Herra Benediktus ja hänen iloinen lukkarinsa

HERRA BENEDIKTUS JA HÄNEN ILOINEN LUKKARINSA

Romaani

Kirj.

LAURI HAARLA

Otava, Helsinki, 1942.

1.

Välkeän Vesijärven matalilla niitty- ja lehtorannoilla hui juu kevättulva täysimmillään. Se tapailee siellä täällä peltosarkojenkin alapäitä, joilla jo upeilee lihava ruislaiho. Nämä tulvat olivat vielä näihin aikoihin – 1700-luvun puolimaissa – koko Hollolan suurpitäjän maanvaivana. Ahtaasta Vääksynvirrasta – kanavaa kun ei vielä tällöin ollut olemassa – pääsivät näet Vesijärven runsaat kevätvedet soluttautumaan Päijänteeseen melkein kuin suuren olvitynnyrin ahtaasta tapinreiästä, vaikka oli olevinaan virrassa pieni koskikin, muka vedenjuoksua kiirehtimässä.

On varhaisaamu. Hollolan rovastilan vanha kala-Matti palailee lehtilahnan kutupaikoilta, Kutaniemeltä päin, jonka tyvipuoleen, kaakkoa kohti, tunkeutuu – ei joki järvineen, kuten nykyisin – vaan syvä Kutalahti lihavine rantaruohikkoineen.

Pappilanrannassa vastapäätä Kutanientä makailee rantapensaikossa Tonneruksen poika "ikuinen ylioppilas", tussari kourassa tuijotellen Kutaniemen puolelle ja samalla väijyen ulompana lullivia ohrasorsia, jotka käkevät sopivan hetken tullen varkaisiin makeaan ruislaihoon.

Rovastilan vasta karhituilla sinenpunertavilla saroilla käy parhaillaan kevätkylvö, ohra- ja kauratouko, vieläpä "ryytimaan" puolella perunanpano, mikä vielä näihin aikoihin on harvinaista etelä-Suomenkin rintamailla.

Maan multa huokuu kuumaa auderta, purot kuohahtelivat kuin hyvätkin kosket ja taas lurahtelevat pieniin onkaloihinsa. Ojat juottavat omat mehunsa suureen veteen, jonka selät paisuilevat laajoilla koillisvesillä päin, Vehkasaaren vaiheilla, aivankuin koskensuvannossa pyörteilevä akkavirta.

Nyt on maanmainion Suur-Hollolan rovastilan kylviäisviikko ja helluntaiaaton aamu.

Ja samoihin aikoihin ylvästelee niin sanoaksemme omalla tunkiollaan koko Hollolan viisikappelisen seurakunnan suurin kukko – rovasti Benedikt Krook eli herra Benediktus, jota rahvas haukuskeli takanapäin milloin Plootu-Pentiksi, milloin Tynnyri-Pentiksi, kiukkuillen muka tämän arvon rovastinsa ahneutta vastaan.

Tosin juuri tällä hetkellä Pentti-herra, Turun ja Upsalan maisteri sekä entinen valtiopäivämies, näyttää kulkevan jossain määrin epäpapillisilla poluilla. Hän tulee pienestä kaltevakattoisesta tönöstä eli pikkukamarista. Hengästyneenä ja ähkyen hän kiertää tallien nurkitse, lievää ylämäkeä, varoen helmikirjailuin koristeltuja tohveleitaan kevätkosteilta lätäköiltä ja nostellen lavean aamuviittansa helmuksia milloin tuhahtaen, milloin ärähtäen kirosanan tapaisen keskellä siunattua kevättä. Mutta hän tekee senkin hienosti ja ylevästi, usein ranskalaisittain. Ja tätäkin viatonta synnintapaista vastaan hän kilvoittelee ankarasti omassatunnossaan, sillä hän vihaa myssypuolueen johtomiehenä kaikkea ranskalaista "konverseerausta" – langeten tuohon hattujen narrinpeliin etupäässä vain yliopistoaikojensa pahasta tottumuksesta. Useimmiten hän korjasikin ranskalaissyntinsä nerokkaalla tavalla: heitti maanmainion suomalaisen "saamarin" tai "pirun" "parbleun" tai "mon Dieun" niskaan, kuitaten näin pikkusyntinsä eräänlaisella ovelalla rehellisyydellä.

Lavean pihamaansa ylimmällä kummulla hän pysähtyy, hänen pehmeä "toinen leukansa" nytkähtää mielihyvästä ja toinen kulmallinen nousahtaa merkitsevästi. Siellä näet, kuistilla, järjestelee hänen nuorehko, hipiältään, lanteiltaan ja silmän välkkeeltään yhä lehvakka emännöitsijänsä, Agatha-matami – jota rahvas, häijysti kyllä, useimmiten sanoo Viina-matamiksi pitkulaiselle, koukerojalkaiselle pöydälle rovastinsa lämmitettyä aamuolutta, piippuja ja tupakoita.

Herra Benediktus, säädyllistä leskeyttään elävä rovasti, ei tänä hetkenä tunnusta oikein itselleenkään, mikä tuossa kaikessa hänen mieltänsä virvoittaa kuin taivaan manna. Ovatko ne nuo hänen mataminsa leveästi pöyhistyvän hameen pehmeät poimuttelut, vai tuo kiiltävällä lakkavärillä maalattu pöytä höyryävine olutkannuineen? Ehkäpä molemmat yht'aikaa.

Entäpä tuo hänen upea pappilansa. Sen punavärillä silatut hirsiseinät paistavat silmää hivelevinä, ajan haalean punaisiksi patinoimina, eivätkä sen siniset nurkkalaudat tässä hehkeässä aamuauringossa siinnä vain pelkältä sineltä vaan aavistuksen verran myöskin helmenharmailta kuin vanha himmeäksi käynyt öljymaalaus.

On silmäniloa ja herkullista elämää joka puolella. Ja onpa komean rovastin maallisessa olemuksessa "vulmahtia", kuten talonpoikaisen kansan oli tapana sanoa sisuksissaan käärmeillen tätä maankuulua prelaattiaan vastaan. Hurskaissa kevättunnoissaan hän katsahtaa myöskin lähikummulla seisovaa mahtavaa kivikirkkoansa, jonka itäpäädyn tiileen tehdyt punavalkeat koristemuuraukset, pyörylät, ikkunanmuotoiset komerot ja ristinkuviot, loistivat iloista sanomaa nousevaa aurinkoa vasten. "In hoc signo vinces!" hän oli huudahtamaisillaan. Siinä se seisoi aivankuin oman herransa kuva – nimittäin herra Benediktuksen – yhtä ilomielisenä ja yhtä ankarana kuin hänkin kuinka kulloinkin vaihtelevat elämän varjot ja valot.

Matami niiaa lievästi nyykähtäen. Ja se on arvon rovastin mielestä niin soma temppu, että hän tulee ohimennen taputtaneeksi lempeällä kämmenellä niille tienoille, joilla naisellinen lannepuoli nousahtaa pehmeimmilleen pinkeän päällysliivin reunamailta.

No, niin! Parbleu... Siinä se nyt oli! rovasti ärähtää kesken kaiken. Tuntui näet salamanvälähdyksenä kirkkaalta taivaalta kuin olisi hänet saatu kiinni jonkinlaisista haureellisista aikeista. Sillä rannan puolelta, pakarituvan ja viina-aitan takaa, oli alkanut kuulua hänen lukkarinsa ärsyttävä tenori. Siellä oli näet lauantaisaunaa lämmittämässä pitäjän director cantus, Petteri Heliander. Ja se mies oli rovastilleen iänikuinen kiusankappale. Se pisti pitkän paksupäisen nenänsä joka paikkaan, ja sen aataminomena nousi ja laski, lurahteli vuoroin laulua, vuoroin juorua. Eikä siitä päässyt irti, juoppolallista, millään keinolla, sillä lukkarin kristilliset velvollisuudet papin palveluksessa olivat monet. Jo tänäkin aamuna Petteri-herra oli virkansa mukaisesti "kläpännyt" aamukellot, ja nyt hän oli alustelemassa papille juhlasaunaa, kuten hänen vaimonsa Ulla-Sofia on parhaillaan tuolla pakarin puolella panemassa kaljaa tai leipomassa. Sillä Kirkkolain ja -järjestyksen mukaan lukkarinmatamin "piti panna papille kaljaa ja olutta ynnä myöskin hänelle leipoa".

Ja mitä se siellä lauloikaan viinankäryisellä tenorillaan?

     "Niin neitsy myös seisahti kuuntelemaan.
     Mua seuraatko tanhuille taivahan maan?"

No ehkäpä se vain omaksi ilokseen tai aamuryyppyä kärkkyäkseen, rauhoitteli itseään Pentti-herra ja istahti korkeaselustaiseen tuoliinsa, hörpäten kannunsa puolilleen. "Heh-he", hän hengähteli hyvillään oman pitäjänkuulun oluensa puolesta. Huutakoot vain Sysmän punatakkivänrikit oman tupuli-olvensa maanmainiota väkevyyttä ja muka paloviinansa kirpeyttä... He-he-he-heh ... ei vedä vertoja Koskipään, ei Suurenkylän sahti hänen Ulla-Sofiansa juoksuttamalle oluelle tai seitsemän kertaa kirkastamalle viinalle. Ne ne tekevät kauppansa kirkonmäellä juhlapyhinä ja yhtä hyvin Anianpellon markkinakojussa.

Mutta ei! Kukaties se lukkarin peeveli oli sittenkin kurkistellut nurkan takaa, sillä laulun seuraavassa värssyssä oli aivankuin jotain häijyä tarkoittelua.

     "Sua seuraisin kyllä, vaan en nyt ennättäis,
     kas kantamatta multa hääkruununi jäis",

kuului laulu entistä lähempänä. Ja samassa Petteri Heliander näkyi harppovan pitkillä koivillaan yli takapihan renkitupaan päin ja kurkistelevan hänen, rovastinsa, kuistille, häpeämättömästi, aivankuin kanssarikollinen kumppanilleen...! "Mon Dieu ... saamari soikoon..."

Mutta toinen siemaisu ja pari savua piipusta korotti toki hänen mielensä näiden pienimpäin alamaistensa yläpuolelle. Johan nyt olisi, sapperment, kirkollinen arvojärjestys mullinmallin, jos sen viimeinen hännänhuippu, tuollainen hengellinen saparo, niin sanoaksemme, nousisi omaa herraansa vastaan...

Ja Hollolan kuninkaanpitäjän rovasti nojautui entistä rehevämpänä sirokaarteiseen nojatuoliinsa, jonka kädensijoissa ja selustan monikoukeroisissa kehyksissä kiilti kultamaali.

Niin hän istui kukillisessa, Intian-damastisessa aamukauhtanassaan, jonka vuori oli punaista taftia. Olo oli kaikin puolin vapaata, sillä päässä oli pelkkä myssy – millä häneen nähden oli suorastaan vertauskuvallinen merkitys – eikä ollut sitäpaitsi tulenpalava puuteriperuukki nostamassa veriä päähän. Oli tässä autuutta. Helmitelty piipunvarsi notkahteli somasti ja parhain Virginia-tupakka tuprahteli leppoisasti. Se ikäänkuin hiveli maarunpohjaa, jossa läikähteli vieläkin somemmin jo kolmanteen kertaan siemaistu aamuolut.

Kelpasi katsastella tämän rovastilan pihamaata, maita ja mantuja! Tuossa oikealla kahdet tallit, joiden välissä on sivuportti ja kaluvaja kärryineen, kaleeseineen, vieläpä umpivaunuineen, joita ei koko Hollolassa ole muilla kuin Messilän kartanon herralla, vänrikki Palmstedtilla ja hänen armollaan, Charlotta-rouvalla, omaa sukuaan von Esseneitä.

Mnjaa, jaa... kyllä mahtui niihin talleihin pitkien kalaasien sattuessa pitäjän herrasväkien hevoset, tulkoot vaikka yht'aikaa Messilän herrasväki tai Alestalon Bernerit, tulkoot hänen oma Katariina-sisarensa, Voistion kartanon leskirouva, koko perikuntineen tai Mukkulan aatelisherra Aatamin aikuisine rilloineen.

Ja tässäkö sitten muka oli hänen valtakuntansa ja alamaisensa? Tuossako aittarivissä, navetassa ja sikoläävässä tai tuossa pakarissa ja viinapuodissa, jonka avaimet kilahtelivat hänen Agatha-mataminsa luotettavan tukevilla vyötäröillä?

Oli renkejä, oli piikoja, joita nytkin touhusi kokonainen liuta kevätpyykillä saunarannassa, jotta tapuimien pauke kiiri rantoja pitkin. Olipa hänellä niin sanoaksemme hengellisiäkin renkejä viidessä kappelissa, kappalaisia Iitistä Nastolaan ja Asikkalaan ja Asikkalasta Lahteen ja Orimattilaan saakka. Ja näillekin ... hengellisille alamaisilleen hän oli niin siveellinen kuin maallinenkin tuki ja turva.

Benediktus-herra oli valtansa tunnossa nousnut seisoalleen vetäen piipustaan mahtavia savuja. Mutta se vallantunto oli ylevän hurskauden kaltaista. Hän tunsi ikäänkuin seisovansa alttarilla jakamassa armon antimia kappalaisilleen, rusthollien herrasväille ynnä myöskin seurakuntansa pienimmille, talon Jusseille, lampuotimiehille, ruotumiehille, palkollisille ja mökkiläisparoille, jotka yhä oljentelivat – huolimatta rovastinsa hengellisestä ja maallisesta valistamisesta – moninaisissa helvetin konsteissa ja pimeyden töissä.

Eräänlainen kristillinen kiivaus oli saada hänet valtoihinsa, kun hän ajatteli tuota yhteistä kansaa, varsinkin sen saamattomia, mutta kovakorvaisia talonjusseja, jotka tuolloin tällöin suorastaan öykkäröivät omaa rovastiansa vastaan. Kyllä olivat, saamari soikoon, takuisten takana papinkymmenykset ja Olavin- ja Laurinpäivien uhrilahjat, vieläpä selvät kinkerikestitykset ja syksyiset pellonsiunauslahjat, ennenkuin ne sai kiskotuksi marisevain rohdinmekkojen laareista ja arkuista.

Huomaamattaan oli rovasti ruvennut pasteerailemaan edestakaisin kuistillaan, niin että viitan liepeet liehahtelivat. "Nuo moukat", hän mutisi melkeinpä synkkämielisesti. Häjyilkööt mitä häijyilevät selän takana... Oliko hänen syynsä, että saivat jos saivat huono-ojaisista tai ojattomista pelloistaan tusinan verran jyvästä? Ja hän, heidän rovastinsa, oman pappilansa, Kinttulan rusthollin ja monien velallistensa herra, hän, jolle lankesivat talot ja tavarat pelkkien viljalainojen koroista, osasi ottaa kolmekymmentä jyvää siemenestä. Eikö se ollut hänen maallisen ahkeroitsemisensa ja Herran siunauksen suomaa tiukkuvaa rasvaa ja taivaan mannaa? Mitäpä se muuta saattaisi olla hänen nuhteettoman kilvoituksensa vanhurskauden hedelmä hänen pappilansa ja myöskin laittamattoman omantuntonsa yrttitarhasta.

Ja muka Plootu-Pentti! Siksikö, että hän laillisella tavalla otti tynnyrin viljalainasta puolitoista tynnyriä omiin laareihinsa. No, mitäs tuo – viisikymmentä sadasta korkoa koko kesän ajalta. Ja Tynnyri-Pentti! Par le nom de Dieu, peeveli soikoon, hänen täytyi nauraa. Siksikö muka, että hän veromatkoillaan vaati yökunnissa tynnyrin olutta kestitystä itselleen ja seurueelleen? Nuo kovakorvaiset korpimoukat, nuo suomalaiset talonjuissit, jotka makasivat kuin porsaat pankoillaan eivätkä osanneet ottaa ajallisesta vaarin – ottakoot oppia rovastinsa viljelyksiltä ja kiittäkööt sekä taivaan Herraa että häntä, joka on periauttanut Vääksynsalmen kivikko-ojat Päijänteelle päin, että kevättulvat ovat tämänkin verran alentuneet, kaikkien parhaaksi...

"Jumalavita", hän ähähti kesken ajatuksensa selvällä suomenkielellä. Hän oli näet katsahtanut järvelle päin, jossa uida lulliin parhaillaan suuri ohrasorsien parvi suoraan alimman laihopellon rantaa kohti. Se on tulossa pirstomaan hänen parasta ruislaihoaan! Eikä ole, piru vieköön, niin ristinsielua levittämässä liinaverkkoa juupeleitten tuhoksi... Ja mitä tekee se Tonneruksen lurjuspoika siellä tussareineen, jollei...?

Mutta samassa hän hymähtää anteeksi antavasti. Oli kuulunut pamaus. Tussahti jo toisenkin kerran. Ja sorsat vilistivät ilmaa, jotta pyllyt paistoivat.

Rovasti nauroi mehevästi, aivankuin olisi maistellut Paimilanlahden herkullisinta ankeriasta ryypynpaineeksi.

Eikä hän voinut olla nyökkäämättä armollisesti Petteri Helianderin lähestyessä häntä pihan yli jo kaukaa kumarrellen.

"Ka, niinhän se istuu ... kunnianarvoisa rovasti purppurassaan kuin helvetin pääruhtinas istuimellaan", nuhisti lukkari mollonenäänsä ja vilautti silmäänsä koreaan pöytään päin.

Tällä kertaa ei herra Benediktus suuttunut lukkarinsa rohkeasta vertauksesta. Hän hohotti vastaan: "Pidä vain huolta, sinä haaruniekka pikkupiru, ettäs kokoat tarpeeksi tulisia hiiliä tämäniltaiseen löylyyn..."

Ja jo puhuessaan hän kilautti pöydällä seisovaa messinkikelloa, viitaten Agatha-matamin tuomaan lukkarille ryypyn.

Petteri-herra sujautti ryyppynsä ja yritti olla huvittava esimiehensä edessä: "Niinhän sitä sanotaan, herra rovasti, että yksi ryyppy on liian vähän ja kaksi liian paljon, mutta kukas sen kohtuuden arvaa..."

Mutta rovasti muuttihe arvokkaaksi. Hän katsahti kirkkonsa yleviä kasvoja ja lausahti yhtä korkeassa saarnatyylissä: "Varo sinä, Petteri Heliander, etteivät taas huomenna sinun urkupillisi pihahtele ja puhahtele tai raadollinen henkesi löyhkä paloviinalta."

"Eihän nyt millään, arvon rovasti...! Niin, tuota, minun piti kysyäkseni, olisiko papinpostia, jotta voisin saada huomenna kirkkomiesten mukaan..."

Rovasti viittasi hakemaan kansliastaan. Ja hänen ajatuksensa kääntyivät poikaan, Jaakko-maisteriin, jolle kirje oli lähetettävä.

Se oli näet ankara. Maisteri-poika vehkeili parhaillaan Turussa vasta nimitetyltä kenraalikuvernööriltä itselleen hovisaarnaajan arvoa tuolta kreivi lurjukselta, Kustaa Fredrik von Rosenilta, joka oli kirotun hattuhallituksen täkäläinen pääherra ja vainosi kaikin keinoin rauhaa rakastavia myssyjä, piru vieköön, myssyjä, hänen karitsoitaan, joita hän oli onnettoman Turun rauhan jälkeen johtanut kuin hyvä paimen lampaitaan...

Herra armahtakoon! Hänen rovastikuntansa oli rajan kirojen alainen. Tuossahan tuo oli käden ulottuvilla, Kymillä, valtakunnan uusi raja, jonka hattuherrain hölynpölypolitiikka oli saanut aikaan. Hän, Benedikt Krook, hän yksin tiesi miten oli tähän aikaan politiikan sakkinappuloita siirreltävä. Ja hänen pelilautansa oli ihailtavassa järjestyksessä...

No, niin ... vanhuus ja viisaus, sanotaan, eikä mene lommoon myssy, jos putoaisikin päästä, kuten noitten kahvilateikareitten komohatut... Ei, ei mitään härnäilyä itään päin. Juuri sinne oli vilkuteltava toista silmää ... Elisabet tsaarittarelle ja hänen lakeijoilleen. Saattoipa sattua jonakin kauniina yönä, että suuren Venäjän sinellipojat marssivat joen yli tälle puolelle. Mitäs teet, jos aiot pitää huolen huoneestasi, tavarastasi ja rakkaasta seurakunnastasi? Kestiystävinä, drastukamraatteina, Herra nähköön, on kutsuttava upseerit Hollolan pappilaan, ja pöytä koreaksi, koreaksi vain, ja pazhaaluistaa, pazhaaluistaa oli pomiloitava, vot kak, ei auta, ei auta ... öhöm, hö-hö-hö, rovasti kajautteli arvokasta yskäntapaista, jossa oli todellakin kaikua kauaskantoisesta valtiollisesta viisaudesta. Sitäpaitsi, hän jatkoi mietettään, ollapa tuo nyt ... kestiryyppy, nimeltään votka tai paloviina, soromnoo, sanoi ryssä. Ja entäpä, jos sattuisi muuttumaan tämä Hollolan kuninkaanpitäjä – keisarilliseksi seurakunnaksi! No, jaa, sehän saattaisi kajahtaa hieman juhlallisemmaltakin. Ja ylimalkaan ... yhtäpä tässä oltiin siveellistä ja sivistynyttä maailmaa, niin rajan tuolla kuin tälläkin puolella.

Tähän, keskelle hänen suurpolitiikkansa taitavinta ajatusta alkaa kuulua Pappilanlahden takaa kuovien ja räkättirastaitten huikea kevätilo.

Pyhäniemeltä ja tämän vastarannalta soittivat häähoureissaan kuovit toisilleen sellaiset huilut, ettei siitä, totta vieköön, voinut olla ilostumatta Luojan luomalle kauneudelle hereä mieli. Ne vuoroin kirkuivat omaa nimeään, vuoroin laskettelivat ihanimmat sävelhelmensä sulavasta kurkustaan kuin pitkässä ketjussa, jota tuntui soljuvan loppumattomiin ihalaan ilmaan. Mutta räkättirastaat tappelivat samaan aikaan sen peevelin vimmalla alempana rantalepikossa keskenään. Ja varisperhe, joka odotteli kalantotkupaikoilla kala-Matin tuloa, rääkäisi pahasti oman kevätlaulunsa. Pakostakin tuli rovasti kiinnittäneeksi huomionsa selälle päin.

Sieltä soutaa, Kutalahden Pyhäniemeltä päin, Alestalon kartanon rannasta lähtenyt yksinäinen vene, naisihmisen näköinen soutajana. Ja vene muistuttaa ilmeisesti pappilan pientä punalaitaista souteluvenettä.

Rovasti käskee kuistille saapunutta Petteri-herraa perkkäämään asiaa "nuoremmilla silmillään". "Ne, eikös herra rovasti tunne omaa tytärtään? Mamselli Liina Ellidahan sieltä ... palailemassa souteluiltaan", lukkari lisää hymähtäen huulet kierossa.

Kuinka tämä saattoi olla mahdollista! Jos tytär nyt oli palailemassa, silloinhan hänen oli täytynyt lähteä kotoa keskellä yötä, kukaties iltayöstä?

"No, mutta enhän minä sen mamsellin ole nähnyt lähtevänkään...!" ihmettelee rovasti puoliksi itsekseen.

Mutta lukkari hihitti vahingoniloisena: "Eivätpä ne taida pappilantyttäret lähteä souteluilleen tai – jouteluilleen pääportaista, ei, ehei, hyvä rovasti! Ulkokullaisuuden takaovet ja aitanovet" – lukkari viittasi somaa luhtiaittaa kohti, jossa tyttären oli tapana kesäisin nukkua – "ne ne ovat niitä rakkauden portteja, ha-ha-haa..."

"Ja mitä sinä uskallat, sinä kiero tupelkaini, minun huoneessani!" ärjähti rovasti.

"Eihän mitä, eihän mitä, arvon rovasti, sitä vain, että se on iloista aikaa, kun ihmistä riiataan..." Ja Petteri-herra pakeni selkä edellä, kumarrellen ja kumarrellen, kunnes kiepahti ympäri ja luikahti pakarin puolelle kärkkymään emännältään olvenmaistiaisia tai – pahimmassa tapauksessa – ostamaan viina-aitasta Aaka-muorilta nassakan selvillä penningeillä.

Ettäkö hänen siveä Liina Ellidansa pettäisi omaa isäänsä... luvattomilla teillä? Tämä nöyrä ja hurskas tytär, joka kuuliaisesti oli suostunut ottamaan vastaan kihlat hänen omalta kappalaiseltaan, Orimattilan Kustaa Stephanderilta. No, tosin oli sulhanen juoppo ja pahapäinen humalassa. Mutta kyllä se siitä... juopporattikin, hän oli ajatellut, tasaantuu, kun saa ympärilleen akan ja kakarat. Ja sitäpaitsi, kehnon maineensa vuoksi Kustaa-herra oli suostunut melkeinpä pelkkiin kapioihin ... myötäjäisistä sovittaessa. Ei ollut, Herra paratkoon, tuhlata riikintaalareita ja hopearuplia. Sillä tällainen valtatien varrella sijaitseva rovastila oli isiltä perittyyn tapaan kristillinen hospitaali tarvitsevaisia ja matkamiehiä varten. Ja etenkin rikkaille, ajoivat kaleeseillaan Hämeen tietä Turkuun tai "Tennilän tietä" Kärkölään ja Porvooseen, oli Krookien pappila hengellinen ja maallinen kestikievari, josta vuoti paitsi sananrieskaa, arrakit, ranskanviinit, teet, kahvit, liköörit ja punssit.

Pentti-herra oli äsähtämäisillään. Laskuja oli nytkin parittain herraskaisista juomatavaroista apteekeissa... sekä Porvoossa että Hämeenlinnassa. Ja ryytejä! Niitä piti olla emännäntuvassa hänen Agathansa ryytikaappi täytenään. Riittivätkös niille pippurit, inkiväärit, sinapit ja mantelit? Eipä, saamari soikoon! Piti olla muskottikukat, kardemummat, sahramit, fenkoolit ja ruusuvedet, joista meni Turun Augustinin puotiin ja Hämeenlinnaan kauppias Inbergille kokonaisia viljatynnyreitä, sianruhoja ja lahnatynnyreitä vuosittain, mikäli ei ollut pakko maksaa selvissä taalareissa.

Näissä menoissa ei ollut säästämisen varaa, sillä madame Agathan silmäin heleys ja altis hymy olivat ikäänkuin jollakin salaperäisellä tavalla riippuvaisia yltäkylläisestä ryytikaapista, kuten myöskin ylen kalleista kankaista moheerista, triumfantista, rastisiljista ja muista silkeistä. Ja miksipä hän – ollakseen rehellinen omantuntonsa edessä – kieltäisikään, että suuri oli hänen omainkin silmäinsä ilo, kun hänen Agathansa kupeilla pöyhistelihe tuollainen silkinvälkkyvä juhlahame. Se vei kaikessa siveydessäänkin, hänet ikäänkuin takaisin iloisiin ylioppilasaikoihin, aivankuin suoraa päätä Turkuun, Bergstenin kellarikrouviin, jonka Charlotta-mamsellilla oli ollut hartioilla silkkitupsuinen harsoliina ja tuota ... sen alla niin juupelin kireät tulenkeltaiset kalanluuliivit.

Arvon rovasti oli hihittämäisillään iloisesta muistosta. Nuo kalanluupanssarit näätsen ne ne nyt olivat olleet hänen suuri heikkoutensa ... niihin aikoihin, ne kun olivat kiihoitelleet niin hemmetin kummallisesti nuorta mieltä, aivankuin linnoituksen etuvarustukset...

Niinpä niin, nuoruus ja hulluus, hän hymähteli. Mutta "mik' on ilo rikastua, rakastua tässä turhassa tilassa", alkoivat soida Juhana Cajanuksen valitusvirren säkeet hänen hurskaassa sydämessään. Ja ajatukset kääntyivät jälleen perheen puoleen, josta hän oli vastuussa taivaan ja ihmisten edessä. Kalliita, kalliita olivat tyttäret ja emännöitsijät... Mutta pojat, ne ne vasta maksoivat! Mitä nielikään vanhimman, Janne pojan elämä Tukholmassa? Ei sitä hovisihteerin korkeassa asemassa eletä virkatuloilla, vaikka saisikin tuolloin tällöin sujauttaa kukkaroonsa laillisen osuutensa papinvirkojen ja upseerinarvojen myynnistä.

Ja mistä ottaa rahat – niin paljon kuin puolueystävät auttelivatkin suosituksillaan ennenkuin Kaarlo poika on nostettu laamanninvirkaan.

Entäpä hänen loistavalahjaisin poikansa, Jaakko-maisteri, joka oli saanut opiskella Turut, Upsalat ja Leipzigin yliopistot ja kukaties keplottelee – se juutas – tällä matkallaan itsensä perintöruhtinaan hovisaarnaajaksi? Ei riitä sekään, ei riitä, Herra nähköön. Ei sittenkään, vaikka pojan juupeli oli osannut kihlata itselleen ihanpa hänen korkea-arvoisuutensa Porvoon piispan tyttären, Eeva Beatan... He-heh, oli se herra laskumestari Jumalan armosta ... sakkinappuloita sille olivat yhtä hyvin naissydämet kuin puoluetoverit ja kenraalikuvernöörit. Mutta sittenkin... Monen monet herrat kansliapresidentti Tessinin kansliassa oli voideltava hopeataalareilla, ennenkuin oli varmennettu pojan tulo Suur-Hollolan rovastiksi hänen, Benediktus-herran, autuaan kuoleman jälkeen...

Ei, ei auta, tytär on ajoissa naitettava Stephander lurjukselle. Kyllä se siitä Liina Ellidakin karskiintuu ja ottaa aviossa ohjat käsiinsä, kun on kerran Krookien lujatekoista ja maallisiltakin lahjoiltaan Herran armoittamaa sukua...

Tähän tapaan yltyivät monet huolet vaivaamaan äsken niin autuasta Pentti-herraa. Hän aivankuin nyt vasta, yht'äkkiä, kuuli kirkkonsa pyhien lintujen, naakkojen, papatuksen, joka kiersi seinäkomerosta toiseen kuin vanhojen akkojen juoru tai häijy ennustelu tulevista onnettomuuksista.

Liina Ellida, pappilan nuorin tytär – kaksi vanhempaa sisarta oli jo onnellisesti apupapeille naitettu – 17-vuotias neito, soutaa poikki lahden ja kääntyy sen jälkeen lipumaan rannan varjossa ohi venevalkaman nuottakodan taakse, jotta ei sattuisi isän tai Aaka-muorin silmä tapaamaan.

Mutta hän ei kykene kääntämään katsettaan Kutalahden rannoilta, vaikka hän ei näekään Peuralan ruotutorppaa, jossa hänen salainen rakastettunsa, ruotusotamies Yrjänä Frisk, asuu äitimuorinsa kanssa.

Tuo soma torppa on Messilän rusthollin takamailla, Tiirismaan itäisimmällä rinteellä. Siellä keskellä ryteikkökorpea kallionrotkoineen ja onkaloineen koukeroitsee piilossa koko maailmalta puronotkelma, jota reunustavat vehmaat pihlajat, lehmukset ja vaahterat. Lähellä torppaa on parisyltäisten kallioseinien reunustama "Pirun pesä", jota kansa on käyttänyt pakopaikkana niin ison vihan kuin äskeisen pikkuvihankin aikoina. Tuo rotko on synkkä ja kostea. Mutta Peuralan puronotkelma kasvaa lihavaa putkea ja heisipuuta, ja siellä levittelee rentukka huikeakukkaisia mattojaan parhaillaan kukkivien tuomien alapuolelle.

Se on syntynyt jo viime kesänä – hänen ihmeellinen rakkautensa, muutama viikko sen jälkeen, kun hän oli lupautunut Kustaa Stephanderin kihlatuksi. Oli ollut paahtavan kuuma heinäkuun sunnuntai. Hämeen jalkaväkirykmentin Okeroisten komppania piti kirkkoparaatiaan. Se äkseerasi ankarasti vänrikki Stormbohmin komentaessa karhealla äänellään. Ja siinä, juuri siinä paikassa, jossa asetuvan nurkkauksella kasvaa kirkon kuuluisa "pyhä pihlaja", hän oli ollut rahvaan seassa katselemassa ja saanut silmäänsä rivin pisimmästä päästä Yrjänä Friskin. Hän oli nähnyt nuorukaisen jo kasvavana tyttönä kylän keinumäellä, jonne hän oli vanhempien sisariensa perässä iltamyöhään karkaillut. Mutta nyt vasta hänen silmänsä aivankuin avautuivat. Hän muisti vieläkin varhaisemman tapauksen, joka oli sattunut heidän keskensä kerran Alestalon rannassa.

Ruotutorpan poika oli ollut virittelemässä liinaverkkoa sorsien tuhoksi ja hän oli leikkinyt Vähä-Mattilan tyttöjen kanssa loitommalla. Siinä hän hetken kuluttua huomaa, että verkossa räpistelee emosorsa, jota poika irroittelee silmukoista vääntääkseen sen niskat nurin.

Liina Ellida juoksee Yrjänän luo ja rukoilee säästämään lintua. Ja mitä tekee paljaskinttuinen ruskea poika, jonka vaalea leikkotukka on päivänpaisteessa hallava? Hän laskee sorsan rantaveteen ja päästää sen uimaan takaisin pesälleen. Ja sen lujat, kosteat hampaat olivat paljastuneet avomieliseen nauruun.

Ja nyt! Tuossa äkseeraa sama poika täytenä miehenä. Hänen univormunsa valkeat hihnat juoksivat ristikkäin rinnan yli. Mutta ne ovat ratketa poikki nuoren rinnan väkivaltaisesta ponnistuksesta. Ja hänen hikeentynyt tukkansa kiertyy mukavasti kiemuralle verevän niskan kahta puolta. On siinä voimaa – Yrjänä Friskissä. Kun se marssii tai tekee käännöksen, niin tanner tömähtää. Ja kun se lyö anturat tanaan, seisoo se hievahtamatta paikallaan, silmää räväyttämättä. Ja sen vaaleat viiksenalut paistavat paahtuneesta, punakasta naamasta kuin huvittavan pienet siivet...

Miten oli sattunutkaan elokuun alkupäivinä! Hän oli ollut vieraisilla nuoren Alestalon leskirouvan, Katariina Bernerin, luona. Tämän piti lähettää kutomistarpeita Yrjänän äidille, Martta-muorille. Eikä hän siinä hetkessä käsittänyt, miksi hän ehdotti, että he lähtisivät yhdessä Peuralaan ja "Pirun pesälle", jonne he kasvavina tyttöinä olivat tehneet jännittäviä retkiä.

Niin oli vain käynyt. Yrjänä oli ollut heitä saattelemassa piilopirtille, ja he olivat keittäneet yhdessä herkullisen sorsakeiton pirtin takassa. Siellä hän, Liina Ellida, oli kertonut heidän lapsuusaikojensa sorsajutun. Ja Yrjänä oli tokaissut: "Se kun oli tämä Liina-mamsellikin silloin itsekin sellainen ... vilpas vesilintu".

"Silkkikuikkako?" oli veikeilevinään Katri-rouva.

"Ei sinne päinkään, hyvä rouva", nauroi Yrjänä, "sehän se on kiukkuinen kuin turkinpippuri, jos sattuu käymään koukkuun tai verkonsilmään. Tämä Liina-mamselli ... se taisi olla niihin aikoihin ennemminkin tuollainen ruskean kirjava sinisorsa, jolla oli silkkinauhat korvallisilla kuin sorsanpojan siipipeilit..."

Siitä se oli alkanut. Naatturin talon elotalkoista Yrjänä oli soutanut hänet yli lahden, suuren, kellanpunaisen kuutamon mollottaessa metsän yläpuolella.

Eivätkä he olleet osanneetkaan enää olla toisiaan tapaamatta. Syysmyöhään saakka he olivat kulkeneet kirjavien lehtien peittämässä koivikossa.

Ja tänä keväänä he olivat uskaltaneet vieläkin enemmän.

Hän oli soutanut harva se iltayö Kutalahden pohjukkaan ja Yrjänä oli tullut häntä vastaan Peuralasta tai lähellä sijaitsevasta Okeroisten kylästä, jossa komppania piti leiriä. Ja he olivat vaeltaneet useasti "Pirun pesän" piilopirtille saakka. Vene pysähtyi. Neito heitti kuumissaan tuhdolle pienen helmenvärisen pitsimyssynsä. Hänen vaaleanruskean tukkansa runsaat ohimokiharat liehahtavat heikeästi tohahtelevassa aamutuulessa.

Hän ojentaa vielä kehittymättömät rotevat jäsenensä hervottomiksi. Harmaansiniset silmät katselevat unisina, kuin juovuttavan autereen läpi.

Hän on unohtanut hetkeksi kaikki vaarat. Mutta piikojen tapuimet herättivät hänet mäikinällään. Ja hän joutuu yht'äkkisen pelon valtaan. Oliko hän mielenvikainen vai järjissään? Mitä tästä kaikesta oli tuleva? He olivat kahlanneet kuin sokeat puronotkon himmeässä kellassa. He olivat levänneet yhdessä piilopirtin lavitsan nahkasilla. Ja hän oli sivellyt pitkät tovit, kummankaan osaamatta mitään puhua, Yrjänän paksua tukkaa, jonka kellan- ja vaaleanruskeat suikaleet eivät osanneet pysyä missään järjestyksessä sen siunaaman hetkeä.

Tätä viatonta rakkauttaan hän nyt vapisi arkisen aamun alkaessa. Miten oli käypä hänen kihlauksensa? Pakotettaisiinko hänet sittenkin...? Hehän puhuivat, nuo ihmiset, isä ja herrasväet, säätyeroista, tytärten kuuliaisuudesta ja jos jostakin. Mutta hän tiesi rakastavansa Yrjänä Friskiä eikä ketään toista.

Kesken pelkojaan neito saa silmäänsä peltojen vaiheilta leivosparin, joka on noussut ylös korkeuteen ja nyt putoaa kahtena huvittavana pallona maata kohti, kadoten kuin olemattomiin.

Siihen näkyyn hukkuvat hänen vielä lapsellisesta mielestään pelot ja vaarat. Hän nauraa. Tuolla tavalla hänkin ... siveä pappilan "jungfru" lentää arkisilta kotopientareilta pois, ylös ja ihmeelliseen korkeuteen. Eikä häntä kukaan tavoita. Ja sitten ... hän katoaa omaan salaiseen onnenlaihoonsa kuin nuokin hullut linnut... Ja taas hänen pehmeät huulensa ja pyöreä, tyttömäinen leukansa sulavat huolettomaan hymyyn.

Mutta rantapensaikosta tiirottaa häntä kohti kaksi vedenhaileata silmää. Ruosteenpunainen sekatukkainen pää kohoaa varovasti näkyviin. Teerenpisamainen pystynenä kipristyy jännityksestä. Laihat hartiat kiertyvät melkein kuin kiukkuisesta itkusta. Siellä on yhä paikallaan Lasse Tonnerus, edesmenneen Nastolan kappalaisen orpo poika, joka on käynyt Porvoon latinakoulun ja aikonut Turkuun papinkouluun, mutta joutunut tänne rovastilaan armoillaeläjäksi, eräänlaiseksi Pentti-herran kirjuriksi, jolla on sen tuhannen virkaa – rengintöistä aina saarnankirjoitteluun saakka.

Lasse on toivottomasti rakastunut Liina Ellidaan. Hän tietää kyllä sen neitsykäisen retket, ainakin osapuilleen. Siksi hän pitää vahtia, usein puoliyöstä alkaen. Ja hänen yönsä ovat täynnä läkähdyttävää tuskaa ja houreenihania kuvitelmia. Hän itse, Lasse parka, on muka ottamassa vastaan Liina Ellidaa ryteikköjen keskellä sammaleisella kalliolla tai hiipimässä lämpimässä yössä hänen luhtiaittansa ovelle... Hän ei tiedä vihaako hän vai rakastaako tuota neitsyttä. Joka tapauksessa hän hautoo mielessään merkillisiä koston ajatuksia. Kun rovastin silmä välttää hän kähveltää pappilan suuresta kirjastosta kirjoja. Kyllä hän tuntee Erasmus Rotterdamilaisen "Keskustelut" ja mitä näissä puhuvat Eusebiukset, Teofilukset, Sofroniukset ja Teodidaktukset. Hän on lukenut kannesta kanteen ajan muotifilosofin Christian Wolffin "Vernünftige Gedanken von der Menschen" ja tankannut päähänsä määritelmän toisensa jälkeen. Likinäköiset silmät tiirollaan, muhkurainen otsa eteenpäin työntyneenä kuin nuorella pässillä hän iskee päähänsä iskemistään mikä on filosofia – "philosophia et certa et utilis", ja hän vannoo vaikka alttarilla, ettei filosofilla ole eikä voi olla mitään ristiriitoja. Mutta hänen kituliasta rintaansa repii kapina koko maailmaa vastaan. Eikä hän lakkaa lukemasta, sillä hän aikoo, jumalavita, karata yliopistoon, ja sitten ... palata kerran opiltaan kuuluisana Liina Ellidan eteen.

Eniten kaikista ihmisistä hän vihaa hyväntekijäänsä, rovasti Krookia. Mikään ei ole hänen mielestään pirullisempaa kuin jokapäiväinen "kiitollisuusvelka", jota hänelle osoitellaan sormella joka käänteessä. Mene sinne, juokse tänne, kirjoita saarna, hae Mikkolasta tai Ollilasta viljalainan pantiksi isännän ryyppypikari tai emännän rintarossi ja kihlasormus. No, jaa, pane ne tuonne kaappiin... Ja hän asettelee ne tuon myhäilevän ryövärin 12-lokeroiseen aarrekaappiin, jossa kiiltelevät myös hänen oman isä vainajansa hopeat ja kultakorut: hopeainen kannu, pikareita, Böömin kivillä koristetut korvarenkaat, yhdeksän tukaatin kultaketju – hänen oman äitinsä sukuperintö – vieläpä hänen äitinsä morsiuskruunu kullattuine hetaleineen – kaikki isä vainajan huutokaupasta pilahinnalla ryöstettyjä.

Siksi hän vihaa ikuista kiitollisuuttaan armeliaalle orpojen ja leskien hoivaajalle, tuolle lallukselle, joka uhraa omat tyttärensäkin juopoille kappalaisilleen.

Mutta keskellä yöllisiä tuskiaan, väristessään vilusta vahtipaikallaan, nikotellessaan yksinäisyytensä ja orpoutensa kirousta hän on valmis kuolemaan Liina Ellidan puolesta. Siksi hän kiertelee hänen ympärillään, vuoroin valmiina puraisemaan rakkautensa itkunkiukkuisessa tuskassa, vuoroin matelemaan maassa hänen jalkainsa juuressa anoakseen edes haurasta luunpalaa rakkauden yltäkylläiseltä pöydältä.

Nytkään hän ei tiedä, tuijottaessaan kaihertavin silmin Liina Ellidan hymyileviä kasvoja, huutaisiko hän koko maailmalle neitsykäisen salaperäiset retket julki, vai antaisiko hän varoittavia merkkejä, että isäukko näkee hänet olutkannunsa äärestä.

Mutta neito on jo havahtunut uhkaavasta vaarasta. Hän on nähnyt isänsä, joka on noussut nojatuolistaan ja viittaa hänelle käskevästi.

Tytär säikähtää hetkeksi. Mutta samassa vilahtaa silmistä uhmaa ja huulet hymähtävät viekkaasti. Onpa keinoja ... rakkaudella. Mitä hullummaksi se tekee, sitä viisaammaksi se valaisee järjen vaaran hetkellä. Olipa hänellä sitäpaitsi suojelija, Alestalon Katri-rouva, joka oli luvannut laskea valhetta, jotta hän vain oli jäänyt muka surevan lesken pyytelyistä hänen seurakseen...

Niinpä hän heläytti rohkeasti vanhan haikean laulun:

     "On lintunen oksalla liljapuun,
     ja kiitosta Herran soi sävel linnun suun,
     kun Luoja soi armonsa vuotaa."

Mutta lauantaiaamut olivat Hollolan pappilassa kerta kaikkiaan jollain tavalla epähurskaita. Ja tähän merkilliseen ilmiöön oli melkein aina syynä Petteri Heliander, etenkin hänen saunanlämmityksensä ja hänen rakkaan puolisonsa olvenpano. Nytkin ... kun hairahtuvan tyttären ja arvokkaaseen, siveelliseen suuttumukseen valmistautuvan isän välille oli nousemassa ankara pilvi Siinain vuorelta, jolta isä ja rovasti olisi välkytellyt neljännen ja kuudennen käskyn laintauluja, nytkin tuo mollonenäinen director cantus rikkoi rovastinsa ylevän tunnelman pelkällä särkyneellä tenorillaan.

Lukkari oli näet tuonut saunannurkalle pesujakkaran, jonka vierelle hän oli asettanut viinanassakkansa. Oliko ihme, että veisumies Jumalan armosta, kuullessaan Liina Ellidan viehkeätä laulua, yltyi omaan aurinkoisimpien humalahetkiensä ylistyslauluun.

Kurkku kärähti, aataminomena luikahti, laski ja nousi taas, ja ihanaan aamuun laikahti laulu "Ahasveruksesta eli judalaisesta suutarista":

     "Hamast' Jerusalemin kaupungist'
     on lähten' yksi ihmisist...!"

Liina Ellida helähti ilakoivaan nauruun ja vetäisi veneen päin rantatelaa. Hän tiesi olevansa pelastettu, sillä tuo laulu nostatti säännöllisesti isäukossa suuttumuksen myrskyn, joka kulki lukkari paran ylitse eikä muiden.

"Se julki jumalaton... joko taas!" ärähti, nousi ja huusi rovasti Lasselle, joka oli noussut pihamaalle: "Mene, kiellä, heitä se peeveli järveen!" Ja Tonneruksen poika katosi. Mutta tytär astui nöyrän näköisenä isänsä eteen, selittäen retkensä sovittuun tapaan. Katri-rouva oli lähettänyt kunnioittavat terveisensä ja luvannut ottaa osalleen kaiken syyn hänen, Liina Ellidan, viipymisestä yli yön. Leski parkaa vaivasi yhä muka hypokondria ja melankolia – arvaahan sen ... Juhana-herran kuolemasta kun oli vasta...

"Noh-noh, noh-noh", keskeytti isä ärtyneenä lukkarin laulusta, joka jatkui entistään käreämpänä:

     "Judan suvust' häijyst' luvust'
     kuin pidemmält' kuulla taitaan..."

"Niinpä niin, niinpä niin", taputteli rovasti hermostuneena kämmenellään toista kädenselkää. Mutta kun laulu äkkiä loppui, aivankuin olisi paiskattu taikina juoksevan nassakan henkireikään, rovasti yritti päättää edes jollain tavalla juhlallisesti tyttärensä asian.

"Tästä lähtien nukut omassa kamarissasi, tuolla yliskamarissa", hän viittasi vinttikerrokseen päin, tyttären niiatessa kuuliaisen näköisenä, tiheitten silmäripsien takana säteilevää naurua. Mutta Liina Ellidan vilpillisen säteilevät kasvot herättivät sittenkin isän epäluuloja. Hän jyrähti yht'äkkiä todellakin kuin pasuuna Siinain korvessa: "Ja pane se mieleesi, jumalanluoma, että aikasi on tullut astua aviosäätyyn Kustaa Stephanderin kanssa!" Ja hieman väsähtyen hän lisäsi raamatullisen arvokkaasti: "Parempi on naida kuin palaa." Enempää hän ei enää jaksanut, vaan ähähti lyhyesti: "No, niin, mene nyt jo tuota ... äläkä silleen..."

Mutta tytär oli jo tipotiessään.

Ja Tonneruksen pojalle Pentti-herra hetken kuluttua kansliassaan tokaisi hieman unisella äänellä: "Jaha, jaha, helluntaisaarna, jaha... Panepa kokoon konsepti, no, jaa, tietenkin ... tuliset kielet ja Herran hengen humahdus... Mutta kiinnitä erikoista huomiota Markuksen evankeliumin kuudenteentoista lukuun, jossa puhutaan perkeleitten ja käärmeitten ulosajamisesta minun nimeni kautta. Se kohta, katsos, poika, on aivankuin Herralta meille lähetetty kurittamaan hattuherroja ja heidän kätyreitään. Ehkäpä sytyttää Herra myös minun sanoihini huomenna tuliset kielet, korventaakseni lopullisesti nuo synteihinsä paatuneet maanpetturit ja Beliaalin pojat, jotka houkuttelevat tätäkin seurakuntaa kerettiläisten ja filistealaisten teille..."

Benediktus herra haukotteli. Hän tunsi tarvitsevansa lepoa ja siirtyi sänkykamarinsa upeaan telttavuoteeseen ottaakseen pienet nokkaunet. Mon Dieu! Iltasauna ja helluntaisaarna – ne ne vasta vaativat voimia tunnontarkalta papilta, sillä eipä johdettu, Herra paratkoon, tällaista kovakorvaista korpikansaa pelkillä kepulikonsteilla taivaaseen.

2.

Piu-piiuu, piu-piu-piiuu – "onko piialla vilu", on kuhankeittäjä huudellut näkymättömistä kätköistään jo parina kolmena elokuun aamuna. Mutta sadetta ei vaan tule. Taivas pilveilee lenseästi, päivän peittyessä ja taas kirkastaessa metsät ja maantiet.

Liina Ellida ja Alestalon nuori Katariina-leski ajavat kiiltelevissä kaleeseissa Uskelan tienhaaraa kohti kääntyäkseen sieltä Hämeenlinnan tielle. He ovat näet matkalla Vanajan pappilaan Pacchaleniusten luo, jotka ovat Krookeille suvunsukua naimisliittojen kautta.

Liina Ellida oli saanut helposti luvan matkaan, koska veli, Jaakko-maisteri, viivyttyään Turussa yli talven, oli ilmoittanut saapuvansa vihdoinkin kotiin, ja sisaren piti hänet nyt noutaa Vanajan pappilasta. Nämä vierasmatkat kuuluivat sitäpaitsi Krookien tapoihin, sillä kirkkoherran tytär, Thyra Helena Pacchalenia, oli viettänyt monet kesät Hollolan pappilassa, melkeinpä kuin Liina Ellidan kasvinsisarena.

Katri-rouva oli virkistysmatkalla, parantumassa "melankoliastaan", jota alustalaiset takanapäin sanoivat suorasukaisesti "leskentaudiksi". Olipa Alestalon lampuotimailla käypänä sananpartena, jotta "rakkaus on ankara ja lempi kova kuin Alestalon armolla".

Oli hänellä tosin Hollolassa kaksikin kavaljeeria: vääpeli Juhana Henrik von Zweygberg ja hänen nuoruudenaikojensa rukkastensaaja, henkikirjuri Petteri Burgman. Mutta näistä herroista ei ollut ylpistelevän Katri-rouvan amyseeraajiksi. Edellisellä oli kyllä eräs merkillinen ansio – hän oli tehnyt kerran Pariisin-matkan ja tuonut hänelle lahjaksi harvinaisen bolognalaisen sylikoiran – tuon killisilmäisen Amin, joka parhaillaan istui taivaansininen moheerirusetti kaulassa vastapäisellä istuimella.

Tämä oli Petteri-herran katoamaton kavaljeerin merkki, varsinkin kun tarina tiesi kertoa, että Ami oli saanut viettää neitseellisimmän nuoruutensa Voltairen rakastajattaren madame du Châtelet'n pariisilaissalongissa. Vääpelin ansio oli siis kuolematon. Mutta... que faire? Tämä kavaljeeri oli kuin olikin vanha homehtunut kekkuli. Ja tuo Petteri-herra – vaivainen hanhensulan raaputtelija! Mon Dieu, mitä tehdä? Kiroilevan kapteenivainajansa jälkeen hän kaipasi nyt jotakin henkevämpää – jotakuta hovimiestä, "galanterian" ja vapaamuurariuden täysiveristä edustajaa tai quand même – oppinutta kappalaista, joka kantoi lipereittensä alla ehkäpä piispanristiä. Eihän hän toki ollut turhaan rovastin tytär eikä turhaan lukenut kannesta kanteen Racinen "Phèdreä".

Tänäkin hetkenä hän järjestelee taidokkaasti kiharrettuja, ohi punoittavien korvannipukoitten laskeutuvia suortuviaan ja lausuilee sydäntä särkevällä äänellä Aricien repliikkiä Hippolytelle:

     "Partez; séparez-vous de la triste Aricie..."

Eikä hän ole toki turhaan lähtenyt tälle matkalle koreimmissa rimpsuissaan. Hänen kukillinen, karmosiininpunainen pönkkähameensa pöyhötteli kuohkeana sievänpyöreitten lanteitten vaiheilla. Sen syvästä kaula-aukosta liehahtelivat röyhelöiset pitsit, ja varjokas myssy oli sidottu soukan leuan alle ruusunpunaisin silkkinauhoin. Tummat silmät paloivat ilosta ja jännityksestä.

Hän kyselee kyselemistään Liina Ellidalta, joka näyttää painuneen kokonaan omiin ajatuksiinsa, minkä näköinen ja minkä ikäinen oli Tuomas Pacchaleniuksen apulaispappi, Kaarle Fredrik Mollerus. Tämä herra näet ei ollut mikään tavallinen pappi, vaan kuuluisa oppinut. Hän oli magister docens Turun yliopistossa ja professorin ja piispansijaisen, Juhana Browalliuksen, suosikki, vieläpä Hämäläis-osakunnan kuraattori – suurten tulevaisuuksien mies.

Mutta Liina Ellida vastailee hajamielisesti. Hän on pakomatkalla... peittääkseen edes tuonnemmaksi uhkaavaa häpeäänsä. Käsi tapailee levottomana vaalean, yksinkertaisen puvun kapeata kaulapitsiä. Koko hänen kesänsä on ollut täynnä yöllisiä kauhunäkyjä. He eivät olleet, Yrjänä ja hän, sittenkään kestäneet rakkautensa huumaavia houkutuksia. Ja nyt vasta hän huomaa leikkineensä häpeällä ja kuolemalla.

Eräänä keväisenä sunnuntaina, poistuessaan kirkosta asehuoneen kautta, hän oli päässyt varmuuteen suuresta onnettomuudestaan. Petteri Heliander oli soittanut lopettajaisvirttä, ja hän oli pysähtynyt rintaa äkkiä ahdistaessa asehuoneen seinämaalauksen eteen.

Vielä tänäkin hetkenä hän näkee näkemällä tuon maalauksen, jossa nelisarvinen piru ohjaa varvunhoikin, inhoittavin käsivarsin syntistä naista kadotukseen. Ja kuvan alle oli maalattu mustin kirjaimin kuudennen käskyn sanat...

Liina Ellida peittää kasvonsa. Katri-rouva katsoo häntä ihmetellen. Ja mamsellin täytyy naurahtaa, aivankuin todella kuuntelisi hänen rupatteluaan.

Mutta hätä huutaa yhä hänen sydämessään. Hän on kaiken lisäksi niin armottoman yksin kaikessa tässä surkeudessa. Yrjänä Frisk vietiin jo keväällä komppaniansa mukana kauas itärajalle. Siellä näet ryssä ärhenteli Savonlinnasta käsin, joka Turun rauhan jälkeen kuului Venäjälle, ja Rantasalmen talonpojat olivat nousseet metelöimään Kymenkartanon läänin maaherraa Henrik Wredeä vastaan – ankarista viljan pakkoluovutuksista suuttuneina. Sota oli taaskin ovella, ja hänen täytyi taistella yksin koko sitä ulkokullaista valhemaailmaa vastaan, jossa synnintekijää uhkasivat hänen isänsä ja koko kirkkokuri jalkapuineen ja häpeänpenkkeineen tai kehruuhuone – huonomaineisten naisten kidutuslaitos...

Eikä tässäkään kyllin. Hän oli saanut olla kevättalvesta saakka kahden tulen välissä. Kustaa Stephander oli ruvennut olemaan jokaviikkoinen vieras pappilassa ja kiirehtimään häitä. Tytär oli ollut menehtymäisillään yhtämittaisiin suostutteluihin, vilppiin ja itkemistemppuihin, joilla oli isältä täytynyt viikko viikolta kärttää armonaikaa pelastuakseen luonnottomasta aviosta.

Ja yhä, yhä latelee Katri-rouva turhanpäiväisiä kysymyksiään. Liina Ellida on parahtamaisillaan uudesta kauhistuttavasta ennusmerkistä. Hänen mieleensä oli läimähtänyt hänen edesmenneen hoitajansa Metta-muorin kertoma tarina nuoresta neidosta, joka oli saanut kuolleena syntyneen lapsen, sen salannut ja rangaistukseksi mestattu ja roviolla poltettu. Herra armahtakoon! huusi hänen sydämessään. Mutta hän yritti nauraa ja sopersi, että Thyra Helenalla ja Kaarle Fredrikillä oli nuoruudenrakkaus ja että he olivat jo kauan olleet kihloissa.

"Quelle bagatelle!" huudahti Katri-rouva ja nosti lihavan Ami-tylleröisensä syliinsä, mikä temppu yleensä rauhoitti hänen ylen herkkiä hermojaan. Mutta hyväilevät sormet pysähtyivät äkkiä Amin kiharaisiin niskavilloihin. Sillä Uskelan tiehaarasta putkahti esiin kaksi tutunnäköistä miestä: Asikkalan kappalainen Akseli Henrikinpoika Laurell, Hollolan peruna-apostoli, sieltä hönttää apostolinkyydillä vanhaa vauhtiaan selässä potaattimukuloilla täytetty metsäsiankarvainen laukku. Hän on taaskin levittämässä suurta aatettaan – perunanviljelystä – Hollolan nauriskansan keskuuteen. Eikä se hevin ota juurtuakseen tähän kovakorvaiseen kansaan, ei edes helvetin kiehuvain patojen avulla, joihin hän saarnastuolistaan tuomitsee ylimalkaan jokaisen asikkalaisen, jolla ei potaatti kasva mumpuloitaan nurkan takana.

Mutta Akseli Laurell ei väsy. Hän kiertää ja kiertää jalkapatikassa tönöstä tönöön. Sillä hän ei ole vain peruna-aatteen ruumiillistuma vaan myöskin sarastavan rousseaulaisen luonnonpalvonnan profeetta. Niinpä hän kulkee tuulessa ja sateessa luonnon väärä katajakeppi kourassa, hoitamattoman liehuparran iloisesti väpättäessä ja yhtä iloisten, pienten silmien tirkistellessä tuuheitten kulmakarvojen alta. Pysähtyy veräjillä, harppaa tanhuville, tökkää mukulan isännän tai emännän kouraan ja tokaisee: "Seh, siinä on, pane peltoosi, moukka!" Muuten, Herra varjelkoon, autuus pois ja sassiin, tuossa paikassa.

Hänen seuralaisenaan näillä matkoilla on useasti kuudennusmies Antti Kettula Tennilästä – rovasti Krookin ankara vihamies sukkelasanainen ja häijynkurinen mies, joka ei pelkää edes myssyjen pääruhtinasta.

Potaattiherra harppii käsi ojossa ja peruna kourassa kaleeseja kohti tunnettuaan Alestalon armon. "Arvon rouva", hän alkaa ajoneuvon pysähtyessä, "tämä maanmainio potaatti eli solanum tuberosum, se on tämän kansan maallinen pelastus, ja säätyläisten on käytävä, sanon minä..."

"Ooh, la pomme de terre! Quelle bagatelle!" huudahtaa Katri-rouva nauraen ja näytellen kauhistuneita eleitä.

"Niin, niin, sanon minä", huutaa kappalainen ja ojentaa omalla kustannuksellaan painattamansa kirjasen "Lyhykäinen kirjoitus potatesten eli maan-päronain viljelemisestä", jonka rouva ottaa vastaan nyrpistäen pienellä nenällään kauneuspilkkunsa hymykuopan pimentoon.

Antti Kettula on katsellut tarkkaavasti Liina Ellidaa – hän oli käärmeitä täynnä kaikkia pappilaisia vastaan ja on ahnein mielin pannut muistiinsa juorut nuoren mamsellin lemmenmatkoista takamaille. "No, ka, onpa tämä Liina-mamselli käynyt kalvakkaaksi", hän on päivittelevinään. "He-he-he, niinpä sitä sanotaankin, jotta rakkaus on sitä raatoa, ei se tapa, mutta se hiukasee..."

Neito vavahtaa uudesta tuskasta. Hän tietää kyllä, miksi kuudennusmies vihaa hänen isäänsä. Kettula oli syyttänyt rovastia Turun rauhan jälkeen hallituksen tarkastuskomissionin herrain edessä kiskomisista sota-ajan viljakaupoissa, ja kostoksi oli Benediktus-herra pannut Kettulan nykyisen vaimon, vaikka tämä jo silloin oli ollut hänen tietty morsiamensa, istumaan salavuoteudesta jalkapuussa ja lisäksi tuominnut Kettulalle suuret sakot.

Tätä vääryyttä nyt kuudennusmies kosteli myöskin vihamiehensä tyttärelle, joka yritti hymyillä vastaan avuttomasti, arimpaansa satutettuna. Herra armahtakoon, työntyi taas polttava ajatus hänen aivoihinsa, he olivat kuitenkin toisilleen salaisesti kihlatut, mutta minä toisen kihlattu morsian ja rovastin tytär...!

"Ai, ai, ai, ai", oli jo Kettula kääntänyt leikkisän, laihankälpeän naamansa Katri-rouvan puoleen. "Johan ne sitä ovat huhunneet, jotta ei se Alestalon armo turhan tautta rilloilla ajele ... rimsuissa ja ruusuissa... Köyhyyttä näätsen ja leskentautia on mahloton salata, sanoo hollolainen..."

"Fy donc! Kuinka se isäntä...?" nyrpisti Katri-rouva taas nenäänsä, aivankuin sen alle olisi ilmestynyt navetantakainen tunkio. Mutta Kettula vain nauroi häijynkurisesti päin naamaa: "Mitäpäs se sellainen herroille, ollapa vaikka lihallista kuin ryssän rakkaus, ha-ha-ha... Meille suomalaisille, kolloille, meille se maksaa jalkapuut, plootut ja taalarit..." Ja taas hän katsahti syrjäsilmällä Liina Ellidaan, joka vaivautuneena käski kuskin jatkamaan matkaa.

Niin jäi pappi Laurell seisomaan hieman hölmistyneenä, peruna kourassaan, Kettulan hihittäessä mairein suin.

Taivallusta jatkettaessa kappalainen sanoi kuudennusmiehelle: "Sinussa pelehtii, Kettula, kostonhimon piru. Aja se pois ajoissa. Muista, että Herran kirves on pitkässä varressa. Hän itse kostaa minkä kostaa ajallaan ja vanhurskaudessaan..."

"Ehei, sinä Asikkalan potaattiherra, kova kovaa vastaan, sanoi piru Hollolan mustalaiselle", kivahutti Kettula kiukkuisesti. Mutta hetken kuluttua hän puhui vakavin äänensävyin, melkeinpä murheellisesti: "Ja kuka, kysyn minä, tässä pitäjässä tappelisi tämän yhteisen kansan puolesta, jollen minä, omalla konnullani seisova velaton mies? Plootu-Pentti myi äskeisen sodan aikana kaksinkertaisesta hinnasta sotaväelle suuret viljavarastonsa, ja siitä hyvästä sai tämä kiusattu kansa karskuttaa lähes vuoden pelkkää pettua. Rovasti pettää ja kettää. Rusthollarit usuttavat verovoutinsa talonpojan niskaan, vaikka tällä ei olisi kuin emännän rossi ja kihlasormukset. Porvoon ja Hämeenlinnan kauppiaat vaihtavat pilahinnalla ja sen turkasen rihkamalla parhaat lahna-apajat, viimeiset viljanrippeet ja oravantöppöset. Omalla kielellään ei saa sakkoherroilta talonjussi edes omaa laintuomiotaan, olla vaikka sakotettu viimeistä multahirttä myöten, jotta..."

"Myönnetään", keskeytti Laurell, "suuri on ahneuden valta näissä vierasverisissä herroissa. Mutta muista – kuten kansa itse sanoo – kaikkia rahalla saa, paitsi Jumalan armoa ja linnun piimää..."

"Piimää? Vai eivät saisi... Hämeenlinnan rohtoherroilta ranskanviinit ja liköörit, talonpojan latkiessa kurnaalia putinastaan! Ja sanoo tämä kansa silläkin tavalla, että herraus auttaa helvetin portille asti, ja jos on hyvä hevonen, ajaa siitäkin yli. Rahkeistaanpa se rikas näkyy, varsinkin tämä tynnyri-Pentti ja sen pojan hyväkkäät, jotka tepsuttelevat täällä silkkipöksyissään kuin riikinkukko Anianpellon markkinoilla, ha-ha-ha..."

Iloluontoinen kuudennusmies oli taas pannut raskaat asiat leikiksi, varsinkin kun pappi oli läimäyttänyt koirankurisesti omia talonpoikaisia, sinisen sinttyneitä sarkahousujaan ja harpannut aimo askelen lyhytvartisilla rasvanahkasaappaillaan. "Ka, mikäs siinä, parta halki ja piippu suihin", tokaisi Kettula. Ja matkalaiset istuivat polttelemaan tienvieren penkereelle. Nurkantakuisen käristessä visakopassa Kettula jatkaa vihanpitojaan: "Tiedätkö, pappi, mitä varten Paimilanlahdessa on yhtä paljon ankeriaita kuin puoluepukareita Hollolan herrasväissä?"

"He-he-he", hyrähteli Laurell, "no, ka, ryypynpaineeksi totipöytään".

"Ehei, hyvä veli, siihen nyt riittäisi Hollolan rasvalahnakin. Heidän omatuntonsa ... autuuden peilistä katsoen, meinaan, on just' ja tarkalleen näät ankeriaan muotoinen ja yhtä niljakas. Otapas hännästä kiinni – suit sait! Kyllä ne pojat luikahtavat hyvätuloiseen virkapaikkaan vaikka parsinneulan silmästä. Mutta sen minä sanon, etteivät ojenna Hollolan kuudennusmiehet alttarilla kättään Jaakko-maisterille, pyrkiköön jos pyrkii isänsä perilliseksi tämän pitäjän saarnapönttöön."

"Mitäs teet, Antti parka, kun Jaakko poika sakoo politiikan pelikortit, niin että valttiässä on aina päälläpäin, he-he?"

"Nostanpa, piru vieköön, hollolaiset kapinaan!" kivahti Kettula ja hyppäsi melkein tasajalkaa maantielle. Mutta ei lakannut Kettulan viisastelu.

"Tiedätkös, Asikkalan herra, mitä varten sysmäläiset ovat onnenpoikia verrattuina meihin, hollolaisiin?" hän arvuutteli taas papilla. Ja pappi oli osaavinaan oikean vastauksen: "No, ka, kun yksinkertaisesti pääsevät taivaaseen, mutta eivät sellaiset viuruleukaiset ketut, joita täällä Hollolassa vilistää pitkin maanteitä, vieläpä omien pappiensa seuranpitäjinä."

"No, on siinäkin minulla herra, joka kirjoja lukee!" hihitteli Kettula. "Etkö ole lukenut raamatuista, että kun paholainen kantoi pussissaan aatelismiehiä, sattui pussin peräpuoli repeämään Sysmän kohdalla, ja sinne tipahti kokonainen katras vaakunoitua väkeä, senkin punatakki-Reetit ja monennäköiset Pummit ja Veltit ja Söltit. Ja siinä oli rienausta kylliksi."

"Mutta mitenkäs kävi hollolaisten! Pirun niskavilloihin oli tarrautunut sen peevelinmoinen poikue – eikä se isästään saatanasta hevin päästänyt irti. Mutta putosipa lopulta, tuonne noin ... kirkkolahteen – Krookin suvun pipit ja papit. Ja se se vasta oli rienausta! Tietäähän sen, kun oli piru siunannut koko suvun ryssän sielulla, riikinkukon aivoilla, ankeriaan omallatunnolla ja kultaisen vasikan kivikovalla sydämellä, ha-ha-ha..."

Papin parta väpätti ja isännän naskalinenä kipristyi isosta naurusta. Ja ukkojen matka jatkui pohjoista kohti, Asikkalaan päin.

Naisten kaleesit sujuttautuivat pienen metsäjärven rantaa. Liina Ellida seuraa sen ruohikkorantojen juoksua mieli lakastuneena. Mutta hetken kuluttua ja sittenkin vaisusti hymähtää. Järvellä purjehtii lievää tuulenviriä vasten emosorsa poikueineen. Lämmin lapsuudenkuva tuo taas hänen lähelleen erään hallavatukkaisen pojan, joka oli pelastanut emosorsan hänen pyynnöstään. Ja hänen kätensä siirrähtelee polvelle hyväilevin liikkein.

Eikä hän taas tässä näyssään osaa katua mitään. Alakuloinen hymy vaihtuu melkein nauruksi. Ihmeellinen, rohkea näky nostaa hänen katseensa taivaan siniselle merelle, jossa jyhkeät pilvet seisoskelivat kuin mahtavat saaret. Tuollainen se oli ollut viime keväänäkin, sinä iltapäivänä, kun he olivat tavanneet toisensa viimeisen kerran ennen Okeroisten komppanian lähtöä rajalle.

He olivat nousseet Tiirismaan korkeimmalle laelle. Siinä heidän levätessään kalliosammalella kuuluu korkeudesta kuovin hätähuutoa.

Se on kummallista. Lintu ei enää laskettele hääviikkonsa helmeilevää laulua. Se huutaa kimeästi, ja Messilänlahden saaresta, jostakin luhtaniityn mättäältä, vastailee naaras kiireisesti, kuin rohkaisten lyhyin huudoin koirasta, joka parhaillaan taistelee pesueensa puolesta mahtavasiipistä muuttohaukkaa vastaan. Tämä kiertää äänettömänä sinne tänne himoiten kuoviparin poikasia. Mutta koiras liitää, kiepahtaa, kiertää ja hyökkää. Sen pitkä nokka nyhtää höyhenen petolinnusta, milloin mistäkin ... selästä tai kyljestä.

Kuovin taistelu on vimmaa täynnä. Mutta haukka ylpisteleiksen yhä vain kaarrellen omaa rataansa, tekemättä vastahyökkäystä.

Nyt sen terävät silmät näyttävät keksineen pesän. Se siirrähtää alemmaksi. Kuovi hyökkää raivokkaasti. Ja nyt se päästää lyhyitä, viiltäviä hätähuutoja, aivankuin se ei enää jaksaisi kestää pedon voimaa.

Samassa kimmahtaa ilmaan naaras. Se vilistää pitkä nokka sojossa puolisolleen apuun. Nyt ne taistelevat yhdessä. Haukka siirrähtelee äkkinäisin elein. Sen armoton rata kätkee tuontuostakin. Se ei pääse heittymään surmaavaan syöksyynsä. Se on jo äskeistä korkeammalla. Ja kuovien nokat iskevät ja iskevät. Niiden huuto yltyy kirkunaksi, jossa hädän alta soi voitonhimo ja rohkea usko. He ikäänkuin huutavat toisilleen: se ei voita meitä, se väsyy, se väsyy, älä hellitä, älä hellitä, pojat on pelastettava, pelastettava...!

Ja ihme tapahtuu. Ärtyneenä haukka tekee polvia, kiertää ylemmäksi ja kauemmaksi, kunnes katoaa jyhkeän pilven peittoon. Huutamatta enää sanaakaan kuovipuolisot viipottavat suoraa rataa sen turkasen vauhtia saarelleen, omalle kotomättäälleen.

Liina Ellida naurahtaa raikkaasti. Hän on pitävinään yhä jännittyneenä Yrjänän ranteesta, jossa valtimo tykkii levollisen varmasti.

Miksipä he eivät kestäisi tämän maailman petolintuja vastaan! Syysmyöhällä tai ainakin talveksi Yrjänä palaa. Veljensä avulla tai muuten ... äidinperinnöllään hän on kerran hankkiva rakastetulleen vaikka kersantin valtakirjan, jotta hän uskaltaa astua pappilan pääportista isän puheille... Mutta siihen mennessä hänen oli taisteltava yksin. Ja hän tahtoo taistella!

Sitä varten hän on matkaan lähtenytkin – Thyra Helenan luo, joka on viisas ja taitava, osaa väitellä vaikka miesten kanssa oppineista asioista. Yhdessä he kyllä keksivät keinon, millä pettää ulkokullaisen maailman, ainakin toistaiseksi...

Katri-rouvan oli metsäjärven kylmä henkäys pannut hytisemään. Kärsimättömänä hän sipaisi viereltään valkoisen ja viheriäraitaisen rastisiljiviittansa, kietoen sen aroille hartioilleen ja painaen syliinsä bolognalaisystävänsä, jonka eteläinen veri oli tietenkin – naturellement! – hyytymäisillään tällaisessa karkeassa suomalaisessa korvessa, kuten emäntänsäkin. Heidän täytyi toki varjella heikkoja hermojaan. Melankolia ei ollut mikään leikkitauti. Se oli kerta kaikkiaan ajan vitsaus hienoston piireissä.

Mutta sitä hän nyt ei missään tapauksessa saisi päähänsä, ei edes kuolinvuoteellaan, että joku tytönheilakka, tuollainen Thyra Helena Pacchalenia, kykenisi pelastamaan hänen hurmausvoimaltaan Mollerus-pappiaan, jos hän todella otti avukseen konverseerauksen ja galanterian hienoimmat taidot. Ja sitäpaitsi! Kukaties minkälainen liehittelijä, oikea l'homme galant, saattoi olla omastakin puolestaan tuo magister docens, tuleva rovasti ja, peut-être, tuleva piispanhiipan kantaja...?

3.

Tuomas Pacchaleniuksen pappila hitaasti vaeltavan Vanajanjoen partaalla on pieni ja vaatimaton, sillä sen isäntä ei kuulu suinkaan ajan pappisylimystöön. Päärakennuksessa ei ole enempää huoneita kuin pieni sali, porstuan peräkamari, joka palvelee kirkkoherran työ- ja kirjastohuoneena, suuri väentupa ja vinttikamari – siinä koko pappilan komeus.

Ei ole hienoja paneeleja katoissa tai seinissä, kuten Krookien pappishovissa – salinkin katto on vain höylättyä lautaa raskaine parruineen.

Mutta tässä pappilassa on kauttaaltaan viihtyisän kodikasta. Sali, värikkäine mattoineen ja korkeine kaappikelloineen, joka takoo juhlallisen vakaasti aikaa nurkkakaapin ja tummansinisen, punakuvioisen seinäarkun välissä, vieläpä heikeä-äänisine spinetteineen, ottaa tulijan aivankuin lämpöiseen syliinsä.

Kaikkialla tulee näkyviin ahkerien naiskäsien huolekas jälki. Vieläpä ulkona, tanhualla. Talon emäntä ja tytär ovat touhunneet etelänviettoiselle joenpenkereelle upean ryytimaan. Ja sieltä saa, varsinkin näin elokuussa, monenlaista hyvää sekä ruokapöytään että lääkkeeksi: on salaattia, jonka tiedetään auttavan kuumetaudeista, on persiljaa, joka vuorostaan lisää lämpöä vereen, vieläpä kissan juustot vatsalääkkeeksi, puhumattakaan retiiseistä, kupuja juurikaalista ja sokeriherneestä.

Salissa katetaan parhaillaan päivällistä. Jaakko-maisteri, seurassaan Vähä-Savon tuomari Juhana Henrik Wijkman, on jo saapunut. Mutta Hollolan naisvieraita odotetaan vasta illaksi tai huomiseksi. Herrat istuvat isännänkamarissa lievän bischofi-boolin ääressä. Tuomas-herra, viisissäkymmenissä oleva pappi, hiljainen oppinut, mutta palava saarnamies, johtelee keskustelua, tulevan vävypojan, maisteri Molleruksen, täytellessä yhä kiihtyvän väittelyn lomaan nurkkahyllyltä herrojen höyrähteleviä piippuja.

"Niin, hyvät herrat", puhui isäntä hymähdellen, "teillä on Wolffinne ja muut muotifilosofinne, hyöty- ja järkioppinne. Minä vähäiseltä osaltani riipun kiinni ennemmin vaikkapa vanhassa Epikteetoksessani. Mitä tätä kansaa auttaa teidän poliittiset tappelunne ja esimerkiksi tämä hattuhallitus, jonka tyrannius ei ole sen parempaa kuin Rooman keisariajan mielettömimmillä Commoduksilla ja Heliogabaluksilla...?"

"Oikein, veli, sitä ne juuri ovat... nämä hattumaakarit – pikkutyranneja, jotka hallitsevat ranskalaisilla lahjuksilla ja kätyröivät tuossa paikassa meidät uuteen sotaan!" huudahti Vähä-Savon tuomari – perin juurinen myssy.

"Ja te, rakkaat myssyt, te valmistatte parhaillaan uutta vaalitappelua ryssäläisillä hopearuplilla, vai kuinka?" naurahti kirkkoherra. "Ei, hyvät vieraani, oikeus on vanhempi kuin kaikki teidän hallituksenne. Tosin myssyt ovat vaarattomampia, koska Herramme on suonut heille hämmästyttävän runsaat unenlahjat, kun taas hattuherrat, no, niin – hehän taluttelevat vimmatulla innolla viattomia syntipukkeja mestauslavoilleen, kuten..."

"So, so, setä hyvä", tokaisi lomaan sormi pystyssä Mollerus, "tuollaisilla totuuksilla puhutte pian viisaan päänne hirteen". Ja lyöden leikillään Jaakko-maisteria olalle hän jatkoi: "Muistakaa, setä, että Jaakko-veljemme tulee kreivi von Rosenin luota, on kukaties hänen suosikkinsa ja ostaa sinun päälläsi lopultakin hovisaarnaajan viran tai koko Hollolan rovastikunnan..."

Seura nauroi. Puhe oli leikkiä. Mutta Jaakko Krookin nauru oli väkinäistä. Hänen kylmä, luja otsansa pysyy ilmeettömänä, yhtä kylmät harmaat silmät peittyvät laskelmallisesti yläluomen alle. Mutta tiheät kulmakarvat liikahtavat ärtyneesti. Ja paksuhkot huulet, jotka intohimoisin juontein ja herkästi värähtelevinä näyttävät merkillisen ristiriitaisilta kylmissä, melkein liikkumattomissa kasvoissa, ne ne nytkin pettävät tämän politiikan "laskumestarin", kuten isä-Krookilla oli usein tapana poikaansa nimitellä. Ne vääntyivät halveksivaan nauruntapaiseen. Ja hyvin hoidettu käsi heilahti sipaisemaan tiheätä tummanruskeata tukkaa, joka oli lievästi vain ohimoilta puuteroitu. Käsi tosin pysähtyy kuin käskystä, ja hän tokaisee: "Ei vaaraa, mon frère, minun hattuni ei kykene peittämään Krookien liiankin kuuluisaa yömyssyä, ei ainakaan kreivi von Rosenin mielestä." Puhuja oli naurahtanut. Mutta hampaat puristuivat yhteen yht'äkkisestä kiukusta. Hän ei näet ollut onnistunut matkallaan. Hovisaarnaajan arvo oli jäänyt saamatta. Kenraalikuvernööri oli viittaillut isä Benediktuksen asemaan myssyjen johtomiehenä. Pojan olisi muka saatettava isänsä "oikeaan käsitykseen maan ja hallituksen toiveista", siinä tapauksessa hän, herra kreivi, oli mielisuosin lähettävä puoltolauseensa perintöruhtinaalle.

Sanat olivat olleet sirostellun hämäriä. Mutta Jaakko-maisteri oli käsittänyt, ettei hänellä eikä hänen Kaarlo-veljellään, joka havitteli kenraalikuvernöörin sihteeriyttä, ollut mitään toiveita, niin kauan kuin isä-rovasti pauhasi hattuhallitusta vastaan.

Jaakko-herra ei tänä hetkenä tietänyt, oliko syytä olla hattu vai myssy. Siksi hän etupäässä katseli ja kuunteli, hakien käsinojaa, josta kiepahuttaa itsensä oikealla hetkellä oikeaan satulaan.

Kirkkoherra käänsi keskustelun syvemmille vesille. Ajan uskontokysymykseen: kirkonoppiin ja valistusaatteiseen deismiin. "Mitä vähemmän opinkappaleita, sitä puhtaampi on meidän uskomme. Ken rakastaa Jumalaa ja on oikeudenmukainen lähimmäistänsä kohtaan, hänen ei tarvitse, ei pappina eikä sanankuulijana...", alkoi Tuomas-herra.

Tuomari Wijkman kaiveli myrtyneenä ruosteisia hampaitaan, joita tänäkin hetkenä pahasti porotti ja pakotti. Ne olisivat vaatineet turtuakseen joko hattujen haukkumista tai tuiman viinaryypyn, mutta ei missään tapauksessa ikävän pitkiä saarnan juuria.

Jaakko-maisteri löi naurahtaen syrjäiskun isännän ajatukseen. "Huomaan, että setä vastustaa järkioppia, mutta latelee parhaillaan rienaaja Voltairen pirullisimpia älynleimauksia."

"Pirukin saattaa puhua joskus Herran suulla", hymähti Pacchalenius. "Mutta nämä ajatukset uskosta oikeudenmukaisesti hallitsevaan Jumalaan ja oikeamieliseen ihmiseen on jo aikoinaan lausunut minun Epikteetokseni 'Ojennusnuorassaan'. Ja te, nuoret, sanotte ne tunnustavanne. Mutta saarnoissanne te ne salaatte kansalta. Te aivankuin tahdotte kivittää kovilla opinkappaleilla sen pääparan entistäkin tyhmemmäksi."

"No, mutta, rakas setä, vanhana klassikkona teidän toki pitäisi muistaa, että mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle eli tälle aapis- ja katkismuskansallemme", naurahti Jaakko-maisteri.

"Siinä, juuri siinä", huudahti isäntä, "on teidän ranskalaisen älyleikkinne vilpillisyys, se kuurnitsee hyttyset ja nielee iänikuiset kameelit".

"Totta, totta, hyvä setä", innostui Mollerus. "Mutta ette kieltäne, että meidän 'muotifilosofimme' Christian Wolffin ajatus sopusoinnusta ja ihmisen onnellisuudesta perustuu kaikessa järkioppisuudessaankin – juuri tuohon oikeudenmukaisuuden luomaan harmoniaan..."

"Voi, voi, sinuas, Kaarle Fredrik!" huudahti talon tytär Thyra Helena, joka oli tullut kutsumaan herroja atrialle, "etkö muista, senkin kieroilija, tunnustaneesi, että Wolff on tärvellyt koko Leibnizin jalon opin 'ennalta asetetusta harmoniasta', madaltanut sen jumalallisen kauneuden pelkäksi sielun ja ruumiin riiteleväksi avioliitoksi!"

"Hyvä, hyvä, Helena!" huudahti Jaakko. Hänen kylmiin silmiinsä oli syttynyt harvinainen tuli. Hän nousi notkeasti ja jatkoi kuin yksinomaan Helena-mamsellille: "Sinä olet, totta vieköön, kymmenes viisauden muusa!" Ja hän tavoittaa Helenan kättä tätä suudellakseen. Mutta Helena jatkaa kiusoitteluaan: "Vai jäljittelee rakas serkku ukko Gottschedin runonpätkää 'Leipzigin satakielelle', madame von Zieglerille! Etkö löytänyt Leipzigin kuuluisasta yliopistosta mitään omia ajatuksia, vai...?"

Hänen valoisan otsansa alta ilkamoivat ruiskukan siniset silmät ja hänen värehtivät hymykuoppansa melkeinpä nolostuttivat hetkeksi taitavan sanamiekkailijan. Hän ei ollut monien matkojensa vuoksi viime vuosina paljoakaan nähnyt vähäorpanaansa. Ja nyt... saavuttuaan, jo ensi päivänä, hän tiesi syttyneensä tuon älykkään neidon viehkeyteen. Helena – toisen morsian, ja hän itse ... piispantyttären sulhasmies. No, samantekevää. Hän oli tottunut valloittamaan. Hän halusi jatkaa leikkiä. Jo opiskeluajoilta hän oli tottunut vähäksymään Kaarle Fredrikiä, jonka avomielinen, hieman saamaton ja sinisilmäinen tunteellisuus oli häntä hymyilyttänyt. Näinä päivinä hän oli väläytellyt Thyra Helenalle leikkisän riitelyn sävyissä hiotuimpia kavaljeerintaitojansa eikä jäänyt nytkään vastausta velkaa.

"Sodassa on kaikki luvallista, rakas serkku à la guerre comme à la guerre!" hän heitti vastaan vanhan iskulauseensa. "Niin väitetään ainakin Euroopan kahvilassa eli Pariisissa." Ja hän tarjosi käsivartensa Helena-mamsellille valloittaakseen hänen pöytäkumppanikseen.

Vähä-Savon tuomari oli saanut inkiväärin ja muskotin tuimistamat ruokaryyppynsä ja alkoi päästä parhaaseen puhevimmaansa, kuten aina löylyyttäessään hattuja, joita hän piti syyllisinä moniin onnettomuuksiinsa.

Hänen paikoittain rokonarpinen naamansa, kallelleen solahteleva piiskaperuukkinsa, kulunut nuuskan värinen lievetakkinsa ja nuhraantuneet keltaliivinsä tekivät hänestä – niin tuomari ja entinen pormestari kuin olikin – ilmeisen rappioherran. Hänen räyhähtelevä voivottelunsa, joka helposti suli myöskin pariin pirahtelevaan itkuntippaan, kirotuita kohtaloitaan ja vainoojiaan vastaan saattoi kuulijan kuvittelemaan hänet onnettomaksi marttyyriksi. Mutta kun hän vimmapäissään – ja varsinkin humalassa – tuskin salasi sitä, että hän sai Venäjän Tukholman-lähetystön sihteeriltä Juhana Simolinilta moniin rahahuoliinsa kätyrinapua milloin plootuissa, milloin dukaateissa, nimitettiin häntä vastustajien kesken usein maanpetturiksi ja konnaksi. Eivätkä häneltä rahahuolet loppuneet, sillä hänen turhamainen puolisonsa, omaa sukuaan Christina Elisabeth von Ackern, piti yllä tuhlaavaista menoa Rantasalmen tuomarinhovissa, mikäli ei vietellyt aikaansa Tukholmassa politiikan ja huvittelun pyörteissä.

Juhana Henrik Wijkman on sanalla sanoen tämän riitaisan ajan ilmetyin puoluepukari ja onnenonkija, joka hyppää aina ojasta allikkoon, koska hänen vuoroin hilpeä ja avomielinen, vuoroin ärtyilevä ja rehentelevä luontonsa saattaa hänet kylmäpäisempien vehkeilijöitten leikkikaluksi. "Jukranpuit! Sanoitpa oikein, veli Pacchalenius", hän hihittää sihahtelemalla harvoista hampaistaan, ruokaliina reuhottaen leuan alla, "kenraalikuvernööri on tyranni ja tyranni Tessinin kätyri. Mutta tuolla kreivi lurjuksella on itsellään Kymenkartanon maaherrana oikea saatana kätyrikseen – hänen kuuluisuutensa Henrik Wrede, joka aikoo keplotella minulta virat ja tavarat..."

"Haluan kuitenkin huomauttaa, veli Wijkman, että minä puhuin tyranniudesta, mutta ei suinkaan kätyreistä", keskeytti kirkkoherra vaivautuneena.

"Luuleeko veli, että tyranni voi elää ilman kätyreitä!" leikkasi tuomari yltyen taas parhaimpiin kielikukkasiinsa "jukranpuit" ja "jukravita", joissa "ärrät" ylimalkaan pehmenivät höllien huulten herttaiseksi "lespaukseksi".

"Palveleeko siis herra tuomari jotakuta omaa 'tyranniaan' – ehkäpä sihteeri Simolinia, joka on kuulema saanut Elisabetilta tynnyrillisen kultaa autuuttaakseen tätä Suomen kansaa ryssäläisellä rauhalla?" iski Jaakko-maisteri terävästi, sillä hän halusi jo ajoissa pestä kätensä liiasta tuttavallisuudesta tämän sameamaineisen herran kanssa.

Mutta tuomari oli päässyt pahimman vastustajansa kimppuun eikä hellittänyt. "Tiedättekö, hyvät herrat, että tuo samainen komohattu Wrede on lähettänyt jonkun lipilaarin Turun hovioikeudesta Rantasalmelle, tuomarintalooni, syyttääkseen minua – kapinasta? Ja miksi? Siksi, että minä rakkaudesta hänen sortamiinsa talonpoikiin koetin näitä pelastaa hänen laittomilta pakko-otoiltaan. Onko tämä nyt laitaa! Määrätä köyhät Rantasalmen talonpojat rahtaamaan pilahinnasta ohra- ja ruistynnyrit tuhottomat matkat Degerbyhyn saakka hattujen sotavarastoihin ja kaiken lisäksi rospuuton aikana! No, hyvä, minä kirjoitin heidän puolestaan valituskirjan ja siinä pysyn, vaikka minun täytyisi hakea apua Savonlinnasta venäläiseltä varusväeltä noita sotahulluja vastaan."

"Tietääkö herra tuomari, että sellaista peliä sanotaan Ruotsin laissa maanpetokseksi, joka tilitetään mestauslavalla?" leikkaa Jaakko kylmin sanoin. Hän oli nähnyt, miten Helena-mamsellin kasvot tuomarin puheesta olivat punastuneet harmista. Ja nyt hän otti vastaan hiljaa käsiään hykerrellen neidon kiitollisen katseen.

"Maanpetokseksi, jukravita!" hekotti huoleton tuomari. "Kuka tätä maata ja kansaa on enemmän pettänyt kuin hattuhallitus, joka syöksi sen aseettomana ja avuttomana häpeälliseen sotaan. Keisarinna on majesteettisanallaan vakuuttanut tälle kansalle rauhaa ja minä puolestani..."

"Ryssän rauha!" keskeytti Thyra Helena. "Se on ollut aina shakaalin valheitkua ennen ryöstyretkiä ja hävitystä!"

"So-so, Thyra Helena", nosti hänen sulhasensa leikillisesti varoittavan sormensa, "nainen vaietkoon seurakunnassa".

Jaakko nauroi halveksuvasti. Hänen katseensa tähtäytyi haastavasti Mollerukseen, samalla kun hän laski kätensä Thyra Helenan kädelle pöydän varjossa.

"Nainenko? Sinähän puhut, veli hopea, kuin naisemme istuskelisivat yhä kankeaoppisuuden mustissa kamlottihameissa huoneentaulu kourassa. Sinusta ei taitaisi hevin tulla don Juania pariisilaisissa lemmenhoveissa." Mollerus vain hymähti: "No, mutta onko mon frère taittanut koipensa siellä kenraalikuvernöörin parkettilattioilla, kun ei ymmärrä enää leikkiä?"

Helena yhtyi nauruun katsoen rakastuneesti sulhaseensa, hivutti kätensä Jaakko-maisterin kädestä ja heitti oman taisteluhansikkaansa: "Hänelläpä onkin, hyvä serkku, oma lemmenhovinsa täällä, en miniature, tarkoitan!"

"Sepä se – 'en miniature'! Entäpä jos veisin sinut, serkku, suureen maailmaan...?" Jaakko jatkoi houkuttelevasti, puolittain kuiskaten. "Suureen maailmaan!" helähytti Helena-neito raikkaasti: "Minä olen kuullut, että nuo salonkien kaunottaret nuuskaavat, juovat ja käryävät kuin Turkin pippuri. Herra varjelkoon! Me, Kaarle Fredrik ja minä, emme vaadi enempää kuin kohtalaisen kappalaispappilan omaksi paratiisiksemme. Mitäs sanot? Hankitko virkakirjan arvon veljeltäsi, hovisihteeriltä, ja halvasta hinnasta? Minun sulhasparkani on näet arveluttavan kömpelö politiikan tikapuilla."

Jaakko puri harmistuneena huuliaan. Mutta jatkoi pilapuhetta salainen uhka äänessään: "Luulen kuitenkin, että ... paratiisiksi sopisi parhaiten, sanokaamme – parisatainen saaristolaisseurakunta, pienoinen Armida-velhon lemmensaari, jonka erottaa tästä pahasta maailmasta tuo kuuluisa – 'unohduksen silta'..."

Jaakon ajatus ei ennättänyt päästä kärkevimpään tikarinpistoonsa, kun talon emäntä, harmaahiuksinen, mutta yhtä vielä kasvoiltaan heleänverevä nainen, kantaa omin käsin tuvan puolelta parasta jälkiruokaherkkuaan, omenahyvettä, jossa kellanruskeat omenat nousivat pyöreäpäisenä kekona makeasta vaniljakastikkeestaan. Kirkkoherra taputtaa puolisoaan hyväksyvästi olkapäälle. "Kas, kas", hän hymähtää, kääntyen samalla koko pöytäseuran puoleen, "mitä teitä auttaa, hyvät herrat, kaikki juoksentelunne valtapaikkojen rappusissa, jos ette kykene rehellisesti viljelemään Jumalan puutarhaa ja taritsemaan sen hedelmiä uhrimielellä ja jalosti tälle kansalle? Hjaa, jaa", hän maisteli kastikettaan, "meidän muori se osaa valita hyvät hedelmät tämän elämän pahantiedon puusta..."

Thyra Helena on istahtanut spinetin ääreen. Graunin sävellyssarjan allegro-fantasian johtosoinnut helähtelevät kepeänä, heleänkirkkaana nauruna. Kaarle Fredrik kiirehtii ottamaan seinältä huiluaan säestääkseen morsiantaan.

Mutta samassa alkaa avoimesta ikkunasta kuulua kaleesien hyrinä. Liina Ellida ja Katri-rouva ajoivat pihamaalle. Ja sieltä kuulivat kuistille kiirehtivät Katri-rouvan huudahtelevan hopeanheleällä äänellään: "Charmant, charmant! Quelle beauté!" Ja hän hyppää ajoneuvoista hoipahdellen kuin avuton karitsa laitumella, hyssyttäen Ami-neitsykäistä korean viittansa kaularusettien vaiheilla.

Seuraavana iltapäivänä oli pieni pappila täynnä leikkivää, mutta samalla jännittynyttä seuranpitoa. Oli kutsuttu Vanajan herrasnuorisoa viettämään iltaa vieraitten kunniaksi. Ilta oli harvinaisen lämmin. Aurinko oli punertunut kuin suurensuureksi juhlalyhdyksi laskiessaan Tammelan "Erämaan" korpien ja harjukumpujen taakse. Joen savisia liejurantoja tuskin huomaa, sillä senkin pinta ja laajat lumme- ja ulpukkaryhmät kylpevät hehkeissä väreissä. Koko ympäröitsevä maisema pähkinäpensastoineen, koivikkoineen ja lehmustoineen, kuten vanhan kivikirkon paanukattokin, ovat valaistuneet suureksi, taidokkaaksi maalaukseksi taivaallisen mestarin kädestä.

Nuoret leikkivät jokirinteellä, jonka yläpuolella on pappilan avara lehtimaja, ajan suosituinta ajanviettoa, sokkosilla-oloa. He ovat muodostaneet piirin, jonka keskellä "sokko" hapuilee. Hänen tulee tuntea käsin koskettelemalla, kuka sattuu hänen eteensä. Heleänkeltaiset sitruunaperhoset ja himmeäsiipiset vattuperhoset lentelevät piirin yllä ja ympärillä. Mutta sen sisäpuolella lehahtelee parhaillaan Katri-rouva, sirojen atlaskenkien tepastellessa ja sormien hypistellessä ympärillä seisovien kasvoja. Kyllä hän tietää mitä tekee. Kaarle Fredrik Molleruksen vaaleatukkainen pää siintää silhuettina hänen harsoliinansa lävitse. Ja hän, nuori leski, on kuhertavimmillaan. "Eh bien, eh bien", hän hymisee lähestyessään uhriansa. Ja katso, kun hänen sormensa haparoivat magister docensin hiuksia, hänen ohut nilkkansa nyrjähtää. Se nyrjähtää ylimalkaan hyvin helposti. Ja – quel scandale! – hän horjahtaa maisterin rintaa vasten, on lyyhistymäisillään hänen jalkoihinsa ja tarttuu avuttomasti voihkaisten miestä vyötäröihin. Mutta katso, hän nousee taas ja huudahtaa voitonriemuisena: "Ooh, se on hän ... monsieur Kaarle Fredrik, oui, oui, ça, ça, c'est lui!" Ja madame Berner sitoo hellävaroin sokkoliinan uhrinsa silmille, hänen Ami-neitsykäisensä ajaessa pienenä piruna takaa viattomia perhosparkoja.

Thyra Helena ja Liina Ellida seisovat piirissä rinnakkain. He suihkaisevat toisilleen tuon tuostakin jännittyneinä. Helena on jo kuullut ystävättärensä tunnustuksen. He ovat nukkuneet yhdessä yliskamarissa. Ja koko yö on heiltä mennyt keinojen keksimiseen.

Helenan silmät ovat loistaneet kynttiläin valossa kiihkeää suuttumuksen tulta ystävättären puolesta. "Siinä sitä ollaan!" hän oli huudahtanut. "Ja siihen sitä tullaan ... näissä ulkokullaisuuden pappishoveissa! Muistatko? Meitä ei päästetty rovastilassa mihinkään muuten kuin karkaamalla. Ei ollut lupa tanssia talkoissa rahvaan parissa polkkaa tai martinvappua. Ja tuskinpa herrasväkien juhlissa menuettia tai gavottia, ei pelata muuta kuin iänikuista dominoa ja lautapeliä. Siten piti tietenkin 'hyveellisesti itsensä valmistaa' juoppojen Kustaa Stephanderien morsiameksi... Ei, Liina rakas, nyt me pelaamme sakkia, berlania, l'hombrea, kuten nuo luomakunnan 'kruunutkin', ja vaikkapa uhkapeliä! Me otamme viekkaudella sinulle sen oikeuden, mikä rakkaudelle kuuluu."

Hän, Thyra Helena, oli uskoutuva hätätilassa vanhemmilleen, jotka eivät koskaan olleet kahlinneet omaa tytärtään. Hän oli kyllä keksivä keinon, Liina Ellidan oli vain rauhassa odoteltava.

Mutta vieläkään ei ollut syntynyt selvää suunnitelmaa. Siksi serkukset kuiskivat toisilleen kesken seuraleikin – Liina-neito yhä toivottomampana hetki hetkeltä ja Helena ajoittain melkeinpä neuvottomana, sillä hän pelkäsi sittenkin isänsä perin tunnontarkkaa totuudenrakkautta, joka ehkä saattaisi hänet kieltämään apunsa, tämä kun vaatisi peittelemistä, kukaties suoranaista valhetta.

"Veljesi on meitä autettava", suihkaisee Helena. "Ei, ei", säikähtää Liina Ellida. "Pysy rauhallisena ja odota", Helena sanoo käskevästi. Ja hän kiirehtii Jaakkoa vastaan, joka tulee näkyviin lehtimajasta, vanhempien herrojen parista.

Ilta on hämärtynyt. Elokuun täyteläinen kuutamo on noussut. Helena on ottanut viehkeästi Jaakkoa käsivarresta ja vienyt hänet kävelylle koivikkopolulle, joka polveilee jokirinnettä pitkin yhä syvemmälle metsään.

Jaakko-maisteri sirostelee kohteliaisuuksilleen. Mutta hänen kylmät silmänsä ovat syttyneet tuleen. Niissä on ilme, janoava ja kuuman totinen, jollaista Helena ei ole niissä koskaan nähnyt. Hän tuntee itsensä epävarmaksi. Mutta hänen täytyy puhua. Ja hänkin yrittää leikin varjossa:

"Suostuisitko, serkku hyvä, esimerkiksi... pyhäksi Yrjänäksi, jos pyytäisin – pelastaaksesi onnettomuuteen joutuneen naisen?"

Jaakko pysähdytti Helenan, veti hänet käsivarresta itseään lähemmäksi. Helena odotti kummissaan. Jaakko tunsi naisen lähellä olon, hänen runsaitten hiustensa tuoksun ja tummentuneitten silmien arastelevan katseen huumaavampana kuin koskaan kenenkään muun naisen. Ja hän ihmetteli itsekin itseään. Hän todella tiesi olevansa valmis uhraamaan kaiken tuon neidon ainoasta sanasta. "Hänenkö kahleistaan – Kaarle Fredrikin, sano?"

Helena hätkähti miehen intohimoista ääntä. "Joko sinä nyt taas apinoit pariisilaisia naissankareita – herttua de Richelieutä, vai...?" hän yritti yhä leikkipuhetta. "Luulen, että puhun ensi kertaa elämässäni yksinkertaisista totuutta ... huumaavaa ja onnellista..."

"Herra varjelkoon!" helähytti Helena yhä säikähtyneempänä. "Jos poliitikot alkavat puhua totta, on meidän kunniallisten ihmisten todellakin oltava varuillamme..."

Mutta Jaakko ei vastannut älyleikkiin. Hän tarttui neitoa molempiin käsiin. "Haluan sinut omakseni, Helena", hän puhui väkivaltainen kiihko äänessä.

Ja turha oli neidon nauraa: "No, mutta sinähän sekoitat parhaat laskelmasi! Et suinkaan sinä toki aio vaihtaa piispantytärtä pieneen apupapin morsiameen?" Jaakko jatkoi: "En tiedä... Olen kai tullut hulluksi! Mutta ... koko isäni perinnön, rovastikunnan, jonka Eeva Beata toisi 'myötäjäisinään', kaikki vannomani valat, suosiot ja arvot – tuhoan ne saadakseni sinut, Helena..." Ja samassa tunsi neito joutuneensa lujien käsivarsien syleilyyn ja intohimoisen suudelman painuvan huulilleen. Hän riuhtaisihe irti: "Ei, mutta – Jaakko! Tämähän ei ole enää ainakaan ... mitään 'hovitapaa'."

"Suo anteeksi, Helena", mies sanoi nöyrästi. Ja neito istui rauhoittuneempana läheiselle kivelle. "Etkö ymmärrä, Helena", puhui Jaakko, "olen ladellut koko elämäni ajan puolitotuuksia, mutta..."

"Ja nyt arvelet, että 'loistava valhe' on rehellisempää", keskeytti Thyra Helena kärkevästi. "Minä rakastan sinua, Helena. Kuule minua...", mies laskeutui maahan hänen eteensä. "Ehkäpä olen sinua jo kauan rakastanut. Kunnianhimoni, niin – sano sitä vaikka virkain pyydystykseksi ja onnenonginnaksi! – tuo kaikki, mikä nyt on minulle pelkkää rihkamaa, lie minut sokaissut tähän asti sinun kauneuttasi näkemästä, mutta nyt, sinut nähdessäni..."

Helena nousi päättävästi. "Älä tuhlaa turhaan kuulua kaunopuheisuuttasi, Jaakko."

"Sinä, sinä yksin voit minut pelastaa tuosta valhemaailmasta tai ... oikeamminkin omalta itseltäni..."

"Niin, Jaakko", sanoi Helena vakavasti, "tuohon sanaasi kyllä uskon. Sinussa on kai aina taistellut kaksi vastakkaista ihmisolentoa keskenään. Ja nyt sinä, mies parka, luulet saattavasi voittoon 'parhaimman minäsi' – kaksin-, kolminkertaisella petoksella – vieläpä omaa opiskelutoveriasi kohtaan..."

"Tämä ei ole petos vaan ryöstö!" huudahti Jaakko. Helena oli punastunut kuohuttavasta suuttumuksesta. Hän etääntyi yhä loitommalle. "Vai niin, hyvä herra! Ryöväri on toki jotakin 'jaloa ja ylpeää'... varkaan rinnalla, vai kuinka?"

Jaakko lähestyi hitaasti ja mykkänä. Hänen äänensä oli painunut matalaksi ja rauhalliseksi. Hän sanoi harvakseen: "En voi muuta, Helena ... tahdon sinut."

Puhujan asento oli nöyrä, sanoissa oli niin syvää hartautta, ettei niiden totuutta voinut enää epäillä. Helena antoi melkein säälien rakastuneen miehen tavoittaa katseensa, vastaten selkeästi, peruuttamattomana sanana: "Tiedät, että rakastan yhtä ainoata... Kaarle Fredrikiä."

Jaakko Krookin käsi nousi otsalle, siveli hiljaa ohimoa kuin lievittääkseen iskua. Hänen hartiansa olivat vielä hieman kumarassa. Mutta silmät olivat jo jäykistyneet kylmään harmauteensa. Ja sirosta profiilista piirtyi Helenan eteen varjokuva, joka yht'äkkiä herätti hänessä kauhua.

Hän tajusi tuon miehen kuuluvan niihin, joiden rakastuneesta sydämestä jää jäljelle tuulenvietävä kuiva lehti, jos heitä on loukattu, tai... joiden kuuma rakkaus muuttuu ylpeästä itsetunnosta jäätäväksi vihaksi ja kostoksi.

Helena kohotti vaistomaisesti kätensä, aivankuin varjeluksekseen. Mutta Jaakko-herra puhui yht'äkkiä entisensä tapaisena, kepein ja luistavin sanoin: "Valitan, neitsyt Pacchalenia, véritablement... Mais ... merci bien, mademoiselle."

Mies loittoni harkituin askelin. Mutta hänen eteenpäin työntynyt terävä leukansa ja jännittyneet olkapäänsä paljastivat, että hänen sisimmässään kiehui kiukku ja häpeä tai ehkäpä hämärä kostonajatus, joka parhaillaan haki keinoja.

Helena jäi seisomaan paikalleen antaen tummenneen joen madella katseittensa ohitse.

Tuolta alhaalta nousi hänen mieleensä alakuloisia ajatuksia. Nyt hänen oli mahdotonta uskoa Liina Ellidan asiaa Jaakolle. Hänen täytyi hinnalla millä tahansa voittaa sen puolelle vanhempansa ja ehkäpä sulhasensa.

Mutta mitä hän päättelikin, äskeinen tapaus ei päästänyt häntä irti. Se oli paljastanut hänelle – hämärästi ja kuitenkin erehtymättömin aavistuksin – kokonaisen ihmislajin. Miten haurasta olikaan tuollaisten ihmisten onni... Se oli aivankuin pimeyden ja valon rajalla liihoittelevaa. He näkivät sen yht'äkkisenä, lyhyenä hetkenä ja ojensivat kätensä. Valo häikäisi ja huumasi heidän silmänsä, ja he tunsivat tulevansa hyviksi. Mutta jos valo hukkui saavuttamattomiin – heidät peitti taas pimeys, tämä tunkeutui heidän sieluunsa, täytti sen ja – he olivat ehkäpä koko iäkseen kadotuksen omia.

Niin, heidän onnensa oli rajan kirojen alainen, sillä heillä oli liiaksi älyä ja ylpeyttä, kuin enkeleillä, jotka olivat luodut lankeamaan. Juuri tuo heidän älynsä oli vaarallista kuin ruuti. Sillä saattoi järjestää ilotulituksia, mutta sillä saattoi myöskin surmata...

Voi, Jaakko parka – ilveksenpentu, jonka käpälä oli pehmeä, kunnes viha ja saaliinhimo sai kynnet esiin – sellaisiin nähden tuli olla varuillaan.

Helenan olka värähti parhaillaan nousevasta yöusvasta. Hänen vartalonsa jännittyi. Ja kulkiessaan jo valaistua päärakennusta kohti hän päätti näytellä Jaakolle sekä kahdenkesken että seurassa entistä ilakoivaa ystävyyttä, aivankuin ei olisi tapahtunut mitään ratkaisevaa – siten oli ehkä tyynnyteltävissä tuollaisen ... "luciferiaanin" vaarallinen sydän.

Jaakko oli epätietoisena seisahtanut lehtimajan luo, joka oli sisäpuolelta valaistu langoissa riippuvin kirjavin paperilyhdyin. Herrat kuuluivat joutuneen entistä kiivaampaan väittelyyn. Tuomari Wijkmanin häijy hihitys yritti keskeyttää kirkkoherraa, joka oli intoutunut rohkeimpiin ajatuksiinsa siitä huolimatta, että seurassa oli myöskin virkavallan edustaja, majuri Königstedt, kenraalikuvernöörin yliadjutantti, joka näihin aikoihin majaili Hämeenlinnassa.

Mutta Tuomas-herra, joka harvoin nautti edes "ranskanviiniä", oli saarnatuulella. "Mitä te olette muuta, niin hatut kuin myssytkin", hän puhui täynnä raamatullista henkeä, "kuin ruttoaikojen Israelin ja Juudan onnettomat tyttäret, jotka tekivät syntiä milloin assyrialaisten, milloin babylonialaisten kanssa unohtaen oman kansansa, kuten sanotaan profeetta Hesekielin kirjassa..."

"No, mutta, setä hyvä", tyynnytteli yhä leikin varjolla Kaarle Fredrik appeaan, "älkää nyt toki puhjetko jeremiaadeihin tai zedechiaat heittävät teidät vielä suutuspäissään Hamelechinpojan vankiluolaan!"

Herrat yrittivät kohteliaasti naurahtaa. Mutta Tuomas-pappi jatkoi: "Olkoot vaikka 'nepukatneesareita' tai 'daariuksia'! Muista, että Danielilla oli oma varjeluksensa heidänkin jalopeuranluolissaan..." Isäntä hymähteli herttaisesti kuin lievittääkseen sanojensa ankaruutta.

Majuri Königstedt nosti totilasinsa kirkkoherraa kohti näyttämättä panevan paljonkaan painoa tämän raamatullisiin vertauskuviin. "No, mutta, rakas isäntämme", hän kierteli rakuunaviiksiänsä, "muistelen, että noilla profeetoilla oli tapana myös ennustella yhtä ja toista. Ettekö suvaitsisi meille, nöyrtyneille 'jalopeuroille', saarnata myös siitä, mikä tuleva on...?"

"Myssyhallitus, herra majuri!" tuomari hihitti sekaan. "Jo ensi valtiopäivillä! Sen takaan, jukranpuit, niin totta kuin olen näyttävä pitkännenän Kymenkartanon hattumaakarille."

"Leikki sikseen, hyvät vieraani", tarttui taas Tuomas-herra ajatuksiinsa. "Tätä maata ei kykene enää pelastamaan kukaan muu kuin uusi Herkules, joka puhdistaa kovalla kädellä sen puoluekarsinoitten augias-tallit ja jakaa oikeutta tälle näännetylle kansalle. Ja se mies on tästä kansasta syntyvä, niin totta kuin Sodomalla oli neljäkymmentä vanhurskastansa..."

Jaakko oli astunut lehtimajaan. Hän levitti kätensä, aivankuin olisi pilanpäiten kauhistavinaan. Mutta samalla hän iski silmää majurille, kuten ainakin puoluetoveri, joka oli tullut hengenheimolaiselle avuksi. "Au nom de Dieu, rakas setä!" hän huudahti. "Kiitä onneasi, että kenraalikuvernöörin herra adjutantti osaa sulkea korvansa pitäen kunniassa vieraanvaraisuuden säätämät lait..."

Puhuja keskeytti huokaisten muka huolestuneena. "Mutta ajatellessamme", hän katsoi taas merkitsevästi majuriin, "että ylin hallitusherramme pelkää todellakin suomalaisten herrojen eräänlaisia kapina-aikeita, en pitäisi suinkaan mahdottomana, että..."

Maisterin terävät silmät näkivät, että hänen puheensa oli herättänyt majurin humalaisessa katseessa levottomuutta. Se riitti hänelle tällä kertaa. Hän tiesi, että hän oli ansainnut pienet kannukset hallituksen kannattajana eikä tahtonut kiristää jousta sen enempää tällä erää. Siksi hän oli katkaisevinaan koko ajatuksensa ja heittäytyi raikkaasti naurahtaen leikkivän ivalliseen sanatulvaan. "No, no, hyvät herrat, mistä tämä vakavuus? Luulisin ansainneeni ennemminkin iloisen tulomaljan." Hänen katseensa kiersi seuraa. Kädet elehtivät, aivankuin ne olisivat halunneet kiertää umpipääsemättömään verkkoon sopivan uhrin, jonka tuskat tyynnyttäisivät hänen koston janoansa. Äkkiä nauliutuivat hänen silmänsä Kaarle Fredrikiin. Ja hän oli nauramaisillaan suureen ääneen. Sinne päin...! Heidän arimpaan kohtaansa, rakkauteensa tai kunniaansa, hapuilivat hänen läimähtelevät ajatuksensa selvää muotoa.

Mutta kieli lauloi pelkkää leikinlaskua. "Olen sanomattoman urhoollisesti pitänyt seuraa etenkin sinun viehättävälle morsiamellesi, Kaarle Fredrik!" hän oli voivottelevinaan. "Ja tiedätkö mitä? Olen havainnut hänet vastoin kaikkea muotia ja tapaa – tai ehkäpä juuri à la mode de Vanaja! ihmeellisen uskolliseksi – omalle sulhaselleen... Ette kieltäne, hyvät herrat, että tällainen merkillinen tapaus vaatii meitä tyhjentämään ranskanviinimme kuolemattoman lemmen kunniaksi!"

Herrat joivat. Vakavat väittelyt syrjäytyivät kokonaan, sillä Jaakko-maisteri ehdotti pöytäseuralle pelin l'hombrea, joka kesti pikkutunneille saakka.

Mutta Liina Ellida jäi, veljensä lähdettyä kotimatkalle Katri-rouvan kavaljeerina, jatkamaan vierailua Vanajan pappilaan. Ja syksymmällä sai rovasti Krook kirkkoherra Pacchaleniukselta kirjeen, että hän toivoi saavansa pitää Liina-mamsellin luonaan kevätpuoleen saakka, koska muka Thyra Helena seuraavaksi juhannukseksi ajateltujen häiden vuoksi tarvitsi – sulhasen siirtyessä talveksi yliopistovirkaansa Turkuun – läheisimmän ystävättärensä lohdutuksekseen ja myöskin auttajakseen kapio-ompeluksissa.

Eivätkä Hollolan pappilassa aavistaneet isät eivätkä veljet tai Agatha-muorit, että Thyra Helena saattoi viimeisillä syyskeleillä Liina Ellidan – linnuntietä laskien peninkulman päähän Krookien rovastilasta – Tiirismaan korpeen, Peuralan ruotutorppaan.

Siellä sopi Martta-muorin taatussa hoivassa ajan tullen hörpätä pappilanmamsellin pojan tai tyttären varpajaiskahvit. Ainakin "Pirun pesän" piilopirtissä tapaus oli säilyvä salassa koko maailmalta.

4.

Rovastilassa oli päästy Marian ilmestyspäivään. Kurjet saapuilivat jo omine kyntöauroilleen suomaille ja päivä hellitteli hankia, niin että "silmät jäivät pihalle", kuten kansan oli tapana sanoa.

Benediktus-herran herkullisten kevätaamujen aika oli taas lähestyvä. Mutta tällä kertaa ne viipyivät viipymistään. Merkilliset riidan ja toran herhiläiset näyttivät vallanneen koko pappilan.

Tänä aamuna taaskin – itsensä Immanuelin päivänä! Miten käy rovastin herätessä lavean vuoteensa telttakatoksen alla? Hän sysää syrjään keltaiset karttuuni-uutimet ja vetäisee ankarasti soittokellon nuorasta, jonka kultahetaleinen tupsu kekotteli melkeinpä hänen nenänsä yläpuolella. Mutta ei, Agatha-muoria ei kuulu aamujuomineen. Mitä se nyt taas...? "Saamari soikoon!" rovasti unohtaa yksinpä aamurukouksensakin.

Ja tällaista on elämä ollut siitä asti, kun tytär vihoviimeinkin oli palannut kynttilänpäivän tienoissa pitkältä vierasmatkaltaan Pacchaleniuksilta.

Ja merkillisintä oli tässä kaikessa se, että häneltä, talon isännältä, oli alkanut mennä niin sanoaksemme ohjat solmuun juuri tyttären paluupäivästä lähtien.

Mamselli oli muuttunut – aivankuin olisi tuonut mukanaan sekä loppiaisen pyryt että huhtikuun humaukset. Moniaita päiviä se oli aluksi ollut väsyneen raukea ja ryhtynyt talon töihin jollain tavalla poissaolevana. Ja nytkin ... yhä se tuolloin tällöin unohtui katselemaan jotakin olematonta, hymähteli ja hyräili itsekseen ja taas ... taisi lomaan itkeskelläkin. No, jaa. Sehän nyt taisi olla tyttöihmisten tapaa ... avioliiton kynnyksellä.

Niinpä niin. Saattoipa tulla, kuten hollolainen sanoi, "vilu ja kuuma vihille mennessä". Mutta silläkään ei selitetty sitä kummaa, että Liina Ellida – tuo ennen niin omissa oloissaan askarteleva tytär – oli ruvennut kesken hyräilyjään ja vetistelyitään keräämään käsiinsä emännyyttä ja valtaa kuin saituri killinkejä ja riksejä.

Isän ollessa hyvällä päällä hän oli kärttänyt itselleen yhtä ja toista. Tuota pikaa hän oli saanut käyttöönsä oman nimikkohevosen, rovastilan parhaan tamman. Ja tälläkös hän oli ruvennut tekemään ajelumatkoja. Usein jo aamulla lähti ja vasta iltahämärissä palasi. No, sehän nyt ei vielä sekään ollut enempää kuin pikkusynti pappilankaan tyttärelle. Mutta synnin raiskakin siittää toisen synnin. Ja niin oli tytärkin nyrjähyttänyt radaltaan koko hänen elämänsä seinäkellon tähän saakka tasaisesti heilahdelleen tärpäntikkelin, pannut sekaisin sen luotettavimmat punnukset, niin sanoaksemme – Agatha-matamin tunteet.

Tämä vaimoihminen se vasta oli ollut nämä viikot ähmissään. Ei muuta kuin helähytteli avainkimppuaan, aivankuin soittaen hätämerkkiä emäntävaltansa puolesta. Mnjaa, jaa... Sitä nyt vielä saattoi sietää ja ymmärtää luonnollisen ihmisen vanhana Aatamina, joka meissä kaikissa asustaa.

Mutta keinot! Ne ne olivat vasta oikeita Eevan tyttären pelehtimisiä. Eihän sitä herranluomaa enää saanut hyvitellyksi – ei taputteluilla, ei silkeillä eikä ripsuttimilla. Oli muka tullut synnintuntoon... Ajatella! Tuo ennen niin Herrassa kuuliainen vaimo kantoi nykyisin vyöllisrenkaassaan myös – oman kamarinsa avainta! Ja sitäkös se kilkutteli hänen läsnäollessaan... Mikä diaboolinen keksintö!

Rovasti oli työntänyt paljaat jalkansa tohveleihin ja siirtynyt kultapuitteisen peilinsä eteen. He-he-he, hänen täytyi pakostakin naurahdella. Jumalan kiitos! Eihän hänessä nyt ainakaan pitänyt olla vanhuuden vikaa. Tällaiseen herraan toki pihkaantuisivat yhäkin vaikka Turun-krouvin Charlotta-mamsellit...

Pentti-herra rauhoittui. Hän otti tekotukkarasiastaan parhaan peruukkinsa ja löi sen nuorekkain elein harmaille ohuille haituvilleen. Vai ei tässä...?

Mutta käsi pysähtyi yht'äkkiä. Herrajumala! Nytkö hän sen vasta...? Eikö hän, herraparatkoon, ollut kyennyt kaikessa kokeneisuudessaan ymmärtämään, mihin se vaimoihminen tähtäili? Jopas... Merkithän olivat taatut ja selvät kuin liitonmerkki taivaalla.

Kuinka nyt naisihmisessä saattoi havahtua synnintunto, jollei laillisen, kristillisen avion havitteluissa? Sitähän se on koko ajan...!

Katumusvirsiähän se on hyräillyt alvariinsa herransa lähettyvillä "Vaivainen valitan vaikiast', ett' olen syntinen suur'." Ja entäs tämä? "Vaan voi sit' ihmist' vaivaista, cuin elää lihan himoss'..." Ja sitten ... tietenkin syyt ja synnit miehen niskaan: "Ihmisen luonto turmeltu on Adamin vian cautta!"

Aatamin? Mitä kerettiläisyyttä – itsensä valtiokirkon virsikirjassa! Eikö juuri Eeva puhunut käärmeen kanssa, ottanut ja syönyt jo ennenkuin hän munaskuitaan myöten viattoman Aatamin otti ja langetti?

Ja mikä kiemailu ja kruusailu pyhien värssyjen varjolla? Rovastin täytyi nauraa. Sehän oli sentään laupiasta sydäntä liikuttavaa ... tuo hänen kevätvirtensä. "Kyll' cauniin tiedän cuccaisen, cuin ei ole suinkaan halpa..." Sitäkös se oli veisannut heleimmällä äänellään hänen kirjakamarinsa viereisessä huoneessa, kun tiesi isäntänsä istuvan palavimmillaan ... saarnaa kirjoittamassa.

Rovasti oli melkein leppymäisillään. Äänelläänhän se toki lintukin lauloi. Ja madame Agathan ääni oli, peeveli vieköön, koreimpia koko seurakunnassa. Eikäpä ollut ihme, että tällainen rovastila ja nuorekas rovasti ikäänkuin rikkoi ympärillä olevat heikot astiat, naissydämet...

"Mutta!" Ja rovasti toisti tämän sanan lujalla siveellisellä jyrkkyydellä. Tuon vaimo paran on ymmärrettävä, että mikä sopii ja on anteeksi annettavaakin Herran edessä, ei sovi ihmisten silmien nähtäville. Krookien ei ole ollut tapana viljellä epäsäätyisiä avioita, ei ainakaan leskivaimon kanssa, joka jo hänkin siis eli – luonnollisesti ajatellen – toista lankeemustaan.

Ja Pentti-herra kulki koko uhkeudessaan eteiseen ja kirjakamarinsa kautta emännäntupaan palauttaakseen omistusoikeutensa niihin rajoihin, jotka hän oli itselleen sopiviksi katsonut. Naisen luonnon saattoi nyt toki tyydyttää muillakin tavoilla kuin tuolla iänikuisella aviolla, joka ei, herrankiitos, puhtaan lutherilaisen uskon mukaan ollut enää edes sakramentti.

Herra Benediktus tuli tuvanviereiseen kamariin. Puoliksi avonaisesta ovesta hän kuuli Agatha-muorin pauhaavan Kaisa-piialle siitä, että tämä oli muka kähveltänyt rasiallisen kahvia emännän ryytikaapista.

"Ettäs kehtaat, etkö sinä tiedä piiantumppu, että piispakin juo kahvia vain kerran kahdessa viikossa ja oma rovastimme suurina juhlapyhinä. Se on herrojen herkkua! Kyllä moukan suu saa vellistäkin leppyä, ettäs sen tiedät!"

Mutta Kaisa kivahti kesken itkuntuherrustaan: "Sen minä vaan sanon, matami, että kyllä tässä talossa saa piika ja pata olla samassa hesteessä! Minä jo tässä herrojen pöönistä tuon taivaallista... Pirun juomaa! Mustaakin kuin satulamaakarin pulituuri ... kuppiloissaan missä he häntä juonevat..."

Kaisa kuului ynseillen heittävän sankonsa permannolle. Mutta samassa kuului Liina Ellidan ääni jostakin muurin luota: "Turhaan se matami syyttelee Kaisaa. Kahvit olen ottanut minä omaan talteeni."

Kaisa kuului hihittävän vahingoniloisena kuin räkättirastas variksen vahingolle.

"Muuten ... matamin on aika luovuttaa minulle ryytikaapin avaimet kokonaan, ettei tule turhia sekaannuksia", jatkoi mamselli rauhallisen käskevästi.

Rovasti kuuli Agathansa puuskahtelevan hengityksen. Hän siirrähti parilla arvokkaalla askeleella poispäin, sisähuoneisiin päin. Mutta jäi kuin jäikin yhä kuuntelemaan käsi valmiina lukon kädensijalla.

Mutta Aaka-muori oli tempaissut höllemmälle pinkoliiviensä kireät nyörit ja latelikin simasuulla takavihaisia ilkeyksiään: "Johan nyt toki ... mamsellille! Minä kun vain olen luullut, että ruoka-aittojen avaimet riittäisivät, mamselli raukalla kun on ollut sitä ruoan rahtaamista niillä ajelumatkoilla ... tietenkin pitäjän mökkiläisparoille. Enpä ma olisi kuuna päivänä hoksannutkaan, että sellaisten torakkapesien piisissä kuukataan kahvepöönät ja soppaan pannaan rusinat ja veskunat. Ho-hoijaa, tässähän nämä, tässäpä tietenkin..."

"Hyvä on", kuului Liina-mamselli sanovan lyhyesti ja jatkavan: "Ja sinä, Kaisa, juokse sanomaan Lasse-herralle, että Rusko on pantava valjaisiin. Lähden ajelulle."

Rovasti pani äkkiä kämmenet korvallisilleen, sillä matami kuului paiskovan hellalla patoja ja kattiloita kuin sotarumpuja.

Talon herran aivoissa vilahti epäluuloinen ajatus kuullessaan tyttären "ruoan rahtaamisesta". Sellaisen hommailun taakse täytyi olla haudattuna jotakin luvatonta. Mutta oman emännöitsijänsä loihtimassa herranilmassa ei ajatus ennättänyt kypsyä.

Sitäpaitsi oli pihasolasta alkanut kuulua yli kaiken kattilamusiikin raikuva aisakellon ääni. Siellä oli lukkari Heliander ajamassa papinpostia. Porvoosta päin. Ja Pentti-herra katsahti vapautuneesti huoahtaen kattoon maalattua palleroista enkelinkuvaa, joka puhalsi torvea viheriöitten kranssien keskellä. Lukkarikin, tuo Jumalan mieliharmi, tuntui hänestä totta vieköön tässä perhe-elämänsä ristitulessa enkeliltä, joka kerran oli pelastanut profeetan ystävät Nebukadnetsarin pätsistä. Ja taas hän marssi huoneitten läpi asiallisin ja arvokkain askelin.

Mutta mitäs? Kansliassa odottivat uudet huolet. Kirjeitten joukossa oli hänen oman piispansa sileän kiukkuinen kirje, jossa ilmoitettiin, että Jaakko-maisteri oli purkanut kihlauksensa Eeva Beatan kanssa ja että – kuten kirjeen sanat kuuluivat – "Herran avulla ja perintöruhtinaan armosta olen ottava Hollolan, arvon veljeni toivottavasti vasta ajast' aikojen kuluttua tapahtuvan autuaan kuoleman jälkeen, lisäpitäjäkseni eli anneksikseni, josta syystä veljen herra pojan on valmistettava itsensä ahkeruudella ja hurskaudella pienempien pitäjien sanansaarnaajaksi, kuten hänen viheriälle ja perin kypsymättömälle nuoruudelleenkin on oikeata ja soveliasta."

Ei totisesti iso ja raskas ukkometso huoju huikean näreen latvassa niin pyörällä päästään kuin tämän luettuaan herra Benediktus. Herra nähköön – mennä sillä tavalla tärväämään kaikki maalliset suunnitelmansa, aivankuin olisi pelannut moukkain lautapeliä koko elämänsä! Ja mistä syystä?

Pienten, lyijypuitteisten ikkunaruutujen silmistä kilotti häikäisevä paiste vasten rovastin kasvoja, niin että hän vaivoin erotti Tonneruksen pojan tallien luota, jossa tämä peräytteli Ruskon takapuolta aisojen väliin. Oli siinäkin, tuossa pojan jurikassa ... harmia tarpeeksi asti. Se oli käynyt yhä röyhkeämmäksi. Pari sunnuntaita takaperin oli junkkari sekoittanut sakastissa – niin ainakin lukkari oli väittänyt – kuulutukset niin perin pohjin, että hänen oli täytynyt lukea sekaisin kuolinilmoitukset huutokauppakuulutusten ja rästikantojen kanssa. Eikä sitäpaitsi pirukaan ottanut selvää siitä, mitä tietä oli lehterille eräänä kertana ilmestynyt tuntemattoman talon kukko, joka oli ruvennut helvetillisesti kiekumaan kesken hänen, rovastin, ylevää alttarimessua. Ja nyt tämä kirje! Aikoiko koko maailma tehdä hänestä pilaa? Punaisena kuin kukon heltta hän kääntyi lukkarinsa puoleen.

Mutta tämä jumalien mieliharmi nauroi vain huulet autuaasti höröllään ja kaivoi laukustaan, aivankuin olisi sen nyt vasta löytänyt – vieläkin yhden kirjeen.

"Kaikesta päättäen iloisia uutisia ja Herran terveyttä Jaakko-maisterilta..."

Ja rovasti luki taas, luki ja luki. Sankalasit välähtelivät huikeassa valovirrassa. Mutta hän ei saanut tolkkua kirjaimista. Lasit oli nostettava kurttuun nousevalle otsalle ja taaskin aloitettava ensimmäisistä puustaimista.

Petteri Heliander vilhuilee piippuhyllylle päin, jossa seisoo tyhjä pikari ja pullo puolillaan kirkasta viinaa. Rovastin oli tapana tarita siitä seurakuntansa tunnollisimmille papinmaksujen tuojille ja myöskin lukkarille suotuisain kirjeitten saapuessa.

Mutta nyt! Rovastin naama ei enää kiukusta punerru, se mustenee. Silmälasit sipaistuvat pöydännurkalle. Nyrkki painuu pöytää vasten. Koko hänen lihava vartalonsa tärisee ja hyllyy. Hän ponnahtaa tuoliltaan ja karjahtaa kuin huutaen jollekin näkymättömälle olennolle: "Mitä se lurjus täällä tekee!" Mutta samassa hänen täytyi kouraista sydäntään, jonka paikkeilta hän oli viime aikoina ruvennut ounastelemaan – suuttumuksen pakatessa päälle – merkillistä hottoutta, vieläpä kolotuksen tapaista.

Tämän vuoksi hän ei hengästykseltään kyennyt muuta kuin ähkäisemään: "Häh?" Ja kun hänen kasvonsa näyttivät tällä hetkellä aivankuin tyhmyyden lyömiltä, ei Petteri-herrakaan oivaltanut, ketä tuolla "lurjuksella" tarkoitettiin. "Jaa, että ... minäkö, herra rovasti?" hän kysäisi pelästyksissään.

"Kenraalikuvernööri, tarkoitan!" rovasti huusi suunniltaan director cantuksensa ylenmääräisestä tyhmyydestä. Ja hän käveli edestakaisin seinästä seinään, niin että pitkät piiput hyllyllä vapisivat, jatkaen puhettaan: "Luuleeko herra poikani todellakin, että tämä myssy tässä" – hän taputti vertauskuvallisesti peruukkiaan – "otetaan päästä tuollaisten riikinherrojen edessä! Häh! Mitäs sanot?"

"Enpähän minä mitä", suinaili lukkari. "Mutta minä olen huomannut, politiikasta, meinaan ... että kun myssyn päälle pannaan korkea hattu, ei myssyä näy..."

Rovasti nauroi vatsaansa pidellen, nauroi rehevästi ja pitkään. Ja tarjosi kuin tarjosikin Petteri-herralle ryypyn.

Mutta hän kääntyi kuitenkin taas vakavaksi, vieläpä syvämietteiseksi. Äskeinen "Nebukadnetsarin pätsin" ylevä totuus palasi hänen mieleensä.

"Puhut, lukkari parka, niinkuin ne, jotka eivät tajua politiikan suuria ja korkeita velvoituksia. Etkö muista, mitä tekivät Danielin ystävät Sadrach, Mesach ja Abednego, koska tyranni Nebukadnetsar käski heidän kumartaa kultaista epäjumalankuvaansa?"

"He odottivat, kunnes pätsi oli seitsemän kertaa kuumemmaksi tehty kuin muulloin tehtiin – tyhmästi kyllä..."

"Tyhmästi, sinä jumalaton! Ei, taipumattomina ja ylevästi he astuivat ennen pätsiin kuin luopuivat totuudestaan. He eivät kuunnelleet valtaherran basuunain, ei tromeettein, ei harppujen, ei huilujen houkutuksia eivätkä langenneet maallisten ilojen vuoksi..."

"Taisivat olla vähän heikonpuoleisia musiikkimiehiä, luvalla sanoen", hekotti lukkari sammakonpulleat silmät viattomasti pallillaan.

Rovasti oli naurahtamaisillaan. Mutta pysyi kuitenkin opettavaisessa ajatuksenjuoksussaan. "Ei, hyvä Petteri", hän sanoi, "samalla tavalla on oikean ja laittamattoman myssyn seisottava lujana isänmaan puolesta tuollaisen nykyajan Nebukadnetsarin tullessa häntä sukoilemaan omiin aikeisiinsa, hattujen politiikkaan, joka ei ole mitään muuta kuin virkalahjusten ja katinkultaisten ritarimerkkien sirkuspeliä..."

Petteri Heliander oli ristinyt kätensä ja hänen silmänsä olivat tulemaisillaan kaljamalle niin nöyrännäköisestä hartaudesta, että hän sai kuin saikin toisen ryyppynsä, vieläpä, melkein kuin epähuomiossa, kolmannellekin jalalle.

Ei ihme, että tammakopukan ravatessa pihasolasta avaralle maantielle hänenkin mielikuviinsa sekaantui Daniel-profeetan historia vanhan laulun hahmossa.

     "Niin saapui Daniel ja kuninkaan luo kulki
     ja haastoi, selittää ett'eivät saata julki
     syviä syntyjä pakanat milloinkaan,
     avull' ei tähtien, ei tehden temppujaan",

hän veisasi kuuluisalla tenorillaan pienen lukkarintönön vilkutellessa hänelle iloisesti somalla pienoisakkunallaan.

Eräänä aamupäivänä saapui rovastilaan ei ainoastaan Jaakko-maisteri vaan myöskin Kaarlo-poika, lakimies, jonka tulevalle laamanniudelle kenraalikuvernöörin sihteerinvirka oli välttämätön ponnahduslauta ja joka oli yhtynyt samaan juoneen veljensä kanssa isän taivuttamiseksi hattujen puolelle.

"Kas, kas", yrmyili isä tosin puolittain leikillisesti pojilleen, "kun ette tuoneet, senkin liehittelijät, jo samassa matkassa kreivillistä suosijaanne?"

Kaarlo-herra iski heti vastaan rauhallisella arkiälyllään: "Tulimme jo edeltäpäin varoittaaksemme teitä, isä, tekemästä mitään skandaalia kenraalikuvernöörin kunnioittaessa meitä käynnillään." Kaarlon leveähköt, melkein neliskulmaiset kasvot, joiden lujaa ilmettä isä oli aina vaistomaisesti aristellut, pysyivät järkkymättömän tyyninä. Ei edes hänen mustanharmaa luomensa vasemman poskipään alapuolella liikahtanut.

Isä kävi varovaiseksi. Mutta sanoi kuitenkin kulmalliset rypyssä. "Tiedätte, etten halua ottaa vastaan kreivi von Rosenia. Olen myssyjen johtaja enkä saa antaa huonoa esimerkkiä puoluetovereilleni."

"Useimmat sinun puoluetoverisi tekevät parhaillaan kääntymystä, sillä he pelkäävät", Jaakko-maisteri tokaisi peitelty kiihko äänessään.

"Pelkäävät! Miksi muka? Ja ketkä, esimerkiksi...?" ihmetteli isä.

"Muun muassa sinun vannoutunein kannattajasi tuomari Wijkman on paennut rajan yli Vanhaan Suomeen, Venäjän puolelle, maaherra Wreden aikoessa hänet vangita kolttosistaan", puhui Kaarlo.

Isä pelästyi. Tuolla Kaarlo-pojalla oli sitten merkillinen taito saattaa pelkällä naamataulullaan puhekumppani melkein kuin syytetyn penkille... Mutta hän yritti kuitenkin ottaa vielä järjenhännästä kiinni ja vakuutteli, itseänsäkin rauhoittaakseen: "Siihen herraan nähden olen jo oikeastaan käteni pessyt ... hänen monella tavalla erheellisen elämänsä vuoksi." Ja niinpä antoi hänelle tämä "käsien peseminen" hivenen verran Pontius Pilatuksen ylevyyttä. "Pankaa joka tapauksessa mieleenne pojat", hän jatkoi, "että tätä myssyä ei kiverretä hatunmalliin tässä elämässä".

Ja rovasti heilautti päätään, niin että aamumyssyn pieni tupsu singahti korvalliselle.

"Eipä kai", venytteli Jaakko kärkevä iva kielen alla, "mutta se voidaan ylentää 'tämän elämän' rajamailla – hirsipuuhun ... pyövelinrakkarien suosiollisella avustuksella. Isä ei ehkä ole vielä kuullut, että yksinpä arvokas sukulaismiehemme Pacchalenius on jo epäluulojen alaisena kavallushommista. On saatu näet tietää hänen kirjoitelleen kapinallisia kirjeitä veljelleen, rajantakaiselle virkamiehelle, ja muutenkin, mikäli hänen apulaisensa Mollerus on kertonut professori Browalliukselle..."

Isä katsoi Jaakkoon silmät sirrillään. Hän arvasi, että poika pelasi jälleen jotakin pirunpeliä. Hän ei tosin kyennyt näkemään hänen salaisinta kannustintaan – loukattua rakkauttaan. Mutta Juhana Browalliuksen nimi – hän kun tiesi tämän herran hännystelevän hattuja päästäkseen avoinna olevalle piispanistuimelle – pani hänet aavistelemaan professorin ja Jaakon yhteispeliä hallituskoplan suosion havittelemiseksi.

"Ohoo, poikaseni", hän hykerteli kämmeniään hyvillään omasta viisaudestaan. Häntä muka peloitella – epäluuloon joutumisilla tai toisten ... tyhmempien kohtaloilla. "Oh-hoh-ho", hän huokasi lomaan kuin surkutellen maailman pahuutta. Mutta samassa taas alkoi silmänrypyissä pelehtiä voitollista viekkautta.

Vai tässä... Ei panna tällaista herraa hattujen käpälälautaan ... Ollapa tuossa nyt sitten jotakin – pelkissä silmänvilautteluissa itärajan tuolle puolen ja pienissä ystävällisyyksissä, joita ei, Herran kiitos, ole konsa allekirjoitettu hanhenkynällä eikä julki kaakatettu ... kananpäästä.

"Kieräile mitä kieräilet, Jaakko", hän vihdoin sanoi sanansa, "minun omantuntoni puhtautta politiikassa eivät kykene epäilemään herrat eivätkä narrit."

Mutta nämä hurskaat sanat eivät kyenneet sittenkään ajamaan eräänlaista pelon hiirtä hänen sielustaan, johon se oli yht'äkkiä istahtanut kuin juuston ääreen, Herra paratkoon! Minkä hän teki sille, että tuollainen hiirenhäntä rupesi lieputtelemaan hänen herkässä mielessään perin helposti, varsinkin jos vaara uhkasi hämärin sanoin, aivankuin jostakin salaisesta loukosta.

Ja eikös, tietenkin! Kaarlo-poika se osasi järähyttää taas sanansa kuin olisi lukenut rikollisen tuomiota peloittavasta protokollasta. "Joka tapauksessa", totesi tämä pykäläherra, "sen vähänkin nojalla, minkä olen saanut urkituksi kenraalikuvernöörin adjutantilta, olette joutunut, isä, pahaan permeen: teidän on valittava joko vainotoimenpiteet itseänne ja sukuanne vastaan tai – huomatkaa! – eräät korkeat virat ja kunnianosoitukset itsellenne ja..."

Kerrankin Kaarlo-herran lause katkesi kesken, sillä hänen isänsä oli joutunut ankaran mielenliikutuksen valtaan. Hän ojenteli käsiään. Hänen leukansa vavahteli kuin myrskyssä. Ja katso... pari kolme kyynelhelmeä pyörähti alaluomelle suuresta tunteen tulvasta, kuten oli luonnollistakin hänen hellälle sydämelleen.

"Ja luuletteko te, rakkaat poikani", hän ojensi uudestaan molemmat kätensä kuin syleilläkseen, "etten minä, joka aina olen koonnut poikani siipieni alle kuin emokana kokoaa..."

Vertaus katkesi ankaraan yskänkohtaukseen, sillä hän äkkäsi yht'äkkiä, ettei "emokana" oikein sopinut hänen arvolleen.

Mutta yskä pelasti. Ja hän ilmoitti katsovansa tällä kertaa tarpeelliseksi edustaa sukua ja rovastikuntaansa ottamalla vastaan kreivi von Rosenin kattonsa alle.

Eikä puuttunut koreutta siitä juhlapöydästä, johon Krookin perhe kenraalikuvernööri ja tämän adjutantti, majuri Königstedt, vierainaan istuutuivat eräänä paisteikkaana iltapäivänä.

Liina Ellida näytti pitävän käsissään koko emännyyttä. Hän oli hyljännyt kotitekoisen villaleninkinsä ja istui nyt emännän paikalla. Hänellä oli yllään sininen hollannindamastinen juhlahame, jonka helmat runsaina laskostuivat yli nilkkain. Harteilla upeili punakukillinen ruskean kellervä olkaliina, jonka päärmeitten lomasta kiilteli äitivainajalta, ankaralta Katariina rouvalta, peritty kultaketjuinen risti.

Paksut palmikot oli kiedottu kruunuksi päälaelle ja korvannipukoissa riippuivat timanteilla koristetut korvarenkaat, nekin perintöjä äidiltä, joka oli ollut syntyjään Printzien äveriästä pappissukua.

Liina Ellida säteili rohkeata uskallusta. Poskipäät paloivat jännitystä, sillä hänelläkin oli tänä iltana hoidettavanaan oma "politiikkansa".

Ja se se oli vasta oikeata politiikan vyyhteä, jossa oli sekä villat että tappurat. Oli siinä värttinämuorina Aaka-matamikin, jolta hän aikoi lopullisesti tässä juhlassa riistää emäntävallan. Liina Ellida näet oli kokenut omin silmin ja korvin, että niin kauan kuin matami piti valtikkaa talossa ja havitteli ruustinnanpaikkaa, hän houkutteli isäukkoa naittamaan hänet Kustaa Stephanderille, sillä tytär piti saada niin pian kuin suinkin pois tieltä, miehelään.

Parhaana kehruutyttönä tämän illan suunnitelmissa oli ollut Thyra Helena, joka oli kirjeillään pyöritellyt valmiiksi huikeita "historioita" tämän illan suurta yritystä varten.

Niinpä talon tytär nyt istui emännänpaikallaan katse valppaana kuin kesäkuisella naarasmetsolla, joka vaaran lähestyessä mutkittelee kanervikossa, juoksee ja lentää polveillen sinne tänne, eksyttääkseen poikastensa jäljiltä vihamiehet poispäin omalla rohkeudellaan.

Kreivi katseli kukoistavaa rovastintytärtä peittelemättömän ihastuneena. Hän oli tosin jo kuusissakymmenissä, mutta yhä vielä iloinen seuramies – sekä nykypäivien hovitapaan että vanhanaikaiseen, karskiin kaarlolaismalliin. Hän kuului näet ajan maineikkaimpiin kaarlolaisveteraaneihin, sillä hänellä oli kunnia olla toinen "niistä kahdesta", jotka olivat ratsastaneet Kaarle-kuninkaansa keralla Turkista kotimaahan läpi Euroopan.

"Taavetin harpun" malliin kudotut vitivalkoiset ruokaliinat paistelivat herrojen kaulalla. Heidän hopeaiset kalvosinnappinsa kiiltelivät ja hihansuuröyhelönsä lehahtelivat soreitten sormien pistellessä herkkuja suihin lautasilta, jotka olivat ehta englanninporsliinia. Vanhanaikaisissa hopeakannuissa kuohui lukkarinmatamin kuuluisa olut ja pienissä pikareissa helotti paras paloviina, joka teki kauppansa, sillä Paimilanlahden ankerias lepäsi vadillaan etikassaan ja kryyteissään, sopiviin paloihin leikattuna.

Sitä ei totisesti voinut vastustaa edes vanha kaarlolainen. Se lyheni lyhenemistään, kuten ruokaryyppyjen välitkin. Mutta herrojen mieli yleni ylenemistään. Eikä kenraalikuvernööri näyttänyt välittävän tuon taivaallista politiikan ongelmista.

"Tiedättekö, mademoiselle", hän aloitti kaksimielisen hovijuttunsa, "tämä majurimme on vaarallinen herra. Varokaa, neitsykäiset, prenez garde! tavataan sanoa meidän, sotilaitten, kesken. Ette liene kuullut, miten kävi kuningattaren hovineidin, jalosukuisen Julianan, tanssiaiskengän. Ja hänen tähtensä majurimme, joka oli komennettuna samana yönä kuninkaalliseen päävartioon. Oo, rakas mademoiselle...!"

"Pyydän kuitenkin huomauttaa, jalo neiti...", yritti majuri Königstedt kierrellen somia viiksiään. "Ei mitään selittelyltä, sinä pukki kaalimaan vartijaksi", löi kreivi adjutanttiaan olalle. "Tiedättekö, mitä hän teki, tämä don Juan? No, katsokaas – neiti Juliana hiipii valkenevassa aamussa linnan siipirakennuksesta ... tietenkin lemmenretkeltään. Hän hiipii kissanaskelin – kun muuta tietä ei ollut – läpi vartiosalin kohti hovineitojen huonetta. Mutta – kultaompeleinen tanssikenkä liukastuu ja irtoaa somasta jalasta, sillä neito oli solminut sen nilkkanauhat – nähtävästi levottoman omantunnon vuoksi – perin höllästi. No, herra majurimme, joka on nukkunut koiranunta lavitsallaan, koppaa kengän syntiseen kouraansa ja vaatii – ajatelkaas! – tämä herra vaatii mademoisellelta suudelman kauniista kengästä, josta riippui neito paran koko kunnia. No, arvatkaapa, rakas emäntämme, mitä teki Juliana-mamselli. Saattoiko hän pelkällä toisella kengällään astua hovineitien pariin, jotka ovat sen peevelin juorukelloja?"

Liina Ellida oli pudistavinaan ihmetellen päätänsä ja vastasi urhoollisesti: "Hän heitti tietenkin pois toisenkin kenkänsä, päästäkseen ontumasta!" "No, mutta, mademoiselle, silloinhan synti olisi paljastunut kaksinkertaiseksi, eikä ulkokullaisessa hovissamme unohdeta koskaan ilmi tullutta lankeemusta..."

"Minä tiedän, herra kreivi", huudahti nokkelasti Jaakko-maisteri. "Tuo neito parka turvautui vilpilliseen hurskauteen. Hän rukoili, rukoili herra majuriamme kuin rippi-isäänsä, kunnes hänen kavaljeerinsydämensä heltyi ja..."

"So-so-so, nuori herra, teidän pitäisi todellakin tulla hovikappalaiseksemme, havaitaksenne, että rappeutuneessa hovissamme eivät neidot osaa rukoilla edes rippi-isäänsä. Ei, ei, tietenkin Juliana-neito antoi vaaditun lunnaan. Voilà tout! Ja katso, hänen siveytensä oli pelastettu, ainakin toistaiseksi..."

Tämä viittailu kuningasvallan rappioon oli vienyt kreivin taitavasti politiikan puolelle, varsinkin kun hanhen puolikkaat reininviineineen olivat mehevästi päättäneet äskeisen ilonpidon majurin kustannuksella. Kenraalikuvernööri viittaili matkansa tarkoituksiin. Hattuhallitus oli ryhtynyt suuriin varusteluihin keisarinnaa vastaan, joka oli pikku vihan aikana katalasti pettänyt aikaisemmat lupauksensa. Tämän vuoksi hän oli ollut tarkastamassa Svartholman linnoitustöitä, joita hänen ystävänsä Degerbyn pormestari, Jaakko Forsell, edisti koko kaupunkinsa väellä ja voimalla.

Niin, tuo kunnon herra oli todellakin ansainnut sen ritarimerkin, jonka hän, kreivi, oli hänen rintaansa ripustanut.

Herra Benediktus, joka oli istunut jäykän juhlallisena silkkivuorisessa kamlottikauhtanassaan, hätkähti, sillä korkea vieras oli ritarimerkistä puhuessaan katsahtanut merkitsevästi hymyillen isäntää kohti.

Kiertomatkallaan kreivi oli poikennut Porvoon piispan ja rovastien pateilla, sillä varsinkin papit, joiden "yömyssyt tutisivat ryssänpelosta" – kuten kreivi sivumennen letkautti – eivät läheskään mielisuosin rohkaisseet kansaa asettamaan täydennyskomppanioita sodan varalta.

Tämä puhe riipaisi jo pahasti herra Benediktuksen poliittisesti ylen arkaa nahkaa. Hän risti kätensä ja vetäytyi huokaillen papinlipereittensä suojaan. "Herra meitä hyvästi auttakoon ... rovasti parkoja. Ne meistä, jotka rakastavat seurakuntaansa, näkevät huolella ja surulla, kuinka kansa jo viime sodan koettelemuksista on näännyksissä. Kuinka se kykenisi asettamaan nyt, nälin kuolten, uusia ja yhä uusia ruotuja, herra kreivi...?"

"Näännyksissä? Ja miksi, rakas isäntämme?" kyseli kreivi iskien Pentti-herraa suoraa päätä tämän arimpaan Akilleen-kantapäähän. "Pahimpana syynä kansan hätään on saamieni tietojen mukaan se tunnoton keinottelu, jolla etenkin arvon rovastit ovat 'huolella ja surulla' huolehtineet siitä, että maakunnat ovat tyhjentyneet viljavarastoistaan."

"Sotaväen tarpeeksi, herra kreivi!" huudahti isäntä epätoivon vimmalla. Hän oli hikoamaisillaan, sillä hänen juhlakauhtanansa alle oli talvellisesta tottumuksesta jäänyt ylen kuumat turkisliivit, joissa etupuoli oli vuorattu ilveksen- ja selkäpuoli ketunnahalla. Ja nytkös, varsinkin tuo ketunpeeveli kuumotti selkää kuin helvetin kekäle.

Hymähtäen heitti kreivi keskustelun jälleen vaarattomammille urille. Hän ryhtyi kertomaan suuresta merilinnoituksesta, Sveaborgista, jonka rakentaminen oli uskottu nerokkaalle Augustin Ehrensvärdille. "Ja se on nouseva kuin feenikslintu viime tappiomme tuhkasta!" kreivi kohotti puheensa yhä korkealentoisemmaksi. Itärajalta siirretyt Hämeenrykmentin komppaniat oli näet komennettu sen rakennusmiehistöksi. Väellä ja voimalla se koroitettaisiin sellaiseksi graniittilinnoitukseksi, että ryssän kaleerit saisivat kierrellä sitä yhtä turhaan kuin silakkaparvet kalliorantoja.

Herrat nostelivat innostuneina pikareitaan. Yksinpä rovastikin nyökkäili mietteliään näköisenä. Mutta Liina Ellidan viinilasi oli läikähtämäisillään maahan.

"Onko siis myöskin meidän ruotumiehemme, Okeroisten komppania...?" hän alkoi hengästyneenä. "Oi, oi, mademoiselle!" huudahti majuri näytellen mustasukkaisuutta. "Eikö todellakaan tuo Okeroisten vänrikki parka, Juhana Stormbohm, ole lähettänyt teille kutsua upseeritanssiaisiin, joita...?"

Liina Ellida keskeytti majurin lavertelun riemukkaalla naurulla. Hänen silmänsä olivat syttyneet sellaiseen paloon, että hänen täytyi ne peittää pehmeitten silmäripsiensä taakse. Hänhän ei ollut saanut tähän hetkeen saakka yhtäkään viestiä rakastetultaan. Ja nyt! Nythän hän saattoi hädän tullen vaikka paeta Yrjänänsä luokse... Kerkein korvin hän kuulosti yliskamariin päin, jossa oli piilossa hänen suurin yllätyksensä. Ja hän pyrki päättämään aterian niin pian kuin suinkin, saadakseen herrat siirretyksi kirjakamariin, punssien ja liköörien pariin.

Herrat olivat heittäneet pois röyhelönsä ja ahtaat lievetakkinsa. Herra Benediktus oli käynyt kuoriutumassa sekä ketun- että ilveksennahoistaan ja istui nyt kotinutussaan valmiina ottamaan vastaan rehellisin rinnoin hattuherrojen floretinpistot.

Mutta kreivi iskikin suoraa päätä kaarlolaismiekalla: "Niin, herra rovasti, sotakomissioonin papereista löysin, suureksi ihmeekseni, teitä vastaan syytöksen viljakaupoista, joissa armeija on saanut maksaa laittomat hinnat. Vaadin selitystänne." Ja kreivi jäi tarkkaamaan uhriaan kiintein katsein. Herra Benediktus kauhistui. Mutta tätä ei näkynyt päälle päin, sillä pöydän monet eliksiirit olivat elävöittäneet hänen sydämensä alkuperäiseen, synnynnäiseen rohkeuteensa.

"Laittomat hinnat! Minäkö? Herra minua varjelkoon filistealaisten raivolta ja etenkin ystäviltäni", hän levitti hymyillen kätensä. "Saanko kysyä, herra kreivi, joku talonjussiko Antti Kettula vai ehkäpä juuri tuo sukulaismieheni Pacchalenius, peittääkseen tietenkin omia syntejään, on ollut tällaisia vääriä ilmiantoja...?"

"Ainoastaan armeijan tilikirjat", kreivi keskeytti lakoonisesti. "Kirkkoherra Pacchaleniuksen valtakuntaa vaarantavat vehkeilyt ovat toisenlaatuisia, joskin yhtä raskauttavia."

Pentti-herran armoitettu äly saattoi hänet pyrkimään niin kauaksi kuin suinkin viljanhintojen vaaralliselta alueelta. Siksi hän huudahti kuin olisi suuresti iloinnut oikeuden jalosta voitosta: "Ja kuka, kuka on hänet viimeinkin saattanut, tuon herran, joka on köyhä kuin kirkonrotta ja aina kadehtinut sitä Herran siunausta, joka...? Niin, kuka on viimeinkin saattanut hänet käpälälautaan, saanko kysyä?"

"Siihen nähden", viittasi kreivi Jaakko-maisteriin, "on teidän herra pojallanne eräitä ansioita, joten..."

"Minun ansioni ovat tässä asiassa sangen vähäiset", kiirehti Jaakko. "Pääansio on herra Tuomaan omalla apulaispapilla, maisteri Molleruksella."

Isä-Krook katsahti yht'aikaa ihaillen ja epäillen poikaansa. Mutta samalla hän huudahti kuin puhdistaakseen kaiken varalta omaa laittamatonta sukuaan: "Kuulen joka tapauksessa helpotuksen tuntein, ettet sinä, poikani, ole alentunut edes väärintehnyttä ilmiantamaan..."

"Ei sukulaisuus, ei lankous saa minua, isä hyvä, estää kuuliaisuudesta lailliselle esivallalle", hieroskeli Jaakko-herra sormiensa päitä vastakkain. "Enkä kiellä, että sain viime kuussa Turun-matkallani professori Browalliuksen kiinnittämään huomiota Kaarle Fredrikin tietoihin appensa vaarallisista aatteista, joita hän, huolimatta vävypojan-aikeistaan, lateli julki sangen avomielisesti... No, niin, ehkäpä hän luulee sillä tavalla pääsevänsä käsiksi Vanajan pappilaan tai – kukaties – ihan Lohjan kuninkaanpitäjään..."

"Voilà, teidän poikanne, herra rovasti", hymyili kreivi, "on kiintynyt liikuttavan syvin tuntein nuoreen perintöruhtinaaseemme, jonka hovissa on tällä kertaa vapaana hovisaarnaajan virka. Enkä tahdo kieltää, että maisteri Krookilla on näin ollen siihen hyvät mahdollisuudet. Tout compris, sitä tietä pojallenne avautuu toivo – niin nuori kuin hän onkin – periä välittömästi omalta isältään tämä maan mahtavin rovastikunta, mikä tietenkin olisi, rohkenen väittää, une belle carrière."

"Huomaa, rakas isä", huudahti Jaakko, "että Porvoon piispa, vannoutunut myssy, sen jälkeen kun sydämeni vaati katkaisemaan hänen tyttäreensä minua liittäneet rakkaudettomat siteet ... ei suinkaan ole käyttämättä keinoja mitä tahansa..."

"Niin, me tarkoitamme", kreivi jatkoi, "että sen jälkeen kun myöskin Kaarlo-poikanne on ahkerasti ja alttiisti ollut paljastamassa tuota kätyri Wijkmania, jota epäilemättä odottaa mestauslava, että Svean valtaneuvosto saattaa, sopivasta puoltolauseesta, unohtaa teidän eräät harha-askeleenne, herra rovasti..."

"Svean maa ja Svea-äidin syli", huokaili Pentti-herra, aivankuin olisi vaipunut syviin muistoihin. Ja hän kohotti vieraita kohti liköörilasinsa, hakien uusia hetkeen sopivia ajatuksia.

Ja hän alkoikin filosofiseen tapaansa: "Erhetykset kuka ymmärtää! Mutta ... niin ihmeellisesti on Luoja järjestänyt ihmissydämen ja hänen järkensä aivoitukset, että juuri nuo harha-askeleet ja erhetykset saattavat meidät lopultakin viisauden lähteelle, niin sanoaksemme viisauden äidinhelmaan..."

Sanat alkoivat kesken kaiken pahasti haparoida, sillä puhuja, kuten koko seura, oli kuullut ylhäältä, yliskamarista päin huiman parkaisun, aivankuin joku kapalovauva tai sentapainen olisi purkanut hurjaa kiukkuaan koko tälle kieronpuoleiselle elämälle.

Ääni oli käsittämätön. Rovastin täytyi hetken aikaa hakea sanoja aivankuin olisi yritellyt kaapaista totuutta jos toistakin suoraan niskavilloista. Mutta hänen oli mahdotonta tässä kiusallisessa hetkessä tarttua tukevasti saarnanjuuriinsa. Kuitenkin "Svea-äiti" ja tämän "äidinsyli" hänet auttoivat vähitellen kuivalle maalle.

"Niin", hän nousi seisoalleen, "enkö minä, Benediktus Krook, joka jo isonvihan aikana pakenin autuaan Katariinani kanssa ryssäläiskannibaalien hävitystä ja raivoa Svea-äidin helmaan, enkö minä tietäisi sen lempeyttä ja turvallisuutta! Ja vaikka minä itkin omaa seurakuntaani, joka oli jäänyt isällistä huolenpitoani vaille... tataarien ja kalmukkien käsiin, muuttuivat kyyneleeni juuri tuossa autuaassa helmassa muistojen kalliiksi päärlyiksi, joita en totisesti aio heittää sikojen eli hallituksen vihollisten eteen tallattaviksi..."

Puhuja joutui taas keskeyttämään, sillä Liina Ellida oli pujahtanut huoneeseen ja jäänyt katsomaan liikutuksesta punoittavaa isäänsä, joka täytti hetken hiljaisuuden kohottamalla taas pikarinsa.

Tytär hymyili silmät viisaan näköisinä, sillä hän oli havainnut isänsä huulilla sen hieman sammaltelevan lempeyden, jonka vallitessa hänet yleensä sai helposti lupailemaan monenlaista hyvyyttä pyytelijälle.

Tyttären kadottua isän raskaahkot silmäluomet avautuivat laajimmilleen ja hänen molemmat leukansa painuivat alaspäin otsan puskiessa eteenpäin kuin puhuja olisi aikonut tarttua sarvesta härkää.

Ja hän myöskin tarttui. "Minä tiedän", järähti hänen äänensä nyt melkeinpä syytöksenä koko vilpillistä maailmaa vastaan, "että suoruus ja rehellisyys politiikassa näyttää tyhmyydeltä ja narriudelta ja päinvastoin – herraparatkoon! – neron maineessa käy kiero vilppi, koska se onkii ynnä kalastaa sameissa vesissä. Mutta, sanon minä, jos sanon minä, jos Taivaan Herra, sen asettama hallitus, niin sanoaksemme, työni kerran armossaan aateloisi, niin kirjoittaisin vaakunakilpeeni epäröimättä sanat 'suoruus on hyve', niin, 'in recto virtus' – ne sanat loistaisivat aatelisvaakunassani ja ne paistavat jo nyt kuten aamuauringossa minun sydämeni puhtaalla kilvellä..."

"Bravo, bravo!" huudahti kreivi, joka oli puheen aikana kultaisesta nuuskarasiastaan sirotellut nuuskanrippeitä nenänsä alle. "Niinpä sallikaa minun", hän sanoi ja viittasi adjutantilleen, joka ojensi hänelle pienen silkkivuorisen kotelon ritarimerkkeineen. "Näin ollen", jatkoi kreivi, "ikäänkuin pieneksi ennusmerkiksi tulevasta aateliskilvestänne ojennan teille hallituksemme nimessä, joka ei koskaan ole teihin toivoansa kadottanut, 'Pohjantähden' ritarimerkin..."

Ja hän kiinnitti sen omin käsin suolapatsaaksi jäykistyneen rovastin rintapieleen, jatkaen valituin sanoin: "Se säteilköön mustassa nauhassaan teidän jalon elämäntyönne vertauskuvana todellakin kuin toivontähti Pohjolan synkällä taivaalla."

Ja herrat nostivat lasinsa juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.

Mutta rovastin ylenmääräisestä autuudesta jäykistyneet kasvot sulivat jälleen. Ja hän pääsi kuin pääsikin suureen ja mahtavaan loppuponteen, joka ei jättänyt jälkeensä enää mitään epäilystä onnellisesti tapahtuneesta kääntymyksestä.

"Niin, au nom de Dieu!" hän huudahti täydestä ja totisesta sydämestä. "Olen syvällä mielenmurheella nähnyt ja kuullut monien entisten aateveljieni, joiden olen luullut tähän saakka haluavan tälle kansalle rauhaa ja hyvinvointia, olen, Jumala paratkoon, kuullut heidän taivuttaneen korvansa vääriin viettelyksiin. Ei ja totisesti ei! huutaa nyt minun sydämeni. Enkö ole saanut tuta juuri tänä päivänä hattuhallituksen siunaukselliset uudistukset ja mahtavien linnoitusten nousevan sen nerollisista aivoituksista minunkin seurakuntani turvaksi ja pelastukseksi! Sen kaiken olen kuullut ja nähnyt. Ja minä huudan tänä hetkenä: valaise minua, Herra! Sillä sydämessäni olen aina ollut hattu, mitä sisimmässäni aina elänyttä voimaa, rohkenen uskoa, eritoten ovat olleet armolliselle hallitukselle todistamassa vuodesta vuoteen jatkuneet uhkarohkeat perkaustyöni Vääksynvirran kuohuvissa koskissa ja koleikoissa – yhteisen kansan onneksi ja parhaaksi..."

Ja rovasti Benediktus päätti liikutuksen sumentamalla äänellä, kasvoillaan seestynyt kirkkaus: "Niin, herra kreivi, olen ja olen ollut, eo ipso, niin sanoaksemme, yksinomaan ja pelkästään hattu! Tässä seison enkä muuta voi." Ja kuitenkin hän kykeni taas koroittamaan korkealle likööripikarinsa.

Mutta maljojen tuskin tyhjennyttyä isä-Krook näkee kasvojensa edessä pienen kapalovauvan, joka jokellellen näytti yhtyvän yleiseen riemuun.

Tytär oli vetänyt kynnyksen yli myös Peuralan Martta-muorin, joka hypisteli neuvottomana esiliinaansa. Liina Ellida puhui kuin hengen hädässä: "Minä tahdon tämän itselleni, isä ... kasvatikseni. Ethän kiellä, rakas isä, ethän, sano?"

Herra Benediktus hymähti ymmällään. Mutta tytär ei antanut rauhaa. "Kerro, Martta-muori, kerro!" Ja muori lasketteli kuin ulkoläksyä, johon nokkela kieli sekoitti omia kansanomaisia kommervenkkejään. "Voi, voi, rovasti kulta, onpas käynyt kummat siellä meillä päin! Kun näätsen ajeli joukkoineen mustalais-Haakertti Anianpellon talvimarkkinoilta ja levähytti leirinsä meidän kartanon maille, niin eikös illankuhjeessa mustalaisakka, joka povuutti minulle ristiveriset miniät ja senkin seitsemät lapsenlapset, eikös se peijooni jättänytkin tätä herranlahjaa kynnykseni eteen. Yöllä sen löysin, poika paran, portailta kitisemästä. Ja näinhän minä tokiinsa, ettei se ollut mikään mustalaiskakara ja ettei sillä ollut tavallisen hollolaishuijarin piiskanlovea kainalossa. Ei, ehei, rovasti kulta. Eri maata ne ovat herrojen koiratkin, sanotaan ... ranssikauloja ja kippurahäntiä. Näkeehän sen nämä nuoretkin herrat ja sotaherrat! Kun ovat posketkin kuin maito ja höytyväiset päälaella kuin enkelipojalla alttaritaulussa... Ja myssytkin ja paituset, katsoopas rovasti, pitsirantuiset ja aivinaista... Ei sitä tällaisissa kapaloissa synnytä meikäläisten heijauksista, ei jo vaan..."

Ja Liina Ellida jatkoi haastelua yhä hellemmin. "Ainahan olet ollut, isä, leskien ja orpojen suoja tässä seurakunnassa..." Ja hän katsoi vetoavasti kreivi von Roseniin, joka hymyili huvitettuna. "Tahdon hänet!" tytär kivahti rohkaistuneena. "Vai tahdot?" isä remahti leppoisaan nauruun. "No, ja onkos sillä saakelin pojalla edes ihmisellistä ristimänimeä – Haakertin Aaprami vai...?"

"Vai tässä Aaprami!" selitti Martta-muori. "Nastolan pappi kastoi ja Yrjänäksi pantiin, kun ei muuta siinä yht'äkkiä ... kasteessa, pölähtänyt vanhaan muistiin..."

"Vai poikasi kaimaksi?" nauroi rovasti katsoen kysyvästi kenraalikuvernööriin. "No, jaa, kukaties ... tulee pojasta kerran oikea kaarlolainen, ruotusotilas..."

"Jaa, jaa, ollapa, sanon minä", huudahti kreivi kumartaen ylen kohteliaasti Liina Ellidalle, "tämän pojan isä joku ruotusotilaistani, ansaitsisi hän, hitto vieköön, kersantin merkit ... teidän kunniaksenne, mademoiselle..." Mamselli nauroi raikkaasti kysäisten kuin kiusoitellen: "Ja pysyttekö hetken tullen sanassanne, herra kreivi?" "Sen todistakoon teille, jalo neiti, tämä pieni kumminlahja." Ja korkea vieras ojensi – nuorten herrojen suosionosoitusten raikuessa – pikkusormestaan kiiltelevän korun Liina Ellidalle.

Eikä suinkaan isärovasti voinut olla yhtymättä yhteiseen iloon. Hän nauroi rehevässä riemussaan: "No, ota hänet, ota, sinä hupakko – myötäjäistesi lisäksi ha-ha-ha ... sulhasellesi Kustaa Stephanderille!"

Liina Ellida juoksi salaisesta onnesta pakahtumaisillaan lapsi sylissä yliskamariinsa. Hän pelkäsi huutavansa salaisuutensa julki koko maailmalle. Hänen täytyi piiloutua, itkeä ja nauraa ylenpalttisesta autuudesta.

Seuraavana myöhäisaamuna kreivi von Rosen, joka oli viettänyt yön "piispankamarissa", johdettiin jälleen salin pöytään, jossa odottivat kylmät, virkistävät aamuryypyt ynnä Paimilanlahden kuuluisat ankeriaat. Erojaismaljat tyhjennettiin suuressa ja jalossa yhteisymmärryksessä. Olihan tapahtunut melkeinpä ylimaallinen muodonvaihdos: myssystä oli tullut sen ehdoton vastakohta: hattu.

Rovasti-isälle oli kertynyt suosiota ja kunniaa. Tyttärelle oli siunautunut kasvatti. Pojille samalla tipahtanut kuin taivaasta tikapuut kiivetä yhä ylemmille ja ylemmille oksille tämän elämän onnenpuussa.

Koko suvun tulevaisuus näytti perinpohjin taatulta. Pojista ja isästä tuntui kerta kaikkiaan siltä kuin riittäisi Paimilan ankeriaslahdessa tuota maankuulua herkkua rajattomiin, melkeinpä ajasta aikaan, seuraaville ja näitäkin seuraaville sukupolville.

Mutta onnellisin ihmisolento koko rovastilassa oli tytär, Liina Ellida.

5.

Jaakko Krook vaeltaa yksin pyhäinmiesten aattoiltana Vanajan joen rantapolkua. Joen vesi on riittynyt ensiöiseen jäähänsä. Kulkijan hengitys huuruaa puuskittain. Hänen on vuoroin kuuma, vuoroin hän värisee kuin horkassa, vaikka hän on heittänyt harteilleen leveäolkaimisen matkaviittansa ja jalassa on ratsusaappaat.

Hän tuijottaa hetkisen mustaa jäätä, jonka pinnalla kääntyilee, leviää ja taas katoaa myrkynvihreitä valonhäiviä.

Jaakko-herra ei ole saanut unta. Hän on hiipinyt hiljaa porstuakamaristaan eteiseen ja seisonut siinä käsi kuumeesta nihkeänä eteisen ullakonportaitten käsipuulla.

Sinä hetkenä hänessä ulvoi hänen tyydyttämätön rakkautensa kuin piesty koira, jolla on himo purra, mutta ei kykene näyttämään edes hampaitaan.

Hänen taitavat järkipäätelmänsä eivät ole kyenneet häntä auttamaan. Hänen vehkeilyihin tottunut älynsä on kutonut valmiiksi verkon, jolla hän on kiertänyt pirulliseen apajaan Thyra Helenan, tämän sulhasen ja isän. Hyväuskoisen Kaarle Fredrik Molleruksen hän on pannut kertomaan professori Browalliukselle noin vain, kuten ainakin isällisen suosijansa ja oman opiskelutoverinsa luotetussa seurassa Tuomas-herran filosofisista aatteista. Ja kun oli kertynyt tarpeeksi näitä "valtakuntaa vaarantavia ajatuksia", Browallius oli kehoitellut oppilastansa panemaan paperille nuo "kauaskantavat totuudet" – ikäänkuin pysyväksi muistoksi kasvatti-isästään. Tuo opettajaansa jumaloiva hölmö oli tehnyt työtä käskettyä. Ja professori oli vienyt paperit kenraalikuvernöörille, joka oli ottanut pahasti säikähtyneen Kaarle Fredrikin kuulusteltavakseen, tämän kykenemättä kieltämään, että ajatukset todellakin olivat Tuomas Pacchaleniuksen aatteita.

Ja nyt hän on ollut orpanuuden varjolla vakoilemassa täällä pappilassa, jonka yliskamarissa nukkui Thyra Helena, hänen unettomien öittensä hurmaava kiusaajatar.

Ratsastaessaan ullakkoikkunaan hän vavahtaa. Sieltä paistoi himmeä valo. Neito valvoi hänkin. Tuo yksinäinen kynttilänvalo riehautti uuden myrskyn kulkijan rintaan.

Jos Jaakko Krook ei olisi ollut järjen aikakauden lapsi, hän olisi totisesti uskonut nauttineensa tuon naisen kädestä noitajuomaa. Viime elokuulta lähtien läpi talven, yli uuden kesän ... tähän hetkeen saakka oli hänen sydämensä ollut täynnä intohimoista kaipuuta, mutta myöskin alimaailman demooneja, niin ettei hän kaikin ajoin tietänyt, kiertelikö hän täällä rakastuneena narrina vai kostonhimoisena urkkijana. Yli tämän yön hän ei enää aikonut tätä kissan ja hiiren leikkiä jatkaa. Nyt juuri, tänä yönä – kulkijan askelet kiihtyivät – oli tehtävä ratkaisu.

Hän astui päättävän askelen eteenpäin.

Saappaankorot rouhivat routaista maata. Mies heitti raskasta hiekkaa akkunaan, jonka takaa häilähti valkea varjo.

Thyra Helena raoitti akkunaa ja kuiskasi tulevansa "hullun Rinaldonsa" seuraan. Hän siis jatkoi totuttua näyttelemistään. Mutta hän pukeutui vapisevin käsin. Hän oli oppinut päivä päivältä yhä enemmän pelkäämään tuota miestä.

Naisen vaistollaan hän tajusi, että Jaakko oli viipynyt päivästä päivään pappilassa juuri hänen vuoksensa tai – kostaakseen hänelle ja hänen läheisimmilleen. Hänen keskustelutavassaan oli ollut aivankuin taitavaa miekkailijaa, joka leikitteli toisten elämällä. Ja kuitenkin, hetkittäin, näytti siltä, että tuo mies aivan kuin kärsi kuolettavasta rakkaudesta. Vai oliko sekin näyttelemistä?

Miksi oli Hämeenlinnan komendantti lähettänyt hänelle pari kertaa rakuunaviestin. Ja mitä saattoi merkitä se, että eräänä päivänä itse majuri Königstedt oli ratsastanut pappilaan, jolloin molemmilla herroilla oli pitkä keskustelu vierailevan serkun kamarissa?

Kun hän, Helena, oli kysellyt leikin varjolla majurin asiaa, oli serkku vain kiusoitellut: "Kuka tietää, ehkäpä hän toi valtakirjan Kaarle Fredrikille ... papinvirkaan!"

Nämä ajatukset vilahtelivat Thyra Helenan mielessä levottomana parvena kuin toisiaan haeskelevat muuttolinnut. Nyt ne juuttuivat Kaarle Fredrikiin. Ja tämä oli hänen levottomin ajatuksensa.

Heidän häistään, joiden piti olla viime juhannuksena, ei ollut tullut mitään. Kaarle Fredrik ei ollut päässyt koko kesänä palveluksestaan piispansijaisen, Browalliuksen, luota. Hänen suosijansa ja Jaakko Krook olivat muka luvanneet hankkia hänelle jonkin Turun lähipitäjän avoimeksi tulevan papinpaikan, joten hän saattaisi taloudellisesti turvattuna jatkaa yliopistouraansa. Sitten vasta muka he voisivat solmia avioliiton.

Mutta kirjeet olivat jo kevätkesästä lakanneet, lukuunottamatta yhtä ainoata, jonka sisältö oli hänet pelästyttänyt. "Minä sokea, sokea!" "Aavistan, että salaiset vihamiehet ovat minut saartaneet." "Jospa tietäisin, että jaksaisit uskoa minun rakkauteeni, vaikka koko maailma nousisi minun kunniaani häpäisemään..."

Tällaiset kirjeen lauseet olivat saattaneet hänet ymmälle. Eikä hän ollut näihin saakka käsittänyt mitä tarkoitti sen viimeinen lause: "Varoita isääsi julkituomasta ajatuksiaan. Ei ole luotettava toveruuteen, ei orpanuuteen, ei lankouteen tässä kurjassa maailmassa."

Ja hänen oli täytynyt kärsiä tätä loppumatonta epätietoisuutta yksin. Isä oli sairastellut eikä hän tahtonut saattaa myöskään äitiään levottomaksi.

Thyra Helenaa vilutti. Hän tunsi, että tämä yö oli paljastava kohtalokkaita salaisuuksia. Hän oli ainakin vaativa selvyyttä serkultaan, joka kierteli tuolla routaisessa yössä kuin pahahenki synkkine aikeineen.

Hän on saanut vihdoin pujotetuksi vyötärölleen raskaan villaleninkinsä ja toisen käsivartensa sen ahtaaseen hihaan, kun hän vavahtaen kuulee ullakolta nopeita askeleita, ja Jaakko työntyy sisään hänen kamarinsa ahtaasta ovesta. Tapahtuma on ollut niin äkkinäinen, ettei hän kykene tekemään liikettäkään, ennenkuin mies on tarttunut hänen verhottomaan käsivarteensa ja vetää häntä puoleensa anovin katsein.

Laaja hame kietoutuu Helenan jalkoihin. Hän ei kykene liikuttamaan käsivarsiaan ja horjahtaa tyynyjen varaan pienelle leposohvalle. Hän tuntee kalvistuvansa suuttumuksesta. Mutta hänen täytyy kuunnella kuin pakkopaitaan kiedottuna tuon miehen mieletöntä tunnustusta.

"Viime kesästä on rakkauteni kasvanut tuhatkertaiseksi. Minä en kestä enää. Meidän on turha näytellä. Sinun täytyy tulla minun omakseni tänä yönä ... ikuisiksi ajoiksi..."

"Sinä hullu, miksi tulet tänne?" Helena koettaa puhua kuiskaamalla. Vanhan rakennuksen permantopalkit, ovet ja seinät tuntuvat kaiuttavan läpi talon yöllistä häiriötä. Hän ei tahdo herättää vanhempiaan. Oli taisteltava sittenkin näyttelemällä entistä kiusoittelevaa "amyseeraajatarta".

"Joko sinä taas olet harjoittelemassa naisenryöstöä, vai...?"

"Olen tullut todistamaan, että rakastan sinua", kuiskaa Jaakko-herra. "Miksi hylkäsin morsiameni, piispantyttären? Ollakseni vapaa yksin sinua varten. Miksi olen alentunut kumartelemaan suosijoitani maahan saakka? Tuhotakseni ne kaikki, jotka sinut minulta..."

"Tuhotaksesi?" kuiskasi Helena tukahtuneesti. "Kaarle Fredrikinkö, tarkoitat?" hän jatkoi muuttautuen houkuttelevaan sävyyn. Hänen täytyi hinnalla millä tahansa paljastaa tuon miehen aikeet.

Mutta Jaakko Krook puhui vain rakkaudestaan kuin sokea, joka hamuilee epätoivoisen itsepäisesti pelastavaa porttia.

"Vihaan jokaista, joka yrittää riistää sinut minulta. Tiedätkö, en tunne sinua ajatellessani, että otan sinut itselleni toisilta. Ei, ei, he, nuo toiset, ovat sinut minulta ryöstäneet. Sinä olet aina kuulunut minulle. Olen kuin rakastaja, joka ei kykene unohtamaan sitä autuutta, jonka hänen ryöstetty rakastettunsa on hänelle lahjoittanut. Joka yö tunnen sinut lähelläni, aivankuin ruumistani polttaisi tuhansien syleilyjemme muisto. Usein kuvittelen itseni rakastajaksi, jonka hänen huikentelevainen lemmittynsä on hyljännyt ja joka ei jaksa unohtaa eikä kykene yhdelläkään muulla rakkaudella korvaamaan hänen kukoistavaa kauneuttansa. Ymmärrätkö? Olet ollut ja olet minun. Sinusta taistellessani taistelen itselleni kuuluvasta onnesta..."

"Vaikene, sinä hullu. Ja varo puhumasta minusta kuten salonkienne maitresseistä, jotka lahjoittavat suosionsa milloin sinne, milloin tänne..."

"Kaarle Fredrik ei sinua ansaitse", keskeytti Jaakko yhä kiihkopäisenä. "Kykenen sen sinulle todistamaan, kuule minua..."

"Päästä minut, sinä kehno lurjus!" Helena oli kuohahtanut halveksivaan vihaan.

"Usko minua..." Jaakon äänessä oli epätoivoista rukousta.

Mutta Helenan suuttumusta ei enää mikään pidättänyt. Hän riuhtaisihe irti. Sai käsivartensa verhotuksi ja puhui silmien sini jäätävän kirkkaana: "Uskoako teitä, te veijarit, joiden joka toinen sana on puolitotuutta ja toinen täyttä valhetta. Te näytte luulevan, että kun teidän valheenmyrkkyjänne nielee uudestaan ja yhä uudestaan, niin lopulta tottuu ja uskoo juovansa suuren totuuden maljasta."

Eikä hän kyennyt enää muuta kuin kesken halveksuntaansakin sinkauttamaan ilakoivan naurun: "Te valheen suuren suuret vapaamuurarit!"

Mutta hän sai hämmästyä omaa hyökkäystään. Hänen edessään katsoivat taas, yht'äkkiä, uusiksi muuttuneet kasvot.

Jaakon ilmeet näyttelivät väärinymmärrettyä miestä. Hän oli voivottelevinaan: "Mais, ma chère, entäpä jos saat nähdä juuri nyt, en ce moment, oman sulhasesi anomuskirjan, joka takaa hänelle havittelemansa seurakunnan...?"

Thyra Helena oli menemäisillään ansaan. "Virkakirjako?" hän kysäisi hätääntyneesti.

"Toistaiseksi pelkkä anomuksen tapainen, kuten sanoin, mutta en epäile hattuherrojen palkitsevan häntä hänen kyvyilleen sopivalla seurakunnalla, sillä..." Ja puhuja vetää taskustaan papereita, aivankuin paljastaakseen lopultakin onnellisen salaisuuden.

Mutta Jaakko-herran huulilla leikki salaivainen hymy. Helenan käsiä poltti. Hän oli riistämäisillään nuo paperit itselleen. Mutta hän näytteli sittenkin vielä kerran epäluuloista ja välinpitämätöntä:

"Tietenkin, tottakai... hattu kädessähän tähän maailman aikaan mennään vaikka koko maailman läpi! Olisipa huvittavaa tietää, millä minun ujo ja rehellinen Kaarle Fredrikini osaisi liikuttaa puolueherrojen katinkultaisia sydämiä...?"

Jaakko-herran harmaat silmät olivat välähtäneet katkeraa kostoniloa. Mutta yhtä nopeasti ne olivat muuttuneet avomielisen surkutteleviksi: "Valitettavasti alhaisimmalla ilmiannolla, mitä olen koskaan kokenut, vieläpä oman hyväntekijänsä ja kasvattajansa kunnian ja maineen hinnalla..."

Thyra Helena katsoi tyrmistyneenä. Kaarle Fredrikin kirjeen kummalliset lauseet välähtivät hänen muistiinsa. Hänen hengityksensä oli pysähtynyt eikä hän kyennyt puhumaan. Mutta hänen silmänsä tuijottivat laajentuneina ja hänen korvansa kuulivat kuin kaukaisuuden takaa Jaakon kirjelmästä sieltä täältä lukemia otteita.

Sen mukaan kirkkoherra Tuomas Pacchalenius oli esittänyt keskusteluissa ja kirjeissä kapinallisia ajatuksia. Hän oli ennustanut, että Ruotsin hallitus oli menettävä edesvastuuttomalla politiikallaan Suomen ja että Venäjän kaksipäinen kotka oli sen pala palalta nielaiseva. Hän oli verrannut hattuhallitusta itämaitten hirmuhallitsijoihin. Suomen kansa oli nouseva "puoluepukareitten" valtaa vastaan. Herran armoittama mies – neroudeltaan yhtä suuri kuin Preussin nuori Fredrik-kuningas oli pelastava tämän kansan "valheen suurmestareitten" käsistä ja...

Jaakko-herra keskeytti lukemisensa. Hän istuutui kuin syvästi masentuneena Helenan viereen sohvalle, jolle tämä oli vaipunut hervottomin jäsenin.

"Helena", Jaakko tarttui hellävaroen neitoa käteen, "tästä alhaisesta saastasta olen tullut pelastamaan sinut ja isäsi. En voi sallia, että rakastamani nainen..."

"Tuon kaiken täytyy olla katalinta valhetta, mitä koskaan on keksinyt helvetin pääruhtinas ... ihmisten tuhoksi", puhui Helena harvakseen, kasvot ihmetystä ja tuskaa täynnä.

Jaakko asetti paperit Helenan polville. "Lue, tunnet kai sulhasesi käsialan", hän sanoi. Helenan sormi ja katse kulki harhaillen rivejä pitkin. Ja hän nyökkäsi hitaasti Ei ollut olemassa enää mitään epäilystä. Kirjaimien mustat koukerot tuntuivat tunkeutuvan ruosteisina väkäsinä hänen sydämensä arimpiin kudoksiin. Se tuntui murtuvan, kirjaimellisesti, säie säikeeltä, kuin rautaisen kouran puristuksessa.

Nyt oli Jaakko-herralla aikaa puhua. Oli totta, hän tunnusti, että hän oli tullut kenraalikuvernöörin käskystä ottaakseen muka selville Tuomas-herran kavaltavat vehkeet. Mutta hän oli kykenevä selittämään Molleruksen ilmiannon mitättömäksi, alhaisen viranpyydystelyn tuotteeksi. Helenan oli vain julkisesti hyljättävä tuo onneton olento, kihlautumalla hänelle, Jaakko Krookille.

"Hyljätä!" huudahti Helena katkerasti. "Hän on hyljännyt itse itsensä ja rakkautensa minuun..."

Kiihkeä Jaakko näki hetkensä tulleen. Avuton nainen näytti kaipaamalla kaipaavan hänen lohdutustaan. Hän taivutti Helenan pään puoleensa ja suuteli häntä pitkään, koko intohimonsa voimalla.

Kauhu ja inho sai vihdoin Helenan masentuneen tahdon hereille. Hänen sielunsa ja ruumiinsa oli ollut mahdotonta sietää tuon miehen läheisyyttä. "Mene, mene, mene!" hän huusi raivostuneena. "Niinkauan kuin hengitän, halveksin sinua ja sinun keinojasi, niin totta kuin murskasivatkin nuo kirjaimet tuossa... erään onnellisen ilmalinnan."

Hän pysähtyi. Ullakon portaista kuului hätäisiä askeleita. Isä! huusi uusi säikähdyttävä ajatus Helenan sydämessä. Sieltähän oli tulossa viaton vanhus, jonka jalot ajatukset uhkasivat nyt häntä häpeällä, ehkäpä vankeudella ja kuolemalla.

"No, mutta lapset, lapset", puhui Tuomas-herra jo ovelta, "ettekö muista, että nyt on pyhäinmiesten yö. Tehän karkoitatte yksinpä vainajain hengetkin tanhuviltamme..."

"Luulenpa, isä parka, että tänä yönä meitä ovat tulleet tervehtimään pelkät kadotuksen henget", puhui Helena ojentaen kirjelmän isälleen. "Sinun kasvattisi Kaarle Fredrik Mollerus on ilmiantanut sinut 'kapinallisista aikeista', ja tuo toinen manalan kätyri on ilmiantanut vuorostaan entisen sulhaseni kosiakseen minua itselleen."

Kirkkoherra luki tarkasti kirjelmän. "Kas, kas", hän hymähteli sekä iroonisesti että surumielisesti, "hyvinpä on Kaarle Fredrik parka muistanut kasvatusisänsä puheet. Oikeita ovat, oikeita... Mutta" – hän katsoi tiiviisti Jaakko-maisteria silmiin – "oletko myöskin selittänyt Helenalle, että tämä ei ole mikään anomuskirja eikä myöskään varsinainen ilmianto, sillä siinä ei ole mitään allekirjoitusta?" Ja hän näytti viimeistä sivua tyttärelleen, jonka pää nyykähti uudesta hämmästyksestä.

"Heikoille luonteille on ominaista karttaa omaa nimeänsä", selitteli Jaakko. "Hän on joka tapauksessa nuo syytökset antanut professori Browalliuksen välityksellä kenraalikuvernöörille ja..."

"Ja sinä, sinä, mies", puhkesi Tuomas-herra palavaan suuttumukseen, "juokse nopeasti tuon Herodeksesi ja tuon Kaifaasi luo. Minä näen sinun lävitsesi ja minä tunnen nuo inkvisiittoriherrat. Mene, juokse! Heillä on kyllä valmiina kolmekymmentä hopeapenninkiänsä, jotka kasvavat korkonsa ja koronkorkonsa ajallaan ... sinullekin, Jaakko parka..."

Jaakko-herra kohautti harteitaan. Kumarsi levittäen käsiään kuin toisten sokeus olisi tehnyt tyhjiksi hänen pelastusaikeensa. "Valitan ... tuonnempana olette ehkä havaitseva minua väärin tuominneenne, joskaan en näin ollen kykene teitä, setä, pelastamaan eräiltä ikävyyksiltä, ehkäpä vankeudelta. Siihen mennessä au revoir, mademoiselle et mon pasteur..." Ja hän katosi pilkkopimeään portaikkoon.

Thyra Helena kiirehtii ullakon päätyikkunaan, josta hän kuulostelee, kuinka pihamaan routa rouskui Jaakko-herran askelista. Pian kuuluu käskeviä ääniä. Pappilan renki kyhnii tallin edustalla satuloiden ratsua, herran auttaessa häntä omin käsin kiirehtimään. Ja kohta kuuluu tieltä laukkaan syöksyvän ratsun kavioniskut. Ne särkevät korvia, kunnes hukkuvat pimeyden seinän taakse.

He odottavat kirkkoherran työhuoneessa – isä, äiti ja tytär, mitä yö on tuopa vielä tullessaan. Majuri Königstedt tai Hämeenlinnan komendantti saattoivat ennättää tänne puolisen penikulman takaa melkeinpä tuokiossa. Aikaa ei ollut hukattavissa. Ruustinna ohentunut hiuspalmikko niskassa kyyhöttäen, itku silmissä kiertelee kokoilemassa yhtä ja toista vaatekappaletta matkaa varten. Eikä hän osaa olla torailematta rakkaalle puolisolleen. "Jokos sitä olen hokenutkin sinulle monet kerrat, ukko parka, ettei pitäisi kaikkia lauluja papinkaan laulaa..."

"No, no, muori", hymisteli Tuomas-herra ilonpilke silmänurkassa, "kappas kun se totuus tulee päälle, se laikahtaa laulamaan vaikka kylkiluitten välistä. Eikä sitä aina riitä puheenpitoa niistä sinun ryytimaasikaan herkuista, mamma kulta."

Mutta emäntä oli hyrähtänyt täyteen itkuun: "Voi, voi, niitä totuuksia muka, niitä sitä pitää olla tämä talo täynnä kuin Vilkkilän kissoja... Olisi nyt ison miehen pitänyt ymmärtää, ettei lain kanssa ole leikittelemistä. Yhdeksällä tavalla sitä luetaan tähän maailman aikaan..."

"No, mutta johan sinä, rakas puolisoni! Etkö sinä muista, että parempi on mennä myrysäällä kirkkoon kuin poudalla helvettiin?" tyynnytteli yhä Tuomas-herra. Mutta ruustinna jatkoi yhä huokailujaan. Ja Thyra Helena kuulosteli kalpein kasvoin ulko-ovelle päin.

"Miksi te pelkäätte?" kääntyi isä vakavaksi. "Minkä Jumala rakeillaan lakoon lyö, sen se myös omalla päiväsellään nostaa. Ja muista sinä, Helenaiseni, tuo hyvä ja rehellinen Kaarle Fredrik on vielä osoittautuva luottamuksemme arvoiseksi."

Mutta tytär pudisti surullisen hitain elein päätään: "Minua ei voi lohduttaa mikään, isä, ennenkuin sinä olet vapaa ja hän on kyennyt kunniansa puhdistamaan... Ooh, en jaksa enää uskoa, en ajatella...!"

"Viattomalle ei voi mitään tapahtua", puhui kirkkoherra syvällä vakaumuksella. "Minkä olen totuutta puhunut, se totuutena pysyy. En ole heidän vehkeilyihinsä sekaantunut pienimmälläkään teolla. En ole halunnut mitään muuta kuin rehellisesti tätä kansaa puolustaa väärintekijöitä vastaan. Ja älköötkä luulko, etten siihen kykene myös syytetyn penkiltä. He saavat, totisesti, nuo herrat ja esivallat kuulla, ettei keisari Markus Aurelius pitänyt itseään liian mahtavana kuulemaan orjaa ja orjattaren poikaa, vanhaa Epikteetosta..."

Kirkkoherran valoisa puhe katkesi, sillä ulkoa alkoi kuulua kokonaisen ratsuosaston laukka. Sen kumajavat kavioniskut tuntuivat hajoittavan tämän pienen rakennuksen. Thyra Helenan vartalo oli jännittäytynyt vaistomaisesti ylpeään asentoon. Tuomas Pacchalenius oli noussut seisomaan korkean kirjapulpettinsa ääreen, jolla lepäsi avattuna Ericus Sorolaisen vanha postilla.

Kahdeksasta pihalla seisovasta rakuunasta tunkeutuu sisään kuusi, majuri Königstedt etunenässä. Talon harvat huoneet etsitään ja pengotaan. Löydetään ainoastaan lipas, jossa on joukko suomenkielisiä saarnoja ja eräitä latinalaisia väitöskirjoja. Mutta majuri on jo lukenut kenraalikuvernöörin vangitsemiskäskyn, jonka mukaan kirkkoherra Pacchalenius oli saatettava hovioikeuden eteen. Ja valmiina seisoivat jo pihalla kaksipyöräiset, linjaarittomat rattaat, joilla syytetyn oli lähdettävä kärsimysmatkalleen.

Vangitsijain soihdun valo häilähteli vangitun kasvoilla hänen hyvästellessään hiljaisin sanoin puolisoaan ja tytärtään.

"Helena, luepa äidillesi, mitä sanotaan Sorolaisen postillassa sen avatulla sivulla. 'Jumaliset vähän rangaistaan', piispa vainaja on siihen lainannut Viisauden kirjasta, 'hän kiusaa heitä niinkuin kultaa uunissa, mutta silloin koska Jumala katsoo heidän puoleensa, pitää heidän kirkkaasti paistaman'."

Niine sanoineen hän nousi hymyillen rattaitten kovalle istuimelle. Thyra Helena jäi seisomaan käsi äitinsä harteilla, jonka kasvoille oli kyynelten sijaan painunut äkkiä vanhenevan ihmisen riuduttava hätä.

Tyttären kasvoilla ilmehti luja päätös: hän oli pelastava jalon isänsä kaiken sen nimessä, mikä hänelle vielä oli jäljellä kallista ja pyhää tässä alhaisuuden ja vääryyden maailmassa.

6.

Onni ei ole ympyriäinen, vaan kantillinen, sanottiin ennenmuinoin Hollolassa.

Herra Benediktus sai sen kokea omissa politiseerauksissaan niillä merkillisillä Anianpellon markkinoilla, jotka almanakan mukaan pidettiin syyskuussa Ristinpäivänä ja joita tavallisesti sanottiin ristinmessuiksi.

Kyllä hyrräsivät koreasti rovastin linjaarikiesin pyörät ja puolapuut hänen ajaessaan raikkaan aurinkoista rantatietä Asikkalan pappilaa kohti. Tiepuoleen siinä oli talonpoikien hevoskopukoitten kiskottava rotisevat puupyöräiset lautakärrynsä. Ja syvään oli niiden etunokalta isäntien kumarrettava hyvänpäivänsä haalistunut juhlahattu kourassa, emäntien hypätessä karttuunikankaisissa pyhähynttyissään jo ajoissa tiepuoleen ja niiatessa rovastilleen, että helmat humahtivat.

Pelkkää armonaurinkoa oli ollut markkinapäivän aamukin. Silloin oli katsastettu hänen, Pentti-herran, uuden hattupolitiikan ylpein aikaansaannos – Vääksynkoski, jonka niskanikama oli kerta kaikkiaan poikki naksautettu hänen perkaustyönsä tuloksena. Pitäjän herrasväet, upseerit, yksinpä kenraalikuvernöörin edustaja majuri Hannu Henrik Boije olivat olleet juhlatoimituksessa läsnä. Okeroisten komppania, joka jo keväällä oli palannut Viaporin rakennustöistä, oli komeasti lyönyt jalkaa ja tussarinperää hetken kunniaksi. Ja yhteinen kansa oli toljaillut sillanpielessä ja pientareilla nenät pystyssä ihmetellen varsinkin sotaherrojen komeutta ja upean rovastinsa "vulmahtia". Ja nytkin – iltapäivällä – herra Benediktuksen laskeutuessa jälleen, seurassaan kappalaisensa Akseli Laurell, jyrkkää alamäkeä sillalle päin näyttää aurinko suorastaan pysähtyneen paikalleen, aivankuin ennenmuinoin Herran miehen Joosuan tapellessa Kaanaan maasta. Se loihtii kuparinkeltaiseksi lavean maantien, joka kulkee mahtavaa hiekkaharjua Vääksynvirran poikitse lännestä itään. Virran idänpuolisella pelto- ja nurmikkoaukeamalla se paistattelee soreakylkistä hongikkoa, myymäkojuja ja aittapuoteja, jotka ympäröivät laajaa markkinaturua. Ja virran lehtorannat kylpevät samassa valossa, kuten pohjoisessa Päijänteenpuolinen Asikkalanselkäkin ja pehmeärantainen Vesijärvi kannaksen eteläpuolella. Yhä kiiltelee herra Benediktuksen rinnalla kenraalikuvernöörin suosion lakastumattomana sinettinä "Pohjantähti". Ja yltä korkea hattu – hänen sisäisen kääntymyksensä havainnollisena vertauskuvana – peittää hänen hienosti käherrettyä peruukkiansa.

Akseli-herra, jolla on selässään iänikuinen potaattilaukkunsa, saattelee rovastiaan juhlapäivällisille, jotka pidetään kapteeni Ugglan upseerinpuustellissa. Ei ihme, että Pentti-herran kasvot paistavat kilpaa taivaallisen auringon keralla. Sillalla hän pysähtyy, ottaa hatun päästään, kuivaa sen hikinauhaa siniruutuisella nenäliinallaan ja viittaa raskaalla saarnipuisella kepillään Asikkalan selkää kohti virtailevaan elämäntyöhönsä. "Niin, niin, rakas virkaveli, mitä auttaisivat kansa parkaa nämä sinun potaatinmukulasi" – ja hän kumahuttaa leppoisalla kämmenellä Akseli-herran raskasta laukkua – "jos minä en olisi kaikella tällä laventanut talonjussin pellonalaa?"

"Sepä, sepä", haasteli peruna-apostoli vilpeän iloisesti, "joka turkilla kylvää, se paidalla leikkaa. Mutta siinäpä arvon veljen turkissa on liian paljon verokarhun ja talonpojan selkänahkaa. Milläs luulet Vehkoon Iisakki-isännänkään potaattia panevan, kun sinä olet pannut kuulema sen talot ja tavarat vallesmannin vasaran alle. Ei mierontien pientarilla kasva muuta kuin nokkosta! Sen ainoa poikakin on katkeruuksissaan ottanut kruunun pestin, varamieheksi Okeroisten komppaniaan."

"Mnjaa, jaa", venyttelee huokaillen rovasti. Mutta hänen katseensa kirkastuu. Hän näkee sittenkin Vehkoolaisten kohtalossa Jumalan ohjaavan sormen. "Vai varamieheksi Juuso-poika! Se ilahduttaa minua suuresti. Täydennyskomppaniain aikaansaaminen on ollut minun, kuten kenraalikuvernöörinkin raskaimpana huolena näinä vaarallisina aikoina, sitäpaitsi..."

Mutta siinä paha missä puhutaan. Vehkoon isäntä tallustelee turulta päin heitä vastaan. Ja kukas muu on hänen liehtarinaan, jollei juuri tuo iänikuinen viuruleuka, Tennilän Antti Kettula!

"Hyviä päiviä, hyviä päiviä", kumartelee piloillaaan Kettula melkein maahan saakka. "Piti lähteäkseni tämän Iisakin puolesta-puhujaksi, se kun on saanut sellaisen papinpussin päähänsä, että toljailee kuin Jämsän äijä taivaan tiellä. Se on sillä tavalla, Pentti-herra, että Vehkoo aikoo valittaa käräjillä rovastia ja verovoutia vastaan. Tämän Iisakki paran täytyi kyllä katsella sormien läpi vallesmannin vääriä mittoja ja puntareita äskeisessä velanryöstössä, kun tiesi kruununherroilla olevan takataskussa oman rovastinsa huutokauppapaperit. Mutta kun siitäkin huolimatta tämä Plootu-Pentti seisoo häntä vastaan kovana kuin puujumala Piikkiön kirkossa, niin..."

Mutta turhaan keveläkielinen Kettulakin yritti naulita mahtavaa rovastia helvetin peräseinään. Tällaisia tapauksia varten hänellä oli aina valmiina eräitä papillisia kirouksia, joilla hän peittosi öykkäröivät moukat kuin vieraan talon porsaat. Ja hän osasi laskea ne suustaan kuin turkin hihasta. "Sinä punapäinen liekkiö kadotuksen pimeästä korvesta!" hän pauhasi Kettulalle. "Sinä haureuden ja salavuoteuden syntisäkki! Anateema ja maranatha! Poistu minusta." Ja Pentti-herra oli lukenut politiikkansa aakkoset myös pakanallisen Rooman ikuisista laintauluista. Hän tiesi, että kansaa oli hallittava hajoittamalla. Ja siksi hän tänäkin hetkenä kääntyi liikuttavan lempeänä, vieläpä leikillisenä, Vehkoon isännän puoleen: "Pois se minusta, Iisakki, että minä lampaistani keritsisin enemmän kuin heillä on takavilloja pakaroissaan. Kun tästä edelleen korkosi maksat ja tämänsyksyiset pellonsiunauslahjat, niin taivas varjelkoon, sinun pitää saaman taloasi ja tavaraasi hallita. Ja siltä varalta, että laarisi kevättalveksi tyhjiin vajenisivat, olemme me, kenraalikuvernööri ja minä, päättäneet perustaa tänne Anianpeltoon valtion viljamakasiinin, josta yhteinen kansa saa viljaa ilmaiseksi tai pienestä korosta."

Iisakki-ukko kumarteli minkä osasi. Priiskautti santaa matalan juhlakenkänsä korolla ja päkimellä, niin että suuret messinkisoljet jalkapöydällä vilahtelivat ja raidallisten liivien nappirivit kilahtelivat.

Mutta Kettulan tavallisesti pinkeä alahuuli oli mennyt ihmetyksestä lörpälleen. Tuo sama pappihan oli tähän saakka vastustanut ankarasti viljamakasiinien perustamista ja nyt paasasi kuin saarnastuolista niiden puolesta. Mutta Akseli-herra kuihaisi ystävälleen: "Etkös näe? Hattu sen tekee ynnä mitä on sen alapuolella – rintaraha."

Seuran täytyi vetäytyä kapealta sillalta sen päätypuolen kupeeseen, sillä mustalais-Haakertti ajoi markkinoille pitkine hevosjonoineen, irtonaisine hevosineen, vankkureilla istuvine akkoineen ja ympäritse juoksevine resupekkoineen, jotka vilistivät vimmatusti kuin kiiliäiset, pysähtelivät ihmisrykelmiin, mankuen, ruikutellen tai tarjoten käheä-äänisiä viisujaan parista penningistä.

Aaprami Haakertti oli komein ja mahtavin Hollolan mustalaispatruunoista. Kun hän poltti lintukoppaista piippuansa vankkuriensa etuistuimella, värikkäillä samettinauhoilla ja soljilla koristettu korkea hattu päässä, suuret hopeamumpulaiset pallot liiveissänsä ja vyötäröillään kallis helavyö hurjine puukkoineen, niin hämäläistollojen hevosetkin hirnahtelivat ja näyttelivät melkeinpä naurussa suin hampaitansa. Ja Haakertti-ruhtinas vaihtoi, osti ja myi, otti harjakaiset ja tarjosi itse, nauroi ja petti, lauloi ja ketti, lopuksi tappeluttaen poikaviikareillaan somat puukkoleikit läksiäisikseen.

Tästä mustalaisroikkien värikkäästä näystä oli Kettulakin jo piristynyt entisiin häijyyksiinsä. "No, sano minun sanoneeni", hän puhui niin äänekkäästi, että rovastinkin, joka yhä laupiaasti keskusteli Iisakki-ukon kanssa, täytyi se kuulla, "siinä on mulla kaksi Hollolan parasta politiikkamiestä, tämä Tynnyri-Pentti ja Haakertin Aaprami. Ei muuta kuin ostaa ja myydä, niellä ja oksentaa, eestakaisin kuin hullunmylly koskessa, niin ruhtinoiksi eletään ja moukkia ketetään..."

Pentti-herra ei ollut kuulevinaan jumalatonta tenniläistä. Hän viittasi kappalaiselleen. Heidän oli kiirehdittävä, sillä tällainen kunnia ja maine kaipasi, saamari soikoon, jo lopultakin sekä paistettuja pyynpoikasia että mieltä ylentäviä juomia, puhumattakaan niistä suurpoliittisista uutisista, ehkäpä armonosoituksista, joita majuri Boije epäilemättä kantoi takataskussaan.

Mutta Kettula ei hellittänyt. Hän oli vetänyt saapasvarrestaan paperin, joka oli täytenään tiheätä kirjoitusta. Tätä hän, saavutettuaan herrat, piteli suu mareissa hyppysissään. "Ei kaikkia lauluja kirkossa lauleta, kun ei ole suntiolla siproja", hän puhuskeli Pentti-herran vierellä keplotellen. "Mutta tällä kirjalla lauletaan, kun tämä lukkari lurahuttaa..."

Rovasti ei ollut huomaavinaan miestä. Mutta tämä tokaisee yht'äkkiä: "Liekö kotosalla Liina-mamselli, vai onkos tullut näyttämään kasvattipoikaansa sulhaselleen, kuten tuolla turulla veisailevat...?"

Herra Benediktus pelästyi. Agatha-matamin salakähmäisistä viittailuista hän oli ruvennut epäilemään tyttärensä eräitä edesottamuksia. Mitä oli ollut tuokin Yrjänä-pojan kasvatiksi ottaminen? Kansa oli muka ruvennut huhuamaan sen johdosta jos jotakin? Ja mitä olivat olleet nuo yhtämittaiset ajelut Peuralan ruotutorpassa? Noh, hän oli kyllä ärähtänyt mataminsa juorupuheille heilauttaen vähäksyvästi kämmentään. Mutta ei ollut uskaltanut julkikapinaan, sillä kukaties – ei ollut savua ilman tulta! Ja sitäpaitsi, niinkauan kuin hänen emännöitsijänsä yhä tuolloin tällöin kilkutteli kamarinovensa avainta vyöllisillään, oli ikäänkuin kaukonäköistä olla pitämättä lampaan tai suden puolta.

Mutta tässä oli taas tuokin ... konnankoukkujen asettelija, joka saattoi huutaa koko maailmalle koska tahansa ja mitä tahansa. Ei, nyt oli seisottava lujana ja rohkeasti katsottava häpeämättömintäkin pirua vasten naamaa.

Pentti-herra otti ylimielisesti naurahtaen paperin Kettulalta ja oli sitä silmäilevinään, asetettuaan silmälasit nenälleen, kuin alamaista anomusta. Ja lasit välähtivät äkkinäisestä päänheilautuksesta. Rovasti oli tuntenut kirjoituksen – Lasse Tonneruksen käsialaksi.

Lukijan katse hakee asiaa sanojen tiheistä koukeroista. Aluksi hän ei löydä muuta kuin solvausta solvauksen jälkeen.

"Korkeasti kunnioitettu rovasti, Upsalan ja Turun maisteri, ahnuri ja kettu, episcopus in spe et cetera, et ctr... teen teille täten tiettäväksi, ettei kelvollisella pappismiehellä tule olla muuta kuin pienet aivot ja suuri pää, pään päällä myssy ynnä myssyn päällä hattu, suuri vatsa ja suuri suu kuin Anianpellon krouvarimatamilla." Lukija pysähtyy hengästyneenä. "Ilmankos, ilmankos", hän puhahtelee. Hänen viime saarnaansa, jossa hänen piti korventaa myssyjä, tuo maailmanlopun lortti oli siroitellut vuorotellen sanat "myssy" ja "hattu", niin että hän oli tullut ruoskineeksi sanan voimalla sekä ystävät että vihamiehet. Niin, Herra paratkoon! Tuon beliaalinpojan vuoksi hän, Hollolan totuudenjulistaja, oli ollut sekoittamaisillaan samaan tuuttiin sekä totuuden jyvät että valheen akanat... Ja eikö ollut tarvittu koko hänen viisautensa armolahjaa, jotta hän lopultakin oli täyttänyt säkkinsä puhtaalla nisulla seurakuntansa hengelliseksi ravinnoksi! Ja nyt tuo sama lurjus, tuo punapää helvetin tulesta...? Mutta kirje jatkui: "Jos hän lisäksi osaa keplotella, kiskoa ja valehdella ja jos hän muuten tarkasti muistuttaa tuota Tonnerussuvun nylkijää ynnä puhtaaksi kettäjää, tuota tyrannus superbusta eli Tynnyri-Benedictusta, ei hänen tarvitse pelätä, että piru eli Beltzebub hänelle otsaansa rypistää, ennenkuin kuoleman hetkellä..."

Kirje rutistui rovastin lihavaan kouraan. Ja hän astui lyhyin, mutta raivokkain askelin tietä pitkin turulle päin nousevaa ylämäkeä.

Mutta Kettula kipitteli kepein askelin ison herran kupeella. "No, onpas sillä rovastilla kiirettä", hän hihitteli, "ihankuin pirulla Hollolan papinvaalissa ja Anianpellon markkinoilla. Mutta ei sitä arvaa Plootu-Penttikään millä oksalla piru milloinkin istuu. Luepas loppuun, sinä sakkoherra Hollolasta, paasaapas tällä kertaa oman huonekuntasi haureuksista. Kyllä kirkkoväärti ja me kuudennusmiehet ajallaan sakot pannaan ja jalkapuut reilaan, ha-haha..."

Ja Pentti-herra oli tällä kertaa raskaasta ylämäestä niin läkähtymäisillään, vieläpä hölmistynyt, että hän jatkoi lukemistaan. "Ergo nec miror et gaudea", päättyi kirje hirvittävään paljastukseen, "koska minä, Lasse Tonnerus, olen kiusanhenkeni orjuudesta ja hyvien kylänmiesten taalarilla lähtenyt Heliconin kukkulalle eli Turun akatemiaan ja koska hänen tyttärensä jungfru Liina Ellida on rakkauteni katalasti pettänyt ynnä ruotumies Yrjänän keralla huorintekoon vikapääksi itsensä tehnyt, mikä täten tiedoksi annetaan Hollolan Hölmölässä anno Domini..."

Herra Benediktuksen jalat olivat puutuneet. Hänen rintaansa levisi, ehkäpä ensi kerran koko hänen loisteliaalla elämänurallaan, avutonta hätää. Ei hänen tarvinnut edes miettiä ymmärtääkseen että tuo hirvittävä paljastus oli totta. Kaikki löi yhteen. Häpeä, häväistys koko seurakunnan edessä oli hukuttamaisillaan hänen kunniallisen huonekuntansa, hänen Benediktus Krookin, joka oli käynyt nuhteettomana ja ankarana esikuvana laumansa edellä kuin tulenpatsas pimeässä synnin yössä. Nytkö hänen täytyi kuunnella moukkain pilkkarenkutuksia omin korvin?

Laaja tori avautui hänen eteensä. Heleä aurinko sokaisi hänen katseensa. Puotiaittojen, kojujen ja petäjien varjot näyttivät pitkiltä ja mustilta. Kauppojen teko ei ollut vielä päässyt vauhtiin. Hämeenlinnan ja Porvoon rinkeli- ja rihkamakojujen luona seisoskeli pienet liinat siveästi ohimoillaan ryhmä piianpestiä vuottelevia tyttöjä. Nämä katsahtelivat hiljaa hymähdellen ja tinasilmiään sipristellen renginjuippeja, joista yksi ja toinen retevästi maleksi sysmäläisten kojulle rohkaistakseen itseään herroiksi oikealla tupuliolvella.

Pentti-herran ilona on ollut aina ikäänkuin raikastuttaa rasittuneita silmiänsä noilla imehtivillä tyttösillä, jotka ensi kertaa ovat kaukaisista kylistään saapuneet tänne synnin turulle, maailman turhuuden keskelle. Nyt, tällä kertaa melkeinpä kauhukseen, hän muistaa yksinomaan emännöitsijänsä ja – hautausvirren, jolla matami on yltynyt häntä viime aikoina peloittelemaan, kiirehtiäkseen häntä muka sovittamaan salaiset syntinsä maallisella avioliitolla.

     "Maa on hän ja maasta tehty,
     maahan hän myös jällens ehtyy,
     maaksi pitää hänen edes tuleman,
     cosk' taivaan torvi rupee cuuluman..."

Herra armahtakoon! Täällähän oli hiljaista kuin haudassa... Loitommalla, petäjikössä, vain liikehtivät mustalaiset leirinsä rakentelussa. Mutta tuollakin, aittojen varjostoissa, istuskelivat isäntämiehet liikkumattomina, aivankuin väijyäkseen omaa rovastiansa ja nauttiakseen hänen häpeästänsä.

Rovastin täytyi riuhtaista ruumistansa, ennenkuin hän pääsi entiseen juhlavaan asentoonsa. Sacrament! Pitihän täällä vielä olla sentään paikallaan Hollolan rovastilan kuuluisa anniskelukoju, jossa loisnainen Saara Martintytär mittasi viinaa, olutta ja sahtia vanhaan tapaan? Ja hän löysi sen rohkaistuvin katsein.

Mutta kun hän astui viinakojua kohti ottaakseen, ikään kuin säädylliseksi esimerkiksi, yhden ainoan ryypyn arvokkaasti maistellen, luuli hän, au nom de Dieu, sen vanhan vihtahousun kiertävän itseänsä joka puolelta.

Sillä kenet hän tapasi yksinään ryyppäilemässä kojun nurkalla? Oman kappalaisensa, Orimattilan Kustaa Stephanderin, tyttärensä laillisen sulhasen, jonka pyöreän punoittava naama ja hyväntahtoiset porsaansilmät ottivat hänet vastaan tavallista tuttavallisemmin: "No, niinhän se tulee rovasti kuin musta härkä murkinalle! Mikäs appiukkoa vaivaa?"

Rovasti oli kömmääntymäisillään. Hänen velvollisuutensa oli varoittaa tuota juopporattia kaatamasta itsensä liian täyteen makeata viinaa. Kustaa-herra joutui näet usein markkinamatkoillaan, vieläpä kinkereillä talonpoikien narriksi, lallatellen näille pahimmat rakkarilaulunsa, messuten latinaksi ja posmitellen ryssäksi, vieläpä tanssien juopuneitten ukkojen iloksi ripatskat ja muut kyykkytanssit, rehjuten ja rähjäten. Mutta nyt taas, omaksi ihmeekseen, rovasti kuuli itse tuota miestä mairittelevansa: "Sehän se vain... Liina Ellida taitaa jo pelätä sen vanhan rakkauden ruostumista, kun..." "Vai, vai", ivaili Kustaa-herra, "jokos, jokos?"

Ja kappalaisen ohuet huulet pikistelivät peitellen pahasti lahonneita ylähampaita, ja valkoiset ripset räpyttelivät iloisesti hänen jatkaessaan raamatullisella vertauksella: "Mutta mitenkäs taitaan selittää, appeni Laban, se Raakelin kertomus, että Jaakoppi vieritti kiven hänen kaivonsa suulta, mutta Liina-mamselli, jonka tähden myös eräs Jaakoppi on seitsemän ajastaikaa palvellut, on jo antanut toisten paimenten kiven vierittää kaivonsa suulta ynnä lampaansa juottaa...?"

Tuokin siis tiesi jotain ... tietenkin! sakeni rovastin tuska sakenemistaan. Eikä hän osannut muuta kuin ähkäistä ankaran käskynsä: "Mene siitä, tapaan sinut illempana pappilassa!" Ja hän käänsi nopsaan selkänsä jumalattomalle kappalaiselleen, jotta ei kuulisi tämän paljastavan vihoviimeisimpiäkin Mooseksen kirjan salaisuuksia.

Kestitys oli kapteeni Ugglan luona ollut runsas. Hienojen piccadon- ja pontak-pullojen ympärillä oli kiertänyt suurpoliittinen kannunvalanta, sillä majuri Boije taisi politiikan pelin kuin viisi sormeansa. Ei hän ollut turhaan tapellut viime sodassa hattujen riveissä ja senjälkeen vehkeillyt sekä myssynä että hattuna niin taitavasti, että oli kiivennyt Porin rykmentin majuriksi ja Kangasalan Franssilan puustellin herraksi.

Punssin ääressä isännänkamarissa oli majuri nostanut rovastin ja koko Krookien suvun kunnian leijailemaan tuoksuvain virginiasavujen ylimpiin pilvilinnoihin. Hänen poikansa Kaarlo oli vehkeillyt sihteeri Simolinilta eräitä ryssäläisiä dukaattieriä tuomari Wijkmannille, joka pyrki palailemaan takaisin rajantakaiselta karkumatkaltaan. Yhtä älykkäästi hän oli hankkinut näistä juudaksenpenningeistä kuitit tuomari paralta ja luovuttanut ne kenraalikuvernöörille, joka vihdoinkin oli nimittänyt hänet korkea-arvoiseksi sihteerikseen.

Mutta tätäkin ihmeellisemmät olivat olleet Jaakko-maisterin neronleimaukset. Toimitettuaan kirkkoherra Pacchaleniuksen Tukholman vankilaan hän oli kuitenkin – ehkäpä tyttären hellyttävistä rukouksista – taistellut lujasti kirkkoherran vapauttamiseksi. Hän oli käynyt onnettoman papin luona vankilassa, todistanut maisteri Molleruksen ilmiannon vääräksi ja kunniattomaksi ja vihdoin – ikäänkuin jalon kavaljeeriutensa kruunuksi – hankkinut Mollerukselle pienen Karpoon saaristolaisseurakunnan, jonne tuo kehno kätyri saattoi haudata itsensä ja häpeänsä.

Ei ollut totta tosiaan ihme, että Thyra Helena Pacchalenia oli kuulema luvannut kätensä isänsä pelastajalle.

"Niinpä niin, herra rovasti", oli majuri Boije ylistänyt Jaakko-herran loisteliaita älynlahjoja, "me emme enää ryöstä toisilta miehiltä morsiamia miekka kourassa. Au contraire! Me toimitamme heille virkoja jumalten seläntaakse ja morsiamet, ha-ha-ha – heidät me saattelemme hovitanssiaisiin, joissa rakkaus on hurmaava, henkevä leikki – un jeu d'esprit!"

Herra Benediktus, kulkiessaan vihdoin illan hämärtäessä Akseli-herran pappilaa kohti, on aamuisestaan perinpohjin muuttunut mies.

Taivas synkeilee nostatellen sadepilviä Asikkalanselältä päin. Mutta tämä ei huoleta rovastia, sillä nyt hän on valmis taistelemaan yksinpä taivaan voimia vastaan. Vai tässä ... nuo sakramenskatun Kettulat, Tonneruksen pojat ja ruotutorppien pässit... No-no, no-no ... pannaanpa ne äkseeraamaan, jotta housut tutisevat...

Mutta onnen ja kunnian pyörä ei ollut herra Benediktukselle tänä Ristinmessun päivänä sittenkään ympyriäinen, vaan "kantillinen", vieläpä kirjavaksi maalattu kuin karuselli.

Koettelemukset tulivat taaskin vastaan. Petäjikön laidasta huojuu häntä kohti humalainen sotilasparvi, jonka keskeltä ammahtaa erilleen Vehkoon Juuso-poika uusissa sotilasrensseleissään.

Kiukkuinen nuorukainen laskee suustaan siihen aikaan Hollolassa tunnetun haukkumalorun, johon hän lisäilee omasta päästään eräitä hetkeen ja tapaukseen sattuvia totuuksia. "Sinä pappi ja pyöveli", poika huutaa nyrkki sojossa, "sinä skälmi ja varas, Vehkoon talon vasaramarkkinoilla minä sinun mahas hajoitan ja sinun mustan veresi katson..."

Rovasti ei suinkaan alenna arvoansa ryhtyäkseen suukopuun humalaisten rensselipoikien kanssa. Hän jatkaa matkaansa. Mutta selän takaa alkaa hetken kuluttua kuulua merkillistä laulunrenkutusta, jonka sanat alkavat pahasti kuumentaa hänen korviaan.

     "Ja pappilan mamselli kasvatin sai,
     ai, ai, ai ihan poikasen sai,
     mut ei arvaja pappi, ei lukkarikaan,
     kuka Ellida-mamsellin nai,
     hulivei, sulivei, sulivei-vei-vei,
     kuka Ellida-mamsellin nai."

Pentti-herra painelee mahtavin askelin sillalle päin. Mutta häväistyslaulun sanat pommittavat häntä yhä kuin pillastuneet kiiliäiset:

     "Orimattilan pappi on vikkelä mies,
     ai, ai, ai ihan vikkelä mies,
     mut ei arvaja pappi, ei lukkarikaan,
     mitä Peuralan Yrjänä ties,
     hulivei, sulivei-vei-vei,
     mitä Peuralan Yrjänä ties..."

Ja sinne ne lopultakin hukkuvat, nuo peevelinmoiset pörriäiset – markkinameluun, joka on noussut ylimmilleen kansan joka nurkassa hoilatessa harjakaisilojaan, renkien härnätessä piiantumppuja ja mustalaisten pitäessä helvetillistä metakkaa leirinsä laitamilla.

Mutta rovasti on raivosta suunniltaan. Hän kauhistuu tätä synnin määrää, joka ryöhää hänen hengellisessä viinitarhassaan. Eikö hän ole, Herra paratkoon, saarnassa sanonut ja elämällään näyttänyt tälle kurjalle kansalle, ettei viinaa juoda, vaan ryypätään, siveästi ja kohtuudella? Mutta mitäs nämä, hölmöläiset ryypyllä aloittavat ja ämpärillä lopettavat...

Ja eikö hän ole noille piian papanoille ankarasti opettanut sekä rippikoulussa että kinkerillä, ettei rengin rakkaus kestä enempää kuin kolmen päivän markkinat. Mutta mitäs nämä! Aamulla seisoskelevat kuin Herran kynttilät alttarilla, mutta illankuhjeessa ... kieppuvat kuin olisi kekäle hameen alla ja...

No, niin! Eikös taas tuollakin ... hänen perkaamansa Vääksynvirran rantalepikoissa! Ei siellä ainakaan papin-aamenta vuotella.

Rovasti heristää raskasta keppiään. Kyllä hän, jumaliste, tästä alkaen panisi Hollolan äpäräntekijät jalkapuuhun kuin kanat orrelle, ja renginrehvanoille sellaiset tukistajaiset, jotta muistavat vielä taivaan pankolla, että piikainen ei ole mitään muuta kuin pirun isovarvas ja että naisihmisen se aina, isopiru, myllyyn panee, jos itse ei kerkiä...

Näistä hurskaista kiivasteluista oli jo hahmoittautumaisillaan ankara parannussaarna, joka jo ehkäpä seuraavana pyhänä oli kajahteleva Hollolan rovastikunnan pääkirkossa.

Mutta yhä sakenevasta hämärästä, sillankaiteelta, nousee hänen eteensä mies, joka näyttää aikovan sulkea häneltä tien. "Olen tässä rovastia varta vasten vuotellut", kuuluu miehekäs ääni, joka soi Pentti-herran korvissa kuin olisi haaskalintu vaakkunut jostakin yläpuolelta, honganlatvasta. Sillä mies oli varreltaan pitkä. Ja sen käsivarret näyttivät haamaisevan hänet kerta kaikkiaan nahkoineen ja karvoineen.

Yrjänä Frisk – tuo mies, joka oli kettuna ja rosvona pujahtanut hänen kanatarhaansa, seisoi hänen edessään, kukaties aikoi vielä ruveta kukkona laulamaan...

Rovasti nosti keppinsä, tietämättä itsekään, aikoiko hän murskata tuon ryövärin vai puolustaa omaa kallista henkeänsä.

Mutta sotilas tarttui hymähtäen kepinvarteen ja puhui melkeinpä rehellisen miehen tapaan: "Se Liina Ellida on estellyt minua tulemasta sinne pappilaan pakinoille. Ei muka uskonut minun sietävän rovastin tohvelinkuvia takamuksillani. Mutta kun nyt siitä vahingontapaisesta jo markkinoillakin veisailevat, niin..."

"Poistu minusta, sinä ryöväri ja roisto!" keskeytti Pentti-herra hirmuisena vihassaan. "Sen saat vielä maksaa ... rangaistuskomppaniassa, niin totta kuin..."

Viha salpasi hänen hengityksensä, niin että jälleen kohotettu keppi sai ikäänkuin jatkaa, keskustelua. Mutta Yrjänä Frisk otti koko kepin haltuunsa ja jatkoi entistään jämerämmin: "So, so, herra rovasti, minun isoisäni ruumis löydettiin Napuen kentältä yhdeksän ryssän raatoa ympärillään. Ja minun oma isäni, Eerikki, kuoli haavoihinsa ja kiukkuunsa, kun käskettiin juoksemaan pakoon Lappeenrannassa riikinruotsalaisten nulikkain perässä, jotta ... selvään kysymykseen selvä vastaus: Annetaanko tytär hyvällä ja poika mukana, vai täytyykö ne ottaa väkipakolla...?"

Mutta herra Benediktus oli ennättänyt ottaa avukseen erehtymättömän järkensä. Hänen täytyi joka tapauksessa päästä pakoon tältä pääkallon paikalta. Siksi hän lausahti hieman oraakkelimaisesti: "Papintyttäret naitetaan papeille tai – joskus – myöskin sotilassäätyyn, jos, sanon, jos miehellä on varaa ja urhoollisuutta hankkia itselleen sanokaamme ... upseerinmerkit ja puustellit. Pane tämä mieleesi, Yrjänä Frisk." Ja hän otti kuin sivumennen hieman neuvottomaksi joutuneen sotamiehen kädestä keppinsä ja ryhtyi astumaan painavin askelin Asikkalan pappilaa kohti, jo kauan uhkailleen pilven pudotellessa ensimmäisiä harvoja pisaroita maantien pölähtelevään hiekkaan.

Ja sinä yönä hän pelasti mitä pelastettavissa oli. Herätettyään Asikkalan pappilan porstuakamarista Kustaa Stephanderin hän riepotti tämän isällisin kourin kieseilleen, istui itse ohjaksiin ja läksi ajamaan yötä vasten Hollolan rovastilaa kohti.

Sade oli muuttunut tihkusateeksi. Appi ja vävy tuijottivat märkään pimeyteen kuin arvaamattomaan kohtaloon, jonka rovasti yritti selvittää äkkinäisellä, kovakouraisella iskulla. Hän ilmoitti lyhyesti, että Liina Ellidan ja Kustaa-herran häät pidettäisiin vielä tänä syksynä, joka tapauksessa jouluun mennessä.

Mutta pitkä sade ja uni oli selvittänyt vävypojan pään, niin että hän jatkoi entistä selkeämmin, niin sanoaksemme reaalipolitiikan merkeissä aamupäiväistä raamatullista vertaustaan Jaakopista ja Raakelista.

"Kuten minä jo sanoin, appeni Laban", Kustaa-herra puhui tärkeänä, "Jaakoppi sai palveltuaan seitsemän ajast'aikaa kaikki pilkulliset ja kirjavat lampaat ja kaikki hallavat karitsain seassa, myötäjäisiksi tarkoitan, vaikka Raakel Jooseppinsa synnytti vasta sangen myöhään eikä suinkaan tuonut kasvattipoikaa herransa taloon".

"Nee-nee, sinä irvileuka", vastasi appi pyyhkien märkiä kasvojaan, "saamasi pitää – vieläpä pilkulliset ja kirjavat kilipukit vuohten seassa! Ainakin kolme kappaa lisää papinjyviä ruokakuntaa kohti." Ja hän ihmetteli itsekin, miten viisaus oli todellakin synnynnäistä. Se pälkähti päähän kiperässä paikassa aivankuin itsestään, ihankuin kuplat kiehuvassa kattilassa, kuten nytkin, kun hän oli noin vain, melkein kuin leikin varjolla, lykännyt nuo kiusalliset myötäjäiset orimattilaisten niskoille, loitolle omasta kukkarostaan...

Hetken kuluttua hän lisäsi ikäänkuin yleisenä, filosofisena ajatuksena: "Pääasia on, rakas vävy, että minkä Jumala tällä tavalla kastelee, sen hän myöskin kuivaa, ajallaan ja oikealla tavalla..."

"Tavallaan, tavallaanpa hyvinkin", nauroi Kustaa Stephander, "tavallaan tuli myös Herran mies Jaakoppi äveriääksi mieheksi, niin että hänellä oli paljon lampaita ja piikoja ja palvelijoita ja kameleja ja aaseja..."

"Varsinkin aaseja, hyvä mies!" löi appi vävyä olalle rehevästi nauraen.

Nuo kirjavat markkinat näyttivät sittenkin päättyneen hänelle ja hänen suvulleen kunniakkaasti ja oikein, sillä mikäs vanhurskaan tappaa, kun piru ei huoli eikä taivas pidä kiirettä.

7.

Tammikuisena iltapäivänä ajaa pitkän pyryn ja tätä seuranneen leudon ilman pehmittämää vanhaa Hämeentietä kuomureki, joka lähestyy jo Uskelan tienhaaraa ja sitä myöten Hollolan rovastilaa.

Kuomu on laskettu alas. Sinenhimmeät peltoaukeat ja yhtä himmeää valoa siivilöivä taivas levittää melkein aavemaista varjoa reessä ajavain kasvoille.

Tuomas Pacchaleniuksen jalomuotoisen pään ympärille se kiertää, kuin peittääkseen tämän kärsimykset, pehmeimmän utuverhonsa. Mutta ei edes paksusarkainen lammasnahkaturkki kykene salaamaan hänen kumariksi käyneiden hartioittensa syvää riutumusta – hänhän on paluumatkalla Tukholman vankilasta, josta vastapäätä istuva Jaakko Krook on hänet lopultakin pelastanut.

Vielä kalpeampana isäänsä, mutta solakka vartalo joka hetki vireillä, aivankuin odottaisi salakavalaa yllätystä, istuu hänen tyttärensä Thyra Helena. Hän on ollut Turussa saakka isäänsä vastassa ja läsnä siinä hovioikeuden istunnossa, jossa vanhus lopullisesti julistettiin vapaaksi kaikista syytteistä.

Sirkeän iloinen kärpännahkapäärme reunustaa hänen oravannahkaturkkinsa kauluria, mutta hän on nostanut rinnalleen saakka raskaat rekivällyt, nämäkin kuin suojakseen kylmää tai vaaraa vastaan. Hänen silmiensä sini on haalistunut. Kasvot ovat laihtuneet. Hän on menettänyt kaiken onnensa, sillä hänen oman isänsä kirjeet Tukholman kuulustelujen aikana ovat hänelle todistaneet, että hänen entinen sulhasensa, Kaarle Fredrik, oli valallisesti tunnustanut kirjelmänsä paljastukset oikeiksi. Ja juuri hänen isänsä – Jaakko-serkun neuvon mukaisesti – oli nostanut tuota onnetonta vastaan syytteen väärästä ilmiannosta, minkä johdosta hänet oli tuomittu kunniattomaksi.

Eikä tuo kehno olento ollut rohjennut näyttää hänelle kasvojansa. Oli kadonnut ihmisten ilmoilta kuin paha omatunto selkientakaiseen seurakuntaansa, entisten suosijainsa, yksinpä Juhana Browalliuksen hylkäämänä.

Ooh, jospa tuo mies olisi pettänyt hänen rakkautensa nuoruuden huikentelevaisuudesta, hän olisi saanut murehtia kohtaloansa ehkäpä ilman inhoa, mutta ... muistaa hyväilleensä alhaisen kavaltajan kasvoja, suudelleensa noita huulia, jotka vannoivat kuolemaa hyväntekijälleen ja kasvattajalleen – se on ollut Thyra Helenalle raskaampaa kuin kuolema.

Hänellä ei ollut enää mitään menetettävää kihlautuessaan isänsä vapautumisen hetkellä Jaakko Krookin kanssa.

Kun he olivat, isä, Jaakko ja hän, olleet yhdessä kuulemassa hovioikeuden päätöstä, oli hän kuullut isänsä liikutuksesta sortuvin äänin kiittävän pelastajaansa. Kuin unessa hän oli nähnyt Jaakon astuvan luokseen ja ottavan hellävaroin hänen kätensä, jolloin isä oli ottanut heidän molempien kädet omiinsa kuiskaten tyrehtyvin sanoin siunauksensa.

"Sinä, Helena, olet ainoa onneni ja palkintoni", Jaakko oli puhunut hänelle katse nöyränä ja värisevin huulin. Ja hän oli ihmetellyt, kuten isäkin, aikaisempia vääriä tuomionsanojaan tuosta vilpittömästä ja jalosta miehestä.

Mutta mihin on hukkunut nyt hänen silloinen uskonsa? Miksi hän ei enää kykene luottamaan tuon miehen ilosta välähteleviin silmiin?

Onko tuossa hänen katseessaan, on Helena miettinyt uudestaan ja taaskin uudestaan matkan varrella, rakkautta vai vihaa, ihailua vai kostonhimoa...? Mitä lähemmäksi tuli Jaakon koti, sitä raskaammin hänen sydäntänsä kouristi, se kutistui kokoon ja värisi avuttomana kuin tiaisparka, joka on joutunut tunnottoman saalistajan pyydykseen. Eikä hänellä ole mitään pelastusta. Hän on antanut sanansa. Ja hän olisi tuona suurena vapahduksen hetkenä antanut tuhannet sanansa ilosta isänsä puolesta ja unohtaakseen katalasti petetyn rakkautensa. Ooh, elämä ehkä oli sellaista – siinä täytyi kovettaa itsensä, tyytyä kylmiin briljantteihin ja Böömin-kiviin, silkkiin ja samettiin ja luopua rakkauden aurinkoisista päivistä, ihanasti riuduttavista illoista ja huumaavista kuiskauksista, joiden muka piti korvata kaiken maailman koreus...

"Grace à Dieu!" huudahtaa sulhanen levähyttäen huolettomasti turkisviittansa pehmeätä saukonnahkaista kauluria. "Lopultakin päästään rovastilamme kynttiläkruunujen alle ja ... sisaremme kuuliaisiin, kuuletko Helena! Ja sitten, ajattele, viimeistään Valpurinpäiväksi meidän omat häämme! Niinhän, rakkaani?"

Thyra Helena yrittää naurahtaa iloisesti. Mutta sisimmässään hän säikähti uudesta pelosta. Miten oli käyvä Liina Ellidan, joka oli syksystä saakka epätoivoisissa kirjeissään huutanut häntä apuun kuin hengen hädässä. Hänet vihittäisiin pakolla Kustaa Stephanderiin. Tähän mennessä hän oli saanut kuulutuspäivän lykätyksi sillä verukkeella, että hän tahtoi ystävättärensä, Thyra Helenan, ennättävän kuuliaisiin luoksensa. Hän oli kaikin puolin yksin ja turvaton, vailla molempia rakkaitaan. Agatha-matami oli vienyt pojan Martta-muorin hoidettavaksi. Ja hänen rakastettunsa oli häneltä ryöstetty! Isä oli mahtavain herrain avulla toimittanut Okeroisten komppanian jälleen Viaporin linnoitustöihin, joista oli saapunut hirvittäviä viestejä. Yhdeksäs osa rakentajista, lähes tuhannen miestä, siellä oli jo syystalven kuluessa sortunut tarttuvaan kuumetautiin. "Minun puolisoni Jumalan edessä", oli päättynyt eräskin Liina Ellidan kirjeistä, "makaa ehkä jo hänkin sotilasparkain joukkohaudassa, mutta nouskoot ennemmin akleijat kukkimaan haudalleni kuin otan tämän kauhistavan myrttiseppeleen ohimoilleni..."

Ja miksi ei isä ole enää tuon iloisempi? Hän on pelastunut pitkästä vankeudesta, ehkäpä mestauslavalta. Tuossa samassa hovioikeuden istunnossa hänelle oli luvattu tuhansia hopeataalareita viattomasti kestettyjen kärsimysten korvaukseksi, vieläpä ajan tullen koko Lohjan rovastikunta. Ja kuitenkin hän oli eräässä majatalossa matkan varrella, heidän istuessaan kahdenkesken takkavalkean ääressä, puhjennut yht'äkkiä vapisuttavaan itkuun ja hokenut moneen kertaan: "Minun hyvä ja rehellinen Kaarle Fredrikini! Valaise minua, Herra..." Sinä hetkenä Helena oli ensi kerran kavahtanut tapahtunutta kihlausta. Aivankuin olisi avautunut merkillinen valokehä hänen silmiensä eteen ja sieltä katsoneet sanomattoman murheellisen näköisinä Kaarle Fredrikin kasvot. Hän oli kysellyt: "Isä, miksi puhut noin? Etkö muista, että meidän on se mies sydämistämme pois riistettävä..."

"Voiko isä riistää tuhlaajapojan sydämestään", oli isä huoahtanut kyynelet silmissä. Mutta tytär oli huudahtanut täynnä oikeutettua halveksumista: "Tuhlaajapoika ja Juudas eivät ole tietääkseni sukua toisilleen!"

Hetken tuijotettuaan riutuvaan tuleen hän oli tarttunut isänsä käteen ja lisännyt: "Meidän täytyy kyetä olemaan rehellisiä edes itsellemme tässä katalassa maailmassa, rakas isä." Ja niin hän oli tunnustanut, että hän oli kirjoittanut, saatuaan tietää isänsä ja Jaakon kirjeistä Kaarle Fredrikiä kohdanneesta tuomiosta, hänelle viimeiset epätoivoiset jäähyväisensä. Hän oli tuntenut, että hänen täytyi niin tehdä. Niin, ehkäpä hän oli vielä jotain toivonutkin – tuon miehen saapuvan eteensä edes nöyrtymään, vaipumaan maahan ja tunnustamaan oman kurjuutensa. Mutta – hän ei ollut, tuo paatunut olento, edes vastannut.

Thyra Helena seuraa hiipuvan hiilloksen salaperäisiä valo väikkeitä ja toistelee isälleen kirjeensä lauseita: Jospa sinun koreat kasvosi, joita minä, onneton, olen häpeäkseni hyväillyt, muuttuisivat sielusi kaltaisiksi, sinun heleisiin silmiisi siittyisi varkaan pälyilevä ilme, niiden valkeaan hipiään tarttuisivat inhottavimpien paheitten taudit saastaisine merkkeineen ja sinun hienot kätesi, Kaarle Fredrik, luutuisivat murhaajan kouriksi, jotka lyövät takaapäin, pimeässä oman isänsä kuoliaaksi kurjan perinnön himossa...

Hän oli tuntenut isänsä käden vapisevan omassaan ja nähnyt hiljaisten kyynelten kimaltelevan lieden viimeisessä hehkussa. Ja hän oli puristanut tuota kättä entistäkin hellemmin. "Niin, isä", hän oli sanonut, "kirjoittaessani tiesin, että sinun henkesi puhui minussa. Ja minä olisin silloin seisonut, tunsin sen, tyynenä hänen mestauslavansa vierellä..."

"Mutta nythän on toisin, rakas Helena, niinhän?" oli isä kysynyt tutkivasti ja lisännyt vaisusti hymähtäen: "Sillä ennenkuin tunnet hänen tekonsa perusteet, mistä tiedät, onko se huonosti tai pahasti? Sehän on Epikteetostamme, muistathan?"

Helena oli hetkeksi hämmentynyt. Mutta hän oli kuohahtanut jälleen: "Ikuisessa pimeydessä ei ole valon häivettäkään, millä selittää tai valaista sellaisen teon 'perusteita'! Minä tunsin sen jo silloin ja päätin kirjeeni ainakin 'järjen valossa': 'Sinä kadotettu, meidän tiemme ovat eronneet iankaikkisesti.' Voitko väittää isä, etten ollut velvollinen tätä kaikkea sanomaan?"

Ja kun isä oli vaiennut, hänen mieleensä oli taas palannut autio rauha.

Mutta nyt, hevosen junnatessa raskaasti, askel askelelta, huutaa taas hänen rinnassaan kysymys kysymyksen jälkeen. Koska on kykenevä hän, Helena parka, syövyttämään sydämestään nuo kasvot, joista hänen pitäisi kääntyä inhoten pois...? Miten olivatkaan katsoneet yhä hänen levottomissa unissaan nuo avoimet, heleän siniset silmät, joiden ripset räpyttelivät usein niin avuttoman poikamaisesti... Nehän olivat niin likinäköiset, hän oli yhäkin niitä nauramaisillaan, ettei tuo poika parka taitanut osata niillä nähdä kirjansivua pitemmälle... Mutta miten totinen hän olikaan ja ahkera! Kaivoi ja kaivoi, siivilöi kirjojensa totuuksia kuin kullanhuuhtoja kalliita jyväsiään eikä hellittänyt, ei edes hänen houkuttelevista suudelmistaan, ennenkuin oli oman aamenensa sanonut.

"Katso, meidän rovastilamme!" huudahti sulhasmies. Hollolan pappilan akkunoista, joiden ulkoluukut oli jätetty juhlan kunniaksi sulkematta, paistoi heleä valaistus. "Niin, se on meidän, Helena! Etkö kuule, että setolkkaruplatkin helisevät voiton hymniä...?"

Mutta Helena on parahtamaisillaan tuskasta. Hän kääntää päänsä, aivankuin katsoakseen taaksepäin. Mutta sulhanen tarttuu hänen käteensä, ja neito on ilakoivinaan vastaan: "Varo, ettet katkaise sen varsan selkää! Ei sitä noin nuorille huitukoille niin vain anneta rovastikuntia..."

"Jaa, jaa, siinä täytyikin, totta vieköön, hioa päätään kuin partaveistä ja – à la bonheur hieman nostella hattua sekä vasemmalle että oikealle. Niin, niin, rakas appi", hän kääntyi Tuomas-herran puoleen, "sai siinä juosta portaat jos toisetkin, ennenkuin kahdeksan valtaneuvosta suostui minulle puoltamaan isäni luonnollista ja, rohkenen sanoa, ansaitsemaani perintöä".

"Kas, kas", heitti morsian vastaan kuin taisteluhaasteen, halveksunnan pakostakin uhotessa hänen äänestään, "minä kun luulin, omista sanoistasi päättäen, olleeni sinun 'ainoa onnesi ja palkintosi'!"

"Yksi tie ja kaksi asiaa, rakas Helena!" huudahti Jaakko. "Apelle kunnia ja elämä ja tyttärelle – maan mahtavin rovastikunta! Sitäpaitsi" – hän tarttui mustasukkaisen väkivaltaisesti uudelleen morsiamensa käteen "luulen löytäneeni erään pienen totuudenkin jyväsen, koskapa eräs 'hyvä ja rehellinen mies' menetti maineensa ja kunniansa ... sinunkin sydämessäsi, tietääkseni..." Jaakko-herran loppusanoja sävytti ilmeinen kostonilo.

Helena riuhtaisi kätensä irti. Hän oli kuohahtamaisillaan. Mutta hän kuuli isänsä huoahtavan raskaasti, aivankuin rikki rasahtavasta rinnasta. Ja hän laski kätensä hyvitellen sulhasensa polvelle. Hänen täytyi kestää.

Liina Ellidan kuuliaiset lähestyivät lähestymistään. Ja hän riutui päivä päivältä, kunnes tultiin kuulutussunnuntain aattoiltaan.

Rovastilla ei ole huolta iänikuisista lauantaisista evankeliumeista, sillä hänen poikansa on huomenissa suolaava koko seurakunnan, niin että se on totisesti istuva kuin yksi ainoa monipäinen suolapatsas Sodoman ja Gomorran raunioilla. Siihen tapaan ainakin puhuu ylpeillen isä-Benediktus parhaillaan kirjakamarissaan, jossa sulhasmies ja Tuomas-herra vuottelevat hänen kerallaan Petteri Helianderin lämmittämää saunaa ynnä Kuuperin muoria, joka löylyt lyö ja selät pesee. Myös juhlan pääsankana, Orimattilan Kustaa Stephanderia, odotetaan saapuvaksi samaan löylyyn.

Tuvan ja kamarin väliä laahaa mahtavin hamein Agatha-muori herroja palvellen. Hänellä on päässään mustasilkkinen juhlamyssy, jonka pitsireunuksen alitse tummat, kiiltävät hiukset on kiskottu ankaran kireälle kuin vyyhti viipsinpuulle.

Mutta hänen ruskeat silmänsä napottavat kuin rusinat juhlakaakussa. Niistä killittelee ilo ja ylpeys – ruustinnanpaikka on jo melkein tuossa noin, hänen uutuuttaan narskuvien anturainsa alla. Hänen huulensa ovat nyt pelkkää mettä ja mannaa. Ne hymähtävät naisellisen viekkaasti, kun hän helähyttää avainkimppuansa avatakseen tupakamarin ryytikaapin. Niin, niin, hän naurahtaa hyvillään, on tässä elämässä nautintoa jos kärsimystäkin, mutta elämän ryytimaan avaimet, ne ne ovat sittenkin vaimoihmisten lanteilla. Ja etteikö nyt mies kuka tahansa tällaista makostettua ja kryytättyä sulhasryyppyä ottaisi, kun kerran on leskeksi jäänyt, kuten tämäkin ... hänen herransa ja mestarinsa, ison-Hollolan rovasti? Kuin runsauden sarvi on hänen pullea kämmenensä, kun hän rasioistaan tipauttelee sekä sahranisokerit että inkiväärit oman herransa isännänpikariin, jonka laitaan on kaiverrettu siroin kirjaimin: "Jumala mielen antaa, humala mielen ottaa", ikäänkuin hurskaaksi ojennusnuoraksi sen omistajalle.

Thyra Helena tulee tuvasta kädessään kupillinen keitettyä maitoa. Tähän hän saa matamin kaapista prinssintipat ja tinktuurat viedäkseen yliskamariin Liina Ellidalle, jolle on tarpeen rauhoittavaa lääkettä.

Aivankuin jatkaakseen äskeisiä onnellisia mietteitään Agatha-muori hyvittelee talon morsianta: "Kyllä me vielä ... me morsiamet, tässä talossa jöötä pidetään. Noilla miesparoilla, näkeekös Helena-mamselli, olla jos tusinat hatut ja myssyt päässä, ei niistä oma ole yksikään, kun me ruustinnat aviot rustataan..."

Thyra Helena nyökäyttää poissaolevana. Hän on huolissaan ystävättärensä puolesta ja kiirehtii kamarien läpi eteiseen noustakseen yliskamariin. Oven takaa kirjakamarista hän kuulee sulhasensa ylpeilevän äänen: "Ja Juhana Browalliuksella on tällä hetkellä piispankirjat taskussaan hattuhallituksen armosta ja minun politiikkani ansiosta, rohkenen sanoa..."

Helena-mamselli vavahtaa kuin kylmän nihkeän käden kosketuksesta. Mutta hänellä on kiire. Hänen täytyy saada Liina Ellida rauhoitetuksi lääkkeellä ja lupauksilla, joista toinen toisensa jälkeen tuntuu hänestä itsestäänkin sortuvan omaan mahdottomuuteensa.

Yliskamarin ovi on hänen hämmästyksekseen avoin. Vuode on tyhjä. Sen peite on heitetty sivulle kuin riuhtaistuna. Mutta tuolin selustalla ollut leninki ja kengät ovat poissa. Hän on siis pukeutunut. Onko hän, Herra armahtakoon, juossut isänsä luo vaatiakseen kuulutusten peruuttamista, kuten hän on usein uhkaillut?

Thyra Helena pujahtaa kirjakamariin. Liina Ellida ei ole täälläkään. Helena peittelee hätäänsä hymyilevin päännyökkäyksin. Ja Jaakko-maisteri puhuu hänelle loistavimmillaan. "Niin, rakas Helena, teen sinusta piispattaren, jos vain haluat", hän huudahtaa rientäen ottamaan kädestä morsiantaan. "Porvoon piispallisen myssyn alla voi näätsen piispanristi muuttua katinkullaksi koska tahansa... näinä aikoina..."

"He-he-he", rehottaa isä-Krook laveassa viitassaan, "niinhän sitä sanotaankin, että rakkaassa Suomessamme on kolme herraa: maaherra, kirkkoherra ja sulhasherra, ha-ha-ha... Mutta piispanhiippa! Siitä nyt ei ota selvää, onko se hattu vai myssy, he-he-he..." Mutta Jaakko tuskin kuuli isänsä puhetta. Hän vaelsi puhetaitonsa kirjavilla kedoilla, katse tähdättynä säihkyvänä Thyra Helenaan: "Niin, emmekö elä Vapauden aikaa, jossa älyllä on oikeus nousta kunniasi joille? Onko Rousseau turhaan kirjoittanut meidän lippuumme 'vapaus', 'veljeys' ja..."

"Sanoppas muuta, Jaakko parka!" huudahti Tuomas-herra jälleen harvinaisen raikkaasti. "Muistapa kuitenkin, että Vapaudenkin pyhää kirjaa voidaan lukea niinkuin kuulema piru lukee raamattua."

Ilostuneena isänsä naurusta, joka soinnahti hyvää tekevänä kuin ennenkin, onnellisina aikoina, Thyra Helena yhtyi leikkiin sulhastaan vastaan: "Jaakko tarkoittaa, rakas isä, että 'neroille' on kaikki sallittu, kuten nuorelle kellosepänsällille Rousseaulle, joka varasti madame de Warensin hopealusikat – tietenkin suloiseksi muistoksi hyväntekijättärestään."

"Ja entä tuo teidän 'veljeytenne', hyvät herrat?" jatkoi Pacchalenius. "Ainakin meidän maassamme se on pikkukonnien veljeyttä, jossa korppi ei puhkaise toiselta korpilta silmää lahjuksia ja virkapaikkoja jaettaessa." Helena nauroi helakasti mukana pitkästä aikaa.

Mutta Jaakko-maisteri, jonka puhetaito oli viedä hänet umpikujaan, iski vanhalla tunnuslauseellaan: "À la guerre comme à la guerre", hän huudahti. "Yhtä hyvin kuin pelastin rakkaan appeni älyn ja politiikan shakkipelillä, saatan sillä myös kukistaa sekä piispat että kuninkaat."

"So-so, so-so, Jaakko hyvä", tokaisi Tuomas-herra, "muista kuitenkin, että kun minut pelastit, pelastit viattoman".

"Viattoman? Ha-ha...", nauroi Jaakko ylimielisesti. "Mitenkähän olisi ollut tuon viattomuuden laita, jos onnellinen kaitselmus ei olisi teille lahjoittanut tällaista kaunokaista tytärtä!" Ja hän aikoi vetää morsiamensa polvelleen.

Mutta Helena väisti hänen kätensä siirrähtäen isänsä luo. Hän vapisi häpeästä ja suuttumuksesta. Hyväillen isänsä hiuksia hän katsoi säkenöivin silmin sulhastaan huudahtaen syvään hengittäen, kiihkosta välisten: "Älä paljasta itseäsi liikaa, mies parka!" Mutta samassa hän peitti suuttumuksensa iloiseen naurahdukseen ja ilkamoivan syvään hoviniiaukseen.

Jostain syystä hän sisimmässään riemuitsi tuon miehen perimmäisten aivoitusten paljastumisesta. Oli aivankuin hän olisi nähnyt auki leikattuna koreakylkisen omenan, joka on sisäpuoleltaan madonsyömä ja musta. Siksi hän lisäsikin ilakoivalla tavallaan: "Varo, ettei sinun vapaudenpuussasi kasva liian karvaita hedelmiä, rakas sulhaseni!" Ja hän niiasi uudestaan kadoten ovesta, yhä huolissaan Liina Ellidasta.

Mutta hän ei löytänyt tätä kamareista eikä tuvasta. Vapisevin käsin hän sytytti tuvan seinältä riipaisemansa lyhdyn. Mutta taas hän haki turhaan aitat, väentuvat ja pakarin. Alhaalta rannasta hän näkee saunan seinäluukusta hohkavaa valoa. Pieni toivo syttyy hänessä.

Mutta pakarituvan nurkkauksella hän havaitsee, että saunaa kohti on tarvottu paksussa lumessa. Jäljet kulkevat alaspäin ja ohi saunan rantajäälle, jossa on pappilan pyykkiavanto. Hän lähtee kauhistuneena tarpomaan niitä myöten edelleen. Ne jatkuvat. Ja todellakin ... avantoa kohti! Eikä hän näe enää ihmisen haamuakaan avannon vaiheilla. "Liina Ellida, Liina Ellida!" etsijä huutaa toivottomassa hädässä. Äkkiä hän kuulee loitolta, jälkien oikealta puolelta, avuttomia äännähdyksiä. Hän kiertää ja hapuilee. Jäljet näyttävät kulkeneen avannolle, mutta kulkija on noussut rannasta takaisin ja menehtynyt ylemmäksi kinokseen, josta Helena nostaa hänet syliinsä. "En uskaltanut, en jaksa ... jättää ... poikaani ... turvattomaksi", hytisee Liina Ellida katkonaisia sanoja. Hän oli, raukka, aikonut itsensä hukuttaa. Mutta hän tahtoi myöskin elää. Ja tarrautui epätoivoisen kiihkeästi ystävättäreensä, joka yritti häntä auttaa jaloilleen. "En tahdo sinne, en tahdo!" hän huusi kähein äänin viitaten pappilan akkunoita kohti. Menehtymäisillään he vihdoin pääsivät takaisin pakarin eteiseen.

Liina Ellida piiloutui vavisten sen syvimpään soppeen. Helena jännittyy kuulostelemaan, sillä viina-aitan takaa maantieltä on alkanut kuulua loksahtelevien aisojen ääntä ja lallattelevaa lauluntapaista.

Matala mies nousee reestä. Hekottelee itsekseen ja yrittää huutaa renkituvan valaistua ikkunaa kohti: "Hevonen kuin herne, sano' Haakertti hevostaan!" Mutta sanat nuljahtelevat soperrellen. Renkiä ei ilmesty hevosta riisumaan. Hiljainen lallatus alkaa jälleen. Ja Liina Ellidan sulhanen, Kustaa Stephander, toikkaroi päärakennuksen kuistia kohti jättäen hevosen omiin hoteisiinsa.

Helena nostaa Liina Ellidan tämän kyyryisestä asennosta. Hänelle on syttynyt ajatus, joka yht'äkkiä antaa hänelle moninkertaiset voimat. Hän painaa kuumasti hengittäen nääntynyttä neitoa rintaansa vasten. Hänen silmiinsä on syttynyt melkeinpä ilkamoivaa kiihkoa. Ja rinnasta huokuvat pakkashuuruun kiihkeät, vapauttavat henkäykset.

"Me pakenemme, Liina, me pakenemme!" hän kuiskii moneen kertaan kuin vakuuttuakseen itsekin omasta tulvahtavasta vapautumisen riemustaan.

Liina Ellida naurahtelee kuin tolkuton lapsi, joka tulee sanomattoman hyvilleen iloisesta luvasta päästä ajelulle.

"Odota täällä ... pakarin lämpimässä ja pidä silmällä hevosta", kuiskii Helena. Juoksee päärakennukseen ja yliskamariin. Täällä hän kokoaa suureksi nyytiksi heidän päällysvaatteensa, keräilee laukkuun Liina Ellidan kallisarvoisimmat korut ja omat rahavaransa, kirjoittaa isällensä muutaman selittävän sanan ja juoksuttaa kirjeen "piispankamariin", jossa isä on nukkunut yönsä.

Palatessaan taas eteisen kautta hän jäykistyy säikähtyneenä paikalleen, sillä Jaakko on avannut kirjakamarin oven ja riistää hänet pimeässä lähelleen. "Arvasinhan sen ... tuntisin sinun askeleesi tuhansien joukosta..."

Hänen hengityksensä hehkuu kuumana. Huulet hakevat intohimoisina suudelmaa. Ne koskettavat häntä huuliin, uppoavat kaulan ja olan taipeeseen. Ja Helena taistelee turhaan väkivaltaista miestä vastaan, kunnes hän nauraa houkuttelevasti, on keksivinään jotain viisasta ja salaperäistä. "Odota", hän kuiskaa, "tuonnempana saat kokea merkillisen yllätyksen... Mutta sitä ennen – se on tietenkin valmisteltava..." Ja hän riipaisee oven auki ja heidät molemmat sisältä tulevaan valovirtaan. Jaakko seuraa häntä ihastuneena. He heittyvät herrojen keskusteluun kuin salaliittolaiset, jotka vain odottavat oikeata hetkeä päästäkseen kahdenkesken.

Tuomas-herra näyttää innostuneen äskeisistä ajatuksistaan uusiin ja yhä uusiin mietelmiin aikansa "pikkukonnista" ja "kääpiöistä". Hänen äänensä soi taas herkkänä kietoen ivankin nuolet ilomielisiin vertauskuviin. "Niin, niin, Jaakko", hän otti tulijat vastaan, "äläpäs pakene tästä platolaisesta 'symposionistamme'. Todellakin, rakkaat veljet! Kun katselen kissanpoikaa, joka leikkii omalla hännällään, minulle tulee mieleen suomalainen ja riikinruotsalainen salonkivehkeilijä..."

"He-he-he", viljeli rovasti ylenpalttisessa ilossaan melkeinpä itseivaa, "sehän on melkein samaa kuin väittää, että me heitämme palloa omalla peruukillamme, he-he-he..."

"Tai niinkuin sanotaan kuulema ranskalaisista salonkiherroista!" huudahti Helena. "He puhuvat enemmän kuin ajattelevat. Ja mikäli ajattelevat, he ajattelevat vain puhuakseen..."

"Apropos!" innostui Jaakko. "Tiedätkö, rakas Helena, kuka on ranskalaisten mielestä taitavin diplomaatti?"

"Tyhjäntoimittaja, rakas sulhaseni!"

"Erreur, ma chère! Kavaljeeri, joka pelaa Petit-Trianonissa säädyllistä dominoa kuningattaren kanssa ja huikentelevaista cavagnolea hovinaisten keralla, antaa kuninkaan voittaa itsensä biljardissa ja perintöprinssin joka toisessa whistissä, mutta faraopöydässä pelaa hovilaisten rahat omiin taskuihinsa, menettämättä silti kuitenkaan onnea rakkaudessa, ha-ha-ha..."

"Oikein, oikein, Jaakko rakas! Katsopas, isä, tätä älykästä herraa. Eikö hänen päänsä muistuta todellakin itsensä Macchiavellin päätä! Mitä arvelette, herrat?"

Mutta herrojen nauraessa ja Kustaa Stephanderin tullessa sisään emännän puolelta Helena kuihaisi sulhaselleen: "Odota, sinä Macchiavelli!" Ja hän pujahti avoimesta ovesta omille teilleen.

Hetken kuluttua naiset sujahtavat paksujen lampaannahkaisten vällyjen alle. Hevoskopukka pääsee pihasolasta maantielle. Lahden takaa siintää himmeä tuli Alestalon kartanon päätyakkunasta. "Tuonne, tuonne", kuiskaa Liina Ellida. Iloisen Katri-rouvan luona he saattaisivat järjestää itsensä matkakuntoon.

Helena käänsi hevosen järven viittatielle, huimaisi sitä ohjasperillä ja maiskutti kehoittelevasti huulillaan, jolloin tamma otti kuin ottikin muutaman juoksuaskelen rantaan viettävää rinnettä. Ja Thyra Helena painoi ilon ja itkun vaiheilla hyrähtelevän Liina Ellidan itseänsä vasten. Hänen rintansa täytti suuri vapautumisen riemu. Ilma oli nyt joka tapauksessa puhdasta hänen ympärillään ja sydämessään.

Niin he ovat, kaksi morsianta, karkumatkalla, vieläpä toisen morsiamen sulhasmiehen hevosella. Rovastilan kirjakamarissa Vapauden ritarit olivat unohtaneet kokonaan, että Ajan hengetär oli hahmoltaan nainen eikä suinkaan ollut unohtanut kanssasisariaan – ei älyn eikä sydämen puolesta.

8.

Helppo on istua tuleen toisen takamuksilla, ajattelee ärtyneenä eräänä huhtikuunloppuisena maanantaina herra Benediktus. Hyvä, hyvä kyllä, parbleu...! Mutta hänelle oli tämä elämä merkillisellä tavalla järjestellyt aina tuon tuostakin monenlaiset kiirastulet omien takamusten alle. Oli se totta vieköön ... tämän maailman kunnia sen peevelin peliä! Jos seisoi "vulmahtinsa" ylimmällä tunkiolla kunnian kukkona ja aikoi kerrankin laulaa koko kurkkunsa pituudelta, niin viheltää tai suoraa päätä nauraa piru nurkan takaa, kuten nyt nämäkin kuukausina Hollolan rovastille.

Tämäkin – oman tyttären ja oman pojan morsiamen karkaaminen oli tullut hänen päällensä iankaikkisena kylän akkojen nauruna, jota harakatkin säestelivät hänen omien aittojensa katoilta. Ja mitäs se nyt olisi ollut sekään, jollei sen niskaan olisi tullut rajumyrsky hänen ankaran sisarensa, Voistion Köykän herrattaren, hahmossa. Tämä "köykkäläinen", majoitusmestarin leski, oli ajanut – tyttären paettua – Tennilän tietä kuin pyryilma rovastilaan ja, totta vieköön, "majoittanut" sen uuteen uskoon.

Agatha-matamikin oli lyyhistynyt hänen eteensä kuin siipirikkolintu. Avainkimppu oli siirtynyt sisaren vyötäröille, joilla kireä kalanluupanssari paukahteli aamusta iltaan kuin raekuuro tuohikattoon.

No, eipä silti, rovasti oli kesken kaiken hihittämäisillään salaisesta mielihyvästä, mitä enemmän saarnasi Köykän herratar, sitä nöyrempi oli emännöitsijätär. Ei enää sanallakaan kovistellut aviolla tai sensemmoisilla. Koomminkin hän nykyisin palveli herraansa ikäänkuin salarakkaudessa, joka muistutti hänelle joskus melkeinpä nuoruuden aikoja, jolloin lemmenpolut olivat kuin käärmeen tie kalliolla. Ei siitä kyennyt ottamaan selvää edes hänen sisarensa kalansilmät, joiden luomet punoittivat yhtämittaista, vimmapäistä hurskautta.

Herra Benediktuksen pää parka oli kerta kaikkiaan pakattu niin täyteen uusia asioita, ettei sitä jaksanut kovin paljon enää raskauttaa tyttärelläkään, joka kaikessa tunnottomuudessaan oli käynyt Peuralasta ryöstämässä oman poikansa ja sitten ... kadonnut tietymättömille teille. Sitäpaitsi, hänen pitkän elämänsä viisaus oli hänelle opettanut ainakin sen, että mitä vähemmän tongit tunkiokasaa, sitä vähemmän nenääsi kipristelet. Ja lopultakin: kaukonäköisimmän realipolitiikan nimessä isäukko oli hyvillään eritoten poikansa rakkauden toilauksesta. Ruvetapa nyt ja kihlata tytär, jolla ei ole myötäjäisiksi rahaa ja riihikuivia rukiita. Ohhoh! Ja tällaiseen rovastilaan, jossa tulot ovat kuin silkkilankaa, mutta menot kuin karvaköyttä! Ehei, poika! Se on syntiä Herran edessä. Ei todellakaan mikään muistuta syntistä olentoa niin paljon kuin risoihin puettu köyhimys. No, se kyllä sopii, että köyhä nai köyhän. Eivät ennätä tapella, kun istuvat molemmat saman jäniksen hännällä. Mutta köyhän ja rikkaan avioliitto? Mitä se on muuta kuin maailmanlopun keinu, joka heiluu helvetin ja taivaan välillä.

No, Herran kiitos, sallimus antoi vielä Jaakko pojalle armon aikaa. Ja nyt hän oli järjestämässä asioita maailmalla. Eivätkä ne matkat pieniä summia maksa, sillä eipä taida enää herua pojalle ranskankultaa kenraalikuvernöörin käsikassasta. Kaarlo-veli oli näet kirjoittanut, että hänen herransa asema oli alkanut horjua. Myssyt ryntäsivät päälle ja vaativat, yksinpä valtiopäivillä, koko herran kukistamista.

Ohhoh, huokasi taas rovasti korjaten palavissaan kuumaa turkislakkiaan. Ja hymähti hyvillään, kun tunsi päässään rehellisen suomalaisen karvalakin. Ei se nyt tosin – pas du tout! – ollut minkään talonjussin karvareuhka, koiran- tai ketunnahkaa. Se oli silkinhienoa ilvestä ja päällys samettia. Mutta ei se myöskään ollut myssy eikä hattu, joista ei koskaan lopultakaan tietänyt, kumpi oli pidettävä päällä päin. Ei, kyllä rehellinen suomalainen karvalakki ikäänkuin vastasi parhaiten hänen rehtiä sydäntään. Siinä oli jotakin Suomen metsien turvallisuutta, melkeinpä kuin hyvän paimenen suopeutta näitä rakkaan seurakunnan eläjiä kohtaan.

Niin, niin! Mutta tuo "seurakunta" toi hänen mieleensä sen viimeisen hännän huipun, sen viheliäisimmän saparon, niin sanoaksemme, tuon Luojan iänikuisen mieliharmin, joka oli uskaltanut juuri tänä aamuna nousta herraansa ja esivaltaansa vastaan – Petteri Helianderin!

Tuolla höyrähteli hereä sauhu matalalta kunnaalta lukkarintönön saunanlakeisesta. Siinä se oli hänen matkansa syy ja syvin ajatus.

Ajatella – lukkari lämmittämässä saunaa ... maanantaiaamuna, kun rovastilassa sauhusi jo leivintupa ja rovasti itse tarvitsi kipeästi saunaa, olkoonpa vaikka maanantaikin. Olihan kuulunut hänen virkavelvollisuuksiinsa ristiä eilen Messilän Charlotta-rouvan tyttö riepu, joka kirkui sen riivatusti päästäkseen kristillisen seurakunnan yhteyteen.

No, nuo ristiäiset... ne nyt olivat olleet sitä maailmanlasten mässäystä – sillit, ryypyt, suklaat, kahvit, liköörit ja punssit, riisipuurot, turkinpavut, porsaanpaistit ja veskunakreemit oli maaruun pantu sellaisessa sekamelskassa, että tänäkin hetkenä vielä maistui hänen suussaan kuin rikkaan miehen ateria helvetin kattilaseppien parissa.

Eikä tuo lukkari ollut tullut käskystäkään täyttämään virkansa velvoitusta, tuo sama mies, jolla oli jo kukaties kuinka monta vakavaa varoitusta juopumuksista ja laiminlyönneistä. Kaisa-piika, joka oli käynyt hakemassa sekä lukkaria että hänen Ulla-Sofiaansa, oli palannut ja hokaissut: "Eivätpäs tule. Petteri-herra sanoi, jotta 'ei lukkari ole papin lakkari', ja emäntä päivitteli: 'Jes-maarin, kun on tässä vielä vedet saunaan kantamatta ja kanttorin päätä porottaa'..."

Tämän ennenkuulumattoman tapauksen vuoksi on nyt herra Benediktus kristillisellä kurinpitomatkallaan. Hän astelee kanttorinpuustellin pihamaalle, jolle jo oli ennättänyt Petteri Helianderkin odottelemaan saunaanpääsyä.

Hän istuksii parhaillaan tupansa portailla kevätauringon lempeässä paisteessa ja äreänä päätään koplotellen, kun hän kuulee rovastinsa ankaran äänen:

"Tiedätkös, Heliander, mitä sanoo Kirkkolaki ja kirkkojärjestys vuodelta 1735 pro primo lukkarin vaimon kristillisistä velvollisuuksista?"

"Papin pullan pyörittäjä, olven, kaljojen panija", lallatti Petteri-herra joitakin kansanrunon loruja, sillä omassa kärsimyksessään hän ei tunnustanut, ei edes ymmärtänyt tällä hetkellä muuta esivaltaa kuin kuningas Alkoholin. "Silläkö tavalla sinä puhut, Heliander, niistä laillisista velvollisuuksista, joista kannat lukkarinkapat ja parseelit ja saat leskellesi armovuoden?" kauhistui rovasti.

"Peevelin parseelit, sanon minä, tämä poika on takahumalassa ja tarvitsee itselleen sekä kylyt että kylvettäjänsä." Ja eikös hän, tämä maailmanlopun herra, tekaise omia värssyjään päin rovastin naamaa. "Papin on laiskanpäivät ja lauantai, ja lukkarin sapatinilta ja maanantai...", kimahti diskanttiin lukkarin kuuluisa tenori. "Niin, niin, rovasti parka! Eikös oltu samoissa varpajaisissa, vai?" hän oli kaiken lisäksi jotain todistavinaan puolestaan.

"Niin, niin, niin, niin, takahumalassa", totesi Pentti-herra syvä suru äänessään. Mutta hänen täytyi kuin täytyikin muistaa, että hän oli tullut tänne syntistä ojentamaan. Ja hän jatkoi: "Montako varoitusta pro secundo juopumuksesta, sanon juopumuksesta ... lukkarille tarvitaan, jotta hänet virastaan ja eduistaan erottaa taitaan? Minä kysyn sinulta, kanttori Heliander!"

"Kolme, kolmepa kai", ärähtää Petteri-herra. "Ja montako on niitä jo sinulla, Heliander?" "Kolme kertaa kolme – pelkkiä pyhiä lukuja, ho-hoi...", röyhkeytyi mies suorastaan pyhien asioitten pilkkaan. Ja se riitti. Rovasti pani kätensä turkisnuttunsa nappien lomaan, hänen otsansa nousi kuin synkeä ukkospilvi ja ääni pauhasi: "Minä sinut olen papinäänilläni ja Kinttulani manttaaliäänillä tähän pitäjään ottanut, ettäs virkasi hoitaisit, ja minä sinut myöskin taidan erottaa, koska olet tullut kovakorvaiseksi öykkäriksi..."

Mutta Heliander nauroi. Vetäisi peukalon ja etusormen välitse pitkää mollonenäänsä. Aataminomena hänen kurkullaan nousahteli ylpeästi. Ja hän hihitteli: "Vai papinäänillä! Eikös rovasti muista, että Helianderia pyytämällä pyysivät lukkarinvaaliin astumaan tämän pitäjän vallasrouvat korean ääneni vuoksi ja koska minä lupasin naida edesmenneen lukkarin lesken. No? Yhä pysyy naituna leski. Ja minun ääneni hela jää yhtä koreasti vielä tänäkin päivänä kuin... Niin! Kuullapa nyt vain tätäkin veisua...!"

Ja Petteri-herra, johon oli epäilemättä mennyt elämänpituisen kumartelemisen, juoksemisen, hönttäämisen ja pelonalaisuuden siittämä riivaajainen, luritteli noin vain sivumennen pari säettä siitä pilkkalaulusta, joka jo Anianpellon markkinoilla oli pahasti särkenyt rovastin korvia.

     "Ja pappilan mamselli kasvatin sai,
     ai, ai, ai ihan poikasen sai..."

Eikä hän viitsinyt sitä sen enempää jatkaa, sillä hänellä oli kiire ylpistellä. "Juu, juu, rovasti parka!" hän nauroi. "Tonneruksen poika siihen teki täkstin, mutta tämä poika pelasi Mukkulan herran spinetillä siihen sellaisen musiikin, että Asikkalan porsaatkin tanssivat sen rallissa martinvappua, juur juu..."

Mutta siihen hän hetkeksi mykistyi. Rovastin naama muistutti kuutamoa, jonka joku piru on päässyt sutaisemaan kuumeenpunalla ja vihtrillillä. Ja sitten hän hikosi, hikosi suuria karpaloita, kunnes hän lausui tuomionsa kaunis, pyöreä leuka tutisten pyhästä suuttumuksesta: "Riittää, sinä Belialin pelimanni! Ensi sunnuntain kirkonkokouksessa asetan sinut kirkkoväärtin ja kuudennusmiesten eteen ja kaikkien pitäjäläisteni eteen ja vaadin erotettavaksi." Sanoi, kääntyi poispäin ja astui arvokkain askelin mäkeä alas.

Petteri-herra oli hätkähtänyt. Jotakin merkillistä oli tapahtunut. Mutta riivaajainen ei sallinut hänen kuulla tätä järjen pirahdusta, sillä hänen takahumalansa oli noussut pelkästä taiteellisesta innoituksesta jälleen huikaisevan korkeaksi iloksi. Tänä hetkenä tämä papin juoksupoika ja tuhattaituri tunsi seisovansa korkealla kukkulalla, josta näki koko Hollolan rajattoman seurakunnan. Ja samassa laulahteli hänen huulillaan päätön ja järjetön kansanloru, jolla oli tapana sutkautella eri kappelien asujaimia.

"Vai pitäjäläiset!" hän huikkasi rovastinsa jälkeen. "Vai nämä, nämä Hollolan holohousut, nämä Nastolan ruumiinvarkaat ja Asikkalan tallukkajalat, nämä Orimattilan onnettomat, rämppäkellon lyöjät, pukin tappajat ja muijan vaihtajat! Ho-hoo, ho-hoo... Ja nämä pipit ja papit, nämä myssyt ja hatut, nämä koronkiskurit, leskien ja orpojen ryöstäjät ja oman mataminsa tohvelisankarit, hih, hih! sano' Haakertinpoika markkinoilla..."

Ja yhäkin hän keräsi, tuo onneton mies, tulisia hiiliä päänsä päälle. Sillä kun herra Benediktus mäen alla kääntyi, hän sinkautti kaiken päätökseksi: "Juu, juu, lankesipa siunattuun maahan, sano lukkari, kun pappi hautaan putosi, hih!"

Mutta siihen se katkesi. Rovasti jatkoi matkaansa kummallisen varmoin askelin. Sen selkä näytti Helianderista yht'äkkiä peloittavalta, melkein kuin sen seisoessa alttarilla messukasukan selkäpuolella suuri, säteilevä risti.

Petteri Helianderin kostonilo ja laulu oli lakastunut, yht'äkkiä, aivankuin hän olisi lentänyt päättömänä kukkona pappilan tallinseinää vasten. Herra armahtakoon ... yhdeksän, sanoo yhdeksän varoitusta ja nyt tämä – maailmanlopun veisaus...

Lukkarin jalkoja, vieläpä peräpakaroita kylmäsi, niitä paleli... kirjaimellisesti. Ja hänen selkeytynyt järkensä tavoitti seuraavan julman ja hirvittävän ajatuksen: "Ettäkö olisi totta, jotta piru on papin lukkari? Ei, Herra paratkoon – pappi on lukkarin isopiru. Eikä se enää tätä kertaa anteeksi anna, ei vaikka politiseeraisi itse enkeli ja taivaan pelimanni..."

Ei ihme, että Petteri Heliander mateli matelemalla pienen rakkaan tönönsä matalia portaita kohti.

Tässä ilonitkuisessa ihmiselämässä eräät päivät ovat tyhjiä kuin lumppuherran tupakkakukkaro. Mutta eräät niistä ovat täynnä ihmeellisiä tapauksia, jotka juoksevat meitä vastaan perätoukuria kuin mustalaisten hevoset markkinoille ja heittävät koko elämämme nurin narin.

Ja niin sattui, että tämä päivä oli lopultakin kohtalokkaampi herra Benediktukselle kuin lukkari paralle, joka kuitenkin oli rovastinsa rinnalla kuin huikentelevaisuuden heinäsirkka verrattuna ylevän taivaan vahvuuteen.

Pentti-herran seisahtuessa pihatiensä ja maantien haaraukseen hän näkee itseänsä lähestyvän merkillisen ratsastajan etelästä päin. Suuripäisen, laihakaulaisen hevosen selässä talonpoikaisessa puusatulassa kuukki mies, jonka polvihousut solkineen muistuttavat herrasmiestä, mutta lyhyt puoliturkki, kulunut naapukkalakki ja lyhyet saapasrisat melkeinpä maankiertäjää. Tulija on Vähä-Savon tuomari Juhana Henrik Wijkman, joka kuukkii kuin korppi vempeleellä. Mutta huudahtaa iloisella, ihanpa mahtavalla äänellä: "Terveisiä veli, ryssänmaalta Viipurista!"

Huhu oli siis tietänyt totta, että Vähä-Savon tuomari oli, maaherra Wreden takavarikoitua hänen omaisuutensa ja uhatessa saattaa hänet "kansan villitsemisestä" syytettynä Turun hovioikeuteen, paennut rajan yli ja nyt on palailemassa Kymijoen takaa.

Rovasti on ärjähtämäisillään: "Ei tänne ole tulemista ryssänvariksilla!" Johan hän oli politiikan kaikkien sääntöjen mukaan kätensä pessyt tuon merkityn miehen tuttavuudesta. Mutta kun tuomari huutaa lyöden povitaskunsa paikkeille: "Deklaratshuuneja, deklaratshuuneja, arvon veli!" välähtää Pentti-herran mieleen, että variskin on sentään lintu ja että myssyillä on taas tuulta purjeissaan kenraalikuvernöörin vallan horjuessa. Sitäpaitsi, hänen harmistunut ja yksinäinen sydämensä kaipaa juuri tänä hetkenä seuran pitoa niinkuin peura janoissansa lähteen silmää.

"Deklaratshuuneja?" hän on ihmettelevinään. "Jukranpuit! Keisarinnan julistus rauhaa rakastavalle Suomen kansalle. Ja sinulle, veli hyvä, kutsu, niin sanoakseni, hovitanssiaisiin!" Ja taas löi tuomari ylpeästi povitaskuaan hihittäen olemattomista hampaistaan.

"Ohho, mies, niinhän sinä heilut kuin suolavenäläinen!" rovasti peitteli herännyttä uteliaisuuttaan. "Jukravita!" tuomari huudahti ja käänsi ähkien takamuksensa Pentti-herraan päin päästäkseen dromedaarinsa kovalta kyttyrältä varovasti luuvaloisille koivilleen. Ja tervehtiessään hän sihahti salaperäisesti rovastin korvaan: "Ja kultaa on tulossa – kahdeksan tai yhdeksän tynnyrillistä."

Rovastin leuka repsahti alaspäin pelkästä hämmästyksestä. Eikä hän ennättänyt vastata sanaakaan, sillä melkein kuin pään päältä alkoi kuulua hänen oman kirkkonsa pikkukellon pauke ja hurina kuin tulipalossa. Lukkari parka, joka oli kaiken kauhistuksensa lisäksi hoksannut, että aamukellon "kläppäys" oli häneltä unohtunut, sieltä lasketti koko tuskansa ja uuden virkaintonsa voimalla sellaista musiikkia, että herrojen korvat olivat lumpeutumaisillaan.

Mutta tuliaiskannun ääressä tuomari löi valttinsa pöytään. Tuossa oli hänellä selvä kirje Venäjän Tukholman-lähetystön sihteeriltä, Juhana Simolinilta. Keisarinna tahtoi vihdoinkin pelastaa tämän maan kenraalikuvernöörin sorrolta. Hän aikoi kaikessa ystävyydessään lähettää sotajoukkonsa Suomeen, jonka kansaa hän, Wijkman, oli tullut valmistamaan tätä suurta hetkeä varten.

Ja tuomari osoitti sana sanalta kirjeestä lauseen, joka oli itsensä Venäjän lähettilään, kamariherra Nikita Paninin, sanelema. "Kreivi von Rosen on tätä kansakuntaa niin orjuuttanut, että se melkein omaa varjoansa pelkää", luki rovasti kunnalliset tärkeissä rypyissä. "Ja katso tuota tuossa", jatkoi Wijkman, "keisarinna on tekevä Suomesta joko erämaan tai riippumattoman herttuakunnan. Kaikki riippuu meistä, myssyistä! Meidän on kukistettava hatut hinnalla millä hyvänsä, jolloin tsaaritar on antava armon käydä oikeudesta, sillä hän rakastaa tätä kansa raukkaa... Tätä totuutta olen jo tulomatkallani levittänyt talonpoikien keskuuteen. Mutta se ei riitä. Meidän on hidastettava tai kokonaan estettävä Viaporin ja Svartholman varustelutyöt, kuten täydennyskomppaniaa asettaminenkin Suomen armeijaan, jotta vältetään onneton verenvuodatus ja..."

"So-so, so-so", keskeytti rovasti. Hän muisti yht'äkkiä elävästi, että hän oli saavuttanut taatun maineen hattuna ja isänmaanystävänä juuri varustelun ja lisäruotujen puolesta-saarnaajana. "Etkö sinä muista, että missä on ryssä ja pukki, niin tuota ... on niin sanoakseni syytä haistella ennenkuin maistella, tuota..."

Mutta tuomari hihitti ja sihahteli sylenpärskeitä. "Haistele mitä haistelet, veli hyvä, ei kultatynnyri haise, sinä Tynnyri-Pentti!" hän laski melkeinpä arveluttavaa leikkiä.

Mutta herra Benediktus älysi aivojensa synnynnäisellä selkeydellä, että nyt purjehdittiin suurpolitiikan vaarallisilla ulapoilla. Ja hän reivasi jyrkällä vetäisyllä omat purjeensa kokoon. "Vai, vai, vai – kultatynnyreitä!" hän ivasi. "Mutta, jos näin oikein, et sinä ole itsekään tänne ratsastanut kultakuormaa kantavalla aasilla, vaan..."

"Jukranpuit!" keskeytti tuomari. "Eipä ole tämän pojan taskussa paria kolikkoa enempää. Linnaan panivat pikkuryssät Viipurissa, ja tolvanat, en paremmin sano, varastivat minut putipuhtaaksi..." "He-he-he, sepä sepä", remahti rovasti, "missä on kaksi ryssää, siinä on jo kolme voroa, sanotaan!"

"Sanotaan, sanotaan. Mutta höylistipä kumarsivat ajallaan pikkuruiset tsinovnikka-herrat, kun saivat kuulla, ketä olivat tyrmässään kukutelleet. Tuli näätsen kamariherra Paninin käskystä minulle meidän hallitusherrojemme suojelukirje ja korea kutsu, jotta minulla oli oikeus palata rajan yli vaatiakseni takaisin vääryydellä takavarikoitua omaisuuttani. Hyvä veli, ei sitä joka hetki ole dukaatteja taskussa, vaikka olisi kuinka rikkaan talon poika", hän päätteli takaviisaasti hihitellen.

Niin pelasivat herrat suurpolitiikan uhkapeliä. Ja hetken kuluttua oli räjähtää koko pankki ilmaan, kun tuomari löi pöytään mahtavimman valttinsa. Hän, tuomari, oli saanut tehtäväkseen pestata Suomesta yhden aatelismiehen, papin ja talonpojan, joiden oli määrä lähteä Pietarin hoviin, itsensä keisarinnan luokse, koko kansan edustajina vakuuttaakseen keisarilliselle hyväntekijättärelle kansan ja säätyjen uskollisuutta. "Tuossa, tuossa se on ... mustaa valkoisella", totesi Wijkman. "Palaatpa sieltä, hyvä veli, kaviaaria maha täynnä ja stanislavka rintapielessä! Vanhan puolueystävyyden nimessä en ole sinua suinkaan halunnut syrjäyttää tästä suuresta..." Rovasti teki, ikäänkuin vaatimattomuuttaan kauhistuen, estävän liikkeen kädellään.

Hän tunsi päässään pyörryttävää huimausta. Tässähän toteutuisivat hänen mahtavimmat unelmansa – edustaa koko maata ja kansaa, ratkaista tämän rakkaan kansansa kohtalot vuosisadoiksi... elää muistopatsaitten jalustalla polvesta polveen, jotka itkevät hänen, maan isän, poismenoa katkerin kyynelin...

Herra Benediktus näki tottakin ikäänkuin taiteilijan armoitetulla silmällä kuolinhetkensä kuolemattoman kauneuden. Ei ihme, että hänen silmänsä kävivät kaljamalle. Niitä peitti korkean hetken sumea verho.

Mutta kuka pujahtaa kumarrellen ovesta sisään? Kukapa muu kuin Petteri Heliander, joka suuressa hädässään oli keksinyt hänkin suuren aatteen.

Hän oli koko päiväkuuron istunut pappilan vanhan saunan kynnyksellä.

Hän istuu ja istuu. Käy välillä kurkistelemassa pakarin nurkalla päästäkseen – rovastin käväistessä silloin tällöin tallien nurkkauksen takana – kumartamaan, ehkäpä sanomaan pari höyliä sanaa. Mutta ei, herrat istua kököttävät. Ja Petteri-cantus istuu myös. Mutta hyräillen rakkaan virsikirjansa "Rascaisa maanwaiwois"-osastosta haikeaa säveltä: "Nyt on meill' suru suur' täsä tuscas'..."

Kun oli niitä kakaroitakin täsmälleen puoli tusinaa, kaksi Ulla-Sofian edellisestä aviosta ja neljä yhteisestä... Lähteäpä nyt sellaisen rykmentin kanssa hakemaan uutta leipäpaikkaa, kun ei ollut enää täyttä määrää sitä nättiyttäkään, jota ne vallasrouvat aina ja joka paikassa...

Ei, jotakin oli tehtävä! Oli keksittävä sellainen peli ja musiikki, että tuo peevelin tyranni oli hajoava omaan pöyhkeyteensä kuin Jerikon muurit Joosuan torvisoittoon...

Ja eikös! Hiiviskellessään taas kerran pakarituvan nurkilla hän näkee rovastinsa nousevan pikkukamarin polkua raskaasti puhkuen piharinnettä ylöspäin.

Niin, sillähän oli ukko paralla ähkytauti, välähtää merkillisenä ajatuksena lukkarin päässä. Eihän se kestänyt löylyäkään puolta kipollista enempää. Sapperment! Ja kiusatun miehen sydämessä alkoi riemuita uudet nuotit ja veisaukset.

Hän mietti ja mietti, kunnes hän juuri nyt, isäntänsä liikuttuneimmalla hetkellä, astuu kirjakamariin.

"Se nyt olisi jo hiipumassa se juhlasaunakin, arvon rovasti", hän kumartaa. Mutta hänen herransa istua rehottaa kuin keisarillisella valtaistuimella. Hän ei näe lukkariaan, ei koko seurakuntaansa, mutta hänen sydämensä on laaja, laupias ja armollinen. Ei hän näytä muistavan tällä hetkellä aamullisia pieniä tapauksia.

Siksi rohkenee lukkari jatkaa: "Ja minulla kun on ollut kunnia joskus kylpeä yhdessä arvon rovastin seurassa, minä tässä nöyrästi anoisin ... tulla tässäkin saunassa avulliseksi, löylynlyöjäksi, tarkoitan..."

"Höm, ö-höm", hämmästeli rovasti. Hän oli havahtunut arkiseen todellisuuteen ja tokaisi: "Kuuperin Sannahan se tavallisesti..."

"Kuuperin Sanna!" huudahti Petteri Heliander. "No, jaa, kunnon muori... Mutta mitä hän ymmärtää oikeasta löylystä? Löyly on musiikkia! Viritä sointuvimmilleen viulun kielet ja klaneetin henkireiät, säestä kuin Mukkulan mamselli spinetin näppäimillä – siitä syntyy alkajaislöyly, tuo raskasta sydäntä viihdyttävä autuas hyräily. Oo, rakas rovastini – rohkenen kysyä – voiko puolikuuro mummo tämänkaltaista kuulla ja synnyttää? Ei, ei ja ei! Ja sitten ... löyly nousee, hellävaroin ja leppoisasti... Se on kuin kaukainen urkupilli, johon yhtyy toinen ja kolmas, neljäs – viideskymmenes ja tuhannes. Ja se soi – löylyn musiikki kuin Joosuan pasuunat Jerikon ympärillä. Ja vahva, autuas virta kulkee läpi syntisen olemuksemme... Ei, ei, kunnianarvoisa rovastini, sellaista ei taida luoda ja nautittaa muut kuin Petteri Heliander, jonka omat saunat ovat häntä opettaneet lohduttautumaan kurjien syntiensäkin murheissa, joita on syytä katua, syvästi katua..."

Herra Benediktus oli pitkästymäisillään. Mutta kun hän näki edessään syvään kumartuneen selän, jossa todellakin oli jotain hovimiehen tottuneisuutta, hän nosti kätensä kuin hovimarsalkka sauvaa, sanoen armollisesti: "Hm, tule nyt sitten..."

Ja Petteri-herran sammakonsilmät katsoivat rovastia kuin uskollisuuden perikuva, johon ei sovi rahtuakaan vilppiä tai petosta.

Kun lukkari katsahteli ovensuupenkiltään lauteilla istuvia herroja, syttyi hänen taiteilijasieluunsa hullunkurinen kuva. Tuolla orrella istui kaksi merkillistä lintua – toinen korppi ja toinen isosiipinen pöllö, oikea huuhkaja lihavinta lajia. Ja hän itse? Mikäpä muu kuin käki, tuo monessa tempussaan häijy ja huikentelevainen lintu, mutta laulaja Luojan armosta.

Sehän nyt oli selvää, että tuo tuomari oli vihoviimeinen haaskalintu, joka heikoilla jaloillaan kuukki milloin minkin puun latvassa – vanha ja vaivainen, niskahöyhenet harvassa ja hujan hajan kuin syksyinen sänki köyhän pellolla, silmät eri paria, toinen kiero ja toinen kaihinen. Mutta nokka! Se se kyllä komotteli ja kääntyili naristen kuin iso viiri itätuulessa.

Suurinta iloa tuotti lukkarille tuo hänen pöllökuvitelmansa omasta rovastistaan. Sapperment! Jo oli leveät siivet, mutta lyhyt pyrstö, oikea töpöhäntä, kuin jäniksellä... Ja lukkari naurahti ääneensä. Hän näki näkemällä tämän "sarvipöllönsä" istuvan varikselta tai harakalta varastetussa pesässään ja hotkivan saalistaan. Ha-ha-ha... Jopas oli monenmoista herran käyränokan alla! Minkä ojamyyrää, hiirtä, pyytä ja oravaa. Mutta käen poikasta, ehei! Siihen ei riittänyt, sapperment, sen herran nokka ei kynnet... Ja lukkari nauroi kolmannen kerran hulluille kuvitteluilleen. Mutta herrat eivät sitä kuulleet, sillä tuomari oli tullut hellälle päälle paljastellen perhesalaisuuksiaan rovastille.

Miksi hän oli pysynyt tähän hetkeen saakka, huolimatta äveriäistä viroistaan, köyhänä kuin kirkon rotta? No, tosin hän oli menettänyt omaisuutensa kaksi kertaa puolessa vuosikymmenessä. Jo pikku vihan aikana hänen oli täytynyt paeta Rantasalmelta tuomarintalostaan Savonlinnaan ja jättää talonsa ja tavaransa tulen ja hävityksen saaliiksi. Ja nyt... toisen kerran, maaherra Wreden takavarikoidessa hänen uuden talonsa irtaimistoineen. Siinä ei kuitenkaan ollut hänen tyhjien taskujensa perimmäinen salaisuus.

Ei, koko hänen onnettoman elämänsä tilikirjan summa summarum oli hänen puolisonsa Christiana Elisabet, omia sukujaan von Ackern. Hän se oli aatelisessa ylpeydessään muuttanut hänen tuomarintalonsa tuhlailevaksi hoviksi ja Tukholman-matkoillaan menettänyt huvituksiin ja pukuihin jokaisen plootun ja dukaatin, minkä hän ikinä oli saanut irti virkansa tuloista, talonpoikien lahjuksista tai murusen silloin tällöin suurten politiikkaherrain pöydiltä.

Kyllä hän tämän kaiken oli ymmärtänyt jo kauan sitten. Mutta hänellä ei ollut mitään voimaa tätä epävakaista naista vastaan. Hän liehui milloin Turussa, milloin Tukholmassa jos joissakin upseerien tanssiaisissa ja pelihelveteissä. Hän oli riistänyt yksinpä hänen rakkaat Immanuel ja Kalle poikansa isä raukalta, kuljetellen niitä, muka hienoja tapoja oppimassa, mukanaan, seuraten kaikessa yhtä sääty-ylpeän kuin huikentelevaisen veljensä, kapteeni von Ackernin, neuvoja.

"Jukravita!" tuomari nikotteli tarinansa päätteeksi. "Narriksi ja juopoksi tai mätäpäiseksi myssyksi he ovat minua nimitelleet edessä ja takana. Mutta jumalavita ja jukranpuit!" hän itki omaa katkeruuttaan ja kostoniloaan. "Kun minä otan hovioikeuden edessä takaisin virkani ja omaisuuteni, he saavat tuta ketä ovat pistäneet. Ja astuessani maanmainiona, hienoröyhelöisenä herrana Christiana Elisabetin eteen hän on itkevä katumuksen kyyneliä paljon kärsineen puolisonsa sylissä..."

Tuomari oli joutunut todellakin särkevän surun ja hellän rakkautensa valtaan. "Katsos, rakas veli", hän lisäsi yhä ankarammin nikotellen, "nuoruudenrakkaus ei kuole, vaikka elämä sitä kivillä kivittäisi. Minun Christiana Elisabetini on jälleen kukoistava oman puolisonsa rinnalla, kuten kerran Raahessa pormestari Wijkmanin onnellisena nuorikkona..."

Herrat olivat unohtaneet suurpolitiikan vaaralliset ongelmat. Mutta lukkari ei ollut luopunut omista "politiseerauksistaan". Ja hän oli ruvennut kovistelemaan löylyä pisara pisaralta, hitaasti ja taitavasti kuin pelsepuupi-eltari helvetin kattilan alle.

Tämän vuoksi rovasti keskeytti vieraansa hellämieliset tunnustukset tokaisten, yhä vielä tyytyväisesti muhoillen: "Taitaapa riittää jo, Heliander, tätä lajia elämän mannaa."

Mutta Petteri-herra oli hyräillyt salaisessa kostonilossaan hirveätä ennuslaulua Assyrian Nebukadnesarille ja laikahti nyt täyteen ääneen:

     "Kun Assyrialle lyö viime hetki kerran,
     niin uuden sytyttää taas soihdun käsi Herran",

aivankuin ei olisi kuullut lainkaan rovastinsa käskyä. Ja eikös heittänyt, juupeli, uuden kipollisen kiukaalle, niin että tuomari pujahti hämmästyttävän vikkelästi alas, jolloin lukkari saattoi hänet saunan eteiseen.

"Parbleu", ärisi rovasti. Mutta hän ei ollut ennättänyt vielä löytää oikeata asentoa lihavalle olemukselleen laskeutuakseen alas vaarallisia portaita, kun lukkari jo oli palannut taistelupaikalleen.

"No, herran jestas", hän voivotteli, "mitäs se rovasti nyt sillä tavalla pöllöilee? Kyllähän me lukkarit ja rovastit tietään, että kirkkovilu kestää keskiviikkoon asti ja nyt on vasta riimaanantai..." lukkari nautiskeli alkavasta kostostaan. Rovasti yski ja kakoi läkähtymäisillään. Ja löylyttäjä voivotteli säälitellen muka: "Niin, niin, yskässähän se on vanhan nauru."

Mutta Pentti-herra sai kuin saikin huohottaneeksi: "Huilataan, hu-hu-huilataan..." Ja lukkari jatkoi: "... jotta huilataan välillä, sano poika kinkerillä". Ja samalla hän kurkisteli seinäluukusta, josta näki tuomarin pikeltävän puolipukeissa pihalle päin.

"Auta, a-hau ... ta ... alas...", huohotti yhä pappi. Mutta Petteri-herra kivahti: "Vai tässä vielä auttelemaan!" Ja jo pihisee ja kihahtelee kiuas uudesta löylystä, koko sauna soi ja kohahtelee. Oli kuin olisi noussut höyrypilvi helvetin pätsistä lauteita ja rovastia kohti, joka ryhtyy vihan vimmassa kompuroimaan rappusten yläportaalle.

Mutta silloin seisoo Petteri Heliander portaitten alapäässä toisessa kädessä hiilihanko ja toisessa kekälepäinen riu'un pätkä, huutaen sellaisessa falsetissa, että seinät kimahtelevat: "Ei kiirettä kirkkoon, kun ei ole pappi vielä paitasillaankaan!" Riuku ja hiilihanko heilahtelevat uhkaavasti, ja taas kimahuttaa lukkari: "Peruutatkos apskeetin?" Mutta rovasti ei ymmärrä kysymystä. Hän makaa nelinkontin, tuijottaa kuin puskuhärkä alaspäin ja karjaisee: "Tee mitä käsken tai...!" "No, mutta kukas sitten tekee, jollei lukkari parka? Eikö se 'kläppää' joka aamu ja ilta? Eikö se juoksuta papin kirjat pippilästä pappilaan? Eikö se opeta pipanoille puustavit, käskyt ja pääkappaleet? Ja kukas tässä pitäjässä suonet iskee, jäsenet vetelee paikoilleen ja rokkosairaat hoitelee? Lukkari, lukkari Heliander! Ja sillä välillä taas 'kläppää', opettaa spinetillä soittamaan Mukkulan kapteenin vanhapiikatyttäret ja veisaa virstanpituiset virret, jotta pappi saa torkkua sakastissa..."

Ja Petteri-herra, katkerista muistoistaan yhä kimmastuen, lojahuttaa koko sangollisen kiukaalle Pentti-herran huutaessa henkensä hädässä: "Riittää, riittää, sinä...?"

"Eipähän riitä, jumalavita! On tässä vielä otettava selville kuulutuskirjain sen svenskatut harakanvarpaat, jotta pappi ei hatarilla silmillään hautaa kihlattuja ja kihlaa vainajia..."

Perinpohjin nujerrettuna rovasti ähkii surkein äänin: "No, mitä sinä sitten, jumalanluoma...?" "Pyyhitkö pois jokaisen nuhteen ja ojennuksen, jonka olet kirjaasi merkinnyt ennen ja nyt ja vast'edes?" Mutta Pentti-herra ei saa ääntä vastatakseen, ja silloin kuuluu taas kiukaalta sen tuhannen kissan sähisemistä, kunnes pappi huutaa korkealla äänellä: "Pyyhin, pyyhin!" "Vannotko tämän kaiken kirjojen kirjan päälle?" Mutta pappi tuijottaa kuin löylynlyömä pöllö eikä taaskaan kykene vastaamaan. "Vastaa, sinä sarvipöllö!" huutaa lukkari nostaen taas vedellä täytetyn sangon korkealle pappia kohti. "Vannon", kuuluu ähkäisevä sana. "Nosta sen merkiksi kaksi syntistä sormeasi ylöspäin!" Ja sanko heilahtaa peloittavasti kiuasta kohti.

Rovastin käsi ja sormet nousevat kuin katuvan syntisen kiirastulen alhosta. Mutta nyt hän onkin jo tuupertunut mahalleen portaitten yläpäähän. Ja lukkarin kannettavaksi joutuu hänen elämänsä raskain taakka. Mutta hänhän on pelastanut virkansa, perheensä, vanhuutensa eläkekapat ja lesken armovuoden. Ja hänen hyvän sydämensä täyttää sääli.

Hän on taas höveli ja palvelevainen Petteri Heliander. Raahaa rakkaan rovastinsa ylellisesti maallisen majan lauteilta alas, huuhtelee hänet ja taluttelee vilvoittavaan eteiseen. Täällä hän pyyhkielee, taputtelee, koplottelee niskasuonet ja auttaa pukeutumisessa, kunnes he ikäänkuin kristillisessä virkaveljeydessä, lukkarin tukiessa herraansa kainalon alta, vaeltavat päärakennukseen ja kirjakamariin. Eikä Petteri Heliander suutu enää siitäkään, kun rovasti, katse nöyränä ja kiitollisena, pyytää kanttorinsa sekoittamaan heille molemmille soveliaan saunajuoman, ranskan viiniä ja sokeria, johon isännän osalta pannaan lisäksi rauhoittavaa tinktuuria.

Mutta illallispöydässä nousee rovasti Krook ikäänkuin kirkastuneena suuresta koettelemuksestaan, myöskin suurpolitiikassa korkeimpiin totuuksiinsa. Sydän oli ankarista tropeista rauhoittunut, ja nyt liikkui hänen tunnettu älynsä laajassa poljennossa, jonka aaltoihin särkyi vehkeilevän myssytuomarin politiikan pursi kuin kaarnalaiva.

Pöydässä istui emännän paikalla hänen ankara sisarensa Katariina, jolla päättymättömän hurskautensa lisäksi oli kaksi maallista heikkoutta, jotka nekin epäilemättä taivaan tilikirjoihin oli merkitty hyveiksi. Hänen kartanonsa oli kuuluisa koko Hollolan lammashoidon parhaana tyyssijana. Eivät edes tavalliset suomalaiset kikkaravillat hänelle riittäneet. Hänen lammaslaumansa oli uhkeata espanjalaista rotua. Ja sen kellokaspässillä oli niin mahtavat kiemuraiset sarvet, että ne melkeinpä kelpasivat vertauskuvaksi emäntänsä terveelliselle ja peloittavalle siveelliselle ankaruudelle.

Mutta tämän lisäksi oli hänen lujassa sydämessään yksi untuvan pehmeä kohta, melkeinpä synnillisen luontoinen heikkous. Hän kuunteli mielellään laulua, paimenlauluja, joissa tepsuttelivat pienet karitsat ja sirojalkaiset vallasnaiset vaalean vihreäisillä kedoilla, tai järkyttäviä balladeja onnettomista rakkauksista, Jerusalemin hävityksestä tai muista kauhistuksista.

Ei herättänyt siis mitään ihmetystä, että director cantus Heliander istui tänä iltana pitovieraana pöydässä, vieläpä lähempänä emäntää kuin Vähä-Savon tuomari.

No, niin. Seura oli rovastin tunnelmalle otollinen, varsinkin kun Agatha-matami kiersi pöytää palvelemana sieluna, luoden herraansa tuolloin tällöin, ihailevan katseen. Totisesti, hänen rusinasilmänsä, joista joskus oli saattanut vilahtaa pippurintuikea katse, muistuttivat tänä hetkenä ennemminkin luumuja eli veskunoita, joiden pinta on lahea kuin Jaakoppi-patriarkan pehmeäsilmäisellä Lealla.

Nyt oli tapahtunut siten, että tuomari oli kirjakamarissa näyttänyt rovastille tämän Kaarlo-pojalta saamansa kirjeen, jossa oli käytetty ajan poliittisissa vehkeilyissä tavallisia tekonimiä ja salasanoja.

Niin oli tässäkin kirjeessä päällekirjoituksena "Min. Rolig Thure" ja sen lähettäjäksi oli merkitty "Doctor Small". Vaarallisista asioista siinä oli käytetty erilaisia verhottuja sanoja ja lauseparsia. "Appiväki" merkitsi kamariherra Paninia, "morsiusväki" sihteeri Simolinia, ja "häillä" tarkoitettiin juhlaa tai rahalähetystä.

Sinä hetkenä muisti herra Benediktus majuri Boijen puheet Kaarlo-pojan vehkeilyistä tuomarin houkuttelemiseksi ansaan, ja hän käsitti, että yksinpä hänen saamansa lupa- ja suojelukirjekin paluumatkaa varten oli pelkkä juoni, jonka hänen viisas Kaarlo-poikansa oli kenraalikuvernöörin sihteerinä punonut kokoon.

Tämän vuoksi hän nyt juhlapöydässä luopui keveällä sydämellä keisarinnan hovin tarjoamista arvoista ja autuuksista. Hän saattoi noudattaa toisin sanoen hyvällä omallatunnolla synnynnäisen uskollisuutensa ojennusnuoraa.

Eikö hänen oma poikansa Jaakko ollut tällä hetkellä taistelemassa kreivi von Rosenin aseman lujittamiseksi? Ja eikö hän itse ollut sanonut elämänsä suurimmalla hetkellä, käsittäessään hattuhallituksen siunauksellisen armon tälle kansalle ja itselleen, eikö hän ollut rehellisin tunnoin toistanut oppi-isänsä Lutherin kuuluisat sanat: Tässä seison enkä muuta voi! Nytkö, "Pohjantähden" ritarina ja miehenä, jonka aateliskilvessä kerran loistaisivat sanat "in recto virtus" – hänkö pettäisi puoluetoverinsa ja oman elämäntyönsä? Ei ja ei!

Nämä sanat hän todellakin huudahti pöytäpuheittensa korkeimmassa kohdassa, viitaten kanttorinsa liikuttunein katsein istuutumaan spinetin ääreen.

Ja kun tämä tuossa hirvittävässä laulussaan korskean Assyrian kuninkaan lankeemuksesta savijaloiltaan maan tomuun oli päässyt sen loppusäkeisiin:

     "Hereille, leijonat, nyt vartoin valvokaa,
     ja linnut, livertäin nyt Herraa palvokaa!"

oli herra Benediktus voittanut kaikki kiusaukset ja asteli kääntäen selkänsä vehkeilevälle tuomarilurjukselle, jaloin askelin kuin leijona Suomen suuriruhtinaallisessa vaakunassa nukkumahuoneeseensa.

Mutta kohtalon aivoitukset ovat, varsinkin suuriin miehiin nähden, merkilliset. He kaatuvat usein juuri kunniansa kukkuloilla, mikä on epäilemättä kiusallinen sattuma sankarille. Tai – mikä vielä pahempaa – suurten sotavoittojen herra saattaa saada pikkutappelussa kiven päähänsä, kuten Makedonian Pyrrhos-kuningas, tuo Aleksanterin suuri apina. Tai – mikä on vieläkin murheellisempaa – tuhatkunta hiirtä, kuten nähdään eräistä nerokkaista piirroksista, kiristelee mahtavan leijonan jäsenet tämän nukkuessa lukemattomin hihnoin ja verkoin, kunnes eläinten kuningas menehtyy tuhatpäisen hiirilauman keskelle, jolla tuona ratkaisevana hetkenä on enimmistön laillinen ja kansanvaltainen oikeus puolellaan.

Mutta näitäkin kohtaloita hämmästyttävämmin kävi herra Benediktuksen. Juuri tänä samaisena saunailtana, vielä itsekään sitä juhlapuheensa aikana tietämättä, hän oli nuljahtanut korkeudestaan yhden ainoan pitkäkinttuisen sammakon ansiosta – lukkari Petteri Helianderin!

Rovastin moninaisissa vaivoissa laajentunut sydän ei näet lopultakaan ollut kestänyt lukkarin armotonta löylytystä. Seuraavasta aamusta alkaen hänen täytyi enimmäkseen lepäillä vuoteessaan. Ja minkä vähän pääsi jalkeille, tuskin muuten kuin Agatha-muorin tinktuurian avulla.

Mitä pitemmälle kului kevättalvi, sitä ilmeisemmin lähestyi hänen elämänpolitiikkansa korkein hetki: hänen oli seisottava hattu kädessä pyhän Pietarin edessä ja yritettävä eräitä nöyränpuoleisia kompromisseja Latsarus-anarkistien kanssa, mikäli eivät häntä ehkä huvittaneet sellaiset muotipelit kuin berlan ja l'hombre tai shakki ja biljardi itsensä Luciferin ja hänen erikoissuosikkinsa Rikkaan miehen pelipöydässä.

9.

Vanhaa rantatietä Piikkiönlahden tienoilla vaeltaa Vähä-Savon tuomari jalkapatikassa ja entistäänkin ränsistyneempänä. Jo Hämeenlinnassa hänen oli täytynyt myydä hevoskopukkansa päästäkseen edes kerjäämästä.

Milloin talonpojan, milloin mustalaisen rattailla, milloin apostolinkyydillä kulkien hän on yritellyt tienvarsilla ajaa "rauhan-aatteitaankin".

Mutta tämän kansan sekä herrat että narrit olivat perin kummallisia. Joka ovella, paitsi krouvien edustalla, oli hänelle käännetty selkä, jollei ajettu suoraa päätä huut'hiiteen. Varsinkin tämä suomalainen talonpoikaiskansa jurahutti isiltä perittyjä viisauksiaan koko hänen evankeliumiaan vastaan. "Rauha, vai rauha", talonjussit venyttelivät epäluuloisina pirttinsä periltä, "rauha on maassa, jos ryssä pysyy Moskovassa, muussa tapauksessa tapellaan".

Tai hyvänahkaisimmat neuvoilivat: "Voi, veikkonen, jos tuon meidän talon karjun ketät, niin ryssän petät." Suorastaan akatkin pärmänttäsivät: "No, jo herra nyt kummailee! Kärppä haisee jos kiusaat, mutta ryssä haisee aina."

Mutta vanhojen ruotutorppien ovilta hänet ajettiin suoraa päätä männikköön. "Mikäs viheliäinen ryssänkuohari se sinä olet?" ruotumiehet ärähtelivät. "Ryssä ei parane, ennenkuin sillä on sisuksissaan vaaksan verta suomalaista rautaa. Ja tusinan minä niitä aina yhdellä rupeamalla ryssiä tapan."

Minkäs niille teki, tolvanoille. Yhtä vähän kuin herroillekaan, jotka lymysivät näihin aikoihin kuin kärpät koloihinsa, mikäli eivät olleet vannoutuneita hattuja. Huhut tulivat peräkanaa Turusta päin häntä vastaan. Tukholmassa kuulema uusi kuningas, Adolf Fredrik, pyristeli hattuhallitusta vastaan. Toiset tiesivät kertoa, että hattuherroja odotti mestauslava, sillä uusi kuningatar, lahjakas ja tarmokas Loviisa Ulrika, Preussin Fredrik-kuninkaan sisar, aikoi muka nostaa hallitsijavallan sen pitkästä alennustilasta.

Runoilijat virittelivät kuulema jo lyyransa kieliä uuden hovin ja etenkin kuningattaren kunniaksi. Ja herkkäuskoinen Wijkman elätteli sisimmässään, varsinkin taskumattinsa avulla, pirunmoista kostoniloa, kirottujen hattujen päänmenoksi.

Mutta tänä hetkenä, huhtikuisen iltapäivän hohkaessa tienvieriltä melkein pakkasta, hänet oli vallata epävarmuuden tunne ja masennus. Lumi ei ole vielä kaikin paikoin sulanut. Rikkinäiset kengät eivät pidä kosteutta paremmin kuin harakanpesät. Luuvalo kiskoo kinttuja ja selkärankaa. Kuumetauti, ehkäpä kuolemantauti, on uhkaamassa. Mutta jalat kulkevat sittenkin. Kaksi ihmismielen mahtavinta voimaa ajaa häntä eteenpäin – viha ja rakkaus.

Ryypättyään viimeisen tilkan taskumatistaan hän voittaa taas hetkeksi heikkoutensa. Jukravita! Tänä päivänä vielä hän on astuva uutena miehenä Christiana Elisabetinsa eteen, jonka Kaarlo Krook oli kirjoittanut saapuvan ensi laivalla Tukholmasta pojat mukanaan.

Ja se se on rakkaudessa autuainta, kun revitty ja runneltu mies, jota on vähäksytty ja pilkattu, pääsee pitkästä aikaa omiensa pariin miehenä ja kostajana, jota kannattaa kunnioittaa ja rakastaa. Kyllä tässä, mikäpäs tässä enää, kun otetaan virka ja tulot takaisin ja korvaussummat – jukranpuit – niitä pitää kyllä tulla sekä dukaateissa että taalareissa... Pitää sitä poikienkin ja vaimo paran saada elää säätynsä mukaisesti. Minkäs se toki Christiana Elisabetkaan mahtoi koreilevalle luonnolleen iloluontoinen ja komea nainen, komea kuin kuningatar, kun vain sai upeille hartioilleen kärpännahat, nelinkertaiset kultaketjut ja jalosyntyisiin käsiinsä rannerenkaat...

Edestäpäin alkaa kuulua hyvin rasvattujen kiesien hyrinää ja kumua. Kesken onnellisia kuvitelmiaan tuomari on kiroamaisillaan. Aina vain vastaantulijoita, ei koskaan myötäajajia, avittajia...! Se oli kuva koko hänen tähänastisesta elämästään. Juuri vastaan häntä oli ajettu ja yritetty kumoon joka tienkäänteessä vääryyden koreilla kaleeseilla... Mutta kun kiesit tulevat näkyviin tienmutkasta, ei hän tiedä, uskoako onnenkuvitelmiaan vai katkeruuksiaan.

Korskea hevonen pysähtyy ja kapteeninpukuinen herra viittaa hänelle ystävällisesti kädellään. "Terve, lanko, terveisiä Tukholmasta!" huudahtaa herra. Tuomarin tulehtuneet silmäluomet laajentuvat renkaiksi. Sehän oli hänen puolisonsa veli kapteeni von Ackern, joka oli aina häntä haukuskellut jos joksikin rappioherraksi. Ja nyt? Lanko muka ja "terveisiä Tukholmasta!"

Mutta lanko selittää. Oli sovittava vanhat vihat, sillä hatut olivat perikatonsa partaalla, ja samalla oli langonkin kunnianaurinko koittanut. Tukholmasta odotettiin juuri laivaa, jossa Christiana Elisabet, Immanuel ja Kalle olivat tulossa kotimaahan puolison ja isän hoiviin. Heidän oli vain odoteltava rauhassa asessorinleski Wittfothin talossa Luostarinkadun varrella.

Lämmin ilo oli tulvahtanut kurjan vaeltajan tulehtuneisiin silmiin saakka. Kyynel kiersi niihin onnellista sumua, niin ettei hän nähnyt lankonsa kasvoja noustessaan kieseille, jotka hurahtivat tuokiossa kaupunkiin.

Mutta ennenkuin päästiin Aurajoen rantaan Wittfothin lesken taloon, tuli vastaan vanha Bergstenin kellarikrouvi. Ja kapteeni löi lankoaan olalle. "Mais diable, mon beau-frère", hän puhui, "ranskanviini, kuuma ja pehmeä, sepä se sinut virkistää! Ja asuasikin on järjestettävä ... uusi ostettava. Ethän sinä tuollaisena ihmisten ilmoille, saatikka perhettäsi vastaan..."

Sitäpaitsi asusti Wittfothin talossa, jossa maalaissäätyläisten oli tapana pitää kortteeria, tuttuja herrasväkiä. Siellä olivat kuulema Liina Ellida Krook, joka odotteli kenraalikuvernöörin saapumista ensimmäisellä kevätlaivalla Tukholmasta, ja jungfru Pacchalenia, joka oli tullut tapaamaan, jos huhut tiesivät totta, kreivi von Rosenin seurassa saapuvaa sulhastaan, Jaakko Krookia.

Missään tapauksessa ei langon sopinut esiintyä sellaisessa seurassa tuollaisena rääsyläisenä. Ja niinpä herrat tupsahtivat krouvin ovesta sisään kuin ampiaiset kotoiseen pesäänsä.

Krouvissa istui herrojen tullessa syrjäisessä kolkassaan kaksi miestä: Nuori studiosus Lasse Tonnerus, joka oli täällä jo pari vuotta – etupäässä Tennilän Kettulan almujen varassa päntännyt päähänsä papinoppia, kortteerinaan samaisen Wittfothin talon vanha pihatupa, sekä kappalainen Kaarle Fredrik Mollerus, joka on ilmestynyt merentakaisesta Karpoostaan hetkeksi ihmisten ilmoille.

Entinen avokatseisesti hymyilevä oppinut magister docens näyttää menneen lyhyessä ajassa rappiolle. Hän ei ole kestänyt häpeällistä maanpakoa, vaan on sortunut ajan yleiseen paheeseen: juoppouteen. Hänen on täytynyt käydä yli-inhimillinen kamppailu unohtaakseen rakkautensa, joka nyt on hänelle saavuttamattomissa ja jonka arvoiseksi hän ei enää itseänsä rohkene kuvitella. Hän tietää kyllä nyt, kun kaikki on menetetty, että kierot vehkeilijät käyttivät hyväkseen hänen herkkäuskoisuuttaan. Vielä tänäkin hetkenä hän olisi omantuntonsa nimessä valmis vannomaan, ettei hän tahtonut sanallakaan vahingoittaa hyväntekijäänsä, Tuomas Pacchaleniusta. Hän oli opettajansa seurassa, johon hän luotti yhtä lujasti kuin omaan taivasosuuteensa, ja Jaakko Krookille, jota hän piti tulevana sukulaisenaan, ihaillen kertonut Tuomas-herran ylevistä ajatuksista, joiden viattomuudesta hän oli niin varma, että hän oli nauranut itsekin niistä joskus leikillään varoitellessaan tulevaa appeaan.

Mutta yht'äkkiä hänet oli työnnetty itsensä kenraalikuvernöörin tutkittavaksi. Inhoittava kuulustelu, houkuttelu, uhkailu ja kiristäminen oli alkanut. Eikä hän rehellisenä miehenä, ei edes sielunsa autuuden nimessä, ollut voinut tehdä muuta – valan eteen pantuna – kuin tunnustaa nuo ajatukset todella Tuomas-herran ajatuksiksi. Ja miksi hän ei olisi tätä tehnyt, koska hän tiesi, ettei niiden nojalla voitu ketään tuomita valtiopetokseen syylliseksi?

Niinhän olikin tapahtunut. Ja hän oli kiittänyt Jumalaa kaiken kääntymisestä parhain päin. Thyra Helenahan tunsi hänen sydämensä, hän uskoi, yhtä hyvin kuin omansa. Siinä ei voinut olla vilppiä. Oli ollut vain tapahtumaisillaan onnettomuus, jonka heidän rakkautensa oli pyyhkäisevä pois kuin vilpeä tuuli polulle sattuneen hämähäkinseitin.

Mutta yht'äkkiä nosti hänen rakas esimiehensä häntä vastaan syytteen väärästä ilmiannosta. Ei mikään hänen selittelynsä auttanut. Hänen "suosijansahan" olivat hänelle luvanneet hankkia Turun läheltä seurakunnan, jolla hän oli luulotellut ilahduttavansa rakastettuaan, mutta joka nyt kääntyi häntä vastaan. Hän oli, niin sanottiin syytöskirjassa, vain katala onnenonkija, joka oli "pelannut" kurjaa peliä oman kasvatti-isänsä kunnialla ja elämällä. Ja hän oli tyrmistynyt ihmisten määrätöntä alhaisuutta. Silloin hän oli kirjoittanut kauhistuneen kirjeensä Thyra Helenalle, vieläkin toivoen heidän rakkaudelleen pelastusta.

Mutta kun hän oli saanut tuomionsa ja pian sen jälkeen Thyra Helenan kirjeen, oli hän paennut saarelleen kuin kuoleva eläin viimeiseen rotkoonsa.

Ja niin ovat sielumme ja ruumiimme merkillisellä tavalla osaveljiä tämän elämän kamppailussa, että ensi aikoina hänen jäsenensä olivat kirjaimellisesti turtuneet. Häntä väsytti aamusta iltaan. Mutta yön tullen uni pakeni häntä, kuten viimeinenkin armo kadotetun luota. Eikä hän jaksanut muuta kuin toistella älyttömänä: "Sinä kadotettu, meidän tiemme ovat eronneet iankaikkisesti."

Vihdoin ... tullessa tiedon Thyra Helenan kihlautumisesta Jaakko Krookille, ei häneltä enää riittänyt muuta kuin vaisu naurahdus: "Arvaahan sen, arvaahan sen..." Ja aivot takoivat sen jälkeen monet päivät hänen päähänsä järjen tapaista. Jokainen selittely-yrityskin hänen suullaan oli mahdotonta. Noiden konnien täytyisi vähintään itse vetää maalle, päivänvaloon, omat niljaiset verkkonsa, ennenkuin hän, mies parka, saattaisi paljastua edes konnasta – tyhmyriksi. Tällekin ajatukselleen hän jo osasi naurahtaa. Pääkonna eli sulhanen – hänkö päästäisi pyrähtämään saalislintunsa omasta häkistään, jonka hän itse oli saatanallisen taitavasti punonut lanka langalta ja lisäksi silannut jalomielisyyden kullalla! Ei, se mies ei tunnustaisi mitään, ei edes kuolinvuoteellaan...

Niin eli Kaarle Fredrik kaksi talvea ja kesää autiolla saarellaan, jossa jokapäiväinenkin elämä oli hänelle yhtämittaista piinaa. Hiljaisen Vanajanjoen ja lempeitten sisäjärvien lapsena hän ei kestänyt karujen rannikoitten yhtämittaisia myrskyjä. Hänen teki mielensä paeta mieltä etovien kalantotkujen, tappelevien räiskien ja ikuista valitustaan huutavien lokkien keskeltä. Mutta tuolla selkien takana, sivistyksen rintamailla... siellähän oli vain hänen "suuren" opettajansa – selkäpuoli ja piispanhiippa, jonka hän oli ostanut pienen ja palvovan "Joosefinsa" verisillä vaatteilla. Ja satoja muita kunnianarvoisia "selkiä", joista hänen piti muka peilata omaa häpeäänsä, ehkäpä juosta jolkutella kuokkavieraaksi erään hovisaarnaajan häihin...

Ei, totisesti ei! Tuon kaiken rinnalla oli räiskien kirkuna enkelin laulua, joka säesti mestarillisesti hänen mielenvikaisia huutojansa.

Tällaiset ajatusten käärmeet ruoskivat hänet vähitellen väsyneestä turtumuksestaan yhtämittaiseen epätoivoon. Monin hetkin hän pelkäsi järkeänsä.

Hurskaat ja oppineet kirjat eivät kyenneet häntä enää auttamaan. Ne ne juuri olivat uskotelleet hänelle hyvien voimien ja rehellisen sydämen hallitsevan maailmaa. Ne ne olivat sokaisseet hänen silmänsä niin likinäköisiksi, että jokainen lurjus kykeni häntä pitämään narrinaan. Hän repi ne tai heitti nurkkaan. Jäihän hänelle katoamattomin kaikista pyhistä kirjoista – oman morsiamensa jäähyväiskirje.

Pitkinä unettomina öinä hän vuoroin heittelehti näkyjen ja houreunien vallassa, vuoroin makasi hammasta purren kuin kiduttavassa piinapenkissä.

Unta ei tullut. Hänen täytyi lääkitä itseänsä. Ja hän tottui siihen. Kun iltahämärissä yksinäisyyden tuska oli sekoittaa hänen järkensä, hänen täytyi huumata aivonsa viinalla, saadakseen edes hetkeksi turrutetuksi mielettömän epätoivonsa. Aamuisin oli pää raskas kuin myllynkivi. Oli ristittävä, oli haudattava ja joskus saarnattavakin, hänen täytyi kohentaa tarmoaan aamuryypyillä. Ja hän tottui niihinkin. Ja niin hän oli nopeasti vaipunut yksinäiseen salajuoppouteen, josta oli seurauksena syvä, luopumaton itseinho.

Tuli hetkiä, jolloin hän kauhistui alennustilaansa. Mutta olihan hänellä oma "evankeliuminsa"...! Hän kaivoi kömpelötekoisen työpöytänsä laatikosta entisen morsiamensa kirjeen ja tavasi sana sanalta: "... niiden valkeaan hipiään tarttuisivat inhoittavimpien paheitten taudit saastaisine merkkeineen..." Totta jumaliste! Siinähän oli hänelle oikea "Epikteetoksen ojennusnuora", jota eräs jalo vanhus oli heille kummallekin opettanut...

Ja hän lisäili, kärsimyksellään hekumoiden juoponmerkkejä kasvoihinsa. Humalaisina iltoinaan hän tuijotti pitkät tovit kaappiinsa nojaten talikynttilän valossa pieneen laikulliseen peiliinsä. Oli soma nähdä miten hänen kasvonsa paloivat hiljaisella tulella. Ne näivettyivät. Niihin nousi kuumeenpunaisia pilkkuja, kuten ainakin merkitylle varkaalle. Ja vielä huvittavampaa oli katsoa aamulla käsien vapisemista. Nehän tärisivät totta vieköön kuin ensikertalaisella murhaajalla, joka tuijottaa uhriinsa hiukset kauhusta pystyssä ja käsissä viatonta verta, "viatonta", kuin hovisaarnaajalla tai arkkipiispalla... Niin olivat häneltä kuluneet päivät, illat, yöt ja aamut, kunnes hän luuli jo lopultakin parkittuneensa sen verran, että saattoi käväistä ihmisten ilmoilla, ehkäpä tavata ainakin vähäisimpiä entisistä tuttavistaankin.

Niin hän nyt istuu hiukset ohuina ja kiillottomina, poskipäät luutuneina koviksi ja liikkumattomiksi, kysellen harvoin sanoin "suuren maailman" uutisia nuorelta toveriltaan, jota hän oli ennenmuinoin vierasmatkoillaan ohjaillut filosofian opiskeluissa.

Mutta Lasse Tonnerus ei ollutkaan enää mikään naukumamman poika, joka saivarteli wolffilaista "harmoniaa" tai ulvoskeli onnettomassa rakkaudessaan. Ei, hän oli ahmaissut uudet ja uusimmat filosofit, joiden avulla hän nyt peittosi entiset oppinsa ja lemmenhoureensa pelkäksi hollolaiseksi hölmöläisyydeksi.

Niinpä niin, jungfru Pacchalenia oli tullut Turkuun Liina-mamsellin keralla, ollakseen vastassa sulhastaan, joka palasi Tukholmasta kuuluisana pokkona, kertoi Lasse Tonnerus alkajaisiksi. Mutta kun hän näki Kaarle Fredrikin kuivien huulten vavahtavan pidätetystä tuskasta, huitaisi hän hontelolla käsivarrellaan, niin että pikarit olivat heilahtaa pöydältä permannolle.

"Älä sinä sure menneitä rakkauksia, hyvä veli – penikkatauteja! Ne on tapettava filosofialla – ranskalaisella – bien entendu! Wolffit ja Leibnizit eivät enää auta sen enempää kuin laastarimaakarit hölmöjä. Katsos, ranskalaisten aistioppi – se se vasta on eliksiiriä päälle ja sydämelle. Rakkaus ja harmonia? Ohhoh, sanoi Plootu-Pentti Hollolassa. Mitä ovat rakkaus ja viha, mitä niiden muisto, ilo ja tuska? kysyy nerokas Condillac. Ja hän vastaa: Ne ovat sydämemme kaipauksen pelkkiä muunnoksia. Ja nuo muunnokset? Eivät mitään muuta kuin mielikuvitteluitamme. Ja mitä sanoo kuuluisa Helvetius 'suurista rakkauksistamme'? Me himoitsemme niitä 'amyseerataksemme' tai muuten hyötyäksemme, he-he..."

Oli hänkin, Tonneruksen poika, löytänyt almamaterin liepeiltä uuden uutukaisen lemmityn, oman Emerentiansa, jolla oli nykerönenä ja järkiparka kananpäästä otettu. Mutta katsoen siihen, että tytöllä oli kapioarkkunsa pohjalla vähän myötäjäisiäkin, aikoi hän tehdä siitä tinasilmästä itselleen ruustinnan palatessaan isiensä papinpönttöön, Nastolaan tai Orimattilaan.

"Arvaahan sen", hymähti Kaarle Fredrik niin karmeasti, että suulaalta studiosukselta meni suu tukkoon, varsinkin kun krouvin pääpöydässä tuomari Wijkman oli tällä välin yltynyt kostonilonsa riemukkaimpiin "deklaratshuuneihin".

"Se se juuri oli sinun suurin tyhmyytesi, paras lanko, tuo pakosi rajan taakse, katsos...", kuului kapteeni väittävän.

"Vai tyhmyys", keskeytti tuomari. "Jäädäkseni tänne muka – kiipeilemään mestauslavan tikapuita? Ei, poika! Sen sijaan ajan nyt, jukravita, rakkarinkärryillä sen juurelle koko konkkaronkan ... maaherrasta vallesmanniin saakka ja heitän koko hattupuolueen perässä kuin vanhan rukkasen, he-he... Mitäs sanot?" Kapteeni kuului naurahtavan salaviisaasta, piru mielessä ja jatkaa leikittelyään kuin kissa hiirellä: "Mutta huhutaan, että olet lähettänyt perin rehellisesti, omalla kunniallisella nimelläsi varustettuina kuitteja eräistä rahaeristä..." "Se on rehellisten miesten tapa, lanko hyvä", yrittää tuomari. "Vaarallinen tapa, rakas lanko, jos rahat sattuvat saapumaan – vieraan maan miehiltä tai kenraalikuvernöörin omalta sihteeriltä."

Tuomari jää hetkeksi suu ammolleen. Mutta sihahtaa sitten nauramaan: "Piruile mitä piruilet! Kyllä Vähän-Savon tuomari tietää, että tulivat rahat vaikka helvetistä, vastuu on lähettäjän eikä minun." "Voi olla, mikäli antajaa ja saajaa ei havaita rikostovereiksi tai joku lähettäjistä satu pelaamaan vastapuolen laskuun, kahdella rintamalla, toisin sanoen. Muuten sinun kirjeittesi salaperäisistä 'morsiamista', 'häistä' ja 'appiväestä' saattasi helposti tehdä johtopäätöksen, että kysymyksessä on kokonainen rikoskopla, kavaltajain sakki. Niin että... kippis, rakas lanko!" kapteeni nosti pikarinsa voitollisesti naurahtaen.

Nyt vasta näytti tuomari säikähtäneen. Hänen suustaan pääsi vaarallisia sanoja: "Mutta meillähän oli sopimus sekä sihteeri Simolinin että Kaarlo Krookin kanssa, että molemmin puolin oli kirjeet poltettava!"

"Ja oletko sinä pitänyt rehellisesti sanasi, mies?" kysäisi kapteeni äkkiä jännittyneen näköisenä.

"Niin totta kuin olisin kaksi sormea kirjan päällä sen vannonut." "Hyvä, hyvä!" nauraa kapteeni. "Se se juuri oli meidän tärkeätä kuulla, rakas hölmö!" Ja nyt hän nauraa katketakseen tuon vanhan vehkeilijän yksinkertaisuutta.

"Naura mitä naurat!" kivahti vainottu. Hän joi lasinsa pohjaan kuin rohkaisuryypyksi. Ja hänen lattea rintansa yritti röyhistyä. Käden huitaisu ja rämisevä nauru pyrkivät ilmentämään eräänlaista itseivan ja suuren ajatuksen välimuotoa.

"Jukravita, naura mitä naurat", hän toisti. "Kyllä minä tiedän, että minua yritetään riepoitella kaksien valtaherrain välillä, kuten koko tätä kansaa. Niin, niin, vasaran ja alasimen välillä tässä maassa on eletty jo kohta puolen vuosisataa. Tämä rääkätty rinta tässä ja kolhittu pää on sen tuntenut ja nähnyt vuodesta vuoteen, enkä minä ole lakkaava, ennenkuin tälle kansalle on nouseva pääsinpäivä... Naura, naura, sinä kattoharakka! Edelläkävijöitä ovat aina narrit hölmöiksi huutaneet, mutta tätä Huutavan ääntä ette katkaise...!" "Emmehän toki me, vaan – pyöveli, rakas lanko!" Ja kapteeni siirtyi krouvin perällä olevaa verhoa kohti. "Nouse, narri, on aika lähteä", hän lisää lyhyesti.

Tuomarin katse on yhä epätietoinen. Siinä on jo kauhua, mutta siihen on syttynyt myös kiihkeä, hätäinen halu päästä puolison ja poikien luokse. "Niin, Christiana Elisabetin ja..."

"Sisareni ei ole aikonutkaan tulla Turkuun. Hän on viimeinkin päättänyt sinusta luopua. Poikasi Immanuel on vangittu Tukholman lähellä ja häneltä on otettu eräs isänsä kirje, joka haiskahtaa pahasti kuolemantuomiolta. Nouse, lurjus. Minä olen viimeinkin kostoni päässä – sinun mestauslavasi juurella." Ja kapteeni siirsi syrjemmälle verhoa, jonka takaa astui esiin kenraalikuvernöörin henkivartioväen luutnantti ja kaksi sotamiestä.

Tuomari seisoi hetken kasvot harmaina. Huulet tapailivat tuokion turhaan sanoja. Vihdoin hän sammalsi samaan tapaan kuin halvauksen lyömä: "Kuin luupalalla koiraa te, te... olette minua pettäneet... kaikki, jok'ainoa, te konnien konnat...!"

Raudat olivat napsahtaneet ranteisiin. Krouvari kurkisteli sisäovelta, Lasse Tonnerus akkunasyvennyksestä. Ja kapteenin ääni soi karmivana, vahingoniloisena: "Ketut joutuvat aina lopuksi käpälälautaan, rakas lanko!" Epätoivoisen miehen rannekahle kilahti kimeästi. Hän oli nostanut toivottoman vihan vimmassa nyrkkinsä ja huusi kuin paljastaakseen oman kadotuksensa hetkellä murhaajansa: "Kaarlo Krook! Kukapa muu? Se se tässä on ollut pääpiru kärkkymässä laamanninvirkaa minun mestauslavani juurella!"

Vangittu työnnettiin ovesta kadulle. Krouvari katosi säikähtyneenä verhonsa taakse. Lasse Tonnerus katseli pelästyneenä toveriinsa, jonka suun juonteissa oli katkeraa hymyn tapaista.

"Arvaahan sen", hän toisti hetken kuluttua vanhan sanansa. Vanha juttu. He myyvät ja ostavat... nuo herrat. Ja lisäsi lausettaan katkoen: "Ja mikäs on ostaessa ... milloin narrien häpeällä, milloin pikku konnien päillä, kun on mistä maksaa..."

Nyrkki painui pöytää vasten valkenevin rystysin hänen noustessaan. Ja hampaista pureutui vieläkin katkerana ajatuksen jatko: "Kokonainen viisauden kaivo ja vintturina 'vapaa' omatunto."

10.

Vihdoinkin saapuu Aurajoen suihin ensimmäinen laiva Tukholmasta. Kaarle Fredrik vaeltelee laiturin liepeillä rantamakasiinien nurkkauksilla.

Hänellä on vastustamaton halu hekumoida omassa alennuksessaan – nähdä miten hänen entinen morsiamensa ottaa vastaan herra sulhasensa, joka on taistellut valtiopäivillä kenraalikuvernöörin valta-aseman puolesta ja saapuu nyt tämän loistavassa seurueessa ... viettämään tietenkin upeita häitä Vanajan pappilaan. Miten mahtanevatkaan loistaa keväisessä päivässä Thyra Helenan silmät, joiden ruiskukan sini oli huikaissut hänen aamunsa ja heleät iltansa heidän nuoruutensa ruispeltojen pientarilla, miettii onneton mies katkerassa tuskassa. Hänen pimentyneisiin silmiinsä oli kiertymäisillään eräinä hetkinä haikea kyynel. Oli purtava hampaat yhteen, oli mykin huulin kirottava tätä elämää, jossa säteilevinkin katse valehtelee tai on sokea kuin pöllön silmät keskellä päivää. Miten pian nuo samat silmät olivatkaan tottuneet uuden sulhasen kasvoihin ja tuohon katseeseen, joka välkähteli harmaan kylmänä ja ylpeänä...

Jo oli heitetty maihin varpit ja työnnetty esiin laskuporras. Kreivi von Rosen, toisella puolellaan adjutanttinsa ja toisella Jaakko Krook, astuu sillalle, monipäisen seurueen asettuessa vastaan tulleisiin vaunuihin.

Jaakko-maisterin hopeapäärmeinen kolmikolkkahattu ja hopeapäinen keikarinkeppi tervehtii siroin liikkein tuonne ja tänne arvoherroja ja vallasnaisia, joita parveilee kohti loistavaa seuruetta. Kaarlo-veljensä kanssa Jaakko vaihtaa pari sanaa. Ja taas liehahtaa hänen kevyt, vaaleanharmaa levättinsä pitkän rintaröyhelön paistaessa somasti violetin sinervän lievetakin ja punaisten liivien päärmeistä Ja koko pramea seurue katoaa linnaan vievää rantatietä.

Mutta vastaanottajien joukossa ei ollut Thyra Helenaa. Kaarlo Fredrik on hämmästyksissään, kunnes hänen onnettomuuden vääristämä älynsä keksi myrkyllisen selityksen. Tottakai... he haluavat tavata pitkän eron jälkeen kahdenkesken, piilossa maailmalta... Tietenkin! Kuinkapa saattaisi "ylhäisten" rakkaus viihtyä muualla kuin silkkiverhoisessa kamarissa. Eihän toki! Ja seinillä piti toki himertää kuuluisan Watteaun maalauksia, joissa kavaljeerit istuvat sinivaipoissaan ja helakanpunaisissa liiveissään liehittelemässä marmoripenkkien paljasolkaisia naisia...

Oo, mikä nautinto! Koko rakkaus on pelkkää "lähtöä Kyteran saarelle", onnellisen suruttomuuden "lemmensaarelle", jonka valkamassa keinuilee, tottakai – naturellement! – kirjavaviirinen "lemmenpursi"...

Ne ne vasta ovat rakkauden juhlat, oikeat "fêtes galantes"! Arvaahan sen, kun lehahtaa soma viuhka perhosena, tuoksuu ruusuvedet ja jasmiini ja vuoteen harsouutimet himertävät oh, quelle beauté! Ei siinä toki riittäisi hänen papintupansa talikynttilä, jota täytyy niistämistään niistää kuin poikarääsyn pitkää nenää, ha-ha-ha... Arvaahan sen!

Kaarle Fredrik oli huomaamattaan vaeltanut Luostarinkatua Wittfothin talon portille, jolla seisoo Lasse Tonnerus.

Mamsellit olivat lähdössä linnaan, kaleeseja juuri valjastettiin pihalla, tiesi Tonneruksen poika. Kaarle Fredrik astui pari äkkinäistä askelta paetakseen. Mutta jalat juuttuivat paikalleen. Hänet oli vanginnut ajatus, että hänen täytyi nähdä Thyra Helena, hänen täytyi.

Mutta Tonneruksen poika neroili iloisimmillaan. Hän hyräili nulikka-aikansa pilkkalaulua:

     "Ja pappilanmamselli kasvatin sai,
     ai, ai, ai ihan poikasen sai..."

Ja hän oli urkkinut yhtä ja toista talon piioilta entisen jumalattarensa aikeista. Mamselli oli niiailemassa kenraalikuvernööriltä Yrjänä Friskille kersantinmerkkejä, jotta isäukko peruuttaisi "anateemansa ja maranathansa".

Kesken studiosuksen ilonpidon kaleesit ajavat katuoven eteen ja hetken kuluttua tulevat naiset pääovesta kulkien kohti ajoneuvoja. Kaarle Fredrik ei ole kyennyt paikaltaan liikahtamaan. Thyra Helena kulkee aivan hänen vieritsensä. Aikoo pysähtyä, aivankuin almunanojan eteen. Mutta samassa kiintyy hänen huomionsa Lasse Tonnerukseen, joka nostaa lakkiaan ja saattelee naiset ajoneuvoihin.

Kaarle Fredrik tuijottaa jäykistyneenä rakastettuaan. Pieninkään rahtu hänen kasvoissaan ja puvussaan ei jää häneltä näkemättä. Hänen sinertävän hameensa poimut, hoikalla vyötäröllä kiiltelevä valko- ja siniraitainen kevätturkki ja pieni turkispäärmeinen hattu – ne kietovat hänet, kurjan olennon, joka seisoo rutistuneissa sarkavaatteissaan talon nurkalla, välkehtien ja tuoksuen autuasta ilmaa kuin ruusut, leukoijat ja hajuherneet Vanajan pappilan puutarhassa.

Vielä kaleesien istuimelta Helena katsahtaa aivankuin kiireissään häneen päin, mutta ei tunne häntä, ehkä ei halua tuntea, sillä hän viittaa hätäisen näköisenä kuskille, joka viuhauttaa koreata piiskaansa.

Nuo kasvot! Miksi hän taas ne näkikään... Ne upposivat hänen mielensä pimeyteen ihmeellisesti valaistuina – silmien siniset kukat, värehtivät hymykuopat, pehmeät, puhtaat hiukset ohimoilla, kalvakka hipiä, jolla himertää kiireen ja jännityksen hehkua, aivankuin heidän ensimmäisissä salaisissa kohtauksissaan Hattelmalan lehtoisella rinnepolulla.

Mutta hän ei tuntenut! Hänen kasvonsa hehkuivat taaskin tapaamisen jännityksestä uuden rakkauden odotuksessa... Miehen sydän kiertyi katkerasta mielestä. Hän sipaisi ohentuneita hiuksiaan ja veti hitaasti kämmenellään kuivunutta hipiäänsä ja sormi pysähtyi huulille, joista tuntui hohkavan elotonta kylmyyttä, aivankuin ei sydämellä enää riittäisi voimaa valaa niihin verta ja lämpöä.

Mutta hänen rinnassaan lie sittenkin vielä jotakin elämää. Sillä sieltä nousee hitaasti, kipeätä tehden liikutuksen virta. Hänen silmänsä sumentuvat. Hänen on pitkästä aikaa hyvä olla, haikean hyvä. Ja tämä tunne huuhtoo hänen sisimmän elämänsä kuloutuneita korsia. Ne aivankuin havahtuvat pitkällisestä, tappavasta paahteesta. Havahtuvatko ne siksi, että hän näki äsken nuoruudenrakastettunsa kauneuden, vai siksi, että hän kauhistuu itseänsä, kauhistuu ensi kerran totisesti kuin alttarin edessä? Herra armahtakoon. Hänen rakkautensa ei ollut kuollut. Sille oli käynyt paljon onnettomammin. Hän oli sen kyennyt vain myrkyttämään ja rumentamaan sen heleät kasvot – omiensa kaltaisiksi, muotopuoliksi, tuhkanharmaiksi ja rohtumia täyteen... Missä olikaan hänen entinen itsensä?

Mitä olivatkaan olleet äsken hänen ajatuksensa? Pikkukateellisia, alhaisen katkeria, näivettyneitä piruja, jotka kihelmöivät kuin syöpäläiset hänen sisimmässään... Silläkö tavalla saattaa menetetty rakkaus alentua, tahrata...? Ei, ei! soi hänessä nyt hätähuuto oman sielunsa puolesta.

Luultavasti hän näytti toisen silmissä pelkästään tylsänä tuijottavalta pöllämykseltä, koska Lasse löi häntä kuin rohkaistakseen olalle.

"No, heräjä sinä, joka makaat ja ota ajoissa kiinni edes älyn häntäpuolesta. Mnjaa, jaa, sanoi Hollolan rovasti. Mutta me pojat kostamme vielä Tynnyri-Pentin koko suvulle. Sinä lyöt tulta kattilan alle ja tämä poika ryöstää isäukon ryyppymaljat täynnänsä makeata viinaa!"

Kaarle Fredrik ei osaa kuunnella. Mutta studiosus jatkaa ja jatkaa: "Mnjaa, jaa. Kauniita mamselleja! Mutta mitä on kaunis? kysyy Etienne Bonnot de Condillac. Ja mitä hän vastaa? – Pelkkä predikaatti, jolla merkitään meidän nautintomme laji ja laatu! Minkä silmämme, korvamme ja hyväilevät sormemme nautiskelevat, se se on 'kauneutta', mitä milloinkin – mamsellien nypykkänenää, kirsikkahuulia ja valkeata hipiää, hä-hä-hä..."

Kaarle Fredrik on paennut kaupungista. Kylmässä kevätahavassa hän istuu saarelaisensa kalastaja-aluksessa ja tuijottelee yksinäistä kotorantaa kohti.

Mutta hänen sydämensä ei enää osaa kutistua ennalleen. Nuo lähenevät karut rannat eivät sitä enää autioita. Se todellakin havahtui tuona onnellisen katkerana hetkenä, jolloin hän sai tuomittuna katsoa muinaista rakastettuansa. "Sinä kadotettu, meidän tiemme eroavat iankaikkisesti", soi nytkin hänen mielessään. Mutta tästäkin huolimatta – siellä kasvaa yhä jotakin uutta! Kuinka olisikaan saattanut Thyra Helena hänet tuntea! Hänen muinaista Kaarle Fredrikiään ei ollut enää olemassa. Tuon miesparan olemukseen oli ryöminyt vieras olento pimeydestä. Se tuijotti omilla hatarilla silmillään hänen katseestaan. Se oli polttanut tuhkanharmaiksi hänen poskipäänsä ja kuivettanut hänen huulensa. Se siitti häneen kateellisia, alhaisia ajatuksia. Se väärensi saatanallisella taidolla joka hetki Jumalan kuvaa hänessä. Kuinka olisikaan hänen rakastettunsa osannut tuntea hänet – riivatun miehen, jonka kadotuksen hengille totisesti sikalauma oli liian puhdas ja terve?

Merkillistä, hänellä ei ollut mitään toivoa ja hän toivoi kuitenkin. Minkä vuoksi hän enää kamppailisi? Sellaiselle päähänpälkähtymällekin täytyi hymähtää. Mutta hän tiesi kuitenkin ryhtyvänsä taisteluun omaa kehnouttansa vastaan. Kevään ja meren terve tuuli, yksinpä lokkien huuto siittivät häneen uutta uskoa. Jos kerran hän oli myrkyttänyt oman rakkautensa, täytyi olla olemassa vastamyrkky, jolla tuo myrkky oli tuhottavissa. Ja se oli hänessä itsessään, hänen yksinäisessä, mutta vapaassa tahdossaan...

Kun hän vihdoin sulki kolkon tupansa oven ja sytytti keväthämärään yöhön talikynttilänsä, haki hän hiljaisesti touhuten nurkkaan tomuttuneen Epikteetoksensa "Enkheiridionin", jonka sirot kreikkalaiset kirjaimet katselivat häntä vastaan yhtä huvittavina kuin ennenmuinoin, hänen poikana niitä tavaillessaan Thyra Helenan kanssa Tuomas-herran kirjakamarissa.

Mitkään aistimet eivät ole niin pettäväiset kuin meidän omat silmämme.

Thyra Helenan hipiää punertanut kiihkeä hehku ei ollut "uuden rakkauden" paloa, kuten onnettoman miehen silmät olivat hänelle uskotelleet, vaan jännittynyttä odotusta ratkaisevan tilinteon lähestyessä. Hän oli päättänyt selvittää suhteensa Jaakko Krookiin hinnalla millä tahansa. Ei edes pako hänen luotaan ollut vapauttanut täysin hänen sydäntään. Hän tunsi olevansa velkaa sekä itselleen että Jaakolle tunnustuksen, miksi hän ei voinut koskaan tulla hänen omakseen.

Tuo mies oli arvaamaton kaikissa käänteissään. Ja tuo tilinteko oli oleva kiusallinen ja raskas. Siksi hänen mielensä oli ollut koko päivän kuumeenomaisesti jännittynyt. Mutta hänen täytyi tuo hetki kestää. Ilman sitä hän ei voinut tuntea edes omaa murhettaan puhtaaksi ja ehjäksi. Heidän pitkän pakomatkansa eri vaiheissa – "Pirun pesän" piilopirtissä, Helsingissä, jossa Liina Ellida oli tavannut Yrjänä Friskin, ja vihdoin kotosalla Vanajan pappilassa – hän oli itsetutkisteluissaan päässyt selvyyteen tästä tehtävästään, joka nyt kiidättää häntä kenraalikuvernöörin tulojuhlaan ja tapaamaan samaa miestä, josta hän tahtoisi pysyä niin kaukana kuin vanki omista kahleistaan.

Jaakko Krook on linnan siipirakennuksessa Kaarlo-veljensä asunnossa valmistautumassa juhlapäivällisille, naisten saapuessa perille. Thyra Helena astuu Jaakon luo kamariin, Kaarlon jäädessä sisarensa seuraksi.

Jaakko-herra sipaisee vielä pari kertaa seinäpeilin edessä puuteriviuhkalla ohimohiuksiaan. Hän kuulee oven luota Helenan askelet, mutta hän on olevinaan syvissä mietteissä ja käännähtää äkkiä ympäri, aivankuin olisi nyt vasta huomannut tulijan. "Oh, quelle joie!" hän huudahtaa muka ilostuneena. "Comment allez-vous, ma cousine?"

Thyra Helena laskee peilipöydän kulmalle kihlasormuksensa. "Olen sinulle velkaa, Jaakko, selityksen..." "Oh, rakas serkku, pienistä karkumatkoistasiko, vai...?" välähti Jaakko-herran silmissä peitelty kostonhimo.

"Lähdin matkalle pelastaakseni Liina Ellidan, mutta myöskin oman sydämeni käskystä. Minun täytyy saada kulkea yksin, Jaakko, oman onnettomuuteni tietä." "Onnettomuuden? Siksikö, että pelastuit erään saaristolaispapin käsistä, joka on sortunut, kuten huhutaan, salajuoppouteen ja renttuiluun?" Jaakko naurahti myrkyllistä ivaa ja ulkokullaista surkuttelua äänessään. "Olen siitä kuullut, eikä se kevennä minun onnettomuuteni taakkaa. Mutta minä kuulunen niihin naisiin, jotka eivät voi rakastaa kahta kertaa tässä elämässä. Kihlautumiseni sinulle oli ainoastaan kiitollisen hetken ja oman tuskani harhakuvitelma..."

"Oo, rakas Helena!" kääntyi Jaakko-herra hyökkäykseen, peittäen yhä kostonaikeensa sulaviin sanoihin ja muka valitteluihin. "En ansaitse toki – valitettavasti! – suloista kiitollisuuttasi. Vastoin kaikkia toiveitani, katsos, lyhytaikaisen appeni asia näyttää saaneen arveluttavan käänteen. Tuo lupailtu korvaussumma, luultavasti myöskin Lohjan rovastikunta, jäänevät hänen osaltaan hurskaaksi haaveeksi. Que faire? Varmin suosijani kansliapresidentti Tessin on luopunut vallasta ja uudet luudat, no, jaa – sinähän tiedät, ne lakaisevat hieman uuteen tyyliin..."

"Köyhyyden, hyvä herra, me kestämme ilolla!" huudahti harmista kuohahtaen Thyra Helena. "Se on meille tuhat kertaa onnellisempaa kuin kylmät kahleet, joita..."

"Oo, rakas serkku, nuo kahleet! Niistä pulmakseni ... kerran heränneet epäluulot nehän voivat toistua ja..."

Helena näki miehen hykertelevistä käsistä ja harmaankylmästä katseesta, ettei hän ollut koskaan luopuva vainoamasta niitä, jotka olivat loukanneet hänen turhamaisuuttaan ja intohimojaan. Mutta hänessä leimahti jalo suuttumus. Hänelle teki hyvää huutaa kerrankin julki koko halveksuntansa tuota sileäkasvoista vehkeilijää vastaan. "Hyvä, hyvä, rakas serkku!" Helenan silmät leimahtivat. "Miten yleväksi paljastuukaan sinun suuri ja jalo 'pelastustyösi'. Ja miten onnellinen olenkaan, että käärme paljastuu käärmeeksi, luo se nahkansa kuinka monta kertaa tahansa. Meidän välillämme, Jumalan kiitos, ei voi vallita mikään muu kuin taistelu. Et taida tietää, että kun nainen taistelee ainoansa, viattoman isänsä, puolesta, hänen älynsä voi voittaa suurimmatkin valheen mestarit! Hyvästi."

Mutta Jaakko-herra nosti kätensä aivankuin väärin ymmärretty marttyyri ja pysähdytti Thyra Helenan. "No, mutta – que dois-je faire? – minähän ainoastaan ilmaisin vakavan pelkoni isäsi mahdollisesta kohtalosta! Kun otetaan huomioon, että kihlaukseni erään tämän kaupungin äveriäimmän mademoisellen, Eeva Kristiina Hahrin, kanssa on sinut vapauttanut minun 'kahleistani' niin sanoakseni – 'ennalta asetetun harmonian' merkeissä, ei meidän kauniin sukulaisuutemme tarvinne häiriintyä tällaisen viattoman korun vuoksi..." Ja Jaakko-herra otti pöydän kulmalta sormuksen tarkastellen sitä iroonisesti hymyillen.

Thyra Helena oli hämmästyksestä nolostumaisillaan. Mutta helähti samassa iloiseen nauruun. "Onnittelen!" hän huudahti. "Onpa todellakin herkullista jälleen havaita, että eräät ilveksensukuiset luontokappaleet putoavat aina käpälilleen!" Ja he nauroivat molemmat Jaakko-herra kylmää, salauhkaista naurua ja Thyra Helena, aivankuin olisi päässyt onnellisesti pakoon vaarallisen kissaeläimen ulottuvilta.

Mutta viereisessä kamarissa oli Kaarlo-veli parhaillaan pitämässä moraalisaarnaa omaan jäyhään tapaansa. Liina Ellidan lankeemus ja etenkin karkumatka olivat tuoneet häpeän koko suvulle. Se oli hyvitettävä isän vaatimalla avioliitolla. Muussa tapauksessa sisar sai vastata seurauksista. Hänet lähetettäisiin ulkomaille, pois ihmisten ilmoilta. Poikaansa hän ei saisi enää tässä elämässä nähdä...

Liina Ellida oli tähän saakka siristellyt pehmeitä silmäripsejään salaperäisesti hymyillen ja tanssitellut nauhasta kannatellen kreivi von Rosenin Yrjänä-pojalle lahjoittamaa sormusta. Mutta nyt hän työnsi sen juhlaleninkinsä poviaukkoon ja kivahti vastaan: "Johan nyt on merkillistä, etten minä pääse naimisiin oman puolisoni kanssa! Hyväkin moraalimaakari tässä ... pyh, sanon minä. Tämä tyttö tässä saattaisi tulla kreivittäreksi ja kenraalikuvernöörskäksi jos haluaisi. Mutta minulle kun nyt kerta kaikkiaan riittää 'korpraalska' tai 'kersantinmuori', niin ostanpa koreilla silmilläni ja äitini perinnöllä tänä päivänä kersantin arvot ja puustellit, jotta – minkäs teet: pykälä-herra!"

"Kuulitko, rakas sihteeri!" huudahti Thyra Helena. "Taidatpa joutua raaputtamaan kurjalla hanhenkynälläsi oman tappiosi tunnustuskirjan, rakas serkku."

"Ennen minä, hyvät naiset, kirjoitan tällä samalla kädellä tuon ruotusoltun rangaistuskomppaniaan, jossa äkseerataan raippaparien voimalla ja syödään vettä leipää."

Kaarlo-herran luja leuka järähteli. Mutta Jaakko-veli nauroi herkutellen: "Voilà! Pariisin kuuluisin kokki, messieur Lagrange, ei totisesti osaisi keittää merkillisempää soppaa kuin rakas sisaremme lankeemuksillaan, c'est bien ça, mutta ... luulenpa, että meidän on nieltävä se 'comme il faut', niin sanoaksemme..."

"Kuulitteko?" hymyili Thyra Helena ärsyttävästi vasten Jaakko-herran naamaa. "Mitä 'apotti arvelee?' – 'qu'en dit l'abbé?' tavataan kuulema kysyä Pariisin salongeissa, kun on tarvis sorvata korea muoto 'lankeemuksille'. Olenpa varma, rakas Liina Ellida, että Jaakko-veljesi hankkii Yrjänällesi kenraalinarvon, jos sinä noudat hänelle vaikkapa apotin arvon roomalaiselta kardinaalilta..."

"Tai sanokaamme", iski Jaakko-herra, "tuo tuohon, minun jalkojeni juureen esimerkiksi Stanislaus-kuninkaan huikentelevainen rakastajatar, madame de Bouflers, joka hurmasi siinä määrässä kaartinupseerit kornetista everstiin saakka, että hän sai arvonimekseen – 'madame de volupté'... Siitä lajista pitäisin ehkä sittenkin kaikkein eniten, rakas Helena..." Jaakko oli puhuessaan lähestynyt Thyra Helenaa ja otti äkkiä, paljastaen hänessä yhä vaanivan kuolettavan intohimon, neidon käden painaen sen väkivaltaisesti rintaansa vasten.

Thyra Helena kavahti tyrmistyneenä erilleen. Keskustelu katkesi kuin leikkaamalla. Mutta Liina Ellida pelasti tilanteen. Hän nauroi raikkaaseen tapaansa: "Te puhutte kaikki kuin lampaan päästä! Mutta minä panen pääni pantiksi siitä, että vielä tähän iltaan mennessä tämä kynäherra kirjoittaa Yrjänä Friskille valtakirjan, vieläpä kumarrellen, nöyrästi kuin oppipoika Hämeenlinnan apteekissa. Tämä tyttö on nähkääs sellainen hattu, että ... hei, pojat!"

Ja Liina Ellida lehahti kamarista vetäen ystävättärensä saman tien mukaansa.

Kun ystävättäret hiljaisessa kevätyössä ajoivat Aurajoen rantaa Wittfothin lesken taloa kohti, Thyra Helena istui vaiteliaana, mutta Liina Ellida hyräili Torsten Rudeenin kuuluisaa "Gavotte de l'amouria".

Kaleesien hyristessä Aurajoen sillan yli hän heilautti viittansa alta soman vyöpussinsa kuin voiton merkin korkealle ilmaan ja helähytti laulun sanat kuuluviin:

     "Mennyt meilt' on talvi, taika
     taittunut on pimeyden..."

Ja hän nauroi, nauroi kuin ennenmuinoin tyttönä Alestalon leikkirannalla. "Hys-hys, hys-hys", hillitsi Helena, "sinähän häiritset kunnon porvareitten yörauhaa..." "Minä kutsun heitä vain häihini!" nauroi Liina Ellida yhä kiskaisten pussistaan kokoon taitetun juhlallisen näköisen asiakirjan. "Katso, tässä on Yrjänälleni kersantinkirjat, joista ei mennyt plootua eikä riksiä! Siinä tarvittiin vain – politiikkaa."

"Miten, millä tavalla, sinä jumalanluoma?"

"Katsos, kun kreivi kertoi istahtaessaan naisten puolelle pienen kaksimielisen juttunsa Puolan hovista, jossa entinen rakastaja ja uusi rakastaja hakivat yhdessä isää madame Emilien 'laittomasti' syntyvälle tyttärelle, jonka 'laillinen' isä oli kaukana Pariisissa, minä ohjasin kenraalikuvernöörin sivuhuoneeseen ja kuiskasin hänen korvaansa: 'Tiedättekö, herra kreivi, että kasvattipojalleni Yrjänälle on löydetty isä?' No, ukko koputtelee päätänsä muistaakseen mistä on kysymys. Mutta minä tyttö nyppäsin viehkeästi kuin varsovalainen hovinainen rinnaltani hänen lahjoittamansa kumminsormuksen ja puhuin taitavasti kuin pimeyden enkeli: 'Oo, herra kreivi, minä muistan teidän jalot sananne tuona hetkenä, ne ovat tulikirjaimin sydämeeni piirretyt. Oi, ettekö todellakaan muista? 'Ollapa tämän pojan isä joku ruotusotilaistani, ansaitsisi hän, hitto vieköön, kersantin merkit ... teidän kunniaksenne, mademoiselle!' Niin, niin rakas kreivi, niin ne kuuluivat, rakas kreivi. Ja ajatella, nyt on ihan vissi ja varma, että teidän komein ruotusotilaanne, Okeroisten komppanian uljain mies Yrjänä Frisk, on sen pojan isä. No, minä olen tullut hänelle hakemaan kersantin valtakirjaa teidän omasta kädestänne ja teidän omiin ikimuistettaviin sanoihinne luottaen..."

"No, ukkeli nipisti minua leuasta, ja minä siristelin silmiäni suloisesti kuin madame Emilie hänen jutussaan ja sitten minä livertelin kuin paras puoluepukari valtiopäivillä. 'Ja tiedättekö, herra kreivi', sanoin, 'minun isäni voimakkaasti saarnaamia täydennyskomppanioita ei saada kokoon, jollei kansa saa niiden päälliköiksi omia miehiään, suomenkieltä taitavia ja...'

"'Voilà', huudahti samassa kreivi, 'sihteerini saa aivan huomenissa...' Mutta tämä tyttö tarttui ukkelia käsikoukkuun, niin että hän oli pyörtyä minun suloisuuteni ruusuntuoksusta ja kaahasin sekä Kaarlo-lurjuksen että kreivin hänen kansliahuoneeseensa. Ja siellä minä julistin veljelleni: 'Kirjoita oitis Yrjänä Friskille kersantin valtakirja!' No, velipekka katsoi kuin härkä uutta konttia. Mutta minä kiersin hienoisen silkkilangan sen nenärenkaaseen ja jatkoin kuin madame Pompadour lakeijalleen: 'Tiedä, mies, sinun elämäsi suurin toive on toteutunut. Kreivi von Rosen on päättänyt nimittää sinut Etelä-Suomen laamanninvirkaan. Eikö niin, rakas kreivi?'

"No, kreivi oli jo pienessä hiprakassa sekä juhlapäivällisten viineistä että minun hajuvedestäni ja nauroi ja kumarteli, hykerteli huvitettuna käsiään ja nyökkäili myöntymystään.

"Olisitpa nähnyt, jeevelanammaa, sinä hetkenä rakkaan veljeni naamataulua. Kuvittele, että pytynpohja punastuu, kuvittele, että puskeva härkä hymyilee ja kaapaisee etusorkallaan hovikumarrusta, silloin näet hänet ilmi elävänä ja kaikessa koreudessaan..."

Siihen katkesi Liina Ellidan ilomielinen kertomus kaleesien töksähtäessä Wittfothin talon edustalle. Mutta huoneessaan ystävättäret tarkastivat kalliin asiakirjan sana sanalta, ja Liina Ellida kiersi kamaria kykenemättä pysähtymään suuressa onnessaan.

"No, mutta, rakas Liina, sinähän olet koko Krookien suvun ihmeellisin politiikkamestari!" hymyilee Thyra Helena.

"Sanopas muuta! Oppilas voittaa joskus opettajansa eli mamselli Pacchalenian, sillä rakkaudesta nerot syntyvät eivätkä mistään muusta!"

Thyra Helena huokasi itsekseen ... omia raskaita mielialojaan. Mutta ystävätär syleili häntä yhä suuren ilonsa huumauksessa: "Tiedätkö, Helena", hän nauroi, "rakkaus on syntyessään sokea kuin kissanpoika, mutta tapellessaan sen puolesta nainen saa sata silmää päähänsä. Sillä tavalla sanovat meidän piiat rovastilassa. Ja siksi me, saatpa nähdä, otamme vielä molemmat omamme, vaikka noo olisi ja nokka paistaisi..."

Thyra Helena hymyili surumielisesti. Hänen silmiensä sini sumeni. Hän näki vain merentakaisen papintuvan, jossa elämänsä myynyt mies täyttelee salakaapistaan pikareita samentaakseen omantuntonsa lähteen sen viimeisimpiäkin suonia myöten.

11.

Meidän elämämme näyttää lopputaipaleellaan käyvän yhä huvittavammaksi – järjen silmillä katsottuna. Ei herra Benediktuskaan kuuluisan saunaretkensä jälkeen kaikin ajoin tietänyt, naurahtaako entiselle arvokkaalle minälleen vai tullako entistäänkin juhlallisemmaksi. Tosin, raksuttihan tuo edelleenkin – sydän nimittäin. Mutta koomminkin kuin vanha kaappikello, jonka punnukset ovat pahasti eri paria ja viisarit rasahtavat, hoipahtavat keskellä vakaata käyntiään, aivankuin kiusaantuen ja kiirehtien tapahtumaan jotakin arveluttavan ratkaisevaa.

Eihän meidän elämässämme ole lopultakaan mitään muuta valehtelematonta hetkeä kuin elämänkellomme viisareitten viimeinen ruosteensärähtävä rasaus tai oikeamminkin sitä ennusteleva kahdestoista tiima, jolloin minuuttiviisarikin alkaa näyttää merkillisen juhlalliselta.

Kyllä rovasti Krookin äly pelasi kuten ennenkin. Ja kyllä hän käsitti, ettei hänen auttanut enää ottaa kovin kovia lukkarinlöylyjä. Siksipä hän oli ryhtynyt aika ajoin melkeinpä tietoisesti eräänlaiseen kissanhännän vetoon Pyhän Pietarin kanssa.

Sitä olisi saattanut sanoa myöskin pieneksi kärhämäksi omantunnon kanssa, joka oli ruvennut rasahtelemaan samalla tavalla kuin rovastilan kaappikellokin. Miten ollakaan, hän antoi velallisilleen tuolloin tällöin takaisin rahanarvoisia pantteja. Ollilan emäntä sai kuin yleväksi lahjaksi käydessään itseänsä kirkottelemassa rintarossinsa ja kihlasormuksensa ja Mikkolan isäntä hopeapikarinsa, vieläpä täynnänsä makeata viinaa, tullessaan suorittamaan velkansa korkoja. Eikä hän uskaltanut enää kiivastua, sattui jos pahastikin rästiin papinsaatavia.

Ei hän nyt tosin myöntänyt itseään edes yksinäisinä valvomishetkinään miksikään publikaaniksi, jonka täytyi korvailla entisiä vääryyksiään. Pois se, sillä velka oli syntynyt laillista tietä ja laillisia olivat korot ja pantit. Mutta kyllä hän tällaisina armollisina hetkinään ikäänkuin nikkasi pyhälle Pietarille, jotta ... kappas nyt tätäkin tekoa ja panepa noin vain sivumennen tilikirjaasi ja kuittaa, jaa, jaa, muistapa kuitata ainakin pari nuoruudensyntiä...

Niin, nuo lihan synnit, Turun-krouvin Charlotta-mamsellista aina Agatha-matamiin saakka, ne nyt sittenkin alkoivat tuntua melkeinpä humoristisilta. Tosin perin tarkasti punniten saattoivat ne käydä pikkusynneistä, varsinkin kun ne, pannahiset, yhäkin joskus kuvasteleiksen ihanilta muistaa, vieläpä, mon Dieu, haikailla ja kaipailla. Mutta kyllä hänellä niihin nähden oli sittenkin tunne, että pyhä Pietari niiden kohdalla pelkästään ryähteli ja yskähteli, tosin vähän ärtyneenä niskavillojaan ruopaisten.

Niissä oli joka tapauksessa jotakin autuuden esimakua. Niin, ne saattoivat, kun hyvin sattui, muokkautua suorastaan vanhurskauden hedelmiksi. Ajatella! Nuoruuden synnistä kasvoi kuin kasvoikin silloin tällöin viattomin onni maailmassa – vanhuuden silmäin ilo...

Tästä hänellä oli suorastaan silmin nähtävä ja käsin kosketeltava todistuskin, tuossa juuri, hänen omalla pihamaallaan, jolla tuhertelee aamuleikkejään keväisellä nurmikolla hänen tyttärensä Yrjänä-poika.

Liina Ellida oli sen jättänyt karkumatkoillaan Vanajalle ruustinna Pacchalenian hoiviin, ja isoisä oli sen pyytämällä pyytänyt kevätilokseen. Se se nyt ainakin kuittasi yhdellä kynänvedolla kaikki hänen senlaatuiset pikkusyntinsä! Sehän oli melkeinpä kuin armo ja anteeksianto kovakorvaiselle tyttärelle.

Tuolla mustalaispojan korkuisella tenavalla oli merkillinen vaikutus isoisäänsä. Nytkin, hänen istuessaan kesäkuunalkuisessa auringonpaisteessa vanhassa nojatuolissaan kuistilla särpien varovasti aamuoluttaan, poika juoksahtaa hänen viittansa helmusten väliin ja nykii sen nyörintupsuista "kläpätäkseen" muka lukkarin kanssa kilpaa aamukelloja. Ja isoisä! Hänpä antaa pojan teuhata. Silittelee hentoa kiharaa tukkaa ja sujahuttaa yht'äkkiä avarasta taskustaan sini- ja punaraitaisen konvehtin, jota poika ryhtyy närsimään tirkistellen ihan isänsä, ruotusotamiehen, sinisillä silmillä.

Pentti-herra katsastelee reheviä maitaan. Tuossa lähellä on kirpeä pihanurmi sokaista silmät. Tuolta vaaleat niityt ja heleät rantakoivut siintävät kuin autuaitten kentät. Merkillistä! Hänen sydäntänsä on tänä keväänä iloittanut kaikki se mikä kasvaa, on se sitten mitätöntä vihviläheinää tai lihavaa orasta tai kikkarapäinen pojantenava. Ja liepä tuo pyhäpartainen Pietari-ukko senkin merkinnyt ikäänkuin hänen taivasosuutensa tulopuolelle, että naapurienkin siintelevä pellonoras, tuolta lahden takaa Alestalon ja Vähä-Mattilan mailta, ilahuttaa yhtä hyvin hänen sydäntään, vaikkeivät ne kasvakaan rikkauksiaan rovastilan laareihin. Sehän se jos mikä on varma merkki ja todistus, että hän, herra Benediktus, ei ole konsa sisimmältä olemukseltaan himoinnut lähimmäisensä karjaa tai juhtaa, puhumattakaan hänen emännästään tai piiastaan...

He-he, jopas, eivätkös lullittele vanhat tuttavatkin, ohrasorsat, hänen laihojansa ryöstelemään. No, syökööt, jotta päkkiä pakottaa! Ei ole enää kala-Mattikaan niille liinaverkkoja asettelemassa. Oli ukkoparka viimesyksyiseltä tuulastusmatkaltaan palannut kalmankouko rinnanaluksissa ja ärissyt: "Neh, neh, lahnatkin makailevat rantavedessä pää pystyssä tai lappeellaan kuin isontalon porsaat, ja ahven kiepahtaa atraimen alta kuin pirun kekäle, jotta... marta se on jo tämän miehen rysässä..." Ja siihen oli parissa päivässä ukko kupsahtanut. Ei edes viimeistä ehtoollista kaipaillut.

Niin, niin. Helppo oli kala-Matin saada ukko Pietarilta autuas kontrahti, kaiken lisäksi virkaveljeltään. Toista se on meillä rikkailla...! On tässä kyyditsemistä, hyvillä teoilla ostelemista ja hyvittelemistä, melkein kuin politiikan pelaamista... Mutta köyhä parka! Ei ole tarvis hyvitellä ja ostella, kun ei ole omaa muuta kuin ainokainen sielu raiska...

Agatha-matami lylleröi pihapolkua ruoka-aitalle. Kappas muoria! Onpa pannut pelkkänä perjantaipäivänä vaaleapohjaisen kukillisen hameen lanteilleen ja – diable! – uuden juhlamyssyn, jonka reunapitsit ovat huikean keltaiset kuin sammakonkukalla norossa. Sano minun sanoneeni... Vieläkö se jumalanluoma aikoo asetella hänen eteensä kiusauksen hekumalliset liinaverkot – vanhalle urossorsalle, joka tuskin yrittää edes kevätlaihoille nousta...? Mutta ei. Ei se, palatessaan laveassa puukaarassa ankeriasta, kananmunaa ja jos jotakin herkkua, häneen päin edes vilkaise...!

Mitäs, sen pää on syrjäväärällään tuvanportaille saakka ja silmät napittavat kirjakamarin akkunaan, jossa hänen tilapäinen apulaispappinsa Henrik Hyllenius – varsinaiselta viraltaan Turun yliopistonkirjaston amanuenssi kyyhöttää nenä kirjassa kiinni. Tämä vanhapoika ja kirjatoukka, joka tällä sijaisvirallaan hankiskelee lisämeriittiä tulevia papinpaikkoja varten, on vasta nelissäkymmenissä, mutta tomuttunut ennenaikojaan huvittavaksi hyypiöksi.

Hänellä on pitkässä naamassa pitkä ohut nenä, joka on nipukastaan punainen kuin heleä mansikka, vaikka mies parka kakistelee jo yhdestä ruokaryypystä ja sairastelee, nahkiainen, mahanpurua peukalonpituisesta ankeriaanpalasesta ja veskunakiiselistä.

Eihän se nyt Aaka-muorikaan toki sinne päin sillä silmällä, kun on tottunut Hollolan komeimpaan herraan... Tosin lesken kengät ovat kepeät ja tosin naisihmisessä on aina hivenen verran samaa luontoa kuin rotassa, joka puikkii häntä suorana ravistuneesta laivasta, mutta hänen Agathansa? Tämä hellä vaimo, joka häneltä, rovastiltaan, on tiukannut ja tinkinyt pyhää avioliittoa, vuoroin itkeä tuhuuttamalla, vuoroin paukkumalla kuin pakkanen nurkissa...!

Pentti-herra on jo naurahtamaisillaan päähänpälkähtymilleen. Mutta sen verran on kuitenkin ärtynyt hänen sydämensä, että se vaatii, vastoin hänen nykyisiä tapojaan, uuden olutkannun. Vieläpä entinen tupakannälkä on hiukaisevinaan niin, että hän kimahuttelee pöytäkelloaan moneen kertaan. Ketään ei kuulu.

No, mitäs. Rovasti on melkeinpä nuorekkaalla tuulella. Hän kiertää ryytimaan kautta nurkkien taitse tuvanovelle, porstuaan ja raoittaa ovea varovasti. Tupa on tyhjä. Hän vaeltaa viereiseen kamariin, jossa Agatha näihin aikoihin tapaa sekoitella hänelle ruokaryyppyä aamiaiseksi.

Mutta ryytikaapin ovi on selällään ja kirjakamarin ovi on raollaan. Ja siellähän se... Mitäs se oikeastaan siellä vuoroin hyräilee, vuoroin supisee ja naurahtelee?

Pentti-herran sydäntä alkaa todellakin kummalla tavalla kivistää "Eihän sitä nyt sillä tavalla jaksa maisteri alvariinsa... nenä kirjassa, jollei ota vähän lämmikettä ruoan alle ja..." Se on Agatha-matamin puhetta. Ja tätä seuraa hyvittelevä naurunkuherrus ja houkutusääni, aivankuin hän olisi tökännyt hajamielistä herraa kylkeen ja – vietellyt, vietellyt kerta kaikkiaan miestä nostamaan nenäänsä viisaasta kirjasta hullun naisen puoleen...

"Parbleu", murisee Pentti-herran kurkussa. Mutta hän ei voi olla edelleen kuuntelematta. Henrik-maisteri tuntuu havahtuvan kirjansa visaisen kysymyksen kimpusta, koska hän tuhahtaa honisevalla nenä-äänellään: "Substantia quid?" Ja toistaa uudelleen rystysiään pöytään takoen: "Substantia quid?"

"Sup ja sup, vai tässä vielä kaikenlaisia supiseerauksia", livertelee matami.

"Niin, niin, mikä on kaiken olemus, aineen ja hengen, tuota...?" kuuluu maisteri tiukkaavan kirjaltaan. Mutta tuntuu lopultakin äkkäävän vaimoihmisen viereltään: "Jaha, jaha, mitäs se...?" "Minähän tässä vain... Ja nyt se on maisterin juotava tämä munatoti just kerrassaan!" Ja lusikka kilisee lasissa kuin kilipukin rietas kello. "Siinä se on, näkeekös maisteri, miehen olemus, että se antaa hellän naisihmisen itseänsä passata ja juo munatotinsa ajallaan... Ei sitä muuten miehestä mitään tule eikä koko tämän elämän supiseerauksista ja muista olemuksista. Hjaa, jaa, vanhana poikana se pysyy maisterikin iät kaiket, jollei opi tällaista lasia lusikalla sekottamaan..."

Ja eikös hekottanutkin tuo vaimo niin herkullisesti, että maisterikin kihahteli nauruntapaista, ja lusikka kuului kilahtelevan vimmatusti lasissa.

Pentti-herra ei enempää kestänyt. Hän harppoi suuttumuksesta punakkana takaisin tupaan ja kuistilleen. "Vai vielä, vai vielä", hän tohisee kulkiessaan, "ja sanotaan muka, että lesken rakkaus on kuin lämmitetty soppa?" Ohhoh! Sillä sitä vasta onkin rakkautta yhdeksääkymmentä eri lajia, ja niistä viimeisessä – siinä se vasta on oikea Potifaarin emäntä... Ja viekas! Viekas kuin Delila. Ja kaiken lisäksi hullu. Tuollainen miehennäköinen laho haasiariukukin on sille oikea rusinapuu. Ja missä, kysyn minä, missä on petollisuuden määrä ja raja? Jumaliste! Mennäpä ja vikitellä itselleen kolmatta miestä hänen, oman rovastinsa, nenän alla. Tämäkö se nyt on sitä ylistettyä "vapauden" aikaa? Totta vieköön – quelle liberté! Ennen muinoin oli tapana säädyllisesti itsensä hillitä, kunnes nurmi kasvoi edesmenneen haudalle. Mutta tämän ajan naiset – niillä päättyy suruvuosi ennen hautajaisia.

Sakramenskattu! Sille naiselle on näytettävä miten vielä kasvaa tämän Simsonin tukka!

Mutta tänä siveellisen raivostumisen hetkenä herra Benediktuksen hengitys salpautuu kerta kaikkiaan, ja hän yrittää ottaa avukseen äskeiset filosofiset ajatuksensa.

Aamuhan on yhtä kaunis kuin taannoinkin. Niin, aamu, tällainen aamu, jolloin nuori elämä kasvaa maan povesta – juuri tämä ja tällainen on ollut aina hänen suurin ilonsa, ehkäpä juuri hänen synnynnäisen, terveen viattomuutensa ansiosta. Nuorilla muka, jotka himoitsevat rakastettunsa keralla iltahämyyn ja kuutamoon – heillä muka on aamu sydämessään ja yö ympärillä? Ei pojat, sanon minä. Onnekkaan aamuhetken autuuden ymmärtää vain mies, jonka rinnassa paistelee riutuva ilta...

Rovasti oli jo tyyntymäisillään. Mutta matami tulee samassa hakemaan Yrjänä-poikaa pihanurmelta. Ja Pentti-herran filosofia sokaistuu kuin pöllö päiväsellä oksalla.

Hän viittaa kiukkuisesti emännöitsijän luokseen. "Olut on otettu väärästä tynnyristä. Se on huonompaa kuin sysmäläisten rapakalja", hän ärähtelee. "No, jes-maarin, minähän...?" yrittää matami. "Ei mitään määrittelemisiä, nainen!" rovasti panee huutamalla. "Uusi kannu tänne! Tupakat ja piiput tuotakoon tuohon noin, paikalleen. Ja aamiaiseksi, pane se mieleesi, ei mitään tinktuuria ruokaryyppyyn, muista se!"

"Jesses, jesses, jokos se...?"

"Jo!" huusi rovasti. Nousi ja pasteeraili kuistin nurkasta nurkkaan. Kiepahti ympäri ketterästi kuin nuorukainen. Hihitti pirunmoista naurua ja huitaisi kädellään: "No, siitä... Tämä mies on terve kuin pukki ja puskee, jolleivät vaimot tottele!"

Matami nyökkäili nöyrästi. Mutta huulilla kävi sen vietävän salapeli, kun hän lehahti muka tottelevaisena pihaviertä tupaan päin.

Ja rovasti lysähti väsyneenä ja synketen koko mieleltään nojatuoliinsa. Hänen täytyi katkerana tunnustaa itselleen, että naiseen kilpistyi kaikki filosofia. "Eipä ihme", hän mutisi itsekseen, "että syvimmätkin runoilijat, kun yltyvät lemmenlauluihin, käyvät merkillisen älyttömiksi, joskus suorastaan kaistapäisiksi..."

Kaikessa vaatimattomuudessaankin herra Benediktus oli lukenut aina itsensä suuriin miehiin, joiden pään yllä liihoittelivat kohtalottaret jok'ikinen päivä. Tällä ajatuksella hän oli itseään myöskin lohdutellut, kun sattui joskus samalle päivälle ylen paljon koettelemuksia, kuten tänäänkin, jolloin murheet näyttivät taas juoksevan häntä kohti perätoukuria kuin Mukkulan vanhapiikatyttäret – vieläpä jok'ikisellä sisässään sen riivattu piru.

Nyt hän on heräämäisillään aamiaisunestaan. Mutta se on ollut perin levotonta. Sillä murkinalla hän oli lyönyt kilpailijansa sellaisella voimalla, että nyt – unessa – sekä täyteen ahdettu vatsa että sydän ja pää kostivat isännälleen yhteisvoimin.

Kun näet tuo apupapin nahiainen oli kipristellyt ruokaillessaan, oli hän näyttänyt Agatha-matamille miten terve mies elää ja kukoistaa. Ankeriasta sai matami juoksuttaa pöytään kolmeen kertaan, ja Hyllenius paran täytyi ottaa väenväkisin kokonaista kolme alusryyppyä sekä parin vaaksan verran ankeriasta.

Päälle juotiin kahvia, jonka litkimisessä tuo apupapin silakka oli oikea mestari. Mutta siinäkään ei Pentti-herra antanut periksi. Hänkin hörppäsi ja tuprutteli Virginiastaan sellaisia savupilviä, että pappi raiska kakoi kuollakseen. Katsahtaen tuolloin tällöin kulmainsa alta matamiin päin hän harjoitti voitollista ivaa heikkovatsaista kilpailijaansa kohtaan. "He-he-he", hän nauroi, "söisihän se heinäsirkkakin, jos vatsa vetäisi". Tai hän tokaisi Hylleniuksen kakoessa: "Kas, kas, maisteria! Sehän on hengessänsä kuin Hollolan rovastilan kaljatynnyri..." Ja kun muorin peeveli ei yhtynyt hänen pilkkaansa, hän karjaisi: "Juokse, hae kannut täyteen, ei tästä herrasta miestä tule pelkällä munatodilla." Ja kun matami palasi juoksujalkaa, hän käärmeili tälle yhä mustasukkaisuuksissaan: "Kas, kas, kepeätpä nuo ovat... lesken kengät..."

Mutta tämä pilkka sattui melkeinpä hänen omaan nilkkaansa. Sillä hänen Agathansa rusinasilmät sävähtelivät syyllisen näköisinä. Ja tämä, tämä oli Pentti-herralle kuin punainen hame uroshanhelle. Hänen teki mielensä pelmuuttaa tuon naisen koreata pönkkähametta karistaakseen siitä moraalin kiukkuisella kouralla synnin tomut ja akanat.

Eikä hän lopulta voinut hillitä itseänsä edes peittelemään miehisen arvonsa kirveleviä haavoja. Hän katsoi emännöitsijäänsä jylhin silmäyksin ja puhui: "Etkö sinä muista, Eliamin tytär, miten hänen kävi, tuon riettaan Bathseban, joka kylvötteli itseänsä petollisuuden riettaassa lammessa, koska hänen miehensä oli ajettu surman suuhun? Vastaa minua, vaimo!" Mutta madame Agatha vain huokaili, pakana, tekohurskaasti silmän vilahtaessa apupappiin päin. Ja tuo nahkiainen! Eikös se osannutkin yht'äkkiä tokaista, hihittäen, nenä honisten kuin höllöläppäinen huilu: "Hi-hi-hi, eikös arvon rovasti muista, että heettiläisen Urian saatua surmansa kuningas David antoi tuoda Batsheban huoneeseensa, ja hän tuli hänen emännäksensä?"

Ja sillekös matami nauraa kukerteli. Tämä nauru tosin katkesi, sillä rovasti oli noussut korkeana ja uhkaavana kuin ukkospilvi. Suurelta suuttumukseltaan hän ei nähnyt enää eteensä eikä saanut sanaa suustansa. Mutta hän lienee horjahtanut, koskapa hän tunsi matamin kannattelevan – merkillistä kyllä, hellästi ja huolehtien – häntä kainalosta ja johdattelevan rakkain sanoin houkutellen herraansa nukkumahuoneeseen.

Nyt herätessään hän oli raukea ja väsynyt. Mutta hän ei ollut vielä niellyt läheskään loppuun tämän elämän vanhuuden sakkaisia kaljoja. Tuskin hän saa silmänsä auki, kun hän näkee edessään pokkuroimassa lukkarinsa, Petteri Helianderin, joka ilmoittaa, että Tennilän Antti Kettula, Ollilan, Mikkolan ja Vehkoon isännät pyrkivät hänen puheilleen tärkeässä asiassa. "Luulenpa, herra rovasti", kuihaisi lukkari, "että ne ovat tulleet pelaamaan sitä jauhopolitiikkaansa". Ja ymmärsihän sen toki Pentti-herrakin, että missä Tennilän Kettula liikuskeli, siinä oli kettu pirunhäntineen matkassa.

Vastaan ne oli joka tapauksessa otettava. Ja lukkari puetti herransa papillisen arvokkaaseen asuun, hakienpa rovastilleen tinktuuraryypynkin, sillä Pentti-herra oli päättänyt kukistaa vanhan vastapelaajansa tällä kertaa rauhallisella älyllä ja politiikalla. Hän ei kerta kaikkiaan tuntenut enää jaksavansa tarttua "anateemoihinsa" tai saarnipuiseen koukkukeppiinsä.

He-he, vai halusivat talonjussit politiseerausta – un peu politiquer – no, no, no ... sopihan se... Ja herra Benediktus naurahteli melkeinpä herkutellen lähtiessään salin kautta kulkemaan kirjakamanaan kohti.

Salin päätyakkunasta hän näkee sivumennen korean keltaisen myssyn, jossa vilahtelevat heleän punaiset nauhat ja pitsit.

Hän tietää tarkkailemattakin, että tuo myssy napottaa Katri-rouvan päässä, sillä Alestalon armo oli alkanut olla viime aikoina melkeinpä jokapäiväinen vieras rovastilassa.

Tuli milloin konvehtit pussissaan hyvitellen Yrjänä-poikaa, milloin haki lukkarin näyttämään itselleen kirkon kuuluisia maalauksia. Ja kun ei lukkari tietänyt mitä varten Katariina Aleksandrialainen kantoi pyöränkuvaa vasemmassa kädessä tai mikä elukka kiipeili Bychswanch-suvun vaakunassa, hän huudahti: "Oi, rakas, rakas Heliander, käykää hakemassa maisteri Hyllenius... Hän on oppineempi kuin Lundin arkkipiispa! Oi, minä kaipaan, kaipaan taidetta ja filosofiaa, oui, c'est ça..."

Ja kun oppinut herra tuli, hän saatteli hänet suloisesti onnahdellen pyhän Dionysoksen kuvan alle, jossa Pariisin marttyyripiispa kantaa hiipalla koristettua päätään rintansa kohdalla. Ja hän kyseli nokkela pää kallellaan: "Oi, sanokaa, miksi tuo pyhä herra kantaa omaa päätänsä sekä hartioillaan että rinnallaan?"

"Hyvä rouva, hänhän on marttyyri, joka mestattiin Pariisissa anno Domini 285, ja tapahtui, että hän, kuten legenda kertoo, kantoi päänsä sille paikalle, jossa nyt seisoo hänelle pyhitetty Denis'in luostari."

"C'est ça, c'est ça ... c'est comme ça", kuherteli Katri-rouva voivotellen. Kosketti kuin suojellen maisterin olkaa ja huudahti taas: "Oi, rakas maisteri, siitä on onneksi niin, niin pitkä aika. Kun te tulette kerran arkkipiispaksi, ei kukaan, ei kukaan saa ottaa teidän jaloa päätänne, teidän ylevää otsaanne, teidän..."

Arka maisteri kainosteli. Mutta Katri-rouvan suuri opinhalu viehätti häntä. Eikä hän tullut huomanneeksikaan, kun hän jo parin viikon kuluttua saapumisestaan oli Alestalon rouvan suuri auktoriteetti sekä taiteessa että filosofiassa.

Nyt oli Henrik-herra kulkenut ryytimaan penkille syreenipensaan varjoon selvittämään päätänsä sekä raittiilla ilmalla että filosofialla:

Ja lukkari selitteli herralleen: "Näkeekös rovasti, että Alestalon armo rakentaa taivasta Henrik-herralle ja maisteri parka on kaltevalla pinnalla."

Rovasti hämmästyi omaa parantumatonta viattomuuttaan: "Kas, kas, ja minä kun en ole..."

"Huomannutko? Eikös se rovasti sitten tiedä, että tähän maailman aikaan lesket naivat ja miehet huolivat, jos huolivat, ha-ha-ha...?"

Nyt vasta rovasti remahti mukaan. Hänen matamillaan oli kilpailijatar! "Sacrement!" hän jatkoi nauruaan. Mutta pysähtyi äkkiä ja tökkäsi herkullisesti lukkaria kylkeen: "Kuule, Heliander, rupea puhemieheksi, hi-hi-hi..." "Tjaa, jaa, herra rovasti, mutta henkikirjuri Burgman on tullut Mukkulan kartanoon vuokraajaksi ja kosiskelee nyt väellä ja voimalla entistä heilaansa. Ja itse taivas näyttää olevan hänen puolellaan, sillä Alestalon armon vääpelikavaljeeri makaa sängynpohjissa leinin käsissä ja hänen Ami-rumiluksensa on kuollut ja kuopattu. Sapperment! Mitä tehdä tällaisen köyhän peevelin, rakas rovasti? Petteri-herra lupaa sellaisen puhemiespaidan, että siinä on seitsemän taskua ja joka taskussa viinapullo. Eikä se tämä Alestalon armo, mikä liekään posliinitoosa piirongin päällä, osaa muuta kuin papattaa jotta... 'uii-uii, sa-sa-saa, ja toisekseen..."

"Sinä kelmi", keskeytti Pentti-herra. "Etkö sinä tiedä, että minulta olet saapa kolme senkaltaista paitaa sinä päivänä, jona minä heidät vihkiä paukautan niin että karstat tippuvat Alestalon salissa. Eläkä sinä, Heliander, unohda, että tämä leski on syntyjään papin tytär ja että hänen on omaan säätyynsä astuttava..."

Lukkarin kumarrellessa herra Benediktus naurahteli entistäänkin herkullisemmin. Hänen mataminsa oli karvaasti kokeva, ettei hänen, vanhan elämänmestarin, hatusta hametta tehtäisi, ei vielä taivaanportin tuolla puolellakaan.

Ja hän astui vihamiestänsä Kettulaa vastaan aurinkoinen hymy huulillaan. Tenniläisen kevelästä kielestä hän sai tosin vastaansa sen juupelin nuuskaa. "Ei näy, eipä näy viimesyksyinen kato kaventaneen meidän rovastin mahapuolta", mies alkoi häjyilynsä. "Venyy, venyy se vaan kuin Hollolan pappien omatunto..."

Mutta rovasti vain naurahteli. Ja Ollilan isäntä niisti ja pyöritteli lakkiaan: "Me kun käytiin perkkäilemässä sieltä, tuota... Anianpellon makasiiniloista, jotta..."

"Älä sinä vätystele, Ollila", kivahti Kettula. "Asia on se, että viime syksynä perustetussa viljamakasiinissa ei ole jyvää eikä akanaa. Eikä näiden isäntien laareissa ole muuta kuin tomua ja perkkeitä. Mitäs rovasti siihen sanoo?"

Pentti-herra kaatelee piippuhyllynsä luona pariin pikariin vieraille tuliaisryyppyä ja huokailee: "Hjaa, jaa, Kettula, taivas on nähnyt hyväksi koetella tätä pitäjää. Ei ole ollut ... hyvistä tarkoituksistamme huolimatta viljaa makasiiniin ostettavissa."

"Rovastin ja rusthollien omissa aitoissa ovat laarit pisipirtaillaan menneitten vuosien satoa. Ja sitä juuri me olemme tulleet kysymään, mitä varten ei ole rovastilasta kappaakaan luovutettu makasiinille?"

"Se on, katsos, Kettula, valtion ja hallitusherrain asia...", alotti herra Benediktus laupiaan vakavasti.

"Se on Tynnyri-Pentin kepulikonsteja, sen peevelin politiikkaa eikä mitään muuta."

"Vai politiikkaa", hymähti rovasti. "Sattuukos Kettula muistamaan erästä minun saarnaani, jossa minä puhuin sadasta aasista ja jalorotuisesta oriista, jotka joutuivat riitaan samasta apehinkalosta? Vai onko käynyt Kettulan kuin entisen miehen, joka ennätti kirkkoon vasta, kun pappi sanoi aamenensa?"

"Oikein arvattu", ivasi Tennilän mies, "meillä kun tunnetaan muutenkin Hollolan rovasti hatustaan yhtä hyvin kuin pahahenki mekostaan..."

"Niinpä niin", jatkoi Pentti-herra sanomattoman pitkämielisesti. "Mutta nuo aasit panivat tyhmät päänsä yhteen ja he luulivat omistavansa leijonan voiman, koska heitä oli sata yhtä vastaan. Ja he ryntäsivät hirmuisesti huutaen oriin kimppuun. Mutta mitenkäs kävi? He, nuo aasit, potkivat kyllä oriin hinkalon ääreltä pois. Mutta sittenpä tuli teikkapoo. Nuo aasi parat joutuivat näet hinkalosta keskenään ankaraan tappelukseen. He potkivat ja purivat. He särkivät koko hinkalon ja hajoittivat neljään tuuleen sen, mitä sen sisällä oli. Eikä heillä senjälkeen muuta syötävää ollut kuin omat varjonsa. Tämä, juuri tämä, rakkaat seurakuntalaiseni, on talonjussien politiikkaa, jota tämä Kettula aikoo teille omaksi turmioksenne opettaa..."

Ja rovasti ojensi ryypyn lähinnä seisovalle Vehkoon isännälle.

Mutta Kettula iski kuin vasaralla naulankantaan: "Ontuupa, saakeli soikoon, se vertaus pahemmin kuin puujalka-Erkki Tennilässä!" Isännät muikistivat suutaan nauruntapaiseen.

Silloin rovasti julisti rauhallisesti suurimman totuutensa, johon hän ei uskonut yhdenkään talonpojan pääsevän kiinni saivarteluillaan. "Kaikki kansan hyväksi, ei mitään kansan kautta, on sanonut, Kettula hyvä, meidän oma kenraalikuvernöörimme. Katsokaas, hyvät kylänmiehet..."

"Katsottu on ja nähty", iski taas Kettula, "että Plootu-Pentti pitää makasiinin viljasta tyhjänä, koska hän sillä kurin kiristää 'kansan kautta' itselleen puolitoista tynnyriä yhden tynnyrin viljalainasta vanhaan tapaansa. Mutta me pitäjän miehet olemme päättäneet, että siitä pelistä on tehtävä loppu. Tai tuleepa, koira syököön, rovastin housuihin ristiveto."

Herra Benediktus kauhistuu tämän maailman kiittämättömyyttä. Tuossa nyökkäilevät tuon Tennilän pirun mukana ne samat isännät, joille hän oli laupiaasti lahjoitellut laillisia panttejaan ja ollut korkojenmaksussa pitkämielinen ja laupias. Maailman pahuus oli totta vieköön niin ylitsevuotavainen, että hänen pitkämielisyytensä alkoi hoippua kuin kaarnavene myrskyssä. "Tietääkös Kettula, että tämä on kapinaa laillista esivaltaamme ja kenraalikuvernööriämme vastaan?" hän puuskahti suuttumuksen salpaamasta rinnastaan.

Mutta Kettula nauroi päin naamaa ilkeillen vieläpä menneistä asioista: "Eikös se herra rovasti muista, kuka seisoi tässä taannoin sotakomissioonin herrojen edessä syytettynä kähveltämisistä ja muista koiruuksista? Ja kyllä tämä poika Tennilästä vieläkin kykenee lämmittämään sellaisen komissioonisaunan, että tämän rovastilan ankeriaatkin seinillä paistuvat."

Tämä olisi ollut liikaa jo itselleen Macchiavellille. Eikös se, sakramenskattu, jo viittaillut hänen onnettomaan lukkarinsaunaansakin! Herra Benediktus nosti kätensä kuin hamuillakseen keppiään. Mutta tietenkin ... hänen jalo ja raskas paimensauvansa oli tipo tiessään. Ja tuossa... hänen lammashuoneensa oli täynnä pelkkiä pässejä... Täytyi kuin täytyikin luottaa hengen ja sanan voimaan: "Sinä punapäinen liekkiö kadotuksen pimeästä korvesta!" hän tarttuu vanhaan koeteltuun litaaniaansa.

"Vai, vai vanhoja anateemojaankos se rovasti pauhaa? Mutta tietääkös herra parka, että Krookien pappissuku on jo laulanut sipransa loppuun tässä pitäjässä. Sopii katsoa vain Plootu-Pentin rikkaan miehen helvetistä päälle, kun Hollolan papinvaalissa pannaan ensimmäiselle sijalle Helsingin kirkkoherra ja toiselle Hauhon rovasti ja kolmannelle Henrik-herra, Hyllenius, kuten me kuudennusmiehet ja muut isännät olemme keskenämme päättäneet ja tuomiokapitulin herrain ynnä rakkaan piispamme kanssa sopineet..."

Mikä kirottu päivä! Herra Benediktus näkee koko elämäntyönsä ja suku valtansa sortuvan kuin korttipelin – muutaman talonjussin ja Porvoon piispan kostoon. Au nom de Dieu! Eikö tänä päivänä jo ollut kyllin hänen lempeätä sydäntään koeteltu? Eräs heikko astia oli sitä haavoittanut, nylkemällä nylkenyt ja elävältä kuin ankeriasta tai mateen murikkaa... Oo, nämä Delilat ja Hollolan lesket! Ja nämä karvalakkiset filistealaiset! Hänen täytyi ravistaa ravistamalla Simsonin-tukkaansa. Ja hän ravisti. Eikä hän sokeassa vimmassaan tuntenut, peruukkiko siellä heilahti kallelleen vai leijonanharjako siellä hulmahteli.

Mutta sen hän tiesi, että hänen kouriinsa osui hyllyltä raskas puukantinen postilla. Ja hän, rauhan mies, joka oli jo nuoruudessaan paennut isonvihan kauhuja Svea-äidin helmaan, hän, sanan ja hengen nasiiri, hän nosti kirjan korkealle ilmaan paiskaten sen kuin aasin leukaluun filistealaisia vastaan.

Kirja sattui hirveällä ryskeellä oveen, jonka taakse talonpojat olivat paenneet. Ja herra Benediktus tunsi, aivankuin Simson kerran, että mittaamattoman temppelin seinät ja pilarit sortuivat hänen päällensä, kunnes kaikki pimeni hänen ympärillään.

Se oli, verrattakoon tätä tapausta mihin tahansa hänen elämänkirjansa kultaiseen lehteen, herra Benediktuksen voimallisin sankariteko.

Sellaisilla kunnian kukkuloilla monet kuninkaat ja sankarit ovat menettäneet henkensä silmänräpäyksessä ja kerta kaikkiaan, kuten oli käynyt hänen pitkätukkaiselle esikuvalleenkin filistealaisten vankeudessa.

Mutta herra Benediktus, Hollolan komea tammi ei voinut sillä tavalla rysähtämällä rysähtää. Hänet vain kannettiin mahtavan vuoteensa telttakatoksen alle. Ja tästä tuli niin sanoaksemme hänen viimeinen valtaistuimensa, jolta hän vielä viimeisillä hetkillään melkeinpä peijasi pyhän Pietarin eräällä ruhtinaallisella teollaan.

Tosin hänen viisauden kruunaama päänsä oli alkuaikoina niin heikko, ettei se enää kestänyt edes tavallisen yömyssyn painoa. Mutta Agatha-matami ompeli hänelle säädyllisesti kyynelehtien keveän harso- ja pitsimyssyn, täsmälleen yhtä heiveröisen kuin on kapalovauvan hentoisa ristiäismyssy.

Niin tapahtui, että tämä maanmainio prelaatti, joka oli kantanut kunnialla myssypuolueen vertauskuvana villaisen lämpöistä yömyssyä ja sitäkin suuremmalla maineella mahtavaa komohattua, vieläpä suosinut suomalaista karvalakkia sen turvallisen lämpimyyden vuoksi, sai nyt kantaa jaloilla ohimoillaan viattominta kaikista pääkappaleista – lapsenmyssyä.

Ja eikös tullutkin juuri tällöin tätä synnynnäistä sunnuntailasta vastaan eräs hyvätyö, jolla tyrannikin olisi saattanut kuitata kaikki syntinsä melkeinpä summamutikassa.

Hänen tyttärensä Liina Ellida on kiirehtinyt isänsä kuolinvuoteen äärelle. Ja kun hän siinä seisoi Yrjänä-pojan pitäessä äitiään kiinni hameenpoimuista ja näytti hänelle suloisesti hymyillen ja kyynelehtien sulhasensa upseerinkirjat, ymmärsi herra Benediktus, että hänen sydämensä oli kypsynyt suurimpaan tekoonsa. Hän laski lempeästi kätensä Yrjänä-pojan kiharaiselle päälaelle ja siunasi tyttärensä avion kersantti Yrjänä Friskin kanssa.

Juhannusaaton aurinko paistoi armeliaasti avatusta akkunasta hänen vuoteelleen. Koivujen lehdet erottuivat hänen silmilleen huikaisevan kirkkaina kuin merkilliset jalokivet, melkeinpä kuin "Pohjantähti" kerran hänen rinnallaan. Koko luonto tuoksui. Hän hengitteli sitä sieraimien värähdellessä lapsellisesta nautinnosta. Selän tuolta puolen siinteli Paimilan ankeriaslahti, joka hänelle oli läpi elämän niin monet nautinnot tarjoillut. Koko välkeä Vesijärvi päilyi kuin summaton, iankaikkinen silmä, joka iloitsi kaikesta siitä, mikä kasvoi sen ympärillä.

Eikä kukaan, ei edes hänen elämänsä mieliharmi, Petteri Heliander, kyennyt muuta kuin todistamaan seurakuntalaisille, että heidän rovastinsa lähtö oli ollut kaunis ja autuas.

Tosin Tenniläinen tokaisi lukkarin puheeseen: "Neh, neh, sano minun sanoneeni, pyörryksiin se peeveli puhuu vielä arkkienkelinkin taivaan portilla. Mutta musta ja ruma se oli elonpäivinään kuin riihen seinästä reväisty piru, en minä sitä sanaani muuta."

Mutta Petteri-herran suru oli niin vilpitön ja syvä, että hänen tenorinsa kaikui heleänä kuin nuoruuden päivinä, koska hän haudalla veisasi Juhana Cajanuksen kuuluisasta valitusvirrestä mukaelemansa 24-värssyisen muistolaulun, jonka nimi kuului aikakirjojen mukaan seuraavasti:

"Muisto- ja Cunnia-Waha. Walitus wirrellä ylösrakettu, Muinen kirkkoherran ja Prowastin Hollolassa, Sen Corkiast' Cunnioitettawan ja Corkiast' Oppenen Herran, Mag. Bened. Krookin ylitse."

12.

Herra Benediktus oli viimeisinä hetkinään unohtanut kokonaan maallisen etupolitiikkansa ankeriaat, nuo liuhupyrstöiset, mutta rasvaiset rumilukset, joilla hän oli etevästi herkutellut koko elämänsä ajan.

Mutta nepäs eivät kuolleetkaan hänen mukanaan. Ja niin jäi Pentti-herra vieläkin melkeinpä kummittelemaan maan päälle.

Alkoi kilpajuoksu Porvooseen, Turkuun ja Tukholmaan. Syntyi vimmattu tappelu hänen seurakunnallisesta perinnöstään.

Hauhon rovasti juoksi sekä piispan luona että Tukholman kanslioissa pokkuroimassa kirjureita, neuvonantajia ja hovilaisia. Helsingin kirkkoherra ajatti kolme härkää piispankartanon pihalle. Ja Kettula – kuten oli uhannutkin – pani härkien seuraksi näiden kumarrusmatkalle paraslypsyisen lehmänsä. Vieläpä Hollolan kuuluisat hevoset alkoivat ravata maanteitä pitkin. Herraskartanoitten kiesit ja kaleesit osaksi Jaakko Krookin, osaksi Hauhon rovastin puolesta. Talonpoikain kopukat ajoivat kylkiluut pongollaan Hylleniuksen asiaa. Mutta Kettula keputteli jalkapatikassa piippunysä kourassaan haukuskellen sulavalla suullaan koko Krookien sukupahnan viimeistä oljenkortta ja orpanaa myöten.

Mutta Jaakko-herra – kuten huhut kertoivat – oli viettänyt kaikessa kiireessä, jo ennen isänsä kuolemaa häänsä Turussa tukkukauppias Hahrin tyttären Eeva Kristiinan kanssa. Ja nuorikon myötäjäiset oli kuulema pantu suoralta kädeltä likoon, sillä uusi kansliapresidentti ja uudet valtaneuvokset lakaisivat todella uuteen malliin, kuten hän oli uhannut Thyra Helenalle Turun linnan kammiossa. Ne vaativat rahaa ja jälleen rahaa. Ja... à la guerre comme à la guerre! Jaakko-poika tahtoi voittaa hinnalla millä hyvänsä.

Isä-Krookin pesään ei ollut jäänyt irtainta rahaa paljoakaan. Oli vain viljaa, velkakirjoja, perhekalleuksia, pantteja ja laskuja, varsinkin apteekkilaskuja Porvoosta Hämeenlinnaan ja Turkuun saakka. Eikä kukaan ollut kiskomassa kapinallisilta talollisilta edes papinveroja, mikäli ei lukkari Heliander niitä haravoinut sieltä täältä noin niinkuin silmänlumeiksi.

Petteri-herralla oli näet itsellään uudet ja päätä pyörryttävät politiseerauksensa ja näiden vuoksi armoton kiire. Hän pelasi puhemiestä kahdella, jopa kolmella rintamalla. Mukkulan kartanossa hän soitteli spinettiä vanhapiikatyttärille ja kävi naimakauppaa Petteri Burgmanin kanssa, joka piti häntä kuin piispaa pappilassa. Rovastilassa hän hääräsi hovimestarina. Hän oli apumiehenä Liina-mamsellille, joka hoiti pappilan emännyyttä vuotellessaan Yrjänä Friskiä Viaporista ja suruajan jälkeen vietettäviä häitään. Olipa hän, Petteri-herra, perinyt melkeinpä sielunhoitajan viran edesmenneeltä rovastiltaan. Agatha-matami odotteli näet myöskin monella tapaa levottomana syvän surunsa vaimentumista, sillä hän kuvitteli itsensä totisesti herra Benediktuksen leskeksi, joka uuden rovastin eli Hylleniuksen oli naitava, jos kerran aikoi säädyllisesti ja hyvien tapojen mukaisesti istuimelleen nousta.

"Ei maatessa markkoja tule eikä putina laula", Petteri-herra siis nykyisin hoeskeli, hyräili, soitti, lauleskeli ja juoksi kartanosta kartanoon.

Pappilassa hän otti emännän apuna vastaan renkien rahtaamia uusia ja yhä uusia huonekaluja, joita Jaakko-herra lähetteli Turusta ja Tukholmasta saattaakseen tulevan rovastilansa entistäänkin komeammaksi. Tuli kultapuitteisia peilejä, sahviaanipäällyksisiä sohvia ja nojatuoleja, porsliininen kahvipöytä hopeaisine kalustoineen, joka oli maksanut talon verosta taalareita, tuli vihreäsilkkisiä lippaita, marmoripäällyksinen emännän yöpöytä ja ruusunpunaiset, harsouutimiset vuoteet, joiden kullanvärinen kirjailu häikäisi silmää.

Jaakko-herran näytti vallanneen ylellisyyden ja komeuden intohimo. Vai tahtoiko hän osoittaa vastustajilleen mahtia ja rikkautta, jota oli turha tapella vastaan. Kenpä tietää.

Joka tapauksessa oli nyt noussut Petteri-herran kunnian päivä. Hän määräili ja hääräili. Usutti Agatha-matamia taitavin viittauksin. "Ne on eri likat, joita riiataan ja eri likat, jotka naidaan", hän lauloi. Ja matami juoksi puhemiestä hyvitelläkseen ryytikaapin, aittojen ja pakarin väliä läkähtymäisillään. Palkaksi lukkari opetti muistovirtensä värssyjä matamille, joka niitä hyräili sopivina hetkinä ja sopivista paikoista Henrik-herran lähettyvillä. Sillä kyllä hän naisihmisenä sen ymmärsi, että uskollisuus ylkä vainajan muistolle herättää avioon astuvassa uudessa miehessä turvallisia tunteita.

Mutta Alestalossa Petteri Heliander vikitteli Katri-rouvaa: "Piispa, piispa siitä vielä tulee... Henrik-herrasta, kun ei vain pääse piru lähettämään matameitaan ja muita pilaamaan viatonta miestä." Ja Mukkulan Petteri-herran kanssa hän joi kaimamiehenä sinunmaljat ja löi vetoa seitsentaskuisesta mekostaan: "Tjaa, jaa, leskimorsian, tuulimylly ja harakkalintu ovat saman väärttisiä, uskollisessa rakkaudessa nimittäin. Mutta jos pannaan puhemiehenpaitaan joka lakkariin lisäksi hopeataalari niin, koira syököön, Alestalon armon me nappaamme vaikka lentävästä hännästä, kippis kaimapoika!"

Ja hän istahti spinetin ääreen laulaen kekrilaulusta hetkeen sopivan värssyn:

     "Kannuss' on olut, ei kaljaa,
     siis juokaamme yks hyvä malja.
     Muistakaamm' tästä, joit' ei ole läsnä,
     vaikka se tuntuisi päässä!"

Kun henkikirjuri kävi, nuoruudenrakkauden häntä pahasti hiukaistessa, päivä päivältä yhä kärsimättömämmäksi, laikahti lukkari yht'äkkiä: "No, herrankies, tänä päivänä olet sinä sulhasmies!"

Hän oli näet päättänyt lopultakin lyödä kaikki kärpäset samalla kertaa ja antaa neronsa ja laulujensa avulla kullekin omansa. Asioilla oli näet sitäkin tulisempi hoppu, kun Liina-mamselli oli lähtenyt jo muutama päivä sitten Hämeenlinnaan Jaakko-veljeänsä vastaan, joka oli ilmoittanut vihdoinkin saapuvansa kotiin nuorikkoineen.

Oli lenseä elokuunalkuinen aamu. Lukkari ja hänen kaimansa ajavat Mukkulan kaleeseilla kosiomiehinä Pyhäniemen tietä.

Juuri kun he kaartavat lahdenpohjaa kääntyäkseen Alestalon lehmustielle, painelee myötäsukaa Tennilän Kettula aikoen hänkin, omissa viisaissa suunnitelmissaan, Katri-rouvan pakinoille.

Lukkari tietää Kettulan keplottelevan näissä naima-asioissa omia tarkoituksiaan vastaan. Mutta hän luottaa älyynsä ja onneensa, ja tenniläisen noustua rattaille hän huimaisee hevosta selkään laulaen, että Kutalahden rannat raikuvat:

     "Käy tietäs reippaasti ja salli riemun helkkää,
     mut muista: turhuutta on elonleikki pelkkää."

       *       *       *       *       *

Katri-rouva seisoskelee vieraitten ajaessa pihaan päätykamarinsa akkunan ääressä keskellä arkea juhlavassa taftileningissä, sillä hän on aikeissa lähteä rovastilaan. Hän on jo keksinyt suuren kysymyksen, joka hänen on esitettävä oppineelle Hylleniukselle. Se on ihmeellinen kysymys. Hän on sitä tähän saakka kainostellut, sillä siinä piilee jonkinlaista syntiä. Mutta siksipä se on oleva myös ratkaiseva heidän rakkaudessaan.

Hän on johdattava Henrik-herran kirkkoon, Maria Magdaleenan kuvan eteen ja kysyvä väristen suuresta hartaudesta: "Miksi on, rakas maisteri, tällä pyhällä leskellä voiteluastia oikeassa kädessään?"

Hän muistaa nimittäin hämärästi, että tällä israelittarella oli ollut joitakin synnin elkeitä, jotka hän kuitenkin sai anteeksi, koska hän pyhitti itsensä suurelle rakkaudelle. Ou, c'est ça ... hänkin tahtoi olla niin syntinen ja pyhä, molempia yht'aikaa, sillä eikö itse herra Henrik ollut hänelle lukenut eräästä paksusta kirjasta, että rakastava syntinen on parempi ihminen kuin hyveellinen häijy...

Oo, sinä hetkenä juuri hän on horjahtava Henrik-herran puoleen. Hän on totta vieköön nyrjähdyttävä vaikka molemmat nilkkansa, jotta hänen ylkänsä täytyy hänet kohottaa puoleensa...

Ei ollut ihme, että Katri-rouva harmistui ja hätääntyi nähdessään vieraitten tulevan. Oo, tuo Petteri Burgman! Ei tapoja, ei espriitä, ei melankoliaa, ei hypokondriaa, ei edes leiniä ... rhumatisme! Terve kuin talonpoika, nauraa lujat hampaat näkyvissä kuin renki – un rustaud, moukka kerta kaikkiaan...

Mutta siinä jo hänen edessään raapii saappaallaan hänen salinsa turkkilaista mattoa kömpelösti kumartaen Petteri Burgman. Lukkari iskeskelee silmää kaima veljensä selän takana.

Ja Kettula muka mairittelee: "No, ka, niinhän se on hehkee tämä armo, jotta omena polvella paistuu – se Eevan omena, näätsen."

Ja kun Katri-rouva tarjosi tuliaisryypyt, tokaisi Kettula taas: "Hoosiannaa, sano entinen ruustinna!" Ryyppäsi päälle ja jatkoi: "Ja hoosiannaa se laulaa kohta koko Hollola Alestalon armon ja uuden rovastinsa häissä. Se on näätsen sillä tavalla, että Hylleniuksen naidessa oman pitäjän papintyttären on herralla kansan silmissä laillinen perintöoikeus rovastiuteen."

Katri-rouva ilostui. Hymykuopat ilmestyivät poskien varjoon. Silmäluomista vilahtaa kainostelevaa syntiä. Vartalo keinahtaa. Ja hän kiidätti Kettulalle uutta ryyppyä. Mutta mitäs lukkari? Hän luritti sammakonsilmät pallillaan: "Hui, hai, ehei, Kettula! Henrik-herra on ollut jo ajat päivät matamin heiniä. Se on näätsen kahvi ja munatoti sellaiselle lukutoukalle oikeata lemmenhäppää. Mutta tälle meidän armolle... sille kun on se nuoruudenrakkaus lämpöistä maitoa ja taivaan mannaa." Hän haarasi Burgmania olalle ja huudahti huikealla tenorillaan: "Synnyntärakkaus! Se se vasta on sellaista rakkautta, että siihen kuolee seisaalleen ja silmät jää auki!"

Mutta Katri-rouva huudahti kauhuissaan: "Aaka-muori, mon Dieu!" Ja sitten hänen huulensa lipittivät sokerillaan: "Oi, oi, ja minun kun piti jo aikoja sitten olla tervehtimässä parasta ystävätärtäni, madame Agathaa..."

Oo, hän oli todistava tuolle epäsäätyiselle matamille, joka ei ollut muuta kuin pikkuinen porvaristyttö Porvoosta, mitä merkitsi papillinen syntyperä ja se "charme", joka syntyy kehdossa eikä ole opittavissa. Oo, hän oli nyt naturellement! – taistelutuulella. Ja hänen pieneen päähänsä räiskähti nerollinen kipinä. Hän määräsi, että lukkarin ja erittäinkin Mukkulan Petteri-herran oli häntä seurattava rovastilaan.

Oo, hän oli näyttävä tuolle hurskastelevalle leskelle, että hänellä oli "un chevalier" joka sormelle, jos vain tahtoi ja salli.

Ja he läksivät. Mutta lukkari tökkäsi kaimaansa kylkeen: "Älä sure veli, rakkautta se on, vaikka kivellä viskaisi..."

Rovastilassa matami taistelee omalla tavallaan – yksinkertaisuudella ja hurskaudella. Hän on pukeutunut vaatimattomaan karttuunipukuun, jonka helmat laskeutuvat turvallisen laveina lanteilta ja laahovat permantoa ylevässä rauhassa.

Miksi tuo Henrik-herra viivyttelee täyttämästä lupaustaan? Eikö hän ole monet kerrat sanonut: "Rakas Agatha, tämä munatoti on minun vatsalleni oikeata elämäneliksiiriä." Ja eikö kerran, kun hän peitellessään mahanpurussa kipristelevää maisteria vuoteeseen huokasi: "Ohhoijaa, miehiä ei auta uskoa, ennenkuin pappi sanoo aamen", eikö hän ollut huoannut myötä: "Niin, niin, aamen, rakas Agatha, se on pyhä sana ja se on ajallaan sanottava."

Ja nyt! Tekeekö se takaperoa? Ei muuta kuin nenä kirjassa yökaudet. Eikö hän ollut hänen lähettyvillään hyräillyt sekä rovasti vainajan muistovirttä että tuota koreata häävirttä, joka alkaa sanoilla: "Yks lammas eksyi laumast..." eikö jo? Ja vielä eilisiltana, kun hän hyräili sanoja: "Awaa corwas, äänen kuule, älä minust ercane cauvas", niin mitäs tämä? Supisi omia supiseerauksiaan: "Hjaa, jaa, hjaa, jaa, mikä on filofosian loppu, rakas Agatha?"

Tänä aamuna istuu matami emännäntuvassa vuoroin haikealla, vuoroin pelokkaalla mielellä. Hänen on just kerrassaan astuttava aviosäätyyn, sillä Alestalon rouvan hyväkäs on alkanut käydä hänen sisulleen. Kahvipavut lennähtelevät kauhuissaan kivivadissa, jossa hän niitä survoo pyöreällä munakivellä.

Henrik-maisteri tulee työhuoneestaan. Hän kulkee kamaria pitkin ja ympäri paksu kirja käsissään, silmät tiirottaen ja sormi sojottaen rivejä pitkin. Matami ei ole huomaavinaan hänen tuloaan. Hän jauhaa papujaan, joista ihana tuoksu leviää huoneeseen. Hän ottaa vasaran ja jatkaa sillä survomistaan, yltyen laulamaan muistovirttä siitä värssystä, jossa elämä ikäänkuin lupaa uuden lohdutuksen surevalle leskelle:

     "Vihdoin viimein huojentapi,
     ojentapi murretuita mieliämm',
     että ijät ilohosa, ihanasa
     toinen toisemm' tavoitamm'."

Ja hän katsahtaa ujoilevan houkuttelevasti tulevaan ylkäänsä, joka lopultakin näyttää havahtuvan kahvin kirpeästä tuoksusta. Silloin kaappaa matami ryytikaappinsa purkkien takaa helmillä koristetun tupakkakukkaron, jonka hän on ottanut muistoksi rovasti vainajan piippuhyllyltä: "Tietääkös se maisteri", hän sanoo hieman tuikeasti, "koska naisihminen lahjoittaa tällaisen kukkaron kosiomiehelle?" Henrik-herra yrittää hieman säikähtäneenä: "Koskas se siis, rakas...?" "Sinä hetkenä, koska kosittu suostuu kihlajaisiin, hän sen sulhaselleen lemmenpantiksi lahjoittaa..."

Ja matami on ojentamaisillaan sen maisterille. Mutta samassa hetkessä keinuttelee sisään Katri-rouva, kavaljeerien pysähtyessä kirjakamarin ovelle.

"Bonjour, ma chère, ma chère!" huudahtelee Alestalon armo syleillen matamia. Ja samaa vauhtia hän kahisuttaa kuohkeat hameensa yli permannon tarttuen molemmin käsin Henrik-herran käteen, josta kirja maiskahtaa lattiaan. Hän silittelee tämän suonikasta kädenpäällystä ja tuijottaa hurmaavasti, rävähtämättömin silmäluomin pappi parkaa, jonka likinäköiset silmät räpyttelevät kuin pienet varpuset merrassa päiväisellä kartanolla. Hajuvesien ja puuterin lemu kutittavat hänen kirjojen tomuun tottunutta nenäänsä, niin että hän on aivastamaisillaan kesken Katri-rouvan viettelevän kuherruksen.

Mutta rouva nostaa kirjan permannolta ja huudahtaa: "Oo, filosofiaa! Quelle beauté! Minunkin sielussani ovat tänä ihanana kesänä heränneet suuret ja syvät kysymykset... Oi, rakas maisteri, teidän on saatettava minut kirkkoon sen pyhän vaimon eteen, jolla on kädessään se ihmeellinen voiteluastia, se pyhä malja, jolla hän pesi ja pesi, kunnes..."

Mutta siihen hänen äänensä sortui, sillä matami paukahutti viimeiset pavut rikki, niin että kivivati kimahti ja pirskeitä lenteli seiniä pitkin. Ja muori nousi lyöden polveensa läjähtävin kämmenin. Hän näytti tehneen ankaran ja ratkaisevan päätöksen, poistuen lujin askelin tuvan puolelle.

Kahvi höyryää kupeissa salin pöydällä. Lukkarin mollonenä elää omaa elämäänsä autuaissa tuoksuissa, ja hän tökkää taas kaimamiestään kylkeen melkeinpä itsekin säikähtäen. Sillä matami on kantanut pöytään itsensä Jaakko-herran lähettämän uutuuttaan kimaltelevan hopeaisen kahvikaluston, jonka kupit ovat kiinanporsliinia ja lautaset kristallia. Sapperment! Nyt se muori aikoi laskettaa suoraa päätä katolta alas ja haudata kilpailijattarensa valtaviin hameisiinsa.

Ja mitäs? Siinä seisoo myös rovasti vainajan japanilaismaalauksin koristettu virginia-rasia. Ja molemmille herroille tuodaan pitkävartiset piiput, jotka pullahtelevat herkullisia savupilviä.

Eikä matami hukkaa aikaa. Hän vetää hurskastelevan muikea hymy huulillaan hameensa laskoksista tuon kohtalokkaan tupakkakukkaron killutellen sitä kuin ajatuksissaan Katri-rouvan nykerönenän alla.

Tämä sävähtää punaiseksi. Kauneuspilkku on irtautumaisillaan hänen suupielestään leuanryppyjen jännittyessä säikähdyksestä ja vihasta.

Mutta matami herkuttelee yhä kristillisellä voitollaan tuosta viettelijättärestä, joka on tunkeutunut kuin käärme hänen lailliseen paratiisiinsa. Hän katselee rakkaasti Henrik-herran puoleen. Laskee kätensä hänen käsivarrelleen. Huokaisee pari kertaa syvään, aivankuin luopuisi jostain sanomattoman rakkaasta ja kallisarvoisesta.

"Niin, niin, niin, niin", hän huokailee, "kuten rovastimme muistovirressä lauletaan... 'Jää siis hywäst' armahamme Caiziamme...', niin, niin se on, ja minä hänen emännöitsijänsä olen päättänyt hänen rakkaana viimeisenä tahtonaan taipua... Niin, rakas Henrik!" hän huudahtaa ja hänen äänensä lujenee lujenemistaan: "Ensi sunnuntaina meidät kuulutetaan ja lokakuun kolmantenakymmenentenä eli Absalomin päivänä ovat häät!" Niin hän työntää tupakkakukkaronsa miehen kouraan, joka alkaa vavista suuresta mielenliikutuksesta. "Niinhän, rakas Henrik?" kysyy leski, tällä kertaa tuiman ankaralla äänellä. Pappi nyökkää kuin unissakävijä. "Niin, tuota ... sunnuntaina", hän takaltelee. "Sunnuntaina ja Absalomin päivänä, koska Absalom oli minun ensimmäisen autuaan puolisoni nimi, ja meidän tulee edesmenneille kunnioitusta osoittaa."

Henrik-herran aivoissa myllertää suuri filosofinen kysymys: Substantia quid? Mutta tällä kertaa hän ei totisesti saa selväksi, onko Cartesius vai Spinoza aineen olemuksen määrittelyissä oikeassa. "... siten että se ollakseen ei tarvitse toista olevaista", pyörii Cartesiuksen oppilause hänen aivoissaan. Mutta se pyörii kuin hyrrä. Siitä ei saa kiinni. Ja hänen vedenharmaat silmänsä sumentuvat. Kaikki hänen viisautensa hukkuu Agatha-matamin silmänruskuaisten suureen auktoriteettiin ja kouraan, joka puristaa hänen kättänsä levollisen käskevästi. Ja niin hän nyökkää toisen kerran.

Ja samassa kuin käskettynä Kaisa-piika kantaa sisään bischofi-boolin, josta juodaan kihlajaismaljat. Lukkari hyräilee marssin tahtia iskeskellen silmää Petteri Burgmanille. Katri-rouva istuu täsmälleen kuin kana, joka on tuulenpuuskassa lentänyt navetan katolle eikä pääse sieltä alas. Häntä pyörryttää. Hän haistelee hajusuolaansa. Mutta sittenkin hänen täytyy etsiä ikäänkuin kädennojaa nuoruudenkavaljeerinsa puolelta. Ja hänen pieni kätösensä nojaa siunaaman hetkeksi Petteri-herran polveen.

Aika kuluu. Elokuun päivä kääntyy lempeäksi iltapäiväksi, kunnes Kaisa-piika huutaa ovelta: "Nyt ne tulevat... herrasväet!"

Ja tapahtui kuin hiiriparvelle, joka viettää juuston kimpussa pöytätanssiaisia herrasväen poissa ollessa. Lukkari jäi hetkeksi suu ammolleen. Sitten taivahti hänen pitkä selkänsä kuin puotipojalla. Ja hän harppasi tuvan kautta pihamaalle. Katri-rouva nyrjähdytti lievästi nilkkansa ja otti Mukkulan herran käsivarresta kuten oikeaa ja ainoata kavaljeeriaan ainakin. Henrik-herra livisti kirjakamariin. Ja matami seisoi hetken kuin suolapatsas. Mutta sitten hän nyökkäsi tarmokkaasti, siisti nopeasti pöytää, kiepahti tupaan, josta kantoi tulisella kiireellä uudet puhtaat kupit pöytään. Ja katso, hän hymähti arvokkaan tyytyväisenä, sillä tupaantuliaispöytä oli valmis nuorenparin tulla. Lukkari hääräsi jo pihalla kaleesien vierellä, joista Jaakko-herra auttoi rouvansa nurmikolle. Petteri Heliander kumarteli kaula pitkällä rovastilan uudelle armolle, joka näytti olevan säysy ja vakava ihminen. Tosin ruustinnaksi pienenpuoleinen, tuollainen tyllerö, jonka valkoveriset kasvot ja harmaansiniset silmät olivat haileahkot. Mutta huulilla oli ihmismäinen hymy, joka rohkaisi lukkarin valittuihin tervetuliaissanoihin.

Katri-rouva keinuu kuistilta nuorikkoa vastaan, huudahdellen jo kaukaa: "Charmant, charmant! Ma chère, ma chère madame, soyez la bienvenue! Oui, c'est ça, c'est ça... Comment allez-vous?" Ja tyhjennettyään koko ranskankielensä hän pyörähteli iloisena nuorenparin ympärillä palaten tuliaispöytään Liina Ellidan käsipuolessa.

Ja kaikki kävi hyvin. Nuoripari oli tyytyväinen. Jaakko-herra oli loistavalla tuulella. Hän salli lukkarin lukea kuninkaallisen valtakirjansa Hollolan rovastinvirkaan, jonka hän oli tuonut tullessaan Tukholmasta.

"No, johan minä, johan minä sitä", kumartelee Petteri-herra luettuaan, "että kun oikealla nuotilla lauletaan niin Tennilän ketuilta meni häntä poikki juuresta juurtain, sapperment, sanon minä. Lycka till, lycka till, sanoo ruotsalainen..." Ja hän kumarsi syvään uudelle esimiehelleen.

Jos kenelle, oli tämä päivä merkkipäivä Petteri Helianderille. Sillä puhemiehenpaitoja tuli hänelle tänä päivänä parittain. Kun näet Mukkulan Petteri-herra saattelee illansuussa kaleeseillaan Katri-rouvaa Alestaloon, tämä laskee hellästi hansikoidun kätensä nuoruudenkavaljeerinsa olalle, ja ajoneuvojen sopivasti tiennyppylällä notkahtaessa se lennähtää kuin västäräkki hänen kaulalleen, ja leski kukertaa punaisilla huulillaan: "Mon chéri, saat minut suuren uskollisuutesi palkaksi, oui, c'est ça..." Ja he suutelevat pitkään.

Mutta hetken kuluttua morsian sanoi: "Ja meidät on kuulutettava ensi sunnuntaina. Eikö niin, mon chéri? Ja häät? Ne vietetään pyhäinmiesten päivänä, sillä edesmenneen puolisoni nimipäivä on vasta juhannuksena, niin äärettömän, äärettömän kaukana... Eikö niin, mon Pierre, sano?"

"No, ka, sopiihan se. Kun on nauriit saatu kuoppaan, silloin on tyttäret ja lesket naitettava, sanotaan", myhäili Petter Burgman tukevilla leukaperillään.

Ja kaleesien joustavat vieterit notkuttelivat heitä kuin autuuden loppumattomilla aalloilla.

13.

Herra Benediktus oli elämänsä loppuvaiheessa pelannut politiikkaa pelkästään oman peruukkinsa kanssa, kuten hän oli itse leikkisanan heittänyt. Siinäkin hän oli oikeastaan joutunut tappiolle, sillä hänen oma mataminsa oli vehkeillyt häntä vastaan. Vieläpä hänen omalla tupakkakukkarollaan! Ja matkusti kuin matkustikin koreissa kaleeseissa ja laillisessa aviossa Turkuun, jonne maisteri Hyllenius palasi entiseen virkaansa. Sellaisen rusinapuun se tämä elämä nostatteli herra Benediktuksen haudalle.

Mutta suurpolitiikassa näyttivät autuaan rovastin sekä suuret että pienet synnit jäävän kokonaan kostamatta. Siinä suhteessa tuntui hänen muistonsa pysyvän maineeltaan voittamattomana.

Hänen jälkeläisilleen näytti siunautuvan virkoja, kunniaa, mainetta ja rikkautta karpiomitalla. Kaarlo-herra oli noussut kuin noussutkin laamanninistuimelle. Ei ainoastaan sisarensa nokkelasta tempusta vaan myöskin siitä omakohtaisesta ansiosta, että hän oli keplotellut rappioherra Wijkmanin Tukholman Skants-tullin mestauslavalle, jolla tuomari parka eräänä syyskuun synkeänä aamuna pääsi "pois hengestään, kunniastaan ja tavarastaan", kuten tuomion sanat kuuluivat.

Eikä mahtavan laamannin tarvinnut tuntea kirpunpuremaa suurempia omantunnonpistoksia. Sillä olipa hän oikeastaan auttanut vanhan juopporatin ja lurjuksen taivaan tielle. Vähä-Savon tuomari, näätsen – kuten aikakirjat kertovat – meni "hengellisen valmistuksen perästä katuvaisena kuolemaan".

Entä Jaakko-herra? Hänessä autuaan isäuskon elämänviisaus näytti kantavan kolmikymmenkertaisen sadon, kuten vainajan pellotkin hänen maallisen aherruksensa aikoina.

Kuka saattoi vastustaa Suur-Hollolan nuorta rovastia? Hän oli lyönyt Kettulan ja muut talonjussit sekä kilpailijansa älyllä ja lahjuksilla. Tosin tuo kilpajuoksu oli maksanut plootuja ja taalareita enemmän kuin Plootu-Pentti oli kyennyt kiskomaan koko siunauksellisen elämänsä aikana. Mutta nyt! Rovastikunta oli hänelle kuin ruhtinaskunta. Ja hänen rovastilansa oli kukkuroillaan hopeaa, kallisarvoisia harvinaisuuksia ja muuta komeutta. Sen rikkauden maine pani piispatkin häntä kadehtimaan. Mutta hänen ei tarvinnut sopivan hetken tullen muuta kuin ojentaa kätensä painaakseen piispanhiipan ohimoilleen.

Oh, hän saattoi nauraa rovasteille, piispoille ja äkäpussi Kettulalle, joka ei enää, saatuaan sanoman tappiostaan, ollut mahtua nahkoihinsa. Tosin Asikkalan peruna-apostoli lohdutteli miekkosta vanhalla uskollaan, että muka Herran kirves oli pitkässä varressa. Mutta tämä "varsi" näytti olevan tenniläisen mielestä pitkä kuin vaivaisen nälkäviikko. Ja turhaan hän kiukutteli Asikkalan papille: "Neh, neh, johan ma sen sanoin, venyttää ja levittää se vain elämäänsä tämäkin Kruukki kuin piru pergamenttia Eurajoen kirkossa. Eihän se muuta, Tynnyri-Pentin poika, kuin kaikalehtaa ja meikalehtaa silkkisillä matrasseillaan..."

Mutta Petteri Heliander, joka oli saanut uudesta rovastistaan entistään ankaramman esivallan, lauloi kuin lauloikin kostolauluaan Assyyrian Nebukadnesarista sellaisella hartaudella, että itse Taivas kuuli hänen ahdistuksensa.

     "Sen kullat, hopeat ja vasket, raudat sen
     paas survoi hiedaksi, jokaisen hiukkasen",

hän ulakehteli koko syyskauden juostessaan märkänä koirana papinpostia rovastilasta rovastilaan ja puolueherralta toiselle.

Ja mitäs tapahtui? Eräänä marraskuisena yönä sattui sellaista, että "taivaan vahvuuden se pani järkkymään", kuten Petteri-herra oli laulamistaan laulanut.

Nastolan Gyllenstjernoilla oli suuret kutsut Seestan-kartanossaan. Jaakko-rovasti lähtee juhlasta rouvineen ja sisarineen kotimatkalle tuohtuneena ja suutuksissaan. Hän on saanut herrojen väittelyissä pistoksia, jotka kihelmöivät vieläkin ärsyttävinä väkäsinä hänen ylpeätä rintaansa.

Seurassa oli ollut läsnä Porvoon Gammelbackasta leskirouva Elsa Katariina Sprengtporten saattajinaan nuori upseeri, hänen poikapuolensa Jaakko Maunu, ja tämän perin nuori velipuoli, kadetti Yrjö Maunu, joista edellinen oli herrainhuoneessa noussut kiihkein parjauksin hattuhallitusta ja koko ajan puolue-elämää vastaan. Se oli muka sairautta! Se oli muka viheliäisintä tyranniaa mitä maa päällänsä kantoi. "Valistunut" yksinvaltias – bien entendu! – oli sen murskaava ja pelastava kansan puolueherrain sorrosta...

Vieläkin, istuessaan kaleeseissa vastapäätä Eeva Kristiinaa ja Liina Ellidaa, Jaakko-herra purkaa sappeaan noita "rojalistinulikoita ja kapinamaakareita" vastaan. Ja hän yrittää ne kuitata ylimielisellä naurulla. Mutta sisimmässään hän on levoton. Herrojen keskusteluissa oli viittailtu kirkkoherra Pacchaleniuksen kärsimyksiin ja hänen ilmiantajiinsa. Tuo nuori upseeri oli näet hyökännyt kiihkein sanoin piispa Browalliusta ja hänen "apureitaan" vastaan, yrittäessään todistella puoluevehkeilyn kurjuutta.

Tämä on nyt nostanut keskellä kuivankoleata marraskuun iltaa Jaakko-herran rintaan ahdistavan myrskyn. Ohitse vaeltavat karurantaiset järvet ovat riittymäisillään jäähän. Ne makaavat liikahtamattomina kuin raskas, eloton lyijy. Niissä on alistuvaa toivottomuutta, joka vavahduttaa Jaakko-herran mieltä merkillisin onnettomuuden aavistuksin. Ajoneuvojen kulkiessa laaksojen rinneteitä lehmukset, vaahterat ja pähkinäpensastot vaeltavat ohitse kuin hautajaissaatto alastomin, varvunhoikin käsivarsin, jalat mustina paksuina tönkkinä.

Naiset keskustelevat vilkkaasti juhlan tapauksista. Jaakko-herra katsahtaa nuorikkoonsa kiukku sisimmässään. Tuo tuossa ... tyyni, alistuva olento, jonka hän kihlasi itselleen pelkällä sormenviittauksellaan, sydämessään koko ajan himo toiseen naiseen, ärsyttää tänä hetkenä hänen jokaista hermosäiettänsä.

Thyra Helena! Hän oli luullut pääsevänsä irti tuosta muistosta tällä aviollaan. Mutta se on käynyt viikko viikolta yhä polttavammaksi. Eikä hänen yhtämittaisessa vaivassaan ole mitään toivoa.

Mitä häntä nyt auttaa hänen kaikki valtansa ja hänen rikkauksilla täytetty rovastilansa? Hän on estänyt ostamallaan suosiolla Tuomas Pacchaleniukselta hänelle luvatut korvaukset ja rovastikunnat. Hänellä on yhäkin varalta tuota miestä vastaan uusia syytöksiä, joilla voi tuottaa kärsimyksiä hänen tyttärelleen.

Mutta hänen sydäntään puristaa tänä hetkenä jäänvarma ajatus, että tuo kaikki on oleva turhaa. Thyra Helena on kestävä mitkä tahansa tuskat ja häpeät. Mutta hänelle. Jaakko Krookille, hän on saavuttamattomissa.

Eeva Kristiina koskettaa lempeästi hänen polveansa kuin herättääkseen hänet synkästä tuijotuksestaan. Mies näyttää havahtuvan kylmän puistatuksesta, sillä ranta-aukealla on alkanut painaa vastaan vihurinpuuskia, jotka tuntuvat ennustavan yöllistä myrskyä. Hän ärähtää kuskia kiirehtimään: "Eikö sinulle ole ruoskaa, mies? Aja!"

Kotona rovastilassa ei Yrjänä-poika halua mennä nukkumaan yliskamariinsa Kaisa-piian hätistelyistä huolimatta. Poika tahtoo väenväkisin nähdä kiiltävien kaleesien ajavan portista ja niiden häikäisevien lyhtyjen valaisevan pihamaata. Ja konvehtit, jotka äiti oli luvannut tuliaisiksi – ne hänen on saatava. Hänelle on sitäpaitsi luvattu tuoda raketti, oikea sihisevä ja sähisevä raketti, jonka hän saa omin käsin sytyttää...

Ei, hän ei halua, hän ei tahdo! Pieni nyrkki pystyssä hän uhkailee Kaisaa, joka yrittää tarttua hänen käsivarteensa.

Pieni taisteleva nyrkki pysähtyy. Ovelta on kuulunut harvaan iskevä mutta luja koputus. Hämärä tuntuu yht'äkkiä Yrjänästä peloittavalta. Se katsoo lyijypuitteisista ikkunoista ja se tulee hautausmaalta asti. Sieltä päin se aina tulee, hän tietää sen. Ja nyt hän riippuu kiinni Kaisan turvallisessa hameessa tämän mennessä avaamaan ulko-ovea.

Vieraitten tullessa kirjakamariin on täällä niin hämärää, ettei tulijoista näy muuta kuin haamu. Niitä on kaksi. Toista ei Kaisa tunne. Mutta hetken kuluttua hän lyö toisen herran edessä helpottuvin mielin kätensä yhteen: "Jesmaarin, Lasse-herrahan se...!"

Tuntematon kysyy rovastia. "Juhlissa, juhlissapa tietenkin", hän tokaisee puolittain ivallisesti kuultuaan asian. Ja Lasse Tonnerus jatkaa: "Jubileerausta ja flaguleerausta! Mitäpäs muuta..."

Sytytettyään kynttilät Kaisa säikähtää tuntemattoman vieraan katsetta. Se palaa syvänä, yhteen kohtaan tuijottavana. Hänen vartalonsa on laiha ja kasvoissa on riutumusta. Mutta niiden juonteet ovat kireät ja kovat ja miehen ryhti on luja.

Kaarle Fredrik Mollerus on taistellut itsensä puhtaaksi. Turun-matkansa jälkeen hän on kamppaillut läpi toivottomien öittensä Thyra Helenan kuva sydämessään. Ja hän on noussut. Hän on ollut jo monet ajat itsensä herra. Ja nyt hän on tullut, kuten Lasse Tonneruskin, tekemään tiliä Krookien pappilaan.

Lasse-herra kiertelee tutussa kamarissa ja pysähtyy suuren seinäkaapin eteen, jonka hyllyillä kiiltelevät hänen vanhempiensa pesästä ryöstetyt kalleudet. Hän laskee ne tarkkaan. Ne ovat kaikki paikallaan – hopeakannu ja pikarit, hänen äitinsä bööminkiviset korvarenkaat, kultaketju ja kullattu morsiuskruunu... Ja hän napsauttaa peukalollaan keskisormea, niin että Yrjänä-poika kihahtaa iloisen naurun. Hän on juuri selittämässä vieraalle sitä merkillistä rakettia, joka hänelle on luvattu. Tuon miehen kasvot jollain tavalla säälittävät poikaa. Hänen täytyy nojailla sen polvea vastaan ja sitä salavihkaa taputella. Ja eikös! Vieraan jäykät suun juonteet sulautuvat hetkeksi herkkään myhäilyyn.

Mutta kun kuuluu pihaportilta kaleesien pyörien ratina, hänen huulensa sulkeutuvat jälleen päättävästi, kuin kostajalla, joka on päättänyt iskeä vihamiehensä maahan ja armottomasti.

Ja hän vetäytyy kamarin hämärimpään nurkkaan, aivankuin valmistautuakseen viimeiseen taisteluun.

Talon emäntä ja Liina Ellida olivat, järjestettyään vieraille tarjottavaa, vetäytyneet huoneisiinsa. Mutta herrat ovat jääneet istumaan saliin upeasti palavien kynttelikköjen äärelle, joiden levottomat liekit heijastelevat korkeisiin seinäpeileihin. Uudet, taiteellisesti koristellut pellavatapeetit tanssittavat niiden valossa siroja rokokoohahmojaan, paimenettaria, karitsoita ja lintuja. Pöydällä helmeilee hopeahaarikoissa piccadonviiniä ja höyryävässä kannussa totivettä.

Rovasti on vierailleen ylenpalttisen kohtelias. Mutta hän näyttää menettäneen entisen varmuutensa. Hän tapailee keskustelunaiheita sieltä täältä. Nämä kuitenkin tyrehtyvät, sillä vieraat vastailevat yksikantaan, vieläpä Lasse Tonnerus häijysti naurahtaen, röyhkeästi ryypäten ja huitaisten halveksivasti kädellään.

Vihdoin puhui jäyhin äänin Karpoon kappalainen, tuijottaen katse rävähtämättä kynttelikön liekkeihin: "Niin, vuosia on kulunut. Sinä olet noussut kunniaan ja minut on peitetty häpeällä."

Jaakko-herra nosti lasinsa, yritti naurahtaa ja laskea leikkiä. Hän alkoi kiirehtien kertoa Glansenstjernain juhlasta. Siellä olivat olleet mukana eräät Sprengtportenin veljekset, hän heitti nimet esiin näytellen huvittunutta halveksumista. Ja ajatella ... heistä nuorempi, parraton kadettinulikka, oli haastanut kaksintaistelua eversti Bildsteinin Erkki-pojan kanssa. Oo, diable! Ja mistä hyvästä? Nuoresta talon tyttärestä, Anna Elisabetista, joka oli vielä pelkkä lettipäinen tytönheilakka...

Mutta kesken juttuaan hän kuulee Molleruksen uhkaavat sanat: "Minäkin olen tullut vaatimaan kaksintaisteluun – sinut. Oletko valmis?"

"No, mutta miksi, veli hyvä", yrittää Jaakko näytellä yhä huoletonta. "Mehän olemme olleet aina, opiskeluajoista saakka..."

Mutta kappalainen jatkaa, sana sanalta, tuijottaen jonnekin loitolle, kuin kaukaisen papintupansa yksinäiseen talikynttilään: "Minä, Kaarle Fredrik Mollerus, olin muutamia vuosia sitten Turun akatemian dosentti, ja minulle ennustettiin loistavaa tiedemiehen uraa. Ja nyt! Mikä minä olen? Sarkavaatteinen köyhälistöpappi..." Katse kääntyi hitaasti kohti Jaakkoa ja kivenkovana putosi kysymys: "Satutko muistamaan, kuka sai aikaan sellaisen saatanallisen metamorfoosin?"

Rovasti nosti uudestaan lasinsa halveksivasti hymähtäen. Hän aikoi juoda tuon juopoksi luulemansa papin nukkumahumalaan. Lasse Tonnerus kulautti silmät kiiluen, punaista tukkaansa pöyhien pitkän siemaisun. Mutta Karpoon pappi maistaa ohimennen pari pisaraa ja jatkaa äänen sävyttyessä vähitellen katkeraksi: "Muistatko, minkä näköinen olin silloin? Tuuheatukkainen, valkeakasvoinen nuori mies. Ja minulla oli morsian, hyväntekijäni, Vanajan kirkkoherran, jalo ja kaunis tytär. Satutko muistamaan, kuka minulta ryösti nuoruudenrakkauteni morsiamen, Thyra Helena Pacchalenian?"

Viimeisissä sanoissa oli ollut sellaista särkevää tuskaa, että Jaakko kauhistui sisimmässään.

Mutta hän naurahti kuin naurahtikin vielä kerran huolettomasti: "No, mutta, arvon veli, minulla on puolisonani Eeva Kristiina Hahr, kuten itse näit ja havaitsit! Enkäpä ihmettelisi", hän lisäsi viekkaasti, "vaikka Thyra Helena vielä tänäkin hetkenä vuottelisi..."

"Minuako muka, sinä valheen poika! Hän, Thyra Helena, ei voi odottaa muuta kuin kuolemaa, sillä hänen jalo sydämensä ei ole kestävä sitä, että hänen nuoruudenrakastettunsa on ilmiantaja ja jokaisen ihmisen silmissä kunniaton roisto..."

"Hoosiannaa, ruustinna, sanoi Tennilän Kettula!" härnäsi Tonneruksen poika. "Muistaako herra rovasti sellaista miestä? Kippis!"

Jaakko-herra näytti menettävän lopultakin kärsivällisyytensä. Hän nousi tuolin rymähtäessä kauas taakse päin. "Ulos, lurjus!" hän ärjähti studiosukselle. Lasse-herra hoipahteli kirjakamaria kohti, mutta ärhenteli vielä ovelta: "Se mies tietää yhtä ja toista siitä huutokaupasta, josta Plootu-Pentti ryösti äiti muorin morsiuskruunun, hih!"

Jaakko kohautti olkaansa katse tähdättynä koko ajan Kaarle Fredrikiin. "Minuako sinä tulet syyttämään siitä, että alennuit ilmiantajaksi, kuten itse tunnustit?" hän kysyi purevasti. "Ja minä, minäkö tein sinusta salajuopon ja rentun, joilla arvonimillä olet niittänyt – en vérité! – kaunista mainetta?"

Mutta hän vavahti omia sanojaan nähdessään niiden vaikutuksen. Kaarle Fredrik oli tarttunut päähänsä. Silmäluomet puristuivat kiinni. Hän haukkoi ilmaa, aivankuin elämän loppumaton vääryys olisi hirttonuorana kuristanut häntä kurkusta. Vähitellen avautuivat hänen silmänsä, joista nyt paistoi pohjaton suru ja kärsimys. "Niin, minä olin juoppo", hän takoi hiljaa nyrkkiään pöytään. "Minä olin renttu. Minä olin pyhässä virassani valapatto. Minä ajoin piruja pois perkeleellä. Ja minun sieluni oli todellakin tulla yhtä mustaksi kuin teidän, te pikku konnat ja suuret konnat, jotka nyt hallitsette maailmaa." Puhujan katse naulitsi merkillisellä tavalla kuulijan paikalleen.

Viime sanojen solvauskaan ei kyennyt nostamaan Jaakko-herraa vastarintaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään silmissä tuonmääräistä kärsimystä. Niiden pohjalta uhosivat häntä vastaan kaikki hänen tekonsa, niiden marttyyri, joka katsoi häneen kuin satojen nuolten lävistämä pyhimys. Ja kuitenkin samalla kertaa kuin henkien maailmasta saapunut kostaja, tuomiossaan vääjäämätön ja armoton. Ja tuo kärsimyksen ruumiillistuma jatkaa: "Niin, minä olin kadotuksen oma." Ja hänen äänensä särkyi hetkeksi. Mutta se sortui vain muuttuakseen kokonaan uudeksi, haaveelliseksi ja helläksi: "Mutta minun tarvitsi vain vielä kerran eräänä onnellisen katkerana hetkenä nähdä hänen kasvonsa löytääkseni vastamyrkyn oman sieluni käärmeenmyrkylle. Ja minä nousin, minä kamppailin yksinäisessä tuvassani, minä vaelsin autioilla rannoillani, minä puhdistin itseni köyhien seurakuntalaisteni kanssakärsimyksissä ja saarnojeni tulessa. Mutta ansio on yksin hänen, hänen jalon kauneutensa, joka on totisesti Jumalasta syntynyt..."

Tuli hiljaisuus, joka oli pelkkää kovaa ja mykkää marraskuunyötä.

Vähitellen Kaarle Fredrikin kasvoilla juonteet lujittuivat jälleen. Hän nousi hitaasti. Ja nyt hän puhui lujin äänin ja asiallisen varmasti: "Saatuani tietää, että hänen puhtaan sydämensä oli ollut lopultakin mahdotonta alistua sinun tahrattavaksesi, tunsin saaneeni autuaan palkan yksinäisestä kamppailustani. Ja kun kuulin sinun uusista vehkeilyistäsi kasvatusisäni oikeuksia vastaan, päätin vaatia sinut tilille. Sinun on korjattava väärät tekosi viimeistä kirjainta myöten..."

"Kukin katsokoon eteensä ja ajallaan!" puuskahti Jaakko. "Se on tässä maailmassa laki, hyvä herra."

"Sinä lähdet vielä tänä yönä, tällä hetkellä kaleeseillasi ja minun kanssani Vanajan pappilaan, ja sinun on tunnustettava siellä läsnäollessani Thyra Helenalle ja hänen isälleen konnantekojesi jokainen salapisto ja temppu. Sinun on todistettava, että todellinen ilmiantaja olet sinä ja piispa Browallius. Teetkö tämän? Vastaa!"

"No, mutta ... sinähän hourit, veli hyvä...!"

"Koko sinun rovastikuntasi paloviina ei saisi minua tällä hetkellä hourimaan. Teetkö tuon kaiken ja lisäksi hankit kirkkoherra Pacchaleniukselle hänelle kuuluvan korvaussumman ja Lohjan rovastikunnan, jotka olet häneltä apureinesi varastanut? Teetkö? Vastaa. Muussa tapauksessa on Herran tuli polttava sinut ja sinun huoneesi!"

Jaakko-herra näki, ettei tuota miestä vastaan auttanut muu kuin säälimätön taistelu. Nöyrtyminen, polvistuminen tomuun ja tuhkaan, häpeä ja ruikuttelu ei totisesti sopinut hänen luonnolleen. Hän sinkosi umpimähkään: "Oo, mikä saarnamies sinusta onkaan sukeutunut! No, mene, mene, saarnaa itse nuo 'suuret totuutesi' Vanajan pappilassa. Minä olen lainaava sinulle vielä parihevoset ja vaunut tallistani!"

"Se ei riitä tällä kertaa, Jaakko Krook", iski yhtä lujasti vastaan Kaarle Fredrik. "Meidän oikeutemme vaatii, että saatanakin kerran tunnustaa itse oman saatanallisuutensa! Eikä ainoastaan meidän vaan jokaisen rehellisen ihmisen tässä maassa, sillä te olette hajuvesin pirskoitettu ruttohisten joukko koko tälle kansalle.

"Te näyttelette valtiomiestä! Mutta ette ole mitään muuta kuin peruukkipäisiä nuorallatanssijoita. Te huudatte tekevänne historiaa. Ja totisesti! Te teette sitä. Mutta ainoastaan jälkeentulevaistemme naurunaiheeksi tai surkuttelevaksi inhoksi. Vieläpä te julkeatte puhua totuuksista. Ettekä te kuitenkaan ole mitään muuta kuin pikkuruisten kamarifilosofien apinoitsijoita. Ja mikä viisauksien viisaus! Te ette pelkää matkia edes profeetoita. Ja teissä asuu kuitenkin pelkkä rienauksen henki. Mutta rienaajiksikin te olette pieniä, hiirenpieniä piruja, joilla on päässä myssy tai hattu. Ja kaikilla yhtä nöyrät polvet ja yhtä hervoton niska. Paljon ääntä ja vähän villoja, sanotaan.

"Teille kannattaisi pelkästään nauraa, jollei olisi karvas tosiasia, että sadasta pienestä pirusta syntyy kokonainen saatana. Siispä vastaa minulle, sinä pikkupiruista älykkäin, teetkö tahtoni mukaan, vai haluatko julkista taistelua. Minulla ei ole omasta puolestani mitään menetettävää. Vastaa!"

Jaakko-herra menetti kokonaan malttinsa. Hän astui pitkin askelin eteisen ovea kohti. Pysähtyi täällä. Ja huudahti silmät palaen korskeata vihaa: "Tässä rovastilassa on tapana heitättää kiertävät pappisrentut rengeillä ulos!" Hän käännähti taas. Mutta samassa seisoo hänen edessään avautuvassa ovessa Lasse Tonnerus, toinen käsi ja käsivarsi täynnä vanhempiensa kalleuksia ja toisessa kädessä suuri hopeamalja täynnä paloviinaa.

"Hoosiannaa, sinä Plootu-Pentin poika! Nyt ryypätään minun autuaan isäni hopeapikarista veljenmaljat! No, no, kippis, hammas karvaaksi vaan. Kyllä ennätät lakituvassa selvitä, kun Kettula, Ollila, Vähä-Mattila ja Vehkoo vannovat sinua varkaan ja ryövärin pojaksi. Hoi, veli, hoi!"

Yhä raivostuneempana työnsi rovasti nyrkillään reuhaajaa rintaan, niin että tämä horjahti nurin, jolloin hänen korunsa sinkoilivat pitkin lattiaa. Eikä Lasse-herra ennättänyt kömpiä pystyyn, ennenkuin ovi oli kumahtanut kiinni rovastin rientäessä pihamaalle päin.

Kaarle Fredrik oli kääntynyt tuijottamaan päätyakkunasta pilkkopimeään yöhön. Mutta Tonneruksen pojassa oli sammunut viimeinenkin järjen kipinä. Hän hapuili kalleuksiaan. Ei saanut niitä käsiinsä. Ja hän kimmahti ylös sokeassa raivossa. "Vai pitkässä varressa Herran kirves? Jumalavita!" hän huusi. Paiskasi raskaan hopeahaarikkansa umpimähkään pöydälle, jolla toinen kyntteliköistä kaatui. Samassa vimmassa hän hyökkäsi pöytää vasten. Hän pysyi vaivoin pystyssä. Jalat olivat kuin halvatulla. Mutta päässä kohisi humala. Se tuntui rikkovan aivot... Se kiristi ohimoita. Se pani itkemään ja kiroamaan, tekemään jotakin tavatonta.

Kaarle Fredrikin ääni kuului jyrähtäen hänen korviinsa. Se käskee häntä vaikenemaan. Mutta onneton on saanut käsiinsä pöydältä raskaan palavan kynttelikön. Tämä nousee korkealle hänen raivokkaassa otteessaan. Ja samassa hullussa raivossa se lentää pihanpuoleista akkunaa kohti.

Lasit helähtävät. Autuas vapautumisen tunne avartaa nuorukaisen rintaa. On aivankuin poikaiän katkeruudet olisivat haihtuneet tuhansina männinkäisinä pimeään yöhön. Vuosien alennustila, jolloin hän oli saanut juosta kurjasta armopalasta "leskien ja orpojen huoltajan" koronkiskurina talosta taloon, istua kuskipukilla, värjöttää nurkissa odotellessaan punakan rovastinsa lähtöä juhlista kotomatkalle, tuo kaikki ja poika-ajan yksinäiset vaikerrukset se oli nyt reväisty auki kuin ristilukkien summaton verkko...

Kaarle Fredrik on juossut rikottua akkunaa kohti, sillä sen verhot olivat syttyneet tuleen. Hän yrittää aluksi kämmenillään sammuttaa liekkiä. Mutta tämä nuolee jo salakavalana akkunan kumpaakin puolta ja öljyvärein maalattuja pellavatapeetteja. Äkkiä se rientää näiden pintaa hyppelehtivänä kulona.

Lasse Tonnerus seisoo säikähtyneenä. Eikä osaa ryhtyä mihinkään. Kaarle Fredrik kuulee salin sisäovelta talon emännän kauhistuneen kirkaisun, joka katoaa taas yht'äkkiä kuulumattomiin. Ja tuli on ahmaissut jo muutkin akkuna- ja oviverhot. Hän riuhtaisee takin yltään ja huitoo epätoivoisena. Mutta koko huone on humahtanut tuleen.

Hän näkee Jaakon juoksevan ohitseen mustana haamuna ja katoavan peräkamariin pelastamaan vaimoansa.

Kaarle Fredrikin silmiin välähtää samassa kuva pienestä Yrjänä-pojasta, joka oli nojaillut leperrellen hänen polveensa. Herrajumala! Se nukkuu yliskamarissa äitinsä kanssa... Ja katto! Tietenkin malkakatto ja tuohta alla. Tällaista taloa ei voi mikään sammuttaa... Mutta ihmiset, ihmiset!

Hän hamuaa eteiseen. Juoksee ullakon portaat. Savu syöksee jo sieltä häntä vastaan. Mutta nukkujat eivät ole edes heränneet. Kolmen kamarin ovet häämöittävät eri puolilla. Hän avaa ne kaikki. Takana päin nielevät jo liekit portaita. Vihdoinkin... Liina Ellida kavahtaa vuoteesta. Pelastaja kietoo pienestä vuoteesta pojan peitteeseen. Huutaa äitiä seuraamaan. He syöksyvät portaita alas.

Koko talo on jo herännyt. Mutta melkeinpä olemattomin sammutuskeinoin ei tulelle mahdeta mitään. Aamutuuli on noussut rajuiksi puuskapäiksi. Se syöksee räiskyen tulen piharakennuksia kohti. Koko talo palaa perustuksiaan myöten, se palaa aittoineen, navettoineen ja talleineen, joista saadaan vain eläimet pelastetuiksi. Jälelle ei jää mitään muuta kuin vanha sauna ja riihi. Eikä rovastilan suurista hopeavarastoista, kalleista koruista, maalauksista ja kalustosta ennätetä pelastaa muuta kuin rippeitä.

Jaakko Krookia on kohdannut taloudellinen tuho. Hänen vaimonsa myötäjäiset olivat hajonneet Tukholman herrojen taskuihin ja yhtä suuri osa tuohon ... hänen rovastilansa rauniotuhkaan. Ja Krookien sukuomaisuus, joka sekin ajan tavan mukaan oli sälytetty talon hopeaan, vaatevarastoihin ja kalleuksiin, oli mennyttä. Jaakko-herra joutui sanalla sanoen maallisessa katsannossa kitumaan pitkiksi ajoiksi, ehkäpä koko elämäniäkseen.

Seuraavina päivinä selvitettiin palon syy, joksi osottautui yksinomaan Lasse Tonneruksen raskas, mutta korvaamaton humalateko.

Kaarle Fredrik oli saatettu pahoja palohaavoja saaneena Alestaloon, johon lukkari Heliander pitäjän välskärinä oli tullut häntä hoitamaan ja josta muutkin pappilaiset saivat väliaikaisen tyyssijan.

Eräänä aamuna seisoo kartanon pihamaalla hevonen valmiiksi valjastettuna kiesien eteen. Ja Jaakko istuu porstuanperäisessä kamarissa Kaarle Fredrikin vuoteen vieressä.

"Olen lähdössä Vanajan pappilaan", viittaa Jaakko pihalle, ajoneuvoihin. "Olen puhdistava sinun maineesi Thyra Helenalle ja hänen isälleen. Sillä", hän huokaa raskaasti, "tätä ei saanut aikaan yksinomaan kurja sattuma, vaan minun oma kurjuuteni ja Herran käsi".

Miehen hartiat olivat lysähtäneet kokoon. Sairas näki ensi kertaa elämässään kyynelten juovia entisen opiskelutoverinsa kasvoilla, Jaakon jatkaessa tyrehtyvin sanoin: "Syy on yksin minun... Se oli minun himojeni helvetinlieska. Ja minä tiedän, millä vastatulella minun ... on se sammutettava – katumuksen kuluttavalla tulella..." Kaarle Fredrik nosti kuin lohduttaakseen kättänsä. Mutta tämä oli kiedottu raskaisiin kääreisiin. Ja se vaipui tuskaa tuottaen takaisin peitteelle.

Jaakon poistuttua hänen huulensa vavahtelivat tuskasta ja aavistelevasta riemusta. Ja hänen riutuneisiin silmiinsä palaili kuin monen monien sumeitten verhojen alta jotain niiden entisestä valoisasta katseesta.

Eikä ollut kulunut täyttä viikkoakaan, kun saman vuoteen äärellä istuu Thyra Helena pitäen sairaan tervehtyvää kättä omassaan. Raikas ulkoilma on tullut hänen mukanaan huoneeseen. Marraskuisen auringon kirpeät säteet valaisevat hänen tuuheat hiuksensa. Niissä on syksyisen havumetsän tuoksu. Aamupakkanen on niihin sirotellut huurretta, joka noruu nyt ohimohiuksilla kimmeltävinä pisaroina. Niistä uhoo toipuvaan mieheen huumaavaa voimaa, joka muistuttaa kevättä.

"Sinä tyhmyri, suuren suuri tyhmyri", Helena kuiskii. "Miksi et tullut? Olisinhan uskonut, olisinhan..."

"Katsos", hymyili Kaarle Fredrik, "erääseen kirjeeseen oli kirjoitettu: 'Sinä kadotettu'... Ja minun täytyi siksi tulla..."

"Syy oli minun, minun! Minulla oli sinun avoimien silmiesi katse ja sinun puhtaat kasvosi sydämessäni tyttövuosistani saakka. Ja ensimmäisen koettelemuksen yön tullen minä en enää niitä nähnyt. Minä kadotin ne ... oman heikkouskoisuuteni vuoksi. Minussa on syy, rakas, minussa." Ja Thyra Helena suuteli rakastettunsa huulia, painoi hänen päänsä rinnalleen itkien säälistä ja ilosta.

"Ja kuitenkin minun täytyi se kestää, rakas", hymyili mies. "Katsos, tyhmyydestäkin täytyy maksaa tässä maailmassa, varsinkin tällaisesta sarvettomasta pässinpäästä kuin minulla!" Mies sipaisi ohutta tukkaansa. Ja näytti kättään, jonka selkämys oli pelkkää punertavaa arpea. "Katso nyt näitäkin koreuksia", hän puhui kuin itselleen suuttuneena.

"Koska ne ovat arvet miestä rumentaneet?" Thyra Helena painoi kättä rinnalleen, suuteli sitä, hymyili ja nauroi, ruiskukansilmien kylpiessä kuin aamuisessa pellon kasteessa.

Mies riehahti mukaan. He nauroivat molemmat uutta, onnellisempaa naurua kuin koskaan ennen elämässään. Ja he unohtivat vuosien kärsimykset kuin lapsellisen painajaisunen, jossa oli ollut vain unen tyhmyyksiä ja hulluutta.

Mutta director cantus Petteri Heliander istui tällä kertaa Alestalon lauantaisaunan kynnyksellä, sivahutti pienenpienen salaryypyn ehtahopeaisesta taskumatistaan, jonka Katri-rouva oli antanut hänelle hääpäivänsä aattona puhemiehenlahjaksi, kuten sulhasmieskin seitsentaskuisen paitansa.

Ja miten ollakaan ... hänen muistellessaan eräitä aikaisempia saunanlämmityksiään, oman itsensä, autuaan herra Benediktuksen ja monien muiden lähimmäistensä saamia ankaria lauantailöylyjä, hänen mieleensä herahti vanha teinilaulu, joka tuntui sopivan ikäänkuin päättäjäisvirreksi koko tämän elämän milloin naurettaville, milloin tulenpalaville kinkeripäiville.

     "Opin sauna autuas aina,
     Koska vitsoill' vihdoillaan,
     Ei saerasta siit' saunasta,
     Kuin kylmält' kylvötellään",

hän hyrähteli siitä värssyn nuotti nuotilta. Entistä pahemmin särähteli hänen kuuluisa tenorinsa. Mutta hänen iloinen aataminomenansa nousahteli kerkeästi, vieläpä ylpeästi, sillä selväksi oli käynyt, että lukkari ei ollut lopultakaan mikään papin lakkari. Jos olikin koko maailman meno ylimalkaan pelkkää papin paasausta ja lukkarin lurahuttamista, oli kuitenkin hänellä, Petteri Helianderilla, raikas sydän, iloinen mieli ja eräät riemukkaat elinvuodet vielä jäljellä. Ja sitten – jäivätpähän Ulla-Sofialle leskenkapat ja armovuodet, ehkäpä, kukaties, tenaville ... laulunlahja ja parseelit, uusien ja yhä uusien saunanlämmityksien varalta.