[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUC55Y2GTBGn8Y5qt6zBVwsfP7jqlnO4yXpq_tqHYiRc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},939,"Herra Benediktus ja hänen iloinen lukkarinsa","Haarla, Lauri",1890,1944,"939-haarla-lauri-herra-benediktus-ja-hanen-iloinen-lukkarinsa","939__Haarla_Lauri__Herra_Benediktus_ja_hänen_iloinen_lukkarinsa","Romaani","romaani",[],[],"fi",1942,null,43984,303593,true,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu 1700-luvun puoliväliin Hollolan suurpitäjään. Se kertoo mahtavasta rovasti Benedikt Krookista, jonka elämää seurataan kevättulvien ja kylvökiireiden keskellä. Teos kuvaa säätyläisten ja rahvaan arkea sekä pappilan värikästä väkeä huumoria unohtamatta.","Lauri Haarlan 'Herra Benediktus ja hänen iloinen lukkarinsa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 939. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HERRA BENEDIKTUS JA HÄNEN ILOINEN LUKKARINSA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nLAURI HAARLA\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1942.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nVälkeän Vesijärven matalilla niitty- ja lehtorannoilla hui juu\nkevättulva täysimmillään. Se tapailee siellä täällä peltosarkojenkin\nalapäitä, joilla jo upeilee lihava ruislaiho. Nämä tulvat olivat\nvielä näihin aikoihin -- 1700-luvun puolimaissa -- koko Hollolan\nsuurpitäjän maanvaivana. Ahtaasta Vääksynvirrasta -- kanavaa\nkun ei vielä tällöin ollut olemassa -- pääsivät näet Vesijärven\nrunsaat kevätvedet soluttautumaan Päijänteeseen melkein kuin suuren\nolvitynnyrin ahtaasta tapinreiästä, vaikka oli olevinaan virrassa\npieni koskikin, muka vedenjuoksua kiirehtimässä.\n\nOn varhaisaamu. Hollolan rovastilan vanha kala-Matti palailee\nlehtilahnan kutupaikoilta, Kutaniemeltä päin, jonka tyvipuoleen,\nkaakkoa kohti, tunkeutuu -- ei joki järvineen, kuten nykyisin -- vaan\nsyvä Kutalahti lihavine rantaruohikkoineen.\n\nPappilanrannassa vastapäätä Kutanientä makailee rantapensaikossa\nTonneruksen poika \"ikuinen ylioppilas\", tussari kourassa tuijotellen\nKutaniemen puolelle ja samalla väijyen ulompana lullivia ohrasorsia,\njotka käkevät sopivan hetken tullen varkaisiin makeaan ruislaihoon.\n\nRovastilan vasta karhituilla sinenpunertavilla saroilla käy\nparhaillaan kevätkylvö, ohra- ja kauratouko, vieläpä \"ryytimaan\"\npuolella perunanpano, mikä vielä näihin aikoihin on harvinaista\netelä-Suomenkin rintamailla.\n\nMaan multa huokuu kuumaa auderta, purot kuohahtelivat kuin\nhyvätkin kosket ja taas lurahtelevat pieniin onkaloihinsa. Ojat\njuottavat omat mehunsa suureen veteen, jonka selät paisuilevat\nlaajoilla koillisvesillä päin, Vehkasaaren vaiheilla, aivankuin\nkoskensuvannossa pyörteilevä akkavirta.\n\nNyt on maanmainion Suur-Hollolan rovastilan kylviäisviikko ja\nhelluntaiaaton aamu.\n\nJa samoihin aikoihin ylvästelee niin sanoaksemme omalla tunkiollaan\nkoko Hollolan viisikappelisen seurakunnan suurin kukko -- rovasti\nBenedikt Krook eli herra Benediktus, jota rahvas haukuskeli\ntakanapäin milloin Plootu-Pentiksi, milloin Tynnyri-Pentiksi,\nkiukkuillen muka tämän arvon rovastinsa ahneutta vastaan.\n\nTosin juuri tällä hetkellä Pentti-herra, Turun ja Upsalan maisteri\nsekä entinen valtiopäivämies, näyttää kulkevan jossain määrin\nepäpapillisilla poluilla. Hän tulee pienestä kaltevakattoisesta\ntönöstä eli pikkukamarista. Hengästyneenä ja ähkyen hän kiertää\ntallien nurkitse, lievää ylämäkeä, varoen helmikirjailuin\nkoristeltuja tohveleitaan kevätkosteilta lätäköiltä ja nostellen\nlavean aamuviittansa helmuksia milloin tuhahtaen, milloin ärähtäen\nkirosanan tapaisen keskellä siunattua kevättä. Mutta hän tekee senkin\nhienosti ja ylevästi, usein ranskalaisittain. Ja tätäkin viatonta\nsynnintapaista vastaan hän kilvoittelee ankarasti omassatunnossaan,\nsillä hän vihaa myssypuolueen johtomiehenä kaikkea ranskalaista\n\"konverseerausta\" -- langeten tuohon hattujen narrinpeliin\netupäässä vain yliopistoaikojensa pahasta tottumuksesta. Useimmiten\nhän korjasikin ranskalaissyntinsä nerokkaalla tavalla: heitti\nmaanmainion suomalaisen \"saamarin\" tai \"pirun\" \"parbleun\" tai \"mon\nDieun\" niskaan, kuitaten näin pikkusyntinsä eräänlaisella ovelalla\nrehellisyydellä.\n\nLavean pihamaansa ylimmällä kummulla hän pysähtyy, hänen pehmeä\n\"toinen leukansa\" nytkähtää mielihyvästä ja toinen kulmallinen\nnousahtaa merkitsevästi. Siellä näet, kuistilla, järjestelee hänen\nnuorehko, hipiältään, lanteiltaan ja silmän välkkeeltään yhä lehvakka\nemännöitsijänsä, Agatha-matami -- jota rahvas, häijysti kyllä,\nuseimmiten sanoo Viina-matamiksi pitkulaiselle, koukerojalkaiselle\npöydälle rovastinsa lämmitettyä aamuolutta, piippuja ja tupakoita.\n\nHerra Benediktus, säädyllistä leskeyttään elävä rovasti, ei tänä\nhetkenä tunnusta oikein itselleenkään, mikä tuossa kaikessa hänen\nmieltänsä virvoittaa kuin taivaan manna. Ovatko ne nuo hänen\nmataminsa leveästi pöyhistyvän hameen pehmeät poimuttelut, vai tuo\nkiiltävällä lakkavärillä maalattu pöytä höyryävine olutkannuineen?\nEhkäpä molemmat yht'aikaa.\n\nEntäpä tuo hänen upea pappilansa. Sen punavärillä silatut hirsiseinät\npaistavat silmää hivelevinä, ajan haalean punaisiksi patinoimina,\neivätkä sen siniset nurkkalaudat tässä hehkeässä aamuauringossa\nsiinnä vain pelkältä sineltä vaan aavistuksen verran myöskin\nhelmenharmailta kuin vanha himmeäksi käynyt öljymaalaus.\n\nOn silmäniloa ja herkullista elämää joka puolella. Ja onpa komean\nrovastin maallisessa olemuksessa \"vulmahtia\", kuten talonpoikaisen\nkansan oli tapana sanoa sisuksissaan käärmeillen tätä maankuulua\nprelaattiaan vastaan. Hurskaissa kevättunnoissaan hän katsahtaa\nmyöskin lähikummulla seisovaa mahtavaa kivikirkkoansa, jonka\nitäpäädyn tiileen tehdyt punavalkeat koristemuuraukset, pyörylät,\nikkunanmuotoiset komerot ja ristinkuviot, loistivat iloista\nsanomaa nousevaa aurinkoa vasten. \"In hoc signo vinces!\" hän oli\nhuudahtamaisillaan. Siinä se seisoi aivankuin oman herransa kuva --\nnimittäin herra Benediktuksen -- yhtä ilomielisenä ja yhtä ankarana\nkuin hänkin kuinka kulloinkin vaihtelevat elämän varjot ja valot.\n\nMatami niiaa lievästi nyykähtäen. Ja se on arvon rovastin mielestä\nniin soma temppu, että hän tulee ohimennen taputtaneeksi lempeällä\nkämmenellä niille tienoille, joilla naisellinen lannepuoli nousahtaa\npehmeimmilleen pinkeän päällysliivin reunamailta.\n\nNo, niin! Parbleu... Siinä se nyt oli! rovasti ärähtää kesken kaiken.\nTuntui näet salamanvälähdyksenä kirkkaalta taivaalta kuin olisi\nhänet saatu kiinni jonkinlaisista haureellisista aikeista. Sillä\nrannan puolelta, pakarituvan ja viina-aitan takaa, oli alkanut kuulua\nhänen lukkarinsa ärsyttävä tenori. Siellä oli näet lauantaisaunaa\nlämmittämässä pitäjän director cantus, Petteri Heliander. Ja se\nmies oli rovastilleen iänikuinen kiusankappale. Se pisti pitkän\npaksupäisen nenänsä joka paikkaan, ja sen aataminomena nousi ja\nlaski, lurahteli vuoroin laulua, vuoroin juorua. Eikä siitä päässyt\nirti, juoppolallista, millään keinolla, sillä lukkarin kristilliset\nvelvollisuudet papin palveluksessa olivat monet. Jo tänäkin aamuna\nPetteri-herra oli virkansa mukaisesti \"kläpännyt\" aamukellot, ja\nnyt hän oli alustelemassa papille juhlasaunaa, kuten hänen vaimonsa\nUlla-Sofia on parhaillaan tuolla pakarin puolella panemassa\nkaljaa tai leipomassa. Sillä Kirkkolain ja -järjestyksen mukaan\nlukkarinmatamin \"piti panna papille kaljaa ja olutta ynnä myöskin\nhänelle leipoa\".\n\nJa mitä se siellä lauloikaan viinankäryisellä tenorillaan?\n\n     \"Niin neitsy myös seisahti kuuntelemaan.\n     Mua seuraatko tanhuille taivahan maan?\"\n\nNo ehkäpä se vain omaksi ilokseen tai aamuryyppyä kärkkyäkseen,\nrauhoitteli itseään Pentti-herra ja istahti korkeaselustaiseen\ntuoliinsa, hörpäten kannunsa puolilleen. \"Heh-he\", hän hengähteli\nhyvillään oman pitäjänkuulun oluensa puolesta. Huutakoot vain Sysmän\npunatakkivänrikit oman tupuli-olvensa maanmainiota väkevyyttä ja muka\npaloviinansa kirpeyttä... He-he-he-heh ... ei vedä vertoja Koskipään,\nei Suurenkylän sahti hänen Ulla-Sofiansa juoksuttamalle oluelle tai\nseitsemän kertaa kirkastamalle viinalle. Ne ne tekevät kauppansa\nkirkonmäellä juhlapyhinä ja yhtä hyvin Anianpellon markkinakojussa.\n\nMutta ei! Kukaties se lukkarin peeveli oli sittenkin kurkistellut\nnurkan takaa, sillä laulun seuraavassa värssyssä oli aivankuin jotain\nhäijyä tarkoittelua.\n\n     \"Sua seuraisin kyllä, vaan en nyt ennättäis,\n     kas kantamatta multa hääkruununi jäis\",\n\nkuului laulu entistä lähempänä. Ja samassa Petteri Heliander näkyi\nharppovan pitkillä koivillaan yli takapihan renkitupaan päin ja\nkurkistelevan hänen, rovastinsa, kuistille, häpeämättömästi,\naivankuin kanssarikollinen kumppanilleen...! \"Mon Dieu ... saamari\nsoikoon...\"\n\nMutta toinen siemaisu ja pari savua piipusta korotti toki hänen\nmielensä näiden pienimpäin alamaistensa yläpuolelle. Johan nyt olisi,\nsapperment, kirkollinen arvojärjestys mullinmallin, jos sen viimeinen\nhännänhuippu, tuollainen hengellinen saparo, niin sanoaksemme,\nnousisi omaa herraansa vastaan...\n\nJa Hollolan kuninkaanpitäjän rovasti nojautui entistä rehevämpänä\nsirokaarteiseen nojatuoliinsa, jonka kädensijoissa ja selustan\nmonikoukeroisissa kehyksissä kiilti kultamaali.\n\nNiin hän istui kukillisessa, Intian-damastisessa aamukauhtanassaan,\njonka vuori oli punaista taftia. Olo oli kaikin puolin vapaata,\nsillä päässä oli pelkkä myssy -- millä häneen nähden oli suorastaan\nvertauskuvallinen merkitys -- eikä ollut sitäpaitsi tulenpalava\npuuteriperuukki nostamassa veriä päähän. Oli tässä autuutta.\nHelmitelty piipunvarsi notkahteli somasti ja parhain Virginia-tupakka\ntuprahteli leppoisasti. Se ikäänkuin hiveli maarunpohjaa, jossa\nläikähteli vieläkin somemmin jo kolmanteen kertaan siemaistu aamuolut.\n\nKelpasi katsastella tämän rovastilan pihamaata, maita ja mantuja!\nTuossa oikealla kahdet tallit, joiden välissä on sivuportti ja\nkaluvaja kärryineen, kaleeseineen, vieläpä umpivaunuineen, joita ei\nkoko Hollolassa ole muilla kuin Messilän kartanon herralla, vänrikki\nPalmstedtilla ja hänen armollaan, Charlotta-rouvalla, omaa sukuaan\nvon Esseneitä.\n\nMnjaa, jaa... kyllä mahtui niihin talleihin pitkien kalaasien\nsattuessa pitäjän herrasväkien hevoset, tulkoot vaikka yht'aikaa\nMessilän herrasväki tai Alestalon Bernerit, tulkoot hänen oma\nKatariina-sisarensa, Voistion kartanon leskirouva, koko perikuntineen\ntai Mukkulan aatelisherra Aatamin aikuisine rilloineen.\n\nJa tässäkö sitten muka oli hänen valtakuntansa ja alamaisensa?\nTuossako aittarivissä, navetassa ja sikoläävässä tai tuossa pakarissa\nja viinapuodissa, jonka avaimet kilahtelivat hänen Agatha-mataminsa\nluotettavan tukevilla vyötäröillä?\n\nOli renkejä, oli piikoja, joita nytkin touhusi kokonainen liuta\nkevätpyykillä saunarannassa, jotta tapuimien pauke kiiri rantoja\npitkin. Olipa hänellä niin sanoaksemme hengellisiäkin renkejä\nviidessä kappelissa, kappalaisia Iitistä Nastolaan ja Asikkalaan\nja Asikkalasta Lahteen ja Orimattilaan saakka. Ja näillekin ...\nhengellisille alamaisilleen hän oli niin siveellinen kuin\nmaallinenkin tuki ja turva.\n\nBenediktus-herra oli valtansa tunnossa nousnut seisoalleen vetäen\npiipustaan mahtavia savuja. Mutta se vallantunto oli ylevän\nhurskauden kaltaista. Hän tunsi ikäänkuin seisovansa alttarilla\njakamassa armon antimia kappalaisilleen, rusthollien herrasväille\nynnä myöskin seurakuntansa pienimmille, talon Jusseille,\nlampuotimiehille, ruotumiehille, palkollisille ja mökkiläisparoille,\njotka yhä oljentelivat -- huolimatta rovastinsa hengellisestä ja\nmaallisesta valistamisesta -- moninaisissa helvetin konsteissa ja\npimeyden töissä.\n\nEräänlainen kristillinen kiivaus oli saada hänet valtoihinsa, kun\nhän ajatteli tuota yhteistä kansaa, varsinkin sen saamattomia,\nmutta kovakorvaisia talonjusseja, jotka tuolloin tällöin suorastaan\nöykkäröivät omaa rovastiansa vastaan. Kyllä olivat, saamari soikoon,\ntakuisten takana papinkymmenykset ja Olavin- ja Laurinpäivien\nuhrilahjat, vieläpä selvät kinkerikestitykset ja syksyiset\npellonsiunauslahjat, ennenkuin ne sai kiskotuksi marisevain\nrohdinmekkojen laareista ja arkuista.\n\nHuomaamattaan oli rovasti ruvennut pasteerailemaan edestakaisin\nkuistillaan, niin että viitan liepeet liehahtelivat. \"Nuo moukat\",\nhän mutisi melkeinpä synkkämielisesti. Häjyilkööt mitä häijyilevät\nselän takana... Oliko hänen syynsä, että saivat jos saivat\nhuono-ojaisista tai ojattomista pelloistaan tusinan verran jyvästä?\nJa hän, heidän rovastinsa, oman pappilansa, Kinttulan rusthollin ja\nmonien velallistensa herra, hän, jolle lankesivat talot ja tavarat\npelkkien viljalainojen koroista, osasi ottaa kolmekymmentä jyvää\nsiemenestä. Eikö se ollut hänen maallisen ahkeroitsemisensa ja Herran\nsiunauksen suomaa tiukkuvaa rasvaa ja taivaan mannaa? Mitäpä se\nmuuta saattaisi olla hänen nuhteettoman kilvoituksensa vanhurskauden\nhedelmä hänen pappilansa ja myöskin laittamattoman omantuntonsa\nyrttitarhasta.\n\nJa muka Plootu-Pentti! Siksikö, että hän laillisella tavalla otti\ntynnyrin viljalainasta puolitoista tynnyriä omiin laareihinsa.\nNo, mitäs tuo -- viisikymmentä sadasta korkoa koko kesän ajalta.\nJa Tynnyri-Pentti! Par le nom de Dieu, peeveli soikoon, hänen\ntäytyi nauraa. Siksikö muka, että hän veromatkoillaan vaati\nyökunnissa tynnyrin olutta kestitystä itselleen ja seurueelleen?\nNuo kovakorvaiset korpimoukat, nuo suomalaiset talonjuissit, jotka\nmakasivat kuin porsaat pankoillaan eivätkä osanneet ottaa ajallisesta\nvaarin -- ottakoot oppia rovastinsa viljelyksiltä ja kiittäkööt\nsekä taivaan Herraa että häntä, joka on periauttanut Vääksynsalmen\nkivikko-ojat Päijänteelle päin, että kevättulvat ovat tämänkin verran\nalentuneet, kaikkien parhaaksi...\n\n\"Jumalavita\", hän ähähti kesken ajatuksensa selvällä suomenkielellä.\nHän oli näet katsahtanut järvelle päin, jossa uida lulliin\nparhaillaan suuri ohrasorsien parvi suoraan alimman laihopellon\nrantaa kohti. Se on tulossa pirstomaan hänen parasta ruislaihoaan!\nEikä ole, piru vieköön, niin ristinsielua levittämässä liinaverkkoa\njuupeleitten tuhoksi... Ja mitä tekee se Tonneruksen lurjuspoika\nsiellä tussareineen, jollei...?\n\nMutta samassa hän hymähtää anteeksi antavasti. Oli kuulunut pamaus.\nTussahti jo toisenkin kerran. Ja sorsat vilistivät ilmaa, jotta\npyllyt paistoivat.\n\nRovasti nauroi mehevästi, aivankuin olisi maistellut Paimilanlahden\nherkullisinta ankeriasta ryypynpaineeksi.\n\nEikä hän voinut olla nyökkäämättä armollisesti Petteri Helianderin\nlähestyessä häntä pihan yli jo kaukaa kumarrellen.\n\n\"Ka, niinhän se istuu ... kunnianarvoisa rovasti purppurassaan kuin\nhelvetin pääruhtinas istuimellaan\", nuhisti lukkari mollonenäänsä ja\nvilautti silmäänsä koreaan pöytään päin.\n\nTällä kertaa ei herra Benediktus suuttunut lukkarinsa rohkeasta\nvertauksesta. Hän hohotti vastaan: \"Pidä vain huolta, sinä\nhaaruniekka pikkupiru, ettäs kokoat tarpeeksi tulisia hiiliä\ntämäniltaiseen löylyyn...\"\n\nJa jo puhuessaan hän kilautti pöydällä seisovaa messinkikelloa,\nviitaten Agatha-matamin tuomaan lukkarille ryypyn.\n\nPetteri-herra sujautti ryyppynsä ja yritti olla huvittava esimiehensä\nedessä: \"Niinhän sitä sanotaan, herra rovasti, että yksi ryyppy on\nliian vähän ja kaksi liian paljon, mutta kukas sen kohtuuden arvaa...\"\n\nMutta rovasti muuttihe arvokkaaksi. Hän katsahti kirkkonsa yleviä\nkasvoja ja lausahti yhtä korkeassa saarnatyylissä: \"Varo sinä,\nPetteri Heliander, etteivät taas huomenna sinun urkupillisi pihahtele\nja puhahtele tai raadollinen henkesi löyhkä paloviinalta.\"\n\n\"Eihän nyt millään, arvon rovasti...! Niin, tuota, minun piti\nkysyäkseni, olisiko papinpostia, jotta voisin saada huomenna\nkirkkomiesten mukaan...\"\n\nRovasti viittasi hakemaan kansliastaan. Ja hänen ajatuksensa\nkääntyivät poikaan, Jaakko-maisteriin, jolle kirje oli lähetettävä.\n\nSe oli näet ankara. Maisteri-poika vehkeili parhaillaan Turussa\nvasta nimitetyltä kenraalikuvernööriltä itselleen hovisaarnaajan\narvoa tuolta kreivi lurjukselta, Kustaa Fredrik von Rosenilta, joka\noli kirotun hattuhallituksen täkäläinen pääherra ja vainosi kaikin\nkeinoin rauhaa rakastavia myssyjä, piru vieköön, myssyjä, hänen\nkaritsoitaan, joita hän oli onnettoman Turun rauhan jälkeen johtanut\nkuin hyvä paimen lampaitaan...\n\nHerra armahtakoon! Hänen rovastikuntansa oli rajan kirojen alainen.\nTuossahan tuo oli käden ulottuvilla, Kymillä, valtakunnan uusi raja,\njonka hattuherrain hölynpölypolitiikka oli saanut aikaan. Hän,\nBenedikt Krook, hän yksin tiesi miten oli tähän aikaan politiikan\nsakkinappuloita siirreltävä. Ja hänen pelilautansa oli ihailtavassa\njärjestyksessä...\n\nNo, niin ... vanhuus ja viisaus, sanotaan, eikä mene lommoon\nmyssy, jos putoaisikin päästä, kuten noitten kahvilateikareitten\nkomohatut... Ei, ei mitään härnäilyä itään päin. Juuri sinne oli\nvilkuteltava toista silmää ... Elisabet tsaarittarelle ja hänen\nlakeijoilleen. Saattoipa sattua jonakin kauniina yönä, että suuren\nVenäjän sinellipojat marssivat joen yli tälle puolelle. Mitäs\nteet, jos aiot pitää huolen huoneestasi, tavarastasi ja rakkaasta\nseurakunnastasi? Kestiystävinä, drastukamraatteina, Herra nähköön,\non kutsuttava upseerit Hollolan pappilaan, ja pöytä koreaksi,\nkoreaksi vain, ja pazhaaluistaa, pazhaaluistaa oli pomiloitava,\nvot kak, ei auta, ei auta ... öhöm, hö-hö-hö, rovasti kajautteli\narvokasta yskäntapaista, jossa oli todellakin kaikua kauaskantoisesta\nvaltiollisesta viisaudesta. Sitäpaitsi, hän jatkoi mietettään, ollapa\ntuo nyt ... kestiryyppy, nimeltään votka tai paloviina, soromnoo,\nsanoi ryssä. Ja entäpä, jos sattuisi muuttumaan tämä Hollolan\nkuninkaanpitäjä -- keisarilliseksi seurakunnaksi! No, jaa, sehän\nsaattaisi kajahtaa hieman juhlallisemmaltakin. Ja ylimalkaan ...\nyhtäpä tässä oltiin siveellistä ja sivistynyttä maailmaa, niin rajan\ntuolla kuin tälläkin puolella.\n\nTähän, keskelle hänen suurpolitiikkansa taitavinta ajatusta alkaa\nkuulua Pappilanlahden takaa kuovien ja räkättirastaitten huikea\nkevätilo.\n\nPyhäniemeltä ja tämän vastarannalta soittivat häähoureissaan kuovit\ntoisilleen sellaiset huilut, ettei siitä, totta vieköön, voinut olla\nilostumatta Luojan luomalle kauneudelle hereä mieli. Ne vuoroin\nkirkuivat omaa nimeään, vuoroin laskettelivat ihanimmat sävelhelmensä\nsulavasta kurkustaan kuin pitkässä ketjussa, jota tuntui soljuvan\nloppumattomiin ihalaan ilmaan. Mutta räkättirastaat tappelivat samaan\naikaan sen peevelin vimmalla alempana rantalepikossa keskenään. Ja\nvarisperhe, joka odotteli kalantotkupaikoilla kala-Matin tuloa,\nrääkäisi pahasti oman kevätlaulunsa. Pakostakin tuli rovasti\nkiinnittäneeksi huomionsa selälle päin.\n\nSieltä soutaa, Kutalahden Pyhäniemeltä päin, Alestalon kartanon\nrannasta lähtenyt yksinäinen vene, naisihmisen näköinen soutajana.\nJa vene muistuttaa ilmeisesti pappilan pientä punalaitaista\nsouteluvenettä.\n\nRovasti käskee kuistille saapunutta Petteri-herraa perkkäämään\nasiaa \"nuoremmilla silmillään\". \"Ne, eikös herra rovasti tunne\nomaa tytärtään? Mamselli Liina Ellidahan sieltä ... palailemassa\nsouteluiltaan\", lukkari lisää hymähtäen huulet kierossa.\n\nKuinka tämä saattoi olla mahdollista! Jos tytär nyt oli palailemassa,\nsilloinhan hänen oli täytynyt lähteä kotoa keskellä yötä, kukaties\niltayöstä?\n\n\"No, mutta enhän minä sen mamsellin ole nähnyt lähtevänkään...!\"\nihmettelee rovasti puoliksi itsekseen.\n\nMutta lukkari hihitti vahingoniloisena: \"Eivätpä ne taida\npappilantyttäret lähteä souteluilleen tai -- jouteluilleen\npääportaista, ei, ehei, hyvä rovasti! Ulkokullaisuuden takaovet\nja aitanovet\" -- lukkari viittasi somaa luhtiaittaa kohti, jossa\ntyttären oli tapana kesäisin nukkua -- \"ne ne ovat niitä rakkauden\nportteja, ha-ha-haa...\"\n\n\"Ja mitä sinä uskallat, sinä kiero tupelkaini, minun huoneessani!\"\närjähti rovasti.\n\n\"Eihän mitä, eihän mitä, arvon rovasti, sitä vain, että se on\niloista aikaa, kun ihmistä riiataan...\" Ja Petteri-herra pakeni\nselkä edellä, kumarrellen ja kumarrellen, kunnes kiepahti ympäri ja\nluikahti pakarin puolelle kärkkymään emännältään olvenmaistiaisia tai\n-- pahimmassa tapauksessa -- ostamaan viina-aitasta Aaka-muorilta\nnassakan selvillä penningeillä.\n\nEttäkö hänen siveä Liina Ellidansa pettäisi omaa isäänsä...\nluvattomilla teillä? Tämä nöyrä ja hurskas tytär, joka kuuliaisesti\noli suostunut ottamaan vastaan kihlat hänen omalta kappalaiseltaan,\nOrimattilan Kustaa Stephanderilta. No, tosin oli sulhanen juoppo\nja pahapäinen humalassa. Mutta kyllä se siitä... juopporattikin,\nhän oli ajatellut, tasaantuu, kun saa ympärilleen akan ja kakarat.\nJa sitäpaitsi, kehnon maineensa vuoksi Kustaa-herra oli suostunut\nmelkeinpä pelkkiin kapioihin ... myötäjäisistä sovittaessa. Ei\nollut, Herra paratkoon, tuhlata riikintaalareita ja hopearuplia.\nSillä tällainen valtatien varrella sijaitseva rovastila oli\nisiltä perittyyn tapaan kristillinen hospitaali tarvitsevaisia ja\nmatkamiehiä varten. Ja etenkin rikkaille, ajoivat kaleeseillaan\nHämeen tietä Turkuun tai \"Tennilän tietä\" Kärkölään ja Porvooseen,\noli Krookien pappila hengellinen ja maallinen kestikievari, josta\nvuoti paitsi sananrieskaa, arrakit, ranskanviinit, teet, kahvit,\nliköörit ja punssit.\n\nPentti-herra oli äsähtämäisillään. Laskuja oli nytkin parittain\nherraskaisista juomatavaroista apteekeissa... sekä Porvoossa että\nHämeenlinnassa. Ja ryytejä! Niitä piti olla emännäntuvassa hänen\nAgathansa ryytikaappi täytenään. Riittivätkös niille pippurit,\ninkiväärit, sinapit ja mantelit? Eipä, saamari soikoon! Piti olla\nmuskottikukat, kardemummat, sahramit, fenkoolit ja ruusuvedet, joista\nmeni Turun Augustinin puotiin ja Hämeenlinnaan kauppias Inbergille\nkokonaisia viljatynnyreitä, sianruhoja ja lahnatynnyreitä vuosittain,\nmikäli ei ollut pakko maksaa selvissä taalareissa.\n\nNäissä menoissa ei ollut säästämisen varaa, sillä madame Agathan\nsilmäin heleys ja altis hymy olivat ikäänkuin jollakin salaperäisellä\ntavalla riippuvaisia yltäkylläisestä ryytikaapista, kuten myöskin\nylen kalleista kankaista moheerista, triumfantista, rastisiljista ja\nmuista silkeistä. Ja miksipä hän -- ollakseen rehellinen omantuntonsa\nedessä -- kieltäisikään, että suuri oli hänen omainkin silmäinsä ilo,\nkun hänen Agathansa kupeilla pöyhistelihe tuollainen silkinvälkkyvä\njuhlahame. Se vei kaikessa siveydessäänkin, hänet ikäänkuin takaisin\niloisiin ylioppilasaikoihin, aivankuin suoraa päätä Turkuun,\nBergstenin kellarikrouviin, jonka Charlotta-mamsellilla oli ollut\nhartioilla silkkitupsuinen harsoliina ja tuota ... sen alla niin\njuupelin kireät tulenkeltaiset kalanluuliivit.\n\nArvon rovasti oli hihittämäisillään iloisesta muistosta. Nuo\nkalanluupanssarit näätsen ne ne nyt olivat olleet hänen suuri\nheikkoutensa ... niihin aikoihin, ne kun olivat kiihoitelleet\nniin hemmetin kummallisesti nuorta mieltä, aivankuin linnoituksen\netuvarustukset...\n\nNiinpä niin, nuoruus ja hulluus, hän hymähteli. Mutta \"mik' on ilo\nrikastua, rakastua tässä turhassa tilassa\", alkoivat soida Juhana\nCajanuksen valitusvirren säkeet hänen hurskaassa sydämessään. Ja\najatukset kääntyivät jälleen perheen puoleen, josta hän oli vastuussa\ntaivaan ja ihmisten edessä. Kalliita, kalliita olivat tyttäret ja\nemännöitsijät... Mutta pojat, ne ne vasta maksoivat! Mitä nielikään\nvanhimman, Janne pojan elämä Tukholmassa? Ei sitä hovisihteerin\nkorkeassa asemassa eletä virkatuloilla, vaikka saisikin tuolloin\ntällöin sujauttaa kukkaroonsa laillisen osuutensa papinvirkojen ja\nupseerinarvojen myynnistä.\n\nJa mistä ottaa rahat -- niin paljon kuin puolueystävät auttelivatkin\nsuosituksillaan ennenkuin Kaarlo poika on nostettu laamanninvirkaan.\n\nEntäpä hänen loistavalahjaisin poikansa, Jaakko-maisteri, joka\noli saanut opiskella Turut, Upsalat ja Leipzigin yliopistot ja\nkukaties keplottelee -- se juutas -- tällä matkallaan itsensä\nperintöruhtinaan hovisaarnaajaksi? Ei riitä sekään, ei riitä,\nHerra nähköön. Ei sittenkään, vaikka pojan juupeli oli osannut\nkihlata itselleen ihanpa hänen korkea-arvoisuutensa Porvoon piispan\ntyttären, Eeva Beatan... He-heh, oli se herra laskumestari Jumalan\narmosta ... sakkinappuloita sille olivat yhtä hyvin naissydämet\nkuin puoluetoverit ja kenraalikuvernöörit. Mutta sittenkin... Monen\nmonet herrat kansliapresidentti Tessinin kansliassa oli voideltava\nhopeataalareilla, ennenkuin oli varmennettu pojan tulo Suur-Hollolan\nrovastiksi hänen, Benediktus-herran, autuaan kuoleman jälkeen...\n\nEi, ei auta, tytär on ajoissa naitettava Stephander lurjukselle.\nKyllä se siitä Liina Ellidakin karskiintuu ja ottaa aviossa ohjat\nkäsiinsä, kun on kerran Krookien lujatekoista ja maallisiltakin\nlahjoiltaan Herran armoittamaa sukua...\n\nTähän tapaan yltyivät monet huolet vaivaamaan äsken niin autuasta\nPentti-herraa. Hän aivankuin nyt vasta, yht'äkkiä, kuuli kirkkonsa\npyhien lintujen, naakkojen, papatuksen, joka kiersi seinäkomerosta\ntoiseen kuin vanhojen akkojen juoru tai häijy ennustelu tulevista\nonnettomuuksista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiina Ellida, pappilan nuorin tytär -- kaksi vanhempaa sisarta oli\njo onnellisesti apupapeille naitettu -- 17-vuotias neito, soutaa\npoikki lahden ja kääntyy sen jälkeen lipumaan rannan varjossa\nohi venevalkaman nuottakodan taakse, jotta ei sattuisi isän tai\nAaka-muorin silmä tapaamaan.\n\nMutta hän ei kykene kääntämään katsettaan Kutalahden rannoilta,\nvaikka hän ei näekään Peuralan ruotutorppaa, jossa hänen salainen\nrakastettunsa, ruotusotamies Yrjänä Frisk, asuu äitimuorinsa kanssa.\n\nTuo soma torppa on Messilän rusthollin takamailla, Tiirismaan\nitäisimmällä rinteellä. Siellä keskellä ryteikkökorpea\nkallionrotkoineen ja onkaloineen koukeroitsee piilossa koko\nmaailmalta puronotkelma, jota reunustavat vehmaat pihlajat, lehmukset\nja vaahterat. Lähellä torppaa on parisyltäisten kallioseinien\nreunustama \"Pirun pesä\", jota kansa on käyttänyt pakopaikkana niin\nison vihan kuin äskeisen pikkuvihankin aikoina. Tuo rotko on synkkä\nja kostea. Mutta Peuralan puronotkelma kasvaa lihavaa putkea ja\nheisipuuta, ja siellä levittelee rentukka huikeakukkaisia mattojaan\nparhaillaan kukkivien tuomien alapuolelle.\n\nSe on syntynyt jo viime kesänä -- hänen ihmeellinen rakkautensa,\nmuutama viikko sen jälkeen, kun hän oli lupautunut Kustaa\nStephanderin kihlatuksi. Oli ollut paahtavan kuuma heinäkuun\nsunnuntai. Hämeen jalkaväkirykmentin Okeroisten komppania piti\nkirkkoparaatiaan. Se äkseerasi ankarasti vänrikki Stormbohmin\nkomentaessa karhealla äänellään. Ja siinä, juuri siinä paikassa,\njossa asetuvan nurkkauksella kasvaa kirkon kuuluisa \"pyhä pihlaja\",\nhän oli ollut rahvaan seassa katselemassa ja saanut silmäänsä\nrivin pisimmästä päästä Yrjänä Friskin. Hän oli nähnyt nuorukaisen\njo kasvavana tyttönä kylän keinumäellä, jonne hän oli vanhempien\nsisariensa perässä iltamyöhään karkaillut. Mutta nyt vasta hänen\nsilmänsä aivankuin avautuivat. Hän muisti vieläkin varhaisemman\ntapauksen, joka oli sattunut heidän keskensä kerran Alestalon\nrannassa.\n\nRuotutorpan poika oli ollut virittelemässä liinaverkkoa sorsien\ntuhoksi ja hän oli leikkinyt Vähä-Mattilan tyttöjen kanssa\nloitommalla. Siinä hän hetken kuluttua huomaa, että verkossa\nräpistelee emosorsa, jota poika irroittelee silmukoista vääntääkseen\nsen niskat nurin.\n\nLiina Ellida juoksee Yrjänän luo ja rukoilee säästämään lintua. Ja\nmitä tekee paljaskinttuinen ruskea poika, jonka vaalea leikkotukka on\npäivänpaisteessa hallava? Hän laskee sorsan rantaveteen ja päästää\nsen uimaan takaisin pesälleen. Ja sen lujat, kosteat hampaat olivat\npaljastuneet avomieliseen nauruun.\n\nJa nyt! Tuossa äkseeraa sama poika täytenä miehenä. Hänen univormunsa\nvalkeat hihnat juoksivat ristikkäin rinnan yli. Mutta ne ovat ratketa\npoikki nuoren rinnan väkivaltaisesta ponnistuksesta. Ja hänen\nhikeentynyt tukkansa kiertyy mukavasti kiemuralle verevän niskan\nkahta puolta. On siinä voimaa -- Yrjänä Friskissä. Kun se marssii tai\ntekee käännöksen, niin tanner tömähtää. Ja kun se lyö anturat tanaan,\nseisoo se hievahtamatta paikallaan, silmää räväyttämättä. Ja sen\nvaaleat viiksenalut paistavat paahtuneesta, punakasta naamasta kuin\nhuvittavan pienet siivet...\n\nMiten oli sattunutkaan elokuun alkupäivinä! Hän oli ollut vieraisilla\nnuoren Alestalon leskirouvan, Katariina Bernerin, luona. Tämän piti\nlähettää kutomistarpeita Yrjänän äidille, Martta-muorille. Eikä hän\nsiinä hetkessä käsittänyt, miksi hän ehdotti, että he lähtisivät\nyhdessä Peuralaan ja \"Pirun pesälle\", jonne he kasvavina tyttöinä\nolivat tehneet jännittäviä retkiä.\n\nNiin oli vain käynyt. Yrjänä oli ollut heitä saattelemassa\npiilopirtille, ja he olivat keittäneet yhdessä herkullisen\nsorsakeiton pirtin takassa. Siellä hän, Liina Ellida, oli kertonut\nheidän lapsuusaikojensa sorsajutun. Ja Yrjänä oli tokaissut: \"Se\nkun oli tämä Liina-mamsellikin silloin itsekin sellainen ... vilpas\nvesilintu\".\n\n\"Silkkikuikkako?\" oli veikeilevinään Katri-rouva.\n\n\"Ei sinne päinkään, hyvä rouva\", nauroi Yrjänä, \"sehän se on\nkiukkuinen kuin turkinpippuri, jos sattuu käymään koukkuun tai\nverkonsilmään. Tämä Liina-mamselli ... se taisi olla niihin aikoihin\nennemminkin tuollainen ruskean kirjava sinisorsa, jolla oli\nsilkkinauhat korvallisilla kuin sorsanpojan siipipeilit...\"\n\nSiitä se oli alkanut. Naatturin talon elotalkoista Yrjänä oli\nsoutanut hänet yli lahden, suuren, kellanpunaisen kuutamon\nmollottaessa metsän yläpuolella.\n\nEivätkä he olleet osanneetkaan enää olla toisiaan tapaamatta.\nSyysmyöhään saakka he olivat kulkeneet kirjavien lehtien peittämässä\nkoivikossa.\n\nJa tänä keväänä he olivat uskaltaneet vieläkin enemmän.\n\nHän oli soutanut harva se iltayö Kutalahden pohjukkaan ja Yrjänä oli\ntullut häntä vastaan Peuralasta tai lähellä sijaitsevasta Okeroisten\nkylästä, jossa komppania piti leiriä. Ja he olivat vaeltaneet\nuseasti \"Pirun pesän\" piilopirtille saakka. Vene pysähtyi. Neito\nheitti kuumissaan tuhdolle pienen helmenvärisen pitsimyssynsä. Hänen\nvaaleanruskean tukkansa runsaat ohimokiharat liehahtavat heikeästi\ntohahtelevassa aamutuulessa.\n\nHän ojentaa vielä kehittymättömät rotevat jäsenensä hervottomiksi.\nHarmaansiniset silmät katselevat unisina, kuin juovuttavan autereen\nläpi.\n\nHän on unohtanut hetkeksi kaikki vaarat. Mutta piikojen tapuimet\nherättivät hänet mäikinällään. Ja hän joutuu yht'äkkisen pelon\nvaltaan. Oliko hän mielenvikainen vai järjissään? Mitä tästä\nkaikesta oli tuleva? He olivat kahlanneet kuin sokeat puronotkon\nhimmeässä kellassa. He olivat levänneet yhdessä piilopirtin lavitsan\nnahkasilla. Ja hän oli sivellyt pitkät tovit, kummankaan osaamatta\nmitään puhua, Yrjänän paksua tukkaa, jonka kellan- ja vaaleanruskeat\nsuikaleet eivät osanneet pysyä missään järjestyksessä sen siunaaman\nhetkeä.\n\nTätä viatonta rakkauttaan hän nyt vapisi arkisen aamun alkaessa.\nMiten oli käypä hänen kihlauksensa? Pakotettaisiinko hänet\nsittenkin...? Hehän puhuivat, nuo ihmiset, isä ja herrasväet,\nsäätyeroista, tytärten kuuliaisuudesta ja jos jostakin. Mutta hän\ntiesi rakastavansa Yrjänä Friskiä eikä ketään toista.\n\nKesken pelkojaan neito saa silmäänsä peltojen vaiheilta leivosparin,\njoka on noussut ylös korkeuteen ja nyt putoaa kahtena huvittavana\npallona maata kohti, kadoten kuin olemattomiin.\n\nSiihen näkyyn hukkuvat hänen vielä lapsellisesta mielestään\npelot ja vaarat. Hän nauraa. Tuolla tavalla hänkin ... siveä\npappilan \"jungfru\" lentää arkisilta kotopientareilta pois, ylös ja\nihmeelliseen korkeuteen. Eikä häntä kukaan tavoita. Ja sitten ... hän\nkatoaa omaan salaiseen onnenlaihoonsa kuin nuokin hullut linnut... Ja\ntaas hänen pehmeät huulensa ja pyöreä, tyttömäinen leukansa sulavat\nhuolettomaan hymyyn.\n\nMutta rantapensaikosta tiirottaa häntä kohti kaksi vedenhaileata\nsilmää. Ruosteenpunainen sekatukkainen pää kohoaa varovasti\nnäkyviin. Teerenpisamainen pystynenä kipristyy jännityksestä.\nLaihat hartiat kiertyvät melkein kuin kiukkuisesta itkusta. Siellä\non yhä paikallaan Lasse Tonnerus, edesmenneen Nastolan kappalaisen\norpo poika, joka on käynyt Porvoon latinakoulun ja aikonut Turkuun\npapinkouluun, mutta joutunut tänne rovastilaan armoillaeläjäksi,\neräänlaiseksi Pentti-herran kirjuriksi, jolla on sen tuhannen virkaa\n-- rengintöistä aina saarnankirjoitteluun saakka.\n\nLasse on toivottomasti rakastunut Liina Ellidaan. Hän tietää\nkyllä sen neitsykäisen retket, ainakin osapuilleen. Siksi hän\npitää vahtia, usein puoliyöstä alkaen. Ja hänen yönsä ovat täynnä\nläkähdyttävää tuskaa ja houreenihania kuvitelmia. Hän itse, Lasse\nparka, on muka ottamassa vastaan Liina Ellidaa ryteikköjen keskellä\nsammaleisella kalliolla tai hiipimässä lämpimässä yössä hänen\nluhtiaittansa ovelle... Hän ei tiedä vihaako hän vai rakastaako\ntuota neitsyttä. Joka tapauksessa hän hautoo mielessään merkillisiä\nkoston ajatuksia. Kun rovastin silmä välttää hän kähveltää\npappilan suuresta kirjastosta kirjoja. Kyllä hän tuntee Erasmus\nRotterdamilaisen \"Keskustelut\" ja mitä näissä puhuvat Eusebiukset,\nTeofilukset, Sofroniukset ja Teodidaktukset. Hän on lukenut kannesta\nkanteen ajan muotifilosofin Christian Wolffin \"Vernünftige Gedanken\nvon der Menschen\" ja tankannut päähänsä määritelmän toisensa\njälkeen. Likinäköiset silmät tiirollaan, muhkurainen otsa eteenpäin\ntyöntyneenä kuin nuorella pässillä hän iskee päähänsä iskemistään\nmikä on filosofia -- \"philosophia et certa et utilis\", ja hän\nvannoo vaikka alttarilla, ettei filosofilla ole eikä voi olla\nmitään ristiriitoja. Mutta hänen kituliasta rintaansa repii kapina\nkoko maailmaa vastaan. Eikä hän lakkaa lukemasta, sillä hän aikoo,\njumalavita, karata yliopistoon, ja sitten ... palata kerran opiltaan\nkuuluisana Liina Ellidan eteen.\n\nEniten kaikista ihmisistä hän vihaa hyväntekijäänsä, rovasti Krookia.\nMikään ei ole hänen mielestään pirullisempaa kuin jokapäiväinen\n\"kiitollisuusvelka\", jota hänelle osoitellaan sormella joka\nkäänteessä. Mene sinne, juokse tänne, kirjoita saarna, hae Mikkolasta\ntai Ollilasta viljalainan pantiksi isännän ryyppypikari tai emännän\nrintarossi ja kihlasormus. No, jaa, pane ne tuonne kaappiin... Ja hän\nasettelee ne tuon myhäilevän ryövärin 12-lokeroiseen aarrekaappiin,\njossa kiiltelevät myös hänen oman isä vainajansa hopeat ja\nkultakorut: hopeainen kannu, pikareita, Böömin kivillä koristetut\nkorvarenkaat, yhdeksän tukaatin kultaketju -- hänen oman äitinsä\nsukuperintö -- vieläpä hänen äitinsä morsiuskruunu kullattuine\nhetaleineen -- kaikki isä vainajan huutokaupasta pilahinnalla\nryöstettyjä.\n\nSiksi hän vihaa ikuista kiitollisuuttaan armeliaalle orpojen\nja leskien hoivaajalle, tuolle lallukselle, joka uhraa omat\ntyttärensäkin juopoille kappalaisilleen.\n\nMutta keskellä yöllisiä tuskiaan, väristessään vilusta\nvahtipaikallaan, nikotellessaan yksinäisyytensä ja orpoutensa\nkirousta hän on valmis kuolemaan Liina Ellidan puolesta. Siksi hän\nkiertelee hänen ympärillään, vuoroin valmiina puraisemaan rakkautensa\nitkunkiukkuisessa tuskassa, vuoroin matelemaan maassa hänen jalkainsa\njuuressa anoakseen edes haurasta luunpalaa rakkauden yltäkylläiseltä\npöydältä.\n\nNytkään hän ei tiedä, tuijottaessaan kaihertavin silmin Liina Ellidan\nhymyileviä kasvoja, huutaisiko hän koko maailmalle neitsykäisen\nsalaperäiset retket julki, vai antaisiko hän varoittavia merkkejä,\nettä isäukko näkee hänet olutkannunsa äärestä.\n\nMutta neito on jo havahtunut uhkaavasta vaarasta. Hän on nähnyt\nisänsä, joka on noussut nojatuolistaan ja viittaa hänelle käskevästi.\n\nTytär säikähtää hetkeksi. Mutta samassa vilahtaa silmistä uhmaa ja\nhuulet hymähtävät viekkaasti. Onpa keinoja ... rakkaudella. Mitä\nhullummaksi se tekee, sitä viisaammaksi se valaisee järjen vaaran\nhetkellä. Olipa hänellä sitäpaitsi suojelija, Alestalon Katri-rouva,\njoka oli luvannut laskea valhetta, jotta hän vain oli jäänyt muka\nsurevan lesken pyytelyistä hänen seurakseen...\n\nNiinpä hän heläytti rohkeasti vanhan haikean laulun:\n\n     \"On lintunen oksalla liljapuun,\n     ja kiitosta Herran soi sävel linnun suun,\n     kun Luoja soi armonsa vuotaa.\"\n\nMutta lauantaiaamut olivat Hollolan pappilassa kerta kaikkiaan\njollain tavalla epähurskaita. Ja tähän merkilliseen ilmiöön\noli melkein aina syynä Petteri Heliander, etenkin hänen\nsaunanlämmityksensä ja hänen rakkaan puolisonsa olvenpano. Nytkin ...\nkun hairahtuvan tyttären ja arvokkaaseen, siveelliseen suuttumukseen\nvalmistautuvan isän välille oli nousemassa ankara pilvi Siinain\nvuorelta, jolta isä ja rovasti olisi välkytellyt neljännen ja\nkuudennen käskyn laintauluja, nytkin tuo mollonenäinen director\ncantus rikkoi rovastinsa ylevän tunnelman pelkällä särkyneellä\ntenorillaan.\n\nLukkari oli näet tuonut saunannurkalle pesujakkaran, jonka vierelle\nhän oli asettanut viinanassakkansa. Oliko ihme, että veisumies\nJumalan armosta, kuullessaan Liina Ellidan viehkeätä laulua, yltyi\nomaan aurinkoisimpien humalahetkiensä ylistyslauluun.\n\nKurkku kärähti, aataminomena luikahti, laski ja nousi taas, ja\nihanaan aamuun laikahti laulu \"Ahasveruksesta eli judalaisesta\nsuutarista\":\n\n     \"Hamast' Jerusalemin kaupungist'\n     on lähten' yksi ihmisist...!\"\n\nLiina Ellida helähti ilakoivaan nauruun ja vetäisi veneen päin\nrantatelaa. Hän tiesi olevansa pelastettu, sillä tuo laulu nostatti\nsäännöllisesti isäukossa suuttumuksen myrskyn, joka kulki lukkari\nparan ylitse eikä muiden.\n\n\"Se julki jumalaton... joko taas!\" ärähti, nousi ja huusi rovasti\nLasselle, joka oli noussut pihamaalle: \"Mene, kiellä, heitä se\npeeveli järveen!\" Ja Tonneruksen poika katosi. Mutta tytär astui\nnöyrän näköisenä isänsä eteen, selittäen retkensä sovittuun tapaan.\nKatri-rouva oli lähettänyt kunnioittavat terveisensä ja luvannut\nottaa osalleen kaiken syyn hänen, Liina Ellidan, viipymisestä yli\nyön. Leski parkaa vaivasi yhä muka hypokondria ja melankolia --\narvaahan sen ... Juhana-herran kuolemasta kun oli vasta...\n\n\"Noh-noh, noh-noh\", keskeytti isä ärtyneenä lukkarin laulusta, joka\njatkui entistään käreämpänä:\n\n     \"Judan suvust' häijyst' luvust'\n     kuin pidemmält' kuulla taitaan...\"\n\n\"Niinpä niin, niinpä niin\", taputteli rovasti hermostuneena\nkämmenellään toista kädenselkää. Mutta kun laulu äkkiä loppui,\naivankuin olisi paiskattu taikina juoksevan nassakan henkireikään,\nrovasti yritti päättää edes jollain tavalla juhlallisesti tyttärensä\nasian.\n\n\"Tästä lähtien nukut omassa kamarissasi, tuolla yliskamarissa\",\nhän viittasi vinttikerrokseen päin, tyttären niiatessa kuuliaisen\nnäköisenä, tiheitten silmäripsien takana säteilevää naurua. Mutta\nLiina Ellidan vilpillisen säteilevät kasvot herättivät sittenkin isän\nepäluuloja. Hän jyrähti yht'äkkiä todellakin kuin pasuuna Siinain\nkorvessa: \"Ja pane se mieleesi, jumalanluoma, että aikasi on tullut\nastua aviosäätyyn Kustaa Stephanderin kanssa!\" Ja hieman väsähtyen\nhän lisäsi raamatullisen arvokkaasti: \"Parempi on naida kuin palaa.\"\nEnempää hän ei enää jaksanut, vaan ähähti lyhyesti: \"No, niin, mene\nnyt jo tuota ... äläkä silleen...\"\n\nMutta tytär oli jo tipotiessään.\n\nJa Tonneruksen pojalle Pentti-herra hetken kuluttua kansliassaan\ntokaisi hieman unisella äänellä: \"Jaha, jaha, helluntaisaarna,\njaha... Panepa kokoon konsepti, no, jaa, tietenkin ... tuliset kielet\nja Herran hengen humahdus... Mutta kiinnitä erikoista huomiota\nMarkuksen evankeliumin kuudenteentoista lukuun, jossa puhutaan\nperkeleitten ja käärmeitten ulosajamisesta minun nimeni kautta.\nSe kohta, katsos, poika, on aivankuin Herralta meille lähetetty\nkurittamaan hattuherroja ja heidän kätyreitään. Ehkäpä sytyttää\nHerra myös minun sanoihini huomenna tuliset kielet, korventaakseni\nlopullisesti nuo synteihinsä paatuneet maanpetturit ja Beliaalin\npojat, jotka houkuttelevat tätäkin seurakuntaa kerettiläisten ja\nfilistealaisten teille...\"\n\nBenediktus herra haukotteli. Hän tunsi tarvitsevansa lepoa ja siirtyi\nsänkykamarinsa upeaan telttavuoteeseen ottaakseen pienet nokkaunet.\nMon Dieu! Iltasauna ja helluntaisaarna -- ne ne vasta vaativat\nvoimia tunnontarkalta papilta, sillä eipä johdettu, Herra paratkoon,\ntällaista kovakorvaista korpikansaa pelkillä kepulikonsteilla\ntaivaaseen.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPiu-piiuu, piu-piu-piiuu -- \"onko piialla vilu\", on kuhankeittäjä\nhuudellut näkymättömistä kätköistään jo parina kolmena elokuun\naamuna. Mutta sadetta ei vaan tule. Taivas pilveilee lenseästi,\npäivän peittyessä ja taas kirkastaessa metsät ja maantiet.\n\nLiina Ellida ja Alestalon nuori Katariina-leski ajavat kiiltelevissä\nkaleeseissa Uskelan tienhaaraa kohti kääntyäkseen sieltä Hämeenlinnan\ntielle. He ovat näet matkalla Vanajan pappilaan Pacchaleniusten luo,\njotka ovat Krookeille suvunsukua naimisliittojen kautta.\n\nLiina Ellida oli saanut helposti luvan matkaan, koska veli,\nJaakko-maisteri, viivyttyään Turussa yli talven, oli ilmoittanut\nsaapuvansa vihdoinkin kotiin, ja sisaren piti hänet nyt noutaa\nVanajan pappilasta. Nämä vierasmatkat kuuluivat sitäpaitsi Krookien\ntapoihin, sillä kirkkoherran tytär, Thyra Helena Pacchalenia, oli\nviettänyt monet kesät Hollolan pappilassa, melkeinpä kuin Liina\nEllidan kasvinsisarena.\n\nKatri-rouva oli virkistysmatkalla, parantumassa \"melankoliastaan\",\njota alustalaiset takanapäin sanoivat suorasukaisesti\n\"leskentaudiksi\". Olipa Alestalon lampuotimailla käypänä\nsananpartena, jotta \"rakkaus on ankara ja lempi kova kuin Alestalon\narmolla\".\n\nOli hänellä tosin Hollolassa kaksikin kavaljeeria: vääpeli Juhana\nHenrik von Zweygberg ja hänen nuoruudenaikojensa rukkastensaaja,\nhenkikirjuri Petteri Burgman. Mutta näistä herroista ei ollut\nylpistelevän Katri-rouvan amyseeraajiksi. Edellisellä oli kyllä\neräs merkillinen ansio -- hän oli tehnyt kerran Pariisin-matkan ja\ntuonut hänelle lahjaksi harvinaisen bolognalaisen sylikoiran --\ntuon killisilmäisen Amin, joka parhaillaan istui taivaansininen\nmoheerirusetti kaulassa vastapäisellä istuimella.\n\nTämä oli Petteri-herran katoamaton kavaljeerin merkki, varsinkin kun\ntarina tiesi kertoa, että Ami oli saanut viettää neitseellisimmän\nnuoruutensa Voltairen rakastajattaren madame du Châtelet'n\npariisilaissalongissa. Vääpelin ansio oli siis kuolematon. Mutta...\nque faire? Tämä kavaljeeri oli kuin olikin vanha homehtunut kekkuli.\nJa tuo Petteri-herra -- vaivainen hanhensulan raaputtelija! Mon\nDieu, mitä tehdä? Kiroilevan kapteenivainajansa jälkeen hän kaipasi\nnyt jotakin henkevämpää -- jotakuta hovimiestä, \"galanterian\" ja\nvapaamuurariuden täysiveristä edustajaa tai quand même -- oppinutta\nkappalaista, joka kantoi lipereittensä alla ehkäpä piispanristiä.\nEihän hän toki ollut turhaan rovastin tytär eikä turhaan lukenut\nkannesta kanteen Racinen \"Phèdreä\".\n\nTänäkin hetkenä hän järjestelee taidokkaasti kiharrettuja, ohi\npunoittavien korvannipukoitten laskeutuvia suortuviaan ja lausuilee\nsydäntä särkevällä äänellä Aricien repliikkiä Hippolytelle:\n\n     \"Partez; séparez-vous de la triste Aricie...\"\n\nEikä hän ole toki turhaan lähtenyt tälle matkalle koreimmissa\nrimpsuissaan. Hänen kukillinen, karmosiininpunainen pönkkähameensa\npöyhötteli kuohkeana sievänpyöreitten lanteitten vaiheilla. Sen\nsyvästä kaula-aukosta liehahtelivat röyhelöiset pitsit, ja varjokas\nmyssy oli sidottu soukan leuan alle ruusunpunaisin silkkinauhoin.\nTummat silmät paloivat ilosta ja jännityksestä.\n\nHän kyselee kyselemistään Liina Ellidalta, joka näyttää painuneen\nkokonaan omiin ajatuksiinsa, minkä näköinen ja minkä ikäinen oli\nTuomas Pacchaleniuksen apulaispappi, Kaarle Fredrik Mollerus.\nTämä herra näet ei ollut mikään tavallinen pappi, vaan kuuluisa\noppinut. Hän oli magister docens Turun yliopistossa ja professorin\nja piispansijaisen, Juhana Browalliuksen, suosikki, vieläpä\nHämäläis-osakunnan kuraattori -- suurten tulevaisuuksien mies.\n\nMutta Liina Ellida vastailee hajamielisesti. Hän on pakomatkalla...\npeittääkseen edes tuonnemmaksi uhkaavaa häpeäänsä. Käsi tapailee\nlevottomana vaalean, yksinkertaisen puvun kapeata kaulapitsiä.\nKoko hänen kesänsä on ollut täynnä yöllisiä kauhunäkyjä. He eivät\nolleet, Yrjänä ja hän, sittenkään kestäneet rakkautensa huumaavia\nhoukutuksia. Ja nyt vasta hän huomaa leikkineensä häpeällä ja\nkuolemalla.\n\nEräänä keväisenä sunnuntaina, poistuessaan kirkosta asehuoneen\nkautta, hän oli päässyt varmuuteen suuresta onnettomuudestaan.\nPetteri Heliander oli soittanut lopettajaisvirttä, ja hän oli\npysähtynyt rintaa äkkiä ahdistaessa asehuoneen seinämaalauksen eteen.\n\nVielä tänäkin hetkenä hän näkee näkemällä tuon maalauksen, jossa\nnelisarvinen piru ohjaa varvunhoikin, inhoittavin käsivarsin syntistä\nnaista kadotukseen. Ja kuvan alle oli maalattu mustin kirjaimin\nkuudennen käskyn sanat...\n\nLiina Ellida peittää kasvonsa. Katri-rouva katsoo häntä ihmetellen.\nJa mamsellin täytyy naurahtaa, aivankuin todella kuuntelisi hänen\nrupatteluaan.\n\nMutta hätä huutaa yhä hänen sydämessään. Hän on kaiken lisäksi niin\narmottoman yksin kaikessa tässä surkeudessa. Yrjänä Frisk vietiin\njo keväällä komppaniansa mukana kauas itärajalle. Siellä näet ryssä\närhenteli Savonlinnasta käsin, joka Turun rauhan jälkeen kuului\nVenäjälle, ja Rantasalmen talonpojat olivat nousseet metelöimään\nKymenkartanon läänin maaherraa Henrik Wredeä vastaan -- ankarista\nviljan pakkoluovutuksista suuttuneina. Sota oli taaskin ovella, ja\nhänen täytyi taistella yksin koko sitä ulkokullaista valhemaailmaa\nvastaan, jossa synnintekijää uhkasivat hänen isänsä ja koko\nkirkkokuri jalkapuineen ja häpeänpenkkeineen tai kehruuhuone --\nhuonomaineisten naisten kidutuslaitos...\n\nEikä tässäkään kyllin. Hän oli saanut olla kevättalvesta saakka\nkahden tulen välissä. Kustaa Stephander oli ruvennut olemaan\njokaviikkoinen vieras pappilassa ja kiirehtimään häitä. Tytär oli\nollut menehtymäisillään yhtämittaisiin suostutteluihin, vilppiin ja\nitkemistemppuihin, joilla oli isältä täytynyt viikko viikolta kärttää\narmonaikaa pelastuakseen luonnottomasta aviosta.\n\nJa yhä, yhä latelee Katri-rouva turhanpäiväisiä kysymyksiään. Liina\nEllida on parahtamaisillaan uudesta kauhistuttavasta ennusmerkistä.\nHänen mieleensä oli läimähtänyt hänen edesmenneen hoitajansa\nMetta-muorin kertoma tarina nuoresta neidosta, joka oli saanut\nkuolleena syntyneen lapsen, sen salannut ja rangaistukseksi mestattu\nja roviolla poltettu. Herra armahtakoon! huusi hänen sydämessään.\nMutta hän yritti nauraa ja sopersi, että Thyra Helenalla ja Kaarle\nFredrikillä oli nuoruudenrakkaus ja että he olivat jo kauan olleet\nkihloissa.\n\n\"Quelle bagatelle!\" huudahti Katri-rouva ja nosti lihavan\nAmi-tylleröisensä syliinsä, mikä temppu yleensä rauhoitti hänen\nylen herkkiä hermojaan. Mutta hyväilevät sormet pysähtyivät äkkiä\nAmin kiharaisiin niskavilloihin. Sillä Uskelan tiehaarasta putkahti\nesiin kaksi tutunnäköistä miestä: Asikkalan kappalainen Akseli\nHenrikinpoika Laurell, Hollolan peruna-apostoli, sieltä hönttää\napostolinkyydillä vanhaa vauhtiaan selässä potaattimukuloilla\ntäytetty metsäsiankarvainen laukku. Hän on taaskin levittämässä\nsuurta aatettaan -- perunanviljelystä -- Hollolan nauriskansan\nkeskuuteen. Eikä se hevin ota juurtuakseen tähän kovakorvaiseen\nkansaan, ei edes helvetin kiehuvain patojen avulla, joihin hän\nsaarnastuolistaan tuomitsee ylimalkaan jokaisen asikkalaisen, jolla\nei potaatti kasva mumpuloitaan nurkan takana.\n\nMutta Akseli Laurell ei väsy. Hän kiertää ja kiertää jalkapatikassa\ntönöstä tönöön. Sillä hän ei ole vain peruna-aatteen ruumiillistuma\nvaan myöskin sarastavan rousseaulaisen luonnonpalvonnan profeetta.\nNiinpä hän kulkee tuulessa ja sateessa luonnon väärä katajakeppi\nkourassa, hoitamattoman liehuparran iloisesti väpättäessä ja yhtä\niloisten, pienten silmien tirkistellessä tuuheitten kulmakarvojen\nalta. Pysähtyy veräjillä, harppaa tanhuville, tökkää mukulan isännän\ntai emännän kouraan ja tokaisee: \"Seh, siinä on, pane peltoosi,\nmoukka!\" Muuten, Herra varjelkoon, autuus pois ja sassiin, tuossa\npaikassa.\n\nHänen seuralaisenaan näillä matkoilla on useasti kuudennusmies Antti\nKettula Tennilästä -- rovasti Krookin ankara vihamies sukkelasanainen\nja häijynkurinen mies, joka ei pelkää edes myssyjen pääruhtinasta.\n\nPotaattiherra harppii käsi ojossa ja peruna kourassa kaleeseja kohti\ntunnettuaan Alestalon armon. \"Arvon rouva\", hän alkaa ajoneuvon\npysähtyessä, \"tämä maanmainio potaatti eli solanum tuberosum, se on\ntämän kansan maallinen pelastus, ja säätyläisten on käytävä, sanon\nminä...\"\n\n\"Ooh, la pomme de terre! Quelle bagatelle!\" huudahtaa Katri-rouva\nnauraen ja näytellen kauhistuneita eleitä.\n\n\"Niin, niin, sanon minä\", huutaa kappalainen ja ojentaa omalla\nkustannuksellaan painattamansa kirjasen \"Lyhykäinen kirjoitus\npotatesten eli maan-päronain viljelemisestä\", jonka rouva ottaa\nvastaan nyrpistäen pienellä nenällään kauneuspilkkunsa hymykuopan\npimentoon.\n\nAntti Kettula on katsellut tarkkaavasti Liina Ellidaa -- hän oli\nkäärmeitä täynnä kaikkia pappilaisia vastaan ja on ahnein mielin\npannut muistiinsa juorut nuoren mamsellin lemmenmatkoista takamaille.\n\"No, ka, onpa tämä Liina-mamselli käynyt kalvakkaaksi\", hän on\npäivittelevinään. \"He-he-he, niinpä sitä sanotaankin, jotta rakkaus\non sitä raatoa, ei se tapa, mutta se hiukasee...\"\n\nNeito vavahtaa uudesta tuskasta. Hän tietää kyllä, miksi\nkuudennusmies vihaa hänen isäänsä. Kettula oli syyttänyt rovastia\nTurun rauhan jälkeen hallituksen tarkastuskomissionin herrain\nedessä kiskomisista sota-ajan viljakaupoissa, ja kostoksi oli\nBenediktus-herra pannut Kettulan nykyisen vaimon, vaikka tämä jo\nsilloin oli ollut hänen tietty morsiamensa, istumaan salavuoteudesta\njalkapuussa ja lisäksi tuominnut Kettulalle suuret sakot.\n\nTätä vääryyttä nyt kuudennusmies kosteli myöskin vihamiehensä\ntyttärelle, joka yritti hymyillä vastaan avuttomasti, arimpaansa\nsatutettuna. Herra armahtakoon, työntyi taas polttava ajatus hänen\naivoihinsa, he olivat kuitenkin toisilleen salaisesti kihlatut, mutta\nminä toisen kihlattu morsian ja rovastin tytär...!\n\n\"Ai, ai, ai, ai\", oli jo Kettula kääntänyt leikkisän, laihankälpeän\nnaamansa Katri-rouvan puoleen. \"Johan ne sitä ovat huhunneet, jotta\nei se Alestalon armo turhan tautta rilloilla ajele ... rimsuissa ja\nruusuissa... Köyhyyttä näätsen ja leskentautia on mahloton salata,\nsanoo hollolainen...\"\n\n\"Fy donc! Kuinka se isäntä...?\" nyrpisti Katri-rouva taas nenäänsä,\naivankuin sen alle olisi ilmestynyt navetantakainen tunkio. Mutta\nKettula vain nauroi häijynkurisesti päin naamaa: \"Mitäpäs se\nsellainen herroille, ollapa vaikka lihallista kuin ryssän rakkaus,\nha-ha-ha... Meille suomalaisille, kolloille, meille se maksaa\njalkapuut, plootut ja taalarit...\" Ja taas hän katsahti syrjäsilmällä\nLiina Ellidaan, joka vaivautuneena käski kuskin jatkamaan matkaa.\n\nNiin jäi pappi Laurell seisomaan hieman hölmistyneenä, peruna\nkourassaan, Kettulan hihittäessä mairein suin.\n\nTaivallusta jatkettaessa kappalainen sanoi kuudennusmiehelle:\n\"Sinussa pelehtii, Kettula, kostonhimon piru. Aja se pois ajoissa.\nMuista, että Herran kirves on pitkässä varressa. Hän itse kostaa\nminkä kostaa ajallaan ja vanhurskaudessaan...\"\n\n\"Ehei, sinä Asikkalan potaattiherra, kova kovaa vastaan, sanoi piru\nHollolan mustalaiselle\", kivahutti Kettula kiukkuisesti. Mutta hetken\nkuluttua hän puhui vakavin äänensävyin, melkeinpä murheellisesti:\n\"Ja kuka, kysyn minä, tässä pitäjässä tappelisi tämän yhteisen\nkansan puolesta, jollen minä, omalla konnullani seisova velaton\nmies? Plootu-Pentti myi äskeisen sodan aikana kaksinkertaisesta\nhinnasta sotaväelle suuret viljavarastonsa, ja siitä hyvästä sai\ntämä kiusattu kansa karskuttaa lähes vuoden pelkkää pettua. Rovasti\npettää ja kettää. Rusthollarit usuttavat verovoutinsa talonpojan\nniskaan, vaikka tällä ei olisi kuin emännän rossi ja kihlasormukset.\nPorvoon ja Hämeenlinnan kauppiaat vaihtavat pilahinnalla ja sen\nturkasen rihkamalla parhaat lahna-apajat, viimeiset viljanrippeet ja\noravantöppöset. Omalla kielellään ei saa sakkoherroilta talonjussi\nedes omaa laintuomiotaan, olla vaikka sakotettu viimeistä multahirttä\nmyöten, jotta...\"\n\n\"Myönnetään\", keskeytti Laurell, \"suuri on ahneuden valta näissä\nvierasverisissä herroissa. Mutta muista -- kuten kansa itse sanoo --\nkaikkia rahalla saa, paitsi Jumalan armoa ja linnun piimää...\"\n\n\"Piimää? Vai eivät saisi... Hämeenlinnan rohtoherroilta ranskanviinit\nja liköörit, talonpojan latkiessa kurnaalia putinastaan! Ja sanoo\ntämä kansa silläkin tavalla, että herraus auttaa helvetin portille\nasti, ja jos on hyvä hevonen, ajaa siitäkin yli. Rahkeistaanpa se\nrikas näkyy, varsinkin tämä tynnyri-Pentti ja sen pojan hyväkkäät,\njotka tepsuttelevat täällä silkkipöksyissään kuin riikinkukko\nAnianpellon markkinoilla, ha-ha-ha...\"\n\nIloluontoinen kuudennusmies oli taas pannut raskaat asiat leikiksi,\nvarsinkin kun pappi oli läimäyttänyt koirankurisesti omia\ntalonpoikaisia, sinisen sinttyneitä sarkahousujaan ja harpannut aimo\naskelen lyhytvartisilla rasvanahkasaappaillaan. \"Ka, mikäs siinä,\nparta halki ja piippu suihin\", tokaisi Kettula. Ja matkalaiset\nistuivat polttelemaan tienvieren penkereelle. Nurkantakuisen\nkäristessä visakopassa Kettula jatkaa vihanpitojaan: \"Tiedätkö,\npappi, mitä varten Paimilanlahdessa on yhtä paljon ankeriaita kuin\npuoluepukareita Hollolan herrasväissä?\"\n\n\"He-he-he\", hyrähteli Laurell, \"no, ka, ryypynpaineeksi totipöytään\".\n\n\"Ehei, hyvä veli, siihen nyt riittäisi Hollolan rasvalahnakin. Heidän\nomatuntonsa ... autuuden peilistä katsoen, meinaan, on just' ja\ntarkalleen näät ankeriaan muotoinen ja yhtä niljakas. Otapas hännästä\nkiinni -- suit sait! Kyllä ne pojat luikahtavat hyvätuloiseen\nvirkapaikkaan vaikka parsinneulan silmästä. Mutta sen minä sanon,\netteivät ojenna Hollolan kuudennusmiehet alttarilla kättään\nJaakko-maisterille, pyrkiköön jos pyrkii isänsä perilliseksi tämän\npitäjän saarnapönttöön.\"\n\n\"Mitäs teet, Antti parka, kun Jaakko poika sakoo politiikan\npelikortit, niin että valttiässä on aina päälläpäin, he-he?\"\n\n\"Nostanpa, piru vieköön, hollolaiset kapinaan!\" kivahti Kettula ja\nhyppäsi melkein tasajalkaa maantielle. Mutta ei lakannut Kettulan\nviisastelu.\n\n\"Tiedätkös, Asikkalan herra, mitä varten sysmäläiset ovat onnenpoikia\nverrattuina meihin, hollolaisiin?\" hän arvuutteli taas papilla. Ja\npappi oli osaavinaan oikean vastauksen: \"No, ka, kun yksinkertaisesti\npääsevät taivaaseen, mutta eivät sellaiset viuruleukaiset ketut,\njoita täällä Hollolassa vilistää pitkin maanteitä, vieläpä omien\npappiensa seuranpitäjinä.\"\n\n\"No, on siinäkin minulla herra, joka kirjoja lukee!\" hihitteli\nKettula. \"Etkö ole lukenut raamatuista, että kun paholainen kantoi\npussissaan aatelismiehiä, sattui pussin peräpuoli repeämään Sysmän\nkohdalla, ja sinne tipahti kokonainen katras vaakunoitua väkeä,\nsenkin punatakki-Reetit ja monennäköiset Pummit ja Veltit ja Söltit.\nJa siinä oli rienausta kylliksi.\"\n\n\"Mutta mitenkäs kävi hollolaisten! Pirun niskavilloihin oli\ntarrautunut sen peevelinmoinen poikue -- eikä se isästään saatanasta\nhevin päästänyt irti. Mutta putosipa lopulta, tuonne noin ...\nkirkkolahteen -- Krookin suvun pipit ja papit. Ja se se vasta oli\nrienausta! Tietäähän sen, kun oli piru siunannut koko suvun ryssän\nsielulla, riikinkukon aivoilla, ankeriaan omallatunnolla ja kultaisen\nvasikan kivikovalla sydämellä, ha-ha-ha...\"\n\nPapin parta väpätti ja isännän naskalinenä kipristyi isosta naurusta.\nJa ukkojen matka jatkui pohjoista kohti, Asikkalaan päin.\n\nNaisten kaleesit sujuttautuivat pienen metsäjärven rantaa. Liina\nEllida seuraa sen ruohikkorantojen juoksua mieli lakastuneena. Mutta\nhetken kuluttua ja sittenkin vaisusti hymähtää. Järvellä purjehtii\nlievää tuulenviriä vasten emosorsa poikueineen. Lämmin lapsuudenkuva\ntuo taas hänen lähelleen erään hallavatukkaisen pojan, joka oli\npelastanut emosorsan hänen pyynnöstään. Ja hänen kätensä siirrähtelee\npolvelle hyväilevin liikkein.\n\nEikä hän taas tässä näyssään osaa katua mitään. Alakuloinen\nhymy vaihtuu melkein nauruksi. Ihmeellinen, rohkea näky nostaa\nhänen katseensa taivaan siniselle merelle, jossa jyhkeät pilvet\nseisoskelivat kuin mahtavat saaret. Tuollainen se oli ollut viime\nkeväänäkin, sinä iltapäivänä, kun he olivat tavanneet toisensa\nviimeisen kerran ennen Okeroisten komppanian lähtöä rajalle.\n\nHe olivat nousseet Tiirismaan korkeimmalle laelle. Siinä heidän\nlevätessään kalliosammalella kuuluu korkeudesta kuovin hätähuutoa.\n\nSe on kummallista. Lintu ei enää laskettele hääviikkonsa helmeilevää\nlaulua. Se huutaa kimeästi, ja Messilänlahden saaresta, jostakin\nluhtaniityn mättäältä, vastailee naaras kiireisesti, kuin rohkaisten\nlyhyin huudoin koirasta, joka parhaillaan taistelee pesueensa\npuolesta mahtavasiipistä muuttohaukkaa vastaan. Tämä kiertää\näänettömänä sinne tänne himoiten kuoviparin poikasia. Mutta koiras\nliitää, kiepahtaa, kiertää ja hyökkää. Sen pitkä nokka nyhtää\nhöyhenen petolinnusta, milloin mistäkin ... selästä tai kyljestä.\n\nKuovin taistelu on vimmaa täynnä. Mutta haukka ylpisteleiksen yhä\nvain kaarrellen omaa rataansa, tekemättä vastahyökkäystä.\n\nNyt sen terävät silmät näyttävät keksineen pesän. Se siirrähtää\nalemmaksi. Kuovi hyökkää raivokkaasti. Ja nyt se päästää lyhyitä,\nviiltäviä hätähuutoja, aivankuin se ei enää jaksaisi kestää pedon\nvoimaa.\n\nSamassa kimmahtaa ilmaan naaras. Se vilistää pitkä nokka sojossa\npuolisolleen apuun. Nyt ne taistelevat yhdessä. Haukka siirrähtelee\näkkinäisin elein. Sen armoton rata kätkee tuontuostakin. Se ei pääse\nheittymään surmaavaan syöksyynsä. Se on jo äskeistä korkeammalla.\nJa kuovien nokat iskevät ja iskevät. Niiden huuto yltyy kirkunaksi,\njossa hädän alta soi voitonhimo ja rohkea usko. He ikäänkuin huutavat\ntoisilleen: se ei voita meitä, se väsyy, se väsyy, älä hellitä, älä\nhellitä, pojat on pelastettava, pelastettava...!\n\nJa ihme tapahtuu. Ärtyneenä haukka tekee polvia, kiertää ylemmäksi ja\nkauemmaksi, kunnes katoaa jyhkeän pilven peittoon. Huutamatta enää\nsanaakaan kuovipuolisot viipottavat suoraa rataa sen turkasen vauhtia\nsaarelleen, omalle kotomättäälleen.\n\nLiina Ellida naurahtaa raikkaasti. Hän on pitävinään yhä\njännittyneenä Yrjänän ranteesta, jossa valtimo tykkii levollisen\nvarmasti.\n\nMiksipä he eivät kestäisi tämän maailman petolintuja vastaan!\nSyysmyöhällä tai ainakin talveksi Yrjänä palaa. Veljensä avulla tai\nmuuten ... äidinperinnöllään hän on kerran hankkiva rakastetulleen\nvaikka kersantin valtakirjan, jotta hän uskaltaa astua pappilan\npääportista isän puheille... Mutta siihen mennessä hänen oli\ntaisteltava yksin. Ja hän tahtoo taistella!\n\nSitä varten hän on matkaan lähtenytkin -- Thyra Helenan luo,\njoka on viisas ja taitava, osaa väitellä vaikka miesten kanssa\noppineista asioista. Yhdessä he kyllä keksivät keinon, millä pettää\nulkokullaisen maailman, ainakin toistaiseksi...\n\nKatri-rouvan oli metsäjärven kylmä henkäys pannut hytisemään.\nKärsimättömänä hän sipaisi viereltään valkoisen ja viheriäraitaisen\nrastisiljiviittansa, kietoen sen aroille hartioilleen ja painaen\nsyliinsä bolognalaisystävänsä, jonka eteläinen veri oli tietenkin --\nnaturellement! -- hyytymäisillään tällaisessa karkeassa suomalaisessa\nkorvessa, kuten emäntänsäkin. Heidän täytyi toki varjella heikkoja\nhermojaan. Melankolia ei ollut mikään leikkitauti. Se oli kerta\nkaikkiaan ajan vitsaus hienoston piireissä.\n\nMutta sitä hän nyt ei missään tapauksessa saisi päähänsä, ei edes\nkuolinvuoteellaan, että joku tytönheilakka, tuollainen Thyra\nHelena Pacchalenia, kykenisi pelastamaan hänen hurmausvoimaltaan\nMollerus-pappiaan, jos hän todella otti avukseen konverseerauksen ja\ngalanterian hienoimmat taidot. Ja sitäpaitsi! Kukaties minkälainen\nliehittelijä, oikea l'homme galant, saattoi olla omastakin\npuolestaan tuo magister docens, tuleva rovasti ja, peut-être, tuleva\npiispanhiipan kantaja...?\n\n\n\n\n3.\n\n\nTuomas Pacchaleniuksen pappila hitaasti vaeltavan Vanajanjoen\npartaalla on pieni ja vaatimaton, sillä sen isäntä ei kuulu suinkaan\najan pappisylimystöön. Päärakennuksessa ei ole enempää huoneita kuin\npieni sali, porstuan peräkamari, joka palvelee kirkkoherran työ- ja\nkirjastohuoneena, suuri väentupa ja vinttikamari -- siinä koko\npappilan komeus.\n\nEi ole hienoja paneeleja katoissa tai seinissä, kuten Krookien\npappishovissa -- salinkin katto on vain höylättyä lautaa raskaine\nparruineen.\n\nMutta tässä pappilassa on kauttaaltaan viihtyisän kodikasta.\nSali, värikkäine mattoineen ja korkeine kaappikelloineen, joka\ntakoo juhlallisen vakaasti aikaa nurkkakaapin ja tummansinisen,\npunakuvioisen seinäarkun välissä, vieläpä heikeä-äänisine\nspinetteineen, ottaa tulijan aivankuin lämpöiseen syliinsä.\n\nKaikkialla tulee näkyviin ahkerien naiskäsien huolekas jälki.\nVieläpä ulkona, tanhualla. Talon emäntä ja tytär ovat touhunneet\netelänviettoiselle joenpenkereelle upean ryytimaan. Ja sieltä saa,\nvarsinkin näin elokuussa, monenlaista hyvää sekä ruokapöytään että\nlääkkeeksi: on salaattia, jonka tiedetään auttavan kuumetaudeista,\non persiljaa, joka vuorostaan lisää lämpöä vereen, vieläpä kissan\njuustot vatsalääkkeeksi, puhumattakaan retiiseistä, kupuja\njuurikaalista ja sokeriherneestä.\n\nSalissa katetaan parhaillaan päivällistä. Jaakko-maisteri, seurassaan\nVähä-Savon tuomari Juhana Henrik Wijkman, on jo saapunut. Mutta\nHollolan naisvieraita odotetaan vasta illaksi tai huomiseksi.\nHerrat istuvat isännänkamarissa lievän bischofi-boolin ääressä.\nTuomas-herra, viisissäkymmenissä oleva pappi, hiljainen oppinut,\nmutta palava saarnamies, johtelee keskustelua, tulevan vävypojan,\nmaisteri Molleruksen, täytellessä yhä kiihtyvän väittelyn lomaan\nnurkkahyllyltä herrojen höyrähteleviä piippuja.\n\n\"Niin, hyvät herrat\", puhui isäntä hymähdellen, \"teillä on Wolffinne\nja muut muotifilosofinne, hyöty- ja järkioppinne. Minä vähäiseltä\nosaltani riipun kiinni ennemmin vaikkapa vanhassa Epikteetoksessani.\nMitä tätä kansaa auttaa teidän poliittiset tappelunne ja esimerkiksi\ntämä hattuhallitus, jonka tyrannius ei ole sen parempaa kuin Rooman\nkeisariajan mielettömimmillä Commoduksilla ja Heliogabaluksilla...?\"\n\n\"Oikein, veli, sitä ne juuri ovat... nämä hattumaakarit --\npikkutyranneja, jotka hallitsevat ranskalaisilla lahjuksilla ja\nkätyröivät tuossa paikassa meidät uuteen sotaan!\" huudahti Vähä-Savon\ntuomari -- perin juurinen myssy.\n\n\"Ja te, rakkaat myssyt, te valmistatte parhaillaan uutta\nvaalitappelua ryssäläisillä hopearuplilla, vai kuinka?\" naurahti\nkirkkoherra. \"Ei, hyvät vieraani, oikeus on vanhempi kuin kaikki\nteidän hallituksenne. Tosin myssyt ovat vaarattomampia, koska\nHerramme on suonut heille hämmästyttävän runsaat unenlahjat, kun\ntaas hattuherrat, no, niin -- hehän taluttelevat vimmatulla innolla\nviattomia syntipukkeja mestauslavoilleen, kuten...\"\n\n\"So, so, setä hyvä\", tokaisi lomaan sormi pystyssä Mollerus,\n\"tuollaisilla totuuksilla puhutte pian viisaan päänne hirteen\". Ja\nlyöden leikillään Jaakko-maisteria olalle hän jatkoi: \"Muistakaa,\nsetä, että Jaakko-veljemme tulee kreivi von Rosenin luota, on\nkukaties hänen suosikkinsa ja ostaa sinun päälläsi lopultakin\nhovisaarnaajan viran tai koko Hollolan rovastikunnan...\"\n\nSeura nauroi. Puhe oli leikkiä. Mutta Jaakko Krookin nauru oli\nväkinäistä. Hänen kylmä, luja otsansa pysyy ilmeettömänä, yhtä kylmät\nharmaat silmät peittyvät laskelmallisesti yläluomen alle. Mutta\ntiheät kulmakarvat liikahtavat ärtyneesti. Ja paksuhkot huulet,\njotka intohimoisin juontein ja herkästi värähtelevinä näyttävät\nmerkillisen ristiriitaisilta kylmissä, melkein liikkumattomissa\nkasvoissa, ne ne nytkin pettävät tämän politiikan \"laskumestarin\",\nkuten isä-Krookilla oli usein tapana poikaansa nimitellä. Ne\nvääntyivät halveksivaan nauruntapaiseen. Ja hyvin hoidettu käsi\nheilahti sipaisemaan tiheätä tummanruskeata tukkaa, joka oli lievästi\nvain ohimoilta puuteroitu. Käsi tosin pysähtyy kuin käskystä, ja hän\ntokaisee: \"Ei vaaraa, mon frère, minun hattuni ei kykene peittämään\nKrookien liiankin kuuluisaa yömyssyä, ei ainakaan kreivi von Rosenin\nmielestä.\" Puhuja oli naurahtanut. Mutta hampaat puristuivat yhteen\nyht'äkkisestä kiukusta. Hän ei näet ollut onnistunut matkallaan.\nHovisaarnaajan arvo oli jäänyt saamatta. Kenraalikuvernööri oli\nviittaillut isä Benediktuksen asemaan myssyjen johtomiehenä. Pojan\nolisi muka saatettava isänsä \"oikeaan käsitykseen maan ja hallituksen\ntoiveista\", siinä tapauksessa hän, herra kreivi, oli mielisuosin\nlähettävä puoltolauseensa perintöruhtinaalle.\n\nSanat olivat olleet sirostellun hämäriä. Mutta Jaakko-maisteri\noli käsittänyt, ettei hänellä eikä hänen Kaarlo-veljellään, joka\nhavitteli kenraalikuvernöörin sihteeriyttä, ollut mitään toiveita,\nniin kauan kuin isä-rovasti pauhasi hattuhallitusta vastaan.\n\nJaakko-herra ei tänä hetkenä tietänyt, oliko syytä olla hattu vai\nmyssy. Siksi hän etupäässä katseli ja kuunteli, hakien käsinojaa,\njosta kiepahuttaa itsensä oikealla hetkellä oikeaan satulaan.\n\nKirkkoherra käänsi keskustelun syvemmille vesille. Ajan\nuskontokysymykseen: kirkonoppiin ja valistusaatteiseen deismiin.\n\"Mitä vähemmän opinkappaleita, sitä puhtaampi on meidän uskomme. Ken\nrakastaa Jumalaa ja on oikeudenmukainen lähimmäistänsä kohtaan, hänen\nei tarvitse, ei pappina eikä sanankuulijana...\", alkoi Tuomas-herra.\n\nTuomari Wijkman kaiveli myrtyneenä ruosteisia hampaitaan, joita\ntänäkin hetkenä pahasti porotti ja pakotti. Ne olisivat vaatineet\nturtuakseen joko hattujen haukkumista tai tuiman viinaryypyn, mutta\nei missään tapauksessa ikävän pitkiä saarnan juuria.\n\nJaakko-maisteri löi naurahtaen syrjäiskun isännän ajatukseen.\n\"Huomaan, että setä vastustaa järkioppia, mutta latelee parhaillaan\nrienaaja Voltairen pirullisimpia älynleimauksia.\"\n\n\"Pirukin saattaa puhua joskus Herran suulla\", hymähti Pacchalenius.\n\"Mutta nämä ajatukset uskosta oikeudenmukaisesti hallitsevaan\nJumalaan ja oikeamieliseen ihmiseen on jo aikoinaan lausunut minun\nEpikteetokseni 'Ojennusnuorassaan'. Ja te, nuoret, sanotte ne\ntunnustavanne. Mutta saarnoissanne te ne salaatte kansalta. Te\naivankuin tahdotte kivittää kovilla opinkappaleilla sen pääparan\nentistäkin tyhmemmäksi.\"\n\n\"No, mutta, rakas setä, vanhana klassikkona teidän toki pitäisi\nmuistaa, että mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle eli tälle\naapis- ja katkismuskansallemme\", naurahti Jaakko-maisteri.\n\n\"Siinä, juuri siinä\", huudahti isäntä, \"on teidän ranskalaisen\nälyleikkinne vilpillisyys, se kuurnitsee hyttyset ja nielee\niänikuiset kameelit\".\n\n\"Totta, totta, hyvä setä\", innostui Mollerus. \"Mutta ette kieltäne,\nettä meidän 'muotifilosofimme' Christian Wolffin ajatus sopusoinnusta\nja ihmisen onnellisuudesta perustuu kaikessa järkioppisuudessaankin\n-- juuri tuohon oikeudenmukaisuuden luomaan harmoniaan...\"\n\n\"Voi, voi, sinuas, Kaarle Fredrik!\" huudahti talon tytär Thyra\nHelena, joka oli tullut kutsumaan herroja atrialle, \"etkö muista,\nsenkin kieroilija, tunnustaneesi, että Wolff on tärvellyt koko\nLeibnizin jalon opin 'ennalta asetetusta harmoniasta', madaltanut\nsen jumalallisen kauneuden pelkäksi sielun ja ruumiin riiteleväksi\navioliitoksi!\"\n\n\"Hyvä, hyvä, Helena!\" huudahti Jaakko. Hänen kylmiin silmiinsä\noli syttynyt harvinainen tuli. Hän nousi notkeasti ja jatkoi kuin\nyksinomaan Helena-mamsellille: \"Sinä olet, totta vieköön, kymmenes\nviisauden muusa!\" Ja hän tavoittaa Helenan kättä tätä suudellakseen.\nMutta Helena jatkaa kiusoitteluaan: \"Vai jäljittelee rakas serkku\nukko Gottschedin runonpätkää 'Leipzigin satakielelle', madame von\nZieglerille! Etkö löytänyt Leipzigin kuuluisasta yliopistosta mitään\nomia ajatuksia, vai...?\"\n\nHänen valoisan otsansa alta ilkamoivat ruiskukan siniset silmät ja\nhänen värehtivät hymykuoppansa melkeinpä nolostuttivat hetkeksi\ntaitavan sanamiekkailijan. Hän ei ollut monien matkojensa vuoksi\nviime vuosina paljoakaan nähnyt vähäorpanaansa. Ja nyt...\nsaavuttuaan, jo ensi päivänä, hän tiesi syttyneensä tuon älykkään\nneidon viehkeyteen. Helena -- toisen morsian, ja hän itse ...\npiispantyttären sulhasmies. No, samantekevää. Hän oli tottunut\nvalloittamaan. Hän halusi jatkaa leikkiä. Jo opiskeluajoilta hän oli\ntottunut vähäksymään Kaarle Fredrikiä, jonka avomielinen, hieman\nsaamaton ja sinisilmäinen tunteellisuus oli häntä hymyilyttänyt.\nNäinä päivinä hän oli väläytellyt Thyra Helenalle leikkisän riitelyn\nsävyissä hiotuimpia kavaljeerintaitojansa eikä jäänyt nytkään\nvastausta velkaa.\n\n\"Sodassa on kaikki luvallista, rakas serkku à la guerre comme\nà la guerre!\" hän heitti vastaan vanhan iskulauseensa. \"Niin\nväitetään ainakin Euroopan kahvilassa eli Pariisissa.\" Ja hän\ntarjosi käsivartensa Helena-mamsellille valloittaakseen hänen\npöytäkumppanikseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähä-Savon tuomari oli saanut inkiväärin ja muskotin tuimistamat\nruokaryyppynsä ja alkoi päästä parhaaseen puhevimmaansa, kuten\naina löylyyttäessään hattuja, joita hän piti syyllisinä moniin\nonnettomuuksiinsa.\n\nHänen paikoittain rokonarpinen naamansa, kallelleen solahteleva\npiiskaperuukkinsa, kulunut nuuskan värinen lievetakkinsa ja\nnuhraantuneet keltaliivinsä tekivät hänestä -- niin tuomari ja\nentinen pormestari kuin olikin -- ilmeisen rappioherran. Hänen\nräyhähtelevä voivottelunsa, joka helposti suli myöskin pariin\npirahtelevaan itkuntippaan, kirotuita kohtaloitaan ja vainoojiaan\nvastaan saattoi kuulijan kuvittelemaan hänet onnettomaksi\nmarttyyriksi. Mutta kun hän vimmapäissään -- ja varsinkin humalassa\n-- tuskin salasi sitä, että hän sai Venäjän Tukholman-lähetystön\nsihteeriltä Juhana Simolinilta moniin rahahuoliinsa kätyrinapua\nmilloin plootuissa, milloin dukaateissa, nimitettiin häntä\nvastustajien kesken usein maanpetturiksi ja konnaksi. Eivätkä häneltä\nrahahuolet loppuneet, sillä hänen turhamainen puolisonsa, omaa\nsukuaan Christina Elisabeth von Ackern, piti yllä tuhlaavaista menoa\nRantasalmen tuomarinhovissa, mikäli ei vietellyt aikaansa Tukholmassa\npolitiikan ja huvittelun pyörteissä.\n\nJuhana Henrik Wijkman on sanalla sanoen tämän riitaisan ajan ilmetyin\npuoluepukari ja onnenonkija, joka hyppää aina ojasta allikkoon,\nkoska hänen vuoroin hilpeä ja avomielinen, vuoroin ärtyilevä ja\nrehentelevä luontonsa saattaa hänet kylmäpäisempien vehkeilijöitten\nleikkikaluksi. \"Jukranpuit! Sanoitpa oikein, veli Pacchalenius\", hän\nhihittää sihahtelemalla harvoista hampaistaan, ruokaliina reuhottaen\nleuan alla, \"kenraalikuvernööri on tyranni ja tyranni Tessinin\nkätyri. Mutta tuolla kreivi lurjuksella on itsellään Kymenkartanon\nmaaherrana oikea saatana kätyrikseen -- hänen kuuluisuutensa Henrik\nWrede, joka aikoo keplotella minulta virat ja tavarat...\"\n\n\"Haluan kuitenkin huomauttaa, veli Wijkman, että minä puhuin\ntyranniudesta, mutta ei suinkaan kätyreistä\", keskeytti kirkkoherra\nvaivautuneena.\n\n\"Luuleeko veli, että tyranni voi elää ilman kätyreitä!\" leikkasi\ntuomari yltyen taas parhaimpiin kielikukkasiinsa \"jukranpuit\" ja\n\"jukravita\", joissa \"ärrät\" ylimalkaan pehmenivät höllien huulten\nherttaiseksi \"lespaukseksi\".\n\n\"Palveleeko siis herra tuomari jotakuta omaa 'tyranniaan' -- ehkäpä\nsihteeri Simolinia, joka on kuulema saanut Elisabetilta tynnyrillisen\nkultaa autuuttaakseen tätä Suomen kansaa ryssäläisellä rauhalla?\"\niski Jaakko-maisteri terävästi, sillä hän halusi jo ajoissa pestä\nkätensä liiasta tuttavallisuudesta tämän sameamaineisen herran kanssa.\n\nMutta tuomari oli päässyt pahimman vastustajansa kimppuun eikä\nhellittänyt. \"Tiedättekö, hyvät herrat, että tuo samainen komohattu\nWrede on lähettänyt jonkun lipilaarin Turun hovioikeudesta\nRantasalmelle, tuomarintalooni, syyttääkseen minua -- kapinasta? Ja\nmiksi? Siksi, että minä rakkaudesta hänen sortamiinsa talonpoikiin\nkoetin näitä pelastaa hänen laittomilta pakko-otoiltaan. Onko\ntämä nyt laitaa! Määrätä köyhät Rantasalmen talonpojat rahtaamaan\npilahinnasta ohra- ja ruistynnyrit tuhottomat matkat Degerbyhyn\nsaakka hattujen sotavarastoihin ja kaiken lisäksi rospuuton aikana!\nNo, hyvä, minä kirjoitin heidän puolestaan valituskirjan ja siinä\npysyn, vaikka minun täytyisi hakea apua Savonlinnasta venäläiseltä\nvarusväeltä noita sotahulluja vastaan.\"\n\n\"Tietääkö herra tuomari, että sellaista peliä sanotaan Ruotsin laissa\nmaanpetokseksi, joka tilitetään mestauslavalla?\" leikkaa Jaakko\nkylmin sanoin. Hän oli nähnyt, miten Helena-mamsellin kasvot tuomarin\npuheesta olivat punastuneet harmista. Ja nyt hän otti vastaan hiljaa\nkäsiään hykerrellen neidon kiitollisen katseen.\n\n\"Maanpetokseksi, jukravita!\" hekotti huoleton tuomari. \"Kuka tätä\nmaata ja kansaa on enemmän pettänyt kuin hattuhallitus, joka syöksi\nsen aseettomana ja avuttomana häpeälliseen sotaan. Keisarinna on\nmajesteettisanallaan vakuuttanut tälle kansalle rauhaa ja minä\npuolestani...\"\n\n\"Ryssän rauha!\" keskeytti Thyra Helena. \"Se on ollut aina shakaalin\nvalheitkua ennen ryöstyretkiä ja hävitystä!\"\n\n\"So-so, Thyra Helena\", nosti hänen sulhasensa leikillisesti\nvaroittavan sormensa, \"nainen vaietkoon seurakunnassa\".\n\nJaakko nauroi halveksuvasti. Hänen katseensa tähtäytyi haastavasti\nMollerukseen, samalla kun hän laski kätensä Thyra Helenan kädelle\npöydän varjossa.\n\n\"Nainenko? Sinähän puhut, veli hopea, kuin naisemme istuskelisivat\nyhä kankeaoppisuuden mustissa kamlottihameissa huoneentaulu\nkourassa. Sinusta ei taitaisi hevin tulla don Juania pariisilaisissa\nlemmenhoveissa.\" Mollerus vain hymähti: \"No, mutta onko mon frère\ntaittanut koipensa siellä kenraalikuvernöörin parkettilattioilla, kun\nei ymmärrä enää leikkiä?\"\n\nHelena yhtyi nauruun katsoen rakastuneesti sulhaseensa, hivutti\nkätensä Jaakko-maisterin kädestä ja heitti oman taisteluhansikkaansa:\n\"Hänelläpä onkin, hyvä serkku, oma lemmenhovinsa täällä, en\nminiature, tarkoitan!\"\n\n\"Sepä se -- 'en miniature'! Entäpä jos veisin sinut, serkku, suureen\nmaailmaan...?\" Jaakko jatkoi houkuttelevasti, puolittain kuiskaten.\n\"Suureen maailmaan!\" helähytti Helena-neito raikkaasti: \"Minä olen\nkuullut, että nuo salonkien kaunottaret nuuskaavat, juovat ja\nkäryävät kuin Turkin pippuri. Herra varjelkoon! Me, Kaarle Fredrik ja\nminä, emme vaadi enempää kuin kohtalaisen kappalaispappilan omaksi\nparatiisiksemme. Mitäs sanot? Hankitko virkakirjan arvon veljeltäsi,\nhovisihteeriltä, ja halvasta hinnasta? Minun sulhasparkani on näet\narveluttavan kömpelö politiikan tikapuilla.\"\n\nJaakko puri harmistuneena huuliaan. Mutta jatkoi pilapuhetta\nsalainen uhka äänessään: \"Luulen kuitenkin, että ... paratiisiksi\nsopisi parhaiten, sanokaamme -- parisatainen saaristolaisseurakunta,\npienoinen Armida-velhon lemmensaari, jonka erottaa tästä pahasta\nmaailmasta tuo kuuluisa -- 'unohduksen silta'...\"\n\nJaakon ajatus ei ennättänyt päästä kärkevimpään tikarinpistoonsa,\nkun talon emäntä, harmaahiuksinen, mutta yhtä vielä kasvoiltaan\nheleänverevä nainen, kantaa omin käsin tuvan puolelta parasta\njälkiruokaherkkuaan, omenahyvettä, jossa kellanruskeat omenat\nnousivat pyöreäpäisenä kekona makeasta vaniljakastikkeestaan.\nKirkkoherra taputtaa puolisoaan hyväksyvästi olkapäälle. \"Kas, kas\",\nhän hymähtää, kääntyen samalla koko pöytäseuran puoleen, \"mitä\nteitä auttaa, hyvät herrat, kaikki juoksentelunne valtapaikkojen\nrappusissa, jos ette kykene rehellisesti viljelemään Jumalan\npuutarhaa ja taritsemaan sen hedelmiä uhrimielellä ja jalosti tälle\nkansalle? Hjaa, jaa\", hän maisteli kastikettaan, \"meidän muori se\nosaa valita hyvät hedelmät tämän elämän pahantiedon puusta...\"\n\nThyra Helena on istahtanut spinetin ääreen. Graunin sävellyssarjan\nallegro-fantasian johtosoinnut helähtelevät kepeänä, heleänkirkkaana\nnauruna. Kaarle Fredrik kiirehtii ottamaan seinältä huiluaan\nsäestääkseen morsiantaan.\n\nMutta samassa alkaa avoimesta ikkunasta kuulua kaleesien hyrinä.\nLiina Ellida ja Katri-rouva ajoivat pihamaalle. Ja sieltä kuulivat\nkuistille kiirehtivät Katri-rouvan huudahtelevan hopeanheleällä\näänellään: \"Charmant, charmant! Quelle beauté!\" Ja hän hyppää\najoneuvoista hoipahdellen kuin avuton karitsa laitumella, hyssyttäen\nAmi-neitsykäistä korean viittansa kaularusettien vaiheilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltapäivänä oli pieni pappila täynnä leikkivää,\nmutta samalla jännittynyttä seuranpitoa. Oli kutsuttu Vanajan\nherrasnuorisoa viettämään iltaa vieraitten kunniaksi. Ilta oli\nharvinaisen lämmin. Aurinko oli punertunut kuin suurensuureksi\njuhlalyhdyksi laskiessaan Tammelan \"Erämaan\" korpien ja harjukumpujen\ntaakse. Joen savisia liejurantoja tuskin huomaa, sillä senkin pinta\nja laajat lumme- ja ulpukkaryhmät kylpevät hehkeissä väreissä.\nKoko ympäröitsevä maisema pähkinäpensastoineen, koivikkoineen\nja lehmustoineen, kuten vanhan kivikirkon paanukattokin, ovat\nvalaistuneet suureksi, taidokkaaksi maalaukseksi taivaallisen\nmestarin kädestä.\n\nNuoret leikkivät jokirinteellä, jonka yläpuolella on pappilan\navara lehtimaja, ajan suosituinta ajanviettoa, sokkosilla-oloa. He\novat muodostaneet piirin, jonka keskellä \"sokko\" hapuilee. Hänen\ntulee tuntea käsin koskettelemalla, kuka sattuu hänen eteensä.\nHeleänkeltaiset sitruunaperhoset ja himmeäsiipiset vattuperhoset\nlentelevät piirin yllä ja ympärillä. Mutta sen sisäpuolella\nlehahtelee parhaillaan Katri-rouva, sirojen atlaskenkien\ntepastellessa ja sormien hypistellessä ympärillä seisovien\nkasvoja. Kyllä hän tietää mitä tekee. Kaarle Fredrik Molleruksen\nvaaleatukkainen pää siintää silhuettina hänen harsoliinansa lävitse.\nJa hän, nuori leski, on kuhertavimmillaan. \"Eh bien, eh bien\",\nhän hymisee lähestyessään uhriansa. Ja katso, kun hänen sormensa\nhaparoivat magister docensin hiuksia, hänen ohut nilkkansa nyrjähtää.\nSe nyrjähtää ylimalkaan hyvin helposti. Ja -- quel scandale! --\nhän horjahtaa maisterin rintaa vasten, on lyyhistymäisillään hänen\njalkoihinsa ja tarttuu avuttomasti voihkaisten miestä vyötäröihin.\nMutta katso, hän nousee taas ja huudahtaa voitonriemuisena: \"Ooh, se\non hän ... monsieur Kaarle Fredrik, oui, oui, ça, ça, c'est lui!\"\nJa madame Berner sitoo hellävaroin sokkoliinan uhrinsa silmille,\nhänen Ami-neitsykäisensä ajaessa pienenä piruna takaa viattomia\nperhosparkoja.\n\nThyra Helena ja Liina Ellida seisovat piirissä rinnakkain. He\nsuihkaisevat toisilleen tuon tuostakin jännittyneinä. Helena on\njo kuullut ystävättärensä tunnustuksen. He ovat nukkuneet yhdessä\nyliskamarissa. Ja koko yö on heiltä mennyt keinojen keksimiseen.\n\nHelenan silmät ovat loistaneet kynttiläin valossa kiihkeää\nsuuttumuksen tulta ystävättären puolesta. \"Siinä sitä ollaan!\" hän\noli huudahtanut. \"Ja siihen sitä tullaan ... näissä ulkokullaisuuden\npappishoveissa! Muistatko? Meitä ei päästetty rovastilassa mihinkään\nmuuten kuin karkaamalla. Ei ollut lupa tanssia talkoissa rahvaan\nparissa polkkaa tai martinvappua. Ja tuskinpa herrasväkien juhlissa\nmenuettia tai gavottia, ei pelata muuta kuin iänikuista dominoa ja\nlautapeliä. Siten piti tietenkin 'hyveellisesti itsensä valmistaa'\njuoppojen Kustaa Stephanderien morsiameksi... Ei, Liina rakas, nyt\nme pelaamme sakkia, berlania, l'hombrea, kuten nuo luomakunnan\n'kruunutkin', ja vaikkapa uhkapeliä! Me otamme viekkaudella sinulle\nsen oikeuden, mikä rakkaudelle kuuluu.\"\n\nHän, Thyra Helena, oli uskoutuva hätätilassa vanhemmilleen, jotka\neivät koskaan olleet kahlinneet omaa tytärtään. Hän oli kyllä keksivä\nkeinon, Liina Ellidan oli vain rauhassa odoteltava.\n\nMutta vieläkään ei ollut syntynyt selvää suunnitelmaa. Siksi\nserkukset kuiskivat toisilleen kesken seuraleikin -- Liina-neito\nyhä toivottomampana hetki hetkeltä ja Helena ajoittain melkeinpä\nneuvottomana, sillä hän pelkäsi sittenkin isänsä perin tunnontarkkaa\ntotuudenrakkautta, joka ehkä saattaisi hänet kieltämään apunsa, tämä\nkun vaatisi peittelemistä, kukaties suoranaista valhetta.\n\n\"Veljesi on meitä autettava\", suihkaisee Helena. \"Ei, ei\", säikähtää\nLiina Ellida. \"Pysy rauhallisena ja odota\", Helena sanoo käskevästi.\nJa hän kiirehtii Jaakkoa vastaan, joka tulee näkyviin lehtimajasta,\nvanhempien herrojen parista.\n\nIlta on hämärtynyt. Elokuun täyteläinen kuutamo on noussut. Helena\non ottanut viehkeästi Jaakkoa käsivarresta ja vienyt hänet kävelylle\nkoivikkopolulle, joka polveilee jokirinnettä pitkin yhä syvemmälle\nmetsään.\n\nJaakko-maisteri sirostelee kohteliaisuuksilleen. Mutta hänen kylmät\nsilmänsä ovat syttyneet tuleen. Niissä on ilme, janoava ja kuuman\ntotinen, jollaista Helena ei ole niissä koskaan nähnyt. Hän tuntee\nitsensä epävarmaksi. Mutta hänen täytyy puhua. Ja hänkin yrittää\nleikin varjossa:\n\n\"Suostuisitko, serkku hyvä, esimerkiksi... pyhäksi Yrjänäksi, jos\npyytäisin -- pelastaaksesi onnettomuuteen joutuneen naisen?\"\n\nJaakko pysähdytti Helenan, veti hänet käsivarresta itseään\nlähemmäksi. Helena odotti kummissaan. Jaakko tunsi naisen lähellä\nolon, hänen runsaitten hiustensa tuoksun ja tummentuneitten silmien\narastelevan katseen huumaavampana kuin koskaan kenenkään muun naisen.\nJa hän ihmetteli itsekin itseään. Hän todella tiesi olevansa valmis\nuhraamaan kaiken tuon neidon ainoasta sanasta. \"Hänenkö kahleistaan\n-- Kaarle Fredrikin, sano?\"\n\nHelena hätkähti miehen intohimoista ääntä. \"Joko sinä nyt taas\napinoit pariisilaisia naissankareita -- herttua de Richelieutä,\nvai...?\" hän yritti yhä leikkipuhetta. \"Luulen, että puhun ensi\nkertaa elämässäni yksinkertaisista totuutta ... huumaavaa ja\nonnellista...\"\n\n\"Herra varjelkoon!\" helähytti Helena yhä säikähtyneempänä. \"Jos\npoliitikot alkavat puhua totta, on meidän kunniallisten ihmisten\ntodellakin oltava varuillamme...\"\n\nMutta Jaakko ei vastannut älyleikkiin. Hän tarttui neitoa molempiin\nkäsiin. \"Haluan sinut omakseni, Helena\", hän puhui väkivaltainen\nkiihko äänessä.\n\nJa turha oli neidon nauraa: \"No, mutta sinähän sekoitat parhaat\nlaskelmasi! Et suinkaan sinä toki aio vaihtaa piispantytärtä pieneen\napupapin morsiameen?\" Jaakko jatkoi: \"En tiedä... Olen kai tullut\nhulluksi! Mutta ... koko isäni perinnön, rovastikunnan, jonka Eeva\nBeata toisi 'myötäjäisinään', kaikki vannomani valat, suosiot ja\narvot -- tuhoan ne saadakseni sinut, Helena...\" Ja samassa tunsi\nneito joutuneensa lujien käsivarsien syleilyyn ja intohimoisen\nsuudelman painuvan huulilleen. Hän riuhtaisihe irti: \"Ei, mutta --\nJaakko! Tämähän ei ole enää ainakaan ... mitään 'hovitapaa'.\"\n\n\"Suo anteeksi, Helena\", mies sanoi nöyrästi. Ja neito istui\nrauhoittuneempana läheiselle kivelle. \"Etkö ymmärrä, Helena\", puhui\nJaakko, \"olen ladellut koko elämäni ajan puolitotuuksia, mutta...\"\n\n\"Ja nyt arvelet, että 'loistava valhe' on rehellisempää\", keskeytti\nThyra Helena kärkevästi. \"Minä rakastan sinua, Helena. Kuule\nminua...\", mies laskeutui maahan hänen eteensä. \"Ehkäpä olen sinua\njo kauan rakastanut. Kunnianhimoni, niin -- sano sitä vaikka virkain\npyydystykseksi ja onnenonginnaksi! -- tuo kaikki, mikä nyt on minulle\npelkkää rihkamaa, lie minut sokaissut tähän asti sinun kauneuttasi\nnäkemästä, mutta nyt, sinut nähdessäni...\"\n\nHelena nousi päättävästi. \"Älä tuhlaa turhaan kuulua\nkaunopuheisuuttasi, Jaakko.\"\n\n\"Sinä, sinä yksin voit minut pelastaa tuosta valhemaailmasta tai ...\noikeamminkin omalta itseltäni...\"\n\n\"Niin, Jaakko\", sanoi Helena vakavasti, \"tuohon sanaasi kyllä uskon.\nSinussa on kai aina taistellut kaksi vastakkaista ihmisolentoa\nkeskenään. Ja nyt sinä, mies parka, luulet saattavasi voittoon\n'parhaimman minäsi' -- kaksin-, kolminkertaisella petoksella --\nvieläpä omaa opiskelutoveriasi kohtaan...\"\n\n\"Tämä ei ole petos vaan ryöstö!\" huudahti Jaakko. Helena oli\npunastunut kuohuttavasta suuttumuksesta. Hän etääntyi yhä\nloitommalle. \"Vai niin, hyvä herra! Ryöväri on toki jotakin 'jaloa ja\nylpeää'... varkaan rinnalla, vai kuinka?\"\n\nJaakko lähestyi hitaasti ja mykkänä. Hänen äänensä oli painunut\nmatalaksi ja rauhalliseksi. Hän sanoi harvakseen: \"En voi muuta,\nHelena ... tahdon sinut.\"\n\nPuhujan asento oli nöyrä, sanoissa oli niin syvää hartautta,\nettei niiden totuutta voinut enää epäillä. Helena antoi melkein\nsäälien rakastuneen miehen tavoittaa katseensa, vastaten selkeästi,\nperuuttamattomana sanana: \"Tiedät, että rakastan yhtä ainoata...\nKaarle Fredrikiä.\"\n\nJaakko Krookin käsi nousi otsalle, siveli hiljaa ohimoa kuin\nlievittääkseen iskua. Hänen hartiansa olivat vielä hieman kumarassa.\nMutta silmät olivat jo jäykistyneet kylmään harmauteensa. Ja sirosta\nprofiilista piirtyi Helenan eteen varjokuva, joka yht'äkkiä herätti\nhänessä kauhua.\n\nHän tajusi tuon miehen kuuluvan niihin, joiden rakastuneesta\nsydämestä jää jäljelle tuulenvietävä kuiva lehti, jos heitä on\nloukattu, tai... joiden kuuma rakkaus muuttuu ylpeästä itsetunnosta\njäätäväksi vihaksi ja kostoksi.\n\nHelena kohotti vaistomaisesti kätensä, aivankuin varjeluksekseen.\nMutta Jaakko-herra puhui yht'äkkiä entisensä tapaisena, kepein ja\nluistavin sanoin: \"Valitan, neitsyt Pacchalenia, véritablement...\nMais ... merci bien, mademoiselle.\"\n\nMies loittoni harkituin askelin. Mutta hänen eteenpäin työntynyt\nterävä leukansa ja jännittyneet olkapäänsä paljastivat, että hänen\nsisimmässään kiehui kiukku ja häpeä tai ehkäpä hämärä kostonajatus,\njoka parhaillaan haki keinoja.\n\nHelena jäi seisomaan paikalleen antaen tummenneen joen madella\nkatseittensa ohitse.\n\nTuolta alhaalta nousi hänen mieleensä alakuloisia ajatuksia. Nyt\nhänen oli mahdotonta uskoa Liina Ellidan asiaa Jaakolle. Hänen täytyi\nhinnalla millä tahansa voittaa sen puolelle vanhempansa ja ehkäpä\nsulhasensa.\n\nMutta mitä hän päättelikin, äskeinen tapaus ei päästänyt häntä irti.\nSe oli paljastanut hänelle -- hämärästi ja kuitenkin erehtymättömin\naavistuksin -- kokonaisen ihmislajin. Miten haurasta olikaan\ntuollaisten ihmisten onni... Se oli aivankuin pimeyden ja valon\nrajalla liihoittelevaa. He näkivät sen yht'äkkisenä, lyhyenä hetkenä\nja ojensivat kätensä. Valo häikäisi ja huumasi heidän silmänsä, ja he\ntunsivat tulevansa hyviksi. Mutta jos valo hukkui saavuttamattomiin\n-- heidät peitti taas pimeys, tämä tunkeutui heidän sieluunsa, täytti\nsen ja -- he olivat ehkäpä koko iäkseen kadotuksen omia.\n\nNiin, heidän onnensa oli rajan kirojen alainen, sillä heillä oli\nliiaksi älyä ja ylpeyttä, kuin enkeleillä, jotka olivat luodut\nlankeamaan. Juuri tuo heidän älynsä oli vaarallista kuin ruuti.\nSillä saattoi järjestää ilotulituksia, mutta sillä saattoi myöskin\nsurmata...\n\nVoi, Jaakko parka -- ilveksenpentu, jonka käpälä oli pehmeä, kunnes\nviha ja saaliinhimo sai kynnet esiin -- sellaisiin nähden tuli olla\nvaruillaan.\n\nHelenan olka värähti parhaillaan nousevasta yöusvasta. Hänen\nvartalonsa jännittyi. Ja kulkiessaan jo valaistua päärakennusta\nkohti hän päätti näytellä Jaakolle sekä kahdenkesken että seurassa\nentistä ilakoivaa ystävyyttä, aivankuin ei olisi tapahtunut mitään\nratkaisevaa -- siten oli ehkä tyynnyteltävissä tuollaisen ...\n\"luciferiaanin\" vaarallinen sydän.\n\nJaakko oli epätietoisena seisahtanut lehtimajan luo, joka oli\nsisäpuolelta valaistu langoissa riippuvin kirjavin paperilyhdyin.\nHerrat kuuluivat joutuneen entistä kiivaampaan väittelyyn. Tuomari\nWijkmanin häijy hihitys yritti keskeyttää kirkkoherraa, joka\noli intoutunut rohkeimpiin ajatuksiinsa siitä huolimatta, että\nseurassa oli myöskin virkavallan edustaja, majuri Königstedt,\nkenraalikuvernöörin yliadjutantti, joka näihin aikoihin majaili\nHämeenlinnassa.\n\nMutta Tuomas-herra, joka harvoin nautti edes \"ranskanviiniä\", oli\nsaarnatuulella. \"Mitä te olette muuta, niin hatut kuin myssytkin\",\nhän puhui täynnä raamatullista henkeä, \"kuin ruttoaikojen Israelin\nja Juudan onnettomat tyttäret, jotka tekivät syntiä milloin\nassyrialaisten, milloin babylonialaisten kanssa unohtaen oman\nkansansa, kuten sanotaan profeetta Hesekielin kirjassa...\"\n\n\"No, mutta, setä hyvä\", tyynnytteli yhä leikin varjolla Kaarle\nFredrik appeaan, \"älkää nyt toki puhjetko jeremiaadeihin tai\nzedechiaat heittävät teidät vielä suutuspäissään Hamelechinpojan\nvankiluolaan!\"\n\nHerrat yrittivät kohteliaasti naurahtaa. Mutta Tuomas-pappi jatkoi:\n\"Olkoot vaikka 'nepukatneesareita' tai 'daariuksia'! Muista, että\nDanielilla oli oma varjeluksensa heidänkin jalopeuranluolissaan...\"\nIsäntä hymähteli herttaisesti kuin lievittääkseen sanojensa\nankaruutta.\n\nMajuri Königstedt nosti totilasinsa kirkkoherraa kohti näyttämättä\npanevan paljonkaan painoa tämän raamatullisiin vertauskuviin. \"No,\nmutta, rakas isäntämme\", hän kierteli rakuunaviiksiänsä, \"muistelen,\nettä noilla profeetoilla oli tapana myös ennustella yhtä ja toista.\nEttekö suvaitsisi meille, nöyrtyneille 'jalopeuroille', saarnata myös\nsiitä, mikä tuleva on...?\"\n\n\"Myssyhallitus, herra majuri!\" tuomari hihitti sekaan. \"Jo ensi\nvaltiopäivillä! Sen takaan, jukranpuit, niin totta kuin olen näyttävä\npitkännenän Kymenkartanon hattumaakarille.\"\n\n\"Leikki sikseen, hyvät vieraani\", tarttui taas Tuomas-herra\najatuksiinsa. \"Tätä maata ei kykene enää pelastamaan kukaan muu kuin\nuusi Herkules, joka puhdistaa kovalla kädellä sen puoluekarsinoitten\naugias-tallit ja jakaa oikeutta tälle näännetylle kansalle. Ja\nse mies on tästä kansasta syntyvä, niin totta kuin Sodomalla oli\nneljäkymmentä vanhurskastansa...\"\n\nJaakko oli astunut lehtimajaan. Hän levitti kätensä, aivankuin olisi\npilanpäiten kauhistavinaan. Mutta samalla hän iski silmää majurille,\nkuten ainakin puoluetoveri, joka oli tullut hengenheimolaiselle\navuksi. \"Au nom de Dieu, rakas setä!\" hän huudahti. \"Kiitä onneasi,\nettä kenraalikuvernöörin herra adjutantti osaa sulkea korvansa pitäen\nkunniassa vieraanvaraisuuden säätämät lait...\"\n\nPuhuja keskeytti huokaisten muka huolestuneena. \"Mutta\najatellessamme\", hän katsoi taas merkitsevästi majuriin, \"että ylin\nhallitusherramme pelkää todellakin suomalaisten herrojen eräänlaisia\nkapina-aikeita, en pitäisi suinkaan mahdottomana, että...\"\n\nMaisterin terävät silmät näkivät, että hänen puheensa oli herättänyt\nmajurin humalaisessa katseessa levottomuutta. Se riitti hänelle\ntällä kertaa. Hän tiesi, että hän oli ansainnut pienet kannukset\nhallituksen kannattajana eikä tahtonut kiristää jousta sen enempää\ntällä erää. Siksi hän oli katkaisevinaan koko ajatuksensa ja\nheittäytyi raikkaasti naurahtaen leikkivän ivalliseen sanatulvaan.\n\"No, no, hyvät herrat, mistä tämä vakavuus? Luulisin ansainneeni\nennemminkin iloisen tulomaljan.\" Hänen katseensa kiersi seuraa. Kädet\nelehtivät, aivankuin ne olisivat halunneet kiertää umpipääsemättömään\nverkkoon sopivan uhrin, jonka tuskat tyynnyttäisivät hänen koston\njanoansa. Äkkiä nauliutuivat hänen silmänsä Kaarle Fredrikiin.\nJa hän oli nauramaisillaan suureen ääneen. Sinne päin...! Heidän\narimpaan kohtaansa, rakkauteensa tai kunniaansa, hapuilivat hänen\nläimähtelevät ajatuksensa selvää muotoa.\n\nMutta kieli lauloi pelkkää leikinlaskua. \"Olen sanomattoman\nurhoollisesti pitänyt seuraa etenkin sinun viehättävälle\nmorsiamellesi, Kaarle Fredrik!\" hän oli voivottelevinaan. \"Ja\ntiedätkö mitä? Olen havainnut hänet vastoin kaikkea muotia ja tapaa\n-- tai ehkäpä juuri à la mode de Vanaja! ihmeellisen uskolliseksi --\nomalle sulhaselleen... Ette kieltäne, hyvät herrat, että tällainen\nmerkillinen tapaus vaatii meitä tyhjentämään ranskanviinimme\nkuolemattoman lemmen kunniaksi!\"\n\nHerrat joivat. Vakavat väittelyt syrjäytyivät kokonaan, sillä\nJaakko-maisteri ehdotti pöytäseuralle pelin l'hombrea, joka kesti\npikkutunneille saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Liina Ellida jäi, veljensä lähdettyä kotimatkalle Katri-rouvan\nkavaljeerina, jatkamaan vierailua Vanajan pappilaan. Ja syksymmällä\nsai rovasti Krook kirkkoherra Pacchaleniukselta kirjeen, että hän\ntoivoi saavansa pitää Liina-mamsellin luonaan kevätpuoleen saakka,\nkoska muka Thyra Helena seuraavaksi juhannukseksi ajateltujen häiden\nvuoksi tarvitsi -- sulhasen siirtyessä talveksi yliopistovirkaansa\nTurkuun -- läheisimmän ystävättärensä lohdutuksekseen ja myöskin\nauttajakseen kapio-ompeluksissa.\n\nEivätkä Hollolan pappilassa aavistaneet isät eivätkä veljet tai\nAgatha-muorit, että Thyra Helena saattoi viimeisillä syyskeleillä\nLiina Ellidan -- linnuntietä laskien peninkulman päähän Krookien\nrovastilasta -- Tiirismaan korpeen, Peuralan ruotutorppaan.\n\nSiellä sopi Martta-muorin taatussa hoivassa ajan tullen hörpätä\npappilanmamsellin pojan tai tyttären varpajaiskahvit. Ainakin \"Pirun\npesän\" piilopirtissä tapaus oli säilyvä salassa koko maailmalta.\n\n\n\n\n4.\n\n\nRovastilassa oli päästy Marian ilmestyspäivään. Kurjet saapuilivat jo\nomine kyntöauroilleen suomaille ja päivä hellitteli hankia, niin että\n\"silmät jäivät pihalle\", kuten kansan oli tapana sanoa.\n\nBenediktus-herran herkullisten kevätaamujen aika oli taas lähestyvä.\nMutta tällä kertaa ne viipyivät viipymistään. Merkilliset riidan ja\ntoran herhiläiset näyttivät vallanneen koko pappilan.\n\nTänä aamuna taaskin -- itsensä Immanuelin päivänä! Miten käy rovastin\nherätessä lavean vuoteensa telttakatoksen alla? Hän sysää syrjään\nkeltaiset karttuuni-uutimet ja vetäisee ankarasti soittokellon\nnuorasta, jonka kultahetaleinen tupsu kekotteli melkeinpä hänen\nnenänsä yläpuolella. Mutta ei, Agatha-muoria ei kuulu aamujuomineen.\nMitä se nyt taas...? \"Saamari soikoon!\" rovasti unohtaa yksinpä\naamurukouksensakin.\n\nJa tällaista on elämä ollut siitä asti, kun tytär vihoviimeinkin\noli palannut kynttilänpäivän tienoissa pitkältä vierasmatkaltaan\nPacchaleniuksilta.\n\nJa merkillisintä oli tässä kaikessa se, että häneltä, talon\nisännältä, oli alkanut mennä niin sanoaksemme ohjat solmuun juuri\ntyttären paluupäivästä lähtien.\n\nMamselli oli muuttunut -- aivankuin olisi tuonut mukanaan sekä\nloppiaisen pyryt että huhtikuun humaukset. Moniaita päiviä se oli\naluksi ollut väsyneen raukea ja ryhtynyt talon töihin jollain\ntavalla poissaolevana. Ja nytkin ... yhä se tuolloin tällöin unohtui\nkatselemaan jotakin olematonta, hymähteli ja hyräili itsekseen ja\ntaas ... taisi lomaan itkeskelläkin. No, jaa. Sehän nyt taisi olla\ntyttöihmisten tapaa ... avioliiton kynnyksellä.\n\nNiinpä niin. Saattoipa tulla, kuten hollolainen sanoi, \"vilu ja kuuma\nvihille mennessä\". Mutta silläkään ei selitetty sitä kummaa, että\nLiina Ellida -- tuo ennen niin omissa oloissaan askarteleva tytär --\noli ruvennut kesken hyräilyjään ja vetistelyitään keräämään käsiinsä\nemännyyttä ja valtaa kuin saituri killinkejä ja riksejä.\n\nIsän ollessa hyvällä päällä hän oli kärttänyt itselleen yhtä ja\ntoista. Tuota pikaa hän oli saanut käyttöönsä oman nimikkohevosen,\nrovastilan parhaan tamman. Ja tälläkös hän oli ruvennut tekemään\najelumatkoja. Usein jo aamulla lähti ja vasta iltahämärissä palasi.\nNo, sehän nyt ei vielä sekään ollut enempää kuin pikkusynti\npappilankaan tyttärelle. Mutta synnin raiskakin siittää toisen\nsynnin. Ja niin oli tytärkin nyrjähyttänyt radaltaan koko hänen\nelämänsä seinäkellon tähän saakka tasaisesti heilahdelleen\ntärpäntikkelin, pannut sekaisin sen luotettavimmat punnukset, niin\nsanoaksemme -- Agatha-matamin tunteet.\n\nTämä vaimoihminen se vasta oli ollut nämä viikot ähmissään. Ei muuta\nkuin helähytteli avainkimppuaan, aivankuin soittaen hätämerkkiä\nemäntävaltansa puolesta. Mnjaa, jaa... Sitä nyt vielä saattoi sietää\nja ymmärtää luonnollisen ihmisen vanhana Aatamina, joka meissä\nkaikissa asustaa.\n\nMutta keinot! Ne ne olivat vasta oikeita Eevan tyttären pelehtimisiä.\nEihän sitä herranluomaa enää saanut hyvitellyksi -- ei taputteluilla,\nei silkeillä eikä ripsuttimilla. Oli muka tullut synnintuntoon...\nAjatella! Tuo ennen niin Herrassa kuuliainen vaimo kantoi nykyisin\nvyöllisrenkaassaan myös -- oman kamarinsa avainta! Ja sitäkös se\nkilkutteli hänen läsnäollessaan... Mikä diaboolinen keksintö!\n\nRovasti oli työntänyt paljaat jalkansa tohveleihin ja siirtynyt\nkultapuitteisen peilinsä eteen. He-he-he, hänen täytyi pakostakin\nnaurahdella. Jumalan kiitos! Eihän hänessä nyt ainakaan pitänyt olla\nvanhuuden vikaa. Tällaiseen herraan toki pihkaantuisivat yhäkin\nvaikka Turun-krouvin Charlotta-mamsellit...\n\nPentti-herra rauhoittui. Hän otti tekotukkarasiastaan parhaan\nperuukkinsa ja löi sen nuorekkain elein harmaille ohuille\nhaituvilleen. Vai ei tässä...?\n\nMutta käsi pysähtyi yht'äkkiä. Herrajumala! Nytkö hän sen vasta...?\nEikö hän, herraparatkoon, ollut kyennyt kaikessa kokeneisuudessaan\nymmärtämään, mihin se vaimoihminen tähtäili? Jopas... Merkithän\nolivat taatut ja selvät kuin liitonmerkki taivaalla.\n\nKuinka nyt naisihmisessä saattoi havahtua synnintunto, jollei\nlaillisen, kristillisen avion havitteluissa? Sitähän se on koko\najan...!\n\nKatumusvirsiähän se on hyräillyt alvariinsa herransa lähettyvillä\n\"Vaivainen valitan vaikiast', ett' olen syntinen suur'.\" Ja entäs\ntämä? \"Vaan voi sit' ihmist' vaivaista, cuin elää lihan himoss'...\"\nJa sitten ... tietenkin syyt ja synnit miehen niskaan: \"Ihmisen\nluonto turmeltu on Adamin vian cautta!\"\n\nAatamin? Mitä kerettiläisyyttä -- itsensä valtiokirkon virsikirjassa!\nEikö juuri Eeva puhunut käärmeen kanssa, ottanut ja syönyt jo\nennenkuin hän munaskuitaan myöten viattoman Aatamin otti ja langetti?\n\nJa mikä kiemailu ja kruusailu pyhien värssyjen varjolla? Rovastin\ntäytyi nauraa. Sehän oli sentään laupiasta sydäntä liikuttavaa ...\ntuo hänen kevätvirtensä. \"Kyll' cauniin tiedän cuccaisen, cuin ei ole\nsuinkaan halpa...\" Sitäkös se oli veisannut heleimmällä äänellään\nhänen kirjakamarinsa viereisessä huoneessa, kun tiesi isäntänsä\nistuvan palavimmillaan ... saarnaa kirjoittamassa.\n\nRovasti oli melkein leppymäisillään. Äänelläänhän se toki lintukin\nlauloi. Ja madame Agathan ääni oli, peeveli vieköön, koreimpia\nkoko seurakunnassa. Eikäpä ollut ihme, että tällainen rovastila ja\nnuorekas rovasti ikäänkuin rikkoi ympärillä olevat heikot astiat,\nnaissydämet...\n\n\"Mutta!\" Ja rovasti toisti tämän sanan lujalla siveellisellä\njyrkkyydellä. Tuon vaimo paran on ymmärrettävä, että mikä sopii ja\non anteeksi annettavaakin Herran edessä, ei sovi ihmisten silmien\nnähtäville. Krookien ei ole ollut tapana viljellä epäsäätyisiä\navioita, ei ainakaan leskivaimon kanssa, joka jo hänkin siis eli --\nluonnollisesti ajatellen -- toista lankeemustaan.\n\nJa Pentti-herra kulki koko uhkeudessaan eteiseen ja kirjakamarinsa\nkautta emännäntupaan palauttaakseen omistusoikeutensa niihin\nrajoihin, jotka hän oli itselleen sopiviksi katsonut. Naisen\nluonnon saattoi nyt toki tyydyttää muillakin tavoilla kuin tuolla\niänikuisella aviolla, joka ei, herrankiitos, puhtaan lutherilaisen\nuskon mukaan ollut enää edes sakramentti.\n\nHerra Benediktus tuli tuvanviereiseen kamariin. Puoliksi avonaisesta\novesta hän kuuli Agatha-muorin pauhaavan Kaisa-piialle siitä, että\ntämä oli muka kähveltänyt rasiallisen kahvia emännän ryytikaapista.\n\n\"Ettäs kehtaat, etkö sinä tiedä piiantumppu, että piispakin juo\nkahvia vain kerran kahdessa viikossa ja oma rovastimme suurina\njuhlapyhinä. Se on herrojen herkkua! Kyllä moukan suu saa vellistäkin\nleppyä, ettäs sen tiedät!\"\n\nMutta Kaisa kivahti kesken itkuntuherrustaan: \"Sen minä vaan sanon,\nmatami, että kyllä tässä talossa saa piika ja pata olla samassa\nhesteessä! Minä jo tässä herrojen pöönistä tuon taivaallista... Pirun\njuomaa! Mustaakin kuin satulamaakarin pulituuri ... kuppiloissaan\nmissä he häntä juonevat...\"\n\nKaisa kuului ynseillen heittävän sankonsa permannolle. Mutta samassa\nkuului Liina Ellidan ääni jostakin muurin luota: \"Turhaan se matami\nsyyttelee Kaisaa. Kahvit olen ottanut minä omaan talteeni.\"\n\nKaisa kuului hihittävän vahingoniloisena kuin räkättirastas variksen\nvahingolle.\n\n\"Muuten ... matamin on aika luovuttaa minulle ryytikaapin avaimet\nkokonaan, ettei tule turhia sekaannuksia\", jatkoi mamselli\nrauhallisen käskevästi.\n\nRovasti kuuli Agathansa puuskahtelevan hengityksen. Hän siirrähti\nparilla arvokkaalla askeleella poispäin, sisähuoneisiin päin. Mutta\njäi kuin jäikin yhä kuuntelemaan käsi valmiina lukon kädensijalla.\n\nMutta Aaka-muori oli tempaissut höllemmälle pinkoliiviensä kireät\nnyörit ja latelikin simasuulla takavihaisia ilkeyksiään: \"Johan\nnyt toki ... mamsellille! Minä kun vain olen luullut, että\nruoka-aittojen avaimet riittäisivät, mamselli raukalla kun on ollut\nsitä ruoan rahtaamista niillä ajelumatkoilla ... tietenkin pitäjän\nmökkiläisparoille. Enpä ma olisi kuuna päivänä hoksannutkaan, että\nsellaisten torakkapesien piisissä kuukataan kahvepöönät ja soppaan\npannaan rusinat ja veskunat. Ho-hoijaa, tässähän nämä, tässäpä\ntietenkin...\"\n\n\"Hyvä on\", kuului Liina-mamselli sanovan lyhyesti ja jatkavan: \"Ja\nsinä, Kaisa, juokse sanomaan Lasse-herralle, että Rusko on pantava\nvaljaisiin. Lähden ajelulle.\"\n\nRovasti pani äkkiä kämmenet korvallisilleen, sillä matami kuului\npaiskovan hellalla patoja ja kattiloita kuin sotarumpuja.\n\nTalon herran aivoissa vilahti epäluuloinen ajatus kuullessaan\ntyttären \"ruoan rahtaamisesta\". Sellaisen hommailun taakse täytyi\nolla haudattuna jotakin luvatonta. Mutta oman emännöitsijänsä\nloihtimassa herranilmassa ei ajatus ennättänyt kypsyä.\n\nSitäpaitsi oli pihasolasta alkanut kuulua yli kaiken kattilamusiikin\nraikuva aisakellon ääni. Siellä oli lukkari Heliander ajamassa\npapinpostia. Porvoosta päin. Ja Pentti-herra katsahti vapautuneesti\nhuoahtaen kattoon maalattua palleroista enkelinkuvaa, joka puhalsi\ntorvea viheriöitten kranssien keskellä. Lukkarikin, tuo Jumalan\nmieliharmi, tuntui hänestä totta vieköön tässä perhe-elämänsä\nristitulessa enkeliltä, joka kerran oli pelastanut profeetan ystävät\nNebukadnetsarin pätsistä. Ja taas hän marssi huoneitten läpi\nasiallisin ja arvokkain askelin.\n\nMutta mitäs? Kansliassa odottivat uudet huolet. Kirjeitten\njoukossa oli hänen oman piispansa sileän kiukkuinen kirje, jossa\nilmoitettiin, että Jaakko-maisteri oli purkanut kihlauksensa Eeva\nBeatan kanssa ja että -- kuten kirjeen sanat kuuluivat -- \"Herran\navulla ja perintöruhtinaan armosta olen ottava Hollolan, arvon\nveljeni toivottavasti vasta ajast' aikojen kuluttua tapahtuvan\nautuaan kuoleman jälkeen, lisäpitäjäkseni eli anneksikseni, josta\nsyystä veljen herra pojan on valmistettava itsensä ahkeruudella ja\nhurskaudella pienempien pitäjien sanansaarnaajaksi, kuten hänen\nviheriälle ja perin kypsymättömälle nuoruudelleenkin on oikeata ja\nsoveliasta.\"\n\nEi totisesti iso ja raskas ukkometso huoju huikean näreen latvassa\nniin pyörällä päästään kuin tämän luettuaan herra Benediktus.\nHerra nähköön -- mennä sillä tavalla tärväämään kaikki maalliset\nsuunnitelmansa, aivankuin olisi pelannut moukkain lautapeliä koko\nelämänsä! Ja mistä syystä?\n\nPienten, lyijypuitteisten ikkunaruutujen silmistä kilotti häikäisevä\npaiste vasten rovastin kasvoja, niin että hän vaivoin erotti\nTonneruksen pojan tallien luota, jossa tämä peräytteli Ruskon\ntakapuolta aisojen väliin. Oli siinäkin, tuossa pojan jurikassa\n... harmia tarpeeksi asti. Se oli käynyt yhä röyhkeämmäksi.\nPari sunnuntaita takaperin oli junkkari sekoittanut sakastissa\n-- niin ainakin lukkari oli väittänyt -- kuulutukset niin perin\npohjin, että hänen oli täytynyt lukea sekaisin kuolinilmoitukset\nhuutokauppakuulutusten ja rästikantojen kanssa. Eikä sitäpaitsi\npirukaan ottanut selvää siitä, mitä tietä oli lehterille eräänä\nkertana ilmestynyt tuntemattoman talon kukko, joka oli ruvennut\nhelvetillisesti kiekumaan kesken hänen, rovastin, ylevää\nalttarimessua. Ja nyt tämä kirje! Aikoiko koko maailma tehdä hänestä\npilaa? Punaisena kuin kukon heltta hän kääntyi lukkarinsa puoleen.\n\nMutta tämä jumalien mieliharmi nauroi vain huulet autuaasti höröllään\nja kaivoi laukustaan, aivankuin olisi sen nyt vasta löytänyt --\nvieläkin yhden kirjeen.\n\n\"Kaikesta päättäen iloisia uutisia ja Herran terveyttä\nJaakko-maisterilta...\"\n\nJa rovasti luki taas, luki ja luki. Sankalasit välähtelivät huikeassa\nvalovirrassa. Mutta hän ei saanut tolkkua kirjaimista. Lasit oli\nnostettava kurttuun nousevalle otsalle ja taaskin aloitettava\nensimmäisistä puustaimista.\n\nPetteri Heliander vilhuilee piippuhyllylle päin, jossa seisoo tyhjä\npikari ja pullo puolillaan kirkasta viinaa. Rovastin oli tapana\ntarita siitä seurakuntansa tunnollisimmille papinmaksujen tuojille ja\nmyöskin lukkarille suotuisain kirjeitten saapuessa.\n\nMutta nyt! Rovastin naama ei enää kiukusta punerru, se mustenee.\nSilmälasit sipaistuvat pöydännurkalle. Nyrkki painuu pöytää vasten.\nKoko hänen lihava vartalonsa tärisee ja hyllyy. Hän ponnahtaa\ntuoliltaan ja karjahtaa kuin huutaen jollekin näkymättömälle\nolennolle: \"Mitä se lurjus täällä tekee!\" Mutta samassa hänen täytyi\nkouraista sydäntään, jonka paikkeilta hän oli viime aikoina ruvennut\nounastelemaan -- suuttumuksen pakatessa päälle -- merkillistä\nhottoutta, vieläpä kolotuksen tapaista.\n\nTämän vuoksi hän ei hengästykseltään kyennyt muuta kuin ähkäisemään:\n\"Häh?\" Ja kun hänen kasvonsa näyttivät tällä hetkellä aivankuin\ntyhmyyden lyömiltä, ei Petteri-herrakaan oivaltanut, ketä tuolla\n\"lurjuksella\" tarkoitettiin. \"Jaa, että ... minäkö, herra rovasti?\"\nhän kysäisi pelästyksissään.\n\n\"Kenraalikuvernööri, tarkoitan!\" rovasti huusi suunniltaan director\ncantuksensa ylenmääräisestä tyhmyydestä. Ja hän käveli edestakaisin\nseinästä seinään, niin että pitkät piiput hyllyllä vapisivat, jatkaen\npuhettaan: \"Luuleeko herra poikani todellakin, että tämä myssy tässä\"\n-- hän taputti vertauskuvallisesti peruukkiaan -- \"otetaan päästä\ntuollaisten riikinherrojen edessä! Häh! Mitäs sanot?\"\n\n\"Enpähän minä mitä\", suinaili lukkari. \"Mutta minä olen huomannut,\npolitiikasta, meinaan ... että kun myssyn päälle pannaan korkea\nhattu, ei myssyä näy...\"\n\nRovasti nauroi vatsaansa pidellen, nauroi rehevästi ja pitkään. Ja\ntarjosi kuin tarjosikin Petteri-herralle ryypyn.\n\nMutta hän kääntyi kuitenkin taas vakavaksi, vieläpä syvämietteiseksi.\nÄskeinen \"Nebukadnetsarin pätsin\" ylevä totuus palasi hänen mieleensä.\n\n\"Puhut, lukkari parka, niinkuin ne, jotka eivät tajua politiikan\nsuuria ja korkeita velvoituksia. Etkö muista, mitä tekivät Danielin\nystävät Sadrach, Mesach ja Abednego, koska tyranni Nebukadnetsar\nkäski heidän kumartaa kultaista epäjumalankuvaansa?\"\n\n\"He odottivat, kunnes pätsi oli seitsemän kertaa kuumemmaksi tehty\nkuin muulloin tehtiin -- tyhmästi kyllä...\"\n\n\"Tyhmästi, sinä jumalaton! Ei, taipumattomina ja ylevästi he astuivat\nennen pätsiin kuin luopuivat totuudestaan. He eivät kuunnelleet\nvaltaherran basuunain, ei tromeettein, ei harppujen, ei huilujen\nhoukutuksia eivätkä langenneet maallisten ilojen vuoksi...\"\n\n\"Taisivat olla vähän heikonpuoleisia musiikkimiehiä, luvalla sanoen\",\nhekotti lukkari sammakonpulleat silmät viattomasti pallillaan.\n\nRovasti oli naurahtamaisillaan. Mutta pysyi kuitenkin opettavaisessa\najatuksenjuoksussaan. \"Ei, hyvä Petteri\", hän sanoi, \"samalla\ntavalla on oikean ja laittamattoman myssyn seisottava lujana\nisänmaan puolesta tuollaisen nykyajan Nebukadnetsarin tullessa häntä\nsukoilemaan omiin aikeisiinsa, hattujen politiikkaan, joka ei ole\nmitään muuta kuin virkalahjusten ja katinkultaisten ritarimerkkien\nsirkuspeliä...\"\n\nPetteri Heliander oli ristinyt kätensä ja hänen silmänsä olivat\ntulemaisillaan kaljamalle niin nöyrännäköisestä hartaudesta, että hän\nsai kuin saikin toisen ryyppynsä, vieläpä, melkein kuin epähuomiossa,\nkolmannellekin jalalle.\n\nEi ihme, että tammakopukan ravatessa pihasolasta avaralle maantielle\nhänenkin mielikuviinsa sekaantui Daniel-profeetan historia vanhan\nlaulun hahmossa.\n\n     \"Niin saapui Daniel ja kuninkaan luo kulki\n     ja haastoi, selittää ett'eivät saata julki\n     syviä syntyjä pakanat milloinkaan,\n     avull' ei tähtien, ei tehden temppujaan\",\n\nhän veisasi kuuluisalla tenorillaan pienen lukkarintönön\nvilkutellessa hänelle iloisesti somalla pienoisakkunallaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamupäivänä saapui rovastilaan ei ainoastaan Jaakko-maisteri\nvaan myöskin Kaarlo-poika, lakimies, jonka tulevalle laamanniudelle\nkenraalikuvernöörin sihteerinvirka oli välttämätön ponnahduslauta ja\njoka oli yhtynyt samaan juoneen veljensä kanssa isän taivuttamiseksi\nhattujen puolelle.\n\n\"Kas, kas\", yrmyili isä tosin puolittain leikillisesti pojilleen,\n\"kun ette tuoneet, senkin liehittelijät, jo samassa matkassa\nkreivillistä suosijaanne?\"\n\nKaarlo-herra iski heti vastaan rauhallisella arkiälyllään: \"Tulimme\njo edeltäpäin varoittaaksemme teitä, isä, tekemästä mitään skandaalia\nkenraalikuvernöörin kunnioittaessa meitä käynnillään.\" Kaarlon\nleveähköt, melkein neliskulmaiset kasvot, joiden lujaa ilmettä isä\noli aina vaistomaisesti aristellut, pysyivät järkkymättömän tyyninä.\nEi edes hänen mustanharmaa luomensa vasemman poskipään alapuolella\nliikahtanut.\n\nIsä kävi varovaiseksi. Mutta sanoi kuitenkin kulmalliset rypyssä.\n\"Tiedätte, etten halua ottaa vastaan kreivi von Rosenia. Olen\nmyssyjen johtaja enkä saa antaa huonoa esimerkkiä puoluetovereilleni.\"\n\n\"Useimmat sinun puoluetoverisi tekevät parhaillaan kääntymystä, sillä\nhe pelkäävät\", Jaakko-maisteri tokaisi peitelty kiihko äänessään.\n\n\"Pelkäävät! Miksi muka? Ja ketkä, esimerkiksi...?\" ihmetteli isä.\n\n\"Muun muassa sinun vannoutunein kannattajasi tuomari Wijkman on\npaennut rajan yli Vanhaan Suomeen, Venäjän puolelle, maaherra Wreden\naikoessa hänet vangita kolttosistaan\", puhui Kaarlo.\n\nIsä pelästyi. Tuolla Kaarlo-pojalla oli sitten merkillinen taito\nsaattaa pelkällä naamataulullaan puhekumppani melkein kuin syytetyn\npenkille... Mutta hän yritti kuitenkin ottaa vielä järjenhännästä\nkiinni ja vakuutteli, itseänsäkin rauhoittaakseen: \"Siihen herraan\nnähden olen jo oikeastaan käteni pessyt ... hänen monella tavalla\nerheellisen elämänsä vuoksi.\" Ja niinpä antoi hänelle tämä \"käsien\npeseminen\" hivenen verran Pontius Pilatuksen ylevyyttä. \"Pankaa\njoka tapauksessa mieleenne pojat\", hän jatkoi, \"että tätä myssyä ei\nkiverretä hatunmalliin tässä elämässä\".\n\nJa rovasti heilautti päätään, niin että aamumyssyn pieni tupsu\nsingahti korvalliselle.\n\n\"Eipä kai\", venytteli Jaakko kärkevä iva kielen alla, \"mutta se\nvoidaan ylentää 'tämän elämän' rajamailla -- hirsipuuhun ...\npyövelinrakkarien suosiollisella avustuksella. Isä ei ehkä ole vielä\nkuullut, että yksinpä arvokas sukulaismiehemme Pacchalenius on jo\nepäluulojen alaisena kavallushommista. On saatu näet tietää hänen\nkirjoitelleen kapinallisia kirjeitä veljelleen, rajantakaiselle\nvirkamiehelle, ja muutenkin, mikäli hänen apulaisensa Mollerus on\nkertonut professori Browalliukselle...\"\n\nIsä katsoi Jaakkoon silmät sirrillään. Hän arvasi, että poika pelasi\njälleen jotakin pirunpeliä. Hän ei tosin kyennyt näkemään hänen\nsalaisinta kannustintaan -- loukattua rakkauttaan. Mutta Juhana\nBrowalliuksen nimi -- hän kun tiesi tämän herran hännystelevän\nhattuja päästäkseen avoinna olevalle piispanistuimelle -- pani hänet\naavistelemaan professorin ja Jaakon yhteispeliä hallituskoplan\nsuosion havittelemiseksi.\n\n\"Ohoo, poikaseni\", hän hykerteli kämmeniään hyvillään omasta\nviisaudestaan. Häntä muka peloitella -- epäluuloon joutumisilla\ntai toisten ... tyhmempien kohtaloilla. \"Oh-hoh-ho\", hän huokasi\nlomaan kuin surkutellen maailman pahuutta. Mutta samassa taas alkoi\nsilmänrypyissä pelehtiä voitollista viekkautta.\n\nVai tässä... Ei panna tällaista herraa hattujen käpälälautaan ...\nOllapa tuossa nyt sitten jotakin -- pelkissä silmänvilautteluissa\nitärajan tuolle puolen ja pienissä ystävällisyyksissä, joita ei,\nHerran kiitos, ole konsa allekirjoitettu hanhenkynällä eikä julki\nkaakatettu ... kananpäästä.\n\n\"Kieräile mitä kieräilet, Jaakko\", hän vihdoin sanoi sanansa, \"minun\nomantuntoni puhtautta politiikassa eivät kykene epäilemään herrat\neivätkä narrit.\"\n\nMutta nämä hurskaat sanat eivät kyenneet sittenkään ajamaan\neräänlaista pelon hiirtä hänen sielustaan, johon se oli yht'äkkiä\nistahtanut kuin juuston ääreen, Herra paratkoon! Minkä hän teki\nsille, että tuollainen hiirenhäntä rupesi lieputtelemaan hänen\nherkässä mielessään perin helposti, varsinkin jos vaara uhkasi\nhämärin sanoin, aivankuin jostakin salaisesta loukosta.\n\nJa eikös, tietenkin! Kaarlo-poika se osasi järähyttää taas sanansa\nkuin olisi lukenut rikollisen tuomiota peloittavasta protokollasta.\n\"Joka tapauksessa\", totesi tämä pykäläherra, \"sen vähänkin nojalla,\nminkä olen saanut urkituksi kenraalikuvernöörin adjutantilta,\nolette joutunut, isä, pahaan permeen: teidän on valittava joko\nvainotoimenpiteet itseänne ja sukuanne vastaan tai -- huomatkaa! --\neräät korkeat virat ja kunnianosoitukset itsellenne ja...\"\n\nKerrankin Kaarlo-herran lause katkesi kesken, sillä hänen isänsä oli\njoutunut ankaran mielenliikutuksen valtaan. Hän ojenteli käsiään.\nHänen leukansa vavahteli kuin myrskyssä. Ja katso... pari kolme\nkyynelhelmeä pyörähti alaluomelle suuresta tunteen tulvasta, kuten\noli luonnollistakin hänen hellälle sydämelleen.\n\n\"Ja luuletteko te, rakkaat poikani\", hän ojensi uudestaan molemmat\nkätensä kuin syleilläkseen, \"etten minä, joka aina olen koonnut\npoikani siipieni alle kuin emokana kokoaa...\"\n\nVertaus katkesi ankaraan yskänkohtaukseen, sillä hän äkkäsi\nyht'äkkiä, ettei \"emokana\" oikein sopinut hänen arvolleen.\n\nMutta yskä pelasti. Ja hän ilmoitti katsovansa tällä kertaa\ntarpeelliseksi edustaa sukua ja rovastikuntaansa ottamalla vastaan\nkreivi von Rosenin kattonsa alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikä puuttunut koreutta siitä juhlapöydästä, johon Krookin perhe\nkenraalikuvernööri ja tämän adjutantti, majuri Königstedt, vierainaan\nistuutuivat eräänä paisteikkaana iltapäivänä.\n\nLiina Ellida näytti pitävän käsissään koko emännyyttä. Hän oli\nhyljännyt kotitekoisen villaleninkinsä ja istui nyt emännän\npaikalla. Hänellä oli yllään sininen hollannindamastinen juhlahame,\njonka helmat runsaina laskostuivat yli nilkkain. Harteilla upeili\npunakukillinen ruskean kellervä olkaliina, jonka päärmeitten lomasta\nkiilteli äitivainajalta, ankaralta Katariina rouvalta, peritty\nkultaketjuinen risti.\n\nPaksut palmikot oli kiedottu kruunuksi päälaelle ja korvannipukoissa\nriippuivat timanteilla koristetut korvarenkaat, nekin perintöjä\näidiltä, joka oli ollut syntyjään Printzien äveriästä pappissukua.\n\nLiina Ellida säteili rohkeata uskallusta. Poskipäät paloivat\njännitystä, sillä hänelläkin oli tänä iltana hoidettavanaan oma\n\"politiikkansa\".\n\nJa se se oli vasta oikeata politiikan vyyhteä, jossa oli sekä villat\nettä tappurat. Oli siinä värttinämuorina Aaka-matamikin, jolta hän\naikoi lopullisesti tässä juhlassa riistää emäntävallan. Liina Ellida\nnäet oli kokenut omin silmin ja korvin, että niin kauan kuin matami\npiti valtikkaa talossa ja havitteli ruustinnanpaikkaa, hän houkutteli\nisäukkoa naittamaan hänet Kustaa Stephanderille, sillä tytär piti\nsaada niin pian kuin suinkin pois tieltä, miehelään.\n\nParhaana kehruutyttönä tämän illan suunnitelmissa oli ollut Thyra\nHelena, joka oli kirjeillään pyöritellyt valmiiksi huikeita\n\"historioita\" tämän illan suurta yritystä varten.\n\nNiinpä talon tytär nyt istui emännänpaikallaan katse valppaana kuin\nkesäkuisella naarasmetsolla, joka vaaran lähestyessä mutkittelee\nkanervikossa, juoksee ja lentää polveillen sinne tänne, eksyttääkseen\npoikastensa jäljiltä vihamiehet poispäin omalla rohkeudellaan.\n\nKreivi katseli kukoistavaa rovastintytärtä peittelemättömän\nihastuneena. Hän oli tosin jo kuusissakymmenissä, mutta yhä\nvielä iloinen seuramies -- sekä nykypäivien hovitapaan että\nvanhanaikaiseen, karskiin kaarlolaismalliin. Hän kuului näet\najan maineikkaimpiin kaarlolaisveteraaneihin, sillä hänellä oli\nkunnia olla toinen \"niistä kahdesta\", jotka olivat ratsastaneet\nKaarle-kuninkaansa keralla Turkista kotimaahan läpi Euroopan.\n\n\"Taavetin harpun\" malliin kudotut vitivalkoiset ruokaliinat\npaistelivat herrojen kaulalla. Heidän hopeaiset kalvosinnappinsa\nkiiltelivät ja hihansuuröyhelönsä lehahtelivat soreitten sormien\npistellessä herkkuja suihin lautasilta, jotka olivat ehta\nenglanninporsliinia. Vanhanaikaisissa hopeakannuissa kuohui\nlukkarinmatamin kuuluisa olut ja pienissä pikareissa helotti paras\npaloviina, joka teki kauppansa, sillä Paimilanlahden ankerias lepäsi\nvadillaan etikassaan ja kryyteissään, sopiviin paloihin leikattuna.\n\nSitä ei totisesti voinut vastustaa edes vanha kaarlolainen. Se lyheni\nlyhenemistään, kuten ruokaryyppyjen välitkin. Mutta herrojen mieli\nyleni ylenemistään. Eikä kenraalikuvernööri näyttänyt välittävän tuon\ntaivaallista politiikan ongelmista.\n\n\"Tiedättekö, mademoiselle\", hän aloitti kaksimielisen hovijuttunsa,\n\"tämä majurimme on vaarallinen herra. Varokaa, neitsykäiset, prenez\ngarde! tavataan sanoa meidän, sotilaitten, kesken. Ette liene\nkuullut, miten kävi kuningattaren hovineidin, jalosukuisen Julianan,\ntanssiaiskengän. Ja hänen tähtensä majurimme, joka oli komennettuna\nsamana yönä kuninkaalliseen päävartioon. Oo, rakas mademoiselle...!\"\n\n\"Pyydän kuitenkin huomauttaa, jalo neiti...\", yritti majuri\nKönigstedt kierrellen somia viiksiään. \"Ei mitään selittelyltä,\nsinä pukki kaalimaan vartijaksi\", löi kreivi adjutanttiaan olalle.\n\"Tiedättekö, mitä hän teki, tämä don Juan? No, katsokaas -- neiti\nJuliana hiipii valkenevassa aamussa linnan siipirakennuksesta ...\ntietenkin lemmenretkeltään. Hän hiipii kissanaskelin -- kun muuta\ntietä ei ollut -- läpi vartiosalin kohti hovineitojen huonetta. Mutta\n-- kultaompeleinen tanssikenkä liukastuu ja irtoaa somasta jalasta,\nsillä neito oli solminut sen nilkkanauhat -- nähtävästi levottoman\nomantunnon vuoksi -- perin höllästi. No, herra majurimme, joka on\nnukkunut koiranunta lavitsallaan, koppaa kengän syntiseen kouraansa\nja vaatii -- ajatelkaas! -- tämä herra vaatii mademoisellelta\nsuudelman kauniista kengästä, josta riippui neito paran koko kunnia.\nNo, arvatkaapa, rakas emäntämme, mitä teki Juliana-mamselli.\nSaattoiko hän pelkällä toisella kengällään astua hovineitien pariin,\njotka ovat sen peevelin juorukelloja?\"\n\nLiina Ellida oli pudistavinaan ihmetellen päätänsä ja vastasi\nurhoollisesti: \"Hän heitti tietenkin pois toisenkin kenkänsä,\npäästäkseen ontumasta!\" \"No, mutta, mademoiselle, silloinhan synti\nolisi paljastunut kaksinkertaiseksi, eikä ulkokullaisessa hovissamme\nunohdeta koskaan ilmi tullutta lankeemusta...\"\n\n\"Minä tiedän, herra kreivi\", huudahti nokkelasti Jaakko-maisteri.\n\"Tuo neito parka turvautui vilpilliseen hurskauteen. Hän rukoili,\nrukoili herra majuriamme kuin rippi-isäänsä, kunnes hänen\nkavaljeerinsydämensä heltyi ja...\"\n\n\"So-so-so, nuori herra, teidän pitäisi todellakin tulla\nhovikappalaiseksemme, havaitaksenne, että rappeutuneessa hovissamme\neivät neidot osaa rukoilla edes rippi-isäänsä. Ei, ei, tietenkin\nJuliana-neito antoi vaaditun lunnaan. Voilà tout! Ja katso, hänen\nsiveytensä oli pelastettu, ainakin toistaiseksi...\"\n\nTämä viittailu kuningasvallan rappioon oli vienyt kreivin taitavasti\npolitiikan puolelle, varsinkin kun hanhen puolikkaat reininviineineen\nolivat mehevästi päättäneet äskeisen ilonpidon majurin\nkustannuksella. Kenraalikuvernööri viittaili matkansa tarkoituksiin.\nHattuhallitus oli ryhtynyt suuriin varusteluihin keisarinnaa\nvastaan, joka oli pikku vihan aikana katalasti pettänyt aikaisemmat\nlupauksensa. Tämän vuoksi hän oli ollut tarkastamassa Svartholman\nlinnoitustöitä, joita hänen ystävänsä Degerbyn pormestari, Jaakko\nForsell, edisti koko kaupunkinsa väellä ja voimalla.\n\nNiin, tuo kunnon herra oli todellakin ansainnut sen ritarimerkin,\njonka hän, kreivi, oli hänen rintaansa ripustanut.\n\nHerra Benediktus, joka oli istunut jäykän juhlallisena\nsilkkivuorisessa kamlottikauhtanassaan, hätkähti, sillä korkea vieras\noli ritarimerkistä puhuessaan katsahtanut merkitsevästi hymyillen\nisäntää kohti.\n\nKiertomatkallaan kreivi oli poikennut Porvoon piispan ja\nrovastien pateilla, sillä varsinkin papit, joiden \"yömyssyt\ntutisivat ryssänpelosta\" -- kuten kreivi sivumennen letkautti\n-- eivät läheskään mielisuosin rohkaisseet kansaa asettamaan\ntäydennyskomppanioita sodan varalta.\n\nTämä puhe riipaisi jo pahasti herra Benediktuksen poliittisesti\nylen arkaa nahkaa. Hän risti kätensä ja vetäytyi huokaillen\npapinlipereittensä suojaan. \"Herra meitä hyvästi auttakoon ...\nrovasti parkoja. Ne meistä, jotka rakastavat seurakuntaansa, näkevät\nhuolella ja surulla, kuinka kansa jo viime sodan koettelemuksista on\nnäännyksissä. Kuinka se kykenisi asettamaan nyt, nälin kuolten, uusia\nja yhä uusia ruotuja, herra kreivi...?\"\n\n\"Näännyksissä? Ja miksi, rakas isäntämme?\" kyseli kreivi iskien\nPentti-herraa suoraa päätä tämän arimpaan Akilleen-kantapäähän.\n\"Pahimpana syynä kansan hätään on saamieni tietojen mukaan se\ntunnoton keinottelu, jolla etenkin arvon rovastit ovat 'huolella\nja surulla' _huolehtineet_ siitä, että maakunnat ovat tyhjentyneet\nviljavarastoistaan.\"\n\n\"Sotaväen tarpeeksi, herra kreivi!\" huudahti isäntä epätoivon\nvimmalla. Hän oli hikoamaisillaan, sillä hänen juhlakauhtanansa alle\noli talvellisesta tottumuksesta jäänyt ylen kuumat turkisliivit,\njoissa etupuoli oli vuorattu ilveksen- ja selkäpuoli ketunnahalla.\nJa nytkös, varsinkin tuo ketunpeeveli kuumotti selkää kuin helvetin\nkekäle.\n\nHymähtäen heitti kreivi keskustelun jälleen vaarattomammille urille.\nHän ryhtyi kertomaan suuresta merilinnoituksesta, Sveaborgista,\njonka rakentaminen oli uskottu nerokkaalle Augustin Ehrensvärdille.\n\"Ja se on nouseva kuin feenikslintu viime tappiomme tuhkasta!\"\nkreivi kohotti puheensa yhä korkealentoisemmaksi. Itärajalta\nsiirretyt Hämeenrykmentin komppaniat oli näet komennettu sen\nrakennusmiehistöksi. Väellä ja voimalla se koroitettaisiin\nsellaiseksi graniittilinnoitukseksi, että ryssän kaleerit saisivat\nkierrellä sitä yhtä turhaan kuin silakkaparvet kalliorantoja.\n\nHerrat nostelivat innostuneina pikareitaan. Yksinpä rovastikin\nnyökkäili mietteliään näköisenä. Mutta Liina Ellidan viinilasi oli\nläikähtämäisillään maahan.\n\n\"Onko siis myöskin meidän ruotumiehemme, Okeroisten komppania...?\"\nhän alkoi hengästyneenä. \"Oi, oi, mademoiselle!\" huudahti majuri\nnäytellen mustasukkaisuutta. \"Eikö todellakaan tuo Okeroisten\nvänrikki parka, Juhana Stormbohm, ole lähettänyt teille kutsua\nupseeritanssiaisiin, joita...?\"\n\nLiina Ellida keskeytti majurin lavertelun riemukkaalla naurulla.\nHänen silmänsä olivat syttyneet sellaiseen paloon, että hänen täytyi\nne peittää pehmeitten silmäripsiensä taakse. Hänhän ei ollut saanut\ntähän hetkeen saakka yhtäkään viestiä rakastetultaan. Ja nyt! Nythän\nhän saattoi hädän tullen vaikka paeta Yrjänänsä luokse... Kerkein\nkorvin hän kuulosti yliskamariin päin, jossa oli piilossa hänen\nsuurin yllätyksensä. Ja hän pyrki päättämään aterian niin pian kuin\nsuinkin, saadakseen herrat siirretyksi kirjakamariin, punssien ja\nliköörien pariin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerrat olivat heittäneet pois röyhelönsä ja ahtaat lievetakkinsa.\nHerra Benediktus oli käynyt kuoriutumassa sekä ketun- että\nilveksennahoistaan ja istui nyt kotinutussaan valmiina ottamaan\nvastaan rehellisin rinnoin hattuherrojen floretinpistot.\n\nMutta kreivi iskikin suoraa päätä kaarlolaismiekalla: \"Niin, herra\nrovasti, sotakomissioonin papereista löysin, suureksi ihmeekseni,\nteitä vastaan syytöksen viljakaupoista, joissa armeija on saanut\nmaksaa laittomat hinnat. Vaadin selitystänne.\" Ja kreivi jäi\ntarkkaamaan uhriaan kiintein katsein. Herra Benediktus kauhistui.\nMutta tätä ei näkynyt päälle päin, sillä pöydän monet eliksiirit\nolivat elävöittäneet hänen sydämensä alkuperäiseen, synnynnäiseen\nrohkeuteensa.\n\n\"Laittomat hinnat! Minäkö? Herra minua varjelkoon filistealaisten\nraivolta ja etenkin ystäviltäni\", hän levitti hymyillen kätensä.\n\"Saanko kysyä, herra kreivi, joku talonjussiko Antti Kettula vai\nehkäpä juuri tuo sukulaismieheni Pacchalenius, peittääkseen tietenkin\nomia syntejään, on ollut tällaisia vääriä ilmiantoja...?\"\n\n\"Ainoastaan armeijan tilikirjat\", kreivi keskeytti lakoonisesti.\n\"Kirkkoherra Pacchaleniuksen valtakuntaa vaarantavat vehkeilyt ovat\ntoisenlaatuisia, joskin yhtä raskauttavia.\"\n\nPentti-herran armoitettu äly saattoi hänet pyrkimään niin kauaksi\nkuin suinkin viljanhintojen vaaralliselta alueelta. Siksi hän\nhuudahti kuin olisi suuresti iloinnut oikeuden jalosta voitosta: \"Ja\nkuka, kuka on hänet viimeinkin saattanut, tuon herran, joka on köyhä\nkuin kirkonrotta ja aina kadehtinut sitä Herran siunausta, joka...?\nNiin, kuka on viimeinkin saattanut hänet käpälälautaan, saanko kysyä?\"\n\n\"Siihen nähden\", viittasi kreivi Jaakko-maisteriin, \"on teidän herra\npojallanne eräitä ansioita, joten...\"\n\n\"Minun ansioni ovat tässä asiassa sangen vähäiset\", kiirehti\nJaakko. \"Pääansio on herra Tuomaan omalla apulaispapilla, maisteri\nMolleruksella.\"\n\nIsä-Krook katsahti yht'aikaa ihaillen ja epäillen poikaansa.\nMutta samalla hän huudahti kuin puhdistaakseen kaiken varalta\nomaa laittamatonta sukuaan: \"Kuulen joka tapauksessa helpotuksen\ntuntein, ettet sinä, poikani, ole alentunut edes väärintehnyttä\nilmiantamaan...\"\n\n\"Ei sukulaisuus, ei lankous saa minua, isä hyvä, estää\nkuuliaisuudesta lailliselle esivallalle\", hieroskeli Jaakko-herra\nsormiensa päitä vastakkain. \"Enkä kiellä, että sain viime kuussa\nTurun-matkallani professori Browalliuksen kiinnittämään huomiota\nKaarle Fredrikin tietoihin appensa vaarallisista aatteista,\njoita hän, huolimatta vävypojan-aikeistaan, lateli julki sangen\navomielisesti... No, niin, ehkäpä hän luulee sillä tavalla\npääsevänsä käsiksi Vanajan pappilaan tai -- kukaties -- ihan Lohjan\nkuninkaanpitäjään...\"\n\n\"Voilà, teidän poikanne, herra rovasti\", hymyili kreivi, \"on\nkiintynyt liikuttavan syvin tuntein nuoreen perintöruhtinaaseemme,\njonka hovissa on tällä kertaa vapaana hovisaarnaajan virka. Enkä\ntahdo kieltää, että maisteri Krookilla on näin ollen siihen hyvät\nmahdollisuudet. Tout compris, sitä tietä pojallenne avautuu toivo --\nniin nuori kuin hän onkin -- periä välittömästi omalta isältään tämä\nmaan mahtavin rovastikunta, mikä tietenkin olisi, rohkenen väittää,\nune belle carrière.\"\n\n\"Huomaa, rakas isä\", huudahti Jaakko, \"että Porvoon piispa,\nvannoutunut myssy, sen jälkeen kun sydämeni vaati katkaisemaan hänen\ntyttäreensä minua liittäneet rakkaudettomat siteet ... ei suinkaan\nole käyttämättä keinoja mitä tahansa...\"\n\n\"Niin, me tarkoitamme\", kreivi jatkoi, \"että sen jälkeen kun myöskin\nKaarlo-poikanne on ahkerasti ja alttiisti ollut paljastamassa tuota\nkätyri Wijkmania, jota epäilemättä odottaa mestauslava, että Svean\nvaltaneuvosto saattaa, sopivasta puoltolauseesta, unohtaa teidän\neräät harha-askeleenne, herra rovasti...\"\n\n\"Svean maa ja Svea-äidin syli\", huokaili Pentti-herra, aivankuin\nolisi vaipunut syviin muistoihin. Ja hän kohotti vieraita kohti\nliköörilasinsa, hakien uusia hetkeen sopivia ajatuksia.\n\nJa hän alkoikin filosofiseen tapaansa: \"Erhetykset kuka ymmärtää!\nMutta ... niin ihmeellisesti on Luoja järjestänyt ihmissydämen\nja hänen järkensä aivoitukset, että juuri nuo harha-askeleet ja\nerhetykset saattavat meidät lopultakin viisauden lähteelle, niin\nsanoaksemme viisauden äidinhelmaan...\"\n\nSanat alkoivat kesken kaiken pahasti haparoida, sillä puhuja,\nkuten koko seura, oli kuullut ylhäältä, yliskamarista päin huiman\nparkaisun, aivankuin joku kapalovauva tai sentapainen olisi purkanut\nhurjaa kiukkuaan koko tälle kieronpuoleiselle elämälle.\n\nÄäni oli käsittämätön. Rovastin täytyi hetken aikaa hakea sanoja\naivankuin olisi yritellyt kaapaista totuutta jos toistakin suoraan\nniskavilloista. Mutta hänen oli mahdotonta tässä kiusallisessa\nhetkessä tarttua tukevasti saarnanjuuriinsa. Kuitenkin \"Svea-äiti\" ja\ntämän \"äidinsyli\" hänet auttoivat vähitellen kuivalle maalle.\n\n\"Niin\", hän nousi seisoalleen, \"enkö minä, Benediktus Krook,\njoka jo isonvihan aikana pakenin autuaan Katariinani kanssa\nryssäläiskannibaalien hävitystä ja raivoa Svea-äidin helmaan, enkö\nminä tietäisi sen lempeyttä ja turvallisuutta! Ja vaikka minä\nitkin omaa seurakuntaani, joka oli jäänyt isällistä huolenpitoani\nvaille... tataarien ja kalmukkien käsiin, muuttuivat kyyneleeni juuri\ntuossa autuaassa helmassa muistojen kalliiksi päärlyiksi, joita en\ntotisesti aio heittää sikojen eli hallituksen vihollisten eteen\ntallattaviksi...\"\n\nPuhuja joutui taas keskeyttämään, sillä Liina Ellida oli pujahtanut\nhuoneeseen ja jäänyt katsomaan liikutuksesta punoittavaa isäänsä,\njoka täytti hetken hiljaisuuden kohottamalla taas pikarinsa.\n\nTytär hymyili silmät viisaan näköisinä, sillä hän oli havainnut\nisänsä huulilla sen hieman sammaltelevan lempeyden, jonka vallitessa\nhänet yleensä sai helposti lupailemaan monenlaista hyvyyttä\npyytelijälle.\n\nTyttären kadottua isän raskaahkot silmäluomet avautuivat\nlaajimmilleen ja hänen molemmat leukansa painuivat alaspäin otsan\npuskiessa eteenpäin kuin puhuja olisi aikonut tarttua sarvesta härkää.\n\nJa hän myöskin tarttui. \"Minä tiedän\", järähti hänen äänensä nyt\nmelkeinpä syytöksenä koko vilpillistä maailmaa vastaan, \"että suoruus\nja rehellisyys politiikassa näyttää tyhmyydeltä ja narriudelta ja\npäinvastoin -- herraparatkoon! -- neron maineessa käy kiero vilppi,\nkoska se onkii ynnä kalastaa sameissa vesissä. Mutta, sanon minä,\n_jos_ sanon minä, jos Taivaan Herra, sen asettama hallitus, niin\nsanoaksemme, työni kerran armossaan aateloisi, niin kirjoittaisin\nvaakunakilpeeni epäröimättä sanat 'suoruus on hyve', niin, 'in recto\nvirtus' -- ne sanat loistaisivat aatelisvaakunassani ja ne paistavat\njo nyt kuten aamuauringossa minun sydämeni puhtaalla kilvellä...\"\n\n\"Bravo, bravo!\" huudahti kreivi, joka oli puheen aikana kultaisesta\nnuuskarasiastaan sirotellut nuuskanrippeitä nenänsä alle. \"Niinpä\nsallikaa minun\", hän sanoi ja viittasi adjutantilleen, joka\nojensi hänelle pienen silkkivuorisen kotelon ritarimerkkeineen.\n\"Näin ollen\", jatkoi kreivi, \"ikäänkuin pieneksi ennusmerkiksi\ntulevasta aateliskilvestänne ojennan teille hallituksemme nimessä,\njoka ei koskaan ole teihin toivoansa kadottanut, 'Pohjantähden'\nritarimerkin...\"\n\nJa hän kiinnitti sen omin käsin suolapatsaaksi jäykistyneen rovastin\nrintapieleen, jatkaen valituin sanoin: \"Se säteilköön mustassa\nnauhassaan teidän jalon elämäntyönne vertauskuvana todellakin kuin\ntoivontähti Pohjolan synkällä taivaalla.\"\n\nJa herrat nostivat lasinsa juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.\n\nMutta rovastin ylenmääräisestä autuudesta jäykistyneet kasvot\nsulivat jälleen. Ja hän pääsi kuin pääsikin suureen ja mahtavaan\nloppuponteen, joka ei jättänyt jälkeensä enää mitään epäilystä\nonnellisesti tapahtuneesta kääntymyksestä.\n\n\"Niin, au nom de Dieu!\" hän huudahti täydestä ja totisesta sydämestä.\n\"Olen syvällä mielenmurheella nähnyt ja kuullut monien entisten\naateveljieni, joiden olen luullut tähän saakka haluavan tälle\nkansalle rauhaa ja hyvinvointia, olen, Jumala paratkoon, kuullut\nheidän taivuttaneen korvansa vääriin viettelyksiin. Ei ja totisesti\nei! huutaa nyt minun sydämeni. Enkö ole saanut tuta juuri tänä\npäivänä hattuhallituksen siunaukselliset uudistukset ja mahtavien\nlinnoitusten nousevan sen nerollisista aivoituksista minunkin\nseurakuntani turvaksi ja pelastukseksi! Sen kaiken olen kuullut\nja nähnyt. Ja minä huudan tänä hetkenä: valaise minua, Herra!\nSillä sydämessäni olen aina ollut hattu, mitä sisimmässäni aina\nelänyttä voimaa, rohkenen uskoa, eritoten ovat olleet armolliselle\nhallitukselle todistamassa vuodesta vuoteen jatkuneet uhkarohkeat\nperkaustyöni Vääksynvirran kuohuvissa koskissa ja koleikoissa --\nyhteisen kansan onneksi ja parhaaksi...\"\n\nJa rovasti Benediktus päätti liikutuksen sumentamalla äänellä,\nkasvoillaan seestynyt kirkkaus: \"Niin, herra kreivi, olen ja\nolen ollut, eo ipso, niin sanoaksemme, yksinomaan ja pelkästään\nhattu! Tässä seison enkä muuta voi.\" Ja kuitenkin hän kykeni taas\nkoroittamaan korkealle likööripikarinsa.\n\nMutta maljojen tuskin tyhjennyttyä isä-Krook näkee kasvojensa edessä\npienen kapalovauvan, joka jokellellen näytti yhtyvän yleiseen riemuun.\n\nTytär oli vetänyt kynnyksen yli myös Peuralan Martta-muorin, joka\nhypisteli neuvottomana esiliinaansa. Liina Ellida puhui kuin hengen\nhädässä: \"Minä tahdon tämän itselleni, isä ... kasvatikseni. Ethän\nkiellä, rakas isä, ethän, sano?\"\n\nHerra Benediktus hymähti ymmällään. Mutta tytär ei antanut rauhaa.\n\"Kerro, Martta-muori, kerro!\" Ja muori lasketteli kuin ulkoläksyä,\njohon nokkela kieli sekoitti omia kansanomaisia kommervenkkejään.\n\"Voi, voi, rovasti kulta, onpas käynyt kummat siellä meillä päin!\nKun näätsen ajeli joukkoineen mustalais-Haakertti Anianpellon\ntalvimarkkinoilta ja levähytti leirinsä meidän kartanon maille,\nniin eikös illankuhjeessa mustalaisakka, joka povuutti minulle\nristiveriset miniät ja senkin seitsemät lapsenlapset, eikös se\npeijooni jättänytkin tätä herranlahjaa kynnykseni eteen. Yöllä sen\nlöysin, poika paran, portailta kitisemästä. Ja näinhän minä tokiinsa,\nettei se ollut mikään mustalaiskakara ja ettei sillä ollut tavallisen\nhollolaishuijarin piiskanlovea kainalossa. Ei, ehei, rovasti kulta.\nEri maata ne ovat herrojen koiratkin, sanotaan ... ranssikauloja ja\nkippurahäntiä. Näkeehän sen nämä nuoretkin herrat ja sotaherrat! Kun\novat posketkin kuin maito ja höytyväiset päälaella kuin enkelipojalla\nalttaritaulussa... Ja myssytkin ja paituset, katsoopas rovasti,\npitsirantuiset ja aivinaista... Ei sitä tällaisissa kapaloissa\nsynnytä meikäläisten heijauksista, ei jo vaan...\"\n\nJa Liina Ellida jatkoi haastelua yhä hellemmin. \"Ainahan olet ollut,\nisä, leskien ja orpojen suoja tässä seurakunnassa...\" Ja hän katsoi\nvetoavasti kreivi von Roseniin, joka hymyili huvitettuna. \"Tahdon\nhänet!\" tytär kivahti rohkaistuneena. \"Vai tahdot?\" isä remahti\nleppoisaan nauruun. \"No, ja onkos sillä saakelin pojalla edes\nihmisellistä ristimänimeä -- Haakertin Aaprami vai...?\"\n\n\"Vai tässä Aaprami!\" selitti Martta-muori. \"Nastolan pappi kastoi\nja Yrjänäksi pantiin, kun ei muuta siinä yht'äkkiä ... kasteessa,\npölähtänyt vanhaan muistiin...\"\n\n\"Vai poikasi kaimaksi?\" nauroi rovasti katsoen kysyvästi\nkenraalikuvernööriin. \"No, jaa, kukaties ... tulee pojasta kerran\noikea kaarlolainen, ruotusotilas...\"\n\n\"Jaa, jaa, ollapa, sanon minä\", huudahti kreivi kumartaen\nylen kohteliaasti Liina Ellidalle, \"tämän pojan isä joku\nruotusotilaistani, ansaitsisi hän, hitto vieköön, kersantin\nmerkit ... teidän kunniaksenne, mademoiselle...\" Mamselli nauroi\nraikkaasti kysäisten kuin kiusoitellen: \"Ja pysyttekö hetken tullen\nsanassanne, herra kreivi?\" \"Sen todistakoon teille, jalo neiti, tämä\npieni kumminlahja.\" Ja korkea vieras ojensi -- nuorten herrojen\nsuosionosoitusten raikuessa -- pikkusormestaan kiiltelevän korun\nLiina Ellidalle.\n\nEikä suinkaan isärovasti voinut olla yhtymättä yhteiseen iloon.\nHän nauroi rehevässä riemussaan: \"No, ota hänet, ota, sinä\nhupakko -- myötäjäistesi lisäksi ha-ha-ha ... sulhasellesi Kustaa\nStephanderille!\"\n\nLiina Ellida juoksi salaisesta onnesta pakahtumaisillaan lapsi\nsylissä yliskamariinsa. Hän pelkäsi huutavansa salaisuutensa\njulki koko maailmalle. Hänen täytyi piiloutua, itkeä ja nauraa\nylenpalttisesta autuudesta.\n\nSeuraavana myöhäisaamuna kreivi von Rosen, joka oli viettänyt\nyön \"piispankamarissa\", johdettiin jälleen salin pöytään, jossa\nodottivat kylmät, virkistävät aamuryypyt ynnä Paimilanlahden\nkuuluisat ankeriaat. Erojaismaljat tyhjennettiin suuressa ja jalossa\nyhteisymmärryksessä. Olihan tapahtunut melkeinpä ylimaallinen\nmuodonvaihdos: myssystä oli tullut sen ehdoton vastakohta: _hattu_.\n\nRovasti-isälle oli kertynyt suosiota ja kunniaa. Tyttärelle oli\nsiunautunut kasvatti. Pojille samalla tipahtanut kuin taivaasta\ntikapuut kiivetä yhä ylemmille ja ylemmille oksille tämän elämän\nonnenpuussa.\n\nKoko suvun tulevaisuus näytti perinpohjin taatulta. Pojista ja isästä\ntuntui kerta kaikkiaan siltä kuin riittäisi Paimilan ankeriaslahdessa\ntuota maankuulua herkkua rajattomiin, melkeinpä ajasta aikaan,\nseuraaville ja näitäkin seuraaville sukupolville.\n\nMutta onnellisin ihmisolento koko rovastilassa oli tytär, Liina\nEllida.\n\n\n\n\n5.\n\n\nJaakko Krook vaeltaa yksin pyhäinmiesten aattoiltana Vanajan joen\nrantapolkua. Joen vesi on riittynyt ensiöiseen jäähänsä. Kulkijan\nhengitys huuruaa puuskittain. Hänen on vuoroin kuuma, vuoroin\nhän värisee kuin horkassa, vaikka hän on heittänyt harteilleen\nleveäolkaimisen matkaviittansa ja jalassa on ratsusaappaat.\n\nHän tuijottaa hetkisen mustaa jäätä, jonka pinnalla kääntyilee,\nleviää ja taas katoaa myrkynvihreitä valonhäiviä.\n\nJaakko-herra ei ole saanut unta. Hän on hiipinyt hiljaa\nporstuakamaristaan eteiseen ja seisonut siinä käsi kuumeesta nihkeänä\neteisen ullakonportaitten käsipuulla.\n\nSinä hetkenä hänessä ulvoi hänen tyydyttämätön rakkautensa kuin\npiesty koira, jolla on himo purra, mutta ei kykene näyttämään edes\nhampaitaan.\n\nHänen taitavat järkipäätelmänsä eivät ole kyenneet häntä auttamaan.\nHänen vehkeilyihin tottunut älynsä on kutonut valmiiksi verkon,\njolla hän on kiertänyt pirulliseen apajaan Thyra Helenan, tämän\nsulhasen ja isän. Hyväuskoisen Kaarle Fredrik Molleruksen hän on\npannut kertomaan professori Browalliukselle noin vain, kuten ainakin\nisällisen suosijansa ja oman opiskelutoverinsa luotetussa seurassa\nTuomas-herran filosofisista aatteista. Ja kun oli kertynyt tarpeeksi\nnäitä \"valtakuntaa vaarantavia ajatuksia\", Browallius oli kehoitellut\noppilastansa panemaan paperille nuo \"kauaskantavat totuudet\" --\nikäänkuin pysyväksi muistoksi kasvatti-isästään. Tuo opettajaansa\njumaloiva hölmö oli tehnyt työtä käskettyä. Ja professori oli vienyt\npaperit kenraalikuvernöörille, joka oli ottanut pahasti säikähtyneen\nKaarle Fredrikin kuulusteltavakseen, tämän kykenemättä kieltämään,\nettä ajatukset todellakin olivat Tuomas Pacchaleniuksen aatteita.\n\nJa nyt hän on ollut orpanuuden varjolla vakoilemassa täällä\npappilassa, jonka yliskamarissa nukkui Thyra Helena, hänen unettomien\nöittensä hurmaava kiusaajatar.\n\nRatsastaessaan ullakkoikkunaan hän vavahtaa. Sieltä paistoi himmeä\nvalo. Neito valvoi hänkin. Tuo yksinäinen kynttilänvalo riehautti\nuuden myrskyn kulkijan rintaan.\n\nJos Jaakko Krook ei olisi ollut järjen aikakauden lapsi, hän olisi\ntotisesti uskonut nauttineensa tuon naisen kädestä noitajuomaa. Viime\nelokuulta lähtien läpi talven, yli uuden kesän ... tähän hetkeen\nsaakka oli hänen sydämensä ollut täynnä intohimoista kaipuuta, mutta\nmyöskin alimaailman demooneja, niin ettei hän kaikin ajoin tietänyt,\nkiertelikö hän täällä rakastuneena narrina vai kostonhimoisena\nurkkijana. Yli tämän yön hän ei enää aikonut tätä kissan ja hiiren\nleikkiä jatkaa. Nyt juuri, tänä yönä -- kulkijan askelet kiihtyivät\n-- oli tehtävä ratkaisu.\n\nHän astui päättävän askelen eteenpäin.\n\nSaappaankorot rouhivat routaista maata. Mies heitti raskasta hiekkaa\nakkunaan, jonka takaa häilähti valkea varjo.\n\nThyra Helena raoitti akkunaa ja kuiskasi tulevansa \"hullun\nRinaldonsa\" seuraan. Hän siis jatkoi totuttua näyttelemistään. Mutta\nhän pukeutui vapisevin käsin. Hän oli oppinut päivä päivältä yhä\nenemmän pelkäämään tuota miestä.\n\nNaisen vaistollaan hän tajusi, että Jaakko oli viipynyt päivästä\npäivään pappilassa juuri hänen vuoksensa tai -- kostaakseen hänelle\nja hänen läheisimmilleen. Hänen keskustelutavassaan oli ollut\naivankuin taitavaa miekkailijaa, joka leikitteli toisten elämällä. Ja\nkuitenkin, hetkittäin, näytti siltä, että tuo mies aivan kuin kärsi\nkuolettavasta rakkaudesta. Vai oliko sekin näyttelemistä?\n\nMiksi oli Hämeenlinnan komendantti lähettänyt hänelle pari kertaa\nrakuunaviestin. Ja mitä saattoi merkitä se, että eräänä päivänä itse\nmajuri Königstedt oli ratsastanut pappilaan, jolloin molemmilla\nherroilla oli pitkä keskustelu vierailevan serkun kamarissa?\n\nKun hän, Helena, oli kysellyt leikin varjolla majurin asiaa, oli\nserkku vain kiusoitellut: \"Kuka tietää, ehkäpä hän toi valtakirjan\nKaarle Fredrikille ... papinvirkaan!\"\n\nNämä ajatukset vilahtelivat Thyra Helenan mielessä levottomana\nparvena kuin toisiaan haeskelevat muuttolinnut. Nyt ne juuttuivat\nKaarle Fredrikiin. Ja tämä oli hänen levottomin ajatuksensa.\n\nHeidän häistään, joiden piti olla viime juhannuksena, ei ollut tullut\nmitään. Kaarle Fredrik ei ollut päässyt koko kesänä palveluksestaan\npiispansijaisen, Browalliuksen, luota. Hänen suosijansa ja Jaakko\nKrook olivat muka luvanneet hankkia hänelle jonkin Turun lähipitäjän\navoimeksi tulevan papinpaikan, joten hän saattaisi taloudellisesti\nturvattuna jatkaa yliopistouraansa. Sitten vasta muka he voisivat\nsolmia avioliiton.\n\nMutta kirjeet olivat jo kevätkesästä lakanneet, lukuunottamatta\nyhtä ainoata, jonka sisältö oli hänet pelästyttänyt. \"Minä sokea,\nsokea!\" \"Aavistan, että salaiset vihamiehet ovat minut saartaneet.\"\n\"Jospa tietäisin, että jaksaisit uskoa minun rakkauteeni, vaikka koko\nmaailma nousisi minun kunniaani häpäisemään...\"\n\nTällaiset kirjeen lauseet olivat saattaneet hänet ymmälle. Eikä\nhän ollut näihin saakka käsittänyt mitä tarkoitti sen viimeinen\nlause: \"Varoita isääsi julkituomasta ajatuksiaan. Ei ole luotettava\ntoveruuteen, ei orpanuuteen, ei lankouteen tässä kurjassa maailmassa.\"\n\nJa hänen oli täytynyt kärsiä tätä loppumatonta epätietoisuutta yksin.\nIsä oli sairastellut eikä hän tahtonut saattaa myöskään äitiään\nlevottomaksi.\n\nThyra Helenaa vilutti. Hän tunsi, että tämä yö oli paljastava\nkohtalokkaita salaisuuksia. Hän oli ainakin vaativa selvyyttä\nserkultaan, joka kierteli tuolla routaisessa yössä kuin pahahenki\nsynkkine aikeineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän on saanut vihdoin pujotetuksi vyötärölleen raskaan\nvillaleninkinsä ja toisen käsivartensa sen ahtaaseen hihaan, kun\nhän vavahtaen kuulee ullakolta nopeita askeleita, ja Jaakko työntyy\nsisään hänen kamarinsa ahtaasta ovesta. Tapahtuma on ollut niin\näkkinäinen, ettei hän kykene tekemään liikettäkään, ennenkuin mies on\ntarttunut hänen verhottomaan käsivarteensa ja vetää häntä puoleensa\nanovin katsein.\n\nLaaja hame kietoutuu Helenan jalkoihin. Hän ei kykene liikuttamaan\nkäsivarsiaan ja horjahtaa tyynyjen varaan pienelle leposohvalle. Hän\ntuntee kalvistuvansa suuttumuksesta. Mutta hänen täytyy kuunnella\nkuin pakkopaitaan kiedottuna tuon miehen mieletöntä tunnustusta.\n\n\"Viime kesästä on rakkauteni kasvanut tuhatkertaiseksi. Minä en kestä\nenää. Meidän on turha näytellä. Sinun täytyy tulla minun omakseni\ntänä yönä ... ikuisiksi ajoiksi...\"\n\n\"Sinä hullu, miksi tulet tänne?\" Helena koettaa puhua kuiskaamalla.\nVanhan rakennuksen permantopalkit, ovet ja seinät tuntuvat kaiuttavan\nläpi talon yöllistä häiriötä. Hän ei tahdo herättää vanhempiaan.\nOli taisteltava sittenkin näyttelemällä entistä kiusoittelevaa\n\"amyseeraajatarta\".\n\n\"Joko sinä taas olet harjoittelemassa naisenryöstöä, vai...?\"\n\n\"Olen tullut todistamaan, että rakastan sinua\", kuiskaa Jaakko-herra.\n\"Miksi hylkäsin morsiameni, piispantyttären? Ollakseni vapaa yksin\nsinua varten. Miksi olen alentunut kumartelemaan suosijoitani maahan\nsaakka? Tuhotakseni ne kaikki, jotka sinut minulta...\"\n\n\"Tuhotaksesi?\" kuiskasi Helena tukahtuneesti. \"Kaarle Fredrikinkö,\ntarkoitat?\" hän jatkoi muuttautuen houkuttelevaan sävyyn. Hänen\ntäytyi hinnalla millä tahansa paljastaa tuon miehen aikeet.\n\nMutta Jaakko Krook puhui vain rakkaudestaan kuin sokea, joka hamuilee\nepätoivoisen itsepäisesti pelastavaa porttia.\n\n\"Vihaan jokaista, joka yrittää riistää sinut minulta. Tiedätkö, en\ntunne sinua ajatellessani, että otan sinut itselleni toisilta. Ei,\nei, he, nuo toiset, ovat sinut minulta ryöstäneet. Sinä olet aina\nkuulunut minulle. Olen kuin rakastaja, joka ei kykene unohtamaan\nsitä autuutta, jonka hänen ryöstetty rakastettunsa on hänelle\nlahjoittanut. Joka yö tunnen sinut lähelläni, aivankuin ruumistani\npolttaisi tuhansien syleilyjemme muisto. Usein kuvittelen itseni\nrakastajaksi, jonka hänen huikentelevainen lemmittynsä on hyljännyt\nja joka ei jaksa unohtaa eikä kykene yhdelläkään muulla rakkaudella\nkorvaamaan hänen kukoistavaa kauneuttansa. Ymmärrätkö? Olet ollut ja\nolet minun. Sinusta taistellessani taistelen itselleni kuuluvasta\nonnesta...\"\n\n\"Vaikene, sinä hullu. Ja varo puhumasta minusta kuten salonkienne\nmaitresseistä, jotka lahjoittavat suosionsa milloin sinne, milloin\ntänne...\"\n\n\"Kaarle Fredrik ei sinua ansaitse\", keskeytti Jaakko yhä\nkiihkopäisenä. \"Kykenen sen sinulle todistamaan, kuule minua...\"\n\n\"Päästä minut, sinä kehno lurjus!\" Helena oli kuohahtanut\nhalveksivaan vihaan.\n\n\"Usko minua...\" Jaakon äänessä oli epätoivoista rukousta.\n\nMutta Helenan suuttumusta ei enää mikään pidättänyt. Hän riuhtaisihe\nirti. Sai käsivartensa verhotuksi ja puhui silmien sini jäätävän\nkirkkaana: \"Uskoako teitä, te veijarit, joiden joka toinen sana on\npuolitotuutta ja toinen täyttä valhetta. Te näytte luulevan, että kun\nteidän valheenmyrkkyjänne nielee uudestaan ja yhä uudestaan, niin\nlopulta tottuu ja uskoo juovansa suuren totuuden maljasta.\"\n\nEikä hän kyennyt enää muuta kuin kesken halveksuntaansakin\nsinkauttamaan ilakoivan naurun: \"Te valheen suuren suuret\nvapaamuurarit!\"\n\nMutta hän sai hämmästyä omaa hyökkäystään. Hänen edessään katsoivat\ntaas, yht'äkkiä, uusiksi muuttuneet kasvot.\n\nJaakon ilmeet näyttelivät väärinymmärrettyä miestä. Hän oli\nvoivottelevinaan: \"Mais, ma chère, entäpä jos saat nähdä juuri\nnyt, en ce moment, oman sulhasesi anomuskirjan, joka takaa hänelle\nhavittelemansa seurakunnan...?\"\n\nThyra Helena oli menemäisillään ansaan. \"Virkakirjako?\" hän kysäisi\nhätääntyneesti.\n\n\"Toistaiseksi pelkkä anomuksen tapainen, kuten sanoin, mutta en\nepäile hattuherrojen palkitsevan häntä hänen kyvyilleen sopivalla\nseurakunnalla, sillä...\" Ja puhuja vetää taskustaan papereita,\naivankuin paljastaakseen lopultakin onnellisen salaisuuden.\n\nMutta Jaakko-herran huulilla leikki salaivainen hymy. Helenan käsiä\npoltti. Hän oli riistämäisillään nuo paperit itselleen. Mutta hän\nnäytteli sittenkin vielä kerran epäluuloista ja välinpitämätöntä:\n\n\"Tietenkin, tottakai... hattu kädessähän tähän maailman aikaan\nmennään vaikka koko maailman läpi! Olisipa huvittavaa tietää,\nmillä minun ujo ja rehellinen Kaarle Fredrikini osaisi liikuttaa\npuolueherrojen katinkultaisia sydämiä...?\"\n\nJaakko-herran harmaat silmät olivat välähtäneet katkeraa kostoniloa.\nMutta yhtä nopeasti ne olivat muuttuneet avomielisen surkutteleviksi:\n\"Valitettavasti alhaisimmalla ilmiannolla, mitä olen koskaan kokenut,\nvieläpä oman hyväntekijänsä ja kasvattajansa kunnian ja maineen\nhinnalla...\"\n\nThyra Helena katsoi tyrmistyneenä. Kaarle Fredrikin kirjeen\nkummalliset lauseet välähtivät hänen muistiinsa. Hänen hengityksensä\noli pysähtynyt eikä hän kyennyt puhumaan. Mutta hänen silmänsä\ntuijottivat laajentuneina ja hänen korvansa kuulivat kuin\nkaukaisuuden takaa Jaakon kirjelmästä sieltä täältä lukemia otteita.\n\nSen mukaan kirkkoherra Tuomas Pacchalenius oli esittänyt\nkeskusteluissa ja kirjeissä kapinallisia ajatuksia. Hän oli\nennustanut, että Ruotsin hallitus oli menettävä edesvastuuttomalla\npolitiikallaan Suomen ja että Venäjän kaksipäinen kotka oli sen pala\npalalta nielaiseva. Hän oli verrannut hattuhallitusta itämaitten\nhirmuhallitsijoihin. Suomen kansa oli nouseva \"puoluepukareitten\"\nvaltaa vastaan. Herran armoittama mies -- neroudeltaan yhtä suuri\nkuin Preussin nuori Fredrik-kuningas oli pelastava tämän kansan\n\"valheen suurmestareitten\" käsistä ja...\n\nJaakko-herra keskeytti lukemisensa. Hän istuutui kuin syvästi\nmasentuneena Helenan viereen sohvalle, jolle tämä oli vaipunut\nhervottomin jäsenin.\n\n\"Helena\", Jaakko tarttui hellävaroen neitoa käteen, \"tästä alhaisesta\nsaastasta olen tullut pelastamaan sinut ja isäsi. En voi sallia, että\nrakastamani nainen...\"\n\n\"Tuon kaiken täytyy olla katalinta valhetta, mitä koskaan on keksinyt\nhelvetin pääruhtinas ... ihmisten tuhoksi\", puhui Helena harvakseen,\nkasvot ihmetystä ja tuskaa täynnä.\n\nJaakko asetti paperit Helenan polville. \"Lue, tunnet kai sulhasesi\nkäsialan\", hän sanoi. Helenan sormi ja katse kulki harhaillen\nrivejä pitkin. Ja hän nyökkäsi hitaasti Ei ollut olemassa enää\nmitään epäilystä. Kirjaimien mustat koukerot tuntuivat tunkeutuvan\nruosteisina väkäsinä hänen sydämensä arimpiin kudoksiin. Se tuntui\nmurtuvan, kirjaimellisesti, säie säikeeltä, kuin rautaisen kouran\npuristuksessa.\n\nNyt oli Jaakko-herralla aikaa puhua. Oli totta, hän tunnusti, että\nhän oli tullut kenraalikuvernöörin käskystä ottaakseen muka selville\nTuomas-herran kavaltavat vehkeet. Mutta hän oli kykenevä selittämään\nMolleruksen ilmiannon mitättömäksi, alhaisen viranpyydystelyn\ntuotteeksi. Helenan oli vain julkisesti hyljättävä tuo onneton\nolento, kihlautumalla hänelle, Jaakko Krookille.\n\n\"Hyljätä!\" huudahti Helena katkerasti. \"Hän on hyljännyt itse itsensä\nja rakkautensa minuun...\"\n\nKiihkeä Jaakko näki hetkensä tulleen. Avuton nainen näytti\nkaipaamalla kaipaavan hänen lohdutustaan. Hän taivutti Helenan pään\npuoleensa ja suuteli häntä pitkään, koko intohimonsa voimalla.\n\nKauhu ja inho sai vihdoin Helenan masentuneen tahdon hereille.\nHänen sielunsa ja ruumiinsa oli ollut mahdotonta sietää tuon miehen\nläheisyyttä. \"Mene, mene, mene!\" hän huusi raivostuneena. \"Niinkauan\nkuin hengitän, halveksin sinua ja sinun keinojasi, niin totta kuin\nmurskasivatkin nuo kirjaimet tuossa... erään onnellisen ilmalinnan.\"\n\nHän pysähtyi. Ullakon portaista kuului hätäisiä askeleita. Isä! huusi\nuusi säikähdyttävä ajatus Helenan sydämessä. Sieltähän oli tulossa\nviaton vanhus, jonka jalot ajatukset uhkasivat nyt häntä häpeällä,\nehkäpä vankeudella ja kuolemalla.\n\n\"No, mutta lapset, lapset\", puhui Tuomas-herra jo ovelta, \"ettekö\nmuista, että nyt on pyhäinmiesten yö. Tehän karkoitatte yksinpä\nvainajain hengetkin tanhuviltamme...\"\n\n\"Luulenpa, isä parka, että tänä yönä meitä ovat tulleet tervehtimään\npelkät kadotuksen henget\", puhui Helena ojentaen kirjelmän\nisälleen. \"Sinun kasvattisi Kaarle Fredrik Mollerus on ilmiantanut\nsinut 'kapinallisista aikeista', ja tuo toinen manalan kätyri on\nilmiantanut vuorostaan entisen sulhaseni kosiakseen minua itselleen.\"\n\nKirkkoherra luki tarkasti kirjelmän. \"Kas, kas\", hän hymähteli\nsekä iroonisesti että surumielisesti, \"hyvinpä on Kaarle Fredrik\nparka muistanut kasvatusisänsä puheet. Oikeita ovat, oikeita...\nMutta\" -- hän katsoi tiiviisti Jaakko-maisteria silmiin -- \"oletko\nmyöskin selittänyt Helenalle, että tämä ei ole mikään anomuskirja\neikä myöskään varsinainen ilmianto, sillä siinä ei ole mitään\nallekirjoitusta?\" Ja hän näytti viimeistä sivua tyttärelleen, jonka\npää nyykähti uudesta hämmästyksestä.\n\n\"Heikoille luonteille on ominaista karttaa omaa nimeänsä\", selitteli\nJaakko. \"Hän on joka tapauksessa nuo syytökset antanut professori\nBrowalliuksen välityksellä kenraalikuvernöörille ja...\"\n\n\"Ja sinä, sinä, mies\", puhkesi Tuomas-herra palavaan suuttumukseen,\n\"juokse nopeasti tuon Herodeksesi ja tuon Kaifaasi luo. Minä näen\nsinun lävitsesi ja minä tunnen nuo inkvisiittoriherrat. Mene, juokse!\nHeillä on kyllä valmiina kolmekymmentä hopeapenninkiänsä, jotka\nkasvavat korkonsa ja koronkorkonsa ajallaan ... sinullekin, Jaakko\nparka...\"\n\nJaakko-herra kohautti harteitaan. Kumarsi levittäen käsiään kuin\ntoisten sokeus olisi tehnyt tyhjiksi hänen pelastusaikeensa.\n\"Valitan ... tuonnempana olette ehkä havaitseva minua väärin\ntuominneenne, joskaan en näin ollen kykene teitä, setä, pelastamaan\neräiltä ikävyyksiltä, ehkäpä vankeudelta. Siihen mennessä au\nrevoir, mademoiselle et mon pasteur...\" Ja hän katosi pilkkopimeään\nportaikkoon.\n\nThyra Helena kiirehtii ullakon päätyikkunaan, josta hän kuulostelee,\nkuinka pihamaan routa rouskui Jaakko-herran askelista. Pian kuuluu\nkäskeviä ääniä. Pappilan renki kyhnii tallin edustalla satuloiden\nratsua, herran auttaessa häntä omin käsin kiirehtimään. Ja kohta\nkuuluu tieltä laukkaan syöksyvän ratsun kavioniskut. Ne särkevät\nkorvia, kunnes hukkuvat pimeyden seinän taakse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe odottavat kirkkoherran työhuoneessa -- isä, äiti ja tytär, mitä\nyö on tuopa vielä tullessaan. Majuri Königstedt tai Hämeenlinnan\nkomendantti saattoivat ennättää tänne puolisen penikulman takaa\nmelkeinpä tuokiossa. Aikaa ei ollut hukattavissa. Ruustinna\nohentunut hiuspalmikko niskassa kyyhöttäen, itku silmissä kiertelee\nkokoilemassa yhtä ja toista vaatekappaletta matkaa varten. Eikä hän\nosaa olla torailematta rakkaalle puolisolleen. \"Jokos sitä olen\nhokenutkin sinulle monet kerrat, ukko parka, ettei pitäisi kaikkia\nlauluja papinkaan laulaa...\"\n\n\"No, no, muori\", hymisteli Tuomas-herra ilonpilke silmänurkassa,\n\"kappas kun se totuus tulee päälle, se laikahtaa laulamaan vaikka\nkylkiluitten välistä. Eikä sitä aina riitä puheenpitoa niistä sinun\nryytimaasikaan herkuista, mamma kulta.\"\n\nMutta emäntä oli hyrähtänyt täyteen itkuun: \"Voi, voi, niitä\ntotuuksia muka, niitä sitä pitää olla tämä talo täynnä kuin Vilkkilän\nkissoja... Olisi nyt ison miehen pitänyt ymmärtää, ettei lain kanssa\nole leikittelemistä. Yhdeksällä tavalla sitä luetaan tähän maailman\naikaan...\"\n\n\"No, mutta johan sinä, rakas puolisoni! Etkö sinä muista, että\nparempi on mennä myrysäällä kirkkoon kuin poudalla helvettiin?\"\ntyynnytteli yhä Tuomas-herra. Mutta ruustinna jatkoi yhä\nhuokailujaan. Ja Thyra Helena kuulosteli kalpein kasvoin ulko-ovelle\npäin.\n\n\"Miksi te pelkäätte?\" kääntyi isä vakavaksi. \"Minkä Jumala rakeillaan\nlakoon lyö, sen se myös omalla päiväsellään nostaa. Ja muista\nsinä, Helenaiseni, tuo hyvä ja rehellinen Kaarle Fredrik on vielä\nosoittautuva luottamuksemme arvoiseksi.\"\n\nMutta tytär pudisti surullisen hitain elein päätään: \"Minua ei voi\nlohduttaa mikään, isä, ennenkuin sinä olet vapaa ja hän on kyennyt\nkunniansa puhdistamaan... Ooh, en jaksa enää uskoa, en ajatella...!\"\n\n\"Viattomalle ei voi mitään tapahtua\", puhui kirkkoherra syvällä\nvakaumuksella. \"Minkä olen totuutta puhunut, se totuutena pysyy. En\nole heidän vehkeilyihinsä sekaantunut pienimmälläkään teolla. En\nole halunnut mitään muuta kuin rehellisesti tätä kansaa puolustaa\nväärintekijöitä vastaan. Ja älköötkä luulko, etten siihen kykene myös\nsyytetyn penkiltä. He saavat, totisesti, nuo herrat ja esivallat\nkuulla, ettei keisari Markus Aurelius pitänyt itseään liian mahtavana\nkuulemaan orjaa ja orjattaren poikaa, vanhaa Epikteetosta...\"\n\nKirkkoherran valoisa puhe katkesi, sillä ulkoa alkoi kuulua\nkokonaisen ratsuosaston laukka. Sen kumajavat kavioniskut tuntuivat\nhajoittavan tämän pienen rakennuksen. Thyra Helenan vartalo oli\njännittäytynyt vaistomaisesti ylpeään asentoon. Tuomas Pacchalenius\noli noussut seisomaan korkean kirjapulpettinsa ääreen, jolla lepäsi\navattuna Ericus Sorolaisen vanha postilla.\n\nKahdeksasta pihalla seisovasta rakuunasta tunkeutuu sisään kuusi,\nmajuri Königstedt etunenässä. Talon harvat huoneet etsitään ja\npengotaan. Löydetään ainoastaan lipas, jossa on joukko suomenkielisiä\nsaarnoja ja eräitä latinalaisia väitöskirjoja. Mutta majuri on\njo lukenut kenraalikuvernöörin vangitsemiskäskyn, jonka mukaan\nkirkkoherra Pacchalenius oli saatettava hovioikeuden eteen. Ja\nvalmiina seisoivat jo pihalla kaksipyöräiset, linjaarittomat rattaat,\njoilla syytetyn oli lähdettävä kärsimysmatkalleen.\n\nVangitsijain soihdun valo häilähteli vangitun kasvoilla hänen\nhyvästellessään hiljaisin sanoin puolisoaan ja tytärtään.\n\n\"Helena, luepa äidillesi, mitä sanotaan Sorolaisen postillassa sen\navatulla sivulla. 'Jumaliset vähän rangaistaan', piispa vainaja on\nsiihen lainannut Viisauden kirjasta, 'hän kiusaa heitä niinkuin\nkultaa uunissa, mutta silloin koska Jumala katsoo heidän puoleensa,\npitää heidän kirkkaasti paistaman'.\"\n\nNiine sanoineen hän nousi hymyillen rattaitten kovalle istuimelle.\nThyra Helena jäi seisomaan käsi äitinsä harteilla, jonka kasvoille\noli kyynelten sijaan painunut äkkiä vanhenevan ihmisen riuduttava\nhätä.\n\nTyttären kasvoilla ilmehti luja päätös: hän oli pelastava jalon\nisänsä kaiken sen nimessä, mikä hänelle vielä oli jäljellä kallista\nja pyhää tässä alhaisuuden ja vääryyden maailmassa.\n\n\n\n\n6.\n\n\nOnni ei ole ympyriäinen, vaan kantillinen, sanottiin ennenmuinoin\nHollolassa.\n\nHerra Benediktus sai sen kokea omissa politiseerauksissaan niillä\nmerkillisillä Anianpellon markkinoilla, jotka almanakan mukaan\npidettiin syyskuussa Ristinpäivänä ja joita tavallisesti sanottiin\nristinmessuiksi.\n\nKyllä hyrräsivät koreasti rovastin linjaarikiesin pyörät ja puolapuut\nhänen ajaessaan raikkaan aurinkoista rantatietä Asikkalan pappilaa\nkohti. Tiepuoleen siinä oli talonpoikien hevoskopukoitten kiskottava\nrotisevat puupyöräiset lautakärrynsä. Ja syvään oli niiden etunokalta\nisäntien kumarrettava hyvänpäivänsä haalistunut juhlahattu kourassa,\nemäntien hypätessä karttuunikankaisissa pyhähynttyissään jo ajoissa\ntiepuoleen ja niiatessa rovastilleen, että helmat humahtivat.\n\nPelkkää armonaurinkoa oli ollut markkinapäivän aamukin. Silloin\noli katsastettu hänen, Pentti-herran, uuden hattupolitiikan\nylpein aikaansaannos -- Vääksynkoski, jonka niskanikama oli kerta\nkaikkiaan poikki naksautettu hänen perkaustyönsä tuloksena. Pitäjän\nherrasväet, upseerit, yksinpä kenraalikuvernöörin edustaja majuri\nHannu Henrik Boije olivat olleet juhlatoimituksessa läsnä. Okeroisten\nkomppania, joka jo keväällä oli palannut Viaporin rakennustöistä,\noli komeasti lyönyt jalkaa ja tussarinperää hetken kunniaksi.\nJa yhteinen kansa oli toljaillut sillanpielessä ja pientareilla\nnenät pystyssä ihmetellen varsinkin sotaherrojen komeutta ja\nupean rovastinsa \"vulmahtia\". Ja nytkin -- iltapäivällä -- herra\nBenediktuksen laskeutuessa jälleen, seurassaan kappalaisensa Akseli\nLaurell, jyrkkää alamäkeä sillalle päin näyttää aurinko suorastaan\npysähtyneen paikalleen, aivankuin ennenmuinoin Herran miehen\nJoosuan tapellessa Kaanaan maasta. Se loihtii kuparinkeltaiseksi\nlavean maantien, joka kulkee mahtavaa hiekkaharjua Vääksynvirran\npoikitse lännestä itään. Virran idänpuolisella pelto- ja\nnurmikkoaukeamalla se paistattelee soreakylkistä hongikkoa,\nmyymäkojuja ja aittapuoteja, jotka ympäröivät laajaa markkinaturua.\nJa virran lehtorannat kylpevät samassa valossa, kuten pohjoisessa\nPäijänteenpuolinen Asikkalanselkäkin ja pehmeärantainen Vesijärvi\nkannaksen eteläpuolella. Yhä kiiltelee herra Benediktuksen rinnalla\nkenraalikuvernöörin suosion lakastumattomana sinettinä \"Pohjantähti\".\nJa yltä korkea hattu -- hänen sisäisen kääntymyksensä havainnollisena\nvertauskuvana -- peittää hänen hienosti käherrettyä peruukkiansa.\n\nAkseli-herra, jolla on selässään iänikuinen potaattilaukkunsa,\nsaattelee rovastiaan juhlapäivällisille, jotka pidetään kapteeni\nUgglan upseerinpuustellissa. Ei ihme, että Pentti-herran kasvot\npaistavat kilpaa taivaallisen auringon keralla. Sillalla hän\npysähtyy, ottaa hatun päästään, kuivaa sen hikinauhaa siniruutuisella\nnenäliinallaan ja viittaa raskaalla saarnipuisella kepillään\nAsikkalan selkää kohti virtailevaan elämäntyöhönsä. \"Niin,\nniin, rakas virkaveli, mitä auttaisivat kansa parkaa nämä sinun\npotaatinmukulasi\" -- ja hän kumahuttaa leppoisalla kämmenellä\nAkseli-herran raskasta laukkua -- \"jos minä en olisi kaikella tällä\nlaventanut talonjussin pellonalaa?\"\n\n\"Sepä, sepä\", haasteli peruna-apostoli vilpeän iloisesti, \"joka\nturkilla kylvää, se paidalla leikkaa. Mutta siinäpä arvon veljen\nturkissa on liian paljon verokarhun ja talonpojan selkänahkaa. Milläs\nluulet Vehkoon Iisakki-isännänkään potaattia panevan, kun sinä olet\npannut kuulema sen talot ja tavarat vallesmannin vasaran alle. Ei\nmierontien pientarilla kasva muuta kuin nokkosta! Sen ainoa poikakin\non katkeruuksissaan ottanut kruunun pestin, varamieheksi Okeroisten\nkomppaniaan.\"\n\n\"Mnjaa, jaa\", venyttelee huokaillen rovasti. Mutta hänen katseensa\nkirkastuu. Hän näkee sittenkin Vehkoolaisten kohtalossa Jumalan\nohjaavan sormen. \"Vai varamieheksi Juuso-poika! Se ilahduttaa minua\nsuuresti. Täydennyskomppaniain aikaansaaminen on ollut minun, kuten\nkenraalikuvernöörinkin raskaimpana huolena näinä vaarallisina\naikoina, sitäpaitsi...\"\n\nMutta siinä paha missä puhutaan. Vehkoon isäntä tallustelee turulta\npäin heitä vastaan. Ja kukas muu on hänen liehtarinaan, jollei juuri\ntuo iänikuinen viuruleuka, Tennilän Antti Kettula!\n\n\"Hyviä päiviä, hyviä päiviä\", kumartelee piloillaaan Kettula melkein\nmaahan saakka. \"Piti lähteäkseni tämän Iisakin puolesta-puhujaksi,\nse kun on saanut sellaisen papinpussin päähänsä, että toljailee\nkuin Jämsän äijä taivaan tiellä. Se on sillä tavalla, Pentti-herra,\nettä Vehkoo aikoo valittaa käräjillä rovastia ja verovoutia\nvastaan. Tämän Iisakki paran täytyi kyllä katsella sormien läpi\nvallesmannin vääriä mittoja ja puntareita äskeisessä velanryöstössä,\nkun tiesi kruununherroilla olevan takataskussa oman rovastinsa\nhuutokauppapaperit. Mutta kun siitäkin huolimatta tämä Plootu-Pentti\nseisoo häntä vastaan kovana kuin puujumala Piikkiön kirkossa, niin...\"\n\nMutta turhaan keveläkielinen Kettulakin yritti naulita mahtavaa\nrovastia helvetin peräseinään. Tällaisia tapauksia varten hänellä\noli aina valmiina eräitä papillisia kirouksia, joilla hän peittosi\nöykkäröivät moukat kuin vieraan talon porsaat. Ja hän osasi\nlaskea ne suustaan kuin turkin hihasta. \"Sinä punapäinen liekkiö\nkadotuksen pimeästä korvesta!\" hän pauhasi Kettulalle. \"Sinä\nhaureuden ja salavuoteuden syntisäkki! Anateema ja maranatha!\nPoistu minusta.\" Ja Pentti-herra oli lukenut politiikkansa aakkoset\nmyös pakanallisen Rooman ikuisista laintauluista. Hän tiesi, että\nkansaa oli hallittava hajoittamalla. Ja siksi hän tänäkin hetkenä\nkääntyi liikuttavan lempeänä, vieläpä leikillisenä, Vehkoon isännän\npuoleen: \"Pois se minusta, Iisakki, että minä lampaistani keritsisin\nenemmän kuin heillä on takavilloja pakaroissaan. Kun tästä edelleen\nkorkosi maksat ja tämänsyksyiset pellonsiunauslahjat, niin taivas\nvarjelkoon, sinun pitää saaman taloasi ja tavaraasi hallita. Ja siltä\nvaralta, että laarisi kevättalveksi tyhjiin vajenisivat, olemme me,\nkenraalikuvernööri ja minä, päättäneet perustaa tänne Anianpeltoon\nvaltion viljamakasiinin, josta yhteinen kansa saa viljaa ilmaiseksi\ntai pienestä korosta.\"\n\nIisakki-ukko kumarteli minkä osasi. Priiskautti santaa matalan\njuhlakenkänsä korolla ja päkimellä, niin että suuret messinkisoljet\njalkapöydällä vilahtelivat ja raidallisten liivien nappirivit\nkilahtelivat.\n\nMutta Kettulan tavallisesti pinkeä alahuuli oli mennyt ihmetyksestä\nlörpälleen. Tuo sama pappihan oli tähän saakka vastustanut ankarasti\nviljamakasiinien perustamista ja nyt paasasi kuin saarnastuolista\nniiden puolesta. Mutta Akseli-herra kuihaisi ystävälleen: \"Etkös näe?\nHattu sen tekee ynnä mitä on sen alapuolella -- rintaraha.\"\n\nSeuran täytyi vetäytyä kapealta sillalta sen päätypuolen kupeeseen,\nsillä mustalais-Haakertti ajoi markkinoille pitkine hevosjonoineen,\nirtonaisine hevosineen, vankkureilla istuvine akkoineen ja ympäritse\njuoksevine resupekkoineen, jotka vilistivät vimmatusti kuin\nkiiliäiset, pysähtelivät ihmisrykelmiin, mankuen, ruikutellen tai\ntarjoten käheä-äänisiä viisujaan parista penningistä.\n\nAaprami Haakertti oli komein ja mahtavin Hollolan\nmustalaispatruunoista. Kun hän poltti lintukoppaista piippuansa\nvankkuriensa etuistuimella, värikkäillä samettinauhoilla ja soljilla\nkoristettu korkea hattu päässä, suuret hopeamumpulaiset pallot\nliiveissänsä ja vyötäröillään kallis helavyö hurjine puukkoineen,\nniin hämäläistollojen hevosetkin hirnahtelivat ja näyttelivät\nmelkeinpä naurussa suin hampaitansa. Ja Haakertti-ruhtinas vaihtoi,\nosti ja myi, otti harjakaiset ja tarjosi itse, nauroi ja petti,\nlauloi ja ketti, lopuksi tappeluttaen poikaviikareillaan somat\npuukkoleikit läksiäisikseen.\n\nTästä mustalaisroikkien värikkäästä näystä oli Kettulakin jo\npiristynyt entisiin häijyyksiinsä. \"No, sano minun sanoneeni\",\nhän puhui niin äänekkäästi, että rovastinkin, joka yhä laupiaasti\nkeskusteli Iisakki-ukon kanssa, täytyi se kuulla, \"siinä on mulla\nkaksi Hollolan parasta politiikkamiestä, tämä Tynnyri-Pentti ja\nHaakertin Aaprami. Ei muuta kuin ostaa ja myydä, niellä ja oksentaa,\neestakaisin kuin hullunmylly koskessa, niin ruhtinoiksi eletään ja\nmoukkia ketetään...\"\n\nPentti-herra ei ollut kuulevinaan jumalatonta tenniläistä. Hän\nviittasi kappalaiselleen. Heidän oli kiirehdittävä, sillä tällainen\nkunnia ja maine kaipasi, saamari soikoon, jo lopultakin sekä\npaistettuja pyynpoikasia että mieltä ylentäviä juomia, puhumattakaan\nniistä suurpoliittisista uutisista, ehkäpä armonosoituksista, joita\nmajuri Boije epäilemättä kantoi takataskussaan.\n\nMutta Kettula ei hellittänyt. Hän oli vetänyt saapasvarrestaan\npaperin, joka oli täytenään tiheätä kirjoitusta. Tätä hän,\nsaavutettuaan herrat, piteli suu mareissa hyppysissään. \"Ei kaikkia\nlauluja kirkossa lauleta, kun ei ole suntiolla siproja\", hän\npuhuskeli Pentti-herran vierellä keplotellen. \"Mutta tällä kirjalla\nlauletaan, kun tämä lukkari lurahuttaa...\"\n\nRovasti ei ollut huomaavinaan miestä. Mutta tämä tokaisee yht'äkkiä:\n\"Liekö kotosalla Liina-mamselli, vai onkos tullut näyttämään\nkasvattipoikaansa sulhaselleen, kuten tuolla turulla veisailevat...?\"\n\nHerra Benediktus pelästyi. Agatha-matamin salakähmäisistä\nviittailuista hän oli ruvennut epäilemään tyttärensä eräitä\nedesottamuksia. Mitä oli ollut tuokin Yrjänä-pojan kasvatiksi\nottaminen? Kansa oli muka ruvennut huhuamaan sen johdosta jos\njotakin? Ja mitä olivat olleet nuo yhtämittaiset ajelut Peuralan\nruotutorpassa? Noh, hän oli kyllä ärähtänyt mataminsa juorupuheille\nheilauttaen vähäksyvästi kämmentään. Mutta ei ollut uskaltanut\njulkikapinaan, sillä kukaties -- ei ollut savua ilman tulta! Ja\nsitäpaitsi, niinkauan kuin hänen emännöitsijänsä yhä tuolloin tällöin\nkilkutteli kamarinovensa avainta vyöllisillään, oli ikäänkuin\nkaukonäköistä olla pitämättä lampaan tai suden puolta.\n\nMutta tässä oli taas tuokin ... konnankoukkujen asettelija, joka\nsaattoi huutaa koko maailmalle koska tahansa ja mitä tahansa. Ei,\nnyt oli seisottava lujana ja rohkeasti katsottava häpeämättömintäkin\npirua vasten naamaa.\n\nPentti-herra otti ylimielisesti naurahtaen paperin Kettulalta ja oli\nsitä silmäilevinään, asetettuaan silmälasit nenälleen, kuin alamaista\nanomusta. Ja lasit välähtivät äkkinäisestä päänheilautuksesta.\nRovasti oli tuntenut kirjoituksen -- Lasse Tonneruksen käsialaksi.\n\nLukijan katse hakee asiaa sanojen tiheistä koukeroista. Aluksi hän ei\nlöydä muuta kuin solvausta solvauksen jälkeen.\n\n\"Korkeasti kunnioitettu rovasti, Upsalan ja Turun maisteri, ahnuri\nja kettu, episcopus in spe et cetera, et ctr... teen teille täten\ntiettäväksi, ettei kelvollisella pappismiehellä tule olla muuta kuin\npienet aivot ja suuri pää, pään päällä myssy ynnä myssyn päällä\nhattu, suuri vatsa ja suuri suu kuin Anianpellon krouvarimatamilla.\"\nLukija pysähtyy hengästyneenä. \"Ilmankos, ilmankos\", hän puhahtelee.\nHänen viime saarnaansa, jossa hänen piti korventaa myssyjä, tuo\nmaailmanlopun lortti oli siroitellut vuorotellen sanat \"myssy\" ja\n\"hattu\", niin että hän oli tullut ruoskineeksi sanan voimalla sekä\nystävät että vihamiehet. Niin, Herra paratkoon! Tuon beliaalinpojan\nvuoksi hän, Hollolan totuudenjulistaja, oli ollut sekoittamaisillaan\nsamaan tuuttiin sekä totuuden jyvät että valheen akanat... Ja\neikö ollut tarvittu koko hänen viisautensa armolahjaa, jotta hän\nlopultakin oli täyttänyt säkkinsä puhtaalla nisulla seurakuntansa\nhengelliseksi ravinnoksi! Ja nyt tuo sama lurjus, tuo punapää\nhelvetin tulesta...? Mutta kirje jatkui: \"Jos hän lisäksi osaa\nkeplotella, kiskoa ja valehdella ja jos hän muuten tarkasti\nmuistuttaa tuota Tonnerussuvun nylkijää ynnä puhtaaksi kettäjää,\ntuota tyrannus superbusta eli Tynnyri-Benedictusta, ei hänen tarvitse\npelätä, että piru eli Beltzebub hänelle otsaansa rypistää, ennenkuin\nkuoleman hetkellä...\"\n\nKirje rutistui rovastin lihavaan kouraan. Ja hän astui lyhyin, mutta\nraivokkain askelin tietä pitkin turulle päin nousevaa ylämäkeä.\n\nMutta Kettula kipitteli kepein askelin ison herran kupeella. \"No,\nonpas sillä rovastilla kiirettä\", hän hihitteli, \"ihankuin pirulla\nHollolan papinvaalissa ja Anianpellon markkinoilla. Mutta ei sitä\narvaa Plootu-Penttikään millä oksalla piru milloinkin istuu. Luepas\nloppuun, sinä sakkoherra Hollolasta, paasaapas tällä kertaa oman\nhuonekuntasi haureuksista. Kyllä kirkkoväärti ja me kuudennusmiehet\najallaan sakot pannaan ja jalkapuut reilaan, ha-haha...\"\n\nJa Pentti-herra oli tällä kertaa raskaasta ylämäestä niin\nläkähtymäisillään, vieläpä hölmistynyt, että hän jatkoi lukemistaan.\n\"Ergo nec miror et gaudea\", päättyi kirje hirvittävään paljastukseen,\n\"koska minä, Lasse Tonnerus, olen kiusanhenkeni orjuudesta ja\nhyvien kylänmiesten taalarilla lähtenyt Heliconin kukkulalle eli\nTurun akatemiaan ja koska hänen tyttärensä jungfru Liina Ellida\non rakkauteni katalasti pettänyt ynnä ruotumies Yrjänän keralla\nhuorintekoon vikapääksi itsensä tehnyt, mikä täten tiedoksi annetaan\nHollolan Hölmölässä anno Domini...\"\n\nHerra Benediktuksen jalat olivat puutuneet. Hänen rintaansa levisi,\nehkäpä ensi kerran koko hänen loisteliaalla elämänurallaan,\navutonta hätää. Ei hänen tarvinnut edes miettiä ymmärtääkseen että\ntuo hirvittävä paljastus oli totta. Kaikki löi yhteen. Häpeä,\nhäväistys koko seurakunnan edessä oli hukuttamaisillaan hänen\nkunniallisen huonekuntansa, hänen Benediktus Krookin, joka oli käynyt\nnuhteettomana ja ankarana esikuvana laumansa edellä kuin tulenpatsas\npimeässä synnin yössä. Nytkö hänen täytyi kuunnella moukkain\npilkkarenkutuksia omin korvin?\n\nLaaja tori avautui hänen eteensä. Heleä aurinko sokaisi hänen\nkatseensa. Puotiaittojen, kojujen ja petäjien varjot näyttivät\npitkiltä ja mustilta. Kauppojen teko ei ollut vielä päässyt vauhtiin.\nHämeenlinnan ja Porvoon rinkeli- ja rihkamakojujen luona seisoskeli\npienet liinat siveästi ohimoillaan ryhmä piianpestiä vuottelevia\ntyttöjä. Nämä katsahtelivat hiljaa hymähdellen ja tinasilmiään\nsipristellen renginjuippeja, joista yksi ja toinen retevästi maleksi\nsysmäläisten kojulle rohkaistakseen itseään herroiksi oikealla\ntupuliolvella.\n\nPentti-herran ilona on ollut aina ikäänkuin raikastuttaa rasittuneita\nsilmiänsä noilla imehtivillä tyttösillä, jotka ensi kertaa ovat\nkaukaisista kylistään saapuneet tänne synnin turulle, maailman\nturhuuden keskelle. Nyt, tällä kertaa melkeinpä kauhukseen, hän\nmuistaa yksinomaan emännöitsijänsä ja -- hautausvirren, jolla matami\non yltynyt häntä viime aikoina peloittelemaan, kiirehtiäkseen häntä\nmuka sovittamaan salaiset syntinsä maallisella avioliitolla.\n\n     \"Maa on hän ja maasta tehty,\n     maahan hän myös jällens ehtyy,\n     maaksi pitää hänen edes tuleman,\n     cosk' taivaan torvi rupee cuuluman...\"\n\nHerra armahtakoon! Täällähän oli hiljaista kuin haudassa...\nLoitommalla, petäjikössä, vain liikehtivät mustalaiset leirinsä\nrakentelussa. Mutta tuollakin, aittojen varjostoissa, istuskelivat\nisäntämiehet liikkumattomina, aivankuin väijyäkseen omaa rovastiansa\nja nauttiakseen hänen häpeästänsä.\n\nRovastin täytyi riuhtaista ruumistansa, ennenkuin hän pääsi entiseen\njuhlavaan asentoonsa. Sacrament! Pitihän täällä vielä olla sentään\npaikallaan Hollolan rovastilan kuuluisa anniskelukoju, jossa\nloisnainen Saara Martintytär mittasi viinaa, olutta ja sahtia vanhaan\ntapaan? Ja hän löysi sen rohkaistuvin katsein.\n\nMutta kun hän astui viinakojua kohti ottaakseen, ikään kuin\nsäädylliseksi esimerkiksi, yhden ainoan ryypyn arvokkaasti\nmaistellen, luuli hän, au nom de Dieu, sen vanhan vihtahousun\nkiertävän itseänsä joka puolelta.\n\nSillä kenet hän tapasi yksinään ryyppäilemässä kojun nurkalla?\nOman kappalaisensa, Orimattilan Kustaa Stephanderin, tyttärensä\nlaillisen sulhasen, jonka pyöreän punoittava naama ja hyväntahtoiset\nporsaansilmät ottivat hänet vastaan tavallista tuttavallisemmin: \"No,\nniinhän se tulee rovasti kuin musta härkä murkinalle! Mikäs appiukkoa\nvaivaa?\"\n\nRovasti oli kömmääntymäisillään. Hänen velvollisuutensa oli varoittaa\ntuota juopporattia kaatamasta itsensä liian täyteen makeata viinaa.\nKustaa-herra joutui näet usein markkinamatkoillaan, vieläpä\nkinkereillä talonpoikien narriksi, lallatellen näille pahimmat\nrakkarilaulunsa, messuten latinaksi ja posmitellen ryssäksi, vieläpä\ntanssien juopuneitten ukkojen iloksi ripatskat ja muut kyykkytanssit,\nrehjuten ja rähjäten. Mutta nyt taas, omaksi ihmeekseen, rovasti\nkuuli itse tuota miestä mairittelevansa: \"Sehän se vain... Liina\nEllida taitaa jo pelätä sen vanhan rakkauden ruostumista, kun...\"\n\"Vai, vai\", ivaili Kustaa-herra, \"jokos, jokos?\"\n\nJa kappalaisen ohuet huulet pikistelivät peitellen pahasti lahonneita\nylähampaita, ja valkoiset ripset räpyttelivät iloisesti hänen\njatkaessaan raamatullisella vertauksella: \"Mutta mitenkäs taitaan\nselittää, appeni Laban, se Raakelin kertomus, että Jaakoppi vieritti\nkiven hänen kaivonsa suulta, mutta Liina-mamselli, jonka tähden\nmyös eräs Jaakoppi on seitsemän ajastaikaa palvellut, on jo antanut\ntoisten paimenten kiven vierittää kaivonsa suulta ynnä lampaansa\njuottaa...?\"\n\nTuokin siis tiesi jotain ... tietenkin! sakeni rovastin tuska\nsakenemistaan. Eikä hän osannut muuta kuin ähkäistä ankaran käskynsä:\n\"Mene siitä, tapaan sinut illempana pappilassa!\" Ja hän käänsi\nnopsaan selkänsä jumalattomalle kappalaiselleen, jotta ei kuulisi\ntämän paljastavan vihoviimeisimpiäkin Mooseksen kirjan salaisuuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKestitys oli kapteeni Ugglan luona ollut runsas. Hienojen piccadon-\nja pontak-pullojen ympärillä oli kiertänyt suurpoliittinen\nkannunvalanta, sillä majuri Boije taisi politiikan pelin kuin viisi\nsormeansa. Ei hän ollut turhaan tapellut viime sodassa hattujen\nriveissä ja senjälkeen vehkeillyt sekä myssynä että hattuna niin\ntaitavasti, että oli kiivennyt Porin rykmentin majuriksi ja\nKangasalan Franssilan puustellin herraksi.\n\nPunssin ääressä isännänkamarissa oli majuri nostanut rovastin ja\nkoko Krookien suvun kunnian leijailemaan tuoksuvain virginiasavujen\nylimpiin pilvilinnoihin. Hänen poikansa Kaarlo oli vehkeillyt\nsihteeri Simolinilta eräitä ryssäläisiä dukaattieriä tuomari\nWijkmannille, joka pyrki palailemaan takaisin rajantakaiselta\nkarkumatkaltaan. Yhtä älykkäästi hän oli hankkinut näistä\njuudaksenpenningeistä kuitit tuomari paralta ja luovuttanut ne\nkenraalikuvernöörille, joka vihdoinkin oli nimittänyt hänet\nkorkea-arvoiseksi sihteerikseen.\n\nMutta tätäkin ihmeellisemmät olivat olleet Jaakko-maisterin\nneronleimaukset. Toimitettuaan kirkkoherra Pacchaleniuksen Tukholman\nvankilaan hän oli kuitenkin -- ehkäpä tyttären hellyttävistä\nrukouksista -- taistellut lujasti kirkkoherran vapauttamiseksi. Hän\noli käynyt onnettoman papin luona vankilassa, todistanut maisteri\nMolleruksen ilmiannon vääräksi ja kunniattomaksi ja vihdoin --\nikäänkuin jalon kavaljeeriutensa kruunuksi -- hankkinut Mollerukselle\npienen Karpoon saaristolaisseurakunnan, jonne tuo kehno kätyri\nsaattoi haudata itsensä ja häpeänsä.\n\nEi ollut totta tosiaan ihme, että Thyra Helena Pacchalenia oli\nkuulema luvannut kätensä isänsä pelastajalle.\n\n\"Niinpä niin, herra rovasti\", oli majuri Boije ylistänyt\nJaakko-herran loisteliaita älynlahjoja, \"me emme enää ryöstä toisilta\nmiehiltä morsiamia miekka kourassa. Au contraire! Me toimitamme\nheille virkoja jumalten seläntaakse ja morsiamet, ha-ha-ha -- heidät\nme saattelemme hovitanssiaisiin, joissa rakkaus on hurmaava, henkevä\nleikki -- un jeu d'esprit!\"\n\nHerra Benediktus, kulkiessaan vihdoin illan hämärtäessä Akseli-herran\npappilaa kohti, on aamuisestaan perinpohjin muuttunut mies.\n\nTaivas synkeilee nostatellen sadepilviä Asikkalanselältä päin. Mutta\ntämä ei huoleta rovastia, sillä nyt hän on valmis taistelemaan\nyksinpä taivaan voimia vastaan. Vai tässä ... nuo sakramenskatun\nKettulat, Tonneruksen pojat ja ruotutorppien pässit... No-no, no-no\n... pannaanpa ne äkseeraamaan, jotta housut tutisevat...\n\nMutta onnen ja kunnian pyörä ei ollut herra Benediktukselle tänä\nRistinmessun päivänä sittenkään ympyriäinen, vaan \"kantillinen\",\nvieläpä kirjavaksi maalattu kuin karuselli.\n\nKoettelemukset tulivat taaskin vastaan. Petäjikön laidasta huojuu\nhäntä kohti humalainen sotilasparvi, jonka keskeltä ammahtaa erilleen\nVehkoon Juuso-poika uusissa sotilasrensseleissään.\n\nKiukkuinen nuorukainen laskee suustaan siihen aikaan Hollolassa\ntunnetun haukkumalorun, johon hän lisäilee omasta päästään eräitä\nhetkeen ja tapaukseen sattuvia totuuksia. \"Sinä pappi ja pyöveli\",\npoika huutaa nyrkki sojossa, \"sinä skälmi ja varas, Vehkoon talon\nvasaramarkkinoilla minä sinun mahas hajoitan ja sinun mustan veresi\nkatson...\"\n\nRovasti ei suinkaan alenna arvoansa ryhtyäkseen suukopuun humalaisten\nrensselipoikien kanssa. Hän jatkaa matkaansa. Mutta selän takaa alkaa\nhetken kuluttua kuulua merkillistä laulunrenkutusta, jonka sanat\nalkavat pahasti kuumentaa hänen korviaan.\n\n     \"Ja pappilan mamselli kasvatin sai,\n     ai, ai, ai ihan poikasen sai,\n     mut ei arvaja pappi, ei lukkarikaan,\n     kuka Ellida-mamsellin nai,\n     hulivei, sulivei, sulivei-vei-vei,\n     kuka Ellida-mamsellin nai.\"\n\nPentti-herra painelee mahtavin askelin sillalle päin. Mutta\nhäväistyslaulun sanat pommittavat häntä yhä kuin pillastuneet\nkiiliäiset:\n\n     \"Orimattilan pappi on vikkelä mies,\n     ai, ai, ai ihan vikkelä mies,\n     mut ei arvaja pappi, ei lukkarikaan,\n     mitä Peuralan Yrjänä ties,\n     hulivei, sulivei-vei-vei,\n     mitä Peuralan Yrjänä ties...\"\n\nJa sinne ne lopultakin hukkuvat, nuo peevelinmoiset pörriäiset --\nmarkkinameluun, joka on noussut ylimmilleen kansan joka nurkassa\nhoilatessa harjakaisilojaan, renkien härnätessä piiantumppuja ja\nmustalaisten pitäessä helvetillistä metakkaa leirinsä laitamilla.\n\nMutta rovasti on raivosta suunniltaan. Hän kauhistuu tätä synnin\nmäärää, joka ryöhää hänen hengellisessä viinitarhassaan. Eikö hän\nole, Herra paratkoon, saarnassa sanonut ja elämällään näyttänyt tälle\nkurjalle kansalle, ettei viinaa juoda, vaan ryypätään, siveästi ja\nkohtuudella? Mutta mitäs nämä, hölmöläiset ryypyllä aloittavat ja\nämpärillä lopettavat...\n\nJa eikö hän ole noille piian papanoille ankarasti opettanut sekä\nrippikoulussa että kinkerillä, ettei rengin rakkaus kestä enempää\nkuin kolmen päivän markkinat. Mutta mitäs nämä! Aamulla seisoskelevat\nkuin Herran kynttilät alttarilla, mutta illankuhjeessa ... kieppuvat\nkuin olisi kekäle hameen alla ja...\n\nNo, niin! Eikös taas tuollakin ... hänen perkaamansa Vääksynvirran\nrantalepikoissa! Ei siellä ainakaan papin-aamenta vuotella.\n\nRovasti heristää raskasta keppiään. Kyllä hän, jumaliste, tästä\nalkaen panisi Hollolan äpäräntekijät jalkapuuhun kuin kanat orrelle,\nja renginrehvanoille sellaiset tukistajaiset, jotta muistavat vielä\ntaivaan pankolla, että piikainen ei ole mitään muuta kuin pirun\nisovarvas ja että naisihmisen se aina, isopiru, myllyyn panee, jos\nitse ei kerkiä...\n\nNäistä hurskaista kiivasteluista oli jo hahmoittautumaisillaan ankara\nparannussaarna, joka jo ehkäpä seuraavana pyhänä oli kajahteleva\nHollolan rovastikunnan pääkirkossa.\n\nMutta yhä sakenevasta hämärästä, sillankaiteelta, nousee hänen\neteensä mies, joka näyttää aikovan sulkea häneltä tien. \"Olen tässä\nrovastia varta vasten vuotellut\", kuuluu miehekäs ääni, joka soi\nPentti-herran korvissa kuin olisi haaskalintu vaakkunut jostakin\nyläpuolelta, honganlatvasta. Sillä mies oli varreltaan pitkä. Ja sen\nkäsivarret näyttivät haamaisevan hänet kerta kaikkiaan nahkoineen ja\nkarvoineen.\n\nYrjänä Frisk -- tuo mies, joka oli kettuna ja rosvona pujahtanut\nhänen kanatarhaansa, seisoi hänen edessään, kukaties aikoi vielä\nruveta kukkona laulamaan...\n\nRovasti nosti keppinsä, tietämättä itsekään, aikoiko hän murskata\ntuon ryövärin vai puolustaa omaa kallista henkeänsä.\n\nMutta sotilas tarttui hymähtäen kepinvarteen ja puhui melkeinpä\nrehellisen miehen tapaan: \"Se Liina Ellida on estellyt minua\ntulemasta sinne pappilaan pakinoille. Ei muka uskonut minun\nsietävän rovastin tohvelinkuvia takamuksillani. Mutta kun nyt siitä\nvahingontapaisesta jo markkinoillakin veisailevat, niin...\"\n\n\"Poistu minusta, sinä ryöväri ja roisto!\" keskeytti\nPentti-herra hirmuisena vihassaan. \"Sen saat vielä maksaa ...\nrangaistuskomppaniassa, niin totta kuin...\"\n\nViha salpasi hänen hengityksensä, niin että jälleen kohotettu keppi\nsai ikäänkuin jatkaa, keskustelua. Mutta Yrjänä Frisk otti koko kepin\nhaltuunsa ja jatkoi entistään jämerämmin: \"So, so, herra rovasti,\nminun isoisäni ruumis löydettiin Napuen kentältä yhdeksän ryssän\nraatoa ympärillään. Ja minun oma isäni, Eerikki, kuoli haavoihinsa\nja kiukkuunsa, kun käskettiin juoksemaan pakoon Lappeenrannassa\nriikinruotsalaisten nulikkain perässä, jotta ... selvään kysymykseen\nselvä vastaus: Annetaanko tytär hyvällä ja poika mukana, vai täytyykö\nne ottaa väkipakolla...?\"\n\nMutta herra Benediktus oli ennättänyt ottaa avukseen erehtymättömän\njärkensä. Hänen täytyi joka tapauksessa päästä pakoon tältä pääkallon\npaikalta. Siksi hän lausahti hieman oraakkelimaisesti: \"Papintyttäret\nnaitetaan papeille tai -- joskus -- myöskin sotilassäätyyn, jos,\nsanon, jos miehellä on varaa ja urhoollisuutta hankkia itselleen\nsanokaamme ... upseerinmerkit ja puustellit. Pane tämä mieleesi,\nYrjänä Frisk.\" Ja hän otti kuin sivumennen hieman neuvottomaksi\njoutuneen sotamiehen kädestä keppinsä ja ryhtyi astumaan painavin\naskelin Asikkalan pappilaa kohti, jo kauan uhkailleen pilven\npudotellessa ensimmäisiä harvoja pisaroita maantien pölähtelevään\nhiekkaan.\n\nJa sinä yönä hän pelasti mitä pelastettavissa oli. Herätettyään\nAsikkalan pappilan porstuakamarista Kustaa Stephanderin hän riepotti\ntämän isällisin kourin kieseilleen, istui itse ohjaksiin ja läksi\najamaan yötä vasten Hollolan rovastilaa kohti.\n\nSade oli muuttunut tihkusateeksi. Appi ja vävy tuijottivat märkään\npimeyteen kuin arvaamattomaan kohtaloon, jonka rovasti yritti\nselvittää äkkinäisellä, kovakouraisella iskulla. Hän ilmoitti\nlyhyesti, että Liina Ellidan ja Kustaa-herran häät pidettäisiin vielä\ntänä syksynä, joka tapauksessa jouluun mennessä.\n\nMutta pitkä sade ja uni oli selvittänyt vävypojan pään, niin että\nhän jatkoi entistä selkeämmin, niin sanoaksemme reaalipolitiikan\nmerkeissä aamupäiväistä raamatullista vertaustaan Jaakopista ja\nRaakelista.\n\n\"Kuten minä jo sanoin, appeni Laban\", Kustaa-herra puhui tärkeänä,\n\"Jaakoppi sai palveltuaan seitsemän ajast'aikaa kaikki pilkulliset ja\nkirjavat lampaat ja kaikki hallavat karitsain seassa, myötäjäisiksi\ntarkoitan, vaikka Raakel Jooseppinsa synnytti vasta sangen myöhään\neikä suinkaan tuonut kasvattipoikaa herransa taloon\".\n\n\"Nee-nee, sinä irvileuka\", vastasi appi pyyhkien märkiä kasvojaan,\n\"saamasi pitää -- vieläpä pilkulliset ja kirjavat kilipukit vuohten\nseassa! Ainakin kolme kappaa lisää papinjyviä ruokakuntaa kohti.\" Ja\nhän ihmetteli itsekin, miten viisaus oli todellakin synnynnäistä.\nSe pälkähti päähän kiperässä paikassa aivankuin itsestään, ihankuin\nkuplat kiehuvassa kattilassa, kuten nytkin, kun hän oli noin vain,\nmelkein kuin leikin varjolla, lykännyt nuo kiusalliset myötäjäiset\norimattilaisten niskoille, loitolle omasta kukkarostaan...\n\nHetken kuluttua hän lisäsi ikäänkuin yleisenä, filosofisena\najatuksena: \"Pääasia on, rakas vävy, että minkä Jumala tällä tavalla\nkastelee, sen hän myöskin kuivaa, ajallaan ja oikealla tavalla...\"\n\n\"Tavallaan, tavallaanpa hyvinkin\", nauroi Kustaa Stephander,\n\"tavallaan tuli myös Herran mies Jaakoppi äveriääksi mieheksi, niin\nettä hänellä oli paljon lampaita ja piikoja ja palvelijoita ja\nkameleja ja aaseja...\"\n\n\"Varsinkin aaseja, hyvä mies!\" löi appi vävyä olalle rehevästi\nnauraen.\n\nNuo kirjavat markkinat näyttivät sittenkin päättyneen hänelle ja\nhänen suvulleen kunniakkaasti ja oikein, sillä mikäs vanhurskaan\ntappaa, kun piru ei huoli eikä taivas pidä kiirettä.\n\n\n\n\n7.\n\n\nTammikuisena iltapäivänä ajaa pitkän pyryn ja tätä seuranneen leudon\nilman pehmittämää vanhaa Hämeentietä kuomureki, joka lähestyy jo\nUskelan tienhaaraa ja sitä myöten Hollolan rovastilaa.\n\nKuomu on laskettu alas. Sinenhimmeät peltoaukeat ja yhtä himmeää\nvaloa siivilöivä taivas levittää melkein aavemaista varjoa reessä\najavain kasvoille.\n\nTuomas Pacchaleniuksen jalomuotoisen pään ympärille se kiertää, kuin\npeittääkseen tämän kärsimykset, pehmeimmän utuverhonsa. Mutta ei edes\npaksusarkainen lammasnahkaturkki kykene salaamaan hänen kumariksi\nkäyneiden hartioittensa syvää riutumusta -- hänhän on paluumatkalla\nTukholman vankilasta, josta vastapäätä istuva Jaakko Krook on hänet\nlopultakin pelastanut.\n\nVielä kalpeampana isäänsä, mutta solakka vartalo joka hetki vireillä,\naivankuin odottaisi salakavalaa yllätystä, istuu hänen tyttärensä\nThyra Helena. Hän on ollut Turussa saakka isäänsä vastassa ja läsnä\nsiinä hovioikeuden istunnossa, jossa vanhus lopullisesti julistettiin\nvapaaksi kaikista syytteistä.\n\nSirkeän iloinen kärpännahkapäärme reunustaa hänen\noravannahkaturkkinsa kauluria, mutta hän on nostanut rinnalleen\nsaakka raskaat rekivällyt, nämäkin kuin suojakseen kylmää tai\nvaaraa vastaan. Hänen silmiensä sini on haalistunut. Kasvot ovat\nlaihtuneet. Hän on menettänyt kaiken onnensa, sillä hänen oman isänsä\nkirjeet Tukholman kuulustelujen aikana ovat hänelle todistaneet,\nettä hänen entinen sulhasensa, Kaarle Fredrik, oli valallisesti\ntunnustanut kirjelmänsä paljastukset oikeiksi. Ja juuri hänen isänsä\n-- Jaakko-serkun neuvon mukaisesti -- oli nostanut tuota onnetonta\nvastaan syytteen väärästä ilmiannosta, minkä johdosta hänet oli\ntuomittu kunniattomaksi.\n\nEikä tuo kehno olento ollut rohjennut näyttää hänelle kasvojansa.\nOli kadonnut ihmisten ilmoilta kuin paha omatunto selkientakaiseen\nseurakuntaansa, entisten suosijainsa, yksinpä Juhana Browalliuksen\nhylkäämänä.\n\nOoh, jospa tuo mies olisi pettänyt hänen rakkautensa nuoruuden\nhuikentelevaisuudesta, hän olisi saanut murehtia kohtaloansa ehkäpä\nilman inhoa, mutta ... muistaa hyväilleensä alhaisen kavaltajan\nkasvoja, suudelleensa noita huulia, jotka vannoivat kuolemaa\nhyväntekijälleen ja kasvattajalleen -- se on ollut Thyra Helenalle\nraskaampaa kuin kuolema.\n\nHänellä ei ollut enää mitään menetettävää kihlautuessaan isänsä\nvapautumisen hetkellä Jaakko Krookin kanssa.\n\nKun he olivat, isä, Jaakko ja hän, olleet yhdessä kuulemassa\nhovioikeuden päätöstä, oli hän kuullut isänsä liikutuksesta sortuvin\näänin kiittävän pelastajaansa. Kuin unessa hän oli nähnyt Jaakon\nastuvan luokseen ja ottavan hellävaroin hänen kätensä, jolloin isä\noli ottanut heidän molempien kädet omiinsa kuiskaten tyrehtyvin\nsanoin siunauksensa.\n\n\"Sinä, Helena, olet ainoa onneni ja palkintoni\", Jaakko oli puhunut\nhänelle katse nöyränä ja värisevin huulin. Ja hän oli ihmetellyt,\nkuten isäkin, aikaisempia vääriä tuomionsanojaan tuosta vilpittömästä\nja jalosta miehestä.\n\nMutta mihin on hukkunut nyt hänen silloinen uskonsa? Miksi hän ei\nenää kykene luottamaan tuon miehen ilosta välähteleviin silmiin?\n\nOnko tuossa hänen katseessaan, on Helena miettinyt uudestaan ja\ntaaskin uudestaan matkan varrella, rakkautta vai vihaa, ihailua vai\nkostonhimoa...? Mitä lähemmäksi tuli Jaakon koti, sitä raskaammin\nhänen sydäntänsä kouristi, se kutistui kokoon ja värisi avuttomana\nkuin tiaisparka, joka on joutunut tunnottoman saalistajan pyydykseen.\nEikä hänellä ole mitään pelastusta. Hän on antanut sanansa. Ja hän\nolisi tuona suurena vapahduksen hetkenä antanut tuhannet sanansa\nilosta isänsä puolesta ja unohtaakseen katalasti petetyn rakkautensa.\nOoh, elämä ehkä oli sellaista -- siinä täytyi kovettaa itsensä,\ntyytyä kylmiin briljantteihin ja Böömin-kiviin, silkkiin ja samettiin\nja luopua rakkauden aurinkoisista päivistä, ihanasti riuduttavista\nilloista ja huumaavista kuiskauksista, joiden muka piti korvata\nkaiken maailman koreus...\n\n\"Grace à Dieu!\" huudahtaa sulhanen levähyttäen huolettomasti\nturkisviittansa pehmeätä saukonnahkaista kauluria. \"Lopultakin\npäästään rovastilamme kynttiläkruunujen alle ja ... sisaremme\nkuuliaisiin, kuuletko Helena! Ja sitten, ajattele, viimeistään\nValpurinpäiväksi meidän omat häämme! Niinhän, rakkaani?\"\n\nThyra Helena yrittää naurahtaa iloisesti. Mutta sisimmässään hän\nsäikähti uudesta pelosta. Miten oli käyvä Liina Ellidan, joka oli\nsyksystä saakka epätoivoisissa kirjeissään huutanut häntä apuun kuin\nhengen hädässä. Hänet vihittäisiin pakolla Kustaa Stephanderiin.\nTähän mennessä hän oli saanut kuulutuspäivän lykätyksi sillä\nverukkeella, että hän tahtoi ystävättärensä, Thyra Helenan,\nennättävän kuuliaisiin luoksensa. Hän oli kaikin puolin yksin ja\nturvaton, vailla molempia rakkaitaan. Agatha-matami oli vienyt pojan\nMartta-muorin hoidettavaksi. Ja hänen rakastettunsa oli häneltä\nryöstetty! Isä oli mahtavain herrain avulla toimittanut Okeroisten\nkomppanian jälleen Viaporin linnoitustöihin, joista oli saapunut\nhirvittäviä viestejä. Yhdeksäs osa rakentajista, lähes tuhannen\nmiestä, siellä oli jo syystalven kuluessa sortunut tarttuvaan\nkuumetautiin. \"Minun puolisoni Jumalan edessä\", oli päättynyt eräskin\nLiina Ellidan kirjeistä, \"makaa ehkä jo hänkin sotilasparkain\njoukkohaudassa, mutta nouskoot ennemmin akleijat kukkimaan haudalleni\nkuin otan tämän kauhistavan myrttiseppeleen ohimoilleni...\"\n\nJa miksi ei isä ole enää tuon iloisempi? Hän on pelastunut pitkästä\nvankeudesta, ehkäpä mestauslavalta. Tuossa samassa hovioikeuden\nistunnossa hänelle oli luvattu tuhansia hopeataalareita viattomasti\nkestettyjen kärsimysten korvaukseksi, vieläpä ajan tullen koko\nLohjan rovastikunta. Ja kuitenkin hän oli eräässä majatalossa\nmatkan varrella, heidän istuessaan kahdenkesken takkavalkean\nääressä, puhjennut yht'äkkiä vapisuttavaan itkuun ja hokenut moneen\nkertaan: \"Minun hyvä ja rehellinen Kaarle Fredrikini! Valaise minua,\nHerra...\" Sinä hetkenä Helena oli ensi kerran kavahtanut tapahtunutta\nkihlausta. Aivankuin olisi avautunut merkillinen valokehä hänen\nsilmiensä eteen ja sieltä katsoneet sanomattoman murheellisen\nnäköisinä Kaarle Fredrikin kasvot. Hän oli kysellyt: \"Isä, miksi\npuhut noin? Etkö muista, että meidän on se mies sydämistämme pois\nriistettävä...\"\n\n\"Voiko isä riistää tuhlaajapojan sydämestään\", oli isä huoahtanut\nkyynelet silmissä. Mutta tytär oli huudahtanut täynnä oikeutettua\nhalveksumista: \"Tuhlaajapoika ja Juudas eivät ole tietääkseni sukua\ntoisilleen!\"\n\nHetken tuijotettuaan riutuvaan tuleen hän oli tarttunut isänsä käteen\nja lisännyt: \"Meidän täytyy kyetä olemaan rehellisiä edes itsellemme\ntässä katalassa maailmassa, rakas isä.\" Ja niin hän oli tunnustanut,\nettä hän oli kirjoittanut, saatuaan tietää isänsä ja Jaakon\nkirjeistä Kaarle Fredrikiä kohdanneesta tuomiosta, hänelle viimeiset\nepätoivoiset jäähyväisensä. Hän oli tuntenut, että hänen täytyi niin\ntehdä. Niin, ehkäpä hän oli vielä jotain toivonutkin -- tuon miehen\nsaapuvan eteensä edes nöyrtymään, vaipumaan maahan ja tunnustamaan\noman kurjuutensa. Mutta -- hän ei ollut, tuo paatunut olento, edes\nvastannut.\n\nThyra Helena seuraa hiipuvan hiilloksen salaperäisiä valo väikkeitä\nja toistelee isälleen kirjeensä lauseita: Jospa sinun koreat kasvosi,\njoita minä, onneton, olen häpeäkseni hyväillyt, muuttuisivat sielusi\nkaltaisiksi, sinun heleisiin silmiisi siittyisi varkaan pälyilevä\nilme, niiden valkeaan hipiään tarttuisivat inhottavimpien paheitten\ntaudit saastaisine merkkeineen ja sinun hienot kätesi, Kaarle\nFredrik, luutuisivat murhaajan kouriksi, jotka lyövät takaapäin,\npimeässä oman isänsä kuoliaaksi kurjan perinnön himossa...\n\nHän oli tuntenut isänsä käden vapisevan omassaan ja nähnyt hiljaisten\nkyynelten kimaltelevan lieden viimeisessä hehkussa. Ja hän oli\npuristanut tuota kättä entistäkin hellemmin. \"Niin, isä\", hän\noli sanonut, \"kirjoittaessani tiesin, että sinun henkesi puhui\nminussa. Ja minä olisin silloin seisonut, tunsin sen, tyynenä hänen\nmestauslavansa vierellä...\"\n\n\"Mutta nythän on toisin, rakas Helena, niinhän?\" oli isä kysynyt\ntutkivasti ja lisännyt vaisusti hymähtäen: \"Sillä ennenkuin tunnet\nhänen tekonsa perusteet, mistä tiedät, onko se huonosti tai pahasti?\nSehän on Epikteetostamme, muistathan?\"\n\nHelena oli hetkeksi hämmentynyt. Mutta hän oli kuohahtanut jälleen:\n\"Ikuisessa pimeydessä ei ole valon häivettäkään, millä selittää tai\nvalaista sellaisen teon 'perusteita'! Minä tunsin sen jo silloin ja\npäätin kirjeeni ainakin 'järjen valossa': 'Sinä kadotettu, meidän\ntiemme ovat eronneet iankaikkisesti.' Voitko väittää isä, etten ollut\nvelvollinen tätä kaikkea sanomaan?\"\n\nJa kun isä oli vaiennut, hänen mieleensä oli taas palannut autio\nrauha.\n\nMutta nyt, hevosen junnatessa raskaasti, askel askelelta, huutaa\ntaas hänen rinnassaan kysymys kysymyksen jälkeen. Koska on kykenevä\nhän, Helena parka, syövyttämään sydämestään nuo kasvot, joista hänen\npitäisi kääntyä inhoten pois...? Miten olivatkaan katsoneet yhä hänen\nlevottomissa unissaan nuo avoimet, heleän siniset silmät, joiden\nripset räpyttelivät usein niin avuttoman poikamaisesti... Nehän\nolivat niin likinäköiset, hän oli yhäkin niitä nauramaisillaan, ettei\ntuo poika parka taitanut osata niillä nähdä kirjansivua pitemmälle...\nMutta miten totinen hän olikaan ja ahkera! Kaivoi ja kaivoi, siivilöi\nkirjojensa totuuksia kuin kullanhuuhtoja kalliita jyväsiään eikä\nhellittänyt, ei edes hänen houkuttelevista suudelmistaan, ennenkuin\noli oman aamenensa sanonut.\n\n\"Katso, meidän rovastilamme!\" huudahti sulhasmies. Hollolan\npappilan akkunoista, joiden ulkoluukut oli jätetty juhlan kunniaksi\nsulkematta, paistoi heleä valaistus. \"Niin, se on meidän, Helena!\nEtkö kuule, että setolkkaruplatkin helisevät voiton hymniä...?\"\n\nMutta Helena on parahtamaisillaan tuskasta. Hän kääntää päänsä,\naivankuin katsoakseen taaksepäin. Mutta sulhanen tarttuu hänen\nkäteensä, ja neito on ilakoivinaan vastaan: \"Varo, ettet katkaise sen\nvarsan selkää! Ei sitä noin nuorille huitukoille niin vain anneta\nrovastikuntia...\"\n\n\"Jaa, jaa, siinä täytyikin, totta vieköön, hioa päätään kuin\npartaveistä ja -- à la bonheur hieman nostella hattua sekä vasemmalle\nettä oikealle. Niin, niin, rakas appi\", hän kääntyi Tuomas-herran\npuoleen, \"sai siinä juosta portaat jos toisetkin, ennenkuin kahdeksan\nvaltaneuvosta suostui minulle puoltamaan isäni luonnollista ja,\nrohkenen sanoa, ansaitsemaani perintöä\".\n\n\"Kas, kas\", heitti morsian vastaan kuin taisteluhaasteen,\nhalveksunnan pakostakin uhotessa hänen äänestään, \"minä kun\nluulin, omista sanoistasi päättäen, olleeni sinun 'ainoa onnesi ja\npalkintosi'!\"\n\n\"Yksi tie ja kaksi asiaa, rakas Helena!\" huudahti Jaakko. \"Apelle\nkunnia ja elämä ja tyttärelle -- maan mahtavin rovastikunta!\nSitäpaitsi\" -- hän tarttui mustasukkaisen väkivaltaisesti uudelleen\nmorsiamensa käteen \"luulen löytäneeni erään pienen totuudenkin\njyväsen, koskapa eräs 'hyvä ja rehellinen mies' menetti maineensa ja\nkunniansa ... sinunkin sydämessäsi, tietääkseni...\" Jaakko-herran\nloppusanoja sävytti ilmeinen kostonilo.\n\nHelena riuhtaisi kätensä irti. Hän oli kuohahtamaisillaan. Mutta\nhän kuuli isänsä huoahtavan raskaasti, aivankuin rikki rasahtavasta\nrinnasta. Ja hän laski kätensä hyvitellen sulhasensa polvelle. Hänen\ntäytyi kestää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiina Ellidan kuuliaiset lähestyivät lähestymistään. Ja hän riutui\npäivä päivältä, kunnes tultiin kuulutussunnuntain aattoiltaan.\n\nRovastilla ei ole huolta iänikuisista lauantaisista evankeliumeista,\nsillä hänen poikansa on huomenissa suolaava koko seurakunnan, niin\nettä se on totisesti istuva kuin yksi ainoa monipäinen suolapatsas\nSodoman ja Gomorran raunioilla. Siihen tapaan ainakin puhuu ylpeillen\nisä-Benediktus parhaillaan kirjakamarissaan, jossa sulhasmies\nja Tuomas-herra vuottelevat hänen kerallaan Petteri Helianderin\nlämmittämää saunaa ynnä Kuuperin muoria, joka löylyt lyö ja selät\npesee. Myös juhlan pääsankana, Orimattilan Kustaa Stephanderia,\nodotetaan saapuvaksi samaan löylyyn.\n\nTuvan ja kamarin väliä laahaa mahtavin hamein Agatha-muori herroja\npalvellen. Hänellä on päässään mustasilkkinen juhlamyssy, jonka\npitsireunuksen alitse tummat, kiiltävät hiukset on kiskottu ankaran\nkireälle kuin vyyhti viipsinpuulle.\n\nMutta hänen ruskeat silmänsä napottavat kuin rusinat juhlakaakussa.\nNiistä killittelee ilo ja ylpeys -- ruustinnanpaikka on jo melkein\ntuossa noin, hänen uutuuttaan narskuvien anturainsa alla. Hänen\nhuulensa ovat nyt pelkkää mettä ja mannaa. Ne hymähtävät naisellisen\nviekkaasti, kun hän helähyttää avainkimppuansa avatakseen tupakamarin\nryytikaapin. Niin, niin, hän naurahtaa hyvillään, on tässä elämässä\nnautintoa jos kärsimystäkin, mutta elämän ryytimaan avaimet, ne\nne ovat sittenkin vaimoihmisten lanteilla. Ja etteikö nyt mies\nkuka tahansa tällaista makostettua ja kryytättyä sulhasryyppyä\nottaisi, kun kerran on leskeksi jäänyt, kuten tämäkin ... hänen\nherransa ja mestarinsa, ison-Hollolan rovasti? Kuin runsauden sarvi\non hänen pullea kämmenensä, kun hän rasioistaan tipauttelee sekä\nsahranisokerit että inkiväärit oman herransa isännänpikariin, jonka\nlaitaan on kaiverrettu siroin kirjaimin: \"Jumala mielen antaa, humala\nmielen ottaa\", ikäänkuin hurskaaksi ojennusnuoraksi sen omistajalle.\n\nThyra Helena tulee tuvasta kädessään kupillinen keitettyä maitoa.\nTähän hän saa matamin kaapista prinssintipat ja tinktuurat viedäkseen\nyliskamariin Liina Ellidalle, jolle on tarpeen rauhoittavaa lääkettä.\n\nAivankuin jatkaakseen äskeisiä onnellisia mietteitään Agatha-muori\nhyvittelee talon morsianta: \"Kyllä me vielä ... me morsiamet,\ntässä talossa jöötä pidetään. Noilla miesparoilla, näkeekös\nHelena-mamselli, olla jos tusinat hatut ja myssyt päässä, ei niistä\noma ole yksikään, kun me ruustinnat aviot rustataan...\"\n\nThyra Helena nyökäyttää poissaolevana. Hän on huolissaan\nystävättärensä puolesta ja kiirehtii kamarien läpi eteiseen\nnoustakseen yliskamariin. Oven takaa kirjakamarista hän kuulee\nsulhasensa ylpeilevän äänen: \"Ja Juhana Browalliuksella on tällä\nhetkellä piispankirjat taskussaan hattuhallituksen armosta ja minun\npolitiikkani ansiosta, rohkenen sanoa...\"\n\nHelena-mamselli vavahtaa kuin kylmän nihkeän käden kosketuksesta.\nMutta hänellä on kiire. Hänen täytyy saada Liina Ellida rauhoitetuksi\nlääkkeellä ja lupauksilla, joista toinen toisensa jälkeen tuntuu\nhänestä itsestäänkin sortuvan omaan mahdottomuuteensa.\n\nYliskamarin ovi on hänen hämmästyksekseen avoin. Vuode on tyhjä. Sen\npeite on heitetty sivulle kuin riuhtaistuna. Mutta tuolin selustalla\nollut leninki ja kengät ovat poissa. Hän on siis pukeutunut. Onko\nhän, Herra armahtakoon, juossut isänsä luo vaatiakseen kuulutusten\nperuuttamista, kuten hän on usein uhkaillut?\n\nThyra Helena pujahtaa kirjakamariin. Liina Ellida ei ole täälläkään.\nHelena peittelee hätäänsä hymyilevin päännyökkäyksin. Ja\nJaakko-maisteri puhuu hänelle loistavimmillaan. \"Niin, rakas Helena,\nteen sinusta piispattaren, jos vain haluat\", hän huudahtaa rientäen\nottamaan kädestä morsiantaan. \"Porvoon piispallisen myssyn alla voi\nnäätsen piispanristi muuttua katinkullaksi koska tahansa... näinä\naikoina...\"\n\n\"He-he-he\", rehottaa isä-Krook laveassa viitassaan, \"niinhän sitä\nsanotaankin, että rakkaassa Suomessamme on kolme herraa: maaherra,\nkirkkoherra ja sulhasherra, ha-ha-ha... Mutta piispanhiippa! Siitä\nnyt ei ota selvää, onko se hattu vai myssy, he-he-he...\" Mutta Jaakko\ntuskin kuuli isänsä puhetta. Hän vaelsi puhetaitonsa kirjavilla\nkedoilla, katse tähdättynä säihkyvänä Thyra Helenaan: \"Niin, emmekö\nelä Vapauden aikaa, jossa älyllä on oikeus nousta kunniasi joille?\nOnko Rousseau turhaan kirjoittanut meidän lippuumme 'vapaus',\n'veljeys' ja...\"\n\n\"Sanoppas muuta, Jaakko parka!\" huudahti Tuomas-herra jälleen\nharvinaisen raikkaasti. \"Muistapa kuitenkin, että Vapaudenkin pyhää\nkirjaa voidaan lukea niinkuin kuulema piru lukee raamattua.\"\n\nIlostuneena isänsä naurusta, joka soinnahti hyvää tekevänä kuin\nennenkin, onnellisina aikoina, Thyra Helena yhtyi leikkiin sulhastaan\nvastaan: \"Jaakko tarkoittaa, rakas isä, että 'neroille' on kaikki\nsallittu, kuten nuorelle kellosepänsällille Rousseaulle, joka varasti\nmadame de Warensin hopealusikat -- tietenkin suloiseksi muistoksi\nhyväntekijättärestään.\"\n\n\"Ja entä tuo teidän 'veljeytenne', hyvät herrat?\" jatkoi\nPacchalenius. \"Ainakin meidän maassamme se on pikkukonnien veljeyttä,\njossa korppi ei puhkaise toiselta korpilta silmää lahjuksia ja\nvirkapaikkoja jaettaessa.\" Helena nauroi helakasti mukana pitkästä\naikaa.\n\nMutta Jaakko-maisteri, jonka puhetaito oli viedä hänet umpikujaan,\niski vanhalla tunnuslauseellaan: \"À la guerre comme à la guerre\", hän\nhuudahti. \"Yhtä hyvin kuin pelastin rakkaan appeni älyn ja politiikan\nshakkipelillä, saatan sillä myös kukistaa sekä piispat että kuninkaat.\"\n\n\"So-so, so-so, Jaakko hyvä\", tokaisi Tuomas-herra, \"muista kuitenkin,\nettä kun minut pelastit, pelastit viattoman\".\n\n\"Viattoman? Ha-ha...\", nauroi Jaakko ylimielisesti. \"Mitenkähän olisi\nollut tuon viattomuuden laita, jos onnellinen kaitselmus ei olisi\nteille lahjoittanut tällaista kaunokaista tytärtä!\" Ja hän aikoi\nvetää morsiamensa polvelleen.\n\nMutta Helena väisti hänen kätensä siirrähtäen isänsä luo. Hän vapisi\nhäpeästä ja suuttumuksesta. Hyväillen isänsä hiuksia hän katsoi\nsäkenöivin silmin sulhastaan huudahtaen syvään hengittäen, kiihkosta\nvälisten: \"Älä paljasta itseäsi liikaa, mies parka!\" Mutta samassa\nhän peitti suuttumuksensa iloiseen naurahdukseen ja ilkamoivan syvään\nhoviniiaukseen.\n\nJostain syystä hän sisimmässään riemuitsi tuon miehen perimmäisten\naivoitusten paljastumisesta. Oli aivankuin hän olisi nähnyt auki\nleikattuna koreakylkisen omenan, joka on sisäpuoleltaan madonsyömä ja\nmusta. Siksi hän lisäsikin ilakoivalla tavallaan: \"Varo, ettei sinun\nvapaudenpuussasi kasva liian karvaita hedelmiä, rakas sulhaseni!\" Ja\nhän niiasi uudestaan kadoten ovesta, yhä huolissaan Liina Ellidasta.\n\nMutta hän ei löytänyt tätä kamareista eikä tuvasta. Vapisevin käsin\nhän sytytti tuvan seinältä riipaisemansa lyhdyn. Mutta taas hän haki\nturhaan aitat, väentuvat ja pakarin. Alhaalta rannasta hän näkee\nsaunan seinäluukusta hohkavaa valoa. Pieni toivo syttyy hänessä.\n\nMutta pakarituvan nurkkauksella hän havaitsee, että saunaa kohti\non tarvottu paksussa lumessa. Jäljet kulkevat alaspäin ja ohi\nsaunan rantajäälle, jossa on pappilan pyykkiavanto. Hän lähtee\nkauhistuneena tarpomaan niitä myöten edelleen. Ne jatkuvat. Ja\ntodellakin ... avantoa kohti! Eikä hän näe enää ihmisen haamuakaan\navannon vaiheilla. \"Liina Ellida, Liina Ellida!\" etsijä huutaa\ntoivottomassa hädässä. Äkkiä hän kuulee loitolta, jälkien oikealta\npuolelta, avuttomia äännähdyksiä. Hän kiertää ja hapuilee. Jäljet\nnäyttävät kulkeneen avannolle, mutta kulkija on noussut rannasta\ntakaisin ja menehtynyt ylemmäksi kinokseen, josta Helena nostaa\nhänet syliinsä. \"En uskaltanut, en jaksa ... jättää ... poikaani ...\nturvattomaksi\", hytisee Liina Ellida katkonaisia sanoja. Hän oli,\nraukka, aikonut itsensä hukuttaa. Mutta hän tahtoi myöskin elää. Ja\ntarrautui epätoivoisen kiihkeästi ystävättäreensä, joka yritti häntä\nauttaa jaloilleen. \"En tahdo sinne, en tahdo!\" hän huusi kähein äänin\nviitaten pappilan akkunoita kohti. Menehtymäisillään he vihdoin\npääsivät takaisin pakarin eteiseen.\n\nLiina Ellida piiloutui vavisten sen syvimpään soppeen. Helena\njännittyy kuulostelemaan, sillä viina-aitan takaa maantieltä on\nalkanut kuulua loksahtelevien aisojen ääntä ja lallattelevaa\nlauluntapaista.\n\nMatala mies nousee reestä. Hekottelee itsekseen ja yrittää huutaa\nrenkituvan valaistua ikkunaa kohti: \"Hevonen kuin herne, sano'\nHaakertti hevostaan!\" Mutta sanat nuljahtelevat soperrellen. Renkiä\nei ilmesty hevosta riisumaan. Hiljainen lallatus alkaa jälleen. Ja\nLiina Ellidan sulhanen, Kustaa Stephander, toikkaroi päärakennuksen\nkuistia kohti jättäen hevosen omiin hoteisiinsa.\n\nHelena nostaa Liina Ellidan tämän kyyryisestä asennosta. Hänelle on\nsyttynyt ajatus, joka yht'äkkiä antaa hänelle moninkertaiset voimat.\nHän painaa kuumasti hengittäen nääntynyttä neitoa rintaansa vasten.\nHänen silmiinsä on syttynyt melkeinpä ilkamoivaa kiihkoa. Ja rinnasta\nhuokuvat pakkashuuruun kiihkeät, vapauttavat henkäykset.\n\n\"Me pakenemme, Liina, me pakenemme!\" hän kuiskii moneen kertaan kuin\nvakuuttuakseen itsekin omasta tulvahtavasta vapautumisen riemustaan.\n\nLiina Ellida naurahtelee kuin tolkuton lapsi, joka tulee sanomattoman\nhyvilleen iloisesta luvasta päästä ajelulle.\n\n\"Odota täällä ... pakarin lämpimässä ja pidä silmällä hevosta\",\nkuiskii Helena. Juoksee päärakennukseen ja yliskamariin. Täällä\nhän kokoaa suureksi nyytiksi heidän päällysvaatteensa, keräilee\nlaukkuun Liina Ellidan kallisarvoisimmat korut ja omat rahavaransa,\nkirjoittaa isällensä muutaman selittävän sanan ja juoksuttaa kirjeen\n\"piispankamariin\", jossa isä on nukkunut yönsä.\n\nPalatessaan taas eteisen kautta hän jäykistyy säikähtyneenä\npaikalleen, sillä Jaakko on avannut kirjakamarin oven ja riistää\nhänet pimeässä lähelleen. \"Arvasinhan sen ... tuntisin sinun\naskeleesi tuhansien joukosta...\"\n\nHänen hengityksensä hehkuu kuumana. Huulet hakevat intohimoisina\nsuudelmaa. Ne koskettavat häntä huuliin, uppoavat kaulan ja olan\ntaipeeseen. Ja Helena taistelee turhaan väkivaltaista miestä\nvastaan, kunnes hän nauraa houkuttelevasti, on keksivinään jotain\nviisasta ja salaperäistä. \"Odota\", hän kuiskaa, \"tuonnempana saat\nkokea merkillisen yllätyksen... Mutta sitä ennen -- se on tietenkin\nvalmisteltava...\" Ja hän riipaisee oven auki ja heidät molemmat\nsisältä tulevaan valovirtaan. Jaakko seuraa häntä ihastuneena. He\nheittyvät herrojen keskusteluun kuin salaliittolaiset, jotka vain\nodottavat oikeata hetkeä päästäkseen kahdenkesken.\n\nTuomas-herra näyttää innostuneen äskeisistä ajatuksistaan uusiin\nja yhä uusiin mietelmiin aikansa \"pikkukonnista\" ja \"kääpiöistä\".\nHänen äänensä soi taas herkkänä kietoen ivankin nuolet ilomielisiin\nvertauskuviin. \"Niin, niin, Jaakko\", hän otti tulijat vastaan,\n\"äläpäs pakene tästä platolaisesta 'symposionistamme'. Todellakin,\nrakkaat veljet! Kun katselen kissanpoikaa, joka leikkii omalla\nhännällään, minulle tulee mieleen suomalainen ja riikinruotsalainen\nsalonkivehkeilijä...\"\n\n\"He-he-he\", viljeli rovasti ylenpalttisessa ilossaan melkeinpä\nitseivaa, \"sehän on melkein samaa kuin väittää, että me heitämme\npalloa omalla peruukillamme, he-he-he...\"\n\n\"Tai niinkuin sanotaan kuulema ranskalaisista salonkiherroista!\"\nhuudahti Helena. \"He puhuvat enemmän kuin ajattelevat. Ja mikäli\najattelevat, he ajattelevat vain puhuakseen...\"\n\n\"Apropos!\" innostui Jaakko. \"Tiedätkö, rakas Helena, kuka on\nranskalaisten mielestä taitavin diplomaatti?\"\n\n\"Tyhjäntoimittaja, rakas sulhaseni!\"\n\n\"Erreur, ma chère! Kavaljeeri, joka pelaa Petit-Trianonissa\nsäädyllistä dominoa kuningattaren kanssa ja huikentelevaista\ncavagnolea hovinaisten keralla, antaa kuninkaan voittaa itsensä\nbiljardissa ja perintöprinssin joka toisessa whistissä, mutta\nfaraopöydässä pelaa hovilaisten rahat omiin taskuihinsa, menettämättä\nsilti kuitenkaan onnea rakkaudessa, ha-ha-ha...\"\n\n\"Oikein, oikein, Jaakko rakas! Katsopas, isä, tätä älykästä herraa.\nEikö hänen päänsä muistuta todellakin itsensä Macchiavellin päätä!\nMitä arvelette, herrat?\"\n\nMutta herrojen nauraessa ja Kustaa Stephanderin tullessa sisään\nemännän puolelta Helena kuihaisi sulhaselleen: \"Odota, sinä\nMacchiavelli!\" Ja hän pujahti avoimesta ovesta omille teilleen.\n\nHetken kuluttua naiset sujahtavat paksujen lampaannahkaisten vällyjen\nalle. Hevoskopukka pääsee pihasolasta maantielle. Lahden takaa\nsiintää himmeä tuli Alestalon kartanon päätyakkunasta. \"Tuonne,\ntuonne\", kuiskaa Liina Ellida. Iloisen Katri-rouvan luona he\nsaattaisivat järjestää itsensä matkakuntoon.\n\nHelena käänsi hevosen järven viittatielle, huimaisi sitä ohjasperillä\nja maiskutti kehoittelevasti huulillaan, jolloin tamma otti kuin\nottikin muutaman juoksuaskelen rantaan viettävää rinnettä. Ja Thyra\nHelena painoi ilon ja itkun vaiheilla hyrähtelevän Liina Ellidan\nitseänsä vasten. Hänen rintansa täytti suuri vapautumisen riemu. Ilma\noli nyt joka tapauksessa puhdasta hänen ympärillään ja sydämessään.\n\nNiin he ovat, kaksi morsianta, karkumatkalla, vieläpä toisen\nmorsiamen sulhasmiehen hevosella. Rovastilan kirjakamarissa Vapauden\nritarit olivat unohtaneet kokonaan, että Ajan hengetär oli hahmoltaan\nnainen eikä suinkaan ollut unohtanut kanssasisariaan -- ei älyn eikä\nsydämen puolesta.\n\n\n\n\n8.\n\n\nHelppo on istua tuleen toisen takamuksilla, ajattelee ärtyneenä\neräänä huhtikuunloppuisena maanantaina herra Benediktus. Hyvä, hyvä\nkyllä, parbleu...! Mutta hänelle oli tämä elämä merkillisellä tavalla\njärjestellyt aina tuon tuostakin monenlaiset kiirastulet omien\ntakamusten alle. Oli se totta vieköön ... tämän maailman kunnia sen\npeevelin peliä! Jos seisoi \"vulmahtinsa\" ylimmällä tunkiolla kunnian\nkukkona ja aikoi kerrankin laulaa koko kurkkunsa pituudelta, niin\nviheltää tai suoraa päätä nauraa piru nurkan takaa, kuten nyt nämäkin\nkuukausina Hollolan rovastille.\n\nTämäkin -- oman tyttären ja oman pojan morsiamen karkaaminen oli\ntullut hänen päällensä iankaikkisena kylän akkojen nauruna, jota\nharakatkin säestelivät hänen omien aittojensa katoilta. Ja mitäs se\nnyt olisi ollut sekään, jollei sen niskaan olisi tullut rajumyrsky\nhänen ankaran sisarensa, Voistion Köykän herrattaren, hahmossa.\nTämä \"köykkäläinen\", majoitusmestarin leski, oli ajanut -- tyttären\npaettua -- Tennilän tietä kuin pyryilma rovastilaan ja, totta\nvieköön, \"majoittanut\" sen uuteen uskoon.\n\nAgatha-matamikin oli lyyhistynyt hänen eteensä kuin siipirikkolintu.\nAvainkimppu oli siirtynyt sisaren vyötäröille, joilla kireä\nkalanluupanssari paukahteli aamusta iltaan kuin raekuuro tuohikattoon.\n\nNo, eipä silti, rovasti oli kesken kaiken hihittämäisillään\nsalaisesta mielihyvästä, mitä enemmän saarnasi Köykän herratar,\nsitä nöyrempi oli emännöitsijätär. Ei enää sanallakaan kovistellut\naviolla tai sensemmoisilla. Koomminkin hän nykyisin palveli herraansa\nikäänkuin salarakkaudessa, joka muistutti hänelle joskus melkeinpä\nnuoruuden aikoja, jolloin lemmenpolut olivat kuin käärmeen tie\nkalliolla. Ei siitä kyennyt ottamaan selvää edes hänen sisarensa\nkalansilmät, joiden luomet punoittivat yhtämittaista, vimmapäistä\nhurskautta.\n\nHerra Benediktuksen pää parka oli kerta kaikkiaan pakattu niin\ntäyteen uusia asioita, ettei sitä jaksanut kovin paljon enää\nraskauttaa tyttärelläkään, joka kaikessa tunnottomuudessaan oli\nkäynyt Peuralasta ryöstämässä oman poikansa ja sitten ... kadonnut\ntietymättömille teille. Sitäpaitsi, hänen pitkän elämänsä viisaus oli\nhänelle opettanut ainakin sen, että mitä vähemmän tongit tunkiokasaa,\nsitä vähemmän nenääsi kipristelet. Ja lopultakin: kaukonäköisimmän\nrealipolitiikan nimessä isäukko oli hyvillään eritoten poikansa\nrakkauden toilauksesta. Ruvetapa nyt ja kihlata tytär, jolla ei ole\nmyötäjäisiksi rahaa ja riihikuivia rukiita. Ohhoh! Ja tällaiseen\nrovastilaan, jossa tulot ovat kuin silkkilankaa, mutta menot kuin\nkarvaköyttä! Ehei, poika! Se on syntiä Herran edessä. Ei todellakaan\nmikään muistuta syntistä olentoa niin paljon kuin risoihin puettu\nköyhimys. No, se kyllä sopii, että köyhä nai köyhän. Eivät ennätä\ntapella, kun istuvat molemmat saman jäniksen hännällä. Mutta köyhän\nja rikkaan avioliitto? Mitä se on muuta kuin maailmanlopun keinu,\njoka heiluu helvetin ja taivaan välillä.\n\nNo, Herran kiitos, sallimus antoi vielä Jaakko pojalle armon\naikaa. Ja nyt hän oli järjestämässä asioita maailmalla. Eivätkä ne\nmatkat pieniä summia maksa, sillä eipä taida enää herua pojalle\nranskankultaa kenraalikuvernöörin käsikassasta. Kaarlo-veli oli näet\nkirjoittanut, että hänen herransa asema oli alkanut horjua. Myssyt\nryntäsivät päälle ja vaativat, yksinpä valtiopäivillä, koko herran\nkukistamista.\n\nOhhoh, huokasi taas rovasti korjaten palavissaan kuumaa\nturkislakkiaan. Ja hymähti hyvillään, kun tunsi päässään rehellisen\nsuomalaisen karvalakin. Ei se nyt tosin -- pas du tout! -- ollut\nminkään talonjussin karvareuhka, koiran- tai ketunnahkaa. Se oli\nsilkinhienoa ilvestä ja päällys samettia. Mutta ei se myöskään ollut\nmyssy eikä hattu, joista ei koskaan lopultakaan tietänyt, kumpi oli\npidettävä päällä päin. Ei, kyllä rehellinen suomalainen karvalakki\nikäänkuin vastasi parhaiten hänen rehtiä sydäntään. Siinä oli\njotakin Suomen metsien turvallisuutta, melkeinpä kuin hyvän paimenen\nsuopeutta näitä rakkaan seurakunnan eläjiä kohtaan.\n\nNiin, niin! Mutta tuo \"seurakunta\" toi hänen mieleensä sen viimeisen\nhännän huipun, sen viheliäisimmän saparon, niin sanoaksemme, tuon\nLuojan iänikuisen mieliharmin, joka oli uskaltanut juuri tänä aamuna\nnousta herraansa ja esivaltaansa vastaan -- Petteri Helianderin!\n\nTuolla höyrähteli hereä sauhu matalalta kunnaalta lukkarintönön\nsaunanlakeisesta. Siinä se oli hänen matkansa syy ja syvin ajatus.\n\nAjatella -- lukkari lämmittämässä saunaa ... maanantaiaamuna,\nkun rovastilassa sauhusi jo leivintupa ja rovasti itse tarvitsi\nkipeästi saunaa, olkoonpa vaikka maanantaikin. Olihan kuulunut hänen\nvirkavelvollisuuksiinsa ristiä eilen Messilän Charlotta-rouvan\ntyttö riepu, joka kirkui sen riivatusti päästäkseen kristillisen\nseurakunnan yhteyteen.\n\nNo, nuo ristiäiset... ne nyt olivat olleet sitä maailmanlasten\nmässäystä -- sillit, ryypyt, suklaat, kahvit, liköörit ja punssit,\nriisipuurot, turkinpavut, porsaanpaistit ja veskunakreemit oli\nmaaruun pantu sellaisessa sekamelskassa, että tänäkin hetkenä\nvielä maistui hänen suussaan kuin rikkaan miehen ateria helvetin\nkattilaseppien parissa.\n\nEikä tuo lukkari ollut tullut käskystäkään täyttämään virkansa\nvelvoitusta, tuo sama mies, jolla oli jo kukaties kuinka monta\nvakavaa varoitusta juopumuksista ja laiminlyönneistä. Kaisa-piika,\njoka oli käynyt hakemassa sekä lukkaria että hänen Ulla-Sofiaansa,\noli palannut ja hokaissut: \"Eivätpäs tule. Petteri-herra sanoi, jotta\n'ei lukkari ole papin lakkari', ja emäntä päivitteli: 'Jes-maarin,\nkun on tässä vielä vedet saunaan kantamatta ja kanttorin päätä\nporottaa'...\"\n\nTämän ennenkuulumattoman tapauksen vuoksi on nyt herra Benediktus\nkristillisellä kurinpitomatkallaan. Hän astelee kanttorinpuustellin\npihamaalle, jolle jo oli ennättänyt Petteri Helianderkin odottelemaan\nsaunaanpääsyä.\n\nHän istuksii parhaillaan tupansa portailla kevätauringon lempeässä\npaisteessa ja äreänä päätään koplotellen, kun hän kuulee rovastinsa\nankaran äänen:\n\n\"Tiedätkös, Heliander, mitä sanoo Kirkkolaki ja kirkkojärjestys\nvuodelta 1735 pro primo lukkarin vaimon kristillisistä\nvelvollisuuksista?\"\n\n\"Papin pullan pyörittäjä, olven, kaljojen panija\", lallatti\nPetteri-herra joitakin kansanrunon loruja, sillä omassa\nkärsimyksessään hän ei tunnustanut, ei edes ymmärtänyt tällä hetkellä\nmuuta esivaltaa kuin kuningas Alkoholin. \"Silläkö tavalla sinä puhut,\nHeliander, niistä laillisista velvollisuuksista, joista kannat\nlukkarinkapat ja parseelit ja saat leskellesi armovuoden?\" kauhistui\nrovasti.\n\n\"Peevelin parseelit, sanon minä, tämä poika on takahumalassa ja\ntarvitsee itselleen sekä kylyt että kylvettäjänsä.\" Ja eikös hän,\ntämä maailmanlopun herra, tekaise omia värssyjään päin rovastin\nnaamaa. \"Papin on laiskanpäivät ja lauantai, ja lukkarin sapatinilta\nja maanantai...\", kimahti diskanttiin lukkarin kuuluisa tenori.\n\"Niin, niin, rovasti parka! Eikös oltu samoissa varpajaisissa, vai?\"\nhän oli kaiken lisäksi jotain todistavinaan puolestaan.\n\n\"Niin, niin, niin, niin, takahumalassa\", totesi Pentti-herra syvä\nsuru äänessään. Mutta hänen täytyi kuin täytyikin muistaa, että\nhän oli tullut tänne syntistä ojentamaan. Ja hän jatkoi: \"Montako\nvaroitusta pro secundo juopumuksesta, sanon juopumuksesta ...\nlukkarille tarvitaan, jotta hänet virastaan ja eduistaan erottaa\ntaitaan? Minä kysyn sinulta, kanttori Heliander!\"\n\n\"Kolme, kolmepa kai\", ärähtää Petteri-herra. \"Ja montako on niitä jo\nsinulla, Heliander?\" \"Kolme kertaa kolme -- pelkkiä pyhiä lukuja,\nho-hoi...\", röyhkeytyi mies suorastaan pyhien asioitten pilkkaan. Ja\nse riitti. Rovasti pani kätensä turkisnuttunsa nappien lomaan, hänen\notsansa nousi kuin synkeä ukkospilvi ja ääni pauhasi: \"Minä sinut\nolen papinäänilläni ja Kinttulani manttaaliäänillä tähän pitäjään\nottanut, ettäs virkasi hoitaisit, ja minä sinut myöskin taidan\nerottaa, koska olet tullut kovakorvaiseksi öykkäriksi...\"\n\nMutta Heliander nauroi. Vetäisi peukalon ja etusormen välitse pitkää\nmollonenäänsä. Aataminomena hänen kurkullaan nousahteli ylpeästi.\nJa hän hihitteli: \"Vai papinäänillä! Eikös rovasti muista, että\nHelianderia pyytämällä pyysivät lukkarinvaaliin astumaan tämän\npitäjän vallasrouvat korean ääneni vuoksi ja koska minä lupasin naida\nedesmenneen lukkarin lesken. No? Yhä pysyy naituna leski. Ja minun\nääneni hela jää yhtä koreasti vielä tänäkin päivänä kuin... Niin!\nKuullapa nyt vain tätäkin veisua...!\"\n\nJa Petteri-herra, johon oli epäilemättä mennyt elämänpituisen\nkumartelemisen, juoksemisen, hönttäämisen ja pelonalaisuuden siittämä\nriivaajainen, luritteli noin vain sivumennen pari säettä siitä\npilkkalaulusta, joka jo Anianpellon markkinoilla oli pahasti särkenyt\nrovastin korvia.\n\n     \"Ja pappilan mamselli kasvatin sai,\n     ai, ai, ai ihan poikasen sai...\"\n\nEikä hän viitsinyt sitä sen enempää jatkaa, sillä hänellä oli kiire\nylpistellä. \"Juu, juu, rovasti parka!\" hän nauroi. \"Tonneruksen\npoika siihen teki täkstin, mutta tämä poika pelasi Mukkulan herran\nspinetillä siihen sellaisen musiikin, että Asikkalan porsaatkin\ntanssivat sen rallissa martinvappua, juur juu...\"\n\nMutta siihen hän hetkeksi mykistyi. Rovastin naama muistutti\nkuutamoa, jonka joku piru on päässyt sutaisemaan kuumeenpunalla\nja vihtrillillä. Ja sitten hän hikosi, hikosi suuria karpaloita,\nkunnes hän lausui tuomionsa kaunis, pyöreä leuka tutisten pyhästä\nsuuttumuksesta: \"Riittää, sinä Belialin pelimanni! Ensi sunnuntain\nkirkonkokouksessa asetan sinut kirkkoväärtin ja kuudennusmiesten\neteen ja kaikkien pitäjäläisteni eteen ja vaadin erotettavaksi.\"\nSanoi, kääntyi poispäin ja astui arvokkain askelin mäkeä alas.\n\nPetteri-herra oli hätkähtänyt. Jotakin merkillistä oli tapahtunut.\nMutta riivaajainen ei sallinut hänen kuulla tätä järjen pirahdusta,\nsillä hänen takahumalansa oli noussut pelkästä taiteellisesta\ninnoituksesta jälleen huikaisevan korkeaksi iloksi. Tänä hetkenä\ntämä papin juoksupoika ja tuhattaituri tunsi seisovansa korkealla\nkukkulalla, josta näki koko Hollolan rajattoman seurakunnan. Ja\nsamassa laulahteli hänen huulillaan päätön ja järjetön kansanloru,\njolla oli tapana sutkautella eri kappelien asujaimia.\n\n\"Vai pitäjäläiset!\" hän huikkasi rovastinsa jälkeen. \"Vai nämä,\nnämä Hollolan holohousut, nämä Nastolan ruumiinvarkaat ja Asikkalan\ntallukkajalat, nämä Orimattilan onnettomat, rämppäkellon lyöjät,\npukin tappajat ja muijan vaihtajat! Ho-hoo, ho-hoo... Ja nämä pipit\nja papit, nämä myssyt ja hatut, nämä koronkiskurit, leskien ja\norpojen ryöstäjät ja oman mataminsa tohvelisankarit, hih, hih! sano'\nHaakertinpoika markkinoilla...\"\n\nJa yhäkin hän keräsi, tuo onneton mies, tulisia hiiliä päänsä päälle.\nSillä kun herra Benediktus mäen alla kääntyi, hän sinkautti kaiken\npäätökseksi: \"Juu, juu, lankesipa siunattuun maahan, sano lukkari,\nkun pappi hautaan putosi, hih!\"\n\nMutta siihen se katkesi. Rovasti jatkoi matkaansa kummallisen varmoin\naskelin. Sen selkä näytti Helianderista yht'äkkiä peloittavalta,\nmelkein kuin sen seisoessa alttarilla messukasukan selkäpuolella\nsuuri, säteilevä risti.\n\nPetteri Helianderin kostonilo ja laulu oli lakastunut, yht'äkkiä,\naivankuin hän olisi lentänyt päättömänä kukkona pappilan tallinseinää\nvasten. Herra armahtakoon ... yhdeksän, sanoo yhdeksän varoitusta ja\nnyt tämä -- maailmanlopun veisaus...\n\nLukkarin jalkoja, vieläpä peräpakaroita kylmäsi, niitä paleli...\nkirjaimellisesti. Ja hänen selkeytynyt järkensä tavoitti seuraavan\njulman ja hirvittävän ajatuksen: \"Ettäkö olisi totta, jotta piru on\npapin lukkari? Ei, Herra paratkoon -- pappi on lukkarin isopiru. Eikä\nse enää tätä kertaa anteeksi anna, ei vaikka politiseeraisi itse\nenkeli ja taivaan pelimanni...\"\n\nEi ihme, että Petteri Heliander mateli matelemalla pienen rakkaan\ntönönsä matalia portaita kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä ilonitkuisessa ihmiselämässä eräät päivät ovat tyhjiä kuin\nlumppuherran tupakkakukkaro. Mutta eräät niistä ovat täynnä\nihmeellisiä tapauksia, jotka juoksevat meitä vastaan perätoukuria\nkuin mustalaisten hevoset markkinoille ja heittävät koko elämämme\nnurin narin.\n\nJa niin sattui, että tämä päivä oli lopultakin kohtalokkaampi herra\nBenediktukselle kuin lukkari paralle, joka kuitenkin oli rovastinsa\nrinnalla kuin huikentelevaisuuden heinäsirkka verrattuna ylevän\ntaivaan vahvuuteen.\n\nPentti-herran seisahtuessa pihatiensä ja maantien haaraukseen hän\nnäkee itseänsä lähestyvän merkillisen ratsastajan etelästä päin.\nSuuripäisen, laihakaulaisen hevosen selässä talonpoikaisessa\npuusatulassa kuukki mies, jonka polvihousut solkineen muistuttavat\nherrasmiestä, mutta lyhyt puoliturkki, kulunut naapukkalakki ja\nlyhyet saapasrisat melkeinpä maankiertäjää. Tulija on Vähä-Savon\ntuomari Juhana Henrik Wijkman, joka kuukkii kuin korppi vempeleellä.\nMutta huudahtaa iloisella, ihanpa mahtavalla äänellä: \"Terveisiä\nveli, ryssänmaalta Viipurista!\"\n\nHuhu oli siis tietänyt totta, että Vähä-Savon tuomari oli, maaherra\nWreden takavarikoitua hänen omaisuutensa ja uhatessa saattaa hänet\n\"kansan villitsemisestä\" syytettynä Turun hovioikeuteen, paennut\nrajan yli ja nyt on palailemassa Kymijoen takaa.\n\nRovasti on ärjähtämäisillään: \"Ei tänne ole tulemista\nryssänvariksilla!\" Johan hän oli politiikan kaikkien sääntöjen\nmukaan kätensä pessyt tuon merkityn miehen tuttavuudesta. Mutta kun\ntuomari huutaa lyöden povitaskunsa paikkeille: \"Deklaratshuuneja,\ndeklaratshuuneja, arvon veli!\" välähtää Pentti-herran mieleen,\nettä variskin on sentään lintu ja että myssyillä on taas tuulta\npurjeissaan kenraalikuvernöörin vallan horjuessa. Sitäpaitsi, hänen\nharmistunut ja yksinäinen sydämensä kaipaa juuri tänä hetkenä seuran\npitoa niinkuin peura janoissansa lähteen silmää.\n\n\"Deklaratshuuneja?\" hän on ihmettelevinään. \"Jukranpuit! Keisarinnan\njulistus rauhaa rakastavalle Suomen kansalle. Ja sinulle, veli hyvä,\nkutsu, niin sanoakseni, hovitanssiaisiin!\" Ja taas löi tuomari\nylpeästi povitaskuaan hihittäen olemattomista hampaistaan.\n\n\"Ohho, mies, niinhän sinä heilut kuin suolavenäläinen!\" rovasti\npeitteli herännyttä uteliaisuuttaan. \"Jukravita!\" tuomari huudahti\nja käänsi ähkien takamuksensa Pentti-herraan päin päästäkseen\ndromedaarinsa kovalta kyttyrältä varovasti luuvaloisille koivilleen.\nJa tervehtiessään hän sihahti salaperäisesti rovastin korvaan: \"Ja\nkultaa on tulossa -- kahdeksan tai yhdeksän tynnyrillistä.\"\n\nRovastin leuka repsahti alaspäin pelkästä hämmästyksestä. Eikä\nhän ennättänyt vastata sanaakaan, sillä melkein kuin pään päältä\nalkoi kuulua hänen oman kirkkonsa pikkukellon pauke ja hurina kuin\ntulipalossa. Lukkari parka, joka oli kaiken kauhistuksensa lisäksi\nhoksannut, että aamukellon \"kläppäys\" oli häneltä unohtunut, sieltä\nlasketti koko tuskansa ja uuden virkaintonsa voimalla sellaista\nmusiikkia, että herrojen korvat olivat lumpeutumaisillaan.\n\nMutta tuliaiskannun ääressä tuomari löi valttinsa pöytään. Tuossa\noli hänellä selvä kirje Venäjän Tukholman-lähetystön sihteeriltä,\nJuhana Simolinilta. Keisarinna tahtoi vihdoinkin pelastaa tämän maan\nkenraalikuvernöörin sorrolta. Hän aikoi kaikessa ystävyydessään\nlähettää sotajoukkonsa Suomeen, jonka kansaa hän, Wijkman, oli tullut\nvalmistamaan tätä suurta hetkeä varten.\n\nJa tuomari osoitti sana sanalta kirjeestä lauseen, joka oli itsensä\nVenäjän lähettilään, kamariherra Nikita Paninin, sanelema. \"Kreivi\nvon Rosen on tätä kansakuntaa niin orjuuttanut, että se melkein omaa\nvarjoansa pelkää\", luki rovasti kunnalliset tärkeissä rypyissä.\n\"Ja katso tuota tuossa\", jatkoi Wijkman, \"keisarinna on tekevä\nSuomesta joko erämaan tai riippumattoman herttuakunnan. Kaikki\nriippuu meistä, myssyistä! Meidän on kukistettava hatut hinnalla\nmillä hyvänsä, jolloin tsaaritar on antava armon käydä oikeudesta,\nsillä hän rakastaa tätä kansa raukkaa... Tätä totuutta olen jo\ntulomatkallani levittänyt talonpoikien keskuuteen. Mutta se ei riitä.\nMeidän on hidastettava tai kokonaan estettävä Viaporin ja Svartholman\nvarustelutyöt, kuten täydennyskomppaniaa asettaminenkin Suomen\narmeijaan, jotta vältetään onneton verenvuodatus ja...\"\n\n\"So-so, so-so\", keskeytti rovasti. Hän muisti yht'äkkiä elävästi,\nettä hän oli saavuttanut taatun maineen hattuna ja isänmaanystävänä\njuuri varustelun ja lisäruotujen puolesta-saarnaajana. \"Etkö sinä\nmuista, että missä on ryssä ja pukki, niin tuota ... on niin\nsanoakseni syytä haistella ennenkuin maistella, tuota...\"\n\nMutta tuomari hihitti ja sihahteli sylenpärskeitä. \"Haistele mitä\nhaistelet, veli hyvä, ei kultatynnyri haise, sinä Tynnyri-Pentti!\"\nhän laski melkeinpä arveluttavaa leikkiä.\n\nMutta herra Benediktus älysi aivojensa synnynnäisellä selkeydellä,\nettä nyt purjehdittiin suurpolitiikan vaarallisilla ulapoilla. Ja hän\nreivasi jyrkällä vetäisyllä omat purjeensa kokoon. \"Vai, vai, vai --\nkultatynnyreitä!\" hän ivasi. \"Mutta, jos näin oikein, et sinä ole\nitsekään tänne ratsastanut kultakuormaa kantavalla aasilla, vaan...\"\n\n\"Jukranpuit!\" keskeytti tuomari. \"Eipä ole tämän pojan taskussa\nparia kolikkoa enempää. Linnaan panivat pikkuryssät Viipurissa,\nja tolvanat, en paremmin sano, varastivat minut putipuhtaaksi...\"\n\"He-he-he, sepä sepä\", remahti rovasti, \"missä on kaksi ryssää, siinä\non jo kolme voroa, sanotaan!\"\n\n\"Sanotaan, sanotaan. Mutta höylistipä kumarsivat ajallaan pikkuruiset\ntsinovnikka-herrat, kun saivat kuulla, ketä olivat tyrmässään\nkukutelleet. Tuli näätsen kamariherra Paninin käskystä minulle\nmeidän hallitusherrojemme suojelukirje ja korea kutsu, jotta minulla\noli oikeus palata rajan yli vaatiakseni takaisin vääryydellä\ntakavarikoitua omaisuuttani. Hyvä veli, ei sitä joka hetki ole\ndukaatteja taskussa, vaikka olisi kuinka rikkaan talon poika\", hän\npäätteli takaviisaasti hihitellen.\n\nNiin pelasivat herrat suurpolitiikan uhkapeliä. Ja hetken kuluttua\noli räjähtää koko pankki ilmaan, kun tuomari löi pöytään mahtavimman\nvalttinsa. Hän, tuomari, oli saanut tehtäväkseen pestata Suomesta\nyhden aatelismiehen, papin ja talonpojan, joiden oli määrä lähteä\nPietarin hoviin, itsensä keisarinnan luokse, koko kansan edustajina\nvakuuttaakseen keisarilliselle hyväntekijättärelle kansan ja säätyjen\nuskollisuutta. \"Tuossa, tuossa se on ... mustaa valkoisella\", totesi\nWijkman. \"Palaatpa sieltä, hyvä veli, kaviaaria maha täynnä ja\nstanislavka rintapielessä! Vanhan puolueystävyyden nimessä en ole\nsinua suinkaan halunnut syrjäyttää tästä suuresta...\" Rovasti teki,\nikäänkuin vaatimattomuuttaan kauhistuen, estävän liikkeen kädellään.\n\nHän tunsi päässään pyörryttävää huimausta. Tässähän toteutuisivat\nhänen mahtavimmat unelmansa -- edustaa koko maata ja kansaa,\nratkaista tämän rakkaan kansansa kohtalot vuosisadoiksi... elää\nmuistopatsaitten jalustalla polvesta polveen, jotka itkevät hänen,\nmaan isän, poismenoa katkerin kyynelin...\n\nHerra Benediktus näki tottakin ikäänkuin taiteilijan armoitetulla\nsilmällä kuolinhetkensä kuolemattoman kauneuden. Ei ihme, että hänen\nsilmänsä kävivät kaljamalle. Niitä peitti korkean hetken sumea verho.\n\nMutta kuka pujahtaa kumarrellen ovesta sisään? Kukapa muu kuin\nPetteri Heliander, joka suuressa hädässään oli keksinyt hänkin suuren\naatteen.\n\nHän oli koko päiväkuuron istunut pappilan vanhan saunan kynnyksellä.\n\nHän istuu ja istuu. Käy välillä kurkistelemassa pakarin nurkalla\npäästäkseen -- rovastin käväistessä silloin tällöin tallien\nnurkkauksen takana -- kumartamaan, ehkäpä sanomaan pari höyliä\nsanaa. Mutta ei, herrat istua kököttävät. Ja Petteri-cantus\nistuu myös. Mutta hyräillen rakkaan virsikirjansa \"Rascaisa\nmaanwaiwois\"-osastosta haikeaa säveltä: \"Nyt on meill' suru suur'\ntäsä tuscas'...\"\n\nKun oli niitä kakaroitakin täsmälleen puoli tusinaa, kaksi\nUlla-Sofian edellisestä aviosta ja neljä yhteisestä... Lähteäpä nyt\nsellaisen rykmentin kanssa hakemaan uutta leipäpaikkaa, kun ei ollut\nenää täyttä määrää sitä nättiyttäkään, jota ne vallasrouvat aina ja\njoka paikassa...\n\nEi, jotakin oli tehtävä! Oli keksittävä sellainen peli ja musiikki,\nettä tuo peevelin tyranni oli hajoava omaan pöyhkeyteensä kuin\nJerikon muurit Joosuan torvisoittoon...\n\nJa eikös! Hiiviskellessään taas kerran pakarituvan nurkilla hän\nnäkee rovastinsa nousevan pikkukamarin polkua raskaasti puhkuen\npiharinnettä ylöspäin.\n\nNiin, sillähän oli ukko paralla ähkytauti, välähtää merkillisenä\najatuksena lukkarin päässä. Eihän se kestänyt löylyäkään puolta\nkipollista enempää. Sapperment! Ja kiusatun miehen sydämessä alkoi\nriemuita uudet nuotit ja veisaukset.\n\nHän mietti ja mietti, kunnes hän juuri nyt, isäntänsä\nliikuttuneimmalla hetkellä, astuu kirjakamariin.\n\n\"Se nyt olisi jo hiipumassa se juhlasaunakin, arvon rovasti\", hän\nkumartaa. Mutta hänen herransa istua rehottaa kuin keisarillisella\nvaltaistuimella. Hän ei näe lukkariaan, ei koko seurakuntaansa,\nmutta hänen sydämensä on laaja, laupias ja armollinen. Ei hän näytä\nmuistavan tällä hetkellä aamullisia pieniä tapauksia.\n\nSiksi rohkenee lukkari jatkaa: \"Ja minulla kun on ollut kunnia joskus\nkylpeä yhdessä arvon rovastin seurassa, minä tässä nöyrästi anoisin\n... tulla tässäkin saunassa avulliseksi, löylynlyöjäksi, tarkoitan...\"\n\n\"Höm, ö-höm\", hämmästeli rovasti. Hän oli havahtunut arkiseen\ntodellisuuteen ja tokaisi: \"Kuuperin Sannahan se tavallisesti...\"\n\n\"Kuuperin Sanna!\" huudahti Petteri Heliander. \"No, jaa, kunnon\nmuori... Mutta mitä hän ymmärtää oikeasta löylystä? Löyly on\nmusiikkia! Viritä sointuvimmilleen viulun kielet ja klaneetin\nhenkireiät, säestä kuin Mukkulan mamselli spinetin näppäimillä --\nsiitä syntyy alkajaislöyly, tuo raskasta sydäntä viihdyttävä autuas\nhyräily. Oo, rakas rovastini -- rohkenen kysyä -- voiko puolikuuro\nmummo tämänkaltaista kuulla ja synnyttää? Ei, ei ja ei! Ja sitten\n... löyly nousee, hellävaroin ja leppoisasti... Se on kuin kaukainen\nurkupilli, johon yhtyy toinen ja kolmas, neljäs -- viideskymmenes ja\ntuhannes. Ja se soi -- löylyn musiikki kuin Joosuan pasuunat Jerikon\nympärillä. Ja vahva, autuas virta kulkee läpi syntisen olemuksemme...\nEi, ei, kunnianarvoisa rovastini, sellaista ei taida luoda ja\nnautittaa muut kuin Petteri Heliander, jonka omat saunat ovat häntä\nopettaneet lohduttautumaan kurjien syntiensäkin murheissa, joita on\nsyytä katua, syvästi katua...\"\n\nHerra Benediktus oli pitkästymäisillään. Mutta kun hän näki edessään\nsyvään kumartuneen selän, jossa todellakin oli jotain hovimiehen\ntottuneisuutta, hän nosti kätensä kuin hovimarsalkka sauvaa, sanoen\narmollisesti: \"Hm, tule nyt sitten...\"\n\nJa Petteri-herran sammakonsilmät katsoivat rovastia kuin\nuskollisuuden perikuva, johon ei sovi rahtuakaan vilppiä tai petosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun lukkari katsahteli ovensuupenkiltään lauteilla istuvia herroja,\nsyttyi hänen taiteilijasieluunsa hullunkurinen kuva. Tuolla orrella\nistui kaksi merkillistä lintua -- toinen korppi ja toinen isosiipinen\npöllö, oikea huuhkaja lihavinta lajia. Ja hän itse? Mikäpä muu kuin\nkäki, tuo monessa tempussaan häijy ja huikentelevainen lintu, mutta\nlaulaja Luojan armosta.\n\nSehän nyt oli selvää, että tuo tuomari oli vihoviimeinen haaskalintu,\njoka heikoilla jaloillaan kuukki milloin minkin puun latvassa --\nvanha ja vaivainen, niskahöyhenet harvassa ja hujan hajan kuin\nsyksyinen sänki köyhän pellolla, silmät eri paria, toinen kiero ja\ntoinen kaihinen. Mutta nokka! Se se kyllä komotteli ja kääntyili\nnaristen kuin iso viiri itätuulessa.\n\nSuurinta iloa tuotti lukkarille tuo hänen pöllökuvitelmansa omasta\nrovastistaan. Sapperment! Jo oli leveät siivet, mutta lyhyt pyrstö,\noikea töpöhäntä, kuin jäniksellä... Ja lukkari naurahti ääneensä. Hän\nnäki näkemällä tämän \"sarvipöllönsä\" istuvan varikselta tai harakalta\nvarastetussa pesässään ja hotkivan saalistaan. Ha-ha-ha... Jopas oli\nmonenmoista herran käyränokan alla! Minkä ojamyyrää, hiirtä, pyytä ja\noravaa. Mutta käen poikasta, ehei! Siihen ei riittänyt, sapperment,\nsen herran nokka ei kynnet... Ja lukkari nauroi kolmannen kerran\nhulluille kuvitteluilleen. Mutta herrat eivät sitä kuulleet, sillä\ntuomari oli tullut hellälle päälle paljastellen perhesalaisuuksiaan\nrovastille.\n\nMiksi hän oli pysynyt tähän hetkeen saakka, huolimatta äveriäistä\nviroistaan, köyhänä kuin kirkon rotta? No, tosin hän oli menettänyt\nomaisuutensa kaksi kertaa puolessa vuosikymmenessä. Jo pikku vihan\naikana hänen oli täytynyt paeta Rantasalmelta tuomarintalostaan\nSavonlinnaan ja jättää talonsa ja tavaransa tulen ja hävityksen\nsaaliiksi. Ja nyt... toisen kerran, maaherra Wreden takavarikoidessa\nhänen uuden talonsa irtaimistoineen. Siinä ei kuitenkaan ollut hänen\ntyhjien taskujensa perimmäinen salaisuus.\n\nEi, koko hänen onnettoman elämänsä tilikirjan summa summarum oli\nhänen puolisonsa Christiana Elisabet, omia sukujaan von Ackern. Hän\nse oli aatelisessa ylpeydessään muuttanut hänen tuomarintalonsa\ntuhlailevaksi hoviksi ja Tukholman-matkoillaan menettänyt huvituksiin\nja pukuihin jokaisen plootun ja dukaatin, minkä hän ikinä oli saanut\nirti virkansa tuloista, talonpoikien lahjuksista tai murusen silloin\ntällöin suurten politiikkaherrain pöydiltä.\n\nKyllä hän tämän kaiken oli ymmärtänyt jo kauan sitten. Mutta\nhänellä ei ollut mitään voimaa tätä epävakaista naista vastaan. Hän\nliehui milloin Turussa, milloin Tukholmassa jos joissakin upseerien\ntanssiaisissa ja pelihelveteissä. Hän oli riistänyt yksinpä hänen\nrakkaat Immanuel ja Kalle poikansa isä raukalta, kuljetellen niitä,\nmuka hienoja tapoja oppimassa, mukanaan, seuraten kaikessa yhtä\nsääty-ylpeän kuin huikentelevaisen veljensä, kapteeni von Ackernin,\nneuvoja.\n\n\"Jukravita!\" tuomari nikotteli tarinansa päätteeksi. \"Narriksi\nja juopoksi tai mätäpäiseksi myssyksi he ovat minua nimitelleet\nedessä ja takana. Mutta jumalavita ja jukranpuit!\" hän itki omaa\nkatkeruuttaan ja kostoniloaan. \"Kun minä otan hovioikeuden edessä\ntakaisin virkani ja omaisuuteni, he saavat tuta ketä ovat pistäneet.\nJa astuessani maanmainiona, hienoröyhelöisenä herrana Christiana\nElisabetin eteen hän on itkevä katumuksen kyyneliä paljon kärsineen\npuolisonsa sylissä...\"\n\nTuomari oli joutunut todellakin särkevän surun ja hellän rakkautensa\nvaltaan. \"Katsos, rakas veli\", hän lisäsi yhä ankarammin nikotellen,\n\"nuoruudenrakkaus ei kuole, vaikka elämä sitä kivillä kivittäisi.\nMinun Christiana Elisabetini on jälleen kukoistava oman puolisonsa\nrinnalla, kuten kerran Raahessa pormestari Wijkmanin onnellisena\nnuorikkona...\"\n\nHerrat olivat unohtaneet suurpolitiikan vaaralliset ongelmat. Mutta\nlukkari ei ollut luopunut omista \"politiseerauksistaan\". Ja hän\noli ruvennut kovistelemaan löylyä pisara pisaralta, hitaasti ja\ntaitavasti kuin pelsepuupi-eltari helvetin kattilan alle.\n\nTämän vuoksi rovasti keskeytti vieraansa hellämieliset tunnustukset\ntokaisten, yhä vielä tyytyväisesti muhoillen: \"Taitaapa riittää jo,\nHeliander, tätä lajia elämän mannaa.\"\n\nMutta Petteri-herra oli hyräillyt salaisessa kostonilossaan hirveätä\nennuslaulua Assyrian Nebukadnesarille ja laikahti nyt täyteen ääneen:\n\n     \"Kun Assyrialle lyö viime hetki kerran,\n     niin uuden sytyttää taas soihdun käsi Herran\",\n\naivankuin ei olisi kuullut lainkaan rovastinsa käskyä. Ja eikös\nheittänyt, juupeli, uuden kipollisen kiukaalle, niin että tuomari\npujahti hämmästyttävän vikkelästi alas, jolloin lukkari saattoi hänet\nsaunan eteiseen.\n\n\"Parbleu\", ärisi rovasti. Mutta hän ei ollut ennättänyt vielä\nlöytää oikeata asentoa lihavalle olemukselleen laskeutuakseen alas\nvaarallisia portaita, kun lukkari jo oli palannut taistelupaikalleen.\n\n\"No, herran jestas\", hän voivotteli, \"mitäs se rovasti nyt sillä\ntavalla pöllöilee? Kyllähän me lukkarit ja rovastit tietään, että\nkirkkovilu kestää keskiviikkoon asti ja nyt on vasta riimaanantai...\"\nlukkari nautiskeli alkavasta kostostaan. Rovasti yski ja kakoi\nläkähtymäisillään. Ja löylyttäjä voivotteli säälitellen muka: \"Niin,\nniin, yskässähän se on vanhan nauru.\"\n\nMutta Pentti-herra sai kuin saikin huohottaneeksi: \"Huilataan,\nhu-hu-huilataan...\" Ja lukkari jatkoi: \"... jotta huilataan välillä,\nsano poika kinkerillä\". Ja samalla hän kurkisteli seinäluukusta,\njosta näki tuomarin pikeltävän puolipukeissa pihalle päin.\n\n\"Auta, a-hau ... ta ... alas...\", huohotti yhä pappi. Mutta\nPetteri-herra kivahti: \"Vai tässä vielä auttelemaan!\" Ja jo pihisee\nja kihahtelee kiuas uudesta löylystä, koko sauna soi ja kohahtelee.\nOli kuin olisi noussut höyrypilvi helvetin pätsistä lauteita ja\nrovastia kohti, joka ryhtyy vihan vimmassa kompuroimaan rappusten\nyläportaalle.\n\nMutta silloin seisoo Petteri Heliander portaitten alapäässä toisessa\nkädessä hiilihanko ja toisessa kekälepäinen riu'un pätkä, huutaen\nsellaisessa falsetissa, että seinät kimahtelevat: \"Ei kiirettä\nkirkkoon, kun ei ole pappi vielä paitasillaankaan!\" Riuku ja\nhiilihanko heilahtelevat uhkaavasti, ja taas kimahuttaa lukkari:\n\"Peruutatkos apskeetin?\" Mutta rovasti ei ymmärrä kysymystä. Hän\nmakaa nelinkontin, tuijottaa kuin puskuhärkä alaspäin ja karjaisee:\n\"Tee mitä käsken tai...!\" \"No, mutta kukas sitten tekee, jollei\nlukkari parka? Eikö se 'kläppää' joka aamu ja ilta? Eikö se juoksuta\npapin kirjat pippilästä pappilaan? Eikö se opeta pipanoille\npuustavit, käskyt ja pääkappaleet? Ja kukas tässä pitäjässä suonet\niskee, jäsenet vetelee paikoilleen ja rokkosairaat hoitelee?\nLukkari, lukkari Heliander! Ja sillä välillä taas 'kläppää', opettaa\nspinetillä soittamaan Mukkulan kapteenin vanhapiikatyttäret ja veisaa\nvirstanpituiset virret, jotta pappi saa torkkua sakastissa...\"\n\nJa Petteri-herra, katkerista muistoistaan yhä kimmastuen, lojahuttaa\nkoko sangollisen kiukaalle Pentti-herran huutaessa henkensä hädässä:\n\"Riittää, riittää, sinä...?\"\n\n\"Eipähän riitä, jumalavita! On tässä vielä otettava selville\nkuulutuskirjain sen svenskatut harakanvarpaat, jotta pappi ei\nhatarilla silmillään hautaa kihlattuja ja kihlaa vainajia...\"\n\nPerinpohjin nujerrettuna rovasti ähkii surkein äänin: \"No, mitä\nsinä sitten, jumalanluoma...?\" \"Pyyhitkö pois jokaisen nuhteen ja\nojennuksen, jonka olet kirjaasi merkinnyt ennen ja nyt ja vast'edes?\"\nMutta Pentti-herra ei saa ääntä vastatakseen, ja silloin kuuluu\ntaas kiukaalta sen tuhannen kissan sähisemistä, kunnes pappi huutaa\nkorkealla äänellä: \"Pyyhin, pyyhin!\" \"Vannotko tämän kaiken kirjojen\nkirjan päälle?\" Mutta pappi tuijottaa kuin löylynlyömä pöllö eikä\ntaaskaan kykene vastaamaan. \"Vastaa, sinä sarvipöllö!\" huutaa\nlukkari nostaen taas vedellä täytetyn sangon korkealle pappia kohti.\n\"Vannon\", kuuluu ähkäisevä sana. \"Nosta sen merkiksi kaksi syntistä\nsormeasi ylöspäin!\" Ja sanko heilahtaa peloittavasti kiuasta kohti.\n\nRovastin käsi ja sormet nousevat kuin katuvan syntisen kiirastulen\nalhosta. Mutta nyt hän onkin jo tuupertunut mahalleen portaitten\nyläpäähän. Ja lukkarin kannettavaksi joutuu hänen elämänsä raskain\ntaakka. Mutta hänhän on pelastanut virkansa, perheensä, vanhuutensa\neläkekapat ja lesken armovuoden. Ja hänen hyvän sydämensä täyttää\nsääli.\n\nHän on taas höveli ja palvelevainen Petteri Heliander. Raahaa rakkaan\nrovastinsa ylellisesti maallisen majan lauteilta alas, huuhtelee\nhänet ja taluttelee vilvoittavaan eteiseen. Täällä hän pyyhkielee,\ntaputtelee, koplottelee niskasuonet ja auttaa pukeutumisessa, kunnes\nhe ikäänkuin kristillisessä virkaveljeydessä, lukkarin tukiessa\nherraansa kainalon alta, vaeltavat päärakennukseen ja kirjakamariin.\nEikä Petteri Heliander suutu enää siitäkään, kun rovasti, katse\nnöyränä ja kiitollisena, pyytää kanttorinsa sekoittamaan heille\nmolemmille soveliaan saunajuoman, ranskan viiniä ja sokeria, johon\nisännän osalta pannaan lisäksi rauhoittavaa tinktuuria.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta illallispöydässä nousee rovasti Krook ikäänkuin kirkastuneena\nsuuresta koettelemuksestaan, myöskin suurpolitiikassa korkeimpiin\ntotuuksiinsa. Sydän oli ankarista tropeista rauhoittunut, ja nyt\nliikkui hänen tunnettu älynsä laajassa poljennossa, jonka aaltoihin\nsärkyi vehkeilevän myssytuomarin politiikan pursi kuin kaarnalaiva.\n\nPöydässä istui emännän paikalla hänen ankara sisarensa Katariina,\njolla päättymättömän hurskautensa lisäksi oli kaksi maallista\nheikkoutta, jotka nekin epäilemättä taivaan tilikirjoihin oli\nmerkitty hyveiksi. Hänen kartanonsa oli kuuluisa koko Hollolan\nlammashoidon parhaana tyyssijana. Eivät edes tavalliset suomalaiset\nkikkaravillat hänelle riittäneet. Hänen lammaslaumansa oli uhkeata\nespanjalaista rotua. Ja sen kellokaspässillä oli niin mahtavat\nkiemuraiset sarvet, että ne melkeinpä kelpasivat vertauskuvaksi\nemäntänsä terveelliselle ja peloittavalle siveelliselle ankaruudelle.\n\nMutta tämän lisäksi oli hänen lujassa sydämessään yksi untuvan pehmeä\nkohta, melkeinpä synnillisen luontoinen heikkous. Hän kuunteli\nmielellään laulua, paimenlauluja, joissa tepsuttelivat pienet\nkaritsat ja sirojalkaiset vallasnaiset vaalean vihreäisillä kedoilla,\ntai järkyttäviä balladeja onnettomista rakkauksista, Jerusalemin\nhävityksestä tai muista kauhistuksista.\n\nEi herättänyt siis mitään ihmetystä, että director cantus Heliander\nistui tänä iltana pitovieraana pöydässä, vieläpä lähempänä emäntää\nkuin Vähä-Savon tuomari.\n\nNo, niin. Seura oli rovastin tunnelmalle otollinen, varsinkin kun\nAgatha-matami kiersi pöytää palvelemana sieluna, luoden herraansa\ntuolloin tällöin, ihailevan katseen. Totisesti, hänen rusinasilmänsä,\njoista joskus oli saattanut vilahtaa pippurintuikea katse,\nmuistuttivat tänä hetkenä ennemminkin luumuja eli veskunoita, joiden\npinta on lahea kuin Jaakoppi-patriarkan pehmeäsilmäisellä Lealla.\n\nNyt oli tapahtunut siten, että tuomari oli kirjakamarissa näyttänyt\nrovastille tämän Kaarlo-pojalta saamansa kirjeen, jossa oli käytetty\najan poliittisissa vehkeilyissä tavallisia tekonimiä ja salasanoja.\n\nNiin oli tässäkin kirjeessä päällekirjoituksena \"Min. Rolig Thure\" ja\nsen lähettäjäksi oli merkitty \"Doctor Small\". Vaarallisista asioista\nsiinä oli käytetty erilaisia verhottuja sanoja ja lauseparsia.\n\"Appiväki\" merkitsi kamariherra Paninia, \"morsiusväki\" sihteeri\nSimolinia, ja \"häillä\" tarkoitettiin juhlaa tai rahalähetystä.\n\nSinä hetkenä muisti herra Benediktus majuri Boijen puheet\nKaarlo-pojan vehkeilyistä tuomarin houkuttelemiseksi ansaan, ja\nhän käsitti, että yksinpä hänen saamansa lupa- ja suojelukirjekin\npaluumatkaa varten oli pelkkä juoni, jonka hänen viisas\nKaarlo-poikansa oli kenraalikuvernöörin sihteerinä punonut kokoon.\n\nTämän vuoksi hän nyt juhlapöydässä luopui keveällä sydämellä\nkeisarinnan hovin tarjoamista arvoista ja autuuksista. Hän saattoi\nnoudattaa toisin sanoen hyvällä omallatunnolla synnynnäisen\nuskollisuutensa ojennusnuoraa.\n\nEikö hänen oma poikansa Jaakko ollut tällä hetkellä taistelemassa\nkreivi von Rosenin aseman lujittamiseksi? Ja eikö hän itse ollut\nsanonut elämänsä suurimmalla hetkellä, käsittäessään hattuhallituksen\nsiunauksellisen armon tälle kansalle ja itselleen, eikö hän ollut\nrehellisin tunnoin toistanut oppi-isänsä Lutherin kuuluisat sanat:\nTässä seison enkä muuta voi! Nytkö, \"Pohjantähden\" ritarina ja\nmiehenä, jonka aateliskilvessä kerran loistaisivat sanat \"in recto\nvirtus\" -- hänkö pettäisi puoluetoverinsa ja oman elämäntyönsä? Ei ja\nei!\n\nNämä sanat hän todellakin huudahti pöytäpuheittensa korkeimmassa\nkohdassa, viitaten kanttorinsa liikuttunein katsein istuutumaan\nspinetin ääreen.\n\nJa kun tämä tuossa hirvittävässä laulussaan korskean Assyrian\nkuninkaan lankeemuksesta savijaloiltaan maan tomuun oli päässyt sen\nloppusäkeisiin:\n\n     \"Hereille, leijonat, nyt vartoin valvokaa,\n     ja linnut, livertäin nyt Herraa palvokaa!\"\n\noli herra Benediktus voittanut kaikki kiusaukset ja asteli kääntäen\nselkänsä vehkeilevälle tuomarilurjukselle, jaloin askelin kuin\nleijona Suomen suuriruhtinaallisessa vaakunassa nukkumahuoneeseensa.\n\nMutta kohtalon aivoitukset ovat, varsinkin suuriin miehiin nähden,\nmerkilliset. He kaatuvat usein juuri kunniansa kukkuloilla, mikä\non epäilemättä kiusallinen sattuma sankarille. Tai -- mikä vielä\npahempaa -- suurten sotavoittojen herra saattaa saada pikkutappelussa\nkiven päähänsä, kuten Makedonian Pyrrhos-kuningas, tuo Aleksanterin\nsuuri apina. Tai -- mikä on vieläkin murheellisempaa -- tuhatkunta\nhiirtä, kuten nähdään eräistä nerokkaista piirroksista, kiristelee\nmahtavan leijonan jäsenet tämän nukkuessa lukemattomin hihnoin ja\nverkoin, kunnes eläinten kuningas menehtyy tuhatpäisen hiirilauman\nkeskelle, jolla tuona ratkaisevana hetkenä on enimmistön laillinen ja\nkansanvaltainen oikeus puolellaan.\n\nMutta näitäkin kohtaloita hämmästyttävämmin kävi herra Benediktuksen.\nJuuri tänä samaisena saunailtana, vielä itsekään sitä juhlapuheensa\naikana tietämättä, hän oli nuljahtanut korkeudestaan yhden ainoan\npitkäkinttuisen sammakon ansiosta -- lukkari Petteri Helianderin!\n\nRovastin moninaisissa vaivoissa laajentunut sydän ei näet lopultakaan\nollut kestänyt lukkarin armotonta löylytystä. Seuraavasta aamusta\nalkaen hänen täytyi enimmäkseen lepäillä vuoteessaan. Ja minkä vähän\npääsi jalkeille, tuskin muuten kuin Agatha-muorin tinktuurian avulla.\n\nMitä pitemmälle kului kevättalvi, sitä ilmeisemmin lähestyi hänen\nelämänpolitiikkansa korkein hetki: hänen oli seisottava hattu\nkädessä pyhän Pietarin edessä ja yritettävä eräitä nöyränpuoleisia\nkompromisseja Latsarus-anarkistien kanssa, mikäli eivät häntä ehkä\nhuvittaneet sellaiset muotipelit kuin berlan ja l'hombre tai shakki ja\nbiljardi itsensä Luciferin ja hänen erikoissuosikkinsa Rikkaan miehen\npelipöydässä.\n\n\n\n\n9.\n\n\nVanhaa rantatietä Piikkiönlahden tienoilla vaeltaa Vähä-Savon tuomari\njalkapatikassa ja entistäänkin ränsistyneempänä. Jo Hämeenlinnassa\nhänen oli täytynyt myydä hevoskopukkansa päästäkseen edes kerjäämästä.\n\nMilloin talonpojan, milloin mustalaisen rattailla, milloin\napostolinkyydillä kulkien hän on yritellyt tienvarsilla ajaa\n\"rauhan-aatteitaankin\".\n\nMutta tämän kansan sekä herrat että narrit olivat perin kummallisia.\nJoka ovella, paitsi krouvien edustalla, oli hänelle käännetty selkä,\njollei ajettu suoraa päätä huut'hiiteen. Varsinkin tämä suomalainen\ntalonpoikaiskansa jurahutti isiltä perittyjä viisauksiaan koko hänen\nevankeliumiaan vastaan. \"Rauha, vai rauha\", talonjussit venyttelivät\nepäluuloisina pirttinsä periltä, \"rauha on maassa, jos ryssä pysyy\nMoskovassa, muussa tapauksessa tapellaan\".\n\nTai hyvänahkaisimmat neuvoilivat: \"Voi, veikkonen, jos tuon\nmeidän talon karjun ketät, niin ryssän petät.\" Suorastaan akatkin\npärmänttäsivät: \"No, jo herra nyt kummailee! Kärppä haisee jos\nkiusaat, mutta ryssä haisee aina.\"\n\nMutta vanhojen ruotutorppien ovilta hänet ajettiin suoraa päätä\nmännikköön. \"Mikäs viheliäinen ryssänkuohari se sinä olet?\"\nruotumiehet ärähtelivät. \"Ryssä ei parane, ennenkuin sillä on\nsisuksissaan vaaksan verta suomalaista rautaa. Ja tusinan minä niitä\naina yhdellä rupeamalla ryssiä tapan.\"\n\nMinkäs niille teki, tolvanoille. Yhtä vähän kuin herroillekaan, jotka\nlymysivät näihin aikoihin kuin kärpät koloihinsa, mikäli eivät olleet\nvannoutuneita hattuja. Huhut tulivat peräkanaa Turusta päin häntä\nvastaan. Tukholmassa kuulema uusi kuningas, Adolf Fredrik, pyristeli\nhattuhallitusta vastaan. Toiset tiesivät kertoa, että hattuherroja\nodotti mestauslava, sillä uusi kuningatar, lahjakas ja tarmokas\nLoviisa Ulrika, Preussin Fredrik-kuninkaan sisar, aikoi muka nostaa\nhallitsijavallan sen pitkästä alennustilasta.\n\nRunoilijat virittelivät kuulema jo lyyransa kieliä uuden hovin ja\netenkin kuningattaren kunniaksi. Ja herkkäuskoinen Wijkman elätteli\nsisimmässään, varsinkin taskumattinsa avulla, pirunmoista kostoniloa,\nkirottujen hattujen päänmenoksi.\n\nMutta tänä hetkenä, huhtikuisen iltapäivän hohkaessa tienvieriltä\nmelkein pakkasta, hänet oli vallata epävarmuuden tunne ja masennus.\nLumi ei ole vielä kaikin paikoin sulanut. Rikkinäiset kengät eivät\npidä kosteutta paremmin kuin harakanpesät. Luuvalo kiskoo kinttuja ja\nselkärankaa. Kuumetauti, ehkäpä kuolemantauti, on uhkaamassa. Mutta\njalat kulkevat sittenkin. Kaksi ihmismielen mahtavinta voimaa ajaa\nhäntä eteenpäin -- viha ja rakkaus.\n\nRyypättyään viimeisen tilkan taskumatistaan hän voittaa taas hetkeksi\nheikkoutensa. Jukravita! Tänä päivänä vielä hän on astuva uutena\nmiehenä Christiana Elisabetinsa eteen, jonka Kaarlo Krook oli\nkirjoittanut saapuvan ensi laivalla Tukholmasta pojat mukanaan.\n\nJa se se on rakkaudessa autuainta, kun revitty ja runneltu mies,\njota on vähäksytty ja pilkattu, pääsee pitkästä aikaa omiensa pariin\nmiehenä ja kostajana, jota kannattaa kunnioittaa ja rakastaa. Kyllä\ntässä, mikäpäs tässä enää, kun otetaan virka ja tulot takaisin\nja korvaussummat -- jukranpuit -- niitä pitää kyllä tulla sekä\ndukaateissa että taalareissa... Pitää sitä poikienkin ja vaimo\nparan saada elää säätynsä mukaisesti. Minkäs se toki Christiana\nElisabetkaan mahtoi koreilevalle luonnolleen iloluontoinen ja komea\nnainen, komea kuin kuningatar, kun vain sai upeille hartioilleen\nkärpännahat, nelinkertaiset kultaketjut ja jalosyntyisiin käsiinsä\nrannerenkaat...\n\nEdestäpäin alkaa kuulua hyvin rasvattujen kiesien hyrinää ja kumua.\nKesken onnellisia kuvitelmiaan tuomari on kiroamaisillaan. Aina\nvain vastaantulijoita, ei koskaan myötäajajia, avittajia...! Se oli\nkuva koko hänen tähänastisesta elämästään. Juuri vastaan häntä oli\najettu ja yritetty kumoon joka tienkäänteessä vääryyden koreilla\nkaleeseilla... Mutta kun kiesit tulevat näkyviin tienmutkasta, ei hän\ntiedä, uskoako onnenkuvitelmiaan vai katkeruuksiaan.\n\nKorskea hevonen pysähtyy ja kapteeninpukuinen herra viittaa hänelle\nystävällisesti kädellään. \"Terve, lanko, terveisiä Tukholmasta!\"\nhuudahtaa herra. Tuomarin tulehtuneet silmäluomet laajentuvat\nrenkaiksi. Sehän oli hänen puolisonsa veli kapteeni von Ackern, joka\noli aina häntä haukuskellut jos joksikin rappioherraksi. Ja nyt?\nLanko muka ja \"terveisiä Tukholmasta!\"\n\nMutta lanko selittää. Oli sovittava vanhat vihat, sillä hatut olivat\nperikatonsa partaalla, ja samalla oli langonkin kunnianaurinko\nkoittanut. Tukholmasta odotettiin juuri laivaa, jossa Christiana\nElisabet, Immanuel ja Kalle olivat tulossa kotimaahan puolison ja\nisän hoiviin. Heidän oli vain odoteltava rauhassa asessorinleski\nWittfothin talossa Luostarinkadun varrella.\n\nLämmin ilo oli tulvahtanut kurjan vaeltajan tulehtuneisiin silmiin\nsaakka. Kyynel kiersi niihin onnellista sumua, niin ettei hän nähnyt\nlankonsa kasvoja noustessaan kieseille, jotka hurahtivat tuokiossa\nkaupunkiin.\n\nMutta ennenkuin päästiin Aurajoen rantaan Wittfothin lesken\ntaloon, tuli vastaan vanha Bergstenin kellarikrouvi. Ja kapteeni\nlöi lankoaan olalle. \"Mais diable, mon beau-frère\", hän puhui,\n\"ranskanviini, kuuma ja pehmeä, sepä se sinut virkistää! Ja asuasikin\non järjestettävä ... uusi ostettava. Ethän sinä tuollaisena ihmisten\nilmoille, saatikka perhettäsi vastaan...\"\n\nSitäpaitsi asusti Wittfothin talossa, jossa maalaissäätyläisten oli\ntapana pitää kortteeria, tuttuja herrasväkiä. Siellä olivat kuulema\nLiina Ellida Krook, joka odotteli kenraalikuvernöörin saapumista\nensimmäisellä kevätlaivalla Tukholmasta, ja jungfru Pacchalenia, joka\noli tullut tapaamaan, jos huhut tiesivät totta, kreivi von Rosenin\nseurassa saapuvaa sulhastaan, Jaakko Krookia.\n\nMissään tapauksessa ei langon sopinut esiintyä sellaisessa seurassa\ntuollaisena rääsyläisenä. Ja niinpä herrat tupsahtivat krouvin ovesta\nsisään kuin ampiaiset kotoiseen pesäänsä.\n\nKrouvissa istui herrojen tullessa syrjäisessä kolkassaan kaksi\nmiestä: Nuori studiosus Lasse Tonnerus, joka oli täällä jo pari\nvuotta -- etupäässä Tennilän Kettulan almujen varassa päntännyt\npäähänsä papinoppia, kortteerinaan samaisen Wittfothin talon\nvanha pihatupa, sekä kappalainen Kaarle Fredrik Mollerus, joka on\nilmestynyt merentakaisesta Karpoostaan hetkeksi ihmisten ilmoille.\n\nEntinen avokatseisesti hymyilevä oppinut magister docens näyttää\nmenneen lyhyessä ajassa rappiolle. Hän ei ole kestänyt häpeällistä\nmaanpakoa, vaan on sortunut ajan yleiseen paheeseen: juoppouteen.\nHänen on täytynyt käydä yli-inhimillinen kamppailu unohtaakseen\nrakkautensa, joka nyt on hänelle saavuttamattomissa ja jonka\narvoiseksi hän ei enää itseänsä rohkene kuvitella. Hän tietää kyllä\nnyt, kun kaikki on menetetty, että kierot vehkeilijät käyttivät\nhyväkseen hänen herkkäuskoisuuttaan. Vielä tänäkin hetkenä hän\nolisi omantuntonsa nimessä valmis vannomaan, ettei hän tahtonut\nsanallakaan vahingoittaa hyväntekijäänsä, Tuomas Pacchaleniusta.\nHän oli opettajansa seurassa, johon hän luotti yhtä lujasti kuin\nomaan taivasosuuteensa, ja Jaakko Krookille, jota hän piti tulevana\nsukulaisenaan, ihaillen kertonut Tuomas-herran ylevistä ajatuksista,\njoiden viattomuudesta hän oli niin varma, että hän oli nauranut\nitsekin niistä joskus leikillään varoitellessaan tulevaa appeaan.\n\nMutta yht'äkkiä hänet oli työnnetty itsensä kenraalikuvernöörin\ntutkittavaksi. Inhoittava kuulustelu, houkuttelu, uhkailu ja\nkiristäminen oli alkanut. Eikä hän rehellisenä miehenä, ei edes\nsielunsa autuuden nimessä, ollut voinut tehdä muuta -- valan eteen\npantuna -- kuin tunnustaa nuo ajatukset todella Tuomas-herran\najatuksiksi. Ja miksi hän ei olisi tätä tehnyt, koska hän tiesi,\nettei niiden nojalla voitu ketään tuomita valtiopetokseen syylliseksi?\n\nNiinhän olikin tapahtunut. Ja hän oli kiittänyt Jumalaa kaiken\nkääntymisestä parhain päin. Thyra Helenahan tunsi hänen sydämensä,\nhän uskoi, yhtä hyvin kuin omansa. Siinä ei voinut olla vilppiä.\nOli ollut vain tapahtumaisillaan onnettomuus, jonka heidän\nrakkautensa oli pyyhkäisevä pois kuin vilpeä tuuli polulle sattuneen\nhämähäkinseitin.\n\nMutta yht'äkkiä nosti hänen rakas esimiehensä häntä vastaan syytteen\nväärästä ilmiannosta. Ei mikään hänen selittelynsä auttanut. Hänen\n\"suosijansahan\" olivat hänelle luvanneet hankkia Turun läheltä\nseurakunnan, jolla hän oli luulotellut ilahduttavansa rakastettuaan,\nmutta joka nyt kääntyi häntä vastaan. Hän oli, niin sanottiin\nsyytöskirjassa, vain katala onnenonkija, joka oli \"pelannut\"\nkurjaa peliä oman kasvatti-isänsä kunnialla ja elämällä. Ja hän\noli tyrmistynyt ihmisten määrätöntä alhaisuutta. Silloin hän oli\nkirjoittanut kauhistuneen kirjeensä Thyra Helenalle, vieläkin toivoen\nheidän rakkaudelleen pelastusta.\n\nMutta kun hän oli saanut tuomionsa ja pian sen jälkeen Thyra Helenan\nkirjeen, oli hän paennut saarelleen kuin kuoleva eläin viimeiseen\nrotkoonsa.\n\nJa niin ovat sielumme ja ruumiimme merkillisellä tavalla osaveljiä\ntämän elämän kamppailussa, että ensi aikoina hänen jäsenensä olivat\nkirjaimellisesti turtuneet. Häntä väsytti aamusta iltaan. Mutta yön\ntullen uni pakeni häntä, kuten viimeinenkin armo kadotetun luota.\nEikä hän jaksanut muuta kuin toistella älyttömänä: \"Sinä kadotettu,\nmeidän tiemme ovat eronneet iankaikkisesti.\"\n\nVihdoin ... tullessa tiedon Thyra Helenan kihlautumisesta Jaakko\nKrookille, ei häneltä enää riittänyt muuta kuin vaisu naurahdus:\n\"Arvaahan sen, arvaahan sen...\" Ja aivot takoivat sen jälkeen monet\npäivät hänen päähänsä järjen tapaista. Jokainen selittely-yrityskin\nhänen suullaan oli mahdotonta. Noiden konnien täytyisi vähintään itse\nvetää maalle, päivänvaloon, omat niljaiset verkkonsa, ennenkuin hän,\nmies parka, saattaisi paljastua edes konnasta -- tyhmyriksi. Tällekin\najatukselleen hän jo osasi naurahtaa. Pääkonna eli sulhanen -- hänkö\npäästäisi pyrähtämään saalislintunsa omasta häkistään, jonka hän\nitse oli saatanallisen taitavasti punonut lanka langalta ja lisäksi\nsilannut jalomielisyyden kullalla! Ei, se mies ei tunnustaisi mitään,\nei edes kuolinvuoteellaan...\n\nNiin eli Kaarle Fredrik kaksi talvea ja kesää autiolla saarellaan,\njossa jokapäiväinenkin elämä oli hänelle yhtämittaista piinaa.\nHiljaisen Vanajanjoen ja lempeitten sisäjärvien lapsena hän ei\nkestänyt karujen rannikoitten yhtämittaisia myrskyjä. Hänen teki\nmielensä paeta mieltä etovien kalantotkujen, tappelevien räiskien\nja ikuista valitustaan huutavien lokkien keskeltä. Mutta tuolla\nselkien takana, sivistyksen rintamailla... siellähän oli vain hänen\n\"suuren\" opettajansa -- selkäpuoli ja piispanhiippa, jonka hän oli\nostanut pienen ja palvovan \"Joosefinsa\" verisillä vaatteilla. Ja\nsatoja muita kunnianarvoisia \"selkiä\", joista hänen piti muka peilata\nomaa häpeäänsä, ehkäpä juosta jolkutella kuokkavieraaksi erään\nhovisaarnaajan häihin...\n\nEi, totisesti ei! Tuon kaiken rinnalla oli räiskien kirkuna enkelin\nlaulua, joka säesti mestarillisesti hänen mielenvikaisia huutojansa.\n\nTällaiset ajatusten käärmeet ruoskivat hänet vähitellen väsyneestä\nturtumuksestaan yhtämittaiseen epätoivoon. Monin hetkin hän pelkäsi\njärkeänsä.\n\nHurskaat ja oppineet kirjat eivät kyenneet häntä enää auttamaan. Ne\nne juuri olivat uskotelleet hänelle hyvien voimien ja rehellisen\nsydämen hallitsevan maailmaa. Ne ne olivat sokaisseet hänen\nsilmänsä niin likinäköisiksi, että jokainen lurjus kykeni häntä\npitämään narrinaan. Hän repi ne tai heitti nurkkaan. Jäihän hänelle\nkatoamattomin kaikista pyhistä kirjoista -- oman morsiamensa\njäähyväiskirje.\n\nPitkinä unettomina öinä hän vuoroin heittelehti näkyjen ja houreunien\nvallassa, vuoroin makasi hammasta purren kuin kiduttavassa\npiinapenkissä.\n\nUnta ei tullut. Hänen täytyi lääkitä itseänsä. Ja hän tottui\nsiihen. Kun iltahämärissä yksinäisyyden tuska oli sekoittaa hänen\njärkensä, hänen täytyi huumata aivonsa viinalla, saadakseen edes\nhetkeksi turrutetuksi mielettömän epätoivonsa. Aamuisin oli pää\nraskas kuin myllynkivi. Oli ristittävä, oli haudattava ja joskus\nsaarnattavakin, hänen täytyi kohentaa tarmoaan aamuryypyillä. Ja\nhän tottui niihinkin. Ja niin hän oli nopeasti vaipunut yksinäiseen\nsalajuoppouteen, josta oli seurauksena syvä, luopumaton itseinho.\n\nTuli hetkiä, jolloin hän kauhistui alennustilaansa. Mutta olihan\nhänellä oma \"evankeliuminsa\"...! Hän kaivoi kömpelötekoisen\ntyöpöytänsä laatikosta entisen morsiamensa kirjeen ja tavasi sana\nsanalta: \"... niiden valkeaan hipiään tarttuisivat inhoittavimpien\npaheitten taudit saastaisine merkkeineen...\" Totta jumaliste!\nSiinähän oli hänelle oikea \"Epikteetoksen ojennusnuora\", jota eräs\njalo vanhus oli heille kummallekin opettanut...\n\nJa hän lisäili, kärsimyksellään hekumoiden juoponmerkkejä\nkasvoihinsa. Humalaisina iltoinaan hän tuijotti pitkät tovit\nkaappiinsa nojaten talikynttilän valossa pieneen laikulliseen\npeiliinsä. Oli soma nähdä miten hänen kasvonsa paloivat hiljaisella\ntulella. Ne näivettyivät. Niihin nousi kuumeenpunaisia pilkkuja,\nkuten ainakin merkitylle varkaalle. Ja vielä huvittavampaa oli\nkatsoa aamulla käsien vapisemista. Nehän tärisivät totta vieköön\nkuin ensikertalaisella murhaajalla, joka tuijottaa uhriinsa\nhiukset kauhusta pystyssä ja käsissä viatonta verta, \"viatonta\",\nkuin hovisaarnaajalla tai arkkipiispalla... Niin olivat häneltä\nkuluneet päivät, illat, yöt ja aamut, kunnes hän luuli jo lopultakin\nparkittuneensa sen verran, että saattoi käväistä ihmisten ilmoilla,\nehkäpä tavata ainakin vähäisimpiä entisistä tuttavistaankin.\n\nNiin hän nyt istuu hiukset ohuina ja kiillottomina, poskipäät\nluutuneina koviksi ja liikkumattomiksi, kysellen harvoin sanoin\n\"suuren maailman\" uutisia nuorelta toveriltaan, jota hän oli\nennenmuinoin vierasmatkoillaan ohjaillut filosofian opiskeluissa.\n\nMutta Lasse Tonnerus ei ollutkaan enää mikään naukumamman poika,\njoka saivarteli wolffilaista \"harmoniaa\" tai ulvoskeli onnettomassa\nrakkaudessaan. Ei, hän oli ahmaissut uudet ja uusimmat filosofit,\njoiden avulla hän nyt peittosi entiset oppinsa ja lemmenhoureensa\npelkäksi hollolaiseksi hölmöläisyydeksi.\n\nNiinpä niin, jungfru Pacchalenia oli tullut Turkuun Liina-mamsellin\nkeralla, ollakseen vastassa sulhastaan, joka palasi Tukholmasta\nkuuluisana pokkona, kertoi Lasse Tonnerus alkajaisiksi. Mutta kun\nhän näki Kaarle Fredrikin kuivien huulten vavahtavan pidätetystä\ntuskasta, huitaisi hän hontelolla käsivarrellaan, niin että pikarit\nolivat heilahtaa pöydältä permannolle.\n\n\"Älä sinä sure menneitä rakkauksia, hyvä veli -- penikkatauteja! Ne\non tapettava filosofialla -- ranskalaisella -- bien entendu! Wolffit\nja Leibnizit eivät enää auta sen enempää kuin laastarimaakarit\nhölmöjä. Katsos, ranskalaisten aistioppi -- se se vasta on eliksiiriä\npäälle ja sydämelle. Rakkaus ja harmonia? Ohhoh, sanoi Plootu-Pentti\nHollolassa. Mitä ovat rakkaus ja viha, mitä niiden muisto, ilo ja\ntuska? kysyy nerokas Condillac. Ja hän vastaa: Ne ovat sydämemme\nkaipauksen pelkkiä muunnoksia. Ja nuo muunnokset? Eivät mitään muuta\nkuin mielikuvitteluitamme. Ja mitä sanoo kuuluisa Helvetius 'suurista\nrakkauksistamme'? Me himoitsemme niitä 'amyseerataksemme' tai muuten\nhyötyäksemme, he-he...\"\n\nOli hänkin, Tonneruksen poika, löytänyt almamaterin liepeiltä uuden\nuutukaisen lemmityn, oman Emerentiansa, jolla oli nykerönenä ja\njärkiparka kananpäästä otettu. Mutta katsoen siihen, että tytöllä oli\nkapioarkkunsa pohjalla vähän myötäjäisiäkin, aikoi hän tehdä siitä\ntinasilmästä itselleen ruustinnan palatessaan isiensä papinpönttöön,\nNastolaan tai Orimattilaan.\n\n\"Arvaahan sen\", hymähti Kaarle Fredrik niin karmeasti, että suulaalta\nstudiosukselta meni suu tukkoon, varsinkin kun krouvin pääpöydässä\ntuomari Wijkman oli tällä välin yltynyt kostonilonsa riemukkaimpiin\n\"deklaratshuuneihin\".\n\n\"Se se juuri oli sinun suurin tyhmyytesi, paras lanko, tuo pakosi\nrajan taakse, katsos...\", kuului kapteeni väittävän.\n\n\"Vai tyhmyys\", keskeytti tuomari. \"Jäädäkseni tänne muka --\nkiipeilemään mestauslavan tikapuita? Ei, poika! Sen sijaan ajan\nnyt, jukravita, rakkarinkärryillä sen juurelle koko konkkaronkan\n... maaherrasta vallesmanniin saakka ja heitän koko hattupuolueen\nperässä kuin vanhan rukkasen, he-he... Mitäs sanot?\" Kapteeni kuului\nnaurahtavan salaviisaasta, piru mielessä ja jatkaa leikittelyään\nkuin kissa hiirellä: \"Mutta huhutaan, että olet lähettänyt perin\nrehellisesti, omalla kunniallisella nimelläsi varustettuina kuitteja\neräistä rahaeristä...\" \"Se on rehellisten miesten tapa, lanko hyvä\",\nyrittää tuomari. \"Vaarallinen tapa, rakas lanko, jos rahat sattuvat\nsaapumaan -- vieraan maan miehiltä tai kenraalikuvernöörin omalta\nsihteeriltä.\"\n\nTuomari jää hetkeksi suu ammolleen. Mutta sihahtaa sitten nauramaan:\n\"Piruile mitä piruilet! Kyllä Vähän-Savon tuomari tietää, että\ntulivat rahat vaikka helvetistä, vastuu on lähettäjän eikä minun.\"\n\"Voi olla, mikäli antajaa ja saajaa ei havaita rikostovereiksi tai\njoku lähettäjistä satu pelaamaan vastapuolen laskuun, kahdella\nrintamalla, toisin sanoen. Muuten sinun kirjeittesi salaperäisistä\n'morsiamista', 'häistä' ja 'appiväestä' saattasi helposti tehdä\njohtopäätöksen, että kysymyksessä on kokonainen rikoskopla,\nkavaltajain sakki. Niin että... kippis, rakas lanko!\" kapteeni nosti\npikarinsa voitollisesti naurahtaen.\n\nNyt vasta näytti tuomari säikähtäneen. Hänen suustaan pääsi\nvaarallisia sanoja: \"Mutta meillähän oli sopimus sekä sihteeri\nSimolinin että Kaarlo Krookin kanssa, että molemmin puolin oli\nkirjeet poltettava!\"\n\n\"Ja oletko sinä pitänyt rehellisesti sanasi, mies?\" kysäisi kapteeni\näkkiä jännittyneen näköisenä.\n\n\"Niin totta kuin olisin kaksi sormea kirjan päällä sen vannonut.\"\n\"Hyvä, hyvä!\" nauraa kapteeni. \"Se se juuri oli meidän tärkeätä\nkuulla, rakas hölmö!\" Ja nyt hän nauraa katketakseen tuon vanhan\nvehkeilijän yksinkertaisuutta.\n\n\"Naura mitä naurat!\" kivahti vainottu. Hän joi lasinsa pohjaan kuin\nrohkaisuryypyksi. Ja hänen lattea rintansa yritti röyhistyä. Käden\nhuitaisu ja rämisevä nauru pyrkivät ilmentämään eräänlaista itseivan\nja suuren ajatuksen välimuotoa.\n\n\"Jukravita, naura mitä naurat\", hän toisti. \"Kyllä minä tiedän, että\nminua yritetään riepoitella kaksien valtaherrain välillä, kuten koko\ntätä kansaa. Niin, niin, vasaran ja alasimen välillä tässä maassa\non eletty jo kohta puolen vuosisataa. Tämä rääkätty rinta tässä ja\nkolhittu pää on sen tuntenut ja nähnyt vuodesta vuoteen, enkä minä\nole lakkaava, ennenkuin tälle kansalle on nouseva pääsinpäivä...\nNaura, naura, sinä kattoharakka! Edelläkävijöitä ovat aina narrit\nhölmöiksi huutaneet, mutta tätä Huutavan ääntä ette katkaise...!\"\n\"Emmehän toki me, vaan -- pyöveli, rakas lanko!\" Ja kapteeni siirtyi\nkrouvin perällä olevaa verhoa kohti. \"Nouse, narri, on aika lähteä\",\nhän lisää lyhyesti.\n\nTuomarin katse on yhä epätietoinen. Siinä on jo kauhua, mutta siihen\non syttynyt myös kiihkeä, hätäinen halu päästä puolison ja poikien\nluokse. \"Niin, Christiana Elisabetin ja...\"\n\n\"Sisareni ei ole aikonutkaan tulla Turkuun. Hän on viimeinkin\npäättänyt sinusta luopua. Poikasi Immanuel on vangittu Tukholman\nlähellä ja häneltä on otettu eräs isänsä kirje, joka haiskahtaa\npahasti kuolemantuomiolta. Nouse, lurjus. Minä olen viimeinkin\nkostoni päässä -- sinun mestauslavasi juurella.\" Ja kapteeni siirsi\nsyrjemmälle verhoa, jonka takaa astui esiin kenraalikuvernöörin\nhenkivartioväen luutnantti ja kaksi sotamiestä.\n\nTuomari seisoi hetken kasvot harmaina. Huulet tapailivat tuokion\nturhaan sanoja. Vihdoin hän sammalsi samaan tapaan kuin halvauksen\nlyömä: \"Kuin luupalalla koiraa te, te... olette minua pettäneet...\nkaikki, jok'ainoa, te konnien konnat...!\"\n\nRaudat olivat napsahtaneet ranteisiin. Krouvari kurkisteli\nsisäovelta, Lasse Tonnerus akkunasyvennyksestä. Ja kapteenin ääni\nsoi karmivana, vahingoniloisena: \"Ketut joutuvat aina lopuksi\nkäpälälautaan, rakas lanko!\" Epätoivoisen miehen rannekahle kilahti\nkimeästi. Hän oli nostanut toivottoman vihan vimmassa nyrkkinsä ja\nhuusi kuin paljastaakseen oman kadotuksensa hetkellä murhaajansa:\n\"Kaarlo Krook! Kukapa muu? Se se tässä on ollut pääpiru kärkkymässä\nlaamanninvirkaa minun mestauslavani juurella!\"\n\nVangittu työnnettiin ovesta kadulle. Krouvari katosi säikähtyneenä\nverhonsa taakse. Lasse Tonnerus katseli pelästyneenä toveriinsa,\njonka suun juonteissa oli katkeraa hymyn tapaista.\n\n\"Arvaahan sen\", hän toisti hetken kuluttua vanhan sanansa. Vanha\njuttu. He myyvät ja ostavat... nuo herrat. Ja lisäsi lausettaan\nkatkoen: \"Ja mikäs on ostaessa ... milloin narrien häpeällä, milloin\npikku konnien päillä, kun on mistä maksaa...\"\n\nNyrkki painui pöytää vasten valkenevin rystysin hänen noustessaan. Ja\nhampaista pureutui vieläkin katkerana ajatuksen jatko: \"Kokonainen\nviisauden kaivo ja vintturina 'vapaa' omatunto.\"\n\n\n\n\n10.\n\n\nVihdoinkin saapuu Aurajoen suihin ensimmäinen laiva Tukholmasta.\nKaarle Fredrik vaeltelee laiturin liepeillä rantamakasiinien\nnurkkauksilla.\n\nHänellä on vastustamaton halu hekumoida omassa alennuksessaan --\nnähdä miten hänen entinen morsiamensa ottaa vastaan herra sulhasensa,\njoka on taistellut valtiopäivillä kenraalikuvernöörin valta-aseman\npuolesta ja saapuu nyt tämän loistavassa seurueessa ... viettämään\ntietenkin upeita häitä Vanajan pappilaan. Miten mahtanevatkaan\nloistaa keväisessä päivässä Thyra Helenan silmät, joiden ruiskukan\nsini oli huikaissut hänen aamunsa ja heleät iltansa heidän\nnuoruutensa ruispeltojen pientarilla, miettii onneton mies katkerassa\ntuskassa. Hänen pimentyneisiin silmiinsä oli kiertymäisillään eräinä\nhetkinä haikea kyynel. Oli purtava hampaat yhteen, oli mykin huulin\nkirottava tätä elämää, jossa säteilevinkin katse valehtelee tai on\nsokea kuin pöllön silmät keskellä päivää. Miten pian nuo samat silmät\nolivatkaan tottuneet uuden sulhasen kasvoihin ja tuohon katseeseen,\njoka välkähteli harmaan kylmänä ja ylpeänä...\n\nJo oli heitetty maihin varpit ja työnnetty esiin laskuporras. Kreivi\nvon Rosen, toisella puolellaan adjutanttinsa ja toisella Jaakko\nKrook, astuu sillalle, monipäisen seurueen asettuessa vastaan\ntulleisiin vaunuihin.\n\nJaakko-maisterin hopeapäärmeinen kolmikolkkahattu ja hopeapäinen\nkeikarinkeppi tervehtii siroin liikkein tuonne ja tänne arvoherroja\nja vallasnaisia, joita parveilee kohti loistavaa seuruetta.\nKaarlo-veljensä kanssa Jaakko vaihtaa pari sanaa. Ja taas liehahtaa\nhänen kevyt, vaaleanharmaa levättinsä pitkän rintaröyhelön paistaessa\nsomasti violetin sinervän lievetakin ja punaisten liivien päärmeistä\nJa koko pramea seurue katoaa linnaan vievää rantatietä.\n\nMutta vastaanottajien joukossa ei ollut Thyra Helenaa. Kaarlo Fredrik\non hämmästyksissään, kunnes hänen onnettomuuden vääristämä älynsä\nkeksi myrkyllisen selityksen. Tottakai... he haluavat tavata pitkän\neron jälkeen kahdenkesken, piilossa maailmalta... Tietenkin! Kuinkapa\nsaattaisi \"ylhäisten\" rakkaus viihtyä muualla kuin silkkiverhoisessa\nkamarissa. Eihän toki! Ja seinillä piti toki himertää kuuluisan\nWatteaun maalauksia, joissa kavaljeerit istuvat sinivaipoissaan\nja helakanpunaisissa liiveissään liehittelemässä marmoripenkkien\npaljasolkaisia naisia...\n\nOo, mikä nautinto! Koko rakkaus on pelkkää \"lähtöä Kyteran\nsaarelle\", onnellisen suruttomuuden \"lemmensaarelle\", jonka\nvalkamassa keinuilee, tottakai -- naturellement! -- kirjavaviirinen\n\"lemmenpursi\"...\n\nNe ne vasta ovat rakkauden juhlat, oikeat \"fêtes galantes\"! Arvaahan\nsen, kun lehahtaa soma viuhka perhosena, tuoksuu ruusuvedet ja\njasmiini ja vuoteen harsouutimet himertävät oh, quelle beauté! Ei\nsiinä toki riittäisi hänen papintupansa talikynttilä, jota täytyy\nniistämistään niistää kuin poikarääsyn pitkää nenää, ha-ha-ha...\nArvaahan sen!\n\nKaarle Fredrik oli huomaamattaan vaeltanut Luostarinkatua Wittfothin\ntalon portille, jolla seisoo Lasse Tonnerus.\n\nMamsellit olivat lähdössä linnaan, kaleeseja juuri valjastettiin\npihalla, tiesi Tonneruksen poika. Kaarle Fredrik astui pari\näkkinäistä askelta paetakseen. Mutta jalat juuttuivat paikalleen.\nHänet oli vanginnut ajatus, että hänen täytyi nähdä Thyra Helena,\nhänen täytyi.\n\nMutta Tonneruksen poika neroili iloisimmillaan. Hän hyräili\nnulikka-aikansa pilkkalaulua:\n\n     \"Ja pappilanmamselli kasvatin sai,\n     ai, ai, ai ihan poikasen sai...\"\n\nJa hän oli urkkinut yhtä ja toista talon piioilta entisen\njumalattarensa aikeista. Mamselli oli niiailemassa\nkenraalikuvernööriltä Yrjänä Friskille kersantinmerkkejä, jotta\nisäukko peruuttaisi \"anateemansa ja maranathansa\".\n\nKesken studiosuksen ilonpidon kaleesit ajavat katuoven eteen ja\nhetken kuluttua tulevat naiset pääovesta kulkien kohti ajoneuvoja.\nKaarle Fredrik ei ole kyennyt paikaltaan liikahtamaan. Thyra Helena\nkulkee aivan hänen vieritsensä. Aikoo pysähtyä, aivankuin almunanojan\neteen. Mutta samassa kiintyy hänen huomionsa Lasse Tonnerukseen, joka\nnostaa lakkiaan ja saattelee naiset ajoneuvoihin.\n\nKaarle Fredrik tuijottaa jäykistyneenä rakastettuaan. Pieninkään\nrahtu hänen kasvoissaan ja puvussaan ei jää häneltä näkemättä.\nHänen sinertävän hameensa poimut, hoikalla vyötäröllä kiiltelevä\nvalko- ja siniraitainen kevätturkki ja pieni turkispäärmeinen hattu\n-- ne kietovat hänet, kurjan olennon, joka seisoo rutistuneissa\nsarkavaatteissaan talon nurkalla, välkehtien ja tuoksuen autuasta\nilmaa kuin ruusut, leukoijat ja hajuherneet Vanajan pappilan\npuutarhassa.\n\nVielä kaleesien istuimelta Helena katsahtaa aivankuin kiireissään\nhäneen päin, mutta ei tunne häntä, ehkä ei halua tuntea, sillä\nhän viittaa hätäisen näköisenä kuskille, joka viuhauttaa koreata\npiiskaansa.\n\nNuo kasvot! Miksi hän taas ne näkikään... Ne upposivat hänen mielensä\npimeyteen ihmeellisesti valaistuina -- silmien siniset kukat,\nvärehtivät hymykuopat, pehmeät, puhtaat hiukset ohimoilla, kalvakka\nhipiä, jolla himertää kiireen ja jännityksen hehkua, aivankuin heidän\nensimmäisissä salaisissa kohtauksissaan Hattelmalan lehtoisella\nrinnepolulla.\n\nMutta hän ei tuntenut! Hänen kasvonsa hehkuivat taaskin tapaamisen\njännityksestä uuden rakkauden odotuksessa... Miehen sydän kiertyi\nkatkerasta mielestä. Hän sipaisi ohentuneita hiuksiaan ja veti\nhitaasti kämmenellään kuivunutta hipiäänsä ja sormi pysähtyi\nhuulille, joista tuntui hohkavan elotonta kylmyyttä, aivankuin ei\nsydämellä enää riittäisi voimaa valaa niihin verta ja lämpöä.\n\nMutta hänen rinnassaan lie sittenkin vielä jotakin elämää. Sillä\nsieltä nousee hitaasti, kipeätä tehden liikutuksen virta. Hänen\nsilmänsä sumentuvat. Hänen on pitkästä aikaa hyvä olla, haikean\nhyvä. Ja tämä tunne huuhtoo hänen sisimmän elämänsä kuloutuneita\nkorsia. Ne aivankuin havahtuvat pitkällisestä, tappavasta paahteesta.\nHavahtuvatko ne siksi, että hän näki äsken nuoruudenrakastettunsa\nkauneuden, vai siksi, että hän kauhistuu itseänsä, kauhistuu ensi\nkerran totisesti kuin alttarin edessä? Herra armahtakoon. Hänen\nrakkautensa ei ollut kuollut. Sille oli käynyt paljon onnettomammin.\nHän oli sen kyennyt vain myrkyttämään ja rumentamaan sen heleät\nkasvot -- omiensa kaltaisiksi, muotopuoliksi, tuhkanharmaiksi ja\nrohtumia täyteen... Missä olikaan hänen entinen itsensä?\n\nMitä olivatkaan olleet äsken hänen ajatuksensa? Pikkukateellisia,\nalhaisen katkeria, näivettyneitä piruja, jotka kihelmöivät kuin\nsyöpäläiset hänen sisimmässään... Silläkö tavalla saattaa menetetty\nrakkaus alentua, tahrata...? Ei, ei! soi hänessä nyt hätähuuto oman\nsielunsa puolesta.\n\nLuultavasti hän näytti toisen silmissä pelkästään tylsänä\ntuijottavalta pöllämykseltä, koska Lasse löi häntä kuin\nrohkaistakseen olalle.\n\n\"No, heräjä sinä, joka makaat ja ota ajoissa kiinni edes älyn\nhäntäpuolesta. Mnjaa, jaa, sanoi Hollolan rovasti. Mutta me pojat\nkostamme vielä Tynnyri-Pentin koko suvulle. Sinä lyöt tulta kattilan\nalle ja tämä poika ryöstää isäukon ryyppymaljat täynnänsä makeata\nviinaa!\"\n\nKaarle Fredrik ei osaa kuunnella. Mutta studiosus jatkaa ja jatkaa:\n\"Mnjaa, jaa. Kauniita mamselleja! Mutta mitä on kaunis? kysyy Etienne\nBonnot de Condillac. Ja mitä hän vastaa? -- Pelkkä predikaatti, jolla\nmerkitään meidän nautintomme laji ja laatu! Minkä silmämme, korvamme\nja hyväilevät sormemme nautiskelevat, se se on 'kauneutta', mitä\nmilloinkin -- mamsellien nypykkänenää, kirsikkahuulia ja valkeata\nhipiää, hä-hä-hä...\"\n\nKaarle Fredrik on paennut kaupungista. Kylmässä kevätahavassa hän\nistuu saarelaisensa kalastaja-aluksessa ja tuijottelee yksinäistä\nkotorantaa kohti.\n\nMutta hänen sydämensä ei enää osaa kutistua ennalleen. Nuo lähenevät\nkarut rannat eivät sitä enää autioita. Se todellakin havahtui tuona\nonnellisen katkerana hetkenä, jolloin hän sai tuomittuna katsoa\nmuinaista rakastettuansa. \"Sinä kadotettu, meidän tiemme eroavat\niankaikkisesti\", soi nytkin hänen mielessään. Mutta tästäkin\nhuolimatta -- siellä kasvaa yhä jotakin uutta! Kuinka olisikaan\nsaattanut Thyra Helena hänet tuntea! Hänen muinaista Kaarle\nFredrikiään ei ollut enää olemassa. Tuon miesparan olemukseen oli\nryöminyt vieras olento pimeydestä. Se tuijotti omilla hatarilla\nsilmillään hänen katseestaan. Se oli polttanut tuhkanharmaiksi\nhänen poskipäänsä ja kuivettanut hänen huulensa. Se siitti häneen\nkateellisia, alhaisia ajatuksia. Se väärensi saatanallisella\ntaidolla joka hetki Jumalan kuvaa hänessä. Kuinka olisikaan hänen\nrakastettunsa osannut tuntea hänet -- riivatun miehen, jonka\nkadotuksen hengille totisesti sikalauma oli liian puhdas ja terve?\n\nMerkillistä, hänellä ei ollut mitään toivoa ja hän toivoi kuitenkin.\nMinkä vuoksi hän enää kamppailisi? Sellaiselle päähänpälkähtymällekin\ntäytyi hymähtää. Mutta hän tiesi kuitenkin ryhtyvänsä taisteluun omaa\nkehnouttansa vastaan. Kevään ja meren terve tuuli, yksinpä lokkien\nhuuto siittivät häneen uutta uskoa. Jos kerran hän oli myrkyttänyt\noman rakkautensa, täytyi olla olemassa vastamyrkky, jolla tuo myrkky\noli tuhottavissa. Ja se oli hänessä itsessään, hänen yksinäisessä,\nmutta vapaassa tahdossaan...\n\nKun hän vihdoin sulki kolkon tupansa oven ja sytytti keväthämärään\nyöhön talikynttilänsä, haki hän hiljaisesti touhuten nurkkaan\ntomuttuneen Epikteetoksensa \"Enkheiridionin\", jonka sirot\nkreikkalaiset kirjaimet katselivat häntä vastaan yhtä huvittavina\nkuin ennenmuinoin, hänen poikana niitä tavaillessaan Thyra Helenan\nkanssa Tuomas-herran kirjakamarissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitkään aistimet eivät ole niin pettäväiset kuin meidän omat silmämme.\n\nThyra Helenan hipiää punertanut kiihkeä hehku ei ollut \"uuden\nrakkauden\" paloa, kuten onnettoman miehen silmät olivat hänelle\nuskotelleet, vaan jännittynyttä odotusta ratkaisevan tilinteon\nlähestyessä. Hän oli päättänyt selvittää suhteensa Jaakko Krookiin\nhinnalla millä tahansa. Ei edes pako hänen luotaan ollut vapauttanut\ntäysin hänen sydäntään. Hän tunsi olevansa velkaa sekä itselleen\nettä Jaakolle tunnustuksen, miksi hän ei voinut koskaan tulla hänen\nomakseen.\n\nTuo mies oli arvaamaton kaikissa käänteissään. Ja tuo tilinteko\noli oleva kiusallinen ja raskas. Siksi hänen mielensä oli ollut\nkoko päivän kuumeenomaisesti jännittynyt. Mutta hänen täytyi tuo\nhetki kestää. Ilman sitä hän ei voinut tuntea edes omaa murhettaan\npuhtaaksi ja ehjäksi. Heidän pitkän pakomatkansa eri vaiheissa --\n\"Pirun pesän\" piilopirtissä, Helsingissä, jossa Liina Ellida oli\ntavannut Yrjänä Friskin, ja vihdoin kotosalla Vanajan pappilassa --\nhän oli itsetutkisteluissaan päässyt selvyyteen tästä tehtävästään,\njoka nyt kiidättää häntä kenraalikuvernöörin tulojuhlaan ja tapaamaan\nsamaa miestä, josta hän tahtoisi pysyä niin kaukana kuin vanki omista\nkahleistaan.\n\nJaakko Krook on linnan siipirakennuksessa Kaarlo-veljensä asunnossa\nvalmistautumassa juhlapäivällisille, naisten saapuessa perille. Thyra\nHelena astuu Jaakon luo kamariin, Kaarlon jäädessä sisarensa seuraksi.\n\nJaakko-herra sipaisee vielä pari kertaa seinäpeilin edessä\npuuteriviuhkalla ohimohiuksiaan. Hän kuulee oven luota Helenan\naskelet, mutta hän on olevinaan syvissä mietteissä ja käännähtää\näkkiä ympäri, aivankuin olisi nyt vasta huomannut tulijan. \"Oh,\nquelle joie!\" hän huudahtaa muka ilostuneena. \"Comment allez-vous, ma\ncousine?\"\n\nThyra Helena laskee peilipöydän kulmalle kihlasormuksensa. \"Olen\nsinulle velkaa, Jaakko, selityksen...\" \"Oh, rakas serkku, pienistä\nkarkumatkoistasiko, vai...?\" välähti Jaakko-herran silmissä peitelty\nkostonhimo.\n\n\"Lähdin matkalle pelastaakseni Liina Ellidan, mutta myöskin oman\nsydämeni käskystä. Minun täytyy saada kulkea yksin, Jaakko, oman\nonnettomuuteni tietä.\" \"Onnettomuuden? Siksikö, että pelastuit\nerään saaristolaispapin käsistä, joka on sortunut, kuten huhutaan,\nsalajuoppouteen ja renttuiluun?\" Jaakko naurahti myrkyllistä ivaa\nja ulkokullaista surkuttelua äänessään. \"Olen siitä kuullut, eikä\nse kevennä minun onnettomuuteni taakkaa. Mutta minä kuulunen niihin\nnaisiin, jotka eivät voi rakastaa kahta kertaa tässä elämässä.\nKihlautumiseni sinulle oli ainoastaan kiitollisen hetken ja oman\ntuskani harhakuvitelma...\"\n\n\"Oo, rakas Helena!\" kääntyi Jaakko-herra hyökkäykseen, peittäen yhä\nkostonaikeensa sulaviin sanoihin ja muka valitteluihin. \"En ansaitse\ntoki -- valitettavasti! -- suloista kiitollisuuttasi. Vastoin kaikkia\ntoiveitani, katsos, lyhytaikaisen appeni asia näyttää saaneen\narveluttavan käänteen. Tuo lupailtu korvaussumma, luultavasti myöskin\nLohjan rovastikunta, jäänevät hänen osaltaan hurskaaksi haaveeksi.\nQue faire? Varmin suosijani kansliapresidentti Tessin on luopunut\nvallasta ja uudet luudat, no, jaa -- sinähän tiedät, ne lakaisevat\nhieman uuteen tyyliin...\"\n\n\"Köyhyyden, hyvä herra, me kestämme ilolla!\" huudahti harmista\nkuohahtaen Thyra Helena. \"Se on meille tuhat kertaa onnellisempaa\nkuin kylmät kahleet, joita...\"\n\n\"Oo, rakas serkku, nuo kahleet! Niistä pulmakseni ... kerran\nheränneet epäluulot nehän voivat toistua ja...\"\n\nHelena näki miehen hykertelevistä käsistä ja harmaankylmästä\nkatseesta, ettei hän ollut koskaan luopuva vainoamasta niitä,\njotka olivat loukanneet hänen turhamaisuuttaan ja intohimojaan.\nMutta hänessä leimahti jalo suuttumus. Hänelle teki hyvää huutaa\nkerrankin julki koko halveksuntansa tuota sileäkasvoista vehkeilijää\nvastaan. \"Hyvä, hyvä, rakas serkku!\" Helenan silmät leimahtivat.\n\"Miten yleväksi paljastuukaan sinun suuri ja jalo 'pelastustyösi'.\nJa miten onnellinen olenkaan, että käärme paljastuu käärmeeksi, luo\nse nahkansa kuinka monta kertaa tahansa. Meidän välillämme, Jumalan\nkiitos, ei voi vallita mikään muu kuin taistelu. Et taida tietää,\nettä kun nainen taistelee ainoansa, viattoman isänsä, puolesta, hänen\nälynsä voi voittaa suurimmatkin valheen mestarit! Hyvästi.\"\n\nMutta Jaakko-herra nosti kätensä aivankuin väärin ymmärretty\nmarttyyri ja pysähdytti Thyra Helenan. \"No, mutta -- que dois-je\nfaire? -- minähän ainoastaan ilmaisin vakavan pelkoni isäsi\nmahdollisesta kohtalosta! Kun otetaan huomioon, että kihlaukseni\nerään tämän kaupungin äveriäimmän mademoisellen, Eeva Kristiina\nHahrin, kanssa on sinut vapauttanut minun 'kahleistani' niin\nsanoakseni -- 'ennalta asetetun harmonian' merkeissä, ei meidän\nkauniin sukulaisuutemme tarvinne häiriintyä tällaisen viattoman\nkorun vuoksi...\" Ja Jaakko-herra otti pöydän kulmalta sormuksen\ntarkastellen sitä iroonisesti hymyillen.\n\nThyra Helena oli hämmästyksestä nolostumaisillaan. Mutta helähti\nsamassa iloiseen nauruun. \"Onnittelen!\" hän huudahti. \"Onpa\ntodellakin herkullista jälleen havaita, että eräät ilveksensukuiset\nluontokappaleet putoavat aina käpälilleen!\" Ja he nauroivat\nmolemmat Jaakko-herra kylmää, salauhkaista naurua ja Thyra Helena,\naivankuin olisi päässyt onnellisesti pakoon vaarallisen kissaeläimen\nulottuvilta.\n\nMutta viereisessä kamarissa oli Kaarlo-veli parhaillaan pitämässä\nmoraalisaarnaa omaan jäyhään tapaansa. Liina Ellidan lankeemus\nja etenkin karkumatka olivat tuoneet häpeän koko suvulle. Se oli\nhyvitettävä isän vaatimalla avioliitolla. Muussa tapauksessa sisar\nsai vastata seurauksista. Hänet lähetettäisiin ulkomaille, pois\nihmisten ilmoilta. Poikaansa hän ei saisi enää tässä elämässä nähdä...\n\nLiina Ellida oli tähän saakka siristellyt pehmeitä silmäripsejään\nsalaperäisesti hymyillen ja tanssitellut nauhasta kannatellen kreivi\nvon Rosenin Yrjänä-pojalle lahjoittamaa sormusta. Mutta nyt hän\ntyönsi sen juhlaleninkinsä poviaukkoon ja kivahti vastaan: \"Johan\nnyt on merkillistä, etten minä pääse naimisiin oman puolisoni\nkanssa! Hyväkin moraalimaakari tässä ... pyh, sanon minä. Tämä tyttö\ntässä saattaisi tulla kreivittäreksi ja kenraalikuvernöörskäksi jos\nhaluaisi. Mutta minulle kun nyt kerta kaikkiaan riittää 'korpraalska'\ntai 'kersantinmuori', niin ostanpa koreilla silmilläni ja äitini\nperinnöllä tänä päivänä kersantin arvot ja puustellit, jotta --\nminkäs teet: pykälä-herra!\"\n\n\"Kuulitko, rakas sihteeri!\" huudahti Thyra Helena. \"Taidatpa joutua\nraaputtamaan kurjalla hanhenkynälläsi oman tappiosi tunnustuskirjan,\nrakas serkku.\"\n\n\"Ennen minä, hyvät naiset, kirjoitan tällä samalla kädellä tuon\nruotusoltun rangaistuskomppaniaan, jossa äkseerataan raippaparien\nvoimalla ja syödään vettä leipää.\"\n\nKaarlo-herran luja leuka järähteli. Mutta Jaakko-veli nauroi\nherkutellen: \"Voilà! Pariisin kuuluisin kokki, messieur Lagrange, ei\ntotisesti osaisi keittää merkillisempää soppaa kuin rakas sisaremme\nlankeemuksillaan, c'est bien ça, mutta ... luulenpa, että meidän on\nnieltävä se 'comme il faut', niin sanoaksemme...\"\n\n\"Kuulitteko?\" hymyili Thyra Helena ärsyttävästi vasten Jaakko-herran\nnaamaa. \"Mitä 'apotti arvelee?' -- 'qu'en dit l'abbé?' tavataan\nkuulema kysyä Pariisin salongeissa, kun on tarvis sorvata korea\nmuoto 'lankeemuksille'. Olenpa varma, rakas Liina Ellida, että\nJaakko-veljesi hankkii Yrjänällesi kenraalinarvon, jos sinä noudat\nhänelle vaikkapa apotin arvon roomalaiselta kardinaalilta...\"\n\n\"Tai sanokaamme\", iski Jaakko-herra, \"tuo tuohon, minun jalkojeni\njuureen esimerkiksi Stanislaus-kuninkaan huikentelevainen\nrakastajatar, madame de Bouflers, joka hurmasi siinä määrässä\nkaartinupseerit kornetista everstiin saakka, että hän sai\narvonimekseen -- 'madame de volupté'... Siitä lajista pitäisin\nehkä sittenkin kaikkein eniten, rakas Helena...\" Jaakko oli\npuhuessaan lähestynyt Thyra Helenaa ja otti äkkiä, paljastaen\nhänessä yhä vaanivan kuolettavan intohimon, neidon käden painaen sen\nväkivaltaisesti rintaansa vasten.\n\nThyra Helena kavahti tyrmistyneenä erilleen. Keskustelu katkesi\nkuin leikkaamalla. Mutta Liina Ellida pelasti tilanteen. Hän nauroi\nraikkaaseen tapaansa: \"Te puhutte kaikki kuin lampaan päästä! Mutta\nminä panen pääni pantiksi siitä, että vielä tähän iltaan mennessä\ntämä kynäherra kirjoittaa Yrjänä Friskille valtakirjan, vieläpä\nkumarrellen, nöyrästi kuin oppipoika Hämeenlinnan apteekissa. Tämä\ntyttö on nähkääs sellainen hattu, että ... hei, pojat!\"\n\nJa Liina Ellida lehahti kamarista vetäen ystävättärensä saman tien\nmukaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ystävättäret hiljaisessa kevätyössä ajoivat Aurajoen rantaa\nWittfothin lesken taloa kohti, Thyra Helena istui vaiteliaana,\nmutta Liina Ellida hyräili Torsten Rudeenin kuuluisaa \"Gavotte de\nl'amouria\".\n\nKaleesien hyristessä Aurajoen sillan yli hän heilautti viittansa alta\nsoman vyöpussinsa kuin voiton merkin korkealle ilmaan ja helähytti\nlaulun sanat kuuluviin:\n\n     \"Mennyt meilt' on talvi, taika\n     taittunut on pimeyden...\"\n\nJa hän nauroi, nauroi kuin ennenmuinoin tyttönä Alestalon\nleikkirannalla. \"Hys-hys, hys-hys\", hillitsi Helena, \"sinähän\nhäiritset kunnon porvareitten yörauhaa...\" \"Minä kutsun heitä\nvain häihini!\" nauroi Liina Ellida yhä kiskaisten pussistaan\nkokoon taitetun juhlallisen näköisen asiakirjan. \"Katso, tässä on\nYrjänälleni kersantinkirjat, joista ei mennyt plootua eikä riksiä!\nSiinä tarvittiin vain -- politiikkaa.\"\n\n\"Miten, millä tavalla, sinä jumalanluoma?\"\n\n\"Katsos, kun kreivi kertoi istahtaessaan naisten puolelle pienen\nkaksimielisen juttunsa Puolan hovista, jossa entinen rakastaja ja\nuusi rakastaja hakivat yhdessä isää madame Emilien 'laittomasti'\nsyntyvälle tyttärelle, jonka 'laillinen' isä oli kaukana Pariisissa,\nminä ohjasin kenraalikuvernöörin sivuhuoneeseen ja kuiskasin hänen\nkorvaansa: 'Tiedättekö, herra kreivi, että kasvattipojalleni\nYrjänälle on löydetty isä?' No, ukko koputtelee päätänsä\nmuistaakseen mistä on kysymys. Mutta minä tyttö nyppäsin viehkeästi\nkuin varsovalainen hovinainen rinnaltani hänen lahjoittamansa\nkumminsormuksen ja puhuin taitavasti kuin pimeyden enkeli: 'Oo,\nherra kreivi, minä muistan teidän jalot sananne tuona hetkenä, ne\novat tulikirjaimin sydämeeni piirretyt. Oi, ettekö todellakaan\nmuista? 'Ollapa tämän pojan isä joku ruotusotilaistani, ansaitsisi\nhän, hitto vieköön, kersantin merkit ... teidän kunniaksenne,\nmademoiselle!' Niin, niin rakas kreivi, niin ne kuuluivat, rakas\nkreivi. Ja ajatella, nyt on ihan vissi ja varma, että teidän komein\nruotusotilaanne, Okeroisten komppanian uljain mies Yrjänä Frisk,\non sen pojan isä. No, minä olen tullut hänelle hakemaan kersantin\nvaltakirjaa teidän omasta kädestänne ja teidän omiin ikimuistettaviin\nsanoihinne luottaen...\"\n\n\"No, ukkeli nipisti minua leuasta, ja minä siristelin silmiäni\nsuloisesti kuin madame Emilie hänen jutussaan ja sitten minä\nlivertelin kuin paras puoluepukari valtiopäivillä. 'Ja tiedättekö,\nherra kreivi', sanoin, 'minun isäni voimakkaasti saarnaamia\ntäydennyskomppanioita ei saada kokoon, jollei kansa saa niiden\npäälliköiksi omia miehiään, suomenkieltä taitavia ja...'\n\n\"'Voilà', huudahti samassa kreivi, 'sihteerini saa aivan\nhuomenissa...' Mutta tämä tyttö tarttui ukkelia käsikoukkuun, niin\nettä hän oli pyörtyä minun suloisuuteni ruusuntuoksusta ja kaahasin\nsekä Kaarlo-lurjuksen että kreivin hänen kansliahuoneeseensa. Ja\nsiellä minä julistin veljelleni: 'Kirjoita oitis Yrjänä Friskille\nkersantin valtakirja!' No, velipekka katsoi kuin härkä uutta konttia.\nMutta minä kiersin hienoisen silkkilangan sen nenärenkaaseen ja\njatkoin kuin madame Pompadour lakeijalleen: 'Tiedä, mies, sinun\nelämäsi suurin toive on toteutunut. Kreivi von Rosen on päättänyt\nnimittää sinut Etelä-Suomen laamanninvirkaan. Eikö niin, rakas\nkreivi?'\n\n\"No, kreivi oli jo pienessä hiprakassa sekä juhlapäivällisten\nviineistä että minun hajuvedestäni ja nauroi ja kumarteli, hykerteli\nhuvitettuna käsiään ja nyökkäili myöntymystään.\n\n\"Olisitpa nähnyt, jeevelanammaa, sinä hetkenä rakkaan veljeni\nnaamataulua. Kuvittele, että pytynpohja punastuu, kuvittele, että\npuskeva härkä hymyilee ja kaapaisee etusorkallaan hovikumarrusta,\nsilloin näet hänet ilmi elävänä ja kaikessa koreudessaan...\"\n\nSiihen katkesi Liina Ellidan ilomielinen kertomus kaleesien\ntöksähtäessä Wittfothin talon edustalle. Mutta huoneessaan\nystävättäret tarkastivat kalliin asiakirjan sana sanalta, ja Liina\nEllida kiersi kamaria kykenemättä pysähtymään suuressa onnessaan.\n\n\"No, mutta, rakas Liina, sinähän olet koko Krookien suvun ihmeellisin\npolitiikkamestari!\" hymyilee Thyra Helena.\n\n\"Sanopas muuta! Oppilas voittaa joskus opettajansa eli mamselli\nPacchalenian, sillä rakkaudesta nerot syntyvät eivätkä mistään\nmuusta!\"\n\nThyra Helena huokasi itsekseen ... omia raskaita mielialojaan. Mutta\nystävätär syleili häntä yhä suuren ilonsa huumauksessa: \"Tiedätkö,\nHelena\", hän nauroi, \"rakkaus on syntyessään sokea kuin kissanpoika,\nmutta tapellessaan sen puolesta nainen saa sata silmää päähänsä.\nSillä tavalla sanovat meidän piiat rovastilassa. Ja siksi me, saatpa\nnähdä, otamme vielä molemmat omamme, vaikka noo olisi ja nokka\npaistaisi...\"\n\nThyra Helena hymyili surumielisesti. Hänen silmiensä sini sumeni.\nHän näki vain merentakaisen papintuvan, jossa elämänsä myynyt mies\ntäyttelee salakaapistaan pikareita samentaakseen omantuntonsa lähteen\nsen viimeisimpiäkin suonia myöten.\n\n\n\n\n11.\n\n\nMeidän elämämme näyttää lopputaipaleellaan käyvän yhä huvittavammaksi\n-- järjen silmillä katsottuna. Ei herra Benediktuskaan kuuluisan\nsaunaretkensä jälkeen kaikin ajoin tietänyt, naurahtaako entiselle\narvokkaalle minälleen vai tullako entistäänkin juhlallisemmaksi.\nTosin, raksuttihan tuo edelleenkin -- sydän nimittäin. Mutta\nkoomminkin kuin vanha kaappikello, jonka punnukset ovat pahasti eri\nparia ja viisarit rasahtavat, hoipahtavat keskellä vakaata käyntiään,\naivankuin kiusaantuen ja kiirehtien tapahtumaan jotakin arveluttavan\nratkaisevaa.\n\nEihän meidän elämässämme ole lopultakaan mitään muuta\nvalehtelematonta hetkeä kuin elämänkellomme viisareitten viimeinen\nruosteensärähtävä rasaus tai oikeamminkin sitä ennusteleva\nkahdestoista tiima, jolloin minuuttiviisarikin alkaa näyttää\nmerkillisen juhlalliselta.\n\nKyllä rovasti Krookin äly pelasi kuten ennenkin. Ja kyllä hän\nkäsitti, ettei hänen auttanut enää ottaa kovin kovia lukkarinlöylyjä.\nSiksipä hän oli ryhtynyt aika ajoin melkeinpä tietoisesti\neräänlaiseen kissanhännän vetoon Pyhän Pietarin kanssa.\n\nSitä olisi saattanut sanoa myöskin pieneksi kärhämäksi omantunnon\nkanssa, joka oli ruvennut rasahtelemaan samalla tavalla kuin\nrovastilan kaappikellokin. Miten ollakaan, hän antoi velallisilleen\ntuolloin tällöin takaisin rahanarvoisia pantteja. Ollilan emäntä\nsai kuin yleväksi lahjaksi käydessään itseänsä kirkottelemassa\nrintarossinsa ja kihlasormuksensa ja Mikkolan isäntä hopeapikarinsa,\nvieläpä täynnänsä makeata viinaa, tullessaan suorittamaan velkansa\nkorkoja. Eikä hän uskaltanut enää kiivastua, sattui jos pahastikin\nrästiin papinsaatavia.\n\nEi hän nyt tosin myöntänyt itseään edes yksinäisinä valvomishetkinään\nmiksikään publikaaniksi, jonka täytyi korvailla entisiä vääryyksiään.\nPois se, sillä velka oli syntynyt laillista tietä ja laillisia olivat\nkorot ja pantit. Mutta kyllä hän tällaisina armollisina hetkinään\nikäänkuin nikkasi pyhälle Pietarille, jotta ... kappas nyt tätäkin\ntekoa ja panepa noin vain sivumennen tilikirjaasi ja kuittaa, jaa,\njaa, muistapa kuitata ainakin pari nuoruudensyntiä...\n\nNiin, nuo lihan synnit, Turun-krouvin Charlotta-mamsellista aina\nAgatha-matamiin saakka, ne nyt sittenkin alkoivat tuntua melkeinpä\nhumoristisilta. Tosin perin tarkasti punniten saattoivat ne käydä\npikkusynneistä, varsinkin kun ne, pannahiset, yhäkin joskus\nkuvasteleiksen ihanilta muistaa, vieläpä, mon Dieu, haikailla ja\nkaipailla. Mutta kyllä hänellä niihin nähden oli sittenkin tunne,\nettä pyhä Pietari niiden kohdalla pelkästään ryähteli ja yskähteli,\ntosin vähän ärtyneenä niskavillojaan ruopaisten.\n\nNiissä oli joka tapauksessa jotakin autuuden esimakua. Niin, ne\nsaattoivat, kun hyvin sattui, muokkautua suorastaan vanhurskauden\nhedelmiksi. Ajatella! Nuoruuden synnistä kasvoi kuin kasvoikin\nsilloin tällöin viattomin onni maailmassa -- vanhuuden silmäin ilo...\n\nTästä hänellä oli suorastaan silmin nähtävä ja käsin kosketeltava\ntodistuskin, tuossa juuri, hänen omalla pihamaallaan, jolla\ntuhertelee aamuleikkejään keväisellä nurmikolla hänen tyttärensä\nYrjänä-poika.\n\nLiina Ellida oli sen jättänyt karkumatkoillaan Vanajalle ruustinna\nPacchalenian hoiviin, ja isoisä oli sen pyytämällä pyytänyt\nkevätilokseen. Se se nyt ainakin kuittasi yhdellä kynänvedolla kaikki\nhänen senlaatuiset pikkusyntinsä! Sehän oli melkeinpä kuin armo ja\nanteeksianto kovakorvaiselle tyttärelle.\n\nTuolla mustalaispojan korkuisella tenavalla oli merkillinen\nvaikutus isoisäänsä. Nytkin, hänen istuessaan kesäkuunalkuisessa\nauringonpaisteessa vanhassa nojatuolissaan kuistilla särpien\nvarovasti aamuoluttaan, poika juoksahtaa hänen viittansa helmusten\nväliin ja nykii sen nyörintupsuista \"kläpätäkseen\" muka lukkarin\nkanssa kilpaa aamukelloja. Ja isoisä! Hänpä antaa pojan teuhata.\nSilittelee hentoa kiharaa tukkaa ja sujahuttaa yht'äkkiä avarasta\ntaskustaan sini- ja punaraitaisen konvehtin, jota poika ryhtyy\nnärsimään tirkistellen ihan isänsä, ruotusotamiehen, sinisillä\nsilmillä.\n\nPentti-herra katsastelee reheviä maitaan. Tuossa lähellä on\nkirpeä pihanurmi sokaista silmät. Tuolta vaaleat niityt ja heleät\nrantakoivut siintävät kuin autuaitten kentät. Merkillistä! Hänen\nsydäntänsä on tänä keväänä iloittanut kaikki se mikä kasvaa, on se\nsitten mitätöntä vihviläheinää tai lihavaa orasta tai kikkarapäinen\npojantenava. Ja liepä tuo pyhäpartainen Pietari-ukko senkin merkinnyt\nikäänkuin hänen taivasosuutensa tulopuolelle, että naapurienkin\nsiintelevä pellonoras, tuolta lahden takaa Alestalon ja Vähä-Mattilan\nmailta, ilahuttaa yhtä hyvin hänen sydäntään, vaikkeivät ne\nkasvakaan rikkauksiaan rovastilan laareihin. Sehän se jos mikä on\nvarma merkki ja todistus, että hän, herra Benediktus, ei ole konsa\nsisimmältä olemukseltaan himoinnut lähimmäisensä karjaa tai juhtaa,\npuhumattakaan hänen emännästään tai piiastaan...\n\nHe-he, jopas, eivätkös lullittele vanhat tuttavatkin, ohrasorsat,\nhänen laihojansa ryöstelemään. No, syökööt, jotta päkkiä pakottaa!\nEi ole enää kala-Mattikaan niille liinaverkkoja asettelemassa. Oli\nukkoparka viimesyksyiseltä tuulastusmatkaltaan palannut kalmankouko\nrinnanaluksissa ja ärissyt: \"Neh, neh, lahnatkin makailevat\nrantavedessä pää pystyssä tai lappeellaan kuin isontalon porsaat, ja\nahven kiepahtaa atraimen alta kuin pirun kekäle, jotta... marta se\non jo tämän miehen rysässä...\" Ja siihen oli parissa päivässä ukko\nkupsahtanut. Ei edes viimeistä ehtoollista kaipaillut.\n\nNiin, niin. Helppo oli kala-Matin saada ukko Pietarilta autuas\nkontrahti, kaiken lisäksi virkaveljeltään. Toista se on meillä\nrikkailla...! On tässä kyyditsemistä, hyvillä teoilla ostelemista ja\nhyvittelemistä, melkein kuin politiikan pelaamista... Mutta köyhä\nparka! Ei ole tarvis hyvitellä ja ostella, kun ei ole omaa muuta kuin\nainokainen sielu raiska...\n\nAgatha-matami lylleröi pihapolkua ruoka-aitalle. Kappas muoria! Onpa\npannut pelkkänä perjantaipäivänä vaaleapohjaisen kukillisen hameen\nlanteilleen ja -- diable! -- uuden juhlamyssyn, jonka reunapitsit\novat huikean keltaiset kuin sammakonkukalla norossa. Sano minun\nsanoneeni... Vieläkö se jumalanluoma aikoo asetella hänen eteensä\nkiusauksen hekumalliset liinaverkot -- vanhalle urossorsalle, joka\ntuskin yrittää edes kevätlaihoille nousta...? Mutta ei. Ei se,\npalatessaan laveassa puukaarassa ankeriasta, kananmunaa ja jos\njotakin herkkua, häneen päin edes vilkaise...!\n\nMitäs, sen pää on syrjäväärällään tuvanportaille saakka ja\nsilmät napittavat kirjakamarin akkunaan, jossa hänen tilapäinen\napulaispappinsa Henrik Hyllenius -- varsinaiselta viraltaan Turun\nyliopistonkirjaston amanuenssi kyyhöttää nenä kirjassa kiinni.\nTämä vanhapoika ja kirjatoukka, joka tällä sijaisvirallaan\nhankiskelee lisämeriittiä tulevia papinpaikkoja varten, on vasta\nnelissäkymmenissä, mutta tomuttunut ennenaikojaan huvittavaksi\nhyypiöksi.\n\nHänellä on pitkässä naamassa pitkä ohut nenä, joka on nipukastaan\npunainen kuin heleä mansikka, vaikka mies parka kakistelee jo\nyhdestä ruokaryypystä ja sairastelee, nahkiainen, mahanpurua\npeukalonpituisesta ankeriaanpalasesta ja veskunakiiselistä.\n\nEihän se nyt Aaka-muorikaan toki sinne päin sillä silmällä, kun\non tottunut Hollolan komeimpaan herraan... Tosin lesken kengät\novat kepeät ja tosin naisihmisessä on aina hivenen verran samaa\nluontoa kuin rotassa, joka puikkii häntä suorana ravistuneesta\nlaivasta, mutta hänen Agathansa? Tämä hellä vaimo, joka häneltä,\nrovastiltaan, on tiukannut ja tinkinyt pyhää avioliittoa, vuoroin\nitkeä tuhuuttamalla, vuoroin paukkumalla kuin pakkanen nurkissa...!\n\nPentti-herra on jo naurahtamaisillaan päähänpälkähtymilleen.\nMutta sen verran on kuitenkin ärtynyt hänen sydämensä, että se\nvaatii, vastoin hänen nykyisiä tapojaan, uuden olutkannun. Vieläpä\nentinen tupakannälkä on hiukaisevinaan niin, että hän kimahuttelee\npöytäkelloaan moneen kertaan. Ketään ei kuulu.\n\nNo, mitäs. Rovasti on melkeinpä nuorekkaalla tuulella. Hän kiertää\nryytimaan kautta nurkkien taitse tuvanovelle, porstuaan ja raoittaa\novea varovasti. Tupa on tyhjä. Hän vaeltaa viereiseen kamariin,\njossa Agatha näihin aikoihin tapaa sekoitella hänelle ruokaryyppyä\naamiaiseksi.\n\nMutta ryytikaapin ovi on selällään ja kirjakamarin ovi on raollaan.\nJa siellähän se... Mitäs se oikeastaan siellä vuoroin hyräilee,\nvuoroin supisee ja naurahtelee?\n\nPentti-herran sydäntä alkaa todellakin kummalla tavalla kivistää\n\"Eihän sitä nyt sillä tavalla jaksa maisteri alvariinsa... nenä\nkirjassa, jollei ota vähän lämmikettä ruoan alle ja...\" Se on\nAgatha-matamin puhetta. Ja tätä seuraa hyvittelevä naurunkuherrus\nja houkutusääni, aivankuin hän olisi tökännyt hajamielistä herraa\nkylkeen ja -- vietellyt, vietellyt kerta kaikkiaan miestä nostamaan\nnenäänsä viisaasta kirjasta hullun naisen puoleen...\n\n\"Parbleu\", murisee Pentti-herran kurkussa. Mutta hän ei voi olla\nedelleen kuuntelematta. Henrik-maisteri tuntuu havahtuvan kirjansa\nvisaisen kysymyksen kimpusta, koska hän tuhahtaa honisevalla\nnenä-äänellään: \"Substantia quid?\" Ja toistaa uudelleen rystysiään\npöytään takoen: \"Substantia quid?\"\n\n\"Sup ja sup, vai tässä vielä kaikenlaisia supiseerauksia\", livertelee\nmatami.\n\n\"Niin, niin, mikä on kaiken olemus, aineen ja hengen, tuota...?\"\nkuuluu maisteri tiukkaavan kirjaltaan. Mutta tuntuu lopultakin\näkkäävän vaimoihmisen viereltään: \"Jaha, jaha, mitäs se...?\"\n\"Minähän tässä vain... Ja nyt se on maisterin juotava tämä munatoti\njust kerrassaan!\" Ja lusikka kilisee lasissa kuin kilipukin rietas\nkello. \"Siinä se on, näkeekös maisteri, miehen olemus, että se antaa\nhellän naisihmisen itseänsä passata ja juo munatotinsa ajallaan...\nEi sitä muuten miehestä mitään tule eikä koko tämän elämän\nsupiseerauksista ja muista olemuksista. Hjaa, jaa, vanhana poikana se\npysyy maisterikin iät kaiket, jollei opi tällaista lasia lusikalla\nsekottamaan...\"\n\nJa eikös hekottanutkin tuo vaimo niin herkullisesti, että maisterikin\nkihahteli nauruntapaista, ja lusikka kuului kilahtelevan vimmatusti\nlasissa.\n\nPentti-herra ei enempää kestänyt. Hän harppoi suuttumuksesta\npunakkana takaisin tupaan ja kuistilleen. \"Vai vielä, vai vielä\",\nhän tohisee kulkiessaan, \"ja sanotaan muka, että lesken rakkaus on\nkuin lämmitetty soppa?\" Ohhoh! Sillä sitä vasta onkin rakkautta\nyhdeksääkymmentä eri lajia, ja niistä viimeisessä -- siinä se\nvasta on oikea Potifaarin emäntä... Ja viekas! Viekas kuin\nDelila. Ja kaiken lisäksi hullu. Tuollainen miehennäköinen laho\nhaasiariukukin on sille oikea rusinapuu. Ja missä, kysyn minä, missä\non petollisuuden määrä ja raja? Jumaliste! Mennäpä ja vikitellä\nitselleen kolmatta miestä hänen, oman rovastinsa, nenän alla. Tämäkö\nse nyt on sitä ylistettyä \"vapauden\" aikaa? Totta vieköön -- quelle\nliberté! Ennen muinoin oli tapana säädyllisesti itsensä hillitä,\nkunnes nurmi kasvoi edesmenneen haudalle. Mutta tämän ajan naiset --\nniillä päättyy suruvuosi ennen hautajaisia.\n\nSakramenskattu! Sille naiselle on näytettävä miten vielä kasvaa tämän\nSimsonin tukka!\n\nMutta tänä siveellisen raivostumisen hetkenä herra Benediktuksen\nhengitys salpautuu kerta kaikkiaan, ja hän yrittää ottaa avukseen\näskeiset filosofiset ajatuksensa.\n\nAamuhan on yhtä kaunis kuin taannoinkin. Niin, aamu, tällainen aamu,\njolloin nuori elämä kasvaa maan povesta -- juuri tämä ja tällainen\non ollut aina hänen suurin ilonsa, ehkäpä juuri hänen synnynnäisen,\nterveen viattomuutensa ansiosta. Nuorilla muka, jotka himoitsevat\nrakastettunsa keralla iltahämyyn ja kuutamoon -- heillä muka on\naamu sydämessään ja yö ympärillä? Ei pojat, sanon minä. Onnekkaan\naamuhetken autuuden ymmärtää vain mies, jonka rinnassa paistelee\nriutuva ilta...\n\nRovasti oli jo tyyntymäisillään. Mutta matami tulee samassa hakemaan\nYrjänä-poikaa pihanurmelta. Ja Pentti-herran filosofia sokaistuu kuin\npöllö päiväsellä oksalla.\n\nHän viittaa kiukkuisesti emännöitsijän luokseen. \"Olut on otettu\nväärästä tynnyristä. Se on huonompaa kuin sysmäläisten rapakalja\",\nhän ärähtelee. \"No, jes-maarin, minähän...?\" yrittää matami. \"Ei\nmitään määrittelemisiä, nainen!\" rovasti panee huutamalla. \"Uusi\nkannu tänne! Tupakat ja piiput tuotakoon tuohon noin, paikalleen. Ja\naamiaiseksi, pane se mieleesi, ei mitään tinktuuria ruokaryyppyyn,\nmuista se!\"\n\n\"Jesses, jesses, jokos se...?\"\n\n\"Jo!\" huusi rovasti. Nousi ja pasteeraili kuistin nurkasta nurkkaan.\nKiepahti ympäri ketterästi kuin nuorukainen. Hihitti pirunmoista\nnaurua ja huitaisi kädellään: \"No, siitä... Tämä mies on terve kuin\npukki ja puskee, jolleivät vaimot tottele!\"\n\nMatami nyökkäili nöyrästi. Mutta huulilla kävi sen vietävän salapeli,\nkun hän lehahti muka tottelevaisena pihaviertä tupaan päin.\n\nJa rovasti lysähti väsyneenä ja synketen koko mieleltään\nnojatuoliinsa. Hänen täytyi katkerana tunnustaa itselleen, että\nnaiseen kilpistyi kaikki filosofia. \"Eipä ihme\", hän mutisi\nitsekseen, \"että syvimmätkin runoilijat, kun yltyvät lemmenlauluihin,\nkäyvät merkillisen älyttömiksi, joskus suorastaan kaistapäisiksi...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikessa vaatimattomuudessaankin herra Benediktus oli lukenut\naina itsensä suuriin miehiin, joiden pään yllä liihoittelivat\nkohtalottaret jok'ikinen päivä. Tällä ajatuksella hän oli itseään\nmyöskin lohdutellut, kun sattui joskus samalle päivälle ylen paljon\nkoettelemuksia, kuten tänäänkin, jolloin murheet näyttivät taas\njuoksevan häntä kohti perätoukuria kuin Mukkulan vanhapiikatyttäret\n-- vieläpä jok'ikisellä sisässään sen riivattu piru.\n\nNyt hän on heräämäisillään aamiaisunestaan. Mutta se on ollut perin\nlevotonta. Sillä murkinalla hän oli lyönyt kilpailijansa sellaisella\nvoimalla, että nyt -- unessa -- sekä täyteen ahdettu vatsa että sydän\nja pää kostivat isännälleen yhteisvoimin.\n\nKun näet tuo apupapin nahiainen oli kipristellyt ruokaillessaan, oli\nhän näyttänyt Agatha-matamille miten terve mies elää ja kukoistaa.\nAnkeriasta sai matami juoksuttaa pöytään kolmeen kertaan, ja\nHyllenius paran täytyi ottaa väenväkisin kokonaista kolme alusryyppyä\nsekä parin vaaksan verran ankeriasta.\n\nPäälle juotiin kahvia, jonka litkimisessä tuo apupapin silakka oli\noikea mestari. Mutta siinäkään ei Pentti-herra antanut periksi.\nHänkin hörppäsi ja tuprutteli Virginiastaan sellaisia savupilviä,\nettä pappi raiska kakoi kuollakseen. Katsahtaen tuolloin tällöin\nkulmainsa alta matamiin päin hän harjoitti voitollista ivaa\nheikkovatsaista kilpailijaansa kohtaan. \"He-he-he\", hän nauroi,\n\"söisihän se heinäsirkkakin, jos vatsa vetäisi\". Tai hän tokaisi\nHylleniuksen kakoessa: \"Kas, kas, maisteria! Sehän on hengessänsä\nkuin Hollolan rovastilan kaljatynnyri...\" Ja kun muorin peeveli ei\nyhtynyt hänen pilkkaansa, hän karjaisi: \"Juokse, hae kannut täyteen,\nei tästä herrasta miestä tule pelkällä munatodilla.\" Ja kun matami\npalasi juoksujalkaa, hän käärmeili tälle yhä mustasukkaisuuksissaan:\n\"Kas, kas, kepeätpä nuo ovat... lesken kengät...\"\n\nMutta tämä pilkka sattui melkeinpä hänen omaan nilkkaansa. Sillä\nhänen Agathansa rusinasilmät sävähtelivät syyllisen näköisinä. Ja\ntämä, tämä oli Pentti-herralle kuin punainen hame uroshanhelle.\nHänen teki mielensä pelmuuttaa tuon naisen koreata pönkkähametta\nkaristaakseen siitä moraalin kiukkuisella kouralla synnin tomut ja\nakanat.\n\nEikä hän lopulta voinut hillitä itseänsä edes peittelemään miehisen\narvonsa kirveleviä haavoja. Hän katsoi emännöitsijäänsä jylhin\nsilmäyksin ja puhui: \"Etkö sinä muista, Eliamin tytär, miten hänen\nkävi, tuon riettaan Bathseban, joka kylvötteli itseänsä petollisuuden\nriettaassa lammessa, koska hänen miehensä oli ajettu surman suuhun?\nVastaa minua, vaimo!\" Mutta madame Agatha vain huokaili, pakana,\ntekohurskaasti silmän vilahtaessa apupappiin päin. Ja tuo nahkiainen!\nEikös se osannutkin yht'äkkiä tokaista, hihittäen, nenä honisten\nkuin höllöläppäinen huilu: \"Hi-hi-hi, eikös arvon rovasti muista,\nettä heettiläisen Urian saatua surmansa kuningas David antoi tuoda\nBatsheban huoneeseensa, ja hän tuli hänen emännäksensä?\"\n\nJa sillekös matami nauraa kukerteli. Tämä nauru tosin katkesi, sillä\nrovasti oli noussut korkeana ja uhkaavana kuin ukkospilvi. Suurelta\nsuuttumukseltaan hän ei nähnyt enää eteensä eikä saanut sanaa\nsuustansa. Mutta hän lienee horjahtanut, koskapa hän tunsi matamin\nkannattelevan -- merkillistä kyllä, hellästi ja huolehtien -- häntä\nkainalosta ja johdattelevan rakkain sanoin houkutellen herraansa\nnukkumahuoneeseen.\n\nNyt herätessään hän oli raukea ja väsynyt. Mutta hän ei ollut vielä\nniellyt läheskään loppuun tämän elämän vanhuuden sakkaisia kaljoja.\nTuskin hän saa silmänsä auki, kun hän näkee edessään pokkuroimassa\nlukkarinsa, Petteri Helianderin, joka ilmoittaa, että Tennilän\nAntti Kettula, Ollilan, Mikkolan ja Vehkoon isännät pyrkivät hänen\npuheilleen tärkeässä asiassa. \"Luulenpa, herra rovasti\", kuihaisi\nlukkari, \"että ne ovat tulleet pelaamaan sitä jauhopolitiikkaansa\".\nJa ymmärsihän sen toki Pentti-herrakin, että missä Tennilän Kettula\nliikuskeli, siinä oli kettu pirunhäntineen matkassa.\n\nVastaan ne oli joka tapauksessa otettava. Ja lukkari puetti\nherransa papillisen arvokkaaseen asuun, hakienpa rovastilleen\ntinktuuraryypynkin, sillä Pentti-herra oli päättänyt kukistaa\nvanhan vastapelaajansa tällä kertaa rauhallisella älyllä ja\npolitiikalla. Hän ei kerta kaikkiaan tuntenut enää jaksavansa tarttua\n\"anateemoihinsa\" tai saarnipuiseen koukkukeppiinsä.\n\nHe-he, vai halusivat talonjussit politiseerausta -- un peu\npolitiquer -- no, no, no ... sopihan se... Ja herra Benediktus\nnaurahteli melkeinpä herkutellen lähtiessään salin kautta kulkemaan\nkirjakamanaan kohti.\n\nSalin päätyakkunasta hän näkee sivumennen korean keltaisen myssyn,\njossa vilahtelevat heleän punaiset nauhat ja pitsit.\n\nHän tietää tarkkailemattakin, että tuo myssy napottaa Katri-rouvan\npäässä, sillä Alestalon armo oli alkanut olla viime aikoina melkeinpä\njokapäiväinen vieras rovastilassa.\n\nTuli milloin konvehtit pussissaan hyvitellen Yrjänä-poikaa, milloin\nhaki lukkarin näyttämään itselleen kirkon kuuluisia maalauksia. Ja\nkun ei lukkari tietänyt mitä varten Katariina Aleksandrialainen\nkantoi pyöränkuvaa vasemmassa kädessä tai mikä elukka kiipeili\nBychswanch-suvun vaakunassa, hän huudahti: \"Oi, rakas, rakas\nHeliander, käykää hakemassa maisteri Hyllenius... Hän on oppineempi\nkuin Lundin arkkipiispa! Oi, minä kaipaan, kaipaan taidetta ja\nfilosofiaa, oui, c'est ça...\"\n\nJa kun oppinut herra tuli, hän saatteli hänet suloisesti onnahdellen\npyhän Dionysoksen kuvan alle, jossa Pariisin marttyyripiispa kantaa\nhiipalla koristettua päätään rintansa kohdalla. Ja hän kyseli nokkela\npää kallellaan: \"Oi, sanokaa, miksi tuo pyhä herra kantaa omaa\npäätänsä sekä hartioillaan että rinnallaan?\"\n\n\"Hyvä rouva, hänhän on marttyyri, joka mestattiin Pariisissa anno\nDomini 285, ja tapahtui, että hän, kuten legenda kertoo, kantoi\npäänsä sille paikalle, jossa nyt seisoo hänelle pyhitetty Denis'in\nluostari.\"\n\n\"C'est ça, c'est ça ... c'est comme ça\", kuherteli Katri-rouva\nvoivotellen. Kosketti kuin suojellen maisterin olkaa ja huudahti\ntaas: \"Oi, rakas maisteri, siitä on onneksi niin, niin pitkä aika.\nKun te tulette kerran arkkipiispaksi, ei kukaan, ei kukaan saa ottaa\nteidän jaloa päätänne, teidän ylevää otsaanne, teidän...\"\n\nArka maisteri kainosteli. Mutta Katri-rouvan suuri opinhalu viehätti\nhäntä. Eikä hän tullut huomanneeksikaan, kun hän jo parin viikon\nkuluttua saapumisestaan oli Alestalon rouvan suuri auktoriteetti sekä\ntaiteessa että filosofiassa.\n\nNyt oli Henrik-herra kulkenut ryytimaan penkille syreenipensaan\nvarjoon selvittämään päätänsä sekä raittiilla ilmalla että\nfilosofialla:\n\nJa lukkari selitteli herralleen: \"Näkeekös rovasti, että Alestalon\narmo rakentaa taivasta Henrik-herralle ja maisteri parka on\nkaltevalla pinnalla.\"\n\nRovasti hämmästyi omaa parantumatonta viattomuuttaan: \"Kas, kas, ja\nminä kun en ole...\"\n\n\"Huomannutko? Eikös se rovasti sitten tiedä, että tähän maailman\naikaan lesket naivat ja miehet huolivat, jos huolivat, ha-ha-ha...?\"\n\nNyt vasta rovasti remahti mukaan. Hänen matamillaan oli\nkilpailijatar! \"Sacrement!\" hän jatkoi nauruaan. Mutta pysähtyi\näkkiä ja tökkäsi herkullisesti lukkaria kylkeen: \"Kuule, Heliander,\nrupea puhemieheksi, hi-hi-hi...\" \"Tjaa, jaa, herra rovasti, mutta\nhenkikirjuri Burgman on tullut Mukkulan kartanoon vuokraajaksi\nja kosiskelee nyt väellä ja voimalla entistä heilaansa. Ja itse\ntaivas näyttää olevan hänen puolellaan, sillä Alestalon armon\nvääpelikavaljeeri makaa sängynpohjissa leinin käsissä ja hänen\nAmi-rumiluksensa on kuollut ja kuopattu. Sapperment! Mitä tehdä\ntällaisen köyhän peevelin, rakas rovasti? Petteri-herra lupaa\nsellaisen puhemiespaidan, että siinä on seitsemän taskua ja joka\ntaskussa viinapullo. Eikä se tämä Alestalon armo, mikä liekään\nposliinitoosa piirongin päällä, osaa muuta kuin papattaa jotta...\n'uii-uii, sa-sa-saa, ja toisekseen...\"\n\n\"Sinä kelmi\", keskeytti Pentti-herra. \"Etkö sinä tiedä, että minulta\nolet saapa kolme senkaltaista paitaa sinä päivänä, jona minä heidät\nvihkiä paukautan niin että karstat tippuvat Alestalon salissa. Eläkä\nsinä, Heliander, unohda, että tämä leski on syntyjään papin tytär ja\nettä hänen on omaan säätyynsä astuttava...\"\n\nLukkarin kumarrellessa herra Benediktus naurahteli entistäänkin\nherkullisemmin. Hänen mataminsa oli karvaasti kokeva, ettei\nhänen, vanhan elämänmestarin, hatusta hametta tehtäisi, ei vielä\ntaivaanportin tuolla puolellakaan.\n\nJa hän astui vihamiestänsä Kettulaa vastaan aurinkoinen hymy\nhuulillaan. Tenniläisen kevelästä kielestä hän sai tosin vastaansa\nsen juupelin nuuskaa. \"Ei näy, eipä näy viimesyksyinen kato\nkaventaneen meidän rovastin mahapuolta\", mies alkoi häjyilynsä.\n\"Venyy, venyy se vaan kuin Hollolan pappien omatunto...\"\n\nMutta rovasti vain naurahteli. Ja Ollilan isäntä niisti ja pyöritteli\nlakkiaan: \"Me kun käytiin perkkäilemässä sieltä, tuota... Anianpellon\nmakasiiniloista, jotta...\"\n\n\"Älä sinä vätystele, Ollila\", kivahti Kettula. \"Asia on se, että\nviime syksynä perustetussa viljamakasiinissa ei ole jyvää eikä\nakanaa. Eikä näiden isäntien laareissa ole muuta kuin tomua ja\nperkkeitä. Mitäs rovasti siihen sanoo?\"\n\nPentti-herra kaatelee piippuhyllynsä luona pariin pikariin\nvieraille tuliaisryyppyä ja huokailee: \"Hjaa, jaa, Kettula, taivas\non nähnyt hyväksi koetella tätä pitäjää. Ei ole ollut ... hyvistä\ntarkoituksistamme huolimatta viljaa makasiiniin ostettavissa.\"\n\n\"Rovastin ja rusthollien omissa aitoissa ovat laarit pisipirtaillaan\nmenneitten vuosien satoa. Ja sitä juuri me olemme tulleet kysymään,\nmitä varten ei ole rovastilasta kappaakaan luovutettu makasiinille?\"\n\n\"Se on, katsos, Kettula, valtion ja hallitusherrain asia...\", alotti\nherra Benediktus laupiaan vakavasti.\n\n\"Se on Tynnyri-Pentin kepulikonsteja, sen peevelin politiikkaa eikä\nmitään muuta.\"\n\n\"Vai politiikkaa\", hymähti rovasti. \"Sattuukos Kettula muistamaan\nerästä minun saarnaani, jossa minä puhuin sadasta aasista\nja jalorotuisesta oriista, jotka joutuivat riitaan samasta\napehinkalosta? Vai onko käynyt Kettulan kuin entisen miehen, joka\nennätti kirkkoon vasta, kun pappi sanoi aamenensa?\"\n\n\"Oikein arvattu\", ivasi Tennilän mies, \"meillä kun tunnetaan\nmuutenkin Hollolan rovasti hatustaan yhtä hyvin kuin pahahenki\nmekostaan...\"\n\n\"Niinpä niin\", jatkoi Pentti-herra sanomattoman pitkämielisesti.\n\"Mutta nuo aasit panivat tyhmät päänsä yhteen ja he luulivat\nomistavansa leijonan voiman, koska heitä oli sata yhtä vastaan. Ja he\nryntäsivät hirmuisesti huutaen oriin kimppuun. Mutta mitenkäs kävi?\nHe, nuo aasit, potkivat kyllä oriin hinkalon ääreltä pois. Mutta\nsittenpä tuli teikkapoo. Nuo aasi parat joutuivat näet hinkalosta\nkeskenään ankaraan tappelukseen. He potkivat ja purivat. He särkivät\nkoko hinkalon ja hajoittivat neljään tuuleen sen, mitä sen sisällä\noli. Eikä heillä senjälkeen muuta syötävää ollut kuin omat varjonsa.\nTämä, juuri tämä, rakkaat seurakuntalaiseni, on talonjussien\npolitiikkaa, jota tämä Kettula aikoo teille omaksi turmioksenne\nopettaa...\"\n\nJa rovasti ojensi ryypyn lähinnä seisovalle Vehkoon isännälle.\n\nMutta Kettula iski kuin vasaralla naulankantaan: \"Ontuupa, saakeli\nsoikoon, se vertaus pahemmin kuin puujalka-Erkki Tennilässä!\" Isännät\nmuikistivat suutaan nauruntapaiseen.\n\nSilloin rovasti julisti rauhallisesti suurimman totuutensa, johon hän\nei uskonut yhdenkään talonpojan pääsevän kiinni saivarteluillaan.\n\"Kaikki kansan hyväksi, ei mitään kansan kautta, on sanonut,\nKettula hyvä, meidän oma kenraalikuvernöörimme. Katsokaas, hyvät\nkylänmiehet...\"\n\n\"Katsottu on ja nähty\", iski taas Kettula, \"että Plootu-Pentti pitää\nmakasiinin viljasta tyhjänä, koska hän sillä kurin kiristää 'kansan\nkautta' itselleen puolitoista tynnyriä yhden tynnyrin viljalainasta\nvanhaan tapaansa. Mutta me pitäjän miehet olemme päättäneet, että\nsiitä pelistä on tehtävä loppu. Tai tuleepa, koira syököön, rovastin\nhousuihin ristiveto.\"\n\nHerra Benediktus kauhistuu tämän maailman kiittämättömyyttä. Tuossa\nnyökkäilevät tuon Tennilän pirun mukana ne samat isännät, joille\nhän oli laupiaasti lahjoitellut laillisia panttejaan ja ollut\nkorkojenmaksussa pitkämielinen ja laupias. Maailman pahuus oli totta\nvieköön niin ylitsevuotavainen, että hänen pitkämielisyytensä alkoi\nhoippua kuin kaarnavene myrskyssä. \"Tietääkös Kettula, että tämä on\nkapinaa laillista esivaltaamme ja kenraalikuvernööriämme vastaan?\"\nhän puuskahti suuttumuksen salpaamasta rinnastaan.\n\nMutta Kettula nauroi päin naamaa ilkeillen vieläpä menneistä\nasioista: \"Eikös se herra rovasti muista, kuka seisoi tässä taannoin\nsotakomissioonin herrojen edessä syytettynä kähveltämisistä ja\nmuista koiruuksista? Ja kyllä tämä poika Tennilästä vieläkin kykenee\nlämmittämään sellaisen komissioonisaunan, että tämän rovastilan\nankeriaatkin seinillä paistuvat.\"\n\nTämä olisi ollut liikaa jo itselleen Macchiavellille.\nEikös se, sakramenskattu, jo viittaillut hänen onnettomaan\nlukkarinsaunaansakin! Herra Benediktus nosti kätensä kuin\nhamuillakseen keppiään. Mutta tietenkin ... hänen jalo ja raskas\npaimensauvansa oli tipo tiessään. Ja tuossa... hänen lammashuoneensa\noli täynnä pelkkiä pässejä... Täytyi kuin täytyikin luottaa hengen\nja sanan voimaan: \"Sinä punapäinen liekkiö kadotuksen pimeästä\nkorvesta!\" hän tarttuu vanhaan koeteltuun litaaniaansa.\n\n\"Vai, vai vanhoja anateemojaankos se rovasti pauhaa? Mutta tietääkös\nherra parka, että Krookien pappissuku on jo laulanut sipransa loppuun\ntässä pitäjässä. Sopii katsoa vain Plootu-Pentin rikkaan miehen\nhelvetistä päälle, kun Hollolan papinvaalissa pannaan ensimmäiselle\nsijalle Helsingin kirkkoherra ja toiselle Hauhon rovasti ja\nkolmannelle Henrik-herra, Hyllenius, kuten me kuudennusmiehet ja muut\nisännät olemme keskenämme päättäneet ja tuomiokapitulin herrain ynnä\nrakkaan piispamme kanssa sopineet...\"\n\nMikä kirottu päivä! Herra Benediktus näkee koko elämäntyönsä ja\nsuku valtansa sortuvan kuin korttipelin -- muutaman talonjussin ja\nPorvoon piispan kostoon. Au nom de Dieu! Eikö tänä päivänä jo ollut\nkyllin hänen lempeätä sydäntään koeteltu? Eräs heikko astia oli\nsitä haavoittanut, nylkemällä nylkenyt ja elävältä kuin ankeriasta\ntai mateen murikkaa... Oo, nämä Delilat ja Hollolan lesket! Ja nämä\nkarvalakkiset filistealaiset! Hänen täytyi ravistaa ravistamalla\nSimsonin-tukkaansa. Ja hän ravisti. Eikä hän sokeassa vimmassaan\ntuntenut, peruukkiko siellä heilahti kallelleen vai leijonanharjako\nsiellä hulmahteli.\n\nMutta sen hän tiesi, että hänen kouriinsa osui hyllyltä raskas\npuukantinen postilla. Ja hän, rauhan mies, joka oli jo nuoruudessaan\npaennut isonvihan kauhuja Svea-äidin helmaan, hän, sanan ja hengen\nnasiiri, hän nosti kirjan korkealle ilmaan paiskaten sen kuin aasin\nleukaluun filistealaisia vastaan.\n\nKirja sattui hirveällä ryskeellä oveen, jonka taakse talonpojat\nolivat paenneet. Ja herra Benediktus tunsi, aivankuin Simson kerran,\nettä mittaamattoman temppelin seinät ja pilarit sortuivat hänen\npäällensä, kunnes kaikki pimeni hänen ympärillään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli, verrattakoon tätä tapausta mihin tahansa hänen elämänkirjansa\nkultaiseen lehteen, herra Benediktuksen voimallisin sankariteko.\n\nSellaisilla kunnian kukkuloilla monet kuninkaat ja sankarit ovat\nmenettäneet henkensä silmänräpäyksessä ja kerta kaikkiaan, kuten\noli käynyt hänen pitkätukkaiselle esikuvalleenkin filistealaisten\nvankeudessa.\n\nMutta herra Benediktus, Hollolan komea tammi ei voinut sillä tavalla\nrysähtämällä rysähtää. Hänet vain kannettiin mahtavan vuoteensa\ntelttakatoksen alle. Ja tästä tuli niin sanoaksemme hänen viimeinen\nvaltaistuimensa, jolta hän vielä viimeisillä hetkillään melkeinpä\npeijasi pyhän Pietarin eräällä ruhtinaallisella teollaan.\n\nTosin hänen viisauden kruunaama päänsä oli alkuaikoina niin heikko,\nettei se enää kestänyt edes tavallisen yömyssyn painoa. Mutta\nAgatha-matami ompeli hänelle säädyllisesti kyynelehtien keveän\nharso- ja pitsimyssyn, täsmälleen yhtä heiveröisen kuin on kapalovauvan\nhentoisa ristiäismyssy.\n\nNiin tapahtui, että tämä maanmainio prelaatti, joka oli kantanut\nkunnialla myssypuolueen vertauskuvana villaisen lämpöistä yömyssyä ja\nsitäkin suuremmalla maineella mahtavaa komohattua, vieläpä suosinut\nsuomalaista karvalakkia sen turvallisen lämpimyyden vuoksi, sai nyt\nkantaa jaloilla ohimoillaan viattominta kaikista pääkappaleista --\nlapsenmyssyä.\n\nJa eikös tullutkin juuri tällöin tätä synnynnäistä sunnuntailasta\nvastaan eräs hyvätyö, jolla tyrannikin olisi saattanut kuitata kaikki\nsyntinsä melkeinpä summamutikassa.\n\nHänen tyttärensä Liina Ellida on kiirehtinyt isänsä kuolinvuoteen\näärelle. Ja kun hän siinä seisoi Yrjänä-pojan pitäessä äitiään\nkiinni hameenpoimuista ja näytti hänelle suloisesti hymyillen ja\nkyynelehtien sulhasensa upseerinkirjat, ymmärsi herra Benediktus,\nettä hänen sydämensä oli kypsynyt suurimpaan tekoonsa. Hän laski\nlempeästi kätensä Yrjänä-pojan kiharaiselle päälaelle ja siunasi\ntyttärensä avion kersantti Yrjänä Friskin kanssa.\n\nJuhannusaaton aurinko paistoi armeliaasti avatusta akkunasta hänen\nvuoteelleen. Koivujen lehdet erottuivat hänen silmilleen huikaisevan\nkirkkaina kuin merkilliset jalokivet, melkeinpä kuin \"Pohjantähti\"\nkerran hänen rinnallaan. Koko luonto tuoksui. Hän hengitteli sitä\nsieraimien värähdellessä lapsellisesta nautinnosta. Selän tuolta\npuolen siinteli Paimilan ankeriaslahti, joka hänelle oli läpi elämän\nniin monet nautinnot tarjoillut. Koko välkeä Vesijärvi päilyi kuin\nsummaton, iankaikkinen silmä, joka iloitsi kaikesta siitä, mikä\nkasvoi sen ympärillä.\n\nEikä kukaan, ei edes hänen elämänsä mieliharmi, Petteri Heliander,\nkyennyt muuta kuin todistamaan seurakuntalaisille, että heidän\nrovastinsa lähtö oli ollut kaunis ja autuas.\n\nTosin Tenniläinen tokaisi lukkarin puheeseen: \"Neh, neh, sano minun\nsanoneeni, pyörryksiin se peeveli puhuu vielä arkkienkelinkin taivaan\nportilla. Mutta musta ja ruma se oli elonpäivinään kuin riihen\nseinästä reväisty piru, en minä sitä sanaani muuta.\"\n\nMutta Petteri-herran suru oli niin vilpitön ja syvä, että hänen\ntenorinsa kaikui heleänä kuin nuoruuden päivinä, koska hän haudalla\nveisasi Juhana Cajanuksen kuuluisasta valitusvirrestä mukaelemansa\n24-värssyisen muistolaulun, jonka nimi kuului aikakirjojen mukaan\nseuraavasti:\n\n\"Muisto- ja Cunnia-Waha. Walitus wirrellä ylösrakettu, Muinen\nkirkkoherran ja Prowastin Hollolassa, Sen Corkiast' Cunnioitettawan\nja Corkiast' Oppenen Herran, Mag. Bened. Krookin ylitse.\"\n\n\n\n\n12.\n\n\nHerra Benediktus oli viimeisinä hetkinään unohtanut kokonaan\nmaallisen etupolitiikkansa ankeriaat, nuo liuhupyrstöiset, mutta\nrasvaiset rumilukset, joilla hän oli etevästi herkutellut koko\nelämänsä ajan.\n\nMutta nepäs eivät kuolleetkaan hänen mukanaan. Ja niin jäi\nPentti-herra vieläkin melkeinpä kummittelemaan maan päälle.\n\nAlkoi kilpajuoksu Porvooseen, Turkuun ja Tukholmaan. Syntyi vimmattu\ntappelu hänen seurakunnallisesta perinnöstään.\n\nHauhon rovasti juoksi sekä piispan luona että Tukholman kanslioissa\npokkuroimassa kirjureita, neuvonantajia ja hovilaisia. Helsingin\nkirkkoherra ajatti kolme härkää piispankartanon pihalle. Ja\nKettula -- kuten oli uhannutkin -- pani härkien seuraksi näiden\nkumarrusmatkalle paraslypsyisen lehmänsä. Vieläpä Hollolan kuuluisat\nhevoset alkoivat ravata maanteitä pitkin. Herraskartanoitten kiesit\nja kaleesit osaksi Jaakko Krookin, osaksi Hauhon rovastin puolesta.\nTalonpoikain kopukat ajoivat kylkiluut pongollaan Hylleniuksen\nasiaa. Mutta Kettula keputteli jalkapatikassa piippunysä kourassaan\nhaukuskellen sulavalla suullaan koko Krookien sukupahnan viimeistä\noljenkortta ja orpanaa myöten.\n\nMutta Jaakko-herra -- kuten huhut kertoivat -- oli viettänyt kaikessa\nkiireessä, jo ennen isänsä kuolemaa häänsä Turussa tukkukauppias\nHahrin tyttären Eeva Kristiinan kanssa. Ja nuorikon myötäjäiset oli\nkuulema pantu suoralta kädeltä likoon, sillä uusi kansliapresidentti\nja uudet valtaneuvokset lakaisivat todella uuteen malliin, kuten hän\noli uhannut Thyra Helenalle Turun linnan kammiossa. Ne vaativat rahaa\nja jälleen rahaa. Ja... à la guerre comme à la guerre! Jaakko-poika\ntahtoi voittaa hinnalla millä hyvänsä.\n\nIsä-Krookin pesään ei ollut jäänyt irtainta rahaa paljoakaan. Oli\nvain viljaa, velkakirjoja, perhekalleuksia, pantteja ja laskuja,\nvarsinkin apteekkilaskuja Porvoosta Hämeenlinnaan ja Turkuun saakka.\nEikä kukaan ollut kiskomassa kapinallisilta talollisilta edes\npapinveroja, mikäli ei lukkari Heliander niitä haravoinut sieltä\ntäältä noin niinkuin silmänlumeiksi.\n\nPetteri-herralla oli näet itsellään uudet ja päätä pyörryttävät\npolitiseerauksensa ja näiden vuoksi armoton kiire. Hän pelasi\npuhemiestä kahdella, jopa kolmella rintamalla. Mukkulan kartanossa\nhän soitteli spinettiä vanhapiikatyttärille ja kävi naimakauppaa\nPetteri Burgmanin kanssa, joka piti häntä kuin piispaa pappilassa.\nRovastilassa hän hääräsi hovimestarina. Hän oli apumiehenä\nLiina-mamsellille, joka hoiti pappilan emännyyttä vuotellessaan\nYrjänä Friskiä Viaporista ja suruajan jälkeen vietettäviä häitään.\nOlipa hän, Petteri-herra, perinyt melkeinpä sielunhoitajan viran\nedesmenneeltä rovastiltaan. Agatha-matami odotteli näet myöskin\nmonella tapaa levottomana syvän surunsa vaimentumista, sillä hän\nkuvitteli itsensä totisesti herra Benediktuksen leskeksi, joka uuden\nrovastin eli Hylleniuksen oli naitava, jos kerran aikoi säädyllisesti\nja hyvien tapojen mukaisesti istuimelleen nousta.\n\n\"Ei maatessa markkoja tule eikä putina laula\", Petteri-herra siis\nnykyisin hoeskeli, hyräili, soitti, lauleskeli ja juoksi kartanosta\nkartanoon.\n\nPappilassa hän otti emännän apuna vastaan renkien rahtaamia uusia\nja yhä uusia huonekaluja, joita Jaakko-herra lähetteli Turusta\nja Tukholmasta saattaakseen tulevan rovastilansa entistäänkin\nkomeammaksi. Tuli kultapuitteisia peilejä, sahviaanipäällyksisiä\nsohvia ja nojatuoleja, porsliininen kahvipöytä hopeaisine\nkalustoineen, joka oli maksanut talon verosta taalareita, tuli\nvihreäsilkkisiä lippaita, marmoripäällyksinen emännän yöpöytä ja\nruusunpunaiset, harsouutimiset vuoteet, joiden kullanvärinen kirjailu\nhäikäisi silmää.\n\nJaakko-herran näytti vallanneen ylellisyyden ja komeuden intohimo.\nVai tahtoiko hän osoittaa vastustajilleen mahtia ja rikkautta, jota\noli turha tapella vastaan. Kenpä tietää.\n\nJoka tapauksessa oli nyt noussut Petteri-herran kunnian päivä. Hän\nmääräili ja hääräili. Usutti Agatha-matamia taitavin viittauksin.\n\"Ne on eri likat, joita riiataan ja eri likat, jotka naidaan\", hän\nlauloi. Ja matami juoksi puhemiestä hyvitelläkseen ryytikaapin,\naittojen ja pakarin väliä läkähtymäisillään. Palkaksi lukkari opetti\nmuistovirtensä värssyjä matamille, joka niitä hyräili sopivina\nhetkinä ja sopivista paikoista Henrik-herran lähettyvillä. Sillä\nkyllä hän naisihmisenä sen ymmärsi, että uskollisuus ylkä vainajan\nmuistolle herättää avioon astuvassa uudessa miehessä turvallisia\ntunteita.\n\nMutta Alestalossa Petteri Heliander vikitteli Katri-rouvaa: \"Piispa,\npiispa siitä vielä tulee... Henrik-herrasta, kun ei vain pääse piru\nlähettämään matameitaan ja muita pilaamaan viatonta miestä.\" Ja\nMukkulan Petteri-herran kanssa hän joi kaimamiehenä sinunmaljat ja\nlöi vetoa seitsentaskuisesta mekostaan: \"Tjaa, jaa, leskimorsian,\ntuulimylly ja harakkalintu ovat saman väärttisiä, uskollisessa\nrakkaudessa nimittäin. Mutta jos pannaan puhemiehenpaitaan joka\nlakkariin lisäksi hopeataalari niin, koira syököön, Alestalon armon\nme nappaamme vaikka lentävästä hännästä, kippis kaimapoika!\"\n\nJa hän istahti spinetin ääreen laulaen kekrilaulusta hetkeen sopivan\nvärssyn:\n\n     \"Kannuss' on olut, ei kaljaa,\n     siis juokaamme yks hyvä malja.\n     Muistakaamm' tästä, joit' ei ole läsnä,\n     vaikka se tuntuisi päässä!\"\n\nKun henkikirjuri kävi, nuoruudenrakkauden häntä pahasti hiukaistessa,\npäivä päivältä yhä kärsimättömämmäksi, laikahti lukkari yht'äkkiä:\n\"No, herrankies, tänä päivänä olet sinä sulhasmies!\"\n\nHän oli näet päättänyt lopultakin lyödä kaikki kärpäset samalla\nkertaa ja antaa neronsa ja laulujensa avulla kullekin omansa.\nAsioilla oli näet sitäkin tulisempi hoppu, kun Liina-mamselli oli\nlähtenyt jo muutama päivä sitten Hämeenlinnaan Jaakko-veljeänsä\nvastaan, joka oli ilmoittanut vihdoinkin saapuvansa kotiin\nnuorikkoineen.\n\nOli lenseä elokuunalkuinen aamu. Lukkari ja hänen kaimansa ajavat\nMukkulan kaleeseilla kosiomiehinä Pyhäniemen tietä.\n\nJuuri kun he kaartavat lahdenpohjaa kääntyäkseen Alestalon\nlehmustielle, painelee myötäsukaa Tennilän Kettula aikoen hänkin,\nomissa viisaissa suunnitelmissaan, Katri-rouvan pakinoille.\n\nLukkari tietää Kettulan keplottelevan näissä naima-asioissa omia\ntarkoituksiaan vastaan. Mutta hän luottaa älyynsä ja onneensa, ja\ntenniläisen noustua rattaille hän huimaisee hevosta selkään laulaen,\nettä Kutalahden rannat raikuvat:\n\n     \"Käy tietäs reippaasti ja salli riemun helkkää,\n     mut muista: turhuutta on elonleikki pelkkää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatri-rouva seisoskelee vieraitten ajaessa pihaan päätykamarinsa\nakkunan ääressä keskellä arkea juhlavassa taftileningissä, sillä hän\non aikeissa lähteä rovastilaan. Hän on jo keksinyt suuren kysymyksen,\njoka hänen on esitettävä oppineelle Hylleniukselle. Se on ihmeellinen\nkysymys. Hän on sitä tähän saakka kainostellut, sillä siinä piilee\njonkinlaista syntiä. Mutta siksipä se on oleva myös ratkaiseva heidän\nrakkaudessaan.\n\nHän on johdattava Henrik-herran kirkkoon, Maria Magdaleenan kuvan\neteen ja kysyvä väristen suuresta hartaudesta: \"Miksi on, rakas\nmaisteri, tällä pyhällä leskellä voiteluastia oikeassa kädessään?\"\n\nHän muistaa nimittäin hämärästi, että tällä israelittarella oli ollut\njoitakin synnin elkeitä, jotka hän kuitenkin sai anteeksi, koska hän\npyhitti itsensä suurelle rakkaudelle. Ou, c'est ça ... hänkin tahtoi\nolla niin syntinen ja pyhä, molempia yht'aikaa, sillä eikö itse\nherra Henrik ollut hänelle lukenut eräästä paksusta kirjasta, että\nrakastava syntinen on parempi ihminen kuin hyveellinen häijy...\n\nOo, sinä hetkenä juuri hän on horjahtava Henrik-herran puoleen. Hän\non totta vieköön nyrjähdyttävä vaikka molemmat nilkkansa, jotta hänen\nylkänsä täytyy hänet kohottaa puoleensa...\n\nEi ollut ihme, että Katri-rouva harmistui ja hätääntyi nähdessään\nvieraitten tulevan. Oo, tuo Petteri Burgman! Ei tapoja, ei espriitä,\nei melankoliaa, ei hypokondriaa, ei edes leiniä ... rhumatisme! Terve\nkuin talonpoika, nauraa lujat hampaat näkyvissä kuin renki -- un\nrustaud, moukka kerta kaikkiaan...\n\nMutta siinä jo hänen edessään raapii saappaallaan hänen salinsa\nturkkilaista mattoa kömpelösti kumartaen Petteri Burgman. Lukkari\niskeskelee silmää kaima veljensä selän takana.\n\nJa Kettula muka mairittelee: \"No, ka, niinhän se on hehkee tämä armo,\njotta omena polvella paistuu -- se Eevan omena, näätsen.\"\n\nJa kun Katri-rouva tarjosi tuliaisryypyt, tokaisi Kettula taas:\n\"Hoosiannaa, sano entinen ruustinna!\" Ryyppäsi päälle ja jatkoi: \"Ja\nhoosiannaa se laulaa kohta koko Hollola Alestalon armon ja uuden\nrovastinsa häissä. Se on näätsen sillä tavalla, että Hylleniuksen\nnaidessa oman pitäjän papintyttären on herralla kansan silmissä\nlaillinen perintöoikeus rovastiuteen.\"\n\nKatri-rouva ilostui. Hymykuopat ilmestyivät poskien varjoon.\nSilmäluomista vilahtaa kainostelevaa syntiä. Vartalo keinahtaa.\nJa hän kiidätti Kettulalle uutta ryyppyä. Mutta mitäs lukkari?\nHän luritti sammakonsilmät pallillaan: \"Hui, hai, ehei, Kettula!\nHenrik-herra on ollut jo ajat päivät matamin heiniä. Se on näätsen\nkahvi ja munatoti sellaiselle lukutoukalle oikeata lemmenhäppää.\nMutta tälle meidän armolle... sille kun on se nuoruudenrakkaus\nlämpöistä maitoa ja taivaan mannaa.\" Hän haarasi Burgmania olalle\nja huudahti huikealla tenorillaan: \"Synnyntärakkaus! Se se vasta on\nsellaista rakkautta, että siihen kuolee seisaalleen ja silmät jää\nauki!\"\n\nMutta Katri-rouva huudahti kauhuissaan: \"Aaka-muori, mon Dieu!\" Ja\nsitten hänen huulensa lipittivät sokerillaan: \"Oi, oi, ja minun kun\npiti jo aikoja sitten olla tervehtimässä parasta ystävätärtäni,\nmadame Agathaa...\"\n\nOo, hän oli todistava tuolle epäsäätyiselle matamille, joka ei\nollut muuta kuin pikkuinen porvaristyttö Porvoosta, mitä merkitsi\npapillinen syntyperä ja se \"charme\", joka syntyy kehdossa eikä ole\nopittavissa. Oo, hän oli nyt naturellement! -- taistelutuulella. Ja\nhänen pieneen päähänsä räiskähti nerollinen kipinä. Hän määräsi, että\nlukkarin ja erittäinkin Mukkulan Petteri-herran oli häntä seurattava\nrovastilaan.\n\nOo, hän oli näyttävä tuolle hurskastelevalle leskelle, että hänellä\noli \"un chevalier\" joka sormelle, jos vain tahtoi ja salli.\n\nJa he läksivät. Mutta lukkari tökkäsi kaimaansa kylkeen: \"Älä sure\nveli, rakkautta se on, vaikka kivellä viskaisi...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRovastilassa matami taistelee omalla tavallaan -- yksinkertaisuudella\nja hurskaudella. Hän on pukeutunut vaatimattomaan karttuunipukuun,\njonka helmat laskeutuvat turvallisen laveina lanteilta ja laahovat\npermantoa ylevässä rauhassa.\n\nMiksi tuo Henrik-herra viivyttelee täyttämästä lupaustaan? Eikö\nhän ole monet kerrat sanonut: \"Rakas Agatha, tämä munatoti on\nminun vatsalleni oikeata elämäneliksiiriä.\" Ja eikö kerran, kun\nhän peitellessään mahanpurussa kipristelevää maisteria vuoteeseen\nhuokasi: \"Ohhoijaa, miehiä ei auta uskoa, ennenkuin pappi sanoo\naamen\", eikö hän ollut huoannut myötä: \"Niin, niin, aamen, rakas\nAgatha, se on pyhä sana ja se on ajallaan sanottava.\"\n\nJa nyt! Tekeekö se takaperoa? Ei muuta kuin nenä kirjassa yökaudet.\nEikö hän ollut hänen lähettyvillään hyräillyt sekä rovasti vainajan\nmuistovirttä että tuota koreata häävirttä, joka alkaa sanoilla: \"Yks\nlammas eksyi laumast...\" eikö jo? Ja vielä eilisiltana, kun hän\nhyräili sanoja: \"Awaa corwas, äänen kuule, älä minust ercane cauvas\",\nniin mitäs tämä? Supisi omia supiseerauksiaan: \"Hjaa, jaa, hjaa, jaa,\nmikä on filofosian loppu, rakas Agatha?\"\n\nTänä aamuna istuu matami emännäntuvassa vuoroin haikealla, vuoroin\npelokkaalla mielellä. Hänen on just kerrassaan astuttava aviosäätyyn,\nsillä Alestalon rouvan hyväkäs on alkanut käydä hänen sisulleen.\nKahvipavut lennähtelevät kauhuissaan kivivadissa, jossa hän niitä\nsurvoo pyöreällä munakivellä.\n\nHenrik-maisteri tulee työhuoneestaan. Hän kulkee kamaria pitkin ja\nympäri paksu kirja käsissään, silmät tiirottaen ja sormi sojottaen\nrivejä pitkin. Matami ei ole huomaavinaan hänen tuloaan. Hän jauhaa\npapujaan, joista ihana tuoksu leviää huoneeseen. Hän ottaa vasaran\nja jatkaa sillä survomistaan, yltyen laulamaan muistovirttä siitä\nvärssystä, jossa elämä ikäänkuin lupaa uuden lohdutuksen surevalle\nleskelle:\n\n     \"Vihdoin viimein huojentapi,\n     ojentapi murretuita mieliämm',\n     että ijät ilohosa, ihanasa\n     toinen toisemm' tavoitamm'.\"\n\nJa hän katsahtaa ujoilevan houkuttelevasti tulevaan ylkäänsä, joka\nlopultakin näyttää havahtuvan kahvin kirpeästä tuoksusta. Silloin\nkaappaa matami ryytikaappinsa purkkien takaa helmillä koristetun\ntupakkakukkaron, jonka hän on ottanut muistoksi rovasti vainajan\npiippuhyllyltä: \"Tietääkös se maisteri\", hän sanoo hieman tuikeasti,\n\"koska naisihminen lahjoittaa tällaisen kukkaron kosiomiehelle?\"\nHenrik-herra yrittää hieman säikähtäneenä: \"Koskas se siis,\nrakas...?\" \"Sinä hetkenä, koska kosittu suostuu kihlajaisiin, hän sen\nsulhaselleen lemmenpantiksi lahjoittaa...\"\n\nJa matami on ojentamaisillaan sen maisterille. Mutta samassa hetkessä\nkeinuttelee sisään Katri-rouva, kavaljeerien pysähtyessä kirjakamarin\novelle.\n\n\"Bonjour, ma chère, ma chère!\" huudahtelee Alestalon armo syleillen\nmatamia. Ja samaa vauhtia hän kahisuttaa kuohkeat hameensa yli\npermannon tarttuen molemmin käsin Henrik-herran käteen, josta kirja\nmaiskahtaa lattiaan. Hän silittelee tämän suonikasta kädenpäällystä\nja tuijottaa hurmaavasti, rävähtämättömin silmäluomin pappi parkaa,\njonka likinäköiset silmät räpyttelevät kuin pienet varpuset merrassa\npäiväisellä kartanolla. Hajuvesien ja puuterin lemu kutittavat\nhänen kirjojen tomuun tottunutta nenäänsä, niin että hän on\naivastamaisillaan kesken Katri-rouvan viettelevän kuherruksen.\n\nMutta rouva nostaa kirjan permannolta ja huudahtaa: \"Oo, filosofiaa!\nQuelle beauté! Minunkin sielussani ovat tänä ihanana kesänä heränneet\nsuuret ja syvät kysymykset... Oi, rakas maisteri, teidän on\nsaatettava minut kirkkoon sen pyhän vaimon eteen, jolla on kädessään\nse ihmeellinen voiteluastia, se pyhä malja, jolla hän pesi ja pesi,\nkunnes...\"\n\nMutta siihen hänen äänensä sortui, sillä matami paukahutti viimeiset\npavut rikki, niin että kivivati kimahti ja pirskeitä lenteli seiniä\npitkin. Ja muori nousi lyöden polveensa läjähtävin kämmenin. Hän\nnäytti tehneen ankaran ja ratkaisevan päätöksen, poistuen lujin\naskelin tuvan puolelle.\n\nKahvi höyryää kupeissa salin pöydällä. Lukkarin mollonenä elää omaa\nelämäänsä autuaissa tuoksuissa, ja hän tökkää taas kaimamiestään\nkylkeen melkeinpä itsekin säikähtäen. Sillä matami on kantanut\npöytään itsensä Jaakko-herran lähettämän uutuuttaan kimaltelevan\nhopeaisen kahvikaluston, jonka kupit ovat kiinanporsliinia ja\nlautaset kristallia. Sapperment! Nyt se muori aikoi laskettaa\nsuoraa päätä katolta alas ja haudata kilpailijattarensa valtaviin\nhameisiinsa.\n\nJa mitäs? Siinä seisoo myös rovasti vainajan japanilaismaalauksin\nkoristettu virginia-rasia. Ja molemmille herroille tuodaan\npitkävartiset piiput, jotka pullahtelevat herkullisia savupilviä.\n\nEikä matami hukkaa aikaa. Hän vetää hurskastelevan muikea hymy\nhuulillaan hameensa laskoksista tuon kohtalokkaan tupakkakukkaron\nkillutellen sitä kuin ajatuksissaan Katri-rouvan nykerönenän alla.\n\nTämä sävähtää punaiseksi. Kauneuspilkku on irtautumaisillaan hänen\nsuupielestään leuanryppyjen jännittyessä säikähdyksestä ja vihasta.\n\nMutta matami herkuttelee yhä kristillisellä voitollaan tuosta\nviettelijättärestä, joka on tunkeutunut kuin käärme hänen lailliseen\nparatiisiinsa. Hän katselee rakkaasti Henrik-herran puoleen. Laskee\nkätensä hänen käsivarrelleen. Huokaisee pari kertaa syvään, aivankuin\nluopuisi jostain sanomattoman rakkaasta ja kallisarvoisesta.\n\n\"Niin, niin, niin, niin\", hän huokailee, \"kuten rovastimme\nmuistovirressä lauletaan... 'Jää siis hywäst' armahamme\nCaiziamme...', niin, niin se on, ja minä hänen emännöitsijänsä olen\npäättänyt hänen rakkaana viimeisenä tahtonaan taipua... Niin, rakas\nHenrik!\" hän huudahtaa ja hänen äänensä lujenee lujenemistaan: \"Ensi\nsunnuntaina meidät kuulutetaan ja lokakuun kolmantenakymmenentenä\neli Absalomin päivänä ovat häät!\" Niin hän työntää tupakkakukkaronsa\nmiehen kouraan, joka alkaa vavista suuresta mielenliikutuksesta.\n\"Niinhän, rakas Henrik?\" kysyy leski, tällä kertaa tuiman ankaralla\näänellä. Pappi nyökkää kuin unissakävijä. \"Niin, tuota ...\nsunnuntaina\", hän takaltelee. \"Sunnuntaina ja Absalomin päivänä,\nkoska Absalom oli minun ensimmäisen autuaan puolisoni nimi, ja meidän\ntulee edesmenneille kunnioitusta osoittaa.\"\n\nHenrik-herran aivoissa myllertää suuri filosofinen kysymys:\nSubstantia quid? Mutta tällä kertaa hän ei totisesti saa selväksi,\nonko Cartesius vai Spinoza aineen olemuksen määrittelyissä oikeassa.\n\"... siten että se ollakseen ei tarvitse toista olevaista\", pyörii\nCartesiuksen oppilause hänen aivoissaan. Mutta se pyörii kuin hyrrä.\nSiitä ei saa kiinni. Ja hänen vedenharmaat silmänsä sumentuvat.\nKaikki hänen viisautensa hukkuu Agatha-matamin silmänruskuaisten\nsuureen auktoriteettiin ja kouraan, joka puristaa hänen kättänsä\nlevollisen käskevästi. Ja niin hän nyökkää toisen kerran.\n\nJa samassa kuin käskettynä Kaisa-piika kantaa sisään bischofi-boolin,\njosta juodaan kihlajaismaljat. Lukkari hyräilee marssin tahtia\niskeskellen silmää Petteri Burgmanille. Katri-rouva istuu täsmälleen\nkuin kana, joka on tuulenpuuskassa lentänyt navetan katolle eikä\npääse sieltä alas. Häntä pyörryttää. Hän haistelee hajusuolaansa.\nMutta sittenkin hänen täytyy etsiä ikäänkuin kädennojaa\nnuoruudenkavaljeerinsa puolelta. Ja hänen pieni kätösensä nojaa\nsiunaaman hetkeksi Petteri-herran polveen.\n\nAika kuluu. Elokuun päivä kääntyy lempeäksi iltapäiväksi, kunnes\nKaisa-piika huutaa ovelta: \"Nyt ne tulevat... herrasväet!\"\n\nJa tapahtui kuin hiiriparvelle, joka viettää juuston kimpussa\npöytätanssiaisia herrasväen poissa ollessa. Lukkari jäi hetkeksi suu\nammolleen. Sitten taivahti hänen pitkä selkänsä kuin puotipojalla.\nJa hän harppasi tuvan kautta pihamaalle. Katri-rouva nyrjähdytti\nlievästi nilkkansa ja otti Mukkulan herran käsivarresta kuten oikeaa\nja ainoata kavaljeeriaan ainakin. Henrik-herra livisti kirjakamariin.\nJa matami seisoi hetken kuin suolapatsas. Mutta sitten hän nyökkäsi\ntarmokkaasti, siisti nopeasti pöytää, kiepahti tupaan, josta kantoi\ntulisella kiireellä uudet puhtaat kupit pöytään. Ja katso, hän\nhymähti arvokkaan tyytyväisenä, sillä tupaantuliaispöytä oli valmis\nnuorenparin tulla. Lukkari hääräsi jo pihalla kaleesien vierellä,\njoista Jaakko-herra auttoi rouvansa nurmikolle. Petteri Heliander\nkumarteli kaula pitkällä rovastilan uudelle armolle, joka näytti\nolevan säysy ja vakava ihminen. Tosin ruustinnaksi pienenpuoleinen,\ntuollainen tyllerö, jonka valkoveriset kasvot ja harmaansiniset\nsilmät olivat haileahkot. Mutta huulilla oli ihmismäinen hymy, joka\nrohkaisi lukkarin valittuihin tervetuliaissanoihin.\n\nKatri-rouva keinuu kuistilta nuorikkoa vastaan, huudahdellen jo\nkaukaa: \"Charmant, charmant! Ma chère, ma chère madame, soyez\nla bienvenue! Oui, c'est ça, c'est ça... Comment allez-vous?\"\nJa tyhjennettyään koko ranskankielensä hän pyörähteli iloisena\nnuorenparin ympärillä palaten tuliaispöytään Liina Ellidan\nkäsipuolessa.\n\nJa kaikki kävi hyvin. Nuoripari oli tyytyväinen. Jaakko-herra oli\nloistavalla tuulella. Hän salli lukkarin lukea kuninkaallisen\nvaltakirjansa Hollolan rovastinvirkaan, jonka hän oli tuonut\ntullessaan Tukholmasta.\n\n\"No, johan minä, johan minä sitä\", kumartelee Petteri-herra\nluettuaan, \"että kun oikealla nuotilla lauletaan niin Tennilän\nketuilta meni häntä poikki juuresta juurtain, sapperment, sanon minä.\nLycka till, lycka till, sanoo ruotsalainen...\" Ja hän kumarsi syvään\nuudelle esimiehelleen.\n\nJos kenelle, oli tämä päivä merkkipäivä Petteri Helianderille.\nSillä puhemiehenpaitoja tuli hänelle tänä päivänä parittain. Kun\nnäet Mukkulan Petteri-herra saattelee illansuussa kaleeseillaan\nKatri-rouvaa Alestaloon, tämä laskee hellästi hansikoidun\nkätensä nuoruudenkavaljeerinsa olalle, ja ajoneuvojen sopivasti\ntiennyppylällä notkahtaessa se lennähtää kuin västäräkki hänen\nkaulalleen, ja leski kukertaa punaisilla huulillaan: \"Mon chéri,\nsaat minut suuren uskollisuutesi palkaksi, oui, c'est ça...\" Ja he\nsuutelevat pitkään.\n\nMutta hetken kuluttua morsian sanoi: \"Ja meidät on kuulutettava\nensi sunnuntaina. Eikö niin, mon chéri? Ja häät? Ne vietetään\npyhäinmiesten päivänä, sillä edesmenneen puolisoni nimipäivä on vasta\njuhannuksena, niin äärettömän, äärettömän kaukana... Eikö niin, mon\nPierre, sano?\"\n\n\"No, ka, sopiihan se. Kun on nauriit saatu kuoppaan, silloin on\ntyttäret ja lesket naitettava, sanotaan\", myhäili Petter Burgman\ntukevilla leukaperillään.\n\nJa kaleesien joustavat vieterit notkuttelivat heitä kuin autuuden\nloppumattomilla aalloilla.\n\n\n\n\n13.\n\n\nHerra Benediktus oli elämänsä loppuvaiheessa pelannut politiikkaa\npelkästään oman peruukkinsa kanssa, kuten hän oli itse leikkisanan\nheittänyt. Siinäkin hän oli oikeastaan joutunut tappiolle, sillä\nhänen oma mataminsa oli vehkeillyt häntä vastaan. Vieläpä hänen\nomalla tupakkakukkarollaan! Ja matkusti kuin matkustikin koreissa\nkaleeseissa ja laillisessa aviossa Turkuun, jonne maisteri Hyllenius\npalasi entiseen virkaansa. Sellaisen rusinapuun se tämä elämä\nnostatteli herra Benediktuksen haudalle.\n\nMutta suurpolitiikassa näyttivät autuaan rovastin sekä suuret että\npienet synnit jäävän kokonaan kostamatta. Siinä suhteessa tuntui\nhänen muistonsa pysyvän maineeltaan voittamattomana.\n\nHänen jälkeläisilleen näytti siunautuvan virkoja, kunniaa, mainetta\nja rikkautta karpiomitalla. Kaarlo-herra oli noussut kuin noussutkin\nlaamanninistuimelle. Ei ainoastaan sisarensa nokkelasta tempusta\nvaan myöskin siitä omakohtaisesta ansiosta, että hän oli keplotellut\nrappioherra Wijkmanin Tukholman Skants-tullin mestauslavalle, jolla\ntuomari parka eräänä syyskuun synkeänä aamuna pääsi \"pois hengestään,\nkunniastaan ja tavarastaan\", kuten tuomion sanat kuuluivat.\n\nEikä mahtavan laamannin tarvinnut tuntea kirpunpuremaa suurempia\nomantunnonpistoksia. Sillä olipa hän oikeastaan auttanut vanhan\njuopporatin ja lurjuksen taivaan tielle. Vähä-Savon tuomari, näätsen\n-- kuten aikakirjat kertovat -- meni \"hengellisen valmistuksen\nperästä katuvaisena kuolemaan\".\n\nEntä Jaakko-herra? Hänessä autuaan isäuskon elämänviisaus näytti\nkantavan kolmikymmenkertaisen sadon, kuten vainajan pellotkin hänen\nmaallisen aherruksensa aikoina.\n\nKuka saattoi vastustaa Suur-Hollolan nuorta rovastia? Hän oli\nlyönyt Kettulan ja muut talonjussit sekä kilpailijansa älyllä\nja lahjuksilla. Tosin tuo kilpajuoksu oli maksanut plootuja ja\ntaalareita enemmän kuin Plootu-Pentti oli kyennyt kiskomaan koko\nsiunauksellisen elämänsä aikana. Mutta nyt! Rovastikunta oli hänelle\nkuin ruhtinaskunta. Ja hänen rovastilansa oli kukkuroillaan hopeaa,\nkallisarvoisia harvinaisuuksia ja muuta komeutta. Sen rikkauden maine\npani piispatkin häntä kadehtimaan. Mutta hänen ei tarvinnut sopivan\nhetken tullen muuta kuin ojentaa kätensä painaakseen piispanhiipan\nohimoilleen.\n\nOh, hän saattoi nauraa rovasteille, piispoille ja äkäpussi\nKettulalle, joka ei enää, saatuaan sanoman tappiostaan, ollut mahtua\nnahkoihinsa. Tosin Asikkalan peruna-apostoli lohdutteli miekkosta\nvanhalla uskollaan, että muka Herran kirves oli pitkässä varressa.\nMutta tämä \"varsi\" näytti olevan tenniläisen mielestä pitkä kuin\nvaivaisen nälkäviikko. Ja turhaan hän kiukutteli Asikkalan papille:\n\"Neh, neh, johan ma sen sanoin, venyttää ja levittää se vain\nelämäänsä tämäkin Kruukki kuin piru pergamenttia Eurajoen kirkossa.\nEihän se muuta, Tynnyri-Pentin poika, kuin kaikalehtaa ja meikalehtaa\nsilkkisillä matrasseillaan...\"\n\nMutta Petteri Heliander, joka oli saanut uudesta rovastistaan\nentistään ankaramman esivallan, lauloi kuin lauloikin kostolauluaan\nAssyyrian Nebukadnesarista sellaisella hartaudella, että itse Taivas\nkuuli hänen ahdistuksensa.\n\n     \"Sen kullat, hopeat ja vasket, raudat sen\n     paas survoi hiedaksi, jokaisen hiukkasen\",\n\nhän ulakehteli koko syyskauden juostessaan märkänä koirana\npapinpostia rovastilasta rovastilaan ja puolueherralta toiselle.\n\nJa mitäs tapahtui? Eräänä marraskuisena yönä sattui sellaista, että\n\"taivaan vahvuuden se pani järkkymään\", kuten Petteri-herra oli\nlaulamistaan laulanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNastolan Gyllenstjernoilla oli suuret kutsut Seestan-kartanossaan.\nJaakko-rovasti lähtee juhlasta rouvineen ja sisarineen kotimatkalle\ntuohtuneena ja suutuksissaan. Hän on saanut herrojen väittelyissä\npistoksia, jotka kihelmöivät vieläkin ärsyttävinä väkäsinä hänen\nylpeätä rintaansa.\n\nSeurassa oli ollut läsnä Porvoon Gammelbackasta leskirouva\nElsa Katariina Sprengtporten saattajinaan nuori upseeri, hänen\npoikapuolensa Jaakko Maunu, ja tämän perin nuori velipuoli, kadetti\nYrjö Maunu, joista edellinen oli herrainhuoneessa noussut kiihkein\nparjauksin hattuhallitusta ja koko ajan puolue-elämää vastaan. Se\noli muka sairautta! Se oli muka viheliäisintä tyranniaa mitä maa\npäällänsä kantoi. \"Valistunut\" yksinvaltias -- bien entendu! -- oli\nsen murskaava ja pelastava kansan puolueherrain sorrosta...\n\nVieläkin, istuessaan kaleeseissa vastapäätä Eeva Kristiinaa ja Liina\nEllidaa, Jaakko-herra purkaa sappeaan noita \"rojalistinulikoita ja\nkapinamaakareita\" vastaan. Ja hän yrittää ne kuitata ylimielisellä\nnaurulla. Mutta sisimmässään hän on levoton. Herrojen keskusteluissa\noli viittailtu kirkkoherra Pacchaleniuksen kärsimyksiin ja hänen\nilmiantajiinsa. Tuo nuori upseeri oli näet hyökännyt kiihkein sanoin\npiispa Browalliusta ja hänen \"apureitaan\" vastaan, yrittäessään\ntodistella puoluevehkeilyn kurjuutta.\n\nTämä on nyt nostanut keskellä kuivankoleata marraskuun iltaa\nJaakko-herran rintaan ahdistavan myrskyn. Ohitse vaeltavat\nkarurantaiset järvet ovat riittymäisillään jäähän. Ne makaavat\nliikahtamattomina kuin raskas, eloton lyijy. Niissä on alistuvaa\ntoivottomuutta, joka vavahduttaa Jaakko-herran mieltä merkillisin\nonnettomuuden aavistuksin. Ajoneuvojen kulkiessa laaksojen rinneteitä\nlehmukset, vaahterat ja pähkinäpensastot vaeltavat ohitse kuin\nhautajaissaatto alastomin, varvunhoikin käsivarsin, jalat mustina\npaksuina tönkkinä.\n\nNaiset keskustelevat vilkkaasti juhlan tapauksista. Jaakko-herra\nkatsahtaa nuorikkoonsa kiukku sisimmässään. Tuo tuossa ...\ntyyni, alistuva olento, jonka hän kihlasi itselleen pelkällä\nsormenviittauksellaan, sydämessään koko ajan himo toiseen naiseen,\närsyttää tänä hetkenä hänen jokaista hermosäiettänsä.\n\nThyra Helena! Hän oli luullut pääsevänsä irti tuosta muistosta tällä\naviollaan. Mutta se on käynyt viikko viikolta yhä polttavammaksi.\nEikä hänen yhtämittaisessa vaivassaan ole mitään toivoa.\n\nMitä häntä nyt auttaa hänen kaikki valtansa ja hänen rikkauksilla\ntäytetty rovastilansa? Hän on estänyt ostamallaan suosiolla Tuomas\nPacchaleniukselta hänelle luvatut korvaukset ja rovastikunnat.\nHänellä on yhäkin varalta tuota miestä vastaan uusia syytöksiä,\njoilla voi tuottaa kärsimyksiä hänen tyttärelleen.\n\nMutta hänen sydäntään puristaa tänä hetkenä jäänvarma ajatus,\nettä tuo kaikki on oleva turhaa. Thyra Helena on kestävä mitkä\ntahansa tuskat ja häpeät. Mutta hänelle. Jaakko Krookille, hän on\nsaavuttamattomissa.\n\nEeva Kristiina koskettaa lempeästi hänen polveansa kuin herättääkseen\nhänet synkästä tuijotuksestaan. Mies näyttää havahtuvan kylmän\npuistatuksesta, sillä ranta-aukealla on alkanut painaa vastaan\nvihurinpuuskia, jotka tuntuvat ennustavan yöllistä myrskyä. Hän\närähtää kuskia kiirehtimään: \"Eikö sinulle ole ruoskaa, mies? Aja!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotona rovastilassa ei Yrjänä-poika halua mennä nukkumaan\nyliskamariinsa Kaisa-piian hätistelyistä huolimatta. Poika tahtoo\nväenväkisin nähdä kiiltävien kaleesien ajavan portista ja niiden\nhäikäisevien lyhtyjen valaisevan pihamaata. Ja konvehtit, jotka\näiti oli luvannut tuliaisiksi -- ne hänen on saatava. Hänelle on\nsitäpaitsi luvattu tuoda raketti, oikea sihisevä ja sähisevä raketti,\njonka hän saa omin käsin sytyttää...\n\nEi, hän ei halua, hän ei tahdo! Pieni nyrkki pystyssä hän uhkailee\nKaisaa, joka yrittää tarttua hänen käsivarteensa.\n\nPieni taisteleva nyrkki pysähtyy. Ovelta on kuulunut harvaan iskevä\nmutta luja koputus. Hämärä tuntuu yht'äkkiä Yrjänästä peloittavalta.\nSe katsoo lyijypuitteisista ikkunoista ja se tulee hautausmaalta\nasti. Sieltä päin se aina tulee, hän tietää sen. Ja nyt hän riippuu\nkiinni Kaisan turvallisessa hameessa tämän mennessä avaamaan\nulko-ovea.\n\nVieraitten tullessa kirjakamariin on täällä niin hämärää, ettei\ntulijoista näy muuta kuin haamu. Niitä on kaksi. Toista ei Kaisa\ntunne. Mutta hetken kuluttua hän lyö toisen herran edessä helpottuvin\nmielin kätensä yhteen: \"Jesmaarin, Lasse-herrahan se...!\"\n\nTuntematon kysyy rovastia. \"Juhlissa, juhlissapa tietenkin\", hän\ntokaisee puolittain ivallisesti kuultuaan asian. Ja Lasse Tonnerus\njatkaa: \"Jubileerausta ja flaguleerausta! Mitäpäs muuta...\"\n\nSytytettyään kynttilät Kaisa säikähtää tuntemattoman vieraan\nkatsetta. Se palaa syvänä, yhteen kohtaan tuijottavana. Hänen\nvartalonsa on laiha ja kasvoissa on riutumusta. Mutta niiden juonteet\novat kireät ja kovat ja miehen ryhti on luja.\n\nKaarle Fredrik Mollerus on taistellut itsensä puhtaaksi.\nTurun-matkansa jälkeen hän on kamppaillut läpi toivottomien öittensä\nThyra Helenan kuva sydämessään. Ja hän on noussut. Hän on ollut\njo monet ajat itsensä herra. Ja nyt hän on tullut, kuten Lasse\nTonneruskin, tekemään tiliä Krookien pappilaan.\n\nLasse-herra kiertelee tutussa kamarissa ja pysähtyy suuren\nseinäkaapin eteen, jonka hyllyillä kiiltelevät hänen vanhempiensa\npesästä ryöstetyt kalleudet. Hän laskee ne tarkkaan. Ne ovat kaikki\npaikallaan -- hopeakannu ja pikarit, hänen äitinsä bööminkiviset\nkorvarenkaat, kultaketju ja kullattu morsiuskruunu... Ja hän\nnapsauttaa peukalollaan keskisormea, niin että Yrjänä-poika kihahtaa\niloisen naurun. Hän on juuri selittämässä vieraalle sitä merkillistä\nrakettia, joka hänelle on luvattu. Tuon miehen kasvot jollain tavalla\nsäälittävät poikaa. Hänen täytyy nojailla sen polvea vastaan ja\nsitä salavihkaa taputella. Ja eikös! Vieraan jäykät suun juonteet\nsulautuvat hetkeksi herkkään myhäilyyn.\n\nMutta kun kuuluu pihaportilta kaleesien pyörien ratina, hänen\nhuulensa sulkeutuvat jälleen päättävästi, kuin kostajalla, joka on\npäättänyt iskeä vihamiehensä maahan ja armottomasti.\n\nJa hän vetäytyy kamarin hämärimpään nurkkaan, aivankuin\nvalmistautuakseen viimeiseen taisteluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalon emäntä ja Liina Ellida olivat, järjestettyään vieraille\ntarjottavaa, vetäytyneet huoneisiinsa. Mutta herrat ovat jääneet\nistumaan saliin upeasti palavien kynttelikköjen äärelle, joiden\nlevottomat liekit heijastelevat korkeisiin seinäpeileihin. Uudet,\ntaiteellisesti koristellut pellavatapeetit tanssittavat niiden\nvalossa siroja rokokoohahmojaan, paimenettaria, karitsoita ja\nlintuja. Pöydällä helmeilee hopeahaarikoissa piccadonviiniä ja\nhöyryävässä kannussa totivettä.\n\nRovasti on vierailleen ylenpalttisen kohtelias. Mutta hän näyttää\nmenettäneen entisen varmuutensa. Hän tapailee keskustelunaiheita\nsieltä täältä. Nämä kuitenkin tyrehtyvät, sillä vieraat vastailevat\nyksikantaan, vieläpä Lasse Tonnerus häijysti naurahtaen, röyhkeästi\nryypäten ja huitaisten halveksivasti kädellään.\n\nVihdoin puhui jäyhin äänin Karpoon kappalainen, tuijottaen katse\nrävähtämättä kynttelikön liekkeihin: \"Niin, vuosia on kulunut. Sinä\nolet noussut kunniaan ja minut on peitetty häpeällä.\"\n\nJaakko-herra nosti lasinsa, yritti naurahtaa ja laskea leikkiä. Hän\nalkoi kiirehtien kertoa Glansenstjernain juhlasta. Siellä olivat\nolleet mukana eräät Sprengtportenin veljekset, hän heitti nimet\nesiin näytellen huvittunutta halveksumista. Ja ajatella ... heistä\nnuorempi, parraton kadettinulikka, oli haastanut kaksintaistelua\neversti Bildsteinin Erkki-pojan kanssa. Oo, diable! Ja mistä hyvästä?\nNuoresta talon tyttärestä, Anna Elisabetista, joka oli vielä pelkkä\nlettipäinen tytönheilakka...\n\nMutta kesken juttuaan hän kuulee Molleruksen uhkaavat sanat: \"Minäkin\nolen tullut vaatimaan kaksintaisteluun -- sinut. Oletko valmis?\"\n\n\"No, mutta miksi, veli hyvä\", yrittää Jaakko näytellä yhä huoletonta.\n\"Mehän olemme olleet aina, opiskeluajoista saakka...\"\n\nMutta kappalainen jatkaa, sana sanalta, tuijottaen jonnekin loitolle,\nkuin kaukaisen papintupansa yksinäiseen talikynttilään: \"Minä,\nKaarle Fredrik Mollerus, olin muutamia vuosia sitten Turun akatemian\ndosentti, ja minulle ennustettiin loistavaa tiedemiehen uraa. Ja nyt!\nMikä minä olen? Sarkavaatteinen köyhälistöpappi...\" Katse kääntyi\nhitaasti kohti Jaakkoa ja kivenkovana putosi kysymys: \"Satutko\nmuistamaan, kuka sai aikaan sellaisen saatanallisen metamorfoosin?\"\n\nRovasti nosti uudestaan lasinsa halveksivasti hymähtäen. Hän aikoi\njuoda tuon juopoksi luulemansa papin nukkumahumalaan. Lasse Tonnerus\nkulautti silmät kiiluen, punaista tukkaansa pöyhien pitkän siemaisun.\nMutta Karpoon pappi maistaa ohimennen pari pisaraa ja jatkaa äänen\nsävyttyessä vähitellen katkeraksi: \"Muistatko, minkä näköinen olin\nsilloin? Tuuheatukkainen, valkeakasvoinen nuori mies. Ja minulla\noli morsian, hyväntekijäni, Vanajan kirkkoherran, jalo ja kaunis\ntytär. Satutko muistamaan, kuka minulta ryösti nuoruudenrakkauteni\nmorsiamen, Thyra Helena Pacchalenian?\"\n\nViimeisissä sanoissa oli ollut sellaista särkevää tuskaa, että Jaakko\nkauhistui sisimmässään.\n\nMutta hän naurahti kuin naurahtikin vielä kerran huolettomasti: \"No,\nmutta, arvon veli, minulla on puolisonani Eeva Kristiina Hahr, kuten\nitse näit ja havaitsit! Enkäpä ihmettelisi\", hän lisäsi viekkaasti,\n\"vaikka Thyra Helena vielä tänäkin hetkenä vuottelisi...\"\n\n\"Minuako muka, sinä valheen poika! Hän, Thyra Helena, ei voi odottaa\nmuuta kuin kuolemaa, sillä hänen jalo sydämensä ei ole kestävä sitä,\nettä hänen nuoruudenrakastettunsa on ilmiantaja ja jokaisen ihmisen\nsilmissä kunniaton roisto...\"\n\n\"Hoosiannaa, ruustinna, sanoi Tennilän Kettula!\" härnäsi Tonneruksen\npoika. \"Muistaako herra rovasti sellaista miestä? Kippis!\"\n\nJaakko-herra näytti menettävän lopultakin kärsivällisyytensä. Hän\nnousi tuolin rymähtäessä kauas taakse päin. \"Ulos, lurjus!\" hän\närjähti studiosukselle. Lasse-herra hoipahteli kirjakamaria kohti,\nmutta ärhenteli vielä ovelta: \"Se mies tietää yhtä ja toista siitä\nhuutokaupasta, josta Plootu-Pentti ryösti äiti muorin morsiuskruunun,\nhih!\"\n\nJaakko kohautti olkaansa katse tähdättynä koko ajan Kaarle\nFredrikiin. \"Minuako sinä tulet syyttämään siitä, että alennuit\nilmiantajaksi, kuten itse tunnustit?\" hän kysyi purevasti. \"Ja minä,\nminäkö tein sinusta salajuopon ja rentun, joilla arvonimillä olet\nniittänyt -- en vérité! -- kaunista mainetta?\"\n\nMutta hän vavahti omia sanojaan nähdessään niiden vaikutuksen.\nKaarle Fredrik oli tarttunut päähänsä. Silmäluomet puristuivat\nkiinni. Hän haukkoi ilmaa, aivankuin elämän loppumaton vääryys olisi\nhirttonuorana kuristanut häntä kurkusta. Vähitellen avautuivat hänen\nsilmänsä, joista nyt paistoi pohjaton suru ja kärsimys. \"Niin,\nminä olin juoppo\", hän takoi hiljaa nyrkkiään pöytään. \"Minä olin\nrenttu. Minä olin pyhässä virassani valapatto. Minä ajoin piruja pois\nperkeleellä. Ja minun sieluni oli todellakin tulla yhtä mustaksi\nkuin teidän, te pikku konnat ja suuret konnat, jotka nyt hallitsette\nmaailmaa.\" Puhujan katse naulitsi merkillisellä tavalla kuulijan\npaikalleen.\n\nViime sanojen solvauskaan ei kyennyt nostamaan Jaakko-herraa\nvastarintaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään silmissä\ntuonmääräistä kärsimystä. Niiden pohjalta uhosivat häntä vastaan\nkaikki hänen tekonsa, niiden marttyyri, joka katsoi häneen kuin\nsatojen nuolten lävistämä pyhimys. Ja kuitenkin samalla kertaa kuin\nhenkien maailmasta saapunut kostaja, tuomiossaan vääjäämätön ja\narmoton. Ja tuo kärsimyksen ruumiillistuma jatkaa: \"Niin, minä olin\nkadotuksen oma.\" Ja hänen äänensä särkyi hetkeksi. Mutta se sortui\nvain muuttuakseen kokonaan uudeksi, haaveelliseksi ja helläksi:\n\"Mutta minun tarvitsi vain vielä kerran eräänä onnellisen katkerana\nhetkenä nähdä hänen kasvonsa löytääkseni vastamyrkyn oman sieluni\nkäärmeenmyrkylle. Ja minä nousin, minä kamppailin yksinäisessä\ntuvassani, minä vaelsin autioilla rannoillani, minä puhdistin\nitseni köyhien seurakuntalaisteni kanssakärsimyksissä ja saarnojeni\ntulessa. Mutta ansio on yksin hänen, hänen jalon kauneutensa, joka on\ntotisesti Jumalasta syntynyt...\"\n\nTuli hiljaisuus, joka oli pelkkää kovaa ja mykkää marraskuunyötä.\n\nVähitellen Kaarle Fredrikin kasvoilla juonteet lujittuivat jälleen.\nHän nousi hitaasti. Ja nyt hän puhui lujin äänin ja asiallisen\nvarmasti: \"Saatuani tietää, että hänen puhtaan sydämensä oli ollut\nlopultakin mahdotonta alistua sinun tahrattavaksesi, tunsin saaneeni\nautuaan palkan yksinäisestä kamppailustani. Ja kun kuulin sinun\nuusista vehkeilyistäsi kasvatusisäni oikeuksia vastaan, päätin vaatia\nsinut tilille. Sinun on korjattava väärät tekosi viimeistä kirjainta\nmyöten...\"\n\n\"Kukin katsokoon eteensä ja ajallaan!\" puuskahti Jaakko. \"Se on tässä\nmaailmassa laki, hyvä herra.\"\n\n\"Sinä lähdet vielä tänä yönä, tällä hetkellä kaleeseillasi ja\nminun kanssani Vanajan pappilaan, ja sinun on tunnustettava siellä\nläsnäollessani Thyra Helenalle ja hänen isälleen konnantekojesi\njokainen salapisto ja temppu. Sinun on todistettava, että todellinen\nilmiantaja olet sinä ja piispa Browallius. Teetkö tämän? Vastaa!\"\n\n\"No, mutta ... sinähän hourit, veli hyvä...!\"\n\n\"Koko sinun rovastikuntasi paloviina ei saisi minua tällä hetkellä\nhourimaan. Teetkö tuon kaiken ja lisäksi hankit kirkkoherra\nPacchaleniukselle hänelle kuuluvan korvaussumman ja Lohjan\nrovastikunnan, jotka olet häneltä apureinesi varastanut? Teetkö?\nVastaa. Muussa tapauksessa on Herran tuli polttava sinut ja sinun\nhuoneesi!\"\n\nJaakko-herra näki, ettei tuota miestä vastaan auttanut muu kuin\nsäälimätön taistelu. Nöyrtyminen, polvistuminen tomuun ja tuhkaan,\nhäpeä ja ruikuttelu ei totisesti sopinut hänen luonnolleen. Hän\nsinkosi umpimähkään: \"Oo, mikä saarnamies sinusta onkaan sukeutunut!\nNo, mene, mene, saarnaa itse nuo 'suuret totuutesi' Vanajan\npappilassa. Minä olen lainaava sinulle vielä parihevoset ja vaunut\ntallistani!\"\n\n\"Se ei riitä tällä kertaa, Jaakko Krook\", iski yhtä lujasti vastaan\nKaarle Fredrik. \"Meidän oikeutemme vaatii, että saatanakin kerran\ntunnustaa itse oman saatanallisuutensa! Eikä ainoastaan meidän vaan\njokaisen rehellisen ihmisen tässä maassa, sillä te olette hajuvesin\npirskoitettu ruttohisten joukko koko tälle kansalle.\n\n\"Te näyttelette valtiomiestä! Mutta ette ole mitään muuta kuin\nperuukkipäisiä nuorallatanssijoita. Te huudatte tekevänne historiaa.\nJa totisesti! Te teette sitä. Mutta ainoastaan jälkeentulevaistemme\nnaurunaiheeksi tai surkuttelevaksi inhoksi. Vieläpä te julkeatte\npuhua totuuksista. Ettekä te kuitenkaan ole mitään muuta kuin\npikkuruisten kamarifilosofien apinoitsijoita. Ja mikä viisauksien\nviisaus! Te ette pelkää matkia edes profeetoita. Ja teissä asuu\nkuitenkin pelkkä rienauksen henki. Mutta rienaajiksikin te olette\npieniä, hiirenpieniä piruja, joilla on päässä myssy tai hattu. Ja\nkaikilla yhtä nöyrät polvet ja yhtä hervoton niska. Paljon ääntä ja\nvähän villoja, sanotaan.\n\n\"Teille kannattaisi pelkästään nauraa, jollei olisi karvas tosiasia,\nettä sadasta pienestä pirusta syntyy kokonainen saatana. Siispä\nvastaa minulle, sinä pikkupiruista älykkäin, teetkö tahtoni mukaan,\nvai haluatko julkista taistelua. Minulla ei ole omasta puolestani\nmitään menetettävää. Vastaa!\"\n\nJaakko-herra menetti kokonaan malttinsa. Hän astui pitkin askelin\neteisen ovea kohti. Pysähtyi täällä. Ja huudahti silmät palaen\nkorskeata vihaa: \"Tässä rovastilassa on tapana heitättää kiertävät\npappisrentut rengeillä ulos!\" Hän käännähti taas. Mutta samassa\nseisoo hänen edessään avautuvassa ovessa Lasse Tonnerus, toinen käsi\nja käsivarsi täynnä vanhempiensa kalleuksia ja toisessa kädessä suuri\nhopeamalja täynnä paloviinaa.\n\n\"Hoosiannaa, sinä Plootu-Pentin poika! Nyt ryypätään minun autuaan\nisäni hopeapikarista veljenmaljat! No, no, kippis, hammas karvaaksi\nvaan. Kyllä ennätät lakituvassa selvitä, kun Kettula, Ollila,\nVähä-Mattila ja Vehkoo vannovat sinua varkaan ja ryövärin pojaksi.\nHoi, veli, hoi!\"\n\nYhä raivostuneempana työnsi rovasti nyrkillään reuhaajaa rintaan,\nniin että tämä horjahti nurin, jolloin hänen korunsa sinkoilivat\npitkin lattiaa. Eikä Lasse-herra ennättänyt kömpiä pystyyn, ennenkuin\novi oli kumahtanut kiinni rovastin rientäessä pihamaalle päin.\n\nKaarle Fredrik oli kääntynyt tuijottamaan päätyakkunasta\npilkkopimeään yöhön. Mutta Tonneruksen pojassa oli sammunut\nviimeinenkin järjen kipinä. Hän hapuili kalleuksiaan. Ei saanut niitä\nkäsiinsä. Ja hän kimmahti ylös sokeassa raivossa. \"Vai pitkässä\nvarressa Herran kirves? Jumalavita!\" hän huusi. Paiskasi raskaan\nhopeahaarikkansa umpimähkään pöydälle, jolla toinen kyntteliköistä\nkaatui. Samassa vimmassa hän hyökkäsi pöytää vasten. Hän pysyi\nvaivoin pystyssä. Jalat olivat kuin halvatulla. Mutta päässä kohisi\nhumala. Se tuntui rikkovan aivot... Se kiristi ohimoita. Se pani\nitkemään ja kiroamaan, tekemään jotakin tavatonta.\n\nKaarle Fredrikin ääni kuului jyrähtäen hänen korviinsa. Se käskee\nhäntä vaikenemaan. Mutta onneton on saanut käsiinsä pöydältä raskaan\npalavan kynttelikön. Tämä nousee korkealle hänen raivokkaassa\notteessaan. Ja samassa hullussa raivossa se lentää pihanpuoleista\nakkunaa kohti.\n\nLasit helähtävät. Autuas vapautumisen tunne avartaa nuorukaisen\nrintaa. On aivankuin poikaiän katkeruudet olisivat haihtuneet\ntuhansina männinkäisinä pimeään yöhön. Vuosien alennustila, jolloin\nhän oli saanut juosta kurjasta armopalasta \"leskien ja orpojen\nhuoltajan\" koronkiskurina talosta taloon, istua kuskipukilla,\nvärjöttää nurkissa odotellessaan punakan rovastinsa lähtöä juhlista\nkotomatkalle, tuo kaikki ja poika-ajan yksinäiset vaikerrukset se oli\nnyt reväisty auki kuin ristilukkien summaton verkko...\n\nKaarle Fredrik on juossut rikottua akkunaa kohti, sillä sen verhot\nolivat syttyneet tuleen. Hän yrittää aluksi kämmenillään sammuttaa\nliekkiä. Mutta tämä nuolee jo salakavalana akkunan kumpaakin puolta\nja öljyvärein maalattuja pellavatapeetteja. Äkkiä se rientää näiden\npintaa hyppelehtivänä kulona.\n\nLasse Tonnerus seisoo säikähtyneenä. Eikä osaa ryhtyä mihinkään.\nKaarle Fredrik kuulee salin sisäovelta talon emännän kauhistuneen\nkirkaisun, joka katoaa taas yht'äkkiä kuulumattomiin. Ja tuli on\nahmaissut jo muutkin akkuna- ja oviverhot. Hän riuhtaisee takin\nyltään ja huitoo epätoivoisena. Mutta koko huone on humahtanut tuleen.\n\nHän näkee Jaakon juoksevan ohitseen mustana haamuna ja katoavan\nperäkamariin pelastamaan vaimoansa.\n\nKaarle Fredrikin silmiin välähtää samassa kuva pienestä\nYrjänä-pojasta, joka oli nojaillut leperrellen hänen polveensa.\nHerrajumala! Se nukkuu yliskamarissa äitinsä kanssa... Ja katto!\nTietenkin malkakatto ja tuohta alla. Tällaista taloa ei voi mikään\nsammuttaa... Mutta ihmiset, ihmiset!\n\nHän hamuaa eteiseen. Juoksee ullakon portaat. Savu syöksee jo sieltä\nhäntä vastaan. Mutta nukkujat eivät ole edes heränneet. Kolmen\nkamarin ovet häämöittävät eri puolilla. Hän avaa ne kaikki. Takana\npäin nielevät jo liekit portaita. Vihdoinkin... Liina Ellida kavahtaa\nvuoteesta. Pelastaja kietoo pienestä vuoteesta pojan peitteeseen.\nHuutaa äitiä seuraamaan. He syöksyvät portaita alas.\n\nKoko talo on jo herännyt. Mutta melkeinpä olemattomin sammutuskeinoin\nei tulelle mahdeta mitään. Aamutuuli on noussut rajuiksi\npuuskapäiksi. Se syöksee räiskyen tulen piharakennuksia kohti. Koko\ntalo palaa perustuksiaan myöten, se palaa aittoineen, navettoineen\nja talleineen, joista saadaan vain eläimet pelastetuiksi. Jälelle ei\njää mitään muuta kuin vanha sauna ja riihi. Eikä rovastilan suurista\nhopeavarastoista, kalleista koruista, maalauksista ja kalustosta\nennätetä pelastaa muuta kuin rippeitä.\n\nJaakko Krookia on kohdannut taloudellinen tuho. Hänen vaimonsa\nmyötäjäiset olivat hajonneet Tukholman herrojen taskuihin ja yhtä\nsuuri osa tuohon ... hänen rovastilansa rauniotuhkaan. Ja Krookien\nsukuomaisuus, joka sekin ajan tavan mukaan oli sälytetty talon\nhopeaan, vaatevarastoihin ja kalleuksiin, oli mennyttä. Jaakko-herra\njoutui sanalla sanoen maallisessa katsannossa kitumaan pitkiksi\najoiksi, ehkäpä koko elämäniäkseen.\n\nSeuraavina päivinä selvitettiin palon syy, joksi osottautui\nyksinomaan Lasse Tonneruksen raskas, mutta korvaamaton humalateko.\n\nKaarle Fredrik oli saatettu pahoja palohaavoja saaneena Alestaloon,\njohon lukkari Heliander pitäjän välskärinä oli tullut häntä hoitamaan\nja josta muutkin pappilaiset saivat väliaikaisen tyyssijan.\n\nEräänä aamuna seisoo kartanon pihamaalla hevonen valmiiksi\nvaljastettuna kiesien eteen. Ja Jaakko istuu porstuanperäisessä\nkamarissa Kaarle Fredrikin vuoteen vieressä.\n\n\"Olen lähdössä Vanajan pappilaan\", viittaa Jaakko pihalle,\najoneuvoihin. \"Olen puhdistava sinun maineesi Thyra Helenalle ja\nhänen isälleen. Sillä\", hän huokaa raskaasti, \"tätä ei saanut aikaan\nyksinomaan kurja sattuma, vaan minun oma kurjuuteni ja Herran käsi\".\n\nMiehen hartiat olivat lysähtäneet kokoon. Sairas näki ensi kertaa\nelämässään kyynelten juovia entisen opiskelutoverinsa kasvoilla,\nJaakon jatkaessa tyrehtyvin sanoin: \"Syy on yksin minun... Se oli\nminun himojeni helvetinlieska. Ja minä tiedän, millä vastatulella\nminun ... on se sammutettava -- katumuksen kuluttavalla tulella...\"\nKaarle Fredrik nosti kuin lohduttaakseen kättänsä. Mutta tämä oli\nkiedottu raskaisiin kääreisiin. Ja se vaipui tuskaa tuottaen takaisin\npeitteelle.\n\nJaakon poistuttua hänen huulensa vavahtelivat tuskasta ja\naavistelevasta riemusta. Ja hänen riutuneisiin silmiinsä palaili\nkuin monen monien sumeitten verhojen alta jotain niiden entisestä\nvaloisasta katseesta.\n\nEikä ollut kulunut täyttä viikkoakaan, kun saman vuoteen äärellä\nistuu Thyra Helena pitäen sairaan tervehtyvää kättä omassaan.\nRaikas ulkoilma on tullut hänen mukanaan huoneeseen. Marraskuisen\nauringon kirpeät säteet valaisevat hänen tuuheat hiuksensa. Niissä\non syksyisen havumetsän tuoksu. Aamupakkanen on niihin sirotellut\nhuurretta, joka noruu nyt ohimohiuksilla kimmeltävinä pisaroina.\nNiistä uhoo toipuvaan mieheen huumaavaa voimaa, joka muistuttaa\nkevättä.\n\n\"Sinä tyhmyri, suuren suuri tyhmyri\", Helena kuiskii. \"Miksi et\ntullut? Olisinhan uskonut, olisinhan...\"\n\n\"Katsos\", hymyili Kaarle Fredrik, \"erääseen kirjeeseen oli\nkirjoitettu: 'Sinä kadotettu'... Ja minun täytyi siksi tulla...\"\n\n\"Syy oli minun, minun! Minulla oli sinun avoimien silmiesi katse\nja sinun puhtaat kasvosi sydämessäni tyttövuosistani saakka. Ja\nensimmäisen koettelemuksen yön tullen minä en enää niitä nähnyt. Minä\nkadotin ne ... oman heikkouskoisuuteni vuoksi. Minussa on syy, rakas,\nminussa.\" Ja Thyra Helena suuteli rakastettunsa huulia, painoi hänen\npäänsä rinnalleen itkien säälistä ja ilosta.\n\n\"Ja kuitenkin minun täytyi se kestää, rakas\", hymyili mies. \"Katsos,\ntyhmyydestäkin täytyy maksaa tässä maailmassa, varsinkin tällaisesta\nsarvettomasta pässinpäästä kuin minulla!\" Mies sipaisi ohutta\ntukkaansa. Ja näytti kättään, jonka selkämys oli pelkkää punertavaa\narpea. \"Katso nyt näitäkin koreuksia\", hän puhui kuin itselleen\nsuuttuneena.\n\n\"Koska ne ovat arvet miestä rumentaneet?\" Thyra Helena painoi kättä\nrinnalleen, suuteli sitä, hymyili ja nauroi, ruiskukansilmien\nkylpiessä kuin aamuisessa pellon kasteessa.\n\nMies riehahti mukaan. He nauroivat molemmat uutta, onnellisempaa\nnaurua kuin koskaan ennen elämässään. Ja he unohtivat vuosien\nkärsimykset kuin lapsellisen painajaisunen, jossa oli ollut vain unen\ntyhmyyksiä ja hulluutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta director cantus Petteri Heliander istui tällä kertaa Alestalon\nlauantaisaunan kynnyksellä, sivahutti pienenpienen salaryypyn\nehtahopeaisesta taskumatistaan, jonka Katri-rouva oli antanut\nhänelle hääpäivänsä aattona puhemiehenlahjaksi, kuten sulhasmieskin\nseitsentaskuisen paitansa.\n\nJa miten ollakaan ... hänen muistellessaan eräitä aikaisempia\nsaunanlämmityksiään, oman itsensä, autuaan herra Benediktuksen ja\nmonien muiden lähimmäistensä saamia ankaria lauantailöylyjä, hänen\nmieleensä herahti vanha teinilaulu, joka tuntui sopivan ikäänkuin\npäättäjäisvirreksi koko tämän elämän milloin naurettaville, milloin\ntulenpalaville kinkeripäiville.\n\n     \"Opin sauna autuas aina,\n     Koska vitsoill' vihdoillaan,\n     Ei saerasta siit' saunasta,\n     Kuin kylmält' kylvötellään\",\n\nhän hyrähteli siitä värssyn nuotti nuotilta. Entistä pahemmin\nsärähteli hänen kuuluisa tenorinsa. Mutta hänen iloinen\naataminomenansa nousahteli kerkeästi, vieläpä ylpeästi, sillä\nselväksi oli käynyt, että lukkari ei ollut lopultakaan mikään papin\nlakkari. Jos olikin koko maailman meno ylimalkaan pelkkää papin\npaasausta ja lukkarin lurahuttamista, oli kuitenkin hänellä, Petteri\nHelianderilla, raikas sydän, iloinen mieli ja eräät riemukkaat\nelinvuodet vielä jäljellä. Ja sitten -- jäivätpähän Ulla-Sofialle\nleskenkapat ja armovuodet, ehkäpä, kukaties, tenaville ...\nlaulunlahja ja parseelit, uusien ja yhä uusien saunanlämmityksien\nvaralta.\n\n\n\n"]