellainen peli, jossa Kreikka pelasi Muhamedia vastaan. Sodassa ihminen muuttuu jonkinlaiseksi kuolonenkeliksi, jättiläismäiseksi pyöveliksi. Nautinnon pitää olla äärettömän suuri, jotta ihminen alistuisi niihin hirvittäviin intohimoista johtuviin kidutuksiin, mitkä puristavat ruumistamme kuin piikkivyö ja joita tämä hauras tomumajamme kammoaa. Liiallisen tupakoitsemisen jälkeen tuskissaan heittelehtivä tupakoitsija mahtaa olla ihanissa onnenmaailmoissa, vieraana kauniissa pidoissa! Ja Eurooppakin, joka rämpii nilkkojaan myöten veressä! Ei sekään ennätä pyyhkiä jalkojaan ennen kuin jo heittäytyy uuteen sotaan. Onkohan ihmisjoukoille määrätty ajoittaiset päihtymishetket, kuten luomakunnassa on järjestetty rakastamisajat? Yksityiselle ihmiselle, jollekulle Mirabeaulle, joka rauhan vallitessa unelmoi myrskyistä, on elostelu kaikki kaikessa. Se on jatkuvaa elämän syleilyä tai ehkä paremminkin kaksintaistelua tuntemattoman mahdin, tuntemattoman hirviön kanssa. Aluksi tuo hirviö peloittaa, sen sarviin on käytävä kiinni, ja taistelu on äärettömän väsyttävää. Luonto on lahjoittanut ihmiselle jonkinlaisen ahtaan, laiskan vatsan. Se on parannettava noista vioistaan ja saatava laajenemaan. Vähitellen oppii pitämään viiniä sisässään ja tottuu päihtymykseen. Oppii viettämään yökausia tarvitsematta unta ja muuttuu vähitellen kyrassierieverstin kaltaiseksi. Nyt ihminen on luonut itsensä uudelleen ja julkeasti osoittanut tyytymättömyytensä Jumalaa kohtaan. Kun ihmisessä on tapahtunut tuollainen muutos, kun hän on kuin alokas, joka koettaa mukautua tykistöelämään ja tekee voitavansa totuttaakseen jalkansa marssintahtiin, ei hän vielä ole tuon hirviön vallassa, vaan he painiskelevat keskenään herruudesta, ja vuoroin on toinen, vuoroin toinen voitonpuolella. Elämä tuntuu vielä ihanalta, sieluntuskat vaimentuvat, ja ihanteelliset utukuvat sukeltautuvat esiin. Julma taistelu on vielä edessä. Kuten legendojen tarumaiset henkilöt myivät sielunsa paholaiselle saadakseen voimaa ilkitöiden harjoittamiseen, samoin täytyy elostelijankin ostaa kuoleman hinnalla elämän runsaat, yltäkylläiset nautinnot. Sen sijaan, että elämä soluisi hiljalleen uomassaan, myymäpöydän takana tai työhuoneessa, se alkaa nyt kuohuten ryöpytä eteenpäin. Elostelu on ruumiille samaa kuin mystiikan nautinnot sielulle. Päihtymyksen herättämät mielikuvaluomukset ovat yhtä ihmeellisiä kuin hurmosnäyt. Ihmisillä on hauskoja hetkiä, vaihtelevia kuin nuoren tytön oikut, keskusteluja ystävien kanssa, jolloin muutamin sanoin voi kuvata kokonaisen elämän iloa, joka on välitöntä ja avomielistä, matkoja, jotka eivät ole väsyttäviä, runoelmia, jotka tulkitsee muutamalla lauseella. Kun ihmiseläin, josta tiede koettaa löytää sielua, on täten tyydytetty, alkaa uneliaisuuden lumoissa olo, jota järjentyöstä väsyneet kaipaavat. Kaikki he tarvitsevat täydellistä lepoa, ja elostelu on tavallaan sen veron suoritusta, joka neron täytyy maksaa pahalle. Tarkastetaanpa suurmiehiä: kaikki he ovat hekumoitsijoita, luonto on tehnyt heidät heikoiksi. Pahansuopa ja kateellinen voima jäytää heidän ruumistaan ja sieluaan, jottei heidän lahjakkuutensa pääsisi kehittymään korkeammalle. Viinin huumauksen kestäessä ovat ihmiset ja olosuhteet sellaisia, millaisiksi ne itse kuvittelee. Luomakunnan kuninkaana on silloin ihmisellä valta järjestää kaikki oman halunsa mukaan. Ja tällaisen jatkuvan huumaushulluuden kestäessä valutetaan hänen suoniinsa jonkinlaista sulaa lyijyä, hänen omasta suostumuksestaan. Pian sen jälkeen hän on kokonaan hirviön vallassa. Kun hän sitten herää ja käsittää sen, hän on raivoissaan, niinkuin minäkin olin. Voimattomuus istuu vuoteen päänalusen vieressä! Vanha soturi, näivetystauti jäytää sinua; valtiomies, henkesi on hiuskarvan varassa, sillä sinulla on suonikohju; ja minulle luultavasti sanoo keuhkotauti: 'Lähdetään pois!' kuten Urbinon Rafaelille, jonka tappoi rakkaudenpuuska. Tällaista oli elämäni! Lienenkö sitten tullut ottaneeksi osaa maailmanmenoon liian aikaisin vai liian myöhään? Varmasti olisivat voimani olleet maailmalle vaaralliset, jollen olisi niitä tällä keinoin kuolettanut; pääsihän se rauhaan Aleksanteristakin orgian lopulla tarjotun Herkuleen pikarin avulla. Kun ihminen älyää elämänpettymyksensä, hänen on päästävä joko taivaaseen tai helvettiin, elämänhekumaan tai Pyhän Bernhardin luostariin. Juuri äsken puuttui minulta rohkeutta, kun olisi pitänyt nuhdella näitä kahta", sanoi hän osoittaen Euphrasieta ja Aquilinaa, "sillä oma elämäntarinani on samanlainen kuin heidänkin. En voinut heitä mitenkään tuomita, he päinvastoin ovat tuomitsemassa minua. Tuona sairaalloisen hurjistelun aikana minulla oli kestettävänä kaksi vaikeaa ja tuskallista hetkeä. Muutamia päiviä sen jälkeen kun olin heittäytynyt palavalle roviolleni kuten Sardanapalos, kohtasin Fedoran Bouffons'in eteisessä. Odotimme kumpikin vaunujamme.
"'Kas ihmettä! Oletteko vielä hengissä?'
"Nuo sanat tulkitsivat hänen naurunsa ja ilkeämieliset kuiskutuksensa hänen kertoessaan seurassaan olevalle mieshenkilölle elämäntarinaani ja pilkatessaan rakkauttani, joka hänen silmissään oli alhaista ja arkipäiväistä. Kuinka riemuitsevan näköinen hän olikaan langettaessaan muka oikeudenmukaisen tuomionsa! Ja minä, joka olin valmis kuolemaan hänen vuokseen, joka yhä vielä häntä rakastin; hänet näin edessäni kesken pahimpien hurjistelujeni, kesken päihtymyksen, ilonaisten vuoteessa, ja minä, minä olin hänen pilkantekonsa kohteena! En voinut repiä rintaani auki enkä raastaa esiin rakkauttani, paiskatakseni sen sitten hänen jalkojensa juureen! – Pian oli rikkauteni kulutettu loppuun. Mutta siitä huolimatta tunsin olevani hyvissä voimissa, sillä ne kolme vuotta, jotka olin viettänyt ankarassa kieltäymyksessä, olivat kasvattaneet minut voimakkaaksi. Jatkaakseni kuolemantekoani tein lyhytaikaisia vekseleitä, ja niiden eräytymispäivä läheni. Se oli epämieluisaa. Mutta nuori sydämeni siitä kuitenkin virkistyi. En ollut luotu vielä vanhenemaan; sielultani tunsin itseni nuoreksi, toimintahaluiseksi ja reippaaksi. Ensimmäiset velkani herättivät henkiin kaikki hyveeni, jotka lähestyivät hitain askelin ja näyttivät epätoivoisilta. Minun oli ruvettava hieromaan sovintoa niiden kanssa, ja ne olivat kuin vanhoja tätejä, jotka aluksi toruvat, mutta sitten heltyvät, vuodattavat muutaman kyynelenkin ja joilta lopuksi heltiää rahaa. Mutta mielikuvitukseni oli ankarampi. Se osoitti, miten nimeni matkustaisi kaupungista kaupunkiin, paikasta toiseen ympäri Eurooppaa. Nimeni ja minä olemme yhtä, sanoo Eusebius Salvertus. Harhailtuani tällä tavoin kuin kaksoisoliona esiintyvä saksalainen palasin asuntooni, josta en ollut lainkaan poistunut, ja äkkiä herätin itseni. Ennen muinoin olin katsellut välinpitämättömänä pankkien palveluskuntaan kuuluvia miehiä, jotka harmaapukuisina, rinnassa hopeakilpi, joka kuului heidän virkapukuunsa, kulkivat pitkin Pariisin katuja ja kolkuttivat kauppamaailman omiatuntoja, mutta nyt vihasin heitä jo ennakolta. Varmasti jonakin aamuna joku heistä tulee puhumaan minulle niistä yhdestätoista tunnusteesta, joihin olen töhertänyt nimikirjoitukseni. Nimikirjoitukseni olivat kolmentuhannen frangin arvoiset, vaikk'ei minulla itselläni ollut mitään arvoa! Nuo pankin vahtimestarit, jotka saattoivat tyyninä katsella millaista inhimillistä epätoivoa tahansa, jopa itse kuolemaakin, tuntuivat minusta pyöveleiltä, jotka sanovat kuolemaantuomitulle: 'Kello on nyt puoli neljä.' Heillä oli oikeus ottaa minut huostaansa, kirjoittaa nimeni ja häpäistä ja pilkata sitä. Minun täytyi! Täytyy? onko ihminen silloin enää oma herransa? Eivätkö silloin vieraat ihmiset voi vaatia minua tilille elämästäni: miksi olen syönyt vanukasta à la chipolata? miksi olen syönyt jäätelöä? miksi olen nukkunut, kävellyt, ajatellut, huvitellut, enkä ole maksanut mitään? Kesken runoilun, ajattelun, ystävien seurassa nautitun aamiaisen, kesken iloisen leikinlaskun saatoin nähdä kastanjanruskeapukuisen miehen astuvan huoneeseen hattukulu kädessä. Tuo herrasmies muistutti minua velastani ja tunnusteistani, se oli haamu, joka tappoi iloni, pakotti minut nousemaan pöydästä ja keskustelemaan kanssaan. Se ryösti minulta iloisuuteni, rakastajattareni, kaikki, vuoteenikin. Tunnonvaivatkin ovat sääliväisempiä, sillä ne eivät aja ihmistä kadulle eikä Sainte-Pélagiehin, ne eivät pakota häntä rikosten poluille, vaan vievät suoraan mestauslavalle, missä pyöveli hänet aateloi: mestauksen tapahtuessa koko maailma uskoo uhrin viattomuuden, jotavastoin rahattomassa elostelijassa ei seurapiirien mielestä ole ainoaakaan puolustettavaa hyvettä. Ja sitten ovat vielä nuo vihreään verkaan pukeutuneet, sinisiä silmälaseja ja värillisiä sateenvarjoja käyttävät kaksijalkaiset karhut, joiden kanssa voi joutua vastatusten kadunkulmassa parhaillaan onnesta hymyillessään ja joilla on hirvittävä oikeus sanoa: 'Herra de Valentin on minulle velkaa eikä tahdo sitä maksaa. Minulla on oikeus hänet pidättää. Älköön hän olko sen johdosta tyytymättömän näköinen!' Ihmisen on tervehdittävä velkojiaan, vieläpä kohteliaastikin. 'Milloin aiotte maksaa?' tiukkaavat he. Ja siinä täytyy valehdella, kerjätä rahaa joltakulta toiselta, pokkuroida tyhmälle, raha-arkkunsa päällä istua röhöttävälle miehelle, sietää hänen kylmä katseensa, verenimijän silmäyksensä, alistua hänen barrêmemaiseen moraaliinsa ja raakaan sivistymättömyyteensä. Velka on usein innostuksen tuote, mutta sitä he eivät käsitä. Lainanottajan on usein vallannut suuri henkinen innostus, jotavastoin lainanantaja ei koskaan voi tuntea mitään sellaista; mitkään jalomieliset ajatukset eivät voi ohjata niiden elämää, jotka kierittelevät rahoissaan tuntematta mitään muuta kuin rahan. Minulle raha on kauhistus. Tunnuste voi todellakin aiheuttaa täydellisen muutoksen hyveellisessä, perheestään huolehtivassa vanhassakin miehessä. Mutta ehkä olenkin velkaa vain niille, joita Greuze on kuvannut tauluissaan: halvaantuneelle, jota lapset ympäröivät, sotamiehen leskelle, kaikille, jotka ojentavat minua kohden apua anovat kätensä. He ovat säälittäviä velkamiehiä, ja meidän täytyy itkeä heidän kanssaan. Ja kun olemme heille maksaneet, on velvollisuutemme huolehtia heistä yhä edelleen. Eräpäivän edellisenä iltana menin levolle omituisen rauhallisena, aivan kuin viimeistä yötään viettävä, teilattavaksi tuomittu tai kaksintaisteluun haastettu mies, jota petollinen toivo yhä vielä elähdyttää. Mutta kun herätessäni kylmästi ajattelin asemaani, kun tunsin sieluni olevan pankkimiehen salkussa ja nimeni punaisella musteella protestilistassa, alkoivat velkani hyppelehtiä kaikkialla kuin heinäsirkat: pöytäkellossa, nojatuoleissa ja muissa huonekaluissa, joiden suorittama palvelus oli minusta ollut niin mieluista. Ne olivat joutuneet Châtelet'n harpyiain uhriksi. Oikeudenpalvelijat tulevat pian sieppaamaan nuo minua uskollisesti palvelleet esineet ja heittävät ne raa'asti torille. Tämä tomumajani oli sentään vielä omani! Lakkaamatta olin kuulevinani ovikellon kilinän, jolloin tuntui kuin päähäni olisi sattunut isku; kuninkaitakin lyödään ainoastaan päähän! Olin marttyyri, mutta sellainen uhri, jolla ei ole taivaallisen korvauksen toivoa. Epäitsekkäästä ja rehellisestä miehestä tuntuu velkataakan kantaminen helvetissäololta, mutta sellaisessa helvetissä, missä on vain ulosottomiehiä ja kauppiaita. Suorittamaton velka on alentavaa, siitä juontaa alkunsa epäilyttävä keinottelu ja, mikä on sitäkin pahempaa, valhe! Se siittää rikoksia ja liittää yhteen mestauslavan palkit. Tunnusteeni menivät protestiin. Kolmen päivän kuluttua lunastin ne. Ja nyt kerron sinulle, miten se tapahtui. Luokseni tuli muudan mieshenkilö, joka pyysi saada ostaa minulle kuuluvan sen Loire-virran saaren, missä äitini hauta on. Kauppakirjaa allekirjoittaessani ostajan notaarin luona, tämän puolihämärässä virastossa, tuntui kuin kosteasta kellarista olisi virrannut ylitseni kylmää ilmaa. Vapisin muistaessani, että olin isäni haudan reunalla seistessäni kokenut samaa. Se tuntui kolkolta enteeltä. Olin kuulevinani äitini äänen ja näkevinäni hänen haamunsa. En käsitä, mistä se johtui, mutta korvissani soivat kellot, ja soiton seassa kuulin nimeäni mainittavan. Saaresta saadulla rahamäärällä maksoin velkani, ja ylijäämää oli vielä kaksituhatta frangia. Nyt olisin jälleen voinut vetäytyä ullakkokamariini viettämään tiedemiehen hiljaista elämää, elämänkokemukset takanani, pää täynnä suuriarvoisia havaintoja, ja olinhan hankkinut jo jonkinmoisen kuuluisuudenkin, mutta Fedora ei hellittänyt saalistaan. Yhä vielä olimme toisiamme lähellä. Hänen rakastajansa toitottivat jatkuvasti nimeäni hänen korviinsa ja ihmettelivät henkevyyttäni, hevosiani, menestystäni ja ajopelejäni. Hän itse pysyi kylmänä, mikään ei häntä liikuttanut, eivät edes Rastignacin lausumat peloittavat sanatkaan: 'Hän surmaa itsensä teidän vuoksenne!' Kostaakseni hänelle panin liikkeelle koko maailman, mutta en silti ollut sen onnellisempi! Tunkeutuessani elämän pohjasakkoihin saakka uskoin yhä vielä löytäväni molemminpuolisen rakkauden suurta onnea, minä etsin sitä hurjistelujen humusta, irstailujen mellastelusta. Mutta kaikki oli pelkkää pettymystä, unelmani raukesivat tyhjiin, hyvyyteni palkaksi sain kiittämättömyyttä ja erehdyksistäni pilkallista naurua. Kamalaa oli tällainen elämänkokemus, ja tavallisesti se aina tulee elostelijan osaksi! Kaiken lisäksi olin saanut Fedorasta turhamaisuuden ruttotartunnan. Tutkiessani sieluani havaitsin sen syövän saastuttamaksi, mätänemistilassa olevaksi. Demoni oli iskenyt kyntensä otsaani. En enää tullut toimeen ilman jännittäviä ja kiihottavia elämyksiä ja rikkauden inhottavia nautintoja. Pelasin, mässäilin ja elostelin yhä edelleen kuin miljoonien omistaja. En viihtynyt enää yksinäisyydessä, vaan tarvitsin ympärilläni naisia, ystävän nimellisiä ja elämän ylellisyyttä huumatakseni itseni. Kaikki perhesiteeni olivat katkenneet ikuisiksi ajoiksi. Olin ilon kaleerivanki, päämääränä itsemurhan täytäntöönpano. Viimeisinä päivinä, kuluttaessani loppuun omaisuuteni rippeitä, hurjisteluni kävivät uskomattoman kiihkeiksi. Mutta kuolema ei minusta huolinut, vaan hylkäsi minut joka aamu elävien joukkoon. Olin valmis, kuten entinen eläkkeen nauttija, rauhallisena menemään palavaan taloon. Kun sitten ainoa ja viimeinen kahdenkymmenen frangin lantti oli taskussani, juolahti mieleeni Rastignacin pelionni...
"Hei vain...!" huudahti Raphaël kesken kaiken muistaessaan talismaninsa ja otti sen taskustaan.
Mahdollisesti olivat kaiken päivää kestäneet järkyttävät taistelut uuvuttaneet Raphaëlin siinä määrin, ettei hän jaksanut enää hallita aivojensa toimintaa jouduttuaan ylitsevuotavan viini- ja boolitulvan uhriksi, mahdollisesti myöskin hänen oma sanatulvansa hänen kuvatessaan elämänsä surkeutta hänet juovutti, sillä nyt hän alkoi riehua ja raivota kuin järkensä menettänyt.
"Nyt en enää perusta kuolemasta!" huusi hän heiluttaen nahkaa kädessään. "Nyt tahdon elää! Nyt olen rikas ja hyveellinen. Mikään ei voi minua vastustaa. Kuka ei olisi hyvä, kun saa kaikki, mitä tahtoo? Hei! hei! hei! Olen toivonut itselleni kahdensadantuhannen livre'in vuotuisia korkotuloja, ja nyt ne minulla ovat. Tervehtikää minua, senkin siat, jotka kieriskelette noilla matoilla ikäänkuin olisitte tunkiolla! Kaikki te kuulutte minulle, – suurenmoinen omaisuus! Olen rikas ja voin ostaa teidät kaikki, yksinpä tuon edustajakamarin jäsenenkin, joka tuolla kuorsaa. Hei! kuulkaa hienojen seurapiirien roistot, siunatkaa minua! Olen paavi!"
Raphaëlin huudahdukset, jotka tähän saakka olivat hukkuneet kuorsausten bassoihin, kuuluivat nyt yli kaiken. Useimmat nukkujista heräsivät ja huusivat vastaan, näkivät rauhanhäiritsijän, joka koetti seisoa epävarmoilla jaloillaan, ja manasivat juopuneen melua oikein kuorossa lausutuin kirouksin.
"Suunne kiinni!" huusi Raphaël. "Koirat, menkää koppiinne! Emile, minulla on aarteita, voin antaa sinulle havannasikareja."
"Kyllä ymmärrän", vastasi runoilija, "Fedora tai kuolema! Jatka, jatka! Tuo suloinen Fedora on siis sinut pettänyt. Kaikki naiset ovat Eevan tyttäriä. Tarinastasi puuttuu draamallisuus."
"Ohoh, sinä oletkin tainnut nukkua, senkin veijari?"
"En, en... Fedora tai kuolema! näethän, että olen sinua kuunnellut."
"Herää jo toki!" huusi Raphaël lyöden Emileä nahanpalasella, ja näytti kuin hän olisi yrittänyt saada siitä lähtemään sähköä.
"Piru vieköön!" huudahti Emile hypäten pystyyn ja tarttui kiinni Raphaëliin. "Ystävä hyvä, muista että olet huonomaineisten naisten seurassa."
"Olen miljoonamies!"
"Sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että olet tolkuttomasti humalassa."
"Humalassa vallasta. Voin tappaa sinut!... Hiljaa, olen Nero! olen Nebukadnesar!"
"Mutta Raphaël, olemme nyt huonossa ja epäluotettavassa seurassa, ja sinun on pysyttävä hiljaa, jottemme häpäise itseämme."
"Elämäni on ollut liian kauan kestänyttä hiljaaoloa. Ja nyt tahdon kostaa koko maailmalle. Minua ei tyydytä inhottavista rahoista nauttiminen, vaan tahdon matkia aikakauttani ja olla samanlainen kuin se ja nauttia voidessani tuhota ihmisten elämän, järjen ja sielun. Se ei olekaan pikkumaista ylellisyyttä, vai mitä? Se on suurenmoista kuin ruttotauti. Taistelen keltakuumetta, sini- ja vihreäkuumetta vastaan, taistelen armeijoita ja mestauslavoja vastaan. Voin omistaa Fedoran... Ei, ei! Fedorasta en välitä, hän juuri on minun tautini; Fedora on syynä minun kuolemaani. Hänet minä tahdon unohtaa."
"Jos huudat noin, vien sinut ruokasaliin."
"Näetkö tätä nahkaa? Se on Salomonin testamentti. Ja tuo kuningas-poloinenkin on nyt minun vallassani. Minulle kuuluu Arabia, vieläpä Petreakin. Koko maailma on minun. Sinäkin olet minun, jos tahdon. Niin! jos tahdon. Ole varuillasi! Voin ostaa koko sen roskan, jota sanotaan sanomalehdentoimitukseksi, ja sinusta tulee minun kamaripalvelijani. Sinun on kirjoitettava minulle lauluja ja järjestettävä papereitani. Kamaripalvelija! Kamaripalvelija, toisin sanoen: 'Hän voi hyvin, kun hänen ei tarvitse mitään ajatella'."
Nämä sanat kuullessaan Emile sieppasi Raphaëlin syliinsä ja kantaa laahusti hänet ruokasaliin.
"Sinäpä sen sanoit, ystävä hyvä", puheli hän Raphaëlille. "Nyt todella olen kamaripalvelijasi, ja sinusta tulee sanomalehden päätoimittaja. Mutta nyt sinun on pidettävä suusi kiinni! Käyttäydy siivosti, edes minun vuokseni! Rakastathan minua?"
"Kaikkia sinä kysytkin! Sinullehan annan havannasikareja ja vaikkapa tämän nahankin. Nahan, ystävä rakas, tämän kuninkaallisen nahan! Se on mainio taudin parantajakin, voi parantaa liikavarpaitakin. Onko sinulla liikavarpaita? Kyllä minä ne poistan."
"En ole vielä kertaakaan nähnyt sinua noin sekaisin."
"Sekaisinko, ystävä hyvä? En vähääkään. Tämä nahka kutistuu, kun ajattelen jotakin toivomusta ... se on nurinkurista. Bramiini – siihen on kätkettynä bramiini! – mahtoi olla aika irvileuka, sillä toivomuksen pitäisi, ymmärrätkö, laajentaa..."
"Niin, tietysti."
"Minä tarkoitan..."
"Niin, niin, minä ajattelen niinkuin sinäkin. Toivomus laajen..."
"Minä tarkoitan nahkaa!"
"Aivan niin."
"Sinä et minua usko. Tunnen sinut, ystävä hyvä. Olet valehtelija kuin vastaleivottu kuningas.
"Kuinka voit vaatia minua uskomaan humalaisen miehen lörpötyksiä?"
"Lyön vetoa, että voin sen sinulle näyttää toteen. Otetaan mitta..."
"Samapa se, ei häntä näy saavan nukkumaan", tuumaili Emile nähdessään Raphaëlin hääräävän ja nuuskivan huoneen joka kolkan.
Valentin alkoi äkkiä innoissaan ja vikkelänä kuin apina – toisinaan voi tylsän ja väsyneen päihtynyt yks'kaks' muuttua vilkkaaksi ja toimintatarmoiseksi – etsiä kirjoitusneuvoja ja lautasliinaa ja niitä tuodessaan hän yhä vielä hoki:
"Otetaan mitta, otetaan mitta."
"No otetaan, otetaan", myönteli Emile.
Ystävykset levittivät nahanpalan lautasliinan päälle, ja Emile, jonka käsi näytti olevan varmempi, piirsi mustekynällä talismanin ääriviivat liinaan, toisen jatkaessa puhettaan:
"Olen toivonut itselleni kahdensadantuhannen livre'in vuosituloja, eikö niin? Kun toivomukseni on täyttynyt, näet, että nahka on pienentynyt."
"Hyvä, hyvä... Mutta nyt sinun pitää nukkua. Tahdotko, että teen sinulle vuoteen tuolle pikkusohvalle? Selvä on. Onko sinun hyvä olla?
"Hyvä on, pikku sanomalehtimies-holhokkini. Nyt sinun täytyy pitää minulle seuraa ja ajaa pois kaikki kärpäset. Sillä, joka on ollut toverina vastoinkäymisissä, on oikeus olla toverina myöskin myötäkäymisessä. Ja sinulle annan minä sitten havanna ... sika ... sikareja..."
"Nuku jo ja ala hautoa kultakasojasi, miljoonamies!"
"Ja haudo sinä sanomalehtikirjoituksiasi. Hyvää yötä! Sano toki hyvää yötä Nebukadnesarille! ... rakkaus! ... juomaan!... Ranska! ... kunnia ja rikkaus ... rikas..."
Pian sen jälkeen ystävysten nenät alkoivat soittaa salongeista kaikuvan kuorsauksen mukaan. Hukkaanheitettyä musiikkia! Kynttilät paloivat loppuun toisensa perästä ja niiden kristallirannikkaat paukahtelivat halki. Yö levitti vihdoinkin tumman vaippansa kauan kestäneen hurjastelun ylle, jonka aikana Raphaëlin kertomus oli ollut tavallaan puhumishekumaa. Hänen sanoissaan oli usein ollut mahdoton huomata minkäänlaista ajatusta, tai jos oli, se tuli hyvin vaillinaisesti ilmaistuksi.
Huomenissa, puolenpäivän aikaan nousi kaunis Aquilina väsyneenä ja haukotellen, poskessa pienen selkä- ja käsinojattoman tuolin kirjavan samettipäällyksen painamat uurteet, jolla hänen päänsä oli levännyt. Euphrasie, joka heräsi vierustoverin liikahtaessa, hypähti pystyyn ja päästi kirkuvan äänensä kuuluviin. Hänen kauniit kasvonsa, jotka edellisenä iltana olivat näyttäneet niin nuorekkailta, olivat nyt kelmeän kalpeat, hän oli kuin sairaalaan menevä tyttö. Vähitellen alkoivat muutkin vieraat liikehtiä, ja siellä täällä kuului epämiellyttävää voihkinaa. Jalat ja kädet olivat puutuneet, ja moni tunsi herätessään jos jonkinlaista uupumusta. Miespalvelija tuli avaamaan sälekaihtimia ja salien ikkunoita. Koko seurue oli vähitellen jalkeilla. Lämpimät auringonsäteet olivat herättäneet nukkujat, kutsuen heitä ulos, elämään ja toimintaan. Naiset, joiden kauniit, upeat tukkalaitteet ja puvut olivat joutuneet kokonaan epäjärjestykseen, olivat nyt päivänvalossa inhottavan näköisiä, tukka riippui sotkuisena, kasvonpiirteet veltot, kirkkaat silmät väsymyksen sumentamat. Iho, joka kynttilänvalossa oli niin hehkeä, oli muuttunut kalman vihertäväksi kuten maksatautisilla. Teki ihan pahaa, kun heitä katseli. Huulet, jotka vielä tuonnoin olivat olleet herkullisen punaiset, olivat nyt verettömät ja kuivat, ja niissä oli juopumuksen häpeällinen leima. Miehet eivät välittäneet enää vähääkään viimeöisistä rakastajattaristaan nähdessään heidät lakastuneina ja kalmanvärisinä. He olivat kuin kadulle sirotetut kukkaset, joiden yli juhlasaatto oli kulkenut. Mutta heitä hylkivät miehet olivat itse vielä inhottavamman näköisiä. Oli puistattavaa nähdä noita ihmiskasvoja, joissa mustien renkaiden ympäröimät, elottomat silmät olivat syvällä kuopissaan, joiden piirteet viini oli herpaannuttanut ja joiden tylsä ilme oli seurauksena pikemminkin rasittavasta kuin virkistävästä, levottomasta unesta. Heidän väsähtäneissä kuluneissa kasvoissaan, joissa sielukkaisuutta vailla olevat aistilliset pyyteet kuvastuivat kaikessa alastomuudessaan, oli jotakin raakaa, rietasta eläimellisyyttä. Kaunista pukua ja ihomaalia vailla olevan paheellisuuden rääsyisen luurangon näkeminen, kun kaikki oli kylmää, tyhjää, vailla sofistista henkevyyttä ja loisteliaisuuden viehätystä, kauhistutti noita pelkäämättömiä atleetteja, niin tottuneita kuin he olivatkin painiskelemaan irstaisuuden kanssa. Taiteilijat ja naiset katsoa tuijottivat ääneti huoneistossa vallitsevaa sekasortoa, jonka intohimojen kaikki hävittävä ja turmeleva tuli oli saanut aikaan. Yht'äkkiä remahti ilmoille saatanallinen nauru, kun Taillefer, joka oli kuullut vieraiden sekavaa puheensorinaa, irvistellen yritteli tulla tervehtimään. Tässä helvetillisessä taulussa hänen hiestynyt ja veristävä naamansa edusti rikollista, jota omantunnonvaivat eivät häirinneet. (Vertaa L'Auberge rouge-kirjaa.) Taulu oli todella suurenmoinen. Se kuvasi elämän pohjasakkaa ylellisessä ympäristössä, kauhistavaa inhimillisen loiston ja kurjuuden sekoitusta, irstauden hengetärtä, joka puserrettuaan voimakkailla käsillään murskaksi kaikki elämäntarhassa kasvaneet hedelmät herää ja näkee ympärillään ainoastaan inhottavia jätteitä ja valhetta, jota ei enää voi uskoa. Sen taulun nimenä olisi myös voinut olla "Kuolema, joka nauraen katselee ruttotaudin saastuttamaa ihmisjoukkoa". Huumaavat tuoksut ja viehättävät valaistukset olivat haihtuneet, loppuneet olivat myös ilot ja nautinnonhimo, ja sijaan oli tullut tympäisevä inhontunne, kirvelevä elämän todellisuus. Huoneisiin virtaava auringonpaiste ja raikas ilma puhuivat elämäntotuudesta ja elämänpuhtaudesta näille irstailujen myrkyn saastuttamaa, raskasta ilmaa hengittäville ihmisille. Moni noista nuorista, mutta jo turmeltuneista tytöistä muisteli heräämistä kodissa maalla, kun sai viattomana ja puhtaana katsella tuoksukuusaman ja ruusujen kehystämästä avoimesta ikkunasta aamuauringon kultaamia kastehelmin kimaltelevia metsiä ja vainioita ja kuunnella leivon liverrystä kirkkaassa, raikkaassa ilmassa. Toiset taas muistelivat kodin aamuateriaa, ruokapöytää, jonka ääressä isä ja lapset hilpeinä nauroivat, kaikkialla vallitsi ihmeellinen onnentunne, ja ruokalajit olivat yhtä yksinkertaisia kuin niitä nauttivien ihmisten sydämet. Kuvanveistäjä muisti rauhallisen työhuoneensa, kainoa siveyttä kuvaavan veistoksensa, ja että kaunis malli oli häntä odottamassa. Muistaessaan oikeusjutun, jonka varassa oli kokonaisen perheen kohtalo, ajatteli muudan nuori mies, kuinka välttämätöntä hänen läsnäolonsa tuossa tärkeässä asiankäsittelyssä olisi ollut. Tiedemies kaipasi työhuonettaan, missä arvokas työ odotti tekijäänsä. Melkein kaikki tunsivat itsesyytöksiä tunnossaan. Silloin ilmestyi Emile saliin nuorekkaan reippaasti hymyilevänä, posket rusottavina ja suositun kauppaliikkeen apulaisiakin hauskemman näköisenä:
"Olette inhottavampia kuin oikeudenpalvelijain apulaiset!" huudahti hän. "Tänään ette voi enää tehdä mitään, työpäivä on jo pilalla. Mielestäni olisi viisainta ryhtyä aamiaista syömään."
Tämän kuullessaan Taillefer poistui antamaan määräyksiään. Naiset menivät velttoina kuvastimien ääreen järjestämään hiuksiaan ja pukujaan. Jokainen koetti siistiytyä. Kaikkein paheellisimmat varoittelivat ja ohjailivat arkailevia ja nauroivat miehiä, joiden voimat eivät tahtoneet riittää hurjan juhlan jatkamiseen. Pian kuitenkin puolikuolleisiin tuli eloa, muodostui ryhmiä, alkoi kuulua juttelua ja naurua. Taitavat, sukkelat miespalvelijat asettivat äkkiä kaikki huonekalut ja pikkuesineet paikoilleen. Herkullinen aamiainen oli valmis, ja vieraat riensivät kilvan ruokasaliin. Se osoitti, että heissä oli edellisen illan hurjisteluista huolimatta vielä jäljellä hitunen elämänhalua ja ajatuskykyä, vaikka olivatkin vastikään olleet kuin kuoleman kouristuksessa. Samoin kuin laskiaistiistain naamiohuvit lopetettiin tämäkin saturnaali tanssiin väsymisellä ja päihtymyksestä päihtymisellä, mutta kukaan ei silti tahtonut itselleen tunnustaa, ettei kyennyt ilonpitoa jatkamaan.
Uljaan seurueen juuri asettuessa pöytään ilmestyi huoneeseen Cardot, joka edellisenä iltana oli nähnyt parhaaksi poistua päivällisen päätyttyä jatkamaan orgiataan aviovuoteessaan, kasvot virallisina ja arvokkaina, vaikka niissä saattoi huomata lempeähköä hymynväreilyäkin. Hän näytti aavistaneen, että vielä pidettäisiin rääpiäiset, toimitettaisiin jonkinlainen pesänselvitys, josta hänkin pääsisi osalliseksi, ottamaan osansa, tekemään luetteloita ja perintökirjoja, joiden lunastusmaksut olivat yhtä lihavat kuin se selkäpaisti, johon talon isäntä parahiksi iski veitsensä.
"Tämäpä vasta jotakin, kun saamme syödä oikein notaarin läsnäollessa", huudahti de Cursy.
"Saavutte juuri sopivaan aikaan vahvistamaan nimikirjoituksellanne kaikista näistä tehtävää luetteloa", virkkoi vuorostaan pankkiiri osoittaen upeata juhlapöytää.
"Nyt ei liene kysymys jälkisäädöksestä, vaan se on tehtävä avioliittosopimusta varten, niin on minun arveluni", lisäsi siihen tiedemies, joka itse oli vuosi sitten ensi kerran astunut lainmukaiseen aviosäätyyn.
"No kaikkia!"
"Vai sillä lailla!"
"Rauhoittukaa hetkiseksi", sai Cardot vihdoinkin sanotuksi korvia särkevän pilapuhetulvan lomassa. "Tulen tänne vakavissa asioissa. Minun on annettava eräälle tässä seurassa olevalle kuusi miljoonaa." (Syvä hiljaisuus). – "Herra de Valentin", jatkoi hän kääntyen Raphaëlin puoleen, joka parhaillaan kursailematta hieroi silmiään lautasliinalla, "oliko äitinne omaa sukua neiti O'Flaharty?"
"Kyllä oli", myönsi Raphaël välinpitämättömästi, "Barbe-Marie O'Flaharty."
"Onko teillä omanne sekä rouva de Valentinin syntymätodistus saatavilla?"
"Pitäisi olla."
"Voin siis ilmoittaa, että te, herra de Valentin, olette majuri O'Flahartyn jälkeenjättämän omaisuuden ainoa perijä. Majuri kuoli Kalkutassa elokuussa 1828.
"Sepä nyt oli ennenkuulumaton onnenpotku!" huudahti taidearvostelija.
"Kun majuri oli testamentissaan määrännyt useita rahaeriä yleisille laitoksille, antoi hallitus Itä-Intian komppanialle toimeksi perinnön toimittamisen tänne", jatkoi notaari. "Asia on nyt kunnossa ja rahat nostettavananne. Kaksi viikkoa olen turhaan etsinyt neiti Barbe-Marie O'Flahartyn perillisiä, kunnes eilen täällä päivällispöydässä..."
Silloin Raphaël hypähti pystyyn ja liikahti äkkiä ikäänkuin häntä olisi isketty jollakin aseella. Seuran mielenosoitukset eivät vielä päässeet ilmoille. Läsnäolijat valtasi mykkä kateudentunne, kaikkien silmät suuntautuivat kiiluen Raphaëliin. Vähitellen alkoi kuulua muminaa, kuin tyytymättömän permantoyleisön ääntenkohua; se kasvoi, voimistui kapinallisen joukon rähinäksi, paisuen paisumistaan. Jokaisen täytyi saada äänensä kuuluville ja lausutuksi sanansa notaarin ilmoittaman ihmeellisen uutisen johdosta. Raphaël, joka vähitellen käsitti oman kohtalonsa herrana olemisen kaikessa laajuudessaan, levitti äkkiä pöydälle lautasliinan, johon oli piirretty taikataljan mitat. Mitään kuulematta hän laski talismanin lautasliinalle ja alkoi samassa vapista: pieni välimatka erotti nahan reunat sen vaatteeseen piirretyistä ääriviivoista.
"No? mikä hänen nyt on?" huudahti Taillefer. "Taisivat tulla rikkaudet liian helposti."
"Tue häntä, Chatillon!" sanoi Bixiou Emile'ille. "Hän kuolee ilosta."
Perinnönsaajan väsyneille kasvoille levisi outo kalpeus ja näytti siltä, kuin ne olisivat vääntyneet tuskasta. Niiden ulkonemat olivat kalmankalpeat ja syvennykset sen johdosta entistään tummemmat, ja tuijottavassa katseessa kuvastui kauhu. Hän näki Kuoleman. Komea pankkiiri elähtäneiden ilonaisten parissa, kasvot, joista kuvastui elämään kyllästymistä, ja ilo, mihin sekottautui tuskaa, ne kaikki kuvasivat niin elävästi hänen omaa elämäänsä. Kolme eri kertaa Raphaël katsoi talismania, joka niin hyvin mahtui liinaan piirrettyjen järkkymättömien viivojen sisälle, ja koetti olla uskomatta ihmettä, mutta se ei hänelle onnistunut. Hän näki selvästi tulevan kohtalonsa, epäilyksellä ei ollut enää sijaa. Maailma oli hänen vallassaan, hän saattoi tehdä sille, mitä halusi, mutta nyt hän ei osannut haluta mitään. Hän oli kuin erämaanvaeltaja, jolla on vielä hiukan vettä janonsa sammuttamiseksi ja joka saattaa laskea elämänsä pituuden vesikulausten määrän mukaan. Hän käsitti, että hänenkin jäljellä olevien elinpäiviensä määrä riippui toivomusten määrästä. Nyt hän uskoi taikataljan voimaan, alkoi kuunnella omaa hengitystään, tunsi itsensä jo sairaaksi ja ihmetteli itsekseen:
"Lienenköhän keuhkotautinen? Siihen kai äitinikin kuoli?"
"No nyt, Raphaël, te saatte hauskaa! Mitä te minulle annatte?" kysyi Aquilina.
"Juodaan hänen enonsa, majuri O'Flahartyn, kuoleman malja. Siinä oli oikea mies!"
"Hänestä tulee nyt Ranskan pääri."
"Joutavuuksia! Mitä merkitsee Ranskan pääri heinäkuun jälkeen", huomautti taidearvostelija.
"Vuokraatko aition Bouffons'ista?"
"Toivottavasti annatte meille kaikille suurenmoisia lahjoja", ehätti Bixiou.
"Hänen laisensa mies tekee kaikki suurenmoisesti", virkkoi vuorostaan Emile.
Vieraiden naurunsekainen puhetulva kaikui Raphaëlin korvissa, mutta hän ei siitä käsittänyt ainoaakaan sanaa. Hänen ajatuksensa liikkuivat bretagnelaisten talonpoikien parissa, joiden elämä kulki tiettyä latuaan. Vähään tyytyvinä, suuren lapsilauman ympäröiminä he muokkasivat maataan, söivät tattaria, joivat omenavelliä tai huonoa jälkiviiniä, uskoivat Neitsyt Mariaan ja kuninkaaseen, tanssivat sunnuntaisin vihreällä nurmikolla eivätkä käsittäneet mitään pappinsa saarnasta. – Katsellessaan sitten ympärillään olevaa loistoa, ilonaisia, upeaa pöytää ja kaikkea ylellisyyttä Raphaël alkoi tuntea hengenahdistusta, joka pani hänet yskimään.
"Haluatteko parsaa?" huusi pankkiiri.
"Minä en halua mitään!" vastasi Raphaël jymisevällä äänellä.
"Hyvä! hyvä!" huusi siihen Taillefer. "Näytte jo ymmärtävän, mitä rikkaus on. Se on valtakirja, joka suo meille oikeuden käyttäytyä hävyttömästi. Kuulutte meikäläisiin! – Arvoisat herrat, juokaamme kullan vallan malja! Herra de Valentinilla on kuuden miljoonan omistajana valta käsissään. Hän on kuningas, hän voi tehdä, mitä tahtoo, hän on kaiken yläpuolella, kuten kaikki rikkaat. Häneen nähden on perustuslain otsake Ranskalaiset ovat kaikki samanarvoisia lain edessä, valhe. Hänen ei tarvitse totella lakia, vaan laki tottelee häntä. Miljoonienomistajia varten ei ole olemassa mestauslavaa eikä pyöveleitä."
"Aivan niin", vastasi Raphaël, "sillä he itse ovat omia pyöveleitään!"
"Siinä kuulitte totuuden!" huusi pankkiiri nauraen.
"Juodaan!" sanoi Raphaël ja aikoi työntää talismanin taskuunsa.
"Mitä nyt teet?" kysyi Emile tarttuen hänen käteensä. – "Tiedättekö, hyvät herrat", jatkoi hän kääntyen Raphaëlin käytöstä ihmettelevän seurueen puoleen, "että ystävällämme de Valentinilla – mitä sanoinkaan – että herra markiisi de Valentinilla on taikakeino, jonka avulla voi saada rikkauksia? Mitä hän vain toivoo, siinä samassa se toteutuu. Jollei hän aio käyttäytyä kuin renki tai kovasydäminen mies, hän voi tehdä meistä kaikista rikkaita."
"Voi, pikku Raphaël, tahtoisin helmikoristeen", huudahti Euphrasie.
"Jos hän haluaa osoittaa minulle kiitollisuuttaan, niin hän voi lahjoittaa minulle kahdet vaunut ja kauniit juoksijahevoset!" visersi Aquilina.
"Toivokaa minulle sadantuhannen livre'in vuotuistulot!"
"Ja minulle kasmireja!"
"Maksakaa minun velkani!"
"Lähetä sedälleni, sille pitkälle ja laihalle halvaus!"
"Raphaël! tyydyn kymmenentuhannen tuloihin!"
"Siinäpä on jo lahjoituksia!" nauroi notaari.
"Hänen tulisi parantaa luuvaloni!"
"Alentakaa rahankorko!" huudahti pankkiiri.
Kaikki nämä anomukset ja pyynnöt lensivät ilmoille kuin tuliauringon kipinäsuihku ilotulituksen päättäjäisiksi. Noissa hurjissa toivomuksissa oli mahdollisesti totta enemmän kuin toinen puoli.
"Rakas ystävä", sanoi Emile vakavan näköisenä, "minä tyytyisin kahdensadantuhannen livre'in korkoihin. Voisithan uhrautua säälistä minua kohtaan. Tee niin!"
"Emile", virkkoi Raphaël, "etkö tiedä, mitä se minulle maksaisi?"
"Hyvä tekosyy!" huudahti runoilija. "Meidän on uhrauduttava ystäviemme puolesta."
"Tekisi mieleni toivoa teille kaikille kuolemaa", kivahti Raphaël, luoden ympärilleen synkän, syvämietteisen katseen.
"Kuolevat ovat hirvittävän kovasydämisiä", tokaisi Emile nauraen. "Nyt olet rikas", jatkoi hän samassa vakavana, "ja vakuutan, että kahden kuukauden kuluttua olet inhottavan itara. Nyt olet jo tyhmä, et näy enää ymmärtävän leikkiäkään. Muuta ei enää tarvita, kuin että uskoisit tuon nahanpalasen voiman..."
Peläten toisten pilantekoa Raphaël pysytteli ääneti ja joi ylenmäärin päihtyäkseen ja voidakseen siten edes hetkiseksi unohtaa tuhoa tuottavan voimansa.
III
KUOLEMANPELKO.
Sateisena joulukuun alkupäivänä kulki noin seitsenkymmenvuotias vanhus Rue de Varenne-katua kohottaen nenänsä ilmaan jokaisen talon ulko-oven kohdalla etsiessään herra markiisi de Valentinin asuntoa viattoman lapsen ja hajamielisen filosofin näköisenä. Hänen harmaan, pörröisen tukan kehystämistä, kuivaa, tulessa käpristynyttä pergamenttia muistuttavista kasvoistaan kuvastui tuskallinen levottomuus. Jos joku maalari olisi sattunut näkemään tuon ihmeellisen vanhuksen, hän olisi varmasti ateljeehensa tultuaan piirtänyt luonnoksen ja antanut sille nimeksi Klassillinen runoilija loppusointua miettimässä. Löydettyään talonnumeron, joka hänelle oli annettu, tuo ilmetty uudestisyntynyt Rollin koputti hiljaa komean palatsin ulko-oveen.
"Asuuko herra Raphaël täällä?" kysyi vanhus livreepukuiselta ovenvartijalta.
"Herra markiisi ei ota ketään vastaan", vastasi palvelija ja nielaisi suuren leivänpalasen, jonka juuri oli onkinut kahvikupistaan."
"Hänen vaununsa lienevät tuossa", jatkoi vieras osoittaen loistavia ajoneuvoja, jotka odottivat ulkoportaiden kangastelttaa muistuttavan lautakatoksen alla. "Odotan häntä tässä, ehkä hän piankin tulee ulos."
"Voi vanhus parka! Mahdollisesti saatte seistä tässä huomisaamuun saakka", Vastasi ovenvartija. – "Vaunut ovat aina valmiina herraa varten. Pyydän teitä poistumaan, sillä jos lasken yhdenkään ainoan vieraan henkilön omin lupini palatsiin, menetän kuudensadan frangin elinkautisen eläkkeeni."
Samassa tuli eteiskäytävästä kiireesti portaita alas kookas, vanhanpuoleinen mies, jonka puku muistutti ministeriön vahtimestarin virkapukua, ja alkoi tutkien katsella vanhaa, hämillään olevaa taloon pyrkijää.
"Tässä on herra Jonathas", sanoi ovenvartija, "voitte esittää asianne hänelle."
Vanhukset, jotka tunsivat toisiaan kohtaan osaksi uteliaisuudesta, osaksi myötätunnosta aiheutuvaa vaistomaista vetovoimaa, kohtasivat toisensa palatsin edessä leviävällä pihamaalla, missä ruohoa tunkeutui esiin kiviliuskojen välistä. Rakennuksessa vallitsi kolkko hiljaisuus. Olisi tehnyt mieli päästä sen salaperäisyyden perille, joka kuvastui Jonathaksen kasvoista ja kaikkialla tässä synkässä talossa.
Ensi työkseen, saatuaan enonsa suuren perinnön, Raphaël oli ottanut selville vanhan uhrautuvan palvelijansa asuinpaikan tietäen voivansa täydellisesti luottaa tämän uskollisuuteen. Jonathas itki ilosta nähdessään jälleen nuoren herransa, jolle jo oli luullut heittäneensä jäähyväiset ikuisiksi ajoiksi, eikä hänen onnentunteellaan ollut rajoja, kun markiisi nimitti hänet taloudenhoitajan kunnianarvoiseen virkaan. Vanhasta Jonathaksesta tuli välittävä voima Raphaëlin ja ulkomaailman välille. Hänestä tuli herransa omaisuuden ylimmäinen kaitsija, tuskin vielä ajateltujen toivomusten sokea toimeenpanija, eräänlainen kuudes aisti, joka välitti elämän tapahtumat Raphaëlin tajuntaan.
"Herra, haluaisin puhua herra Raphaëlin kanssa", sanoi vieras vanhus Jonathakselle ja nousi muutamia porrasaskelmia päästäkseen sateen suojaan.
"Puhua herra markiisin kanssa...?" huudahti taloudenhoitaja. "Tuskin hän minullekaan lausuu yhtään sanaa, minulle, joka olen hänen kasvatti-isänsä!"
"Mutta minä olen myös hänen kasvatti-isänsä", huudahti vanhus. "Jos teidän vaimonne on ennen muinoin häntä imettänyt, olen minä puolestani opettanut hänet imemään Muusain rintoja. Hän on minun rintalapseni, holhokkini, carus alumnus! Minä olen muovaillut hänen aivonsa, kasvattanut hänen arvostelukykyään, kehittänyt hänessä neroa, ja uskallan sanoa, että olen ylpeä työni tuloksista. Hän on nyt aikakautemme huomatuimpia miehiä. Hän on ollut oppilaani kolmella luokalla. Olen hänen entinen opettajansa."
"Niinkö! Olette siis herra Porriquet?"
"Aivan oikein. Mutta, hyvä herra..."
"Hiljaa, hiljaa!" varoitti Jonathas kahta keittiöpoikaa, joiden ääni rikkoi talossa vallitsevan luostarimaisen hiljaisuuden.
"Mutta, hyvä herra", aloitti professori uudelleen, "onko herra markiisi mahdollisesti sairas?"
"Arvoisa herra", vastasi Jonathas, "Luoja yksin tietää, mikä minun isäntääni vaivaa. Nähkääs, koko Pariisissa ei ole kahta taloa, joita voisi verrata tähän meidän taloomme. Voitteko käsittää – ei kahta taloa! Ja se on ihan totta. Herra markiisi osti tämän palatsin, jonka edellinen isäntä oli herttua ja Ranskan pääri. Hän on käyttänyt tämän sisustamiseen kolmesataatuhatta frangia. Nähkääs, se on aika suuri summa, kolmesataatuhatta frangia! Mutta jokainen tämän meidän talomme huone onkin sitten todellinen ihmelaitos. 'Hyvä!' päättelin itsekseni nähdessäni kaikkea tätä suurenmoista loisteliaisuutta. 'Kaikki on ihan kuin hänen isoisävainajansa kodissa: nuori markiisi aikoo tietenkin ruveta seurustelemaan hovissa ja koko kaupungin kanssa?' Mutta mitä vielä! Herrani ei ole tahtonut nähdä ainoatakaan ihmistä. Hän viettää omituista elämää, voitteko käsittää, herra Porriquet? – ehdottomasti omituista elämää. Herrani nousee joka päivä samalla kellonlyömällä. Ei kukaan muu kuin minä, minä yksin, voitteko käsittää? – saa astua jalallaan hänen huoneeseensa. Seitsemältä avaan kaihtimet, olipa kesä tai talvi. Siitä olemme sopineet keskenämme ihan tarkalleen. Tultuani makuuhuoneeseen sanon hänelle:"
"'Herra markiisi, teidän on herättävä ja pukeuduttava.'"
"Hän herää ja pukeutuu. Minun on ojennettava hänelle aamunuttu, jonka on oltava aina samanlainen ja samasta kankaasta tehty. Ja kun se tulee käyttökelvottomaksi, minun on hankittava uusi, jottei hänen tarvitse sitä pyytää. Siihen kaikkeen on syynä vain oikku! Ja kuitenkin hänellä, rakkaalla lapsellani, olisi varaa tuhlata tuhat frangia joka päivä ja tehdä mitä haluaa. Rakastan häntä niin, että jos hän sivaltaisi minua oikealle poskelle, kääntäisin heti vasemman! Jos hän määräisi minulle vielä vaikeampia tehtäviä suoritettavaksi, täyttäisin hänen tahtonsa. Voitteko käsittää? Mutta kyllä hän on sälyttänytkin semmoiset määrät joutavia tehtäviä minun hartioilleni, ettei työn loppumisesta ole pelkoa. Uskotteko hänen lukevan sanomalehtiä? Ne on aina asetettava määrätylle paikalle, määrätylle pöydälle. Määräaikaan on minun mentävä hänen partaansa ajamaan, eikä käteni vapise vähääkään. Keittiömestari menettäisi viidentuhannen eläkkeensä, joka häntä odottaa herrani kuoleman jälkeen, jollei aamiainen olisi aina valmiina kello kymmenen, ehdottomasti, ja päivällinen tarkalleen kello viisi. Jokaisen päivän ruokalista on kirjoitettu vuodeksi eteenpäin. Herra markiisilla ei saa olla mitään toivottavaa. Hän saa mansikoita, kun niitä on, ja ensimmäiset makrillit, mitä Pariisiin tuodaan, syö hän. Ruokalista on painettu, ja aamulla hän jo osaa ulkoa päivällisensä. Sitä varten hän pukee samalla tunnilla ylleen aina saman hännystakin ja samanlaisen paidan, jotka minä asetan – voitteko käsittää? – aina samaan nojatuoliin. Minun on vielä huolehdittava siitä, että hänellä on aina varalta samaa kangasta. Jos tarvitaan, otaksukaamme, että hänen pitkä takkinsa vikaantuisi, minun on heti hankittava uusi, sanaakaan siitä hänelle sanomatta. Jos ilma on kaunis, menen sisään ja sanon isännälleni:"
"Herra, täytyyköhän teidän mennä ulos?"
"Hän vastaa sitten minulle 'kyllä' tai 'ei'. Jos hän lähtee ajelulle, ei hän odota hevosten valjastamista, ne ovat aina valmiina: ajomies on aina ehdottomasti, piiska kädessä, kuten tuossa nyt näette. Illalla, päivällisen syötyään, herra menee toisin illoin suureen Oopperaan, toisin Italialai ..., mitä nyt puhunkaan? Ei hän vielä ole käynyt Italialaisessa, sillä vasta eilen minun onnistui hankkia hänelle sieltä aitio. Sitten täsmälleen kello yksitoista hän palaa kotiin ja menee nukkumaan. Muun ajan päivästä hän käyttää lukemiseen eikä tee mitään, aina vain lukee. Nähkääs, on siinäkin ajatusta! Minulla on määräys lukea Kirjakauppalehti ennen häntä, ostaa kaikki uudet kirjat ja asettaa ne hänen huoneensa uuninreunukselle samana päivänä, jolloin ne ilmestyvät kaupasta. Samoin minun on käytävä hänen huoneessaan vähän väliä katsomassa, että tuli palaa pesässä ja ettei häneltä puutu mitään. Hän on antanut minulle pienen kirjan, nähkääs, mihin on kirjoitettu kaikki tehtäväni, ja se minun on osattava ulkoa. Se on täydellinen katkismus! Kesällä sitten minun on jääpaloilla pidettävä huoneet määrätyn viileinä ja asetettava uusia kukkia joka aika joka paikkaan. Hän on rikas! Hänellä on varaa tuhlata tuhat frangia päivässä ja tyydyttää kaikki mielitekonsa. Lapsiraukka! Kauan hän saikin olla suuressa puutteessa. Hän ei tahdo vaivata ketään. Hän on suloinen kuin vastaleivottu kakku. Aina hän on vaiti, ja koko talossa ja puutarhassa pitää vallita täydellinen hiljaisuus. Isäntäni ei tarvitse toivoa mitään, sillä käden viittaus ja silmäys riittävät, jotta kaikki on kunnossa. Ja hän on oikeassa: palvelusväki on pidettävä kurissa, muuten kaikki menee rempalleen. Minä sanon hänelle kaikki, mitä hänen on tehtävä, ja aina hän tottelee minua. Ette voi uskoa, miten kaikki täällä on järjestetty. Hänen huoneensa, nähkääs, ovat ... miten sitä nyt sanotaankaan ... f ... f ... näinhän se onkin fiilissä. Hänen tarvitsee vain avata makuu- tai työhuoneensa ovi, niin ... pum ... kaikki ovet avautuvat itsestään erityisen koneiston avulla, ja hän voi vapaasti kulkea huoneiston päähän tarvitsematta aukoa ovia. Se on hienoa, ja kuinka käytännöllistä sitten vielä lisäksi! Meitä toisiakin se miellyttää. Mutta kyllä olemmekin saaneet panna likoon suuria summia sen asian vuoksi, uskokaa pois! Ja loppujen lopuksi, herra Porriquet, hän on sanonut minulle:"
"'Jonathas, sinun on hoidettava minua aivan kuin kapalolasta.'"
"Kapalolasta, ajatelkaa, herra, hän sanoi kapalolasta!"
"'Sinun on ajateltava kaikkia tarpeitani minun puolestani...'"
"Minä olen herra, voitteko käsittää? – ja hän on melkein palvelija. Ja miksi? Mene tiedä! Siinä on seikka, jota ei tiedä kukaan muu kuin hän itse ja hyvä Jumala, ihan ehdottomasti."
"Hän varmaankin kirjoittaa runoja!" huudahti vanha professori.
"Niinkö luulette, herra, että hän kirjoittaa runoja? Se kai on vaivalloista työtä se! Minä, nähkääs, en sitä usko. Usein hän on minulle sanonut haluavansa vain vegeteerata. Viimeksi eilen hän sanoi minulle, kun pukeutuessaan katseli tulpaania:"
"'Tuommoista on minunkin elämäni, Jonathas-parka ... minä vain vegeteeraan!'"
"Toiset sanovat häntä joksikin monomaaniksi, ihan ehdottomasti."
"Kaikesta voin päättää", jatkoi professori itsetietoisen arvokkaasti, mikä näkyi tekevän vanhaan kamaripalvelijaan syvän vaikutuksen, "että herranne kirjoittaa suurta teosta. Hän on syventynyt syvällisiin aatoksiinsa eikä anna jokapäiväisen elämän pikkuseikkojen itseään häiritä. Henkistä työtä tehdessään nero unohtaa kaiken muun. Kerran istui kuuluisa Newton..."
"Niin. Newton..." keskeytti Jonathas, "mutta häntä en tunnekaan."
"Newton, kuuluisa geometrikko", jatkoi Porriquet puhettaan, "istui kerran kokonaisen vuorokauden nojaten kyynärpäätään pöytään. Herätessään sitten mietteistään hän luuli, että oli yhä sama päivä, hän oli unohtanut ajan kulun... Nyt menen katsomaan tuota rakasta lasta, varmasti voin olla hänelle hyödyksi."
"Malttakaa toki!" huudahti Jonathas. "Vaikka olisitte ihan itse Ranskan kuningas – tietysti entinen – ette mene sinne muuten kuin särkemällä oven tai minun ruumiini yli. Mutta, herra Porriquet, minä juoksen sanomaan hänelle, että te olette täällä, ja kysyn häneltä näin: 'Täytyykö hänet lähettää tänne?' Hän vastaa siihen joko 'kyllä' tai 'ei'. En milloinkaan sano hänelle: 'Toivotteko? Tahdotteko? Haluatteko?' Ne sanat on poistettu keskustelukielestämme. Kerran käytin vahingossa sellaista sanaa ja silloin hän kiivastuneena huusi minulle: 'Tahdotteko tappaa minut?'"
Jonathas jätti vanhan professorin eteiskäytävään viittoen kädellään, ettei tämä saa hievahtaa paikaltaan. Pian hän taas palasi ja toi myönteisen vastauksen. Sitten hän opasti vanhan täysinpalvelleen professorin läpi loisteliaasti sisustetun huoneiston, jossa kaikki ovet olivat auki. Porriquet näki jo etäältä oppilaansa, joka istui uunin edessä. Hänellä oli yllään iso kuviollinen kotitakki, ja hän luki sanomalehteään nojatuoliin vaipuneena. Ääretön surumielisyys, joka häntä näytti vaivaavan, kuvastui koko hänen olemuksestaan hänen siinä istuessa kokoon lyyhistyneenä ja sairaalloisen näköisenä; se kuvastui etenkin hänen otsallaan ja näivettynyttä kukkaa muistuttavissa kalpeissa kasvoissaan. Hän näytti naisellisen hentomieliseltä mieheltä, jolla on omat, rikkaille sairaille ominaiset erikoiset tapansa ja tottumuksensa. Hänen valkoiset sormensa olisivat voineet kuulua kauniille naiselle. Vaalea, hieman ohentunut kihara tukka peitti keikarimaisesti ohimoita, ja kreikkalainen pehmeästä kasmirkankaasta tehty lakki, jonka tupsu näytti kasmiriin verrattuna liian raskaalta, oli vinossa hänen päässään. Kultakoristeinen malakiittiveitsi, jolla hän oli aukonut kirjanlehtiä, lojui lattialla hänen jalkojensa juuressa, ja komean intialaisen vesipiipun, hookan, lattialla käärmeisenä kiemurtelevan ja kimaltelevan letkun päähän sovitettu merenvahaimuke oli hänen sylissään. Hän oli unohtanut imeä piipusta lähteviä virkistäviä ja hyvältä tuoksuvia haikuja. Tuon nuoren, heikontuneen ruumiin vastakohtana näytti koko elämä keskittyneen sinisiin silmiin, joiden säihkyvä loiste herätti jo ensi näkemältä huomiota. Hänen katsettaan oli vaikea kohdata. Joku olisi voinut nähdä siinä epätoivoa, joku toinen tunnonvaivojen vertaisia hirvittäviä sisäisiä taisteluita. Niissä oli halujaan ja mielitekojaan tukahduttavan voimattoman miehen syvällinen katse, mutta niissä saattoi olla myöskin sellaisen saiturin katsetta, joka ajattelee, mitä kaikkia elämännautintoja hän voisi rahoillaan hankkia, mutta kuitenkin kieltäytyy niistä, jotteivät hänen aarteensa hupenisi. Niissä oli vielä kahlehditun Prometheuksen ja sen Napoleonin katsetta, joka Elysée-palatsissa v. 1815 saa tiedon vihollisen tekemästä strategisesta virheestä ja sen johdosta pyytää päällikkyyttä kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi, mikä evätään. Nuo silmät olisivat voineet myös kuulua samalla kertaa sekä valloittajalle että kironalaiselle! Mutta eniten ne ehkä muistuttivat niitä silmiä, jotka olivat muutamia kuukausia sitten tuijottaneet Seine'iin ja viimeiseen, pelipöydälle heitettyyn kultarahaan. Tahtonsa ja järkensä Raphaël oli alistanut vanhan talonpojan terveen, joskin karkeahkon älyn valtaan, miehen, joka viisikymmenvuotisesta palvelusajastaan huolimatta oli pysynyt melkein sivistymättömänä. Hän melkein iloitsi jonkinlaiseksi tahdottomaksi olennoksi muuttumisestaan. Hän luopui elämästä elääkseen ja riisti itseltään toiveiden elämänrikkauden. Voidakseen paremmin taistella sitä julmaa mahtia vastaan, jonka taisteluhaasteen hän oli ottanut vastaan, Raphaël tahtoi saavuttaa täydellisen puhtauden Origeneen menettelytapaa noudattamalla, nimittäin pitämällä mielikuvituksensa kurissa, tehden itsestään henkisen eunukin. Sen päivän huomenissa, jolloin hän oli kuullut tulevansa testamentin johdosta rikkaaksi mieheksi ja nähnyt taikataljan pienenevän, hän oli notaarinsa luona. Siellä kertoi joku huudossa oleva lääkäri tosissaan jälkiruokaa syötäessä, miten muuan sveitsiläinen paransi itsensä keuhkotaudista. Kymmeneen vuoteen mies ei ollut puhunut sanaakaan, hengitti ainoastaan kuusi kertaa minuutissa paksua navetan ilmaa ja söi mitä miedoimpia ruokalajeja. Niin teen minäkin, päätti Raphaël itsekseen, sillä hän tahtoi elää, elää hinnasta mistä tahansa. Loistavan ylellisyyden keskessä hän vietti elämää, jota saattoi verrata höyrykoneen toimintaan. Vanha professori hätkähti nähdessään tuon nuoren elävän ruumiin, joka oli niin heikko ja voimaton, että näytti aivan keinotekoiselta. Tuota miestä, jonka silmissä oli sairaalloinen hehku ja jonka otsan raskaat ajatukset olivat synkistäneet, ei hän voinut tuntea entiseksi terveen näköiseksi, nuorekkaan reippaaksi oppilaakseen, jollaisena oli hänet muistanut. Jos tuo klassillinen äijä vanhus, joka oli terävä arvostelija ja vanhojen hyvien tapojen vaalija, olisi koskaan lukenut lordi Byronia, hän olisi voinut luulla näkevänsä Child Haroldin asemesta Manfredin.
"Hyvää päivää, isä Porriquet", tervehti Raphaël opettajaansa puristaen vanhuksen kylmiä sormia kuumassa, kosteassa kädessään. "Miten jaksatte?"
"Kyllähän minä hyvin jaksan", vastasi vanhus, jota toisen kuumeisen käden kosketus oli säikähdyttänyt. "Entä te itse?"
"Minäkö! toivon vain, että hyvää terveyttäni yhä vain jatkuu."
"Teillä on varmaankin suuriarvoinen teos tekeillä?"
"Ei ole. Exegi monumentum, isä Porriquet. Olen lopettanut pitkän sivun ja sanonut ikuiset jäähyväiset tieteelle. Tuskin tiedän, missä koko käsikirjoituskaan on."
"Epäilemättä sen tyyli on täysin puhdasta?" tutkaili professori. "Toivon, ettette ole omaksunut uuden koulun raakamaista kieltä. Keksittyään Ronsard'in he luulevat voivansa tehdä ihmeitä!"
"Teokseni on puhtaasti fysiologinen."
"Niinkö! Samapa se", jatkoi professori. "Kieliopin apua tarvitaan tieteellisten totuuksienkin esittämisessä. Missään tapauksessa, hyvä lapseni, ei Massillonin, de Buffonin ja suuren Racine'in selvä, sopusuhtainen kieli, klassillinen tyyli ole milloinkaan haitaksi ... mutta, hyvä ystävä, olin unohtaa asian, jonka vuoksi tulin tänne", jatkoi professori samassa. "Se on hyvin tärkeä."
Muistaessaan liian myöhään entisen opettajansa pitkäaikaisesta opetustoimesta johtuvan runsassanaisen kaunopuheisuuden ja kaunopuheisen kiertelevän puhetavan Raphaëlia melkein kadutti, että oli ottanut hänet vastaan. Mutta samassa kun hän alkoi toivoa, että toinen poistuisi, hän tukahdutti toivomuksen heti alkuunsa ja loi hätäisen silmäyksen taikataljaan, joka riippui seinässä hänen edessään valkealle kankaalle kiinnitettynä, mihin oli vedetty tarkat, ennustajanahan reunojen mukaiset punaiset viivat. Tuosta onnettomasta hurjastelutilaisuudesta lähtien Raphaël oli tukahduttanut pienimmätkin mielitekonsa ja koettanut elää niin, ettei aiheuttaisi pelättävässä talismanissa vähäisintäkään muutosta. Taikanahka oli kuin tiikeri, jonka kanssa on elettävä yhdessä ja joka hetki varottava, ettei siinä piilevä peto herää. Kärsivällisenä hän sen vuoksi kuunteli vanhan professorin sanatulvaa. Kului kokonainen tunti Porriquet-vaarin selostaessa vainoa, jonka kohteeksi hän oli joutunut heinäkuun vallankumouksen jälkeen. Ukkopaha, joka tahtoi lujaa hallitusta, oli kerran lausunut julki sen isänmaallisen toivomuksen, että kauppiaiden piti saada pysyä myymäpöytänsä takana, valtiomiesten hoitaa yleiset asiat, lakimiesten olla Oikeuspalatsissa ja Ranskan päärien Luxembourg'issa, mutta silloin oli muudan yleistä suosiota nauttiva kuningas-kansalaisen ministeri häätänyt hänet hänen opettajantuolistaan syyttäen häntä karlistiksi. Nyt oli vanhukselta riistetty toimi, eläke ja leipä. Hän oli lisäksi köyhän veljenpoikansa kouluttaja ja kustansi tämän Saint-Sulpice'in seminaariin, joten hän ei ollut tullut niin paljon itsensä kuin holhokkinsa vuoksi pyytämään apua entiseltä oppilaaltaan, jotta uusi ministeri nimittäisi hänet jonkin maaseutukaupungin oppilaitoksen rehtoriksi. Entistä virkaansa hän ei vaatinut takaisin.
Painostava uneliaisuus oli jo saada Raphaëlin valtaansa, kun vanhuksen sanat lakkasivat kaikumasta hänen korvissaan. Joutuessaan kohteliaisuuden vaatimuksesta katsomaan hitaasti ja raskaasti asiansa esittävän vanhuksen melkein liikkumattomiin, elottomiin silmiin hän tunsi, miten jonkinlainen magneettinen voima teki hänet tylsäksi ja väsyneeksi.
"No niin, hyvä Porriquet-vaari", vastasi hän tietämättä tarkalleen, mistä oli kysymys, "en voi asialle mitään, en lainkaan mitään. Kaikesta sydämestäni toivon, että onnistuisitte..."
Samassa hän, huomaamatta itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä ilmaisevien arvottomien sanojensa vaikutusta vanhuksen keltaisella, ryppyisellä otsalla, hypähti pystyyn kuin pelästynyt kauris. Hän näki nahan mustan reunan ja kankaaseen piirretyn punaisen viivan välillä valkoisen viirun ja päästi sen johdosta niin kamalan huudon, että professoriparka oli menettää henkensä pelkästä säikähdyksestä.
"Menkää tiehenne siitä, vanha aasi!" karjaisi hän sitten. "Teidät nimitetään rehtoriksi! Miksi ette pyytänyt minulta viidentuhannen elinkautista eläkettä kuolemaatuottavan toivomuksen asemesta? Silloin käyntinne olisi ollut minulle vaaraton. Ranskassa on satatuhatta virkaa, mutta minulla on vain yksi elämä! Ihmisen elämä on arvokkaampi kuin kaikki maailman virat yhteensä ... Jonathas!"
Jonathas ilmestyi huoneeseen.
"Katso, mitä olet saanut aikaan, senkin tuhannen tomppeli! Miksi ehdotit, että ottaisin tuon herran vastaan?" tiuski hän osoittaen kauhusta jähmettynyttä vanhusta. "Siksikö uskoin henkeni ja elämäni sinun käsiisi, jotta se revittäisiin palasiksi! Tällä hetkellä olet riistänyt minulta kymmenen elinvuottani, ja jos vielä toisen kerran teet samanlaisen virheen, saat saattaa minut siihen asuntoon, jonne itse olen saattanut isäni. Fedoran omistaminenkin olisi minusta ollut mieluisampaa kuin palveluksien tekeminen tuolle luurangolle, Vanhalle ukkorähjälle! Minulla olisi ollut antaa hänelle kultaa... Ja loppujen lopuksi, vaikka kaikki tämän maailman Porriquet't kuolisivat nälkään, niin mitä se minua liikuttaa?"
Raphaël oli kiukusta kalpea, vaahtoa pursui suusta ja katse oli kammottava. Vanhukset tuijottivat häneen kauhuissaan kuin lapset käärmeen nähdessään. Nuori mies vaipui takaisin nojatuoliinsa, ja nyt hän alkoi katkerasti itkeä kyynelten valuessa virtanaan hänen välähtelevistä silmistään.
"Voi minun elämääni, minun kaunista elämääni! Ei enää mitään elämää rikastuttavaa henkistä työtä, ei rakkautta, ei mitään!"
Sitten hän kääntyi professorin puoleen.
"Onnettomuus on tapahtunut, vanha ystäväni", jatkoi hän lempeällä äänellä. "Olisin tahtonut palkita teille runsain mitoin kaikki vaivannäkönne. Nyt ainakin minun onnettomuudestani koituu onnea teille, hyvälle ja ansioituneelle miehelle."
Hänen epäselvä puheensa kuulosti niin sydämestä lähteneeltä, että molemmat vanhukset alkoivat itkeä liikutuksesta, samaten kuin saattaa heltyä kyyneliin kuunnellessa liikuttavan kaunista vieraskielistä aariaa, jonka sanoja ei ymmärrä.
"Hän on kaatumatautinen," sanoi Porriquet hiljaa.
"Tunnen teidän hyväntahtoisuutenne, hyvä ystävä", jatkoi Raphaël yhä edelleen lempeällä äänellä. "Tietysti tahdotte antaa minulle anteeksi. Tauti on tilapäinen onnettomuus, mutta kovasydämisyys on synti. Jättäkää minut nyt yksin", lisäsi hän sitten. "Huomenna tai ylihuomenna, ehkä jo tänä iltana, tapahtuu teidän nimityksenne, sillä vastustus on voittanut liikkeen ... Hyvästi!"
Vanhus lähti kauhun vallassa ja kovin levottomana Valentinin sielullisen terveydentilan vuoksi. Äskeisessä kohtauksessa oli hänen mielestään jotakin yliluonnollista. Hän rupesi epäilemään omaa itseään ja mietti, mikä oli totta, mikä ei, aivan kuin olisi herännyt ahdistavasta painajaisunesta.
"Kuule, Jonathas!" sanoi nuori mies vanhalle palvelijalleen. "Koeta käsittää tehtävä, jonka olen sinulle uskonut."
"Kyllä, herra markiisi."
"Minä olen kuin elämänlakien ulkopuolella oleva mies."
"Niin, herra markiisi."
"Kaikki elämännautinnot leikkivät kuolinvuoteeni ympärillä ja tanssivat edessäni kauniiden naisten hahmossa; jos kutsun ne luokseni, niin kuolen. Kuolema uhkaa kaikkialla! Sinun on oltava suojamuurina maailman ja minun välillä."
"Ymmärrän, herra markiisi", vastasi vanha palvelija pyyhkien hikipisaroita ryppyiseltä otsaltaan. "Mutta jos kerran ette tahdo nähdä kauniita naisia, niin miten aiotte menetellä tänä iltana Italialaisessa? Eräs englantilainen perhe, joka matkusti Lontooseen, luovutti minulle kausilippunsa, ja teillä on nyt kaunis aitio ... kerrassaan komea eturivin-aitio."
Mietteisiinsä vaipunut Raphaël ei häntä kuunnellut.
"Näettekö noita komeita ruskeita umpivaunuja, jotka päältäpäin ovat niin yksinkertaiset, kyljessä vain loistaa vanhan, ylhäisen suvun vaakuna? Niiden kiitäessä kiivasta vauhtia ohi pysähtyvät nuoret, alempiin kansanluokkiin kuuluvat tytöt kadehtien ihailemaan niiden Savonneriessa tehtyjä keltaisia silkkiverhoja ja silkkipunoksia, jotka loistavat kuin riisin olki, ja niiden pehmeitä pieluksia ja tyhjiä ikkunoita Noiden ylimyksellisten vaunujen takana seisoo kaksi livreepukuista lakeijaa, mutta vaunuissa lepää silkkipieluksien varassa kuuma pää. Millainen järkyttävä kuva rikkauden surkeudesta! Nuolena hän kiitää läpi Pariisin, saapuu Favart-teatterin pylväikköön, astinlaudat vedetään ulos, ja kaksi palvelijaa tukee häntä kateellisen ihmisjoukon katsellessa.
"Mitenkähän tuostakin on tullut noin rikas?" ihmetteli köyhä lakitieteen ylioppilas, jonka viisifrangisen puutteessa täytyi jäädä osattomaksi Rossinin lumoavista sävelistä.
Raphaël käveli verkalleen teatterin käytäviä; hän ei odottanut saavansa mitään nautintoa tällaisista, aikaisemmin niin rakastamistaan huvituksista. Odottaessaan Semiramiin toisen näytöksen alkua hän meni käyskentelemään lämpiön saleihin välittämättä aitiostaan, jossa hän ei vielä ollut käynyt. Omistamisen nautinto oli hänelle jo toisarvoinen asia. Kuten kaikki sairaat, ajatteli hänkin ainoastaan sairauttaan. Nojatessaan marmoriuuniin, jonka ympärillä kuhisi nuoria ja vanhoja keikareita, entisiä ja nykyisiä ministereitä, sukutilattomia päärejä ja päärittömiä sukutiloja (heinäkuun Vallankumouksen aikaansaannoksia), lukemattomia keinottelijoita ja sanomalehtimiehiä, Raphaël näki muutaman askelen päässä oudon näköiset, luonnottomat kasvot. Hän astui pari askelta eteenpäin ja alkoi röyhkeästi tarkastella tuota ihmeellistä otusta. "Suurenmoinen maalaus!" sanoi hän itsekseen. Kulmakarvat, hiukset ja Mazarinpilkku, joka riippui turhamaisen tuntemattoman otsalla, olivat värjätyt mustiksi, mutta kun väriainetta oli pantu luultavasti liian valkoiseen tukkaan, se oli muuttunut luonnottoman punasinerväksi, vivahdellen vielä lisäksi aina sen mukaan, miten valo siihen osui. Kapea ja litteä naama, jonka rypyt olivat paksun, valkean ja punaisen ihomaalin peitossa, ilmaisi viekkautta ja levottomuutta. Paikka paikoin maalikerros oli rapissut pois, joten rypyt ja lyijynharmaa iho tulivat näkyviin. Oli mahdoton olla nauramatta katsellessa tuota teräväleukaista, kuperaotsaista päätä, joka muistutti saksalaisten paimenien joutoaikoinaan näpertelemiä puuveistoksia. Jos olisi verrannut toisiinsa tuota vanhaa Adonista ja Raphaëlia, olisi voinut sanoa markiisilla olevan nuoren miehen silmät vanhan ukon kasvoissa ja tuntemattomalla vanhuksen sammuneet silmät nuoren miehen naamassa. Valentin koetti muistella, missä oli nähnyt tuon pienen, kuivettuneen äijän, jonka kaulaliina ja saappaat olisivat voineet kuulua kannuksiaan helistelevälle ja nuoruuden voimaa uhkuvia käsivarsiaan puuskassa pitävälle miehelle. Tuntemattoman kävely ei näyttänyt kömpelöltä eikä teeskennellyltä, ja aistikas, huolellisesti napitettu hännystakki, joka näytti olevan vanhan, mutta voimakasrakenteisen vartalon verhona, teki hänet iäkkään, kuosin oikkuja noudattavan turhamaisen narrin näköiseksi. Tuo ilmestys, joka oli kuin elävä nukke, huvitti Raphaëlia suuresti, ja hänestä tuntui kuin hän olisi katsellut vanhaa savustunutta Rembrandtia, joka hiljakkoin on korjattu entiseen kuntoon ja on saanut tuoreen vernissauksen ja uudet kehykset. Tämä vertaus johdatti hänet sekavien muistojen sokkeloista oikealle tolalle: hän tunsi muinaisesineiden kauppiaan, miehen, joka oli syypää hänen onnettomaan kohtaloonsa. Samassa tuo ihmeellinen otus alkoi nauraa äänetöntä nauruaan, minkä saattoi huomata hänen kuivettuneista, tekohampaiden pingottamista huulistaan, ja sen nähdessään Raphaël huomasi vilkkaalla mielikuvituksellaan, miten hämmästyttävän suuri yhdennäköisyys oli tuolla miehellä ja Goethen Mefistofeleella, sellaisena kuin maalarit olivat tuon herran kuvanneet. Nyt valtasi voimakassieluisen Raphaëlin taikauskoinen pelko, ja hän alkoi uskoa todeksi pahojen henkien vallan ja runoilijoiden uudelleen henkiin herättämät keskiaikaisissa legendoissa kerrotut taikakeinot. Häntä kauhisti joutuminen saman kohtalon alaiseksi kuin Faust, ja hän alkoi huutaa taivasta avukseen kuten kuoleva, jolla on palava usko Jumalaan ja Neitsyt Mariaan. Kirkas, säteilevä valaistus auttoi häntä näkemään Michelangelon ja Urbinon Rafaelin taivaan: pilviä, valkopartaisen vanhuksen, siivekkäitä päitä jakaumin naisen, jonka pään ympärillä oli sädekehä. Hän alkoi uskoa noihin ihaniin olentoihin, jotka tunsivat ja ajattelivat melkein ihmisten tavoin. Ne selittivät hänellekin hänen elämänkohtaloaan ja herättivät hänessä vielä toivoa. Kun hänen katseensa jälleen laskeutui teatterin lämpiöön, hän näki pyhän Neitsyen asemesta hurmaavan tytön, inhottavan Euphrasien, notkean, kevytliikkeisen tanssijattaren, joka tuli loistavassa, itämaisilla helmillä ylen määrin koristellussa puvussa kaihoisan näköisenä häntä kaipaavan vanhuksen luo, näytellen julkeana, silmät säihkyen kateellisille ja etua tavoitteleville ihmisille sekä itseään että myöskin muinaisesinekauppiaan rajattomia rikkauksia, jotka nyt olivat hänen haaskattavinaan. Nyt Raphaël muisti karkean pilkallisen toivomuksen, jonka oli lausunut saadessaan vanhukselta tuon kohtalokkaan lahjan, ja hän tunsi vahingoniloa ja kostonnautintoa nähdessään jalon viisauden perinpohjaisen nöyryytyksen, mitä vielä jokin aika sitten olisi tuntunut aivan mahdottomalta ajatellakaan. Kolkosti hymyillen satavuotias katsoi Euphrasieta, joka puolestaan lausui jonkin rakkautta ilmaisevan sanan. Sitten ukko tarjosi kauniille seuralaiselleen kuivettuneen käsivartensa, ja he kävelivät lämpiössä pari kolme kierrosta, vanhuksen onnellisena katsellessa, miten hänen rakastajattareensa luotiin kiihkeitä, imartelevia silmäyksiä, näkemättä ja kuulematta häneen itseensä kohdistuvaa pilkallista naurua ja purevaa ivaa.
"Mistä ihmeen hautausmaasta tuo naikkonen on kaivanut tuollaisen ruumiin?" huudahti mitä aistikkaimmin pukeutunut kaunosielu.
Euphrasie nauroi. Nuori irvihammas oli vaaleatukkainen, kirkas- ja sinisilmäinen, solakka mies; hänellä oli viikset, lyhyeksi leikattu hännystakki ja hattu hiukan toisella korvalla. Tuollainen tyyppi, joka käyttäen kaltaisilleen ominaisia puheenparsia, ei milloinkaan jää vastausta vaille.
"Kuinka moni vanha mies", ajatteli Raphaël itsekseen, "tekeekään rehellisen, työteliään ja hyveellisen elämänsä iltana mielettömyyksiä! Tuollakin on jo jalat kylmänä, mutta siitä huolimatta hän tahtoo rakastella... – No, hyvä herra!" huudahti hän sitten pysähdyttäen kauppiaan ja luoden silmäyksen Euphras'ehen, "ettekö enää muistakaan ankaria filosofisia periaatteitanne?"
"Mitäpä niistä!" vastasi kauppias särkyneellä äänellä. "Nyt olen onnellinen kuin nuorukainen. Ennen olen ottanut elämän väärältä kannalta. Tunti, joka on vietetty rakkaudessa, on jo kokonainen elämä..."
Kello kilisi, kaikki poistuivat lämpiöstä mennäkseen paikoilleen, ja vanhus ja Raphaël erosivat. Tullessaan aitioonsa nuori markiisi näki Fedoran aivan vastapäisessä aitiossa teatterin toisella puolen. Tämä oli luultavasti vasta saapunut ja heitti juuri hartioitaan peittävän silkkiliinan taaksepäin paljastaen kaulansa ja povensa ja esiintyen kuin konsanaan itseään näyttelevä turhamainen nainen. Kaikkien katseet olivat kohdistuneet häneen. Hänen seuranaan oli joku Ranskan pääri. Raphaël näki hänen pyytävän tältä kiikariaan, jonka oli jättänyt toisen kannettavaksi. Kaunottaren eleistä sekä siitä, miten hän katsoi seuralaiseensa, Raphaël arvasi, minkälaisen hirmuvallan alaiseksi tuo hänen, Raphaëlin, seuraajakin oli joutunut. Hurmaantuneena niinkuin hänkin oli ollut, petkutettuna kuten hänkin, taistellen kuten hänkin todellisen rakkauden voimalla tuon naisen kylmiä laskelmia vastaan mahtoi tuokin nuori mies kärsiä samanlaisia kidutuksia kuin hän aikoinaan oli kärsinyt ja joista hän nyt kaikeksi onneksi oli päässyt. Fedoran kasvoista kuvastui tavaton voitonriemu hänen tähysteltyään kiikarilla jokaiseen aitioon ja voidessaan todeta, tarkastettuaan kaikkien naisten puvut, että hän saattoi kauneudellaan ja aistikkaalla puvullaan nujertaa Pariisin hienoimmat ja kauneimmat naiset. Hän nauroi näyttääkseen valkeita hampaitaan ja liikutteli kukkasin koristettua päätään, jotta sitä ihailtaisiin. Katsellessaan aitiosta toiseen hän nauroi venäläiselle ruhtinattarelle, jonka baretti oli liiaksi otsalla, ja pankkiirin tyttärelle, jolla oli epäonnistunut ja huonosti pukeva hattu. Mutta yht'äkkiä hän kalpeni kohdatessaan Raphaëlin tuijottavan katseen; ylenkatsotun palvojan sietämättömän halveksiva katse oli musertava. Ei yksikään muu hänen karkoittamansa ihailija ollut pystynyt vapautumaan hänen vallanalaisuudestaan kuin Raphaël; tähän hänen koko lumousvoimansa jäi tehottomaksi. Valta, jota rankaisematta voidaan vastustaa, on menossa kohti loppuaan. Ne sanat on kaiverrettu naisen sydämeen vielä syvempään kuin kuninkaan aivoihin. Ja niin Raphaëlkin oli Fedoralle hänen lumousvoimansa ja keimailunsa kuolemantuomio. Raphaëlin edellisenä iltana Oopperassa lausuma sana oli jo seuraavana päivänä yleisesti tunnettu Pariisin salongeissa, ja hänen pureva ivansa viilsi kreivittäreen parantumattomia haavoja. Ranskassa voidaan tulisella raudalla parantaa märkiviä haavoja, mutta vielä ei ole keksitty keinoa, miten julki lausutun sanan aiheuttama paha voitaisiin parantaa.
Kaikkien naisten katsellessa vuoroin markiisia, vuoroin kreivitärtä, Fedora olisi ollut valmis syöksemään tämän mihinkä tahansa Bastille'in maanalaiseen vankikoppiin; ja kaikesta kreivittären näyttelemisentaidosta huolimatta hänen kilpailijattarensa näkivät hänen kärsivän. Viimeisenkin lohdutuksen oli kohtalo määrännyt häneltä vielä riistettäväksi. Nuo ihanat sanat: "Minä olen kaikista kaunein!", tuo kuolematon lause, joka rauhoitti hänen turhamaisuudesta johtuvia huoliaan, ei sekään enää pitänyt paikkaansa. Toisen näytöksen alkusoiton aikana ilmestyi Raphaëlin aition vieressä olevaan tyhjään aitioon nuori nainen. Permantoyleisön keskuudesta alkoi kaikkialta kuulua ihastuksen ilmaisuja, ihmismeri alkoi liikehtiä, ja pian kaikkien silmät olivat kohdistuneet vastatulleeseen. Sekä nuoret että vanhat alkoivat pitää sellaista melua, että väliverhon noustessa täytyi soittajien vaatia hiljaisuutta, mutta samassa hekin yhtyivät kättentaputukseen ja osaltaan lisäsivät suosionosoitusten kohua. Aitioissa alettiin vilkkaasti keskustella. Naiset sieppasivat kiikarinsa, äkkiä nuorentuneet vanhat herrat alkoivat puhdistaa hansikkaillaan tähystimiensä laseja. Vähitellen innostus asettui, laulu alkoi kuulua näyttämöltä ja kaikki rauhoittuivat. Hienosto tekeytyi, tyytymättömänä itseensä, kun oli ottanut osaa tuollaiseen luonnolliseen ihastuksenosoittamiseen, jälleen kylmäksi ja kohteliaaksi ylimystöksi. Rikkaita ei saa mikään ihmetyttää. Kauneimmassakin luomuksessa heidän on heti löydettävä vikoja, jottei heidän tarvitsisi ihailla mitään, mikä olisi liian rahvaanomaista. Yksi ja toinen mieshenkilö jäi kuitenkin liikkumattomana seisomaan laulusta ja soitosta välittämättä ja katselemaan ihastuneena Raphaëlin naapuria. Nuori markiisi de Valentin näki eräässä permantoaitiossa Aquilinan vieressä inhottavan, punanaamaisen Taillefer'in, joka virnistellen näytti häntä onnittelevan. Sitten hän näki Emile'in, joka oli alhaalla seisomapaikoilla ja sen näköisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: "Katsohan toki, millainen ihana olento on lähelläsi!" Näkipä hän vielä Rastignacinkin, joka istui rouva de Nucinge'in ja tämän tyttären vieressä ja epätoivoisen näköisenä väänteli hansikkaitaan, kun ei päässyt lähtemään jumalaisen tuntemattoman lähelle, vaan oli sidottu toisten seuraan. Raphaëlin elämä oli sopimuksen varassa, jonka hän oli tehnyt itsensä kanssa ja jota hän ei vielä ollut rikkonut: hän oli päättänyt olla kiinnittämättä huomiota naiseen. Ja varjeltuakseen lankeamasta viettelykseen hän oli teettänyt kiikarin, jossa oli mikroskooppisen pieni virhe, jonka vaikutuksesta kauneimmatkin piirteet näyttivät hirvittäviltä. Hän oli yhä vielä aamullisen kauhunsa vallassa, jonka hänessä oli herättänyt pelkän kohteliaisuudesta lausutun toivomuksen aiheuttama nahan kutistuminen, joten hän lujasti päätti olla kääntymättä naapuriinsa päin. Ylväänä kuin prinssi hän istui aition nurkassa häikäilemättömästi selin vastatulleeseen peittäen tältä puolet näyttämöä; ja näytti siltä kuin hän olisi ylenkatseellisena halunnut olla tietämättä mitään takanaan olevasta kauniista naisesta. Tämä oli puolestaan asettunut istumaan samanlaiseen asentoon kuin Valentinkin. Hän nojasi kyynärpäätään aitionreunaan ja sivuttain katseli näyttämölle aivan kuin olisi istunut muotokuvamaalarin mallina. Heitä olisi voinut luulla murjottaviksi rakastuneiksi, jotka nyt istuivat selin toisiinsa, mutta olisivat heti ensimmäisestä hellästä sanasta olleet valmiit syleilemään toisiansa. Toisinaan hipaisi kevyt marabuhaikaran sulka tai tuntemattoman tukka hiukan Raphaëlin päätä ja herätti hänessä hekumallisia tunteita, joita vastaan hän sai urheasti taistella; toisinaan sattuivat pukua koristavat pitsiröyhelöt hiukan koskettamaan häntä. Hän kuuli kankaan pehmeän kahinan, mikä vaikutti jollakin tavoin miellyttävän lumoavasti. Sitten ilmestyivät hänen eteensä kevyesti aaltoileva selkä, povi, puku ja vähitellen koko ihana nainen, ja Raphaël tunsi, miten hänen olkapäätään hipovat harsokankaat ja pitsit kuin johtivat lämpöä kaunottaren valkeista, paljaista olkapäistä. Oli kuin kohtalon oikku, että nuo kaksi olentoa, joita pitivät toisistaan loitolla sopivaisuussäännöt ja joita erottamassa oli kuolemankuilu, hengittivät siinä samaa ilmaa ja mahdollisesti ajattelivat toinen toistaan. Voimakas aloen tuoksu lopulta huumasi Raphaëlin. Mielikuvituksessaan, joka ankarasti kahlehdittuna oli käynyt entistäänkin kiihkeämmäksi, hän näki yks'kaks' aivan kuin tulella piirretyn naisen kuvan. Hän käännähti äkkiä. Tuntematon käännähti samalla oudoksuen vieraan henkilön lähelläoloa ja he jäivät tuijottamaan toisiinsa.
"Pauline!"
"Herra Raphaël!"
Voimatta sanoa sen jälkeen sanaakaan he hämmästyneinä ja ääneti tuijottivat toisiaan. Raphaël näki Pauline'in yksinkertaisen, mutta aistikkaan puvun. Kainosti verhottua vartaloa peittävän harsokankaan läpi saattoi taitava silmä erottaa liljan valkeutta ja aavistaa naisellista muotopuhtautta; yhä vielä oli hänessä entisaikojen neitseellistä ujoutta ja enkelimäistä puhtautta, ja hänen notkea käytöksensä oli yhtä hurmaava kuin ennenkin. Käsivartta peittävän kankaan värähtely ilmaisi koko ruumiissa tuntuvan voimakkaan sydämensykkeen.
"Tulkaa huomenna", Pauline sai vihdoin sanotuksi, "tulkaa noutamaan papereitanne Saint-Quentinin majatalosta. Olen siellä puolenpäivän aikaan. Tulkaa täsmälleen!"
Sitten hän äkkiä nousi ja hävisi. Raphaël olisi tahtonut seurata Pauline'ia, mutta peläten siitä voivan koitua tälle ikävyyksiä hän pysyi paikoillaan, ja katsoi Fedoraan – kreivitär näytti inhottavalta. Kun nuori mies ei voinut käsittää ainoaakaan kohtaa kuulemastaan laulusta ja soitosta ja tunsi hengenahdistusta ihmisiä täyteen sulloutuneessa katsomossa, samalla kuin tunteet ja ajatukset riehuivat hänen sisimmässään, hän päätti poistua ja palasi kotiinsa.
"Jonathas!" sanoi hän vanhalle palvelijalleen ollessaan jo vuoteessa. "Anna minulle puoli tippaa unilääkettä sokerinpalasessa; huomenna et saa minua herättää ennen kuin kahtakymmentä vailla kaksitoista..."
"Tahdon, että Pauline minua rakastaa!" huusi hän sitten aamulla ja katsoa tuijotti peloissaan kammottavaan talismaniin.
Nahassa ei ollut tapahtunut mitään muutosta, se näytti kadottaneen kutistumiskykynsä. Todennäköisesti se ei voinut täyttää jo toteutunutta toivomusta.
"Vai niin!" huudahti hän tuntien samassa sanomatonta huojennusta ikäänkuin olisi heittänyt hartioiltaan lyijykaavun, jota oli kantanut siitä päivästä lähtien, jolloin oli saanut talismanin haltuunsa. "Sinä siis valehtelet, sinä et minua tottelekaan, sopimus on siis rikottu! Olen vapaa, voin siis vielä elää. Onko tämä kaikki lopultakin ollut vain ilkeää pilaa?"
Nuo sanat lausuessaan hän ei kuitenkaan uskaltanut uskoa sitä, mitä sanoi. Hän pukeutui yhtä vaatimattomasti kuin ennen muinoin ja tahtoi kävellä entiseen asuntoonsa eläytyäkseen entisiin muistoihin, onnellisiin aikoihin, jolloin saattoi vaaratta antautua hengessään hurjien mielitekojensa valtaan, jolloin ei vielä tarvinnut torjua luotaan kaikkia inhimillisiä nautintoja. Kävellessään hän ei enää nähnyt edessään Saint-Quentinin majatalon Pauline'ia, vaan eilisiltaisen Pauline'in, rakastetun, jota hän aina oli unelmoinut ja kaivannut, nuoren, henkevän, lämminsydämisen tytön, joka on taiteellinen, ymmärtää runoutta ja runoilijoita ja elää loisteliaan upeassa ympäristössä. Toisin sanoen Fedoran kaunissieluisena tai Pauline'in kreivittärenä ja miljoonien omistajattarena kuten Fedora. Seisoessaan vihdoin ulko-oven kuluneen kynnyksen haljenneella kivilaatalla, missä hän oli niin monet kerrat ennen muinoin seissyt epätoivoisten ajatusten täyttäessä hänen mielensä, tuli viereisestä huoneesta vanha vaimoihminen kysymään:
"Oletteko herra Raphaël de Valentin?"
"Olen kyllä, muori hyvä."
"Muistatte kai entisen huoneenne? Teitä odotetaan siellä."
"Vieläkö tämä majatalo on rouva Gaudinilla?"
"Eihän toki! Rouva Gaudin on nyt paronitar. Hänellä on oma kaunis talo joen toisella puolen. Hänen miehensä on palannut kotiin, ja voi niitä tuhansia ja taas tuhansia, mitä hän on tuonut tullessaan... Sanotaan, että hän voisi ostaa koko Saint-Jacques'in korttelin, jos vain haluaisi. Hän luovutti minulle ilmaiseksi koko tämän majatalon kaikkineen päivineen ja siirsi samoin minulle vuokrasopimuksen. Voi, miten hyvä ihminen hän on! Hän ei ole vieläkään yhtään ylpeämpi kuin ennenkään."
Raphaël kiipesi nopein askelin ullakkokomeroonsa. Saavuttuaan viimeisille porrasaskelmille hän kuuli pianonsoittoa. Pauline oli huoneessa; hänellä oli yllä vaatimaton toimikkaalle kudottu pumpulikankainen puku, mutta sen kuosi ja vuoteelle huolimattomasti heitetyt hansikkaat, hattu ja hartiahuivi edustivat kokonaisia rikkauksia.
"Tekö siellä olette!" huudahti Pauline kääntäen päätään ja nousi ilmeisesti ilostuneena.
Raphaël asettui hänen viereensä istumaan, punastellen, ujona ja onnellisena ja jäi häntä katselemaan lausumatta sanaakaan.
"Miksi muutitte meiltä pois?" kysyi Pauline, mutta loi samassa silmänsä alas tuntiessaan punastuvansa. "Mitä teille nyt kuuluu?"
"Pauline! Olen ollut ja olen yhä vielä hyvin onneton!
"Olette väsynyt!" vastasi tyttö tuntien syvää sääliä.
"Arvasin loput nähdessäni teidät eilen hienosti pukeutuneena, rikkaana miehenä, mutta sanokaa suoraan, herra Raphaël: onko kaikki yhä vielä samanlaista kuin silloinkin?"
Valentin ei voinut pidättää kyyneliään:
"Pauline!... Minä..."
Enempää hän ei saanut sanotuksi, hänen silmänsä säihkyivät rakkautta, ja sydämestä tulvehtivat tunteet näkyivät katseesta.
"Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua!" huudahti Pauline.
"Raphaël vain nyökäytti, sillä hän ei saanut sanotuksi ainoaakaan sanaa. Sen nähdessään nuori tyttö tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja puheli vuoroin nauraen, vuoroin nyyhkyttäen:
"Rikkaita, rikkaita, onnellisia, rikkaita! Sinun Pauline'isi on rikas... Mutta tällä hetkellä tahtoisin olla hyvin köyhä. Tuhansia kertoja olen sanonut, että antaisin kaikki maailman aarteet noista sanoista: Hän rakastaa minua! Oma Raphaëlini, minulla on nyt miljoonia! Sinähän rakastat ylellisyyttä, nyt varmaan olet tyytyväinen; mutta sinun on rakastettava myöskin minun sydäntäni, siinä sydämessä on ollut niin paljon rakkautta sinua kohtaan! Et kai tiedä, että isäni on palannut? Minä olen nyt rikas perijätär. Äitini ja hän ovat antaneet minulle täyden vapauden valita elämänurani mieleni mukaan, olen oma herrani, olen vapaa. Käsitätkö?"
Aivan kuin hulluna rakkaudesta Raphaël piti kiinni Pauline'in käsistä ja suuteli niitä niin kiihkeästi ja tulisesti, että olisi luullut hänen saaneen kouristuksen. Pauline riuhtaisi kätensä irti, laski ne Raphaëlin olkapäille ja sulki hänet syleilyynsä. He ymmärsivät toisensa. Heidän syleilynsä oli pyhää ja ihanaa antaumusta, siinä ei ollut minkäänlaisia sivuajatuksia. Se oli kahta, toisilleen kuuluvaa sielua yhdistävä ensimmäinen suudelma.
"Nyt en tahdo erota sinusta enää milloinkaan!" huudahti Pauline vaipuen tuolille. "En tiedä, mistä tämä rohkeus minuun tuli", sopersi hän sitten punastuen.
"Rohkeusko? Oma rakas Pauline'ini! Älä pelkää! Se on rakkautta, todellista, syvää ja ikuista, samaa rakkautta kuin minunkin!"
"Voi, puhu, puhu! En ole kuullut ääntäsi niin pitkään aikaan..."
"Oletko siis minua rakastanut?"
"Olenko rakastanut! Voi suuri Luoja! Kuinka monet kerrat olenkaan itkenyt tuossa siistiessäni huonettasi ja valitellut niin sinun kuin omaakin köyhyyttäni. Olisin ollut valmis myymään sieluni paholaiselle, jos olisin siten voinut poistaa sinulta surusi. Nyt, oma Raphaëlini, olet kokonaan minun: tuo kaunis pää on minun, minun on sinun sydämesi, – niin, ennen kaikkea sydämesi, ääretön rikkaus!... Mutta mitä minun pitikään kertoa?" jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan. "Niin! Nyt muistan. Meillä on kolme, neljä, viisi miljoonaa luullakseni. Jos olisin köyhä, haluaisin ehkä käyttää sinun nimeäsi, kuulla mainittavan itseäni sinun vaimoksesi, mutta tällä hetkellä en halua muuta kuin uhrata hyväksesi koko maailman, olla yhä vielä ja alati palvelijasi. Voi Raphaël! uhratessani sinulle sydämeni, olemukseni, omaisuuteni en anna sinulle enempää kuin annoin jo silloin, kun pistin tuonne" – hän osoitti kirjoituspöydän laatikkoa – "viidenfrangin lantteja. Ja voi miten suurta tuskaa tunsinkaan sinun niistä iloitessasi!"
"Miksi olet rikas?" huudahti Raphaël. "Miksi et ole kunnianhimoinen? Nyt en voi tehdä mitään sinun vuoksesi!"
Ja hän väänteli käsiään onnellisena, epätoivoissaan ja rakkaudenhurmassaan.
"Kun sinä olet rouva markiisitar de Valentin – tunnen sinut, taivaallinen olento – ei tuolla arvonimellä eikä minun rikkauksillani ole sinun silmissäsi mitään arvoa."
"Ei edes sen vertaa kuin yhdellä sinun hiuksellasi!" huudahti Pauline.
"Minullakin on miljoonia, mutta mitä arvoa on enää rikkauksillamme? Mutta onhan minulla elämäni, sen voin sinulle uhrata, ota se!"
"Voi, Raphaël! Rakkautesi on koko maailman veroinen! Ajatteletko todellakin minua? Nyt olen onnellisista onnellisin."
"Voikohan täällä kukaan kuulla?" kysyi Raphaël. "Ei täällä ole ketään", vastasi Pauline riemuiten. "Hyvä on! Tule!" huudahti Valentin kädet ojossa.
Pauline hypähti Raphaëlin polville ja kietoi kätensä tämän kaulaan.
"Suutele minua!" pyysi hän, "korvataksesi kaikki ne surut, mitä olet minulle aiheuttanut, pyyhkiäksesi pois ne tuskat, mitä sinun ilosi ovat minulle maksaneet, ja kaikista niistä öistä, jotka olen viettänyt tulivarjostimia maalatessani..."
"Tulivarjostimia maalatessasi?"
"Kun nyt kerran olemme rikkaita, oma aarteeni, voin sinulle kertoa kaikki. Voi lapsi parka! miten helppo onkaan pettää teitä viisaita miehiä! Luuletko saaneesi valkoiset liivit ja puhtaan paidan kahdesti viikossa maksamalla pesijättärelle kolme frangia kuussa? Joit toista vertaa enemmän maitoa kuin omalla rahallasi olisit saanut! Ja varsinkin raha-asioissa ja hiilien ja ruokaöljyn ostossa minä olen sinua oikein petkuttanut. Niin, rakas Raphaël! Sinä pidät minua naisena, mutta nyt näetkin, että olen aika veijari."
"Miten se on ollut mahdollista?"
"Tein työtä kahteen asti aamuyöstä; puolet tulenvarjostimista saaduista rahoista annoin äidille, toisen puolen sait sinä."
He katselivat toisiaan ilosta ja rakkaudesta huumautuneina.
"Voi, voi!" huudahti Raphaël. "Pelkään, että kerran saamme vielä maksaa tämän onnemme suurella surulla."
"Oletko ehkä naimisissa?" säikähti Pauline. "Ei! Nyt en luovuta sinua enää kenellekään muulle."
"Olen vapaa, rakas ystävä."
"Vapaa!" toisti tyttö. "Vapaa, ja minun omani!"
Pauline vaipui polvilleen, risti kätensä ja katseli Raphaëlia pyhällä hartaudella.
"Pelkään tulevani hulluksi. Voi kuinka hyvä sinä olet!" virkkoi hän sitten silittäen rakastettunsa vaaleaa tukkaa. "Onko kreivitär Fedora hyvin tyhmä? Kuinka onnellinen olinkaan eilen nähdessäni, miten kaikki miehet minua tervehtivät! Ei suinkaan hänelle ole milloinkaan käsiä taputettu sillä tavoin? Kuulehan, rakkaani. Kun selkäni hipaisi sinun käsivarttasi, olin kuulevinani sisäisen äänen sanovan: 'Hän on tuossa!' Silloin käännyin katsomaan ja näin sinut. Ja sitten minun täytyi lähteä pois, jotten olisi hypännyt kaulaasi koko maailman nähden."
"Onnellinen sinä, joka voit puhua!" huudahti Raphaël. "Minun sydämeni on pakahtua. Tahtoisin itkeä, mutta en voi. Älä vedä kättäsi pois! Tahtoisin jäädä koko iäkseni sinua tällä tavoin katselemaan onnellisena ja tyytyväisenä."
"Rakas! sano se vielä kerran!"
"Hm! Ne ovat vain sanoja", vastasi Raphaël, ja kuuma kyynel tipahti hänen silmästään Pauline'in kädelle. "Myöhemmin yritän kertoa sinulle rakkaudestani, nyt voin ainoastaan tuntea..."
"Kaunis sielusi, suuri viisautesi ja sydämesi, jonka niin hyvin tunnen, ovat nyt kaikki minun, niinkuin minäkin olen sinun!"
"Ikuisiksi ajoiksi, kallis aarteeni", lausui Raphaël liikuttuneena. "Sinä olet vaimoni, hyvä hengettäreni. Sinun läsnäolosi on aina karkoittanut suruni ja virkistänyt mieleni. Ja tällä hetkellä on sinun enkelinhymysi minut ikäänkuin puhdistanut. Luulen aloittavani uutta elämää. Raskas menneisyys ja surulliset hurjastelut ovat nyt enää pahaa unta. Sinun lähelläsi olen puhdas. Kaikkialla vallitsee onnellisuudentunne. Jää tähän ainiaaksi", lisäsi hän painaen tytön kuin pyhän olennon sykkivää sydäntään vasten.
"Nyt voi vaikka kuolemakin tulla, milloin vain haluaa!" huudahti Pauline haltioissaan. "Olen elänyt!"
Onnellinen se, joka voi kuvitella heidän onneaan; ehkä hän itsekin saa vielä kokea samanlaista!
"Kuule Raphaël", sanoi Pauline pari tuntia kestäneen hiljaisuuden kuluttua, "toivoisin, ettei vast'edes yksikään ihminen saisi jalallaan astua tähän meille rakkaaseen ullakkohuoneeseen."
"Ovi on muurattava kiinni, ikkunanluukkuun on pantava rautaristikko ja ostettava koko talo", vastasi nuori markiisi.
"Niin meidän on tehtävä", myönsi Pauline.
Ja vähän sen jälkeen hän lisäsi:
"Mutta meiltähän on tainnut melkein unohtua sinun käsikirjoituksesi hakeminen!"
Ja he nauroivat herttaisen viattomina.
"Nyt en enää välitä mistään tieteistä!" huudahti Raphaël.
"No, no, hyvä herra, entä kunnia ja maine?"
"Sinä yksin olet minun kunniani."
"Olin hyvin onneton piirrellessäsi näitä pieniä variksenvarpaita", sanoi Pauline selaillessaan papereita.
"Oma Pauline'ini..."
"Sinun Pauline'isihan minä olen... No mitä nyt?"
"Missä sinä asut?"
"Saint Lazare-kadun varrella. Entä sinä?"
"Rue de Varenne-kadulla."
"Voi kuinka kaukana toisistamme asumme, ennen kuin..."
Pauline keskeytti puheensa kesken lauseen ja katsoi ystäväänsä keimailevan ja veitikkamaisen näköisenä.
"Enintään pari viikkoa meidän on enää oltava erossa toisistamme."
"Tottako! Siis kahden viikon perästä olemme mies ja vaimo!"
Hän alkoi hypellä iloissaan kuin lapsi.
"Hyväinen aika! Minähän olen ihan sydämetön tytär", virkkoi hän sitten, "kun en muista enää isää enkä äitiä; olen unohtanut ihan koko maailman. Sinä, rakas, et tietysti tiedä, että isäni on kovin sairas. Jo Intiasta tullessaan hän tunsi terveytensä huonoksi, ja läheltä piti, ettei hän heittänyt henkeään Hâvre'issa, minne menimme häntä vastaan. – Herranen aika, kello on jo kolme! Minun on oltava hänen luonaan neljältä, jolloin hän herää. Minä kyllä olen täysi valtias kotona: äiti tekee kaikki, mitä pyydän, ja isä jumaloi minua, mutta en minäkään tahdo käyttää väärin heidän hyvyyttään, se ei olisi oikein! Isäraukka, hänhän minut eilen lähetti oopperaankin. Tietysti tulet huomenna tervehtimään häntä?"
"Tahtooko rouva markiisitar de Valentin suoda minulle kunnian?" sanoi Raphaël tarjoten käsivarttaan.
"Mutta minäpä otan tämän huoneen avaimen mukaani", virkkoi Pauline. "Eikö tämä meidän pyhäkkömme olekin aika palatsi?"
"Pauline! vielä yksi suudelma!"
"Vaikka tuhat! Hyvä Jumala", huokasi hän katsoen Raphaëliin, "jatkuukohan tätä aina tällaisena? Luulen näkeväni unta."
Hitain askelin he laskeutuivat portaita, sitten he toisiinsa nojaten, samassa tahdissa kävellen, samoina hetkinä samasta onnesta sykähdellen ja kuherrellen kuin kaksi kyyhkystä saapuivat Sorbonne-aukiolle, missä Paulinen vaunut odottivat.
"Tahdon tulla käymään luonasi", huudahti Pauline. "Tahdon nähdä huoneesi, työhuoneesi, istua kirjoituspöytäsi ääressä, kuten ennen aikaan", lisäsi hän punastuen. – "Joseph", sanoi hän lakeijalle, "käyn Rue de Varenne'illa, ennenkuin palaan kotiin. Kello on nyt neljänneksen yli kolme, ja neljän aikaan minun on oltava kotona. Georges ajakoon nopeammin."
Hetkisen kuluttua rakastavaiset olivat Raphaëlin asunnossa.
"Kuinka tyytyväinen olenkaan saatuani nähdä kaiken tämän!" sanoi Pauline hypistellen Raphaëlin vuoteen yllä riippuvia silkkiverhoja. "Kun tänä iltana vaivun uneen, olen ajatuksissani tuossa. Kuvittelen näkeväni, miten kaunis pääsi lepää tuolla päänalusella. Mutta sanohan, Raphaël, onko kukaan sinua neuvonut tätä huoneistoa sisustettaessa?"
"Ei kukaan."
"Onko se ihan totta? Eikö kukaan nainen...?"
"Pauline!"
"Niin, nyt minua Vaivaa kauhea mustasukkaisuus. Kuinka hyvä aisti sinulla onkaan. Huomenna tahdon itselleni aivan samanlaisen vuoteen."
Onnesta kuin juopuneena Raphaël sieppasi hänet syliinsä.
"Ai, mutta isä, isä!"
"Tahdon saattaa sinut kotiin ollakseni sinusta erossa mahdollisimman vähän", huudahti Valentin.
"Kuinka rakastettava olet! En uskaltanut sitä ehdottaa."
"Sinähän olet minun koko elämäni."
Rakastuneiden herttaisen lavertelun tarkka kuvaaminen olisi ikävystyttävää ja vaikeatakin, sillä kuvaavinta siinä oli äänensävy, katse ja eleet, joita on mahdoton tulkita. Valentin saattoi Pauline'in kotiin ja palasi sydän niin onnea tulvillaan, kuin ihminen tässä elämässä voi tuntea ja jaksaa povessaan kantaa. Hänen istuuduttuaan tulen ääreen lepotuoliin ja ajatellessaan kaikkien toiveittensa äkillistä ja täydellistä täyttymistä, juolahti hänen mieleensä hyytävä ajatus, joka viilsi kuin rinnan lävistävä tikarin isku: hän katsoi shagriininahkaa. Se oli hiukan kutistunut. Silloin hän päästi suustaan voimakkaan ranskalaisen kirouksen, miedontamatta sitä jesuiittamaisesti Andouillettes'in abbedissan tavalla, nojasi päänsä lepotuoliin ja jäi liikkumattomana tuijottamaan kärsimystensä kalkkiin, sitä kuitenkaan näkemättä.
"Suuri Luoja!" huusi hän. "Mitä! Kaikki toiveeni, kaikki! Pauline-parka!"
Hän otti harpin ja mittasi, minkä verran tämä aamupäivä oli maksanut hänen elämälleen.
"Tuskin sitä enää riittää kahta kuukauttakaan!"
Kylmä hiki kihosi otsalle. Yht'äkkiä hän selittämättömän raivonpuuskan vallassa ponnahti pystyyn ja sieppasi nahan huutaen:
"Olen suuri tyhmyri!"
Sitten hän meni ulos, juoksi puutarhaan ja heitti talismanin kaivoon.
"Kävi miten kävi! Hiiteen kaikki tuollaiset hullutukset!"
Raphaël antautui kokonaan rakkauselämänsä valtaan ja eli Pauline'in kanssa sydän sydämeen yhtyneenä. Heidän häänsä, jotka olivat lykkäytyneet vaikeuksien vuoksi, jotka eivät ole kertomisen arvoisia, oli määrä viettää maaliskuun alkupäivinä. He tunsivat toisensa, kumpikaan ei voinut epäillä omaa itseään, ja heidän kiintymyksensä kasvoi kasvamistaan. Ei vielä milloinkaan ollut rakkaudentuli yhdistänyt kahta sielua, kahta luonnetta niin täydellisesti. Kuta lähemmin he tulivat toisensa tuntemaan, sitä enemmän he rakastivat toisiaan: molemmin puolin sama hienotunteisuus, sama ujous, sama kiihkeä intohimon hurma. Heidän hurmansa oli kaikesta hurmasta ihaninta, enkelien hurmaa. Heidän taivaansa oli pilvetön. Toisen toivomus oli toisen laki. He kun olivat rikkaita, ei ollut ainoaakaan päähänpistoa, mitä eivät olisi voineet tyydyttää, ja juuri siksi heillä ei niitä ollutkaan. Mitä hienostunein aisti, kauneuden palvonta ja todellisen runouden ymmärtäminen olivat morsiamen hengenravintona. Hänestä oli rakastetun miehen hymyily kaikkia Ormusin helmiä ja turhia naisten koruja kauniimpi, ja hänen arvokkaimmat koristuksensa olivat musliini ja kukat. Pauline ja Raphaël karttoivat maailmaa, yksinäisyys oli heistä niin kaunista, niin rikasta. Tyhjäntoimittajat näkivät tuon kauniin, vihkimättömän parin joka ilta joko Italialaisessa tai Suuressa Oopperassa. Alussa ilahduttivat salonkeja juorupuheet, mutta pian Pariisin yli vyöryvä tapaustentulva peitti nämä viattomat rakastavaiset unohduksiin, ja olihan sitäpaitsi heidän hääpäivänsä sopivaisuudesta kiinni pitäen lohdutukseksi jo ilmoitettu, heidän omaisensa erittäin hienotunteisia, joten ei mikään ilkeämielisyys päässyt heidän onneaan särkemään.
Kerran aamulla, helmikuun lopulla, jolloin kauniina päivinä jo voi luulla nauttivansa kevään riemuista, Raphaël ja Pauline söivät aamiaista kasvihuoneessa, joka oikeastaan oli pihamaan tasalla puutarhaan päin ulkoneva, kukkien täyttämä salonki. Valjun, kelmeän talviauringon säteet tunkeutuivat sinne harvinaisten kasvien lehvistön lomitse ja lämmittivät ilman. Oli nautinto katsella erilaisia kasveja, erivärisiä kukkaryhmiä ja valon ja varjon värivivahduksia. Koko Pariisin vielä lämmitellessä surullisten tulipesien ääressä tämä nuori pari nauroi kanervankukkien, kamelioiden ja liljojen muodostamassa lehtimajassa ja heidän onnesta riemuitsevat kasvonsa näkyivät narsissien, kielojen ja bengalinruusujen keskessä. Jalkojen alla oli tuossa ihanassa, upeassa kasvihuoneessa kaunis, värikäs afrikkalainen ruokomatto, vihreällä pellavakankaalla verhotuissa seinissä ei näkynyt kosteuden merkkiä. Yksinkertaisten, puisten huonekalujen kiilloitetuista pinnoista loisti puhtaus. Kermantuoksu oli houkutellut kissanpoikasen pöydälle, ja Pauline siveli kahvilla sen poskia. Hän kiusoitteli sitä leikillään, ei antanut kermaa, jota se oli saanut haistella, koetellakseen sen kärsivällisyyttä ja pidentääkseen leikittelyä. Pentua katsellessaan hän nauroi helakasti ja kujeili yhä estääkseen Raphaëlia lukemasta sanomalehteä, joka jo kymmeniä kertoja oli pudonnut maahan tämän kädestä. Tuona aamuhetkenä kaikki tuntui niin ihmeellisen onnelliselta, heidän elämänsä oli niin luonnollista ja teeskentelemätöntä. Raphaël oli lukevinaan sanomalehteään, mutta katsoi vähän väliä salavihkaa kissanpennun kanssa leikittelevää Pauline'ia, omaa Pauline'iaan, jonka pitkä aamuviitta vajavaisesti peitti hänen katseiltaan, omaa Pauline'iaan, jonka tukka oli hajallaan ja valkoinen, sinisuoninen jalka pisti esiin mustasta samettitohvelista. Miten ihastuttava hän olikaan puolipukeissaan, kaunis kuin Westhallin haaveolento, samalla nuori tyttö ja nainen. Ehkä hän oli enemmän nuori tyttö kuin nainen nauttiessaan suuresta, eheästä onnestaan ja tuntiessaan ainoastaan rakkauden ensi ilot. Suloisiin unelmiinsa vaipuneena Raphaël oli unohtanut sanomalehtensä, jonka Pauline sieppasi, rutisti palloksi ja viskasi puutarhaan, ja kissa perästä ottamaan kiinni politiikkaa, joka heitteli kuperkeikkoja kuten tavallista. Kun Raphaël, jota tämä lapsellinen telmiminen huvitti, tahtoi jatkaa lukemistaan ja aikoi ottaa käteensä olemattoman lehden, he purskahtivat kumpikin iloiseen välittömään nauruun, joka helähti ilmoille kuin linnun laulu.
"Olen mustasukkainen tuolle lehdelle", sanoi Pauline pyyhkien poskille valuneita lapsellisen naurun kyyneliä. "Eikö se mielestäsi ole jo ihan uskottomuutta, että luet venäläisiä julistuksia minun ollessani saapuvilla ja pidät enemmän Nikolai-tsaarin proosasta kuin minun ihailevista katseistani ja hellistä sanoistani?"
"Enhän minä lukenut, rakas enkeli, katselin vain sinua."
Samassa kuuluivat aivan kasvihuoneen vierestä puutarhurin raskaat askelet ja hiekka narskahti hänen raudoitettujen kenkiensä alla.
"Suokaa anteeksi, herra markiisi, jos häiritsen, ja myös rouva. Tahdoin vain näyttää teille hyvin ihmeellistä esinettä, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Ottaessani juuri, kaikella kunnioituksella, sangollisen vettä, tuli tämä ihmeellinen vesikasvi mukana. Tämän näköinen se on! Sen on täytynyt olla hyvin tottunut veteen, sillä se ei ollut lainkaan märkä, ei edes kostunut. Se oli kuiva kuin taula, vaikkei ollut lainkaan rasvainen. Kun herra markiisi on varmasti oppineempi kuin minä, ajattelin, että tämä on tuotava hänelle ja että se häntä huvittaa."
Ja puutarhuri näytti Raphaëlille säälimätöntä shagriininahkaa, joka ei ollut enää kuudenkaan neliötuuman kokoinen.
"Kiitoksia, Vanière", sopersi Raphaël. "Tämä on sangen ihmeellinen esine."
"Mikä sinun on, rakas? Sinähän kalpenet!" huudahti Pauline.
"Menkää, Vanière!"
"Äänesi peloittaa minua", jatkoi nuori tyttö, "se on niin ihmeellisesti muuttunut... Mikä sinun on?
"Oma Pauline'ini, älä huuda!" vastasi Raphaël tekeytyen rauhalliseksi. "Mennään ulos. Täällä lähellä on jokin kukka, jonka tuoksua en voi sietää. Mahdollisesti se on tuo rautayrtti."
Pauline hyökkäsi viattoman pensaan kimppuun, tarttui sen runkoon ja heitti koko kasvin puutarhaan.
"Oma enkelini!" huudahti hän sitten sulkien Raphaëlin syleilyyn, joka oli yhtä voimakas kuin heidän rakkautensa, ja tarjosi rakkaudesta riutuen punertavat huulensa hänen suudeltavakseen. "Nähdessäni sinun kalpenevan tunsin, etten voi elää sinun kuolemasi jälkeen: sinun elämäsi on minun elämäni. Koeta kädelläsi selkääni! Siellä tuntuu vielä kalmanväristys. Minun on kylmä. Huulesi ovat polttavat. Mutta kätesi?... Sehän on jääkylmä."
"Hullu!" huudahti Raphaël.
"Mitä tuo kyynel...? Anna minun se juoda."
"Voi Pauline, Pauline, sinä rakastat minua liiaksi!"
"Sinulle on tapahtunut jotakin tavatonta, Raphaël!... Puhu minulle suoraan, pian kuitenkin saan tietää salaisuutesi. Anna tuo minulle", sanoi hän ottaen nahan käteensä.
"Sinä olet minun pyövelini!" karjaisi nuori mies kauhuissaan katsoen talismania.
"Miten sinun äänesi noin muuttui!" sai Pauline sanotuksi ja pudotti kädestään tuon ihmiskohtaloa kuvaavan tunnuskuvan.
"Rakastatko minua?" läähätti Raphaël.
"Rakastanko sinua! kysytkö sitä?"
"Niinpä jätä minut yksin, mene pois!"
Tyttö parka lähti.
"Mitä!" kiljaisi Raphaël jäätyään yksin. "Meidän vuosisadallamme, valistuksen vuosisadalla, jolloin olemme oppineet, että timantit ovat hiilikiteitä, aikakautena, jolloin kaikki voidaan selittää, jolloin poliisi voi viedä uuden Messiaan oikeuteen ja jättää hänen ihmetyönsä Tiedeakatemian arvosteltavaksi, aikana, jolloin emme usko mitään muuta kuin notaarien nimikirjoituksen, minä sittenkin saatan uskoa jonkinlaiseen Mene teqel ufarsin'iin!... Ei, Jumalan nimessä! En voi ajatella, että Korkein Olento voi iloita rehellisen ihmisen kiduttamisesta... Ja nyt menen puhuttelemaan tiedemiehiä."
Raphaël tuli pian sen jälkeen Viinihallin, missä oli hirveän suuret määrät tynnyreitä, ja Salpêtrière'in, oikean juoppouden seminaarin, välillä olevan lammikon luo, missä iloisesti rääkätti harvinaisia sorsalajeja, joiden räikeän kirkkaat värit muistuttivat auringonpaisteessa välkkyviä katedraalin lasimaalauksia. Kaikki maailman ankat ja sorsat siinä rääkättivät, kaakattivat ja hääräsivät, muodostaen kuin jonkinlaisen sorsien eduskunnan, mihin ne oli väkipakolla kerätty. Mutta kaikeksi onneksi ei niillä ollut perustuslakia eikä valtiollisia periaatteita, vaan ne elivät rauhassa, tarvitsematta pelätä metsästäjiä, vain niitä silloin tällöin tervehtivien luonnontutkijoiden silmälläpidon alaisina.
"Tuossa on herra Lavrille", sanoi vartija Raphaëlille, joka oli pyytänyt tavata tuota eläintieteen suurta ylimmäistä pappia.
Markiisi näki pienen miehen, joka syvämietteisen näköisenä katseli sorsaparia. Keski-ikäiseltä näyttävä tiedemies oli lempeäkasvoinen ja nöyrän, palvelevaisen näköinen. Koko hänen olemuksestaan ilmeni pelkkää tieteellistä askartelua: tekotukka, jota hän vähän väliä raapi, oli omituisesti koholla, ja sen alta näkyi valkeita hiuksia, mistä saattoi arvata, että hänen kiihkeä, intohimoinen rakkautensa tieteeseen oli niin kokonaan vieroittanut hänet tämän maailman asioista, että hän tuskin enää oli tietoinen omasta minästäänkään. Oppineena ja tiedemiehenä Raphaël ihaili tuota luonnontutkijaa, jonka valvotut yöt olivat pyhitetyt ihmisen tietämisen avartamiselle. Tietämättömyyshän on yhä vielä Ranskankin ylpeys! Mutta joku nuori tyttö olisi varmaan nauranut nähdessään, miten hänen paitansa pursusi esiin polvihousujen ja raidallisten liivien välistä, kun hänen oli täytynyt loppumattomiin kyykistellä tutkiessaan eläintieteen ristisiitoskysymystä.
Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia Raphaël katsoi asiaan kuuluvaksi hiukan kehuskella herra Lavrille'in sorsia.
"Niin, meillä on hyvin runsas sorsakokoelma", vastasi luonnontutkija. "Tämä heimo on muuten kaikkein hedelmällisin sälönokkaisten lahkossa, minkä muuten tietänettekin. Joutsenen ja zinzinsorsan välillä on satakolmekymmentäseitsemän toisistaan hyvin eriävää lajia, joilla kullakin on oma nimensä, omat tapansa, oma kotimaansa ja omat piirteensä ja jotka ovat yhtä erinäköisiä kuin valkoihoinen ja neekeri. Ja todellakin, hyvä herra, useimmiten meillä ei ole aavistustakaan syödessämme sorsapaistia, miten laaja..."
Hän keskeytti puheensa nähdessään pienen, sievän sorsan kiipeävän rantapenkerelle.
"Tuossa näette kaulussorsan, kanadalaisen lapsukaisen, joka on tullut niin kaukaa näyttääkseen meille harmaita ja ruskeita höyheniään ja pientä, mustaa kaulustaan! Katsokaa, nyt se raapii itseään... Ja tuossa on kuuluisa haahka, jonka untuvista tehtyjen peittojen alla pikku rakastajattaremme nukkuvat. Katsokaa, miten soma se on! Kuka voisi olla ihailematta sen pientä, punertavanvalkoista vatsaa ja vihreää nokkaa? Juuri äsken olin näkemässä, kun tapahtui pariutuminen, jonka suhteen olen jo ollut ihan epätoivoinen. Häät ovat nyt hyvin onnistuneet, ja kärsimättömänä odotan seurauksia. Olen ylpeä, jos olen voinut saada aikaan 138:nnen lajin, jolle ehkä annetaan minun nimeni! Tässä on nyt se nuori aviopari", sanoi hän näyttäen kahta sorsaa. "Toinen niistä on nauruhanhi (Anas albifrons) ja toinen suuri viheltävä-sorsa (Anas ruffina Buffon)." Kauan epäröin valitsenko viheltävän sorsan, valkokulmakarvaisen sorsan vai amerikkalaisen sorsan (Anas clypeata); "tuossa se onkin, se amerikkalainen tummanruskea lurjus, jolla on vihertävä kaula, missä niin koreasti välkkyvät kaikki taivaankaaren värit. Mutta kun, hyvä herra, viheltävällä sorsalla oli töyhtö päässä, en enää epäillyt valintaa sen kauemmin. Meiltä puuttuu ainoastaan mustapäälakinen sorsamuunnos. Toiset meistä ovat sitä mieltä, että se on tarpeeton, kun meillä jo on käyränokkainen valkosiipisorsa, mutta omasta puolestani..."
Ja hän teki suurenmoisen eleen, jossa kuvastui samalla tiedemiehen vaatimattomuutta ja ylpeyttä, itsepäistä ylpeyttä ja omahyväistä vaatimattomuutta.
"Olen siitä asiasta eri mieltä", jatkoi hän samassa. "Niinkuin näette, ei täällä olla jouten. Parhaillaan minulla on tekeillä erikoistutkielma sorsien heimosta... Olen käytettävänänne."
Heidän tultuaan jokseenkin sievään Buffon-kadun varrella olevaan taloon Raphaël antoi shagriininahan herra Lavrille'in tutkittavaksi.
"Nyt tiedän, mikä tämä on" sanoi tiedemies vihdoin katseltuaan taljaa suurennuslasilla. "Sitä on käytetty laatikon kantena. Tämä shagriini on hyvin vanhaa! Nykyaikana nahkatyön tekijät käyttävät siihen tarkoitukseen mieluummin Punaisessa meressä elävän Raja sephen-nimisen kalan nahkaa.
"Mutta kun te, herra professori, olette näin ystävällinen, niin sanokaa, mikä tämä..."
"Tämä", puuttui tiedemies puheeseen keskeyttäen hänet, "on aivan erilaista: kalannahalla ja tällä on yhtä suuri ero kuin maalla ja merellä, kalalla ja nelijalkaisella. Kalannahka on muuten kovempaa kuin kuivalla maalla elävien eläinten nahka. Tämä näin", virkkoi hän näyttäen talismania, "on, kuten luultavasti tiedätte, mitä ihmeellisin eläintieteellinen harvinaisuus."
"Niin, mutta...!" huudahti Raphaël.
"Tämä on aasin nahkaa", tiedemies sanoi asettuen istumaan nojatuoliinsa.
"Sen kyllä tiedän", vastasi nuori mies.
"Persiassa elää hyvin harvinainen villiaasi, Equus asinus, jota tataarit nimittävät kulaaniksi. Pallas on tehnyt matkan sitä tutkiakseen ja kirjoittanut siitä tieteellisen selostuksen. Pitkät ajat sitä pidettiin pelkkänä tarueläimenä. Siitä puhutaan jo Pyhässä Kirjassa. Mooses kieltää, kuten tietänette, sen parittamisen toisten samaan sukuun kuuluvien eläinten kanssa. Mutta vielä kuuluisammaksi se on tullut sen takia, että sitä on käytetty prostitution kohteena, minkä seikan Raamatun profeetat ovat useasti maininneet. Pallas, kuten luultavasti tiedätte, sanoo kirjassaan Act. Petrop., II osa, että tuo omituinen tapa kuuluu vieläkin persialaisten ja nogailaisten uskontoon ja että sen pitäisi olla erinomainen munuaistaudin ja lonkkasäryn parannuskeino. Mehän tietysti emme usko mitään sellaista, me pariisilaisraukat! – Museosta puuttuu tällainen villiaasi. Miten komea eläin se onkaan!" jatkoi tiedemies. "Ja siinä on paljon salaperäistä. Sen silmistä lähtee jonkinlaisia säteitä, joissa itämaalaiset sanovat olevan lumousvoimaa, sen karva on mitä kaunein ja siloisempi kuin ainoankaan meikäläisen hevosen; siinä on punertavan keltaiset juovat, joten se muistuttaa hyvin suuresti seepran nahkaa, mutta se on samalla kuin pehmeää, lainehtivaa villaa, joka koskettaessa tuntuu hiukan rasvaiselta. Tuon aasin tarkka ja tietoinen katse muistuttaa ihmisen katsetta, kooltaan se on hiukan meikäläistä kesyä aasia suurempi ja tavattoman rohkea. Jos sen vihollinen yllättää, se puolustautuu kaikkein kauheimpiakin petoja vastaan mitä helpoimmin, ja sen juoksun nopeutta voi verrata ainoastaan linnun lentoon. Juoksukilpailussa villiaasin kanssa menettäisivät parhaat arabialaiset ja persialaiset hevoset henkensä. Tunnontarkan tohtori Niebuhrin isän mittausopillisesti tekemien laskelmien mukaan, jonka hiljakkoin sattunutta kuolemaa me kaikki, kuten tiedätte, suuresti valitamme, tuo ihana eläin laukkaa seitsemäntuhatta askelta tunnissa. Meidän suvustaan huonontuneilla kesyaaseillamme ei voi olla pienintäkään aavistusta tuosta vapaasta, ylpeästä aasista. Se on joustava, vilkas, henkevän näköinen, hienostunut, sen ilme mitä rakastettavin ja liikkeet suorastaan keimailevat. Se on itämailla eläinkunnan kuningas. Taikauskoiset turkkilaiset ja persialaiset uskovat, että sillä on tarumainen alkuperä, ja tiibettiläiset ja tataarilaiset satujenkertojat liittävät Salomon nimen tämän jalon eläimen urotöihin. Kesytettynä tällainen villiaasi on tavattoman kallisarvoinen. Sen pyydystäminen elävänä vuoristossa on melkein mahdotonta, se kun hyppii kuin vuorikauris ja näyttää lentävän kuin lintu. Tarujen siivekäs hevonen, meidän Pegasuksemme, on varmaan saanut alkunsa noissa maissa, missä paimenet ovat usein nähneet villiaasin hyppäävän kalliolta toiselle. Ratsuina käytetyt, Persiassa kesyn aasin ja villiaasin ristisiitoksesta saadut aasit on ikimuistoisista ajoista saakka kuvattu punaisiksi, ja siitä kaiketi on saanut alkunsa meidän sananpartemme: 'Häijy kuin punainen aasi'. Mahdollisesti on joku matkustavainen tuonut mukanaan niihin aikoihin, jolloin eläintiede oli Ranskassa vielä hyvin takapajulla, tuollaisen ihmeellisen eläimen ja kun se ei voinut sietää orjuutta, niin sananparsi oli valmis. Tuo nahka, jota te minulle nyt näytätte, on villiaasin nahkaa. Tällaisen nahan nimen alkuperään nähden mielipiteet eriävät toisistaan. Toiset väittävät sagrinimeä turkkilaiseksi, toiset sanovat, että Sagri on kaupunki, jossa tätä eläintieteen kannalta mielenkiintoista nahkaa valmistetaan kemiallisesti – Pallas on kuvannut sen menettelytavan hyvin tarkoin – jotta siihen saadaan tuo välkehtivä kiilto, mitä me niin ihailemme. Martellens taas on minulle kirjoittanut, että Sagri on joki..."
"Hyvä herra professori, kiitän teitä antamistanne tiedoista, jotka olisivat olleet jollekulle don Calmet'lle hyvin suuriarvoisia, jos benediktiinimukkeja vielä olisi Ranskassa. Niinkuin minulla oli kunnia teille huomauttaa, tämä nahka oli alkuaan ... tuon kartan kokoinen", – Raphaël osoitti pöydälle levitettyä karttaa – "mutta se on viimeksikuluneiden kolmen kuukauden aikana huomattavasti supistunut..."
"Se on helposti käsitettävissä", vastasi tiedemies. "Kaikki vanhanaikaisella tavalla valmistetut nahat kuivettuvat, mikä on aivan luonnollinen ilman vaikutuksesta johtuva seikka. Metallitkin laajenevat ja kutistuvat varsin huomattavasti, minkä seikan insinöörit voivat todeta tarkastamalla isojen rautapulteilla vanhanaikaiseen tapaan toisiinsa liitettyjen kivien välisiä rakoja. Tiede on lavea, elämä lyhyt. Emmekä tahdo väittääkään tuntevamme kaikkia luomakunnan ilmiöitä."
"Suokaa anteeksi, että kysyn vielä", virkkoi Raphaël epäröivän näköisenä, "oletteko varma siitä, että tämä nahka on eläintieteen lakien alainen ja että sitä voidaan venyttää?"
"Tietysti! Hyi, pahus!" murahti herra Lavrille samassa koettaessaan venyttää talismania. "Mutta kuulkaa", lisäsi hän sitten, "tahtoisitteko käydä tapaamassa Planchette'ia, kuuluisaa mekaniikan professoria? Hän varmasti keksii keinon, miten tätä nahkaa voidaan pehmittää ja venyttää."
"Oi, herra professori! Te pelastatte henkeni!"
Sanottuaan jäähyväiset oppineelle luonnontutkijalle Raphaël juoksi professori Planchette'in luo, ja kunnon Lavrille jäi maljakkoja ja kuivattuja kasveja täyteen kasattuun työhuoneeseensa. Luonnontieteilijän luota lähtiessään Raphaëlille selvisi, että se, mitä sanotaan tieteeksi, mahtaakin olla vain nimien luettelemista. Kunnon Lavrille muistutti Raphaëlista Sancho Pansaa, joka kertoi Don Quijotelle tarinoitaan vuohista, sillä samalla tavalla nautti hänkin eläinten luokittelemisesta ja numeroimisesta. Ja vaikka hän kohta oli haudan partaalla, ei hän kuitenkaan tuntenut kuin pienen murto-osan siitä laumasta, jonka Jumala oli heittänyt meiltä salatussa tarkoituksessa tähän maailmanvaltamereen. Raphaël oli tyytyväinen.
"Minä pidän aasini kurissa!" huudahti hän.
Sterne olisi sanonut ennen häntä: "Hoitakaamme aasiamme hyvin, jos tahdomme elää vanhoiksi". Mutta eläimellä oli omat oikkunsa!
Planchette oli pitkä, kuivahko mies, todellinen runoilija, joka mietteisiinsä syventyneenä tutkii pohjatonta kuilua, luomakunnassa tapahtuvaa liikettä. Jokapäiväinen ihminen luulee tuollaisten suurviisaiden olevan hiukan hassahtavia, heitä ei ymmärretä, kun he maailman turhuudesta piittaamatta elävät omaa elämäänsä, imevät päiväkaudet sammunutta sikaria tai saapuvat salonkiin napit enemmän tai vähemmän huolellisesti sovitettuina napinreikiin. Joskus he sitten, mittailtuaan avaruutta tai ladeltuaan X:iä Aa–Gg:n alle, erittelevät jonkin luonnonlain, erittelevät kaikkein pohjimmaisen alkutekijän. Yht'äkkiä saamme sitten ihailla uutta konetta tai uusia kuormarattaita, joiden yksinkertainen rakenne ihmetyttää ja panee pään pyörälle! Vaatimaton tiedemies sanoo hymyillen ihailijoilleen: "Mitä minä olen saanut aikaan? En mitään. Ihminen ei keksi voimaa, hän ainoastaan voi sitä suunnata, ja tiede on vain luonnon jäljittelemistä."
Raphaël yllätti mekaniikantutkijan seisomassa hajasäärin kuin vasta hirsipuusta pudonnut hirttäytynyt. Planchette tarkasteli aurinkokellon päällä kierivää agaattipalloa odottaen sen pysähtymistä. Miesparka ei ollut milloinkaan saanut kunniamerkkiä eikä eläkettä, sillä hän ei tuntenut itsensä kuuluisaksitekemisen taitoa. Onnellisena hän odotti hetkeä, jolloin keksintö toteutuisi, ajattelematta sen enempää tätä maailmaa, mainetta ja itseään, ja tiede tieteen vuoksi oli hänen elämänsä sisältö.
"Tätä ei voi määritellä", hän huudahti. – "Ahaa, hyvä herra", sanoi hän sitten huomatessaan Raphaëlin, "olen nöyrin palvelijanne. Mitenkä äitinne jaksaa?... Menkää tervehtimään vaimoani."
"Tuollaista olisi mahdollisesti minunkin elämäni voinut olla", ajatteli Raphaël herättäessään tiedemiehen haaveiluistaan pyytämällä hänen neuvoaan talismania koskevaan asiaan ja näyttämällä sitä tälle.
"Mahdollisesti nauratte herkkäuskoisuudelleni, herra professori", sanoi markiisi puheensa lopettajaisiksi, "mutta siitä huolimatta en tahdo salata teiltä mitään. Näyttää siltä kuin tällä nahalla olisi sellainen vastustuskyky, ettei mikään pysty siihen."
"Hyvä herra", aloitti Planchette, "maailmanmiehet kohtelevat tiedettä aina hyvin ritarillisesti, ja kaikki sanovat meille jotakuinkin samaa kuin muudan epäuskoinen Lalande'ille tuodessaan mukanaan naisia hänen luokseen auringonpimennyksen päätyttyä: 'Olkaa niin ystävällinen ja tehkää se uudestaan'. Mitä oikeastaan haluatte? Mekaniikan päämäärä on liikkeenlakien soveltaminen tai tehottomaksi tekeminen. Ja mitä itse liikkeen käsitteeseen tulee, tunnustan nöyrästi, ettemme pysty sitä määrittelemään. Edellyttäen tämän voimme tarkastaa voimia, jotka vaikuttavat jähmeihin ja nestemäisiin aineisiin. Jäljittelemällä näitä liikettä synnyttäviä voimia saatamme mekin siirtää esineitä paikasta toiseen, panna ne liikkeeseen, joka kestää tietyn ajan tietyllä nopeudella, heittää ne menemään tai paloitella ne yksinkertaisesti joko vain muutamiksi palasiksi tai ihan loppumattomiin, aina sen mukaan, haluammeko palaset aivan jauhomaisen hienoiksi; sitten voimme niitä väännellä, panna ne pyörivään liikkeeseen, muutella niiden muotoa, puristaa niitä kokoon, laajentaa ja venyttää niitä. Koko tämä tiede perustuu yhteen ainoaan tosiseikkaan. – Näettehän tämän pallon", jatkoi hän sitten. "Se on tässä tämän kiven päällä. Nyt se on tuossa. Millä nimellä mainitsemme tätä tosiasiaa, joka fysikaalisesti on niin luonnollinen, mutta filosofisesti hyvin epätavallinen? Liikkeeksi, kulkemiseksi, vai paikaltaan siirtymiseksikö? Miten ääretön määrä turhamaista itserakkautta kätkeytyykään nimityksiin! Ja nimi sitten, onko se asian ratkaisu? Kuitenkin siihen sisältyy koko tiede. Koneemme käyttävät hyväkseen tai tekevät olemattomaksi tämänkin tosiasian. Tällainen mitätön ilmiö muutettuna suureksi joukkoliikkeeksi voisi lennättää ilmaan koko Pariisin. Voimme lisätä nopeutta voiman kustannuksella ja voimaa nopeuden kustannuksella. Mutta mitä ovat voima ja nopeus? Tiede ei pysty sitä selittämään, enempää kuin luomaan liikettäkään. Kaikkinainen liike on ääretöntä voimaa, mutta ihminen ei voi keksiä voimaa. Voima on käsite, kuten liikekin, joka on voiman sisin olemus. Kaikki on liikettä. Ajattelu on liikettä. Koko luomakunta perustuu liikkeeseen. Kuolema, jonka loppu on niin vähän tunnettu, on liikettä. Jos Jumala on iankaikkinen, niin uskokaa, että hän on alituisessa liikkeessä. Mahdollisesti Jumala ja liike ovatkin yksi ja sama käsite. Ja milloin voimme ymmärtää, ettei liikettä voida käsittää enempää kuin Häntäkään, se on syvä kuin Hän, ääretön, järjellä käsittämätön, aistimin koskettamaton. Onko kukaan vielä milloinkaan koskettanut, käsittänyt tai mitannut liikettä? Tunnemme sen aikaansaannokset, vaikk'emme näe sitä. Voimmepa vielä kieltää sen olemassaolon, kuten kiellämme Jumalankin. Missä sitä on? Missä sitä ei ole? Mistä se saa alkunsa? Mikä on sen tarkoitus? Missä on sen loppu? Se ympäröi meitä, puristaa meitä ja pakenee edestämme. Se on todistettavissa kuten tosiasia, salaperäinen kuin oletettu käsite, samalla sekä syy että seuraus. Se tarvitsee tilaa niinkuin mekin. Mitä on ulottuvaisuus? Liike sen meille selvittää; ilman liikettä se on vain tyhjä, tarkoitukseton sana. Liike on ratkaisematon ongelma, avaruuden ja koko luomakunnan kaltainen, ääretön, se panee koko ihmisjärjen sekaisin, ja kaikki, mitä ihminen voi siitä käsittää, on se, ettei hän käsitä mitään. Tämän pallon kaikkien peräkkäisten avaruudessa olevien eri asentojen välillä", jatkoi tiedemies, "on kuilu, jonka yli ei ihmisjärki pääse, johon Pascalkin putosi. Jotta voisimme käsitellä meille vierasta ainetta, minkä te tahdotte saattaa uuden, tuntemattoman voiman alaiseksi, meidän on ensin tutkittava itse ainetta. Sille tietysti on ominaista, että se joko särkyy tai pysyy eheänä siihen iskettäessä. Jos se hajaantuu useaksi kappaleeksi, mutta tarkoituksenanne ei ole sen paloitteleminen, silloin emme ole päässeet haluamaamme päämäärään. Jos tahdotte puristaa sen kokoon, silloin on jokainen sen kohta saatava yhtäläiseen liikkeeseen, niin että aineen eri osien välillä olevat tyhjät paikat samassa suhteessa pienenevät. Jos tahdotte sitä laajentaa, on meidän koetettava johtaa jokaiseen molekyyliin samansuuruinen keskipakoisvoima, ja silloin on noudatettava tarkalleen sitä lakia, joka selvittää jatkuvaisuudenongelman. Liikkeeseen, hyvä herra, sisältyy rajaton määrä erilaisia menettelytapoja ja yhdistelmiä. Minkälaista tulosta te siis haluatte?"
"Herra professori", sanoi Raphaël kärsimättömänä, "tahdon jonkinlaista puristusta, joka olisi tarpeeksi voimakas rajattomasti laajentamaan tätä nahkaa."
"Rajoitettua ainemäärää", vastasi matemaatikko, "ei voi rajattomiin levittää, ja puristuksessa sen pinta laajenee vahvuuden kustannuksella; se ohenee ohenemistaan, kunnes aine häviää olemattomiin."
"Toteuttakaa se, hyvä herra, niin ansaitsette miljoonia", huudahti Raphaël.
"Varastaisin teidän rahanne", vastasi professori rauhallisesti kuin hollantilainen. "Tahdon parilla sanalla todistaa sellaisen koneen olemassaolon, jonka puristuksessa itse Jumalakin murskautuisi kuin kärpänen. Mies saappaineen, kannuksineen, kaulaliinoineen, hattuineen, kultineen, jalokivineen kaikkineen menee siinä litteäksi kuin imupaperi."
"Onpa se kauhea kone."
"Kiinalaisetkin voisivat, sen sijaan, että heittävät lapsensa veteen, käyttää niitä siihen tarkoitukseen", jatkoi tiedemies puhettaan muistamatta, että ihmisen on kunnioitettava jälkeläisiään.
Konettaan ajatellen Planchette otti tyhjän kukka-astian, jossa oli reikä alareunassa, ja asetti sen aurinkokellon päälle. Sitten hän kävi hakemassa savea puutarhan nurkkauksesta. Raphaël odotteli iloisena aivan kuin lapsi, joka kuuntelee hoitajattaren ihmeellistä satua. Asetettuaan saven kivilaatalle Planchette otti taskustaan pienen puutarhaveitsen ja leikkasi poikki kaksi seljan oksaa ja rupesi niitä kovertamaan ontoksi vihellellen itsekseen, ikäänkuin Raphaëlia ei olisi ollut lähettyvillä.
"Tässä nyt ovat koneen osat", sanoi hän sitten.
Toisen onton seljan oksan hän kiinnitti savella vaakasuoraan asentoon ruukussa olevaan reikään. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut tehdä piipun. Sen jälkeen hän levitti kivilaatalle paksulti savea ja muodosti siitä lapionterän muotoisen kuvion. Kukka-astian hän asetti sitten pystyyn saven lapionterän muotoisen kuvion kohdalle ja sovitti putken pitkin lapionvarren näköistä osaa. Sitten hän otti taas savea ja kiinnitti sillä toisen putken pystysuoraan toisen päähän siten, että putkien reiät päissä yhtyivät. Täten kulki pystysuoran putken yläpäästä kukka-astiaan avonainen tiehyt, jota pitkin ilma tai mikä tahansa saatavilla oleva neste saattoi virrata, ja tuota pikaa kyhätty koje oli valmis.
"Tämä kone", selitti hän juhlallisena kuin akateemikko, joka vastaanottotilaisuudessa pitää ensimmäisen puheensa, "on mitä kauneimmalla tavalla tuottanut suuren Pascalin nimelle kunniaa."
"En oikein käsitä..."
Tiedemies hymyili. Hän kävi ottamassa lähellä kasvavasta hedelmäpuusta pienen pullon, missä oli ollut apteekkarin suosittelemaa muurahaisten torjuntanestettä, ja löi siitä pohjan irti saadakseen suppilon, jonka suun hän sovitti pystysuoran putken päähän; tuo putki ja tyhjä kukka-astia olivat muka kaksi vastakkaista säiliötä. Sitten hän kaatoi kastelukannusta niin paljon vettä, että kukka-astia ja seljaputken suu olivat reunojaan myöten täynnä... Raphaël ajatteli kaiken aikaa vain shagriininahkaansa.
"Hyvä herra", aloitti mekaniikan tutkija taas. "Yhä vielä otaksutaan, että vesi on aine, jota ei voi pusertaa kokoon. Muistakaa aina tämä perusajatus. Todellisuudessa sitä kyllä voidaan puristaa kokoon, mutta niin äärettömän vähän, ettei sillä ole mitään merkitystä. Näettekö tätä kukka-astiassa olevan veden pintaa?"
"Kyllä".
"Hyvä. Otaksutaan nyt, että tuo pinta on tuhat kertaa suurempi seljaputken suuta, mihin juuri kaadoin vettä. Katsokaa, nyt otan suppilon pois."
"Ymmärrän."
"No niin. Jos jollakin keinoin voisin lisätä tätä ainemäärää kaatamalla vielä vettä tuohon ohueen putkeen, niin neste, joka painuu alas, kohoaisi säiliötä kuvaavassa kukka-astiassa samalle tasolle kuin putkessa."
"Sehän on selvää!" huudahti Raphaël.
"Mutta ero on siinä", jatkoi tiedemies puhettaan, "että jos ohuessa putkessa oleva vesipatsas on naulan painoinen ja siinä oleva paine tuntuu saman verran joka paikassa kukka-astiassa olevan veden pinnassa, ja kukka-astiassa on tuhat tällaista vesipatsasta, jotka kaikki kohoavat ylöspäin yhtä suuren voimanvaikutuksesta kuin se, joka painaa alas pystysuorassa seljaputkessa olevaa vesimäärää, niin on tässä", selitti Planchette osoittaen kukka-astiaa, "tuhat kertaa suurempi voima kuin tuossa."
Ja tuo korkeasti oppinut professori osoitti etusormellaan saveen pystytettyä puuputkea.
"Sehän on ihan luonnollista", sanoi Raphaël.
Planchette hymyili.
"Ja toisaalta tarvitaan", jatkoi hän esitelmäänsä kuin johtopäätöksistään sitkeästi kiinni pitävä matemaatikko ainakin, "jottei vesi pääsisi vuotamaan yli reunojen, suuren vedenpinnan jokaisessa kohdassa vastus, joka on yhtä suuri kuin putkessa oleva voima, mutta silloin siinä on se ero, että putken vesipatsas voi olla esimerkiksi jalan korkuinen, mutta tuhannet pienet säiliön vesipatsaat eivät kohoa juuri ollenkaan. Jos nyt tämän kojeen asemesta otamme oikean metallisen laitteen" – ja samassa hän näpäytti sormellaan kojeensa hajalle – "sellaisen, jonka osien lujuus ja mittasuhteet ovat tarkoitukseen sopivat ja säiliössä olevan veden pinnalla on vahva, liikkuva levy ja sen yläpuolella toinen, kiinteä levy, jonka kestävyys on taattu, ja jos uskotte minun voivan yhä jatkuvasti lisätä vettä pieneen pystysuorassa olevaan putkeen, ei mikään näiden kahden levyn väliin asetettu esine kestä siinä syntyvää puristusta. Veden lisääminen yhä jatkuvasti pieneen putkeen on mekaniikassa mitä helpoin asia samoin kuin voiman siirtäminen nesteen avulla pinnalla olevaan levyyn. Tarvitaan ainoastaan kaksi mäntää ja muutamia pumpunläppiä. Uskotteko nyt, hyvä herra", kysyi hän tarttuen Valentinin käsivarteen, "että tuskin sellaista ainetta on, joka ei musertuisi tällaisen rajattomasti kasvavan voiman puristuksessa?"
"Mitä! Onko siis Maakuntakirjeiden tekijä keksinyt...?" huudahti Raphaël.
"Hän juuri eikä kukaan muu. Mekaniikassa ei ole mitään sen yksinkertaisempaa ja kauniimpaa. Veden vastakkainen ominaisuus, laajeneminen, on johtanut höyrykoneen keksimiseen. Mutta veden laajeneminen voi tapahtua ainoastaan tiettyyn määrään saakka, jota vastoin veden puristuminen kokoon, mikä itse asiassa on negatiivinen voima, voi jatkua rajattomiin."
"Jos tätä nahkaa voidaan venyttää", sanoi Raphaël, "lupaan pystyttää Blaise Pascalille komean muistopatsaan, perustaa rahaston, josta jaetaan joka kymmenes vuosi sadantuhannen frangin suuruinen palkinto tärkeimmästä kuluneen vuosikymmenen aikana tehdystä, mekaniikan alaan kuuluvasta keksinnöstä, lahjoittaa rahasummia teidän serkuillenne ja pikkuserkuillenne ja rakennuttaa turvakodin köyhille tai hulluiksi tulleille matemaatikoille."
"Se olisi erittäin hyödyllistä", vastasi Planchette. "Hyvä herra", jatkoi hän sitten tyynesti kuten ainakin hengenmaailmoissa elävä mies, "huomenna menemme Spieghalterin luo. Hän on hyvin kuuluisa mekaniikan tuntija ja on rakentanut minun suunnitelmani mukaan mitä täydellisimmän koneen, jolla voi puristaa tuhat heinäkimppua niin pieneen tilaan, että lapsi voi ne kantaa hatussaan.
"Siis huomiseen, herra professori!"
"Huomiseen!"
"Mekaniikka on jotakin!" huudahti Raphaël itsekseen. "Se on tieteistä jaloin. Tuo toinen mies villiaaseineen, luokitteluineen, sorsineen, lajeineen, lasitölkkeineen, jotka ovat täynnä kaiken maailman epäsikiöitä, on omiaan vain merkitsemään yleisön käytettävänä olevan biljardipelin numeroita."
Sitten huomenissa Raphaël meni iloisena ja onnellisena hakemaan Planchette'ia, ja he lähtivät yhdessä Rue de la Santélle, "Terveyden kadulle", mikä nimi jo yksinään ennusti hyvää. Spieghalterin luona nuori mies vietiin suureen työpajaan, missä hänen huomionsa kiintyi hehkuvien ja humisevien ahjojen paljouteen. Joka puolella leiskui tuli, kaikkialla oli suurina röykkiöinä nauloja, mäntiä, ruuvinauloja, vipuja, poikkipienoja, viiloja ja muttereita sekä suunnattomat määrät valurautaa, puutavaraa, pumppuja ja terästankoja. Viilanpuru tuntui ihan henkeä salpaavalta. Rautaa oli ilmassa, miehet olivat rautapölyn peitossa ja kaikkialla haisi raudalta. Raudassa oli eloa, järjestelmällisyyttä, se virtasi nestemäisenä, liikkui, ajatteli, muuttihe eri muotoihin ja noudatti kaikenlaisia päähänpistoja. Palkeiden huminan, vasaroiden crescendon ja rautaa suristen purevien sorvien sihinän melusta Raphaël vietiin siistiin, ilmavaan huoneeseen. Siellä hän saattoi mielin määrin ihailla jättiläismäistä puristinta, josta Planchette jo oli hänelle kertonut. Hän ihmetteli valurautaisia laippoja ja rautaputkia, joita ei mikään voima pystynyt särkemään.
"Jos nopeasti pyöritätte tuota kampea seitsemän kertaa", selitti Spieghalter osoittaen kiilloitettua rautatankoa, "teräslevy lentää ilmaan tuhansina hienoina osasina, jotka tunkeutuvat jalkoihinne kuin silmäneulat."
"Hyi saakeli!" äännähti Raphaël.
Planchette asetti omakätisesti shagriininpalan mahtavan puristimen levyjen väliin ja alkoi, lujasti luottaen tieteellisiin laskelmiinsa, nopeasti pyörittää kampea.
"Kaikki pitkälleen, me kuolemme!" karjaisi Spieghalter äkkiä paiskautuen samassa lattialle pitkäkseen.
Kuului hirveää räiskettä ja suhinaa. Kojeessa ollut vesi särki putket ja virtasi ulos äärettömän voimakkaana suihkuna, joka kaikeksi onneksi osui vanhaan ahjoon; tämä lensi oitis nurin ja pirstoutui kuin pyörremyrskyn repimä ja paikoiltaan raastama talo.
"Kas vain!" tuumi Planchette rauhallisesti, "shagriini on yhtä eheä kuin minun silmäni! Mestari Spieghalter, valuraudassa on varmasti ollut halkeama tai isossa putkessa jotakin vikaa."
"Ei, ei! minä kyllä tunnen koneeni. Tuo herra voi viedä pois roskansa, siinä asuu itse paholainen."
Saksalainen sieppasi sitten moukarin, asetti nahan alasimelle ja alkoi paukuttaa talismania kaikella suuttumuksensa voimalla; sellaista pauketta ei vielä siinä työpajassa ollut ennen kuultu.
"Ei se näytä olevan tuostakaan milläänkään!" huudahti Planchette ja silitteli uppiniskaista shagriinia.
Työmiehiä juoksi paikalle. Päällysmies otti nahan ja heitti sen ahjon tulisille hiilille. Kaikki keräytyivät puoliympyrään tulen ääreen ja odottivat jännittyneinä suuren palkeen vaikutusta. Raphaël, Spieghalter ja professori Planchette seisoivat mustan, odottavan joukon keskellä. Nähdessään kaikki nuo mustissa, rautapölyn peittämissä kasvoissa kiiluvat valkeat silmät, mustat kiiltävät vaaterytkyt ja paljaat, karvaiset rinnat Raphaël luuli joutuneensa saksalaisissa balladeissa kuvattuun salaperäiseen hornanmaailmaan. Päällysmies otti sitten pihdeillä nahan tulesta, missä se oli ollut noin kymmenen minuutin ajan.
"Antakaa minulle!" pyysi Raphaël.
Päällysmies ojensi sen leikillään Raphaëlille, joka ilman muuta otti sen käteensä. Se oli kylmä ja pehmeä. Kuului kauhunhuuto, miehet pakenivat suinpäin. Valentin ja Planchette olivat pian kahden autiossa työpajassa.
"Siinä on todella jokin pirullinen voima!" parahti Raphaël epätoivoissaan. "Eikö siis mikään ihmisvoima voi pidentää elämääni edes yhtä päivää?"
"Hyvä herra, olen erehtynyt", sanoi matemaatikko masentuneen näköisenä. "Meidän olisi pitänyt panna tämä ihmeellinen nahka valssikoneeseen. Missä olikaan järkeni, kun esitin teille hydraulista puristinta!"
"Mutta minähän sitä pyysin", vastasi Raphaël.
Tiedemies huokasi helpotuksesta kuten syytetty, jonka valamiehistö on vapauttanut. Nahkaan liittyvän arvoituksen ratkaisu kiinnosti kuitenkin häntä yhä vielä, ja hetkisen mietittyään hän sanoi:
"Tätä outoa esinettä on tutkittava kemiallisen reagenssin avulla. Mennään tapaamaan Japhetia. Ehkä kemia onnistuu paremmin kuin mekaniikka."
Valentin antoi hevostensa juosta täyttä laukkaa, jotta vielä tapaisi kuuluisan kemistin laboratoriossaan.
"Hyvää päivää, vanha ystävä", sanoi Planchette nähdessään Japhetin, joka istui nojatuolissa tarkastelemassa jotakin sakkaa. "Mitä kemialle kuuluu?"
"Se nukkuu. Ei mitään uutta. Akatemia on toki jo tunnustanut salisiinin olemassaolon, mutta salisiini, asparagiini, vokeliini ja digitaliini eivät itse asiassa ole lainkaan uusia keksintöjä..."
"Kun ette pysty keksimään uusia aineita, näyttää siltä kuin tehtävänne olisi ainoastaan nimien keksiminen."
"Sepä oli oikein sanottu, nuori mies!"
"Kuulehan", pyyteli professori Planchette kemistiä. "Koetahan ottaa selville tämän esineen kemiallinen kokoomus; ja jos löydät siinä yhdenkin uuden aineen, minä nimitän sen piruliiniksi, sillä koettaessamme tätä litistää särjimme hydraulisen puristimenkin."
"No tarkastetaan, tarkastetaan sitä!" huudahti kemisti innoissaan. "Ehkä se onkin jotakin ennen tuntematonta alkuainetta."
"Hyvä herra", virkkoi Raphaël, "se on aivan yksinkertaisesti vain aasinnahkaa."
"Herra!" huomautti kuuluisa kemisti arvokkaan näköisenä.
"Minä en laske leikkiä", vastasi markiisi ja ojensi hänelle shagriininpalan.
Parooni Japhet kosketti nahkaa herkällä kielensä kärjellä, joka oli niin tottunut maistelemaan suoloja, happoja, alkaleja ja kaasuja, ja sanoi sitten:
"Ei minkäänlaista makua. Mutta koetetaan kaataa sille ftorihappoa."
Tämä happo, joka voi äkkiä erottaa eläimenruumiin eri aineosat, ei saanut nahassa aikaan mitään muutosta.
"Tämä ei ole shagriinia!" huudahti kemisti. "Meidän on käsiteltävä tätä ihmeellistä esinettä samalla tavoin kuin kivennäistä ja nolattava se oikein perin pohjin. Panemme sen tulenkestävään upokkaaseen, jossa minulla juuri on punaista potaskaa."
Japhet poistui, mutta palasi melkein heti takaisin.
"Ettekö antaisi minun ottaa pientä palasta tätä ihmeellistä aineyhtymää? Se on todella hyvin harvinaista..."
"Palastako tästä!" huudahti Raphaël. "Ei hivenenkään vertaa! Mutta samapa tuo; koettakaa ottaa", jatkoi hän samassa sekä murheellisen että pilkallisen näköisenä.
Tiedemies katkaisi partaveitsensä yrittäessään leikata nahkaa, sitten hän koetti murtaa sitä voimakkaan sähköpurkauksen avulla ja johti siihen lopuksi voltavirran, mutta tieteen salamat eivät tehonneet hirvittävään talismaniin. Ilta oli jo kulunut seitsemään. Planchette, Japhet ja Raphaël eivät olleet lainkaan huomanneet ajan kulumista odottaessaan viimeisen kokeen tuloksia. Nahkapala suoriutui vahingoittumattomana kloorihappoisen typenkin peloittavasta vaikutuksesta.
"Olen mennyttä miestä!" huokasi Raphaël. "Kaiken tuon takana on Jumala. Kohta minun on kuoltava..."
Hän lähti pois. Hölmistyneet tiedemiehet jäivät kahden.
"Varotaan puhumasta mitään Akatemiassa tästä asiasta, sillä virkaveljemme nauraisivat meille vasten silmiä," sanoi vihdoin Planchette kemistille keskeyttäen pitkän vaitiolon, jonka aikana he olivat vain tuijottaneet toisiinsa kummankaan uskaltamatta ilmaista ajatuksiaan.
Molemmat oppineet olivat kuin haudasta nousseita kristityitä, jotka eivät löydäkään Jumalaa taivaista. Tiede? – voimaton! Hapot? – kuin silkkaa vettä! Punainen potaska? – häväisty! Voltavirta ja salama? – lasten leluja!
"Ja hydraulinen puristin hajalla kuin kahviin kastettu leipä!" lisäsi Planchette.
"Minä uskon paholaisen olevan olemassa", sanoi paroni Japhet hetken äänettömyyden jälkeen.
"Ja minä uskon Jumalaan", lisäsi siihen Planchette.
Kumpikin oli omassa maailmassaan. Mekaniikan tutkijan mielestä maailmankaikkeus on koneisto, joka tarvitsee käyttäjäänsä; kemian mukaan, joka on kuin kaiken alkutekijöihinsä hajoittava paholainen, maailma on vain liikkeessä olevaa kaasua.
"Tätä tosiasiaa emme voi mitenkään kieltää", jatkoi kemisti.
"Mitäpä tuosta! Suureksi lohdutukseksemme ovat herrat kirjanoppineet keksineet epäselvän selviön: käsittämätöntä kuin todellisuus.
"Sinun selviöstäsi voisi mielestäni pikemminkin käyttää sanaa: käsittämätön."
He purskahtivat nauruun ja söivät sitten yhdessä päivällistä ja pitivät äskeistä ihmettä, kuten tavallista, pelkkänä luonnonoikkuna.
Palatessaan kotiin Raphaël oli aivan raivon vallassa. Hän ei uskonut enää mitään eikä mihinkään. Ajatukset menivät väkisinkin sekaisin. Hän oli epäröivä ja avuton kuin ainakin ihminen, joka on ollut käsittämättömien tositapausten näkijänä. Spieghalterin kojeessa oli hyvinkin saattanut olla aavistamaton vika, eikä tieteen ja tulen tehottomuus häntä lainkaan ihmetyttänyt, mutta sen sijaan nahan pehmeys hänen sitä käsitellessään, ja sen kovuus, kun siihen kohdistettiin ihmisen käytettävissä olevat hävityskeinot, kauhistivat häntä. Häntä pyörrytti ajatellessaan tätä kiistämätöntä tosiasiaa.
"Minä olen hullu!" puheli hän itsekseen. "Ja vaikka olen aamusta alkaen ollut syömättä, ei minulla silti ole nälkä eikä jano, ja rintaani polttaa kuin tulessa..."
Hän sovitti shagriinipalan takaisin kehykseen, piirsi puneella kankaaseen sen uudet ääriviivat ja istuutui sitten nojatuoliin.
"Mitä! Kello jo kahdeksan! Tämä päivä on mennyt kuin unennäkö."
Hän sovitti vasemman kyynärpään nojatuolin sivunojaa vasten, laski päänsä käden varaan ja vaipui surullisiin ja raskaisiin mietteisiin, sellaisiin sielua raateleviin ajatuksiin, joiden salaisuuden kuolemaantuomitut vievät mennessään.
"Voi, Pauline!" huokasi hän. "Lapsi raukka! Elämässä on kuiluja, joiden yli eivät rakkauden siivetkään jaksa kantaa, vaikka olisivat kuinka voimakkaat."
Samassa hän kuuli aivan selvästi hiljaisen huokauksen ja rakkauden herkistämänä hän tiesi sen Pauline'in hengitykseksi.
"Nyt on päätökseni selvä. Jos Pauline on tuolla, tahdon kuolla hänen sylissään."
Kuullessaan luontevaa, iloista naurua Raphaël kääntyi katsomaan vuoteeseensa ja näki läpinäkyvien verhojen takana Pauline'in, joka hymyili kuin lapsi onnistuneelle kepposelle. Tytön hiukset valuivat hartioille lukemattomina kiharoina, ja hän oli kuin Valkoisen ruusuryhmän keskellä upeileva bengalinruusu.
"Sain houkutelluksi Jonathas'n tähän kepposeeni", kuiskasi hän. "Ja eikö tämä vuode kuulu minullekin, kun kerran olen sinun vaimosi. Älä vain toru minua, rakas! Tahdoin vain nukkua sinun lähelläsi, yllättää sinut. Anna anteeksi vallattomuuteni!"
Ketteränä kuin kissa hän hypähti vuoteesta ja pyrähti musliinipuku yllä ja kasvot ilosta säteillen Raphaëlin polvelle istumaan.
"Mistä kuilusta sinä puhuit, rakas?" kysyi hän, levottomuuden samassa kuvastuessa hänen kasvoistaan.
"Kuolemasta."
"Sinun puheesi peloittaa minua. On ajatuksia, joihin me naisparat emme uskalla syventyä, ne surmaisivat meidät. Johtuneeko se rakkauden voimasta vai rohkeuden puutteesta? En tiedä. – Kuolema ei minua sentään peloita", jatkoi hän samassa nauraen. "Sinun kanssasi kuoleminen huomisaamuna, molemmat yhdessä, viimeisen suutelon hurmassa olisi vain onni. Tuntuu kuin olisin silloin elänyt sata vuotta lisää. Ja mitä merkitsee päivien luku, jos olemme yhdessä yössä, yhdessä tunnissa saaneet tyhjentää rauhaa ja rakkautta tulvillaan olevan elämän?"
"Olet oikeassa. Taivas puhuu suloisilta huuliltasi. Salli minun suudella niitä, ja sitten voimme kuolla!"
"Niin, kuollaan!" vastasi Pauline hymyillen.
Oli noin aamu-yhdeksän aika. Sälekaihtimen raoista siivilöityi päivänvalo huoneeseen musliini-ikkunaverhojen pehmentämänä. Saattoi selvästi erottaa seinäverhojen ja silkkipäällysteisten huonekalujen kauniit värit. Huoneessa lepäsi kaksi rakastavaa. Siellä täällä kimalteli kultaus. Sädekimppu sattui lattialla lojuvaan pehmeään untuvapeitteeseen, joka lemmenleikissä oli sinne vierähtänyt. Suuri Psyken patsas, jonka päälle Pauline'in puku oli heitetty, näytti olevan kuin pilvien keskellä. Pienet, sievät kengät olivat kaukana vuoteesta. Ikkunan edessä olevan ristikon kaiteelle oli asettunut satakieli, jonka yhä uudistuvat liverrykset ja siipien räpytys lentoon lähtiessä herättivät Raphaëlin.
"Jos minun on kuoltava", tuumi hän jatkaen jo unessa alkanutta ajatusta, "täytyy elimistössäni, tässä luusta ja lihaksista muodostuneessa koneistossa, jonka tahtoni panee liikkeeseen ja joka tekee minusta yksilön, ihmisen, olla jokin huomattava vamma. Lääkärien täytyisi tuntea elinvoimiani jäytävän taudin oireet ja osata sanoa, olenko terve vai sairas."
Hän katseli nukkuvaa vaimoaan, joka piteli kiinni hänen päästään osoittaen siten vielä unessakin hellää, suojelevaa rakkauttaan. Pauline lepäsi siinä kuin nuori herttainen lapsi, kasvot Raphaëliin päin, aivan kuin häntä katsellakseen ja ojentaakseen hänelle hiukan raollaan olevan kauniin suunsa, josta kävi tasainen, puhdas hengitys. Hänen pienet posliininvalkeat hampaansa saivat raikkaiden, onnesta hymyilevien huulten punan hehkumaan yhä kauniimmin. Hänen ihonsa rusohohde oli tuona hetkenä vielä lämpöisempi, sen valkeus kuulakampi kuin konsanaan rakkauden suurina hetkinä valveilla ollessa. Hänessä yhtyivät lapsen huoleton viattomuus ja naisen hurmaava kauneus. Naisia, kaikkein luontevimpiakin, sitovat tietyt sopivaisuuskäsitteet, minkä vuoksi he eivät aina voi olla välittömiä. Ainoastaan nukkuessaan he ovat luonnollisia, rakastettavia kuin lapset. Pauline oli aina luonnollinen, hän oli noita ihania, taivaallisia olentoja, joiden eleet eivät ole ennakolta ajateltuja ja joiden katseessa ei ole mitään salattua. Hänen kasvojensa sivukuva erottui selvästi pieluksen hienosta batistista, ja pitseihin sotkeutuneet valtoimenaan olevat hiukset kertoivat hänessä piilevästä pikku veitikasta. Hän oli nukahtanut iloisena ja onnellisena, pitkät silmäripset näyttivät olevan häntä suojelemassa, jottei liian räikeä valo pääsisi häiritsemään ja jotta hän paremmin voisi hengessään muistella nyt elettyjä, täydellisen rakkaudenhurman hetkiä; hänen soma, pieni, hiukan punoittava korvansa, joka hiuskiehkuran reunustamana pilkisti Maline-pitsien alta, olisi voinut saattaa rakkaudesta hulluksi taiteilijan, maalarin, vanhuksen, ja palauttaa järkiinsä mielettömän hurjistelijan. Eikö hellästi rakastetun naisen katseleminen, kun tämä uinuu rauhallisena hymy huulilla, luottaen palvomansa miehen palvelukseen ja rakastaen häntä vielä unessakin, suun puhuessa sanatonta kieltä viimeisestä suudelmasta, ole miehelle sanoin kuvaamaton onni? Voiko mies tuntea suurempaa autuutta kuin hellästi silmäillessään omistamaansa naista, kun tämä melkein vain rakkautensa verhoamana ja puhtaana lepää kaiken herttaisen epäjärjestyksen keskellä, ihaillessaan hujan hajan heiteltyjä vaatteita, silkkisukkaa, joka edellisenä iltana juuri hänen mielikseen äkkiä riisuttiin pienestä, sirosta jalasta, solmusta päästettyä vyötä, joka kertoo rajattomasta luottamuksesta? Tuohon vyöhön jo sisältyy kokonainen runoelma. Naista, jota se suojeli, ei ole enää olemassa, hän on nyt miehen oma, he ovat yhtyneet yhdeksi. Hänen pettämisensä olisi itsensä haavoittamista.
Liikuttuneena Raphaël katseli rakkautta ja muistoja tulvillaan olevaa huonetta, jossa valaistus ja värit olivat hyväilevän pehmeät, ja jäi sitten katselemaan puhdasta, nuorta, rakasta vaimoaan, joka oli kokonaan hänen omansa. Nyt jos koskaan hän tahtoi elää. Hänen katseensa kohdistuessa Pauline'iin tämä avasi silmänsä, aivan kuin auringon säteiden herättämänä.
"Hyvää huomenta, rakas ystävä!" toivotti hän hymyillen. "Oletko kiltti vai pahalla tuulella?"
Nuo kaksi hiljaisessa puolihämärässä piilevää päätä, joista säteili nuoruus ja rakkaus, puhuivat suuren rakkauden jumalaisista alkuhetkistä, jolloin elämä on kuin lapsuudenaikaa luonnollisessa viattomuudessaan. Mutta kuinka pian tuo rakkauden kevätilo ja nuoruuden helkkyvä nauru lakkaavatkaan ja jäävät elämään ainoastaan muistoissamme, syösten meidät epätoivoon tai suoden lohtua, aina sen mukaan, miten salaiset ajatuksemme osuvat liikkumaan.
"Miksi heräsit?" sanoi Raphaël. "Olin niin onnellinen katsellessani sinua nukkuessasi. Minä itkin..."
"Niin tein minäkin", vastasi Pauline. "Itkin minäkin katsellessani sinua nukkuessasi, mutta en ilosta. Kuule, oma Raphaëlini, kuule minua! Kun nukut, sinun hengityksesi on niin kummallista, rinnastasi kuuluu niin merkillistä korinaa, ja se peloittaa minua. Nukkuessasi yskit samanlaista lievää, kuivaa yskää kuin isäni, joka kuolee keuhkotautiin. Keuhkoistasi kuuluva korina on sen taudin luonteenomainen tuntomerkki. Lisäksi sinussa on kuumetta, siitä olen varma, kätesi on niin kostea ja kuuma... Rakas! sinä olet nuori", jatkoi hän tuntien kylmänväreitä ruumiissaan, "voit vielä parantua. Jos kaikeksi onnettomuudeksi... Mutta eihän se olisi onnettomuus!" huudahti hän samassa iloisena, "tautihan tarttuu, sanovat lääkärit."
Hän kietoi molemmat käsivartensa Raphaëlin kaulaan ja vangitsi hänen hengityksensä suudelmaan, joka liitti heidän sielunsa toisiinsa.
"En tahdo elää vanhaksi", puheli hän sitten. "Kuollaan molemmat nuorina ja mennään taivaaseen syli kukkia täynnä."
"Sellaista voi haaveilla terveenä ollessaan", vastasi Raphaël upottaen molemmat kätensä Pauline'in tukkaan.
Samassa hän sai kauhean yskänkohtauksen, joka kuulosti niin kolkolta ja kaamealta kuin olisi ruumisarkusta lähtenyt; sellainen yskä vetää sairaan kasvot kalpeiksi, nostaa hien otsalle, panee ruumiin vapisemaan kiireestä kantapäähän ja hermot tuskasta väräjämään murjottuaan ensin hänen kylkensä, herpaistuaan selkäytimen ja saostaen veren. Uupuneena ja kalpeana Raphaël ojentautui pitkäkseen, menehtyneenä kuin viimeiseen ponnistukseen kaikki voimansa käyttänyt mies. Kauhuissaan, silmät pelosta laajenneina Pauline katseli häntä kalpeana, äänetönnä, liikkumattomana.
"Nyt emme enää ole vallattomia, oma enkelini", sanoi hän salatakseen Raphaëlilta peloittavien aavistusten aiheuttaman levottomuutensa.
Hän peitti kasvonsa käsillään, sillä hän näki kamalan kuoleman, luurangon. Raphaëlin kasvot olivat muuttuneet lyijynharmaiksi ja painuneet kuopalle muistuttaen tällä hetkellä tiedemiesten tutkimusten tarpeeksi hautausmaiden syvyyksistä kaivettua pääkalloa. Pauline muisti Raphaëlin eilisiltaisen huudahduksen ja ajatteli itsekseen:
"Niin, on kuiluja, joiden yli rakkaus ei voi päästä. Sen täytyy niihin hautautua."
Muutamia päiviä tämän tuskallisen tapauksen jälkeen, maaliskuisena aamuna, Raphaël istui nojatuolissa, neljä lääkäriä ympärillään, jotka olivat asettaneet hänet tähän paikkaan, valoon, makuuhuoneensa ikkunan kohdalle ja vuoron perään koettivat hänen valtimoaan, koskettelivat ja koputtelivat ja tekivät kysymyksiä hyvin kiinnostuneen näköisinä. Seuraten heidän liikkeitään ja tarkaten pienintäkin vakoa heidän otsallaan sairas koetti arvailla heidän ajatuksiaan. Tämä neuvottelu oli hänen viimeinen toivonsa. Näiden korkeimpien tuomarien oli määrä langettaa elämän- tai kuolemantuomio. Saadakseen kuulla inhimillisen tieteen viimeisen sanan Raphaël oli kutsuttanut luokseen lääketieteen suurviisaat. Hänen suuren rikkautensa ja kuuluisan nimensä ansiosta nämä kolme eri järjestelmää, joiden välillä koko tiede luovaili, olivat kokoontuneet tänne hänen luokseen. Lääkäreistä edusti kolme koko lääketieteellistä filosofiaa ja spiritualistisen, analyyttisen ja jonkinlaisen kaikkea pilkkaavan eklektisen järjestelmän välistä taistelua. Neljäs lääkäri oli Horace Bianchon, lupaava tiedemies, nuorista lääkäreistä ehkä huomatuin, tarmokkaasti opiskeleva viisas ja vaatimaton sen nuorison edustaja, joka valmistautuu ottamaan vastaan Ecole de Paris'n viidenkymmenen vuoden aikana kokoamia aarteita ja mahdollisesti rakentaa muistomerkin edellisten vuosisatojen keräämistä rakennusaineista. Rastignacin ja markiisin ystävänä hän oli jo ollut muutamia päiviä sairasta hoitamassa ja auttoi häntä, kun oli vastattava kolmen professorin tekemiin kysymyksiin, ja selitti näille melkein itsepintaisesti, että hänen toteamuksensa mukaan sairaus oli keuhkotautia.
"Varmaankin olette viettänyt hyvin hurjaa elämää? Ehkä olette kuluttanut henkisiä voimianne ajatustyössä?" kysyi Raphaëlilta noista kolmesta kuuluisasta lääkäristä se, jonka lujapiirteiset kasvot, leveät hartiat ja päättäväinen ilme osoittivat hänessä olevan henkistä ylemmyyttä molempiin vastustajiin nähden.
"Olen tahtonut tappaa itseni viettämällä hurjaa elämää valmisteltuani sitä ennen kolmen vuoden ajan laajaa teosta, jota ehkä tekin vielä kerran joudutte käyttämään", vastasi Raphaël.
Kuuluisa lääkäri nyökäytti päätään tyytyväisen näköisenä aivan kuin olisi sanonut itsekseen: "Tiesinhän sen!" Tuo lääkäri oli korkeastioppinut Brisset, kaiken elimellisen erikoistuntijoiden suurmestari, Cabanis'n ja Bichat'n kaltaisten henkinen jälkeläinen, sellaisten positivistien ja materialistien joukkoon kuuluva lääkäri, jotka pitävät ihmistä ainoastaan ajallisena olentona, joka on vain hänen omassa elimistössään vaikuttavien lakien alainen ja jonka sekä normaali- että sairaalloiset tilat voidaan selittää täysin ymmärrettävistä syistä johtuneiksi.
Raphaëlin vastauksen kuullessaan Brisset katsoi sanaakaan sanomatta keskikokoiseen mieheen, jonka ylen punakka naama ja kiihkeä katse olisivat paremmin sopineet antiikin satyyrille ja joka ikkunansyvennyksen nurkkaukseen nojaten katseli Raphaëlia ääneti ja tarkkaavasti. Hän oli uskon ja haltioitumisen mies, tohtori Caméristus, vitalistien suurmies, Van Helmontin abstraktisten oppien runollinen puolustaja, jolle ihmiselämä oli korkeampi päämäärä, salaperäinen ja selittämätön ilmiö, mihin nähden leikkausveitsi ja kirurgia ovat tehottomia samoin kuin lääkeopilliset rohdot, algebran tuntemattomat ja anatomiset todistelut ja kaikki muut ponnistelumme. Hänen oppinsa mukaan elämä oli eräänlainen käsin koskettamaton, näkymätön ja jumalaisten lakien alainen liekki. Se saattoi yhä jatkua kuolemaan tuomitsemassamme ruumiissa, samoin kuin se saattoi aivan odottamatta hävitä mitä elinvoimaisimmasta yksilöstä. Kolmannen lääkärin, tohtori Maugredien huulilla oli ivallinen hymy. Hän oli hienostunut mies, epäilijä ja pilkkaaja, joka ei luottanut muuhun kuin haavurin veitseen ja oli yhtä mieltä Brisset'n kanssa tämän pitäessä mitä terveintä miestä kuolemansairaana, ja myönsi Caméristusille, että ihminen elää vielä kuoleman jälkeenkin. Hän havaitsi hyviä puolia kaikissa teorioissa hyväksymättä niistä ainoatakaan. Hänen mielestään oli paras lääketieteellinen katsantokanta se, ettei omaksu mitään katsantokantaa, vaan pitää kiinni tosiasioista. Tuo koulukuntansa Panurge, havainnontekijöiden kuningas, suuri tutkija ja suuri pilkkaaja, mies, joka halusi kaikki tietää, tutki shagriininahkaa.
"Haluaisin kovin todeta, mitä yhteyttä on toivomuksillanne ja nahan kutistumisella", sanoi hän markiisille.
"Mitä hyötyä siitä olisi?" huudahti Brisset.
"Mitä hyötyä siitä olisi?" toisti Caméristus kuin kaiku.
"Kas vain! Näytätte olevan samaa mieltä", vastasi Maugredie.
"Tuo kutistuminen on aivan luonnollinen asia", jatkoi Brisset.
"Se on yliluonnollinen asia", tokaisi Caméristus.
"Itse asiassa", huomautti Maugredie tekeytyen vakavan näköiseksi antaessaan nahan takaisin Raphaëlille, "nahan kutistuminen on selittämätön ja samalla aivan luonnollinen asia, joka on maailman alusta saakka saattanut lääketieteen ja kauniit naiset epätoivoon."
Tehdessään havaintojaan noista kolmesta lääkäristä Raphaël ei huomannut heissä pienintäkään osanottoa hänen kärsimyksiinsä. Kaikki he aina vastauksen saatuaan mittailivat häntä äänettöminä ja välinpitämättöminä katseillaan ja tekivät sitten uusia kysymyksiä, osoittamatta hiventäkään sääliä. Välinpitämättömyys näkyi selvästi kohteliaisuuksien ohuen kuoren alta. Lieneekö tapaus ollut heistä siksi selvä vai mahtoivatko he sitä yhä tutkia? Joka tapauksessa he olivat niin harvasanaisia, niin välinpitämättömän näköisiä, että Raphaël luuli heidän toisin ajoin unohtaneen koko asian. Ainoastaan Brisset äännähti silloin tällöin: "Hyvä, hyvä!", kun Bianchon kertoi mitä vakavimmin huolestuttavista taudin oireista. Caméristus oli vaipunut syviin haaveisiinsa, ja Maugredie muistutti huvinäytelmän kirjoittajaa, joka tutki kahta omituista ihmistä esittääkseen näitä sitten näyttämöllä. Horace'in kasvoista kuvastui syvä, surua ja osanottoa ilmaiseva mielenliikutus. Hän oli ollut liian vähän aikaa lääkärinä voidakseen pysyä tunteettomana nähdessään kärsimyksiä ja kylmänä kuolinvuoteen ääressä. Hän ei voinut estää silmiinsä kihoamasta osanotonkyyneliä, jotka sumentavat näön ja estävät ihmistä ottamasta vaarin armeijaa komentavan kenraalin tavoin otollisesta, voiton mahdollisuuksia tarjoavasta hetkestä, maassa makaavien kuolevien tuskanhuudoista välittämättä. Otettuaan puolisen tuntia ikäänkuin mittaa sairaudesta ja sairaasta, kuten vaatturi miehestä, joka tulee tilaamaan uuden hännystakin omiin häihinsä, he alkoivat puhua jokapäiväisistä asioista, jopa politiikastakin. Sitten he halusivat mennä Raphaëlin työhuoneeseen vaihtaakseen mielipiteitään ja muovaillakseen tuomion sanamuodon.
"Hyvät herrat, sallitteko minun olla mukana asiasta keskusteltaessa?" kysyi Valentin.
Tämän kuullessaan Brisset ja Maugredie alkoivat kovasti päivitellä, ja sairaan pyynnöistä huolimatta he kieltäytyivät esittämästä mielipiteitään hänen ollessaan läsnä. Raphaël alistui yleiseen tapaan ajatellen, että hän voi hiipiä käytävään, missä helposti saattaa kuulla kolmen professorin lääketieteellisen väittelyn.
"Jos herrat sallivat", aloitti Brisset tultuaan työhuoneeseen, "lausun lyhyesti mielipiteeni. En halua sitä millään muotoa teille tyrkyttää, ja toivon, ettei se aiheuta väittelyä: se on tarkka ja selvä, sillä minulla on potilaspiirissäni aivan samanlainen tapaus kuin tämä, jota tutkimaan meidät on tänne kutsuttu. Sitä paitsi minua odotetaan sairaalaani. Tärkeän tehtävän vuoksi on läsnäoloni siellä välttämätön, minkä johdosta minun sallittaneen ensimmäisenä käyttää puheenvuoroa. Tämä tapaus, jota nyt tutkimme, on henkisen työn aiheuttamaa liikarasitusta... Horace, mitä hän on oikeastaan tehnyt?" kysyi hän lopuksi kääntyen nuoren lääkärin puoleen.
"Kirjoittanut teoksen Tahdon teoria."
"Jopa jotakin! Siinä on laaja aihe. Niinkuin jo sanoin, hän on ylen rasittunut liiallisesta ajattelemisesta, epäsäännöllisestä aterioimisesta ja usein toistuneesta liian voimakkaiden huumausaineiden käyttämisestä. Ruumiin ja aivojen liian kiihkeä toiminta on siis vahingoittanut koko elimistön työskentelyä. Aivan selvästi voi huomata kasvojen ja koko ruumiin oireista vatsan tavattoman kiihottuneisuuden, sisushermoston säryn, sydänalan liikaherkkyyden ja vyötäisten kutistumisen. Ja maksan laajentumisen ja pullistumisen olette itse todenneet. Sen lisäksi on herra Bianchon useaan kertaan tehnyt havaintoja potilaansa ruoansulatuksesta ja sanonut sen toimivan vaikeasti ja huonosti. Suoraan sanoen, mahalaukusta ei enää ole mitään jäljellä, siis mies itsekin on mennyttä. Henkiset kyvyt ovat kuihtuneet, kun ei mies enää sulata ruokaansa. Sydänalasta, elämän keskustasta, leviävä sairaus on turmellut koko elimistön. Sieltä lähtee alituiseen yhä uusiutuvia säteilyjä ja hermoston Välityksellä sairaus on levinnyt aivoihin, mistä johtuu niiden tavaton kiihottuminen. Siellä on havaittavissa sairaalloisia häiriöitä. Potilas on saanut päähänpiintymän, josta hän ei voi vapautua. Hän uskoo, että tuo shagriininahka todella kutistuu, vaikka se luultavasti aina on ollut samanlainen, jollaisena me sen olemme nähneet. Ja kutistuipa se tai oli kutistumatta, se on nyt joka tapauksessa hänen 'kärpäsensä', vaikk'ei istukaan nenällä, niinkuin entisellä itämaisella suurvisiirillä kerrotaan muinoin olleen. Pannaan heti iilimatoja hänen vatsalleen, jotta siten saataisiin rauhoittumaan se ruumiinosa, missä oikeastaan koko ihminen asustaa. Määrätään säännöllinen ruokajärjestys, niin sairaalloiset aivohäiriöt lakkaavat. Enempää minun ei tarvitse sanoa tohtori Bianchonille, hän kyllä ymmärtää tämän hoitotavan niin hyvin kokonaisuutena kuin yksityiskohtaisesti. Mahdollisesti tässä vielä esiintyy lisätauteja, hengityselimet saattavat olla ärtyneet, mutta minun mielestäni vatsakoneiston hoito on paljon tärkeämpää, välttämättömämpää ja kiireellisempää kuin keuhkojen hoito. Abstraktisten tieteiden pitkäaikainen tutkiminen ja jotkin voimakkaat intohimot ovat aikaansaaneet vaikeita häiriöitä elämänkoneistossa. Kaikeksi onneksi se voidaan vielä saattaa entiselleen, sillä ainoakaan kohta ei ole kovin vaarallisesti vioittunut. Voitte siis helposti pelastaa ystävänne", sanoi hän lopuksi Bianchonille.
"Korkeastioppinut virkaveljemme luulee seurausta syyksi", vastasi Caméristus. "Niin, potilaassa on kyllä ne taudin aiheuttamat vauriot, jotka hän on niin hyvin huomannut, mutta vatsasta ei lähde säteitä muuhun elimistöön eikä ylös aivoihin, kuten ikkunanruutuun lyötäessä, jolloin rikkoumasta säröt leviävät joka suuntaan. Jotta ruutu särkyisi tarvitaan isku. Kuka sen iskun on antanut? Tiedämmekö sitä? Olemmeko tarpeeksi tutkineet potilasta? Tunnemmeko kaikki hänen elämäänsä vaikuttaneet seikat? Hyvät herrat, käsite 'henki, elämä', johon käsitteeseen liittyy Van Helmontin suuruus, itse sisäisin elinvoima, on taudin vioittama. Jumalallinen kipinä, sielu, joka meille on annettu, jonka tehtävänä on tämän koneiston käyntiin paneminen herättämänsä tahdon avulla ja joka on kaiken elämää käsittelevän tieteen perustana, ei toimi enää säännöllisesti järjestäessään koneiston kunkin osan jokapäiväistä tehtävää: siitä johtuvat kaikki ne häiriöt, jotka korkeasti oppineen virkaveljeni mielestä ovat kaiken syynä. Taudin kulku ei käy vatsasta aivoihin, vaan aivoista vatsaan. Ei, ei!" sanoi hän lyöden rintaansa, "minä en ole lauseen Vatsa tekee ihmisen' kannattaja! Kaikki ei riipu siitä. Minulla ei olisi rohkeutta väittää, että jos vatsani on hyvässä kunnossa, kaikki muu on sen mukaan... Emme voi", jatkoi hän lempeämmällä äänellä, panna kaikkea yhden ainoan fyysillisen häiriön syyksi emmekä käsitellä, samaa menettelytapaa noudattaen, taudintapauksia, jotka lievempinä tai ankarampina esiintyvät eri yksilöissä. Yksikään ihminen ei ole toisensa kaltainen. Jokaisella meillä on erilaiset aistimet, jotka ottavat eri tavoin vastaan vaikutelmia, vaativat erilaista ravintoa. Jokaisella on erilaiset tehtävät täytettävinä, jokaisen on pyrittävä päämääräänsä, jotta tämä meille tuntematon maailmanjärjestys tulisi täydelliseksi. Se osa suurta kokonaisuutta, joka korkeamman tahdon voimasta meissä vaikuttaa ja ylläpitää sitä, mitä nimitämme elämäksi, on muodostunut selvästi erilaiseksi jokaisessa ihmisessä ja tekee meistä näennäisesti rajallisen yksilöllisen olion, joka kuitenkin jollakin tavoin kuuluu rajattomaan kaikkeuteen. Sentähden meidän on tutkittava kutakin ihmistä yksityiskohtaisesti, tunnettava hänet perin pohjin, tiedettävä hänen elämänsä yksityisseikat ja vaikuttimet. Märän sienen pehmeyden ja hohkakiven kovuuden välillä on lukematon määrä eri asteita. Samoin on ihmisen laita. Sienimäisen pehmeärakenteisen, lymfaattisen ja jäntevän miehen välillä, jonka lihakset ovat kuin terästä ja joka todennäköisesti voi saavuttaa pitkän iän, on suuri ero, ja noudattamalla samaa menettelytapaa tehtäisiin suuria erehdyksiä, jos ilman muuta parannettaisiin ärtyneitä elimiä, kuten te ehdotatte, voimia heikontavalla tavalla. Kyseessä olevassa tapauksessa minä ehdottaisin sielutieteellistä menettelytapaa, hänen sisäisen olemuksensa syvällistä tutkimista. Meidän on etsittävä taudin syy sielusta eikä ruumiista! Lääkäri on erityiset lahjat saanut, innoittunut olento, jolle Jumala on antanut kyvyn lukea tätä ajallista elämänkirjaa, samoin kuin profeetoille on annettu silmät nähdä tulevaisuuteen, runoilijalle taito tulkita luontoa ja säveltäjälle lahjat järjestää äänistä soinnukasta musiikkia, jonka esikuva on luultavasti tuolla ylhäällä."
"Aina yhtä ja samaa absolutistista, monarkistista ja uskonnollista lääketiedettä!" mutisi Brisset.
"Hyvät herrat!" iski puheeseen Maugredie koettaen pikaisesti hämmentää Brisset'n huudahduksen vaikutuksen. "Meidän on muistettava, että sairas..."
"Siinäkö siis kaikki, mitä tiede voi sanoa!" huudahti Raphaël surullisesti. "Minun paranemiseni roikkuu rukousnauhan ja iilimatojen välillä, Dupuytrenin leikkausveitsen tai ruhtinas Hohenlohen rukouksen varassa! Ja rajalla, joka erottaa todellisuuden kuvitellusta, aineen hengestä, on Maugredie epäilyksineen. Kaikkialla vain yhtä ja samaa: kyllä ja ei! Aina vaan Rabelais'n Carymary, Carymara. Olen henkisesti sairas, carymary! Ruumiillisesti sairas, carymara! Saanko elää? Sitä he eivät tiedä. Ainakin Planchette oli rehellisempi sanoessaan minulle suoraan: 'En tiedä'."
Nyt Valentin kuuli tohtori Maugredien lausuvan ajatuksensa:
"Sairas on monomaani, siinä kohdin olemme yksimielisiä! Hänellä on kahdensadantuhannen livre'in vuotuiset tulot, ja sellainen monomaani on harvinaisuus. Sellaiselle meidän on annettava ainakin yksi neuvo. Vaikuttaako vatsa aivoihin vai aivot vatsaan, sen seikan voimme todeta hänen kuoltuaan. Nyt voimme ainoastaan todeta, että hän on sairas. Se on tosiasia eikä sitä vastaan voida väittää. Hän tarvitsee jonkinlaista hoitoa. Heitetään opinkappaleet sikseen ja pannaan hänen vatsalleen iilimatoja, jotta saadaan lakkaamaan suoliston ärtyneisyys ja hermoston kiihoittuneisuus, joista olemme yksimielisiä, ja lähetetään hänet sitten kylpylään. Silloin noudatamme samalla molempia tieteellisiä katsantokantoja. Jos hän on keuhkotautinen, silloin tuskin voimme häntä pelastaa, sillä..."
Raphaël lähti kiireesti käytävästä ja asettui äskeiselle paikalleen nojatuoliinsa. Pian sen jälkeen lääkäritkin tulivat työhuoneesta, ja Horace alkoi selittää:
"Nämä herrat ovat yksimielisesti päättäneet, että iilimatojen asettaminen vatsalle niin pian kuin mahdollista on välttämättömyys, ja sitten on ruvettava noudattamaan sekä fyysillistä että psyykillistä hoitotapaa. Ensiksikin ruokajärjestys, jotta koko elimistöä vaivaava hermostuneisuus saadaan parannetuksi..."
Brisset nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi.
"Ja sitten hygieenistä hoitoa, jotta elämäntarmonne lisääntyisi. Sen vuoksi neuvomme yksimielisesti teitä menemään Savoijiin Aixiin tai Auvergne'iin Mont Dore'in kylpylään, jos pidätte sitä sopivampana. Savoijissa on ilmasto ja luonto miellyttävämpi kuin Cantalissa, mutta kukin tietysti tekee halunsa mukaan."
Nyt teki vuorostaan tohtori Caméristus hyväksymistä osoittavan eleen.
"Samoin nämä herrat ovat, huomattuaan hengityselimissä lievää heikontumista, lausuneet yksimielisen mielipiteensä, että kaikki muut minun antamani määräykset ovat olleet hyödyksi. He arvelevat teidän helposti parantuvan, kun järkevästi noudatetaan näitä erilaisia parannuskeinoja... Ja..."
"Ja loput saan arvata itse", keskeytti Raphaël nauraen ja vei Horace'in työhuoneeseensa maksaakseen hänelle tämän hyödyttömän neuvottelun.
"He ovat hyvin johdonmukaisia", puheli nuori lääkäri. "Caméristus tuntee hengessään, Brisset tutkii, Maugredie epäilee. Ihmisessähän on sielu, ruumis ja järki, ja kukin näistä alkutekijöistä toimii eri tavoin eri yksilöissä, yksi on usein toisia voimakkaampi. Inhimillisessä tieteessä näkyy aina ihminen. Usko minua, Raphaël; me emme voi parantaa, vaan ainoastaan auttaa parantumaan. Brisset'n ja Caméristusin lääketieteiden välillä on vielä ekspektatiivinen lääketiede, mutta sen menestyksellinen soveltaminen edellyttäisi kymmenvuotista potilaan tuntemista. Lääketieteellä on loppujen lopuksi rajoituksensa niinkuin kaikilla tieteillä. Koeta elää varovasti ja lähde Savoijiin! Aina on viisainta ja parasta turvautua luonnon parantavaan voimaan."
Kuukautta myöhemmin istui kauniina kesäisenä iltana muutamia Aixin terveyslähteille tulleita ihmisiä kävelyretkeltä palattuaan kylpyvieraskerhon salongissa. Selin heihin, ikkunan ääressä, istui Raphaël yksin vaipuneena itsestään mieleen sukeltaviin mietteisiin, jolloin ajatus liittyy toiseen ja häipyy taas epämääräisenä kulkien sielumme silmien ohitse kuin kevyet, hennon punertavat pilvenhattarat. Tuollaisena hetkenä surumielisyys tuntuu suloiselta, ilo sopusointuiselta ja ihmissielu on onnellinen. Nauttien elämän ihanuudesta ja lauhkeasta illasta Raphaël veti henkeensä raikasta, hyväntuoksuista vuoristoilmaa ja oli onnellinen, kun ei tuntenut lainkaan tuskaa ja oli vihdoinkin saanut karkoitetuksi ajatuksistaan ainaisena uhkana olleen shagriininahan. Kun sitten mailleen painuvan auringon viimeinen heijastus alkoi punertavana loistaa vuorten huipuilla ja ilma viiletä, nousi hän ja sulki ikkunan.
"Olkaa hyvä, herra, älkää sulkeko ikkunaa. Täällähän ihan tukehtuu", ... ärähti silloin vanha rouva. Naisen särkynyt äreä ääni raastoi Raphaëlin korvia. Se oli kuin varomattomasti lausuttu sana, joka surmaa ystävyyden, johon olemme tahtoneet luottaa, haihduttaa kauniin tunteen ja paljastaa itsekkyyden kaikessa inhottavuudessaan. Markiisi loi naiseen kylmän, tyynen katseen, kutsui palvelijan ja sanoi tälle tylysti.
"Avatkaa tuo ikkuna!"
Kaikkien kasvoista kuvastui noiden sanojen johdosta ilmeinen hämmästys. Seurueessa alettiin kuiskailla, ja sairaaseen kohdistettiin enemmän tai vähemmän merkitseviä katseita, aivan kuin häntä olisi moitittu hyvin sopimattomasta käytöksestä. Raphaël, joka ei ollut vieläkään voinut vapautua nuoruudenaikaisesta ujoudestaan, tunsi menevänsä hämilleen. Pian hän kuitenkin karisti olemuksestaan kömpelön avuttomuuden, sai takaisin entisen ryhtinsä ja alkoi miettiä syitä, jotka olivat aiheuttaneet tämän omituisen tilanteen. Hänen ajatuksensa vilkastui, ja melkein kuin tarkoin hahmottuneena näkynä oli hänen edessään koko tämä täällä vietetty aika. Kaiken häneen kohdistetun epäystävällisyyden syyt näkyivät nyt yhtä selvästi kuin ruumiin verisuonet, johon on ruiskutettu erityistä liuosta, jotta luonnontutkija voisi nähdä niiden ohuimmatkin sivuhaarat. Hän näki itsensä noissa ohikiitävissä näyissä ja saattoi tarkastaa elämäänsä päivä päivältä ja kerrata omat ajatuksensa kohta kohdalta. Jonkin verran yllättyneenä hän näki itsensä synkkänä ja ympäristöstään välinpitämättömänä iloisen, hilpeän ihmisjoukon parissa, alituisesti kohtaloaan hautovana ja tautiaan ajattelevana, kaikkia, jokapäiväisiäkin keskusteluja halveksivana, kaikkia tilapäisiä tuttavuuksia karttavana, jotka saattavat usein muodostua varsin sydämellisiksi matkustajien kesken, jotka eivät todennäköisesti enää sen jälkeen tapaa toisiaan; hän havaitsi olevansa huomaamaton toisia kohtaan, kuin rantakallio, joka ei piittaa enempää aaltojen hyväilyistä kuin niiden raivoisista rynnistyksistäkään. Tarkkana havaintojen tekijänä hän vaistosi toistenkin ajatukset ja tunteet: nähdessään kynttilöiden valossa istuvan vanhan miehen kellertävän päälaen ja ilkeät kasvot hän muisti voittaneensa tältä rahaa ja unohtaneensa ehdottaa uutta peliä, jotta tällä olisi ollut tilaisuus saada häviönsä korvatuksi; loitommalla hän näki sievähkön naisen, jonka kiemailu oli jäänyt häneen nähden tuloksettomaksi; kaikkien kasvoissa kuvastui häntä kohtaan syytös, joka oli aiheutunut näköjään mitättömistä loukkauksista, jotka kuitenkin olivat haavoittaneet kunkin itserakkautta. Tahtomattaan hän oli tullut loukanneeksi jokaisen pientä turhamaista ylpeyttä. Hänen järjestämiinsä juhliin kutsutut henkilöt samoin kuin ne, jotka olivat saaneet käyttää hänen hevosiaan, tunsivat vastenmielisyyttä hänen loisteliaan elämänsä vuoksi. Havaittuaan ihmisten kiittämättömyyden hän oli tahtonut varoa aiheuttamasta heille uusia nöyryytyksiä, mutta silloin hän huomasi, että häntä halveksittiin ja syytettiin ylpeydestä ja kopeudesta. Tällä tavoin ihmisiä tutkiessaan hän saattoi lukea heidän salaisimmatkin ajatuksensa, ja alkoi tuntea suurta vastenmielisyyttä seurapiirejä, kaikkea niille ominaista kohteliaisuutta ja ulkonaista hioutuneisuutta kohtaan. Häntä kadehdittiin ja vihattiin siksi, että hän oli rikas ja hengenlahjoiltaan muita ylempänä. Hänen vaiteliaisuutensa ärsytti uteliaita, hänen vaatimattomuutensa oli pikkumaisten, pinnallisten ihmisten mielestä ylpeyttä. Hän arvasi, mistä anteeksiantamattomista rikoksista häntä syytettiin, eikä antautunut noiden tusinaihmisten tuomittavaksi. Hän kun kerta kaikkiaan ei alistunut heidän inkvisiittorimaiseen hirmuvaltaansa, hän oli eristäytynyt kokonaan. Kostaakseen hänen laittoman kuninkuutensa, olivat kaikki muut vaistomaisesti liittoutuneet, jotta hän tuntisi heidän voimansa, ja tuominneet hänet jonkinlaisessa ostrakismissa. He tahtoivat näyttää, että hekin puolestaan tulivat toimeen ilman häntä. Ensin Raphaëlia säälitti ajatellessaan millaisia ihmiset ovat, mutta pian hän tunsi kylmän väristyksen karsivan selkäpiitään huomatessaan, miten tarkka kyky hänelle oli suotu nähdä ihmisten henkinen olemus sitä peittävän aineellisen verhon lävitse, ja hän ummisti silmänsä, jottei hänen tarvitsisi nähdä enempää. Samassa vetäytyi musta väliverho tämän synkän todellisuutta kuvaavan varjokuvanäytelmän eteen, ja hän tunsi olevansa hirvittävän yksinäinen, mikä useimmiten on voimakkaiden yksilöiden ja vallassaolijoiden kohtalona. Nyt hän sai pahan yskänkohtauksen. Sen sijaan, että hänelle olisi lausuttu sääliä ja osanottoa ilmaisevia, jos kohta välinpitämättömiä ja kuluneita sanoja, jotka edes tuntuvat vilpittömiltä ja kuuluvat tilapäisesti yhteen joutuneen sivistyneen seurapiirin kohteliaisuussääntöihin, hän kuuli ympärillään vihamielisiä huudahduksia ja hiljaista muminaa. Kukaan ei viitsinyt edes kasvonilmein ilmaista osanottoa, koska kaikki tiesivät, että hän luki heidän ajatuksensa.
"Hänen tautinsa on tarttuvaa."
"Kerhon puheenjohtajan pitäisi kieltää häneltä pääsy salonkiin."
"Hyvän järjestyksen nimessä tuollainen yskiminen on kiellettävä!"
"Kun kerran on noin sairas, ei pitäisi tulla kylpylään."
"Hän karkoittaa minut täältä!"
Raphaël nousi päästäkseen kuulemasta yleisön vihanpurkauksia ja alkoi kävellä huoneistossa. Kuin turvaa etsien hän meni toimettomana istuvan nuoren naisen luo lausuakseen tälle muutaman ystävällisen sanan, mutta hänen lähetessään toinen kääntyi selin ja oli katselevinaan tanssijoita. Raphaëlia jo peloitti, että hänen vielä tänä iltana olisi käytettävä talismaninsa voimaa. Hänellä ei ollut halua eikä rohkeutta aloittaa keskustelua, hän lähti pois salongista ja vetäytyi biljardisaliin. Siellä ei kukaan puhutellut häntä, ei tervehtinyt, ei suonut pienintäkään ystävällistä silmäystä. Mietiskelyyn taipuvaisena hengessään hän näki yleisen ja hyvin ymmärrettävän syyn läsnäolonsa herättämään vastenmielisyyteen. Tuo pieni ihmisjoukko noudatti, mahdollisesti tietämättään, sitä yleistä lakia, joka vallitsi korkeimmissa seurapiireissä, joiden sydämettömyyden Raphaël näki niin selvänä edessään. Se esiintyi täydellisenä Fedorassa. Kuinka hän voisi odottaa saavansa täällä osanottoa tautiinsa enempää kuin kreivittäreltä oli saanut sydämentuskiinsa! Hieno maailma karkoittaa keskuudestaan onnettomat, samoin kuin terve ja voimakas ihminen poistaa ruumiistaan tauteja aiheuttavat ainekset. Hieno maailma kammoaa kärsimyksiä ja onnettomuutta, pelkää niitä kuin tarttuvaa tautia eikä epäröi hetkeäkään, jos on tehtävä valinta niiden ja paheiden välillä. Paheellisuushan on loisteliaisuutta. Olkoon onnettomuus miten ylevää tahansa, aina se seurapiireissä rumennetaan ja tehdään pilkkarunoin naurunalaiseksi. Siellä piirretään pilakuvia, jotka sitten lingotaan vasten onnettomuuden uhrien kasvoja muka siksi, että he ovat olleet röyhkeitä. Samoin kuin nuoret roomalaiset aikoinaan sirkuksessa, ovat hienoihin seurapiireihin kuuluvat armottomia voitetuille gladiaattoreille; he elävät kullasta ja pilkanteosta. Kuolema heikoille! on sen ritarikunnan tunnussana, joka on perustettu maailman kaikkien kansakuntien keskuuteen, missä vain on rikkaita. Se tunnussana on piirretty jokaiseen sydämeen, joka on rikkauden kivettämä ja ylimysmielisyyden ruokkima. Katsokaa koululapsiparvea! Siinä on pienoiskuva yhteiskunnasta ja sitä todellisempi, kun siinä on välittömyyttä ja rehellisyyttä. Sielläkin on heloottiparkoja, tuskien ja kärsimysten tuttuja pikku olentoja, joita säälitään tai halveksitaan. Evankeliumi lupaa heille taivaan. Tahtooko kukaan laskeutua alemmaksi tarkastaakseen luomakuntaa? Jos takapihan siipikarjassa jokin yksilö on sairas tai viallinen, toiset sitä vainoavat, nokkivat, höyhentävät sen paljaaksi ja lopuksi tappavat. Tällaiselle itsekkyyden perustuslaille uskollisena maailmakin tahtoo käyttää ankaruuttaan niitä vaivaisia ja kurjia kohtaan, jotka ovat olleet kyllin rohkeita ottaakseen osaa sen juhliin ja häiritäkseen sen ilonpitoa. Ken tahansa ruumiillisesti tai sielullisesti sairas, rahaton tai valtaa vailla oleva, on paria. Pysyköön luolassaan! Jos hän sieltä tulee ulos, on häntä vastassa talvi: kylmät katseet, kylmä käytös, kylmät sanat ja sydämet. Hän saa kiittää onneaan, jollei hänen osakseen tule häväistyksiä siellä, missä hänellä olisi ollut oikeus saada lohdutusta! – Kuolevat, pysykää vuoteissanne kaikkien hylkääminä. Vanhukset, jääkää yksin kyyköttämään kylmenneen kotilietenne ääreen! Köyhät, myötäjäisettömät tytöt, väriskää ja hehkukaa yksinäisessä joukossanne. Milloin maailma sietää onnetonta, se tapahtuu siksi, jotta se saisi käyttää häntä hyödykseen, panna satulan selkään, kuolaimet suuhun ja nauttia hänellä ratsastamisesta. Te äreä seuraneiti, olkaa iloisen näköinen, kestäkää ns. hyväntekijänne hysteeriset kohtaukset, kantakaa hänen koiriaan; te, jota verrataan englantilaiseen verikoiraan, huvittakaa häntä, arvatkaa hänen ajatuksensa ja loppujen lopuksi: osatkaa olla vaiti! Ja sinä virkapuvuttomien kamaripalvelijoiden kuningas, röyhkeä loiseläjä! Jätä omat mielipiteesi kotiin, ajattele niinkuin sinun herrasi ajattelee, itke hänen kyyneliään, naura hänen nauruaan, ihaile hänen pilkkarunojaan. Jos tahdot puhua hänestä pahaa takanapäin, odota, kunnes hän on tehnyt kuperkeikan. Sillä tavalla maailma kunnioittaa onnettomuutta: se tapetaan tai karkoitetaan, häväistään tai kahlehditaan.
Tällaiset ajatukset syttyivät Raphaëlin aivoissa yhtä luontevasti kuin runoilijan mielessä innoituksen näkemykset. Hän katseli ympäristöään ja tunsi kolkkoa, jäätävää kylmyyttä, jonka avulla ihmiset koettavat torjua läheisyydestään kaiken kärsimyksen ja kurjuuden ja joka tuntuu sielussa vielä purevammin kuin jäätävä tammikuun viima ruumiissa. Hän laski käsivartensa ristiin, nojasi seinään ja vaipui alakuloisiin mietteisiin. Hän ajatteli tätä maailmaa ja sen onnellisuuden pienuutta. Mitä on sen onnellisuus? Nautinnotonta huvittelua, ilotonta ilonpitoa, juhlatunnelmaa vaille jääneitä juhlia, suurta onnea puuttuvaa rakkaudennautintoa, pelkkää lieden tuhkaa, josta ei enää kohoa säkenöivää tulenliekkiä. Kohottaessaan päätään hän huomasi olevansa yksin, pelaajat olivat karkkoontuneet pois.
"Jotta he ihailisivat yskääni, riittäisi, että ilmaisisin heille voimani!" tuumi hän itsekseen.
Näin ajatellessaan hän asetti halveksimisen väliverhon maailman ja itsensä välille.
Seuraavana päivänä saapui laitoksen lääkäri rakastettavan näköisenä häntä katsomaan ja tiedusteli hänen terveydentilaansa. Raphaël tuli iloiseksi kuullessaan ystävällisiä sanoja. Hänen mielestään tohtorin kasvojenilmeessä oli lempeyttä ja hyvyyttä, hänen vaalean valetukkansa kiharoista huokui lähimmäisen rakkautta ja hänen hiukan väljä hännystakkinsa, housujensa laskokset, kenkänsä, jotka olivat isot kuin kveekarin jalkineet, vieläpä hiukan kumaraan selkään pienestä palmikosta varissut hiusjauhekin kuvasti apostolimaista olentoa, ilmaisi kristillistä rakkautta ja toimessaan harrasta miestä, joka oli potilaittensa ratoksi valmis pelaamaan vistiä ja triktrakkia, voittaakseen heiltä heidän rahansa.
"Herra markiisi", sanoi hän juteltuaan pitkän aikaa yhtä ja toista, "nyt varmaan voin karkoittaa surumielisyytenne. Tunnen tarpeeksi hyvin ruumiinrakenteenne voidakseni vakuuttaa, että Pariisin lääkärit, joiden suuren etevyyden hyvin tunnen, ovat erehtyneet taudistanne. Jollei mitään erityistä satu, herra markiisi, voitte elää vaikka Metusalemin ikäiseksi. Keuhkonne ovat voimakkaat kuin pajanpalkeet, eikä kamelikurjen lihasmahakaan vedä vertoja teidän vatsallenne, mutta jos korkeaa ruumiinlämpöänne yhä vain jatkuu, on tarjona vaara, että teidät on pantava hyvinkin pian siunattuun maahan. Herra markiisi ymmärtää minua tietenkin parista sanasta. Kemia todistaa, että ihmisen hengitys on todellista palamista, jonka vilkkaus riippuu ruumiissamme olevan flogistisen aineen runsaudesta tai vähyydestä; jokaisessa yksilössä on erityinen elin, jonka tehtävänä on sen kokoaminen. Teissä on flogistonia liikaa. Te olette, jos sallitte minun vapaasti ilmaista ajatukseni, luonteeltanne sangen intohimoinen, mistä seuraa liikahapettuminen. Hengittäessänne kevyttä, puhdasta vuoristoilmaa, joka kiihottaa heikkorakenteisia ihmisiä, muuttuu teissä tapahtuva palaminen liian kiivaaksi. Teidän terveydellenne sopisi parhaiten raskas, alavien seutujen navettailma. Sellaiselle miehelle, jonka voimia kuluttaa nerouden tuli, on kaikkein sopivin ilmasto Saksan rehevillä laidunmailla Baden-Badenissa tai Teplitzissä. Jos Englanti ei teistä tunnu vastenmieliseltä, olisi sen sumuinen kosteus hyvin kuumetta rauhoittavaa. Meikäläiset terveyslähteet, jotka sijaitsevat tuhannen jalan korkeudessa Välimeren pinnasta, ovat teille tuhoisia. Tämä on minun neuvoni", virkkoi lääkäri lopuksi tekeytyen surumielisen näköiseksi. "Ja vaikka se on täysin vastoin yleistä toivomusta, annan sen teille kaikesta huolimatta, sillä muussa tapauksessa on tarjona vaara, että menetämme teidät."
Raphaël olisi melkein jo uskonut tuota teeskennellyn hyväntahtoista, äitelää lääkäriä, jollei tämä olisi sanonut viimeistä lausettaan. Tarkkana havainnontekijänä hän huomasi tuohon hieman ivalliseen lauseeseen liittyvästä äänensävystä, eleistä ja katseista, että ukkopaha juoksi iloisten sairaiden asioilla. Terveen näköiset laiskottelijat, ikävystyneet vanhat naiset, puolivillit englantilaiset, pikkurouvat, jotka olivat karanneet aviomiestensä luota ja tulleet tänne rakastajiensa seurassa, olivat kaikki ottaneet tehtäväkseen karkoittaa kylpylaitoksesta heikon, kuolevan raukan, joka näytti olevan kykenemätön vastustamaan yhä jatkuvaa vainoa. Raphaël, jota huvitti ruveta vastustamaan häneen kohdistettuja juonia, päätti aloittaa taistelun.
"Kun kerran niin kovasti surette lähtöäni", vastasi hän lääkärille, "niin voinhan jäädä tänne ja noudattaa täällä ystävällisiä neuvojanne. Jo huomenna rupean rakennuttamaan taloa, jossa ilma voidaan järjestää määräyksienne mukaiseksi."
Nähdessään Raphaëlin katkeran ja pilkallisen hymyn lääkäri kumarsi ja poistui keksimättä sanaakaan vastaukseksi.
Bourget-järvi on vuorten joka taholta ympäröimä suuri allas, jossa kimaltelee seitsemän-, kahdeksansataa jalkaa Välimeren pintaa ylempänä sinisempi vesi kuin missään muualla tällä maapallolla. Kun järveä katselee ylhäältä Dent-du-Chat'n rinteiltä, se on kuin vuorten lomaan singonnut yksinäinen turkoosi. Se on seitsemän penikulmaa ympärysmitaltaan ja paikka paikoin melkein viisisataa jalkaa syvä. Soutele siellä pienessä veneessä, kirkas taivas yllä, airojen loiske ainoana hiljaisuutta rikkovana äänenä, näköpiirissä ainoastaan vuoria, joiden huippujen ympärillä leijailee pilvenhattaroita, etäämpänä Ranskan-puoleisten Maurienne-vuorten kimalteleva lumi, katsele sananjalkojen tai pienten pensaiden peittämiä vihreitä kallioita ja hymyileviä vuorten rinteitä, toisaalla jylhää erämaata, toisaalla luonnon yltäkylläisyyttä – silloin tunnet olevasi kuin rikkaan pitoihin kutsuttu köyhä raukka. Sopusoinnut ja vastakohdat muodostavat siellä näytelmän, jossa kaikki on suurta tai kaikki pientä. Vuoret nähdessäsi kaikki muu pienenee: sadan jalan korkuinen kuusi on kuin pieni ruoko, leveä laakso kuin kapea polku. Ei missään muualla kuin tuon järven läheisyydessä voi niin helposti syttyä sydämien välinen luottamus. Siellä ajatellaan ja siellä rakastetaan. Et missään näe kauniimpaa veden, taivaan, vuorten ja maan yhteensulautumista kuin täällä. Tällä saat lohtua kaikissa elämänvaikeuksissasi. Tämä seutu kätkee huomaansa salaiset kärsimyksesi, keventää ja lieventää niitä, täällä rakkaus muuttuu ikäänkuin juhlallisemmaksi, siihen liittyy intohimoa syventävää ja puhdistavaa hartautta. Suudelmakin tuntuu täällä suloisemmalta! Mutta ennen kaikkea se on muistojen järvi. Niille se antaa laineittensa värin. Se on kuin kuvastin, josta ne heijastuvat.
Tämän kauniin luonnon huomassa Raphaëlkin jaksoi kantaa taakkansa. Täällä hän ei tuntenut tuskia, täällä hän tyytyväisenä eli omaa elämäänsä. Lääkärin käynnin jälkeen hän meni järvelle soutelemaan ja nousi maihin yksinäisessä niemessä, kauniin kukkulan juurella, jonka laella on Saint-Innocent'in kylä. Tältä niemekkeeltä saattoi nähdä Bugey-vuoret, joiden juurella virtaa Rhône, ja järven kaukaisimman sopukan. Mutta ennen muuta Raphaëlista oli mieluista katsella vastakkaisella rannalla kohoavaa alakuloisen näköistä Haute-Combe'in luostaria, jossa lepäävät haudattuina Sardinian kuninkaat. Siellä ne maatuivat maaksi vuorten äärellä kuin matkansa päähän päätyneet polvistuneet pyhiinvaeltajat. Alkoi kuulua tasaista airojen loisketta, joka rikkoi syvän hiljaisuuden ja muistutti yksitoikkoisuudessaan munkkien veisuuta. Ihmeissään, kun tällä yksinäisellä, rauhallisella puolella oli muitakin soutelijoita, markiisi alkoi tarkastella kesken haaveilujaan veneessä olijoita ja tunsi perässä istujan samaksi rouvaksi, joka oli niin epäystävällisellä äänellä puhunut hänelle edellisenä iltana. Veneen kulkiessa ohi häntä tervehti ainoastaan tuon rouvan seuraneiti, köyhä aatelisnainen, jonka hän luuli näkevänsä vasta ensimmäisen kerran. Hetkistä myöhemmin, kun hän jo oli ehtinyt unohtaa niemekkeen taakse häipyneet soutelijat, hän kuuli takanaan hameen kahinaa ja kevyitä askelia. Kääntyessään katsomaan hän näki seuraneidin olevan huolestuneen näköisenä tulossa häntä kohti. Aavistaen, että tällä oli hänelle asiaa, Raphaël nousi ja meni tulijaa vastaan. Tämä oli noin kolmenkymmenenviiden vanha, pitkä ja laiha, kuivakas ja kylmä, ja näytti, kuten yleensä ikäneidot, kiusaantuneelta kohdatessaan miehen katseen; hänen käytöksensä muuttui hapuilevaksi ja ujostelevaksi, kaikki joustavuus oli poissa. Hän oli samalla sekä vanha että nuori, ja arvokkaalla käytöksellään hän näytti tahtovan ilmaista suurta lahjakkuuttaan. Hän oli nunnamaisen hillitty niinkuin kaikki itseään hellävaroin vaalivat naiset, jotta paremmin säilyisi rakkaudenpauloihin lankeamasta.
"Hyvä herra, teidän henkenne on vaarassa! älkää enää tulko kerhoon!" sanoi hän Raphaëlille astuen samalla muutamia askelia taaksepäin, ikäänkuin hänen hyveellisyyttään jo olisi uhannut vaara.
"Hyvä neiti", vastasi Valentin hymyillen, "pyytäisin teitä selittämään asian hiukan tarkemmin, koska kerran olette vaivautunut tänne saakka..."
"Luuletteko, että olisin ilman pätevää syytä tullut tänne ja vaarantanut asemani kreivittären palveluksessa? Jos hän tietäisi minun varoittaneen teitä..."
"Kukapa sen hänelle kertoisi!" huudahti Raphaël.
"Se on totta", myönsi ikäneito ja töllisteli Raphaëliin kuin pöllö aurinkoon. "Olkaa varuillanne! Joukko nuoria miehiä on päättänyt, karkoittaakseen teidät kylpylästä, vaatia ja pakottaa teidät kaksintaisteluun."
Samassa vanhan rouvan ääni kuului kaukaa.
"Olen hyvin kiitollinen, neiti, kun..."
Raphaëlin suojelijatar oli jo juossut tiehensä kuullessaan vuoresta päin emäntänsä yhä toistuvat, äreät huudot.
"Tyttöparka! Onnettomat ymmärtävät toisiaan ja koettavat olla toisilleen avuksi", tuumi Raphaël asettuessaan istumaan puun juurelle.
Kaiken tietämisen alku on kieltämättä kysymysmerkki. Useimpien suurten keksintöjen aiheuttajana on kysymys kuinka? ja elämänviisauden sisältönä alituinen itseltään kysyminen: miksi? Mutta toisaalta: jos näkisimme tulevaisuuteen, se tappaisi meistä mielikuvituksen. Valentinkin ryhtyi selvittämään itselleen, noudattamatta mitään filosofisia perusteita, seuraneidin hyvänsuovan toimenpiteen syitä ja näki siinä kaikessa lopuksi vain ilkeämielisyyttä.
"Eihän olisi lainkaan ihmeellistä, että seuraneiti olisi rakastunut minuun: olen kahdenkymmenen seitsemän ikäinen, minulla on vanha arvonimi ja kahdensadantuhannen livre'in tulot. Mutta se minusta on käsittämätön ja selvittämätön asia, että hänen emäntänsä, joka voisi kilpailla kissan kanssa vesikauhussa, on tuonut hänet veneellä luokseni. En ymmärrä, miksi nuo naiset, jotka ovat tulleet Savoijiin makaamaan kuin murmelit, ja jotka puolenpäivän aikaan kysyvät, joko päivä on valjennut, ovat tänään nousseet kahdeksalta ja suin päin lähteneet ajamaan minua takaa."
Pian tuo ikäneito ja hänen kohta neljäkymmenvuotias teeskentelemätön sydämensä muuttuivat Raphaëlin silmissä valheellisen, kiusallisen maailman välikappaleiksi; kaiken takana oli pikkumaista juonittelua, kömpelö salaliitto, papeille ja naisille ominainen turhanpäiväisistä asioista jankuttaminen. Olikohan kaksintaistelu vain tekaistu juttu, jolla häntä yritettiin peloitella? Noiden pikkusielujen, jotka olivat purevia ja härnääviä kuin kärpäset, oli kuitenkin onnistunut satuttaa pisto hänen itserakkauteensa, herättää hänen ylpeytensä ja kiihottaa hänen uteliaisuuttaan. Ja kun hän ei tahtonut olla heidän narrinaan eikä osoittautua pelkuriksi – ja ehkä myös ennustettu näytelmä häntä huvitti – hän päätti mennä kerhohuoneistoon jo samana iltana. Siellä hän seisoi kerhon suuressa salissa marmoriuuniin nojaten, pysytellen tyynenä ja koettaen olla antamatta pienintäkään aihetta hyökkäykseen. Hän tarkasteli toisten kasvoja ja oli varuillaan kaikkiin nähden. Kuten voimiinsa luottava koira hän odotti rauhallisena taistelun alkamista rupeamatta ennen aikojaan suotta haukkumaan. Myöhemmin illalla hän meni pelisaliin ja sieltä biljardisaliin, missä hän tavan takaa loi silmäyksiä pelaaviin nuoriin miehiin. Hetken kuluttua hän kuuli mainittavan nimeään. Huolimatta siitä, että keskustelu tapahtui puoliääneen, hän saattoi kuitenkin helposti arvata kysymyksen koskevan häntä, ja lopuksi hän kuuli seuraavan, kovaäänisesti lausutun keskustelun:
"Sinäkö?"
"Niin, minä!"
"En usko!"
"Lyödään vetoa!"
"Hän kyllä lähtee."
Samassa kun Valentin saadakseen tietää vedonlyönnin aiheen meni lähemmäksi, lähti kookas, voimakasrakenteinen ja terveen näköinen nuori mies, jolla oli aineelliseen mahtiin nojautuvan ihmisen itsetietoinen ja häikäilemätön katse, biljardipöydän äärestä ja tuli häntä vastaan.
"Hyvä herra", sanoi hän Raphaëlille rauhallisesti, "minun tehtäväkseni on annettu ilmoittaa teille eräs asia, josta itse ette nähtävästi ole tietoinen: me kaikki täällä olijat ja varsinkin minä kärsimme nähdessämme teidät ja teidän kasvonne... Te olette aivan liian kohtelias uhrautuaksenne meidän hyväksemme, minkä vuoksi pyydän teitä pysymään poissa täältä kerhosta."
"Hyvä herra, tuollaista leikkiä laskettiin jo keisarikunnan aikana useimmissa linnueissa, mutta nykyään se osoittaa huonoa aistia", vastasi Raphaël kylmästi.
"Minä en laske leikkiä", vastasi tuntematon. "Toistan sanani vielä kerran: teidän terveytenne kärsii suuresti täällä olostanne. Kuumuus, valo, salonki-ilma ja seuraelämä ovat vahingollisia taudillenne."
"Missä olette tutkinut lääketiedettä?"
"Hyvä herra, olen saanut ampumisessa maisterin arvon Lepage'ilta Pariisissa, ja Cerisier, miekkailun kuningas, on nimittänyt minut tohtoriksi."
"Teillä on vielä yksi tutkinto suorittamatta. Tutkikaa kohteliaisuussääntöjä, niin olette täydellinen herrasmies."
Nuoret miehet herkesivät biljardinpeluusta kuka hymyillen, kuka totisena. Muutkin pelaajat alkoivat kiinnittää huomiotaan riitaan, joka näytti kehittyvän mielenkiintoiseksi, ja heittivät korttinsa pöydälle. Yksin vihollisjoukon keskellä Raphaël koetti säilyttää kylmäverisyytensä ja punnita tarkoin sanansa, mutta kun hänen vastustajansa lausui mitä purevimpia solvauksia harkitun pisteliäästi, hän virkkoi lopuksi vakavasti:
"Hyvä herra, korvapuustit eivät nykyään ole enää luvallisia, mutta vaikea on löytää sanaa, joka olisi tarpeeksi voimakas vastaamaan teidän halpamaista käyttäytymistänne."
"Riittää! riittää jo! Huomenna saatte selvittää välinne", huusi osa läsnäolevista asettuen heidän väliinsä.
Raphaël, jonka katsottiin olevan loukkaava puoli, lähti pois salista sovittuaan tapaamispaikasta; siksi määrättiin pieni niitty Bordau-linnan lähettyviltä, josta voittajan oli helppo paeta Lyoniin hiljakkoin valmistunutta läheltä kulkevaa tietä. Raphaëlin kohtalona olisi tietysti joko vuoteenomaksi joutuminen tai Aixista lähtö. Yleisö oli riemuissaan. Huomenissa, kahdeksan tienoissa aamulla, Raphaëlin kiistakumppani saapui ensimmäisenä paikalle mukanaan kaksi todistajaa ja lääkäri.
"No täällä jo kelpaa; ja onpa ihana ilma näin taistelupäiväksi!" huudahti hän iloisena katsellen sinistä taivasta, järveä ja kalliorinteitä, eikä hänen juolahtanut mieleensäkään pieninkään vaaran mahdollisuus. "Jos hipaisen häntä hiukan olkapäästä, niin kai hän saa lojua vuoteessa ainakin kuukauden, vai mitä, tohtori?"
"Vähintään", vastasi lääkäri. "Mutta heittäkää toki tuo raidanoksa rauhaan, jottette suotta rasita kättänne, niin että ette kykene hallitsemaan pistolia. Voitte vielä surmata vastustajanne, vaikka aiotte häntä vain haavoittaa."
Kuului rattaiden kolinaa.
"Tuolla hän tulee!" huusivat todistajat nähdessään tiellä neljän hevosen vetämät matkavaunut, joissa ajajina oli kaksi postimiestä.
"Tuopa erikoista!" huudahti Valentinin riitatoveri. "Tulee postivaunuissa itseään tapattamaan...!"
Kaksintaistelussa samoinkuin pelissäkin voi vähäpätöisinkin pikkuseikka vaikuttaa osanottajien mielikuvitukseen, jota taistelun tulos pitää jännityksessä; niin tämäkin nuori mies tunsi jonkinlaista levottomuutta katsellessaan tielle pysähtyneitä vaunuja. Ensiksi astui vaunuista vanha raskasliikkeinen Jonathas auttaakseen Raphaëlia laskeutumaan maahan, tuki häntä heikoilla käsivarsillaan, palveli huolellisemmin kuin konsanaan rakastaja rakastettuaan. Kumpikin katosi sitten hetkeksi näkyvistä tultuaan tieltä taistelupaikalle johtavalle polulle, ja heidän hitaasti kävellessään kului pitkä aika, ennen kuin he ehtivät paikalle. Katselijat joutuivat yllättävän mielenjärkytyksen valtaan nähdessään uskotun palvelijan käsivarteen nojaavan Raphaëlin. Hän käveli kalpeana ja menehtyneen näköisenä kuin kihdinmurtama mies, pää painuksissa, sanaakaan sanomatta. Olisi luullut näkevänsä kaksi raihnaista vanhusta, joista toinen oli vuosien painama, toinen ajattelun kuluttama. Edellisen elinvuodet oli aika kirjoittanut hänen hiuksiinsa, jälkimmäisen ikää ei voinut määritellä.
"Hyvä herra, olen valvonut koko yön", sanoi Raphaël vastustajalleen.
Näinä kylmästi lausutut sanat ja niitä seuraava peloittava katse tyrmistyttivät varsinaisen taisteluunhaastajan; hän alkoi tuntea tunnonvaivoja ja hävetä käyttäytymistään. Raphaëlin olemuksessa, äänessä ja eleissä oli jotakin outoa. Hän pysytteli äänettömänä, ja hänen vaiteliaisuutensa tarttui toisiin. Levottomuus ja jännitys kohosivat huippuunsa.
"Teillä on vielä tilaisuus esittää minulle anteeksipyyntö", sanoi Raphaël hetken kuluttua. "Ja kehoitan teitä tekemään niin, sillä muuten olette kuoleman oma. Luotatte taitavuuteenne ettekä tahdo luopua kaksintaistelusta, jossa luulette olevanne edullisemmassa asemassa. Hyvä herra, tahdon olla rehellinen ja ilmoittaa teille etukäteen etevämmyyteni. Minulla on vallassani hirveä voima. Minun tarvitsee vain toivoa, niin taitavuutenne on mennyttä, silmänne sokaistuvat, kätenne vapisee ja sydämenne rupeaa pamppailemaan; teidän surmaamiseennekin riittää pelkkä sen toivominen. En tahtoisi pakosta käyttää voimaani, sillä se tulee minulle liian kalliiksi. Siitä koituu kuolema minullekin eikä vain teille. Jos siis kieltäydytte esittämästä anteeksipyyntöä, luotinne lentää tuonne vesiputoukseen, vaikka olettekin tottunut surmaamaan; minun luotini menee tähtäämättä suoraan teidän sydämeenne."
Raphaëlin keskeytti epäselvä mumina. Lausuessaan nuo sanansa markiisi oli pitänyt herkeämättä vastustajaansa suunnattuna kirkkaan, tuijottavan katseensa, jota toisen oli vaikea kestää. Hän oli oikaissut selkänsä suoraksi, ja hänen kasvojensa ilme oli liikkumaton kuin mielipuolella.
"Tukkikaa hänen suunsa!" tiuskaisi puhuteltu toiselle todistajalleen. "Hänen lörpötyksensä ihan kääntää sisälmykseni nurin."
"Lopettakaa, hyvä herra. Jaarittelunne on turhaa!" huusivat todistajat ja lääkäri.
"Hyvät herrat, minä siis täytän velvollisuuteni. Onko tällä nuorella miehellä järjestettävänä mitään asioita sitä ennen?"
"Riittää jo! Riittää jo!"
Markiisi seisoi suorana, liikkumattomana, irroittamatta katsettaan hetkeksikään Charles'ista, vastustajastaan, joka näytti joutuneen salaperäisen voiman lumoihin kuin lintu, johon käärme tuijottaa. Vastoin tahtoaankin hän siinä seisoi toisen murhaavan katseen kahlehtimana. Hän koetti sitä karttaa, mutta ei saanut silmiään siitä irroitetuksi.
"Anna minulle vettä, minua janottaa...", sanoi hän äsken puhuttelemalleen todistajalle.
"Peloittaako sinua?"
"Peloittaa. Tuon miehen katse polttaa, siinä on tenhovoima."
"Tahdotko esittää anteeksipyynnön?"
"Se on jo myöhäistä."
Kaksintaistelijat asetettiin viidentoista askelen päähän toisistaan. Kumpaisellakin oli vierellään kaksi pistolia, sillä sääntöjen mukaan he saivat ampua kahdesti, jos halusivat, mutta vasta todistajien annettua merkin.
"Mitä sinä teet, Charles?" huudahti toinen nuori mies, joka oli Raphaëlin vastustajan todistajana. "Työnnät luodin piippuun ennen ruutia!"
"Olen mennyttä miestä", äännähti tämä. "Olette asettaneet minut vasten aurinkoa..."
"Se on takananne", virkkoi siihen Raphaël vakavasti ja juhlallisesti panostaessaan rauhallisesti pistoliaan, kiinnittämättä huomiota jo annettuun merkkiin ja häntä huolellisesti tähtäävään vastustajaansa.
Raphaëlin luonnottomassa levollisuudessa oli jotakin kammottavaa, mikä hirvitti ajomiehiäkin, jotka raaka uteliaisuus oli houkutellut paikalle. Leikitellen voimallaan tai saadakseen varmuuden sen tehosta Raphaël puhui Jonathakselle ja katsoi tähän vihollisen laukaistessa. Charles'in luoti taittoi raidanoksan ja hyppeli pitkin vedenpintaa. Raphaëlin umpimähkään ampuma luoti osui suoraan vastustajan sydämeen, ja välittämättä sen enempää toisen kaatumisesta hän otti äkkiä taskustaan shagriininahan nähdäkseen, kuinka kalliiksi ihmishenki hänelle oli tullut. Talismani ei ollut enää tammenlehteä suurempi.
"No miehet, mitä siinä töllistelette? Joutuin matkaan!" sanoi hän sitten ajomiehille.
Saavuttuaan vielä samana iltana Ranskan puolelle hän suuntasi kulkunsa suoraa päätä Auvergne'iin mennäkseen Mont Dore'in kylpylään. Matkan varrella hänelle selvisi muutamassa silmänräpäyksessä erinäisiä asioita. Paksujen pilvien lomasta pimeää laaksoa valaisevien auringonsäteiden tavoin ajatukset iskivät hänen sieluunsa luoden sinne surullista valoa, armotonta viisautta. Hän näki tapahtumat niiden oikeassa valossa, ja hänen erehdyksensä paljastuivat suomatta kuitenkaan lohtua itsesyytöksissä. Hän ajatteli, miten ihminen jopa aivan rajattomankin vallan haltijana ei ole oppinut sitä oikein käyttämään. Valtikka on lapsen kädessä leikkikalu, Richelieullä se on pyövelin kirves ja Napoleonilla eräänlainen maailman nöyryyttämisväline. Valta ei ihmistä paranna, vaan hän pysyy sellaisena, jollainen hän on ollut; – henkisesti suuria se ainoastaan suurentaa. Raphaëlilla olisi ollut tilaisuus tehdä mitä tahansa, hän ei tehnyt mitään.
Mont Dore'in kylpylässä hän kohtasi uudelleen saman yleisön, joka kiireisesti vetäytyi hänestä kauaksi, aivan kuin eläimet lähtevät pakosalle jo etäältä vainuttuaan, että yksi heidän joukostaan makaa kuolleena. Viha oli molemminpuolinen. Viime päivien tapahtumat olivat herättäneet hänessä suuren vastenmielisyyden tunteen seurapiirejä kohtaan, minkä vuoksi hän ensi työkseen ryhtyi hakemaan syrjäistä, yksinäistä asuntoa kylpylän lähitienoilta. Vaistomaisesti hän halusi lähetä luontoa ja tahtoi viettää hiljaista, rauhallista elämää vainioiden ja metsien keskellä. Jo seuraavana päivänä hän kiipesi, joskin vaivalloisesti, Pic de Sancyn huipulle, katseli ylhäällä vuorten välissä avautuvia laaksoja, yksinäisiä pikku järviä ja Mont Dore'in seudun omituisen näköisiä, vanhoja maalaismökkejä, jotka ovat yhä enemmän alkaneet houkutella taiteilijoita puoleensa. Hän näki tuossa jylhässä, karussa vuoristomaisemassa siellä täällä ihastuttavia, kauniita, rehevän kasvullisuuden verhoamia paikkoja. Noin puolen penikulman päässä kylästä Raphaël löysi alueen, johon luonto näytti tuhlanneen aarteitaan, missä kaikki muistutti onnellisena leikittelevää lasta, ja nähdessään tuon silmääkiehtovan, luonnonihanan sopukan hän päätti asettua sinne asumaan. Siellä jos missään elämän täytyi olla rauhallista, välitöntä ja kaunista, yhtä kaunista kuin kukkaan puhkeavan kasvin.
Lukija kuvailkoon mielessään ylösalaisin käännettyä graniittikartiota, joka on ylhäältä hyvin laaja, tai suunnatonta kattilaa, jonka laitoina ovat mitä ihmeellisimmät vuorenseinämät: tuossa on korkea, pystysuora, sinertävä kallioseinä, joka hohtaa kuin kuvastin auringon säteiden siihen sattuessa, tuossa taas rikkinäisiä kalliorykelmiä, joiden lomitse kiemurtelevat syvät rotkot näyttävät tummilta viiruilta, tuolla sadeveden kovertamaa hyytynyttä laavaa, jota peittävät kitukasvuiset, tuulen tuivertamat puut. Siellä täällä kohoaa kallioiden välissä kastanjia, mahtavia kuin seetrit, ja ammottaa luolia, joiden aukot kätkevät puolittain näkyvistä puunjuuret, riippuva heinä ja lukemattomat kukat. Tällaisen, todennäköisesti tulivuoren kraatterista syntyneen kattilamaisen syvennyksen pohjalla on syvä lampi, jonka vesi on kirkasta kuin timantti ja jota kehystävät rantakivien lomissa kasvavat raidat, kurjenmiekat, saarnet ja tuhannet parhaillaan kukkivat, hyvältä tuoksuvat kukat. Lammen ympärillä leviää kaunis vihreä niitty, joka vetää vihreydessään vertoja Englannin nurmikentille ja jonka hienoa nurmea kastelee kallioiden halkeamista valuva vesi ja lannoittavat vuorien rinteiltä laaksoon lennättämät lehdet. Muodoltaan epäsäännöllinen lampi oli noin kolmen auranalan suuruinen ja niitty paikoin kahden, paikoin ainoastaan yhden auranalan levyinen, missä kalliot tulivat lähelle rantaa; eräissä kohden sitä oli vain niin kapea suikale, että lehmät juuri ja juuri mahtuivat kulkemaan. Ylhäällä rinteellä näkyi kasvillisuuden raja. Suuremmissa korkeuksissa näyttivät graniittivuorten muodot mitä ihmeellisimmiltä ja niiden ilmavat, kuulakat värit hehkuivat kuin taivaan pilvissä. Hymyilevää laaksoa katsellessa nuo alastomat kalliot näyttivät autiolta erämaalta, jossa vallitsee kammottava tyhjyys. Tuntui kuin ne olisivat olleet milloin tahansa valmiit hautaamaan kaiken alleen. Niiden muodot olivat niin omituisia, että erästäkin kalliota nimitettiin kapusiinimunkiksi; se muistutti siinä määrin munkin päätä. Aina sen mukaan, miten auringonvalo niihin osui ja millainen oli ilma, niiden terävät huiput ja mahtavat kalliokeilat ja rotkot vaihtoivat väriä. Milloin ne loistivat kullanvivahteisina, milloin purppuran värisinä, rusottivat ruusunpunaisina tai peittyivät synkkään lyijynharmaaseen. Vuorten maailma vaihteli alinomaa, ne välkkyivät ja kimmelsivät värikylläydessään kuin kyyhkysen kaulahöyhenet. Usein auringon noustessa ja laskiessa tulvehti solista, jotka olivat kuin kirveellä vuorten väliin hakatut, tähän hymyilevään laaksoon kauniita valovirtoja, jolloin lampikin saattoi välkehtiä niiden loisteessa. Nuo valovirrat olivat yhtä voimakkaita kuin Espanjassa ruokalevon ajaksi suljettujen sälekaihtimien raosta pimeään huoneeseen tunkeutuvat kultaiset sädekimput. Auringon ollessa entisen tulivuorenaukon kohdalla, jonka jo ennen vedenpaisumusta tapahtunut luonnonmullistus oli täyttänyt vedellä, kallioseinämät kuumenivat, tulivuori alkoi hehkua ja kuumuus herätti eloon siemenet, hedelmöitti kasvillisuuden, loi väriä kukkiin ja kypsytti hedelmät tuossa unohdetussa, pienoisessa maailmankolkassa. Paikalle tullessaan Raphaël näki niityllä muutamia lehmiä, ja mentyään lammikon reunalle hän huomasi sillä kohdalla, missä niitty oli kaikkein laajin, pienen, kivilohkareista rakennetun puukattoisen asunnon. Mökin katto näytti olleen jo ammoisista ajoista sammalen, muratin ja kukkien peitossa ja sulautui täydellisesti ympäröivään luontoon. Puoleksi sortuneesta piipusta, jonka ympärillä linnut lentelivät, nousi hieno sauhu. Oven pielessä kahden tavattoman suuren punakukkaisen, hienotuoksuisen tuoksukuusaman välissä oli pitkänomainen rahi ja seiniä tuskin näkyi viiniköynnösten, ruusujen ja jasmiinien alta, jotka toisiinsa kietoutuneina kiipeilivät niitä pitkin. Luonto oli saanut vapaasti koristaa mökin, asukkaiden siihen puuttumatta, omalla neitseellisellä, vallattomalla tavallaan. Lapsenriepuja oli ripustettu kuivumaan karviaismarjapensaaseen. Kissa istui kyyryssä hamppuloukulla ja perunankuorien keskellä oli keltainen, hiljattain puhdistettu savipata. Talon takana Raphaël näki kuivista risuista tehdyn aitauksen, jonka tehtävänä luultavasti oli estää kanoja pääsemästä nokkimaan hedelmiä ja ruoputtamaan vihannesmaata. Näytti kuin maailma olisi tähän loppunut. Tuo rappeutunut, mutta samalla niin maalauksellinen ihmisasunto muistutti kallionkoloon taitavasti kyhättyä linnunpesää. Kaikki näytti täällä niin alkukantaiselta ja viehättävältä, siinä oli todellista maalaiselämän runoutta, tuhansien penikulmien päässä kaikesta huolitellusta runoudesta. Se oli suurta, itsestään syntynyttä luonnon riemulaulua. Raphaëlin tullessa paikalle loi aurinko säteitään oikealta vasempaan valaen loistettaan värikkäisiin kasveihin, vuorten kellertäville ja harmahtaville rinteille, tehden valon ja varjon leikittelyn niillä yhä kauniimmaksi, sinisiin, punaisiin ja valkeihin kukkiin, riippuviin köynnöskasveihin, moniväriselle sammalpeitteelle, purppuraisiin kanervatyppäisiin ja ennen kaikkea kirkasvetisen lammikon pinnalle, josta kuvastuivat vuorten graniittihuiput, puut, talo ja taivas. Kaikkialla tässä ihanassa taulussa oli loistetta alkaen kiiltävästä kissankullasta aina varjossa kasvavaan vaaleanvihreään ruohomättääseen saakka. Kaikki oli sopusointuista ja kaunista katsella, niin hyvin kirjava kiiltokarvainen lehmä kuin kivien koloissa kasvavat, veteen kurkottavat hennot rantakukat ja niiden ympärillä surisevat atsuurin siniset ja smaragdin vihreät hyönteiset, yksinpä muodottoman kiven syleilyynsä kietoneet, mullanväriset puunjuuretkin. Viileät vuoren onkalot, pienten purojen lirinä ja kaikkialle tunkeutuva vieno kukkien tuoksu herättivät Raphaëlissa melkein hekumallisen onnentunteen. Samassa alkoi kuulua koirien haukuntaa, joka rikkoi majesteetillisen hiljaisuuden tässä rauhanlehdossa, jonka olemassaolon veronkantomiehetkin luultavasti olivat unohtaneet. Lehmät käänsivät päänsä laaksoon johtavaa tietä kohti, näyttivät Raphaëlille kostean turpansa ja tyhmän näköisinä häneen töllisteltyään rupesivat jatkamaan keskeytynyttä syöntiään. Ylhäällä kallioilla tuli pienen karitsansa kanssa kilpaileva vuohi kallionkielekkeelle lähelle Raphaëlia ja näytti häntä uteliaana tarkastelevan. Koirien haukunta houkutteli ulos voimakkaan näköisen lapsen, joka silmät pyöreinä jäi tulijaa katselemaan, ja lapsen jäljessä tuli valkotukkainen, keskikokoinen ukko. Kumpikin näytti kuuluvan tähän luontoon, tähän ilmaan, he olivat kuin yhtä talon ja kukkien kanssa. Kaikki tässä rehevässä luonnossa uhkui terveyttä, sekä vanhuus että lapsuus näyttivät siellä kauniilta. Kaikessa oli alkukantaista, huoletonta elämäniloa, sukupolvesta sukupolveen kestävää elämänonnea, jollaista filosofiset siveyssaarnamme eivät ole pystyneet luomaan; täällä saattoi sydänkin parantua pöyhkeydentaudista. Ukko muistutti Schnetzin miehekkäästi kuvattuja, ihailtavia olentoja: ruskeat kasvot, joiden syvät rypyt olisi voinut sormin koskettamalla tuntea, suora nenä, ulkonevat poskipäät, joissa punaiset suonet näkyivät kuin viiniköynnöksen vanhoissa lehdissä, kulmikkaat kasvojen ääriviivat – kaikki ne kuvasivat voimaa, joka oli aikoinaan ollut. Käsiä, jotka yhä vielä olivat känsäiset, vaikkei niillä enää tehty työtä, peittivät harvakseltaan valkeat ihokarvat. Hänen ryhdistään, joka oli todella vapaan miehen, saattoi päätellä, että jos hän olisi elänyt Italiassa, hänestä olisi tullut rosvo, joka tahtoo säilyttää kallisarvoisen vapautensa. Lapsella, oikealla vuoristolaisella, oli ruskeat silmät, joilla saattoi ilman muuta katsella vaikka suoraan aurinkoon, tumma iho ja tummanruskea pörrötukka. Hän oli reipas ja uskalias, luonteva liikkeissään ja iloinen kuin lintu. Repaleisten vaatteiden rikkeimistä pilkisti valkea, raikas iho. Siinä he seisoivat äänettöminä vierekkäin, yhteisine tunteineen, yhteisine iloineen ja suruineen. Molempien kasvoista kuvastui huoleton elämä. Ukko oli kuin leikkivä lapsi ja poika ajatteleva vanhus. Kaksi heikkoa oli solminut keskenään liiton, toisen voimat lähenivät loppuaan, toisen odottivat kehittymistä. Hetkisen kuluttua ilmestyi kynnykselle noin kolmikymmenvuotias nainen värttinä kädessä. Hän oli terveen ja iloisen näköinen auvergnetar, reipas, valkohampainen; hänen kasvonsa, vartalonsa, päähineensä ja pukunsa, voimakas povensa ja puhetapansa ilmaisivat väärentämättömän auvergnelaisen. Siinä oli ihannekuva tästä seudusta, sen työteliäästä elämästä, tietämättömyydestä, säästäväisyydestä, sydämellisyydestä, kaikesta yhdellä haavaa.
Nainen tervehti Raphaëlia ja he alkoivat puhella. Koirat rauhoittuivat, ukko istahti penkille auringonpaisteeseen ja poika pyöri äitinsä kintereillä ääneti ja tarkkaavana kuunnellen puhetta ja tutkiskellen vierasta.
"Eikö teitä peloita täällä, hyvä emäntä?"
"Mitäpä täällä olisi pelättävää! Kun panemme oven salpaan, ei kukaan pääse sisään. Emme me mitään pelkää. Ja mitäpä täällä olisi varkaalle kelpaavaa", jatkoi hän viedessään markiisin talon isompaan huoneeseen.
Huoneen seinät olivat mustuneet savusta, ja niiden ainoina koristuksina oli kolme punaisella, sinisellä ja vihreällä painettua kuvaa: Vararikko, Kristuksen ristinkuolema ja Keisarillisen kaartin krenatöörejä. Sitten huoneessa oli vielä vanha pähkinäpuinen vuode, jossa oli nurkkapylväät, käyräjalkainen pöytä, muutamia raheja, leipäarkku, kattoon ripustettu liikkiö, suolakulho ja uuni ja uuninreunustalla kellastuneita, värillisiä kipsikuvia. Tullessaan ulos Raphaël huomasi ylhäällä kalliolla miehen, jolla oli kädessä kuokka ja joka eteenpäin kurkottaen uteliaana katseli taloon.
"Tuolla on minun mieheni", sanoi emäntä naurahtaen. "Hän on siellä kuokkimassa."
"Onko tämä vanhus teidän isänne?"
"Ei, hän on mieheni isoisä. Voitteko uskoa, että hän on sadankahden vuoden ikäinen? Tässä hiljattain hän kävi jalan pikku poikani kanssa aina Clermont'issa saakka. Siinä oli aikoinaan vankka mies, nyt hän ei tee muuta kuin makaa, syö ja juo. Päivät päästään hän leikkii pojan kanssa; toisinaan pikkumies vie hänet kallioille ja näkyypä hän vain jaksavan sinne kivuta."
Samassa Valentin päätti jäädä tänne asumaan, viettämään päivänsä vanhuksen ja lapsen parissa, hengittääkseen sitä ilmaa, mitä he hengittivät, syödäkseen heidän leipäänsä, juodakseen samaa vettä kuin hekin, nukkuakseen heidän tavallaan, toisin sanoen saadakseen suoniinsa samanlaista verta kuin heillä oli. Kuolevan päähänpistoja! Kallionkoloissa eläväksi simpukaksi muuttuminen, kuorensa säilyttäminen vielä muutamia päiviä kuolemaa uneen tuudittamalla oli nyt Raphaëlin ylin päämäärä, inhimillisen olemassaolon tarkoitus, elämän kaunis ihanne, elämisen arvoinen elämä. Hänen silmänsä eivät nähneet enää maailman kaikkeutta; sillä se oli nyt hänessä itsessään. Sairaiden maailma alkaa vuoteen päänalusesta ja päättyy sen jalkapäähän. Raphaëlin vuoteena oli nyt tämä vuoristolaakso.
Kukapa ei olisi katsellut toisenkin kerran muurahaisten häärinää, työntänyt olkea vaalean etanan suuaukkoon, joka on samalla sen hengitysreikänä, katsellut oikuttelevaa, hentoa neitoa ja ihaillut punertavien tammenlehtien suonistoa, joka värikkyydessään muistuttaa goottilaisen tuomiokirkon ruusuikkunaa? Kukapa ei olisi nauttien katsellut auringon ja sateen ruskeissa tiilikatoissa aiheuttamia vaihteluja ja ihaillut kastehelmiä, kukkien terälehtiä ja niiden muodostamia erilaisia maljoja? Kuka ei olisi vaipunut unelmiin, rauhallisiin tai kiihkeisiin, ajatellut aineellisiakin asioita ilman päämäärää, josta sitten kuitenkin on voinut johtua joitakin pyrkimyksiä? Ja kukapa ei olisi viettänyt lapsuuden huolettomia päiviä, luonnonihmisen vapaata elämää? Näin eli Raphaëlkin muutamien päivien ajan huolettoman tyytyväisenä, tuntien itsensä huomattavasti terveemmäksi, tuntien voivansa ihan harvinaisen hyvin. Hänen levottomuutensa oli asettunut ja kärsimyksensä lieventyneet. Hän kiipeili kallioilla ja kapusi vuorenhuipuille, mistä saattoi ihailla äärettömän avaria näköaloja. Siellä hän vietti päiväkausia, pysytellen paikallaan kuin kasvi tai piilopaikassaan makaava jänis. Hän tahtoi tutustua kasvikunnan elämään, taivaalla tapahtuviin vaihteluihin, tutkia koko luomakuntaa maan päällä, vedessä ja ilmassa, tahtoi päästä niin lähelle luontoa kuin suinkin voidakseen täydellisesti mukautua vaistojensa varassa elävien luontokappaleiden ankariin ja samalla suojeleviin elämänsääntöihin. Hän päätti olla tästä lähtien ajattelematta omia kärsimyksiään. Samoin kuin rangaistusta pelkäävät rikokselliset muinoin etsivät turvapaikkaa alttarilta, etsi Raphaëlkin sitä elämän pyhäköstä. Hän oli enää vain pieni hiukkanen luomakunnan valtavassa luomisensarjassa. Hän totuttautui ilmaston suuriin vaihteluihin, asui vuorten onkaloissa, tutki kasvien elämää, veden kiertokulkua ja lähteitä ja eläinkuntaa ja luuli niin täydellisesti sulautuneensa kaikkeen maapallolla olevaan elämään, että sen syvimpien salaisuuksienkin käsittäminen oli hänestä mahdollista; Hänen mielestään koko luomakunnan lukemattomat erilaiset olomuodot olivat kehittyneet yhdestä ainoasta aineesta, yhden ainoan liikkeen muovailemina: tämä liike oli äärettömän olennon hengitystä, ja olento itse saattoi toimia, ajatella, liikkua ja suureta, ja hän, Raphaël, tahtoi suureta, liikkua, ajatella ja toimia tuon äärettömän olennon mukana. Ja lopuksi hän jo alkoi uskoa, että hänen oma elämänsä ja kallion elämä olivat yhteydessä keskenään. Samoin kuin hourailu on luonnon suomaa lievennystä tuskia kärsivälle sairaalle, samoin nämäkin ihmeelliset ajatukset ja näennäinen toipuminen saivat aikaan sen, että Raphaël eli uudestaan onnellisia lapsuuden päiviään tässä ihanassa seudussa oleskellessaan. Ulkosalla hän askaroi jos jotakin tekemättä mitään valmiiksi, mihin oli ryhtynyt, unohtaen seuraavana päivänä edellisen päivän suunnitelmat; hän oli huoleton, onnellinen ja uskoi kaiken vaaran jo olevan ohi. Kerran aamulla hän sattui loikomaan vuoteessaan puolille päivin puoliunissaan, valveillaolon ja unen rajamailla, kun hän yht'äkkiä kuuli, voimatta tarkalleen käsittää, oliko se unta vai totta, ensi kerran emäntänsä antavan selostusta hänen terveydentilastaan Jonathasille, joka säännöllisesti joka päivä oli käynyt sitä häneltä tiedustelemassa. Emäntä luuli Valentinin varmaan vielä olevan unessa eikä arvannut hiljentää vuoristolaisen ääntään.
"Ei paremmin eikä huonommin", selitti vaimo. "Vielä viime yön hän yski niin, että luuli hengen lähtevän. Hän yskii ja rykii niin kauheasti, herra parka, että sääliksi käy. Minä ja minun mieheni ihmettelemme, mistä hänelle riittää voimia sellaiseen yskimiseen. Ihanhan luulisi siinä sydämen pakahtuvan. Mikä kirottu tauti hänessä mahtaakaan olla? Se ainakin on varmaa, ettei hänen vointinsa ole hyvä. Joka aamu pelkään tapaavani hänet kuolleena vuoteesta. Ja hän on niin kalpea kuin vaha-Jeesus. Ja voi hyvät ihmiset, kuinka laiha hän on! Olen nähnyt hänet vuoteesta noustessa, pelkkä luu ja nahka. Ja kaiken lisäksi hänessä on paha hajukin. Mutta siitä kaikesta hän ei näy yhtään välittävän. Juoksee ja väsyttää itsensä, ikäänkuin olisi terveyttä vielä toisellekin antaa. Mutta rohkea hän on, ei valita milloinkaan. Parempi hänen olisi olla nurmen alla kuin nurmen päällä, sillä hänellä on ihan Kristuksen kärsimykset kannettavinaan! Minä puolestani en sitä kuitenkaan toivoisi, eikä meille olisi siitä mitään hyötyä. Ja vaikka hän ei maksaisikaan meille, mitä maksaa, pitäisimme hänestä siitä huolimatta; hyötyä emme tässä asiassa ajattele. Voi hyvä Jumala! ei suinkaan muissa kuin pariisilaisissa ole tuollaisia kamalia tauteja! Ja mikä tästä lopuksi tulee? Nuori miesparka! Se kuitenkin on varmaa, että hyvin tämä ei lopu! Tuo kuume, nähkääs, se hänet heikontaa, vie voimat ja lopuksi tappaa. Itse hän ei näytä sitä lainkaan pelkäävän, mahdollisesti hän ei sitä tunnekaan, herra hyvä. Hän ei lainkaan huomaa, että... Ei pidä silti itkeä, herra Jonathas! Muistakaa, että hän on onnellinen, kun tuskat ovat loppuneet. Teidän pitäisi rukoilla hänen puolestaan yhdeksän päivää, olen nähnyt niin ihmeellisiä parantumisia tapahtuneen yhdeksänpäiväisen rukouksen johdosta. Ja minä osaltani kustantaisin mielelläni yhden vahakynttilän pelastaakseni niin hyvän ja herttaisen ihmisen, oikean pääsiäislampaan!..."
Raphaëlin ääni oli jo käynyt niin heikoksi, ettei hän jaksanut saada sitä kuuluville, vaan hänen täytyi vastoin tahtoaan kuunnella tätä julmaa keskustelua. Lopulta hänen kärsivällisyytensä loppui; hän nousi vuoteesta ja ilmestyi ovelle.
"Vanha roisto!" karjaisi hän Jonathasille, "tahdotko minut tappaa?"
Emäntä luuli näkevänsä haamun ja pakeni kauhuissaan.
"Minä kiellän sinua", jatkoi Raphaël, "pitämästä huolta minun terveydestäni."
"Ymmärrän, herra markiisi", vastasi vanha palvelija pyyhkien kyyneliään.
"Ja teet viisaimmin, jollet tästä lähtien tule muuten kuin minun määräyksestäni."
Jonathas tahtoi totella, mutta ennen lähtöään hän loi markiisiin uskollisen ja säälivän katseen, josta Raphaël luki kuolemantuomionsa. Masentuneena, käsittäessään tilansa vakavuuden, Raphaël istuutui kynnykselle, laski käsivartensa ristiin ja painoi päänsä alas. Säikähtyneenä lähestyi Jonathas isäntäänsä:
"Hyvä herra..."
"Mene tiehesi! Mene tiehesi!" huusi sairas.
Seuraavana päivänä Raphaël taas kiipesi vuorelle ja istui kallioiden välissä sammalen peittämässä syvennyksessä, katsellen kapealle, kylpylästä hänen nykyiseen asuntoonsa johtavalle polulle. Vuoren juurella hän huomasi Jonathasin keskustelemassa talon emännän kanssa. Ja onnettomuudekseen hän näki, miten tuo yksinkertainen maalaisvaimo pudisti päätään ja teki toivottomia eleitä, ja kaiken lisäksi kantoi tuuli tuhoa ennustavia sanoja hänen korviinsa. Kauhuissaan hän pakeni vuoren korkeimmalle huipulle ja pysytteli siellä iltaan saakka voimatta karkoittaa mielestään synkkiä ajatuksia, jotka häntä ahdistivat hänen jouduttuaan toisten julman huolenpidon kohteeksi. Silloin aivan odottamatta ilmestyi emäntä itse hänen eteensä kuin haamu illan pimeässä. Vilkkaassa runoilijanmielikuvituksessaan hän heti näki kuivettuneen, haudasta nousseen aaveen kylkiluita nähdessään vaimon musta- ja valkoraitaisen hameen.
"Voi hyvä herra, iltakaste alkaa jo laskeutua. Jos vielä viivyttelette täällä, ette pääse kunnialla alas. Nyt on tultava kotiin. Kosteuden vetäminen henkeen ei ole terveellistä, varsinkin kun ette ole syönyt mitään aamusta lähtien."
"Menkää hiiteen, vanha noita-akka! Minä vaadin, että saan olla rauhassa, muussa tapauksessa lähden tieheni. Se jo riittää, että joka aamu kaivatte minulle hautaa, jättäkää se toki illalla tekemättä..."
"Teille hautaa, hyvä herra! Kaivamme teille hautaa!... Missä se teidän hautanne sitten on? Ja minä kun toivoisin näkeväni teidät yhtä tukevana kuin meidän isä eikä suinkaan haudassa! Haudassa! Sinne me kaikki joudumme ennemmin tai myöhemmin. Haudassa..."
"Jo riittää!" sanoi Raphaël.
"Ottakaa kiinni käsivarrestani."
"En!"
Ihmisestä on vaikeimmin siedettäviä tilanteita toisten säälin kohteena oleminen, Varsinkin jos sääliin on aihetta. Viha antaa voimia, se panee elämään, herättää kostonhalua, mutta sääli tappaa, heikentää ennestään heikot voimat. Se on mielistelevää ilkeämielisyyttä, hellämielistä halveksimista tai loukkaavaa osanottoa. Raphaëlin mielestä tuntui satavuotiaan säälissä olevan jotakin ylevää, lapsessa se oli uteliaisuutta, naisen säälissä oli mukana asioihin sekaantumisen tarvetta, miehen säälissä itsekkyyttä. Olipa sääli muodossa tai toisessa, aina siitä pohjimmaisena kuvastui kuolema. Runoilija luo kaikesta runon, peloittavan tai iloisen, aina sen mukaan, millaisia hänen näkemyksensä kulloinkin ovat. Hänen haltioitunut henkensä hylkää miedot vivahdukset ja valitsee aina voimakkaita, räikeitä värejä. Sääli synnytti Raphaëlissa murheen- ja surumielisyydenrunoutta. Hän ei näyttänyt muistaneen rehellisten ja luonnollisten tunteiden olemassaoloa pyrkiessään itse lähentymään luontoa. Luullessaan olevansa yksin puun suojassa itsepäisen yskänkohtauksen kourissa, josta hän ei selviytynyt ennen kuin voimat olivat täysin lopussa, hän näki poikasen kirkkaat silmät ruohomättään takaa, ja arveli tämän olevan siinä vakoilemassa, vaikka poika katsoi häneen uteliaasti, veitikkamaisesti ja iloisesti, joskin lapsellisen sydämettömästikin. Trappistimunkkien Veli, muista kuolemaa! näytti kuvastuvan kaikkien Raphaëlin läheisyydessä elävien ihmisten silmistä. Hän ei tiennyt, pelkäsikö hän enemmän heidän teeskentelemätöntä puhettaan vai heidän vaitioloaan; kaikki häntä vaivasi. Kerran aamulla hän näki kiertelevän lähettyvillään kaksi mustapukuista miestä, jotka näyttivät häntä salaa vakoilevan ja pitävän silmällä. Lopuksi nämä tulivat, kuin sattumalta kävelymatkalla hänen luoksensa ja tekivät muutamia tavanomaisia kysymyksiä, joihin hän vastasi rohkeasti. Hän tunsi vieraat: kylpylän lääkäri ja pappi, jotka Jonathas varmaankin oli lähettänyt puhumaan isäntäväen kanssa hänen terveydestään, tai sitten lähellä vaanivan kuoleman haju oli heidät sinne houkutellut. Nyt hän näki silmiensä edessä oman ruumissaattonsa, kuuli pappien laulun, saattoi lukea kynttilät ja katseli suruharson läpi tätä ihanaa seutua, missä hän oli luullut yhdyttävänsä elämän. Kaikki se, mikä vielä äskettäin oli luvannut pitkää ikää, ennusti nyt pikaista lopun lähenemistä. Seuraavana päivänä hän matkusti pois mennäkseen Pariisiin, mutta ennen lähtöään hänen oli vielä kestettävä isäntäväen surumieliset jäähyväiset ja sydämelliset valittelut.
Matkustettuaan koko seuraavan yön hän heräsi Bourbonne'in hymyilevissä laaksoissa, joissa kauniit maisemat ja näköalat vaihtuivat lakkaamatta kuin kauniit unikuvat. Luonto näytteli kauneuksiaan aivan kuin häntä kiusatakseen. Milloin kimmelteli Allier-joki välkkyvänä vyönä rehevän maiseman keskessä, milloin taas pilkistivät esiin kellertävien kallioiden suojassa piilevien, vaatimattomien maalaistalojen päädyt ruokakelloineen; yksitoikkoisten viiniviljelysten keskellä kohosi pienissä laaksoissa myllyjä, ja aina väliin ilmestyi näkyviin upeita linnoja, kyliä ylhäällä vuorten rinteillä ja teitä reunustavia, mahtavia poppeleita; ja lopuksi mahtava Loire, joka helmeilevänä virtasi kullankeltaisten hiekkarantojen reunustamassa uomassaan. Loppumattomiin ihailun aiheita! Luonto, joka oli kuin eloa tulvillaan oleva lapsi nuorten rakkautta muistuttavassa kesäkuisessa vehreydessään, veti vastustamattomasti puoleensa sairaan väsyneen katseen. Hän sulki ikkunaverhot ja asettui uudelleen nukkumaan. Iltapuolella, kun Cosne jo oli sivuutettu, hän heräsi soittoon ja huomasi joutuneensa kyläjuhliin. Postitalo oli torin varrella. Hevosia vaihdettaessa hän katseli tanssivaa, iloista yleisöä, sieviä, veitikkamaisia, kukkasin somistauneita tyttöjä, vilkkaita nuorukaisia, talonpoikien leveitä, viinistä punoittavia naamoja. Lapset ilakoivat, vanhemmat naisihmiset rupattelivat nauraen, kaikkialla oli iloista ääntensorinaa, yleinen ilo oli luonut leimansa ihmisten pukuihin ja torille asetettuihin pöytiinkin. Tori ja kirkko näyttivät niin kodikkailta; talojen katot, ikkunat ja ovet olivat kuin pyhäasussa. Niinkuin kaikkia kuolemansairaita häiritsee pieninkin melu, samoin tämä juhlahäly kiusasi Raphaëliakin. Hän ei voinut olla itsekseen kiroamatta; hän olisi tahtonut käskeä viulut vaikenemaan, lopettaa iloisen kuhinan, tukkia hilpeästi juttelevien ihmisten suut, keskeyttää koko inhottavat juhlat. Hän oli pakahtua kiukkuunsa. Katsoessaan sitten vaunuistaan hän huomasi ilonpidon loppuneen, ihmisten pötkineen pakoon ja penkit tyhjinä. Ainoastaan soittolavalla seisoi yksi sokea klarinetinsoittaja puhaltamassa kimeitä tanssisäveliä. Yksinäinen repaleinen, lapsellisen näköinen hajahapsinen ukko soittamassa tyhjälle torille – siinä oli Raphaëlia tyydyttävä kuva. Äkkiä taivaalle kohonneesta ukkospilvestä alkoi tulla vettä ihan kaatamalla, melkein samassa sade jo lakkasi, niinkuin usein kesäkuussa. Raphaëlista se oli niin luonnollinen seikka, että hän unohti katsoa shagriininahkaa tarkkaillessaan pois painuvia vaaleita pilviä. Hän nojautui jälleen vaunujen nurkkaukseen, ja pian oltiin taas taipalella.
Seuraavana päivänä hän oli kotonaan, kamarissaan, uuninnurkkauksessaan. Uunissa roihusi iso valkea, sillä häntä paleli. Jonathas toi matkan aikana tulleet kirjeet. Ne olivat kaikki Pauline'ilta. Välinpitämättömän näköisenä hän otti niistä yhden ja aukaisi sen, aivan kuin se olisi ollut veronkantomiehen harmahtavalle paperille kirjoitettu karhuamakirje. Hän luki ensimmäisen lauseen:
"Sinä olet lähtenyt pois! Mutta tämähän on karkaamista, rakas Raphaël! Miten on mahdollista, ettei kukaan voi minulle sanoa, missä olet? Mutta minun jos kenenkään täytyy se tietää."
Haluamatta lukea sen enempää Raphaël otti kirjeet, heitti ne kylmäverisesti tuleen ja jäi sitten synkkänä katselemaan, miten hyvätuoksuinen paperi alkoi käpristyä, hiiltyä ja hajota liekeissä.
Palavista kirjeistä hän vielä saattoi lukea hajanaisia lauseita ja sanoja; se häntä vielä tavallaan huvitti.
"... Istunut ovellasi ... odottanut... Päähänpisto ... tottelen... Kilpailijoita ... ei, en minä ... oma Pauline'isi ... rakastan ... ei siis enää Pauline'ia... Jos olisit tahtonut minut jättää, et olisi mennyt pois... Kuolematon rakkaus... Kuolla..."
Näitä sanoja lukiessaan Raphaël alkoi tuntea tunnonvaivoja, sieppasi pihdit ja pelasti liekeistä viimeisen, vielä palamattoman paperipalasen.
"Olen ollut pahoillani", kirjoitti Pauline, "mutta en ole kuitenkaan sinua syyttänyt! Lähtiessäsi pois jättäen minut yksinäisyyteen, tahdoit varmaan minua säästää joutumasta suureen suruun. Kerran vielä ehkä otat minut hengiltä, mutta olet liian hyvä tuottaaksesi minulle kärsimystä. Älä enää koskaan lähde tuolla tavoin! Olen valmis kestämään raskaimmatkin kärsimykset, mutta sinun lähelläsi. Suru, jonka annat kannettavakseni, ei enää silloin ole surua. Sydämessäni on vielä paljon enemmän rakkautta kuin olen sinulle näyttänyt. Voin kestää kaiken muun, mutta en sitä, että minun on itkettävä yksinäisyydessä, sinun ollessasi etäällä, tietämättä sinun..."
Raphaël asetti puoleksi palaneen kirjeen uuninreunustalle, mietti hetkisen, sieppasi sen uudelleen käteensä ja heitti tuleen. Mustunut paperi kuvasti liian elävästi hänen rakkauttaan ja onnetonta elämäänsä.
"Käy hakemassa herra Bianchon!" käski hän Jonathasia.
Horace'in tullessa Raphaël oli vuoteessa.
"Ystävä hyvä, voitko antaa minulle jotakin hiukan opiuminsekaista juomaa, jotta voisin yhtä mittaa olla unenhorroksessa vahingoittamatta silti terveyttäni?"
"Mikään ei ole sen helpompaa", Vastasi nuori lääkäri. "Mutta muutamia tunteja päivässä sinun on kuitenkin oltava valveilla, sillä täytyyhän sinun syödä."
"Tunteja?" keskeytti Raphaël. "Ei! ei! en tahdo olla hereillä kuin enintään tunnin."
"Mikä oikeastaan on tarkoituksesi?"
"Unessa olo on vielä elossa oloa", vastasi sairas. – "Et saa laskea sisään ketään, et edes neiti Pauline de Vitschnautakaan", sanoi hän sitten Jonathasille lääkärin kirjoittaessa lääkemääräystään.
"Kuulkaa, herra Horace, onko enää mitään keinoa?" kysyi vanha palvelija lääkäriltä saatettuaan hänet kuistille.
"Hän voi elää vielä kauan tai kuolla jo tänä iltana. Elämän ja kuoleman mahdollisuudet ovat yhtä suuret. Tämä menee jo yli minun ymmärrykseni!" huokasi lääkäri tehden epätoivoisen eleen. "Koettakaa huvittaa häntä!"
"Huvittaa häntä! Voi herra tohtori, ette näy häntä vielä tuntevan. Tässä muutamia aikoja sitten hän tappoi miehenkin noin vain... Ei häntä mikään enää huvita."
Raphaël oli jo viettänyt muutamia päiviä keinotekoisen unen maailmoissa. Aineellisen opiumin epäaineellisessa sielussa aikaansaamasta vaikutuksesta tuo ennen niin lujatahtoinen ja henkevä mies vaipui metsän siimeksessä laiskana loikovan eläimen tasolle, joka ei edes viitsi vaivautua ottamaan kiinni helposti tavoitettavaa riistaa. Taivaan valonkin hän oli sammuttanut, päivä ei päässyt hänen huoneeseensa. Noin kahdeksan tienoissa illalla hän nousi vuoteestaan, tyydytti puoliunessa nälkänsä ja paneutui taas oitis nukkumaan. Harmaaksi epämääräisyydeksi muuttuneiden hetkien verkalleen vieriessä hän näki mustaa taustaa vasten epämääräisiä olentoja ja hämäriä kuvia. Hän oli hautautunut syvään hiljaisuuteen, missä ei ollut minkäänlaista ruumiillista eikä henkistä liikuntoa. Kerran illalla hän heräsi tavallista myöhemmin, ja nähdessään, ettei päivällistä ollut tuotu, hän soitti Jonathasia.
"Voit lähteä matkoihisi", sanoi hän tälle. "Olen tehnyt sinusta rikkaan miehen, niin että voit vanhoilla päivilläsi elää turvassa ja rauhassa. Mutta pitemmälti et enää leikittele minun hengelläni ja elämälläni... Mitä olet tehnyt, onneton? Minun on nälkä. Missä on päivälliseni? Vastaa!"
Jonathas hymyili tyytyväisenä, otti käteensä kynttilän ja opasti uudelleen kuin koneeksi muuttuneen isäntänsä sen lepattavan liekin valossa palatsin suurten, pimeiden huoneiden läpi salongin ovelle, jonka hän äkkiä tempaisi auki. Vastaan tulvehtiva valo oli sokaista Raphaëlin, joka ihmeissään jäi katselemaan yllättävää näkyä. Kattokruunuissa paloivat kynttilät, pöydällä, jolle oli katettu kuninkaallisen upea ateria, tuoksuivat taiteellisesti järjestetyt kasvihuoneesta tuodut kukat, hohtivat hopeat, kiilteli kulta, helmiäinen ja hieno posliini. Hän näki kaikki ystävänsä koolla pöydän ääressä ja heidän joukossaan hurmaavia, loistavapukuisia, säteileväsilmäisiä naisia kaula ja olkapäät paljaina, tukassa kukkia; kaikki he olivat omalla tavallaan kauniita ja kiihottavia, kaikilla aistillinen puku: kenellä irlantilainen takki, joka selvään ilmaisi ruumiin muodot, toisella andalusialainen basquina; tuossa oli puolialaston Diana, tuolla neiti de la Vallière'in pukuun somistautunut katseli ujona ja rakastavaisena; kaikki odottivat vain huumaavan ilonpidon alkua. Vieraiden silmistä loisti elämänriemu, lemmen- ja nautinnonhalu. Raphaëlin elottomien kasvojen ilmestyessä ovelle alkoi äkkiä kuulua äänekkäitä tervehdyshuutoja, jotka puolestaan yhä lisäsivät yllättävän juhlan loistoa. Nuo äänet, tuoksut, valaistus ja kauniit naiset herättivät eloon hänen tunteensa, ja hän alkoi jo nauttia tästä kaikesta. Viereisestä salongista kuuluva kaunis soitto sekoittui huumaavaan meluun täydentäen tämän harvinaisen näytelmän vaikutusta. Raphaël tunsi kädessään toisen hyväilevän käden, näki kauniin naisen käsivarren kohoavan häntä syleilemään, Aquilinan käden. Nyt vasta hän tajusi, ettei tämä näytelmä ollutkaan hänen värittömien untensa haihtuvien näkyjen kaltaista aistiharhaa. Hän päästi kamalan parahduksen, paiskasi oven kiinni ja iski vanhaa palvelijaansa vasten kasvoja.
"Sinä peto! oletko siis lopultakin päättänyt minut tappaa!" karjaisi hän.
Järkyttävästä vaarasta huolimatta hänellä oli vielä voimia palata huoneeseensa, missä hän siemaisi voimakkaan annoksen unijuomaa ja paneutui sitten heti makuulle.
"Mitä pirua! Tämäpä nyt jotakin!" ihmetteli Jonathas nousten seisoalleen. "Ja herra Bianchon kuitenkin käski, että häntä piti koettaa huvittaa..."
Oli keskiyö. Jonkinlaisen fysiologisen poikkeustapauksen vaikutuksesta, jonka lääketieteellinen selittäminen olisi saattanut lääkärit epätoivoon, Raphaëlin kasvot olivat hänen nukkuessaan muuttuneet ihmeellisen kauniiksi. Kalpeille poskille oli kohonnut terve puna, ja otsasta, joka oli kaunis kuin nuoren tytön, heijastui henkevyys. Levollisissa, rauhallisissa kasvoissa kuvastui elämä kauneimmillaan. Hän oli kuin äidin hoivassa nukkuva pieni lapsi. Hänen unensa oli rauhallista, ja punertavien huulien välitse kulki tasainen puhdas hengitys. Hän hymyili; luultavasti hän unessa oli siirtynyt elämänkauneuteen. Mahdollisesti hän oli satavuotias ja lastenlapset tulivat hänelle toivottamaan pitkiä elonpäiviä; ehkä hän istuikin päivänpaisteessa penkillä lehvistön suojassa ja hänelle näytettiin kuin profeetalle korkealta vuorelta kauniisti kajastava, luvattu maa!...
"Oletko sinä todellakin siinä?"
Nuo hopeankirkkaalla äänellä lausutut sanat karkoittivat unen utukuvat. Lampunvalossa hän näki vuoteensa laidalla istuvan Pauline'in, Pauline'in, jonka suru ja kaipaus olivat tehneet entistään kauniimmaksi. Raphaël jähmettyi nähdessään nuo kasvot, jotka olivat valkeat kuin lumme ja joiden valkeutta musta, varjostava tukka vielä korosti. Kyynelet olivat jättäneet poskiin välkkyvät uomansa, ja silmät olivat valmiit uusia vuodattamaan. Valkeaan verhoutuneena, pää painuksissa, tuskin koskettaen vuodetta istui siinä Pauline kuin taivaasta laskeutunut enkeli, kuin ilmestys, jonka jo pelkkä henkäys voi haihduttaa.
"Voi! Olen unohtanut kaiken", huudahti hän Raphaëlin aukaistessa silmänsä. "Ääneni on olemassa ainoastaan sanoakseni sinulle: olen kokonaan omasi! Sydämeni on pelkkää rakkautta. Elämäni enkeli, et milloinkaan ole ollut noin kaunis. Silmäsi säkenöivät... Nyt näen, että olet ollut terveyttä etsimässä ilman minua. Pelkäsit kai... Mitä nyt...?"
"Pakene! pakene! mene pois luotani!" vastasi Raphaël soinnuttomalla äänellä. "Mene toki pois! Jos jäät siihen, minä kuolen. Tahdotko nähdä minun kuolevan?"
"Kuolevan!" toisti Pauline. "Voitko kuolla ilman minua? Kuolla, mutta sinähän olet vielä nuori! Kuolla, vaikka minä sinua rakastan! Kuolla!" toisti hän uudelleen hiljaa ja tarttui tuskissaan Raphaëlin käsiin. "Kylmät! Näenkö unta?"
Raphaël otti päänalusen alta shagriininahan jäännöksen, joka oli nyt pieni ja hauras kuin talvikinlehti, ja sanoi näyttäessään sitä Pauline'ille:
"Pauline, kauniin elämäni kaunis kuva, sanotaan toisillemme hyvästi!"
"Hyvästi?" toisti toinen hämmästyen.
"Niin. Tämä on taikaesine, joka panee toivomukseni täytäntöön ja samalla näyttää elämäni määrän. Tuossa näet, minkä verran siitä on enää jäljellä. Jos katselet minua kauemmin, niin kuolen..."
Tyttö luuli Raphaëlin tulleen hulluksi, otti taikaesineen ja kävi noutamassa yölampun. Raphaëlin kasvoja ja taikaesinettä heikosti valaisevan lepattavan liekin valossa hän alkoi tarkata rakastettunsa kasvoja ja taikataljan viimeisiä rippeitä. Nähdessään Pauline'in pelon ja rakkauden kaunistamat kasvot Raphaël ei enää voinut hillitä itseään: hurmaavien hetkien muistot ja suuren rakkauden päihdyttävä riemu saivat voiton jo niin pitkän aikaa horroksissa olleessa sielussa, joka syttyi uudelleen kuin huonosti sammutetun lieden tuli.
"Pauline!... Tule, Pauline!"
Nuoren tytön rinnasta kajahti tuskanhuuto ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta; äskeisen hirveän tuskan äkkiä rypistämät kulmakarvat etääntyivät toisistaan, hänen kauhistuneena nähdessään Raphaëlin silmissä sellaisia intohimon pyyteitä, joista hän ennen oli riemuinnut. Ja intohimon kasvaessa tuntui yhä pienenevän nahanpalan kutkutus hänen kädessään. Sanaakaan sanomatta hän pakeni viereiseen huoneeseen ja veti oven perässään kiinni.
"Pauline! Pauline!" huusi kuoleva juosten hänen jälkeensä. "Minä rakastan sinua, jumaloin sinua, tahdon sinut!... Jollet aukaise ovia, kiroan sinut! Tahdon kuolla syleilyysi!"
Elämä leimahti hänessä liekkiin vielä viimeisen kerran, ja ihmeellisen voimakkaalla iskulla hän löi oven säpäleiksi ja näki rakastettunsa puolipukeissa tuskissaan kieriskelevän leposohvalla. Pauline oli turhaan yrittänyt repiä auki rintaansa, ja lopettaakseen elämänsä mahdollisimman pian hän yritti nyt kuristaa itseään hartiahuivillaan.
"Jos minä kuolen, jää hän eloon", puheli tyttö itsekseen kiristäen jo tekemäänsä solmua.
Hänen hiuksensa olivat hajallaan, olkapäät paljaina, puku epäjärjestyksessä, ja tuollaisena, kuoleman kanssa kamppailevana, kyynelet silmissä, kasvoissa punaiset läikät, epätoivon kauheissa tuskissa vääntelehtivänä hän näytti rakkaudesta päihtyneen Raphaëlin silmissä hurmaavalta. Rajusti hän heittäytyi rakastettunsa kimppuun kuin saaliiseen iskevä petolintu, repäisi liinan riekaleiksi ja aikoi siepata hänet syliinsä.
Kuoleva haki sanoja ilmaistakseen näännyttävää rakkaudenjanoaan, mutta niiden asemesta kuuluikin rinnasta vain heikkoa korinaa. Hengitys kävi yhä raskaammaksi, ja kykenemättä enää saamaan ääntä kurkustaan hän puri Pauline'ia rintaan. Huudon kuullessaan kauhistunut Jonathas syöksyi huoneeseen ja aikoi riistää kuolleen ruumiin tytöltä, joka kyykötti nurkassa sen päällä.
"Mitä te tahdotte? Hän on minun! Olen hänet tappanut. Johan sen jo ennustin!"
LOPPULAUSE.
"Entä miten Pauline'in sitten kävi?"
"Mitä? Pauline'inko? Oletko milloinkaan istunut hiljaisena talvi-iltana kotoisen takkavalkean ääressä ja onnellisena eläytynyt lemmenmuistoihin ja nuoruudenaikoihin katsellessasi tulenliekkien leikittelyä puupökkelöissä? Tuossa näkyy hehkuvan puun pinnassa tammipelilaudan ruutuja, tuossa se taas kiiltää kuin sametti, pieniä sinisiä liekkejä kiirii pitkin sen pintaa ja hyppelehtii iloisina hehkuvassa hiiloksessa. Tulee outo maalari, joka alkaa muodostaa liekeistä taulua. Aivan harvinaisena taiturina hän muovaa punasinervästä ja tulipunaisesta hehkusta satumaisen kauniin yliluonnollisen olennon, joka samassa häviää ilmestymättä uudelleen. Siinä on nainen tuulessa liehuvine hiuksineen, ja suuri rakkaus kuvastuu hänen kasvoistaan: tulta tulessa! Hän hymyilee ja häviää, eikä häntä enää näy. Hyvästi, liekkien kukka! Hyvästi, yllättävä unelma, joka synnyit liian aikaisin tai liian myöhään ollaksesi kaunis jalokivi.
"Mutta kerro Pauline'ista!"
"Etkö ole ymmärtänyt? Aloitan siis uudelleen. Tehkää tilaa, tehkää tilaa! Hän saapuu, tuossa hän jo on, unelmiesi kuningatar, nainen, suloinen kuin suudelma, kirkas ja häikäisevä kuin taivaista tullut salama, ihmeolento, joka ei kuulu luotujen joukkoon, joka on pelkkää henkeä, pelkkää rakkautta. Hän on ruumistunut liekin muodossa tai liekit ovat syntyneet hänen hengestään. Hänen kauneutensa puhtaus ilmaisee hänen tulleen taivaista. Hän loistaa kuin enkeli! Etkö kuule ilmassa hänen siipiensä suhinaa? Kevyemmin kuin lintu hän laskeutuu luoksesi, ja hänen katseensa, jota et voi kestää, lumoaa. Salaperäisellä voimalla hänen suloinen ja samalla voimakas hengityksensä vetää puoleensa sinun huuliasi. Hän pakenee ja houkuttelee mukaansa, et enää tunne olevasi maan päällä. Toivoisit voivasi edes kerran hyväillen koskettaa kädelläsi hänen lumivalkeaa ruumistaan, silittää hänen kultaisia hiuksiaan, suudella hänen säihkyviä silmiään. Ilma hänen läheisyydessään päihdyttää ja ihana soitto lumoaa. Koko olemuksesi on pelkkää rakkauden kaipuuta, pelkkää kärsimystä. Oi, millainen sanoinkuvaamaton onni! Olet koskettanut tuon naisen huulia; mutta samassa heräät kirvelevään kipuun. Voi, voi! Oletkin lyönyt pääsi vuoteen kulmaan syleillessäsi ruskeaa mahonkia, kylmiä, kullattuja koristeita, pronssi-Amoria.
"Haluaisin kuulla Pauline'ista!"
"Yhäkö vielä? Kerran kauniina aamuna Tours'ista lähdettäessä seisoi La Ville-d'Angers-nimiseen laivaan tullut nuori mies käsi kädessä kauniin naisen kanssa. Täten toisiinsa liittyneinä he ihailivat pitkän aikaa valtavan Loire'in tyynen pinnan yläpuolella leijuvaa valkeaa olentoa, joka oli ilmestynyt usvaan auringon ja veden lapsena tai ilman ja usvan leikittelyn tuloksena. Milloin vedenneitona, milloin keijukaisena se liiteli ilmassa saavuttamattomana; se leijui saarien lomitse, nyökäytti päätään korkeille poppeleille, muuttui sitten mahtavan suureksi. Sen puku alkoi loistaa tuhansine laskoksineen, ja auringonpaiste muodosti sen pään ympärille sädekehän. Se leijaili kylien ja kukkuloiden kohdalla, ja näytti kuin se olisi kieltänyt höyrylaivaa kulkemasta Château d'Ussén linnan ohitse. Ehkä olisit pitänyt sitä pienten serkkutyttöjen suojelijattarena, joka tahtoi varjella tätä seutua uudenaikaisten tapojen valtaanpääsyltä.
"Nyt käsitän, mitä Pauline'illa tarkoitetaan. Entä Fedora?"
"Fedorako, hänet kohtaat kyllä vielä... Eilen hän oli Bouffons'issa, huomenna hän menee Oopperaan, hän on kaikkialla. Hän kuvaa, jos niin tahdotaan, seurapiirejä."
Pariisi, 1830-31.