[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_2WOakVvowyAQSJwM-lw9UBxuzQjcFdVvlkiSiKNgkE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":17,"language":19,"yearPublished":20,"yearPublishedTranslation":21,"wordCount":22,"charCount":23,"usRestricted":24,"gutenbergId":25,"gutenbergSubjects":26,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":36,"gutenbergTranslators":37,"gutenbergDownloadCount":39,"aiDescription":40,"preamble":41,"content":42},938,"Sukelluslaivalla maapallon ympäri","Verne, Jules",1828,1905,"938-verne-jules-sukelluslaivalla-maapallon-ympari","938__Verne_Jules__Sukelluslaivalla_maapallon_ympäri",null,"tietokirja",[14,15,16],"seikkailu","tieteisfiktio","fantasia",[18],"klassikot","fi",1870,1916,69692,483549,false,48255,[27,28,29,30,31],"Adventure stories","Science fiction","Sea stories","Submarines (Ships) -- Fiction","Underwater exploration -- Fiction",[33,34,35],"Adventure","Classics of Literature","Science-Fiction & Fantasy","\"Sukelluslaivalla maapallon ympäri\" by Jules Verne is a science fiction adventure novel serialized from 1869 to 1870. When ships encounter a mysterious sea monster, Professor Aronnax joins an American expedition to hunt it down. After an attack, he discovers the creature is actually a futuristic submarine commanded by the enigmatic Captain Nemo. Trapped aboard the Nautilus, Aronnax and his companions voyage through Earth's oceans, witnessing marvels and mysteries while slowly uncovering their captor's dark past and quest for vengeance. (This is an automatically generated summary.)",[38],"Joutsen, O. A. (Otto Aleksanteri)",349,"Meribiologi Pierre Aronnax päätyy kapteeni Nemon ohjaamaan salaperäiseen Nautilus-sukellusveneeseen. Seikkailu vie heidät valtamerien syvyyksiin, joissa he kohtaavat eksoottisia mereneläviä, kadonneita mantereita ja vedenalaisia vaaroja.","Jules Vernen 'Sukelluslaivalla maapallon ympäri' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 938. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUKELLUSLAIVALLA MAAPALLON YMPÄRI\n\nKirj.\n\nJules Verne\n\n\nSuom. O. A. Joutsen\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1916.\n\nSimelius'en perillisten kirjapaino, Helsinki.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Suomentajan alkulause\n\n I OSA:\n     I. Liikkuva kari\n    II. Myötä ja vastaan\n   III. Minä teen päätökseni\n    IV. Ned Land\n     V. Turha etsintä\n    VI. Täydellä höyryllä\n   VII. Outo valaslaji\n  VIII. Mobilis in mobili\n    IX. Ned Land kiukkuisena\n     X. Merehinen\n    XI. Kaikki käy sähköllä\n   XII. Hiukan numerotietoja\n  XIII. Musta virta\n   XIV. Kutsukortti\n    XV. Kävelymatka merenpohjalla\n   XVI. Merenalainen metsä\n  XVII. 2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla\n XVIII. Vanikoro\n   XIX. Torresin salmi\n    XX. Muutama päivä kuivalla maalla\n   XXI. Kapteeni Nemon salamat\n  XXII. Kuumehoureita\n XXIII. Korallien valtakunta\n\n II OSA:\n\n     I. Intian valtameri\n    II. Kapteeni Nemon uusi ehdotus\n   III. Kymmenen miljoonan arvoinen helmi\n    IV. Punainen meri\n     V. Arapian tunneli\n    VI. Kreikan saaristo\n   VII. Välimeren päästä päähän 48 tunnissa\n  VIII. Vigo-lahti\n    IX. Mereen vajonnut mannermaa\n     X. Sargassomeri\n    XI. Kaskelottien ja valaiden parissa\n   XII. Jäihin vangittuina\n  XIII. Etelänavalla\n   XIV. Onnettomuusko vai sattuma\n    XV. Ilma loppuu\n   XVI. Kamppailu mustekalojen kanssa\n  XVII. Golf-virta\n XVIII. Joukkouhri\n   XIX. Kapteeni Nemon viimeiset sanat\n    XX. Loppusananen\n Viiteselitykset.\n\n\n\n\nJULES VERNE.\n\n\nHarvoin ovat runoilijan unelmat tulleet siinä määrässä tosiksi kuin\ntämän kuuluisan ranskalaisen kertojan mielikuvitelmat. \"Matka maan\nympäri\" käy nykyään päinsä lähes puolta lyhyemmässä ajassa kuin 80\npäivässä; lentokoneet kaukomatkakilpailuissaan kulkevat maanosan\nyhdeltä laidalta toiselle paljon nopeammin ja onnekkaammin kuin\nVernen sankarit \"Viidessä viikossa ilmapallolla\" Afrikan halki; ja\nvaikkei vedenalaisten alusten liikkumiskyky vielä vedäkään vertoja\nkapteeni Nemon salaperäiselle \"Nautilukselle\", niin alkavat niiden\nhirvittävät vaikutukset paraikaa käytävässä merisodassa päästä tämän\ntekemien joukkouhrien rinnalle.\n\nMerkillinen on Vernen miltei profeetallinen kaukonäköisyys hänen\nsepittäessään suunnatonta sarjaansa tieteellisiä seikkailuromaaneja,\njonka kirjallisuuslajin perustaja ja voittamaton mestari hän on.\nHänen kuvitelmansa ovat kieltämättömästi antaneet herätettä ja\nviitteitä monille nykypäiväin keksijöille; niinpä esim. juuri tämä\nnyt suomennettu kuvaus veden alla kulkevasta aluksesta. \"Nautiluksen\"\nperiaate ja nimi olivat tosin lainatut ensimmäisen höyrylaivan\nrakentajalta Fultonilta, mutta tämän Napoleon I:stä varten tekemät\nkokeet käsivoimin kuljetettavalla vedenalaisella veneellä olivat joka\nsuhteessa puutteelliset ja unohtuivat pian. Sen sijaan tarkastaessa\nruotsalaisen Nordenfeltin, amerikkalaisen Simon Laken, ranskalaisen\nGoubet'n ja ennen kaikkea amerikkalaisen Hollandin malleja --\nviimemainittu on nykyisten sotahirviöiden alkutyyppi -- huomaa niissä\ntoteutetun samoja veden lasku- ja sulkukojeiden, syvyysläppien ja\nsähköllä käypien voimakoneiden periaatteita, joilla Verne varusti\nkuvittelemansa aluksen. Voi myöskin ottaa huomioon innostuksen jolla\nyritteliäät amerikkalaiset, jos joihinkin hullunkurisiin tuloksiin\ntullen, ovat ryhtyneet käytännössä toteuttamaan monia muita hänen\nkuvitelmiaan.\n\nMoisesta kaunokirjailijalle harvinaisesta saavutuksesta sekä\nteostensa nauttimasta verrattomasta kansansuosiosta Verne saa\nkiittää laajaa ja monipuolista tieteellistä sivistystään. Hänellä\nei ollut ainoastaan tavaton mielikuvitus, joka kuin leikkiä laskien\nliitelee kaikissa tunnetuissa ulottuvaisuuksissa; hän oli samalla\nsyvällisesti perehtynyt moniin eri tieteenhaaroihin. Hän tunsi kaikki\ntutkimusmatkat ja löytöretket vanhimmista ajoista omaan aikaansa\nasti -- hän onkin niistä julkaissut laajan, moniosaisen teoksen;\nhän oli kuin kotonaan fyysillisen, kasvi- ja eläinmaantieteen ynnä\nsyvämeritutkimuksen alalla sekä tiesi fysiikan ja mekaniikan laeista\nja ennätyksistä enemmän kuin useimmat muut tavalliset \"maallikot\".\nKun hän näitä tieteellisiä tietämiään käsitteli suurella runollisella\nkyvyllä ja rajattomalla mielikuvituksella, samalla yhdistäen\nkuvauksiinsa kuivaa mutta reipasta ja leppoisaa leikillisyyttä, niin\nei ole ihmettä että hänen satalukuun nousevasta romaanisarjastaan\ntuli kaikkialla oikea kansankirjallisuus. Ja vaikka ne uudempien\ntieteellisten saavutusten ja tutkimusmatkain tulosten perusteella\nmonestikin saattavat tuntua vanhentuneilta, on kieltämätöntä että ne\naina tulevat olemaan reippaan, matkoista ja keksinnöistä huvitetun\nnuorison mielilukemista.\n\n_Jules Verne_ syntyi helmikuun 8 p. 1828 Nantes'in kaupungissa\nRanskassa. Aluksi hän kirjoitteli muutamia runomuotoisia näytelmiä;\nmutta erääseen ranskalaiseen kuvalliseen perhelehteen kirjoittamansa\nseikkailukertomukset, jotka saavuttivat suurta suosiota, johtivat\nhänen sille alalle, jonka perustaja ja saavuttamaton mestari\nhänestä tuli: tieteellisen seikkailuromaanin. Hän panee sankarinsa\nsuorittamaan eriskummallisia matkoja, ja matkahuomioitten\nkuvaamisessa hän saa laajan ja monipuolisen oppineisuutensa esille\nviehättävässä ja helppotajuisessa muodossa. Suomeksi on hänen\nteoksistaan tietääksemme käännetty seuraavat: \"Matka maan ympäri 80\npäivässä\", \"Matkustus maan keskipisteeseen\", \"Veden päällä liikkuva\nkaupunki\", \"Nousu Mont Blanc-vuorelle\", \"Talvenpito pohjaisissa\njäissä\", \"Viisi viikkoa ilmapallossa\" sekä tämä nyt käsissä oleva\nkirja. Vernen teokset ovatkin käännetyt useimmille maailman kielille,\njopa muutamia japaniksikin ja arapiaksi. Tämän uutteran kirjamiehen\nja urheilijan -- toisen puolen vapaasta ajastaan hänen sanotaan\nviettäneen purjealuksessaan -- tavoitti iällisenä kova kohtalo:\nloppuvuotensa hän eli aivan sokeana. Verne kuoli maaliskuun 24 p.\n1905.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\n\n\nI OSA.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nLiikkuva kari.\n\n\nVuonna 1866 sattui merkillinen seikka, salaperäinen ja selittämätön\nilmiö, joka ei vain kuohuttanut maanmoukkain mieliä syvällä\nmannerten sisäosissa vaan pani tottuneet merenkulkijatkin pahoin\nymmälle. Kauppiailla, tavallisilla pikipöksyillä, kapteeneilla,\nkippareilla, kaikkien maiden meriupseereilla, jopa kahden maanosan\nhallituksillakin oli paljon päänvaivaa sen johdosta.\n\nOlivat näet äskettäin moniaat alukset meriä matkatessaan tavanneet\n\"hirvittävän esineen\", sukkulan tapaisen, pitkän ja kapean mokoman,\njoka välistä säkenöi välkkyvää valoa ja oli suunnattoman paljon\nsuurempi ja sukkelampi kuin mikä valaskala ikänään.\n\nKaikki tätä ilmiötä koskevat ja lokikirjoihin huolellisesti\nmerkityt havainnot kävivät yhteen kehuessaan tuon otuksen tai\nesineen mahdotonta kokoa, sanoin kuvaamatonta nopealiikkeisyyttä,\nsen hämmästyttävää liikuntakykyä ja erinomaista elämänvoimaa.\nOttaen huomioon eri tilaisuuksissa tehdyt havainnot sen koosta --\nne vaihtelivat 70 metristä aina puoleen peninkulmaan -- se voitti\nkaikki siihen asti tunnetut valaslajit, jos se nimittäin oli\nmikään valaskala ja jos sitä ylipäänsä oli olemassakaan. Mutta sen\nolemassaolo _oli_ tosiasia. Katsotaanpa nyt vain seuraavaa!\n\nHeinäkuussa 1866 oli muuan Itä-Intian laiva äkännyt tuon liikkuvan\nkummituksen Australian itärannikolla. Ensin sitä oli laivalla luultu\njoksikin tuntemattomaksi hietäsärkäksi, ja kapteeni varustihe juuri\nmerkitsemään kartalle sen aseman, kun se äkkiä pursutti ilmaan aina\npuolisentoista sataa metriä korkean vesisuihkeen. Ja samanlaisen\nhuomion teki kolme päivää myöhemmin eräs toinen laiva Tyynellä\nmerellä, enemmän kuin 100 peninkulman päässä edellisestä. Olipa siinä\nliikkumisnopeutta liiaksi valaallekin!\n\nKaksi viikkoa tämän jälkeen se näyttäytyi yhdenaikaisesti yli 900\npeninkulmaa kauvempana kahdelle Atlannin poikki kulkevalle laivalle,\njotka molemmat laskivat sen pituuden yli 100 metriksi. Mutta\nsuurimpien tunnettujen valaiden pituus ei ole edes 60 metriäkään. Ja\nsamallaisia huomioita tehtiin kohta vähin joka taholla maapalloa.\n\nEi siis ihmettä että kummitus pani mielet kuohuksiin. Siitä\nlaulettiin kahviloissa, sitä esitettiin näyttämöillä, sanomalehdet\npenkoivat esiin kaikki vanhat jutut merihirviöistä, alkaen\nHerodotoksesta ja Pliniuksesta aina uudenaikaisiin merimiesjuttuihin\n\"suuresta merikäärmeestä\". Jopa tarttui kiihko tieteellisiinkin\njulkaisuihin; niiden toimittajat alottivat vuodattamalla kokonaisia\npainomustemeriä kuvatessaan taruja ja tosia ja päätyivät vuodattamaan\njoskus toistensa vertakin, sillä \"merikäärmeestä\" tora pian kehittyi\npersoonallisiin solvauksiin. Mutta lopulta voittivat pilalehdet,\njotka saattoivat koko kysymyksen silkaksi naurunasiaksi. Toistaen\nsuuren Linnen lausetta \"ettei luonto koskaan tee mitään hullutuksia\",\nne varottivat uskomasta merikäärmeisiin, ikitursaihin ja muihin\nsellaisiin humalaisten merimiesten keksinnöihin. Pilanteko näytti\npainavan tieteellisyyden penkin alle.\n\nVuoden 1867 ensimmäisinä kuukausina asia olisi jo hautautunut unhoon,\njolleivät uudet havainnot olisi jälleen tehneet sitä entistään\ntärkeämmäksi. Oltuaan siihen asti tieteellisen kiistan esine siitä\ntuli nyt todellisen, kouraantuntuvan yleisen vaaran uhka. Hirviö\nnäyttäytyi nyt pienen saaren, kaihon tai karin muotoisena, aina\nepämääräisenä, vaihtelevana ja perin arveluttavana kooltaan ja\nlaadultaan.\n\nMaaliskuun alussa 1867 törmäsi muuan kanadalainen laiva, ollessaan\n27°30' leveys- ja 72°15' pituusasteella, ylähangan puolella\nkarttoihin merkitsemättömään kallioon. Jollei se purjeittensa ja\n400-hevosvoimaisen höyrykoneensa avulla olisi tällöin kulkenut\n13 solmuvälin nopeudella[1], niin olisi se varmasti särkynyt ja\n237 Kanadasta palaavan matkustajansa kera vaipunut meren pohjaan.\nTörmäys sattui kello 5 aikaan aamulla, päivän koittaessa. Kannella\nolleet upseerit olivat merellä huomanneet vain väkevätä aallokkoa\nnoin kolmen ankkuriköyden mitan[2] päässä laivasta. Törmäyskohdalla\ntehtiin tarkat luotaukset, ja alus jatkoi matkaa ilman näkyväistä\nvauriota. Oliko se hipaissut vedenalaiseen kariin vai suunnattomaan\nlaivanhylkyyn, sitä ei voitu ratkaista; mutta perille tultua\nhuomattiin pohjaa tarkastettaessa, että kölistä oli osa särkynyt.\n\nTämäkin itsessään tärkeä tapaus olisi kenties voinut unohtua, jollei\nkolmea viikkoa myöhemmin olisi sattunut toinen samallainen.\n\nHuhtikuun 13 p. kulki Cunardlinjan höyrylaiva _Scotia_ 13 1/2\nsolmuvälin nopeudella 15°12' pituus- ja 45°37' leveysasteella. Meri\noli jotenkin tyyni ja tuuli suotuisa.\n\nKellon ollessa 17 minuuttia yli 4 i.p. ja matkustajain kokoutuessa\npäivälliselle ruokailusalonkiin, tuntui keveä täräys laivan\nperäosassa.\n\n_Scotia_ itse ei ollut törmännyt mitään esinettä vastaan, vaan jokin\nesine, pikemminkin terävä kuin tylsä, oli törmännyt sitä vastaan.\nTäräys oli ollut niin keveä ettei kenkään olisi kiinnittänyt siihen\nhuomiota, jollei laivan salvumies olisi rynnännyt komentosillalle\nhuutaen: \"Me uppoamme! Me uppoamme!\" Aluksi matkustajat kovasti\nsäikähtyivät, mutta kapteeni Anderson kiiruhti rauhoittamaan\nheitä. Vaara ei voinut olla välttämätön. Ollen jaettu seitsemään\ntukevaseinäiseen osastoon voi _Scotia_ helposti kestää vuodon\njossakin niistä. Käytyään katsastamaan vaaranpaikkaa huomasi kapteeni\nsen sijaitsevan viidennessä osastossa, ja vesi näytti tunkeutuvan\nlaivan sisustaan sekä voimakkaasti että paljolta. Onneksi höyrykoneet\neivät olleet tässä osastossa, muuten olisi tuli kattiloissa heti\nsammunut. Kapteeni Anderson käski paikalla pysäyttämään koneet, ja\nmuuan miehistä lähetettiin alas tarkastamaan vaurion suuruutta.\nMuutaman minuutin perästä hän keksi laivan pohjassa ison aukon,\nlähes kaksi metriä läpimitaten. Sellaista vuotoa ei käynyt\ntukkiminen, ja laivan oli pakko jatkaa siinä tilassa matkaansa.\nKolmen päivän viivytyksen perästä, joka aiheutti suurta levottomuutta\nLiverpoolissa, se vihdoin saapui tämän kaupungin satamaan.\n\nInsinöörit kävivät tutkimaan _Scotiaa_, joka oli nostettu\nkuivatelakkaan. He voivat tuskin uskoa silmiään: noin kaksi\nmetriä vesirajan alapuolella oli säännöllinen, tasakylkisen\nkolmion muotoinen repeämä. Sen reunat noissa 3 1/2 sm. vahvuisissa\nrautalevyissä olivat niin tasaisesti leikatut kuin olisi terävätä\ntalttaa tai peltisaksia käytetty.\n\nTällainen oli viimeksi sattunut tosiasia, joka kuohutti vielä kerran\nyleisön mieliä. Siitä asti kaikki muulla tavoin selittämättömät\nmerionnettomuudet pantiin tuon salaperäisen merihirviön syyksi.\nEikä niiden lukumäärä ollutkaan vähäinen, sillä 3,000 niinä\nvuosina Lloydille[3] ilmotetusta haaksirikkoutuneesta aluksesta\noli kokonaista 200 hävinnyt tietymättömiin, jättämättä jälkeä tahi\nloppumainetta itsestään!\n\n\"Hirviön\" ansioksi nyt siis, syystä tai syyttä, pantiin niiden\nperikato, ja sen takia tuli laivaliike eri maanosien välillä yhä\nvaarallisemmaksi. Yleinen mielipide vaati jyrkästi, että valtameret\nviivyttelemättä ja mihin hintaan hyvänsä vapautettaisiin mokomasta\nkamalasta valaasta.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nMyötä ja vastaan.\n\n\nJuuri näihin aikoihin olin palannut tieteelliseltä tutkimusmatkalta\nNebraskan kaameille seuduille Yhdysvalloissa. Ollen Pariisin\nLuonnonhistoriallisen museon apulaisprofessori olin Ranskan\nhallitukselta saanut valtuuden liittyä tähän retkikuntaan. Kuusi\nkuukautta Nebraskassa harhailtuani saavuin New Yorkiin maaliskuun\nlopulla, saaliinani arvokkaita kokoelmia. Ranskaan olin päättänyt\npalata toukokuun ensi päivinä. Mutta silloinpa, minun juuri\nlajitellessani kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan kuuluvia aarteitani,\nsaapui sanoma _Scotiaa_ kohdanneesta onnettomuudesta.\n\nMinä olin täysin perehtynyt tuohon päivän kysymykseen. Saatoinko\nmuuta ollakaan? Olinhan lukenut ja yhä uudelleen lukenut kaikki\nEuropan ja Amerikan sanomalehtien kirjoitukset siitä, kykenemättä\nsiltä tekemään mitään johtopäätöstä. Tuo salaperäisyys hämmästytti\nminua. Kykenemättä, kuten sanoin, muodostamaan siitä itselleni mitään\nvarmaa mielipidettä, heilahtelin äärimmäisyydestä toiseen. Ei ollut\nepäilemistäkään että asian pohjalla oli jotain todenperäistä --\nepäuskoisia Tuomaita kutsuttiin pistämään sormensa _Scotian_ haavaan.\n\nNew Yorkiin saapuessani oli kiista kiihkeimmillään. Oltiin\njo luovuttu olettamasta mitään uiskentelevaa luotoa tai\nluoksepääsemätöntä hiekkasärkkää, joihin vähemmän arvostelukykyiset\nmielet olivat turvautuneet. Sillä kuinka voikaan mokoma hiekkasärkkä\nmuutella niin hämmästyttävän nopeasti asemaansa -- silloinhan olisi\nsillä pitänyt olla valtava höyrykoneisto uumenissaan!\n\nSamasta syystä täytyi hyljätä ajatus suunnattoman, merenselällä\nuiskentelevan laivanhylyn olemassaolosta.\n\nJäljelle jäi siten vain kaksi mahdollista ratkaisua, jotka kumpikin\nsaivat kiihkeää kannatusta: toinen puolue uskoi suunnattoman\nmerihirviön olemassaoloon, toinen jälleen pani luottamuksensa\nValtasella liikuntakyvyllä varustettuun vedenalaiseen alukseen.\n\nMutta jälkimmäistä olettamusta -- vaikka se muutoin tuntuikin\nhyväksyttävältä -- vastustivat kaikki sekä vanhassa että uudessa\nmaailmassa tehdyt tiedustelut. Sillä aivan uskomattomalta\nnäytti, että kellään yksityishenkilöllä olisi moinen konehirviö\nkäytettävänään. Missä, milloin ja miten sellainen olisi rakennettu?\nJa mitenkäpä sen suunnittelu ja rakentaminen olisi voinut pysyä\nsalassa? Sen sijaan voi jonkun maan hallituksella kyllä olla\nsellainen mokoma hallussaan. Ja näinä onnettomina aikoina, jolloin\nihmisäly on lisäämistään lisännyt sota-aseiden tuhoavaisuutta,\noli minkä valtion hyvänsä mahdollista toisten tietämättä rakentaa\nsellainen hirvittävä hävityskone. Takaaladattavia kiväärejä\nseurasivat torpeedot ja torpeedoja vedenalaiset alukset, ja niitä --\nyleinen väsymys. Ainakin toivon niin.\n\nMutta tämäkin olettamus raukesi hallitusten yhteisen jyrkän\neittämisen edessä. Kun yleiset edut olivat kysymyksessä ja\nmeriliikenne vaarassa, niin täytyi uskoa niiden vakuutusten\nvilpittömyyttä. Mutta miten sitten selittää se seikka, että tämän\nvedenalaisen aluksen rakentaminen olisi voinut välttää tuhatsilmäistä\nyleistä huomiota? Yksityishenkilölle sellaisen salaisuuden\nsäilyttäminen olisi ollut melko vaikeata -- mille valtiolle hyvänsä,\njonka kaikkia toimia valvovat mahtavat kilpailijat, varmasti\nmahdotonta.\n\nTarkoin tiedusteltua asiaa Englannista, Ranskasta, Venäjältä,\nSaksasta, Espanjasta, Italiasta, Amerikasta, jopa Turkistakin,\nhyljättiin lopulta koko olettamus vedenalaisen sotalaivan\nolemassaolosta.\n\nNew Yorkiin saavuttuani useat henkilöt kunnioittivat minua\ntiedustelemalla mielipidettäni puheenaolevasta ilmiöstä. Olin näet\nRanskassa julkaissut kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen nimeltä\n\"Suurten vedenalaisten luotojen salaisuudet\". Tämä tieteellisessä\nmaailmassa suosiollisesti vastaanotettu kirja takasi minulle\nerikoistuntijan maineen tuon luonnonhistorian hämärän haaran\nalalla. Minua vaadittiin nyt tilille riitakysymyksessä. Rajoituin\nantamaan ylimalkaisen kieltoperäisen selityksen. Mutta pian\nhuomasin joutuneeni loukkoon, josta en päässyt yli enkä ympäri.\nOlin pakotettu lausumaan selvän ja seikkaperäisen mielipiteeni,\nkun \"Korkea-arvoinen\"[4] Pierre Aronnax, Pariisin museon professori\nkutsuttiin _New York Heraldin_ toimitusneuvoston eteen. Siitä en enää\nmihinkään päässyt. Minä kääntelin, venytin ja puristin kysymystä joka\ntaholle, käsitellen sitä niinhyvin valtiolliselta kuin tieteelliseltä\nkannalta. Kas tässä otteita huolellisesti kokoonpanemastani\nkirjoituksesta, jonka julkaisin mainitussa lehdessä huhtikuun 30\npäivänä:\n\n\"Tarkoin tutkittua itsekutakin eri olettamusta ja hyljättyä\nkaikki toiset luulottelut, jää jälelle ainoaksi välttämättömäksi\notaksumaksi: myöntää todeksi suunnattoman suuren, valtavavoimaisen\nmerieläimen olemassaolo.\n\n\"Valtamerten suuret syvyydet ovat vielä kokonaan tuntemattomat\nmeille. Luotauslanka ei niihin ulotu. Mitä noissa etäisissä\nsyvyyksissä tapahtuu -- mitä olentoja niissä elää tai voi elää,\nminkälainen niiden kokoonpano ja elimistö on -- siitä kaikesta\nvoimme tehdä tuskin otaksumiakaan. Mutta minun käsiteltäväkseni\nannetun arvoituksen ratkaisu on omiaan rajoittamaan tämän umpikujan\nlaajuutta ja muotoa. Me joko tunnemme kaikki taivaankappaleellamme\nasuvien olioiden lajit tahi emme tunne niitä. _Jollemme_ tunne\nkaikkia -- jos luonnolla on meihin nähden vielä salaisuuksia\nmerieläimistön joukossa, niin on tutkivalle järjelle sangen helppo\nolettaa uusia vielä tuntemattomia kaloja tai valaita tahi vallan\nuusia eläinluokkiakin, joiden elimistö on sovitettu oleskelua varten\nluotauslangan tapaamattomissa syvyyksissä ja joita jokin tavaton\nsyy jolloinkin pitkien väliaikojen perästä nostattaa valtameren\npintaosiin.\n\n\"Jos taas _tunnemme_ kaikki elävät oliot, niin on meidän etsittävä\nkyseessäoleva eläin jo luokittelemiemme merieläinten joukosta;\nja siinä tapauksessa minä olisin taipuvainen olettamaan otusta\njättiläiskokoiseksi miekkavalaaksi.\n\n\"Tavallinen miekkavalas eli meren yksisarvinen kasvaa usein\nkahdenkymmenen metrin pituiseksi. Jatkakaa sen pituus viisi- tai\nkymmenkertaiseksi, kertokaa sen voima samassa suhteessa ja pitentäkää\nsen hyökkäysasetta, niin saatte kyseessäolevan eläimen. Sillä on\nsilloin päälle sadan metrin pituus, joksi Atlannilla huomanneet\nlaivat sen laskivatkin, ase jolla voi puhkaista _Scotian_ tapaisen\naluksen pohjan, ja voima kyllin suuri tätä asetta käyttääkseen.\n\n\"Miekkavalaalla on tosiaankin aseena eräänlainen norsunluinen\nmiekka eli pertuska, käyttääksemme eräitten luonnontutkijani\nlauselmaa. Tämän teräluulla on teräksen kovuus. Näitä miekkoja on\nväliin tavattu katkenneina tavallisten valaiden ruumiista, sillä\nniitä on yksisarvinen ahnas hätyyttelemään. Toisia on melkoisella\nvaivalla kiskottu ulos laivain pohjista, joita ne ovat lävistäneet\nyhtä helposti kuin pora lautaa. Pariisin yliopiston lääkeopillisen\ntiedekunnan museossa on muuan tällainen hyökkäys- ja puolustusase,\njoka on yli kaksi metriä pitkä ja juuresta 37 l/2 sm. läpimitaten.\n\n\"No niin -- olettakaamme tämä ase kuusi kertaa mahtavammaksi ja\neläin kymmentä kertaa isommaksi; antakaamme sille vielä 32 km.\nnopeus tunnissa, niin jopa selviää meille mikä voima _Scotian_\nynnä muiden laivojen onnettomuuden aiheutti. Siksi kunnes siitä\ntarkempia tietoja saadaan, olen valmis väittämään että hirviömme on\nsuunnattoman iso meren yksisarvinen, aseena ei mikään pertuska, vaan\noikea 'muurinmurrin', kuten panssarifrekateilla, joiden vertainen\nse samalla vankkuudeltaan ja liikevoimaltaan on. Tällä tapaa siis\nselitettäköön tuo muuten käsittämätön ilmiö, ainakin siksi kunnes\nuusien johtopäätösten, näkemien tai kokemien kautta kyetään antamaan\nsiitä parempi selitys, mikä kylläkin saattaa olla mahdollista.\"\n\nNämä viime sanat olivat tavallaan pelkuruuden todistus minun\npuoleltani; mutta minä tahdoin varjella arvoani ja asemaani\nranskalaisena professorina enkä antaa liiaksi naurunaihetta\namerikkalaisille, jotka nauravat lujaa kun rupeavat nauramaan. Minä\nsäilytin sillä tavalla itselleni pakotien, jos teoriani kerran nurin\nmenisi. Mutta joka tapauksessa olin myöntänyt \"hirviön\" olemassaolon.\nKirjoitustani pohdittiin vilkkaasti, ja se seikka todisti sille\nannettavan arvoa. Se kokosi ympärilleni aika joukon kannattajia.\nEsittämäni ratkaisu antoi ainakin täyden vapauden jokaisen\nmielikuvitukselle. Ihmisäly mielellään piirtelee suurisuuntaisia\nkuvia yliluonnollisista olioista. Ja olletikin meri on ala jolla se\nparaiten viihtyy, ainoa elementti missä noita kuviteltuja jättiläisiä\n(joiden rinnalla maaeläimet sellaiset kuin norsut ja sarvikuonot\neivät ole mitään) voidaan luoda tai kehittää oleviksi.\n\nKaikki liikenne- ja kauppalehdet käsittelivät kysymystä enimmäkseen\ntältä kannalta, samoin vakuutusyhtiöiden äänenkannattajat, jotka\nuhkailivat vakuutusmaksujen korotuksilla. Sanalla sanoen, yleinen\nmielipide oli lausunut päätöksensä. Yhdysvallat astuivat ensimmäisinä\ntaistelutantereella New Yorkissa kokoonpantiin meriretkikunta tuota\nmiekkavalasta takaa-ajamaan. Nopeakulkuinen frekattilaiva _Abraham\nLincoln_ varustettiin mahdollisimman joutuun sen käytettäväksi.\nValtion asehuoneet olivat avoinna sen Päällikölle kommendantti\nFarragutille, joka kiiruhti asestamaan laivaansa; mutta nyt kävi\nkuten tavallisesti käy -- juuri silloin kun oltiin valmiit käymään\nhirviön kimppuun, ei se suvainnutkaan näyttäytyä. Kahteen kuukauteen\nsiitä ei kuultu halaistua sanaa. Ei yksikään laiva kohdannut sitä.\nNäytti aivan kuin olisi tuo yksisarvinen tiennyt, mitä juonia sen\nturmioksi punottiin. Siitä oli hölytty niin paljon yksin Atlannin\npoikki kulkevaa kaapeliakin myöten, että pilkkakirveet väittivät tuon\nkoiranleuvan siepanneen välillä kiini sähkösanomia ja käyttäneen\nniiden tietoja hyväkseen.\n\nNiin että sittekun frekatti oli varustettu pitkällistä kalastusmatkaa\nvarten ja asestettu mitä pelottavimmilla pyydyksillä, ei kukaan\nosannut sanoa minne oikeastaan oli kalaan lähdettävä. Kärsimättömyys\nkasvoi yli äyräittensä, kunnes vihdoinkin heinäkuun 3 päivänä tuli\nsanoma että eräs San Franciskon laiva matkallaan Kaliforniasta\nShanghaihin oli nähnyt otuksen kolme viikkoa aikaisemmin Tyynen\nvaltameren pohjoisosassa. Tämän uutisen herättämä jännitys\noli suunnaton. Laivaan hankittiin tuoreet ruokavarat ja uudet\nhiilivarastot.\n\nKolme tuntia ennen _Abraham Lincolnin_ lähtöä Brooklynin satamasta\nminä sain seuraavan kirjeen:\n\n    Herra ARONNAX, Pariisin museon professori.\n\n                       4:nnen Avenuen Hotelli, New York.\n\n    HERRANI,\n\n    Jos haluatte liittyä _Abraham Lincolnin_ retkikuntaan, niin\n    näkee Yhdysvaltain hallitus mielihyvin Ranskan edustettuna tässä\n    yrityksessä. Kommendantti Farragut tarjoo hytin käytettäväksenne.\n\n    Ystävällisin tervehdyksin\n\n    teidän\n\n                                               J. B. HOBSON,\n                                         Meriasiain valtiosihteeri.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nMinä teen päätökseni.\n\n\nKolme sekuntia ennen J. B. Hobsonin kirjeen saapumista en\nollut ajatellut yksisarvisen takaa-ajoa enempää kuin koillisväylän\netsimistä. Kolme sekuntia sen jälkeen kun olin lukenut korkea-arvoisen\nmeriasiain valtiosihteerin kirjeen, tunsin että todellinen\nkutsumukseni, elämäni ainoa päämäärä oli tuon tuhoisan hirviön\nmetsästys ja sen hävittäminen maan päältä.\n\nOlin juuri palannut väsyttävältä matkalta ja kaipasin lepoa. En\nhalunnut mitään sen mieluummin kuin saada jälleen nähdä isänmaani,\nystäväni, pienen asuntoni Jardin des Plantes'issa[5], kaikki rakkaat\nja kallisarvoiset kokoelmani. Mutta nyt ei mikään mahti olisi saanut\nminua sinne palaamaan. Minä unhotin kaiken muun -- väsymyksen,\nystävät ja kokoelmat -- ja suostuin hetkeäkään epäröimättä\nYhdysvaltain hallituksen tarjoukseen.\n\n\"Johtavathan kaikki tiet takaisin Ranskaan\", ajattelin; \"ja\ntoivottavasti tuo yksisarvinen on kyllin kohtelias saattamaan minut\nRanskan rannoille. Tyytyköön se vain kauniisti käymään kiikkiin\nEuropan vesillä (minun etuani silmälläpitäen); minä puolestani tyydyn\npalaamaan kotiin saaliinani puoli metriä sen norsunluista pertuskaa\nlahjaksi luonnonhistorialliselle museolleni.\" Todellisuudessa sain\nlähteä etsimään tätä miekkavalasta Tyynen meren pohjois-osasta, joka\nsattuu olemaan vallan vastakkaisella pallonpuoliskolla kuin Ranska.\n\n\"Conseil!\" virkahdin kärsimättömästi.\n\nConseil oli palvelijani, uskollinen ja nöyrä flaamilaispoika, joka\noli seurannut minua kaikilla matkoillani. Minä pidin hänestä ja hän\nminusta. Hän oli hidas luonteeltaan, johdonmukainen periaatteiltaan,\nsäännöllinen tavoiltaan, yhtä tyven kaikissa elämän koettelemuksissa,\nkätevä kaikessa ja kykenevä täyttämään jokaisen häneltä vaaditun\ntoimen; ja -- vastoin nimeänsä[6] -- aivan haluton koskaan neuvoa\nantamaan, vaikka semmoista häneltä olisi pyydettykin.\n\nConseil oli seurannut minua kaikkialle minne tiede meitä viimeisten\nkymmenen vuoden aikana oli kutsunut. Ei hän ollut koskaan valitellut\nmatkan pituutta ja vaivoja, ei koskaan vikuroinut sääliessään\nmatkalaukkujamme, olipa reittimme Kiinaan tai Kongoon. Kaiken tämän\nohessa hänellä oli hyvä terveys ja vankat lihakset, mutta ei lainkaan\nhermoja, eikä hänen elämänlaadussaan ollut moitteen sijaa. Tämä\nkunnon poika oli kolmenkymmenen vuotias, ja hänen ikänsä suhtautui\nhänen isäntänsä ikään; kuten 15:20.\n\nMutta Conseililla oli yksi vika: hän oli kursastelevainen aivan\nikäviin asti ja minun kanssani puhellessaan väsyttävän tyyni ja\npassiivinen.\n\n\"Conseil\", sanoin uudelleen, alkaen kuumeisella kiiruulla tehdä\nmatkavalmistuksiani.\n\nOlin kyllä varma tämän uskollisen pojan alttiudesta. Tavallisesti en\nkoskaan kysynyt häneltä, haluttiko häntä seurata minua matkoillani,\nvai eikö; mutta tällä kertaa voi retkemme tulla jos kuinkakin\npitkäaikaiseksi, eikä vaaroista tulisi olemaan puutetta takaa-ajaessa\notusta, joka kykeni puhkaisemaan rautafrekatin yhtä helposti\nkuin pähkinänkuoren. Olihan tässä arvelemisen aihetta maailman\nkylmäverisimmällekin miehelle.\n\n\"Conseil!\" kutsuin kolmannen kerran.\n\nConseil ilmestyi vihdoinkin.\n\n\"Minuako huusitte, isäntä?\" hän tiedusteli sisään astuessaan.\n\n\"Sinua, poikaseni. Ala sulloa minun matkatavaroitani sekä omiasi\nlaukkuihin. Lähdemme kahden tunnin päästä.\"\n\n\"Hyvä on, isäntä\", vastasi Conseil rauhallisesti.\n\n\"Elä vitkaile rahtuakaan -- mätä mukaan kaikki tarvittavat kapineet,\nyötakit, paidat ja sukat -- mutta laskematta, niin paljon kuin vain\nsaat mahtumaan, ja pidäkin joutua.\"\n\n\"Entäs isännän kokoelmat?\" huomautti Conseil.\n\n\"Niistä pidämme myöhemmin huolta.\"\n\n\"Mitä -- _archioterium, hyracotherium, oreodonit, cheropotamus_ ja\nkaikki muut linnunpelättimet!\"\n\n\"Ne jätämme tänne hotelliin, tai saatan antaa käskyn että toimittavat\nne Ranskaan.\"\n\n\"Eikös nyt palatakaan Pariisiin?\"\n\n\"Oh, varmastikin\", vastasin vältellen, \"teemme vain pienen mutkan.\"\n\n\"Se mutka siis miellyttää isäntää?\"\n\n\"Ei siitä kannata puhuakaan. Me lähdemme _Abraham Lincolnin_ myötä.\"\n\n\"Miten vain isännälle sopii\", vastasi Conseil levollisesti.\n\n\"Katsopas nyt, ystäväiseni, kaikki riippuu siitä merihirviöstä --\nsiitä mainiosta miekkavalaasta. Me lähdemme passittamaan sitä pois\nmaailman meristä. Eihän toki kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen\n'Suurten vedenalaisten luotojen' kirjoittaja voi pysyä poikessa\nkommendantti Farragutin retkeltä. Kunniakas matka, mutta vaaroja\ntäynnä! Emme voi edeltäpäin laskea mitä suuntia kuljemmekaan, sillä\ntämäntapaiset eläimet ovat erittäin oikullisia. Ainakin me saamme\nkelpo kapteenin, jonka mukana on hyvä matkata.\"\n\nSitten istuimme ajurinvaunuihin; tavaramme vietiin hotellista\nsuoraapäätä frekattiin. Minä kiiruhdin laivaan ja kysyin kommendantti\nFarragutia. Muuan matruuseista saattoi minut takakannelle, missä pian\nseisoin kasvoista kasvoihin hyvännäköisen meriupseerin kanssa, joka\nkurotti minulle kätensä.\n\n\"Herra Pierre Aronnax?\" hän kysyi.\n\n\"Sama mies\", vastasin; \"kommendantti Farragut?\"\n\n\"Olette tervetullut, professori; hyttinne on valmiina teitä\nvastaanottamaan.\"\n\nKumarsin ja halusin tulla saatetuksi minulle varattuun suojaan.\n\n_Abrahan Lincoln_ oli sopivasti valittu ja hyvin varustettu uutta\ntehtäväänsä varten. Se oli erittäin nopeakulkuinen frekatti; sen\nkorkeapaineiset höyrykoneet antoivat sille lähes 18 1/2 solmuvälin\nnopeuden tunnissa -- kauniin vauhdin kyllä, mutta sittekin\nriittämättömän kilpa-ajosille suunnattoman miekkavalaan kanssa.\n\nFrekatin sisäpuoliset varustukset vastasivat sen\npurjehduskelpoisuutta. Minä olin hyvin tyytyväinen hyttiini, joka\nsijaitsi peränpuolella ja avautui seurustelusalonkiin.\n\n\"Kyllä täällä viihdytään\", virkoin Conseilille.\n\n\"Yhtä hyvin kuin erakkorapu simpukankuoressa, jos saan niin sanoa\",\nvastasi Conseil.\n\nJätin hänet purkamaan laukkujamme hytin säiliöihin ja kiipesin\ntakakannelle tarkastamaan lähtövalmistuksia.\n\nTällä hetkellä kommendantti Farragut juuri käski irroittamaan\nviimeiset köydet, jotka olivat kiinnittäneet aluksen Brooklynin\nsatamapollareihin. Vajaata neljännestuntia myöhemmin frekatti olisi\nlähtenyt matkaan ilman minua. Minä olisin menettänyt tilaisuuden olla\nmukana tällä erinomaisella, miltei yliluonnollisella retkellä, jonka\nmenoa kertoessani tiedän monen pudistavan epäilevästi päätänsä.\n\nMutta kommendantti ei tahtonut kadottaa päivää eikä hetkeäkään\npäästäkseen purjehtimaan vesillä, joilla otus oli nähty. Hän lähetti\nnoutamaan koneenkäyttäjää.\n\n\"Onko täysi höyry koneissa?\" hän kysyi.\n\n\"On, herra.\"\n\n\"Eteenpäin sitten!\" huusi kommendantti.\n\nBrooklynin satama ja koko Itävirran puoleinen osa New Yorkia oli\nkukkuroillaan katsojia. Kolme eläköön-huutoa kajahti peräkkäin\nviidestäsadastatuhannesta kurkusta; tuhannet nenäliinat liehuivat\nkatkeamattoman ihmispaljouden päiden päällä hyvästiksi _Abraham\nLincolnille_, siksi kunnes se saapui Hudsonvirran vesille sen\npitkäkkäisen niemen kärkeen, jolla New Yorkin kaupunki sijaitsee.\nSitten frekatti, seuraten New Jerseyn kaunista, monilukuisten\nhuvilain kattamaa rannikkoa, kulki kahden linnoituksen välistä, jotka\ntervehtivät sitä järeimmillä tykeillään. _Abraham Lincoln_ vastasi\nnostamalla Amerikan lipun kolmesti perämastonsa huippuun; sitten se\nhiljensi vauhtiaan tullessaan kapeaan, ankkuripoijujen paartamaan\nkanavaan Sandy Hookin niemen kohdalla ja kaarsi pitkää hiekkarantaa,\njolla tuhannet katselijat korottivat sille viimeisen eläköön-huudon.\nMonilukuinen liuta pikkuhöyryjä, jotka olivat seuranneet frekattia\nsatamasta lähtien, pysyttelihe sen rinnalla ja vanavedessä aina siksi\nkunnes tultiin majakkalaivan luo, jonka kaksi valoa merkitsee New\nYorkin kanavan suuta.\n\nKellon lyödessä seitsemän laskeutui luotsi veneeseensä ja souti sillä\npieneen kuunariin, joka odotteli tyvenen puolella; tulet sytytettiin,\npotkuri alkoi pyöriä vinhemmin, frekatti sivuutti Long Islandin\nmatalan keltaisen rannikon; ja kello kahdeksan aikaan, kadotettuaan\nnäkyvistään luoteesta välkkyvät Fire Islandin majakkavalkeat, rupesi\nse täysin höyryin kyntämään Atlannin valtameren tummia vesiä.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nNed Land.\n\n\nKommendantti Farragut oli kelpo merimies, täysin kuljettamansa\naluksen arvoinen. Hän ja hänen laivansa olivat yhtä; hän oli sen\nsielu. Hän ei epäillytkään hirmuvalaan olemassaoloa eikä hän\nsuvainnut laivassaan siitä kiisteltävän. Hän uskoi sen niinkuin\nmonet uskovat Ilmestyskirjan pedon, ei millään järkisyillä vaan\nsokealla luottamuksella. Hirviö _oli_ olemassa ja teki tuhojaan, ja\nhän oli vannonut sen perikadon. Joko tappaisi kommendantti Farragut\nmiekkavalaan, tai tappaisi se hänet. Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut.\n\nLaivan muut upseerit olivat samaa mieltä kuin päällikkönsä.\nMilloin heitä vain sattui muutamia yhteen, niin siinä pohdittiin\nja punnittiin kaikkia yhteeniskemisen mahdollisuuksia, ja\nvaltameren aavaa ulappaa pidettiin tarkalla silmällä. Moni heistä\nvapaaehtoisesti valitsi märssykorin vakinaiseksi olopaikakseen,\nvaikka tavallisissa oloissa olisi kiroillutkin sinne kiipeämisen\npakkoa. Niin kauvan kun päivänterää näkyi, kukitti laivan koko\nmiehistö raakapuita, ikävällä tähystellen Atlannin ulapoille. Kaikki\npaloivat halusta kohdata meren yksisarvisen, keihästää, nostaa\nkannelle ja paloitella mokoman pahuksen. Taisi sen ohessa vähin\nitsekutakin myös kannustaa kommendantti Farragutin sille miehelle\nlupaama 2,000 dollarin palkinto, joka ensiksi älyäisi valaan.\n\nMinäkään en puolestani ollut Pekkaa pahempi, vaan tein joka päivä\nhavaintoja. Olisipa laivaamme syystä voinut nimittää argonauttain\nkuulun aluksen mukaan \"Argukseksi\", satasilmäiseksi. Vain yksi ainoa\nmeistä -- Conseil -- oli tykkänään osaton yleisestä jännityksestä.\n\nOlen jo maininnut että kommendantti Farragut oli varustanut\nlaivansa erinomaisen hyvin valaanpyyntiä varten. Meillä oli joka\nlaatua pyyntivehjettä, alkaen tavallisesta käsin viskattavasta\nharpuunasta aina tykillä lennätettäviin julmiin väkäkeihäisiin ja\nräjähdysluoteihin. Viimemainittuja ammuttiin äskettäin keksityllä\ntakaaladattavalla tykillä, joka paiskasi moisia 4 kg. painoisia\npommeja aina 16 kilometrin päähän.\n\n_Abraham Lincoln_ oli siis joka suhteessa ensiluokkainen\nvalaanpyyntilaiva, ja -- mikä oli vielä parempi -- sillä oli mukana\nNed Land, kaikkien harpuunamestarien kuningas.\n\nNed Land oli kanadalainen, mies tavattoman teräväsilmäinen ja\ntarkkakätinen, jolla ei ollut vertoja vaarallisessa ammatissaan.\nKokemusta, taitoa, voimaa ja kylmäverisyyttä hänellä oli aivan\ntavattomassa määrässä, niin että koko vanha veitikka täytyi sen\nvalaan tai kaskelotin olla, joka voi välttää hänen surma-asettaan.\n\nHän oli nelikymmenvuotias, yli kolme kyynärää pitkä, roteva,\nvaitelias mutta ylen kiivasluontoinen mies, jos kaikki ei käynyt\nhänen mielensä mukaan. Hänen persoonassaan oli kaikki huomiota\nherättävää, vallankin kylmä, rohkea kotkankatse hänen silmissään.\n\nKanadalaiset ovat ranskalaista rotua[7]; ja niin juro kuin Ned Land\nmuuten olikin, näytti hän sentään minulle omistavan jonkun verran\nhuomaavaisuutta. Epäilemättä kansallisuuteni veti häntä puoleensa.\nHupaista oli kuulla hänen puhuvan vanhaa Rabelais'n aikaista\nranskankieltä, jota vielä saa kuulla jossain Kanadan kulmilla. Hän\noli kotoisin Quebecista, missä hänen sukunsa oli ollut karaistua\nkalastajaheimoa silloin kun tämä kaupunki vielä kuului Ranskalle.\n\nVähitellen Ned Land sentään lämpeni; ja hupaista oli kuunnella\nhänen kertovan seikkailuistaan napamerillä. Hän kuvasi kalastusta\nynnä taisteluja valaita ja luonnonhirmuja vastaan luonnollisella\nlyyrillisellä lennolla -- minusta tuntui kuin olisin kuullut\nkanadalaisen Homeroon lausuilevan pohjanperän Iliadia.\n\nOlen kuvannut tämän karhean toverin sellaisena kuin hänet opin\ntuntemaan. Nyt olemme vanhoja ystäviä; ja ystävyytemme syntyi ja\nvankkeni sanoin kuvaamattomissa vaaroissa ja seikkailuissa. Ah,\nkunnon Ned -- toivoisinpa eläväni sata vuotta lisää, jotta vielä\nkauvemmin saisin mieleeni yhä palautella noita aikoja!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntä mikä mielipide Ned Landilla oli merihirviöstä? Minun täytyy\ntunnustaa, ettei hän ollenkaan uskonut yksisarvisen olemassaoloa,\njopa aivan vältti siitä puhuakin. Muuanna kauniina iltana --\nmuistaakseni heinäkuun 30 p. eli kolme viikkoa New Yorkista\nlähdettyämme -- otin tämän asian puheeksi hänen kanssaan. Sivuutimme\nsilloin Kap Blancin, viitisenkymmentä kilometriä Patagonian\nrannikosta, ja Magellanin salmi aukeni 1,000 kilometrin päässä\nedessämme. Vähemmän kuin viikon perästä jo kynsisimme Tyynen\nvaltameren vesiä.\n\nTakakannella istuen olimme Ned Landin kanssa Pakinoineet\nkaikenlaisista asioista, tähystellen meren salaperäiselle\naavikolle, jonka suuret syvyydet vielä tähän aikaan olivat kaikille\ntuntemattomat. Minä tietystikin pian johdin puheen jättivalaaseen ja\npunnitsin yrityksemme onnistumista tai onnistumattomuutta. Mutta kun\nNed Land vain istui ja kuunteli puuttumatta lainkaan puheeseen, kävin\njo kiivaammin hänen kimppuunsa.\n\n\"Kuinkas on, Ned\", sanoin, \"onko mahdollista ettette vieläkään taivu\nuskomaan tuon valaan olemassaoloa? Onko teillä edes järkeviä syitä\nollaksenne niin kovakorvainen?\"\n\nHarpuunamestari katseli minua hetkisen, siveli sitten leveää otsaansa\nkuin ajatuksiaan kooten ja virkkoi vihdoin:\n\n\"Eiköpähän noita lie.\"\n\n\"No mutta, Ned, te joka ammatiltanne olette valaanpyytäjä ja\nolette tutustunut kaikkiin suuriin meri-imettäväisiin -- te jonka\nmielikuvituksen pitäisi varsin helposti omaksua ajatus tuollaisesta\nsuunnattomasta valaasta -- _teidän_ toki tulisi olla viimeinen\nepäilemään sen olemassaoloa!\"\n\n\"Etteköhän vain pety siinä, professori\", vastasi Ned. \"Myönnän että\ntavallinen miekkonen saattaa uskoa pyrstötähtien tuottavan turmiota\ntahi muinaisaikain eläinhirviöitä asuvan maan keskipisteessä, mutta\neivät ainakaan tähtientutkijat eivätkä geoloogit usko mokomaa\npölyä. Olen minäkin ammatissani ajellut takaa sangen monia valaita,\nkeihästänyt useita ja tappanut moniaita; mutta miten väkeviä ja\nvankkavarusteisia ne ovat olleetkin, eivät ne sentään koskaan\nole kyenneet pyrstöllään eikä hampaillaan särkemään höyrylaivan\nrautalevyjä.\"\n\n\"Mutta onhan kuultu miekkavalaiden lävistäneen laivain pohjia vallan\npuhki.\"\n\n\"Niin, puulaivojen pohjia, miksikäs ei\", vastasi kanadalainen;\n\"mutta itse en ole sellaistakaan kummaa nähnyt enkä kokenut. Joka\ntapauksessa, tahi siksi kunnes toisin näen, kiellän valaiden tai\nminkä vietävän yksisarvisen hyvänsä saavan semmoista hävitystä aikaan\nkuin te väitätte.\"\n\n\"No niin, hyvä Ned, minä puolestani uudistan väitteeni nojautuen\ntosiasiain logiikkaan. Uskon löytyväksi suunnattoman ison\nimettäväisen, joka kuuluu samaan luurankoisten luokkaan kuin valaat,\nkaskelotit ja pyöriäiset ja jolla on aseena väkevällä iskuvoimalla\nvarustettu sarvi.\"\n\n\"Höröntöröä!\" murahti valaanpyytäjä, pudistellen uskomattomana\npäätänsä.\n\n\"Ja huomatkaapas vielä muuan seikka, arvoisa Kanadan mies\", jatkoin\ntodisteluani. \"Jos sellainen eläinlaji on olemassa, jos se elää ja\nliikkuu mittaamattomissa merensyvyyksissä, niin täytyy sillä olla\nkerrassaan ihmeteltävän vankka ruumiinrakenne.\"\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"Siksi ettei se muuten voisikaan kestää vesipaljouden suunnatonta\npainetta. Katsokaahan vain! Tiedämme ensiksikin ilmakehän paineen\nvastaavan noin 10 metrin korkuisen vesimäärän painoa. Mereen\nsukeltaessanne on ruumiistanne pusertamassa yhtä monen ilmakehän\npaine kuin on vettä kymmeniä metriä ruumiinne yläpuolella; eli\ntarkemmin sanoen 10 metrin syvyydellä on veden paine 1,04 kg\nruumiinpintanne joka neliösentimetriä kohti. 100 metrin syvyydessä\nvedenpaine vastaa 10 ilmakehän painetta eli atmosfeeria, 1,000\nmetrin syvyydessä 100 atmosfeeria ja 10,000 metrin eli peninkulman\nsyvyydessä 1,000 atmosfeeria. Mutta tiedättekö edes kuinka monta\nneliösentimetriä ruumiinne pinnalla on, kelpo Nedini?\"\n\n\"Ei ole aavistustakaan, herra Aronnax.\"\n\n\"Noin 40,000. Ja kun ilmakehänpaine todellisuudessa on 1,04 kg\nneliösentimetriä kohti, niin on koko ruumistanne pusertava paine\njonkun verran yli 40,000 kg.\"\n\n\"Ilman että tunnen sitä?\"\n\n\"Ilman että lainkaan sitä tunnette. Se seikka, ettette tyyten muserru\nmoisessa puristuksessa, johtuu siitä että ilma tunkeutuu ruumiinne\nsisäpuolelle ja pusertaa samalla voimalla vastaan. Mutta vedessä on\nasianlaita toisin.\"\n\n\"Ahaa, jopa ymmärrän\", virkkoi Ned kuunnellen minua tarkkaavammin;\n\"vesi ympäröi minua joka puolelta, mutta ei pääse tunkeutumaan\nruumiini sisään.\"\n\n\"Aivan niin, Ned. Käsitätte siis, että ollessanne 10 metriä\nvedenpinnan alla vesi pusertaa teitä yli 40,000 kg paineella,\n100 metrin syvyydessä kymmenen kertaa voimakkaammin, ja vihdoin\npeninkulman syvyydellä -- jos siellä voisitte oleskella -- aina\n40,000,000 kg paineella. Kävisittepä siellä aika latuskaiseksi, Ned\nparka!\"\n\n\"Hitto kanss'!\" huudahti harpuunamestari.\n\n\"Kas tästä arvaatte, kallis kanadalainen, että jos sellaisissa\nsyvyyksissä voi oleskella joku luurankoinen eläin, jolla on muutama\nsata metriä pituutta ja vastaavassa määrässä muuta kokoa, ja jonka\nruumiinpinnan miljooneja sentimetrejä pusertaa kymmentuhansien\nmiljoonien kilogrammien paine, niin täytyy myöntää että luuston\nja muun ruumiinrakenteen täytyy olla vallan verrattoman vankka\nkestääkseen moista puristusta.\"\n\n\"Jo totta maar!\" myönsi Ned Land. \"Täytyyhän niiden kylkien olla\nrakennetut 20 sentimetrin rautalevyistä niinkuin panssarifrekatit.\"\n\n\"Aivan niin. Ja kuvitelkaapas nyt, mitä hävitystä tuollainen otus\nporhaltaessaan pikajunan vauhdilla vedenpintaan tuottaisikaan\nlaivanpohjalle.\"\n\n\"Niin justiin -- kai, kai -- ehkäpä\", päästeli kanadalainen, tosin\npahoin järkytettynä todistelustani, mutta siltä perin haluttomana\nperäänantamaan.\n\n\"Jokos myönnätte olevanne vakuutettu itse pääkysymyksestä?\"\n\n\"Olen vakuutettu yhdestä asiasta, herra, siitä nimittäin että _jos_\ntuollaisia eläimiä tosiaan asustaa merenpohjalla, niin täytyy niiden\nolla niin vankkoja ja voimakkaita kuin olette todistanut.\"\n\n\"Mutta jollei niitä ole, kunnon harpuunamestari, niin miten sitten on\nselitettävä _Scotian_ onnettomuus?\"\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nTurha etsintä.\n\n\nPitkään aikaan ei _Abraham Lincolnin_ matkalla sattunut mitään\nmerkillistä, jollei ota lukuun sitä että Ned Land sai jolloinkin\nnäyttää ihmeellistä taitoaan valaanpyytäjänä.\n\nHeinäkuun 6 p. kierrettiin Amerikan mantereen viimeinen kolkka,\ntuo yksinäinen kalliosaari jolle hollantilaiset merenkulkijat\nkotikaupunkinsa mukaan ovat antaneet nimen Kap Horn. Ja sitten\ntultiin Tyyneen valtamereen, jossa yksisarvisen etsintä vasta oikein\ntodesta alkoi. Yötä päivää pidimme laivalla silmät seljällään,\nkunnes olimme vähällä tulla sokeiksi; kiikarit käännettiin kaikille\nilmansuunnille, mutta mitään ei vain näkynyt.\n\nHeinäkuun 20 p. kuljettiin uudelleen Kauriin kääntöpiirin yli ja\nviikkoa myöhemmin päiväntasaajan yli 110:nnen meridianin kohdalla.\nTyynen valtameren keskiosat tutkittiin, käytiin läpi Amerikan ynnä\nKiinan ja Jaapanin rannikot ja risteiltiin viimein valtameren\npohjoisosassa, jostapäin viime tiedot hirviön näyttäytymisestä olivat\ntulleet juuri ennen matkallelähtöämme. Mutta mitään muuta ei saatu\nnäkyviin kuin valtaisia parvia tavallisia valaita, jotka suihkuttivat\nilmaan vesipatsaita ja pieksivät pyrstöillään meren pintaa niin että\nse näytti kiehuvan.\n\nTämä tulokseton etsintä rupesi jo tympäisemään laivaväen mieliä.\nTosin ei mitään kapinaa syntynyt niinkuin Kolumbuksen ensimmäisellä\nretkellä; mutta päällystön antamia käskyjä noudatettiin yhä\nvastahakoisemmin, tavalliset toimet suoritettiin väsyneesti ja\nnuristen, eikä tuo luvattu palkkiokaan enää jaksanut kannustaa mieliä.\n\nVihdoin esitettiin kommendantti Farragutille, että luovuttaisiin koko\njoutavasta jahdista. Kuten aikoinaan Amerikan löytäjä, pyysi hänkin\nsilloin maittamaan mieltä vielä kolmen päivän ajan; jollei niitten\nkuluessa hirviötä huomattu, palattaisiin Europan vesille.\n\nKaksi päivää meni ilman että mitään näyttäytyi; laiva keinuili\nkulkien puolella höyryllä. Alkoi viimeinen odotusyö, ja jollei\nseuraavana päivänä marraskuun 5 p., ennen kello 12 päivällä mitään\ntapahtunut, oli kommendantti Farragut lupauksensa mukaan velvollinen\nkääntämään laivan keulan etelää kohti.\n\nFrekatti oli silloin 31°15' pohjoisella leveys- ja 136°42'\nitäisellä pituusasteella. Jaapanin rannikko oli jossakin 300\nkm. päässä lännessä päin. Kello oli lyönyt 8 iltasella, yö oli\nlaskeutumassa hämärineen. Isot pilviröykkiöt peittivät kuun sen ensi\nneljänneksessä. Meri aaltoili rauhallisesti keulan edessä.\n\nMinä nojausin etukannen reunaverkkoa vastaan. Conseil seisoi\nvieressäni tuijotellen jäykästi eteensä. Matruusit kiipeilivät\nnuorissa ja köysitikkaissa ja tähystelivät taivaanrantaa, joka\ntummenemistaan tummeni. Upseerit käyttivät yökiikareitaan sakenevassa\npimeydessä; välistä lankesi kahden hajoavan pilven lomasta kuun\nkimallus valtameren pinnalle kuten salamanvälähdys, sitten heti\njälleen kadotakseen.\n\nConseilia katsellessani luulin hänessä huomaavani jo hiukkasen\nyleistä jännitystä. Ehkäpä hänenkin tyynet hermonsa nyt ensi kertaa\nvärähtelivät uteliaan odotuksen tunteesta.\n\n\"Kuulehan, Conseil\", lausuin, \"nyt on sinulla viimeinen tilaisuus\ntäyttää taskusi kahdellatuhannella dollarilla.\"\n\n\"Luvalla sanoen, isäntä\", hän vastasi, \"minä en niitä ole koskaan\npyydystellytkään; ja vaikka Yhdysvaltain hallitus olisi luvannut\nsatatuhattakin kilisevää, niin ei se olisi siitä penninkään vertaa\nköyhtynyt.\"\n\n\"Oikeassa taidat olla, Conseil. Hullu yritys tämä kaikesta päättäen\non alusta loppuun, ja liian helposti me siihen sotkeuduimme. Aivan\nhukkaan mennyttä aikaa, aivan hyödytöntä hyörinää! Olisimme olleet\nkotona Ranskassa jo puoli vuotta sitten.\"\n\n\"Niin, kotona pienessä työhuoneessanne, isäntä\", säesti Conseil\nosaaottavaisesti, \"ja minä olisin jo järjestänyt kaikki kivennäisenne\nmuseossa.\"\n\n\"Aivan niin, Conseil. Ja pelkäänpä että kaikkien harmiemme palkaksi\nsaamme yleisen naurun osaksemme.\"\n\n\"Syytäkin on pelätä\", myönsi Conseil. \"Kun on kerran hankkinut\nitselleen sellaisen oppineen maineen kuin isäntä, niin luvalla sanoen\nei pitäisi antautua alttiiksi...\"\n\nConseil ei saanut jatkaa rangaistussaarnaansa loppuun. Yleisen\nhiljaisuuden katkaisi äkkiä tuima ääni. Ned Land se oli, joka\nkiljaisi:\n\n\"Katsokaa tuonne! Tuolla se on se etsimämme otus -- ylähangan\npuolella!\"\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nTäydellä höyryllä.\n\n\nTämän huudon kuullessaan koko laivan miehistö säntäsi valaanpyytäjää\nkohti, -- siinä päällikkö, upseerit, alipäällystö, matruusit ja\nlaivapojat yhdessä mylläkässä; jättivätpä koneenkäyttäjätkin koneensa\nja lämmittäjät hiiliaitionsa.\n\nPysäytyskäsky oli heti annettu, ja frekatti keinuili eteenpäin vain\nomalla tenhottomuudellaan. Pimeys oli jo niin sakea, että ihmettelin\nitsekseni mitä kanadalaisenkaan kotkansilmä sen keskeltä oli voinut\nkeksiä. Sydämmeni tykytti siitä huolimatta rajusti. Mutta Ned Land\nei ollut sittekään erehtynyt, ja me huomasimme pian kaikki hänen\nosottamansa ilmiön. Kahden ankkuritouvinmitan päässä _Abraham\nLincolnista_, ylähangan puolella, näytti meri olevan tykkänään\nvalaistu. Se ei ollut mitään tavallista fosforikimallusta. Valoilmiö\nkohosi jonkun verran vedenpinnasta ja kajasti ympärilleen sangen\nväkevätä, selittämätöntä hohdetta. Sen synnyttäjänä täytyi olla jokin\nsuuri heijastaja. Valopiiri ulottui merelle suunnattoman laajana,\npitkäkkäisenä soikiona, keskustassa olevan valolähteen lähettämien\nsäteiden asteettain heikentyessä soikion reunoille päin.\n\n\"Se on vain fosforoivain hiukkasten yhteensattumista\", huusi muuan\nupseereista.\n\n\"Eipä olekaan, herrani\", vastasin. \"Eivät maneetit eikä likoeläimet\nkoskaan synnytä noin väkevää valoa. Sen täytyy ehdottomasti olla\nsähköistä laadultaan. Ja katsokaas -- sehän liikkuu! Se liikkuu\neteenpäin, taapäin, se kääntyy suoraan meitä kohti!\"\n\nYhteinen huudahdus kajahti frekatista.\n\n\"Hiljaa!\" komensi päällikkö. \"Peräsin vasempaan, koneet takaperin!\"\n\nHöyry puhkusi kylkireijistä, ja vasemmalle kääntyen piirsi _Abraham\nLincoln_ puoliympyrän.\n\n\"Peräsin tiukasti oikeaan! Eteenpäin!\" huusi kapteeni.\n\nKäskyt suoritettiin nopeasti, ja frekatti alkoi vinhaa vauhtia kulkea\npalavasta valosta poispäin.\n\nMinä erehdyin. Laiva koetti kyllä parhaansa poistuessaan sen\nlähettyviltä, mutta yliluonnollinen ilmiö lähestyi sitä vauhdilla,\njoka oli sen nopeutta kahta vertaa suurempi.\n\nMe haukoimme henkeämme. Ällistys pikemminkin kuin pelko saattoi\nmeidät hervottomiksi. \"Eläin\" saavutti meitä saavuttamistaan, hyppien\naallonharjalta toiselle. Se pyörsi frekatin ympäri, tämän kulkiessa\n14 solmuvälin nopeudella, ja valtasi sen sähköiseen valokehäänsä\naivan kuin valosumuun. Sitten se vetäytyi etäämmälle, kulki kolme tai\nneljä kilometriä poispäin, jättäen jälkeensä fosforoivan viuhkan,\nniinkuin pikahöyry luo jälkeensä savupilven. Mutta sitten hirviö\ntaas yht'äkkiä porhalsi esiin pimeältä taivaanrannalta ja hyökkäsi\n_Abraham Lincolnia_ kohti pelottavalla vauhdilla, pysähtyi moniaan\nmetrin päässä sen rungosta ja katosi äkkiä näkyvistämme -- ei\nveden alle sukeltamalla, sillä sen loiste pysyi vähentymättömänä\n-- vaan muuten äkkinäisellä, selittämättömällä tavalla. Sitten se\nilmestyi taas näkyviin laivan toisella puolella, aivan kuin olisi\nluikunut sen rungon alitse. Minä silmänräpäyksenä tahansa olisi\nvoinut sattua yhteentörmäys, joka olisi saattanut käydä meille\nturmiolliseksi. Mutta enimmän ihmetytti minua frekatin liikkeet tahi\noikeammin liikkumattomuus. Se pyrki koko ajan vain pakoon, ryhtymättä\nhyökkäykseen.\n\nKapteenin muuten jäykillä kasvoilla näkyi äärettömän hämmästyksen\nilme.\n\n\"Herra Aronnax\", sanoi hän minuun kääntyen, \"minä en tiedä minkä\npeljättävän olion kanssa olen joutunut tekemisiin, enkä tahdo\npanna laivaani suotta vaaraan tässä pimeydessä. Ja kuinkapa\noikein käydäkään tuon tuntemattoman otuksen kimppuun, joka liukuu\nedestakaisin kuin ankerias. Mutta odotetaanpa päivänvaloa, silloin\nasema muuttuu!\"\n\n\"Vieläkö te muuten, kapteeni, olette epätietoinen tämän eläimen\noikeasta laadusta?\"\n\n\"En lainkaan, herrani; se on ilmeisesti jättimäinen miekkakala,\nvieläpä ladattu sähköä täyteen.\"\n\n\"Ehkäpä siihen voi tavata vain torpeedolla\", arvelin.\n\n\"Epäilemättä niin onkin laita. Jos se todella on sähköinen, niin on\nse hirvittävin eläin mitä on luotu. Senpä vuoksi minun pitää olla\nvaroillani.\"\n\nMiehistö oli jalkeilla koko yön; nukkumista ei voitu ajatellakaan.\nHuomaten joutuvansa alakynteen moisessa kilpajuoksussa hellitti\n_Abraham Lincoln_ vauhtiaan ja kulki vain puolella höyryllä.\nMiekkavalas puolestaan matki frekattia, antoi aaltojen viskellä\nitseään mielen mukaan eikä näyttänyt haluavan luopua leikkisiltä.\nVasta puolenyön paikoilla se yhtäkkiä taas katosi näkyvistämme, tahi\nkäyttääkseni sattuvampaa sanaa, se \"sammui\" niinkuin iso kiiltomato.\nOliko se paennut? Tätä mahdollisuutta voi vain peljätä, mutta ei\ntoivoa. Mutta 7 minuuttia vaille 1 aamuyöstä kuultiin huumaavaa\nsohinaa, aivankuin Pyörremyrskyn synnyttämästä vesipatsaasta.\n\nKapteeni, Ned Land ja minä, jotka olimme peräkannella, siristelimme\nsilmiämme kohti läpinäkymätöntä pimeyttä.\n\n\"Ned Land\", kysyi kommendantti, \"oletteko usein kuullut valaitten\nmylvivän?\"\n\n\"Kyllä, useastikin, kapteeni; mutta en koskaan semmoisten valaitten,\njoitten pelkkä näkeminen toisi kaksituhatta dollaria taskuuni.\nPääsisinpä sitä vain neljän harpuunamitan päähän!\"\n\n\"Mutta silloin kai minun pitäisi antaa pari miestä avuksenne?\"\n\n\"Niin pitäisi, herra.\"\n\n\"Se olisi miesteni hengillä leikittelemistä.\"\n\n\"Ja minun hengelläni myöskin\", vastasi harpuunamestari\nyksinkertaisesti.\n\nKello 2 tienoissa aamulla ilmestyi säteilevä loimo taas näkyviimme,\nyhtäkään heikentymättömänä, noin 8 kilometriä laivasta tuulen päällä.\nPitkästä välimatkasta ynnä tuulen ja meren käynnistä huolimatta voi\nselvään erottaa eläimen raskaan ruumiin loiskeen ja sen sylkyttävän\nläähätyksen. Sen kohotessa vedenpintaan hengittämään kuului ilma\ntunkeutuvan sen keuhkoihin kohisten niinkuin höyry kahdentuhannen\nhevosvoimaisen höyrykoneen isoihin sylintereihin.\n\n\"Hm\", arvelin itsekseni, \"onpa tuo aimo valas, joka liikkuu aivan\nkuin kokonainen ratsuväenrykmentti.\"\n\nMe olimme varuillamme päivänkoittoon asti ja varustauduimme otteluun.\nPyyntikojeet ripustettiin miesten riippumatoille. Toinen luutnantti\nlatasi valastykit, joilla väkäkeihäitä lennätettiin 1 1/2 kilometrin\npäähän, ja pitkät kansitykit, joiden räjähdyskuulat tekivät lopun\npaksunahkaisimmastakin merieläjäisiä. Ned Land tyytyi terottamaan\nharpuunaansa -- mutta sekin oli hirvittävä ase hänen kädessään.\n\nKuuden tienoilla päivä rupesi valkenemaan; ja heti sen ensi\nsäteiden ilmestyttyä valaan sähköloiste sammui. Seitsemän aikaan\noli jo tarpeeksi valoisaa, mutta hyvin sakea merisumu peitti meiltä\nnäköalan, niin ettei parhaallakaan kaukoputkella nähnyt sen lävitse.\nSe aiheutti laivalla suurta levottomuutta ja harmia.\n\nMinä kiipesin takamastoon. Muutamat upseereista olivat jo ennen minua\nkerinneet mastonhuippuihin. Kahdeksan aikaan tiheä usva laskeutui\nmerenpinnalle, ja sen yläpuolelta pilkotti jo taivaanrantaa pala\npalalta. Silloin, kuten edellisenäkin iltana, kuului äkkiä Ned Landin\nterävä ääni:\n\n\"Otus on alahangan puolella.\"\n\nJokainen silmäpari tähysti osotettuun suuntaan. Siellä, noin kahden\nkilometrin päässä frekatista, näkyi pitkä, tumma esine sukeltautuvan\nesiin metrin korkeudelle aalloista. Sen hurjasti sätkättävä\nrunko pyöri eteenpäin kuin vihuri. Ei koskaan oltu nähty minkään\npyrstöeläimen kehittävän niin vimmaista voimaa. Suunnaton vaahtoaalto\nkohisi vanavedessä, merkiten sen kulkua merenpinnalla.\n\nFrekatti lähestyi valasta. Minä tutkin sen näkyvän osan läpikotasin.\n\nMerihirviöstä aikaisemmin annetut tiedot olivat liioitelleet sen\nkokoa; minä laskin sen pituudeksi ainoastaan päälle 80 metriä.\nMuuten täytyi minun ihailla sen ruumiin sopusuhtaisuutta. Minun\ntirkistellessäni viskasi se etupuolestaan ilmaan kaksi höyry- ja\nvesipatsasta aina 40 metrin korkeuteen. Kaikesta tästä voin päättää\nsen kuuluvan luurankoisten pääjaksoon, imettäväisten luokkaan,\nvalaitten heimoon.\n\nMiehistö odotteli päällikkönsä käskyjä. Kotvan valasta tarkasteltuaan\ntämä kutsui koneenkäyttäjän puheilleen.\n\n\"Onko teillä höyryä?\" hän kysyi tältä.\n\n\"On, herra\", vastasi koneenkäyttäjä.\n\n\"Hyvä, virittäkää tulet ja laskekaa täysi höyry koneisiin!\"\n\nKolme eläköön-huutoa tervehti tätä käskyä. Taistelunhetki oli\nvihdoinkin tullut. Kohta suitsuttivat frekatin molemmat savutorvet\nsakeita mustia pilviä, ja kansi tärähteli koneitten jyskytyksestä.\n\nMahtavan potkurinsa ajamana kävi _Abraham Lincoln_ hyökkäämään\nmerihirviön kimppuun. Tämä päästi sen puolen ankkuritouvinmitan\npäähän; sitten se, ikäänkuin halveksien sukeltaa, kääntyi hiukan\nsivulle ja mennä hyryytti vähän matkan päähän pakoon.\n\nTällaista takaa-ajoa kesti lähes kolme neljännestuntia, ilman että\nfrekatti pääsi pariakaan metriä lähemmäksi valasta. Ilmeistä oli,\nettemme sellaisella menolla milloinkaan selviäisi vihollisestamme.\n\n\"Mitäs nyt, herra Land\", kysyi kapteeni, \"neuvotteko minua vielä\nlaskemaan vesille valaanpyyntiveneeni?\"\n\n\"En, herra\", Ned vastasi, \"se ei nyt kävisi aivan helposti päinsä.\"\n\n\"Mitä sitten on tehtävä?\"\n\n\"Enemmän höyryä vielä koneisiin, jos vain voi. Sitten aijon,\nluvallanne, asettua keularaa'an kohdalle ja heitän harpuunani, kunhan\nvain pääsemme viskuumatkan päähän.\"\n\n\"Tehkää niin, Ned\", sanoi kapteeni. \"Koneenkäyttäjä, enemmän höyryä!\"\n\nNed Land meni paikalleen. Tulia kattilan alla lisättiin, potkuri\npyörähti 43 kertaa minuutissa ja höyryä pursusi venttiileistä.\nLokilangan laskettua huomasimme _Abraham Lincolnin_ kulkevan 18 1/2\nsolmunvälin nopeudella.\n\nMutta takaa-ajamamme kummitus kulki myöskin 18 1/2 solmunväliä\ntunnissa.\n\nKokonaisen tunnin ajan ahdistaja ja ahdistettu säilyttivät saman\nvälimatkan, frekatin voittamatta edes kahta metriäkään. Se oli\npaha nolaus laivallemme, joka oli Amerikan sotalaivaston parhaita\npurjehtijoita. Potkuri tuntui joutuneen raivoon; merimiehet\nkiroilivat ja sättivät otusta, joka edelleen ylhäisesti halveksi\nkaikkea kanssakäymistä; kapteeni puolestaan ei tyytynyt sivelemään\npartaansa, hän pureksi sitä harmissaan.\n\nKoneenkäyttäjä kutsuttiin taas kannelle.\n\n\"Onko teillä korkein höyrypaine?\"\n\n\"On herra.\"\n\n_Abraham Lincolnin_ nopeus kiihtyi vieläkin. Sen mastot vavahtelivat\nkannoissaan, eivätkä savupilvet tahtoneet löytää tietä torvien\nlävitse.\n\nLokilankaa koetettiin toistamiseen.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi kapteeni lokipyörän käyttäjältä.\n\n\"Yhdeksäntoista ja kolme kymmenesosaa solmunväliä herra.\"\n\n\"Lisää höyryä vain!\"\n\nKoneenkäyttäjä totteli. Höyrypaineen mittari näytti kymmentä astetta.\nMutta valaskin tuntui lämmittävän kattiloitaan; myöskin se kohotti\nnopeutensa 19 3/10 solmunväliksi.\n\nMikä verraton takaa-ajo! Nyt en voisi kuvata sitä kiihtymystä, joka\nsilloin minut valtasi. Ned Land seisoi kuin naulattuna keulassa,\nharpuuna kohotettuna kädessään. Toisinaan päästi valas meidän\naivan lähelleen. -- \"Nyt se on meidän! Nyt se on meidän!\" huusi\nkanadalainen. Mutta juuri kun hän oli viskaamaisillaan aseensa,\nhypähti valas tiehensä, kehittäen ainakin 30 solmunvälin nopeuden;\nja sitten se! teki pilkkaa frekatista, kierrellen ja kaarrellen\nsen ympärillä kuin virmatautinen. Raivon huudahdus kajahti meidän\njok'ikisen huulilta!\n\nPuolipäivänaikaan emme olleet päässeet sen pitemmälle kuin kello 8\naamulla.\n\nKapteeni päätti turvautua kouraantuntuvampiin keinoihin.\n\n\"Ahaa\", ärähti hän, \"tuo peto näyttää kulkevan nopeammin kuin\n_Abraham Lincoln_. No hyvä! Koetetaanpa maistaako sille nämä\nlieriömäiset leivokset. Lähettäkää miehenne kokkakannelle, herrani.\"\n\nKokkatykki tähdättiin ja laukaistiin samassa rupeamassa. Mutta luoti\nlennähti parisen metriä valaan pään yläpuolitse.\n\n\"Toinen kuti tarkemmin\", huusi kapteeni, \"ja viisi dollaria sille,\njoka paraiten satuttaa tuota lemmon ankeriasta!\"\n\nVanha harmaapartainen tykkiniekka -- näen hänet vieläkin aivan hyvin\nmuistissani -- jolla oli vakavat kasvot ja terävä katse, astui\ntykkien luo ja tähtäsi pitkään. Kuului kova pamahdus, jota seurasi\nmiehistön huikea \"eläköön!\"\n\nLuoti saavutti päämääränsä, mutta vahinkoa tuottamatta; se lipesi\notuksen pyöreästä pinnasta ja muuttaen suuntaansa lennähti kauvas\naaltoihin.\n\nTakaa-ajo alkoi uudelleen, ja kallistuen minuun päin sanoi\nkommendantti:\n\n\"Minä ajan sitä paholaista siksi kunnes alukseni rämähtää palasiksi!\"\n\n\"Siinä teette aivan oikein\", vastasin.\n\nMinä toivoin eläimen viimein väsyttävän itsensä; eihän se sentään\nvoinut vetää vertoja höyrykoneelle, niin kauan kun tällä hiiliä\nriitti! Mutta tämä oli turha toivo. Tunti kului toisensa perästä,\nilman että valaan vauhti näkyi vähenevän.\n\nMutta se olkoon sanottu _Abraham Lincolnin_ kunniaksi, ettei se\nkesken väsynyt leikkiin. En voi laskea niitä kaikkia luovauksia\nse tekikään 500 kilometrin mittaisella alueella tuona onnettomana\npäivänä marraskuun 6 p. Mutta lopulta tuli yö ja peitti varjoonsa\nrannattoman ulapan.\n\nNyt luulin retkemme loppuneen ja ettemme enää koskaan näkisi tuota\nkovanonnen otusta. Mutta siinäkin erehdyin. Kellon ollessa 10\nminuuttia vailla 11 illalla välähti sen sähkövalo taas näkyviin\npuolen penikulman päässä frekatista ylähangan puolella, yhtä\nkirkkaana ja voimakkaana kuin edellisenä yönä.\n\nValas näytti liikkumattomalta. Ehkäpä se päivän ponnistuksista\nuupuneena nyt nukkui, antaen laineitten tuuditella valtavaa ruhoaan.\nSiinäpä vielä yksi mahdollisuus, jota kapteeni päätti käyttää\nedukseen.\n\nHän antoi määräyksensä. _Abraham Lincoln_ kulki puolella höyryllä\nja niin äänettömästi kuin suinkin, jottei herättäisi uinailevaa\nvihollistaan. Ei ole lainkaan harvinaista tavata keskellä valtamerta\nvalaita niin sikeässä unessa, että niitä voi nukkuvina keihästää; sen\ntempun oli Ned Land tehnyt useammin kuin kerran. Kanadalainen asettui\njälleen väijymätilalleen keularaa'an kohdalle.\n\nFrekatti lähestyi äänettömästi ja pysähdytti koneensa\nkahden ankkuriköydenmitan päässä, kulkien vain hiljaisella\ntenhottomuudellaan eläintä kohti. Tuskin kukaan meistä kannella\nolijoista uskalsi hengittääkään. Emme olleet enää kolmeakymmentäkään\nmetriä palavasta valoilmiöstä, joka puhkaisten pimeyden oli vähällä\nhäikäistä silmämme.\n\nSiinä tuokiossa näin Ned Landin alapuolellani, keula-aitaukseen\nnojautuen, kehittävän harpuunaköyttä toisella kädellään ja\ntoisella heiluttavan hirveätä asettaan, tuskinpa kuuttakaan metriä\nliikkumattomasta eläimestä. Yht'äkkiä hänen käsivartensa ojentui,\nja harpuuna lennähti ilmassa; kuulin sen kalskahtavan heleästi\naivankuin olisi sattunut metallia vastaan. Sähkövalo sammui äkisti,\nja kaksi suunnatonta vesipatsasta syöksähti syvyydestä korkealle\nkannen yli, huuhdellen kuin hirmuaalto sitä ylähangasta alahankaan,\nlakaisten miehet mukanaan ja murskaten reunalaitteet. Hirvittävä\nsysäys seurasi, ja kykenemättä tarttumaan kiini mihinkään, lennähdin\npäätäpahkaa mereen.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\nOuto valaslaji.\n\n\nTuo äkkiarvaamaton putous typerrytti minut niin, ettei minulla\nole perästäpäinkään oikeaa tolkkua tapahtuman kulusta. Olin ensin\npainunut viiden tai kuuden metrin syvyyteen. Olin kuitenkin hyvä uija\n(vetämättä siltä vertoja Byronille tai Edgar Allan Poelle, jotka\nolivat mestareita lajissaan), enkä putouksessa ollut sentään mennyt\naivan tajuttomaksi. Parilla valtavalla vetäisyllä kohouduin jälleen\npinnalle. Ensi katseeni tähysteli frekattia. Olikohan sillä huomattu\nminun tapaturmani? Oliko _Abraham Lincoln_ kääntynyt takaisin?\nLaskisikohan kapteeni veneen alas mereen? Oliko minulla toivoa\npelastuksesta?\n\nOli pimeä kuin säkissä. Vilaukselta erotin tumman ryhelmän katoavan\nitäänpäin ja sen perälyhtyjen valon hälvenevän etäytyessään.\nSiellähän se frekatti meni! Minä olin hukassa!\n\n\"Apua tänne! Apua!\" kiljahtelin, pulikoidessani epätoivon valtaamana\npakenevaa alusta kohti.\n\nVaatteeni vaivasivat minua; ne istuivat jäsenilläni kuin valetut ja\nhaittasivat liikkeitäni.\n\nOlin vajoamaisillani, tukahtumaisillani!\n\n\"Apua!\"\n\nSe oli viimeinen huutoni. Suuni täyttyi vedellä. Taistelin kuin\nhurja, jotten vaipuisi syvyyteen. Äkkiä tuntui siltä kuin väkevä\nkäsi olisi tarttunut vaatteisiini ja vetänyt minut sukkelaan\nvedenpinnalle; ja minä kuulin -- ah, todella kuulin! -- korvani\njuuressa seuraavat sanat:\n\n\"Jospa, isäntä olisi hyvä ja nojaisi olkaani vastaan, niin kävisi\nuiminen paljon helpommin.\"\n\nMinä kourasin toisella kädelläni kiinni uskollisen Conseilini\nkäsivarteen.\n\n\"Sinäkö se olet?\" huohotin. \"Sinäkö?\"\n\n\"Minäpä juuri\", vastasi kelpo palvelijani, \"ja odotan nyt isännän\nmääräyksiä.\"\n\n\"Samako täräys sinut mereen pudotti kuin minutkin?\"\n\n\"Ei; mutta kun olen isännän palveluksessa, niin luvallanne sanoen\notin ja seurasin teitä.\"\n\nTuosta kunnon toverista tämä oli aivan luonnollista.\n\n\"Entäs frekatti?\" kysyin.\n\n\"Frekattiko?\" vastasi Conseil; \"mielestäni isännän ei pitäisi liiaksi\nluottaa siihen.\"\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"Kas kun hyppäsin jälkeenne, niin kuulin ruotelimiehen huutavan, että\nperäsin ja potkuri olivat särkyneet.\"\n\n\"Särkyneet?\"\n\n\"Niin, menneet aivan palasiksi hirviön hampaissa. Se oli ainoa\nvaurio, mikä tuli _Abraham Lincolnin_ osaksi. Mutta olipa siinäkin\nmeihin nähden tarpeeksi! -- se ei voi enää ohjata kulkuaan.\"\n\n\"Sitten me olemme hukassa!\"\n\n\"Siitäpä näyttää\", Conseil tyynesti vastasi. \"Mutta: onhan meillä\nvielä monias tunti elettävänämme, ja sillä aikaa voi ehkä sattua\njotakin onneksemme.\"\n\nConseilin hämmästymätön kylmäverisyys rohkaisi minuakin. Nyt uin jo\nkeveämmin; mutta läpikastuneet ja ihonpintaan valautuneet vaatteeni\npainoivat yhä minua alaspäin. Conseil huomasi sen.\n\n\"Salliiko isäntä minun tehdä pienen leikkauksen\", hän sanoi, ja\nsamalla hän työnsi veitsensä terän niskaani ja vetäisi yhdellä kertaa\nvaatteeni halki ylhäältä alas asti. Sitten hän sukkelasti nykäisi ne\npäältäni, minun uidessa meidän molempain edestä.\n\nSitten tein minä saman palveluksen Conseilille, ja me jatkoimme\nsuuresti keventyneinä uintiamme vierivieressä.\n\nMutta siitä huolimatta tilamme oli hirvittävä. Joko ei laivalla\noltu lainkaan huomattu katoamistamme, tahi jos olikin huomattu,\nei frekatti voinut ilman peräsintä kääntyä meitä etsimään.\nConseil hylkäsi kumminkin moiset epäsuotuisat mahdollisuudet ja\nteki suunnitelmia pelastuaksemme. Hänen kylmäverisyytensä ja\nneuvokkaisuutensa oli ihmeteltävä. Meidän ainoa turvamme oli tavata\njokin laivan veneistäpä sitä varten meidän oli uitava frekatin\nperässä niin pitkältä kuin jaksoimme. Mutta jotta emme molemmat yhtä\naikaa väsyisi, menettelimme niin että toisen levätessä selällään\nkädet ristissä rinnalla ja sääret suorina, ui toinen edelleen ja\nkannatti kumppaniaan selän alta. Tällä tapaa vaihtelimme joka\nkymmenes minuutti ja voisimme siten pysyä pinnalla muutaman tunnin,\nehkäpä päivänkoittoon asti.\n\nFrekatin ja valaan yhteentörmäys oli sattunut kello yhdentoista\ntienoissa edellisenä iltana. Minä laskin että saisimme uida ainakin\nkahdeksan tuntia ennen aamunvalkenemista, ja sen me ehkä jaksaisimme\nkun toinen toistamme auttelisimme. Meri oli tyyni, ja se oli\neduksemme. Tuontuostakin koetin tähystää läpi pimeyden, jota vain\nheikosti valaisi uimaliikkeittemme synnyttämä fosforivalo vedessä.\nKäteni päällitse vyöryi vienoja laineita, peittäen ne aivankuin\nhopeasormuksilla. Näytti siltä kuin olisimme uineet väreilevässä\nelohopeassa.\n\nKello yhden tienoilla aamuyöstä tunsin ääretöntä väsymystä.\nHuuleni jäykistyivät kovasti suonenvedosta. Conseil oli pakotettu\nkannattamaan minua; kuulin poikaparan läähättävän lyhyeen ja\nröhisten. Arvasin ettei hän enää kauvaakaan jaksaisi auttaa minua.\n\n\"Heitä minut irti! Kuuletko, heitä irti!\" ähkin hänelle.\n\n\"Heittäisinkö isännän menemään? En ikinä!\" hän vastasi. \"Ensin menee\ntämä poika.\"\n\nJuuri silloin pilkisti kuu itäänpäin ajelehtivien pilvenrepaleiden\nvälistä. Merenpinta kylpi sen säteissä. Tämä lempeä valo rohkaisi\nmeitä; pääni tuntui jälleen keveämmältä. Katsellessani ylt'ympäri\nulapalle minä erotin frekatin! Se ei ollut peninkulmankaan päässä\nmeistä. Mutta mitään veneitä ei näkynyt!\n\nOlisin tahtonut huutaa. Muita mitäpä hyötyä siitä olisi ollut\ntällaiselta välimatkalta! Turvonneilta huuliltani ei päässyt\nkuiskaustakaan. Conseil sitä vastoin voi lausua muutamia sanoja, ja\nminä kuulin hänen toistavan, joka kerta väliä pitäen: \"Apua! Apua!\nApua!\"\n\nHerkenimme hetkeksi liikkumasta kuullaksemme paremmin. Se lie ollut\nvain ilman värinää, mutta olin todella kuulevinani, kuin olisi jokin\nääni vastannut Conseilin huutoon.\n\n\"Kuulitko sinä?\" koetin kuiskata.\n\n\"Kyllä kuulin!\"\n\nJa Conseil yritti huutaa vielä äänekkäämmin.\n\nJa nyt se ei enää ollutkaan erehdystä! Ihmisääni vastasi\nmeille! Oliko se jonkin toisen onnettoman ihmisolennon ääni,\ntoisen valtameren äärettömyydessä uiskentelevan, joka samassa\nyhteentörmäyksessä oli meidän tavoin pudonnut laivasta? Vai oliko\nse ehkä vastaus frekatin veneestä, joka oli yöpimeässä meitä\netsiskelemässä?\n\nConseil teki äärimmäisen ponnistuksen ja nojaten minun olkaani\nkohousi puoleksi ylös vedestä; sitten hän puolihengettömänä putosi\ntakasin laineisiin.\n\n\"Mitä näit?\"\n\n\"Minä näin -- -- --\", mutisi hän, \"minä näin -- mutta elkää puhuko\nmitään -- kootkaa kaikki voimanne!\"\n\nMitä hän oli nähnytkään? Ajatus merihirviöstä lennähti aluksi\npäähäni! Mutta mistä tuo ääni? Meidän aikanamme eivät mitkään Jonaat\npääse turvaan valaskalan vatsaan! Oli miten oli -- minä tunsin että\nConseil jälleen kannatti minua ylhäällä vedestä. Hän kohotti tavan\ntakaa päätänsä ja päästi tunnustelevan huudon, johon ääni vastasi\nyhä lähempää meitä. Minä voin sitä töintuskin erottaa. Voimani\nolivat tyyten lopussa, sormeni kangistuneet, käsilläni voin vaivoin\nenää kannattaa itseäni, ja suuni, joka oli suonenvedontapaisesti\njäykistynyt auki, täyttyi tuontuostakin suolavedellä. Kylmyys voitti\nminut. Kohotin päätäni viimeisen kerran ylös laineista, sitten\nputosin kuin kivi veden alle.\n\nSilloin raapaisi jokin kova esine ruumistani. Minä kahmasin kiinni\nsiitä -- sitten tunsin kuinka minut kiskottiin ylös vedestä --\nrintani raukesi kokoon -- ja minä pyörryin.\n\nVarmaa on että pian taas virkistyin, tuntien että ruumistani\nraivoisasti hierottiin. Avasin silmäni puolittain.\n\n\"Conseil!\" kuiskasin.\n\n\"Onko isännällä minulle asiaa?\" kuulin hänen kysyvän.\n\nJuuri silloin, taivaanrannan taa painuvan kuun kelmeässä valossa,\nnäin vierelläni kasvot, jotka eivät olleet Conseilin, mutta jotka\nheti tunsin.\n\n\"Ned!\" huudahdin.\n\n\"Sama mies, herra, yhä vain etsimässä palkintoani\", vastasi\nkanadalainen.\n\n\"Putositteko tekin frekatista yhteentörmäyksen tapahtuessa?\"\n\n\"Putosin niinkin, professori; mutta onnekkaampana kuin te satuin\nmelkein heti tapaamaan jalansijaa tällä uiskentelevalla saarella.\"\n\n\"Saarellako?\"\n\n\"Tahi, oikeammin sanoen, jättimäisen miekkavalaamme selässä.\"\n\n\"Puhukaa selvemmin, Ned!\"\n\n\"Huomasin heti syyn, miksi harpuunani ei ollut sen nahkaa puhkaissut\nvaan kimmonnut takaisin.\"\n\n\"Miksi ei, Ned, miksi ei?\"\n\n\"Siksi, professori, että pahus on tehty rautalevyistä.\"\n\nKanadalaisen viime sanat aikaansaivat äkillisen vallankumouksen\naivoissani. Minä heilahutin itseni sukkelasti sen olennon tai\nesineen harjalle, jonka ulkopinnalle olimme pelastuneet. Tähystelin\nsitä tarkemmin. Se oli ilmeisesti kova, läpitunkematon kappale eikä\nsuinkaan sitä pehmeätä ainetta, josta isojen meri-imettäväisten\nruumiit ovat muodostuneet. Mutta ehkäpä tämä kova pinta olikin\nluupanssari, niinkuin muinaisaikain merijättiläisillä, ja minä voisin\nluokittaa hirviön kaksi-elementtisten matelijain ryhmään, ehkäpä\nkilpikonnien tai alligaattorien joukkoon.\n\nMutta ei! Tämä mustanpuhuva selkä, joka meitä kannatti, oli sileä,\nkiiltävä ja suomukseton. Siihen iskiessä kuului metallin kalskahdus;\nja niin uskomattomalta kuin kuulostikin, näytti se olevan kokoonpantu\nyhteenniitatuista rautalevyistä.\n\nSitä ei enää käynyt epäileminenkään! Tämä hirviö, tämä luonnonilmiö,\njoka oli hämmentänyt koko tieteellisen maailman ja kuohuttanut\nmolempain pallonpuoliskojen merimiesten mielikuvitusta yli\näyräittensä, olikin -- se täytyi nyt myöntää -- vieläkin yllättävämpi\nilmiö: se oli ihmiskätten tuote!\n\nMutta tämä seikka ei vähentänyt vaaraamme. Me makasimme jonkinlaisen\nvedenalaisen aluksen ulkopinnalla, joka alus näytti suunnattomalta\nteräskalalta. Ja juuri nyt alkoi kuulua polskinaa sen takapuolelta\n(se nähtävästi kulki potkurin avulla), ja alus rupesi liikkumaan.\nEnnätimme paraiksi takertua kiinni sen yläosaan, joka kohosi yli\nkahden metrin korkeuteen vedenpinnasta, eikä sen nopeus onneksemme\nollut erittäin suuri.\n\n\"Niin kauan kun tämä pahus liikkuu vaakasuorasti\", ärähteli Ned\nLand, \"ei ole väliä; mutta annappa sen sukeltaa syvyyteen, niin ei\nhengestämme kannata maksaa ruosteista lanttiakaan.\"\n\nKanadalainen oli oikeassa. Meidän piti välttämättä päästä puheisiin\naluksen sisäpuolella piileskelevien olentojen kanssa, olivatpa\nne mitä laatua hyvänsä. Minä tähystelin ja hapuilin kaikkialta\naukkoa tai ovea tahi edes jonkinlaista nastaa eli salavieteriä jota\npainaisin; mutta rautavyöt olivat mitä tarkimmin ja kiinteimmin\nyhteenniitatut. Ja sitäpaitsi sammui nyt viimeinenkin kuunkajastus ja\nme jäimme täydelliseen pimeyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoinkin kului tämä pitkä yö. Epäselvä muisteloni sen synnyttämistä\nvaikutelmista estää kaiken tarkemman kuvauksen siitä. Yhden\nasian vain muistan. Tuulen ja aaltojen meitä keinutellessa olin\ntoisinaan erottavinani joitakin kumeita ääniä, jonkinlaisen etäisen,\nkatkeamattoman hälyvirran, jota silloin tällöin katkaisi selvemmin\ntajuttavat komentosanat. Mikä oli oikeastaan tämän merenalaisen\naluksen salaisuus, jolle koko maailma oli turhaan koettanut saada\nselitystä? Minkälaisia olentoja sen avaran rungon sisäpuolella\npiileksi? Mikä koneellinen voima sen hirvittävän nopeuden synnytti?\n\nPäivä alkoi valjeta. Aamusumut ympäröivät meitä joka haaralla, mutta\nnekin pian hälvenivät. Olin juuri tutkimassa turvapaikkaamme, joka\nmuodosti eräänlaisen tasaisen korokkeen kuoren selkäpuolella, kun\ntunsin että olimme vähitellen vajoamassa.\n\n\"Oh, kirottua!\" ärjäsi Ned Land, potkien kumeasti tärähtelevää\nrautasiltaa aliansa; \"avatkaa, sen vietävän julmurit!\"\n\nOnneksi lakkasi vajoava liike silloin hetkeksi.\n\nYht'äkkiä kuului aluksen sisästä ääni, juurikuin rautatelkeitä\nkiskastaisiin voimakkaasti syrjään. Rautalevyistä aukeni yksi, ja\nnäkyviin ilmestyi miehenhaamu, joka kimakasti kiljaisten katosi\nsamassa tuokiossa näkyvistämme.\n\nMuutama silmänräpäys myöhemmin ilmestyi äänettömästi kahdeksan\nkookasta, naamioitua miestä, jotka ajoivat meidät edellään alas\nhirvittävään vehkeensä uumeniin.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nMobilis in mobili.\n\n\nTämä väkivaltainen, kovakourainen temppu suoritettiin salaman\nnopeasti. Jäseneni olivat kuin rikkiruhjotut. Keitten kanssa\nolimmekaan joutuneet tekemisiin? Arvatenkin eräitten uudenaikaisten\nmerirosvojen, jotka hävittelivät meriä omintakeisella tavallaan.\n\nTuskin oli kapea rautaovi sulkeutunut päittemme päällä, kun\nläpitunkematon pimeys ympäröi meidät. Tunsin paljaitten jalkaini\ntakertuvan rautaportaiden puoliin. Perässäni seurasivat Ned Land ja\nConseil, jäntevien käsien niskasta johtamina. Portaiden juurella\navautui toinen ovi, meidät työnnettiin siitä sisään ja se läjähti\nhelähtäen kiini perässämme.\n\nOlimme nyt kolmisin. Missä olimme -- kukapa meistä olisi voinut sen\nsanoa, sitä kuvitellakaan! Kaikki oli ympärillämme pimeätä, niin\nsakean pimeätä, etteivät silmäni pitkään aikaan kyenneet erottamaan\nheikointa valonvälähdystäkään.\n\nNed Land antoi vapaan vallan kiukulleen.\n\n\"Ne hirtehiset!\" hän pauhasi, \"vieväthän ne epäkohteliaisuudessa\nvoiton skottilaisistakin! Se vain puuttuu että olisivat ihmissyöjiä.\nEikä tiedä taata sitäkään, mutta saavatpa ne nähdä eikö meilläkin ole\nsilloin suunvuoroa\".\n\n\"Rauhoittukaahan, Ned ystäväiseni, rauhoittukaa\", neuvoi Conseil\nsävyisästi. \"Elkää huutako ennenkun niin pitkälle tullaan. Emme vielä\nsentään ole tarpeeksi kypsiä suihin pantaviksi.\"\n\n\"Emme ole\", murahti kanadalainen äreänä, \"mutta emme kaukanakaan\nsiitä. Pimeältä tässä vain näyttää. Mutta onpa minulla onneksi\nbowie-puukko kupeellani, ja näen aina sentään kyllin hyvin sitä\nkäyttää. Ensimmäisen noista roistoista, joka laskee minuun käpälänsä,\nsen minä...\"\n\n\"Elkäähän liiaksi kiihoittuko, hyvä Ned\", virkoin minä vuorostani.\n\"Saatatte turhalla äkäilemisellänne meidät suotta vaaranalaisiksi.\nKenpä tietää vaikka kuuntelisivatkin meitä. Ottakaamme mieluummin\nselkoa missä oikeastaan olemme.\"\n\nMinä hapuilin ympärilleni. Viidennellä askeleella satutin\nrautaseinään, joka oli tehty yhteentaotuista rautalevyistä.\nKäännyttyäni kohtasi puupöydän, jonka ympärillä oli moniaita\njakkaroita samasta aineesta. Vankihuoneemme permantoa peitti paksu\nmatto, joka teki askeleet kuulumattomiksi. Paljailla rautaseinillä ei\ntuntunut merkkiäkään ovesta tai ikkunoista. Kulkien päinvastaiseen\nsuuntaan Conseil pian tavotti minut ja me yhdyimme keskellä hyttiä,\njoka oli noin parinkymmenen neliömetrin laajuinen.\n\nOli kulunut arviolta puolisen tuntia tässä ikävässä\ntietämättömyydessä, kun mitä sakein pimeys yht'äkkiä vaihtui\nhäikäiseväksi valkeudeksi. Se oli niin kirkasta, että aluksi täytyi\nsulkea silmänsä. Arvasin että tässä vedenalaisessa aluksessa oli\nsähkövalaistus käytännössä[8]. Kun vähän ajan perästä jälleen\nrohkenin katsella, näin valon tulevan himmeälasisesta puolipallosta\nhytin katossa.\n\n\"Jopahan tässä saa nähdäkin\", huudahti Ned Land, seistessään puukko\nkädessä puolustusasennossa.\n\n\"Kyllä vain\", vastasin, \"mutta kohtalomme on yhäti vielä pimeänä.\"\n\n\"Pysyköön isäntä vain rauhallisena\", kehotti hämmentymätön Conseil.\n\nValkean valossa voin nyt paremmin tarkastella vankilahuonettamme.\nMitään muuta kuin tuon pöydän ja viisi tuolia ei se sisältänyt.\nNäkymätön ovi tuntui olevan ilmanpitävästi suljettu. Ei mistään\nkuulunut hiiskahdustakaan; kaikki näytti kuolleelta tämän aluksen\nsisässä. Liikkuiko se nyt, kyntikö se valtameren ulappaa vai\nsukelsiko sen mittaamattomiin syvyyksiin? En voinut edes arvatakaan\nmitään.\n\nMutta eläpäs -- nyt kuului telkeiden ryskettä, ovi avautui ja kaksi\nmiestä astui sisään.\n\nToinen heistä oli lyhyt, hyvin hartiakas ja voimakkaan näköinen,\ntuuhea musta tukka päätä ja paksut viikset lihakkaita huulia\nvarjostamassa, silmät läpitunkevat ja liikkeet vilkkaat kuten\nEtelä-Ranskan asukkailla yleisesti.\n\nToinen muukalainen ansaitsee tarkemman kuvauksen. Fysionomistit[9]\nolisivat lukeneet hänen kasvojaan kuin avattua kirjaa. Panin merkille\nhänen huomattavimpia luonteenominaisuuksinaan: -- itseluottamuksen\n-- koska pää hänellä istui hyvin olkien välissä ja hänen mustat\nsilmänsä katselivat eteensä kylmän vakaina; kylmäverisyyden --\nsillä hänen kalpea ihonsa todisti veren ja tunteiden hillitsemistä;\nvoiman -- hänen korkeakaaristen kulmakarvainsa äkkinäisestä\nkokoonkutistumisesta; ja rohkeuden -- sillä hänen syvä hengityksensä\nosotti suurta keuhkojen voimaa.\n\nVaikea oli sanoa, oliko tämä mies viidenneljättä vai viidenkymmenen\nvuoden ikäinen. Hän oli pitkäkasvuinen, otsa leveä ja korkea, nenä\nsuora, suu hienopiirteinen, hampaat kauniit, kädet kapeat ja pitkät,\ntodistaen omistajansa äkkinäisestä, hermostuneesta luonteesta.\nTämä mies oli kieltämättä ihailtavin ihmistyyppi mitä milloinkaan\nolin nähnyt. Merkillisintä hänessä ehkä olivat silmät, jotka\nsijaiten kaukana toisistaan voivat kaiketi havaita neljänneksen\ntaivaanrannasta yhdellä katseella.\n\nTämä seikka (ja sen perästäpäin huomasinkin todeksi) antoi hänelle\npaljoa suuremman näkemiskyvyn kuin yksin Ned Landillakin oli. Kun tuo\nmuukalainen katseli jotain esinettä, kutistuivat hänen kulmakarvansa\nkokoon, isot silmäluomet pyöristyivät ikäänkuin rajoittaakseen\nnäköpiiriä, ja hän katseli eteensä kuin näkisi esineen paljon\nlähempänä itseään, kuin voisi hän katseellaan hajoittaa alkuosiin\nvesihiukkaset, nuo meidän silmillemme näkymättömät rahtuset, ja lukea\nsuurten merensyvyyksien salaisuudet.\n\nMolemmat muukalaiset olivat puetut vaatteisiin vallan erikoista\nkuosia, joka salli jäsenille vapaan liikunnan; päässä heillä\noli majavannahkalakit ja jalassa hylkeennahkasaappaat. Pitempi\nheistä, joka ilmeisesti oli laivan päällikkö, katseli meitä hyvin\ntarkkaavasti, mutta sanaakaan virkkaamatta; sitten kääntyen\nkumppaniinsa puheli hän tälle jollain tuntemattomalla kielellä. Se\noli erittäin sointuvata ja sen ääntiörikkaus tuntui sallivan hyvin\nsuurta koronvaihtelua.\n\nToinen vastasi pudistamalla päätään sekä lisäsi pari miltei\nkäsittämätöntä sanaa. Sitten hän näytti kysyvän minulta jotakin\nkatseellaan.\n\nMinä vastasin hyvällä ranskankielellä, etten tuntenut heidän\nkäyttämäänsä kieltä; mutta hän ei tuntunut käsittävän minua, niin\nettä jouduin yhä enemmän ymmälle.\n\n\"Entäpä jos isäntä kertoisi meidän seikkailumme\", ehdotti Conseil,\n\"niin ehkä nämä herrasmiehet ymmärtävät siitä jonkun sanan.\"\n\nAloinpa siis kuvata kovanonnenretkeämme, ääntäen joka tavun selvästi\nja jättämättä vähintäkään pikkuseikkaa mainitsematta. Esitin nimemme\nja arvomme, tutustuttaen isäntämme professori Aronnaxiin, hänen\npalvelijaansa Conseiliin ja harpuunamestari Ned Landiin.\n\nNuo lempeät, mutta samalla kylmät silmät tähystivät minua\ntarkkaavaisesti; mies näytti kuuntelevan levollisesti ja\nkohteliaasti, mutta ei ilmekään hänen kasvoissaan osottanut hänen\nymmärtävän puhettani. Kun olin päättänyt juttuni, ei hän vastannut\nsanallakaan.\n\nOlipa toinen keino jälellä: kääntää puhe englanniksi. Kaiketipa tuo\nyleismaailmallinen kieli olisi heille tuttu. Minä osasin sitä yhtä\nhyvin kuin saksaakin -- nimittäin tarpeeksi hyvin voidakseni lukea\nsitä sujuvasti, mutta ei puhua. Joka tapauksessa täytyi meidän tulla\nymmärretyiksi.\n\n\"Kas nyt on teidän vuoronne\", sanoin harpuunamestarille; \"päästäkää\nparasta enkeliskaanne ja koettakaa onnistua paremmin kuin minä.\"\n\nNediä ei tarvinnut kahdesti pyytää, vaan alkoi hän heti toistaa\njuttuamme.\n\nMutta suureksi harmikseen hän piankin huomasi, ettei häntä tajuttu\nparemmin kun minuakaan. Isäntäväkemme ei tehnyt ymmärtämisen\nelettäkään. Aivan ilmeisesti olivat sekä Aragon että Faradayn[10]\nkielet heille samaa hepreaa.\n\nOlin aivan hämilläni nähdessäni kootun kielitaitomme näin joutuvan\nhäpeään enkä enää tiennyt mitä yrittää; mutta silloin Conseil, tuo\nkunnon poika, virkahti:\n\n\"Jos isäntä sallii, niin koetanpa saksantaitoani.\"\n\nMutta kaikista kertojan sulavista käänteistä ja hyvästä lausumisesta\nhuolimatta ei saksallakaan ollut parempaa menestystä. Vihdoin\nviimein, kooten kaikki alkuopintojeni murut, yritin vielä\nlatinaksikin, mutta hukkaan menivät hyvät humalat. Aivan kuin meitä\nnolaten molemmat muukalaiset suihkasivat toisilleen sanan tai pari\ntuntemattomalla kielellään ja lähtivät sitten tiehensä.\n\nOvi tärähti kiini.\n\n\"Voi kiukkujen kirous sentään!\" äikähti Ned Land varmaankin\nkolmannenkolmatta kerran; \"me tässä päästelemme noille vintiöille\nranskat ja enkeliskat, latinat ja saksat, eikä vietävillä ole älliä\nedes vastata meille!\"\n\n\"Tyyntykäähän toki\", sanoin tuolle ehtymättömälle kiukkupussille, \"ei\ntässä ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi.\"\n\n\"Mutta ettekö älyä, professori, että tällä menolla saamme nääntyä\nnälkään rautahäkissämme?\"\n\n\"Ei nyt sentään\", pisti aina filosoofinen Conseil väliin, \"tässä heti\nhätäpoikia olla.\"\n\n\"Hyvät ystävät\", lausuin, \"säilyttäkäämme toki mielenmalttimme.\nOlemmehan kokeneet pahempaakin kuin tämä on. Vartokaamme minun\nmielikseni vielä hetkinen, ennenkun lausumme loppuarvostelumme tämän\naluksen päälliköstä.\"\n\n\"Minun arvosteluni on valmis\", sähähti Ned kiukkuisesti. \"Ne ovat\njoka sorkka hirtettäviä konnia.\"\n\n\"Hyvä, entä mistä maasta kotoisin?\"\n\n\"Sieltä missä hirsipuu heitä vartoo!\"\n\n\"Oivallinen Ned, semmoista maata en ole millään kartalla huomannut.\nMyönnän kuitenkin, että näiden muukalaisten kansallisuutta juoksee\nvaikea määritellä. He eivät ole englantilaisia, ranskalaisia\neivätkä saksalaisia, se on varmaa. Mutta arvelenpa päällikön ja\nhänen toverinsa olevan syntyisin alhaisilta leveysasteilta. Heidän\nsuonissaan on ehdottomasti etelän verta. Mutta en voi päättää heidän\nulkonäöstään ovatko he espanjalaisia, turkkilaisia, arabialaisia\nvaiko hinduja. Heidän kielensä ainakin on minulle käsittämätön.\"\n\n\"Paha juttu, ettei osaa kaikkia maailman kieliä\", arveli Conseil,\n\"tahi ettei koko maailmalla ole yhteistä kieltä.\"\n\nHänen näin aprikoidessaan ovi avautui. Laivan tarjoilija astui\nsisään, kantaen meille vaatteita, takkeja ja housuja, tehdyt\njostain minulle tuntemattomasta kangasaineesta. Meidän kiireesti\npukeutuessamme niihin kattoi palvelija -- mykkä ja arvattavasti\nkuurokin -- pöydän kolmelle hengelle.\n\n\"Tämäpä alkaa jo joltakin näyttää\", sanoi Conseil.\n\n\"Hölynpölyä\", vastasi kiivas valaanpyytäjä, \"mitä luulette täällä\nsyötävän? Kilpikonnan maksaa, hainselkämyspaistia ja mursupihviä.\"\n\n\"Saadaan nähdä\", sanoi Conseil.\n\nMe istahdimme pöytään, hopeakulhojen ja -astiain ääreen. Totta\ntosiaan olemme joutuneet sivistyneitten ihmisten pariin, sen\nruokapöydän varustelu osotti. Leipää ja viiniä tosin puuttui, se\ntäytyy tunnustaakseni. Vesi oli raitista ja kirkasta, mutta vettä\nse sittenkin oli eikä siis Ned Landin makuun. Meille tarjottujen\nruokalajien joukossa oli monenlaista vallan erinomaisesti laitettua\nkalaa, mutta moniaasta muusta lajista en kuolemaksenikaan voinut\nsanoa kuuluiko se alkuperältään eläin- vai kasvikuntaan. Pöytäkalusto\noli erittäin hieno. Jokaisessa esineessä, veitsessä, haarukassa,\nlusikassa ja lautasessa oli nimimerkki, yllään muuan tunnuslause.\nKoko kaiverrus oli tällainen:\n\n/p\n     MOBILIS IN MOBILI.[11]\n             N.\np/\n\nN-kirjain oli epäilemättä sen salaperäisen henkilön nimen\nalkukirjain, joka isännöi täällä merenpohjalla.\n\nNed ja Conseil eivät paljoa mietiskelleet. He appoivat suuhunsa minkä\nennättivät, ja niin tein minäkin. Olin nyt jossain määrin turvallinen\nkohtalostamme -- nälkään eivät isäntämme ainakaan tahtoneet meitä\nnäännyttää.\n\nMutta kaikella on loppunsa, niin myös meidän poloisten ruokahalulla,\njotka emme olleet saaneet syödäksemme viiteentoista tuntiin.\n\n\"Hohoijaa, nyt minä nukun kuin tukki\", vakuutti Conseil.\n\n\"Minä myös\", myönsi Ned Land.\n\nMolemmat kohtalotoverini painautuivat hytin lattialle ja olivat kohta\nsikeässä unessa. Minulla sitävastoin pyöri liian monia ajatuksia\naivoissa, liian monia kysymyksiä mielessä, jotka väkisinkin pitivät\nmieltä valveilla. Missä oikein olimmekaan? Mikä outo voima meidän\nkanssamme leikitteli? Minä tunsin -- tai pikemminkin kuvittelin\nmielessäni -- että alus, jossa olimme, oli juuri vaipumassa\nvaltameren pohjimmaiseen uomaan. Hirvittävät painajaiset vaivasivat\nminua; olin noissa salaperäisissä merenuumenissa näkevinäni\nkokonaisen maailman tuntemattomia eläinhirviöitä, joiden sukua\nvankila-aluksemmekin tuntui olevan -- samalla lailla elävä, liikkuva\nja yhtä kamalanmuotoinen kuin nuo hirviöt. Vihdoin alkoi kuume\nhälvetä aivoistani, mielikuvitukseni siirtyi vielä epämääräisempiin\netäisyyksiin, ja minäkin vaivuin sikeään uneen.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nNed Land kiukkuisena.\n\n\nEn tiedä kuinka kauvan nukuimmekaan; mutta pitkä täytyi unemme olla,\nkoska se vapahti meidät täydellisesti väsymyksestämme. Minä ensiksi\nheräsin. Toverini eivät olleet liikahtaneetkaan, vaan makasivat\nhiljaa kukin nurkassaan.\n\nNoustuani jotenkin kovalta yösijaltani tunsin pääni viileäksi ja\najatukseni selviksi. Aloin heti tutkistella tarkemmin vankihuoneemme\nsisäpuolta. Ei mitään ollut siellä muuttunut meidän nukkuessamme.\nVankila oli yhä vankila -- ja me sen asukkaat yhä vankeja. Tarjoilija\noli sentään makuumme aikana tyhjentänyt pöydän.\n\nMutta sitten tunsin hengittäväni vaikeasti. Ahdas ilma tuntui\npainavan kokoon keuhkojani. Vaikka hytti olikin koko avara, olimme\nennättäneet käyttää melkoisen osan sen sisältämästä happimäärästä.\nEikä se ihmettä ollutkaan; jokainen täyskasvuinen henkilö hengittää\ntunnissa happimäärän, joka sisältyy 83 litraan ilmaa, ja kun\nuloshengittämämme hiilihappo sekautui tähän hapesta yhä köyhemmäksi\nkäyvään ilmaan, niin ennättipä se muuttua aivan sietämättömäksi.\n\nAivan ehdottomasti täytyi vankilaamme saada puhdasta ilmaa,\neikä vain vankilaamme, vaan koko vedenalaiseen alukseen. Tämä\nherätti aivoissani uuden kysymyksen. Millähän tavoin tällainen\nilmanpuhdistaminen laivassamme tapahtui? Kemiallisin keinoinko,\nkuumentamalla kloorihappoisesta kalista esiin happea ja imeyttämällä\nhiilihappoa lipeään? Vaiko vähemmän vaivaa ja ainetta kuluttavalla\ntavalla, nousemalla valaan tavoin vedenpinnalle ja varustamalla\nalukseen sen puhtaan ilmamäärän, jolla tultiin taas toimeen seuraavat\nneljäkolmatta tuntia?\n\nOlin jo pakotettu haukkaamaan ilmaa niinkuin kala kuivalla\nmaalla, saadakseni keuhkoihini tarvittavan hapen ahtaan komeromme\nilmavaroista, kun äkkiä tunsin puhtaan, suolaiselta tuoksahtavan\ntuulahduksen. Se oli todella virkistävää, jodinsekaista meri-ilmaa.\nAvasin suuni selki selälleen ja annoin keuhkojeni imeä raittiita\nhappihiukkasia.\n\nSamalla kertaa tunsin aluksen keinuvan. Tämä rautalevyhirviö oli\nilmeisesti juuri noussut merenpinnalle hengittämään niinkuin valaat.\n\nNyt oli minulla ilmanuudistusmenettely selvillä. Vetäen keuhkoihini\nraitista ilmaa etsin katseillani ilmanvaihtotorvea, joka sitä meille\nvälitti, ja löysinkin sellaisen oven yläpuolella.\n\nMinun näitä huomioita tehdessäni heräsivät Ned ja Conseil melkein\nyht'aikaisesti virkistävän, puhtaan ilman vaikutuksesta. Hieroen\nsilmiään ja ojennellen jäseniään olivat he tuota pikaa jalkeilla.\n\n\"Hyvinkö isäntä nukkui?\" tiedusteli Conseil kohteliaaseen tapaansa.\n\n\"Oikein hyvin, kelpo poikaseni. Entä te, herra Land?\"\n\n\"Niinkuin tukki, professori. Mutta erehdynkö vai mitä -- täällähän\nhaiskahtaa meri-ilmalta!\"\n\nMerimies ei tässä asiassa voi erehtyä, ja minä kerroin kanadalaiselle\nmitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.\n\n\"Hyvä\" hän vastasi; \"tämä seikka selittää ne mylvinnän tapaiset\näänet, joita kuulimme ajaessamme _Abraham Lincolnilla_ takaa\nluuloteltua miekkavalasta.\"\n\n\"Aivan niin, Ned, se otti silloin puhdasta ilmaa.\"\n\n\"Kuulkaapas, herra Aronnax, en voi aavistaakaan mitä kello on, mutta\npäivällisen aika nyt ainakin pitäisi olla.\"\n\n\"Päivällisenkö aika, hyvä mies! Sanokaa pikeenminkin että murkinan\naika, sillä olemme varmasti alkaneet jo uuden päivän.\"\n\n\"Ohoo\", pisti Conseil väliin, \"olemmeko siis nukkuneet neljäkolmatta\ntuntia?\" \"Niin arvelen.\"\n\n\"En tahdo sanoa vastaan\", virkkoi Ned Land. \"Mutta olipa päivällinen\ntai aamiainen kysymyksessä, niin hurraata huudan tarjoilijalle,\ntuokoon hän mitä hyvänsä.\"\n\n\"Kelpo Ned Land, meidän täytyy alistua aluksen tapoihin, ja kasvaahan\nruokahalumme vain päivällistä odottaessamme.\"\n\n\"Se on juuri tapaistanne, mestari Conseil\", ärähti kanadalainen\nkiukkuisesti; \"teillä ei ole ihmisen vaan kalan verta suonissanne, te\nkumarratte syvään jokaisesta armonosotuksesta ja kernaammin kuolette\nnälkään kuin valitatte huonosta kohtelusta!\"\n\nAika kului kulumistaan, ja meillä oli suunnaton nälkä. Multa\nedeskäypää ei vain kuulunut. Jos heillä kerran oli hyviä aikeita\nmeidän suhteemme, niin olimmepa jo liian kauvaksi jätetyt yksin.\nNälän kiihdyttämän Ned Landin sappi paisui paisumistaan, niin että\npelkäsin sen ratkeavan kun hän viimein pääsi tekemisiin jonkun\nlaivamiehen kanssa.\n\nKului vielä kaksi sanomattoman pitkää tuntia. Harpuunamestari\nhypähteli, karjui ja tärisytti rautaisia seiniä, multa kaikki\nturhaan. Laivassa oli hiljaista kuin ruumisarkussa. Se ei edes\nliikkunutkaan, sillä muuten olisin tuntenut potkurin synnyttämä\ntärinän. Merten mittaamattomiin uumeniin sukeltaneena se ei enää\nkuulunut millään siteillä ihmiskuntaan, ei maanpäälliseen elämään --\näänettömyys ja liikkumattomuus täällä alhaalla olivat hirvittävät.\n\nMinä olin hämmentynyt, Conseil levollinen ja Ned Land raivosi.\n\nJopa kuului kolinaa ulkopuolelta. Askeleita kajahteli\nmetallipermannolla. Salvat väännettiin syrjään, ovi aukeni ja\nedeskäypä ilmautui.\n\nEnnenkun ennätin väliin, oli kanadalainen syössyt kuin tiikeri\nmiesparan kimppuun, lyönyt hänet lattiaan ja piteli häntä kurkusta.\nTarjoilija pyristeli turhaan hänen jäntevän kouransa alla.\n\nConseil oli jo ennättänyt kiertämään julmistuneen miehen kättä irti\nhänen puoleksi tukehtuneen uhrinsa kurkusta ja minä olin rientämässä\nhänelle avuksi, kun äkkiä seisahduin kuin naulattuna paikoilleni\nkuullessani seuraavat ranskaksi lausutut sanat:\n\n\"Tyyntykää, mestari Land; ja te, herra professori, suvaitkaa kuulla\nminua!\"\n\n\n\n\nX LUKU\n\nMerehinen\n\n\nLaivan päällikkö se meille päin puhui.\n\nHänen sanansa kuullessaan Ned Land nousi äkkiä pystyyn. Tarjoilija,\njoka oli melkein hengetönnä, kompuroi ulos hytistä saatuaan\nisännältään merkin; mutta niin suuri oli viimemainitun mahti\nlaivassaan, ettei hän katseella tai eleelläkään ilmaissut niitä\nkoston ja vihamielisyyden tunteita, joita hänellä täytyi olla\nkanadalaista kohtaan. Minä typertyneenä ja Conseilkin kaikessa\nhidasluontoisuudessan jännitettynä odotimme äänettöminä tämän\nkohtauksen jatkoa.\n\nNojautuen pöydän kulmaan, käsivarret ristissä rinnalla, katseli\npäällikkö meitä totisen tarkasti. Epäilyttikö häntä ruveta puhumaan?\nKaduttiko häntä jo äsken ranskaksi lausumansa sanat? Niin ainakin\najattelin.\n\nHetkisen äänettömyyden jälkeen, jota ei ainakaan kukaan meistä\nrohjennut katkaista, hän puhkesi puhumaan kylmällä ja läpitunkevalla\näänellä:\n\n\"Hyvät herrat, minä puhun ranskaa, englantia, saksaa ja latinaa,\nkaikkia aivan yhtä hyvin. Olisin siis jo ensi kohtauksessamme voinut\nvastata teille, mutta halusin ensin tulla tuntemaan teidät ja sitten\nmiettiä asiaa. Teidän itsekunkin antamat esitykset seikkailuistanne\nkävivät pääkohdissaan yhteen ja vakuuttivat minua juttunne totuudesta\nsekä antoivat minun tietää keitä olette. Tiedän siis nyt, että\nkohtalo on tuonut eteeni herra Pierre Aronnaxin, joka on Pariisin\nLuonnonhistoriallisen museon professori, hänen palvelijansa Conseilin\nja Ned Landin, joka on syntyperäinen kanadalainen ja harpuunamestari\nAmerikan Yhdysvaltain sotalaivastoon kuuluvalla frekatilla _Abraham\nLincolnilla_.\"\n\nMinä kumarsin myöntäen. Minulle ei oltu tehty mitään kysymyksiä,\njoihin olisi pitänyt vastata. Tuo mies puhui sujuvata, virheetöntä\nkieltä, murtamatta lainkaan muukalaisen tavalla. Mutta sittenkin oli\nminun mahdotonta uskoa häntä kansalaisekseni.\n\nHän jatkoi seuraavaan tapaan:\n\n\"Olette epäilemättä arvelleet, että olen viivytellyt liikaa\nruvetessani uudelleen puheisiin kanssanne. Syy tähän on se, että\npäästyäni selville teidän persoonistanne tahdoin seikkaperäisesti\npunnita, mihin toimenpiteisiin minun oli teihin nähden ryhdyttävä.\nOlen epäröinyt kauvan. Mitä sekavimmat olosuhteet ovat saattaneet\nteidät tekemisiin miehen kanssa, joka on katkaissut kaikki siteensä\nmuuhun ihmiskuntaan. Te olette häiritsevästi sekautuneet minun olooni\nja askareihini.\"\n\n\"Tahtomattamme!\" uskalsin lausua.\n\n\"Tahtomattanne?\" toisti muukalainen, korottaen hiukan ääntään.\n\"Tahtomattaanko _Abraham Lincoln_ ajeli minua takaa kaikilla\nmerillä? Tahtomattanneko lennätitte poiskilpistyviä tykinluotejanne\nalukseni rautakupeisiin? Tahtomattaanko mestari Land survi minua\nharpuunallaan?\"\n\nMinä jouduin hämilleni näistä sanoista. Mutta niissä lausuttuihin\nsyytöksiin oli minulla hyvin luonnollinen vastaus annettavana, ja\nminä annoin sen.\n\n\"Herrani\", sanoin, \"epäilemättä teillä ei ole aavistustakaan siitä,\nmitä huomiota ja väittelyä olette aiheuttanut sekä Europassa että\nAmerikassa. Ette tiedä että erinäiset onnettomuudet, jotka ovat\njohtuneet yhteentörmäyksistä teidän vedenalaisen aluksenne kanssa,\novat kuohuttaneet yleistä mielipidettä kahdessa maanosassa. Jätän\nmainitsematta, millä lukemattomilla erilaisilla otaksumilla on\nkoetettu selittää sitä käsittämätöntä ilmiötä, jonka salaisuus\non yksin teidän tiedossanne. Mutta teidän täytyy ymmärtää, että\najellessaan teitä takaa Tyynen valtameren ulapoilla luulotteli\n_Abraham Lincoln_ vainoovansa jotakin valtaista merihirviötä, jonka\ntihutöistä oli välttämättä tehtävä loppu.\"\n\nPäällikön huulet vetäytyivät karsaaseen hymyyn; sitten hän lausui\nvielä kylmemmällä äänenpainolla:\n\n\"Herra Aronnax, uskallatteko vakuuttaa, ettei frekattinne olisi yhtä\nkernaasti vainonnut ja pommittanut vedenalaista veneitä kuin mitä\nelävää merihirviötä hyvänsä?\"\n\nKysymys sai minut sanattomaksi, sillä varmastikaan ei kapteeni\nFarragut olisi tässäkään tapauksessa pitkältä epäröinyt.\n\n\"Ymmärrätte kai nyt, herrani, että minulla on oikeus kohdella teitä\nvihollisinani?\"\n\nSiihen en tietystikään vastannut mitään. Sillä kannattiko jatkaa\nkeskustelua tällaisesta kysymyksestä, kun raaka voima voi repiä rikki\nparhaimmatkin todistelut?\n\n\"Olen epäröinyt jonkun aikaa\", jatkoi päällikkö; \"eikä ole mitään\nsyytä jonka vuoksi osottaisin teille vierasystävyyttä. Jos tahdon\nerottaa teidät tyköäni, niin mikään asia maailmassa ei herättäisi\nminussa halua jälleennäkemiseen; minä asettaisin teidät tämän aluksen\nkannelle, jolla tuonaan löysitte turvapaikan, sukeltaisin sitten\nsyvyyteen ja unohtaisin, että teidänlaisianne olentoja koskaan oli\nolemassakaan. Enkö silloin menettelisi oikein?\"\n\n\"Ehkäpä raakalaisen kannalta\", vastasin, \"mutta ei sivistysihmisen.\"\n\n\"Professori\", lausui päällikkö nopeasti, \"minä en lainkaan ole\nteidän rotunne sivistysihmisiä. Olen täydellisesti rikkonut välini\nihmiskunnan kanssa, syistä joita minulla yksin on oikeus punnita.\nSiksi en tottele sen lakeja ja toivon, ettette enää koskaan muistuta\nniistä minulle!\"\n\nSe oli selvää puhetta. Harmin ja katkeruuden välke loisti muukalaisen\nsilmissä, ja minä voin aavistella joitakin kamalia tapahtumia tuon\nmiehen entisessä elämässä. Hän ei ollut ainoastaan vetäytynyt\nsyrjään inhimillisten lakien piiristä, vaan tehnyt itsensä niistä\nriippumattomaksi, sanan avarimmassa merkityksessä vapaaksi niiden\nulottuvaisuudesta! Kukapa uskaltaisikaan vainota häntä merien\nsyvyyksiin saakka, kun hän jo pinnallakin murskasi kaikki häntä\nvastaan tehdyt rynnäköt? Mikä laiva voikaan vastustaa hänen\nvedenalaisen monitorinsa hyökkäystä?\n\nMikä panssari kestää sen keulan iskua? Ei yksikään ihminen voinut\nvaatia häntä tilille teoistaan; Jumala -- jos hän Hänet uskoo,\nomatunto -- jos hänellä sellaista on, ne olivat ainoat tuomarit,\njoiden edessä hän oli vastuunalainen.\n\nNämä mietteet kiertelivät nopeasti ajatuksissani, muukalaisen\nseistessä edessäni äänettömänä, meistä eristyneenä ja ikäänkuin\nitseensä kääriytyneenä. Minä katselin häntä pelonsekaisella\nuteliaisuudella, niinkuin Oidipos epäilemättä katseli Sfinksiä.\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen päällikkö teki johtopäätöksen\npuhelustamme.\n\n\"Olen epäröinyt\", hän sanoi, \"mutta olen sitten ajatellut että etuni\ntulee tyydytetyksi sitä laupeutta noudattaen, johon jokaisella\nihmisolennolla on oikeus vedota. Tahdon pitää teidät laivassani,\nkoska kerran kohtalo on nakannut teidät tänne, Te saatte olla\nvapaita; ja korvaukseksi tästä vapaudesta asetan teille yhden ainoan\nehdon. Riittää kun annatte kunniansananne, että noudatatte sitä\nehtoa.\"\n\n\"Puhukaa, herrani\", vastasin. \"Otaksun ehtonne olevan sellaisen, että\njokainen kunnianmies voi siihen suostua.\"\n\n\"On kyllä, herrani. Voi sattua että jotkut tapaukset, ennakolta\naavistamattomat, saattavat pakottaa minut sulkemaan teidät\nhytteihinne joiksikin tunneiksi tai päiviksi, miten asia kulloinkin\nvaatii. Kun en halua milloinkaan käyttää väkivaltaa, odotan teiltä\n-- teiltä enemmän kuin tovereiltanne, ehdotonta tottelevaisuutta.\nNäin menetellen minä otan kaikesta vastuunalaisuuden, vapautan teidät\ntykkänään, sillä minä teen mahdottomaksi että näkisitte mitään mitä\nteidän ei tule nähdä. Suostutteko siihen ehtoon?\"\n\nSiispä tulisi laivalla tapahtumaan asioita, lievimmin sanoen\neriskummaisia, joita yhteiskunnallisten lakien piirissä vielä\noleksivat ihmiset eivät saaneet nähdä! Niiden yllätysten joukossa,\njoita tulevaisuus minulle valmisteli, ei tämä ollut ainakaan\nviimeisiä.\n\n\"Me suostumme\", vastasin; \"mutta sallikaa minun, herrani, kysyä\nteiltä yhtä asiaa -- yhtä ainoata.\"\n\n\"Kysykää.\"\n\n\"Sanoitte että tulisimme olemaan vapaat laivassanne.\"\n\n\"Täysin vapaat.\"\n\n\"Siispä kysyn teiltä, mitä tällä vapaudella tarkotatte?\"\n\n\"No -- vapautta mennä, tulla, nähdä, havaita kaikkea mitä täällä\ntapahtuu -- joitakin harvoja tapauksia lukuunottamatta. Sanalla\nsanoen samallaista vapautta, jota me itsekin, toverini ja minä,\nnautimme.\"\n\nEmme ilmeisestikään käsittäneet toisiamme.\n\n\"Pyydän anteeksi, herrani\", huomautin, \"mutta tällaista vapautta\nnauttii jokainen vankikin kopissaan. Se ei tyydytä meitä.\"\n\n\"Sen täytyy kuitenkin tyydyttää teitä!\"\n\n\"Mitä? Meidän täytyisi luopua toivosta, että konsanaan enää näkisimme\nisänmaatamme, ystäviämme, toimipiiriämme?\"\n\n\"Juuri niin, herrani. Mutta siitä sietämättömästä maailmanorjuudesta\nluopuminen, jota ihmiset mielellään sanovat vapaudeksi, saattaa olla\npaljon tuskattomampi kuin luulettekaan.\"\n\n\"No hyvä\"! puuttui Ned Land puheeseen; \"minä ainakaan en ikänä anna\nkunniasanaani, etten yrittäisi karata täältä.\"\n\n\"En pyytänytkään teidän kunniansanaanne, mestari Land\", vastasi\npäällikkö kuivasti.\n\n\"Herrani\", minä lausuin, alkaen kiivastua vastoin tahtoanikin, \"te\nkäytätte väärin valtaanne meihin nähden; se on julmasti tehty!\"\n\n\"Ei, herrani, se on lempeästi tehty. Te olette minun sotavankejani.\nMinä säästin henkenne, kun olisin voinut syöstä teidät valtameren\nsyvyyteen. Te hyökkäsitte kimppuuni. Te tulitte paljastamaan\nsalaisuutta, josta ei yhdelläkään kuolevaisella saa olla aavistusta\n-- koko minun olemassaoloni salaisuutta. Ja te luulette että minä\naijon päästää teidät takaisin tuohon maailmaan, joka ei saa tietää\nminusta enää mitään? Ei koskaan! Muuten en tällä keinolla vartioi\nteitä -- vartioin vain omaa turvallisuuttani.\"\n\nNämä sanat ilmaisivat päällikön tehneen päätöksensä, josta ei enää\nauttanut vedota.\n\n\"No niin, herrani\", lisäsin, \"te siis yksinkertaisesti annatte meidän\nvalita elämän ja kuoleman välillä?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Ystäväni\", lausuin onnettomuustovereihini kääntyen, \"sellaiseen\nkysymykseen ei ole mitään vastausta. Mutta mikään annettu kunniansana\nei sido meitä tämän aluksen isäntään.\"\n\n\"Ei mikään\", vastasi tuntematon.\n\nSitten hän jatkoi kohteliaammalla äänensävyllä:\n\n\"Sallikaa minun nyt sanoa sanottavani loppuun. Minä tunnen teidät,\nprofessori Aronnax. Ehkäpä teillä ja tovereillanne on vähemmän\nvalittamisen syytä kuin luulettekaan sen johdosta, että olette\nsidotut kohtalooni. Mielikirjojeni joukosta tulette löytämään\nMerten syvyyksistä julkaisemanne teoksen. Olen usein lukenut sitä.\nOlette tuloksissanne päässyt niin pitkälle, kuin maahansidottu\ntiede ylimalkaan voi päästä. Mutta te ette tiedä kaikkea -- ette\nole nähnyt kaikkea. Suvaitkaa minun sanoa, herra professori, että\nte ette tule katumaan aikaa jonka vietätte laivassani. Nyt lähdette\ntutkimusmatkalle ihmeitten maahan.\"\n\nNäillä päällikön sanoilla oli syvä vaikutus minuun. En voi sitä\nkieltää. Minun heikkoon kohtaani oli satutettu; ja minä unohdin\nhetkeksi, ettei tutustuminen näihin yleviin tehtäviin ollut vapauden\nmenetyksen arvoinen. Sitäpaitsi luotin siihen, että tulevaisuus\nlopultakin ratkaisisi tämän pulmallisen kysymyksen. Niinpä tyydyin\nsanomaan:\n\n\"Millä nimellä minun on teitä puhutteleminen?\"\n\n\"Herrani\", vastasi päällikkö, \"teille olen kapteeni _Nemo_[12]; ja te\nja toverinne olette matkustajia _Nautilus_-laivalla.\"\n\nKapteeni Nemo soitti. Eräs tarjoilija saapui. Kapteeni antoi\nhänelle käskyjä sillä omituisella kielellä, josta en tullut hullua\nhurskaammaksi. Sitte hän kääntyi kanadalaisen ja Conseilin puoleen\nsanoen:\n\n\"Ateria odottaa teitä hytissänne. Seuratkaa tätä miestä.\"\n\n\"Ja nyt, professori Aronnax, aamiaisemme on valmis. Sallikaa minun\nnäyttää teille tie.\"\n\n\"Olen käytettävänänne, kapteeni.\"\n\nMinä seurasin kapteeni Nemoa; ja heti ovesta ulos astuttuani\nhavaitsin tulleeni jonkinlaiseen sähkövalolla valaistuun käytävään.\nNoin kymmenen metriä sitä astuttuamme avautui toinen ovi edessämme.\n\nSiitä saavuimme ruokasaliin, jonka koristelu oli vakavata ja\narvokasta tyyliä. Sen kummallakin kapealla seinällä seisoi kaksi\nkorkeata, mustapuu-upotteilla koristettua tammista astiakaappia,\njoiden hyllyillä kimalteli astioita Kiinan posliinista ja\narvaamattoman kalliita lasi- ja kristalliesineitä. Valmiiksi katettu\nruokapöytä hohti kuulakkaassa katuvalaistuksessa, jonka räikeyttä\npehmensivät erinomaiset seinä- ja kattomaalaukset.\n\nMurkinaksi tarjottiin monilukuisia ruokalajeja, joihin meri\nyksinomaan oli luovuttanut tarveaineet. Ne maistuivat hyvältä, vaikka\nniissä oli omituinen makunsa, johon helposti kuitenkin totuin; niissä\ntuntui olevan runsaasti fosforia.\n\nKapteeni Nemo katseli minua. Vaikka en kysellyt häneltä mitään, niin\nhän arvasi ajatukseni ja vastasi niihin.\n\n\"Useimmat näistä ruokalajeista ovat teille outoja\", hän sanoi.\n\"Syökää kuitenkin pelotta niitä. Itse olen jo kauvan sitten luopunut\nmaaperäisistä ravintoaineista, kärsimättä siitä vähintäkään haittaa.\nVäkeni voi hyvin ja lihoo tästä samasta ruuasta.\"\n\n\"Siispä ovat kaikki nämä laitteet merellistä alkuperää?\" sanoin.\n\n\"Niin on, professori, meri hankkii kaikki tarpeeni. Välistä heitän\nulos verkkoni ja vedän takaisin ne täynnä saalista. Toisinaan ajan\ntakaa riistaa, joka oleskelee vedenalaisissa metsissä ja lekottelee\nvaltameren äärettömillä ruohoaavikoilla, niinkuin aikoinaan\nNeptunuksen karja. Täällä alhaalla on rajaton luonnonrikkaus, jonka\nantimet kasvavat kaikkien olioiden Luojan kylvöstä.\"\n\n\"Voin kyllä ymmärtää, kapteeni, että kalaa ja muuta vedenriistaa\nteille on aina viljalti tarjolla; mutta en käsitä kuinka täällä\nvoitte hankkia näitä liharuokia, joita nyt on edessämme.\"\n\n\"Mitä lihaksi luulette, professori, on kilpikonnan selkäpaistia.\nTässä on myöskin pyöriäisen eviä, jotka teistä kai maistuvat\nsianlihamuhennokselta. Kokkini on taitava mies ja pitää kunnianaan\nkeksiä yhä uusia ruokalajeja meren antimista. Maistelkaahan\ntätä kermahyytelöä, joka on valmistettu valaanmaidosta sekä\nrakkolevästä keitetystä sokerista, ja lopuksi sallikaa minun tarjota\nmerivuokkosäilykkeitä, jotka vetävät vertoja makeimmille hedelmille.\"\n\nMaistelin enemmän uteliaisuudesta kuin herkkusuisuudesta, kuunnellen\nkapteeni Nemon mieltäkiinnittäviä merijuttuja.\n\n\"Te rakastatte merta, kapteeni?\"\n\n\"Rakastanko -- kyllä! Meri on kaikkeus. Se peittää seitsemän\nkymmenettä osaa maapallon pinnasta. Sen hengitys on puhdasta ja\nelähyttävää. Se on suunnaton erämaa, mutta siinä en koskaan ole\nyksin, sillä elämä katselee vastaan lukemattomilta tahoilta. Meri on\nyliluonnollisen ja ihmeellisen olemassaolo ruumiillistuneena. Se on\ntäynnä rakkautta ja tunnetta; se on 'elävä äänettömyys', niinkuin\neräs runoilijoistamme on sanonut. Todentotta, professori, täällä on\nluonnolla suuri aarreaittansa, täynnä kasvi- eläin- ja kivikunnan\nihmeitä. Maapallomme alkoi meren muotoisena, niin sanoakseni; ja\nkenpä tietää, vaikka se samallaisena lopettaisikin olemassaolonsa.\nMeri on rajattoman rauhan valtakunta, se ei suvaitse hirmuvaltiaita.\nSen pinnalla ihmiset voivat säätää ja toimeenpanna vääriä lakeja,\nniiden kautta sortaa ja hakata kappaleiksi toisiaan; mutta kymmenen\nmetrin syvyydessä heidän valtansa ja voimansa loppuu. Ah, herrani,\nelämä -- elämä on täällä vesien kohdussa! Täällä yksin ihminen on\nriippumaton! Täällä en tunnusta ketään herrakseni! Täällä olen\n_vapaa_!\"\n\nKapteeni Nemo vaikeni yht'äkkiä kesken innostustaan. Hän nousi\npystyyn ja käveli kiihottuneena edestakaisin lattialla. Viimein hän\ntyyntyi, sai takaisin entisen kylmän ja jäykän ilmeensä ja kääntyi\npuoleeni sanoen:\n\n\"No niin, professori, jos haluatte käydä katselemassa _Nautilusta_,\nniin lähden liehtariksi.\"\n\nMinä seurasin häntä. Ruokasalin takaseinällä olevasta kaksoisovesta\nastuimme toiseen, yhtä suureen suojaan kuin edellinen.\n\nSe oli kirjasto. Pitkin seiniä seisoi korkeita vaskihelaisia hyllyjä\nja kaappeja sinipunervasta ebenpuusta, täynnä yhdenmukaisiin kansiin\nsidottuja kirjoja. Niiden välillä seinävierillä oli mahtavia\nruskealla nahalla päällystettyjä leposohvia, uhkean paisuvia ja mitä\nveikeintä mukavuutta tarjoovia. Keveitä, liikkuvia lukupöytiä, joita\nvoi työntää joka haaralle, oli niiden sivuilla. Keskellä lattiaa oli\nsuunnaton pöytä, kukkuroillaan jo vanhettuneita aikakauslehtiä ja\nlentokirjallisuutta. Sähkövalo valaisi joka sopen, loistaen neljästä\nkattoon kiinnitetystä himmeästä puolipallosta. Katselin todella\nihaillen tätä kirjatoukan paratiisia, tuskin kyeten uskomaan silmiäni.\n\n\"Kapteeni Nemo\", sanoin isännälleni, joka oli viskautunut eräälle\nleposohvista, \"tällainen kirjastohuone olisi kunniaksi mille\nmannermaan hovilinnalle hyvänsä; ja olen täynnä ihmetystä kun näen,\nettä sellaista ylellisyyttä voi tavata täällä merenpohjalla.\"\n\n\"Missäpä muualla voisikaan löytää parempaa yksinäisyyttä ja\nhiljaisuutta kuin täällä? Tarjooko työhuoneenne museossa teille näin\nsuuria etuja, professori?\"\n\n\"Ei totisesti, herrani; minun täytyy myöntää että se on joka\nsuhteessa paljon köyhemmin varustettu kuin tämä. Teillä on ainakin\nkuusi- tai seitsemäntuhatta nidettä koossa täällä.\"\n\n\"Kaksitoistatuhatta, herra Aronnax. Ne ovat ainoat siteet, jotka\nminua maahan yhdistävät. Minä katkaisin välini sen kanssa samana\npäivänä, jolloin _Nautilus_ ensi kerran sukelsi aaltojen alle. Sinä\npäivänä olin ostanut viimeiset kirjani, viimeiset aikakauskirjani ja\nlentolehtiseni, ja siitä alkaen rakastan ajatella, etteivät ihmiset\nenää mieti ja kirjoita kirjoja. Tämä kirjasto on muuten aina vapaasti\nkäytettävänänne.\"\n\nMinä kiitin kapteeni Nemoa ja kävin kirjaston hyllyjä\ntarkastamaan. Tieteellistä ja siveysopillista kirjallisuutta ynnä\nkaunokirjallisuutta oli niillä yllinkyllin ja joka kielellä, mutta\nvaltiotalouden alalta en nähnyt ainuttakaan teosta; se aine näytti\ntäällä kerrassaan poissuljetulta. Totta puhuakseni olivat kaikki\nkirjat sikinsokin; kapteeni Nemo näytti lukeneen valitsematta mitä\nvain käteen sattui.\n\n\"Minä kiitän vielä kerran teitä, kapteeni\", sanoin, \"että annoitte\ntämän kirjaston vapaasti käytettäväkseni. Se sisältää oikeita tieteen\naarteita, joista kyllä tulen hyötyä ottamaan.\"\n\n\"Tämä huone ei ole ainoastaan kirjasto\", huomautti isäntäni, \"se on\nmyöskin tupakkasalonki.\"\n\n\"Tupakkasalonki!\" huudahdin. \"Saako täällä laivassa polttaa?\"\n\n\"Tottahan toki.\"\n\n\"Sitten täytyy minun uskoa, että olette yhteydessä Havannan kanssa.\"\n\n\"Ei lainkaan. Koettakaahan tätä sikaria; ja vaikka se ei ole\nHavannan tuotetta, niin luulen sen maistuvan teille, jos olette\ntupakantuntija.\"\n\nOtin hänen tarjoamansa savukkeen; ulkomuodoltaan se muistutti Lontoon\ntupakkatuotteita ja näytti olevan tehty kullanvärisistä lehdistä.\nSytytin sen sievästä pronssisytyttimestä ja vedin ensi savut nauttien\nkuin ainakin ankara tupakkamies, joka ei ole saanut polttaa kahteen\npäivään.\n\n\"Tämä sikari on mainio\", sanoin, \"mutta oikeata tupakkaa se ei ole.\"\n\n\"Ei olekaan\", vastasi kapteeni. \"Tämä tupakka ei tule Havannasta eikä\nTurkista. Se on eräänlaista, runsaasti nikotiinia sisältävää ruohoa,\njota kokoan merestä, joskin niukalti.\"\n\nKirjastosta kapteeni Nemo saattoi minut museoon, joka sisälsi\nharvinaisia kokoelmia sekä taiteen että luonnon aarteita. Se oli\nloistavasti valaistu, avara suoja, kymmenen metriä pitkä, kuusi leveä\nja viisi korkea.\n\nKolmekymmentä taulua, kaikki taiteen mestarituotteita, riippui\nyhdenmukaisiin kehyksiin soviteltuina seinillä. Ne olivat Rafaelin,\nLeonardo da Vincin, Correggion, Titianin, Veronesen, Murillon,\nHolbeinin, Velasquezin, Rubensin sekä uudempain mestarien maalauksia.\nNurkissa sijaitsevilla jalustoilla seisoi hienoja marmori- ja\npronssijäljennöksiä antiikin kuvanveistoksista. Yhdellä seinämällä\noli iso piano ja sen kannella Weberin, Rossinin, Mozartin,\nBeethovenin, Haydnin, Meyerbeerin, Wagnerin, Auberin ja Gounod'n\nsävellyksiä.\n\nUpeissa lasilaatikoissa sain ihailla mitä harvinaisimpia ja\nkallisarvoisimpia merelliskokoelmia. Siinä oli ihmeen ihania\nkoralleja, simpukoita, näkinkenkiä, meritähtiä, merivuokkoja,\npolyyppeja, sieniä ja sen semmoisia merenpohjan asujamia;\neriskummallisia kaloja jos jonkinlajisia ja -kokoisia; ja vihdoin\nhelmikokoelma, joka sisälsi valkeita, leimullisia, vihreitä,\nkeltaisia, sinisiä ja mustia helmiä, jotkut kyyhkynmunaakin isompia\nja kaiken kaikkiaan kallisarvoisemmat kuin yksin Muskatin imamin\nkokoelma, jota on totuttu pitämään maailman arvokkaimpana.\n\nKoettaessani mielessäni vaikkakin turhaan kuvitella, kuinka\nepälukuisia miljooneja yksin nämä merelliskokoelmat olivat tulleet\nkapteeni Nemolle maksamaan, virkkoi tämä:\n\n\"Te tarkastatte kokoelmiani, professori? Kieltämättä ovat ne omiaan\nhuvittamaan luonnontutkijaa, mutta minulla itselläni on niistä vielä\nsuurempi hupi, sillä olen omin käsin kerännyt kokoon ne kaikki. Ei\nole merenpohjalla sopukkaa, joka olisi välttynyt etsiskelyiltäni.\"\n\n\"Voin ymmärtää, kapteeni, kuinka hurmaavaa onkaan kuljeskella\ntällaisten aarteiden keskellä. Te olette niitä aniharvoja, jotka\novat itse koonneet kalleutensa. Ei missäkään Europan museossa ole\nnäin suurenmoisia ja harvinaisia merelliskokoelmia. Mutta jos\ntuhlaan kaiken ihailukykyni niille, niin mitä jää laivan varalle\njolla ne ovat kootut? En tahdo tunkeutua salaisuuteenne, kapteeni;\nmutta minun täytyy tunnustaa että _Nautilus_ kaiken kaikkineen,\nnerokkaine suunnitelmineen, ihmeellisine rakenteineen ja valtavine\nliikuntavoimineen kiihoittaa uteliaisuuttani mitä suurimmassa\nmäärässä. -- Tämän huoneen seinillä esim. näen koko joukon kojeita,\njoiden tarkotuksesta minulla ei ole aavistustakaan.\"\n\n\"Samoja kojeita tulette näkemään minun omassa huoneessani, jossa\nkohti kernaasti selitän teille niiden käytännön. Mutta ensin käymme\nkatsomaan teille varattua hyttiä. Teidän on nähtävä mitä mukavuuksia\n_Nautilus_ kykenee tarjoamaan vierailleen.\"\n\nSeurasin häntä keulan puolelle ja näin edessäni -- en mitään ahdasta\nhyttiä, vaan oikean asuinsuojan vuoteineen, toalettipöytineen ja\nmuine mukavuuksineen. Voin vain hartaasti kiittää isäntääni.\n\n\"Teidän suojanne on aivan minun huoneeni vierensä\", hän sanoi, avaten\noven, \"ja minun hyttini taas avautuu arkihuoneeseen eli museoon,\njosta juuri lähdimme.\"\n\nAstuimme kapteeni Nemon suojaan; se oli koruton, milteipä\nmunkkimaisen yksinkertainen. Sisustuksena oli vain kapea rautainen\ntelttasänky, pöytä ja vähän toalettitarpeita. Ei lainkaan niitä\nmukavuuksia, joita minun huoneessani niin runsaasti oli tarjona.\n\nKapteeni viittasi minua istumaan ja alkoi sitten kertomuksensa.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\nKaikki käy sähköllä.\n\n\n\"Kas tässä\", sanoi kapteeni Nemo, osottaen minulle hyttinsä seinillä\nriippuvia kojeita, \"ovat kaikki _Nautiluksen_ liikehtimiseen\ntarvittavat vehkeet. Täällä, samoin kuin arkihuoneessakin,\novat ne aina silmieni alla tarkalleen osottamassa asemaani ja\nkulkusuuntaani keskellä valtamerta. Toiset niistä ovat teille\ntuttuja, niinkuin lämpömittari, joka näyttää alukseni sisäpuolisen\nlämpömäärän, ilmapuntari, joka osottaa ilmanpaineen ja ennustaa\nsäänmuutokset; hygrometri, joka ilmoittaa ilmakehän kosteuden tai\nkuivuuden; myrskylasi, jonka sisusainekset hajautumisellaan tietävät\nrajuilmain tulosta; kompassi, joka ohjaa kulkuani, sekstantti, joka\nauringon korkeudesta näyttää leveysasteen, kronometrit, joilla\nlasken pituusasteen, sekä päivä- ja yökiikarit, joilla tarkastan\ntaivaanrantaa _Nautiluksen_ kohottua vedenpinnalle.\"\n\n\"Ne kaikki ovat tavallisia merikojeita\", vastasin, \"ja minä\ntunnen niiden käytännön. Mutta nämä toiset epäilemättä vastaavat\n_Nautiluksen_ erikoistarpeita. Tuo kellotaulu liikkuvine viisarineen\non kaiketi manometri (höyrypaineenmittari)?\"\n\n\"Se on manometri. Mutta ollen yhteydessä veden kanssa, jonka ulkoista\npainetta se osottaa, antaa se samalla myös tietää millä syvyydellä\nkuljemme.\"\n\n\"Entä nuo toiset kojeet, joiden käytäntöä en voi aavistaa?\"\n\n\"Kas tässä, professori, on minulla syytä antaa teille hiukan\nselityksiä. Tahdotteko ystävällisesti tarkastaa niitä?\"\n\nHän vaikeni hetkiseksi, jatkaen sitte:\n\n\"On olemassa valtava voima, nöyrä, nopea ja helposti käytettävä,\njoka alistuu mihin tarkotukseen hyvänsä ja joka on ylinnä valtiaana\naluksessani. Kaikki toimitetaan täällä sen avulla. Se valaisee, se\nlämmittää ja on koneitteni elävä sielu. Tämä voima on _sähkö.\"_\n\n\"Sähkö!\" huudahdin hämmästyneenä[13].\n\n\"Aivan niin, herrani. Tahdotteko tietää kuinka sitä valmistan?\nTe tunnette meriveden kokoonpanon. Kilogrammassa sitä on 96 l/2\nprosenttia vettä ja noin 2 2/3 prosenttia kloorinatriota eli\ntavallista keittosuolaa, loput eräitä talkki- ja maasuoloja. Kuten\nnäette, on siinä kloorinatriota siis melkoisesti. Tätä natriota minä\nerittelen merivedestä ja valmistan siitä tarvisaineeni. Ne kuten\nkaiken muunkin mitä täällä tarvitsen saan valtamerestä, se se antaa\nminulle sähköä, ja sähkö antaa lämpöä, valoa, liikuntakykyä, sanalla\nsanoen elämää _Nautilukselle_.\"\n\n\"Mutta ei kuitenkaan ilmaa jota hengitätte?\"\n\n\"Oh, voisin kyllä valmistaa niin paljon ilmaakin kuin hengitämme,\nmutta se on tarpeetonta, sillä voin nousta pinnalle milloin minua\nhaluttaa. Mutta vaikka sähkö ei varustakaan minua hengittämiseen\ntarvittavalla ilmalla, niin käyttää se valtavia ilmapumppuja, Jotka\nsijaitsevat avarissa säiliöissä ja joiden avulla kykenen viipymään\nmeren syvyyksissä mieleni mukaan. Se antaa aina yhtäläistä ja\nkeskeytymätöntä valoa, jollaista aurinko ei maan asukkaille anna.\nKatsokaahan tuota kelloa; se käy sähköllä ja vie täsmällisyydessä\nvoiton parhaista kronometreistä. Olen jakanut sen taulun\nneljäänkolmatta tuntiin, niinkuin Italian kelloissa on tapana, sillä\ntäällä alhaalla ei meillä ole yötä eikä päivää, ei aurinkoa eikä\nkuuta, vaan aina yhtäläinen keinotekoinen valo, jonka otan mukaani\nmeren pohjaan. Katsokaa, nyt on kello 10 aamulla.\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Kas tässä näette toisenlaista sähkön käytäntöä. Tämä edessämme\nriippuva kellotaulu osottaa _Nautiluksen_ nopeutta. Sähköjohto\nyhdistää sen potkuriin, ja neula ilmoittaa todellisen vauhdin.\nNäettekö, nyt kiidämme eteenpäin kahden peninkulman nopeudella\ntunnissa.\"\n\n\"Se on ihmeellistä, kapteeni, ja te teette aivan oikein kun käytätte\nhyväksenne tuota voimaa, joka korvaa tuulen, veden ja höyryn.\"\n\n\"Emme ole vielä lopussa, herra Aronnax\", sanoi kapteeni Nemo; \"jos\ntahdotte seurata minua, niin tarkastamme laivan peräpuolta.\"\n\nMinä jo todella tunsin tämän vedenalaisen aluksen etuosan, jossa\nkeulasta alkaen oli seuraavat suojat: ruokasali, viisi metriä pitkä\nja erotettu kirjastosta vedenpitävällä väliseinällä; kirjasto, samoin\nviisi metriä pitkä; iso arkihuone eli museo, kymmenen metriä pitkä ja\nerotettu kapteenin huoneesta toisella vedenpitävällä väliseinällä;\nviimemainittu huone, viisi metriä pitkä; minun huoneeni, kaksi\nja puoli metriä pitkä ja vihdoin ilmasäiliö, seitsemän ja puoli\nmetriä pitkä. Kaikkiaan siis pituutta kolmekymmentä viisi metriä.\nEdellämainitut veden pitävät väliseinät olivat varustetut ovilla,\njotka kumilaitteilla olivat tehdyt ilmanpitäviksi, niin ettei\nvuodonkaan sattuessa ollut uppoamisen vaaraa.\n\nMinä astuin kapteeni Nemon jälessä käytävää pitkin ja saavuin\naluksen keskiosaan. Siellä oli jonkinmoinen kaivo tahi kuilu\nkahden vedenpitävän väliseinän välillä. Rautakoukulla seinään\nkiinnitetyt rautaiset tikaportaat johtivat sen yläpäähän. Minä kysyin\nkapteenilta, mihin tarkotukseen portaita käytettiin.\n\n\"Ne vievät purteen\", hän vastasi.\n\n\"Mitä, onko täällä pursikin?\" kysäsin kummastuneena.\n\n\"Tietystikin, mainio pursi, kevyt ja uppoamaton, jolla käymme kalassa\ntahi huvimatkoilla.\"\n\n\"Mutta siihen muuttaaksenne teidän täytyy nousta vedenpintaan?\"\n\n\"Ei lainkaan. Pursi on kiinnitetty _Nautiluksen_ ulkorungon\nyläosaan sitä varten sovitettuun onteloon. Se on kannellinen, aivan\nvedenpitävä ja kiinnitetty emäalukseen vankoilla rautaruuveilla.\nNämä portaat johtavat _Nautiluksen_ kanteen tehtyyn aukkoon, jota\ntarkoin vastaa toinen, purren kylkeen tehty aukko. Tämän kaksoisoven\nkautta minä käyn sisään purteen. Mieheni sulkevat _Nautiluksen_\naukon, ja minä suljen purren aukon ruuvikierteillä. Sitte irroitan\nkiinnitysruuvit, ja pursi kohoaa aika vauhtia vedenpintaan. Nyt avaan\nkansilevyn, kohotan maston, nostan purjeen, otan airot esiin ja annan\nhuristaa\".\n\n\"Mutta miten palaatte laivaan?\"\n\n\"Minä en tänne palaakaan, herra Aronnax; _Nautilus_ saapuu minua\nnoutamaan.\"\n\n\"Teidän määräyksestänne?\"\n\n\"Minun määräyksestäni. Sähköjohto yhdistää molemmat alukset. Minä\nsähkötän miehilleni, se riittää.\"\n\n\"Todentotta\", huokasin hämmästyneenä, \"ei mikään saata olla sen\nyksinkertaisempaa.\"\n\nNoustuamme portaita myöten välikannelle vilkasin kahta metriä leveään\nhyttiin, jossa Conseil ja Ned Land ihastuneina ahmivat oivallista\naamiaistaan. Sitten avautui ovi kolme metriä leveään keittiöön, jota\navarat varastosäiliöt ympäröivät. Sielläkin oli sähkö palvelijana,\nkeittäen ruoat paremmin kuin yksin kaasukin. Keittoastiain alla\nkulkevat virrat antoivat platinasienelle[14] tavattoman kuumuuden,\njoka sitten jakautui eri tahoille. Ne myöskin kuumensivat\ntislauskonelta, joka suolaa haihduttamlla valmisti mainiota\njuomavettä. Keittiön vieressä oli mukavasti sisustettu kylpyhuone\nkuuman- ja kylmänveden hanoineen.\n\nLähellä keittiötä oli myöskin miehistön makuusuoja, viisi metriä\npitkä. Mutta sen ovi oli suljettu, niin etten sen järjestelystä\nvoinut päätellä laivaväen lukumäärää.\n\nPerällä oli neljäs väliseinä, jota erotti tämän osaston\nkonehuoneesta. Ovi aukeni ja minä astuin kirkkaasti valaistuun,\nkokonaista kaksikolmatta metriä pitkään suojaan. Se oli jaettu\nkahteen osastoon; toisessa valmistettiin sähköä ja toinen sisälsi\nkoneiston, jonka avulla sähkö pyöritti potkuria. Minä tarkastelin\nlaitoksia suurella mielenkiinnolla, nähdäkseni millä tavalla kapteeni\nNemo -- joka varmasti oli etevä insinööri -- oli suunnitellut\naluksensa konepuolen.\n\n\"Kuten näette\", sanoi isäntäni, \"käytän Bunsenin pattereita enkä\nRuhmkorffin. Viimemainitut eivät olisi tarpeeksi voimakkaita.\nBunsenin pattereita tarvitsee vähemmän lukumäärän, mutta\nne ovat isommat ja väkevämmät, niinkuin kokemus paraiten\ntodistaa. Niillä synnytetty sähkövirta kulkee etupuolelle,\nmissä se isojen sähkömagneettien avulla panee käyntiin vipuja\nhammasratasjärjestelmän, joka vuorostaan pyörittää potkurin akselia.\nPotkuri, jonka läpimitta on yli kuusi metriä ja ruuvikierre\nlähes kahdeksan metriä, tekee noin satakaksikymmentä pyörähdystä\nminuutissa.\"\n\n\"Mikä on suurin nopeutenne?\"\n\n\"Kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa.\"\n\n\"Minä näin _Nautiluksen_ tekevän liikkeitä _Abraham Lincolnin_ edessä\nja sain silloin aavistusta sen erinomaisesta nopeudesta. Mutta se\nei riitä. Meidän täytyy nähdä minne menemme. Meidän täytyy kyetä\nohjaamaan oikeaan, vasempaan, ylös ja alas. Kuinka pääsette noihin\nsuuriin syvyyksiin, joissa on laskettu olevan satojen ilmakehien\npaine? Kuinka palaatte takaisin valtameren pintaan? Ja kuinka\npysyttelette sopivalla keskitasolla? Kyselenkö nyt liikaa?\"\n\n\"Ette ollenkaan, professori\", vastasi kapteeni hiukan epäröityään,\n\"koska ette enää koskaan tule jättämään tätä vedenalaisia\nalusta. Käykäämme tupakkasalonkiin, se on meidän tavallinen\npuhelu- ja työhuoneemme; siellä saatte kuulla kaikki mitä haluatte\n_Nautiluksesta_ tietää.\"\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nHiukan numerotietoja.\n\n\nKohta istuimmekin salongin nahkasohvalla, sikarit hampaiden välissä.\nKapteeni pani eteeni paperiarkin, jolle oli piirretty _Nautiluksen_\nasemakaava ynnä pituus- ja läpileikkaus. Sitten hän alotti\nselityksensä seuraavaan tapaan:\n\n\"Kas tässä, herra Aronnax, näette aluksemme eri mittasuhteet. Se\non pitkähkö, kartiomaisiin keuloihin päättyvä lieriö ja muistuttaa\nsuuresti sikaria. Lieriön pituus päästä päähän on 70 metriä ja suurin\nvahvuus 8 metriä. Se ei ole rakennettu teidän kaukomatkahöyryjenne\ntapaan, mutta se on pituuteensa nähden kyllin suippea jolta vesi\nhelposti juoksee sen sivuja pitkin aiheuttamatta kululle liikaa\nvastusta.\n\n\"Näistä mittaluvuista saatte helposti _Nautiluksen_ pinta-alan ja\ntilavuuden. Edellinen on noin 1,100 neliömetriä ja jälkimäinen 1,500\nkuutiometriä, toisin sanoen: täydellisesti veteen upotettuna se\ntyöntää tieltään 1,500 kuutiometriä vettä eli painaa saman luvun\ntonneja.\n\n\"Kun suunnittelin tätä vedenalaista alusta laskin että siitä, sen\nollessa tasapainoasennossa vedessä, ainoastaan yhdeksän kymmenettä\nosaa painuisi pinnan alle ja jälellä oleva kymmenes osa kohoisi veden\nyläpuolelle. Aluksen tulisi näin ollen työntää tieltään vesimäärä,\njoka vastaa yhdeksän kymmenettä osaa sen tilavuudesta, siis 1,350\nkuutiometriä eli toisin sanoen: alus painaisi tämän määrän tonneissa.\nEn siis rakentaessani laivaani näiden mittasuhteiden mukaan saanut\nmennä tämän painomäärän ylitse.\n\n\"_Nautilus_ on kokoonpantu kahdesta rungosta, sisä- ja\nulkopuolisesta, jotka ovat liitetyt toisiinsa T-muotoisilla\nrautapulteilla, niin että ne ovat kuin yhtä kiinteätä kappaletta ja\nkykenevät vastustamaan valtameren raivoisimpiakin hyrskyjä.\n\n\"Nämä rungot ovat teräslevyistä, joiden tiheys on seitsemän tahi\nkahdeksan kertaa veden tiheyttä suurempi. Sisärunko on 5 sentimetriä\nvahva ja painaa 394 tonnia. Ulkorunko eli emäpuu on 50 sm. korkea ja\n25 sm. paksu ja painaa yksinään 62 tonnia. Koneisto ja painolasti,\nväliseinät ja sivukaaret, kokoelmat ja kalustus tulevat lisäksi, niin\nettä laivan kokonaispaino nousee juuri 1,350 tonniin. Onko tämä nyt\nteillä selvillä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Kun siis _Nautilus_ ui vedessä, kohoaa siitä yksi kymmenes osa\npinnan yläpuolelle. Mutta jos laitan säiliöitä, joihin mahtuu uupuvan\nkymmenennen osan eli 150 tonnin paino, ja täytän ne vedellä, niin\npainaa alus 1,500 tonnia eli työntää saman määrän vettä tieltään\nja painuu siis kokonaan pintaan. Niin olenkin tehnyt; säiliöt ovat\nlaivani alaosassa. Minä väännän hanoja, säiliöt täyttyvät vedellä ja\n_Nautilus_ laskeutuu aivan pinnan tasalle.\"\n\n\"No hyvä, kapteeni, mutta nyt meitä kohtaa päävaikeus. Saatan\nkyllä käsittää, että voitte laskeutua vedenpinnan tasalle. Mutta\nkun pyritte syvemmälle, niin eikö alustanne kohtaa alhaalta\nylöspäintyöntävä paine, joka 10 metrin syvyydellä vastaa yhtä\natmosfeeria eli siis 1 kilogramman painetta neliösentimetriä kohti?\"\n\n\"Aivan niin, herrani.\"\n\n\"Mutta jollette rupea täyttämään koko _Nautilusta_ vedellä, niin en\nnäe muutakaan keinoa sen upottamiseksi.\"\n\n\"Herra professori\", vastasi kapteeni Nemo, \"te ette saa sekoittaa\nstatiikkaa (lepo-oppia) dynamiikkaan (liikevoima-oppiin), sillä\nsilloin teette mitä ikävimpiä erehdyksiä. Ei ole lainkaan vaikeata\npainua valtameren suurimpiinkaan syvyyksiin, sillä kaikilla\nkappaleilla on taipumus uppoamiseen. Seuratkaa nyt todisteluani.\"\n\n\"Olen pelkkänä korvana, kapteeni.\"\n\n\"Kun tahdoin tutkia, paljonko painoa _Nautilukselle_ oli lisättävä\njotta se uppoisi, niin tarvitsi minun vain pitää silmällä, paljonko\npienemmäksi meriveden tilavuus käy meidän tullessamme yhä alempiin\nkerroksiin.\"\n\n\"Se on selvää\", vastasin.\n\n\"Mutta vaikka ei olekaan aivan mahdotonta puristaa vettä kokoon,\ntekee se pusertamiselle kuitenkin mitä tehokkainta vastustusta.\nUusimpien tutkimusten mukaan on tämä tilavuudenvähennys ainoastaan\n436 kymmenmiljoonasosaa yhtä atmosfeeria eli 10 metriä kohti.\nJos tahdon vajota 1,000 metrin syvyyteen, niin lasken suuriko on\ntilavuudenvähennys 1,000 metriä korkean vesipatsaan alla eli toisin\nsanoen 100 atmosfeerin paineen vallitessa. Vähennykseksi saan 436\nsadastuhannesosaa. Minun on siis lisättävä _Nautiluksen_ painoa niin,\nettä se 1,500 tonnin sijasta painaa 1,506 tonnia. Koko painonlisäys\non siis vain 6 tonnia. Mutta minulla on laivassani varasäiliöitä,\njoihin mahtuu aina 100 tonniin vettä. Voin siis laskeutua melkein\nniin syvälle kuin vain tahdon. Kun sitten haluan taas nousta\nvedenpintaan, niin tarvitsee minun vain poistaa säiliöstä tämä\nvesimäärä; ja jos tahdon että _Nautilus_ kohoo kymmenenteen osaan\nkoko kantavuudestaan eli että sen kymmenes osa uiskentelee pinnan\nyläpuolella, niin tyhjennän kaikki säiliöt.\"\n\nTällaista numerotodistelua vastaan ei minulla ollut mitään\nväittämistä.\n\n\"Minä hyväksyn laskelmanne, kapteeni\", sanoin; \"ja vaikeata olisikin\nsotia niitä vastaan, kun jokapäiväinen kokemus todistaa ne oikeiksi.\nMutta oletanpa että vielä on jälellä muuan suuri vaikeus.\"\n\n\"Mikä sitten, professori?\"\n\n\"Kun olette 1,000 metrin syvyydellä, pusertaa _Nautituksenne_\nkylkiä 100 atmosfeerin paine. Jos siis tällöin tahdotte tyhjentää\nvarasäiliönne ja nousta pintaan, on teidän pumppujenne voitettava\ntämä 100 atmosfeerin vastapaine, joka nousee 100 leiviskään\nneliösentimetriä kohti. Tämä taas edellyttää voimaa...\"\n\n\"Jonka vain sähkö voi minulle antaa\", kiiruhti kapteeni Nemo\nkeskeyttämään. -- \"Minä toistan vielä kerran, että koneitteni\ntuottama voima on melkein rajaton. Muistanette itse, kuinka\nvoimakkaita vesipatsaita pumppuni viskasivat _Abraham Lincolnin_\nkannelle. Muuten käytän varasäiliöitäni ainoastaan laskeumakseni\nsuhteellisesti matalalle, 1,500--1,800 metriä syvälle ja säästän\nsiten koneitani. Mutta kun minua haluttaa tutkia valtameren pohjaa\n7--8,000 metrin syvyydellä, käytän toisia, yhtä tehokkaita keinoja.\"\n\n\"Minkälaisia, kapteeni?\"\n\n\"Tällöin saan etsimättä tilaisuuden selittää teille, miten\n_Nautilusta_ ohjataan\".\n\n\"Olen kovin utelias kuulemaan.\"\n\n\"Kääntyäksemme oikeaan tai vasempaan käytämme lavallista peräsintä\nruotelirattaineen ja -kettinkineen. Mutta laskeutuaksemme veteen ja\nnoustaksemme jälleen pinnalle on meillä laivan sivuilla erityiset\nohjauslaitteet. Semmoisina on kaksi tasoa, jotka ovat kiinnitetyt\nväkevään akseliin ja joita sen avulla voi mielin määrin kallistella.\nKun ne ovat yhdensuuntaiset laivan pituussuunnan kanssa, kuljemme\nvaakasuorasti eteenpäin. Asettamalla ne etunojoon käy kulkumme\npotkurin avulla syvyyttä kohti, ja takanojoon asetettuina ne ohjaavat\nmeidät ylös pintakerroksiin. Ja jos haluan aivan nopeasti kohota\nvedenpintaan, irroitan potkurinkoplauksen, jolloin vedenpaine nostaa\nlaivan aivan kuin kaasulla täytetyn ilmapallon kohtisuorasti ylös.\"\n\n\"Mainiota, kapteeni!\" huudahdin. --\"Mutta kuinka perämies veden\nsisässä ollen voi seurata määräämäänne suuntaa?\"\n\n\"Hän on sijoitettu mykiömäisillä lasiseinillä varustettuun komeroon,\njoka sijaitsee _Nautiluksen_ yläosassa.\"\n\n\"Voiko lasi kestää sellaista painetta?\"\n\n\"Aivan hyvin. Vaikka lasi onkin haurasta kolauksille, on se kyllin\nsitkeää vastustamaan melkoistakin painetta. On todettu sentimetrin\nvahvuisen lasin kestävän 16 atmosfeerin paineen, ja meidän lasimme on\n30 kertaa paksumpaa.\"\n\n\"Se kelpaa, kapteeni Nemo; mutta näkemiseen vaaditaan valoa, ja minä\nihmettelen kuinka keskellä vesivuorien hämäryyttä...\"\n\n\"Peränpitäjän komeron takapuolella on väkevä sähkövalonheittäjä, joka\nvalaisee merta lähes kilometrin laajuudelta.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, herra kapteeni! Nyt käsitän, mistä se salaperäisen\nmiekkavalaan fosfori kimmellys lähti, joka meille oppineille tuotti\nniin paljon päänvaivaa. Ja mitä tulee _Scotian_ ja _Nautiluksen_\nyhteentörmäykseen, joka aikoinaan synnytti sellaisen melun, oli se\nkaiketi vain tapaturma?\"\n\n\"Pelkkä tapaturma. Minä kuljin ainoastaan sylen syvyydellä\nvedenpinnasta, kun törmäys tapahtui. Eivätkä seuraukset olleetkaan\nsen pahemmat.\"\n\n\"Ei lainkaan. Mutta mitä kamppailuunne _Abraham Lincolnin_ kanssa\ntulee...\"\n\n\"Professori, olen pahoillani että niin sattui käymään yhdelle\nAmerikan sotalaivaston paraimmista aluksista; mutta se hyökkäsi\nkimppuuni, ja minun oli pakko puolustaa itseäni. Tyydyinhän kumminkin\nvain siihen, että saatoin sen taistelukyvyttömäksi. Lähimmässä\nsatamassa frekatti voi helposti korjata vaurionsa.\"\n\n\"Ah, kapteeni Nemo, teidän _Nautiluksenne_ on kerrassaan ihmeteltävä\nalus!\"\n\n\"Niin onkin, professori; ja minä rakastan sitä kuten itseäni. Jos\nmerellä kohtaa vaara jotakin teidän laivoistanne, niin on silloin\nensi tunne laivassa sellainen, kuin avautuisi pohjaton kuilu\nsen alla ja vierellä. _Nautiluksen_ miehistöllä ei koskaan ole\nsellaista tunnetta. Minun laivani kaksinkertaisia terässeiniä ei\nmikään voima murra; siinä ei ole purjeita huolehdittavina; ei ole\npelkoa höyrykattiloiden räjähtämisestä, tulipalon vaarasta, hiilien\nloppumisesta, myrskyistä, yhteentörmäyksistä. Täällä saavat mielet\naina olla levolliset. Eikö tämä ole kaiken purjehtimisen ihanne? Ja\njos on totta, että koneenkäyttäjä luottaa laivaansa enemmän kuin sen\nrakentaja, ja rakentaja enemmän kuin kapteeni, niin ymmärrätte että\nminä voin täydellisesti luottaa _Nautilukseeni_, sillä minä olen\nyhdellä haavaa sen kapteeni, rakentaja ja koneenkäyttäjä.\"\n\n\"Mutta miten voitte rakentaa tämän ihmeellisen alukseen niin salaa,\nkenenkään siitä tietämättä?\"\n\n\"Sen jok'ainoa osa, herra Aronnax, on tuotu maapallon eri osista.\nEmäpuun valmisti Creusot Ranskassa, rungon teräslevyt Laird\nLiverpoolissa, potkurin Scott Glasgowissa ja potkurinakselin\nPenn & C:o Lontoossa. Vesisäiliöt ovat Cail & C:on tehtaista\nPariisissa, koneisto Kruppilta Preussissa, keula Ruotsin Motalasta,\nmatemaatilliset kojeet Hart Brothers'ilta New Yorkissa j.n.e. Ja\nkultakin näiltä tein tilaukset eri nimiin.\"\n\n\"Mutta olihan nämä osat liitettävä toisiinsa ja alus jossakin\nkokoonpantava?\"\n\n\"Se tapahtui autiolla valtameren saarella. Siellä minä itse\nkasvattamaini ja opettamaini kelpo miesten kanssa panin kokoon joka\nerän. Sittekun alus oli valmiiksi saatu, poltimme poroksi telakkamme,\njottei jäänyt jälkeäkään kielimään hankkeestamme asianosattomille.\"\n\n\"Mutta sittepä maksoikin aluksenne aika paljon?\"\n\n\"Rautalaiva maksaa 1,125 markkaa tonnilta, _Nautiluksen_ kokoinen\nsiis 1,687,500 markkaa. Sen kokoonpaneminen ja kaikilla kojeilla ja\ntarve-aineilla varustaminen maksoi 2 miljoonaa, ja lisäksi tulee sen\ntaide- ja luonnontieteellisten kokoelmain arvo, noin 5 miljoonaa\nmarkkaa.\"\n\n\"Sallitteko minun kysyä vielä yhtä asiaa, kapteeni Nemo?\"\n\n\"Kysykää, professori.\"\n\n\"Te olette siis hyvin rikas?\"\n\n\"Rikkaudellani ei ole rajoja, herrani; minä voisin, haitatta\nitselleni, hyvin maksaa Ranskan valtiovelan.\"\n\nMinä tuijottelin tuohon merkilliseen mieheen. Leikittelikö hän minun\nherkkäuskoisuudellani? Tulevaisuus oli sen näyttävä.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\nMusta virta.\n\n\nSen osan maapallon pintaa, jonka vesi peittää, lasketaan käsittävän\nyli 38 miljoonaa hehtaaria. Tämä vesimäärä on tilavuudeltaan noin\n2,255 miljoonaa kuutiopeninkulmaa ja muodostaisi pallon, jonka\nhalkaisija olisi 26 peninkulmaa ja paino 3,000 biljoonaa tonnia.\nSamansuuruisen vesimäärän tuottaisivat maapallon kaikki vesistöt ja\nvirrat yhteensä 40,000 vuoden aikana.\n\nGeoloogisten aikakausien vaihtuessa seurasi vesikautta tulikausi.\nValtameri peitti aluksi koko maankamaran. Mutta vähitellen nousi\nsiluurisena aikana vesien kohdusta vuorenhuippuja ja saarelmia, jotka\njälleen katosivat osittaisissa vedenpaisumuksissa, mutta ilmestyivät\nuudelleen, kasvoivat yhteen ja muodostivat mantereita, kunnes kiinteä\nmaa vihdoin sai nykyisen maantieteellisen hahmonsa.\n\nMantereiden muoto sallii jakaa vedet viideksi valtamereksi:\nPohjoiseksi ja Eteläiseksi jäämereksi, Intian-mereksi, Atlannin\nmereksi ja Tyyneksi mereksi.\n\nViimemainittu ulottuu pohjoisesta napapiiristä eteläiseen ja idässä\nAasian rannikosta Amerikan mantereeseen lännessä ja peittää siis\n145 pituusastetta. Se on rauhallisin kaikista meristä; sen virrat\novat leveät ja hitaat, aikavedet matalat, sen sademäärät runsaat.\nTällaista merta risteilemään oli sallima nyt nakannut minut niin\nmerkillisten olosuhteiden vallitessa.\n\n\"Herrani\", sanoi kapteeni Nemo, \"jos suvaitsette niin määräämme\nnykyisen asemamme ja teemme siitä matkamme lähtökohdan. Kello on nyt\nneljännestä vaille 12; me palaamme siis jälleen vedenpintaan.\"\n\nHän painoi kolme kertaa sähkökellon nappulaa. Pumput rupesivat\najamaan vettä pois säiliöistä; manometrin neula osotti paineen\nvähenemisellä _Nautiluksen_ kohoamista, ja vihdoin se kävi aivan\nliikkumattomaksi.\n\n\"Nyt olemme saapuneet merenpintaan\", sanoi kapteeni.\n\nNousin ylös keskeisiä kiertoportaita ja seisoin pian _Nautiluksen_\nyläkannella.\n\nTämä kohosi vain metrin verran vedestä. Laivan etu- ja peräkeulalla\noli tuo sukkulan muoto, joka teki sen niin sikarin näköiseksi.\nHuomasin sen limittäisesti yhteenliitettyjen teräslevyjen\nmuistuttavan isojen maamatelijain suomuspanssaria. Siksipä oltiinkin\nerehdytty luulemaan sitä -- kiikarillakin katsoen -- joksikin\njättimäiseksi merihirviöksi.\n\nKeskellä yläkantta, puolittain aluksen runkoon hautautuneena oli\npursi, näyttäen jonkinlaiselta kasvannaiselta hirviön kupeella.\nKannen etu- ja takaosassa kohosi kaksi miehenkorkuista komeroa,\nseinät osaksi mykiömäisestä lasista; toiseen oli sijoitettu aluksen\nperämies, toisessa oli mahtava sähköheijastin hänelle tietä\nvalaisemassa.\n\nMeri oli ihana, taivas huikean kirkas. Pitkä alus tuskin keinuilikaan\nleveissä pinta-aalloissa, joilla vieno itätuuli piti virinää. Sumuton\ntaivaanranta helpotti tähtitieteellisten havaintojen tekemistä.\nEi karia, ei saarta eikä laivanmastoa pistänyt missään esiin\nrannattomasta ulapasta.\n\nKapteeni Nemo määräsi sekstantin avulla auringon korkeuden. Konetta\nkannattava käsi oli värähtämätön kuin marmoripatsaan käsi.\n\n\"Kello on 12\", hän sanoi. \"Herra professori, ehkäpä suvaitsette...\"\n\nLoin viime silmäyksen merelle, jolle Jaapanin rannikon läheisyys\nantoi kellertävän värin, ja laskeusin sitten salonkiin. Siellä\nmääritteli kapteeni asemamme -- se oli 137°15' läntisellä pituus- ja\n30°7' pohjoisella leveysasteella.\n\n\"Olemme noin 400 kilometrin päässä Jaapanin rannikosta. Tästä\npäivästä, marraskuun 8:nnesta kello 12 päivällä laskemme siis\nmerenalaisen tutkimusmatkamme alkavaksi.\"\n\n\"Herra ohjatkoon meitä väkevällä kädellään!\" huudahdin.\n\n\"Ja nyt, herra professori, jätän teidät rauhassa jatkamaan\ntutkimuksianne. Suuntamme on itäkoillinen, ja vettä on kuusikolmatta\nsyltä yllämme. Näistä isoasteikkoisista karttalehdistä voitte\nlähemmin seurata matkaamme. Teidän luvallanne vetäydyn toimiini.\"\n\nKapteeni Nemo kumarsi ja jätti minut yksin sekaviin mietteisiini\nmatkastamme, aluksesta ja sen päälliköstä.\n\nKokonaisen tunnin olin vaipunut ajatuksiin, koettaen selvittää\nitselleni tätä kiehtovaa salamyhkäisyyttä.\n\nSitten sattuivat silmäni pöydälle levitettyyn isoon pallokarttaan,\nja minä laskin sormeni juuri siihen kohtaan, missä äsken määräämämme\nleveys- ja pituusasteet leikkasivat toisiaan.\n\nMerellä on suuret virtansa kuten mantereillakin. Niiden uomat\nerottuvat muusta vedestä lämpömääränsä ja värinsä kautta.\nHuomattavin näistä merivirroista on Golf-virta. Tiede on määritellyt\nmaapallolla viiden suuren merivirran suunnat: yksi kulkee Atlannin\nmeren pohjoisosassa ja toinen sen eteläosassa, kolmas Tyynen\nvaltameren pohjos- ja neljäs sen eteläosassa sekä viides Intian\nmeren eteläosassa. On luultavaa että aikoinaan oli kuudeskin\nmerivirta Intian meren pohjoisosassa, kun Kaspian meri ja Aral-järvi\nmuodostivat sen kanssa yhden ainoan suuren vesialtaan.\n\nTällä kohdalla näyttihe pallokartalla yksi näistä virroista,\njaapanilaisten Kuro-shivo eli Musta virta, joka lähtien Bengalin\nlahdesta ja lämmittyään troopillisen auringon kohtisuorista säteistä\nkulkee Malakkan salmen kautta, seuraa Aasian itärannikkoa ja kääntyy\nvihdoin Tyyneen meren pohjoisosassa Aleuttien saaria kohti, kantaen\nmukanaan kamferipuiden runkoja ja muita ohikulkemiensa maiden\ntuotteita sekä värjäten valtameren aaltoja lämpimäin vettensä\npuhtaalla indigovärillä. Tämän virran suuntaa _Nautilus_ nyt\nnoudatti. Minä seurasin sitä silmilläni; näin sen katoavan Tyyneen\nmeren äärettömyyteen ja tunsin itsekin katoavani sen mukana, kun Ned\nLand ja Conseil vihdoin ilmestyivät salongin ovelle.\n\nMolemmat kelpo toverini jäivät suu auki ällistelemään edessään\nilmautuvia ihmeitä.\n\n\"Missä olemmekaan, missä me nyt olemmekaan?\" huudahti kanadalainen.\n\"Quebecinko museossa?\"\n\n\"Hyvät ystävät\", vastasin, viitaten heitä astumaan sisään, \"ette\nole Kanadassa, vaan _Nautiluksessa_ kuusikolmatta syltä syvällä\nmerenpinnan alla.\"\n\nNyt rupesi Ned Land ahdistamaan minua kysymyksillään: olinko saanut\nselville mikä kapteeni Nemo oli miehiään, mistä hän oli kotoisin ja\nminne hän meidät oikein vei j.n.e. Selitin hänelle kaikki vähäiset\ntietoni ja kysyin, mitä hän puolestaan oli havainnut.\n\n\"En ole nähnyt enkä kuullut niin mitäkään. En ole edes miehistöstä\nnähnyt vilaustakaan. Lieneeköhän sekin sähköllä käypä? Tiedättekö,\nprofessori, paljonko heitä tosiaan on? Kymmenen -- kaksikymmentä\n-- viisikymmentä vai satako?\" hän jatkoi, yhä hautoen vanhaa\nkarkausajatustaan.\n\n\"En voi ilmoittaa sitä teille, mestari Land; mutta parempi on\nettä iäksi kaikeksi heitätte turhat tuumailut _Nautiluksen_\nvaltaamisesta tai siitä karkaamisesta. Tämä alus on uudenaikaisen\nlaivanrakennustaidon mestariteos; sen näkemättä jääminen olisi\nminua suuresti surettanut. Monet kadehtisivat meiltä tilaisuutta\npäästä näkemään moisia ihmeitä. Olkaamme nyt vain levollisia ja\nkatselkaamme, mitä ympärillämme tapahtuu.\"\n\n\"Katselkaamme!\" toisti harpuunamestari kohauttaen olkapäitään;\n\"mitäpä tässä rautavankilassa saa katsella? Mehän kuljemme ja\npurjehdimme silmittömästi kuin sokeat.\"\n\nTuskin olivat nämä sanat lähteneet Ned Landin huulilta, kun sähkövalo\nsammui ja tuli niin äkkiä pimeä, että silmiin teki kipeätä.\n\nMe jäimme seisomaan mykistyneinä, osaamatta arvata minkälainen\nyllätys meitä nyt tuli kohtaamaan, miellyttäväkö vai ikävä. Kuului\nkirisevä ääni, aivan kuin olisivat _Nautiluksen_ kylkilevyt luisuneet\ntoistensa ylitse.\n\n\"Nyt se on loppujen loppu!\" sanoi Ned Land.\n\nÄkkiä valahti valo taas hehkumaan salongin kummallakin sivuseinällä\nkahdesta soikeasta aukosta. Juokseva vesi näkyi aivan selvästi\nsähkövalossa. Kaksi lasilevyä vain erotti meitä merestä. Ensin\nvavahdin pelosta ajatellessani että nuo heikot väliseinät painuisivat\nsisään, mutta ne olivat upotetut vankkoihin vaskikehyksiin, jotka\nvoivat vastustaa millaista painetta hyvänsä.\n\nMe erotimme merta aivan selvästi ainakin kilometrin päähän\n_Nautiluksen_ ympärillä. Mikä näky! Mikä kynä voisikaan kuvata\nvalovaikutelmia noissa läpikuultavissa vesikerroksissa!\n\nMe tunnemme meren läpinäkyväisyyden ja tiedämme että sen kirkkaus\non paljon suurempi kuin lähdeveden. Kivennäiset ja elimelliset\nainekset, joita se sisältää, lisäävät sen läpinäkyväisyyttä.\nErinäisissä kohdissa Antillien luona, missä vettä on 75 syltä,\nvoi ihmeen selvästi pinnalta nähdä hiekkapohjan. Auringonsäteiden\nläpitunkevaisuus ei näytä loppuvan edes 150 sylenkään syvyydellä.\nJa nyt tämän vesivuoren keskellä, joka läikkyi ja päilyi korkealla\n_Nautiluksen_ yläpuolella, loisteli sähkövalo itse aaltojen kohdussa.\nSe ei enää ollut valaistua vettä, vaan nestemäistä valoa.\n\nSalongin kummallakin sivulla aukeni akkuna tuohon tutkimattomaan\nvesikuiluun. Salongin sisässä vallitseva hämäryys sai ulkopuolisen\nvalon hohtamaan sitä kirkkaammin, ja me katselimme tuota näkyä\nakkunoista, aivan kuin olisi niiden kirkas kristalli ollut\nsuunnattoman akvaarion lasiseinä.\n\n\"Te halusitte katsella, Ned ystävä; no, katselkaa nyt!\"\n\n\"Merkillistä, merkillistä!\" jupisi kanadalainen, joka näytti\nunohtaneen pahantuulensa ja alistuneen vastustamattoman viehätyksen\nvaltaan. -- \"Kannattaisipa matkustaa pitkältä saadakseen ihailla\nmoista näkyä!\"\n\nKoko kahden tunnin ajan _Nautilusta_ saattoi meren ihmeellinen\narmeija. Laivan kupeilla leikki ja pyörähteli kilpaa uiden ja\ntoisiaan ajellen mitä moninaisin runsaus harvinaisia mereneläviä:\nvihreitä meriruutanoita, joiden kylkiä koristi kaksinkertainen musta\njuova, siniruumiisia ja hopeapäisiä Jaapanin makrilleja, Jaapanin\nsalamantereita, hämähäkkinahkiaisia, joilla oli kahta metriä pitkä\nruumis, päässä pienet vilkkaat silmät ja suunnaton kita täynnä\nteräviä hampaita, monia muita mainitsematta.\n\nIhastuksemme kasvoi kasvamistaan. Ned mainitsi kaloja nimeltä,\nConseil luokitteli niitä ja minä katselin hurmautuneena niiden\nnotkeita liikkeitä ja kauniita muotoja. Ei ollut koskaan ennen\nminulla ollut tilaisuutta nähdä näitä eläimiä elävinä ja\nvapaudessaan, luonnollisessa olotilassaan. En tahdo luetella kaikkia\nniitä lajeja, jotka soluivat siinä hurmautuneiden silmieni editse,\nkaikkia noita Kiinan ja Jaapanin merten harvinaisuuksia. Näitä\nkaloja, joita oli lukuisammin kuin lintuja ilmassa, veti epäilemättä\nsähkövalon huikaiseva hohde lähelle meitä.\n\nÄkkiä valahti valoa salonkiin, seinän rautalevyt luistivat taas\numpeen ja viehättävä näköala katosi. Mutta kauvan aikaa siitä\nvielä uneksin, kunnes katseeni osui väliseinällä riippuviin\nmerkkikojeisiin. Kompassi osotti yhä pohjoiskoilliseen, manometri\nnäytti viiden ilmakehän painetta, joka vastasi viidenkolmatta sylen\nsyvyyttä, ja sähköllä käypä loki ilmotti nopeudeksemme 15 solmuväliä.\nKello oli viisi.\n\nNed Land ja Conseil palasivat hyttiinsä, ja minäkin vetäydyin\nkammiooni. Siellä odotti minua päivällinen. Siihen kuului\nkilpikonnanlientä, meriruutanaa kuohukastikkeen kera (sen maksa\nerikseen keitettynä oli hienointa mitä tiedän) ja harvinaisen\nmerilohen selkäpaistia.\n\nIllan vietin lukien, kirjoittaen ja mietiskellen. Sitten uni rupesi\npettämään minua; minä heittäydyin meriruohopatjoille ja nukuin\npian sikeästi, _Nautiluksen_ soluessa vinhaa vauhtia Mustan virran\nuumenissa.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\nKutsukortti.\n\n\nSeuraava päivä oli marraskuun 9:s. Minä heräsin pitkästä unesta --\nolin nukkunut kaksitoista tuntia. Conseil saapui tapansa mukaan\ntiedustamaan \"miten olin yöni viettänyt\" sekä auttamaan minua\npukeutuessa. Hän oli jättänyt kanadalais-ystävänsä niin sikeästi\nnukkumaan, kuin ei tämä ikänään olisi muuta tehnytkään. Annoin kelpo\npalvelijani jaaritella mielensä mukaan, välittämättä vastata hänelle.\nTahdoin vain tavata kapteenia.\n\nHeti kun olin saanut vaatteet päälleni, kiiruhdin salonkiin. Se\noli tyhjä. Jäin tutkimaan museon lasikaappien aarteita sekä isoja\nherbaarioita, jotka olivat täynnä mitä harvinaisimpia, kuivattuinakin\nvärinsä hyvin säilyttäneitä merikasveja. Varsinkin zoophytit eli\neläinkasvit ynnä monenlaiset levät olivat museossa runsaasti\nedustetut.\n\nKoko päivänä ei minulla ollut kunnia nähdä kapteeni Nemoa. Salongin\nisot akkuna-aukot siimoin pysyivät suljettuina.\n\n_Nautiluksen_ suunta oli itäkoillinen, sen nopeus kaksitoista\nsolmuväliä ja syvyys vaihteli viidestä kolmatta kolmeenkymmeneen\nsyleen.\n\nSeuraavana päivänä, marraskuun 10:ntenä, jatkui yhä samaa\nyksinäisyyttä. En nähnyt ainoatakaan aluksen miehistä; Ned Land ja\nConseil viettivät suurimman osan päivää luonani. Heitäkin oudoksutti\nkapteenin selittämätön poissaolo. Oliko tuo merkillinen mies tullut\nsairaaksi -- vai oliko hänellä nyt toiset aikomukset meidän suhteemme?\n\nMutta kaikissa tapauksissa oli meillä, kuten Conseil sanoi,\ntäydellinen vapautemme ja meitä ravittiin yltäkylläisesti\nja hienosti. Emme voineet mistään valittaa, ja kohtalomme\neriskummallisuus antoi olollemme sellaista viehätystä, ettemme\nhalunneetkaan valittaa.\n\nTänä päivänä minä alotin pitää seikkailuistamme päiväkirjaa,\njonka avulla kykenen nyt jälkeenpäin esittämään niitä paljon\nseikkaperäisemmin kuin muuten olisi mahdollista.\n\nMarraskuun 11 päivänä, aamulla varahin _Nautiluksen_ sisäosiin\nvirtaava raitis ilma tiesi, että olimme taasen nousseet valtameren\npinnalle uudistamaan happivarastoamme. Nousinpa siis keskusportaita\nmyöten yläkannelle.\n\nKello oli kuuden tienoissa, ilma oli pilvinen, meri harmaa mutta\ntyven. Olikohan kapteeni Nemo, jota halusin tavata, nyt täällä\nylhäällä? En nähnyt ketäkään muuta kuin perämiehen, joka oli\nvangittuna lasikoppiinsa. Nojaten purren runkoon hengitin ihastuneena\nsuolaista meri-ilmaa.\n\nVähitellen haihtui usva auringonsäteiden tieltä, ja päivän kirkas\nkruunu kohosi itäiselle taivaanrannalle. Meri liekehti sen\nhehkussa. Korkeuksiin kokoutuneet pilvet helottivat korein, kuulein\nvärivivahduksiin, ennustaen tuulista säätä tälle päivälle. Mutta\nmitäpä merkitsivät tuulet ja säät _Nautilukselle_, jonka ei tarvinnut\npeljätä myrskyjäkään!\n\nOlin vaipunut tämän viehättävän ja mieltä elähyttävän päivänkoiton\nihailuun, kun kuulin portailta askeleita, jotka lähenivät yläkantta\nkohti. Varustauduin tervehtimään kapteeni Nemoa, mutta se olikin\nhänen apulaisensa. Tämä asteli kannella näyttämättä lainkaan\nhuomaavan minua. Mahtava kiikari silmillään hän tähysteli tarkasti\nympäri taivaanrantaa. Tarkastuksensa suoritettuaan hän läheni\noviaukkoa ja lausui seuraavat sanat (minä muistan ne täsmälleen,\nsillä joka aamu ne toistettiin samoissa olosuhteissa):\n\n\"_Nautron respoc lorni virch_\".\n\nMitä ne merkitsivät, en tiedä.\n\nSitten varapäällikkö laskeusi alas samaa tietä kuin oli tullutkin.\nArvellen _Nautiluksen_ aikovan palata vedenalaiselle reitilleen\nsuljin kattoaukon ja palasin kammiooni.\n\nKului vielä viisi päivää ilman että asemassamme tapahtui\nminkäänlaista muutosta. Joka aamu nousin yläkannelle. Samat sanat\ntoisti sama henkilö minulle joka kerta. Mutta kapteeni Nemoa vain ei\nnäkynyt.\n\nOlin jo päätellyt etten koskaan enää saisi häntä nähdä, mutta\nmarraskuun 16:ntena, kun Nedin ja Conseilin kera vetäydyin\nhyttiini, tapasin siellä pöydälläni minulle osotetun kirjeen.\nAvasin sen kiihkeästi. Siihen oli levollinen, selkeä käsi piirtänyt\nsaksalaistyylisellä kirjoitustavalla seuraavat sanat:\n\n    PROFESSORI ARONNAXille, _Nautiluksella_.\n\n    Marrask. 16 p. 1867.\n\n    Kapteeni Nemo kutsuu Professori Aronnaxin metsästysretkelle,\n    joka huomenna tehdään Crespo-saaren metsiin. Hän toivoo ettei\n    mikään estä Professoria saapumasta, ja näkee mielihyvin hänen\n    seuralaistensa liittyvän mukaan.\n\n                                            KAPTEENI NEMO,\n                                       _Nautiluksen_ päällikkö.\n\n\"Metsästämään!\" huudahti Ned.\n\n\"Ja Crespo-saaren metsiin!\" lisäsi Conseil.\n\n\"Ahaa, jokohan tuo herra kerrankin astuu kuivalle maalle?\" jatkoi Ned.\n\n\"Siltä ainakin kuuluu\", vastasin ja luin vielä kerran kirjelapun\nsisällön.\n\n\"No hyvä, se käy mielemme mukaan\", virkkoi kanadalainen. \"Mutta\nannappa olla kun nämä pojat pääsevät kovalle kamaralle, niin kyllä\ntiedetään mitä tehdään. Ja onhan joka tapauksessa hauska saada kerran\nmaistaa tuoretta lihaa.\"\n\nRupeamatta tarkemmin selvittämään itselleni ristiriitaa tämän\nkutsun ja kapteeni Nemon ilmeisen vastenmielisyyden välillä kaikkea\nmaankamaraa kohtaan, tyydyin vastaamaan:\n\n\"Ottakaamme ensin selvä, missä tuo Crespon saari oikeastaan on.\"\n\nKysyin neuvoa kartalta ja löysinkin 32°40' pohjoisella leveys- ja\n157°50' läntisellä pituusasteella pienen saaren, jonka v. 1801 muuan\nkapteeni Crespo oli keksinyt ja joka vanhoilla espanjalaisilla\nkartoilla oli mainittu nimellä Rocca de la Plata eli \"Hopeasaari\".\nOlimme tällöin edenneet noin 300 peninkulmaa lähtökohdastamme, ja\n_Nautiluksen_ suunta oli tällävälin kääntynyt kaakkoa kohti.\n\nNäytin tovereilleni tämän pienen yksinäisen kallionnyppylän keskellä\npohjoisen Tyynen meren aavaa.\n\n\"Jos kapteeni Nemo haluaa astua kuivalle maalle\", lausuin, \"niin osaa\nhän ainakin valita aution kohdan.\"\n\nNed Land kohoutti hartioitaan vastaamatta mitään, ja Conseil ja hän\nlähtivät luotani.\n\nSyötyäni illallisen, jonka tarjosi sama mykkä edeskäypä kuin\nennenkin, kävin levolle koko lailla huolissani.\n\nSeuraavana aamuna, marraskuun 17:ntenä, tunsin herätessäni että\n_Nautilus_ makasi aivan liikahtamatta paikallaan. Minä pukeuduin\nsukkelaan ja kiirehdin salonkiin.\n\nKapteeni Nemo oli siellä odotellen minua. Hän nousi istualtaan,\nkumarsi ja kysyi, sopiko meidän seurata häntä retkelle.\n\nKun hän ei sanallakaan viitannut viikon kestäneeseen poissaoloonsa,\nen minäkään rohjennut siitä puhua vaan tyydyin mainitsemaan, että\nseuralaiseni ja minä kernaasti noudatimme hänen kutsuaan.\n\n\"Sallikaa minun kuitenkin kysyä teiltä muuatta seikkaa\", lisäsin.\n\n\"Pyydän teitä kysymään, herra Aronnax, ja jos voin, niin vastaan\nsiihen.\"\n\n\"No niin, herra kapteeni, kuinka on mahdollista että te, joka olette\nkatkaissut valinne kaiken maanpäällisen kanssa, kuitenkin omistatte\nmetsiä Crespo-saarella?\"\n\n\"Herra professori, minun metsäni eivät kaipaa päivän valoa eikä\nlämpöä. Niissä ei liiku jalopeuroja, tiikereitä, panttereja eikä\nmuita nelijalkaisia eläimiä. Minä yksin tunnen ne metsät; minun\nhyväkseni ne vain kasvavat. Ne eivät olekaan mitään maanpäällisiä\nmetsiä, vaan vedenalaisia.\"\n\n\"Vedenalaisia metsiä!\" huudahtin melkein typertyneenä.\n\n\"Niin, professori.\"\n\n\"Ja sinne te kutsutte minua?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Jalkaisinko sinne mennään?\"\n\n\"Niin, ja kuivin jaloin päälle päätteeksi.\"\n\n\"Ettäkö oikein metsästämään?\"\n\n\"Juuri metsästämään, pyssyt mukana.\"\n\nMinä tuijotin _Nautiluksen_ päällikköön, enkä todentotta tuntenut\nsillä kertaa mitään imartelevia ajatuksia hänestä.\n\n\"Varmastikaan hänen laitansa ei ole oikein\", päättelin itsekseni.\n\"Häntä on kohdannut lievä mielipuolisuuden puuska, jota hän\non potenut nyt viikon päivät ja josta hän ei vieläkään ole\nihan vironnut. Vahinko miestä! Kernaammin olisin pitänyt häntä\neriskummallisen nerokkaana olentona kuin pähkähulluna.\"\n\nTämä ajatus taisi selvästi ilmetä kasvoillani, mutta kun kapteeni\nNemo ei siitä sen enempää välittänyt vaan pysyi minun seuraamaan\nhäntä, niin astuin mukana valmiina alistumaan mihin koetukseen\nhyvänsä.\n\nMe kävimme ruokasaliin, jonne aamiainen oli katettu.\n\n\"Herra Aronnax\", kapteeni lausui, \"pyydän teitä käymään kursailematta\nmurkinan kimppuun; syödessämme pidämme pakinata. Sillä vaikka\nlupasinkin teille kävelyretken metsiin, en kuitenkaan väitä siellä\nhotelleja löytyvän. Syökää siis siltä varalta, että päivällisemme\nsaattaa jäädä sangen myöhäiseksi.\"\n\nMinä tein kaikkea kunniata aamiaiselle. Siihen kuului monenlaisia\nkalaruokia, viilloksia keitetyistä merimakkaroista, erinomaisia\nkasvieläimiä ynnä eräistä merilevistä valmistettuja vihannesruokia.\nJuomanamme oli kirkasta vettä; siihen kapteeni kaatoi muutamia\ntippoja eräänlaista virkistävää likööriä, jota Kamtshatkan asukkaat\nvalmistavat _Rhodomenia palmata_ nimisestä meriruohosta. Isäntäni söi\nensin hyvän aikaa virkkamatta sanaakaan; sitten hän alotti:\n\n\"Kun esitin teille metsästysretkeä vedenalaisiin Crespon metsiini,\nniin te arvatenkin piditte minua mielettömänä. Teidän ei kumminkaan\ntule koskaan tuomita umpimähkään.\"\n\n\"Mutta, kapteeni, uskottehan minua kun...\"\n\n\"Suvaitkaa kuunnella minua niin saatte päättää, onko teillä aihetta\nsyyttää minua mielettömyydestä ja ristiriitaisista sanoista.\"\n\n\"Minä kuuntelen.\"\n\n\"Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, professori, että ihminen voi\noleskella veden alla, kun hänellä vain on mukanaan tarvittava määrä\nhengitettävää ilmaa Niinpä saa sukeltaja vedenalaisissa töissään,\nollen puettuna vedenpitävään pukuun ja metallikypärään, ilmaa\nylhäältä ilmapumpun ja putkijohtojen avulla.\"\n\n\"Se on sukelluskoje\", virkoin.\n\n\"Aivan niin, mutta tällöin hän ei ole vapaa; hän on kahlittu\npumppuun, joka kumiputkea myöten lähettää hänelle ilmaa. Jos me\nolisimme samalla tapaa riippuvaiset _Nautiluksesta_, emme pääsisi\nliikkumaan pitkälläkään.\"\n\n\"Millä tapa siitä voi vapautua?\"\n\n\"Käyttämällä Rouquayrol-Denaroysen kojetta. Sen on keksinyt kaksi\nteidän maanmiestänne, mutta minä olen sitä parantanut. Se sallii\nteidän laskeutua näihin uusiin fysiologisiin olosuhteisiin, ilman\nettä mitkään elimenne tulevat siitä kärsimään. Siihen kuuluu\npaksuista teräslevyistä tehty säiliö, johon minä pumppaan ilmaa 50\natmosfeerin paineella ja jota hihnojen avulla kannetaan selässä\nniinkuin sotamiehenlaukkua. Sen yläosassa on laatikko, josta\nilma, palkeenkielen sisälläpitämänä, voi virrata ulos ainoastaan\nluonnollisen kimmoavaisuutensa avulla. Rouquayrolin kojeessa lähtee\ntästä laatikosta kaksi kumiputkea, jotka päättyvät eräänlaiseen,\nsukeltajan nenää ja suuta ympäröivään kumilaukkuun; toinen niistä\ntuo raitista ilmaa ja toinen vie pois turmeltunutta, ja kieli sulkee\nniitä kumpaakin tarpeen mukaan. Mutta minun, joka laskeudun alas\nsyvimpiin pohjakerroksiin, missä vedenpaine on mitä suurin, täytyy\nsenvuoksi sukeltajain lavalla sulkea pääni vaskikypärään, johon\nmolemmat kumiputket päättyvät.\"\n\n\"Hyvä, kapteeni. Mutta varastossa oleva ilma tulee kumminkin pian\nkäytetyksi, ja jollei siinä enää ole 15 prosenttia happea, ei se\nkelpaa hengitettäväksi.\"\n\n\"Aivan niin, mutta olenhan jo sanonut että alukseni sähköpumpuilla\nvoi puristaa ilmaa kokoon varsin korkean paineen alaisena, ja sitenpä\nvoin varata säiliööni hengityskelpoista ilmaa yhdeksää tai kymmentä\ntuntia varten.\"\n\n\"Kapteeni Nemo, selityksenne kuultuani en enää rohkene epäillä asiaa.\nMutta luvallanne sanoen olen kuitenkin ymmällä pyssystä, jota minun\nveden alla olisi käytettävä.\"\n\n\"Pyydän huomauttaa, ettei se ole mikään ruudilla ladattava ase.\"\n\n\"Siis ilmapyssy?\"\n\n\"Tietystikin. Kuinka luulette minun voivan valmistaa ruutia\nlaivassani, jossa ei ole salpietaria, rikkiä eikä hiiltä?\"\n\n\"Ja muutenkin\", lisäsin, \"olisi voitettavana melkoinen vastustus\nvoidakseen ampua veden sisässä, joka on viisikuudetta kertaa\ntiheämpää kuin ilma.\"\n\n\"Se ei olisi vaikeata. Fultonin aatetta kehittäen ovat englantilaiset\nFilip Coles ja Burley sekä ranskalainen Furcy ja italialainen Landi\nrakentaneet tykkejä, jotka suljetaan omituisella tavalla ja joilla\nvoidaan ampua veden allakin. Mutta kuten jo sanoin, minulla ei ole\nruutia, ja sen sijasta käytän puristettua ilmaa, jota _Nautiluksen_\npumput hankkivat minulle yltäkyllin.\"\n\n\"Mutta tämä ilma tulee kai pian loppuunkäytetyksi?\"\n\n\"Silloinhan minulla on Rouquayrol-säiliöni, josta tarpeen tullen saan\nlisää. Sitä varten tarvitaan vain erikoinen ilmahana. Muuten tulette\nitse näkemään, herra Aronnax, ettei merenalaisella metsästyksellä\nkäytetä paljon ilmaa eikä luoteja.\"\n\n\"Minusta kumminkin tuntuu, etteivät luodit lennä mainittavan pitkälle\neivätkä vaikuta kuolettavasti tässä puolipimeässä ja ilmaa niin\npaljon tiheämmässä alkuaineessa.\"\n\n\"Herrani, jok'ainoa laukaus tästä pyssystä on ehdottomasti\nkuolettava; ja vaikka luoti vain hiukan raapaisisikin otusta, on\nsiitä paikalla henki lähtenyt.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Siksi, etteivät ne ole mitään tavallisia luoteja, vaan\nitävaltalaisen kemistin Leniebrockin keksimiä pieniä lasipalloja,\njoita minulla on varastossani melkoinen määrä. Nämä lasipallot,\njoita ympäröi teräskehys ja joilla suuremman raskauden vuoksi\non lyijypohja, ovat oikeita pienoisia Leyden-pulloja, joissa\nsähkönjännitys on kehitetty suhteellisesti korkeimmilleen.\nHeikostakin tärähdyksestä purkautuu niiden sähköisyys ja tappaa\nkuinka ison ja väkevän otuksen tahansa. Tahdoin vain lisätä, että\nnämä lasipallot eivät ole N:o 4:n hauleja isommat, joten niitä menee\ntavalliseen panokseen kymmenkunta kappaletta.\"\n\n\"En tahdo enää väitellä vastaan\", vastasin ja nousin ylös, \"voin vain\ntarttua pyssyyni. Joka tapauksessa käyn sinne minne tekin käytte.\"\n\nKapteeni vei minut perän puolelle, ja astuessamme Nedin ja Conseilin\nhytin ohi huusin molempia seuralaisiani, jotka heti liittyivät\nmukaamme. Sitten saavuimme erääsen hyttiin konehuoneen vieressä,\njossa meidän piti paneutua merenalaiseen kävelypukuumme.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\nKävelymatka valtameren pohjalla.\n\n\nTämä pieni hytti oli sanan todellisessa merkityksessä _Nautiluksen_\nvarushuone. Tusinan verta sukelluspukuja riippui seinillä odottaen\nmeitä kävelymatkalle lähtijöitä.\n\nNe nähdessään kadotti Ned Land ilmeisesti halunsa liittyä mukaan.\n\n\"Mutta, kelpo Nedini, Crespo-saaren jahtimaat ovat vedenalaisia\nmetsiä.\"\n\n\"Ohoo\", murahti harpuunamestari, jota suretti pettymyksensä tuoreen\nlihan saannista. -- \"Aijotteko te, herra Aronnax, todella paneutua\ntuohon kummituspukuun?\"\n\n\"Mikäpä tässä muu auttaa, mestari Ned.\"\n\n\"Tehkää miten tahdotte, professori, mutta mitä minuun tulee, niin ei\nminua saa muuten kuin väkipakolla siihen pukeutumaan.\"\n\n\"Pakkoa ei käytetä, mestari Ned\", sanoi kapteeni Nemo.\n\n\"Ettäkö Conseilkin uskaltaa yrittää?\" Ned kysyi.\n\n\"Minä olen isännän varjo ja seuraan häntä minne hän vain menee\",\nConseil vastasi.\n\nKapteenin käskystä saapui kaksi laivamiestä auttamaan meidän\npäällemme noita raskaita, vedenpitäviä vaatekappaleita, jotka\nolivat valmistetut saumattomasta kumikankaasta ja varatut kestämään\nmelkoista painetta. Koko pukua olisi voinut sanoa varustukseksi, joka\nyhdellä haavaa oli notkea ja kankea. Siihen kuului housut ja takki.\nHousut päättyivät paksuihin, raskailla lyijypohjilla varustettuihin\njalkineihin. Takki oli vuorattu vaskilevyillä, jotka muodostivat\nrintaa vedenpaineelta varjelevan ja samalla keuhkojen vapaata\ntoimintaa sallivan haarniskan; hihat päättyivät nekin eräänlaisiin\nkäsineihin, jotka eivät millään tavalla estäneet sormien liikkeitä.\n\nKapteeni Nemo ja muuan hänen seuralaisistaan -- todellinen Herkules\nkooltaan ja voimiltaan -- Conseil ja minä olimme pian puetetut\nnoihin vaatteisiin. Päämme vain olivat enää saatavat sovitetuiksi\nmetallikypäreihin. Mutta sitä ennen pyysin kapteenin näyttämään\nminulle pyssyjä, joita matkalla tulisimme käyttämään.\n\nEräs laivamiehistö ojensi minulle mitättömän näköisen aseen, jonka\nteräksestä tehty tukki oli ontto ja aika iso. Se oli samalla säiliönä\npuristetulle ilmalle, jota hanalaitteen käyttämä läppä päästi\npyssynpiippuun. Tukin paksuimpaan kohtaan sovitettu makasiini sisälsi\nparikymmentä sähköluotia, jotka vieterin avulla itsestään soluivat\npaikalleen. Hetikun yksi kuti oli ammuttu, oli seuraava valmiina\nlaukaistavaksi.\n\n\"Kapteeni Nemo\", sanoin, \"tämä ase on aivan täydellinen laatuaan\nja perin helppo käytellä; palan halusta saada sitä koetella. Mutta\nkuinka pääsemme alas merenpohjaan?\"\n\n\"Tänä hetkenä, professori, on _Nautilus_ viiden sylen syvyydellä,\nniin että saamme heti lähteä matkaan.\"\n\n\"Kuinka pääsemme laivasta ulos?\"\n\n\"Saatte heti nähdä.\"\n\nKapteeni Nemo työnsi päänsä sukelluskypäriin, Conseil ja minä\nseurasimme hänen esimerkkiään, kuultuamme ensin kanadalaisen\nivallisesti toivottavan meille \"hyvää metsänonnea!\" Takin pääntien\nmuodosti ruuvikierteillä varustettu vaskikaulus, johon kypäri\nruuvattiin tiiviisti kiini. Kolme paksua lasiakkunaa päähineessä\nsalli meidän päätä kääntämällä katsella mihin suuntaan hyvänsä. Heti\nkun kypärit olivat paikoillaan, rupesivat selkäämme kiinnitetyt\nRouquayrol-kojeet toimimaan, niin että minä ainakin hengitin aivan\nhuoletta.\n\nRuhmkorffin-lamppu vyötäisille kiinnitettynä ja pyssy kädessä olin\nvalmis lähteinään matkaan. Mutta tottapuhuen en omin voimini olisi\npäässyt paikalta hievahtamaan, sillä näissä kankeissa vaatteissa ja\nlyijypohjaisissa jalkineissa en voinut ottaa askeltakaan.\n\nMutta sitäkin varten oli toimenpiteisiin ryhdytty. Minä tunsin\nitseäni takaapäin lykättävän varuskammion vieressä olevaan pikku\nsuojaan. Seuralaiseni tulivat perässä samalla tapaa saatettuina.\nKuulin kumilistoilla tuketun oven sulkeutuvan takanamme, ja synkkä\npimeys ympäröi meidät.\n\nMuutaman minuutin kuluttua erotin terävän vihellyksen. Tunsin\njonkinlaisen kylmänväreen nousevan jaloista rintaanpäin.\nNähtävästikin oltiin jossakin _Nautiluksen_ sisäosassa avattu\nvesihana ja sen avulla täytetty vedellä tämä pikku huone jossa\nseisoimme. Toinen, laivankylkeen sovitettu ovi aukeni. Valju\npuolihämärä kumotti edessämme. Seuraavassa tuokiossa polkivat\njalkamme valtameren pohjaa.\n\nJa sitte -- kuinka voisinkaan nyt jälestäpäin kuvata niitä\nvaikutelmia, joita tämä vedenalainen kävelymatka jätti mieleeni?\nSanat ovat voimattomat kertomaan kaikista näkemistäni ihmeistä. Kun\nei edes maalarin sivellinkään kykene esittämään kostean alkuaineen\nihmeellisiä vivahduksia, kuinka sitten kynä?\n\nKapteeni Nemo asteli edellä, me muut perässä. Conseil ja minä\npysyttelimme kiinteästi yhdessä, ikäänkuin olisimme voineet puhella\nkeskenämme metallikupuroidemme läpi. Minua eivät enää ollenkaan\nhaitanneet raskaat vaatteeni, lyijyjalkineeni, ilmasäiliö selässäni\neikä paksu vaskihytyrä, jossa pääni keikkui sinne tänne niinkuin\nmanteli kuoressaan. Kaikki nämä esineet kadottivat veden sisässä niin\npaljon painostaan kuin niiden tieltään lykkäämä vesimäärä painoi, ja\nminä tunsin itseni perin tyytyväiseksi tähän Arkimedeksen keksimään\nlakiin. En ollut enää mikään liikkumaton röykkiö, vaan siirryin\ntavallisilla liikkeilläni sangen helposti eteenpäin.\n\nValo, joka kuvasi pohjan täällä kymmenen metrin syvyydellä\nvedenpinnasta, ihmetytti minua voimakkuudellaan. Auringonsäteet\ntunkeutuivat aivan helposti tuon vesivuoren lävitse ja hajottivat\ntuhlaten värejään. Minä erotin selvästi kaikki esineet aina\npuolentoista sadan metrin päähän. Sitä kauvempana tausta tummeni\nhienoin ultrasinisin vivahduksin ja sakeni viimein epämääräiseksi\nhämäräksi. Minua ympäröivä vesi oli tavallaan jonkinlaista ilmaa,\ntiheämpää kyllä kuin vedenpäällinen ilma, mutta melkein yhtä\nläpinäkyvää. Korkealla pääni päällä erotin tyynen merenpinnan.\n\nMe astuskelimme hienolla, tasaisella hiekkapohjalla, jossa ei\nlainkaan näkynyt sekaisia uurteita, joita maininki rantahiekkaan\npiirtelee. Tämä huikaiseva hiekkapeite kuvasti oikean heijastuspeilin\ntavoin ihmeellisen voimakkaasti päivänsäteitä. Uskottaneekohan minua\nkun sanon, että täällä kymmentä metriä syvällä veden sisässä näin\naivan yhtä hyvin kuin kirkkaassa päivänpaisteessa?\n\nNeljännestunnin ajan poljimme tätä säteilevää hiekkapohjaa, jonka\nkirkkautta lisäsi tuhkamainen kerros simpukankuorirapautumaa.\n_Nautiluksen_ runko, joka kuvastui ylhäällä pitkähkön luodon\nnäköisenä, himmeni vähitellen näkyvistämme; mutta sen sähkövalo yön\ntullen väkevillä säteillään helpottaisi paluutamme laivaan.\n\nTuo valtava hiekkatanner tuntui olevan ääriä vailla. Käsilläni\navasin tietä vesimuurin läpi, joka verhojen tavoin sulkeutui\ntakanani ja heti hävitti paineellaan jälkeni hiekassa. Mutta sitten\naloin kaukaa erottaa joitakin epämääräisiä esineitä. Näin pohjasta\nkohoavan kallioharjanteen äyräät, joilla rehotti mitä ihanin kokoelma\nzoophytejä (kasvieläimiä); ja nyt minua kohtasi yllättävä valoleikki.\n\nKello oli 10 aamulla. Auringonsäteet sattuivat vedenpintaan,\nmuodostaen hyvin terävän kulman, ja tämä valo, joka oli taittunut\naivan kuin prisman lävitse, värjäsi kalliot ja niiden reunamilla\nkasvavat kukat, polyypit ja simpukat auringon spektrin seitsemällä\nvärillä. Se vasta oli ihmeitten ihme, oikea juhlapöytä silmälle,\ntuo värivivahdusten suloinen sekamelska, vihreän, keltaisen,\npunakeltaisen, punaisen, sinipunervan, sinisen ja indigon\nvierettäin-asettelu -- sanalla sanoen aivan kuin hurjapäisen maalarin\nsekoittamaton värilautanen! Miksi en voinutkaan kertoilla Conseilille\nsen minussa synnyttämiä eläviä vaikutelmia, miksi en saanut kilpailla\nhänen kanssaan innostuneilla huudahduksilla! Miksi en voinut,\nkapteeni Nemon ja hänen toverinsa tavoin, ilmaista ajatuksiani\njoillain sovituilla merkeillä? Paremman puutteessa puhelin senvuoksi\nitsekseni, huusin minkä jaksoin kuparikattilaan, joka ympäröi\npäätäni, ja tuhlasin arvatenkin hyödyttömiä tunteenpurkauksia enemmän\nkuin kannattikaan.\n\nTämän verrattoman näytelmän lumoomana oli Conseil pysähtynyt niinkuin\nminäkin. Tuo tunnollinen veitikka ei arvatenkaan voinut pidättää\n\"luokittelemis\"-intoaan ollessaan niin lähellä, kouran ulottuvilla\nmoisia muhkeita näytteitä kasvi- ja likoeläimiä. Merenpohja kuhisi\npolyyppeja ja piikkinahkaisia. Monenlaiset Isis-lajit, cornulariat,\njotka elävät yksitellen, kimputtain merililjoja -- joita ennen\nnimitettiin \"valkeiksi koralleiksi\" --, lihaisesta levystään\nriippuvat merivuokot, putkimatoryhmät, kaikki ne muodostivat\nihania kukkaispenkereitä, joiden upeata väriloistoa korottivat\nhiekassa luikertelevat meritähdet ja kukkasnauhain tavoin vedessä\nkeinuvat käärmetähdet, joiden hienoja pitsikudoksia merenneidot\nnäyttivät sommitelleen. Ja päittemme päällä suojasivat levitettyjen\npäivänvarjojen lailla meitä auringonsäteiltä meduusaparvet\nopaalinvärisine tai heikosti ruusunpunaisine, taivaansinisten\npoikkijuovain koristamine uimakelloineen, kun taas lukemattomat muut\nlikoeläimet fosforikimalluksellaan olisivat voineet ohjata kulkuamme\nyön aikaan.\n\nKaikkia näitä ihmeitä katselin neljänneskilometrin pituisella\ntaipaleella, seisahtumatta tuskin kertaakaan, sillä merkeillä\nvarotti kapteeni Nemo minua viivyttelemästä. Pianpa muuttuikin\nmerenpohjan luonne. Hiekkatannerta seurasi kerros tahmeata mutaa,\njommoista Amerikassa sanotaan \"ooze'ksi\" ja jonka muodostavat\npii- ja kalkkipitoiset näkinkuoret. Sen jälkeen kuljimme yli\nleväniityn, joka rehotti mitä vehmaimmassa upeudessa. Nämä tiheät,\njalan alla painuvat ruohomatot olisivat voineet kilpailla itämaitten\nkalleimpien maitovalmisteiden rinnalla. Aaltojen irtirepäisemiä\ntukkoja ja pensastoja samasta rikkaasta leväsuvusta, jonka lajeja\ntunnetaan enemmän kuin kaksituhatta, keinui kepeänä holvikattona\npäittemme päällä. Tein tällöin sen huomion, että vihreät kasvit\npysyttelivät lähinnä merenpintaa, punaiset sen sijaan keskisyvyydellä\nja mustat tai ruskeat muodostivat nurmimattoja ja pensaskujanteita\nvaltameren syvimmissä kerroksissa. Nämä levät ovat oikeita luomakunnan\nihmeitä, maailman kasviston merkillisimpiä ilmiöitä. Niihin kuuluvat\nyhdellä haavaa maapallon suurimmat ja pienimmät kasvit. Samalla kun\nviiden neliömillimetrin alalla on voitu huomata näitä kasveja aina\n40,000 yksilöä, on saatu käsiin Fucus-lajeja, jotka ovat saattaneet\nolla yli 500 metrin pituisia.\n\nPuolisentoista tuntia oli kulunut laivasta lähdettyämme; kello\nläheni 12. Sen huomasin auringonsäteiden kohtisuorasta suunnasta --\nne eivät enää taittuneet. Värien taikaleikki taukosi vähitellen, ja\n\"taivaankanneltamme\" sammuivat smaragdinvihreät ja safiirinsiniset\nvivahdukset. Me tarrasimme eteenpäin säännöllisin marssiaskelin,\njotka kajahtelivat maasta ihmeteltävän voimakkaasti. Vähäinsinkin\näänenväre joutui kuuloelimiin niin nopeasti, ettei maan päällä korva\nole moiseen tottunut. Sillä vesi on paljon parempi äänenjohtaja kuin\nilma, siinä ääniaallot kulkevat neljä kertaa nopeammin.\n\nNyt maa rupesi viettämään vahvasti alaspäin. Valo alkoi siintää\npaljon tasaisemmin. Me laskeuduimme aina sadan metrin syvyyteen,\njoutuen kymmenen ilmakehänpaineen puserrettaviksi. Mutta\nsukelluspukuni oli niin tarkotuksenmukainen, etten tuntenut\nvähintäkään haittaa tästä paineesta. Sormia vain alussa oli vähän\nvaikea liikutella, multa niidenkin kankeus pian katosi. Ja vaikka\nkahden tunnin ajan olin tallustellut yhtäpäätä näissä oudoissa\nvarustuksissa, en tuntenut itseäni yhtään väsyneeksi. Vesi auttoi ja\ntuki liikkeitäni, joita tein ihmeteltävän kepeästi.\n\nTälläkin syvyydellä havaitsin vielä auringonsäteitä, vaikkakin\nhimmeinä. Niiden voimakas kimallus vaihtui punertavaksi\npuolihämäräksi, päivän ja yön kamppailuksi. Kuitenkin näimme\nkyllin hyvin kulkeaksemme eteenpäin, tarvitsematta vielä turvautua\nRuhmkorffin-lyhtyihin. Mutta nyt kapteeni Nemo jäi seisomaan;\nhän odotti kunnes olin tullut hänen kohdallensa ja osotti sitte\nsormellaan tummia röykkiöitä, jotka vähän matkan päässä kuvastuivat\nhämärää takalistoa vastaan.\n\n\"Nyt kai ollaan Crespo-saaren metsässä\", arvelin, enkä siinä\nerehtynytkään.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\nMerenalainen metsä.\n\n\nVihdoin viimein saavuimme tuon metsän reunaan, joka epäilemättä\noli kauneimpia seutuja kapteeni Nemon rajattomassa valtakunnassa.\nHän piti sitä omanaan samalla oikeudella, jolla ensimmäiset\nesivanhempamme asettausivat luomakunnan herroiksi. Kukapa olisi\nvoinutkaan kiistellä häneltä näiden vedenalaisten mantereiden\nomistusoikeutta? Mikäpä toinen, häntä rohkeampi tienraivaaja olisi\nhäntä aikaisemmin ennättänyt lapio ja kuokka kädessä käydä näihin\nsynkkiin korpiin?\n\nMetsän muodostivat isot puumaiset kasvi; ja heti kun olimme astuneet\nniiden muodostamien holvien alle, hämmästytti minua oksien omituinen\nasento -- asento minulle tähän asti tuiki näkemätön.\n\nEi yksikään maasta kohoava kasvi, ei ainoakaan rungosta ulkoneva\nhaara taipunut ja kiemurrellut vaakasuoraan suuntaan, vaan kaikki\njärjestään ojentuivat ylös vedenpintaan päin. Kaikkein hienoisinkin\nkuitu ja rihma seista törrötti suorana kuin rautalanka. Haurat\nja kaikenlaiset köynnöskasvit kohosivat pystysuorina sen tiheän\nmädännäisyyden lävitse, joka peitti niiden kantoja. Täällä vallitsi\ntosiaankin pystysuoruus kaikessa kunniassaan!\n\nTotuin pian tähän merkilliseen luonnonjärjestykseen samoin kuin\nmeitä ympäröivään suhteelliseen hämärään. Maankamara tässä\nmetsässä oli täynnä teräväreunaisia kivijärkäleitä, joita oli\nvaikea välttää. Merenalainen kasvisto näytti täällä olevan sangen\ntäydellinen, jopa runsaampi kuin napa- ja päiväntasaajavyöhykkeissä,\njoissa sen tuotteet eivät ole niin monenlaatuisia. Mutta aluksi\nväkistekin sekoitin molempia elimellisiä luomakuntia keskenään,\npitäen zoophytejä hydrophyteinä, kasvieläimiä vesikasveina; ja\nkukapa moiselta erehdykseltä olisi täällä säästynytkään? Eläin- ja\nkasvikunnat ovat niin sanomattoman lähellä toisiaan tässä\nvedenalaisessa maailmassa!\n\nHavaitsin pian että kaikki nämä kasvikunnan tuotteet olivat vain\nylen heikosti kiintyneet maahan. Ollen vailla juuria ne kiinnittyvät\nmihin kannatuskohtaan hyvänsä, hiekkaan, näkinkenkään tai kiveen.\nNe kehittyvät aivan itsekseen, ja niiden olemassaolon perustana on\nvesi, joka kannattaa ja elättää niitä. Useimmilla niillä lehtien\nasemasta putkahti rungosta esiin oikullisen muotoisia silmukoita,\njoiden väri vaihteli kutakin lajia myöten määrätyssä asteikossa:\nsiinä oli ruusunpunaista, tummanpunaista, ruohonviheriää,\nharmaanviheriää, vaaleankeltaista ja ruskeaa. Näin täällä -- ei enää\nkuivattuna niinkuin _Nautiluksen_ kokoelmissa -- viuhkanmuotoista\nriikinkukkohauraa, tulipunaista cerami-hauraa, laminarioita, joiden\nsilmut ovat syötäviä, ja kaikenlaisia muita kukattomia leviä ja\nmerikasveja.\n\n\"Ihmeellinen luonnottomuus, eriskummallinen alkuaine\", on muuan\nnerokas luonnontutkija sanonut, \"jossa kasvikunnan asemasta\neläinkunta kantaa kukkia!\"\n\nNäiden viidakoiden hyötyisässä varjossa -- jotka olivat suuria\nkuin lauhkeiden vyöhykkeiden metsät kasvoi taajoina pensaikkoina\nkoreakukkaisia zoophyytejä, kasvieläimiä; ja jotta harhakuva\ntulisi täydelliseksi, kiiteli lentokaloja lintujen tavoin oksalta\noksalle, pohjakalojen pyrähdellessä jalkojemme tieltä karkuun kuin\npeljästyneet kurppaparvet.\n\nKello 1 aikaan kapteeni Nemo antoi pysähtymismerkin. Jopa oli aikakin\nlevähtää; perin tyytyväisinä viskauduimme pitkäksemme alarioiden\njuurelle, joiden pitkät, ohuet lehtisilmut törröttivät pystyssä kuin\nlentoon lähtevät nuolet.\n\nTämä lyhyt lepohetki tuntui hyvin miellyttävältä. Pakinatilaisuutta\nvain kaipasi. Mutta mahdotonta oli puhella, mahdotonta vastata.\nMinä voin vain kallistaa isoa vaskihytyrääni Conseiliin päin.\nAkkuna-aukkojen läpi näin tuon kunnon pojan silmien loistavan\ntyytyväisyydestä, jota osottaakseen hän kattilansa sisällä irvisteli\nmitä hullunkurisimmalla tavalla.\n\nOlin aika ihmeissäni, kun en nelituntisen kävelymatkan jälkeen\ntuntenut itseäni lainkaan nälkäiseksi. En voi sanoa mistä tämä\nvatsantila johtui. Sen sijaan olin perin uninen, niinkuin kaikkien\nsukeltajainkin on laita merensyvyydessä ollessaan. Ja pianpa\npainuivatkin silmäni umpeen paksujen lasiakkunoiden takana ja minä\nvaivuin vastustamattomaan horrokseen, jota tähänastinen liikunto oli\nvoinut vain viivyttää. Kapteeni Nemo ja hänen roteva seuralaisensa\nolivat jo näyttäneet meille hyvää esimerkkiä.\n\nKuinka kauvan horroksissa makasin, en voi sanoa; mutta herätessäni\ntuntui minusta kuin aurinko painuisi taivaanrannalle. Kapteeni Nemo\noli jo pystyssä, ja minäkin rupesin ojentelemaan jäseniäni, kun\nodottamaton näky sai minut äkisti jalkeille.\n\nMuutaman askeleen päässä tuijotteli minuun yli metrin pituinen,\nkamala merilukki kieroilla silmillään, valmiina hyökkäämään\nkimppuuni. Vaikka sukelluspukuni olikin kyllin vahva suojelemaan\nminua sen puremalta, en voinut olla vavahtamatta kauhusta. Conseil\nja _Nautiluksen_ matruusi heräsivät samansa. Kapteeni osotti\niljettävää rapueläintä seuralaiselleen, ja tämä nuiji pyssynperällä\nsen hengettömäksi; minä näin sen pitkien, hirvittävien pihtijalkojen\nkiemurtelevan hengenlähdössä.\n\nTämä tapaus saattoi minut ajattelemaan, että loisia vielä kamalampia\nkummituksia voi liikuskella näissä synkissä syvyyksissä ja ettei\nsukelluspukunikaan kykenisi suojelemaan minua niiden hyökkäyksiltä.\nTämä ei ennen ollut pälkähtänytkään päähäni, ja nytpä päätinkin olla\nvaruillani. Luulin muuten matkamme loppuneen tähän levähdyspaikkaan,\nmutta siinä petyin, sillä sen sijaan että olisimme palanneet\n_Nautilukseen_ antoi kapteeni Nemo merkin alkaa taivallus uudelleen.\n\nMaa yhä laskeutui, ja sen viettäessä painuimme suunnattoman syvälle.\nKello lienee ollut 3 paikoilla kun saavuimme ahtaaseen laaksoon, joka\nsijaitsi 150 metrin syvyydellä äkkijyrkkien kallioseinäin keskellä.\nMainioitten hengityskojeittemme avulla olimme siis tunkeutuneet 30\nmetriä sen rajan alapuolelle, jolla ihmisolennot tähän asti olivat\nvoineet veden sisässä oleskella.\n\nSanon 150 metriä, vaikkei minulla ollut mukana\nsyvyydenmittauskojeita. Multa minä tiesin etteivät auringonsäteet voi\ntunkeutua sen syvemmälle, ei kirkkaimmassakaan meressä. Ja juuri nyt\nrupesi pimeys vasta oikein tuntumaan. Ei kymmentäkään askelta voinut\nnähdä eteensä. Senvuoksi kuljin hapuillen, kunnes äkkiä edessäni\nleimahti valkoinen, jotensakin väkevä valo. Kapteeni Nemo oli pannut\nsähkölamppunsa toimimaan. Me toisetkin teimme samoin, ja neljän\nlamppumme valossa kävi meri taas läpinäkyväksi noin viidenkolmatta\nmetrin laajuudelta.\n\nKapteeni tunkeutui yhä syvemmälle synkkään metsään, joka harveni\nharvenemistaan. Huomasin tällöin kasvielämän katoavan nopeammin\nkuin eläinelämän. Vesikasvit olivat jo tyyten loppuneet tuolta\nhedelmättömältä maaperältä, kun sitävastoin ympärillämme vielä kuhisi\nepälukuisia zoophytejä, nivel- ja likoeläimiä ynnä monenlaisia kaloja.\n\nEteenpäin astellessamme johduin ajattelemaan, että\nRuhmkorffin-lamppujemme valo epäilemättä maanittelisi näkyviin näiden\nmustien vesien isompiakin asujamia. Mutta vaikkapa niitä olisi\nlähestynytkin meitä, ei mitään ammuttavaa riistaa ainakaan tullut\ntarpeeksi lähelle. Useat kerrat näin kapteeni Nemon seisattuvan ja\nnostavan pyssyn poskelleen, mutta vähän mietittyään laskevan sen\njälleen alas ja jatkavan taivallustaan.\n\nVihdoin kello 4 aikaan päättyi ihmeellinen matkamme. Edessä kohosi\nvaltainen seinämä jyhkeitä kallioita, röykkiö jättimäisiä järkäleitä,\nsuunnaton graniittilouhikko, täynnä mustia rotkoja ja luolia,\nmutta mahdoton kavuttavaksi. Se oli Crespon ranta-ääri. Siinä siis\nvihdoinkin tapasimme maata!\n\nKapteeni Nemo seisahtui äkisti ja teki meille merkin, että mekin\npysähtyisimme. Niin mielelläni kuin olisinkin yrittänyt kiivetä tuon\njättivallin yli, täytyi minun kuitenkin totella. Tähän päättyivät\nisäntämme tilukset, joiden ulkopuolelle hän ei tahtonut astua.\nToisella puolella oli se vedenpäällinen osa maapalloa, jonne hän ei\nhalunnut jalkaansa panna.\n\nNyt lähdimme kotimatkalle. Kapteeni Nemo asettui jälleen pienen\njoukkueemme etunenään ja johdatti sitä erehtymättömän varmasti.\nLuulin huomaavani, ettemme palannut _Nautilukseen_ samaa tietä kuin\nolimme tulleet. Tämä uusi tie, joka oli hyvin jyrkkä ja sentakia\nvaivaloinen, vei meidät äkisti ylös pintakerroksiin. Niin äkkiä\nse ei kuitenkaan käynyt että paino olisi lakannut; siitä olisi\nelimistöllemme saattanut olla ikäviä seurauksia, joista sukeltajat\nusein saavat kärsiä. Pian taas pilkotti päivänvalo, ja auringon\nollessa alhaalla taivaanrannalla loihti sen säteiden taittuminen\nkirjavan värinauhan kaikkien esineiden reunoille. Kymmenen metrin\nsyvyydessä kuljimme tiheän parven läpi kaikenlaisia pikkukaloja,\nmutta mitään ampumisen arvoista vesiriistaa emme vielä olleet\ntavanneet.\n\nMutta nyt näin kapteenin pyssyn taas nousevan poskelle ja seuraavan\npensaitten välitse jotakin liikkuvaa esinettä. Hän ampui -- kuului\nkevyt suhahdus, ja hengetön eläin putosi muutaman askeleen päähän\nminusta. Se oli merisaukko, ainoa nelijalkainen eläin joka kokonaan\nelää vedessä. Tämä saukko, joka oli päälle metrin pituinen,\nolisi varmastikin markkinoilla ollut kallishintainen. Sen päältä\nkastanjanruskea, alta hopeanhohtoinen turkki on hyvässä hinnassa\nVenäjän ja Kiinan turkismarkkinoilla; karvan hienous ja loisto\nolisi taannut sille ainakin 2,000 frangin hinnan. Ihailin suuresti\ntuota omituista imettäväistä, jolla oli pyöreä pää, siinä lyhyet\nkorvat, pyörät silmät ja valkoiset viiksikarvat niinkuin kissalla,\nuimanahka pitkäkyntisten varpaiden välissä ja pitkä häntä. Tätä\narvokasta raatelijaa kalastajat pahoin vainoovat, jonka vuoksi se on\ntullut yhä harvinaisemmaksi ja enimmäkseen ottanut turvansa Tyynen\nmeren pohjoisosiin; ja sieltäkin se todennäköisesti pian hävitetään\nsukupuuttoon.\n\nKapteeni Nemon seuralainen heitti saaliin olalleen ja me jatkoimme\nmatkaa. Kokonaisen tunnin ajan astuimme aukeata hiekkatannerta;\npaikoin se kohosi niin, että vedenpintaan oli vain pari metriä.\nSilloin näin kuvaisemme selvästi pinnasta, ja yläpuolellamme näkyi\ntoinen aivan meidän muotoisemme miesjoukkue, joka liikutteli käsiään\nja jalkojaan aivan niinkuin mekin, paitsi että se kulki päät alaspäin\nja jalat ilmassa.\n\nTällöin sain myöskin nähdä mitä oivallisimman laukauksen, joka\npani metsästäjän sydämmen ilosta värähtämään. Iso lintu, mahtavat\nsiivet levällään, joka selvästi näkyi veden läpi, liihotteli ilmassa\nmeitä kohti. Kapteenin seuralainen ampui sen, kun se oli vain parin\nmetrin korkeudella vedenpinnasta. Lintu putosi hengettömänä alas, ja\ntaitavan ampujan onnistui saada se käsiinsä. Lintu oli mitä kaunein\nalbatrossi.\n\nTämä tapaus ei viivyttänyt kulkuamme. Kahden tunnin ajan taivalsimme\nvuorotellen hiekkatannerten ja hauraniittyjen halki, ja varsinkin\nviimemainitut olivat vaivaloiset kulkea. Tottapuhuen olin lopen\nuupunut, kunnes vihdoin puolen kilometrin päästä erotin heikon valon\nsiintävän vastaamme. Se oli viimeinkin _Nautiluksen_ heijastaja.\nKahdenkymmenen minuutin perästä olisimme siis takaisin laivassa ja\nsiellä saisin vihdoinkin vapaasti hengittää, sillä minusta tuntui\nkuin ilma säiliössäni olisi käynyt jo vallan niukaksi hapesta. Mutta\nsattuipa vielä ennen laivaan tuloamme odottamaton kohtaus.\n\nOlin parikymmentä askeletta kapteeni Nemosta jälempänä, kun näin\nhänen äkkiä kääntyvän ympäri ja kiivaasti syöksähtävän vastaani.\nVoimakkaalla kädellään hän paiskasi minut maahan, ja saman tempun\nteki hänen toverinsa Conseilille. Ensin en tiennyt mitä arvella tästä\nkovakouraisesta kohtelusta, mutta rauhoituin kun näin kapteenin\nkäyvän pitkäkseen viereeni ja pysyvän aivan liikahtamatta.\n\nMakasin täten seljälläni merenpohjassa haurapensaan varjossa,\nkun äkkiä päätäni hiukan kohotettuani näin muutamia suunnattomia\ntummia varjoja kohisten syöksyvän ohitsemme, levittäen ympärilleen\nfosforikimallusta.\n\nVeri jähmettyi suonissani kun tunsin hyökkääjät! Ne olivat\nsinihaikaloja, hirvittävää kalasukua, joilla on mahtava pyrstö,\nsynkät, lasimaiset silmät ja kidan läheisyydessä muutamia aukkoja,\njoista ne erittävät fosforoivaa ainetta. Kamalia tulihirviöitä,\njotka murskaavat ihmisen rautaisten leukojensa välissä. En tiedä\nmuistiko Conseil tällöin \"luokitella\" niitä; mutta omasta Puolestani\ntein huomiota niiden hopeanhohtavista vatsoista ja hirveitä\nhampaita täynnä olevista kidoista vähemmässä määrässä kuitenkin\nluonnontieteilijän kuin värisevän uhrin kannalta.\n\nOnneksi nuo ahmatit näkevät huonosti. Ne kulkivat ohitsemme meitä\nhuomaamatta, vaikka niiden isot, ruskeahkot evät hipaisivat meitä; ja\ntäten me aivan kuin ihmeen kautta vältimme vaaran, joka oli suurempi\nkuin jos olisimme kohdanneet tiikerin viidakossa. Puolen tunnin\nperästä me sähkövalon opastamina viimein saavuimme _Nautiluksen_\nluo. Ulompi ovi oli jäänyt auki, ja hetikun olimme käyneet sisään\nensimmäiseen hyttiin, sulki kapteeni Nemo sen perästämme. Sitten hän\npainoi sähkönappulaa. Minä kuulin pumppujen työskentelevän jossakin\nlaivan sisällä, tunsin veden laskeutuvan ympärillämme, ja pian oli\nhytti aivan kuivillaan. Sisempi ovi aukeni nyt, ja me astuimme\nvaruskammioon.\n\nSiellä meidät melkoisella vaivalla kirvoitettiin sukelluspuvuistamme;\nja aivan nääntyneenä, nälkäisenä ja unisena hoipuin hyttiini, yhä\nihmetellen kaikkia kokemuksiani tuolla merkillisellä merenalaisella\nmatkallamme.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla.\n\n\nSeuraavana päivänä, marraskuun 18:ntena, olin täysissä voimissani\nja kiipesin yläkannelle, missä _Nautiluksen_ varapäällikkö toisti\nminulle tavanmukaisen käsittämättömän ilmoituksensa.\n\nOlin vaipunut ihailemaan valtameren ulappaa, kun kapteeni Nemokin\nsaapui ylös. Hän ei näyttänyt huomaavan minun läsnäoloani, vaan\nrupesi tekemään tähtitieteellisiä havaintojaan. Ne päätettyään hän\nkyynäspäillään nojausi heijastajakaapin lasiseinää vastaan ja katseli\nvärähtämättä merelle.\n\nTällävälin oli yläkannelle saapunut myöskin joukko _Nautiluksen_\nmatruuseja, kaikki rotevia ja reippaita miehiä. He rupesivat\nkokemaan verkkoja, joita laiva koko yön oli hinannut perässään. Nämä\nmerimiehet olivat silminnähtävästi useaa eri kansallisuutta, vaikka\neuroppalainen tyyppi oli kaikilla ilmeinen. Varmasti tunsin heissä\nirlantilaisia, ranskalaisia, joitakuita slaavilaisia sekä muutaman\nkreikkalaisen tai kreetalaisen. Muuten olivat kaikki harvapuheisia\nja käyttivät keskenään tuota eriskummallista kieltä, josta en tullut\nhullua hurskaammaksi; enkähän minä muuten saanutkaan puhutella heitä.\n\nVerkot kiskottiin yläkannelle. Ne olivat jonkinlaisia laskinverkkoja,\nsamantapaisia kuin Normandian rannikolla käytetään -- eräänlaisia\nisoja rysiä, joita pitävät puoliavoimina tangot ja alimmaisten\nsilmukkain läpi pujotettu rautaketju. Nämä rysät laahasivat\npitkin merenpohjaa ja kokosivat kaiken vastaansattuvan periinsä.\nTänään niillä saatiin monenlaisia näytteitä näiden seutujen\nriistarikkaudesta, kuten merirapuja, puolikuunmuotoisia tetrodoneja,\njotka erittävät kirpeätä myrkkyä, oliivinvihreitä nahkiaisia,\nhopeanhohtavia macrorhyncus-kaloja, vihreitä turskalajeja,\nsamaten muutamia isompia kaloja, niinkuin caranx-lajia, jolla on\nmetrinpituinen pää, useita kauniita bonito-kaloja, joiden suomuspeite\nvälähteli siniselle ja hopealle, sekä kolme komeata tonnikalaa,\njotka nopeudestaan huolimatta eivät olleet voineet välttää verkon\nsilmukoita.\n\nArvioin tämän apajan tuottaneen yli 500 kiloa kaloja. Se oli tosin\nkaunis saalis, mutta ei millään lailla merkillinen. Nuo verkot ovat\nulkona useita tunteja peräkkäin ja kokoovat sillä aikaa summittain\nkaloja periinsä. Meillä ei tarvinnut olla puutetta erinomaisista\nruokavaroista, sillä _Nautiluksen_ nopeakulkuisuus ja sen sähkövalon\nviehätysvoima sallivat meidän milloin hyvänsä hankkia uutta\nvarastoa. Nämä meren erilaiset antimet laskettiin heti luukusta alas\nruoka-aittaan, toiset tuoreina valmistettavaksi, toiset säilyyn\npantaviksi.\n\nSittenkun verkot oli koettu ja ilmavarasto uusittu, luulin\n_Nautiluksen_ palaavan vedenalaiselle reitilleen ja aijoin senvuoksi\nlaskeutua hyttiini; mutta silloin kääntyi kapteeni Nemo puoleeni ja\nlausui ilman pitempiä puheita:\n\n\"Katselkaa tätä merta, professori, ja sanokaa, eikö se elä todellista\nelämää? Sillä on vihastuksen ja leppeyden puuskansa niinkuin\nmeilläkin. Eilen se nukahti kuten me, ja katsokaa, kuinka se nyt\nherää rauhallisesta unestaan!\"\n\nEi mitään \"hyvää päivää!\" tervehdystä, yhtä vähän kuin eilen illalla\nmitään \"hyvää yötäkään!\" Olisi voinut luulla, että tuo merkillinen\nmies vain jatkoi ennen alkamaansa keskustelua minun kanssani!\n\n\"Katsokaa\", hän toisti, \"kuinka se herää auringon hyväilyihin!\nNyt se virkoaa päivän työhön. On huvittavaa seurata sen elinten\nherkeämätöntä toimintaa. Sillä on valtimonsa, suonensa ja\nhermostonsa; ja minä yhdyn oppineen Mauryn mielipiteeseen, joka\non siinä keksinyt kiertokulun, yhtä todellisen kuin verenkierto\neläimillä on.\n\n\"Niin, valtamerellä on sisäinen kiertokulku, ja sitä edistääkseen\nLuojan on tarvinnut vain lisätä sen lämpöä, suolaisuutta ja\nsiinä olevia mikroskooppisia eläimiä. Lämpö aiheuttaa erilaisia\ntiheysasteita, jotka synnyttävät virtoja ja vastavirtauksia.\nHaihtuminen, joka on mitätön napaseuduilla, mutta sen sijaan\nmelkoinen päiväntasaajan tienoilla, aikaansaa alituista\naineenvaihdosta troopillisten merien ja napamerien välillä.\nSitäpaitsi olen havainnut merivirtoja, jotka käyvät ylhäältä alaspäin\nja alhaalta ylöspäin ja jotka siten todella ilmaisevat meren\nhengitystä. Olen nähnyt vesipisaran, pinnalla lämmittyään, painuvan\nsyvyyteen, saavuttavan suurimman tiheytensä + 4°C lämpömäärässä ja\nsitten, kylmemmillä asteilla kevennyttyään, nousevan jälleen pintaan.\nSaatte itse napojen kohdalla nähdä tämän ilmiön seuraukset ja silloin\nymmärrätte, kuinka vesi tämän järkevän luonnonlain vaikutuksesta\njäätyy ainoastaan pinnalla.\n\n\"Merivedessä on niin suunnattomat määrät suoloja Huvenneina, herra\nprofessori, että jos voisitte eristää ne siitä, niin saisitte kasaan\n40,000 kuutiopeninkulman suuruisen röykkiön, joka määrä tasaisesti\nmaapallon pinnalle leviteltynä muodostaisi yli 10 metriä korkean\nkerroksen. Mutta elkää luulko, että tämä meren suolarikkaus on mikään\npelkkä luonnonoikku! Ei, se vähentää meriveden haihtumista ja estää\ntuulia kuljettamasta pois liiaksi höyrypilviä, jotka kasaannuttuaan\nja sateiksi sulaessaan synnyttäisivät vedenpaisumuksia mantereitten\nlauhkeissa osissa. Merisuoloilla on siis suunnattoman tärkeä tehtävä:\nne ovat tasapainon säilyttäjänä maapallomme luonnontaloudessa.\n\n\"Mitä taas mikroskooppisiini eläimiin tulee, joita Vesipisarassa voi\ntavata miljoonia ja joita tarvitaan 800,000 vastaamaan milligramman\npainoa, niin on niilläkin tärkeä tehtävänsä. Ne imevät itseensä\nmerisuoloja, ne yhtyvät meren kiinteihin aineshiukkasiin; toiset\nniistä, korallit, ovat mainioita rakennusmestareita ja luovat\nkuoristaan kokonaisia saaristoja ja riuttaryhmiä. Ja kun on\nmeriveden pisaraiset niiden toimesta ovat kadottaneet mineraaliset\nravintoaineksensa, nousevat ne keventyneinä pintaan, imevät\nitseensä uudelleen haihtumisen kautta vapautuneita suoloja, tulevat\nraskaammiksi ja painuvat taas syvyyteen, antaakseen likoeläimille\nuutta ravintoainetta. Täten syntyy meressä kaksinkertainen alhaalta\nylös ja ylhäältä alas käyvä virta, joka siinä herkeämättä ylläpitää\nliikuntoa ja elämää -- elämää paljon virkeämpää ja voimallisempaa\nkuin mitä maankamaralla tavataan. Ja tämä elämä ulottuu rajattomiin\nasti kaikissa maailmanmeren osissa -- tämän meren jota sanotaan\nkuoleman kohduksi ihmiselle, mutta joka itseasiassa on elämän kohtu\nlukemattomille eläimille -- ja minulle!\"\n\nNäin puhellessaan kapteeni Nemon muuten niin jäykän liikkumattomissa\npiirteissä näkyi suuri sisällinen liikutus, joka ei voinut olla\nminuunkaan koskematta.\n\n\"Niin\", hän lisäsi, \"-- sen kohdussa elämä vasta todellista on!\nMinä voisin hyvin ymmärtää, että ihmiset saisivat aatteen rakentaa\nvesikaupunkeja, vedenalaisten talojen ryhmiä, jotka _Nautiluksen_\ntavoin joka aamu nousisivat ylös merenpintaan hengittämään -- ne\njos mitkä olisivat todella vapaakaupunkeja, mistään riippumattomia\nyhdyskuntia! Mutta kenpä tietää, eikö sinnekin joku hirmuvaltias...\"\n\nHän keskeytti puheensa tehden tuiman eleen. Sitten hän kääntyi minuun\npäin, aivankuin karkottaakseen synkät mietteensä, ja kysyi:\n\n\"Herra Aronnax, tiedättekö kuinka syvä valtameri on?\"\n\n\"Minä tiedän vain sen, mitä tärkeimmillä luotauksilla on selville\nsaatu.\"\n\n\"Tahdotteko esittää joitakin laskelmia, jotta tarpeen mukaan voin\ntarkistaa niitä?\"\n\n\"Kas tässä muutamia luotauksia, jotka heti johtuvat mieleeni\",\nsanoin. \"Jollen erehdy, on Atlantin meren pohjoisosan keskisyvyydeksi\nhuomattu 8,200 ja Välimeren 2,500 metriä. Merkillisimmät luotaukset\non toimitettu Atlantin eteläosassa lähellä 35 parallellipiiriä,\njolloin tuloksiksi on saatu 12,000, 14,091 ja 15,149 metriä. Yleensä\noletetaan, että jos meren pohja kaikkialla olisi tasainen, olisi sen\nkeskisyvyys noin 7 kilometriä.\"\n\n\"Hyvä, professori, toivokaamme että kohta saamme tilaisuuden näyttää\nteille jotain parempaa, kuten toivon. Mitä muuten tähän Tyyneen meren\nosaan tulee, niin on se keskimäärin vain 4,000 metriä syvää.\"\n\nTämän sanottuaan kapteeni Nemo astui keskusportaille ja lähti alas.\nMinä seurasin häntä ja menin isoon salonkiin. Potkuri pantiin kohta\npyörimään, ja loki näytti 20 solmuvälin nopeutta tunnissa.\n\nSeuraavina päivinä ja öinä kapteeni Nemo näyttäytyi hyvin harvoin.\nVarapäällikkö ilmotti säännöllisesti asemamme merkitsemällä pisteitä\nkartalle, niin että voin tarkoin seurata _Nautiluksen_ reittiä.\n\nMelkein joka päivä avattiin salongin isot akkunaluukut, eivätkä\nsilmämme väsyneet katselemaan merenalaisen maailman ihmeitä.\n\n_Nautiluksen_ suunta oli nykyään kaakkoinen ja sen syvyys pinnasta\n100--150 metriä. Eräänä päivänä se kuitenkin ties minkä oikun\njohdosta kulki etunojossa olevain sivutasojensa avulla jyrkästi\nalaspäinkaltevaan suuntaan ja saavutti 2,000 metrin syvyyden.\nLämpömittari näytti + 8°C, joka määrä tällä syvyydellä tuntuu olevan\nyhteinen kaikilla leveysasteilla.\n\nKello 3 aikaan marraskuun 26 päivän aamulla sivuutimme Ravun\nkääntöpiirin 172° pituusasteella. Seuraavana päivänä saimme\nnäkyviimme Sandwichsaaret, joilla kapteeni Cookia kohtasi\nväkivaltainen kuolema helmikuun 14 p. 1779. Olimme silloin kulkeneet\n2,000 peninkulmaa siitä paikasta alkaen, jonka olimme asettaneet\nlähtökohdaksemme. Kun aamulla nousin yläkannelle, huomasin parin\nkilometrin päässä tuulen puolella Hawaii-saaren, joka on suurin\nmainitun ryhmän seitsemästä saaresta. Erotin selvästi sen viljellyn\nrantakaistaleen, rannan kanssa yhdensuuntaisesti kulkevat vuorijonot\nja monet tulivuoret, joiden valtiaana Mauna-Rea kohoo 5,000 metriä\nmerenpintaa ylemmäksi.\n\nYhä edeten koillista kohti kuljimme pian suurten merialueiden halki,\njoissa kuhisi miljoonittain kalmareja, eräänlaisia nilviäisiä, jotka\novat läheistä sukua mustekaloille. Näitä eriskummaisia merieläviä\ntutkivat jo muinaisajan viisaat suurella mielenkiinnolla, niiden\nmerkillisistä muodoista lainasivat Ateenan toripuhujat paljon\nhavainnollisia vertauksia ja niiden lihaa tavattiin sen ajan\nylimysten pöydillä harvinaisten herkkujen joukossa, jos saa uskoa\nkreikkalaista lääkäriä Athenaiosta, joka eli ennen Galenusta.\n\nYöllä joulukuun 9 ja 10 päivien välillä tutustuimme ensi kerran\nnäihin nilviäisiin, jotka mieluummin liikkuvat öisin. Ne vaelsivat\nlauhkeista vyöhykkeistä kuumempiin, seuraten sillien ja sardiinien\nkulkureittejä. Salongin paksujen lasiakkunain lävitse näimme niiden\ntavattoman nopeasti uiskentelevan taapäin, ajellen takaa pienempiä\neläviä ja itse joutuen suurempain saaliiksi; ja koko ajan liehtoivat\nympärinsä sanomattomana sekamelskana niiden kymmenen käsivartta\neli lonkeroa, joilla luonto on varustanut eläinten pääpuolen.\nNopeudestaan huolimatta kulki _Nautilus_ useamman tunnin ajan tuon\nsuunnattoman parven keskellä, josta sen verkkoihin karttui runsas\nvalikoima monta minulle tieteellisistä matkakuvauksista ennestään\ntuttua lajia.\n\nJoulukuun 11 p. istuin lukemassa isossa salongissa. Ned Land\nja Conseil katselivat monissa värivivahduksissa hohtavaa vettä\npuoliavoimista luukuista. _Nautilus_ makasi liikahtamatta.\nTäytettyään vesisäiliönsä se oli vajonnut noin 1,000 metrin\nsyvyyteen, missä vain joitakuita kaikkein isoimpia kalalajeja\nniukasti näyttäytyy.\n\nKeskellä muuatta huvittavaa kohtaa kirjassani häiritsi Conseil minua:\n\n\"Tahtoisiko isäntä hetkeksi pistäytyä tänne?\"\n\n\"Mikäs nyt on, Conseil?\"\n\n\"Isäntä saa sitten nähdä.\"\n\nNousin ylös ja laskin kyynärpääni akkunankehälle.\n\nKirkkaassa sähkövalossa näin vesivuoren keskellä liikkumattoman\nesineen. Tuijottelin siihen tarkasti voidakseni määritellä mihin\njättivalasten lajiin se oikeastaan kuului. Mutta äkisti lennähti\ntoinen ajatus aivoihin.\n\n\"Laiva!\" huudahdin.\n\n\"Niin onkin\", vastasi Ned Land, \"haaksirikkoutunut laiva, joka on\nuponnut miehistöineen ja kaikkineen.\"\n\nHän ei siinä erehtynytkään. Me olimme lähellä alusta, jonka katkotut\ntouvit vielä riippuivat reunoja pitkin. Sen runko näytti olevan\nhyvässä kunnossa ja haaksirikko tapahtuneen vain monias tunti sitten.\nKolme metrin korkeudelta katkaistua mastontynkää osotti, että miesten\noli hädissään täytynyt uhrata mastonsa ja että myrsky siis oli ollut\nhaaksirikon aiheuttajana. Siten oli alus täyttynyt vedellä ja makasi\nnyt vasemmalla kyljellään. Surkea näky oli tuo aaltojen kohtuun\nvajonnut laiva, mutta vielä surkeampi oli tila sen kannella, jolla\nvielä virui muutamia nuorilla kiiniköytettyjä ruumiita. Minä laskin\nniitä viisi -- neljä miestä, joista yksi seisoi ruotelin ääressä,\nsekä yhden naisen, joka lapsi sylissä oli päässyt puoliväliin\nperäsalongista ylös johtavia portaita. Hän oli vielä aivan nuori.\n_Nautiluksen_ räikeässä sähkövalossa erotin selvästi hänen\nkasvonpiirteensä, joita vesi ei vielä ollut raiskannut. Äärimmäisellä\nponnistuksella hän oli nostanut lapsen päänsä yli, ja tuo pikku\nraukka oli käärinyt käsivartensa äidin kaulan ympäri. Neljän\nmerimiehen asento oli minusta hirvittävä, heidän jäsenensä olivat\nvääristyneet epätoivoisista kamppauksista päästä irti köysistä,\njotka heitä hylkyyn sitoivat. Ainoa, jonka vakavissa ja puhtaissa\nkasvonpiirteissä voi keksiä jonkun verran tyyneyttä, oli peränpitäjä,\njoka harmahtava tukka otsaan liimautuneena ja kädet puristuneina\nruotelirattaan tikkaisiin näytti vielä ohjaavaan haaksirikkoutunutta\nkolmimastoistaan halki valtameren syvyyksien.\n\nMikä tärisyttävä näky! Me seisoimme mykistyneinä, väpättävin sydämmin\nkatsellen tätä elävästä elämästä otettua, niin sanoakseni viime\ntingassa valokuvauslevylle, painettua haaksirikon kuvaa. Ja jo näin\nsuunnattomia haikaloja säntäävän kaukaa esiin, nälkäisin silmin\ntuijottaen tuohon valmiiseen ihmisliha-ateriaan.\n\n_Nautilus_ pyörsi hylyn ympäri, ja minä voin sen peräpeilissä lukea\nnimen:\n\n_Florida_, Sunderland.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\nVanikoro.\n\n\nTämä kauhea kuva alotti kokonaisen sarjan haaksirikkonäytelmiä,\njoita _Nautilus_ matkallaan kohtasi. Tultuamme vilkasliikkeisemmille\nvesille tapasimme näet useinkin laivahylkyjä, jotka joko pinnalla\nuiskennellen vähitellen lahosivat tahi viruivat merenpohjalla\nruostuvine tykkineen, luotivarastoineen, ankkurineen, touvineen ja\ntuhansine muine rautaesineineen.\n\nJoulukuun 11 p. kohtasimme Pomotu-saariston, joka 200 peninkulman\nmittaisena ulottuu itäkaakosta länsiluoteeseen, Ducie-saaresta\nLazare-saareen. Tämän pitkäkkäisen ryhmän muodostaa 60 korallisaarta;\nhitaasti mutta katkeamatta luovat polyyppieläimet niiden välille\nkorallisiltaa, niin että ne yhdessä naapurisaaristojen kanssa kerran\nmuodostavat uuden mannermaan, joka Uudesta Seelannista ja Uudesta\nKaledoniasta ulottuu aina Marquesas-saariin saakka.\n\nKun eräänä päivänä kehitin tätä teoriaa kapteeni Nemolle, vastasi hän\nkylmästi:\n\n\"Emme me tarvitse uusia maita, vaan uusia ihmisiä!\"\n\n_Nautilus_ sattui tällöin juuri sivuuttamaan Clermont-Tonnerren,\njoka on tämän ryhmän merkillisimpiä saaria; sen keksi vuonna 1622\n_Minervan_ kapteeni Bell. Nyt sain oivallisen tilaisuuden tutkia\nmadrepor-polyyppien rakennusjärjestelmää, joka on luonut tämän\nvaltameren saaristot.\n\nMadreporeilla, joita ei ole sekoitettava varsinaisiin koralleihin,\non kalkkiaiskuoren päällystämä sisäkudos; ja niiden rakenteen\nerilaisuuden perusteella on kuuluisa opettajani Milne Edwards jakanut\nne viiteen osastoon. Nuo silminnäkymättömät pikkueläimet elävät\nmiljaardittain koteloissaan, ja niiden kalkkimaisista ulostuksista\njuuri syntyvät kaikki nämä kalliot, karit, luodot ja saaret. Yhtäällä\nne muodostavat aivan pyöreän renkaan, joka ympäröi pientä sisäjärveä\neli laguunia; tämä taas on ympyrävyössä olevien aukkojen kautta\nyhteydessä ulkopuolisen meren kanssa. Toisaalla ne muodostavat\nsamallaisia rantariuttoja kuin Uuden Kaledonian ja eräitten\nPomotu-saarten rannikoilla tavataan. Toisin paikoin ne rakentavat\nmuhkuraisia ryhelmiä tahi korkeita, suoria seinäkkeitä, joiden\nkohdalla valtameri on erittäin syvä.\n\nKulkiessamme vain muutaman ankkuritouvinmitan päässä\nClermont-Tonnerren rantariutoista minulla oli hyvä tilaisuus ihailla\nmikroskooppisten rakentajain jättiläistyötä. Nämä polyypit kehittyvät\netupäässä meren pintakerroksissa, jotka melkein aina ovat liikkeessä;\nja siitä johtuu että nämä merenalaiset rakennukset alkavat lähellä\nvedenpintaa ja sitten vähitellen painuvat pohjaan päin, jolloin\npikkueläimet kuolevat, niin että niiden kalkkierottumat vain jäävät\njälelle muodostamaan perustusta seuraavien madrepori-sukupolvien\nrakennuksille. Näin on asiata ainakin Darwin esittänyt, joka tällä\ntapaa selittää noiden n.k. atollien synnyn. Ja tämä teoria on minun\nmielestäni paljon todenperäisempi kuin se, jonka mukaan madreporien\nrakennusten perustana muka olisivat muutaman metriä vedenpintaa\nalempana olevat tulivuorien huiput.\n\nMinä voin nähdä nuo omituiset muurimuodostumat aivan läheltä,\nsillä luotauslanka osotti niiden kohdalla 300 metrin syvyyttä, ja\nsähköheijastajamme sai niiden kimaltelevat kalkkiseinät sädehtimään.\nConseil kysyi minulta kuinka pitkä aika oli tarvittu ennenkuin nämä\njättiläismuurit olivat saavuttaneet nykyisen korkeutensa, ja tuli\nkovin ihmeisiinsä kun vastasin että tiedemiesten huomioitten mukaan\nne ylenevät vain puoli sentimetriä vuosisadassa.\n\n\"Nuo kalliot ovat siis kasvaakseen vaatineet...\"\n\n\"Yhdeksänkymmentäkaksi tuhatta vuotta, poikaseni. Muuten vaatii\nkivihiilen, s.o. vedenpaisumusten hautaamien metsien kivettyminen\nsekä basalttikallioiden jäähtyminen paljon pitempiäkin ajanjaksoja.\"\n\n_Nautiluksen_ noustessa jälleen pintaan voin nähdä tämän matalan,\nmetsäisen saaren koko laajuudessaan. Sen madrepor-syntyisiä kallioita\nolivat epäilemättä Hyrskyt ja niiden synnyttämät vesipatsaat\nhedelmöittäneet. Kerran oli jostain lähelläolevasta saaresta\najelehtanut tänne kokospähkinä ja laskeutunut kalkkikerrokselle,\njolle merivirtain kokoamat kala- ja kasviaineet olivat mädätessään\nvähitellen synnyttäneet multaa. Pähkinäkin mätäni, niin että sen\nsiemenaihe joutui esiin ja kasvatti juurta. Tästä siemenestä\nja monista muista samallaisista yleni puita, jotka estivät\nvedenhaihtumista saarelta. Siten syntyi puroja. Kasvullisuus versoi\nyhä runsaammaksi. Joitakin pikkueläimiä, matoja ja hyönteisiä saapui\npurjehtien puunrungoilla, joita myrsky oli temponut irti saarilta.\nKilpikonnatkin nousivat maihin laskemaan muniaan. Linnut rakentelivat\npesiään nuoriin puihin. Tällä tavoin kehittyi eläinkunta, ja\nvehmauden ja riistan houkuttelemana ilmestyi tänne vihdoin\nihminenkin. Tällainen on näiden saarten luomishistoria -- noiden\nmikroskooppisten eläinten pystyttämäin jättiläisrakennusten ajantieto.\n\nIltapuolella päivää hävisi Clermont-Tonnerre näkyvistä sinertävään\nkaukaisuuteen, ja _Nautilus_ muutti nyt tuntuvasti suuntaa.\nSivuutettuaan Kauriin kääntöpiirin 35° pituusasteella se käänsi\nkeulansa luodetta kohti ja kulki koko kuuman vyöhykkeen halki.\nMutta vaikka troopillinen kesäaurinko hellitti päittemme päällä\nkoko terällään, emme kuitenkaan kärsineet sen hehkusta lainkaan,\nsillä 15--20 sylen syvyydellä merenpinnan alapuolella ei lämpö kohoa\n14--15° C korkeammalle.\n\nJoulukuun 15 p. kuumottivat idässäpäin Seurasaaret ja viehättävä\nTahiti, Tyynen valtameren kuningatar. Aamupuolella erotin tyvenen\npuolella viimemainitun saaren korkeat vuorenhuiput. Merestä saimme\npöytäämme erinomaisen maukkaita kalalajeja, makrilleja, bonitoja ja\neräänlaisia merikäärmeitä.\n\nYhtämittaa sivuutimme löytöretkien historiassa mainittuja saariryhmiä\n-- Tonga-saaret, Samoa-saariston ja Fidshi-saaret. Viimemainitut\nlöysi Tasman 1643, samana vuonna kuin Torricelli keksi ilmapuntarin\nja Ludvig XIV nousi valtaistuimelle. Myöhemmin tutkivat niitä\nkuuluisa Cook ja ranskalainen Dumont-d'Urville, joka lopullisesti\nselvitti niiden maantieteellisen arvoituksen. Niiden rannoilta\npyysimme pohjanuotalla suunnattomasti mainioita ostereita, joita\nSenecan neuvon mukaan avasimme vasta ruokapöydässä. Fidshi-saarten\nrannikkojen merenalaisilla hiekkasärkillä oli niillä vielä mainio\nsikiytymistilaisuus, siellä eivät ahnaat kalastajat olleet\nennättäneet tehdä niille tuhoa; tämän herkullisen nilviäisen suurta\nmenestymismahdollisuutta todistaa se seikka, että yhden ainoan\nosterin kuorien välissä voi tavata aina 2 miljoonaa mätimunaa. Ja\nettei mestari Land tällöin syönyt itseään piloille, johtui siitä,\nettä osterit ovat ainoa ihmisravinto, joka ei liiaksikaan nautittuna\naiheuta vatsahäiriöitä. Tarvitaan näet kokonaista 16 tusinaa niitä\njotta ihmisruumis saa ne 32 grammaa typpiainetta, jotka se joka päivä\ntarvitsee ravinnokseen.\n\nJoulukuun 25 p. _Nautilus_ kulki Uusien Hebridien saariston halki,\njonka Quiros löysi 1606 ja jolle Cook 1778 antoi sen nykyisen nimen.\nEn ollut nähnyt kapteeni Nemoa kokonaiseen viikkoon, ja olin juuri\nisossa salongissa etsimässä laivamme tietä kartalta, kun hän astui\nsisään aivan sen näköisenä kuin olisi vasta viisi minuuttia sitten\neronnut minusta. Ilman pitempiä puheita hän laski sormensa kartalle\nja lausui yhden ainoan sanan:\n\n\"Vanikoro.\"\n\nTämä tieto sai minut hypähtämään pystyyn. Tuon nimisen saaren\nluonahan oli kuuluisa ranskalainen maailmanympäripurjehtija La\nPerouse kärsinyt haaksirikon mitä traagillisimmissa olosuhteissa.\n\n\"Viekö _Nautilus_ meidät Vanikoron läheisyyteen?\" kysyin.\n\n\"Vie.\"\n\n\"Saanko siis astua maihin niillä historiallisilla saarilla, joiden\nrantariuttoihin _Boussole_ ja _Astrolabe_ murskautuivat?\"\n\n\"Jos se vain teitä huvittaa, professori.\"\n\n\"Entä milloin sinne saavumme?\"\n\n\"Me olemme nyt siellä.\"\n\nKapteeni Nemon seuraamana kiirehdin yläkannelle, josta palavin silmin\nkatselin ympäri ulappaa.\n\nKoillisessa kohosi merestä kaksi erikoista tuliperäistä saarta,\nympärillään viidenseitsemättä kilometrin mittainen koralliriuttavyö.\nRehevä vehmaus peitti niitä rannasta aina korkeimpain kukkulain\nhuipuille asti. Eräästä ulomman riuttavyön aukosta pääsi _Nautilus_\ntyyneen sisäveteen, joka oli 60--80 metrin syvä. Palmujen siimeksessä\nälysin muutamia villejä saarelaisia, jotka laivamme huomatessaan\nhämmästyivät suunnattomasti. Ehkäpä he tässä tummassa, vedenpintaa\nvinhasti kiitävässä esineessä olivat näkevinään hirvittävän valaan,\njota heidän oli varominen.\n\nTämän ranskalaisten löytöretkien historiassa mainehikkaan\npurjehduksen historia on lyhimmittäin seuraava:\n\nVuonna 1785 lähetti Ludvig XVI kapteeni La Perousen purjehtimaan\nmaailman ympäri korveteilla _Boussole_ ja _Astrolabe_, joista\nsittemmin ei enää saatu mitään tietoja. Monet retkikunnan kohtaloa\ntutkimaan lähetetyt alukset kokoilivat kyllä useilla Uusien\nHebridien saarilla, nimenomaan Vanikorolla, rautaesineitä, aseita\nja tähtitieteellisten koneiden kappaleita, jotka tunnettiin olevan\nperäisin La Perousen laivoista; saatiinpa saarelaisilta tietää,\nettä nämä laivat olivat ajautuneet rikki Vanikoron korallikareihin,\njonka jälkeen miehistö oli hylkyjen kappaleista rakentanut itselleen\npienen hätäaluksen, joka vuorostaan myöskin oli haaksirikkoutunut.\nMutta missä se oli tapahtunut ja minne onnettomat purjehtijat olivat\njoutuneet, se jäi selvittämättömäksi. Vanikoron rannalle pystytettiin\nheille muistomerkki, yksinkertainen kivikeila.\n\nMutta tähänkin arvoitukseen tiesi kapteeni Nemo antaa selityksen. Hän\nvei minut takaisin salonkiin, _Nautilus_ pantiin uppoamaan muutaman\nsylen syvyyteen ja isot akkunaluukut avattiin.\n\nMinä hypähdin akkunaan. Korallinhaarojen ja kalaparvien lomitse näin\nmerenpohjalla ankkureja, tykkejä ja niiden luoteja, niittausnauloja\nja sen semmoisia haaksirikkoutuneihin aluksiin kuuluneita\nesineitä, jotka eivät olleet käyneet naarauskoukkuun kiini. Minun\ntuijotellessani noita viimeisen onnettomuuden kolkkoja todistajia\nvirkkoi kapteeni Nemo vakavalla äänellä:\n\n\"Kapteeni La Perouse lähti matkalleen joulukuun 7 p. 1785. Hän\nankkuroi ensin Botany Bayssa, kävi sitten Ystävyyden saarilla ja\nUudessa Kaledoniassa, Purjehti Santa Cruzia kohti ja nousi maihin\nNamuka-saarella. Sen jälkeen tulivat hänen laivansa tänne Vanikoron\ntuntemattomille koralliriutoille Edellä kulkeva _Boussole_ törmäsi\neteläistä riuttaa vastaan; _Astrolabe_ kiiruhti sille apuun ja\nhaaksirikkoutui itsekin. Edellinen alus särkyi aivan paikalla,\njälkimmäinen tuulensuojassa ollen kiikkui karilla muutamia päiviä.\nSaarelaiset ottivat haaksirikkoutuneet jokseenkin ystävällisesti\nvastaan. Nämä asettuivat maihin ja rakensivat laivahylkyjen\njäännöksistä pienen hätäpurren. Muutamat miehistä jäivät\nvapaaehtoisesti saarelle, toiset -- enimmäkseen kaikki sairaita\nja voimattomia -- seurasivat kapteeniaan ja ohjasivat suuntansa\nSalomonin saarille.\"\n\n\"Mutta kuinka tämän kaiken tiedätte?\"\n\n\"Katsokaas mitä olen löytänyt sillä paikalla, missä La Perousen\nviimeinen haaksirikko tapahtui!\"\n\nHän näytti minulle rautalevystä tehdyn kotelon, joka oli Ranskan\nliljoilla leimattu ja meriveden pahoin ruostuttama. Hän avasi sen, ja\nminä näin käärön kellastuneita mutta vielä luettavia papereita.\n\nNe olivat Ranskan meriministerin kapteeni La Perouselle antamat\nohjeet, joiden laitoihin Ludvig XVI oli omakätisesti lisännyt\nhuomautuksiaan.\n\n\"Ah, se oli kaunis kuolema merimiehelle!\" huudahti kapteeni Nemo.\n\"Tämä korallihauta on rauhallinen lepopaikka; suokoon taivas minulle\nja seuralaisilleni samallaisen!\"\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\nTorresin salmi.\n\n\nJoulukuun 27 ja 28 päivien välisenä yönä _Nautilus_ jätti Vanikoron\nvedet vinhalla nopeudella. Sen suunta kävi nyt lounatta kohti, ja\nkolmena päivänä se taivalsi ne 300 peninkulmaa, jotka erottavat La\nPerousen saariryhmän Uuden Guinean kaakkoiskärjestä.\n\nVarahin tammikuun 1 p. 1868 Conseil tavotti minut yläkannelta.\n\n\"Sallikaa, isäntä, minun toivottaa teille onnellista uutta vuotta!\"\n\n\"Mitä nyt, Conseil? Tämähän kuulustaa aivan siltä kuin olisin\nPariisissa työhuoneessani Jardin des Plantes'issa. No hyvä, otan\nvastaan onnittelusi ja kiitän sinua niistä. Tahtoisinpa vain tietää,\nmitä sinä onnellisella uudella vuodella näissä olosuhteissa tarkotat?\nToivotko että uusi vuosi vapahtaisi meidät vankeudestamme, vai että\ntämä ihmeellinen matka saisi onnekasta jatkoa alkavana vuotena?\"\n\n\"Toden totta\", Conseil virkkoi, \"olen ymmällä mitä tähän vastata.\nVarmaa kumminkin on että saamme nähdä merkillisiä asioita ja ettei\nmeillä näinä kuluneena kahtena kuukautena ole ollut lainkaan ikävä.\nViimeksi näkemämme ihme on aina edellistä ihmeellisempi; ja jos\nkaikki jatkuu tähän tapaan, niin mene ja tiedä mitä tästä vielä\nlopulta tulee. Niinpä toivotan isännälle kaikkea hyvää mitä vain\nmielitte saada.\"\n\n\"Kiitos, kelpo Conseil. Pyytäisin sinua vain lykkäämään toistaiseksi\nkysymyksen uudenvuodenlahjoista ja tällä hetkellä tyytymään lämpimään\nkädenpuristukseen. Muuta ei minulla nyt ole tarjottavana.\"\n\n\"Isäntä ei ole koskaan ollut anteliaampi kuin nyt.\"\n\nJa alati kohtelias palvelijani poistui omiin hommiinsa.\n\nTammikuun 2 p. olimme kulkeneet liki 2,000 peninkulmaa\nlähtökohdastamme Jaapanin meressä. Laivamme keulan edessä levisi nyt\nAustralian rannikosta kaakkoon päin oleva vaarallinen korallimeri.\n_Nautilus_ kulki kolmen kilometrin etäisyydessä sen turmiokkaan\nmatalikon reunasta, jolle Cookin laivat olivat hukkua kesäkuun 10 p.\n1770. Alus, jossa Cook itse oli, törmäsi luotoon ja olisi uponnut,\njollei korallikappale olisi irtautunut ja kiilan tavoin tukinnut\nrunkoon repimänsä reiän.\n\nMielelläni olisin lähemmältä tarkastellut tuota yli 200 peninkulman\nmittaista koralliriuttaa, jota vastaan tyrskyt lakkaamatta särkyivät\nukkosen tavoin jymisten. Mutta kaltevat ohjaustasot veivät aluksemme\nniin suunnattomiin syvyyksiin, etten voinut nähdä hutuistakaan\nkorallimuureista. Sain tyytyä tarkastamaan verkkomme kohottamia\nerilaisia kalanäytteitä. Meitä seurasi suurin parvin tonnikalan\nkokoisia makrilleja, joiden sinivivahtavilta kyljiltä tummat\npoikkijuovat katoovat kalan kuoltua. Niiden ympärillä kuhisi pieniä,\nvain 4 sm. mittaisia kultapääkaloja ynnä itsevalaisevia lentokaloja,\njotka pimeinä öinä fosforihehkullaan piirtelivät tulisia viiruja\nilmaan ja veteen. Nilviäisistä ja zoophyteistä tapasin verkon\nsilmukoissa erilaisia sulkakoralleja, meriporia ja vasaraostereita.\nKasvikuntaa edustivat kauniit, irtonaisina uiskentelevat haurat,\ntahmaiset limasta jota niiden huokosista valuu; näiden joukossa oli\nihana Nemastoma, jonka korjasin museon harvinaisuuksiin.\n\nKuljettuamme kahtena päivänä Korallimeren poikki saimme tammikuun\n4 p. näkyviimme Uuden Guinean rannikot. Kapteeni Nemo ilmoitti\naikovansa tunkeutua Torresin salmen kautta Intian mereen. Ned\nLandista oli mieluista, että täten lähestyimme europpalaisten alusten\nkyntämiä vesiä.\n\nTorresin salmi on pahassa maineessa niinhyvin vaarallisten\nvedenalaisten kariensa kuin sen rantamilla asuvain villien\nihmissyöjäin takia. Se erottaa Uuden Hollannin Uudesta Guineasta.\nJälkimäinen on 1,800 kilometriä pitkä ja 750 kilometriä leveä, ja sen\npinta-ala on 40,000 maantieteellistä neliöpeninkulmaa.\n\nTorresin salmi on tosin 140 kilometriä leveä, mutta täynnä\nlukemattomia saaria, kareja ja luotoja, jotka tekevät purjehduksen\nperin vaikeaksi. Kapteeni Nemo panikin sen vuoksi aluksensa kulkemaan\nvedenpinnalla ja jotenkin verkkaisella vauhdilla. Sen potkuri\npiiskasi laineita hitaasti kuin valaskalan pyrstö.\n\nSeuralaisteni kera käytin tilaisuutta hyväkseni ja istahdin\nyläkannelle, joka melkein aina oli tyhjänä. Edessämme kohosi\nperämiehen lasiseinäinen komero, jossa näimme kapteeni Nemon itsensä\nohjaavan _Nautilustaan_. Edessäni oli mainioita karttoja Torresin\nsalmesta, joita seurasin mitä tarkimmalla mielenkiinnolla.\n\nMeri kohisi ja vaahtosi raivoisasti _Nautiluksen_ solakan rungon\nympärillä. Merivirta, joka kulki kaakosta luoteeseen päin neljän\nkilometrin nopeudella tunnissa, huuhteli särkyneillä harjoillaan\nmerestä kohoavien korallikallioiden huippuja.\n\n\"Tämäpä on sangen kelvoton väylä\", sanoi Ned Land minulle.\n\n\"Kerrassaan inhottava\", vastasin; \"aivan arvoton sellaisen aluksen\nkynnettäväksi kuin _Nautilus_ on.\"\n\n\"Kyllä täytyy tuon lemmon kapteenin\", jatkoi kanadalainen, \"olla\nvarma kurssistaan, sillä nuo korallikarit löisivät hänen aluksensa\ntuhansiksi sirpaleiksi, jos se vain hipaisisikaan niitä.\"\n\nAsemamme oli tosiaankin vaarallinen, mutta _Nautilus_ näytti aivan\nkuin taikakeinoin pujottelevan raivoisten hyrskyjen huuhtelemain\nkarien lomitse. Se kääntyi milloin mihinkin suuntaan ja kaikki näytti\nkäyvän hyvin, kunnes kello 3 aikaan iltapäivällä tuntui niin kova\ntärähdys että lensin pitkäkseni. _Nautilus_ oli vihdoinkin törmännyt\nkariin ja makasi nyt liikkumattomana, peräpuoli hiukan alempana kuin\nkeula.\n\nYlös päästyäni näin kapteeni Nemon ja hänen varapäällikkönsä\nkannella. He tutkivat laivan asemaa ja puhelivat keskenään\nkäsittämättömällä kielellään.\n\nTilamme oli tällainen:\n\nKolmen kilometrin päässä takanamme näkyi Gilboa-saari, jonka\nrannikko kulkee pohjasta länteen niinkuin koukistettu käsivarsi.\nEtelässä ja idässä kohosi merestä muutamia korallihuippuja, jotka\nalkava luode jätti paljaiksi. Me olimme käyneet karille vuoksen\naikana ja semmoisessa meressä, jossa aikavesi on hyvin heikko; näin\nollen tuli varmaankin hyvin vaikeaksi saada alusta irti karilta.\nKuitenkaan se ei ollut kärsinyt mitään vaurioita, niin vankasti oli\nsen runko kokoonpantu. Mutta vaikka se ei nyt ollutkaan repeämisen\nja uppoamisen vaarassa, niin uhkasi sitä mahdollisesti toisellainen\nikävyys: entäpä jos ei se pääsisi ollenkaan irti kariltaan, silloin\nolisi kapteeni Nemon vedenalaisesta purjehtimisesta tullut äkisti\nloppu!\n\nOlin vaipunut näihin mietteisiin kun kapteeni, tyynenä ja\nkylmäverisenä kuten aina ja tuskin mitään harmia tai mielenliikutusta\nnäyttäen, lähestyi minua.\n\n\"Joko tuli onnettomuus?\" kysyin.\n\n\"Ei, ikävä sattuma vain\", hän vastasi.\n\n\"Mutta sattuma sellainen, että ehkä saatte turvautua maankamaraan\njota niin inhootte.\"\n\nHän katseli minua omituisesti hymyillen ja teki kieltävän eleen,\nikäänkuin vakuuttaakseen minulle ettei mikään mahti saanut häntä\nasettumaan maankamaralle. Sitte hän lausui:\n\n\"Missään tapauksessa, herra Aronnax, ei _Nautiluksen_ tila ole\ntoivoton. Kyllä se vielä kuljettaa teitä halki valtameren ihmeitten.\nMatkamme on vasta alussa, enkä minä anna minkään seikan vielä\nkohtakaan riistää itseltäni teidän arvoisaa seuraanne.\"\n\n\"Mutta kuulkaahan nyt, kapteeni Nemo\", jatkoin yhtään välittämättä\nhänen sanojensa ivallisesta loppukäänteestä, \"_Nautilushan_ on käynyt\nkarille veden korkealla ollessa; ja kun luode ja vuoksi ovat hyvin\nheikot Tyynellä merellä, niin en ymmärrä millä tavoin sen saatte\nirti, sillä lastin keventäminenhän ei liene mahdollista tällaisessa\npaikassa.\"\n\n\"Aikaveden vaihtelut ovat tosin heikonlaiset Tyynellä merellä, siinä\nolette oikeassa, professori; mutta Torresin salmessa on erotus\nluoteen ja vuoksen välillä sentään lähes kaksi metriä. Tänään on\ntammikuun 4 päivä, ja viiden päivän perästä on meillä täysikuu.\nOlisipa vähän ihmeellistä, ellei tämä maapallomme hyväntahtoinen\nseuralainen tulisi avuksemme aiheuttamalla riittävän vedenkorkeuden\nmeidän irtipäästäksemme.\"\n\nNäin puhuttuaan kapteeni Nemo apulaisensa kanssa katosi _Nautiluksen_\nsisäosiin. Laiva makasi edelleen liikahtamatta, aivankuin olisivat\nkorallipolyypit jo muuranneet sen kiini järkkymättömään merenalaiseen\nrakennusmuuriinsa.\n\n\"No, professori, mitä kuuluu?\" tiedusteli Ned Land, joka astui\nluokseni kapteenin poistuttua.\n\n\"Sitä vain, Ned ystävä, että saamme levollisesti odotella aikavettä\nyhdeksänteen päivään asti, sillä silloin pitäisi kuun tulla\npäästämään meitä pintehestä.\"\n\n\"Eikä muuta?\"\n\n\"Ei muuta.\"\n\n\"Eikä tämä kapteeni viskaa ankkureitaan syvempään veteen ja pane\nkoneitaan kiskomaan ankkuriketjuja, siten hinatakseen meidät ulos\ntästä pälkähästä?\"\n\n\"Se on tarpeetonta, koska aikavesi tekee saman työn\", virkkoi Conseil\nyksinkertaisesti.\n\nKanadalainen katsahti häneen ja kohautti hartioitaan.\n\n\"Herra professori\", lausui tuo kokenut merenkulkija, \"voitte uskoa\nminuun kun sanon, ettei tämä rautaruuhi enää milloinkaan seilaa veden\npäällä eikä sen alla. Se kelpaa vain romukauppaan. Minun mielestäni\non nyt sopiva aika pyrkiä eroon kapteeni Nemon seurasta.\"\n\n\"Ned ystäväni, minä en lainkaan epäile tämän mainion _Nautiluksen_\nkykyä, ja kohtapahan saamme nähdä kuinka paljon Tyynen meren\naikaveden apuun voi luottaa. Teidän ehdottamanne pakoyritys olisi\npaikallaan jos oltaisiin Englannin tai Ranskan rannikoilla, mutta\nUuden Guinean vesillä on asianlaita aivan toinen. Voimmehan turvautua\nsiihen keinoon jollei _Nautilus_ pääse irti, mikä minun mielestäni\nolisi perin surkea tapaus.\"\n\n\"Mutta emmekö ainakin saisi nousta maihin saarella, joka tuolla\nnäkyy?\" jatkoi Ned. \"Se on saari. Sillä kasvaa puita. Puitten alla\non maaeläimiä, pihvien ja kotlettien kantajia, ja siihen ruokaan\ntahtoisin kernaasti hioa hampaitani.\"\n\n\"Nyt puhelee kuoma oikeita asioita\", huudahti Conseil; \"minä asetun\nhänen puolelleen. Eikö isäntä voisi ystävältään kapteenilta hankkia\nmeille lupaa päästä maihin, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin että\ntaas kerrankin saisimme polkea vanhan maapallomme kovaa kamaraa?\"\n\n\"Voinhan kysyä häneltä\", vastasin, \"mutta hän tulee kieltämään.\"\n\n\"Tahdottehan edes koettaa\", penäsi Conseil; \"saamme silloin edes\nnähdä pitkällekö hänen myötämielisyytensä meitä kohtaan ulottuu.\"\n\nSuureksi kummakseni kapteeni Nemo suostuikin esitykseeni. Hän teki\nsen varsin kohteliaasti eikä edes vaatinut meiltä lupausta että\npalaisimme jälleen Mutta pako Uuden Guinean mantereen halki olisi\nollutkin peräti arveluttava yritys, enkä mitenkään olisi tahtonut\nsuosittaa Nedille sellaiseen uhkapeliin ryhtymistä. Paljon parempi\noli pysyä _Nautiluksen_ vankina kuin joutua villien papualaisten\nkäsiin.\n\nLaivapursi luvattiin käytettäväksemme seuraavana aamuna. En\nkoettanutkaan ottaa selvää tulisiko kapteeni Nemo tällä kertaa\nmatkaamme. Luulin ettei miehistöstäkään kukaan seuraisi meitä ja että\nNed Land yksin saisi ohjata venettä.\n\nKello 8 aamulla laskeusimme sähköpyssyt ja kirveet kainalossa\npurteen, joka oli laskettu alas veteen. Meri oli jokseenkin tyyni,\nheikko vihuri puhalsi maalta päin. Conseil ja minä sousimme\nterhakasti rantaa kohden, ja Ned Land ohjasi taidokkaasti venettä\ntyrskyjen lomitse. Vene oli hyväkulkuinen, ja me teimme aika joutua.\n\nNed Land ei voinut hillitä iloaan. Hän oli kuin kopistaan karannut\nvanki, joka ei mielinyt sinne enää palata.\n\n\"Lihaa!\" huudahteli hän. \"Me saamme syödä lihaa, ja minkälaista\nlihaa! Oikeata metsänriistaa! Leivättä saamme tosin olla, hitto vie!\nKalaakaan en tahdo pahaksi mainita, mutta liika on aina liikaa, ja\ntulella käristetty tuores liha on tosiaankin ihanaa vaihtelua kaiken\ntämän merellisensyönnin jälkeen.\"\n\n\"Senkin herkkusuu!\" sanoi Conseil; \"ihanhan saat puheellasi veden\nnousemaan suuhuni.\"\n\n\"Kunhan vain tietäisimme\", huomautin, \"että noissa metsissä todella\non metsänriistaa ja ettei riista ole niin suurta että se itse ajaa\nmetsästäjää takaa.\"\n\n\"Antaa tulla mitä vain sattuu\", vastasi kanadalainen, jonka\nkiiluvat hampaat olivat terävät kuin piilunterä; \"minä syön vaikka\ntiikeripihviä, jollei saarella ole muita nelijalkaisia eläimiä.\"\n\n\"Kuoma on aina suuri veitikka\", virkkoi Conseil.\n\n\"Kävi miten kävi, niin ensimmäinen tapaamamme nelijalkainen tai\nkaksijalkainen höyhenetön eläin saa tehdä tuttavuutta tämän pojan\npyssyn kanssa.\"\n\n\"Kas niin!\" sanoin, \"nyt alkaa mestari Land taas puhua palturia.\"\n\n\"Elkää hätäilkö, herra Aronnax, vaan vetäkää olan takaa.\nViidessäkolmatta minuutissa minä hankin ja valmistan teille omalla\ntavallani laitetun murkinapalan.\"\n\nPuoli 9 aikaan veneemme karahti luisuvaan hiekkarantaan, selvittyään\nkunnialla Gilboa-saarta ympäröivän riuttarenkaan läpi.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\nMuutama päivä kuivalla maalla.\n\n\nVäkevä mielenliikutus valtasi mieleni veneemme karahtaessa\nrantahiekkaan. Ned Land polki tannerta jalallaan aivan kuin\njulistaakseen sen valtansa alaiseksi. Ja kuitenkin olimme vasta kaksi\nkuukautta olleet _Nautiluksen_ \"matkustajina\", kuten sen kapteeni\nNemo suvaitsi sanoa, mutta itse asiassa sen päällikön vankeina.\n\nEipä mennyt monta minuuttia kun jo olimme edenneet pyssynkantaman\npäähän rannasta. Maakamara oli melkein järjestään korallista\nalkuperää, mutta moniaat kuivuneet, graniittipaasien tukkeamat\nvirranuomat todistivat saaren saaneen alkunsa jossakin muinaisaikojen\nmaankuoren muutoksessa. Koko taivaanrannan peitti ihanien metsien\nmuodostama vihreä jättiläisesirippu. Suunnattomia puita, joista\nmuutamat kohosivat 60:kin metriä korkealle, yhdistivät toisiinsa\nköynnöskasvivyöt, jotka luonnon kutomina riippumattoina keinuivat\nvienossa tuulessa. Sekaisin kasvavien mimosa-, viikuna-, kasuari-,\nteak- ja palmupuiden vihantain holvien suojassa rehotti korkeita\nkämmeköitä, palkokasveja ja sananjalkoja.\n\nMutta kiinnittämättä lainkaan huomiota näihin kauniisiin näytteisiin\nUuden Guinean kasvikunnasta piti kanadalainen silmällä vain hyötyä\nluottavia seikkoja. Hän älysi näet metsässä kokospalmun, löi alas\nmuutamia sen hedelmistä ja murskasi ne, jonka jälkeen joimme niiden\nmaidon ja ahmimme muun sisällyksen nautinnolla sellaisella, ettei\n_Nautiluksen_ kokki siitä olisi tullut mieliinsä.\n\n\"Mainiota!\" sanoi Ned Land.\n\n\"Verratonta!\" säesti Conseil.\n\n\"Enpä usko\", jatkoi kanadalainen, \"teidän Nemonne panevan vastaan,\njos viemme veneentäyden kokospähkinöitä laivaan, vai kuinka?\"\n\n\"Enpä tiedä\", vastasin, \"mutta hän ei ainakaan itse maista niitä.\"\n\n\"Sen pahempi hänelle itselleen\", sanoi Conseil.\n\n\"Ja sen parempi meille\", virkkoi Ned Land; \"sittepähän jää meille\nenemmän.\"\n\n\"Sananen vain, mestari Land\", huomautin harpuunamiehelle, joka kävi\nryöstämään toista palmupuuta. \"Nämä pähkinät ovat erinomaisia, mutta\nennenkun ladomme niitä veneen täyteen, olisi viisaampaa tarkastaa\nonko saaressa muitakin yhtä hyödyllisiä herkkuja meille tarjona.\nTuoreet vihannekset olisivat varsin tervetullut lisä _Nautiluksen_\nruokalistaan.\"\n\n\"Isäntä on oikeassa\", sanoi Conseil, \"ja minä ehdotan että jaamme\ntyhjän tilan purressamme kolmeen osaan, yhden hedelmiä, toisen\nvihanneksia ja kolmannen metsänriistaa varten, josta emme ole vielä\nnähneet vilahdustakaan.\"\n\n\"Conseil, koskaan ei saa joutua epäilykseen!\"\n\n\"Jatkakaamme nyt matkaamme\", sanoin, \"mutta tarkkaavin silmin. Vaikka\ntämä saari näyttää asumattomalta, niin saatammepa kumminkin tavata\ntoisia metsästäjiä, jotka saaliiseensa nähden ovat vähemmän nirsoja\nkuin me.\"\n\n\"Krak, krak!\" paukutti Ned Land merkitsevällä tavalla leukaperiään.\n\n\"Mitä nyt, Ned?\" huudahti Conseil.\n\n\"Totta vie\", vastasi kanadalainen, \"alanpa jo vähin käsittää\nihmissyönnin suloja!\"\n\n\"Ned, Ned, mitä nyt lörpöttelette? Tekö ihmissyöjä! Tämäpä hauskaa\nminun kuulla, jolla on onni olla hyttitoverinanne. Ehkäpä jonain\naamuna herään puoleksi syötynä ja pureskeltuna.\"\n\n\"Conseil kuoma, minä pidän kyllä paljon teistä, mutten sentään\ntarpeeksi paljon syödäkseni tarpeetta teidät suuhuni.\"\n\n\"En teihin enää luotakaan. Mutta jatkakaamme nyt jahtiamme. Meidän\ntäytyy ehdottomasti hankkia jotain metsänriistaa, muuten voi isäntä\njonakin aamuna saada vain pari puoleksi kaluttua palaa painijastaan\npassaamaan itseään.\"\n\nNäin leikkiä laskien tunkeuduimme eteenpäin metsän tumman lehväholvin\nalla, ja kahden tunnin ajan risteilimme siellä joka suuntaan.\n\nOnni suosikin meitä etsiskellessämme syötäviä kasviaineita, ja\neräs kuuman ilmanalan kaikkein hyödyllisimpiä puita antoi meillä\narvokasta ruokalajia, jota laivassa olimme saaneet kaivata. Tarkotan\nleipäpuuta, jota Gilboa-saarella kasvaa runsaasti ja josta täällä\ntapasimme etupäässä sitä siemenetöntä lajia, jota malaijit kutsuvat\nnimellä \"rima\".\n\nTämä puu erosi toisista suoran, aina 40 metriä pitkäksi kasvavan\nrunkonsa kautta. Sen päätti kauniisti pyöristynyt lehvistö, ja sen\npyöreitä, desimetrin vahvuisia hedelmiä peittivät kuusitahoiset\nnystyrät. Tällä perin hyödyllisellä kasvilla on luonto siunannut\nseutuja, joista viljaa puuttuu; viljelemättä se antaa maukasta leipää\nkahdeksana kuukautena vuodessa.\n\nNed Land tunsi hyvin nämä hedelmät, joita oli syönyt lukuisilla\nmerimatkoillaan, ja hän osasi valmistaa niiden syötävästä\nsisällyksestä maukasta ruokaa. Niinpä herättikin niiden näkeminen\nhänessä hillitöntä ruokahalua.\n\n\"Professori\", hän sanoi, \"minä kuolen nälkään, jollen saa maistaa\nleipäpuuntahdasta!\"\n\n\"Maista, Ned ystäväiseni, maista niin paljon kuin jaksat. Olemmehan\ntäällä kokeita tekemässä; kokeile sinä vain hyödyksesi.\"\n\n\"Se ei vaadi pitkiä valmistuksia,\" vastasi kanadalainen.\n\nPolttolasilla hän sytytti kasan kuivia risuja, joissa pian leimusi\niloinen liekki. Sillävälin Conseil ja minä pudotimme alas parhaat\nhedelmät mitä näimme. Jotkut niistä eivät olleet vielä täysin kypsiä,\nja niiden paksu kuori kätki sisäänsä valkoisen, hyvin kuitumaisen\nsisuksen; toiset, jo kellertävinä ja limaskaisina, odottelivat vain\npoimijaa.\n\nNäissä hedelmissä ei ollut lainkaan siemenkotaa. Conseil kantoi niitä\ntusinan verran Ned Landille, joka leikkasi sisälmykset paksuiksi\nviipaleiksi ja pani nämä paistumaan hiilille, hokien tavantakaa:\n\n\"Kohta saatte maistaa, professori, oikein makeata leipää. Varsinkin\nkun on meidän lailla saanut olla niin kauvan leivän puutteessa. Eikä\ntämä oikeastaan leipääkään ole, vaan verratonta piirakkataikinaa.\nOletteko ennen syönyt leipäpuunhedelmää?\"\n\n\"En koskaan, Ned.\"\n\n\"No, valmistukaa sitten nauttimaan jotakin aivan erikoisen mehukasta\nja maukasta. Jollette tule pyytämään vielä toistamisten, niin en enää\ntahdo olla harpuunamiesten kuningas.\"\n\nTuokion kuluttua oli hedelmäviipaleiden ulkopuoli aivan hiiltynyt;\nvalkea, tahdasmaisen pehmeä sisäpuoli muistutti maultaan artisokkia.\n\nTäytyy myöntää että se oli erinomaista leipää, ja minä söin sitä\nsuurella nautinnolla.\n\n\"Mitä kello nyt on?\" kysyi kanadalainen.\n\n\"Ainakin kaksi\", vastasi Conseil.\n\n\"Kuinka aika lentääkään maalla ollessa!\" huokasi Ned Land.\n\n\"Parasta on lähteä painamaan alas rantaan.\"\n\nMe lähdimme paluumatkalle metsän halki ja täydensimme\nruokavarastoamme kaalipalmujen mehevillä latvatertuilla,\neräänlaisilla pienillä nauriilla, joita malaijit sanovat \"abru'ksi\",\nja mehevillä jamssijuurilla.\n\nMe olimme nääntyä kuormiemme alla kun vihdoin saavuimme purren luo,\nmutta Ned Land ei sittenkään vielä ollut saaliiseemme tyytyväinen.\nOnni saattoi hänen näkyviinsä eräitä 8--10 metrin korkuisia palmuja,\njotka menestyvät ilman hoitoa ja leviävät silkkiäispuun tavoin\nsekä silmikoimalla että siemenistä. Ne olivat sagopalmuja, joiden\ntuumanvahvuisen kaarnan alta hän keloi esiin sen jauhomaisen,\nsyötävän sisusaineen, joka on Etelämeren saarten asukkaiden\ntärkeimpiä ruokalajeja.\n\nKello viiden tienoissa vasta pääsimme lähtemään saarelta, ja puolen\ntunnin perästä saavuimme _Nautilukseen_. Siellä ei näkynyt meidän\ntullessamme ketään; tuo suunnaton teräslieriö tuntui olevan vallan\nautio asujamista. Saatettuamme saaliimme laivaan menin alas hyttiini,\nmissä illallinen minua odotti. Sen syötyäni kävin nukkumaan.\n\nSeuraavana päivänä, tammikuun 6:ntena, ei vieläkään näkynyt eloa\nlaivassa. Ei kuulunut hiiren hiiskausta mistään. Pursi lekotteli\nedelleen kiini laivan kyljessä, mihin illalla olimme sen jättäneet.\nMe päätimme palata saarelle. Ned Land toivoi parempaa metsästysonnea\nsen toisissa osissa.\n\nPäivän koittaessa lähdimme matkaan. Myötäisen tuulen auttamina\npääsimme muutamassa minuutissa rantaan. Nousimme maihin, ja päättäen\nluottaa Ned Landin vaistoon aloimme seurata häntä, joka pitkine\nsäärineen uhkasi jättää meidät kauvas jälkeensä. Hän noudatti rantaa\nläntiseen suuntaan, kahlasi muutamien puronuomain poikki ja saapui\nylävälle tasangolle, jota reunustivat komeat metsät. Joitakuita\njäälintuja saapasteli purojen rannoilla, mutta ne eivät antaneet\nmeidän lähestyä itseään. Niiden arkuudesta päättelin, että jollei\nsaari ehkä ollut asuttu, niin kävi siellä ainakin ihmisolentoja,\njoita linnut olivat oppineet varomaan.\n\nKuljettuamme ison ruohoaukean poikki lähenimme metsänreunaa, josta\nvastaamme helskyi lintuparvien viserrys ja hälinä.\n\n\"Lintujapa täällä vain onkin\", virkkoi Conseil tyytymättömänä.\n\n\"Mutta sellaisia, jotka kelpaavat syötäviksi\", sanoi harpuunamestari.\n\n\"Tokkopahan vainen, sillä en näe täällä muuta kuin papukaijoja.\"\n\n\"Conseil kuomaseni\", sanoi Ned vakavasti, \"papukaijat ovat fasaaneja\nniille, joilla ei ole muuta lihaa saatavana.\"\n\n\"Ja hyvin valmistettuna tämä lintu\", lisäsin, \"ansaitsee kyllä joutua\nveitsen ja haarukan käsiteltäväksi.\"\n\nMetsän tuuheassa lehvistössä näimme todellakin suunnattoman joukon\npapukaijoja, jotka lentelivät oksalta oksalle ja näyttivät vain\nodottavan huolellista opetusta puhjetakseen puhumaan ihmiskielellä.\nArvokkaat kakadut tuntuivat mietiskelevän syvästi filosoofillisia\nkysymyksiä, kaikenkirjavien kaijojen rähistessä niiden ympärillä ja\nhelakanpunaisten lorien kiidellessä tulikipunain tavoin edestakaisin.\nKuitenkin kaipasin tässä kokoelmassa muuatta lintulajia, joka\non vallan erikoinen Uudelle Guinealle ja sen ympärillä oleville\nsaarille. Mutta senkin toi hyvä sattuma vielä eteeni.\n\nTunkeuduttuamme vähäisen viidakon läpi tulimme matalaa pensaikkoa\nkasvavalle aukealle. Siellä näin ryhmän komeita lintuja, joiden\npitkät höyhenet pakottivat niitä asettumaan tuulta vastaan. Niiden\naaltomainen lento, viehättävät kaareilut ilmassa ja loistavat värit\nkiehtoivat silmää. Helppo oli minun ne tuntea.\n\n\"Paratiisilintuja!\" huudahdin.\n\nMalaijit, jotka suuressa määrin myyvät näitä lintuja kiinalaisille,\npyytävät niitä monella tavalla, joita me emme nyt voineet käyttää\nhyväksemme. He panevat korkeitten puitten latvoihin, missä linnut\nmieluimmin asuvat, joko ansoja tahi paksua liima-ainetta, joka\nestää lintuja nousemasta lentoon. Menevätpä he niinkin pitkälle\nettä myrkyttävät lähteitä, joista paratiisilinnut käyvät juomassa.\nMeillä ei ollut muuta keinoa kuin ampua niitä lennosta, mikä ei ollut\nlainkaan varmaa; ja me tuhlasimmekin koko joukon ampumavaroja aivan\nhukkaan.\n\nKello 11 aikaan aamulla olimme päässeet saaren sisäosat täyttävän\nvuoriston ensimmäisen kaitaan yli saamatta yhtään saalista. Nälkä\nkalvoi sisuksiamme. Metsästäjät olivat luottaneet riistan runsauteen,\nmutta siinä pahoin erehtyneet. Onneksi Conseil toki suureksi\nihmeekseen sai kaksoislaukauksella hankituksi meille murkinan,\nnimittäin kyyhkyparin, jotka häthätää höyhennettyinä pujotettiin\nvartaaseen paistumaan risurovion päällä. Sill'aikaa Ned paistoi\nmuutamia leipäpuunhedelmiä aamiaisen lisäksi. Linnut kaluttiin luita\nmyöten ja havaittiin hyvin maukkaiksi. Muskotinsiemenet, jotka ovat\nniiden ravintona, antavat lihalle yhdellä kertaa erinomaisen tuoksun\nja maun.\n\n\"No, Ned, mitäs vielä puuttuukaan?\" kysyin kanadalaiselta.\n\n\"Nelijalkaista riistaa, herra Aronnax. Tämmöisistä kyyhkysistä\non vain välipalaksi eikä aikamiehen eineeksi. Siksipä en olekaan\ntyytyväinen ennenkun kaadan otuksen, josta saamme oivan kylkipaistin.\"\n\n\"Enkä minä ennenkun olen saanut paratiisilinnun pyydetyksi.\"\n\n\"Jatkakaamme siis metsästystä\", esitti Conseil, \"mutta nyt\nmerenrantaan päin. Olemme saapuneet ensimmäisille vuorikaltaille, ja\nminusta on parempi pysytellä metsätienoilla.\"\n\nSe oli mielevä neuvo, jota noudatettiinkin. Tunnin verran\nkuljettuamme saavuimme sagopalmumetsään. Muutamia jättiläiskäärmeitä\nkiemurteli pakoon aivan jalkaimme editse. Paratiisilinnutkin\nvälttivät meitä, ja minä epäilin jo koko onneani, kun edelläni astuva\nConseil äkkiä kumartui maahan, päästi riemuhuudon ja juoksi luokseni\nsellainen muhkea lintu kädessään.\n\n\"Ah, hyvä, hyvä, kelpo poikani!\"\n\n\"Isäntä suvaitsee imarrella.\"\n\n\"En suinkaan, poikaseni. Se oli mestaritemppu -- että voi tavoittaa\ntällaisen linnun elävänä ja vielä pelkällä kädellä, sitä en olisi\nuskonutkaan.\"\n\n\"Katselkaapas, isäntä, sitä tarkemmin, niin huomaatte ettei ansioni\nollutkaan niin erinomainen.\"\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"Koska lintu on pähkähumalassa.\"\n\n\"Humalassako?\"\n\n\"Niin, herra professori; humalassa muskottipähkinöistä, joita se oli\njuuri popsimassa muskottipuun Juurelta kun tavoitin sen. Tulkaahan\ntänne, Ned, katselemaan nautinnonhimon hirveitä seurauksia!\"\n\n\"Siksikö että pari kuukautta sitten join lasin viiniä -- ei se pistos\nminua koske.\"\n\nMinä tarkastelin lähemmin harvinaista lintua. Conseil ei ollut\nerehtynyt. Päihdyttävän nesteen huumaamana oli paratiisilintu aivan\nvoimaton; se ei kyennyt lentämään, tuskin kävelemäänkään.\n\nTämä lintu kuului kauneimpaan niistä kahdeksasta lajista, jotka\nUudessa Guineassa ja ympäröivillä saarilla tavataan. Lajia sanotaan\n\"isoksi smaragdiksi\", ja se on kaikkein harvinaisimpia. Lintu oli\n30 sentimetriä pitkä, pää sillä oli suhteellisesti pieni, samoin\nnokanjuuressa sijaitsevat silmät. Sen väriloisto oli kerrassaan\nihmeellinen: nokka keltainen, varpaat ja kynnet ruskeat, siivet\npähkinänväriset ja huipuilta purppuranpunaiset, pää ja kaulan yläosa\nsitruunankeltaiset, kurkku smaragdinvihreä sekä kupu ja rinta\nkastanjanruskeat. Ihmeteltävän hienoilla ja pitkillä höyhenillä\nvarustetun pyrstön yli jatkui kaksi sarvimaista, untuvapeittoista\njännettä. Siinä kuva tästä merkillisestä linnusta, jolle maanasukkaat\novat antaneet nimen \"aurinkolintu\".\n\nMutta sitä ovat malaijit oppineet ovelalla tavalla väärentämäänkin.\nItäisen passaatituulen puhaltaessa kadottavat paratiisilinnut upeat\npyrstöhöyhenensä. Niitä väärentäjät kokoilevat maasta ja kiinnittävät\ntaitavasti sopivalla tavalla typistämänsä papukaijaparan ruumiiseen.\nSitte he maalavat kiinnityskohdan näkymättömiin ja sivelevät\nvernissalla koko raadon, jonka jälkeen Europan museot ja lintuystävät\nsaavat kokoelmiinsa moisen harvinaisen teollisuushaaran tuotteita.\n\nMutta vaikka minun lintutieteellinen harrastukseni olikin nyt tullut\ntyydytetyksi elävän paratiisilinnun löydöstä, niin ei kanadalaisen\nmetsästysinto vielä ollut sammutettu. Onneksi hänkin kello 2\ntienoissa sattui kohtaamaan komean metsäsian, jota alkuasukkaat\nsanovat \"bari-utangiksi\". Se tuli aivan parahiksi tarjoamaan meille\noikeata nelijalkaisen metsänriistan lihaa. Ned Land oli hyvin\nylpeä laukauksestaan. Sähköluodin sattumana eläin kaatui heti\naivan hengettömänä. Kanadalainen nylki sillä nahan ja otti ulos\nsisälmykset, jonka jälkeen hän leikkasi puoli tusinaa kylkipaistia\nillallispöytää varten. Sitten jatkettiin metsästystä, jolla Ned ja\nConseil suorittivat uusia urotöitä. Penkoessaan pensaikkoja saivat\nystävykset näet näkyviinsä kenguruparven, joka otti liukkaan lipetin,\nei kuitenkaan sukkelammin kuin että sähköluoti pysäytti hypyt useilta\nniistä.\n\nLuulen että kanadalainen olisi innoissaan kaatanut koko katraan,\njollei hän olisi lörpötellyt niin paljon. Nyt hän sai tyytyä tusinaan\nnoita pussieläimiä, jotka eivät olleet erikoisen suuria ja kuuluivat\nn.s. \"kenguru-kanien\" luokkaan. Nämä asuvat tavallisesti onteloissa\npuunrungoissa ja ovat erinomaisen nopeakulkuisia; mutta joskaan ne\neivät antaneet meille paljon lihaa, niin oli se sitä parempimakuista.\n\nMe olimme hyvin tyytyväiset retkemme tuloksiin. Onnellinen Ned päätti\npalata seuraavana päivänä tähän satujen saareen luvaten lopettaa\nkaiken nelijalkaisen riistan siltä. Mutta sitten sattui tapauksia,\njotka estivät hänen aikomuksensa.\n\nKello 6 illalla olimme jällen rannalla, missä veneemme oli ankkurissa\ntavallisessa paikassaan. Kolmisen kilometrin päässä meistä kuumotti\n_Nautiluksen_ selkä aalloista kuin mikäkin matala luoto. Ned Land\nkävi vitkailematta käsiksi ylikokin tärkeihin tehtäviin, joissa\nhän oli koko mestari. Bari-utangin viipaleet hiilillä paistuneina\ntuoksuivat taivaallisesti. Lisäksi oli meillä pari metsäkyyhkystä,\nsagopiirakka, paahdettuja leipäpuunhedelmiä, jälkiruokana mango- ja\nananashedelmiä sekä juomana kokospähkinöitten käynyttä mehua. Sanalla\nsanoen, päivällinen oli erinomainen, ja luulenpa etteivät kunnon\nystäväini ajatukset enää pysyneet oikein selkeinä.\n\n\"Entäpä jos emme illaksi palaisikaan _Nautilukseen_?\" arveli Conseil.\n\n\"Tai emme palaja sinne enää ollenkaan?\" ehdotti Ned Land.\n\nSamassa tuokiossa putosi kivi jalkojemme juureen ja katkasi äkisti\nharpuunamestarin mietteet.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\nKapteeni Nemon salamat.\n\n\nMe katsahdimme metsänreunaan nousematta istualtamme; minun käteni\npysähtyi keskitiehen matkalla suuhun, mutta Ned Laadin käsi suoritti\ntehtävänsä täydellisesti.\n\n\"Kiviä ei sada taivaalta\", huomautti Conseil, \"jolleivät ne ole\nmeteorikiviä.\"\n\nVielä lennähti kivi, joka temmaten Conseilin kädestä mehukkaan\nkyyhkynsiiven antoi lisää painavuutta hänen huomautukselleen.\n\nNyt kavahdimme pystyyn joka mies, ja kiväärit tanassa seisoimme\nvalmiina puolustautumaan kaikkia mahdollisia yllätyksiä vastaan.\n\n\"Apinoita ne ovat?\" huusi Ned Land.\n\n\"Eivätpä paljon muutakaan\", sanoi Conseil; \"villejä ne ovat.\"\n\n\"Pois purteen nyt!\" huudahdin ja aloin tömistää vedenrajaan.\n\nTarpeenpa pako olikin, sillä parikymmentä jousilla ja lingoilla\nvarustettua alkuasukasta lähestyi metsänreunasta, joka tuskin sadan\naskeleen päässä meistä peitti koko taivaanrannan.\n\nPurtemme oli kymmenen sylen päässä ruokailupaikastamme. Villit\ntulivat tosin kävellen, mutta lennättivät nuolia ja kiviä sateena\nkorviemme ympäri.\n\nNed Land ei tahtonut jättää saalistaan uhkaavasta vaarasta\nhuolimatta, ja vaikka hän toisella olallaan kantoi bari-utangia ja\ntoisella kenguruita, ennätti hän kuitenkin aika joutua. Parissa\nminuutissa olimme vedenrajassa. Silmänräpäyksen työ oli laskea saalis\nja aseet veneeseen, työntää se veteen ja tarttua molempiin airoihin.\nOlimme ennättäneet soutaa pari ankkuriköydenmittaa ulos merelle,\nkun satakunta villiä ulvoen ja kiihkoisin elein syöksyi veteen\nvyötäröisiään myöten. Silmäsin merelle päin nähdäkseni, houkutteliko\nhurjimusten menettely _Nautiluksen_ väkeä yläkannelle. Eipä suinkaan,\ntuo suunnaton kone pysyi autiona ja liikkumattomana.\n\nKaksikymmentä minuuttia myöhemmin me nousimme laivankannelle.\nOviluukut olivat auki. Kiinnitettyämme purren laivan kupeelle kävimme\nalas sen sisäosaan.\n\nMinä astuin isoon salonkiin, josta vastaani soi säveleitä. Kapteeni\nNemo istui urkujen ääressä vaipuneena soitannolliseen hurmaukseen.\n\n\"Kapteeni\", sanoin hänelle.\n\nHän ei kuullut minua.\n\n\"Kapteeni!\" huusin uudelleen ja kosketin hänen kättään.\n\nHän vavahti ja kääntyi ympäri tuolillaan.\n\n\"Ah, tekö se olette, professori? No, oliko onnea metsästyksellänne?\nLöysittekö harvinaisia kasveja?\"\n\n\"Kyllä, kapteeni, mutta toimme kovaksi onneksi matkassamme joukon\nkaksijalkaisia, joiden läsnäolo minua hyvin huolettaa.\"\n\n\"Minkälaisia kaksijalkaisia?\"\n\n\"Villejä.\"\n\n\"Villejä?\" toisti kapteeni ivallisesti. \"Ihmetyttääkö teitä todella,\nprofessori, että tapaatte villejä astuessanne maihin näillä kohdin\nmaapalloa? Villejä -- missä ei sellaisia löytyisi? Ja ovatko ne,\njoita te erikoisesti villeiksi sanotte, pahempia kuin muutkaan\nihmiset?\"\n\n\"Mutta, kapteeni...\"\n\n\"Minä puolestani, professori, olen tavannut villejä kaikkialla.\"\n\n\"Mutta jollette tahdo vastaanottaa niitä laivaanne\", vastasin, \"niin\nolisi kai ryhdyttävä johonkin toimenpiteeseen.\"\n\n\"Rauhoittukaa, professori, se seikka ei kannata miettimistäkään.\"\n\n\"Mutta näitä villejä on paljon!\"\n\n\"Kuinka paljoksi heidän lukunsa arvaatte?\"\n\n\"Ainakin sadaksi.\"\n\n\"Herra Aronnax\", sanoi kapteeni Nemo, antaen sormiensa jälleen liukua\nnäppäimillä, \"vaikka kaikki Uuden Guinean villit kokoutuisivat tälle\nrannalle, ei _Nautiluksen_ tarvitse pelätä niiden hyökkäystä.\"\n\nKapteenin sormet liikkuivat taasen näppäimiä pitkin, ja minä huomasin\nhänen painelevan niistä vain mustia, niin että hänen sävelhaaveilunsa\nsai tavallaan skottilaisen piirteen. Pian hän oli unohtanut minun\nläsnäoloni ja vaipunut unelmiin, joista en enää koettanutkaan häntä\nherättää.\n\nNousin jälleen yläkannelle. Oli jo yö, sillä tällä alhaisella\nleveysasteella aurinko painuu nopeaan ilman edelläkäypää hämärää.\nErotin töintuskin Gilboa-saaren. Mutta monet sen rannalla palavat\nnuotiot osottivat villien jääneen paikoilleen. Olin kannella\nuseita tunteja, ajatellen milloin saarelaisia -- mutta niitä enää\npelkäämättä, sillä kapteenin järkkymätön tyvenyys oli vaikuttanut\nminuunkin -- milloin unohdin ne ihaillakseni troopillisen yön\nihanuutta. Ajatukseni lensivät Ranskaan seuraten eläinradan\ntähtikuvioita, jotka muutaman tunnin perästä valaisisivat\nsynnyinmaatani. Kuu kumotti suoraan keskitaivaalta. Vihdoin puoliyön\naikaan, nähdessäni että yhä tummenevilla aalloilla ja pimeyteen\npainuvalla lehtorannalla vallitsi rauha, kävin alas hyttiini ja\nnukahdin levollisesti.\n\nYö kului häiritsemättä. Saarelaiset epäilemättä pelkäsivät heidän\nlahdelleen ankkuroineen kummituksen pelkkää ulkonäköä, sillä\naukijätetyistä luukuista olisi niiden ollut helppo tunkeutua sisään\nnukkuvaan laivaan.\n\nKello 6 huomenissa -- tammikuun 8:ntena -- nousin jälleen kannelle.\nYön varjot alkoivat hälvetä. Pian näkyi hajoavain usmain sisästä\nsaaren rantoja ja vihdoin vuorenhuippuja.\n\nAlkuasukkaat olivat yhä rannalla ja paljon lukuisampina kuin\neilispäivänä -- arviolta heitä oli 5--600. Jotkut olivat käyttäneet\npakenevaa luodetta hyväkseen ja koralliriuttoja pitkin lähenneet\nlaivaamme aina kahden ankkuriköydenmitan päähän. Minä erotin selvästi\nheidän tuntomerkkinsä. He olivat kaunista ja kookasta ihmisrotua,\notsa heillä oli leveä ja korkea, nenä suora eikä latuskainen ja\nhampaat valkeat. Heidän punaiseksi värjätyt villatukkansa paistoivat\nräikeästi kiiltävän mustilla hartioilla. Lävistetyissä ja pitkälle\nvenytetyissä korvalehdissä riippui luukelluttimia. Yleensä he olivat\naivan alasti. Näin kuitenkin joillakin naisilla aimo vannehameita\nruohosta, jotka ulottuivat vyötäisiltä polviin. Päälliköt olivat\nkoristaneet kaulansa puolikuun kuvilla sekä punaisilla ja valkosilla\nlasihelmillä. Aseina heillä oli jouset, nuolet ja kilvet, ja\nuseimpain olalla riippui verkkopussi kiviä varten, joita he\nlingolla lennättivät erittäin taitavasti. Päälliköistä tuli muuan\njotenkin lähelle _Nautilusta_ ja tarkasteli sitä joka puolelta. Hän\noli arvatenkin korkea-arvoinen \"mado\", sillä hänen hartioillaan\noli banaaninlehdistä tehty loimi, jonka reunat olivat leikatut\nnuolenkärkien muotoon ja maalatut räikeillä väreillä.\n\nOlisin aivan helposti voinut ampua tuon saarelaisen, niin lähellä\nhän meitä oli, mutta katsoin parhaaksi vartoa todella vihamielisiä\naikeita heidän puoleltaan. Europpalaisten ja villien keskisissä\nkahinoissa on edellisten asiana vastata, vaan ei käydä hyökkäykseen.\n\nKoko sen ajan kuin luodetta kesti, maleksivat saarelaiset aluksemme\nympärillä, mutta pysyivät edelleen rauhallisina. Kuulin heidän usein\nhuutavan \"assai\" ja eleistä ymmärsin heidän kutsuvan minua maihin;\ntarjoukseen en kuitenkaan katsonut hyväksi suostua.\n\nKoko tänä päivänä ei pursi lähtenyt laivan kupeelta suureksi harmiksi\nNed Landille, joka ei päässyt tyydyttämään metsästyshaluaan. Kätevä\nkanadalainen käytti nyt joutilasta hetkeä valmistaakseen syötäväksi\nsaarelta noutamansa lihan ja jauhoaineet. Villit palasivat maihin\nkello 11 ajoissa, hetikun vuoksi alkoi huuhdella koralliriuttain\nhuippuja. Mutta minä näin heidän lukumääränsä rannalla melkoisesti\nkasvavan. Arvattavasti tulokkaat olivat saapuneet naapurisaarilta.\nMutta yhtään kanoottia en nähnyt.\n\nParemman puutteessa pisti päähäni lähteä kokemaan verkolla tätä\nkaunista, läpikuultavaa vettä, jossa näki ylenmäärin harvinaisia\nnäkinkenkiä, zoophytejä ja vesikasveja. Ja tänäänhän muuten olikin\nviimeinen _Nautiluksen_ oleskelupäivä näillä vesillä, sillä kapteeni\nNemon lupauksen mukaan sen piti lähteä avoimelle merelle huomenissa,\ntammikuun 9:ntenä.\n\nHuusin senvuoksi Conseilia, joka toi minulle pienen, keveän haavin,\nmelkein samallaisen jolla ostereita pyydetään. Parin tunnin ajan\nkalastimme uutterasti, saamatta kuitenkaan harvinaista saalista.\nHaavissamme nousi ylös Midaksenkorvia, torvi- ja melamisimpukoita\nsekä erittäin kauniita vasaraostereita. Vielä saimme muutamia\nmerimakkaroita, helmiostereita ja tusinan verran pieniä kilpikonnia,\njotka pantiin erilleen keittiön tarpeiksi. Ainoa merkillisyys,\nminkä saimme ja jonka näkeminen miltei saattoi kyyneleet kunnon\npalvelijani silmiin, oli simpukka, jonka kierteet vastoin tavallista\nluonnonjärjestystä kulkivat vasemmalta oikealle.\n\nKatsellessamme tuota aarretta, jommoisista yksityiskokoilijat\nmaksavat suuria summia, suhahti äkkiä rannalta kivi, joka murskasi\nkoko merkillisyyden Conseilin kädessä. Minä päästin harmistuneen\nhuudon, ja Conseil sieppasi kiväärinsä ja tähtäsi villiä, joka\nkolmenkymmenen askeleen päässä vielä heilutti linkoaan meitä kohti.\nTahdoin pidättää häntä, mutta pyssy pamahti ja luoti rikkoi villin\nranteesta riippuvan amulettitertun.\n\n\"Conseil!\" huusin, \"maltapas, Conseil!\"\n\n\"Mutta ettekö nähnyt, isäntä, että hän se riidan alotti?\"\n\n\"Ei simpukka sentään maksa ihmishenkeä.\"\n\n\"Voi sitä ruojaa!\" huudahti Conseil. \"Kuinka mielelläni olisinkaan\nmurskannut hänen kirotun käsivartensa!\"\n\nConseil lausui vilpittömästi ajatuksensa, mutta minä en ollut yhtä\nmieltä hänen kanssaan. Kuitenkin oli asemamme viime minuutteina\nmelkoisesti muuttunut meidän sitä huomaamatta. Parikymmentä kanoottia\nympäröi nyt _Nautilusta_. Ne olivat koverretut puunrungoista,\npitkiä, kapeita ja hyvin nopeakulkuisia, ja tasapainossa niitä\npitivät paksuista bamburuovoista tehdyt puomit, jotka veneitten\nlaitaan kiinnitettyinä ja sivulla uiskennellen tasasivat niitten\npainoa. Soutajina oli puolialastomia, taitavia papualaisia, joiden\nlähestyminen teki minut levottomaksi.\n\nIlmeisesti olivat nämä villit jo ennen olleet tekemisissä\neuroppalaisten kanssa ja tunsivat näitten aluksia. Mutta mitähän he\nnyt arvelivatkaan tästä pitkästä rautalieriöstä, joka mastoja ja\nsavupiippuja vailla oli tunkeutunut heidän lähteensä? Ei ainakaan\nmitään hyvää, sillä aluksi he olivat pysytelleet kunnioittavan\nvälimatkan päässä siitä. Mutta nähdessään sen liikkumattomaksi oli\nheidän itsetuntonsa palannut, ja heitä nähtävästi halutti lähemmin\ntutustua siihen. Mutta juuri tätä lähempää tuttavuutta meidän oli\nkartettava mikäli mahdollista. Meidän äänettömät ampuma-aseemme eivät\nkyenneet masentamaan heidän rohkeuttaan; salama ilman sitä seuraavaa\njyrinää ei heitä pelottanut, vaikka vaara olikin salamassa eikä\njyrinässä.\n\nJuuri nyt kaarsivat kanootit joka taholta aluksemme, jonka kannelle\nkohta rapisi nuolisade.\n\n\"Auta armias kun rakeita tulee!\" huudahti Conseil -- \"ehkäpä oikein\nmyrkytettyjä rakeita!\"\n\n\"Meidän täytyy ilmoittaa tästä kapteeni Nemolle\", lausuin ja\nlaskeusin alas kannelta.\n\nMenin isoon salonkiin, mutt'en nähnyt siellä ketään. Uskalsin\nsenvuoksi koputtaa kapteenin hytin ovelle. \"Sisään!\" kuului vastaus.\n\nNoudatin kutsua ja näin kapteeni Nemon syventyneeksi algebralliseen\nlaskelmaan, josta ei puuttunut x'iä eikä muita korkeasti\nmatemaattisia suureita.\n\n\"Ehkä häiritsen teitä\", virkoin kohteliaasti.\n\n\"Kyllä todellakin, herra Aronnax\", vastasi kapteeni, \"mutta luulen\nkäynnillänne olevan vakavaa aihetta?\"\n\n\"Hyvinkin vakavaa. Saarelaisten veneet surisevat ympärillämme, ja\nkohta saamme varmastikin useita satoja villejä kimppuumme.\"\n\n\"Ah\", sanoi kapteeni levollisesti, \"ovatko ne tulleet kanooteilla?\"\n\n\"Aivan niin, herrani.\"\n\n\"No niin, professori, sitten me suljemme luukut.\"\n\n\"Juuri sitä ajattelin, ja minä tulin sanomaan teille...\"\n\n\"Se on helppo temppu\", keskeytti kapteeni minut, ja painamalla\nsähkönappulaa hän lähetti käskyn miehilleen.\n\n\"Nyt se on tehty\", hän sanoi hetkisen kuluttua. \"Pursi on paikoillaan\nja luukut kiini. Ette kai peljänne toivoakseni, että nämä villit\nlyövät sisään laivani seinät, joita ei frekattinnekaan luodit saaneet\npuhkaistuiksi?\"\n\n\"En suinkaan, kapteeni, mutta on toinenkin vaara.\"\n\n\"Mikä sitten, professori?\"\n\n\"Huomenna on meidän jälleen avattava luukut uudistaaksemme\n_Nautiluksen_ ilmavaraston.\"\n\n\"Aivan niin, sillä me hengitämme valaitten tavalla.\"\n\n\"Mutta jos villit samalla hetkellä ovat yläkannella, niin kuinka\nvoimme estää niitä tunkeutumasta alas laivaan?\"\n\n\"Ahaa, te arvelette niiden tulevan kannellemme saakka?\"\n\n\"Siitä olen varma.\"\n\n\"No niin, herrani, nouskoot ne vain kannellemme. En tiedä\nmiksi niitä estäisin. Toden teossa nämä papualaiset ovat aivan\nviattomia ihmisparkoja, enkä tahdo että käyntini Gilboa-saarella\nmaksaisi yhdenkään sen asukkaan henkeä. Huomenna kello 2.40\niltapäivällä nostaa vuoksi aluksemme jälleen karilta ja se lähtee\nvahingoittumattomana Torresin salmesta.\"\n\nNämät sanat hän sanoi jotenkin jyrkällä äänellä ja kumarsi sitten\nminulle keveästi. Se oli minulle merkki lausuakseni jäähyväiset.\n\nHuoneessani tapasin Conseilin uteliaana odottamassa tietoa käyntini\ntuloksesta.\n\n\"Kuulehan, poikaseni\", sanoin hänelle, \"kun ilmaisin kapteenille\npelkoni siitä että saarelaiset käyvät laivamme kimppuun, sain häneltä\nhyvin ivallisen vastauksen. Voin senvuoksi vain kehottaa sinua\nluottamaan häneen ja käymään turvallisesti levolle.\"\n\nYksin jäätyäni laskeusin minäkin sijalleni, mutta nukuin huonosti.\nKuulin villien tallustelevan kannella ja tuontuostakin päästävän\nrajuja huutoja. Yö kului tällä tapaa, eikä laivan väestä yksikään\nnäyttänyt elonmerkkiä. He eivät tuntuneet välittävän vihollisistamme\nenempää kuin panssarilaivan sotilaat aluksensa rautakyljillä\nryömivistä muurahaisista.\n\nKello 6 aamulla nousin ylös. Luukkuja ei vielä oltu avattu. Ilmaa\nei siis vielä oltu uudistettu, multa säiliöstä virtasi muutamia\nkuutiometrejä happea _Nautiluksen_ ummehtuneisiin suojiin.\n\nMinä työskentelin hytissäni aina puolipäivään naakka, näkemättä\nvilaukseltakaan kapteeni Nemoa. Laivalla ei näytty pantavan\nrikkaakaan ristiin poislähtöä varten.\n\nOdotin vielä kotvan, ja sitten menin isoon salonkiin. Kello näytti\n2,30. Kymmenen minuutin päästä vuoksi olisi kohonnut korkeimmilleen,\nja jollei kapteeni Nemo ollut uskaltanut liikoja luvatessaan, pitäisi\n_Nautiluksen_ tässä tuokiossa päästä irti. Ellei se nyt tapahtuisi,\nniin tulisi uusi tilaisuus vasta monien kuukausien perästä.\n\nMutta jopa tuntui valmistavia hytkähdyksiä _Nautiluksen_ rungossa.\nKuulin kuinka koralliriutan pystyt huiput raappivat sen pohjaa.\n\nKello 2,35 ilmestyi kapteeni salonkiin.\n\n\"Nyt lähdetään\", hän sanoi.\n\n\"Ahaa!\" huudahdin.\n\n\"Olen käskenyt avaamaan luukut.\"\n\n\"Entä villit?\"\n\n\"Villitkö?\" toisti päällikkö olkiaan nytkähyttäen.\n\n\"Eivätkö ne tunkeudu sisään _Nautilukseen_?\"\n\n\"Millä tapaa se tapahtuisi?\"\n\n\"No, avaamistanne luukuista, tiedän mä.\"\n\n\"Herra Aronnax\", sanoi kapteeni Nemo tyynesti, \"sillä tapaa ei kukaan\ntunkeudu sisään _Nautiluksen_ luukuista, ei edes niiden avoimina\nollessa.\"\n\nMinä tuijotin häneen.\n\n\"Ettekö ymmärrä minua?\" hän kysyi.\n\n\"En ollenkaan.\"\n\n\"No niin, tulkaa siis katsomaan.\"\n\nMinä lähdin keskusportaille, joilla Ned Land ja Conseil uteliaina\nkatselivat, kuinka laivanväestä muutamat avasivat luukkuja; ulkoa\nkannelta kuului hurjaa rääkynää ja tömistystä.\n\nLuukut viskattiin ylöspäin. Parikymmentä kamalaa naamaa kurkisti\nniiden reunoilta. Mutta ensimmäisen villeistä, joka laski kätensä\nkaiteelle, paiskasi seljälleen joku näkymätön voima, ja ylös\npäästyään livahti hän tiehensä surkeasti rääkyen ja loikaten\nvimmatusti.\n\nKymmenen hänen toveriaan yritti samoin kavuta alas, mutta kaikki\nkymmenen saivat yhtä häpeällisen pakokiireen.\n\nConseil oli hurmioissaan, Ned Land taas kiihkeän luonteensa\npakottamana syöksyi ylös portaille. Mutta tuskin oli hän laskenut\nkätensä kaiteelle, kun hänkin vuorostaan lensi seljälleen taapäin.\n\n\"Lempo soi!\" hän karjasi, \"salamako se minuun iski?\"\n\nTämä sana selitti minulle kaiken. Edessämme ei enää ollut mikään\ntavallinen kaide, vaan sähköä täyteen ladattu metallijohto, joka vei\nalhaalta ylös kannelle. Ken hyvänsä siihen koski, sai hirvittävän\ntäräyksen, joka olisi ollut kuolettavakin, jos kapteeni Nemo olisi\nlaskenut kaiken virran sähkökoneistaan johtoon. Voi todella sanoa\nettä hän oli meidän ja hyökkääjien väliin virittänyt sähköverkon,\njonka läpi ei kukaan omatta turmiottaan voinut yrittää.\n\nSäikähdyksestä aivan nujertuneina saarelaiset pakenivat kiireimmän\nkyytiä. Väkisinkin nauraen me lohduttelimme ja hieroskelimme Ned Land\nparkaa, joka noitui ja kiroili kuin vietävä.\n\nMutta samassapa jättikin vuoksen viimeisten maininkien irtitempaama\n_Nautilus_ rosoisen korallivuoteensa täsmälleen 2,40 iltapäivällä,\nkuten kapteeni oli luvannut. Potkuri pieksi vettä mahtavan hitaasti.\nVähitellen joudutti laiva vauhtiaan, ja uurtaen valtameren aavaa\npintaa se ehjänä jätti taakse Torresin salmen vaarallisen väylän.\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\nKuumehoureita.\n\n\nSeuraavana päivänä, tammikuun 10:ntenä, _Nautilus_ jatkoi kulkuaan\nkahden valtameren välillä aina 56 kilometrin nopeudella tunnissa.\nSen potkuri kävi niin vimmatusti etten voinut seurata enkä laskea\nsen pyöräyksiä. Muistellessani miten tämä sähkövoima, annettuaan\nalukselle liikuntakykyä, valoa ja lämpöä, vielä lisäksi suojeli sitä\nulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä ja teki siitä loukkaamattomuuden\nsymboolin, johon ei vihamielinen käsi voinut ryhtyä joutumatta\nsalaman satuttamaksi, niin ei ihailullani ollut rajoja; ja luodusta\nkappaleesta se siirtyi insinööriin, joka tämän kaiken oli luonut.\n\nLänttä kohti kuljettuamme saavuimme Timor-mereen tammikuun 13 p. ja\nsaimme näkyviimme samannimisen saaren 122° pituusasteella. Siitä\nalkaen muuttui suuntamme lounaaseen, kohti Intian meren ulapoita.\nMikähän oli kapteeni Nemon lähimpänä päämääränä? Tahtoiko hän\npalata Aasian rannikolle, vaiko saattaa meidät Europan vesille?\nKumpikin vaihtoehto tuntui uskomattomalta, sillä karttoihan mies\nihmisten asumia mantereita. Entäpä jos kääntyisimmekin etelää kohti?\nSivuuttaisimmeko Hyväntoivonniemen, sitten Kap Hornin ja päätyisimme\nvihdoin etelänavan kammottaville seuduille? Aika oli sen meille\nnäyttävä.\n\nTammikuun 14 p. kadotimme maan tykkänään näkyvistämme. _Nautiluksen_\nvauhti väheni tuntuvasti, ja ilman mitään määrättyä matkasuuntaa\nuiskenteli se milloin syvällä vesien kohdussa, milloin ylhäällä\npinnalla. Meren lämpömäärä mitattiin tällöin eri korkeuksilla, niin\nettä vajosimme asteettain kolmen, neljän, viiden, seitsemän, yhdeksän\njopa kymmenenkin tuhannen metrin syvyyteen; ja tulokseksi saatiin,\nettä merivedellä on pysyväinen +4° C. lämpö aina 15,000 metrin\nsyvyydessä kaikilla leveysasteilla.\n\nNäillä syvillä vesillä ollen jouduimme oikean ilotulituksen keskelle.\nMeren värjäsivät loistavaksi miljaardit meduusat, liko-eläimet\nsekä itseloistavat, fosforihohtoiset ja oudonnäköiset kalat.\n_Nautilus_ kulki useita tunteja tämän sanoinkuvaamattoman, ihanan\nvalo- ja väriräiskeen keskellä, jota ihailimme salongin isojen\npeililasiakkunain takaa.\n\nTammikuun 18 p. oli _Nautilus_ 105° pituus- ja 15° eteläisellä\nleveysasteella. Sää oli muuttunut uhkaavaksi, aallot vyöryivät\nkorkeina ja möyrysivät. Idästä kävi ankara viima. Ilmapuntari, joka\njo muutaman päivän oli laskenut, ennusti myrskyn tuloa. Saavuin\nyläkannelle juuri kun varapäällikkö mittasi taivaan korkeutta ja\nodotin siellä, kunnes sain tiedon asemastamme. Sitte näin kapteeni\nNemon myöskin ilmautuvan ja tähystävän kaukoputkella taivaanrantaa.\n\nMuutaman minuutin hän seisoi liikkumattomana, irroittamatta silmäänsä\nnäköpiiristä. Sitten hän laski kiikarin alas ja vaihtoi moniaan\nsanan apulaisensa kanssa. Jälkimmäinen näytti joutuvan ankaran\nmielenliikutuksen valtaan, mutta kapteeni Nemo pysyi järkkymättömän\nlevollisena. Hän jatkoi vain vaarinottojaan, joiden johdosta\nvarapäällikkö näkyi antavan muodollisia selityksiä. Ainakin tällä\ntavoin käsitin heidän puheensa ja eleensä. Itse puolestani koetin\nhuolellisesti tähystää osotettuun suuntaan, mutta näkemättä mitään\nerikoista. Taivas ja meri sulivat yhteen hienoksi juovaksi näköpiirin\nreunalla.\n\nKapteeni Nemo asteli tällä aikaa kantta päästä päähän katsahtamatta\nminuun ja ehkäpä ollenkaan huomaamatta minua. Hänen käyntinsä oli\nvakavata mutta säännöttömämpää kuin tavallisesti. Hän pysähtyi\ntuontuostakin, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja tuijotti\nmerelle. Mitähän hän tähystikään tuon rannattoman aukean takaa?\n\n_Nautilus_ oli tällöin useiden kymmenien peninkulmain päässä\nlähimmästä rannikosta.\n\nVarapäällikkö oli vuorostaan tarttunut kaukoputkeen ja tarkasteli\nkiinteästi taivaanrantaa, astellen edestakaisin, tömistäen\ntuontuostakin jalallaan kantta ja osottaen muutenkin suuremman\nkiihtymyksen merkkejä kuin päällikkönsä. Vihdoin näytti ymmälläolo\nloppuneen, sillä kapteeni Nemon käskystä rupesi potkuri pieksemään\nlaineita entistä vinhemmin.\n\nJuuri silloin varapäällikkö jälleen kiinnitti kapteenin huomiota\njohonkin seikkaan. Jälkimmäinen lakkasi mittelemästä kantta ja käänsi\nkaukoputkensa osotettuun suuntaan. Hän katseli sinne kauvan. Minä\ntunsin mieleni hyvin järkytetyksi ja laskeusin alas museoon noutamaan\nmainion kiikarin, jota tavallisesti käytin. Nojaten heijastuskoneen\nkomeroa vastaan kannen etuosassa asetuin minäkin vuorostani\nvaarinottamaan taivaan ja meren yhtymisjuovan salaisuutta.\n\nMutta en vielä ollut saanut sovitetuksi kaukoputkea silmilleni, kun\nse äkisti temmattiin pois käsistäni.\n\nKäännyin nopeasti ympäri. Edessäni seisoi kapteeni Nemo, mutta en\nollut tunteakaan häntä. Hänen hahmonsa oli aivan muuttunut. Hänen\nsilmänsä liekitsivät tuimasti, hampaat olivat kiristyneet yhteen,\nhänen ruumiinsa oli aivan kuin hyppyyn köyristynyt -- kaikki hänessä\nosotti tavattoman ankaraa mielenliikutusta. Mutta muuten hän ei\nliikahtanutkaan. Kaukoputkeni oli pudonnut hänen kädestään ja vieri\nhänen jalkoihinsa.\n\nOlinko tahtomattani aiheuttanut hänessä tämän kauhean suuttumuksen?\nLuulotteliko tuo käsittämätön mies, että minä olin päässyt\njonkun kielletyn salaisuuden perille? Ei; -- minä en ollut hänen\nvihastuksensa esine, sillä hän ei katsahtanutkaan minuun, vaan\ntuijotti yhä tuonne salaperäiseen kohtaan taivaanrannalla.\n\nVihdoin kapteeni Nemo ojentautui suoraksi; hänen kiihkonsa näytti\nasettuvan. Lausuttuaan muutaman sanan tuolla oudolla kielellä\napulaiselleen hän kääntyi minun puoleeni.\n\n\"Herra Aronnax\", hän sanoi käskevästi, \"pyydän teitä muistamaan mikä\nehto teitä sitoo minuun.\"\n\n\"Mitä tarkotatte, kapteeni?\"\n\n\"Teidän täytyy samoin kuin seuralaistenne alistua vangittavaksi,\nsiksi kuin näen hyväksi vapauttaa teidät.\"\n\n\"Te olette herra laivallanne\", vastasin, katsellen häneen kiinteästi.\n\"Mutta sallitteko minun tehdä teille yhden kysymyksen?\"\n\n\"En ainuttakaan, herrani!\"\n\nTästä karkeasta päätöksestä ei kannattanut enää vedota, sen ymmärsin.\nAstuin alas Ned Landin ja Conseilin hyttiin ja ilmoitin heille\nkapteenin määräyksen. Voi arvata minkä vaikutuksen tieto siitä teki\nkuumaveriseen kanadalaiseen.\n\nMutta nyt ei ollut aikaa harmitella. Neljä laivamiestä odotti ovella\nja saattoi meidät siihen koppiin, jossa olimme viettäneet ensimmäisen\nyömme _Nautiluksella_.\n\nNed Landin olisi tehnyt mieli panna vastaan, mutta ovi lykättiin\nkiini hänen jälestään.\n\n\"Tahtoisiko isäntä kertoa minulle mitä tämä oikeastaan merkitsee?\"\npyysi Conseil.\n\nKerroin onnettomuustovereilleni kaiken mitä tiesin. He olivat\nsiitä yhtä hämmästyneitä kuin minäkin. Sitten vaivuin ajattelemaan\nitsekseni tapahtumain kulkua, mutta en voinut muistaa paljon muuta\nkuin kapteenin kasvoissa ilmenneen merkillisen peljästyksen. Aijoin\njuuri ruveta kertomaan siitäkin, kun minut havahutti mietteistäni Ned\nLandin huudahdus: \"Heipäs vaan, aamiainen on pöydällä!\"\n\nJa todellakin oli pöytä katettu. Ehkäpä oli kapteeni antanut siitä\nmääräyksen samalla kertaa kuin hän oli käskenyt jouduttamaan\n_Nautiluksen_ vauhtia.\n\n\"Suvaitseeko isäntä että teen teille erään ehdotuksen?\" tiedusteli\npalvelijani.\n\n\"Annahan kuulla, poikaseni.\"\n\n\"Tarkotan että söisitte aamiaista. Se on viisasta, sillä emme tiedä\nmitä vielä tapahtuukaan.\"\n\n\"Oikeassa olet, Conseil.\"\n\n\"Pahaksi onneksi ne ovat antaneet meille vain laivamiesten ruokaa\",\ntokasi Ned Land.\n\n\"Ned kuoma\", huomautti Conseil, \"mitähän sanoisit jos olisivat tyyten\nunhottaneet aamiaisemme?\"\n\nSe viisas mietelmä katkaisi harpuunamestarin valittelut.\n\nMe istuimme pöytään. Murkina syötiin hiljaisuuden vallitessa.\n\nJuuri kun olimme lopettaneet ateriamme, sammui kopin katossa loistava\npuolipallo, ja me jäimme täydelliseen pimeyteen. Ned Land nukahti\nheti sikeästi, ja ihmeekseni seurasi Conseilkin hänen esimerkkiään.\nRupesin miettimään mikä tuon omituisen uneliaisuuden oikeastaan\naiheutti, mutta silloin tunsin omainkin aivojeni väsähtyvän. Vaikka\nkuinka ponnistelin vastaan, tahtoivat silmäni väkisinkin mennä umpeen.\n\nKiduttava epäluulo syntyi mielessäni. Nauttimaamme ruokaan oli\nsekoitettu jotakin huumausainetta! Vangitsemisemme ei ilmeisestikään\ntyydyttänyt kapteeni Nemoa; oli tarpeellista saada meidät\nnukutetuiksikin.\n\nSitten kuulin rautatelkimiä lykeltävän. Meren aaltoilu, joka oli\nsaanut aluksen liekkumaan, tuntui lakkaavan. Oliko _Nautilus_\njättänyt vedenpinnan ja käynyt liikkumattomaan lepoon merenpohjalla?\nKoetin vastustaa uuvuttavaa raukeuttani. Se oli mahdotonta.\nHengitykseni yritti salpautua. Tunsin kangistuneilla huulillani\nkaameaa kylmyyttä. Silmäluomet painuivat kuin vakankannet silmämunain\nyli. En jaksanut enään kohottaa niitä; koko olemukseni valtasi\nkuoleman uni, täynnä hullu- ja kuumehoureita. Sitten katosivat kaikki\nunikuvatkin, ja minä menetin täydellisesti tajuntani.\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\nKorallien valtakunta.\n\n\nKun seuraavana aamuna heräsin, huomasin suureksi ihmeekseni että\nmakasin omassa hytissäni. Pääni tunsin aivan keveäksi. Seuralaiseni\nolivat arvatenkin samoin siirretyt makuusuojaansa, heidän siitä\nhuomaamatta enempää kuin minä. Yön tapahtumista meillä kaikilla siis\noli yhtä vähän tietoa, ja tämän salamyhkäisyyden selvittäminen jäi\njonkun vastaisen suotuisan sattuman varaan.\n\nYlös noustuani ja pukeuduttuani aijoin lähteä hytistäni. Mutta\nolinko vielä vanki vai vapaa? Aivan vapaa. Nousin keskusportaita\nylös. Eilispäivänä suljetut luukut olivat nyt selko seljällään. Minä\nkiipesin yläkannelle.\n\nNed Land ja Conseil odottivat minua siellä. Tein heille koko joukon\nkysymyksiä, mutta he eivät tienneet mitään. Vaivuttuaan sikeään uneen,\njosta ei ollut jäänyt mitään muistoja, olivat hekin olleet hyvin\nihmeissään herätessään omassa hytissään.\n\n_Nautiluksessa_ oli kaikki hiljaista ja salaperäistä, ja se\nhalkoi merenpintaa kohtalaisella vauhdilla. Laivassa ei näyttänyt\ntapahtuneen minkäänlaista muutosta.\n\nUudistettuaan ilmavarastonsa vajosi laiva 12 metrin syvyyteen,\njosta se helposti voi jälleen kohota pintaan, mikä seikka vastoin\ntavallisuutta sattuikin useaan kertaan tänäpäivänä eli tammikuun 19\np:nä. Apulaispäällikkö saapui myöskin kannelle ja antoi tavalliset\nkäskynsä alas konehuoneeseen.\n\nKapteeni Nemoa vain ei näkynyt. Muusta laivanväestä näin ainoastaan\nmykän tarjoojan, joka tavanmukaisella täsmällisyydellään palveli\nminua aamiaispöydässä.\n\nKello 2 aikaan olin isossa salongissa järjestellen muistiinpanojani,\nkun kapteeni astui sisään. Minä kumarsin hänelle. Hän vastasi miltei\nhuomaamattomasti tervehdykseeni virkkamatta sanaakaan. Asetuin\nuudestaan työni ääreen toivoen, että hän ehkä selittäisi minulle\nkuluneen yön tapahtumat. Mutta toivoni ei toteutunut. Minä katselin\nhäntä. Hän näytti väsyneeltä; hänen verestävät silmänsä osottivat\nettei uni ollut lainkaan niitä virkistänyt, ja hänen kasvoillaan\nilmeni syvää surua. Hän asteli edestakaisin lattialla, istahti,\nnousi taas pystyyn, otti umpimähkään kirjan käteensä heittääkseen\nsen jälleen pöydälle, tarkasteli laivakojeitaan tekemättä kuitenkaan\nmitään merkintöjä, eikä näyttänyt saavan missään toimessa lepoa.\nVihdoin hän tuli luokseni ja sanoi:\n\n\"Oletteko lääkäri, herra Aronnax?\"\n\nTämä kysymys tuli niin odottamatta, että tuijotin häneen hetkisen\nmitään vastaamatta.\n\n\"Oletteko lääkäri?\" toisti hän. \"Useat virkaveljistänne ovat\nharjottaneet lääketieteellisiä opintoja.\"\n\n\"Olen tosiaankin lääketieteen tohtori ja käytännöllinen\nsairaalanlääkäri. Toimin sellaisena useita vuosia, ennenkun otin\nvastaan toimeni museossa.\"\n\nVastaukseni näytti ilmeisesti tyydyttävän kapteeni Nemoa. Mutta kun\nen arvannut hänen tarkotustaan, odotin lisää kysymyksiä, päättäen\nvastata niihin olosuhteiden mukaan.\n\n\"Herra Aronnax\", hän sanoi, \"tahtoisitteko suostua hoitamaan muuatta\nmiehistäni?\"\n\n\"Onko hän sairas?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Olen valmis seuraamaan teitä.\"\n\n\"Tulkaa siis.\"\n\nMyönnän että sydämmeni sykki tavallista voimakkaammin. En tiedä\nmiksi, mutta minusta tuntui kuin sairaalla miehellä olisi jotain\nyhteyttä eilispäivän tapahtumain kanssa, jotka kiinnittivät mieltäni\nainakin yhtä paljon kuin kapteenin huolenpito potilaastaan.\n\nKapteeni Nemo vei minut pieneen, miehistösuojan lähellä olevaan\nhyttiin.\n\nSiellä lepäsi vuoteella voimakaspiirteinen, noin 40-vuotias mies,\ntodellinen loistonäyte aito anglosaksilaisesta rodusta.\n\nKumarruin häntä tarkastamaan. Hän ei ollut ainoastaan kipeä, hän oli\nhaavoitettukin. Hänen veristen kääreiden ympäröimä päänsä lepäsi\nkaksinkertaisella päänalusella. Minä irroitin hänen siteensä, ja\ntuijottaen minuun suurilla, jäykillä silmillään antoi hän minun\ntoimia mieleni mukaan päästämättä valitusääntäkään.\n\nHaava oli kauhea. Jonkin iskuaseen särkemä pääkoppa jätti aivot\npaljaiksi, ja itse aivohyhmässäkin näkyi syvälle menevä haava.\nSairaan hengitys oli hidas. Hänen kasvoillaan värehti toisinaan\nsuonenvedon tapaisia kouristuksia. Aivotulehdus oli hänellä\ntäydellinen, aiheuttaen sekä tunto- että liikuntokyvyn halpautumisen.\n\nMinä tutkin hänen valtimoaan: se sykytti epätasaisesti. Jäsenet\nolivat jo kylmät, ja minä näin kuoleman lähestyvän, kykenemättä\nestämään sitä. Sidottuani sairaan uudestaan käännyin kapteeni Nemon\npuoleen.\n\n\"Mistä tällainen haava johtuu?\" kysyin häneltä.\n\n\"Mitäpä se merkitsee\", hän vastasi vältellen. \"Muuan koneen vivuista\nsärkyi ja sattui häneen. Mutta mitä arvelette hänen tilastaan?\"\n\nEpäröin lausua ajatustani.\n\n\"Voitte puhua vapaasti\", sanoi kapteeni; \"tämä mies ei ymmärrä\nranskaa.\"\n\nKatsahdin vielä kerran sairaaseen ja sanoi sitten:\n\n\"Hän kuolee viimeistään kahden tunnin kuluttua.\"\n\n\"Eikö mikään keino voi pelastaa häntä?\"\n\n\"Ei mikään.\"\n\nKapteeni Nemon koura puristui nyrkkiin, ja minä näin kyyneleitä\npusertuvan hänen silmistään, joiden en olisi luullut voivan itkeä.\n\nTarkastelin vielä tuokion kuolevaa miestä, josta henki vähitellen\nhiipi pois. Hänen kalpeuttaan lisäsi sähkövalo, joka valoi hohdettaan\nkuolinvuoteen yli. Katselin hänen viisautta ja älyä osottavia\nkasvojaan, joihin onnettomuus, ehkäpä kurjuuskin oli piirtänyt\nvakojaan. Halusin keksiä hänen elämänsä salaisuuden viimeisistä\nsanoista, jotka mahdollisesti kuuluisivat hänen huuliltaan.\n\n\"Voitte lähteä nyt, herra Aronnax\", sanoi kapteeni lyhyesti.\n\nMinä jätin hänet kuolevan luo ja palasin hyttiini hyvin liikutettuna\näskeisestä kohtauksesta. Koko päivän minua vaivasivat synkät\naavistukset. Yön nukuin huonosti, ja usein olin keskellä ikäviä\nunennäköjä kuulevinani etäisiä huokauksia ja kuolinvirren kaikua.\nOlivatko ne rukouksia vainajan puolesta, lausutut tuolla kielellä\njota en voinut oppia ymmärtämään.\n\nSeuraavana aamuna nousin taas kannelle. Kapteeni Nemo oli siellä jo\nennen minua. Heti minut nähtyään hän tuli luokseni.\n\n\"Professori, tahdotteko lähteä merenalaiselle kävelymatkalle tänään?\"\n\n\"Seuralaisteniko kanssa?\"\n\n\"Jos se heitä vain huvittaa.\"\n\n\"Odotamme käskyjänne, kapteeni.\"\n\n\"Olkaa sitten hyvä ja pukeutukaa sukelluspukuunne.\"\n\nPotilaasta ja hänen kuolemastaan ei lausuttu sanaakaan. Minä etsin\nkäsiini Ned Landin ja Conseilin ja ilmoitin heille kapteenin\nehdotuksen. Conseil suostui siihen ilolla, ja tällä kertaa tuntui\nkanadalainenkin hyvin taipuvaiselta seuraamaan meitä.\n\nKello oli tällöin 8 aamulla. Puoli 9 olimme pukeutuneet matkaamme\nvarten ja varustautuneet valaistus- ja hengityskojeilla. Molemmat\nsulkuovet avattiin, ja kapteeni Nemon seurassa, jolla oli mukanaan\ntusinan verta miehiään, astuimme 10 metriä merenpinnan alapuolelle\nsille kovalle pohjalle, jolla _Nautilus_ lepäsi.\n\nLievästi aleten painui merenpohja epätasaiseksi laaksokönkääksi,\njonka syvyys pinnasta oli 30 metriä. Tämä pohja erosi laadultaan\nvallan siitä, jolla olimme tehneet merenalaisen kävelymatkamme\nTyynessä meressä. Täällä ei ollut hiekkakenttiä, ei niittyjä eikä\nvesikasvien muodostamia metsiä. Minä huomasin paikalla, minkälaiseen\nmerkilliseen seutuun kapteeni Nemo meidät tänään oli saattanut. Se\noli korallien valtakunta.\n\nKoralli, joka vuoron perään on luettu kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan\nja jota vanhat kansat käyttivät lääkkeeksi, uudemmat koruiksi,\nluokitettiin vasta vuonna 1694 eläinkuntaan kuuluvaksi. Sen muodostaa\njoukko pienenpieniä eläimiä, jotka ovat yhtyneet yhteiseksi, samalla\nkertaa kovaksi ja hauraaksi polyyppipuuksi. Näillä polyypeilla on\nyksi ainoa kantaeläin, joka on synnyttänyt ne silmikoimisen avulla,\nmutta ne elävät kukin erikoista elämäänsä ottaen samalla osaa\nkaikkien yhteiseen elämään, ja haarautuessaan ne viimein kivettyvät.\n\nRuhmkorffin-koneet pantiin toimimaan, ja me kuljimme pitkin muuatta\nparaikaa muodostuvaa koralliriuttaa, joka aikanaan tulee salpaamaan\ntämän osan Intian merta. Tietämme reunusti tiheä, katkeamatta\njatkuva pensaikko, joka oli täynnänsä pieniä, tähtimäisiä kukkia.\nMutta päinvastoin kuin maankamaran kasvit, kääntyivät kaikki nämä\nkannoillaan kallioihin kiinnittyneet kivikasvit ylhäältä alaspäin.\n\nValo loihti tuhansia ihania värivivahduksia kulkiessaan näitten\nmonikiuhtavien kivilehvien lomitse. Luulin näkeväni niiden\nkaivomaisten ja lieriömäisten putkien väräjävän veden aaltoillessa\nja tunsin kiusausta poimia kimpun noita hienoilla tuntosukasilla\nvarustettuja kukkia, joista toiset olivat vasta puhjenneet, toiset\nvielä umpuja. Mutta käteni lähetessä syntyi niissä eloa; valkeat\nterälehdet vetäytyivät heti punaisten verhojensa sisään, ja koko\nkukkapensas muuttui muhkuraiseksi kiviröykkiöksi.\n\nTämä koralli on arvokkaampi kuin se, jota Välimeressä pyydetään.\nLoistavalla värillään se ansaitsee hyvin ne runolliset nimet,\n\"verikukka\", \"verivaahto\", joilla kaupassa sen kauneimpia tuotteita\nmainitaan. Sen hinta on 500:kin markkaa kilolta, joten vesi täällä\npeitti suunnattomia rikkauksia korallinpyytäjiltä.\n\nMutta pian kävi koralliviidakko yhä tiheämmäksi ja yksityiset\npensaat nousivat melkein puunkorkuisiksi. Jouduimme astumaan pitkien\nholvikaarien alitse, joita luonnon haaveellinen rakennustaito oli\nluonut kivikasviryhmistä. Kapteeni Nemo johti meidät synkkään\nkäytävään, joka hitaasti aleten painui lähes 100 metriä merenpinnan\nalle. Mutta täällä ei enää ollut mitään yksinäisiä pensastoja\neikä keskikorkuisia koralliryhmiä ympärillämme; olimme saapuneet\nsuunnattomiin metsiin, täynnä jättimäisiä kivipuita, joita yhdisti\ntoisiinsa uhkeat plumaria-köynnökset, kimallellen tuhansin hohtavin\nvärein ja valovivahduksin.\n\nVihdoin, kaksi tuntia astuttuamme, pysähtyi kapteeni Nemo ja\nhänen perässään me toisetkin. Näin laivamiesten asettuvan piiriin\npäällikkönsä ympärille, ja nyt vasta huomasin neljän heistä kantaneen\ntänne pitkähkön esineen olkapäillään.\n\nOlimme avarahkolla aukealla, jota joka puolella piiritti kivimetsä.\nLamppumme loivat ympärillemme jonkinlaista himmeää valohämyä, joka\npitensi suunnattomasti varjoja merenpohjalla.\n\nKeskellä aukeaa kohosi läjään kootuista kallionjärkäleistä\nmuodostetulla jalustalla koralliristi, jonka haarat näyttivät\nkuivettuneen veren värjäämiltä käsivarsilta. Siellä täällä ympärillä\noli pieniä kunnaita, joiden säännölliset muodot osottivat niiden\nolevan ihmiskäden kokoonluomia.\n\nSaatuaan merkin päälliköltään astui yksi miehistä esiin ja alkoi\nvyöstään ottamallaan taltalla hakata korallipohjaan kuoppaa muutaman\naskeleen päähän rististä.\n\nNyt ymmärsin paikan merkityksen ja meidän täällä-olomme! Olimme\nhautausmaalla, eteemme luotiin uutta hautaa vastaanottamaan uuden\nasukkaansa, sen miehen ruumiin, joka yöllä oli vetänyt viimeisen\nhenkäyksensä. Kapteeni Nemo oli miehineen tullut hautaamaan toverinsa\ntähän yhteiseen asuntoon luoksepääsemättömällä valtamerenpohjalla.\n\nHauta avautui hitaasti. Kuulin rautakuokan kilahtavan korallipohjaa\nvastaan ja näin sen väliin synnyttävän kipeniä johonkin uponneeseen\npiikiveen iskiessään. Kohta oli kuoppa kyllin tilava ottamaan vastaan\nvainajan.\n\nNyt lähestyivät kantajat. Valkeaan harsokankaaseen kääritty ruumis\nlaskettiin kosteaan hautaansa. Kapteeni Nemo, käsivarret ristissä\nrinnalla, ja vainajan toiset ystävät laskeusivat polvilleen aivankuin\nrukoillakseen. Minä ja molemmat seuralaiseni taivutimme mekin\nhartaasti päämme alaspäin.\n\nHauta täytettiin siitä poisluodulla korallisoralla, joka muodosti\npian matalan kummun merenpohjalle, samallaisen kuin ympärillä olevat.\n\nTämän tehtyä nousivat kapteeni Nemo ja hänen miehensä pystyyn ja\nkävivät haudalle, jonka ääressä he vielä kerran polvistuivat,\nojentaen kätensä eteenpäin viimeisiksi jäähyväisiksi kaatuneelle\ntoverille.\n\nSitten palasi hiljainen hautaussaatto takaisin alukseen, vielä kerran\nsamojen koralliholvien alitse ja samojen värihohtavain pensastojen\nlomitse, polun yhäti hitaasti yletessä.\n\nVihdoin paistoi sähkövalo vastaamme laivasta. Kello 1 olimme jälleen\nkotona.\n\nHetikun olin riisunut sukelluspuvun päältäni nousin ylös kannelle\nja syviin mietteisiin vaipuneena aijoin istuutua valonheijastajain\nviereen.\n\nKapteeni Nemo astui luokseni. Nousin pystyyn ja sanoin:\n\n\"Tuo mies kuoli siis yöllä kuten arvasin?\"\n\n\"Niin, herra Aronnax.\"\n\n\"Ja nyt hän lepää korallihautausmaassa toveriensa ympäröimänä?\"\n\n\"Niin, kaikkien muiden unohtamana paitsi meidän. Me kaivamme haudan,\nja korallit muuraavat kuolleillemme kummun, joka kestää ikuisiin\naikoihin.\"\n\nJa kätkien kasvot käsiinsä koetti hän turhaan tukahuttaa huokausta,\njoka nousi hänen rinnastaan. Sitten hän virkkoi:\n\n\"Siellä oli rauhallinen hautausmaamme, sata metriä merenpinnan alla.\"\n\n\"Kuolleenne saavat ainakin levätä rauhassa siellä, kapteeni, rauhassa\nhaikalojen raatelulta.\"\n\n\"Niin, professori, rauhassa haikaloilta ja _ihmisiltä_\", vastasi\nkapteeni vakavasti.\n\n\n\n\n\n\nII OSA.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nIntian valtameri.\n\n\nNyt alkaa toinen jakso merenalaisella purjehdusmatkallamme. Edellinen\npäättyi liikuttavaan kohtaukseen korallihautausmaalla, joka teki\nmieleeni niin syvän vaikutuksen. Kapteeni Nemon elämä kului tykkänään\nsuunnattoman valtameren helmassa, jossa häneltä ei eläessään\npuuttunut mitäkään eikä kuoltuaan edes hautaakaan, jonka hän oli\nvarustanut itselleen valmiiksi luoksepääsemättömimmässä kaikista\nsen kuiluista. Siellä eivät mitkään merihirviöt tulisi häiritsemään\n_Nautiluksen_ miesten ikilepoa -- noiden ystävysten, jotka olivat\nkuolemassa kiintyneet toisiinsa yhtä lujasti kuin elämässäkin.\n\"Eivätkä ihmisetkään...\" oli kapteeni Nemo lisännyt. Alati sama\njulma, järkkymätön epäluuloisuus muuta ihmiskuntaa vastaan.\n\nItse puolestani en tämän salaperäisen henkilön suhteen voinut tyytyä\nniihin olettamuksiin, jotka tyydyttivät Conseilia. Tuo kunnonmies\npiti itsepäisesti _Nautiluksen_ päällikköä yhtenä maailman monista\nväärinkäsitetyistä tiedemiehistä, jotka palkitsevat aikalaistensa\nvälinpitämättömyyden yhtä suurella ylenkatseella. Kapteeni Nemo oli\nhänen mielestään tunnustusta saavuttamaton nero, joka väsyneenä\ntoiveittensa alituisesta pettymisestä maan päällä oli ottanut\nturvansa tähän luoksepääsemättömään alkuaineeseen, jossa hänen\ntaipumuksillaan oli vapaa liikkumisala. Mutta minun mielestäni\ntällainen olettamus riitti selvittämään vain yhden puolen kapteeni\nNemon luonteesta.\n\nSillä toisyön salaperäiset tapahtumat, jolloin meidät oli vangittu ja\nväkisin nukutettu; kapteenin käytös, kun hän väkisin oli siepannut\nkaukoputken silmiltäni juuri kun rupesin tarkastamaan taivaanrantaa;\nmerimiehen kuolinhaava, jonka täytyi aiheutua jostakin _Nautiluksen_\nsaamasta selittämättömästä kolauksesta -- kaikki tämä johti\najatukseni uuteen suuntaan. Ei! Kapteeni Nemo ei tyytynyt ainoastaan\npakenemaan ihmisiä. Hänen hirvittävä merikoneensa ei palvellut\nvain hänen vapaudenjanoaan, vaan samalla myöskin joitakin minulle\nkäsittämättömiä kostotarkotuksia.\n\nTällä hetkellä ei minulla kuitenkaan ole vielä mitään selvillä. Yhä\nvielä pilkottaa minulle vain jokunen harva valopilkku pimeästä,\nja minun täytyy tyytyä niin sanoakseni kirjoittamaan muistelmiani\nyksinomaan tapahtumien sanelun mukaan.\n\nTänä päivänä, tammikuun 21:ntenä, puolipäivän aikaan tuli\napulaispäällikkö kannelle mittaamaan auringonkorkeutta. Minäkin\nkiipesin sinne, sytytin sikarin ja katselin miehen hommaa. Olin\nsaanut selville ettei hän ymmärtänyt ranskaa, sillä olin usein hänen\nkuultensa korkealla äänellä lausunut huomautuksia, jotka olisivat\nsaaneet hänen vasten tahtoaankin osottamaan niille jotain huomiota;\nmutta hän pysyi alati yhtä mykkänä ja tunteettomana.\n\nHänen tehdessä huomioitaan sekstantin avulla tuli muuan _Nautiluksen_\nmatruuseista -- sama roteva mies, joka oli seurannut meitä\nensimmäiselle merenalaiselle kävelymatkallemme Krespo-saaren metsiin\n-- puhdistamaan heijastuskoneen lasiruutuja. Minä katselin nyt\ntarkemmin tämän laitteen rakennetta. Sen valovoimaa suurensivat\nsatakertaisesti mykiömäiset, pyöreät lasilevyt, jotka asetettuina\nsamalla tapaa kuin majakkalyhdyissä pakottivat valon leviämään\nhaluttuun suuntaan. Kun _Nautilus_ vihdoin oli kaikinpuolin\nvarustettu jatkamaan matkaansa, lähdin alas salonkiin. Laukut\nsuljettiin, ja aluksen suunta osotettiin suoraan länttä kohti.\n\nKynnimme nyt Intian valtamerta, tätä suunnatonta vesilakeutta,\njonka pinta käsittää 150 miljoonaa hehtaaria ja jonka vesi on\nniin läpikuultavaa että melkein päätä huimaa kun kumartuu sitä\nkatselemaan. _Nautilus_ kulki tällöin 100--200 metrin syvyydessä.\nTätä menoa jatkui moniaita päiviä. Kenestä muusta tahansa kuin\nminusta, joka tunsin rajatonta rakkautta merielämään, olisivat\npäivän tunnit varmastikin tuntuneet pitkiltä ja yksitoikkoisilta;\nmutta jokapäiväiset kävelyt kannella, jolloin sain hengittää\nvaltameren voimistavaa ilmaa, vaihtelevain vesikerrosten katseleminen\nsalongin isojen akkunaruutujen lävitse, lukuhetket kirjastossa\nja muistiinpanojen toimittaminen veivät tyyten aikani ja estivät\nikävystymästä ja alakuloiseksi käymästä.\n\nMitä terveydentilaamme tulee, olimme kaikki mainiossa kunnossa.\nRuokajärjestys laivalla oli vaihteleva ja soveltui meille\nerinomaisesti; merilinnuista olivat jotkut lajit syötäviä,\nja syvyydestä nostimme herkullisia kilpikonnia, monenlaisia\neriskummallisia panssarikaloja, jotka olivat milloin neli-, milloin\nkolmitahoisia, ja syötäviä nilviäisiä, niin että minä puolestani\nolisin tullut hyvin toimeen ilman niitäkin harvinaisuuksia, joilla\nNed Land itsepäisesti otti ruokalistaamme lisätäkseen.\n\nTammikuun 24 päivän aamulla erotimme 12°5' eteläisellä leveys- ja\n94°33' pituusasteella asumattoman Kuling nimisen korallisaaren, jolla\nkasvaa komeita kokospalmuja ja jolla aikoinaan kävivät Darwin ja\nkapteeni Fitz-Roy. _Nautilus_ purjehti pitkin sen rintariuttaa, ja\npohjaverkkomme nosti esiin koko joukon polyyppeja, piikkinahkaisia\nsekä eräänlaisille nilviäisille aikoinaan kuuluneita omituisia kuoria.\n\nPian katosi Kuling-saari taivaanrannan taa, ja nyt ohjattiin suunta\nluoteeseen päin kohti Itä-Intian niemimaan etelänokkaa.\n\n\"Jopas lähestytään sivistyneitä seutuja\", virkkoi Ned Land eräänä\npäivänä minulle. \"Siellä on toki toista tarjona kuin noilla Uuden\nGuinean saarilla, joilla useammin tapasi villi-ihmisiä kuin\nmetsänriistaa! Hindustanissa tuolla edessämme, professori, löytyy\nmaanteitä ja rautateitä, englantilaisia, ranskalaisia ja intialaisia\nkaupungeita. Siellä ei tarvitse matkustaa kilometrimääriä tavatakseen\nmaanmiehiä. Mitä arvelette, eikö ole jo aika jättää kapteeni Nemo\npaattiinsa hyvästiä sanomatta?\"\n\n\"Ei, Ned, ei\", vastasin vakavasti. \"Antakaamme vielä rahtuisen aikaa\nkulua, kuten teidän merimiesten on tapana sanoa. _Nautilus_ lähestyy\nasuttuja seutuja. Se suuntaa kulkunsa Europpaa kohti; vieköön se\nmeidät siis sinne. Kerran omille merille tultuamme saamme kyllä\nnähdä, mitä äly neuvoo meitä tekemään. Enkä muuten luulekaan että\nkapteeni Nemo sallisi meidän metsästellä Malabarin ja Koromandelin\nrannikoilla yhtä vapaasti kuin Uuden Guinean metsissä.\"\n\n\"Saattaa niin olla, mutta emmekö voi auttaa itseämme hänen\nsallimattaankin?\"\n\nEn vastannut kanadalaisen kysymykseen; olin näet vahvasti päättänyt\nkokea viimeiseen saakka sen kohtalon oikkuja, joka meidät oli\nnakannut _Nautiluksen_ kannelle.\n\nJätettyä Kuling-saaren näkyvistä hiljeni _Nautiluksen_ vauhti\nvähitellen. Sen liikkeet samoin kävivät epätasaisemmiksi; kaltevia\nsivutasoja käyttäen laskeuduimme välistä 2--3 kilometrinkin\nsyvyyteen, pääsemättä kuitenkaan koskaan tilaisuuteen tutustua tämän\nmeren syvimpiin kohtiin, joita ei edes 15,000 metrin pituisella\nluotausnauhalla ole voitu mitata. Näissä syvissä vesikerroksissa\nlämpömittari näytti muuttumatta 4° nollan yläpuolella. Sen kumminkin\nhuomasin, että vesi oli aina kylmempää matalammilla kohdilla kuin\nkeskellä merta.\n\nTammikuun 25 p. oli meri aivan aukeana ulappana. _Nautilus_\npysyttelihe koko päivän pinnalla, jonka laineita se pieksi\npotkurillaan, niin että ne kohisivat korkealle ilmaan. Voiko sitä\nnäin ollen kukaan kauempaa katsellen otaksuakaan muuksi kuin\njättimäiseksi valaaksi? Kolme neljännestä valoisan päivän ajasta\nvietin ylhäällä kannella katsellen merta. Taivaanrannalla ei näkynyt\nmuuta kuin muuan isonpuoleinen höyrylaiva, joka kello 4 aikaan i.p.\nkulki lännestä päin meistä vastakkaiseen suuntaan. Sen kannelta ei\nilmeisestikään voitu huomata _Nautilusta_ tämän suuren mataluuden\ntakia. Luulen sen olleen yhden niitä laivoja, jotka kulkevat Ceylonin\nja Sydneyn välillä poiketen King George's Pointissa ja Melbournessa.\n\nKello 5 aikaan i.p., hiukan ennen sitä pikaista hämäräntuloa, joka\ntroopillisissa seuduissa on päivän ja yön väliasteena, hämmästytti\nConseilia ja minua merkillinen näytelmä.\n\nEtelän merissä elää muuan suloinen eläinlaji, jonka kohtaamisen\nvanhan ajan kirjailijat sanoivat tietävän onnea. Aristoteles,\nAthenaios ja Plinius ovat tutkineet sitä ja tuhlanneet sen\nkuvaamiseen kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain koko\nvaraston runollisia ilmaisutapoja. He antoivat sille nimiä sellaisia\nkuin _Nautilus_ ja _Pompylius;_ mutta uudempi tiede ei ole niitä\nhyväksynyt, ja nykyään on puheenaolevan nilviäisen tieteellinen nimi\n_Argonauta_ eli paperivene.\n\nJuuri tällöin sattui parvi näitä paperiveneitä kulkemaan ohitsemme\nmerenpinnalla; me voimine laskea niiden luvun moniksi sadoiksi. Ne\nliikkuivat varsin nopeasti taaksepäin suppilonsa avulla, puhaltamalla\nsiitä ulos vaippaansa imemänsä veden. Niiden kahdeksasta lonkerosta\nkellui kuusi pitkää ja kapeata vedenpinnalla, kun taasen kaksi\njälelläolevaa, jotka levenevät kärkiin päin, olivat tuulessa\npystyssä kuin pari keveitä purjeita. Voin erottaa selvästi niiden\naaltomaisesti kierteiset kuoret, joita Cuvier vertaa komeisiin\nhuvipursiin. \"Nuo purjehtijat voivat vapaasti lähteä veneistään\",\nvirkoin Conseilille, \"mutta ne eivät tee sitä koskaan.\"\n\n\"Aivan niinkuin kapteeni Nemo\", huomautti Conseil mielestään\nvarsin älykkäästi. \"Hän olisikin voinut antaa veneelleen nimeksi\n_Argonauta_.\"\n\nLiki tunnin ajan kulki _Nautilus_ näitten nilviäisten keskellä.\nSitten ne säikähtyivät jostakin selittämättömästä syystä. Aivan kuin\nyhteisestä merkistä laskettiin purjeet yht'äkkiä alas, lonkerot ja\nruumiit kouristuivat kokoon, kuoret kääntyivät ylösalaisin ja koko\nkomea laivasto katosi näkyvistämme aaltojen alle. Kaikki tämä oli\ntehty silmänräpäyksessä, eikä koskaan liene mikään laivasto toiminut\ntätä yhtenäisemmin ja ryhdikkäämmin.\n\nSamassa tuli yö, ja tuulosen tuskin enää tuudittelemat laineet\nlaskeutuivat lepoon _Nautiluksen_ teräskylkien alle.\n\nSeuraavana päivänä, tammikuun 26:ntena, kuljimme päiväntasaajan\nyli 86 pituusasteen kohdalla ja olimme nyt saapuneet pohjoiselle\npallonpuoliskolle. Koko päivän seurasi meitä hirveä joukko haikaloja,\njotka tekevät nämä vedet hyvin vaarallisiksi. Usein ryntäsivät\nnuo väkevät eläimet salongin akkunaruutuja vastaan niin rajusti,\nettä säikähdyimme pahanpäiväisesti. Ned Land voi töintuskin\npidättää kiihkoansa. Hän tahtoi noustavaksi vedenpintaan, jotta\nhän harpuunallaan voisi keihästää noita petoja, joista etenkin 10\nmetrin pituiset tiikerihait olivat merkillisen innokkaat ärsyttämään\nhänen sappeansa. Mutta vauhtiansa lisäten jätti _Nautilus_ pian\nnopeimmatkin haikaloista helposti jälkeensä.\n\nSeuraavana päivänä kohtasi meitä Bengalin lahden suulla varsin kamala\nnäky, nimittäin suuri joukko merenpinnalla uiskentelevia ruumiita.\nNe olivat vainajia, joita hindukaupungeista oli viskattu Gangekseen\nja joita virran väkevä vuo oli kuljettanut kauvas merelle asti, kun\neivät tuon maan ainoat hautaustoimitsijat, korppikotkat, olleet\nennättäneet syödä kaikkia. Mutta varmaa oli että haikalat pitivät\nhuolen lopputoimituksesta.\n\nKello 7 aikaan illalla joutui _Nautilus_ kulkemaan oikean maitomeren\nhalki. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näytti meri muuttuneen\nmaidoksi. Oliko se kuutamon vaikutusta? Ei, sillä kuu, joka oli vasta\nkaksipäiväinen, oli jo aurinkoa seuraten painunut taivaanrannan taa.\nTaivas tuntui mustalla meren valkeuteen verraten, vaikka olikin\ntähtien valaisema.\n\nConseil, joka ei tahtonut uskoa silmiään, tiedusti minulta tuon\nihmeellisen ilmiön syytä. Onneksi voin antaa hänelle tyydyttävän\nselityksen.\n\n\"Tällaista ilmiötä sanotaan tosiaan maitomereksi\", vastasin. \"Moisia\nvaltavia aloja aivan valkeita laineita näkee usein Amboinan[15]\nrannikoilla ja näillä seuduilla.\"\n\n\"Mutta mikä semmoisen ilmiön aiheuttaa?\" kyseli Conseil edelleen.\n\"Enhän voi uskoa että merivesi voisi muuttua maidoksi.\"\n\n\"Ei, poikaseni. Tuo merkillinen valkea väri johtuu vain miljoonan\nmiljoonista piskuisista likoeläimistä. Ne ovat jonkinlaisia pieniä,\nloistavia matosia, joiden ruumis on väritöntä limaa. Vaikka ne eivät\nolekaan hiusta paksumpia eivätkä 0,2 millimetriä pitempiä, voivat ne\nkuitenkin pysytellä kiini toisissaan peninkulmien laajuudelta.\"\n\n\"Peninkulmainko?\" huudahti Conceil.\n\n\"Niin juuri, eikä sinun siis kannata ruveta laskemaan niiden lukua.\nJollen erehdy, ovat purjehtijat kulkeneet maitomerien halki, jotka\novat olleet puolen seitsemättä peninkulmia laajoja.\"\n\nKeskiyön aikaan meri edessämme sai taas tavallisen värinsä, mutta\nkaukana takanamme, aina näköpiirin rajaan saakka, näytti taivas\nnäitten valkeain laineiden heijastuksesta olevan aivan kuin\nrevontulten valaisema.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nKapteeni Nemon uusi ehdotus.\n\n\nKun _Nautilus_ helmikuun 28 p. puolenpäivän aikaan nousi merenpintaan\n9°4' pohjoisella leveysasteella, näkyi maata lähes 13 kilometrin\npäässä lännessäpäin. Ensimmäiseksi pisti silmääni valtava, noin 700\nmetrin korkuinen vuorijono, joka nousi ja laski hyvin oikullisesti.\nKorkeusmittauksen tehtyä menin alas salonkiin vertaamaan tulosta\nmerikarttaan ja huomasin, että lähestyimme Ceylonin saarta, tätä\nEtu-Intian niemimaan korvannipukkaan ripustettua jalohelmeä.\n\nKapteeni Nemo ja hänen varapäällikkönsä saapuivat silloin sisään.\n\nKapteeni katsahti karttaan. Sitten hän kääntyi puoleeni ja sanoi:\n\n\"Ceylonin saari on kuuluisa helmenpyynnistään. Huvittaisiko teitä\nkäydä katsomassa sellaista pyyntipaikkaa, herra professori?\"\n\n\"Varmastikin, kapteeni.\"\n\n\"Hyvä, sellainen on täällä helppo löytää. Mutta me saamme nähdä vain\npyyntipaikan ilman pyytäjiä, sillä pyyntikausi ei vielä ole alkanut.\nMinä annan määräyksen kääntyä Manaar-lahdelmaan, jonne saavumme\nyöllä.\"\n\nKapteeni lausui muutaman sanan apulaiselleen, joka lähti heti ulos.\nPian vajosi _Nautilus_ veden alle, ja manometri näytti sen kulkevan\n10 metriä syvällä.\n\n\"No niin, professori\", sanoi isäntämme, \"aamulla siis lähdette\nseuralaistenne kanssa Manaarin kalastamoille; ja jos joku aikainen\nhelmenpyytäjä jo sattuisi olemaan siellä, niin saatte nähdä hänet\ntyössään.\"\n\n\"Hyvä, kapteeni.\"\n\n\"Sivumennen kysyen, herra Aronnax, ette kai peljänne haikaloja?\"\n\n\"Haikaloja!\" huudahdin aika tavalla ällistyneenä moisesta\nkysymyksestä.\n\n\"Niin, haikaloja\", toisti kapteeni.\n\n\"Täytyy myöntääkseni, kapteeni, etten ole vielä ennättänyt oikein\nperehtyä semmoisiin kaloihin.\"\n\n\"_Me_ olemme kyllä vanhoja tultuja niiden kanssa\", vastasi kapteeni,\n\"ja aikaa myöten perehdytte tekin niihin. Voimmehan ottaa aseita\nmukaan, sillä noita otuksia saattaa tulla tupsahtaa vastaamme.\nHaikalanpyynti se vasta on jännittävää urheilua. Huomenna varahin\nsiis matkaan, professori.\"\n\nSanottuaan tämän perin huolettomalla äänensävyllä poistui isäntämme\nsalongista.\n\nJos teidät kutsuttaisiin Sweitsin vuorille ampumaan karhuja,\nvastaisitte kukaties: \"No hyvä, huomenna panemme kontion koville.\"\nTahi saadessanne kutsun lähteä pyytämään jalopeuroja Atlas-vuorten\nrinteiltä tahikka tiikereitä Intian viidakoista sanoisitte: \"Ahaa,\nnäyttääpä siltä kuin saisin jalopeuran tai tiikerin taljan lattian\nkoristeeksi!\" Mutta annappa kun teitä pyydetään mukaan jahtaamaan\nhaikaloja niiden luonnollisessa elementissä, niin jopa menee kätenne\nkorvalliselle ja te pyydätte vähän ajatusaikaa.\n\nMitä minuun tulee, pyyhkäisin otsaltani muutamia jääkylmiä\nhikikarpaleita.\n\n\"Mietitäänhän nyt vähäsen asiaa\", tuumin itsekseni, \"eikä pidetä\nliikaa kiirettä. Merisaukkojen pyynti, kuten viimeksi Krespon\nmerenalaisissa metsissä, käy kyllä laatuun; mutta otappa oikein\nurakaksi haikalojen kiertäminen meren uumenissa -- se on sentään\nvähän toista sorttia. Tiedän kyllä etteivät neekerit joissakin\npaikoin epäröi käydä niiden vietävien kimppuun puukko toisessa\nkädessä ja laskinnuora toisessa; mutta arvaanpa ettei niistäkään\nmonet palaja siltä matkaltaan. Enkä minä sitäpaitsi mikään neekeri\nolekaan -- ja jos olisinkin, niin kyllä pieni epäröiminen tässä on\nvallan paikallaan.\"\n\nOlin jo näkevinäni haikalojen moninkertaisilla hammasriveillä\nvarustettujen leukain irvistävän vastaani ja tuntevinani äkkinäistä\nkipua niiden iskiessä säärivartteni ympäri, kun Conseil ja\nkanadalainen törmäsivät ovesta sisään vallan iloisina. He eivät\ntienneet mikä heitä odotti.\n\n\"Kautta kunniani, herra professori\", purskahti Ned Land puhumaan,\n\"tekipä tuo teidän kapteeni Nemonne, jonka muuten hitto periköön,\nmeille kerrankin hauskan ehdotuksen.\"\n\n\"Ahaa\", sanoin, \"tiedätte siis...\"\n\n\"Jollei isäntä pahaksi pane\", kiirehti Conseil hienommalla tavallaan\nselittämään kanadalaisen töykeätä ilmoitusta, \"jollei isäntä\npahaksi pane, niin on _Nautiluksen_ päällikkö kutsunut meidät\nhuomenaamuna isännän seurassa tarkastamaan Ceylonin mainioita\nhelmenkalastuspaikkoja. Hän teki ehdotuksensa valituin sanoin ja\nkäyttäytyi kuin ainakin oikea herrasmies.\"\n\n\"Eikö hän puhunut mitään muuta?\"\n\n\"Eikö siinä jo ollut kylliksi? Niin tuiki tavaton matka!\"\n\n\"Ja vaarallinen kukaties\", lisäsin laupiaasti.\n\n\"Vaarallinenko?\" pani Ned Land vastaan. \"Mokoma kävely\nsimpukkariuttaa pitkin, pyh!\"\n\nKapteeni Nemo ei siis ollut tovereilleni maininnut mitään\nhaikaloista. Katselin heitä epäröiden, puhuako heille mitään\n\"kävelyn\" vaarallisista puolista.\n\n\"Tahtoisiko isäntä ehkä kertoa meille hiukan helmenpyynnistä\", pyysi\nConseil.\n\n\"Itse pyynnistäkö\", kysyin, \"vai tapaturmistako joita saattaa\nsattua...\"\n\n\"Helmenpyynnistä\", sanoi kanadalainen. \"Ennenkun antautuu uudelle\npyyntialalle, on siitä päästävä täysin perille.\"\n\n\"No niin, ystäväni; painakaa puuta, niin kerron mitä tiedän.\"\n\nNed ja Conseil istuivat sohvaan, ja edellinen alotti:\n\n\"Kuulkaas, professori, minkälainen kapine se helmi oikein onkaan?\"\n\n\"Kelpo Nedini\", vastasin, \"runoilijain mielestä se on meren\nkyynel; itämaalaiset sanovat sitä kivettyneeksi kastepisaraksi;\nnaisille se on soikea jalokivi, joka näyttää vallan somalta\nsormessa, kaulalla tai korvassa; kemisti pitää sitä fosfori- ja\nhiilihappoisen kalkin yhtymänä, johon sisältyy vähän liivakkoakin; ja\nluonnontieteilijä vihdoin näkee siinä vain sairaaloista erittymistä\nsiitä elimestä, joka eräissä kaksikuorisissa simpukoissa synnyttää\nn.s. helmiäisainetta. Helmiä tuottavia simpukoita on montakin eri\nlajia, mutta runsain saalis saadaan Persian lahdessa tavattavasta\njalohelmisimpukasta. Helmi on jonkun kovan pikkuesineen, hiekanjyvän\ntai muun sellaisen ympärille kasvanut pyöreä helmiäisaineen\nkerrostuma, joka joko istuu kiini kuoressa tahi on irtonaisena\njossakin simpukan ruumiin syvennyksessä.\"\n\n\"Helmien hinta vaihtelee arvatenkin niiden suuruuden mukaan?\"\ntiedusti Conseil.\n\n\"Ei vain suuruuden vaan myöskin muodon, värin ja kiillon\nperusteella\", sanoin. \"Kauneimmat ovat n.s. paragon-helmet, jotka\nsyntyvät yksitellen eläimen vaipan kudoksissa; ne ovat valkeita,\nusein läpikuultavia, toisinaan opaalinkiuhtavia sekä muodoltaan\npallonpyöreitä tai päärynänmuotoisia. Ne ovat kaikkein kalleimmat\nja myydään kappaleittain. Kuoreen kiinikasvaneet helmet esiytyvät\nryhmittäinkin, eivätkä ne ole niin säännöllisen muotoisia; niitä\nmyydään painon mukaan. Kaikkein pienimpiä ja halvimpia sanotaan\nhietahelmiksi.\"\n\n\"Onko helmien pyytäminen vaarallista urakkaa?\" kysyi Conseil\nedelleen, laskien ennakolla mielessään mitä aarteita huomisella\nretkellä oikein kokoaisikaan.\n\n\"Ei niin kovin vaarallista\", kiirehdin rauhoittamaan häntä,\n\"varsinkin jos osaa olla tarpeeksi varovainen.\"\n\n\"Mikä vaara siinä ammatissa voisi uhata?\" hymähti kanadalainen\nylenkatseellisesti. \"Korkeintaan saa nielaista suullisen tai pari\nmerivettä.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasin koettaen matkia kapteeni Nemon huoletonta\näänensävyä. \"Sivumennen kysyen, pelkäättekö te haikaloja, kunnon Ned?\"\n\n\"Minäkö haikaloja\", kivahti tämä, \"joka olen harpuunamestari!\nAmmattiinihan kuuluu sellaisten uhmaaminen.\"\n\n\"Katsokaas, nyt ei ole kysymys siitä, että niitä koetettaisiin pyytää\nkoukulla ja läskikappaleella, nostaa saalis ylös laivankannelle,\nkatkaista pyrstö kirveellä, avata vatsa, kiskaista irti sydän ja\nviskata se mereen.\"\n\n\"Tullaanko siis kamppailemaan...\"\n\n\"Aivan niin!\"\n\n\"Vedessä?\"\n\n\"Vedessä juuri.\"\n\n\"No kautta kunniani, vallan kernaasti minun puolestani, kun on vain\nkelpo keihäs kädessä! Tiedättehän itsekin, professori, että hait\novat kömpelöliikkeisiä eläviä. Niiden täytyy paneutua seljälleen\nvoidakseen siepata teistä palan, ja sillä aikaa...\"\n\nNed lausui sanan \"siepata\" semmoisella tavalla että kylmät väreet\nkulkivat selkäpiitäni pitkin.\n\n\"Entäs sinä, Conseil, mitä sinä haikaloista arvelet?\"\n\n\"Minäkö? Saanko puhua suoraan?\"\n\n\"Sitä parempi.\"\n\n\"Jos isäntä kerran aikoo astua haikaloja vastaan, niin miksi ei hänen\nuskollinen palvelijansa saisi astua rinnalla?\"\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nKymmenen miljoonan arvoinen helmi.\n\n\nHuomenissa jo kello 4 aikaan minut herätti se tarjooja, jonka\nkapteeni Nemo oli asettanut erityisesti minua palvelemaan. Nousin\nkiireesti ylös, pukeuduin vaatteisiini ja jouduin salonkiin.\n\nKapteeni Nemo odotti minua siellä.\n\n\"Herra Aronnax\" hän sanoi, \"oletteko valmis lähtemään matkaan?\"\n\n\"Valmis olen.\"\n\n\"Entä seuralaiseni, kapteeni?\"\n\n\"He ovat jo saaneet tiedon ja odottavat meitä.\"\n\n\"Emmekö pukeudu sukellustamineihimme?\" kysyin.\n\n\"Ei vielä. En ole tahtonut antaa _Nautiluksen_ lähetä liian\npaljon rannikkoa, joten olemme vielä melkoisen matkan päässä\nManaar-särkältä; mutta olen antanut varustaa valmiiksi veneen\nviemään meidät määräpaikkaan, niin että säästämme itseltämme pitkän\nkierroksen. Veneessä ovat myöskin sukelluspukumme, jotka otamme\npäällemme kun vedenalainen kävelymatkamme alkaa.\"\n\nKapteeni vei minut keskusportaita myöten yläkannelle, jossa Ned\nja Conseil odottivat meitä, ollen ylen ihastuneita alkavaan\n\"huvimatkaan\". Viisi _Nautiluksen_ matruusia vartoi airot käsissään\nveneessä, joka oli kiinnitetty laivan sivulle.\n\nYö oli vielä pimeä. Paksut pilvikerrokset peittivät taivaankannen,\npäästäen tähtien valon vain niukasti tuikkimaan. Katselin maalle\npäin, mutta siitä näin vain hämärän juovan, joka peitti kolme\nneljännestä taivaanrannasta ulottuen lounaasta luoteeseen.\n_Nautilus_, joka yöllä oli kulkenut Ceylonin länsirannikkoa ylöspäin,\noli nyt sen salmen tai oikeammin lahdelman länsipuolella, jonka\nCeylon- ja Manaar-saaret sulkevat sisäänsä. Siellä mustien vesien\nalla sijaitsi simpukkariutta jonne nyt aijoimme -- tuo tyhjentymätön\nhelmikenttä, joka on yli kolme peninkulmaa pitkä.\n\nKapteeni Nemo, Conseil, Ned Land ja minä istuimme perään; peränpitäjä\nasettui paikallensa, hänen neljä toveriaan työnsivät airot veteen ja\nkiinnitysköydet laskettiin irti.\n\nVene rupesi kulkemaan etelää kohti. Soutajat eivät pitäneet erityistä\nkiirettä. Huomasin että he vain joka kymmenes sekunti uudistivat\nvetonsa, niinkuin sotalaivojen veneissä on tapana. Veneen velloessa\neteenpäin putosivat vesipisarat airoista aaltojen mustille harjoille\nroiskahdellen raskaasti kuin lyijykuonahiukkaset; lievä merituuli\npani veneen keveästi keinumaan, ja välistä loiskahti laine särkyen\nsen keulaa vastaan.\n\nMe istuimme äänettöminä. Mitähän kapteeni Nemo nyt miettikään? Ehkäpä\nhän ajatteli maata, jota nyt lähestyimme ja joka kaiketi hänestä\noli liian lähellä, kun se taas kanadalaisen mielestä yhäti häämötti\naivan liian kaukana. Conseilia vuorostaan jännitti yksinomaan hänen\nuteliaisuutensa.\n\nKello puoli 6 sallivat ensimmäiset taivaanrannan takaa paistavat\nvaloviirut rannikon yläreunaa näkyä hiukan selvempänä. Ollen\nidässäpäin jotenkin matalaa kohosi se jonkin verran etelää kohti.\nVielä erotti noin kahdeksan kilometrin välimatka meidät siitä, eikä\nrantaviivaa voinut erottaa usvan peittämästä vedestä. Äärettömässä\nyksinäisyydessään lepäsi tuo helmenpyytäjäin tavallinen kokouspaikka.\nMutta me tulimmekin sinne, kuten kapteeni Nemo oli huomauttanut,\nkuukautta aikaisemmin kuin kalastus tavallisesti alkoi.\n\nKello 6 syttyi päivä niin nopeasti kuin kuuman ilmanalan seuduilla on\ntavallista, missä ei tunneta aamu- eikä iltaruskoa. Auringonsäteet\npuhkaisivat näköpiirin päälle kasautuneet pilvet, ja päivän säteilevä\ntähti kohosi herkeästi taivaalle. Minä erotin selvästi maata, jolla\nharvaksensa kasvoi yksinäisiä puita.\n\nVene läheni Manaar-saarta, jonka ranta avartuu kaarenmuotoisesti\netelään päin. Kapteeni Nemo oli noussut seisomaan tuhdolle ja\ntarkasteli merta.\n\nHän antoi äkkiä merkin, ja ankkuri heitettiin mereen. Sen touvia\nennätti tuskin ollenkaan juosta ulos, sillä ankkuri tapasi pohjan jo\nmetrin syvyydessä. Tämä olikin simpukkariutan korkeimpia kohtia.\n\n\"Nyt olemme perillä, herra Aronnax\", sanoi kapteeni. \"Katselkaa\ntätä kapeata lahdelmaa. Tänne juuri kokoutuvat kuukauden perästä\nhelmenpyyntiurakoitsijain lukuisat veneet, ja näitä vesiä heidän\nrohkeat sukeltajansa tutkivat ristiinrastiin. Kuten näette, on\nlahdelma oivallisesti muodostunut helmenpyyntiä varten. Se on\nsuojattu myrskyä vastaan, eikä maininki siinä ulotu koskaan syvälle,\nmikä seikka on erittäin edullinen sukeltajien työlle. Nyt me\npukeudumme sukellustamineihimme alottaaksemme tarkastusmatkamme.\"\n\nEn vastannut mitään, mutta katsellen yhä noita epäiltäviä vesiä aloin\nsoutajain avulla vetää raskaita vesivarustuksia päälleni. Kapteeni\nNemo ja molemmat toverini tekivät samaten. _Nautiluksen_ miehistä ei\nyksikään seurannut meitä tällä matkalla.\n\nPian olimmekin kaulaa myöten kahlitut kumitamineihin, ja hihnat,\njotka kannattivat ilmakojeita selässämme, kiinnitettiin. Sen sijaan\nei Ruhmkorffin lamppuja aijottu ottaa lainkaan mukaan.\n\n\"Ne ovat tällä matkalla tarpeettomat\", sanoi kapteeni. \"Emme tule\nlaskeutumaan erityisen syvälle, joten auringonsäteet hyvin valaisevat\ntietämme. Sitäpaitsi olisi varomatontakin ottaa sähkölamppuja mukaan.\nNiiden valo voisi odottamatta houkutella näiden vesien raatelevia\nasukkaita kimppuumme.\"\n\nKapteenin puhuessa silmäsin molempiin tovereihini. Heidän päänsä\nolivat jo vaskikupuran sisässä, niin etteivät he voineet kuulla eikä\npuhua lainkaan.\n\n\"Vielä yksi kysymys, kapteeni\", sanoin. \"Entä aseemme -- pyssymme?\"\n\n\"Pyssytkö? Mitä hyötyä meille niistä olisi? Vuorelaiset kotimaassanne\nkäyvät karhujen kimppuun pelkkä puukko kädessä, ja eikö teräs olekin\nluotettavampi ase kuin lyijy? Kas tässä tukeva kalpa, pankaa se\nvyöllenne ja lähtekäämme nyt matkaan.\"\n\nKatsahdin vielä kerran seuralaisiini. Heillä oli samanlaiset aseet\nkuin meilläkin, ja sen ohella heilutti Ned Land kädessään suunnatonta\nvalaskeihästä, jonka oli ottanut mukaansa _Nautiluksesta_.\n\nNyt annoimme mekin, kapteeni Nemo ja minä, sulkea päämme\nmetallikypäreihin, ja samassa tuokiossa pantiin ilmasäiliömme\ntoimimaan.\n\nSitten meidät nostettiin yksitellen alas veneestä; ja puolentoista\nmetrin syvyydellä saimme jalansijaa tasaisella hiekkapohjalla.\nKapteeni antoi kädellään merkin, ja me katosimme aaltojen alle loivaa\nrinnettä alaspäin. Aurinko levitti jo tarpeeksi valoa veden alle.\nKymmenen minuutin kävelyn perästä olimme jo kuusi metriä pinnan alla,\nja pohja muuttui tasaiseksi.\n\nJalkojemme juuressa suhahteli isoja kalaparvia edestakaisin niinkuin\nkurppia suolla. Hienolla hiekkapohjalla välkkyi ja kimalteli\nkoreavärisiä ja monenmuotoisia näkinkenkiä, ja niiden välillä astua\ntassutteli kömpelöliikkeisiä ja useinkin kamalannäköisiä rapuja ja\nmuita niveleläimiä.\n\nKello 7 aikaan saavuimme vihdoin helmisimpukkasärkälle, jolla näitä\narvokkaita nilviäisiä sikiytyy miljoonittain. Ne olivat kiintyneet\npohjakallioihin ruskeahkolla byssus-parrallaan, joka estää niitä\nollenkaan liikkumasta; sen kautta ne ovat paljon avuttomampia kuin\ntavalliset simpukat, joille \"jalkansa\" sentään suo jonkinmoisen\nvaikka hitaankin liikkumiskyvyn.\n\nJalohelmisimpukalla, _Meleagrina margaritiferalla_, on kaksi\nmelkein yhtäläistä kuorta, jotka ovat osterinkuorten näköiset ja\njoiden paksut seinät ovat ulkopuolelta hyvin rosoiset. Nuoremmilla\non kuorissa vihertäviä juomuja, jotka leviävät kärjestä alaspäin;\nkymmenvuotiailla ja vanhemmilla on ihan musta pinta ja ovat ne aina\n15 sm. leveitä.\n\nMutta tähän emme saaneet pysähtyä. Kapteeni Nemo vei meitä eteenpäin\npolkuja pitkin, jotka näyttivät olevan hänelle yksin tuttuja ja jotka\nlopulta johtivat meidät valtavaan merenalaiseen luolaan. Sen isoista\nkivijärkäleistä muodostuneet seinät olivat runsaan vesikasviston\npeittämät, ja auringonpaiste tuntui sisälle käytyämme aivan sammuvan.\nPian tottuivat kuitenkin silmäni täällä vallitsevaan hämärään. Mutta\nmitä varten hän meidät tänne johti? Kohta saisimme senkin tietää.\n\nAstuttuamme jonkun matkaa jotenkin leveätä pohjarinnettä alaspäin\nsaavuimme lieriömäisen rotkon pohjaan. Täällä kapteeni Nemo seisahtui\nja osotti kädellään muuatta esinettä.\n\nSe oli jättiläiskokoinen simpukka, kuuluva _tridacnain_ eli\njättisimpukoiden heimoon; oikea kylpyallas, sillä sen kuoret olivat\nyli kaksi metriä leveät. Lähenin tarkastamaan tuota ihmeellistä\nnilviäistä. Parrallaan se oli kiinnittynyt graniittikallioon\nja oli saanut rauhassa kehittyä täällä rotkon tyynessä vedessä.\nArvioin sen painavan yli 300 kiloa, joten siinä oli syötävää lihaa\nainakin 15 kiloa. Sellaisia poikia ei pahinkaan suursyömäri jaksaisi\ntusinakaupalla sulattaa.\n\nSimpukan molemmat kuoret olivat puoleksi avatut. Kapteeni lähestyi\nvarovasti ja työnsi väkipuukkonsa aukkoon estääkseen kuoria\nsulkeutumasta; sitten hän kädellään kohotti eläimen kaivomaista ja\nreunoiltaan ripsimäistä vaippaa. Ja siellä, vaipan lehtimäisten\nryppyjen välissä, näin kokospähkinän kokoisen helmen. Se oli aivan\npyöreä, läpikuultava ja ihanahohtoinen. Hurmautuneena kurotin kättäni\nkoskettaakseni, punnitakseni tuota maailman ihmeellisintä helmeä!\nMulta kapteeni tarttui käteeni, ja vetäen nopeasti puukkonsa aukosta\nantoi hän molempain kuorien äkkiä pudota yhteen.\n\nNyt ymmärsin hänen tarkotuksensa! Hän antoi helmen jäädä\njättiläissimpukan kohtuun, salliakseen sen rauhassa kehittyä\nedelleen. Hän yksin tunsi rotkon ja sen salaisuuden; siellä hän\nkasvatti aarrettaan, kunnes vei sen luonnontieteellisen museonsa\nkalliimmaksi kaunisteeksi. Vertaillen mielessäni jättihelmeä toisiin\n_Nautiluksen_ kokoelmissa jo oleviin arvioin sen ainakin 10 miljoonan\nmarkan arvoiseksi. Kauneudestaan ja kalleudestaan huolimatta se oli\nkuitenkin vain pelkkä luonnontieteellinen harvinaisuus eikä mikään\nkoruesine, sillä mikäpä naiskorva voisi sitä koskaan kantaa?\n\nOlimme tulleet matkamme loppupäähän ja käännyimme nyt takaisin\nhelmisärkälle, jonka kirkasta vettä mitkään sukeltajat eivät vielä\nolleet sekoittaneet. Kävelimme kuten ainakin huvimatkalla, kukin\nerikseen ja pysähtyen mielensä mukaan katselemaan merkillisyyksiä.\nMinua ei enää ollenkaan painanut huoli niistä vaaroista, joita\nmielikuvitukseni eilen illalla oli niin suurennellut. Kohta saavuimme\nniin ylävälle paikalle, että yläruumiimme pisti vedenpinnan\nyläpuolelle; ja Conseil astui eteeni, lähensi kuparikattilaansa minun\npäähineeni viereen ja tervehti minua ystävällisesti silmillään.\n\nMutta sitten alkoi pohja taas aleta ja me siirryimme \"varsinaiseen\nalkuaineeseemme\". Äkkiä pysähtyi kapteeni Nemo -- luulin hänen\naikovan kääntyä takaisin. Mutta hän viittasikin minua ja\nseuralaisiani kumartumaan hänen viereensä leveään kallionrotkon\nsuojaan. Hänen kätensä osotti muuatta tummaa kohtaa läpinäkyvässä\nvedessä, ja minä katselin tarkasti sinnepäin.\n\nViiden metrin päässä meistä näkyi varjo laskeutuvan pinnalta pohjaan\npäin. Ensin säikähdin luullen sitä haikalaksi, mutta huomasinkin heti\nerehtyneeni; vielä emme olleet tulleet tekemisiin valtameren tiikerin\nkanssa.\n\nSe oli ihminen, elävä olento; alaston hindu, varmaankin köyhä\nraukka, joka oli tullut poimimaan moniaan tähkän ennen varsinaisen\nelonteon alkamista. Näin hänen veneensäkin pohjan, joka kuumotti\nmoniaan metrin hänen päänsä päällä. Hän sukelsi pohjaan ja nousi\npintaan herkeämättä. Sukeltamistaan hän helpotti pitämällä jalkainsa\nvälissä kiveä, joka oli nuoralla sidottu veneen laitaan; se oli hänen\nainoa työaseensa. Tultuaan pohjaan noin kymmenen metrin syvyyteen\nhän lankesi polvilleen ja täytti reppunsa kiireesti kokoamillaan\nsimpukoilla. Sitten hän nousi pintaan, tyhjensi saaliinsa veneeseen,\ntarttui kiveensä ja alotti uudestaan saman toimen, joka ei kerrallaan\nkestänyt puolta minuuttia kauvempaa.\n\nSukeltaja ei nähnyt meitä, sillä kallion varjo peitti meidät hänen\nkatseiltaan. Ja kuinka olisikaan hän, tuo hinduparka, voinut aavistaa\nettä ihmisiä, samallaisia olentoja kuin hän, tarkasteli täällä veden\nalla hänen jokaista liikettään?\n\nSeurasin mitä valppaimmin hänen työskentelyään. Jo puolen tunnin ajan\noli hän noussut ja laskenut pinnalta pohjaan ja pohjasta pintaan\ntäsmällisesti kuin mikäkin kone, ilman että mikään vaara näytti\nuhkaavan häntä. Mutta yht'äkkiä, juuri kuin hindu oli polvillaan\npohjassa, näin hänen tekevän kauhistuneen eleen, hypähtävän pystyyn\nja ponnahtavan ylös päästäkseen nopeasti merenpintaan.\n\nMinä käsitin silmänräpäyksessä hänen kauhistuksensa syyn. Jättimäinen\nvarjo suhahti onnettoman sukeltajan yli. Se oli iso haikala, joka\npalavin silmin ja kita auki syöksyi vinosti hänen kimppuunsa.\n\nOlin kauhusta melkein tajutonna, kykenemättä liikahtamaankaan.\n\nIskien väkevästi evillään törmäsi ahnas peto hindua vastaan, mutta\ntämä heittäytyi syrjään ja väisti hain hampaat välttämättä kumminkaan\nsen pyrstöä, joka löi miespoloista rintaan ja kaatoi hänet pitkäkseen\npohjaan.\n\nTämä kamppaus ei kestänyt montaakaan silmänräpäystä. Haikala palasi\nja kääntyen seljälleen valmistui haukkaamaan hindun keskeltä kahtia.\nMutta silloin huomasin kapteeni Nemon, joka makasi vierelläni,\nnousevan nopeasti pystyyn. Väkipuukko kädessään kävi hän vuorostaan\nhaikalan kimppuun, valmiina taistelemaan rinta rintaa vasten sen\nkanssa.\n\nJuurikuin pedon piti katkaista saaliinsa, huomasi se uuden\nvastustajan; ja kääntyen jälleen vatsalleen syöksyi se tätä vastaan.\n\nNäen vieläkin kapteeni Nemon taisteluasennossaan. Nojaten ruumistaan\ntaaksepäin odotti hän hirmuista vihollistaan; ja kun tämä syöksähti\nhänen ylitseen, vältti hän ihmeteltävän sukkelasti törmäyksen ja iski\nsamalla kertaa puukkonsa sen vatsaan. Mutta vielä ei taistelu ollut\nloppuun oteltu. Kammottava kamppailu seurasi.\n\nVeri virtasi tulvaten haikalan haavasta. Meri värjäytyi punaiseksi,\nenkä minä nähnyt enää mitään tuon samean nesteen läpi. En mitään --\nsiihen silmänräpäykseen asti, jolloin punaiseen veteen äkkiä tulleen\nkirkkaan aukon kautta näin rohkean kapteenin suonenvedontapaisesti\ntarttuneen kiini pedon toiseen rintaevään, samalla kuin hän rinta\nrintaa vasten kamppaili hirviön kanssa ja halkoi sen vatsaa\npuukollaan, kykenemättä kumminkaan satuttamaan sitä sydämmeen.\nHaikala kääntyi ja kiemurteli edestakaisin, piesten merta pyrstöllään\nniin raivokkaasti, että minä olin vähällä paiskautua kumoon sen\nsynnyttämistä vedenpyörteistä.\n\nOlisin tahtonut rientää kapteenille avuksi, mutta olin hirmun\nvallassa kuin naulittuna paikalleni enkä voinut liikahuttaa\njäsentäkään.\n\nJäykistynein silmin seurasin taistelua. Näin sen kauhujen yhä\nkasvavan. Kapteeni kaatui kumoon pohjaan hirvittävän painon alla.\nSitten aukenivat haikalan leuvat selkiseljälleen aivan kuin\nsuunnattomat rautalevysakset, ja kapteeni Nemon hetket olisivat\nolleet luetut, jollei samassa tuokiossa Ned Land, nopeasti kuin\najatus, olisi vuorostaan harpuuna kädessä syössyt petoa vastaan ja\niskenyt hirvittävän aseensa sen kylkeen.\n\nAallot värjäytyivät taas punaisiksi verestä. Ne kohisivat jälleen\nympärilläni haikalan piestessä niitä kuvaamattoman raivoisasti. Mutta\nNed Land ei ollut iskenyt harhaan. Eläin kamppaili kuolintuskissaan.\nSydämmeen satutettuna se piehtaroi ja temmelsi umpimähkään, ja\nmaininki sen synnyttämistä pyörteistä kaatoi Conseilin kumoon.\n\nTällävälin oli Ned Land nostanut pystyyn kapteenin, joka onneksi\nei ollut saanut mitään vammaa. Jälkimmäinen meni heti hindun luo,\nleikkasi nopeasti poikki tätä veneeseen kiinnittävän köyden,\notti hänet syliinsä ja ponnahti sitten voimakkaasti hypäten ylös\nvedenpintaan.\n\nMe seurasimme häntä kaikki kolme, ja pelastuneina aivan kuin ihmeen\navulla pääsimme kaikki hindun veneeseen.\n\nKapteeni Nemon ensi huolena oli saada hinduparka virvotetuksi\nhenkiin. Hänen ja Conseilin voimakkaasta hieronnasta tämä viimein\ntulikin tajuihinsa ja avasi silmänsä. Kuinka ihmeissään ja\npelästyksissään hänen täytyikin olla nähdessään nuo neljä suurta\nvaskipäätä, jotka yhdessä kumartuivat hänen ylitseen! Ja mitä hän\nennen kaikkea mahtoikaan ajatella, kun kapteeni Nemo otti taskustaan\npienen pussillisen helmiä ja pisti sen hindun vapisevaan käteen?\nHänen kauhusta tuijottavat silmänsä ilmaisivat kuitenkin, ettei\nhänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä ylenluonnollisia olentoja\nnuo vetehiset olivat, joita hän sai kiittää yhdellä kertaa hengestään\nja rikkaudestaan.\n\nKapteenin annettua merkin laskeuduimme jälleen alas simpukkasärkälle,\nja kulkien samaa tietä kuin olimme tulleet saavutimme puolituntisen\nvaelluksen jälkeen ankkurin, jolla _Nautiluksen_ vene oli kiinnitetty\nmerenpohjaan.\n\nSittekun olimme kunnolla päässeet veneeseen, vapauttivat matruusit\nmeidät vaskihytyristämme ja kumivaatteistamme.\n\nKapteeni Nemon ensi sanat olivat suunnatut kanadalaiselle.\n\n\"Kiitos, mestari Land\", sanoi hän.\n\n\"Se oli vain vastapalvelus, kapteeni\", vastasi tämä. \"Olin sen velkaa\nteille.\"\n\nHeikko hymy näkyi kapteenin huulilla, ja sillä oli asia sovittu.\n\n\"_Nautilukseen_!\" sanoi hän sitten.\n\nVene kiiti aaltoja pitkin. Jonkun minuutin jälkeen tapasimme\nvedenpinnalla uiskentelevan haivainajan ruumiin.\n\nMustista evänhuipuista tunsin sen Intian meren hirvittäväksi\nMelanoptera-haiksi. Se oli yli kahdeksan metriä pitkä, josta\nsuunnaton kita otti melkein kolmannen osan.\n\nMeidän vielä katsellessamme tuota elotonta liharöykkiötä ilmestyi\nveneen ympärille tusinan verta samansukuisia petoja, jotka meistä\nvälittämättä syöksyivät raadon kimppuun ja repivät siitä kimpaleita.\n\nKello puoli 9 illalla olimme jälleen _Nautiluksella_. Siellä rupesin\nlähemmin mietiskelemään niitä tapahtumia, joita oli sattunut\nmatkallamme Manaar-särkälle. Kaksi seikkaa johtui silloin itsestään\nmieleeni: kapteeni Nemon verraton uljuus, ja hänen uhrautumisensa\nihmisolennon puolesta, vaikka hän niin suuresti inhosikin sitä rotua\nettä otti turvansa aaltojen alle. Ei siis tuo ihmeellinen mies\nsittenkään, sanoi hän mitä sanoi, ollut saanut tyyten kuoletetuksi\nsydäntä rinnassaan.\n\nKun huomautin tästä hänelle, vastasi hän lievästi liikutettuna:\n\n\"Tuo hinduparka, professori, on sorretun maan asukas, jollainen\nminäkin olen ja tulen viimeiseen hengenvetooni asti olemaan!\"\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nPunainen meri.\n\n\nTammikuun 29 päivänä katosi Ceylon näkyvistämme taivaanrannan\ntaa; ja yli 3 peninkulman nopeudella tunnissa kulki _Nautilus_\nsitä ahdasta salmien muodostamaa sokkeloa pitkin, joka erottaa\ntoisistaan Lakkadiivein ja Malediivein saariryhmät, sivuuttaen m.m.\nKittar-saaren, jonka Vasco de Gama löysi v. 1409.\n\nOlimme nyt kulkeneet lähes 3,000 peninkulmaa lähtöpaikastamme\nJaapanin meressä.\n\nSeuraavana päivänä, tammikuun 30:ntenä, kun _Nautilus_ jälleen kohosi\nmerenpintaan, ei maata enää näkynyt millään taholla. Alus suuntasi\nkulkunsa pohjois-luoteeseen Maskatin lahtea kohti, joka erottaa\nArapian Etu-Intian niemimaasta ja on Persian lahden suuna. Tämä lahti\noli ilmeisesti umpisokkelo, josta ei päässyt muuanne kuin takaisin\navoimelle merelle. Minnekä kapteeni Nemo meidät nyt veikään? Sitä en\nuteliaan kanadalaisen mielipahaksi osannut selittää.\n\n\"Me kuljemme sinne, mestari Land, minne kapteenin päähänpisto meidät\njohdattaa\", vastasin hänelle.\n\n\"Tämä päähänpisto ei vie meitä kauvaskaan\", hän sanoi. \"Persian\nlahdella ei ole muuta kuin yksi aukko; jos menemme sen pohjukkaan,\nsaamme niine hyvinemme kääntyä takaisin.\"\n\nNeljän päivän aikana _Nautilus_ purjehti Maskatin lahdessa eri\nkorkeuksilla. Se näytti kulkevan umpimähkään ikäänkuin epäröiden\ntiestä, mutta poikkeamatta koskaan Kauriin kääntöpiirin yli.\n\nTältä lahdelta viimein lähtiessämme erotimme tuokion ajan Maskatin\nkaupungin, joka on Omanin maan tärkein paikka. Minä ihailin kaupungin\nomituista ulkomuotoa, se kun sijaitsee keskellä mustain kalliovuorten\nröykkiötä, joita vastaan sen valkeat talot ja linnoitukset terävästi\nkuvastuvat. Näin moskeijain kupukattoja, minareettien siroja kärkiä\nja tuoreen vihantia puutarhapenkereitä. Mutta kaikki tämä katosi kuin\nharhanäky, kun _Nautilus_ kohta taasen painui synkkien vesien helmaan.\n\nSitten se seurasi noin peninkulman etäisyydellä arapialaisten\nmaakuntain Mahrahin ja Hadramautin vuorisia rantoja, joilla paikka\npaikoin kohoaa vanhojen linnoitusten raunioita. Helmikuun 5 p.\nsaavuimme Adenin lahteen joka on sen suppilon kaula, jonka nieluna\non Bab-el-Mandebin salmi ja jonka kautta Intian valtameren vedet\nvyöryvät Punaiseen mereen.\n\nSeuraavana päivänä saimme näkyviimme Adenin kaupungin. Sijaiten\nesiintyöntyvällä kallionkielekkeellä, joka on kapealla kannaksella\nyhtynyt mantereeseen, on se jonkinmoinen luoksepääsemätön Gibraltar,\njonka englantilaiset ovat uudestaan linnoittaneet otettuaan sen\nvaltaansa v. 1839. Näin vilaukselta tuon kaupungin kahdeksankulmaiset\nminareetit, joka arapialaisen historioitsijan Edrisin kertomuksen\nmukaan muinoin oli koko Arapian rannikon rikkain ja vilkasliikkeisin\nsatamakaupunki.\n\nLuulin varmasti että kapteeni Nemo tänne asti päästyään kääntyisi\ntakaisin,[16] mutta erehdyin suureksi ihmeekseni.\n\nHelmikuun 7 p. purjehdimme Bab-el-Mandebin salmen läpi, jonka\narapialainen nimi merkitsee \"Kyynelten portti\". Ollen yli 3\npeninkulmaa leveä on se vain vähän yli 5 peninkulmaa pitkä, joten\n_Nautilus_ täyttä vauhtia kulkien läpäisi sen vajaassa tunnissa. Minä\nen kuitenkaan voinut nähdä mitään, en edes Perim-saartakaan, jonka\nenglantilaiset ovat linnoittaneet Adenin etuvarustukseksi. Liiaksi\npaljon englantilaisia ja ranskalaisia höyrylaivoja, matkaten Suezin\nja Bombayn, Kalkutan, Melbournen, Bourbonin ja Mauritius-saaren\nväliä, tulisi kulkemaan tällä kapealla reitillä, jotta _Nautilus_\nolisi uskaltanut näyttäytyä siellä. Siksipä se varovaisesti\npysyttelikin pinnan alla.\n\nPuolipäivän aikaan vihdoin kynnimme Punaisen meren aaltoja.\n\nPunainen meri, tämä Raamatun kertomusten pyhittämä merenpoukama,\njonka vettä eivät koskaan uudista sateet eivätkä minkään isomman\njoen tuomat lisät, mutta joka alituisesti menettää sitä äärettömän\nhaihtumisen kautta, niin että siitä joka vuosi katoaa vettä lähes\nkahden metrin korkeudelta! Merkillinen lahti, joka kenties aikoja\nsitten olisi jo aivan kuivillaan, jos se olisi yhtä suljettuna\nsisämerenä kuin naapurinsa Kaspian meri ja Kuollut meri. Näiden pinta\nvajoo vuosittain vain sen verran, että niiden haihtumista juuri\nvastaa jokien niiden helmaan tuomat lisävedet.\n\nTämä Punainen meri on 260 peninkulmaa pitkä ja keskimäärin 14\npeninkulmaa leveä. Jo Egyptin Ptolemaiojen ja Rooman keisarien aikana\nse oli maailmankaupan valtasuoni, jollaiseksi sen Suezin kanavan\naukaiseminen uudella ajalla tuli vielä suuremmassa määrässä tekemään.\n\nEn koettanutkaan udella, mikä oikku kapteeni Nemon oli saanut\npujahtamaan tähän lahteen. Hän kulki nyt eri korkeuksilla, milloin\nnousten vedenpintaan, milloin sukeltaen sen alle välttääkseen jotakin\nvastaantulevaa laivaa, niin että minulla oli tilaisuus tutustua tähän\nihmeelliseen mereen niinhyvin sen pinta- kuin sisäosissa.\n\nHelmikuun 8 p. varahin aamulla saimme näkyviimme Mokkan, jonka\nraunioittuneet muurit jo kaatuisivat pelkästä tykinjyrinästäkin.\nEnnen vanhaan se oli tärkeä kaupunki, jossa oli kuusi yleistä\nkauppatoria ja kuusikolmatta moskeijaa ja jota vahvat linnoitusmuurit\nympäröivät kolmen kilometrin mittaisena vyöhyeenä.\n\nNyt läheni _Nautilus_ Afrikan rannikkoa, jossa vesi on paljon\nsyvempää. Siellä, kristallikirkkaassa vedessä, me saimme salongin\nakkunain läpi katsella ihania merenalaisia maisemia, joissa\nvaihtelivat kimaltelevat korallimetsät ja sametinpehmeän levä- ja\nhaurakasvullisuuden peittämät kalliojärkäleet. Mutta nämä\nkivimetsät esiytyivät koko kauneudessaan vasta itäisellä rannikolla,\njonne _Nautilus_ taas kohta kääntyi. Siellä ne eivät kukoistaneet\nainoastaan pinnan alla, vaan kohosivat aina kahdenkymmenen\nmetrin korkeuteen sen yläpuolelle, muodostaen haaveellisia\nköynnöskiehkurarakennuksia.\n\nKuinka viehättäviä hetkiä vietinkään tällä tapaa salongin isojen\nakkunaruutujen ääressä, kuinka monia tuntemattomia vedenalaisen\neläin- ja kasvikunnan tuotteita sain ihailla sähköheijastajamme\nhohteessa! Sienen näköisiä sammallajeja, urkukoralleja, jotka\nnäyttivät odottavan Pan-jumalaa soittelemaan, kierremäisiä kotiloita,\njotka asettuvat asumaan korallipuiden syvennyksiin, sekä ennen\nkaikkia sieniä lukemattomissa muodoissa, jalkamaisia, lehtimäisiä\npallomaisia, sormimaisia ja maljamaisia. Ne ansaitsivat hyvin\nkalastajien niille antamat runolliset nimet: kori, kukkaterttu,\nvärttinä, hirvensarvi, jalopeurajalka, riikinkukonpyrstö,\nmerenjumalanhansikas j.n.e. Niiden kuitumaisesta, hyytelömäisen\naineen peittämästä kudoksesta suihkuaa lakkaamatta ulos pieniä\nvesisäteitä; siten merivesi, joka on vienyt ravintoa ja elämää\njokaiseen soluun, poistuu yhteisestä ruumiista yhtenäisen,\nkokoonpuristuvan liikkeen kautta. Tuo hyytelömäinen päällysaine\npolyypin kuoltua katoaa ja märkänee, synnyttäen ammonjakkia. Jälelle\njäävät vain sarvimaiset eli piimäiset kuidut, joiden muodostamaa\nverkkoa me käytämme pesusienenä.\n\nNämä polyypit istuvat kiinni kallioissa, nilviäisten kuorissa ja\neräitten vesikasvien varsissa. Ne asettuvat kaikkein pienimpiinkin\naukkoihin ja syvennyksiin, milloin leviten reunojen yli, milloin\ntyöntyen ylös- tai riippuen alaspäin niinkuin korallieläimet.\nNiitä pyydetään Välimerestä, etupäässä Kreikan saaristosta ja\nSyyrian rantamilta sekä Punaisesta merestä. Pyytäminen tapahtuu\njoko pohjanaarauksella tahi sukeltamalla. Jälkimmäinen tapa on\nhyödykkäämpi, sillä vahingoittumattomista sienistä maksetaan enemmän.\n\nHelmikuun 9 p. olimme Punaisen meren leveimmällä kohdalla, joka\nulottuu Suakimista läntisellä rannikolla Quonfodahiin itärannikolla\nja on läpimitaltaan 19 peninkulmaa.\n\nKun keskipäivän aikaan auringonkorkeus oli mitattu, tuli kapteeni\nNemo yläkannelle missä silloin olin. Vannoin itsekseni valan\netten nyt päästäisi häntä käsistäni, ennenkuin olisin saanut edes\naavistuksen hänen nykyisestä matkasuunnitelmastaan. Heti minut\nhuomattuaan hän astui luokseni, tarjosi minulle kohteliaasti sikarin\nja kysyi:\n\n\"No niin, herrani, kuinka Punainen meri teitä miellyttää? Oletteko\ntarpeeksi tutkinut sen kohdussa piileviä aarteita, sen kaloja ja\nkasvieläimiä, sen sienilajeja ja korallimetsiä? Oletteko nähnyt\nvilauksen sen rannoilla olevista kaupungeista?\"\n\n\"Kyllä, kapteeni Nemo\", vastasin, \"ja _Nautilus_ on aivan omiaan\ntämänlaisia tutkimuksia varten. Ah, tämäpä oikein älyllinen alus!\"\n\n\"Niin, herrani, älyllinen, uljas ja haavoittumaton. Se ei pelkää\nPunaisen meren hirmumyrskyjä eikä sen merivirtoja ja kareja.\"\n\n\"Todella on tämä meri muinaisista ajoista asti ollut vaarallisuutensa\ntakia hyvin huonossa maineessa.\"\n\n\"Niin onkin, professori Aronnax, nimittäin ennen höyryvoiman aikoja.\nPitää muistaa kuinka ensimmäiset merimiehet uskalsivat ulos aukealle\nmerelle kehnoista lankuista kyhätyissä aluksissaan, joiden kyljet\nolivat kiinnitetyt palmunniinellä, tilkityt piellä ja sivellyt\nhylkeenrasvalla. Heillä ei ollut edes mitään tähtitieteellisiä\nkojeita matkansa määräämistä varten, vaan saivat he antaa alustensa\najella umpimähkään tuulten ja merivirtojen avulla, joiden suuntia he\nkehnosti tunsivat. Nykypäiväin höyrylaivojen ei tarvitse välittää\nnäiden seutujen passaatituulista. Niiden päälliköt ja miehistöt\neivät matkalle lähtiessään uhraa sovitusuhreja merenjumalille\nniinkuin ennen vanhaan tehtiin, eivätkä he perille tultuaan lähde\nkukkasseppeleillä ja kultanauhoilla koristettuina temppeleihin\nkiittämään jumalia onnekkaasta matkasta.\"\n\n\"Tuntuu siis siltä kuin olisi höyry karkoittanut\nkiitollisuudentunteen merimiesten sydämmistä\", sanoin. \"Mutta koska\nnäytätte perinpohjin tuntevan tämän meren, kapteeni, niin voitteko\nsanoa mistä se on nimensä saanut?\"\n\n\"Siitä on olemassa monta selitystä, herra Aronnax. Tahdotteko tietää\nmitä mieltä muuan 14 vuosisadan kirjailija on asiasta?\"\n\n\"Kernaasti.\"\n\n\"Tämä haaveilija väittää meren saaneen nimensä Israelin lasten\nkulusta sen poikki, jolloin Farao joukkoineen hukkui sen laineisiin:\n\n     \"Ihmeen tämän merkiksi\n     sini muuttui punaksi.\n     Siitä sitten nimi sen\n     ompi meri Punainen.\"\n\n\"Todella runollinen selitys, kapteeni, mutta ei vallan tyydyttävä.\nTahtoisin tietää mitä itse siitä arvelette.\"\n\n\"Minun mielestäni nimitys Punainen meri on käännös heprealaisesta\nsanasta 'Edom'; ja syy, miksi vanhat kansat antoivat merelle tämän\nnimen, johtuu veden omituisesta väristä.\"\n\n\"Mutta tähän asti olen siinä nähnyt vain kirkkaita, aivan värittömiä\nlaineita.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta kunhan tulemme pohjemmaksi, niin saatte nähdä\nTor-lahdelman vallan veripunaisena.\"\n\n\"Tämä väri johtuu kai mikroskooppisista levistä?\"\n\n\"Niin, purppuranvärisestä, limaskaisesta aineesta, jota pienenpienet\nvesikasvit erittävät itsestään. Näitä kasvia menee kokonaista 40,000\nneliömillimetrin suuruiselle alalle. Ehkäpä Tor-lahdelle tullessamme\ntapaatte niitä.\"\n\n\"Ette siis kynnä ensi kertaa Punaista merta _Nautiluksellanne_?\"\n\n\"En, professori.\"\n\n\"Puhuimme äsken Israelin lasten kulusta tämän meren yli ja\negyptiläisten surkeasta surmasta. Uskallanko kysyä, oletteko veden\nalla liikkuessanne nähnyt mitään jälkiä tästä tapahtumasta?\"\n\n\"En, professori, ja hyvin pätevä syy siihen on se, että paikka mistä\nMoses aikoinaan vaelsi ylitse on nyt niin kuivettunut, että kameeli\ntuskin voi siinä kavioitaan kostuttaa. Minun _Nautilukseni_ ei voi\nsiitä kulkea.\"\n\n\"Missä se paikka on?\"\n\n\"Hiukan Suezin yläpuolella, siinä haarakkeessa joka muinoin, kun\nPunainen meri ulottui aina kannaksella oleviin suolajärviin saakka,\nmuodosti näiden laskun. Sen ylitse täytyi Israelin lasten kulkea\npäästäkseen luvattuun maahan, ja siinä sattuivat Raamatun kertomat\ntapaukset joko yliluonnollisen ihmeen kautta tai muuten. Olen siis\nsitä mieltä, että jos sikäläisellä hiekkapohjalla toimitettaisiin\nkaivauksia, niin löydettäisiin vanhoja egyptiläisiä aseita ja\nkapineita.\"\n\nTästä johduimme puhumaan par'aikaa suoritettavasta suurtyöstä, Suezin\nkanavan rakentamisesta. Huomautin ettei _Nautiluksen_ tapaiselle\nalukselle olisi erityistä hyötyä kanavasta.\n\n\"Sen myönnän, mutta sen sijaan koko maailmalle\", vastasi kapteeni\nNemo. \"Vanhan ajan ihmiset ymmärsivät jo kuinka hyödyllinen Punaisen\nmeren ja Välimeren välitön yhteys olisi ollut heidän kaupalleen;\nmutta he eivät älynneet kaivaa suoraa kanavaa, vaan yhdistivät sen\nNiiliin käyttäen tätä väliketjunaan. Perinnäistarun mukaan alotettiin\nSesostriin aikana kaivaa Niiliä Punaiseen mereen yhdistävää\nkanavaa. Varmaa ainakin on että farao Neko v. 615 e.Kr. rupesi\nkaivattamaan kanavaa Niilistä sen Egyptin tasangon osan läpi, joka\nkoskee Arapiaan. Tätä kanavaa voitiin vasten virtaa kulkea neljässä\npäivässä päästä päähän, ja se oli niin leveä että neljä 3-soutuista\nlaivaa voi purjehtia siinä rinnakkain. Sitä jatkoi Hystaspeen poika\nDareios ja työn lopetti todennäköisesti Ptolemaios II. Vaikka sitä\nheikon virtansa vuoksi voitiin purjehtia vain muutamina kuukausina\nvuodessa, käytettiin sitä kauppatienä aina keisari Antoninus Piuksen\naikaan asti. Sitten oli se käyttämättömänä pitkät ajat, hiekottui\numpeen, avattiin jälleen kaliifi Omarin toimesta ja täytettiin\nvihdoin ainaiseksi v. 761 tahi 762 kaliifi Almansurin käskystä, joka\nsiten tahtoi estää elinvarain tuonnin häntä vastaan kapinoivalle\nMuhammed-ben-Abdullahille. Sotaretkellään Egyptissä keksi kenraalinne\nBonaparte jätteitä näistä töistä Suezin aavikossa ja oli vuoksen\nyllättämänä saada joukkoineen surmansa vähän ennen saapumistaan\nHadjarothiin -- samaan paikkaan missä kolmetuhatta vuotta aikaisemmin\noli sijainnut Moseksen leiri.\"\n\n\"No niin, kapteeni, mitä vanhat kansat eivät rohjenneet yrittää --\nluoda laivayhteyttä molempain merien välille, joka 900 peninkulmalla\nlyhentää matkan Cadizista Itä-Intiaan -- sen on herra Lesseps tehnyt;\nja kohdakkoin on hän Afrikasta tehnyt suunnattoman saaren.\"\n\n\"Niin, herra Aronnax. Saatte olla ylpeä maanmiehestänne. Hän\nalotti kuten monet muutkin kokien suruja ja vastoinkäymisiä, mutta\nhän voitti lopultakin, sillä hänellä oli neroa ja tahdonvoimaa.\nValitettavasti en voi viedä teitä Suezin kanavan läpi; mutta\nylihuomenna, tultuamme Välimerelle, saatte nähdä pitkät\naallonmurtajat Port-Saidin edustalla.\"\n\n\"Välimerelle tultuamme!\" huudahdin.\n\n\"Niin, professori. Ihmetyttääkö se teitä?\"\n\n\"Ihmettelen vain sitä että jo ylihuomenna voisimme olla\nVälimerellä. Kanavaahan vasta par'aikaa kaivetaan; ja voidaksenne\npurjehtia Afrikan ympäri tässä ajassa pitäisi teidän voida antaa\n_Nautilukselle_ vallan yliluonnollinen nopeus.\"\n\n\"Kuka sanoo että sen pitäisi kiertää Afrikan ympäri?\"\n\n\"Mutta jollei laivanne kulje kuivaa maata pitkin kannaksen yli...\"\n\n\"Tai sen alitse, herra Aronnax.\"\n\n\"Alitseko?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi kapteeni levollisesti. \"Jo kauvan sitten\nsuoritti luonto tämän kannaksen alla saman työn, jota ihmiset nyt\ntekevät sen yläpinnalla.\"\n\n\"Mitä? Olisiko kulkuväylä siis olemassa?\"\n\n\"On kyllä, maanalainen väylä, jonka olen ristinyt Arapian tunneliksi\nja joka Suezista alkaen päättyy Pelusiumin lahteen.\"\n\n\"Mutta eikö Suezin kannas ole juoksuhietaa?\"\n\n\"On pinnaltansa. Mutta jo viidenkymmenen metrin syvyydellä tapaa\njärkkymättömänä kalliopohjan.\"\n\n\"Sattumaltako tulitte keksineeksi tuon väylän?\" kysyin yhä enemmän\nihmeissäni.\n\n\"Sekä sattumalta että järkisyitten perusteella, professori, ja paljoa\nsuuremmassa määrässä järkisyitten.\"\n\n\"Kapteeni, minä kuulen teitä, mutta korvani niskoittelevat\nkuulemataan vastaan.\"\n\n\"Herra professori\", vastasi kapteeni, \"aivan yksinkertainen\nluonnonhistoriallinen aprikoiminen sai minut keksimään tämän\nkulkuväylän, jonka minä yksin tunnen. Olin huomannut että niinhyvin\nPunaisessa meressä kuin Välimeressä elää joukko aivan samoja\nkalalajeja; sen johdosta rupesin arvelemaan eikö niiden välillä olisi\njotain välitöntä yhteyttä. Jos sellainen olisi olemassa, täytyisi\nmaanalaisen merivirran ehdottomasti kulkea Punaisesta merestä\nVälimereen, koska edellisen pinta on jälkimmäisen pintaa ylempänä.\nPyydystin sentakia joukon kaloja Suezin läheisyydestä, sovitin\nvaskirenkaan niiden pyrstön ympärille ja päästin ne taas mereen.\nMuutama kuukausi sen jälkeen pyydystin muutamia rengasniekka-kalojani\nuudelleen Syyrian rannikoilta. Päättelemäni kulkuväylä oli siis\nolemassa. Minä etsin sitä _Nautiluksellani_, löysin sen, uskalsin\nlähteä sitä kulkemaan, ja kohta voitte tekin, professori, sanoa\npurjehtineenne Arapian tunnelin läpi!\"\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nArapian tunneli.\n\n\nSamana iltana lähestyi vedenpinnalla kulkeva _Nautilus_ 23°30'\npohjoisella leveysasteella jälleen Arapian rannikkoa. Minä näin\nDjeddahin, joka on tärkeä satamakaupunki Egyptin, Syyrian, Turkin ja\nItä-Intian kauppareittien varrella. Erotin hyvin sen rakennukset,\nlaitureihin kiinnitetyt alukset ja ulkoreitille ankkuroidut isommat\nlaivat. Aurinko, joka oli jotenkin alhaalla taivaanrannalla,\nloi häikäisevää valoaan kaupungin yli ja teki sen valkoistakin\nvalkoisemmaksi. Muurien ulkopuolella merkitsivät muutamat puut tai\nruokomajat beduiinien asumaa aluetta.\n\nPian katosi Djeddah illan varjoihin, ja _Nautilus_ painui heikosti\nfosforihohtoiseen veteen.\n\nSeuraavana päivänä, helmikuun 10:ntenä, purjehti useita aluksia\nohitsemme eteläänpäin. _Nautilus_ painui jälleen veden alle; mutta\nkun keskipäivän aikaan mittasimme korkeuden, oli meri aivan tyhjä,\njonka vuoksi se kohosi pintaan.\n\nConseilin ja Ned Landin kanssa nousimme yläkannelle. Itärannikko\nkuumotti epäselvästi kostean usvan lävitse. Nojautuen kaidetta\nvastaan puhelimme milloin mistäkin asiasta, kunnes Ned Land osotti\nkädellään muuatta kohtaa merellä ja sanoi:\n\n\"Näettekö tuollapäin mitään, professori?\"\n\n\"En, Ned; minulla ei ole niin tarkka näkö kuin teillä.\"\n\n\"Katsokaa tarkasti tuonne ylähangan puolelle, melkein heijastuskoneen\ntasolle. Ettekö näe siellä mitään liikkuvan?\"\n\n\"Totta tosiaan\", sanoin katseltuani kauvan ja kiinteästi osotettuun\nsuuntaan, \"näen jonkin pitkän, mustan esineen keinuvan merenpinnalla.\"\n\nJa todellakin erottui noin puolentoista kilometrin päässä meistä\ntumma hahmo, joka näytti isolta kallionnystyrältä keskellä aavaa\nmerenselkää. Se oli, kuten lähemmäksi tultuamme huomasimme,\njättimäinen dugongi eli merilehmä, sireenieläinten lahkoa.\n\nNed Land tähysteli kiihkeästi otusta. Hänen silmänsä kiiluivat\nahnaasta odotuksesta, ja hänen kätensä kouristui aivan kuin jo\nkeihästääkseen eläimen. Hän tuntui vartovan sopivata hetkeä\nkäydäkseen sen kimppuun!\n\n\"Ah, professori\", sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä, \"minä\nen ole vielä kertaakaan pyydystänyt mokomaa otusta!\"\n\nSamassa astui kapteeni Nemo kannelle. Hänkin huomasi merilehmän ja\nkäsitti kanadalaisen kiihkon. Hän lausui tälle:\n\n\"Jos teillä nyt olisi harpuuna kädessänne, mestari Land, niin\ntaitaisi se polttaa sormianne?\"\n\n\"Polttaisi maarkin, kapteeni.\"\n\n\"Eikä taitaisi olla ikävääkään harjottaa taas kerran vanhaa\nammattianne ja lisätä tuo otus voittojenne joukkoon?\"\n\n\"Ikävääkö -- kaikkea muuta!\"\n\n\"Koettakaa siis onneanne.\"\n\n\"Kiitos, kapteeni\", sanoi Ned Land, ja hänen silmänsä loistivat.\n\n\"Tahdon vain oman etunne takia varottaa teitä, ettette ensi kerralla\nviskaisi harhaan.\"\n\n\"Onko vaarallista käydä merilehmän kimppuun?\" minä kysyin,\nvälittämättä kanadalaisen olankohautuksesta.\n\n\"On toisinaan\", kapteeni vastasi. \"Se käy hurjasti vainoojainsa\nkimppuun ja kaataa kohta heidän veneensä kumoon. Mutta mestari Landin\nei ole tarvis peljätä tätä vaaraa. Hänellä on tarkka silmä ja jäntevä\nkäsi.\"\n\nSamassa nousi seitsemän laivamiestä kannelle, äänettöminä ja jäykkinä\nkuin aina. Yhdellä heistä oli harpuunakeihäs ja siihen kiinnitetty\nköysi mukanaan. Vene laskettiin vesille, kuusi miestä istui\nsoutamaan, seitsemäs kävi perään ja Ned, Conseil ja minä istuimme\nhänen lähelleen.\n\n\"Ettekö te tule mukaan, kapteeni?\" kysyin.\n\n\"En, herrani, mutta toivotan teille hyvää pyyntionnea.\"\n\nVene lähti liikkeelle, ja kolmen airoparin kiidättämä läheni se\nnopeasti merilehmää, joka nyt uiskenteli veltosti kolmen kilometrin\npäässä _Nautiluksesta_.\n\nTultuamme parin ankkuriköydenmitan päähän otuksesta hiljeni vauhti\nja airot painuivat äänettömästi tyyneen veteen. Harpuuna kädessä\nasettui Ned Land veneen keulaan. Valaanpyynnissä käytetyn keihään\nperään on tavallisesti kiinnitetty hyvin pitkä köysi, jota lasketaan\nmereen sitä mukaa kuin haavoitettu eläin kiskoo sitä perässään. Mutta\nnyt ei köysi ollut kymmentä syltä pitempi, ja sen toiseen päähän oli\nkiinnitetty tyhjä nelikko, joka pinnalla kelluen osottaisi saaliin\nkulkua veden alla.\n\nMinäkin nousin pystyyn ja tarkastelin kanadalaisen vastustajaa.\nMerilehmä eli dugongi on hyvin sukulaisensa manaatin eli varsinaisen\nsireenin näköinen; sen soikea ruumis päättyy pitkäkkäiseen\npyrstöevään ja sen sivuevät todellisiin varpaisiin. Toisin kuin\nmanaatilla on merilehmällä yläleuka varustettu kahdella pitkällä ja\nterävällä torahampaalla.\n\nSe otus, jonka kimppuun Ned Land nyt varustihe käymään, oli\nvarmastikin yhdeksättä metriä pitkä. Se ei liikuttanut lainkaan\neviään ja näytti nukkuvan merenpinnalla, joten sen pyydystys tuntui\nvarsin helpolta.\n\nVene liukui varovasti eteenpäin ja pysähtyi kolmen sylen päähän\neläimestä. Soutajat nostivat aironsa ilmaan. Minä nousin etunojoon\nveneen reunaa vastaan. Ned Land seisoi ruumis taapäin kaartuneena ja\nheilutti keihästä tottuneessa kädessään.\n\nÄkkiä kuului suhahdus, ja dugongi katosi. Voimakkaasti viskattu\nvalaskeihäs oli arvatenkin sattunut vain veteen.\n\n\"Vie sun lempo!\" karjasi kanadalainen. \"Ohitse meni!\"\n\n\"Ei\", sanoin, \"eläin on haavoittunut! Kas tuossa nousee pinnalle\nveristä vettä, mutta teidän aseenne ei jäänyt sen ruumiiseen.\"\n\n\"Keihääni, keihääni!\" huusi Ned Land.\n\nMerimiehet rupesivat soutamaan, ja perämies ohjasi veneen\nvedenpinnalla keikkuvaa nelikkoa kohti. Kun harpuuna oli saatu\nveneeseen, lähdettiin takaa-ajamaan eläintä.\n\nTämä kohosi tavantakaa merenpintaan hengittämään. Saamansa haava\nei näkynyt uuvuttaneen sitä, sillä se puikki menojaan tavattomalla\nvauhdilla. Voimakkaiden käsivarsien kuljettama vene seurasi\nkintereillä ja pääsi tuontuostakin muutaman sylen päähän siitä.\nKanadalainen kohotti jo monesti keihästään, mutta eläin pelastihe\njoka kerta sukeltamalla, ja siihen tuntui mahdottomalta osata.\n\nVoi arvata mikä kiukku ja vimma valtasi kanadalaisen. Hän sinkautti\nsaavuttamattoman saaliinsa perään englanninkielen voimallisimmat\nkirosanat. Itse puolestani häpesin ja harmittelin, kun mokoma\nvaivainen merilehmä voi noin välttää kaikki viisaat metkumme.\n\nTuntikauden ajelimme sitä herkeämättä, ja minä rupesin jo pelkäämään\nettä hukkaan meni meiltä hyvät humalat, kun tuon vietävän otuksen\npäähän äkkiä pisti onneton kostotuuma, jota se pian sai pahoin katua.\nSe kääntyi näet suoraan venettä vastaan hyökätäkseen itse vuorostaan\nmeidän kimppuumme.\n\nKanadalainen arvasi heti eläimen aikomuksen.\n\n\"Pitäkää varanne!\" huusi hän.\n\nPerämies virkkoi muutamia sanoja oudolla kielellään, arvatenkin\ntoistaakseen varotuksen soutajille.\n\nTultuaan noin kuuden metrin päähän veneestä pysähtyi merilehmä,\npärskyen isoilla sieraimillaan, jotka sillä eivät sijaitse kuonon\nkärjessä vaan sen yläosassa. Sitten se otti vauhtia ja hyökkäsi\nkimppuumme.\n\nVene ei ennättänyt väistää törmäystä; se kallistui laidalleen ja\nnielaisi pari tynnörillistä vettä, jota oli käytävä kohta ammentamaan\npois. Perämies sai kuitenkin käännetyksi veneen siksi syrjittäin,\nettei isku kokonaan kaatanut sitä. Etukeulaan kyyristynyt Ned\nLand pommitti keihäänpistoilla jättiläisotusta, joka oli iskenyt\nhampaansa veneenreunaan ja nosti ja pudisteli sitä niinkuin jalopeura\nsaalistaan. Me kaaduimme kaikki mullinmallin veneenpohjalle, enkä\nosaa vieläkään arvata mikä meidät olisi lopulta perinyt, ellei,\nkanadalainen kiukkunsa yhä kasvaessa olisi vihdoin osunut pahusta\nsydämmeen.\n\nKuulin sen hampaiden kirskuvan veneenlaidan rautalevyjä vastaan,\nja koko otus katosi taas syvyyteen vieden harpuunan mennessään.\nMutta pian kellui nelikko jälleen merenpinnalla, ja muutaman\nsilmänräpäyksen perästä näkyi elukan ruumiskin vatsapuoli koholla\nilmassa. Vene joutui sen luo, otti sen hinausköyteensä ja suuntasi\nkulkunsa _Nautilusta_ kohti.\n\nTarvittiin vahvat väkipyörät hinaamaan saalista laivan yläkannelle.\nSe painoikin viitisen tonnia ja paloiteltiin kanadalaisen itsensä\nnähden, joka tahtoi vaarinottaa pienimmätkin yksityiskohdat\ntässä tärkeässä toimituksessa. Samana päivänä tarjottiin minulle\npäivälliseksi muutamia viipaleita sen lihasta, jotka kokki oli\npaistanut mureiksi. Minusta paisti maistui mainiolta ja vei voiton\nnaudanlihastakin.\n\nHuomenissa saimme vielä lisää hienoa lihariistaa _Nautiluksen_\nkeittiöön. Aluksen kannelle istahti parvi meripääskysiä, jotka\novat Egyptille ominaisia ja joiden tunnusmerkkinä on musta nokka,\nharmaantäplikäs pää, valkoiset pilkut silmäin ympärillä, harmaat\nsiivet, rinta ja pyrstö, valkoinen vatsanalus ja punaiset jalat.\nSamoin pyydettiin muutamia tusinoita Niilin sorsia, erittäin\nhyvänmakuisia lintuja, joiden pää ja kaula ovat valkoiset ja\nmustantäplikkäät.\n\n_Nautilus_ kulki nyt verkalleen. Huomasin Punaisen meren\nsuolapitoisuuden yhä vähenevän Suezia lähetessämme. Kello 5 aikaan\niltapäivällä erotimme pohjoisessa Ras-Muhammedin niemen, joka on\nKivisen Arapian (Petrean) niemimaan uloin kärki.\n\n_Nautilus_ poikkesi tällöin Jubal-salmeen, joka johtaa Suezin\nlahteen. Näin selvästi Ras-Muhammedin nientä vallitsevan korkean\nvuoren; se oli Horeb, jolta Moses katseli Jumalaa kasvoista kasvoihin.\n\nKello 6 sivuutti _Nautilus_, uiden milloin pinnalla, milloin\nsukelluksissa, etäältä Tor-lahdelman, jonka vesi todella paistoi\npunertavalta niinkuin kapteeni Nemo oli kertonut. Sitten laskeutui\nmaan päälle yö ja uuvuttava äänettömyys, jota vain toisinaan häiritsi\npelikaanien ja joidenkin yölintujen kirkuna, mainingin tyrske\nrantakallioita vastaan tai jonkun etäisen höyrylaivan potkurin polske.\n\nKello 8 ja 9 välillä _Nautilus_ kulki muutaman sylen syvyydellä\npinnan alla. Arvioni mukaan meidän piti jo olla hyvin lähellä\nSuezia. Salongin akkunaruutujen läpi näin kallioluodon kuumottavan\nheijastuskoneemme räikeässä valossa, ja salmi tuntui yhä enemmän\nkapenevan.\n\nNeljänneksen yli 9 kohosimme jälleen vedenpintaan. Nousin\nyläkannelle, haluten nähdä salaperäisen tunnelin suun sekä hengittää\nraitista yöilmaa.\n\nPian erotin pimeässä heikon ja usvan toisinaan sumentaman\nvalonvälkkeen noin puolentoista kilometrin päästä.\n\n\"Vilkkuvalkea!\" sanoi joku takanani.\n\nKäännähdin päin ja näin kapteeni Nemon.\n\n\"Se on Suezin majakkalaiva\", hän sanoi. \"Kohta tulemme tunnelin\nsuulle.\"\n\n\"Ei taida olla helppoa päästä sen sisään?\"\n\n\"Ei ole, herra Aronnax. Sen vuoksi onkin tapanani itse ohjata\nperämiehen hytistä laivan liikkeitä. Ja jos nyt tahdotte käydä alas,\nniin painuu _Nautilus_ heti aaltojen alle eikä nouse pinnalle,\nennenkun olemme kulkeneet Arapian tunnelin läpi.\"\n\nSeurasin kapteeni Nemoa alas. Luukut suljettiin, vesisäiliöt\ntäytettiin ja laiva vaipui kymmenen metrin syvyyteen.\n\nKun aijoin käydä hyttiini, pysäytti kapteeni minut.\n\n\"Haluttaisiko teitä tulla kanssani peränpitäjän hyttiini\" hän kysyi.\n\"Saatte silloin nähdä vilauksen tästä yhdellä haavaa maan- ja\nmerenalaisesta matkasta.\"\n\nHän vei minut keskusportaille, ja niiden keskitasolle tultuamme hän\navasi sivuseinässä olevan oven, josta portaat veivät peränpitäjän\nhyttiin. Tämä sijaitsi, kuten ennen olen maininnut, yläkannen\ntakaosassa.\n\nHytti oli kaksi metriä taholleen. Sen keskellä oli ruoteliratas,\njosta ketjut veivät peräsimeen. Joka seinässä oli mykiömäiset\nlasilevyt, joista peränpitäjä voi katsella ulos joka suuntaan.\n\nHytti oli pimeä, mutta pian tottuivat silmäni siihen, niin että voin\nerottaa perämiehen ruotelinsa ääressä. Edessäpäin valaisi vesivuorta\nkirkkaasti kannen etuosassa oleva heijastuskone.\n\n\"Kas nyt on meidän etsittävä kulkutietämme\", sanoi kapteeni Nemo.\n\nPeränpitäjän hytti oli sähköjohdoilla yhdistetty konehuoneen kanssa,\nniin että kapteeni voi silmänräpäyksessä antaa _Nautilukselle_ minkä\nvauhdin ja suunnan milloinkin halusi. Hän painoi nyt sähkönappulaa,\nja potkurin käynti hidastui heti melkoisesti.\n\nKatselin vaitonaisena korkeata, jyrkkää kallioseinää, jonka sivua\nliu'uimme eteenpäin ja joka jossakin korkealla päittemme päällä\nkaartui järkkymättömäksi perustaksi kannaksen hiekkakerrokselle.\nTunnin mittaan kuljimme vain muutaman sylen päässä tästä seinämästä.\nSen raoista ja syvennyksistä kasvoi ulospäin komeita koralliryhmiä,\nzoophytejä ja leviä, ja suunnattomat äyriäiset ojentelivat suuria\nsaksiaan meitä vastaan.\n\nKapteeni ei irroittanut katsettaan kompassista, joka vapaasti riippui\nhytin katosta. Kädenviittauksilla hän antoi käskyjään perämiehelle,\njoka tarpeen mukaan muutti aluksen suuntaa.\n\nNeljänneksen yli 10 kapteeni Nemo tarttui itse ruoteliin. Edessämme\nammotti leveä, syvä ja pimeä kuilu. _Nautilus_ syöksähti rohkeasti\nsen sisään. Tavaton kohina kuului sen kummaltakin puolen: Punaisen\nmeren vesi siinä virtasi tunnelin rinnettä pitkin Välimereen.\nNuolen nopeudella _Nautilus_ seurasi mukana, vaikka koneet kaikista\nvoimistaan työskentelivät taaksepäin.\n\nTunnelin kapeassa uomassa erotin seinillä vilkkuvia juovia ja\ntulikipeniä. Sydämmeni sykki haljetakseen.\n\nKello 10,35 jätti kapteeni Nemo ruotelin perämiehelle ja sanoi minuun\npäin kääntyen:\n\n\"Välimeri!\"\n\nVajaassa kahdessakymmenessä minuutissa oli _Nautilus_ virran mukana\nkulkenut Suezin kannaksen alatse.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nKreikan saaristo.\n\n\nHuomenissa, helmikuun 12 p., aamun sarastaessa nousi _Nautilus_\nvedenpintaan. Minä ryntäsin yläkannelle. Puolen peninkulman päässä\netelässäpäin häämötti Pelusiumin niemen tumma rajaviiva. Virran\nväkevä vuo oli vienyt meidät yhdestä merestä toiseen. Mutta tuota\ntunnelia myöten olisi ollut mahdotonta kulkea päinvastaiseen suuntaan.\n\nKello 7 tienoissa ilmestyivät Ned Land ja Conseil yläkannelle. Nuo\nerottamattomat ystävykset olivat nukkuneet yönsä makeasti, tietämättä\nmitään _Nautiluksen_ uroteosta.\n\n\"No, herra luonnontutkija\", sanoi Ned Land minulle hiukan\npilkallisesti, \"minnekäs se Välimeri nyt jäikään?\"\n\n\"Sillä ollaan, arvoisa harpuunamestari\", vastasin.\n\n\"Hohoo!\" huudahti Conseil. \"Yölläkö sille ennätettiin?\"\n\n\"Niin. Viime yön seutuna me muutamassa minuutissa puhkaisimme tuon\nylipääsemättömän kannaksen.\"\n\n\"Sitä minä en usko!\" vakuutti kanadalainen.\n\n\"Siinä teette väärin, mestari Land\", sanoin. \"Rannikko, jonka näette\nkaartuvan tuolla etelässä, on Egypti.\"\n\nNed Land tirkisteli tarkasti ja kauvan sinnepäin.\n\n\"No jo totta tosiaan!\" hän huudahti. \"Teidän kapteeninne on ensi\nluokan purjehtija. Nyt siis ollaan Välimerellä! No hyvä. Sittenpä\npuhelemmekin vähän omasta pikkuasiastamme, mutta niin etteivät\nsyrjäiset kuule.\"\n\nArvasin hyvin mihin kanadalainen tähtäsi. Multa siitä huolimatta\npidin paraana kuunnella häntä, ja me astuimme kaikki valonheijastajan\nluo, missä vettä vähimmin roiski päällemme.\n\n\"No niin, Ned, nyt kuuntelemme teitä. Mitä teillä on sanomista?\"\n\n\"Asiani on hyvin yksinkertainen. Nyt olemme Europassa, ja ennenkun\nkapteeni Nemon päähänpisto lennättää meidät napamerille tahi takaisin\nEtelämerensaarille, niin ehdotan että puikimme tiehemme hänen\npaatistaan.\"\n\nEn tahtonut mitenkään asettua vastustamaan seuralaisteni\nvapaudenhalua, mutta en myöskään omasta puolestani halunnut vielä\njättää kapteeni Nemoa. Hänen laivassaan tutustuin joka päivä uusiin\nvaltameren ihmeisiin -- milloin minulla enää olisi tarjona sellaista\ntilaisuutta?\n\n\"Ned ystäväiseni\", lausuin, \"vastatkaa minulle nyt ihan suoraan!\nOnko teillä todella ollut ikävä tässä laivassa? Kadutteko sitä, että\nkohtalon oikusta olette konsanaan joutunut kapteeni Nemon valtaan?\"\n\nKanadalainen mietti hetkisen. Sitten hän pani käsivarret ristiin\nrinnalleen ja vastasi verkalleen:\n\n\"Totta puhuen en ollenkaan sure että olen ollut mukana tällä\nmerenalaisella matkalla. Mutta täytyyhän sen kerran loppuakin. Tämä\non minun ajatukseni.\"\n\n\"Se loppuukin aikanaan, Ned.\"\n\n\"Missä ja milloin sitte?\"\n\n\"Missä? Sitä en tiedä. Milloin? Siihenkään en osaa vastata. Tai\noikeammin: se loppuu, kun meillä ei ole enään mitään opittavana meren\nsalaisuuksista.\"\n\n\"Mutta mitä ihmettä te sitte oikeastaan toivotte?\" kysyi Ned Land.\n\n\"Että tilaisuuksia, joita me voimme ja joita meidän tulee käyttää\nhyväksemme, ilmautuu yhtähyvin kuuden kuukauden kuluttua kuin nytkin.\"\n\n\"Vai niin! Ja missä luulette meidän ehkä olevan kuuden kuukauden\npäästä, herra luonnontutkija?\"\n\n\"Ehkäpä vielä täällä -- ehkäpä Kiinan vesillä. Tiedättehän että\n_Nautilus_ on nopeakulkuinen alus. Se kiitää valtamerta myöten yhtä\nsukkelaan kuin pääsky ilmoja tai pikajuna mantereita pitkin. Se\nei pelkää vilkasliikkeisimpiäkään vesiä. Kuka sanoo ettei se voi\naikanaan joutua Ranskan, Englannin tai Amerikan rannoille, missä\npakoa voi yrittää yhtä hyvällä menestyksellä kuin täälläkin.\"\n\n\"Herra Aronnax\", lausui kanadalainen totisesti, \"teidän\njohtopäätöksenne lähtevät vääristä edellytyksistä. Te käytätte\npuhuessanne säännöllisesti tulevaa aikaa: Silloin olemme täällä!\nSilloin olemme siellä! Minä puolestani puhun nykyisessä aikamuodossa!\nMe olemme nyt täällä; käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme!\"\n\nNed Landin kumoamaton ajatuksenjuoksu pani minut ymmälle, enkä\nminä muutenkaan kärsi mitään kiertelyjä toisilta, saatikka omalta\ntaholtani.\n\n\"Ned ystävä\", sanoin hänelle, \"kuulkaa nyt vastaukseni. Te\nolette aivan oikeassa; minun päätelmäni eivät kestä teidän\ntodistelujanne. Me emme voi emmekä saa perustaa toivoamme kapteeni\nNemon epäilyksenalaiseen hyvänsuopaisuuteen. Meillä on tiedossamme\n_Nautiluksen_ salaisuudet. Emme voi ajatellakaan että hän hyvällä\npäästäisi meidät vapauteen; silloinhan häntä itseään uhkaisi se\nvaara, että ne tulisivat koko maailman tietoon. Sen sijaan meitä\nvaatii oma järkemme ja turvallisuutemme jättämään _Nautilus_ ensi\nsopivassa tilaisuudessa oman onnensa nojaan.\"\n\n\"Hyvä, herra Aronnax. Sitä voi sanoa järkipuheeksi.\"\n\n\"Pyydän vain lisätä yhden huomautuksen. On välttämätöntä, että tuo\nensi tilaisuus on täysin sovelias ja meille suotuisa. Ensimmäinen\npakoyrityksemme on samalla viimeinen meille mahdollinen. Sen täytyy\nehdottomasti onnistua, sillä toista tilaisuutta ei meille enään\nilmaudu. Siitä kyllä pitää huolen kapteeni Nemo, joka ei koskaan\nantaisi meille anteeksi ensimmäistä onnistumatonta yritystämme.\"\n\n\"Kaikki tuo on totta\", vastasi kanadalainen. \"Mutta huomautuksenne\nsoveltuu mihin pakoyritykseen hyvänsä, tapahtuipa sellainen parin\nvuoden tahi parin päivän perästä. Ratkaisun täytyy olla seuraava: jos\nilmautuu suotuisa tilaisuus paetaksemme, niin on meidän käytettävä\nsitä hyväksemme.\"\n\n\"Aivan niin, Ned. Ja nyt pyydän teidän sanomaan minulle, millainen on\nmielestänne suotuisa tilaisuus?\"\n\n\"Sellainen tapaus että _Nautilus_ jonain pimeänä yönä sattuisi\nlähelle Europan rantaa.\"\n\n\"Koettaisitteko silloin pelastua uimalla?\"\n\n\"Kyllä, jos olisimme tarpeeksi lähellä rantaa ja laiva kulkisi\nvedenpinnalla.\"\n\n\"Entä päinvastaisessa tapauksessa?\"\n\n\"Silloin koettaisin anastaa purren. Minä osaan kulkea sillä. Me\nastuisimme siihen salakähmää, irrottaisimme kiinnitysruuvit ja\nnousisimme pintaan ilman että edes peränpitäjäkään huomaisi pakoamme.\"\n\n\"Hyvä, Ned. Ottakaa siis vaaria sellaisesta tilaisuudesta; mutta\nelkää unohtako että olemme hukassa, jos epäonnistumme.\"\n\nNäin päättyi tämä keskustelu, josta meille aikanaan koitti varsin\nvakavat seuraukset. Täytyy vielä sanoakseni, että olosuhteet\nkanadalaisen suureksi harmiksi näyttivät muodostuvan sellaisiksi\nkuin ennustin. Epäilikö kapteeni Nemo meitä tultuamme näille\nvilkasliikkeisille vesille, vai tahtoiko hän vain muuten salata\nitsensä Välimertä kyntäviltä epälukuisilta aluksilta? Sitä en tiedä;\nmutta enimmäkseen kulki _Nautilus_ vain etäällä rannikoista ja hyvin\nsyvällä. Kreikan saariston ja Vähän Aasian välillä emme tavanneet\npohjaa edes 2,000 metrinkään syvyydessä.\n\nJa vain tällä tapaa sain minä tutustua ensimmäiseen vastaansattuvaan\nklassillisen Arkipelaagin saarista, Sporaadeihin kuuluvaan\nKarpathokseen. Näin siitä ainoastaan sen graniittiperustukset\nsalongin lasiruutujen lävitse. Tämä saari, jolla Protaios muinen\nkaitsi Neptunon karjoja, on nykyiseltä nimeltään Skarpanto ja\nsijaitsee Rhodoksen ja Kreetan välillä.\n\nSeuraavana päivänä, helmikuun 14:ntenä, päätin käyttää osan päivän\nhetkistä tutkiakseni Arkipelaagin kalastoa; mutta jostakin syystä\npysyivät salongin akkunaluukut tiukasti kiinni. Määrätessämme\n_Nautiluksen_ asemaa olin huomannut sen kulkevan Kandiaa eli Kreetaa\nkohti. Sinä ajanhetkenä, jolloin olin astunut _Abraham Lincolniin_,\noli koko saari noussut kapinaan turkkilaisten hirmuvaltaa vastaan.\nMutta miten kapina sittemmin oli luonnistunut, se oli minulle\ntuiki tuntematonta; eikä kapteeni Nemo, joka oli lopettanut kaiken\nyhteyden maankamaran asukkaiden kanssa, tietystikään ollut oikea mies\nilmoittamaan minulle asianlaitaa.\n\nEn senvuoksi viitannutkaan koko tapaukseen, kun illalla istuin hänen\nkanssaan kahdenkesken salongissa. Muutenkin hän minusta tuntui\ntavallista vaitonaisemmalta ja miettiväisemmältä. Jostakin syystä\nhän kuitenkin antoi määräyksen että akkunaluukut avattaisiin; ja\nkävellen edestakaisin yhdeltä luukulta toiselle katseli hän tarkasti\nvesivuoria kummallakin puolellamme. Mitä hän etsi? Mistäpä sen olisin\narvannutkaan; tyydyin vain tähystelemään vilkasta kalamaailmaa\nedessäni. Silmäni eivät väsyneet ihailemaan niiden monikiuhtavia\nmuotoja ja helakoita värejä, kunnes yht'äkkiä minua kohtasi\nodottamaton näky.\n\nMeren keskellä näkyi mies, sukeltaja arvatenkin, ainoana pukunaan\nnahkavyö ja siinä kukkaro. Se ei ollut mikään aaltojen ajelema\nkuollut ruumis, vaan elävä ihminen, joka ui voimakkain vedoin syvällä\nvedessä, kadoten tuon tuostakin näkyvistäni pinnalle hengittääkseen\nja sukeltaen taas alas.\n\nMinä käännyin nopeasti kapteenin puoleen ja huudahdin liikutettuna:\n\n\"Ihminen! Haaksirikkoinen! Hänet täytyy pelastaa mihin hintaan\nhyvänsä!\"\n\nKapteeni ei vastannut mitään, vaan tuli luokseni akkunaruudun ääreen.\n\nMies läheni alustamme ja painaen kasvonsa ruutuun katseli meitä.\n\nSuureksi ällistyksekseni kapteeni antoi hänelle merkin. Sukeltaja\nvastasi siihen, jonka jälkeen hän kohosi pintaan eikä enää\nnäyttäytynyt.\n\n\"Elkää olko levoton\", sanoi kapteeni minulle. \"Se oli Nikolaos Kap\nMatapanista, liikanimeltä Kalastaja. Hän on yleisesti tunnettu\nKyklaadeilla. Mainio sukeltaja muuten! Vesi on hänen elementtinsä,\njossa hän oleksii enemmän kuin maalla, sillä hän toimittaa uiden\nasioita saarelta toiselle, aina Kreetaan asti.\"\n\n\"Tunnetteko hänet, kapteeni?\"\n\n\"Miksikäs en, herra Aronnax?\"\n\nTämän sanottuaan hän meni salongin vasemmalla seinämällä olevan\neräänlaisen kassakaapin luo. Kaapin vieressä näin raudoitetun arkun,\njonka kannessa olevaan vaskilevyyn oli piirretty _Nautiluksen_\nalkukirjain ja sen alla kapteeni Nemon tunnuslause: _Mobilis in\nmobile_.\n\nMinun läsnäolostani välittämättä hän avasi kaapin, jossa oli iso\njoukko metalliharkkoja.\n\nNämä harkot olivat _kultaa!_ Mistä kapteeni saikaan moisen\nmäärän tätä kallista metallia, jonka arvoa en uskaltanut käydä\nlaskemaankaan? Ja mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää?\n\nEn virkkanut sanaakaan. Minä vain katsoin. Kapteeni otti harkon\ntoisensa jälkeen ja pani ne arkkuun, kunnes se tuli täyteen. Arvioin\nsen sisällyksen 1,000 kiloksi, joka vastasi viittä miljoonaa markkaa.\n\nKapteeni lukitsi arkun huolellisesti ja kirjoitti sen kanteen\nosotteen uuskreikkalaisilla kirjaimilla, kuten minusta näytti.\n\nSitten hän painoi sähkönappulaa. Neljä miestä astui sisään ja työnsi\nvaivoin arkun salongista käytävään. Ovi sulkeutui, ja hetken perästä\nkuului kuinka arkkua väkipyörillä hinattiin rautaportaita ylöspäin.\n\nSamassa tuokiossa kapteeni Nemo kääntyi puoleeni.\n\n\"Sanoitteko jotakin, professori?\" hän kysyi.\n\n\"En mitään, kapteeni.\"\n\n\"Siinä tapauksessa pyydän toivottaa teille hyvää yötä, herra Aronnax.\"\n\nNäin sanoen hän lähti ulos salongista.\n\nMikäpäs siinä auttoi minunkaan muu kuin vetäytyä hyttiini, kovasti\naprikoiden asiaa kuten saattaa uskoa. Koetin nukkua, mutta turhaan.\nEtsin mielessäni jotain yhteyttä sukeltajan odottamattoman\nilmautumisen ja kullalla täytetyn arkun välillä. Kohta tunsin jytinää\nja keikkumista, josta päätin _Nautiluksen_ nousevan alemmista\nvesikerroksista ylös merenpintaan.\n\nSitten kuulin askelten töminää yläkannelta. Ymmärsin että vene\nirrotettiin ja laskettiin veteen. Kaksi tuntia myöhemmin uudistui\nsama kolina. Vene hinattiin ylös ja sijoitettiin kuurnaansa, jonka\njälkeen _Nautilus_ jälleen painui aaltojen alle. Nuo miljoonat olivat\nsiis lähetetyt määräpaikkaansa. Mihin Europan kolkkaan? Ken oli\nniiden vastaanottaja?\n\nSeuraavana päivänä kerroin Conseilille ja kanadalaiselle yön\ntapahtumista. He joutuivat yhtä paljon ihmeisiinsä kuin minäkin.\n\n\"Mutta mistä vietävästä hän ottaa nuo miljoonat?\" huudahti\nkanadalainen.\n\nSiihen en voinut vastata mitään. Aamiaisen syötyäni menin salonkiin\nja istahdin työskentelemään. Aina kello 5:teen asti järjestelin\nja korjailin muistiinpanojani: Mutta silloin -- aivankuin johtuen\nkiihottuneesta mielentilastani -- tuntui salongissa niin ankaraa\nkuumuutta, että minun oli pakko riisua päällysvaatteeni. Se oli\nmerkillistä, sillä emmehän enää olleet troopillisilla seuduilla, eikä\n_Nautilus_ muutenkaan syvällä veden sisässä kulkien kärsinyt lainkaan\nlämpömäärän muutoksista. Katsahdin manometriin. Se osotti 60 metrin\nsyvyyttä, minne ilmanlämpö ei mitenkään enää voinut vaikuttaa.\n\nKoetin jatkaa työtäni, mutta kuumuus kävi viimein vallan\nsietämättömäksi.\n\n\"Olisikohan laivassa tulipalo?\" arvelin itsekseni.\n\nAijoin juuri lähteä salongista, kun kapteeni Nemo astui sisään. Hän\nläheni lämpömittaria, tutki sitä ja sanoi sitten minulle:\n\n\"Kaksiviidettä astetta.\"\n\n\"Minä huomasin sen, kapteeni\", vastasin; \"ja jos tätä lämpöä vielä\nlisäytyy, ei täällä enää voi olla.\"\n\n\"Oh, herrani, lämpö lisäytyy vain siinä tapauksessa että itse\ntahdomme.\"\n\n\"Voitteko mielenne mukaan järjestää meren lämpöä?\"\n\n\"En; mutta minä voin poistua kauvemmaksi lieden luota, josta sitä\nleviää.\"\n\n\"Tuleeko lämpö siis jostakin erityisestä kohdasta ulkoapäin?\"\n\n\"Niin tulee; me kuljemme kiehuvan kuumassa vesivirrassa.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Katsokaa itse!\"\n\nLuukut avattiin, ja minä näin meren _Nautiluksen_ ympärillä aivan\nvalkoisena. Rikkihöyrypilviä leiskahteli veden läpi, joka kiehui kuin\ntulella olevassa kattilassa. Laskin käteni ruudulle, mutta sain heti\nvetää sen takaisin, sillä lasi oli aivan kuuma.\n\n\"Missä nyt olemmekaan?\" kysyin.\n\n\"Santorini-saaren läheisyydessä; siinä salmessa, joka erottaa\ntoisistaan Nea-Kamennin ja Palea-Kamennin. Tahdoin näyttää teille\nvedenalaisen tulivuorenpurkauksen.\"\n\n\"Minä luulin että nuo saaret olivat jo valmiiksi muodostuneet\",\nhuomautin.\n\n\"Mitään ei voi sanoa valmiiksi muodostuneeksi näillä tuliperäisillä\nseuduilla\", vastasi kapteeni Nemo, \"missä maanalainen tuli\nalituisesti koskettelee ja toiseksi muodostelee maankuorta. Uusia\nsaaria nousee sen vaikutuksesta yhäti meren kohdusta, ja entisiä\nyhtyy toisiinsa. Tyynessä meressä synnyttävät likoeläimet uusia\nmaita ja mantereita; täällä se tapahtuu maanalaisen tulen toimesta.\nKatsokaahan, professori, mikä toiminta syvällä aaltojen alla\ntapahtuukaan.\"\n\nPalasin jälleen akkunaruudun ääreen. _Nautilus_ ei liikkunut\nollenkaan. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi. Meri oli käynyt\nvalkoisesta punaiseksi, mikä värinmuutos johtui jostakin\nrautasuolasta. Vaikka akkunaluukut ja ovet salongissa olivat\nilmanpitävästi suljetut, levisi siellä tukahuttava rikinhaju; ja minä\nnäin tulipunaisia liekkejä, jotka himmensivät sähkölamppujen valonkin.\n\nOlin kuin löylykylvyssä, hikoilin, olin tukahtua, melkein\nkiehumaisillani.\n\n\"Nyt emme voi enää viipyä tässä suopakattilassa\", ähkyin kapteenille.\n\n\"Ei se järkevätä olisikaan\", vastasi kapteeni yksikantaan.\n\nHän antoi käskynsä. _Nautilus_ kääntyi ja jätti jälelleen tuon\nsulatusuunin, jota sekään ei voinut rankaisematta uhmata.\nNeljännestunnin perästä hengitimme jo vapaasti vedenpinnalla.\n\nMieleeni juolahti, että jos Ned Land näillä vesillä olisi valinnut\nkarkaamistilaisuuden, niin emme olisi hengissä päässet tuosta\ntulimerestä.\n\nSeuraavana päivänä, helmikuun 16:ntena, jätimme tämän Välimeren osan,\njoka Rhodos-saaren ja Aleksandrian välillä on aina 3,000 metriäkin\nsyvä; ja sivuutettuaan matkan päästä Kerigon ja Kap Matapanin\npurjehti _Nautilus_ nyt ulkopuolella Kreikan saariston vesiä.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\nVälimeren päästä päähän kahdeksassaviidettä tunnissa.\n\n\nVälimeri, tuo sininen meri ennen kaikkia muita, vanhain juutalaisten\n\"suuri meri\", kreikkalaisten \"meri\", roomalaisten \"meidän meri\";\nrantamillaan oranssipuita, myrttipensaita, aloekasveja, kaktuslajeja\nja meripiinioita; ryhmyisten vuorten saartama; yllään puhdas ja\nkirkas ilma, mutta allansa maanalaisen tulen alati möyryävä ahjo\n-- tämä meri on todellinen taistojen tanner, jolla Neptunus ja\nPluto yhäti kamppailevat maailmanherruudesta! \"Sillä, sen rannoilla\nja vesillä ihminen saa uusia voimia maapallon vahvistavimmassa\nilmastossa\", sanoo Michelet.\n\nMutta niin kaunis kuin Välimeri onkin, ennätin vain saada pikaisen\nyleissilmäyksen tästä altaasta, jonka vesimäärä peittää kahden\nmiljoonan neliökilometrin laajuisen pinnan. Kapteeni Nemon\npersoonallisesta asiantuntemuksesta ei minulla myöskään ollut mitään\napua, sillä tuo salamyhkäinen henkilö ei näyttäytynyt kertaakaan\nnopealla matkallamme tämän meren päästä päähän. Minä arvioin sen\nväylän pituuden, jonka _Nautilus_ kulki Välimeren sinisten aaltojen\nalitse, likimäärin 250 peninkulmaksi, ja sen matkan me suoritimme\nkaksi kertaa neljässäkolmatta tunnissa. Lähdettyämme aamulla\nhelmikuun 16:ntena Kreikan vesiltä olimme ennen auringonnousua 18\np:nä kulkeneet Gibraltarin salmen lävitse.\n\nHuomasin selvästi, ettei kapteeni Nemoa miellyttänyt tämä Välimeri,\njonka rantamaita hän juuri tahtoi välttää.[17] Sen aallot ja tuulet\ntoivat hänelle liian paljon ikäviä muistoja, kenties sisäisiä\nkärsimyksiäkin. Hänen täytyi tulla täällä toimeen ilman sitä\nliikuntavapautta, jonka valtameret soivat hänelle, eikä hänen\n_Nautiluksensa_ tuntenut itseään turvalliseksi Europan ja Afrikan\nliian läheisten rantojen välissä.\n\nNiinpä olikin kulkunopeutemme tällöin viisikolmatta solmuväliä\ntunnissa. Hyvin ymmärrettävästi täytyi siis Nedinkin suureksi\nikäväksensä luopua kaikista karkaamisajatuksista. Hän ei voinut\nlaskea vesille ja käyttää hyväkseen laivan purtta, kun kuljimme\n12--13 metrin nopeudella sekunnissa. Se olisi ollut samallainen\nhullunyritys kuin jos olisi hypännyt alas yhtä nopeasti kiitävästä\npikajunasta. Eikä laivamme noussut vedenpintaan muulloin kuin\nyönaikaan uudistamaan ilmavarastoaan, ja sen kulku ohjattiin\nyksinomaan kompassin ja lokikirjan avulla.\n\nEn siis nähnyt tämän meren vedensisäisistäkään nähtävyyksistä enempää\nkuin pikajunan matkustaja näkee ohikiitävistä maisemista, nimittäin\netäisiä kuvia näköpiirin reunalta, mutta ei lainkaan lähinnä olevia\nesineitä, jotka suhahtavat ohitse salamannopeudella. Kuitenkin\nvoimme Conseil ja minä salongin isoista akkunoista huomata muutamia\nVälimeren kalalajeja, jotka voimakkailla evillään voivat lyhyen\ntuokion seurata _Nautiluksen_ kupeilla.\n\nKeskellä vesivuorta sivuillamme, jota sähkövalo kirkkaasti\nvalaisi, puikkelehti jättiläisrauskuja aivankuin levitettyjä\nhartiahuiveja, ollen vatsanpuolelta valkoiset ja selästä täplikkään\ntummanharmaat. Neljän metrin pituiset haikalat, joita sukeltajat\ntäällä kovin pelkäävät, kilpailivat keskenään nopeudessa. Kultakaloja\nSparus-sukua tapasi yli metrin mittaisiakin, kimaltelevina hopean- ja\nsinihohtoisessa väriupeudessaan, joka jyrkästi erosi niiden\nsynkänvärisistä evistä; nämä kalat, jotka muinoin olivat pyhitetyt\nVenukselle, ovat erittäin hyvälihaisia ja ovat säilyttäneet\nalkuperäisen kauneutensa monien geoloogisten aikakausien halki.\nMuhkeat sammet, pituudeltaan 8--10 metriä, uivat kilpaa haikalojen\nkanssa, vaikkeivät pitkältä leikissä kestäneetkään. Ne oleskelevat\nkaikissa merissä, nousevat keväisin virtaa ylöspäin suuriin jokiin\nkuten Wolgaan, Tonavaan, Po'hon, Loireen, Oderiin, ja elävät\nsillistä, makrillista, lohesta ja turskasta; jo Lukulluksen päivinä\noli sen liha herkkuruokaa. Mutta eniten ihailin makrillinsukuista\ntonnikalaa, joka seuraa laivoja etsien niiden varjossa suojaa\ntroopillisen auringon hehkulta. Väsymättä katselin sen sileätä,\nsukkulanmuotoista ruumista, joka on selältä mustansininen ja alta\nhopealta välkkyvä sekä varustettu pienellä päällä, harvinaisen\nvoimakkailla rintaevillä ja syvään sisäänuurretuilla pyrstöevillä; se\nvoi kasvaa viidenkin metrin pituiseksi.\n\nZoophytien eli kasvinnäköisten vesieläinten näimme etenkin Sisilian\nja Tunisin rannikon välillä, missä merenpohja -- samoin kuin\nGibraltarin ja Ceutan välillä -- kohoo äkkijyrkäksi vedenalaiseksi\nharjuksi, muodostavan kokonaisia eläviä puutarhoja. Siellä\noli monenlaisia sieniä, merimakkaroita, merililjoja, joiden\npunertavat ripset värjäsivät veden laajalta purppurankarvaiseksi,\nauringonspektrin värisiä merikurkkuja ynnä meritähtiä.\n\nHelmikuun 16 ja 17 päivän välisenä yönä hiipi _Nautilus_ varovasti\näskenmainitun rajaharjun yli ja saapui Välimeren toiseen isoon\naltaaseen, jonka suurin syvyys on 3,000 metriä. Täällä loppuivat\nkaikki äskeiset katseltavat; tuskin huomasimme enää isompia\nkalojakaan, kun ne varjojen tavoin kiitivät ohitsemme. Potkurinsa\navulla liiti _Nautilus_ näet viettävää pohjarinnettä alaspäin meren\nsyvimpiin kohtiin.\n\nMutta siellä tarjoutui toisia nähtävyyksiä, syvästi liikuttavia ja\nhirvittäviä laadultaan. Kuljimme näet siinä Välimeren osassa, jossa\nhaaksirikkoja tapahtuu tuhkatiheään. Kuinka monta laivaa onkaan\nkadonnut tietymättömiin Algierin rannikon ja Provencen välillä! Tällä\npikaisella matkallamme syvissä vesikerroksissa näin merenpohjalla\nsuuren joukon hylynjätteitä, joista toiset olivat korallien, toiset\nruosteen ja mudan peittämiä; täynnänsä ankkureita, tykkejä, luoteja,\nteräsköysiä, potkurinpalasia, koneenosia, rikkinäisiä silinterejä,\npohjattomia höyrykattiloita sekä emäpuita hankoineen, jotka osaksi\nuiskentelivat mädäntyneinä vesikerroksissa, osaksi seisoivat pystyssä\ntai pohjaan kaatuneina.\n\nMinä huomasin että Välimeren pohja täyttyi laivanhylyistä yhä enemmän\nsitä mukaa kuin _Nautilus_ lähestyi Gibraltarin salmea. Afrika ja\nEuropa vetäytyivät yhä lähemmäksi toisiaan; ja juuri tuossa kapeassa\nsalmessa ovat laivojen yhteentörmäykset lukuisimmat.\n\nMutta nopeasti ja välinpitämättömästi kiiti _Nautilus_ täysin konein\neteenpäin kaikkien näiden surullisten haaskojen ohi. Helmikuun 18 p.\nkello 3 aamulla se saapui Gibraltarin salmeen.\n\nTässä salmessa on kaksi virtaa: ylempi, joka on tunnettu jo kauvan\naikaa sitten ja joka vie valtameren vedet Välimeren altaaseen; ja\ntoinen alempi virta, joka käy päinvastaiseen suuntaan ja jonka\nolemassaoloa on hyvillä syillä voitu päätellä. Sillä Välimeren veden,\njota alituisesti lisäävät sekä Atlantin aallot että sen kaikkien\njokisuistamojen vedet, pitäisi joka vuosi kohota keskitasonsa yli,\nkoska sen haihtuminen on vallan mitätön. Multa niin ei kuitenkaan\ntapahdu; ja sen nojalla on voitu olettaa löytyväksi toinen, alempi\nvirta, jonka kautta ylitäytinen Välimeri luovuttaa liikavetensä\nAtlantin valta-uomaan.\n\nNiin onkin todella laita; ja tätä alempaa, edelliselle vastakkaista\nvirtaa käytti _Nautilus_ nyt hyväkseen. Se sukeltautui nopeasti\nahtaan salmen lävitse. Silmänräpäyksen ajan vilahti silmääni\nHerkuleen temppelin ihanat jäännökset, jotka Pliniuksen kertomuksen\nmukaan vajosivat meren pohjaan yhdessä sitä kannattavan saaren\nkanssa; ja muutaman minuutin jälkeen me jo kelluimme Atlantin\nvaltameren aalloilla.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nVigo-lahti.\n\n\nAtlantti! Valtava vesilakeus, jonka pinta on 64 miljoonaa\nneliökilometriä laaja, pituus 14,400 kilometriä ja keskimääräinen\nleveys 4,400 kilometriä. Perin tärkeä meri, joka oli melkein\ntuntematon vanhanajan kansoille, lukuunottamatta foinikialaisia\nja heidän jälkeläisiään kartagolaisia, noita muinaisia vastineita\nuudemman ajan hollantilaisille, jotka kauppamatkoillaan noudattivat\nEuropan ja Afrikan länsirantoja. Valtameri, jonka suunnattomaan\naltaaseen vetensä tuovat maailman suurimmat virrat: La Plata,\nOrinoko, Amazon, Mississippi, St. Lawrence, Kongo, Niger, Senegal,\nElbe, Loire ja Rhein, joista toiset kulkevat maapallon villimpäin,\ntoiset viljellyimpäin seutujen halki. Ihana vesiaukea, jolla\nlakkaamatta kulkee laivoja mastoissaan kaikkien kansakuntain lippuja\nja jonka äärimmäisinä rajapyykkeinä ovat sellaiset merimiesten\npelkäämät nokat kuin Kap Horn ja Hyväntoivonniemi.\n\n_Nautilus_ halkoi nyt panssarikeulallaan sen aaltoja, suoritettuaan\nkolmessa ja puolessa kuukaudessa liki 5,000 peninkulman matkan;\nmatkan joka on pitempi kuin mikään maapallon valtaviivoista. Minnehän\nnyt tulimmekaan kääntymään; mitä kohtaloita varasi meille tulevaisuus\nhämärässä kohdussaan?\n\nGibraltarin salmesta lähdettyään pysyttelihe laivamme avoimella\nmerellä. Se nousi jälleen vedenpinnalle, joten saimme joka päivä\nnauttia kävelyistä yläkannella. Minä nousin sinne Ned Landin ja\nConseilin kera. Vajaan kahden peninkulman päässä häämötti epäselvästi\nKap St. Vincente, joka on Espanjan niemimaan lounaisin kärki.\nEtelästä kävi navakka kokkapurjetuuli. Meri kohisi ja kuohui, niin\nettä _Nautilus_ keikkui kovin. Oli miltei mahdotonta pysytellä\nyläkannella, jota lakkaamatta valelivat mahdottomat ärjyaallot.\nMenimme senvuoksi jälleen alas hengitettyämme keuhkomme täyteen\nraitista, suolaista meri-ilmaa.\n\nMinä kävin hyttiini ja Conseil samaten makuusuojaansa, mutta\nkanadalainen seurasi perässäni hyvin miettiväisen näköisenä. Nopea\nmatkamme Välimeren poikki oli estänyt häntä panemasta suunnitelmaansa\ntoimeen, eikä hän nyt salannutkaan harmiansa.\n\nSuljettuaan huoneeni oven hän kävi istumaan ja katseli minua\nsiunaaman aikaa vaitonaisena.\n\n\"Ned ystävä\", lausuin, \"minä ymmärrän ajatuksenne, mutta ettehän voi\nmoittia itseänne mistään. Mieletöntä olisi ollutkin miettiä pakoa\nsellaisella matkalla kuin meillä Välimerellä oli.\"\n\nNed Land ei vastannut mitään. Hänen yhteenpuserretut huulensa ja\nrypistyneet kulmakarvansa osottivat hänen jälleen hautovan jotain\nitsepäistä tuumaa.\n\n\"Mutta\", jatkoin, \"sittekään ei meidän vielä kannata antautua\nepätoivoon. Me kuljemme nyt Portugalin rannikkoa pitkin. Kaukana\neivät ole Ranskan ja Englanninkaan rannikot, joilla helposti voimme\nlöytää pakopaikan. Jos _Nautilus_ Gibraltarin salmesta lähdettyään\nolisi suunnannut kulkunsa eteläänpäin, olisimme tulleet vesille missä\nmantereet ovat kaukana; ja silloin olisin minäkin alkanut epäillä.\nMutta nythän tiedämme ettei kapteeni Nemo karta sivistyneen maailman\nseutuja; ja minä luulen että muutaman päivän perästä voitte toimia\naivan turvallisesti.\"\n\nNed Land tähysteli minua vielä itsepintaisemmin. Vihdoin hän lopetti\nvaitiolon ja sanoi:\n\n\"Tänä iltana me yritämme.\"\n\nMinä kavahdin pystyyn. Täytyy myöntääkseni etten ollut odottanut\nhäneltä semmoista vastausta. Olisin tahtonut väittää vastaan, mutta\nen löytänyt sanoja.\n\n\"Me sovimme keskenämme että vartoisimme suotuisata hetkeä\", hän\njatkoi. \"Tämä hetki on nyt tullut. Tänä iltana tulemme vain moniaan\nkilometrin päähän Espanjan rannikolta. Yö on pimeä, tuuli käy mereltä\npäin. Olette antanut minulle lupauksenne, herra Aronnax, ja minä\nluotan teihin.\"\n\nKun yhä vaikenin, nousi kanadalainen pystyyn ja läheni minua.\n\n\"Tänä iltana kello 9 se tapahtuu\", hän sanoi. \"Olen jo käskenyt\nConseilin pitämään varansa. Siihen aikaan on kapteeni sulkeutunut\nhyttiinsä ja on arvatenkin jo käynyt levolle. Eivät koneenkäyttäjät\neivätkä muutkaan laivamiehet voi huomata meitä. Conseil ja minä\nkäymme keskusportaille. Te, professori, odotatte merkkiäni\nkirjastohuoneessa, parin askeleen päässä meistä. Airot, masto\nja purje ovat purressa. Onpa minun onnistunut viedä sinne vähän\nruokavarojakin. Olen sitäpaitsi hankkinut itselleni ruuviavaimen,\njolla kierrän auki purtta laivankyljessä pitelevät ruuvit. Kaikki on\nsiis varattu valmiiksi täksi illaksi.\"\n\n\"Meri käy kovasti\", virkoin.\n\n\"Myönnän sen, mutta sen tukaluuden voi sulattaa. Vapaudesta\nmielellään maksaakin jotain. Muuten on pursi vakavakulkuinen, ja\nmuutaman kilometrin purjehdus kovallakin tuulella ei merkitse suuria.\nKenpä tietää vaikka alus huomenna olisi sadan kilometrin päässä\nrannasta avoimella merellä. Toivokaamme että olosuhteet ovat meille\nsuotuisat, niin että kello 10 ja 11 välissä joko laskemme maihin tahi\nei meitä enää ole. Jumalan avulla siis yritämme tänä iltana!\"\n\nNäin sanoen kanadalainen poistui ja jätti minut jotenkin ymmälle.\nOlin kuvitellut että ratkaisevan hetken tullen saisin tarpeeksi\nmiettimisaikaa. Itsepäinen seuralaiseni ei nyt suonut minulle\nsellaista. Ja mitäpä muuten olisinkaan voinut sanoa hänelle? Ned Land\noli satakertaisesti oikeassa. Tämä tilaisuushan oli tavallaan aivan\noivallinen pakoyrityksen toimeenpanemista varten, ja tietysti käytti\nhän sitä hyväkseen. Voinko minä nyt todellakaan rikkoa antamani\nkunniasanan ja ottaa niskoilleni vastuun siitä, että toverieni henki\nja tulevaisuus joutuisi vaaraan minun tieteellisten harrastusteni\ntakia? Ja eikö kapteeni Nemo jo huomenna saattaisi kuljettaa meidät\nkauvaksi kaikesta mantereen nimellisestä?\n\nTällä hetkellä ilmoitti minulle vahva, viheltävä ääni, että\nvesisäiliöitä par'aikaa täytettiin ja että _Nautilus_ oli painumassa\nsyvälle Atlantin aaltojen alle.\n\nMinä jäin hyttiini, sillä en halunnut tavata kapteenia, joka olisi\nvoinut helposti huomata mielenliikutukseni. Vietin täten yksikseni\nhyvin kolkon päivän. Tunsin vuoroon halua saavuttaa jälleen vapauteni\nja itsemääräämisvaltani, vuoroon katkeruutta sen johdosta että minun\nnyt piti iäksi sanoa jäähyväiset tälle ihmeelliselle alukselle ja\njättää päättämättä kaikki tieteelliset tutkimukseni. Noiden pitkien\ntuntien kuluessa olin milloin näkevinäni itseni ja toverini turvassa\nmantereella, milloin yllätin ajatukseni toivomassa että jokin\narvaamaton sattuma estäisi Ned Landia panemasta aijettaan täytäntöön.\n\nKahdesti kävin salongissa katsomassa kompassista, lähenikö _Nautilus_\ntodella Portugalin rannikkoa vai etäytyikö se siitä avoimelle merelle\npäin. Ei, alus pysyttelihe edelleen Portugalin vesillä, pitäen\nkeulansa yhä suunnattuna pohjoista kohti.\n\nMinun täytyi siis tehdä päätökseni ja valmistua pakenemaan.\nMatkavarukseni eivät tuottaneet hankaluutta: muuta kuin\nmuistiinpanoni ei minulla ollut mukaanpantavana.\n\nMonet kerrat pohdin mielessäni, mitä kapteeni Nemo oikein tulisi\najattelemaan pakomme johdosta ja mitä hän tekisi siinä tapauksessa,\nettä se epäonnistuisi tahi keksittäisiin ennen aikojaan. Minulla\nitselläni ei ollut mitään syylä valittaa hänen kohteluaan vastaan;\npäinvastoin. Ei liene kukaan ihminen tällaisessa tapauksessa\nosottanut toiselle vierasvaraisuuttaan niin alttiisti ja pakottomasti\nkuin hän. Eikö minua siis voitaisi moittia kiittämättömäksi, kun\ntällä tapaa saatoin jättää hänet? Mutta eihän toiselta puolen mikään\nvala eikä lupaus kiinnittänyt meitä häneen. Olosuhteiden pakkoon --\neikä kunniansanaamme -- hän luotti kahlehtiessaan meidät ainaiseksi\nläheisyyteensä. Ja tuo hänen avoimesti ilmaisemansa aikomus pidättää\nmeitä elinkautisessa vankeudessa -- eikö se oikeuttanut meitä\nkäyttämään jokaista tilaisuutta paetaksemme?\n\nEn ollut nähnyt kapteenia sen jälkeen kuin olimme käyneet\nSantorini-saaren läheisyydessä. Koettelin nyt tarkata hänen\naskeleitaan hytistään, joka oli aivan minun suojani vieressä. Mutta\nsieltä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hytti oli aivan tyhjä.\n\nPäivällinen tarjottiin kuten tavallisesti suojassani. Minulla ei\nollut erikoista ruokahalua; olin liiaksi jännitetty ja mietteissäni.\nKello 7 nousin pöydästä. Sata kaksikymmentä minuuttia -- minä laskin\nne -- oli vielä jälellä siihen asti kuin tapaisin Ned Landin.\nLevottomuuteni yhä kasvoi, minä en voinut pysyä paikoillani. Tahdoin\nvielä kerta käydä salongissa, luoda viime silmäyksen tuohon museoon,\njossa olin viettänyt niin monia rattoisia ja opettavaisia hetkiä.\n\nSalongin läpi astuessani tulin sattumalta ovelle, joka vei kapteenin\nhyttiin. Suuresti hämmästyin kun näin sen olevan raollaan. Kavahdin\nvaistomaisesti taaksepäin. Jos kapteeni Nemo oli huoneessaan, näkisi\nja kuulisi hän minut. Mutta kun en kuullut sieltä hiiskahdustakaan,\nlähenin jälleen ovea. Huone oli tyhjä. Avasin oven seljälleen ja\nastuin sisään. Yhä samaa kolkkoa, luostarintapaista äänettömyyttä.\n\nSilmääni sattui muutamia kuvia seinällä, joihin en ensi käynnilläni\ntullut kiinnittäneeksi huomiota. Ne olivat kaikki muotokuvia suurista\nhistoriallisista henkilöistä, joiden elämä oli ollut yhtämittaista\nuhrautumista jonkun yleisinhimillisen aatteen eteen: Kosciusko,\nPuolan sankari; Botzaris, uuden Hellaan Leonidas; O'Connell,\nIrlannin puolustaja; Washington, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain\nperustaja; Manin, Italian vapausliikkeen alkaja; Lincoln, jonka\norjuudensuosijan luoti oli surmannut; ja vihdoin John Brown, mustan\nrodun vapauttamisen marttyyri, riippuvana hirsipuussaan.\n\nMikä side yhdistikään kapteeni Nemon näihin sankarisieluihin? Voiko\ntämä kuvakokoelma paljastaa minulle hänen elämätään verhoavan\nsalamyhkäisyyden? Oliko hän sorrettujen kansain puolustaja,\norjarotujen vapauttaja? Oliko hänellä ollut osansa vuosisadan\nvaltiollisissa ja yhteiskunnallisissa kumousliikkeissä...\n\nKello löi äkkiä 8. Vasaran ensi lyönti vieteriin vavahdutti minut\nunelmistani. Syöksähdin hytistä jälleen salonkiin.\n\nSilmäni osuivat kompassiin. Se osotti meidän yhä kulkevan pohjoista\nkohti. Loki näytti melkoista nopeutta, manometri noin 60 metrin\nsyvyyttä. Olosuhteet tuntuivat siis suosivan kanadalaisen yritystä.\n\nMenin huoneeseeni ja pukeuduin lämpimiin vaatteisiin:\nsaukonnahkaiseen lakkiin, hylkeennahalla vuorattuun takkiin ja\npitkävartisiin merisaappaisiin. Olin nyt täysin valmis ja vartosin\nsovittua merkkiä. Vain potkurin kumina häiritsi syvää äänettömyyttä\nlaivassa. Kuuntelin ja teroitin korviani. Kellon ollessa muutamia\nminuuttia vaille 9 panin korvani kapteenin hytin ovelle. Sieltä\nei kuulunut mitään. Lähdin salongin kautta kirjastoon. Yhä sama\nhiljaisuus ja puolihämärä. Asetuin keskusportaille vievän oven\nviereen ja odottelin Ned Landin merkkiä.\n\nSilloin alkoi potkurin kumina hiljentyä ja taukosi viimein tykkänään.\nMitä tämä merkitsi? Suosiko vai estikö se Ned Landin aijetta? En\nkyennyt siihen vastaamaan.\n\nÄkkiä tuntui heikko täräys; minä ymmärsin että _Nautilus_ oli\npysähtynyt merenpohjalle. Levottomuuteni nousi äärimmilleen.\nKanadalaisen merkinantoa ei kuulunut. Tunsin halua mennä hänen\npuheilleen ja pyytää häntä luopumaan yrityksestään. Tunsin ettei\n_Nautilus_ kulkenut entiseen tapaansa...\n\nSamassa aukeni salongin ovi, ja kapteeni Nemo astui sisään. Hän\nhuomasi minut ja sanoi pitemmittä puheitta kohteliaasti:\n\n\"Ah, herra professori, teitä juuri etsin. Oletteko perillä Espanjan\nhistoriassa?\"\n\nVaikka tuntisikin oman maansa historian niinkuin viisi sormeansa,\nniin ei tällaisessa mielentilassa olisi voinut kertoa siitä\nsanaakaan, saatikka sitten vieraan maan historiasta.\n\n\"No, herra professori\", toisti kapteeni, \"ettekö kuullut kysymystäni?\nOletteko perehtynyt Espanjan historiaan?\"\n\n\"En erittäin\", vastasin.\n\n\"Kas vain, oppineillakin miehillä on joskus lisää opittavana.\nKäykäähän istumaan, niin kerron teille merkillisen tapauksen tämän\nmaan historiasta.\"\n\nKapteeni heittäytyi sohvaan, ja minä istahdin koneellisesti hänen\nviereensä puolihämärässä salongissa.\n\n\"Herra professori\", sanoi hän, \"kuunnelkaa nyt tarkasti minua. Tämä\nkertomus tulee tavallaan teille mielenkiintoiseksi, sillä siitä\nsaatte vastauksen erääseen kysymykseen, jota epäilemättä ette ole\nvoinut muuten ratkaista.\"\n\n\"Minä kuuntelen\", vastasin tietämättä mihin puhetoverini oikein\ntähtäsi.\n\n\"Luvallanne, professori\", alotti kapteeni, \"siirrymme vuoteen 1702.\nTiedätte että Ludvig XIV, joka luulotteli voivansa kuninkaallisella\nviittauksellaan vaivuttaa Pyreneat maan sisään, oli pakottanut\nespanjalaiset ottamaan kuninkaakseen hänen sukulaisensa Anjoun\nherttuan. Tämä ruhtinas, joka Filip V:nnen nimellä hallitsi enemmän\ntai vähemmän kehnosti, sai ulkomailla osakseen vahvaa vastustusta.\n\n\"Vuotta aikaisemmin olivat näet Hollannin, Itävallan ja Englannin\nhallitsijat tehneet Haagissa keskenään liiton riistääkseen kruunun\nFilip V:nneltä ja antaakseen sen eräälle Itävallan arkkiherttualle,\njota jo ennakolta ruvettiin nimittämään Kaarlo VII:nneksi.\n\n\"Espanjan täytyi nyt ruveta kestämään tämä vastamyrsky. Mutta sillä\nmaalta puuttui silloin melkein tykkänään sotaväkeä ja merivoimia.\nRahoja niiden pestaamiseen oli kumminkin tulossa, jos nimittäin\nuseat jo Amerikasta lähetetyt, kullalla ja hopealla lastatut\nlaivat pääsisivät tulemaan Espanjan satamiin. Vuoden 1702 lopulla\nodotettiin juuri yhtä sellaista laivastoa, jota suojelemaan\nAtlantilla risteileviltä vihollislaivastoilta Ranska oli lähettänyt\nkolmekolmatta sotalaivaa amiraali Château-Renaudin johdolla.\n\n\"Aarrelaivaston oli määrä mennä Cadiziin; mutta kuultuaan\nenglantilaisten laivojen väijyvän siellä päin päätti amiraali poiketa\njohonkin ranskalaiseen satamaan. Laivaston espanjalaiset päälliköt\npanivat kuitenkin vastalauseen; he tahtoivat laskea Espanjan\nrannikolle, ja jollei Cadiziin voitu päästä, niin oli koetettava\nVigo-lahteen, joka sijaitsee maan luoteisrannalla ja joka ei silloin\nollut vihollisten saartama.\n\n\"Amiraali Château-Renaud olikin kyllin heikko taipuakseen tähän,\nja laivat laskivat Vigo-lahteen. Mutta kovaksi onneksi se on\naivan avoin meren puolelta, joten sitä ei vaaran tullen käynyt\npuolustaminen. Täytyi siis kiirehtiä purkamaan aarteet aluksista\nennen vihollislaivaston tuloa; ja aika olisi sen myöntänytkin, jollei\nkurja voitonpyynti olisi odottamatta sotkenut asiaa.\n\n\"Cadizin kauppiaiden etuoikeutena oli näet ottaa vastaan kaikki\nLänsi-Intiasta tulevat tavarat. Kulta- ja hopeaharkkojen purkaminen\nVigon rannalle loukkasi siis heidän oikeuksiaan. He valittivat\nMadridiin ja saivat heikon Filip V:nnen suostumaan siihen, että\naarrelaivasto viruisi purkamatta Vigon reitillä siihen asti kunnes\nvihollislaivat olisivat menneet menojansa.\n\n\"Mutta juuri tätä päätöstä tehtäessä purjehti Englannin laivasto\nVigo-lahteen lokakuun 22 p. 1702. Heikompana voimiltaan puolustautui\namiraali Château-Renaud uljaasti; mutta huomatessaan että aarrelaivat\nsiitä huolimatta pian joutuisivat vihollisen käsiin, sytytti ja\nupotti hän ne, niin että ne suunnattomille rikkauksineen vaipuivat\nmerenpohjaan.\"\n\nKapteeni Nemo pysähtyi kertomuksessaan. Minun täytyi myöntää etten\nollenkaan käsittänyt, minkä vuoksi tämä historiallinen luento minulle\nnyt pidettiin.\n\n\"Entä sitten?\" kysyin vähän hämilläni.\n\n\"Ei muuta\", vastasi kapteeni, \"kuin että nyt olemme keskellä\nVigo-lahden pohjaa ja että itsestänne riippuu, tahdotteko tutustua\nsen salaisuuksiin.\"\n\nKapteeni nousi ja pyysi minua seuraamaan häntä. Olin ennättänyt tulla\ntolkuilleni ja tottelin häntä. Salonki oli pimeä, mutta laineet\nkimaltelivat lasiruutujen takaa. Katsahdin ulos.\n\nMeri oli valaistu puolen kilometrin laajuudelta _Nautiluksen_\nympärillä; hiekkapohja näkyi selvästi sähköheijastimen valossa. Osa\nlaivan miehiä sukellustamineissaan vyörytteli erilleen puoliksi\nlahonneita tynnyreitä ja pohjattomia arkkuja, jotka viruivat\nmustuneiden hylynjäännösten keskellä. Niistä virtasi esiin kulta- ja\nhopeaharkkoja, metallirahoja ja -koruja. Hiekka aivan peittyi niistä.\nTätä kallista aarretta merimiehet siirsivät paraikaa laivaan.\n\nNyt ymmärsin kaiken. Tässä tapahtui tuo meritaistelu lokakuun 22 p.\n1702; tässä olivat Espanjan aarrelaivat upotetut pohjaan. Ja tänne\ntuli kapteeni Nemo tarpeen mukaan korjaamaan talteensa miljoonia,\njoita hän käytti aluksensa pohjalastiksi. Häntä, yksin häntä varten\noli Amerikka hankkinut kalleimmat metallinsa. Hän oli kaikkien noiden\nintiaaneilta ryöstettyjen aarteiden ainoa perijä!\n\n\"Tiesittekö te ennen, professori\", kysyi kapteeni hymyillen, \"että\nmeri sisältää sellaisia rikkauksia?\"\n\n\"Tiesin kyllä\", vastasin, \"että sen veteen liuvonneen hopean määrä\narvioidaan kahdeksi miljoonaksi tonniksi.\"\n\n\"Totta kyllä; mutta tuon hopean erottaminen merivedestä maksaisi\npaljon enemmän kuin mitä saalis tuottaisi. Minun sen sijaan tarvitsee\nvain koota se mitä ihmiset ovat kadottaneet; eikä ainoastaan\nVigo-lahdesta, vaan tuhansilta muilta haaksirikkopaikoilta, jotka\nkaikki ovat tarkoin merkityt merikarttoihini. Ymmärrättekö nyt, että\nminä omistan miljaardeja?\"\n\n\"Kyllä; surkuttelen vain tuhansia puutetta kärsiviä ihmisiä, joiden\nkesken tasaisesti jaettuina nämä aarteet tuottaisivat niin paljon\nhyötyä, sen sijaan kun ne nyt pysyvät ijäti hedelmättöminä heille.\"\n\nTuskin olivat viime sanat päässeet suustani, kun tunsin niillä\nloukanneeni isäntääni.\n\n\"Hedelmättöminä!\" huudahti hän kiivastuen. \"Luuletteko siis,\nherraseni, että nämä aarteet siltä pysyvät hukassa, että minä niitä\nkokoon? Luuletteko minun keräilevän niitä omaksi hyödykseni? Ken\nsanoo teille, etten minä niitä käytä hyvin? Luuletteko minun olevan\ntietämätön siitä, että maan päällä vielä on kärsiviä olentoja,\nsorrettuja rotuja, lohdutusta kaipaavia onnettomia, kostajaa\ntarvitsevia uhreja? Ettekö käsitä että...\"\n\nViime lauseensa kapteeni Nemo keskeytti, kaiketi katuen sanoneensa\njo liikoja. Mutta minä olin jo arvannut kaiken. Mitkä vaikuttimet\nhäntä muuten voivatkin johtaa, oli hän kumminkin säilyttänyt\ntäydellisesti ihmisyystunteensa! Ihmiskunnan kärsimykset saattoivat\nhänen sydämmensä sykkimään entistä voimakkaammin, ja hänen rajaton\nhyväntekeväisyytensä kohdistui niinhyvin sorrettuihin kansanrotuihin\nkuin niiden yksityisiin jäseniinkin.\n\nJa nyt käsitin mihin tarkotukseen nekin miljoonat olivat määrätyt,\njotka kapteeni Nemo oli siirrättänyt laivastaan purjehtiessamme\nkapinaan nousseen Kreetan vesillä.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nMereen vajonnut mannermaa.\n\n\nSeuraavana päivänä, helmikuun 19:ntenä, näin kanadalaisen astuvan\nhyvin alakuloisena hyttiini. Olin jo odottanutkin häntä.\n\n\"No, niin se kävi, herrani!\" sanoi hän.\n\n\"Aivan niin, Ned; sattuma oli meille vastainen eilen.\"\n\n\"Hm. Pitikin sen lemmon kapteenin ilmestyä juuri sillä hetkellä,\njolloin meidän oli määrä lähteä pakoon.\"\n\n\"Niin, Ned, hänellä oli asiaa pankkiirinsa luo.\"\n\n\"Pankkiirinsa?\"\n\n\"Tai oikeammin pankkihuoneensa. Tarkotan valtamerta, jonka helmassa\nhänen aarteensa ovat paljon varmemmassa säilyssä kuin minkään\nvaltiopankin kassaholvissa.\"\n\nKerroin nyt kanadalaiselle eilispäivän tapahtumista, toivoen voivani\nkiinnittää hänet sen kautta lähemmin kapteeniin ja hänen laivaansa,\nmutta saavuttamatta muuta tulosta kuin että Ned valitti katkerasti\nsitä seikkaa, ettei hän itse ollut päässyt koettamaan onneansa Vigon\nmerenalaisella taistelutantereella.\n\n\"Mutta vielä ei kaikki ole loppu\", sanoi hän. \"Äskeinen yrityksemme\noli vain onnistumaton harpuunanheitto. Toisella kerralla me\nonnistumme, ja vaikka jo tänä iltanakin jos niiksi tulee...\"\n\n\"Mihin suuntaan _Nautilus_ nyt kulkee?\" kysyin.\n\n\"En tiedä\", hän vastasi.\n\n\"No niin, puolipäivämittauksen aikaan otamme selvää\nauringonkorkeudesta\", virkoin.\n\nKanadalainen lähti Conseilin luo. Hetikun olin pukeutunut, menin\nsalonkiin. Kompassi ei rauhoittanut minua. _Nautiluksen_ suunta kävi\netelälounaaseen. Me käänsimme siis selkämme Europalle.\n\nKärsimättömänä odottelin auringonkorkeuden merkitsemistä kartalle.\nKello puoli kaksitoista tyhjennettiin vesisäiliöt, ja alus nousi\nvedenpintaan. Minä kiirehdin kannelle. Ned Land oli siellä jo ennen\nminua.\n\nMaata ei ollut enää missään näkyvissä; ääretön, rannaton ulappa vain.\nTaivaanrannalla muutamia purjeita; arvatenkin sellaisia aluksia,\njotka jo Kap da Rocan kohdalla etsivät suotuisia tuulia päästäkseen\nkiertämään Hyväntoivonnientä. Taivas oli pilvinen. Navakka tuuli oli\nodotettavissa.\n\nÄrtyisä Ned Land koetti katseillaan lävistää pilvien peittämää\nnäköpiiriä. Hän toivoi vielä, että hänen niin innokkaasti ikävöimänsä\nmantere pistäisi jossakin näkyviin usvan sisästä.\n\nPuolipäivän aikaan pilkotti aurinko esiin lyhyen hetken.\nApulaispäällikkö käytti tätä hetkeä hyväkseen määrätäkseen asemamme.\nMutta kun meri rupesi yhä kovemmin käymään, menimme kaikki alas ja\nluukut suljettiin.\n\nKun tunnin perästä silmäsin karttaa, näin _Nautiluksen_ asemaksi\nmerkityn 16°17' pituus- ja 33°22' leveysasteen, joten olimme yli\npuolentoista sadan kilometrin päässä lähimmältä rannikolta. Pakoa oli\nsiis mahdotonta ajatellakaan; ja lukija voi kuvitella kanadalaisen\nmielentilan, kun ilmotin tästä hänelle.\n\nItse puolestani en ollut kovinkaan pahoillani. Tunsin vapautuneeni\npainostavasta ahdistuksesta ja voivani jälleen jotenkin levollisesti\nantautua tavallisiin töihini.\n\nKello 11 aikaan kapteeni Nemo odottamatta kävi minua tervehtimässä.\nHän kysyi minulla hyvin rakastettavasti, olinko vielä väsyksissä\nviime yön valvomisesta. Minä vastasin kieltävästi.\n\n\"Siinä tapauksessa, herra Aronnax, ehdottaisin teille merkillistä\nhuvimatkaa.\"\n\n\"Ehdottakaa, kapteeni.\"\n\n\"Olette tähän asti tutkinut merenpohjaa vain päiväseen aikaan ja\nauringonvalossa. Huvittaisiko teitä nähdä sitä pimeänä yönä?\"\n\n\"Mitä mieluisimmin.\"\n\n\"Minun täytyy jo ennakolta ilmoittaa, että tämä matka tulee olemaan\nsangen vaivaloinen. Meidän täytyy kulkea hyvin pitkältä ja kavuta\nerään vuorenkin yli. Ja tiet siellä alhaalla eivät ole juuri\nkehuttavassa kunnossa.\"\n\n\"Sanomanne, kapteeni, vain kiihottaa uteliaisuuttani. Olen valmis\nlähtemään kanssanne.\"\n\n\"Seuratkaa siis minua, professori, niin pukeudumme\nsukellustamineisiimme.\"\n\nPukeutumishyttiin tultuamme näin, etteivät toverini eikä\nlaivanväestöstäkään kukaan seuraisi meitä tällä matkalla. Kapteeni\nNemo ei ollut edes ehdottanut minulle Ned Landia ja Conseilia\notettavaksi mukaan.\n\nMuutaman minuutin kuluttua seisoimme jo kaulaa myöten raskaissa\nvaruksissamme. Apulaisemme kiinnittivät selkäämme ilmasäiliöt,\nmutta sähkölamppuja ei näkynyt valmiiksi varustetun. Minä kiinnitin\nkapteenin huomiota siihen seikkaan.\n\n\"Niistä ei meille olisi mitään hyötyä\", hän vastasi.\n\nMinä luulin kuulleeni väärin, mutta en voinut enää toistaakaan\nkysymystäni, sillä kapteenin pää oli jo kadonnut metallihytyrän\nsisään. Minunkin päähäni sovitettiin vaskilakki; ja tuokion kuluttua,\ntavalliset ulossiirtymistemput suoritettua, tallasimme jo Atlantin\nmeren pohjaa 300 metrin syvyydessä.\n\nPuoliyönaika oli käsissä. Vesi oli sysimustaa, mutta kapteeni Nemo\nosotti minulle kaukana, noin kolmen kilometrin päässä _Nautiluksesla_\nkimaltelevaa punaista pilkkua eli jonkunmoista leveää valonloimoa.\nMinkälaista tulta se mahtoi ollakaan, mitkä ainekset sen synnyttivät\nja kuinka se voi lieskata täällä vesien syvyyksissä -- sitä en\nkerennyt itselleni selittämään. Kaikissa tapauksissa se heikollakin\nhehkullaan valaisi kulkuamme; ja totuttuani siihen käsitin kuinka\nturhaa Ruhmkorffin-lamppujen mukaanottaminen olisi ollutkin.\n\nEteenpäin matkatessamme ja merenpohjan vähitellen yletessä jalkaimme\nalla olin kuulevinani jonkunlaista rapisevaa sohinaa pääni päältä.\nSen pauhina koveni yhä enemmän, ja pian käsitin syynkin siihen.\nMerenpintaan rapisi rankkasade. Vaistomaisesti syntyi minussa pelko,\nettä nyt tässä vasta kastutaan. Keskellä valtameren syvyyttä,\nmerenpohjalla tallustaen! En voinut sitten olla naurahtamatta tälle\nmahdottomalle ajatukselle. Mutta paksun ja vedenpitävän sukelluspuvun\nsisällä ollen en tosiaankaan tuntenut enää olevani kosketuksissa\nkostean alkuaineen kanssa; kävelymme tuntui tapahtuvan jossakin\ntavallista tiheämmässä maanpäällisessä ilmakehässä.\n\nPuolituntisen vaelluksen perästä alkoi savinen merenpohja käydä\nkallioiseksi. Meduusat, jotkut mikroskooppiset äyriäiset ja\npennatulit levittivät heikosti fosforoivaa valoa sen yli. Siellä\ntäällä erotin kiviröykkiöitä, joita peittivät miljoonat zoophytit ja\nyhteenkietoutuneet leväryhmät. Jalkamme livettivät usein limaisilla\nhauramatoilla, niin että ilman matkasauvaani olisin monestikin\nkupsahtanut kumoon. Taakse katsoessani näin edelleen _Nautiluksen_\nvalkoisen valon, vaikka yhä enemmän heikkonevana.\n\nMutta sen sijaan alkoi liehtarinamme oleva punertava loimo yhä\nvahveta ja saattaa vedenalaisen näköpiirin leimuamaan. Tuon valon\nalkulähteen arvaaminen pani minut yhä enemmän ymmälle. Oliko se\njokin sähköinen liesi täällä merenpohjalla -- joku maankamaran\ntiedemiehille vielä tuntematon luonnonilmiö -- vai ylläpitikö ehkä\nihmiskäsi jossakin meren uumenissa sen roihua? Tapaisinkohan täällä\nalhaalla joitakin kapteeni Nemon aateveljiä ja tovereita, jotka\nelivät yhtä ihmeellistä elämää kuin hän ja joiden luona hän nyt aikoi\nkäyttää minua? Kohtaisinko täällä ehkä siirtokunnan henkipattoisia,\njotka maaelämän surkeuteen väsyneinä olivat etsineet ja löytäneet\nturvapaikan ja täydellisen itsenäisyyden valtameren syvyyksissä?\nKaikki nämä hurjat, järjettömät aatokset kiehuivat päässäni eteenpäin\ntaivaltaessamme; ja kun lisäksi mieltäni vielä yhä enemmän kiehtoivat\nkaikki näkemäni uudet ihmeet, niin en tosiaankaan olisi suuresti\nällistynyt, vaikka olisimme lopulta päätyneetkin johonkin niistä\nvedenalaisista kaupungeista, joista kapteeni Nemo oli unelmoinut.\n\nTiemme tuli yhä valoisammaksi. Valonlieska leimusi erään arviolta\n250 metrin korkuisen vuoren huipulta. Mutta tämä valo oli vain\npelkkää vesikerrosten kristallista heijastumista. Itse liesi,\ntuon selittämättömän valon alkulähde sijaitsi jossakin vuoren\nvastakkaisella rinteellä.\n\nKapteeni Nemo eteni epäröimättä Atlantin pohjalla risteilevien\nkivisokkeloiden halki. Hän tunsi hyvin tämän kaamean tien. Varmasti\noli hän useasti kulkenut sitä, tarvitsematta enää joutua harhaan.\nMinä seurasin hänen perässään, horjumatta luottaen häneen. Hän tuntui\nminusta itse Vetehiseltä, jonka synkkä haamu häämötti edessäni\nloistavaa näköpiiriä vastaan.\n\nKello oli yksi yöllä. Olimme joutuneet valovuoren juurelle. Mutta\nvoidaksemme kavuta sen rinteitä ylös oli meidän uskallettava\nsukeltautua valtaisen metsän halki luikerteleville vaivaloisille\npoluille. Niin -- metsä se todella oli, täynnä kuolleita,\nlehdettömiä, nesteettömiä puita; puita, jotka veden vaikutuksesta\nolivat kivettyneet ja joiden valtiaiksi siellä täällä yleni\njättimäisiä petäjiä. Se muistutti vielä pystyssä seisovaa\nkivihiilimetsää, joka juurillaan pitäytyi kiini rikkirepeytyneessä\npohjakamarassa ja jonka oksisto kuvastui vesikattoa vastaan\naavemaisesti kuin mustasta paperista leikattu suoniverkko. Minä\nkiipesin ylöspäin kalliorinnettä myöten, kapusin kaatuneiden\npuunrunkojen yli, repelin rikki köynnöskasveja, jotka kiehkuroina\nkeinuivat vesivirroissa puitten välillä, ja pelotin karkuun\nkalaparvia, jotka lintujen tavoin kiitivät oksalta oksalle. Olin\naivan hurmautunut enkä tuntenut väsymyksestä merkkiäkään.\n\nMikä näytelmä edessämme! Kuinka kuvatakaan sitä! Miten saattaa\nlukijaini havaintoon tätä metsää, noita kallioita meren mustissa\nuumenissa, tätä villin kaameaa maakamaraa jalkaimme alla, tuota\ntavatonta taivasta päittemme päällä, sädehtivänä tuon merkillisen\nvalolähteen punertavassa loimossa, jonka voimakkuutta väkevästi\nlisäsi veden heijastuskyky! Me kiipesimme kalliojärkäleiden yli,\njotka sitten kumealla kohinalla syöksyivät alas kuin alpeilta\nlumivyöryt. Molemmilla puolillamme aukeni pitkiä, hämäriä käytäviä,\njoihin katse hukkui.\n\nMutta kapteeni Nemo jatkoi yhä kulkuaan ylöspäin. Minä en tahtonut\njäädä hänestä jälkeen, vaan seurasin häntä rohkeasti. Sauvani\noli minulle hyväksi avuksi. Harha-askel olisi ollut vaarallinen\nnäillä kapeilla poluilla, jotka luikertelivat ammottavien kuilujen\nreunoilla; mutta minä astuin varmoin askelin, huimausta tuntematta\nraskaissa tamineissani, vaskihytyrässäni ja lyijyanturoillani.\n\nKahden tunnin vaelluksen jälkeen olimme läpäisseet metsävyöhykkeen,\nja vain sata askelmittaa päittemme päällä kohosi jo vuorenhuippu,\njonka keila sumensi vastakkaiselta rinteeltä ylöslieskaavan\nsädekimpun. Meidän puoleista rinnettä halkoivat lukemattomat\nrepeämät, syvät rotkot ja hirvittävät kuilut, joiden pohjalta kuului\nsekavia hälyjä ja kamalaa polsketta. Vereni oli seisattua, kun\ntieni äkkiarvaamatta sulki suunnaton tuntosarvi tahi kun pelottava\nsaksi rämisten laukesi kiini jossakin lähellä polkua. Tuhansittain\nloistavia pilkkuja kimmalteli rotkojen hämärästä. Ne olivat\npesiinsä pakenevien äyriäiseläinten silmiä -- jättiläishummereiden,\njotka kohosivat pystyyn kuin haarniskasoturit ja rämisyttivät\nsaksiaan kuni rautavarustuksia ja suunnattomien rappojen, jotka\nlepäsivät ulottimillaan kuten tykit laveteillaan; sekä inhottavien\nmustekalojen, jotka heiluttivat lonkeroitaan ikäänkuin sadun Medusa\nkäärmekiharoitaan.\n\nMikä eriskummallinen maailma tämä olikaan, jonka olemassaolosta\nminulla ei ollut vielä ennen ollut aavistustakaan? Mihinkä lahkoon\nkuuluivat kaikki nämä niveleläimet ja nilviäiset, joille kallio\nmuodosti aivankuin toisen kuoren?\n\nMutta tänne en saanut pysähtyä. Kapteeni Nemo, joka oli tottunut\nnoihin kaameisiin eläviin, ei kiinnittänyt niihin lainkaan huomiota.\nOlimme nousseet ensimmäiselle ylätasangolle, jolla aivan uudet\nihmeet odottivat minua. Siellä kohosi haaveellisia raunioita ja\nkivikasoja, jotka huomasi ihmisten eikä Luojan käsialaksi. Valtaiset\nmuurinjäännökset antoivat arvata muinaisia temppeleitä ja linnoja,\njoita muratin ja villiviiniköynnösten asemasta pukivat haurat ja\nlevät sekä kokonainen maailma kukkivia kasvieläimiä.\n\nMutta mikä maailmanosa olikaan tällä tapaa joutunut vedenpaisumuksen\nsaaliiksi ja painunut elävien ilmoilta valtameren uumeniin? Mikä\nkadonnut kansanrotu oli pinonut nuo kalliojärkäleet ja kiviröykkiöt\nniin, että ne muistuttivat esihistoriallisten aikojen jätinraunioita\nja hautakumpuja? _Minne_ olikaan kapteeni Nemon päähänpisto minut\noikein johdattanut?\n\nOlisin tahtonut kysyä sitä häneltä; mutta kun en voinut, niin tartuin\nhänen käsivarteensa ja koetin pysähdyttää hänet. Mutta hän pudisti\npäätään ja viittasi vuoren korkeimmalle huipulle aivan kuin tahtoen\nsanoa:\n\n\"Tule vain perässä! Tuonne ylemmäksi!\"\n\nMinä seurasin häntä jännittäen voimiani viimeiseen saakka; ja moniaan\nminuutin perästä seisoin hänen rinnallaan huipulla, joka noin\nkymmenen metrin korkuisena jyrkkänä keilana hallitsi koko alempana\nolevaa sekavaa kallioryhelmää.\n\nMinä katsahdin alas juuri kiipeämällemme vuorenrinteelle. Sillä\npuolella kohosi vuori vain 200-250 metriä alapuolella olevasta\ntasangosta, mutta vastakkaisella puolella ainakin toista vertaa\nkorkeammalle, sillä Atlantin pohja oli siellä niin paljon syvemmällä.\nKäännyin sitten hitaasti ja annoin katseeni solua joka suunnalle\nympärilleni. Laaja näköala avartui silmieni eleen voimakkaasti\nsalamoivan liekkimeren valossa. Vuori, jonka huipulla seisoimme, oli\ntodellakin tulivuori.\n\nVajaata parikymmentä metriä jalkaimme alla tuolla vastakkaisella\nrinteellä, joka tähän asti oli ollut meiltä kätkössä, purkautui\navarasta tulivuorenaukosta herkeämättömän kivi- ja kuonasateen ohella\nlaavavirtoja, jotka tulikoskiksi haarautuen vyöryivät vesien kohtuun\nsiellä hitaasti sammuakseen ja jähmettyäkseen. Asemansa kautta tämä\ntulivuori siten muodosti suunnattoman tulisoihdun, joka valaisi sen\njuurella olevaa tasankoa näköpiirin äärimmäisille rajoille saakka.\n\nSanoin että tämä merenalainen tulivuorenkita purki kohdustaan laavaa,\nmutta en, että siitä kohosi mitään liekkejä. Liekkien syntymiseen\nvaaditaan ilmanhappea, ja sen vuoksi sellaisia ei voi syntyä veden\nalla. Mutta laavavirrat sisältävät itsessään valoa synnyttäviä\nvoimia; ne voivat kuumentua hehkuvanvalkoisiksi, niin että ne\nensimmäisessä voitokkaassa taistelussaan kosteata alkuainetta vastaan\nvoivat muuttaa sitä kaasumaiseen muotoon. Nopeat virrat hajottivat\nnäitä tulisina hehkuvia kaasuja kaikille haaroille, ja laavavuot\nvaluivat alas vuoren juurelle, missä ne Vesuviuksen purkausten tavoin\nkohtasivat toisen Torre del Grecon.\n\nSillä tuolla alhaalla, silmieni edessä, näyttäytyi hävitetty\nkaupunki sisäänsortuneine kattoineen, kaadettuine temppelineen,\nraunioituneine holvineen, murskautuneine pylvästöineen -- kaupunki,\njonka sopusuhtaisissa piirteissä, kaikesta raiskauksesta ja\nhävityksestä huolimatta, kuitenkin voi vielä havaita eräänlaisen\ntoskanalaisen rakennustaiteen jykevää luonteenomaisuutta. Etäämmällä\njälkiä jättimäisestä vesijohdosta, tännempänä Akropoliksen korkea\npengermä ja sillä jonkin muinaisen Parthenonin keveitä pilariryhmiä;\nsivulla rantakäytävän raunioita, aivan kuin aikoinaan olisi satama\nsuojannut kauppalaivoja ja kolmisoutuisia sota-aluksia jo ammoin\nsitten kadonneen valtameren rantamilla; ja perimmällä joitakin\nsortuneita muuririvejä, leveitä, autioita katuja maan tasalle\nsärkyneinä taloryhmineen -- kas tässä täydellinen veden alle\nhautautunut Pompeiji, jonka kapteeni Nemo oli loihtinut esiin minua\nihmeteltäväkseni!\n\nMissä minä olinkaan? Missä olinkaan? Minä tahdoin tietää sen mihin\nhintaan hyvänsä! Tahdoin puhua; yritin nostaa päätäni kahlehtivaa\nvaskihytyrää, mutta kapteeni Nemo tuli luokseni ja teki kieltävän\neleen. Sitten otti hän liitumaisen kivisirpaleen, astui mustan\nbasalttikallion äären ja piirsi sen kylkeen yhden ainoan sanan:\n\nATLANTIS.\n\nMikä salamantapainen ajatus leimahtikaan sielussani! _Atlantis_ --\nTheopompoon muinainen Meropis, Platon Atlantis, tuo Origeneksen,\nPorphyrioksen, Jamblikhoon, D'Anvillen, Malte-Brunin ja Humboldtin\nkieltämä mannermaa, jonka olettamisen he laskivat satujen piiriin,\nmutta jonka olemassaoloa ovat puoltaneet Poseidonios, Plinius,\nAmmianus Marcellinus, Tertullianus, Engel, Sherer, Tournefort,\nBuffon ja D'Avezac. Tuo maa oli minulla nyt silmäini alla, kantaen\nvielä vastaansanomattomia jälkiä hävityksestään. Tämä oli siis\ntuo merenpohjaan vaipunut manner, joka satuperäisinä aikoina oli\nsijainnut Europan, Aasian ja Libyan takana ja Herkuleen patsaiden\ntoisella puolella ja jolla oli elänyt tuo mahtava atlanttilaisten\nkansa, jota vastaan antiikin Kreikka oli tehnyt historiansa\nensimmäiset sotaretket.\n\nSe kreikkalainen historioitsija, joka on kirjoituksissaan säilyttänyt\nmuiston noista ikivanhoista sankaritöistä, on juuri Plato. Hänen\nkaksinpuhelunsa Timaioon ja Kritiaan kesken on niin sanoakseni\nsyntynyt runoilijan ja lainsäätäjän Solonin innoittamana.\n\nMuuanna päivänä puhutteli Solon eräitä viisaita vanhuksia Sais'ksen\nkaupungissa, joka silloin jo oli 800 vuotta vanha, kuten sen\ntemppeleiden pyhiin seiniin piirretyt muistokirjoitelmat todistivat.\nMuuan näistä vanhuksista kertoi jutun eräästä toisesta, tuhatta\nvuotta vielä vanhemmasta kaupungista. Tämän ensimmäisen athenalaisen\nkaupungin kimppuun olivat sen yhdeksännellä sadannella ikävuodella\nhyökänneet atlanttilaiset ja osaksi hävittäneet sen. Näiden\natlanttilaisten sanoi vanhus asuvan suunnattomalla mantereella,\njoka oli suurempi kuin Afrika ja Aasia yhteensä ja peitti maapallon\npinnasta alan 12° aina 40° asteeseen pohjoista leveyttä. Heidän\nvaltansa ulottui aina Egyptiin saakka, ja he tahtoivat kukistaa\nKreikankin; mutta heidän hyökkäyksensä sinne murtuivat sen asukkaiden\nhorjumattoman uljuuden edessä. Vuosisatoja kului sitten. Syntyi\nvedenpaisumus ja hirmuinen maanjäristys. Yksi ainoa päivä ja yö\nriitti hävittämään maan päältä tämän Atlantiksen, jonka korkeimmat\nhuiput, Madeira, Azorit, Kanarian ja Kap Verden saaret vielä kohoavat\nsiitä nimensä saaneen valtameren kohdusta.\n\nNämä historialliset muistot elävöitti kapteeni Nemon kalliopiirros\nminun mielessäni. Mitä merkillisimmän kohtalon tänne saattamana\njouduin siis polkemaan tämän muinaisen mannermaan kamaraa. Minä\nkosketin kädelläni noita tuhatkertaisesti vuosisataisia raunioita,\njotka olivat vanhempien geologisten ajanjaksojen ikätovereita. Minä\nkuljeskelin siellä, missä ensimmäisen ihmisen aikalaiset olivat\nkuljeskelleet. Minä murskasin raskailla anturoillani satukauden\neläinten luita, joiden yli nuo nyt kivettyneet puut ammoin olivat\nhuojuneet.\n\nAh, miksi puuttuikaan minulta aikaa! Olisin tahtonut laskeutua alas\ntämän vuoren jyrkkää rinnettä, olisin tahtonut tutkia läpikotasin\nkoko tämän suunnattoman muinaisen mantereen, joka aikoinaan\nepäilemättä yhdisti Afrikan ja Amerikan, ja käydä sen kaikissa\nvedenpaisumuksen-takaisissa kaupungeissa. Tuolla jossakin silmäini\nsaavuttamattomissa levisi ehkä sotaisa Makhimos ja hurskas Eusebes,\njoiden jättimäiset asukkaat elivät kokonaisia vuosisatoja ja olivat\nkyllin väkevät kasaamaan kokoon noita suunnattomia kiviröykkiöitä,\njotka vieläkin uhmasivat veden kuluttavaa voimaa. Jonakin päivänä\nehkä uusi maankuoren purkaus nostaisi nuo vajonneet rauniokasat\njälleen merenpintaan! Onhan valtameren tässä osassa keksitty lukuisia\nvedenalaisia tulivuoria, ja monet laivat ovat tunteneet ihmeellisiä\ntäristyksiä kulkiessaan noiden levotonten syvyyksien yli. Jotkut ovat\nkuulleet kumeata jyrinää, joka on kertonut alkuaineiden taistelusta\nmeren uumenissa, toiset ovat koonneet merenpohjasta singonnutta\nvulkaanista tuhkaa. Koko tätä merenpohjaa aina päiväntasaajalle asti\nmuokkaavat yhä vielä tuliperäiset voimat. Ja kenpä tietää, eikö\njolloinkin etäisessä tulevaisuudessa, kun uudet laavakerrostumat ja\nvulkaaniset purkaukset sitä edelleen kohottavat, saata tultasyökseviä\nvuoria kohota Atlantin meren pinnan yläpuolelle?\n\nMinun näin unelmoidessani ja koettaessani painaa mieleeni tämän\nsuurenmoisen maiseman kaikkia yksityiskohtia seisoi kapteeni Nemo,\nnojautuen muuatta hautapylvästä vastaan, liikkumattomana ja aivan\nkuin kivettyneenä, sanattoman hurmauksen vallassa ollen. Ajatteliko\nhänkin noita kadonneita sukupolvia ja halusiko hän saada niiltä\ntietää ihmiskohtalon salaisuutta? Tännekö palasi aina tuo merkillinen\nmies saamaan uusia voimia historian muistoista ja antiikin elämästä\n-- hän joka niin kammoi nykyajan elämää?\n\nMe viivyimme täällä kokonaisen tunnin, katsellen valtavaa tasankoa\nlaavavirtojen hehkussa, joka toisinaan kohosi suurenmoisen\nvoimakkaaksi. Sisäinen kiehuminen aiheutti ankaria täristyksiä vuoren\nulkokuoressa. Kumea jyminä, jota vesi kantoi kauvas matkojen taa,\nuudistui tavantakaa majesteettisen voimallisesti. Nyt näkyi kuukin\nvesivuoren lävitse, luoden valjuja säteitään merenpohjaan vaipuneelle\nmantereelle. Kapteeni nousi pystyyn ja loi viimeisen silmäyksen\nympärilleen. Sitten hän viittasi minua seuraamaan hänen jälkiään.\n\nMe laskeusimme sukkelaan vuorelta alas. Kivimetsän läpi kuljettuamme\nerotin _Nautiluksen_ valonheijastajan, joka pimeästä paistoi\nvastaamme tähden lailla. Kapteeni ja minä kuljimme suoraan sitä\nkohti; ja samassa tuokiossa kuin aamuruskon ensi väreet punasivat\nvaltameren pintaa, olimme taasen aluksemme kannella.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\nSargassomeri.\n\n\n_Nautilus_ ei vieläkään muuttanut suuntaansa; se kulki suoraan etelää\nkohti. Toivomme päästä Europan vesille oli näin ollen tätänykyä\npettynyt. Minne kapteeni Nemo aikoi viedä meidät? Sitä en uskaltanut\nkäydä arvailemaankaan.\n\nTänä päivänä kuljimme eräässä merkillisessä Atlantin osassa.\nJokainen tuntee sen lämpimän vesivirran olemassaolon, jota sanotaan\nGolf-virraksi. Alkaen Meksikon lahdesta kulkee se Atlannin poikki\nja päättyy viimein Huippuvuorten rannoille Pohjoisessa jäämeressä.\nMutta ennenkun se lähtee Meksikon lahdesta 44° pohjoista leveyttä,\njakautuu se kahteen haaraan; päähaara kulkee Irlannin ja Norjan\nrannikoille, mutta toinen haara kääntyy Azorien kohdalla eteläänpäin,\nja huuhdeltuaan Afrikan rantoja muodostaa se pitkän soikion ja palaa\njälleen Antillien rannoille. Tämä jälkimmäinen haara sulkee lämpimän\nvesirenkaansa sisään sen osan kylmää, tyventä ja liikkumatonta\nvaltamerta, joka on tunnettu Sargassomeren nimellä ja joka\nmuodostaa todellisen sisämeren keskellä Atlanttia. Vesi Golf-virran\netelähaarakkeessa tarvitsee kokonaista kolme vuotta kiertääkseen sen\nympäri.\n\nSargassomeri peittää koko meren pohjaan uponneen osan vanhaa\nAtlantista. Ovatpa moniaat kirjailijat otaksuneet, että sen pinnalla\nkeinuva merkillinen kasvisto on saanut alkunsa tämän muinaisen\nmantereen kamarasta irtirepäistystä preeriakasvullisuudesta. Mutta\ntodennäköisempää on, että nämä ruohokasvit ja hauralajit ovat\nmeriveden irtikiskaisemat Europan ja Amerikan rannoilta ja että\nGolf-virta on kuljettanut ne tähän vyöhykkeeseen. Kun Kolumbuksen\nlaivat saapuivat siihen, hidastuttivat vesikasvit niin suuresti\nniiden kulkua, että merimiehet pelkäsivät jäävänsä iäksi kiini\nniihin, ja he tarvitsivat kolme pitkää viikkoa purjehtiakseen tämän\nalueen läpi.\n\nTällaiseen seutuun _Nautilus_ nyt tuli, oikealle meriniitylle,\njossa levät ja haurat olivat kutoutuneet niin vahvaksi ja tiheäksi\nnurmimatoksi vedenpinnalle, että laivan keula vain vaivoin voi\nleikata itselleen tien sen läpi. Siksipä kapteeni Nemokin, joka\ntahtoi välttää aluksensa potkurin punoutumista tähän sotkuiseen\nkasvullisuuteen, pysyttelihe muutaman metriä syvemmällä vedenpintaa.\n\nNimitys Sargasso johtuu espanjalaisesta sanasta \"sargazzo\", joka\nmerkitsee merihauraa. Tämä kasvi onkin päätekijänä merinurmen\nmuodostumisessa.\n\nSyyn, miksi nämä merikasvit tällä tavoin kokoutuvat yhteen kohtaan\nAtlantin valtameren tyynelle pinnalle, selittää oppinut Maury\nteoksessaan \"Maapallon fyysillinen maantiede\" seuraavasti:\n\n\"Jos vesiastiaan pannaan korkkipalasia tahi mitä kelluvia hiukkasia\nhyvänsä ja sitten saatetaan vesi astiassa pyörivään liikkeeseen, niin\nhuomataan että hajallaan kelluvat pikku esineet kokoutuvat ryhmäksi\nkeskelle vedenpintaa s.o. vähimmässä määrässä liikkuvaan kohtaan.\nPuheenaolevaan luonnonilmiöön nähden on Atlantti vesiastiana,\nGolf-virta ympäripyörivänä liikkeenä ja Sargassomeri sinä\nrauhallisena keskuskohtana, johon kelluvat hiukkaset kokoutuvat.\"\n\nMinä olen samaa mieltä Mayryn kanssa, ja minulla on ollut tilaisuutta\ntutkia mainittua luonnonilmiötä tarkoin tällä seudulla, jonne laivat\nmuuten harvoin eksyvät. Yläpuolellamme uiskenteli jos jonkinlaisia\nesineitä, kaikki tiukasti sotkeutuneina noihin ruskeahkoihin\nmerikasveihin: puunrunkoja, joita myrsky oli kiskonut irti Andein\ntai Kalliovuorten rinteiltä ja Amazon- ja Mississippivirrat vieneet\nalas mereen, lukemattomia rantahylkyjä, laivanrunkojen ja emäpuitten\npalasia, rikkoutuneita mastoja, kaidepuita -- kaikki niin raskaina\nsimpukan- ja kotilonkuorista, etteivät jaksaneet kohota ylös\nvedenpintaan. Ja aika on kerran tukeva Mayryn toistakin mielipidettä,\nettä nimittäin nämä vuosisatojen kuluessa tänne kokoutuneet\nesineet vähitellen kivettyvät veden vaikutuksesta ja muodostavat\ntyhjentymättömiä kivihiilikerroksia -- kallisarvoisen aarreaitan,\njonka kaukonäköinen luonto varustaa kuntoon sitä aikaa varten,\njolloin ihmiset ovat tyhjentäneet mannermaan kaivokset.\n\nTässä meriruohojen ja haurojen yhteenpunoutuneessa sekamelskassa\nnäin kauniita ruusunvärisiä merililjoja ja meritähtiä, jotka vetivät\nperässään pitkiä tuntosarvikiehkuroitaan, viheriöitä, punaisia ja\nsinisiä maneetteja sekä etenkin Cuvier'n suunnattomia säde-eläimiä,\njoiden vaaleansinistä, päivänvarjon muotoista vaippaa somistivat\nsinipunervat korureunusteet.\n\nKoko päivän helmikuun 22:ntena me vietimme Sargassomeressä, missä\nmerikasveja ja äyriäisiä rakastavilla kaloilla oli runsaat\nruokavarastot. Seuraavana päivänä oli valtameri taas saanut\ntavallisen näkönsä.\n\nLähimpien 19 päivän kuluessa, eli helmikuun 23:nnesta maaliskuun\n12:nteen, kuljetti keskellä Atlantin merta pysyttelevä _Nautilus_\nmeitä herkeämättä eteläänpäin 440 kilometrin nopeudella\nvuorokaudessa. Kapteeni Nemo tahtoi ilmeisesti suorittaa loppuun\nmerenalaisen purjehduksensa maapallon ympäri, enkä epäillytkään\netteikö hän Kap Hornin ympäri kierrettyään aikonut palata Tyynen\nvaltameren eteläosaan.\n\nNed Landilla oli siis ollut täysi syy pelkoonsa. Näillä suurilla,\nsaarettomilla vesillä ei voinut ajatellakaan pakoa; eikä meillä\nmuutenkaan ollut mitään mahdollisuutta asettua kapteeni Nemon tahtoa\nvastaan. Mutta kun meillä ei täten ollut apua viekkaudesta saatikka\nylivoimasta, niin luulottelin että rauhallisella, lujamielisellä\ntaivuttelulla ehkä voisimme jotakin voittaa.\n\nEikö kapteeni Nemo mahdollisesti tämän maapallon ympäripurjehtimisen\nsuoritettuaan tahtoisi lahjoittaa meille vapauttamme meidän\nvalallista sitoumustamme vastaan, ettemme kellekään ihmiselle\nilmaisisi hänen olemassaoloaan? Sellaisen sitoumuksen, jonka\nvahvistaisimme kunniasanallamme ja iankaikkisen autuuden toivollamme,\nme varmasti pitäisimme pyhänä. Mutta kuinka voisin ehdottaakaan\nhänelle sellaista, kuinka pyytää häneltä vapauttamme? Hänhän oli itse\nalusta alkaen jyrkällä tavalla selittänyt, että hänen olemassaolonsa\nsalassapitäminen vaati meitä pidettäväksi elinkautisessa vankeudessa\n_Nautiluksessa_. Minun kolmikuukautinen äänettömyyteni tuntui\narvatenkin hänestä vaitonaiselta alistumiselta tuohon ehtoon.\nEikö palaaminen tähän asiaan herättäisi hänessä epäluuloja, jotka\nsaattaisivat vaikeuttaa ja estää pakosuunnitelmiamme, jos suotuisa\nsattumus jolloinkin tekisi niiden toimeenpanon taas mahdolliseksi?\nMinä punnitsin mielessäni kaikkia näitä asianhaaroja ja alistin ne\nConseilinkin pohdittaviksi, joka tuli yhtä ymmälle kuin minäkin.\n\nYllämainittuina 19 päivänä ei matkallamme sattunut mitään\nmerkillistä. Kapteenia näin aniharvoin. Hän työskenteli kirjastossa,\njonka pöydällä usein näin hänen jäleltään luonnonhistoriallisia\nkirjoja avattuina. Minun teokseni \"Suurista merensyvyyksistä\", jota\nhän näytti ahkeraan selailleen, oli täynnänsä reunamuistutuksia,\njotka toisinaan olivat ristiriidassa minun teoriaini ja väitteideni\nkanssa. Usein kuulin hänen myöskin soittelevan tunteellisia ja\nalakuloisia sävelmiä uruillaan, mutta vain yön aikaan ja pimeän\nvallitessa, kun _Nautilus_ oli nukahtanut autiolle merenselälle.\n\nTällä osalla matkaamme me purjehdimme päiväkaudet laineitten\npinnalla. Meri pysyi miltei autiona. Me huomasimme ainoastaan\nmuutamia harvoja purjealuksia, jotka Intiaan lastattuina suuntasivat\nkulkunsa Hyväntoivonnientä kohti. Kerran meitä ajoi takaa muutaman\nvalaanpyytäjälaivan veneitä, luullen ilmeisesti alustamme joksikin\nsuunnattoman suureksi ja hyvin arvokkaaksi valaskalaksi. Mutta\nkapteeni Nemo ei tahtonut antaa noiden reippaiden poikien väsyttää\nturhaan itseään, vaan hän lopetti ajometsästyksen äkisti sukeltamalla\npitemmäksi aikaa aaltojen alle. Tämä tapaus huvitti meitä kaikkia\nmatkamme yksitoikkoisuudessa, ennen kaikkia Ned Landia. En erehtyne\njos luulen että häntä kovin suretti, kun ei noiden kalastajain\nväkäkeihäät voineet kuolettavasti satuttaa panssaripukuista\nvalastamme.\n\nTällä tapaa kului matkamme aina maaliskuun 13 päivään asti. Mutta\nsilloin suoritti _Nautilus_ luotaustöitä, jotka erikoisesti\nkiinnittivät mieltäni.\n\nOlimme tähän asti kulkeneet lähes 6,000 peninkulmaa lähtökohdastamme\nTyynen valtameren pohjoisosassa. Tällöin olimme 45°37' eteläisellä\nleveys- ja 37°53' läntisellä pituusasteella. Näillä paikoin oli\ntoimitettu useita tunnetuita luotauksia sillä seurauksella, ettei\nluotinauha ollut tavannut pohjaa edes 14--15,000 metrin syvyydellä.\nKapteeni Nemo päätti nyt vajottaa aluksensa niin syvälle kuin\nmahdollista tarkistaakseen näiden luotausten todenperäisyyttä.\n\nSelvää oli ettei tällöin voitu ajatellakaan laskeutumista niin\nsuuriin syvyyksiin vesisäiliöitä täyttämällä, vaan määräsi kapteeni\nsivutasot asetettavaksi 45° kaltevuuteen, joten _Nautilus_ tulisi\nlaskeutumaan jotenkin pitkäkkäistä kaltevuussuuntaa alaspäin. Potkuri\npantiin käymään mahdollisimman kovalla vauhdilla, ja sen nelilehtinen\niskupinta pieksi vettä sanomattoman raivokkaasti. Tämän valtavan\npaineen alaisena _Nautiluksen_ runko tärisi pitkin pituuttaan\nniinkuin hyvinviritetty soittimenjänne ja sukeltautui säännöllistä\nsuuntaa myöten yhä syvemmälle mustiin vesiin.\n\nVähitellen jätimme yläpuolellemme kaikki ne vesivyöhykkeet, joissa\nkalat uivat ja yleensä mikään elollisuus voi menestyä. Yhä syvemmälle\npainuimme, emmekä vielä 13,000 metrin syvyydelläkään voineet huomata\nvaltameren pohjaa. Mutta 14,000 metrin syvyydellä näin avattujen\nsalonginakkunoiden läpi muutamia mustanpuhuvia vuorenhuippuja, jotka\nkohosivat mittaamattomista syvyyksistä joittenkin merenalaisten\nHimalaja- tahi Mont Blanc-vuorten keiloina.\n\nMutta _Nautilus_ tunkeutui vielä syvemmälle, vaikka sen kestämä\nvedenpaine oli kerrassaan hirvittävä. Minä tunsin rautalevyjen\nvapisevan; karaistusta teräksestä taotut emäkset notkistuivat ja\nsalongin isot akkunalasit tuntuivat painuvan sisään. Ja tämäkin\nvahva rakennus olisi epäilemättä lysähtänyt kokoon, jollei -- kuten\nkapteeni sanoi -- se olisi voinut vastustaa kaikkea painetta yhtä\nhyvin kuin mikäkin kallionjärkäle.\n\nKulkiessamme näiden merenalaisten kallionhuippujen lähitse näin vielä\njoitakin elollismaailman ilmiöitä, moniaita simpukoita, kotiloita\nja eräitä meritähtiä. Mutta pian sivuutimme nämä eläinkunnan\nviimeisetkin edustajat sekä koko niitä käsittävän vyöhykkeen, aivan\nniinkuin ilmapallo kohotessaan niiden ilmakerrosten yläpuolelle,\nmissä vielä voi hengittää. Olimme tällöin saapuneet 16,000 metrin\nsyvyyteen, jossa _Nautiluksen_ oli kestettävänä 1,600 ilmakehän\npaine, s.o. 1,600 kg. jokaista pintansa neliösentimetriä kohti.\n\n\"Mikä verraton tilaisuus\", huudahdin vieressäni seisovalle\nkapteenille, \"saada kulkea näissä alhaisissa vesikerroksissa, minne\nei vielä kukaan ihminen ole voinut tunkeutua! Katselkaas, kapteeni,\nnoita komeita kallioryhmiä, noita asumattomia luolia, noita maapallon\nsyvimpiä seutuja, joissa ei mikään elämä ole enää mahdollista!\nKuinka ihmeellisiä tienoita! Miksi pitää meidän ollakaan niin\nkykenemättömiä, ettemme voi ottaa niistä mukaamme muuta kuin muiston!\"\n\n\"Tahtoisitteko viedä mukananne jotakin parempaa kuin pelkän muiston?\"\nkysyi kapteeni Nemo.\n\n\"Mitä tarkotatte näin kysyessänne?\"\n\n\"Sitä vain, että on varsin helppo ottaa valokuva näistä\nvedenalaisista seuduista.\"\n\nEnnenkun ennätin tulkita ihmetystäni tämän uuden esityksen johdosta,\nkannettiin jo valokuvauskone kapteenin käskystä salonkiin.\nAvonaisista akkunoista loisti vastaamme sähköheijastimemme mitä\nkirkkaimmin valaisema vesipaljous. Ei auringonvalokaan olisi voinut\nolla sopivampi valokuvaamiseen kuin tämä kokonaan varjoton ja\npilkuton keinotekoinen valaistus. _Nautilus_ pysyi potkurinsa ja\nsivutasojensa avulla liikkumattomana paikoillaan. Valokuvauskone\nsuunnattiin äsken vaarinottamiani merenalaisia seutuja kohti, ja\nmuutaman minuutin valotuksen jälkeen olimme saaneet erinomaisen\nselvän negatiivilevyn.\n\nTässä valokuvassa näki aivan hyvin nuo ikikalliot, joita ei\nauringonvalo ollut koskaan valaissut, nuo graniittivuoret, jotka\nmuodostavat maaemon valtaisen vuoteen, nuo terävät vuoristojonot,\njoiden jyrkät reunapiirteet kuvassa esiytyivät mustina kuin jonkin\nflanderilaisen mestarin maalaamassa taulussa, ja kaiken taustana\netäisimpien huippujen piirtämän aaltomaisen näköpiirin. En voi\nkuvata sitä merkillistä tehoa, millä minuun vaikuttivat nuo\nkiiltävän mustat, sammalpeitteettömät kalliojärkäleet haaveellisille\nmuotoineen, kaikki tukevasti nojautuen meren hiekkapohjaan, joka\nkimalteli sähkövalon säteissä.\n\nSaatuaan työnsä valmiiksi sanoi kapteeni Nemo minulle:\n\n\"Nouskaamme nyt ylös, professori. Ei ole viisasta pidättää\n_Nautilusta_ kauvempaa moisen paineen alaisena.\"\n\n\"Niin, nouskaamme toki pintaan!\" vastasin.\n\n\"Tarttukaa hyvin kiini johonkin!\"\n\nEn ennättänyt tiedustaa, minkä takia piti näin olla varuillaan, kun\nlennähdin selälleni lattiamatolle.\n\nKapteenin antamasta merkistä oli potkuri pantu käymään takaperin,\nsivutasot asetettu kohtisuoraan asentoon, ja _Nautilus_ kohosi\nylöspäin kuin ilmapallo suoraan ylös ilmaan, halkoen vesivuorta\nhirvittävällä nopeudella. Kuulin omituista hankaavaa ääntä laivan\nkyljiltä, mutta en voinut erottaa mitään esineitä ulkopuolelta.\nNeljässä minuutissa oli aluksemme suorittanut tuon 16,000 metrin\npituisen matkan valtameren syvimmästä pohjakuilusta ylös sen pintaan.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\nKaskelottien ja valaiden parissa.\n\n\nMaaliskuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä kääntyi _Nautilus_ jälleen\netelää kohti. Minä arvelin että se Kap Hornin kohdalle tultuaan\npoikkeisi länteenpäin päästäkseen Tyyneen valtamereen ja siellä\npäättäisi maanympäripurjehduksensa. Mutta se ei tehnytkään niin,\nvaan jatkoi eteläistä suuntaansa. Minne se oikein aikoikaan?\nEtelänavalleko? Mutta sehän oli mieletöntä! Aloinpa uskoa että\nkapteeni Nemo hurjanrohkeudellaan osotti todeksi Ned Landin arvelut.\n\nKanadalainen ei ollut moneen aikaan enää puhellut minun kanssani\npakosuunnitelmistaan. Hän oli käynyt itseensäsulkeutuneeksi,\nmelkeinpä äänettömäksi. Näin kyllä kuinka tämä jatkuva vankeus\nkovin raskautti hänen sydäntään, kuinka viha ja kiukku yhä kiehui\nhänen sisässään. Kapteenin kohdatessaan hänen silmänsä lieskasivat\npahaenteistä tulta, ja minä pelkäsin aina että hänen luontainen\nkiihkeytensä saisi hänen yrittämään jotakin epätoivoista tekoa.\n\nSeuraavana päivänä, maaliskuun 14:ntenä, hän ja Conseil astuivat\nhyttiini. Tiedustin heiltä heidän käyntinsä aihetta.\n\n\"Tahtoisimme vain tehdä teille yksinkertaisen kysymyksen\", vastasi\nkanadalainen.\n\n\"Puhukaa, Ned.\"\n\n\"Kuinka, monta miestä arvelette _Nautiluksessa_ olevan?\"\n\n\"Sitä en voi sanoa, hyvä ystävä.\"\n\n\"Minusta tuntuu siltä\", jatkoi Ned Land, \"ettei sen kuljettamiseen\ntarvittaisi kovinkaan suurta miehistöä.\"\n\n\"Varmastikin riittäisi nykyisissä oloissa kymmenkunta miestä\nkorkeintaan.\"\n\n\"Hyvä, miksi siis enempää tarvittaisiinkaan?\"\n\n\"Miksi?\" toistin, katsellen tarkkaavaisesti Ned Landia, jonka\naikomuksen voi helposti arvata. \"Jos aavistukseni ovat osuneet\noikeaan ja jos oikein olen käsittänyt kapteenin merenalaisen elämän,\nniin ei _Nautilus_ ole mikään pelkkä laiva. Se on samalla turvapaikka\nniille miehille, jotka sen päällikön tavoin ovat katkaisseet kaikki\nsuhteensa maanpäälliseen elämään.\"\n\n\"Ehkäpä\", sanoi Conseil; \"mutta eihän _Nautilukseen_ voine mahtua\nenemmän kuin määräluku ihmisiä. Eikö isäntä voisi arvioida näiden\nmahdollisimman tarkkaa määrää?\"\n\n\"Millä tavalla, poikani?\"\n\n\"Laskelmien avulla. Kun laivan kuutiosisällys on tietty ja siis\nsen sisältämä ilmamääräkin, ja kun toiselta puolen tiedetään\njokaisen ihmisen olemassaolon riippuvan hengitysmahdollisuudesta,\nniin vertaamalla näitä tuloksia _Nautiluksen_ pakkoon nousta joka\nneljäskolmatta tunti ylös vedenpintaan...\"\n\nConseil ei päättänyt lausettaan, mutta minä arvasin hyvin hänen\najatuksensa.\n\n\"Minä ymmärrän mitä tarkotat\", vastasin; \"mutta tuo laskelma, joka on\nmuuten helppo tehdä, antaa tulokseksi vain epämääräisen luvun.\"\n\n\"Se ei tee mitään\", sanoi Ned Land itsepäisesti.\n\n\"No, kuulkaapa sitten laskelmaa\", virkoin. \"Jokainen ihminen\nhengittää tunnissa niin paljon happea kuin sisältyy sataan\nlitraan ilmaa eli vuorokaudessa niin paljon kuin kahteentuhanteen\nneljäänsataan litraan sisältyy. Täytyy siis laskea, kuinka monta\nkertaa _Nautilukseen_ sisältyy kaksituhatta neljäsataa litraa ilmaa.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Conseil.\n\n\"Mutta\", jatkoin, \"kun _Nautiluksen_ kantavuus on tuhat ja\nviisisataa tonnia ja jokainen tonni on tuhat litraa, niin sisältyy\n_Nautilukseen_ miljoona viisisataa tuhatta litraa ilmaa, joka\njaettuna kahdellatuhannella neljälläsadalla...\"\n\nSuoritin jakolaskun sukkelasti lyijykynällä.\n\n\"... antaa osamääräksi kuusisataa viisikolmatta. Siis riittäisi\n_Nautiluksen_ sisältämä ilmamäärä kieltämättömästi kuudellesadalle\nviidellekolmatta ihmiselle neljäksikolmatta tuntia.\"\n\n\"Kuudellesadalle ja viidellekolmatta!\" toisti Ned.\n\n\"Mutta siitä saatte olla varmat\", jatkoin, \"että laskien yhteen\nmatkustajat ja miehistön ynnä päällystön emme saa lukumääräksemme\nkymmenettäkään osaa siitä luvusta.\"\n\n\"Siinäkin on liiaksi monta kolmea vastaan!\" huokasi Conseil.\n\n\"En voi siis neuvoa teille, Ned parka, muuta keinoa kuin jatkuvaa\nkärsivällisyyttä.\"\n\n\"Ja mikä on kärsivällisyyttä parempikin -- alistuvaisuutta\", lisäsi\nConseil.\n\nHän oli löytänyt oikean sanan.\n\n\"Ja kun oikein ajattelee\", jatkoi hän, \"niin ei kapteeni Nemo voi\niänkaiken kulkea eteläänkään päin. Hänen täytyy toki kerran pysähtyä,\njollei muulloin niin ainakin kiinteätä jäätä kohdatessaan, ja palata\nkaikkien kulkemille merille. Silloin on taas aika ruveta pohtimaan\nNed Landin ehdotusta.\"\n\nKanadalainen pudisti päätään, sipaisi kädellä otsaansa ja lähti\nmitään puhumatta tiehensä.\n\n\"Suvaitseeko isäntä että teen pienen huomautuksen?\" sanoi Conseil\nvielä. \"Ned parka toivoo kaikkea mitä nykyisin on mahdotonta\nsaavuttaa. Hän näyttää kaipaavan kaikkea mikä meiltä on täällä\nkiellettyä. Vanhat muistot painavat hänen mieltään, ja hänen\nsydämmensä on ylen raskautettu. Se täytyy meidän toisten ymmärtää.\nMitä hänellä on täällä tekemistä? Ei niin mitään. Hän ei ole oppinut\nmies niinkuin te, eikä häntä huvita meren merkilliset ihmeet niinkuin\nmeitä molempia. Hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä päästäksensä\njohonkin kotimaansa kapakkaan.\"\n\nTodella täytyikin laivassa vallitsevan yksitoikkoisuuden tuntua\nsietämättömältä kanadalaisesta, joka oli tottunut vapaaseen ja\ntoimeliaaseen elämään. Harvoin tapahtui täällä mitään, joka olisi\nelähyttänyt hänen mieltään. Mutta tänäänpä sattui sentään tapahtumaan\njotakin, joka muistutti häntä entisistä onnellisista harpuunamiehen\najoista.\n\nKun kello 11 tienoissa nousimme vedenpintaan, jouduimme keskelle\nvalasparvea. Tämä kohtaus ei hämmästyttänyt minua, sillä tiesin\nettä nämä ankarasti vainotut eläimet mielellään ottivat turvansa\netelänavan ympärillä oleville vaikeakulkuisille vesille.\n\nIstuimme yläkannella. Meri oli tyyni, ja lokakuun aikaan vallitsi\nnäillä eteläisillä leveysasteilla kauniit syyspäivät. Kanadalaisen\ntottunut silmä se havaitsi ensimmäisen valaskalan itäisellä\ntaivaanrannalla. Kun oikein tarkkaan tähysti sinnepäin, niin näki sen\nmustanpuhuvan seljän vuoroin nousevan, vuoroon laskeutuvan veden alle\nnoin kahdeksan kilometrin päässä _Nautiluksesta_.\n\n\"Ah!\" huudahti kanadalainen; \"olisinpa nyt valaanpyytäjälaivan\nkannella, niin kyllä tässä nousisi hauska elämä. Tuo on aika iso\notus. Katsokaapa kuinka voimakkaasti se ruiskuttaa ylös ilma- ja\nhöyrypatsaan syöksyreijistään. Voi sun vietävä, miksi minun pitääkään\nolla kahlehdittuna tähän rautakattilaan!\"\n\n\"Mitä nyt, Ned?\" huudahdin; \"ettekö vielä ole heittänyt vanhoja\nkalastajahaaveitanne?\"\n\n\"Luuletteko te että valaanpyytäjä voi koskaan unhottaa vanhaa\nammattiaan? Voiko koskaan kyllästyä sellaisen jahdin tarjoamaan\nviehätykseen?\"\n\n\"Ettekö ole koskaan kalastellut näillä vesillä, Ned?\"\n\n\"En koskaan, professori. Ainoastaan pohjoisissa merissä, ja yhtä\npaljon Behringin kuin Davisin salmissa.\"\n\n\"Silloin ette vielä tunne etelän seutujen valaskalaa. Te olette tähän\nasti pyydystänyt vain pohjoisten merten valaita, ja ne eivät uskalla\nkoskaan läpäistä päiväntasaajan lämpöisiä vesiä.\"\n\n\"Mitä sanottekaan, professori?\" kysäsi kanadalainen, äänessään lievän\nepäilyksen väre.\n\n\"Sanon niinkuin asianlaita on.\"\n\n\"Soo-o! Minä, joka juuri nyt puhun teidän kanssanne, olen vuonna\n1865, eli siis puoli kolmatta vuotta sitten Grönlannin luona\ntavannut valaan, jolla vielä oli kyljessään harpuuna ja siinä erään\nBehringin salmessa liikkuvan valanpyytäjän nimimerkki. Kysyn siis\nteiltä kuinka eläin, johon on satutettu Amerikan länsipuolella, on\njoutunut tapettavaksi sen itäpuolella, jollei se Kap Hornin tai\nHyväntoivonniemen kierrettyään ole kulkenut päiväntasaajan poikki?\"\n\n\"Minä rohkenen olla samaa mieltä kuin kuoma\", virkkoi Conseil, \"ja\nkuulisin mielelläni mitä isännällä on sen johdosta sanottavaa.\"\n\n\"Hyvät ystävät, eri valaslajit asuvat luontonsa mukaan kukin eri\nmerenosissaan, joita ne eivät koskaan jätä. Ja jos joku näistä\neläimistä on tullut Behringin salmesta Davisin salmeen, niin se\njohtuu yksinkertaisesti siitä että kummankin meren välillä on avoin\nväylä, joka käy joko Amerikan tahi Aasian pohjoisrannatse[18]\".\n\n\"Täytyykö meidän uskoa teitä?\" kysyi kanadalainen, ummistaen toisen\nsilmänsä.\n\n\"Isäntää on aina uskottava\", vakuutti Conseil juhlallisesti.\n\n\"No niin\", sanoi kanadalainen, \"kun en ole koskaan pyydystänyt näillä\nvesillä, en siis tunne täällä liikkuvia valaita?\"\n\n\"Ette, kuten jo sanoin teille.\"\n\n\"Sitä suurempi syy siis tutustua niihin\", huomautti Conseil.\n\n\"Katsokaahan tuonne!\" huudahti harpuunamestari liikutuksesta\nväräjävin äänin. \"Se lähestyy meitä! Se tulee suoraan vastaamme! Se\nuhmaa minua! Se tietää etten voi mitäkään sille!\"\n\nNed polki raivoissaan jalkaansa. Hänen kätensä vapisi, kun hän\nmielikuvituksessaan heilutti väkäkeihästään.\n\n\"Ovatko nämä valaat yhtä isoja kuin pohjoisten merien?\" kysyi hän.\n\n\"Lähellä pitäen, Ned.\"\n\n\"Olenpa nähnyt isojakin valaita, professori, valaita jotka kuonosta\npyrstönhuippuun olivat kolmenkymmenenkin metrin mittaisia. Ja olenpa\nkuullut kerrottavan, että Aleuttien saarten luona joskus tavataan yli\nviidenviidettä metrin pituisia.\"\n\n\"Se tuntuu minusta liiottelulta\", vastasin. \"Ne eläimet ovat vain\nselkäevällisiä juoksiaisia, ja kuten kaskelotitkin ovat ne pienempiä\nkuin nämä valaat.\"\n\n\"Ohoo!\" huudahti kanadalainen, jonka silmä ei jättänyt valtameren\nulappaa; \"se tulee lähemmäksi, se tulee _Nautiluksen_ vesille!\"\n\nSitten hän uudestaan jatkoi äskeistä puhetta.\n\n\"Te puhutte kaskelotista kuin mistäkin pikku ipinästä. Mutta minä\nolen kuullut kerrottavan jättimäisistäkin kaskeloteista. Ne ovat\nperin älykkäitä valaita. Joidenkin väitetään peittävän selkänsä\nlevillä ja hauroilla. Merenkulkijat luulevat niitä pikkuisiksi\nluodoiksi, nousevat maihin niiden seljälle, asettuvat kodoksi,\ntekevät valkeata...\"\n\n\"Ja rakentavat taloja!\" keskeytti Conseil hänet.\n\n\"Aivan niin, vekkuli\", sanoi Ned Land. \"Ja sitten jonakin kauniina\npäivänä otus yht'äkkiä sukeltaakin ja vie kaikki asukkaansa\nvaltameren syvyyksiin.\"\n\n\"Aivan niinkuin 'Sindbad purjehtijan' seikkailuissa\", vastasin\nnauraen. \"Ah, mestari Land, te näytte pitävän merkillisistä jutuista.\nMitähän tavattomia eläimiä teidän kaskelottinne oikein lienevätkään!\nToivon kumminkin ettette usko kaikkia kuulemianne.\"\n\n\"Hyvä herra luonnontutkija\", vastasi kanadalainen vakavasti, \"kun\nvalaista kerran on kysymys, niin täytyy uskoa kaikkea. Katsokaahan\nkuinka tuokin tuolla kiitää eteenpäin! Väitetäänpä että nämä eläimet\npystyvät tekemään matkan maan ympäri kahdessa viikossa.\"\n\n\"Siihen en osaa eittäenkään vastata\", sanoin.\n\n\"Mutta sen te varmastikin tiedätte, herra Aronnax, että maailman\nalussa valaat uivat vielä paljon nopeammin kuin nykyään.\"\n\n\"Todellako, Ned? Kuinka se oli mahdollista?\"\n\n\"Niin, nähkääs, niiden pyrstö oli silloin pystyssä eikä lappeettain\nniinkuin nykyään, niin että ne pieksivät sillä vettä oikealta\nvasempaan ja vasemmalta oikeaan niinkuin kalat. Mutta kun Luojamme\nhuomasi niiden pitävän liikaa kiirettä, niin väänsi hän pyrstön\nneljänneksen pyörähdystä ympäri, ja siitä lähtien ne lyövät vettä\nylhäältä alaspäin ja päinvastoin, ja kulku käy sen takia hitaammin.\"\n\n\"Kuulkaapas nyt, kelpo Ned\", kysyin kanadalaisen äskeisen tapaan,\n\"täytyykö minun todella uskoa tätä?\"\n\n\"Ei vallan sananmukaisesti\", vastasi Ned Land vetäen suutansa irveen;\n\"ei ainakaan enempää kuin jos sanoisin, että on valaita jotka ovat\nsadan metrin mittaisia ja viidenkymmenen tonnin painoisia.\"\n\n\"Se olisikin todella liikaa\", sanoin. \"Mutta myönnettävä on että\njolloinkin on saatu valaita, joista on saatu satakaksikymmentä\ntynnyriä öljyä.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, niin olen itse nähnyt sen\", sanoi kanadalainen.\n\n\"Sen uskon mielelläni, Ned; samaten kuin uskon että moniaat valaat\npainavat yhtä paljon kuin satakunta norsua. Voi ajatella kuinka\nvaltava sellaisen möhkäleen meno on, kun se syöksyy eteenpäin\ntäydellä vauhdilla.\"\n\n\"Onko totta\", kysyi Conseil, \"että ne voivat paiskata laivojakin\nkumoon?\"\n\n\"Laivoja -- tuskinpa vain\", vastasin. \"Olen kuitenkin lukenut, kuinka\njuuri näillä eteläisillä vesillä vuonna 1820 muuan valas syöksyi\n_Essex_ nimistä alusta vastaan ja työnsi sitä taaksepäin neljän\nmetrin nopeudella sekunnissa. Aallot löivät laivan sisään perän\ntakaa ja _Essex_ meni melkein heti kumoon.\"\n\nNed Land tirkisti minua ilkamoisin katsein.\n\n\"Omasta puolestani\", hän sanoi, \"olen kerran saanut täräyksen\nvalaanpyrstöstä -- tarkotan että valaanpyyntiveneeni sai sen\ntäräyksen. Toverini ja minä kimposimme ilmaan ainakin kuuden metrin\nkorkeudelle. Mutta professorin valaaseen verrattuna se meidän otus\noli vain sylivauva.\"\n\n\"Elävätkö semmoiset tursaat kauvan?\" kysyi Conseil.\n\n\"Tuhat vuotta!\" vastasi kanadalainen silmiään räpäyttämättä.\n\n\"Kuinka sen tiedätte, Ned?\"\n\n\"Koska se tiedetään, tiedän mä.\"\n\n\"Entä kuinka se tiedetään?\"\n\n\"Tiedetäänpähän vain!\"\n\n\"Ei, hyvä Ned, sitä ei tiedetä, se otaksutaan ainoastaan, ja kas\nseuraavasta syystä! Neljäsataa vuotta takaperin, kun valaanpyyntiä\ntiedetään ensi kerran harjotetun, olivat nämä eläimet kooltaan paljon\nisompia kuin nykyään. Siitä on tehty se loogillinen johtopäätös\nettä nykyisten valasten vähempi koko aiheutuu siitä, ettei niillä\nole ollut aikaa kasvaa täyteen mittaansa. Tämä seikka on saanut\nluonnontutkija Buffonin arvelemaan, että valaat voivat ja niiden\npitäisikin elää tuhannen vuotta. Ymmärrättekös?\"\n\nMutta Ned Land ei ymmärtänyt mitään. Hän ei enää kuullut mitä\npuhuttiin. Ensiksi näkemämme valas tuli yhä lähemmäksi. Hän ahmi sitä\nsilmillään.\n\n\"Ahaa!\" hän huudahti, \"siinähän ei olekaan vain yksi valas! Niitä\non kymmenen, kaksikymmentä -- kokonainen katras! Eikä tässä voi\ntoimittaa mitään! Että pitääkin olla näin kahlittu käsistä ja\njaloista!\"\n\n\"Mutta, hyvä ystävä Ned\", sanoi Conseil, \"miksi ette pyydä kapteeni\nNemolta lupaa saada käydä niiden kimppuun?\"\n\nConseil oli tuskin ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kanadalainen\npyörähti ympäri, huippasi alas kansiluukusta ja lähti etsimään\nkapteenia käsiinsä. Tuokion perästä olivat molemmat jo yläkannella.\n\nKapteeni Nemo katseli valasparvea, joka leikitteli vedenpinnalla\nvajaan parin kilometrin päässä _Nautiluksesta_.\n\n\"Ne ovat etelän valaita\", sanoi hän. \"Siinä olisi; saalista\nkokonaiselle valaanpyyntilaivueelle.\"\n\n\"No niin, kapteeni\", huomautti kanadalainen, \"enkö saisi lähteä\npyydystämään niitä, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin siksi, etten\nperin unohtaisi vanhaa ammattiani?\"\n\n\"Miksi pitäisi tuhota ainoastaan tuhoamisen tuottaman huvin lakia?\"\nvastasi kapteeni. \"Me emme tee mitään sen ihralla tässä laivassa.\"\n\n\"Mutta sallittehan te Punaisella merellä meidän pyydystää\nmerilehmän\", huomautti kanadalainen.\n\n\"Silloin minä tarvitsin tuoretta lihaa miehiäni varten. Tässä\ntapettaisiin ainoastaan tappamisen vuoksi. Tiedän kyllä hyvin, että\nihminen pitää sitä etuoikeutenaan muiden luontokappalten rinnalla,\nmutta minä en voi sallia sellaista veristä ajanvietettä. Kun te ja\nteidän vertaisenne, mestari Land, surmaavat etelän valaita, jotka\novat rauhallisia kelpo eläimiä, niin teette moitittavan teon.\nSillä tapaa on niistä tyhjennetty koko Baffinin lahti ja hävitetty\nkokonainen luokka hyödyllisiä eläimiä. Antakaa siis noiden poloisten\nvalaitten olla rauhassa. Niillä on yllinkyllin luontaisia vihollisia,\nilman että teidän tarvitsee sekautua leikkiin -- kaskelotteja,\nmiekka- ja sahavalaita.\"\n\nVoi kuvitella minkälaista naamaa kanadalainen näytti kuullessaan\ntätä ripitystä. Sellaisten ajatusten lausuminen niin innostuneelle\npyyntimiehelle olikin turhaa ajanhaaskausta. Ned Land tuijotti\naluksen päällikköön ilmeisesti ymmärtämättä sanakaan tämän puheesta.\nKuitenkin oli kapteeni aivan oikeassa: valaanpyytäjäin raakamainen\nja ajattelematon ahneus tekee aikanaan sen, että tästä maapallon\nmahtavimmasta eläinrodusta jolloinkin vielä tulee aivan loppu.\n\nNed Land vihelsi \"Yankee Doodlea\"[19] hampaittensa välistä, työnsi\nkädet taskuihinsa ja käänsi meille selkänsä.\n\nKapteeni Nemo katseli vielä hetkisen valasparvea ja sanoi sitten\nminun puoleeni kääntyen:\n\n\"Olin aivan oikeassa kun väitin että valailla on, ihmisiä\nlukuunottamatta, toisiakin, luontaisia vihollisia. Nuo eläimet saavat\nkohta kestää kovan kamppailun. Näettekö tuolla tuulen alla, lähes\nkolmentoista kilometrin päässä täältä, muutamia mustia pilkkuja,\njotka liikkuvat tännepäin?\"\n\n\"Näen kyllä, kapteeni\", vastasin.\n\n\"Ne ovat kaskelotteja, hirmuisia raatelueläimiä, joita olen välistä\ntavannut kaksi-, jopa kolmisatapäisinä joukkueina. Näitä julmia ja\nvahingollisia petoja saa kyllä kaikella ankaruudella hävittää.\"\n\nViime sanat kuultuaan kanadalainen käännähti äkisti ympäri.\n\n\"No siis, kapteeni\", puhuin harpuunamestarin puolesta, \"nyt on aika\nkäsissä käydä puolustamaan valaita...\"\n\n\"On aivan tarpeetonta että ihmishenkiä pannaan sen takia\nvaaranalaisiksi, herra professori. _Nautilus_ kykenee yksinäänkin\nhajoittamaan tuon kaskelottiparven. Sillä on teräksinen\npanssarikeula, jonka luulen olevan yhtä tehokkaan aseen kuin ikänä\nmestari Landin harpuunan.\"\n\nKanadalainen kohautti hartioitaan. Hyökätä sukkelien tursaiden\nkimppuun kömpelö panssarikeula aseena! Oliko sellaista hullutusta\nkoskaan kuultu?\n\n\"Vartokaahan vain, professori!\" sanoi kapteeni. \"Kohta näytämme teille\najometsästyksen, jonka veroista ette ennen ole nähnyt. Ei mitään\narmoa noille hirmuvalaille! Ne ovat pelkkää kitaa ja hampaita!\"\n\nPelkkää kitaa ja hampaita! Sen paremmin ei voi kuvatakaan\nkaskelottia, jonka ruumis toisinaan kasvaa viidenkolmatta metrin\npituiseksi. Sen suunnaton pää on suunnilleen kolmas osa koko\nruumiin pituudesta. Sen sijaan kuin tavallisella valaalla yläleuka\non varustettu vain hetuloilla, joista n.s. valaanluu saadaan, on\ntällä hirmuisina aseina viisikolmatta valtaista hammasta, jotka\novat kaksikymmentä sentimetriä pitkät, ylempää lieriön ja kärjestä\nterävän keilan muotoiset. Tuon mahtavan pään yläosassa, rustomaisten\nväliseinäin erottamissa onkaloissa tavataan 3--400 kg. sitä\nkallisarvoista öljymäistä ainetta, joka kaupassa kulkee \"spermacetin\"\nnimellä. Kaskelotti on ruma ja kömpelö eläin, joka enemmän muistuttaa\nkampelaa kuin kalaa. Sen ruumiin vasen kylki on aivan rujokas, eikä\nse näe vasemmalla silmällään juuri mitään.\n\nTuo merkillinen petoeläinten parvi läheni lähenemistään. Ne olivat\nälynneet valaat ja varustausivat hyökkäämään näiden kimppuun. Jo\nennakolta voi arvata kaskelottien voittavan taistelussa, sillä ne\neivät ainoastaan ole paljon taistelukykyisempiä kuin turvattomat\nvastustajansa, vaan ne voivat oleskella paljon kauvemman aikaa veden\nsisässä, tarvitsematta nousta ylös pintaan hengittämään.\n\nOli jo aika rientää valaitten avuksi. Conseil, Ned Land ja minä\nmenimme salongin isojen akkunain ääreen. Kapteeni asettui perämiehen\nviereen käytelläkseen tarpeen tullessa itse alustaan hyökkäysaseena.\nKohta tunsin että potkurin käynti kiihkeni ja laivamme lisäsi\nvauhtiaan.\n\nKamppailu kaskelottien ja valaitten välillä oli jo alkanut,\nkun _Nautilus_ saapui taistelukentälle. Kapteeni kuljetti sen\nsuoraan edellisten parven halki. Kaskelotit eivät ensin tuntuneet\nsuurestikaan välittävän uudesta hirviöstä, joka niin odottamatta\nsekausi otteluun. Mutta pian saivat ne varoa sen iskuja.\n\nMillainen taistelu! Yksin Ned Landkin, joka alussa oli aivan\nhurmautunut, taukosi pian taputtamasta käsiään. Koko _Nautilus_\noli vain hirvittävä harpuuna, jota sen päällikkö ohjasi taitavalla\nkädellään. Se syöksähti noiden lihavuorien kimppuun, lävisti ja\nleikkasi ne kahtia, jättäen kupeilleen viimeisissä vavahduksissa\nsätkytteleviä ruumiinkappaleita. Se ei tuntenut lainkaan niitä julmia\npyrstöniskuja, joita joka taholta sateli sen rautaiseen kuoreen.\nSurmattuaan yhden kaskelotin ryntäsi se toisen kimppuun ja lopetti\nsen; pyörähteli ympäri liikuntakeskuksessaan ettei päästäisi saalista\nkäsistään, syöksähteli eteen- ja taapäin, totteli nuolen nopeudella\nperäsintään ja ohjaustasojaan; painui syvälle kun kaskelotti sukelsi\nvaltameren uumeniin, ja kohosi taas ylös eläimen noustessa takaisin\npintaan -- aina tavaten saaliinsa vastustamattomalla keulallaan.\n\nMikä verisauna! Mikä kammottava loiske ja kohina ja mylvinä!\nKuolemanpelossaan nuo eläimet päästelivät niille omituisia teräviä\nääniä ja huohotuksia ja pieksivät mahtavilla pyrstöillään merta\nvaahtoiseksi hyrskyksi näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.\n\nNoin tunnin ajan kesti tätä teurastusta, josta ei kaskelottien\nonnistunut paeta. Useita kertoja koetti niitä kahdeksan tai kymmenen\nyhteisellä ryntäyksellä murskata _Nautiluksen_ ruumismöhkäleittensä\npainolla. Akkunaruutujen läpi näimme suoraan silmiemme edessä\nniiden ammottavat kidat hirveine hampaineen ja niiden yksipuoliset,\nmuodottomat silmät. Ned Land ei voinut enää pidättää itseään, vaan\npui nyrkkiä niille ja hänen suustaan tulvasi herjauksia. Aivan\nhyvästi tuntui kuinka ne pusertautuivat ruumiillaan aluksemme runkoa\nvastaan niinkuin koirat villisianajossa; mutta _Nautilus_ pani\npotkurinsa pyörimään entistä vinhemmin, laahasi niitä perässään\ntahi pakotti ne nousemaan pintaan, välittämättä vähääkään niiden\nsuunnattomasta paineesta tahi niiden hurjasta vastustuksesta.\n\nVihdoin harveni kaskelottien parvi näkymättömiin; vesi tyveni\njälleen, ja minä tunsin että nousimme valtameren pintaan. Luukku\navattiin, ja me ryntäsimme kaikki yläkannelle.\n\nMeri oli täpösen täynnä raadeltuja ja katkottuja ruumiita. Ei\nvaltavinkaan dynamiittiräjähdys olisi voinut niin raivoisasti silpoa\nnoita lihamöhkäleitä. Me kelluimme keskellä niiden jättimäisiä\nruhoja, joilla oli sinertävät seljät, valkeat vatsat ja pinta täynnä\nmuodottomia pukamia. Joitakuita peljästyneitä kaskelotteja kiisi\npakoon joka suunnalle. Vesi oli useiden neliökilometrien alalla\nvärjäytynyt punaiseksi, niin että _Nautilus_ tuntui uiskentelevan\nverimeressä.\n\nKapteeni Nemo tuli luoksemme.\n\n\"No, mitä piditte semmoisesta valaanpyynnistä, mestari Land?\"\n\n\"Kapteeni\", vastasi kanadalainen, jonka innostus oli koko lailla\nlaimentunut, \"se oli todella hirvittävä näytelmä. Mutta minä en ole\nmikään teurastaja; olen valaanpyytäjä, ja tuo äskeinen oli pelkkää\nteurastamista.\"\n\n\"Se oli verisauna raatelueläimille\", sanoi kapteeni, \"eikä _Nautilus_\nole mikään teurastusveitsi.\"\n\n\"Minä pidän harpuunaani parempana\", väitti kanadalainen.\n\n\"Kullakin on omat aseensa\", vastasi kapteeni, katsellen tuikeasti Ned\nLandiin.\n\nMinä pelkäsin että tämä antaisi kiivasluontoisuutensa viehättää\nitseään johonkin purevaan vastaväitteeseen, josta meille kaikille\nvoisi olla ikävät seuraukset; mutta hänen vihansa asettui kun hän\nnäki muutaman valaan lähestyvän _Nautilusta_.\n\nEläinparka ei ollut voinut välttää kaskelottien hampaita. Minä tunsin\nsen paikalla etelämerien valaaksi sen litistyneestä ja aivan mustasta\npäästä. Ruumiinrakenteelta sen erottaa maitovalaasta ja Nordkapin\nvalaasta sen seitsemän niskanikamaa ja kylkiluut, joita sillä on\nkaksi enemmän kuin muilla hetulavalailla. Valas oli jo kuollut ja\nkellui kyljellään, vatsa aivan repaleina vainoojain puremista. Sen\nsilvotusta uimaevästä riippui vielä pieni valaanpoikanen, jonka ei\nmyöskään ollut onnistunut pelastua verisaunasta. Sen avoimesta suusta\nvalui vettä, joka kohisi kuin myllynrännistä sen hammashetulain\nlävitse.\n\nKapteeni kuljetti _Nautiluksen_ aivan lähelle valaanruhoa. Kaksi\nmiehistä laskeutui sen seljälle, ja minä näin suureksi ihmeekseni\nheidän lypsävän sen nisistä kaiken näiden sisältämän maidon, jota\ntuli pari kolme isoa astiaa täyteen.\n\nKapteeni tarjosi minulle kupillisen maitoa, joka oli vielä lämmintä.\nEn voinut olla tekemättä torjuvaa elettä, sillä moinen juoma tuntui\nminusta hyvin vastenmieliseltä. Mutta hän vakuutti sen olevan\nerinomaisen hyvää ja että se joka suhteessa muistutti lehmän maitoa.\n\nOtinpa sitten ja maistoin, eikä se hullumpaa ollutkaan. Tämä maito\noli meille erittäin tervetullut, sillä voiksi kirnuttuna ja juustoksi\nkeitettynä se antoi hauskan lisän tavalliseen ruokajärjestykseemme.\n\nSiitä päivästä alkaen huomasin huolestuneena että Ned Landin\närtyisyys kapteeni Nemon kohtaan yhä kasvoi, ja minä päätin pitää\ntarkoin silmällä kanadalaisen puheita ja toimia.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nJäihin vangittuina.\n\n\n_Nautilus_ kynti jälleen herkeämättä etelätä kohti, kulkien\npitkin 50:nettä pituusviivaa aika nopeasti. Yrittikö se suoraan\netelänavalle? Tätä en voinut uskoa, sillä kaikki siihenastiset\nkokeet sen saavuttamiseksi olivat saaneet nolon lopun. Sitäpaitsi\noli vuodenaikakin jo sangen myöhäinen, sillä eteläisellä\npallonpuoliskolla maaliskuun 13 p. vastaa syyskuun 13 päivää\npohjoisella seudulla, jolloin syyspäiväntasaus alkaa.\n\nMaaliskuun 14 p. näin 55° leveysasteella 7--8 metrin mittaisia\njäälohkareita, ikäänkuin mitäkin meressä uiskentelevia pikkuluotoja,\njoita vastaan aallot murtuivat. _Nautilus_ pysyttelihe meren\npinnalla. Ned Landille, joka oli ennenkin pyydystellyt napavesillä,\nolivat nuo pikkuruiset jäävuoret tuttuja nähtäviä. Conseil ja minä\nsaimme nyt ihailla niitä ensi kerran.\n\nHäikäisevä, lumivalkea juova ulottui ilmassa pitkin eteläistä\ntaivaanrantaa. Valaanpyytäjät sanovat sitä \"jäähohteeksi\". Vaikka\npilvet sumentaisivat taivaan kuinka paksulta tahansa, eivät ne\njaksa himmentää sen kimallusta. Se tietää ahtojään tahi jäätelien\nläheisyyttä.\n\nKohta näkyikin paljon suurempia jääröykkiöitä, joiden kimmellys\nvaihteli usvan oikullisuuden mukaan. Joillakin niistä näkyi vihreitä\njuovia, aivan kuin olisi niihin kuparivihtrillillä maalattu valtavia\nviiruja; toiset taas kumottivat suunnattomien ametistikivien tavoin\nhelakan punasinervinä ja läpäisivät valoa. Edelliset heijastivat\nvalonsäteitä kristallikiteittensä epälukuisista hiomapinnoista;\njälkimmäiset matkivat kalkkikiven eloisia valontaittumisia ja olivat\nniin valtaisen isoja, että niistä olisi voinut rakentaa kokonaisia\nmarmorikaupunkeja.\n\nMitä kauvemmas etenimme etelään päin, sitä suuremmiksi ja\nlukuisemmiksi kävivät nämä uiskentelevat jäävuoret. 60°\nleveysasteelle tultuamme ne ahtautuivat niin tiiviiksi muuriksi\neteemme, ettei avointa väylää enää näkynyt missään. Mutta kapteeni\nNemo etsi tarkoin ja löysikin aina jonkun ahtaan aukon, josta hän\nrohkeasti pujahti lävitse, vaikka tiesikin että se pian sulkeutuisi\ntakanamme.\n\nTällä tavoin _Nautilus_ kapteeninsa taitavan käden ohjaamana sivuutti\nkaikki nuo erilaiset jäätelit, jotka soluivat ohitsemme luonnon niin\ntäsmällisen tarkasti järjesteleminä että Conseil siitä joutui aivan\nihastuksiinsa: jäävuoret, jääkentät, ajojäät ja ahtojäät.\n\nLämpömäärä oli hyvin alhainen. Lämpömittari näytti ulkoilmassa kahta\ntai kolmea pakkasastetta. Mutta me olimme verhoutuneet lämpöisiin\nturkkeihin, joihin hylkeet tai jääkarhut olivat saaneet antaa\nnahat. Kannen alla _Nautilusta_ lämmitettiin kuten tavallisesti\nsähköllä, niin ettemme tienneet kylmästä mitään. Sitäpaitsi riitti\nsukeltautuminen muutaman metrin syvyyteen kohottamaan alustamme\nympäröivää lämpömäärää melkoisesti. Jos olisimme tulleet tänne\nparia kuukautta aikaisemmin, olisimme tällä leveysasteella saaneet\nnauttia katkeamattomasta päivänvalosta; mutta nyt hämärsi jo kolmen\ntai neljän tunnin ajan, ja myöhemmin verhoisi kuusikuukautinen yö\nvaippaansa nämä yksinäiset napaseudut.\n\nMaaliskuun 16 p. olimme Uuden Shetlannin ja Eteläisten Orkney-saarten\nleveydellä. Kapteeni kertoi minulle että ennen oli näillä vesillä\nelänyt monia hyljelajia, mutta että englantilaiset ja amerikkalaiset\nvalaanpyytäjät olivat hävitysraivossaan tappaneet erotuksetta kaikki\nkoiraat ja naaraat elävine poikasineen, niin että kuolemankaameus\nvallitsi nyt samoilla seuduilla, missä ennen oli elämästä ilakoitu.\n\nSeuraavana päivänä klo 8 aamulla kulki _Nautilus_ 55° pituusasteella\neteläisen napapiirin yli. Jäätelit ympäröivät meitä kaikilta\ntahoilta sulkien kokonaan näköpiirin. Mutta siitä huolimatta etsi\nkapteeni Nemo käsiinsä aukon toisensa jälkeen ja tunkeutui yhä\nsyvemmälle etelään. En voi sanoilla ilmaista ihastustani näiden\nuusien tienoiden satumaisesta ihanuudesta. Jäävuoret saivat yhä\njyhkeämpiä muotoja. Tuolla ne yhdessä muodostivat itämaisen kaupungin\nkupukattoisine moskeijoineen ja epälukuisine minareettineen, täällä\nikäänkuin ikivanhan, maanjäristyksen maahan jaottaman raunioryhmän.\nNiiden muodot vaihettelivat alituisesti auringonsäteiden\nmuuttaessa suuntaansa tahi häipyivät vallan näkymättömiin sakeihin\nlumimyrskyihin tai kaiken kattavaan harmaaseen usvaan. Joka taholta\nkuului jyrähtelyjä, vyörynää tahi jäälohkareitten kokoonluhistumista.\nKun _Nautilus_ laskeusi veden alle yht'aikaa kuin nuo suunnattomat\nröykkiöt sortuivat, jatkui niiden synnyttämä jylinä vedessä\nhirvittävän voimakkaasti; ja suunnattomat kurimukset ja pyörteet\nvyöryttivät vesiä syvällä valtameren uumenissa. _Nautilus_ huojui\nja keikkui silloin kuin myrskyn raivoon hervottomasti antautunut\nalus aavalla ulapalla. Usein, kun en enää nähnyt mitään ulospääsyä,\nluulin että jo olimme vangitut jäiden keskeen; mutta vaistonsa\nopetti kapteeni Nemoa etsimään vähäisimmistäkin merkeistä yhä uusia\nväyliä vapaammille vesille. Hän ei erehtynyt milloinkaan tehdessään\nhuomioitaan sinertävän veden kapeista juovista, jotka uursivat\njäätelien kylkiä. Enkä olisi voinut uskoakaan, että hän ilman tätä\npettymätöntä taitoaan olisi koskaan uskaltanut kuljettaa alustaan\ntänne eteläisen napameren miestensyöjille sijoille.\n\nMarraskuun 16 p. jäätelit kuitenkin viimein sulkivat meiltä\nväylän. Ne eivät kumminkaan olleet vielä kiinteätä jäätä, vaan\nsuuria pakkasen yhteenahtamia jääkenttiä. Mutta sekään este\nei voinut pidättää kapteeni Nemoa, vaan hän ryntäsi jäätelien\nkimppuun hirvittävällä raivolla. _Nautilus_ syöksyi johonkin\nrotkoon tuossa helposti murenevassa aineröykkiössä ja murskasi sen\nvaltavalla paukkeella. Sukelluslaivan keula toimi kuin muinaisten\nkansain muurinmurrin, mutta tavattoman paljoa voimakkaammin.\nIlmaan lentelevät jäämurskat satelivat kuin tulivuoren nakkaamat\nhohkakivenkappaleet ympärillämme. Välistä pyyhkäsi _Nautiluksen_\nsen oma hillitön vauhti korkealle jäätelin reunan yli, jonka se\nsitte murskasi painollaan; tahi sukeltaessaan syvälle jäätelin alle\nhalkaisi alus sen otsansa äkkinäisellä survauksella, uurtaen siihen\nleveitä aukkoja, joihin se painausi uutta puskua alottaakseen.\n\nKoko ajan vallitsi rajuja myrskynpuuskia. Usva oli niin sakea,\nettemme voineet nähdä toisiamme yläkannen yhdestä päästä toiseen.\nTuulet pyörivät raivoisasti kompassitaulun ympäri; ja lunta patousi\nniin paksuiksi kinoksiksi, että täytyi luoda lapioilla tie niiden\nläpi. Lämpömittarin näyttäessä -5° C peittyivät _Nautiluksen_ kupeet\npaksulla jääkuorella. Ei purje- eikä höyrylaiva olisi päässyt\nmihinkään sellaisissa olosuhteissa; edellisen köydet olisivat\njäätyneet kiinni väkipyöriin, ja jälkimmäiseltä olisivat hiilet\nloppuneet kesken. Vain sähkön käyttämä _Nautilus_ voi raivata\ntietänsä eteenpäin näin korkeilla leveysasteilla.\n\nMutta viimeinkin, maaliskuun 18 p. näyttäytyi, ettei _Nautiluksen_\nkaikista puskuyrityksistä enää ollut apua -- me olimme lopultakin\nsatimessa. Ympärillämme ei enää ollut ahtojäitä eikä irrallisia\njääkenttiä, vaan rannaton ja liikkumaton rintajää, jonka muodostivat\nlukemattomat yhteenpuristuneet jäävuoret. Olimme joutuneet melkoisen\npitkälle etelänapaa ympäröivään ikuiseen, koskaan sulamattomaan ja\nhajaantumattomaan jäävyöhykkeeseen.\n\nEmme voineet missään havaita pienintäkään pilkahdusta merestä.\n_Nautiluksen_ edessä, takana ja kupeilla ulottui suunnaton,\nryhelmäinen kenttä, jota kattoi samallainen oikullinen, sikinsokin\nkasautunut röykkiömuodostus kuin nähdään virran pinnalla juuri\nennen jäidenlähtöä, mutta tämä esiytyi paljon valtaisemmissa\nsuuruussuhteissa. Siellä täällä siitä kohousi kapeita, teräviä\nvuorikeiloja 60--70 metrin korkeuteen; kauvempana yhtyi mahtava\nylätasanko alavampaan jääkenttään, muodostaen äkkijyrkkiä\nrantareunamia, jotka suunnattomien, harmaankiuhtavien peilien\ntavoin heijastivat usvan sisästä silloin tällöin esiinpilkistäviä\nauringonsäteitä. Ja tässä kaameassa luonnossa vallitsi ainainen\nkalmanhiljaisuus, jota tuskin häiritsi myrskylintujen siipien\nlepatus. Täällä oli kaikki hyytynyt jääksi, yksinpä äänikin.\n\n_Nautiluksen_ oli vihdoinkin pakko lopettaa uhkarohkea rynnäkkönsä\nikuisen talven valtoja vastaan. Yleensä on asianlaita niin että se,\njoka ei enää pääse eteenpäin, saa palata takaisin. Mutta tässä oli\nyhtä mahdotonta kulkea taaksepäin kuin päästä eteenkäänpäin; ja\nniin pian kuin aluksemme oli pysähtynyt nykyiseen olopaikkaansa, ei\nviipyisi kauvan ennenkun se olisi jäätynyt auttamattomasti kiinni.\nJa näin juuri kävikin kello 2 yöllä, ja uutta jäätä muodostui\nihmeellisen nopeasti sen kupeille. Minun täytyi tunnustaa, että\nkapteenimme menettely oli perin typerää.\n\nOlin juuri yläkannella. Silloin kääntyi päällikkömme, joka oli\nmoniaan minuutin vaarinottanut tilannettamme, minun puoleeni ja sanoi:\n\n\"No, professori, mitäs tästä arvelette?\"\n\n\"Arvelen että olemme kuin olemmekin satimessa.\"\n\n\"Satimessa? Mitä sillä tarkotatte?\"\n\n\"Tarkotan sitä, ettemme voi kulkea eteen- eikä taaksepäin emmekä\nsivuillekaan niin mihinkään päin. Sellaista tilaisuutta arvelen\nainakin asutuilla mantereilla sanottavan satimeen joutumiseksi.\"\n\n\"Luulette siis ettei _Nautilus_ kykene pääsemään tästä irti?\"\n\n\"Tuskinpa vainen, kapteeni, sillä vuodenaikakin on jo niin myöhäinen\nettä teidän lienee vaikea panna turvaanne jäidenlähtöön.\"\n\n\"Ah, professori, professori\", vastasi kapteeni sangen ivallisesti,\n\"te olette aina kaltaisenne! Te näette kaikkialla edessänne pelkkiä\nesteitä ja vastuksia! Mutta minä vakuutan teille, että _Nautilus_ ei\nainoastaan pääse irti vaan tulee kulkemaan eteenkinpäin.\"\n\n\"Vielä etemmäksi etelään?\" kysäsin, katsellen ällistyneenä kapteenia.\n\n\"Aivan niin, sen matkan määrä on napa.\"\n\n\"Napa!\" huudahdin sangen epäilevästi.\n\n\"Niin juuri\", vastasi kapteeni levollisesti; \"etelänapa -- tuo tähän\nasti tuntematon piste, jossa maapallon kaikki pituusviivat leikkaavat\ntoisiaan. Teidänhän pitäisi tietää, että minä teen _Nautiluksellani_\nmitä vain tahdon.\"\n\nNiin, minä tiesin sen. Minä tiesin että tuo mies oli uskalias\näärimmäiseen uhkarohkeuteen asti. Mutta yrittääpä voittaa kaikki\netelänavan ympärille kasautuneet luonnonesteet -- tuon navan,\njoka on vielä luoksepääsemättömämpi kuin pohjoisnapa, jolle\nrohkeimmatkaan purjehtijat eivät vielä ole päässeet[20] -- sen\ntäytyi olla mieletöntä uhkapeliä, johon vain hassahtanut ihminen voi\nantautua! Silloin pisti päähäni kysyä kapteenilta, oliko hän jo ennen\nsaavuttanut tuon maantieteellisen pisteen, jota ei vielä yhdenkään\ntoisen kuolevaisen ollut sallittu lähestyä.\n\n\"En vielä, professori\", hän vastasi, \"mutta me keksimme sen yhdessä.\nMissä kaikki muut ovat turhaan puskeneet päänsä pirstoiksi, siellä\nonnistun minä. En ole vielä koskaan ennen vienyt _Nautilustani_ näin\nkauvas etelän merille, mutta nyt -- sen toistan -- on se kulkeva\nvieläkin kauvemmas.\"\n\n\"No niin, minä uskon teitä, kapteeni\", sanoin minä nyt puolestani\njotenkin ivallisessa äänilajissa. \"Minä uskon teitä! Eteenpäin siis!\nMeille ei koskaan satu voittamattomia esteitä! Musertakaamme tämä\nrintajää! Me räjähytämme sen ilmaan, ja jos se sittenkin vastustelee,\nniin annamme _Nautilukselle_ siivet jotta se voi lentää sen ylitse.\"\n\n\"Ylitsekö, professori?\" virkkoi kapteeni rauhallisesti. \"Ei ylitse\nvaan alitse.\"\n\n\"Alitse!\" huudahdin. Ja äkisti aloin hämärästi tajuta kapteenin\nsuunnitelmia. Minä ymmärsin: _Nautiluksen_ ihmeelliset ominaisuudet\ntulisivat auttamaan meitä tässä yli-inhimillisessä yrityksessä.\n\n\"Huomaanpa että jo alamme ymmärtää toisiamme, professori\", sanoi\nkapteeni hiukan hymyillen. \"Te näette jo edessänne tämän yrityksen\nmahdollisuuden, mutta minä näen sen varman onnistumisen. Mitä\nmuilla aluksilla on mahdotonta koettaakaan, se käy helposti päinsä\n_Nautiluksella_. Jos napaa ympäröi mannermaa, niin pysähdyn tämän\nmannermaan eteen. Mutta jos sen ympärillä lainehtii avoin meri, niin\npurjehdin aina navalle saakka.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoin, viehättyen kapteenin puhelusta; \"jos meren\npinta on hyytynyt jääksi, niin ovat kumminkin alemmat vesikerrokset\nedelleen vapaat sen Kaitselmuksen viisaan lain kautta, että\nmeriveden tiheys yhä lisäytyy kylmän kasvaessa. Ja jollen erehdy,\nniin suhtautuu tämän rintajään vesirajan alapuolella oleva osa sen\nyläpuolelle kohoavaan kuten neljä yhteen.\"\n\n\"Jotensakin niin, professori. Joka metriä kohden, mikä näistä\njäävuorista sijaitsee veden yläpuolella, tulee kolme metriä sen\nalapuolella. Mutta kun nämä vuoret eivät missään kohoa sataa metriä\nkorkeammiksi, niin voi niiden suurimmaksi syvyydeksi laskea vain\nkolmesataa metriä. Mutta mitä merkitsee _Nautilukselle_ kolmensadan\nmetrin syvyys?\"\n\n\"Ei yhtään mitään, kapteeni.\"\n\n\"Jopa voi se paljon suuremmallakin syvyydellä etsiä sen lämpömäärän,\nmikä on yhteinen kaikille syvien merien vesille; ja siellä voimme\nhuoleti kulkea välittämättä vähääkään 30 tai 40 asteen pakkasista\npinnan yläpuolella.\"\n\n\"Aivan oikein, kapteeni!\" huudahdin kiihtyneenä.\n\n\"Ainoa vaikeus on se\", jatkoi kapteeni Nemo, \"että meidän silloin\ntäytyy viipyä veden alla voimatta toimittaa ilmanvaihtoamme.\"\n\n\"Eikö muuta?\" vastasin. \"_Nautiluksessahan_ on isoja säiliöitä; me\ntäytämme ne puhtaalla ilmalla ja saamme niistä kaiken sillä aikaa\ntarvitsemamme hapen.\"\n\n\"Hyvin ajateltu, professori Aronnax. Mutta kun en tahdo että saisitte\nperästäpäin aihetta syyttää minua liiasta uhkarohkeudesta, niin\ntahdon alistaa kaikki vastaväitteeni teidän punnittavaksenne.\"\n\n\"Onko teillä niitä vielä enemmän esitettävänä?\"\n\n\"Ei muuta kuin yksi ainoa. Jos meri ulottuu aina etelänapaan saakka,\nniin voi olla mahdollista että tämä meri on jäätynyt pohjaan asti,\nniin ettemme enää pääse takaisin sen pintaan.\"\n\n\"Hyvä, kapteeni; mutta elkää unhottako että _Nautiluksella_ on\nhirvittävä puskuri, ja että me voimme antaa sen iskeä alhaalta\npäin kohtisuorasti jääkenttiä vastaan, jotka silloin törmäyksestä\navautuvat ja antavat kauniisti meille tietä.\"\n\n\"Ah, professori, te olette tänään täynnä hyviä aatteita.\"\n\n\"Sitäpaitsi\", jatkoin yhä enemmän innostuen, \"miksikäs emme\ntapaisi avointa merta etelänavalla yhtä hyvin kuin sitä on tavattu\npohjoisnavallakin? Kylmyyden napoja ja maan napoja ei saa sekoittaa\ntoisiinsa, ei eteläisellä eikä pohjoisella pallonpuoliskolla; ja\nsiksi kunnes saamme kouraantuntuvan todistuksen päinvastaisesta\nasiantilasta, täytyy meidän olettaa löytyväksi joko mannermaa\ntahi jäätymätön valtameri maapallon pituusviivojen kummassakin\npäätepisteessä.\"\n\n\"Niin uskon minäkin, herra Aronnax\", vastasi kapteeni Nemo. \"Tahdon\nvain huomauttaa, että te ensin koetettuanne tehdä niin monia\nvastaväitteitä esitystäni vastaan, nyt oikein kasaamalla kasaatte\neteeni todistuksia, jotka kaikki puhuvat sen puolesta.\"\n\nKapteeni Nemo oli oikeassa. Minun uljuuteni oli voittanut yksin\nhänenkin uhkarohkeutensa! Minä se hänet johdatin etelänavalle! Ei,\nei -- minä hupsuparka! Kapteeni Nemo tiesi paremmin kuin minä, mitkä\nsyyt puhuivat tuon yrityksen puolesta, mitkä sitä vastaan; ja häntä\nvain huvitti nähdä minun hurmioissani unelmoivan mahdottomia asioita!\n\nHän ei kumminkaan menettänyt silmänräpäystäkään. Merkin saatuaan\nkatosi perämies komeroonsa. Kapteeni ja hän puhelivat keskenään\nnopeasti muutaman sanan tuolla käsittämättömällä kielellään; ja joko\noli perämies valmistunut uhkarohkeaan yritykseen tahi piti hän sitä\nmahdollisena, niin ei ainakaan hänen kasvoillaan voinut huomata\nhämmästyksen merkkiäkään.\n\nMutta hänen tyyneytensä ei kuitenkaan ollut mitään Conseilin\njärkähtämättömän levollisuuden rinnalla, kun ilmotin tälle kelpo\npojalle aikomuksestamme tunkeutua etelänavalle. \"Niinkuin isäntä\nparaaksi näkee\" oli hänen ainoa vastauksensa ilmotukseeni, ja siihen\nsain tyytyä. Ned Land sitä vastoin kohautteli hartioitaan korvien\ntasalle.\n\n\"Professoria ja sitä vietävän kapteenia voin vain surkutella\", arveli\nhän.\n\n\"Mutta entä jos pääsemme etelänavalle, mestari Ned?\"\n\n\"Se on mahdollista, mutta sieltä ei koskaan palata.\"\n\nNed Land meni hyttiinsä, \"jottei saisi mitään onnettomuutta aikaan\",\nkuten hän suvaitsi sanoa.\n\nMutta tällävälin oli jo ryhdytty varusteluihin rohkeata yritystä\nvarten. _Nautiluksen_ mahtavat pumput puristivat ilmaa säiliöihin\nsuunnattomalla paineella. Kello 4 ilmoitti kapteeni Nemo että\nyläkannen luukku suljettaisiin. Minä loin viimeisen silmäyksen\npaksuun jääteliin, jonka läpi meidän oli tunkeuduttava.\n\nIlma oli kaunis, sää selkeä, pakkasta -12° C; mutta kun oli aivan\ntyyni, ei kylmä tehnyt mitään haittaa.\n\nKymmenkunta miestä laivanväestä mursi kuokilla ja tuurilla jäätä\nlaivan emäpuun ympäriltä, niin että se pian painui avoimeen veteen.\nTyö kävi sukkelaan, sillä jää oli vielä sangen ohutta. Me laskeusimme\nsitten kaikki laivan sisäosiin. Vesisäiliöt täytettiin. Kohta\npainuikin _Nautilus_ veden alle.\n\nConseil ja minä olimme asettuneet salonkiin ja katselimme sen isoista\nakkunoista eteläisen napameren alempia kerroksia. Lämpömäärä yhä\nnousi. Manometrin neula liikkui taulullaan.\n\nTultuamme kolmensadan metrin syvyyteen aloimme, niinkuin kapteeni\nNemo oli sanonutkin, liukua rintajään aaltomaista alapintaa myöten.\nMutta _Nautilus_ painui yhä alemmas, kunnes saavutti 800 metrin\nsyvyyden. Veden lämpömäärä, joka pinnalla oli -12°, yleni täällä\n-11°:seen. Olimme siis jo voittaneet yhden asteen. Tuskin tarvinnee\nmainitakaan, että sisäpuolinen lämpömäärä laivassa pysytettiin\nsähkölämmityskojeiden avulla paljon korkeampana.\n\n\"Me pääsemme kyllä perille\", sanoi Conseil.\n\n\"Minä uskon sen\", vastasin lujan vakaumuksen rintaäänellä.\n\nTässä avoimessa, pinnan ja jäätelien alaisessa meressä noudatti\n_Nautilus_ suoraa suuntaa etelänapaa kohti, poikkeamatta vähääkään\n52:nnesta pituusviivasta. 67°30' eteläisestä leveysasteesta 90°:nteen\neli navalle oli meillä matkaa kaksikolmatta ja puoli leveysastetta\neli siis noin 200 peninkulmaa. _Nautiluksen_ keskinopeutena oli 26\nsolmuväliä tunnissa, siis tavallisen pikajunan nopeus; ja sillä\nmenolla me saavuttaisimme navan vajaassa 40 tunnissa.\n\nConseil ja minä vietimme hyvän osan yötä katsellen salongin\nakkunoista uusia nähtävyyksiä. Sähköheijastimen säteet valaisivat\naivan autioita merenuumenia. Kalat eivät viihtyneet näissä\numpinaisissa vesissä. Ne käyttivät niitä ainoastaan läpikulkutienään\npäästäkseen eteläisen napapiirin merestä navan vapaille vesille.\nKulkumme oli niin vinhaa että pitkän potkuriakselin tärinä tuntui\naivan selvästi. Kello 2 tienoissa aamuyöstä menimme Conseilin kanssa\nvihdoin levolle. Kapeassa käytävässä emme tavanneet kapteeni Nemoa.\nHän arvatenkin pysyttelihe koko ajan perämiehen komerossa.\n\nHuomenissa, maaliskuun 19 p., palasin jo klo 5 aamulla entiselle\npaikalleni salongin akkunan ääreen. Sähköloki näytti _Nautiluksen_\nvähentäneen vauhtiaan. Se pyrki takaisin pintaan, mutta varovaisesti,\nvesisäiliöitään hitaasti tyhjentäen.\n\nSydämmeni löi rajusti. Jokohan me ylös noustuamme olisimme navan\nvapaassa ilmakehässä?\n\nMutta ei! Kannenpäällinen täräys ilmoitti _Nautiluksen_ törmänneen\nrintajään alapintaa vastaan, ja jää oli kumeasta kajahduksesta\npäättäen vielä sangen paksua. Olimme todellakin, merimiesten\nsananparttta käyttäen, \"hipaisseet karia\", mutta vastakkaisessa\nmerkityksessä kuin tavallisesti ja 900 metrin syvyydellä. Meillä\noli siis päittemme päällä 1,200 metriä jäätä, siitä 300 metriä\nvedenpinnan yläpuolella olevaa. Rintajää oli nyt melkoisesti\nvahvempaa kuin sen reunaman alle sukeltaessamme. Sepä ei ollut\nmikään hauska huomio. Saman päivän kuluessa _Nautilus_ uudisti\nuseampaan kertaan saman kokeen, mutta iski aina otsansa jäämuuriin.\nMinä merkitsin huolellisesti muistiin eri syvyydet ja sain siten\nyhtenäisen kuvan jääteliketjun merenalaisesta pinnasta.\n\nIltaan mennessä ei asemassamme ollut tapahtunut vähintäkään muutosta.\nJään vahvuus oli tosin vähentynyt 4--500 metriksi, mutta yhtä\nmurtumaton oli silta meidän ja merenpinnan välillä sittekin.\n\nKello oli silloin 8. _Nautiluksen_ jokapäiväisen tavan mukaan\nolisi ilmavarastoamme pitänyt uusia jo neljä tuntia sitten, mutta\nminä en kuitenkaan kärsinyt sanottavasti hapenpuutteesta, vaikkei\nkapteeni Nemo vielä päästänytkään huoneisiimme mitään varastoistaan\nilmasäiliöissä. Muuten oli uneni tänä yönä rauhaton. Toivo ja pelko\ntaistelivat ylivallasta mielessäni. Nousin useita kertoja ylös.\n_Nautilus_ hapuili edelleen tietänsä näissä synkeissä syvyyksissä.\nKlo 3 aikaan aamulla huomasin, että tapasimme rintajään alapinnan\nainoastaan 50 metrin syvyydessä. 150 metriä erotti silloin meitä enää\nJumalan vapaasta päivästä. Rintajää muuttui vähitellen jääkentäksi.\n\nSilmäni eivät enää luopuneet seuraamasta manometrineulan värähtelyä.\nMe kohosimme kohoomistaan seuraten tarkoin jäätelin siloista\nalapintaa, jonka kristallikiteet kimahtelivat sähköheijastimen\nsäteissä.\n\nRintajään sekä ala- että yläpinta oli muodostunut painuvan\naallonharjan tapaiseksi. Se kävi yhä ohuemmaksi.\n\nVihdoin kello 6 aikaan tämän muistiini syöpyneen päivän, maaliskuun\n19:nnen, aamuna avautui salongin ovi, ja kapteeni Nemo astui sisään.\n\n\"Nyt olemme avoimella merellä\", sanoi hän.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\nEtelänavalla.\n\n\nMinä ryntäsin yläkannelle. Niin, me olimme todellakin jälleen\navoimella merellä. Töintuskin erotti silmä joitakuita irtaiminaan\najelehtivia jäälohkareita ja jäävuoria, muuten lainehti kaikkialla\nympärillämme aava ulappa; kokonainen lintumaailma parveili ja\nkirkui ilmassa päittemme päällä ja lukemattomia kaloja uiskenteli\nsyvällä allamme vedessä, joka eri syvyyksillä vaihteli sinisestä\noliivinvihreään. Lämpömittari näytti+ 3° C. Oli melkein kuin kevät\ntäällä tuon jylhän rintajäävyöhykkeen takana, jonka etäiset piirteet\nkuvastuivat pohjoista taivaanrantaa vastaan.\n\n\"Olemmeko navalla?\" kysyin kapteenilta väpättävin sydämmin.\n\n\"En vielä tiedä\", hän vastasi. \"Puolipäivän aikaan mittaamme\nkorkeuden.\"\n\n\"Mutta voiko aurinko näyttäytyä tuon sakean usvan lävitse?\" kysyin,\nkatsellen harmaalle taivaalle.\n\n\"Vaikka siitä näkisimme vain vilahduksen, niin riittää se meille\",\nvastasi hän.\n\nNoin 16 km. päässä _Nautiluksesta_ kohosi merestä yksinäinen\nsaari parinsadan metrin korkeuteen. Me lähestyimme sitä, mutta\nvarovaisesti, sillä tämä meri voi olla rikas vedenalaisista\nkareista. Noin tunnin kuluttua olimme purjehtineet saaren ympäri.\nSe saattoi olla 7--8 km. ympärimitaten. Kapea salmi erotti sen\nsuuremmasta maakaistaleesta, ehkäpä mantereesta, jonka rannat\nhäipyivät silmistämme näkymättömiin. Tuon maan olemassaolo tuntui\ntukevan Mauryn oletusta. Tämä älykäs amerikkalainen on huomauttanut,\nettä etelänavan matemaatillisen paikan ja 60 parallellipiirin\nvälillä on meri täynnänsä niin suuria jäävuoria, ettei sellaisia\ntapaa koskaan Atlannin pohjoisosassa. Tästä tosiasiasta hän tekee\nsen johtopäätöksen että etelänapapiiri sulkee sisäänsä melkoisia\nmantereita, koska jäävuoret eivät voi syntyä avoimessa meressä,\nvaan ainoastaan rannikoilla. Hänen laskelmiensa mukaan muodostavat\netelänapaa ympäröivät jääröykkiöt suunnattoman suuren hatun, jonka\nympärysmitta on ainakin 400 peninkulmaa.\n\nMinun näitä asioita mietiskellessäni oli _Nautilus_, varoen karille\nkäymistä, pysähtynyt kolmen ankkuritouvinmitan päähän rannasta,\njolla kohoili joukko järeitä kallionnystyröitä. Vene laskettiin\nveteen ja siihen kävivät kapteeni, kaksi laivamiestä, jotka kantoivat\nkorkeudenmittauskojeita, sekä Conseil ja minä. Kello oli kymmenen\naamulla. Ned Landia ei ollenkaan näkynyt. Hän ei kai tahtonut\nmyöntää etelänapaa olevaksikaan. Muutamat aironvedot veivät veneen\nhiekkaiseen rantaan, johon se törmäsi kiini. Conseil yritti hypätä\nmaihin, mutta minä pidätin häntä.\n\n\"Teille, kapteeni\", sanoin, \"kuuluu kunnia laskea kaikkein\nensimmäisenä jalkanne tälle maankamaralle.\"\n\n\"Aivan niin, professori\", hän vastasi; \"ja kun en epäröi polkea\netelänavan mantua, niin johtuu se siitä, ettei ainoakaan ihmisolento\nennen minua ole jättänyt sille jälkiänsä.\"\n\nTämän sanottuaan hän hypähti keveästi rantahiekalle. Näkyi kuinka\nhänen sydämmensä sykki kiihkeästä liikutuksesta. Hän kiipesi ylös\nkalliolle, joka äärimmäisenä nokkana päätti muutaman pienen, rantaan\npäin viettävän vuoriharjanteen; käsivarret ristissä rinnalla ja\nleimuavin silmin seisoi hän äänettömänä ja liikkumattomana, aivan\nkuin hallitsija joka valtaa uusia alueita. Oltuaan viiden minuutin\najan tässä hurmauksen tilassa hän kääntyi meidän puoleemme.\n\n\"Astukaa maihin, olkaa hyvä!\" huusi hän minulle.\n\nMinä nousin veneestä ja Conseil seurasi minua, molempien matruusien\njäädessä veneeseen.\n\nSaaren kamaraa peitti pitkältä punertava maalaji, joka näytti\ntiilimurskalta, kuona-, laava- ja hohkakivikappaleet, niin ettei\nsen tuliperäistä syntyä voinut epäilläkään. Muutamin paikoin nousi\njoistakin maanrepeämistä ylös rikinhajua, joka todisti maanalaisen\ntulen yhä vielä kytevän kamaran alla. Mutta kiivettyämme muutamalle\nkorkealle harjanteelle en kuitenkaan nähnyt mitään toimivaa\ntulivuorta silmänkantaman päässä. Tiedämme että James Ross näillä\nsamoilla etelänavan tienoilla keksi tulivuoret Erebuksen ja Terrorin\ntäysin toimivina 167° pituus- ja 77°12' leveysasteella.[21]\n\nKasvullisuus tällä kaamean autiolla maankamaralla näytti\nolevan tuiki mitätön. Joitakin jäkälälajeja huomasin mustilla\nlaavakallioilla. Eräät mikroskooppiset kasvit sekä pitkät,\npurppuran- ja karmosiinipunaiset levälajit olivat rantojen\nvaatimattomina elähyttäjinä.\n\nAlemmasta eläinkunnasta näin rantahiekassa monenmuotoisia näkinkenkiä\nja pieniä simpukoita, erilaisia koralleja ja meritähtiä.\n\nIlmassa sen sijaan vilisi elämää. Siellä lenti ja liiteli\ntuhansittain erilaisia lintuja, jotka kirkunallaan olivat tehdä\nmeidät kuuroiksi. Toisia istui taajoissa riveissä pitkin kallioita,\nollenkaan arastelematta kun astuimme niiden ohitse ja varsin kesyinä\nastua taarustaen meidän perässämme. Ne olivat pingviinejä, jotka\nuidessaan ja sukeltaessaan ovat yhtä sukkelia kuin maalla ollessaan\nraskaita ja kömpelöitä. Ne rääkyivät korvia särkevästi ja muodostivat\nryhmiä, jotka olivat hidasliikkeisiä mutta sitä räikeä-äänisempiä.\nIlmassa parveili \"valtamerten kotkia\", albatrosseja, joiden\nsiipienväli on neljä metriä, jättimäisiä, hylkeitä pyytäviä\nmyrskylintuja, joiden siivet tekevät suorakulman muotoisen käyrän,\nselältä mustan- ja valkeankirjavia merisorsia sekä koko joukko muita\nmerilintuja, joista toiset olivat valkeita, siivet reunalta ruskeat,\nja toiset sinisiä, ollen erityisesti etelänavan lintumaailmalle\nominaisia.\n\n\"Nuo linnut\", sanoin Conseilille, \"ovat niin ihraisia, että\nFär-saarten asukkaat panevat niihin kangassydämmet ja käyttävät niitä\nsitten tulisoihtuinaan.\"\n\n\"Eipä paljoa puutukaa etteivät ne ole todellisia lamppuja\", vastasi\npalvelijani. \"Mutta eihän voi vaatiakaan että luonto jo ennakolla\nvarustaisi ne sydämmillä.\"\n\nKauvempana oli maankamara täynnä pingviininpesiä, jonkunlaisia\nmaakuoppia, joihin nämä linnut laskevat munansa; meidät älyttyään ne\njuosta paapertivat syrjemmälle. Kapteeni Nemo tapatti niitä myöhemmin\nuseita satoja, sillä niiden musta liha oli syötävää. Ne ovat hyvin\nhanhen muotoisia, selästä mustanharmaat, vatsanpuolelta valkoiset ja\nkaulassa heleänkeltainen juova. Ne huusivat melkein kuin aasit, ja\nantoivat tappaa itsensä kivillä, yrittämättä ollenkaan lähteä pakoon.\n\nMutta usva ei vain ottanut hälvetäkseen, eikä klo 11 aikaan aurinkoa\nvielä näkynyt. Se seikka huoletti minua suuresti. Kuinka voisimme nyt\nmitata auringon korkeutta ja määritellä asemamme? Kuinka saisimmekaan\nselväksi että todella olimme saapuneet navalle?\n\nTavatessani kapteeni Nemon näin hänen nojautuvan vaitonaisena\nkalliota vastaan ja tähystelevän taivaalle. Hän näytti olevan\nkärsimätön ja harmissaan. Mutta mitäpä tehdä? Tuo rohkea ja mahtava\nmies ei sentään voinut vallita aurinkoa samalla tavalla kuin merta.\n\nTuli puolipäivän aika, eikä päivän säteilevä tähti näyttäytynyt edes\nsilmänräpäyksen ajaksikaan. Ei edes sen kumotusta kuultanut harmajan\nusvapilven takaa. Ja kohta muuttui sumu sakeaksi lumipyryksi.\n\n\"Huomenna sitten!\" sanoi kapteeni minulle, kun tyhjin toimin\npalasimme pyryn halki takaisin _Nautilukseen_.\n\nMutta lumimyrskyä kesti vielä seuraavanakin päivänä. Yläkannella\noli mahdotonta oleskella. Salonkiin, jossa kirjoittelin muistiin\nnäitä havaintojani napamaanmatkaltamme, kuulin myrskylintujen ja\nalbatrossien käheätä kirkunaa niiden leikitellessä ankaran myrskyn\nkeskellä. _Nautilus_ ei pysynyt alallaan, vaan luovi rannikkoa\npitkin ja eteni vielä parikymmentä kilometriä etelään päin tuossa\npuolihämyssä, jonka lumipilvien taakse piiloutuva aurinko loi\npiirtäessään taivaanrantaa.\n\nMutta seuraavana päivänä, maaliskuun 20:ntenä, lakkasi pyryttämästä.\nOli aika tuima pakkanen. Sumu hälveni, niin että toivoin tänään\nvoitavan toimittaa tarpeelliset mittaukset.\n\nEn ollut vielä nähnyt kapteenia, kun vene laski minut ja Conseilin\nmaihin. Maaperä oli täälläkin vulkaanista laatua: kaikkialla näin\nlaava-, kuona- ja basalttiröykkiöitä, mutta en vaan tulivuorta, joka\nne oli syössyt kidastaan. Täälläkin antoivat lukemattomat linnut eloa\nautiolle napamaisemalle. Mutta sen ainoita valtiaita eivät ne enää\nolleet. Siellä täällä loikoili suurina ryhminä meri-imettäväisiä,\njotka katselivat meitä viisailla silmillään. Ne olivat erilaisia\nhylkeitä. Toiset makasivat pitkänään maassa tahi jäälautoilla, toiset\ntaas polskahtelivat meressä. Ne eivät paenneet meidän lähestyessä,\nsillä ne eivät olleet vielä koskaan olleet tekemisissä ihmisten\nkanssa. Peräti huvittavaa oli katsella niiden herttaisia ryhmiä:\nkuinka isä vartioi perhettään, äiti antoi kaikkein pienimmille\nlapsilleen rintaa ja isommat lapset leikittelivät hilpeästi\nvesirajassa muutaman askeleen päässä muusta perheestä. Levätessään\nmaalla hylje-eläimet asettuvat mitä miellyttävimpiin asentoihin,\nmutta liikkuminen sen sijaan käy niillä hyvin kömpelösti. Tällöin\nne tekevät pikku hyppyjä vetämällä ruumiinsa kaareksi ja sitten\nojentamalla sen äkisti suoraksi sekä auttamalla epätäydellisellä\nuimaevällään, joka niillä samaten kuin sireenieläimillä muodostaa\ntodellisen käsivarren. Mutta vedessä ovat ne verrattomia uijia\nnotkeine selkärankoineen, sukkulanmuotoisine, melkein karvattomine\nruumiineen ja uimaevineen. Erityisen kauniit ovat niiden viisaat,\nilmehikkäät silmät, joiden katsetta ei naisen viekoittelevinkaan\nsilmäys voi suloisuudessaan voittaa. Ne ovat erinomaisen viisaat,\nkesyttyvät pian ja oppivat kesyinä kaikenlaisia temppuja. Mutta\nniinpä onkin niillä aivoaines, ihmisaivoja lukuunottamatta, runsaampi\nja täydellisemmin kehittynyt kuin millään muilla imettäväisillä\neläimillä. Minä arvelen että niitä helposti voisi opettaa tekemään\nihmiselle suurta hyötyä jonkinlaisina ajokoirina kalastuksessa.\n\nHylkeitten joukossa liikkui siellä täällä merielefantteja, todellisia\nhyljeheimon jättiläisiä, joilla oli lyhyt ja liikkuva turpa sekä\nruumis kymmentä metriä pitkä ja ympärimitaten kuusi metriä. Nekään\neivät liikahtaneet paikaltaan meidän lähetessämme.\n\n\"Ovatko nuo kuvatukset vaarallisiakin?\" tiedusteli Conseil minulta.\n\n\"Eivät\", vastasin, \"jollei niiden kimppuun käydä. Kun sellainen\npuolustaa poikasiaan, saattaa sen raivo olla vallan hirvittävä, ja\nusein iskee se pyytäjäin veneet palasiksi.\"\n\n\"Joka onkin niille aivan oikein\", virkkoi Conseil.\n\nKolmisen kilometrin päässä pysähdytti kulkumme vuoriharjanne, joka\nsuojeli maallenousu-lahdelmaamme jäätäviltä etelän tuulilta. Se\nlaskeutui kohtisuorasti mereen, ja mainingit särkyivät kohisten sen\njuurelle. Mutta kauvempaa sen takaa kuului läpi hyrskyjenkin pauhun\nhirveätä mölinää, aivan kuin olisi suunnaton nautakarja ollut siellä\nääntä antamassa.\n\n\"Arvelenpa sonniparven siellä pitävän lauluharjotusta\", sanoi Conseil.\n\n\"Ei, ne ovat mursuja.\"\n\n\"Tappelevatko ne?\"\n\n\"Joko ne tappelevat tahi leikittelevät.\"\n\n\"Jollei isännällä ole mitään vastaan, niin emmeköhän käy niitä\nmölykurkkuja katselemassa?\"\n\n\"Käykäämme vain.\"\n\nMe tunkeuduimme mustien kalliojärkäleiden lomitse kaikenlaisia\näkkiarvaamattomia rotkoja myöten ja pitkin iljanteisia kiviä, joilla\nlankesin useammin kuin kerran loukaten aika pahasti itseäni. Conseil,\njoka oli vikkelämpi ja väkevämpi kuin minä, auttoi minua pystyyn ja\nsanoi:\n\n\"Levittäkääpä, isäntä, sääriänne haraan, niin pysytte paremmin\ntasapainossa.\"\n\nPäästyämme harjanteen huipulle näimme edessämme suuren, valkean\nranta-aukean, joka oli aivan täynnänsä mursuja. Ne päästelivät\nilohuutoja eikä vihan karjahduksia.\n\nMursut ovat hylkeitten näköisiä ruumiinrakenteeltaan ja\njäsentenmuodostukseltaan. Niiltä tosin puuttuu jälkimmäisten\nisku- ja etuhampaat alaleuvasta, mutta yläleuvan iskuhampaat ovat\nniillä sen sijaan muodostuneet hirvittäviksi, keihäsmäisiksi aseiksi,\njotka ovat 80 sm. pitkiä ja juuresta 33 sm. ympärimitaten. Nämä\nhampaat ovat läpeensä kiinteätä norsunluuainetta, mutta ovat paljon\nkovemmat kuin norsunhampaat eivätkä kellastu niin pian; sen vuoksi ne\novatkin hyvin haluttua kauppatavaraa. Mursuja pyydetään niiden\nhampaitten takia niin innokkaasti, että niitä piankin voi uhata\nsukupuuttoon häviäminen, sillä pyytäjät surmaavat erotuksetta tiineet\nnaaraatkin ja poikaset.\n\nKulkiessamme näiden omituisten eläinten ohi voin aivan rauhassa ja\nvisusti tarkastella niitä, sillä ne eivät piitanneet meistä mitään.\nNiiden nahka oli paksu ja ryppyinen ja karva harvaa ja lyhyttä.\nJotkut niistä olivat 4 1/4 metrinkin mittaisia. Ne eivät olleet\nniin arkoja kuin maapallon pohjoisosissa asuvat sukulaisensa, että\nolisivat asettaneet erityisiä vartijoita suojelemaan leiripaikkansa\nsuuta.\n\nNyt oli aika palata, sillä kello oli 11; ja jos kapteeni Nemo arveli\ntänään voitavan toimittaa tähtitieteelliset mittaukset, niin tahdoin\nminäkin olla mukana. Mutta suuria toiveita niiden onnistumisesta ei\nnytkään ollut, sillä matalalla kulkevat pilvet peittivät auringon\nnäkyvistämme. Puolituntisen taivalluksen jälkeen kapeita solia myöten\nsaavuimme jälleen maihinnousupaikallemme ja tapasimme kapteenin\nsiellä. Hän seisoi basalttikalliolla, mittauskojeet vieressään ja\ntähystellen pohjoista taivaanrantaa, jonka yllä aurinko nykyisin\npiirti matalaa rataansa.\n\nTuli puolipäivän aika, mutta aurinkoa vain ei näkynyt. Se oli meille\nonneton sattuma; mitään mittauksia emme tänäkään päivänä voineet\nsuorittaa. Ja jollemme huomennakaan, maaliskuun 21 p., onnistuisi,\nniin saisimme luopua koko yrityksestä määritellä maantieteellistä\nasemaamme. Sillä silloin oli kevätpäiväntasaus, jota emme ennen\ntulleet ajatelleeksikaan; silloin katoaisi aurinko kokonaan\nnäkyvistämme kuuden kuukauden ajaksi ja alkaisi yhtä pitkä napaseudun\nyö.\n\nIlmaisin huomioni ja pelkoni kapteeni Nemolle.\n\n\"Te olette aivan oikeassa, herra Aronnax\", hän vastasi. \"Jollen\nhuomenna voi mitata auringonkorkeutta, niin jää se tekemättä puolen\nvuoden ajaksi. Mutta koska sattuma on vienyt minut juuri maaliskuun\n21 päiväksi näille seuduille, on minun helppo määritellä asemani, jos\nvain aurinko huomenna puolipäivän aikaan näyttäytyy meille.\"\n\n\"Kuinka aijotte menetellä, kapteeni?\"\n\n\"Minä käytän ainoastaan kronometriäni, sillä muilla koneilla voi\ntäällä tähän aikaan vuodesta tehdä erehdyksiä. Jos pohjoinen\ntaivaanranta huomenna maaliskuun 21 päivänä puolipäivän aikaan jakaa\nauringonkehän tarkalleen kahteen puoliskoon, niin tiedän että olemme\netelänavalla.\"\n\n\"Se on kylläkin totta\" huomautin; \"mutta se keino ei ole\nmatemaattisen tarkka, sillä päiväntasauksen ei tarvitse\nvälttämättömästä aina tapahtua juuri puolipäivän hetkellä.\"\n\n\"Aivan oikein professori, mutta muutaman sadan metrin erotus ei tässä\nmerkitse mitään. Yrittäkäämme siis uudelleen huomenna!\"\n\nKapteeni palasi laivalle. Conseil ja minä jäimme vielä maihin\nklo 5:teen asti tutkimaan rannan kasvi- ja eläinkuntaa. Mitään\nmerkillistä emme kuitenkaan löytäneet, lukuunottamatta harvinaisen\nsuurta pingviininmunaa, josta ihastuneet kokoilijat olisivat\nmielellään maksaneet jonkun tuhatta markkaa. Conseil kantoi sen\nvarovaisesti kuin jonkun harvinaisen kiinalaisen posliiniastian\n_Nautilukseen_. Päivälliseksi söin hyvällä ruokahalulla\nhylkeenmaksapaistin, joka maultaan muistutti silavaa. Sitten panin\npitkäkseni ja rukoilin niinkuin hindut loistavaa päivänkehrää\nosottamaan meille suosiotaan huomispäivänä.\n\nHuomenissa, maaliskuun 21 p., nousin jo klo 5:ltä yläkannelle. Siellä\ntapasin kapteeninkin laivasta tähyämässä.\n\n\"Ilma alkaa seestyä\", sanoi hän. \"Minulla on hyvät toiveet. Aamiaisen\nsyötyämme menemme maihin valitsemaan sopivan mittauspaikan.\"\n\nKello 9 nousimme maihin, kapteeni Nemo, minä ja kaksi laivamiestä,\njotka kantoivat tarvittavia koneita, nim. kronometriä, kiikaria ja\nilmapuntaria. Taivas kirkastui kirkastumistaan. Pilvet hajosivat ja\nkulkivat eteläänpäin. Usva hälveni meren kylmältä pinnalta. Kesti\nkaksi tuntia, ennenkun perin vaivaloisia teitä pääsimme nousemaan\nkapteenin valitsemalle vaarinottopaikalle, muutamalle muita\nkorkeammalle vuorikeilalle, joka oli puoleksi porfyyria, puoleksi\nbasalttia.\n\nSieltä levisi silmäimme eteen määrätön meren ulappa, jonka reuna\npohjoisessa leikkautui terävästi näköpiiriä vastaan. Jalkaimme\nalla levisi häikäisevän valkeita lumikenttiä, päittemme päällä\nvaljunsininen pilvetön taivas. Pohjoisessa näimme auringonkehän\npaistavan tulipallona ja vähitellen laskeutuvan taivaanrannan taa.\n\nVuorenhuipulle tultuamme mittasi kapteeni sen korkeuden huolellisesti\nilmapuntarilla. Neljännestä vailla 12 hän tarttui kaukoputkeen ja\nseurasi sillä tarkkaavaisesti auringonkehrää, jonka viimeiset säteet\nkultasateena valuivat tämän aution mantereen ja vielä autiomman meren\nyli, joilla tähän asti ei vielä yhdenkään toisen ihmisen jalka ollut\nastunut eikä mikään alus uraansa etsinyt.\n\nMinä pitelin kronometriä. Sydämmeni sykki aivan kuuluvasti. Jos puoli\nauringonkehrää katoisi näkyvistämme kronometrin juuri näyttäessä\npuolipäivänhetkeä, niin tietäisimme olevamme todellakin navalla.\n\n\"Kello on 12!\" huudahdin.\n\n_\"Etelänapa!\"_ vastasi kapteeni vakavasti ja ojensi minulle\nkaukoputken, jonka lävitse näin taivaanrannan jakavan auringonkehrän\ntäsmälleen kahteen yhtäsuureen osaan, toinen sen yläpuolella ja\ntoinen mereen kuvastuvana.\n\nMinä näin sen viimeisten säteiden seppelöivän vuorenhuippua ja\nvarjojen vähitellen kiipeevän tämän rinteitä pitkin yhä ylemmäs.\nSilloin laski kapteeni Nemo kätensä minun olkapäälleni ja sanoi:\n\n\"Minä, kapteeni Nemo, olen tänään, maaliskuun 21 päivänä 1868,\nsaavuttanut etelänavan yhdeksännelläkymmenellä leveysasteella; ja\nminä valtaan täten tämän osan maapalloa, joka suuruudellaan on kuudes\nosa kaikista tähän asti tunnetuista mannermaista.\"\n\n\"Kenenkä nimessä, kapteeni?\"[22]\n\n\"Omassa nimessäni, professori!\"\n\nNäin sanoen hän levitti liehumaan mustan lipun, johon oli kullalla\nkirjailtu kirjain N. Sitten hän kääntyi kohti aurinkoa, jonka\nviimeiset säteet suutelivat meren äärimmäistä reunaa.\n\n\"Hyvästi, aurinko!\" huudahti hän. \"Katoa, loistava pyörä! Piiloudu\nnäitten vapaitten selkien taa ja anna kuusikuukautisen yön ulottaa\nvarjonsa uuden valtakuntani ylitse!\"\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\nOnnettomuusko vai sattuma?\n\n\nSeuraavana päivänä, maaliskuun 22:ntena, kello 6 aamulla aloimme\nvarustaida paluumatkalle. Valju aamuhämärä muuttui päivän päälle\npimeäksi yöksi. Tuima pakkanen vallitsi. Tähdet tuikkivat ihmeellisen\nkirkkaasti, ja suoraan päittemme päällä kimalteli ihana Etelänristi,\njoka etelänavanseuduilla vastaa meidän Pohjantähteämme.\n\nLämpömittari näytti -12°C, ja kun samalla kävi navakka etelätuuli,\noli pakkanen aika pureva. Jääkappaleiden luku ja koko kasvoi yhä.\nMeri näytti jäätyvän kaikkialla. Etelän vedet ovat kuusi kuukautta\naivan kulkemattomat; minne ottivat sitten valaat turvansa täksi\najaksi? Epäilemättä ne sukelsivat rintajään alitse etsimään sulia\nvesiä. Hylkeet ja mursut sen sijaan ovat tottuneet elämään mitä\nankarimmissa ilmastosuhteissa, ja ne jäivät sen vuoksi näille jään\nvaltaamille seuduille. Niitä opettaa vaistonsa aukaisemaan avantoja\njäähän ja pitämään niitä alati avoimina. Näistä aukoista ne nousevat\nvähänväliä hengittämään; ja kun linnutkin kääntävät selkänsä\netelänavan kolkolle talvelle, jäävät nämä imettäväiset yksinään koko\nvapamantereen valtioiksi.\n\nKun vesisäiliöt oli saatu täytetyiksi, laskeutui _Nautilus_ hitaasti\nsyvään veteen. Se pysähtyi 300 metrin syvyydelle; potkuri alkoi\npieksää vettä, ja rautainen alus lähti painamaan suoraan pohjoista\nkohti 15 solmunvälin nopeudella. Illan tullen se jo liukui rintajään\nmäärättömän pintakuoren alla.\n\nKello 3 tienoissa aamulla minut havahdutti ankara täräys.\nPuoliunissani istahdin sängyn reunalle ja koetin kuunnella pimeässä,\nmutta silloin tuli uusi täräys, joka lennätti minut kauvaksi\nlattialle. _Nautilus_ alkoi kallistella kovasti.\n\nKapusin seinää myöten pystyyn ja hapuilin kapeata käytävää pitkin\nsalonkiin, jonka kattolampuista säteili kirkas valo. Huonekalut\nolivat nurinnarin permannolla. Onneksi olivat museon lasikuvut,\njoiden sisällä kokoelmain harvinaisia ja kallisarvoisia esineitä\nsäilytettiin, ruuveilla kiinnitetyt alustoihinsa, niin että ne olivat\npysyneet paikoillaan. Ylähangan puolella olevat taulut riippuivat\ntiukasti seinää vasten, mutta alahangan puolella kellottivat niiden\nalareunat puolen metrin päässä seinästä. _Nautilus_ oli siis\nkallistunut ylähangan puolelle, ja mikä pahempi, se makasi aivan\nliikkumatta paikallaan.\n\nSisältä kuului hätäisiä askeleita ja sekavia ääniä, mutta kapteeni\nNemoa ei näkynyt. Olin juuri lähtemäisilläni salongista, kun sinne\nsäntäsivät Conseil ja Ned Land.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyin heti.\n\n\"Sitä tulen isännältä tietämään\", vastasi Conseil.\n\n\"Tuhat tulimmaista, minäpä sen tiedän!\" äyskäsi kanadalainen.\n\"_Nautilus_ on käynyt karille, ja päättäen sen asemasta en luule että\nse nyt pääsee yhtä helposti irti kuin edellisellä kerralla Torresin\nsalmessa.\"\n\n\"Mutta on se kai toki noussut jälleen merenpintaan.\"\n\n\"Sitä emme tiedä.\"\n\n\"Se on helposti katsottu.\" Silmäsin manometriin, mutta suureksi\nhämmästyksekseni se näytti meidän olevan 360 metrin syvyydellä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huudahdin.\n\n\"Meidän pitää kysyä kapteenilta\", arveli Conseil.\n\n\"Mutta missä hänet saa käsiinsä?\" virkkoi Ned Land.\n\n\"Seuratkaa minua\", sanoin heille.\n\nMe lähdimme kaikki salongista. Kirjastossa ei näkynyt ketään. Nyt\narvelin että kapteeni oli mennyt vartiopaikalleen perämiehenhyttiin,\njoten oli parasta odottaa häntä. Me palasimme taas salonkiin.\n\nTällä tapaa me vietimme puolisen tuntia ja koetimme kuulostaa\nvähimpiäkin laivan sisäosista kuuluvia ääniä, kunnes kapteeni Nemo\nviimein ilmestyi salonkiin. Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan\nmeitä. Hänen muulloin niin järkähtämättömillä kasvoillaan olin\nnäkevinäni levottomuuden oireita. Hän tarkkasi vaitonaisesti\nkompassia ja manometriä sekä laski sormensa kartalle Eteläisen\nnapameren kohdalle.\n\nEn rohjennut häiritä häntä. Vasta kun hän muutaman minuutin kuluttua\nsattui kääntymään minuun päin, lausuin hänelle saman sanan, jota hän\nkerran itse oli käyttänyt karille käydessämme Torresin salmessa:\n\n\"Joku ikävä sattumako, kapteeni?\"\n\n\"Ei, herrani; tällä kertaa se on onneton tapahtuma.\"\n\n\"Onko se pahempaakin laatua?\"\n\n\"Mahdollisesti.\"\n\n\"Uhkaako meitä välitön vaara?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Onko _Nautilus_ törmännyt karille?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Kuinka se kävi päinsä?\"\n\n\"Luonnon oikusta eikä ihmisten taitamattomuudesta. Mitään erehdystä\nei aluksen ohjauksessa ole tehty. Inhimillisiä lakeja voi uhmata,\nmutta ei luonnon lakeja.\"\n\nKapteeni Nemo oli valinnut merkillisen hetken filosoofisiin\nmietiskelyihinsä, mutta nykyistä onnettomuutta ne eivät ollenkaan\nselittäneet.\n\n\"Saanko tiedustaa, herra kapteeni, tämän onnettoman tapahtuman syytä?\"\n\n\"Suunnaton jäälohkare, kokonainen jäävuori on kallistunut nurin aivan\neteemme\", hän vastasi. \"Kun lämpimämpi merivesi tahi tavantakaa\nsattuvat yhteentörmäykset toisten jäävuorten kanssa kalvavat\ntällaisten jättilohkareiden alapintaa, niin nousee niiden painopiste\nkorkeammalle ja ne heilahtavat puolen kierrosta ympärinsä, kaatuen\nlaellensa. Juuri näin on tässä käynyt. Muuan tämmöinen jäävuori\nkääntyi nurin ja törmäsi _Nautilusta_ vastaan sen syvälle mennessä,\nliukui sitten sen emäpuun alle ja nosti sen vastustamattomalla\nvoimalla vähemmän tiheisiin vesikerroksiin; ja siellä laivamme nyt\nmakaa kyljellään ja liikkumattomana.\"\n\n\"Mutta eikö alusta saa irti tyhjentämällä vesisäiliöt ja siten\nkeventämällä sen painoa?\"\n\n\"Sitä juuri yritetään paraikaa, professori. Voitte kuulla kuinka\npumput ovat täydessä toimessa. Silmätkäähän manometrineulaa! Se\nnäyttää että _Nautilus_ kohoaa, mutta jäävuori kohoaa yhtä haavaa\nsen kanssa; ja siksi kunnes joku este tulee väliin pidättämään sen\nylöspäin käyvää liikettä, ei asemassamme voi tapahtua minkäänlaista\nmuutosta.\"\n\n_Nautilus_ kallisteli yhä ylähangan puolelle. Se nousisi varmastikin\npystyyn, hetikun jäävuori pysähtyisi itsestään. Mutta kukaties se\nsilloin törmäisi ylempänä olevaa rintajäätä vastaan ja joutuisi\npuristuksiin näiden kahden jääjättiläisen väliin?\n\nMinä mietiskelin kaikkia mahdollisia seurauksia sellaisesta\ntilanteesta. Kapteeni Nemo tarkasteli edelleen manometrineulan\nkulkua. _Nautilus_ oli sitten jäävuoren keikahduksen jälkeen kohonnut\nnoin viisikymmentä metriä, mutta pysyi yhä kallellaan.\n\nYht'äkkiä tuntui aluksen runko liikahtavan hiukan. _Nautilus_ nousi\njonkun verran pystyyn. Seinät asettuivat taas kohtisuoraan asentoon.\nEi kukaan meistä virkkanut sanaakaan; kaikki otimme vain sykkivin\nsydämmin vaaria laivan liikunnasta ja tunsimme, kuinka se hitaasti\nkohosi kölilleen. Tällä tapaa kului moniaita minuutteja.\n\n\"Vihdoinkin seisomme pystyssä!\" huudahdin.\n\n\"Niin teemme\", virkkoi kapteeni ja astui salongin ovelle.\n\n\"Mutta pääsemmeköhän irti?\" kysyin vielä.\n\n\"Kyllä varmastikin\", hän vastasi. \"Hetikun säiliöt on saatu tyhjiksi,\nkohoaa _Nautilus_ jälleen merenpintaan.\"\n\nKapteeni lähti ulos, ja minä älysin pian, että laivan ylöspäin\nnouseva liike oli pysäytetty hänen käskystään. Se olisikin pian\ntörmännyt rintajään vedenalaista pintaa vastaan, niin että parempi\noli pysytellä vapaassa vedessä molempien jääpintojen välillä. Kohta\navattiin akkunaluukutkin, niin että vedenalaista valoa virtasi\nsalonkiin molemmilta sivuilta.\n\nMe olimme, kuten sanottu, jo vapaassa vedessä; mutta kymmenkunnan\nmetrin päässä _Nautiluksen_ kummallakin sivulla kohosi kimalteleva\njäämuuri. Samanlaiset muurit olivat ylhäällä päittemme päällä\nja alhaalla jalkojemme alla. Rintajään alapinta levisi yllämme\nsuunnattomana kattona, ja syvälle allemme keikahtanut jäävuori, jonka\nkahleista aluksemme oli vähitellen kirvonnut, oli kummallakin sivulla\nkohdannut sivustamuureissa kaksi pykälää, jotka pidättivät sitä tässä\nasennossa. _Nautilus_ oli täten vangittuna täydelliseen jäätunneliin,\njoka oli kolmattakymmentä metriä leveä ja täynnä tyventä vettä. Sen\noli siis helppo päästä siitä kulkemalla joko eteen- tai taaksepäin\nja sitten muutaman sadan metrin syvyydellä liukua jälleen vapaasti\nrintajään alla.\n\nKattovalaistus oli salongissa sammutettu, mutta sittenkin sen\ntäytti kirkas valo. Sen aiheutti sähkökoneemme väkevistä säteistä\ntunnelin jääseiniin heijastuva hohde. Noissa suurissa, oikullisen\nmonisärmäisissä jäälohkareissa kimalteli jokainen pinta ja jokainen\norkonen erilaisella hohteella, riippuen jään halki kulkevien\nkerrostumasuonien väristä. Niissä tuntui helottavan miljoonittain\nsäkenöiviä jalokiviä, ennen kaikkea safiireja, joiden siniset säteet\nkävivät ristiin smaragdien lämpimän viheriän loisteen kera. Siellä\ntäällä kuulsi sanomattoman suloinen, monikiuhtava opaalinhohde\nkeskeltä tultalieskaavia timanttikehyksiä, joiden loimoa silmä\nei kärsinyt katsella. Tämä juhlallinen ilotulitus muistutti\naivan ensiluokkaisen majakkalampun valoa, kun se sadoin kerroin\nvahvennettuna heijastuu takapeileistä mykiömäisten lasiseinien\nlävitse usvaiseen ilmaan.\n\n\"Kuinka tämä on kaunista! Kuinka tämä onkaan kaunista!\" huudahteli\nConseil hurmioissaan.\n\n\"Niin on\", sanoin, \"todella ihana näky! Eikö totta, Ned?\"\n\n\"Niinpä on, pahus vieköön!\" puuskahti kanadalainen ärtyneenä. \"Se on\nkerrassaan komeata! Vihakseni pistää kun täytyy se myöntää. Mokomata\nilotulitusta ei ole koskaan nähty; mutta saatte olla varmat että se\nkäy meille vielä kalliiksi. Jos saan sanoa kaikki mitä ajattelen,\nniin arvelenpa että me näemme täällä asioita, joita Jumala on\ntahtonut kätkeä kuolevaisten silmiltä.\"\n\nNed olikin oikeassa; liian kaunista tämä oli. Äkillinen huuto\nConseilin huulilta sai minut rutosti kääntymään ympäri.\n\n\"Mitä se oli?\" kysyin.\n\n\"Sulkekaa silmänne, isäntä, elkääkä katselko!\" Näin sanoen Conseil\npeitti molemmin käsin silmänsä.\n\n\"Mikä sinulla on, poikaseni?\"\n\n\"Valo sokaisi minut, olen sokea!\"\n\nSilmäni kääntyivät tahtomattani akkunaan päin, mutta eivät voineet\nollenkaan sietää niistä sisäänvirtaavaa tulenlieskaa.\n\nMinä ymmärsin mitä oli tapahtunut. _Nautilus_ oli lähtenyt\nnopeaan liikkeeseen. Jäämuurien heijastukset sulivat yhtenäiseksi\nhäikäiseväksi hohteeksi.\n\nSalongin akkunaluukut suljettiin, mutta pitkän aikaa pidimme käsiä\nvielä silmäimme edessä, jotka olivat aivan sokaistuneet. Kesti\nkauvan, ennenkun niiden verkkokalvoa kohdannut ärsytys lakkasi\ntuntumasta.\n\n\"Sitäpä en olisi ikinä uskonut mahdolliseksi!\" sanoi Conseil.\n\n\"Enkä minä usko sitä vieläkään\", tokaisi kanadalainen.\n\n\"Kun kerta taas nousemme maihin\", lisäsi Conseil, \"nähtyämme niin\npaljon luonnon ihmeitä, niin mitä osaamme ajatellakaan kaikista\nnoista vaivaisista pikkuasioista, joita tulemme kohtaamaan\nihmiskätten muodostelemissa maanosissa? Ei, asuttu maailma ei\noikeastaan ole sen arvoinen että sinne enää palaammekaan!\"\n\nTällainen ihastuksenpuuskaus muuten niin levollisen flaamilaispoikani\nsuusta osottaa, kuinka korkealle hurmauksemme oikein oli noussut.\nMutta Ned Land ei malttanut olla jäähdyttämättä sitä kipollisella\nkylmää vettä.\n\n\"Asuttu maailma!\" sanoi hän ja pudisti päätään. \"Ole rauhallinen,\nkuomaseni, sinne emme palaja enää koskaan.\"\n\nKello oli 5 aamulla. Silloin tunsimme taas tärähdyksen _Nautiluksen_\nkokan puolella. Älysin että sen panssarikeula oli törmännyt jäävuorta\nvastaan. Sen täytyi olla aiheutunut väärästä ohjauksesta, sillä tämä\njäälohkareita täynnä oleva merenalainen tunneli ei ollut helppo\nkulkea. Arvelin että kapteeni Nemo oli muuttanut suuntaansa ja koetti\nkiertää näitä esteitä tai noudattaa tunnelin mutkia. Mutta vastoin\nluuloani tunsin _Nautiluksen_ tekevän aivan selvästi tajuttavan\ntakaperoisen liikkeen.\n\n\"Kuljemmeko nyt taapäin?\" kysyi Conseil.\n\n\"Siltäpä tuntuu\", vastasin. \"On selvää ettei tunnelista ole\nulospääsyä äskeiseen suuntaan.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"No, silloin on yksinkertainen keino jälellä. Me palaamme samaa tietä\ntakaisin ja etsimme ulospääsyä eteläpäästä. Siinä koko temppu!\" Minä\nkoetin puhuessani näyttää levollisemmalta kuin todella olinkaan.\n\n_Nautiluksen_ takaperoinen liikunta kiihtyi yhä edelleen, ja\npotkurinsa kiidättämänä kulki se vinhaa vauhtia eteläänpäin.\n\n\"Se viivyttää ulospääsyämme\", arveli Ned.\n\n\"Mitäpä merkitsee jokunen minuutti enemmän tai vähemmän, kunhan\npääsemme tästä vankilasta vapauteen!\"\n\n\"Totta kyllä\", väitti Ned, \"jos nimittäin todella koskaan\npääsemmekään.\"\n\nMinä kävelin jonkun minuutin edestakaisin salongin ja kirjaston\nväliä. Ned Land ja Conseil istuivat vaitonaisina. Vihdoin heittäydyin\nsohvalle ja otin käteeni kirjan, jonka lehtiä koneellisesti selailin.\n\nNeljännestunnin kuluttua tuli Conseil luokseni ja sanoi:\n\n\"Taitaa olla se hyvinkin huvittava kirja, jota isäntä lukee?\"\n\n\"Onpahan vaan\", vastasin.\n\n\"Sen kyllä uskon, sillä se on isännän omaa käsialaa.\"\n\n\"Mitä tarkotat?\"\n\nJa todella pidinkin omaa teostani \"Suurten vedenalaisten luotojen\nsalaisuuksia\" kädessäni. Nakkasin sen sohvalle ja alotin jälleen\nkävelyni. Ned ja Conseil nousivat lähteäkseen pois.\n\n\"Odottakaahan vielä vähän, ystäväni\", sanoin ja pidätin heitä luonani.\n\n\"Niinkuin isäntä käskee\", vastasi Conseil.\n\nNäin kului moniaita tunteja. Minä katselin usein salongin seinällä\nriippuvia kojeita. Manometri ilmotti _Nautiluksen_ yhä pysyttelevän\n300 metrin syvyydellä, kompassi sen pitävän edelleen eteläistä\nsuuntaa ja sähköloki sen kulkevan 20 solmunvälin vauhdilla, joka\ntuntui aivan liialliselta näin ahtailla vesillä. Mutta kapteeni Nemo\ntiesi ettei hän sittenkään voinut liiaksi kiirehtää, sillä täällä\nvastasivat minuutit vuosisatoja.\n\nKello 8.25 tuntui jälleen täräys, ja tällä kertaa perän puolelta.\nMinä kalpenin. Ned ja Conseil lähenivät minua. Minä tartuin\nuskollisen palvelijani käteen. Me katsoimme tiukkaan toisiamme\nsilmiin, eivätkä sanat olisikaan voineet niin hyvin tulkita mitä tänä\nhetkenä tunsimme.\n\nNyt saapui kapteenikin salonkiin. Minä riensin häntä vastaan.\n\n\"Onko etelänpuolinen tunnelinsuu tukossa?\" kysyin.\n\n\"On, herrani. Jäävuori on muuttanut asentoaan ja salvannut meiltä\nkaiken ulospääsyn.\"\n\n\"Olemme siis loukussa?\"\n\n\"Niin olemme!\"\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\nIlma loppuu.\n\n\n_Nautiluksen_ ympärillä, yllä ja alla oli siis läpäisemätön jäämuuri.\nMe olimme rintajään vankeina. Kanadalainen iski suuren nyrkkinsä\npöytään. Conseil pysyi vaiti. Minä katselin kapteenia. Hänen\nkasvoilleen oli palannut entinen järkähtämätön levollisuus. Hän\nseisoi käsivarret ristissä rinnallaan ja oli vaipunut mietteisiinsä.\n_Nautilus_ pysyi liikahtamatta paikallaan.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi kapteeni viimein järeällä äänellä, \"kahdella\ntapaa voi kuolla, kun on joutunut meidän asemaamme.\" Tuo käsittämätön\nihminen näytti näin sanoen aivan matematiikan professorilta, joka\nselittelee jotain algebran tehtävää oppilailleen.\n\n\"Joko me murskaudumme kuoliaiksi\", jatkoi hän, \"tahi menehdymme\nraittiin ilman puutteesta. Nälkäkuolemasta ei minun tarvitse puhua,\nsillä _Nautiluksessa_ on ravintoaineita pitemmäksikin aikaa, kuin\nmeillä on elettävänä. Punnitkaamme siis, kumpi ensin mainitsemistani\nkuolintavoista on meille edullisempi.\"\n\n\"Mitä tukahtumiseen tulee,\" huomautin, \"niin tuskinpa meidän\ntarvitsee sitä peljätä, sillä ovathan ilmasäiliömme aivan täydet.\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi kapteeni, \"mutta niissä riittää meille\nilmaa ainoastaan kahdeksi päiväksi. Olemme nyt olleet veden alla\nkuusineljättä tuntia, ja ilma laivassa on jo niin tympeätä että se\ntarvitsee raitistamista. Kahdeksanviidettä tunnin kuluttua ovat\nilmavarastomme tyyten käytetyt.\"\n\n\"No niin, kapteeni, vapautukaamme siis noiden kahdeksanviidettä\ntunnin kuluessa vankeudestamme.\"\n\n\"Ainakin voimme koettaa murtaa reikää meitä ympäröivään jäämuuriin.\"\n\n\"Miltä puolelta?\" kysyin.\n\n\"Siihen voi luotauslanka antaa vastauksen. Minä annan _Nautiluksen_\nlaskeutua alemmalle jäävuorelle ja panen mieheni sukellustamineihin\npuettuina käymään jäämuurin kimppuun sen heikoimmalta kohdalta.\"\n\n\"Voiko salonginakkunoita pitää auki?\"\n\n\"Aivan hyvin, sillä alus pysyy paikoillaan.\"\n\nNäin sanoen kapteeni Nemo kävi hommaan. Pian kuului viheltävää\nääntä, josta arvasin veden tunkeutuvan säiliöihin. _Nautilus_ vajosi\nhitaasti ja lepäsi viimein jääperustalla 350 metrin syvyydellä.\n\n\"Hyvät ystävät\", sanoin kohtalotovereilleni, \"asemamme on vaikea,\nmutta minä luotan teidän mielenlujuuteenne.\"\n\n\"Herra professori\", vastasi kanadalainen, \"minä lupaan etten näinä\nhetkinä väsytä teitä valitusvirsilläni ja että teen mitä voin\nyhteisen pelastumisemme hyväksi.\"\n\n\"Hyvin sanottu, Ned\", lausuin ja ojensin hänelle käteni.\n\n\"Tahdon lisätä\", hän jatkoi, \"että olen yhtä tottunut käyttelemään\njääkuokkaa kuin harpuunaakin, ja että jos voin olla kapteenille\nhyödyksi, niin hän saa käskeä minut minne hyväksi näkee.\"\n\n\"Hän ei ylönkatso apuanne. Tulkaa, Ned!\"\n\nMinä vein hänet siihen suojaan, jossa _Nautiluksen_ miehet\nparaikaa panivat päälleen korkkipukujaan, ja kerroin kapteenille\nNedin tarjouksesta, jonka hän otti vastaan. Kanadalainen pukeutui\nsukellustamineihin ja oli kohta yhtä valmis käymään työhön kuin\ntoisetkin miehet. Jokaisella oli seljässään Rouquayrol-koje,\njohon oli säiliöistä pumpattu runsas varasto puhdasta ilmaa.\nMutta Ruhmkorffin-lamput olivat tarpeettomat näissä selkeissä ja\nheijastuskoneen valaisemissa vesissä.\n\nKun Ned oli valmis käymään työhön käsiksi, palasin salonkiin ja\nistahdin Conseilin kera avoimien akkunoiden ääreen katselemaan meitä\nympäröiviä vesi- ja jääkerroksia. Kohta näimme kaksitoista miestä,\njoiden joukosta tunsin Ned Landin hänen pitkästä vartalostaan,\nastuvan jääsillallemme. Kapteeni Nemo seurasi heitä.\n\nEnnenkun vankilamme muureja ruvettiin kovertamaan, toimitutti\nkapteeni luotauksia, joiden avulla kaivamisen suunta määrättiin.\nPitkiä poria työnnettiin sivuseiniin, mutta paksussa ja kovassa\njäässä ei niillä päästy viittätoista metriä syvemmälle. Jääkattoon\noli tarpeetonta käydäkään käsiksi, sillä sen muodosti enemmän kuin\nneljäsataa metriä vahva rintajää. Kapteeni antoi silloin tutkia\njääsiltaamme.\n\nSe erotti meidät vain kymmenen metrin vahvuudelta alempana olevasta\nvapaasta vedestä; sen paksumpi ei tuo kiusantekijämme ollut. Meidän\ntuli siis kovertaa siihen aukko, joka oli _Nautiluksen_ ympärysmitan\nkokoinen. Meidän täytyi murskata jäätä noin 6,500 kuutiometriä, jotta\naluksemme voisi siten syntyneen aukon lävitse laskeutua jääkentän\nalle.\n\nTyöhön käytiin heti käsiksi, ja sitä toimitettiin väsymättömällä\nuuraudella. Kapteeni Nemo antoi merkitä jäähän tuon suunnattoman\naukon ympäryskehän ja pani miehensä sitten yht'aikaa poraamaan\nreikiä pitkin sen pituutta. Kun tämä kehäviiva siten oli jotenkin\ntiheillä reijillä lävistetty, ruvettiin sitä pitkin särkemään jäätä\ntuurilla ja jääkuokilla, jolloin aika isoja järkäleitä irrottui.\nVettä raskaamman ominaispainonsa takia nämä lensivät ylös tunnelin\nkattoholviin, joka täten vahveni sitä mukaa kuin jääsilta sen alla\noheni.\n\nKaksituntisen kovan ahertelun jälkeen Ned Land palasi alukseen lopen\nväsyneenä. Hänen ja hänen toveriensa sijalle astuivat vereksin\nvoimin uudet miehet, joihin myöskin Conseil ja minä liityimme.\n_Nautiluksen_ perämies johti tällöin työtä. Ensin tuntui vesi minusta\nmerkillisen kylmältä, mutta pianpa lämpenin kuokkaa hetken ajan\nheilutettuani. Liikkeeni olivat varsin keveät, vaikka jäseniäni\npuserti kolmenkymmenen ilmakehän paine.\n\nKun minä vuorostani kahden tunnin työskentelyn jälkeen palasin\nlaivaan nauttimaan hyvin ansaittua lepoa, tunsin huomattavan eron\nRouquayrol-kojeeni puhtaan ilman ja _Nautiluksen_ hiilihappoa täynnä\nolevan ilman välillä. Mutta laivan ilmavarastoa ei oltu uusittukaan\nkahteen vuorokauteen, niin että sen elähyttävät ainekset olivat jo\ntyyten vähissä.\n\nTäten työskennellen herkeämättä kahdessa vuorossa olimme\nkahtenatoista tuntina särkeneet merkittyä jääpintaa vasta metrin\npaksuudelta, s.o. murskanneet siitä ainoastaan noin 600 kuutiometriä.\nSellaisella menolla tarvittiin vielä viisi yötä ja neljä päivää,\nennenkuin työ oli onnellisesti loppuunsaatettu.\n\n\"Viisi yötä ja neljä päivää!\" sanoin huo'ahtaen Ned Landille ja\nConseilille; \"ja meillä on säiliöissä ilmaa ainoastaan kahdeksi\nvuorokaudeksi!\"\n\n\"Lukuunottamatta vielä sitäkin mahdollisuutta\", huomautti Ned,\n\"että vaikka kerran pääsemmekin irti tästä kirotusta luolasta, niin\nsaatamme käydä uudestaan kiikkiin rintajään alla, voimatta enää\nuudistaa ilmavarastoamme.\"\n\nTotta kyllä! Ja kukapa voi ennakolta arvata lyhyintä aikaa,\njoka vapautukseemme tarvittiin. Eiköhän raittiin ilman puute\nennättäisi tukehuttaa meidät, ennenkun _Nautilus_ pääsisi kohoamaan\nvedenpintaan? Olikohan sen ja kaikkien sen sisällä olevien kohtalona\nmenehtyä tähän jättimäiseen jäähautaan? Tilanteemme oli todellakin\nhirveä. Mutta jokainen meistä katseli rohkeasti kuolemaa kasvoista\nkasvoihin, ja kaikki olimme lujasti päättäneet ponnistaa voimamme\nviimeiseen asti.\n\nKuten olin arvannut, saatiin yön kuluessa irrotetuksi uusi metrin\nvahvuinen jäälevy tuosta suunnattomasta onkalotekeleestä. Mutta kun\naamulla korkkitamineissani astelin jääsohjussa, jonka lämpömäärä\noli -6° tai -7° C, huomasin sivuseinämien vähitellen lähenevän\ntoisiansa. Tämän uuden ja odottamattoman vaaran näkeminen ei suinkaan\nollut omiaan kohottamaan rohkeuttamme, sillä nuo toisiaan lähenevät\njäämuurit uhkasivat rautaisessa syleilyssään musertaa _Nautiluksen_\nkuin lasikulhon!\n\nMinä en kertonut tovereilleni tästä uudesta turmionuhkasta. Miksipä\nolisin lamauttanut heidän voimiaan, joita niin tyyten tarvittiin\nvaivaloisessa pelastustyössä? Mutta laivaan tultuani ilmotin siitä\nheti kapteeni Nemolle.\n\n\"Olen itse huomannut sen\", sanoi hän levollisella tavallaan, jota\neivät tukalimmatkaan olosuhteet voineet järkähyttää. \"Siinä on\nmeille uusi vaaranpaikka lisää, mutta en näe mitään mahdollisuutta\nsen välttämiseksikään. Ainoa pelastuskeinomme on koettaa olla\njoutuisammat kuin meitä uhkaava kova kohtalo. Meidän on ennätettävä\nensiksi, ennenkun turma tulee. Siinä kaikki!\"\n\nEnnätettävä ensiksi!... No niin, pitihän minun jo olla tottunut hänen\npuhetapaansa!\n\nTänä päivänä työskentelin useampia tunteja peräkkäin kuokallani.\nUuttera ahertelu oli omiaan ylläpitämään mielenlujuuttani. Sen ohessa\ntyönteko oli samaa kuin yhtä pitkä poissaolo _Nautiluksesta_ --\nsilloin pääsi laivan myrkyllisestä ilmapiiristä hengittämään sitä\nraitista, happirikasta ilmaa, jota säiliöistä joka kerta työhön\nlähtiessämme pumpattiin hengityskojeisiimme.\n\nIllan tullen oli aukko taas syventynyt metrin verran. Mutta laivaan\npalatessani olin tukahtua siitä hiilihappomäärästä, jota ilma sen\nsuojissa oli täynnä. Ah, kunpa meillä olisi vain ollut keino, millä\npoistaa tuota myrkyllistä kaasua! Hapenpuute ei meillä voinut\ntulla kysymykseenkään. Merivesi sisälsi sitä melkoisen määrän,\nja mahtavilla ilmapumpuillamme olisimme voineet eristää siitä\nhappea vaikka kuinka paljon. Mutta minnekä työntää keuhkoista\nuloshengittämämme hiilihappo? Ainoa keino olisi ollut täyttää\nastioita kloorihappoisella kalilla ja alituisesti pudistella niitä.\nMutta sitä ainetta ei laivassa ollut, eikä mitään muuta voinut sen\nasemasta käyttää.\n\nTänä iltana täytyi kapteeni Nemon avata ilmasäiliöittensä hanat ja\npäästää suuria määriä puhdasta ilmaa _Nautiluksen_ sisäosiin. Ilman\nsitä toimenpidettä ei meistä olisi yksikään enää herännyt hengissä\nseuraavana aamuna.\n\nHuomenissa, maaliskuun 26 p., alotin jälleen kaivosmiehentyöni\nmeidän käydessä murtamaan viidettä metriä vankiholvimme\nlattiasillasta. Rintajään sivuseinät ja alapinta paksunivat\nhuomattavasti jäätyessään. Ilmeistä oli että ne jäätyivät umpeen\nennen _Nautiluksen_ irtipääsemistä. Mikä meidän kohtalomme silloin\nolisi? Jäätyä kiini tähän hyhmään niinkuin kärpäset akkunajäähän!\nMinut valtasi äkillinen epätoivo. Kuokka oli pudota hervottomista\nkäsistäni. Mitä kannatti kuluttaa vaivaisia voimiani, kun osakseni\nkumminkin tulisi joko tukahtua ilmanpuutteeseen tahi musertua näiden\nkivettyväin vesivuorten välissä? Semmoisia kidutusmahdollisuuksia\nei ikinä ole edes raivopäisimmän raakalaisen mieleen juolahtanut!\nMinusta tuntui, kuin jo olisin jonkun pelottavan hirviön leukapielten\nvälissä, jotka vastustamattomasti sulkeutuivat musertaakseen minut...\n\nSamassa tuokiossa astui työtä johtava päällikkömme ohitseni. Minä\nkosketin häntä käsivarteen ja osotin hänelle vankilamme sisäänpäin\nvahvenevia seiniä. Ylähangan puolella oleva jäämuuri oli siirtynyt\nainakin neljä metriä lähemmäksi _Nautiluksen_ runoa.\n\nKapteeni ymmärsi mitä tarkotin ja viittasi minua seuraamaan häntä.\nMe palasimme laivaan. Riisuttuani korkkipuvun päältäni menin hänen\nperässään salonkiin.\n\n\"Kuulkaapas nyt, professori\", sanoi hän minulle, \"meidän täytyy\nturvautua johonkin ennen arvaamattomaan keinoon, muuten me\nmuuraudumme tähän jääksi hyytyvään veteen niinkuin sementtitaikinaan.\"\n\n\"Niin, mutta mitä meidän sitte olisi tehtävä?\"\n\n\"Ah, jospa _Nautitukseni_ olisi kyllin vahva musertumatta kestämään\ntätä puserrusta!\" huudahti hän.\n\n\"Entä sitten?\" kysyin, käsittämättä mitä kapteeni oikein tarkotti.\n\n\"Ettekö ymmärrä\", hän vastasi, \"että veden jäätymisestä olisi meille\napua? Ettekö käsitä, että vesi muuttuessaan kiinteään muotoon särkisi\nnämä meitä kahlehtivat jäälautat, niinkuin se jäätyessään särkee\nkovimpiakin kiviä? Joko tajuatte, että siitä tulisi meille tehokas\napuneuvo pelastuaksemme eikä vain murskautuaksemme?\"\n\n\"Ehkäpä, kapteeni. Mutta kuinka vahva vastustuskyky _Nautiluksella_\nolisikin, niin ei se voisi kestää tuon arvaamattoman puristuksen\npainetta likistymättä rautapellin ohuiseksi.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän, professori. Emme voikaan toivoa mitään apua\nluonnon puolelta, vaan ainoastaan omalta kekseliäisyydeltämme. Tätä\njäätymistä meidän on yritettävä vastustaa. Sillä eivät ainoastaan\nsivuseinämät kasva kokoon, vaan _Nautiluksen_ edessä ja takana ei ole\nenää kolmenkaan metrin vertaa avointa vettä. Jää syleilee meitä joka\ntaholta.\"\n\n\"Kuinka kauvan luulette säiliöissä olevan ilman antavan meidän\nvapaasti hengittää laivassa?\"\n\nKapteeni katsoi minuun tutkivasti silmiin.\n\n\"Ylihuomenna ovat säiliöt tyhjät!\" sanoi hän.\n\nKylmä hiki peitti koko ruumiini. Mutta -- voiko tuo vastaus\nkuitenkaan enää yllättää minua? Maaliskuun 22 päivänähän _Nautilus_\noli sukeltanut napajään alle, ja nyt oli jo 26:des päivä käsillä. Ja\nse vähäinen ilmamäärä, joka meillä vielä oli jälellä, oli säästettävä\ntyössä olevia varten. Vielä tänäkin hetkenä, kun piirtelen näitä\nrivejä paperille, tekee silloisen pulamme muisteleminen minuun niin\nelävän vaikutuksen, että sanoin kuvaamaton kauhistus valtaa koko\nolentoni, aivan kuin loppuisi nytkin keuhkoistani ilma.\n\nKapteeni seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena, vaitonaisena ja\nliikkumattomana. Todennäköisesti hän oli saanut uuden aatteen, mutta\nnäytti tahtovan väkisin hyljätä sen. Vihdoin pääsi hänen huuliltaan\nseuraavat sanat:\n\n\"Kiehuvaa vettä!\"\n\n\"Kiehuvaa vettä?\" toistin typerryksissäni\n\n\"Niin, professori. Me olemme suljetut verraten pienipintaisen\nkuution sisään. Ettekö luule, että jos _Nautiluksen_ pumppujen\nannetaan herkeämättä ruiskuttaa kiehuvaa vettä vankiholviimme, niin\nkohotettaisiin tämän kautta sen lämpömäärää ja estettäisiin sen\numpeenjäätyminen?\"\n\n\"Meidän täytyy ainakin koettaa sitä keinoa\", sanoin päättäväisesti.\n\n\"Niin, koettakaamme siis, professori!\"\n\nLämpömittari näytti silloin -7° C laivan ulkopuolella. Kapteeni\nvei minut keittiöön, missä suurissa tislauskattiloissa paraikaa\nhöyryttämisen avulla valmistettiin merivedestä juomavettä.\nKattilat pumppasivat itsetoimivasti itsensä täyteen vettä ja\nBunsenin-pattereista lähtevä koko sähköinen lämpö johdettiin vedessä\noleviin metalliputkiin. Muutaman minuutin kuluttua ne saattoivat\nveden kiehuma-asteeseen. Se johdettiin pumppuihin, ja sijaan\ntuli uutta kylmää vettä tarpeen mukaan. Sähköpatterien kehittämä\nlämpömäärä oli niin korkea, että merestä otettu jääkylmä vesi palasi\nkiehuvankuumana pumppujen lieriöihin, käytyään ainoastaan lyhyen\nhetken lämmityskoneessa.\n\nKuumaa vettä alettiin ruiskuttaa ulos; ja kolmen tunnin yhtämittaisen\ntyöskentelyn jälkeen näytti lämpömittari laivan ulkopuolella vain\n-6° C. Olimme siis voittaneet yhden asteen. Vielä kaksi tuntia samaa\nherkeämätöntä työtä, niin näytti lämpömittari ainoastaan -4°.\n\n\"Me onnistumme!\" sanoin kapteenille, tarkoin seurattuani työn\nedistymistä.\n\n\"Minäkin luulen niin\", hän vastasi. \"Me emme siis tule musertumaan;\nainoastaan tukehtumisen vaara enää uhkaa meitä.\"\n\nYön kuluessa veden lämpömäärä nousi jo -1:seen. Ruiskuttamisella ei\ntätä astemäärää saatu enää kohoamaan. Mutta kun merivesi jäätyy vasta\n2°:lla, niin rauhoituin lopultakin tämän kuolintavan pelosta.\n\nSeuraavana päivänä, maaliskuun 27:ntenä, olimme siltajäästä saaneet\nkuudennen metrin koverretuksi. Tämän jälkeen oli meillä enää neljä\nmetriä murrettavana; mutta se tiesi kuitenkin kahdeksanviidettä\ntunnin yhtä jaksoista aherrusta.\n\nIlmaa laivassa ei voinut vaihtaa, vaikka se joka päivä kävi yhä\nsietämättömämmäksi. Sanomaton painostus vaivasi minua. Klo 3\ntienoissa iltapäivällä tunsin oloni vallan kamalaksi. Haukottelin\nniin että leukani olivat mennä sijoiltaan. Keuhkoni kävivät kuin\npalkeet koettaessaan turhaan tavoittaa raitista ilmaa. Menin\njonkinlaiseen tainnostilaan. Kelpo palvelijani Conseil, joka kärsi\nyhtä suuresti kuin minä, ei jättänyt minua hetkeksikään. Hän piti\nminun kädestäni kiinni, lohdutti ja rohkaisi minua, ja usein kuulin\nhänen supisevan itsekseen:\n\n\"Ah, kunpa voisin olla hengittämättä, jotta isännälle jäisi enemmän\nraitista ilmaa!\"\n\nKyyneleet nousivat silmiini kuullessani tuon uskollisen pojan puhuvan\nniin.\n\nTilanteemme laivassa oli kerrassaan hirvittävä. Kuinka kerkeästi\npukeuduimmekaan sukellustamineisiimme päästäksemme ulos\ntyöskentelemään! Kuokat kajahtelivat jääkerrosta vastaan. Käsivarren\nlihakset uupuivat, kämmenistä lähti nahka irti, mutta mitäpä\nvälitimmekään näistä vaivoista ja haavoista! Saimmehan elähyttävää\nilmaa keuhkoihimme! Voimme hengittää vapaasti!\n\nEikä kumminkaan kukaan tahallaan viivytellyt työpaikalla. Määräajan\nkuokkaa heiluteltuaan luovutti kukin mielellään hengityskojeen\nläähättävälle toverille, jotta hänkin saisi keuhkoihinsa puhdasta\nilmaa. Kapteeni Nemo näytti kaikille hyvää esimerkkiä.\n\nTänä päivänä kävi työmme vielä rivakammin kuin ennen. Meillä oli\njälellä ainoastaan kahden metrin vahvalta jääpintaa. Ainoastaan\nkahden metrin vahvuinen jääkalvo erotti meitä vapaasta merestä!\nMutta säiliöt olivatkin jo miltei tyhjät puhtaasta ilmasta. Se\nvähäinen määrä, minkä ne vielä sisältivät, oli säästettävä ulkotyössä\nolijoille. _Nautilukseen_ ei siitä riittänyt rahtuistakaan.\n\nKun illalla taas palasin laivaan, tunsin miltei tukahtuvani.\nSellainen yö! Sen kärsimyksiä ei voi sanoin kuvatakaan. Seuraavana\npäivänä oli hengitykseni kamalan vaikeata. Päänkivun lisäksi tuli\nkova huimaus, niin että olin aivan kuin humaltunut. Seuralaiseni\ntunsivat samaa. Monet laivamiehistä kärsivät hirveitä tuskia.\n\nTänä päivänä, joka oli vankeutemme kuudes, päätti kapteeni Nemo\nmurskata meitä vapaasta vedestä erottavan jääseinän, koska\nkuokilla hänen mielestään päästiin liian hitaasti eteenpäin. Hän\nsäilytti alati kylmäverisyytensä ja rohkeutensa. Siveellisellä\nlujuudellaan hän tukahutti ruumiilliset kärsimyksensä. Meidän toisten\nruikutellessa hän mietti, punnitsi ja toimi. Hänen käskystään alus\nkevennettiin, s.o. kohotettiin irti jäälautasta muuttamalla sen\nominaispainoa. Sitten se hinattiin sen suunnattoman aukon kohdalle,\njonka olimme hakanneet jäähän; ja täytettyä säiliöt jälleen vedellä\nlaskettiin se hitaasti aukkoon. Samassa tuokiossa nousi koko miehistö\nlaivaan, ja kaksoisovi teljettiin kiini. _Nautilus_ lepäsi nyt\njääkalvolla, joka enää oli vain metrin vahvuinen ja johon oli porattu\ntuhatkunta reikää. Säiliöitten hanat avattiin nyt vallan auki, ja\nsata kuutiometriä vettä virtasi aukkoon ja lisäsi sadalla tonnilla\n_Nautiluksen_ painoa.\n\nMe odotimme, kuuntelimme, unhotimme kärsimyksemme ja elimme vain\ntoivossa. Tähän viimeiseen hätäkeinoon panimme kaiken luottamuksemme.\nVaikka päässäni suhisi kuin koskenpauhu, kuulin kohta valtavaa\nkohinaa laivanrungon alta. Jää särkyi paukkuen, ja _Nautilus_\nlaskeutui laskeutumistaan.\n\n\"Me pääsemme tästä hornankuilusta!\" kuiskasi Conseil korvaani.\n\nEn voinut vastata hänelle mitään. Tartuin vain hänen käteensä ja\npuristin sitä suonenvedontapaisesti.\n\nÄkkiä katosi _Nautilus_ suunnattoman painonsa takia aivankuin tykistä\nammuttu luoti jään alle avoimeen veteen.\n\nNyt johdettiin kaikki käytettävissämme oleva sähkövirta pumppuihin,\njotka rupesivat heti ajamaan vettä pois säiliöistä. Ennen pitkää\nalkoi manometri näyttää ylöspäin kohoavaa liikuntaa. Potkuri, joka\npyöri mahdollisimman vinhaan, pani rungon tärisemään pitkin sen\npituutta ja vei meitä nopeata vauhtia pohjoista kohti. Mutta kuinka\nkauvan kestäisi tätä rintajään alaista matkaa, ennenkun pääsisimme\nvapaalle merelle? Vieläkö kokonaisen päivän? Ennen sen loppua minä en\nenää olisi elävien joukossa.\n\nMaaten puoleksi pitkälläni kirjaston sohvalla olin joka hetki aivan\ntukehtumaisillani. Kasvoni olivat sinertävät, kaikki sielunkykyni\nhorroksissa. Minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään. Lihaksiani en\nkyennyt enää ponnistamaan kokoon.\n\nEn tiedä kuinka kauvan vietin tällä tapaa, mutta minulla oli hämärä\naavistus, että nyt vasta kuolonkamppailuni oikein todesta alkoi.\nTajusin että minun piti kuolla.\n\nMutta -- mitä se oli? Äkisti virkosin horroksista. Muutamia raittiin\nilman tuulahduksia tunkeutui keuhkoihini. Olimmeko jo nousseet\nmerenpintaan? Olimmeko murtautuneet rintajään läpi?\n\nEi! Ne olivat vain uskolliset ystäväni Conseil ja Ned Land, jotka\nuhrautuivat pelastaakseen minun henkeni. Eräässä hengityskojeessa oli\nvielä jäljellä muutama hiukkanen puhdasta ilmaa. Sen he säästivät\nminulle, ja ollen itse melkein tukehtumaisillaan valoivat he minuun\npisara pisaralta uutta raitista ilmaa. Minä tahdoin lykätä kojeen\npois luotani, mutta he pitivät minua käsistä kiini ja moniaan\nminuutin ajan hengitin mielihyvällä saalistani.\n\nSilmäni pitivät tarkalla kellontaulua. Se näytti silloin klo 11 a.p.\nTänään piti meillä oleman maaliskuun 28 p. _Nautilus_ kulki eteenpäin\nhirvittävällä vauhdilla -- 48 solmuväliä tunnissa. Se luisti vedessä\nkuin ankerias.\n\nMissä oli kapteeni Nemo tällä hetkellä? Oliko hän ehkä jo saanut\nsurmansa -- ja hänen miehensä samalla kertaa?\n\nNyt juuri ilmaisi manometri, että meillä oli pintaan ainoastaan\nkuuden metrin välimatka. Vain verrattain ohut jäälautta erotti meitä\nraittiista ilmasta. Eikö sitä voisi musertaa?\n\nEhkäpä voitiinkin! Ainakin yritti _Nautilus_ tehdä sen... Minä tunsin\ntosiaan sen asettuvan vinoon asentoon, laskemalla peräkeulansa\nalemmaksi ja kohottamalla panssaripuskimensa ylöspäin. Ottamalla\nvettä säiliöihinsä voi se siirtää painopistettään taaemmaksi.\n\nSitten se, väkevän potkurinsa ajamana, hyökkäsi jäälautan kimppuun\nalhaalta päin kuin mikäkin alkuaikojen kummitus. Se särki jäätä\npala palalta; vetäytyi taaksepäin ja hyökkäsi uudelleen väkevällä\nvauhdilla murskautuvaa jääkenttää vastaan; teki viimein mahtavan\nhypyn ja syöksyi koko painollaan pintajäätä vastaan, murskaten sen.\nLuukut avattiin, ja puhdasta ilmaa virtaili _Nautiluksen_ joka osaan.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\nKamppailu mustekalojen kanssa.\n\n\nOlimme jo kauvan sitten päässeet kaameasta vankeudestamme etelänavan\njäätelien alla ja kynnimme Atlantin merta Etelä-Amerikan rannikolla.\nMutta _Nautilus_ tahtoi ilmeisesti välttää vilkasliikkeisiä reittejä,\njonka vuoksi emme poikenneetkaan Antillien mereen emmekä Meksikon\nlahteen. Huhtikuun 16 p. näimme Martinique- ja Guadeloupe-saarten\nkorkeat vuorenhuiput viidenviidettä kilometrin päässä.\n\nNed Land, joka oli toivonut voivansa toteuttaa pakoyrityksensä näillä\nsaarista ja merenkulkijoista rikkailla vesillä, tuli hyvin noloksi.\nPako olisi ollut helppo toimeenpanna, jos hän olisi voinut anastaa\nlaivan purren kapteenin tietämättä. Mutta aavalla valtamerellä sitä\noli mahdoton ajatellakaan.\n\nHänen, Conseilin ja minun kesken oli pitkä keskustelu tästä asiasta.\nOlimme nyt olleet kuuden kuukauden ajan _Nautiluksen_ vankeina ja\npurjehtineet sen mukana kokonaista 8,500 peninkulmaa maapallon\nkaikilla vesillä, eikä meillä ollut -- kuten Ned Land sanoi --\nvähintäkään toivoa siitä, että tämä matka milloinkaan loppuisi. Hän\nteki silloin minulle aivan odottamattoman ehdotuksen: että kysyisimme\nkapteeni Nemolta suoraan, aikoiko hän pitää meitä määrättömän ajan\nlaivassaan.\n\nMinusta tuntui tuollainen tiedustus varsin toivottomalta. Me emme\nvoineet toivoa _Nautiluksen_ päälliköltä mitään, vaan saisimme\nluottaa yksinomaan itseemme. Sitäpaitsi oli tuo mies jo jonkun\naikaa näyttänyt paljon synkeämmältä ja itseensäsulkeutuneemmalta\nkuin koskaan ennen. Minua hän tuntui kerrassaan välttävän. Ennen\nhän oli ollut huvitettu saadessaan selittää minulle merenalaisia\nmerkillisyyksiä, mutta nyt häntä ei enää ollenkaan näkynyt salongissa.\n\nMikähän muutos hänessä oli oikein tapahtunutkaan, ja mikä seikka sen\nlienee aiheuttanut? En voinut omassa käytöksessäni huomata mitään\nsyytä siihen. Jokohan meidän läsnäolomme laivalla alkoi vaivata\nhäntä? En voinut kuitenkaan toivoa, että hän omasta ehdostaan\nlahjoittaisi meille vapauden.\n\nMitä hauskoja huomioita sainkaan tehdä joka päivä täällä Antillien\nvesillä, kymmenen metriä merenpinnan alapuolella! Muiden zoophytien\njoukossa oli täällä n.s. risteilijöitä, joita englantilaiset sanovat\n\"Portugalin sotalaivoiksi\", tieteelliseltä nimeltään _Physalia\npelagica_ -- jonkunlaisia isoja, soikeita ja helmiemon-hohtoisia\nrakkoja, joiden siniset tuntoripset uiskentelevat niiden jälessä kuin\nsilkkirihmavyyhdet. Edelleen näin meduusoja, kauniita katsella, mutta\nikäviä kosketella. Ne erittävät itsestään nestettä, joka polttaa ihoa\nkuin nokkospensas. Nilviäisistä vaarinotin puolitoista metriä pitkiä\nanneliideja, jotka ovat varustetut ruusunpunaisella kärsällä ja 1,700\nliikkumaelimellä, jotka kimmurtelevat vedessä taivaankaaren kaikissa\nvärivivahduksissa. Kalojen joukossa huomasin Malabarin rauskuja,\nsuunnattomia rustomaisia kuvatuksia, jotka kasvavat yli kolme metriä\npitkiksi ja 300 kg. painoisiksi ja tällöin liehuivat salongin\nakkunalevyjen ohi kuin mitkäkin levällään olevat kankaankappaleet.\n\nHuhtikuun 20 p. olimme laskeutuneet 1,500 metrin syvyyteen. Lähin\nmaakamara oli Bahamasaarilla, jotka olivat hajallaan merenpinnalla\nkuin ryhelmä jättiläisten nakkelemia kivijärkäleitä. Niiden ympärillä\nkohosi korkeita merenalaisia luotoja, joitten välisiä kuiluja eivät\nsähköheijastajamme säteet jaksaneet valaista pohjaan saakka. Pitkin\npituuttaan olivat nämä luodot köynnös- ja haurakasvien peittämät.\n\nKello 11 aikaan Ned Land kiinnitti huomioni äkilliseen liikkeeseen\nnoiden haurakasvien välissä.\n\n\"Mikä hirvittävä otus!\" huudahti hän rynnäten akkunan luo.\n\nMinäkin riensin sitä katselemaan enkä voinut olla kavahtamatta\ntaaksepäin. Silmieni edessä liikehti kammottava kummitus, aivan kuin\njoku satujen hirmuinen tursas.\n\nSe oli jättimäinen mustekala, kahdeksaa metriä pitkä. Se kulki\nnuolen nopeudella taaksepäin samaan suuntaan kuin _Nautilus_,\nkatsellen meitä suurilla, liikkumattomilla, harmaansinisillä\nsilmillään. Sen kahdeksan lonkeroa eli jalkaa, jotka ovat tälle\neläinluokalle antaneet \"pääjalkaisten\" nimen, olivat vartaloa kaksi\nvertaa pitemmät. Erotti selvästi nuo 250 imukuppia lonkeroitten\nsisäpuolilla, jotka tavantakaa imeytyivät tunnustellen kiini\nakkunaruutuun. Sen suu oli papukaijannokan muotoinen, sulkeutui ja\navautui pystysuoraan ja oli varustettu useilla riveillä naskalimaisia\nhampaita.\n\nMikä luonnonoikku olikaan että moisella nilviäisellä on linnunnokka!\nSen sukkulamainen, keskeltä pyöreäksi turvonnut ja vaipan kattama\nvartalo oli kuin mikäkin muodoton lihavuori, joka painoi ainakin\n20--25,000 kg. Sen väri vaihteli, hetikun se ärtyi, erinomaisen\nnopeasti harmaansinisestä punaruskeaksi.\n\nToisia mustekaloja näyttäytyi ylihangan puoleisen akkunan takana.\nNe seurasivat uskollisesti _Nautilusta_, ja me kuulimme niiden\nnokkain hakkaavan ruutua vastaan. Minä voitin ensimmäisen kauhuni\nja vastenmielisyyteni näitä kamalia eläimiä kohtaan ja rupesin\npiirustamaan niitä.\n\nÄkkiä pysähtyi _Nautilus_ aivan yht'äkkiä, ja sen runko vavahti\npitkin pituuttaan.\n\n\"Olemmekohan törmänneet karille?\" kysäsin.\n\n\"Varmaankin\", vastasi kanadalainen, \"mutta kiini emme ole kuitenkaan\nkäyneet, sillä alushan uiskentelee aivan vapaasti.\"\n\nNiin, _Nautilus_ tosin uiskenteli vapaasti, mutta se ei enää kulkenut\neteenpäin. Potkurinsiivet eivät enää pieksäneet vettä, Täten kului\ntuokio. Sitte astui kapteeni Nemo perämiehensä seurassa salonkiin.\n\nMinä en ollut nähnyt häntä kotvaan aikaan. Hän näytti hyvin\nsynkkämieliseltä. Meitä puhuttelematta, tuskinpa huomaamattakaan,\nhän kävi akkunan luo, silmäsi meren kummituksia ja virkkoi sitten\nmuutaman sanan perämiehelle.\n\nTämä lähti tiehensä. Kohta suljettiin akkunaluukut, ja\nkattolamppuihin leimahti valoa.\n\nMinä astuin kapteenin luo.\n\n\"Merkillinen kokoelma mustekaloja\", sanoin hänelle keveästi,\naivan kuin joutilas katselija, joka akvaarion lasiruudun takaa on\nsilmäillyt merelliskokoelmia.\n\n\"Niin tosiaan, herra luonnontutkija\", vastasi hän; \"ja me käymme\ntaistelemaan niiden kanssa rinta rintaa vastaan.\"\n\n\"Rinta rintaa vastaan\", toistin ällistyneenä, luullen kuulleeni\nväärin.\n\n\"Juuri niin, professori. Potkuri ei enää tee tehtäväänsä. Luulen\nyhden noista mustekaloista takertuneen kiini siihen ja estävän sen\npyörimistä.\"\n\n\"Mitä nyt aijotte tehdä?\"\n\n\"Nousta ylös pintaan ja surmata koko joukkion.\"\n\n\"Se on vaikea tehtävä, kapteeni.\"\n\n\"Niin, sangen vaikea. Sähköluodeillamme emme voi mitään niiden\npehmeässä lihassa, jossa ne eivät tapaa tarpeeksi vastustusta\nräjähtääkseen. Mutta me käymme kirveillä niiden kimppuun.\"\n\n\"Ja harpuunalla, kapteeni\", sanoi kanadalainen, \"jollette hylkää\nminun apuani.\"\n\n\"Minä otan sen vastaan, mestari Land.\"\n\n\"Me tulemme mukaan\", virkoin; ja me astuimme kapteenin jälessä\nkeskusportaille.\n\nNiillä seisoi tusinan verta laivamiehiä kirveet käsissä, valmiina\nkäymään hirviöitten kimppuun. Conseil ja minäkin tartuimme\nkirveisiin, Ned harpuunaan.\n\n_Nautilus_ oli jo kohonnut vedenpintaan. Muuan merimiehistä irrotti\nluukun. Mutta tuskin oli hän saanut ruuvatuksi mutterit irti, kun\nkansiluukku kohosi ilmaan mitä raivoisimmalla liikkeellä, jonka\narvatenkin mustekalain lonkeroiden imukupit saivat aikaan.\n\nHeti työntyi yksi tällainen pitkä lonkero ikäänkuin mikäkin\njättiläiskäärme aukosta sisään, ja parikymmentä muuta heilui ilmassa\nsen yläpuolella. Kirveeniskulla löi kapteeni poikki ensinmainitun,\njoka kiemurrellen luisui alas portaita pitkin. Mutta juurikun\ntyönnyimme kaikki joukolla aukosta ylös päästäksemme yläkannelle,\niski kaksi muuta lonkeroa kiini kapteenin edessä olevaan merimieheen\nja nosti hänet vastustamattomalla voimalla näkyvistämme.\n\nKapteeni Nemo päästi kumean huudon ja ryntäsi kannelle. Me seurasimme\nhänen perässään.\n\nMikä kamala näky! Lonkerot olivat kääriytyneet onnettoman miehen\nympärille ja pitivät häntä imukupeillaan kiini järkähtämättömässä\nsyleilyssään. Hän oli tukehtua, ja hänen kurkustaan kuului koriseva\nääni: \"Apuun! Apuun!\" Nämä _ranskaksi_ lausutut sanat saattoivat minut\naivan ymmälle. Minulla oli siis maanmies laivalla, ehkä useampiakin!\nEn ikinä tule unhottamaan tuota sydäntäsärkevää parahdusta!\n\nMiesparka oli auttamattomasti hukassa. Mikäpä voima kykenisikään\npelastamaan hänet tuosta hirvittävästä syleilystä! Kapteeni Nemo oli\nkuitenkin hyökännyt mustekalan kimppuun ja katkaissut kirveellään\nvielä toisen sen lonkeroista. Perämies taisteli raivokkaasti muita\n_Nautiluksen_ kupeilla kiemurtelevia hirviöitä vastaan. Laivamiehet\niskivät niitä kirveillään minkä ennättivät. Ned Land, Conseil ja minä\nupotimme aseemme niiden pehmeään lihaan. Väkevä myskinhaju täytti\nilman.\n\nJopa luulin hetkisen että vangittu merimies sittekin pelastuisi\npintehestään. Seitsemän otuksen lonkeroista oli jo hakattu poikki, ja\nkahdeksas, joka oli kääriytynyt kuin teräsvieteri uhrinsa ympärille,\nheilui ilmassa. Mutta kun kapteeni ja perämies uudestaan ryntäsivät\nsen kimppuun, ruiskutti se heitä vastaan paksun pylvään mustahkoa\nnestettä vatsavaipastaan. Me kaikki aivan sokaistuimme aluksi. Kun\nolimme saaneet hierotuksi nesteen silmistämme, oli mustekala jo\nkadonnut näkymättömiin ja sen mukana onneton maanmieheni.\n\nMe sytyimme nyt vallan raivoon noita petoja vastaan. Kymmenen tai\nkaksitoista mustekalaa oli jo ennättänyt kiivetä ylös kannelle ja\n_Nautiluksen_ kupeille. Me pyörimme hurjina niiden terveiden ja\nsilvottujen lonkeroiden keskellä, jotka kiemurtelivat kuin mitkäkin\niljettävät käärmeet veri- ja mustehyhmässä kannella. Näytti aivan\nsiltä kuin kasvaisivat nuo limaiset lonkerot uudelleen kiini otuksien\notsaan niinkuin käärmetukka muinaisen Hydran päähän. Ned Landin\nharpuuna putosi joka iskulla mustekalojen harmaansinisiin silmiin ja\nsokaisi ne. Mutta äkkiä paiskasi urhean kanadalaisen kumoon muuan\nlonkero, jota hän ei osannut välttää.\n\nSydämmeni oli seisahtaa sykkimästä! Mustekalan hirveä kita oli apo\nammollaan valmiina leikkaamaan Ned Landin keskeltä poikki. Minä\nriensin hänen avukseen, mutta kapteeni Nemo oli minua joutuisampi.\nHänen kirveensä vajosi huimalla vauhdilla molempain suunnatonten\nleukojen väliin; ja kanadalainen, joka oli pelastunut aivan kuin\nihmeen kautta, kavahti sukkelasti pystyyn ja työnsi väkäkeihäänsä\npitkin koko sen pituutta mustekalan ruumiiseen.\n\n\"Minä olin velkaa teille tämän\", sanoi kapteeni Nedille. Tämä\nkumarsi, sanaakaan virkkamatta.\n\nTaistelu, jota oli kestänyt neljänneksen tuntia, oli tauvonnut.\nVoitetut ja kuolettavasti silvotut hirviöt luovuttivat taistelukentän\nmeille ja katosivat meren syvyyteen.\n\nKapteeni, joka oli aivan veren tahraama, seisoi liikahtamatta\nkannella ja katseli merta, joka oli nielaissut yhden hänen uskollisia\ntovereitaan. Suuria kyynelkarpaloita vieri hänen silmistään.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\nGolf-virta.\n\n\nEi koskaan unhottanee kukaan meistä tuota hirmuista huhtikuun 20\npäivää. Olen kuvannut sen ankaran mielenliikutuksen vallassa ollen.\nSitten kävin kertomukseni korjaten läpi ja luin sen Conseilille ja\nNed Landille. Heidän mielestään se oli tarkka, mutta ei tarpeeksi\nvaikuttava. Sellaiseen kuvaukseen vaaditaankin oikeastaan Victor\nHugon[23] kynä.\n\nOlen jo maininnut kapteeni Nemon vuodattaneen kyyneliä silmätessään\nautiolle merenulapalle. Hänen surunsa olikin syvä. Jo toisen toverin\nhän oli menettänyt sillä aikaa kuin me olimme hänen aluksessaan.\nJa sellaisen kuoleman kautta sitten! Tuo onneton mies, ilmeisesti\nminun maanmieheni, joka oli kuristunut mustekalan lonkeroihin ja\nmurskautunut sen rautaisten leukaperäin välissä, ei saanutkaan\nviimeistä leposijaansa tovereittensa vieressä korallihautausmaan\ntyynten vetten alla.\n\nKapteeni oli palannut hyttiinsä, enkä minä taaskaan saanut häntä\nnähdä monen päivän mittaan. Hänen mielensä täytyi ollakin poissa\ntavallisesta tasapainostaan, synkkä ja epätoivoinen, jos saan\npäättää sitä hänen kuljettamansa aluksen epämääräisistä liikkeistä.\n_Nautilus_ ei noudattanut enää mitään määrättyä suuntaa, vaan oli\naivan aaltojen ajeltavana. Potkuri oli nyt vapaa, mutta se ei\npyörinyt tuskin ollenkaan. Kapteeni ei tuntunut voivan lähteä näiltä\nvesiltä, joissa hänen uskollinen apulaisensa oli saanut niin kaamean\nhaudan.\n\nTällä tapaa umpimähkään ajellessa kului kymmenen päivää. Toukokuun\n1 p. _Nautilus_ sentään käänsi kulkunsa suoraan pohjoista kohti,\nmeidän nähtyä edessämme Bahama-saaret samannimisen salmen suussa.\nMe seurasimme nyt suurinta meren kaikista virroista, jolla on omat\nomituiset rantansa, kalansa ja lämpömääränsä. Tarkotan Golf-virtaa.\n\nSe on todellakin oikea virta, joka juoksee vapaasti keskellä Atlantin\nmerta ja jonka vesi ei sekaudu valtameren vesiin. Sen keskisyvyys on\n1,000 metriä ja keskimääräinen leveys 60 meripeninkulmaa. Paikoittain\ntämän merivirran nopeus on 4 km. tunnissa. Sen veden herkeämätön\nmäärä on suurempi kuin minkään maavirran.\n\nGolf-virran lähteen keksi amerikkalainen kapteeni Maury, ja sijaitsee\nse Biskaijan lahdessa. Siellä alkaa sen vesi, jonka lämpömäärä\nja väri ei vielä paljoakaan eroa ympäröivästä merivedestä, etsiä\nuomaansa. Se juoksee etelään päin pitkin Keski-Afrikan rannikkoa,\nlämpiää kuuman vyöhykkeen auringon säteistä, kääntyy sitten äkkiä\nsuoraan poikki Atlantin, kunnes tulee Kap San Roquen niemen kohdalle\nBrasilian rannikolla ja jakautuu täällä kahdeksi haaraksi, joista\ntoinen kiertää saamaan vielä lisää lämpimyyttä Antillien meressä.\nTällöin alkaa Golf-virta, jonka tehtävänä on ylläpitää tasapainoa\neri ilmanalojen välillä ja sekoittaa troopillisten seutujen vesiä\npohjoisiin, varsinaisesti järjestävän toimintansa. Lämmittyään\nsuhteellisesti korkea-asteiseksi Meksikon lahdessa se kääntyy\npohjoista kohti pitkin Yhdysvaltain rannikkoa aina New Foundlannin\nkohdalle saakka, väistyy sitten jonkun verran Davisin salmesta\ntulevan pohjoisen kylmän virran tieltä, seuraa sen jälkeen valtameren\npoikki 40 parallellipiiriä ja jakautuu 43° leveysasteella taasen\nkahteen haaraan, joista toinen koillisen passaatituulen avulla palaa\nBiskaijan lahteen ja Azorisaarten luo, ja toinen, huuhdeltuaan\nIrlannin ja Norjan rannikkoja, kulkee ylöspäin aina Huippuvuorille,\nmissä sen vesi jäähtyy 4-asteiseksi ja muodostaa pohjoisnavan vapaan\nmeren.\n\nTällä merivirralla _Nautilus_ nyt purjehti. Bahamasalmesta tultuaan\nGolf-virta 14 meripeninkulman levyisenä ja 350 metrin syvyisenä\nkulkee aina 8 km. nopeudella tunnissa. Tämä nopeus vähenee sitä\nmyöten kuin virta tulee pohjoisemmas; ja tämä säännöllisyys onkin\nvain suotava, sillä jos virta jolloinkin muuttaisi suuntaansa ja\nnopeuttaan, niin tapahtuisi Europan ilmasto-oloissa arvaamattomia\nhäiriöitä.\n\nPuolenpäivän aikaan olin Conseilin kanssa yläkannella ja selitin\nhänelle Golf-virran omituisuuksia. Sitten pyysin hänen kastamaan\nkätensä virran veteen. Hän noudattikin pyyntöäni ja ihmetteli, kun ei\ntuntenut mitään erityistä lämpimyyttä eikä viileyttä.\n\n\"Se johtuu siitä\", sanoin hänelle, \"että Golf-virran lämpömäärä sen\nlähdettyä Meksikon lahdesta on melkein sama kuin ihmisveren. Tämä\nvirta on suuri lämmönjohtaja, joka sallii Europan rantojen vihannoida\nikuisessa vehmaudessa; ja jos voi luottaa Mauryn oletukseen, niin\nluovuttaisi se kokonaan käytettynä itsestään tarpeeksi lämpöä\nsulattamaan Amazon- tai Missouri-joen uoman kokoisen valurautamäärän.\"\n\nTällä hetkellä oli Golf-virran vauhti 2 1/4 metriä sekunnissa.\nSen uoma eroaa tarkoin ympärillä olevasta merestä. Tummana ja\nrunsaana suolapitoisista aineista se puhtaalla indigovärillään\npoikkeaa jyrkästi ympäröivästä vihreästä vedestä. Tämä rajaviiva on\nniin selvä, että _Nautilus_ Karoliinien kohdalla uursi keulallaan\nGolf-virran aaltoja, potkurin piestessä valtamerta.\n\nTämä virta kuljettaa mukanaan kokonaisen maailman elollisia\nolentoja. Argonautoja eli paperiveneitä, jotka Välimeressä olivat\nniin yleisiä, esiytyi täälläkin lukuisina ryhminä. Rustokaloista\nolivat huomattavimmat rauskut, joiden aivan kapea pyrstö oli\nmelkein kolmas osa koko ruumiin pituudesta ja jotka mahtavine\nkylkievineen muodostivat isoja, kahdeksan metrin mittaisia ja\nteräväkärkisiin kulmiin päättyviä vinoneliöitä. Edelleen pienet,\nainoastaan metrin pituiset haikalat; joilla oli iso pää, lyhyt ja\ntylppö turpa sekä neulamaiset ja moniin riveihin asettuneet hampaat\nja joiden ruumis näytti olevan suomujen peittämä. Lisään vielä että\ntämän virran fosforihohtoinen vesi öiseen aikaan kilpaili meidän\nsähköheijastajamme valon kanssa, varsinkin myrskyn käydessä, joka\ntavantakaa uhkasi meitä.\n\nToukokuun 8 p. olimme Kap Hatterasin kohdalla Pohjois-Karolinan\nrannikolla. Golf-virran leveys niillä tienoin oli 75 meripeninkulmaa\nja syvyys 210 metriä. _Nautilus_ kulkea haihatteli taaskin ilman\naikojaan. Kaikki silmälläpito tuntui lakanneen laivalla. Täytyi\nmyöntää, että näin ollen pakomahdollisuudet olivat meille suotuisat.\nAsutuilla rannikoilla oli kaikkialla sopivia pakokohtia. Merellä\nvilisi höyrylaivoja, jotka kulkevat New Yorkin tahi Bostonin ynnä\nMeksikon lahden väliä, ja yötä päivää nähtiin pieniä kuunareja,\njotka harjottavat laivaliikettä pitkin Amerikan rannikkoa. Voi siis\ntoivoa pääsevänsä avoimella merelläkin johonkin alukseen, vaikka 30\nmeripeninkulman matka erotti meitä Yhdysvaltain rannikosta.\n\nMutta muuan ikävä seikka asettui sen sijaan tykkänään estämään\nkanadalaisen estettä. Ilma näet kääntyi vallan kehnoksi. Me\nlähestyimme niitä vesiä, joissa ainaisilla myrskyillä on kotonsa,\nsifooni- ja cykloonituulten synnyinseutua, jotka juuri Golf-virran\nuoma on synnyttänyt. Varmaan kuolemaan antautuisi, jos heiveröisellä\npurrella uskaltaisi käydä uhmaamaan valtameren hirmumyrskyjä.\nTäytyipä Ned Landin itsensäkin se huomata. Hän nielaisi siis\nvaivoin harminsa ja antautui hillittömän koti-ikävän valtaan, jota\nvain heikko toivon kajastus hänessä voi estää epätoivon vimmaksi\nkypsymästä.\n\n\"Professori\", sanoi hän minulle samana päivänä, \"tämän sietämättömän\nepätietoisuuden täytyy loppua. Minä tahdon tietää millä tolalla asiat\ntässä laivassa oikeastaan ovat. Kapteeni Nemo erkanee yhä kauvemmaksi\nrannikosta ja yrittää yhä pohjoisemmaksi. Mutta minä vannon saaneeni\njo kyllikseni etelänavasta ja etten ikinä kulje hänen matkassaan enää\npohjoisnavalle.\"\n\n\"Mitäpäs siis olisi tehtävä, hyvä Ned; sillä nykyhetkenä on\nmahdotonta pakoa ajatellakaan?\"\n\n\"Minä palaan vanhaan aatteeseeni, että kapteenille on koetettava\npuhua järkeä. Te ette puhunut mitään kun olimme teidän maanne\nvesillä; mutta nyt kun olemme minun maani läheisyydessä, tahdon minä\npuhua. Kun ajattelen että _Nautilus_ muutaman päivän perästä on Uuden\nSkotlannin kohdalla ja että siellä New Foundlannin takana avautuu\nsuuri lahti ja siihen laskee St. Lawrence-joki, että tämä joki on\n_minun_ jokeni ja juoksee Quebecin halki, joka on synnyinkaupunkini\n-- silloin kohoo minulle veri päähän ja hiukseni nousevat pystyyn.\nProfessori, ennen minä vaikka viskaudun mereen! Täällä en tahdo enää\nviipyä, sillä täällä tukehdun.\"\n\nOli ilmeistä että kanadalaisen kärsivällisyys oli jo tyyten lopussa.\nHänen voimakas luonteensa ei voinut enää viihtyä tässä tukalassa\nvankeudessa. Hänen ulkomuotonsakin muuttui päivä päivältä, ja hän\nkävi yhä synkemmäksi mieleltään. Minä tunsin mitä hänen täytyi\nkärsiä, sillä minuakin kalvoi jo kovin koti-ikävä. Lähemmäs\nseitsemän kuukautta oli kulunut siitä, kun meillä oli viimeksi\nollut tietoja maanpäällisestä elämästä. Kapteeni Nemon yksinäinen\nelintapa, muutos hänen mielentilassaan -- varsinkin tuon kammottavan\nkamppailun jälkeen mustekalojen kanssa --, hänen arvoituksellinen\nvaitonaisuutensa -- kaikki nämä seikat saattoivat minun katselemaan\nasioita toisessa valossa kuin ennen, eikä minua enää elähyttänyt ensi\naikain tiedemiehen-hurmauskaan kaikista näkemistäni. Täytyi olla\nhidasluontoinen flaamilainen niinkuin Conseil voidakseen säilyttää\nhyvätuulisuutensa tällaisissakin oloissa. Luulenpa että jos tuolla\nkunnon pojalla olisi ollut kituset keuhkojen asemasta, niin olisi\nhänestä tullut mainio kala.\n\n\"No niin, professori, mitäs arvelette?\" huomautti Ned Land, kun ei\nsaanut minulta heti vastausta.\n\n\"Hm -- niin, te olette siis sitä mieltä, Ned, että minun pitäisi\nkysyä kapteenilta, mitä aikeita hänellä on meidän suhteemme?\"\n\n\"Aivan niin!\"\n\n\"Vaikka hän jo ennen on selvästi selittänyt aikeensa meille?\"\n\n\"Niin, minä tahdon kerrankin saada kunnollisen varmuuden. Puhukaa\nainoastaan minun puolestani, minun nimissäni, jos ette muuten tahdo.\"\n\n\"Mutta minä tapaan häntä niin harvoin. Hän tuntuu suorastaan\nvälttävän minua.\"\n\n\"No, siinä on vielä syy lisää etsiä hänet käsiinsä.\"\n\n\"Minä kysyn häneltä, Ned\".\n\n\"Milloin?\" ahdisti kanadalainen.\n\n\"Kun tapaan hänet.\"\n\n\"Tahdotteko että minä haen hänet puheillenne?\"\n\n\"Ei, jättäkää se minun huolekseni. Huomenna...\"\n\n\"Ei kuin jo tänään!\" kivasi Ned Land.\n\n\"No hyvä, olkoon menneeksi; tänään tahdon puhua hänen kanssaan\",\nsanoin rauhoittaakseni harpuunamestaria, joka kiivaudessaan olisi\npilannut koko asian.\n\nMinä palasin hyttiini. Ohuen seinän läpi kuulin kapteenin astelevan\nedestakaisin omassa suojassaan. En saanut laiminlyödä tätä\ntilaisuutta tavatakseni häntä. Koputin siis hänen ovelleen, mutta\nmitään vastausta ei kuulunut. Koputin uudelleen ja väänsin oven\nkahvaa. Se avautui.\n\nAstuin sisään. Kapteeni oli siellä; ollen kumarruksissaan työpöytänsä\nyli ei hän nähtävästi ollut huomannut tuloani. Lujasti päättäen etten\npoistuisi, ennenkun olin saanut puhua hänen kanssaan, lähenin pöytää.\nHän kohotti nopeasti päätänsä, rypisti kulmiaan ja sanoi jokseenkin\ntylysti:\n\n\"Oletteko te täällä? Mitä minusta tahdotte?\"\n\n\"Puhua kanssanne, kapteeni.\"\n\n\"Mutta näettehän että olen kiinnitetty töihini! Eikö minulle\nitselläni suvaita samaa vapautta jonka myönnän teille, että saan olla\nyksin, rauhassa työni aikana?\"\n\nVastaanotto ei siis ollut aivan rohkaisevaa; mutta minä olin\npäättänyt kuulla kaikkea voidakseni itse vastata kaikkeen. Sanoin sen\nvuoksi kylmästi:\n\n\"Herrani, minun täytyy saada puhua kanssanne asiasta, joka ei siedä\nviivytystä.\"\n\n\"Mistähän asiasta sitten?\" kysyi hän ivallisesti. \"Oletteko ehkä\nkeksinyt jotakin, mikä on välttynyt minun huomioltani? Onko meri\npaljastanut teille joitakin uusia salaisuuksia?\"\n\nTuntui kestävän vielä hyvänen aika, ennenkun käsittäisimme toisiamme.\nMutta ennenkun kerkisin vastata, näytti hän minulle muuatta pöydällä\nolevaa avointa käsikirjoitusta ja sanoi vakavammalla äänellä:\n\n\"Kas tuossa, professori, on käsikirjoitus, joka on laadittu useilla\nmaailmankielillä. Se sisältää lyhykäisen esityksen minun merta\nkoskevista tutkimuksistani; ja jos Jumala suo, ei se joudu hukkumaan\nyhdessä minun kanssani. Tämän käsikirjoituksen, jonka olen varustanut\nnimikirjoituksellani ja vahvistanut koko elämäni kokemuksella,\nsuljen pieneen kojeeseen joka ei uppoa. Viimeinen eloonjäävä meistä\n_Nautiluksen_ asujamista saa toimekseen viskata tämän kojeen mereen\naaltojen vietäväksi, minne ne vienevätkin sen.\"\n\nTuon miehen oikea nimi! Hänen elämäkertansa, hänen itsensä\nkirjoittama! Hänen salaisuutensa tulisi siis kerrankin julkaistuksi!\n-- Mutta tässä tuokiossa tyydyin ainoastaan käyttämään tätä tärkeää\nilmotusta alottaakseni keskustelun hänen kanssaan.\n\n\"Herra kapteeni\", sanoin, \"voin vain hyväksyä teidän mielijohteenne.\nTeidän tutkimustenne hedelmät eivät saa joutua hukkaan, mutta teidän\naikomanne keino tuntuu minusta liian hätäiseltä. Kenpä tietää minne\ntuulet ajelevat tuon kojeen, kenenkä käsiin se voi joutua? Ettekö voi\nkeksiä mitään parempaa keinoa? Ettekö te itse tahi joku teidän...\"\n\n\"Ei koskaan, professori!\" sanoi kapteeni jyrkästi, katkaisten puheeni.\n\n\"Mutta minä ja minun seuralaiseni olemme valmiit säilyttämään\nkäsikirjoituksen, ja jos päästätte meidät vapaiksi...\"\n\n\"Vapaiksi?\" huudahti kapteeni nousten pystyyn.\n\n\"Niin, kapteeni; juuri siitä asiasta tahdoin puhella kanssanne. Me\nolemme nyt olleet laivassanne seitsemän kuukautta, ja tänään kysyn\nteiltä omassa ja toverieni nimissä, onko aikomuksenne pitää meitä\ntäällä iät kaiket?\"\n\n\"Herra Aronnax\", sanoi kapteeni, \"minä vastaan teille tänään samoin\nkuin seitsemän kuukautta takaperin: se, joka kerran on tullut\n_Nautilukseen_, ei tule siitä koskaan poistumaan.\"\n\n\"Mutta tehän poljette meidät täydelliseen orjuudentilaan!\"\n\n\"Nimittäkää sitä miksi tahdotte!\"\n\n\"Mutta orjallakin on oikeus koettaa tavoittaa vapauttaan.\"\n\n\"Kuka teiltä kieltää sen oikeuden?\" vastasi kapteeni Nemo. \"Olenko\nminä koskaan tahtonut kiinnittää teitä valallanne jäämään tänne?\" Hän\nkatsoa tuijotti minuun käsivarret ristissä rinnalla.\n\n\"Kapteeni, ei ole minulle eikä teillekään mieluista enää toisten\npuuttua tähän puheenaiheeseen. Mutta kun kerta nyt olemme kajonneet\nsiihen, niin puhukaamme suumme puhtaaksi. Minä toistan teille,\nettei kysymys ole vain minun persoonastani. Minulle ovat jatkuvat\ntutkimukset lohdutuksena ja huvituksena, todellisena intohimona, joka\nsaa minut unohtamaan kaiken muun. Minua niinkuin teitäkin miellyttää\nelää yksikseni, tuntemattomana, mieltäni vain elähyttämässä heikko\ntoivo siitä, että jolloinkin voin luovuttaa jälkimaailmalle työni\ntulokset keinotekoisen kojeen avulla, joka uskotaan tuulten ja meren\naaltojen ajeltaviksi. Sanalla sanoen: minä voin ihailla teitä,\nseurata teitä paheksumatta käytöstänne, jota en kaikissa kohdissa\njaksa käsittää. Mutta teidän elämässänne on toisia kohtia, joita\nminun on pakko katsella hämärien olosuhteiden ja salaisuuksien\nvarjoonsa kätkeminä -- olosuhteiden ja salaisuuksien, joista minun ja\nkohtalotoverieni yksin täytyy täällä olla osattomat ja tietämättömät.\nSillä silloinkin kun sydämmemme ovat sykkineet teidän takianne\nnähdessämme jotakin kärsimäänne surua tahi jotakin tekemäänne\nnerokasta ja päättäväistä tointa, on meidän pitänyt tukehuttaa\nrinnoissamme valjuinkin myötätuntoisuuden tunne, minkä ystävän\ntahi vihamiehen osottama hyvä ja jalo teko on omiaan jokaisessa\nkanssaihmisessä synnyttämään. Juuri tunto siitä, että olemme aivan\nvieraat ja osattomat kaikelle mikä teitä koskee, se tekee meidän\nasemamme täällä laivassa sietämättömäksi, jopa mahdottomaksi yksin\nminullekin, mutta varsinkin Ned Landille. Ainoastaan jo senkin takia\nettä hän on ihminen, on pakko ajatella hänen tilaansa. Te voitte\nkuvitella mielessänne, mitä kostonhimoisia aikeita vapaudenrakkaus ja\norjuudenkammo voi herättää sellaisessa luonteessa kuin kanadalainen\non -- mitä hän oikein voi suunnitellakaan, uskaltaa ja yrittää.\"\n\nMinä vaikenin. Kapteeni nousi uudestaan seisomaan.\n\n\"Ned Land saa suunnitella, uskaltaa ja yrittää kaikkea mitä tahtoo!\nMitä se minua liikuttaa? Minä en ole etsinyt häntä käsiini. Huvikseni\nen todellakaan pidätä häntä laivallani. Mitä tulee teihin, professori\nniin olette te niitä ihmisiä, jotka voitte ymmärtää kaiken, yksinpä\nvaikenemisenkin. Minulla ei ole enää mitään teille vastattavaa.\nAntakaa tämän ensimmäisen kerran, kun olette ottanut tämän asian\npuheeksi, olla myöskin viimeinen kerta, sillä tämän jälkeen minä en\nehkä enää tahdo kuunnella teidänkään puhettanne.\"\n\nMinä vetäysin pois kapteenin hytistä. Tästä päivästä alkaen\ntilanteemme kävi tosiaankin arveluttavaksi. Kerroin sitten Nedille ja\nConseilille keskusteluni kulun kapteenin kanssa.\n\n\"No, nyt tiedämme\", sanoi edellinen, \"ettemme tuolta mieheltä voi\nodottaa enää mitään hyvää. _Nautilus_ lähenee Long Islandia. Meidän\non paettava, olipa ilma millainen hyvänsä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaivas kävi yhä uhkaavamman näköiseksi. Selvät merkit osottivat\nhirmumyrskyn lähestyväksi. Ilma muuttui maidonvalkoiseksi. Matalalla\nkulkevat pilvet pakenivat nopeasti toisiaan. Merenpinta kohoili ja\nkävi leveinä ärjypäinä laineina. Kaikki merilinnut katosivat maihin\npäin, lukuunottamatta myrskylintuja. Ilmapuntari laski huomattavasti.\nMyrskylasin aineshiukkaset liukesivat nopeasti ilmaa täyttävän\nsähköisyyden vaikutuksesta. Alkuaineiden kamppaus oli piankin\nodotettavana.\n\nMyrsky puhkesi toukokuun 18 p., _Nautiluksen_ juuri purjehtiessa Long\nIslandin kohdalla, muutaman meripeninkulman päässä New Yorkin kanavan\nsuusta. Minä voin tarkata ja jälkeenpäin kuvata tätä elementtien\nraivoisaa myllerrystä, sillä jostakin käsittämättömästä oikusta\ntahtoi kapteeni Nemo uhmata sitä meren pinnalla, sen sijaan että\nolisi ottanut turvansa sen uumeniin.\n\nTuuli kävi lounaasta ja oli alussa virkeä, s.o. puhalsi 15 metrin\nnopeudella sekunnissa, joka vauhti lisäytyi 25 metriksi k:lo 3 aikaan\ni.p.\n\nKapteeni Nemo, joka seisoi järkähtämättömänä tuulen pahimminkin\nsoidessa korvien ympärillä, oli asettunut yläkannelle. Hän oli\nköytättänyt itsensä vyötäisiltä kiini heijastuskoneen kaappiin,\nvoidaksensa pysyä kannella sen yli huuhtovissa pilvenkorkuisessa\nkuohulaineissa. Minutkin oli kannettu ylös ja köytetty samalla tapaa\nkiini, ja sain nyt jakaa ihailuani myrskylle ja tälle verrattomalle\nmiehelle, joka tahtoi uhmata sen raivoa.\n\nLakkipäiden laineiden harjoja lakaisivat tuhkatiheään suuret\npilvenriekaleet. Aallot tuntuivat siitä ärtyvän vallan tavattomiin\nsaakka. _Nautilus_, joka vuoroon lepäsi kyljellään tehden aivan\nsuorakulman, vuoroon seisoi kokka pystyssä pilviä kohti kuin mikäkin\nlaivanmasto, huojui ja kallisteli hirmuisesti.\n\nKello 5 tienoissa alkoi sataa rankasti, mutta eivät tuuli eikä meri\nsiitä asettuneet. Hirmumyrsky puhalsi 45 metrin nopeudella sekunnissa\neli noin 20 peninkulmaa tunnissa. Semmoisessa raivossa ollessaan\nse kaataa taloja, kiskaisee irti kattolevyjä, särkee rauta-aitoja\nja siirtää 24-tuumaisia tykkejä asemiltaan. Ja kuitenkin osotti\n_Nautilus_ loistavalla tavalla todeksi erään nerokkaan insinöörin\nsanat: \"Ei ole mitään hyvin suunniteltua ja rakennettua laivaa,\njoka ei voisi uhmata merta!\" Mutta näiden miesten-syöjäin hyrskyjen\nkäsiteltävänäpä ei ollutkaan mikään kiintonainen kallio, vaan\nterässukkula, notkea ja tottelevainen, ilman mastoja, purjeita ja\nsavupiippuja, joka todella kykeni rankaisematta käymään leikkisille\nniiden kanssa.\n\nMinulla oli tarpeeksi mielenmalttia tarkatakseni lähemmin noita\närjyaaltoja. Ne olivat 5 metriä korkeita ja 150--175 metriä pitkiä,\nja niiden nopeus oli 15 metriä sekunnissa elikkä puolet tuulen\nnopeudesta. Niiden koko ja voima kasvoi yhäti syvemmälle vedelle\ntultua. Nyt vasta oikein tajusin mikä merkitys näillä myrskylaineilla\non, kun ne haukkovat ilmaa kitaansa ja pusertavat sitä alas meren\nsyvyyksiin, jonne ne siten saattavat elämää happirikkaudellaan.\nSuurimmaksi paineeksi, millä ne voivat vaikuttaa, on laskettu aina\n1,000 kg. jokaista koskettamaansa pinnan neliödesimetriä kohti.\nSellaiset aallot ne kerran Hebriidien saaristossa paiskasivat kumoon\n40,000 kg. painoisen kalliojärkäleen, ja sellaiset joulunaattona\n1864, hävitettyään kokonaisen osan Yeddon kaupungista Jaapanissa,\nkulkivat 700 km. tunnissa ja ennättivät sitä menoa vielä samana\npäivänä Amerikan rannikolle saakka.\n\nMyrskyn voima yhäti vain kasvoi illan tullen. Ilmapuntari laski,\nkuten vuonna 1860 Reunion-saarella erään ärjymyrskyn aikana, aina 710\nmillimetriin. Iltapimeän puhjetessa näin taivaanrannalla ison laivan,\njoka kamppaili kuin hengenhädässä alkuaineiden kanssa. Se keinui\nja kallisteli kulkien eteenpäin vain vähällä höyryllä pysyäkseen\npystyssä laineissa. Se oli niitä höryrylaivoja, jotka kulkevat New\nYorkin ja Liverpoolin tai Havren väliä. Pian se katosi näkyvistäni\nyön pimeään.\n\nKello 10 tienoissa illalla oli taivas kuin tulimeri. Ilmaa\nhalkoivat tiheät salamat. Minä en voinut katsella niiden lieskaa,\nmutta kapteeni tuntui niissä näkevän myrskyn varsinaisen sielun.\nHirvittävä jyry täytti avaruuden aukeat -- yhtenäinen jylinä,\njossa kilpailivat keskenään aaltojen pauhu, myrskytuulen väkevä\nkohina ja ukkosen jymähdykset. Tuuli pauhasi ylt'ympäriltä koko\ntaivaanrannan; aljettuaan idästä palasi se viimein takaisin sinne,\nkuljettuaan välillä pohjoiset, lännet ja etelät, siis päinvastaisessa\njärjestyksessä kuin eteläisen pallonpuoliskon hirmumyrskyt.\n\nTämä Golf-virta ansaitsi täydellä todella nimensä \"myrskyjen\nkuningas\". Se juuri synnyttää nuo hirvittävät cykloonit uomainsa\nyläpuolella leijailevain ilmakerrosten erilaisten lämpötilain kautta.\n\nVesisadetta oli seurannut ikäänkuin tulisade. Ylöspärskähtelevät\nvesisuihkeet näyttivät muuttuneen tulikielekkeiksi. Olisi voinut\nmelkein sanoa että kapteeni Nemo, joka oli maininnut halajavansa\narvoistansa kuolemaa, koetti joutua salaman murskattavaksi.\nKun _Nautilus_ tavantakaa kallistelihe pelottavasti, nosti se\npanssarikeulansa pystyyn kuin minkäkin ukkosenjohtajan, ja silloin\nnäin lukemattomia kipeniä singahtavan pitkin aluksen kupeita.\n\nVoimani olivat tyyten lopussa. Minä irtauduin siteistäni ja ryömin\nluukkua kohti. Sain sen vaivoin auki ja laskeusin keskusportaita alas\nsalonkiin. Myrsky saavutti silloin huippukohtansa. Oli mahdotonta\nolla pystyssä missään _Nautiluksen_ sisäosissa.\n\nKapteeni Nemo tuli alas puoliyön aikaan. Minä kuulin kuinka säiliöt\nvähitellen tyhjennettiin, ja _Nautilus_ laskeutui hitaasti meren\nuumeniin.\n\nAvointen salonginakkunain läpi näin joukottain isoja, peljästyneitä\nkaloja, jotka uiskentelivat kuin mitkäkin varjokuvat tuossa\ntulimeressä. Monia niistä salamat surmasivat. _Nautilus_ laskeutui\nyhä syvemmälle. Minä luulin sen löytävän levollisia vesiä ainakin\n15 metrin syvyydellä. Mutta ei -- ylemmät vesikerrokset kävivät\nvielä liian raivoisasti. Aluksen täytyi etsiä yölepoa aina 50 metrin\nsyvyydellä vedenpinnan alapuolella.\n\nMutta siellä jo vallitsikin rauha ja ikuinen äänettömyys. Kukapa\nolisi niin syvällä ollen voinut sanoa, että mahtava hirmumyrsky\nylhäällä repeli valtameren pintaa?\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\nJoukkouhri.\n\n\nAamunkoitteessa nousi _Nautilus_ jälleen hitaasti merenpintaan. Kevyt\nheilahtelu todisti meidän olevan avoimella merellä. Yöllinen myrsky\noli jo tauvonnut.\n\nSilloin kuului mereltä kumea laukaus. Katsahdin kapteeniin, joka\nseisoi vieressäni yläkannella. Hän ei liikahtanutkaan.\n\n\"Kapteeni!\" huudahdin silloin.\n\nHän ei vastannut minulle mitään. Minä lähdin hänen luotaan Conseilin\nja Ned Landin tykö kannen toiseen päähän.\n\n\"Mistä tuo laukaus kuului?\" kysyin.\n\nKanadalainen osotti minulle merelle päin suuntaan, josta todella\nnäkyi laivanhahmo. Se läheni _Nautilusta_, ja huomasi hyvin sen yhäti\nlisäävän vauhtiaan. Kymmenkunta kilometriä erotti sen vielä meistä.\n\n\"Se oli tykinlaukaus!\" virkkoi Conseil.\n\n\"Mikähän laiva se on, Ned?\" tiedustin uudestaan.\n\n\"Purjeista ja korkeista mastoista päättäen voisin panna veikkaa,\nettä se on sotalaiva\", vastasi kanadalainen. \"Ah, jospa se kävisi\nkimppuumme ja ampuisi tämän kirotun _Nautiluksen_ mäsäksi!\"\n\n\"Ned kuoma\", sanoi Conseil, \"mitäpä pahaa tuo alus voisikaan tehdä\n_Nautilukselle_? Kävisikö se tämän kimppuun pinnan alla? Ampuisiko se\nsitä meren pohjalla?\"\n\n\"Voitteko sanoa minulle, Ned, mitä kansallisuutta tuo laiva on?\"\nkysyin.\n\nKanadalainen rypisti kulmiaan, alensi silmäluomiaan ja tähysteli\ntuokion ajan outoa alusta koko näkövoimallaan.\n\n\"En, professori, sitä en voi sanoa\", vastasi hän vihdoin. \"Se ei ole\nnostanut ylös lippuaan. Mutta sen voin vakuuttaa että sotalaiva se\non, sillä pitkä viiri liehuu sen suurmastonhuipusta.\"\n\nMe tarkkasimme vielä neljännestunnin ajan meitä kohti kulkevaa\nalusta. En voinut kuitenkaan uskoa, että se niin pitkältä matkalta\nolisi voinut erottaa pinnasta tuskin ollenkaan kohoavaa _Nautilusta_,\nvielä vähemmän että sillä olisi tiedetty sukelluslaivan olevan\nedessään.\n\nKohta voi kanadalainen ilmottaa minulle, että se oli iso,\nkaksikantinen sotalaiva, jolla oli panssarikeula ja vaskilevyillä\npäällystetyt kupeet.[24] Paksu, musta savu tuprusi sen molemmista\nsavupiipuista. Sen purjeet pullistuivat tuulessa. Mutta mitään\nkansallisuuslippua ei siinä voinut huomata; ja välimatka oli vielä\nliian pitkä, jotta olisi erottanut värit sen viirissä, joka liehui\npitkänä, kapeana nauhana.\n\nOuto alus lähestyi meitä hyvin nopeasti. Jos kapteeni Nemo päästäisi\nsen jotenkin likelle _Nautilusta_, niin aukenisi meille ehkä\nvihdoinkin pelastuksen tie.\n\n\"Kuulkaas, professori\", sanoi kanadalainen minulle, \"jos tuo laiva\ntulee muutamankin kilometrin päähän, niin hyppään minä mereen ja\nkehotan teitäkin tekemään niin.\"\n\nEn vastannut mitään harpuunamestarin ehdotukseen, vaan tarkastelin\nedelleen laivaa, joka suurenemistaan suureni silmissämme. Jos se oli\nenglantilainen, ranskalainen tai amerikkalainen, niin ottaisi se\nmeidät varmasti ylös jos lähtisimme uimasille.\n\nAijoin juuri vastata, kun valkea savupilvi pöllähti sotalaivan\nsivulta. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kohahti aallonharja\n_Nautiluksen_ vanavedessä, johon raskas esine putosi, ja kohta kuului\npaukaus.\n\n\"Mitä! Nehän ampuvat meitä!\" huudahdin.\n\n\"Niin, siellä on kelpo poikia\", mutisi kanadalainen. \"Ne ovat\ntunteneet 'yksisarvisen' ja ampuvat nyt sitä!\"\n\nViimeinkin välähti valo aivoihini. Aivan varmaan oltiin sivistyneessä\nmaailmassa jo selvillä otaksutun merihirviön oikeasta laadusta.\nEpäilemättä oli kommendantti Farragut _Abraham Lincolnin_ tavattua\n_Nautiluksen_ ja Ned Landin keihästettyä sitä harpuunallaan\nälynnyt, että \"yksisarvinen\" olikin sukellusvene, joka oli paljon\nvaarallisempi kuin mikään valas. Niin, siten täytyi asianlaidan\nolla; ja selvää oli, että kaikilla merillä nyt ajettiin takaa tätä\nhirvittävää hävityskonetta!\n\nMutta kauheata oli toiselta puolen otaksua, että kapteeni Nemo käytti\n_Nautilustaan_ persoonallisen kostonsa välikappaleeksi. Mutta eikö\nhän ollut hyökännyt erään sotalaivan kimppuun keskellä Intian merta\ntuona merkillisenä yönä, jolloin hän oli salvannut meidät pieneen,\npimeään vankikoppiin? Eikö tuo korallihautausmaasa viimeisen leponsa\nsaanut mies ollut joutunut samaisen yhteentörmäyksen uhriksi? Niin,\nsen toistan, täytyi todella olla. Kapteeni Nemon salaperäinen\nolemassaolo nyt osaksi paljastui. Vaikkei vielä tiedettykään, ken\nhän itseasiassa oli, ajoivat tällä hetkellä yhteenliittyneiden\nmaailmanvaltain sotalaivat häntä takaa kuten ainakin todella elävää\nmiestä, joka oli vannonut niille ikuisen vihan, eikä suinkaan kuten\nkuviteltua taruhaamua.\n\nKaikki nämä kaameat muistot heräsivät uudestaan eloon mielessäni. Sen\nsijaan että lähenevässä laivassa tapaisimme apuun rientäviä ystäviä,\nkohtasimmekin nyt vain säälimättömiä vihollisia.\n\nMinut herätti näistä mietteistä taajeneva tykkienpauke. Ympärillemme\nalkoi sataa suhisevia luoteja; jotkut sattuivat _Nautiluksen_\npintaankin, mutta särkyivät ja putosivat mereen tekemättä sille\nmitään vahinkoa, vaikka vihollisalus oli nyt vain noin neljän\nkilometrin päässä meistä.\n\nKanadalainen sanoi silloin minulle:\n\n\"Professori, nyt täytyy meidän uskaltaa vaikka mitä päästäksemme\nehjin nahoin tästä pälkäästä. Antakaamme heille merkkejä. Pitäisihän\nheidän silloin, lempo soi, ymmärtää, että me ainakin olemme\nrehellisiä ihmisiä!\"\n\nNäin sanoen hän otti esiin nenäliinansa liehuttaakseen sillä. Mutta\nhän ei ollut saanut sitä vielä levitetyksikään, kun häntä väkevämpi\nkäsi paiskasi hänet kumoon kannelle.\n\n\"Hullu!\" jyrähti kapteeni Nemon ääni. \"Tahdotko että seivästän sinut\n_Nautiluksen_ keulaan, ennenkun se törmää tuohon alukseen?\"\n\nPäällikköä oli hirveä kuunnella, mutta vielä hirveämpi nähdä. Hänen\nkasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen sydämmensä oli varmastikin\nhetkiseksi lakannut sykkimästä. Hänen silmäteränsä kiristyivät\nkokoon onnettomuutta ennustavasti. Hän ei enää puhunut, vaan karjui.\nKallistaen ruumiinsa teräsjouseksi painoi hän molemmat rystysensä\nkanadalaisen hartioihin.\n\nSitten heitti hän tämän sikseen ja kääntyi sotalaivaa kohti, jonka\nluodit vinkuivat hänen ympärillään.\n\n\"Sinä tiedät, kuka minä olen -- sinä, joka kuulut kiroomalleni\nkansakunnalle!\" jyrisi taasen hänen voimallinen äänensä. \"Minun ei\ntarvitse nähdä sinun lippuasi tunteakseni sinut! Odota, minä näytän\nsinulle omani!\"\n\nJa hän nosti kannelle liehumaan samallaisen mustan lipun, jommoisen\nhän jo oli pystyttänyt etelänavalle. Samassa tulla tärähti tykin\nluoti vinosti _Nautiluksen_ kupeeseen ja murskauduttuaan aivan\nlähellä kapteenia putosi mereen. Päällikkö kohautti hartioitaan ja\nkääntyi sitten minun puoleeni.\n\n\"Menkää alas!\" sanoi hän lyhyesti. \"Menkää alas, te ja toverinne!\"\n\n\"Kapteeni, aijotteko hyökätä tuon aluksen kimppuun?\" huudahdin\nsilloin.\n\n\"Niin juuri, minä lävistän sen upoksiin.\"\n\n\"Sitä ette saattane tehdä!\"\n\n\"Sen minä teen\", vastasi hän kylmästi. \"Ja minä neuvon teille,\nprofessori, ettette koskaan käy arvostelemaan minun menettelytapaani.\nSattuma on tänään näyttänyt teille sellaista, mitä teidän ei olisi\ntarvinnut nähdä. Hyökkäys alkaa kohta; menkää joutuun alas!\"\n\n\"Mikä laiva tuo sitten on?\"\n\n\"Ettekö tiedä sitä? No, sen parempi. Sen kansallisuus ainakin jää\nsilloin salaan teiltä. Mutta alas nyt!\"\n\nKanadalaisella, Conseililla ja minulla ei tällöin ollut muuta neuvoa\nkuin totella. Ainakin viisitoista _Nautiluksen_ merimiestä seisoi\npäällikkönsä ympärillä ja katseli sammumattomalla vihalla tuota yhä\nlähemmäksi joutuvaa laivaa. Selvästi huomasi saman kostonhengen\nelähyttävän heitä kaikkia.\n\nJuuri portaita alas astuessani näin vielä yhden luodin suhahtavan\n_Nautiluksen_ kannen yli ja kuulin sen kapteenin huutavan:\n\n\"Ammu vain, hullu alus! Tuhlaa hyödyttömiä luotejasi! Sinä et\nkuitenkaan vältä _Nautiluksen_ panssarikeulaa. Mutta tällä paikalla\net vielä ole hukkuva!\"\n\nMe palasimme hytteihimme. Potkuri pantiin pyörimään. _Nautilus_\nlähti vinhasti liikkeelle ja etäytyi vihollisesta ampumamatkan\npäähän; mutta tämä ryhtyi ajamaan sitä takaa, ja kapteeni Nemo tyytyi\npysyttämään saman matkan laivansa ja sen vainoojan välillä.\n\nKlo 4 tienoissa iltapäivällä en enää jaksanut hillitä levottomuuttani\nja kärsimättömyyttäni, vaan astuin taas keskusportaille. Luukku oli\nauki, ja minä uskalsin nousta kannelle. Kapteeni astuskeli sillä\nvielä ripeästi edestakaisin. Hän tähysteli takaa-ajavaa alusta,\njoka oli 8--10 km. päässä tuulen alapuolella. Hän antoi laivansa\nluovailla sen ympärillä suurin kaarroksin niinkuin saaliinsa kanssa\nleikittelevä petoeläin; väliin hän taas narrasi sitä perässään\nitäänpäin, mutta ei vielä käynyt sen kimppuun. Ehkäpä hän vielä\nepäröi.\n\nMinä tahdoin vielä viimeisen kerran esiytyä välittäjänä; mutta hän\nantoi minun tuskin päästä alkuunkaan kun käski minun vaikenemaan\nsanoen:\n\n\"Minä olen laki, ja minä olen tuomari! Minä olen sorrettu, ja tuolla\nnäette sortajan! Sen toimesta minä olen kadottanut kaiken mitä olen\nrakastanut, jumaloinut ja kunnioittanut -- isänmaan, vaimon, lapset,\nisän ja äidin. Minä näin niiden kaikkien menehtyvän silmieni edessä!\nJa kaikki, mitä minä vihaan, on juuri tuolla edessäni. Elkää puhuko\nenää mitään!\"\n\nMinä loin viime silmäyksen sotalaivaan, joka tuntui yhä lähenevän.\nSitten palasin Nedin ja Conseilin tykö.\n\n\"Paetkaamme!\" huudahdin heti heidän luokseen astuttuani.\n\n\"Hyvä!\" sanoi Ned Land. \"Mikä laiva se on?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta oli se mikä hyvänsä, niin upotetaan se ennen\ntämän illan loppua. Joka tapauksessa on parempi hukkua sen kanssa\nkuin ottaa osaa kostoon, jonka oikeutuksesta ei ole selvillä.\"\n\n\"Niin minäkin ajattelen\", sanoi kanadalainen levollisesti.\n\"Odotelkaamme iltaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö tuli. Syvä hiljaisuus vallitsi laivassa. Kompassi osotti\n_Nautiluksen_ pitävän yhä samaa suuntaa. Laiva pysyttelihe\nmerenpinnalla, kallistellen kevyesti milloin ylä-, milloin alahangan\npuolelle. Toverieni kanssa olin päättänyt odottaa sitä hetkeä,\njolloin sotalaiva oli päässyt siksi lähelle että siltä voitiin\nkuulla tai nähdä meidät, sillä kuu paistoi kirkkaasti. Kerran sille\npäästyämme koettaisimme torjua _Nautilusta_ uhkaavan vaaran tahi\nainakin tehdä kaiken voitavamme. Useasti luulin kapteeni Nemon jo\nryhtyvän hyökkäykseen, mutta hän tyytyi vain päästämään vastustajansa\nlähemmäs ja sitten jälleen kiihdytti aluksensa vauhtia.\n\nAlkupuoli yöstä kului ilman että mitään mainittavaa tapahtui. Me\nodotimme henki kurkussa tilaisuutta pannaksemme pakoaikeemme toimeen.\nEmme paljon puhelleetkaan keskenämme, sillä olimme kaikki kovin\nkiihdyksissä. Ned Land olisi jo syössyt uimasille, mutta minä pidätin\nhäntä. Minun luullakseni tuli _Nautilus_ käymään sotalaivan kimppuun\nmerenpinnalla, ja silloin olisi meidän mahdollista, jopa helppokin\npaeta.\n\nKlo 3 aikaan aamuyöstä ajoi levottomuuteni minut taas yläkannelle.\nKapteeni Nemo ei ollut vielä malttanut lähteä sieltä; hän seisoi\nlähellä lippuaan, jota kevyt tuuli hiljaa liehutteli, ja tähysteli\nherkeämättä vastustajaansa. Kuu sivuutti silloin meridianiviivan.\nJupiter tuli näkyviin idässäpäin. Valtameri ja taivaankansi tuntuivat\nkilpailevan keskenään rauhallisessa kauneudessa. Kun vertailin\ntätä luonnonvoimien rajatonta rauhaa kaikkeen siihen kiukkuun ja\nkatkeruuteen, mikä kiehui molemmilla aluksissa olevain ihmisten\nrinnoissa, niin värisytti koko ruumistani.\n\nSotalaiva oli enää kolmisen kilometrin päässä meistä. Se kulki\nyhtä mittaa sen fosforoivan vanaveden johtamana, joka ilmaisi\n_Nautiluksen_ läsnäoloa. Minä näin sen molemmat merkkilyhdyt,\nviheriän ja punaisen, jotka riippuivat etumaston alimmasta\npoikkiraa'asta. Tulikipunoita ja palavaa hiilikuonaa sateli ulos\nsavupiipuista kimallellen tuhansina tähdenlentoina pimeässä yössä.\n\nViivyin kannella aina klo 6:teen saakka, ilman että kapteeni näytti\nhuomanneen minua. Sotalaiva oli tullut vielä puolisen kilometriä\nlähemmäksi, ja auringon ensimmäisten säteiden pilkistäessä\nesiin itäisen taivaanrannan takaa alkoivat tykit uudestaan\njyrähdellä. Käsissä oli siis hetki, jolloin _Nautiluksen_ käydessä\nterässarvellaan lävistämään vihollistaan toverini ja minä ainaiseksi\njättäisimme tuon merkillisen miehen, jonka toimia en rohjennut käydä\ntuomitsemaan.\n\nJuuri kun yritin laskeutua kiertoportaita alas valmistamaan\ntovereitani lähtöön, nousi aluksen perämies kannelle useita\nmatruuseja seurassaan. Kapteeni joko ei nähnyt tahi ei ollut\nnäkevinään heitä. Miehet ryhtyivät erinäisiin toimiin varustaakseen\n_Nautilusta_ taistelukuntoon. Ne toimet olivat varsin yksinkertaiset.\nKansiaitaus irrotettiin; samaten upoteltiin heijastuskoneen\nja perämiehen komerot pinnan tasalle, niin ettei tämän pitkän\nterässikarin pinnasta pistäytynyt esiin mitään kohoketta, joka olisi\nestänyt sen hirmuista hyökkäystoimintaa.\n\nMinä palasin salonkiin. _Nautilus_ uiskenteli vielä vedenpinnassa.\nMuutamia auringonsäteitä tunkeusi kirkkaan veden halki. Aallot\nkeinuivat hiljaa, ja akkunaruutujen läpi loi nouseva aurinko sisään\npunaista kimmellystään. Täten alkoi tuo hirvittävä päivä, kesäkuun\ntoinen.\n\nKlo 5 ilmotti loki minulle, että _Nautilus_ hiljensi vauhtiaan.\nMinä ymmärsin että se tahallaan päästi vihollisensa lähelleen.\nTykkienpauke sen ohessa kuului entistä tiukempana ja järeämpänä.\nLuodit viskoivat vettä korkealle ja katosivat sen helmaan omituisesti\nsihisten.\n\n\"Ystävät\", sanoin silloin, \"ratkaiseva silmänräpäys on tullut.\nKädenpuristus vielä, ja sitten auttakoon Jumala meitä!\"\n\nNed Land oli valmis mihin tahansa, Conseil tyyni kuten aina, mutta\nminä olin niin hermostunut että tuskin pysyin jaloillani. Me menimme\nkirjastohuoneeseen. Mutta samassa kun työnsin auki keskusportaille\nvievän oven, kuulin kuinka yläkannen luukut viskattiin tuimasti kiini.\n\nKanadalainen syöksähti portaille, mutta minä pidätin hänet. Hyvinkin\ntuttu viheltävä ääni ilmaisi minulle että säiliöt täytettiin.\nMuutaman minuutin perästä _Nautilus_ todella laskeutuikin jonkun\nmetrin vedenpintaa alemmas. Minä käsitin nyt kapteeni Nemon\naikomuksen. Hän ei tahtonutkaan tavata kaksikantista sotalaivaa sen\nvedenpäälliseen vaskipanssariin, vaan vesirajan alapuolella olevaan\nsuojattomaan puukylkeen.\n\nNyt ei meillä enää ollut mitään toimintamahdollisuutta. Me olimme\njälleen vangitut, väkisin pakotetut olemaan mukana siinä kamalassa\nmurhenäytelmässä, jonka esinäytös juuri oli alkanut. Me riensimme\ntakaisin minun hyttiini ja katselimme toisiamme sanaakaan sanomatta.\nMinä kykenin tuskin ajattelemaankaan mitään.\n\n_Nautiluksen_ vauhti kiihtyi huomattavasti. Se otti nyt vauhtia.\nKoko sen runko tärisi valtavasta menosta. Yhtäkkiä päästin kovan\nhuudon. Yhteentörmäys oli tapahtunut, mutta ilman erityisempää melua.\nMinä tunsin teräskeulan läpitunkevan voiman ja kuulin hiljaisia\nrasahduksia -- _Nautilus_ oli kulkenut vieraan aluksen puukylkien\nlävitse yhtä helposti kuin räätälin neula purjekankaan läpi.\n\nEn voinut enää istua paikallani. Hurjana, aivan suunniltani ryntäsin\nulos hytistäni suoraan salonkiin. Kapteeni oli siellä. Mykkänä,\nsynkkänä, leppymättömänä hän tirkisteli ulos alanhangan puoleisesta\nakkunasta.\n\nSuunnaton ainesröykkiö makasi siellä kallellaan vedenpinnan\nalapuolella; ja aivan kuin saadakseen oikein nauttia vihollisen\ntäydellisestä perikadosta seurasi _Nautilus_ sen mukana syvyyteen.\nKymmenen metrin päässä itsestäni näin tuhotun laivan kyljessä\nsuunnattoman aukon, josta vesi virtasi, sisään koskena kohisten, sekä\nkaksinkertaisen tykkirivin ampumatarvelaatikoineen. Kansi oli täpösen\ntäynnä tummia haamuja, jotka hätäisesti liikkuivat edestakaisin.\n\nVesi kohosi kohoamistaan. Nuo onnettomat olennot ryntäsivät\nraakapuille, takertuivat mastoihin ja köysiin ja hyppäsivät mereen.\nSilmäini edessä oli aivankuin jättimäinen muurahaiskeko ihmisiä,\njotka meri seuraavassa silmänräpäyksessä uhkasi nielaista. Aivan\nkuin halpautuneena, kauhun jäykistämänä, tukka pystyssä ja silmät\nseljällään, kykenemättä puhumaan ja tuskin hengittämäänkään, katselin\ntuota kolkkoa näytelmää. Vastustamaton vetovoima kahlehti minut\nakkunaruutuun.\n\nLaivan valtaisa ruho vajosi vajoamistaan. Äkkiä kuului huumaava\nräjähdys. Aluksen sisäosiin pusertunut ilma lennätti ylös\nsen kannen niin voimakkaasti, kuin olisi tuli päässyt sen\nruutitynnöreihin. Räjähdyksen synnyttämä vedenpaine oli niin kova,\nettä _Nautiluskin_ veden sisässä ollen sinkautui pitkän matkan päähän\nonnettomuuspaikalta.\n\nNyt upposi laivanhylky jo paljon nopeammin. Mastokorit olivat\ntäynnä uhrejamme, ja raakapuut painuivat kuin pingotetut jouset\nihmisruumiiden painosta. Viimeksi näkyi vedenpinnalla vain suurmaston\nhuippu. Sitten katosi koko tumma ryhelmä näkyvistämme ja sen kanssa\nkaikki ruumiit -- kaiken nielaisi kitaansa kammottava vedenpyörre.\n\nMinä voihkasin ja vilkaisin kapteeni Nemoon. Tuo hirmuinen kostaja,\noikea vihan ylienkeli, tähysti kättensä työtä viimeiseen asti. Kun\nkaikki oli lopussa, meni hän hyttiinsä. Minun silmäni seurasivat\nhäntä avoimesta ovesta. Hytin peräseinällä, hänen sankariensa\nkuvakokoelman alla, näin erään vielä nuoren naisen ja kahden pikku\nlapsen ryhmäkuvan. Kapteeni Nemo katseli niitä muutaman minuutin ajan\nvaitonaisena, kurotti sitten kätensä niitä kohti ja puhkesi rajuun\nitkuun.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\nKapteeni Nemon viimeiset sanat.\n\n\nAkkunaluukut olivat teljetyt tämän järkyttävän tapauksen jälkeen,\neikä salongin kattolamppuja oltu vielä sytytetty. _Nautiluksen_\nkannen alla vallitsi pimeys ja äänettömyys. Se lähti tältä\nkauhistuksen paikalta, kulkien kolmenkymmenen metrin syvyydessä\nsuunnattomalla vauhdilla. Minnekä sen matka piti -- pohjoiseen vai\netelään? Minne pakeni tämä mies suoritettuaan niin kamalan kostotyön?\n\nMinä palasin hyttiini, missä Ned ja Conseil istuivat vaitonaisina.\nTunsin mielessäni voittamatonta kammoa kapteeni Nemoa kohtaan. Vaikka\nihmiset olisivat aiheuttaneet hänelle kuinka suuria kärsimyksiä\nhyvänsä, ei hänellä ollut oikeutta rangaista heitä niin julmasti.\nHän oli tehnyt minusta, joskaan ei kanssarikollistaan, niin ainakin\nkostonsa äänettömän todistajan, ja sekin oli jo liikaa.\n\nKlo 11 syttyi sähkövalo taas loistamaan. Minä menin salonkiin, mutta\nsiellä ei ollut ketäkään. Vaarinotin purjehduskojeita ja huomasin,\nettä _Nautilus_ kiiti pohjaista kohti viidenkolmatta solmuvälin\nnopeudella, milloin merenpinnalla, milloin kolmekymmentä metriä\nsen alla. Tarkkaamalla merikarttaa näin, että sivuutimme Englannin\nkanavan suun ja kuljimme tavattomalla nopeudella pohjoisille\nmerille päin. Illan tullen olimme ennättäneet jättää jälellemme\nsata peninkulmaa Atlantin merta. Meri oli paksun pimeyden verhoama,\nkunnes kuu nousi taivaalle. Palasin hyttiini, mutta en voinut nukkua.\nPainajainen ahdisti minua. Elin yhä uudelleen mielessäni tuon kaamean\nhävitysnäytelmän.\n\nKukapa voi tämän päivän jälkeen sanoa, kuinka kauas _Nautilus_\nkuljettaisi meidät Atlantin pohjoisosiin? Se kulki yhä samalla\narvaamattomalla vauhdilla, välittämättä vähääkään näiden pohjoisten\nseutujen kauniista ilta- ja aamuhämärästä. Aikoiko se ehkä\nHuippuvuorille tai Novaja Zemljalle? Veisikö se meidät vähän\ntunnetuille pohjoisnavan merille, Valkealle merelle, Kaarian merelle,\nObi-lahteen ja Aasian karuille pohjoisrannikoille? En voinut sanoa\nniin niitäkään, en edes enää laskea aikaakaan, joka tällä viimeisellä\nmatkallamme kului. Muuten olikin laivalla mahdoton enää pitää\najankulusta vaaria. Täällä pohjoisen napapiirin seutuvilla tuntui\nsiltä, kuin eivät yö ja päivä enää kulkisi säännöllistä rataansa.\nOdotin joka silmänräpäys näkeväni Edgar Allan Poen taruperäisen\nGordon Pymin, \"tuon verhotun ihmishahmon, joka oli paljon suurempi\nmuita maan ihmisiä, nousevan varjollaan peittämään sitä suurta\nvesiputousta, joka puolustaa kulkuaukkoa navalle\".\n\nOtaksun -- vaikka voin siinä erehtyäkin -- että tämä seikkailurikas\nmatka kesti 15--20 päivää; enkä tiedä kuinka kauvan se olisi\nkestänytkään, jollei olisi sattunut ylivoimainen tapaus, joka äkisti\nkatkaisi sen. Kapteeni Nemosta ja hänen perämiehestään ei voinut olla\npuhettakaan; koko laivanväestöstä ei kukaan enää näyttäytynyt meille.\n_Nautilus_ oli melkein herkeämättä veden alla. Kun se nousi hetkeksi\npintaan uudistamaan ilmavarastoaan, avasi ja sulki näkymätön koneisto\nluukut. Auringonkorkeuden laskemisesta ja paikan määräämisestä\nei enää välitetty. En minä eivätkä toverini voineet sanoa missä\nkulloinkin olimme. Minun onkin mainittava etten enää nähnyt\nkanadalaistakaan, joka oli tyyten menettänyt sekä kärsivällisyytensä\nettä luonteenvoimansa. Conseil ei voinut saada sanaakaan hänen\nsuustaan; ja peläten että huonetoverinsa äkillisessä mielipuolisuuden\ntai koti-ikävän puuskassa voisi surmata itsensä, valvoi hän hänen\nluonaan yötä päivää.\n\nEräänä aamuna -- en voi sanoa minä päivänä -- olin nukahtanut ja\nmakasin kiduttavassa horrostilassa. Kun siitä viimein havahduin, näin\nNedin kumartuvan ylitseni ja kuulin hänen sanovan matalalla äänellä:\n\n\"Me aijomme paeta.\"\n\nMinä kohosin istualleni.\n\n\"Milloin sitten pakenemme?\" kysyin.\n\n\"Tulevana yönä. Kaikki silmälläpito tuntuu loppuneen _Nautiluksessa_,\nvoisi sanoa että yleinen horrostila vallitsee laivassa. Oletteko te\nvalmis lähtemään, professori?\"\n\n\"Kyllä; missä nyt olemmekaan?\"\n\n\"Maan läheisyydessä. Tänä aamuna sumun aikana laskin sen etäisyydeksi\nparikymmentä meripeninkulmaa itäänpäin.\"\n\n\"Mikähän maa se on?\"\n\n\"Sitä en tiedä; mutta olipa se mikä hyvänsä, niin sinne me pakenemme.\"\n\n\"Aivan niin, Ned. Me pakenemme tänä yönä, vaikka meri meidät\nnielaisisikin.\"\n\n\"Meri käy kovin ja tuuli on ankara, mutta se seikka ei estä minua\nsoutamasta pariakymmentä meripeninkulmaa _Nautiluksen_ keveällä\npurrella. Olen vienyt siihen hiukan ruokatavaroita ja muutamia\nvesiastioita laivaväen huomaamatta.\"\n\n\"Minä seuraan teitä, Ned.\"\n\n\"Sitäpaitsi\", lisäsi kanadalainen, \"jos ne yllättävät minut, niin\naijon puolustaa itseäni ja antaa peijakkaiden vaikka tappaakin\nitseni.\"\n\n\"Niin, me kuolemme yhdessä, Ned ystävä!\"\n\nMinä olin valmis kaikkeen. Kanadalainen lähti luotani. Minä nousin\nkannelle, jolla vaivoin voin pysyä pystyssä sille läiskivien\nlaineiden takia. Taivas näytti kyllä uhkaavalta, mutta meidän täytyi\nsittekin paeta, kun rannikko vielä oli meitä varjelevan paksun sumun\npeitossa. Emme saaneet menettää päivääkään, emme edes tuntiakaan.\n\nPalasin sitten salonkiin, yhtä haavaa peljäten ja haluten nähdä\nkapteeni Nemoa. Mitäpä olisin hänelle sanonutkaan? Kuinka olisin\nvoinutkaan salata sitä kauhuntunnetta, jonka hänen persoonansa\nminussa tahtomattani herätti? Ei, parempi oli, etten enää joutunut\nseisomaan kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Parasta oli koettaa\nkokonaan unhottaa hänet. Ja sittekin...!\n\nKuinka pitkä tämä päivä olikaan, viimeinen _Nautiluksessa_. Olin\naivan yksin. Ned Land ja Conseil välttivät käymästä puheillani,\njotteivät olisi herättäneet epäluuloja. Kello 6 söin päivälliseni.\nMinulla ei ollut lainkaan ruokahalua, mutta minä pakotin itseni\nsyömään vähän saadakseni voimia.\n\nKello puoli 7 saapui Ned viimein hyttiini ja sanoi:\n\n\"Me emme tapaa enää toisiamme ennen lähtöhetkeä. Kello 10 tienoissa\nei kuu ole vielä käynyt ylös. Käyttäkäämme pimeyttä hyväksemme.\nTulkaa silloin purteen! Conseil ja minä odotamme siellä teitä.\"\n\nKanadalainen lähti, odottamatta vastaustani.\n\nTahdoin silmätä _Nautiluksen_ suuntaa ja lähdin sen vuoksi\nsalonkiin. Me kuljimme itäkoilliseen suunnattomalla nopeudella ja\nviidenkymmenen metrin syvyydessä. Loin vielä viimeisen silmäyksen\nkaikkiin tämän suurenmoisen museon harvinaisiin luonnon- ja\ntaiteenaarteisiin, joiden oli määrä kerran vajota valtameren uumeniin\nyhdessä kokoojansa kanssa. Sitten palasin hyttiini ja pukeuduin\npaksuihin merimiesvaatteisiin. Kokosin myös kaikki muistiinpanoni\nja säilytin ne huolellisesti vaatteitteni sisään. Sydämmeni sykki\nrajusti. Levottomuuteni ja mielenliikutukseni olisivat ehdottomasti\npaljastaneet aikeeni kapteeni Nemolle, jos olisin sattunut\nsilmätysten hänen kanssaan.\n\nMitähän hän toimittikaan tällä hetkellä? Kuuntelin varoen hänen\nhyttinsä ovella. Kaikki oli siellä hiljaista, mutta tajusin hänen\nolevan sisällä. Hän ei ollut vielä käynyt levolle. Vaatteiden\nkahina hänen liikahtaessaan sai minut uskomaan, että nyt hän tuli\nyllättämään minut, kysymään minkä vuoksi aijoin paeta hänen luotaan.\nTunsin sietämätöntä levottomuutta, jota mielikuvitukseni yhä\nkiihotti. Tämä tunnelma kävi lopulta niin tuskalliseksi että arvelin\nparemmaksi käydä sisään kapteenin hyttiin, katsoa häntä silmästä\nsilmään ja katseillani, eleilläni ja sanoillani suoraan uhmata häntä.\n\nSe oli hullumainen päähänpisto; ja onneksi kykenin hillitsemään\nitseni, käymään hyttiini ja laskeutumaan pitkäkseni vuoteeseen\nkootakseni voimia. Hermoni rauhoittuivat, mutta aivoni olivat\nvielä yhä kiihottuneet. Minä kertasin mielessäni nopeasti kaikki\nseikkailuni _Nautilukseen_ jouduttuani, kaikki onnelliset ja\nonnettomat kokemukseni _Abraham Lincolnin_ kannelta pudottuani: --\nmerenalaiset metsästysmatkat, karillekäymisen Torresin salmessa ja\nvillien hyökkäyksen siellä, korallihautausmaan, maanalaisen matkan\nSuezin kannaksen poikki, Santorini-saaren, Vigo-lahden, Atlantiksen,\nrintajään etelänavalla, hirmumyrskyn Golf-virralla ja tuon viimeisen\nkamalan yhteentörmäyksen sotalaivan kanssa, joka upotettiin miehineen\nkaikkineen. Kaikki nämä tapaukset seurasivat mielessäni niin elävästi\nkuin liikkuvat näyttämökulissit teatterilavalla. Kapteeni Nemolla\noli pääosa kaikissa näissä kuvaelmissa, ja hänen hahmonsa sai yhä\nsuurenmoisempia, kerrassaan yli-inhimillisiä piirteitä. Hän ei ollut\nenään mikään vertaiseni -- hän oli merenalainen ihminen, Vetehinen\nitse!\n\nKello oli nyt puoli 10. Minä puristin pääraukkani molempien käsieni\nväliin ettei se särkyisi. Suljin silmäni. En tahtonut ajatella,\nen muistella enää mitään. Vielä puolen tunnin odotus! Vielä\npuolituntinen levottomuutta, joka uhkasi tehdä minut hulluksi!\n\nSilloin kuulin joitakin heikosti väräjäviä urkujen säveleitä,\nsynkkää säestystä sanoin kuvaamattomalle laululle, täynnä niin\npohjattoman syvää valitusta kuin lähtisi se maalliset kahleensa\njättävästä sielusta. Minä kuuntelin jännitetyn tarkkaan, tuskin\nuskaltaen hengittääkään, ja olin pian kuten soittaja itsekin vaipunut\nsoitannolliseen hurmaukseen, joka vei meidät kauvaksi tämän maailman\nrajojen taa.\n\nMutta sitten minua säikähdytti äkillinen ajatus. Kapteeni Nemohan oli\nlähtenyt hytistään ja soitteli nyt urkuja salongissa, jonka lävitse\nminun oli kuljettava purteen päästäkseni. Silloinhan viimeisen kerran\nsittekin kohtaisin hänet! Hän näkisi minut, ehkäpä puhuttelisikin\nminua! Kädenliikkeellä hän tuhoisi minut, yhdellä ainoalla sanalla\nhän kahlehtisi minut iäksi laivaansa.\n\nMutta nyt löi kello jo 10, ja minun tuli lähteä tovereitteni luo.\nEi ollut aikaa epäröidä, vaikka kapteeni astuisi suoraan vastaani.\nAvasin hiljaa hyttini oven, haparoin pitkää, kapeata käytävää pitkin,\nseisahtaen joka askeleella vaimentaakseni sydämmeni ankaraa sykintää.\nJo pääsin onnellisesti salongin ovelle ja avasin sen varovasti.\nSisällä oli pilkkosen pimeätä. Urkujen näppäykset kajahtelivat\nhiljaa. Kapteeni Nemo oli siellä! Mutta minua hän ei nähnyt, ja\ntuskinpa olisi nähnyt valoisalla päivälläkään, sillä hän oli\ntykkänään vaipunut unelmiinsa.\n\nHiivin hiljaa maton yli ja vältin satuttamasta mihinkään, joka olisi\nvoinut kolahtaa ja kieliä vieraan henkilön läsnäolosta. Tarvitsin\nkokonaista viisi minuuttia päästäkseni kirjaston ovelle.\n\nOlin juuri avaamaisillani sen, kun äänekäs huokaus sai käteni\nherpautumaan sen kahvalta ja minut pysähtymään kuin naulittuna\nkynnykselle. Tajusin että hän oli noussut pystyyn. Voinpa nähdäkin\nhänet, sillä valoisasta kirjastohuoneesta tunki oviraon läpi muutamia\nvalonsäteitä salonkiin. Hän kulki käsivarret ristissä minua kohti,\npikemminkin hiipien aaveen lavoin kuin ihmisen lailla käyden. Hänen\nahdistettu rintansa kohoili huokauksista ja nyyhkytyksistä. Kuulin\nhänen kuiskaavan seuraavat sanat -- viimeiset, jotka hänen suustaan\nkorviini saapuivat:\n\n_\"Kaikkivaltias Jumala! Jo on kylliksi! Jo on kylliksi!\"_\n\nOmantunnonvaivatko ne hänellä täten purkautuivat esiin?\n\nAivan suunniltani säntäsin kirjastoon, sieltä juoksin keskusportailla\nja seuraten ylempää kapeaa käytävää pääsin vihdoin pursisäiliön\nluo. Ryömin sisään sen kapeasta oviaukosta, jonka toverini olivat\njättäneet auki minua varten.\n\n\"Joutukaamme!\" huusin.\n\n\"Heti paikalla!\" vastasi kanadalainen.\n\nÄskenmainittu pyöreä aukko _Nautiluksen_ rungossa suljettiin ensiksi\nja ruuvattiin kiini englantilaisella ruuviavaimella, jonka Ned Land\noli osannut hankkia itselleen. Sitten hän rupesi kiertämään auki\nniitä ruuveja, jotka vielä kiinnittivät purttamme sukelluslaivaan.\n\nMutta äkkiä kuului laivan sisästä melua ja kolinaa. Miesten ääniä\nkuului kiivaasti vastailevan toisilleen. Mitä oli tapahtunut? Oliko\npakomme keksitty? Tunsin että Ned Land työnsi salaa tikarin käteeni.\n\n\"Aivan niin,\" vastasin hänelle; \"osatkaamme ainakin kuolla miesten\ntavoin.\"\n\nKanadalainen oli heittänyt työnsä kesken. Mutta muuan sana,\ntoisteltuna ainakin kaksikymmentä kertaa -- muuan hirvittävä\nsana selitti minulle kuin salamanleimauksella syyn _Nautiluksen_\nsisäpuolella leviävään levottomuuteen. Meille ei laivaväellä ollut\naikaa eikä halua tehdä mitään.\n\n_\"Kurimus! Kurimus!\"_[25] huudettiin joka taholla.\n\nKurimus! Kaameampi sana ei näin arveluttavana hetkenä olisi koskaan\nvoinut kajahtaa korviimme! Me olimme siis näillä kamalilla vesillä\nNorjan pohjoisrannikolla. Oliko _Nautilus_ tullut temmatuksi tuohon\nhornankuiluun samassa hetkessä, kun juuri irrotimme purtta sen\nkupeelta pakoon lähteäksemme?\n\nMe tiedämme että vuoksen tultua syöksyvät Værø- ja Lofoten-saarten\nväliin suljetut vedet eteenpäin vastustamattomalla raivolla. Ne\nsynnyttävät vedenpyörteen, jota ei mikään alus voi rankaisematta\nlähestyä. Taivaanrannan joka taholta syöksyy yhteen jättimäisiä\närjyaaltoja muodostaen tämän suunnattoman vesisuppilon, jota täydellä\nsyyllä sanotaan \"meren navaksi\" ja jonka ympärysmitta käsittää\nviisitoista kilometriä. Siihen jouduttuaan eivät vain alukset mene\npirskoiksi, vaan jäämeren valkeat karhut, jopa valaatkin katoavat\njäljettömiin.\n\nNäille miesten-syöjille sijoille _Nautilus_ nyt oli joutunut joko\nvahingosta tahi ehkäpä päällikkönsä vakaasta aikomuksesta. Se piirsi\nkurimuksen reunalla kierreviivan, jonka säde pienenemistään pieneni.\nJa yhdessä sen kanssa kiersi samaa rataa meidän poloinen purtemme,\njohon jo olimme ennättäneet asettua ja joka vielä oli kiinnitetty\nemäaluksen kupeelle. Meidät valtasi äärimmäinen kauhu; veri hyytyi\nsuonissamme, ruumiimme peitti kylmänhiki kuten kuolemankamppauksen\nlähestyessä. Entä mikä pauhina rauskean venosemme ympärillä! Mikä\nukkosmainen jylinä, jota kaijut toistelivat peninkulmien päähän!\nKuinka kiehuivat ja vaahtosivatkaan nuo aallot murskautuessaan,\nkeilamaista kallionkärkiä vastaan tuolla syvyydessä, missä\nvahvimmatkin esineet murskautuvat, missä valtaiset ikihongat\npirstautuvat tulitikuiksi!\n\nMihin olimme matkamme lopulla joutuneetkaan! Me keikuimme ja\nhyppelimme ärjyaallon harjalta sen pohjaan ja jälleen takaisin.\n_Nautilus_ puolustautui kuin inhimillinen olento. Sen teräslihakset\nnatisivat. Välistä se seisoi kokka pystyssä taivasta kohden, ja\nmeidän purtemme samoin sen mukana.\n\n\"Meidän täytyy pidellä kiini\", sanoi Ned, \"ja koettaa kiertää ruuvit\nlujasti kiini. Me ehkä pelastumme jos pursi pysyy _Nautiluksessa_...\"\n\nHän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kuulimme metallin\nrauskumista. Ruuvikierteet repeytyivät irti ja _Nautiluksen_ kupeella\ntempaistu purtemme lensi kuin lingosta kivi keskelle pyörrettä.\n\nPäähäni sattui rautapalanen, ja tästä ankarasta täräyksestä menetin\ntajuni.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\nLoppusananen.\n\n\nTähän päättyy merenalainen matkamme. En tiedä kertoa mitä oikeastaan\ntapahtui tuona kauhunyönä, kuinka veneemme pelastui kurimuksen\nhirvittävästä pyörteestä, kuinka Ned Land, Conseil ja minä pääsimme\nylös tuosta hornan kidasta.\n\nMutta kun tulin jälleen tajuihini, makasin eräässä kalastajatuvassa\nmuutamalla Lofotenin-saarella. Molemmat toverini, jotka olivat\nterveet ja reippaat, seisoivat vuoteeni ääressä ja puristelivat\nkäsiäni. Me syleilimme liikutettuina toisiamme.\n\nTässä tuokiossa emme voineet ajatellakaan paluumatkaa Ranskaan.\nLiikeyhteydet Pohjois-Norjan ja Etelän välillä olivat siihen aikaan\nylen harvinaiset. Minun täytyi siis odotella höyrylaivaa, joka\nkahdesti kuussa tulee Nordkapilta.\n\nTämän reippaan kalastajakansan luona, joka niin hyväntahtoisesti\noli korjannut meidät hoivaansa, kävin lävitse kuvaukseni näistä\nseikkailuistamme. Se on luotettava kertomus uskomattomasta retkestä\ntuossa ihmisille muuten luoksepääsemättömässä alkuaineessa, jossa\nkehitys kuitenkin kerran on avaava kaikki tiet vapaiksi kulkea.\n\nUskottaneekohan minua? Sitä en tiedä, enkä siitä suuria välitäkään.\nMutta sen voin nyt vakuuttaa, että minä olen oikeutettu puhumaan\nnäistä meristä, joiden alitse vajaassa kymmenessä kuukaudessa\nmatkustin kymmenentuhatta peninkulmaa, tästä vedenalaisesta matkasta\nmaapallomme ympäri, jolloin tulin tuntemaan niin monen monituisia\nihmeellisiä seikkoja Tyynessä meressä, Intian meressä, Välimeressä,\nAtlantin meressä ja eteläisessä ja pohjoisessa Jäämeressä.\n\nMikähän kohtalo tuli _Nautilukselle_? Kestikö se kurimuksen\npainetta? Elääköhän kapteeni Nemo vielä? Jatkaako hän matkaansa\nmaailmanmeren alla yhä suorittaen hirvittävää kostoaan, vai päättikö\nhän sen viimeiseen joukkouhriinsa? Tuovatkohan laineet kerta maihin\nkäsikirjoituksen, joka sisältää hänen elämänsä historian? Saanenkohan\nlopultakin tietää tämän miehen oikean nimen? Ilmaisseekohan kadonnut\nsukelluslaiva kansallisuudellaan joitakin tietoja kapteeni Nemosta?\n\nMinä toivon että niin käy. Minä toivon myöskin että hänen mahtava\n_Nautiluksensa_ on voittoisasti noussut esiin meren hirveimmästä\nkuilusta, jossa niin monet muut ovat loppunsa löytäneet. Jos niin\non, jos kapteeni Nemo vielä oleksii tässä maailmanmeressä, joka on\nhänen uusi isänmaansa, niin asettukoon jo viimeinkin viha hänen\njulmassa sydämmessään! Sammuttakoon niin monien luonnon ihmeitten\nnäkeminen kostoajatukset hänen sielustaan! Kadotkoon ankara tuomari,\nja jatkakoon tiedemies rauhallisia syvämeritutkimuksiaan! Jos hänen\nkohtalonsa onkin eriskummallinen, niin on se samalla suurenmoinen.\nEnkö itse ole omalla kohdaltani sitä käsittänyt? Enkö ole kymmenenä\nkuukautena elänyt samaa ihmeellistä elämää? Ja siihen kysymykseen,\njonka Saarnaaja kolmetuhatta vuotta sitten esitti:\n\n\"Mikä kaukana on ja hyvin syvä, kuka voi sen saavuttaa?\" -- on vain\nkahdella ihmisellä kaikista nyt elävistä oikeus vastata, ja ne\novat --\n\nKAPTEENI NEMO JA MINÄ!\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Solmuvälin nopeus tunnissa = engl. meripeninkulma = 1,85 km.\nSuom. huom.\n\n[2] Ankkuriköyden mitta = 120 syltä = 213,60 m. Suom. huom.\n\n[3] Englantilainen merivakuutusosakeyhtiö. Suom. huom.\n\n[4] \"Honourable\", Englannissa säädyn, Yhdysvalloissa virka-aseman\nperusteella annettu arvonimi, joka liitetään ominaisnimen eteen.\nSuom. huom.\n\n[5] Pariisin luonnontieteellinen museo. Suom. huom.\n\n[6] Conseil = neuvo. Suom. huom.\n\n[7] Ainakin kuului Kanada kuten Pohjois-Amerikan kaakkoisosa\n(Louisiana) aikoinaan Ranskalle. Suom. huom.\n\n[8] On muistettava että tämä romaani kirjoitettiin kauvan ennen kun\nsähkövalo oli yleisesti käytäntöön otettu. Suom. huom.\n\n[9] Fysionomia on jonkullainen tiede, jonka harrastajat ovat\nkasvonpiirteistä lukevinaan henkilön luonteenominaisuudet. Suom. huom.\n\n[10] Mainehikkaita matemaatikoita, edellinen ranskalainen,\njälkimmäinen englantilainen. Suom. huom.\n\n[11] Liikkuvainen liikkuvassa.\n\n[12] _Nemo_ = nimetön, ei mikään. Suom. huom.\n\n[13] On muistettava, niinkuin jo kerta ennen on huomautettu,\nettä tämä Vernen romaani kirjoitettiin ennenkun sähkö voimana ja\nvalolähteenä oli tullut yleisesti käytäntöön. Tässä suhteessa tekijä\nkaukonäköisesti viittasi uusille aloille. Suom. huom.\n\n[14] Suola- ja salpeterihapoissa ynnä salmiakkiliuoksessa\nmuodostunut sienimäinen platinanmuunnos, jota käytetään teknillisiin\ntarkotuksiin. Suom. huom.\n\n[15] Muuan Molukki-saarista. Suom. huom.\n\n[16] Suezin kanavan rakennustyöt olivat tätä kirjoitettaessa vasta\nalullaan. Suom. huom.\n\n[17] 1860-luvun loppupuolella, jolloin Jules Vernen sankarit tekivät\nihmeellisen matkansa, huokailivat nimenomaan Välimeren maissa asuvat\nkansat kovan valtiollisen sorron ja hajanaisuuden tilassa. Suom. huom.\n\n[18] Jules Verne otaksui siis varmaksi sen tosiasian, jonka\nNordenskiöld koillisväylän (vv. 1878-79) ja Amundsen luoteisväylän\n(v. 1906) löytämisellä ovat todistaneet. Suom. huom.\n\n[19] Alkuaan pilkkalaulu Pohjois-Amerikan asukkaista, \"jenkeistä\",\nsittemmin korotettu Yhdysvaltain kansallislauluksi. Suom. huom.\n\n[20] Sinne pääsi kuten tunnettu ensimmäisenä norjalainen Amundsen\nvasta v. 1912. Suom. huom.\n\n[21] Kuuluisa englantilainen napaseutujentutkija, joka matkallaan\nvv. 1839-43 antoi noille tulivuorille kahden laivansa nimet. Samat\ntulivuoret näki yhä vielä toimivina kovaonnisen kapteeni Scottin\nretkikunta v. 1912. Suom. huom.\n\n[22] Kun tutkimusmatkailijat keksivät uusia maita, on heidän\ntapanaan vallata ne maansa hallitsijan nimessä. Suom. huom.\n\n[23] Mainio ranskalainen kirjailija (1800-62), jonka teokseen\n\"Travailleurs de la mer\" (Meren työmiehet) tässä tähdätään. Suom.\nhuom.\n\n[24] Ennenkun 1860-luvulla varsinaisia panssarilaivoja ruvettiin\nrakentamaan, ympäröitiin välistä vanhemmat puiset sotalaivat\nvesirajaa myöten rauta- tahi vaskilevyillä tahikka myöskin tiheästi\ntoistensa viereen naulatuilla ankkurikettingeillä. Jo tällaistenkin\n\"panssarien\" etevämmyys tavallisten puukylkien rinnalla osottautui\nKrimin sodassa Mustalla merellä, jossa ranskalaisilla oli kolme\nraudoitettua uivaa patteria, sekä varsinkin Amerikan kansalaissodassa\n(\"orjasodassa\"), jossa Etelävaltioiden panssaroitu \"Merrimac\" ensin\noli hävittää koko Pohjoisvaltain puulaivaston, kunnes sen vuorostaan\nmasenti jälkimmäisten kuuluisa patterialus \"Monitor\". Siitä hetkestä\nvoidaan nykyisten panssarilaivojen synty laskea. Suom. huom.\n\n[25] Kurimus eli \"härännielu\" on vedenpyörre koskessa tahi muussa\nvahvavirtaisessa vedessä. Tässä nimenomaan tarkotetaan sillä niitä\nnorjalaisella \"Malstrøm\"-sanalla nimitettyjä hirveitä vedenpyörteitä,\njoita tavataan Norjan rannikolla Lofoten-saariston eteläpäässä\n68° leveysasteella Lofotuddenin ja Værø-saaren (ei Färö-saarten,\nniinkuin Jules Verne kirjoittaa) välillä. Samasta kurimuksesta\non amerikkalainen Edgar Allan Poe kirjoittanut kamalan-kauniin\nkertomuksen, joka nähtävästi on tämän kirjan tekijälle antanut aiheen\npäättää sankariensa merenalainen matka samaan hornankuiluun. Suom.\nhuom.\n\n\n\n"]