[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fr7gcTbiQFRd0Wu0byWXIalfYbtxm30Xof2i-6DjS3EU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},936,"Taikatalja","Balzac, Honoré de",1799,1850,"936-balzac-honore-de-taikatalja","936__Balzac_Honoré_de__Taikatalja",null,"romaani",[],[],"fi",1831,1934,68008,480766,true,[],[],[],"Balzacin filosofinen romaani kertoo nuoresta Raphaël de Valentinista, joka saa haltuunsa maagisen aasinnahan. Nahka toteuttaa omistajansa jokaisen toiveen, mutta kutistuu jokaisen täytetyn halun myötä vieden samalla palan tämän elinaikaa. Teos tarkastelee inhimillistä intohimoa ja elämän rajallisuutta 1800-luvun alun Pariisissa.","Honoré de Balzacin 'Taikatalja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 936.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TAIKATALJA\n\nKirj.\n\nHONORÉ DE BALZAC\n\n\nSuomennos ('La Peau de Chagrin').\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1934.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Talismani.\n  II. Sydämetön nainen.\n III. Kuolemanpelko.\n      Loppulause.\n\n\n\n\nI\n\nTALISMANI.\n\n\nLoppupuolella lokakuuta v. 1829 astui nuori mieshenkilö Palais\nRoyaliin juuri kun lain sallimat pelipaikat avattiin; laki suosi\npelihimoa verottaen sitä tuntuvasti. Liikoja aristelematta hän\nkiipesi portaita ja tuli peliluolan ovelle, johon oli merkitty numero\n36.\n\n\"Herra, hattunne, olkaa hyvä!\" huusi kuivalla ja äkäisellä äänellä\npieni, kalmankalpea ukko, joka istua kyyhötti pimennossa aitauksen\ntakana, ja nousten samalla seisomaan näytti oikeat roistonkasvonsa.\n\nKun astuu pelihuoneistoon, niin alkajaisiksi laki riistää tulijalta\nhatun. Onkohan se evankeliumia ja Kaitselmusta muistuttava\nvertauskuva? Ehkä pikemminkin tällä tavalla hänen kanssaan solmitaan\npirullinen sopimus ja vaaditaan jonkinlainen pantti sen vakuudeksi?\nTai pakotettaneenko hänet täten säilyttämään kunnioittava asenne\nniiden parissa, jotka voittavat hänen rahansa? Mahdollisesti vain\nkaikissa yhteiskunnallisissa likaviemäreissä ryömivä poliisi tahtoo\ntietää hattukauppiaan nimen ja vieraan omankin, jos tämä on sen\nsiihen kirjoittanut? Tai loppujen lopuksi, ehkä halutaan mitata hänen\npääkallonsa ja kerätä havainnollinen tilasto pelaajien henkisistä\nkyvyistä? Näistä kysymyksistä hallitus pysyttelee visusti vaiti.\nMutta sen jokainen tietäköön, että heti kun pelaaja on astunut\nvihreän veran ääreen, hänen hattunsa on lakannut olemasta hänen\nomansa samoin kuin hän itsekin. Kaikki on joutunut peliin, niin\nhyvin hänen henkilönsä kuin hänen omaisuutensa, keppinsä, hattunsa\nja päällystakkinsa. Pelaajan poistuessa \"peli\" osoittaa hänelle\njulman-pilkallista armeliaisuutta antamalla hänelle takaisin hänen\nomia tavaroitaan. Ja vaikka hänellä olisikin vielä uusi hattu, hän\npian tulee tietämään, millainen pelaajan puku on.\n\nNuoren miehen oudoksuva ilme hänen vaihtaessaan hattunsa, jonka\nlierit onneksi olivat hiukan kuluneet, numerolla merkittyyn\npaperilippuun, oli riittävä todistus vielä säilyneestä sielun\nviattomuudesta. Ukkorähjä, joka varmaankin oli jo nuoruudessaan\nturmeltunut pelaajien kiihkeissä elämännautinnoissa, loi häneen\nsellaisen sammuneen, kylmän silmäyksen, josta filosofi olisi\nvoinut lukea sairaalan surkeutta, rappiolle joutuneiden ihmisten\nirtolaiselämää, lukemattomia itsemurhailmoituksia, elinkautiseen\npakkotyöhön tuomittujen kärsimyksiä ja karkoitustuomioita\nGuazacoalcoaan. Tuo vanha mies, jonka pitkät, kalpeat kasvot\ntodistivat Darcet'n hyytelömäisten liemien olevan hänen ainoana\nravintonaan, oli aivan loppuun asti kulutetun intohimon eloton\nkuva. Hänen ryppyisissä kasvoissaan näkyivät pitkällisten jäytävien\nhimojen jäljet, ja luultavasti hän yhä vieläkin, nostettuaan pienen\npäivärahansa, hävitti sen pelissä jo samana iltana. Hän oli kuin\nikäloppu hevoskaakki, johon ruoskaniskut eivät enää pysty. Mikään ei\nhäntä liikuttanut. Perikatoon joutuneiden kaameat tuskanhuokaukset\nheidän laitoksesta poistuessaan, äänettömät kiroukset ja tylsistyneet\nkatseet jättivät hänet aina kylmäksi. Hän oli pelaamisen tulos\nmuuttuneena lihaksi ja vereksi.\n\nJos nuori mies olisi katsellut tuota surullista \"kerberosta\", hän\nolisi ehkä ajatellut: 'Tuossa sydämessä ei asu enää muuta kuin\nkorttipeli'. Mutta tuntematon ei piitannut mitään tästä elävästä\nvaroituksesta, jonka Kaitselmus oli siihen epäilemättä asettanut.\nSamantapainen Kaitselmuksen varoitus on myös se inhontunne,\njoka mielen aina valtaa tullessa huonoihin paikkoihin. Hän meni\npäättävästi saliin, jossa kullan kilinä kiihotti sokaisevalla\nviehätyksellään pelihimon vallassa olevia mieliä. Mahdollisesti\nnuorta miestä ajoi tänne sama syy, jonka Jean-Jacques Rousseau\nmainitsee eräässä parhaita mietelmiään ja jonka surullinen ajatus\nmuistaakseni on seuraava: _Niin, minä voin käsittää, että nuori\nmies menee pelaamaan, mutta ainoastaan silloin, kun hänet erottaa\nkuolemasta enää viimeinen viiden frangin lantti_.\n\nIltaisin pelihuoneissa on omaa tympeää runollisuuttaan, ja niiden\nmenestys on yhtä varma kuin vertapursuavien näytelmienkin. Salit\novat täynnä katselijoita ja pelaajia ja puutteeseen joutuneita\nvanhuksia, jotka raahustavat sinne saadakseen olla lämpimässä.\nKaikkialla näkee kiihkeitä kasvoja, ja siellä pidetään kemuja, jotka\naloitetaan viinillä ja usein lopetetaan Seine-virrassa. Vaikka\npelihimo siellä tulviikin yli äyräittensä, estää osanottajien paljous\nkuitenkin näkemästä pelin hurmahenkeä silmästä silmään. Siellä ovat\nillat todellista yhteissoittoa jokaisen soittajan vetäessä omaa\nsäveltään. Siellä näkee paljon kunniallisia ihmisiä, jotka ovat\ntulleet huvittelemaan ja maksavat siitä hyvästä, samoin kuin olisivat\nmaksaneet teatterinäytännöstä, herkullisesta ateriasta tai jossakin\nullakkohuoneessa halvalla hinnalla hankituista, kolme kuukautta\nkestävistä kirvelevistä tunnonvaivoista.\n\nSaattaa käsittää, millainen määrä järjetöntä voimaa on miehen\nsielussa, kun hän aamulla kärsimättömänä odottaa pelipaikan\navaamista? Aamupelaajalla ja iltapelaajalla on samanlainen ero kuin\nlemmittynsä ikkunan alla odottavalla, haltioituneella rakastajalla\nja välinpitämättömällä aviomiehellä. Aamulla näkyy pelipaikassa\nainoastaan kiihkeä himo ja pelinnälkä kaikessa alastomassa\nkaameudessaan. Tällaisina hetkinä saattaa ihailla todellista\npelaajaa, joka ei ole syönyt eikä nukkunut, ei tuntenut eikä\najatellut, vaan ollut kiduttajansa kauheiden piiskansivallusten\nuhrina. Tällaiset kärsimykset on hänelle tuottanut suloisesti hermoja\nkutkuttava 'trente-et-quarante'-peli. Noina kirottuina hetkinä\nnäkee silmiä, joiden tyyneys kauhistaa, ilmeitä, jotka syöpyvät\nmieleen, katseita, jotka ahmimalla ahmivat kortteja. Pelisalit ovat\ntodella mieltä ylentäviä ainoastaan peliajan alkaessa. Espanjalla\non härkätaistelunsa, Roomalla on ollut gladiaattorinsa, ja Pariisin\nylpeys on Palais Royal, jonka kiihottavat ruletit tarjoavat\nkatsojalle ilon nähdä verivirtojen vuotavan hänen tarvitsematta silti\ntahria niissä jalkojaan.\n\nKoetetaanpa luoda hätäinen silmäys tällaiselle areenalle, käydään\nsisään! Miten kolkkoa ja kalseaa! Seinillä, joiden paperit ovat\nmiehen korkeudelta rasvatahroja kirjavanaan, ei ole ainoatakaan kuvaa\nmieltä virkistämässä, ei naulaa, mihin hirttäytyä. Lattia on kulunut\nja likainen. Salin keskustan täyttää pitkulainen pöytä. Vaatimattomat\nolki-istuimiset tuolit kullan kuluttaman veran ympärillä kuvaavat\nnäiden ihmisten ihmeellistä ylellisyydestä piittaamattomuutta, vaikka\nhe käyvät täällä juuri hankkimassa rikkautta ja ylellisyyttä. Tämä\nelämänristiriita on havaittavissa ihmisen kaikissa pyrkimyksissä.\nMies tahtoo pukea rakastajattarensa silkkiin, vaatettaa hänet\npehmeillä, itämaisilla kankailla, mutta siitä huolimatta melkein\naina omistaa tämän surkeannäköisessä vuoderähjässä. Kunnianhimoinen\nhenkilö uneksii valtaa ja alentuu samalla matelevaisuuden liejuun.\nKauppias elää kituuttaa yhä vain kostean, epäterveellisen myymälänsä\nperäkamarissa, vaikka on rakennuttanut tilavan asunnon, josta\nisänperinnöstä etukäteen nauttinut poika ajetaan vararikon tehneenä\npois. Ja vihdoin, onko surullisempaa paikkaa kuin ilopaikat?\nOmituinen ongelma! Alati ristiriitojen repimänä, uskoen toiveittensa\ntoteutuvan kärsimällä nykyisyydessä ja luottaen tulevaisuuteen,\njota hänellä ei ole valtaa säätää, ihminen tekee kaiken toimintansa\nepäjohdonmukaiseksi ja heikoksi. Täällä maan päällä ei ole\ntäydellistä mikään muu kuin onnettomuus!\n\nNuoren miehen tullessa pelisaliin oli sinne jo kerääntynyt muutamia\npelaajia. Kolme vanhaa, kaljupäistä ukkoa istui huolettoman näköisenä\nvihreän veran ääressä. Heidän kalpeat, diplomaattisen tyynet kasvonsa\npuhuivat sielun elähtäneisyydestä ja sydämistä, jotka naisen\nmyötäjäisten menettämisen vaarasta huolimatta olivat jo aikoja\nunohtaneet sykähtelemisen taidon. Nuori mustatukkainen italialainen,\njolla oli oliiviin vivahtavat kasvot, istui rauhallisena pöydän\npäässä kyynärpäihinsä nojaten, ja lukien hiljakseen \"kyllä, ei\"\nkoetti ennustaa pelaajille niin usein onnetonta pelin kulkua. Hänen\netelämaisista kasvoistaan kuvastui kullanhimo ja tulisuus.\n\nToisten takana seisoi uteliaina seitsemän, kahdeksan katselijaa\ntarkastellen pelintulosta odotellessaan pelaajien ilmeitä\nja rahakasojen siirtoja. Nämä toimettomat seisoivat hiljaa,\nliikkumattomina, odottavina kuin Grève-torilla [Pariisin vanhoja\nmestauspaikkoja] pyövelin toimittamaa mestausta töllistelevä\nväkijoukko. Pitkä, laiha nukkavieru mies piteli kädessään paperia,\njohon hän merkitsi neulalla, kun huudettiin milloin punaisen,\nmilloin mustan voitto. Hän oli nykyajan Tantalos, joka elää kaikista\naikakauden nautinnoista syrjässä, aarteita vailla oleva saituri,\njoka nauttii kuvitelluista rikkauksistaan, jonkinlainen järkeilevä\nhullu, joka löytääkseen kurjuudessaan lohtua vaalii harhakuvitelmiaan\nja suhtautuu paheeseen ja turmelukseen kuin nuori pappi pyhiin\nehtoollisastioihin juhlamessua toimittaessaan.\n\nKassanpitäjää vastapäätä oli pari ammattipeluria, pelionnen\nerikoistuntijaa, näöltään kuin pakkotyöstä karanneita, joita ei\nenää kaleerikaan olisi peloittanut. He olivat tulleet koettelemaan\nonneaan kolmella panoksella lähteäkseen sitten matkoihinsa mukanaan\nmahdollinen voitto, josta he elivät. Kaksi vanhaa pelihuoneiston\nvahtimestaria käveli edestakaisin muista piittaamatta käsivarret\nrinnalla ristissä. Tavan takaa he kurkistivat ikkunasta puistoon\nikäänkuin näyttääkseen itseään ohikulkijoille jonkinlaisina elävinä\nlaitoksen mainoskilpinä.\n\nKorttienjakaja ja kassanpitäjä loivat pelaajiin kylmän-murhaavan\nkatseen, ja juuri kun oli sanottu: \"Pankaa panoksenne\", äskeinen\nnuori mies avasi oven. Hiljaisuus näytti käyvän entistään syvemmäksi,\nja päät kääntyivät uteliaina tulijaa kohti. Ennenkuulumatonta!\nTylsistyneet ukonkäppyrät, kivikoviksi paatuneet pelipaikan\ntoimimiehet, katselijat, vieläpä kiihkomielisen italialaisenkin\nvaltasi nähdessään tuntemattoman jonkinlainen kauhu. Ihmisen täytyy\nolla hyvin onneton herättääkseen sääliä, hyvin heikko saavuttaakseen\nosanottoa tai hyvin peloittavan näköinen, jos mieli saada vapisemaan\ntällaisessa salissa oleksivat henkilöt; täällä oli kärsimyksen\noltava mykkä, täällä kurjuus näytteli iloa ja epätoivo mielenrauhaa.\nTällaisen oudon, jääkylmiä sydämiä hätkähdyttävän vaikutuksen teki\nnuoren miehen ilmestyminen pelisaliin. Onhan pyövelikin joskus\nitkenyt neitoa, jonka vaalea pää hänen on täytynyt katkaista\nvallankumouksen merkiksi.\n\nHeti ensi silmäyksellä pelaajat näkivät uuden tulokkaan kasvoissa\nilmeen, joka kertoi hirvittävästä salaisuudesta. Hänen nuoret\nkasvonsa olivat kuin verhoutuneen kauneuden peitossa, katse puhui\nhukkaan menneistä ponnistuksista ja tuhansista pettyneistä toiveista.\nItsemurhan kaamea välttämättömyys loi hänen otsalleen väsyneen,\nsairaalloisen kalpeuden, ja suupieliä uurtivat katkeran hymyn tuskin\nhuomattavat vaot. Koko hänen olemuksestaan ilmeni sellainen kohtaloon\nalistuminen, että jo pelkkä sen näkeminen tuotti tuskaa. Silmistä,\njoita himmensi mahdollisesti ylenmääräisistä nautinnoista johtuva\nraukeus, säteili ihmeellinen nerokkuus. Irstailutko olivat painaneet\ninhottavan leimansa noihin yleviin, puhtaisiin ja kirkkaisiin,\nmutta nyt alennustilassa oleviin kasvoihin? Lääkäri olisi varmaan\nsanonut hänen silmiään ympäröivien mustanpuhuvien renkaiden ja\nposkilla hehkuvan punan johtuvan sydän- tai rintavaivoista, jota\nvastoin runoilija olisi hänestä tehnyt tieteen marttyyrin, merkithän\nkertoivat selvästi työlampun ääressä valvotuista öistä.\n\nMutta todellisuudessa oli intohimo, kuolettavampi kuin tauti,\nsäälimättömämpi kuin opiskelu ja nerous, muuttanut nämä nuoret\nkasvot, runnellut terveet lihakset, murtanut sydämen, joka vasta\nhiukan oli saanut esimakua siitä, mitä hurjistelu, opiskelu\nja sairaus ovat. Niinkuin kuuluisan rikoksentekijän saapuessa\nkuritushuoneeseen tuomitut ottavat hänet vastaan kunnioituksen\ntuntein, samoin nämä ihmisdemonit, kidutuksien erikoistuntijat,\ntervehtivät vertaansa vailla olevaa tuskaa ja haavoja, joiden\nsyvyyttä he katseillaan tunnustelivat, ja he aavistivat näkevänsä\nedessään yhden ruhtinaistaan, jonka kasvoilla on pilkkanaurun mykkä\nmajesteetti ja vaatteissa aistikas kurjuus.\n\nNuorella miehellä oli aistikas hännystakki, mutta liivit ja\nkaulanauha oli niin taitavasti liitetty yhteen, ettei alusvaatteista\nvoinut päätellä mitään. Hänen kätensä, jotka olivat sirot kuin\nnaisella, olivat puhtaudeltaan hiukan epäilyttävät, sillä kahteen\npäivään hän ei ollut käyttänyt hansikkaita. Ympäristöön vaikutti\nvarsinkin lumoava viattomuus, joka ilmeni hänen solakassa\nvartalossaan, hienostuneessa olemuksessaan ja erikoisen kauniissa,\nluonnostaan kiharassa tukassaan. Hän oli kahdenkymmenenviiden\nikäinen, ja pahe näytti olevan hänessä vain tilapäistä. Nuoruuden\nterve elämä taisteli vielä voimattoman paheellisuuden riehuntaa\nvastaan. Pimeys ja valo, tyhjyys ja olemassaolo taistelivat siinä\nkeskenään, ja sen näkeminen oli samalla kertaa sekä ihanaa että\nkammottavaa. Nuori mies oli kuin eksyksiin joutunut, sädekehänsä\nmenettänyt enkeli. Kaikki nuo paatuneet paheiden ja turmeluksen\noppi-isät olivat valmiit huutamaan tälle tulokkaalle vanhan,\nhampaattoman akan tavalla, joka tuntee sääliä nähdessään kauniin\ntytön joutuvan paheiden uhriksi: Menkää pois!\n\nTulokas astui suoraa päätä pöydän ääreen ja jääden siihen seisomaan\nheitti umpimähkään veralle kädessään olleen kultarahan, joka kieri\nmustalle. Sitten hän loi korttien jakajaan silmäyksen, jonka\ntyyneyteen kätkeytyi levottomuutta, kuten ainakin henkilöllä,\njoka tahtoessaan näytellä lujaluontoista peittää sisäisen\nepävarmuudentunteensa. Tapahtuma herätti niin suurta huomiota, että\nukotkin unohtivat panoksensa panematta. Ainoastaan italialainen,\njoka kiihkeän vimmaisesti luotti onneensa, laski pöydälle kultakasan\npelaten tuntemattoman vastakkaisella puolella. Kassanpitäjä unohti\nhuutaa tavanmukaisen huutonsa, joka vuosien kuluessa oli muuttunut\nkäheäksi, epäselväksi murinaksi: \"Pankaa panoksenne! -- Onko panokset\npantu? -- Kukaan ei lisää!\" Työntekijä pani kortit pöydälle ja oli\nsen näköinen kuin olisi toivonut onnea äskentulleelle jos kohta\nhänestä olikin yhdentekevää, voittivatko tähän kolkkoon leikkiin\nosaaottavat vai hävisivät. Kaikki katselijat odottivat näkevänsä tuon\nkultarahan kohtaloon liittyvän, jalon elämän murhenäytelmän viimeisen\nnäytöksen. Silmät kiiluen he seurasivat kortteja, joista riippui\nkokonainen elämänkohtalo. He katsoivat vuoroin kortteihin, vuoroin\nnuoreen mieheen ja odottivat turhaan levottomuuden merkkejä tämän\nkylmissä, hillityissä kasvoissa.\n\n\"Punainen, pariluku, ylittänyt\", julisti virallisella äänellä\nkorttienjakaja.\n\nItalialaisen rinnasta pusertui kumea äännähdys, kun kassanhoitaja\nyksitellen heitti hänelle kokoontaitetut setelit. Nuori mies huomasi\nhäviönsä vasta sitten, kun koukulla vedettiin kassaan hänen viimeinen\nnapoleoninsa [20 frangin kultaraha]. Heikosti helähtäen norsunluinen\nkoukku kosketti kultarahaan, joka nuolena lensi kassassa olevaan\nkultakasaan. Tuntematon ummisti hiljalleen silmänsä, hänen huulensa\nvalahtivat verettömiksi, mutta heti samalla hänen silmäluomensa\navautuivat ja huulille levisi korallinpuna. Koettaen olla kuin\nenglantilainen, jota ei mikään tässä elämässä järkytä, hän poistui\nkerjäämättä epätoivoisten pelaajien lailla sydäntä vihlovin katsein\nlohdutusta ympärillä seisovilta. Kuinka paljon saattaakaan tapahtua\nyhden ainoan sekunnin kuluessa, ja mitä kaikkea voikaan johtua\nyhdestä arpanopan heitosta!\n\n\"... varmaan hänen viimeinen ammuksensa\", sanoi hetken äänettömyyden\njälkeen yksi 'pelinvalvojista' pidellen kultarahaa peukalon ja\netusormen välissä ja näytellen sitä toisille.\n\n\"Puolihullu mies, pian hukuttautuu Seine'iin\", vastasi siihen joku\ntalon kantavieras katsoen toisiin pelaajiin, jotka kaikki olivat\nkeskenään tuttuja.\n\n\"Vielä mitä!\" huudahti vahtimestari vetäen nuuskaa sieraimiinsa.\n\n\"Jospa olisimme arvanneet tehdä kuten tuo herra\", valitteli muudan\nukko osoittaen italialaista.\n\nKaikki katselivat onnekasta voittajaa, joka vapisevin käsin laski\nseteleitään.\n\n\"Minä kuulin\", selitti tämä, \"korvissani äänen, joka huusi: Peli ei\nsääli nuoren miehen epätoivoa!\"\n\n\"Ei hän ollut oikea pelaaja\", huomautti vuorostaan kassanpitäjä.\n\"Oikea pelaaja olisi asettanut rahansa kolmeen eri paikkaan, jotta\nolisi ollut enemmän mahdollisuuksia.\"\n\nNuori mies aikoi poistua muistamatta ottaa hattuaan. Vanha Kerberos\nhuomasi sen ja nähtyään päähineen olevan verraten arvoton ojensi sen\nsanaakaan lausumatta. Pelaaja antoi konemaisesti numerolipun takaisin\nja portaita laskeutuessaan hän vihelteli niin hiljaa, että tuskin\nitsekään kuuli _Di tanti palpiti_-laulun ihanaa säveltä.\n\nSamassa hän jo oli Palais Royalin pylväskäytävässä, josta jatkoi\nmatkaansa Saint-Honoré-kadulle ja sieltä Tuileries'hin, missä\nharhaili epämääräisin askelin puistossa. Hän kulki keskellä\nerämaata näkemättä vastaantulijoita ja kuulematta tässä iloisen\nmelun täyttämässä paikassa muita ääniä kuin kuoleman kutsun. Hän\noli joutunut jonkinlaiseen henkiseen horrostilaan, samanlaiseen\nkuin ennen aikaan rikokselliset, joita vietiin pyövelinrattailla\nOikeuspalatsista Grève-torin mestattujen veren punaamalle\nmestauslavalle.\n\nItsemurhassa on jotakin samalla sekä suurenmoista että kauhistavaa.\nTavallisten ihmisten kompastukset ovat vaarattomia kuin lasten,\njotka putoavat liian alhaalta voidakseen loukkautua, mutta jos mieli\nsuurmiehen taittaa niskansa, hänen täytyy pudota hyvin korkealta;\nhänen on täytynyt sitä ennen kohota taivaisiin ja nähdä muilta\nsalattu paratiisi. Ne hirmumyrskyt, jotka ovat pakottaneet hänet\nanomaan sielunrauhaa pistoolilta, ovat mahtaneet olla armottomia.\nKuinka moni nuori kyky näivettyykään ja menehtyykään unohdettuna\nullakkokamarissaan ilman ystäviä, vailla naisen lohdutusta tässä\nmiljoonien pesässä samalla hetkellä, jolloin hänen ympärillään toiset\nkyllästyvät rikkauden ja elämännautintoihin. Tätä ajatellessa voivat\nitsemurhan mittasuhteet kasvaa hirvittäviksi. Jumala yksin tietää,\nmillainen määrä syvällisiä ajatuksia, hylättyjä runoja, epätoivoa,\ntukahdutettuja tuskanhuutoja, hyödyttömiä yrityksiä ja heti\nalkuunsa tapettuja suurteoksia mahtuukaan toivorikkaan nuorukaisen\nPariisiin-tulon ja hänen vapaaehtoisen kuolemansa välille! Jokainen\nitsemurha on alakuloisuuden korkea veisu. Mistä voi löytää\nmaailmankirjallisuudessa huomatun kirjan, joka järkyttävyydessä vetää\nvertoja pienelle sanomalehtiuutiselle:\n\n\"Eilen kello neljän tienoissa heittäytyi nuori nainen Seine'iin Pont\ndes Arts-sillalta.\"\n\nTämän pariisilaisen-lakonisen lauseen rinnalla jäävät varjoon kaikki\nmurhenäytelmät, romaanit, vieläpä se vanhanaikainen kansilehtikin,\njoka on viimeisenä todistuskappaleena hävinneestä kirjasta _Kaernavan\nkuuluisan kuninkaan valituksia, jonka hänen lapsensa vankilaan\ntelkesivät_ ja jonka lukeminen liikutti Sterne'iä siinä määrin,\nettä hän heltyi kyyneliin. Sama mies hylkäsi sittemmin vaimonsa ja\nlapsensa.\n\nTuhannet tämän tapaiset ajatukset valtasivat tuntemattoman mielen.\nNe myllersivät hajanaisina, repaleisina mielikuvina kuin hulmuava,\nriekaleinen sotalippu tulisessa taistelussa. Jos hän hetkiseksi\nunohtikin sieluntuskansa ja pysähtyi ihailemaan rehevästä vihannasta\nkohoavia kukkia, joita hiljainen tuulenhenki heilutteli, oitis\njälleen kouristi ankara ahdistus. Elämänhalu taisteli vielä\nkolkkoa itsemurhan ajatusta vastaan. Kohottaen silmänsä hän etsi\napua taivaasta, mutta harmaat pilvet, raskaat tuulenhenkäykset ja\npainostava ilma puhuivat kaikki kuoleman välttämättömyydestä. Hän\nsuuntasi askelensa Pont Royal-sillalle ajatellen edeltäjiään ja\nnäiden viimeisiä mielitekoja. Naurahtaen hän muisteli, miten lordi\nCastlereagh oli tyydyttänyt kaikkein vaatimattomimman tarpeensa,\nennen kuin leikkasi kurkkunsa poikki, ja kuinka akateemikko Auger\nlähetti hakemaan nuuskarasiaansa, jotta voisi nuuskata kuolemaan\nkulkiessaan. Hän mietti moisten hullunkuristen mielitekojen\nsyntymisen mahdollisuuksia ja alkoi tutkiskella itseään. Samassa\nkulki ohi Halleista tuleva kantaja tahrien hänen takinhihansa,\nvaikka hän painautuikin sillan kaidetta vasten tehdäkseen miehelle\ntilaa. Nyt hän ryhtyi puhdistamaan takkiaan ja yllätti itsensä\nsamankaltaisessa pikku hommassa juuri ennen kuolemaa. Saavuttuaan\nsitten sillan keskikohdalle hän alkoi synkännäköisenä tuijottaa\nveteen.\n\n\"Kyllä on kolkko hukuttautumisilma\", sanoi vanha, rääsyinen eukko\nnaurahtaen. \"Seinekin on niin kylmä ja likainen!\"\n\nTuntemattoman luonteva välitön nauru hänen vastatessaan eukon\nhuomautukseen todisti epätoivon rohkeutta. Mutta samassa hän alkoi\nvapista nähdessään etäällä Tuileries'n laiturin kohdalla veneen,\njohon oli maalattu jalankorkuisin kirjaimin: _ensi apu hukkuneille_.\nHän näki edessään herra Dacheux'n, joka sydän tulvillaan\nlähimmäisenrakkautta herätti ja pani liikkeelle kunnialliset aironsa\nhalkaisten niillä hukkuneen pään, jos tämä onnettomuudekseen\nkohosi vedenpintaan. Hän näki tämän ajavan pois uteliaita, etsivän\nlääkäriä ja ryhtyvän muihin tarpeellisiin valmistuksiin, luki\nsanomalehdentoimittajien surunvalituksia, jotka olivat kirjoitetut\njuhla-aterian riemujen ja tanssijattaren hymyilyn lomassa, kuuli\npäästään maksettavien viisifrangisten helinän, kun poliisipäällikkö\nluki niitä venemiesten kouraan. Kuolleena hän oli viidenkymmenen\nfrangin arvoinen, mutta elävänä ainoastaan suojelusta vailla\noleva lahjakas mies, ilman ystäviä, vailla olkivuodetta, vailla\nporttiholviakin, täydellinen yhteiskunnallinen nolla, tarpeeton\nvaltiossa, joka tällaisten kansalaistensa suhteen oli välinpitämätön.\nPäivällä tapahtuva kuolema tuntui hänestä inhottavalta, joten hän\npäätti kuolla yöllä, jotta voisi jättää tuntemattomana löydetyn\nruumiinsa sille yhteiskunnalle, joka ei ymmärtänyt hänen elämänsä\narvoa.\n\nNuori mies jatkoi siis matkaansa ja suuntasi kulkunsa Quai\nVoltaire-rantakadulle tekeytyen aikaansa tappavan, joutilaan\nvetelehtijän näköiseksi. Laskeutuessaan portaita, jotka sillan\npäästä johtivat Seine'in rannalle, hän tuli kiinnittäneeksi\nhuomionsa vanhoihin kirjoihin, joita oli ladottu katua reunustavalle\nkivikaiteelle. Läheltä piti, ettei hän jo alkanut tehdä kauppojakin.\nSen huomatessaan häntä rupesi naurattamaan, ja filosofisen tyynesti\nhän työnsi kätensä taskuun tekeytyen jälleen huolettoman vetelehtijän\nnäköiseksi, joka kylmästi halveksien katselee ympäristöään. Nyt\nhän kuuli hämmästyen rahojen kilinää taskun pohjalta. Käsittämätön\ntosiasia! Toivon hymy loisti hänen kasvoillaan leviten huulilta\notsalle saakka, ilo kuvastui silmistä ja kalpeilta poskilta. Tämä\nonnenkipinä oli kuin liekki, joka hiiltyneissä paperinjätteissä vielä\nhetkisen hulmahtelee jättäen seuraavassa silmänräpäyksessä vain\nmustan tuhan jäljelle. Ilo oli mennyttä, kun hän veti taskustaan\nesille kolme kymmenen centime'in kuparilanttia.\n\n\"Voi hyvä herra, _la carita, la carita, Catarina!_ Viisi centime'iä\nvain, että saan ostaa leipää!\"\n\nPieni kulkuri, jonka turvonneet kasvot olivat tummanpuhuvat, ruumis\nnokinen ja vaatteet repaleiset, ojensi kätensä häntä kohti ottaakseen\nhäneltä hänen viimeisetkin lanttinsa.\n\nPari askelta pienestä savoijilaisesta rukoili vanha, sairaalloisen ja\nkärsivän näköinen kainoköyhä, jolla oli yllään vain muutamia kurjia\nrääsyjä, karkealla ja soinnuttomalla äänellä:\n\n\"Hyvä herra, antakaa minulle, _minkä tahdotte_, rukoilen Jumalaa\npuolestanne...\"\n\nMutta nuoren miehen katsoessa vanhukseen tämä vaikeni eikä pyytänyt\nenää mitään. Luultavasti hän näki nuoren miehen kasvoissa vielä\nkauheamman hädän merkit kuin hänen omansa.\n\n_\"La carita, la carita!\"_\n\nTuntematon heitti lantin lapselle, toisen vanhukselle ja poistui\nkäytävältä mennäkseen kadun toiselle puolelle. Häntä alkoi\nSeine-virta kammottaa.\n\n\"Rukoilemme Jumalaa varjelemaan teitä\", huusivat kerjäläiset.\n\nSaavuttuaan kuparipiirroksia sisältävän näytelaatikon kohdalle tuo\npuolikuollut mies näki nuoren naisen laskeutuvan loisteliaista\najoneuvoista. Hän jäi ihaillen katselemaan tätä viehättävää\nolentoa, jonka kalpeita kasvoja sopusuhtaisesti kehysti aistikas\nsilkkihattu. Naisen solakka vartalo ja kauniit liikkeet hurmasivat\nhänet. Hameenhelmojen hieman tarttuessa vaunun astinlautaan hän\nvilahdukselta näki valkoisen sukan verhoamaa kaunista pohjetta. Nuori\nnainen meni kauppaan ja osti joukon kivipainoksia maksaen niistä\nuseita kultarahoja, jotka helisivät ja kimaltelivat myymäläpöydällä.\nNuori mies oli katselevinaan kaupan oven pieleen näytteille pantuja\nkuvia ja loi läpitunkevan katseen kaunottareen, joka puolestaan\nkatsoi häneen välinpitämättömästi kuin mihin tahansa tuntemattomaan\nvastaantulijaan. Mies heitti täten viimeiset jäähyväiset rakkaudelle\nja naiselle, mutta nainen ei sitä ymmärtänyt, se ei liikuttanut\nturhamaista sydäntä, ei nostattanut punaa poskille eikä painanut\nkatsetta alas. Mitäpä hän ymmärsi koko asiasta? Vain sen verran, että\noli saanut uuden ihailijan entisten lisäksi, että oli herättänyt\nintohimon, jota muistellessaan illalla hän sanoisi itsekseen nuo\nviehättävät sanat: \"Tänään olen ollut edukseni.\"\n\nMies siirtyi katselemaan uutta taulua eikä liikahtanutkaan, kun\ntuntematon nainen nousi vaunuihinsa. Hevoset ravasivat tiehensä,\nviimeinen loiston ja kauneuden kuva hävisi, niinkuin kohta\nhäviäisi hänen oma elämänsäkin. Surumielisenä hän lähti kävelemään\nja katseli kauppojen näyteikkunoita. Sitten hän meni katsomaan\nLouvre'in palatsia, Ranskan Instituuttia, Notre Dame-kirkon\ntorneja, Oikeuspalatsia ja Pont des Arts-siltaa. Kaikista niistä\nheijastui taivaan synkkyys, ja tällaisessa valaistuksessa saattoi\nitse Pariisikin näyttää uhkaavalta muuttaen muotoaan niinkuin\noikutteleva nainen, olla vuoroin ruma, vuoroin kaunis. Luontokin\nosaltaan kiihdytti kuolemaan valmistuneen sieluntuskia. Hermosto\nherpaantui tuskan hävittävän voiman jäytämänä, ja hän alkoi tuntea\nympärillään outoa tyhjyyttä. Ihmiset ja rakennukset häämöttivät\nkuin usvassa, kaikki näytti olevan lainehtivassa liikkeessä.\nVapautuakseen tästä koko elimistön pois tasapainosta järkyttävästä\ntunteesta hän poikkesi lähimpään muinaisesinekauppaan toivoen\nsiellä rauhoittuvansa katsellessaan näytteille asetettuja esineitä\nja muka ostellessaan taideteoksia; siten saisi ajan kulumaan yötä\nodotellessa. Toisin sanoen: huomatessaan rohkeutensa pettävän hän\ntarvitsi sydämenvahvistusta niinkuin kuolemaantuomitut mestauslavalle\nmennessään. Mutta toisaalta kuoleman läheisyyden tietoisuus myöskin\nantoi hänelle voimia käyttäytyä rauhallisesti kuten herttuatar, jolla\non kaksi rakastajaa.\n\nAstuessaan muinaisesineliikkeeseen nuori mies heittäytyi huolettoman\nnäköiseksi ja hänellä oli huulilla juopuneen itsepintainen hymy,\nlieneekö sitten ollut juovuksissa elämän- vai kuolemanonnesta! Pian\nhäntä kuitenkin rupesi taas huimaamaan, ja esineet saivat omituisen\nvärin ja alkoivat hiljakseen liikkua. Se johtui kai verenkierrosta,\njoka oli vuoroin kiivasta kuin ryöppyävä koski, vuoroin hiljaista\nkuin tyyni joki. Hän pyysi saada katsella tavaroita löytääkseen,\njos mahdollista, mieleisiään harvinaisuuksia. Nuori, terveen\nnäköinen pulloposkinen, punatukkainen poika, jolla oli päässä\nsaukonnahkalakki, uskoi kaupan vartioimisen vanhalle maalaiseukolle,\njonkinlaiselle naispuoliselle Calibanille, joka oli puhdistamassa\nBernard Palissyn nerontuotteiden koristamaa posliiniuunia, ja sanoi\nsitten huolettoman näköisenä vieraalle:\n\n\"Tehkää hyvin, herra, tehkää hyvin! Täällä alhaalla meillä on vain\ntavallisia esineitä, mutta jos tahdotte vaivautua yläkertaan,\nvoin näyttää kauniita Kairosta tulleita muumioita, ison joukon\nerinomaisen kauniisti kirjottuja maljakoita, eebenholtsiveistoksia,\ntäysrenessanssia, hiljakkoin saapuneita ja todella kauneimpia, mitä\najatella voi.\"\n\nHirvittävässä asemassa olevasta tuntemattomasta tuntui oppaan\nlavertelu ja typerä kauppasaksanpuhetapa yhtä kauhealta kuin\nilkeämielinen kiusanteko, jolla pikkusielut voivat surmata neroja.\nKantaen ristinsä loppuun asti hän näytti kuuntelevan opastaan\nvastaten tälle kädenliikkein tai yksityisin sanoin. Toisen\nhuomaamatta hänen kuitenkin onnistui saada oikeus olla ääneti, ja hän\nsyventyi, mitään pelkäämättä, hautomaan raskaita mietteitään. Hän oli\nrunoilija, ja hänen runoilijasielunsa sai odottamatta äärettömästi\najattelemisen aiheita, sillä hänellä oli nyt ennen kuolemaansa\nnähtävänä ihmiskunnan haudasta pelastettuja esineitä.\n\nJo ensi silmäyksellä kauppa osoittautui mitä kirjavimmaksi\nkaikenlaisten jumalallisten ja inhimillisten esineiden sekasotkuksi.\nTäytetyt krokodiilit, apinat ja boakäärmeet katselivat irvistellen\nlasimaalauksia, jotka olivat aikoinaan koristaneet kirkon\nikkunoita ja tuntuivat olevan milloin tahansa valmiita puremaan\nkuvapatsaita, sieppaamaan suuhunsa japanilaisia koruesineitä ja\nkiipeilemään katosta riippuvissa kruunuissa. Sèvres-posliininen\nmaljakko, johon rouva Jacotot oli maalannut Napoleonin kuvan,\noli Sesostriille pyhitetyn sfinksin vieressä. Vanhin historia ja\neilispäivän tapahtumat olivat mitä hullunkurisimpana sekasotkuna.\nPaistinkäännin oli asetettu ehtoollisleipärasian, tasavallan aikainen\nsapeli keskiaikaisen kavionvuolimen päälle. Latourin maalaamassa\npastellissa katseli rouva du Barry pilven keskeltä, alastomana, tähti\npään päällä, himokkaasti intialaista piippua ja yritti arvailla\nsen pitkien, häntä kohti luikertelevien kierukoiden tarkoitusta.\nSurmanaseita: tikareita, ihmeellisiä pistoleja ja kaikenlaisia\nmurha-aseita oli sikin sokin elävää elämää varten tehtyjen esineiden\n-- posliinisten liemimaljojen, saksilaisten pikkulautasten,\nläpikuultavien kiinalaisten kuppien, vanhanaikaisten suola-astioiden\nja feodaaliajan makeisvatien seassa. Norsunluinen laiva lasketteli\ntäysin purjein liikkumattoman kilpikonnan selässä. Augustus-keisarin\ntoisen silmän kohdalla oli käsipalkeet, mutta siitä huolimatta\nhän oli majesteetillisen tyyni. Seinissä riippui suuri määrä\nranskalaisten raatiherrojen ja hollantilaisten pormestarien kuvia;\njuhlallisen vakavina, kylmin katsein nuo arvon herrat tarkastelivat\nedessään leviävää muinaisesineiden sekasortoa.\n\nMuinaisesineiden kauppaan näyttivät maailman kaikki kansat tuoneen\ntieteittensä muruja ja näytteitä taiteistaan. Sinne oli muodostunut\njonkinlainen filosofinen lantatunkio, josta ei puuttunut mitään, ei\nintiaanin piippua, ei Seraljin vihreällä ja kullalla kirjailtuja\ntohveleita, ei maurin _jatagania_ (väkipuukkoa), ei tataarin\nepäjumalaa. Siellä oli rinnan sotamiehen tupakkakukkaro, papin\nehtoolliskalkki ja valtaistuinpatjan höyhenet. Tätä hirvittävää\nsekamelskaa lisäsivät vielä tuhannet erilaiset valovaikutelmat,\njotka syntyivät mitä moninaisimpien heijastusten värivivahduksista\nja valojen ja varjojen voimakkaista vastakohdista. Korva\nluuli kuulevansa katkonaisia huutoja, mielikuvitus sommitteli\nmurhenäytelmän kohtauksia ja silmä kuvitteli vilahdukselta näkevänsä\nsalassa suoritettuja tekoja. Joka paikkaan laskeutunut tomu peitti\nohuella verhollaan kaikkia esineitä tehden niiden kohopaikat ja\nsyvennykset entistään elävämmiksi.\n\nTuntematon vertasi näitä kolmea salia, jotka oli ahdettu täyteen\nsivistyshistoriaa, eri jumalanpalvelusmuotoihin kuuluvia esineitä,\nerilaisia jumalia, kuuluisia teoksia, kuninkaallisuutta, irstautta,\njärkeä ja hulluutta, monisärmäiseen peiliin, jonka jokaisesta\npinnasta kuvastuu kokonainen maailma. Saatuaan tällaisen ylimalkaisen\nyleiskuvan hän tahtoi syventyä mieliaiheisiinsa. Mutta katseleminen,\najatteleminen ja unelmoiminen nostattivat hänessä kovan kuumeen, jota\nmahdollisesti vielä lisäsi suolia kurniva nälkä. Nähdessään noin\npaljon kansakuntien ja yksityisten ihmisten elämää näissä heidän\njälkeensä jättämissään esineissä nuori mies tunsi mielentilansa\ntyyntyvän, mitä oli toivonutkin tänne tullessaan. Hän irtautui\ntodellisesta elämästä, kohosi aste asteelta ihanteelliseen maailmaan,\nastui lumottuun linnaan, jossa maailmankaikkeus näkyi tuokiokuvina ja\nvalonvälähdyksinä kuten muinoin Pyhälle Johannekselle Patmos-saarella.\n\nHänen eteensä ilmestyi joukko olentoja, toiset lempeitä ja\nviehättäviä, toiset peloittavia; pimeyden ja valkeuden henkiä,\netäisiä ja läheisiä; niitä tuli laumoittain, myriadeittain,\nkokonaisina kansakuntina. Jäykkä, salaperäinen Egypti kohosi\nhietaerämaasta mustiin kääreisiin verhottuna muumiona. Hän näki\nfaaraot, joiden hautakammioiden rakentaminen oli maksanut kokonaisten\nkansakuntien hengen, Mooseksen ja israelilaiset, korpivaelluksen ja\nkoko silloisen ikivanhan, juhlallisen maailman. Pylvään päässä istuva\nsuloinen, elämänhaluinen, valkoinen marmorikuva kertoi Kreikan ja\nJoonian hekumallisista jumalaistaruista. Ja kukapa olisi voinut olla\nhymyilemättä hänen laillaan, nähdessään hienosta savesta muovaillussa\netruskilaisessa maljakossa punertavalle pohjalle maalatun nuoren\ntytön, joka tanssi riemukkaasti Priapoksen, hedelmällisyyden jumalan,\nedessä! Vastapäätä hyväili latinalainen kuningatar rakastuneena omaa\nmielikuvitus-luomustaan. Siinä kuvastuivat keisarivallan aikaisen\nRooman oikut kaikessa moninaisuudessaan, ja mielikuvituksessaan\nsaattoi nähdä veltostuneen Julian kylvyt, vuoteen ja pukeutumisen\nhänen haaveellisena odottaessa Tibullustaan. Ciceron pää, jossa oli\narabialaisen taikakapineen voima, loihti esiin vapaudenaikaisen\nRooman muistot, ja hänen mieleensä muistui kohtia Titus Liviuksesta.\nNuoren miehen nähtävänä oli _Rooman Senaatti_ ja _kansa:_ konsuli,\nliktorit, purppurareunustaiset togat, Forumilla tapahtuneet kahakat,\njotka kaikki hiljalleen lipuivat hänen sielunsa silmien ohi utuisina\nunikuvina.\n\nSitten vallitsi kristitty Rooma taulussa, jossa kuvattiin\nNeitsyt Mariaa kullanhohteisessa pilvessä enkelien ympäröimänä,\nhimmentäen loistollaan itse auringonkin. Uudestisyntynyt Eeva\nkuunteli hellästi hymyillen onnettomien avunhuutoja. Nuoren miehen\nkoskettaessa Etnan ja Vesuviuksen laavasta tehtyjä mosaiikkeja\nhänen ajatuksensa lensivät lämpimään, värikylläiseen Italiaan. Hän\noli mukana Borgioiden kemuissa, vaelteli Abruzzon vuoristossa,\njanosi italialaista rakkautta ja katseli intomielisenä kalpeita\nkasvoja, joissa hehkuivat mustat, mantelinmuotoiset silmät.\nHän vapisi ajatellessaan aviomiehen kylmän teräksen yllättämän\nyöllisen kohtauksen loppua, kun näki keskiaikaisen tikarin, jonka\nkahvakoristeet olivat kuin kauneinta pitsiä ja jonka terässä\nruostepilkut näyttivät vanhoilta veritahroilta. Intiaa ja sen\nuskontoja edusti kultaan ja silkkiin verhottu epäjumalankuva,\njolla oli suippokärkinen päähine ja siinä pieniä tiukuja. Tämän\nkuvatuksen vieressä oli kaunis matto, yhtä kaunis kuin bajadeeri,\njoka sillä kerran oli kieriskellyt, ja siitä tuntui yhä vielä uhoavan\nsantelipuun tuoksua.\n\nKiinalainen vinosilmäinen, julmasti irvistelevä vääräraajainen\nhirviö johdatti mieleen kansan, joka yksitoikkoiseen kauneuteen\nväsyneenä löysi rajatonta iloa rumuuden muotorunsaudesta. Benvenuto\nCellinin työpajasta lähtenyt suola-astia heitti hänet keskelle\nrenessanssiajan kuohuja, jolloin taide kukoisti ja elämännautinnon\nvallattomuus rehoitti, jolloin hallitsijat huvikseen julistivat\nkuolemantuomioita ja kirkkoruhtinaat säätivät, kurtisaanien sylissä\nlevätessään, tavallisiin pappeihin kohdistuvat siveysmääräyksensä.\nPienessä kameessa hän näki Aleksanteri Suuren valloitukset, vanhassa\nhakapyssyssä Pizarron verilöylyt, ja vanha kypäri kertoi kiihkeiden,\njulmien uskonsotien riehunnasta. Ritarikauden muistot herätti eloon\nMilanossa tehty, ylt'yleensä mitä hienoimmin damaskoitu ja kauniisti\nkiilloitettu ritarivarus, jonka kypärin silmikon takana vielä\nkiiluivat vaeltavan ritarin silmät.\n\nEsineiden paljous, ihmisjärjen kekseliäisyys, tapojen moninaisuus,\ntaideluomien kauneus ja kaiken tämän lopullinen häviäminen oli\nnuoresta miehestä ehtymätöntä runoa. Muodot, värit, ajatukset --\nkaikki oli siinä kuvattuna, mutta epätäydellisesti. Runoilijan\noli täydennettävä tätä suuren maalarin äärettömälle kankaalle\ntekemää luonnosta, johon oli sikin sokin huolimattomasti heitetty\nlukemattomia ihmiskunnan tapahtumia kaikessa runsaudessaan.\nLuotuaan silmäyksen koko maailmaan, sen eri maihin, eri aika- ja\nhallituskausiin nuori mies kohdisti ajatuksensa yksilöllisiin\nelämänmuotoihin, jättäen sikseen kansojen elämän tutkimisen, joka\nolisi ollut liian rasittavaa yhden miehen tehdä.\n\nTuossa makasi vahanukke-lapsi, joka oli pelastettu Ruyschin\nvahakabinetista. Tuo herttainen pikku nukke muistutti mieleen hänen\noman nuoruutensa onnellisia päiviä. Tahitilaistytön loistavan\nkauniin uumavyön nähdessään hänen kuumeinen mielikuvituksensa ihaili\nyksinkertaista luonnonelämää, alastomuuden puhtaudessa ilmenevää\ntodellista häveliäisyyttä, ihmiselle niin luontaisen toimettoman\nelämän suloja ja kokonaisen elämäniän viettoa viileän, rauhallisen\nvirran rantamilla, banaanikasvin katveessa, josta ihana manna vuotaa\nihmisen tarvitsematta sitä edes viljellä. Sitten hän yht'äkkiä\nmuuttui merirosvoksi ja muisteli Laran osassa suurenmoisesti\nesitettyä hirvittävää runollisuutta nähdessään tuhansien erilaisten\nsimpukankuorien helmiäishohteen. Tähtikorallit toivat mieleen\nmerihauran tuoksun ja kertoivat Atlantin myrskyistä.\n\nMutta ihaillessaan sitten kallisarvoisiin käsinkirjoitettuihin\nrukouskirjoihin piirrettyjä somistuksia, kullalla ja atsuurilla\nmaalattuja miniatyyrejä hän unohti meren hyrskyt. Häntä tuudittelivat\nhiljaa rauhan ajatukset, ja hän eläytyi uudestaan opintojen ja\ntieteiden ilmapiiriin. Hän toivoi munkkien hyviä, iloista ja\nmurheista vapaita päiviä, jolloin saisi maata kammiossaan ja\nkaari-ikkunasta ihailla luostarin niittyjä, metsiä ja viinitarhoja.\nTullessaan Teniers'n taulujen kohdalle hän olisi tahtonut pukea\nylleen joko sotamiehen takin tai työmiehen rääsyt, saada päähänsä\nlikaisen, tupakalta haisevan flaamilaisen myssyn, juoda itsensä\noluella humalaan, lyödä korttia ja hymyillä ihailtavan isovatsaiselle\ntalonpoikaisvaimolle. Hän värisi vilusta nähdessään Mierisin\nmaalaaman lumimyrskyn ja taisteli mukana, kun eteen tuli Salvator\nRosan taulu. Hyväillen hän taputteli Illinoisista tuotua tomahawkia,\nintiaanien sotatapparaa, ja tunsi, kuinka Sherokee-intiaanin veitsi\nviilsi irti hänen päänahkaansa. Vanhan soittokoneen hän uskoi\nlinnanrouvan haltuun, ja heidän illalla istuessaan goottilaisen takan\nääressä, rouvan soitellessa kauniita romansseja, hän tunnustaisi\nrakkautensa. Siihen tulisi vastaukseksi myöntävä katse, joka jäisi\niltahämärän salaisuudeksi. Hän eläytyi kokonaan tuon kuvitellun\nelämän iloihin ja suruihin, tunsi sen eri vaiheet omina elämyksinään\nja irtautui todellisuudesta siinä määrin, että hänestä hänen omat\naskelensakin kuuluivat kuin kaukaa toisesta maailmasta, kuin Pariisin\nhumu Notre-Dame'in torninhuippuun.\n\nNoustessaan sisäportaita ylempiin saleihin nuori mies näki kirkoissa\nkäytettyjä muistotauluja, sotamuistoja, puuleikkauksin koristettuja\nsakramenttikaappeja riippumassa seinillä ja puuveistoksia jokaisella\nporrasaskelmalla. Näiden mitä omituisimpien, kuoleman ja elämän\nrajaa hipovien esineiden ympäröimänä hän tunsi liikkuvansa kuin\nunessa. Hän alkoi jo epäillä omaa itseään ja luuli kuuluvansa\npuolittain tähän, puolittain jo haudantakaiseen elämään. Kun hän\ntuli uusiin saleihin, alkoi jo hämärtää, mutta siitä huolimatta\nniihin kerätyt kulta- ja hopeaesineet loistivat täydellä voimallaan.\nTähän inhimillistä järjettömyyttä kuvastavaan myymäläsaliin oli\nkerätty aikoinaan miljoonia omistaneille, sitten ullakkokomeroissa\nkuolleille, oikullisille elostelijoille kuuluneita mitä\nkallisarvoisimpia esineitä. Tuossa oli kirjoitusneuvot, jotka\nolivat maksaneet satatuhatta frangia ja joista tänne ostettaessa\noli annettu viisi. Niiden vieressä oli salalukko, jonka hinta olisi\nennen muinoin riittänyt kuninkaan lunnaiksi. Ihmissuku oli siellä\nkaikessa surkeutensa loistossa, kaikessa jättiläismäisen pienuutensa\nvaltavuudessa. Jean Goujonin piirustusten mukaan kaiverrettu\neebenholtsipöytä, tekijänsä epäjumala ja monia vuosia kestäneen työn\ntulos, oli saatu polttopuun hinnasta. Kallisarvoisia rasioita, joita\nei olisi luullut ihmiskäden pystyvän tekemään, oli huolimattomasti\nladeltu päällekkäin.\n\n\"Teillähän on täällä miljoonia!\" huudahti nuori mies saavuttuaan\n1700-luvun taiteilijoiden kullalla ja veistoksin koristaman\nhuoneiston viimeiseen huoneeseen.\n\n\"Sanokaa miljardeja\", huomautti pulloposkinen poika. \"Mutta tämä ei\nole vielä mitään. Nouskaa kolmanteen kerrokseen, niin näette.\"\n\nTuntematon seurasi opastaan ja tuli neljänteen huoneistoon, jossa\nhän väsyneenä silmäili useita Poussinin tauluja, Michelangelon\njumalallista veistokuvaa, muutamia Claude Lorrainin herttaisia\nmaisemia, Gerard Down maalausta, joka muistutti erästä kohtaa\nSterne'in romaanista. Hän katseli Rembrandtia, Murilloa, Velasquezia,\njonka värisävy on synkkä kuin Lord Byronin runo, sitten hän silmäili\nantiikkisia korkokuvia ja ihmeellisiä agaatti- ja onyksmaljakoita.\nSiinä oli töitä, joihin oli uhrattu niin paljon vaivannäköä, että\ntuntui vastenmieliseltä, kun sitä ajatteli; sinne oli kerätty niin\npaljon taiteen suurteoksia, että se oli omiaan herättämään vihaa\ntaidetta kohtaan ja tappamaan kaiken innostuksen.\n\nSitten nuori mies tuli Rafaelin Madonnan kohdalle -- Rafaeliin\nhän oli väsynyt. Correggion vartalokuva ei saanut lainkaan\nhänen huomiotaan osakseen. Mitä kallisarvoisin antiikkinen\nporfyyrimaljakko, jossa Priapoksen roomalaiset papittaret tanssivat\nrivointa hyppyään, joka olisi saanut Korinnan ihastumaan, sai\ntuskin hymyä osakseen. Hän oli tukehtua menneiden viidentoista\nvuosisadan jäännösten painosta, tunsi itsensä sairaaksi kaikesta\nihmisajattelun paljoudesta, ylellisyys ja taiteet olivat ottaa hänet\nhengiltä. Tuntien henkistä tuskaa hän sai jatkuvasti taistella\nniiden yhä uusiutuvia ilmenemismuotoja vastaan. Ne olivat kuin pahan\nhaltijattaren hänen jalkojensa juuressa synnyttämiä epäsikiöitä.\n\nEiköhän ihmissielu kaikessa oikullisuudessaan liene kemian\nkaltainen, joka opettaa kaiken luomisen tapahtuvan kaasujen avulla,\nsillä syntyyhän sielussakin hirveitä myrkkyjä nautinnon, voiman\nja aatteiden äkkiä keskittyessä? Kuinka moni ihminen menehtyykään\ntuollaisten henkisten happojen räjähtäessä ja levitessä hänen\nsisäiseen olemukseensa?\n\n\"Mitä tuossa laatikossa on?\" kysyi hän heidän tullessaan suureen\nhuoneeseen, joka oli viimeinen näistä kunnianhimon, inhimillisten\npyyteiden, oikkujen ja rikkauksien aarrekammioista, osoittaen\nsormellaan suurta nelikulmaista mahonkilaatikkoa, joka riippui\nhopeavitjoista seinään lyödyssä naulassa.\n\n\"Tuossako? Sen avain on isännällä, mutta jos haluatte nähdä siinä\nolevan muotokuvan, rohkenen ehkä käydä siitä hänelle ilmoittamassa.\"\n\n\"Rohkenette...?\" toisti nuori mies. \"Onko isäntänne niin suuri herra?\"\n\n\"Sitä en tiedä\", vastasi poika.\n\nHetkisen he katselivat ihmeissään toisiinsa. Sitten poika, käsittäen\ntuntemattoman äänettömyyden toivomukseksi, poistui jättäen hänet\nyksin huoneeseen.\n\nOnko kukaan Cuvier'n geologisia teoksia lukiessaan joutunut\najattelemaan paikan ja ajan äärettömyyttä? Onko kukaan koskaan\nliidellyt menneisyyden pohjattoman kuilun yläpuolella hänen neronsa\ntaikurikäden kannattamana? Nähdessään Montmartre'in louhimoiden\ntai Uralin kaivoksien sirpaleissa ja kerrostumissa eläimiä, joiden\nkivettyneet jätteet kuuluvat ennen vedenpaisumista olleeseen\naikakauteen, ihmisjärki kauhistuu ajatellessaan noita miljardeja\nvuosia ja heikon ihmismuistin ja loukkaamattoman jumalallisen\nperintätiedon unohtamia miljoonia kansoja, joiden tuhka nyt\nmuodostaa maan pinnalle kahden jalan vahvuudelta multaa, josta\nsaamme leipämme ja kukkasemme. Eikö Cuvier ole ollut 1700- ja\n1800-luvun taitteen suurin runoilija? Lord Byron on kyllä sanoillaan\nluonut henkisiä aatteita, mutta tuo kuolematon luonnontutkija\non uudelleen järjestänyt maailmoita vaalenneiden luiden avulla,\nrakentanut kaupunkeja löydettyjen hampaiden perusteella kuin\nKadmos, täyttänyt muutamia kivihiililohkareita nähtyään tuhannet\nmetsät kaikenlaisilla eläintieteen ihmeillä ja päätellyt mammutin\njalan löydettyään jättiläisten kansakuntia olleen olemassa. Nuo\njättiläisolennot syntyvät, lisääntyvät ja muodostavat maanpiirin\noman olemuksensa mukaisiksi. Hän on numeroiden runoilija. Hän\non voittamaton asettaessaan seitikon perään nollan. Hän pystyy\nherättämään olemattomuuden tarvitsematta lausua minkäänlaista\nkeinotekoista taikasanaa. Hän kaivelee kipsinpalasta, näkee\nsiinä merkkejä ja huutaa: \"Katsokaa!\" Äkkiä marmori elävöityy,\nkuolleeseen tulee eloa ja luomakunnan salaisuudet paljastuvat.\nLukemattomien jättiläisolentojen valtakausien, kalarotujen ja\nnilviäislajien jälkeen ilmestyy vihdoin ihminen, suurenmoisen\nalkujuuren mitätön tulos. Taaksepäin katselemisen innoittamina nuo\nvasta eilen syntyneet mitättömät ihmispoloiset luulevat voivansa\nselittää kaaoksen ja loppumattoman riemulaulun raikuessa kuvitella\nmielessään maailmankaikkeuden entisyyttä jonkinlaisessa menneisyyden\nIlmestyskirjassa.\n\nTällainen yhden miehen julistama, kauhistava ylösnousemus silmiemme\nedessä tuntuu surkuteltavalta tämä elämämme pieni hetkinen, se\npieni hiukkanen nimeä vailla olevaa, käytettäväksemme annettua\niankaikkisuutta, joka kaikilla taivaankappaleilla on samaa ja jota\nnimitämme ajaksi. Maailmankaikkeuden raunioiden alle ruhjoutuneina\nkysymme itseltämme, mitä meitä hyödyttää kunnianhimomme, vihamme ja\nrakkautemme. Kysymme vielä: Kannattaako elää -- vain tulevaisuudessa\nhävitäksemme? Juuret irtirevittyinä olemme jo kuolleita, kunnes\nkamaripalvelija tulee ilmoittamaan: \"Rouva kreivitär on vastannut ja\nsanoo odottavansa herraa.\"\n\nNäiden ihmeellisten esineiden näkeminen, joissa esiintyi koko\ntunnettu luomakunta, vaikutti nuoreen mieheen masentavasti, niinkuin\nfilosofiin, joka tahtoo tieteellisesti tutkia luomakunnan salattuja\ntotuuksia. Innokkaammin kuin koskaan ennen hän nyt toivoi kuolemaa.\nHän heittäytyi väsyneenä istumaan roomalaiseen norsunluutuoliin ja\nantoi katseensa harhailla tämän entisyyden panoraaman varjokuvien\njoukossa. Tauluista loisti valo. Neitsyt Marian kuvat hymyilivät\nja kuvapatsaat muuttuivat erehdyttävän ilmieläviksi. Hämärä ja\nsairaalloisten aivojen kuumeinen kiihtymys saivat näyttämään siltä,\nettä kaikki esineet tuntuivat liikehtivän ja vääntelehtivän. Jokainen\nkiinalainen hirviö irvisteli hänelle. Taulujen henkilöt painoivat\nsilmäluomensa umpeen lepuuttaakseen silmiään, kaikki värisivät,\nhypähtelivät ja tulivat ulos kehyksistään, mikä raskaasti, mikä\nkevyesti, toiset kaunein elein, toiset rajusti, kukin tapojensa,\nluonteensa ja taipumustensa mukaisesti. Se oli todellinen\nsalaperäisyyden noidansabatti, täydelleen verrattavissa tohtori\nFaustin näkyihin Brocken-vuorella.\n\nMutta nämä näköhäiriöt, jotka johtuivat väsymyksestä, näköhermojen\nliikarasituksesta ja hämärän oikuttelevasta leikittelystä, eivät\nlainkaan pelästyttäneet itsemurhakokelasta. Elämänkauhut eivät\npystyneet mieheen, joka oli tottunut kuolemankauhuihin. Häntä\ntavallaan huvittikin tällainen outo sieluntila, jonka ihmeelliset\nilmiöt liittyivät hänen elämänsä viimeisiin hetkiin. Syvän\nhiljaisuuden vallitessa hän alkoi hiljalleen unelmoida, ja sitä\nmukaa kuin ilta pimeni, synkkenivät hänen ajatuksensakin ikäänkuin\nsalaisten voimien vaikutuksesta. Viimeinen punertava valonheijastus\nnäkyi vielä taivaalla taistelevan alkavaa yön pimeyttä vastaan. Hän\nkohotti katseensa ja näki puolipimeässä luurangon, joka miettiväisen\nnäköisenä heilutteli päätään ikäänkuin sanoakseen: \"Vainajat eivät\nvielä tahdo sinua joukkoonsa\". Pyyhkäistessään kädellään otsaansa\nkarkoittaakseen unen nuori mies tunsi selvästi kylmän henkäyksen\nkasvoillaan ja jonkin karvaisen hipaisevan poskeaan ja häntä alkoi\nvapisuttaa.\n\nSamassa alkoi kuulua naputusta ikkunan ruutuun, mistä nuori mies\npäätteli yölepakon olleen tuon haudanomaisen kylmän hyväilyn\naiheuttajana. Laskevan auringon heijastuksessa hän näki vielä\nhämärästi ympärillään olevat aavemaiset esineet, mutta sitten kaikki\nhäipyi pimeyteen. Yö, kuoleman hetki, oli äkkiä tullut. Seuraavina\ntuokioina hänellä ei ollut selvää käsitystä maallisista asioista.\nJohtuiko se syvämietteisiin ajatuksiin vaipumisesta vai väsymyksestä\nja sydäntä raadelleiden ajatusten ylenpalttisuudesta?\n\nÄkkiarvaamatta nuori mies luuli kuulevansa hirvittävän äänen\nkutsuvan ja hätkähti kuin julmaa painajaisunta näkevä tuntiessaan\nsyöksyvänsä suoraa päätä syvyyteen. Hän sulki silmänsä voimakkaan\nvalon niitä häikäistessä. Sitten hän erotti pimeyden keskellä\npunertavassa valaistuksessa pienen, vanhan äijänkäppyrän, joka\nsuuntasi lampunvalon häneen. Hän ei ollut huomannut ukon tuloa eikä\nkuullut puhetta. Koko ilmestys oli kuin henkimaailmasta. Rohkeinkin\nmies olisi säpsähtänyt nähdessään kesken untaan olennon, joka oli\nkuin kivisistä hauta-arkuista kummittelemaan noussut aave. Mutta\nnuori mies päätteli, nähdessään tuon haamumaisen olennon omituisen\nnuorekkaan katseen, ettei hän ollut tekemisissä yliluonnollisen\nilmiön kanssa. Siitä huolimatta hän sinä lyhyenä väliaikana,\njoka erottaa unennäön valveillaolosta, epäili filosofin tavalla\nDescartes'in neuvoa noudattaen ja luuli olevansa käsittämättömän\nharha-aistimuksen vallassa, jonka mystiikka loukkaa ihmisen ylpeyttä\nja jota voimaton tiede turhaan koettaa tutkimalla saada selville.\n\nKuvitelkaa mielessänne pientä, kuivettunutta ukkoa, jolla oli\nyllä musta samettikaapu, vyötäisillä silkkipunos ja päässä musta\nsamettinen patalakki, jonka alta pisti esiin pitkä, harmaa, otsaa\nsäännöllisenä seppelenä kehystävä tukka. Ukon olemus oli niin\nkokonaan väljän kauhtanan peitossa, ettei erottanut muita ruumiinosia\nkuin kapeat, kalpeat kasvot. Nuo kasvot näyttivät pysyttelevän yksin\nilmassa, jollei olisi huomannut käsivartta, joka oli niin laiha, että\nolisi luullut kepin pistetyksi väljään hihaan. Ukolla oli käsivarsi\nojossa hänen suunnatessaan valon nuoren miehen kasvoihin. Tuon\nihmeellisen hyypiön leukaa peitti harmaa päästään suippeneva parta;\nse teki hänestä sellaisen juutalaistyypin, jota taiteilijat käyttävät\nmallina Moosesta kuvatessaan. Vanhuksen huulet olivat niin värittömät\nja ohuet, että täytyi erityisesti tarkata, jos mieli löytää hänen\nkalpeista kasvoistaan suun viiva. Ryppyinen otsa, kalmankalpeat,\nkuopalle painuneet posket, tavattoman terävät, ripsettömät ja\nkulmakarvattomat pienet, vihreät silmät olisivat voineet saada monen\nuskomaan, että Gerard Dow'n maalaama _Kullanpunnitsija_ oli astunut\nulos kehyksistään. Salaurkkijan terävä viekkaus, jota ilmeni hänen\nkasvojensa rypyissä ja ohimoiden kaartuvissa viivoissa, todisti\nsyvällistä elämäntuntemusta.\n\nOlisi ollut mahdoton pettää tuota miestä, jolla näytti olevan kyky\nlukea sydämen salaisimmatkin aivoitukset. Koko maailman kaikkien\nkansojen elämä ja viisaus näyttivät keskittyneen näihin kylmiin\nkasvoihin samalla tavoin kuin koko maailman tuotteet olivat koottuina\nnäihin pölyisiin myymäläsaleihin. Hänessä voi nähdä joko siitä\njohtuvaa jumalallista tyyneyttä, että hän saattoi nähdä kaikki, tai\nsiitä aiheutuvaa ylpeyttä, että oli nähnyt kaikki. Taidemaalari olisi\nvoinut antaa tuolle oliolle kahdenlaisen ilmeen, tehdä hänestä kaksi\neri kuvaa, joko taivaallisen Isän ihanan muodon tai Mefistofeleen\nirvistelevän naaman, sillä hänen otsallaan kuvastui valtava voima,\nhuulilla kamala pilkka. Tukahduttaessaan kaikki inhimilliset\nkärsimykset äärettömällä tahdonvoimallaan hän oli surmannut myöskin\nkaikki elämänilot. Kuolemaan menevää miestä värisytti ajatellessaan\ntuon vanhan neron maailmasta vierautunutta erakkoelämää, joka oli\nvailla elämäniloa, koska hänellä ei ollut enää mitään tavoiteltavaa,\nvailla kärsimyksiä, sillä hän ei tuntenut enää mitään nautinnoniloa.\nVanhus seisoi suorana, liikkumattomana ja järkähtämättömänä,\nkuin tähti valopilvien keskessä. Hänen vihreät silmänsä, joista\nhehkui jonkinlaista tyyntä pahansuopaisuutta, näyttivät tuikkivan\nhengenmaailmassa niinkuin hänen lamppunsa loisti tässä salaperäisessä\nhuoneessa.\n\nOuto näky yllätti nuoren miehen hänen aukaistessaan silmänsä juuri\nkun kuolemanajatukset ja aaveolennot olivat tuudittaneet hänet\nuneen. Jos hän nyt oli äärimmäisen hämmästynyt, jos hän muutaman\nsilmänräpäyksen ajan uskoi kuin lapset, jotka kuuntelevat hoitajansa\nsatuja, täytyy ymmärtää hänen erehdyksensä, joka johtui äskeisten\nmietiskelyjen vaikutuksesta hänen sieluntilaansa ja kiihottuneesta\nhermoston jännityksestä, jonka saivat aikaan oopiumin hirvittävään\nhurmioon verrattavat järkyttävät harhanäyt.\n\nTämä kaikki tapahtui Pariisissa, Quai Voltaire-kadun varrella, XIX\nvuosisadalla, sellaisena aikana ja sellaisessa paikassa, jossa\nnoituuteen uskominen oli mahdotonta. Nuori mies oli asunut sen\ntalon naapurissa, jossa ranskalaisen epäuskon jumala oli kuollut.\nHän oli Gay-Lussaein ja Aragon oppilas, kaikkien mahtimiesten\nsilmänkääntäjäntemppujen halveksija, joten hän oli antautunut\ntähän leikkiin ainoastaan jonkinlaisen runollisen viehätyksen\nhoukutuksesta, niinkuin usein on tapana tehdä, kun haluaa paeta\ntoivottomalta näyttävää totuutta ja kiusata Jumalan voimaa. Hän siis\nvapisi nähdessään tämän valon ja tuon vanhuksen, mutta samanlaista\nmielenliikutustahan tunsi jokainen nähdessään Napoleonin, tai jonkun\nmuun, loistavan nerokkaan ja kunniansa loistossa olevan suurmiehen\nläheisyydessä.\n\n\"Haluaako herra nähdä Rafaelin Kristus-kuvaa?\" kysyi vanhus\nkohteliaasti, kirkkaalla, terävällä ja metallinsointuisella äänellä.\n\nHän asetti lampun katkenneen pylvään päähän siten, että ruskea\nlaatikko joutui täyteen valaistukseen.\n\nKristuksen ja Rafaelin hartautta herättäviä nimiä mainittaessa nuori\nmies teki uteliaisuutta ilmaisevan eleen, jota kauppias painaessaan\nsalaista jousta varmasti odottikin. Äkkiä mahonkilevy äänettömästi\nhävisi näkymättömään onteloon, ja kuva paljastui tuntemattoman\nihailtavaksi. Nähdessään kuolemattoman taideluoman vieras unhotti\nkaupan merkillisyydet ja oudot unennäkönsä ja muuttui jälleen\ntavalliseksi ihmiseksi. Hän huomasi vanhuksen olevan lihaa ja\nverta, elinvoimainen olento eikä näköharha, ja eläytyi uudelleen\ntodelliseen elämään. Taidemaalauksen jumalallisten kasvojen hellä,\nhuolehtiva rakkaus ja rauhallinen kirkkaus vaikuttivat häneen jo\nensi näkemältä. Taivaallista sopusointua virtasi hänen sieluunsa\npolttavien hornamaisten tuskien tilalle. Näytti kuin Vapahtajan pää\nolisi tullut esiin pimeydestä, jota taulun musta tausta kuvasi. Hänen\nhiuksistaan näytti virtaavan valoa, joka muodosti pään ympärille\nkirkkaan sädekehän. Kasvojen ilme oli syvällisen läpitunkeva. Tuntui\nkuin nuo raikkaan punaiset huulet olisivat juuri vast'ikään puhuneet\nelämäntotuuden sanoja, joiden pyhä kaiku vielä väreili ilmassa, ja\nnuori mies olisi voinut pyytää noilta, nyt vaiti olevilta huulilta\nuusia ihania vertauksia, samoja opetuksia, joita ne olivat muinoin\nlausuneet. Kauniista silmistä loisti evankeliumin rauha, ahdistukseen\njoutuneet sielut saivat niistä lohdutusta. Lempeään, taivaalliseen\nhymyyn sisältyi katolisen kirkon koko opin ydin, käsky: _Rakastakaa\ntoinen toistanne!_ Tuo taulu herätti rukouksen tarvetta, kehoitti\nanteeksiantoon, tukahdutti itsekkyyden ja herätti eloon uinuvat\nhyveet. Rafaelin maalausta saattoi verrata säveltaiteeseen, jonka\nsuuri, erikoinen viehätys on siinä, että se siirtää meidät muistojen\nmaailmaan. Ihanuudessaan taulu oli täydellinen, sitä katsellessa\nunohtui sen tekijä. Valaistus vielä täydensi ihmeluoman vaikutusta:\njoinakin hetkinä olisi luullut pään liikkuvan kaukana pilvien\nkeskellä.\n\n\"Sain peittää kultakolikoilla koko tämän taulun pinnan\", sanoi\nkauppias kylmästi.\n\n\"Ja nyt sinun on kuoltava!\" huudahti nuori mies, heräten haaveistaan;\nviimeiset ajatukset olivat palauttaneet mieleen onnettoman kohtalon,\njosta pelastumisen toivon viimeisetkin mahdollisuudet oli vähitellen\nhäneltä riistetty.\n\n\"Vai niin! Arvasinhan, että sinun suhteesi pitää olla varuillaan\",\nvastasi vanhus tarttuen kiinni nuoren miehen molempiin käsiin ja\npidellen niitä sitten toisella kädellään ranteista yhdessä kuin\nruuvipihdeissä.\n\nTuntematon hymyili surullisesti ukon erehdykselle ja virkkoi\nsäyseästi:\n\n\"Ei, hyvä herra, älkää pelätkö, kysymys on minun omasta hengestäni\neikä teidän. Miksipä en tunnustaisi viatonta petostani\", jatkoi hän\nkatsellessaan levotonta ukkoa. \"Odottaessani yötä, jotta voisin\nhukuttautua rauhassa ja välttyäkseni häpeästä, tulin aarteitanne\nkatsomaan. Kukapa ei antaisi anteeksi tiedemiehelle ja runoilijalle\ntällaista viimeistä mielitekoa?\"\n\nEpäluuloinen kauppias tarkkasi tutkivasti valeostajan kasvoja ja\npuhetta. Kärsimyksistä kertova ääni ja värittömistä kasvoista\nkuvastuva hirvittävä kohtalo, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli\npannut pelaajatkin vapisemaan, saivat hänet vakuuttumaan vieraan\nsanojen todenperäisyydestä, ja hän hellitti otteensa. Mutta siitä\nhuolimatta hän satavuotisen kokemuksensa perusteella epäili vieläkin.\nHuolettoman näköisenä hän asetti kätensä lipastolle ikäänkuin siihen\nnojatakseen, mutta otti esille tikarin samalla kun alkoi puhua:\n\n\"Oletteko ollut kolme vuotta ylimääräisenä virkamiehenä\nValtionrahastossa saamatta palkkaa?\"\n\nTuntematon ei voinut olla naurahtamatta tehdessään kieltävän eleen.\n\n\"Onko isänne moittinut teitä liian ankarasti maailmaantulemisestanne,\nvai oletteko tehnyt itsenne syypääksi kunniattomaan tekoon?\"\n\n\"Jos tahtoisin tehdä itseni kunniattomaksi, jäisin elämään.\"\n\n\"Onko teille vihelletty Funambules'issa vai onko teidän täytynyt\nturvautua kepposiin saadaksenne maksetuksi rakastajattarenne\nylläpitokustannukset? Ehkä teissä sittenkin on kultatauti? Vai\ntahdotteko syöstä ikävän valtaistuimeltaan? Sanokaa suoraan, mikä\nerehdys pakottaa teitä ajattelemaan kuolemaa?\"\n\n\"Älkää etsikö kuolemani aiheuttajaa tavallisten itsemurhansyiden\njoukosta. Toivon saavani olla paljastamatta teille ennenkuulumattomia\nkärsimyksiäni, mahdottomia ihmiskielellä tulkittaviksi. Voin sanoa,\nettä kärsin mitä syvintä, mitä inhottavinta, mitä tuskallisinta\nkurjuutta\", ja muuttaen äkkiä nöyrän äänensävynsä hurjan ylpeäksi hän\nlisäsi: \"Mutta en tahdo kerjätä apua enkä sääliä.\"\n\n\"No! no!\" Nämä kaksi vanhuksen vastaukseksi antamaa tavua olivat kuin\nrääkän kirkunaa. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Pakottamatta teitä kerjäämään minulta apua, teidän tarvitsematta\npunastua, antamatta teille yhtään ranskalaista centime'iä, Levantin\nparaa, Sisilian tarinoa, saksalaista helleriä, venäläistä kopeekkaa,\nskotlantilaista farthingia, ainoaakaan vanhan ajan sestertiusta tai\nobolia, nykymaailman piasteria, kultaa ja hopeaa, ala-arvoista rahaa,\narvopaperia ja seteliä, ilman mitään sellaista tahdon tehdä teistä\nrikkaamman, mahtavamman ja huomatumman miehen kuin perustuslaillinen\nkuningas voi olla.\"\n\nNuori mies luuli vanhusta nyt höperöpäiseksi ja jäi hämmästyneenä\nseisomaan keksimättä vastausta.\n\n\"Kääntykää tännepäin\", sanoi kauppias ottaen äkkiä lampun ja\njatkoi, suunnaten valon taulun vastapäiseen seinään: \"Katsokaa tätä\nshagriininahkaa!\"\n\nNuori mies kääntyi katsomaan ja näki ihmeekseen seinässä istuimensa\nkohdalla nahan, joka ei ollut ketunnahkaa suurempi ja josta näytti\nsäteilevän pimeään huoneeseen niin voimakasta valoa, että olisi\nluullut näkevänsä pyrstötähden. Nuori epäuskoinen lähestyi tätä\ntaikaesinettä, jonka muka piti voida suojella häntä onnettomuuksilta,\nmielessään nauraen koko asialle. Helposti ymmärrettävästä\nuteliaisuudesta hän kuitenkin alkoi tutkia sitä kaikilta puolin\nja huomasi sen valovoiman luonnollisen syyn. Nahan pienet, mustat\nkohokkeet oli niin taidokkaasti kiillotettu ja niiden välissä\nkiertelevät granaattiomenan kidemäisiä siemenkotia muistuttavat\nuurteet tehty niin huolellisesti, että valon sattuessa nahkaan\njokainen särmäke loisti. Tämän ilmiön hän selitti matemaattisen\ntarkasti vanhukselle, joka soi vastaukseksi ainoastaan pilkallisen\nhymyn. Huomatessaan ukon ylimielisen irvistyksen nuori tiedemies\narveli joutuneensa silmänkääntäjän narriksi ja koska hän ei tahtonut\nviedä mukanansa hautaan enempää arvoituksellisia asioita, hän\nsieppasi taljan käsiinsä kuin lapsi, joka tahtoo tutkia uuden lelunsa\nsalaisuudet.\n\n\"Kas tuossa\", huudahti hän, \"on kuvio, jota itämailla nimitetään\nSalomon sinetiksi!\"\n\n\"Tunnette siis sen\", virkkoi kauppias puhaltaen sieraimistaan pari,\nkolme henkäystä, jotka puhuivat puolestaan sattuvammin kuin sanat\nolisivat kyenneet tekemään.\n\n\"Voiko koko maailmassa olla ketään niin yksinkertaista, joka luottaa\ntällaiseen taikaesineeseen!\" huudahti nuori mies kiihtyneenä\nnähdessään toisen äänettömän, pilkallisen naurun. \"Ettekö tiedä\",\nlisäsi hän, \"että itämainen taikausko on pyhittänyt tämän\ntunnusmerkin salaperäisen muodon ja valheelliset kirjoitukset uskoen\nsiinä piilevän tarumaisen voiman? En luulisi olevani tässä suhteessa\nsen naurettavampi kuin jos myöntäisin sfinkseillä ja siivekkäillä,\nkotkanpäisillä koirilla olevan jumalaistarullisen alkuperän.\"\n\n\"Koska kerran olette itämaisten kielten tuntija\", jatkoi ukko, \"niin\nehkä osaatte lukea tässä olevan kirjoituksen?\"\n\nHän asetti lampun lähelle taikaesinettä, jota nuori mies piteli\nkädessään tarkastellen sitä nurjalta puolelta, ja osoitti\nkirjainmerkkejä, jotka näyttivät olleen tuon ihmeellisen taljan\nkudoksissa jo eläimen eläessä.\n\n\"Myönnän\", huudahti tuntematon, \"etten tiedä, mitä menettelytapaa on\nkäytetty, kun kirjaimet on saatu painumaan niin syvälle villiaasin\nnahkaan.\"\n\nHän kääntyi samassa katsomaan pöydillä olevia merkillisiä esineitä ja\nnäytti etsivän jotakin.\n\n\"Mitä etsitte?\" kysyi ukko.\n\n\"Jotakin esinettä, jolla voisin leikata nahkaa nähdäkseni, onko\nkirjaimet siihen maalattu vai upotettu.\"\n\nVanhus antoi tikarinsa tuntemattomalle, joka koetti sillä raaputella\nnahkaa siitä kohdasta, missä lauseet olivat. Mutta hänen revittyään\nirti osan pintakerrosta kirjaimet näkyivät silti yhtä selvinä kuin\nnahan pinnassa olevatkin. Hetkisen hän jo epäili, ettei hän ollutkaan\nsaanut pintaa nahasta irti.\n\n\"Itämaiden teollisuudella on todella omat salaisuutensa\", virkkoi hän\ntarkastellen hermostuneena itämaista kirjoitusta.\n\n\"Se on totta\", vastasi vanhus, \"ja siitä saamme kiittää pikemmin\nihmistä kuin Jumalaa.\"\n\nSalaperäinen kirjoitus kuului käännettynä seuraavasti:\n\nJOS OMISTAT MINUT, OMISTAT KAIKEN, JA ELÄMÄSI KUULUU MINULLE. NIIN ON\nJUMALAN TAHTO. TOIVO, NIIN TOIVEESI TÄYTTYVÄT. MUTTA SÄÄSTÄ ELÄMÄÄSI,\nSILLÄ JOKAISEN TOIVOMUKSEN TÄYTTYESSÄ SE LYHENEE SITÄ MUKAA KUIN MINÄ\nPIENENEN. TAHDOTKO OTTAA MINUT? TEE NIIN. JUMALA SINUA KUULKOON. AMEN.\n\n\"Kas vain! tehän luette sanskriittia\", ihmetteli vanhus. \"Ehkäpä\nolette matkustellut Persiassa ja Bengalissa?\"\n\n\"En ole, hyvä herra\", vastasi nuori mies tutkiskellen uteliaana\nihmeellistä taljaa, joka oli melkein yhtä jäykkä ja taipumaton kuin\nmetallilevy.\n\nVanhus asetti lampun jälleen pylvään päähän, josta oli sen\nottanutkin, ja loi nuoreen mieheen kylmän, ivallisen katseen sanoen\nitsekseen: \"Hän ei näytä enää ajattelevankaan kuolemaa\".\n\n\"Onko tämä pilantekoa vai käsittämätön salaisuus?\" kysyi tuntematon.\n\nUkko pudisti päätään ja lausui vakavasti:\n\n\"En osaa sanoa. Olen tarjonnut tätä taikaesinettä, johon on\nkätkeytyneenä hirvittävä voima, miehille, jotka ovat olleet\nnäköjään teitä voimakkaampia, mutta kaikki he ovat pilkaten sen\narvoituksellista kohtaloon liittyvää voimaa kieltäytyneet solmimasta\nsopimusta, joka olisi alistanut heidän kohtalonsa tämän tuntemattoman\nvoiman valtaan. Minä puolestani ajattelen samoin kuin he: kun olen\nepätietoinen, en sido itseäni, vaan -- --\"\n\n\"Ettekö ole edes yrittänytkään?\" kysyi nuori mies keskeyttäen\nvanhuksen.\n\n\"Yrittäkää _te_!\" vastasi ukko. \"Jos seisoisitte Vendôme-aukion\npatsaan päässä, yrittäisittekö sieltä hypätä ilmaan? Voiko\nihminen pysähdyttää elämänsä kulkua? Onko ihminen koskaan voinut\neritellä kuolemaa? Ennen tänne tuloanne olitte päättänyt tehdä\nitsemurhan, mutta äkkiarvaamatta teitä kiinnostaa tuntematon\nasia, ja kuolemanajatus unohtuu. Millainen lapsi olettekaan! Eikö\njokainen elonpäivä tarjoa teille mielenkiintoisempia arvoituksia\nratkaistavaksi kuin tämä? Kuulkaa, mitä sanon. Olen nähnyt regentin\nturmeltuneen hovin. Olin silloin, niinkuin te nyt, suuressa\nkurjuudessa, sain kerjätä leivänpalaani. Siitä huolimatta olen\nsaavuttanut sadankahden vuoden iän, tullut miljoonien omistajaksi.\nOnnettomuudet ovat tehneet minusta rikkaan, tietämättömyys antanut\ntietoja. Tahdon ilmaista teille muutamin sanoin ihmiselämän suuren\nsalaisuuden. Ihminen tuhoaa itseään vapaaehtoisesti kahdella eri\ntavalla tyhjentäen siten kuiviin oman elämänsä lähteet. Kaiken sen,\nmikä aiheuttaa tuon kahdenlaisen kuoleman, ilmaisee kaksi sanaa:\n_tahtoa_ ja _voida_.\n\n\"Näiden elämän kahden perusvaikuttimen rinnalla on kolmaskin,\njonka viisaat ovat omaksuneet ja jota minun on kiittäminen\nonnellisuudestani ja pitkästä iästäni. _Tahto_ meidät polttaa,\n_voima_ tuhoaa, mutta _tieto_ antaa heikolle olemuksellemme\npysyväisen rauhan. Täten on halu eli tahto minussa kuollut,\najattelu on sen tappanut, elämän pyrkimykset ovat sopusoinnussa\nmuun aistielämän kanssa. Toisin sanoen: henkeni ei piile sydämessä,\njoka murtuu, ei tunteissa, jotka ovat hetkellisiä, vaan aivoissa,\njotka eivät kulu ja joiden toiminta on jatkuvaa. Minkäänlainen\nkohtuuttomuus ei ole koskaan vahingoittanut sieluani eikä ruumistani,\nvaikka olenkin nähnyt koko maailman. Jalkani ovat astuneet Aasian\nja Amerikan korkeimmilla vuorilla, olen oppinut puhumaan kaikkia\nkieliä ja elänyt kaikissa erilaisissa olosuhteissa. Olen lainannut\nrahaa kiinalaiselle ja saanut tämän vakuudeksi hänen isänsä ruumiin.\nOlen nukkunut arabialaisen teltassa luottaen hänen kunniasanaansa.\nOlen allekirjoittanut sopimuksia kaikissa Euroopan pääkaupungeissa.\nPelkäämättä olen jättänyt kultaani villi-intiaanin majaan. Sanalla\nsanoen, olen saavuttanut kaiken ymmärtäessäni halveksia kaikkea.\n\n\"Ainoa pyrkimykseni on ollut _nähdä_. Nähdä -- sehän on samaa kuin\ntietää, ja tietäminen, oi nuori mies! on hengen nautinto. Silloin\nselvenevät kaiken olevaisen syvimmät ongelmat ja voimme alistaa\nkaiken valtaamme. Mitä jää jäljelle aineellisen omistamisesta? --\nmuisto. Tietäkää siis, miten ihanaa on sellaisen miehen elämä, joka\nkäsittäen elämän syvyyden tuntee sielussaan elämänonnen lähteen\nja hekumoi ihanteellisissa, aineellisuuden saastasta vapaissa\nhenkisissä nautinnoissa! Ajattelu avaa kaikki aarrekammiot, ja voi\ntuntea saiturin iloa tarvitsematta kokea hänen huoliaan. Tällä\ntavoin minäkin olen elämääni elänyt, ja henkiset nautinnot ovat\nolleet ainoana ilonlähteenäni. Merten, kansojen, metsien ja vuorten\nkatseleminen -- siinä minun hekumoimiseni. Kaikki olen nähnyt,\nrauhallisesti, tuntematta väsymystä. En ole koskaan halunnut\nmitään kiihkeästi, vaan aina kiihkeästi odottanut. Maailma, jossa\nolen liikkunut, on ollut asuntoani ympäröivä puutarha. Se, mitä\nihmiset nimittävät mieliharmiksi, rakkaudeksi, kunnianhimoksi,\nvastoinkäymiseksi ja suruksi, on minulle ainoastaan mietiskelyn\naihe. Sen sijaan, että antautuisin niiden valtaan, koetan niitä\njärjellisesti ymmärtää, muuntelen ne näytelmiksi antamatta niiden\nraadella elämääni, ja mielikuvituksessani nautin siitä kuin romaanin\nlukemisesta. En ole koskaan tarpeettomasti kuluttanut elimistöäni,\nsiitä syystä minulla on vielä luja terveys. Kohtalon suomia henkisiä\nkykyjäni en ole koskaan käyttänyt väärin, ja sen ansiosta tämä pää on\nyhä vielä paremmin varustettu kuin tämä liikehuoneistoni.\"\n\nLyöden otsaansa ukko jatkoi:\n\n\"Täällä ovat todelliset miljoonani. Mielikuvituksessani olen\nrakentanut seraljin, jossa ovat kaikki ne naiset, joita en ole\nkoskaan omistanut. Hengessäni näen ihmisten sodat ja vallankumoukset,\njoita en hyväksy. Kuinka voi olla mieluisampaa kiihkeästi ja\nhetkellisesti ihailla enemmän tai vähemmän kiehtovaa ihmisruumista,\nenemmän tai vähemmän kauniisti muodostuneita muotoja ja kokea sitten\npettymysten raskaita iskuja, kuin kyetä hengessään katselemaan\njumalallista maailmankaikkeutta, iloita ajasta ja paikasta\nriippumattomana olemisesta, nauttia kaiken ymmärtämisestä ja kaiken\nnäkemisestä, ja tämän maailman reunan yli kumartuen tutkiskella\ntoisia maailmoita, kuunnella Jumalan ääntä! Tuohon tuossa\", jatkoi\nhän innostuneena osoittaen shagriininahkaa, \"sisältyy sekä _tahto_\nettä _voima_. Tuossa ovat ihmisten yhteiskunnalliset aatteet,\nkiihkeät pyrkimykset, kohtuuttomuudet, kuolemaa tuottavat ilot\nja elämää kiihottavat kärsimykset. Eihän tuska liene muuta kuin\nväkivaltaista iloa. Kuka pystyy määrittelemään, milloin hekuma\nmuuttuu tuskaksi tai milloin tuska vielä on hekumaa? Hengen\nmaailman kirkkaat valot ovat suloisia katsella, mutta aineen\nmaailman hyväilevä pimeys tekee pahaa silmille. Eikö viisaus johdu\ntietämisestä ja hulluus tahdon ja voiman hillittömästä käytöstä?\"\n\n\"Olkoon! Mutta minä puolestani tahdon elää hillitöntä elämää\",\nhuudahti tuntematon siepaten nahan käsiinsä.\n\n\"Nuori mies, kavahtakaa!\" huusi ukko äärimmäisen kiihtyneenä.\n\n\"Olin päättänyt omistaa elämäni opinnoille ja ajattelulle, mutta\nsillä en voinut elää\", jatkoi tuntematon. \"En tahdo olla hölmö,\njota vedetään nenästä swedenborgmaisilla saarnoilla ja itämaisilla\ntaikakaluilla, ja teidän hyväntahtoiset ponnistuksenne, kun yritätte\nsitoa minut tähän maailmaan, jossa oloni on mahdoton, ovat ihan\nturhia, hyvä herra. Mutta kuulkaa!\" jatkoi hän katsoen äijään ja\npuristaen kouristuksentapaisesti nahkaa kädessään, \"nyt tahdon\nkuninkaallisen loistavan juhla-aterian, juhlajuomingit, vuosisatamme\nveroiset, jolloin kaiken sanotaan saavuttaneen täydellisyytensä.\nJuhlavieraiden pitää olla nuoria, henkeviä, ennakkoluulottomia\nja hulluuteen saakka iloisia. Yhä tulisempina säkenöivät viinit\nvirratkoot, niin että humalaa kestää kolme päivää. Kuumat, kiihkeät\nnaiset olkoot tämän yön sulostuttajina. Tahdon, että raivoisasti\nriemuitseva hekuman jumalatar vie meidät neljän hevosen vetämillä\nvaunuillaan tämän maanpiirin äärien ulkopuolelle heittääkseen meidät\nvieraille rantamille. Ja sielut menkööt sitten taivasten korkeuksiin\ntai vaipukoot pohjamutaan, se on minusta yhdentekevää. Minä vaadin,\nettä tähän kätkeytyvä hirvittävä voima minun tahdostani sulattaa\nkaikki nautinnot yhdeksi ainoaksi nautinnoksi. Minun täytyy saada\nsulkea syleilyyni kaikki taivaan ja maan riemut, ja tulkoon sitten\nkuolema. Vielä tahdon, että juominkien jälkeen saapuvat muinaiset\nPriapoksen papittaret, tahdon laulua, joka herättää kuolleet eloon,\nja loppumattomia suuteloita, joiden kaiku kiirii yli koko Pariisin\nkuin tulipalon räiske herättäen aviopuolisot ja herättäen heissä,\nseitsenkymmenvuotiaissakin, kaikki nuorentavan, tulisen intohimon.\"\n\nUkon äänekäs nauru kajahteli nuoren houkkion korvissa kuin hornan\npauhu, ja hän vaikeni äkkiä perin pohjin nolostuneena.\n\n\"Luuletteko\", aloitti kauppias, \"että nämä lattiat yht'äkkiä\navautuvat, jotta tähän ilmestyisi ylellisesti katettuja pöytiä ja\neri maailmoihin kuuluvia juhlavieraita? Ei, ei, nuori huimapää!\nNyt olette allekirjoittanut sopimuksen, siinä kaikki. Tästä\nlähtien toivomuksenne täyttyvät tarkalleen, mutta oman elämänne\nkustannuksella. Elonpäivänne, joita tämä nahka kuvaa, vähenevät sitä\nnopeammin, mitä suurempia ja useampia toivomuksia teillä on, kaikkein\nvähäpätöisimmistä mielettömyyksiin saakka. Se bramiini, jolta tämän\ntaikakapineen sain, ilmaisi sen salaperäisen suhteen, joka vallitsee\nsen omistajan pyyteiden ja kohtalon välillä. Äskeinen toivomuksenne\noli aivan arkipäiväinen; minäkin olisin voinut sen täyttää. Nyt jätän\nkaikki uuden elämänkohtalonne haltuun. Ja tehän tahdoitte kuolla?\nItsemurhanne on ainoastaan siirtynyt tuonnemmaksi.\"\n\nTuntematon huudahti hämillään, melkein kiukustuneena\nhuomatessaan kummallisen vanhuksen pilkanteon, jonka epäilyttävän\nihmisystävällinen tarkoitus selvästi ilmeni hänen leikinlaskussaan.\n\n\"Nyt nähdään, hyvä herra, muuttuuko onni sinä aikana, jonka tarvitsen\nkulkeakseni kadun yli. Jos olette vain pitänyt onnetonta miestä\npilkkananne, niin toivon teidän, kostoksi huonosta palveluksestanne,\nvielä hullaantuvan nuoreen tanssijattareen. Silloin saatte kokea\nirstailun viehätystä ja menetätte kaikki hyveenne, joita olette niin\nfilosofisesti hoivannut.\"\n\nKuulematta vanhuksen syvää huokausta tuntematon syöksyi läpi salien\nporraskäytävään, pulloposkisen pojan turhaan ehättäessä valaisemaan\nhänelle tietä. Hän juoksi kuin tuoreeltaan yllätetty varas. Oudon\nhuumauksen vallassa hän ei huomannut nahassa tapahtunutta muutosta:\nse oli pehmeä kuin hansikas ja oli kiertynyt hänen levottomissa\nkäsissään niin pieneen kokoon, että hän oli huomaamattaan saattanut\npistää sen hännystakkinsa taskuun. Ovesta kadulle rynnätessään hän\ntörmäsi pahki kolmeen nuoreen mieheen, jotka kävelivät käsikoukkua.\n\n\"Elukka!\"\n\n\"Tomppeli!\"\n\nTällaisia kohteliaisuuksia he vaihtoivat keskenään.\n\n\"No mutta! sehän on Raphaël!\"\n\n\"Totta tosiaan! Ja me kun olemme sinua etsineet!\"\n\n\"Mitä? tekö siinä olettekin!\"\n\nNämä kolme ystävällistä huudahdusta seurasivat oitis äskeisiä\nsolvauksia tuulessa heiluvan lyhdyn valon sattuessa heidän\nhämmästyneisiin kasvoihinsa.\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi Raphaëlille sama nuori mies, jonka hän oli ollut\nvähällä tyrkätä kumoon, \"nyt sinun pitää tulla mukaan.\"\n\n\"Mistä sitten on kysymys?\"\n\n\"Eteenpäin vain, kerronpahan asian matkalla.\"\n\nJoko pakosta tai hyväntahtoisuuttaan Raphaël joutui ystäviensä\nkeskeen, jotka käsipuolesta kiinni pitäen pakottivat hänet liittymään\niloiseen joukkoonsa ja veivät Pont des Arts-siltaa kohden.\n\n\"Hyvä ystävä!\" jatkoi toinen kaunopuheisesti, \"olemme sinua etsineet\nainakin viikon verran. Kunnianarvoisessa asunnossasi, Hôtel de\nSaint-Quentinissä, jonka ikiajoiksi pyhitetyssä nimikilvessä, näin\nsivumennen sanoen, mustat ja punaiset kirjaimet näkyivät vuorotellen\naivan kuin Jean-Jacques Rousseaun aikanakin, sinun Léonarde'isi sanoi\nmeille, että olit matkustanut maaseudulle, vaikk'emme suinkaan olleet\npankkimiesten, oikeudenpalvelijoiden, karhujen, liikehuoneistojen\nvartijoiden emmekä muiden senkaltaisten näköisiä. Mutta mitäpä\nsiitä! Rastignac oli nähnyt sinut edellisenä päivänä Bouffons'issa,\nja jatkoimme ponnistuksiamme pitäen kunnia-asiana saada selville,\nolitko kiivennyt L'Champs-Élysées'n puihin vai etsinyt kymmenen\ncentime'in yösijan armeliaisuuslaitoksista, joissa kerjäläiset saavat\nnukkua pingotettuihin köysiin nojaten; parhaimmassa tapauksessa\narvelimme sinun järjestäneen itsellesi lepopaikan jossakin sievässä\nnaiskammiossa. Emme löytäneet sinua mistään, ei Sainte-Pélagien\npidätettyjen-luettelosta eikä La Force'ista. Ministeriöt,\noopperan, luostarit, yömajat, kahvilat, kirjastot, prefektin\nluettelot, sanomalehtien toimistot, ravintolat, teatterinlämpiöt\n-- sanalla sanoen Pariisin kaikki hyvät ja huonot paikat tutkimme\njärjestelmällisesti ja päivittelimme sellaisen miehen katoamista,\njota olisi neroutensa puolesta yhtä hyvin voinut etsiä sekä hovista\nettä vankiloista. Puhuimme jo sinun pyhimykseksi-julistamisestasikin\n'heinäkuun sankarina', ja kunniasanallani vakuutan, että sinua jo\nsurimmekin.\"\n\nTällä hetkellä Raphaël käveli ystäviensä kanssa Pont des\nArts-sillalla ja katseli, toisia kuuntelematta, Seine-jokeen, jonka\nvuolaina vyöryvät vedet heijastelivat Pariisin valoja. Nähdessään\nvirran, johon hän hetkistä aikaisemmin oli aikonut hukuttautua,\nhän muisti vanhuksen ennustuksen, että hänen kuolemanhetkensä oli\nsiirtynyt tuonnemmaksi, mikä valitettavasti nyt oli käynyt toteen.\n\n\"Ja me surimme sinua todella\", toisti ystävä jatkaen puhettaan.\n\"Nyt on kysymyksessä suunnitelmia, joihin tarvitaan sinunlaistasi\nlahjakasta miestä, joka voi asettua kaiken yläpuolelle.\nPerustuslaillisten kuninkaallisen viitan suojassa tekemät\nkepposet käyvät päivä päivältä yhä räikeämmiksi, ystävä hyvä.\nKansan sankarillisesti kaatama häpeällinen yksinvaltius oli\nkuin kevytmielinen nainen, jonka kanssa saattoi nauraa ja syödä\njuhla-aterioita, jota vastoin isänmaa on happamen näköinen,\nhyveellinen aviopuoliso, jonka harkitut hyväilyt on pidettävä hyvänä,\nolipa se mieluista tai ei. Senhän tiedät, että valta on siirretty\nTuileries'sta sanomalehtimiehille, eikä valtion menoarviota laadita\nenää Saint-Gerinainin esikaupungissa, vaan Chaussée-d'Antin-kadun\nvarrella. Ja tässä on vielä eräs seikka, josta mahdollisesti et tiedä\nmitään. Hallitus, toisin sanoen pankkiiri- ja asianajajaylimystö,\njotka nykyään määräävät isänmaan asiat kuin papit muinoin yksinvallan\naikana, on katsonut tarpeelliseksi vetää nenästä Ranskan kelpo kansaa\nuusiin sanoihin puetuilla vanhoilla opeilla noudattaen kaikkien\nkoulujen filosofien ja kaikkien aikojen mahtimiesten esimerkkiä. Nyt\nmeihin tahdotaan istuttaa sellaista kuninkaallis-kansanvaltaista\noppia, jonka mukaan on uskottava, että on paljon onnellisempaa\nisänmaalle, jos maksetaan tuhatkaksisataa miljoonaa kolmekymmentä\nkolme centime'iä niille ja niille sitä edustaville herroille, kuin\njos annetaan tuhatsata miljoonaa yhdeksän centime'iä kuninkaalle,\njoka käyttää _MINÄ_-sanaa _ME_-sanan asemesta. Ja sen vuoksi\non nyt perustettu sanomalehti, jolle on varattu kaksi- tai\nkolmesataatuhatta frangia ja jonka tehtävänä on luoda puolue, joka\ntyydyttää tyytymättömät olematta haitaksi kuningas-kansalaisen\nkansallismieliselle hallitukselle.\n\n\"Tarkoituksena on, että meillä, jotka nauramme vapaudelle yhtä hyvin\nkuin itsevaltiudelle, uskonnolle yhtä hyvin kuin vapaa-ajattelulle,\nolisi isänmaana pääkaupunki, missä aatteita vaihdetaan ja myydään\nsiitä ja siitä hinnasta painoriviltä, missä joka päivä tarjotaan\nherkullisia juhla-aterioita ja lukemattomia näytelmiä, ilotyttöjä\nvilisee kaikkialla, illalliset loppuvat vasta seuraavana päivänä,\nja pikku rakastajattaret liikkuvat yhtä vapaasti kuin aviovaimot,\nettä isänmaista kaunein aina olisi Pariisi, tämä ilon, vapauden,\nhenkevyyden, kauniiden naisten, lurjusten ja hyvän viinin luvattu\nmaa, missä valtikkaa ei koskaan liiaksi heiluteta siitä syystä,\nettä olemme sen käyttäjien läheisyydessä. Me, Mefistofeles-jumalan\ntodelliset kannattajat, olemme ottaneet tehtäväksemme sivellä\nvalkoista vesiväriä yleisön mielipiteitten päälle, pukea näyttelijät\nuusiin pukuihin, naulata uusia lautoja hallitusparakin seiniin,\nrohdotella kirjanoppineita, keittää uutta keittoa vanhoista\ntasavaltalaisista, panna vauhtia bonapartisteihin ja muonittaa\nkeskustaa, jotta sitten itse saisimme nauraa partaamme kuninkaille\nja kansoille, vaihtaa mielipiteitä aamuin illoin, viettää Panurge'in\niloista elämää tai itämaiseen tapaan, _more orientali_, loikoa\npehmeillä pieluksilla.\n\n\"Sinut olemme määränneet vallanpitäjäksi tässä ilve-keisarikunnassa,\nja nyt viemme sinut suoraa päätä mukanamme kyseessä olevan\nsanomalehden perustajan päivällisille. Hän on entinen pankkiiri\nja niin upporikas, ettei tiedä, mihin käyttäisi rahojaan, ja on\nsenvuoksi päättänyt muuttaa ne henkevyydeksi. Sinut otetaan vastaan\nveljenä, ja tervehdimme sinua järjenkuninkaana, jota ei peloita\nmikään, jonka teräväjärkisyys vainuaa salahankkeita Itävallassa,\nEnglannissa ja Venäjällä ennen kuin Venäjällä, Englannissa ja\nItävallassa sellaisia haudotaankaan. Niin, me teemme sinusta niiden\nhenkisten voimien valtiaan, jotka ovat lahjoittaneet maailmalle\nMirabeaut, Talleyrand'it, Pittit ja Metternichit, ts. kaikki älykkäät\ncrispimäiset miehet, joiden pelipanoksena on ollut valtakunnan\nkohtalo niinkuin tavallisten ihmisten dominopelissä kirkkoviina.\n\n\"Olemme vakuuttaneet sinun olevan rohkein toveri, mikä koskaan\non mitellyt voimiaan kaikkien lahjakkaiden miesten lailla rinta\nrintaa vasten irstaisuuden ihailtavan hirviön kanssa, olemmepa\nkerskuneet, ettet vielä ole joutunut voitetuksi. Toivon, että\nnäytät olevasi ylistystemme arvoinen. Taillefer, isäntämme,\non luvannut ylittää kaikki nykypäivien pikku Lucullusten\njoutavanpäiväiset saturnaliat. Hän on tarpeeksi rikas voidakseen antaa\npikkuseikoillekin suurenmoisuuden leiman ja tehdä paheen aistikkaaksi\nja miellyttäväksi... Käsitätkö, Raphaël?\" kysyi kaunopuhuja lopettaen\nvihdoin sanatulvansa.\n\n\"Kyllä\", vastasi puhuteltu. Hän ei ihmetellyt niinkään toiveittensa\ntoteutumista kuin tätä luonnolliselta näyttävää tapausten liittymistä\ntoisiinsa.\n\nJa mahdotonhan olisi ollutkin uskoa salaperäisten voimien\nvaikutukseen, hän saattoi ainoastaan ihmetellä, kuinka tilapäinen\nsattuma saattaa vaikuttaa ihmiskohtaloihin.\n\n\"Sinähän sanot 'kyllä', aivan kuin olisit ajatellut isoisäsi\nkuolemaa\", puuttui puheeseen toinen joukosta.\n\n\"Niinkö?\" ihmetteli Raphaël lapsellisen avomielisesti, mikä sai\npurskahtamaan nauruun nämä kirjailijat, jotka olivat nuoren Ranskan\ntoivo. \"Ajattelin, ystävät hyvät, että meistähän on tulemassa aika\nsuuria lurjuksia. Tähän saakka olemme tehneet tyhmyyksiä pikku\nhutikassa, punninneet elämänarvoja päihtyneinä ja arvostelleet\nihmisiä ja asioita ruokaa sulatellessamme. Tekoihin ryhtymättä\nolemme olleet rohkeita sanoissa. Mutta nyt meihin poltetaan merkit\npolitiikan poltinraudalla ja meidän on astuttava kuritushuoneeseen,\njossa kaikki kuvitelmamme riistetään. Kun ei enää uskota muuta kuin\npaholaisen olemassaoloon, niin onhan silloin sallittua kaivaten\nmuistella nuoruusajan paratiisia, viattomuuden aikaa, jolloin\nhartaina, kieli ojossa otimme vastaan kunnon papin kädestä Kristuksen\nruumiin. Niin, hyvät ystävät! Jos siihen aikaan olikin hauska\ntehdä ensimmäisiä syntejään, niin kaduttiinhan niitä kuitenkin, ja\nkoettelimme niitä kaunistella antamalla niille kiintoisuuden ja\nnautittavuuden leiman, mutta nyt...\"\n\n\"Nyt\", puuttui puheeseen ensimmäinen puhuja, meillä on jäljellä vain\n-- --\"\n\n\"Mitä?\" kysyi toinen.\n\n\"Rikoksen teko!\"\n\n\"Siinä on sana, johon sisältyy joko hirsipuun korkeus tai Seine'in\nsyvyys\", virkkoi vuorostaan Raphaël.\n\n\"Sinähän et ymmärrä meitä lainkaan! Minä puhun valtiollisista\nrikoksista. Tästä aamusta lähtien olen halunnut vain yhtä asiaa,\nnimittäin olla salaliittolainen. En takaa, että sitä kestää enää\nhuomenna. Mutta tänä iltana tämä väritön kulttuurielämämme, joka on\nkytketty määrättyihin muotoihin kuin rautatien kiskot, saa sydämeni\nkiukusta pakahtumaan. Nyt tunnen intohimoista ihailua ajatellessani\nMoskovasta paluun kärsimyksiä, _Corsaire rouge_-laivassa\ntapahtuneita, mieltä kuohuttavia näytelmiä ja salakuljettajien\nelämää. Kun Ranskassa kerran ei enää ole kartusiaaniluostareita,\nniin toivoisin löytäväni edes jonkin Botany Bayn, pikku Byroneille\nsoveltuvan sairaalan, jotka revittyään elämänsä riekaleiksi\nkuten lautasliinan päivällisten päätyttyä eivät enää löydä muuta\ntekemistä kuin tulipalon sytyttämisen isänmaassa, itsensä ampumisen,\nsalaliittojen tekemisen tasavallan hyväksi tai sodan vaatimisen...\"\n\n\"Emile!\" sanoi innostuneena Raphaëlin vierustoveri puhujalle,\n\"kunniasanallani vakuutan, että jollei heinäkuun vallankumousta olisi\nollut, olisin ruvennut papiksi saadakseni viettää tylsää elämää\njossakin maaseudun kolkassa, ja...\"\n\n\"Ja olisit lukenut rukouskirjaasi joka päivä?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Millainen itserakas narri oletkaan!\"\n\n\"Luetaanhan sanomalehtiäkin!\"\n\n\"Ei hullumpaa sanomalehdentoimittajan suusta!\"\n\nMutta pidä toki suusi kiinni, mehän kuljemme keskellä\nsanomalehdentilaajien joukkoa. Sanomalehdet, näetkös, ovat\nuudenaikaisten seurapiirien uskonto, ja siinä uskonnossa on\nkehitysmahdollisuuksia.\"\n\n\"Sen kirkon paavien ei tarvitse uskoa enempää kuin kansankaan.\"\n\nTällaisia jaaritellen kuten ainakin kunnon miehet, jotka jo\nammoin ovat tunteneet _de viris illustribus_-kirjan, he saapuivat\nJoubert-kadulle komean yksityispalatsin kohdalle.\n\nEmile oli sanomalehtimies, ja hän oli niittänyt ilman vaivannäköä\nenemmän mainetta kuin toiset. Hän oli rohkea, hänen arvostelunsa\nolivat sattuvia ja purevia, ja hänellä oli niin paljon hyviä\nominaisuuksia, että hänen vikansa annettiin anteeksi. Mistään\nvälittämättä ja naurusuin hän saattoi singahduttaa ystävälleen vasten\nkasvoja mitä purevimpia kompasanoja ja tämän poissa ollessa puolustaa\nhäntä mitä rohkeimmin ja vilpittömimmin. Kaikesta hän laski ivallista\nleikkiä, jopa omista tulevaisuudensuunnitelmistaankin. Pysyväisesti\nrahattomana hän oli huolettoman laiska kuten kaikki miehet, jotka\ntietävät olevansa jotakin. Ja yhdessä ainoassa sanassa hän heitti\nkokonaisen kirjan vasten kasvoja sellaisille ihmisille, jotka eivät\npystyneet kirjoittamaan kirjaansa edes yhtäkään sanaa. Ylenmäärin\nrunsaiden, mutta käyttämättömien lahjojensa moninaisuudesta\nja menestyksestään hän oli tehnyt itselleen päänalusen hyvin\nnukkuakseen ja herätäkseen vanhoilla päivillään mahdollisesti\njossakin armeliaisuuslaitoksessa. Ja kaiken lisäksi hän oli ystävänä\nuskollinen mestauslavalle saakka, oikea kyynillisyyden puhetorvi,\nyksinkertainen kuin lapsi, ja teki työtä ainoastaan saadessaan\nsellaisen päähänpiston tai sitten pakosta.\n\n\"Nyt sitten tehdään, mestari Alcofribaksen sanoja käyttääkseni,\noikein aika pötky hupaista elämää\", virkkoi hän Raphaëlille\nosoittaen kukkalaitteita, jotka tuoksuvina ja tuoreina koristivat\nporraskäytävää.\n\n\"Pidän siitä, että porraskäytävissä on kauniit matot ja että ne on\nlämmitetty. Ranskassahan on harvinaista, että ylellisyys alkaa jo\nniistä. Täällä tunnen itseni kuin uudestisyntyneeksi.\"\n\n\"Ja tuolla ylhäällä sitten juodaan ja nauretaan toisenkin kerran,\nRaphaël-poikaseni! Ja niissä asioissa\", jatkoi hän, \"toivon olevamme\nvoittajia, jotka kulkevat kaikkien toisten pään päällitse.\"\n\nSitten hän pilkallisin elein tarkasteli toisia vieraita tullessaan\nsaliin, missä kulta kiilsi ja valot loistivat ja missä he kohtasivat\nPariisin huomatuimpia nuoria miehiä. Yksi heistä oli tehnyt\nitsensä huomatuksi lupaavana kykynä, jonka esikoistaulu kilpaili\nkuuluisuudessa keisarivallan aikaisten maalausten kanssa. Toinen\noli edellisenä päivänä uskaltanut uhkarohkean yrityksen, julkaissut\nkirjan, joka oli tulvillaan varhaisempaa kirjallisuutta halveksivaa\nnuoruuden intoa ja tarkoitettu samalla tienviitaksi uudemmille\nkirjallisille suunnille. Vähän loitompana keskusteli kuvanveistäjä,\njonka voimakaspiirteisissä kasvoissa kuvastui neron tahdonlujuutta,\nsellaisten kylmäveristen ivailijoiden joukkoon kuuluvan miehen\nkanssa, jotka olosuhteiden mukaan joko eivät tahdo missään nähdä\nminkäänlaista etevämmyyttä tai sitten näkevät sitä kaikkialla. Tuossa\nvaani eräs Ranskan etevimpiä pilapiirtäjiä, jolla oli pahansuovat\nsilmät ja puremishaluinen suu, naurettavia tilanteita pannakseen\nne muutamalla kynänvedolla paperille. Tuolla taas keskusteli nuori\nja rohkea, itseään henkevänä ja runsasaatteisena miehenä pitävä\nkirjailija, joka luuli osaavansa eritellä ja yhdistellä paremmin kuin\nkukaan muu poliittisten juonien tarkoitusperiä, runoilijan kanssa,\njonka teokset olisivat pystyneet nujertamaan kaikki nykypäivien\nkirjalliset tuotteet, jos hänen lahjakkuutensa olisi ollut\nverrattavissa hänen vihansa valtavuuteen. Kumpikin karttoi sanomasta\ntoiselleen totuutta tarvitsematta valehdella; he lausuilivat\nainoastaan mielisteleviä kohteliaisuuksia. Kuuluisa muusikko\nlohdutteli pilkallisella äänellä b-mollissa nuorta poliitikkoa, joka\nhiljakkoin oli romahtanut puhujalavalta, loukkaamatta silti mitenkään\nitseään. Nuoria, tyyliä vailla olevia kirjailijoita seisoskeli\najatuksettomien kirjailijoiden joukossa, suorasanaisia kirjailijoita,\njoiden teokset olivat täynnä runoutta, runoilijoiden parissa, joiden\nrunot olivat täynnä arkisuutta.\n\nNähdessään tuollaisia vajavaisia ihmisraukkoja ympärillään tunsi\nvaatimaton Saint-Simonin opin kannattaja, joka oli kyllin lapsellinen\nuskoakseen sen mahdollisuuden, heitä kohtaan säälivää rakkautta,\ntoivoi voivansa vetää heidät puoleensa ja tehdä uskonveljikseen.\nJoukossa oli vielä pari kolme tiedemiestä, joiden erikoistehtävänä\noli panna typpeä keskusteluun, useita _vaudeville_-kirjailijoita,\njoiden hetkellinen iloisuus säihkyi kuin timantti, jonka säteily\nei lämmitä eikä valaise, joitakuita paradokseilla ratsastelevia\nmiehiä, jotka nauroivat partaansa jokaiselle, joka oli samaa mieltä\nkuin he heidän ylistäessään tai halveksiessaan ihmisiä ja oloja ja\njotka jo olivat miettimässä kaksinaista politiikkaansa voidakseen\njuonitella kaikkia suunnitelmia vastaan kannattamatta mitään. Siellä\noli arvostelija, jota ei mikään ihmetyttänyt, joka niisti nenäänsä\ncavatinan aikana Bouffons'issa ja huusi _hyvä!_ ennen kaikkia muita,\nväitti jokaista vastaan, joka lausui hänen oman mielipiteensä\nennen häntä, ja esitti ominaan henkevien miesten ajatuksia.\nTässä vierasjoukossa oli viidellä tulevaisuutta, kymmenkunnalla\nehkä elämäniän kestävää kunniaa, mutta muut saattoivat kaikkien\nkeskinkertaisten ihmisten tapaan sanoa toisilleen Ludvig XVIII:n\nkuuluisan valheen: _Liitto ja unohdus_.\n\nJuhlan isännässä saattoi huomata kymmenentuhatta frangia tuhlaavan\nmiehen murheellista iloa. Vähän väliä hän vilkaisi kärsimättömänä\novelle näyttäen odottavan jotakuta myöhästynyttä vierasta. Pian\nilmestyikin kynnykselle pieni, lihava mies, jonka tulo herätti\nmairittelevan hälinän. Tulija oli notaari, joka oli saman päivän\naamuna järjestänyt sanomalehden perustamisasiat. Mustapukuinen\nkamaripalvelija tuli aukaisemaan ovet suureen ruokasaliin, jonne\nkaikki ilman muuta riensivät etsimään oman paikkansa tavattoman\nsuuresta ruokapöydästä.\n\nEnnen kuin lähti salista Raphaël loi vielä silmäyksen ympärilleen.\nHänen toivomuksensa oli todellakin toteutunut aivan täydellisesti.\nHuoneisto oli verhottu silkkiin ja kultaan. Komeissa, monihaaraisissa\nkynttilänjaloissa paloi lukemattomia kynttilöitä, jotka kirkkaasti\nvalaisivat katonreunustan kullattujen kuvioiden hienoimmatkin\nyksityiskohdat, pronssiesineiden herkullisen kauniisti muovaillut\nkuviot ja upeanväriset huonekalut. Harvinaisen kauniit, bamburuo'on\nsekaan sovitetut kukkalaitteet levittivät suloista tuoksuaan.\nKaikessa, aina ikkuna- ja oviverhoja myöten, ilmeni hienostunut\naistikkuus. Ja saattaa hyvin ymmärtää, että tällainen loisteliaisuus\nteki lumoavan vaikutuksen rahattomaan mieheen.\n\n\"Sadantuhannen livren vuositulot on sievoinen lisäselitys\nkatkismusläksyihin ja auttaa ihmeellisesti siveysopin toteuttamisessa\nkäytännössä\", sanoi hän itsekseen ja huokasi. \"Ainakaan minun\nmielestäni eivät köyhyys ja hyveellisyys sovi yhteen. Oman\nkäsitykseni mukaan 'paheen' käsite on samaa kuin ullakkokomero,\nkulunut takki, harmaa hattu talvella ja suorittamattomia velkoja\ntalonmiehelle. Tahdon elää tällaisessa ylellisyydessä vuoden, puoli,\nyhdentekevää, ja sitten kuolla. Olenhan silloin ainakin saanut elää\nelämää ja näännyttää ja hävittää tuhansien toisten elämän.\"\n\n\"Vai niin arvelet!\" sanoi Emile tämän kuullessaan. \"Sinä näyt\nsotkevan keskenään onnen ja rahanvaihtokopin. Usko minua, pian\ninhoaisit rikkautta, kun huomaisit sen estävän kaiken henkisen\netevämmyyden saavuttamisen. Onko taiteilija koskaan epäröinyt\nköyhyyden rikkauksien ja rikkauden köyhyyksien välillä? Etkö luule\ntaistelun olevan meille välttämätöntä? Ja nyt valmista vatsaasi,\nkatsohan\", virkkoi hän osoittaen suurenmoisin elein isännän, siunatun\nrahamiehen majesteetillista, kolminkertaisesti pyhää ja lupaavan\nnäköistä ruokasalia.\n\n\"Minusta näyttää\", jatkoi hän sitten, \"kuin tuo mies tuolla olisi\nnähnyt vaivaa kerätäkseen rikkauksiaan ainoastaan meitä varten.\nHän on kuin sieni, jonka onteloeläimiä tutkivat luonnontieteilijät\novat unohtaneet ja jota täytyy puristaa hellävaroin, ennen kuin\nse jätetään perijöiden imettäväksi. Eikö sinunkin mielestäsi\nnäissä seiniä koristavissa kohokuvissa ole tyyliä? Ja kattokruunut\nja taulut sitten! kerrassaan suurenmoisia. Jos pitäisi uskoa\nihmisiä, jotka ovat kateellisia ja luulevat tietävänsä toisten\nelämänvaiheita, niin heidän kertomansa mukaan tuo mies olisi tappanut\nvallankumouksen aikana yhden saksalaisen ja pari muuta henkilöä,\nparhaan ystävänsä ja tämän äidin. Voitko kuvitella mielessäsi,\nettä kunnioitetun Taillefer'n harmahtavien hiusten alla olisi\nsijaa sellaisille rikoksille? Hän on niin kunnon miehen näköinen.\nNäetkö, kuinka hopeaesineet hohtelevat? Jos niin on, luulisi niiden\njokaisen välähdyksen tuntuvan tikarinpistolta hänen sydämessään. --\nMahdottomuuksia! Yhtä hyvin voisimme jo uskoa Muhammediinkin. Jos\ntällaiset puheet olisivat totta, silloin täällä olisi kolmekymmentä\nlahjakasta kunnon miestä, jotka ovat valmiit syömään kokonaisen\nperheen kaikkineen päivineen ja juomaan sen veren ja me molemmat\nrehelliset, aatteiden innostamat nuoret miehet olisimme myös\nosallisina tällaiseen rikokseen. Tekisi mieleni kysyä tuolta\npohatalta, onko hän kunniallinen mies.\"\n\n\"Ei nyt vielä\", huudahti Raphaël, \"vasta sitten, kun hän on\nsikahumalassa! Ja nyt syömään!\"\n\nNauraen ystävykset istuutuivat pöytään. Ensi työkseen kaikki vieraat\nloivat ajatustakin nopeamman ihailevan silmäyksen ylellisesti\nkatettuun, pitkään ruokapöytään, jonka liina oli valkea kuin vasta\nsatanut lumi ja jolle oli säännölliseen järjestykseen asetettu\nlautasia, joita kruunasivat pienet vaaleat leivät. Tähtien lailla\nvälkkyvät kristallit säihkyivät kaikkia sateenkaaren värejä ja\nkynttilöiden liekit heijastuivat niistä lukemattomina säkeninä.\nHopeisten pöytäkorujen lomaan asetetut herkut kiihoittivat ruokahalua\nja uteliaisuutta. Ainoastaan siellä täällä lausuttiin muutama sana,\nvierustoverit katsoivat toisiinsa. Maisteltiin madeiraa. Sitten\nalkoi ensimmäisen ruokalajin tarjoilu kaikessa upeudessaan. Itse\nCambacérès-vainaja olisi niittänyt siitä kunniaa ja Brillat-Savarin\nsitä ylistänyt. Bordeaux- ja burgundin viiniä tarjoiltiin\nkuninkaallisen runsaasti.\n\nJuhla-aterian ensimmäinen näytös muistutti joka suhteessa\nklassillista murhenäytelmää. Seuraavassa näytöksessä jo juteltiin\naika lailla. Jokainen vieras oli juonut kohtuullisesti, maistellut\neri viinilajeja mielihalunsa mukaan, ja kun toisen ruokalajin\ntarjoilu oli päättynyt, olivat jo myrskyiset väittelyt täydessä\nkäynnissä. Yksi ja toinen kalpea otsa alkoi punoittaa, useimmat nenät\nsaivat purppuranhohteen, ilmeet vilkastuivat ja silmät alkoivat\nloistaa. Tämän humalan ensi sarastuksen aikana ei keskustelu vielä\nylittänyt kohteliaisuuden rajoja, pieni pilanteko ja sukkeluudet\nolivat kaikkien huulilla. Mutta sitten alkoi panettelu hiljalleen\nkohottaa käärmeenpäätään ja soittaa huiluaan. Jotkut ilkeämieliset\nkuuntelivat tarkkaavaisina ja toivoivat säilyttävänsä järkevyytensä.\nToista ruokalajia tarjottaessa mielet olivat siis jo hyvin\nkiihottuneet, ja jokainen söi puhuessaan ja puhui syödessään ja,\nnoudattaen toisten esimerkkiä, joi kurkusta helposti alas meneviä\nja hienomakuisia juomia ajattelematta lainkaan niiden vaikutusta.\nTaillefer käski, tyytyväisenä kun sai vieraansa iloiselle tuulelle,\ntuoda voimakkaita, petollisia Rhônen viinejä, tulista tokaijia ja\nvanhaa, päihdyttävää roussilonia. Riehakkaina kuin vasta valjastetut\nvaunuhevoset matkan alkaessa ja kiihkeästi odotetun ja runsaasti\ntarjotun, helmeilevän sampanjan huumaamina kaikki alkoivat rupatella\nkuuntelematta toisiaan, kertoa juttuja, jotka kaikuivat tyhjille\nseinille, ja tehdä kysymyksiä, joihin ei tullut vastausta, vaikka\nolisi ne toistanut sata kertaa. Yli kaiken kuului juominkien valtava\nkohu, joka syntyi satojen yksityisten huudahdusten yhä paisuvasta,\nRossinin crescendoja muistuttavasta äänten tulvasta. Ilkeämielisiä\nmaljapuheita, kerskumisia ja taisteluhaasteita alkoi tulla joukkoon.\nKaikki olivat jättäneet sikseen henkisten kykyjensä ylistelemisen\nja alkoivat kiinnittää huomiotaan ainoastaan viinitynnyrien ja\n-sammioiden antimien runsauteen. Olisi voinut luulla heillä\nkaikilla olleen kaksinkertaiset äänivarat. Herrat olivat kaikki\näänessä samalla kertaa, palvelijat hymyilivät. Tällainen puhetulvan\nsekasotku, jossa lievästi loistavat paradoksit ja karkeaan muotoon\npuetut totuudet sinkoilivat huudahduksia, päätelmiä, mahtipontisia\narvosteluja ja hölmömäisiä lauseita vastaan kuin taistelun\ntuoksinassa tykinammukset ja pyssynluodit, olisi varmaan kiinnostanut\nfilosofia ajatuksien erikoisuudella ja pannut ymmälle poliitikon\nyllättävänoudoilla järjestelmillään.\n\nSiinä oli näytelmä, jota kannatti kuunnella ja katsella. Filosofiset\nkoulukunnat, uskonnot, siveysopit, jotka ovat niin erilaisia eri\nleveysasteilla, hallitusmuodot, sanalla sanoen kaikki ihmisjärjen\nsuuret aikaansaannokset lyötiin armotta nurin viikatteella, jota\nkäyttämään pystyy ainoastaan aika. Vaikea olisi ollut päätellä,\nsaiko kaiken aikaan humaltunut Viisaus vai viisas ja kaukonäköinen\nHumala. Rantakallioita vasten vyöryvien myrskyn maininkien lailla\nnuo miehet näyttivät tahtovan horjuttaa kaikkia niitä lajeja, joiden\nvarassa kaikki kulttuurielämä versoo, täyttäen siten tietämättään\nJumalan tahtoa, joka sallii hyvän ja pahan olemassaolon luomakunnassa\nsäilyttäen itsellään niiden ikuisen taistelun tarkoituksen\nsalaisuuden. Tuo hurja, ilvehtivä väittely oli jonkinlaista\nälyniekkojen noidansabattia. Äskeisen, sanomalehden perustamista\njuhlivien vallankumouksen lasten surumieliseniloisen leikinlaskun\nerotti tästä riemuitsevien juomaveikkojen gargantuamaisesta remusta\nsamanlainen kuilu, kuin XVI vuosisadan XIX:stä. XVI:lla ryhdyttiin\nnauraen hävittämään, XIX:llä naurettiin raunioiden keskellä.\n\n\"Mikä tuon tuossa istuvan nuoren miehen nimi on?\" kysyi notaari\nosoittaen Raphaëlia. \"Luulen kuulleeni Valentin?\"\n\n\"Kuinka rohkenette sanoa pelkästään Valentin?\" huudahti Emile\nnauraen. \"Raphaël de Valentin, pyydän! Hänellähän on vaakunassa\nkultainen kotka hiekka-aavikolla, hopeakruunu ja punaiset kynnet\nja nokka ja kaunis tunnuslause: _Non cecidit animus!_ Ei hän ole\nsuinkaan löytölapsi, vaan keisari Valensin jälkeläinen, joka oli\nValentinien kantaisä, Espanjan Valencian ja Ranskan Valencian\nperustaja ja Itä-Rooman keisarinkruunun laillinen perijä. Se,\nettä sallimme Muhammedin olla vallassa Konstantinopolissa, johtuu\nainoastaan mielisuosiostamme ja rahojen ja sotamiesten puutteesta.\"\n\nEmile piirsi haarukallaan ilmaan kruunun Raphaëlin pään ylle. Notaari\nvaipui hetkiseksi mietteisiinsä ja alkoi sitten juoda tehden eleen,\njoka selvästi todisti, ettei hän voinut muistaa asiakkaittensa\njoukossa olevan Valenciaa, Konstantinopolia, Muhammedia,\nValens-keisaria eikä de Valentinien sukua.\n\n\"Eikö Babyloniksi, Tyrokseksi, Kartagoksi ja Venetsiaksi mainittujen\nmuurahaispesien hävitys, joka näyttää tapahtuneen ikäänkuin\njättiläinen olisi ohikulkiessaan tallannut ne jalkoihinsa, ole\nylimielisen voiman ihmisille antama selvä varoitus?\" sanoi Claude\nVignon, eräänlainen orja, joka oli palkattu kirjoittamaan Bossuet'stä\nja sai viisikymmentä centime'iä riviltä.\n\n\"Mooses, Sulla, Ludvig XI, Richelieu, Robespierre ja Napoleon ovat\nmahdollisesti yksi ja sama olento, joka yhä uudestaan esiintyy\nhistoriassa kuin kiertotähti taivaalla\", sanoi vuorostaan eräs\nballansisti.\n\n\"Miksi tutkiskella Kaitselmusta?\" kysyi Canalis, balladitehtailija.\n\n\"Kaitselmuksestako on kysymys?\" huudahti arvostelija keskeyttäen\nhänet. \"En tiedä olevan mitään sen joustavampaa.\"\n\n\"Mutta hyvä herra, Ludvig XIV tapatti enemmän ihmisiä kaivattaessaan\nvesijohtoja Maintenonissa kuin Kansalliskonventti määrätessään\noikeudenmukaiset verot, yhdenmukaistaessaan lait, tehdessään Ranskan\nkansanvaltaiseksi maaksi ja määrätessään tasa-arvoisen perinnönjaon\",\nsanoi Massol, nuori mies, joka oli ruvennut tasavaltalaiseksi siitä\nsyystä, että hänen nimensä edestä puuttui tuo pienoinen _de_-sana.\n\n\"Herra Massol\", iski siihen Moreau (de l'Oise), äveriäs\ntilanomistaja, \"sallisitteko te, joka tällä hetkellä näytte luulevan\nviiniä vereksi, jokaisen säilyttää päänsä hartioillaan?\"\n\n\"Minkä vuoksi? Eikö yhteiskunnallisten aatteiden puolesta ole tehtävä\nuhrauksia?\"\n\n\"Hei Bixiou! Tämä tasavaltalainen arvelee, että tilanomistajan pää\nolisi uhraus!\" huusi eräs nuorista miehistä vierustoverilleen.\n\n\"Ei auta ottaa lukuun henkilöitä eikä tapahtumia\", sanoi\ntasavaltalainen jatkaen väittelyään nikotusten lomassa. \"Politiikassa\nja filosofiassa ei ole muuta kuin perusteita ja johtopäätöksiä.\"\n\n\"Kauheata! Te voisitte siis ilman tunnonvaivoja tappaa ystävänne, jos\n-- --?\"\n\n\"Niin, hyvä herra, mies, jolla on tunnonvaivoja, on todellinen\nrikollinen, sillä hänellä on jonkinlainen käsitys hyveistä; Pietari\nSuuri ja Alban herttua sitä vastoin olivat pelkkää menetelmää ja\nmerirosvo Monbard itse järjestelmä.\"\n\n\"Mutta eikö yhteiskunta tulisi toimeen ilman teidän menetelmäänne ja\njärjestelmäänne?\" kysyi Canalis.\n\n\"Tepä sen sanoitte!\" huudahti tasavaltalainen.\n\n\"Hyi! Teidän järjetön tasavaltanne tekee minut ihan pahoinvoivaksi.\nEmmehän enää saa rauhassa paloitella salvokukkoakaan joutumatta\ntekemisiin maatalouslakienne kanssa.\"\n\n\"Periaatteesi ovat oivalliset, pikku tryffeleillä täytetty Brutus!\nMutta sinähän olet aivan minun kamaripalvelijani näköinen: sitä\nhölmöä riivaa niin hirvittävä siisteysvimma, että jos antaisin hänen\nharjata vaatteitani mielensä mukaan, saisin kävellä alasti.\"\n\n\"Kyllä olette järjettömiä, kun tahdotte puhdistaa kokonaisen\nkansakunnan hammastikuilla\", jatkoi tasavaltalainen. \"Teidän\nmielestänne oikeus on varkaitakin vaarallisempi.\n\n\"No, no!\" virkkoi asianajaja Desroches.\n\n\"Voi miten ikävystyttäviä he ovat vatvoessaan tuota iänikuista\npolitiikkaansa\", päivitteli notari Cardot. \"Lopettakaa jo! Ei ole\nsitä tiedettä eikä hyvettä, jonka puolesta kannattaisi vuodattaa\npisaraakaan verta. Jos tekisimme tilinpäätöksen totuuden kanssa, se\nvarmasti joutuisi vararikkoon.\"\n\n\"Niin! Varmasti olisi tullut halvemmaksi viettää iloista elämää\nvääryyksistä välittämättä kuin hakea oikeutta tuomioistuimesta. Ja\nminä puolestani antaisin kaikki neljänkymmenen vuoden ajalla oikeuden\nistunnoissa pidetyt puheet yhdestä taimenesta, Perrault'in kertomasta\nsadusta tai Charlet'n luonnoksesta.\"\n\n\"Olette aivan oikeassa! Saanko hiukan parsaa? Loppujen lopuksi vapaus\nsynnyttää anarkian, anarkiaa seuraa itsevaltius ja itsevaltius johtaa\ntakaisin vapauteen. Miljoonia ihmisiä on menehtynyt, yhdenkään noista\neri hallitusmuodoista silti osoittautumatta toistaan paremmaksi.\nJalot pyrkimykset ovat ainaisesti kahlehdittuina paheelliseen\ntodellisuuteen, sen kai myöntänette? Uskoessaan parantaneensa oloja\nihminen on pannut ne ainoastaan epäjärjestykseen.\"\n\n\"Suurenmoista!\" huudahti vaudeville-kirjailija Cursy. \"Hyvät herrat,\njuodaan siis vapauden isän Kaarle X:n malja!\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", myönsi Emile. \"Kun itsevaltius hallitsee,\nvallitsee elämänvapaus, ja päinvastoin.\"\n\n\"Juodaan siis vallan järjettömyyden kunniaksi, sillä se saattaa\njärjettömät meidän valtaamme\", pisti pankkiiri väliin.\n\n\"Mutta onhan ainakin Napoleon tuottanut meille kunniaa, ystävä\nhyvä!\" huudahti siihen meriupseeri, joka ei ollut vielä kertaakaan\npurjehtinut Brestistä merelle.\n\n\"Kunnia on laihaa ravintoa, tulee kalliiksi ja on kovin\nlyhytaikaista. Itsekkyyttään suurmiehet sitä halajavat, niinkuin\ntyperätkin onnea.\"\n\n\"Te mahdatte olla hyvin onnellinen.\"\n\n\"Mies, joka keksi ampumahaudat, mahtoi kuitenkin olla heikko mies,\nsillä yhteiskunta käyttää hyväkseen vain heikkoja. Ihmiskunnan\nmolemmat äärimmäisyydet, luonnonihminen ja ajattelija, kammoavat,\nyksityisomaisuuden-käsitettä.\"\n\n\"Jo nyt jotakin!\" huudahti Cardot. \"Jollei olisi yksityisomaisuutta,\nniin miten me voisimme tehdä kiinnekirjoja?\"\n\n\"Ja ne herneet ovatkin erikoisen herkullisia!\"\n\n\"Ja pappi tavattiin huomenis kuolleena vuoteellaan -- --\"\n\n\"Kuka puhuu kuolemasta? Älkää tehkö siitä pilaa! Minulla on eno...\"\n\n\"Jonka menettämiseen te epäilemättä alistuisitte nöyrästi\".\n\n\"Se olisi ihan varmaa.\"\n\n\"Kuulkaa minua, hyvät herrat! _Keino, miten eno otetaan hengiltä._\nSuu kiinni! (Kuunnelkaa, kuunnelkaa!) Ensimmäinen ehto on, että eno\non lihava ihramaha ja vähintään seitsenkymmenvuotias. Sellaiset ovat\nenosta parhaita. (Naurua.) Syöttäkää hänelle, tavalla tai toisella,\nhanhenmaksapasteijaa.\"\n\n\"Mutta minun enoni on laiha, pitkä mies. Saituri ja kaikessa hyvin\nkohtuullinen.\n\n\"Ai, ai! Sellaiset enot ovat elämää väärinkäyttäviä hirviöitä.\"\n\n\"Ilmoittakaa hänelle sitten\", jatkoi esitelmöitsijä sulatellessaan\nruokaansa, \"että hänen pankkiirinsa on tehnyt vararikon.\"\n\n\"Mutta jospa hän sen kestää?\"\n\n\"Tuokaa hänelle suloinen tyttö!\"\n\n\"Mutta jos hän -- --\", virkkoi yksi joukosta tehden kielteisen eleen.\n\n\"Silloin hän ei olekaan eno, -- -- oikea eno on aina suuri velikulta.\"\n\n\"Laulajatar Malibran ei voi enää laulaa kahta korkeinta säveltä.\"\n\n\"Se ei ole totta, hyvä herra.\"\n\n\"Onpas, hyvä herra.\"\n\n\"So, so! On ja ei, niihin sanoihin sisältyy kaikki uskonnollinen,\npoliittinen ja kirjallinen väittely. Ihminen on jyrkänteen reunalla\ntanssiva ilveilijä.\"\n\n\"Jos uskoisin teitä, olisin hölmö.\"\n\n\"Päinvastoin, juuri sen vuoksi olette hölmö, kun ette minua usko.\"\n\n\"Sivistys, se sana on paljasta hölynpölyä. Herra Heineffettermachin\npainattamien kirjojen lukumäärä ylittää miljardin, eikä kuitenkaan\nihmisikä riittäisi enemmän kuin sadanviidenkymmenentuhannen\nkirjan lukemiseen. Siis selittäkää minulle, mitä tarkoitetaan\nsivistys-sanalla. Toisten mielestä siihen kuuluu, että\ntietää Aleksanteri Suuren hevosen nimen, Berecillo-koiran ja\nakordienmestarin, ja ettei tiedä, kenen ansiota on tukinuitto tai\nposliini. Toisten mielestä se taas edellyttää taitoa polttaa\ntestamentti ja kuitenkin käydä rahallisesta miehestä, pysyä\nrakastettavana ja kunnioitettuna sen sijaan, että joutuu kiinni\nuusitusta taskukellon varkaudesta, johon liittyy viisi raskauttavaa\nasianhaaraa, ja joutuu tuomituksi kuolemaan Grève-torilla yleisesti\nvihattuna ja kunniattomana.\"\n\n\"Voiko Nathan suoriutua onnellisesti?\"\n\n\"Hänen avustajillaan on järkeä päässä.\"\n\n\"Entä Canalis?\"\n\n\"Hän on suurmies, ei puhuta hänestä mitään.\"\n\n\"Te olette päissänne!\"\n\n\"Perustuslain suoranaisena seurauksena on henkinen madaltuminen.\nTaiteet, tieteet, muistomerkit -- kaikki hävittää kauhea itsekkyys,\naikakautemme spitaali. Nuo kolmesataa porvaria, jotka istuvat\npehmeillä penkeillään, eivät ajattele muuta kuin poppelien\nistuttamista. Itsevaltius luo laittomuudessaan suurtöitä, vapaus\nlaillisuudessaan ei pysty saamaan aikaan edes pieniäkään.\"\n\n\"Kaikkien teidän oppienne mukaan muutetaan ihmisliha viiden frangin\nlanteiksi\", huusi joukkoon rajattoman itsevaltiuden kannattaja.\n\"Suuret henkilöt häviävät kansasta, kun sivistys sen tasoittaa.\"\n\n\"Yhteiskunnan korkeimpana päämääränä on kuitenkin valmistaa\njokaiselle hyvä toimeentulo\", huomautti saint-simonilainen.\n\n\"Jos teillä olisi viidenkymmenentuhannen livren vuotuiset korkotulot,\ntuskinpa ajattelisitte koko kansaa. Oletteko joutunut kauniin\nihmisrakkauden pauloihin? Menkää Madagaskariin, sieltä löydätte\nherttaisen pikku kansan, joka on sopiva saintsimonilaistettavaksi.\nSen voitte mielenne mukaan sulloa eri karsinoihin, mutta täällä\ntahtoo jokainen elää omassa pilttuussaan, kuin lintu pesässään.\nPortinvartijat ovat portinvartijoita ja typerät ihmiset elukoita\nvanhintenneuvoston tarvitsematta nimittää heitä niiksi. Ha, ha, haa!\"\n\n\"Te olette karlisti!\"\n\n\"Oikein arvattu! Rakastan yksinvaltiutta, sillä siinä ilmenee\njonkinlaista ihmiskunnan halveksimista. En vihaa kuninkaita, ne ovat\nniin huvittavia. Istua valtaistuimella kamarissa, kolmenkymmenen\nmiljoonan penikulman päässä auringosta -- se on sentään jotakin.\"\n\n\"Mutta tehkäämme yhteenveto tästä laajasta sivistyskysymyksestä\",\nsanoi tiedemies, joka oli välinpitämätöntä kuvanveistäjää\nvalistaakseen ryhtynyt selittämään alkuasukaskansojen oloja\nja yhteiskuntien syntyä. \"Kansakuntien muodostuessa valta oli\ntietyssä suhteessa aineellinen, jakamaton ja häikäilemätön. Sitten\nyhdyskuntien laajentuessa hallitsija alkoi jakaa enemmän tai\nvähemmän taitavasti alkuperäistä valtaansa toisille. Varhaisessa\nmuinaisuudessa valta oli papistolla. Pappi piti kädessään samalla\nkertaa sekä miekkaa että suitsutusastiaa. Myöhemmin oli kaksi\npapillista suuruutta: ylipappi ja kuningas. Ja nyt meidän aikanamme\nsivistyskehityksen viimeisellä asteella olevassa yhteiskunnassa valta\non jaettu määrättyjen, yhteiskunnassa vaikuttavien aineellisten\nja henkisten voimien kesken, joita nimitämme teollisuudeksi,\najatteluksi, rahaksi ja julkiseksi sanaksi. Valta, jolla ei enää ole\nyhtenäisyyttä, kulkee yhä suurempaa yhteiskunnallista hajaantumista\nkohti, jota rajoittamassa on ainoastaan hyödyllisyyden käsite. Me\npuolestamme emme nojaudu uskontoon emmekä mihinkään aineelliseen\nvoimaan, vaan älyllisyyteen. Onhan kirja miekan veroinen ja\ntieteellinen väittely toiminnan arvoinen! Siinä koko ongelma.\"\n\n\"Älyllisyys on tappanut kaiken!\" huudahti karlisti. \"Saamme vielä\nnähdä, että täydellinen vapaus johtaa kansat itsemurhaan; ne väsyvät\nja kyllästyvät voittoonsa kuin englantilainen miljoonamies.\"\n\n\"Eikö teillä ole mitään uutta sanottavaa? Nyt olette tehnyt\nnaurunalaisiksi kaikki hallitukset, mikä on yhtä mautonta kuin\nJumalan kieltäminen! Te ette usko enää mihinkään. Koko vuosisatamme\non kuin vanha, irstaisuudessa menehtynyt sulttaani. Itse lordi\nByronkin on lopullisessa runollisessa epätoivossaan laulanut\nrikokseen johtavien intohimojen ylistystä.\"\n\n\"Tiedättekö\", vastasi Bianchon aivan humalassa, \"että suurempi tai\npienempi määrä fosfori-annoksia tekee miehestä neron tai roiston,\nhenkevän tai tylsämielisen, hyveellisen tai rikollisen?\"\n\n\"Kuinka voi puhua hyveistä tuolla tavoin!\" huudahti Cursy. \"Hyvehän\non kaikkien näytelmien sisältönä, murhenäytelmien ratkaisuna,\noikeuslaitoksen pohjana -- -- --\"\n\n\"Suu kiinni, senkin elukka! Sinun hyveellisyytesi on Akilles ilman\nkantapäätä!\" huusi Bixiou.\n\n\"Juodaan!\"\n\n\"Tahdotko lyödä vetoa, niin tyhjennän samppanjapullon yhdellä\nhenkäyksellä?\"\n\n\"Ja se henkäys osoittaa henkevyyttä!\" huudahti Bixiou.\n\n\"Nuo ovat päissään kuin kuorma-ajurit\", sanoi nuori mies, joka\nvakavan näköisenä juotti liivejään.\n\n\"Nykypäivien hallitustaitoon kuuluu yleisen mielipiteen vallassa olo.\"\n\n\"Mielipide? Sehän on haureellisista haureellisin. Kuulkaa te\nsiveysopin tuntijat ja poliitikot, teidän oppinne mukaan laki on\npantava luonnon edelle ja mielipide omantunnon edelle. Ja lopulta\nse on yhdentekevää, sillä kaikki on totta ja kaikki on valhetta.\nJos yhteiskunta on meille antanutkin untuvapielukset päänaluseksi,\nse on myös korvannut tämän hyvän työnsä antamalla meille luuvalon,\nasettamalla oikeudenkäynnin miedontamaan oikeutta ja rankaisemalla\nvilustumisella kasmirhartiahuivien käyttäjiä.\"\n\n\"Epäsikiö!\" ärähti Emile keskeyttäen ihmisvihaajan. \"Kuinka voitkaan\nparjata kulttuuria, kun edessäsi on viinit, herkulliset ruokalajit\nja leukaasi saakka ulottuva pöytä? Pure tätä metsäkaurista, jolla on\nkullatut sarvet ja kaviot, mutta älä pure äitiäsi --\"\n\n\"Onko se minun syyni, jos katolilaisuus on pannut miljoona jumalaa\nyhteen jauhosäkkiin, jos tasavalta päättyy aina johonkuhun\nNapoleoniin, jos kuningasvalta kestää Henrik IV:n murhasta Ludvig\nXVI:n tuomitsemiseen, jos vapaus muuttuu La Fayette'iksi?\"\n\n\"Oletteko syleillyt häntä heinäkuussa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Olkaa sitten vaiti, epäilijä.\"\n\n\"Epäilijäin omatunto on kaikkein herkin.\"\n\n\"Heillä ei ole omaatuntoa lainkaan.\"\n\n\"Mitä sanotte! Heillähän on vähintään kaksi omaatuntoa.\"\n\n\"Jotta voisivat tehdä kauppaa taivaan kanssa. Mainio ajatus, hyvä\nherra! Muinoiset uskonnot olivat ainoastaan aistillisen ilon\nonnellista kehittämistä, mutta me olemme kehittäneet sielua ja\ntulevan elämän toivoa. Ainahan se merkitsee edistystä.\"\n\n\"Hyvät ystävät! Mitä voitte odottaa vuosisadalta, joka on ahdettu\ntäyteen politiikkaa?\" sanoi Nathan. \"Mikä oli elämänkohtalo\nkertomuksessa _Böömin kuningas ja hänen seitsemän linnaansa_? Todella\nihailun arvoinen kirja.\"\n\n\"Sekö?\" huusi arvostelija pöydän toisesta päästä. \"Pelkkiä\numpimähkäisiä Charentonin [Kuuluisa mielisairaala] maun mukaisia\nkorulauseita.\"\n\n\"Hölmö!\"\n\n\"Narri!\"\n\n\"No! no!\"\n\n\"So! so!\"\n\n\"Kohta ne kai rupeavat tappelemaan.\"\n\n\"Ihankohan?\"\n\n\"Huomenna, hyvä herra.\"\n\n\"Heti paikalla\", vastasi Nathan.\n\n\"Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Tehän olette hyviä tovereita.\"\n\n\"Ja te myös\", vastasi riidan haastaja.\n\n\"Eiväthän he kykene edes nousemaan pystyyn.\"\n\n\"Mitä! Minäkö en voisi seistä pystyssä!\" huusi tappelunhaluinen\nNathan ja nousi seisomaan, huojuen kahta puolta kuin paperileija.\nSitten hän katseli hetkisen pöytää ja putosi jälleen istualleen\näskeisistä ponnistuksista uupuneena, painoi päänsä alas ja oli ääneti.\n\n\"Kyllä olisi ollut hullunkurista ryhtyä tappelemaan kirjan tiimoilta,\njota en koskaan ole lukenut, en edes nähnyt.\"\n\n\"Emile, varo vaatteitasi, naapurisi kalpenee!\" varoitti Bixiou.\n\n\"Kant! Siinä vielä yksi typerien huvittamiseksi ilmaan heitetty\npallo. Materialismi ja spriritualismi ovat kuin kauniita mailoja,\njoilla narrin kaapuun pukeutuneet ilveilijät lennättävät edestakaisin\naina samaa palloa. Spinoza opettaa, että Jumala on kaikessa, ja Pyhä\nPaavali, että kaikki on lähtöisin Jumalasta. Voi teitä tyhmyreitä!\nEikö oven aukaiseminen ja sulkeminen ole sama liike? Tuleeko muna\nkanasta vai kana munasta? Antakaa tänne sorsapaistia! -- -- Siinä on\nkoko tiede.\"\n\n\"Olet aina lörpöttelijä!\" huusi tiedemies. \"Kysymys, jota olet\nkoettanut selvittää, on jo selvitetty.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Professorien oppituoleja ei ole laitettu filosofiaa varten, Vaan\nfilosofia oppituoleja varten. Aseta lasit nenällesi ja lue valtion\nmenoarvio.\"\n\n\"Varkaat!\"\n\n\"Tyhmyrit!\"\n\n\"Roistot!\"\n\n\"Tomppelit!\"\n\n\"Voiko muualla kuin Pariisissa nähdä näin vilkasta ja kiivasta\najatustenvaihtoa!\" huudahti Bixiou muuttaen äänensä barytoniksi.\n\n\"Hei! Bixiou! Esitä meille jokin klassillinen ilveily, jokin\nivamukaelma, mikä tahansa.\"\n\n\"Tahdotteko, että näytän teille XIX vuosisadan?\"\n\n\"Kuunnelkaa!\"\n\n\"Hiljaa!\"\n\n\"Pankaa turpanne eteen äänenvaimentajat!\"\n\n\"Suusi kiinni, kiinalainen!\"\n\n\"Antakaa tuolle lapsukaiselle viiniä, jotta hän pitää suunsa kiinni.\"\n\n\"Maljasi, Bixiou!\"\n\nTaiteilija napitti mustan hännystakkinsa aina kaulaan saakka,\npani käteensä keltaiset hansikkaat ja koetti kieroon katsoen ja\nvirnistellen esittää _Revue des Deux Mondes_-aikakausjulkaisun. Mutta\nhänen äänensä hukkui meluun, oli mahdoton erottaa ainoaakaan sanaa.\nJollei vuosisadan esittäminen hänelle onnistunutkaan, sitä paremmin\nhän esitti mainittua julkaisua, sillä hän ei itsekään ymmärtänyt,\nmitä sanoi.\n\nJälkiruoan tarjoilu muodostui ihan satumaiseksi. Pöydän keskustan\ntäytti suuri, Thomire'in työpajasta lähtenyt kullatusta pronssista\ntehty ryhmäveistokuva, jossa kuuluisan taiteilijan muovailemat,\nkauneudestaan yli Euroopan tunnetut vartalokuvat kannattivat\nmansikkaterttuja, kellertäviä rypäleitä, herkullisen näköisiä\npersikoita, Setubalista postilaivassa tuotuja appelsiineja,\ngranaattiomenia, kiinalaisia hedelmiä ja kaikenlaisia loistoateriaan\nkuuluvia pikku yllätyksiä, todellisia sokerileipurin taidon\nihmeitä ja herkkusuiden makupaloja, joiden pelkkä katseleminen\njo oli nautintoa. Tämän herkullisen asetelman loistoa lisäsivät\nkirkkaiden posliinien kultaukset ja jalomuotoiset Sèvres-maljakot,\njoissa Poussinin maalausten jäljennösten yläpuolella vaahtoavat\njälkiruoat muistuttivat valtameren kevyitä, vihertäviä rantahyrskyjä.\nSaksalaisen pikkuruhtinaan koko valtakunnan arvo ei olisi vastannut\ntätä häikäisevää, upeilevaa loisteliaisuutta. Pöytä oli peittonaan\nhopea-, helmiäis-, kulta- ja kristalliesineitä, mutta sameasilmäiset\nja päihtymyksen puhumakuumeen vallassa olevat vieraat eivät pystyneet\ntajuamaan tätä itämaisen sadun veroista rikkauden yltäkylläisyyttä.\n\nTuoksuvat hehkuvat jälkiruokaviinit olivat kuin läpitunkevia\nlemmenjuomia, ja niiden huumaus herätti outoja kangastuksia,\nsamalla kun jalat ja kädet saivat kokea niiden kahlehtivaa voimaa.\nHedelmäpyramidien kimppuun iskettiin, äänet kovenivat ja melu\nkasvoi niin kovaksi, ettei sanoja enää voinut erottaa, lasit\nlensivät sirpaleiksi ja raaka naurunremakka kuohahti ilmoille\ntuon tuostakin. Cursy sieppasi metsästystorven ja alkoi puhaltaa\nmerkkitoitotuksia. Oli kuin itse paholainen olisi puhaltanut torveen.\nKoko hullaantunut seurue alkoi ulvoa, viheltää, laulaa, huutaa,\nmylviä ja jymytä. Pakostakin olisi täytynyt hymyillä nähdessään\niloluontoisten miesten muuttuvan synkiksi kuin Crebillonin romaanien\nloppuratkaisut ja surumielisten iloisiksi kuin rantalomalla vaunuissa\najelevat merimiehet. Hienotunteiset miehet kertoivat salaisuuksiaan\nuteleville, jotka eivät niitä kuitenkaan kuunnelleet. Synkkämieliset\nnauroivat juuri varvastanssin lopettaneen tanssijattaren naurua,\nClaude Vignon kompuroi kuin karhu häkissä, ystävykset hieroivat\ntappelua. Ihmisen eläimenkaltaisuus, jonka fysiologit ovat niin\nihmeellisesti näyttäneet toteen, ilmeni epämääräisenä liikkeissä ja\nasenteissa. Bichat'n kaltainen mies olisi tuossa nähnyt niin paljon\noppimisen arvoista, että olisi vilusta ja nälästä välittämättä jäänyt\nkatselemaan.\n\nJuhlan isäntä, joka tuntien olevansa päihtynyt ei uskaltanut nousta\npaikaltaan, katseli hyväksyvänä vieraittensa hurjisteluja huulillaan\neloton nauru, ja koetti pysyttäytyä säädyllisenä ja kohteliaana.\nLeveät kasvot oudon sinipunertavina hän istui nuokkuen kuin purjevene\naallokossa ja ponnisti voimiaan voidakseen seurata kaiken kulkua.\n\n\"Murhasitteko todella ne ihmiset?\" kysyi häneltä Emile.\n\n\"Heinäkuun vallankumouksen muistoksi sanotaan kuolemantuomion tulevan\npoistettavaksi\", vastasi Taillefer kohottaen kulmakarvojaan samalla\nsekä viekkaan että tyhmän näköisenä.\n\n\"Mutta ettekö näe heitä joskus unissanne?\" kysyi vuorostaan Raphaël.\n\n\"Asiat vanhenevat määräajan kuluttua\", vastasi upporikas murhamies.\n\n\"Ja hänen haudalleen\", sanoi Emile purevan ivallisesti, \"kirjoituttaa\nhautausurakoitsija: 'Ohikulkija, vuodata kyynel hänen muistolleen!'\nHm!\" jatkoi hän sitten, \"varmasti antaisin viisi frangia\nmatemaatikolle, joka algebrallisen yhtälön avulla todistaisi minulle\nhelvetin olemassaolon.\"\n\nSitten hän heitti rahan ilmaan ja huusi:\n\n\"Herra nähköön, klaava!\"\n\n\"Älkää sanoko!\" sanoi Raphaël siepaten rahan kouraansa. \"Eihän voi\ntietää, vaikka sattuma laskisi leikkiä.\"\n\n\"Jo nyt jotakin!\" huudahti Emile surumielisen veitikan näköisenä.\n\"Nyt en enää tiedä, uskoako jumalankieltäjän mittausoppia vai\npaavin _Pater nosteria_. Mutta vähät siitä! Juodaan! _Trinc_ oli\nmuistaakseni sen pullossa asuvan oraakkelin nimi, joka Pantagruelissa\ntekee loppuselvittelyt.\"\n\n\"_Pater nosterille_ olemme kiitollisuuden velassa\ntaiteestamme, muistomerkeistämme, ehkäpä tieteestämmekin ja vielä\nhyödyllisemmistäkin seikoista\", vastasi siihen Raphaël, \"kuten\nnykyaikaisista hallituksista, joissa viisisataa ajattelevaa olentoa\nerinomaisella tavalla edustaa suurta ja elinvoimaista yhteiskuntaa\nja joissa vastakkaiset voimat tasoittavat toisiaan, ja tuloksena\non _sivistyksen_ valtaan pääsy. Kuinka suurenmoinen hallitsijatar\nsivistys onkaan, kun sitä vertaa kuninkaaseen, tuohon vanhanaikaiseen\npeloittavaan olentoon, jolle ihminen oli antanut valheellisen\ntehtävän olla hänen itsensä ja taivaan välillä! Tällaisten\nsuurenmoisten saavutusten rinnalla jumalankieltäminen on kuin\nhengetön luuranko. Mitä siihen sanot?\"\n\n\"Minä näen edessäni kaikki verivirrat, jotka katolilaisuus on\nvuodattanut\", vastasi Emile kylmästi. \"Se on kahlinnut sydämemme ja\nhenkemme saattaakseen aikaan uuden vedenpaisumuksen. Mutta vähätpä\nsiitä! Jokaisen ajattelevan ihmisen on kuljettava Kristuksen lipun\nalla. Hänessä yksin on henki saanut voiton aineesta, hän yksin on\nniin runollisella tavalla meille tehnyt tiettäväksi sen maailman,\njoka erottaa meidät Jumalasta.\n\n\"Uskotko todella niin?\" kysyi Raphaël katsoen häneen huulilla\njuopuneen epämääräinen hymy. \"Joka tapauksessa on varminta,\nvälttääksemme rettelöitä, juoda tuntemattomien jumalien kuulu malja.\nSiis: _Diis ignotis!_\"\n\nJa sitten he joivat tieteen hiilikaasun, hajuvesien, runouden\njumalankieltäjien maljoja.\n\n\"Olisivatko herrat hyvät ja siirtyisivät salonkiin, missä kahvi\nodottaa\", ilmoitti hovimestari.\n\nTällä hetkellä olivat melkein kaikki vieraat siinä autuaallisessa\ntilassa, jolloin järjen valo sammuu ja ruumis voi, kaikesta\ntyranniudesta vapautuneena, antautua hillittömän ilon valtaan.\nAinoastaan jotkut, jotka olivat ehtineet kokonaan päihtyä, olivat\nsynkän näköisiä ja vaivalloisesti miettivät jotakin päähän\niskeytynyttä ajatusta, muutamat taas potivat raskaan ruoansulatuksen\naiheuttamaa väsymystä, jonka vaikutuksesta he olivat liikuntakykyä\nvailla. Mitään pelkäämättömät kaunopuhujat lausuilivat vielä\nepämääräisiä sanoja ymmärtämättä itsekään niiden sisältöä. Kuului\nlaulunpätkiä, jotka tuntuivat lähtevän keinotekoisina, sieluttomina\ntoimivista koneista. Äänettömyys ja melu sopeutuivat keskenään\nihmeellisen hyvin. Kun sitten kamaripalvelija sointuvalla äänellään\nuudestaan kuuluutti hovimestarin asemesta, että vieraille on\nvalmistettu uudet, yllättävät nautinnot, niin koko joukko lähti\nkaikesta huolimatta liikkeelle, toinen toistaan tukien, kannattaen\ntai kantaen. Hetkiseksi he liikkumattomina ja ihastuneina pysähtyivät\nkynnykselle. Juhlan kaikki aikaisemmat nautinnot joutuivat varjoon\nsen hermoja kutkuttavan, hekumallisen näyn rinnalla, minkä isäntä\noli vierailleen valmistanut. Kultaisen kruunun säteilevien\nkynttilöiden alla, kullalla ja hopealla silatun pöydän ympärillä\nistui naisia, ja niitä katsellessa tylsäkatseisten miesten silmät\nkirkastuivat ja alkoivat kiilua kuin timantit. Jos noiden naisten\npuvut jo olivat häikäisevän kauniit, niin vielä häikäisevämpi\noli heidän kauneutensa, jonka rinnalla palatsin kaikki muut\nihmeellisyydet joutuivat unohduksiin. Noiden hurmaavien keijukaisten\nintohimoiset silmät loistivat vielä voimakkaammin kuin silkkisille\nseinäverhoille, valkealle marmorille ja siroille pronssiesineille\nloistoa lisäävät valovirrat. Heidän kauniisti kukkasin somistetun\ntukkansa ja erilaisten, kiehtovien asenteittensa katseleminen sai\nsydämet liekehtimään. Siinä oli kokonainen kukkaskumpu, jossa\nrubiinit, safiirit ja korallit välkkyivät. Musta kaulakoriste näkyi\nlumivalkealla kaulalla, ohuet silkit välkehtivät kuin majakkatulet,\nylpeännäköiset turbaanit pistivät silmään ja tunikat kiihoittivat\nmielikuvitusta. Tällainen seralji tarjosi nautintoa silmälle\nja tyydytyksen kaikenlaisille hekumallisille päähänpistoille.\nAsenteillaan keimailevalla tanssijattarella ei näyttänyt olevan\nminkäänlaisia verhoja pehmeän kasmirkankaan alla. Toisilla taas\nläpikuultava harsokangas, toisilla kiiltävä silkki joko peitti tai\npaljasti ihmisruumiin salaperäisiä kauneuksia. Pienet, kapeat jalat\npuhuivat rakkaudesta raikkaan, punahuulisen suun pysytellessä vaiti.\nHennot, kainot neidot, joiden neitseellisyys oli teeskenneltyä ja\njoiden hiuksista loisti enkelimäistä viattomuutta, antautuivat\nihailtaviksi kuin keijukaiset, jotka vienoin tuulenhenkäys voi\nsurmata. Ylimyksellisen näköiset kaunottaret taivuttelivat\nniskojaan ylpeinä, velttoina, sulavaliikkeisinä ja hoikkina ikään\nkuin heiltä olisi voinut ostaa kuninkaallista suojelusta. Vaalea,\nsiveän näköinen englannitar, joka oli kuin Ossianin utupilvistä\nlaskeutunut hengetär, muistutti surumielisyyden-enkeliä ja rikoksia\nkammoavaa omantunnon puhtautta. Pariisitartakaan, jonka koko\nkauneus on sanoin kuvaamatonta viehkeyttä, joka on ylpeä puvustaan\nja henkevyydestään, jonka aseistus on kaikkivoittava avuttomuus,\njoka on hellä ja kova, tunteeton ja intohimoton seireeni, joka\ntietää intohimojen herättämiskeinot ja taitaa sydämen sykähtelyn\nvalheellisen matkimisen, ei puuttunut tästä turmiota tuottavasta\nseurueesta. Siinä loistivat rauhallisen näköiset ja onnellisuudessaan\nhartaat italiattaret, komearyhtiset normannittaret ja etelämaiden\nmustatukkaiset, mantelisilmäiset kaunottaret. Olisi luullut näkevänsä\nedessään Lebelin kokoonkutsumia Versailles'in kaunottaria, jotka\naamusta lähtien olivat järjestelleet ansojaan saapuakseen tänne\nkuin itämainen orjalauma, jonka kauppiaan huuto päivän koittaessa\non herättänyt matkalle. Avuttomina ja ujostelevina he hääräilivät\npöydän ääressä kuin mehiläiset keossaan. Tuollainen arka, kaino ja\nkeimaileva hämilläänolo oli joko harkittua viettelyä tai luontaista\nhäveliäisyyttä. Ehkä vaisto, jota vailla nainen ei koskaan ole, käski\npukeutumaan hyveellisyyden vaippaan, jotta paheiden hurmio olisi sitä\nviehättävämpi ja höystetympi.\n\nNäytti siltä kuin vanhan Taillefer'n suunnittelema juoni\nepäonnistuisi. Nuo hillittömät miehet joutuivat heti naisen\nmajesteetillisen mahdin valtaan. Kuului ainoastaan hempeämielistä,\nsoittoa muistuttavaa ihastuksen hyminää. Rakkaus ei ollut kulkenut\npäihtymyksen matkassa. Intohimojen myrskyn asemesta näkyi hetkellisen\nheikkouden yllättämissä vieraissa hiljaista, hekumallista ihailua.\nTaiteilijat antautuivat, kuunnellen heitä ainiaan hallitsevan\nrunottaren ääntä, onnellisina tarkastelemaan noiden valikoitujen\nkaunottarien erivivahteisia ilmeitä. Filosofi oli, nähtävästi\nsampanjan hiilihapon vaikutuksesta, saanut päähänsä ajatuksen,\njoka pani hänet vapisemaan. Hän kauhistui ajatellessaan kaikkea\nonnettomuutta, mitä nuo aikoinaan kunniallisina eläneet naiset\ntuovat tullessaan. Varmasti heillä jokaisella oli omallatunnollaan\nverinäytelmä ja takanaan helvetillisiä kidutuksia, epätoivoisia\nmiehiä, petettyjä lupauksia ja kurjuudella maksettuja iloja.\n\nVieraat lähestyivät naisia kohteliaina, ja kukin aloitti keskustelun\nluonteensa mukaisella tavalla. Muodostui ryhmiä. Olisi voinut luulla\nolevansa arvokkaassa salongissa, missä nuoret tytöt ja naiset\npäivällisen päätyttyä tarjoavat ruoansulatuksen heikkoutta poteville\nherkuttelijoille virkistävää kahvia likööreineen. Mutta pian alkoi jo\nkuulua naurua, melu kasvoi ja äänet kovenivat. Hetkiseksi hiljentynyt\nirstailu näytti vähitellen pääsevän entiseen valtaansa, ja hiljaisen\npuheenhyminän ja kuohahtavan naurunremakan vuorottelu muistutti\njossakin määrin Beethovenin sinfoniaa.\n\nPehmeällä leposohvalla istuvat ystävykset näkivät heitä\nlähestyvän kookkaan, kaunisvartaloisen naisen, jolla oli komea\nryhti, piirteiltään säännöttömät kasvot, joiden ilme oli\nvoimakkaan-väkivaltainen, ja läpitunkevat silmät. Koko olemuksellaan\nhän herätti mielenkiintoa. Pehmeästi lainehtiva, musta tukka kertoi\njo koetuista lemmenkisoista, sillä irtaantuneita, kevyitä kiehkuroita\nvalui leveille olkapäille, joiden katseleminen herätti houkuttelevia\ntoiveita. Tummien kiharoiden osittain peittämän, majesteetillisen\nkaulan kauniit ääriviivat näkyivät selvästi valon aika ajoin siihen\nsattuessa. Pehmeänvalkoista ihoa vasten näyttivät kuumat, eloisat\nvärit entistään hehkuvammilta. Pitkäripsisistä silmistä säihkyi\nrohkeita leimahduksia, rakkauden kipinöitä. Punahuulinen, mehevä,\npuoliavoin suu odotti suuteloja. Voimakas, notkea vartalo, povi\nja käsivarret johtivat mieleen Caraccion ihanat vartalokuvat. Hän\noli notkea ja kevytliikkeinen kuin pantteri, samalla kun voimakas\nruumis kuvasti raatelevan hekuman voimaa. Naurusta ja ilakoinnista\nhuolimatta hänen katseensa herätti kammoa. Pahanhengen vaikutuksen\nalaisena olevan ennustajattaren tavoin hänkin herätti pikemmin\nihmettelyä kuin ihailua. Erilaiset ilmeet hänen kasvoissaan\nvälähtelivät kuin voimakkaat salamat. Mahdollisesti hän olisi voinut\nihastuttaa elähtäneitä miehiä, mutta nuorissa hän herätti pelkoa.\nHän oli kuin kreikkalaisesta temppelistä tuotu valtava kuvapatsas,\netäältä kaunis, mutta läheltä karkeatekoinen. Siitä huolimatta hänen\narastelematon kauneutensa saattoi herättää henkiin voimattomia,\nääni miellyttää kuuroja ja katse virittää eloa vanhoihin luihin.\nEmile vertasi häntä erääseen Shakespeare'in murhenäytelmään,\njoka on ihailtavaa sekasotkua, jossa ilo ulvoo, rakkaus raivoaa,\njossa verisen yhteenoton perästä seuraa sovinnon rauha ja kiihkeä\nonnentunne. Hän oli hirviö, joka saattoi sekä hyväillä että purra,\nnauraa kuin demoni ja itkeä kuin enkeli, kätkeä yhteen ainoaan\nsyleilyyn naisen koko viehätysvoiman lukuunottamatta kaihomielisyyden\nhuokauksia ja neitseellisen arkuuden suloa, ja sitten seuraavassa\nsilmänräpäyksessä ulvoa, raivota, murskata oman rakkautensa ja\nrakastettunsa, hävittää oman itsensä kuten kapinoiva kansa. Punaiseen\nsamettiin pukeutuneena ja kylmäverisesti jaloillaan murskaten\ntoisten hiuksista pudonneita kukkia hän ylimielisen näköisenä ojensi\nystävyksille hopeatarjotinta. Ylpeänä kauneudestaan, ylpeänä ehkä\nmyöskin paheistaan hän tahtoi näyttää valkeaa käsivarttaan, joka\nsilmäänpistävästi erottui samettia vasten. Hän seisoi siinä kuin ilon\nkuningatar, kuin sellaisen inhimillisen riemun vertauskuva, joka\npystyy hävittämään kolmen sukupolven aikana kerätyt aarteet, joka\nnauraa kuolleille, pilkkaa esivanhempia, heittää menemään helmiä ja\nkaataa valtaistuimia, joka muuttaa nuorukaiset vanhoiksi ja usein\nmyös vanhukset nuorukaisiksi; semmoisen elämänriemun perikuvana, joka\nsoveltuu ainoastaan valtaan väsyneille ja ajatteluun kyllästyneille\njättiläisille ja sellaisille, joiden mielestä sota on ainoastaan\nleikintekoa.\n\n\"Mikä on nimesi?\" kysyi Raphaël.\n\n\"Aquilina.\"\n\n\"Eipä hullumpaa! Mahdat tulla _vapautetusta Venetsiasta_?\" huudahti\nEmile.\n\n\"Vaikkapa sieltäkin\", vastasi nainen. \"Samoin kuin paavit ottavat\nitselleen uuden nimen kohotessaan kaikkien ihmisten yläpuolelle,\nniin olen tehnyt minäkin kohottaessani itseni kaikkien naisten\nyläpuolelle.\"\n\n\"Onko sinullakin, niinkuin valtiattarellasi, ylhäinen ja pelättävä\nliittolainen, joka sinua rakastaa ja on puolestasi valmis, vaikka\nkuolemaan?\" sanoi Emile näiden runollisten lauseitten innoittamana.\n\n\"On ollut\", vastasi toinen, \"mutta giljotiini oli kilpailijanani;\nsen vuoksi sovitan pukuuni aina punaista, jottei iloni menisi liian\npitkälle.\"\n\n\"Voi! voi! Jos päästätte hänet kertomaan tarinaansa La Rochelle'in\nneljästä nuorukaisesta, ei hän ymmärrä koskaan lopettaa. Ole jo toki\nvaiti, Aquilina! Jokaisella naisellahan on ollut rakastaja surtavana,\nmutta kaikilla ei ole ollut sitä onnea kuin sinulla, että hän kuoli\nmestauslavalla. Mieluummin näkisin rakastajani makaavan haudassa\nClamart'issa kuin kilpailijattaren vuoteessa!\"\n\nTämän lausui mitä lempeimmällä ja sointuvimmalla äänellä suloisin\npikku olento, mitä sulottaren taikasauva koskaan on loihtinut esiin\ntaikamunasta. Hän oli ilmestynyt siihen kuulumattomin askelin\nties mistä; hänellä oli hienopiirteiset kasvot, hento vartalo,\nihastuttavat sinisilmät ja raikkaan puhdas otsa. Juuri lähteestä\nnoussut viaton vedenneito ei olisi voinut näyttää aremmalta,\npuhtaammalta ja lapsellisemmalta kuin tämä nuori tyttönen, joka\nnäytti kuusitoistavuotiaalta, jonka ei olisi luullut tietävän mitään\npaheista, ei rakkaudesta, jolla ei luulisi olevan aavistustakaan\nelämän myrskyistä, vaan joka tuntui kuin juuri tulleen kirkosta\nrukoiltuaan siellä enkeleitä viemään hänet takaisin taivaisiin\nennen määrä-aikaa. Ainoastaan Pariisissa voi nähdä tuollaisia\navomielisen näköisiä olentoja, joiden otsan taakse kätkeytyy mitä\nsyvin turmelus, mitä hienostuneimpia paheita, tuon otsan, joka\non yhtä suloinen ja ihana kuin vuohensilmän kukka. Viehättävistä\nkasvoista kuvastuvasta viattomuudesta lumoutuneina Emile ja\nRaphaël antoivat hänen kaataa kahvia Aquilinan tuomiin kuppeihin\nja alkoivat jutella hänen kanssaan. Mutta pian hän muuttui nuorten\nrunoilijoiden silmissä ihmiselämän kamalaksi allegoriaksi. Hänessä\nkuvastui, tuon toisen voimakkaan ja karkean intohimoisuuden rinnalla,\nkylmäverinen paheellisuus, hekumallinen julmuus. Hän näytti olevan\nkylliksi järjetön tehdäkseen rikoksia ja kyllin kova niille sitten\nnauraakseen. Hän oli jonkinlainen sydämetön hornanhenki, joka\nkurittaa sielukkaita, herkkätunteisia ihmisiä, koska siltä itseltään\nnuo ominaisuudet puuttuvat. Hänen kaltaisellaan on aina myytävänä\nrakkaudenvirnistelyjä, hän saattaa itkeä kulkiessaan uhrinsa\nhautaussaatossa, ja iloita lukiessaan saman päivän iltana tämän\njälkisäädöstä. Runoilija olisi mahdollisesti voinut ihailla kaunista\nAquilinaa, koko maailman täytyi kavahtaa viehättävää Euphrasieta.\nEdellinen oli paheellisuuden sielu, jälkimmäinen sieluton pahe.\n\n\"Haluaisin tietää\", sanoi Emile tälle suloiselle olennolle,\n\"ajatteletko milloinkaan tulevaisuutta.\"\n\n\"Tulevaisuuttako?\" vastasi tyttö nauraen. \"Mitä te sanotte\ntulevaisuudeksi? Miksi ajattelisin sellaista, mitä ei vielä ole? En\najattele milloinkaan sitä, mikä on takanani, enempää kuin sitäkään,\nmikä on edessäpäin. Eikö sekin jo ole liikaa, että täytyy huolehtia\npäivästä kerrallaan? Ja loppujen lopuksi -- tulevaisuus on, sen kyllä\ntiedämme, sairaala.\"\n\n\"Kuinka voit sen jo tietää edeltäpäin etkä koeta varoa sinne\njoutumasta?\" huudahti Raphaël.\n\n\"Onko sairaala sitten niin kammoksuttava paikka?\" kysyi Aquilina\nkylmästi. \"Kun kerran emme ole äitejä emmekä aviopuolisoja,\nkun vanhuus vetää jalkaamme mustat sukat ja otsaamme ryppyjä,\nkuihduttaa meistä kaiken naisellisuuden ja kuivattaa ilon ystäviemme\nkatseista, mitä me sitten enää tarvitsemme? Te ette enää näe\nmeidän entisestä loistostamme muuta kuin surullisen raunion, joka\nkylmänä, kuivettuneena, luhistuneena kävelee kahdella jalalla ja\njoka liikkuessaan kahisee kuin lakastuneet lehdet. Kauneimmatkin\nläpinäkyvät silkkikankaat näyttävät yllämme silloin riekaleilta.\nAmbran tuoksu, pukuhuoneemme ylpeys, muuttuu kalmanhajuksi,\nlemahtaa luurangolta. Ja jos sitten tuollaisella raukalla vielä\non sydän, te kaikki olette valmiit sitä häpäisemään. Ette soisi\nhänelle edes muistojakaan. Eikö siis ole yhdentekevää asummeko\ntuolla iällä loistohotellissa ja hoidamme sylikoiriamme, vai\npuhdistammeko sairaalassa rääsyjämme? Onko siinä kovin suuri ero,\npeitämmekö valkeat hiuksemme sini- ja punaruutuisella liinalla\nvai pitseillä, lakaisemmeko katuja varpuluudalla vai Tuileries'n\nportaita silkkilaahustimilla, istummeko kultakoristeisen lieden\nvai lämmittelemmekö kuumaa tuhkaa sisältävän saviruukun ääressä,\nkatselemmeko Grève-torin näytelmiä vai käymmekö oopperassa?\"\n\n\"_Aquilina mia_, et ole koskaan vielä puhunut näin viisaasti\nkaikessa toivottomuudessasi\", lausui Euphrasie. \"Minunkin mielestäni\nkasmirkankaat, veliinipaperi, hajuvedet, kulta, silkki, kaikenlainen\nloisteliaisuus, kaikki, mikä kimaltelee, kaikki mikä on viehättävää,\nsopii nuorille. Ainoastaan aika voi tehdä lopun meidän hurjista\nnautinnoistamme, mutta kaikeksi onneksi on senkin varalta keinoja.\nTe nauratte puheelleni!\" huudahti hän, katsoen ystävyksiin\nmyrkyllisesti hymyillen. \"Enkö muka ole oikeassa? Mieluummin tahdon\nkuolla nautintoihin kuin tautiin. En usko iäisyyden hullutuksia\nenkä suuresti kunnioita Jumalan luomia ihmisiä. Antakaa minulle\nmiljoonia, niin syön ne. Centime'iäkään en tahdo säästää tulevan\nvuoden varalle. Elän ollakseni ihailtu ja voidakseni hallita ja sen\nmuistan yhtä usein kuin sydämeni lyö. Yhteiskunta hyväksyy minut,\nkoska hankkii minulle lakkaamatta huvituksia. Hyvä Jumala antaa\nminulle joka aamu varoja, jotka sitten illalla kulutan. Mitä hyötyä\non teidän sairaaloistanne? Kun kerran meitä ei ole asetettu hyvän ja\npahan välille valitaksemme sen, mikä meitä vahingoittaa ja on meistä\nvastenmielistä, niin olisin hullu, jollen nauttisi elämästä.\"\n\n\"Entä muut?\" sanoi Emile.\n\n\"Muutko! Pitäköön kukin huolen itsestään! Hauskempi on nauraa toisten\nkärsimyksille kuin itkeä omiaan. Sen kyllä varon, ettei yksikään mies\npääse aiheuttamaan minulle pienintäkään kärsimystä.\"\n\n\"Mitä olet sitten kärsinyt, koska näin ajattelet?\" kysyi Raphaël.\n\n\"Minut on hylätty perinnön vuoksi -- minut!\" sanoi hän ottaen\nasenteen, jossa hänen koko viettelemishalunsa ilmeni. \"Minut, joka\ntein yötä päivää työtä elättääkseni rakastajani! Mutta nyt ei\nminua enää petetä minkäänlaisilla hymyillä eikä lupauksilla. Olen\npäättänyt, että elämäni täytyy olla pysyväistä iloa.\"\n\n\"Mutta ilohan tulee sydämestä\", sanoi Raphaël siihen.\n\n\"Niin kyllä\", iski puheeseen Aquilina. \"Eikö siinä ole tarpeeksi,\nettä tietää olevansa ihailtu ja ylistetty, että tietää vievänsä\nvoiton kaikista naisista, kaikkein hyveellisimmistäkin, nujertamalla\nheidät kauneudellaan ja rikkaudellaan? Sitä paitsi me elämme yhdessä\npäivässä enemmän kuin kunnon porvarisnainen kymmenessä vuodessa, ja\nse on iloa se.\"\n\n\"Kuinka inhottavaa onkaan nähdä naista ilman hyveitä!\" sanoi Emile\nRaphaëlille.\n\nEuphrasie singahdutti heihin käärmeenkatseen ja vastasi\nmahdollisimman ivallisesti:\n\n\"Vai hyveitä! Ne me jätämme rumille ja kyttyräselkäisille. Mitä nuo\nnaisparat olisivatkaan ilman niitä!\"\n\n\"Jo riittää! Suu kiinni!\" kivahti Emile. \"Älä puhu sellaisesta, mitä\net lainkaan ymmärrä.\"\n\n\"Minäkö en ymmärrä?\" tokaisi Euphrasie. \"Antaudu koko eliniäksesi\nolennolle, jota inhoat, kasvata lapsia, jotka sitten hylkäävät sinut,\nja sano heille kiitos, kun he loukkaavat sydänveriin asti. Siinä\nne hyveet, joita te vaaditte naiselta! Ja lisäksi, korvataksenne\nhänen kieltäymyksensä, lisäätte te hänen kärsimyksiään yrittämällä\nvietellä hänet. Jos hän vastustelee, kostatte aiheuttamalla hänelle\nikävyyksiä. Ihanaa elämää todellakin! Parempi olla vapaa, rakastaa,\nketä haluaa, ja kuolla nuorena.\"\n\n\"Etkö pelkää, että kerran saat kaikesta maksaa?\"\n\n\"Minkä vuoksi? Kun en anna iloihini sekaantua mitään surua, elämäni\njakautuu kahteen osaan: todella iloiseen nuoruuteen ja jonkinlaiseen\nepämääräiseen vanhuuteen, jolloin ei ole väliä, vaikka kärsisikin.\"\n\n\"Hän ei ole milloinkaan rakastanut\", sanoi Aquilina syvällä äänellä.\n\"Hän ei ole milloinkaan kävellyt penikulmia saadakseen vielä\nviimeisen kerran katsoa rakastettunsa silmiin, kuullakseen vain\nepäävän vastauksen. Hän ei ole kertaakaan pannut henkeään hiuskarvan\nvaraan eikä yrittänyt pistää kuoliaaksi monta miestä pelastaakseen\nvaltiaansa, herransa, jumalansa -- --. Hänen rakkautensa kohteena on\nollut vain sievähkö eversti.\"\n\n\"Kas, kas, _La Rochelle!_\" iski siihen Euphrasie. \"Rakkaus on kuin\ntuuli, emmekä tiedä, mistä se milloinkin puhaltaa. Ja sinä puolestasi\nherätät kauhua sivistyneissä ihmisissä, kun olet ollut jonkun elukan\nrakastettu.\"\n\n\"Laki kieltää meitä rakastamasta elukoita\", tiuskaisi Aquilina\npurevasti.\n\n\"Ja minä kun luulin, että sotilashenkilöt ovat sinunkin heikkoutesi!\"\nhuudahti Euphrasie nauraen.\n\n\"Kuinka onnellisia he ovatkaan, kun voivat olla käyttämättä\njärkeään\", sanoi Raphaël.\n\n\"Onnellisia!\" huudahti Aquilina hymyillen tuskallista, kamalaa\nhymyään ja samalla luoden ystävyksiin kammottavan katseen. \"Voi!\nTe ette tiedä, miltä tuntuu, kun on tuomittu pitämään iloa kuolema\nsydämessä.\"\n\nTällä hetkellä salit olivat Miltonin _Pandemoniumissa_ kuvaaman\nnäyn kaltaiset. Boolin sinertävä hohde häilähteli kammottavana\nniiden kasvoilla, jotka vielä pystyivät juomaan. Eläimellisen hurjat\ntanssit herättivät naurua ja huutoja, jotka kaikuivat kuin räiskyvä\nilotulitus. Pukuhuone ja pieni salonki olivat täynnä \"kuolleita\"\nja \"kuolevia\", kuin taistelukenttä ikään. Ilma oli tulvillaan\nviinin tuoksua, ilakointia ja puheensorinaa. Päihtymys, rakkaus,\nmielipuolisuus, elämänunohtaminen täyttivät sydämet, kuvastuivat\nkasvoissa, niiden merkit näkyivät matoilla ja yleisessä sekasorrossa\nja ne loivat kaikkien silmiin ohuen harsonsa, jonka läpi katsoen\nkoko ilmapiiri näytti olevan täynnä päihdyttäviä höyryjä, jotka\nliikkuivat ja välkkyivät kuin pölyhiukkaset auringonvalossa, ja\nniiden seassa saattoi erottaa mitä yllättävimpiä asentoja ja\neriskummaisinta painiskelua. Siellä ja täällä toisiinsa kietoutuneita\nihmisiä oli vaikea erottaa huoneistoa kaunistavista kuuluisista\nmarmoriveistoksista. Vaikka molemmat ystävykset olivatkin tähän\nsaakka pysyneet järjeltään ja jäseniltään näennäisesti selvinä,\nhe olivat kuitenkin joutuneet siihen tilaan, joka muistutti\ntämän valheellisen elämän viimeisiä värähtelyjä. He eivät enää\njaksaneet käsittää, mikä oli totta, mikä unta niissä ihmeellisissä,\nepätavallisissa ja yhä uusiintuvissa näytelmissä, joita heidän\nväsyneet silmänsä katselivat. Leppoisa uneliaisuus, joka panee\nmielikuvituksen suloisen kiihkeänä toimintaan ja samalla kertaa\nkahlehtii jäsenemme, mikä muuten on mitä harvinaisin ilmiö\nunielämässä, valtasi heidät niin perin pohjin, että he uskoivat tämän\nirstailun hurjan leikin olevan pelkkiä painajaisunen näkyjä, jolloin\nliikkeet ovat äänettömiä eikä korva kuule huutoja. Tällä hetkellä\nonnistui 'uskotun' kamaripalvelijan viedä talon isäntä eteiseen, mikä\nei sujunut ilman vaivaa, ja kuiskata hänen korvaansa:\n\n\"Herra, kaikki naapurit ovat ikkunoissa ja valittavat tätä melua.\"\n\n\"Jos pelkäävät, niin pankoot olkia ovensa eteen!\" ärjäisi Taillefer.\n\nYht'äkkiä Raphaël päästi ilmoille semmoisen naurunremakan, että hänen\nystävänsä täytyi kysyä tuon karkean ilon syytä.\n\n\"Sinun olisi vaikea ymmärtää minua\", vastasi toinen. \"Ensiksikin\nminun täytyisi sinulle tunnustaa, että olin juuri aikeissa\nheittäytyä Seine'iin, kun te pysähdytitte minut Quai Voltaire'illa,\nja sitten sinä tietysti tahdot tietää itsemurha-aikeeni syyt.\nMutta kun lisään, että samalla hetkellä, melkein tarumaisen\nsattuman oikusta, aineellisen maailman mitä runollisimmat\nrauniot muodostuivat mielikuvituksessani inhimillisen viisauden\nvertauskuviksi, jota vastoin täällä henkisten arvojen rauniot, jotka\nolemme sotkeneet jalkoihimme, ovat ruumistuneina näissä kahdessa\nnaisessa, hulluuden ilmielävissä vertauskuvissa, ja että meidän\nsuuri välinpitämättömyytemme ihmisiin ja asioihin nähden on ollut\ntarpeen näiden ihmiselämää niin eripuolilta kuvaavien taulujen\nkatselemisessa, niin tulisitko sinä siitä hullua hurskaammaksi?\nJollet olisi noin päissäsi, aavistaisit ehkä tässä kaikessa piilevän\nfilosofisia ajattelemisen aiheita.\"\n\n\"Jolleivät molemmat jalkasi olisi heitettyinä tämän hurmaavan\nAquilinan päälle, jonka kuorsaus on kuin juuri räjähtävän ukonilman\njyminää\", vastasi Emile, joka leikitteli palmikoimalla Euphrasien\nhiuksia olematta kuitenkaan tietoinen viattomasta hommastaan,\n\"punastuisit omaa päihtymystäsi ja suunsoittoasi. Sinun filosofiset\nmietteesi mahtuvat yhteen ainoaan lauseeseen ja hupenevat pelkäksi\najatukseksi. Yksinkertainen, konemainen elämä johtaa eräänlaiseen\njärjettömään viisauteen, työn tukahduttaessa älyllisyytemme, jota\nvastoin ajatuselämän äärettömyyksissä ja hengenmaailman syvyyksissä\nvietetty elämä johtaa hulluun viisauteen. Ja meidän elämänkohtalomme\non joko tappaa tunne-elämä ja elää vanhoiksi tai kuolla nuorena\nantautumalla intohimojen marttyyreiksi. Tällainen lopputulos sotii\nkuitenkin henkeämme vastaan, jonka olemme saaneet tuolta suurelta\npilantekijältä, jota sanotaan kaikkien luotujen isäksi.\"\n\n\"Hölmö!\" huudahti Raphaël keskeyttäen, \"koeta sanoa sanottavasi\nlyhyesti, muutenhan tästä tulee kokonaisia niteitä. Jos minä olisin\ntahtonut antaa sopivan muodon näille ajatuksille, olisin sanonut:\n'Järkeileminen turmelee ihmisen, tietämättömyys jalostaa hänet'.\nJa se on yhteiskunnan ansio. Mutta loppujen lopuksi eikö ole\nyhdentekevää, elämmekö viisaiden joukossa vai kuolemmeko hullujen\nparissa? Suuri ajattelijakin on aikaisemmin ilmaissut nämä samat\nasiat ainoastaan kahdella sanalla: _Carymary, Carymara_.\"\n\n\"Sinä saatat minut epäilemään Jumalan kaikkivaltiutta, sillä\ntyperyytesi on suurempi kuin hänen voimansa. Hyvä Rabelais'mme\non ilmaissut nämä samat totuudet vielä lyhyemmässä muodossa\nkuin _Carymary, Carymara_, ainoastaan yhdellä ainoalla sanalla:\n_mahdollisesti_, josta Montaigne sitten on saanut _mitä minä\ntiedän?_-lauseensa. Filosofian viimeinen sana on yhä vieläkin\npelkkä Pyrroksen-huudahdus ja jää hyvän ja pahan käsitteiden\nvälille kuin Buridanin aasi heinätukkoineen. Mutta heitetään jo\nsikseen tämä iänikuinen väittely, johon ei ole muuta vastausta kuin\n'kyllä' ja 'ei'. Millaisia elämänkokemuksia tahdoit hankkia, kun\najattelit heittäytyä Seine'iin? Tahdoitko tutustua Notre Dame-sillan\nrakenteeseen?\"\n\n\"Voi! jospa tuntisit minun elämäni!\"\n\n\"Hyi!\" huudahti Emile. \"En olisi luullut, että sinulla on noin huono\naisti, tuo lausehan on kovin kulunut. Etkö siis tiedä, että jokainen\nmeistä luulee kärsivänsä enemmän kuin kukaan toinen!\"\n\n\"Voi! voi!\" huokaili Raphaël.\n\n\"Nyt sinä jo olet ihan narrimainen voivotteluinesi. Kuulehan,\npakottaako sinua, kuten Damianoa, mikään henkinen tai ruumiillinen\nkouristustauti joka aamu hakemaan hevosia, jotka sitten illalla\nrepisivät sinut kappaleiksi? Oletko koskaan ullakkokomerossasi\nsyönyt oman koirasi lihaa raakana, ilman suolaa? Ovatko lapsesi\nkoskaan sanoneet sinulle: 'Minun on nälkä?' Oletko koskaan myynyt\nrakastajattaresi hiuksia päästäksesi pelaamaan? Oletko milloinkaan\nkiirehtinyt maksamaan rahoja tekaistuun asuntoon osoitettua,\nväärennettyä, olemattoman enon nimeen kirjoitettua vekseliä\nvastaan peläten tulevasi liian myöhään? No, vastaahan nyt, minä\nkuuntelen. Mutta jos olit aikonut heittäytyä Seine'iin naisen tai\nvekseliprotestin takia tai pelkästä ikävästä, en tahdo kauemmin sinua\ntuntea. Tee tunnustuksesi äläkä valehtele. En pyydä sinulta mitään\nhistoriallisia muistelmia. Pääasia, että teet sen niin lyhyesti kuin\npäihtymykseltä vain voit. Olen vaativainen kuin professori ja uninen\nkuin iltarukousta lukeva nainen.\"\n\n\"Voi sinun lörpöttelyjäsi! Mistä lähtien kärsimykset ovat lakanneet\nolemasta riippuvaisia tunneherkkyydestä? Kun pääsemme sille tieteen\nkehitysasteelle, että voimme tutkia sydämet ja luonnontieteellisesti\njaoitella ne eri ryhmiin ja alaryhmiin: kuorettuneisiin,\nkivettyneisiin, sisiliskomaisiin ja mikroskooppisiin ja -- -- mikäpä\nne kaikki voisi luetellakaan, silloin varmasti voitaisiin todeta\nhellien ja herkkien sydämienkin olemassaolo, jotka murtuvat kuten\nkukkaset kevyestäkin kosketuksesta, mikä esimerkiksi kivettyneisiin\nsydämiin ei vaikuttaisi mitään.\"\n\n\"Armoa! Säästä minut esipuheiltasi!\" huudahti Emile puoleksi nauraen,\npuoleksi kärsivän näköisenä ja otti Raphaëlia kädestä.\n\n\n\n\nII\n\nSYDÄMETÖN NAINEN.\n\n\nOltuaan hetkisen vaiti Raphaël teki välinpitämättömyyttä osoittavan\neleen ja sanoi:\n\n\"En todellakaan ymmärrä, onko viinin ja boolin ansiota tämä aivojen\ntoiminnan herkkyys, sillä tällä hetkellä näen koko elämäni selvänä\ntauluna, jossa henkilöt, värit, varjot, täysi- ja puolivalaistukset\nesiintyvät ihan elävinä. Tämä ihmeellinen mielikuvitukseni toiminta\nei minua niinkään ihmetyttäisi, jollen samalla tuntisi halveksimista\nentisiä kärsimyksiäni ja menneitä ilojani kohtaan. Näin, etäältä\nkatsoen, elämäni supistuu lyhyeksi ajanjaksoksi, jossa kymmenen\nvuotta kestänyt äänetön, pitkällinen kärsimys näyttää olevan\nainoastaan muutamia lauseita käsittävä ajatus ja ilo muistoja\nherättävä mietelmä. Silloin ne tunsin, nyt niitä katselen kuin\nsyrjästä ja -- -- --\"\n\n\"Oletpa pitkäveteinen kuin lain parannusehdotusten tekijä!\" huudahti\nEmile.\n\n\"Mahdollisesti\", myönsi Raphaël nurisematta. \"Ja koska säälin\nkorviasi ja sinua itseäsi, en tahdo kertoa elämäni ensimmäisistä\nseitsemästätoista vuodesta. Siihen saakka olin viettänyt, kuten\nsinäkin ja tuhannet muut, lukiolaisen onnellista koulupojan elämää,\njonka luulotellut kärsimykset ja todelliset ilot yhä vielä ovat\nsuloisimpia muistojamme, jolloin perjantaisin tarjottuja kasvisruokia\nnyt väsyneet vatsamme mielellään pyytäisivät saada uudelleen,\nedellyttäen, ettei meidän ole ollut pakko tehdä niin jo aikaisemmin.\nKuinka onnellista aikaa se olikaan! Silloin opimme työnteon taidon,\nkun meidät pakotettiin tekemään useinkin joutavanpäiväiseltä\nnäyttävää työtä...\"\n\n\"Ala jo kertoa itse murhenäytelmästä!\" sanoi Emile nauraen ja\ntuskastuneen näköisenä.\n\n\"Kun pääsin lukiosta\", jatkoi Raphaël tehden eleen kuin vaatiakseen\noikeutta jatkaa puhettaan, \"pakotti isäni minut noudattamaan ankaraa\njärjestystä ja sijoitti minut asumaan oman työhuoneensa viereiseen\nhuoneeseen. Minun oli mentävä levolle yhdeksältä ja noustava\nviideltä. Hän vaati opiskelemaan lakia tunnontarkasti. Työskentelin\nsamalla haavaa sekä korkeakoulussa että asianajotoimistossa.\nAjan ja välimatkan lakeja sovellettiin ankarasti työntekooni ja\nliikkumiseeni, ja isäni vaati aina päivällisellä tarkan tilinteon...\"\n\n\"Mitä tuo minua liikuttaa!\" tokaisi siihen Emile.\n\n\"Mene jo hiiteen siitä!\" ärjäisi toinen. \"Kuinka voisit ymmärtää\nminua, jollen kertoisi pikku seikoista, jotka vaikuttivat\nolemukseeni, saivat minut araksi, ja kaikesta sellaisesta,\nmikä oli omiaan tekemään minusta pitkiksi ajoiksi lapsellisen\nviattoman nuorukaisen. Siis kahdenkymmenenyhden ikäiseksi saakka\nelin luostarimaisen kylmän ja ankaran kurin alaisena. Jotta\nkäsittäisit elämäni surullisuuden, ehkä jo riittää kun kerron,\nmillainen mies isäni oli. Pitkä, laiha, kuivakas, kasvot kuin\nveitsenterä, kalpea, lyhytsanainen, kärttyisä kuin vanhapiika ja\npikkumainen kuin virastopäällikkö. Hänen isällisyytensä häilyi\nuhkaavana kaikkien vallattomien ja iloisten ajatusteni yllä ja\npakotti minut kätkemään ne lyijynraskaan kuoren alle. Jos tahdoin\nosoittaa hänelle hellyyttä, hän kohteli minua kuin typerää lasta.\nPelkäsin häntä paljon enemmän kuin ennen muinoin opettajiamme, ja\nhänen silmissään olin aina vain kahdeksanvuotias. Tuntuu kuin yhä\nvielä näkisin hänet edessäni. Hänellä oli yllään pitkä, ruskea\nlievetakki, hän oli suoraryhtinen kuin kynttilä ja näöltään\nkuin lentolehtisen punertavaan kansilehteen kääritty savustettu\nsilli. Mutta samalla myös rakastin isääni, sillä pohjaltaan hän\noli oikeudenmukainen. Ehkä ei ole syytä vihatakaan ankaruutta,\nkun se johtuu luonteen suuripiirteisyydestä ja elämäntapojen\npuhtaudesta ja kun siihen sisältyy vielä lisäksi hyvyyttä. Jos kohta\nisäni ei milloinkaan jättänyt minua yksin eikä antanut minulle\nkahdenteenkymmenenteenyhdenteen ikävuoteeni saakka taskurahoja\nkymmentäkään frangia, kymmentä veitikkamaista, kevytmielistä\nfrangin lanttia, jollaisen tavattoman, turhaan ikävöidyn aarteen\nomistaminen sai unelmoimaan sanoin kuvaamattomista nautinnoista,\nhän koetti kuitenkin hankkia minulle huvitusta. Annettuaan jo\nkuukausia aikaisemmin lupauksen, jonka hän myös tahtoi, täyttää, hän\nvei minut kerran Bouffons'iin, jossa oli konsertti ja tanssiaiset.\nSieltä toivoin löytäväni rakastajattaren. Rakastajatar! Siihen\nkäsitteeseen sisältyi samalla riippumattomuus-sana. Mutta ujo ja\narka kun olin, en tainnut salonkien puhetapoja enkä tuntenut ketään,\npalasin sieltä sydän yhtä koskemattomana ja kaipausta tulvillaan kuin\nennenkin. Sitten huomenissa, isäni panemat suitset suussani kuin\nsotahevosella, lähdin heti aamusta asianajotoimistoon, luennoille\nja Oikeuspalatsiin. Jos olisin rahtusenkaan poikennut siltä tieltä,\njonka hän oli minulle viitoittanut, olisin joutunut hänen vihansa\nuhriksi. Kerran hän oli lausunut uhkauksen, että hän pienimmänkin\nvirheen sattuessa lähettää minut laivapoikana Antilleille. Mieleni\nvaltasi kauhea pelko, jos sattumalta olin uskaltanut viettää tunnin\ntai pari iloisessa seurassa. Kuvittele mielessäsi nuorukaista,\njolla on mitä suurinta vapautta kaipaava mieli, mitä rakastavaisin\nsydän, mitä hellin sielu ja mitä runollisin henki, kytkettynä\nmieheen, joka on kova kuin kivi ja kärttyisin ja kylmin olento\nmitä maan päällä on. Naita nuori tyttö luurangolle, niin ymmärrät\nelämääni, jonka alituisena sisältönä olivat pakosuunnitelmat, jotka\nraukesivat pelkästä isän näkemisestä, toivottomuus, jonka vain uni\nsaattoi rauhoittaa, tukahdetut mielihalut, synkkä alakuloisuus,\njota ainoastaan musiikki pystyi haihduttamaan. Etsin lohdutusta\nsävelistä, ja Beethoven ja Mozart olivat luotettavat ystäväni.\nNyt aivan naurattaa muistellessa kaikkia niitä seikkoja, jotka\njärkyttivät omaatuntoani tuona viattomuuden ja hyveellisyyden aikana.\nJos olin jalallani astunut ravintolaan, pelkäsin olevani mennyttä\nmiestä. Kahvila oli mielestäni irstaisuuden pesä, missä ihmiset\nmenettävät kunniansa ja panevat omaisuutensa vaaraan. Rahan pelissä\nmenettämisen vaarasta puhuen sitä olisi täytynyt olla. Kun minun\nnyt kerran on laulettava sinulle univirttä, tahdon kertoa eräästä\nelämäni kauhistavimmasta hetkestä, jolloin tuska poltti sydäntäni\nkuin poltinrauta pakkotyöläisen olkapäätä. Olin tanssiaisissa\nisäni serkun, Navarran herttuan, luona. Mutta jotta voisit oikein\nkäsittää asemani, muista, että minulla oli kulunut hännystakki,\nhuonosti tehdyt kengät, kaulaliina kuin ajureilla ja käytetyt\nhansikkaat. Asetuin nurkkaan voidakseni syödä mielin määrin jäätelöä\nja ihailla kauniita naisia. Isäni huomasi minut, tuli luokseni ja\nantoi minulle kukkaronsa ja avaimensa säilytettäviksi. En vieläkään\nkäsitä, mistä tämä ihmeellinen, minut aivan ymmälle saattava\nluottamus johtui. Kymmenkunnan askelen päässä minusta istui muutamia\nmiehiä pelipöydässä. Kuulin kullan kilinän. Olin kahdenkymmenen\nikäinen. Usein olin niihin aikoihin mielikuvituksessani halunnut\nkäyttää kokonaisen päivän pelkkiin rikoksiin. Se oli jonkinlaista\nmielikuvituksessa hekumointia, jolle hurjuudessa eivät vetäneet\nvertoja ilonaisten päähänpistot eikä nuorten tyttöjen haaveilut. Jo\nvuoden ajan olin unelmoinut aistikkaisiin vaatteisiin pukeutumisesta,\nvaunuissa ajelusta kaunis nainen rinnallani, suurena herrana\nolemisesta, joka syö päivällisensä Veryssä, sitten illalla menee\njohonkin näytäntöön ja vasta huomenissa näyttäytyy isälleen,\ntakanaan _Figaron häitäkin_ sotkuisemmat seikkailut, joista sitten\non mahdoton selviytyä. Kaiken tällaisen ilonpidon olin arvioinut\ntulevan maksamaan noin kaksisataaviisikymmentä frangia. Olinhan\ntäydellisesti vielä koulupojan tasolla, joka iloitsee omin luvin\notetuista 'raappipäivistä'. Menin pukuhuoneeseen, missä aivan yksin,\nsilmät kiiluen ja kädet vapisten, laskin isäni rahat: viisisataa\nfrangia. Niin suuren rahamäärän nähdessäni karkaamisyrityksen ilot\nilmestyivät eteeni houkuttelevina kuin Macbethin noidankattilan\nympärillä tanssivat velhot, mutta ei rumina ja peloittavina, vaan\nintohimoja kiihottavina, viettelevinä, hurmaavina. Minusta tuli\ntietoinen lurjus. Kuuntelematta korvieni suhinaa ja sydämeni\nkiivasta pamppailua otin kaksi kahdenkymmenen frangin kolikkoa,\njotka yhä vieläkin näen edessäni. Vuosiluvut olivat niistä kuluneet\nnäkymättömiin ja Bonaparten kasvot irvistelivät. Työnnettyäni\nkukkaron takaisin taskuuni menin pelipöydän ääreen molemmat\nkultarahat hiestä kosteassa kädessäni ja kiertelin pelaajien\nympärillä kuin haukka kanatarhaa. Selittämättömän ahdistuksen\nvallatessa koko olemukseni loin ympärilleni arkailevan katseen.\nVakuuttauduttuani siitä, ettei kukaan tuntenut minua, heitin rahani\npienen, lihavan, iloisen näköisen miehen puolelle ja samalla aloin\nlukea rukouksia ja tehdä pyhiä lupauksia enemmän kuin merellä voisi\ntehdä kolmen myrskyn aikana, jotta meidän puolemme voittaisi.\nSitten, ikäisekseni harvinaisen konnamaista tai machiavellimaista\nvaistoa noudattaen, asetuin seisomaan ovenpieleen kuin katsellakseni\nsalonkeihin. Sieluni ja silmäni kieppuivat kuitenkin kohtalokkaan\nvihreän veran lähettyvillä. Sinä iltana tein ensimmäisen fysiologisen\nhavaintoni, totesin salaperäisen kaksoisolentomme olemassaolon.\nSeisoin selin pöytään, jossa parhaillaan ratkaistiin kohtaloani,\nminkä seikan rikollisuuteni teki vieläkin jännittävämmäksi. Pelaajien\nja minun välillä oli neljä-, viisirivisenä ryhmänä puheliaita miehiä,\njoiden äänten sorina esti minua kuulemasta orkesterin pauhuun\nsekoittuvaa kullan kilinää. Mutta noista häiriöistä huolimatta,\nintohimoille suodun erikoisen voiman avulla, joka pystyy tekemään\nihmisen riippumattomaksi ajasta ja paikasta, saatoin selvästi\nkuulla molempien pelaajien sanat, tietää molempien pistemäärän,\nvieläpä senkin, kumpi heistä käänsi kuninkaan, ikäänkuin olisin\nnähnyt kortit. Kymmenen askelen välimatkalta saatoin jännityksestä\nkalpeana seurata pelin oikuttelevaa kulkua. Samassa kulki isäni\nsiitä ohi, ja silloin käsitin elävästi Sanassa sanotun lauseen:\n'Ja Jumalan henki kävi hänen kasvojensa ylitse'. Olin voittanut.\nPujottauduin pelaajia piirittävän miesjoukon läpi taitavasti kuin\nrikkinäisen verkon silmistä karkaava ankerias. Lähestyin pöytää.\nJokaisessa hermosäikeessä tuntemani tuska muuttui iloksi. Olin\nkuin mestauslavalle viety tuomittu, joka kohtaa kuninkaan ja\ntietää saavansa armahduksen. Silloin yht'äkkiä vaati eräs herra,\njolla oli kunniamerkkejä rinnassa, neljääkymmentä frangia, jotka\npuuttuivat kassasta. Levottomat silmät loivat minuun epäileviä\nkatseita; kalpenin, hikipisarat kihosivat otsalle. Isääni kohtaan\ntekemäni varkaudenrikos näytti kostavan itsensä. Kunnon pikkumies\nsanoi samassa mitä enkelimäisimmällä äänellä: 'Kaikki herrathan\novat maksaneet' ja pulitti pois nuo neljäkymmentä frangia. Nostin\npääni pystyyn ja loin pelaajiin voitonriemuisia silmäyksiä.\nPantuani takaisin isän kukkaroon sieltä ottamani kultarahat uskoin\nvoittorahani tuon kunnianarvoisen rehellisen miehen huomaan, ja hän\nvoitti yhä. Kun sitten olin sadankuudenkymmenen frangin omistaja,\nkäärin rahat nenäliinaani niin tiukkaan, ettei niiden kilinä voinut\nkuulua kotiin palatessamme, enkä pelannut sen enempää.\n\n\"'Mitä teit pelipöydän luona?' kysyi isäni ajoneuvoihin noustessamme.\n\n\"'Katselin', vastasin vavisten.\n\n\"'Ei olisi ollut ihmeteltävää', jatkoi isäni, 'vaikka olisit katsonut\nsopivaksi heittää rahaa veralle, jollei minkään muun vuoksi, niin\nainakin itserakkaudesta. Maailmanmiesten silmissä olet tarpeeksi\nvanha, ollaksesi oikeutettu tekemään tyhmyyksiä. Ja minä puolestani\nolisin antanut anteeksi, jos olisit käyttänyt kukkaroani hyväksesi.'\n\n\"En vastannut mitään. Saavuttuamme kotiin luovutin isälleni hänen\navaimensa ja rahansa. Tultuaan huoneeseensa hän tyhjensi kukkaronsa\nuuninreunukselle, laski kultarahat, kääntyi puoleeni hyvin\nsuopeamielisen näköisenä ja sanoi, erottaen tarkoituksellisesti\nlauseet toisistaan lyhyemmin tai pitemmin väliajoin:\n\n\"'Poikani! Olet kohta kahdenkymmenen ikäinen. Olen sinuun\ntyytyväinen. Sinun on saatava taskurahoja, jollei muun, niin sen\nvuoksi, että opit niitä käyttämään ja tuntemaan elämää. Tästä illasta\nlähtien annan sinulle sata frangia kuussa. Saat käyttää rahat mielesi\nmukaan. Tässä on ensimmäisen vuosineljänneksen erä...' ja näin\nsanoessaan hän hyväili kädellään kultakasaa kuin todetakseen, että\nsumma oli oikea.\n\n\"Myönnän, että olin vähällä heittäytyä hänen jalkoihinsa ja\ntunnustaa olevani varas, kunniaton mies ja, mikä vieläkin pahempaa,\nvalehtelija. Siitä esti kuitenkin häpeänpelko. Menin häntä\nsuutelemaan, -- hän sysäsi hellävaroin minut luotaan.\n\n\"'Nyt lapseni, olet mies', aloitti hän jälleen. 'Se minkä teen, on\nluonnollista ja oikeudenmukaista, siitä ei sinun tarvitse kiittää.\nJos minulla on oikeus vaatia kiitollisuuttasi, Raphaël', jatkoi hän\nhellästi ja arvokkaasti, 'voin vaatia sitä sen johdosta, että olen\nvarjellut nuoruutesi niistä vaaroista, joille kaikki Pariisin nuoret\nmiehet joutuvat alttiiksi. Tästä lähtien olemme ystävykset. Vuoden\npäästä olet lakitieteen tohtori. Nyt olet saanut välttämättömät,\nperusteelliset tiedot ja oppinut rakastamaan työtä, ja se kaikki on\nvaatinut vaivannäköä ja kieltäymystä. Opi minut tuntemaan, Raphaël!\nEn tahdo sinusta asianajajaa enkä notaaria, vaan valtiomiehen, josta\non tuleva poloisen sukumme kunnia... Näkemiin huomiseen!' virkkoi hän\nsitten salaperäisen näköisenä ja salli minun poistua.\n\n\"Tuosta päivästä lähtien isäni puheli avomielisesti minulle\naikeistaan. Olin ainoa lapsi, jo kymmenvuotiaana olin menettänyt\näitini. Isäni, jota ei tyydyttänyt maalaisaatelisherrana olo ja\njoka oli historiallisen, Auvergne'issa melkein unohdetun sukumme\npäämies, oli vuosia sitten asettunut Pariisiin, taistellakseen\nsiellä vaikka itse pirua vastaan. Eteläranskalaisille ominaisella\nhenkevyydellään ja tarmollaan, missä suhteessa nämä ovatkin muita\netevämpiä, hänen oli onnistunut ilman sanottavia suojelijoita\nsaavuttaa asema ihan vallan keskustassa. Mutta pian sen jälkeen\nvallankumous saattoi hänet perikadon partaalle. Hän oli nainut\nkuuluisaan sukuun kuuluvan rikkaan perijättären ja saanut kohotetuksi\nsukumme keisarikunnan aikana entiseen loistoonsa. Restauraation\naikana äidilleni kuulunut suuri omaisuus annettiin meille takaisin,\nmutta siitä huolimatta isäni taloudellinen asema oli hyvin vaikea.\nHän oli aikoinaan ostellut keisarin kenraaleilleen lahjoittamia\nulkomailla sijaitsevia tiluksia, ja nyt, jo vuosikymmenen ajan, hänen\noli täytynyt taistella asianajajien, diplomaattien, preussilaisten\nja baijerilaisten tuomioistuimien kanssa noiden kovan onnen\nlahjatilusten omistamisesta. Isäni syöksi minut mitä sotkuisimpien\noikeudenkäyntien sokkeloon, josta koko tulevaisuuteni oli määrä\nriippua. Sellainen mahdollisuus häämötti silmien edessä, että meidät\nvoitiin tuomita maksamaan takaisin kaikki tiluksista kertyneet tulot\nja luovuttamaan vuosien 1814--1817 välillä tehdyistä metsänmyynneistä\nsaadut rahat, jossa tapauksessa äitini omaisuus tuskin olisi\nriittänyt pelastamaan nimemme kunniaa. Täten sain, vaikka isäni\njulisti minut tavalleen holhouksesta vapaaksi, hartioilleni mitä\nhirvittävimmän taakan. Minun täytyi taistella kuin sodassa, raataa\nyötä päivää, käydä valtiomiesten puheilla, ottaa selko heidän\nuskonnollisista mielipiteistään, yrittää taivuttaa heitä asiamme\npuolelle, lumota heidät, heidän vaimonsa ja palveluskuntansa, vieläpä\nheidän koiransakin, ja kaiken tämän inhoittavan homman täytyi\ntapahtua viehättävästi, miellyttävän leikinlaskun muodossa. Olin\ntäysin selvillä noiden isäni kasvoja jäytävien huolien raskaudesta.\nVuoden ajan vietin näköjään maailmanmiehen elämää, mutta suosion\nhankkiminen ja hyödyksi olevien ihmisten kanssa suhteisiin pääseminen\nkysyi tavattomia ponnistuksia. Ainoana huvituksenani olivat yhä\nvielä oikeudessa puolustautuminen, keskustelunaineinani lakiasiat.\nAina noihin aikoihin saakka olin hyveellinen; eihän minulla olisi\nollutkaan minkäänlaista tilaisuutta heittäytyä nuoren miehen\nintohimojen valtaan, ja nyt kun pelkäsin pienimmänkin laiminlyönnin\nkoituvan isälleni ja itselleni turmioksi, minusta tuli itseäni\nkohtaan hirmuvaltias, joka ei sallinut mitään huvitteluja eikä\nrahamenoja. Kun olemme nuoria eivätkä ihmisten ja olosuhteiden\naiheuttamat iskut ole vielä hävittäneet tunne-elämän herkkyyttä,\najatusten vilpittömyyttä ja omantunnon jaloa puhtautta, joka ei salli\nmitään sovitteluja pahan kanssa, on velvollisuudentuntomme elävä,\nkunniantuntomme puhuu selvää kieltä ja sitä on helppo kuunnella;\nolemme avomielisiä ja suoria. Sellainen olin minäkin siihen aikaan.\nTahdoin olla isäni minulle osoittaman luottamuksen arvoinen ja\npuhdistautua rikoksesta, -- hiljattainhan olin häneltä salavihkaa\nanastanut pienoisen summan. Hänen raha-asioittensa, nimemme ja\nsukumme pelastamisen taakka hartioillani olisin ollut valmis\nhänen tietämättään luovuttamaan hänen vuokseen kaiken omaisuuteni\nja uhraamaan oman tulevaisuuteni, kuten jo olin uhrannut kaiken\nelämännautintoni, minkä johdosta tunsin itseni onnelliseksi. Kun\nsitten herra de Villèle vartavasten meitä vahingoittaakseen kaivoi\nesiin oikeuksienmenettämistä koskevan keisarillisen määräyksen ja\nsyöksi meidät perikatoon, allekirjoitin heti tilusteni kauppakirjan\npidättäen itselleni ainoastaan taloudellisesti merkityksettömän\nLoire-virran saaren, jossa äitini hauta on. Nykyään olisivat\nmahdollisesti todistelut ja filosofiset, ihmisystävälliset ja\nvaltiolliset viisastelut estäneet minua ryhtymästä tekoon, jota\nasianajajani moitti _tyhmyydeksi_; mutta, toistan sen vielä kerran,\nkahdenkymmenenyhden ikäisinä olemme pelkkää jalomielisyyttä,\nlämpöä ja rakkautta. Kyynelet, jotka silloin näin isäni silmissä,\nolivat mielestäni kallein aarteeni, ja niiden muisteleminen suo\nyhä vielä lohtua kärsimyksissä. Kymmenen kuukauden kuluttua siitä,\nkun oli selviytynyt velkojistaan, isäni kuoli suruunsa. Minä, jota\nhän ihaili, olin hänen takiaan menettänyt kaiken omaisuuteni; se\najatus teki hänestä lopun. V. 1826, kaksikymmenkaksivuotiaana,\nmyöhäsyksyllä saatoin aivan yksin hautaan ensimmäisen ystäväni,\noman isäni. Harvojen nuorten miesten kohtaloksi on tullut kulkea\nyksinään, murheelliset ajatukset ainoana seuranaan ruumisvaunujen\njäljessä Pariisin humussa, vailla tulevaisuudentoiveita, ilman\nomaisuutta. Orvoilla, jotka yleiset armeliaisuuslaitokset korjaavat\nhuostaansa, on tulevaisuutena taistelukentälle joutuminen, isänä\nhallitus ja kuninkaallinen kaitsija, suojapaikkana turvakoti --\nminulla ei ollut mitään. Kolme kuukautta myöhemmin antoi huutokaupan\ntoimitsija minulle tuhatsatakaksitoista frangia, isänperintöni\njäännöksen. Velkojat pakottivat minut myymään irtaimistommekin.\nLapsuudesta saakka olin tottunut pitämään kallisarvoisina kodissani\nolleita loistoesineitä, joten en nyt saattanut salata hämmästystäni\nnähdessäni noin mitättömän loppusumman.\n\n\"'Nehän olivat kaikki jotenkin vähäarvoisia tavaroita', selitteli\ntoimitsija.\n\n\"Kauhistavia sanoja! Ne surmasivat lapsuudenuskoni ja särkivät\nensimmäiset kuvitteluni, jotka meille kaikille ovat niin rakkaat.\nOmaisuuteni oli muutettu huutokauppaluetteloksi, tulevaisuutenani\ntuhatsatakaksitoista frangia kangaspussissa, yhteiskuntaa edustamassa\nlakki päässä puhuva huutokaupanpitäjä... Meidän vanha, minuun\nkiintynyt miespalvelijamme Jonathan, jolle äitini oli säätänyt\nneljänsadan frangin vuotuisen eläkkeen, sanoi minulle lähtiessään\ntalosta, josta niin usein olin lapsena riemuiten lähtenyt ajelulle:\n\n\"'Olkaa säästäväinen, hyvä Raphaël-herra!'\n\n\"Ja tuo kunnon mies itki.\n\n\"Tällaiset olivat, rakas Emile\", virkkoi Raphaël hetken vaiti\noltuaan, \"ne tapahtumat, jotka liittyvät kohtalooni, muovailivat\nsieluani ja saattoivat minut lopuksi jo nuorena mitä luonnottomimpaan\nyhteiskunnalliseen asemaan. Sukulaisuussiteet, jos kohta heikotkin,\nyhdistivät minut muutamiin varakkaisiin koteihin, joissa\nseurustelemisen oma ylpeyteni olisi tehnyt mahdottomaksi, jolleivät\nylenkatse ja välinpitämättömyys jo sitä ennen olisi sulkeneet\nniiden ovia minulta. Vaikka olinkin vaikutusvaltaisten ja vieraille\nhenkilöille suojelustaan suovien miesten sukulainen, ei minulla\nkuitenkaan ollut sukulaisia eikä suojelijoita. Kun minun oli pakko\naina vain tukahduttaa koko henkilökohtainen elämänhaluni, muutuin\numpimieliseksi. Suoraluontoisen ja teeskentelemättömän täytyi\nesiintyä kylmänä ja valheellisena. Isäni itsevaltius oli hävittänyt\nminusta itseluottamuksen. Olin arka ja kömpelö, en uskonut sanoillani\nolevan mitään vaikutusta, olin tyytymätön itseeni, mielestäni ruma,\nhäpesin itseäni. Neroille taisteluissa voimia antavasta sisäisestä\näänestä huolimatta, jonka minäkin tunsin itsessäni ja joka huusi:\n'Rohkeutta! eteenpäin!', huolimatta yksinäisinä hetkinä tuntemastani\nvoimasta ja siitä, että olin tietoinen omasta etevämmyydestäni\nvertaillessani yleisön ihailemia uusia teoksia omissa aivoissani\nliikkuviin aiheisiin, olin silti vailla itseluottamusta ja arka\nkuin lapsi. Mitä kiihkein kunnianhimo raateli mieltäni ja uskoin\nkohtalon valinneen minut suorittamaan suurtöitä, mutta samalla\ntunsin itseni voimattomuuteen ja tyhjyyteen vajonneeksi. Tarvitsin\nihmisiä -- olin ilman ystäviä. Minun oli raivattava elämänpolkuni\nyksin, arkana ja ujona. Silloin, kun isäni heitti minut ylhäisten\nseurapiirien pyörteeseen, olin nuori sydämeltäni ja elämänhaluinen\nmieleltäni. Samoin kuin kaikki suuret lapset uskoin minäkin suureen\nrakkauteen ja salassa haaveilin siitä. Ikäisteni nuorten miesten\nparissa yhdytin oikean kerskailijoiden veljeskunnan, jotka kulkivat\npää pystyssä, istuutuivat mitään sanomatta ja arkailematta minun\nsilmissäni mitä kunnianarvoisimpien naisten viereen, puhuivat heille\nsopimattomuuksia ja koettivat, keikaillen pureskellen keppinsä\npäätä, häpeällisesti vietellä noita mitä suloisimpia olentoja. Omien\npuheittensa mukaan he sitten laskivat päänsä heidän päänaluselleen.\nKaikki he olivat elämäniloihin kyllästyneen näköisiä ja arvelivat\nkainojen, hyveellisten naisten olevan valloitettavissa muutamalla\nsanalla, pienimmällä rohkealla eleellä ja ensimmäisellä julkealla\nkatseella. Vakuutan sieluni ja omantuntoni nimessä, että valtaan\npääseminen ja suuren kirjailijamaineen niittäminen näyttivät minusta\nhelpommin saavutettavilta voitoilta kuin ylhäisen, nuoren, henkevän\nja kauniin naisen suosio. Sydämessäni vallitseva tuskantunne ja\nnaiseen kohdistuva ihailuni eivät olleet seurapiirien oppien\nmukaisia. Rohkeutta oli ainoastaan sielussani, käytöksessäni ei\nsitä näkynyt. Sittemmin opin tietämään, etteivät naiset halunneet\nolla kerjättävinä. Olen nähnyt monta, joita olen etäältä ihaillut,\njoille olisin ollut valmis tarjoamaan uhrautuvan sydämeni, tuskien\nraateleman sieluni ja kaiken elämäntarmoni, mutta kaikki ne\nolivat typeriä hupakoita, yksikään heistä ei olisi kelvannut edes\nportinvartijakseni. Kuinka usein olenkaan tanssiaisissa mykkänä ja\nliikkumattomana ihaillut unelmieni naista, ajatuksissani antautunut\nloppumattomiin hyväilyihin, tahtonut yhdellä ainoalla katseella\nilmaista tunteitteni hehkun ja tarjota haltioituneen nuoren miehen\nrakkauden, joka sitten myöhemmin olisi palkittu -- uskottomuudella.\nOli hetkiä, jolloin olisin voinut antaa koko elämäni yhdestä\nainoasta yöstä. En tavannut korvaa, jolle olisin huutanut kuumia\nsanojani, en katsetta, jossa silmäni olisivat levänneet, en sydäntä,\njoka olisi kuulunut minulle. Kaikki tyydyttämättömän intohimon\nraatelevat tuskat minun täytyi kestää. Lieneekö siihen ollut syynä\nse, ettei tarjoutunut sopivaa tilaisuutta, vai rohkeuden puute ja\nkokemattomuus? Olin epätoivoissani, kun ei minua ymmärretty, ja\nvapisin pelosta ajatellessani, että minut ymmärrettäisiin liiankin\nhyvin. Pelkkä minuun kohdistunut kohtelias silmäys saattoi herättää\nmielessäni tunteiden myrskyn, ja vaikka olin valmis otaksumaan\njokaisen ystävällisen katseen ja sanan hellyyden todistukseksi,\nen silti koskaan uskaltanut puhua enkä olla vaiti oikealla\nhetkellä. Elin kokonaan tunteitteni maailmassa, jolloin sanat\njäivät merkityksettömiksi, ja vaitioloni käsitettiin typeryydeksi.\nEpäilemättä olin liian luonnollinen ja yksinkertainen teennäiseen\nseurapiiriin, missä elettiin vain kynttilöiden valossa ja ilmaistiin\najatuksia seurustelusääntöjen mukaisilla lauseparsilla ja muodin\nmääräämillä sanoilla. En osannut puhua vaitiollessani enkä olla vaiti\npuhuessani. Sisimmässäni hehkui sielua polttava tuli, sydän, jota\nnaiset halajavat, intohimo, jota he kiihkeästi kaipaavat, elinvoima,\njosta typerä voisi kerskua, mutta siitä huolimatta he olivat minua\nkohtaan kavalia ja julmia. Ihailin vilpittömästi seurapiirien\nsankarittaria heidän viettäessään riemujuhliaan, osaamatta lainkaan\nepäillä heidän valheellisuuttaan. Erehdyin suuresti toivoessani\nlöytäväni muunlaistakin rakkautta kuin sellaista, joka oli ainoastaan\nsanoissa, ja etsiessäni tyhjän ja pinnallisen, ylellisyyttä ja\nloistoa janoavan ja hulluuteen asti itserakkaan naisen sydämestä\nsamaa suurta intohimoa, joka valtameren lailla myllersi omassa\nsydämessäni. Voi tätä elämää! Kun tietää olevansa syntynyt\nrakastamaan ja tekemään naisen äärettömän onnelliseksi eikä sitten\nkuitenkaan voi löytää ainoaakaan rohkeaa ja ylevää Marceline'ia,\nei edes vanhaa markiisitarta! Olen kuin aarretta kerjuupussissaan\nkantava mieronkiertäjä, joka turhaan etsii lasta tai uteliasta nuorta\ntyttöä, jolle voisi uskoa aarteensa ihailtavaksi. Usein olen tahtonut\nottaa itseni hengiltä.\"\n\n\"Olet viehättävän surumielinen tänä iltana!\" huudahti Emile.\n\n\"Äh! Tiedän, mitä elämäni on! Jollei sinulla ystävänä ole malttia\nkuunnella surulauluani, jollet jaksa minun vuokseni alistua\npuolituntisen kestävään ikävystymiseen, niin nuku sitten! Mutta\nälä myöskään pyydä minua selostamaan niitä syitä, jotka voivat\njohtaa itsemurhaan, joka uhkaavana häämöttää edessäni ja kutsuu\nminua ja jonka puolestani toivotan tervetulleeksi. Ihmistä\narvosteltaessa täytyy ainakin tuntea hänen ajatustensa salaisuudet,\nvastoinkäymisensä ja hänen mieltään kuohuttaneet tapaukset. Jos\ntyydymme vain latelemaan peräkkäin elämän ulkonaiset tapahtumat,\nluomme ainoastaan aikajärjestystä, jota typerät nimittävät\nhistoriaksi!\"\n\nNäiden sanojen katkera sävy vaikutti Emile'iin niin voimakkaasti,\nettä hän siitä hetkestä alkoi tarkkaavasti kuunnella Raphaëlia\nkatsoen häneen väsähtäneen näköisenä.\n\n\"Mutta\", jatkoi kertoja, \"nämä samat asiat voidaan nähdä toisessakin\nvalossa. Olosuhteet, joita aikaisemmin pidin onnettomuutena, ovat\nolleet omiaan luomaan myöskin kauniita henkisiä ominaisuuksia, joista\nsittemmin olen ollut ylpeä. Filosofinen tiedonhalu, äärettömän ankara\ntyönteko, lukemisen rakastaminen ovat olleet elämäni sisältönä\nseitsemän vuoden iästä siihen saakka, jolloin astuin julkiseen\nelämään, ja sen ansiosta minussa on kehittynyt kyky, mikäli teitä\nsaan uskoa, esittää mielipiteeni selvästi, ja pystyn vaeltamaan\neteenpäin inhimillisen tietämisen laajalla työmaalla. Yksinäisyys,\njohon olin tuomittu, tunteitteni tutkiskelu ja sisäiset elämykseni\novat laajentaneet ja syventäneet elämäntuntemustani. Kun en ollut\nkietoutunut kiihottavan ja kuluttavan seuraelämän velvoituksiin, mikä\nseikka vetää alaspäin kauneimmankin sielun ja tekee siitä lopuksi\npelkän ryysykasan, kehittyi herkkä tunne-elämäni jaloksi, intohimoja\nhillitseväksi aatteellisuudeksi. Naiset eivät minua ymmärtäneet,\nmutta rakkauteni halveksiminen opetti minut terävästi havainnoimaan\nheitä itseään. Nyt käsitän, ettei suorasukaisuuteni voinut heitä\nmiellyttää, sillä he todennäköisesti vaativat kaikessa jonkinverran\ntekopyhyyttä. Olen samalla aikuinen mies ja lapsi, sisällyksetön ja\nsyvällinen, ennakkoluuloton ja taikauskoinen ja useasti naismainen.\nMahdollisesti he ovat käsittäneet avomielisyyteni kyynillisyydeksi\nja ajatusteni puhtauden sopimattomaksi kevytmielisyydeksi. Tiede\noli heistä ikävystyttävää, naismainen kaihomielisyyteni heikkoutta.\nÄärimmäisen vilkkaan mielikuvituselämäni vuoksi -- runoilijain\nonnettomuus! -- minua pidettiin häilyvänä, tarmottomana ja\npysyväiseen rakkauteen kykenemättömänä. Kun olin vaiti, minua\npidettiin tylsämielisenä, kun tahdoin olla heille mieliksi, saatoin\nheitä säikähdyttää. Naiset ovat minut tuominneet, ja itkien ja surren\nolen kuullut sen tuomion. Ja tämä tuska on kantanut hedelmän! Olen\ntahtonut kostaa seurapiireille ja päästä koko naissukukunnan herraksi\nhenkisten lahjojeni avulla. Uskoin näkeväni päivän, jolloin kaikkien\nkatseet kohdistuisivat minuun palvelijan ilmoittaessa nimeni salongin\novella. Lapsesta saakka olen pitänyt itseäni suurmiehenä ja lyönyt\notsaani, sanoen kuten André Chénier: 'Täällä on jotakin!' Uskoin\nmielessäni uinuvan ajatuksia, jotka oli saatettava julkisuuteen,\nmenetelmiä, jotka piti toteuttaa käytännössä, tieteellisiä\ntotuuksia, jotka oli tehtävä tunnetuiksi. Voi rakas Emile! salli\nminun kertoa näistä lapsellisista unelmistani, kun nyt, tuskin\nkaksikymmenkuusivuotiaana, tiedän varmasti kuolevani tuntemattomana,\nsaamatta milloinkaan olla haluamani naisen rakastajana. Emmekö\nkaikki ole enemmän tai vähemmän uskoneet unelmiemme toteutuvan?\nKoskaan en olisi voinut pitää nuorta miestä ystävänäni, jollei\nhän olisi unelmissaan saavuttanut voitonseppeleitä, korottanut\nitseään jalustalle ja pitänyt miellyttävää rakastajatarta. Itse\nkohdaltani olen usein ollut kenraali, keisari, ei enempää eikä\nvähempää kuin itse lord Byron. Leikitellessäni täten inhimillisen\nelämän huipuilla tulin käsittämään, että vuorille kiipeäminen ja\nvaikeuksien voittaminen olikin vasta edessäpäin. Sisimmässäni kiehuva\nsuunnaton itserakkaus, usko, että olin luotu äärettömän korkeaa\npäämäärää varten, että olin mies, joka ei yhtä helposti jätä sieluaan\nmaailman revittäväksi kuin lammas villaansa okaisen pensaikon läpi\ntunkeutuessaan, olivat elämänvoimani. Tahdoin saavuttaa kunniaa ja\ntyöskennellä hiljaisuudessa rakastetun hyväksi, jonka kerran toivoin\nkohtaavani. Naisten joukosta etsin ainoastaan yhtä, ja ensimmäinen,\njoka antautui ihailtavakseni, oli se yksi. Luulin heitä jokaista\nkuningattareksi, mutta sellaiseksi kuningattareksi, joka nöyränä\nrientää rakastajaansa vastaan. Minunkin luokseni hänen olisi ollut\ntultava kärsivänä, nöyränä ja arkana. Jos hän olisi kaiken lisäksi\nsäälien ymmärtänyt kärsimyksiäni, olisin kaikesta sydämestäni ollut\nhänelle siitä kiitollinen eikä rakkaudellani ja ihailullani olisi\nollut loppua. Elämänkokemukset opettivat sitten julmia totuuksia ja\nminulle selvisi, että kohtalonani oli elinkautinen yksin eläminen.\nNaisille on ominaista, mistä erikoisista henkisistä lahjoista\nse sitten johtuneekaan, että he näkevät virheitä ja heikkouksia\nlahjakkaissa miehissä ja hyviä ominaisuuksia typerissä. Etenkin\nkun typerät heitä imartelevat ja ylistelevät heidän virheitään, he\ntuntevat näitä kohtaan suurta myötätuntoa, jota vastoin lahjakas\nmies ei huvita heitä edes senkään vertaa, että hänen vikansa\nannettaisiin hänelle anteeksi. Lahjakas mies on kuin vilutauti, jonka\naiheuttamia kärsimyksiä ei yksikään nainen ole halukas kantamaan.\nKaikki he vaativat rakastajaltaan sellaisia ominaisuuksia, jotka\ntyydyttävät heidän turhamaisuuttaan. Meissä he rakastavat vain\nitseään! Köyhä, ylpeä, luomiskykyinen taiteilija on loukkaavan\nitsekäs. Hänessä temmeltää ajatusten pyörremyrsky, joka tempaa\nmukaansa kaikki, yksinpä rakastajattarenkin. Kuinka voisi alhaista\nimartelua odottava nainen ymmärtää sellaisen miehen rakkautta?\nMahtaisiko hän sellaista etsiäkään? Sellaisella rakastajalla ei\nolisi aikaa antautua leposohvassa tunteelliseen narripeliin, josta\nnaiset niin pitävät ja jolla keikailevat, ja josta itserakkaat\nmiehet ovat niin ylpeitä. Aikaa ei riitä edes työhön, saati sitten\ntuollaiseen tyhjänpäiväiseen armasteluun. Minä, joka olin valmis\nantamaan elämäni kokonaisena, en tahtonut sitä haaskata vähin erin.\nKun pankkimies juoksentelee kalpean, sulokatseisen naisensa asioilla,\non siinä jotakin tympäisevää, se kauhistaa taiteilijaa. Haaveellinen\nrakkaus ei riitä varattomalle, avarasieluiselle miehelle, hän\nvaatii täydellistä antaumusta. Mutta nuo pikku olennot, jotka\nkuluttavat aikansa kasmirkankaita valitsemalla ja kuosinmukaisia\npäällystakkeja teettämällä, eivät käsitä, mitä antaumus on, vaikka\nkuitenkin vaativat sitä toisilta. He näkevät rakkaudessa ainoastaan\nhallitsemisen ilon, mutta eivät alistumisen iloa. Nainen, joka\ntahtoo olla sydämestään todellinen aviopuoliso, antaa viedä itsensä\nsinne, minne kulkee se mies, joka on hänen elämänsä, voimansa,\nkunniansa ja onnensa. Henkevät miehet tarvitsevat itämaisten naisten\nkaltaisia olentoja, joiden ainoana pyrkimyksenä on miehen tarpeiden\ntyydyttäminen. Tavallisin onnettomuushan on juuri heidän tarpeittensa\nja varojensa epäsuhta! Minä, joka pidin itseäni nerona, halusin\njuuri tällaista pikku rakastajatarta! Haudoin ajatuksia, jotka\nerosivat ennen opituista, tahdoin kiivetä taivaisiin ilman tikapuita,\nomistin aarteita, joista ei ollut käytännöllistä hyötyä, ja suuren\ntietomäärän, joka rasitti muistiani ja oli vielä järjestämättä\nja sulattamatta. Olin vailla vanhempia ja ystäviä, yksin mitä\nhirvittävimmässä erämaassa, joka oli kivetty, vilkasliikenteinen,\ntäynnä ajattelua ja elämää ja -- mikä oli vihamielisyyttäkin pahempaa\n-- välinpitämättömyyttä. Päätös, jonka tein, oli luonnollinen, jos\nkohta mieletön. Siinä oli jotakin minulle ylivoimaista, minkä vuoksi\nse kiihotti rohkeuttani. Se oli kuin vedonlyöntiä itseni kanssa,\njossa olin sekä pelaaja että pelipanos. Ja nyt kuulet suunnitelmani.\nTuhatsata frangia täytyi riittää elämiseen kolmen vuoden ajan, ja\nsinä aikana oli saatava valmiiksi teos, joka tekisi nimeni tunnetuksi\nja tuottaisi rikkautta ja mainetta. Riemuitsin ajatellessani, että\neläisin leivällä ja maidolla kuten teebeläinen erakko, erossa muista\nmeluavassa Pariisissa, syventyneenä kirjojen ja ajatusten maailmaan.\nKuin toukka kehräisin itselleni kotelon, josta sitten tulisin\nilmoille loistavana ja kunniakkaana. Tahdoin elää kuolemankin uhalla.\nSupistamalla elämänvaatimukseni kaikkein välttämättömimpään laskin,\nettä kolmesataakuusikymmentäviisi frangia täytyi riittää köyhän\nmiehen elämään vuotta kohti. Ja todellakin tuo laiha summa minulle\nriitti, niin kauan kuin alistuin omaan luostarikuriini.\"\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti Emile.\n\n\"Niin elin melkein kolme vuotta\", vastasi Raphaël ylpeästi.\n\"Lasketaanpas! Viisitoista centime'iä leipään, kymmenen maitoon ja\nviisitoista leikkeleisiin. En kuollut nälkään, ja henkisesti olin\nerinomaisen pirteä. Tein havaintoja, miten ihmeellisellä tavalla\neri ravintoaineet voivat vaikuttaa mielikuvitukseen, kuten itsekin\ntiedät. Asuntoni maksoi viisitoista centime'iä päivässä. Yön kuluessa\npoltin öljyä viidentoista centime'in arvosta. Siistin itse huoneeni.\nKäytin flanellipaitoja, jottei pesu olisi tullut kymmentä centime'iä\nkalliimmaksi päivää kohti. Poltin kivihiiliä, jotka eivät, jaettuna\ntasan vuoden kaikille päiville, nousseet yli kymmenen centime'in\npäivältä. Minulla oli pukuja, liinavaatteita ja kenkiä riittämiin\nkolmen vuoden ajaksi, enkä muulloin pukeutunut kuin mennessäni\njoillekin luennoille tai kirjastoihin. Nämä kulut nousivat yhteensä\nyhdeksäänkymmeneen centime'iin, ja minulle jäi vielä kymmenen\nylimääräisiin menoihin. En muista kertaakaan kulkeneeni noina pitkinä\ntyövuosina Pont des Arts-sillan yli enkä ostaneeni koskaan vettä.\nJoka aamu hain sitä itse Saint Michel-aukion suihkulähteestä Rue de\nGrès-kadun kulmasta. Köyhyyteni kannoin ylpeänä. Mies, joka tietää\nkauniin tulevaisuuden odottavan, kestää elämän kurjuuden kuin syytön,\njota viedään mestauslavalle -- hän ei tunne häpeää. En pelännyt\nsairautta, sillä en tuntenut kauhua sairaalaa kohtaan enempää kuin\nAquilinakaan, ja terveyteeni saatoin luottaa. Eikähän köyhän autakaan\nlaskeutua levolle ennen kuin vasta kuollakseen! Tukkani leikkasin\nitse, kunnes rakkauden ja hyvyyden enkeli -- mutta en nyt vielä\nkerrokaan tästä tapauksesta, tulemme siihen kyllä myöhemmin. Kuten\nnyt olet kuullut, rakas ystävä, elin rakastajattaren puutteessa\nsuuresta aatteesta, unelmasta, valheesta, jota vähitellen aloin\nuskoa, niinhän teemme kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrässä.\nNyt nauran itselleni, silloiselle minälle, joka mahdollisesti\noli jalohenkinen pyhimys, mutta jota ei nyt enää ole olemassa.\nYhteiskunta ja ihmiset ovat elämäntapoineen ja katsomuksilleen,\njouduttuani kosketuksiin niiden kanssa, paljastaneet minulle\nlapsellisen uskoni vaarallisuuden ja intomielisten ponnistusteni\nhyödyttömyyden. Sellaiset matkaeväät eivät sovi kunnianhimoiselle\nmiehelle. Joka menestystä halajaa, hänellä pitää olla ainoastaan\nkevyttä matkatavaraa mukanaan! Lahjakkaat miehet tekevät suuren\nerehdyksen uhratessaan nuoruusvuotensa tulevan menestyksensä hyväksi.\nNoiden miespoloisten uurastaessa työhönsä syventyneinä ja rikastaessa\ntiedettä hyvin käsittäen, etteivät koskaan kykene saavuttamaan\nsen viimeistä vastausta, ovat suurisanaiset, mutta köyhähenkiset\nonnenonkijat kovassa touhussa, ja saavat osakseen typerien ihailun ja\nyksinkertaisten luottamuksen. Toiset harjoittavat opintoja, toiset\ntouhuavat, edelliset ovat vaatimattomia, jälkimmäiset rohkeita. Nero\nkätkee kunnianhimonsa, onnenonkija kohottaa sen maston huippuun,\nja hän saavuttaa varmasti päämäärän. Vallassaolijat tahtovat\nluottaa ainoastaan häikäilemättömien miesten kyvykkäisyyteen, ja\ntodelliset tiedemiehet ovat lapsellisia, jos odottavat saavansa\ntunnustusta ihmisiltä. Tarkoitukseni ei ole vanhojen ja kuluneiden\nvalitusvirsien, tunnustusta vaille jääneiden Korkean Veisun\nlaulaminen, vaan tahdon loogillisesti esittää, miksi luonnon\nkeskinkertaisilla hengenlahjoilla varustamat miehet niin usein\nsaavuttavat menestystä. Tieteiden harrastaminen jo sinänsä on kuin\nrakastava äiti, ja olisi väärin odottaa vielä muutakin palkkiota sen\npuhtaan, suloisen ilon lisäksi, jolla se ravitsee lapsiaan. Muistuu\nmieleeni hetkiä, jolloin iloisena kastoin leipäpalan maitoon, istuin\nikkunani ääressä ja hengitin raitista ilmaa katseeni liidellessä\nyli kattojen, jotka olivat ruskeita, harmahtavia, punertavia,\nmitkä liuskakivestä, mitkä tiilistä, paikoitellen kellertävän ja\nvihertävän sammalen peitossa. Jos tuo näköala ensiksi tuntuikin\nminusta yksitoikkoiselta, aloin kuitenkin pian huomata siinä aivan\nerikoista kauneutta. Milloin elävöittivät iltaisin puoliavoimien\nkaihtimien valosta tunkeutuvat valonsäteet tuon omituisen maiseman\nsynkkää pimeyttä muodostaen siinä erilaisia heijastuksia, milloin\ntaas katulyhtyjen kalpea valo tunkeutui kellertävänä kajastuksena\nusvan läpi ja heikosti valaisi toisiaan lähelle sulloutuneiden\nkattojen aaltoilevia pintoja, liikkumattomien laineiden valtamerta.\nToisinaan ilmestyi tässä synkässä erämaassa näkyviin joku henkilökin.\nKorkeuksissa kasvavien kukkasryhmien ääreen saattoi ilmestyä vanha,\nluiseva, kumaraselkäinen vaimo hoidokkejaan kastelemaan, ja lahonneen\nullakkoikkunan aukossa saatoin vilahdukselta nähdä nuoren tytön,\njoka luullen olevansa yksin laitteli tukkaansa ja josta en voinut\nnähdä muuta kuin kauniin otsan ja hiuksia kannattavan sievän,\nvalkean käsivarren. Usein ihailin räystäskourussa vesovia hentoja\ntaimia, jotka myrsky saattoi minä hetkenä tahansa pyyhkäistä pois.\nTutkiskelin sammalia, jotka sateella alkoivat elää eri värisinä\nja sitten auringon paahteessa muuttuivat monivivahteisen ruskean\nsametin näköiseksi. Kauniit, lakkaamatta vaihtuvat valaistukset,\nalakuloinen usva, auringonsäteiden äkkiä ilmestyvät valovirrat, yön\nhiljaisuus ja salaperäisyys, auringonnousut, jokaisesta savupiipusta\nkohoava haiku -- kaikki tuon omalaatuisensa maiseman erilaiset\nnähtävyydet tulivat minulle tutuiksi, ja siinä kaikessa oli oma\nviehätyksensä. Rakastin vapaaehtoista vankilaani. Nuo Pariisin\nkattosavannit, jotka näyttävät tasangoilta, mutta joissa on ihmisiä\ntäynnä kuhisevia syviä kuiluja, sopeutuivat niin hyvin sieluntilaani\nja ajatuksiini. Kun tuollaisista taivaallisista korkeuksista, missä\nolemme eläneet tieteelliseen mietiskelyyn syventyneinä, sitten äkkiä\njoudumme alas, ihmisten pariin, se tuntuu raskaalta. Luostarielämän\nsuurta maailmasta eristäytymistä olen kuvitellut täydellisesti\ntämänkaltaiseksi. Heti kun olin päättänyt, miten järjestän vastaisen\nelämäni, aloin etsiä asuntoa Pariisin kaikkein syrjäisimmistä\nkaupunginosista. Kerran illalla Estrapade-kadulta palatessani kuljin\nRue des Cordiers-katua kotiin. Silloin näin Cluny-kadun kulmassa\nnoin neljätoistavuotiaan tytön, joka heitteli palloa toverinsa\nkanssa ja jonka vallaton ilo huvitti ympäristön asukkaita. Oli\nkaunis, lämmin syyskuun ilta. Naiset istuivat asuntojensa edustalla\njuttelemassa kuin maakylissä juhlapäivien iltoina. Huomioni kiintyi\nheti tuohon tyttölapseen, jonka kasvojen ilme oli niin kaunis ja\nliikkeet niin sulavat -- valmis taulu taiteilijan kuvattavaksi.\nEdessäni leviävä näky oli mitä viehättävin. Ihmettelin, että keskeltä\nPariisia voi löytää noin kodikkaan ja rauhallisen sopukan. Katu\noli hiljainen umpikuja. Muistin Jean-Jacques Rousseaun asuneen\ntässä paikassa ja pian löysinkin Saint-Quentinin majatalon. Kun\nnäin sen olevan aika lailla rappiolla, arvelin saavani siinä halvan\nasunnon ja päätin mennä sisään. Tultuani matalaan huoneeseen näin\nklassilliset messinkiset kynttilänjalat kynttilöineen jokaisen\navaimen kohdalla ja hämmästyin huoneessa vallitsevaa siisteyttä,\nmikä ei ole tavallista vastaavanlaisissa paikoissa. Koko huone\noli kuin laatukuva sinisine vuoteineen, hauskasti asetettuine\nhuonekaluineen ja somine pikkuesineineen. Majatalon emäntä, noin\nneljänkymmenen ikäinen nainen, nousi tuoliltaan ja tuli minua\nvastaan. Hänen kasvoistaan kuvastui kärsimys, silmät olivat kyynelten\nsamentamat. Kun vaatimattomasti ilmoitin summan, mikä minun kannatti\nhuoneesta maksaa, ei hän näyttänyt lainkaan hämmästyvän, otti\nvain avaimen, opasti minut ullakkokerrokseen ja näytti huonetta,\nmistä oli näköala katoille ja naapuritalojen pihoihin, joissa oli\npesuvaatteita kuivamassa ikkunoiden kohdalle asetetuilla riu'uilla.\nTuo ullakkokomero teki kovin kolkon vaikutuksen, seinät keltaiset,\nlikaiset; todella surkea loukko nuoren tiedemiehen asua. Katto\noli viettävä ja irtaantuneiden tiilien lomista pilkotti taivasta.\nSiinä oli tilaa vuoteelle, pöydälle ja muutamille tuoleille,\nja korkeamman sisäseinän puolelle saatoin asettaa pianoni.\nVarojen puutteessa ei vaimoparka ollut koskaan voinut kalustaa\ntätä Venetsian lyijykammioiden veroista komeroa, se oli jäänyt\nvuokraamatta. Kaikeksi onneksi olin erottanut hiljakkoin pidetyssä\nhuutokaupassa muutamia minulle itselleni kuuluneita huonekaluja,\nja näin ollen saatoin päättää emännän kanssa kaupat. Seuraavana\npäivänä muutin sitten uuteen asuntooni. Melkein kolme vuotta asuin\ntuossa korkeuksissa olevassa hautakammiossa. Yötä päivää tein\nhellittämältä työtä ja tunsin itseni onnelliseksi, sillä tieteellinen\ntyöhän on mitä suurinta tyydytystä tuottavaa, ja siitä löysin\noman elämäntarkoitukseni onnellisen ratkaisun. Tiedemiehelle niin\nvälttämättömässä rauhassa ja hiljaisuudessa on jotakin ihanaa, se on\nhuumaavaa kuin rakkaus. Ajatuksen toiminta, aatteisiin syventyminen,\nhiljainen tieteellinen mietiskely ovat pysyväistä nautintoa, jota en\nvoi sanoin selittää enempää kuin muitakaan ulkonaisilta aisteiltamme\nsalattuja sielullisia ilmiöitä. Parhaiten voimme kuvata näitä\nnäkymättömiä henkisiä elämyksiä aineellisesta elämästä otetuilla\nvertauksilla. Se nautinnontunne, kun saa uida kirkasvetisessä\njärvessä kallioiden, puiden ja kukkasten keskellä, yksin, lauhkean\ntuulenhenkäyksen hyväilemänä, voi olla jossakin määrin verrattavissa\nsiihen onnentunteeseen, jota tuntee, kun sielu kylpee, miten\nsanoisin, valon loisteessa, kun kuuntelee pyhän innoituksen ankaraa\nja vaikeasti tajuttavaa ääntä, kun tuntemattomasta lähteestä\npulppuaa kuvia värähteleviin aivoihin, kun aate alkaa kehittyä\nihmishengen vainioilla kuin aamuvarhainen aurinko ja kohoaa kuten\nsekin yhä korkeammalle, kasvaa kuten lapsi, varttuu nuorukaiseksi\nja sitten vähitellen mieheksi. Se ilo on kaikkien maallisten ilojen\nyläpuolella, se on jo jumalallista iloa. Henkinen työ elävöittää\ntavallaan koko ympäristömme. Vaatimaton työpöytäni ja sitä peittävä\nruskea nahka, pianoni, vuoteeni, nojatuolini, seinäpaperien omituiset\nkuviot, kaikki saivat eloa, muuttuivat vaatimattomiksi ystäviksi,\njotka vaiteliaina ottivat osaa tulevaisuudentoiveisiini. Kuinka\nusein olenkaan niitä katsellessani uskonut niille ajatuksiani!\nMonesti antaessani katseeni liukua käyristynyttä räystäänreunustaa\npitkin ajatukseni saivat uusia muotoja, keksin ilmeisiä todisteluja\njärjestelmälleni, löysin sanoja, joiden avulla saatoin selvästi\nilmaista mitä vaikeimmin esitettäviä ajatuksia. Kun tarkastelin\nympärilläni olevia esineitä, huomasin niillä jokaisella olevan\nomat ilmeensä ja luonteensa, ja usein ne minulle puhuivatkin. Kun\nlaskeva aurinko loi huoneeseeni kattojen yli kapeasta ikkunastani\nvain hetkisen kestävän valaistuksen, niihin tuli joko hillittyjä\ntai kirkkaita värejä, toiset muuttuivat surullisen, toiset iloisen\nnäköisiksi hämmästyttäen minua yhä uusilla vaikutelmilla. Tällaiset\nyksinäisen elämän pikkutapahtumat, joita elämäntouhussa ei\nhuomaakaan, ovat vankienkin lohdutuksena. Olinhan minäkin tavallani\nvanki, mielijohteeni vangitsema, suunnitelmani kahlehtima, ihminen,\njoka eli tulevaisuudessa häämöttävän elämänkunnian toivossa. Aina\nvoitettuani vaikeuden suutelin ajatuksissani sen kaunissilmäisen,\nhienon, rikkaan naisen kättä, joka kerran silittäisi päätäni ja\nsanoisi hellällä äänellä:\n\n\"'Olet paljon kärsinyt, enkeliraukka!'\n\n\"Kirjoitin kahta suurta teosta. Näytelmän oli määrä tehdä lähimmässä\ntulevaisuudessa nimeni kuuluisaksi, minut itseni rikkaaksi ja\navata ovet siihen maailmaan, johon olin kuulunut ja jossa tahdoin\njälleen esiintyä ja nauttia nerolle tulevia kuninkaallisia\noikeuksia. Mutta te kaikki arvostelitte sitten suurteostani vasta\noppikoulusta päässeen nuoren miehen ensimmäiseksi erehdykseksi,\npelkäksi lapselliseksi tekeleeksi. Teidän leikinlaskunne taittoi\nlennokkaalta mielikuvitukseltani siivet, eikä se enää sen jälkeen ole\npäässyt kohoamaan. Sinä yksin, rakas Emile, olet lievittänyt sitä\nsyvää haavaa, jonka toiset viilsivät minun sydämeeni. Sinä yksin\nihailit minun _Tahdonteoriaani_, pitkäaikaista työtäni, jota varten\nolin tutkinut itämaisia kieliä, anatomiaa, fysiologiaa ja uhrannut\nsuurimman osan ajastani. Tämä teos, jollen erehdy, vielä täydentää\nMesmerin, Gallin, Lavaterin ja Bichat'n teoksia ja avaa tieteelle\nuusia väyliä. Tähän päättyy kaunis elämäni, joka oli jokapäiväistä\nuhrautumista, silkkiäismadon aherrusta ja josta maailma ei tiennyt\nmitään. Siitä oli ainoana palkintona työnilo. Siitä pitäen, kun\nopin ajattelemaan, aina siihen saakka, kun _Teoriani_ valmistui,\nolen tehnyt havaintoja, opiskellut, kirjoitellut, lakkaamatta\nlukenut, toisin sanoen, elämäni on ollut kuin yhtäjaksoista\nlaiskanläksyä. Minun, itämaisen velttouden hentomielisen ihailijan,\nhaaveilevan aistillisen ihmisen on täytynyt työhön sidottuna\nkieltäytyä pariisilaiselämän nautinnoista, herkuttelijan noudattaa\nkohtuutta. Rakastan kävelyretkiä, merimatkoja, vieraiden maiden\nnäkemistä, ja nautin yhä vielä kuin lapsi kivien heittelemisestä\njärven rannalla, mutta minun on täytynyt päivät päästään istua kynä\nkädessä. Olen puhelias, mutta minun on täytynyt äänetönnä kuunnella\nluennoitsijoita yleisillä luennoilla kirjastossa ja museossa.\nYksinäisellä vuoteellani olen maannut kuin benediktiinimunkki, mutta\nnainen on kuitenkin aina ollut rakkain unelmani, jota en milloinkaan\nvoinut saavuttaa! Elämäni on ollut pelkkää kauheaa ristiriitojen\ntemmellystä, jatkuvaa valhetta. Tuomitkoon sitä ken haluaa! Toisinaan\nluontaiset vaistoni puhkesivat ilmiliekkiin kuin kauan kytenyt\ntulipalo. Jonkinlaisen kuumehoureen tapaisen harha-aistimuksen\nvallassa kuvittelin olevani ihanan rakastetun seurassa, minä, joka\nolin kuin leski, joka en saanut kertaakaan omistaa ihailemaani\nnaista, jolta puuttui kaikki, joka asuin ullakkokomerossa kuin\nköyhä taiteilija. Olin ajelevinani komeissa vaunuissa, pehmeillä\npatjoilla loikoen Pariisin katuja. Olin paheiden saastuttama ja\nirstaisuuteen vaipunut. Kuin paholaisten kiusaama Pyhä Antonius olin\nminäkin paastoamisesta juopunut. Onneksi uni aina tuli ja lopetti\nnuo raatelevat kuvittelut, ja huomenissa tiede taas kutsui minua\nhymyillen, ja sille olin uskollinen. Voin mielessäni kuvitella,\nkuinka ns. hyveelliset naiset voivat usein joutua samanlaisen\nhulluuden, halujen ja intohimojen pyörremyrskyn uhriksi, joka\nvoi puhjeta rinnassamme meidän voimatta sille mitään. Tuollaiset\nunelmat eivät kuitenkaan ole viehätystään vailla! Ne ovat talvisten\niltatarinoiden kaltaisia, jotka voivat meidät siirtää takkavalkean\näärestä ilman muuta vaikka Kiinaan. Mutta miten käy hyveiden näillä\nhurmaavilla matkoilla, mielikuvituksen raivattua tieltään kaikki\nesteet! Eristäytyneisyyteni kymmenenä ensimmäisenä kuukautena vietin\nköyhää ja yksinäistä elämää, kuten sinulle olen kertonut. Aamuisin,\nkun ketään ei ollut näkemässä, kävin noutamassa päivän ruokavarat.\nItse siivosin huoneeni. Olin samalla sekä isäntä että palvelija ja\ntäytin Diogeneksen tehtävät ihan erikoisen arvokkaasti. Myöhemmin,\nkun talon emäntä ja hänen tyttärensä olivat salateitse ottaneet\nselkoa hommistani ja puuhistani, tulleet tuntemaan minua enemmän ja\nsaaneet käsityksen kurjuudestani, jouduin usein kosketuksiin heidän\nkanssaan. Siihen vaikutti osaltaan myöskin se, että hekin olivat\nhyvin onnettomia. Pauline, rakastettava pikku olento, jonka viaton\nsulous tavallaan oli aiheena siihen, että jouduin sinne asumaan, teki\nminulle monenlaisia palveluksia, joista en voinut kieltäytyä. Kaikki\nonnettomuustoverithan ovat sisaruksia, puhuvat samaa kieltä, ovat\navuliaisuudessa toistensa kaltaisia; köyhyydessään he ovat anteliaita\nja osanotossaan vilpittömiä ja uhraavat toisilleen aikansa ja oman\nitsensä.\n\n\"Huomaamattani Pauline alkoi hallita ja vallita asunnossani. Hän\ntahtoi minua palvella, eikä hänen äitinsäkään vastustanut. Näin,\nmiten äiti itse korjaili liinavaatteitani, ja muistan, kuinka kunnon\nmuori punastui, kun satuin yllättämään hänet hänen parhaillaan\nharjoittaessaan hyväntekeväisyyttään. Tahtomattani tuli minusta\nheidän suojattinsa, ja aloin ottaa vastaan heidän palveluksiaan.\nHeidän ystävällisyytensä oli sitä paremmin ymmärrettävissä, kun\nmuistaa, miten kokonaan olin antautunut työhöni. Elinhän kokonaan\naatteitteni vallassa ja tunsin vastenmielisyyttä aineellisen\nelämän yksityisseikkoja kohtaan kuten ajattelija ainakin. Kuinka\nolisin voinut vastustaa Pauline'in hienotunteista huomaavaisuutta,\nkun hän nähdessään, etten seitsemään tai kahdeksaan tuntiin\nollut nauttinut mitään, hiljaa hiipi huoneeseeni ja toi minulle\nvaatimattoman aterian? Hänessä oli naisen viehättävyyttä ja lapsen\nteeskentelemättömyyttä, kun hän tuli sisään ja hymyillen teki\neleen, etten saa häntä millään muotoa huomata. Hän oli Ariel,\njoka keijukaisen tavoin hiipi kattoni alle nähdäkseen, mitä\nminulta puuttui. Kerran illalla Pauline sitten kertoi liikuttavan\nvälittömästi minulle elämäntarinansa. Isä oli ollut keisariaikana\nkrenatöörikaartissa ratsueen päällikkö. Beresina-joella olivat\nkasakat ottaneet hänet vangiksi. Kun Napoleon sitten esitti\nvankien vaihtoa, etsivät venäläiset viranomaiset häntä Siperiasta,\nmutta turhaan. Toisten vankien kertoman mukaan hän oli paennut\nIntiaan. Siitä lähtien ei rouva Gaudin, majatalon emäntä, ollut\nsaanut mitään tietoja miehestään. Sitten tulivat vuosien 1814 ja\n1815 onnettomuudet. Hän oli yksin, ilman omaisuutta, eikä voinut\ntoivoa mistään apua, joten hän päätti ruveta majatalonpitäjäksi\nvoidakseen elättää tyttärensä. Hänen raskain surunsa oli se, ettei\nPauline voinut saada hienoa kasvatusta, hänen rakas Pauline'insa,\njoka oli ruhtinatar Borghesen kummitytär ja jonka kaunis,\nkeisarillisen suojelijattaren lupaama tulevaisuus ei olisi saanut\njäädä toteutumatta. Kun rouva Gaudin uskoi minulle katkeran,\nelinvoimia jäytävän surunsa ja sanoi sydäntäsärkevällä äänellä:\n'Antaisin mielelläni pois sen paperipalasen, jolla vahvistettiin\nGaudinin nimitys keisarikunnan paroniksi ja oikeus Wistchnaussa\nolevaan lahjatilukseen, jos sillä keinoin voisin saada Pauline'ille\nkasvatuksen Saint-Denis'ssä!' tunsin mieleni liikuttuneeksi ja\ntarjouduin, osoittaakseni kiitollisuutta ystävällisiä naisia\nkohtaan, osakseni tulleen huolenpidon tähden täydentämään Pauline'in\nkasvatusta. Äiti ja tytär suostuivat siihen yhtä vilpittömän\nkiitollisina kuin mitä itse olin tehdessäni ehdotukseni. Näin minäkin\njouduin saamaan virkistyshetkiä. Tyttö oli harvinaisen lahjakas, ja\npian hän oli minua taitavampi pianonsoitossa. Kun hänen oli tapana\nilmaista kaikki ajatuksensa, havaitsin helposti hänen sydämensä\ntavattoman hyvyyden; se avautui elämälle kuin terälehtensä aurinkoa\nkohti levittävä kukkanen. Hän kuunteli minua hartaana ja iloisena ja\nkatsoi minuun suurilla, tummilla, sametinpehmeillä ja hymyilevillä\nsilmillään. Hän toisti sanojani pehmeällä ja hyväilevällä äänellä ja\noli lapsellisen iloinen, kun olin tyytyväinen hänen työhönsä. Äiti,\njoka yritti päivä päivältä yhä huolellisemmin varjella lahjakasta\nlastaan kaikista vaaroista, oli kovin hyvillään nähdessään tämän\nahkerana sulkeutuvan huoneeseensa päiväkausiksi lukemaan. Kun\nei ollut toista pianoa, jolla olisi voinut harjoitella, hän sai\nkäyttää minun soittokonettani poissa ollessani. Aina kun palasin\nhuoneeseeni, oli Pauline siellä mitä vaatimattomimmin pukeutuneena,\nmutta halpa-arvoisenkin kankaan verhoamana hänen vartalonsa notkeus\nja liikkeiden viehkeys tulivat näkyviin. Kuten Taikatalja-sadun\nprinsessalla oli hänelläkin kaunis jalka rumassa kengässä. Kuitenkaan\nen milloinkaan kiinnittänyt huomiota tuon rakastettavan olennon\nruumiilliseen kauneuteen. Olin päättänyt, etten pidä Pauline'ia\nmuuta kuin sisarena, ja olisi ollut kauheaa käyttää väärin äidin\nluottamusta. Ihailin tuota herttaista tyttöä kuin kaunista\nmaalausta. Hän oli mielestäni kuin kuolleen rakastetun kuva, oma\nlapseni tai minulle kuuluva kuvapatsas. Uutena Pygmalionina tahdoin\ntehdä elävästä, kaunisihoisesta ja herkkätunteisesta neidosta\nmarmoripatsaan. Olin häntä kohtaan hyvin vaativainen, ja kuta\nenemmän hän sai kokea opettajan ylivaltaani, sitä hellemmäksi ja\nalistuvaisemmaksi hän kävi. Hillittyyn pidättyväisyyteeni innoittivat\nminua sekä ylevät tunteeni että velvoittava kasvattajanasemani.\nMinussa kuuluvat aineellinen ja henkinen rehellisyys yhteen.\nNaisen pettäminen ja vararikon tekeminen ovat minusta kuin yksi\nja sama asia. Rakastaa nuorta tyttöä tai olla hänen rakastamansa\non samaa kuin sopimuksen tekeminen, jossa kaikkien ehtojen pitää\nolla selvät. On oikeus hylätä nainen, joka myy itsensä, mutta ei\nnuorta tyttöä, joka antautuu aavistamatta uhrauksensa suuruutta.\nOlisi ollut mielettömyyttä mennä naimisiin Pauline'in kanssa. Se\nolisi ollut samaa kuin olisi syössyt puhtaan, neitseellisen sielun\nhirvittävään kurjuuteen. Säälittävä asemani puhui myöskin selvää\nkieltään ja piti rautaista nyrkkiään tuon hyvän olennon ja minun\nvälillä. Ja häveten täytyy minun lopuksi tunnustaa, etten uskonut\nrakkauden voivan viihtyä köyhyydessä ja puutteessa. Mahdollisesti\nolen siinä suhteessa turmeltunut, ja se on sen ihmiskuntaa vaivaavan\ntaudin ansiota, jonka nimi on sivistys. Vaikka nainen olisikin\nviehättävä kuin kaunis Helena tai Homeroksen Galateia, hänellä ei\nole mitään voimaa aisteihini, jos hän on rääsyihin pukeutunut.\nRakkauden täytyy olla kietoutuneena silkkiin, kasmiriin,\nylellisyys- ja koruesineisiin, jotka sille sopivat erinomaisesti,\nsillä se itsekin on ehkä pelkkää ylellisyyttä. Intohimojeni vallassa\ntahtoisin rutistella upeita pukuja, repiä kauniita kukkasia, työntää\nhävittävän käteni tuoksuvaan, sirosti sommiteltuun hiuslaitteeseen.\nPolttavat, pitsiharsoon kätkeytyvät silmät, joiden läpitunkeva katse\non kuin savupilven lävitse leimahtava tykinsuutuli, kiehtovat minua\nmitä voimakkaimmin. Minun rakkauteni vaatii silkistä punottuja\ntikkaita, joita myöten voi talviyön hiljaisuudessa kiivetä. Ja\nmillainen nautinto onkaan, kun saa sitten lumisena astua silkillä\nverhottuun huoneeseen, joka on hienoja tuoksuja tulvillaan, ja\nkohdata siellä naisen, joka myöskin on ylt'yleensä lumessa -- millä\nmuullakaan nimellä voisin mainita hekumallista ilmavaa musliinia,\njonka läpi hänen ruumiinsa häämöttää kuin pilveen kätkeytynyt enkeli\nja josta hän sitten astuu esille. Päälle päätteeksi täytyy onneni olla\nsalainen ja turvallisuuteni uhanalaista. Hienoston keskuudesta olen\nuneksinut löytäväni tuollaisen salaperäisen loistavan, hyveellisen,\nkunnianosoitusten piirittämän, pitseihin pukeutuneen, säihkyvin\ntimantein koristautuneen naisen, jonka toivomuksia koko kaupunki\nnoudattaa ja joka on niin korkeassa asemassa ja niin mahtava, ettei\nkukaan uskalla lausua hänelle julki toiveitaan. Istuessaan hovinsa\nympäröimänä hän sitten soisi minulle salaisen silmäyksensä, jossa ei\nolisi lainkaan valheellisuutta ja josta antaisin koko maailman\nkaikkineen päivineen. Todella olenkin ollut satakertaisesti naurettava\nrakastuessani muutamaan kyynärään silkkipitsiä, samettia ja hienoa\npalttinaa, kähertäjän mestarisaavutuksiin, jäykkiin kynttilöihin,\nloisteliaisiin vaunuihin, arvonimiin, lasimestarin tai kultasepän\ntekemiin aateliskruunuihin, ts. olen ollut rakastunut kaikkeen\nkeinotekoiseen, mikä naisessa on vähimmin naista. Olen nauranut\nitselleni, tullut järkiini, eikä siitä kuitenkaan ole ollut mitään\nhyötyä. Ylimysnainen, jolla on kaunis hymy, hienostunut käytös ja\nomanarvontuntoa, on minut hurmannut kaikesta huolimatta. Kun hän\nasetti seinän itsensä ja maailman väliin, se vain kiihotti\nitserakkauttani, jota rakkaus puolittain onkin. Kun toiset minua\nkadehtivat, onneni tuntui sitä suloisemmalta. Kun hän elämäntavoiltaan\nerosi toisista, kun hän kietoi ylleen päällysviitan, jollaista toiset\neivät pystyneet hankkimaan, kun hänen hajuvetensä oli erilaista kuin\ntoisten, sitä enemmän hän oli mielestäni rakastamisen arvoinen. Kuta\nenemmän hän oli irti maasta, vieläpä maallisessakin rakkaudessa, sitä\nkauniimmalta hän silmissäni näytti. Oli onni, ettei Ranskassa enää\npariinkymmeneen vuoteen ole ollut kuningatarta, sillä varmasti olisin\nrakastunut häneenkin! Jotta naisella voisi olla ruhtinattaren\nelämäntavat, hänen täytyy olla rikas. Mitä Pauline oli noiden\nromanttisten haavekuvieni rinnalla? Olisiko hän pystynyt lahjoittamaan\nminulle öitä, jotka sitten olisin saanut maksaa elämälläni, rakkautta,\njoka olisi vienyt minulta hengen tai tuhonnut koko olemukseni? Ja\ntoisekseen, kukapa olisi valmis uhraamaan henkeään köyhän tytön\nvuoksi, joka hänelle antautuu! En ole pystynyt tukahduttamaan\ntunteitani enkä runollisia haaveitani. Olen syntynyt kokemaan\nsellaista rakkautta, jota ei voi toteuttaa, ja elämänkohtaloni on sen\nminulle osoittanut liiankin selvään. Kuinka usein olenkaan\najatuksissani pannut silkkikengän Pauline'in sievään jalkaan, kietonut\nhänen vartalonsa, joka on solakka kuin nuori poppeli, harsokankaisiin,\nverhonnut hänen povensa kevyellä silkillä, asettanut hänet kävelemään\npalatsin matoille ja ajeluttanut häntä komeissa vaunuissa. Sellaisena\nolisin häntä ihaillut. Tahdoin hänen olevan ylpeä, jollainen hän ei\nollut, tahdoin riistää häneltä hänen hyveensä, vaatimattoman\nherttaisuutensa, teeskentelemättömän viehättäväisyytensä, viattoman\nhymyilynsä upottaakseni hänet paheittemme Styx-virtaan, kovettaakseni\nhänen sydämensä haavoittumattomaksi, sälyttääkseni hänen hartioilleen\nmeidän rikoksemme, tehdäkseni hänestä naurettavan salonkinuken,\nheiveröisen naisen, joka aamulla menee levolle herätäkseen illalla\nkynttilöiden aamuruskoon. Pauline oli pelkkää tunnetta, pelkkää\nraikkautta, minä olisin tehnyt hänestä kuivan ja kylmän.\nHurjistelujeni loppuaikoina Pauline'in kuva oli mielessäni kuin rakas\nlapsuudenmuisto. Useat kerrat olen muistellut monia kauniita hetkiä:\nmilloin näin tuon ihastuttavan tyttösen istumassa pöytäni ääressä\nompelemassa rauhallisena, hiljaisena ja hartaana, samalla kuin\nikkunanluukusta virtaava heikko valo loi hänen kauniille, tummille\nhiuksilleen hopeahohtoisen heijastuksen, milloin kuulin hänen\nnuorekkaan raikkaan naurunsa, milloin kaunissointuisen äänensä hänen\nhyräillessään pikku laulujaan, joita hän niin vaivatta sepitti. Usein\nmusiikki sai Pauline'ini haltioitumaan, ja silloin hänen kasvonsa\nmuistuttivat aivan hämmästyttävästi Carlo Dolcin maalaamaa ylevää\npäätä, joka kuvasi Italiaa. Säälimätön muistini heitti tämän nuoren\ntytön keskelle hurjastelujani jonkinmoiseksi tunnonvaivaksi,\nhyveellisyyden vertauskuvaksi. Mutta jätetään nyt lapsiraukka\nkohtalonsa huomaan! Jos hän joutuu onnettomaksi, en minä ole siihen\nsyypää, sillä omalta kohdaltani olen suojellut häntä hirvittäviltä\nmyrskyiltä, kun en ole tahtonut vetää häntä mukanani omaan\nhelvettiini.\n\n\"Viime talveen saakka elämäni oli hiljaista ahertelua tieteiden\nparissa, josta nyt olen koettanut antaa sinulle pienen selostuksen.\nV:n 1829:n joulukuun alkupäivinä tapasin Rastignacin, joka\nvälittämättä siitä, että pukuni oli surkeassa kunnossa, tarjosi\nminulle käsivartensa ja todella veljellisesti osaaottaen alkoi\nottaa selvää elämästäni. Mielistelevillä puheillaan hän sai minut\nniin kiehtoneeksi, että kerroin hänelle arkailematta elämästäni ja\ntulevaisuudentoivoistani. Hän purskahti nauruun ja sanoi minun olevan\nsamalla sekä nero että hullu. Hänen gascognelainen puhetapansa,\nmaailmantuntemuksensa, suuri omaisuutensa, jonka oli ymmärtänyt\nkeinotella itselleen, vaikuttivat minuun vastustamattomasti.\nRastignac kuoletti minut köyhäintalossa tuntemattomana kuin\nminkäkin tyhjäntoimittajan, kulki ruumissaatossani ja heitti minut\nköyhäinhautaan. Sitten hän alkoi kuvailla minulle huijausta.\nRakastettavan notkeasti, mikä juuri tekee hänet niin viehättäväksi,\nhän todisteli kaikkien nerojen olevan huijareita. Hän selitti, että\njärjessäni voi olla jotakin vikaa, mistä voi johtua kuolema, jos jään\nasumaan yksikseni Rue des Cordiers-kadun varrelle. Hänen neuvonsa\nmukaan minun oli astuttava ulos maailmaan, totutettava ihmiset\nmainitsemaan nimeäni ja lakattava olemasta nöyrähenkinen herrasmies,\njoka ei eläessään tahdo käydä suurmiehestä.\n\n\"'Typerät ihmiset!' huudahti hän, 'parjaavat tällaista ammattia\n_keinotteluksi_, siveydestä kiinnipitävät moittivat sitä\n_kevytmielisyydeksi!_ Mutta ei huolita kiinnittää huomiota\nihmisiin, vaan katsotaan tuloksia. Sinä teet työtä? Kuule! Et\nmilloinkaan saa mitään aikaan. Minä taas olen kaikkeen pystyvä\ntyhjäntoimittaja, laiska kuin hummeri; minä saavutan päämääräni. Teen\nitseni huomion kohteeksi, tunkeudun eteenpäin, ja minulle tehdään\ntilaa. Puhun kerskuen itsestäni, minua uskotaan. Teen velkoja,\nne maksetaan. Elostelu, hyvä ystävä, on poliittinen laskelma.\nSellaisen miehen toiminta, jonka tehtävänä on vain omaisuutensa\ntuhlaaminen, perustuu usein laskelmiin. Hän on sijoittanut pääomansa\nystäviin, nautintoihin, suojelijoihin, tuttaviin. Miten voi käydä\nmiljoonia omistavalle kauppiaalle? Kaksikymmentä vuotta hän raataa\nlevähtämättä, ei juo, ei huvittele, hautoo vain miljooniaan ja\nlevittää liiketoimensa yli Euroopan. Sitten hän kyllästyy kaikkeen ja\nheittäytyy kaikkien pahojenhenkien haltuun, mitä ihminen on saattanut\nkeksiä. Tulee vararikko, kuten usein olen nähnyt käyvän, eikä hänelle\njää jäljelle lanttiakaan, ei nimeä, ei ystävää, ei mitään. Elostelija\nsen sijaan nauttii elämästä ja antaa hevostensa ravata. Jos hän\nsattuukin menettämään omaisuutensa, hänellä on aina mahdollisuus\nsaada nimitys yliveronkantomieheksi, tehdä edullinen naimakauppa,\npäästä ministeriön virkamieheksi tai lähetystöön. Hänellä on yhä\nvielä ystäviä, maine tallella ja yltäkyllin rahaa. Tuntiessaan\nkaikki elämänvaikuttimet hän osaa niitä käyttää hyväkseen. Eikö\ntämä kaikki ole järjellisesti ajateltua, vai pidätkö minua hulluna?\nEikö mielestäsi elämän jokapäiväisen ilveilyn sisällys ole juuri\nsellainen? Olet siis saanut teoksesi valmiiksi', jatkoi hän hetkisen\nvaiti oltuaan, 'ja sinulla on tavattoman suuret luonnonlahjat. Nyt\nolet minun käsittääkseni lähtökohdassa, ja nyt on sinun itsesi\nkäytävä menestykseesi käsiksi, se on paras keino. Sinun on solmittava\nsuhteita piireissä ja hankittava itsellesi kehujia. Mutta tahdon\nminäkin olla mukana luomassa kunniaasi. Tahdon olla kultaseppä, joka\nkiinnittää timantit kruunuusi. Alkajaisiksi sinun pitää tulla tänne\nhuomenillalla. Tahdon esittää sinut salongissa, jonne kokoontuu koko\nPariisi, meidän Pariisimme, kuten hyvin käsität, siis hienosto,\nmiljoonamiehet, kuuluisuudet, toisin sanoen kaikki ne, joiden puhe\non kultaa kuin Krysostomuksen. Kun nuo ihmiset ovat hyväksyneet\nkirjan, se on heti muodissa. Jos se vielä sattuu olemaan hyvä, he\novat tietämättään julistaneet sen tekijän neroksi. Jos sinulla on\nälyä päässäsi, hyvä poika, voit _Teoriallasi_ hankkia rikkautta,\nkun paremmin tunnet rikkaudenhankkimisen teorian. Huomenillalla\nsaat nähdä kauniin Fedora-kreivittären, nykyhetken suurimman\nmuotikaunottaren.'\n\n\"Hänestä en koskaan ole kuullut puhuttavankaan.\n\n\"'Oletko kafferi', iski siihen Rastignac nauraen, 'kun et tunne\nFedoraa! Hän on avioliittoon vapaa nainen, jolla on lähes\nkahdeksankymmenentuhannen livre'in vuositulot. Hän ei välitä\nkenestäkään tai kukaan ei välitä hänestä. Jonkinlainen feminiininen\nongelma. Pariisitar ja puoleksi venakko, venakko ja puoleksi\npariisitar. Nainen, jonka luona kirjoitetaan kaikki ne romaanit,\nmitkä eivät ilmesty. Pariisin kuuluisin ja suloisin kaunotar. Sinä\net ole edes kafferi, vaan jonkinlainen väliaste, joka liittää elukan\nkafferiin... Herran haltuun, -- siis huomiseen.'\n\n\"Loikattuaan muutaman vallattoman hypyn hän hävisi näkyvistäni,\nvastausta odottamatta, sillä hän ei voinut ajatellakaan, että kukaan\njärkevä mies voisi kieltäytyä tulemasta esitetyksi Fedoralle. Miten\nvoi selittää nimen lumoavan voiman? Fedora seurasi minua kuin\nkiusallinen ajatus, josta tahtoo päästä vapaaksi. Sisimmässäni\nkuiskasi ääni: 'Sinä menet Fedoran luo.' Oli turha taistella sitä\nvastaan ja huutaa sille: 'Valehtelet!' Pelkkä Fedoran nimi teki\ntyhjäksi kaiken järkeilyn. Tuo nimi, tuo nainen lieneekin ollut\nkaikkien haaveiluitteni kohde, hartain toiveeni. Tuo nimi herätti\neloon seurapiirien keinotekoisen runollisuuden, levitti loistoa\nPariisin ylhäisön juhliin, sai kiiltämään kaiken turhamaisuuden\nkissankullan. Tuosta naisesta luulin nyt löytäväni tyydytyksen\nintohimoilleni, jotka olivat tehdä minut hulluksi. Mutta ehkä ei\nse, joka sielussani sai vallan kiusata minua, ollutkaan nainen\neikä nimi, vaan kaikki omat paheeni? Kreivitär Fedora, joka oli\nrikas, joka oli ilman rakastajia, kaikkia Pariisin viettelyksiä\nvastustava nainen -- siinähän kaikki toiveeni ja haaveeni olivat\nruumistuneina! Mielikuvituksessani loin kuvan tästä unelmieni\nnaisesta. Yöllä en saanut unta. Olin jo hänen rakastajansa. Ehdin\nelää muutamissa hetkissä kokonaisen rakkauselämän ja nauttia\nsuuresta, kiihkeästä onnenhurmiosta. Seuraavana päivänä en\ntahtonut jaksaa kestää illan odotuksesta johtuvaa kärsimystä,\nkävin lainaamassa romaanin ja kulutin päiväni sitä lukemalla,\njotten olisi voinut huomata enkä mitata ajan kulkua. Lukiessani\nkaikui Fedoran nimi korvissani kuin etäinen kellonsoitto, joka ei\nhäiritse ja jota mielellään kuuntelee. Onneksi musta hännystakkini\nja valkoiset liivit olivat vielä jokseenkin moitteettomassa\nkunnossa. Kaikki rahani, -- niitä oli vielä kolmisenkymmentä\nfrangia -- olin kätkenyt eri paikkoihin taskuihin ja laatikkoihin,\njotta viisifrangisen ja mielitekoni välillä olisi ollut etsimisen\nvaivalloinen este, ja sitten, kun olin nuuskinut joka nurkan,\nyllättävä ilo. Kun pukeutumisen hetki tuli, sain etsiä aarteitani\nkokonaisen paperivaltameren seasta. Niiden vähyyden voit aavistaa\nsiitä, että hansikkaat ja ajuri nielivät rikkauksistani kokonaisen\nkuukauden leivän. Kuinka mieletöntä! Rahaa ei puutu koskaan,\nkun on kysymyksessä päähänpisto, ainoastaan tarpeellisissa ja\nhyödyllisissä asioissa harkitsemme hintojen kalleutta. Huolettomina\nheitämme rahaa tanssijattarelle, mutta tingimme työmiehen kanssa,\njonka nälkiintynyt perhe odottaa isän palkkaa. Kuinka moni\nmies, jolla on sadan frangin arvoinen hännystakki ja timantti\nkepinkahvassa syökään frangin kahdenkymmenenviiden centime'in\naterioita! Näyttää siltä, kuin turhamaisuuden nautinnot eivät olisi\nkoskaan liian kalliita. Rastignac, joka oli uskollisesti saapunut\ntapaamispaikkaan, hymyili nähdessään minussa tapahtuneen muutoksen\nja teki minusta pientä pilaa. Mennessämme sitten kreivittären luo\nhän antoi hyväätarkoittavia neuvoja, jotta tietäisin, miten oli\nkäyttäydyttävä tuon kuuluisan naisen seurassa. Rastignac kuvaili\nhänet saidaksi, tyhmänylpeäksi ja epäluuloiseksi; mutta saituudestaan\nhuolimatta rakasti hän loistoa, oli ylpeydessään vaatimaton ja\nepäluuloisuudessaan hyväntahtoinen.\n\n\"'Sinähän tunnet minun asemani', sanoi hän minulle, 'ja käsität,\nmiten paljon menettäisin vaihtaessani rakastajatarta. Tehdessäni\nhavaintojani Fedorasta olen ollut kylmäverisen vapaa suhteessani\nhäneen, ja sentähden havaintoni ovat oikeita. Kun tahdoin esittää\nsinut hänelle, ajattelin ainoastaan sinun menestystäsi. Punnitse\nsanasi puhuessasi hänen kanssaan, sillä hänellä on hirvittävä\nmuisti. Hänellä on taito panna diplomaatitkin pussiin, sillä heti\npaikalla hän näkee, puhuuko tämä totta. Näin meidän kesken sanoen\nluulen, ettei tsaari ole antanut suostumustaan hänen avioliittoonsa,\nkoska Venäjän lähettiläs purskahti nauruun, kun puhuin hänelle\nkreivittärestä, jota ei ole milloinkaan kutsuttu hänen luokseen, ja\nkun he tapaavat Bois de Boulogne'issa, hän tervehtii kreivitärtä\nhyvin välinpitämättömänä. Toisaalta hän kuuluu rouva de Sérizyn\nseurapiiriin ja seurustelee rouvien de Nucinge'in ja de Restaud'n\nsalongeissa. Ranskassa hänen maineensa on moitteeton. Cariglianon\nherttuatar, kaikkein mahtavin Bonaparte-ryhmän marsalkanrouvista,\non usein viettänyt kesää hänen kanssaan maatilallaan. Moni nuori\ntyhjäntoimittaja, kuten erään Ranskan päärin poika, on tarjonnut\nhänelle arvonimeään saadakseen vastalahjaksi hänen omaisuutensa,\nmutta kaikki hän on kohteliaasti osoittanut ovelle. Ehkä hänen\ntunteensa syttyvät vasta kreivillisen arvonimen kohdalla. Sinähän\nolet markiisi? Eteenpäin siis, jos hän sinua miellyttää! Minä\npuolestani olen sinulle antanut viisaita neuvoja.'\n\n\"Aloin luulla, että Rastignac tahtoi, leikkiä laskiessaan, pitää\nminua pilanaan ja ärsyttää uteliaisuuttani, jotta hiljakkoin\nsyttynyt intohimoni saavuttaisi huippunsa. Saavuttuamme kukin\nkoristettuun porraskäytävään ja kiivetessämme leveitä, mattojen\npeittämiä portaita, jotka oli järjestetty hienostuneeseen\nenglantilaiseen tyyliin, sydämeni pamppaili kovin ja tunsin\npunastuvani. Sukuylpeyteni, tunteeni ja itsetuntoni olivat hävinneet\nolemattomiin, tunsin olevani kuin kömpelö poroporvari. Sehän\noli helposti ymmärrettävää. Tulinhan suoraan ullakkokomerosta,\nolin kärsinyt köyhyyttä kolme vuotta ymmärtämättä asettaa elämän\npikkuhuolien yläpuolelle aarteitani, suuria henkisiä pääomiani,\njotka tekevät ihmisestä rikkaan, kun hänellä on käsissä valta, jonka\npaino ei häntä murskaa. Opintojemme tarkoituksenahan on tehdä meistä\npoliittisia taistelijoita. Huomioni kiintyi sitten naiseen, joka\nnäytti olevan kahdenkymmenenkahden vaiheilla, keskikokoinen, yllä\nvalkea puku, miesten piirittämänä, kädessä sulkaviuhka. Nähdessään\nRastignacin hän nousi paikaltaan ja lausui ystävällisesti hymyillen\nsoinnukkaalla äänellä minulle kohteliaisuuksia, jotka epäilemättä\nolivat jo etukäteen ajateltuja. Ystävämme oli sanonut minun olevan\nhuomattavan lahjakkaan miehen, ja hänen gascognelaisten ylistystensä\nansiosta sain osakseni mitä ystävällisimmän vastaanoton. Joutuessani\naivan erikoisen huomion kohteeksi tunsin meneväni hämilleni. Onneksi\nRastignac oli kuvaillut minut hyvin ujoksi. Kohtasin salongissa\ntiedemiehiä, kirjailijoita, entisiä ministereitä ja Ranskan päärejä.\nKeskustelu solui entistä menoaan saapumiseni aiheuttaman lyhyen\nkeskeytyksen jälkeen. Kun tiesin, mitä minusta oli puhuttu ja koetin\nsäilyttää saavuttamani maineen, tunsin itseni rauhallisemmaksi.\nKun sain puheenvuoroa, en tahtonut olla monisanainen, vaan koetin\nkeskittää lausumani muutamiksi sattuviksi, syvällisiksi ja henkeviksi\nsanoiksi. Minulla oli menestystä. Tuhannennen kerran elämässään\nRastignac oli profeetta. Kun seurassa oli siksi paljon väkeä, että\njokainen saattoi tehdä, mitä halusi, suosittelijani tarjosi minulle\nkäsivartensa, ja aloimme katsella huoneistoa.\n\n\"'Et saa näyttää liian selvään, että olet prinsessaan ihastunut',\nvaroitti hän minua. 'Hän voi arvata vierailusi tarkoituksen.'\n\n\"Salongit oli sisustettu erinomaisen aistikkaasti. Näin siellä\nhyvin valikoituja tauluja. Jokaisessa huoneessa oli oma tyylinsä,\nniinkuin upporikkaiden englantilaisten kodeissa. Silkkiset\nseinäverhot, koruesineet, huonekalut ihan pienimpiä kuvioita myöten\nolivat tarkoin tyylin mukaisia. Goottilaisessa huoneessa olivat\noviverhot samaa kangasta kuin seinäverhot, jotka oli pingotettu\ngoottilaismallisiin kehyksiin. Pöytäkello ja matto olivat myös\ngoottilaiset. Laipio, jota kannattivat leikkauksin koristetut ruskeat\nparrut, oli mitä hienointa ja omaperäisintä työtä. Kaikkialla oli\ntaiteellisia puuleikkauksia eikä mikään häirinnyt koristeellista\nkokonaisuutta, vieläpä ikkunoissa oli kallisarvoisia lasimaalauksia.\nYllättävän vaikutuksen teki pieni uudenaikainen salonki. En tuntenut\ntaiteilijaa, joka siihen oli sovittanut uusimman koristetaiteen\nkaikki hienoudet. Kaikki oli siellä niin kevyttä, nuorekasta,\nherkullista, vaatimatonta; kultaustakin oli käytetty säästeliäästi.\nSiinä oli hentomielistä rakkautta kuin saksalaisessa balladissa,\nse oli todellinen v:n 1827:n rakkaudenkammio, jossa ilman täytti\nharvinaisten kukkien tuoksu. Seuraavassa huoneessa oli ylen runsaasti\nkultausta, Ludvig XIV:n tyyliin; se erosi suuresti meidän XIX\nvuosisatamme mausta ja teki vastakohtaisuudessaan erikoisen ja\nsamalla hauskan vaikutuksen.\n\n\"'Kyllä sinun täällä kelpaa asustaa!' huomautti Rastignac hieman\npilkallisesti hymyillen. 'Eikö tunnukin viehättävältä?'\" lisäsi hän\nasettuen istumaan.\n\n\"Yht'äkkiä hypähti hän pystyyn, tarttui käteeni, vei minut\nmakuuhuoneeseen ja näytti vuodekatoksesta riippuvien musliini- ja\nvalkoisten läikesilkkiverhojen takaa vuodetta, joka oli hekumallisen\npuolihämärässä valaistuksessa, -- todellinen neroudelle kihlautuneen\nnuoren haltijattaren leposija.\n\n\"'Eikö ole', huudahti hän hiljaa, 'häpeämätöntä ja röyhkeää, aivan\nhäikäilemätöntä teeskentelyä, että hän antaa meidän tarkastella\ntätä lemmen tyyssijaa? Ei antaudu kenellekään ja kuitenkin sallii\nkoko maailman asettaa siihen nimikorttinsa! Jos olisin vapaa mies,\ntahtoisin nähdä tuon naisen nöyränä ja itkevänä oveni edessä...'\n\n\"'Oletko siis niin varma hänen hyveellisyydestään?'\n\n\"'Kaikkein uhkarohkeimmat ja taitavimmatkin meikäläiset 'tekijät'\ntunnustavat epäonnistuneensa häneen nähden, mutta silti he rakastavat\nhäntä ja ovat hänen hartaita ystäviään. Eikö tuo nainen siis ole\narvoitus?'\n\n\"Nuo sanat aivan kuin päihdyttivät, olin jo hänelle mustasukkainen\nhänen entisyytensä vuoksi. Aivan hätkähdin onnentunteesta. Palasin\nsuin päin salonkiin, missä olin kreivittärestä eronnut, ja löysin\nhänet goottilaisesta huoneesta. Hymyillen hän pysähdytti minut,\npyysi istumaan viereensä, kyseli teoksistani ja näytti olevan niistä\nhyvin kiinnostunut, etenkin kun selitin leikillisessä muodossa\nomaa järjestelmääni enkä käyttänyt professorien oppinutta kieltä\nja tieteellisiä todisteluja. Häntä näytti suuresti huvittavan\nväitteeni, että ihmistahto on aineellinen voima samoin kuin\nhöyry, että hengenmaailmassa ei mikään voi vastustaa sen voimaa,\njos ihminen on oppinut sen keskittämään, käyttämään sitä sen\nvoimakkaimmassa muodossa, herkeämättä kohdistamaan sieluihin tuon\nohuen aineen säteitä, ja että sellainen ihminen kykenee mielensä\nmukaan määräilemään ihmiskunnan kohtaloita, jopa vaikuttamaan\njärkkymättömiin luonnonlakeihinkin. Fedoran vastaväitteistä\nsaatoin päättää hänessä olevan jonkinverran järjen terävyyttä.\nEhdoin tahdoin annoin hänelle myöten muutamissa kohdissa ollakseni\nhänelle mieliksi, sitten kumosin yhdellä ainoalla sanalla kaiken\nnaisellisen järkeilyn, kiinnittäen hänen huomionsa jokapäiväiseen\nelämän ilmiöön, uneen, joka ilmiö tuntuu merkityksettömältä ja\njossa itse asiassa kuitenkin piilee ratkaisemattomia arvoituksia,\njoita tiedemiehet eivät pysty selittämään. Se herätti hänessä\nmielenkiintoa. Kreivitär kuunteli ääneti, kun selitin ajatustemme\nolevan tietoisesti toimivia, täydellistyneitä olemuksia, jotka elävät\nnäkymättömässä maailmassa ja vaikuttavat kohtaloihimme. Mainitsin\nmuun muassa, miten Descartes'in, Diderot'n ja Napoleonin ajatuksilla\noli ollut vaikutusta ja miten ne yhä vielä vaikuttivat kokonaiseen\nvuosisataan. Minulle oli suotu kunnia huvittaa tuota naista, ja\nhyvästellessään hän lausui haluavansa nähdä minua luonaan: hovielämän\ntapaan hän antoi minulle kunnian olla mukana hänen juhlallisissa\nvastaanotoissaan. Olkoon, että kiitettävään tapaani pidin noita\nmahdollisia kohteliaisuuksia sydämestä lähteneinä ja että Fedora\npiti minua tulevana kuuluisuutena ja tahtoi ainoastaan lisätä\ntiedemies-eläintarhaansa, joka tapauksessa luulin miellyttäväni\nhäntä. Muistikomeroistani kaivoin esiin kaikki fysiologiset tietoni\nja entiset naista koskevat havaintoni tarkastaakseni illan kuluessa\nihan yksityiskohtia myöten tuota ihmeellistä naista ja hänen\nkäyttäytymistään. Melkein piiloutuen ikkunasyvennykseen vakoilin\nhäntä ja koetin hänen liikkeistään lukea hänen ajatuksensa, kun\nhän talon emäntänä liikkui edestakaisin, istui tai keskusteli.\nNäin, kuinka hän kutsui erään mieshenkilön luokseen, kyseli tältä\njotakin ja sitten ovenpieleen nojautuen kuunteli tämän puhetta.\nKuinka sulavat hänen liikkeensä olivatkaan ja kuinka kauniisti hänen\npukunsa aaltoili! Hän kiihotti tunteitani niin voimakkaasti, että\naloin käydä varsin epäuskoiseksi hänen hyveellisyytensä suhteen.\nOlkoon, että Fedora nykyisin halveksikin rakkautta, mutta aikaisemmin\nhänen oli täytynyt olla sangen intohimoinen, sillä jo pelkässä\nsiinä asennossa, jossa hän oli keskustellessaan tuon mieshenkilön\nkanssa, kuvastui kypsynyttä aistillisuutta. Seistessään keimaillen,\nkuin ovenpielestä tukea etsien hän oli sen näköinen kuin voisi minä\nhetkenä tahansa lyyhistyä lattialle tai olla valmis pakenemaan, jos\nliian tulinen katse olisi häntä säikähdyttänyt. Käsivarret hiukan\nristissä hän ahmi toisen sanoja, kuunteli silmilläänkin onnellisen\nnäköisenä. Koko hänen olemuksensa huokui rakkautta. Hänen herkullisen\npunaiset huulensa erottautuivat kauniisti kalpeahkosta ihosta,\ntummat hiukset korostivat ruskeiden, firenzeläisten jalokivien\nkaltaisten silmien kultaloistetta, ja hänen silmiensä kaunis ilme\nnäytti lisäävän hänen puheensa viehättävyyttä. Ja miten kaunis\nvartalo hänellä oli! Joku kilpailija olisi mahdollisesti voinut\nsanoa hänen tuuheiden, melkein yhteenkasvaneiden kulmakarvojensa\ntodistavan mielenkovuutta ja moittinut hänen kasvojaan peittäviä\nmelkein näkymättömiä untuvamaisia ihohaivenia. Minun mielestäni se\nilmaisi intohimoisen rakkauden voimaa. Rakkaus kuvastui tuon naisen\nitalialaisissa silmäluomissa, kauniissa olkapäissä, jotka olisivat\nvoineet kuulua vaikka Milon Venukselle, kasvonpiirteissä ja verraten\nvoimakkaassa, hiukan varjostetussa alahuulessa. Hän oli enemmän kuin\nnainen, hän oli kokonainen romaani. Kaiken naisellisen kauneuden,\nmuotojen sopusuhtaisuuden, komean, intohimoista rakkautta herättävän\nruumiinrakenteen ohella oli hänen käytöksensä ja esiintymisensä\naina hillittyä, kerrassaan harvinaisen vaatimatonta, vastakkaista\nkoko hänen ulkonaiselle olemukselleen. Oli tarpeen minun kaltaiseni\nmiehen tarkkanäköisyys, jotta olisi voinut huomata hänen luonteessaan\npiileviä hekumallisuuteen taipumuksen merkkejä. Ilmaisen ajatukseni\nparhaiten sanomalla, että Fedorassa oli kaksi naista; toinen esiintyi\nhänen kylmässä ryhdissään, toinen rakkautta ilmaisevissa kasvoissaan.\nEnnen kuin hän kiinnitti katseensa mieheen, hän valmistautui siihen,\nja hänessä näytti tapahtuvan jotakin salaperäistä, miten sanoisin,\nhänen kirkkaissa silmissään näkyi ikäänkuin kouristuksen oireita.\nJoko tietoni olivat vajavaisia ja minun olisi vielä ollut opittava\ntuntemaan paljon henkisen elämän salaisuuksia, tai kreivittäressä\noli todellakin sitä sielunpuhtautta, josta johtuvat tunteet ja\najattelu loivat hänen kasvoihinsa sen viehätyksen, joka meidät\nlumosi ja hurmasi, vaikuttaen sitä voimakkaammin, mitä enemmän se\noli ihanteittemme mukaista. Lähdin talosta haltioituneena, tuon\nnaisen lumoissa, häntä ympäröivän loiston häikäisemänä. Kaikki,\nmitä sydämessäni oli jaloa, paheellista, hyvää ja huonoa, oli\nkuohumistilassa. Tuntien itseni niin kiihottuneeksi, elinvoimaiseksi\nja haltioituneeksi, käsitin samalla hyvin sen vetovoiman,\njoka houkutteli hänen luokseen taiteilijoita, diplomaatteja,\nvaikutusvaltaisia henkilöitä ja rahamaailman edustajia, joilla oli\nympärillään yhtä vahva panssari kuin heidän raha-arkkunsa: varmasti\nhe kaikki etsivät hänen läheisyydestään sitä tunnehuumausta, joka\npani minussakin väräjämään koko elimistöni, kuumensi vereni, ärsytti\nhermojani ja värisytti aivojani! Hän ei ollut antautunut kenellekään\nja sitoi siten kaikki itseensä. Nainen on pelkkä keimailija, jos hän\nei rakasta.\n\n\"'Mahdollisesti hänet on aikoinaan naitettu eli myyty jollekulle\nvanhukselle', sanoin Rastignacille, 'ja ensimmäisten häiden muisto\nherättää hänessä kauhua rakkautta ajatellessa.'\n\n\"Palasin jalan kotiin Saint-Honorén esikaupungista, missä Fedora\nasui. Hänen palatsinsa ja Rue des Cordiers-kadun välillä on melkein\nkoko Pariisin kaupunki, mutta kylmyydestä huolimatta tie tuntui\nlyhyeltä. Ryhtyä valloittamaan Fedoraa talvella, ja vielä lisäksi\nankarana talvena, kun ei miehellä ole edes kolmeakymmentä frangia\nja välimatka on niin tavattoman pitkä! Köyhä nuori mies yksin voi\ntietää, millaisia summia rakkauden takia on pantu ajoneuvoihin,\nhansikkaisiin, pukuihin, liinavaatteisiin jne. Jos tuo rakkaus\non hiukankaan pitemmän aikaa platonista, se johtaa perikatoon.\nMonen köyhän lakitieteenlukijan olisi ollut kerrassaan mahdoton\nruveta rakastamaan loistohuoneistossa asuvaa naista. Ja kuinka\nsaatoin minä, heikko, hintelä, vaatimattomasti pukeutunut mies,\nkalpea ja näivettynyt kuin taiteilija, joka alkaa toipua saatuaan\nteoksensa valmiiksi, kilpailla nuorten miesten kanssa, joiden tukka\noli sirosti käherretty, jotka olivat komeita ja kauniita, joiden\nkroatialaisia ratsuhevosia koko Kroatia olisi kadehtinut, rikkaita\ntilbury-rattaiden omistajia, silmäänpistävästi pukeutuneita?\n\n\"'Tuhat tulimmaista! Fedora tai kuolema!' huudahdin itsekseni erään\nsillan kohdalla. 'Fedora! hän on rikkauteni!'\n\n\"Kaunis goottilainen huone ja Ludvig XlV:n salonki kajastivat\nmielessäni. Näin kreivittären valkeassa puvussaan, laajat hihat\nkauniissa laskoksissa, hänen sulavat liikkeensä ja hurmaavan\nvartalonsa. Saapuessani kolkkoon, kylmään ullakkohuoneeseeni,\njoka oli yhtä sekaisin kuin luonnontutkijan peruukki, viipyi\nFedoraa ympäröivä loisto yhä mielessäni. Tällaiset vastakohdat\novat epäterveellisiä, niistä mahtanevat rikoksetkin saada alkunsa.\nRaivosta vapisten kirosin kunniallista, rehellistä kurjuuttani,\nrauhallista ullakkokomeroani, jossa oli syntynyt niin paljon\najatuksia. Vaadin Jumalaa, paholaista, yhteiskuntaa, isääni,\nkoko maailmaa tilille kohtalostani ja onnettomuudestani. Menin\nnälkäisenä levolle ja mumisin narrimaisia sadatuksia, mielessä\nvarma päätös saada Fedora vietellyksi. Tuo naissydän oli viimeinen\narpalippu, josta kohtaloni riippui. Armahdan sinua, jätän kertomatta\nensimmäisistä vierailuistani tullakseni pikemmin itse draamaan.\nPyrkiessäni lähentymään tuon naisen sielua tahdoin kiihottaa hänen\nitserakkauttaan ja sitä tietä voittaa hänet. Saadakseni hänet\nvarmasti itseeni rakastumaan yllytin tuhansin eri keinoin hänen\nitseihailuaan. En milloinkaan päästänyt välinpitämättömyydentunnetta\nvallalle seurustelussamme; -- naisethan vaativat tunneärsytystä\nhinnasta mistä tahansa, ja siitä pidin kyllä huolen. Mieluummin\ntahdoin suututtaa hänet kuin nähdä hänet välinpitämättömänä. Alussa\npidin itseäni häntä etevämpänä ja päättävästi vaadin rakkautta,\nmutta pian sai tunteeni ylivallan; en ollut enää oma herrani,\nvaan silmittömästi rakastunut nuori mies. En oikein käsitä, mitä\nrunoudessa ja seurustelukielessä sanomme _rakkaudeksi_, mutta sitä\ntunnetta, joka äkkiarvaamatta valtasi niin ruumiini kuin sieluni,\nen ole nähnyt kuvattavan missään, en Jean Jacques Rousseaun\nkaunopuheisissa korulauseissa, jonka kuuluisan miehen asunto oli\nmahdollisesti käytettävänäni, en kahden viimeisen vuosisadan\nkirjallisissa, viileähköissä mietelmissä enkä italialaisissa\nmaalauksissa. Ainoastaan Brienne-järven näkeminen, muutamat Rossinin\nsävelet, Murillon Madonna, joka on marsalkka Soult'in hallussa,\nLescombat'n kirjeet, kaskukokoelmissa olevat yksityiset kohdat\nja etenkin haltioituneiden rukoukset ja eräät kohdat vanhoissa\nrunomittaisissa kertomuksissa ovat voineet kohottaa minut ensi\nrakkauteni jumalallisiin korkeuksiin. Ei ihmiskieli, eivät värein,\nmarmorihahmossa, sanoin tai sävelin ilmaistut ajatukset pysty\ntulkitsemaan sielussa syntyneen tunteen ydintä, alkua ja loppua.\nJoka vastaa: taide, valhettelee! Rakkaus läpikäy loppumattomia\nkehitysasteita, ennenkuin se pysyväisesti käy elämäämme käsiksi\nantaakseen sille ikuisiksi ajoiksi tuliliekkiensä värityksen.\nTätä järjellä käsittämätöntä käymistilan kehityksen salaisuutta\nei taiteilija pysty erittelemään. Todellinen intohimoinen rakkaus\nilmenee vain huudahduksina ja huokauksina, mikä tunteettoman ihmisen\nmielestä on ikävystyttävää. -- Ja silloin täytyy olla vakavasti\nrakastunut, jos parkaisee puoleksikaan niin kovasti kuin Lovelace\n_Clarisse Harlowessa_! Rakkaus on kuin peilikirkas, kukkien kehystämä\nsorahiekasta kumpuava lähde, josta vesi virtaa milloin purona,\nmilloin jokena, joka laineessa muuttuen, äärettömään valtamereen,\njoka köyhähenkisten mielestä on yksitoikkoinen ja jonka ehtymättömään\nihailuun suuret sielut menehtyvät. Kukapa uskaltaisi kuvata sen\nvaihtelevia tunnevivahduksia, kallisarvoisia yksityiskohtia, sanoja,\njoihin sisältyvää tunnetta eivät riitä tulkitsemaan kielen kaikki\naarteetkaan, katseita, jotka puhuvat enemmän kuin parhaimmat runot?\nJokaisena salaperäisenä hetkenä, kun aavistamattamme olemme naiseen\nrakastuneet, aukeaa kuilu, joka nielee kaiken ihmisten luoman\nrunouden. Miten voisimme runoissa tulkita herkkää ja käsittämätöntä\nsielunelämää, kun emme edes saata sanoin tulkita näkyvää kauneuden\nsalaisuutta? Kuinka hurmaavaa sekin on! Kuinka monet tunnit olenkaan\nkatsellut _häntä_ sanoin kuvaamattoman onnellisena! Mistä syystä\nolin onnellinen? En tiedä. Valon langetessa hänen kasvoilleen ne\nihan loistivat ilmiömäisesti. Niiden hienon untuvan peittämät\npehmeät ääriviivat olivat kultahohteessa kuten etäinen taivaanranta\nilta-auringon vaipuessa mailleen. Jos päivänpaiste hyväili häntä,\nse heijastui hänestä entistä loistavampana. Jos taas varjo sattui\nhänen lempeihin kasvoihinsa, ne saivat uuden ilmeen ja uuden värin.\nUsein kuvastui hänen marmoriotsallaan ajatus ja hänen silmissään\nkainous. Näin hänen silmäluomiensa värähtelyt ja hänen kasvoilleen\nilmestyneet hymyn väreilyt. Näin, kuinka korallihuulet elostuivat,\navautuivat ja sulkeutuivat. Näin hänen kauniit, tummien hiusten\nvarjoamat ohimonsa. Ja kaikki puhui minulle. Jokainen uusi kauneuden\nvivahdus oli juhlahetki silmälleni ja ennentuntematonta onnea\nsydämelleni. Olin näkevinäni rakkauden heijastusta kaikissa hänen\nkasvonilmeissään. Nämä sanattomat puhelut menivät sielusta sieluun\nkuin kaiun kertaama sävel herättäen iloa, jonka jäljet jäivät\nsyvälle. Hänen äänensä aiheuttamaa onnenhurmiota en tahtonut jaksaa\nsalata. Kuten lothringeniläinen prinssi -- nimeä en muista -- olisin\nminäkin voinut tuskaa tuntematta pitää tulisia hiiliä kourassani, jos\n_hän_ olisi hyväillen päätäni silitellyt. Se ei enää ollut ihailua\nja rakkaudenjanoa, vaan lumoutumista, kohtalon kahleissa oloa. Usein\noman kattoni alle saavuttuani olin hengessäni vielä Fedoran luona\nja elin hänen elämäänsä. Jos hän oli sairas, kärsin minäkin, ja\nseuraavana päivänä sanoin hänelle:\n\n\"'Olette ollut sairas!'\n\n\"Kuinka usein hän ilmestyikään haltioituneen mielikuvitukseni\nkutsumana luokseni yön hiljaisuudessa! Milloin hän leimahtavan\nvalon lailla löi kynän kädestäni ja peloitteli pois tieteet ja\nopinnot, jotka epätoivoisina hävisivät, ja vaati minua ihailemaan\nhäntä, asettuen samaan asentoon, jossa hänet hiljakkoin olin\nnähnyt. Milloin taas itse riensin häntä vastaan unelmien maailmaan,\ntervehdin häntä omanani ja pyysin saada kuulla hänen hopeanhelkkeistä\nääntään. Kun sitten heräsin -- itkin. Kerran illalla, luvattuaan\ntulla kanssani teatteriin, hän ilman muuta kieltäytyi lähtemästä ja\npyysi, että menisin pois, sillä hän tahtoi olla yksin. Harmistuneena\npettymyksestä ja siitä, että kokonainen työpäivä oli mennyt hukkaan\nja myöskin -- mitäpä sitä salaisin -- viimeisen viisifrangisenkin\nmenettämisestä, päätin mennä sinne, missä hänenkin olisi pitänyt\nolla, ja katsoa kappaletta, jonka hänkin oli halunnut nähdä. Tuskin\nolin istuutunut, kun tunsin ikään kuin sähköiskun sydämessäni, ja\nääni kuiskasi sisimmässäni: 'Hän on tuolla!' Käännyn katsomaan\nja näen kreivittären permantoaitionsa perällä pimennossa. Ei\nepäilystäkään, silmäni olivat ihan uskomattoman tarkat. Henkeni\nlensi hänen luokseen kuin perhonen kukkaseen. Mikä tämän oli minulle\nilmoittanut? Sisäinen tietoisuus, jota pintapuoliset ihmiset eivät\ntahdo uskoa, vaikka sellainen sielullinen ilmiö on yhtä helposti\nselitettävissä kuin luonnollinen näkeminenkin. En niin muodoin\nollut lainkaan hämmästynyt, vaan surullinen. Niin vähän tunnettujen\nhenkisten voimien tutkiminen on ollut minulle suureksi hyödyksi,\nsillä intohimoisen kiihtymykseni kestäessä olen kokenut asioita,\njotka olivat eittämättömiä todistuksia tieteellisten väitteitteni\npaikkansapitävyydestä. Tieteenharjoittajan ja rakastuneen miehen,\ntäydellisen palvonnan ja tieteellisen rakkauden välinen suhde oli\nusein hyvin omituinen. Tiedemies oli tyytyväinen seikkoihin, jotka\nsaattoivat rakastuneen epätoivon partaalle, ja hänen riemuitessaan\nvoitoistaan karkoitti rakastunut ihminen onnellisena tieteen\nhänen luotaan. Fedora huomasi minut ja oli vakavan näköinen.\nLäsnäoloni häiritsi häntä. Ensimmäisellä väliajalla menin häntä\ntervehtimään. Hän oli yksin, jäin hänen seuraansa. Kertaakaan\nemme vielä olleet puhuneet rakkaudesta, mutta siitä huolimatta\naavistin ratkaisevan hetken lähestyvän. En ollut ilmaissut hänelle\nsalaisuuttani, ja silti me ymmärsimme välisemme suhteen. Puhuessaan\nminulle huvittelusuunnitelmistaan hän aran ystävällisesti kysyi,\ntulisinko huomenna häntä tervehtimään; kun hän lausui jonkin viisaan\najatuksen, hän katseellaan pyysi hyväksymistäni, tahtoen samalla\nminua miellyttää; jos olin raskasmielinen, hän oli hyväilevä, jos\nhän oli nyrpeä, katsoin itselläni olevan oikeuden tiedustella sen\nsyytä; jos olin häntä loukannut, sain kauan sitä katua, ennen\nkuin hän antoi anteeksi. Nuo pienet erimielisyydet, jotka meistä\nmolemmista olivat huvittavia, olivat rakastuneiden leikkiä. Kuinka\nherttainen ja veitikkamainen hän silloin saattoikaan olla, ja minä\nolin onnellinen. Nyt oli tuo onnellinen suhde kokonaan katkennut, me\nolimme toisillemme kuin vieraat ihmiset. Kreivitär oli kuin jääpala.\nTunsin onnettomuuden lähestyvän.\n\n\"'Te saatatte minut kotiin', sanoi hän kappaleen päätyttyä.\n\n\"Ilma oli äkkiä muuttunut. Kun tulimme ulos, satoi lumiräntää.\nFedoran vaunut eivät päässeet teatterin ulko-ovelle saakka.\nNähdessään, että hienosti pukeutuneen naisen oli pakko kävellä\nbulevardin poikki, ojensi joku asiapoika sateenvarjonsa\nsuojaksemme ja saatettuaan meidät vaunuihin pyysi pientä palkkiota\navustuksestaan. Minulla ei ollut centime'iäkään. Olisin ollut valmis\nantamaan vaikka kymmenen vuotta elämästäni, jos minulla olisi silloin\nollut kymmenen centime'iä. Miehuudentuntoni kaikkine turhanpäiväisine\npyyteineen oli mennyttä, tunsin helvetillistä tuskaa. Sanat: 'Minulla\nei ole rahaa, ystävä hyvä!' lausuttiin kovalla ja kylmällä äänellä,\nmikä luultavasti aiheutui vastoinkäymisestä rakkausasioissani, ja\nne sanat lausuin minä, tuon toisen onnettomuustoveri, joka tunsin\nkurjuuden niin hyvin ja joka aikaisemmin olin ilomielin luovuttanut\nseitsemänsataatuhatta frangia. Palvelija työnsi asiapojan syrjään,\nja hevoset lähtivät ravaamaan. Matkalla Fedora oli hajamielinen ja\ntekeytyi mietteisiinsä vaipuneen näköiseksi ja vastasi kysymyksiini\nlyhyesti ja yliolkaisesti. Vaikenin. Vierivät hetket tuntuivat\nhirvittäviltä. Perille saavuttuamme asetuimme istumaan uunin eteen.\nKun kamaripalvelija oli poistunut sytytettyään tulen, kreivitär\nkääntyi puoleeni hiukan avuttoman näköisenä ja sanoi tekeytyen\njuhlalliseksi:\n\n\"'Ranskaan palattuani on varallisuuteni houkutellut monta nuorta\nmiestä. Minulle on tehty rakkaudentunnustuksia, jotka olisivat\nvoineet tyydyttää kunnianhimoani. Olen tavannut miehiä, joiden\nkiintymys on ollut niin rehellistä ja syvällistä, että he olisivat\nolleet valmiit menemään kanssani naimisiin, vaikka olisin ollut\nköyhä tyttö niinkuin ennen muinoin. Ilmoitan teille, Herra de\nValentin, että minulle on tarjottu nousukkaiden rikkauksia ja\nhiljattain saatuja arvonimiä, ja tietäkää myöskin, etteivät sellaiset\nmiehet, jotka niin sopimattomalla tavalla ovat tarjonneet minulle\nrakkauttaan, ole näyttäytyneet silmieni edessä toista kertaa.\nKiintymykseni on ollut ystävän kiintymystä, enkä ole antanut teille\naihetta luulla, että ystävyyteni menisi omanarvontuntoani pitemmälle.\nNainen, joka tietää olevansa rakastettu ja iloitsee siitä ja jonka\nkuitenkin täytyy siitä kieltäytyä, saa tavallisesti valmistautua\nkuulemaan loukkaavia sanoja. Verratessani omaa asemaani kuvaukseen\nArsinoésta ja Araminte'ista voin edeltäpäin aavistaa, millaisia\nvastauksia minulle annetaan. Mutta toivon, että te hienotunteisena\nmiehenä ette minua tuomitse, kun olen nyt teille avoimesti ilmaissut\nitseni!'\n\n\"Hänen sanansa olivat kylmästi harkittuja kuin asianajajan puhe.\nHän oli kuin notaari, joka neuvoo asiakastaan, miten oikeusjutussa\non meneteltävä, tai selittää virallisen sopimuksen eri kohtia.\nHänen kirkkaassa, viehättävässä äänessään ei voinut huomata\npienintäkään mielenliikutuksen merkkiä. Hänen kasvojensa ilmeessä ja\nkäytöksessään, joissa aina kuvastui ylhäisyys ja hienostuminen, oli\nkylmyyttä ja valtiomiesmäistä kuivuutta. Varmasti hän oli ennakolta\nmiettinyt, mitä sanoo ja miten järjestää tämän kohtauksen. Voi rakas\nystävä! Muutamat naiset ovat, nauttiessaan sydämemme riekaleiksi\nrepimisestä, kun ovat päättäneet työntää sinne tikarin, jota sitten\nkääntelevät haavassa, sentään ihailtavia, sillä he rakastavat ja\ntahtovat itse saada rakkautta. Myöhemmin he kyllä palkitsevat\nmeille tuskamme, samoin kuin Jumalankin sanotaan palkitsevan hyvät\ntyömme. Satakertaisesti he rakkaudellaan korvaavat aiheuttamansa\nkärsimykset, joiden tuottamat tuskat ovat heidänkin silmissään olleet\nkallisarvoisia. Heidän julmuutensa on ollut pelkkää rakkautta.\nMutta joutua naisen piinattavaksi, joka välinpitämättömyydellään\ntoisen surmaa! eikö se ole kauhistuttava rangaistus? Tuona hetkenä\nFedora tallasi jalkoihinsa kaikki elämäntoiveeni olematta itse\nsiitä tietoinen. Hän murskasi elämäni ja tuhosi tulevaisuuteni\nkylmän-huolettomasti ja viattomana kuin lapsi, joka uteliaisuuttaan\nrepii perhoselta siivet.\n\n\"'Toivon', jatkoi Fedora, 'että myöhemmin annatte tunnustuksen\nsille luotettavalle kiintymykselle, jota tunnen ystäviäni kohtaan.\nHuomaatte, että olen heitä kohtaan aina hyvä ja uskollinen. Voisin\nantaa henkeni heidän puolestaan, mutta halveksisitte minua, jos\nalistuisin kenenkään rakastettavaksi voimatta itse puolestani\nrakastaa. En tahdo jatkaa tämän pitemmälle. Te olette ainoa mies,\njoka on saanut kuulla nämä viimeksi lausumani sanat.'\n\n\"Aluksi en saanut mitään sanotuksi, ja töin tuskin sain\ntukahduttaneeksi sisimmässäni riehuvan raivonpuuskan. Mutta pian sain\nsen painetuksi sieluni syvyyksiin ja vastasin hymyillen:\n\n\"'Jos sanon teille rakastavani teitä, ajatte minut ulos; jos taas\nsyytän itseäni välinpitämättömyydestä, rankaisette minua siitäkin.\nPapit, tuomarit ja naiset eivät milloinkaan riisu kokonaan kaapuaan.\nVaitiolo ei todista asiassa puoleen eikä toiseen, siis olkaa,\nhyvä kreivitär, tyytyväinen, jos pysyn ääneti. Sisarellisista\nneuvoistanne päättelen, että olette pelännyt menettävänne minut,\nmikä hivelee itserakkauttani. Mutta jätetään jo sikseen tämä asia.\nTe luullakseni olette ainoa nainen, jonka kanssa voi filosofisesti\nkeskustella asiasta, mikä näyttää olevan vastoin luonnonlakeja. Kun\nvertaan teitä toisiin sukupuolenne yksilöihin, olette mielestäni\nloistava poikkeus. Tarkastetaan nyt yhdessä ja toisiamme ymmärtäen\ntällaisen psykologisen poikkeustapauksen syytä. Onko teissä, niinkuin\nuseassa kauneudestaan tietoisessa ja ylpeässä naisessa, harkittua\nitsekkyyttä, ja siitäkö syystä kauhistutte ajatusta, että teidän\ntäytyisi kuulua jollekulle miehelle, että teidän olisi alistettava\noma tahtonne toisen tahtoon, jota katsotaan teidän herraksenne, mikä\nseikka teitä loukkaa? Jos niin on, silloin ihailen teitä tuhat kertaa\nenemmän kuin aikaisemmin. Oletteko joskus saanut huonoa kohtelua\nrakastajanne puolelta? Vai ajatteletteko mahdollisesti siinä määrin\nvartalonne kauneutta, että pelkäätte äitiydestä johtuvan sille\nvahingollisia seurauksia; se muuten olisikin hyvin ymmärrettävä\nsalainen syy kieltäytymiseen liian läheisestä rakkaudesta? Onko\nteissä vammoja, jotka pakottavat teidät hyveelliseksi vastoin\ntahtoanne? Älkää loukkaantuko, minä vain teen tieteellisiä\ntutkimuksia, intohimot ovat minusta tuhansien penikulmain päässä.\nLuonto, joka luo syntyjään sokeita, voi myös luoda sellaisia\nnaisia, jotka ovat rakkauteen nähden kuuroja, mykkiä ja sokeita.\nOlette todella erittäin arvokas lääketieteellisten havaintojen\nkohde. Mahdollisesti ette tiedäkään omaa arvoanne siinä suhteessa.\nTunnetteko ehkä sangen oikeutettua vastenmielisyyttä koko miessukua\nkohtaan? Siinä asiassa olemme yhtä mieltä, sillä minustakin he kaikki\novat rumia ja inhottavia. Teette oikein', lisäsin -- ja sydämeni\npaisui --, 'meitä halveksiessanne. Ei ole olemassa ainoaakaan miestä,\njonka voisi katsoa olevan kyllin arvokas teille.'\n\n\"En viitsi toistaa kaikkia purevia sanojani, joita hänelle nauraen\nlatelin. Suuttumuksen merkkiä osoittamatta hän otti vastaan mitä\nmyrkyllisimmän ja terävimmän ivani. Hän kuunteli minua huulilla ja\nsilmissä hänelle ominainen hymy, joka kuului hänen pukuunsa ja joka\noli sama ystäville, tutuille ja tuntemattomille.\n\n\"'Enkö ole mielestänne hyväntahtoinen, kun sallin asettaa itseni\nnäyttämölle?' virkkoi hän vihdoin, kun jäin hetkiseksi häntä ääneti\nkatsomaan. 'Nyt voitte nähdä', lisäsi hän nauraen, 'etten tyhmien\njoutavuuksien vuoksi suutu ystäviini. Moni nainen olisi rangaissut\nteitä sopimattomasta käytöksestä sulkemalla teiltä ovensa!'\n\n\"'Voitte ajaa minut kodistanne tarvitsematta antaa minkäänlaisia\nselityksiä.'\n\n\"Näin sanoessani tunsin hengessäni, että olisin voinut vaikka tappaa\nhänet, jos hän olisi pyytänyt minua poistumaan.\n\n\"'Olette hullu!' huudahti hän hymyillen.\n\n\"'Oletteko koskaan ajatellut lemmenraivon seurauksia? Mies, joka on\njoutunut epätoivon partaalle, on usein surmannut rakastettunsa.'\n\n\"'Parempi kuollut kuin onneton', vastasi hän kylmästi. 'Niin\nintohimoinen mies voi milloin tahansa hylätä vaimonsa ja jättää hänet\nkurjuuteen, hävitettyään ensin hänen omaisuutensa.'\n\n\"Tällainen laskelmointi oli lamauttava yllätys. Näin selvästi kuilun,\njoka erotti minut tuosta naisesta. Emme koskaan enää voisi ymmärtää\ntoisiamme.\"\n\n\"'Hyvästi!' sanoin kylmästi.\n\n\"'Hyvästi!' vastasi hän nyökäyttäen päätänsä ystävällisen näköisenä.\n'Huomiseen!'\n\n\"Katsoin häntä hetkisen heittäen hyvästi kaikelle rakkaudelle, josta\nminun täytyi luopua. Hän seisoi edessäni hymyillen jokapäiväistä\nhymyään, marmoripatsaan inhottavaa, kylmää hymyä, josta muka\nkuvastuu rakkautta! Voitko käsittää, ystävä rakas, tuskaa, joka\nvaltasi mieleni rämpiessäni räntäsateessa iljanteista rantakatua\nkotiani kohti, kun kaikki oli mennyttä? Kaiken lisäksi, hän ei\nedes tiennyt köyhyydestäni, vaan luuli minun olevan rikas, kuten\nhän itsekin, ajelevan mukavasti vaunuissa. Kaikki oli raunioina,\nkaikki pettymystä! Rahallista köyhyyttäni en ajatellut, vaan\nsitä, että kaikki henkiset aarteeni olivat mennyttä. Kävellessäni\nmietin äskeistä outoa keskusteluamme ja aloin lopuksi epäillä sen\ntodenperäisyyttä ja lausuttujen sanojen ja ajatusten todellista\ntarkoitusta. Yhä vielä rakastin tuota kylmää naista, joka tahtoi\nolla rakastettu, pyyhkäistä olemattomiin edellisen päivän toiveet\nja seuraavana päivänä herättää ne uudelleen. Saavuttuani Ranskan\nInstituutin kohdalle tunsin itsessäni kuumetta. Muistin, etten\nollut koko päivänä syönyt palaakaan ja olin ilman rahaa. Kaiken\nsurkeuden lisäksi sade oli turmellut hattuni. Miten voisin enää\nkoskaan käydä tervehtimässä ylhäistä naishenkilöä ja esiintyä\nsalongissa ilman käyttökelpoista hattua! Tavattoman suuren\nhuolellisuuteni ansiota oli, -- sadattelin aina tuota joutavaa\nmuotia, että sisällä esiinnytään hattu kädessä -- että olin sen\nsaanut siihen asti säilymään jokseenkin siedettävässä kunnossa. Se\nei näyttänyt silmäänpistävän uudelta eikä sen tarvinnut vanhuuttaan\nhävetä, ei ollut liian nukkavieru eikä liian silkinkiiltoinen, vaan\nkävi täysin huolellisesti pukeutuvan miehen hatusta. Mutta nyt\nsenkin huolella ja murheella ylläpidetty elämä oli lopussa. Se oli\nkuolettavasti haavoittunut, murjoutunut repale kuten isäntänsäkin.\nSuurin ponnistuksin kunnossa pidetty ulkonainen hienouteni oli\nmennyttä, kun minulla ei ollut rahaa edes puoltatoista frangia.\nKuinka suuria uhrauksia olinkaan kolmen kuukauden aikana tehnyt\nFedoran vuoksi, eikä maailma tiennyt niistä mitään! Usein uhrasin\nkokonaisen viikon leipään tarvittavat rahat voidakseni käydä hänen\nluonaan. Töiden laiminlyöminen ja syömättömyys ei vielä ollut\nmitään, mutta liikkuminen Pariisin kaduilla niin, ettei saanut\nkuraa vaatteisiinsa, juokseminen, jottei sade yllättäisi, vaan\nvoisi saapua hänen luokseen yhtä moitteettomassa asussa kuin hänen\nympärillään pyörivät tyhjäntoimittajatkin, se oli rakastuneelle\nja hajamieliselle runoilijalle melkein ylivoimainen tehtävä. Onni\nja rakkaus olivat yhden ainoan valkoisiin liiveihin ilmestyvän\nkurapilkun varassa. Jos puvussani olisi ollut tahroja tai olisin\nkastunut, en olisi voinut mennä hänen luoksensa! Ja minulla ei ollut\nuseinkaan viittäkolmatta centime'iä antaa harjaajapojalle, jos\nkenkiini olisi ilmestynyt pieninkin tahra. Intohimoni vain kasvoi\nkaikista näistä salaisista kärsimyksistä, jotka herkkätunteisesta\nmiehestä tuntuivat suunnattomilta. Köyhä, onneton mies ei voi\ntunnustaa rakkauttaan naiselle, joka elää loistossa ja ylellisyydessä\nja joka katselee elämää sellaisen särmiön läpi, mikä luo kultahohteen\nniin hyvin ihmisiin kuin esineisiinkin. Sellaisten naisten valoisa\nelämänkatsomus on itsekkyyttä, heidän sydämettömyytensä hyvän\ntavan vaatimaa; ja he ovat mieluummin ajattelematta mitään, jotta\nvoisivat nauttia elämästä, ja koettavat unohtaa toisten kärsimykset\nheittäytymällä huvitusten pyörteisiin. Heille ei ropo ole miljoona,\nvaan miljoona on ropo. Jos rakkauden vuoksi tehdään uhrauksia,\non niiden yli heitettävä verho, ne on haudattava hiljaisuuteen,\nmutta kun rikas mies soveltaa tätä sääntöä elämäänsä tuhlatessaan\nomaisuutensa ja terveytensä hurjisteluissaan, hän käy vain sitä\nkiinnostavammaksi. Hänestä hiljaisuus puhuu ja tuo äänettömyyden\nverho luo hohdetta, jota vastoin minä hirveässä köyhyydessäni olin\ntuomittu kärsimään kauheita tuskia saamatta lausua julki 'minä\nrakastan' tai 'minä kuolen'. Oliko se lopultakaan uhrautumista?\nOlihan se ilo, että sain uhrata kaikki hänen vuokseen, jo sinänsä\nsuurenmoinen vastalahja. Kreivitär tunsi elämästäni ainoastaan\njokapäiväisiä, mitättömiä tapahtumia, joihin hän kiinnitti tavatonta\nhuomiota ja ylenmäärin nautti niistä kuullessaan. Aikaisemmin olin\nollut välinpitämätön pukuni suhteen, nyt kiinnitin siihen suurempaa\nhuomiota kuin omaan itseeni. Jos minun olisi täytynyt valita joko\nruumiillinen haavoittuminen tai hännystakin repeytyminen, en olisi\nhetkeäkään epäröinyt. Kuvittele olevasi minun asemassani, niin voit\nhyvin ymmärtää ajatusteni riehunnan ja yhä kiihtyvän raivoni, joka\nyltyi sitä kovemmaksi, kuta kauemmas ehdin, ja jota liikkeelläolo\npuolestaan myös kiihotti. Tunsin jonkinlaista helvetillistä riemua\ntietäessäni kärsimysteni saavuttaneen huippunsa. Toivoin voivani\ntulkita nuo äskeiset tuskanhetket onnen enteeksi. Mutta kärsimysten\nmittahan on ehtymätön!\n\n\"Asuntoni ovi oli raollaan, ja ikkunaluukkujen sydämen muotoisista\nrei'istä tuikki valo kadulle. Pauline ja hänen äitinsä keskustelivat\nminua odottaessaan. Kuulin nimeäni mainittavan ja jäin kuuntelemaan.\n\n\"'Pidän Raphaëlista enemmän kuin numero seitsemästä! Hänen vaaleiden\nhiustensa väri on niin kaunis! Eikö sinunkin mielestäsi hänen\näänessään ole jotakin, mikä ihan liikuttaa sydäntä? Ja vaikka hän on\nniin ylpeän näköinen, hän on silti kovin hyvä. Ja miten hienostunut\nhänen käytöksensä on! Hän on todella miellyttävä! Varmaankin kaikki\nnaiset ovat häneen ihastuneet.'\n\n\"'Sinähän puhut kuin olisit häneen rakastunut'\", huomautti siihen\nrouva Gaudin.\n\n\"'Joutavia! Rakastan häntä kuin veljeä', vastasi tyttö nauraen.\n'Olisin todellakin kiittämätön, jollen tuntisi ystävyyttä häntä\nkohtaan! Hänhän on minulle opettanut soittoa, piirustusta,\nkielioppia, toisin sanoen kaiken, mitä nyt osaan. Mutta sinä,\näitikulta, et näy huomaavankaan edistysaskeliani. Pian olen niin\noppinut, että jonkin ajan kuluttua kykenen antamaan tunteja, ja\nsilloin meillä on varaa pitää palvelijaa.'\n\n\"Vetäydyin hiljakseen pois ja hiukan kolisteltuani astuin huoneeseen\nottaakseni lamppuni, jonka Pauline tahtoi sytyttää. Tuo lapsiraukka\nkaatoi tuskialievittävää palsamia haavoihini. Hänen lapsellinen\nylistyksensä antoi minulle taas hiukan elämänhalua. Olin vailla\nitseluottamusta, todella myötämielisen arvostelun tarpeessa.\nUudistunut elämänhaluni sai vielä virikettä tunnelmasta, joka täällä\nyllätti. Tuntui kuin en olisi vielä kertaakaan ennen syventynyt\nkatselemaan näkyä, joka niin monesti oli ollut silmieni edessä, äitiä\nja tytärtä tuossa huoneessa. Edessäni oli todellinen elämä kaikessa\nherttaisessa vaatimattomuudessaan, täydellinen flaamilaisen mestarin\nihastuttava maalaus. Äiti istui puoleksi sammuneen hiiloksen ääressä\nsukkaa kutoen, huulilla lempeä hymy, ja tytär maalasi kuvioita\ntulenvarjostimeen. Pienellä pöydällä olevat värit ja siveltimet\nkorostivat tunnelmaa. Pauline'in sytyttäessä lamppuani valo sattui\nhänen kalpeihin kasvoihinsa. Hirvittävän intohimon kahleissa on\nmiehen täytynyt olla, kun ei ole ymmärtänyt ihailla hänen melkein\nläpikuultavia, ruusunhohteisia käsiään, ihanteellista päätään ja\nneitseellistä asennettaan. Yö ja hiljaisuus korostivat tunnelmaa\ntässä rauhallisessa huoneessa, jossa valvottiin ja tehtiin työtä.\nIloisin mielin he ahersivat aamusta iltaan, ja heidän olemuksestaan\nkuvastui kristityn ylevämielistä kohtaloon alistumista. Ja heidän\nympäristössään vallitsi sama rauhantunne kuin heissä itsessään.\nFedoran palatsin upeus oli kylmää, se herätti mielessä huonoja\najatuksia, jota vastoin nöyrästi kannettu köyhyys ja luontainen\nhyvyys lämmittivät sydäntäni. Ehkä myöskin loistelias ympäristö\nvaikutti minuun nöyryyttävästi, kun taas näiden kahden naisen\nläheisyys, vuosien tummentama huone, vaatimattomien, hyvänsuopien\nihmisten seura tyydytti ja rauhoitti, varsinkin kun saatoin esiintyä\ntavallaan suojelijana, mikä on hyvin mieluista. Tullessani Pauline'in\nlähelle tämä loi minuun melkein äidillisen silmäyksen ja huudahti,\npannessaan vapisevin käsin lampun pois:\n\n\"'Hyvä luoja, kuinka kalpea te olette! Voi sentään, hänhän on ihan\nläpimärkä! Äiti kuivaa vaatteenne... Herra Raphaël', jatkoi hän\nhetkisen vaitioltuaan, 'maitohan on teidän mieliruokaanne? Tänä\niltana meillä on hiukan maitoa. Odottakaa hetkinen! Tahdottehan sitä\nmaistaa?'\n\n\"Ketteränä kuin kissanpoika hän sieppasi maitoa täynnä olevan\nposliinikulhon ja herttaisen näköisenä sitä edessäni pitäen tarjosi\nsitä minulle. Olin epätietoinen, mitä tehdä?\n\n\"'Ettekö tahdokaan?' kysyi hän muuttuneella äänellä.\n\n\"Olimme kumpikin omalla tavallamme ylpeitä, ymmärsimme toisiamme.\nPauline näytti kärsivän köyhyydestään ja moitti minua ylpeydestäni.\nEn voinut vastustaa. Maito oli luultavasti hänen huomenaamuinen\neineensä, ja kuitenkin otin sen vastaan. Tyttöraukka koetti salata\niloansa, mutta siitä huolimatta hänen silmänsä säteilivät.\n\n\"'Olin kyllä tämän tarpeessa', myönsin istuutuessani. (Tytön otsalla\nkuvastui murheellinen levottomuus.) Muistatteko, Pauline, sitä kohtaa\nBossuet'ssä, missä hän kertoo, kuinka Jumala palkitsee lasillisen\nvettä, jonka olemme janoiselle antaneet, runsaamminkin kuin sodassa\nsaadun voiton?'\n\n\"'Kyllä muistan.'\n\n\"'Ja hänen povensa sykki kuin lapsen käsissä olevan pikkulinnun\nrinta.'\n\n\"'Ja nyt, kun luultavasti piakkoin lähden pois luotanne', jatkoin\nvoimatta täysin salata liikutustani, 'sallikaa minun osoittaa\nkiitollisuuttani teille molemmille, äidillenne ja teille itsellenne,\nkaikesta siitä huolenpidosta, jota olen saanut osakseni.'\n\n\"'No, no, ei puhuta sellaisesta', sanoi hän nauraen.\n\n\"Mutta hänen naurunsa oli surullinen, se koski minuun.\n\n\"'Pianoni', jatkoin sitten ikään kuin en olisi kuullutkaan hänen\nsanojaan, 'on Erard'in parhaimpia. Tahdon antaa sen teille.\nSuostuttehan siihen? Tehkää se ilman muuta, sillä totta puhuen en voi\nottaa sitä mukaani sille matkalle, jolle aion lähteä.'\n\n\"Naiset huomasivat näihin sanoihin liittyvän surumielisyyden; he\ntuntuivat ymmärtävän minua ja katsoivat minuun säikähtyneinä ja\nkysyvinä. Hienon maailman kylmistä seurapiireistä olin hakenut\nystävyyttä, jonka nyt olin löytänyt, joka oli todellista, välitöntä,\nlämmintä ja luultavasti myös kestävää.\n\n\"'Ei pidä olla niin raskaalla mielellä', sanoi äiti. 'Jääkää\nluoksemme! Mieheni on tällä hetkellä kotimatkalla. Nyt illalla, kun\nluin Johanneksen Evankeliumia, Pauline riiputti sormistaan Raamattuun\nkiinnitettyä avainta, ja avain kääntyi. Se oli meille merkki, että\nGaudin voi hyvin ja että hänellä on ollut menestystä. Pauline kysyi\nsitten avaimelta teidän ja numero seitsemässä asuvan nuoren miehen\nkohtaloa. Ainoastaan teille avain liikahti. Me kaikki tulemme vielä\nrikkaiksi. Gaudin palaa miljoonien omistajana. Olen nähnyt unen, että\nhän oli laivassa, joka oli täynnä käärmeitä. Kaikeksi onneksi vesi\noli hyvin sekaista, mikä merkitsee kultaa ja merentakaisten maiden\njalokiviä!'\n\n\"Nuo ystävälliset, joskin merkityksettömät sanat, jotka olivat kuin\nlapsen tuskia lieventävä tuutulaulu, rauhoittivat minua jossakin\nmäärin. Tuon kunnon naisen äänessä ja katseessa oli lämmittävää\nsydämellisyyttä. Pauline oli äitiään tarkkanäköisempi; hän tutki\nminua levottomana, ja hänen viisaat silmänsä näyttivät arvaavan, että\nminulla oli kärsimyksiä. Päätäni nyökäten kiitin äitiä ja tytärtä\nja kiiruhdin huoneeseeni peläten, että heltyisin liiaksi. Päästyäni\nyksinäisyyteen paneuduin onnettomana levolle. Synkkä mielikuvitus\nloihti ilmoille tuhansia mielettömiä suunnitelmia ja saneli\nmahdottomia päätöksiä. Kun mies kaivelee rikkauksiensa tähteitä, hän\nvoi niistä aina löytää jotakin; minulla ei ollut edes niitäkään. Voi,\nrakas ystävä, kuinka helposti syytämme kurjuudessa olevia! Meidän\ntulisi paremmin ymmärtää kurjuuden, yhteiskunnan pahimman vihollisen,\naiheuttamia kohtaloita. Missä kurjuus vallitsee, siellä ei ole enää\nhäpeää, ei rikoksia, ei hyvettä eikä järkeä. Minäkin olin tuona\nhetkenä vailla ajatuskykyä, voimaton kuin nuori tyttö, joka kyyhöttää\npolvillaan tiikerin edessä. Mies, jolla ei ole intohimoja eikä\nrahoja, on oman itsensä herra, mutta kurja raukka, joka rakastaa,\nei kuulu enää itselleen eikä voi ottaa itseään hengiltä. Rakkaus on\njonkinlainen uskonto. Se opettaa meitä kunnioittamaan itsessämme\ntoisen elämää ja pitää yllä toivoa, ja toivossa me jatkamme kurjaa\nelämäämme ja siten joudumme aina uusiintuvien kidutuksien uhreiksi.\nTämä kurjuus on kurjuuksista kaikkein kurjinta. Nukahdin vihdoinkin\nmielessä päätös, että aamulla menen Rastignacille kertomaan\nFedorasta.\n\n\"'Hei, hei?' sanoi Rastignac nähdessään minun saapuvan luokseen jo\nyhdeksän aikaan seuraavana aamuna. 'Arvaan kyllä, mikä sinut on\ntänne ajanut. Fedora on tietysti antanut sinulle matkapassit. Jotkut\nhyväntahtoiset sielut, jotka ovat kadehtineet sinun vaikutustasi\nkreivittäreen, ovat jo kuuluttaneet, että menette naimisiin. Herra\nyksin tietää, mitä hulluntöitä sinun niskoillesi on pantu ja miten\nkilpailijasi ovat sinua parjanneet!'\n\n\"'Nyt on kaikki minulla selvillä!' huudahdin silloin.\n\n\"Muistin kaikki loukkaavat sanani, ja nyt kreivitär tuntui mielestäni\nsuurenmoiselta. Itse olin kurja raukka ja ansaitsin vielä suurempia\nkärsimyksiä. Hänen anteeksiantavassa käytöksessään näin ainoastaan\nrakastavan pitkämielistä hyvyyttä.\n\n\"'Älä hätäile, ei ole kiirettä', sanoi viisas gascognelainen. 'Fedora\non äärettömän tarkkanäköinen, mikä ominaisuus on kaikilla itsekkäillä\nnaisilla. Luultavasti hän on langettanut sinusta tuomionsa jo\nsilloin, kun et ajatellut häntä muuna kuin rikkaana, loisteliaana\nnaisena. Vaikk'et olisi puhunut hänelle sanaakaan sellaisesta, on hän\nkuitenkin lukenut ajatuksesi. Hän itse on niin suuri teeskentelijä,\nettei teeskentely onnistu häneen nähden ollenkaan. Näyttää siltä',\nlisäsi hän, 'kuin olisin johtanut sinut huonoille teille. Järkensä\nterävyydestä ja käytöksensä hioutuneisuudesta huolimatta se nainen\ntuntuu olevan tavattoman häikäilemätön, kuten kaikki naiset, joiden\nnautinnonhalu lähtee ainoastaan aivoista. Hänestä on onni samaa kuin\nhyvinvointi ja seuraelämän huvitukset. Rakkaus on hänelle ainoastaan\nvälikappale. Hän tahtoo tehdä sinut ensiksi onnettomaksi ja sitten\nnöyrimmäksi palvelijakseen...'\n\n\"Rastignac puhui kuuroille korville. Keskeytin hänet ja aloin\niloisena kuvailla rahallista asemaani.\n\n\"'Eilen illalla', vastasi hän, minulla oli huono onni, menetin kaikki\nrahani. Ilman tuota kirottua seikkaa olisin ollut valmis jakamaan\nkanssasi kukkaroni sisällön. Mutta lähdetään kahvilaan aamiaiselle,\nehkä osterit antavat meille hyviä neuvoja.'\n\n\"Hän pukeutui ja käski tuomaan tilbury-rattaansa portaiden eteen.\nKuin upporikkaat ajoimme Café de Paris'hin ja käyttäydyimme kopeasti\nkuin olemattomilla rikkauksillaan elävät uhkarohkeat keinottelijat.\nTuon gascognelaisveitikan luonteva, varma arvokkuus hämmästytti\nminua. Kun olimme ehtineet kahviin päätettyämme yhteisymmärryksessä\nnautitun herkullisen aterian, sanoi Rastignac, joka oli koko ajan\nnyökännyt tervehdyksiä käytökseltään yhtä moitteettomille ja hienosti\npukeutuneille nuorille miehille kuin hän itsekin, nähdessään uuden\nkeikarin tulevan sisään:\n\n\"'Tuossa on mies, jota tarvitset.'\n\n\"Ja hän viittasi puheilleen tuota hienosti pukeutunutta herrasmiestä,\njoka näytti etsivän sopivaa pöytää.\n\n\"'Tuo velikulta', kuiskasi Rastignac korvaani, 'on saanut\nkunniamerkkejä siitä, että on julkaissut teoksia, joita itse ei\nymmärrä. Hän on kemisti, historioitsija, romaanienkirjoittaja,\nsanomalehtimies. Hän perii neljänneksen, kolmanneksen, vieläpä\npuoletkin näytelmistä, joiden lukua en tiedäkään, ja on tyhmä kuin\nDon Miguelin muuli. Hän ei ole henkilö, vaan nimi tai nimilippu,\njonka yleisö hyvin tuntee. Ja hän pitää visusti varansa, ettei\nmene huoneeseen, jonka ovenkamanaan on kirjoitettu: _Täällä saa\njokainen itse kirjoittaa._ Hän voi panna vaikka Kongressin tanssimaan\npillinsä mukaan. Sanalla sanoen, hän on moraalinen sekasikiö, ei\ntäysin rehellinen eikä täydellinen roistokaan. Hyss! hyss! Hänellä\non hyvä yhteiskunnallinen asema, ja mitäpä muuta tarvitaankaan. Käy\nkunnianarvoisesta miehestä maailman silmissä.'\n\n\"'Hauska tavata teitä, arvossapidetty ja kunnioitettu ystävä! Kuinka\nTeidän Älyllisyytenne voi?' virkkoi Rastignac vieraalle tämän\nistuutuessa viereiseen pöytään.\n\n\"'En paremmin enkä huonommin. Olen nääntyä työtaakkani\nalle. Parhaillaan olen kerännyt aineistoa hyvin kiinnostavaa\nmuistelmateosta varten, mutta en tiedä, kenelle antaisin tehtäväksi\nsen kirjoittamisen. Se asia huolettaa minua kovasti. Täytyisi pitää\nkiirettä, sillä muistelmakirjallisuus joutuu pian pois muodista.'\n\n\"'Koskevatko muistelmat nykyaikaa, menneisyyttä, hovia vai mitä?'\n\n\"'Kaulakorujuttua.'\n\n\"'Voi ihmeiden ihmettä!' sanoi Rastignac minulle nauraen.\n\n\"Ja jatkoi sitten kääntyen liikemiehen puoleen:\n\n\"'Herra de Valentin' -- hän viittasi kädellään minuun -- 'on\nparhaita ystäviäni, ja voin esittää hänet teille tulevana\nkirjailija-kuuluisuutena. Hänellä oli täti, joka oli hyvin suosittu\nhovissa, markiisitar, ja kahden vuoden ajan hän on itse kirjoittanut\nrojalistista Vallankumouksen historiaa.'\n\n\"Puhuen sitten tuon erikoisen liikemiehen korvaan hän lisäsi:\n\n\"'Hän on hyvin lahjakas mies, mutta saamaton. Hän pystyy\nkirjoittamaan teille muistelmat, tätinsä kirjoittamina,\nviidestäsadasta frangista kunkin osan.'\n\n\"'Käy päinsä, sanoi toinen ja korjasi kaulanauhaansa. 'Vahtimestari,\nmissä osterit viipyvät?'\n\n\"'Mutta teidän on maksettava sitä paitsi minulle viisisataa\nfrangia vaivanpalkkiota ja hänelle on maksettava etukäteen palkkio\nensimmäisestä', jatkoi Rastignac.\n\n\"'Ei, ei! Ennakkomaksuna en anna kuin kaksisataaviisikymmentä, jotta\nolisin varma käsikirjoituksen pikaisesta valmistumisesta.'\n\n\"Rastignac toisti minulle tämän kauppaakoskevan keskustelun\nhiljaisella äänellä ja vastasi sitten, kysymättä mielipidettäni:\n\n\"'Asia on sovittu. Milloin voimme tulla teitä katsomaan ja päättämään\nkaupat?'\n\n\"'Tulkaa tänne syömään päivällistä kello seitsemän huomenillalla.'\n\n\"Me nousimme. Rastignac heitti vahtimestarille rahaa, pisti laskun\ntaskuunsa, ja menimme ulos. Olin perin hämmästynyt nähdessäni,\nkuinka huolettoman kevytmielisesti hän myi kunnioitettavan tätini,\nmarkiisitar de Montbauronin, kunnian.\n\n\"'Mieluummin matkustan Brasiliaan ja opetan siellä intiaaneille\nalgebraa, josta muuten en tiedä rahtuakaan, kuin rupean häpäisemään\nsukuani.'\n\n\"Rastignac keskeytti minut remahtaen nauruun.\n\n\"'Oletko hölmö! Ota ensiksi ne kaksisataaviisikymmentä frangia ja\nkirjoita muistelmat. Kun ne ovat valmiit, sinä tietysti kieltäydyt\npanemasta tätisi nimeä niiden alle, senkin tomppeli. Mestauslavalla\nkuollut markiisitar de Montbauron käsityökoreineen, maineineen,\nkauneuksineen, ihomaaleineen ja tohveleineen on toki paljon\narvokkaampi kuin kuusisataa frangia. Jollei kustantaja tahdo maksaa\ntädistäsi täyttä arvoa, hän aina löytää jonkun Vanhan aatelismiehen\ntai kurjuudessa elävän kreivittären, joka on valmis panemaan nimensä\nniiden alle.'\n\n\"'Voi, voi!' huudahdin; 'miksi ollenkaan lähdin ullakkoloukostani,\nmissä vallitsi hyveellisyys? Maailma on täynnä inhottavaa, likaista\nvalheellisuutta!'\n\n\"'Se on selvää', vastasi Rastignac. 'Tässä kaikessa on runoutta, ja\nlisäksi se tuottaa tuloja! Sinä olet täydellinen lapsi. Kuulehan:\nmuistelmista puhuen, ne arvostelee yleisö, ja kustantaja taas on\nsaanut taistella kirjakauppiaiden kanssa kokonaista kahdeksan\nvuotta, ja hänellä on siitä raskaat kokemukset. Kun vertaa, miten\nepätasaisesti tuosta kirjasta johtuva työ ja vaiva on jaettu teidän\nkesken, niin onhan sinun rahasi helpommin ansaittua kuin hänen.\nSinulle merkitsee viisisataa frangia enemmän kuin hänelle tuhat. Ala\nlaskettaa! Sinä kyllä pystyt kirjoittamaan historiallisia muistelmia,\nvieläpä ihan taideteoksiakin, jos siksi tulee. Kirjoittihan\nDiderot'kin kuusi nuhdesaarnaansa viidestäsadasta frangista.'\n\n\"'Tietysti minun on ryhdyttävä työhön', sanoin liikuttuneena, 'sehän\non suoranainen välttämättömyys. Kuinka kiitollinen olenkaan sinulle\nkaikesta tästä, ystävä hyvä! Viisisatasen omistajana olen rikas...'\n\n\"'Rikkaampi kuin luuletkaan', vastasi hän nauraen. 'Jos Finot\nantaa minulle välittäjäpalkkion, voit kai arvata, että sekin on\nsinun. Menkäämme Boulogne'in metsään, siellä varmasti näemme\nkreivittären, ja näytän sinulle sievän, pikku lesken, jonka kanssa\naion mennä naimisiin. Kerrassaan ihastuttava nainen, elsassitar,\nhiukan lihavahko. Lukee Kantia, Schilleriä, Jean-Paulia ja\nsuuret määrät 'vetisiä' kirjoja. Hän on saanut hullunkurisen\npäähänpiston: hän tahtoo aina tietää minun mielipiteeni. Ja\nminun täytyy olla ymmärtävinäni saksalaisten tunteellisuutta\nja heidän balladejaan, vaikka lääkärit ovat minua ankarasti\nkieltäneet sellaisia rohtoja käyttämästä. En vielä ole saanut häntä\nvieroitetuksi kirjallisuusinnostuksestaan, ja Goetheä lukiessaan\nhänen kyyneltulvansa on aivan hirvittävä, ja minunkin täytyy hiukan\npusertaa itkua miellyttääkseni häntä, sillä hänellä on, hyvä ystävä,\nviidenkymmenentuhannen livre'in vuotuiset tulot ja sievimmät jalat ja\nkädet, mitä maa päällään kantaa. Jos hän vielä oppisi lausumaan mon\n_ange_, mon _anche_'in asemesta ja _brouiller_ eikä _proulier_, hän\nolisi naisena täydellinen!'\n\n\"Näimme kreivittären loistavan kauniina loisteliaissa ajoneuvoissa.\nTuo keimailija tervehti meitä mitä sydämellisimmin ja soi minulle\nhymyn, joka oli mielestäni jumalallinen, ja josta puhui rakkaus.\nOi kuinka onnellinen olin! Luulin hänen minua rakastavan, minulla\noli rahaa, ja rinnassani paloi rakkauden tuli! Hyvästi köyhyys ja\nkurjuus! Tuntui niin kevyeltä, olin iloinen ja kaikkeen tyytyväinen,\nystäväni rakastettukin näytti niin miellyttävältä. Puissa,\nilmassa, taivaassa, kaikkialla luonnossa näytti kuvastuvan Fedoran\nhymy. Palatessamme pitkin Champs Elysées'tä kävimme Rastignacin\nhattukauppiaan ja räätälin luona. Kaulakorujutun ansiosta saatoin\nnyt siirtyä surkuteltavasta rauhanajasta sotakannalle, alkaessani\npelottomasti kilpailla aistikkuudessa ja viehättävyydessä Fedoran\nympärillä häärivien nuorten miesten kanssa. Palasin asuntooni ja\nsuljettuani oven jäin rauhallisen näköisenä ullakkoikkunani ääreen.\nSanoin ikuisiksi ajoiksi hyvästit katoilleni. Elin tulevaisuudessa,\nloihdin eteeni kuvan elämästäni rakkauksineen ja riemuineen. Kuinka\nmyrskyistä se on saattanutkaan olla ullakkokomeron neljän seinän\nsisällä! Ihmissielu on kuin haltijatar, joka taikasauvallaan tekee\noljesta timantin ja loihtii esiin tarulinnoja yhtä helposti kuin\nlämmin päivänpaiste kukkasia kedolle... Seuraavana päivänä, noin\npuolenpäivän tienoissa, Pauline naputti hiljaa ovelleni ja toi\nminulle -- arvaapas mitä? -- kirjeen Fedoralta. Kreivitär pyysi minua\ntulemaan Luxembourg-puistoon, jotta sieltä lähtisin hänen kanssaan\nKasvitieteelliseen Puutarhaan ja Museoon.\n\n\"'Kirjeen tuoja odottaa vastausta', sanoi hän minulle hetken\nkuluttua.'\n\n\"Hätäisesti kyhäsin kiitoskirjeen, jonka Pauline vei mennessään.\nPukeuduin. Juuri kun olin valmis ja tunsin olevani itseeni hyvin\ntyytyväinen, juolahti äkkiä mieleeni outo ajatus, ja kylmä väristys\nkarsi koko ruumistani:\n\n\"'Tuleeko Fedora sinne hevosella vai jalkaisin? Saammeko sadetta vai\nkauniin ilman?... Mutta', tuumin itsekseni, 'ei asia siitä muutu,\nkäveleekö hän vai ajaa, naisen oikkuja ei koskaan voi ennakolta\narvata. Hänellä ei tietysti ole rahaa mukanaan, ja jos hän näkee\nhauskan näköisen kirjavarääsyisen savoijilaispojan, hän tahtoo tälle\nantaa viisifrangisen.'\n\n\"Minulla ei ollut rahan nimellistäkään, ja vasta illalla oli määrä\nsitä saada. Kuinka usein moni runoilija onkaan saanut kalliisti\nmaksaa työllään ja menojen supistamisella nuoruusvuosiensa\nintohimojen kuohunnan! Asemani oli kiusallinen. Tuhannet ajatukset\ntulivat mieleeni ja tuottivat pistävää tuskaa kuin tikarin pistos.\nTutkin taivasta, se näytti epävarmalta. Pahimmassa tapauksessa\nolisin voinut vuokrata vaunut iltaan saakka. Mutta silloin olisi\nsuurta onneani koko ajan häirinnyt pelko, etten illalla tapaisikaan\nFinot'ta. En tuntenut itseäni kyllin vahvaksi kestämään tällaista\nepävarmuutta, iloni siitä häiriytymättä. Vaikka hyvin tiesin, etten\nlöytäisi mitään, aloin kuitenkin etsiä rahaa huoneen joka sopesta,\nvieläpä vanhoista kengistä ja patjoistakin. Kuumeisen hermostuneena\ntuijotin huonekaluihini, jotka kaikki olin kääntänyt nurin. Voitko\nymmärtää rajatonta iloani, kun avatessani ainakin seitsemättä kertaa\ntoivottoman välinpitämättömänä kirjoituspöytäni laatikkoa näin\nsivulautaa vasten viekkaasti kätkeytyneen viisifrangisen, joka jalona\nja kirkkaana loisti kuin nouseva tähti? Vaatimatta sitä sen enempää\ntilille äänettömyydestään ja kovasydämisyydestään, kun oli haettanut\nitseään niin kauan, suutelin sitä kuin uskollista onnettomuustoveria\nkonsanaan ja huusin ilosta, mikä kuului ulos saakka. Käännyin\nkatsomaan taakseni ja näin Pauline'in kalpeana seisovan ovella.\n\n\"'Luulin, että olitte loukannut itsenne', sanoi hän säikähtyneen\nnäköisenä. 'Kirjeentuoja... (Hän keskeytti. Näytti kuin hänen\nhenkensä olisi salpautunut.) Äiti maksoi hänelle', sai hän vihdoin\nsanotuksi.\n\n\"Sitten hän juoksi tiehensä iloisena ja vallattomana. Tyttö raukka!\nToivoin hänelle omaa onneani. Tuona hetkenä tuntui kuin olisin\nkätkenyt sydämeeni koko maailman ilot. Mieleni teki palauttaa niistä\nosa iloa vaille jääneille onnettomille, sillä minusta tuntui kuin\nolisin ryöstänyt ne kaikki itselleni. Melkein aina aavistaessamme\nvastoinkäymisiä ne käyvät toteen: kreivitär oli lähettänyt vaununsa\npois. Hänellä, kuten kaikilla kauniilla naisilla, oli oikkunsa, joita\nhän ei aina itsekään ymmärtänyt, ja tällä kertaa hän oli saanut\npäähänsä kulkea jalkaisin Luxembourg-puistosta bulevardeja pitkin\nKasvitieteelliseen Puutarhaan.\n\n\"'Näyttää siltä kuin tulisi sade', sanoin hänelle.\n\n\"Vastaanväittäminen näytti häntä huvittavan. Kulkiessamme puiston\nläpi oli ilma vielä kaunis, mutta sieltä ulos tullessamme putoili\njo suuria pisaroita synkästä pilvestä, jonka uhkaavaa lähestymistä\nolin levottomana tarkannut. Täytyi ottaa hevonen. Bulevardeille\nsaapuessamme taivas oli jälleen kirkas. Museon luona olisin maksanut\najurin, mutta kreivitär tahtoi, että hän jäisi odottamaan. Olin\nkiusallisessa asemassa. Kun sitten keskustelin hänen kanssaan,\nkoettaen salata riemuani, joka varmasti näkyi kasvoistani ja ilmeni\ntyperänä hymynä, käyskennellessäni puiston lehtevillä käytävillä\nhänen nojatessaan käsivarteeni, elämäni oli kuin kaunista satua,\nunennäköä keskellä kirkasta päivää. Hänen liikkeissään, joko hän\nkäveli tai pysähtyi, ei ollut mitään hellää ja hyväilevää, vaikka\nhän tekeytyikin sellaiseksi. Etsin sopusointua, ymmärtämystä -- hän\najatteli vain itseään. Hänessä oli jotakin särmikästä ja oikullista.\nSieluttoman naisen eleistäkin puuttuu hivelevä sulo. Askelemme ja\najatuksemme kulkivat eri teitä. Kielestämme puuttuu sanoja, joilla\nvoisimme kouraantuntuvasti kuvata kahden olennon välistä epäsointua,\nsillä emme ole vielä tottuneet näkemään sielunelämän ja ulkonaisen\nesiintymisen yhteenkuuluvaisuutta. Tällainen ilmiö on vaistoilla\ntajuttava, sitä ei voi sanoin esittää.\n\n\"'Tulisen intohimoni vallassa', jatkoi Raphaël kertomustaan\noltuaan lyhyen hetken vaiti, ja tahtoen ikäänkuin vastata omiin\nhuomautuksiinsa, 'en tietystikään tutkiskellut tilannetta enkä tehnyt\nhavaintojani, en eritellyt onneani, en lukenut sydämeni lyöntejä\nkuten saituri, joka tutkii ja punnitsee kultaharkkojaan. Kaukana\nsiitä! Nyt vasta, kun elämänkokemus on minulle valaissut silloisten\ntapausten surkeuden, on kaikki edessäni kuin haaksirikkoutuneen\nlaivan sirpaleet, jotka ovat kauniilla ilmalla myrskyn jälkeen\najautuneet rannalle.'\n\n\"'Voitte tehdä minulle suuren palveluksen', sanoi kreivitär\nsilmissään epäröivä ilme. 'Nyt, kun kerran olen teille uskonut\nrakkautta kohtaan tuntemani vastenmielisyyden, voin vapaammin puhtaan\nystävyyden nimessä pyytää teiltä pientä palvelusta. Ja eiköhän\nteilläkin ole nyt enemmän syytä tehdä minulle vastapalvelus?' kysyi\nhän nauraen.\n\n\"Katselin häntä tuntien tuskaa. Minä en ollut hänelle mitään,\nhänen käytöksensä oli kylmää liehakoimista. Hän näytteli osaansa\nkuin täydellinen näyttelijä. Ja sitten, aivan odottamatta, hänen\näänensävynsä, katseensa, yksi ainoa sana herättivät uudelleen kaikki\ntoiveeni eloon. Silmistäni loistava rakkauden tuli ei muuttanut\nlaisinkaan hänen metallinhohtoisten tiikerinsilmiensä kirkkautta.\nTuona hetkenä häntä inhosin.\n\n\"'Navarran herttuan suosiollinen avunanto', jatkoi hän mitä\nmielistelevimmällä äänellä, 'olisi hyvin tehokas ja vaikuttava keino,\njotta saataisiin eräs Venäjällä kaikkivaltias henkilö välittäjäksi\nomaisuuttani ja yhteiskunnallista asemaani koskevissa asioissa\nja avioliitolleni tsaarin hyväksyminen. Navarran herttuahan on\nserkkunne? Hänen kirjeensä varmasti tehoaisi.'\n\n\"'Olen käytettävissänne. Käskekää.'\n\n\"'Kuinka rakastettava olettekaan!' ihasteli hän tarttuen käteeni!\n'Tulkaa luokseni päivälliselle, niin kerron teille kaikki kuin\nrippi-isälleni.'\n\n\"Siis tämä nainen, joka oli niin varovainen ja vaitelias, ettei ollut\nvielä kenellekään puhunut sanaakaan asioistaan, aikoi pyytää minun\nneuvoani.\n\n\"'Oi kuinka mieluinen minulle onkaan tämä vaitiolonlupaus, johon\nminut olette velvoittanut! Haluaisin joutua vielä kovemmalle\nkoetukselle!' huudahdin innokkaasti.\n\n\"Tuona hetkenä päihtynyt katseeni otettiin vastaan, eikä hän\nkieltäytynyt olemasta ihailuni kohteena, -- hän siis kuitenkin\nrakasti minua! Saavuimme hänen kotiinsa. Kaikeksi onneksi kukkaroni\nsisältö riitti ajurin maksamiseen. Vietin ihanan päivän hänen\nseurassaan. Ensimmäistä kertaa sain nyt näin olla kahden hänen\nkanssaan. Tähän saakka olivat toiset vieraat, hänen tavaton\nkohteliaisuutensa ja kylmähkö käytöksensä aina pitäneet meitä\ntoisistamme loitolla, yksinpä loistavilla päivälliskutsuillakin.\nMutta nyt tunsin kuin olisin asunut hänen kattonsa alla, sanalla\nsanoen, kuin hän olisi ollut omani. Vilkas mielikuvitukseni raivasi\ntieltä esteet, järjesti elämän toivomusteni mukaiseksi ja upotti\nminut onnelliseen rakkaudenhekumaan. Pitäen itseäni jo hänen\npuolisonaan katselin ihastuneena hänen pikku hommiaan. Tunsin\nonnea jo siitäkin, kun näin hänen riisuvan yltään hattunsa ja\nhartiahuivinsa. Hetkiseksi hän jätti minut yksin ja palasi hiukset\nuudelleen järjestettyinä, ihastuttavana. Hän oli pukeutunut noin\nkauniisti minun vuokseni! Päivällisellä hän oli minua kohtaan mitä\nhuomaavaisin ja osoitti ystävällisyyttään lukemattomin eri tavoin,\njotka sinänsä eivät olleet mitään, mutta minulle kuin puoli elämääni.\nIstuessamme kahden räiskyvän takkavalkean ääressä silkkipieluksilla,\nmitä kauneimpia itämaisia loistoesineitä ympärillämme, nähdessäni\ntuossa käden ulottuvilla naisen, jonka kuulu kauneus oli saanut\nniin monen sydämen sykähtelemään, naisen, joka oli niin vaikeasti\nvalloitettavissa, joka minulle puhui ja minua mielisteli,\nhekumallinen onneni kasvoi melkein kidutukseksi. Suureksi harmikseni\nmuistin, että minun olisi pitänyt päättää tärkeä asia, ja halusin\nlähteä edellisenä päivänä sovitulle kohtauspaikalle.\n\n\"'Mitä! Nytkö jo?' pahoitteli hän nähdessään minun ottavan hattuni.\n\n\"Hän siis rakasti minua. Niin ainakin luulin kuullessani, kuinka\nhyväilevällä äänellä nuo sanat lausuttiin. Pidentääkseni noita ihania\nonnenhetkiä hänen läheisyydessään olisin ollut valmis antamaan\nkaksi vuotta elämästäni jokaisesta tunnista, jonka hän minulle\nsoi. Onneni tuntui sitä suuremmalta, kuta raskaampi rahallinen\nvahinkoni oli. Puolen yön aikaan hän salli minun lähteä. Jo\naamulla kaduin liian suurta innostustani ja pelkäsin menettäneeni\nmuistelmien kirjoittamisen mahdollisuuden, mikä nyt mielestäni\nnäytti suuriarvoiselta asialta. Kiiruhdin Rastignacin luo, ja\nmenimme sitten yhdessä tapaamaan tulevaa työnantajaani, jonka\ntapasimme pukeutumishankkeissa. Finot luki minulle välikirjan, jossa\nei mainittu sanaakaan tädistäni, ja kun se oli allekirjoitettu,\nhän antoi minulle kaksisataaviisikymmentä frangia. Söimme sitten\naamiaista kolmisin. Maksettuani uuden hattuni, kuusikymmentä\npäivällislippua á puolitoista frangia ja pikku velkani, minulle\njäi vielä tähteeksi hiukan yli kolmekymmentä frangia. Kaikki\nelämänvaikeudet olivat poissa muutamiksi päiviksi. Jos olisin\nnoudattanut Rastignacin neuvoa, olisin voinut hankkia itselleni\nrahaa ilman muuta noudattamalla _englantilaista menettelytapaa_.\nMinun olisi muka ollut saatava luottoa pankista ja tehtävä velkoja\nylläpitääkseni niiden avulla pankkiluottoani. Hänen sanojensa mukaan\ntulevaisuus oli varmin ja suuriarvoisin kaikista pääomista. Pannen\ntulevat ansiomahdollisuudet velkojeni pantiksi tein pukutilaukset\nhänen räätäliltään, joka oli taiteilija alallaan ja ymmärsi nuoria\nmiehiä, niin ettei saatavien periminen tullut kysymykseenkään\nennen naimisiinmenoani. Tuosta päivästä lähtien heitin hyvästit\nluostarimaiselle, työteliäälle elämälle, jota olin viettänyt lähes\nkolmen vuoden ajan. Olin usein nähty vieras Fedoran luona; tein\nparhaani voittaakseni hienolla esiintymiselläni hänen seurapiiriinsä\nkuuluvat itserakkaat keikarit. Se luulo, että olin päässyt eroon\npuutteesta ja kurjuudesta, teki minut iloiseksi ja vapaaksi; nujersin\nkilpailijani ja kävin miehestä, joka pystyy herättämään ihastusta\nja jonka lumousvoimaa ei kukaan voi vastustaa. Kuitenkin moni\nirvihammas sanoi minusta: 'Noin teräväjärkisellä nuorukaisella ei\nmahda olla lemmenliekkejä muualla kuin päässä!' Heidän hyväntahtoinen\nminun henkevyyteni ihailu tapahtui tunteellisuuteni kustannuksella.\n'Kuinka onnellinen hän mahtaneekaan olla, kun ei tunne rakkautta!'\nhuudahtelivat he. 'Rakastuneena hän ei voisi olla noin vilkas ja\niloinen! Ja kuitenkin olin Fedoran läheisyydessä kovin avuton ja\ntyperä, kuten rakastuneet ainakin. Ollessani kahden kesken hänen\nkanssaan en tahtonut keksiä mitään puheenaihetta, ja jos puhuin,\nse oli useinkin rakkauden halveksimista. Olin surullisen-iloinen\nkuten hylätty ihailija, joka yrittää peittää katkeraa pettymystään.\nTahdoin tehdä itseni välttämättömäksi hänen elämälleen, onnelleen\nja itserakkaudelleen. Olin hänen orjansa, hänen määräystensä nöyrä\ntoimeenpanija. Tuhlattuani kokonaiset päiväkaudet tällä tavoin\npalasin yöksi kotiini tekemään työtä, ja ainoastaan aamuisin\nnukuin pari, kolme tuntia. Mutta kun en tahtonut käyttää hyväkseni\nRastignacin suosittelemaa _englantilaista menettelytapaa_, olin pian\nrahattomana. Silloin taas, ystävä hyvä, alkoi entinen surkeus. Olin\nrahaton keikari ja toivottomasti rakastunut, ja minun oli salattava\nonnettomuuteni valheellisella ulkonaisella loisteliaisuudella.\nMutta kaikesta tästä johtuvat kärsimykset tuntuivat nyt lievemmiltä\nentisiin verrattuina. Olin jo niihin tottunut. Usein oli salongeissa\ntarjottu tee muutamine leivoksineen ainoana ravintonani. Kreivittären\nsilloin tällöin tarjoamat ylelliset päivälliset pitivät minua\nyllä väliin kaksikin päivää. Käytin yhä kaiken aikani, taitoni ja\ntietoni Fedoran umpimielisen luonteen tutkimiseen. Tähän saakka\ntoivo ja epätoivo vuorottelivat sielussani. Toisin ajoin hän\noli mielestäni rakastettavin nainen maan päällä, toisinaan taas\nkaikkein kylmin ja tunteettomin olento. Tällainen onnen ja tuskan\nvaihtelu kävi lopulta sietämättömäksi, ja aloin etsiä loppuratkaisua\ntässä hirvittävässä taistelussa koettamalla kuolettaa rinnastani\nrakkauden. Toisinaan kamalat aavistukset näkyivät toteutuvan, ja\nnäin selvästi kuilun, joka oli välillämme. Kreivitär paljasti sen\nvarsin usein. En vielä kertaakaan ollut nähnyt kyyneliä hänen\nsilmissään, teatterissakin hän kylmästi nauraen katseli liikuttavia\nkohtauksia. Kaiken tunteellisuuden hän kätki sisimpäänsä, toisen onni\nja onnettomuus eivät häntä liikuttaneet. Minuun nähden hän pelasi\nomaa peliänsä. Onnellisena voidessani tehdä uhrauksia hänen vuokseen\nolin nöyryyttänyt itseni niin, että menin käymään sukulaiseni\nNavarran herttuan luona. Tämä oli itsekäs mies ja häpesi minua,\njoka olin köyhä. Tietäessään tehneensä vääryyttä minua kohtaan hän\nmelkein vihasi minua. Minut otettiin vastaan kylmän kohteliaasti,\nmikä tuntui loukkaavalta. Siitä huolimatta tunsin häntä kohtaan\nsääliä nähdessäni, miten epävarma hänen katseensa oli. Tuntui\nnololta nähdä tuollaista mitättömyyttä kaiken mahtavuuden keskellä\nja köyhyyttä, joka oli rikkauden ympäröimänä. Hän alkoi kertoa\ntavattomista vahingoista, joita kolmen prosentin korko oli hänelle\naiheuttanut. Mainitsin hänelle sitten asian, jonka vuoksi olin\ntullut hänen luoksensa. Silloin hänen jäätävä kylmyytensä vähitellen\nmuuttui sydämellisyydeksi, mikä minusta tuntui vastenmieliseltä. No\nniin, ystävä hyvä, hän oli valmis itse tulemaan kreivittären luo,\nja siellä hän sitten syrjäytti minut kokonaan. Fedoralla oli heti\nuudet keinonsa valmiina hurmatakseen ja lumotakseen herttuan, mikä\nonnistuikin. Kahden kesken he sitten puhuivat asiasta, josta minä en\nkoskaan vielä ollut saanut tietää sanaakaan. Minua oli siis käytetty\nainoastaan välikappaleena. Fedora ei ollut minua näkevinäänkään, kun\nserkkuni oli hänen luonaan, ja hänen käytöksessään oli nyt minua\nkohtaan vähemmän ystävällisyyttä kuin ensi kertaa esitettäessä.\nKerran hän nöyryytti minua herttuan läsnä ollessa eleellä ja\nkatseella, joita ei voi sanoin kuvata. Lähdin talosta itkien ja\nsuunnittelin kostoa jos jollakin tavoin, ajattelinpa jo ottaa\nhänet väkisin... Usein kävin hänen kanssaan Bouffons'issa: siellä\nhänen vieressään istuen, rakkaudesta onnellisena, katselin häntä\nihaillen samalla kuin antauduin musiikin lumoihin, ja onneni\ntuntui sitä suuremmalta, kun rintani täyttävä rakkaus kuvastui\nmusiikissa. Ilmasta ja näyttämöltä tulvehti rakkaus minua vastaan,\nmutta rakastettuni sydämestä ei sitä vuotanut. Silloin otin hänen\nkätensä omaani, tutkin hänen kasvojensa ilmettä ja hänen silmiään\ntoivoen, että musiikki, joka voi yhdistää sielut, herättäisi\nmeissäkin tunteiden sopusoinnun ja yhteensulautumisen. Mutta hänen\nkätensä oli mykkä eivätkä hänen silmänsä ilmaisseet mitään. Kun\nkasvoistani tulvehtiva sydämentuli kohtasi hänet liian voimakkaana,\nhän hymyili väkinäistä hymyään, asiaankuuluvaa hymyä, joka kuvastuu\nsalonkien kaikkien muotokuvien huulilla. Hän ei kuunnellut musiikkia.\nRossini'n, Cimarosan ja Zingarelli'n jumalalliset sävelet eivät\nherättäneet hänessä mitään tunnelmaa, eivät saaneet virkoamaan eloon\nmuistojen elämänrunoutta. Hänen sielunsa oli eloa vailla. Fedora\nkävi näytöksissä ainoastaan itseään näyttääkseen. Hänen lornjettinsa\nsiirtyi lakkaamatta aitiosta toiseen. Vaikka hän näyttikin\nrauhalliselta, hän oli kuitenkin levoton. Hän oli turhamaisuuden\nuhri: hänen aitionsa, hattunsa, vaununsa ja oma henkilönsä olivat\nhänelle kaikki kaikessa. Usein voi kohdata ruumiiltaan tavattoman\nkookkaita ihmisiä, joilla on hellä sydän karun, kovan pinnan\nalla, mutta hänellä oli kova sydän kauniissa, hauraassa kuoressa.\nSäälimätön tieteeni repi rikki verhot ja näytti minulle totuuden.\nHyviin tapoihinhan kuuluu, että unohdamme itsemme toisten hyväksi,\nettä äänessämme ja käytöksessämme ilmenee aina rakastettavuutta,\nettä olemme toisille mieliksi tekemällä heidät tyytyväisiksi\nomaan itseensä, mutta Fedora ei ollut, jos kohta hänessä olikin\ntuollaista pinnallista hienostuneisuutta, kuitenkaan pystynyt\nhävittämään itsestään viimeisiä alhaisen syntyperän merkkejä.\nHänen itsensäunhottaminen oli teennäistä, sulava käytös vaivoin\nopittua, se ei ollut hänellä luontaista, ja hänen kohteliaisuutensa\noli väkinäistä, siinä oli jotakin alhaisoa muistuttavaa. Hänen\nhunajanmakea puheensa todisti ihailijoiden mielestä hyvyyttä,\nmahtipontinen liioittelu ihailtavaa innostusta. Minä yksin olin\npäässyt selville hänen ilveilystään ja riisunut hänen sisäisen\nolemuksensa yltä sitä peittävän ohkaisen kuoren, joka oli tarpeeksi\npaksu häikäisemään maailmaa; ja siitä lähtien herkesin olemasta hänen\njuoniensa sokea uhri. Nyt tunsin hänen kissamaisen sielunsa perin\njuurin. Kun joku narri häntä kehuskeli ja ylisteli, häpesin hänen\npuolestaan. Mutta kaikesta huolimatta rakastin häntä. Toivoin voivani\nsulattaa jään runoilijalle ominaisella rakkaudenhehkulla. Jos minun\nkerrankin olisi onnistunut herättää hänen sydämessään naisellista\nhellyyttä, jos olisin saanut hänet käsittämään antautumisen\näärettömän ihanuuden, hän olisi ollut täydellinen, hänestä olisi\ntullut taivaan enkeli. Rakastin häntä kuin mies, rakastaja ja\ntaiteilija, vaikka olinkin tietoinen siitä, etten koskaan saa\nhäntä omakseni. Itserakas pohatta tai kylmä laskelmoija olisi ehkä\nonnistunut. Hän kun itse oli teeskentelevä ja turhamainen, olisi\nmahdollisesti paremmin ymmärtänyt valheellista kieltä ja antanut\nteeskentelijäin kietoa itsensä juonittelujen pauloihin. Ehkä kylmä ja\nkova mies olisi pystynyt pitämään hänet vallassaan? Sydäntäni viilsi,\nkun hän kerran kaikessa tietämättömyydessään paljasti itsekkyytensä.\nOlin säälien ajatellut häntä, kuinka hän vanhuudessaan on yksin\nelämässä, ilman ystävää, jolle ojentaisi kätensä ja jonka katseessa\nhänen oma katseensa voisi levätä. Kerran rohkenin kuvailla hänelle\nvoimakkain värein yksinäisiä, tyhjiä ja surullisia vanhuudenpäiviä.\nHukkaan eletyn elämän synkkä tulevaisuudenkuva silmiensä edessä hän\nlausui nuo inhottavat, kolkot sanat:\n\n\"'Onhan minulla aina rikkauteni. Kullan voimalla saattaa kyllä aina\njärjestää elämänsä sellaiseksi, että mukavuus ja hyvinvointi on\ntaattu.'\n\n\"Lähdin pois aivan murtuneena ajatellessani tätä maailmaa ja sen\nrikkauksia ja tuota naista, ja nauroin itselleni, kun olin niin\nsokeasti ihaillut kaikkea tuota. Enhän minäkään tahtonut rakastaa\nPauline'ia, joka oli köyhä. Eikö siis Fedorallakin ollut oikeus\nhylätä Raphaël, hän kun oli rikas? Omatunto on erehtymätön tuomari,\njollei ihminen ole ennättänyt sitä vielä kuolettaa. 'Fedora',\nhuusi sydämessäni sofistin ääni, 'ei rakasta ketään eikä hylkää\nketään, hän on vapaa, mutta aikaisemmin hän on antautunut kullan\nhoukuttamana. Joko rakastajana tai aviopuolisona on hänet omistanut\nvenäläinen kreivi. Hän saa vielä kokea kiusansa elämänsä varrella!\nOdotahan.' Olematta hyveellinen enempää kuin turmeltunutkaan tuo\nnainen vietti eristäynyttä elämää sulkeutumalla kuoreensa. Oliko hän\nhelvetissä vai paratiisissa? Tuossa oli edessäni kasmirikankaisiin\npukeutunut, koruompeluksin somistautunut ongelma naisen hahmossa, ja\nse kiihotti kaikkia inhimillisiä tunteitani: ylpeyttä, kunnianhimoa,\nrakkautta, uteliaisuutta... Lieneekö ollut muodin oikku vai meitä\nkaikkia vaivaavan erikoisen esiintymisen halustako lienee johtunut,\nettä erästä bulevardien varrella olevaa pikku teatteria alettiin\nkovasti ylistellä. Kreivitär halusi myös nähdä kovin huudossa olevaa\nnäyttelijää, joka oli monen ihastus, ja minulla oli kunnia viedä\nhänet sinne kehnon ilvenäytelmän ensi-iltaan. Aitio maksoi tuskin\nviittä frangia, mutta en tiennyt, mistä hankkia rahat. 'Muistelmat'\nolivat vasta puolitiessä, sen vuoksi en uskaltanut mennä kerjäämään\napua Finot'lta, ja Rastignac, kaitselmukseni, oli poissa. Ainainen\nrahapula turmeli koko elämäni. Kerran tullessamme ulos Bouffons'ista\nsatoi taivaan täydeltä. Fedora tahtoi minua ottamaan hevosen,\nja vaikka vakuutinkin pitäväni sateesta, haluavani kävellä ja\nmahdollisesti meneväni pelaamaan, ei mikään auttanut; minun oli\nalistuttava hänen kauniilta näyttävään ystävällisyyteensä. Hän ei\ntiennyt mitään köyhyydestäni, ei käsittänyt asemani kiusallisuutta\neikä ymmärtänyt surullista leikinlaskuani. Silmistäni kuvastui\nepätoivo, mutta sitäkö hän olisi huomannut! Nuorten miesten elämä\non toisten omituisten päähänpistojen vallassa! Matkan varrella\ntäyttivät mieleni sydäntä kirvelevät ajatukset. Koetin repiä lautoja\nirti ajurin vaunujen lattiasta, jotta olisin voinut sitä tietä\npudottautua kadulle, ja kun huomasin senkin mahdottomaksi, purskahdin\nhysteeriseen nauruun, sitten jäin synkän näköisenä istumaan tylsänä\nkuin kahlehdittu vanki. Perille saavuttuani sopersin joitakin sanoja,\njolloin Pauline keskeytti minut sanoen:\n\n\"'Jollei teillä ole rahaa...'\n\n\"Hyvä ystävä! Rossinin sävelet eivät olleet mitään noihin sanoihin\nverrattuina. Mutta palataan Funambules'iin! Jotta olisin voinut\nviedä kreivittären sinne, ajattelin pantata äitini muotokuvan\nkultakehykset. Vaikka panttilaitos olikin mielestäni kammottava\nkuin vankilan portti, olisin silti mieluummin kantanut sinne oman\nvuoteeni kuin ruvennut keneltäkään pyytämään apua. On niin vaikea\nnähdä ihmisen katsetta, kun häneltä pyydetään rahaa! Usein on\nlainan ottaminen kunnialle käypää, ja ystävän suusta kuultu kielto\nhaihduttaa viimeisetkin kuvitelmat. Pauline istui työssä, hänen\näitinsä oli nukkumassa. Luotuani pikaisen silmäyksen vuoteeseen,\njonka uutimet oli vedetty hiukan syrjään, luulin hänen olevan\nraskaassa unessa, sillä hänen kalpeat kasvonsa näyttivät niin\nrauhallisilta vuoteen päänalustalla puolipimeässä.\n\n\"'Onko teillä huolia?' kysyi Pauline laskien siveltimensä\nvärilaatikolle.\n\n\"'Rakas lapsi, voisitte tehdä minulle suuren palveluksen', vastasin\nsiihen.\n\n\"Nähdessäni, kuinka onnellisena hän katseli minua, tunsin väriseväni.\n\n\"'Mahtaakohan hän rakastaa minua?' ajattelin mielessäni. --\n'Pauline...', jatkoin samassa ja istuuduin hänen viereensä\ntutkiakseni häntä. Hän luki ajatukseni jo pelkästä siitä\näänensävystä, jolla hänen nimensä lausuin, loi katseensa maahan, ja\nhäntä katsellessani luulin voivani lukea hänen ajatuksensa yhtä hyvin\nkuin omani, sillä hänen ilmeensä oli niin vilpitön ja puhdas.\n\n\"'Rakastatteko minua?'\n\n\"'Hiukan ... kiihkeästi ... en lainkaan!' huudahti hän.\n\n\"Hän siis ei rakastanut minua. Vallattomassa äänessä ja\nherttaisessa eleessä kuvastui ainoastaan nuoren tytön iloinen ja\nvälitön kiitollisuudentunne. Puhuin hänelle sitten huolistani\nja kiusallisesta asemasta, johon olin joutunut, ja pyysin häntä\nauttamaan.\n\n\"'Itse ette, herra Raphaël, halua sinne mennä, mutta minut\nlähettäisitte silti sinne!'\n\n\"Punastuin nolona; tuon lapsen arvostelu osui oikeaan. Hän otti minua\nkädestä, ja tuntui kuin hän olisi hyväilyllä tahtonut korjata liiaksi\nsuorasukaisen huudahduksensa.\n\n\"'Menen kyllä mielelläni sinne', sanoi hän sitten, 'mutta\nluulen, että se on tarpeetonta. Tänä aamuna löysin huoneestanne\npianon ja seinän välistä kaksi viiden frangin rahaa, jotka\nolivat sinne luiskahtaneet teidän huomaamattanne, ja panin ne\nkirjoituspöydällenne.'\n\n\"'Te saatte varmasti piakkoin rahaa, herra Raphaël', sanoi hyvänsuopa\näiti, pistäen päänsä esiin vuodeuudinten välistä. 'Siihen mennessä\nvoin lainata teille muutamia viisifrangisia.'\n\n\"'Oi Pauline!' huudahdin puristaen hänen kättään, 'tahtoisin olla\nrikas!'\n\n\"'Kaikkia vielä! Ja mitä varten?' tutkaili hän itsetietoisen\nnäköisenä.\n\n\"Tunsin, kuinka hänen kätensä, joka vapisi omassani, vastasi\njokaiseen sydämeni lyöntiin. Äkkiä hän tempasi sen pois ja alkoi\ntutkia minun kättäni:\n\n\"'Menette naimisiin rikkaan naisen kanssa', aloitti hän, 'mutta\nsaatte hänestä paljon mieliharmia... Hyvä Jumala! Hän tappaa teidät.\nNäen sen aivan selvästi.'\n\n\"Hänen huudahduksessaan oli äidin mieletöntä luottamusta\njoutavanpäiväisiin ennustuksiin.\n\n\"'Olette liian herkkäuskoinen, Pauline!'\n\n\"'Ihan varmasti niin käy!' intti hän katsoen minuun kauhistuneena;\n'nainen, jota rakastatte, surmaa teidät.'\n\n\"Hän sieppasi siveltimensä, kastoi sen väriin surullisen näköisenä\neikä katsonut minuun enää. Tuona hetkenä olisi tehnyt mieleni luottaa\nennustuksiin. Taikauskoinen ihminen ei ole auttamattomasti toivoton,\nsillä hänen uskoonsa liittyy usein toivoa. Mentyäni huoneeseeni\nnäin todellakin kaksi komeaa viisifrangista, jotka olivat sinne\nilmestyneet selittämättömällä tavalla. Puoleksi kuin unenhorroksissa\nkoetin muistella menojani ja laskin niitä yhteen, jotta tämä\nyllättävä löytö olisi ollut selitettävissä, mutta pian uni voitti\nkesken hyödyttömien laskelmieni. Huomenissa, juuri kun olin lähdössä\nteatteriin tilaamaan aitiota, tuli Pauline luokseni.\n\n\"'Mahdollisesti ei kymmenen frangia teille riitä', sanoi tuo hyvä ja\nrakastettava tyttönen punastuen. 'Äiti pyysi minua tarjoamaan teille\nvielä nämä... Ottakaa, ottakaa!'\n\n\"Hän laski pöydälleni kolme viidenfrangin lanttia ja aikoi juosta\ntiehensä, mutta minä pidätin häntä. Ihailu kuivasi kyynelet, jotka\nkihosivat silmiini.\n\n\"'Pauline! te olette enkeli. Enemmän kuin rahojen lainaksisaanti\nliikuttaa mieltäni teidän vaatimaton tapanne sitä tarjota. Olen\nhalunnut rikasta, hienoa, ylhäistä naista, ja nyt tahtoisin itse\nomistaa miljoonia ja löytää nuoren, köyhän, mutta rikassydämisen\ntytön, joka olisi teidänläisenne, ja silloin voisin vapautua\nintohimosta, joka minut lopuksi surmaa. Ehkä olettekin oikeassa.'\n\n\"'Jo riittää!'\n\n\"Hän juoksi tiehensä, ja vielä porraskäytävästä kuului hänen\nhyräilynsä heleänä kuin satakielen liverrys.\n\n\"'Hän on onnellinen, kun ei vielä tunne rakkautta!' sanoin itsekseni\nmuistaessani omia, jo useita kuukausia kestäneitä kärsimyksiäni.\n\n\"Paulinen antamat viisitoista frangia olivat minulle hyvin tarpeen.\nMuistaessaan, että oli tuntimääriä istuttava salissa, joka on täynnä\nroskaväen hajua, Fedora valitteli, ettei hänellä ollut kukkavihkoa\nottaa mukaan. Kävin heti ostamassa sellaisen, ja siihen meni elämäni\nja rikkauteni. Minua sekä suututti että huvitti antaessani hänelle\nkukkavihon, johon heitetyt rahat aukaisivat silmäni näkemään,\nkuinka kalliiksi tällainen turhanpäiväinen, yleisen tavan vaatima\nritarillisuus saattaa tulla. Pian hän kuitenkin alkoi moittia\nmeksikolaisten jasmiinien väkevää tuoksua, sali oli hänen mielestään\nsietämättömän vastenmielinen, kovat istuimet kiusasivat. Lopuksi hän\nalkoi syyttää minua siitä, että olin muka hänet sinne houkutellut.\nIstuimme kahden, mutta siitä huolimatta hän tahtoi lähteä pois, ja\nhän lähti. Ja minä, joka olin viettänyt unettomia öitä ja tuhlannut\nelämästäni kaksi kuukautta, en kyennyt olemaan hänelle mieliksi.\nEi vielä kertaakaan ollut tuo demoni ollut niin hurmaava ja niin\ntunteeton kuin nyt. Ajaessamme ahtaissa umpivaunuissa hengitin\nhänen hengittämäänsä ilmaa, kosketin hänen hyvälle tuoksuvaa\nhansikastaan, ihailin läheltä hänen tavatonta kauneuttaan ja\nnautin vienosta kurjenmiekkaa muistuttavasta tuoksusta: hän oli\npelkkää naisellisuutta eikä kuitenkaan ollut nainen. Tuona hetkenä\npaljastui minulle hänen salaperäinen elämänsä koko syvyydessään.\nMieleeni muistui erään runoilijan hiljakkoin ilmestynyt teos, jossa\nmestarillisesti käsiteltiin Polykleitoksen tekemästä kuvapatsaasta\notettua aihetta. Olin näkevinäni edessäni hirviön, joka oli\nmilloin hurjaa hevosta hillitsevä sotamies, milloin rakastajansa\nepätoivoiseksi saattava koristeleiva nuori tyttö, milloin viettelijä,\njoka syöksee turmioon kainon, suloisen neidon. Sellaiseksi kuvittelin\nFedorankin. Kerroin sitten hänelle tämän ihmeellisen tarinan, mutta\nhän ei näyttänyt tajuavan siinä piilevää häneen itseensä viittaavaa\nyhtäläisyyttä. Aavistamatta mitään sivutarkoituksia hän nautti siitä\nkuin lapsi, joka kuulee kertomuksen Tuhannen yhden Yön saduista.\n\n\"'Voidakseen vastustaa minun ikäiseni miehen rakkautta ja tunteiden\nsieluja yhdistävää hehkua täytyy Fedoralla olla siihen pakottavat\nsalaiset syynsä', päättelin itsekseni kotiin tultuani. 'Ehkä\nhänessäkin, kuten lady Delacourissa, tekee syöpä tuhoaan? Oli miten\noli, mutta hänen elämänsä ei ole luonnollista.'\n\n\"Näin ajatellessani karsi kylmä väristys selkäpiitäni. Sitten\ntein suunnitelman, joka oli uskalletuin ja samalla luonnollisin\nseikkailu, mihin rakastunut mies saattaa antautua. Tutkiakseni\ntuota naista ruumiillisesti, samoin kuin olin jo tutkinut hänet\nsielullisesti, päätin viettää yön hänen makuuhuoneessaan hänen\ntietämättään. Ja nyt saat kuulla miten toteutin suunnitelman, jolta\nen saanut hengenrauhaa enempää kuin sydämessään kostoa hautova\nkorsikkalainen munkki. Vastaanottopäivinä kerääntyi Fedoran luo\nvieraita niin suuri joukko, ettei portinvartija mitenkään jaksanut\nmuistaa kaikkia taloon tulleita ja sieltä lähteneitä. Siis saatoin\nhuoleti jäädä yöksi taloon aiheuttamatta häväistysjuttua. Odotin\nkärsimättömänä kreivittären seuraavaa vastaanottoa. Pukeutuessani\npistin liivintaskuun tikarin puutteessa pienen englantilaisen\nkynäveitsen. Jos tuollainen pieni, kirjoja lukiessa tarvittava ase\nlöydettäisiinkin taskustani, ei se kuitenkaan herättäisi mitään\nepäluuloja. Joka tapauksessa tahdoin olla aseistautunut, sillä eihän\nvoinut tietää, mihin moinen uhkarohkea teko saattoi johtaa.\n\n\"Kun salit alkoivat täyttyä, menin makuuhuoneeseen tarkastelemaan.\nSälekaihtimet olivat suljettuina, mikä oli hyvä enne. Kun\npalvelijatar olisi myöhemmin voinut tulla vetämään silkkisiä\nikkunaverhoja yhteen, tein niin jo valmiiksi. Hyvin tiesin, että\nmoisesta taloushommiin sekautumisesta voisin joutua pahaan pulaan,\nmutta asemani oli siksi vaarallinen, että kaikki mahdollisuudet\noli kylmäverisesti otettava huomioon. Puoliyön aikaan sitten\nkätkeydyin ikkunasyvennykseen. Jottei jalkojani näkyisi, kiipesin\nikkunalaudalle, nojasin seinään ja pitelin kiinni pitsiverhoista.\nNäin tutkittuani, miten oli seistävä, mistä pidettävä kiinni ja miten\netäällä silkkiverhot olivat seinästä, vakuutuin siitä, että minun\nonnistuisi pysytellä epämukavassa asennossa ja pysyisin huomaamatta,\njos vain voin olla yskäisemättä ja aivastamatta tai jollen saa\nlihaskouristuksia. Jotten turhia väsyisi ennen aikojaan, jäin\nlattialle seisomaan odottaessani jännittävää hetkeä, jolloin minun\noli kiivettävä ikkunalaudalle vaanimaan kuin hämähäkki verkossa.\nValkeat läikesilkkiverhot riippuivat edessäni kuin urkupillit, ja\npuhkoin niihin kynäveitselläni reikiä, joista sitten saatoin katsella\nkuin mistäkin ampuma-aukosta. Saleista kuului sekavaa puheensorinaa,\nnaurua ja huudahduksia. Vähitellen siellä sitten alkoi tulla\nhiljaisempaa. Yksi ja toinen kävi ottamassa hattunsa kreivittären\nmakuuhuoneesta, ja ohimennessään he hipaisivat verhoja, joiden takana\nseisoin vaanimassa. Kauhistuneena muistin, miten hajamieliset miehet\nlähtökiireessä hakevat hattuaan ja voivat penkoa joka paikan. Tähän\nsaakka olin onnellisesti säilynyt yllätyksiltä. Viimeisenä kävi\nhattunsa ottamassa eräs Fedoran vanha ihailija, joka luullen olevansa\nyksin katseli vuodetta, huokasi ja teki sitten päättäväisen eleen.\nKreivitär jäi istumaan viiden, kuuden, lähimpään tuttavapiiriinsä\nkuuluvan vieraan kanssa viereiseen pukuhuoneeseen, missä tarjottiin\nteetä. Sitten alkoivat juorut ja parjaukset, joita seurapiireissä\nvielä uskotaan, vaikka kaikki muu usko on hävinnyt melkein\nolemattomiin, sekaantua pilkkarunoihin, pureviin arvosteluihin ja\nkuppien ja lusikoiden kilinään. Kilpailijoitani säälimättä Rastignac\nherätti hillitöntä naurua purevilla ja nerokkailla sukkeluuksillaan.\n\n\"'Herra de Rastignac on mies, jonka kanssa ei auta joutua huonoihin\nväleihin', sanoi kreivitär nauraen.\n\n\"'Sen kyllä uskon', vastasi toinen viattoman näköisenä. 'Olen aina\nollut oikeassa vihatessani ... ja myöskin osoittaessani ystävyyttä',\nlisäsi hän sitten. 'Vihollisistani on minulla ollut yhtä suuri\nhyöty kuin ystävistänikin, niin luulisin. Olen erikoisesti tutkinut\nnykypäivien kieltä ja sille ominaisia sanontatapoja, joita voidaan\nkäyttää, kun hyökätään kaiken kimppuun tai kun puolustetaan mitä\ntahansa. Ministereille ominainen kaunopuheisuus on saavuttanut\ntäydellisen yhteiskunnallisen kukoistuksensa. Jos joku ystävämme\non hengenlahjoiltaan heikonlainen, silloin puhutaan hänen\nrehellisyydestään ja suorasukaisuudestaan. Jos teos on raskas\nlukea, sen sanotaan olevan tunnollista työtä. Jos kirja on huonosti\nkirjoitettu, silloin ylistellään siinä olevia ajatuksia. Se ja se\nmies on vailla vakaumusta ja mielenlujuutta; hänestä sanotaan: se on\nsivuseikka, hän on viehättävä, hurmaava, hänessä on lumousvoimaa.\nKysymyksen ollessa vihamiehistä singotaan heidän silmilleen sekä\nelävät että kuolleet. Silloin käytetään kielessä toisenlaisia\nsanontatapoja, ja vikojen löytämisessä ollaan yhtä tarkkanäköisiä ja\ntaitavia kuin ystävien hyvien puolien esillevetämisessä. Tällaisten\nsilmälasien läpi katsominen ihmisiä ja elämää arvosteltaessa on\nseuraelämässä välttämätöntä, ja kaiken keskustelun syvällisyys ja\nihailijoiden onnistumisen taito perustuvat siihen. Niiden käyttämättä\njättäminen olisi samaa kuin mennä aseettomana, lippua kantavan\nritarin lailla, taistelemaan haarniskaan sonnustaunutta urosta\nvastaan. Minäkin käytän niitä, käytänpä joskus liiaksikin, mutta\nkyllä minua ja minun ystäviäni sen johdosta pelätäänkin. Kieleni on\naina miekan veroinen!'\n\n\"Silloin eräs Fedoran innokkaimmista ihailijoista, nuori mies, jonka\nnäsäviisaus oli yleisesti tunnettu ja joka sen avulla koetti pyrkiä\neteenpäin, sieppasi Rastignacin ylimielisesti heittämän hansikkaan.\nKun puhe siirtyi minuun, hän alkoi tarkoituksellisesti liioitellen\nylistellä lahjakkuuttani ja henkilökohtaisia ominaisuuksiani.\nTämänlaatuisen ilkeämielisyyden Rastignac oli unohtanut. Hänen pureva\nja ivallinen ylistelynsä innosti kreivitärtäkin, joka ryhtyi minua\npilkkaamaan vähintäkään säälimättä. Huvittaakseen ystäviään hän\nkertoi salaisuuksiani ja ilmaisi hänelle uskomiani asioita.\n\n\"'Sillä miehellä on vielä tulevaisuutta', sanoi Rastignac, 'ja\nse hetki voi pian tulla, jolloin hän kostaa säälimättä. Hänen\nrohkeutensa vetää vertoja hänen lahjakkuudelleen. Mutta rohkeita ovat\nhänen pilkkaajansakin, kun tietävät, miten erinomainen muisti hänellä\non...'\n\n\"'Niinihän kirjoittaa muistelmia', lisäsi siihen kreivitär, jota\nnäytti vaivaavan Rastignacin viime sanojen aikaansaama äänettömyys.\n\n\"'Muistelmia valhekreivittärestä, arvoisa rouva', iski siihen\nRastignac. 'Ja niiden kirjoittamiseen tarvitaankin erikoista\nrohkeutta.'\n\n\"'Luulen hänellä sitä olevankin', vastasi talon emäntä, 'sillä minua\nkohtaan hän on uskollinen.'\n\n\"Minua halutti suunnattomasti ilmestyä äkkiä' kuten _Macbethin_\nBanquon haamu naurajien keskelle. Olisin menettänyt rakastetun, mutta\nminulle olisi jäänyt hyvä ystävä. Mutta silloin rakkaus kuiskasi\nkorvaani tuollaisen petollisen ja hienon paradoksin, jollaisilla se\nlieventää kaikkia tuskiamme.\n\n\"'Jos Fedora minua rakastaa', päättelin itsekseni, 'hänen täytyy\npeittää rakkautensa ilkeämielisellä leikinlaskulla. Kuinka usein\nsydän peruuttaakaan suun lausumia valheita!'\n\n\"Pian sen jälkeen aikoi nenäkäs kilpailijani, joka vielä oli\nkahdenkesken kreivittären kanssa, lähteä pois.\n\n\"'Mitä! joko nyt?' ihmetteli kreivitär varsin mairittelevalla\näänellä, ja sydämeni alkoi pamppailla. 'Istukaa nyt vielä hetkinen.\nEikö teillä ole enää mitään minulle kerrottavaa? Ettekö malta minun\nvuokseni luopua toisista huvituksista?'\n\n\"Mies lähti kuitenkin.\n\n\"'Hohhoo!' huokaisi Fedora haukotellen, 'kaikki he ovat\nikävystyttäviä!'\n\n\"Sitten hän nykäisi kellonhihnasta niin voimakkaasti, että kilinä\nkuului läpi huoneiston, ja tuli hyräillen makuuhuoneeseen. _Pria che\nspuntia_. Kukaan ei ollut vielä milloinkaan kuullut hänen laulavan;\nse antoi aihetta monenlaisiin juttuihin. Kerrottiin muun muassa, että\nhänen ensimmäinen rakastajansa, jonka sanottiin olleen siinä määrin\nihastunut hänen lauluunsa, että vielä kuoltuaankin oli mustasukkainen\nhänen vuokseen, oli muka ottanut häneltä lupauksen, ettei hän koskaan\nlaula, jotta hän tietäisi olevansa ainoa, joka siitä on saanut\nnauttia.\n\n\"Koko sielullani ahmin noita säveliä. Aste asteelta hänen äänensä\nkasvoi, hän näytti innoittuneen, yhä ihanampina tulvivat sävelet\nhänen rinnastaan. Tuossa oli jo jotakin jumalallista. Hänen äänensä\noli kirkas ja puhdas ja kauniisti värähtelevä. Olin kokonaan sen\nlumoissa, kiihkoissani, haltioissani. Musikaaliset ihmiset ovat\nmelkein aina rakastuneita. Ja jos kerran ihminen saattoi noin\nlaulaa, silloin hänen täytyi tietää, mitä on rakkaus. Tuo kaunis\nääni oli arvoitus naisessa, joka itsekin oli arvoitus. Näin hänet\nyhtä selvästi kuin sinut nyt. Tuntui kuin hän olisi kuunnellut omaa\nääntään ja hekumoinut omalla tavallaan. Hänessä kuvastui rakkauden\nelämänhurma. Laulettuaan pääosan _rondosta_ hän asettui tulen ääreen,\nja kun hän vaikeni, hänen ilmeensä muuttui, piirteet herpaantuivat ja\nkasvoista kuvastui väsymys. Nyt hän riisui naamion; näyttelijättären\nosa oli lopussa. Mutta näyttelemisestä ja illanvieton rasituksista\nväsyneenäkin hän oli kaunis katsella.\n\n\"'Nyt hän ei teeskentele', tuumin itsekseni.\n\n\"Hän laski toisen jalkansa tulipesän eteen messinkitangolle ja näytti\nlämmittelevän valkean ääressä, veti hansikkaat käsistään, irroitti\nrannerenkaansa ja veti päänsä ylitse kultaisen ketjun, jossa riippui\npieni kallisarvoisin kivin koristettu hyvähajurasia. Oli tavaton\nnautinto katsella hänen sulavia ja notkeita liikkeitään; häntä olisi\nvoinut verrata auringonpaisteessa itseään nuoleskelevaan kissaan.\nSitten hän tyytymättömän näköisenä katsoi kuvastimeen ja sanoi\nääneen:\n\n\"'Tänä iltana en ole ollut sievännäköinen ... ihonvärini lakastuu\nhirvittävää kyytiä... Pitäisi mennä aikaisemmin levolle ja kieltäytyä\nseuraelämän huvituksista... Mahtaneekohan Justine taas löytää minussa\nvikoja?'\n\n\"Hän soitti uudelleen, ja kamarineitsyt juoksi huoneeseen. En tiennyt\nmissä hän oikein asusti, mutta salaovesta hän tuohon ilmestyi.\nKatselin häntä uteliaana. Mielikuvituksessani olin usein kantanut\nkaunaa tuota näkymättömissä pysyttelevää tummaa, kaunisrakenteista\nnaista kohtaan.\n\n\"'Rouva soitti?'\n\n\"'Kaksikin kertaa', vastasi Fedora. 'Joko alat käydä kuuroksi?'\n\n\"'Olin valmistamassa rouvalle mantelimaitoa.'\n\n\"Justine laskeutui polvilleen riisumaan kenkiä emäntänsä jalasta\ntämän veltosti loikoessa nojatuolissa. Kreivitär haukotteli ja raapi\npäätään, mikä oli hyvin luonnollinen teko; siitä en ainakaan voinut\npäättää hänellä olevan kuvittelemiani salattuja kärsimyksiä ja\nrakkaudentuskia.\n\n\"'Georges on varmasti rakastunut', alkoi hän puhua; 'viisainta antaa\nhänen mennä. Eikö hän vielä ole sulkenut ikkunaverhojakaan tänä\niltana? Mitä se mies oikein ajattelee?'\n\n\"Tämän huomautus oli saada sydämeni seisahtumaan. Kaikeksi onneksi ei\nikkunaverhoista puhuttu sen enempää.\n\n\"'Voi kuinka elämä on tyhjää!' jatkoi kreivitär. 'Mutta varo nyt,\nettet raavi minua niinkuin eilen illalla. Katsohan, tuossa on vielä\nkynsiesi jäljeltä naarmut, sanoi hän ja näytti pienen sametinhienon\npolvensa.'\n\n\"Hän pani paljaisiin jalkoihinsa joutsenennahalla vuoratut\nsamettitohvelit ja irroitti pukuaan Justine'in ottaessa kamman\nsuoriakseen hänen hiuksiaan.\n\n\"'Teidän pitää mennä naimisiin, rouva, ja saada lapsia.'\n\n\"'Lapsia! No sitä nyt vielä puuttuisi kaiken lopuksi! Ja mies sitten!\nMistä löytäisin sellaisen, jota voisin... Oliko tukkalaitteeni tänä\niltana hyvä?'\n\n\"'Ei oikein hyvä.'\n\n\"'Voi kuinka typerä sinä olet.'\n\n\"'Ei mikään pue teitä huonommin kuin liiaksi käherretyt hiukset,'\nselitti Justine. 'Pehmeästi aaltoilevat kiharat sopivat teille paljon\nparemmin!'\n\n\"'Ihanko todella?'\n\n\"'Ihan varmasti, hyvä rouva. Pyöristetyt kiharat sopivat ainoastaan\nvaaleaverisille!'\n\n\"'Ja minun muka mennä naimisiin? Ei, ei! Minä en ole luotu sitä\nhommaa varten.'\n\n\"Tuo kuulosti kauhealta rakastuneesta miehestä! Yksinäinen nainen\nilman omaisia, ilman ystäviä, joka ei usko rakkautta enempää kuin\nmuitakaan tunteita, ja se vähäinen ystävyydentarve, mikä on kaikille\nihmisille niin ominaista, supistui hänessä kamarineidon kanssa\npakinoimiseen, kuiviin, sisällyksettömiin lauseisiin. Tunsin häntä\nkohtaan sääliä. Justine auttoi häntä riisuutumisessa. Uteliaana\nkatselin, kun viimeiset verhot otettiin hänen yltään. Tuossa hän nyt\noli häikäisevän kauniina, neitseellisenä vartaloltaan. Kynttilöiden\nvalossa hänen vain ohuen paidan verhoama ruumiinsa loisti valkeana\nja rusohohteisena kuin harsokankaaseen kääritty hopeapatsas. Siis\nei mikään ruumiillinen vamma pakottanut häntä vieromaan rakastuneen\nhehkuvaa katsetta. Oliko hän sitten tehnyt järkkymättömän päätöksensä\nsaadakseen säilytetyksi ruumiillisen kauneutensa? Kreivitär istui\nääneti, ajatuksiinsa vaipuneena tulen edessä Justinen sytyttäessä\nvuoteen vieressä olevan alabasteriyölampun ja lämmittäessä vuodetta\nkuumalla lämmitysvälineellä. Sitten hän auttoi kreivittären\nvuoteeseen ja tehtyään vielä joukon pikku palveluksia emännälleen,\njoka itseensä tyytyväisen näköisenä loikoi pehmeillä patjoilla, hän\npoistui. Kreivitär kääntelihe useaan kertaan ja näytti olevan hyvin\nrauhaton. Selvästi saattoi kuulla, kuinka hän huokaili. Sitten hän\nojensi kätensä ja otti pöydältä pienen pullon, josta tiputti neljä,\nviisi pisaraa ruskeahkoa ainetta maidon sekaan, jonka juotuaan hän\nraskaasti huokaili muutamia kertoja ja huudahti sitten:\n\n\"'Voi suuri Luoja!'\n\n\"Hänen huudahduksensa ja varsinkin hänen äänensävynsä koskivat\nsydämeeni. Vähitellen hän rauhoittui eikä enää liikkunut. Minua alkoi\njo peloittaa, mutta pian alkoi kuulua nukkuvan ihmisen tasainen, syvä\nhengitys. Työnsin syrjään komeat silkkiuutimet, tulin pois piilostani\nja jäin seisomaan vuoteen jalkapäähän, mistä häntä katselin. En\nlöydä sanoja tulkitakseni silloisia tunteitani. Miten ihmeen kaunis\nhän olikaan! Käsivarsi pään yli heitettynä hän nukkui kuin pieni\nlapsi, ja hänen kauniissa, pitsien kehystämissä kasvoissaan kuvastui\nsuloinen rauha. Tunteeni leimahtivat ilmi tuleen. Olin uskonut\nliikoja itsestäni, en ollut voinut aavistaa saavani kokea tällaista\ntuskaa: olla häntä niin lähellä ja samalla kertaa hänestä niin\nkaukana! Minun oli kestettävä itse hankkimani kidutus. _Voi suuri\nLuoja!_ Nuo irralliset sanat, joihin kätkeytyi elämän salaisuus,\nolivat ainoana apuna pyrkiessäni Fedoran salaisuuden perille, ja ne\nmuuttivat taas tuosta naisesta saamaani käsitystä. Noihin sanoihin,\njotka saattoivat olla merkityksettömiä tai syvällisiä, tyhjiä tai\nhyvinkin sisällökkäitä, sisältyi yhtä hyvin onni kuin onnettomuus,\nruumiillinen tuska tai ahdistus. Oliko niihin kätkettynä kirous\nvai rukous, entisyys vai tulevaisuus, katumusko vai pelko? Tuohon\nhuudahdukseen sisältyi kokonainen elämä kaikessa rikkaudessaan tai\nköyhyydessään, siihen saattoi sisältyä rikoskin. Tuohon kauniiseen\nnaiselliseen olentoon liittyvä arvoitus tuntui yhä kasvavan. Fedoran\nsaattoi käsittää niin monella eri tavalla, ettei häntä lopulta voinut\nkäsittää lainkaan. Kuuntelemalla hänen hengitystään, joka oli milloin\nheikkoa, milloin voimakasta, milloin raskasta, milloin kevyttä,\ntein kuviteltuja johtopäätöksiä ja hänen unielämäänsä tutkimalla\ntoivoin voivani päästä selvyyteen. Mutta kaikki oli yhtä epäselvää,\najatukseni ja arveluni yhtä ristiriitaisia kuin ennenkin. Katsellessa\nhänen rauhallisia ja puhtaita kasvojaan tuntui aivan mahdottomalta\nuskoa, ettei hänellä ole sydäntä. Päätin tehdä viimeisen yrityksen.\nKertomalla hänelle elämästäni, rakkaudestani ja kieltäymyksistäni\nvoisin ehkä nähdä kyynelen tämän naisen silmässä, joka ei milloinkaan\nniitä vuodattanut. Tämä oli viimeinen keinoni ja siihen panin kaiken\ntoivoni.\n\n\"Samassa alkoi kadulta kuulua kolinaa; minulle selvisi, että uusi\npäivä oli alkanut. Tuokion kuvittelin Fedoraa syleilyyni heräävänä,\nkun hiljakseen asettautuisin hänen rinnalleen ja kietoisin\nkäsivarteni hänen ympärilleen. Vapautuakseni tuosta ajatuksesta,\njonka vastustamiseen voimani eivät näyttäneet riittävän, juoksin\nviereiseen salonkiin, muistamatta liikkeitteni aiheuttamaa\nkolinaa. Kaikeksi onneksi löysin salaoven, mistä pääsi pieneen\nporraskäytävään. Ulko-oven lukossa oli avain. Menin rohkeasti\npihalle, ja välittämättä siitä, että minut saatettaisiin nähdä,\nharppasin kolmella askelella kadulle. Ylihuomenissa oli erään\nkirjailijan määrä lukea näytelmänsä kreivittären luona. Menin\nsinne tuohon tilaisuuteen, ja aikomukseni oli, toisten vieraiden\npoistuttua, esittää hänelle omituiselta näyttävä pyyntöni: että hän\nomistaisi seuraavan illan yksinomaan minulle eikä ottaisi vastaan\nketään muita. Kun sitten jäin hänen kanssaan kahden, tuntuivat\nvoimani pettävän. Pöytäkellon jokainen naksahdus peloitti minua;\nkello oli jo viittätoista vaille kaksitoista.\n\n\"'Jollen nyt puhu asiaani, niin parempi on, että halkaisen kalloni\ntuohon uunin nurkkaan', päättelin itsekseni.\n\n\"Annoin itselleni kolmen minuutin odotusajan. Minuutit kuluivat, enkä\nhalkaissutkaan päätäni marmoriin. Sydämeni oli raskas kuin veteen\nkastettu sieni.\n\n\"'Olette minua kohtaan erinomaisen ystävällinen', sanoi Fedora.\n\n\"'Oi kreivitär! Jospa voisitte minua ymmärtää!'\n\n\"'Mikä teidän on? Tehän kalpenette!'\n\n\"'Tahtoisin pyytää ystävällistä suostumustanne erääseen asiaan!'\n\n\"Hänen ilmeestään näin, että hän salli minun lausua pyyntöni, ja\nesitin asiani.\n\n\"'Varsin mielelläni', vastasi hän, mutta miksi ette voi puhua asiasta\nnyt jo tällä hetkellä?'\n\n\"'En tahdo teitä yllättää. Velvollisuuteni on sitä ennen selittää,\nmiten vakavaan asiaan olette antanut suostumuksenne. Tämän illan\nolen tahtonut viettää kanssanne kuin olisimme veli ja sisar. Älkää\npelätkö! Minähän tiedän, mikä teistä on vastenmielistä. Teidän\npitäisi tuntea minut jo tarpeeksi, jotta tietäisitte, etten aio\npyytää teiltä mitään sellaista, mikä voisi olla teistä epämieluista.\nHäikäilemättömät miehet eivät menettelisi tällä tavoin. Olette\nosoittanut minua kohtaan ystävyyttä, olette ollut rakastettava ja\nkohdellut minua ymmärtävästi. Voin ilmoittaa, että huomenna on minun\nsanottava teille hyvästi... Älkää peruuttako lupaustanne!' huudahdin\nnähdessäni, että hän aikoi sanoa jotakin.\n\n\"Juoksin tieheni.\n\n\"Viime toukokuussa, kahdeksan tienoissa illalla, olin Fedoran\nkanssa kahden hänen goottilaisessa pukuhuoneessaan. Nyt en tuntenut\narkuutta, olin varma onnestani. Tuon naisen täytyi kuulua minulle,\nmuussa tapauksessa minua odotti kuolema. Kirosin arkailevaa\nrakkauttani. Mies, joka tunnustaa heikkoutensa, on voimakas.\nPukeutuneena siniseen kasmiriin kreivitär loikoi turkkilaisella\nsohvalla, tyyny jalkojen alla. Itämainen päähine, jollaisia\nnäkee maalauksissa muinaisten heprealaisten päässä, lisäsi aivan\nerikoisesti hänen viehättäväisyyttään. Koko hänen olemuksessaan oli\njotakin, mikä hurmasi aivan uudella voimalla. Se näytti todistavan,\nettä uusiinnumme olemukseltamme joka hetki; emme milloinkaan ole\nsamanlaisia kuin eilen ja huomenna. En kertaakaan ollut nähnyt häntä\nvielä noin loistavana.\n\n\"'Tiedättekö', sanoi hän nauraen, 'että olette kiihoittanut\nuteliaisuuttani suuressa määrin?'\n\n\"'Ettekä ilman syytä', vastasin kylmästi asettuessani istumaan hänen\nviereensä ja ottaessani kiinni kädestä, joka minulle tarjottiin.\n'Teillä on hyvin kaunis ääni!'\n\n\"'Sitä ette ole koskaan kuullut!' huudahti hän näyttäen hämmästyvän.\n\n\"'Olen kuin olenkin, ja voin sen näyttää toteen, jos niin tarvitaan.\nOnko teidän ihana laulunnekin salaisuus? Rauhoittukaa, en tahdo\nkysellä enempää.'\n\n\"Noin tunnin ajan vietimme sitten tuttavallisesti keskustellen.\nJoskin puhetavassani, käytöksessäni ja eleissäni olin kuin mies,\njolta Fedora ei saanut mitään kieltää, olin samalla kuitenkin\nhuomaavainen ja hienotunteinen kuin rakastaja konsanaan. Näin\nkäyttäytyessäni hän salli minun suudella kättään ja riisui sievin\nelein hansikkaansa. Olin kokonaan vajonnut unelmoimaani hekumalliseen\nonneen, ja minusta tuntui kuin olisin antanut koko sieluni tuossa\nsuudelmassa. Ja miten kokonaan Fedorakin antautui ja salli minun\nhyväillä itseään! Nyt sinä tietysti tahdot nauraa minulle ja pilkata\nkäyttäytymistäni, mutta vakuutan, että jos olisin mennyt askelenkaan\ntätä veljellistä hyväilyä edemmäksi, olisin saanut tuntea, mitä\nkissankynnet merkitsevät. Kymmenisen minuuttia olimme suureen\nhiljaisuuteen vaipuneina. Katselin häntä ihastuneena ja kuvittelin\nnäkeväni hänessä niitä kauniita luonteenominaisuuksia, jotka häneltä\npuuttuivat. Tuona hetkenä hän oli kokonaan minun, minun yksin. Tuo\nihana olento oli ilmeisesti vallassani, mutta en tahtonut valtaani\nkäyttää väärin. Suljin hänet syleilyyn, ja mielikuvitukseni teki\nhänestä jo puolisonkin. Magneettisella lumousvoimalla valloitin\nkreivittären ja olen aina sen jälkeen katunut, etten pakottanut\ntuota naista täydellisesti valtaani. Mutta sinä hetkenä en halunnut\nruumista, vaan sielua, ihanteellista ja täydellistä onnea, joka olisi\nollut kuin lyhyt, kaunis unelma.\n\n\"'Kreivitär', sanoin hänelle vihdoin huomatessani huumaukseni\nlähenevän loppuaan, 'kuunnelkaa minua! Rakastan teitä, minkä hyvin\ntiedätte. Olenhan sen sanonut jo tuhansia kertoja, ja teidän\nolisi pitänyt minua ymmärtää. Mutta kun en ole tahtonut käyttää\nmauttomia imarteluja enkä ole teitä mielistellyt enkä tehnyt itseäni\nnaurettavaksi juoksemalla jäljessänne, ei minua ole ymmärretty.\nKuinka paljon olenkaan saanut kärsiä teidän vuoksenne, siihen olette\nkyllä syytön. Pian saatte antaa minusta arvostelunne. Maailmansa on\nkahdenlaista kurjuutta. Sellaista, joka Diogeneen lailla rohkeasti\nkulkee kaduilla rääsyihin pukeutuneena ja vähään tyytyväisenä\nravinnon ja elämänvaatimusten suhteen. Siitä on ehkä enemmän onnea\nkuin rikkaudesta, ainakin vähemmän huolia. Sen elämisen ehdot\nalkavat siitä, mikä ei enää kelpaa maan mahtaville. On sitten\nloisteliasta kurjuutta, espanjalaista kurjuutta, kun kerjäläinen\nkätkeytyy arvonimen suojaan ylpeänä ja pöyhkeilevänä; valkoisiin\nliiveihin, keltaisiin hansikkaisiin ja hienoihin vaunuihin kätkettyä\nkurjuutta, kun kaikki tuo loisto voidaan menettää yhden centime'in\npuutteessa. Edellinen on rahvaan, jälkimmäinen huijarien, kuninkaiden\nja lahjakkaiden miesten kurjuutta. En ole rahvaanmies, en ole\nkuningas enkä huijari, mahdollisesti en lahjakaskaan, -- olen siinä\nsuhteessa poikkeus. Nimeni velvoittaa ennemmin kuolemaan kuin alistun\nkerjäämään... Voin vakuuttaa, että nyt olen rikas ja minulla on\ntäällä maan päällä kaikkea mitä tarvitsen', kiiruhdin selittämään\nnähdessäni hänen kasvojensa ilmeen muuttuvan kylmäksi, niinkuin\ntavallisesti käy meille kaikille, kun jonkin hyväätarkoittavan\nseuran avustuksenkerääjä meidät yllättää. 'Muistatteko sitä kertaa,\nkun tahdoitte mennä Gymnase'iin yksin ettekä luullut minua siellä\ntapaavanne?'\n\n\"Hän nyökäytti päätään myöntävästi.\n\n\"'Silloin panin likoon viimeisen viisifrangiseni viedäkseni teidät\nsinne... Muistatteko kävelyämme Kasvitieteellisessä Puutarhassa?\nTeidän takianne ottamamme ajuri maksoi minulle kokonaisen\nomaisuuden.'\n\n\"Kerroin hänelle kaikki kieltäymykseni ja kuvasin koko elämäni.\nSilloin en tehnyt sitä kuten nyt sinulle kertoessani viinistä\npäihtyneenä, vaan sydämeni päihdyttämänä. Intohimoinen rakkauteni\ntulvehti yli äyräittensä hehkuvina sanoina ja tunteenpurkauksina,\n-- nekin olen jo unohtanut -- eikä niitä pystyisi toistamaan ei\ntaide eikä ihmismuisti. Halveksittu rakkaus ei päässyt kertomustani\nkylmentämään, vaan sanat toi suuhuni voimakas, yhäti toivon\nelähdyttämä rakkaus. Ja niin kuvasin hänelle elämäni ja toistin\nrikkirevityn sieluni tuskanhuudot. Olin kuin viimeistä rukoustaan\nlukeva, taistelukentällä kuoleva sotilas. Hän itki. En jatkanut\nenää. Hyvä Jumala! Nuo kyynelet olivat kyyneleitä, joita voi hankkia\nitselleen ostamalla viiden frangin pääsylipun teatterin ovella, ja\nminä olin siis ainoastaan näyttelijä, jolla oli menestystä.\n\n\"'Jos olisin tiennyt...' yritti hän aloittaa.\n\n\"'Älkää jatkako!' huusin siihen! 'Vielä tällä hetkellä rakastan teitä\nsiksi suuresti, että voisin teidät surmata...'\n\n\"Hän aikoi tarttua kellonhihnaan. Nauroin ääneen.\n\n\"'Älkää kutsuko apua! Minun puolestani saatte rauhassa elää elämänne\nloppuun. Olisi vihan väärinkäyttämistä, jos surmaisin teidät! Älkää\npelätkö väkivaltaakaan: olenhan viettänyt kokonaisen yön vuoteenne\njalkapäässä enkä...'\n\n\"'Mitä?' kivahti hän punastuen.\n\n\"Ja voitettuaan sitten äkillisen häpeäntunteensa, sillä jokaisen\nnaisen, paatuneimmankin, täytyy olla häveliäs, hän loi minuun\nhalveksivan katseen ja sanoi:\n\n\"'Sillä kertaa teitä mahtoi kovasti palella!'\n\n\"'Luuletteko, hyvä rouva, että kauneutenne on minulle niin\nsuuriarvoinen?' vastasin, kun huomasin mitä hän noilla sanoilla\ntarkoitti. 'Kasvoistanne päättäen teidän sielunne pitäisi olla\nkauneuttannekin kauniimpi. Jos mies haluaa naisessa ainoastaan\nnaista, voi hän joka ilta ostaa itselleen orjattaren, joka\nkelpaisi mihin haaremiin tahansa, halpaan hintaan... Mutta minua\nse ei tyydytä. Tahdoin olla kanssanne sydän sydämeen yhtyneenä,\njuuri teidän kanssanne, jolta puuttuu sydän. Nyt käsitän sen. Jos\nkuuluisitte miehelle, murhaisin hänet. Ei, en kuitenkaan, tehän\nrakastaisitte häntä ja hänen kuolemansa tuottaisi teille surua... Voi\ntätä kärsimysten suuruutta!' huusin lopuksi.\n\n\"'Jos se teitä lohduttaa', sanoi hän nauraen, 'voin vakuuttaa, etten\nkuulu kenellekään miehelle...!'\n\n\"'Nyt pilkkaatte Jumalaa!' huusin hänelle kesken lauseen, 'ja siitä\nsaatte vielä rangaistuksen. Tulee vielä hetki, jolloin lojutte\nvuoteessa voimatta sietää ääniä ja päivänvaloa, ikäänkuin tuomittuna\nhaudassa elämään, ja kärsitte äärettömiä tuskia. Kun sitten haette\nsyytä noihin pitkällisiin kärsimyksiin, joilla kohtalonne on\npalkittu, niin muistakaa kaikkea sitä onnettomuutta, mitä olette niin\nrunsaasti sirotellut matkanne varrella. Olette kylvänyt kirousta\nja vastalahjana niitätte vihaa. Me olemme silloin syyttäjinä siinä\noikeudessa, jossa ylimpänä tuomarina ei ole ihminen, vaan Jumala.'\n\n\"'Vai niin!' virkkoi hän naurahtaen. 'Epäilemättä olen siis suuri\nrikollinen, kun en rakasta teitä! Onko se minun syyni? Ei! En voi\nrakastaa teitä, sillä olette mies; siinä kaikki. Olen onnellinen\nsaadessani olla yksin. Miksi muuttaisin elämääni ja alistuisin\nmiehen oikkuihin? Olen itsekäs, jos niin tahdotte sanoa. Avioliitto\non sakramentti, joka tuottaa ainoastaan vastoinkäymisiä ja surua.\nKaiken lisäksi, en rakasta lapsia. Olenhan avomielisesti selittänyt,\nmillainen olen. Miksi ette tyytynyt ystävyyteeni? Tahtoisin korvata\nteille minun vuokseni aiheutuneet uhraukset, kun tietäisin, miten\npaljon niihin on mennyt. Käsitän hyvin, että kieltäymyksenne ovat\nolleet suuret. Mutta ainoastaan vastarakkaus voisi korvata kauniin\nja vilpittömän kiintymyksen, ja sitä minulta puuttuu. Rakastan teitä\nsiksi vähän, ja juuri sen vuoksi tämä tilanne tuntuu minusta niin\nvaikealta ja kiusalliselta.'\n\n\"'Nyt käsitän, miten naurettavaa käytökseni on ollut', sanoin\nlauhtuneena, ja kyyneleni alkoivat vuotaa. 'Rakkauteni on yhä vielä\nniin suuri, että lausumanne julmat sanatkin ovat minulle nautintoa;\ntoivoisin voivani verelläni todistaa sen suuruuden!'\n\n\"'Kaikki miehet ovat enemmän tai vähemmän käyttäneet tuota\nklassillista puhetapaa', vastasi hän yhä nauraen. 'Mutta näyttää\nsiltä kuin kuoleminen meidän naisten jalkojen juureen olisi hyvin\nvaikeaa, koska sillä tavoin kuolleita kohtaa kaikkialla... On jo\npuoliyö, sallittehan, että menen levolle?'\n\n\"'Ja parin tunnin kuluttua huudahdatte sitten: Voi suuri Luoja!'\n\n\"Toissa iltana huusin todellakin niin muistaessani, että olin\nunohtanut ilmoittaa raha-asioitteni hoitajalle koron alentamisesta\nviidestä kolmeen, ja päivän mittaan oli korko jo pudonnut alle\nkolmen!\n\n\"Katselin häntä silmät raivosta säihkyen. Nyt käsitin, että rikos voi\njoskus olla kokonainen runoelma. Hän oli epäilemättä niin tottunut\nintohimoisiin rakkaudentunnustuksiin, että oli jo unohtanut sekä\nkyyneleni että sanani.\n\n\"'Menisittekö naimisiin Ranskan päärin kanssa?' kysyin kylmästi.\n\n\"'Ehkä, jos hän on herttua.'\n\n\"Otin hattuni ja sanoin hyvästi.\n\n\"'Suvaitsettehan, että saatan teidät ovelle saakka', virkkoi hän\npureva iva eleissä, kasvoissa ja äänessä.\n\n\"'Arvoisa rouva...'\n\n\"'Hyvä herra?'\n\n\"'En milloinkaan enää näe teitä.'\n\n\"'Toivotaan niin', vastasi hän ylimielisen ivallisesti.\n\n\"'Tahdotteko tulla herttuattareksi?' tiuskaisin sitten vimmoissani,\nkun näin, miten ivallinen hän oli. 'Teille näkyy kunnia ja arvonimet\nolevan kaikki kaikessa. Hyvä! Suostukaa olemaan rakastettuni,\nkäskekää kynäni ja ääneni palvelemaan yksinomaan teitä, olkaa\nelämäni salainen päämäärä, olkaa johtotähteni! Ja hyväksykää minut\npuolisoksenne vasta sitten, kun olen ministeri, Ranskan pääri,\nherttua... Minusta tulee se, mitä te tahdotte.'\n\n\"'Olette hyvin käyttänyt aikanne asianajajan opissa!' sanoi hän\nhymyillen. 'Oikein lämpenette puhuessanne asianne puolesta.'\n\n\"'Sinulla on nykyisyys, mutta minulla tulevaisuus. Minä menetän\nainoastaan naisen, mutta sinä menetät nimen ja suvun. Kun koston aika\non täyttynyt, on sinun osasi rumentuminen ja yksinäisenä kuoleminen,\nminun taas on loistaminen kunnian hohteessa.'\n\n\"'Kiitoksia lopettajaispuheestanne!' äännähti hän pidättäen\nhaukotustaan ja antaen selvästi ymmärtää, ettei hän halunnut nähdä\nminua enää kauempaa.\n\n\"Nuo sanat saivat minut mykistymään. Katseessani sinkosin hänelle\nvihani vasten kasvoja ja syöksyin ulos. Nyt oli Fedora unohdettava,\nhullun täytyi parantua, oli ryhdyttävä uudestaan työhön tai\nsitten kuoltava. Päätin saada suoritetuksi tavattoman työmäärän,\ntahdoin saada teokseni valmiiksi. Kahteen viikkoon en hievahtanut\nullakkokamaristani ja käytin kaikki yötkin työhön. Mutta tarmostani\nja epätoivon kiihkostani huolimatta työ sujui vaivalloisesti\npuuskapäin. Runottareni pysytteli pakosalla. En voinut vapautua\nFedorasta, joka yhä eli mielikuvituksessani loistavana ja ivallisena.\nAjattelinpa mitä tahansa, aina päädyin sairaalloisiin mietteisiin,\npyyteisiin, jotka kalvoivat kuin omantunnontuskat. Kuvittelin olevani\nteebeläinen erakko. Erämaassa elin minäkin, mutta en rukoillut,\nja kaivoin ja koversin sieluani kallion asemesta. Olisin ollut\nvalmis, jos siitä olisi ollut apua, vyöttämään uumilleni piikkivyön\ntukahduttaakseni sielulliset tuskani ruumiillisilla kärsimyksillä.\n\n\"Kerran illalla tuli Pauline huoneeseeni.\n\n\"'Te teette itsestänne lopun', sanoi hän rukoilevalla äänellä. Teidän\npitäisi mennä ulos, käydä ystäviänne katsomassa...'\n\n\"'Pauline-hyvä! Ennustuksenne käy toteen. Fedora surmaa minut. Toivon\nkuolemaa, elämä on sietämätöntä.'\n\n\"'Eikö maailmassa ole ketään muita naisia?' virkkoi hän hymyillen.\n'Miksi pilaatte lyhyen elämänne suremalla tuolla tavoin?'\n\n\"Katselin Pauline'ia hämmästyneenä. Hän jätti minut yksinäisyyteeni.\nEn lainkaan huomannut, milloin hän poistui. Hänen äänensä olin\nkuullut, mutta sanojen tarkoitusta en käsittänyt. Pian sen jälkeen\nvein muistelmien käsikirjoituksen kustantajalle. Kärsimyksiäni\najatellessani en huomannut, että olin elänyt rahattomana, ja ne\nneljäsataaviisikymmentä frangia, jotka tiesin saavani, riittivät vain\nvelkojen maksuun. Mennessäni sitten palkkiotani nostamaan tapasin\nRastignacin, joka huomasi, miten laihtunut ja muuttunut olin.\n\n\"'Minkä nimisestä sairaalasta olet tulossa?' kysyi hän heti ensi\ntyökseen.\"\n\n\"'Se nainen tekee minusta lopun. En voi häntä halveksia enkä\nunohtaa.'\n\n\"'Parempi olisi, että tappaisit hänet. Et ole tainnut enää sitä\nmuistaakaan', huudahti hän nauraen.\n\n\"'Olen ajatellut sitäkin. Toisinaan sieluni virkistykseksi\nsuunnittelen rikosta, väkivallantekoa tai murhaa tai molempia samalla\nkertaa, mutta tunnen itseni kykenemättömäksi siihen. Kreivitär on\nhurmaava hirviö, ja hän rukoilisi armoa, hän ei ole Othello...'\n\n\"'Hän on samanlainen kuin kaikki ne naiset, jotka kieltäytyvät\ntulemasta omaksemme', sanoi Rastignac keskeyttäen lauseeni.\n\n\"'Minä olen hullu!' huudahdin silloin. 'Tunnen, kuinka hulluus\naika ajoin riehuu aivoissani. Ajatukseni ovat kuin aaveita, jotka\ntemmeltävät ympärilläni joutumatta kuitenkaan käsiini. Mieluummin\nkuolen, en tahdo enää elää. Olen tunnontarkasti miettinyt keinoja,\nmiten parhaiten saisin tämän taistelun lopetetuksi. Nyt ei enää ole\nkysymys Fedorasta, joka elää ja asuu Saint-Honorén esikaupungissa,\nvaan siitä Fedorasta, joka asuu täällä', sanoin lyöden otsaani. 'Mitä\najattelet oopiumista?'\n\n\"'Hyi! hirveät tuskat', vastasi Rastignac.\n\n\"'Entä kaasuun tukehtuminen?'\n\n\"'Lurjus!'\n\n\"'No Seine sitten?'\n\n\"'Morgue'in verkot ovat hyvin likaiset.'\n\n\"'Pistolin laukaus?'\n\n\"'Mutta jospa et onnistuisikaan. Silloin jäisi ruma arpi. Kuulehan',\njatkoi hän, 'minäkin olen, kuten kaikki nuoret miehet, hautonut\nitsemurha-aikeita. Kuka meistä ei olisi siinä kolmenkymmenen\nnurkissa tehnyt itsemurhaa pari, kolme kertaa? En ole keksinyt\nparempaa keinoa kuin kuluttaa elämä loppuun pitämällä iloa. Alahan\nhurjistella oikein perin pohjin, niin varmasti se surmaa sinut itsesi\ntai surusi. Kohtuuttomuus, ystävä hyvä, on kaikkien erilaisten\nkuolintapojen kuningatar. Loppujen lopuksi se lahjoittaa meille\nkaikkilopettavan halvauksen, ja siinä on sellainen pistolinlaukaus,\njoka ei osu harhaan. Se on oopiumia pikku annoksissa. Ja kun meidän\ntäytyy pakosta juoda, ja juoda paljon, silloin viininkin pitää olla\nparasta lajia. Tynnyrillinen Clarence'in herttuan malvoisie-viiniä\nmaistuu sentään paremmalta kuin Seine'in lieju, vai mitä? Ja kun\nsitten kaikessa ylevyydessämme kupsahdamme pöydän alle, on meillä\nedessä vähän aikaa kestävä tukehtumiskuolema. Jos taas poliisipartio\nmeidät korjaa ja saamme maata suorina henkivartiokasarmin kovalla,\nkylmällä vuoteella, voimme kuvitella, että meillä on sama nautinto\nkuin jos ruumiina makaisimme Morgue'issa, mutta vatsamme ei silti\nole pöhöttynyt eikä sininen ja vihreä, emmekä ole menettäneet kykyä\narvostella tilanteen vakavuutta. Hiljalleen tapahtuva itsemurha\non sentään toista kuin vararikontehneen ruokatavarakauppiaan\nitsemurhayritykset. Sellaiset ihmiset häpäisevät kunnon virtamme,\nkun heittäytyvät veteen herättääkseen sääliä velkamiehissään. Sinun\nsijassasi tahtoisin kuolla viehättävällä ja aistikkaalla tavalla.\nJos tahdot olla esimerkkinä, miten on kuoltava uudella ja hienolla\ntavalla ja taistella elämää vastaan, kuten olen neuvonut, niin\nolen itsekin valmis kuolemaan kanssasi. Oma elämänikin tuntuu niin\nikävältä, pettymykset ovat olleet suuret. Elsassittarella, jota\nminulle kaupataan vaimoksi, on vasemmassa jalassa kuusi varvasta,\nenkä minä voi elää naisen kanssa, jolla on kuusi varvasta! Jos se\ntulisi tunnetuksi, niin kaikki nauraisivat minulle. Eikä hänellä\nole korkotulojakaan kuin kahdeksantoistatuhatta frangia vuodessa;\nrikkaudet pienenevät ja varpaat lisääntyvät! Piru vieköön! Mutta\nhurjaa elämää viettämällä ehkä vielä onnikin potkaisee!'\n\n\"Rastignac sai minut pauloihinsa. Hänen neuvonsa olivat niin\ntavattoman houkuttelevia, ne herättivät minussa uudelleen elämän\ntoivon ja olivat siinä määrin viehättäviä, että runoilijasieluni ei\nvoinut niitä vastustaa.\n\n\"'Entä rahat?' kysyin häneltä.\n\n\"'Onhan sinulla ne neljäsataaviisikymmentä frangia?'\n\n\"On kyllä, mutta minun täytyy maksaa räätälille, vuokra emännälle\nja...'\n\n\"'Maksaa räätälille! Sinusta ei koskaan tule mitään, ei edes\nministeriä.'\n\n\"'No mitä sitten voimme tehdä neljälläsadalla?'\n\n\"'Pelata.'\n\n\"Väristys karsi selkäpiitäni.\n\n\"'Mitä!' ihmetteli hän nähdessään minun epäröivän. 'Sinä, joka aiot\nruveta viettämään _järjestelmällisesti_ iloista elämää, niinkuin minä\nsitä nimitän, sinäkö pelkäät vihreää verkaa!'\n\n\"'Lupasin isälleni, etten milloinkaan astuisi jalallanikaan\npelisaliin. Ja lupauksen pyhyyden lisäksi tunnen ihan voittamatonta\nkammoa kulkiessani pelipaikan ohi. Tuossa on sinulle satanen,\nmene sinne yksin. Ja sillä välin kuin sinä olet pelaamassa, käyn\njärjestämässä asiani ja palaan sitten asuntoosi sinua odottamaan.'\n\n\"'Täten sitten, ystävä hyvä, jouduin huonoille teille. Nuoren miehen\nei tarvitse muuta kuin kohdata nainen, joka ei häntä rakasta, tai\nsellainen, joka rakastaa häntä liiaksi, kun hänen elämänsä menee\nsekaisin. Onnellisuus riistää tarmon, onnettomuus tappaa hyveet.\nTultuani takaisin Saint-Quentinin majataloon syvennyin katselemaan\nullakkokomeroani, jossa olin niin pitkän aikaa viettänyt tiedemiehen\npuhdasta elämää, sellaista elämää, joka ehkä olisi pysynyt\nkunniallisena vuosimääriä ja jota minun ei olisi pitänyt vaihtaa\nintohimoiseen elämään, joka vei minut turmioon. Pauline yllätti minut\nkesken näitä surumielisiä mietteitäni.\n\n\"'No? mikä teitä vaivaa?' kysyi hän.\n\n\"Nousin vakavana ja laskin rahat, jotka olin velkaa hänen äidilleen,\nja lisäsin niihin kuuden kuukauden vuokran. Hän katsoi minuun kysyvän\nnäköisenä ja näytti pelästyneeltä.\n\n\"'Nyt lähden luotanne, hyvä Pauline.'\n\n\"'Olen sitä aavistanut!' huudahti hän.\n\n\"'Kuulkaa, hyvä lapsi. Mahdollisesti tulen vielä takaisin, sen vuoksi\npitäkää tämä koppi minun varalleni puoli vuotta. Jollen ole palannut\nmarraskuun 15 p:n vaiheilla, saatte periä kaikki, mitä minulta\ntänne jää. Tuo sinetillä suljettu käsikirjoitus,' sanoin näyttäen\npaperikääryä, 'on suuri teokseni, jossa käsitellään _Tahtoa_, ja se\non vietävä talletettavaksi Kuninkaalliseen kirjastoon. Kaiken muun\nsaatte käyttää, miten parhaaksi näette.'\n\n\"Hän katsoi minuun, ja se tuntui raskaalta. Oli kuin omatunto olisi\npuhunut minulle hänen kauttaan.\n\n\"'Enkö siis enää saakaan soittotunteja?' kysyi hän osoittaen pianoa.\n\n\"En vastannut mitään.\n\n\"'Kirjoitatteko minulle?'\n\n\"'Hyvästi, Pauline!'\n\n\"Vedin hänet hellävaroin luokseni ja painoin hänen kauniille\notsalleen, joka oli yhtä neitseellinen kuin lumi, ennen kuin se\non joutunut maan kanssa kosketuksiin, veljen suudelman, vanhuksen\nsuudelman. Hän juoksi ulos. Rouva Gaudiniä en tahtonut tavata.\nAvaimen panin tavalliselle paikalleen ja lähdin. Tullessani Rue de\nClunyn päähän kuulin takaani keveitä naisen askelia.\n\n\"'Olen ommellut teille tämän kukkaron. Hylkäättekö senkin?' kysyi\nPauline.\n\n\"Katulyhdyn valossa luulin nähneeni hänen silmännurkassaan kyynelen\nja huokaisin. Mahdollisesti pakotti sama ajatus meidät kiireesti\neroamaan, olimme molemmat kuin ruttoa pakenevia. Kevytmielinen elämä,\njohon minun nyt tuli heittäytyä, kuvastui elävästi huoneessa, jossa\nylhäisen huolettomana odotin Rastignacin paluuta. Uuninreunuksella\noli pöytäkello, jota koristi kilpikonnan selässä loikova Venus,\nja jumalattaren käsivarsien väliin oli asetettu puoleksi poltettu\nsikari. Kauniita esineitä, ihailijattarien lahjoja, oli hajallaan\nsiellä täällä. Komealle itämaiselle sohvalle oli viskattu\nvanha sukkapari. Pehmeässä, mukavassa nojatuolissa, johon olin\nheittäytynyt, oli puukonviilloksia kuin vanhassa soturissa. Käsinojat\nolivat kuluneet rikki, selkänoja ystävien tukasta lähteneen rasvan\nja öljyn tahrima. Vuoteessa, seinillä ja kaikkialla rinnakkain\npöyhkeilevä komeus ja kurjuus olivat keskenään sopusoinnussa kuin\nNapolissa komea palatsi ja ryysyiset kerjäläiset. Se oli pelurin\ntai irstailijan tyyssija, jonka loisteliaisuudella on oma erikoinen\nleimansa, sellaisen miehen koti, jonka hengenravintona ovat tunteita\närsyttävät elämykset ja jota elämän rikkinäisyys ei sureta. Siinä\noli samalla omalaatuista runollisuutta. Tuossa oli edessäni elämä\nloistavine helyineen ja kuluneine riekaleineen epätäydellisenä,\ntodellisuudesta otettuna pikakuvana. Se oli kuin rosvotun, ryöstetyn\ntavaran talletuspaikka. Lord Byron olisi, hovipojan puutteessa,\nomakätisesti, sytyttänyt puut palamaan sellaisen nuoren miehen\nuunissa, joka rohkenee heittää peliin tuhannen frangia, vaikkei\nhänellä ole yhtäkään halkoa uuniin pantavaksi, ja joka ajelee\ntilbury-rattaissa, vaikk'ei ole kunnon paitaa yllä. Voihan aina\nhuomenissa joku kreivitär tai näyttelijätär tai _écarté_-peli antaa\nkuninkaallisia rikkauksia. Tuossa oli kynttilä pistettynä vihreään\nfosforitulusrasiaan, tuolla virui naisen muotokuva, jolta oli\nriistetty siselöity kultakehys. Kuinka voisi nuori, seikkailuja\nrakastava mies kieltäytyä tällaisesta elämästä, joka tarjosi niin\nsuurta vaihtelua ja oli yhtä huvittavaa kuin sota rauhan aikana? Olin\njo melkein uneen vaipumassa, kun Rastignac potkaisi huoneen oven auki\nja huudahti:\n\n\"'Voitto! Nyt voimme kuolla mielemme mukaan...'\n\n\"Hän näytti minulle kultaa täynnä olevaa hattuaan, pani sen pöydälle,\nja me aloimme tanssia sen ympärillä kuin ihmissyöjät, jotka ovat\nsaaneet vihollisensa pataan, ulvoen, tömistäen, hyppien ja antaen\ntoisillemme nyrkiniskuja, jotka olisivat voineet tappaa vaikka\nsarvikuonon, ja lauloimme iloissamme katsellessamme liattua, johon\nmahtui kaikki elämännautinnot.\n\n\"'Kaksikymmentäseitsemäntuhatta frangia,' toisti Rastignac panen\nmuutamia seteleitä kultakasan päälle. 'Toisille tämä rahamäärä\nriittäisi elämiseen, meille se riittää kuolemiseen! Tahdomme heittää\nhenkemme kullassa kylpien... Hurraa!'\n\n\"Ja aloimme mellastaa uudelleen. Sitten ryhdyimme tekemään\nkristillistä tasanjakoa. Ensiksi jaettiin isot kultarahat, sitten\npikkurahat, ja lisätäksemme nautintoamme hoimme hitaasti: sinulle ...\nminulle...\n\n\"'Nyt ei mennäkään maata!' huusi Rastignac. 'Joseph, booli!'\n\n\"Hän heitti kultaa uskolliselle palvelijalleen sanoen:\n\n\"'Siinä on sinun osasi, mene nyt hautaan, jos haluttaa.'\n\n\"Seuraavana päivänä ostin huonekalut Lesage'ista, vuokrasin\nhuoneiston, jossa sinäkin tulit minut tuntemaan, Rue Taitbout'n\nvarrelta, ja annoin sen sisustamisen parhaimpien verhoilijain\ntoimeksi. Pidin hevosia. Heittäydyin huvitusten pyörteeseen,\njotka olivat samalla kertaa tyhjiä ja nautintorikkaita. Pelasin,\nvoitin ja hävisin suuria summia, mutta ainoastaan tanssiaisissa\nja ystävien luona, en milloinkaan peliluolissa, joita kohtaan\nyhä vielä tunsin entistä pyhää kauhua. Vähitellen sain ystäviä.\nYstävyyssuhteiden syntymisen aiheena oli usein riitajuttu tai sitten\nse luottamuksellinen salaisuuksien uskominen toiselle, joka on\nperin tavallista huonoa elämää viettävien toverusten kesken; hyvin\nluultavaa onkin, että kiintymyksemme aiheuttajina useimmiten ovat\npaheemme. Olin julkaissut muutamia kirjallisia tekeleitä, joista\nsain kehumisia, ja hyvin kaupaksi käyvän kirjallisuuden suurmiehet\nylistelivät minua tietäessään, ettei minusta tulisi heille koskaan\nkilpailijaa. Heidän ylistyksensä ei tarkoittanut niin paljon minun\nhenkilökohtaisia ansioitani kuin kirjailijatoverien ärsyttämistä.\nMinusta tuli elostelija, käyttääkseni hyvin kuvaavaa sanaa. Tein\nparhaani jouduttaakseni loppuni lähenemistä ja nujertaakseni\niloisimmat toverini henkevyydellä ja voimalla. Olin aina reipas\nja aistikkaasti pukeutunut. Minua pidettiin erittäin henkevänä\nmiehenä. Ja hyvin kestin ja selviydyin ollessani suppilona, jonka\nläpi viini kaadetaan, ja khylusnestettä valmistavana koneena ja\nloistohevosena. Itse asiassa se oli kauheaa. Pian silmäni avautuivat\nnäkemään irstailun kaikessa kammottavassa majesteettisuudessaan.\nViisaat, tasaista elämää viettävät ihmiset, jotka kirjoittavat\nnimiliput viinipulloihinsa jättääkseen ne sitten perillisilleen,\neivät tunne sellaisen elämän teoriaa eivätkä tiedä, mitä se\noikeastaan on. Voisiko selittää sen runollisuutta maaseutulaisille,\njoiden mielestä niinkin suloiset nautintoaineet kuin oopiumi ja\ntee ovat vain lääkkeitä? Yksinpä Pariisissakin, kaiken ajattelun\nkeskuksessa, voi tavata puolittaisia sybariitteja. Tottumattomina\nkestämään äärimmäisyyteen menevää ilonpitoa he väsähtäneinä poistuvat\nhurjisteluista kuin kunnon poroporvarit, jotka kuullessaan Rossini'n\nuutta oopperaa sadattelevat kaikkea musiikkia. He kieltäytyvät\nelämännautinnoista kuin mies, joka syötyään kerran Ruffecin\npasteijoja ja tultuaan niistä kipeäksi ei tahdo niitä enää maistaa.\nElostelu on epäilemättä taidetta yhtä hyvin kuin runouskin, ja\nsiihen pystyvät ainoastaan voimakkaat yksilöt. Käsittääkseen siihen\nkätkeytyviä salaisuuksia ja nauttiakseen sen kauneusarvoista on\nmiehen toimitettava tunnontarkkoja tutkimuksia. Kuten kaikissa\ntieteissä on senkin tutkimisessa alku aina hankala ja suuren vaivan\ntakana. Monenlaiset seikat ovat suuressa määrin vaikeuttamassa,\nkun ihmisen on syvennyttävä, ei yksityisissä tapauksissa, vaan\njärjestelmällisesti, nautintoelämän salaisuuksiin, jotka pohjautuvat\nmitä harvinaisimpiin tunne-elämän ilmiöihin, muuttavat ihmiselämän\njännittäväksi näytelmäksi ja jouduttavat sen pikaista loppua. Sota,\nvallanhimo, taiteet ovat kaikessa turmeltuneisuudessaan ihmiselle\nyhtä vaikeatajuisia ja vaativat yhtä syvällisiä tutkimuksia kuin\nelosteleminenkin, ja vaikeaa on aluksi niidenkin ymmärtäminen.\nMutta jos ihmisen on onnistunut rynnistämällä tunkeutua näiden\nsalaisuuksien pohjaan saakka, silloin hän myös vaeltaa uudessa\nmaailmassa. Kenraalit, ministerit ja taiteilijat rientävät enemmän\ntai vähemmän kiivaasti loppuaan kohti. He tarvitsevat järkyttäviä\nvaikutelmia, sellaista, mikä ei kuulu jokapäiväisen elämän piiriin.\nItse asiassa sota on hekumoimista veressä, samoin kuin valtiotaito\non pyyteiden ja etujen hekumaa. Kaikki tuo on lopulta yhtä ja\nsamaa elostelua. Hirvittävien elämänaaltojen harjalla ollessa on\naallonpohjaan joutumisen vaara lähellä. St. Helenan saari kutsuu\nNapoleoniansa. Päätämme huimaa, syvyys vetää puoleensa, ja haluamme\nsyöksyä sinne voimatta selvittää itsellemme outoa haluamme.\nMahdollisesti iäisyyskäsite sisältyy tuollaiseen kuiluun; ehkä\nsiellä ihmisen onkin hyvä olla ja silloinhan on kaikki kääntynyt\nhänen parhaakseen! Innostavan työn ja ihanteellisen miete-elämän\naiheuttaman paratiisimaisen onnentunteen vastakohdaksi väsynyt\ntaiteilija tarvitsee sunnuntailepoa kuin Jumala tai helvetillistä\nhekumanautintoa kuin saatana, ja hän etsii sitä aistillisuudesta\nsaadakseen virkistystä henkisen työn jälkeen. Lord Byronin tarvitsema\nvirkistävä lepo ei voinut olla bostonin-peluuta eikä joutavaa\njaarittelua, mikä viehättää koroillaaneläjiä; runoilijaa tyydytti\nvain sellainen peli, jossa Kreikka pelasi Muhamedia vastaan. Sodassa\nihminen muuttuu jonkinlaiseksi kuolonenkeliksi, jättiläismäiseksi\npyöveliksi. Nautinnon pitää olla äärettömän suuri, jotta ihminen\nalistuisi niihin hirvittäviin intohimoista johtuviin kidutuksiin,\nmitkä puristavat ruumistamme kuin piikkivyö ja joita tämä hauras\ntomumajamme kammoaa. Liiallisen tupakoitsemisen jälkeen tuskissaan\nheittelehtivä tupakoitsija mahtaa olla ihanissa onnenmaailmoissa,\nvieraana kauniissa pidoissa! Ja Eurooppakin, joka rämpii nilkkojaan\nmyöten veressä! Ei sekään ennätä pyyhkiä jalkojaan ennen kuin\njo heittäytyy uuteen sotaan. Onkohan ihmisjoukoille määrätty\najoittaiset päihtymishetket, kuten luomakunnassa on järjestetty\nrakastamisajat? Yksityiselle ihmiselle, jollekulle Mirabeaulle, joka\nrauhan vallitessa unelmoi myrskyistä, on elostelu kaikki kaikessa.\nSe on jatkuvaa elämän syleilyä tai ehkä paremminkin kaksintaistelua\ntuntemattoman mahdin, tuntemattoman hirviön kanssa. Aluksi tuo hirviö\npeloittaa, sen sarviin on käytävä kiinni, ja taistelu on äärettömän\nväsyttävää. Luonto on lahjoittanut ihmiselle jonkinlaisen ahtaan,\nlaiskan vatsan. Se on parannettava noista vioistaan ja saatava\nlaajenemaan. Vähitellen oppii pitämään viiniä sisässään ja tottuu\npäihtymykseen. Oppii viettämään yökausia tarvitsematta unta ja\nmuuttuu vähitellen kyrassierieverstin kaltaiseksi. Nyt ihminen on\nluonut itsensä uudelleen ja julkeasti osoittanut tyytymättömyytensä\nJumalaa kohtaan. Kun ihmisessä on tapahtunut tuollainen muutos, kun\nhän on kuin alokas, joka koettaa mukautua tykistöelämään ja tekee\nvoitavansa totuttaakseen jalkansa marssintahtiin, ei hän vielä ole\ntuon hirviön vallassa, vaan he painiskelevat keskenään herruudesta,\nja vuoroin on toinen, vuoroin toinen voitonpuolella. Elämä tuntuu\nvielä ihanalta, sieluntuskat vaimentuvat, ja ihanteelliset utukuvat\nsukeltautuvat esiin. Julma taistelu on vielä edessä. Kuten legendojen\ntarumaiset henkilöt myivät sielunsa paholaiselle saadakseen voimaa\nilkitöiden harjoittamiseen, samoin täytyy elostelijankin ostaa\nkuoleman hinnalla elämän runsaat, yltäkylläiset nautinnot. Sen\nsijaan, että elämä soluisi hiljalleen uomassaan, myymäpöydän takana\ntai työhuoneessa, se alkaa nyt kuohuten ryöpytä eteenpäin. Elostelu\non ruumiille samaa kuin mystiikan nautinnot sielulle. Päihtymyksen\nherättämät mielikuvaluomukset ovat yhtä ihmeellisiä kuin hurmosnäyt.\nIhmisillä on hauskoja hetkiä, vaihtelevia kuin nuoren tytön oikut,\nkeskusteluja ystävien kanssa, jolloin muutamin sanoin voi kuvata\nkokonaisen elämän iloa, joka on välitöntä ja avomielistä, matkoja,\njotka eivät ole väsyttäviä, runoelmia, jotka tulkitsee muutamalla\nlauseella. Kun ihmiseläin, josta tiede koettaa löytää sielua, on\ntäten tyydytetty, alkaa uneliaisuuden lumoissa olo, jota järjentyöstä\nväsyneet kaipaavat. Kaikki he tarvitsevat täydellistä lepoa, ja\nelostelu on tavallaan sen veron suoritusta, joka neron täytyy maksaa\npahalle. Tarkastetaanpa suurmiehiä: kaikki he ovat hekumoitsijoita,\nluonto on tehnyt heidät heikoiksi. Pahansuopa ja kateellinen voima\njäytää heidän ruumistaan ja sieluaan, jottei heidän lahjakkuutensa\npääsisi kehittymään korkeammalle. Viinin huumauksen kestäessä ovat\nihmiset ja olosuhteet sellaisia, millaisiksi ne itse kuvittelee.\nLuomakunnan kuninkaana on silloin ihmisellä valta järjestää kaikki\noman halunsa mukaan. Ja tällaisen jatkuvan huumaushulluuden kestäessä\nvalutetaan hänen suoniinsa jonkinlaista sulaa lyijyä, hänen omasta\nsuostumuksestaan. Pian sen jälkeen hän on kokonaan hirviön vallassa.\nKun hän sitten herää ja käsittää sen, hän on raivoissaan, niinkuin\nminäkin olin. Voimattomuus istuu vuoteen päänalusen vieressä! Vanha\nsoturi, näivetystauti jäytää sinua; valtiomies, henkesi on hiuskarvan\nvarassa, sillä sinulla on suonikohju; ja minulle luultavasti sanoo\nkeuhkotauti: 'Lähdetään pois!' kuten Urbinon Rafaelille, jonka\ntappoi rakkaudenpuuska. Tällaista oli elämäni! Lienenkö sitten\ntullut ottaneeksi osaa maailmanmenoon liian aikaisin vai liian\nmyöhään? Varmasti olisivat voimani olleet maailmalle vaaralliset,\njollen olisi niitä tällä keinoin kuolettanut; pääsihän se rauhaan\nAleksanteristakin orgian lopulla tarjotun Herkuleen pikarin avulla.\nKun ihminen älyää elämänpettymyksensä, hänen on päästävä joko\ntaivaaseen tai helvettiin, elämänhekumaan tai Pyhän Bernhardin\nluostariin. Juuri äsken puuttui minulta rohkeutta, kun olisi pitänyt\nnuhdella näitä kahta\", sanoi hän osoittaen Euphrasieta ja Aquilinaa,\n\"sillä oma elämäntarinani on samanlainen kuin heidänkin. En voinut\nheitä mitenkään tuomita, he päinvastoin ovat tuomitsemassa minua.\nTuona sairaalloisen hurjistelun aikana minulla oli kestettävänä\nkaksi vaikeaa ja tuskallista hetkeä. Muutamia päiviä sen jälkeen kun\nolin heittäytynyt palavalle roviolleni kuten Sardanapalos, kohtasin\nFedoran Bouffons'in eteisessä. Odotimme kumpikin vaunujamme.\n\n\"'Kas ihmettä! Oletteko vielä hengissä?'\n\n\"Nuo sanat tulkitsivat hänen naurunsa ja ilkeämieliset kuiskutuksensa\nhänen kertoessaan seurassaan olevalle mieshenkilölle elämäntarinaani\nja pilkatessaan rakkauttani, joka hänen silmissään oli alhaista\nja arkipäiväistä. Kuinka riemuitsevan näköinen hän olikaan\nlangettaessaan muka oikeudenmukaisen tuomionsa! Ja minä, joka olin\nvalmis kuolemaan hänen vuokseen, joka yhä vielä häntä rakastin; hänet\nnäin edessäni kesken pahimpien hurjistelujeni, kesken päihtymyksen,\nilonaisten vuoteessa, ja minä, minä olin hänen pilkantekonsa\nkohteena! En voinut repiä rintaani auki enkä raastaa esiin\nrakkauttani, paiskatakseni sen sitten hänen jalkojensa juureen! --\nPian oli rikkauteni kulutettu loppuun. Mutta siitä huolimatta tunsin\nolevani hyvissä voimissa, sillä ne kolme vuotta, jotka olin viettänyt\nankarassa kieltäymyksessä, olivat kasvattaneet minut voimakkaaksi.\nJatkaakseni kuolemantekoani tein lyhytaikaisia vekseleitä, ja niiden\neräytymispäivä läheni. Se oli epämieluisaa. Mutta nuori sydämeni\nsiitä kuitenkin virkistyi. En ollut luotu vielä vanhenemaan;\nsielultani tunsin itseni nuoreksi, toimintahaluiseksi ja reippaaksi.\nEnsimmäiset velkani herättivät henkiin kaikki hyveeni, jotka\nlähestyivät hitain askelin ja näyttivät epätoivoisilta. Minun oli\nruvettava hieromaan sovintoa niiden kanssa, ja ne olivat kuin vanhoja\ntätejä, jotka aluksi toruvat, mutta sitten heltyvät, vuodattavat\nmuutaman kyynelenkin ja joilta lopuksi heltiää rahaa. Mutta\nmielikuvitukseni oli ankarampi. Se osoitti, miten nimeni matkustaisi\nkaupungista kaupunkiin, paikasta toiseen ympäri Eurooppaa. _Nimeni\nja minä olemme yhtä_, sanoo Eusebius Salvertus. Harhailtuani tällä\ntavoin kuin kaksoisoliona esiintyvä saksalainen palasin asuntooni,\njosta en ollut lainkaan poistunut, ja äkkiä herätin itseni. Ennen\nmuinoin olin katsellut välinpitämättömänä pankkien palveluskuntaan\nkuuluvia miehiä, jotka harmaapukuisina, rinnassa hopeakilpi, joka\nkuului heidän virkapukuunsa, kulkivat pitkin Pariisin katuja ja\nkolkuttivat kauppamaailman omiatuntoja, mutta nyt vihasin heitä\njo ennakolta. Varmasti jonakin aamuna joku heistä tulee puhumaan\nminulle niistä yhdestätoista tunnusteesta, joihin olen töhertänyt\nnimikirjoitukseni. Nimikirjoitukseni olivat kolmentuhannen frangin\narvoiset, vaikk'ei minulla itselläni ollut mitään arvoa! Nuo\npankin vahtimestarit, jotka saattoivat tyyninä katsella millaista\ninhimillistä epätoivoa tahansa, jopa itse kuolemaakin, tuntuivat\nminusta pyöveleiltä, jotka sanovat kuolemaantuomitulle: 'Kello on nyt\npuoli neljä.' Heillä oli oikeus ottaa minut huostaansa, kirjoittaa\nnimeni ja häpäistä ja pilkata sitä. _Minun täytyi!_ Täytyy? onko\nihminen silloin enää oma herransa? Eivätkö silloin vieraat ihmiset\nvoi vaatia minua tilille elämästäni: miksi olen syönyt vanukasta\nà la chipolata? miksi olen syönyt jäätelöä? miksi olen nukkunut,\nkävellyt, ajatellut, huvitellut, enkä ole maksanut mitään? Kesken\nrunoilun, ajattelun, ystävien seurassa nautitun aamiaisen, kesken\niloisen leikinlaskun saatoin nähdä kastanjanruskeapukuisen miehen\nastuvan huoneeseen hattukulu kädessä. Tuo herrasmies muistutti\nminua velastani ja tunnusteistani, se oli haamu, joka tappoi iloni,\npakotti minut nousemaan pöydästä ja keskustelemaan kanssaan. Se\nryösti minulta iloisuuteni, rakastajattareni, kaikki, vuoteenikin.\nTunnonvaivatkin ovat sääliväisempiä, sillä ne eivät aja ihmistä\nkadulle eikä Sainte-Pélagiehin, ne eivät pakota häntä rikosten\npoluille, vaan vievät suoraan mestauslavalle, missä pyöveli\nhänet aateloi: mestauksen tapahtuessa koko maailma uskoo uhrin\nviattomuuden, jotavastoin rahattomassa elostelijassa ei seurapiirien\nmielestä ole ainoaakaan puolustettavaa hyvettä. Ja sitten ovat vielä\nnuo vihreään verkaan pukeutuneet, sinisiä silmälaseja ja värillisiä\nsateenvarjoja käyttävät kaksijalkaiset karhut, joiden kanssa voi\njoutua vastatusten kadunkulmassa parhaillaan onnesta hymyillessään\nja joilla on hirvittävä oikeus sanoa: 'Herra de Valentin on minulle\nvelkaa eikä tahdo sitä maksaa. Minulla on oikeus hänet pidättää.\nÄlköön hän olko sen johdosta tyytymättömän näköinen!' Ihmisen\non tervehdittävä velkojiaan, vieläpä kohteliaastikin. 'Milloin\naiotte maksaa?' tiukkaavat he. Ja siinä täytyy valehdella, kerjätä\nrahaa joltakulta toiselta, pokkuroida tyhmälle, raha-arkkunsa\npäällä istua röhöttävälle miehelle, sietää hänen kylmä katseensa,\nverenimijän silmäyksensä, alistua hänen barrêmemaiseen moraaliinsa\nja raakaan sivistymättömyyteensä. Velka on usein innostuksen tuote,\nmutta sitä he eivät käsitä. Lainanottajan on usein vallannut\nsuuri henkinen innostus, jotavastoin lainanantaja ei koskaan voi\ntuntea mitään sellaista; mitkään jalomieliset ajatukset eivät voi\nohjata niiden elämää, jotka kierittelevät rahoissaan tuntematta\nmitään muuta kuin rahan. Minulle raha on kauhistus. Tunnuste\nvoi todellakin aiheuttaa täydellisen muutoksen hyveellisessä,\nperheestään huolehtivassa vanhassakin miehessä. Mutta ehkä\nolenkin velkaa vain niille, joita Greuze on kuvannut tauluissaan:\nhalvaantuneelle, jota lapset ympäröivät, sotamiehen leskelle,\nkaikille, jotka ojentavat minua kohden apua anovat kätensä. He ovat\nsäälittäviä velkamiehiä, ja meidän täytyy itkeä heidän kanssaan.\nJa kun olemme heille maksaneet, on velvollisuutemme huolehtia\nheistä yhä edelleen. Eräpäivän edellisenä iltana menin levolle\nomituisen rauhallisena, aivan kuin viimeistä yötään viettävä,\nteilattavaksi tuomittu tai kaksintaisteluun haastettu mies, jota\npetollinen toivo yhä vielä elähdyttää. Mutta kun herätessäni\nkylmästi ajattelin asemaani, kun tunsin sieluni olevan pankkimiehen\nsalkussa ja nimeni punaisella musteella protestilistassa, alkoivat\nvelkani hyppelehtiä kaikkialla kuin heinäsirkat: pöytäkellossa,\nnojatuoleissa ja muissa huonekaluissa, joiden suorittama palvelus\noli minusta ollut niin mieluista. Ne olivat joutuneet Châtelet'n\nharpyiain uhriksi. Oikeudenpalvelijat tulevat pian sieppaamaan nuo\nminua uskollisesti palvelleet esineet ja heittävät ne raa'asti\ntorille. Tämä tomumajani oli sentään vielä omani! Lakkaamatta\nolin kuulevinani ovikellon kilinän, jolloin tuntui kuin päähäni\nolisi sattunut isku; kuninkaitakin lyödään ainoastaan päähän! Olin\nmarttyyri, mutta sellainen uhri, jolla ei ole taivaallisen korvauksen\ntoivoa. Epäitsekkäästä ja rehellisestä miehestä tuntuu velkataakan\nkantaminen helvetissäololta, mutta sellaisessa helvetissä, missä\non vain ulosottomiehiä ja kauppiaita. Suorittamaton velka on\nalentavaa, siitä juontaa alkunsa epäilyttävä keinottelu ja, mikä\non sitäkin pahempaa, valhe! Se siittää rikoksia ja liittää yhteen\nmestauslavan palkit. Tunnusteeni menivät protestiin. Kolmen päivän\nkuluttua lunastin ne. Ja nyt kerron sinulle, miten se tapahtui.\nLuokseni tuli muudan mieshenkilö, joka pyysi saada ostaa minulle\nkuuluvan sen Loire-virran saaren, missä äitini hauta on. Kauppakirjaa\nallekirjoittaessani ostajan notaarin luona, tämän puolihämärässä\nvirastossa, tuntui kuin kosteasta kellarista olisi virrannut\nylitseni kylmää ilmaa. Vapisin muistaessani, että olin isäni haudan\nreunalla seistessäni kokenut samaa. Se tuntui kolkolta enteeltä.\nOlin kuulevinani äitini äänen ja näkevinäni hänen haamunsa. En\nkäsitä, mistä se johtui, mutta korvissani soivat kellot, ja soiton\nseassa kuulin nimeäni mainittavan. Saaresta saadulla rahamäärällä\nmaksoin velkani, ja ylijäämää oli vielä kaksituhatta frangia.\nNyt olisin jälleen voinut vetäytyä ullakkokamariini viettämään\ntiedemiehen hiljaista elämää, elämänkokemukset takanani, pää täynnä\nsuuriarvoisia havaintoja, ja olinhan hankkinut jo jonkinmoisen\nkuuluisuudenkin, mutta Fedora ei hellittänyt saalistaan. Yhä vielä\nolimme toisiamme lähellä. Hänen rakastajansa toitottivat jatkuvasti\nnimeäni hänen korviinsa ja ihmettelivät henkevyyttäni, hevosiani,\nmenestystäni ja ajopelejäni. Hän itse pysyi kylmänä, mikään ei\nhäntä liikuttanut, eivät edes Rastignacin lausumat peloittavat\nsanatkaan: 'Hän surmaa itsensä teidän vuoksenne!' Kostaakseni\nhänelle panin liikkeelle koko maailman, mutta en silti ollut sen\nonnellisempi! Tunkeutuessani elämän pohjasakkoihin saakka uskoin\nyhä vielä löytäväni molemminpuolisen rakkauden suurta onnea, minä\netsin sitä hurjistelujen humusta, irstailujen mellastelusta. Mutta\nkaikki oli pelkkää pettymystä, unelmani raukesivat tyhjiin, hyvyyteni\npalkaksi sain kiittämättömyyttä ja erehdyksistäni pilkallista\nnaurua. Kamalaa oli tällainen elämänkokemus, ja tavallisesti se\naina tulee elostelijan osaksi! Kaiken lisäksi olin saanut Fedorasta\nturhamaisuuden ruttotartunnan. Tutkiessani sieluani havaitsin sen\nsyövän saastuttamaksi, mätänemistilassa olevaksi. Demoni oli iskenyt\nkyntensä otsaani. En enää tullut toimeen ilman jännittäviä ja\nkiihottavia elämyksiä ja rikkauden inhottavia nautintoja. Pelasin,\nmässäilin ja elostelin yhä edelleen kuin miljoonien omistaja. En\nviihtynyt enää yksinäisyydessä, vaan tarvitsin ympärilläni naisia,\nystävän nimellisiä ja elämän ylellisyyttä huumatakseni itseni.\nKaikki perhesiteeni olivat katkenneet ikuisiksi ajoiksi. Olin ilon\nkaleerivanki, päämääränä itsemurhan täytäntöönpano. Viimeisinä\npäivinä, kuluttaessani loppuun omaisuuteni rippeitä, hurjisteluni\nkävivät uskomattoman kiihkeiksi. Mutta kuolema ei minusta huolinut,\nvaan hylkäsi minut joka aamu elävien joukkoon. Olin valmis, kuten\nentinen eläkkeen nauttija, rauhallisena menemään palavaan taloon.\nKun sitten ainoa ja viimeinen kahdenkymmenen frangin lantti oli\ntaskussani, juolahti mieleeni Rastignacin pelionni...\n\n\"Hei vain...!\" huudahti Raphaël kesken kaiken muistaessaan\ntalismaninsa ja otti sen taskustaan.\n\nMahdollisesti olivat kaiken päivää kestäneet järkyttävät taistelut\nuuvuttaneet Raphaëlin siinä määrin, ettei hän jaksanut enää hallita\naivojensa toimintaa jouduttuaan ylitsevuotavan viini- ja boolitulvan\nuhriksi, mahdollisesti myöskin hänen oma sanatulvansa hänen\nkuvatessaan elämänsä surkeutta hänet juovutti, sillä nyt hän alkoi\nriehua ja raivota kuin järkensä menettänyt.\n\n\"Nyt en enää perusta kuolemasta!\" huusi hän heiluttaen nahkaa\nkädessään. \"Nyt tahdon elää! Nyt olen rikas ja hyveellinen. Mikään ei\nvoi minua vastustaa. Kuka ei olisi hyvä, kun saa kaikki, mitä tahtoo?\nHei! hei! hei! Olen toivonut itselleni kahdensadantuhannen livre'in\nvuotuisia korkotuloja, ja nyt ne minulla ovat. Tervehtikää minua,\nsenkin siat, jotka kieriskelette noilla matoilla ikäänkuin olisitte\ntunkiolla! Kaikki te kuulutte minulle, -- suurenmoinen omaisuus!\nOlen rikas ja voin ostaa teidät kaikki, yksinpä tuon edustajakamarin\njäsenenkin, joka tuolla kuorsaa. Hei! kuulkaa hienojen seurapiirien\nroistot, siunatkaa minua! Olen paavi!\"\n\nRaphaëlin huudahdukset, jotka tähän saakka olivat hukkuneet\nkuorsausten bassoihin, kuuluivat nyt yli kaiken. Useimmat nukkujista\nheräsivät ja huusivat vastaan, näkivät rauhanhäiritsijän, joka koetti\nseisoa epävarmoilla jaloillaan, ja manasivat juopuneen melua oikein\nkuorossa lausutuin kirouksin.\n\n\"Suunne kiinni!\" huusi Raphaël. \"Koirat, menkää koppiinne! Emile,\nminulla on aarteita, voin antaa sinulle havannasikareja.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän\", vastasi runoilija, _\"Fedora tai kuolema!_ Jatka,\njatka! Tuo suloinen Fedora on siis sinut pettänyt. Kaikki naiset ovat\nEevan tyttäriä. Tarinastasi puuttuu draamallisuus.\"\n\n\"Ohoh, sinä oletkin tainnut nukkua, senkin veijari?\"\n\n\"En, en... Fedora tai kuolema! näethän, että olen sinua kuunnellut.\"\n\n\"Herää jo toki!\" huusi Raphaël lyöden Emileä nahanpalasella, ja\nnäytti kuin hän olisi yrittänyt saada siitä lähtemään sähköä.\n\n\"Piru vieköön!\" huudahti Emile hypäten pystyyn ja tarttui kiinni\nRaphaëliin. \"Ystävä hyvä, muista että olet huonomaineisten naisten\nseurassa.\"\n\n\"Olen miljoonamies!\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että olet tolkuttomasti humalassa.\"\n\n\"Humalassa vallasta. Voin tappaa sinut!... Hiljaa, olen Nero! olen\nNebukadnesar!\"\n\n\"Mutta Raphaël, olemme nyt huonossa ja epäluotettavassa seurassa, ja\nsinun on pysyttävä hiljaa, jottemme häpäise itseämme.\"\n\n\"Elämäni on ollut liian kauan kestänyttä hiljaaoloa. Ja nyt tahdon\nkostaa koko maailmalle. Minua ei tyydytä inhottavista rahoista\nnauttiminen, vaan tahdon matkia aikakauttani ja olla samanlainen kuin\nse ja nauttia voidessani tuhota ihmisten elämän, järjen ja sielun.\nSe ei olekaan pikkumaista ylellisyyttä, vai mitä? Se on suurenmoista\nkuin ruttotauti. Taistelen keltakuumetta, sini- ja vihreäkuumetta\nvastaan, taistelen armeijoita ja mestauslavoja vastaan. Voin omistaa\nFedoran... Ei, ei! Fedorasta en välitä, hän juuri on minun tautini;\nFedora on syynä minun kuolemaani. Hänet minä tahdon unohtaa.\"\n\n\"Jos huudat noin, vien sinut ruokasaliin.\"\n\n\"Näetkö tätä nahkaa? Se on Salomonin testamentti. Ja tuo\nkuningas-poloinenkin on nyt minun vallassani. Minulle kuuluu Arabia,\nvieläpä Petreakin. Koko maailma on minun. Sinäkin olet minun, jos\ntahdon. Niin! jos tahdon. Ole varuillasi! Voin ostaa koko sen\nroskan, jota sanotaan sanomalehdentoimitukseksi, ja sinusta tulee\nminun kamaripalvelijani. Sinun on kirjoitettava minulle lauluja ja\njärjestettävä papereitani. Kamaripalvelija! _Kamaripalvelija_, toisin\nsanoen: 'Hän voi hyvin, kun hänen ei tarvitse mitään ajatella'.\"\n\nNämä sanat kuullessaan Emile sieppasi Raphaëlin syliinsä ja kantaa\nlaahusti hänet ruokasaliin.\n\n\"Sinäpä sen sanoit, ystävä hyvä\", puheli hän Raphaëlille. \"Nyt\ntodella olen kamaripalvelijasi, ja sinusta tulee sanomalehden\npäätoimittaja. Mutta nyt sinun on pidettävä suusi kiinni! Käyttäydy\nsiivosti, edes minun vuokseni! Rakastathan minua?\"\n\n\"Kaikkia sinä kysytkin! Sinullehan annan havannasikareja ja vaikkapa\ntämän nahankin. Nahan, ystävä rakas, tämän kuninkaallisen nahan! Se\non mainio taudin parantajakin, voi parantaa liikavarpaitakin. Onko\nsinulla liikavarpaita? Kyllä minä ne poistan.\"\n\n\"En ole vielä kertaakaan nähnyt sinua noin sekaisin.\"\n\n\"Sekaisinko, ystävä hyvä? En vähääkään. Tämä nahka kutistuu, kun\najattelen jotakin toivomusta ... se on nurinkurista. Bramiini --\nsiihen on kätkettynä bramiini! -- mahtoi olla aika irvileuka, sillä\ntoivomuksen pitäisi, ymmärrätkö, laajentaa...\"\n\n\"Niin, tietysti.\"\n\n\"Minä tarkoitan...\"\n\n\"Niin, niin, minä ajattelen niinkuin sinäkin. Toivomus laajen...\"\n\n\"Minä tarkoitan nahkaa!\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Sinä et minua usko. Tunnen sinut, ystävä hyvä. Olet valehtelija kuin\nvastaleivottu kuningas.\n\n\"Kuinka voit vaatia minua uskomaan humalaisen miehen lörpötyksiä?\"\n\n\"Lyön vetoa, että voin sen sinulle näyttää toteen. Otetaan mitta...\"\n\n\"Samapa se, ei häntä näy saavan nukkumaan\", tuumaili Emile nähdessään\nRaphaëlin hääräävän ja nuuskivan huoneen joka kolkan.\n\nValentin alkoi äkkiä innoissaan ja vikkelänä kuin apina -- toisinaan\nvoi tylsän ja väsyneen päihtynyt yks'kaks' muuttua vilkkaaksi ja\ntoimintatarmoiseksi -- etsiä kirjoitusneuvoja ja lautasliinaa ja\nniitä tuodessaan hän yhä vielä hoki:\n\n\"Otetaan mitta, otetaan mitta.\"\n\n\"No otetaan, otetaan\", myönteli Emile.\n\nYstävykset levittivät nahanpalan lautasliinan päälle, ja Emile,\njonka käsi näytti olevan varmempi, piirsi mustekynällä talismanin\nääriviivat liinaan, toisen jatkaessa puhettaan:\n\n\"Olen toivonut itselleni kahdensadantuhannen livre'in vuosituloja,\neikö niin? Kun toivomukseni on täyttynyt, näet, että nahka on\npienentynyt.\"\n\n\"Hyvä, hyvä... Mutta nyt sinun pitää nukkua. Tahdotko, että teen\nsinulle vuoteen tuolle pikkusohvalle? Selvä on. Onko sinun hyvä olla?\n\n\"Hyvä on, pikku sanomalehtimies-holhokkini. Nyt sinun täytyy\npitää minulle seuraa ja ajaa pois kaikki kärpäset. Sillä, joka on\nollut toverina vastoinkäymisissä, on oikeus olla toverina myöskin\nmyötäkäymisessä. Ja sinulle annan minä sitten havanna ... sika ...\nsikareja...\"\n\n\"Nuku jo ja ala hautoa kultakasojasi, miljoonamies!\"\n\n\"Ja haudo sinä sanomalehtikirjoituksiasi. Hyvää yötä! Sano toki hyvää\nyötä Nebukadnesarille! ... rakkaus! ... juomaan!... Ranska! ...\nkunnia ja rikkaus ... rikas...\"\n\nPian sen jälkeen ystävysten nenät alkoivat soittaa salongeista\nkaikuvan kuorsauksen mukaan. Hukkaanheitettyä musiikkia! Kynttilät\npaloivat loppuun toisensa perästä ja niiden kristallirannikkaat\npaukahtelivat halki. Yö levitti vihdoinkin tumman vaippansa kauan\nkestäneen hurjastelun ylle, jonka aikana Raphaëlin kertomus oli\nollut tavallaan puhumishekumaa. Hänen sanoissaan oli usein ollut\nmahdoton huomata minkäänlaista ajatusta, tai jos oli, se tuli hyvin\nvaillinaisesti ilmaistuksi.\n\nHuomenissa, puolenpäivän aikaan nousi kaunis Aquilina väsyneenä\nja haukotellen, poskessa pienen selkä- ja käsinojattoman tuolin\nkirjavan samettipäällyksen painamat uurteet, jolla hänen päänsä oli\nlevännyt. Euphrasie, joka heräsi vierustoverin liikahtaessa, hypähti\npystyyn ja päästi kirkuvan äänensä kuuluviin. Hänen kauniit kasvonsa,\njotka edellisenä iltana olivat näyttäneet niin nuorekkailta,\nolivat nyt kelmeän kalpeat, hän oli kuin sairaalaan menevä tyttö.\nVähitellen alkoivat muutkin vieraat liikehtiä, ja siellä täällä\nkuului epämiellyttävää voihkinaa. Jalat ja kädet olivat puutuneet,\nja moni tunsi herätessään jos jonkinlaista uupumusta. Miespalvelija\ntuli avaamaan sälekaihtimia ja salien ikkunoita. Koko seurue oli\nvähitellen jalkeilla. Lämpimät auringonsäteet olivat herättäneet\nnukkujat, kutsuen heitä ulos, elämään ja toimintaan. Naiset, joiden\nkauniit, upeat tukkalaitteet ja puvut olivat joutuneet kokonaan\nepäjärjestykseen, olivat nyt päivänvalossa inhottavan näköisiä, tukka\nriippui sotkuisena, kasvonpiirteet veltot, kirkkaat silmät väsymyksen\nsumentamat. Iho, joka kynttilänvalossa oli niin hehkeä, oli muuttunut\nkalman vihertäväksi kuten maksatautisilla. Teki ihan pahaa, kun heitä\nkatseli. Huulet, jotka vielä tuonnoin olivat olleet herkullisen\npunaiset, olivat nyt verettömät ja kuivat, ja niissä oli juopumuksen\nhäpeällinen leima. Miehet eivät välittäneet enää vähääkään\nviimeöisistä rakastajattaristaan nähdessään heidät lakastuneina ja\nkalmanvärisinä. He olivat kuin kadulle sirotetut kukkaset, joiden\nyli juhlasaatto oli kulkenut. Mutta heitä hylkivät miehet olivat\nitse vielä inhottavamman näköisiä. Oli puistattavaa nähdä noita\nihmiskasvoja, joissa mustien renkaiden ympäröimät, elottomat silmät\nolivat syvällä kuopissaan, joiden piirteet viini oli herpaannuttanut\nja joiden tylsä ilme oli seurauksena pikemminkin rasittavasta kuin\nvirkistävästä, levottomasta unesta. Heidän väsähtäneissä kuluneissa\nkasvoissaan, joissa sielukkaisuutta vailla olevat aistilliset\npyyteet kuvastuivat kaikessa alastomuudessaan, oli jotakin raakaa,\nrietasta eläimellisyyttä. Kaunista pukua ja ihomaalia vailla olevan\npaheellisuuden rääsyisen luurangon näkeminen, kun kaikki oli kylmää,\ntyhjää, vailla sofistista henkevyyttä ja loisteliaisuuden viehätystä,\nkauhistutti noita pelkäämättömiä atleetteja, niin tottuneita kuin he\nolivatkin painiskelemaan irstaisuuden kanssa. Taiteilijat ja naiset\nkatsoa tuijottivat ääneti huoneistossa vallitsevaa sekasortoa, jonka\nintohimojen kaikki hävittävä ja turmeleva tuli oli saanut aikaan.\nYht'äkkiä remahti ilmoille saatanallinen nauru, kun Taillefer, joka\noli kuullut vieraiden sekavaa puheensorinaa, irvistellen yritteli\ntulla tervehtimään. Tässä helvetillisessä taulussa hänen hiestynyt\nja veristävä naamansa edusti rikollista, jota omantunnonvaivat eivät\nhäirinneet. (Vertaa _L'Auberge rouge_-kirjaa.) Taulu oli todella\nsuurenmoinen. Se kuvasi elämän pohjasakkaa ylellisessä ympäristössä,\nkauhistavaa inhimillisen loiston ja kurjuuden sekoitusta, irstauden\nhengetärtä, joka puserrettuaan voimakkailla käsillään murskaksi\nkaikki elämäntarhassa kasvaneet hedelmät herää ja näkee ympärillään\nainoastaan inhottavia jätteitä ja valhetta, jota ei enää voi uskoa.\nSen taulun nimenä olisi myös voinut olla \"Kuolema, joka nauraen\nkatselee ruttotaudin saastuttamaa ihmisjoukkoa\". Huumaavat tuoksut\nja viehättävät valaistukset olivat haihtuneet, loppuneet olivat myös\nilot ja nautinnonhimo, ja sijaan oli tullut tympäisevä inhontunne,\nkirvelevä elämän todellisuus. Huoneisiin virtaava auringonpaiste ja\nraikas ilma puhuivat elämäntotuudesta ja elämänpuhtaudesta näille\nirstailujen myrkyn saastuttamaa, raskasta ilmaa hengittäville\nihmisille. Moni noista nuorista, mutta jo turmeltuneista tytöistä\nmuisteli heräämistä kodissa maalla, kun sai viattomana ja puhtaana\nkatsella tuoksukuusaman ja ruusujen kehystämästä avoimesta ikkunasta\naamuauringon kultaamia kastehelmin kimaltelevia metsiä ja vainioita\nja kuunnella leivon liverrystä kirkkaassa, raikkaassa ilmassa. Toiset\ntaas muistelivat kodin aamuateriaa, ruokapöytää, jonka ääressä\nisä ja lapset hilpeinä nauroivat, kaikkialla vallitsi ihmeellinen\nonnentunne, ja ruokalajit olivat yhtä yksinkertaisia kuin niitä\nnauttivien ihmisten sydämet. Kuvanveistäjä muisti rauhallisen\ntyöhuoneensa, kainoa siveyttä kuvaavan veistoksensa, ja että kaunis\nmalli oli häntä odottamassa. Muistaessaan oikeusjutun, jonka varassa\noli kokonaisen perheen kohtalo, ajatteli muudan nuori mies, kuinka\nvälttämätöntä hänen läsnäolonsa tuossa tärkeässä asiankäsittelyssä\nolisi ollut. Tiedemies kaipasi työhuonettaan, missä arvokas työ\nodotti tekijäänsä. Melkein kaikki tunsivat itsesyytöksiä tunnossaan.\nSilloin ilmestyi Emile saliin nuorekkaan reippaasti hymyilevänä,\nposket rusottavina ja suositun kauppaliikkeen apulaisiakin hauskemman\nnäköisenä:\n\n\"Olette inhottavampia kuin oikeudenpalvelijain apulaiset!\" huudahti\nhän. \"Tänään ette voi enää tehdä mitään, työpäivä on jo pilalla.\nMielestäni olisi viisainta ryhtyä aamiaista syömään.\"\n\nTämän kuullessaan Taillefer poistui antamaan määräyksiään. Naiset\nmenivät velttoina kuvastimien ääreen järjestämään hiuksiaan ja\npukujaan. Jokainen koetti siistiytyä. Kaikkein paheellisimmat\nvaroittelivat ja ohjailivat arkailevia ja nauroivat miehiä, joiden\nvoimat eivät tahtoneet riittää hurjan juhlan jatkamiseen. Pian\nkuitenkin puolikuolleisiin tuli eloa, muodostui ryhmiä, alkoi kuulua\njuttelua ja naurua. Taitavat, sukkelat miespalvelijat asettivat äkkiä\nkaikki huonekalut ja pikkuesineet paikoilleen. Herkullinen aamiainen\noli valmis, ja vieraat riensivät kilvan ruokasaliin. Se osoitti, että\nheissä oli edellisen illan hurjisteluista huolimatta vielä jäljellä\nhitunen elämänhalua ja ajatuskykyä, vaikka olivatkin vastikään\nolleet kuin kuoleman kouristuksessa. Samoin kuin laskiaistiistain\nnaamiohuvit lopetettiin tämäkin saturnaali tanssiin väsymisellä\nja päihtymyksestä päihtymisellä, mutta kukaan ei silti tahtonut\nitselleen tunnustaa, ettei kyennyt ilonpitoa jatkamaan.\n\nUljaan seurueen juuri asettuessa pöytään ilmestyi huoneeseen\nCardot, joka edellisenä iltana oli nähnyt parhaaksi poistua\npäivällisen päätyttyä jatkamaan orgiataan aviovuoteessaan, kasvot\nvirallisina ja arvokkaina, vaikka niissä saattoi huomata lempeähköä\nhymynväreilyäkin. Hän näytti aavistaneen, että vielä pidettäisiin\nrääpiäiset, toimitettaisiin jonkinlainen pesänselvitys, josta hänkin\npääsisi osalliseksi, ottamaan osansa, tekemään luetteloita ja\nperintökirjoja, joiden lunastusmaksut olivat yhtä lihavat kuin se\nselkäpaisti, johon talon isäntä parahiksi iski veitsensä.\n\n\"Tämäpä vasta jotakin, kun saamme syödä oikein notaarin\nläsnäollessa\", huudahti de Cursy.\n\n\"Saavutte juuri sopivaan aikaan vahvistamaan nimikirjoituksellanne\nkaikista näistä tehtävää luetteloa\", virkkoi vuorostaan pankkiiri\nosoittaen upeata juhlapöytää.\n\n\"Nyt ei liene kysymys jälkisäädöksestä, vaan se on tehtävä\navioliittosopimusta varten, niin on minun arveluni\", lisäsi\nsiihen tiedemies, joka itse oli vuosi sitten ensi kerran astunut\nlainmukaiseen aviosäätyyn.\n\n\"No kaikkia!\"\n\n\"Vai sillä lailla!\"\n\n\"Rauhoittukaa hetkiseksi\", sai Cardot vihdoinkin sanotuksi korvia\nsärkevän pilapuhetulvan lomassa. \"Tulen tänne vakavissa asioissa.\nMinun on annettava eräälle tässä seurassa olevalle kuusi miljoonaa.\"\n(Syvä hiljaisuus). -- \"Herra de Valentin\", jatkoi hän kääntyen\nRaphaëlin puoleen, joka parhaillaan kursailematta hieroi silmiään\nlautasliinalla, \"oliko äitinne omaa sukua neiti O'Flaharty?\"\n\n\"Kyllä oli\", myönsi Raphaël välinpitämättömästi, \"Barbe-Marie\nO'Flaharty.\"\n\n\"Onko teillä omanne sekä rouva de Valentinin syntymätodistus\nsaatavilla?\"\n\n\"Pitäisi olla.\"\n\n\"Voin siis ilmoittaa, että te, herra de Valentin, olette majuri\nO'Flahartyn jälkeenjättämän omaisuuden ainoa perijä. Majuri kuoli\nKalkutassa elokuussa 1828.\n\n\"Sepä nyt oli ennenkuulumaton onnenpotku!\" huudahti taidearvostelija.\n\n\"Kun majuri oli testamentissaan määrännyt useita rahaeriä yleisille\nlaitoksille, antoi hallitus Itä-Intian komppanialle toimeksi perinnön\ntoimittamisen tänne\", jatkoi notaari. \"Asia on nyt kunnossa ja rahat\nnostettavananne. Kaksi viikkoa olen turhaan etsinyt neiti Barbe-Marie\nO'Flahartyn perillisiä, kunnes eilen täällä päivällispöydässä...\"\n\nSilloin Raphaël hypähti pystyyn ja liikahti äkkiä ikäänkuin häntä\nolisi isketty jollakin aseella. Seuran mielenosoitukset eivät vielä\npäässeet ilmoille. Läsnäolijat valtasi mykkä kateudentunne, kaikkien\nsilmät suuntautuivat kiiluen Raphaëliin. Vähitellen alkoi kuulua\nmuminaa, kuin tyytymättömän permantoyleisön ääntenkohua; se kasvoi,\nvoimistui kapinallisen joukon rähinäksi, paisuen paisumistaan.\nJokaisen täytyi saada äänensä kuuluville ja lausutuksi sanansa\nnotaarin ilmoittaman ihmeellisen uutisen johdosta. Raphaël, joka\nvähitellen käsitti oman kohtalonsa herrana olemisen kaikessa\nlaajuudessaan, levitti äkkiä pöydälle lautasliinan, johon oli\npiirretty taikataljan mitat. Mitään kuulematta hän laski talismanin\nlautasliinalle ja alkoi samassa vapista: pieni välimatka erotti nahan\nreunat sen vaatteeseen piirretyistä ääriviivoista.\n\n\"No? mikä hänen nyt on?\" huudahti Taillefer. \"Taisivat tulla\nrikkaudet liian helposti.\"\n\n\"Tue häntä, Chatillon!\" sanoi Bixiou Emile'ille. \"Hän kuolee ilosta.\"\n\nPerinnönsaajan väsyneille kasvoille levisi outo kalpeus ja näytti\nsiltä, kuin ne olisivat vääntyneet tuskasta. Niiden ulkonemat olivat\nkalmankalpeat ja syvennykset sen johdosta entistään tummemmat,\nja tuijottavassa katseessa kuvastui kauhu. Hän näki Kuoleman.\nKomea pankkiiri elähtäneiden ilonaisten parissa, kasvot, joista\nkuvastui elämään kyllästymistä, ja ilo, mihin sekottautui tuskaa,\nne kaikki kuvasivat niin elävästi hänen omaa elämäänsä. Kolme eri\nkertaa Raphaël katsoi talismania, joka niin hyvin mahtui liinaan\npiirrettyjen järkkymättömien viivojen sisälle, ja koetti olla\nuskomatta ihmettä, mutta se ei hänelle onnistunut. Hän näki selvästi\ntulevan kohtalonsa, epäilyksellä ei ollut enää sijaa. Maailma oli\nhänen vallassaan, hän saattoi tehdä sille, mitä halusi, mutta nyt\nhän ei osannut haluta mitään. Hän oli kuin erämaanvaeltaja, jolla on\nvielä hiukan vettä janonsa sammuttamiseksi ja joka saattaa laskea\nelämänsä pituuden vesikulausten määrän mukaan. Hän käsitti, että\nhänenkin jäljellä olevien elinpäiviensä määrä riippui toivomusten\nmäärästä. Nyt hän uskoi taikataljan voimaan, alkoi kuunnella omaa\nhengitystään, tunsi itsensä jo sairaaksi ja ihmetteli itsekseen:\n\n\"Lienenköhän keuhkotautinen? Siihen kai äitinikin kuoli?\"\n\n\"No nyt, Raphaël, te saatte hauskaa! Mitä te minulle annatte?\" kysyi\nAquilina.\n\n\"Juodaan hänen enonsa, majuri O'Flahartyn, kuoleman malja. Siinä oli\noikea mies!\"\n\n\"Hänestä tulee nyt Ranskan pääri.\"\n\n\"Joutavuuksia! Mitä merkitsee Ranskan pääri heinäkuun jälkeen\",\nhuomautti taidearvostelija.\n\n\"Vuokraatko aition Bouffons'ista?\"\n\n\"Toivottavasti annatte meille kaikille suurenmoisia lahjoja\", ehätti\nBixiou.\n\n\"Hänen laisensa mies tekee kaikki suurenmoisesti\", virkkoi vuorostaan\nEmile.\n\nVieraiden naurunsekainen puhetulva kaikui Raphaëlin korvissa,\nmutta hän ei siitä käsittänyt ainoaakaan sanaa. Hänen ajatuksensa\nliikkuivat bretagnelaisten talonpoikien parissa, joiden elämä kulki\ntiettyä latuaan. Vähään tyytyvinä, suuren lapsilauman ympäröiminä he\nmuokkasivat maataan, söivät tattaria, joivat omenavelliä tai huonoa\njälkiviiniä, uskoivat Neitsyt Mariaan ja kuninkaaseen, tanssivat\nsunnuntaisin vihreällä nurmikolla eivätkä käsittäneet mitään pappinsa\nsaarnasta. -- Katsellessaan sitten ympärillään olevaa loistoa,\nilonaisia, upeaa pöytää ja kaikkea ylellisyyttä Raphaël alkoi tuntea\nhengenahdistusta, joka pani hänet yskimään.\n\n\"Haluatteko parsaa?\" huusi pankkiiri.\n\n\"_Minä en halua mitään!_\" vastasi Raphaël jymisevällä äänellä.\n\n\"Hyvä! hyvä!\" huusi siihen Taillefer. \"Näytte jo ymmärtävän, mitä\nrikkaus on. Se on valtakirja, joka suo meille oikeuden käyttäytyä\nhävyttömästi. Kuulutte meikäläisiin! -- Arvoisat herrat, juokaamme\nkullan vallan malja! Herra de Valentinilla on kuuden miljoonan\nomistajana valta käsissään. Hän on kuningas, hän voi tehdä, mitä\ntahtoo, hän on kaiken yläpuolella, kuten kaikki rikkaat. Häneen\nnähden on perustuslain otsake _Ranskalaiset ovat kaikki samanarvoisia\nlain edessä_, valhe. Hänen ei tarvitse totella lakia, vaan laki\ntottelee häntä. Miljoonienomistajia varten ei ole olemassa\nmestauslavaa eikä pyöveleitä.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Raphaël, \"sillä he itse ovat omia pyöveleitään!\"\n\n\"Siinä kuulitte totuuden!\" huusi pankkiiri nauraen.\n\n\"Juodaan!\" sanoi Raphaël ja aikoi työntää talismanin taskuunsa.\n\n\"Mitä nyt teet?\" kysyi Emile tarttuen hänen käteensä. -- \"Tiedättekö,\nhyvät herrat\", jatkoi hän kääntyen Raphaëlin käytöstä ihmettelevän\nseurueen puoleen, \"että ystävällämme de Valentinilla -- mitä\nsanoinkaan -- että herra markiisi de Valentinilla on taikakeino,\njonka avulla voi saada rikkauksia? Mitä hän vain toivoo, siinä\nsamassa se toteutuu. Jollei hän aio käyttäytyä kuin renki tai\nkovasydäminen mies, hän voi tehdä meistä kaikista rikkaita.\"\n\n\"Voi, pikku Raphaël, tahtoisin helmikoristeen\", huudahti Euphrasie.\n\n\"Jos hän haluaa osoittaa minulle kiitollisuuttaan, niin hän voi\nlahjoittaa minulle kahdet vaunut ja kauniit juoksijahevoset!\" visersi\nAquilina.\n\n\"Toivokaa minulle sadantuhannen livre'in vuotuistulot!\"\n\n\"Ja minulle kasmireja!\"\n\n\"Maksakaa minun velkani!\"\n\n\"Lähetä sedälleni, sille pitkälle ja laihalle halvaus!\"\n\n\"Raphaël! tyydyn kymmenentuhannen tuloihin!\"\n\n\"Siinäpä on jo lahjoituksia!\" nauroi notaari.\n\n\"Hänen tulisi parantaa luuvaloni!\"\n\n\"Alentakaa rahankorko!\" huudahti pankkiiri.\n\nKaikki nämä anomukset ja pyynnöt lensivät ilmoille kuin tuliauringon\nkipinäsuihku ilotulituksen päättäjäisiksi. Noissa hurjissa\ntoivomuksissa oli mahdollisesti totta enemmän kuin toinen puoli.\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi Emile vakavan näköisenä, \"minä tyytyisin\nkahdensadantuhannen livre'in korkoihin. Voisithan uhrautua säälistä\nminua kohtaan. Tee niin!\"\n\n\"Emile\", virkkoi Raphaël, \"etkö tiedä, mitä se minulle maksaisi?\"\n\n\"Hyvä tekosyy!\" huudahti runoilija. \"Meidän on uhrauduttava\nystäviemme puolesta.\"\n\n\"Tekisi mieleni toivoa teille kaikille kuolemaa\", kivahti Raphaël,\nluoden ympärilleen synkän, syvämietteisen katseen.\n\n\"Kuolevat ovat hirvittävän kovasydämisiä\", tokaisi Emile nauraen.\n\"Nyt olet rikas\", jatkoi hän samassa vakavana, \"ja vakuutan, että\nkahden kuukauden kuluttua olet inhottavan itara. Nyt olet jo tyhmä,\net näy enää ymmärtävän leikkiäkään. Muuta ei enää tarvita, kuin että\nuskoisit tuon nahanpalasen voiman...\"\n\nPeläten toisten pilantekoa Raphaël pysytteli ääneti ja joi ylenmäärin\npäihtyäkseen ja voidakseen siten edes hetkiseksi unohtaa tuhoa\ntuottavan voimansa.\n\n\n\n\nIII\n\nKUOLEMANPELKO.\n\n\nSateisena joulukuun alkupäivänä kulki noin seitsenkymmenvuotias\nvanhus Rue de Varenne-katua kohottaen nenänsä ilmaan jokaisen\ntalon ulko-oven kohdalla etsiessään herra markiisi de Valentinin\nasuntoa viattoman lapsen ja hajamielisen filosofin näköisenä.\nHänen harmaan, pörröisen tukan kehystämistä, kuivaa, tulessa\nkäpristynyttä pergamenttia muistuttavista kasvoistaan kuvastui\ntuskallinen levottomuus. Jos joku maalari olisi sattunut näkemään\ntuon ihmeellisen vanhuksen, hän olisi varmasti ateljeehensa tultuaan\npiirtänyt luonnoksen ja antanut sille nimeksi _Klassillinen runoilija\nloppusointua miettimässä_. Löydettyään talonnumeron, joka hänelle oli\nannettu, tuo ilmetty uudestisyntynyt Rollin koputti hiljaa komean\npalatsin ulko-oveen.\n\n\"Asuuko herra Raphaël täällä?\" kysyi vanhus livreepukuiselta\novenvartijalta.\n\n\"Herra markiisi ei ota ketään vastaan\", vastasi palvelija ja nielaisi\nsuuren leivänpalasen, jonka juuri oli onkinut kahvikupistaan.\"\n\n\"Hänen vaununsa lienevät tuossa\", jatkoi vieras osoittaen loistavia\najoneuvoja, jotka odottivat ulkoportaiden kangastelttaa muistuttavan\nlautakatoksen alla. \"Odotan häntä tässä, ehkä hän piankin tulee ulos.\"\n\n\"Voi vanhus parka! Mahdollisesti saatte seistä tässä huomisaamuun\nsaakka\", Vastasi ovenvartija. -- \"Vaunut ovat aina valmiina herraa\nvarten. Pyydän teitä poistumaan, sillä jos lasken yhdenkään ainoan\nvieraan henkilön omin lupini palatsiin, menetän kuudensadan frangin\nelinkautisen eläkkeeni.\"\n\nSamassa tuli eteiskäytävästä kiireesti portaita alas kookas,\nvanhanpuoleinen mies, jonka puku muistutti ministeriön vahtimestarin\nvirkapukua, ja alkoi tutkien katsella vanhaa, hämillään olevaa taloon\npyrkijää.\n\n\"Tässä on herra Jonathas\", sanoi ovenvartija, \"voitte esittää asianne\nhänelle.\"\n\nVanhukset, jotka tunsivat toisiaan kohtaan osaksi uteliaisuudesta,\nosaksi myötätunnosta aiheutuvaa vaistomaista vetovoimaa, kohtasivat\ntoisensa palatsin edessä leviävällä pihamaalla, missä ruohoa\ntunkeutui esiin kiviliuskojen välistä. Rakennuksessa vallitsi kolkko\nhiljaisuus. Olisi tehnyt mieli päästä sen salaperäisyyden perille,\njoka kuvastui Jonathaksen kasvoista ja kaikkialla tässä synkässä\ntalossa.\n\nEnsi työkseen, saatuaan enonsa suuren perinnön, Raphaël oli ottanut\nselville vanhan uhrautuvan palvelijansa asuinpaikan tietäen voivansa\ntäydellisesti luottaa tämän uskollisuuteen. Jonathas itki ilosta\nnähdessään jälleen nuoren herransa, jolle jo oli luullut heittäneensä\njäähyväiset ikuisiksi ajoiksi, eikä hänen onnentunteellaan ollut\nrajoja, kun markiisi nimitti hänet taloudenhoitajan kunnianarvoiseen\nvirkaan. Vanhasta Jonathaksesta tuli välittävä voima Raphaëlin ja\nulkomaailman välille. Hänestä tuli herransa omaisuuden ylimmäinen\nkaitsija, tuskin vielä ajateltujen toivomusten sokea toimeenpanija,\neräänlainen kuudes aisti, joka välitti elämän tapahtumat Raphaëlin\ntajuntaan.\n\n\"Herra, haluaisin puhua herra Raphaëlin kanssa\", sanoi vieras vanhus\nJonathakselle ja nousi muutamia porrasaskelmia päästäkseen sateen\nsuojaan.\n\n\"Puhua herra markiisin kanssa...?\" huudahti taloudenhoitaja. \"Tuskin\nhän minullekaan lausuu yhtään sanaa, minulle, joka olen hänen\nkasvatti-isänsä!\"\n\n\"Mutta minä olen myös hänen kasvatti-isänsä\", huudahti vanhus.\n\"Jos teidän vaimonne on ennen muinoin häntä imettänyt, olen minä\npuolestani opettanut hänet imemään Muusain rintoja. Hän on minun\nrintalapseni, holhokkini, _carus alumnus!_ Minä olen muovaillut hänen\naivonsa, kasvattanut hänen arvostelukykyään, kehittänyt hänessä\nneroa, ja uskallan sanoa, että olen ylpeä työni tuloksista. Hän on\nnyt aikakautemme huomatuimpia miehiä. Hän on ollut oppilaani kolmella\nluokalla. Olen hänen entinen opettajansa.\"\n\n\"Niinkö! Olette siis herra Porriquet?\"\n\n\"Aivan oikein. Mutta, hyvä herra...\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" varoitti Jonathas kahta keittiöpoikaa, joiden ääni\nrikkoi talossa vallitsevan luostarimaisen hiljaisuuden.\n\n\"Mutta, hyvä herra\", aloitti professori uudelleen, \"onko herra\nmarkiisi mahdollisesti sairas?\"\n\n\"Arvoisa herra\", vastasi Jonathas, \"Luoja yksin tietää, mikä minun\nisäntääni vaivaa. Nähkääs, koko Pariisissa ei ole kahta taloa, joita\nvoisi verrata tähän meidän taloomme. Voitteko käsittää -- ei kahta\ntaloa! Ja se on ihan totta. Herra markiisi osti tämän palatsin, jonka\nedellinen isäntä oli herttua ja Ranskan pääri. Hän on käyttänyt tämän\nsisustamiseen kolmesataatuhatta frangia. Nähkääs, se on aika suuri\nsumma, kolmesataatuhatta frangia! Mutta jokainen tämän meidän talomme\nhuone onkin sitten todellinen ihmelaitos. 'Hyvä!' päättelin itsekseni\nnähdessäni kaikkea tätä suurenmoista loisteliaisuutta. 'Kaikki on\nihan kuin hänen isoisävainajansa kodissa: nuori markiisi aikoo\ntietenkin ruveta seurustelemaan hovissa ja koko kaupungin kanssa?'\nMutta mitä vielä! Herrani ei ole tahtonut nähdä ainoatakaan ihmistä.\nHän viettää omituista elämää, voitteko käsittää, herra Porriquet? --\n_ehdottomasti_ omituista elämää. Herrani nousee joka päivä samalla\nkellonlyömällä. Ei kukaan muu kuin minä, minä yksin, voitteko\nkäsittää? -- saa astua jalallaan hänen huoneeseensa. Seitsemältä\navaan kaihtimet, olipa kesä tai talvi. Siitä olemme sopineet\nkeskenämme ihan tarkalleen. Tultuani makuuhuoneeseen sanon hänelle:\"\n\n\"'Herra markiisi, teidän on herättävä ja pukeuduttava.'\"\n\n\"Hän herää ja pukeutuu. Minun on ojennettava hänelle aamunuttu,\njonka on oltava aina samanlainen ja samasta kankaasta tehty. Ja\nkun se tulee käyttökelvottomaksi, minun on hankittava uusi, jottei\nhänen tarvitse sitä pyytää. Siihen kaikkeen on syynä vain oikku! Ja\nkuitenkin hänellä, rakkaalla lapsellani, olisi varaa tuhlata tuhat\nfrangia joka päivä ja tehdä mitä haluaa. Rakastan häntä niin, että\njos hän sivaltaisi minua oikealle poskelle, kääntäisin heti vasemman!\nJos hän määräisi minulle vielä vaikeampia tehtäviä suoritettavaksi,\ntäyttäisin hänen tahtonsa. Voitteko käsittää? Mutta kyllä hän on\nsälyttänytkin semmoiset määrät joutavia tehtäviä minun hartioilleni,\nettei työn loppumisesta ole pelkoa. Uskotteko hänen lukevan\nsanomalehtiä? Ne on aina asetettava määrätylle paikalle, määrätylle\npöydälle. Määräaikaan on minun mentävä hänen partaansa ajamaan, eikä\nkäteni vapise vähääkään. Keittiömestari menettäisi viidentuhannen\neläkkeensä, joka häntä odottaa herrani kuoleman jälkeen, jollei\naamiainen olisi aina valmiina kello kymmenen, _ehdottomasti_, ja\npäivällinen tarkalleen kello viisi. Jokaisen päivän ruokalista\non kirjoitettu vuodeksi eteenpäin. Herra markiisilla ei saa olla\nmitään toivottavaa. Hän saa mansikoita, kun niitä on, ja ensimmäiset\nmakrillit, mitä Pariisiin tuodaan, syö hän. Ruokalista on painettu,\nja aamulla hän jo osaa ulkoa päivällisensä. Sitä varten hän pukee\nsamalla tunnilla ylleen aina saman hännystakin ja samanlaisen\npaidan, jotka minä asetan -- voitteko käsittää? -- aina samaan\nnojatuoliin. Minun on vielä huolehdittava siitä, että hänellä on\naina varalta samaa kangasta. Jos tarvitaan, otaksukaamme, että hänen\npitkä takkinsa vikaantuisi, minun on heti hankittava uusi, sanaakaan\nsiitä hänelle sanomatta. Jos ilma on kaunis, menen sisään ja sanon\nisännälleni:\"\n\n\"Herra, täytyyköhän teidän mennä ulos?\"\n\n\"Hän vastaa sitten minulle 'kyllä' tai 'ei'. Jos hän lähtee ajelulle,\nei hän odota hevosten valjastamista, ne ovat aina valmiina: ajomies\non aina _ehdottomasti_, piiska kädessä, kuten tuossa nyt näette.\nIllalla, päivällisen syötyään, herra menee toisin illoin suureen\nOopperaan, toisin Italialai ..., mitä nyt puhunkaan? Ei hän vielä\nole käynyt Italialaisessa, sillä vasta eilen minun onnistui hankkia\nhänelle sieltä aitio. Sitten täsmälleen kello yksitoista hän palaa\nkotiin ja menee nukkumaan. Muun ajan päivästä hän käyttää lukemiseen\neikä tee mitään, aina vain lukee. Nähkääs, on siinäkin ajatusta!\nMinulla on määräys lukea Kirjakauppalehti ennen häntä, ostaa kaikki\nuudet kirjat ja asettaa ne hänen huoneensa uuninreunukselle samana\npäivänä, jolloin ne ilmestyvät kaupasta. Samoin minun on käytävä\nhänen huoneessaan vähän väliä katsomassa, että tuli palaa pesässä ja\nettei häneltä puutu mitään. Hän on antanut minulle pienen kirjan,\nnähkääs, mihin on kirjoitettu kaikki tehtäväni, ja se minun on\nosattava ulkoa. Se on täydellinen katkismus! Kesällä sitten minun\non jääpaloilla pidettävä huoneet määrätyn viileinä ja asetettava\nuusia kukkia joka aika joka paikkaan. Hän on rikas! Hänellä on varaa\ntuhlata tuhat frangia päivässä ja tyydyttää kaikki mielitekonsa.\nLapsiraukka! Kauan hän saikin olla suuressa puutteessa. Hän ei tahdo\nvaivata ketään. Hän on suloinen kuin vastaleivottu kakku. Aina hän\non vaiti, ja koko talossa ja puutarhassa pitää vallita täydellinen\nhiljaisuus. Isäntäni ei tarvitse toivoa mitään, sillä käden viittaus\nja silmäys riittävät, jotta kaikki on kunnossa. Ja hän on oikeassa:\npalvelusväki on pidettävä kurissa, muuten kaikki menee rempalleen.\nMinä sanon hänelle kaikki, mitä hänen on tehtävä, ja aina hän\ntottelee minua. Ette voi uskoa, miten kaikki täällä on järjestetty.\nHänen huoneensa, nähkääs, ovat ... miten sitä nyt sanotaankaan ...\nf ... f ... näinhän se onkin _fiilissä_. Hänen tarvitsee vain avata\nmakuu- tai työhuoneensa ovi, niin ... pum ... kaikki ovet avautuvat\nitsestään erityisen koneiston avulla, ja hän voi vapaasti kulkea\nhuoneiston päähän tarvitsematta aukoa ovia. Se on hienoa, ja kuinka\nkäytännöllistä sitten vielä lisäksi! Meitä toisiakin se miellyttää.\nMutta kyllä olemmekin saaneet panna likoon suuria summia sen asian\nvuoksi, uskokaa pois! Ja loppujen lopuksi, herra Porriquet, hän on\nsanonut minulle:\"\n\n\"'Jonathas, sinun on hoidettava minua aivan kuin kapalolasta.'\"\n\n\"Kapalolasta, ajatelkaa, herra, hän sanoi kapalolasta!\"\n\n\"'Sinun on ajateltava kaikkia tarpeitani minun puolestani...'\"\n\n\"Minä olen herra, voitteko käsittää? -- ja hän on melkein palvelija.\nJa miksi? Mene tiedä! Siinä on seikka, jota ei tiedä kukaan muu kuin\nhän itse ja hyvä Jumala, ihan _ehdottomasti.\"_\n\n\"Hän varmaankin kirjoittaa runoja!\" huudahti vanha professori.\n\n\"Niinkö luulette, herra, että hän kirjoittaa runoja? Se kai on\nvaivalloista työtä se! Minä, nähkääs, en sitä usko. Usein hän on\nminulle sanonut haluavansa vain _vegeteerata_. Viimeksi eilen hän\nsanoi minulle, kun pukeutuessaan katseli tulpaania:\"\n\n\"'Tuommoista on minunkin elämäni, Jonathas-parka ... minä vain\n_vegeteeraan_!'\"\n\n\"Toiset sanovat häntä joksikin _monomaaniksi_, ihan _ehdottomasti_.\"\n\n\"Kaikesta voin päättää\", jatkoi professori itsetietoisen arvokkaasti,\nmikä näkyi tekevän vanhaan kamaripalvelijaan syvän vaikutuksen, \"että\nherranne kirjoittaa suurta teosta. Hän on syventynyt syvällisiin\naatoksiinsa eikä anna jokapäiväisen elämän pikkuseikkojen itseään\nhäiritä. Henkistä työtä tehdessään nero unohtaa kaiken muun. Kerran\nistui kuuluisa Newton...\"\n\n\"Niin. Newton...\" keskeytti Jonathas, \"mutta häntä en tunnekaan.\"\n\n\"Newton, kuuluisa geometrikko\", jatkoi Porriquet puhettaan, \"istui\nkerran kokonaisen vuorokauden nojaten kyynärpäätään pöytään.\nHerätessään sitten mietteistään hän luuli, että oli yhä sama päivä,\nhän oli unohtanut ajan kulun... Nyt menen katsomaan tuota rakasta\nlasta, varmasti voin olla hänelle hyödyksi.\"\n\n\"Malttakaa toki!\" huudahti Jonathas. \"Vaikka olisitte ihan itse\nRanskan kuningas -- tietysti entinen -- ette mene sinne muuten kuin\nsärkemällä oven tai minun ruumiini yli. Mutta, herra Porriquet, minä\njuoksen sanomaan hänelle, että te olette täällä, ja kysyn häneltä\nnäin: 'Täytyykö hänet lähettää tänne?' Hän vastaa siihen joko 'kyllä'\ntai 'ei'. En milloinkaan sano hänelle: 'Toivotteko? Tahdotteko?\nHaluatteko?' Ne sanat on poistettu keskustelukielestämme. Kerran\nkäytin vahingossa sellaista sanaa ja silloin hän kiivastuneena huusi\nminulle: 'Tahdotteko tappaa minut?'\"\n\nJonathas jätti vanhan professorin eteiskäytävään viittoen kädellään,\nettei tämä saa hievahtaa paikaltaan. Pian hän taas palasi ja toi\nmyönteisen vastauksen. Sitten hän opasti vanhan täysinpalvelleen\nprofessorin läpi loisteliaasti sisustetun huoneiston, jossa kaikki\novet olivat auki. Porriquet näki jo etäältä oppilaansa, joka istui\nuunin edessä. Hänellä oli yllään iso kuviollinen kotitakki, ja hän\nluki sanomalehteään nojatuoliin vaipuneena. Ääretön surumielisyys,\njoka häntä näytti vaivaavan, kuvastui koko hänen olemuksestaan\nhänen siinä istuessa kokoon lyyhistyneenä ja sairaalloisen\nnäköisenä; se kuvastui etenkin hänen otsallaan ja näivettynyttä\nkukkaa muistuttavissa kalpeissa kasvoissaan. Hän näytti naisellisen\nhentomieliseltä mieheltä, jolla on omat, rikkaille sairaille\nominaiset erikoiset tapansa ja tottumuksensa. Hänen valkoiset\nsormensa olisivat voineet kuulua kauniille naiselle. Vaalea,\nhieman ohentunut kihara tukka peitti keikarimaisesti ohimoita, ja\nkreikkalainen pehmeästä kasmirkankaasta tehty lakki, jonka tupsu\nnäytti kasmiriin verrattuna liian raskaalta, oli vinossa hänen\npäässään. Kultakoristeinen malakiittiveitsi, jolla hän oli aukonut\nkirjanlehtiä, lojui lattialla hänen jalkojensa juuressa, ja komean\nintialaisen vesipiipun, _hookan_, lattialla käärmeisenä kiemurtelevan\nja kimaltelevan letkun päähän sovitettu merenvahaimuke oli hänen\nsylissään. Hän oli unohtanut imeä piipusta lähteviä virkistäviä\nja hyvältä tuoksuvia haikuja. Tuon nuoren, heikontuneen ruumiin\nvastakohtana näytti koko elämä keskittyneen sinisiin silmiin, joiden\nsäihkyvä loiste herätti jo ensi näkemältä huomiota. Hänen katsettaan\noli vaikea kohdata. Joku olisi voinut nähdä siinä epätoivoa, joku\ntoinen tunnonvaivojen vertaisia hirvittäviä sisäisiä taisteluita.\nNiissä oli halujaan ja mielitekojaan tukahduttavan voimattoman\nmiehen syvällinen katse, mutta niissä saattoi olla myöskin sellaisen\nsaiturin katsetta, joka ajattelee, mitä kaikkia elämännautintoja\nhän voisi rahoillaan hankkia, mutta kuitenkin kieltäytyy niistä,\njotteivät hänen aarteensa hupenisi. Niissä oli vielä kahlehditun\nPrometheuksen ja sen Napoleonin katsetta, joka Elysée-palatsissa\nv. 1815 saa tiedon vihollisen tekemästä strategisesta virheestä\nja sen johdosta pyytää päällikkyyttä kahdeksikymmeneksineljäksi\ntunniksi, mikä evätään. Nuo silmät olisivat voineet myös kuulua\nsamalla kertaa sekä valloittajalle että kironalaiselle! Mutta eniten\nne ehkä muistuttivat niitä silmiä, jotka olivat muutamia kuukausia\nsitten tuijottaneet Seine'iin ja viimeiseen, pelipöydälle heitettyyn\nkultarahaan. Tahtonsa ja järkensä Raphaël oli alistanut vanhan\ntalonpojan terveen, joskin karkeahkon älyn valtaan, miehen, joka\nviisikymmenvuotisesta palvelusajastaan huolimatta oli pysynyt melkein\nsivistymättömänä. Hän melkein iloitsi jonkinlaiseksi tahdottomaksi\nolennoksi muuttumisestaan. Hän luopui elämästä elääkseen ja riisti\nitseltään toiveiden elämänrikkauden. Voidakseen paremmin taistella\nsitä julmaa mahtia vastaan, jonka taisteluhaasteen hän oli ottanut\nvastaan, Raphaël tahtoi saavuttaa täydellisen puhtauden Origeneen\nmenettelytapaa noudattamalla, nimittäin pitämällä mielikuvituksensa\nkurissa, tehden itsestään henkisen eunukin. Sen päivän huomenissa,\njolloin hän oli kuullut tulevansa testamentin johdosta rikkaaksi\nmieheksi ja nähnyt taikataljan pienenevän, hän oli notaarinsa luona.\nSiellä kertoi joku huudossa oleva lääkäri tosissaan jälkiruokaa\nsyötäessä, miten muuan sveitsiläinen paransi itsensä keuhkotaudista.\nKymmeneen vuoteen mies ei ollut puhunut sanaakaan, hengitti\nainoastaan kuusi kertaa minuutissa paksua navetan ilmaa ja söi mitä\nmiedoimpia ruokalajeja. Niin teen minäkin, päätti Raphaël itsekseen,\nsillä hän tahtoi elää, elää hinnasta mistä tahansa. Loistavan\nylellisyyden keskessä hän vietti elämää, jota saattoi verrata\nhöyrykoneen toimintaan. Vanha professori hätkähti nähdessään tuon\nnuoren elävän ruumiin, joka oli niin heikko ja voimaton, että näytti\naivan keinotekoiselta. Tuota miestä, jonka silmissä oli sairaalloinen\nhehku ja jonka otsan raskaat ajatukset olivat synkistäneet, ei hän\nvoinut tuntea entiseksi terveen näköiseksi, nuorekkaan reippaaksi\noppilaakseen, jollaisena oli hänet muistanut. Jos tuo klassillinen\näijä vanhus, joka oli terävä arvostelija ja vanhojen hyvien tapojen\nvaalija, olisi koskaan lukenut lordi Byronia, hän olisi voinut luulla\nnäkevänsä Child Haroldin asemesta Manfredin.\n\n\"Hyvää päivää, isä Porriquet\", tervehti Raphaël opettajaansa\npuristaen vanhuksen kylmiä sormia kuumassa, kosteassa kädessään.\n\"Miten jaksatte?\"\n\n\"Kyllähän minä hyvin jaksan\", vastasi vanhus, jota toisen kuumeisen\nkäden kosketus oli säikähdyttänyt. \"Entä te itse?\"\n\n\"Minäkö! toivon vain, että hyvää terveyttäni yhä vain jatkuu.\"\n\n\"Teillä on varmaankin suuriarvoinen teos tekeillä?\"\n\n\"Ei ole. _Exegi monumentum_, isä Porriquet. Olen lopettanut pitkän\nsivun ja sanonut ikuiset jäähyväiset tieteelle. Tuskin tiedän, missä\nkoko käsikirjoituskaan on.\"\n\n\"Epäilemättä sen tyyli on täysin puhdasta?\" tutkaili professori.\n\"Toivon, ettette ole omaksunut uuden koulun raakamaista kieltä.\nKeksittyään Ronsard'in he luulevat voivansa tehdä ihmeitä!\"\n\n\"Teokseni on puhtaasti fysiologinen.\"\n\n\"Niinkö! Samapa se\", jatkoi professori. \"Kieliopin apua tarvitaan\ntieteellisten totuuksienkin esittämisessä. Missään tapauksessa, hyvä\nlapseni, ei Massillonin, de Buffonin ja suuren Racine'in selvä,\nsopusuhtainen kieli, klassillinen tyyli ole milloinkaan haitaksi ...\nmutta, hyvä ystävä, olin unohtaa asian, jonka vuoksi tulin tänne\",\njatkoi professori samassa. \"Se on hyvin tärkeä.\"\n\nMuistaessaan liian myöhään entisen opettajansa pitkäaikaisesta\nopetustoimesta johtuvan runsassanaisen kaunopuheisuuden ja\nkaunopuheisen kiertelevän puhetavan Raphaëlia melkein kadutti, että\noli ottanut hänet vastaan. Mutta samassa kun hän alkoi toivoa,\nettä toinen poistuisi, hän tukahdutti toivomuksen heti alkuunsa\nja loi hätäisen silmäyksen taikataljaan, joka riippui seinässä\nhänen edessään valkealle kankaalle kiinnitettynä, mihin oli\nvedetty tarkat, ennustajanahan reunojen mukaiset punaiset viivat.\nTuosta onnettomasta hurjastelutilaisuudesta lähtien Raphaël oli\ntukahduttanut pienimmätkin mielitekonsa ja koettanut elää niin,\nettei aiheuttaisi pelättävässä talismanissa vähäisintäkään muutosta.\nTaikanahka oli kuin tiikeri, jonka kanssa on elettävä yhdessä ja joka\nhetki varottava, ettei siinä piilevä peto herää. Kärsivällisenä hän\nsen vuoksi kuunteli vanhan professorin sanatulvaa. Kului kokonainen\ntunti Porriquet-vaarin selostaessa vainoa, jonka kohteeksi hän oli\njoutunut heinäkuun vallankumouksen jälkeen. Ukkopaha, joka tahtoi\nlujaa hallitusta, oli kerran lausunut julki sen isänmaallisen\ntoivomuksen, että kauppiaiden piti saada pysyä myymäpöytänsä takana,\nvaltiomiesten hoitaa yleiset asiat, lakimiesten olla Oikeuspalatsissa\nja Ranskan päärien Luxembourg'issa, mutta silloin oli muudan\nyleistä suosiota nauttiva kuningas-kansalaisen ministeri häätänyt\nhänet hänen opettajantuolistaan syyttäen häntä karlistiksi. Nyt\noli vanhukselta riistetty toimi, eläke ja leipä. Hän oli lisäksi\nköyhän veljenpoikansa kouluttaja ja kustansi tämän Saint-Sulpice'in\nseminaariin, joten hän ei ollut tullut niin paljon itsensä kuin\nholhokkinsa vuoksi pyytämään apua entiseltä oppilaaltaan, jotta uusi\nministeri nimittäisi hänet jonkin maaseutukaupungin oppilaitoksen\nrehtoriksi. Entistä virkaansa hän ei vaatinut takaisin.\n\nPainostava uneliaisuus oli jo saada Raphaëlin valtaansa, kun\nvanhuksen sanat lakkasivat kaikumasta hänen korvissaan. Joutuessaan\nkohteliaisuuden vaatimuksesta katsomaan hitaasti ja raskaasti asiansa\nesittävän vanhuksen melkein liikkumattomiin, elottomiin silmiin hän\ntunsi, miten jonkinlainen magneettinen voima teki hänet tylsäksi ja\nväsyneeksi.\n\n\"No niin, hyvä Porriquet-vaari\", vastasi hän tietämättä tarkalleen,\nmistä oli kysymys, \"en voi asialle mitään, en lainkaan mitään.\n_Kaikesta sydämestäni toivon_, että onnistuisitte...\"\n\nSamassa hän, huomaamatta itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä\nilmaisevien arvottomien sanojensa vaikutusta vanhuksen keltaisella,\nryppyisellä otsalla, hypähti pystyyn kuin pelästynyt kauris. Hän näki\nnahan mustan reunan ja kankaaseen piirretyn punaisen viivan välillä\nvalkoisen viirun ja päästi sen johdosta niin kamalan huudon, että\nprofessoriparka oli menettää henkensä pelkästä säikähdyksestä.\n\n\"Menkää tiehenne siitä, vanha aasi!\" karjaisi hän sitten. \"Teidät\nnimitetään rehtoriksi! Miksi ette pyytänyt minulta viidentuhannen\nelinkautista eläkettä kuolemaatuottavan toivomuksen asemesta? Silloin\nkäyntinne olisi ollut minulle vaaraton. Ranskassa on satatuhatta\nvirkaa, mutta minulla on vain yksi elämä! Ihmisen elämä on\narvokkaampi kuin kaikki maailman virat yhteensä ... Jonathas!\"\n\nJonathas ilmestyi huoneeseen.\n\n\"Katso, mitä olet saanut aikaan, senkin tuhannen tomppeli! Miksi\nehdotit, että ottaisin tuon herran vastaan?\" tiuski hän osoittaen\nkauhusta jähmettynyttä vanhusta. \"Siksikö uskoin henkeni ja elämäni\nsinun käsiisi, jotta se revittäisiin palasiksi! Tällä hetkellä olet\nriistänyt minulta kymmenen elinvuottani, ja jos vielä toisen kerran\nteet samanlaisen virheen, saat saattaa minut siihen asuntoon, jonne\nitse olen saattanut isäni. Fedoran omistaminenkin olisi minusta ollut\nmieluisampaa kuin palveluksien tekeminen tuolle luurangolle, Vanhalle\nukkorähjälle! Minulla olisi ollut antaa hänelle kultaa... Ja loppujen\nlopuksi, vaikka kaikki tämän maailman Porriquet't kuolisivat nälkään,\nniin mitä se minua liikuttaa?\"\n\nRaphaël oli kiukusta kalpea, vaahtoa pursui suusta ja katse oli\nkammottava. Vanhukset tuijottivat häneen kauhuissaan kuin lapset\nkäärmeen nähdessään. Nuori mies vaipui takaisin nojatuoliinsa, ja\nnyt hän alkoi katkerasti itkeä kyynelten valuessa virtanaan hänen\nvälähtelevistä silmistään.\n\n\"Voi minun elämääni, minun kaunista elämääni! Ei enää mitään elämää\nrikastuttavaa henkistä työtä, ei rakkautta, ei mitään!\"\n\nSitten hän kääntyi professorin puoleen.\n\n\"Onnettomuus on tapahtunut, vanha ystäväni\", jatkoi hän lempeällä\näänellä. \"Olisin tahtonut palkita teille runsain mitoin kaikki\nvaivannäkönne. Nyt ainakin minun onnettomuudestani koituu onnea\nteille, hyvälle ja ansioituneelle miehelle.\"\n\nHänen epäselvä puheensa kuulosti niin sydämestä lähteneeltä, että\nmolemmat vanhukset alkoivat itkeä liikutuksesta, samaten kuin saattaa\nheltyä kyyneliin kuunnellessa liikuttavan kaunista vieraskielistä\naariaa, jonka sanoja ei ymmärrä.\n\n\"Hän on kaatumatautinen,\" sanoi Porriquet hiljaa.\n\n\"Tunnen teidän hyväntahtoisuutenne, hyvä ystävä\", jatkoi Raphaël\nyhä edelleen lempeällä äänellä. \"Tietysti tahdotte antaa minulle\nanteeksi. Tauti on tilapäinen onnettomuus, mutta kovasydämisyys on\nsynti. Jättäkää minut nyt yksin\", lisäsi hän sitten. \"Huomenna tai\nylihuomenna, ehkä jo tänä iltana, tapahtuu teidän nimityksenne, sillä\n_vastustus_ on voittanut _liikkeen_ ... Hyvästi!\"\n\nVanhus lähti kauhun vallassa ja kovin levottomana Valentinin\nsielullisen terveydentilan vuoksi. Äskeisessä kohtauksessa oli hänen\nmielestään jotakin yliluonnollista. Hän rupesi epäilemään omaa\nitseään ja mietti, mikä oli totta, mikä ei, aivan kuin olisi herännyt\nahdistavasta painajaisunesta.\n\n\"Kuule, Jonathas!\" sanoi nuori mies vanhalle palvelijalleen. \"Koeta\nkäsittää tehtävä, jonka olen sinulle uskonut.\"\n\n\"Kyllä, herra markiisi.\"\n\n\"Minä olen kuin elämänlakien ulkopuolella oleva mies.\"\n\n\"Niin, herra markiisi.\"\n\n\"Kaikki elämännautinnot leikkivät kuolinvuoteeni ympärillä ja\ntanssivat edessäni kauniiden naisten hahmossa; jos kutsun ne\nluokseni, niin kuolen. Kuolema uhkaa kaikkialla! Sinun on oltava\nsuojamuurina maailman ja minun välillä.\"\n\n\"Ymmärrän, herra markiisi\", vastasi vanha palvelija pyyhkien\nhikipisaroita ryppyiseltä otsaltaan. \"Mutta jos kerran ette tahdo\nnähdä kauniita naisia, niin miten aiotte menetellä tänä iltana\nItalialaisessa? Eräs englantilainen perhe, joka matkusti Lontooseen,\nluovutti minulle kausilippunsa, ja teillä on nyt kaunis aitio ...\nkerrassaan komea eturivin-aitio.\"\n\nMietteisiinsä vaipunut Raphaël ei häntä kuunnellut.\n\n\"Näettekö noita komeita ruskeita umpivaunuja, jotka päältäpäin ovat\nniin yksinkertaiset, kyljessä vain loistaa vanhan, ylhäisen suvun\nvaakuna? Niiden kiitäessä kiivasta vauhtia ohi pysähtyvät nuoret,\nalempiin kansanluokkiin kuuluvat tytöt kadehtien ihailemaan niiden\nSavonneriessa tehtyjä keltaisia silkkiverhoja ja silkkipunoksia,\njotka loistavat kuin riisin olki, ja niiden pehmeitä pieluksia ja\ntyhjiä ikkunoita Noiden ylimyksellisten vaunujen takana seisoo kaksi\nlivreepukuista lakeijaa, mutta vaunuissa lepää silkkipieluksien\nvarassa kuuma pää. Millainen järkyttävä kuva rikkauden surkeudesta!\nNuolena hän kiitää läpi Pariisin, saapuu Favart-teatterin\npylväikköön, astinlaudat vedetään ulos, ja kaksi palvelijaa tukee\nhäntä kateellisen ihmisjoukon katsellessa.\n\n\"Mitenkähän tuostakin on tullut noin rikas?\" ihmetteli köyhä\nlakitieteen ylioppilas, jonka viisifrangisen puutteessa täytyi jäädä\nosattomaksi Rossinin lumoavista sävelistä.\n\nRaphaël käveli verkalleen teatterin käytäviä; hän ei odottanut\nsaavansa mitään nautintoa tällaisista, aikaisemmin niin\nrakastamistaan huvituksista. Odottaessaan _Semiramiin_ toisen\nnäytöksen alkua hän meni käyskentelemään lämpiön saleihin\nvälittämättä aitiostaan, jossa hän ei vielä ollut käynyt. Omistamisen\nnautinto oli hänelle jo toisarvoinen asia. Kuten kaikki sairaat,\najatteli hänkin ainoastaan sairauttaan. Nojatessaan marmoriuuniin,\njonka ympärillä kuhisi nuoria ja vanhoja keikareita, entisiä ja\nnykyisiä ministereitä, sukutilattomia päärejä ja päärittömiä\nsukutiloja (heinäkuun Vallankumouksen aikaansaannoksia), lukemattomia\nkeinottelijoita ja sanomalehtimiehiä, Raphaël näki muutaman askelen\npäässä oudon näköiset, luonnottomat kasvot. Hän astui pari askelta\neteenpäin ja alkoi röyhkeästi tarkastella tuota ihmeellistä\notusta. \"Suurenmoinen maalaus!\" sanoi hän itsekseen. Kulmakarvat,\nhiukset ja Mazarinpilkku, joka riippui turhamaisen tuntemattoman\notsalla, olivat värjätyt mustiksi, mutta kun väriainetta oli pantu\nluultavasti liian valkoiseen tukkaan, se oli muuttunut luonnottoman\npunasinerväksi, vivahdellen vielä lisäksi aina sen mukaan, miten\nvalo siihen osui. Kapea ja litteä naama, jonka rypyt olivat paksun,\nvalkean ja punaisen ihomaalin peitossa, ilmaisi viekkautta ja\nlevottomuutta. Paikka paikoin maalikerros oli rapissut pois, joten\nrypyt ja lyijynharmaa iho tulivat näkyviin. Oli mahdoton olla\nnauramatta katsellessa tuota teräväleukaista, kuperaotsaista päätä,\njoka muistutti saksalaisten paimenien joutoaikoinaan näpertelemiä\npuuveistoksia. Jos olisi verrannut toisiinsa tuota vanhaa Adonista\nja Raphaëlia, olisi voinut sanoa markiisilla olevan nuoren miehen\nsilmät vanhan ukon kasvoissa ja tuntemattomalla vanhuksen sammuneet\nsilmät nuoren miehen naamassa. Valentin koetti muistella, missä\noli nähnyt tuon pienen, kuivettuneen äijän, jonka kaulaliina ja\nsaappaat olisivat voineet kuulua kannuksiaan helistelevälle ja\nnuoruuden voimaa uhkuvia käsivarsiaan puuskassa pitävälle miehelle.\nTuntemattoman kävely ei näyttänyt kömpelöltä eikä teeskennellyltä,\nja aistikas, huolellisesti napitettu hännystakki, joka näytti olevan\nvanhan, mutta voimakasrakenteisen vartalon verhona, teki hänet\niäkkään, kuosin oikkuja noudattavan turhamaisen narrin näköiseksi.\nTuo ilmestys, joka oli kuin elävä nukke, huvitti Raphaëlia suuresti,\nja hänestä tuntui kuin hän olisi katsellut vanhaa savustunutta\nRembrandtia, joka hiljakkoin on korjattu entiseen kuntoon ja on\nsaanut tuoreen vernissauksen ja uudet kehykset. Tämä vertaus\njohdatti hänet sekavien muistojen sokkeloista oikealle tolalle: hän\ntunsi muinaisesineiden kauppiaan, miehen, joka oli syypää hänen\nonnettomaan kohtaloonsa. Samassa tuo ihmeellinen otus alkoi nauraa\näänetöntä nauruaan, minkä saattoi huomata hänen kuivettuneista,\ntekohampaiden pingottamista huulistaan, ja sen nähdessään Raphaël\nhuomasi vilkkaalla mielikuvituksellaan, miten hämmästyttävän suuri\nyhdennäköisyys oli tuolla miehellä ja Goethen Mefistofeleella,\nsellaisena kuin maalarit olivat tuon herran kuvanneet. Nyt valtasi\nvoimakassieluisen Raphaëlin taikauskoinen pelko, ja hän alkoi uskoa\ntodeksi pahojen henkien vallan ja runoilijoiden uudelleen henkiin\nherättämät keskiaikaisissa legendoissa kerrotut taikakeinot. Häntä\nkauhisti joutuminen saman kohtalon alaiseksi kuin Faust, ja hän alkoi\nhuutaa taivasta avukseen kuten kuoleva, jolla on palava usko Jumalaan\nja Neitsyt Mariaan. Kirkas, säteilevä valaistus auttoi häntä näkemään\nMichelangelon ja Urbinon Rafaelin taivaan: pilviä, valkopartaisen\nvanhuksen, siivekkäitä päitä jakaumin naisen, jonka pään ympärillä\noli sädekehä. Hän alkoi uskoa noihin ihaniin olentoihin, jotka\ntunsivat ja ajattelivat melkein ihmisten tavoin. Ne selittivät\nhänellekin hänen elämänkohtaloaan ja herättivät hänessä vielä toivoa.\nKun hänen katseensa jälleen laskeutui teatterin lämpiöön, hän näki\npyhän Neitsyen asemesta hurmaavan tytön, inhottavan Euphrasien,\nnotkean, kevytliikkeisen tanssijattaren, joka tuli loistavassa,\nitämaisilla helmillä ylen määrin koristellussa puvussa kaihoisan\nnäköisenä häntä kaipaavan vanhuksen luo, näytellen julkeana, silmät\nsäihkyen kateellisille ja etua tavoitteleville ihmisille sekä itseään\nettä myöskin muinaisesinekauppiaan rajattomia rikkauksia, jotka nyt\nolivat hänen haaskattavinaan. Nyt Raphaël muisti karkean pilkallisen\ntoivomuksen, jonka oli lausunut saadessaan vanhukselta tuon\nkohtalokkaan lahjan, ja hän tunsi vahingoniloa ja kostonnautintoa\nnähdessään jalon viisauden perinpohjaisen nöyryytyksen, mitä vielä\njokin aika sitten olisi tuntunut aivan mahdottomalta ajatellakaan.\nKolkosti hymyillen satavuotias katsoi Euphrasieta, joka puolestaan\nlausui jonkin rakkautta ilmaisevan sanan. Sitten ukko tarjosi\nkauniille seuralaiselleen kuivettuneen käsivartensa, ja he kävelivät\nlämpiössä pari kolme kierrosta, vanhuksen onnellisena katsellessa,\nmiten hänen rakastajattareensa luotiin kiihkeitä, imartelevia\nsilmäyksiä, näkemättä ja kuulematta häneen itseensä kohdistuvaa\npilkallista naurua ja purevaa ivaa.\n\n\"Mistä ihmeen hautausmaasta tuo naikkonen on kaivanut tuollaisen\nruumiin?\" huudahti mitä aistikkaimmin pukeutunut kaunosielu.\n\nEuphrasie nauroi. Nuori irvihammas oli vaaleatukkainen, kirkas- ja\nsinisilmäinen, solakka mies; hänellä oli viikset, lyhyeksi leikattu\nhännystakki ja hattu hiukan toisella korvalla. Tuollainen tyyppi,\njoka käyttäen kaltaisilleen ominaisia puheenparsia, ei milloinkaan\njää vastausta vaille.\n\n\"Kuinka moni vanha mies\", ajatteli Raphaël itsekseen,\n\"tekeekään rehellisen, työteliään ja hyveellisen elämänsä iltana\nmielettömyyksiä! Tuollakin on jo jalat kylmänä, mutta siitä\nhuolimatta hän tahtoo rakastella... -- No, hyvä herra!\" huudahti hän\nsitten pysähdyttäen kauppiaan ja luoden silmäyksen Euphras'ehen,\n\"ettekö enää muistakaan ankaria filosofisia periaatteitanne?\"\n\n\"Mitäpä niistä!\" vastasi kauppias särkyneellä äänellä. \"Nyt olen\nonnellinen kuin nuorukainen. Ennen olen ottanut elämän väärältä\nkannalta. Tunti, joka on vietetty rakkaudessa, on jo kokonainen\nelämä...\"\n\nKello kilisi, kaikki poistuivat lämpiöstä mennäkseen paikoilleen,\nja vanhus ja Raphaël erosivat. Tullessaan aitioonsa nuori markiisi\nnäki Fedoran aivan vastapäisessä aitiossa teatterin toisella puolen.\nTämä oli luultavasti vasta saapunut ja heitti juuri hartioitaan\npeittävän silkkiliinan taaksepäin paljastaen kaulansa ja povensa\nja esiintyen kuin konsanaan itseään näyttelevä turhamainen nainen.\nKaikkien katseet olivat kohdistuneet häneen. Hänen seuranaan oli\njoku Ranskan pääri. Raphaël näki hänen pyytävän tältä kiikariaan,\njonka oli jättänyt toisen kannettavaksi. Kaunottaren eleistä sekä\nsiitä, miten hän katsoi seuralaiseensa, Raphaël arvasi, minkälaisen\nhirmuvallan alaiseksi tuo hänen, Raphaëlin, seuraajakin oli joutunut.\nHurmaantuneena niinkuin hänkin oli ollut, petkutettuna kuten hänkin,\ntaistellen kuten hänkin todellisen rakkauden voimalla tuon naisen\nkylmiä laskelmia vastaan mahtoi tuokin nuori mies kärsiä samanlaisia\nkidutuksia kuin hän aikoinaan oli kärsinyt ja joista hän nyt\nkaikeksi onneksi oli päässyt. Fedoran kasvoista kuvastui tavaton\nvoitonriemu hänen tähysteltyään kiikarilla jokaiseen aitioon ja\nvoidessaan todeta, tarkastettuaan kaikkien naisten puvut, että hän\nsaattoi kauneudellaan ja aistikkaalla puvullaan nujertaa Pariisin\nhienoimmat ja kauneimmat naiset. Hän nauroi näyttääkseen valkeita\nhampaitaan ja liikutteli kukkasin koristettua päätään, jotta sitä\nihailtaisiin. Katsellessaan aitiosta toiseen hän nauroi venäläiselle\nruhtinattarelle, jonka baretti oli liiaksi otsalla, ja pankkiirin\ntyttärelle, jolla oli epäonnistunut ja huonosti pukeva hattu. Mutta\nyht'äkkiä hän kalpeni kohdatessaan Raphaëlin tuijottavan katseen;\nylenkatsotun palvojan sietämättömän halveksiva katse oli musertava.\nEi yksikään muu hänen karkoittamansa ihailija ollut pystynyt\nvapautumaan hänen vallanalaisuudestaan kuin Raphaël; tähän hänen koko\nlumousvoimansa jäi tehottomaksi. Valta, jota rankaisematta voidaan\nvastustaa, on menossa kohti loppuaan. Ne sanat on kaiverrettu naisen\nsydämeen vielä syvempään kuin kuninkaan aivoihin. Ja niin Raphaëlkin\noli Fedoralle hänen lumousvoimansa ja keimailunsa kuolemantuomio.\nRaphaëlin edellisenä iltana Oopperassa lausuma sana oli jo seuraavana\npäivänä yleisesti tunnettu Pariisin salongeissa, ja hänen pureva\nivansa viilsi kreivittäreen parantumattomia haavoja. Ranskassa\nvoidaan tulisella raudalla parantaa märkiviä haavoja, mutta vielä\nei ole keksitty keinoa, miten julki lausutun sanan aiheuttama paha\nvoitaisiin parantaa.\n\nKaikkien naisten katsellessa vuoroin markiisia, vuoroin kreivitärtä,\nFedora olisi ollut valmis syöksemään tämän mihinkä tahansa\nBastille'in maanalaiseen vankikoppiin; ja kaikesta kreivittären\nnäyttelemisentaidosta huolimatta hänen kilpailijattarensa\nnäkivät hänen kärsivän. Viimeisenkin lohdutuksen oli kohtalo\nmäärännyt häneltä vielä riistettäväksi. Nuo ihanat sanat: \"Minä\nolen kaikista kaunein!\", tuo kuolematon lause, joka rauhoitti\nhänen turhamaisuudesta johtuvia huoliaan, ei sekään enää\npitänyt paikkaansa. Toisen näytöksen alkusoiton aikana ilmestyi\nRaphaëlin aition vieressä olevaan tyhjään aitioon nuori nainen.\nPermantoyleisön keskuudesta alkoi kaikkialta kuulua ihastuksen\nilmaisuja, ihmismeri alkoi liikehtiä, ja pian kaikkien silmät\nolivat kohdistuneet vastatulleeseen. Sekä nuoret että vanhat\nalkoivat pitää sellaista melua, että väliverhon noustessa täytyi\nsoittajien vaatia hiljaisuutta, mutta samassa hekin yhtyivät\nkättentaputukseen ja osaltaan lisäsivät suosionosoitusten kohua.\nAitioissa alettiin vilkkaasti keskustella. Naiset sieppasivat\nkiikarinsa, äkkiä nuorentuneet vanhat herrat alkoivat puhdistaa\nhansikkaillaan tähystimiensä laseja. Vähitellen innostus asettui,\nlaulu alkoi kuulua näyttämöltä ja kaikki rauhoittuivat. Hienosto\ntekeytyi, tyytymättömänä itseensä, kun oli ottanut osaa tuollaiseen\nluonnolliseen ihastuksenosoittamiseen, jälleen kylmäksi ja\nkohteliaaksi ylimystöksi. Rikkaita ei saa mikään ihmetyttää.\nKauneimmassakin luomuksessa heidän on heti löydettävä vikoja, jottei\nheidän tarvitsisi ihailla mitään, mikä olisi liian rahvaanomaista.\nYksi ja toinen mieshenkilö jäi kuitenkin liikkumattomana seisomaan\nlaulusta ja soitosta välittämättä ja katselemaan ihastuneena\nRaphaëlin naapuria. Nuori markiisi de Valentin näki eräässä\npermantoaitiossa Aquilinan vieressä inhottavan, punanaamaisen\nTaillefer'in, joka virnistellen näytti häntä onnittelevan. Sitten\nhän näki Emile'in, joka oli alhaalla seisomapaikoilla ja sen\nnäköisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: \"Katsohan toki, millainen\nihana olento on lähelläsi!\" Näkipä hän vielä Rastignacinkin, joka\nistui rouva de Nucinge'in ja tämän tyttären vieressä ja epätoivoisen\nnäköisenä väänteli hansikkaitaan, kun ei päässyt lähtemään jumalaisen\ntuntemattoman lähelle, vaan oli sidottu toisten seuraan. Raphaëlin\nelämä oli sopimuksen varassa, jonka hän oli tehnyt itsensä kanssa\nja jota hän ei vielä ollut rikkonut: hän oli päättänyt olla\nkiinnittämättä huomiota naiseen. Ja varjeltuakseen lankeamasta\nviettelykseen hän oli teettänyt kiikarin, jossa oli mikroskooppisen\npieni virhe, jonka vaikutuksesta kauneimmatkin piirteet näyttivät\nhirvittäviltä. Hän oli yhä vielä aamullisen kauhunsa vallassa, jonka\nhänessä oli herättänyt pelkän kohteliaisuudesta lausutun toivomuksen\naiheuttama nahan kutistuminen, joten hän lujasti päätti olla\nkääntymättä naapuriinsa päin. Ylväänä kuin prinssi hän istui aition\nnurkassa häikäilemättömästi selin vastatulleeseen peittäen tältä\npuolet näyttämöä; ja näytti siltä kuin hän olisi ylenkatseellisena\nhalunnut olla tietämättä mitään takanaan olevasta kauniista naisesta.\nTämä oli puolestaan asettunut istumaan samanlaiseen asentoon kuin\nValentinkin. Hän nojasi kyynärpäätään aitionreunaan ja sivuttain\nkatseli näyttämölle aivan kuin olisi istunut muotokuvamaalarin\nmallina. Heitä olisi voinut luulla murjottaviksi rakastuneiksi, jotka\nnyt istuivat selin toisiinsa, mutta olisivat heti ensimmäisestä\nhellästä sanasta olleet valmiit syleilemään toisiansa. Toisinaan\nhipaisi kevyt marabuhaikaran sulka tai tuntemattoman tukka hiukan\nRaphaëlin päätä ja herätti hänessä hekumallisia tunteita, joita\nvastaan hän sai urheasti taistella; toisinaan sattuivat pukua\nkoristavat pitsiröyhelöt hiukan koskettamaan häntä. Hän kuuli\nkankaan pehmeän kahinan, mikä vaikutti jollakin tavoin miellyttävän\nlumoavasti. Sitten ilmestyivät hänen eteensä kevyesti aaltoileva\nselkä, povi, puku ja vähitellen koko ihana nainen, ja Raphaël\ntunsi, miten hänen olkapäätään hipovat harsokankaat ja pitsit\nkuin johtivat lämpöä kaunottaren valkeista, paljaista olkapäistä.\nOli kuin kohtalon oikku, että nuo kaksi olentoa, joita pitivät\ntoisistaan loitolla sopivaisuussäännöt ja joita erottamassa oli\nkuolemankuilu, hengittivät siinä samaa ilmaa ja mahdollisesti\najattelivat toinen toistaan. Voimakas aloen tuoksu lopulta huumasi\nRaphaëlin. Mielikuvituksessaan, joka ankarasti kahlehdittuna oli\nkäynyt entistäänkin kiihkeämmäksi, hän näki yks'kaks' aivan kuin\ntulella piirretyn naisen kuvan. Hän käännähti äkkiä. Tuntematon\nkäännähti samalla oudoksuen vieraan henkilön lähelläoloa ja he jäivät\ntuijottamaan toisiinsa.\n\n\"Pauline!\"\n\n\"Herra Raphaël!\"\n\nVoimatta sanoa sen jälkeen sanaakaan he hämmästyneinä ja ääneti\ntuijottivat toisiaan. Raphaël näki Pauline'in yksinkertaisen, mutta\naistikkaan puvun. Kainosti verhottua vartaloa peittävän harsokankaan\nläpi saattoi taitava silmä erottaa liljan valkeutta ja aavistaa\nnaisellista muotopuhtautta; yhä vielä oli hänessä entisaikojen\nneitseellistä ujoutta ja enkelimäistä puhtautta, ja hänen notkea\nkäytöksensä oli yhtä hurmaava kuin ennenkin. Käsivartta peittävän\nkankaan värähtely ilmaisi koko ruumiissa tuntuvan voimakkaan\nsydämensykkeen.\n\n\"Tulkaa huomenna\", Pauline sai vihdoin sanotuksi, \"tulkaa noutamaan\npapereitanne Saint-Quentinin majatalosta. Olen siellä puolenpäivän\naikaan. Tulkaa täsmälleen!\"\n\nSitten hän äkkiä nousi ja hävisi. Raphaël olisi tahtonut seurata\nPauline'ia, mutta peläten siitä voivan koitua tälle ikävyyksiä\nhän pysyi paikoillaan, ja katsoi Fedoraan -- kreivitär näytti\ninhottavalta. Kun nuori mies ei voinut käsittää ainoaakaan kohtaa\nkuulemastaan laulusta ja soitosta ja tunsi hengenahdistusta ihmisiä\ntäyteen sulloutuneessa katsomossa, samalla kuin tunteet ja ajatukset\nriehuivat hänen sisimmässään, hän päätti poistua ja palasi kotiinsa.\n\n\"Jonathas!\" sanoi hän vanhalle palvelijalleen ollessaan jo vuoteessa.\n\"Anna minulle puoli tippaa unilääkettä sokerinpalasessa; huomenna et\nsaa minua herättää ennen kuin kahtakymmentä vailla kaksitoista...\"\n\n\"Tahdon, että Pauline minua rakastaa!\" huusi hän sitten aamulla ja\nkatsoa tuijotti peloissaan kammottavaan talismaniin.\n\nNahassa ei ollut tapahtunut mitään muutosta, se näytti kadottaneen\nkutistumiskykynsä. Todennäköisesti se ei voinut täyttää jo\ntoteutunutta toivomusta.\n\n\"Vai niin!\" huudahti hän tuntien samassa sanomatonta huojennusta\nikäänkuin olisi heittänyt hartioiltaan lyijykaavun, jota oli kantanut\nsiitä päivästä lähtien, jolloin oli saanut talismanin haltuunsa.\n\"Sinä siis valehtelet, sinä et minua tottelekaan, sopimus on\nsiis rikottu! Olen vapaa, voin siis vielä elää. Onko tämä kaikki\nlopultakin ollut vain ilkeää pilaa?\"\n\nNuo sanat lausuessaan hän ei kuitenkaan uskaltanut uskoa sitä, mitä\nsanoi. Hän pukeutui yhtä vaatimattomasti kuin ennen muinoin ja\ntahtoi kävellä entiseen asuntoonsa eläytyäkseen entisiin muistoihin,\nonnellisiin aikoihin, jolloin saattoi vaaratta antautua hengessään\nhurjien mielitekojensa valtaan, jolloin ei vielä tarvinnut torjua\nluotaan kaikkia inhimillisiä nautintoja. Kävellessään hän ei\nenää nähnyt edessään Saint-Quentinin majatalon Pauline'ia, vaan\neilisiltaisen Pauline'in, rakastetun, jota hän aina oli unelmoinut\nja kaivannut, nuoren, henkevän, lämminsydämisen tytön, joka on\ntaiteellinen, ymmärtää runoutta ja runoilijoita ja elää loisteliaan\nupeassa ympäristössä. Toisin sanoen Fedoran kaunissieluisena tai\nPauline'in kreivittärenä ja miljoonien omistajattarena kuten Fedora.\nSeisoessaan vihdoin ulko-oven kuluneen kynnyksen haljenneella\nkivilaatalla, missä hän oli niin monet kerrat ennen muinoin seissyt\nepätoivoisten ajatusten täyttäessä hänen mielensä, tuli viereisestä\nhuoneesta vanha vaimoihminen kysymään:\n\n\"Oletteko herra Raphaël de Valentin?\"\n\n\"Olen kyllä, muori hyvä.\"\n\n\"Muistatte kai entisen huoneenne? Teitä odotetaan siellä.\"\n\n\"Vieläkö tämä majatalo on rouva Gaudinilla?\"\n\n\"Eihän toki! Rouva Gaudin on nyt paronitar. Hänellä on oma kaunis\ntalo joen toisella puolen. Hänen miehensä on palannut kotiin, ja voi\nniitä tuhansia ja taas tuhansia, mitä hän on tuonut tullessaan...\nSanotaan, että hän voisi ostaa koko Saint-Jacques'in korttelin, jos\nvain haluaisi. Hän luovutti minulle ilmaiseksi koko tämän majatalon\nkaikkineen päivineen ja siirsi samoin minulle vuokrasopimuksen. Voi,\nmiten hyvä ihminen hän on! Hän ei ole vieläkään yhtään ylpeämpi kuin\nennenkään.\"\n\nRaphaël kiipesi nopein askelin ullakkokomeroonsa. Saavuttuaan\nviimeisille porrasaskelmille hän kuuli pianonsoittoa. Pauline\noli huoneessa; hänellä oli yllä vaatimaton toimikkaalle kudottu\npumpulikankainen puku, mutta sen kuosi ja vuoteelle huolimattomasti\nheitetyt hansikkaat, hattu ja hartiahuivi edustivat kokonaisia\nrikkauksia.\n\n\"Tekö siellä olette!\" huudahti Pauline kääntäen päätään ja nousi\nilmeisesti ilostuneena.\n\nRaphaël asettui hänen viereensä istumaan, punastellen, ujona ja\nonnellisena ja jäi häntä katselemaan lausumatta sanaakaan.\n\n\"Miksi muutitte meiltä pois?\" kysyi Pauline, mutta loi samassa\nsilmänsä alas tuntiessaan punastuvansa. \"Mitä teille nyt kuuluu?\"\n\n\"Pauline! Olen ollut ja olen yhä vielä hyvin onneton!\n\n\"Olette väsynyt!\" vastasi tyttö tuntien syvää sääliä.\n\n\"Arvasin loput nähdessäni teidät eilen hienosti pukeutuneena,\nrikkaana miehenä, mutta sanokaa suoraan, herra Raphaël: onko kaikki\nyhä vielä samanlaista kuin silloinkin?\"\n\nValentin ei voinut pidättää kyyneliään:\n\n\"Pauline!... Minä...\"\n\nEnempää hän ei saanut sanotuksi, hänen silmänsä säihkyivät rakkautta,\nja sydämestä tulvehtivat tunteet näkyivät katseesta.\n\n\"Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua!\" huudahti Pauline.\n\n\"Raphaël vain nyökäytti, sillä hän ei saanut sanotuksi ainoaakaan\nsanaa. Sen nähdessään nuori tyttö tarttui hänen käteensä, puristi\nsitä ja puheli vuoroin nauraen, vuoroin nyyhkyttäen:\n\n\"Rikkaita, rikkaita, onnellisia, rikkaita! Sinun Pauline'isi on\nrikas... Mutta tällä hetkellä tahtoisin olla hyvin köyhä. Tuhansia\nkertoja olen sanonut, että antaisin kaikki maailman aarteet\nnoista sanoista: _Hän rakastaa minua!_ Oma Raphaëlini, minulla on\nnyt miljoonia! Sinähän rakastat ylellisyyttä, nyt varmaan olet\ntyytyväinen; mutta sinun on rakastettava myöskin minun sydäntäni,\nsiinä sydämessä on ollut niin paljon rakkautta sinua kohtaan! Et kai\ntiedä, että isäni on palannut? Minä olen nyt rikas perijätär. Äitini\nja hän ovat antaneet minulle täyden vapauden valita elämänurani\nmieleni mukaan, olen oma herrani, olen vapaa. Käsitätkö?\"\n\nAivan kuin hulluna rakkaudesta Raphaël piti kiinni Pauline'in käsistä\nja suuteli niitä niin kiihkeästi ja tulisesti, että olisi luullut\nhänen saaneen kouristuksen. Pauline riuhtaisi kätensä irti, laski\nne Raphaëlin olkapäille ja sulki hänet syleilyynsä. He ymmärsivät\ntoisensa. Heidän syleilynsä oli pyhää ja ihanaa antaumusta, siinä ei\nollut minkäänlaisia sivuajatuksia. Se oli kahta, toisilleen kuuluvaa\nsielua yhdistävä ensimmäinen suudelma.\n\n\"Nyt en tahdo erota sinusta enää milloinkaan!\" huudahti Pauline\nvaipuen tuolille. \"En tiedä, mistä tämä rohkeus minuun tuli\", sopersi\nhän sitten punastuen.\n\n\"Rohkeusko? Oma rakas Pauline'ini! Älä pelkää! Se on rakkautta,\ntodellista, syvää ja ikuista, samaa rakkautta kuin minunkin!\"\n\n\"Voi, puhu, puhu! En ole kuullut ääntäsi niin pitkään aikaan...\"\n\n\"Oletko siis minua rakastanut?\"\n\n\"Olenko rakastanut! Voi suuri Luoja! Kuinka monet kerrat olenkaan\nitkenyt tuossa siistiessäni huonettasi ja valitellut niin sinun\nkuin omaakin köyhyyttäni. Olisin ollut valmis myymään sieluni\npaholaiselle, jos olisin siten voinut poistaa sinulta surusi. Nyt,\noma Raphaëlini, olet kokonaan minun: tuo kaunis pää on minun,\nminun on sinun sydämesi, -- niin, ennen kaikkea sydämesi, ääretön\nrikkaus!... Mutta mitä minun pitikään kertoa?\" jatkoi hän hetkisen\nvaiti oltuaan. \"Niin! Nyt muistan. Meillä on kolme, neljä, viisi\nmiljoonaa luullakseni. Jos olisin köyhä, haluaisin ehkä käyttää sinun\nnimeäsi, kuulla mainittavan itseäni sinun vaimoksesi, mutta tällä\nhetkellä en halua muuta kuin uhrata hyväksesi koko maailman, olla\nyhä vielä ja alati palvelijasi. Voi Raphaël! uhratessani sinulle\nsydämeni, olemukseni, omaisuuteni en anna sinulle enempää kuin\nannoin jo silloin, kun pistin tuonne\" -- hän osoitti kirjoituspöydän\nlaatikkoa -- \"viidenfrangin lantteja. Ja voi miten suurta tuskaa\ntunsinkaan sinun niistä iloitessasi!\"\n\n\"Miksi olet rikas?\" huudahti Raphaël. \"Miksi et ole kunnianhimoinen?\nNyt en voi tehdä mitään sinun vuoksesi!\"\n\nJa hän väänteli käsiään onnellisena, epätoivoissaan ja\nrakkaudenhurmassaan.\n\n\"Kun sinä olet rouva markiisitar de Valentin -- tunnen sinut,\ntaivaallinen olento -- ei tuolla arvonimellä eikä minun\nrikkauksillani ole sinun silmissäsi mitään arvoa.\"\n\n\"Ei edes sen vertaa kuin yhdellä sinun hiuksellasi!\" huudahti Pauline.\n\n\"Minullakin on miljoonia, mutta mitä arvoa on enää rikkauksillamme?\nMutta onhan minulla elämäni, sen voin sinulle uhrata, ota se!\"\n\n\"Voi, Raphaël! Rakkautesi on koko maailman veroinen! Ajatteletko\ntodellakin minua? Nyt olen onnellisista onnellisin.\"\n\n\"Voikohan täällä kukaan kuulla?\" kysyi Raphaël. \"Ei täällä ole\nketään\", vastasi Pauline riemuiten. \"Hyvä on! Tule!\" huudahti\nValentin kädet ojossa.\n\nPauline hypähti Raphaëlin polville ja kietoi kätensä tämän kaulaan.\n\n\"Suutele minua!\" pyysi hän, \"korvataksesi kaikki ne surut, mitä\nolet minulle aiheuttanut, pyyhkiäksesi pois ne tuskat, mitä sinun\nilosi ovat minulle maksaneet, ja kaikista niistä öistä, jotka olen\nviettänyt tulivarjostimia maalatessani...\"\n\n\"Tulivarjostimia maalatessasi?\"\n\n\"Kun nyt kerran olemme rikkaita, oma aarteeni, voin sinulle kertoa\nkaikki. Voi lapsi parka! miten helppo onkaan pettää teitä viisaita\nmiehiä! Luuletko saaneesi valkoiset liivit ja puhtaan paidan kahdesti\nviikossa maksamalla pesijättärelle kolme frangia kuussa? Joit\ntoista vertaa enemmän maitoa kuin omalla rahallasi olisit saanut!\nJa varsinkin raha-asioissa ja hiilien ja ruokaöljyn ostossa minä\nolen sinua oikein petkuttanut. Niin, rakas Raphaël! Sinä pidät minua\nnaisena, mutta nyt näetkin, että olen aika veijari.\"\n\n\"Miten se on ollut mahdollista?\"\n\n\"Tein työtä kahteen asti aamuyöstä; puolet tulenvarjostimista\nsaaduista rahoista annoin äidille, toisen puolen sait sinä.\"\n\nHe katselivat toisiaan ilosta ja rakkaudesta huumautuneina.\n\n\"Voi, voi!\" huudahti Raphaël. \"Pelkään, että kerran saamme vielä\nmaksaa tämän onnemme suurella surulla.\"\n\n\"Oletko ehkä naimisissa?\" säikähti Pauline. \"Ei! Nyt en luovuta sinua\nenää kenellekään muulle.\"\n\n\"Olen vapaa, rakas ystävä.\"\n\n\"Vapaa!\" toisti tyttö. \"Vapaa, ja minun omani!\"\n\nPauline vaipui polvilleen, risti kätensä ja katseli Raphaëlia pyhällä\nhartaudella.\n\n\"Pelkään tulevani hulluksi. Voi kuinka hyvä sinä olet!\" virkkoi hän\nsitten silittäen rakastettunsa vaaleaa tukkaa. \"Onko kreivitär Fedora\nhyvin tyhmä? Kuinka onnellinen olinkaan eilen nähdessäni, miten\nkaikki miehet minua tervehtivät! Ei suinkaan hänelle ole milloinkaan\nkäsiä taputettu sillä tavoin? Kuulehan, rakkaani. Kun selkäni hipaisi\nsinun käsivarttasi, olin kuulevinani sisäisen äänen sanovan: 'Hän on\ntuossa!' Silloin käännyin katsomaan ja näin sinut. Ja sitten minun\ntäytyi lähteä pois, jotten olisi hypännyt kaulaasi koko maailman\nnähden.\"\n\n\"Onnellinen sinä, joka voit puhua!\" huudahti Raphaël. \"Minun sydämeni\non pakahtua. Tahtoisin itkeä, mutta en voi. Älä vedä kättäsi\npois! Tahtoisin jäädä koko iäkseni sinua tällä tavoin katselemaan\nonnellisena ja tyytyväisenä.\"\n\n\"Rakas! sano se vielä kerran!\"\n\n\"Hm! Ne ovat vain sanoja\", vastasi Raphaël, ja kuuma kyynel tipahti\nhänen silmästään Pauline'in kädelle. \"Myöhemmin yritän kertoa sinulle\nrakkaudestani, nyt voin ainoastaan tuntea...\"\n\n\"Kaunis sielusi, suuri viisautesi ja sydämesi, jonka niin hyvin\ntunnen, ovat nyt kaikki minun, niinkuin minäkin olen sinun!\"\n\n\"Ikuisiksi ajoiksi, kallis aarteeni\", lausui Raphaël liikuttuneena.\n\"Sinä olet vaimoni, hyvä hengettäreni. Sinun läsnäolosi on aina\nkarkoittanut suruni ja virkistänyt mieleni. Ja tällä hetkellä on\nsinun enkelinhymysi minut ikäänkuin puhdistanut. Luulen aloittavani\nuutta elämää. Raskas menneisyys ja surulliset hurjastelut ovat nyt\nenää pahaa unta. Sinun lähelläsi olen puhdas. Kaikkialla vallitsee\nonnellisuudentunne. Jää tähän ainiaaksi\", lisäsi hän painaen tytön\nkuin pyhän olennon sykkivää sydäntään vasten.\n\n\"Nyt voi vaikka kuolemakin tulla, milloin vain haluaa!\" huudahti\nPauline haltioissaan. \"Olen elänyt!\"\n\nOnnellinen se, joka voi kuvitella heidän onneaan; ehkä hän itsekin\nsaa vielä kokea samanlaista!\n\n\"Kuule Raphaël\", sanoi Pauline pari tuntia kestäneen hiljaisuuden\nkuluttua, \"toivoisin, ettei vast'edes yksikään ihminen saisi\njalallaan astua tähän meille rakkaaseen ullakkohuoneeseen.\"\n\n\"Ovi on muurattava kiinni, ikkunanluukkuun on pantava rautaristikko\nja ostettava koko talo\", vastasi nuori markiisi.\n\n\"Niin meidän on tehtävä\", myönsi Pauline.\n\nJa vähän sen jälkeen hän lisäsi:\n\n\"Mutta meiltähän on tainnut melkein unohtua sinun käsikirjoituksesi\nhakeminen!\"\n\nJa he nauroivat herttaisen viattomina.\n\n\"Nyt en enää välitä mistään tieteistä!\" huudahti Raphaël.\n\n\"No, no, hyvä herra, entä kunnia ja maine?\"\n\n\"Sinä yksin olet minun kunniani.\"\n\n\"Olin hyvin onneton piirrellessäsi näitä pieniä variksenvarpaita\",\nsanoi Pauline selaillessaan papereita.\n\n\"Oma Pauline'ini...\"\n\n\"Sinun Pauline'isihan minä olen... No mitä nyt?\"\n\n\"Missä sinä asut?\"\n\n\"Saint Lazare-kadun varrella. Entä sinä?\"\n\n\"Rue de Varenne-kadulla.\"\n\n\"Voi kuinka kaukana toisistamme asumme, ennen kuin...\"\n\nPauline keskeytti puheensa kesken lauseen ja katsoi ystäväänsä\nkeimailevan ja veitikkamaisen näköisenä.\n\n\"Enintään pari viikkoa meidän on enää oltava erossa toisistamme.\"\n\n\"Tottako! Siis kahden viikon perästä olemme mies ja vaimo!\"\n\nHän alkoi hypellä iloissaan kuin lapsi.\n\n\"Hyväinen aika! Minähän olen ihan sydämetön tytär\", virkkoi hän\nsitten, \"kun en muista enää isää enkä äitiä; olen unohtanut ihan koko\nmaailman. Sinä, rakas, et tietysti tiedä, että isäni on kovin sairas.\nJo Intiasta tullessaan hän tunsi terveytensä huonoksi, ja läheltä\npiti, ettei hän heittänyt henkeään Hâvre'issa, minne menimme häntä\nvastaan. -- Herranen aika, kello on jo kolme! Minun on oltava hänen\nluonaan neljältä, jolloin hän herää. Minä kyllä olen täysi valtias\nkotona: äiti tekee kaikki, mitä pyydän, ja isä jumaloi minua, mutta\nen minäkään tahdo käyttää väärin heidän hyvyyttään, se ei olisi\noikein! Isäraukka, hänhän minut eilen lähetti oopperaankin. Tietysti\ntulet huomenna tervehtimään häntä?\"\n\n\"Tahtooko rouva markiisitar de Valentin suoda minulle kunnian?\" sanoi\nRaphaël tarjoten käsivarttaan.\n\n\"Mutta minäpä otan tämän huoneen avaimen mukaani\", virkkoi Pauline.\n\"Eikö tämä meidän pyhäkkömme olekin aika palatsi?\"\n\n\"Pauline! vielä yksi suudelma!\"\n\n\"Vaikka tuhat! Hyvä Jumala\", huokasi hän katsoen Raphaëliin,\n\"jatkuukohan tätä aina tällaisena? Luulen näkeväni unta.\"\n\nHitain askelin he laskeutuivat portaita, sitten he toisiinsa\nnojaten, samassa tahdissa kävellen, samoina hetkinä samasta\nonnesta sykähdellen ja kuherrellen kuin kaksi kyyhkystä saapuivat\nSorbonne-aukiolle, missä Paulinen vaunut odottivat.\n\n\"Tahdon tulla käymään luonasi\", huudahti Pauline. \"Tahdon nähdä\nhuoneesi, työhuoneesi, istua kirjoituspöytäsi ääressä, kuten ennen\naikaan\", lisäsi hän punastuen. -- \"Joseph\", sanoi hän lakeijalle,\n\"käyn Rue de Varenne'illa, ennenkuin palaan kotiin. Kello on nyt\nneljänneksen yli kolme, ja neljän aikaan minun on oltava kotona.\nGeorges ajakoon nopeammin.\"\n\nHetkisen kuluttua rakastavaiset olivat Raphaëlin asunnossa.\n\n\"Kuinka tyytyväinen olenkaan saatuani nähdä kaiken tämän!\" sanoi\nPauline hypistellen Raphaëlin vuoteen yllä riippuvia silkkiverhoja.\n\"Kun tänä iltana vaivun uneen, olen ajatuksissani tuossa. Kuvittelen\nnäkeväni, miten kaunis pääsi lepää tuolla päänalusella. Mutta\nsanohan, Raphaël, onko kukaan sinua neuvonut tätä huoneistoa\nsisustettaessa?\"\n\n\"Ei kukaan.\"\n\n\"Onko se ihan totta? Eikö kukaan nainen...?\"\n\n\"Pauline!\"\n\n\"Niin, nyt minua Vaivaa kauhea mustasukkaisuus. Kuinka hyvä aisti\nsinulla onkaan. Huomenna tahdon itselleni aivan samanlaisen vuoteen.\"\n\nOnnesta kuin juopuneena Raphaël sieppasi hänet syliinsä.\n\n\"Ai, mutta isä, isä!\"\n\n\"Tahdon saattaa sinut kotiin ollakseni sinusta erossa mahdollisimman\nvähän\", huudahti Valentin.\n\n\"Kuinka rakastettava olet! En uskaltanut sitä ehdottaa.\"\n\n\"Sinähän olet minun koko elämäni.\"\n\nRakastuneiden herttaisen lavertelun tarkka kuvaaminen olisi\nikävystyttävää ja vaikeatakin, sillä kuvaavinta siinä oli äänensävy,\nkatse ja eleet, joita on mahdoton tulkita. Valentin saattoi\nPauline'in kotiin ja palasi sydän niin onnea tulvillaan, kuin\nihminen tässä elämässä voi tuntea ja jaksaa povessaan kantaa. Hänen\nistuuduttuaan tulen ääreen lepotuoliin ja ajatellessaan kaikkien\ntoiveittensa äkillistä ja täydellistä täyttymistä, juolahti hänen\nmieleensä hyytävä ajatus, joka viilsi kuin rinnan lävistävä tikarin\nisku: hän katsoi shagriininahkaa. Se oli hiukan kutistunut. Silloin\nhän päästi suustaan voimakkaan ranskalaisen kirouksen, miedontamatta\nsitä jesuiittamaisesti Andouillettes'in abbedissan tavalla, nojasi\npäänsä lepotuoliin ja jäi liikkumattomana tuijottamaan kärsimystensä\nkalkkiin, sitä kuitenkaan näkemättä.\n\n\"Suuri Luoja!\" huusi hän. \"Mitä! Kaikki toiveeni, kaikki!\nPauline-parka!\"\n\nHän otti harpin ja mittasi, minkä verran tämä aamupäivä oli maksanut\nhänen elämälleen.\n\n\"Tuskin sitä enää riittää kahta kuukauttakaan!\"\n\nKylmä hiki kihosi otsalle. Yht'äkkiä hän selittämättömän\nraivonpuuskan vallassa ponnahti pystyyn ja sieppasi nahan huutaen:\n\n\"Olen suuri tyhmyri!\"\n\nSitten hän meni ulos, juoksi puutarhaan ja heitti talismanin kaivoon.\n\n\"Kävi miten kävi! Hiiteen kaikki tuollaiset hullutukset!\"\n\nRaphaël antautui kokonaan rakkauselämänsä valtaan ja eli Pauline'in\nkanssa sydän sydämeen yhtyneenä. Heidän häänsä, jotka olivat\nlykkäytyneet vaikeuksien vuoksi, jotka eivät ole kertomisen arvoisia,\noli määrä viettää maaliskuun alkupäivinä. He tunsivat toisensa,\nkumpikaan ei voinut epäillä omaa itseään, ja heidän kiintymyksensä\nkasvoi kasvamistaan. Ei vielä milloinkaan ollut rakkaudentuli\nyhdistänyt kahta sielua, kahta luonnetta niin täydellisesti.\nKuta lähemmin he tulivat toisensa tuntemaan, sitä enemmän he\nrakastivat toisiaan: molemmin puolin sama hienotunteisuus, sama\nujous, sama kiihkeä intohimon hurma. Heidän hurmansa oli kaikesta\nhurmasta ihaninta, enkelien hurmaa. Heidän taivaansa oli pilvetön.\nToisen toivomus oli toisen laki. He kun olivat rikkaita, ei ollut\nainoaakaan päähänpistoa, mitä eivät olisi voineet tyydyttää, ja\njuuri siksi heillä ei niitä ollutkaan. Mitä hienostunein aisti,\nkauneuden palvonta ja todellisen runouden ymmärtäminen olivat\nmorsiamen hengenravintona. Hänestä oli rakastetun miehen hymyily\nkaikkia Ormusin helmiä ja turhia naisten koruja kauniimpi, ja hänen\narvokkaimmat koristuksensa olivat musliini ja kukat. Pauline ja\nRaphaël karttoivat maailmaa, yksinäisyys oli heistä niin kaunista,\nniin rikasta. Tyhjäntoimittajat näkivät tuon kauniin, vihkimättömän\nparin joka ilta joko Italialaisessa tai Suuressa Oopperassa. Alussa\nilahduttivat salonkeja juorupuheet, mutta pian Pariisin yli vyöryvä\ntapaustentulva peitti nämä viattomat rakastavaiset unohduksiin,\nja olihan sitäpaitsi heidän hääpäivänsä sopivaisuudesta kiinni\npitäen lohdutukseksi jo ilmoitettu, heidän omaisensa erittäin\nhienotunteisia, joten ei mikään ilkeämielisyys päässyt heidän onneaan\nsärkemään.\n\nKerran aamulla, helmikuun lopulla, jolloin kauniina päivinä jo voi\nluulla nauttivansa kevään riemuista, Raphaël ja Pauline söivät\naamiaista kasvihuoneessa, joka oikeastaan oli pihamaan tasalla\npuutarhaan päin ulkoneva, kukkien täyttämä salonki. Valjun, kelmeän\ntalviauringon säteet tunkeutuivat sinne harvinaisten kasvien\nlehvistön lomitse ja lämmittivät ilman. Oli nautinto katsella\nerilaisia kasveja, erivärisiä kukkaryhmiä ja valon ja varjon\nvärivivahduksia. Koko Pariisin vielä lämmitellessä surullisten\ntulipesien ääressä tämä nuori pari nauroi kanervankukkien,\nkamelioiden ja liljojen muodostamassa lehtimajassa ja heidän\nonnesta riemuitsevat kasvonsa näkyivät narsissien, kielojen ja\nbengalinruusujen keskessä. Jalkojen alla oli tuossa ihanassa,\nupeassa kasvihuoneessa kaunis, värikäs afrikkalainen ruokomatto,\nvihreällä pellavakankaalla verhotuissa seinissä ei näkynyt kosteuden\nmerkkiä. Yksinkertaisten, puisten huonekalujen kiilloitetuista\npinnoista loisti puhtaus. Kermantuoksu oli houkutellut kissanpoikasen\npöydälle, ja Pauline siveli kahvilla sen poskia. Hän kiusoitteli\nsitä leikillään, ei antanut kermaa, jota se oli saanut haistella,\nkoetellakseen sen kärsivällisyyttä ja pidentääkseen leikittelyä.\nPentua katsellessaan hän nauroi helakasti ja kujeili yhä estääkseen\nRaphaëlia lukemasta sanomalehteä, joka jo kymmeniä kertoja oli\npudonnut maahan tämän kädestä. Tuona aamuhetkenä kaikki tuntui niin\nihmeellisen onnelliselta, heidän elämänsä oli niin luonnollista ja\nteeskentelemätöntä. Raphaël oli lukevinaan sanomalehteään, mutta\nkatsoi vähän väliä salavihkaa kissanpennun kanssa leikittelevää\nPauline'ia, omaa Pauline'iaan, jonka pitkä aamuviitta vajavaisesti\npeitti hänen katseiltaan, omaa Pauline'iaan, jonka tukka oli\nhajallaan ja valkoinen, sinisuoninen jalka pisti esiin mustasta\nsamettitohvelista. Miten ihastuttava hän olikaan puolipukeissaan,\nkaunis kuin Westhallin haaveolento, samalla nuori tyttö ja nainen.\nEhkä hän oli enemmän nuori tyttö kuin nainen nauttiessaan suuresta,\neheästä onnestaan ja tuntiessaan ainoastaan rakkauden ensi ilot.\nSuloisiin unelmiinsa vaipuneena Raphaël oli unohtanut sanomalehtensä,\njonka Pauline sieppasi, rutisti palloksi ja viskasi puutarhaan,\nja kissa perästä ottamaan kiinni politiikkaa, joka heitteli\nkuperkeikkoja kuten tavallista. Kun Raphaël, jota tämä lapsellinen\ntelmiminen huvitti, tahtoi jatkaa lukemistaan ja aikoi ottaa käteensä\nolemattoman lehden, he purskahtivat kumpikin iloiseen välittömään\nnauruun, joka helähti ilmoille kuin linnun laulu.\n\n\"Olen mustasukkainen tuolle lehdelle\", sanoi Pauline pyyhkien\nposkille valuneita lapsellisen naurun kyyneliä. \"Eikö se mielestäsi\nole jo ihan uskottomuutta, että luet venäläisiä julistuksia minun\nollessani saapuvilla ja pidät enemmän Nikolai-tsaarin proosasta kuin\nminun ihailevista katseistani ja hellistä sanoistani?\"\n\n\"Enhän minä lukenut, rakas enkeli, katselin vain sinua.\"\n\nSamassa kuuluivat aivan kasvihuoneen vierestä puutarhurin raskaat\naskelet ja hiekka narskahti hänen raudoitettujen kenkiensä alla.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra markiisi, jos häiritsen, ja myös rouva.\nTahdoin vain näyttää teille hyvin ihmeellistä esinettä, jollaista en\nole koskaan ennen nähnyt. Ottaessani juuri, kaikella kunnioituksella,\nsangollisen vettä, tuli tämä ihmeellinen vesikasvi mukana. Tämän\nnäköinen se on! Sen on täytynyt olla hyvin tottunut veteen, sillä se\nei ollut lainkaan märkä, ei edes kostunut. Se oli kuiva kuin taula,\nvaikkei ollut lainkaan rasvainen. Kun herra markiisi on varmasti\noppineempi kuin minä, ajattelin, että tämä on tuotava hänelle ja että\nse häntä huvittaa.\"\n\nJa puutarhuri näytti Raphaëlille säälimätöntä shagriininahkaa, joka\nei ollut enää kuudenkaan neliötuuman kokoinen.\n\n\"Kiitoksia, Vanière\", sopersi Raphaël. \"Tämä on sangen ihmeellinen\nesine.\"\n\n\"Mikä sinun on, rakas? Sinähän kalpenet!\" huudahti Pauline.\n\n\"Menkää, Vanière!\"\n\n\"Äänesi peloittaa minua\", jatkoi nuori tyttö, \"se on niin\nihmeellisesti muuttunut... Mikä sinun on?\n\n\"Oma Pauline'ini, älä huuda!\" vastasi Raphaël tekeytyen\nrauhalliseksi. \"Mennään ulos. Täällä lähellä on jokin kukka, jonka\ntuoksua en voi sietää. Mahdollisesti se on tuo rautayrtti.\"\n\nPauline hyökkäsi viattoman pensaan kimppuun, tarttui sen runkoon ja\nheitti koko kasvin puutarhaan.\n\n\"Oma enkelini!\" huudahti hän sitten sulkien Raphaëlin syleilyyn, joka\noli yhtä voimakas kuin heidän rakkautensa, ja tarjosi rakkaudesta\nriutuen punertavat huulensa hänen suudeltavakseen. \"Nähdessäni sinun\nkalpenevan tunsin, etten voi elää sinun kuolemasi jälkeen: sinun\nelämäsi on minun elämäni. Koeta kädelläsi selkääni! Siellä tuntuu\nvielä kalmanväristys. Minun on kylmä. Huulesi ovat polttavat. Mutta\nkätesi?... Sehän on jääkylmä.\"\n\n\"Hullu!\" huudahti Raphaël.\n\n\"Mitä tuo kyynel...? Anna minun se juoda.\"\n\n\"Voi Pauline, Pauline, sinä rakastat minua liiaksi!\"\n\n\"Sinulle on tapahtunut jotakin tavatonta, Raphaël!... Puhu minulle\nsuoraan, pian kuitenkin saan tietää salaisuutesi. Anna tuo minulle\",\nsanoi hän ottaen nahan käteensä.\n\n\"Sinä olet minun pyövelini!\" karjaisi nuori mies kauhuissaan katsoen\ntalismania.\n\n\"Miten sinun äänesi noin muuttui!\" sai Pauline sanotuksi ja pudotti\nkädestään tuon ihmiskohtaloa kuvaavan tunnuskuvan.\n\n\"Rakastatko minua?\" läähätti Raphaël.\n\n\"Rakastanko sinua! kysytkö sitä?\"\n\n\"Niinpä jätä minut yksin, mene pois!\"\n\nTyttö parka lähti.\n\n\"Mitä!\" kiljaisi Raphaël jäätyään yksin. \"Meidän vuosisadallamme,\nvalistuksen vuosisadalla, jolloin olemme oppineet, että timantit\novat hiilikiteitä, aikakautena, jolloin kaikki voidaan selittää,\njolloin poliisi voi viedä uuden Messiaan oikeuteen ja jättää hänen\nihmetyönsä Tiedeakatemian arvosteltavaksi, aikana, jolloin emme usko\nmitään muuta kuin notaarien nimikirjoituksen, minä sittenkin saatan\nuskoa jonkinlaiseen _Mene teqel ufarsin'iin_!... Ei, Jumalan nimessä!\nEn voi ajatella, että Korkein Olento voi iloita rehellisen ihmisen\nkiduttamisesta... Ja nyt menen puhuttelemaan tiedemiehiä.\"\n\nRaphaël tuli pian sen jälkeen Viinihallin, missä oli hirveän\nsuuret määrät tynnyreitä, ja Salpêtrière'in, oikean juoppouden\nseminaarin, välillä olevan lammikon luo, missä iloisesti rääkätti\nharvinaisia sorsalajeja, joiden räikeän kirkkaat värit muistuttivat\nauringonpaisteessa välkkyviä katedraalin lasimaalauksia. Kaikki\nmaailman ankat ja sorsat siinä rääkättivät, kaakattivat ja\nhääräsivät, muodostaen kuin jonkinlaisen sorsien eduskunnan, mihin\nne oli väkipakolla kerätty. Mutta kaikeksi onneksi ei niillä ollut\nperustuslakia eikä valtiollisia periaatteita, vaan ne elivät\nrauhassa, tarvitsematta pelätä metsästäjiä, vain niitä silloin\ntällöin tervehtivien luonnontutkijoiden silmälläpidon alaisina.\n\n\"Tuossa on herra Lavrille\", sanoi vartija Raphaëlille, joka oli\npyytänyt tavata tuota eläintieteen suurta ylimmäistä pappia.\n\nMarkiisi näki pienen miehen, joka syvämietteisen näköisenä katseli\nsorsaparia. Keski-ikäiseltä näyttävä tiedemies oli lempeäkasvoinen\nja nöyrän, palvelevaisen näköinen. Koko hänen olemuksestaan ilmeni\npelkkää tieteellistä askartelua: tekotukka, jota hän vähän väliä\nraapi, oli omituisesti koholla, ja sen alta näkyi valkeita hiuksia,\nmistä saattoi arvata, että hänen kiihkeä, intohimoinen rakkautensa\ntieteeseen oli niin kokonaan vieroittanut hänet tämän maailman\nasioista, että hän tuskin enää oli tietoinen omasta minästäänkään.\nOppineena ja tiedemiehenä Raphaël ihaili tuota luonnontutkijaa, jonka\nvalvotut yöt olivat pyhitetyt ihmisen tietämisen avartamiselle.\nTietämättömyyshän on yhä vielä Ranskankin ylpeys! Mutta joku nuori\ntyttö olisi varmaan nauranut nähdessään, miten hänen paitansa pursusi\nesiin polvihousujen ja raidallisten liivien välistä, kun hänen\noli täytynyt loppumattomiin kyykistellä tutkiessaan eläintieteen\nristisiitoskysymystä.\n\nLausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia Raphaël katsoi asiaan\nkuuluvaksi hiukan kehuskella herra Lavrille'in sorsia.\n\n\"Niin, meillä on hyvin runsas sorsakokoelma\", vastasi luonnontutkija.\n\"Tämä heimo on muuten kaikkein hedelmällisin sälönokkaisten lahkossa,\nminkä muuten tietänettekin. Joutsenen ja zinzinsorsan välillä\non satakolmekymmentäseitsemän toisistaan hyvin eriävää lajia,\njoilla kullakin on oma nimensä, omat tapansa, oma kotimaansa ja\nomat piirteensä ja jotka ovat yhtä erinäköisiä kuin valkoihoinen\nja neekeri. Ja todellakin, hyvä herra, useimmiten meillä ei ole\naavistustakaan syödessämme sorsapaistia, miten laaja...\"\n\nHän keskeytti puheensa nähdessään pienen, sievän sorsan kiipeävän\nrantapenkerelle.\n\n\"Tuossa näette kaulussorsan, kanadalaisen lapsukaisen, joka on tullut\nniin kaukaa näyttääkseen meille harmaita ja ruskeita höyheniään\nja pientä, mustaa kaulustaan! Katsokaa, nyt se raapii itseään...\nJa tuossa on kuuluisa haahka, jonka untuvista tehtyjen peittojen\nalla pikku rakastajattaremme nukkuvat. Katsokaa, miten soma se\non! Kuka voisi olla ihailematta sen pientä, punertavanvalkoista\nvatsaa ja vihreää nokkaa? Juuri äsken olin näkemässä, kun tapahtui\npariutuminen, jonka suhteen olen jo ollut ihan epätoivoinen. Häät\novat nyt hyvin onnistuneet, ja kärsimättömänä odotan seurauksia.\nOlen ylpeä, jos olen voinut saada aikaan 138:nnen lajin, jolle ehkä\nannetaan minun nimeni! Tässä on nyt se nuori aviopari\", sanoi hän\nnäyttäen kahta sorsaa. \"Toinen niistä on nauruhanhi (_Anas albifrons_)\nja toinen suuri viheltävä-sorsa (_Anas ruffina Buffon_).\" Kauan\nepäröin valitsenko viheltävän sorsan, valkokulmakarvaisen sorsan\nvai amerikkalaisen sorsan (_Anas clypeata_); \"tuossa se onkin, se\namerikkalainen tummanruskea lurjus, jolla on vihertävä kaula, missä\nniin koreasti välkkyvät kaikki taivaankaaren värit. Mutta kun, hyvä\nherra, viheltävällä sorsalla oli töyhtö päässä, en enää epäillyt\nvalintaa sen kauemmin. Meiltä puuttuu ainoastaan mustapäälakinen\nsorsamuunnos. Toiset meistä ovat sitä mieltä, että se on tarpeeton,\nkun meillä jo on käyränokkainen valkosiipisorsa, mutta omasta\npuolestani...\"\n\nJa hän teki suurenmoisen eleen, jossa kuvastui samalla tiedemiehen\nvaatimattomuutta ja ylpeyttä, itsepäistä ylpeyttä ja omahyväistä\nvaatimattomuutta.\n\n\"Olen siitä asiasta eri mieltä\", jatkoi hän samassa. \"Niinkuin\nnäette, ei täällä olla jouten. Parhaillaan minulla on tekeillä\nerikoistutkielma sorsien heimosta... Olen käytettävänänne.\"\n\nHeidän tultuaan jokseenkin sievään Buffon-kadun varrella olevaan\ntaloon Raphaël antoi shagriininahan herra Lavrille'in tutkittavaksi.\n\n\"Nyt tiedän, mikä tämä on\" sanoi tiedemies vihdoin katseltuaan\ntaljaa suurennuslasilla. \"Sitä on käytetty laatikon kantena. Tämä\nshagriini on hyvin vanhaa! Nykyaikana nahkatyön tekijät käyttävät\nsiihen tarkoitukseen mieluummin Punaisessa meressä elävän _Raja\nsephen_-nimisen kalan nahkaa.\n\n\"Mutta kun te, herra professori, olette näin ystävällinen, niin\nsanokaa, mikä tämä...\"\n\n\"Tämä\", puuttui tiedemies puheeseen keskeyttäen hänet, \"on aivan\nerilaista: kalannahalla ja tällä on yhtä suuri ero kuin maalla ja\nmerellä, kalalla ja nelijalkaisella. Kalannahka on muuten kovempaa\nkuin kuivalla maalla elävien eläinten nahka. Tämä näin\", virkkoi\nhän näyttäen talismania, \"on, kuten luultavasti tiedätte, mitä\nihmeellisin eläintieteellinen harvinaisuus.\"\n\n\"Niin, mutta...!\" huudahti Raphaël.\n\n\"Tämä on aasin nahkaa\", tiedemies sanoi asettuen istumaan\nnojatuoliinsa.\n\n\"Sen kyllä tiedän\", vastasi nuori mies.\n\n\"Persiassa elää hyvin harvinainen villiaasi, _Equus asinus_, jota\ntataarit nimittävät kulaaniksi. Pallas on tehnyt matkan sitä\ntutkiakseen ja kirjoittanut siitä tieteellisen selostuksen. Pitkät\najat sitä pidettiin pelkkänä tarueläimenä. Siitä puhutaan jo Pyhässä\nKirjassa. Mooses kieltää, kuten tietänette, sen parittamisen toisten\nsamaan sukuun kuuluvien eläinten kanssa. Mutta vielä kuuluisammaksi\nse on tullut sen takia, että sitä on käytetty prostitution kohteena,\nminkä seikan Raamatun profeetat ovat useasti maininneet. Pallas,\nkuten luultavasti tiedätte, sanoo kirjassaan _Act. Petrop._,\nII osa, että tuo omituinen tapa kuuluu vieläkin persialaisten\nja nogailaisten uskontoon ja että sen pitäisi olla erinomainen\nmunuaistaudin ja lonkkasäryn parannuskeino. Mehän tietysti emme\nusko mitään sellaista, me pariisilaisraukat! -- Museosta puuttuu\ntällainen villiaasi. Miten komea eläin se onkaan!\" jatkoi tiedemies.\n\"Ja siinä on paljon salaperäistä. Sen silmistä lähtee jonkinlaisia\nsäteitä, joissa itämaalaiset sanovat olevan lumousvoimaa, sen\nkarva on mitä kaunein ja siloisempi kuin ainoankaan meikäläisen\nhevosen; siinä on punertavan keltaiset juovat, joten se muistuttaa\nhyvin suuresti seepran nahkaa, mutta se on samalla kuin pehmeää,\nlainehtivaa villaa, joka koskettaessa tuntuu hiukan rasvaiselta.\nTuon aasin tarkka ja tietoinen katse muistuttaa ihmisen katsetta,\nkooltaan se on hiukan meikäläistä kesyä aasia suurempi ja tavattoman\nrohkea. Jos sen vihollinen yllättää, se puolustautuu kaikkein\nkauheimpiakin petoja vastaan mitä helpoimmin, ja sen juoksun nopeutta\nvoi verrata ainoastaan linnun lentoon. Juoksukilpailussa villiaasin\nkanssa menettäisivät parhaat arabialaiset ja persialaiset hevoset\nhenkensä. Tunnontarkan tohtori Niebuhrin isän mittausopillisesti\ntekemien laskelmien mukaan, jonka hiljakkoin sattunutta kuolemaa me\nkaikki, kuten tiedätte, suuresti valitamme, tuo ihana eläin laukkaa\nseitsemäntuhatta askelta tunnissa. Meidän suvustaan huonontuneilla\nkesyaaseillamme ei voi olla pienintäkään aavistusta tuosta vapaasta,\nylpeästä aasista. Se on joustava, vilkas, henkevän näköinen,\nhienostunut, sen ilme mitä rakastettavin ja liikkeet suorastaan\nkeimailevat. Se on itämailla eläinkunnan kuningas. Taikauskoiset\nturkkilaiset ja persialaiset uskovat, että sillä on tarumainen\nalkuperä, ja tiibettiläiset ja tataarilaiset satujenkertojat\nliittävät Salomon nimen tämän jalon eläimen urotöihin. Kesytettynä\ntällainen villiaasi on tavattoman kallisarvoinen. Sen pyydystäminen\nelävänä vuoristossa on melkein mahdotonta, se kun hyppii kuin\nvuorikauris ja näyttää lentävän kuin lintu. Tarujen siivekäs hevonen,\nmeidän Pegasuksemme, on varmaan saanut alkunsa noissa maissa,\nmissä paimenet ovat usein nähneet villiaasin hyppäävän kalliolta\ntoiselle. Ratsuina käytetyt, Persiassa kesyn aasin ja villiaasin\nristisiitoksesta saadut aasit on ikimuistoisista ajoista saakka\nkuvattu punaisiksi, ja siitä kaiketi on saanut alkunsa meidän\nsananpartemme: 'Häijy kuin punainen aasi'. Mahdollisesti on joku\nmatkustavainen tuonut mukanaan niihin aikoihin, jolloin eläintiede\noli Ranskassa vielä hyvin takapajulla, tuollaisen ihmeellisen eläimen\nja kun se ei voinut sietää orjuutta, niin sananparsi oli valmis. Tuo\nnahka, jota te minulle nyt näytätte, on villiaasin nahkaa. Tällaisen\nnahan nimen alkuperään nähden mielipiteet eriävät toisistaan. Toiset\nväittävät sagrinimeä turkkilaiseksi, toiset sanovat, että Sagri on\nkaupunki, jossa tätä eläintieteen kannalta mielenkiintoista nahkaa\nvalmistetaan kemiallisesti -- Pallas on kuvannut sen menettelytavan\nhyvin tarkoin -- jotta siihen saadaan tuo välkehtivä kiilto, mitä me\nniin ihailemme. Martellens taas on minulle kirjoittanut, että Sagri\non joki...\"\n\n\"Hyvä herra professori, kiitän teitä antamistanne tiedoista, jotka\nolisivat olleet jollekulle don Calmet'lle hyvin suuriarvoisia, jos\nbenediktiinimukkeja vielä olisi Ranskassa. Niinkuin minulla oli\nkunnia teille huomauttaa, tämä nahka oli alkuaan ... tuon kartan\nkokoinen\", -- Raphaël osoitti pöydälle levitettyä karttaa -- \"mutta\nse on viimeksikuluneiden kolmen kuukauden aikana huomattavasti\nsupistunut...\"\n\n\"Se on helposti käsitettävissä\", vastasi tiedemies. \"Kaikki\nvanhanaikaisella tavalla valmistetut nahat kuivettuvat, mikä on\naivan luonnollinen ilman vaikutuksesta johtuva seikka. Metallitkin\nlaajenevat ja kutistuvat varsin huomattavasti, minkä seikan\ninsinöörit voivat todeta tarkastamalla isojen rautapulteilla\nvanhanaikaiseen tapaan toisiinsa liitettyjen kivien välisiä rakoja.\nTiede on lavea, elämä lyhyt. Emmekä tahdo väittääkään tuntevamme\nkaikkia luomakunnan ilmiöitä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, että kysyn vielä\", virkkoi Raphaël epäröivän\nnäköisenä, \"oletteko varma siitä, että tämä nahka on eläintieteen\nlakien alainen ja että sitä voidaan venyttää?\"\n\n\"Tietysti! Hyi, pahus!\" murahti herra Lavrille samassa koettaessaan\nvenyttää talismania. \"Mutta kuulkaa\", lisäsi hän sitten,\n\"tahtoisitteko käydä tapaamassa Planchette'ia, kuuluisaa mekaniikan\nprofessoria? Hän varmasti keksii keinon, miten tätä nahkaa voidaan\npehmittää ja venyttää.\"\n\n\"Oi, herra professori! Te pelastatte henkeni!\"\n\nSanottuaan jäähyväiset oppineelle luonnontutkijalle Raphaël\njuoksi professori Planchette'in luo, ja kunnon Lavrille jäi\nmaljakkoja ja kuivattuja kasveja täyteen kasattuun työhuoneeseensa.\nLuonnontieteilijän luota lähtiessään Raphaëlille selvisi, että se,\nmitä sanotaan tieteeksi, mahtaakin olla vain nimien luettelemista.\nKunnon Lavrille muistutti Raphaëlista Sancho Pansaa, joka kertoi Don\nQuijotelle tarinoitaan vuohista, sillä samalla tavalla nautti hänkin\neläinten luokittelemisesta ja numeroimisesta. Ja vaikka hän kohta oli\nhaudan partaalla, ei hän kuitenkaan tuntenut kuin pienen murto-osan\nsiitä laumasta, jonka Jumala oli heittänyt meiltä salatussa\ntarkoituksessa tähän maailmanvaltamereen. Raphaël oli tyytyväinen.\n\n\"Minä pidän aasini kurissa!\" huudahti hän.\n\nSterne olisi sanonut ennen häntä: \"Hoitakaamme aasiamme hyvin, jos\ntahdomme elää vanhoiksi\". Mutta eläimellä oli omat oikkunsa!\n\nPlanchette oli pitkä, kuivahko mies, todellinen runoilija, joka\nmietteisiinsä syventyneenä tutkii pohjatonta kuilua, luomakunnassa\ntapahtuvaa liikettä. Jokapäiväinen ihminen luulee tuollaisten\nsuurviisaiden olevan hiukan hassahtavia, heitä ei ymmärretä, kun\nhe maailman turhuudesta piittaamatta elävät omaa elämäänsä, imevät\npäiväkaudet sammunutta sikaria tai saapuvat salonkiin napit enemmän\ntai vähemmän huolellisesti sovitettuina napinreikiin. Joskus he\nsitten, mittailtuaan avaruutta tai ladeltuaan X:iä Aa--Gg:n alle,\nerittelevät jonkin luonnonlain, erittelevät kaikkein pohjimmaisen\nalkutekijän. Yht'äkkiä saamme sitten ihailla uutta konetta tai uusia\nkuormarattaita, joiden yksinkertainen rakenne ihmetyttää ja panee\npään pyörälle! Vaatimaton tiedemies sanoo hymyillen ihailijoilleen:\n\"Mitä minä olen saanut aikaan? En mitään. Ihminen ei keksi voimaa,\nhän ainoastaan voi sitä suunnata, ja tiede on vain luonnon\njäljittelemistä.\"\n\nRaphaël yllätti mekaniikantutkijan seisomassa hajasäärin kuin\nvasta hirsipuusta pudonnut hirttäytynyt. Planchette tarkasteli\naurinkokellon päällä kierivää agaattipalloa odottaen sen\npysähtymistä. Miesparka ei ollut milloinkaan saanut kunniamerkkiä\neikä eläkettä, sillä hän ei tuntenut itsensä kuuluisaksitekemisen\ntaitoa. Onnellisena hän odotti hetkeä, jolloin keksintö toteutuisi,\najattelematta sen enempää tätä maailmaa, mainetta ja itseään, ja\ntiede tieteen vuoksi oli hänen elämänsä sisältö.\n\n\"Tätä ei voi määritellä\", hän huudahti. -- \"Ahaa, hyvä herra\", sanoi\nhän sitten huomatessaan Raphaëlin, \"olen nöyrin palvelijanne. Mitenkä\näitinne jaksaa?... Menkää tervehtimään vaimoani.\"\n\n\"Tuollaista olisi mahdollisesti minunkin elämäni voinut olla\",\najatteli Raphaël herättäessään tiedemiehen haaveiluistaan pyytämällä\nhänen neuvoaan talismania koskevaan asiaan ja näyttämällä sitä tälle.\n\n\"Mahdollisesti nauratte herkkäuskoisuudelleni, herra professori\",\nsanoi markiisi puheensa lopettajaisiksi, \"mutta siitä huolimatta en\ntahdo salata teiltä mitään. Näyttää siltä kuin tällä nahalla olisi\nsellainen vastustuskyky, ettei mikään pysty siihen.\"\n\n\"Hyvä herra\", aloitti Planchette, \"maailmanmiehet kohtelevat tiedettä\naina hyvin ritarillisesti, ja kaikki sanovat meille jotakuinkin\nsamaa kuin muudan epäuskoinen Lalande'ille tuodessaan mukanaan\nnaisia hänen luokseen auringonpimennyksen päätyttyä: 'Olkaa niin\nystävällinen ja tehkää se uudestaan'. Mitä oikeastaan haluatte?\nMekaniikan päämäärä on liikkeenlakien soveltaminen tai tehottomaksi\ntekeminen. Ja mitä itse liikkeen käsitteeseen tulee, tunnustan\nnöyrästi, ettemme pysty sitä määrittelemään. Edellyttäen tämän\nvoimme tarkastaa voimia, jotka vaikuttavat jähmeihin ja nestemäisiin\naineisiin. Jäljittelemällä näitä liikettä synnyttäviä voimia saatamme\nmekin siirtää esineitä paikasta toiseen, panna ne liikkeeseen,\njoka kestää tietyn ajan tietyllä nopeudella, heittää ne menemään\ntai paloitella ne yksinkertaisesti joko vain muutamiksi palasiksi\ntai ihan loppumattomiin, aina sen mukaan, haluammeko palaset aivan\njauhomaisen hienoiksi; sitten voimme niitä väännellä, panna ne\npyörivään liikkeeseen, muutella niiden muotoa, puristaa niitä\nkokoon, laajentaa ja venyttää niitä. Koko tämä tiede perustuu yhteen\nainoaan tosiseikkaan. -- Näettehän tämän pallon\", jatkoi hän sitten.\n\"Se on tässä tämän kiven päällä. Nyt se on tuossa. Millä nimellä\nmainitsemme tätä tosiasiaa, joka fysikaalisesti on niin luonnollinen,\nmutta filosofisesti hyvin epätavallinen? Liikkeeksi, kulkemiseksi,\nvai paikaltaan siirtymiseksikö? Miten ääretön määrä turhamaista\nitserakkautta kätkeytyykään nimityksiin! Ja nimi sitten, onko se\nasian ratkaisu? Kuitenkin siihen sisältyy koko tiede. Koneemme\nkäyttävät hyväkseen tai tekevät olemattomaksi tämänkin tosiasian.\nTällainen mitätön ilmiö muutettuna suureksi joukkoliikkeeksi voisi\nlennättää ilmaan koko Pariisin. Voimme lisätä nopeutta voiman\nkustannuksella ja voimaa nopeuden kustannuksella. Mutta mitä ovat\nvoima ja nopeus? Tiede ei pysty sitä selittämään, enempää kuin\nluomaan liikettäkään. Kaikkinainen liike on ääretöntä voimaa, mutta\nihminen ei voi keksiä voimaa. Voima on käsite, kuten liikekin, joka\non voiman sisin olemus. Kaikki on liikettä. Ajattelu on liikettä.\nKoko luomakunta perustuu liikkeeseen. Kuolema, jonka loppu on niin\nvähän tunnettu, on liikettä. Jos Jumala on iankaikkinen, niin\nuskokaa, että hän on alituisessa liikkeessä. Mahdollisesti Jumala ja\nliike ovatkin yksi ja sama käsite. Ja milloin voimme ymmärtää, ettei\nliikettä voida käsittää enempää kuin Häntäkään, se on syvä kuin Hän,\nääretön, järjellä käsittämätön, aistimin koskettamaton. Onko kukaan\nvielä milloinkaan koskettanut, käsittänyt tai mitannut liikettä?\nTunnemme sen aikaansaannokset, vaikk'emme näe sitä. Voimmepa vielä\nkieltää sen olemassaolon, kuten kiellämme Jumalankin. Missä sitä\non? Missä sitä ei ole? Mistä se saa alkunsa? Mikä on sen tarkoitus?\nMissä on sen loppu? Se ympäröi meitä, puristaa meitä ja pakenee\nedestämme. Se on todistettavissa kuten tosiasia, salaperäinen kuin\noletettu käsite, samalla sekä syy että seuraus. Se tarvitsee tilaa\nniinkuin mekin. Mitä on ulottuvaisuus? Liike sen meille selvittää;\nilman liikettä se on vain tyhjä, tarkoitukseton sana. Liike on\nratkaisematon ongelma, avaruuden ja koko luomakunnan kaltainen,\nääretön, se panee koko ihmisjärjen sekaisin, ja kaikki, mitä ihminen\nvoi siitä käsittää, on se, ettei hän käsitä mitään. Tämän pallon\nkaikkien peräkkäisten avaruudessa olevien eri asentojen välillä\",\njatkoi tiedemies, \"on kuilu, jonka yli ei ihmisjärki pääse, johon\nPascalkin putosi. Jotta voisimme käsitellä meille vierasta ainetta,\nminkä te tahdotte saattaa uuden, tuntemattoman voiman alaiseksi,\nmeidän on ensin tutkittava itse ainetta. Sille tietysti on ominaista,\nettä se joko särkyy tai pysyy eheänä siihen iskettäessä. Jos se\nhajaantuu useaksi kappaleeksi, mutta tarkoituksenanne ei ole sen\npaloitteleminen, silloin emme ole päässeet haluamaamme päämäärään.\nJos tahdotte puristaa sen kokoon, silloin on jokainen sen kohta\nsaatava yhtäläiseen liikkeeseen, niin että aineen eri osien välillä\nolevat tyhjät paikat samassa suhteessa pienenevät. Jos tahdotte\nsitä laajentaa, on meidän koetettava johtaa jokaiseen molekyyliin\nsamansuuruinen keskipakoisvoima, ja silloin on noudatettava\ntarkalleen sitä lakia, joka selvittää jatkuvaisuudenongelman.\nLiikkeeseen, hyvä herra, sisältyy rajaton määrä erilaisia\nmenettelytapoja ja yhdistelmiä. Minkälaista tulosta te siis haluatte?\"\n\n\"Herra professori\", sanoi Raphaël kärsimättömänä, \"tahdon\njonkinlaista puristusta, joka olisi tarpeeksi voimakas rajattomasti\nlaajentamaan tätä nahkaa.\"\n\n\"Rajoitettua ainemäärää\", vastasi matemaatikko, \"ei voi rajattomiin\nlevittää, ja puristuksessa sen pinta laajenee vahvuuden\nkustannuksella; se ohenee ohenemistaan, kunnes aine häviää\nolemattomiin.\"\n\n\"Toteuttakaa se, hyvä herra, niin ansaitsette miljoonia\", huudahti\nRaphaël.\n\n\"Varastaisin teidän rahanne\", vastasi professori rauhallisesti kuin\nhollantilainen. \"Tahdon parilla sanalla todistaa sellaisen koneen\nolemassaolon, jonka puristuksessa itse Jumalakin murskautuisi\nkuin kärpänen. Mies saappaineen, kannuksineen, kaulaliinoineen,\nhattuineen, kultineen, jalokivineen kaikkineen menee siinä litteäksi\nkuin imupaperi.\"\n\n\"Onpa se kauhea kone.\"\n\n\"Kiinalaisetkin voisivat, sen sijaan, että heittävät lapsensa veteen,\nkäyttää niitä siihen tarkoitukseen\", jatkoi tiedemies puhettaan\nmuistamatta, että ihmisen on kunnioitettava jälkeläisiään.\n\nKonettaan ajatellen Planchette otti tyhjän kukka-astian, jossa oli\nreikä alareunassa, ja asetti sen aurinkokellon päälle. Sitten hän\nkävi hakemassa savea puutarhan nurkkauksesta. Raphaël odotteli\niloisena aivan kuin lapsi, joka kuuntelee hoitajattaren ihmeellistä\nsatua. Asetettuaan saven kivilaatalle Planchette otti taskustaan\npienen puutarhaveitsen ja leikkasi poikki kaksi seljan oksaa ja\nrupesi niitä kovertamaan ontoksi vihellellen itsekseen, ikäänkuin\nRaphaëlia ei olisi ollut lähettyvillä.\n\n\"Tässä nyt ovat koneen osat\", sanoi hän sitten.\n\nToisen onton seljan oksan hän kiinnitti savella vaakasuoraan asentoon\nruukussa olevaan reikään. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut tehdä\npiipun. Sen jälkeen hän levitti kivilaatalle paksulti savea ja\nmuodosti siitä lapionterän muotoisen kuvion. Kukka-astian hän asetti\nsitten pystyyn saven lapionterän muotoisen kuvion kohdalle ja sovitti\nputken pitkin lapionvarren näköistä osaa. Sitten hän otti taas savea\nja kiinnitti sillä toisen putken pystysuoraan toisen päähän siten,\nettä putkien reiät päissä yhtyivät. Täten kulki pystysuoran putken\nyläpäästä kukka-astiaan avonainen tiehyt, jota pitkin ilma tai mikä\ntahansa saatavilla oleva neste saattoi virrata, ja tuota pikaa\nkyhätty koje oli valmis.\n\n\"Tämä kone\", selitti hän juhlallisena kuin akateemikko, joka\nvastaanottotilaisuudessa pitää ensimmäisen puheensa, \"on mitä\nkauneimmalla tavalla tuottanut suuren Pascalin nimelle kunniaa.\"\n\n\"En oikein käsitä...\"\n\nTiedemies hymyili. Hän kävi ottamassa lähellä kasvavasta\nhedelmäpuusta pienen pullon, missä oli ollut apteekkarin\nsuosittelemaa muurahaisten torjuntanestettä, ja löi siitä pohjan\nirti saadakseen suppilon, jonka suun hän sovitti pystysuoran putken\npäähän; tuo putki ja tyhjä kukka-astia olivat muka kaksi vastakkaista\nsäiliötä. Sitten hän kaatoi kastelukannusta niin paljon vettä, että\nkukka-astia ja seljaputken suu olivat reunojaan myöten täynnä...\nRaphaël ajatteli kaiken aikaa vain shagriininahkaansa.\n\n\"Hyvä herra\", aloitti mekaniikan tutkija taas. \"Yhä vielä otaksutaan,\nettä vesi on aine, jota ei voi pusertaa kokoon. Muistakaa aina tämä\nperusajatus. Todellisuudessa sitä kyllä voidaan puristaa kokoon,\nmutta niin äärettömän vähän, ettei sillä ole mitään merkitystä.\nNäettekö tätä kukka-astiassa olevan veden pintaa?\"\n\n\"Kyllä\".\n\n\"Hyvä. Otaksutaan nyt, että tuo pinta on tuhat kertaa suurempi\nseljaputken suuta, mihin juuri kaadoin vettä. Katsokaa, nyt otan\nsuppilon pois.\"\n\n\"Ymmärrän.\"\n\n\"No niin. Jos jollakin keinoin voisin lisätä tätä ainemäärää\nkaatamalla vielä vettä tuohon ohueen putkeen, niin neste, joka painuu\nalas, kohoaisi säiliötä kuvaavassa kukka-astiassa samalle tasolle\nkuin putkessa.\"\n\n\"Sehän on selvää!\" huudahti Raphaël.\n\n\"Mutta ero on siinä\", jatkoi tiedemies puhettaan, \"että jos ohuessa\nputkessa oleva vesipatsas on naulan painoinen ja siinä oleva paine\ntuntuu saman verran joka paikassa kukka-astiassa olevan veden\npinnassa, ja kukka-astiassa on tuhat tällaista vesipatsasta, jotka\nkaikki kohoavat ylöspäin yhtä suuren voimanvaikutuksesta kuin se,\njoka painaa alas pystysuorassa seljaputkessa olevaa vesimäärää, niin\non tässä\", selitti Planchette osoittaen kukka-astiaa, \"tuhat kertaa\nsuurempi voima kuin tuossa.\"\n\nJa tuo korkeasti oppinut professori osoitti etusormellaan saveen\npystytettyä puuputkea.\n\n\"Sehän on ihan luonnollista\", sanoi Raphaël.\n\nPlanchette hymyili.\n\n\"Ja toisaalta tarvitaan\", jatkoi hän esitelmäänsä kuin\njohtopäätöksistään sitkeästi kiinni pitävä matemaatikko ainakin,\n\"jottei vesi pääsisi vuotamaan yli reunojen, suuren vedenpinnan\njokaisessa kohdassa vastus, joka on yhtä suuri kuin putkessa oleva\nvoima, mutta silloin siinä on se ero, että putken vesipatsas voi\nolla esimerkiksi jalan korkuinen, mutta tuhannet pienet säiliön\nvesipatsaat eivät kohoa juuri ollenkaan. Jos nyt tämän kojeen\nasemesta otamme oikean metallisen laitteen\" -- ja samassa hän\nnäpäytti sormellaan kojeensa hajalle -- \"sellaisen, jonka osien\nlujuus ja mittasuhteet ovat tarkoitukseen sopivat ja säiliössä olevan\nveden pinnalla on vahva, liikkuva levy ja sen yläpuolella toinen,\nkiinteä levy, jonka kestävyys on taattu, ja jos uskotte minun voivan\nyhä jatkuvasti lisätä vettä pieneen pystysuorassa olevaan putkeen, ei\nmikään näiden kahden levyn väliin asetettu esine kestä siinä syntyvää\npuristusta. Veden lisääminen yhä jatkuvasti pieneen putkeen on\nmekaniikassa mitä helpoin asia samoin kuin voiman siirtäminen nesteen\navulla pinnalla olevaan levyyn. Tarvitaan ainoastaan kaksi mäntää ja\nmuutamia pumpunläppiä. Uskotteko nyt, hyvä herra\", kysyi hän tarttuen\nValentinin käsivarteen, \"että tuskin sellaista ainetta on, joka ei\nmusertuisi tällaisen rajattomasti kasvavan voiman puristuksessa?\"\n\n\"Mitä! Onko siis _Maakuntakirjeiden_ tekijä keksinyt...?\" huudahti\nRaphaël.\n\n\"Hän juuri eikä kukaan muu. Mekaniikassa ei ole mitään sen\nyksinkertaisempaa ja kauniimpaa. Veden vastakkainen ominaisuus,\nlaajeneminen, on johtanut höyrykoneen keksimiseen. Mutta veden\nlaajeneminen voi tapahtua ainoastaan tiettyyn määrään saakka, jota\nvastoin veden puristuminen kokoon, mikä itse asiassa on negatiivinen\nvoima, voi jatkua rajattomiin.\"\n\n\"Jos tätä nahkaa voidaan venyttää\", sanoi Raphaël, \"lupaan pystyttää\nBlaise Pascalille komean muistopatsaan, perustaa rahaston, josta\njaetaan joka kymmenes vuosi sadantuhannen frangin suuruinen palkinto\ntärkeimmästä kuluneen vuosikymmenen aikana tehdystä, mekaniikan alaan\nkuuluvasta keksinnöstä, lahjoittaa rahasummia teidän serkuillenne ja\npikkuserkuillenne ja rakennuttaa turvakodin köyhille tai hulluiksi\ntulleille matemaatikoille.\"\n\n\"Se olisi erittäin hyödyllistä\", vastasi Planchette. \"Hyvä herra\",\njatkoi hän sitten tyynesti kuten ainakin hengenmaailmoissa elävä\nmies, \"huomenna menemme Spieghalterin luo. Hän on hyvin kuuluisa\nmekaniikan tuntija ja on rakentanut minun suunnitelmani mukaan mitä\ntäydellisimmän koneen, jolla voi puristaa tuhat heinäkimppua niin\npieneen tilaan, että lapsi voi ne kantaa hatussaan.\n\n\"Siis huomiseen, herra professori!\"\n\n\"Huomiseen!\"\n\n\"Mekaniikka on jotakin!\" huudahti Raphaël itsekseen. \"Se on tieteistä\njaloin. Tuo toinen mies villiaaseineen, luokitteluineen, sorsineen,\nlajeineen, lasitölkkeineen, jotka ovat täynnä kaiken maailman\nepäsikiöitä, on omiaan vain merkitsemään yleisön käytettävänä olevan\nbiljardipelin numeroita.\"\n\nSitten huomenissa Raphaël meni iloisena ja onnellisena hakemaan\nPlanchette'ia, ja he lähtivät yhdessä Rue de la Santélle, \"Terveyden\nkadulle\", mikä nimi jo yksinään ennusti hyvää. Spieghalterin\nluona nuori mies vietiin suureen työpajaan, missä hänen huomionsa\nkiintyi hehkuvien ja humisevien ahjojen paljouteen. Joka puolella\nleiskui tuli, kaikkialla oli suurina röykkiöinä nauloja, mäntiä,\nruuvinauloja, vipuja, poikkipienoja, viiloja ja muttereita sekä\nsuunnattomat määrät valurautaa, puutavaraa, pumppuja ja terästankoja.\nViilanpuru tuntui ihan henkeä salpaavalta. Rautaa oli ilmassa,\nmiehet olivat rautapölyn peitossa ja kaikkialla haisi raudalta.\nRaudassa oli eloa, järjestelmällisyyttä, se virtasi nestemäisenä,\nliikkui, ajatteli, muuttihe eri muotoihin ja noudatti kaikenlaisia\npäähänpistoja. Palkeiden huminan, vasaroiden _crescendon_ ja rautaa\nsuristen purevien sorvien sihinän melusta Raphaël vietiin siistiin,\nilmavaan huoneeseen. Siellä hän saattoi mielin määrin ihailla\njättiläismäistä puristinta, josta Planchette jo oli hänelle kertonut.\nHän ihmetteli valurautaisia laippoja ja rautaputkia, joita ei mikään\nvoima pystynyt särkemään.\n\n\"Jos nopeasti pyöritätte tuota kampea seitsemän kertaa\", selitti\nSpieghalter osoittaen kiilloitettua rautatankoa, \"teräslevy lentää\nilmaan tuhansina hienoina osasina, jotka tunkeutuvat jalkoihinne kuin\nsilmäneulat.\"\n\n\"Hyi saakeli!\" äännähti Raphaël.\n\nPlanchette asetti omakätisesti shagriininpalan mahtavan puristimen\nlevyjen väliin ja alkoi, lujasti luottaen tieteellisiin laskelmiinsa,\nnopeasti pyörittää kampea.\n\n\"Kaikki pitkälleen, me kuolemme!\" karjaisi Spieghalter äkkiä\npaiskautuen samassa lattialle pitkäkseen.\n\nKuului hirveää räiskettä ja suhinaa. Kojeessa ollut vesi särki putket\nja virtasi ulos äärettömän voimakkaana suihkuna, joka kaikeksi\nonneksi osui vanhaan ahjoon; tämä lensi oitis nurin ja pirstoutui\nkuin pyörremyrskyn repimä ja paikoiltaan raastama talo.\n\n\"Kas vain!\" tuumi Planchette rauhallisesti, \"shagriini on yhtä eheä\nkuin minun silmäni! Mestari Spieghalter, valuraudassa on varmasti\nollut halkeama tai isossa putkessa jotakin vikaa.\"\n\n\"Ei, ei! minä kyllä tunnen koneeni. Tuo herra voi viedä pois\nroskansa, siinä asuu itse paholainen.\"\n\nSaksalainen sieppasi sitten moukarin, asetti nahan alasimelle\nja alkoi paukuttaa talismania kaikella suuttumuksensa voimalla;\nsellaista pauketta ei vielä siinä työpajassa ollut ennen kuultu.\n\n\"Ei se näytä olevan tuostakaan milläänkään!\" huudahti Planchette ja\nsilitteli uppiniskaista shagriinia.\n\nTyömiehiä juoksi paikalle. Päällysmies otti nahan ja heitti sen\nahjon tulisille hiilille. Kaikki keräytyivät puoliympyrään tulen\nääreen ja odottivat jännittyneinä suuren palkeen vaikutusta.\nRaphaël, Spieghalter ja professori Planchette seisoivat mustan,\nodottavan joukon keskellä. Nähdessään kaikki nuo mustissa, rautapölyn\npeittämissä kasvoissa kiiluvat valkeat silmät, mustat kiiltävät\nvaaterytkyt ja paljaat, karvaiset rinnat Raphaël luuli joutuneensa\nsaksalaisissa balladeissa kuvattuun salaperäiseen hornanmaailmaan.\nPäällysmies otti sitten pihdeillä nahan tulesta, missä se oli ollut\nnoin kymmenen minuutin ajan.\n\n\"Antakaa minulle!\" pyysi Raphaël.\n\nPäällysmies ojensi sen leikillään Raphaëlille, joka ilman muuta\notti sen käteensä. Se oli kylmä ja pehmeä. Kuului kauhunhuuto,\nmiehet pakenivat suinpäin. Valentin ja Planchette olivat pian kahden\nautiossa työpajassa.\n\n\"Siinä on todella jokin pirullinen voima!\" parahti Raphaël\nepätoivoissaan. \"Eikö siis mikään ihmisvoima voi pidentää elämääni\nedes yhtä päivää?\"\n\n\"Hyvä herra, olen erehtynyt\", sanoi matemaatikko masentuneen\nnäköisenä. \"Meidän olisi pitänyt panna tämä ihmeellinen nahka\nvalssikoneeseen. Missä olikaan järkeni, kun esitin teille hydraulista\npuristinta!\"\n\n\"Mutta minähän sitä pyysin\", vastasi Raphaël.\n\nTiedemies huokasi helpotuksesta kuten syytetty, jonka valamiehistö\non vapauttanut. Nahkaan liittyvän arvoituksen ratkaisu kiinnosti\nkuitenkin häntä yhä vielä, ja hetkisen mietittyään hän sanoi:\n\n\"Tätä outoa esinettä on tutkittava kemiallisen reagenssin avulla.\nMennään tapaamaan Japhetia. Ehkä kemia onnistuu paremmin kuin\nmekaniikka.\"\n\nValentin antoi hevostensa juosta täyttä laukkaa, jotta vielä tapaisi\nkuuluisan kemistin laboratoriossaan.\n\n\"Hyvää päivää, vanha ystävä\", sanoi Planchette nähdessään Japhetin,\njoka istui nojatuolissa tarkastelemassa jotakin sakkaa. \"Mitä\nkemialle kuuluu?\"\n\n\"Se nukkuu. Ei mitään uutta. Akatemia on toki jo tunnustanut\nsalisiinin olemassaolon, mutta salisiini, asparagiini, vokeliini ja\ndigitaliini eivät itse asiassa ole lainkaan uusia keksintöjä...\"\n\n\"Kun ette pysty keksimään uusia aineita, näyttää siltä kuin\ntehtävänne olisi ainoastaan nimien keksiminen.\"\n\n\"Sepä oli oikein sanottu, nuori mies!\"\n\n\"Kuulehan\", pyyteli professori Planchette kemistiä. \"Koetahan\nottaa selville tämän esineen kemiallinen kokoomus; ja jos löydät\nsiinä yhdenkin uuden aineen, minä nimitän sen piruliiniksi, sillä\nkoettaessamme tätä litistää särjimme hydraulisen puristimenkin.\"\n\n\"No tarkastetaan, tarkastetaan sitä!\" huudahti kemisti innoissaan.\n\"Ehkä se onkin jotakin ennen tuntematonta alkuainetta.\"\n\n\"Hyvä herra\", virkkoi Raphaël, \"se on aivan yksinkertaisesti vain\naasinnahkaa.\"\n\n\"Herra!\" huomautti kuuluisa kemisti arvokkaan näköisenä.\n\n\"Minä en laske leikkiä\", vastasi markiisi ja ojensi hänelle\nshagriininpalan.\n\nParooni Japhet kosketti nahkaa herkällä kielensä kärjellä, joka oli\nniin tottunut maistelemaan suoloja, happoja, alkaleja ja kaasuja, ja\nsanoi sitten:\n\n\"Ei minkäänlaista makua. Mutta koetetaan kaataa sille ftorihappoa.\"\n\nTämä happo, joka voi äkkiä erottaa eläimenruumiin eri aineosat, ei\nsaanut nahassa aikaan mitään muutosta.\n\n\"Tämä ei ole shagriinia!\" huudahti kemisti. \"Meidän on käsiteltävä\ntätä ihmeellistä esinettä samalla tavoin kuin kivennäistä ja\nnolattava se oikein perin pohjin. Panemme sen tulenkestävään\nupokkaaseen, jossa minulla juuri on punaista potaskaa.\"\n\nJaphet poistui, mutta palasi melkein heti takaisin.\n\n\"Ettekö antaisi minun ottaa pientä palasta tätä ihmeellistä\naineyhtymää? Se on todella hyvin harvinaista...\"\n\n\"Palastako tästä!\" huudahti Raphaël. \"Ei hivenenkään vertaa! Mutta\nsamapa tuo; koettakaa ottaa\", jatkoi hän samassa sekä murheellisen\nettä pilkallisen näköisenä.\n\nTiedemies katkaisi partaveitsensä yrittäessään leikata nahkaa,\nsitten hän koetti murtaa sitä voimakkaan sähköpurkauksen avulla\nja johti siihen lopuksi voltavirran, mutta tieteen salamat eivät\ntehonneet hirvittävään talismaniin. Ilta oli jo kulunut seitsemään.\nPlanchette, Japhet ja Raphaël eivät olleet lainkaan huomanneet\najan kulumista odottaessaan viimeisen kokeen tuloksia. Nahkapala\nsuoriutui vahingoittumattomana kloorihappoisen typenkin peloittavasta\nvaikutuksesta.\n\n\"Olen mennyttä miestä!\" huokasi Raphaël. \"Kaiken tuon takana on\nJumala. Kohta minun on kuoltava...\"\n\nHän lähti pois. Hölmistyneet tiedemiehet jäivät kahden.\n\n\"Varotaan puhumasta mitään Akatemiassa tästä asiasta, sillä\nvirkaveljemme nauraisivat meille vasten silmiä,\" sanoi vihdoin\nPlanchette kemistille keskeyttäen pitkän vaitiolon, jonka aikana he\nolivat vain tuijottaneet toisiinsa kummankaan uskaltamatta ilmaista\najatuksiaan.\n\nMolemmat oppineet olivat kuin haudasta nousseita kristityitä, jotka\neivät löydäkään Jumalaa taivaista. Tiede? -- voimaton! Hapot? -- kuin\nsilkkaa vettä! Punainen potaska? -- häväisty! Voltavirta ja salama?\n-- lasten leluja!\n\n\"Ja hydraulinen puristin hajalla kuin kahviin kastettu leipä!\" lisäsi\nPlanchette.\n\n\"Minä uskon paholaisen olevan olemassa\", sanoi paroni Japhet hetken\näänettömyyden jälkeen.\n\n\"Ja minä uskon Jumalaan\", lisäsi siihen Planchette.\n\nKumpikin oli omassa maailmassaan. Mekaniikan tutkijan mielestä\nmaailmankaikkeus on koneisto, joka tarvitsee käyttäjäänsä; kemian\nmukaan, joka on kuin kaiken alkutekijöihinsä hajoittava paholainen,\nmaailma on vain liikkeessä olevaa kaasua.\n\n\"Tätä tosiasiaa emme voi mitenkään kieltää\", jatkoi kemisti.\n\n\"Mitäpä tuosta! Suureksi lohdutukseksemme ovat herrat kirjanoppineet\nkeksineet epäselvän selviön: käsittämätöntä kuin todellisuus.\n\n\"Sinun selviöstäsi voisi mielestäni pikemminkin käyttää sanaa:\nkäsittämätön.\"\n\nHe purskahtivat nauruun ja söivät sitten yhdessä päivällistä ja\npitivät äskeistä ihmettä, kuten tavallista, pelkkänä luonnonoikkuna.\n\nPalatessaan kotiin Raphaël oli aivan raivon vallassa. Hän ei uskonut\nenää mitään eikä mihinkään. Ajatukset menivät väkisinkin sekaisin.\nHän oli epäröivä ja avuton kuin ainakin ihminen, joka on ollut\nkäsittämättömien tositapausten näkijänä. Spieghalterin kojeessa\noli hyvinkin saattanut olla aavistamaton vika, eikä tieteen ja\ntulen tehottomuus häntä lainkaan ihmetyttänyt, mutta sen sijaan\nnahan pehmeys hänen sitä käsitellessään, ja sen kovuus, kun siihen\nkohdistettiin ihmisen käytettävissä olevat hävityskeinot, kauhistivat\nhäntä. Häntä pyörrytti ajatellessaan tätä kiistämätöntä tosiasiaa.\n\n\"Minä olen hullu!\" puheli hän itsekseen. \"Ja vaikka olen aamusta\nalkaen ollut syömättä, ei minulla silti ole nälkä eikä jano, ja\nrintaani polttaa kuin tulessa...\"\n\nHän sovitti shagriinipalan takaisin kehykseen, piirsi puneella\nkankaaseen sen uudet ääriviivat ja istuutui sitten nojatuoliin.\n\n\"Mitä! Kello jo kahdeksan! Tämä päivä on mennyt kuin unennäkö.\"\n\nHän sovitti vasemman kyynärpään nojatuolin sivunojaa vasten, laski\npäänsä käden varaan ja vaipui surullisiin ja raskaisiin mietteisiin,\nsellaisiin sielua raateleviin ajatuksiin, joiden salaisuuden\nkuolemaantuomitut vievät mennessään.\n\n\"Voi, Pauline!\" huokasi hän. \"Lapsi raukka! Elämässä on kuiluja,\njoiden yli eivät rakkauden siivetkään jaksa kantaa, vaikka olisivat\nkuinka voimakkaat.\"\n\nSamassa hän kuuli aivan selvästi hiljaisen huokauksen ja rakkauden\nherkistämänä hän tiesi sen Pauline'in hengitykseksi.\n\n\"Nyt on päätökseni selvä. Jos Pauline on tuolla, tahdon kuolla hänen\nsylissään.\"\n\nKuullessaan luontevaa, iloista naurua Raphaël kääntyi katsomaan\nvuoteeseensa ja näki läpinäkyvien verhojen takana Pauline'in, joka\nhymyili kuin lapsi onnistuneelle kepposelle. Tytön hiukset valuivat\nhartioille lukemattomina kiharoina, ja hän oli kuin Valkoisen\nruusuryhmän keskellä upeileva bengalinruusu.\n\n\"Sain houkutelluksi Jonathas'n tähän kepposeeni\", kuiskasi hän. \"Ja\neikö tämä vuode kuulu minullekin, kun kerran olen sinun vaimosi. Älä\nvain toru minua, rakas! Tahdoin vain nukkua sinun lähelläsi, yllättää\nsinut. Anna anteeksi vallattomuuteni!\"\n\nKetteränä kuin kissa hän hypähti vuoteesta ja pyrähti musliinipuku\nyllä ja kasvot ilosta säteillen Raphaëlin polvelle istumaan.\n\n\"Mistä kuilusta sinä puhuit, rakas?\" kysyi hän, levottomuuden samassa\nkuvastuessa hänen kasvoistaan.\n\n\"Kuolemasta.\"\n\n\"Sinun puheesi peloittaa minua. On ajatuksia, joihin me naisparat\nemme uskalla syventyä, ne surmaisivat meidät. Johtuneeko se rakkauden\nvoimasta vai rohkeuden puutteesta? En tiedä. -- Kuolema ei minua\nsentään peloita\", jatkoi hän samassa nauraen. \"Sinun kanssasi\nkuoleminen huomisaamuna, molemmat yhdessä, viimeisen suutelon\nhurmassa olisi vain onni. Tuntuu kuin olisin silloin elänyt sata\nvuotta lisää. Ja mitä merkitsee päivien luku, jos olemme yhdessä\nyössä, yhdessä tunnissa saaneet tyhjentää rauhaa ja rakkautta\ntulvillaan olevan elämän?\"\n\n\"Olet oikeassa. Taivas puhuu suloisilta huuliltasi. Salli minun\nsuudella niitä, ja sitten voimme kuolla!\"\n\n\"Niin, kuollaan!\" vastasi Pauline hymyillen.\n\nOli noin aamu-yhdeksän aika. Sälekaihtimen raoista siivilöityi\npäivänvalo huoneeseen musliini-ikkunaverhojen pehmentämänä. Saattoi\nselvästi erottaa seinäverhojen ja silkkipäällysteisten huonekalujen\nkauniit värit. Huoneessa lepäsi kaksi rakastavaa. Siellä täällä\nkimalteli kultaus. Sädekimppu sattui lattialla lojuvaan pehmeään\nuntuvapeitteeseen, joka lemmenleikissä oli sinne vierähtänyt. Suuri\nPsyken patsas, jonka päälle Pauline'in puku oli heitetty, näytti\nolevan kuin pilvien keskellä. Pienet, sievät kengät olivat kaukana\nvuoteesta. Ikkunan edessä olevan ristikon kaiteelle oli asettunut\nsatakieli, jonka yhä uudistuvat liverrykset ja siipien räpytys\nlentoon lähtiessä herättivät Raphaëlin.\n\n\"Jos minun on kuoltava\", tuumi hän jatkaen jo unessa alkanutta\najatusta, \"täytyy elimistössäni, tässä luusta ja lihaksista\nmuodostuneessa koneistossa, jonka tahtoni panee liikkeeseen ja joka\ntekee minusta yksilön, _ihmisen_, olla jokin huomattava vamma.\nLääkärien täytyisi tuntea elinvoimiani jäytävän taudin oireet ja\nosata sanoa, olenko terve vai sairas.\"\n\nHän katseli nukkuvaa vaimoaan, joka piteli kiinni hänen päästään\nosoittaen siten vielä unessakin hellää, suojelevaa rakkauttaan.\nPauline lepäsi siinä kuin nuori herttainen lapsi, kasvot Raphaëliin\npäin, aivan kuin häntä katsellakseen ja ojentaakseen hänelle\nhiukan raollaan olevan kauniin suunsa, josta kävi tasainen, puhdas\nhengitys. Hänen pienet posliininvalkeat hampaansa saivat raikkaiden,\nonnesta hymyilevien huulten punan hehkumaan yhä kauniimmin. Hänen\nihonsa rusohohde oli tuona hetkenä vielä lämpöisempi, sen valkeus\nkuulakampi kuin konsanaan rakkauden suurina hetkinä valveilla\nollessa. Hänessä yhtyivät lapsen huoleton viattomuus ja naisen\nhurmaava kauneus. Naisia, kaikkein luontevimpiakin, sitovat tietyt\nsopivaisuuskäsitteet, minkä vuoksi he eivät aina voi olla välittömiä.\nAinoastaan nukkuessaan he ovat luonnollisia, rakastettavia kuin\nlapset. Pauline oli aina luonnollinen, hän oli noita ihania,\ntaivaallisia olentoja, joiden eleet eivät ole ennakolta ajateltuja ja\njoiden katseessa ei ole mitään salattua. Hänen kasvojensa sivukuva\nerottui selvästi pieluksen hienosta batistista, ja pitseihin\nsotkeutuneet valtoimenaan olevat hiukset kertoivat hänessä piilevästä\npikku veitikasta. Hän oli nukahtanut iloisena ja onnellisena, pitkät\nsilmäripset näyttivät olevan häntä suojelemassa, jottei liian räikeä\nvalo pääsisi häiritsemään ja jotta hän paremmin voisi hengessään\nmuistella nyt elettyjä, täydellisen rakkaudenhurman hetkiä; hänen\nsoma, pieni, hiukan punoittava korvansa, joka hiuskiehkuran\nreunustamana pilkisti Maline-pitsien alta, olisi voinut saattaa\nrakkaudesta hulluksi taiteilijan, maalarin, vanhuksen, ja palauttaa\njärkiinsä mielettömän hurjistelijan. Eikö hellästi rakastetun\nnaisen katseleminen, kun tämä uinuu rauhallisena hymy huulilla,\nluottaen palvomansa miehen palvelukseen ja rakastaen häntä vielä\nunessakin, suun puhuessa sanatonta kieltä viimeisestä suudelmasta,\nole miehelle sanoin kuvaamaton onni? Voiko mies tuntea suurempaa\nautuutta kuin hellästi silmäillessään omistamaansa naista, kun\ntämä melkein vain rakkautensa verhoamana ja puhtaana lepää kaiken\nherttaisen epäjärjestyksen keskellä, ihaillessaan hujan hajan\nheiteltyjä vaatteita, silkkisukkaa, joka edellisenä iltana juuri\nhänen mielikseen äkkiä riisuttiin pienestä, sirosta jalasta, solmusta\npäästettyä vyötä, joka kertoo rajattomasta luottamuksesta? Tuohon\nvyöhön jo sisältyy kokonainen runoelma. Naista, jota se suojeli, ei\nole enää olemassa, hän on nyt miehen oma, he ovat yhtyneet yhdeksi.\nHänen pettämisensä olisi itsensä haavoittamista.\n\nLiikuttuneena Raphaël katseli rakkautta ja muistoja tulvillaan\nolevaa huonetta, jossa valaistus ja värit olivat hyväilevän pehmeät,\nja jäi sitten katselemaan puhdasta, nuorta, rakasta vaimoaan, joka\noli kokonaan hänen omansa. Nyt jos koskaan hän tahtoi elää. Hänen\nkatseensa kohdistuessa Pauline'iin tämä avasi silmänsä, aivan kuin\nauringon säteiden herättämänä.\n\n\"Hyvää huomenta, rakas ystävä!\" toivotti hän hymyillen. \"Oletko\nkiltti vai pahalla tuulella?\"\n\nNuo kaksi hiljaisessa puolihämärässä piilevää päätä, joista\nsäteili nuoruus ja rakkaus, puhuivat suuren rakkauden jumalaisista\nalkuhetkistä, jolloin elämä on kuin lapsuudenaikaa luonnollisessa\nviattomuudessaan. Mutta kuinka pian tuo rakkauden kevätilo ja\nnuoruuden helkkyvä nauru lakkaavatkaan ja jäävät elämään ainoastaan\nmuistoissamme, syösten meidät epätoivoon tai suoden lohtua, aina sen\nmukaan, miten salaiset ajatuksemme osuvat liikkumaan.\n\n\"Miksi heräsit?\" sanoi Raphaël. \"Olin niin onnellinen katsellessani\nsinua nukkuessasi. Minä itkin...\"\n\n\"Niin tein minäkin\", vastasi Pauline. \"Itkin minäkin katsellessani\nsinua nukkuessasi, mutta en ilosta. Kuule, oma Raphaëlini,\nkuule minua! Kun nukut, sinun hengityksesi on niin kummallista,\nrinnastasi kuuluu niin merkillistä korinaa, ja se peloittaa minua.\nNukkuessasi yskit samanlaista lievää, kuivaa yskää kuin isäni, joka\nkuolee keuhkotautiin. Keuhkoistasi kuuluva korina on sen taudin\nluonteenomainen tuntomerkki. Lisäksi sinussa on kuumetta, siitä olen\nvarma, kätesi on niin kostea ja kuuma... Rakas! sinä olet nuori\",\njatkoi hän tuntien kylmänväreitä ruumiissaan, \"voit vielä parantua.\nJos kaikeksi onnettomuudeksi... Mutta eihän se olisi onnettomuus!\"\nhuudahti hän samassa iloisena, \"tautihan tarttuu, sanovat lääkärit.\"\n\nHän kietoi molemmat käsivartensa Raphaëlin kaulaan ja vangitsi hänen\nhengityksensä suudelmaan, joka liitti heidän sielunsa toisiinsa.\n\n\"En tahdo elää vanhaksi\", puheli hän sitten. \"Kuollaan molemmat\nnuorina ja mennään taivaaseen syli kukkia täynnä.\"\n\n\"Sellaista voi haaveilla terveenä ollessaan\", vastasi Raphaël\nupottaen molemmat kätensä Pauline'in tukkaan.\n\nSamassa hän sai kauhean yskänkohtauksen, joka kuulosti niin kolkolta\nja kaamealta kuin olisi ruumisarkusta lähtenyt; sellainen yskä\nvetää sairaan kasvot kalpeiksi, nostaa hien otsalle, panee ruumiin\nvapisemaan kiireestä kantapäähän ja hermot tuskasta väräjämään\nmurjottuaan ensin hänen kylkensä, herpaistuaan selkäytimen ja\nsaostaen veren. Uupuneena ja kalpeana Raphaël ojentautui pitkäkseen,\nmenehtyneenä kuin viimeiseen ponnistukseen kaikki voimansa käyttänyt\nmies. Kauhuissaan, silmät pelosta laajenneina Pauline katseli häntä\nkalpeana, äänetönnä, liikkumattomana.\n\n\"Nyt emme enää ole vallattomia, oma enkelini\", sanoi hän salatakseen\nRaphaëlilta peloittavien aavistusten aiheuttaman levottomuutensa.\n\nHän peitti kasvonsa käsillään, sillä hän näki kamalan _kuoleman_,\nluurangon. Raphaëlin kasvot olivat muuttuneet lyijynharmaiksi\nja painuneet kuopalle muistuttaen tällä hetkellä tiedemiesten\ntutkimusten tarpeeksi hautausmaiden syvyyksistä kaivettua pääkalloa.\nPauline muisti Raphaëlin eilisiltaisen huudahduksen ja ajatteli\nitsekseen:\n\n\"Niin, on kuiluja, joiden yli rakkaus ei voi päästä. Sen täytyy\nniihin hautautua.\"\n\nMuutamia päiviä tämän tuskallisen tapauksen jälkeen, maaliskuisena\naamuna, Raphaël istui nojatuolissa, neljä lääkäriä ympärillään,\njotka olivat asettaneet hänet tähän paikkaan, valoon, makuuhuoneensa\nikkunan kohdalle ja vuoron perään koettivat hänen valtimoaan,\nkoskettelivat ja koputtelivat ja tekivät kysymyksiä hyvin\nkiinnostuneen näköisinä. Seuraten heidän liikkeitään ja tarkaten\npienintäkin vakoa heidän otsallaan sairas koetti arvailla heidän\najatuksiaan. Tämä neuvottelu oli hänen viimeinen toivonsa.\nNäiden korkeimpien tuomarien oli määrä langettaa elämän- tai\nkuolemantuomio. Saadakseen kuulla inhimillisen tieteen viimeisen\nsanan Raphaël oli kutsuttanut luokseen lääketieteen suurviisaat.\nHänen suuren rikkautensa ja kuuluisan nimensä ansiosta nämä kolme eri\njärjestelmää, joiden välillä koko tiede luovaili, olivat kokoontuneet\ntänne hänen luokseen. Lääkäreistä edusti kolme koko lääketieteellistä\nfilosofiaa ja spiritualistisen, analyyttisen ja jonkinlaisen kaikkea\npilkkaavan eklektisen järjestelmän välistä taistelua. Neljäs lääkäri\noli Horace Bianchon, lupaava tiedemies, nuorista lääkäreistä ehkä\nhuomatuin, tarmokkaasti opiskeleva viisas ja vaatimaton sen nuorison\nedustaja, joka valmistautuu ottamaan vastaan Ecole de Paris'n\nviidenkymmenen vuoden aikana kokoamia aarteita ja mahdollisesti\nrakentaa muistomerkin edellisten vuosisatojen keräämistä\nrakennusaineista. Rastignacin ja markiisin ystävänä hän oli jo\nollut muutamia päiviä sairasta hoitamassa ja auttoi häntä, kun oli\nvastattava kolmen professorin tekemiin kysymyksiin, ja selitti näille\nmelkein itsepintaisesti, että hänen toteamuksensa mukaan sairaus oli\nkeuhkotautia.\n\n\"Varmaankin olette viettänyt hyvin hurjaa elämää? Ehkä olette\nkuluttanut henkisiä voimianne ajatustyössä?\" kysyi Raphaëlilta\nnoista kolmesta kuuluisasta lääkäristä se, jonka lujapiirteiset\nkasvot, leveät hartiat ja päättäväinen ilme osoittivat hänessä olevan\nhenkistä ylemmyyttä molempiin vastustajiin nähden.\n\n\"Olen tahtonut tappaa itseni viettämällä hurjaa elämää valmisteltuani\nsitä ennen kolmen vuoden ajan laajaa teosta, jota ehkä tekin vielä\nkerran joudutte käyttämään\", vastasi Raphaël.\n\nKuuluisa lääkäri nyökäytti päätään tyytyväisen näköisenä aivan\nkuin olisi sanonut itsekseen: \"Tiesinhän sen!\" Tuo lääkäri oli\nkorkeastioppinut Brisset, kaiken elimellisen erikoistuntijoiden\nsuurmestari, Cabanis'n ja Bichat'n kaltaisten henkinen jälkeläinen,\nsellaisten positivistien ja materialistien joukkoon kuuluva lääkäri,\njotka pitävät ihmistä ainoastaan ajallisena olentona, joka on vain\nhänen omassa elimistössään vaikuttavien lakien alainen ja jonka\nsekä normaali- että sairaalloiset tilat voidaan selittää täysin\nymmärrettävistä syistä johtuneiksi.\n\nRaphaëlin vastauksen kuullessaan Brisset katsoi sanaakaan sanomatta\nkeskikokoiseen mieheen, jonka ylen punakka naama ja kiihkeä\nkatse olisivat paremmin sopineet antiikin satyyrille ja joka\nikkunansyvennyksen nurkkaukseen nojaten katseli Raphaëlia ääneti\nja tarkkaavasti. Hän oli uskon ja haltioitumisen mies, tohtori\nCaméristus, vitalistien suurmies, Van Helmontin abstraktisten oppien\nrunollinen puolustaja, jolle ihmiselämä oli korkeampi päämäärä,\nsalaperäinen ja selittämätön ilmiö, mihin nähden leikkausveitsi ja\nkirurgia ovat tehottomia samoin kuin lääkeopilliset rohdot, algebran\ntuntemattomat ja anatomiset todistelut ja kaikki muut ponnistelumme.\nHänen oppinsa mukaan elämä oli eräänlainen käsin koskettamaton,\nnäkymätön ja jumalaisten lakien alainen liekki. Se saattoi yhä jatkua\nkuolemaan tuomitsemassamme ruumiissa, samoin kuin se saattoi aivan\nodottamatta hävitä mitä elinvoimaisimmasta yksilöstä. Kolmannen\nlääkärin, tohtori Maugredien huulilla oli ivallinen hymy. Hän\noli hienostunut mies, epäilijä ja pilkkaaja, joka ei luottanut\nmuuhun kuin haavurin veitseen ja oli yhtä mieltä Brisset'n kanssa\ntämän pitäessä mitä terveintä miestä kuolemansairaana, ja myönsi\nCaméristusille, että ihminen elää vielä kuoleman jälkeenkin.\nHän havaitsi hyviä puolia kaikissa teorioissa hyväksymättä\nniistä ainoatakaan. Hänen mielestään oli paras lääketieteellinen\nkatsantokanta se, ettei omaksu mitään katsantokantaa, vaan pitää\nkiinni tosiasioista. Tuo koulukuntansa Panurge, havainnontekijöiden\nkuningas, suuri tutkija ja suuri pilkkaaja, mies, joka halusi kaikki\ntietää, tutki shagriininahkaa.\n\n\"Haluaisin kovin todeta, mitä yhteyttä on toivomuksillanne ja nahan\nkutistumisella\", sanoi hän markiisille.\n\n\"Mitä hyötyä siitä olisi?\" huudahti Brisset.\n\n\"Mitä hyötyä siitä olisi?\" toisti Caméristus kuin kaiku.\n\n\"Kas vain! Näytätte olevan samaa mieltä\", vastasi Maugredie.\n\n\"Tuo kutistuminen on aivan luonnollinen asia\", jatkoi Brisset.\n\n\"Se on yliluonnollinen asia\", tokaisi Caméristus.\n\n\"Itse asiassa\", huomautti Maugredie tekeytyen vakavan näköiseksi\nantaessaan nahan takaisin Raphaëlille, \"nahan kutistuminen on\nselittämätön ja samalla aivan luonnollinen asia, joka on maailman\nalusta saakka saattanut lääketieteen ja kauniit naiset epätoivoon.\"\n\nTehdessään havaintojaan noista kolmesta lääkäristä Raphaël ei\nhuomannut heissä pienintäkään osanottoa hänen kärsimyksiinsä.\nKaikki he aina vastauksen saatuaan mittailivat häntä äänettöminä ja\nvälinpitämättöminä katseillaan ja tekivät sitten uusia kysymyksiä,\nosoittamatta hiventäkään sääliä. Välinpitämättömyys näkyi selvästi\nkohteliaisuuksien ohuen kuoren alta. Lieneekö tapaus ollut heistä\nsiksi selvä vai mahtoivatko he sitä yhä tutkia? Joka tapauksessa he\nolivat niin harvasanaisia, niin välinpitämättömän näköisiä, että\nRaphaël luuli heidän toisin ajoin unohtaneen koko asian. Ainoastaan\nBrisset äännähti silloin tällöin: \"Hyvä, hyvä!\", kun Bianchon kertoi\nmitä vakavimmin huolestuttavista taudin oireista. Caméristus oli\nvaipunut syviin haaveisiinsa, ja Maugredie muistutti huvinäytelmän\nkirjoittajaa, joka tutki kahta omituista ihmistä esittääkseen näitä\nsitten näyttämöllä. Horace'in kasvoista kuvastui syvä, surua ja\nosanottoa ilmaiseva mielenliikutus. Hän oli ollut liian vähän aikaa\nlääkärinä voidakseen pysyä tunteettomana nähdessään kärsimyksiä\nja kylmänä kuolinvuoteen ääressä. Hän ei voinut estää silmiinsä\nkihoamasta osanotonkyyneliä, jotka sumentavat näön ja estävät ihmistä\nottamasta vaarin armeijaa komentavan kenraalin tavoin otollisesta,\nvoiton mahdollisuuksia tarjoavasta hetkestä, maassa makaavien\nkuolevien tuskanhuudoista välittämättä. Otettuaan puolisen tuntia\nikäänkuin mittaa sairaudesta ja sairaasta, kuten vaatturi miehestä,\njoka tulee tilaamaan uuden hännystakin omiin häihinsä, he alkoivat\npuhua jokapäiväisistä asioista, jopa politiikastakin. Sitten he\nhalusivat mennä Raphaëlin työhuoneeseen vaihtaakseen mielipiteitään\nja muovaillakseen tuomion sanamuodon.\n\n\"Hyvät herrat, sallitteko minun olla mukana asiasta keskusteltaessa?\"\nkysyi Valentin.\n\nTämän kuullessaan Brisset ja Maugredie alkoivat kovasti päivitellä,\nja sairaan pyynnöistä huolimatta he kieltäytyivät esittämästä\nmielipiteitään hänen ollessaan läsnä. Raphaël alistui yleiseen tapaan\najatellen, että hän voi hiipiä käytävään, missä helposti saattaa\nkuulla kolmen professorin lääketieteellisen väittelyn.\n\n\"Jos herrat sallivat\", aloitti Brisset tultuaan työhuoneeseen,\n\"lausun lyhyesti mielipiteeni. En halua sitä millään muotoa teille\ntyrkyttää, ja toivon, ettei se aiheuta väittelyä: se on tarkka ja\nselvä, sillä minulla on potilaspiirissäni aivan samanlainen tapaus\nkuin tämä, jota tutkimaan meidät on tänne kutsuttu. Sitä paitsi minua\nodotetaan sairaalaani. Tärkeän tehtävän vuoksi on läsnäoloni siellä\nvälttämätön, minkä johdosta minun sallittaneen ensimmäisenä käyttää\npuheenvuoroa. Tämä tapaus, jota nyt tutkimme, on henkisen työn\naiheuttamaa liikarasitusta... Horace, mitä hän on oikeastaan tehnyt?\"\nkysyi hän lopuksi kääntyen nuoren lääkärin puoleen.\n\n\"Kirjoittanut teoksen _Tahdon teoria_.\"\n\n\"Jopa jotakin! Siinä on laaja aihe. Niinkuin jo sanoin, hän on\nylen rasittunut liiallisesta ajattelemisesta, epäsäännöllisestä\naterioimisesta ja usein toistuneesta liian voimakkaiden\nhuumausaineiden käyttämisestä. Ruumiin ja aivojen liian kiihkeä\ntoiminta on siis vahingoittanut koko elimistön työskentelyä. Aivan\nselvästi voi huomata kasvojen ja koko ruumiin oireista vatsan\ntavattoman kiihottuneisuuden, sisushermoston säryn, sydänalan\nliikaherkkyyden ja vyötäisten kutistumisen. Ja maksan laajentumisen\nja pullistumisen olette itse todenneet. Sen lisäksi on herra Bianchon\nuseaan kertaan tehnyt havaintoja potilaansa ruoansulatuksesta\nja sanonut sen toimivan vaikeasti ja huonosti. Suoraan sanoen,\nmahalaukusta ei enää ole mitään jäljellä, siis mies itsekin on\nmennyttä. Henkiset kyvyt ovat kuihtuneet, kun ei mies enää sulata\nruokaansa. Sydänalasta, elämän keskustasta, leviävä sairaus on\nturmellut koko elimistön. Sieltä lähtee alituiseen yhä uusiutuvia\nsäteilyjä ja hermoston Välityksellä sairaus on levinnyt aivoihin,\nmistä johtuu niiden tavaton kiihottuminen. Siellä on havaittavissa\nsairaalloisia häiriöitä. Potilas on saanut päähänpiintymän, josta hän\nei voi vapautua. Hän uskoo, että tuo shagriininahka todella kutistuu,\nvaikka se luultavasti aina on ollut samanlainen, jollaisena me sen\nolemme nähneet. Ja kutistuipa se tai oli kutistumatta, se on nyt joka\ntapauksessa hänen 'kärpäsensä', vaikk'ei istukaan nenällä, niinkuin\nentisellä itämaisella suurvisiirillä kerrotaan muinoin olleen.\nPannaan heti iilimatoja hänen vatsalleen, jotta siten saataisiin\nrauhoittumaan se ruumiinosa, missä oikeastaan koko ihminen asustaa.\nMäärätään säännöllinen ruokajärjestys, niin sairaalloiset aivohäiriöt\nlakkaavat. Enempää minun ei tarvitse sanoa tohtori Bianchonille,\nhän kyllä ymmärtää tämän hoitotavan niin hyvin kokonaisuutena kuin\nyksityiskohtaisesti. Mahdollisesti tässä vielä esiintyy lisätauteja,\nhengityselimet saattavat olla ärtyneet, mutta minun mielestäni\nvatsakoneiston hoito on paljon tärkeämpää, välttämättömämpää ja\nkiireellisempää kuin keuhkojen hoito. Abstraktisten tieteiden\npitkäaikainen tutkiminen ja jotkin voimakkaat intohimot ovat\naikaansaaneet vaikeita häiriöitä elämänkoneistossa. Kaikeksi onneksi\nse voidaan vielä saattaa entiselleen, sillä ainoakaan kohta ei\nole kovin vaarallisesti vioittunut. Voitte siis helposti pelastaa\nystävänne\", sanoi hän lopuksi Bianchonille.\n\n\"Korkeastioppinut virkaveljemme luulee seurausta syyksi\", vastasi\nCaméristus. \"Niin, potilaassa on kyllä ne taudin aiheuttamat\nvauriot, jotka hän on niin hyvin huomannut, mutta vatsasta ei lähde\nsäteitä muuhun elimistöön eikä ylös aivoihin, kuten ikkunanruutuun\nlyötäessä, jolloin rikkoumasta säröt leviävät joka suuntaan.\nJotta ruutu särkyisi tarvitaan isku. Kuka sen iskun on antanut?\nTiedämmekö sitä? Olemmeko tarpeeksi tutkineet potilasta? Tunnemmeko\nkaikki hänen elämäänsä vaikuttaneet seikat? Hyvät herrat, käsite\n'henki, elämä', johon käsitteeseen liittyy Van Helmontin suuruus,\nitse sisäisin elinvoima, on taudin vioittama. Jumalallinen kipinä,\nsielu, joka meille on annettu, jonka tehtävänä on tämän koneiston\nkäyntiin paneminen herättämänsä tahdon avulla ja joka on kaiken\nelämää käsittelevän tieteen perustana, ei toimi enää säännöllisesti\njärjestäessään koneiston kunkin osan jokapäiväistä tehtävää: siitä\njohtuvat kaikki ne häiriöt, jotka korkeasti oppineen virkaveljeni\nmielestä ovat kaiken syynä. Taudin kulku ei käy vatsasta aivoihin,\nvaan aivoista vatsaan. Ei, ei!\" sanoi hän lyöden rintaansa, \"minä\nen ole lauseen Vatsa tekee ihmisen' kannattaja! Kaikki ei riipu\nsiitä. Minulla ei olisi rohkeutta väittää, että jos vatsani on\nhyvässä kunnossa, kaikki muu on sen mukaan... Emme voi\", jatkoi\nhän lempeämmällä äänellä, panna kaikkea yhden ainoan fyysillisen\nhäiriön syyksi emmekä käsitellä, samaa menettelytapaa noudattaen,\ntaudintapauksia, jotka lievempinä tai ankarampina esiintyvät eri\nyksilöissä. Yksikään ihminen ei ole toisensa kaltainen. Jokaisella\nmeillä on erilaiset aistimet, jotka ottavat eri tavoin vastaan\nvaikutelmia, vaativat erilaista ravintoa. Jokaisella on erilaiset\ntehtävät täytettävinä, jokaisen on pyrittävä päämääräänsä, jotta\ntämä meille tuntematon maailmanjärjestys tulisi täydelliseksi.\nSe osa suurta kokonaisuutta, joka korkeamman tahdon voimasta\nmeissä vaikuttaa ja ylläpitää sitä, mitä nimitämme elämäksi, on\nmuodostunut selvästi erilaiseksi jokaisessa ihmisessä ja tekee meistä\nnäennäisesti rajallisen yksilöllisen olion, joka kuitenkin jollakin\ntavoin kuuluu rajattomaan kaikkeuteen. Sentähden meidän on tutkittava\nkutakin ihmistä yksityiskohtaisesti, tunnettava hänet perin pohjin,\ntiedettävä hänen elämänsä yksityisseikat ja vaikuttimet. Märän\nsienen pehmeyden ja hohkakiven kovuuden välillä on lukematon määrä\neri asteita. Samoin on ihmisen laita. Sienimäisen pehmeärakenteisen,\nlymfaattisen ja jäntevän miehen välillä, jonka lihakset ovat kuin\nterästä ja joka todennäköisesti voi saavuttaa pitkän iän, on suuri\nero, ja noudattamalla samaa menettelytapaa tehtäisiin suuria\nerehdyksiä, jos ilman muuta parannettaisiin ärtyneitä elimiä, kuten\nte ehdotatte, voimia heikontavalla tavalla. Kyseessä olevassa\ntapauksessa minä ehdottaisin sielutieteellistä menettelytapaa, hänen\nsisäisen olemuksensa syvällistä tutkimista. Meidän on etsittävä\ntaudin syy sielusta eikä ruumiista! Lääkäri on erityiset lahjat\nsaanut, innoittunut olento, jolle Jumala on antanut kyvyn lukea\ntätä ajallista elämänkirjaa, samoin kuin profeetoille on annettu\nsilmät nähdä tulevaisuuteen, runoilijalle taito tulkita luontoa ja\nsäveltäjälle lahjat järjestää äänistä soinnukasta musiikkia, jonka\nesikuva on luultavasti tuolla ylhäällä.\"\n\n\"Aina yhtä ja samaa absolutistista, monarkistista ja uskonnollista\nlääketiedettä!\" mutisi Brisset.\n\n\"Hyvät herrat!\" iski puheeseen Maugredie koettaen pikaisesti\nhämmentää Brisset'n huudahduksen vaikutuksen. \"Meidän on muistettava,\nettä sairas...\"\n\n\"Siinäkö siis kaikki, mitä tiede voi sanoa!\" huudahti Raphaël\nsurullisesti. \"Minun paranemiseni roikkuu rukousnauhan ja\niilimatojen välillä, Dupuytrenin leikkausveitsen tai ruhtinas\nHohenlohen rukouksen varassa! Ja rajalla, joka erottaa todellisuuden\nkuvitellusta, aineen hengestä, on Maugredie epäilyksineen. Kaikkialla\nvain yhtä ja samaa: _kyllä_ ja _ei!_ Aina vaan Rabelais'n _Carymary,\nCarymara_. Olen henkisesti sairas, _carymary!_ Ruumiillisesti sairas,\n_carymara!_ Saanko elää? Sitä he eivät tiedä. Ainakin Planchette oli\nrehellisempi sanoessaan minulle suoraan: 'En tiedä'.\"\n\nNyt Valentin kuuli tohtori Maugredien lausuvan ajatuksensa:\n\n\"Sairas on monomaani, siinä kohdin olemme yksimielisiä! Hänellä on\nkahdensadantuhannen livre'in vuotuiset tulot, ja sellainen monomaani\non harvinaisuus. Sellaiselle meidän on annettava ainakin yksi neuvo.\nVaikuttaako vatsa aivoihin vai aivot vatsaan, sen seikan voimme\ntodeta hänen kuoltuaan. Nyt voimme ainoastaan todeta, että hän on\nsairas. Se on tosiasia eikä sitä vastaan voida väittää. Hän tarvitsee\njonkinlaista hoitoa. Heitetään opinkappaleet sikseen ja pannaan hänen\nvatsalleen iilimatoja, jotta saadaan lakkaamaan suoliston ärtyneisyys\nja hermoston kiihoittuneisuus, joista olemme yksimielisiä, ja\nlähetetään hänet sitten kylpylään. Silloin noudatamme samalla\nmolempia tieteellisiä katsantokantoja. Jos hän on keuhkotautinen,\nsilloin tuskin voimme häntä pelastaa, sillä...\"\n\nRaphaël lähti kiireesti käytävästä ja asettui äskeiselle paikalleen\nnojatuoliinsa. Pian sen jälkeen lääkäritkin tulivat työhuoneesta, ja\nHorace alkoi selittää:\n\n\"Nämä herrat ovat yksimielisesti päättäneet, että iilimatojen\nasettaminen vatsalle niin pian kuin mahdollista on välttämättömyys,\nja sitten on ruvettava noudattamaan sekä fyysillistä että\npsyykillistä hoitotapaa. Ensiksikin ruokajärjestys, jotta koko\nelimistöä vaivaava hermostuneisuus saadaan parannetuksi...\"\n\nBrisset nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi.\n\n\"Ja sitten hygieenistä hoitoa, jotta elämäntarmonne lisääntyisi. Sen\nvuoksi neuvomme yksimielisesti teitä menemään Savoijiin Aixiin tai\nAuvergne'iin Mont Dore'in kylpylään, jos pidätte sitä sopivampana.\nSavoijissa on ilmasto ja luonto miellyttävämpi kuin Cantalissa, mutta\nkukin tietysti tekee halunsa mukaan.\"\n\nNyt teki vuorostaan tohtori Caméristus hyväksymistä osoittavan eleen.\n\n\"Samoin nämä herrat ovat, huomattuaan hengityselimissä lievää\nheikontumista, lausuneet yksimielisen mielipiteensä, että kaikki muut\nminun antamani määräykset ovat olleet hyödyksi. He arvelevat teidän\nhelposti parantuvan, kun järkevästi noudatetaan näitä erilaisia\nparannuskeinoja... Ja...\"\n\n\"Ja loput saan arvata itse\", keskeytti Raphaël nauraen ja vei\nHorace'in työhuoneeseensa maksaakseen hänelle tämän hyödyttömän\nneuvottelun.\n\n\"He ovat hyvin johdonmukaisia\", puheli nuori lääkäri. \"Caméristus\ntuntee hengessään, Brisset tutkii, Maugredie epäilee. Ihmisessähän\non sielu, ruumis ja järki, ja kukin näistä alkutekijöistä toimii\neri tavoin eri yksilöissä, yksi on usein toisia voimakkaampi.\nInhimillisessä tieteessä näkyy aina ihminen. Usko minua, Raphaël;\nme emme voi parantaa, vaan ainoastaan auttaa parantumaan. Brisset'n\nja Caméristusin lääketieteiden välillä on vielä ekspektatiivinen\nlääketiede, mutta sen menestyksellinen soveltaminen edellyttäisi\nkymmenvuotista potilaan tuntemista. Lääketieteellä on loppujen\nlopuksi rajoituksensa niinkuin kaikilla tieteillä. Koeta elää\nvarovasti ja lähde Savoijiin! Aina on viisainta ja parasta turvautua\nluonnon parantavaan voimaan.\"\n\nKuukautta myöhemmin istui kauniina kesäisenä iltana muutamia\nAixin terveyslähteille tulleita ihmisiä kävelyretkeltä palattuaan\nkylpyvieraskerhon salongissa. Selin heihin, ikkunan ääressä, istui\nRaphaël yksin vaipuneena itsestään mieleen sukeltaviin mietteisiin,\njolloin ajatus liittyy toiseen ja häipyy taas epämääräisenä\nkulkien sielumme silmien ohitse kuin kevyet, hennon punertavat\npilvenhattarat. Tuollaisena hetkenä surumielisyys tuntuu suloiselta,\nilo sopusointuiselta ja ihmissielu on onnellinen. Nauttien elämän\nihanuudesta ja lauhkeasta illasta Raphaël veti henkeensä raikasta,\nhyväntuoksuista vuoristoilmaa ja oli onnellinen, kun ei tuntenut\nlainkaan tuskaa ja oli vihdoinkin saanut karkoitetuksi ajatuksistaan\nainaisena uhkana olleen shagriininahan. Kun sitten mailleen painuvan\nauringon viimeinen heijastus alkoi punertavana loistaa vuorten\nhuipuilla ja ilma viiletä, nousi hän ja sulki ikkunan.\n\n\"Olkaa hyvä, herra, älkää sulkeko ikkunaa. Täällähän ihan tukehtuu\",\n... ärähti silloin vanha rouva. Naisen särkynyt äreä ääni raastoi\nRaphaëlin korvia. Se oli kuin varomattomasti lausuttu sana, joka\nsurmaa ystävyyden, johon olemme tahtoneet luottaa, haihduttaa kauniin\ntunteen ja paljastaa itsekkyyden kaikessa inhottavuudessaan. Markiisi\nloi naiseen kylmän, tyynen katseen, kutsui palvelijan ja sanoi tälle\ntylysti.\n\n\"Avatkaa tuo ikkuna!\"\n\nKaikkien kasvoista kuvastui noiden sanojen johdosta ilmeinen\nhämmästys. Seurueessa alettiin kuiskailla, ja sairaaseen\nkohdistettiin enemmän tai vähemmän merkitseviä katseita, aivan kuin\nhäntä olisi moitittu hyvin sopimattomasta käytöksestä. Raphaël, joka\nei ollut vieläkään voinut vapautua nuoruudenaikaisesta ujoudestaan,\ntunsi menevänsä hämilleen. Pian hän kuitenkin karisti olemuksestaan\nkömpelön avuttomuuden, sai takaisin entisen ryhtinsä ja alkoi miettiä\nsyitä, jotka olivat aiheuttaneet tämän omituisen tilanteen. Hänen\najatuksensa vilkastui, ja melkein kuin tarkoin hahmottuneena näkynä\noli hänen edessään koko tämä täällä vietetty aika. Kaiken häneen\nkohdistetun epäystävällisyyden syyt näkyivät nyt yhtä selvästi kuin\nruumiin verisuonet, johon on ruiskutettu erityistä liuosta, jotta\nluonnontutkija voisi nähdä niiden ohuimmatkin sivuhaarat. Hän näki\nitsensä noissa ohikiitävissä näyissä ja saattoi tarkastaa elämäänsä\npäivä päivältä ja kerrata omat ajatuksensa kohta kohdalta. Jonkin\nverran yllättyneenä hän näki itsensä synkkänä ja ympäristöstään\nvälinpitämättömänä iloisen, hilpeän ihmisjoukon parissa,\nalituisesti kohtaloaan hautovana ja tautiaan ajattelevana, kaikkia,\njokapäiväisiäkin keskusteluja halveksivana, kaikkia tilapäisiä\ntuttavuuksia karttavana, jotka saattavat usein muodostua varsin\nsydämellisiksi matkustajien kesken, jotka eivät todennäköisesti\nenää sen jälkeen tapaa toisiaan; hän havaitsi olevansa huomaamaton\ntoisia kohtaan, kuin rantakallio, joka ei piittaa enempää aaltojen\nhyväilyistä kuin niiden raivoisista rynnistyksistäkään. Tarkkana\nhavaintojen tekijänä hän vaistosi toistenkin ajatukset ja tunteet:\nnähdessään kynttilöiden valossa istuvan vanhan miehen kellertävän\npäälaen ja ilkeät kasvot hän muisti voittaneensa tältä rahaa ja\nunohtaneensa ehdottaa uutta peliä, jotta tällä olisi ollut tilaisuus\nsaada häviönsä korvatuksi; loitommalla hän näki sievähkön naisen,\njonka kiemailu oli jäänyt häneen nähden tuloksettomaksi; kaikkien\nkasvoissa kuvastui häntä kohtaan syytös, joka oli aiheutunut näköjään\nmitättömistä loukkauksista, jotka kuitenkin olivat haavoittaneet\nkunkin itserakkautta. Tahtomattaan hän oli tullut loukanneeksi\njokaisen pientä turhamaista ylpeyttä. Hänen järjestämiinsä juhliin\nkutsutut henkilöt samoin kuin ne, jotka olivat saaneet käyttää hänen\nhevosiaan, tunsivat vastenmielisyyttä hänen loisteliaan elämänsä\nvuoksi. Havaittuaan ihmisten kiittämättömyyden hän oli tahtonut\nvaroa aiheuttamasta heille uusia nöyryytyksiä, mutta silloin hän\nhuomasi, että häntä halveksittiin ja syytettiin ylpeydestä ja\nkopeudesta. Tällä tavoin ihmisiä tutkiessaan hän saattoi lukea heidän\nsalaisimmatkin ajatuksensa, ja alkoi tuntea suurta vastenmielisyyttä\nseurapiirejä, kaikkea niille ominaista kohteliaisuutta ja ulkonaista\nhioutuneisuutta kohtaan. Häntä kadehdittiin ja vihattiin siksi,\nettä hän oli rikas ja hengenlahjoiltaan muita ylempänä. Hänen\nvaiteliaisuutensa ärsytti uteliaita, hänen vaatimattomuutensa oli\npikkumaisten, pinnallisten ihmisten mielestä ylpeyttä. Hän arvasi,\nmistä anteeksiantamattomista rikoksista häntä syytettiin, eikä\nantautunut noiden tusinaihmisten tuomittavaksi. Hän kun kerta\nkaikkiaan ei alistunut heidän inkvisiittorimaiseen hirmuvaltaansa,\nhän oli eristäytynyt kokonaan. Kostaakseen hänen laittoman\nkuninkuutensa, olivat kaikki muut vaistomaisesti liittoutuneet, jotta\nhän tuntisi heidän voimansa, ja tuominneet hänet jonkinlaisessa\nostrakismissa. He tahtoivat näyttää, että hekin puolestaan tulivat\ntoimeen ilman häntä. Ensin Raphaëlia säälitti ajatellessaan millaisia\nihmiset ovat, mutta pian hän tunsi kylmän väristyksen karsivan\nselkäpiitään huomatessaan, miten tarkka kyky hänelle oli suotu\nnähdä ihmisten henkinen olemus sitä peittävän aineellisen verhon\nlävitse, ja hän ummisti silmänsä, jottei hänen tarvitsisi nähdä\nenempää. Samassa vetäytyi musta väliverho tämän synkän todellisuutta\nkuvaavan varjokuvanäytelmän eteen, ja hän tunsi olevansa hirvittävän\nyksinäinen, mikä useimmiten on voimakkaiden yksilöiden ja\nvallassaolijoiden kohtalona. Nyt hän sai pahan yskänkohtauksen. Sen\nsijaan, että hänelle olisi lausuttu sääliä ja osanottoa ilmaisevia,\njos kohta välinpitämättömiä ja kuluneita sanoja, jotka edes tuntuvat\nvilpittömiltä ja kuuluvat tilapäisesti yhteen joutuneen sivistyneen\nseurapiirin kohteliaisuussääntöihin, hän kuuli ympärillään\nvihamielisiä huudahduksia ja hiljaista muminaa. Kukaan ei viitsinyt\nedes kasvonilmein ilmaista osanottoa, koska kaikki tiesivät, että hän\nluki heidän ajatuksensa.\n\n\"Hänen tautinsa on tarttuvaa.\"\n\n\"Kerhon puheenjohtajan pitäisi kieltää häneltä pääsy salonkiin.\"\n\n\"Hyvän järjestyksen nimessä tuollainen yskiminen on kiellettävä!\"\n\n\"Kun kerran on noin sairas, ei pitäisi tulla kylpylään.\"\n\n\"Hän karkoittaa minut täältä!\"\n\nRaphaël nousi päästäkseen kuulemasta yleisön vihanpurkauksia ja\nalkoi kävellä huoneistossa. Kuin turvaa etsien hän meni toimettomana\nistuvan nuoren naisen luo lausuakseen tälle muutaman ystävällisen\nsanan, mutta hänen lähetessään toinen kääntyi selin ja oli\nkatselevinaan tanssijoita. Raphaëlia jo peloitti, että hänen vielä\ntänä iltana olisi käytettävä talismaninsa voimaa. Hänellä ei ollut\nhalua eikä rohkeutta aloittaa keskustelua, hän lähti pois salongista\nja vetäytyi biljardisaliin. Siellä ei kukaan puhutellut häntä,\nei tervehtinyt, ei suonut pienintäkään ystävällistä silmäystä.\nMietiskelyyn taipuvaisena hengessään hän näki yleisen ja hyvin\nymmärrettävän syyn läsnäolonsa herättämään vastenmielisyyteen.\nTuo pieni ihmisjoukko noudatti, mahdollisesti tietämättään, sitä\nyleistä lakia, joka vallitsi korkeimmissa seurapiireissä, joiden\nsydämettömyyden Raphaël näki niin selvänä edessään. Se esiintyi\ntäydellisenä Fedorassa. Kuinka hän voisi odottaa saavansa täällä\nosanottoa tautiinsa enempää kuin kreivittäreltä oli saanut\nsydämentuskiinsa! Hieno maailma karkoittaa keskuudestaan onnettomat,\nsamoin kuin terve ja voimakas ihminen poistaa ruumiistaan tauteja\naiheuttavat ainekset. Hieno maailma kammoaa kärsimyksiä ja\nonnettomuutta, pelkää niitä kuin tarttuvaa tautia eikä epäröi\nhetkeäkään, jos on tehtävä valinta niiden ja paheiden välillä.\nPaheellisuushan on loisteliaisuutta. Olkoon onnettomuus miten ylevää\ntahansa, aina se seurapiireissä rumennetaan ja tehdään pilkkarunoin\nnaurunalaiseksi. Siellä piirretään pilakuvia, jotka sitten lingotaan\nvasten onnettomuuden uhrien kasvoja muka siksi, että he ovat olleet\nröyhkeitä. Samoin kuin nuoret roomalaiset aikoinaan sirkuksessa,\novat hienoihin seurapiireihin kuuluvat armottomia voitetuille\ngladiaattoreille; he elävät kullasta ja pilkanteosta. _Kuolema\nheikoille!_ on sen ritarikunnan tunnussana, joka on perustettu\nmaailman kaikkien kansakuntien keskuuteen, missä vain on rikkaita.\nSe tunnussana on piirretty jokaiseen sydämeen, joka on rikkauden\nkivettämä ja ylimysmielisyyden ruokkima. Katsokaa koululapsiparvea!\nSiinä on pienoiskuva yhteiskunnasta ja sitä todellisempi, kun siinä\non välittömyyttä ja rehellisyyttä. Sielläkin on heloottiparkoja,\ntuskien ja kärsimysten tuttuja pikku olentoja, joita säälitään tai\nhalveksitaan. Evankeliumi lupaa heille taivaan. Tahtooko kukaan\nlaskeutua alemmaksi tarkastaakseen luomakuntaa? Jos takapihan\nsiipikarjassa jokin yksilö on sairas tai viallinen, toiset sitä\nvainoavat, nokkivat, höyhentävät sen paljaaksi ja lopuksi tappavat.\nTällaiselle itsekkyyden perustuslaille uskollisena maailmakin\ntahtoo käyttää ankaruuttaan niitä vaivaisia ja kurjia kohtaan,\njotka ovat olleet kyllin rohkeita ottaakseen osaa sen juhliin\nja häiritäkseen sen ilonpitoa. Ken tahansa ruumiillisesti tai\nsielullisesti sairas, rahaton tai valtaa vailla oleva, on paria.\nPysyköön luolassaan! Jos hän sieltä tulee ulos, on häntä vastassa\ntalvi: kylmät katseet, kylmä käytös, kylmät sanat ja sydämet. Hän\nsaa kiittää onneaan, jollei hänen osakseen tule häväistyksiä siellä,\nmissä hänellä olisi ollut oikeus saada lohdutusta! -- Kuolevat,\npysykää vuoteissanne kaikkien hylkääminä. Vanhukset, jääkää yksin\nkyyköttämään kylmenneen kotilietenne ääreen! Köyhät, myötäjäisettömät\ntytöt, väriskää ja hehkukaa yksinäisessä joukossanne. Milloin maailma\nsietää onnetonta, se tapahtuu siksi, jotta se saisi käyttää häntä\nhyödykseen, panna satulan selkään, kuolaimet suuhun ja nauttia\nhänellä ratsastamisesta. Te äreä seuraneiti, olkaa iloisen näköinen,\nkestäkää ns. hyväntekijänne hysteeriset kohtaukset, kantakaa\nhänen koiriaan; te, jota verrataan englantilaiseen verikoiraan,\nhuvittakaa häntä, arvatkaa hänen ajatuksensa ja loppujen lopuksi:\nosatkaa olla vaiti! Ja sinä virkapuvuttomien kamaripalvelijoiden\nkuningas, röyhkeä loiseläjä! Jätä omat mielipiteesi kotiin, ajattele\nniinkuin sinun herrasi ajattelee, itke hänen kyyneliään, naura hänen\nnauruaan, ihaile hänen pilkkarunojaan. Jos tahdot puhua hänestä pahaa\ntakanapäin, odota, kunnes hän on tehnyt kuperkeikan. Sillä tavalla\nmaailma kunnioittaa onnettomuutta: se tapetaan tai karkoitetaan,\nhäväistään tai kahlehditaan.\n\nTällaiset ajatukset syttyivät Raphaëlin aivoissa yhtä luontevasti\nkuin runoilijan mielessä innoituksen näkemykset. Hän katseli\nympäristöään ja tunsi kolkkoa, jäätävää kylmyyttä, jonka avulla\nihmiset koettavat torjua läheisyydestään kaiken kärsimyksen ja\nkurjuuden ja joka tuntuu sielussa vielä purevammin kuin jäätävä\ntammikuun viima ruumiissa. Hän laski käsivartensa ristiin, nojasi\nseinään ja vaipui alakuloisiin mietteisiin. Hän ajatteli tätä\nmaailmaa ja sen onnellisuuden pienuutta. Mitä on sen onnellisuus?\nNautinnotonta huvittelua, ilotonta ilonpitoa, juhlatunnelmaa\nvaille jääneitä juhlia, suurta onnea puuttuvaa rakkaudennautintoa,\npelkkää lieden tuhkaa, josta ei enää kohoa säkenöivää tulenliekkiä.\nKohottaessaan päätään hän huomasi olevansa yksin, pelaajat olivat\nkarkkoontuneet pois.\n\n\"Jotta he ihailisivat yskääni, riittäisi, että ilmaisisin heille\nvoimani!\" tuumi hän itsekseen.\n\nNäin ajatellessaan hän asetti halveksimisen väliverhon maailman ja\nitsensä välille.\n\nSeuraavana päivänä saapui laitoksen lääkäri rakastettavan näköisenä\nhäntä katsomaan ja tiedusteli hänen terveydentilaansa. Raphaël\ntuli iloiseksi kuullessaan ystävällisiä sanoja. Hänen mielestään\ntohtorin kasvojenilmeessä oli lempeyttä ja hyvyyttä, hänen vaalean\nvaletukkansa kiharoista huokui lähimmäisen rakkautta ja hänen hiukan\nväljä hännystakkinsa, housujensa laskokset, kenkänsä, jotka olivat\nisot kuin kveekarin jalkineet, vieläpä hiukan kumaraan selkään\npienestä palmikosta varissut hiusjauhekin kuvasti apostolimaista\nolentoa, ilmaisi kristillistä rakkautta ja toimessaan harrasta\nmiestä, joka oli potilaittensa ratoksi valmis pelaamaan vistiä ja\ntriktrakkia, voittaakseen heiltä heidän rahansa.\n\n\"Herra markiisi\", sanoi hän juteltuaan pitkän aikaa yhtä ja toista,\n\"nyt varmaan voin karkoittaa surumielisyytenne. Tunnen tarpeeksi\nhyvin ruumiinrakenteenne voidakseni vakuuttaa, että Pariisin\nlääkärit, joiden suuren etevyyden hyvin tunnen, ovat erehtyneet\ntaudistanne. Jollei mitään erityistä satu, herra markiisi, voitte\nelää vaikka Metusalemin ikäiseksi. Keuhkonne ovat voimakkaat kuin\npajanpalkeet, eikä kamelikurjen lihasmahakaan vedä vertoja teidän\nvatsallenne, mutta jos korkeaa ruumiinlämpöänne yhä vain jatkuu,\non tarjona vaara, että teidät on pantava hyvinkin pian siunattuun\nmaahan. Herra markiisi ymmärtää minua tietenkin parista sanasta.\nKemia todistaa, että ihmisen hengitys on todellista palamista,\njonka vilkkaus riippuu ruumiissamme olevan flogistisen aineen\nrunsaudesta tai vähyydestä; jokaisessa yksilössä on erityinen\nelin, jonka tehtävänä on sen kokoaminen. Teissä on flogistonia\nliikaa. Te olette, jos sallitte minun vapaasti ilmaista ajatukseni,\nluonteeltanne sangen intohimoinen, mistä seuraa liikahapettuminen.\nHengittäessänne kevyttä, puhdasta vuoristoilmaa, joka kiihottaa\nheikkorakenteisia ihmisiä, muuttuu teissä tapahtuva palaminen\nliian kiivaaksi. Teidän terveydellenne sopisi parhaiten raskas,\nalavien seutujen navettailma. Sellaiselle miehelle, jonka voimia\nkuluttaa nerouden tuli, on kaikkein sopivin ilmasto Saksan rehevillä\nlaidunmailla Baden-Badenissa tai Teplitzissä. Jos Englanti ei teistä\ntunnu vastenmieliseltä, olisi sen sumuinen kosteus hyvin kuumetta\nrauhoittavaa. Meikäläiset terveyslähteet, jotka sijaitsevat tuhannen\njalan korkeudessa Välimeren pinnasta, ovat teille tuhoisia. Tämä\non minun neuvoni\", virkkoi lääkäri lopuksi tekeytyen surumielisen\nnäköiseksi. \"Ja vaikka se on täysin vastoin yleistä toivomusta, annan\nsen teille kaikesta huolimatta, sillä muussa tapauksessa on tarjona\nvaara, että menetämme teidät.\"\n\nRaphaël olisi melkein jo uskonut tuota teeskennellyn hyväntahtoista,\näitelää lääkäriä, jollei tämä olisi sanonut viimeistä lausettaan.\nTarkkana havainnontekijänä hän huomasi tuohon hieman ivalliseen\nlauseeseen liittyvästä äänensävystä, eleistä ja katseista,\nettä ukkopaha juoksi iloisten sairaiden asioilla. Terveen\nnäköiset laiskottelijat, ikävystyneet vanhat naiset, puolivillit\nenglantilaiset, pikkurouvat, jotka olivat karanneet aviomiestensä\nluota ja tulleet tänne rakastajiensa seurassa, olivat kaikki ottaneet\ntehtäväkseen karkoittaa kylpylaitoksesta heikon, kuolevan raukan,\njoka näytti olevan kykenemätön vastustamaan yhä jatkuvaa vainoa.\nRaphaël, jota huvitti ruveta vastustamaan häneen kohdistettuja\njuonia, päätti aloittaa taistelun.\n\n\"Kun kerran niin kovasti surette lähtöäni\", vastasi hän lääkärille,\n\"niin voinhan jäädä tänne ja noudattaa täällä ystävällisiä\nneuvojanne. Jo huomenna rupean rakennuttamaan taloa, jossa ilma\nvoidaan järjestää määräyksienne mukaiseksi.\"\n\nNähdessään Raphaëlin katkeran ja pilkallisen hymyn lääkäri kumarsi ja\npoistui keksimättä sanaakaan vastaukseksi.\n\nBourget-järvi on vuorten joka taholta ympäröimä suuri allas, jossa\nkimaltelee seitsemän-, kahdeksansataa jalkaa Välimeren pintaa\nylempänä sinisempi vesi kuin missään muualla tällä maapallolla. Kun\njärveä katselee ylhäältä Dent-du-Chat'n rinteiltä, se on kuin vuorten\nlomaan singonnut yksinäinen turkoosi. Se on seitsemän penikulmaa\nympärysmitaltaan ja paikka paikoin melkein viisisataa jalkaa syvä.\nSoutele siellä pienessä veneessä, kirkas taivas yllä, airojen loiske\nainoana hiljaisuutta rikkovana äänenä, näköpiirissä ainoastaan\nvuoria, joiden huippujen ympärillä leijailee pilvenhattaroita,\netäämpänä Ranskan-puoleisten Maurienne-vuorten kimalteleva lumi,\nkatsele sananjalkojen tai pienten pensaiden peittämiä vihreitä\nkallioita ja hymyileviä vuorten rinteitä, toisaalla jylhää\nerämaata, toisaalla luonnon yltäkylläisyyttä -- silloin tunnet\nolevasi kuin rikkaan pitoihin kutsuttu köyhä raukka. Sopusoinnut ja\nvastakohdat muodostavat siellä näytelmän, jossa kaikki on suurta\ntai kaikki pientä. Vuoret nähdessäsi kaikki muu pienenee: sadan\njalan korkuinen kuusi on kuin pieni ruoko, leveä laakso kuin kapea\npolku. Ei missään muualla kuin tuon järven läheisyydessä voi niin\nhelposti syttyä sydämien välinen luottamus. Siellä ajatellaan ja\nsiellä rakastetaan. Et missään näe kauniimpaa veden, taivaan,\nvuorten ja maan yhteensulautumista kuin täällä. Tällä saat lohtua\nkaikissa elämänvaikeuksissasi. Tämä seutu kätkee huomaansa salaiset\nkärsimyksesi, keventää ja lieventää niitä, täällä rakkaus muuttuu\nikäänkuin juhlallisemmaksi, siihen liittyy intohimoa syventävää ja\npuhdistavaa hartautta. Suudelmakin tuntuu täällä suloisemmalta! Mutta\nennen kaikkea se on muistojen järvi. Niille se antaa laineittensa\nvärin. Se on kuin kuvastin, josta ne heijastuvat.\n\nTämän kauniin luonnon huomassa Raphaëlkin jaksoi kantaa taakkansa.\nTäällä hän ei tuntenut tuskia, täällä hän tyytyväisenä eli omaa\nelämäänsä. Lääkärin käynnin jälkeen hän meni järvelle soutelemaan\nja nousi maihin yksinäisessä niemessä, kauniin kukkulan juurella,\njonka laella on Saint-Innocent'in kylä. Tältä niemekkeeltä\nsaattoi nähdä Bugey-vuoret, joiden juurella virtaa Rhône, ja\njärven kaukaisimman sopukan. Mutta ennen muuta Raphaëlista oli\nmieluista katsella vastakkaisella rannalla kohoavaa alakuloisen\nnäköistä Haute-Combe'in luostaria, jossa lepäävät haudattuina\nSardinian kuninkaat. Siellä ne maatuivat maaksi vuorten äärellä\nkuin matkansa päähän päätyneet polvistuneet pyhiinvaeltajat. Alkoi\nkuulua tasaista airojen loisketta, joka rikkoi syvän hiljaisuuden\nja muistutti yksitoikkoisuudessaan munkkien veisuuta. Ihmeissään,\nkun tällä yksinäisellä, rauhallisella puolella oli muitakin\nsoutelijoita, markiisi alkoi tarkastella kesken haaveilujaan veneessä\nolijoita ja tunsi perässä istujan samaksi rouvaksi, joka oli niin\nepäystävällisellä äänellä puhunut hänelle edellisenä iltana. Veneen\nkulkiessa ohi häntä tervehti ainoastaan tuon rouvan seuraneiti,\nköyhä aatelisnainen, jonka hän luuli näkevänsä vasta ensimmäisen\nkerran. Hetkistä myöhemmin, kun hän jo oli ehtinyt unohtaa niemekkeen\ntaakse häipyneet soutelijat, hän kuuli takanaan hameen kahinaa\nja kevyitä askelia. Kääntyessään katsomaan hän näki seuraneidin\nolevan huolestuneen näköisenä tulossa häntä kohti. Aavistaen, että\ntällä oli hänelle asiaa, Raphaël nousi ja meni tulijaa vastaan.\nTämä oli noin kolmenkymmenenviiden vanha, pitkä ja laiha, kuivakas\nja kylmä, ja näytti, kuten yleensä ikäneidot, kiusaantuneelta\nkohdatessaan miehen katseen; hänen käytöksensä muuttui hapuilevaksi\nja ujostelevaksi, kaikki joustavuus oli poissa. Hän oli samalla sekä\nvanha että nuori, ja arvokkaalla käytöksellään hän näytti tahtovan\nilmaista suurta lahjakkuuttaan. Hän oli nunnamaisen hillitty niinkuin\nkaikki itseään hellävaroin vaalivat naiset, jotta paremmin säilyisi\nrakkaudenpauloihin lankeamasta.\n\n\"Hyvä herra, teidän henkenne on vaarassa! älkää enää tulko kerhoon!\"\nsanoi hän Raphaëlille astuen samalla muutamia askelia taaksepäin,\nikäänkuin hänen hyveellisyyttään jo olisi uhannut vaara.\n\n\"Hyvä neiti\", vastasi Valentin hymyillen, \"pyytäisin teitä\nselittämään asian hiukan tarkemmin, koska kerran olette vaivautunut\ntänne saakka...\"\n\n\"Luuletteko, että olisin ilman pätevää syytä tullut tänne ja\nvaarantanut asemani kreivittären palveluksessa? Jos hän tietäisi\nminun varoittaneen teitä...\"\n\n\"Kukapa sen hänelle kertoisi!\" huudahti Raphaël.\n\n\"Se on totta\", myönsi ikäneito ja töllisteli Raphaëliin kuin pöllö\naurinkoon. \"Olkaa varuillanne! Joukko nuoria miehiä on päättänyt,\nkarkoittaakseen teidät kylpylästä, vaatia ja pakottaa teidät\nkaksintaisteluun.\"\n\nSamassa vanhan rouvan ääni kuului kaukaa.\n\n\"Olen hyvin kiitollinen, neiti, kun...\"\n\nRaphaëlin suojelijatar oli jo juossut tiehensä kuullessaan vuoresta\npäin emäntänsä yhä toistuvat, äreät huudot.\n\n\"Tyttöparka! Onnettomat ymmärtävät toisiaan ja koettavat olla\ntoisilleen avuksi\", tuumi Raphaël asettuessaan istumaan puun juurelle.\n\nKaiken tietämisen alku on kieltämättä kysymysmerkki. Useimpien\nsuurten keksintöjen aiheuttajana on kysymys _kuinka_? ja\nelämänviisauden sisältönä alituinen itseltään kysyminen: _miksi_?\nMutta toisaalta: jos näkisimme tulevaisuuteen, se tappaisi meistä\nmielikuvituksen. Valentinkin ryhtyi selvittämään itselleen,\nnoudattamatta mitään filosofisia perusteita, seuraneidin\nhyvänsuovan toimenpiteen syitä ja näki siinä kaikessa lopuksi vain\nilkeämielisyyttä.\n\n\"Eihän olisi lainkaan ihmeellistä, että seuraneiti olisi rakastunut\nminuun: olen kahdenkymmenen seitsemän ikäinen, minulla on vanha\narvonimi ja kahdensadantuhannen livre'in tulot. Mutta se minusta\non käsittämätön ja selvittämätön asia, että hänen emäntänsä, joka\nvoisi kilpailla kissan kanssa vesikauhussa, on tuonut hänet veneellä\nluokseni. En ymmärrä, miksi nuo naiset, jotka ovat tulleet Savoijiin\nmakaamaan kuin murmelit, ja jotka puolenpäivän aikaan kysyvät, joko\npäivä on valjennut, ovat tänään nousseet kahdeksalta ja suin päin\nlähteneet ajamaan minua takaa.\"\n\nPian tuo ikäneito ja hänen kohta neljäkymmenvuotias teeskentelemätön\nsydämensä muuttuivat Raphaëlin silmissä valheellisen, kiusallisen\nmaailman välikappaleiksi; kaiken takana oli pikkumaista juonittelua,\nkömpelö salaliitto, papeille ja naisille ominainen turhanpäiväisistä\nasioista jankuttaminen. Olikohan kaksintaistelu vain tekaistu juttu,\njolla häntä yritettiin peloitella? Noiden pikkusielujen, jotka olivat\npurevia ja härnääviä kuin kärpäset, oli kuitenkin onnistunut satuttaa\npisto hänen itserakkauteensa, herättää hänen ylpeytensä ja kiihottaa\nhänen uteliaisuuttaan. Ja kun hän ei tahtonut olla heidän narrinaan\neikä osoittautua pelkuriksi -- ja ehkä myös ennustettu näytelmä häntä\nhuvitti -- hän päätti mennä kerhohuoneistoon jo samana iltana. Siellä\nhän seisoi kerhon suuressa salissa marmoriuuniin nojaten, pysytellen\ntyynenä ja koettaen olla antamatta pienintäkään aihetta hyökkäykseen.\nHän tarkasteli toisten kasvoja ja oli varuillaan kaikkiin nähden.\nKuten voimiinsa luottava koira hän odotti rauhallisena taistelun\nalkamista rupeamatta ennen aikojaan suotta haukkumaan. Myöhemmin\nillalla hän meni pelisaliin ja sieltä biljardisaliin, missä hän tavan\ntakaa loi silmäyksiä pelaaviin nuoriin miehiin. Hetken kuluttua hän\nkuuli mainittavan nimeään. Huolimatta siitä, että keskustelu tapahtui\npuoliääneen, hän saattoi kuitenkin helposti arvata kysymyksen\nkoskevan häntä, ja lopuksi hän kuuli seuraavan, kovaäänisesti\nlausutun keskustelun:\n\n\"Sinäkö?\"\n\n\"Niin, minä!\"\n\n\"En usko!\"\n\n\"Lyödään vetoa!\"\n\n\"Hän kyllä lähtee.\"\n\nSamassa kun Valentin saadakseen tietää vedonlyönnin aiheen meni\nlähemmäksi, lähti kookas, voimakasrakenteinen ja terveen näköinen\nnuori mies, jolla oli aineelliseen mahtiin nojautuvan ihmisen\nitsetietoinen ja häikäilemätön katse, biljardipöydän äärestä ja tuli\nhäntä vastaan.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän Raphaëlille rauhallisesti, \"minun\ntehtäväkseni on annettu ilmoittaa teille eräs asia, josta itse ette\nnähtävästi ole tietoinen: me kaikki täällä olijat ja varsinkin minä\nkärsimme nähdessämme teidät ja teidän kasvonne... Te olette aivan\nliian kohtelias uhrautuaksenne meidän hyväksemme, minkä vuoksi pyydän\nteitä pysymään poissa täältä kerhosta.\"\n\n\"Hyvä herra, tuollaista leikkiä laskettiin jo keisarikunnan aikana\nuseimmissa linnueissa, mutta nykyään se osoittaa huonoa aistia\",\nvastasi Raphaël kylmästi.\n\n\"Minä en laske leikkiä\", vastasi tuntematon. \"Toistan sanani vielä\nkerran: teidän terveytenne kärsii suuresti täällä olostanne. Kuumuus,\nvalo, salonki-ilma ja seuraelämä ovat vahingollisia taudillenne.\"\n\n\"Missä olette tutkinut lääketiedettä?\"\n\n\"Hyvä herra, olen saanut ampumisessa maisterin arvon Lepage'ilta\nPariisissa, ja Cerisier, miekkailun kuningas, on nimittänyt minut\ntohtoriksi.\"\n\n\"Teillä on vielä yksi tutkinto suorittamatta. Tutkikaa\nkohteliaisuussääntöjä, niin olette täydellinen herrasmies.\"\n\nNuoret miehet herkesivät biljardinpeluusta kuka hymyillen,\nkuka totisena. Muutkin pelaajat alkoivat kiinnittää huomiotaan\nriitaan, joka näytti kehittyvän mielenkiintoiseksi, ja heittivät\nkorttinsa pöydälle. Yksin vihollisjoukon keskellä Raphaël koetti\nsäilyttää kylmäverisyytensä ja punnita tarkoin sanansa, mutta kun\nhänen vastustajansa lausui mitä purevimpia solvauksia harkitun\npisteliäästi, hän virkkoi lopuksi vakavasti:\n\n\"Hyvä herra, korvapuustit eivät nykyään ole enää luvallisia, mutta\nvaikea on löytää sanaa, joka olisi tarpeeksi voimakas vastaamaan\nteidän halpamaista käyttäytymistänne.\"\n\n\"Riittää! riittää jo! Huomenna saatte selvittää välinne\", huusi osa\nläsnäolevista asettuen heidän väliinsä.\n\nRaphaël, jonka katsottiin olevan loukkaava puoli, lähti pois\nsalista sovittuaan tapaamispaikasta; siksi määrättiin pieni niitty\nBordau-linnan lähettyviltä, josta voittajan oli helppo paeta Lyoniin\nhiljakkoin valmistunutta läheltä kulkevaa tietä. Raphaëlin kohtalona\nolisi tietysti joko vuoteenomaksi joutuminen tai Aixista lähtö.\nYleisö oli riemuissaan. Huomenissa, kahdeksan tienoissa aamulla,\nRaphaëlin kiistakumppani saapui ensimmäisenä paikalle mukanaan kaksi\ntodistajaa ja lääkäri.\n\n\"No täällä jo kelpaa; ja onpa ihana ilma näin taistelupäiväksi!\"\nhuudahti hän iloisena katsellen sinistä taivasta, järveä ja\nkalliorinteitä, eikä hänen juolahtanut mieleensäkään pieninkään\nvaaran mahdollisuus. \"Jos hipaisen häntä hiukan olkapäästä, niin kai\nhän saa lojua vuoteessa ainakin kuukauden, vai mitä, tohtori?\"\n\n\"Vähintään\", vastasi lääkäri. \"Mutta heittäkää toki tuo raidanoksa\nrauhaan, jottette suotta rasita kättänne, niin että ette kykene\nhallitsemaan pistolia. Voitte vielä surmata vastustajanne, vaikka\naiotte häntä vain haavoittaa.\"\n\nKuului rattaiden kolinaa.\n\n\"Tuolla hän tulee!\" huusivat todistajat nähdessään tiellä neljän\nhevosen vetämät matkavaunut, joissa ajajina oli kaksi postimiestä.\n\n\"Tuopa erikoista!\" huudahti Valentinin riitatoveri. \"Tulee\npostivaunuissa itseään tapattamaan...!\"\n\nKaksintaistelussa samoinkuin pelissäkin voi vähäpätöisinkin\npikkuseikka vaikuttaa osanottajien mielikuvitukseen, jota taistelun\ntulos pitää jännityksessä; niin tämäkin nuori mies tunsi jonkinlaista\nlevottomuutta katsellessaan tielle pysähtyneitä vaunuja. Ensiksi\nastui vaunuista vanha raskasliikkeinen Jonathas auttaakseen Raphaëlia\nlaskeutumaan maahan, tuki häntä heikoilla käsivarsillaan, palveli\nhuolellisemmin kuin konsanaan rakastaja rakastettuaan. Kumpikin\nkatosi sitten hetkeksi näkyvistä tultuaan tieltä taistelupaikalle\njohtavalle polulle, ja heidän hitaasti kävellessään kului pitkä aika,\nennen kuin he ehtivät paikalle. Katselijat joutuivat yllättävän\nmielenjärkytyksen valtaan nähdessään uskotun palvelijan käsivarteen\nnojaavan Raphaëlin. Hän käveli kalpeana ja menehtyneen näköisenä\nkuin kihdinmurtama mies, pää painuksissa, sanaakaan sanomatta. Olisi\nluullut näkevänsä kaksi raihnaista vanhusta, joista toinen oli\nvuosien painama, toinen ajattelun kuluttama. Edellisen elinvuodet\noli aika kirjoittanut hänen hiuksiinsa, jälkimmäisen ikää ei voinut\nmääritellä.\n\n\"Hyvä herra, olen valvonut koko yön\", sanoi Raphaël vastustajalleen.\n\nNäinä kylmästi lausutut sanat ja niitä seuraava peloittava katse\ntyrmistyttivät varsinaisen taisteluunhaastajan; hän alkoi tuntea\ntunnonvaivoja ja hävetä käyttäytymistään. Raphaëlin olemuksessa,\näänessä ja eleissä oli jotakin outoa. Hän pysytteli äänettömänä, ja\nhänen vaiteliaisuutensa tarttui toisiin. Levottomuus ja jännitys\nkohosivat huippuunsa.\n\n\"Teillä on vielä tilaisuus esittää minulle anteeksipyyntö\", sanoi\nRaphaël hetken kuluttua. \"Ja kehoitan teitä tekemään niin, sillä\nmuuten olette kuoleman oma. Luotatte taitavuuteenne ettekä tahdo\nluopua kaksintaistelusta, jossa luulette olevanne edullisemmassa\nasemassa. Hyvä herra, tahdon olla rehellinen ja ilmoittaa teille\netukäteen etevämmyyteni. Minulla on vallassani hirveä voima. Minun\ntarvitsee vain toivoa, niin taitavuutenne on mennyttä, silmänne\nsokaistuvat, kätenne vapisee ja sydämenne rupeaa pamppailemaan;\nteidän surmaamiseennekin riittää pelkkä sen toivominen. En tahtoisi\npakosta käyttää voimaani, sillä se tulee minulle liian kalliiksi.\nSiitä koituu kuolema minullekin eikä vain teille. Jos siis\nkieltäydytte esittämästä anteeksipyyntöä, luotinne lentää tuonne\nvesiputoukseen, vaikka olettekin tottunut surmaamaan; minun luotini\nmenee tähtäämättä suoraan teidän sydämeenne.\"\n\nRaphaëlin keskeytti epäselvä mumina. Lausuessaan nuo sanansa markiisi\noli pitänyt herkeämättä vastustajaansa suunnattuna kirkkaan,\ntuijottavan katseensa, jota toisen oli vaikea kestää. Hän oli\noikaissut selkänsä suoraksi, ja hänen kasvojensa ilme oli liikkumaton\nkuin mielipuolella.\n\n\"Tukkikaa hänen suunsa!\" tiuskaisi puhuteltu toiselle todistajalleen.\n\"Hänen lörpötyksensä ihan kääntää sisälmykseni nurin.\"\n\n\"Lopettakaa, hyvä herra. Jaarittelunne on turhaa!\" huusivat\ntodistajat ja lääkäri.\n\n\"Hyvät herrat, minä siis täytän velvollisuuteni. Onko tällä nuorella\nmiehellä järjestettävänä mitään asioita sitä ennen?\"\n\n\"Riittää jo! Riittää jo!\"\n\nMarkiisi seisoi suorana, liikkumattomana, irroittamatta katsettaan\nhetkeksikään Charles'ista, vastustajastaan, joka näytti joutuneen\nsalaperäisen voiman lumoihin kuin lintu, johon käärme tuijottaa.\nVastoin tahtoaankin hän siinä seisoi toisen murhaavan katseen\nkahlehtimana. Hän koetti sitä karttaa, mutta ei saanut silmiään siitä\nirroitetuksi.\n\n\"Anna minulle vettä, minua janottaa...\", sanoi hän äsken\npuhuttelemalleen todistajalle.\n\n\"Peloittaako sinua?\"\n\n\"Peloittaa. Tuon miehen katse polttaa, siinä on tenhovoima.\"\n\n\"Tahdotko esittää anteeksipyynnön?\"\n\n\"Se on jo myöhäistä.\"\n\nKaksintaistelijat asetettiin viidentoista askelen päähän toisistaan.\nKumpaisellakin oli vierellään kaksi pistolia, sillä sääntöjen mukaan\nhe saivat ampua kahdesti, jos halusivat, mutta vasta todistajien\nannettua merkin.\n\n\"Mitä sinä teet, Charles?\" huudahti toinen nuori mies, joka oli\nRaphaëlin vastustajan todistajana. \"Työnnät luodin piippuun ennen\nruutia!\"\n\n\"Olen mennyttä miestä\", äännähti tämä. \"Olette asettaneet minut\nvasten aurinkoa...\"\n\n\"Se on takananne\", virkkoi siihen Raphaël vakavasti ja juhlallisesti\npanostaessaan rauhallisesti pistoliaan, kiinnittämättä huomiota jo\nannettuun merkkiin ja häntä huolellisesti tähtäävään vastustajaansa.\n\nRaphaëlin luonnottomassa levollisuudessa oli jotakin kammottavaa,\nmikä hirvitti ajomiehiäkin, jotka raaka uteliaisuus oli houkutellut\npaikalle. Leikitellen voimallaan tai saadakseen varmuuden sen tehosta\nRaphaël puhui Jonathakselle ja katsoi tähän vihollisen laukaistessa.\nCharles'in luoti taittoi raidanoksan ja hyppeli pitkin vedenpintaa.\nRaphaëlin umpimähkään ampuma luoti osui suoraan vastustajan sydämeen,\nja välittämättä sen enempää toisen kaatumisesta hän otti äkkiä\ntaskustaan shagriininahan nähdäkseen, kuinka kalliiksi ihmishenki\nhänelle oli tullut. Talismani ei ollut enää tammenlehteä suurempi.\n\n\"No miehet, mitä siinä töllistelette? Joutuin matkaan!\" sanoi hän\nsitten ajomiehille.\n\nSaavuttuaan vielä samana iltana Ranskan puolelle hän suuntasi\nkulkunsa suoraa päätä Auvergne'iin mennäkseen Mont Dore'in kylpylään.\nMatkan varrella hänelle selvisi muutamassa silmänräpäyksessä\nerinäisiä asioita. Paksujen pilvien lomasta pimeää laaksoa\nvalaisevien auringonsäteiden tavoin ajatukset iskivät hänen\nsieluunsa luoden sinne surullista valoa, armotonta viisautta. Hän\nnäki tapahtumat niiden oikeassa valossa, ja hänen erehdyksensä\npaljastuivat suomatta kuitenkaan lohtua itsesyytöksissä. Hän\najatteli, miten ihminen jopa aivan rajattomankin vallan haltijana\nei ole oppinut sitä oikein käyttämään. Valtikka on lapsen kädessä\nleikkikalu, Richelieullä se on pyövelin kirves ja Napoleonilla\neräänlainen maailman nöyryyttämisväline. Valta ei ihmistä paranna,\nvaan hän pysyy sellaisena, jollainen hän on ollut; -- henkisesti\nsuuria se ainoastaan suurentaa. Raphaëlilla olisi ollut tilaisuus\ntehdä mitä tahansa, hän ei tehnyt mitään.\n\nMont Dore'in kylpylässä hän kohtasi uudelleen saman yleisön, joka\nkiireisesti vetäytyi hänestä kauaksi, aivan kuin eläimet lähtevät\npakosalle jo etäältä vainuttuaan, että yksi heidän joukostaan makaa\nkuolleena. Viha oli molemminpuolinen. Viime päivien tapahtumat olivat\nherättäneet hänessä suuren vastenmielisyyden tunteen seurapiirejä\nkohtaan, minkä vuoksi hän ensi työkseen ryhtyi hakemaan syrjäistä,\nyksinäistä asuntoa kylpylän lähitienoilta. Vaistomaisesti hän halusi\nlähetä luontoa ja tahtoi viettää hiljaista, rauhallista elämää\nvainioiden ja metsien keskellä. Jo seuraavana päivänä hän kiipesi,\njoskin vaivalloisesti, Pic de Sancyn huipulle, katseli ylhäällä\nvuorten välissä avautuvia laaksoja, yksinäisiä pikku järviä ja Mont\nDore'in seudun omituisen näköisiä, vanhoja maalaismökkejä, jotka\novat yhä enemmän alkaneet houkutella taiteilijoita puoleensa. Hän\nnäki tuossa jylhässä, karussa vuoristomaisemassa siellä täällä\nihastuttavia, kauniita, rehevän kasvullisuuden verhoamia paikkoja.\nNoin puolen penikulman päässä kylästä Raphaël löysi alueen, johon\nluonto näytti tuhlanneen aarteitaan, missä kaikki muistutti\nonnellisena leikittelevää lasta, ja nähdessään tuon silmääkiehtovan,\nluonnonihanan sopukan hän päätti asettua sinne asumaan. Siellä jos\nmissään elämän täytyi olla rauhallista, välitöntä ja kaunista, yhtä\nkaunista kuin kukkaan puhkeavan kasvin.\n\nLukija kuvailkoon mielessään ylösalaisin käännettyä\ngraniittikartiota, joka on ylhäältä hyvin laaja, tai suunnatonta\nkattilaa, jonka laitoina ovat mitä ihmeellisimmät vuorenseinämät:\ntuossa on korkea, pystysuora, sinertävä kallioseinä, joka hohtaa kuin\nkuvastin auringon säteiden siihen sattuessa, tuossa taas rikkinäisiä\nkalliorykelmiä, joiden lomitse kiemurtelevat syvät rotkot näyttävät\ntummilta viiruilta, tuolla sadeveden kovertamaa hyytynyttä laavaa,\njota peittävät kitukasvuiset, tuulen tuivertamat puut. Siellä\ntäällä kohoaa kallioiden välissä kastanjia, mahtavia kuin seetrit,\nja ammottaa luolia, joiden aukot kätkevät puolittain näkyvistä\npuunjuuret, riippuva heinä ja lukemattomat kukat. Tällaisen,\ntodennäköisesti tulivuoren kraatterista syntyneen kattilamaisen\nsyvennyksen pohjalla on syvä lampi, jonka vesi on kirkasta kuin\ntimantti ja jota kehystävät rantakivien lomissa kasvavat raidat,\nkurjenmiekat, saarnet ja tuhannet parhaillaan kukkivat, hyvältä\ntuoksuvat kukat. Lammen ympärillä leviää kaunis vihreä niitty,\njoka vetää vihreydessään vertoja Englannin nurmikentille ja\njonka hienoa nurmea kastelee kallioiden halkeamista valuva vesi\nja lannoittavat vuorien rinteiltä laaksoon lennättämät lehdet.\nMuodoltaan epäsäännöllinen lampi oli noin kolmen auranalan suuruinen\nja niitty paikoin kahden, paikoin ainoastaan yhden auranalan\nlevyinen, missä kalliot tulivat lähelle rantaa; eräissä kohden sitä\noli vain niin kapea suikale, että lehmät juuri ja juuri mahtuivat\nkulkemaan. Ylhäällä rinteellä näkyi kasvillisuuden raja. Suuremmissa\nkorkeuksissa näyttivät graniittivuorten muodot mitä ihmeellisimmiltä\nja niiden ilmavat, kuulakat värit hehkuivat kuin taivaan pilvissä.\nHymyilevää laaksoa katsellessa nuo alastomat kalliot näyttivät\nautiolta erämaalta, jossa vallitsee kammottava tyhjyys. Tuntui\nkuin ne olisivat olleet milloin tahansa valmiit hautaamaan kaiken\nalleen. Niiden muodot olivat niin omituisia, että erästäkin kalliota\nnimitettiin _kapusiinimunkiksi_; se muistutti siinä määrin munkin\npäätä. Aina sen mukaan, miten auringonvalo niihin osui ja millainen\noli ilma, niiden terävät huiput ja mahtavat kalliokeilat ja rotkot\nvaihtoivat väriä. Milloin ne loistivat kullanvivahteisina, milloin\npurppuran värisinä, rusottivat ruusunpunaisina tai peittyivät\nsynkkään lyijynharmaaseen. Vuorten maailma vaihteli alinomaa,\nne välkkyivät ja kimmelsivät värikylläydessään kuin kyyhkysen\nkaulahöyhenet. Usein auringon noustessa ja laskiessa tulvehti\nsolista, jotka olivat kuin kirveellä vuorten väliin hakatut, tähän\nhymyilevään laaksoon kauniita valovirtoja, jolloin lampikin saattoi\nvälkehtiä niiden loisteessa. Nuo valovirrat olivat yhtä voimakkaita\nkuin Espanjassa ruokalevon ajaksi suljettujen sälekaihtimien raosta\npimeään huoneeseen tunkeutuvat kultaiset sädekimput. Auringon ollessa\nentisen tulivuorenaukon kohdalla, jonka jo ennen vedenpaisumusta\ntapahtunut luonnonmullistus oli täyttänyt vedellä, kallioseinämät\nkuumenivat, tulivuori alkoi hehkua ja kuumuus herätti eloon siemenet,\nhedelmöitti kasvillisuuden, loi väriä kukkiin ja kypsytti hedelmät\ntuossa unohdetussa, pienoisessa maailmankolkassa. Paikalle tullessaan\nRaphaël näki niityllä muutamia lehmiä, ja mentyään lammikon reunalle\nhän huomasi sillä kohdalla, missä niitty oli kaikkein laajin,\npienen, kivilohkareista rakennetun puukattoisen asunnon. Mökin katto\nnäytti olleen jo ammoisista ajoista sammalen, muratin ja kukkien\npeitossa ja sulautui täydellisesti ympäröivään luontoon. Puoleksi\nsortuneesta piipusta, jonka ympärillä linnut lentelivät, nousi\nhieno sauhu. Oven pielessä kahden tavattoman suuren punakukkaisen,\nhienotuoksuisen tuoksukuusaman välissä oli pitkänomainen rahi ja\nseiniä tuskin näkyi viiniköynnösten, ruusujen ja jasmiinien alta,\njotka toisiinsa kietoutuneina kiipeilivät niitä pitkin. Luonto oli\nsaanut vapaasti koristaa mökin, asukkaiden siihen puuttumatta,\nomalla neitseellisellä, vallattomalla tavallaan. Lapsenriepuja oli\nripustettu kuivumaan karviaismarjapensaaseen. Kissa istui kyyryssä\nhamppuloukulla ja perunankuorien keskellä oli keltainen, hiljattain\npuhdistettu savipata. Talon takana Raphaël näki kuivista risuista\ntehdyn aitauksen, jonka tehtävänä luultavasti oli estää kanoja\npääsemästä nokkimaan hedelmiä ja ruoputtamaan vihannesmaata. Näytti\nkuin maailma olisi tähän loppunut. Tuo rappeutunut, mutta samalla\nniin maalauksellinen ihmisasunto muistutti kallionkoloon taitavasti\nkyhättyä linnunpesää. Kaikki näytti täällä niin alkukantaiselta\nja viehättävältä, siinä oli todellista maalaiselämän runoutta,\ntuhansien penikulmien päässä kaikesta huolitellusta runoudesta. Se\noli suurta, itsestään syntynyttä luonnon riemulaulua. Raphaëlin\ntullessa paikalle loi aurinko säteitään oikealta vasempaan\nvalaen loistettaan värikkäisiin kasveihin, vuorten kellertäville\nja harmahtaville rinteille, tehden valon ja varjon leikittelyn\nniillä yhä kauniimmaksi, sinisiin, punaisiin ja valkeihin kukkiin,\nriippuviin köynnöskasveihin, moniväriselle sammalpeitteelle,\npurppuraisiin kanervatyppäisiin ja ennen kaikkea kirkasvetisen\nlammikon pinnalle, josta kuvastuivat vuorten graniittihuiput,\npuut, talo ja taivas. Kaikkialla tässä ihanassa taulussa oli\nloistetta alkaen kiiltävästä kissankullasta aina varjossa kasvavaan\nvaaleanvihreään ruohomättääseen saakka. Kaikki oli sopusointuista\nja kaunista katsella, niin hyvin kirjava kiiltokarvainen lehmä kuin\nkivien koloissa kasvavat, veteen kurkottavat hennot rantakukat ja\nniiden ympärillä surisevat atsuurin siniset ja smaragdin vihreät\nhyönteiset, yksinpä muodottoman kiven syleilyynsä kietoneet,\nmullanväriset puunjuuretkin. Viileät vuoren onkalot, pienten purojen\nlirinä ja kaikkialle tunkeutuva vieno kukkien tuoksu herättivät\nRaphaëlissa melkein hekumallisen onnentunteen. Samassa alkoi kuulua\nkoirien haukuntaa, joka rikkoi majesteetillisen hiljaisuuden tässä\nrauhanlehdossa, jonka olemassaolon veronkantomiehetkin luultavasti\nolivat unohtaneet. Lehmät käänsivät päänsä laaksoon johtavaa tietä\nkohti, näyttivät Raphaëlille kostean turpansa ja tyhmän näköisinä\nhäneen töllisteltyään rupesivat jatkamaan keskeytynyttä syöntiään.\nYlhäällä kallioilla tuli pienen karitsansa kanssa kilpaileva vuohi\nkallionkielekkeelle lähelle Raphaëlia ja näytti häntä uteliaana\ntarkastelevan. Koirien haukunta houkutteli ulos voimakkaan näköisen\nlapsen, joka silmät pyöreinä jäi tulijaa katselemaan, ja lapsen\njäljessä tuli valkotukkainen, keskikokoinen ukko. Kumpikin näytti\nkuuluvan tähän luontoon, tähän ilmaan, he olivat kuin yhtä talon ja\nkukkien kanssa. Kaikki tässä rehevässä luonnossa uhkui terveyttä,\nsekä vanhuus että lapsuus näyttivät siellä kauniilta. Kaikessa oli\nalkukantaista, huoletonta elämäniloa, sukupolvesta sukupolveen\nkestävää elämänonnea, jollaista filosofiset siveyssaarnamme\neivät ole pystyneet luomaan; täällä saattoi sydänkin parantua\npöyhkeydentaudista. Ukko muistutti Schnetzin miehekkäästi kuvattuja,\nihailtavia olentoja: ruskeat kasvot, joiden syvät rypyt olisi voinut\nsormin koskettamalla tuntea, suora nenä, ulkonevat poskipäät, joissa\npunaiset suonet näkyivät kuin viiniköynnöksen vanhoissa lehdissä,\nkulmikkaat kasvojen ääriviivat -- kaikki ne kuvasivat voimaa, joka\noli aikoinaan ollut. Käsiä, jotka yhä vielä olivat känsäiset,\nvaikkei niillä enää tehty työtä, peittivät harvakseltaan valkeat\nihokarvat. Hänen ryhdistään, joka oli todella vapaan miehen, saattoi\npäätellä, että jos hän olisi elänyt Italiassa, hänestä olisi tullut\nrosvo, joka tahtoo säilyttää kallisarvoisen vapautensa. Lapsella,\noikealla vuoristolaisella, oli ruskeat silmät, joilla saattoi ilman\nmuuta katsella vaikka suoraan aurinkoon, tumma iho ja tummanruskea\npörrötukka. Hän oli reipas ja uskalias, luonteva liikkeissään ja\niloinen kuin lintu. Repaleisten vaatteiden rikkeimistä pilkisti\nvalkea, raikas iho. Siinä he seisoivat äänettöminä vierekkäin,\nyhteisine tunteineen, yhteisine iloineen ja suruineen. Molempien\nkasvoista kuvastui huoleton elämä. Ukko oli kuin leikkivä lapsi ja\npoika ajatteleva vanhus. Kaksi heikkoa oli solminut keskenään liiton,\ntoisen voimat lähenivät loppuaan, toisen odottivat kehittymistä.\nHetkisen kuluttua ilmestyi kynnykselle noin kolmikymmenvuotias nainen\nvärttinä kädessä. Hän oli terveen ja iloisen näköinen auvergnetar,\nreipas, valkohampainen; hänen kasvonsa, vartalonsa, päähineensä ja\npukunsa, voimakas povensa ja puhetapansa ilmaisivat väärentämättömän\nauvergnelaisen. Siinä oli ihannekuva tästä seudusta, sen työteliäästä\nelämästä, tietämättömyydestä, säästäväisyydestä, sydämellisyydestä,\nkaikesta yhdellä haavaa.\n\nNainen tervehti Raphaëlia ja he alkoivat puhella. Koirat\nrauhoittuivat, ukko istahti penkille auringonpaisteeseen ja poika\npyöri äitinsä kintereillä ääneti ja tarkkaavana kuunnellen puhetta ja\ntutkiskellen vierasta.\n\n\"Eikö teitä peloita täällä, hyvä emäntä?\"\n\n\"Mitäpä täällä olisi pelättävää! Kun panemme oven salpaan, ei kukaan\npääse sisään. Emme me mitään pelkää. Ja mitäpä täällä olisi varkaalle\nkelpaavaa\", jatkoi hän viedessään markiisin talon isompaan huoneeseen.\n\nHuoneen seinät olivat mustuneet savusta, ja niiden ainoina\nkoristuksina oli kolme punaisella, sinisellä ja vihreällä painettua\nkuvaa: _Vararikko, Kristuksen ristinkuolema_ ja _Keisarillisen\nkaartin krenatöörejä_. Sitten huoneessa oli vielä vanha pähkinäpuinen\nvuode, jossa oli nurkkapylväät, käyräjalkainen pöytä, muutamia\nraheja, leipäarkku, kattoon ripustettu liikkiö, suolakulho ja uuni\nja uuninreunustalla kellastuneita, värillisiä kipsikuvia. Tullessaan\nulos Raphaël huomasi ylhäällä kalliolla miehen, jolla oli kädessä\nkuokka ja joka eteenpäin kurkottaen uteliaana katseli taloon.\n\n\"Tuolla on minun mieheni\", sanoi emäntä naurahtaen. \"Hän on siellä\nkuokkimassa.\"\n\n\"Onko tämä vanhus teidän isänne?\"\n\n\"Ei, hän on mieheni isoisä. Voitteko uskoa, että hän on sadankahden\nvuoden ikäinen? Tässä hiljattain hän kävi jalan pikku poikani kanssa\naina Clermont'issa saakka. Siinä oli aikoinaan vankka mies, nyt hän\nei tee muuta kuin makaa, syö ja juo. Päivät päästään hän leikkii\npojan kanssa; toisinaan pikkumies vie hänet kallioille ja näkyypä hän\nvain jaksavan sinne kivuta.\"\n\nSamassa Valentin päätti jäädä tänne asumaan, viettämään päivänsä\nvanhuksen ja lapsen parissa, hengittääkseen sitä ilmaa, mitä he\nhengittivät, syödäkseen heidän leipäänsä, juodakseen samaa vettä\nkuin hekin, nukkuakseen heidän tavallaan, toisin sanoen saadakseen\nsuoniinsa samanlaista verta kuin heillä oli. Kuolevan päähänpistoja!\nKallionkoloissa eläväksi simpukaksi muuttuminen, kuorensa\nsäilyttäminen vielä muutamia päiviä kuolemaa uneen tuudittamalla oli\nnyt Raphaëlin ylin päämäärä, inhimillisen olemassaolon tarkoitus,\nelämän kaunis ihanne, elämisen arvoinen elämä. Hänen silmänsä\neivät nähneet enää maailman kaikkeutta; sillä se oli nyt hänessä\nitsessään. Sairaiden maailma alkaa vuoteen päänalusesta ja päättyy\nsen jalkapäähän. Raphaëlin vuoteena oli nyt tämä vuoristolaakso.\n\nKukapa ei olisi katsellut toisenkin kerran muurahaisten häärinää,\ntyöntänyt olkea vaalean etanan suuaukkoon, joka on samalla sen\nhengitysreikänä, katsellut oikuttelevaa, hentoa neitoa ja ihaillut\npunertavien tammenlehtien suonistoa, joka värikkyydessään muistuttaa\ngoottilaisen tuomiokirkon ruusuikkunaa? Kukapa ei olisi nauttien\nkatsellut auringon ja sateen ruskeissa tiilikatoissa aiheuttamia\nvaihteluja ja ihaillut kastehelmiä, kukkien terälehtiä ja niiden\nmuodostamia erilaisia maljoja? Kuka ei olisi vaipunut unelmiin,\nrauhallisiin tai kiihkeisiin, ajatellut aineellisiakin asioita\nilman päämäärää, josta sitten kuitenkin on voinut johtua joitakin\npyrkimyksiä? Ja kukapa ei olisi viettänyt lapsuuden huolettomia\npäiviä, luonnonihmisen vapaata elämää? Näin eli Raphaëlkin\nmuutamien päivien ajan huolettoman tyytyväisenä, tuntien itsensä\nhuomattavasti terveemmäksi, tuntien voivansa ihan harvinaisen hyvin.\nHänen levottomuutensa oli asettunut ja kärsimyksensä lieventyneet.\nHän kiipeili kallioilla ja kapusi vuorenhuipuille, mistä saattoi\nihailla äärettömän avaria näköaloja. Siellä hän vietti päiväkausia,\npysytellen paikallaan kuin kasvi tai piilopaikassaan makaava jänis.\nHän tahtoi tutustua kasvikunnan elämään, taivaalla tapahtuviin\nvaihteluihin, tutkia koko luomakuntaa maan päällä, vedessä ja\nilmassa, tahtoi päästä niin lähelle luontoa kuin suinkin voidakseen\ntäydellisesti mukautua vaistojensa varassa elävien luontokappaleiden\nankariin ja samalla suojeleviin elämänsääntöihin. Hän päätti\nolla tästä lähtien ajattelematta omia kärsimyksiään. Samoin kuin\nrangaistusta pelkäävät rikokselliset muinoin etsivät turvapaikkaa\nalttarilta, etsi Raphaëlkin sitä elämän pyhäköstä. Hän oli enää\nvain pieni hiukkanen luomakunnan valtavassa luomisensarjassa. Hän\ntotuttautui ilmaston suuriin vaihteluihin, asui vuorten onkaloissa,\ntutki kasvien elämää, veden kiertokulkua ja lähteitä ja eläinkuntaa\nja luuli niin täydellisesti sulautuneensa kaikkeen maapallolla\nolevaan elämään, että sen syvimpien salaisuuksienkin käsittäminen oli\nhänestä mahdollista; Hänen mielestään koko luomakunnan lukemattomat\nerilaiset olomuodot olivat kehittyneet yhdestä ainoasta aineesta,\nyhden ainoan liikkeen muovailemina: tämä liike oli äärettömän olennon\nhengitystä, ja olento itse saattoi toimia, ajatella, liikkua ja\nsuureta, ja hän, Raphaël, tahtoi suureta, liikkua, ajatella ja toimia\ntuon äärettömän olennon mukana. Ja lopuksi hän jo alkoi uskoa, että\nhänen oma elämänsä ja kallion elämä olivat yhteydessä keskenään.\nSamoin kuin hourailu on luonnon suomaa lievennystä tuskia kärsivälle\nsairaalle, samoin nämäkin ihmeelliset ajatukset ja näennäinen\ntoipuminen saivat aikaan sen, että Raphaël eli uudestaan onnellisia\nlapsuuden päiviään tässä ihanassa seudussa oleskellessaan. Ulkosalla\nhän askaroi jos jotakin tekemättä mitään valmiiksi, mihin oli\nryhtynyt, unohtaen seuraavana päivänä edellisen päivän suunnitelmat;\nhän oli huoleton, onnellinen ja uskoi kaiken vaaran jo olevan ohi.\nKerran aamulla hän sattui loikomaan vuoteessaan puolille päivin\npuoliunissaan, valveillaolon ja unen rajamailla, kun hän yht'äkkiä\nkuuli, voimatta tarkalleen käsittää, oliko se unta vai totta,\nensi kerran emäntänsä antavan selostusta hänen terveydentilastaan\nJonathasille, joka säännöllisesti joka päivä oli käynyt sitä häneltä\ntiedustelemassa. Emäntä luuli Valentinin varmaan vielä olevan unessa\neikä arvannut hiljentää vuoristolaisen ääntään.\n\n\"Ei paremmin eikä huonommin\", selitti vaimo. \"Vielä viime yön hän\nyski niin, että luuli hengen lähtevän. Hän yskii ja rykii niin\nkauheasti, herra parka, että sääliksi käy. Minä ja minun mieheni\nihmettelemme, mistä hänelle riittää voimia sellaiseen yskimiseen.\nIhanhan luulisi siinä sydämen pakahtuvan. Mikä kirottu tauti hänessä\nmahtaakaan olla? Se ainakin on varmaa, ettei hänen vointinsa ole\nhyvä. Joka aamu pelkään tapaavani hänet kuolleena vuoteesta. Ja hän\non niin kalpea kuin vaha-Jeesus. Ja voi hyvät ihmiset, kuinka laiha\nhän on! Olen nähnyt hänet vuoteesta noustessa, pelkkä luu ja nahka.\nJa kaiken lisäksi hänessä on paha hajukin. Mutta siitä kaikesta hän\nei näy yhtään välittävän. Juoksee ja väsyttää itsensä, ikäänkuin\nolisi terveyttä vielä toisellekin antaa. Mutta rohkea hän on, ei\nvalita milloinkaan. Parempi hänen olisi olla nurmen alla kuin nurmen\npäällä, sillä hänellä on ihan Kristuksen kärsimykset kannettavinaan!\nMinä puolestani en sitä kuitenkaan toivoisi, eikä meille olisi siitä\nmitään hyötyä. Ja vaikka hän ei maksaisikaan meille, mitä maksaa,\npitäisimme hänestä siitä huolimatta; hyötyä emme tässä asiassa\najattele. Voi hyvä Jumala! ei suinkaan muissa kuin pariisilaisissa\nole tuollaisia kamalia tauteja! Ja mikä tästä lopuksi tulee? Nuori\nmiesparka! Se kuitenkin on varmaa, että hyvin tämä ei lopu! Tuo\nkuume, nähkääs, se hänet heikontaa, vie voimat ja lopuksi tappaa.\nItse hän ei näytä sitä lainkaan pelkäävän, mahdollisesti hän ei sitä\ntunnekaan, herra hyvä. Hän ei lainkaan huomaa, että... Ei pidä silti\nitkeä, herra Jonathas! Muistakaa, että hän on onnellinen, kun tuskat\novat loppuneet. Teidän pitäisi rukoilla hänen puolestaan yhdeksän\npäivää, olen nähnyt niin ihmeellisiä parantumisia tapahtuneen\nyhdeksänpäiväisen rukouksen johdosta. Ja minä osaltani kustantaisin\nmielelläni yhden vahakynttilän pelastaakseni niin hyvän ja herttaisen\nihmisen, oikean pääsiäislampaan!...\"\n\nRaphaëlin ääni oli jo käynyt niin heikoksi, ettei hän jaksanut saada\nsitä kuuluville, vaan hänen täytyi vastoin tahtoaan kuunnella tätä\njulmaa keskustelua. Lopulta hänen kärsivällisyytensä loppui; hän\nnousi vuoteesta ja ilmestyi ovelle.\n\n\"Vanha roisto!\" karjaisi hän Jonathasille, \"tahdotko minut tappaa?\"\n\nEmäntä luuli näkevänsä haamun ja pakeni kauhuissaan.\n\n\"Minä kiellän sinua\", jatkoi Raphaël, \"pitämästä huolta minun\nterveydestäni.\"\n\n\"Ymmärrän, herra markiisi\", vastasi vanha palvelija pyyhkien\nkyyneliään.\n\n\"Ja teet viisaimmin, jollet tästä lähtien tule muuten kuin minun\nmääräyksestäni.\"\n\nJonathas tahtoi totella, mutta ennen lähtöään hän loi markiisiin\nuskollisen ja säälivän katseen, josta Raphaël luki kuolemantuomionsa.\nMasentuneena, käsittäessään tilansa vakavuuden, Raphaël istuutui\nkynnykselle, laski käsivartensa ristiin ja painoi päänsä alas.\nSäikähtyneenä lähestyi Jonathas isäntäänsä:\n\n\"Hyvä herra...\"\n\n\"Mene tiehesi! Mene tiehesi!\" huusi sairas.\n\nSeuraavana päivänä Raphaël taas kiipesi vuorelle ja istui kallioiden\nvälissä sammalen peittämässä syvennyksessä, katsellen kapealle,\nkylpylästä hänen nykyiseen asuntoonsa johtavalle polulle. Vuoren\njuurella hän huomasi Jonathasin keskustelemassa talon emännän kanssa.\nJa onnettomuudekseen hän näki, miten tuo yksinkertainen maalaisvaimo\npudisti päätään ja teki toivottomia eleitä, ja kaiken lisäksi\nkantoi tuuli tuhoa ennustavia sanoja hänen korviinsa. Kauhuissaan\nhän pakeni vuoren korkeimmalle huipulle ja pysytteli siellä iltaan\nsaakka voimatta karkoittaa mielestään synkkiä ajatuksia, jotka häntä\nahdistivat hänen jouduttuaan toisten julman huolenpidon kohteeksi.\nSilloin aivan odottamatta ilmestyi emäntä itse hänen eteensä kuin\nhaamu illan pimeässä. Vilkkaassa runoilijanmielikuvituksessaan\nhän heti näki kuivettuneen, haudasta nousseen aaveen kylkiluita\nnähdessään vaimon musta- ja valkoraitaisen hameen.\n\n\"Voi hyvä herra, iltakaste alkaa jo laskeutua. Jos vielä\nviivyttelette täällä, ette pääse kunnialla alas. Nyt on tultava\nkotiin. Kosteuden vetäminen henkeen ei ole terveellistä, varsinkin\nkun ette ole syönyt mitään aamusta lähtien.\"\n\n\"Menkää hiiteen, vanha noita-akka! Minä vaadin, että saan olla\nrauhassa, muussa tapauksessa lähden tieheni. Se jo riittää, että joka\naamu kaivatte minulle hautaa, jättäkää se toki illalla tekemättä...\"\n\n\"Teille hautaa, hyvä herra! Kaivamme teille hautaa!... Missä se\nteidän hautanne sitten on? Ja minä kun toivoisin näkeväni teidät yhtä\ntukevana kuin meidän isä eikä suinkaan haudassa! Haudassa! Sinne me\nkaikki joudumme ennemmin tai myöhemmin. Haudassa...\"\n\n\"Jo riittää!\" sanoi Raphaël.\n\n\"Ottakaa kiinni käsivarrestani.\"\n\n\"En!\"\n\nIhmisestä on vaikeimmin siedettäviä tilanteita toisten säälin\nkohteena oleminen, Varsinkin jos sääliin on aihetta. Viha antaa\nvoimia, se panee elämään, herättää kostonhalua, mutta sääli\ntappaa, heikentää ennestään heikot voimat. Se on mielistelevää\nilkeämielisyyttä, hellämielistä halveksimista tai loukkaavaa\nosanottoa. Raphaëlin mielestä tuntui satavuotiaan säälissä olevan\njotakin ylevää, lapsessa se oli uteliaisuutta, naisen säälissä oli\nmukana asioihin sekaantumisen tarvetta, miehen säälissä itsekkyyttä.\nOlipa sääli muodossa tai toisessa, aina siitä pohjimmaisena kuvastui\nkuolema. Runoilija luo kaikesta runon, peloittavan tai iloisen,\naina sen mukaan, millaisia hänen näkemyksensä kulloinkin ovat.\nHänen haltioitunut henkensä hylkää miedot vivahdukset ja valitsee\naina voimakkaita, räikeitä värejä. Sääli synnytti Raphaëlissa\nmurheen- ja surumielisyydenrunoutta. Hän ei näyttänyt muistaneen\nrehellisten ja luonnollisten tunteiden olemassaoloa pyrkiessään\nitse lähentymään luontoa. Luullessaan olevansa yksin puun suojassa\nitsepäisen yskänkohtauksen kourissa, josta hän ei selviytynyt ennen\nkuin voimat olivat täysin lopussa, hän näki poikasen kirkkaat silmät\nruohomättään takaa, ja arveli tämän olevan siinä vakoilemassa, vaikka\npoika katsoi häneen uteliaasti, veitikkamaisesti ja iloisesti,\njoskin lapsellisen sydämettömästikin. Trappistimunkkien _Veli,\nmuista kuolemaa!_ näytti kuvastuvan kaikkien Raphaëlin läheisyydessä\nelävien ihmisten silmistä. Hän ei tiennyt, pelkäsikö hän enemmän\nheidän teeskentelemätöntä puhettaan vai heidän vaitioloaan; kaikki\nhäntä vaivasi. Kerran aamulla hän näki kiertelevän lähettyvillään\nkaksi mustapukuista miestä, jotka näyttivät häntä salaa vakoilevan\nja pitävän silmällä. Lopuksi nämä tulivat, kuin sattumalta\nkävelymatkalla hänen luoksensa ja tekivät muutamia tavanomaisia\nkysymyksiä, joihin hän vastasi rohkeasti. Hän tunsi vieraat: kylpylän\nlääkäri ja pappi, jotka Jonathas varmaankin oli lähettänyt puhumaan\nisäntäväen kanssa hänen terveydestään, tai sitten lähellä vaanivan\nkuoleman haju oli heidät sinne houkutellut. Nyt hän näki silmiensä\nedessä oman ruumissaattonsa, kuuli pappien laulun, saattoi lukea\nkynttilät ja katseli suruharson läpi tätä ihanaa seutua, missä hän\noli luullut yhdyttävänsä elämän. Kaikki se, mikä vielä äskettäin\noli luvannut pitkää ikää, ennusti nyt pikaista lopun lähenemistä.\nSeuraavana päivänä hän matkusti pois mennäkseen Pariisiin, mutta\nennen lähtöään hänen oli vielä kestettävä isäntäväen surumieliset\njäähyväiset ja sydämelliset valittelut.\n\nMatkustettuaan koko seuraavan yön hän heräsi Bourbonne'in\nhymyilevissä laaksoissa, joissa kauniit maisemat ja näköalat\nvaihtuivat lakkaamatta kuin kauniit unikuvat. Luonto näytteli\nkauneuksiaan aivan kuin häntä kiusatakseen. Milloin kimmelteli\nAllier-joki välkkyvänä vyönä rehevän maiseman keskessä, milloin\ntaas pilkistivät esiin kellertävien kallioiden suojassa piilevien,\nvaatimattomien maalaistalojen päädyt ruokakelloineen; yksitoikkoisten\nviiniviljelysten keskellä kohosi pienissä laaksoissa myllyjä,\nja aina väliin ilmestyi näkyviin upeita linnoja, kyliä ylhäällä\nvuorten rinteillä ja teitä reunustavia, mahtavia poppeleita; ja\nlopuksi mahtava Loire, joka helmeilevänä virtasi kullankeltaisten\nhiekkarantojen reunustamassa uomassaan. Loppumattomiin ihailun\naiheita! Luonto, joka oli kuin eloa tulvillaan oleva lapsi\nnuorten rakkautta muistuttavassa kesäkuisessa vehreydessään, veti\nvastustamattomasti puoleensa sairaan väsyneen katseen. Hän sulki\nikkunaverhot ja asettui uudelleen nukkumaan. Iltapuolella, kun\nCosne jo oli sivuutettu, hän heräsi soittoon ja huomasi joutuneensa\nkyläjuhliin. Postitalo oli torin varrella. Hevosia vaihdettaessa hän\nkatseli tanssivaa, iloista yleisöä, sieviä, veitikkamaisia, kukkasin\nsomistauneita tyttöjä, vilkkaita nuorukaisia, talonpoikien leveitä,\nviinistä punoittavia naamoja. Lapset ilakoivat, vanhemmat naisihmiset\nrupattelivat nauraen, kaikkialla oli iloista ääntensorinaa, yleinen\nilo oli luonut leimansa ihmisten pukuihin ja torille asetettuihin\npöytiinkin. Tori ja kirkko näyttivät niin kodikkailta; talojen\nkatot, ikkunat ja ovet olivat kuin pyhäasussa. Niinkuin kaikkia\nkuolemansairaita häiritsee pieninkin melu, samoin tämä juhlahäly\nkiusasi Raphaëliakin. Hän ei voinut olla itsekseen kiroamatta;\nhän olisi tahtonut käskeä viulut vaikenemaan, lopettaa iloisen\nkuhinan, tukkia hilpeästi juttelevien ihmisten suut, keskeyttää\nkoko inhottavat juhlat. Hän oli pakahtua kiukkuunsa. Katsoessaan\nsitten vaunuistaan hän huomasi ilonpidon loppuneen, ihmisten\npötkineen pakoon ja penkit tyhjinä. Ainoastaan soittolavalla seisoi\nyksi sokea klarinetinsoittaja puhaltamassa kimeitä tanssisäveliä.\nYksinäinen repaleinen, lapsellisen näköinen hajahapsinen ukko\nsoittamassa tyhjälle torille -- siinä oli Raphaëlia tyydyttävä\nkuva. Äkkiä taivaalle kohonneesta ukkospilvestä alkoi tulla vettä\nihan kaatamalla, melkein samassa sade jo lakkasi, niinkuin usein\nkesäkuussa. Raphaëlista se oli niin luonnollinen seikka, että hän\nunohti katsoa shagriininahkaa tarkkaillessaan pois painuvia vaaleita\npilviä. Hän nojautui jälleen vaunujen nurkkaukseen, ja pian oltiin\ntaas taipalella.\n\nSeuraavana päivänä hän oli kotonaan, kamarissaan,\nuuninnurkkauksessaan. Uunissa roihusi iso valkea, sillä häntä\npaleli. Jonathas toi matkan aikana tulleet kirjeet. Ne olivat kaikki\nPauline'ilta. Välinpitämättömän näköisenä hän otti niistä yhden ja\naukaisi sen, aivan kuin se olisi ollut veronkantomiehen harmahtavalle\npaperille kirjoitettu karhuamakirje. Hän luki ensimmäisen lauseen:\n\n\"Sinä olet lähtenyt pois! Mutta tämähän on karkaamista, rakas\nRaphaël! Miten on mahdollista, ettei kukaan voi minulle sanoa, missä\nolet? Mutta minun jos kenenkään täytyy se tietää.\"\n\nHaluamatta lukea sen enempää Raphaël otti kirjeet, heitti ne\nkylmäverisesti tuleen ja jäi sitten synkkänä katselemaan, miten\nhyvätuoksuinen paperi alkoi käpristyä, hiiltyä ja hajota liekeissä.\n\nPalavista kirjeistä hän vielä saattoi lukea hajanaisia lauseita ja\nsanoja; se häntä vielä tavallaan huvitti.\n\n\"... Istunut ovellasi ... odottanut... Päähänpisto ... tottelen...\nKilpailijoita ... ei, en minä ... oma Pauline'isi ... rakastan ... ei\nsiis enää Pauline'ia... Jos olisit tahtonut minut jättää, et olisi\nmennyt pois... Kuolematon rakkaus... Kuolla...\"\n\nNäitä sanoja lukiessaan Raphaël alkoi tuntea tunnonvaivoja,\nsieppasi pihdit ja pelasti liekeistä viimeisen, vielä palamattoman\npaperipalasen.\n\n\"Olen ollut pahoillani\", kirjoitti Pauline, \"mutta en ole kuitenkaan\nsinua syyttänyt! Lähtiessäsi pois jättäen minut yksinäisyyteen,\ntahdoit varmaan minua säästää joutumasta suureen suruun. Kerran\nvielä ehkä otat minut hengiltä, mutta olet liian hyvä tuottaaksesi\nminulle kärsimystä. Älä enää koskaan lähde tuolla tavoin! Olen valmis\nkestämään raskaimmatkin kärsimykset, mutta sinun lähelläsi. Suru,\njonka annat kannettavakseni, ei enää silloin ole surua. Sydämessäni\non vielä paljon enemmän rakkautta kuin olen sinulle näyttänyt.\nVoin kestää kaiken muun, mutta en sitä, että minun on itkettävä\nyksinäisyydessä, sinun ollessasi etäällä, tietämättä sinun...\"\n\nRaphaël asetti puoleksi palaneen kirjeen uuninreunustalle, mietti\nhetkisen, sieppasi sen uudelleen käteensä ja heitti tuleen. Mustunut\npaperi kuvasti liian elävästi hänen rakkauttaan ja onnetonta\nelämäänsä.\n\n\"Käy hakemassa herra Bianchon!\" käski hän Jonathasia.\n\nHorace'in tullessa Raphaël oli vuoteessa.\n\n\"Ystävä hyvä, voitko antaa minulle jotakin hiukan opiuminsekaista\njuomaa, jotta voisin yhtä mittaa olla unenhorroksessa\nvahingoittamatta silti terveyttäni?\"\n\n\"Mikään ei ole sen helpompaa\", Vastasi nuori lääkäri. \"Mutta muutamia\ntunteja päivässä sinun on kuitenkin oltava valveilla, sillä täytyyhän\nsinun syödä.\"\n\n\"Tunteja?\" keskeytti Raphaël. \"Ei! ei! en tahdo olla hereillä kuin\nenintään tunnin.\"\n\n\"Mikä oikeastaan on tarkoituksesi?\"\n\n\"Unessa olo on vielä elossa oloa\", vastasi sairas. -- \"Et saa laskea\nsisään ketään, et edes neiti Pauline de Vitschnautakaan\", sanoi hän\nsitten Jonathasille lääkärin kirjoittaessa lääkemääräystään.\n\n\"Kuulkaa, herra Horace, onko enää mitään keinoa?\" kysyi vanha\npalvelija lääkäriltä saatettuaan hänet kuistille.\n\n\"Hän voi elää vielä kauan tai kuolla jo tänä iltana. Elämän ja\nkuoleman mahdollisuudet ovat yhtä suuret. Tämä menee jo yli minun\nymmärrykseni!\" huokasi lääkäri tehden epätoivoisen eleen. \"Koettakaa\nhuvittaa häntä!\"\n\n\"Huvittaa häntä! Voi herra tohtori, ette näy häntä vielä tuntevan.\nTässä muutamia aikoja sitten hän tappoi miehenkin noin vain... Ei\nhäntä mikään enää huvita.\"\n\nRaphaël oli jo viettänyt muutamia päiviä keinotekoisen unen\nmaailmoissa. Aineellisen opiumin epäaineellisessa sielussa\naikaansaamasta vaikutuksesta tuo ennen niin lujatahtoinen ja henkevä\nmies vaipui metsän siimeksessä laiskana loikovan eläimen tasolle,\njoka ei edes viitsi vaivautua ottamaan kiinni helposti tavoitettavaa\nriistaa. Taivaan valonkin hän oli sammuttanut, päivä ei päässyt hänen\nhuoneeseensa. Noin kahdeksan tienoissa illalla hän nousi vuoteestaan,\ntyydytti puoliunessa nälkänsä ja paneutui taas oitis nukkumaan.\nHarmaaksi epämääräisyydeksi muuttuneiden hetkien verkalleen vieriessä\nhän näki mustaa taustaa vasten epämääräisiä olentoja ja hämäriä\nkuvia. Hän oli hautautunut syvään hiljaisuuteen, missä ei ollut\nminkäänlaista ruumiillista eikä henkistä liikuntoa. Kerran illalla\nhän heräsi tavallista myöhemmin, ja nähdessään, ettei päivällistä\nollut tuotu, hän soitti Jonathasia.\n\n\"Voit lähteä matkoihisi\", sanoi hän tälle. \"Olen tehnyt sinusta\nrikkaan miehen, niin että voit vanhoilla päivilläsi elää turvassa ja\nrauhassa. Mutta pitemmälti et enää leikittele minun hengelläni ja\nelämälläni... Mitä olet tehnyt, onneton? Minun on nälkä. Missä on\npäivälliseni? Vastaa!\"\n\nJonathas hymyili tyytyväisenä, otti käteensä kynttilän ja opasti\nuudelleen kuin koneeksi muuttuneen isäntänsä sen lepattavan liekin\nvalossa palatsin suurten, pimeiden huoneiden läpi salongin ovelle,\njonka hän äkkiä tempaisi auki. Vastaan tulvehtiva valo oli sokaista\nRaphaëlin, joka ihmeissään jäi katselemaan yllättävää näkyä.\nKattokruunuissa paloivat kynttilät, pöydällä, jolle oli katettu\nkuninkaallisen upea ateria, tuoksuivat taiteellisesti järjestetyt\nkasvihuoneesta tuodut kukat, hohtivat hopeat, kiilteli kulta,\nhelmiäinen ja hieno posliini. Hän näki kaikki ystävänsä koolla\npöydän ääressä ja heidän joukossaan hurmaavia, loistavapukuisia,\nsäteileväsilmäisiä naisia kaula ja olkapäät paljaina, tukassa\nkukkia; kaikki he olivat omalla tavallaan kauniita ja kiihottavia,\nkaikilla aistillinen puku: kenellä irlantilainen takki, joka selvään\nilmaisi ruumiin muodot, toisella andalusialainen _basquina_;\ntuossa oli puolialaston Diana, tuolla neiti de la Vallière'in\npukuun somistautunut katseli ujona ja rakastavaisena; kaikki\nodottivat vain huumaavan ilonpidon alkua. Vieraiden silmistä loisti\nelämänriemu, lemmen- ja nautinnonhalu. Raphaëlin elottomien kasvojen\nilmestyessä ovelle alkoi äkkiä kuulua äänekkäitä tervehdyshuutoja,\njotka puolestaan yhä lisäsivät yllättävän juhlan loistoa. Nuo\näänet, tuoksut, valaistus ja kauniit naiset herättivät eloon hänen\ntunteensa, ja hän alkoi jo nauttia tästä kaikesta. Viereisestä\nsalongista kuuluva kaunis soitto sekoittui huumaavaan meluun\ntäydentäen tämän harvinaisen näytelmän vaikutusta. Raphaël tunsi\nkädessään toisen hyväilevän käden, näki kauniin naisen käsivarren\nkohoavan häntä syleilemään, Aquilinan käden. Nyt vasta hän tajusi,\nettei tämä näytelmä ollutkaan hänen värittömien untensa haihtuvien\nnäkyjen kaltaista aistiharhaa. Hän päästi kamalan parahduksen,\npaiskasi oven kiinni ja iski vanhaa palvelijaansa vasten kasvoja.\n\n\"Sinä peto! oletko siis lopultakin päättänyt minut tappaa!\" karjaisi\nhän.\n\nJärkyttävästä vaarasta huolimatta hänellä oli vielä voimia palata\nhuoneeseensa, missä hän siemaisi voimakkaan annoksen unijuomaa ja\npaneutui sitten heti makuulle.\n\n\"Mitä pirua! Tämäpä nyt jotakin!\" ihmetteli Jonathas nousten\nseisoalleen. \"Ja herra Bianchon kuitenkin käski, että häntä piti\nkoettaa huvittaa...\"\n\nOli keskiyö. Jonkinlaisen fysiologisen poikkeustapauksen\nvaikutuksesta, jonka lääketieteellinen selittäminen olisi saattanut\nlääkärit epätoivoon, Raphaëlin kasvot olivat hänen nukkuessaan\nmuuttuneet ihmeellisen kauniiksi. Kalpeille poskille oli kohonnut\nterve puna, ja otsasta, joka oli kaunis kuin nuoren tytön, heijastui\nhenkevyys. Levollisissa, rauhallisissa kasvoissa kuvastui elämä\nkauneimmillaan. Hän oli kuin äidin hoivassa nukkuva pieni lapsi.\nHänen unensa oli rauhallista, ja punertavien huulien välitse kulki\ntasainen puhdas hengitys. Hän hymyili; luultavasti hän unessa oli\nsiirtynyt elämänkauneuteen. Mahdollisesti hän oli satavuotias ja\nlastenlapset tulivat hänelle toivottamaan pitkiä elonpäiviä; ehkä\nhän istuikin päivänpaisteessa penkillä lehvistön suojassa ja hänelle\nnäytettiin kuin profeetalle korkealta vuorelta kauniisti kajastava,\nluvattu maa!...\n\n\"Oletko sinä todellakin siinä?\"\n\nNuo hopeankirkkaalla äänellä lausutut sanat karkoittivat unen\nutukuvat. Lampunvalossa hän näki vuoteensa laidalla istuvan\nPauline'in, Pauline'in, jonka suru ja kaipaus olivat tehneet\nentistään kauniimmaksi. Raphaël jähmettyi nähdessään nuo kasvot,\njotka olivat valkeat kuin lumme ja joiden valkeutta musta, varjostava\ntukka vielä korosti. Kyynelet olivat jättäneet poskiin välkkyvät\nuomansa, ja silmät olivat valmiit uusia vuodattamaan. Valkeaan\nverhoutuneena, pää painuksissa, tuskin koskettaen vuodetta istui\nsiinä Pauline kuin taivaasta laskeutunut enkeli, kuin ilmestys, jonka\njo pelkkä henkäys voi haihduttaa.\n\n\"Voi! Olen unohtanut kaiken\", huudahti hän Raphaëlin aukaistessa\nsilmänsä. \"Ääneni on olemassa ainoastaan sanoakseni sinulle: olen\nkokonaan omasi! Sydämeni on pelkkää rakkautta. Elämäni enkeli, et\nmilloinkaan ole ollut noin kaunis. Silmäsi säkenöivät... Nyt näen,\nettä olet ollut terveyttä etsimässä ilman minua. Pelkäsit kai... Mitä\nnyt...?\"\n\n\"Pakene! pakene! mene pois luotani!\" vastasi Raphaël soinnuttomalla\näänellä. \"Mene toki pois! Jos jäät siihen, minä kuolen. Tahdotko\nnähdä minun kuolevan?\"\n\n\"Kuolevan!\" toisti Pauline. \"Voitko kuolla ilman minua? Kuolla,\nmutta sinähän olet vielä nuori! Kuolla, vaikka minä sinua rakastan!\nKuolla!\" toisti hän uudelleen hiljaa ja tarttui tuskissaan Raphaëlin\nkäsiin. \"Kylmät! Näenkö unta?\"\n\nRaphaël otti päänalusen alta shagriininahan jäännöksen, joka oli\nnyt pieni ja hauras kuin talvikinlehti, ja sanoi näyttäessään sitä\nPauline'ille:\n\n\"Pauline, kauniin elämäni kaunis kuva, sanotaan toisillemme hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi?\" toisti toinen hämmästyen.\n\n\"Niin. Tämä on taikaesine, joka panee toivomukseni täytäntöön ja\nsamalla näyttää elämäni määrän. Tuossa näet, minkä verran siitä on\nenää jäljellä. Jos katselet minua kauemmin, niin kuolen...\"\n\nTyttö luuli Raphaëlin tulleen hulluksi, otti taikaesineen ja kävi\nnoutamassa yölampun. Raphaëlin kasvoja ja taikaesinettä heikosti\nvalaisevan lepattavan liekin valossa hän alkoi tarkata rakastettunsa\nkasvoja ja taikataljan viimeisiä rippeitä. Nähdessään Pauline'in\npelon ja rakkauden kaunistamat kasvot Raphaël ei enää voinut hillitä\nitseään: hurmaavien hetkien muistot ja suuren rakkauden päihdyttävä\nriemu saivat voiton jo niin pitkän aikaa horroksissa olleessa\nsielussa, joka syttyi uudelleen kuin huonosti sammutetun lieden tuli.\n\n\"Pauline!... Tule, Pauline!\"\n\nNuoren tytön rinnasta kajahti tuskanhuuto ja hänen silmänsä\nlaajenivat kauhusta; äskeisen hirveän tuskan äkkiä rypistämät\nkulmakarvat etääntyivät toisistaan, hänen kauhistuneena nähdessään\nRaphaëlin silmissä sellaisia intohimon pyyteitä, joista hän ennen oli\nriemuinnut. Ja intohimon kasvaessa tuntui yhä pienenevän nahanpalan\nkutkutus hänen kädessään. Sanaakaan sanomatta hän pakeni viereiseen\nhuoneeseen ja veti oven perässään kiinni.\n\n\"Pauline! Pauline!\" huusi kuoleva juosten hänen jälkeensä. \"Minä\nrakastan sinua, jumaloin sinua, tahdon sinut!... Jollet aukaise ovia,\nkiroan sinut! Tahdon kuolla syleilyysi!\"\n\nElämä leimahti hänessä liekkiin vielä viimeisen kerran, ja\nihmeellisen voimakkaalla iskulla hän löi oven säpäleiksi ja näki\nrakastettunsa puolipukeissa tuskissaan kieriskelevän leposohvalla.\nPauline oli turhaan yrittänyt repiä auki rintaansa, ja lopettaakseen\nelämänsä mahdollisimman pian hän yritti nyt kuristaa itseään\nhartiahuivillaan.\n\n\"Jos minä kuolen, jää _hän_ eloon\", puheli tyttö itsekseen kiristäen\njo tekemäänsä solmua.\n\nHänen hiuksensa olivat hajallaan, olkapäät paljaina, puku\nepäjärjestyksessä, ja tuollaisena, kuoleman kanssa kamppailevana,\nkyynelet silmissä, kasvoissa punaiset läikät, epätoivon kauheissa\ntuskissa vääntelehtivänä hän näytti rakkaudesta päihtyneen Raphaëlin\nsilmissä hurmaavalta. Rajusti hän heittäytyi rakastettunsa kimppuun\nkuin saaliiseen iskevä petolintu, repäisi liinan riekaleiksi ja aikoi\nsiepata hänet syliinsä.\n\nKuoleva haki sanoja ilmaistakseen näännyttävää rakkaudenjanoaan,\nmutta niiden asemesta kuuluikin rinnasta vain heikkoa korinaa.\nHengitys kävi yhä raskaammaksi, ja kykenemättä enää saamaan\nääntä kurkustaan hän puri Pauline'ia rintaan. Huudon kuullessaan\nkauhistunut Jonathas syöksyi huoneeseen ja aikoi riistää kuolleen\nruumiin tytöltä, joka kyykötti nurkassa sen päällä.\n\n\"Mitä te tahdotte? Hän on minun! Olen hänet tappanut. Johan sen jo\nennustin!\"\n\n\n\n\nLOPPULAUSE.\n\n\n\"Entä miten Pauline'in sitten kävi?\"\n\n\"Mitä? Pauline'inko? Oletko milloinkaan istunut hiljaisena\ntalvi-iltana kotoisen takkavalkean ääressä ja onnellisena eläytynyt\nlemmenmuistoihin ja nuoruudenaikoihin katsellessasi tulenliekkien\nleikittelyä puupökkelöissä? Tuossa näkyy hehkuvan puun pinnassa\ntammipelilaudan ruutuja, tuossa se taas kiiltää kuin sametti,\npieniä sinisiä liekkejä kiirii pitkin sen pintaa ja hyppelehtii\niloisina hehkuvassa hiiloksessa. Tulee outo maalari, joka alkaa\nmuodostaa liekeistä taulua. Aivan harvinaisena taiturina hän muovaa\npunasinervästä ja tulipunaisesta hehkusta satumaisen kauniin\nyliluonnollisen olennon, joka samassa häviää ilmestymättä uudelleen.\nSiinä on nainen tuulessa liehuvine hiuksineen, ja suuri rakkaus\nkuvastuu hänen kasvoistaan: tulta tulessa! Hän hymyilee ja häviää,\neikä häntä enää näy. Hyvästi, liekkien kukka! Hyvästi, yllättävä\nunelma, joka synnyit liian aikaisin tai liian myöhään ollaksesi\nkaunis jalokivi.\n\n\"Mutta kerro Pauline'ista!\"\n\n\"Etkö ole ymmärtänyt? Aloitan siis uudelleen. Tehkää tilaa, tehkää\ntilaa! Hän saapuu, tuossa hän jo on, unelmiesi kuningatar, nainen,\nsuloinen kuin suudelma, kirkas ja häikäisevä kuin taivaista tullut\nsalama, ihmeolento, joka ei kuulu luotujen joukkoon, joka on pelkkää\nhenkeä, pelkkää rakkautta. Hän on ruumistunut liekin muodossa\ntai liekit ovat syntyneet hänen hengestään. Hänen kauneutensa\npuhtaus ilmaisee hänen tulleen taivaista. Hän loistaa kuin enkeli!\nEtkö kuule ilmassa hänen siipiensä suhinaa? Kevyemmin kuin lintu\nhän laskeutuu luoksesi, ja hänen katseensa, jota et voi kestää,\nlumoaa. Salaperäisellä voimalla hänen suloinen ja samalla voimakas\nhengityksensä vetää puoleensa sinun huuliasi. Hän pakenee ja\nhoukuttelee mukaansa, et enää tunne olevasi maan päällä. Toivoisit\nvoivasi edes kerran hyväillen koskettaa kädelläsi hänen lumivalkeaa\nruumistaan, silittää hänen kultaisia hiuksiaan, suudella hänen\nsäihkyviä silmiään. Ilma hänen läheisyydessään päihdyttää ja ihana\nsoitto lumoaa. Koko olemuksesi on pelkkää rakkauden kaipuuta, pelkkää\nkärsimystä. Oi, millainen sanoinkuvaamaton onni! Olet koskettanut\ntuon naisen huulia; mutta samassa heräät kirvelevään kipuun. Voi,\nvoi! Oletkin lyönyt pääsi vuoteen kulmaan syleillessäsi ruskeaa\nmahonkia, kylmiä, kullattuja koristeita, pronssi-Amoria.\n\n\"Haluaisin kuulla Pauline'ista!\"\n\n\"Yhäkö vielä? Kerran kauniina aamuna Tours'ista lähdettäessä seisoi\n_La Ville-d'Angers_-nimiseen laivaan tullut nuori mies käsi kädessä\nkauniin naisen kanssa. Täten toisiinsa liittyneinä he ihailivat\npitkän aikaa valtavan Loire'in tyynen pinnan yläpuolella leijuvaa\nvalkeaa olentoa, joka oli ilmestynyt usvaan auringon ja veden lapsena\ntai ilman ja usvan leikittelyn tuloksena. Milloin vedenneitona,\nmilloin keijukaisena se liiteli ilmassa saavuttamattomana; se\nleijui saarien lomitse, nyökäytti päätään korkeille poppeleille,\nmuuttui sitten mahtavan suureksi. Sen puku alkoi loistaa tuhansine\nlaskoksineen, ja auringonpaiste muodosti sen pään ympärille\nsädekehän. Se leijaili kylien ja kukkuloiden kohdalla, ja näytti\nkuin se olisi kieltänyt höyrylaivaa kulkemasta Château d'Ussén\nlinnan ohitse. Ehkä olisit pitänyt sitä pienten serkkutyttöjen\nsuojelijattarena, joka tahtoi varjella tätä seutua uudenaikaisten\ntapojen valtaanpääsyltä.\n\n\"Nyt käsitän, mitä Pauline'illa tarkoitetaan. Entä Fedora?\"\n\n\"Fedorako, hänet kohtaat kyllä vielä... Eilen hän oli Bouffons'issa,\nhuomenna hän menee Oopperaan, hän on kaikkialla. Hän kuvaa, jos niin\ntahdotaan, seurapiirejä.\"\n\nPariisi, 1830-31.\n\n\n\n"]