[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3tieHHjwD0FDY8TJkTbQrcbj9SKgIz8SfbeItjhZ7so":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},94,"Härkmanin pojat","Elfving, Betty (nimim. Aura)",1837,1923,"94-elfving-betty-harkmannin-pojat","94__Elfving_Betty__Härkmannin_pojat","Historiallinen novelli Isonvihan ajoilta","romaani",[],[],"fi",1887,null,68742,417320,false,15637,[23],"Historical fiction",[25],"Historical Novels","\"Härkmanin pojat\" by Betty Elfving is a historical novel written in the late 19th century. The narrative unfolds during the turbulent times of the Great Northern War, focusing on the preparations for a wedding amidst the backdrop of societal upheaval and personal struggles. The opening introduces characters such as Maija Liisa and Jaakko, who are involved in the wedding arrangements, suggesting a clash of joy and sorrow as they navigate their difficult lives.  At the start of the novel, we find ourselves at the Nokian manor on a warm summer day in 1713, where preparations for a wedding are underway. The scene beautifully depicts the landscape and the contrast between the manor's festive exterior and the neglect of its surroundings, hinting at past turmoil. Maija Liisa, a dedicated servant, expresses her worries about a young bride, Elina, who is set to marry Miihkali Härkman. As the tension of impending storms looms, unexpected guests arrive, adding layers of complexity to the upcoming celebration. Through dialogues and interactions, the opening establishes a somber atmosphere, revealing the impacts of war and loss while setting the stage for the intertwining fates of the characters. (This is an automatically generated summary.)",[],272,"Historiallinen romaani sijoittuu isonvihan aikaan ja kuvaa Härkmanin veljesten vaiheita Pirkkalassa ja sotatantereilla. Teos käsittelee venäläismiehitystä, sissitoimintaa ja siviilien koettelemuksia 1700-luvun alun Suomessa.","Betty Elfvingin ärkmanin pojat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 94.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","HÄRKMANIN POJAT\n\nHistoriallinen novelli Isonvihan ajoilta\n\n\nKirj.\nAURA [Betty Elfving]\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1887\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n 1. Häiden valmistelut\n 2. Kutsumattomat vieraat\n 3. Nuorikot\n 4. Huonoja uutisia\n 5. Karkulaiset\n 6. Tuul'ajolla\n 7. Huimapää\n 8. Kirkkoherra\n 9. Pappilassa\n10. Arpa heitetty\n11. Varusteluja\n12. Äiti ja poika\n13. Luotien valanta\n14. Lähtö\n15. Lybeckerin päämaja\n16. Sotaneuvottelu\n17. Kansaa\n18. Venäläiset tulevat\n19. Pälkäneen kirkolla\n20. Vankien aikeet\n21. Ruhtinas Galitsin\n22. Vapaaksi päästetyt\n23. Ambulansi\n24. Sotilasten ilveilyä\n25. Armfelt\n26. Napuen taistelu\n27. Sissien linna\n28. Historiallisia ristiriitaisuuksia\n29. Kodittomat\n30. Kaksi naista\n31. Kavallus\n32. Jälleen näkeminen\n33. Tunnustus\n34. Sissien viimeinen taistelu\n\n\n\n\nI.\n\nHäiden valmistelut.\n\n\nKauneimpia mäkirikkaan Pirkkalan maisemista on Nokia ympäristöineen.\nTuoreen vehreänä, vaan jylhänä seisoo havumetsä kapealla harjulla,\nkuunnellen tuolla etempänä Kuloveteen laskevan virran pauhua.\nLaajanojalta asti alkavat Nokian kauniit, jyrkät, päivärinteiset rannat,\njoilla kasvaa kaikenlaista lehtipuuta. Jyränmaan mäelle näkyy kosken\nniska, josta vesi kuohuen syöksyy alas, sekä Pyhäjärven laaja selkä aina\nPyynikille asti. Kosken vierellä kulkee toinen harju, jolta aukenee\nsilmäin eteen virran suuremmoinen pääuoma ja sen päätyttyä Haaviston\nkauniit rannat, tosin jyrkät, vaan kuitenkin suloiset ja viehättävät,\nkunnes niistä toinen taas rohkeana kohoaa korkeuteen suunnattomaksi\nkiviseinäksi, jonka juurta pauhaava koski huuhtelee väsymättä\nrientäessään alas Kuloveden tasaiseen, vehreään rantaan.\n\nKeskikesällä 1713, lämpöisessä päivänpaisteessa, loisti Nokian kartano\ntäysintä kauneuttaan. Yöllä oli satanut ja vesipisarat vieläkin\nkiiluivat metsän puissa, niityn kukilla ja kaikessa ruohokossa, joka\nvihannimmillaan rehotti Nokian muhkean herraskartanon ympärillä.\nKeveitä, puuvillan kaltaisia pilviä liiteli hiljakseen valoisalla\nkesätaivaalla ja tuuhean metsän humina levisi yli seudun. Luonnon\nelämässä oli iloa ja rauhaa, mutta eipä sitä onnea kuitenkaan ollut\nkaikkialla. Ei yksikään hellä käsi enää näyttänyt joutavan talon\nhoitoon. Hoitamatta, muokkaamatta olivat pellot, enimmäkseen rikkaruohon\nvallassa taikkapa oli ainoastaan siellä täällä matalaista viljaa, jonka\nhennoissa korsissa huononpäiväisiä tähkiä nuokkui. Kaikki ojat olivat\numpeen menneet ja monesta paikasta olivat aidatkin pitkältä kaatuneet\nmaahan asti. Karjaa ei ollut kuitenkaan eksynyt niittämättömille\nniityille ja vainioille, jotka olivat turvattomina ja avoinna sekä\nihmisille että eläimille. Korkeana ja kolkkona katseli suuri\nherraskartano tuota autiutta. Se oli kuitenkin koristettu kuin juhlaan\nnuorilla koivuilla, liehuvilla lipuilla ja kukkaköynnöksillä ja pääoven\npäältä, kukkien ja riippuvain köynnösten keskeltä loisti Tavastsuvun\nvaakuna. Pihamaalla seisoi kotikutoisilla valkeilla liinoilla peitettyjä\npöytiä. Yhden vieressä puuhaili vanha vaimo, ja vielä vanhempi mies\npukeutuneena kuluneeseen Savon rakuunain univormuun vieritti esiin\npientä oluttynnyriä, nostaen sen sitte ylimmän pöydän viereen\nvartavasten laitetulle alustalle. Molemmat olivat pyhäpuvussa, ja\npäättäen tottumuksesta, jolla he suorittivat tehtäviään, näyttivät he\nharmautuneen tämän talon palveluksessa.\n\nSotilasvanhus pyyhki otsaansa ja sanoi läähättäen: \"Eipä ollut vähällä\nnousta tuo lekkeri, raskaalta se tuntui kuin kanuuna. Kyllä minun nyt\npitäisi saada suuhunkin pisarainen, Maija Liisa.\" Ja niin sanoen hän\notti pöydältä puutuopin ja läksi menemään tynnyrin luo. Mutta\nvaimovanhus uhaten viittasi ja torui:\n\n\"Mitä nyt ajattelettekaan, Jaakko? Koskeako siihen, mitä herrasväki on\njättänyt uskottujen palvelijainsa haltuun?\"\n\nUkko vei tuopin takaisin pöydälle: \"No, no, enhän minä juo, minä vain\narvelin maistaa huvikseni, ja ell'ei nyt olisi niin köyhät ajat ja puute\nkaikesta, niin ei suinkaan tuo koko maailmaa maksaisi.\"\n\nMaija Liisa ojensihe suoremmaksi. \"Tokkopahan tiedätte, ketä varten tämä\nolut pantiin?\"\n\nJaakko mietti vähän aikaa. \"En, en tosiaankaan minä tiedä.\"\n\n\"Mutta minä tiedän\", vastasi Maija Liisa. \"Herran palvelijaa Gezeliusta\nvarten juuri, kun hän oli viimein vieraana tässä talossa. Siitäpä jo on\naikaa, mutta mitähän luulisitte hänen sanovan palvelijoista, jotka\njuovat emäntänsä tuopista sill'aikaa, kun emäntä itse on kamarissaan\nvalmiina menemään vihille sen miehen kanssa, jonka on valinnut.\nJalkapuuhun siitä joutuisitte ettekä siitä ennen pääsisi, kuin jalkanne\nkuivaisivat ja te oppisitte huoneentaulun alusta loppuun ja lopusta\nalkuun takaperin.\"\n\nJaakko tunsi kiivastuvansa ja pahastuvansa. Semmoista saarnaa ei hän\nmielestään ansainnut, ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä kovempaa\nkuohumista alkoi tuntua hänen vanhassa sydämessään. Päivän suuren\nmerkityksen tähden hän kuitenkin koetti vastata niin lempeästi, kuin\nsuinkin taisi, ja sanoi:\n\n\"Ei teidän tarvitse melua noin vähästä nostaa. Vaikka kieleni satakin\nkertaa puhuisi hääolut-pisaran maistamisesta ja se katsottaisiin\nuskottomuudeksi, niin olenhan minä kuitenkin lähes kolmekymmentä vuotta\npalvellut taloa rehellisesti ja uutterasti, eikä sitäkään ennen ollut\nketään, joka olisi uskaltanut viskata moitetta kunniatani vastaan, sen\nkyllä tämä vanha univormu todistaa. Tämä minulla oli ylläni Varsovassa\nja Krakovassa, se oli Saun varrella, jossa Kaarle-kuningas, nykyisen\nnuoren kuninkaamme iso-isä, näki hädän hetkenä minut sivullansa\ntaistelemassa ja sanoi: 'Jos olisi aikaa, kohottaisin hattuani sinulle\nja sinun suomalaisille veljillesi'. Niin sanoi Kaarle-kuningas minulle,\nenkä minä sen jälkeenkään ole huonontunut enkä ruvennut\nvälinpitämättömämmäksi kunniastani, vaikka olenkin jo vanha ja harmaa.\"\n\nMaija Liisa vähän hätäytyi. Hän katui sanojansa ja tahtoi tavalla millä\nhyvänsä saada ne sovitetuksi. \"Herranen aika\", sanoi hän, \"en minä\nluullut teidän tuosta noin suuttuvan. Älkäämme toki riidelkö tänään,\njolloin turvaton nuori emäntämme saa itselleen tuen ja talo taas joutuu\nhallitsevan isännän käsiin. Latokaa te, Jaakko, tuopit, te olette siihen\ntyöhön tottuneempi kuin minä, ja olkaa taas iloinen. Minä sillaikaa\nsitelen morsiuskukkia, että joutuvat valmiiksi ennen vihkimistä.\"\n\nMaija Liisalla oli koko tänä aikana ja tänä aamuna ollut paljo\najattelemista. Hän olikin yksin pitänyt huolta kaikesta aina siitä asti,\nkun majurinleski Tavast kuoli keväällä ja jätti nuoren tyttärensä yksin.\nApuna hänellä ei ollut talossa ketään muuta kuin Jaakko. Maanviljelystä\nhoiti pari kovakouraista, piikaa niin hyvin kuin taisivat, ja\npaimenpoika varjeli talon kahta lehmää ja lampaita susilta, joita viime\nvuonna oli alkanut liikkua hyvin kosolta, vieläpä talojen lähelläkin. Ei\ntäällä siltä huonommin eletty kuin koko maassa muuallakaan. Oikein\nonneksi ja iloksi oli nyt kuitenkin kaunis ilma, vaikka yöllinen sade\noli Maija Liisalle uhannut suurta tuhoa, se kun oli vähällä turmella\nkaikki hänen varustuksensa. Päivän noustua oli ilma kirkastunut, ja\nripeillä, työhön tottuneilla käsillä saivat talon molemmat vanhat\npalvelijat kaikki pian valmiiksi, kun Jaakkokin näet leppyneenä ryhtyi\njälleen työhönsä.\n\n\n\n\nII.\n\nKutsumattomat vieraat.\n\n\nMolempien vanhusten ahkeraan puuhatessa pöytäin luona näkyi tulevan\nvieraita. Ne tulivat kuin linnut salosta, tuntemattomina ja\nodottamattomina, huononlaisessa puvussa ja matkasta väsyneinä. Vanha\nukko kahden lapsen kanssa astui hitaasti tietä myöten taloa kohti ja\nvähän nuorempi vaimo riensi edeltä. Kuluneen tappurahameen siekalehtavat\nhelmat pieksivät vaimon paljaita sääriä, jotka näyttivät kovettuneilta\nja tunnottomilta kuin kengännahka. Hän viittaili ahkerasti kauniiseen\ntaloon ja Maija Liisaan päin ikäänkuin kehottaen toisia tulemaan yhdessä\nperille asti, mutta ukko lapsineen kuitenkin epäileväisenä pysähtyi\nportille. Hän oli liian halpa kaikkeen tuohon komeuteen. Vaimo sitä\nvastoin astui reippaasti talonväen luo ja tervehti:\n\n\"Hyvää päivää, Maija Liisa! Ettekö enää tunnekaan minua? Minä asun\nniinkuin ennenkin Hämeenkyrössä. Ettekö enää tunne Hämy-Iikkaa?\"\n\nSe nimi oli hänellä ollut jo pitkät ajat, koska, niinkuin muutamat\nsanoivat, hän toisin ajoin ainoastaan hämärissä tuli muiden ihmisten\npariin taikka koska, kuten toiset arvelivat, hän oli koko nuoruutensa\najan näyttänyt semmoiselta, kuin aina olisi harmaa pilvi häntä\nverhonnut. Hän oli semmoinen onneton, joita on paljokin tässä\nmaailmassa. Iikka ei tiennyt synnynpaikkaansa, ei isänsä eikä äitinsä\nnimeä, eipä edes sitäkään, oliko kukaan hänet siunannut tai ristinyt;\nhän tiesi vain sen, että häntä oli aina sanottu Iikaksi ja että kaikilla\nnäytti olevan lupa häntä parjata ja pahoin kohdella.\n\nMaija Liisa katsahti kummastuen häneen. \"Iikkako? Vai Iikka! Mitä\nihmettä! Vai olet sinä nyt täällä!\"\n\nIikka koetti päivän paahtamilla, kyhmyisillä käsillään työntää karheata\ntukkaansa huivin alle. \"No niin, johonkinhan tuota pitää ryhtyä\nhädässään. Tottahan muistatte Anteron, minun poikani? No, hän on ollut\npoissa aina siitä asti, kun räystäät alkoivat tippua keväällä, ja nyt on\njo kohta leikkuuaika. Minä pelkään, että hänelle on jotakin\nonnettomuutta tapahtunut, ja sentähden olen nyt kuulustelemassa häntä\nvieraista pitäjistä. Ettekö ole kuulleet mitään hänestä?\"\n\nMaija Liisa katseli kummastellen. Hän ei ollut moniin vuosiin nähnyt\näitiä eikä poikaa, ja siihen aikaan oli Antero vasta kolmen vuoden\nijässä. \"Kylläpä teillä on tekemistä\", sanoi hän, \"jos teidän pitää\netsiä poikaa, joka on sillä tavalla jättänyt teidät; mutta arvattavasti\nhän on sodassa niinkuin muutkin. Tuskinpa on koko maassa kymmentäkään\nmiestä, joiden ei tarvitse pitää kruunun nuttua, jos vain siihen\nkykenevät.\"\n\nIikka huokasi ja tunsi itsensä vielä murheellisemmaksi, sillä mielessään\noli hän jo kauan pelännyt, että se verinen, kaikki nielevä kummitus oli\nsaanut kitaansa myöskin hänen lemmikkinsä, hänen ainoan lapsensa.\n\n\"No\", virkkoi Jaakko, \"pitäisikö sitte teidän Anteronne yksin kävellä\nvapaana ja joutilaana, kun koko maa on kutsuttu sotaan ja kaikki\ntaistelevat henkensä edestä?\"\n\n\"Ei toki; onhan maa hänen niinkuin muidenkin, enkä minä olekaan koskaan\nkieltänyt häntä menemästä muiden kanssa; mutta katsokaas, hän ei huoli\ntotella päällikköjä, vaan ainoastaan omaa päätänsä.\"\n\n\"Kyllä ne hänet saavat tottelemaan\", arveli Jaakko. \"Jos pajun ja koivun\nvitsoista ei lähde apua, niin nuora kaulaan tai luoti otsaan! Hm,\nluuletteko te heillä olevan aikaa kursailuihin, varsinkaan\nsota-aikoina?\"\n\nIikka itki ja vastasi suruisesti: \"Anteroon ei maksa vaivaa kenenkään\nluottaa. Ei hän ole niinkuin muut ihmiset, hän ratsastaa kuin tuulen\nselässä ja etsii mitä ei ole koko maailmassa.\"\n\nLevottomuus kiirehti köyhää vaimoa, niin että hän läksi, vaikka Maija\nLiisa kuinka olisi pidätellyt häntä. Hän riensi ulos portista ja kehotti\nvielä kerran kerjäläistä lapsineen menemään taloon. Ukko vihdoin tulikin\nlikemmäksi pihaa ja tervehti jo kaukaa, mutta ihmiset olivat hänelle\nystävällisiä, niin että hän viimein laski kontin pois selästään.\nMolemmat palvelijat tervehtivät vieraita ja samalla katselivat heitä\nkummastellen; sillä eipä näkynyt täällä usein niin outoa väkeä.\n\n\"Te olette varmaankin kaukaa\", sanoi emännöitsijä ystävällisesti.\nPuvustanne näkyy, ettette ole näiltä seuduilta.\"\n\n\"Outoja olemmekin ja tulemme tuolta idästä aina Saimaan tuonpuolisilta\nrannoilta; mutta onpa jo aikoja kulunut, kun viimeksi näimme sen rantoja\nja siniselkiä.\"\n\n\"Niin,\" virkkoi Jaakko, \"kyllä näen, että sieltä päin olette ja että\nolette asuneet Saimaan rannoilla. Siellähän minäkin nuorena asuskelin,\nmutta eivätpä ne kauniit rannat enää kaualleen ole minun silmiäni\nilahuttaneet. Usein olen ikävöinyt kuulla jotakin sieltä päin ja nähdä\nedes jonkunkin, joka on astuskellut Itä-Suomen maita; mutta en sitä enää\nluullut mahdolliseksi.\"\n\nVieras ukko vastasi vakavasti: \"Paljon myrsky kuohuttaa, enemmän kohtalo\nmuuttaa. Vai olette tekin idästä päin. Mistä sieltä?\"\n\n\"Hiitolasta\", sanoi sotilasvanhus. \"Siellä isäni eli ja hänen isänsä\nennen häntä, ja siellä minäkin olen syntynyt. Me olemme kolme polvea\nperättäin palvelleet Suomen ratsuväessä milloin missäkin. Minun isäni\njoutui Puolaan, jossa sai kärsiä paljon, ja viimeksi oli hän siinä\nsuomalaisjoukossa, joka räjäytti itsensä yhdessä ryntäävän vihollisen\nkanssa ilmaan Tykoczinin luona. Isoisäni oli Stålhandsken ratsujoukossa\nja kaatui Lytzenin taistelussa, ja itsekin olen ollut jos jossakin, sen\nnäette rammasta ja kelvottomasta jalastani, josta jäi sekä veri että\njäntereet Varsovan edustalle, kun olin siellä toista kertaa vuonna 1656.\nMutta mitäpä siitä puhumista, mikä on ollut ja mennyt. Te ette kai ole\nkoskaan olleet mukana semmoisissa leikeissä ettekä siis myöskään tiedä,\nmitä se merkitsee.\"\n\nSotilasvanhus tunsi itsensä arvokkaammaksi kaikkia muita läsnäolijoita,\nsillä eihän hän ollut suotta kruunua palvellut. Kerjäläiseen hänen\nsuuruutensa kuitenkin hyvin vähän vaikutti; hän vastasi tyynesti:\n\n\"Tokihan aina sen verran että tiedän, miltä ruuti haisee, ja jos te ette\nolisi niin kauan harjoitellut urhouttanne ulkomailla, niin kyllä\ntietäisitte yhtä hyvin kuin minäkin, että samaan aikaan oli täällä\nkiivasta kahakkaa kotonakin. Lähes 20,000 miestä koottiin ja vietiin\nPuolan sotaan, ja kun venäläinen hyökkäsi Suomeen, ei meillä ollut\ntäällä enempää turvaa kuin kärpäsellä paljaalla pöydällä. Mutta\nBurmeister, joka silloin oli pormestarina Viipurissa, ei antautunut ensi\nhädässä. Hän sai vanhat ja nuoret liikkeelle. Me kokoonnuimme joka mies\nlaajalti, pitkiltä matkoilta, ja moni parraton, punaposkinen koulupoika\ntaisteli silloin Viipurin muureilla kuin ärsytetty karhu. Moni kalpeni\nmyöskin ainiaaksi, mutta yhtään vihollista ei päässyt kaupunkiin, sen\nvoin todistaa. Olin minä mukana myöskin Raudun kirkolla. Burmeister\nmeitä johti. Meitä oli 150 ratsumiestä, 200 rakunaa ja 500 talonpoikaa,\nja vihollisia oli monen monta tuhatta, mutta ei siinä ollut aikaa niitä\nlukea, tapella siinä piti, ja kyllä me tappelimmekin. Lagerkranz oli\nolevinaan suuri herra ja tiuskasi minulle, kun kiireimmiten teroittaa\nsipasin miekkaani: Mitä laiskuttelet, Sakki? tekisipä mieleni vetää\nsinut sotaoikeuteen! Burmeister kääntyi ja kysäsi, mikä hätänä. Minä\nkatsahdin ylös ja sanoin: Teroitanpahan miekkaani kuninkaani hyväksi,\narmollinen pormestari. Ihan oikein, vastasi se urhoollinen herra; minä\nkyllä tiedän, että sitä käytät kunnialla. Lagerkranz ällistyi, sen\narvaatte, mutta minä en viitsinyt katsoakaan häneen.\"\n\nJaakon silmistä loisti riemu ja hän sanoi iloisesti: \"Minä teen teille\nkunniaa, kumppani! Jos minä olisin isäntänä talossa, panisin teidät\ntänään kunniasijalle.\"\n\n\"Mikä teidät on pakottanut vanhoillanne lähtemään pois kodin suloisesta\nrauhasta?\" kysyi Maija Liisa.\n\n\"Mikäkö?\" kertasi Sakki kysymystä. \"Ah, kylläpä kuuluu, ettei hätä ole\nvielä ehtinyt tänne, muuten ette niin kysyisi.\"\n\nMaija Liisan muoto synkistyi. \"Vai ei hätä ja puute ole ehtinyt tänne?\nOnpa liiaksikin! Ensin suuret katovuodet ja niiden jälkeen rutto.\"\n\nKetäpä silloin lienee Suomessa ollut, joka ei olisi tiennyt noista surun\nvuosista. Vieras kerjäläinen ne ainakin tunsi, sillä nehän ne olivat\nriistäneet häneltä kaiken, mikä oli rakasta, kaiken, mikä oli säästynyt\nsodalta, niin että hänellä nyt ei ollut kotia eikä leipää, vaan\nainoastaan kaksi turvatonta lapsenlasta, jotka ilman häntä olisivat\nolleet aivan hukassa. Sillä kertaa hän kuitenkin unhotti kaikki huolensa\nja iloisesti kummastellen katseli koristeltua kartanoa torneineen ja\npihaa ynnä kaikkia varustuksia. Unhottuivatpa ne surun ajat myöskin\nJaakolta ja Maija Liisalta, sillä hehän nyt saivat kertoa vieraalle,\nmitenkä talon nuori emäntä, neiti Elina Tavast, oli jäänyt aivan yksin,\nkun isä ja kaksi veljeä olivat kaatuneet kaukana vieraassa maassa, jossa\nkuningas kävi sotaa, ja nyt viime keväänä oli äitikin monivuotisen\nsairauden jälkeen kuollut. Itse he olivat ainoastaan halpoja\npalvelijoita, mutta Elina neiti rakasti heitä kuitenkin, sillä he olivat\npalvelleet hänen isänsä talossa jo neljättäkymmentä vuotta. Ei kukaan\ntiennyt paremmin kuin he, mikä ilon päivä tänään oli, kun nyt oli Elina\nneidin ja Keuruun kirkkoherran vanhimman pojan Miihkali Härkmanin häät.\nSulhasen isä itse oli vihkivä heidät ja sitte oli morsian saava pienen\nkukkakimpun, joka oli nyt valmiina pöydällä.\n\n\"Olipa hyvä,\" jatkoi Maija Liisa, \"että se tuli puheeksi. Minä itse\nsidoin morsiuskukat, ne yhdeksän, jotka tarvitaan tuomaan onnea nuorelle\nparille, ja nyt saa teidän pikku poikasenne antaa ne morsiamelle, kun\nhän vihkimisen jälkeen tulee ulos.\"\n\nSakki otti kukat ja tarkasteli niitä. \"Jos\", hän sanoi, \"pappi tahtoo\ntehdä nuoren parin onnen pysyväiseksi, niin on parasta lukea\nvihkimäsanat kahteen kertaan, sillä tämä aika ei ole niinkuin muut, ja\nkun onnettomuus pyrkii taloon, niin sokasee se isän silmät, niin ettei\nhän näe, kelle antaa tyttärensä.\"\n\n\"Mitä te sanotte? Ennustatteko pahaa?\" tiuskasi Jaakko. \"Ellei teillä\nole parempaa ennustamista, niin saatte mennä matkaanne. Menkää\ntiehenne!\" sanoi hän vielä kerran hyvin kiivaasti.\n\nSakki pani kukat pöydälle ja vastasi hiljaisesti: \"Koska te rupeatte\nsyyttämään minua siitä, mitä tulee, niin helpostihan se on autettu.\nKyllä on tietä kulkijalla, vaan pitäkää varanne, ei onnettomuus tule\nkello kaulassa.\" Hän viskasi kontin selkäänsä, tempasi sauvansa, otti\ntoisella kädellään tyttöä kädestä ja kääntyi pois menemään, mutta Maija\nLiisa kiiruhti sovittamaan ja välittämään.\n\n\"Älkää tuosta nyt pahastuko, vieras\", sanoi hän. \"Kukapa teitä syyttäisi\nsiitä, mitä kerran tulee. Mitä siihen tulee, ettei Elina neiti tietäisi,\nkelle hän kätensä antaa, niin voinpa sanoa, että siinä vallan erehdytte,\nsillä morsiamen äiti ja sulhasen isä olivat lapsuuden ystävät ja näkivät\nusein toisensa rouva Tavastin äidinisän, mahtavan Juhana Kurjen pojan\nluona ja samoin ovat nämä nuoret usein olleet yhdessä Keuruulla Elina\nneidin isänäidin luona, niin että jos nämä molemmat suvut eivät tunne\ntoinen toistansa, niin enpä todella tiedä, kutka sitte ovat tutut. En\nminä myöskään tiedä, mitä onnettomuuden merkkejä te näette; minusta\nnäyttää kaikki vain pelkältä ilolta.\"\n\n\"Ettekö sitte näe tuota ruumiinkukkasta noiden morsianta odottelevien\njoukossa?\"\n\nJaakkokin ensin kauhistui siitä todistuksesta, mutta pian hän karkotti\nkaiken pelon ja vastasi: \"Mikä on tuleva, tulkoon vain; suruitta ei\nkukaan säily elämässä, mutta tänään me vietämme ilon juhlaa emmekä huoli\nmietiskellä, mitä tuleva on. Sinä, poikanen, seiso portaitten vieressä,\nja kun morsian tulee, anna kukat hänelle. Asetu tuohon.\" Jaakko pani\nkukat pojan käteen ja vei hänet portaitten viereen.\n\n\n\n\nIII.\n\nNuorikot.\n\n\nUhkaavan näköinen pilvi väistyi pois ja iloiten ja ihmetellen katseli\nSakki ympärillensä. Vieraan kysymyksistä johtui Maija Liisa\nmieluisimpaan puheenaineeseensa ja kertoeli innokkaasti: \"Kun ajat\nolivat onnellisemmat ja paremmat, asui Tavast-suku linnassa, ja sillä\noli monta rikasta taloa; silloin oli myöskin suvussa monta suurta ja\nmahtavaa miestä. Katsokaas, meillä on vielä perintönä tämä, joka oli\nmitä jaloimman miehen omana.\" Hän otti pöydältä korkean, välkkyvän\nvaskituopin pienempien tina- ja puutuoppien keskeltä, nosti kannen auki\nja käänteli sitä ylpeästi. Oli se korea kansi. Kupuran keskellä seisoi\nritari täydessä asussa, miekka ojennettuna, ja hänen päänsä päällä\nhäilyi kultainen sotalippu. Itse tuopin ympärillä oli pyhimysten kuvia\nkahden vaakunakilven keskellä, jotka olivat kultaisen renkaan\nalapuolella ja joita koossa pitämässä oli kaksi kultakättä, ja niiden\npäällä oli kultaiset kirjaimet: K. K. ja I. T.\n\nMaija Liisa näytteli sitä kaikkea ylpeästi ja jatkoi sitte: \"Näettekö,\nse on kullattu sisältä ja ulkoreunasta ja nämä kirjaimet merkitsevät\nantajan ja saajan nimiä.\"\n\nSakki katseli katselemistaan. \"Todellakin kaunis kappale!\" sanoi hän.\n\nMaija Liisa oikein säteili tyytyväisyydestä ja jatkoi: \"Nämä kirjaimet\nK. K. merkitsevät Knut Kurkea ja nämä I. T. Iivar Tavastia. Ne herrat\nolivat asekumppanit ja hyvät ystävät, ja kun herra Tavastin poika nai\nKnut Kurjen tyttären, antoi herra Knut tämän tuopin morsiusparille ja\npyysi heitä pitämään sitä Kurkien muistona. Niin sitä on pidettykin, se\non nyt toista sataa vuotta kulkenut suvusta sukuun.\"\n\nNäin kesti keskustelua, kunnes sisähuoneista kuului virren veisuuta.\nMaija Liisa silloin viittasi toisia tulemaan ylös leveitä portaita\nmyöten. Molemmat palvelijavanhukset astuivat saliin liikutettuina\nkatsomaan jo alkanutta vihkimistä, mutta Sakki seisahti oven\nulkopuolelle ja pani hartaasti ristiin laihat, päivettyneet kätensä.\nSiitä hän näki sekä morsiusparin että kaiken komeuden, joka heitä\nympäröi. Kauniilta loisti sali korkeine katonalaisineen ja\nkultanahkaisine seinäverhoineen, loistavat olivat myöskin taulut, joita\nkullatuissa kehyksissä riippui pitkin salin seiniä. Kukahan niistä\nkaikista oli ylhäisin ja arvokkain? Lämpöinen päivänsäde valaisi juuri\nKustaa II Aadolfin kuvaa, joka luonnollisen kokoisena, yllä keltainen\nnahkavarus ja kaulassa hieno pitsikaulus, seisoi kuin kuningas muiden\nmuinaisten ylhäisten ja mahtavien herrain keskellä. Kustaa Aadolfin\noikealla puolella riippui Luteruksen kuva ja sen alla Mikael Agrikolan\npienoiskuva. Kuninkaan vasemmalla puolella oli piispa Maunu Olavinpoika\nTavast täydessä virkapuvussaan ja hänen vieressään piispa Kurki. Niiden\njälkeen seurasi koko joukko talon entisiä isäntiä sekä joitakuita heidän\nsukulaisiansa. Siinä oli Kurkia, Tavasteja, Wredejä, Uggla-, De la\nVal- ja von Vor-sukujen jäseniä y.m. Salin viereisestä vierashuoneesta\nkatseli kauniin naisenpään kuva morsiuspariin ja pappiin päin, joka\nylevänä ja vakavana nyt Jumalan ja ihmisten edessä yhteen vihki\nvanhimman poikansa Miihkalin ja nuoruutensa ystävän ainoan tyttären\nElina Tavastin. Sakki oli huomaavinaan vierashuoneessa riippuvalla\nmaalatulla naisen päällä olevan samat nuorekkaat kasvonpiirteet kuin\nmorsiamella. Olivatkohan he ehkä äiti ja tytär? Ehkä, sillä miksipä\nolisi muuten tämä yksinkertainen taulu yksin ollut tänään seppelöitynä?\nEhkä juuri sen seppeleen kukat tekivät taulun niin elävän näköiseksi. Se\nnäytti hymyilevän ja välistä tuntui aivan kuin hämärä loisto olisi\nvälähdellyt sen suurista, kauniista silmistä, kun ne katselivat saliin\nniitä kolmea, jotka tänään olivat juhlan ja pitojen päähenkilöt.\n\n\"Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä!\" sanoi kirkkoherra Härkman\nvoimakkaalla ja sointuvalla äänellä, nuorten edessä seisoen. Toivon säde\nloisti hänen silmistään ja vähäsen vienoa levottomuutta näkyi hänen\nleveältä otsaltaan, jonka yläpuolelta tukka jo alkoi harmautua. Hän\nnäytti voimakkaalta kuin tukeva nurkkakivi myrskyssä; hän oli niitä\nharvoja, jotka eivät olleet kukistuneet ajan levottomuuksissa.\n\nKevyinen kesäpilvi lievensi auringon paisteen muutamiksi minuuteiksi,\nmutta kun se jälleen pistäysi pilvenraosta, levisi sen loiste sulhasen\npäähän ja morsiamen vehreään seppeleeseen. Vanhat kultanahkaiset\nseinäverhot näyttivät vielä kerran entistä loistoaan ja vanhat\nmuotokuvat ikäänkuin nuorentuivat tässä lämpöisessä, siunatussa valossa.\nNiillä oli kaikilla aivan kuin elävät katseet, ja ne ikäänkuin tahtoivat\nlähteä mukaan, kun hääväki viimein poistui salista.\n\nMorsian astui alas portaita, ja ne kolme, jotka olivat keskustelleet\nmorsiuskukista, katselivat nyt vähän levottomina, miten poika oli\nselviävä asiastaan. Mutta hänpä ryhtyi toimeen, astui morsiamen luo, kun\ntämä ehti maahan, ja antoi hänelle kukat. Elina hymyili ja taputti\npoikaa poskelle, mutta huomasi samassa hänet vieraaksi ja kysyi:\n\n\"Mikäs tuntematon pikku poika sinä olet?\"\n\nLapsi katsahti ylös ja vastasi levollisesti: \"Vahalan Paavo minä olen.\"\n\nHääväki oli jo kaikki tullut ulos pihalle, mutta ei se mikään loistava\njoukko ollut. Paitsi sulhasta ja hänen isäänsä oli siinä ainoastaan\nnuoria tyttöjä, jotkut morsiamen samanikäiset ystävät, muutamia\nvanhempia vaimoja ja talon oma väki.\n\nMaija Liisa kantoi olutta, ja kun kukin sai maljasensa, nousi\nkirkkoherra puhumaan. \"Tämmöinen päivä\", sanoi hän, \"olisi vanhan tavan\nmukaan vietettävä leikeillä ja tanssilla, mutta näinä aikoina se ei käy\npäinsä. Soittaja on poissa ja nuorukaiset samoin kaukana. Sodan pauhu on\nvienyt heidät mukanaan. Ah, mitä kaikkea onkaan se pauhu ja myrsky\ntehnyt! Se on riistänyt kuninkaan pois valtakunnasta, talonpojan\nauraltansa, herrat viroistaan ja Herran palvelijat kirkosta ja\nseurakunnista. Ilo ja riemu ovat poissa, ne ovat paenneet kuin kotkat\nylös pilvien taa. Raskasten ja synkkien sadepilvien tavalla ovat\nnälänhätä, rutto, sota ja kuolema pimittäneet kauniin auringon, Jumalan\narmeliaisuuden, niin että moni luulee sen jo lakanneen olemasta. Mutta\nminä sanon, että Herran käsi ei ole lyhyempi tänään kuin ennenkään;\nrukoilkaa vain, että niinkuin israelilaiset muinoin karkottivat\nfilistealaiset, mekin saisimme karkotetuksi moskovalaiset. Rukoilkaa\nmyöskin tämän nuoren pariskunnan puolesta, että he rauhassa\nhallitsisivat taloa, johon he nyt teidän päämieheksenne asettuvat, sillä\nkoska teidän kirkkonne on koko vuoden ollut suljettuna, on tämä minun\npoikani Miihkali sekä minulle että piispallekin luvannut ruveta teidän\nsielunpaimeneksenne. Mutta koska nuoren miehen mieli ei voi sodan\nraivotessa kotimaassamme kokonaan pysyä rauhallisissa toimissa, olen\nminä antanut hänelle avun, ja se on tämä hänen lapsuutensa ystävä Elina\nTavast. Kirkkaan lähteen tavalla on Elina kääntävä poikani mielen pois\nmaallisesta taistelusta ja tuottava hänelle sitä mielen levollisuutta,\njota ilman ei kukaan voi tehdä rauhan töitä. Olkaa onnelliset! Minä juon\nmorsiusparin menestykseksi!\"\n\nNiin sanoen kohotti kirkkoherra maljasensa äsken vihittyjä kohti ja joi\nyhdessä vierasten kanssa. Ilo ja tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista.\nMutta Miihkali otti morsiantaan kädestä ja vei hänet syrjemmäksi suuren\npihlajan alle, joka seisoi kuin vuosisatojen ikäinen muisto muiden\nkeskellä pihamaalla. Sinne he kävivät istumaan.\n\n\"Eikö totta, Elina,\" sanoi Miihkali, \"me koetamme olla onnelliset,\nvaikka ilo kätkeytyy piiloon koko muulta maailmalta?\"\n\nElina yritti hymyillä, mutta se ei onnistunut. Hän vastasi vakavasti:\n\"Minun ei tarvitse etsiä onnea, sillä minä rakastan sinua, mutta ellet\nsinä olisi tänään Herramme edessä vannonut rakastavasi minua myötä-ja\nvastoinkäymisessä, niin minä nyt, niinkuin monesti ennenkin viime\naikoina, pelkäisin sinun ajattelevan jotakuta toista tai ainakin\ntahtovan mieluummin olla vapaa.\"\n\nMiihkali hymyili; Elina näytti hänestä niin lapselliselta, ja hän sanoi\nystävällisesti: \"Ah, sitä levotonta naisen mieltä, joka pelkää olevan\npimeyttä yksin auringossakin. Etkö sinä ole minun lapsuuteni ystävä,\nnuoruuteni morsian? Oletko sinä ajatellut itseäsi toisen puolisoksi,\nminusta erotetuksi? Jos olet, niin olet todella ajatellut paljon enemmän\nkuin minä ja paljon enemmän, kuin mitä nytkään osaan käsittää, sillä\nvaikka ajatukseni olisivat kuinka kaukana hyvänsä lennelleet, niin\nmuihin naisiin ne eivät ole koskaan ehtineet.\"\n\nElina katsoi melkein rukoilevasti häneen. \"Ah\", sanoi hän, \"sano se\nvielä kerran uudestaan!\" Ja hän ojensi hänelle kätensä. \"Kas, minä\nrakastan sinua niin suuresti ja uskon mielelläni, että minäkin olen\nrakas sinulle.\"\n\n\"Niin, usko vain, Elina, äläkä tuomitse minua näiden silmänräpäysten\nmukaan, jotka nyt olemme olleet yhdessä. Sinä et tiedä, mitä nämä viime\najat ovat maksaneet minulle.\"\n\n\"Minä tiedän sinun jättäneen sankarin uran, ruvetaksesi papiksi.\"\n\n\"Ja se on niin helppo sanoa\", sanoi Miihkali vähän suruisesti hymyillen,\n\"mutta minunhan piti juurtua aivan vieraasen maaperään ja alkaa elämä\nalusta, ohjata elämäni laiva aivan toista paikkaa kohti, kuin olin\nuneksinut koko nuoruuteni ajan; eikä se ole yhtä helppoa kuin vanhain\nkenkäin vaihtaminen uusiin.\"\n\n\"Jumala auttaa sinua.\"\n\n\"Niin, hän, ja sitte minä itsekin puolestani autan itseäni kuin mies.\"\n\n\"Tuleekohan se sinulle raskaaksikin?\"\n\n\"Ken astuu etupäässä opettamaan, ylentämään ja tietä näyttämään, hänen\npitää osata uhrata ja kieltää itsensä. Lupaus luopua kaikesta, mitä olin\nuneksinut, oli minut vähällä kokonaan tukeuttaa, mutta nythän se jo on\ntehty.\"\n\n\"Sinä lupasit paljon.\"\n\n\"Jospa vain ei tarvitsisi elää niin hiljaa, niin ääneti, niin\nkärsivällisesti! Sinä, Elina siten osaisit paremmin elää. Sinun pitää\nauttaa minua.\"\n\nHe olivat vielä hyvin nuoret ja nauroivat nyt niin iloisesti, kuin ei\nolisi ollutkaan niitä uhkaavia pilviä, joista itse puhuivat. Miihkali\noli pitkä, vahvavartaloinen mies, ja sen voimakkuutensa takia moni luuli\nhäntä paljon vanhemmaksi, kuin hän todella olikaan: mutta tänä hetkenä\nkyllä jokainen voi huomata, että hän nyt vasta alkoi elämän; ja Elina\noli paljon nuorempi häntä.\n\nMaija Liisa, jolla kaikki päivän huolet oli niskoillaan, lähestyi\nystävällisessä toimeliaisuudessaan ja kysyi; \"Vieras vanha ukko pyytää\nkiittää maljasta, jonka annoimme hänelle. Saako hän tulla?\"\n\nMorsiuspari antoi luvan, ja kerjäläinen, yleisimmin tuttu Sakin nimellä,\ntuli lakki kädessä. Hitaasti ja nöyrästi tervehti hän viimein ja sanoi:\n\"Rakastavien aika kuluu kyllä toistensa sivulla ilman lintujen\nlauluakin, ja vielä vähemmin he kaipaavat vanhan huuhkajan ääntä; mutta\nhyvän onnen toivotus ja kiitokset köyhänkin suusta ovat siksi arvokkaat,\nettä niitä kannattaa kuulla.\"\n\n\"Kiitoksia, vieras\", sanoi Elina, ojentaen hänelle kätensä. \"Te\ntoivotatte siis meille onnea?\"\n\n\"Minä toivotan, että Onnetar kirjaisi teidän kankaanne ja koti kiittäisi\nhyvää emäntää.\"\n\n\"Se oli kaunis toivotus\", vastasi Elina. \"Suokoon Jumala, mitä te\ntoivotatte.\"\n\n\"Kyllä Jumala kuulee kuuntelemattakin ja näkee näyttämättä. Hän kyllä\npitää huolen tehtävistään.\"\n\n\"Teidän kanssanneko nämä lapset kulkevat?\" kysyi Miihkali.\n\n\"Nehän ne ovat minun ainoa rikkauteni.\"\n\n\"Eikö teillä sitte ole pirttipahastakaan, joka teitä odottelisi\nkotiseudullanne?\"\n\nKerjäläinen siveli keveästi pikku tytön tukkaa. \"Salo se on meidän\nasuntonamme, aukea metsä saunamme ja ainoana leposijanamme laaja\nkangas.\"\n\n\"Ehkä olette sotaa paossa?\" kysyivät äsken vihityt edelleen.\n\n\"Me pakenimme, saadaksemme edes henki-kurjan säilymään, sillä talo\nleimusi ilmi tulessa. Eikä ainoastaan meidän kylämme, vaan koko pitäjä\npaloi, ja moni kiittelee nyt niitä naisia onnelliseksi, jotka pääsivät\ntulen kautta iankaikkisuuteen, sillä siihenhän ne heidän tuskansa\nloppuivat. Onnellisia nekin ovat, jotka kaatuivat kotikynnyksellä\nveriseen miekkaan.\"\n\nKyynel kiilsi vanhuksen silmissä hänen noita aikoja muistellessaan, kun\nhänen kotiseutunsa ja koko Itä-Suomi oli turvattomaksi jätettynä ja\nalttiina viholliselle. \"Viipuri oli kukistunut, Käkisalmen valloittivat\nviholliset kevättalvella kaksi vuotta sitte, ja silloin olivat kaikki\nportit auki Venäjän sotajoukoille.\"\n\n\"Siitäkö asti te jo olette olleet kodittomana?\" kysyi Elina\nsääliväisesti.\n\n\"Kun kasakat hävittivät koko pitäjän\", vastasi kerjäläinen, \"ja kaikki,\njotka kykenivät pakenemaan, pyrkivät metsään, menimme mekin sinne ja\nriensimme puolen päivää pysähtymättä, kunnes viimein löysimme luolia\nkorkeiden kallioiden välistä, joita tiheät vesakot suojelivat. Siellä\npysyimme piilossa neljä pitkää päivää. Kun aurinko laskeutui neljännen\npäivän iltana, läksin minä kyselemään korkeammilta voimilta, oliko\nparempi palata kotiin vai mennä muuanne, mutta sain vastaukseksi, että\nkaikki oli siellä hävitettynä ainiaaksi, vaan että meidän piti pyrkiä\nlänteen päin.\"\n\nElina katsoi kummastellen kerjäläistä ja kysyi: \"Kuka te olette, vieras,\nkoska voitte hämärällä silmällänne nähdä enemmän, kuin uusi aika näkee\nkirkkaalla silmällään?\"\n\nSakki nyykäytti päätään. \"Kunhan elätte niin pitkälle kuin minä, niin\ntiedätte myöskin enemmän kuin nyt.\"\n\nTaaskin katseli morsian häntä tutkivasti. \"Jos olette yhtä viisas kuin\nvanhakin ja jos elämänne on opettanut teitä näkemään eteenpäin ja\nhuomaamaan iloa tulevan surun päivien perästä, niin sanokaapa, milloin\nsaamme toivoa parempia aikoja?\"\n\nVanhus otti hänen kätensä, tutki sitä ja sanoi: \"Teidän onnenne syntyy\nviimein, kun ilonne kuolee ja kuihtuu, ja se ilo, jota tulevaisuus\nlupaa, on käyvä ensin haudan ylitse, kukoistava sen toisella puolella ja\ntemmattava kuoleman käsistä.\"\n\nElina vapisi: \"Onko tuo iloa ja onnea?\"\n\nMutta Sakki jatkoi: \"Aikaa, johon kukin on asetettu, täytyy jokaisen\nkatsella, vaikkapa siinä olisikin kaiken maailman tuska. Vaikka\ntuhansilla rukouksilla ja kuinka voimakkailla käsillä koetettaisiin\nkääntää kohtalon tietä, niin ei kuitenkaan päästäisi hiukkaakaan\npoikkeamaan siltä uralta, joka kerran on meille määrätty. Täytyy kantaa\nkaikki sekä hyvä että paha, mitä meille on annettu.\"\n\nElina tarttui peloissaan Miihkalin käteen. \"Kuuletko, miten paljon surua\nhän meille ennustaa?\"\n\nMutta Sakki jatkoi: \"Älkää surko. Sill'aikaa, kun kovaa koette ja se\npakottaa sydämmenne vuotamaan verta, kylvää tulevaisuus ilojansa.\nKolmihaaraisena on teidän kynttilänne seisova pöydällä ja ympäri tanssii\niloinen piiri.\"\n\n\"Haudan tuolla puolen\", toisti Elina.\n\nMaija Liisa seisoi peljästyneenä ja alkoi torua ennustajaa, mutta Elina\nsanoi ystävällisesti: \"Älä toru häntä, eihän hän sille mitään voi, mitä\nminun oma raskas kohtaloni suo minulle.\"\n\nSakki aikoi vastata, mutta Miihkali keskeytti reippaasti: \"Jättäkää jo\nonnettomuuden puhelemiset!\" ja viittasi vanhuksille, jotka kohta\nsiirtyivät pois väkijoukkoon. Ottaen morsiantaan kädestä läksi hän\ntaluttamaan häntä toiselle puolelle. Vaan samassa näkivät he kaksi\nratsumiestä, jotka ajaa lennättivät taloa kohti. Miihkali pysähtyi.\n\"Elina, ketähän nuo ovat?\" Mutta jopa hän tunsikin heidät ja huusi:\n\"Yrjö ja Elias!\"\n\n\n\n\nIV.\n\nHuonoja uutisia.\n\n\nMiihkali jätti Elinan ja riensi tulijoita vastaan, jotka hypähtivät\nhevosten seljästä maahan ja sitoivat ratsunsa portin patsaihin. Hän\ntervehti heitä vilkkaasti, melkeinpä maltittomasti, ja sill'aikaa\nlähestyivät myöskin kirkkoherra ja Elina ottamaan vastaan vieraita.\nKirkkoherra Härkmanin ääni kaikui puoleksi iloiselta, toiseksi\nvakavalta, kun hän sanoi: \"Hyvää päivää, ystäväni Elias ja sinä poikani,\nolkaa tervetulleet, mitä sanomia tahansa kiireenne ennustaneekin.\"\n\nElias oli seisonut synkän näköisenä. Väri vaihteli hänen kasvoillaan ja\nääni melkein vapisi, kun hän vastasi: \"Nyt me olemme tässä kuin surun\nlähettiläinä ja jouduimme häiritsemään hääiloa.\"\n\n\"Sano vain suoraan äläkä tarhaan vääntele sanojasi!\" keskeytti Miihkali\nvilkkaasti. \"Mitä kerran saattaa sanoa, tottahan sitä kuullakin\nsaattaa,\"\n\n\"Meille tuli sana,\" alkoi Elias, \"että venäläisiä oli tulossa idästä\npäin vahvalla laivastolla Helsinkiin, ja silloin käskettiin Armfeltia\nrientämään sinne tuhannen viidensadan miehen kanssa suojelemaan kruunun\nmakasiineja, joita siellä on sekä maaväkeä että laivastoa varten. Meitä\nkäskettiin olemaan huoletta, sillä Ruotsista muka oli apua jo tulossa ja\nsen piti kohta aivan varmaan saapuman. Me luotimme siihen, mutta sitä ei\ntullutkaan, vaan sen sijaan näkyi kohta koko joukko vihollislaivoja\npurjehtivan satamaan, ja kahden päivän kuluttua tuli tsaari itse\nkahdensadan laivan kanssa. Silloin alkoi sataa kaupunkiin tulta ja\nkuulia. Me annoimme vastaan, minkä jaksoimme, ja venäläisten täytyi\nperäytyä. Mutta silloin he kiersivät niemen toiselle puolelle ja\nnousivat maalle Hietalahden pohjaan, emmekä me sieltä enää jaksaneet\ntorjua heitä pois. Heitähän oli kaksitoista tuhatta miestä Armfeltin\nviittätoista sataa vastaan! Niin olivat asiat alussa. Urhoollinen\növersti neuvotteli pikimmiten Juhana Creutzin ja Henrik Tammelinin\nkanssa ja käski sitte asujamia pelastamaan, mitä voivat, ja pakenemaan.\nMe sytytimme kaupungin ja peräydyimme Porvooseen, jossa armeija oli\nkoossa Lybeckerin, sen kelvottoman elukan luona. Muutamien päivien\nkuluttua saapui venäläinen sinne, ja joka mies nuorimmasta vanhimpaan\nasti kiihkeästi halusi mennä vastaan ja kostaa, mitä olimme kärsineet,\nvaan Lybecker taas kielsi kaiken vastarinnan ja peräytyi Koskelle,\nLammille ja sieltä yhä etemmäksi sekä antoi venäläisjoukon aivan\nrauhassa varustaa leirinsä Pernajan Forsbyssä. Eikä siinä kyllä, sillä\nvenäläiset saivat apua idästä, ja silloin tahtoi Armfelt lähteä\nPyhtäälle torjumaan pois tätä uutta apuväkeä, joka kyllä olisi\nonnistunutkin, mutta meitä vain yhä kiellettiin taistelemasta, ja\nvenäläisjoukot pääsivät yhtymään. Siitä päivästä asti oli kaikki meillä\nnurin päin. Sotamiehet rupesivat nurisemaan päällikköjä vastaan ja kuri\noli kuolemaisillaan, Kohta jo miehiä karkasi joukottain armeijasta,\nsaadakseen edes kotimäillä miekka kädessä puolustaa omaa tupaa.\"\n\nKun Elias viimeinkin lopetti kertomuksensa, jäivät kaikki surumielin\nvaiti. Miihkali se ensinnä sai viimein sanotuksi: \"Kyllähän jo sanoit\nitseäsi surusanomien tuojaksi, vaan niin katkeraa uutista emme\nkuitenkaan arvanneet odottaa. Mitä nyt on tehtävä? Sanopas, mitä apua\nmeiltä toivot?\"\n\n\"Siitä asti, kun viimeksi erosimme, on sinun valtasi kansaan levinnyt ja\nkuulunut kauas; nyt sinun pitää koettaa, mitä voit noille karkulaisille.\nInnosta heitä ja anna heille uutta rohkeutta; pyydä heitä palaamaan\ntakaisin armeijaan. Meidän pitää tehdä, mitä suinkin voimme, ja\npelastaa, mitä on pelastettavissa.\"\n\n\"Mistä minä heidät löydän, jotka jo ovat hajonneet ympäri maata, kukin\nomalle kotiseudulleen. Mitä semmoisista puheista, joita ei kukaan\nkuule.\"\n\nMutta Elias vaati vaatimistaan, sanoen: \"Muutaman tunnin kuluttua saapuu\ntänne osa niistä, joita Peldan-veljekset, Yrjö ja minä olemme kaikin\ntavoin koetelleet koota takaisin armeijaan. Peldanit haalivat\npohjoisesta ja me kaksi etelästä. Yrjön ja minun on onnistunut taivuttaa\ntäkäläiset niin pitkälle, että he päättivät kokoutua tänne kirkolle\nneuvottelemaan, ja nyt riippuu kaikki siitä mitä sinä voit heihin\nvaikuttaa.\"\n\nMiihkali kyllä ymmärsi, miten vaikeaa tehtävää hänelle tarjottiin, ja\nvastasi kierrellen: \"Kun tämä hädän aika, joka seisoo niin mahtavana\nedessämme, toisessa kädessä tuomion pasuuna ja toisessa sodan vitsaus,\nkun sekään ei voi pitää meitä koossa, mitäpä sitte yksi kuolevainen\nihminen voisi?\"\n\nKirkkoherrakin rupesi häntä kehottamaan, vaan Miihkali vielä vastusti:\n\"Vaikkapa minun onnistuisikin saada heidät palaamaan Lybeckerin luo,\nmutta jos hän ei kuitenkaan uskalla ryhtyä taisteluun vihollista\nvastaan, vaan yhä peloissaan harhailee ja estää meitä kaikkiakin\nmaatamme suojelemasta, niin mitä olemme sitte voittaneet? Emme niin\nmitään, pelkään minä.\"\n\nNyt nuorempikin veli Yrjö tarttui puheesen ja todisteli, ett'ei Lybecker\nsuinkaan enää tohtinut peräytyä, vaan että Armfelt, joka oli urhoollinen\nmies, oli auttava heitä, ynnä muuta samanlaista. Mutta hän, jolle nyt\npuhuttiin, seisoi ääneti ja katsoa tuijotti avaruuteen, lieneekö sitte\nkatsellut pilviä, jotka keveästi ja huolettomasti liitelivät taivaalla,\nvaiko kuunnellut kosken väsymätöntä pauhua, joka kuului iankaikkiselta\ntaistelulta. Vai ajatteliko hän omaa nuoruuden voimaansa taikka maansa\nvaaraa, koska hän ei mitään vastannut, ennenkuin Elina kehoittaen sanoi:\n\"Miksipä et tekisi, mitä voit? ja sinähän voit paljon.\" Miihkali\nkatsahti häneen, kun hän sanoi nuo sanat, ja valo välähti hänen\nkatseestaan, mutta se sammui jälleen, ja hän vastasi hiljaa: \"No,\nsaatanpahan koettaa.\"\n\n\"Karkurit tulevat pian\", jatkoi Yrjö, \"ehkäpä jo jonkun tunnin kuluttua.\nMe ratsastimme tänne täyttä laukkaa tapaamaan sinua ja ottamaan sinulta\nlupauksen, ennenkuin olisi ollut liian myöhä.\"\n\nMiihkali ei ollut iloinen eikä ollut enää pitkään aikaan tuntenut oikeaa\niloa. Nyt hänellä oli pää täynnä uutta tehtäväänsä. Hän sanoi: \"Minä\nlähden nyt vähäksi ajaksi kokoomaan ajatuksiani. Mutta ensin vielä\nhetkinen tervehdykseen. Tässä on minun morsiameni, sinun sisaresi, veli\nYrjö. Hän tervehtii sinua, niin tervehdi sinäkin häntä.\"\n\nElina meni Yrjön luo lapsellisesti, melkeinpä arasti ja sanoi: \"Ota\nminut lempeästi vastaan ja anna minun rakkauteni Miihkaliin peittää\nviat, joita löydät hänen puolisostansa.\"\n\n\"Miksi noin puhut, Elina?\" kysyi Yrjö. \"Eikö tämä päivä toteuta kaikkea\nsitä, josta olemme iloinneet jo edeltäpäin niin monta vuotta?\"\n\n\"Kiitos, Yrjö\", vastasi morsian ojentaen hänelle kätensä. \"Minä tiedän,\nett'et sinä puhu toisin, kuin ajattelet, vaikk'et enää olekaan lapsi\nmeidän muiden lasten joukossa niinkuin ennen. Miten olet kasvanut\nsuureksi ja muuttunut siitä asti, kun juoksentelimme kilpaa ja heitimme\npalloa yhdessä Keuruun pappilan nurmikoilla.\"\n\nYrjö hymyili. Hänestä oli iloista muistella noita entisiä leikkejä,\njotka olivat vielä niin elävinä hänen silmiensä edessä, ja hän sanoi:\n\"Silloin sinä lainasit minulle korean huivisi kauniin ritarilinnani\nlipuksi, jonka yhdessä rakensimme pihlajan alle.\"\n\nElinakin hymyili. \"Niinhän se oli, mutta muistatkohan vielä, että\nlupasit hankkia minulle Tukholmasta vielä kauniimman kuin se, jonka\nannoin, oikein silkkisen ja kultakukkaisen?\"\n\n\"Kyllä muistan,\" vastasi Yrjö hymyillen, \"mutta silloisella suurella\nlaivallani en minä enää pääse purjehtimaan sen hakuun, sillä sen\nrunkokin on turmeltuneena vinnillä eikä nuorista ja purjeista ole\nrahtuakaan enää tallella.\"\n\nLapsuuden ajan iloiset muistot väikkyivät heidän ajatuksissaan, ja niin\nkeveästi ja suruttomasti kuin tuomen kukat putoavat, livahti huokaus\nElinan huulilta, kun hän sanoi: \"Niin se oli silloin; nyt olet jo aika\nmies.\"\n\n\"Pitkä mies ja vanhempi kyllä, mutta en niin vanha, ett'en enää\nmuistaisi sinun sisarellista hyvyyttäsi minua kohtaan.\"\n\nTämän keskustelun ajan seisoi toinen äsken tulleista nuorukaisista vaiti\nja omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Pitkäpä aika oli kulunut siitä, kun\nhän viimeksi oli täällä nuorena vänrikkinä. Miten paljon hän olikin\nsaanut kokea näinä vuosina! Hänen kulunut univormunsa oli todistuksena\nkapteenin arvoa seuranneista kaikenlaisista vastuksista ja vaivoista,\nmutta hänen nuoren otsansa rypyt puhuivat vielä selvemmin sisällisistä\ntaisteluista ja kärsimyksistä. Vaan kelläpä parempi osa oli? Koko\naikakausihan pyöri kuin huima ratas, joka teräviin hampaisiinsa tempoi\nkaikki elävät olennot. Ei siinä auttanut rukous, ei valitus, ei\nvastustus; täytyi vain seisoa ja kantaa, mitä kerran oli kunkin\nkannettavaksi pantu. Elias antoi toisten puhua loppuun asti, mutta\nviimein hänkin kääntyi Elinan puoleen ja sanoi: \"Minua ette varmaankaan\nenää tuntenut.\"\n\n\"En heti\", vastasi Elina. \"Kaikki, mitä olette kokenut, on tehnyt teidät\nihan toiseksi mieheksi kuin se Elias, joka nuorukaisena vei minut\ntanssiin ja joka kanteli minua vahvoilla käsivarsillaan kun jalkani oli\nkipeä ja minun täytyi istua vankina pienessä huoneessani.\"\n\nIlo välähti sotilaan päivettyneistä kasvoista ja hänen sydämensä hymyili\nsilmänräpäyksen ajan. \"Muistatteko sitte, miten silloin oli?\" kysyi hän.\n\n\"En minä koskaan unhota\", vastasi Elina, \"miten hyvä te olitte ja\nkoetitte ilahuttaa minua sinä ikävänä aikana, joka ei näyttänyt koskaan\nloppuvan.\"\n\nLempeitä, ystävällisiä kuvia liiteli sotilaan sielun ohi hänen\nmuistellessaan tuota aikaa, jolloin hän, yksinäinen nuorukainen, sai\ntäällä ensi kerran kokea kotielämän iloa. Siihen asti hän tuskin oli\nymmärtänyt, mitä onneksi sanotaan, vaan täällä hän oli saanut sitä\ntuntea. Mutta sitte elämä hänelle taaskin opetti, miten harvoin onni\nantautuu kiinni.\n\nJo nuorena oli orpo Elias joutunut sotamieheksi. Hän seurasi\nkuningastansa vaaroihin ja voittoihin, tuota kuningasta, joka näytti\nEuroopalle hallitsija-seikkailijan, joka ainiaaksi vaihtoi purpuraviitan\nsotilasnuttuun ja hävitti kansaltansa suurvallan aseman sillä\nmielettömällä kiihkollaan, että tahtoi mistä hinnasta hyvänsä siirtää\nPuolan kruunun kuningas Augustilta Stanislaille; joka itsepäisesti ja\njäykästi halveksi yhteiskunnallista onnea ja inhosi kansalaisvapautta,\njoka piti valtakuntaa kasarmina ja arvosteli ihmistä sen mukaan,\nkelpasiko hän sotamieheksi vai eikö. Eräs hänen etevimpiä miehiään,\nArvid Horn, oli voittajana Varsovan luona. Siellä hänet kuitenkin\nmuutamiksi päiviksi voitti August, valloittaen mahtavalla sotajoukolla\nkaupungin. Silloin Elias ynnä monta muuta Hornin miestä vietiin vangiksi\nMoskovaan, niin ett'ei hän saanut iloita kumppaniensa kanssa, kun\nKaarle-kuningas pikamarssissa riensi Galitsiasta, voitti Augustin ja\nvalloitti takaisin Varsovan.\n\nPaljon saivat silloiset sotilaat kokea, ehkäpä enemmän kuin ne vangit,\njotka vietiin Sisä-Venäjälle. Elias oli kokenut kumpaakin ja hänen\nkasvoissansa oli kyllä merkkejä tuhansista vaaroista, joiden läpi hän\nviimein pakolaisena pääsi Suomen rajalle sekä puolisokeana ja laihana\nkuin luuranko pääsi hyväntahtoisen majurinrouva Tavastin luo Nokian\nkartanoon.\n\nElina ei tajunnut, miten paljon hänen kotinsa oli antanut Eliakselle.\nToinen ei koskaan mittaa toisen onnea. Jonkun verran saattoi Elias\nilmaista muille, vaan jotakin piti hän myöskin omana salaisuutenaan.\nPaljon oli kätkössä nuorten sydämmissä, paljon oli heillä puhumista ja\nmuistelemista; mutta kirkkoherra oli jo saanut kyllikseen niistä\nmuistoista, hän mieluimmin pysyi tämänpäiväisissä iloisissa asioissa;\npalattiin pöytien luo. Haarikat laskettiin täyteen, olut vaahtosi ja ilo\nelpyi.\n\n\"Juokaamme morsiusparin onneksi, ja sitte laulua heidän kunniakseen!\"\nlausui Yrjö, joi sarkkansa pohjaan asti ja otti huilun taskustaan, jossa\nse oli ollut palasiksi päästettynä. Hän kierteli sen kokoon, koetti\nääntä ja alkoi soittaa, kuten sanoi, morsiusparin kunniaksi. Yrjön\nlakattua soittamasta sanoi Elina iloisesti:\n\n\"Kiitos, Yrjö! Onpa hauska nähdä sinua aina samanlaisena, kuin ennenkin\nolit. Yhtä raitis rohkeus ja yhtä iloinen laulu. Huilu vaan on, luulen\nminä, uusi ja parempi.\" Ja niin sanoessaan hän otti huilun, sitä\nparemmin tarkastellakseen.\n\n\"Niin on, huilu on toinen\", vastasi Yrjö. \"Tämän perin minä äitini\nisältä ja häneltä sain myöskin monta iloista laulua.\"\n\n\"Soittiko sinun äitisi isäkin?\"\n\n\"Hän oli minun ensimäinen opettajani, vanhan Karhunmaan, aseveli ja\nKustaa Aadolfin aikaisia miehiä kuten tämäkin. He soittivat molemmat\nkauniisti, niinkuin moni muukin niistä sankareista, jotka taistelivat\nSaksassa. Heidän mukanansa tuli tupakka ja paljo kaunista soittoa\nSuomeen.\"\n\n\"Onnellinen sinä, kun olet saanut oppia soittoa.\"\n\nMutta eipä se oppi kehua kannattanut. Yrjö ei ollut muuta oppia saanut,\nkuin mitä oli saanut Karhunmaan ja äitinsä isän huiluista. Pikku poikana\noli hän kuunnellen istunut heidän jalkainsa juuressa taikka pistäytynyt\npöydän alle, saadakseen olla rauhassa muilta pojilta. Ja soiton vaiettua\nkaikuivat sävelet vielä kauan hänen korvissansa, kunnes hän alkoi itse\nlaulaa niitä. Ja miten ne laulut olivat vallanneet hänen mielensä! Hän\noli itsekseen itkenyt monta kyyneltä, hänen sydämmensä oli paisunut\nsurusta ja ilosta, ja muun voimannäytteen puutteessa oli hän\nvieriskellyt lattialla ja huitonut käsillään ja jaloillaan. Sittemmin\nopettivat ukot häntä käyttämään näppäimiä, antoivat hänen koetteeksi\nsoittaa sekä jättivät hänelle viimein perinnöksi sekä huilunsa että\nlaulunsa. Muuta opetusta ei Yrjö ollut koskaan saanut eikä hän luullut\nsitä tarpeelliseksikaan. Hän antoi laulunsa ja soittonsa sujua\nitsestään, miten sattui, ja tuumaili nytkin:\n\n\"Soittoa ei taida juuri saada opituksi; ainakaan ei se ole koskaan\ntarttunut niihin, joita minä olen koettanut opettaa. Se asuu veressä,\nluulen, ja missä oikeata musiikkia on, siinä on helpompi soittaa kuin\nolla soittamatta.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Minä sen tiedänkin. Sävelet tulevat aivan itsestään, ja paljo on, jota\nosaan ainoastaan yhden kerran. Ei niitä saa pidätetyksi. Minusta on\nsoitto elämää ja kerran soittoni pelastikin minut kuolemasta.\"\n\n\"Millä tavalla sitte?\" kysäsi Elina kummeksien.\n\n\"Översti Le Clair\", alkoi Yrjö kertoa, \"lähetti minut tiedustelemaan ja\nminä saavuin Anjalaan.\"\n\nIsän huomio kiintyi asiaan. \"No, näitkö venäläisiä?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä niitä näin. Heitä oli niin paljo, että muuta en mitään\nnähnytkään. Tuskin näkyi mitään koko maailmasta heidän tienoillansa.\"\n\n\"Näkivätkö hekin sinut?\"\n\n\"Tietysti, ja se tapahtui sukkelammin, kuin osasin aavistaakaan, mutta\nkun alkoi asiat sinne päin kallistua, rohkasin mieleni ja astuin heidän\nkeskellensä, kiipesin jauhosäkkiröykkiön päälle ja aloin soittaa. Siinä\noli lähellä heidän leivintupansa ja he varustautuivat juuri tekemään\ntaikinaa. Mutta minä soitin iloisimmat säveleni, jotka osasin, ja kohta\njoka mies ihmetellen ja iloissaan katselemaan minua. He irvistelivät\nilosta, niin että hampaat kiiluivat parran takaa, ja siinä soittaessani\ntuntui minusta, että he ehkä ennen auringon laskua vielä syövät minut.\"\n\nKirkkoherraa kauhistutti, kun kuuli poikansa pulan; yksin ja\nturvattomana kun oli jauhosäkkikasan päällä vihollisleirissä, vieläpä\nsellaisten vihollisten kuin venäläisten. \"Eikö sinua pelottanut, kun\nniin katselit kuolemaa silmiin?\" kysyi hän.\n\n\"Ei minulla ollut siihen aikaa, eikä se olisi mitään auttanutkaan. Mutta\nkun siinä soittaessani mietin, mikähän olisi viisainta, nosti venäläinen\nensin toista, sitte toista jalkaa, toinen toistensa jälkeen alkoivat he\nkumarrella ja viimein koko väki tanssi joka taholla.\"\n\n\"Ja ehkä viimein sait maksun niinkuin muutkin rehelliset soittajat?\"\nkysyi kirkkoherra hymyillen.\n\n\"Sain kyllä, vähän kutakin lajia.\"\n\n\"No, mitä sitte?\"\n\n\"Kun tanssijat alkoivat hengästyä, näytin leipämöykkyjä, joita oli\nkasassa uunin luona, ja pistin sormet suuhuni, ikäänkuin tavoitellen\nnälissäni omia käsiäni. Venäläiset ymmärsivät ja antoivat minulle suuren\nkimpaleen leipää.\"\n\n\"Ja sinä söit kuin susi.\"\n\n\"Minä yritin syödä, mutta silloin tuli eräs upseeri ja kysyi, mikä minä\nolin miehiäni. Herra ties, mitä kaikkea he valehtelivat teidän kunnon\npojastanne, koskapa hän viimein rupesi tulkin kautta kyselemään\nkaikenlaista meidän leiristämme. Kun minä ehtimiseen vakuutin, ett'en\ntiennyt niin mitään, vannoi upseeri minun pääsevän jo kymmenen minuutin\nkuluessa riippumaan ja: oikeaan, mars! suoraa tietä kohti kuolemaa!\"\n\n\"No mutta, tuhat kaikkiansa, etpä sinä kuollut kuitenkaan\", sanoi\nHärkman iloisesti. \"Eikö heillä ollut nuoraa?\"\n\n\"Kyllä heillä nuoraa oli ja silmukkakin jo oli valmis, mutta kun he\neivät tahtoneet surmata minua leivintuvassaan tai sen luona, veivät he\nminut harjulle ja siellä oli vanha puu riipuksissa joen yli, ihan kuin\ntehty hirsipuuksi. Sinne mentiin ja minulle pantiin silmukka kaulaan.\"\n\n\"Silloin sinä kaiketi vähän sentään pelkäsit.\"\n\n\"Mitäpä siitä olisi ollut apua? Mutta kyllä minusta vähän tuntui siltä,\nett'en koskaan enää saisi soittaa. Minulla oli huilu kädessä ja minä\nnäytin, että tahdoin vielä kerran sitä kaiuttaa. Ukot puhua räpättivät\nkeskenänsä ja merkitsivät vähän aikaa odottavansa. Nuora kaulassa aloin\nminä puhaltaa, niin että soitto kaikui kauas kirkkaasti, kauniisti ja\nmahtavasti. Alussa olivat sävelet mustia ja valkoisia, sillä sieluni\nitki, kun ajattelin, että olin elämästä kohta jäävä vieraaksi. Mutta\nminä en tahtonut kuolla; sentähden muuttui soittoni pian punaiseksi,\nsiniseksi ja keltaiseksi ja liiteli tulisina leimuina varjostavien\npilvien sekaan, jotka säkenöivät, ratisivat ja sihisivät, niin että\nvenäläiset kalpenivat ja katselivat minua, niinkuin en olisi ollutkaan\nnälkäinen vanki Yrjö Härkman, vaan jokin voimakas ja väkevä haltija.\nVäkevä minä olinkin sinä hetkenä. Elonkipinä paisui rinnassani;\nmielessäni kaikui: minä en voi kuolla! ja äkisti kuin myrsky löin\nlujalla nyrkillä ensin sen, joka piti nuorasta, ja sitte kaikki muut,\nvedin nuoran mukaani ja puikahdin kuin sorsa koskeen. Seuraavalla\nviikolla seisoin Le Clairin edessä ja osasin kertoa hänelle kaikki, mitä\nhän halusi tietää.\"\n\nKirkkoherran sydän paisui ilosta ja ylpeydestä. Hänen poikansa oli\nsuorittanut kunnialla vaikean tehtävänsä, sitä ei kukaan voinut kieltää,\nja, mikä oli vielä iloisempaa, hän, Yrjö, seisoi tuossa ilmi elävänä,\nvoimakkaana ja iloisena, valmiina vaikka vuorta murtamaan ja lähtemään\nuusiin vaaroihin.\n\nYrjö ei enää muistellut seikkailuansa, hän oli silmänräpäyksen lapsia.\nNyt hän tahtoi iloita ja huusi reippaasti: \"Täksi päiväksi heitämme\nkaikki huolet sikseen!\" Ja samalla hän jo juoksi tyttöjen luo alkamaan\ntanssia; mutta silloin johtui uusi ajatus mieleen: \"Soittaja! Soittakaa\nminun omaa tanssiani! Ei se näin käy. Eikö täällä sitte ole ketään, joka\nosaisi puhaltaa huilua tai soittaa viulua?\"\n\n\"On meillä yksi\", vastasi Elina. \"Jaakko-ukko soitteli mielellään ennen\nmuinoin, milloin meillä oli iloa talossa. Ehkäpä hänellä vielä on vähän\nääniä jäljellä vanhassa viulussaan.\"\n\n\"Jaakko!\" huusi Yrjö, ja taas elpyi uusi muisto hänessä. Olivathan hekin\nennen olleet hyvät ystävät ja Yrjö muisteli olleensa Jaakon\nsuosiossakin. Missä hän oli?\n\nNiin, tuollahan hän istui niin suorana ja ylevänä, pää harmaana ja\njäsenet kankeina, mutta kuitenkin puheliaana ja iloisena. Siellä pöydän\nalapäässäkin jo tiedettiin, mitä äsken tulleet herrat olivat kertoneet\nsodasta; oli myös kuultu Yrjön seikkailu, ja nämä uudet vaiheet olivat\njohtaneet mieleen vanhusten urhotyöt; leikin ja oluen ilostuttamana\nkertoeli sotavanhus ympärillään olijoille entisiä muistettavia aikoja.\n\nYrjö riensi ukon luo ja tervehti: \"Hyvää päivää, Jaakko! Tokko enää\ntunnettekaan minua?\"\n\nJaakko nousi iloissaan. \"Miksi en tuntisi, herra Yrjö! Te olitte iloinen\npoika, ja minä aina ennustin, että teistä tulee urhoollinen mies. Ja\nettä nyt olettekin urhoollinen, tiedän tuosta seikkailustanne\nvenäläisleirissä.\" Jaakko katseli entistä poikaa ja iloitsi mielessään.\n\n\"Minä olenkin yhtä iloinen kuin ennen\", sanoi Yrjö, \"ja haluaisin nyt\ntanssia. Ettekö te soittaisi meille? Olettehan soittanut ennenkin.\"\n\n\"Olen montakin kertaa. Tuopas tänne viulu, Heikki! Tiedäthän, missä se\non siellä kamarissa?\" sanoi hän paimenpojalle. Poika läksi juoksemaan\nkuin orava ja Jaakko jatkoi: \"Ei se ole mikään tavallinen viulu, sen\nsaatte uskoa. Minä sain sen nuorena urhoolliselta ja muhkealta Henrik\nFlemmingiltä, joka sen oli ottanut eräästä Puolan luostarista.\"\n\n\"Kuinka hän tuli antaneeksi sen teille?\"\n\n\"Se tapahtui siihen aikaan, kun nykyisen nuoren kuninkaamme isoisä oli\nPuolassa Ruotsin armeijaa johtamassa. Etevimmät aateliset, sekä\nruotsalaiset että suomalaiset, panivat toimeen tanssiaiset eräässä\nVarsovan palatsissa, ja erään Puolan kauniimman neitosen sanotaan\nkysyneen Henrik Flemmingiltä, mitä hänen isänmaassansa tanssittiin,\njohon kreivi Leijonhufvud oli nauraen vastannut, että suomalaisilla ei\nole omia tansseja; kun molemmat herrat olivat kiistelleet kotvasen, oli\npuolalainen neiti pyytänyt Henrik Flemmingiä tanssimaan suomalaista\ntanssia, että neiti olisi saanut tunnustaa hänen voittaneen. Herra\nFlemming suostui asiaan, mutta kuninkaallisten soittajien joukossa ei\nollut yhtään, joka olisi osannut soittaa edes yhtään suomalaista\nlauluakaan; sentähden kysyttiin meiltä, jotka seisoimme ulkona vahdissa.\nMinä olin usein soittanut kotikylässäni, eikä nyt auttanut muu kuin:\nmars suoraa päätä saliin!\"\n\n\"Vai niin. Vaan mitenkä sitte kävi?\"\n\n\"Eipä niin aivan hullusti. Henrik Flemming ja Aksel Horn olivat\nherroina, Otto Fincke ja Eerik Monikkala olivat olevinaan neitosia. He\nolivat kaikki muhkeita nuoria herroja ja tanssivat \"Viikatteen\nluojaisia\", niin että kannukset kilisivät. Tanssin loputtua paukutteli\nitse kuningaskin käsiään ja hänen mukaansa kaikki muut ylhäiset ja\nmahtavat.\"\n\nHeikki toi juosten viulun. Yrjö otti sen pojan kädestä ja vetäsi\njousella koetteeksi kieliä. \"Tämä on hyvä viulu; tämänkö te saitte\nFlemmingiltä?\"\n\n\"Niin minä sain sen juuri sen illan muistoksi, kun autoin Flemmingin\nvoitolle. Herra Henrik oli ylpeä herra eikä koskaan kärsinyt kenenkään\nhalventaa Suomea, emmekä sitä mekään kärsi.\"\n\nYrjö hymyili ja pudisti iloisesti vanhuksen kättä. He ymmärsivät\ntoisiansa.\n\nJaakko istuutui ja veteli muutamia kertoja jousella viulunsa kieliä.\nElias meni sill'aikaa Elinan luo ja sanoi: \"Yrjö antakoon anteeksi, että\nminä riennän ennen häntä pyytämään teitä tanssiin. Te, rouva Elina, ette\nsuinkaan ole suomatta minulle sitä suosionosotusta, kun sitä sydämestäni\npyydän.\"\n\nElina hymyili. \"Yrjö on minun veljeni, mutta te olette meidän\nkunniavieraamme ja ystävämme; sentähden hän kyllä ilolla antaa teille\netuoikeuden.\"\n\nJa Yrjö olikin siihen tyytyväinen. Hän valitsi kauniin tytön ja seisoi\nkohta parinsa kanssa Eliasta ja Elinaa vastapäätä.\n\nTanssin aikana palasi Miihkali ja istuutui vanhempien vierasten luo;\nmutta heti kun ensi tanssi loppui, huomasi Yrjö hänet ja huusi:\n\n\"Hei, Mikko, tanssimaan morsiamesi kanssa! Nyt ilo ylimmilleen, ei sitä\nsitte olekaan pitkään aikaan.\"\n\nLaulua ja iloa vain Yrjö halusi, ja Miihkalin täytyi lähteä iloiseen\npiiritanssiin:\n\n      Oi, seuraa minua matkalle\n      Ja ole kultaseni,\n      Sun näyttää koko mailmalle\n      Mä tahdon mielelläni.\n      Nyt sinä kuulut minulle\n      Ja minä kuulun sinulle;\n      Siis mennään omille tulille,\n      Siell' istut sa vieressäni.\n\nKirkkoherra ja Elias olivat erillään tanssista ja istuivat alussa\nääneti, vaan viimein sanoi Elias:\n\n\"Miten Miihkali on tullut synkän ja kolkon näköiseksi; entinen\nsankarinvoima on kokonaan sammunut hänen silmistänsä.\"\n\n\"Sisällinen sankarinvoima se juuri\", vastasi isä, \"hävittää hänen ilonsa\nja haihduttaa häneltä levollisuuden. Hän ei vielä viihdy uskon kilven ja\nhengen miekan parissa.\"\n\n\"Miksikä sitte sitoa häntä niihin?\" Eliaksen mielestä oli suurin vääryys\nkahlehtia sankari ja riistää isänmaalta niin voimakas käsi. Ja vähimmin\nkaikista olisi hän luullut kirkkoherra Härkmanin sitä tekevän. Mutta\nniinkuin pappi ei ymmärtänyt sotilasta, niin ei myöskään sotilas\nymmärtänyt pappia. Kirkkoherra Härkman oli Gezeliuksen aikakauden\nmiehiä. Sen suunnan vaikutuksesta, jonka pani alulle Johan Gezelius\nvanhempi ja jota hänen poikansa Johan sitte jatkoi, oli Härkmanin\nvoimakas luonne vakavasti kiintynyt näiden kuolemattomien piispojen\npyrintöön, joka tarkotti Suomen papiston korottamista sekä siveellisesti\nettä taidollisesti ja sitte kirkon vallan avulla kansan henkisen elämän\nvirkistyttämistä ja vaurastuttamista. Ei kukaan enää kieltäne sitä\nlaajaa merkitystä, joka kansansivistyksellä on meidän maallemme, mutta\neipä moni näissä nykyajan pyrinnöissä muistele sen perustajoita. Veriset\nja myrskyiset ne ajat olivat, joina kolme Gezeliusta vaikutti.\nNälänhätä, rutto ja sota pimittivät kaikki ilopuolet, mitä elämässä\nmuuten olisi ollut tarjona. Kalvan kalsketta ja valitushuutoja kaikui\nPohjolassa, niin että ainoastaan harvat jaksoivat ajatella nykyhetkeä\nkauemmaksi. Mutta keskellä sitä levottomuuden ja hädän aikaa nousivat\nGezeliukset kylvämään kuolematonta siementänsä. Monen kodin hyllyllä on\nvieläkin Gezeliusten aikainen raamattu, virsi- ja rukouskirja. Lujissa\nmustissa kansissaan ovat ne vuosisadan toisensa jälkeen olleet ainoana\nsammumattomana valona, ainoana pettämättömänä toivona ja ainoana oppina,\njoka on näyttänyt kansallemme oikeaa tietä. Taistelukentillä käytetyt\naseet ovat ruostuneet ja maatuneet mullaksi, vaakunat ovat kauhtuneet ja\nunhottuneet, sodan melskettä ei enää kuulu, mutta se, mitä Gezeliukset\nkylvivät, kukoistaa nyt alussaan ja kasvattaa, mitä ammoin sitte\nkuolleet piispat kaukaa tulevaisuudesta näkivät: kansakouluja ja\nkirjallisuutta. Kirkkoherra Härkman oli Gezeliuksen miehiä; sentähden\nhän kysyvästi ja kummastelevasti katsoi Eliakseen sanoessaan:\n\n\"Eikö meillä sitte ole jo kylliksi surua ja raakuutta, hätähuutoja ja\nepätoivon kyyneliä? Missä on enää raitista naurua? Missä on enää toivoa,\njoka luottaisi iloon? Kaikki on hävitettynä, raastettuna ja alastomana.\nJumalaa eivät ihmiset usko enää olevan; hänen armonsa aurinko on heiltä\nsammunut ja he seisovat ainoastaan entisyytensä varjoina maan mullassa,\ntähystellen epätoivon hämärtämillä silmillä, eikö missään olisi\nheillekin hautaa. Nyt tarvitaan heille apua ja ohjausta. Jonkun pitää\nseisoa viittaamassa siihen voimaan, joka ei kukistu, vaikka kaikki muu\nkukistuisikin, ja opettamassa niille, joilla ei enää ole mitään toivoa,\nettä se mitä he nyt tai vast'edes kärsivät, ei ole vain sattumusta.\"\n\n\"Ja sekö opettaja Miihkali on?\n\n\"Jos Jumala tahtoo, pysyy hän sinä kuolinpäiväänsä asti.\"\n\nElias ei siihen vastannut mitään, ja vaiti pysyi myös kirkkoherrakin.\nOmiin ajatuksiinsa vaipuneena katseli kumpikin tanssia, mutta heti sen\nloputtua virkkoi kirkkoherra:\n\n\"Hyvä on vielä nähdä raitista iloa, kohta se kyllä monelta haihtuu ja\nkuolee. Mitä meillä on peljättävänä ja toivottavana?\"\n\n\"Jumala yksin tietää\", vastasi Elias. \"Toivoa ei meillä ole paljoa, vaan\npelkoa sitä enempi. Kolmetoista vuotta on meidän miehiämme alinomaa\nviety vieraille maille sinne, jossa kuningas taistelee, ja Suomi on\nturvattomana ja suojattomana; sotaväkeä on ainoastaan kourallinen ja\nsenkin päällikkönä Lybecker.\"\n\nSynkältä todellakin näytti tulevaisuus silloin useimmista, mutta\njokainen koetti pitää pahoja aavistuksia mahdollisimman kaukana, ett'ei\nhääilo olisi häiriytynyt.\n\n\n\n\nV.\n\nKarkulaiset.\n\n\nIlta oli jo tulossa, aurinko vaipui lähemmäksi taivaan rantaa. Punaisen\nhehkuva valo kultasi metsää, joka ääneti ja vakavana seisoi ikäänkuin\nkuunnellen raivoisasti pauhaavaa koskea. Virta kuitenkin kosken alla\nvähitellen hillitsi kuohunsa, kunnes ne kaikki tasoittuivat niin\ntyveneksi pinnaksi, että siitä loistavan kirkkaina kuvastuivat kaikki\nrannan jyrkät metsäiset mäet. Aurinko laskeutui yhä alemmaksi ja yhä\npunaisemmalta loisti taivas, iltarusko loi punertavaa loistoa yli koko\nluonnon ja Nokian kartanokin sai siitä osansa. Vanha puutarha suhisi\nhiljaa, varjot pitenivät pitenemistään, siellä täällä näytti jo joku\npaikka pimeältä, mutta Kurjen hautakivi ikäänkuin ilosta punerti, siihen\nkun auringon viimeiset säteet vielä sattuivat. Hääjoukko iloitsi\nkartanon pihalla ja huoneissa; puutarhassa oli vain kaksi astuskelijaa,\njoilla ei alussa näyttänyt juuri paljon olevan puhelemista. Elias oli\nohimennen taittanut oksan pensaasta, ja kun Miihkali pysähtyi Kurjen\nhaudalle, alkoi hän ajatuksissaan hieroa pois sammalta, joka oli aikojen\nkuluessa alkanut paikoittain kasvaa hautakivelle. Miihkali katsoi\nuneksien iltataivaan loistoa ja seurasi silmillään punertavaa valoa yhä\npitemmälle, kunnes hänen katseensa viimein pysähtyi hautakumpuun.\n\n\"Luuletko tuon vanhuksen olevan kanssamme tänään?\" kysyi hän hiljaa\nvieressään seisovalta kumppaniltaan.\n\n\"Kenen vanhuksen? Kurjenko? Häntäkö tarkotat?\" sanoi Elias vähän\nhämmästyneenä.\n\n\"Ketäpä minä muuta tarkottaisin. Mutta luuletko hänen näkevän meitä?\"\n\n\"En tiedä. Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Mitä sinä luulet?\"\n\n\"En minäkään tiedä\", vastasi Miihkali hiljaa, ajattelevasti katsoen\nkauas eteensä. Mutta heti hän vilkkaasti lisäsi: \"Mikä vahinko, ett'emme\nnäillä maallisilla silmillä näe noita näkymättömiä asioita, mitä on\nympärillämme!\"\n\nElias oli vähällä oudostuksesta hypähtää etemmäksi. \"Oletko hullu!\"\nsanoi hän. \"Kiitä ennemmin Luojaa, joka sinua niin paljon säälii, ett'ei\nanna sinun nähdä noita haudan kamalia olentoja! Sinä et ole koskaan\nollut taistelukentällä etkä siis tiedä mitä kuolema on. Minä en ole\nliiaksi hemmoteltu enkä vaaraa pelkää, mutta semmoisten vastustajain\nedessä en tahtoisi mistään hinnasta seisoa.\"\n\n\"Miksikä ne juuri olisivat vastustajia? Minä kuvailen mielessäni\nsankareita tämän elämän jälkeen niin kauniiksi ja ihaniksi, ett'ei\nkukaan kuolevainen ole lähimainkaan heidän vertaisensa. Haudasta\nlähtiessään on sankari sinne jättänyt itsestänsä kaikki, mitä on ollut\nhuonoa. Koko tuo syntinen haamu, joka seuraa ihmistä ja kätkee paremman\npuolemme, kaikki levottomuus, kaikki ikävöiminen ja kiihko on ainiaaksi\npoissa; puhdistettuna, levollisena ja kirkkaana on ihmisen kuolematon\nosa, se, joka on Jumalasta, ymmärräthän, ja katselee meitä, jotka vielä\nvaellamme täällä epätietoisuudessa ja heikkoudessa. Juuri tänne\ntullessamme välähti kuin lentotähti sieluuni, ja silloin minä ajattelin\nKurkea, miten hän nuoruutensa voimassa meni kohtaamaan vihollistemme\nmaasta tullutta Pohtoa. Miksi emme eläneet silloin, Elias, että olisimme\nnähneet heidän taistelunsa? Hirvittävä hän lienee ollut katsella, tuo\nsuuttunut jättiläinen, mutta Kurki ei säikkynyt, sankarillisuus loisti\nhänen silmistänsä, hän tiesi esi-isiensä henkien katselevan taistelua ja\nmaan tulevaisen kunnian ja menestyksen riippuvan hänen voitostansa. Ah,\nElias, jospa mekin olisimme silloin saaneet olla kansalaistemme kanssa\nriemuitsemassa sinä voiton päivänä!\"\n\n\"Ennemmin tahdon minä nyt olla mukana ja voittaa itse\", vastasi Elias\nhiljaisesti, vaan uskaltavasti.\n\n\"Niinhän se on. Sinun sijassasi puhuisin minäkin aivan kuin sinä. Jos\nmilloin kuulen sinun kaatuneen, etsin minä sinun lepopaikkasi ja\nkoristan sen yhtä korkealla ja kauniilla kivellä kuin tämä. Minä siunaan\nsinua ja sinun tekojasi. Sinun pitää levätä rauhassa ja herätä Jumalan\niankaikkiseen iloon.\"\n\n\"Entä sinä itse?\"\n\n\"Oh, ei minusta maksa puhua, mutta eiväthän kaikki synny suuria\nurhotöitä tekemään. Honka kohottaa latvansa ylös pilviin sentähden, että\nse on honka, vaan sammal elää maassa sen juurella sentähden, että on\nsammal. Niin pitää ollakin. Mutta hyvä olisi maata sankarin unta ja\nherätä, niinkuin hän, joka ensin on voinut elää ja sitte voinut kuolla.\"\n\nElias katseli häntä tutkien. \"Mitenkä onkaan, Miihkali? Sinun silmäsi\neivät näytä tänään iloisilta, päinvastoin, on käytöksesikin, juuri kuin\nhuolet sinua painaisivat ennen aikojaan.\"\n\n\"Jos sinusta näytän synkältä\", vastasi toinen, \"niin kaiketi vaan\nsentähden, että sinun oma mielesi on pimentynyt. Sinä olet paljon\nsynkistynyt tänne tulostasi asti. Tullessasi oli poskillasi purppuran\nhehku, mutta se katosi ja sinä seisot kalpeana kuin kuolema. Huomasin\nsen ihan selvään.\"\n\nHe olivat ystävät, nämä molemmat, vaikka ijässä ja elämänvaiheissa oli\npaljokin eroa. Kun he ensi kerran olivat yhdessä, oli Miihkali vielä\nmelkein lapsi ja katseli ihmetyksissään vanhempaa ystävää, jota\nvarusteltiin sotaan. Eliaksesta oli Miihkalin tulinen rakkaus\narvokkaampi, kuin se olisi useimmista muista ollut, sillä hän oli\nyksikseen ja turvattomana lapsuutensa ajan. Hänellä ei ollut koskaan\nollut ketään, joka olisi heitellyt kukkia hänen tiellensä. Vaatimukset\nja velvollisuudet olivat hänen ainoat muistonsa lapsuuden ajoilta.\nMiihkalille hän sentään ei huolinut yhtään teeskennellä, vaan vastasi\nvilpittömästi:\n\n\"Ehkäpä näitkin oikein, mutta älä siitä huoli; se oli vain lapsuuden\nunelma, joka kerrassaan haihtui.\"\n\n\"Lapsuudenko unelma? Miksi et tullut ennen? Ehkäpä olisit sinä saanut\nomaksesi hänet, joka nyt on minun omani ainaisesti.\"\n\nNyt vasta huomasi Elias, miten vähän Miihkali oli tiennyt. Hän melkein\nkatui, että oli mitään sanonut, ja vastasi: \"Unhota, mitä sanoin; älä\nanna sen himmentää kaunista valoa, joka kultaa maailmaa ympärilläsi.\nOlkoon se, mitä äsken kuulit, niinkuin ei sitä koskaan olisi sanottu\neikä edes ajateltukaan.\"\n\n\"Miksipä sanomatta; ei se haittaa. Elina on nyt minun eikä sitä voi\nmuuttaa, ja hän on tyytyväinen näin. Mutta sen ei pidä rikkoa meidän\nystävyyttämme; mitä entiset ajat ovat rakentaneet, se pysyköön ainiaan.\"\n\nElias vastasi luottavasti: \"Kiitos, Miihkali! Kas, tässä on käteni\npantiksi, että iloitsen siitä, mitä olet saanut. Mutta vielä sanon\nkerran: sinä et enää ole sama Miihkali kuin ennen.\"\n\nElias oli heti huomannut muutoksen, mutta Miihkali ei tahtonut taikka\noikeammin ei voinut itse sitä nähdä, ja rehellinen oli siis hänen\nvastauksensa. \"Olisinhan minä koko ihme maailmassa, jos ajan levottomuus\nei ulottuisi minun mieleeni, kun se kerran vaikuttaa kaikkeen muuhun.\nKun koko maailma on poissa tasapainostaan, niin olisihan aivan\nselittämätön arvoitus, jos minä voisin elää onnellisesti ja rauhassa ja\nolla tyytyväinen itseeni ja kohtalooni.\"\n\nElias ei siihen vastannut mitään. He kääntyivät ja palasivat muiden luo,\nmutta samassa kuului vilkasta huutoa pihalta. Joukko sotilaita näkyi\nmarssivan pitkin tietä; jo voitiin erottaa heidän välkkyvät aseensa.\nHeidän saavuttuaan talon luo astui Miihkali heitä vastaan. Silloin tuli\njoukosta esiin sotamies, nosti kätensä kuluneeseen hatunrepaleeseen ja\nsanoi:\n\n\"Kysyisimme, sallitaanko tämän osan maan sotilaista asettua tähän\nlevähtämään ja neuvottelemaan.\"\n\n\"Neuvotella tässä kyllä saatte, ja mielelläni minä sanoisin\ntervetulleiksi armeijan miehiä, ell'ei teidän edellänne olisi levinnyt\nhuhu, että te olette pettäneet esivaltanne ja unhottaneet\nvelvollisuutenne.\"\n\n\"Se huhu on valehdellut, herra!\" vastasi sotamies. \"Lybecker on\npettänyt. Kuningas asetti hänet puolustamaan maata, mutta missä hyvänsä\non vihollista nähty, on Lybecker aina käskenyt meitä luikkimaan pois\ntieltä, ja me olemme totelleet niin kauan kuin mahdollista, mutta eihän\nkukaan iänkaiken jaksa katsella, miten hän jättää toisen maanpaikan\ntoisensa jälkeen vihollisten valtaan, edes koettamattakaan taistella.\"\n\n\"Lybecker on kuninkaan ylin mies, ja ken hänestä luopuu, hän pettää\nmaansa ja valtakunnan.\"\n\nSotamiehen kasvot synkistyivät yhä enemmän. \"Jos te olisitte seisonut\nmeidän riveissämme\", sanoi hän, \"niin puhuisittepa aivan toisin.\"\n\nSydämessään Miihkali kyllä myönsi sotamiehen olevan oikeassa, mutta\npysyi kuitenkin jäykkänä ja sanoi: \"Jos minä olisin ollut maan päällikkö\nja nähnyt teidän karkaavan pois armeijasta, niin olisin ampunut\nkuoliaaksi jok'ainoan, sillä ken luopuu sotalipustaan, hän pettää\nmaansa. Lybecker on Lybecker, mutta te olette suomalaisia sotamiehiä, ja\nniiden ei ole vielä koskaan kuultu pettäneen. Te olette tahranneet\nsuomalaisten sotilasten nimen, mutta se tahra pitää pestä pois verellä.\nTakaisin lippujen luo, pojat!\"\n\n\"Emme koskaan Lybeckerin luo!\" vastasi sotamies ja hänen takanansa\ntoistelivat sadat äänet: \"Emme koskaan!\"\n\nMiihkali oli hetkisen vaiti; hän hiukan mietti.\n\nSilloin kuului sotilasten riveistä ääni: \"Ruvetkaa te meidän\npäälliköksemme, herra! Me tiedämme, että te olette rohkea ja rehellinen\nmies.\"\n\nValo leimahti papin silmistä, mutta hän vastasi hiljaa: \"Ettehän te\ntunne minua enempää kuin minäkään teitä.\"\n\nTaaskin oltiin vaiti. Milloin mistäkin kurottui pää ylemmäksi muita.\nTiheä jono laajeni ja harveni, jokainen tahtoi nähdä häntä, johon nyt\nluotettiin ja jonka tähden he nyt olivat tänne kokoutuneet. Joukossa oli\nmyöskin Keuruun asujamia ja heistä joku sanoi:\n\n\"Me tunnemme teidät jo pienestä asti ja tiedämme, että jos te rupeatte\nmeidän päälliköksemme, niin ette suinkaan pane sotamiestä kuormaa\nvetämään, milloin itse ratsastatte; te ette elä hyvin pappiloissa\nsill'aikaa, kun väkenne kärsii kankaalla nälkää; te elätte, kärsitte ja\nkuolette meidän kanssamme, sen tiedämme me, jotka olemme teidän\nkotiseudultanne, ja semmoista miestä me juuri tarvitsemme.\"\n\nNämä sanat tulivat niin äkisti ja odottamatta ja sävähtivät kuin sähkö\nsen miehen ruumiin lävitse, jolle ne sanottiin, mutta hän seisoi\nnäennäisesti tyynenä ja vastasi hiljaa: \"Minä en ole mikään sotilas,\nmutta vaikkapa olisin kaikkein paraskin sotilas, en minä kuitenkaan\nrupeaisi päälliköksi niin kauan, kun hän elää, joka on sen viran saanut\nkuninkaan kädestä. Palatkaa hänen luoksensa, hän johtaa teidät\ntaisteluun!\"\n\nMutta siitä ei maksanut vaivaa puhua, sillä koko joukko huusi hurjasti:\n\"Ei koskaan, vaan ennemmin helvettiin!\" ja lisäksi kuului kirouksia ja\nhillittyjä uhkauksia, kunnes eräs keski-ikäinen sotilas astui esiin.\nHänen kasvoissaan näkyi merkkejä entisistä taisteluista ja puoli\nvasemmasta kädestä oli poissa. Hän oli pitkävartaloinen, nuorena\nkaraistunut taistelija. Tultuaan lähemmäksi hän sanoi:\n\n\"Te otatte kunnian ja arvon suomalaisten sotilasnimeltä ja käskette\nmeitä pesemään verellä pois häpeämme, ja me vastaamme, että sitä me\njuuri pyydämmekin. Me emme ole paenneet taistelusta, vaan me läksimme\npois armeijasta sentähden, että me emme saaneet taistella. Te istutte\ntäällä rauhassa ja olette kaiketi istuneet kaiken aikanne; mutta jos\nolisitte niinkuin minä seurannut Lybeckeriä, silloin ehkä puhuisitte\ntoisin. Minä olen ollut hänen johdettavanansa vuodesta 1704 asti ja\ntiedän, mikä mies hän on. Me seurasimme häntä, 14,000 miestä urhoollista\nväkeä Suomesta, ja olimme jo valmiina Pietarin valloitukseen, mutta\nLybecker ei uskaltanut taistella. Venäjän sisämaahan päin hän ei\nmyöskään uskaltanut lähteä, sillä siellä olisi saattanut joutua\ntaisteluun; niinpä me kaikista voitoistamme marssimme Inkeriin nälkää ja\nkurjuutta kärsimään. Siellä Apraksin meidät karkoitti väärillä kirjeillä\nja uhkauksilla meren rantaan, jossa Lybecker käski Ankarstjernan viemään\nkaikki joukot kotiin Suomeen. Amiraali vastusteli ja rukoili, mutta\nmilloinkapas se viisaus mahtuu hullun päähän. Yhdeksänsataa miestä,\njotka eivät ehtineet laivoihin, teki urhoollista vastarintaa\nvenäläisille, kunnes heistä osa joutui vangiksi ja muut kaatuivat.\nSemmoinen oli Lybeckerin sotaretki siellä kaukana. Ei se mikään tarina\nole. Ei, 3,000 uhratun sotilaan haamut voivat meidän vielä elävien\nkanssa todistaa sen. Ja miten hän johtaa meitä täällä?\"\n\n\"Niinkuin piru! Kuin kavaltaja!\" huusi joukko takaa.\n\nSurullinen ja liiankin oikea kertomus Lybeckerin retkestä\nItämeren-maakunnissa oli vielä enemmän kiihdyttänyt vihaa, niin että\nsotilaat olivat melkein raivoissaan. Mutta olivatpa kaikki muutkin\nharmissaan, että maan kohtalo nyt oli semmoisen konnan käsissä. Miihkali\nvastasi viimein:\n\n\"Minä tiedän teidän sananne todeksi. Lybecker ei ole täyttänyt kuninkaan\neikä valtakunnan luottamusta; mutta jos talossa joku patsas pettää, niin\nei siltä pidä kaikkien pettää, koska muuten koko rakennus kukistuu.\nMädänneen, madonsyömän ja kelpaamattoman patsaan sijaan pannaan uusi, ja\nrakennusmestari, joka sen tekee, on laki. Se on rakentanut koko talon,\nse myös pitää kaikki koossa ja se tuomitsee, mikä on hyvää, mikä pahaa.\nSe se myös on tuomitseva päälliköt ja teidät. Katsokaas siis eteenne,\nett'ei teitä lueta niiden joukkoon, jotka ovat tuottaneet maalle\nhäviön.\"\n\nSilmänräpäykseksi vaikeni äsken vielä niin jäykkä joukko; kiihkeästi\nodotellen ja ikäänkuin oudon vedon voimasta katseli se edessänsä\nseisovaan puhujaan, mutta ei kukaan virkannut sanaakaan. Kun vastausta\nei kuulunut, jatkoi vielä Miihkali:\n\n\"Minä en vaadi silmänräpäyksessä teidän vastaustanne, sillä ei ole yhtä\nhelppo korjata ajattelematonta tekoa kuin tehdä se. Miettikää siis\ntarkkaan, mitä omatunto ja kunnia vaativat. Saatatte asettua tähän\npihaan ja tuohon metsänrantaan. Huomenna auringon noustessa saamme\ntarkemmin keskustella taikkapa jo ehkä iltayöstäkin, sillä aika kuluu ja\nmeidän täytyy ottaa siitä vaari. Minä puolestani mietin, mitenkä\nparaiten saisin teitä puolustetuksi ja vapautetuksi teidät\nrangaistuksesta, kun palaatte leiriin, sillä tietysti te tarkemmin asiaa\nmietittyänne sinne palaatte.\"\n\n\"Älkää sitä niin varmaksi uskoko!\" kaikui ääniä joukosta.\n\n\n\n\nVI.\n\nTuuliajolla.\n\n\nLähenevien ratasten ratina keskeytti kiistan, joka juuri oli\nalkamaisillaan uudestaan. Kaikki kääntyivät katsomaan portille päin,\njohon hevonen pysähtyi. Rattailla oli kaksi naista. Anteron äiti Iikka\noli ajajana ja jäi vielä rattaille istumaan, jota vastoin nuori tyttö\nhypähti maahan ja katseli ympärilleen. Iikka viittasi häntä menemään\nasuinkartanoon, sanoen: \"Mene vain tuonne, Alli, kyllä minä tulen\nperästä.\"\n\nAlli lähestyi ja tervehti ensinnä sotamiehiä. Hän katseli nopeasti ja\ntutkivasti heidän joukkoansa ja kysyi: \"Missä on kuningas?\"\n\nJa ikäänkuin kaiku kuului monesta suusta: \"Kuningas!\"\n\nTyttö viittasi portaikon päältä välkkyviä kilpiä ja katolla häilyvää\nlippua. \"Hän on kaiketi tuolla?\" sanoi hän. \"Minun pitää päästä hänen\nluoksensa.\" Ja hän koetti asiastansa varmana raivata itselleen tietä\nihmisjoukon läpi. Kohtapa hänet kuitenkin pysäytti Miihkali, joka nyt\noli häntä lähinnä:\n\n\"Kuinka voitte luullakaan kuninkaan olevan täällä?\"\n\n\"Missäpä hän olisi, ell'ei omien miestensä luona? Ovathan nämä kuninkaan\nmiehiä. Jospa olisin löytänyt teidät ennen! Mutta nyt minun pitää mennä\nkuninkaan luo.\"\n\n\"Kuningas on kaukana täältä, poissa vieraassa maassa.\"\n\nAllista, joka oli tullut kaukaa pohjoisesta eikä pitänyt muusta lukua\nkuin maan hädästä, kuului tuo vastaus uskomattomalta, ihan\nkäsittämättömältä. Eikö oma maa ja kansa nyt ollut suuressa hädässä,\neikö kuninkaalla ollut täällä kyllin kyllä tehtävää, ja hänkö, tuo hyvä\nkuningas, oli nyt poissa, muiden kansojen luona, joilla ei ollut mitään\ntekemistä Suomen hädän kanssa!\n\n\"Poissako?\" sanoi tyttö. \"Se ei ole mahdollista! Missäpä häntä nyt\nparemmin tarvittaisiin kuin Suomessa? Mutta tosiaankin\", lisäsi hän,\ntoiseen suuntaan ajatellen, \"ettehän te täkäläiset sitä tiedä. Te ette\nole nähneet, miten paljo verta on vuotanut; te ette ole nähneet, miten\npaljo kyyneliä on tulvinut; te olette täällä lännen puolella, kaukana\nVenäjän rajoista, ja teillä on uskollinen ja urhoollinen sotajoukko\nturvananne, mutta meillä sitä ei ole. Meillä ei ole mitään apua. Kaikki\non hukassa, ell'ei kuningas saa tietää kaikkea.\"\n\n\"Mitä te sitte tahdotte häneltä, jalo neiti?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"Apua! apua! Viholliset iskevät meihin kuin petolinnut. Monesta, monesta\nsadasta pääsin minä yksin pakoon.\"\n\n\"Jos kaikki muut ovat surmatut, niin eihän kuningaskaan voi enää\nauttaa\", vastasi kirkkoherra, enemmän vain jotakin edes sanoakseen kuin\nlohduttaakseen.\n\n\"Äitini vanhaa isää ei kukaan voi auttaa, hänet he hirttivät, mutta\näitini, nuoret sisareni ja pikku veljeni sekä kaikki muut pitäjäläiset,\njotka ovat elossa, vietiin orjuuteen. Voi, herra, orjuuteen, vieraaseen\nmaahan. Sentähden minun pitää päästä kuninkaan luo.\"\n\nNiiden monien joukossa, jotka siinä seisoivat, oli tuskin yhtään, joka\nei olisi säälinyt tätä tyttöä, jolla jo oli ollut niin paljon surua.\nEikä kenenkään tehnyt mieli sanoa hänelle, miten turha oli toivoa mitään\napua kuninkaalta.\n\nAinoastaan Miihkali lausui uudestaan, mitä jo ennen oli sanonut:\n\"Kuningasta ette tapaa täällä. Hän ei ole Suomessa, vaan käy sotaa\nvieraassa maassa.\"\n\nSe oli kova isku hänelle, joka oli tullut niin pitkän matkan päästä ja\njonka ainoana toivona ja ainoana ilona oli koko ajan ollut, että täältä\netelästä hän löytää kuninkaan ja että silloin korjautuu kaikki. Mutta\ntäytyihän hänen viimein uskoa, mitä kaikki sanoivat. Surumielellä hän\nviimein kysyi: \"Onko sitte missään kansaa, joka vielä enemmän tarvitsee\nhänen apuansa kuin me? Onko surulla vielä leveämmätkin siivet kuin\ntäällä? No, kuka sitte pitää meidän onnettoman maamme puolta? Kuka on\nSuomessa kuninkaan sijassa?\"\n\n\"Kelvoton piru! Kavaltaja!\" kuului sotamiesjoukosta.\n\nAlli kääntyi heihin päin ja vastasi vakavalla äänellä: \"Se ei ole totta!\nKuninkaan ensimäinen mies ei voi olla muu kuin jalo sankari, ja hänen\npitää kuulla minua.\"\n\nSilloin astui Yrjökin esiin ja sanoi: \"Sanoa ajatuksensa sille miehelle\ntai rukoilla häneltä apua on turhempi vaiva kuin linnun repiä höyhenensä\nlämmittääkseen niillä ilman viileyttä.\"\n\nAlli katsoi häneen kummastellen: \"Mitä te tarkotatte?\"\n\n\"Te saatte puhua sielunne väsyksiin ja tyhjäksi, mutta ette saa häntä\nkoskaan vakuutetuksi.\"\n\n\"Kuinka te voitte sen niin varmaan tietää?\"\n\n\"Siitä minä sen tiedän, kun hänen päähänsä ei mahdu enempää, kuin siellä\njo on, ja se on perin vähän.\"\n\nMutta Alli ei voinut uskoa hänen sanojaan, vaan jatkoi luottavasti:\n\"Minun asiaani ei tarvita monia eikä suuria sanoja, se puhuu itse\npuolestaan ja lämmittää hänen kylmän mielensä, niin että hän toimii sen\nvallan mukaan, jonka on saanut Jumalalta ja kuninkaaltansa. Sanokaahan\nvain minulle, minne päin minun on mentävä, että löytäisin hänet.\"\n\nHän katseli ympärilleen ja toivoi ehkä vieläkin, että joku oli hänelle\nneuvova tien ja lausuva jonkun sanan lohdutukseksi; mutta sitä sanaa ei\nkuulunut, päinvastoin eräs sotamieskin sanoi:\n\n\"Jos te, neiti, tahtoisitte totella hyvää neuvoa, niin palaisitte kotiin\nsamaa tietä, kuin tulittekin, sillä Lybecker ei auta ketään, ja kuningas\non poissa vieraassa maassa.\"\n\nSe oli jo liiaksi. Allin rohkeus horjui ja hän sanoi, sydän surusta\npakahtumaisillaan: \"Älkää puhuko niin kovia sanoja, minä en jaksa kestää\nniitä.\"\n\nHän siirtyi pois tieltä ja meni syrjään, huomaamatta, miten säälivästi\nhäntä katseltiin. Hän oli luonnostaan vahva, mutta nyt oli häneltä\nkerrassaan riistetty kaikki toivo, eikä ainoastaan häneltä itseltään,\nvaan myöskin kaikilta rakkailta omaisilta ja monelta muulta, jotka\nkaikki hän oli uskonut saavansa pelastetuksi. Siinä uskossaan hän oli\nollut niin luja, niin varma, ett'ei hänelle ollut edes aavistuksenkaan\ntavoin tullut mieleen, että niin oikea pyyntö voitaisiin jättää\ntäyttämättä. Päinvastoin, arveli hän, oli kuningas ilolla rientävä\nsorrettujen avuksi ja vähääkään arvelematta vievä sankarinsa sinne,\njossa maa heitä paraiten tarvitsi. Ja miten vallan toisin nyt oli kaikki\nkäynyt! Maailma musteni Allin silmissä hänen istuessaan maassa, pää\nkättä ja penkkiä vasten, joka oli istuimena suuren pihlajan varjossa.\n\n\n\n\nVII.\n\nHuimapää.\n\n\nKaikki olivat äskeisestä keskustelusta vielä neuvottomina, kun Iikka\nriensi esille.\n\n\"Eikö kukaan ole nähnyt minun poikaani?\" kysyi hän. \"Ettekö tiedä, missä\nAntero on?\"\n\n\"Antero?\" virkkoivat miehet.\n\n\"Niin, juuri Antero. Huimapää Hämeenkyröstä, köyhä, vaan reipas,\nrepaleinen, vaan pelottomampi kuin kukaan.\"\n\nNuorukainen juoksi joukosta esiin. \"Tässä minä olen, äiti!\" vastasi hän.\n\n\"No hyvä toki, että vielä olet elossa!\" riemuitsi Iikka. \"Minä jo olen\nitkenyt monet kerrat ja luullut sinun kuolleen.\"\n\n\"Jopa vähällä olinkin kuolla\", vastasi Antero ja katseli niin\nhuolettomasti ympärilleen, kuin ne vaarat, joita oli kokenut, eivät\nolisi lainkaan koskeneet häneen. Mutta nyt hän sai muuta ajattelemista,\nsillä aivan arvaamatta ja mitään sanomatta otti Elias häntä niskasta\nkiinni. Kapteeni oli kovakourainen mies eikä juuri hellävaroin pidellyt\nnyt Anteroa, kun pudistellen sanoi:\n\n\"Niin, mutta etpä kuitenkaan kuollut, lurjus!\"\n\nAntero ponnisteli ja pääsi viimein irti. \"No, no, mitä nyt, herra, kun\ntuolla lailla alatte?\" kysyi hän ja vältteli Eliaksen kouria, ett'ei\nuudestaan joutuisi kiinni.\n\n\"Vai etkö tiedä, mitä tarkotan?\" kysyi Elias, aikoen uudestaan kouria\nAnteroa. \"Et kaiketi myöskään muista, että minä lupasin sinulle selkään,\nell'et ole ihmisiksi. Muistatko?\"\n\n\"Miksipä en sitä muistaisi?\" vastasi Antero huolettomasti.\n\n\"Hyvä, että edes sen muistat\", jatkoi Elias; \"sinä myöskin tiedät, että\nminä pidän sanani, ja mitä säästät, sen edestäsi löydät. Mitä kauemmin\nodotat, sitä suuremmaksi kasvavat korot. Valitse nyt itse, milloin\nselkääsi tahdot.\"\n\nAntero koetti kierrellä ja sanoi: \"Koska minun pitää saada selkääni,\nniin olkoon menneeksi, mutta eipä kapteenin pitäisi kuitenkaan kuluttaa\nkruunun kalliita keppejä miehen selkään, joka ei sitä kunniaa ansaitse.\"\n\nMutta Iikka ei ollut yhtä maltillinen. Puoli tukahtuneella äänellä kysyi\nhän: \"Mitäs se poika sitte on tehnyt, koska häntä pitää niin kurittaa?\"\n\n\"Niin, sanopas itse, mitä olet tehnyt, ja ilmoita äidillesi, millainen\npoika hänellä on!\" käski Elias.\n\nAntero ei hätäillyt, vaan vastasi levollisesti: \"Tigerstedt käski minua\nmenemään niiden kanssa, jotka läksivät Orimattilaan hankkimaan kruunulle\nuusia hevosia; minun piti näyttää heille tietä ja auttaa muutenkin,\nmiten osasin. Mutta mitäs siellä Orimattilassa oli? Ei enempää kuin\nminun tyhjässä kädessäni, paitsi muutamia konia, joista ei mihinkään\nollut.\"\n\n\"Vain niin\", keskeytti Elias, \"suitset ehkä eivät myöskään kelvanneet\nmihinkään, arvaan minä. Sinä niitä veit muutamia, mutta jok'ainoasta\nsaat riittävän palkan.\"\n\n\"Poika, poika, oletko varastanut kruunun suitsia?\"\n\nHätäilemättä vastasi Antero: \"Meidänhän piti millä lailla hyvänsä\nhankkia hevosia armeijalle, vaan Orimattilassa ei ollut, ne kun oli\nsieltä jo ennen otettu niinkuin kaikkialta muualtakin. Venäläisillä\nyksin oli hevosia ja sinne minä läksin, mutta mitenkä minä olisin voinut\ntaluttaa kasakkain rajuja hevosia paljaasta turvasta; tarvitsin minä\nsuitsia yhtä hyvin kuin muutkin.\"\n\nElias tunsi Anteroa ainoastaan tuosta Orimattilan matkasta sekä\nnuorukaisen yleensä huononlaisesta maineesta. Hän sentähden heti päätti,\nettä koko tuo vaellus venäläisten leiriin oli vain turhaa jaaritusta, ja\nsanoi vihastuen: \"Nyt valehtelet, vekkuli; mutta maltahan, kyllä me\nsinusta ajamme pois koiruuden!\"\n\nAntero astui muutaman askeleen taapäin, päästäksensä turvaan Eliaksen\nkourilta, avasi paitansa kauluksen ja veti poveltaan esiin hienotekoiset\nsuitset, joissa riippui hopeakello. Ne olivat riippuneet hänellä\nkaulassa ikäänkuin kalliina muistomerkkinä; nyt hän otti vitjat ja\nkellon käteensä ja ojensi ne Eliakselle.\n\n\"Tämän minä otin kasakalta\", sanoi hän. \"Se oli heidän paraalla\nhevosellaan, joka oli kenraalin ratsu.\"\n\nElias tutki suitsia ja pientä hopeakelloa, joka lakkaamatta kilisi.\n\"Nämä ovat venäläiset suitset\", sanoi hän. \"Kellossa on venäläinen\nkirjoitus, luultavasti omistajan nimi. Mistä sinä nämä sait?\"\n\nAntero otti takaisin suitset ja alkoi kilistellä kelloa, iloiten kuin\nlapsi. \"Kuulkaas, miten se helisee!\" sanoi hän, huomaamatta mitään\nmuuta.\n\n\"Mistä sinä ne sait?\" kysyi taas Elias.\n\nAntero katsahti ylös; hänenhän pitikin nyt vastata puolestansa, ja hän\nsanoi: \"Samana yönä, kun karkasin teidän suitsinenne, menin suoraa tietä\nalas Pyhtäälle, jossa 2,000 venäläistä ratsumiestä majaili. Heidän\nhevosensa olivat syömässä niityillä ja valoisana kesäyönä oli niitä\nhelppo pyydellä heittosilmukalla. Otettuani kiinni muutamia sain koko\nseitsemän yht'aikaa metsään, kun näet joitakuita tuli itsestäänkin\ntoisten jäljestä, jos meitä olisi ollut useampia, olisivat ne kaikki nyt\nsuomalaisten leirissä.\"\n\n\"Saitko sinä siis hevosia?\"\n\n\"Sainpa kuin sainkin ja olisin voinut saada vielä enemmänkin.\"\n\n\"No, kuinkas sitte viimein kävi?\"\n\nAntero punoskeli suitsia, juurikuin ne olisivat olleet pääasia, mutta\nvastasi kuitenkin: \"Kun seuraavana yönä palasin ottamaan vielä useampia,\nonnistui pyynti alussa hyvästi. Minä olin yhden selässä ja kolme oli\nminulla nuorassa; vaan yht'äkkiä alkoi joku leirissä viheltää ja\nvinguttaa, ja silloin kaikki hevoset palasivat sinne.\"\n\n\"Ja sinäkö myös?\"\n\n\"No, enpä niinkään vähällä. Minä heittäydyin maahan hevosen selästä ja\naioin juosta matkoihini, vaan silloin jo venäläiset saivat minut\nkiinni.\"\n\n\"Mutta pääsitpähän kuitenkin viimein pois\", riemuitsi Iikka, kun rakas\npoika seisoi edessä ilmi elävänä.\n\n\"Äläpäs luule olevan niinkään helpon päästä, kun kerran joutuu\nvenäläisten kynsiin\", mutisi Antero ikäänkuin häpeissään, että oli\nantautunut kiinni. \"He tarvitsivat minua ja sentähden minua ei heti\nhirtetty. Kolmekymmentä miestä läksi Pyhtäältä Ruotsin Pyhtäälle eivätkä\nhe malttaneet kiertää ympäri maantietä myöten, vaan minun muka piti\nopastaa heidät koskien ohitse. Me olimme kaikki samassa lautassa, mutta\nniistä kolmestakymmenestä miehestä ei ole elossa muita kuin yksi. Minä\nvein heidät kosken kuohuihin ja sinne he jäivät. Hei pois tieltä kaikki,\njoita ei pidä olla olemassa!\" huusi nuorukainen hurjasti ja viuhtoi\nkäsillään, niinkuin olisi tahtonut taistella koko maailman kanssa.\n\nMutta kirkkoherra ei uskonut olevan luottamista Anteron sanoihin. Totuus\non harvoin pyhä mieronkiertäjille. Sentähden hän epäillen kysyi: \"Jos\nveit venäläiset koskeen, niin tottahan itsekin sinne jouduit, mutta\nmitenkä et sinä kuollut niinkuin muut?\"\n\n\"Siinä, johon suvanto loppuu, on kiviä vedenpinnassa. Minä hyppäsin\nniille ja potkasin veneen edelleen koskeen. Pyörre sen tempasi ja nyt\novat kaikki pohjassa. Ei Antero ole muita huonompi, hän surmasi\nkolmekymmentä miestä yht'aikaa! Ken ei usko, saa mennä onkimaan\nvenäläisten ruumiita. Eivät lohet vielä ole ehtineet kaikkia syödä.\"\n\nTämän sanottuaan poika otti hatun päästään ja alkoi heitellä sitä\nilmaan.\n\n\"Herranen aika, miten suuri reikä sinulla on päässä, poikaseni!\" huusi\nIikka, huomaten pojan päässä paikan, jossa verinen tukka törrötti\navonaisen haavan ympärillä. \"Kyllähän minä jo arvasin, että jotakin oli\ntapahtunut. Olipa hyvä, että tulit, niin saan minä auttaa sinua. Mutta\ntäällä emme enää saa viipyä, sillä hevosta jo odotetaan. Tule pois minun\nkanssani.\" Ja Iikka yritti lähteä, mutta Anterolla ei näyttänyt olevan\nhalua lähteä hänen kanssansa.\n\n\"Vähäpä tästä naarmusta lukua. Eihän siitä enää verta juokse; kohtahan\nse jo paranee.\"\n\n\"Mistä sait reiän päähäsi?\" kysyi Elias.\n\n\"Sieltä se tuli kosken terävistä kivistä, kun hengen edestä ponnistelin\nmaalle.\"\n\n\"Entä hevoset, jotka otit ensi yönä, annoitko ne takaisin?\"\n\n\"Sinnehän ne minulta jäivät Pyhtään metsään, mutta en tiedä, miten\nniille sitte on käynyt.\"\n\n\"Hm\", sanoi Elias, \"vastoin sääntöä tosin on karata palveluksesta ja\nvarastaa kruunun suitsia. Sinun olisi edes pitänyt sanoa, mihin aioit\nmennä; mutta kuin otit seitsemän hevosta ja sitä paitsi surmasit\nkolmekymmentä miestä yhdellä iskulla, niin pitäähän sinun siitä saada\npalkinto, ja sentähden voit päästä selkäsaunasta ja saada sen sijaan\nkiitosta. Mutta annapa nyt olla viimeinen kerta varastaa omalta väeltä.\"\n\nAntero leikki huolettomasti venäläisellä leikkikalullaan, mutta Iikka\nsieppasi häntä käsivarresta, sanoen: \"Lähde nyt pois!\"\n\n\"Annahan minun olla täällä muiden kanssa\", pyyteli nuorukainen, hänen\nmielestään kun ei ollut yhtään kiirettä.\n\n\"Vai niin, vai et sinä huoli lähteä minun kanssani!\" sanoi Iikka. \"Minä\nolen etsinyt sinua puolen maailmaa, kysellyt sinua Jumalalta ja\nihmisiltä, ja nyt et sinä lähde pois, vaikka tiedät, ett'en minä saa\nviipyä hevosen tähden.\"\n\n\"Eihän teillä ole minulle tilaakaan kärrissä\", sanoi Antero kierrellen,\nhaluton kun oli lähtemään, vaikka kuitenkin mieli teki vanhan tavan\nmukaan vielä tottelemaan äitiä, häntä ainoata, joka vielä huoli hänestä\nja jolle hän ainiaan oli ainoa poika. Iikka puolestaan olisi mielellään\nmennyt vaikka kuolemaan pojan edestä, vaan oli nyt taipumaton ja sanoi\njyrkästi:\n\n\"Älä ollenkaan kiertele. Ikäänkuin et voisi istua pohjalla, kun vielä\njäsenesi ovat niin pehmeät ja notkeat. Ei sinun tarvitsekaan seurata\nminua etemmäksi kuin Karkkuun. Sieltä saatat palata sotaväkeen, vaan nyt\nlähdet vain mukaan.\"\n\nKaikki muut odottelivat vaieten tämän pikku riidan päätöstä, jota kesti\näidin ja pojan välillä. Antero seisoi vielä epätietoisena, sillä sen\nlisäksi, että hän mielellään olisi viipynyt täällä toisten luona, häntä\nmyöskin vähän harmitti antaa perää kuin pikku lapsi, vieläpä kaikkien\nmiesten läsnäollessa. Rakkaus äitiin kuitenkin vaikutti ja näytti jo\nolevan aivan voittamassa, kun ääni kuului miesjoukosta sanovan:\n\n\"Katsotaanpas, eikö hamevalta vain voita!\"\n\n\"Hamevalta!\" tiuskasi Iikka, varsin hyvin ymmärtäen mitä sillä\ntarkotettiin. \"Olisikohan ehkä vahingoksi pojalle totella ja seurata\nminua? Taikka olisitteko te liian hyvä tottelemaan äitiänne, vanha koni?\nEttekö luule minun tuntevan teitä, Ylikylän Arppi, tai tietävän,\nmillainen mies te olette. Mutta samapa sekin; mutta kuka teidät synnytti\nja kasvatti, ell'ei äitinne, kuka pesi teidän rääsyjänne ja opetti\nteille ihmistapoja, ell'ei äitinne, kuka vei teidät kirkkoon ja kuka\nhankki teille vaimon, ell'ei juuri oma äitinne?\"\n\nIikan riitakumppani ilmestyi nyt miesten ensi riviin. Hänen lyhyt,\nkuivannäköinen vartalonsa oikasihe riemuiten suoremmaksi ja\najelemattomat kasvot, joissa oli selviä sekä tupakan että viinan\nmerkkejä, irvistelivät tyytyväisesti, kun hän vastasi: \"Vaimo olisi\nkyllä voinut olla saamattakin, hänet minä antaisin kelle hyvänsä.\"\n\nMiehet nauroivat, vaan Iikka kiivastui yhä enemmän. \"Sen kyllä uskon\",\ntiuskasi hän, \"sillä silloin saisitte te vallita viinapulloa niinkuin\nkuningas valtakuntaansa. Mutta kukapa teidät sitte korjaisi kotiin\nmaantieltä? Kuka pistäisi teidät salvan taakse markkinapäiviksi, niin\nett'ei teidän tarvitse muiden juoppojen kanssa saada selkäänne raastuvan\npihassa? Kuka tulisi väliin ja pelastaisi henkenne, kun tappelette\nAlikylän miesten kanssa ja ne ovat vähällä piestä teidät hengiltä?\nJokohan sen mies tekisi? Eipä suinkaan; miehet kyllä pysyvät kaukana,\nmutta vaimo se juuri on tehnyt ja tekee, että vielä olette edes\nsemmoinenkaan, kuin nyt olette.\"\n\nArppi seisoi aivan ällistyksissään tuosta saarnasta, jos he vain\nolisivat sattuneet olemaan kahden kesken, niin olisi Arppi kyllä\nselvittänyt asiat kerrassaan, mutta tässä nyt ei sopinut ruveta Iikkaa\nojentelemaan. Sentähden hän kerran henkäsi syvään ja sanoi vieläkin\nhuoahtaen: \"Ohhoi, helpompi on tukkia korvansa räiskyvältä näreeltä kuin\nakan sähisevältä kieleltä.\"\n\nMutta toiset miehet eivät näyttäneet aikovan niin vähällä päästää Iikkaa\nvoitolle, sillä joku sanoi uhitellen:\n\n\"Luetelkaapa, Iikka, kymmenen miestä, joiden kanssa ette olisi ollut\nriidassa!\"\n\nVaan Iikkakin oli jo saanut riidasta kylläkseen; hän vastasi kartellen\nja lempeämmällä äänellä: \"Te ette ainakaan tule niiden lukuun, jos ette\njätä minua rauhaan.\"\n\nHerrat olivat seisoneet erillään neuvottelemassa, mutta kun riidasta ei\nruvennut loppua tulemaankaan, astui kirkkoherra esiin ja huusi: \"Hiljaa!\nEttekö häpeä riidellä täällä vieraassa talossa?\n\nVäkijoukko oli vaiti, mutta Antero sanoi äidilleen: \"Tulkaa pois, äiti,\nminä tulen teidän kanssanne. Ei täällä niin erinomaista ole, että\nkannattaisi itkeä erotessa.\"\n\nNyt Miihkali sanoi kuuluvalla äänellä: \"Ei ainoakaan saa lähteä pois\njoukosta eikä mitään muuta tietä ole lupa astua kuin sitä, joka vie\narmeijaan. Aikaa teillä kyllä on neuvotella.\"\n\nVaan sitäpä juuri ei ollut, sen Iikka tiesi, kun oli luvannut paluuttaa\nheti hevosen isännälleen. Sentähden hän taipuvasti sanoi: \"Minun täytyy\nlähteä, vaan jää sinä muiden luo.\"\n\n\"Noidenko, jotka pilkkaavat teitä ja minua?\"\n\n\"No, mene nyt vain, kyllä minä sinut aina löydän.\"\n\nAntero heilautti päätään, niin että tukka löyhähti, ja sanoi: \"No niin,\nvoipihan tuota olla miten hyvänsä aina aikanansa.\" Ja hän juoksi pois ja\ntoi pian hevosen. Iikka sill'aikaa meni matkakumppaninsa luo, joka yhä\nvielä istui maassa, pää käden nojassa. Iikka pudisteli häntä vähän,\nkunnes tyttö aukasi silmänsä.\n\nAlli nousi ylös, vaan horjui. \"Minä olen niin kipeä\", sanoi hän, \"Koko\nmaailma pyörii silmissäni; en minä jaksa seisoa.\"\n\nIikka neuvoi häntä jäämään, mutta viimeiset voimansa ponnistaen vastasi\ntyttö: \"Tänne minä en huoli jäädä, täällä ei minulla ole mitään\ntekemistä.\"\n\nMolemmat naiset nousivat kärreihin ja läksivät ajaa rämistämään Karkkua\nkohti.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKirkkoherra.\n\n\nSotamiesjoukko seisoi vielä epäilevänä, toinen toistaan kysyvästi\nkatsellen. Viimein sanoi Arppi: \"En minä tiedä muuta kuin että olimme\ntyhmät, kun tulimmekaan tänne.\"\n\n\"Minä sanoin samoin\", vastasi toinen.\n\n\"Eihän tuo liene liian myöhä nytkään palata\", sanoi kolmas.\n\nHerrat kuulivat joka sanan ja käsittivät, että aika oli täpärällä.\nMiihkali astui joukon eteen jäykkänä ja suorana.\n\n\"Mitä minä kuulen!\" alkoi hän. \"Ettäkö joillakuilla on vieläkin pahoja\naikeita ja vehkeitä mielessä. Tiedättehän, että minä olen seurakunnan\nsielunpaimen, ja koska te minun mielestäni olette eksyneitä lampaita,\nniin on minun asiani ottaa selko teidän kristillisyyden taidostanne ja\npalauttaa teidät oikealle tielle. Onkohan teillä kaikilla selvänä,\nmitenkä huoneentaulussa sanotaan alamaisten velvollisuuksista esivaltaa\nkohtaan? Asettukaa riviin! Minä kyselen jok'ainoaa teistä ja tutkin\nsielun ja sydämen, sillä siitä kaikki riippuu. Asettukaa riviin, sanon\nminä.\"\n\nJoukko alkoi liikkua, mutta rivejä siitä ei syntynyt, sillä kukaan ei\ntahtonut jäädä ensi riviin. Väki aaltoili edestakaisin, vaan viimein\ntyönnettiin Arppi esiin huutaen: \"Te olkaa edessä, sillä kaikkihan onkin\nteidän vikanne!\"\n\nArppi koetti väkisin työntäytyä taaksepäin, mutta Antero seisoi juuri\ntakana, pitäen käsiään hänen olkapäillänsä, ja muuri oli kummallakin\npuolella tukeva. Arppi ei päässyt mihinkään ja hädässään hän ryhtyi\npyytämään armoa: \"Päästä minut, Antero, saat kolme ryyppyä, jos asetut\nensimäiseksi.\"\n\n\"En minä juo\", vastasi Antero.\n\nArppi veti vanhan villahuivin kaulastaan ja kaivoi hajalliset lapaset\ntaskusta. \"Nämä saat, hyvä, kelpo Antero. Päästä minut, enhän minä voi\nseisoa tässä.\"\n\n\"Seisokaa vain hiljaa, ukko. En minä uskalla tulla eturiviin.\"\n\nArppi vääntelihe tuskissaan, mutta Antero piti voimakkain käsin häntä\nkiinni, ja ollen pitkä mies saikin hän ukon helposti hillityksi. Arpin\nhätä kasvoi kasvamistaan. \"Minä sanon sinulle, Antero, sieluni autuuden\nkautta\", vakuutteli hän, \"että saat kapan rukiita, kun pääsemme sodasta\nkotiin, tai jos et huoli odottaa, niin käske äitisi mennä minun muijani\nluo ja ottakoon sen korean ryijyn, jonka saimme anopiltamme. Iikka\nottakoon ryijyn ja sinä saat pitää sen kuolinpäivääsi asti.\"\n\n\"Hiljaa ja vaiti, ettekö näe, että pappi jo tulee?\" kuiskasi Antero, ja\noikeassa hän olikin. Synkän ja vakavan näköisenä lähestyi Miihkali sekä\nseisattui Anteron ja hänen uhrinsa eteen.\n\nArpin polvet vapisivat; hän alkoi sovitella sormiansa ristiin. Ei ollut\nleikkiä tuo seisominen ensimäisenä papin edessä, kun tunnossaan tiesi\njoutuvansa niin toisessa kuin toisessakin asiassa häpeään koko joukon\nedessä; ehkäpä vielä jalkapuuhunkin, ell'ei kirkkoherra tahtonut käyttää\narmoa oikeuden sijasta, eikä hän nyt suinkaan näyttänyt lempeältä, sen\nvoi kuka hyvänsä huomata. Tuskanhiki nousi Arpin otsalle ja hän huoahti\nkovaan: \"Voi, voi, jospa edes muija olisi tässä! Hän seisoisi ensinnä.\"\n\n\"No, mitenkä on?\" kysyi Miihkali, turhaan odotettuaan rivien\njärjestymistä. \"Mitenkä on huoneentaulussa? Ei ole esivalta muutoin kuin\nJumalalta\", ja hän luki koko kehoituksen tarkoilleen, pannen eri painoa\nsanoihin, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna, vaan on Jumalan\npalvelija ja kostaja rangaistukseksi sille, joka pahaa tekee. \"Niin\nsanotaan huoneentaulussa.\"\n\nEi sanaakaan vastattu siihen opetukseen. Voimalla lausutut sanat olivat\nnähtävästi vaikuttaneet vastahakoisimpiinkin. Puhujakin oli vaiti, mutta\nhänen katseensa tutkisteli edessä seisovaa miesjoukkoa. Koko hänen\nsielunsa voima leimusi tänä hetkenä tottelemattomia vastaan; ääni oli\nvahva ja sointuva, kun hän muutaman silmänräpäyksen jälkeen taas puhui:\n\n\"Samassa huoneentaulussa sanotaan: Muistakaa opettajianne, jotka teille\novat puhuneet Jumalan sanaa; heidän uskoansa te seuratkaa! Olkaa\nopettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he valvovat teidän\nsielujanne niinkuin ne, joiden niistä pitää tekemän luku, että he sen\nilolla tekisivät eikä huokauksella; sillä ei se ole teille hyödyllinen.\nKoska minä nyt olen teidän opettajanne ja näen, että te ette tahdo\nkulkea sitä tietä, kuin minä teille näytän, vaan pidätte itseänne\nkaikista viisaimpina, vahvimpina ja mahtavimpina maassa, niin minä sanon\nteille, että tuo mahtavuutenne ei ole pysyvä. Myrskyssä, joka nyt kulkee\najassa, murrutte te kuin ruo'ot ja Korkeimman ääni huutaa teille taivaan\npilvistä: Minä Herra, se on minun nimeni, enkä minä anna kunniaani\ntoiselle, en myöskään jumaluuteni ylistystä. Älköön viisas kerskatko\nviisaudestansa, älköön väkevä kerskatko väkevyydestänsä, älköön myös\nrikas kerskatko rikkaudestansa; vaan joka tahtoo kerskata, niin\nkerskatkoon siitä, että hän tietää ja tuntee minut, että minä olen\nHerra, joka teen laupeuden, oikeuden ja vanhurskauden maan päällä; sillä\nse minulle kelpaa, sanoo Herra. Minä teidän opettajanne, neuvon nyt\nteitä parannukseen, sillä raskasta on ylpeän sydämen nöyrtyä, vaan\nparempi se kuitenkin on kuin musertuminen. Niinpä nyt nöyrtykää Jumalan\nväkevän käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi. Katuvaista\nsydäntä ei kenenkään tarvitse katua, sillä hänelle sanoo Jumala: Älä\npelkää, sillä minä olen sinun Jumalasi, minä vahvistan sinua, minä autan\nsinua ja tuen myös sinua vanhurskauteni oikealla kädellä. Niin,\nhuomatkaa tarkkaan, vanhurskaus ennen kaikkea, rehellisyys elämässä ja\nkäytöksessä. Nyt sen tiedätte; mutta nyt minä kysyn, aiotteko totella\nminua vai ettekö!\"\n\nKaikki olivat ensin vaiti, mutta kohta alkoi kuulua kuiskauksia, ja\nviimein sanoi joku joukosta: \"Kyllähän me mielellämme tahtoisimme\ntotella teitä, herra kirkkoherra, jos vain tietäisimme, ett'emme itse\nsaisi siitä häpeää ja vahinkoa.\"\n\nJa kohta sen äänen jälkeen virkkoi toinen: \"Ehkä se niin on, kuin te\nsanotte, herra kirkkoherra, että olisi paras palata.\"\n\n\"Hm, vai niin\", vastasi Miihkali, \"teidän joukossanne on siis kunnon\nmiehiäkin, mutta kuinka sinun asiasi on, Arppi? Mitä sanoo huoneentaulu\nalamaisille?\"\n\nArppi oli painua maahan.\n\n\"Jokainen olkoon\", alkoi Miihkali autella, \"no? Jokainen olkoon --\nesivallalle -- jolla valta on -- alamainen.\"\n\nArpin tuska oli jo kasvanut korkeimmilleen; vapisevin käsin tarttui hän\nMiihkalin kaapun helmaan, suuteli sitä ja sanoi: \"Herra kirkkoherra,\nolkaa niin hyvä ja armahtakaa; minä luulen että me palaamme.\"\n\n\"Hyvä!\" vastasi Miihkali.\n\nNeljäs mies tuli nyt esiin, sanoen: \"On meitä täällä montakin, jotka\najattelemme, että ehkä oli liian hätäistä lähteä pois armejasta, ja me\npalaisimme kyllä sinne, jos vain tietäisimme, ett'ei rangaistus tule\nsuureksi ja ett'ei meidän tarvitsisi peräytyä.\"\n\n\"Ne ampuvat meidät!\" huusi toinen ja hänen kumppaninsa kohta lisäsi:\n\"Meidän veremme tulee teidän päällenne, herra kirkkoherra!\"\n\n\"Teidän verenne\", vastasi Miihkali, \"ei tule enempää minun päälleni kuin\nminunkaan vereni teidän päällenne. Lähtekäämme yhdessä armejaan; minä\npuhun siellä teidän puolestanne eikä mikään rangaistus ole kohtaava\nteitä, ennenkuin se ensin kohtaa minua. Mutta jos niin on, ett'ei\ntäst'edes enempää etsitä taistelua kuin tähänkään asti, jos toiveet yhä\nenemmän synkistyvät, jos laki ei tee mitään, vaan Lybecker pysyy\nvirassaan, niin minä lupaan hankkia teille päällikön taikka rupean siksi\nitse. Sitte me teemme mäillä ja laaksoissa, mitä voimme. Tyydyttekö\ntähän ehdotukseeni?\"\n\n\"Tyydymme, kyllä me tyydymme!\"\n\n\"Aluksi teidän kuitenkin täytyy lähteä palaamaan ilman minua, sillä on\nkuulutettu ruokavarain ja vaatteiden keräys nostoväelle, joka näinä\npäivinä tulee pohjoisesta päin. Pirkkalan kirkolla otetaan tavaroita\nvastaan laajalti naapuripitäjistä, ja minun pitää toimittaa kaikki\naikanansa täältä edelleen armejaan. Muutamissa päivissä pitää kaikki\nolla tehtynä, ja silloin minä riennän teidän jälkeenne, niin että\nyhdessä saavumme Hämeenlinnaan. Onko se oikein ja hyvin?\"\n\n\"On, on!\"\n\n\"No hyvä. Minä vielä neuvottelen kanssanne, vaan jättäkäämme piha\nrauhaan.\"\n\nTylyn joukon kasvot olivat jo kirkastuneet. Uusi toivo oli alkanut\nkoittaa ja se teki myöskin kaikkien mielet virkeämmiksi. Monta\nsuostumussanaa kuului puoliääneen lausuttavan; mutta nuori sielunpaimen\nei siitä pitänyt lukua, vaan astui ajatuksissaan ja vaiti pois pihasta\nja koko sotilasjoukko seurasi häntä. Nyt alkoi ystävällinen neuvottelu,\nja ennen yön tuloa jo joka mies, niin nuorin kuin vanhinkin, oli\nluvannut palata leiriin.\n\n\n\n\nIX.\n\nPappilassa.\n\n\nPirkkalan kirkko ei aina ole ollut siinä paikassa, jossa se nyt on\nkauniilla mäellään. Ennen muinoin oli se Pyhäjärven toisella puolen,\n\"Hämeen puolella\". Vuonna 1863 hankki seurakunta punaiseksi maalatun\naidan sen paikan ympäri, jossa kirkko oli ennen ollut, ja alttarin\nentiselle paikalle päätettiin pystyttää valurautainen risti. Niinpä\nPirkkalan vanha kirkko nyt on vain tarinana, unelmana; mutta 1713 ei\nollut niin; silloin se, mikä nyt on mennyt ja unhottunut, oli paraillaan\nolemassa.\n\nPappilassa oli kaikki rauhallista; päivä oli kulunut tavallista\nhiljaista menoaan. Suuressa tuvassa joudutti Maija Liisa illallista.\nIlta lähestyi ja lehmät olivat jo tulossa, olihan hän jo kauan kuullut\npaimenpojan tutun äänen tuolta etäämpää. Tuli leimusi hiljaa padan alla\nja vähitellen jouti se sammumaankin, sillä nauriit olivat melkein\nvalmiit ja kypsät. Tuli väheni vähenemistään liedestä ja vähenipä\nsavukin, joka tuprusi piipusta talon matalan turvekaton läpi, ja\nräystästen alla lirittelivät pääskyt iltalauluaan. Ryhmäke kukkasia\nkasvoi ikkunan alla ja ne jo alkoivat vetää lehtiään kokoon yöksi;\npellavan sinikukat kallistivat päänsä lepoon.\n\nTalon nuori emäntä yritteli myöskin lopettaa työtänsä. Hän oli koko\npäivän istunut auringonpaahteessa kitkemässä papumaata, joka oli liian\nkauan saanut hoidella itseään ja sentähden jäänyt korkean rikkaruohon\npeittoon. Vaan vielä kuitenkin päätti emäntä hetkisen jatkaa; eiväthän\nmiehetkään olleet palanneet pajasta, joka oli vähän matkan päässä aivan\npappilan ohi kulkevan maantien varrella. Kilkkis, kalkkis, kuuluivat\nvasarain iskut alasinta vasten, punaisen kellertävä valo paistoi yhä\nkirkkaammin pajan avonaisesta ovesta ja kipunoita lenteli joukottain\nsavupiipusta ylös ilmaan. Tiki, taki, kuului taas vähän ajan perästä,\nmutta nyt heikommin ja toisella äänellä. Elina kääntyi katsomaan pajaan\npäin. Takominen näytti jo loppuneen, mutta nyt pajamiehet kengittivät\nhevosta. Jaakko piti jalkaa ja kirkkoherra itse löi kenkää kiinni.\n\nSitte vaikeni kaikki työ, niin ett'ei mikään ääni häirinnyt rauhaa, joka\nvallitsi koko seudussa. Mutta eipä sitä kauan kestänyt; paimenpojan\ntorvi kajahti uudestaan ja aivan läheltä, ja äänet kaikuivat moneen\nkertaan ympäristön metsistä. Hän soitti tervehdyslauluaan ja tuolla hän\njo ajoikin pappilan neljää lehmää, jotka itsestään kääntyivät ennestään\ntutulle kujalle, joka vei hernepellon ja paloon tehdyn naurismaan\nvälitse. Nyt Miihkalikin läksi pajalta kotiin käyden papumaan ohitse.\nElina nousi ja meni häntä vastaan; yhdessä astuivat he siitä aina\nesitupaan asti, josta eri ovet veivät perälle kahteen kammariin eli\nisäntäväen huoneihin. Tätä esihuonetta pidettiin sekä salina että\nruokahuoneena. Porstuan toisella puolella oli väentupa sekä niin sanottu\n\"matkakammari\" vieraita varten, joita sattui käymään ja yöpymään\npappilassa. Kesäiseen aikaan oli väentupa ainoastaan kokouspaikkana ja\nruokahuoneena, sillä väki asuskeli mieluisimmin viileillä ylisillä ja\nluhdeissa.\n\nMaija Liisa oli jo ulkona lehmien parissa. Miihkali ja Elina pesasivat\ntyön lian käsistään, jonka jälkeen Elina toi vadillisen keitettyjä\nnauriita ja työnsi suolakalan lähemmäksi miehensä istuinpaikkaa.\nMiihkali tuli nyt ja luki lyhyen ruokaluvun; molemmat kävivät istumaan,\nMiihkali leveälle, seinään kiinnitetylle penkille pöydän yläpäähän ja\nElina tuolille pöydän sivulle. Hyvältä heidän välinsä näytti.\n\n\"Miten lämmin sinulla on\", sanoi Miihkali, ystävällisesti katsellen\nvaimoansa.\n\n\"Ei nyt enää\", vastasi Elina hymyillen. \"Päivällä tuo oli kuumanlainen\nulkona, sillä eipähän niistä pavuista liene siimestä ollut, mutta nyt\nonkin kaikki kitketty ja sitä paitsi on minulla nyt katsottuna hyvä\npaikka ruusupensaillemmekin, kun ne syksyllä tulevat Nokiasta.\"\n\n\"Mistä sitte?\"\n\n\"Sinun kammarisi ikkunan eteen, vähän viistoon, lähelle vanhaa vaahteraa\nme ne panemme. Siinä ne ovat etelän puolella ja sehän niille onkin hyvä,\nsillä ruusut tarvitsevat päivän paistetta, kuten tiedät.\"\n\n\"Niin, ja lihavaa, hyvää maata, ja sitä ne myöskin saavat.\"\n\nElina katsahti rukoilevasti mieheensä. \"Ehkä sopii viedä vähän samaa\nmaata haudallekin? Minä ajattelin, että jaamme sen valkoisen pensaan ja\nviemme siitä puolen hautausmaalle.\"\n\n\"Miksikä juuri valkoisen? Etkö ennemmin vie sinne punaisia ruusuja?\nNehän ovat paljon kauniimmat; eikö sinustakin, vai mitä?\"\n\n\"Ell'ei kauniimmat, niin ainakin yhtä kauniit, vaan toisella tavalla.\nMinusta eivät kuitenkaan punaiset ruusut sovi vainajille.\"\n\n\"Ehkäpä oletkin oikeassa. Mutta tuskinpa sentään. Riippuu näet siitä,\nken on kuollut. Minä tahtoisin mielelläni ansaita haudalleni punaiset\nruusut; se ajatus ilahuttaisi minua eläessäni, mutta eihän se niin käy.\"\n\n\"Miksi ei? Jos minä jään eloon sinusta, niin istutan sinulle punaisen\nruusupensaan.\"\n\n\"Älä tee niin\", vastasi Miihkali leikillisesti, \"sillä silloin minun\ntäytyy palata sanomaan, ett'en minä sitä ollenkaan ansaitse.\"\n\n\"Huh, miten kamalasti sinä puhut!\"\n\n\"No, jos minä elän kauemmin, niin enhän minä sitä silloinkaan saa\",\nvastasi hän leikillä.\n\n\"Kyllä sinä sen kuitenkin saat! Annas kun sanon, miten minä uskon\nkäyvän. Sinä elät vanhaksi mieheksi. Uuden ajan kansat kuuntelevat sinun\nviisauttasi, kun sinä pitkästä elämänkokemuksestasi opetat heille, että\nihminen voi saada aikaan suuria asioita, jos vain tahtoo, ei kuitenkaan\nitsestään, sillä hän kulkee kuin sumu elämän läpi, ell'ei Iankaikkisen\nkäsi häntä ohjaa eikä hän täytä sen tahtoa. Kun sitte vaivut kuoleman\nuneen, niin jälkeenjäävät istuttavat punaisia ruusuja haudallesi ja\npanevat pehmeää, vehreätä sammalta ympäri ja sanovat: Hyvästi maatkoon\nhän, joka on lohduttanut ja opettanut niinkuin hän. Kukapa tietää\",\njatkoi Elina surumielisesti hymyillen, \"ehkä saan minä itse joskus\nistuttaa ne ruusut.\" Hän kallisti otsansa miehensä käsivartta vasten ja\nMiihkali näki kyyneleen vierähtävän hänen poskeansa pitkin.\n\n\"En minä tahtoisi panna sitä työtä sinun tehtäväksesi, Elina, enkä\nmitään muutakaan, joka tuottaa sinulle surua. Ruusupensasta minä en\ntarvitsekaan, sillä niitä saavat ainoastaan sankarit, jotka kaatuvat\ntaistelussa. Punaiset ruusut merkitsevät, että sankari, joka makaa\nniiden alla, on uhrannut sydänverensä isänmaan eteen, mutta minähän en\nole tehnyt sitä.\"\n\n\"Vaikka et kaadukaan sodassa, niin taistelethan kuitenkin niitä pimeyden\nvoimia vastaan, jotka koettavat hävittää kaikkea hyvää maailmasta, ja\nminä luulen, että Jumalan sotamies on toki yhtä hyvä kuin sotilas, joka\ntaistelee kuninkaan lipun turvissa.\"\n\nMiihkali oli vaiti ja näytti hajamieliseltä, niinkuin hän oli viime ajat\nenimmäkseen ollut. Se teki hänet Elinalle niin oudoksi ja vieraaksi,\nettä häntä melkein pelottivat nuo Miihkalin tuntemattomat ajatukset.\nMutta ei hän kuitenkaan niitä häirinnyt kysymyksillä, ne kun ehkä\nolisivat vain tehneet hänet taakaksi Miihkalille.\n\nIllallisen jälkeen rupesi Elina siivoamaan ja pyyhkimään pöytää.\nMiihkali katseli nuottaa, joka oli tuotu sisään paikattavaksi.\n\n\"Laulammeko tänä iltana yhdessä?\" kysyi Elina viimein.\n\n\"Lauluako?\" toisteli Miihkali hajamielisesti.\n\n\"Niin, niinkuin ennen lauloimme. Minusta tuntuu niin oudolta ajatella,\nett'emme ole vielä kertaakaan laulaneet täällä. Ennen kului tuskin\nyhtään iltaa, jona emme olisi itseämme sillä ilahuttaneet. Sinun suuri\nkanteleesi kaikuu niin kauniisti, tule laulamaan!\"\n\n\"Tänä iltana minulla ei ole aikaa\", vastasi Miihkali, laskien nuotan\nputoamaan. \"Minun täytyy vielä mennä kirkkoon tekemään luetteloa\nkaikesta, mitä on tullut tänne nostoväelle. Huomenna tai ylihuomenna\ntulee kaiketi enin osa, ja kun ne sitte lähetetään edelleen, pitää\nluettelon olla valmiina. Mutta sitte talvella pitkinä iltoina, kun tuli\nräiskää liedessä ja tähdet loistavat, silloin me laulelemme yhdessä. Nyt\nminulla ei ole aikaa.\" Hän suuteli puolisoansa jäähyväisiksi ja läksi.\n\nElina otti oman pikku kanteleensa ja alkoi soittaa sävelen toisensa\njälkeen. Hän tahtoi mielellään löytää sopivan laulun ja laulaa pois nuo\naina uudestaan kuuluvat sanat: minulla ei ole aikaa. Olihan Miihkalilla\nennenkin ollut yltä kyllin työtä, mutta kuitenkin oli häneltä aina\nriittänyt joku hetki vaimollensakin; nyt se aina oli mahdotonta.\nElinalla oli niin paljo mielessä ja hän olisi mielellään lausunut kaikki\nlaulussa ilmi, mutta oikeaa laulua ei sattunut löytymään. Sävelet\nhänestä enemmän tukeuttivat kuin helpottivat häntä.\n\nHän otti rukouskirjansa ja meni omaan pikku huoneeseensa istumaan\nikkunan viereen ja katselemaan siitä ulos iltahämärään. Kaukana\nmaanrannassa loisti taivas punaisenkellertävältä ja sitä vasten näytti\nmetsä mustansiniseltä reunukselta. Kirkko ei ollut aivan lähellä, vaan\nkuitenkin niin likellä, että selvällä päivänvalolla voi erottaa\nhautausmaan ja ristit haudoilta. Elinan äiti makasi yhden sellaisen\nristin alla, sillä kirkkoon hautaaminen olisi tullut liian kalliiksi.\nHänen mielensä rupesi äkisti ikävöimään sinne. Seppele, jonka hän oli\nuuteen kotiin tultuaan sinne vienyt, oli jo ammoin kuivunut ja\nauringonpaisteesta paahtunut Nythän hyvin sopi viedä sinne uusi, ja\npalata saattoi Elina sitte yhdessä hänen kanssansa, joka oli hänelle\nniin rakas. Hän nousi, mutta arkuuden tunne pidätti häntä. Eihän\nMiihkalilla nyt ollut aikaa eikä halua hänen seuraansa. Hän istuutui\njälleen, avasi rukouskirjansa ja luki niin kauan, kun vielä näki yhä\npimenevässä hämärässä. Sitte nosti hän rukin eteensä ja alkoi kehrätä\nvilloja, jotka olivat valmiiksi kartattuna korissa penkillä oven suussa.\nMutta pikku kammarissa tuntui niin kuumalta, kun ilta-aurinko oli sinne\nkauan paahtanut. Elina avasi ikkunan ja pisti ulos päänsä. Samassa oli\nhän näkevinään mustan haamun avaavan kirkon oven; se oli Miihkali, joka\nnyt oli ehtinyt sinne ja astui kirkkoon.\n\nSiellä oli vielä niin valoisaa, että voi selvästi erottaa kaikki. Hän,\njoka astui sisään ovesta, pysähtyi äkisti katselemaan noita vaakunoita\nja voitonmerkkejä, joita hurskaat sotilaat olivat tuoneet sodasta\nvieraista maista ja asettaneet tänne, siten osoittaen nöyrtyvänsä\nJumalan edessä ja antavansa hänelle kunnian.\n\nYlhäällä ikkunan vieressä lähellä alttaria piti kulunut 30-vuotisen\nsodan lippu uskollisesti vartijan virkaa kahden vaakunakilven välillä,\njoista oikean puolinen oli Böcklar- ja vasempi Ogelvie-suvun oma. Tämä\nvasemmanpuolinen vaakuna oli jaettu neljään eriväriseen osaan ja\nkoristettu halkohäntäisellä mustalla leijonalla ja kypärällä, jolla\nistui punainen käki. Böcklar-suvun vaakuna oli yksivärinen; alalaidassa\nnäkyi koukistettu käsivarsi ja sen päällä ylöspäin lentävä nuoli, tähti\nkummallakin puolella; nämä merkit olivat keltaiset valkoisella pohjalla.\nKilvissä oli seuraavat kirjoitukset: _Öfversteleutenant Patrik Ogelvie\ntili Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651 ja Catarina\nBöcklar till Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651_. Etempänä\noli paljo muita, niinkuin Kurki-, Lode-, Gripenberg-, Hastfer- y.m.m.\nsuvun vaakunoita ja Hastferin vaakunan vieressä riippui miekka\nkäärittynä suruharsoon, joka oli kauhtunut ja kulunut vanhuudesta.\nOlikohan sankari, joka sitä ennen muinoin kantoi, kaatunut ja olikohan\njoku häntä sureva käärinyt harson miekan ympäri? Vai olikohan häneltä\nkuollut joku rakas ja hän sinä hädän aikana etsinyt lohdutusta siltä,\njonka kädessä on sekä suru että ilo, ja silloin jättänyt miekkansa\nkirkkoon? Vai oliko hän ehkä sitä käyttänyt taistelussa ja kaatunut\nmiekka kädessä, ja sitten muut ripustaneet miekan tänne hänen\nmuistokseen? Kukaan ei vastannut niihin kysymyksiin.\n\nMuistomerkki toisensa vieressä riippui siinä pitkin seiniä. Miihkali\nastui hitaasti kaikkien niiden ohi ja joutui siten viimein sakastiin.\nTuolla pohjoisnurkassa oli monta ruostunutta rauta-asetta ja varusta.\nParissa kypärässä oli vielä höyhentöyhdöt jäljellä; pitkä jousi ja kaksi\nvaskikärkistä nuolta olivat jäännöksinä nuijasodan ajoista. Sitä\nsanottiin siksi jouseksi, josta Klas Flemmingiin lennähti kuolettava\nnoitalaukaus, ja nuoli, jonka se sinkahutti ampujasta ammuttuun, oli\ntässä olevien nuolten parissa kolmantena.\n\nTaaskin pysähtyi hän, joka astuskeli näiden vanhain, puoleksi\nunhotettujen kalujen vieressä. Hänestä tuntui, kuin olisi katsellut\nsuurta kirjaa, jonka kirjavat kuvat johtivat hänet kauas muinaisuuteen.\nHän kosketti keveästi kädellään punaista höyhentöyhtöä; se vielä häilyi,\nmutta sen aika oli jo ammoin mennyt. Poissa olivat jo kaikki, jotka\nolivat käyttäneet näitä miekkoja, poissa ne, joiden sydämet olivat\nsykkineet rautapaidan alla ja joiden päässä oli pyörinyt rohkeita\najatuksia kypärän suojassa. Poissa olivat heidän taistelunsakin, mutta\nkirkko oli yhä jäljellä ja mitä siinä oli opetettu ja vielä opetettiin,\nse oli ainiaan pysyvä, vaikka kaikki muu, mitä se oli nähnyt, oli ollut\nja mennyt ja kaikki muuttunut. Ei edes pyhä neitsytkään ollut samalla\npaikallaan kuin ennen; se oli siirretty pois ja sen sijalla riippui nyt\njonkun tuntemattoman mestarin tekemä alttaritaulu, sekin saalis\nvieraasta maasta. Yksinäisen kävelijän huomaamatta kääntyi hänen\nkatseensa siinä esitettyyn kuvaryhmään, häneen, joka rukoili\nyrttitarhassa. Parilla askeleella astui hän taulun eteen, joka olikin\nsuuri, kauniisti esitetty kuva leveissä kullatuissa kehyksissä.\nVapahtajan valkoinen viitta teki koko taulun valoisaksi hämärässäkin ja\nhänen jumalalliset kasvonsa loistivat alkavan pimeänkin läpi, niin että\nvielä selvään näkyi värisevä verikyynel hänen poskellansa; mutta\nopetuslapset sitä eivät nähneet, he nukkuivat. Tässäkin oli sotilas,\nmutta ilman kilpeä ja miekkaa, ja millaisessa taistelussa! Kuka uskalsi\ntäällä enää puhua surusta? Ja kuitenkin, kenenkä luo voitiin niin\nturvallisesti mennä kuin hänen luoksensa! Muinaisten aikojen kansat sen\nkyllä tiesivät; sentähden he olivatkin tänne tuoneet muisto- ja\nvoitonmerkkinsä. Tuntui niin kummalliselta seisoa yksin noiden menneiden\nvuosisatojen keskellä ja uutena aikana yksin liikkua ja elää siinä.\n\nMutta eipä hän enää ollutkaan yksin kirkossa. Vaakunain alla seisoi\nkaksi muuta henkilöä, jotka olivat huomaamatta tulleet sisään. He olivat\npäästä jalkoihin asti verhotut harmaihin, tomunkarvaisiin viittoihin\npuhelivat hiljaa keskenänsä. Kaukaisia vieraita he näyttivät olevan,\nmutta mitään kummastusta kirkkoherra heissä ei huomannut tai ihmettelyä\nsiitä, mitä täällä kirkossa oli nähtävänä. Päinvastoin tuntui kaikki tuo\nvanha olevan heille tuttua ja rakasta. Toinen vieras osoitti Jumalan\näidin kuvaa, ja sitte molemmat kääntyivät alttaritaulua kohti.\nKummastelivatkohan he, ett'ei kaikki enää ollut niinkuin ennen? Miihkali\nliikahtamatta tarkasteli heitä. Pienemmän harmaan päähineen alla\npilkisti nuoren naisen muoto ja muutamia loistavia hiuskutreja, pehmeitä\nkuin kehräämätön silkki. Toisen viitta oli edestä vähän auki ja raosta\nvälähteli keltainen nahkapaita ja mustan nahkavyön solki. Oli kuitenkin\njo niin hämärä, että kaikki näkyi kuin sumusta eikä ollenkaan selvästi.\nNyt vieraat taas puhelivat keskenään ja Miihkali oli erottavinaan heidän\nsanojansa.\n\n\"Jos ja taas jos, toinen toisensa päällä ja jälkeen\", sanoi\nnahkapaitainen.\n\n\"Niin\", sanoi nainen, \"kaikkien täytyy joutua pois ja poissa ovat\nvanhat.\"\n\nMies nyykäytti päätään ja vastasi: \"Mutta jotakin ovat he kaikki\ntehneet, ennenkuin pois menivät.\"\n\n\"He ovat taistelleet Jumalan oman asian hyväksi, pyhän uskon puolesta\",\nsanoi nainen ja hymyillen katsahti alttaritauluun.\n\n\"Jotakin pitää hänenkin tekemän.\"\n\n\"Niin, mutta se on tapahtuva hiljaisuudessa. Hän ei saa uhrata kuohuvaa\nvertansa taistelussa, ei lentää kostavana kotkana maan vihollista\nvastaan. Hänen tiensä on rauhan tie ja muut taistelevat hänen\nedestänsä.\"\n\n\"Pitääkö sitte hänen itsensä tukeuttaa ihana unelmansa rohkeista\nurhotöistä?\"\n\n\"Hän on elävä ja vanheneva kuin salon honka; hän tulee kunnioitetuksi ja\nrakastetuksi ja häntä kaikki tottelevat. Eikö se riitä?\"\n\n\"Entä taistelukentän punaiset ruusut?\"\n\n\"Ne eivät ole häntä varten. Eiväthän kaikki voikaan saada niitä. Miksi\nhän ei taipuisi? Onhan niin monen muunkin täytynyt taipua. Mitäpä hän\nsurisi? Eikö hän hiljaisessa virassaan saa taistella saman jumalallisen\nasian hyväksi? Hänen asiansa pysyy aina samana kuin se, jonka puolesta\nmuinaiset sankarit taistelivat Saksassa ja Nuijasodan verisillä\ntanterilla ja jonka puolesta vielä nytkin taistellaan. Kaikki manalle\nmenneet sankarit tai ainakin monet niistä ovat sotineet Jeesuksen pyhän\nlipun turvissa. Jeesus ja hänen pyhä oppinsa olivat koko sen taistelun\naiheena, ja entiset taistelut ovat olleet pyhä sota, joko siinä sitte on\ntaisteltu hengellisillä tai maallisilla aseilla.\"\n\n\"Hm\", virkahti harmaaviittainen mies, \"kaikki, jonka pitää päästä esiin,\ntulee myöskin esiin. Saammepahan nähdä. Minä puolustan punaisia\nruusuja.\"\n\nHän kääntyi vanhaa vaakunaa kohti, mutta Miihkalia vähän vavistutti.\nHänestäköhän he puhuivat. Hän laskeutui nopeasti polvilleen ja painoi\npäänsä alttarin reunaa vasten; muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän\njälleen nousi ja astui reippaasti sakastiin, otti paperinsa ja läksi\npois kirkosta. Vieraat olivat myöskin jo poistuneet.\n\nJo oli myöhä, kun hän lähestyi kotia, ja kaikki olivat jo levolla paitsi\nyksi, joka ei ollut väsynyt häntä odotellessaan. Elina näkyi jo kaukaa,\nkun hän siinä istui rappusilla, valkoinen huivi keveästi sidottuna\npäähän. Se näkö palautti tulijan jälleen tosielämään; hän kumartui ja\npoimi kaikki kukat, mitä kiireesti löysi, ja antoi ne odottelijalle.\nIlon välähdys loisti Elinan kasvoista. Hän seurasi Miihkalia hänen\nhuoneeseensa, jossa tämä vielä alkoi työskennellä. Kotitekoinen kynttilä\nlevitti himmeätä valoa kirjoituspöydälle, mutta loi myöskin pitkät,\nmustat varjot huoneen seinille. Vastapäätä ovea suuren sohvan\nyläpuolella riippui seinällä seurakunnan varsinaisen sielunpaimenen,\n1671 syntyneen kirkkoherra Joonas Mennanderin öljykuva. Hän sairasti nyt\nTurussa, ja hyvin epätietoista oli, voiko hän enää koskaan paratakaan\nitse hoitamaan virkaansa. Sen miehen muotokuva, joka sittemmin\nripustettiin Pirkkalan kirkkoon, koristi nyt yksinkertaisen huoneen\nseinää, ja hämärässä näytti siltä, kuin olisi sekin tarkasti seurannut,\nmitä huoneessa tapahtui. \"Näetkö, miten hänkin, joka tuossa riippuu\nseinällä, katselee meitä?\" sanoi Elina hymyillen ja tauluun viitaten.\n\n\"Katselkoon hän vain, hän ei saa vast'edes sanoa, että minä olen istunut\nkädet ristissä\", vastasi Miihkali, käyden istumaan kirjoituspöydän\nviereen.\n\nOlipa tarpeen hyvät silmät näkemään mitään siinä niukassa valossa, mutta\nMiihkalia se ei haitannut; hän ei edes huomannut yön pimenemistäkään, ja\nkun aurinko nousi, oli hän vielä työssään. Eipä hän kuitenkaan ollut\nainoa valvoja sinä yönä. Kuulutus, joka oli levitetty yli maan, kokosi\ntänne, niinkuin moneen muuhunkin paikkaan, mitä suinkin voitiin löytää\nnostoväelle kelpaavaa. Yön hiljaisuutta keskeytti usein kärrien räminä\nmaantiellä, ja toinen ajaja toisensa jälkeen kääntyi hiljaa pappilaan ja\npysähtyi kentälle, jonka laidassa paja oli. Vielä ei siitä alkanut\nkuitenkaan suurempaa liikettä, sillä matkustavat talonpojat olivat\nväsyksissä, niin että he päästyään perille, kukin riisuivat hevosensa ja\nasettuivat levolle. Hyvää ja pitkää lepoa heille ei kuitenkaan tullut,\nsillä uusia ajajia tuli lakkaamatta ja joka kerran heräsi aina joku\nmakaajista. Talonväkikin tunsi tuota levottomuutta. Aikaisin jo Elina\noli jälleen miehensä vieressä, joka yhä vielä istui kirjoittamassa.\nHänen edessään pöydällä oli monta sekä kirjoitettua että\nkirjoittamatonta paperia ja avattu, jo luettu kirje, joka kauan\nharhailtuaan oli yöllä saapunut viimein perille jonkun tulleen\nkuormanvetäjän mukana.\n\nElina laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Sinä et ollenkaan lepää\", sanoi hän. \"Yöt päivät on sinulla aina yhtä\nkiire; et sinä saa ajatella ja miettiä niin paljoa.\"\n\nMiihkali katsahti ylös. \"Ei sitä voi auttaa. Elämä on lyhyt, se vierii\npois niinkuin pauhaava virta ja ell'emme kokoa minuutteja, haihtuvat ne\nainiaaksi, ja kun sitte on tehtävä tili ja kysytään: mitä olet tehnyt?\nniin ei ole mitään näytettävänä, ei edes hyvää tahtoakaan, sillä jos\nkerran tahtoo, niin kyllä silloin aina voikin.\"\n\n\"Mutta eiväthän sinun voimasi kestä, sinä kuolet ennen oikeaa aikaasi.\nJohan kasvosi nyt ovat kalpeammat kuin ennen.\"\n\nMiihkali nousi, ojensihe suoraksi ja seisoessaan siinä voimakkaana\nsanoi: \"Katso minua, näytänkö minä siltä, ett'en jaksa! Minä, joka olen\nahdistanut sylipainissa metsolan karhun kuoliaaksi. Mutta vaikkapa\nolisinkin heikko kuin nainen, niin mitäpä siitä. Eihän tarkoituksemme\nolekaan viipyä täällä iankaiken. Ei tarvitsekaan pitää lukua, miten\nkauan elää, vaan mitä saa aikaan.\"\n\n\"Saattaa olla niinkin\", vastasi Elina, \"enkä minä tahdokaan estää, vaan\nainoastaan varjella sinua.\"\n\nMiihkali tarttui Elinan käteen ja veti hänet luokseen. \"Minä ymmärrän\nrakkautesi ja suutelen käsiäsi kiitokseksi kaikesta hellyydestä, jota ne\ntuhlaavat minulle. Miten kadehdittava olenkin! Missäpä on koko\nPohjolassa ketään, joka nyt saa rauhassa nojata päätänsä rakkaan\npuolison syliin? Minä vain istun rauhassa, kun kaikki muut ovat\ntaistelemassa ja kuolemassa.\"\n\n\"Mutta oletko sinä itse onnellinen?\" kysyi Elina. \"Ehkäpä sinä\nmielelläsikin vaihtaisit kohtalosi jonkun muun kanssa?\"\n\n\"Jos sen tekisin, niin vaihtaisin ainoastaan sinun kanssasi, sillä sinun\nmielesi rauha on ylevämpi ajan levottomuutta. Minun sieluni lepää aina,\nmilloin olen sinun lähelläsi.\"\n\nTuntui ikäänkuin auringonpaistetta Elinan sydämessä, ja hän sanoi\nliikutettuna: \"Miihkali, minä tunnen itseni niin voimakkaaksi ja\nkykeneväksi kaikkeen, kaikkeen muuhun paitsi sinua kadottamaan. Sinä et\nsaa kuolla pois minulta. Me elämme yhdessä, kunnes vanhenemme ja\nharmaannumme, ja vasta sitte -- Mutta sinne on vielä pitkältä, älkäämme\nhuoliko sitä ajatella.\"\n\n\"Miksi ei? Mutta ajatelkaamme ensiksi, mitä meillä silloin pitää olla\ntehtynä.\"\n\n\"Mitä sinä sitte tahtoisit saada tehdyksi, voidaksesi kuolla\ntyytyväisenä?\"\n\nMiihkali nojautui taapäin tuolia vasten. \"Papin tulee johdattaa ihmisiä\nniin, että Jumala voisi viimein taivaastansa katsella alas ja sanoa:\nSinun maasi kansa on minulle rakas ja sitä pitää täst'edes aina\nsanottaman Ylimmäisen lapsiksi. Minä tahtoisin mielelläni nähdä sen\npäivän, mutta siihen on vielä pitkä, hyvin pitkä aika. Sitä paitsi pitää\nsaada tämäkin valmiiksi ja painetuksi, ennen ei minulla ole aikaa\nkuolla.\" Hän laski kätensä edessään olevalle kirjoitetulle paperipakalle\nja selaili sitte siitä muutamia lehtiä.\n\n\"Mitäs sinä siinä kirjoitat?\" kysyi Elina, joka ei vielä tiennyt hänen\ntöitänsä.\n\nHän työnsi paperit vähän etemmäksi luotansa ja vastasi: \"_Mitenkä\nJumalan armahtava rakkaus on lohduttava ystävä niille, jotka kaatuvat\nisänmaan puolesta taistellessaan_.\"\n\nElina katsoa tähysti kirjoituspakkaa ja sanoi epätietoisena: \"Miten\nsydämesi vielä riippuu kiinni sodassa ja maallisissa toimissa! Minä en\nuskalla sinua neuvoa, mutta anna anteeksi taitamattoman pyyntö. Kirjoita\nJumalan armahtavasta rakkaudesta kaikille, jotka ajallisen elämän\nsyntien ja vaarojen keskellä koettavat tehdä hänen tahtonsa mukaan!\"\n\n\"Olen itsekin sitä ajatellut ja se saa tulla toiseksi osaksi, mutta nyt\non isänmaan vaara edessä ja minun pitää kirjoittaa sankareille, jotka\nmenevät taisteluun. Mutta kas tässä\", jatkoi hän viitaten avattuun\nkirjeeseen, \"tämä on Gezeliukselta.\"\n\n\"Mitä hän kirjoittaa?\"\n\n\"Että meidän toivomme pikemmin synkistyy kuin kirkastuu, mutta hän\npyytää minua kestämään ja lupaa vast'edes hankkia minulle hyvän paikan\nRuotsista.\"\n\n\"Ruotsistako?\" toisteli Elina ihmetellen. \"Tahtoisitko sinä muuttaa\nsinne?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Miihkali huolettomasti ja nousi. \"Täällä olemme me\nainoastaan köyhiä rajavartijoita. Me lähetämme rahamme Ruotsiin ja\nkykenevät miehemme vieraihin maihin turvaamaan Ruotsin valtaa ja\nkunniaa, vaikka viholliset raastavat isänmaatamme. Siellä meistä tulee\noikeita herroja, täällä olemme vain köyhiä suomalaisraukkoja.\"\n\n\"Miihkali, noin et ole koskaan ennen puhunut! Karvas on vieras leipä.\nRuotsinmaassa me ajelehdimme kuin tiellä lentävät lehdet, sillä kaikki,\nmitä siellä on, on heidän omaansa, eikä meidän, ja koti-ikävä kohta\nkuiskaa korvaamme: Sinä luovuit kansastasi hädän hetkenä.\"\n\nMiihkalin silmät loistivat ilosta ja hän ojensi hänelle nopeasti\nkätensä, niinkuin hän olisi ollut reipas aseveli. \"Kiitos niistä\nsanoista, Elina!\" puhui hän. \"Ei sinun tarvitse nähdä minun panevan\nkapineitani kokoon täällä eikä seurata minua tuonne pois.\"\n\n\n\n\nX.\n\nArpa heitetty.\n\n\nKirkkoherran ja Elinan puhellessa sisällä puuhasi Maija Liisa ulkona\nkarjan kanssa, ja paimenpoika oli jo saanut eväänsä ja varustautui\nlähtemään, mutta viivähti vielä sen verran, että Sakin pojanpoika ehti\nkoetella hänen luikuriansa. Se oli tehty lepänkuoresta ja sen ääni\nkuului pitkät matkat, jos puhaltaja oli vahva ja taitava; mutta Paavo\noli vielä liian pieni eikä saanut muuta kuin yksinäisiä töräyksiä. Hänen\npikku sisarensa pysyttelihe sill'aikaa Maija Liisan luona, joka siivilöi\nmaitoa, ja kun se oli tehty, sai tyttönen juoda viime pisarat kiulusta.\nAinoastaan töin tuskin oli hänet saatu hereille, kun he hämärissä\ntulivat. Hänet oli näet edellisenä iltana otettu tieltä eräihin\nkärreihin, joissa hän yönsä makasi rauhassa kahden heinäsäkin välissä,\njotavastoin veli ja iso-isä vuorotellen astuivat vieressä ja ajoivat.\n\n\"Katsokaas! Kuka tuolla tulee?\" huusi äkisti paimenpoika, osoittaen\nmaantielle päin. Maija Liisa katsahti ylös, mutta vielä ei näkynyt muuta\nkuin musta tomupilvi, vaan kohta selvisi siitä ratsumies, joka täyttä\nlaukkaa ajoi pihaan päin.\n\n\"Herra minua varjelkoon hänestä, joka noin tulee!\" sanoi Maija Liisa ja\nriensi sisään ilmoittamaan tulijaa. Hän ei vielä ehtinyt takaisin, kun\nYrjö vaahtoisella ratsullaan lennätti portista pihaan, hyppäsi satulasta\nmaahan ja juoksi sisään. Hän oli hiessä kiivaasta ratsastuksesta ja\nharmaana tomusta, astunta kiireinen ja ääni melkein hätäinen, kun hän\nhätimmiten tervehdittyään sanoi:\n\n\"No, Mikko, heitä pois kynä ja paperit ja lähde meidän kanssamme tosi\ntoimiin. Me ehdimme vasta Kangasalle, kun väki jo alkoi hidastella eikä\nsanonut lähtevänsä Lybeckerin komennettavaksi, jota tosiaankaan ei\ntarvitse ihmetellä. Lybecker onkin lemmon vetelys, mutta sinnehän meidän\nkuitenkin pitää mennä.\"\n\n\"Mitä sitte on tapahtunut?\" kysyi Miihkali hypähtäen seisomaan.\n\n\"Kaikki käy nurin päin\", jatkoi Yrjö, \"jos näin käy edelleenkin.\nNostoväki, kuusi tuhatta miestä, on matkalla armejaan; meidän pitää\nyhtyä heihin Pälkäneen kirkolla, ja jos nyt äsken tulleet huomaavat\nkapinan olevan tekeillä, niin enpä tiedä, mitä onkaan sitte tekeminen.\"\n\nMiihkali istuutui jälleen. \"Mitä te sitte oikeastaan tahdotte minua\ntekemään? Saarnoilla emme pääse mihinkään. Armejan pitää saada parempi\npäällikkö.\"\n\n\"Pitää, pitää!\" todisti Yrjö kiivaasti. \"Vaan väki on ennen kaikkea\npidettävä koossa. Näin ei voi käydä päinsä pitemmälle; joko pitää\nLybeckerin johtaa meitä taisteluun taikka erota päällikön toimesta.\nMutta vaikkapa viimein saisimme itse Beelsebubin päälliköksi, niin\nmitäpä siitä olisi hyötyä, ell'ei meillä ole armejaa. Kenenkähän luulet\nsaavan rummutetuksi heidät kokoon, jos kerran ehtivät hajota ympäri\nmaan?\"\n\nMiihkali huomasi Yrjön olevan oikeassa ja vastasi: \"Jos se auttaa, että\nminä puhun heille, niin ei ole teiltä apua puuttuva; mutta minä luulen\nsyyn olevan syvemmällä kuin että se saataisiin sanoilla korjatuksi.\"\n\n\"Pitää tehdä, mitä suinkin tehdä voidaan\", intti Yrjö kiivaasti.\n\n\"Varustaudummeko sitte heti?\"\n\n\"Heti, jos vain on mahdollista. Pohjanmaan nostoväki kulkee tämän kautta\nja saapuu tänne jo ehkä tänään, sillä, kuten kerrottiin, he olivat\ntoispäivänä Ikaalisten kirkolla, ja ell'emme me ehdi pois ennen heitä,\nniin pitää meidän lähteä ainakin heidän kanssansa armejaan.\"\n\nMiihkali nousi. \"Minua ei kenenkään tarvitse odottaa\", sanoi hän, \"mutta\njos minä lähden heti, niin pitää sinun jäädä tänne ottamaan vastaan oman\nja naapuripitäjien asukkaita, joita on kolme sunnuntaita peräkkäin\nkuulutettu kokoutumaan tänne pappilaan ja tuomaan, mitä aseita,\nruokavaroja ja vaatteita heillä suinkin on vielä jäljellä. Hyväpä onkin,\nettä nostoväki kulkee tätä tietä, niin saavat miehet itse viedäkin, mitä\nkarttuu kokoon.\"\n\nSe oli Yrjöstä arvaamaton asiain käännös, mutta hän mietti ainoastaan\nhiukan ja lupasi jäädä pappilaan.\n\nElina oli vaiti kuunnellut miesten keskustelua. Hän oli kuin nuori puu,\njonka oksat hiljaa taipuvat äkillisten tuulien mukaan, jotka siihen\npuhaltavat, myrskyä ennustaen. Hän tunsi itsensä voimattomaksi uhkaavaa\nkohtaloa vastaan, joka yhä likemmäksi hiipi häntä, ja hän vapisi.\nViimein hän sanoi hiljaa:\n\n\"Vinnillä on meillä vielä monta pyssyä ja miekkaa isäni ja isoisäni\najoista. Ne tuotiin tänne ja ne voivat ehkä vielä kerran kelvata\npalvelukseen, jos meillä vain olisi seppä, joka osaisi niitä korjata.\"\nHän katsahti kysyvästi mieheensä, ja tämä lupasi puhua vanhan Sakin\nkanssa, jota sanottiin kokeneeksi ja taitavaksi asesepäksi.\n\nElina läksi ulos, ja Miihkali kyseli tarkemmin, mitä oli tapahtunut\nYrjön lähdettyä Nokiasta.\n\n\"Kaikki kävi alussa hyvin\", sanoi Yrjö, \"kunnes saavuimme Kangasalle,\nmutta siellä oli suuri hälinä, kun komisarjus oli pitänyt huutokaupan\nkahdessa talossa, vaikka ne jo olivat maksaneet maksunsa, ja kun\nkyläläiset nurisivat, syytti komisarjus Lybeckerin käskyä. Kenraalin\nsyntiluettelo luettiin julki totta ja valetta sekaisin, ja heti\nkieltäytyi joka mies astumasta enää askeltakaan, jos hän vielä saisi\nolla päällikkönä. Eipä olisi siitäkään, että hidastelevaiset\nammuttaisiin ja että alettaisiin pitää kovaa kuria, sillä silloin ei\njäisi kymmentäkään miestä henkiin. Rauhoittaaksemme heitä päätimme antaa\njoukon levähtää pari päivää, sanoen muka odottavamme nostoväen tuloa. Me\nmarssimme Pälkäneen kirkonkylään, ja siellä he nyt odottavat minun\npalaamistani.\"\n\nMiihkalista asia kyllä oli arveluttava, vaan neuvottelua ei sentään\nsyntynyt, sillä Elina juuri palasi sanomaan, että vanhat aseet jo oli\ntuotu alas, ja Yrjö riensi niitä tarkastamaan. Mutta Miihkali vielä\nviipyi. Hän istui, pää käteen nojattuna, eikä huomannut Elinaa, joka\nääneti ja tarkastellen katseli häntä; hänen ajatuksensa olivat kaukana\npoissa, vaan viimein hän nousi ja sanoi vakavasti:\n\n\"Nyt minä lähden sinun luotasi, Elina, ehkä pitkäksikin ajaksi. Älä\nodota minua takaisin huomenna äläkä ylihuomenna.\"\n\n\"Mitäs niin kauan teet poissa? Kun saat puhuneeksi väelle, niin onhan\ntehtäväsi tehty ja sinä saatat palata kotiin.\"\n\n\"Eihän tiedä, mitä aika mukanaan tuopi, mutta missä minua paraiten\ntarvitaan, sieltä minut aina löydät.\"\n\nElina katsoi mieheensä, ja oli huomaavinaan, että hän nyt oli\ntoisenlainen kuin milloinkaan oli ollut, ja hänen mieleensä tuli outo\naavistus.\n\n\"Muista, mitä lupasit isällesi!\" sanoi hän. \"Sitä et saa pettää.\"\n\nMiihkalin kasvot synkistyivät ja hän vastasi jäykästi: \"Hän otti sen\nlupauksen minulta luullen, että minä täällä voisin paraiten palvella\nmaata. Nyt viittaa kohtalo toiselle taholle ja minun täytyy niinkuin\nkaikkien muidenkin totella pakkoa.\"\n\nElina tunsi noista sanoista piston rinnassansa, mutta hän kysyi\nnäennäisesti rauhallisena: \"Mitenkäs käy työsi täällä, kun viivyt\npoissa?\"\n\n\"Se saa olla sinänsä, kunnes palaan. Ehkäpä palaan piankin, kenties en\npitkäänkään aikaan, tai ehkä en koskaan. Kukapa sen tietää. Minä en\nhuoli pettää sinua.\"\n\nHe tunsivat molemmat olevansa ikäänkuin rajalla, josta jokin uusi ja\ntuntematon tie alkoi. Kaikki, johon he tähän asti olivat kiintyneet ja\njossa olivat riippuneet, alkoi horjua jalkain alla, ja tuo uusi,\ntuntematon tie oli ihan kokonaan tulevaisuuden läpinäkymättömässä\nhämärässä.\n\n\"Sanopas minulle\", pyysi Elina, \"lähdetkö yhtä mielelläsi pois, kuin\ntännekin jäisit.\"\n\n\"Jos olet puutarhassasi kastelemassa ja kylvämässä, mutta näet susien\nhiiviskelevän aidan toisella puolen, tietysti sinä silloin jätät työsi\nja menet ajamaan ne pois.\"\n\n\"Niin teen\", vastasi Elina, mutta hänen äänensä ei enää ollut niin\nvakava kuin ennen.\n\nMiihkali jatkoi: \"No niin, minun isäni asetti minut kastelemaan ja\nkylvämään, mutta nyt sudet hiiviskelevät veräjällä ja sentähden minun\ntäytyy ensin surmata tai karkoittaa ne pois taikkapa itse kuolla.\"\n\nNyt hän oli sanonut niinkuin ajatteli, ja Elinan täytyi käsittää hänet\nja hänen asiansa sellaiseksi, kuin se oli, mutta Elina näki muutakin,\njosta hän ei itse mitään tiennyt. Hän sanoi:\n\n\"Älä pahastu minuun siitä, että minä niin mielelläni tahtoisin pitää\nsinut täällä. Minusta tuntuu, kuin seisoisi kohtalo vieressäni sanomassa\nminulle, että sinä et koskaan enää palaja.\"\n\nMiihkali piti ajatuksensa ominaan ja vastasi levollisesti: \"Se on\nJumalan kädessä eikä kukaan sitä tiedä, mutta ei kukaan saa myöskään\npois torjutuksi kohtaloansa eikä valituksi toista. Jos minä kuolen, niin\nmuistele ilolla lapsuutemme aikaa ja sovita isäni minun muistoni\nkanssa.\"\n\nNyt hän taaskin oli entisellänsä, nyt Elina tunsi hänen äänensä. Vaan\nElina purskahti itkemään ja kumartui häntä vastaan. Miihkali otti häntä\nkädestä ja sanoi lohdutellen:\n\n\"Älä itke, Elina. Katselkaamme tyynesti, miten kaikki nyt on ja miten\nkaikki ehkä on vast'edes. Jos sinä joskus saisit kuulla minun menneen\nsitä tietä, jolta ei kukaan palaa, niin ota nämä paperit ja koeta\nlähettää ne luotettavan henkilön mukana Tukholmaan Gezeliukselle. Lähetä\nmyöskin terveisiä piispalle, ett'ei minua enää ole elävien luvussa. Hän\nsaa sitte muilla toimituttaa loppuun, mitä minä en ehtinyt.\"\n\nElina pyyhki pois kyyneleensä ja autteli miestänsä sen verran kuin\ntaisi, kun hän otti arkkusen ja pani paperit siihen.\n\n\"Toistaiseksi olkoot ne tässä\", jatkoi Miihkali ja lukitsi arkkusen sekä\nantoi avaimen Elinalle, sanoen: \"Säilytä tätä tarkkaan ja niin, että\nsaat arkkusen helposti pelastetuksi, jos niiksi milloin tulisi.\"\n\nSitten hän astui suuren kaapin luo, joka oli kirkkoherran yleinen\ntalletuspaikka, otti sieltä nahkakukkaron täynnä rahaa, pani sen\nvaimonsa käteen ja sanoi: \"Tässä on kaikki, mitä meillä on. Pitkälle se\nei riitä, mutta toki sen verran, ett'ei sinun tarvitse ensi hetkenä\njoutua hätään.\"\n\nElina kiersi itkien kätensä miehensä kaulaan.\n\n\"Älä itke, Elina\", lohdutti Miihkali, \"parempi on sinun nähdä minun\nmenevän sinne, jossa minua tarvitaan, kuin istuvan täällä katuen, että\nolen jättänyt tekemättä, mitä pitäisi olla tehtynä.\"\n\n\n\n\nXI.\n\nVarusteluja.\n\n\nYrjö tuli kiireisesti sisään ja sanoi: \"Kansaa tulla tulvii joka taholta\naina etäisistä ulkopitäjistäkin asti, vaan meillä ei ole ruutia eikä\nluoteja. Lyijyä kyllä ehkä löytynee lähitaloista. Ruuti on otettava\nvenäläisten pusseista.\"\n\nMiihkali nousi. \"Lyijyä ja tinaa kaiketi on vähä tallessa, vai mitä,\nElina?\" kysyi hän.\n\n\"On tietysti\", vastasi Elina. \"Tule, Yrjö, niin minä autan valitsemaan,\nmitä meiltä kelpaa.\" Ja hän poistui Yrjön kanssa.\n\nPiha oli jo täpö täynnä väkeä, vaikka olikin niin varhainen. Siinä\nastuskeltiin, toisia tuli, toisia läksi, vaikka oikea kokouspaikka oli\nvähän alempana tasangolla aidan ulkopuolella. Siellä oli paja, viistossa\nkarjattoa vastapäätä, jonka takaa pappilan pieni vihottava tupakkamaa\nnäkyi. Vähän ylempänä kasvoi rehoittava humalisto, jonka keveitä lehtiä\nnyt aamutuuli liikutteli. Saunakin oli sillä puolella ja sen vieressä\nuuspuitteinen kaivo. Sen ympärille oli joukko vieraita kokoutunut\njuottamaan hevosiansa, vaan rattaat oli jätetty alemmaksi kentälle. Koko\nväkijoukko näytti omituisen kirjavalta, kun sitä oli kokoutunut eri\nseuduilta tuomaan, mitä kullakin oli annettavaa. Nuoria vaimoja ja\nlapsia oli joukossa, vaan enin tavara oli uskottu jo harmaapäisiksi\nvanhentuneille ukoille tai kesk'ikäisille naisille. Useimmat, melkeinpä\nkaikkikin olivat juhlapuvussa eivätkä pirkkalaisten puvut olleet\nvähemmin loistoväriset kuin muiden seutujen. Miehillä oli yllään pitkät\nnutut mustasta tai valkoisesta sarasta ja päässä hattuja tai lakkeja,\njoista viimemainitut oli ommeltu erivärisistä kankaanpaloista tai\nkudottu kirjavista langoista. Naisilla oli punaiset tai mustat liivit,\nvalkoiset hihat, mustat villahameet, vaaleat huivit ja enimmäkseen\nvalkoiset esiliinat. Oli se kaikki kaunista, kun auringon ensimäinen\npurppuravalo levisi yli liikkuvaan väkijoukon. Vielä olivat kuitenkin\nenimmät yksikseen kukin omien rattaittensa luona. Miehet sytyttelivät\npiippujansa ja tutkivat hevoskaluja ja kärrejä, naiset katselivat, mitä\nheille kullekin oli uskottu tuotavaksi, oliko kaikki tallella. Moni\nyksinäinen emäntä oli saanut lähteä tuomaan kuormaa, johon monta\nkyläkuntaa oli koonnut antimensa nostoväelle. Enimmät kasvot näyttivät\nvakavilta, melkeinpä surullisiltakin. Tuntui juuri siltä, kuin olisi\nkovan kohtalon synkkä varjo ollut rasittamassa tätä kirjavaa joukkoa.\n\nPajassa paloi kirkas liekki ahjossa ja keskenkasvuinen poika lietsoi\npalkeilla ahjoon, niin että hiilet ratisivat. Kenttä täyttyi\ntäyttymistään kuormista ja viimein oli se täpö täynnä hevosia ja\nkärrejä, joiden välillä ihmisiä liikkui kuin täyteläisellä\nmarkkinatorilla. Tulijat olivat huomanneet pajassa tulta ja kantaneet\nsinne aseita; jokainen tahtoi nähdä, mitä siellä tehtiin; niinpä karttui\npikku huone kohta täyteen sekä työntekijöitä että katsojia. Heti ensi\nsilmäyksellä voitiin huomata, että Sakki oli kuninkaana siinä\nvaltakunnassa. Hän tarkasti kaikkien työtä ja käytti itsekin vasaraa ja\nviilaa; kaikki kävi tottuneesti ja taitavasti. Naisia ja lapsiakin tuli\nja meni, moni ollen hetkisen työssä, mikäli osasi, moni myöskin\nkatsellen, ja itsekseen kummastellen, mitähän lähin tulevaisuus oli\nmukanaan tuova.\n\nEräs näistä katsojanaisista oli tarkastellen seurannut Sakin työtä hänen\npidellessään vasaraa alasimen luona ja viimein hän sanoi: \"Ette te ensi\nkertaa pitele miekkaa.\"\n\n\"Eihän tämä ole ensi kerta eikä viimeinenkään\", vastasi Sakki ylös\nkatsomatta.\n\n\"Oletteko sitte itsekin ollut muassa?\"\n\n\"Ell'en olisi ennen pidellyt miekkaa, niin olisinpa sen taidon oppinut\nViipurissa niinä kolmenatoista viikkona, kuin siellä taistelimme,\nennenkuin kaupunki antautui, nyt tänä kesänä kolme vuotta sitte.\"\n\n\"Miten silloin oli?\"\n\n\"No, venäläisiä oli ympärillämme kuin tiheä metsä ja sadoista\nkanuunoista lenteli kuulia kaupungin muureja vasten. Mutta Stjernstråle\nastuskeli yöt päivät ja hänellä riitti voiman sana jokaiselle sekä\ntaistelijalle että kaatujalle, eikä kukaan ajatellut antautua. Sana tuli\ntoisensa jälkeen kertoen Lybeckerin olevan tulossa hyökkäämään\nvenäläisten selkään ja pelastamaan meitä. Toiset vielä tiesivät Ruotsin\nlähettäneen mahtavan laivaston, joka muka oli heti saapuva meitä\npelastamaan. Me toivoimme ja taistelimme, mutta apua ei kuulunut. Niin\nkauan kun muurit kestivät, kesti myöskin toivomme, mutta kukistuivathan\nne muurit viimein maan tasalle ja Stjernstrålen täytyi antautua.\"\n\n\"Eikä Lybecker tullutkaan?\"\n\n\"Hän ei tullut silloin eikä koskaan. Stjernstråle kyllä tietää, mitä\nmerkitsee häntä odottaa. Stjernstråle [merkitsee tähden sädettä] oli\nsankari ja loistavana tähtenä hän liikkui. Ennen metsästä loppuvat puut\nja maasta kivet, kuin Stjernstrålen ja Lybeckerin nimet unhottuvat\nSuomessa, toista niistä seuraa siunaus, toista kirous! Lybecker petti\nmaan ja kuninkaan.\"\n\nOltiin pitkä aika surumielellä vaiti. Viimein sanoi eräs nainen: \"Se oli\nraskas päivä.\"\n\nSyrjempänä nurkassa huokasi toinen: \"Jumala häntä armahtakoon viimeisenä\npäivänä!\"\n\nKatsottiin seppää niinkuin jotakin suurta ja ihmeteltävää. Kaikki olivat\nrohkeata ja paljon kokenutta kansaa, mutta heidänkin silmissään oli\nseppä kasvanut sankariksi, joka oli luettava etevimpien joukkoon.\n\nPaavo, vanhuksen pojanpoika, oli sydämin ja silmin seurannut vanhempien\nkeskustelua. Hänellä oli ikää vasta seitsemän vuotta, mutta hän tunsi\nitsensä jo täydeksi mieheksi ja sanoi luottavasti: \"Jos te, ukko,\nlähdette sotaan, niin ei teidän tarvitse olla huolissanne minusta, sillä\nminä lähden mukaan, jos vain teette minulle miekan. Antakaa minulle se,\njota nyt taotte.\"\n\nSakki hymyili: \"Paras tehdä miekka miestä myöten.\"\n\n\"Luuletteko, ett'en minä uskalla?\" kysyi poika punehtuen.\n\n\"Mitä et uskalla nyt, uskallat kyllä vast'edes. Parempi kuitenkin syödä\nvielä muutama leipä, ennenkun sinne menet.\"\n\nKaikki katsoivat poikaa, joka siinä seisoi ja luuli itseään niin\nvahvaksi ja rohkeaksi, ja moni partasuu hymyili pojan reippautta; mutta\nkohtapa huomio kääntyi hänen vielä nuorempaan sisareensa, joka, ollen\nvasta nelivuotinen, paraiksi ymmärsi sen verran, että hän juuri oli\nmenettämäisillään molemmat omaisensa. Pienet huulet hiukan vapisivat ja\nmitä rohkeammalta pikku Paavo näytti, sitä valmiimmaksi lähtemään\ntaisteluun sisarensa häntä luuli ja tillahti viimein itkemään.\n\nElina tuli samassa ja kysyi ystävällisellä osanotolla: \"Kuka itkee?\"\nsekä kumartui lapsen puoleen lepytellen: \"No, mitäs nyt itket, pikku\nMaiju? Sanopas, mitä itket?\"\n\nLapsi ei voinut selittää suruansa, mutta eräs nainen vastasi hänen\npuolestansa: \"Ukko uhkaa lähteä sotaan ja nyt sanoo veli lähtevänsä\nmyöskin.\"\n\n\"Aijotteko todellakin?\" kysyi Elina, ja Sakki vastasi:\n\n\"Ennemmin mies ajoissa kaatukoon sankarin tavalla, kuin levossa lahoo ja\nviimein joutuu syrjään potkaistavaksi kuin kuivunut turve.\"\n\n\"Entä lapset? Näettehän, miten ne itkevät.\"\n\n\"Kylläpähän kesä kasteensa kuivaa.\"\n\nElina veti pikku tytön luoksensa ja kuivasi häneltä kyyneleet, sanoen:\n\"Jumala ei ole kutsunut minua suuriin töihin, mutta minä otan vaarin\npienistä, joita sattuu eteeni.\"\n\nHän nosti Maijun syliinsä ja silitteli hänen punakkaa poskeaan sekä\nkosketti myöskin kädellään keveästi pojankin päätä ja kysyi: \"Tahdotteko\njäädä lapset minun luokseni, kunnes ukko palaa sodasta?\"\n\nPoika katsoi Elinan silmiin ja vastasi luottavasti: \"Oletteko sitte niin\nhyvä, että annatte minulle sen leivän, joka minun vielä pitää syödä,\nennenkun pääsen ukon luo sotaan?\"\n\n\"Saat leipää ja vaatteita, kunnes kasvat mieheksi.\"\n\n\"Saanko minäkin uuden hameen? Tämä on jo niin hajallinen\", sanoi pikku\ntyttö.\n\n\"Saat\", vastasi Elina, \"saat hameen ja leipää niin kauan kun minulla\nitselläni on palanenkaan teille antaa.\"\n\nLapset hymyilivät iloisesti, vaikka tytön silmissä vielä kyyneleet\nkiiluivat.\n\n\"Näettekö, Sakki, me olemme jo hyvät ystävät?\"\n\n\"Kyllähän lapset turvautuvat siihen, joka heitä hyväilee, ja te näytätte\nniin hyvältä, ett'ei heidän suinkaan tarvitse tuntea, miten katkera\narmoleipä usein on.\"\n\n\"Ei koskaan\", vastasi Elina, \"niin kauan kun elän ja minulle itselläni\non palanenkaan jakaa heidän kanssansa.\" Hän otti pikku tyttöä kädestä ja\nkutsui poikaa tulemaan sisälle.\n\nVähän ajan päästä tuli Miihkali ja varustautui valamaan luoteja. Kaikki\nlyijy ja tina, joka oli löytynyt, oli koottu ja nyt hakattiin paloiksi\nsulamaan. Iisakki teki vaiti omaa työtänsä ja palkeet puhuivat ahjoon.\nHeidän siinä puuhatessaan tuli Yrjö ja hänen kanssansa nuorukaisia,\njoista kellä oli mitäkin aseina, keihäitä, jousia ja nuolia,\nviikatteita, kirveitä ja puukkoja, vanhoja pyssyjä ja miekkoja, ja\nheidän jäljissään tuli muita uusia tulokkaita katsomaan työtä. Ei ollut\naika tavallinen laatuaan, levottomuutta oli ilmassa ja levottomuutta\nmyöskin ihmisten mielissä.\n\n\n\n\nXII.\n\nÄiti ja poika.\n\n\nTulevien rattaitten ratinaa kuului lakkaamatta ja tungos talon ympärillä\nkasvoi yhä suuremmaksi. Moni tapasi siellä aavistamatta tuttavia, monta\niloista ja ikävää tervehdystä vaihdettiin. Vuorotellen näyteltiin\nmyöskin, mitä kullakin oli rattailla ja monessa mytyssä, joiden\ntäyteläinen sisällys oli tuojilla ilon aiheena.\n\nEräiden rattaiden luona seisoi Askolan emäntä, suuri, vahvaruumiinen\nvaimo, päässä suurikirjainen huivi, joka nyt kuitenkin oli valunut alas\nniskaan, jättäen näkymään leveät vaskirenkaat, jotka emännällä oli\nkorvissa ja joista hän hyvin kopeili. Hän avasi täyteläisen nyyttinsä ja\nlevitellen eri vaatekappaleita sanoi: \"Kyllähän minä ajattelin säästää\nnämä Juhanille isänsä perinnöksi, mutta koska nostoväki niitä tarvitsee,\nniin menkööt sinne. Katsokaas tätä ja tätä. Eipä tiedä, saako poika\nelääkään niin kauan, että ne sopivat hänelle.\"\n\nIikka oli myöskin tullut muiden kanssa ja koska hänelläkin oli jotakin\ntuotavaa, tahtoi hänkin näyttää tavaraansa ja veti esiin sukkaparin.\n\n\"Hyvää päivää, emäntä\", sanoi hän. \"Näettekös, eikö ole vahvat sukat?\nMinä kerjäsin langat Siurosta ja kudoin niitä yöt ja päivät. Koko kylä\nteki työtä, enkä minäkään tahtonut olla muita huonompi. Katsokaa, miten\nkäteni vielä vapisevat väsymyksestä.\"\n\nKolmas vaimo, Hattulan Vappu, johon puute myöskin oli painanut\nmerkkinsä, vastasi: \"Niinhän käy, kun ihminen alkaa tulla vanhaksi.\"\n\n\"Niin, niin\", myönsi Iikka, \"enpä tiedä, onko aina ollut niin, mutta nyt\nen tiedä enää lainkaan, miten tulla toimeen tässä maailmassa.\"\n\nVappu huokasi: \"Vaikea on aika. Ihmisellä ei kohta ole enää mitään\nneuvoa, ei ainakaan sillä, jolla on viisi lasta ja mies on poissa\nsodassa. Tiedättekö, minulta hävisi lehmä?\"\n\nEmäntä oudostui: \"Kaunis Omenanneko?\"\n\n\"Niin ja vasikoineen. Se vasikka oli jo niin suuri ja lapsista\nmieleinen. Monta kertaa kirveli sydäntäni, kun he niin kalpeina ja\nnälissään vieressä katselivat, miten se pikku elukka joi maidon kaikki\ntyyni, mitä he itse olisivat niin hyvin tarvinneet.\" Se oli Vapulle\nikävä muisto ja hän alkoi itkeä.\n\nJäykkä emäntäkin heltyi ja kysyi: \"Kuolivatko ne elukat vai miten?\"\n\n\"Vasikan ne ottivat minulta, ja 50 äyriä minä siitä sain.\"\n\n\"Kuka otti?\"\n\n\"Kruunun miehet\", huokasi Vappu. \"Minä olin Marjalan harjulla tekemässä\nkylpyvastaa, kun ne tulivat, ja kun näin heidän tulevan, juoksin palolle\najamaan lehmää niin kauas, ett'eivät he sitä näkisi, ja lehmä meni ja\nsillä tiellään se on.\"\n\nEmäntä mietti vähän aikaa. \"Eikö se ollut punainen ja valkoinen pilkku\notsassa?\"\n\n\"Juuri niin. Kyllähän te olette useinkin nähneet minun Omenani.\"\n\n\"Kyllä minä sen keväällä näin teillä, ja näin minä sen nytkin pari\nviikkoa sitte Harvilassa, jossa sanottiin sen oikeastaan olevan\nHämy-Iikan lehmän, hän oli sen jättänyt sinne siksi aikaa, kun itse\nkuljeksi etsimässä poikaansa Anteroa.\"\n\n\"Hyvänen aika!\"\n\n\"Hiljaa! hiljaa! Ettekö näe, tuolla hän istuu?\" sanoi emäntä, viitaten\nIikkaa, joka oli siirtynyt etemmäksi ylpeästä emännästä, se kun ei\nhuolinut hänen sukistaan eikä hänestä itsestänsäkään. Mutta eipä se\nsemmoinen kohtelu nyt ensi kertaa tapahtunut Iikalle, Hän istui yksin\najatuksissaan ja nakerteli petäjänsekaista kuivaa leivänpalasta.\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" jatkoi emäntä, \"ei hänen asiansa ole aivan oikein,\nniinkuin ei pojankaan.\"\n\n\"Minä tiedän, että hän asuu juuri Ikaalisten rajalla, mutta emme me\ntutut ole\", vastasi Vappu.\n\n\"Niin\", jatkoi emäntä, \"eivät ne ole oikein pojan eikä äidin asiat. Minä\nkysyin Harvilan emännältä, mistä Iikka oli saanut lehmän, ja hän vastasi\nsen tulleen itsestään Iikan naurismaahan ja Isotalon rouvan sanoneen,\nettä Iikka pitäköön lehmän, jolla ei ole omistajaa. Mutta sitä vain ei\nrouva olekaan sanonut.\"\n\n\"Ei, sitä hän ei ole sanonut\", vakuutti Vappukin, ja emäntä, tullen yhä\nenemmän vakuutetuksi Iikan syyllisyydestä, kehoitti Vappua lähtemään\nheti vähän tutkimaan Iikkaa.\n\nNiin tehtiinkin. He menivät epäillen Iikan luo ja emäntä tervehti\nystävällisemmin, kuin ennen koskaan oli tehnyt. \"Hyvää päivää, Iikka,\nkuinkas nyt jaksatte?\"\n\n\"Huonosti niinkuin märkä palaa.\"\n\n\"Mitenkäs niin?\" kysyi emäntä, ja Iikka alkoi tietämättänsä vähän\nepäillä hänen noin äkillistä osanottavaisuuttansa. Tähän asti oli ylpeä\nja mahtava emäntä häntä ainoastaan halveksinut. Mutta olipa miten\nhyvänsä, niin Askolan emäntä nyt osoitti ystävyyttä, ja sitä tuli\nharvoin Iikan osaksi muilta kuin hänen vertaisiltaan, vaikka hän olikin\nvanhoillaan tullut avomieliseksi ja puheliaaksi ja tahtoi mielellään\nkertoella huolistansa. Emännän kysymykseen hän nyt vastasi heti:\n\n\"Köyhä herätköön kuinka aikaisin hyvänsä, niin on hänellä kuitenkin kova\nkohtalonsa edessään. Raskas on oma taakka, vaan raskaampi vielä, kun\nmuut sitä lisäävät.\"\n\nNyt arvasi emäntä sopivaksi alkaa tutkinnon ja sanoi samaan liitteesen:\n\"Raskain kaikista on paha omatunto. Eihän vain se liene teitä\nrasittamassa?\"\n\nSilloinpa kaikki selvisi Iikalle. Saadaksensa vain moittia olikin emäntä\nsiis ruvennut ystävälliseksi ja tervehtinyt häntä. Asia oli selvä ja\narvelematta Iikka äreästi vastasi:\n\n\"Pyhinä sikakin silkissä, ja kun te tulette kirkonkylään, niin olette\nolevinanne niin pyhä, kuin omatuntonne olisi koko viikon ollut pyhän\nhengen taskussa.\"\n\nMutta emäntä ei tuosta säikähtänyt, vaan vastasi ripeästi: \"Te luulette\nehkä, ett'ei tässä pitäjässä olekaan pappia, sentähden että entinen\nkirkkoherra makaa sairaana Turussa. Mutta täällä on nyt toinen, ja\nhänelle minä kerron, millainen te olette. Ei kaiketi syyttä sanota\nteidän oleskelevan noitien emän seurassa.\"\n\nIikka kavahti ylös ja tiuskasi: \"Sen vielä maksaa saatte!\" ja hän näytti\nniin uhkaavalta, että Vappu rupesi välittämään ja sanoi sovittaen: \"No,\nälkää nyt noin riidelkö. Kertokaapas minulle, mitä suruja ja huolia\nteillä on.\"\n\nIikka itki katkerasti. \"Niitä on yhtä paljo kuin lehtiä metsässä.\nMarttilan emäntä lähetti sarkansa minua myöten tänne, kun lupasivat\nottaa minut Siuron kärreihin. Minä otin saran, mutta nyt se on poissa,\nenkä minä tiedä, mihin se on joutunut.\"\n\nEmäntä nykäsi Vappua kylkeen, sanoen: \"Vai niin, vai on sarka poissa!\nMihinkähän se olisi voinut joutua?\"\n\n\"Minä makasin tuvassa viime yön. Kärrit olivat pihassa ja niissä oli\nmyöskin viimeinen juustoni, jonka otin kotoa evääksi, ja Marttilan sarka\nja Siuron lampaannahka ja lammas ja muuta, mitä ihmiset tänne\nlähettivät. Aamusilla oli kaikki muu paikoillaan, vaan sarkaa ei näkynyt\nmissään eikä juustoa.\"\n\n\"Vai olette te tehneet juustoa?\" virkkoi emäntä. \"Mistä te saitte\nmaitoa? En minä luullut teillä olevan varaa ostaa lehmää.\"\n\n\"En minä olekaan ostanut\", vastasi Iikka hiljaisesti. \"Mistäpähän ne\nminulle rahat tulisivat? Lehmä seisoi eräänä aamuna rappusten edessä,\nkun minä tulin ulos. Se raukka oli niin nälkäinen, että kyllä näkyi,\nmiten se oli kärsinyt, ja ehtynyt se oli myöskin niin, ett'en ensin\nsaanut muuta kuin kiulun pohjan märjäksi.\"\n\nIikka kääntyi innostuneena emännän puoleen ja sanoi: \"Se oli juuri se,\njonka te näitte minulla, ja silloin minä teille kerroin kaikki.\"\n\n\"Kyllä te siitä aina kerroitte\", jatkoi emäntä, katsoen syrjään. Mutta\nVappu tiesi nyt, mitä tahtoi tietää, ja sanoi: \"Tiedättekö, minkä\nrangaistuksen se saa, joka lypsää toisen lehmää?\"\n\nIikka tulistui uudestaan. \"Olkoonpa rangaistus mikä hyvänsä\", huusi hän,\n\"niin Isotalon rouva sanoi, että minä saatan pitää elukan, koska sille\nei kuulunut omistajaa, ja koska minä kerran olen saanut lehmän henkiin\nja syöttänyt ja hoitanut sitä, niin aion minä sen pitääkin?\"\n\n\"Ei, sen kyllä annatte olla tekemättä!\" tiuskasi Vappu, \"sillä se lehmä\non minun Omenani, joka karkasi ja jota minä olen itkenyt monet ajat,\neikä Isotalon rouva ole koskaan sanonut, että se on teidän. Luulenpa,\nett'ei se rouva edes tunnekaan teitä.\"\n\n\"Niin luulen minäkin!\" sanoi emäntä. \"Ainakaan ette ole siellä ollut\nniin äskettäin, että hän olisi voinut sen sanoa teille. Ei tässä\nvalehdella syyttömille ihmisille.\"\n\nIikka syöksähti esiin, nosti tulistuneena ylös paikatun leninkinsä\nhelman, jonka alta sininen puolivillainen hame loisti, niin että olikin\nkyllä syytä ihmetellä, miksi hän ei sitä pitänyt päällimäisenä, ell'ei\nse olisi ollut niin lyhyt. Mutta se oli kuitenkin riittävä todistus,\nsillä kukapa ei olisi tuntenut Isotalon rouvan hametta, ja varmana\nasiastaan vastasi Iikka:\n\n\"Katsokaa hänen hamettansa, ell'ette usko, mitä minä sanon! Tämän antoi\nhän minulle, kun viimeksi siellä kävin, josta ei ole pitempää aikaa kuin\nkuusi viikkoa. Entinen hameeni oli niin repaleinen, että talonväki\noikein itki minut nähdessään. Luuletteko olevan niin hauskaa ainiaan\npitää muiden repaleita? Jos lehmä on teidän, niin ottakaa se, mutta\nälkää tehkö minua varkaaksi. Kyllä minä olen yhtä rehellinen kuin kuka\nhyvänsä teistä. Vai onko kuultu ett'eivät ihmiset uskaltaisi laskea\nminua kyökkiinsä tai antaa minulle yösijaa, sentähden että minä muka\nvarastelisin muiden maatessa? Enhän minä sille mitään voi, että lehmä\neksyi ja tuli minun mökilleni, enkähän minä voinut antaa sen kuolla\nnälkään. Sitokaa toiste puumerkkinne häntään, niin tietää jokainen,\nkenen elukka on.\"\n\nIikka itki, niin että vapisi, sillä vaikka häntä ei ollut koskaan\nkunnioitettu, niin ei häntä myöskään ollut koskaan häväisty niin\npahasti, että olisi epäilty varkaaksi. Siihen aikaan, kun hän eli\nvanhassa kellotapulissa, jota koko maailma kammosi, koska monta ruttoon\nkuollutta oli siellä maannut ruumiina, silloin oli kyllä kammoksuttu\nhäntäkin ja hänen Anteroansa, mutta ei sentähden, että he olivat\nvarastaneet, vaan että peljättiin ruton tarttumista. Häneen se ei\nkuitenkaan ollut koskaan tarttunut eikä poikaankaan, ja nyt luuli hän\nyhtä hyvin kuin muutkin kunnialliset ihmiset saavansa olla rauhassa.\n\nVapun sydän heltyi yhä enemmän noista polttavista kyynelistä ja hän\nsanoi lohdutellen: \"Älkäähän nyt noin itkekö. Enhän minä sano muuta kuin\nettä teitte hyvin, kun ruokitte sitä elukka raukkaa; kiitosta teidän\npitää siitä saada eikä häpeää.\"\n\n\"Kun Herra paneekin niin paljon yhden ihmisen kannettavaksi, ett'ei enää\ntiedä mitään neuvoa. Köyhä ja kurja olen minä aina ollut ja vielä\nottavat viimeisen kunniankin minulta.\"\n\n\"Jos annatte lehmän takaisin, niin eihän kukaan koske teidän\nkunniaanne\", sanoi nyt emäntäkin, alkaen jo huomata Iikan viattomaksi.\n\nMutta eipä se siinä pahin pula ollutkaan, sillä Iikka vastasi\nlevottomasti ja kiivaasti. \"Ikäänkuin sarkapakka siltä palaisi takaisin\nkäsiini! Mistä minä nyt otan sen, joka kerran on viimeisellä tiellään?\"\nJa se todellakin oli hyvin arveluttava asia.\n\n\"Mitäs kangasta tuo mies kantaa?\" sanoi Vappu. \"Onhan se sarkapakka.\"\nHän viittasi Anteroa, joka hiljakseen astuskeli ihmisjoukossa,\nsarkapakka kainalossa. Vappu ei häntä tuntenut, mutta Iikka ei ollut\nuskoa silmiään. Viimein toki täytyi hänen tunnustaa mielessään todeksi,\nminkä selvin silmin näki. Hän juoksi pojan luo, sieppasi sarkapakan\nhäneltä ja sanoi pahoitellen:\n\n\"No, suuri Jumala, taivaan Herra! Kangas! Tämähän on Marttilan sarka!\nMistä sinä sen sait? Sinä otit sen!\" tiuskasi hän äkäisemmin, pudotti\nsaran maahan ja alkoi huimia poikaa molemmilla nyrkeillään.\n\nAntero koetti vain vähän torjua lyöntejä, sanoen: \"Älkäähän lyökö, äiti.\nKatsokaa minua! Enkö näytä tarvitsevan uusia vaatteita? Minähän tiesin\nsen olevan kruunun kangasta ja tiedän myöskin itse olevani kruunun mies,\nvieläpä aivan repaleisin. Älkää lyökö, äiti! Katsokaas, nykyaikaan on\nniin, että jos ken ei itse pidä huolta itsestään, niin jää ilman. Mutta\nyhtä hyvinhän minä voin saada puvun kankaasta kuin kuka hyvänsä muu.\nMinä karkasin muiden joukosta, mutta aion nyt mennä armejaan nostoväen\nkanssa, joka joutuu tänne puolen tunnin kuluttua, sillä minä riensin\nheidän ohitsensa tiellä. Minä vien kankaan mennessäni, ja kun minä\nkannan sitä koko matkan perille asti, niin tottahan herrat minulle\nantavat siitä ainakin pikku mekon.\"\n\nEmäntä oli joutunut muiden tuttujen seuraan, mutta Vappu viipyi Iikan\nluona ja hänen säälinsä yhä kasvoi, kun Iikka sydämensä pohjasta\nvalitti:\n\n\"Jumala minua kurjaa armahtakoon, sinä se kaiketi otit sitte\njuustonkin?\"\n\n\"Niin, se on ollut ja mennyt, mutta sehän oli teidän omanne eikä teidän\npidä sitä surra. Vaikka jo olen pitkä mies, niin olenhan kuitenkin\nteidän lapsenne, ja jos olisitte nähnyt minut eilisiltana, kun olin\naivan huveta nälkääni, niin ettepä olisi voinut olla antamatta minulle\nsitä murusta. Mutta minä tiesin teidän makaavan levollisemmin, jos ette\nnähnyt minua, sentähden minä en huolinut herättää teitä, vaikka jo\nseisoin aivan penkin vieressä, jolla makasitte tuvassa.\"\n\nEi Iikka niin helposti leppynyt. Hän ei ollut tarkka kenestäkään eikä\nmistään muusta kuin pojastaan, ja nyt hän sanoi niin vakavasti, kuin\nsuinkin osasi:\n\n\"Surulla olet tullut maailmaan ja surua tuotat siinä vaeltaissasikin.\"\n\nAntero ei käsittänyt äitinsä sanoja. Hän vastasi vakavasti:\n\n\"Luja lujaa vaatii, ei hurskailla sanoilla eikä rukouksilla mihinkään\npäästä.\"\n\nOli siinä rattaat, joiden edestä hevonen oli riisuttu. Niiden aisalle\nistui Iikka, peitti kasvonsa käsillään ja itki.\n\nAntero katsoi häntä ja sanoi muka lohdutellen: \"Älkää itkekö äiti. Mitä\nniistä kyynelistä. Ne ovat vain vettä. Jos kerran pitää sydäntä\njuoksuttaa silmien kautta, niin juoskoon silloin sulana rautana, joka\nsäkenöitsee ja liekehtii ja palaa tulena ja peittää savuun koko maailman\npaitsi omaa suruamme. Minä en vielä itke, mutta jos kerran itken, niin\nelävät silloin kuulkoot, että se on huuto, joka särkee sulkunsa, ja\nvoima, jota ei enää mikään koko maailmassa voi pidättää. Mutta nyt tänä\npäivänä minä olen iloinen.\" Hän hymyili ja alkoi laulaa:\n\n      \"Oon asetettu maailmaan\n      Kuin lastu laineilla,\n      Vaan vaikka poikaa pilkataan,\n      Niin ui hän päivänpaisteessa.\n      Jos myrsky tahtoo apua\n      Ja sumu täytyy korjata,\n      Niin tässä mies on, joka voi\n      Ja siivill' lentelee;\n      Ah, sen sydämessä hiisi soi\n      Ja lempi myös hymyelee.\"\n\n\"Tahdotteko nähdä?\" jatkoi hän. \"Minä pyörin rattaana kilpaa auringon\nkanssa. Mutta minä nousen ja laskeudun sukkelammin kuin se.\" Hän nosti\nkätensä, kumartui äkisti sivulle, vastasi käsillään maata, heilautti\njalkansa ilmaan ja kulki sivuttain käsillä ja jaloilla rattaanpyöränä.\nOnneksi ei muita ollut lähellä kuin Vappu ja Iikka, sillä hän ei\nväistänyt ketään, niin että helposti olisivat hänen tukevat ja notkeat\nraajansa saattaneet kolahdella ihmisten päähän.\n\nNyt ei Iikka enää tiennyt, iloiseltako vaiko surulliselta hänen piti\nnäyttää. Hän pyyhki silmänsä ja sanoi vähän tyynemmin: \"Niin, semmoinen\nhän on; jos minä itken tai nauran, elän kuningattarena tai palan\nroviolla, hän vain reuhaa huolettomana kuin salon kuohuvin koski. Ei\nkoskaan hiljaa, ei koskaan levossa niinkuin muut, hurja ja iloinen aina.\nKyllä minä olen häntä kurittanut ja puhunut hänelle hyviä sanoja. Hän on\nnähnyt nälkää ja kylmää ja kärsinyt paljon aina kätkyestä asti, mutta\nkuitenkin koko maailma tanssii hänen silmissään kuin vasikan hännällä.\nHän on kuin kuohuva, vaahtopää aalto.\"\n\nAntero seisoi taas hänen edessään. \"No, vieläkö nyt sitä ihmettelette,\näiti?\" sanoi hän. \"Missä teille silloin päivä valkeni, kun minä synnyin?\nEikö Kyrönkosken pauhuisella rannalla? Eikö sen jymisevä kuohulaulu\nollut ensimmäinen ääni, jonka kuulin tässä maailmassa? Ettekö minua\npistänyt sen vaahtolainehin, kun kastoitte minut omilla sanoillanne?\nEnkö ensi askeleitani kävellyt sen rannalla? Missä olin ensi vaaroissa\nell'en puissa, jotka riippuivat kaukana rannasta kuohuvan syvyyden\npäällä? Mitä ensin rakastin ell'en juuri niitä valkoisia kuohulaineita,\njotka taistelevat ja tappelevat ja kuolevat niin voimakkaasti, kuin se\nyksin vain olisikin elämää eikä mikään muu? Kyrönkosken rannalla minä\nkasvoin, ja kuitenkin te ihmettelette, että minä olen tullut sen\npyörteiden kaltaiseksi.\"\n\nEräs etempänä seisova nainen oli kuullut nuo sanat ja virkkoi toiselle:\n\"Onhan tuo mies ihan hullu.\"\n\nAntero ei tiennyt muusta mitään kuin omista ajatuksistaan. Huomaamatta\nmitään ympäriltänsä jatkoi hän:\n\n\"Siispä äiti, älkää itkekö. Jos tahdotte itse viedä saran herroille,\nniin viekää, mutta pyytäkää heitä kuitenkin muistamaan minua. Nyt minä\nlähden hankkimaan itselleni miekan.\" Ja hän hävisi väkijoukkoon.\n\n\n\n\nXIII.\n\nLuotien valanta.\n\n\nIhmiset yhä lainehtivat edestakaisin, vaan nyt toiselle taholle,\nniitylle päin, jossa tavarat oli järjestettävä ja pantava kokoon. Yrjö\njohti työtä ja joukko toisensa jälkeen oli siellä katselemassa ja\nauttamassa. Viimein oli kaikki niin meneillään, että Miihkali saattoi\npoistua ja palata pajaan. Siellä oli vielä äsken ollut vilkas työn\nkalske, mutta nyt olivat poissa sekä vanhat että nuoret. Sakki seisoi\naivan yksin. Miihkali etsiskeli silmillään jotakuta, joka olisi osannut\nauttaa, mutta ei huomannut ketään. Kaikki olivat menneet ihmisvirran\nmukana niitylle päin. Hän meni ulos ja katseli, ja viimein näkikin\njonkun istuvan etempänä kivellä. Hän astui lähemmä ja tunsi tytön, joka\noli hänen hääpäivänänsä tullut taloon etsimään kuningasta. Oliko hän\nvaeltaessaan nyt taas eksynyt tänne vai oliko hän viimeinkin\nkotimatkalla vakuutettuna, että kaikki hänen puuhansa olivat turhat?\n\nMiihkali meni tytön luo, katseli häntä hetkisen vaiti ja kysyi sitte\näkisti: \"Mikä teidän nimenne on?\"\n\nTyttö katsahti ylös. \"Pappi kastoi minut kirkossa Alliksi isäni\nlempilinnun mukaan, mutta äitini sanoi minua rakkaimman kukkansa mukaan\nAsmaloksi.\"\n\n\"Koska te olette täällä vieras lintu, niin sanon minä teitä Alliksi.\nTahdotteko auttaa minua?\"\n\n\"Tahdon.\"\n\nHe menivät pajaan.\n\n\"Minä tarvitsisin jonkun valamaan luoteja. Rupeatteko te siihen työhön?\nTäällä ei näy nyt ketään muuta. Mutta te olette niin kalpea, oletteko\nsairas?\"\n\n\"En enää. Kun on lähdössä matkalle, niin kyllä aina näin vähän jaksaa.\"\n\nHän oli todellakin maannut sairaana, mutta kuumeen levottomuudessa\nkaikuivat vangittujen rukoukset vielä selvemmin, heidän kalpeat haamunsa\nastuivat vielä elävämpinä esiin; ne karkottivat hänet pois\nsairasvuoteelta ulos maailmaan etsimään apua, jota piti mistä hyvänsä\nsaada, koskapa kuningas vielä oli elossa ja maassa oli asemiehiä.\nLännestä päin ei apua ollut saatavissa, hänen täytyi siis lähteä etelään\npäin Hämeenlinnaan ja armejan leiriin. Mutta siitä aikeestaan hän ei\nvirkkanut mitään. Hän astui vaiti pajaan, katsahti pikimmiten ympäri\ntyöhuonetta ja alkoi sitte hakata tinaa ja lyijyä palasiksi. Miihkali\nkatsoi, osasiko tyttö tulla toimeen ilman johtoa ja neuvoa, mutta hyvin\nse työ näkyi sujuvan, ja hän sanoi:\n\n\"Teillä on vahva ja vakava käsi.\"\n\n\"Salo tekee honkansa pitkiksi ja väkensä vahvoiksi.\"\n\n\"Ehkä olette hyvinkin tottunut valamaan luoteja?\"\n\n\"Auttelin minä isääni ja veljiäni, ennenkun läksivät sotaan.\"\n\n\"Teidän miehet siis olivat hyviä metsästäjiä.\"\n\n\"Niinkuin kaikki karjalaiset.\"\n\n\"Hyvä, minä jätän teidät nyt, vaan palaan kohta ja sitte me valamme\nyhdessä kaikki valmiiksi.\"\n\nMiihkali läksi ja tyttö asettui hänen sijaansa tulen viereen. Sakki\nkatseli hänen kalpeata muotoaan. \"Te olette ollut sairaana, arvaan minä.\nHe, jotka toivat teidät tänään tänne, sanoivat, että te ette tuntenut\nheistä ketään ja ett'ei teillä ollut rauhaa. Te vain tahdotte päästä\nulos maailmaan.\"\n\n\"Minä kärsin ja näin paljon kurjuutta ennen tänne tuloani, ja kun täällä\nkaikki silloin sanoivat minun toivoni olevan turhan, niin minusta tuntui\nett'en jaksaisi enää elää. Vaan nyt minä olen jälleen vahva.\"\n\n\"Vieläkö vakavasti aiotte seurata meidän miehiämme armejaan? Sillä\ntiellä voi olla paljo vaaroja.\"\n\n\"Eipä pahemmin käy, kuin Jumala tahtoo. Katsokaas, Sakki, tähän asti en\nole koskaan peljännyt, en saloilla, en kylissä enkä teillä, mutta täällä\nminusta tuntuu, kuin onnettomuus minua vaaniskelisi. Tähän asti olen\nkulkenut aseettomana ja turvattomana kuin lapsi. Mutta nyt tulee\nmieleeni jokin epävarma pelko; sentähden minun pitää takoa itselleni\nturva.\"\n\nHän otti pitkän veitsen, jonka kärki oli katkennut, ja pisti sen ahjoon.\nLiekit peittivät mustan teräksen. Kun veitsi kuumeni punaiseksi, alkoi\nhän takoa siihen parempaa kärkeä. Hänen siinä seisoessaan alasimen\nvieressä palasi Miihkali ja pysähtyi katsomaan, mitenkä tyttö selvisi\ntakomistyöstään. Viimein hän sanoi hymyillen:\n\n\"Eipä enää ole syytä valittaa puutetta, kun naisetkin takoa\npaukuttelevat. Kelle se veitsi tulee?\"\n\n\"Itselleni minä sitä taoskelen.\" Mutta samalla hän kuitenkin pisti\nveitsen pois ja rupesi jatkamaan entistä työtään.\n\n\"Oletteko sitte aivan lujasti päättänyt seurata miehiämme sotaan?\"\n\n\"En sotaan, mutta leiriin, kuninkaan ensimäisen miehen luo. Tiedättehän,\nmitä ajattelen ja tahdon\".\n\nMiihkali heilautti halveksivasti päätään ja vastasi: \"Se ei liene teiltä\ntäyttä totta. Te ette saa lähteä meidän kanssamme. Teidän paikkanne ei\nole sotilasten riveissä; te olette nainen ettekä siis saa lähteä\nkansamme.\"\n\n\"Enkö saa?\" sanoi tyttö, katsoen suruisesti häneen. \"Tiehän on auki\nkaikille, minulle yhtä hyvin kuin teillekin, eikä teidän tahtonne ole\nniin korkea vuori, että se voisi minua estää.\"\n\n\"Ei minun tahtoni ole teille mikään vuori, mutta kallioita kyllä\nlöydätte; ottakaa vaari varotuksestani.\"\n\nAlli oli tuntenut voimansa palanneen. Hänen mielestään olivat Miihkalin\nsanat liian kopeat ja käskeväiset, mutta häneen niiden ei pitänyt\nvaikuttaa. Kumminkin tuntuivat Miihkalin viime sanat ystävällisemmiltä;\nsentähden oli nyt Allin vastauksessakin vähemmän uhkamielisyyttä kuin\nsuruisuutta:\n\n\"Jos minä olisin lähtenyt iloisena ja ympärilläni olisi pelkkää iloa,\nsilloin saattaisitte minua varottaa ja sanoa: istu, missä kerran olet\nistumassa, muuten menetät onnesi: mutta niin ei ole. Velvollisuus ja\nomatunto ajavat minua yöt päivät eteenpäin. Te olette ollut ainaisessa\nrauhassa, te ette ole sodan kautta menettänyt mitään, vaan minulta se on\nriistänyt kaikki; teidän on niin helppo käskeä minua, minä kun olen\nnainen ja turvaton. Te olette mies, voimakas ja onnellinen. Te ette ole\nkoskaan kokenut, miltä tuntuu olla kohtalon ajeltavana aivan turvatta,\nettekä ehkä myöskään ajatellut, että naisella on sydämessään yhtä suuri\nvälttämättömyys kuin kellä miehellä hyvänsä. Te ette varmaankaan käsitä,\nmitä suuri suru on, sillä silloinpa ette puhuisi niin kovia sanoja\nonnettomalle kärsiväiselle.\"\n\n\"Kyllä minä tiedän onnettomuutenne, mutta tiedän myöskin sen voivan\nkasvaa vielä monta kertaa suuremmaksi. Ettekö pelkää tämän matkan\nvaaroja?\"\n\n\"Kotimaani miesten turvissa ei vaara voi olla minua lähempänä kuin minun\nyksin ja turvatonna tänne tullessani.\"\n\n\"Älkää toivoko apua tuolta ponnettomalta, urhotöihin kykenemättömältä\npäälliköltä.\"\n\n\"En minä voi olla toivomatta.\"\n\n\"Mitäpä luulette hänen uskaltavan tehdä teidän hyväksenne, hänen, joka\nei uskalla nähdä vihollisen miekkaa, vaikka olisi puolustettava maata ja\nkuningasta? Jääkää te tänne ja antakaa minun puhua puolestanne.\"\n\nAlli katsoi Miihkalia suoraan silmiin ja vastasi vakavasti: \"Te ette ole\nmikään sankari, vaikka siltä näytätte. Kun saatte puhutuksi väelle ja\nsanotuksi, mitä teillä on sanottavaa, niin palaatte tänne takaisin. Ken\ntahtoo sulkea naiselta tietä sentähden, ett'ei hänellä ole miestä\nmatkassansa, hän ei myöskään kelpaa puhumaan naisen puolesta.\"\n\n\"Eipä olekaan niin. Minä menen muiden kanssa perille asti, ja minä kyllä\najan asianne, jos tahdotte.\"\n\n\"Ehkä tosiaan nyt ajattelettekin, niinkuin puhutte, mutta niin kauan kun\nsydämeni tykkii, en minä jätä elintehtävääni toisen käsiin.\"\n\nMiihkali loukkautui, vaan kysyi kuitenkin: \"Jos lupaan ja vannon, ettekö\nsittekään usko minun sitä suorittavan, niinkuin se olisi oma asiani?\"\n\nAlli pudisti päätänsä. \"Jos naisella on omia lapsia, hän ei pistä toisen\nlasta niin syvälle poveensa, ett'eivät jalat jäisi riippumaan; kun\npäällikkö tyytymättömänä kääntää pois korvansa, päästäkseen kuulemasta\nteidän sanojanne, niin te peräydytte ja luulette, ett'ei voida mitään\ntehdä, sillä teillä on muuta ajateltavana.\"\n\n\"Älkää syöksykö näihin vaaroihin, jotka kasvavat sitä suuremmiksi, mitä\netelämmäksi ehditte\", sanoi Miihkali melkein rukoillen. \"Teidän tahtonne\non luja ja hyvä, mutta te olette kuitenkin ainoastaan nainen, niinkuin\nlinnunpoika palavassa hongassa. Te ette saa, mitä uskotte ja toivotte.\"\n\n\"Mitä nyt sanoitte, olen itsekin monesti sanonut\", vastasi Alli,\nsuruissaan kumartuen työhönsä, \"mutta turhahan on ajatella vaaroja,\njoita ei vielä näe, mikä minun täytyy tehdä, se on tehtävä, eikä minun\ntieni tule synkemmäksi, kuin Hän tahtoo, joka on levittänyt ajan synkät\nvarjot kaikkien meidän ylitsemme. Jospa minun voimani ei olisi niin\nvähäinen! Jospa olisin mies!\n\nMiihkali hymyili. \"Silloin te kaiketi olisitte myöskin sankari?\" kysyi\nhän.\n\n\"Tämmöisenä aikana olisin. Iloisesti kokoaisin minä urhoolliset\nmiehemme, ja kuin ukontuli jyrisevistä pilvistä rientäisimme me\ntaisteluun. Ei kenenkään tarvitsisi silloin valittaa onnettomuuden\nkasvavan, taajenevan ja rampauttavan raskaalla siivellään meitä kaikkia.\nSurkuteltava olisi silloin ainoastaan se mies, joka yrittäisi sulkemaan\nmeiltä tietä, sillä mahtavasti kuin myrskyn kuohulaineet vyöryisimme me,\nniinkuin ainoastaan se rientää, jonka koko sydän on mukana taistelussa\nja joka tietää, että tuhansien menestys riippuu iskuista, joita\nlyödään.\"\n\n\"Ettekö sitte luulekaan venäläismiekan voivan musertaa? Jospa te\nolisittekin ensimäinen, jonka kuolema tempaisi pois?\"\n\n\"Enkö silloin olisi onnellinen? onnellisempi vielä kuin muut? Nukkua\nvoiton ensi hetkenä iloon! Hymyillen minä silloin kallistaisin\nkalpenevan poskeni rakasta isänmaan povea vasten, viittaisin iloisesti\njäähyväiset elämälle ja kuiskaisin kuolemassa: Jumala, suojele kansaani\nja maatani!\"\n\nIhmetellen katseli Miihkali tyttöä ja sanoi: \"Te olette onnellinen\ntuossa onnessa, jonka onnettomuus tuottaa. Ehkäpä se onkin onni.\"\n\nMutta Alli ei kuunnellut hänen sanojansa, vaan seurasi omia ajatuksiaan\nja puhui: \"Te ette ulotu sankarin urhotöihin, mutta minun sieluni ei\nlöydä minkäänlaista rauhaa jokapäiväisistä rauhallisista töistä.\nKiihottaen viittaa veljeni hento käsi, kun hän torjuen nosti sen kasakan\nveristä keihästä vastaan. Silmissäni kuvittelee äitini harmaa pää ja\nsisarteni kalpeat kasvot. Jospa olisitte nähnyt heidät kaikki ja niin\nmonta, monta muuta vietävän sidottuina kuun valossa ja ajettavan,\nniinkuin karjalaumaa ajetaan teurastettavaksi.\"\n\nKaikki tuo kurjuus kuvastui selvään tytön kasvoistakin; ne kyllä\ntodistivat hänen puhuvan totta.\n\n\"Mikä ihme pelasti teidät yksin?\" kysyi Miihkali viimein.\n\n\"Päivä oli loppunut ja kaikki makasivat jo unen helmoissa. Minä yksin\nolin kaivolla ulompana pihasta ja olin juuri ottamassa sankooni vettä,\nkun huutoa sekä hevosten ja ihmisten pauhinaa äkisti kuului ilmasta.\nVavisten pakenin minä ja kohta nuoleksivat tulikielet kaikkien huoneiden\nseiniä ja kattoja. Kauhusta minä en ensin ollut päästä liikkeelle, mutta\nsitte minä kuin siivillä lensin pellon poikki rantaan. Ah, te ette\ntiedä! ette tiedä! Minä matelin kuin sisilisko kallioiden koloon, joiden\nvieritse tie kulki, ja siitä minun ohitseni he viimein ratsastivat\ntiehensä. Voi sitä näkyä! Naiset nuorissa, kalpeina ja äänettöminä kuin\nkuolemassa ja lapset katkerasti itkemässä heidän sivullansa!\"\n\nMiihkali oli vahvaluontoinen mies, mutta nyt seisoi hän kalpeana ja\näänikin kuului levottomalta, kun hän kysyi: \"Luuletteko heidän vielä\nelävän?\"\n\n\"Kyllä he elävät, heidät säästetään vietäväksi orjuuteen Venäjälle,\nell'emme me heitä pelasta.\"\n\n\"Minä mielelläni auttaisin teitä, mutta minä en lupaa suuria töitä.\nMillaisena nyt seison edessänne, sellaiseksi olette minut ainiaan\nhuomaava vast'edeskin. Teidän ei pidä koskaan sanoa: Suuret olivat\nsananne vaan vähänpä teitte. Nyt kuitenkin lupaan: Me koetamme.\"\n\nSanoja oli syntymäisillään Allin huulille, mutta ne kuolivat pois, sillä\niloisia torven ääniä kaikui kaukaa. Työ lakkasi pajassa, kaikki\nkuuntelivat.\n\n\"Nostoväki tulee!\" virkkoi Miihkali iloisesti.\n\nNyt oli koko kylä liikkeessä; kaikki, jotka vain suinkin kykenivät,\nriensivät katsomaan tulijoita.\n\nMiihkali astui joukkoa vastaan ja kysyi: \"Mitä kuuluu?\"\n\nIsrael Peldan, Ilmajoen kirkkoherran toinen poika ja äsken kootun joukon\njohtaja, tuli esiin ja vastasi kaikkein puolesta: \"Ei mitään pahaa\".\n\nPeldanit ja Härkmanit olivat ylioppilas-kumppaneita ja hyviä ystäviä.\nNyt olivat he niinkuin kaikki muutkin lähteneet Turun yliopistosta\ntaistelemaan ja maata puolustamaan. Pitkä aika oli jo kulunut heidän\neroamisestaan ja nyt oli jälleennäkemisen ilo sitä suurempi. Yksityiseen\npuheluun ei nyt kuitenkaan ollut aikaa, suurempi yleinen asia sysäsi\nsyrjään kaiken muun, ja Peldan ensiksi kertoi, miten mielellään miehet\nolivat seuranneet häntä.\n\n\"Hyvä, mutta mitenkä tulette toimeen aseiden puolesta?\" kysyi Miihkali,\ntarkastaen katsellessaan äsken tulleita.\n\n\"Aseet ovat semmoiset kuin ovat, mutta jos kerran löydämme venäläiset,\nniin löydämme kyllä myöskin heidän aseensa\", vastasi eräs reipas\nnostonuorukainen.\n\n\"Sinä olet viisas poika. Olemmepa sentään mekin muistelleet teitä ja\nparasta lienee heti ruveta antamaan, mitä meillä on.\"\n\nNuoret sotilaat riemuitsivat ja Peldan huusi kaikkein kuullen: \"Mehän\npääsemme herroiksi taisteluun! Vetäkää mekot yllenne, pojat, ja\nvarustautukaa, miehet! Hävetä saamme, ell'emme vapauta maata ja pelasta\nnaisiamme, jotka ovat hankkineet meille kaikki nämä.\"\n\n\"Hurratkaamme kaikille kauneille tytöille!\" huusi Yrjö ja väki yhtyi\niloiseen \"eläköön!\"-huutoon.\n\n\"Hurratkaa vaimoillekin!\" jatkoi hän leikillisesti.\n\n\"Eläkööt ämmät!\" riemuitsi väkijoukko.\n\n\"Eläköön kuningas!\" Ja taas vastasi valtava kaiku: \"Eläköön!\"\n\n\"Kyllä he nyt seisovat tässä nuorina ja reippaina, mutta montakohan\nheistä kerran palaa?\" huokasi eräs vanha talonpojan vaimo. Hänen\nvierestään vastasi harmaapartainen mies tyytymättömästi: \"Se on huonoa\nluvunlaskua; kysykää ennemmin: kuinkahan monta vihollista te ehditte\nkaataa, ennenkuin seuraatte heitä hautaan? Taikka vielä paremmin: Kuinka\nkauan meidän pitää taistella, ennenkuin rauha tulee maahan?\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nLähtö.\n\n\nNaiset itkivät ja muuan vaimo nyyhkytti: \"Minä en uskalla ajatellakaan\nkaikkia vaivoja ja vaaroja, joihin nämä miehet menevät. Kova on tuo\nsotilaan elämä\".\n\n\"No, tepä olettekin ensimäinen, joka niin sanotte!\" virkkoi Yrjö ilosta\nkummastellen. \"Sotilaan elämä on juuri kaikkein hauskinta tässä\nmaailmassa.\"\n\n\"Meihin luottaa kuningas ja maa ja kaikki kauniit tytöt\", jatkoi hän\nvähän ajan perästä. \"Minä jo ammoin tekasin laulun, miten hauska on\nsotamiehenä olo, ja nyt minä laulan sen:\n\n      Me kruunatun kuninkaan käskyä vain kuulemme\n      Ja suuriksi herroiksi itseämme luulemme.\n      Meill' puku on korea ja kivääri kirkas,\n      Ei sotilas ikänä vaiheta virkaans',\n      Me marssimme eteen ja soitamme vaan\n      La la la la laa!\n\n      Jos sota ja vaara on uhkaamassa rajalle,\n      Niin ryntäämme vastaan ja lyömme kaikki hajalle.\n      Me kiitämme kunnialla sitä, joka kaatuu,\n      Ja juomme sen muistoksi, kun voitto on saatu,\n      Me käännymme kotiin ja laulamme vaan\n      La la la la laa!\n\nEikö kaikki ole yhtä totta kuin että seisomme tässä? Vai onko\nainoatakaan miestä, joka ei mielellään seuraisi meitä sotaan?\"\n\n\"Paras olla hiiren haukottelematta, kun kissa istuu vaanimassa\", vastasi\nnauraen eräs nuorukainen nostoväen joukosta.\n\n\"Niinpä niin\", sanoi Miihkali, \"taisteluun me lähdemme eikä enää ole\nmonta hetkeä jälellä. Käyttäkäämme siis tätä viime hetkeä pyytääksemme\nJumalan siunausta sekä lähtijöille että tänne jääville.\"\n\nNe sanat olivat tervetulleet kaikille ja lyhykäinen jumalanpalvelus\nalkoi. Ajan tukaluudesta ja surusta kaikki mielellään kääntyivät\nrukoillen voittojen Herran puoleen, ja lopuksi veisattiin virsi. Kun\nsekin loppui, jäivät kaikki hetkiseksi vaiti, pysyen liikkumatta\npaikoillaan.\n\nVaan äkisti kuului taaempaa kiivasta melua. Antero ja eräs Pitkä Pekka\näsken tulleesta nostoväestä tappeli siellä kaikin voimin, ja lähimmät\nihmiset keräytyivät kohta piiriin tappelijain ympärille, paremmin\nnähdäkseen, kumpiko heistä oli voittava. Vielä ei ollut voitosta\nvähintäkään tietoa. Pekka oli pitkä ja harteva mies ja seisoi siinä kuin\njättiläishonka, Antero oli vähän lyhempi ja hoikka, vaan sukkela ja\nnotkea kuin ankerias. Pekalla oli vasemmassa kädessä vanha miekka ja\noikealla nyrkillään koetti hän torjua vastustajaansa pysymään etempänä,\nvaan Antero yhä kiivaammin työntäytyi päälle. Pekka viimein viskasi\nmiekan kauas pois ja tavoitteli molemmilla nyrkeillään kuin vahvoilla\nmoukareilla Anteroa päähän ja rintaan, mutta nuorukainen kierteli aina\npois tieltä ja syöksyi ehtimiseen päälle, saadakseen vastustajansa\nkaatumaan.\n\nViimein myöskin Peldan ja Härkman-veljekset tunkeutuivat katsomaan, mitä\nsiellä meluttiin, ja Miihkali huusi:\n\n\"Oletteko hulluna, miehet? Ikäänkuin meillä ei nyt olisi muuta\najattelemista kuin tappaa toisiamme!\"\n\nTurha vaiva hänen puheensa.\n\n\"Kyllä minä opetan sinut huomaamaan, mikä on sinun, mikä minun!\" huusi\nPekka.\n\n\"Miekka ei ole paremmin teidän kuin minunkaan!\" tiuskui Antero vastaan\nja hyökkäsi maltittomasti päälle. Pekka horjahti, vaan ei kaatunut.\nLujasti otti hän Anteroa kiinni niskasta ja vasemmasta olkapäästä.\nKaikki katsojat huomasivat tappelun piankin loppuvan. Vaan silloin\nMiihkali riensi väliin ja erotti heidät.\n\n\"Oletteko hullut!\" sanoi hän vielä kerran heille, kun he äkeissään ja\nkiukusta punaisina tuskin väkivoimallakaan pysyivät erillään.\n\n\"Antero se alkoi\", sanoi viimein Pekka.\n\n\"Miksikä hän sitte varasti miekan?\" vastusteli Antero puolestaan.\n\n\"Ei se ollut paremmin hänen kuin minunkaan. Se oli pajassa ja sieltä\nminä sen otin\", vastasi Pekka.\n\n\"Pekalla on sekä viikate että puukko, vaan minulla ei ole mitään, ja\nniin kauan kun mies ei ole lupautunut paholaiselle, niin onpa toki\nmahdoton mennä sotaan paljain kynsin. Hän sanoo minua repalehtijaksi\neikä kuitenkaan suo minulle edes tuota vanhaa miekkaakaan, että sen\navulla saisin vähän ruutia ja viitan venäläiseltä.\"\n\n\"Pitäköön Pekka miekkansa, sinä saat toisen\", sanoi Miihkali lohduttaen.\n\nAntero seisoi, kuin olisi puusta pudonnut, ja äänikin vapisi hänen\nvastatessaan: \"Vai niin, vai niin\". Masentuneena kävi hän istumaan ja\npeitti kasvonsa, vaan laski sitte kuitenkin kätensä painumaan alas ja\nsanoi murheissaan: \"Niinpähän on, ett'ei köyhällä ole muuta puolustusta\nkuin Jumala, mutta tuskinpa hänkään kuullee, kun nyt huudan: anna\nminulle miekka!\"\n\nIhmiset sanelivat kuka mitäkin. Eräs talonpoikavanhus sääli Anteron\nsurua ja sanoi: \"Eipä pitäisi köyhää pitää huonommin kuin sitäkään,\njolla jotakin on. Sodassa kaikki tarvitsevat aseita.\"\n\n\"Minun mielestäni me kaikki olemme köyhiä\", virkkoi vieressä seisova\nmummo, \"ja parempia on paremmin pidettäväkin.\"\n\nAntero katsoa tuijotti mummoon. \"Kylläpähän kerran vielä tulen yhtä\nhyväksi kuin muutkin\", sanoi hän, \"ja silloin on teidän paras varoa\nitseänne.\"\n\nHerrat, Peldan ja Härkmanit, olivat tällä välin kuiskaillen\nneuvotelleet, ja nyt astui Peldan Anteron eteen, päästi miekkansa\nvyöstään ja ojensi sen Anterolle sanoen:\n\n\"Ken on surmannut kolmekymmentä vihollista yht'aikaa, hänen ei tarvitse\nmennä aseetonna taisteluun. Kas, tästä saat hyvän miekan, vaan käytäkin\nsitä kunnialla.\"\n\nAntero otti hitaasti aseen. Ponsi oli korea ja hyvä, se näytti\nherrasmiekalta. Mutta nuorukainen ei ollut uskoa silmiään. Hän veti\nterän puolitiehen pois tupesta; se oli kirkas ja terävä; häntä ei ollut\npetetty. Hän katsoi katsomistaan, hypähti sitte nopeasti Peldanin luo,\nnosti hänen nuttunsa helman huulilleen, heilutti ilosta huutaen asetta\npäänsä ympäri ja juoksi tiehensä.\n\nIhmiset katselivat ääneti hänen jälkeensä ja muuan sanoi naapurilleen:\n\"Nyt hän niin ilostui, ett'ei osannut enää puhuakaan.\"\n\nMutta aika kului ja Miihkalin ääni kuului taas kehottavan: \"Asettakaa\nkuormat riviin ja hevoset liikkeelle, meidän pitää joutua matkaan!\"\n\nVäki totteli ja jokainen suoritti, mitä vielä oli tekemättä.\n\nMiihkali ja Yrjö menivät yhdessä pajaan kokoomaan sieltä vielä\nviimeisetkin aseet. Siellä oli muiden muassa äsken hiottu, kirkas\nmiekka. Yrjö vetäsi sen tupesta, käänteli sitä ja sanoi:\n\n\"Tämän miekan takaan minä tunkeutuvan vaikka seitsenkertaisen kilven\nläpi.\"\n\nMiihkali katseli sen välkyntää. \"Annas se minulle, veljeni. Minä otan\nsen ainiaaksi.\"\n\n\"Sinäkö, rauhan mies? Mitä sinä teet miekalla?\"\n\n\"Minä aion lähteä taisteluun.\"\n\n\"Mutta silloinhan teet vastoin isäsi tahtoa ja se on synti.\"\n\n\"Eikö sitte ole synti jättää äitini auttamatta häntä hädässään?\"\n\n\"Äitisikö?\"\n\n\"Eikö Suomi ole minun äitini ja eikö se ole hädässä?\"\n\n\"On todella.\" Yrjö aikoi lähteä, mutta Miihkali pyysi:\n\n\"Odota vielä vähän, Yrjö, ja sano, onko synti mennä sotaan ja puolustaa\nisänmaatansa vastoin isänsä tahtoa?\"\n\n\"Tehdä vastoin isänsä tahtoa on synti, vaan olla puolustamatta\nisänmaatansa on synti ja häpeä. Siispä et pääse mitenkään syntiä\ntekemättä, ja sinun on vain valittava joko kunnia tai häpeä.\"\n\nTuli välähti Miihkalin silmistä. \"Tuo ei ollut huonosti sanottu, Yrjö.\"\n\n\"Niinpä on sinun paras tehdä sen mukaan\", vastasi hän, ojentaen\nveljelleen miekan ja lähtien pois pajasta. Miihkali veti taas miekan\ntupesta katsellakseen sitä, ja monta ajatusta liikkui hänen mielessänsä.\n\nHänen siinä seisoessaan tuli Elina ja sanoi surun ja ilon sekaisella\näänellä:\n\n\"No, täältähän sinut viimeinkin löydän.\"\n\nMiihkali katsahti ylös. \"Niin, lyhyeksi hetkeksi\", vastasi hän. Älä\nodota minua pian takaisin. Minun on vaikea luopua korkeimmasta\npyrinnöstäni.\"\n\n\"Taistelu ja sotilaan elämä ei ole korkein Miihkali.\"\n\n\"Ei ole korkeampaa kuin vapauttaa isänmaansa tai kuolla sen edestä.\"\n\nElina katsoi häntä kummastellen. Tosinhan Miihkali oli näinä päivinä\nmonestikin näyttänyt hänestä hyvin muuttuneelta, mutta ei koskaan\nsemmoiselta kuin nyt. Seisoihan hän tuossa aivan ilmi tulena.\n\n\"Miten silmäsi noin liekitsevät!\" sanoi hän. \"Miksi minua noin\nkatselet?\"\n\nMiihkali seisoi aivan liikahtamatta, vaan kuitenkin näkyi niin selvästi\nhänessä elävä ja kuohuva voima, kun hän vastasi:\n\n\"Taistelun ikävä se tuo liekkiä sydämeeni ja silmiini, ja silmäni vain\nsanovat, mitä mieleni ajattelee.\"\n\n\"Mitäs sinä sitte ajattelet?\" kysyi Elina. \"Minä en sinua ymmärrä.\"\n\n\"Minä aion seurata muita taisteluun ja pysyä siellä niin kauan, kun\nsotaa kestää.\"\n\nElinan ääni vapisi, kun hän sanoi: \"Et sinä niin ajattele, Miihkali,\nsinä vain tahdot koetella minua.\"\n\n\"En ollenkaan. Jos sinun sielusi olisi samanlaatuinen kuin minun, niin\nymmärtäisit minua kyllä puhumattakin\".\n\n\"Muista lupauksesi, muista valasi. Älä luovu korkeasta virastasi.\"\n\n\"Tämmöisinä aikoina on ainoastaan yksi virka ja minä näen ainoastaan\nyhden tehtävän. Kaikki muu liitelee sumuna ohitseni, ja tuntoni sanoo\nminulle, että minä osaan vain tehdä sitä yhtä. Kaikkeen muuhun olen\naivan kykenemätön.\"\n\nElina pyyteli: \"Miihkali, maa ja taivas huutavat ajan surkeutta ja\nkirousta, avuttomina, horjuvina ja nääntyvinä kuljeksivat ihmiset\nhävitetyssä isäinsä maassa ja turhaan etsivät tukea uupuvalle\nuskollensa, jotakin sädettä sytyttämään sammuvaa toivoa. Korota äänesi\nnäille apua tarvitseville ja anna sanojesi levittää lohdutusta ja\nvirvoitusta heidän sydämiinsä. Yhtä miekkaa enempi tai vähempi\ntaistelussa ei vaikuta mitään, mutta joka sana, jonka sinä puhut Jumalan\nlaupeudesta, putoaa siunauksen siemeneksi ihmisten epätoivoisiin mieliin\nja tuottaa hedelmiä ajassa ja vielä haudan toisellakin puolella.\"\n\nElinan sanat putoilivat kuin hehkuvat lyijypisarat hänen päällensä,\nmutta hän ei kuitenkaan voinut sanoa muuta kuin: \"Älä pyytele minua\njäämään, minun täytyy lähteä pois.\"\n\nEipä Elina vielä myöntynyt. Hän rukoili, niinkuin elämästä ja kuolemasta\ntaistelija rukoilee: \"Sinä olet ainoa, joka vielä voit opettaa meitä\nluottamaan Jumalan hyvyyteen, sinä olet ainoa viimeinen lehti rauhan\npalmua; älä hylkää meitä!\"\n\n\"Älä enää pyytele!\" sanoi uudestaan Miihkali. \"Minä olen lujatahtoinen\nmies, ja suurin syntini juuri on, ett'en ole tähän asti ollut luja\ntäydellisesti. Mutta kun sydämeni kerran laajenee ja sykkii jostakin\najatuksesta, silloin sen levottomuutta ei mikään muu voi hillitä kuin\ntosi toiminta. Minä en saa rauhaa, maa huokailee jalkaini alla, minä\nkuulen Suomen valitukset, ja minusta tuntuu, kuin kuumia verikyyneleitä\nputoilisi sydämelleni ja polttaisi sitä.\"\n\n\"Jumala olkoon sinulle armollinen!\"\n\n\"Minun isäni teki sinulle väärin silloin, kun liitti sinun kohtalosi\nminuun.\"\n\n\"Ja sinä teit väärin silloin, kun vannoit rakastavasi minua, vaikka et\nole koskaan rakastanut.\" Nyt oli siis Elina saanut sanotuksi, mitä hän\noli viime aikoina niin monesti ajatellut.\n\n\"Kukapa tämmöisinä aikoina ajattelee rakkautta?\" vastasi Miihkali.\n\nElina katsahti häneen ja siinä silmäyksessä oli koko elämä. Hän sanoi:\n\"Minä olen rakastanut, Miihkali. Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin\nmitään muuta tässä maailmassa ja kauemmin kuin vuoden tai kaksi, niin\nkauan kuin suinkin muistan taapäin. Sinä olet aina ollut minusta\nkorkeinta ja parasta, mitä olen tiennyt, paitsi Herramme Jumala.\"\n\nMiihkali veti liikutettuna hänet luoksensa. \"Rakastanhan minäkin sinua\nsuuresti. Sinä olet minulle rakas, niinkuin nuoruuteni morsian voi olla,\nmutta minä en voi jäädä tänne, älä pyydäkään. Jos elän, kunnes voitamme,\nsilloin saat minut tänne jälleen. Toivokaamme sitä päivää. Minä rakastan\nsinua todella sydämestäni, mutta nyt minun täytyy lähteä. Jää hyvästi\npitkäksi ajaksi! Anna anteeksi, Elina, anna anteeksi! minä en voi tehdä\ntoisin.\"\n\nHän irtautui vaimostansa ja riensi pois, mutta kääntyi vielä kerran ja\nsanoi: \"Jos me emme voita, jos onnettomuus lähestyy tänne päin, niin\nkoeta päästä isäni luo. Ota arkkunen kanssasi; siinä on myöskin kirje\nGezeliukselle; minä jätän siinä sinut hänen huomaansa ja hän on sinua\nsuojeleva.\"\n\nMutta Elina ajatteli toisin. \"Niin kauan kun vielä on kotimaa\", sanoi\nhän, \"en minä koskaan lähde vieraaseen maahan. Jos kerran minun kansani\nvoi elää ja kuolla täällä, niin tottahan minäkin voin. Jää hyvästi:\nJumala sinua varjelkoon!\"\n\nKaksi suurta kyyneltä valahti pitkin Miihkalin poskia. Hän otti Elinaa\nkäsistä, suuteli niitä kiivaasti ja riensi pois.\n\nTorvet kaiuttivat lähdönmerkkiä. Kuormajono järjestyi yhä pitemmäksi; jo\nlähdettiin liikkeelle. Jäähyväisiä tehtiin siinä ainiaaksi, moni suru\nalkoi, pysyäkseen ainiaan suruna, milloinkaan iloksi muuttumatta; mutta\nmaa tarvitsi kaikkien voimaa ja kaikki antoivat sen ilolla.\n\nJäähyväisten ottajain joukossa oli myöskin Iikka. Hän kiersi ehtimiseen\nkäsivartensa poikansa kaulaan ja tahtoi lakkaamatta suudella häntä,\nmutta poika viimein koetti jo päästä erilleen. Se liikutti tuskaista\näitiä niin, että hän viimein kovasti nyyhkyttäen alkoi lyödä hosua\nrakkaintansa.\n\n\"Sinä kelvoton poika!\" torui hän, \"etkö häpeä lähteä sanomatta äidillesi\njäähyväisiä?\"\n\nLiikutettu oli Anterokin, mutta tahtoi kuitenkin mielellään lohduttaa.\n\"Älkää itkekö, äiti; kunhan minä palaan, ei teidän tarvitsekaan enää\nolla huonoin kaikista.\"\n\n\"Ei se kohta tapahdu.\"\n\nAntero puristi vielä kerran äitinsä kättä ja riensi pois miesjoukkoon,\njoka jo oli valmiina marssimaan. Hetkinen oli kolkkoa hiljaisuutta, vaan\nkohtapa miehet alkoivat sotalaulunsa lievittääkseen eron tuskaa sekä\nitselleen että niille, jotka jäljelle jäivät.\n\n      Ylös te, hurskaat sankarit, nouskaa!\n      Huutaa meille synnyinmaa.\n      Taivas ja maa ovat veriruskeat!\n      Huokaavat perheet tuskissa.\n      Vihamiesten joukko päällemme karkaa,\n      Kelvoton sodasta pakenee arka,\n      Jättää aseens', saaliins', henkens',\n      Vihamies voittaa, viepi tiehens'.\n      Surkea suruttomuus, surkea suruttomuus!\n      Herätkää ylös, te isänmaan lapset,\n      Pukekaa yllenne sota-aseet!\n      Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa nouskaa!\n      Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi!\n\n      Aika on tullut, päivä nyt koittaa,\n      Voiton päivä jo kimaltaa.\n      Kaikukoon riemu, kuningas voittaa!\n      Ah, kuinka taistelu himartaa!\n      Rohkealla mielellä astukaa eteen\n      Hengen voimassa, sota-aseet käteen.\n      Lyödään nyt voimalla vihamiehet pakoon,\n      Ajetaan vilkkaasti kaikki vaan lakoon!\n      Herra auttaa meitä, Herra auttaa meitä.\n      Herätkäät ylös, te isänmaan lapset,\n      Pukekaa yllenne sota-aseet!\n      Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa, nouskaa!\n      Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi!\n\nJäljelle jäävät seisoivat kuunnellen ja katsoivat lähtevien jälkeen;\nmutta ennenkuin laulun viimeiset säveleet ehtivät kuolla etäisyyteen,\nhuudahti Iikka äkisti: \"Voi, voi, sarka!\" ja läksi juoksemaan, minkä\njaksoi, sotilasten jäljestä.\n\n\n\n\nXV.\n\nLybeckerin päämaja.\n\n\nVielä elokuussa 1713 oli kenraalimajuri Yrjö Lybecker Suomen\nsotajoukkojen ylipäällikkönä, ja hänen käskystään oli armeja askel\naskeleelta peräytynyt ilman ainoatakaan miekansivallusta. Venäläisiä oli\n20,000 miestä Helsingissä; tsaari itse oli siellä väkensä keskellä,\ntarkasteli varustuksia ja yhä vahvisteli niitä, järjesteli kaikki ja\nvalmisteli koko Suomen valloitusta. Kamalan hiljaista oli kaikkialla,\nmaan asujanten toivo hälveni hälvenemistään, tulevaisuus näytti yhä\ntukalammalta. Ylipäällikkönsä kahlehtimana seisoi armeja epätoivoissaan\nja koko maa tuskitellen odotti jokaisen uuden päivän valkenemista. Koko\ntämä vuosi oli kuultu ainoastaan surusanomia, vaara ja kauhu\ntunkeutuivat hetki hetkeltä yhä lähemmäksi, epävarmuus kasvoi yhä\nhirvittävämmäksi, mutta Ruotsista vain ei kuulunut mitään apua. Ilon\nvälähdys tosin levisi siitä menestyksestä, jolla amiraali Lillje\ntaisteli venäläislaivastoa vastaan Suursaaren seuduilla, mutta mitä\nhyötyä siitäkään tuli kun armeja ei tukenut laivastoa. Lilljen täytyi\nkolmella laivallansa peräytyä takaisin Viron puolelle. Siten jäi koko\nsisäsaaristo avoimeksi vihollisille. Mutta Lybecker vain yhä peräytyi.\nNyt hän jo oli Hämeenlinnassa ja venäläisjoukko seurasi häntä pohjoiseen\npäin. Armfelt oli kyllä saanut käskyn ratsuväellä lyödä takaisin\nyksityisiä vihollisosastoja ja suojella kansaa ryöstelemisistä\nkaikkialla, missä vaara oli suurin, mutta hänenkin täytyi vähitellen\nperäytyä suuren vihollisvoiman jaloista. Koko Uusimaa oli täynnänsä\nvihollisia ja tie oli avoinna Suomen pääkaupunkiin.\n\nOli jo iltapuoli päivää, vaan vielä aurinko paistoi kirkkaasti\nHämeenlinnan yli sekä suomalaisten leiriin, joka oli sen ulkopuolella.\nIlma oli tyyni ja kaunis, mutta vähäpä niitä oli, jotka näyttivät\nhuomaavan luonnon kauneutta, vaikka elämä niin kaupungissa kuin\nleirissäkin oli hiljainen. Kaikki ihmiset, joita näkyi, olivat alla päin\nja kolkot kasvoiltansa. Kenraalimajuri Yrjö Lybeckerin ja hänen\nesikuntansa päämaja oli kaupungissa, mutta itse leirissä oli sitä paitsi\neri telttoja ylempien päälliköiden varalla. Eräässä niistä istui hänen\nylhäisyytensä Lybecker, palanen juustoa ja leipää kädessä, ja korkealla\ntelttatuolilla vielä laihemmalta näytti hänen laiha vartalonsa, kun hän\nistui ja kapeat kasvot vielä kapeammilta siinä kuvassa, joka hänestä oli\nsyntynyt teltan seinään. Lybecker ei enää ollut nuori, hänen paras ja\nehkäpä onnellisinkin aikansa oli kulunut hiljaisuudessa, kenenkään sitä\nhuomaamatta. Historia tietää hyvin vähän taikkapa ei mitään hänen\nnuoruutensa vaiheista; se kuitenkin tiedetään, että hän oli kauan, noin\n20 vuotta, palvellut ratsumestarina ensin Skoonen ratsurykmentissä ja\nsitte ratsuhenkivartija-rykmentissä, mutta 1703 tapahtui tärkeä käänne\nhänen elämässään. Silloin hän yleni majuriksi, pääsi 1704\növerstiluutnantiksi, 1705 maaherraksi Viipuriin, 1706 kenraalimajuriksi\nja 1707 vapaaherraksi. Mikä hänelle tuotti tuollaista menestystä, lienee\nnyt aivan tietämätöntä. Tosinhan hän oli Puolan sodassa 1704 ja 1705\ntehnyt muutamia pieniä partioretkiä jotenkin hyvällä menestyksellä,\nmutta mitään erinomaista ei hänen elämässään ole nähtävänä. On lausuttu\nluulo, että Lybeckerin menestys suuressa määrässä riippui mahtavasta\nKasten Feifistä, jonka hyvässä suosiossa hän oli. Jos Feif tuolla\ntavalla auttoi Lybeckeriä, niin epäillä ainakin sopii, oliko se\noikeastaan mikään apu, sillä olipa Lybeckerillä mitä ja miten hyviä\nominaisuuksia hyvänsä, niin sotilas hän ei ollut, vaan tuli Suomen\njoukkojen päällikkönä ainiaaksi onnettoman kuuluisaksi. Häntä moitittiin\nmahtavuutensa aikana mielivaltaisuudesta eikä se suinkaan vähentänyt\nyleistä vihaa maan pelkuria päällikköä kohtaan.\n\nHänen ylhäisyydellänsä oli nyt tekemistä kirjurinsa kanssa, joka pöydän\nääressä selaili paperikasaa; mutta työ näytti jo valmistuneen, sillä\nkirjuri nousi sanoen:\n\n\"Nyt on kaikki valmis, teidän ylhäisyytenne.\"\n\nLybecker katsahti ylös ja vastasi vähän hajamielisesti: \"Jaha, vai niin,\nhyvä! Mutta vielä yksi asia. Kirjottakaa minun tervehdykseni\nkuninkaalliselle neuvoskunnalle Tukholmaan ja sanokaa minun toivovan,\nettä jo vuosikausia luvattu apu sieltä Ruotsista viimeinkin tulee.\nSanokaa heille myöskin, että me siihen luottaen istumme täällä rauhassa\ntoistaiseksi ja hätätilassa peräydymme pohjoista kohti. Sillä vaikka\nmeidän armejamme, kun nostoväki tulee, kasvanee ehkä 13,000-miehiseksi,\nen minä kuitenkaan huoli lähteä venäläisiä vastaan ennen aikojaan, sillä\nheitä sanotaan olevan 20,000. Sanokaa heille minun sotatapani olevan,\nett'en koskaan pane mitään vaaraan.\"\n\nKirjuri pani asiat muistiin ja vastasi sitte: \"Se on merkitty, teidän\nylhäisyytenne.\"\n\n\"Sanokaa heille\", jatkoi Lybecker, \"että köyhyys kasvaa täällä\nkasvamistaan.\"\n\nKirjuri taaskin kirjotti. \"Jo on merkitty.\"\n\n\"Mitä luulette, Schreiber, onkohan heillä aavistusta, että minä olen\npitänyt eri hintaa dukaatilla?\"\n\nKirjuri mietti vähäsen. \"Sanotaan sinne kirjotetun Suomesta valituksia,\nettä teidän ylhäisyytenne olette vastaanottaessanne lukenut kruunun\ndukaatit 13 taaleriksi, vaan pois antaessanne pitäneet niillä hintana 15\ntaaleria.\"\n\n\"Vai niin! Sanotaanko niin! No, se on ainakin vain epävarma huhu ja\nviisainta on olla koskematta siihen asiaan. Kirjottakaa siis vain, että\nme olemme ylenmäärin köyhät, niin että meillä tuskin on edes kruunun\näyriäkään, ja että me melkein yksinomaan elämme sillä, mitä Frisius, se\nkunnon mies meille antaa. Tukholmassa tiedetään jo hänen koko vuoden\nostaneen omilla rahoillaan kaikki, mitä laivastoon tarvitaan, ja nyt\nvoitte niille herroille kertoa hänen myöskin luvanneen pitää huolta\narmejan tarpeista, ett'ei meidän tarvitsisi nähdä nälkää. Kirjottakaa,\nettä sotamiehet ovat tähän asti saaneet 50 leiviskää jauhoja kuukaudeksi\nkutakin komppaniaa kohti ei kuitenkaan pelkkiä ruisjauhoja, vaan ohran\nja kauran sekaisia. Nyt minä kuitenkin aion muuttaa ruokajärjestystä ja\nvähentää annoksia.\"\n\nTässä keskeytti kenraalin puheen pikku porsas, joka hypiskellen tuli\nsisään, yllä punainen puku ja kaulassa kultainen rengas. Porsasta\nseurasi vanhanpuolinen mies livrea-puvussa. Hän oli kenraalin\nkamaripalvelija Person ja piteli kiinni vitjoista, joiden toinen pää oli\nkiinnitetty porsaan kaularenkaaseen.\n\nLybeckerin silmät pyörivät ilosta, hän nauroi ja tervehti semmoisella\näänellä, kuin olisi ollut hyvinkin virkistynyt: \"Ah, nöyrin\npalvelijanne! Vai tulitte tänne! Kas niin, tulepas lähemmäksi,\npoikaseni! Kuinkas nyt jaksat tänään?\"\n\nPerson kumarsi uudestaan. \"Tottahan nyt hyvin voitaneen jos milloinkaan.\nEttekö huomaa mitään, teidän ylhäisyytenne?\"\n\n\"Jaha, kyllä näen, kyllä näen.\"\n\n\"On merkitty, teidän ylhäisyytenne\", kuului väliin kirjurin ääni.\n\n\"Hyvä on, kunnon Schreiber. Vaan nyt on parasta meidän vähän levähtää.\nTe saatte itseksenne sommitella kokoon kirjeen. Siihen tulee vielä minkä\nmitäkin, mutta minä ensin ajattelen asioita. Älkää unhottako kallista\naikaa, kirjottakaa siitä laveasti. Mitenkä olivatkaan viimeiset tilimme?\nMitä maksoivat rukiit?\"\n\n\"10 taaleria tynnyri.\"\n\n\"Entä suolattu liha?\"\n\n\"26 taaleria leiviskä.\"\n\n\"Hyvä, hyvä. Kyllä kuulen, että teillä on asiat selvillä. Kirjottakaa\nkaikista heille tarkkaan, ja kun saatte kirjeen valmiiksi, tuokaa se\nminulle allekirjotettavaksi. Nyt saatte mennä.\"\n\nKirjuri läksi, mutta Lybecker huusi hänet vielä takaisin.\n\n\"Kirjottakaa myöskin, että sotamiehillä on vain vanhoja univormun\nrepaleita eikä meillä ole varaa hankkia uusia.\"\n\nKenraali oli hypähtänyt ylös kirjuria takaisin kutsumaan. Nyt hän palasi\nja kävi istumaan.\n\n\"Kuulkaas, hyvä Person\", sanoi hän, \"te luotatte liian paljon minun\nsuosiooni, kun alinomaa juoksette tänne, niinkuin minulla ei koskaan\nolisikaan muuta tekemistä kuin ottaa vastaan teitä. Minkä tähden te\nnykyään kärkytte minun ympärilläni sekä sopivaan että sopimattomaan\naikaan? Pitäisihän teidän ymmärtää, että minulla on muutakin tekemistä\nkuin leikkiä lapsen tavalla.\"\n\nPerson käänsi katseensa maata kohti ja astui takaperin, ikäänkuin aikoen\npoistua, mutta porsas hypähti eteenpäin ja veti vitjoista. \"Antakaa\nanteeksi, teidän armonne. En minä ollenkaan aikonut tulla tänne, mutta\ntämä viisas elukka ei minulle antanut rauhaa, ennenkuin poikkesimme\ntelttaan.\"\n\nLybeckerin kasvot kirkastuivat. \"Hm, vai tahtoi hän itse tulla?\"\n\n\"Niin toden totta, ei hän antanut minulle vähintäkään rauhaa. Ja muuten\ntoivoin minä sen miellyttävän ja huvittavan teitä, kun sillä on uusi\nunivormu, jonka juuri sain valmiiksi.\"\n\n\"Ah tosiaankin! No, johan näenkin, että olette tehnyt uuden nutun\nkultapojallemme. Katsotaanpas! Eipä juuri huonoin. Mutta rengas? Eiköhän\nse purista kaulaa?\"\n\nPerson kumartui ja näytti, ett'ei siinä ollut mitään vaaraa. \"Ei\nsuinkaan, näettehän itsekin, teidän armonne, että koko sormi mahtuu\nväliin. Kas vain, miten viisas elukka se on. Hän ihan ymmärtää, että\nteidän armollanne on huolia ja murhetta mieltä rasittamassa, ja nyt se\ntahtoo hyppimisellään ja reippailla äänillään ilahuttaa teidän\nylhäisyyttänne.\"\n\nLybecker hymyili kummastellen. \"Mitä, luuletteko todellakin niin, hyvä\nPerson?\"\n\n\"Kyllä minä sen tiedän. Minä tiedän, että Bellario on viisain elukka\nauringon alla ja rakastaa teidän ylhäisyyttänne enemmän kuin kukaan muu\npaitsi minä, enemmän kuin kapteeni Yrjökin.\"\n\n\"Niin, minä tiedän, että te olette minun uskollisin mieheni, kunnon\nPerson.\"\n\nPerson astui askelta likemmäksi. \"Kyllä olenkin, teidän ylhäisyytenne;\nkyllä olen ja sentähden uskallan kaikessa nöyryydessä rukoilla teidän\narmoanne pitämään minua muistissa.\"\n\n\"Muistan, muistan, kunhan vain oikea hetki tulee.\"\n\n\"Ah, se hetki ei koskaan tuo mitään hyvää, teidän armonne. Tiedän minä\nmonenkin sitä odotelleen, vaan kaikille heille on käynyt onnettomasti.\"\n\nLybeckerin ajutantti astui telttaan ja antoi kenraalille kirjeen. \"Sanan\ntuoja laivastosta\", sanoi hän \"toi tämän kirjeen amiraali Lilljeltä; hän\nodottaa pääsöä puheillenne.\"\n\nKenraali mursi sinetin ja luki, heitti sitte kirjeen pöydälle ja sanoi\nvähän hajamielisesti: \"Minä tahdon puhua kenraalien Armfeltin ja De la\nBarren kanssa.\"\n\n\"Entä sanantuoja?\" kysyi ajutantti.\n\n\"Hän odottakoon.\"\n\nAjutantti poistui ja teltassa olijat pysyivät vaiti. Ainoastaan porsas\nhäiritsi hiljaisuutta, iloisesti röhkimällä ja hyppimällä kenraalin\npolville. Person seisoi kuin tulisilla hiilillä; muutaman minuutin\nkuluttua piti hänen poistua toisten tieltä, ehkäpä ainiaaksi. Tämmöisinä\naikoina ei mitään käynyt niin tarkkaan edeltäpäin arvaaminen. Epävarmuus\nteki hänet rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen, niin että hän taas alkoi\npuhua:\n\n\"Niin on, kuin minä sanoin: viisaampaa elukkaa ei ole. Hän tietää teidän\narmollanne olevan taskussa sille jotakin hyvää ja pöydällä myöskin, eikä\nhän nyt ennen rauhoitu, kuin saa ne suuhunsa. Kas, miten kiire sillä on.\nHän tietää, että korkeain herrain tultua on liian myöhä.\"\n\n\"Ei suinkaan, kelpo Person. Kyllä minulla aina on aikaa uskollisille\nystävilleni.\"\n\n\"Ah, teidän ylhäisyytenne, jospa tohtisin uskoa, että teidän armonne\ntahtoisitte kuulla minua nyt; minä en uskalla odottaa oikeaa hetkeä;\nsaattaisihan minulle käydä, niinkuin kävi kauppias Bytingille sekä\nLindille ja Varpuselle.\"\n\nKenraalin silmät suurenivat. \"Mitä tarkotatte?\"\n\n\"Eikö kauppias Byting ollut liitossa teidän ylhäisyytenne kanssa, kun ne\nsuuret viina-aamit tulivat Rostockista, ja eivätkö Lind ja Varpunen\nolleet tottuneimmat salapurjehtijat, kuin koskaan on kynnellyt Paraisten\nvesiä, mutta minä heitä kuitenkin varotin, sillä minä olen huomannut\nkaiken riippuvan siitä, miten kauan onni antaa toisten pidellä itseään\nkiinni. Niin, minä varotin heitä, mutta he luottivat siihen, että\nvaikkapa heidät nipistettäisiinkin kiinni, niin ei teidän armoanne\nkuitenkaan saada kiinni ettekä te jätä heitä pulaan.\"\n\n\"No, älkäähän nyt huutako noin kovasti!\"\n\n\"Minä vain tahdon sanoa,\" jatkoi Person, \"että kun suuret viina-aamit\ntulivat, otettiin kiinni kauppiaat, Lind ja Varpunen ja monta muuta, ja\nmoni heistä istuu nyt kuritushuoneessa, ehkäpä ainiaaksi.\"\n\nKenraali hypähti ylös tuoliltaan.\n\n\"Saatte mennä tiehenne! Ulos heti!\"\n\nPerson astui nöyrästi muutaman askeleen takaperin, sanoen: \"Raskaalta\ntuntuu, kun vanhaa, uskollista palvelijaa näin kohdellaan. Minä lähden,\nkoska teidän armonne käskette, mutta kun joku toinen astuu minun\nsijaani, silloin näkyy paljo semmoista, joka nyt on kätkettynä\nmaailmalta.\"\n\n\"Mitä lempoa te sitte oikeastaan tahdotte? Eikö minulla ole muuta\ntekemistä kuin kuunnella lorua vanhoista salapurjehtijoista?\"\n\n\"He olivat teidän armonne palvelijoita niinkuin minäkin ja minua ehkä\nodottaa sama kohtalo. Sentähden minä mielelläni nauttisin elämää niin\nkauan kun voin, mutta minun palkkani on vähäinen, se maksetaan 15\ntaalerin mukaan dukaatilta ja...\"\n\n\"Hävytön!\" tiuskasi kenraali niin voimakkaasti, kuin häneltä muuten\nharvoin kuultiin taikkapa ei koskaan. \"Semmoista palkkaa kuin teillä, ei\nole kellään muulla koko armejassa! Kansa näkee nälkää eikä itsellänikään\nole mitään, mutta te, te ette koskaan saa kylliksenne. Vuosi vuodelta\nolen lisännyt teille sekä oikein että väärin ja kuitenkin... Mutta nyt\nonkin kaikki lopussa. Ei taaleriakaan enää, se on viimeinen sanani.\"\n\nLybecker heittäytyi kiihtyneenä tuolille. Semmoisena ei häntä oltu nähty\npitkään aikaan, mutta Person tunsi kyllin hyvästi herransa eikä suinkaan\nvielä jättänyt asiaansa niin vähällä. Vaan ennenkuin hän ehti itse\noikein päättää, mihinkä keinoon hänen nyt piti ryhtyä, astuivat telttaan\nkenraalit Armfelt ja De la Barre ynnä heidän ajutanttinsa Fieandt ja\nHastfer.\n\n\n\n\nXVI.\n\nSotaneuvottelu.\n\n\nKaikki äsken telttaan tulleet upseerit olivat reippaita ja muhkeita\nmiehiä vaikka ijässä oli suuri erotus ja samoin elämänvaiheissa. Ylevänä\nja synkkänä seisoi siinä Armfelt, suru maan kurjuudesta maalattuna\notsalle, mutta vahvatekoinen vartalo ja kirkas katse todistivat hänen\nvoimansa murtumattomaksi. Koetuksia ja puutetta oli tällä miehellä ollut\nkumppanina aina lapsuudesta asti, mutta ne eivät kuitenkaan olleet\nmuuttuneet rasittaviksi kahleiksi, vaan portaiksi, joita myöten hän\naskel askeleelta nousi ja hankki itsellensä suuren nimen, joka on\nainiaan seuraava hänen muistoansa ja julistava hänen sotilas- ja\nisänmaanystävämainettansa. Armfelt syntyi Inkerinmaalla 1666 ja kadotti\n9 vuoden ijässä isänsä sekä kohta sen jälkeen rälssien peruutuksen eli\nreduktsionin kautta isäinsä tilukset, niin että hänen jo hyvin aikaisin\ntäytyi tulla omin neuvoin toimeen. Hämeen-Uusmaan ratsujoukon översti,\nvapaaherra Otto Wellink otti isättömän pojan huomaansa; Armfelt pääsi\nhänelle paashiksi. Vähää myöhemmin toimitti Wellink pojalle täydellisen\nvarustuksen, hevosen ja 100 riksin palkan sekä 1683 korpraalinpaikan\nerääseen rykmenttiin. Kolmen vuoden kuluttua läksi Armfelt asianomaisten\nluvalla Ranskaan ja rupesi palvelukseen ruhtinas Ferdinand Fyrstenbergin\nrykmenttiin. Siellä hän 17 kuukautta kantoi tavallisena sotamiehenä\nmuskettia, mutta yleni sitte tuon tuostakin, kunnes hänet viimein 12\nvuoden kuluttua nimitettiin kapteeniksi. Koko ajan oli Armfelt osottanut\nsuurta taitoa ja rohkeutta Hän oli seurannut ranskalaisarmejaa moneen\ntaisteluun ja piiritykseen, ollut Nizzassa, Villa Frankassa ja Susassa\nItaliassa sekä Valenciennesissa ja Athissa Belgiassa, mutta kun\nRijsvijkin rauha 1697 lopetti sodan palasi hän kotiinsa Inkeriin ja\nvuokrasi siellä Hatsinan kruununpuustellin, joka oli viiden peninkulman\npäässä Nevan suusta. Kohtapa alkoi pitkä sota, jolla Wenäjä etupäässä\ntarkoitti juuri Inkerin saantia. Silloin Armfelt sai kotiseudun\npuolustukseen käyttää ulkomailla saavuttamaansa sotataitoa, ja 1701\nnimitettiin hänet kenraaliajutantiksi Cronhjortille. Mutta Inkerinmaata\nei saatu pelastetuksi Venäjän mahtavilta voimilta; 1703 oli Cronhjortin\narmeja jo peräytynyt Siestarjoen tälle puolen. Samana vuonna tehtiin\nonnellinen hyökkäys Lahdenkylässä, jolloin lennähti luoti Armfeltin\nvasempaan olkapäähän. Tammikuun lopulla 1705 johti hän partioretkeä\njäätä myöten Retusaarta vastaan, jossa vihollisen varastot poltettiin,\nja pääsiäislauantaina samana vuonna teki hän onnellisen retken samaa\njäätä myöten Seitsiin. 1706 oli Armfelt Viipurissa sen piiritysaikana.\nSeuraavana vuonna hänet nimitettiin överstiksi Viipurin ratsuväkeen, ja\nsilloin hänen sanotaan saavuttaneen niin paljon rakkautta kansassa, että\nrusthollarit tänäkin ahtaana aikana kaikin tavoin koettivat viimeiseen\nasti suorittaa ratsuvelvollisuutensa. Viipurin antauduttua lähetettiin\nArmfelt eri joukon kanssa Savoon, josta hän kevättalvella teki muutamia\nonnellisia hyökkäyksiä Käkisalmen lääniin ja tunkeutui aina Jääsken\nkirkolle asti. Siellä hän näyttää partiojoukkoineen pysyneen syksyyn\nasti, ahdistellen Viipuria etelästä päin, samalla kun kreivi Nieroth oli\npääjoukon kanssa sen länsi-ja pohjoispuolella. Tänä vuonna ylennettiin\nArmfelt kenraalimajuriksi, joten hän nyt oli ylipäällikön jälkeen ylin\nmies Suomen armejassa.\n\nSiinä asemassaan seisoi hän nyt hänen ylhäisyytensä Lybeckerin edessä,\nja muutaman askeleen päässä seisoi hänen aseveljensä kenraalimajuri\nReinhold Johan De la Barre, syntynyt, tietämätöntä minä vuonna\nluultavasti Liivinmaalla suvusta, joka alkuaan oli ranskalainen. Eräs\nAntoine De la Barre näyttää 1573 seuranneen Valoisin Henrik prinssiä\nPuolaan. Hänen poikansa muutti Liivinmaalle, rupesi Kustaa II Aadolfin\npalvelukseen ja sai läänikseen eli rälssiksi Ermesin sukuperinnön\nsamasta maasta. Tämän Wilhelmin poika Antonius De la Barre kirjotettiin\nRuotsin aatelisten lukuun. Hän oli nainut Anna Gertrud von\nYxkyll-Gyllenbandin, ja heidän poikansa oli tämä Reinh. Joh. De la\nBarre. Isonvihan alussa palveli hän Tiesenhausenin virolais-ratsuväessä\nInkerinmaalla ja 1703 hänet nimitettiin majuriksi ja samana vuonna\nsanotaan hänen osottaneen suurta rohkeutta Rajajoen taistelussa. Hän\nyleni sittemmin överstiluutnantiksi Turun ratsuväkeen ja 1712 överstiksi\nsekä siirrettiin seuraavana vuonna kenraalimajurina Hämeen-Uusmaan\nratsuväkeen.\n\nMuukalainen kun oli Suomen armejassa, hän ei luultavasti koskaan\nsamoilla tunteilla seurannut meidän taistelujamme kuin perisuomalainen\nKaarle Armfelt; mutta koska hän oli sankarillinen ja kunnianhimoinen\nsekä tottunut menestykseen ja saamaan kunniaa muilta, niin tuo nykyinen\nriippuvaisuus Lybeckeristä teki hänet yhtä kiusautuneeksi kuin kaikki\nmuutkin koko armejassa.\n\nJo oli ehtinyt levitä huhu, että laivastosta oli tullut jokin sanoma, ja\nsiitä kaikki tietysti saivat aihetta arvailuihin ja kaikenlaisiin\ntoiveihin. Molempien kenraalienkin kasvoista näkyi kiihkeintä\nuteliaisuutta, kun he kiireesti astuivat Lybeckerin telttaan; mutta mitä\nhe näkivät, oli niin odottamatonta, että he sanan saamattomiksi\noudostuen peräytyivät pari askelta.\n\nArmfelt ensinnä keskeytti vaitiolon, sanoen: \"Teidän ylhäisyytenne, te\nkutsuitte meitä.\"\n\n\"Niin kutsuin...\" Siinä keskeytyi kenraalin puhe hänen nelijalkaisen\nsuosikkinsa toimesta, se kun Personin nyäistessä vitjoista äkisti\nhyppäsi hänen armonsa syliin.\n\nLybeckerin kasvot kirkastuivat huomattavasti; hän kumartui eteenpäin\nhyväillen silittelemään porsaan selkää. \"Ah, nöyrin palvelija! Katsopas\nvain; ollaanko nyt niin hyvät ystävät! Niin hyvät herrat, ei kukaan\nteistä voi uskoa, miten viisas elukka tämä Bellario on. Hän tuntee minut\ntuhansienkin joukosta ja keskeltä sotamies-armejaa osaa se löytää\nkenraalinsa.\"\n\nLybeckerin puheille tulleet herrat seisoivat mykkinä, mutta omituinen\nhymy leikki Hastferin huulilla ja Lybecker astui kädet puuskassa\nnuorukaisen eteen ja sanoi äreästi: \"Te ette usko, herra, te epäilette\nBellarion tuntevan minua tuhansien joukosta.\"\n\nHastfer seisoi kuin kynttilä, mutta silmät eivät voineet salata hymyä,\njota hän muuten kyllä koetti tukeuttaa, ja äänikin kuului vapisevalta,\nkun hän vastasi: \"Minä vain ajattelin, tuntisikohan Bellario teidän\nylhäisyyttänne myöskin siviili- tai juhlapuvussa.\"\n\nLybecker katsoi kummastellen nuorukaista. \"Sitä minä en ole koskaan\ntullut ajatelleeksi. Kuulkaas, Person, tuokaa juhlapukuni. Saammepas\nnähdä, tunteeko Bellario sitte minua.\"\n\nArmfelt kalpeni suuttumuksesta. \"Teidän ylhäisyytenne luvalla pyydän\nminä saada poistua.\"\n\n\"Samaa pyydän minäkin\", lisäsi De la Barre aivan suutuksissaan.\n\n\"Mitä nyt? Mitä te aiotte, hyvät herrat? Meillä on tärkeitä asioita\nkeskusteltavana.\"\n\nDe la Barre peräytyi sanoen: \"Missä sika on sankarina, siellä ei meillä\nole mitään tekemistä.\"\n\n\"Sika! sika!\" toisteli Lybecker. \"Kaikkia vielä! Mutta samapa tuo. Onhan\nhuomennakin vielä päivä. Person, viekää pois Bellario ja etsikää käsille\nminun juhlapukuni.\"\n\n\"Ettehän vain, teidän ylhäisyytenne, unhota uskollista palvelijaa?\nTiedättehän, mitenkä minun asiani ovat.\"\n\nLybecker otti paperinlapun, kirjotti siihen muutamia sanoja ja virkkoi;\n\"Näyttäkää tämä, jos minä joskus katuisin.\"\n\nPerson luki nopeasti kirjotuksen ja kumarsi sanoessaan: \"Teidän\nylhäisyydellänne ei ole ketään uskollisempaa palvelijaa.\" Hän veti\nBellarion pois kanssansa teltasta.\n\nYlipäällikkö astua tallusteli levottomasti ympäri, mikäli tila huoneessa\nsalli, pysähtyi viimein kenraalien eteen ja kysyi:\n\n\"Mitä te noin katsotte minuun?\"\n\nArmfelt malttoi mielensä. \"Teidän ylhäisyytenne, te kutsuitte meitä ja\nme aavistamme tärkeitä asioita. Sanotaan tulleen sanantuojan\nlaivastosta.\"\n\n\"Niin on tullut. Tässä on kirje Lilljeltä. Amiraali on tavannut\nvenäläislaivaston Suursaaren ja Pellingin välillä ja on saavuttanut\nloistavan voiton.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, antakaa meidänkin nähdä kirje!\" pyysi Armfelt.\n\nKun kenraalit saivat luetuksi amiraalin kirjeen, kysyi Lybecker: \"No,\nmitä luulette? Mitä on tehtävä? Minun mielestäni ei mitään, ennenkuin\nluvattu apu ehtii Ruotsista tulla.\"\n\nDe la Barre heilautti ivallisesti hymyillen päätänsä ja vastasi: \"Sitä\napua olemme jo nytkin liian kauan turhaan odottaneet.\"\n\n\"Ja saamme kaiketi odottaa tuomiopäivään asti, sillä Ruotsilla ei ole\nmitään antaa\", lisäsi Armfelt.\n\n\"Siltä näyttää,\" vastasi Lybecker luottavasti, \"mutta toivoahan aina\nsaattaa ja sill'aikaa on viisainta olla liiaksi uskaltamatta ja\nsaavuttaa voitto hiljaisella peräytymisellä.\"\n\nArmfelt huokasi syvään. \"Jos voittaisimme peräytymisellä, niin johan\nkoko tsaarin valtakunta olisi meidän. Vaan nyt ovat päinvastoin\nviholliset anastaneet suuren osan meidän isänmaastamme ja häpeä on\nvienyt paljon meidän kunniastamme. Nyt on pelastettava, mitä vielä on\npelastettavissa.\"\n\n\"Te puhutte rohkeita sanoja, hyvä herra\", virkkoi Lybecker, asettuen\nistumaan suoraksi kuin seiväs.\n\nDe la Barren suuret tummat silmät säihkyivät; hän heti vastusti: \"Ei\nniin rohkeita, ett'ei rohkeampia tarvittaisi, jos totuuden pitäisi\nkokonaan tulla ilmi, sillä kuningas, kansa, valtakunta ja koko maailma\nvoisivat kyllä osotella meitä sormellaan ja kysyä: Missä piileskeli\nSuomen armeja silloin, kun Viipuri taisteli ja kukistui? missä se oli,\nkun venäläiset Pernajanlahdessa odottelivat ratsuväeltänsä apua? miksi\nei Armfelt saanut, niinkuin pyysi, mennä Pyhtäälle ja ajaa sen ratsuväen\ntakaisin, ennenkuin se ehti yhtyä pääjoukkoon? Jos teidän ylhäisyytenne\nolisi täyttänyt meidän pyyntömme, niin ei nyt venäläisillä olisi lujaa\njalansijaa maassamme, sillä Ruotsin laivasto oli viimeinkin Lilljen\njohdolla tulossa ja hän olisi voinut meren puolelta tunkeutua\nvihollisleiriin, jos me olisimme yht'aikaa hyökänneet maan puolelta.\nMutta teidän ylhäisyyttänne ei saatu taivutetuksi siihen, te annoitte\nvihollisosastojen yhtyä rauhassa. Me, niin, me vaan peräydyimme\nPorvooseen ja sitte...\"\n\n\"Vaiti, herra!\" tiuskasi Lybecker, vaan De la Barre jatkoi:\n\n\"Ei, vaan vielä muutamia sanoja, teidän ylhäisyytenne. Kun venäläiset,\n23,000 miestä, seurasivat meitä, käännyimme me taas pois rannalta,\nannoimme heidän marssia Helsinkiin ja rakentaa sinne varustuksia, ja\nsillä tavalla on tsaari saanut lujan jalansijan Kymin tällä puolella. Me\nkuitenkin yhä vain istumme kädet ristissä, mitään tekemättä ja osaamatta\nmitään muuta tehdä kuin peräytyä.\"\n\nLybecker hypähti ylös tuolilta ja tiuskasi: \"Ja kaikkea tuota uskallatte\nsanoa minulle!\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne,\" vastasi Armfelt vakavasti, \"kaikella on rajansa,\nja nyt on jo aika julkisesti puhua asiat, niinkuin ne ovat. Meidän\nasemamme tulee päivä päivältä yhä arveluttavammaksi, ja mitä aiotaan\ntehdä, se pitää tehdä pian.\"\n\n\"Ennen kaikkea pitäisi minun syyttää teitä kaikkia kapinan teosta ja\nkunnioituksen puutteesta. Hirttää, ampua teidät pitäisi! Minä en käsitä,\nmiten te uskallattekaan!\"\n\n\"Olemme me uskaltaneet paljon enemmänkin\", virkkoi De la Barre,\nkiivaasti viskaten Lilljen kirjeen takaisin pöydälle.\n\n\"Minä pyydän ja rukoilen teidän ylhäisyyttänne!\" sanoi Armfelt.\n\nLybecker löi onnettomuuden tuskassa kätensä yhteen, ojensi ne\nliikutettuna kenraaleja kohti ja huusi käheästi: \"Ja minä rukoilen\nteitä, hyvät herrat, älkää minua enää kiusatko! Ettekö näe, että minä\nteen itsessäni ihmeitä ja kukistan suuttumustani, jonka kuitenkin\npitäisi nyt ukkosena iskeä teihin molempiin. Eipä juuri ole mitään\nvaivaa suuria sanoja puhuessa, mutta toista on sitte, kun asia vaatii\ntyötäkin, kun on näytettävä, mitä todella uskalletaan. Enhän minä\",\nlisäsi hän levollisemmin, \"epäile teidän rohkeuttanne, rakas Armfelt,\nenkä teidänkään, De la Barre, mutta eiväthän päälliköt ole koko voima\neikä pää ole koko mies. Ja armejassa pitää miesten rohkeuden olla yhtä\nlujana ja varmana kuin päällikköjen. No niin, saammepahan nähdä. Minä\naion kutsua teidät, hyvät herrat, huomenna neuvottelemaan, ja\nsilloinpahan saamme nähdä, kellä on rinnassa rohkeutta uskaltaa jotakin\nsiinä urotyössä, joka on tehtävä. Minun ehdotukseni on oleva suuri,\nniin, todellakin suuri. Minulla on rohkeita aikeita ja minä uskon\nitseeni, niinkuin voima uskoo, ja minä tunnen itsessäni, että se voima\nvaikuttaa väkijoukkoon. Minä teille sanon, että älköön kukaan silloin\ntulko peloissaan neuvotteluun. Minä olen sankari ja kuninkaan ensimäinen\nmies ja minä myöskin vaadin uskollisia miehiä kokoutumaan ympärilleni.\nVäestä riippuu hyvin paljon taistelussa.\"\n\nNuoret ajutantit katsahtivat äkisti toinen toistansa silmiin ja hyvin\npunastuen sanoi Fieandt:\n\n\"Herra kenraali, ettehän vain epäille, että meidän rinnassamme on\nkylliksi rohkeutta silloin, kun viimeinkin toiminnan hetki tulee, koska\nmeillä kerran on ollut rohkeutta sokeasti totella teitä ja saattaa asiat\nsille kannalle, kuin ne nyt ovat?\"\n\nLybecker hämmästyi. \"Mitä te uskallatte sanoa, herra?\" tiuskasi hän.\n\"Millaista puhetta! Te ette tule meidän neuvotteluumme huomenna. Te\nsaatte ryömiä arestiin heti paikalla ja istua siellä, kunnes minä teitä\nkutsun. Mikä te luulette olevanne? Luutnantti te olette ja lisäksi\nsuomalainen, siinä teidän ansionne. Ja tuota rohkeutta, jota niin\nkehutte, ette vielä ole näyttänyt, hyvä herra, eivätkä teidän\nmaanmiehennekään ole sitä näyttäneet. Kaksi asiaa he minun tietääkseni\nosaavat, syödä ensin ja maata sitte.\"\n\nLybeckerin sanat tunkeutuivat kuin miekan pistos nuorukaisen sydämeen ja\nherättivät siellä eloon kauan kyteneet tunteet. Hän ajatteli omaisiansa\nja kansaansa semmoisina, kuin oli oppinut tuntemaan heidät taisteluissa.\nHän näki isänsä ja vanhemman veljensä taistelevan Tiesenhausenin\nurhoollisessa rykmentissä Liivinmaalla, hän muisti Tallinnan piiritystä\nDe la Barren johdolla; miten oli taisteltu siellä ja ennen Suomessa ja\nmiten nyt taisteltiin täällä Suomessa! Mitä voimaa ja rohkeutta hän\nolikaan ennen nähnyt, kun veli 34 suomalaisensa kanssa hävitti\nvenäläisten linnotukset Muolassa ja sitte vielä kerran vallotti samat\nlinnat, kun vihollinen sai ne jälleen rakennetuksi. Kymijoen, Karjalan,\nKarjan sillan ja monen muun taistelun sankarit astuivat elävinä hänen\nsilmäinsä eteen, kehottaen häntä pesemään pois häväistystä, jonka heille\noli viskannut vasten silmiä valtakunnan pelkurimaisin mies, ja\nmuistamatta mitään muuta vastasi hän rohkeasti:\n\n\"Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne, mitä unta me sitte näemme noin\nmaatessamme? Me näemme teidät seisovan oikeuden edessä vastaamassa\nnäistä ajoista ja teidän sijassanne olevan kunnon miehen.\"\n\nLybecker raivostui: \"Tuokaas tänne miekkanne! Antakaa pois se! Tuolla\nlailla puhuessanne ette sitä tarvitse.\"\n\nMutta raivoissaan oli nuorukainenkin. Viha ja ylenkatse kuohuttivat\nhurjasti hänen vertansa. Hän sivalsi miekan tupesta, katkoi sen\npalasiksi ja viskasi ne kenraalin jalkain eteen, äristen hampaiden\nvälistä: \"Konnan käsi ei saa sitä häväistä!\"\n\n\"Hoi, vahti!\" huusi Lybecker ja vahtimies tuli. Kenraali sanoi\nkorpraalille: \"Te vastaatte, että tämä herra pysyy lukon takana.\"\n\nVahti vei pois Fieandtin ja Lybecker astua sipsutteli kiihtyneenä\nedestakaisin. \"Kurjaa!\" tiuskasi hän. \"Kurjan kurjaa todella! Minä olen\nliian hyvä, kun annan väen ja päälliköiden kinastella ja aina\nhidastelen, milloin pitäisi rangaista, enkä tee koskaan rangaistuksen\nesimerkkiä, jota voitaisiin kertoa yli koko maan. Se ehkä katkoisi\nsiivet tuolta rohkeudelta, joka tekee joka kielen niin hävyttömäksi sekä\nsuurissa että pienissä asioissa, kun on vaan puhe minusta. Mitä minä\nsille osaan, että väki tässä seisoo alastomana? Mitä minä osaan siihen,\nettä väellä ei ole leipää?\" Hän kääntyi upseerien puoleen: \"Mitä minä\nsille taidan, että köyhyys leviää leviämistään nyt paljoa pahemmin kuin\nennen!\" Lybecker katseli herrojansa lapsellisella voitonriemulla,\nikäänkuin ylpeillen, ett'ei kukaan voinut velvottaa häntä toimittamaan\nvaatteita ja leipää armejalle.\n\nHetkisen olivat kaikki vaiti, ehkäpä kenraalit epäilivät, tokkopa\nollenkaan maksoi vaivaa puhua enää mitään tuolle onnettomuuden\npäällikölle, vaan viimein kuitenkin De la Barre sanoi:\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, sille te ette mitään voi, mutta teidän on syy,\nett'emme me saa taistella. Sotamies ei murise siksi, että hän näkee\nnälkää, eikä siitäkään, että hän on repaleissa, melkein alastomana\ntalvipakkasessa. Ei, vaan hän murisee siksi, ett'ei hän saa koskaan\ntaistella.\"\n\nNiistä sanoista vuosi uutta öljyä kenraalin vihan tuleen, hän ei enää\njaksanut pysyä maltillisena. \"Vai niin, vai tekin!\" tiuskasi hän. \"Niin,\ntaistelu, taistelu ja yhä vain taistelu on ainaisena tunnussanana!\nEttekö luule minun tietävän kaikkea lorua, jota nyt siitä laverrellaan?\nSaattaa kyllä olla hyvä taistella, mutta minä puolestani ennemmin\nsäästän sotaväkeä. Pitäähän olla hyvä väkeänsä kohtaan eikä panna sitä\nalttiiksi, ennenkuin muu ei auta. Minä odottelen oikeaa hetkeä, hyvät\nherrat, ja tiedän kyllä aikani, se kyllä tulee, kunhan joutuu.\"\n\n\"Ell'ei se nyt ole tullut, niin emmepä koskaan tässä elämässä enää\nnäekään sen tulevan\", sanoi Armfelt kylmästi ja katkerasti, mutta De la\nBarre, nuori ajutantti, ei enää jaksanut hillitä mieltänsä. Harmi ja\ntuska saivat hänen äänensä vapisemaan, mutta sanat olivat kuitenkin\nselvät kun hän liikutettuna puhui:\n\n\"Oikea hetki on ammoin paennut käsistämme, sentähden sotaväki napisee.\nToinen puoli Suomea on jo venäläisten vallassa eikä ole juuri kertaakaan\npaljastettu miekkaa, ei juuri nimeksikään ammuttu estääkseen ruhtinas\nGalitsinin ja tsaari Pietarin väen etenemistä. Sotamies näkee isänmaansa\nolevan päivä päivältä suuremmaksi kasvavassa vaarassa, vaan näkee\nsamalla itsensä sidotuksi, hän tahtoo kyllä, vaan ei saa auttaa; hän\nnäkee rakkaimpia seutujansa hävitettävän, näkee kotinsa ja kotiväkensä\nturmioksi kasakan rientävän, mutta itse olevansa sidottu päällikön\nkäskyillä. Tarvitaanpa rohkeutta ja urhoollisuutta, tarvitaan lain\nkunnioitusta, että vieläkin totellaan, tarvitaan voimaa ja paljon\nenemmän uljuutta kuin taistelussa kuolemiseen!\"\n\nLybecker horjui maahan kukistumaisillaan, vaan malttoi mielensä, joi\nvettä ja astui pari kertaa edestakaisin sekä sanoi sitte nähtävästi\ntyynempänä: \"Puhuttepa varsin suoraan, hyvät herrat. Tällä kertaa annan\nteille kuitenkin anteeksi.\" Hänen ylhäisyytensä oli jo ammoin huomannut\nvaltansa murtuneen; väkivallalla ja sotaoikeudella hän ei päässyt\nmihinkään. \"No niin, me ajattelemme taistella, kun vain aika siihen\ntulee. Huomenna on minun neuvotteluni.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nKansaa.\n\n\nKenraalin puheen keskeytti ulkoa kuuluva kova huuto, ja kun hän katsahti\nsinne, näkyi vanha vaimo tuskaisesti taistelemassa paria sotamiestä\nvastaan, jotka eivät olisi tahtoneet häntä laskea telttaan. Vaimo oli\nIikka, joka nyt oli ehtinyt jo leiriin. Lybecker meni ulos ja viittasi\nsotamiehille päästämään hänet irti.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi hänen ylhäisyytensä.\n\n\"Armollinen herra,\" rukoili Iikka, \"älkää rangaisko meitä, viattomat me\nolemme.\"\n\n\"Mitä te tahdotte?\"\n\n\"Ah herra, ettekö tiedä, että nostoväki on tulossa tänne? He ovat jo\nkauan olleet matkalla sotajoukkoon, ja minä luulin heidän ehtivän tänne\njo ennen minua.\"\n\n\"No entä sitte? Mitä teillä on nostoväen kanssa?\"\n\n\"Herranen aika, ettekö, teidän armonne, tiedä, että minun ainoa poikani\non siellä? Antero, se sama, jota ne ennen aina sanoivat räätäliksi\nsentähden, että minä hyvällä ja pahalla koetin häntä saada pysymään\nräätälin opissa, sillä...\"\n\n\"Mene lemmon tuuttiin räätälinesi! Mene tiehesi, akka!\"\n\nIikka pani rukoilevaisesti kätensä ristiin. \"Voi älkää, teidän armonne,\narmahtakaa minua! Antero ja minä olemme köyhimmät kaikista köyhistä tänä\nkurjuuden aikana, ja minä rukoilen, rakas, armollinen herra, antakaa\nminun pojalleni mekko siitä uudesta sarasta, jonka Marttilan emäntä\nlahjotti nostoväelle, sillä hänen vaatteensa ovat niin huonot, ett'ei\npaikkaamisesta enää ole apua, kun paljas iho paikoittain rupeaa\npaistamaan läpi. Talvi on jo tulossa ja köyhä vain tietää, miten vaikea\non pysyä kunnollisena, kun ei edes ole toivoakaan paremmista ajoista. Se\npoikanen on vielä nuori ja minä olen hänen äitinsä.\"\n\nLybecker pudisti hurskaasti päätänsä. \"Te olette varmaankin hullu,\"\nsanoi hän, \"jos luulette minun ehtivän ja voivan pitää huolta kaikkien\nrepalehtijain mekoista ja nostoväen saroista. Menkää komisarjuksen luo\nja puhukaa hänelle. Kas niin, hyvästi nyt.\"\n\nKenraali väistyi syrjään puhelemaan juuri tulleen ajutanttinsa kanssa,\nmutta Iikka tahtoi saada asiansa selville, kääntyi Armfeltin puoleen ja\nsanoi nöyrästi:\n\n\"Yksi asia oli uusien vaatteiden hankkiminen pojalleni, vaan sitä paitsi\nminä vielä nöyrästi pyydän lupaa päästä sotaväen mukana kulkemaan. Niin\nminä tahtoisin aina olla täällä. Voi herra, te ette tiedä, mitä\nmerkitsee köyhyys ja kun on koko maailmassa ainoastaan yksi, jossa sydän\nriippuu kiinni. Jos teillä olisi samoin yksi ainoa vain koko maailmassa,\nniin ette ajaisi pois minua.\"\n\nArmfelt katsoi vaimoon osaaottavasti ja kysyi: \"Mitä sitte aiotte\ntoimitella? Mahdoton on naisen kulkea sotaväen mukana.\"\n\n\"Ei ollenkaan mahdoton, teidän armonne. Kellä, niinkuin minulla, ei\nmonesti ole muuta makuusijaa kuin kangas eikä muuta kattoa kuin kylmä,\ntähtikirkas taivas, hän ei paljoa pyydä. Minä en kelpaa sotilaaksi,\nmutta minä voin autella heitä. Minä laitan ruokaa, paikkaan vaatteita ja\nsidon haavoja, ja sitte minä vielä, milloin tarvitsee, saatan neuvoa\nnuoria, sillä vanha ja kokenut paljon tietää. Sentähden minä juuri\ntahtoisin olla täällä, sillä nähkääs, armollinen herra, minun poikani on\nnyt semmoinen, kuin kerran on: minä en ole saanut häntä paremmaksi.\"\n\nKenraali nyykäytti päätään. \"Hyvä, kyllä ymmärrän. Tulkaa iltasilla\nkaupunkiin, ja kysykää kenraali Armfeltia, niin saamme tarkemmin puhella\nasiasta.\" Hän viittasi ystävällisesti jäähyväisiksi ja kysyi läsnä\nseisovalta sotamieheltä:\n\n\"Missä on sanantuoja, joka toi kirjeen laivastosta?\"\n\nSotamies näytti tomuista miestä, joka seisoi odotellen hänen\nylhäisyytensä puheille pääsyä. Armfelt astui hänen luoksensa, ja kohta\nmolemmat katosivat toiselle puolelle leiriä.\n\nLybecker aikoi myöskin lähteä, mutta vastassa oli Alli, joka oli yhdessä\nIikan kanssa saapunut tänne.\n\n\"Armollinen herra, armahtakaa minua!\" rukoili hän.\n\nLybecker kääntyi aivan vilkastuneena De la Barren puoleen, sanoen:\n\"Kerrotaan kansan nurisevan minua, ja kuitenkin he minua etsivät.\nNiille, jotka eivät sano minua hyväksi, tahdon näyttää, että olen hyvä.\"\n\n\"Armollinen herra,\" pyyteli tyttö, \"tahdotteko kuulla minua kuninkaan\nsijassa?\"\n\n\"No, mitä sinä tahdot?\"\n\n\"Kärsivällisyys on rakkauden tytär, ja minä pyydän, älkää\nkärsimättömästi kääntykö pois minusta. Kuningas on antanut teidät meille\navuksi ja puolustukseksi.\"\n\nLybeckerin kasvot kirkastuivat yhä enemmän. \"Tietysti, tietysti!\"\nvakuutti hän vilkkaasti. \"Kaikki apu, mitä annetaan tälle kansalle ja\nmaalle, sen kaikki minä yksin jakelen.\"\n\nNe sanat rohkasivat tyttöä, niin että hän sanoi jo levollisemmin:\n\"Rukous, joka tulee minun huuliltani, ei ole Suomen sydämestä eikä sen\nitä- tai etelärajoilta, vaan kaukaa pohjoisesta, Paltamosta, Kajaanista\nja sieltä idästä alapuolelta aina Pielisjärvelle saakka. Siellä\nlevittelee suru synkimpiä varjojansa kansan ja maan yli; ainoastaan\nteidän valtanne, joka olette kuninkaan mies, voi ne hajottaa.\"\n\n\"Mitä nyt oikeastaan tarkotat? Minä en käsitä\", sanoi kenraali\nystävällisesti.\n\n\"Minä puhun Sarkasodan kauhuista. Tottahan tunnette sen sodan te,\nniinkuin kaikki muutkin? Ja ell'ette siitä tiedäkään mitään muuta, niin\ntiedätte ainakin, että Ruotsin kruununmiehissä ja suomalaisissakin oli\nvikaa ja että venäläiset tulivat kostamaan kaikille elossa oleville\npetosta ja vääryyttä, jota ensin oli tehty heille.\"\n\n\"Entä sitte?\"\n\n\"Me elimme hiljaisessa onnessamme, niinkuin ainoastaan erämaissa\neletään, jonne harvoin taikka tuskin koskaan surun tai ilon ääniä kuuluu\ntahi jaksaa kuulua kaukaa ulkomaailmasta häiritsemään hiljaista\nvakavuutta, joka hallitsee kaikkea elämää siellä ylhäällä auringon\nrajalla. Äkisti tuli syöksymällä Kajaanista joukko naisia, niinkuin\nainoastaan ne tulevat, joiden silmät ovat nähneet syvyyden kauhistukset\nympärillänsä joka taholla ja joiden sydämet vielä vapisevat kaiken\njulmuuden muistosta, mitä ovat nähneet, ja jotka sitä paitsi pelkäävät\njoutuvansa vielä kerran saman kauhun tuskiin. He tiesivät kertoa\nkasakka-ja kalmukki-laumoja syöksyneen esiin kuin itse syvyyden virrasta\nja heidän siepanneen hurjiin, raateleviin kynsiinsä kaikki tyyni.\nKajaanin herättivät yön levosta julmuudet, joita en voi mainitakaan.\nJoka taholta kuului valitushuutoja vihollisten hurjan riemun lävitse.\nTaloista syöksyttiin kaduille pelastamaan edes henkiä, jos mahdollista;\nmutta vaikkapa vaara olikin tunkeutunut koteihin ja huoneihin, niin oli\nse kymmentä vertaa suurempi ulkona. Kaikki elävät suomalaiset\nsurmattiin; ei siinä armahdettu hentoa lasta, ei harmaapäistä ukkoa, ei\nnuorta naista, kaikki kaatui heidän kostonhimonsa uhrina, ja tuota\ntuskaa ja kauhun kuvaa valaisemaan nousi tuli punaisina, kiemuroivina\nkielinä. Kajaani paloi, kirkko ryöstettiin ja veri juoksi virtanaan alas\nkoskeen.\n\nLybecker rypisti kulmiansa ja näytti epätietoiselta. Hän oli liiankin\ntottunut noihin kärsimisen kuvailuihin ja vastasi lyhyesti:\n\n\"Minä tiedän sen Estlanderin historian. [Tarkottaa \"Sarkasotaa\". Katso\n\"Kihlakunnan-oikeuden tutkintoa Sarkasodan syistä\", Isonvihan\nhistoriasta.] Mutta mikä kerran on tapahtunut, sitä minä valitettavasti\nen enää saa autetuksi.\"\n\n\"Iisakki Käränen Kärälän kylästä, jota oli käytetty sanankuljettajana,\nkertoi vannottuansa, että Oululaisen Kauppiaan Jaakko Estlanderin poika\nJaakko oli viime Matinmessun aikaan tehnyt kauppaa hänen talossansa\nvenäläisen Omenia Pappisen kanssa, jolloin Estlanderilla oli ollut\nmukanaan vaskea ja ketunnahkoja ja muuta sellaista tavaraa, jonka\npaljoutta hän ei tiennyt sanoa, annettavaksi venäläiselle heidän\nkaupoissaan, ja oli venäläinen ollut sangen pahoillaan ja tyytymätön ja\nitkenyt, kun ei ollut saanut maksua 4 filtistä ja 9 vaatepakasta, jota\npaitsi hän oli hyvin valittanut Estlanderin kohtuuttomuutta samassa\nkaupassa vastoin välipuhetta ja lupauksia. Nimismies Tammelander kertoi,\nettä tämä Estlander oli ensin ryhtynyt venäläisten kanssa kaupan tekoon\nsarasta ja sitte heti sopinut tullimiesten kanssa sen ottamisesta\ntakavarikkoon, joten hän näyttää antaneen paljon aihetta tähän meteliin,\nniinkuin hän myöskin oli tullimiesten kanssa mainitulla saarella\nsilloin, kun sarka otettiin takavarikkoon.\"]\n\nMutta tyttö jatkoi: \"Voi, ei se kaikki vielä siinä ollut. Kun\nkaupungista tulleet pakolaiset kertoivat kerrottavansa, tulimme\nlevottomiksi mekin, jotka sitä olimme kuunnelleet, mutta ei kukaan vielä\najatellut, että vaara oli meistä ainoastaan tunnin matkan päässä. Se\ntuli kuin myrsky vinkuen ja raivoten ja hävitti pahemmin kuin kuolema,\nsillä se hävitti elämän kaikilta niiltäkin, jotka vielä henkiin jäivät.\nKuolemalla ja murhapoltolla hävitettiin Kajaani ja samoin Paltamo ja\nSotkamo, kun ryövärit läksivät palaamaan. Tulta, verta ja kauhua\nkylvivät he tiellensä; pohjolan metsät, rannat, vuoret ja taivas\nhuutavat kaikki vielä tänäkin päivänä: Apua, oikeutta ja kostoa! Ja ne\nhuutavat samoja sanoja tuomiopäivään asti, ell'ette te, korkea herra,\nmeitä auta\".\n\nLybecker pudisti kieltävästi päätänsä ja vastasi: \"Monipa sitte voisi\nminulta vaatia apua ja vielä suuremmilla syillä, kuin teillä onkaan.\"\n\n\"Eikö minulla ole syitä? Eikö minulla ole oikeutta saada apua? Ei tässä\nole enää puhetta kuolleista. Mikä on kuollut ja poissa, se on lopussa\nmutta elossa olevat vaativat apua kuninkaalta, ja koska te olette\nkuninkaan sijassa, on teillä paljo valtaa, jos vain tahdotte.\"\n\n\"Mitä te itse tahdotte? Sanokaa suoraan, mutta lyhyesti ja pian.\"\n\nNöyrästi ja rukoilevasti katsoi tyttö ylös ja pyysi: \"Minä pyydän apua\nniille, jotka vietiin pois orjuuteen hurjan ryövärijoukon mukana. Voi\nherra, koko kylät vangittiin ja ajettiin sidotuin käsin ja itkevinä\nlyöden ja hakaten orjuuteen tuonne Venäjälle päin. Kuolleet eivät huuda,\nhe lepäävät vaivostaan ja tuskistaan, mutta ne raukat, joita odottaa\nVenäjällä orjuuden rasitus, he pusertavat nuoritetut kätensä ristiin ja\nrukoilevat Jumalalta ja teiltä apua ja vapautusta. He katsovat\nkotimaatansa kohti ja tähystelevät tänne meihin päin, kun päivä koittaa,\neikö ketään näy tulevan; ah, he katselevat tänne päin yön pimeydenkin\nläpi rukoillen apua ja vapautusta. Kuulkaa heitä, jalo herra, älkääkä\nkääntykö pois niin suuresta hädästä.\"\n\nLybecker katseli epätietoisesti ympärilleen. Kansaa seisoi paljo\nkaikkialla levottomasti odotellen; nyt olisi hän mielellään antanut\nväkijoukolle suuremmoisen näytteen jalomielisyydestään ja vallastaan,\nmutta mitenkä? Hän hiljaa mietiskeli itsekseen, mutta ei mitenkään\nlöytänyt sopivaa keinoa. Viimein hän vastasi isällisesti:\n\n\"Saattavathan vangitut kyllä odottaa minulta apua ja tekin olette\nsaattaneet luottaa minuun, mutta mieltäni pahottaa, kun minun nyt täytyy\nsanoa, että te olette pettyneet, niinkuin hekin, joiden puolesta\nrukoilette. Minä olen Suomen sotajoukon päällikkönä ja minun pitää\nvastata kuninkaalle ja valtakunnan neuvostolle, miten koko sota\nonnistuu. En minä saa juoksennella sinne tänne auttamaan jokaista\nyksityistä, heidän täytyy kärsiä kohtalonsa.\"\n\nSalojen tytär ei voinut seurata semmoista ajatustapaa. \"Minä en vaadi\nveristä miekan apua\", sanoi hän. \"Laki tehköön oikeutta molemmin puolin.\nVääryyttä tehtiin suomalaisten puolelta ja venäläiset tahtoivat kostaa,\nmitä kärsivät. Antakaa, jalo herra, tuomioistuimen tehdä oikeutta niiden\nvälillä, jotka ovat tehneet ja kärsineet vääryyttä.\"\n\nSääliväisesti hymyillen pudisti Lybecker päätänsä. \"Te olette lapsi ja\nminä annan teille anteeksi pyyntönne, joka on yhtä lapsellinen kuin te\nitsekin.\"\n\n\"Mutta oikeus ei ole lapsellinen, herra, se kantaa päänsä korkealla eikä\nkammoksu vaivoja, niin kauan kun oikeus on mahdollinen.\"\n\n\"Mutta tässä ei oikeus enää ole mahdollinen.\"\n\nMenestyksen toivo pakeni yhä etemmäksi, mutta kuitenkin jatkoi Alli\nrukoillen: \"Ken tahtoo, hänelle on myöskin kaikki mahdollista. Jos\nlähetätte vain sanan tai kirjeen Venäjän tsaarille vakuuttaen, että te\nette hyväksy vääryyttä, joka on tehty kauppiaille, niin aukenee kotitie\nheti kaikille omaisillemme ja kansalaisillemme ja tsaari saa iloksensa\nosottaa laupeutta ja armoa kärsiville. Sanokaa hänelle kaikki ja\nluvatkaa korvausta niille hänen väestänsä, jotka ovat kärsineet\nvääryyttä, ja rangastusta niille meikäläisille, jotka ovat toimineet\npetollisesti. Te olette korkea ja mahtava mies, te myöskin tiedätte,\nmiten on ylevästi ajateltava ja jalosti toimittava. Teillä on, jos\ntahdotte, voimaa tunkeutua tsaarin sydämeen ja tehdä se lempeäksi niitä\nkohtaan, jotka eivät ole tehneet pahaa Venäjälle. Meidän Sarkasotamme ei\nkuulu tähän taisteluun, joka riehuu Ruotsin kuninkaan ja tsaarin\nvälillä. Ne lapset ja vaimot, jotka vankeina vietiin pois rosvojoukon\nmukana, eivät olleet millään lailla osallisina siinä vääryydessä, jonka\nEstlander teki. Ah, kirjoittakaa kirje, jos ei kukaan muu vie sitä\nperille, niin kuljen minä yöt päivät itää kohti, kunnes löydän hänet,\njota etsin, ja saan apua siltä, joka voi auttaa. Mutta jos ei lain sana\nenää auta, niin sivaltakaa miekkanne ja hankkikaa itse oikeutta\nitsellenne!\"\n\nHänen ylhäisyytensä oli luonnostaan hyväntahtoinen ja lempeä mies, ja\ntuo hädän huuto liikutti häntä yhä enemmän. Luottamus, jolla tyttö\nvetosi häneen, häntä samalla myöskin ilahutti, ja se tuntui hänestä\nhyvitykseltä tuon yleisen moitteen rinnalla. Kärsivällisesti ja\nystävällisesti vastasi hän taas: \"Minä kyllä osaan ymmärtää puheesi,\nlapsi raukka. Sinä tarkotat hyvää, mutta jätä asia sikseen. Sille me\nemme voi mitään, ja vielä vähemmin Venäjän tsaari ryhtyisi asiaan, joka\non niin pieni kuin varpunen suurten kotkien keskellä. Palaa kotiisi ja\nkerro heille siellä pohjoisessa, että Lybecker on täällä kuninkaan\nsijassa ja hoitaa suuria asioita, vaan ei pieniä.\"\n\nSe oli jo liiaksi. Alli ei voinut häntä lyödä, ei surmata tuota miestä,\njoka seisoi hänen edessänsä; hän ei edes tahtonut näyttää\nkyyneliäänkään, mutta yleinen halveksiminen oli ollut tosi, ja sitä\ntahtoi hänkin nyt lisätä muutamalla sanalla. Säkenöivin silmin hän\nvirkkoi: \"Suuri oli kyllä maine teidän ylhäisyydestänne, mutta pieni se\nkuitenkin oli siihen katsoen, mitä olette!\"\n\nLybecker oudostui ja kummastui. Samaako puhui tuo tyttö kuin muutkin?\n\"Mitä nyt?\" tiuskasi hän. \"Mitä sanoo maine? Ja kuka te olette, joka\nuskallatte niin puhua kuninkaan miehelle?\" Ja seurueensa puoleen\nkääntyen jatkoi hän: \"Toimittakaa tyttö pois leiristä, muuten voisi hän\nsaada aikaan pahaa.\"\n\nHän aikoi lähteä, mutta Alli heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huusi:\n\"Minä olen hätähuuto vangittujen huulilta! Armahtakaa! Olkaa lempeä eikä\nkova!\"\n\nKenraali koetti astua hänen ohitsensa, mutta tyttö tarttui hänen\nnuttunsa liepeeseen ja jatkoi tuskaisesti: \"Ei, älkää noin menkö! Ei,\nei, te ette saa mennä! Sanokaa, sanokaa lupaavanne. Luvatkaa vapauttaa\nvangit!\"\n\nLybeckerin tuska kasvoi myöskin, hän tahtoi päästä tytöstä eroon miten\nhyvänsä. \"Hänhän on ihan hullu!\" virkkoi hän. \"Pitäkää hänestä huolta.\"\nJa hän riuhtasi itsensä irti, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti pois.\n\nAlli nousi. Tänä hetkenä hän tuskin tiesi, mitä oikeastaan tahtoi; hän\nkatseli ympärilleen ja sanoi ikäänkuin vähän sekavana tuskasta: \"En minä\nnyt ole hullu, mutta silloin olin, kun en uskonut, mitä meidän miehemme\nsanoivat tuosta, joka tuolla pakenee. Hänen juuri oli syy, että\ntapahtui, mitä tapahtunut on, sillä hänhän otti pois ne sata hyvin\nvarustettua ratsumiestä, jotka meillä oli turvana, jotka Nieroth jätti\nsinne pohjoiseen meille suojaksi ja avuksi. Minkähän tehtävän ne\nsotilaat ovat täällä alhaalla suorittaneet? Ja mitähän suurta koko\narmejakaan on tähän päivään asti saanut aikaan? Niin sen tosiaankin,\nettä venäläiset nyt tunkeutuvat päällemme joka taholta ja että koko maa\nhorjuu, sillä kuninkaan ensimäinen mies, jonka pitäisi olla ensimäisenä\nvelvollisuuksien suorituksessa ja suurissa urhotöissä, hän on ensimäinen\nvain petoksessa ja arkuudessa.\"\n\nHänen ylhäisyytensä oli jo poissa eikä siis kuullut noita sanoja, mutta\nväkijoukko oli levottomasti seurannut koko tapausta ja kuuli nyt senkin.\nKumeaa hyväksymistä alkoi jo vähin kuulua, mutta kaikki kuitenkin\njälleen vaikenivat, kun De la Barre sanoi Allille:\n\n\"Te lausutte sanoja, joita ei pitäisi kuulua, sillä kuultuina ne\nsaattaisivat tulla hyvin kalliiksi; jokainen kuitenkin ymmärtää niiden\nlähteneen surusta, ja sentähden ne myöskin sen mukaan arvostellaan\nlempeämmin.\"\n\nHarmi ja katkeruus karkottivat surun tytön sydämestä; hän vastasi\nmelkein uhotellen: \"Teidän huomaamattomuutenne ei ole juuri minkään\narvoinen. Antakaa minulle apua; muuta minä en pyydä.\"\n\nHämärä aate kasvoi De la Barren mielessä. Pääsemättä vielä oikein\nselville katseli hän tätä erämaan tytärtä ja toisti viimein: \"Minäkö\nauttaa teitä? Juuri nytkö? No hyvä! minä autan, jos teidän asiaanne\nvoidaan enää auttaa.\"\n\nAlli pani tuskaisessa ilossa ristiin kätensä ja vastasi liikutettuna:\n\"Niinpä te varmaankin olette Jumalan lähettämä enkeli! Kirjottakaa te\nkirje ja antakaa minun käsiini, niin minä kuljen kaikkien vaarojen läpi\nja se siunaus tulee teille, joka ensin oli aiottu hänelle, joka meni\npois.\"\n\nDe la Barre ajatteli hiukan; hän ei vieläkään näyttänyt olevan selvillä\naikeestaan; vähän kierrellen vastasi hän: \"Kirjettä minä en anna niin\nheikkoihin käsiin kuin teidän, en, sillä mikä on hyvin tärkeätä, on\nmyöskin varmasti saatettava perille. Olkaa huoletta. Menkää jälleen\nkotiinne ja odottakaa, mitä tulee. Me teemme kaikki, mitä täällä suinkin\nvoidaan tehdä.\"\n\nAlli alkoi itkeä, mutta ilon kyyneliä ne olivat, jotka hiljaa vierivät\npitkin poskia, ja hiljaa hän myöskin vastasi: \"Vankiraukkojen rukouksiin\nja omaan hätään oli kyllin sanoja, mutta nyt on minulla teille\nainoastaan kyyneliä. Minä en osaa kiittää teitä, niinkuin\nansaitsisitte.\"\n\nDe la Barre katsoi poispäin, pitämättä enää lukua tytöstä, joka oli\nhänen sanoistaan saanut uutta elämää; hän vain kädellään viittasi ja\nsanoi: \"Menkää kotiinne, hyvä lapsi, ja odottakaa siellä aikaa, jolloin\nsurut muuttuvat iloksi. Voikaa hyvin!\" Vielä kerran viitaten poistui\nhän.\n\nSilloin astui Iikka rohkeasti esiin ilosta loistavin silmin. \"Kuulitteko\npojat?\" huusi hän. \"Tämä kenraali lupasi vapauttaa kaikki vankimme\nvenäläisten käsistä!\"\n\nKyllä sotamiehet olivat kuulleet De la Barren lupauksen. Heidän suruiset\nkasvonsa kirkastuivat ja hetken toivosta innostuen huusivat sotilaat\nyhteen ääneen: \"Eläköön Labar!\"\n\nMutta upseerien puhelu keskenään ei luvannut samaa iloista tulevaisuutta\nAllille, kuin De la Barre oli hänelle kuvaillut.\n\nKapteeni Stjernschantz, joka oli monen muun kanssa yhtynyt kenraalin\njoukkoon, kysyi julki De la Barrelta: \"Luuletteko sen onnistuvan, herra\nkenraali? Olisipa se tavallaan suuri teko.\"\n\nDe la Barre nykäytti olkapäitään ja vastasi: \"Jos edes koetetaan, niin\nvoi olla ainakin toivoa menestymisestä, mutta tässä ei tapahdu mitään.\nMinun lupaukseni oli vain lohdutus. Missä ei ole toivon tilaa, ei siinä\nmikään auta.\"\n\nMutta Iikka osotti kädellään kenraalia ja huusi sotamiehille: \"Kas,\nhänen pitäisi olla kuninkaan ensimäisenä miehenä.\"\n\n\"Eläköön Labar!\" kaikui taas sotilasriveistä saaden kenraalin silmät\nsäkenöimään. Hänen kaunis vartalonsa näytti pitemmältä ja ylevämmältä\nkuin ennen, mutta kenenkään ei pitänyt huomata, mitä hän tunsi;\nsentähden hän muka kummastuen kysyi: \"Mitähän väki riemuitsee? Ja mikä\nheillä lienee aiheena? Ilohuuto on niin harvinainen täällä leirissä.\"\n\nVastenmielisesti vastasi Stjernschantz: \"Herra kenraali, he riemuitsevat\nteidän lupauksestanne; meidän väkemme ei epäile kunniasanaa.\"\n\nDe la Barre hymyili. \"Enhän minä kunniasanaani antanutkaan; siihen olisi\nkunnia ollut liian korkea ja kallis. Minkä kuningas asettaa ylimmäksi\nvaltikkansa huippuun ja kerjäläinen tarkimmasti kätkee pussiinsa ja mitä\naatelismies pitää elämäänsäkin arvokkaampana, senkö minä, rahankin\nherran ja kuoleman voittajan, niin välinpitämättömästi viskaisin pois\nkuin lapsi helistimensä! Minäkö, De la Barre, joka pidän kunniaa aina\nensi asiana ja elänkin vain sitä varten, että kuoltuani olisi nimelläni\nkunniaa, minäkö sen ajattelemattomasti ripustaisin niin heikkoon\nlankaan, kuin lupaus on, jolla ei tarkoteta tuon taivaallista, ja siten\nriistäisin De la Barre-nimeltä kaiken loiston, joka vuosisatoja vanhana\nympäröi minun sukuani ja minua itseäni! Enhän toki, siinä erehdyitte,\nhyvät herrat. Minä vain lohdutusta ja rauhaa annoin, missä sitä\ntarvittiin. Mitä toivo lupaa, on paljon arvokkaampaa, kuin paraskaan\ntodellisuus voi antaa.\"\n\n\"Toivoako te vain annoitte hänelle!\" kysyi Stjernschatz vakavasti ja\nkatseli tutkistelevasti kenraalin muhkeaa vartaloa.\n\n\"Eihän muusta voi koskaan olla puhettakaan\", vastasi hän, \"mutta hyväpä\nsekin. Hänhän saattaa olla toivossa hyvinkin onnellinen. Kun uskoo ja\ntoivoo, silloin elää mielellään.\"\n\nKenraali pyörähti selin, mutta takaansa kuuli hän sanat: \"Niin ei olisi\nArmfelt koskaan tehnyt.\"\n\nNe sanat kirvelivät De la Barren mieltä. Mitä? Armfeltko? Eikö hän olisi\nniin tehnyt? Kenraalin mustat silmät säihkyivät hänen tuota\najatellessaan. Hän kääntyi jälleen ja katsoi terävästi edessään seisovia\nupseereja, mutta kun ei kukaan heistä vastannut, hillitsi hän mielensä\nja astui syrjemmäksi. Parooni Lieveniltä hän sitte kysyi suoraan:\n\"Pitääkö tuon Armfeltin sitte aina olla pitkällä varjollaan pimittämässä\nkaikkia minun teitäni ja himmentämässä minua niin suurissa kuin\npienissäkin asioissa?\" Tänä hetkenä olisi De la Barre mielellään\nkukistanut kaikki, jotka olivat kuulleet hänen lupauksensa ja puheensa,\nmaahan käskyllä: \"polvillenne!\", mutta väki jo hajautui ja kohta oli\nkenraali ypö yksin. Pianpa hänkin sai muuta ajattelemista, sillä äkisti\nkaikui huuto: \"Venäläiset tulevat!\" ja hätärumpu kumisi ja yht'äkkiä oli\nkoko leiri liikkeellä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nVenäläiset tulevat!\n\n\nDe la Barre kuunteli ihmetellen ja kummastellen. \"Mitä nyt? Miksi\nhuudellaan venäläistä?\" kysyi hän parilta sotamieheltä, jotka juoksivat\nohitse.\n\n\"Venäläiset tulevat!\" vastasivat he lyhyesti ja riensivät juosten pois.\n\nSamassa jo Lybecker ajaa lennätti ratsullaan esiin. \"Hyvät herrat!\"\nhuusi hänen ylhäisyytensä, \"viholliset lähestyvät ja saapuvat tänne\nviidessä minuutissa. Minä annoin käskyn peräytyä.\"\n\nDe la Barre seisoi tyynenä. \"Vihollinenko täällä?\" toisti hän. \"Ja\nviidessäkö minuutissa? Kuka sen sanan toi teidän ylhäisyydellenne?\"\n\n\"Joku talonpoika. Minä kuulin sen hänen omasta suustansa ja hän oli\nheidät nähnyt omin silmin.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista\", vastasi De la Barre. \"Meidän\netuvartija-rivimmehän on hiljaa ja rauhallisena, eikä ainoakaan\npartiojoukko ole ilmottanut vihollisten olevan niin lähellä. Se on aivan\nmahdotonta.\"\n\n\"Se on mahdollista ja totta!\" tiuskasi hänen ylhäisyytensä. \"Puhuinhan\nminä itse sanantuojan kanssa, joka oli omin silmin nähnyt heidän\ntulevan. Hän näki myöskin meidän etuvartijaimme ampuvan kuoliaaksi yhden\nvenäläisen, mutta muuta hän ei tiedä. Ne ovat täällä, juuri nyt, parin\nminuutin kuluttua. Hän sanoo heidän tulevan pohjoisesta päin. Kaikki on\nhukassa! Pako vain auttaa. Paetkaamme kaikki!\"\n\nDe la Barre katsoa tuijotti epätietoisena hänen ylhäisyyteensä. \"Minä en\nkäsitä....\"\n\n\"Ei ratsuväki saa jäädä tänne, kun kaikki muut hajautuvat henkeään\npelastamaan. Pian!\" käski hänen ylhäisyytensä. \"Kaikki pois jaloista!\nTotelkaa, mitä minä käsken!\"\n\nMutta De la Barre ei vieläkään liikahtanut. \"Voiko venäläinen todellakin\ntulla pohjoisesta päin? Jos se on mahdollista, niin on meillä kaikki muu\nmahdotonta kuin meno heitä vastaan. Mitä käskette, teidän\nylhäisyytenne?\"\n\n\"Paetkaa! sanon minä.\"\n\nLybecker kannusti hevostaan ja ratsasti pois.\n\nUpseerit, joita tällä välin oli kokoutunut, katsoivat vähän aikaa vaiti\ntoinen toistansa.\n\n\"Onko tuo mies hullu vai minäkö olen?\" kysyi viimein De la Barre.\n\n\"Niin, kyllä nyt jotakin hullua on tekeillä, vaan mitä tästä kaikesta\npitää ajatella?\"\n\n\"Lähtekäämmehän katsomaan, mikä on hätänä!\" sanoi De la Barre äkisti.\n\nUpseerit hajautuivat kukin tahollensa, mutta leirin länsipäästä alkoi\nkuulua rähisevää ilon melua. Vähän matkan päässä näkyi Lybecker\nratsastavan täyttä laukkaa ja katoavan metsään. Mutta hänen jälkeensä\nkaikui raikkaasti: \"Eläköön! Eläköön!\"\n\nEsiin rientävä upseeri kysyi lähimmältä sotamieheltä:\n\n\"Mitä teillä siellä on meluamista? Mitä väki huutaa?\"\n\n\"Enpä tiedä, ell'eivät huuda kenraalille, joka tuolta kerrassaan meni\nhelvettiin.\"\n\nUpseeri ei ollut kuulevinaan vastausta. Hän luuli julki kapinan alkaneen\nja riensi edelleen.\n\nEläköön!-huudot olivat lakanneet; niiden sijasta kuului naurua,\nkirouksia ja ihmettelyn purkauksia. Väentungos kasvoi joka hetki ja\nsamoin hälinäkin, mutta vähä niitä oli, jotka oikein tiesivät, mikä oli\nasiana. Vihdoin kuului huuto: \"pois tieltä!\" ja kenraali Armfelt\nratsasti keskelle väkijoukkoa.\n\nOsa ennen karanneista ja jälleen kokoutuneista sotamiehistä oli\nsaapunut. Heitä oli siinä noin kolmesataa miestä, ja sen uuden joukon\nluo tunkeutuivat nyt kaikki, jotka suinkin voivat lähelle päästä,\npäälliköt, alapäälliköt ja sotamiehet. Ja kaikki katselivat kummastellen\nsuomalaisia aseveljiään, jotka siinä seisoivat koreina ja loistavina\nPähkinälinnan venäläisissä univormuissa. Moni heistä oli haavottunut ja\nsidottu, kalpea ja kuihtuneen näköinen, niinkuin olisivat kaikki olleet\nvangittuja vihollisia.\n\nArmfelt pysäytti hevosensa ja katseli kummastellen tuota outoa näkyä\nsekä kysyi sitte terävästi:\n\n\"Venäläisiä, joilla on suomalaiset kasvot, taikka suomalaisia\nvenäläispuvuissa. Venäläisiäkö vaiko suomalaisia? Kumpiako? Sanokaapa\nheti!\"\n\n\"Ei yhtään venäläistä!\" kuului joukosta vastaus.\n\n\"Ei yhtään venäläistä!\" toisti Armfelt. Suomalaisia vihollisen puvussa!\nKavallusta! Ei, se ei ole mahdollista! Mitä tämä kaikki merkitsee?\"\n\nSyvää äänettömyyttä kesti hetkisen. \"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi Armfelt\nuudestaan, silmät säihkyvinä. \"Minä tahdon tietää kaikki.\"\n\nEi vieläkään kuulunut vastausta, mutta joukko aaltoili ja teki tilaa.\nMiihkali astui esiin, yllä samanlainen punainen viitta ja venäläinen\nlakki kuin muillakin, mutta alta näkyi kotimaan harmaa sarka. Hän ei\nollut muiden tavalla vaihtanut koko pukuaan. Kalpea ja haavotettu oli\nhänkin, mutta ääni kaikui levolliselta hänen vastatessaan: \"Jalo herra,\nminun asiani on tässä vastata muiden puolesta, koska he ovat valinneet\nminut päälliköksensä.\"\n\n\"Kuka te olette?\"\n\n\"Minä olen Keuruun kirkkoherran Yrjö Härkmanin poika. Hänen\nseurakuntansa voi todistaa minun kanssani, että vanhus on koko ikänsä\nuskollisesti palvellut Jumalaansa ja kuningastansa ja koettanut sekä\nelämällä että opetuksella olla seurakunnallensa esimerkkinä.\"\n\n\"Sen me kyllä todistamme\", huusivat Keuruun miehet.\n\n\"Sentähden\", jatkoi Miihkali, \"mitä hyvänsä meille hänen pojillensa\nvoitaneenkin lukea syyksi, ei siitä pidä tuomita eikä moittia häntä,\nmeidän isäämme, sillä mitä lienemme tehneet oikein, sen olemme tehneet\nhänen opetustensa mukaan, mutta vääryys tulee siitä, että me emme ole\ntehneet hänen neuvojensa mukaan taikka emme ole kyllin tarkkaan kuulleet\nniitä, että niiden viisaus olisi saanut ohjata meitä.\"\n\nArmfelt hengitti levollisemmin. \"Me otamme huomioon teidän pojallisen\nkunnioituksenne\", sanoi hän, \"ja uskomme, ett'ei meidän täydy julistaa\ntuomiota, joka veisi vanhuksen surulla hautaan. Mutta nyt toiseen\nasiaan. Miksi on teidät tehty tämän joukon päämieheksi ja millä\noikeudella te olette eronneet muusta nostoväestä? Niin toisella kuin\ntoisellakin oli vain yksi velvollisuus: rientää armejaan.\"\n\n\"Nämä miehet eivät ole nostoväkeä\", vastasi Miihkali, \"vaan sotamiehiä,\njotka eivät enää jaksa kärsiä teidän ikuista peräytymistänne, vaan ovat\nvalmiit omin päin etsimään taistelua ja puolustamaan maata vihollisilta.\nPeldan-veljekset, kapteeni Elias, minun veljeni, ja muutkin ylioppilaat\novat kuitenkin jälleen koonneet nämä hajautuneet, ja minä sain heidät\npalaamaan tänne. He uskoivat minun sanani, kun minä takasin, että nyt ei\nsuinkaan enää hidastella, vaan johdetaan heidät taisteluun, ja he\nuskoivat minua myöskin, kun minä lupasin puhua heidän puolestansa\npäälliköille ja vapauttaa heidät rangaistuksesta, joka uhkaa\nkarkulaisia.\"\n\n\"Sepä oli uskaliaasti luvattu.\"\n\n\"Minä uskalsin vielä enemmänkin, sillä viimeinen lupaukseni oli, ett'ei\nminkään rangaistuksen pitänyt sattua heihin, koskematta ensin minuun, ja\njos meillä ei enää ollut mitään toivoa saada päälliköitä ryhtymään\ntaisteluun, lupasin minä hankkia heille rohkeamman päällikön tai ruveta\nsiksi itse.\"\n\n\"Ja sittekö annoitte väkenne pukeutua vihollisvaatteihin?\"\n\n\"Kuulkaa meitä, ennenkuin tuomitsette. Kun nostoväki kokoutui, tulvi\nsuuret joukot kansaa Pirkkalaan. Miehillä ei ollut ruutia eikä\naseitakaan, mutta me päätimme hankkia itsellemme kyllin kaikkea,\nkiristämättä köyhää kruunua. Venäläinen kuormasto tuli meitä vastaan\nSomerolla, me voitimme sen suojelusväen, saimme kolme kuormaa ruutia ja\nviisi kuormaa jauhoja. Kahakan jälkeen ryhdyimme hautaamaan\nkuolleitamme, ja sitä tehdessä johtui puhe Suomen armejaan ja kenraali\nLybeckeriin. Minä en häntä tunne enkä myöskin tiedä, kenen edessä nyt\nseison, vaan vaikkapa olisittekin sama mies, niin täytyy minun kuitenkin\nsanoa, että häntä, Lybeckeriä, syytetään koko Suomessa meidän suuresta\nkurjuudestamme.\"\n\n\"Älkää puolustelko itseänne syyttämällä muita.\"\n\n\"Jos ei kukaan muu syytä kuin minä ja miehet, joita minä johdan, niin\nvähänpä siitä lukua. Mutta tuskin on enää yhtään lasta koko maassa, joka\nei yhdessä vanhempien kanssa laususkelisi niin rumia syytöksiä kuninkaan\nensimäisestä miehestä, että on mahdoton uskoa niitä kaikin puolin\nperättömiksi. Sentähden me päätimme koetella, miten paljo siinä oli\ntotta, ja koska minä olen kaikessa ollut ensimäisenä ja käskijänä\njoukossamme, pyydän minä nyt, että sen seuraukset, joka ansaitsee\nrangaistusta, koskekoot yksin minua eikä ketään muuta.\"\n\nArmfelt katsoi rohkeaa puhujaa tarkastellen ja vastasi jyrkästi: \"Jos\nolette olleet väen neuvonantajana, niin on teidän myöskin vastattava\nkaikesta, mitä he ovat tehneet.\"\n\nYrjö oli, veljen sanat kuultuaan, astunut esiin ja vastusti nyt:\n\"Veljeni, ei sinun pidä kärsiä siitä, mitä et koskaan ole tehnyt. Tämä\nunivormu todistaa, että minun on syy eikä sinun.\" Ja Armfeltille hän\npuhui edelleen: \"Minun veljeni ei taipunut ottamaan yllensä\nvenäläisnuttua, vaan sanoi: Koska päälliköillä on etuoikeuksia ja koska\nminun pitää kaikkialla olla ensimäisenä vaarassa, niin minä tällä kertaa\npidänkin kiinni oikeuksistani. Minä pidän oman nuttuni, vihollisen\nviitta ja lakki riittävät asettamaan minut teidän arvoiseksenne.\nMiihkalissa ei ole vähääkään syytä tähän. Syy on minun ja minua siis\nrangaistakoon.\"\n\nAntero juoksi esiin, yllä omat repaleiset vaatteensa, ja koetti väkisin\ntyöntää Yrjöä sivulle. \"Älkää häntä kuulko, korkea herra. Minun on vika,\nminulle tulkoon rangaistus, jos sitä tarvitaan. Minähän riensin muiden\nedeltä tuomaan sanaa venäläisten tulosta tänne armejaan. Minä juuri\nvalheilla ajoin kenraalin pakoon, minä koko maalle paljastin pelkurin,\njollainen hän kaikin puolin on. Jos ketään on tuomittava, niin minut\ntuomittakoon ennen muita.\"\n\nArmfelt katseli heitä kaikkia tutkistellen ja sanoi viimein: \"Syytä\nteissä on kaikissa, koska kaikki olette yhdessä puuhanneet, mitä on\ntapahtunut. Vaan toinen voi kuitenkin olla syyllisempi toista. Minä\ntahdon ja minun pitää kuulla koko asia semmoisenaan, kuin se todella on:\nminä sentähden pyydän teitä kaikkia vielä tässä uudestaan sanomaan ja\ntekemään, niinkuin teidän neuvottelussanne tapahtui silloin, kun tämä\npäätöksenne oli keskusteltavana. Siispä, kuka oli ensimäisenä?\"\n\n\"Minä\", vastasi Yrjö vakavasti. \"Kun muut hiljaa ja vakavina kaivoivat\nmaata, haudaten aseveljiämme, juoksin minä heidän eteensä metsästä,\nmutta toisenlaisena, kun minua siihen asti oli nähty. Tämä venäläinen\npuku oli ylläni, nämä vihollisaseet riippuivat sivullani ja välkkyivät\nkädessäni. Veljeni minut ensiksi näki semmoisena ja hän siis jatkakoon\nkertomusta.\"\n\nArmfelt kääntyi Miihkalin puoleen, joka veljeensä katsoen sanoi,\nniinkuin he vielä olisivat olleet taistelukentällä:\n\n\"Enpä ainakaan olisi luullut hullua täällä näkeväni. Oletpa nyt aika\nhourupäisen näköinen.\"\n\nYrjö jatkoi: \"Mitä siitä, miltä mies näyttää, tärkeämpi on, mikä hän\nkoettaa olla, ja tärkeintä, mikä hän todella on. Vaan olenpa hullu tai\nviisas, niin tästä puvusta en erkane, ennenkuin Lybecker näkee minut.\"\n\n\"Oletko ilmi hulluna?\" huusi moni.\n\nYrjö jatkoi: \"En niin hullu, ett'ei viisaus näy välistä. Minä tahdon\nkerrankin tehdä lopun kaikesta tuosta juoksemisesta ja loruamisesta. Ei\nole ainoatakaan miestä niissä, jotka ovat nähneet Lybeckerin, joka ei\nuskoisi, että hän kauhistuu venäläisen haamuakin. Mutta katsokaa,\nystävät ja aseveljet, jos hän todellakin on semmoinen, kuin sanotaan,\nniin ei kukaan voi vaatia rehellisiä sotamiehiä seuraamaan häntä; vaan\njos hän on rohkeampi ja parempi, kuin luulemme, niin on kohtuullista,\nettä hän sen saa näyttää armejalle, sillä minkä kukin itse näkee, se on\nhelpompi uskoa kuin mitä muut kertovat. Minä olen pukeutunut\nvenäläiseksi koetellakseni häntä, mutta ei siitä tule mitään oikeaa\nkoetusta, ell'eivät kaikki tee samoin, sillä yksi on sama kuin ei\nyhtään, vaan jos menemme joukossa ja lähetämme edeltäpäin sanan, että\nvenäläiset tulevat ja kenraali saa nähdä meidät ilmi elävinä\nvihollisina, niin saamme ainakin puolittain koetetuksi, mikä mies hän\non.\"\n\nYrjö jäi vaiti ja kun ei kukaan muu jatkanut, kysyi Armfelt: \"Entä\nsitte?\"\n\n\"Kaikki katselivat kummastellen toinen toistansa\", sanoi Yrjö, \"ja minä\nsentähden jatkoin selitystä: Jos Lybecker pysyy meidän sinne\nsaapuessamme rohkeana, jos hän ei juokse meitä karkuun, niin voimme me\ntodistaa hänen puolestansa.\"\n\n\"Mitä sitte?\" kysyi Armfelt.\n\nMiihkali vastasi: \"Me purskahdimme nauramaan ja huusimme: kun kaikki\nselvenee, sinä et olekaan hullu.\"\n\nNuori sotamies, Ampialan poika: \"Minä tahdon koetusta.\"\n\nMonta ääntä: \"Minä tulen kanssa. Koetetaanpas!\"\n\nAntero: \"Ja minä rupean sanan viejäksi. Joll'en minä saa kenraalia\nuskomaan venäläisten tulevan kuohuvana koskena, niin saatte hirttää\nminut.\"\n\nMiihkali: \"Tämä vehje ehkä maksaa henkemme, mutta armeja saa sen sijaan\nmeidän kuolemamme tuekseen, kun asia menee kuninkaan eteen, ja jos me\nkaadumme, niin kaatuu myöskin Lybecker.\"\n\nAntero: \"Eihän sammalta kasva vieriviin kiviin; kun sankarit anovat\npäästä taisteluun, ei siinä ole heillä aikaa veistellä hirsipuita,\nell'ei Lybecker ole kaikin puolin Lybecker.\"\n\nYrjö: \"Silloin meidän veremme huutaa yli taivaan ja maan, kunnes saamme\nparemman päällikön.\"\n\nMiihkali: \"No niin! Uskaltakaamme tämä koetus. Jos Lybecker juoksee\nvenäläsnuttuja karkuun, niin esitämme me vaatimuksemme päästä pois\narmejasta, ja silloin minä rupean teidän päämieheksenne. Herra kenraali,\nne olivat viimeiset sanamme. Sitte aloimme jatkaa hautaustyötämme ja\nviimein pukeuduimme venäläispukuihin, jotka vielä ovat yllämme.\"\n\nLybecker oli tällä välin palannut ja kuunnellut puhetta. Nyt hän ärjyi\nkäheällä äänellä: \"Niitä teidän ei tarvitsekaan enää riisua elämässä\neikä kuolemassa! Ne saavat teidän ruumistenne kanssa maassa mädätä.\nEnnenkuin aurinko laskeutuu, saatte te kaikki riippua puissa.\nKavaltajille ei minulla ole armoa.\"\n\nMiihkali astui muutaman askeleen likemmäksi kenraalia: \"Emme me\npyydäkään armoa, vaan oikeutta. Laki sanokoon, kuka tässä on syyllisin.\"\n\n\"Vai te\", tiuskasi Lybecker, \"vielä panette röyhkeyttä ja kavaluutta sen\nlisäksi, mitä olette tehneet; sen kaiken tähden te saatte riippua ja\nkuolla!\"\n\n\"Ei, herra\", vastasi Miihkali, kuumeen puna poskillansa, \"me emme kuole,\nainakaan teidän tuomiostanne. Teillä, joka juoksette karkuun\nvihollistemme haamujen tieltä, ei ole oikeutta tuomita meitä. Jos\nuskallatte kohdata rehellistä miestä rehellisessä taistelussa, niin\ntulkaa tänne! Tulkaa tänne, herra, ja peskää puhtaaksi kunnianne!\"\n\nLybecker peräytyi pois ja huusi: \"Ampukaa tuo koira! hirteen kaikki\ntyyni!\"\n\nMutta jopa oli Miihkalikin menettänyt kaiken malttinsa; monenlaisia\najatuksia pyöri hänen päässänsä ja hän kysyi veljeltään: \"Jokohan minä\nnostan tuon konnan hartioilleni ja kannan hänet armejan eteen huutaen:\nKatsokaa, Ruotsin ja Suomen miehet, tämmöinen se mies on, joka ei\nuskalla marssia maan vihollisia vastaan eikä edes tulla kunnialliseen\ntaisteluun kunniallisen miehen kanssa! -- Pois täältä! Seuratkaa minua,\npojat!\"\n\nMutta Armfelt ei ollut vielä poistunut sieltä. \"Ei askeltakaan tästä\nmihinkään!\" komensi hän. \"Teidän vapautenne on ammoin menetetty ja ehkä\nhenkennekin.\"\n\n\"Pois täältä!\" kaikui väkijoukosta.\n\nLybecker oli hetkisen aivan mykkänä ja voimattomana mielenliikutuksesta,\nmutta nyt hän kiukusta itkien sanoi: \"Odottakaa kaikki viimeistä\nhetkeänne, se jo pian joutuu. Minä haluan nähdä sen. Ei ainoakaan saa\narmoa. Teidän pitää kuolla kaikkien, joka miehen!\" Ja kyyneleet\njuoksivat pitkin Lybeckerin poskia.\n\n\"Kuninkaan pitää saada tietää kaikki!\" huusi väki.\n\n\"Kohtuullista ja oikein on\", vastasi Armfelt, \"että sotaoikeus tutkii\ntämän asian ja tuomitsee lain mukaan, ja ell'eivät tuomarit sovi\nyksimielisestä päätöksestä, lykätkäämme sitte asia kuninkaan\npäätettäväksi.\"\n\n\"Kuninkaan!\" ärähti Lybecker. \"Piru vieköön kuninkaan! Mutta nyt olen\nminä täällä kuninkaan sijassa ja minun viimeinen sanani on, että\nkaikkien syytettyjen pitää kuolla.\"\n\nArmfelt kääntyi alapäällikön puoleen. \"Syytetyt pidettäköön toistaiseksi\nvankeudessa. Te vastaatte heistä.\" Ja hän poistui syrjemmälle ja muut\nherrat hänen kanssansa.\n\nVäentulvan mukana oli Iikka joutunut tänne asti ja nythän tunkeutui\nesiin huutaen: \"Minä kuulin kaikki! kaikki! Minä tiedän, että he\nsurmaavat sinut minulta, että teidän kaikkien pitää kuolla! Voi minua\nkurjaa! Sekin ainoa, joka elämällä oli minulle tarjota, aurinkoni ja\nvanhain silmäini ilo, kaikki nyt kuolee ja joutuu maan mustaan poveen.\"\n\nAntero katsahti häneen ja sanoi: \"Ah, äiti, mitä tässä on itkemistä!\nLuulitteko sitte, kun viimeksi erosimme, minun vaeltavan elämään ja\niloon? Kyllä te tiesitte yhtä hyvin kuin minäkin ja kaikki muut, että\nminä läksin kuolemaa kohti. Aikaisinhan tuo nyt tulee, vaan mitäpä lukua\nhetkestä, kunhan vain ei ole hukkaan mennyt se vähäinen, mitä on saatu\naikaan. Nyt me kaikki tiedämme, mitä halusimme tietää, ja siitä niinkuin\nmuustakin kannattaa kyllä kuolla.\"\n\nIikka nyyhkytti yhä kovemmin. \"Jospa edes saisin haudata siunattuun\nmaahan sinut, joka olet melkein ristimätönkin! Mutta minä aavistan,\nett'ei sitä meille suoda. Mitähän Ampialassa sanotaan kun saavat\nhirmusanoman nuoren pojan aikaisesta kuolemasta? Mikähän lohduttaa\nHeikkilän Kaisaa, kun hänen miehensä niin äkisti riistetään häneltä ja\nlapselta? Voi poikani, mikä sitte sovittaa minut päivän koiton ja yön\njulmien unien kanssa, mikä lievittää elämän katkeruutta, kun en enää\nkoskaan saa nähdä sinua, ainoatani ja rakkaintani?\" Ja Iikka kiersi\nkäsivartensa poikansa kaulaan ja itki kovalla äänellä.\n\nMuuan vanha sotamies laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:\n\"Älkäähän tuota surua noin syvälle mieleenne laskeko, älkääkä\nsynkistyttäkö poikanne viimeisiä hetkiä. Katsokaa, tuolla tuon vehreän\nkunnaan juurella he saavat maata. Siellä saatte käydä rukoilemassa\nrauhaa heidän sieluillensa.\"\n\nToinen sotamies lisäsi: \"Se on hyvä paikka. Kun aurinko nousee, niin sen\nensi säteet sattuvat haudoille, tehden ne iloisiksi. Vaeltaja joskus\nvast'edes kulkiessaan ohitse ajattelee: Sankarit, jotka hautasivat\naseveljensä, valitsivat vainajille hyvän paikan, kun asettivat heidät\nniin, että kotimaan kalliot suojelevat heidän asuntoaan pakkaselta ja\nmyrskyltä ja turvaavat kukoistavaa turvetta, jonka alla vainajat\nuneksivat kansansa voitoista.\"\n\nAmpialan poika sivalsi miekkansa sanoen: \"Emme me kuole, me elämme.\nEnnen on tämä miekka tekevä tehtävänsä, kuin minä annan heidän kuristaa\nnuoran kaulaani. Ei miehen sovi kuolla niinkuin sieluttoman koiran.\"\n\nSotamies-vanhus hymyili. \"Niin, niin, Ampialan uljas poika! Katsokaas,\nkumppanit, hänen kasvoillansa on hymy vakavana kuin kesäaamun valo; hän\nei pelkää kuolemaa.\"\n\nToinen sotamies lisäsi: \"Minä tunsin isäsi. Jos hän vielä eläisi, niin\nhän iloitsisi sinun näöstäsi; mutta leikkaapa kihara nuorukaisen-tukasta\näidillesi, joka kadottaa vanhuutensa tuen ja jonka toivo nyt kätketään\nmaan poveen. Hän ei saa koskaan enää nähdä elämänsä ilon kotiin\npalajavan.\"\n\n\"Et sinäkään\", sanoi hän toiselle miehelle, \"enää astu monta askelta,\nJuhani; sinun aikasi on lopussa etkä enää näe maallisen aamun\nvalkenemista. Mutta sinun nimesi ei kuole tämän päivän mukana.\nSurumielin etsii puolisosi sinua palaavien sotilasten riveistä, ja sinun\nhento poikasi itkee kaipauksen kyyneliä, mutta me viemme heille sinun\nviimeisen tervehdyksesi ja sanomme sinun kuolleen oikean asian\npuolesta.\"\n\n\"Tehkää niin, kumppanit. Viekää vaimolleni tämä vyö ja veitsi ja\npyytäkää häntä säilyttämään ne pojalleni perinnöksi vainajalta,\nmuistoksi häneltä, joka ei koskaan palaja.\"\n\nYrjö oli keskustellut Miihkalin kanssa, mutta nyt hän tuli esiin ja\nhuusi: \"No, tämäpä vasta! Kyyneliä ja jäähyväisiä, jäähyväisiä ja\nkyyneliä! Juurikuin nyt vasta läksisimme kukin kotoamme!\"\n\nIikka ei ollut päästänyt Anteroa sivultaan; nyt hän pahastui ja toruen\nsanoi Yrjölle: \"Yksin metsän karhukin itkee, kun menettää pentunsa,\nmutta teidän sydämenne on niin kivikova, ett'ei minua ollenkaan\nkummastuttaisi, jos te vielä tänä surun hetkenäkin osaisitte laulaa\niloisen laulun.\"\n\nYrjö hymyili. \"Oikein te sanoitte, Iikka; kun muut itkevät, silloin\nlaulaa Yrjö Härkman. Hän laulaa mielessään vielä silloinkin, kun\nviimeinen päivänsäde häviää hänen sammuvaan silmäänsä:\n\n      Ei ole niin suurta surua,\n      Ett'ei ilo voita,\n      Eikä niin pitkää pimeää yötä,\n      Ett'ei päivä koita,\n      Veijo, veijo, ollaan toivossa,\n      Veijo, veijo, vielä haudan reunalla.\"\n\n\"Sepä oli hyvä laulu!\" sanoi Miihkali ja ikäänkuin virkistyneenä taputti\nveljeään olkapäälle.\n\nSamassa juoksi Antero äkisti taemmaksi keskelle joukkoa ja huusi: \"Kun\noikeus pyrkii eteenpäin, täytyy vääryyden väistyä pois tieltä. No niin,\nYrjö Härkman, sinun ei pidä kuolla kostamatta!\" Ja hän tempasi vyöstään\npistoolinsa, tähtäsi Lybeckeriä ja ampui. Mutta Miihkali löi häntä\nkäteen, niin että luoti lensi ohitse, sattumatta kehenkään.\n\n\"Älä jouduta paholaisen työtä\", sanoi Miihkali kolkosti. \"Anna Herran\nsysätä hänet pois luotansa.\"\n\nArmfelt kääntyi liikutettuna Lybeckerin puoleen. \"Tuo luoti oli aiottu\nteidän ylhäisyydellenne. Niinkö pitkälle siis ollaan jo tultu?\"\n\nLybecker hyppi ja juoksi niinkuin olisi menettänyt järkensä. \"Siinä\nnäette, siinä nyt näette!\" sanoi hän vapisevalla äänellä. \"Hän ampui\nminua! niin, sen hän teki! Mutta luoti ei sattunut. Minä pelastuin.\nMutta hirteen kaikki roistot. Katsokaa, että heidät kaikki hirtetään.\nMinun täytynee pelastaa itseni.\" Kenraali huusi hevostansa ja ratsasti\npois.\n\nIikka itki uudestaan ja katsoi poikaa: \"Kun olit lapsi, saatoin minä\nsuojella ja varjella sinua, mutta nyt, kun et enää ole lapsi, turmelet\nitse itsesi.\"\n\n\"Ei nyt kyyneliä, äiti,\" vastasi nuorukainen, \"ne eivät sovi minulle.\nTotuttakaa silmänne näkemään minut sellaiseksi, kuin olen, koko lavea\nmaailma sydämessäni. Niin koko maailma hyvineen ja pahoineen. Minä\ntahdon taistella! taistella! Pois taisteluun! Ja pois hän, joka meitä\nkahlehtii!\n\nArmfelt meni korpraalin luo, jonka tuli johtaa saattosotamiehiä ja\nsanoi: \"Viekää nämä onnettomat linnaan ja sanokaa voudille, että hänen\npitää vastata heidän säilymisestään.\"\n\nKorpraali totteli ja komensi kaikki säännöllisiin riveihin sekä huusi\n\"mars!\"-sanansa, mutta silloin helähti vihellyspillin ääni. Karkurit\ntunsivat merkin ja asettuivat paljain miekoin päällikkönsä ympärille;\nvilkas kahakka alkoi.\n\n\"Ken ei katso eteenpäin, luopuu hengestään! Pysykää reippaina, pojat!\"\nhuusi Miihkali miehilleen.\n\nKorpraalin käskystä hyökkäsi pienoista joukkoa vastaan monta kertaa\nsuurempi voima, niin että karkulaisten tila näytti toivottomalta, mutta\nhe taistelivat henkensä edestä. \"Ei meitä niinkään vangita! Älkää\nantautuko, pojat!\" huutelivat kuolemaan tuomitut toinen toiselleen\nkehotukseksi ja koettivat kaikin voimin tunkeutua läpi. Kumppanien\nvastustus laimeni, mikäli etäännyttiin leiristä, ja kun karkulaiset\nviimeinkin saivat murretuksi saattomiesten rivit ja läksivät pakoon, oli\nheillä hyvänä apuna pimenevä ilta ja kumppanien myötätuntoisuus, jotka\nnyt myöskin alkoivat joukottain karata pois armejasta.\n\n\n\n\nXIX.\n\nPälkäneen kirkolla.\n\n\nSuomen perin arveluttava pula ja eri tahoilta tulevat alinomaiset\nvalitukset saivat viimein niin paljon aikaan, että Tukholman neuvosto\nkutsui pois Lybeckerin ja nimitti Kaarle Armfeltin hänen seuraajakseen,\nmutta apua, jota Ruotsi oli luvannut ja Suomi toivoi, ei vielä kuulunut.\nVenäläiset tunkeutuivat yhä etemmäksi pohjoista kohti ja valloittivat 25\npäivänä syyskuuta Hämeenlinnan, mutta nyt aikoi Suomen armeja vastustaa\nheitä. Armfelt oli peräytynyt Pälkäneen kirkolle, ei nykyiselle, vaan\nentiselle jo ammoin hyljätylle ja häviämään tuomitulle. Siltä kunnaalta,\njolla kirkko nyt seisoo, on lavea näköala ylt'ympäri, toinen puoli\ntoistaan kauniimpi. Pohjoispuolella välkkyy saarinen Pälkäneenvesi kuin\nlukemattomilla koristeilla kaunistettu vyö, ja etelän puolelta näkyy\nsuuren ja avaran Mallasveden takaa etäinen Valkeakoski; Roineen\nsinilaineet ovat oikealla ja Hauhon vedet vasemmalla puolella. Näiden\nkaunisten vesien ylitse kulkee korkea ja vehreitä, vuosisatain ikäisiä\nhonkia kasvava Satakunnanselkä. Lähellä sitä paikkaa oli Pälkäneen vanha\nkirkko ja sinne, syvän Kostianvirran rannalle, josta Pälkäneenveden\nlaineet vierivät Mallasveteen, koetti Armfelt vahvistaa asemaansa.\nVenäläiset tulivat jäljestä ja linnottivat itselleen aseman virran\neteläpuolelle. Niin koitti viimeinkin taistelun ikävöity päivä. Apraksin\nkuitenkin pian huomasi mahdottomaksi päästä siitä yli ja lähetti\nsentähden Galitsinin ja Buturlinin viemään osastoa lautasilloilla\nsuomalaisten sivutse ja hyökkäämään takaa päin. Sen kuultuaan riensi\nArmfelt jalkaväen kanssa alas rantaan ja löi takaisin vihollisen, mutta\nvenäläisjoukko kasvoi ja laajeni yhä mahtavammaksi. Paisuvan vuoksen\ntavalla kiersi se vähäisen suomalaisjoukon joka taholta. Kolmituntisen\ntaistelun jälkeen täytyi Armfeltin viimein väistyä mahtavamman voiman\ntieltä. Kenraalimajuri De la Barre pysyi vielä linnoituksissaan,\nsankarillisesti torjuen venäläisten rohkeimmatkin hyökkäykset. Mutta\njalkaväki peräytyi, armeja joutui saarroksiin, perinpohjainen häviö oli\ntulossa. Niinpä ei ollut enää muuta neuvoa kuin pelastaa kaikki, mitä\nvoitiin. Hitaastipa suomalaiset sentään väistyivät pois tieltä. Vähän\nmatkan päässä kirkosta länsipuolella, jossa on maantiellä silta\nMallinojan ylitse, pysähdyttiin uudestaan taistelemaan. Siinäkin tosin\noli mahdoton pysäyttää mahtavampaa voimaa, mutta erittäin kiivaasti\ntaisteltiin koko matka pohjoiseen päin peräytyen. Tämän taistelun\npäätöksen tietää Suomessa joka lapsikin, mutta suru ja hätä, jotka siitä\nlevisivät, ovat onneksi jo ammoin hälvenneet ja unohtuneet. Kultalaihot\naaltoilevat nyt kuoleman mustuneilla tanterilla ja iloiset lapset\nleikkivät entisten sankarien hautapaikoilla. Silloin tällöin kuitenkin\nsattuu hiekasta aina löytymään kanuunan luoti tai ase. Silloin tietää ja\ntuntee jokainen sen muistoksi tuosta tulisesta ja verisestä taistelusta\nPälkäneen kirkolla lokakuun 6 päivänä 1713.\n\nNo niin, Pälkäneen taistelu oli päättynyt, venäläiset olivat jääneet\nvoittajiksi ja Armfeltin oli täytynyt peräytyä pohjoista kohti.\nVihollisjoukko makasi nyt rauhassa rannalla taistelutantereella.\nMallasveden mustat syyslaineet loiskivat lakkaamatta rantahiekkaa\nvasten, kuuluen loppumattomalta huokailemiselta, valittavalta\nsielunhädältä. Kylmää sumua liiteli ylempänä olevaa metsää vasten kuin\nharhailevat kummitukset kuolleiden seassa, mutta metsä itse oli tumma,\nmelkein musta syyshämärässä; ainoastaan sieltä täältä loisti se\nkoreampana, ikäänkuin jäähyväisiä hymyillen, missä syksyn kirjaamat\nlehtipuut olivat lehtevinä säilyneet suojassa myrskyiltä. Taivaskin oli\npilvinen ja raskas; se oli jo kauan ollut sellainen, mutta nyt se näytti\nselkenevän; lännessä pilkutti uusikuu.\n\nSynkän luonnon keskellä oli venäläisleiri kirjavana ja vilkkaana. Oli\nkiireesti tehty hoikista puista ja kuusen havuista vajoja ylemmille\npäälliköille, ja niiden päällä liehui Venäjän valtakunnan lippu pitkässä\nriuvussa. Tulia paloi kaikkialla maassa, joka oli sateesta märkänä;\npäivät ja varsinkin yöt olivat kylmät. Eri rykmenttien kirjavia\nsotamiesjoukkoja käveli tai toimiskeli tulien luona, joiden punainen\nvalo heidät teki vielä koreammiksi. Siinä oli Skoupskonin rykmentin\nmiehiä punaisissa, kullankirjaisissa univormuissa ja sinisissä\nviitoissa; siinä Volkonskin miehiä vehreissä nutuissa ja punaisissa\nviitoissa; Pähkinälinnalaisilla oli siniset nutut ja punaiset viitat,\nArkangelogorodin miehillä valkoiset nutut ja punaiset viitat, Galitsin\nrykmenttiläisillä vehreä yksivärinen univormu, kranatööreillä punaiset\npuvut ja siniviitat j.n.e. Heidän välillään ratsastelivat kasakat\ntäysine kantamuksineen, tehden pitkiä varjoja tulien väliin. Lakin\npunainen päällys kallistui kauniisti leveän mustan reunan päälle, ja\nvieressä välkkyi piikin kirkas kärki. Levollisena ja vakavana kulki aron\npoika kuin kiinni kasvaneena hevosen selkään, joka, vaikka laiha ja\nteräväluinen, kuitenkin oli melkein yhtä peljätty nopeutensa tähden kuin\nsen isäntä raakuutensa ja rohkeutensa tähden. Tarkoilla silmillään\ntähysteli ratsastaja kauas ylt'ympäri, mutta kaikki oli hyvin; niinpä\nhän veti esiin matkapullon, ilahuttaakseen ja vahvistaakseen sydäntänsä\ntäällä vieraassa vihollismaassa.\n\nEnsi päivä taistelun jälkeen oli jo ohi kulunut ja yö oli tulossa, mutta\nvenäläisten voittoriemun pauhu ei ollut vielä vaiennut. Sitä iloa\nkuulivat Hämeen hongat, se heijastui kaikuna korkeista vuorista ja\nkirvelytti niiden monien suomalaisten sydäntä, jotka nyt vankeina\nistuivat vihollisleirissä. Vähän matkan päähän näistä onnettomista oli\nkolme venäläistä upseeria asettunut pystyyn käännetyn tynnyrin viereen,\njoka soveltui pöydäksi viinipulloille ja laseilla, joista he joivat\ntsaari Pietarin voittojen kunniaksi.\n\nIvan Petrovits nosti lasinsa. \"Minä juon sinun maljasi, veli. Sinä voit\ntuntea itsesi onnelliseksi, kun saat juoda niin urhoollisen miehen\nkanssa kuin minä.\"\n\nPetter Tupovski joi ja vastasi: \"Minä olen urhoollisempi kuin sinä, Ivan\nPetrovits, eikä minulle tule mitään kunniaa juomisesta sinun kanssasi.\nSinä saat olla hyvilläsi joka kerran, kun minun varjoni edes sattuu\nsinuun.\"\n\n\"Sinä kuulet, mitä hän sanoo, Aleksei Feodorov\", sanoi Ivan keskeyttäen,\n\"mutta sinä myöskin tiedät, että hänen sanansa ovat valetta, sinä\ntiedät, että minä olen urhoollisempi. Enkö minä tapellut kuin leijona,\nkuin maailman väkevin leijona?\"\n\n\"Sinähän olit lähellä minua, Aleksei Feodorov\", intti Petter, \"ja näit,\nmiten minä taistelin. Etkö nähnyt, miten suomalaiset ottivat minua\nvastaan? Eivätkö he olleet kuin raivostuneet karhut, väkevät ja hurjat?\nMutta minä olin kuin kaksi, minä annoin takaisin, ja me voitimme. Sanos,\nAleksei, veli, enkö minä ole urhoollisin?\"\n\n\"Ei!\" huusi Ivan, kiihkosta ja viinistä punakkaana, \"sano, että minä\nolen!\"\n\n\"Uskallapas sanoa niin, Aleksei Feodorov!\" uhkasi Petter.\n\n\"Uskalla vain, sanon minä!\" intti Ivan myöskin uhaten.\n\nAleksei ei ollut vielä katsellut niin syvälle lasiin kuin kumppaninsa;\nhän vastasi rauhoittaen: \"Minä tässä istun kahden urhoollisen miehen\nkanssa ja olen itse kolmas. Sinä olet rohkea, Ivan Petrovits, rohkea\nkuin leijona, ja sinä, Petter Tupovski, olet yhtä rohkea kuin Ivan,\nmutta tietäkää, veljet, se on paras mies, jolla on paras komppania,\nsillä se tuottaa voittoa ja kunniaa.\"\n\n\"No, sitte minä olen paras, sillä minun komppaniani on sukkelin\", huusi\nIvan.\n\n\"Ell'ei minun väkeni olisi sukkelampi\", intti Petter.\n\n\"Minä\", väitti Ivan, \"voin todistaa, mitä sanon. Pavel, lennä kuin\nsalama, kutsu vääpeli tänne komppanian kanssa. Heti paikalla! Muuten saa\nhän huomenna selkäänsä.\"\n\n\"Kola!\" käski Petter. \"Lennä! Juokse tuomaan minun komppaniani! Heti!\"\n\n\"Hyvä tuuma, ell'ei vain olisi sattunut mieleen juuri nyt\", sanoi\nAleksei vähän pelossaan kumppaniensa puolesta. \"Miehet ovat puoli\nkuolleina väsymyksestä. Kolme vuorokautta työssä levähtämättä. Ja nyt he\nluulevat viimeinkin saavansa nukkua rauhassa.\"\n\nIvan huiskautti kättänsä. \"Minä neuvoisin väkeäni nyt joutumaan, muuten\nsaavat selkäänsä joka mies.\"\n\n\"Jos minun mieheni eivät joudu ensiksi, saavat he juoda kuumaa puuroa\",\nvakuutteli Petter.\n\nKomppaniat syöksyivät esiin ja tekivät kunniaa, kumpikin aivan\nyht'aikaa.\n\n\"Minäpä voitin!\" riemuitsi Ivan.\n\n\"Et paremmin kuin minäkään\", vastasi Petter.\n\nAleksei koetti taas välittää. \"Ei\", sanoi hän, \"ei paremmin eikä\nhuonommin kumpikaan. Te olette molemmat ripeät ja kummallakin on hyvä\nkomppania. Nyt me sen tiedämme kaikki ja päästämme miehet menemään.\"\n\nPetter viittasi: \"Kaikki hyvin! Oikeahan, mars!\"\n\n\"Menkää matkaanne, samaa tietä kuin tulittekin!\" ärjäsi Ivan,\nhaparoimalla ottaen molemmilla käsillään kiinni tynnyrin laidasta,\nojentaen rintansa eteenpäin ja päänsä pystyyn kuin laulava kukko.\n\nSotamiehet riensivät pois ja Ivan katseli heidän jälkeensä. Kun heitä ei\nenää nähnyt, sanoi hän hidastellen: \"Enpä tiedä, oliko tämä ollenkaan\nhauskaa. Miehet katsoa tuijottivat meihin, niinkuin vainajat suuresta\nkuopasta.\"\n\n\"Enemmän viiniä!\" käski Petter kovalla äänellä.\n\n\"Tuokaas viiniä!\" pyysi Alekseikin. \"Me juomme ja pidämme iloa.\"\n\nMuutamat vangit olivat nousseet istumaan ja katselemaan venäläisiä\nherroja. Uusmaalainen ratsumies Aabel vannoi karkean valan ja sanoi\nvieruskumppanilleen, jalkaväen miehelle Simolle:\n\n\"Nuo iloitsevat. Mutta eivät ne kaikki iloitse. Näithän orjan, joka\njuoksi tästä ohitse, säilyäkseen solmupiiskalta ja kuolemalta. Herransa\najoi häntä takaa, paljas miekka kädessä.\"\n\n\"Hirmuista on olla orjana\", vastasi Simo, päätään pudistaen. \"Ennemmin\ntulkoon kuolema.\"\n\n\"Minä viittasin pakenevalle\", jatkoi Aabel, \"ja hän ehti peittäytyä\ntynnyrien väliin ja minä heitin vanhan hevosloimen päälle. Herra ei\nhuomannut mitään, vaan juoksi ohitse. Mutta kiitokseksi sain tämän.\nTahdotko palasen?\"\n\nAabel näytti venäläisen leivän puolikasta ja katkasi siitä palasen.\n\n\"Venäläistä leipää! Ja sitä sinä syöt!\" nuhteli kumppani.\n\n\"Kuvahan vain ruoatta elää, mutta ei ihminen\", sanoi Aabel vakaasti ja\nhaukkasi taas kappaleen.\n\nSimo katseli häntä vähän aikaa vaiti ja sanoi viimein: \"Jospa olisin\nkuva, niin en näkisi kaikkea kurjuutta, mitä nyt leviää aivan ympäri\nmaata.\"\n\n\"Hm, niin,\" myönsi Aabel, \"toispäivänä tähän aikaan olimme iloisemmat\nkuin ennen ja toivoimme enemmän kuin ennen, mutta nyt on kaikki ollutta\nja mennyttä. Mitenkä sinä nyt luulet käyvän?\"\n\n\"Tähän asti minä olen uskonut, toden totta, olen uskonut niin lujasti,\nett'ei kukaan ole sitä saanut pois päästäni, mutta nyt en enää usko\nmitään.\"\n\n\"Mitä sinä sitte uskoit?\"\n\n\"Niin kauan kun Lybecker oli meillä herrana, uskoin olevamme kaikki\nonnettomuuteen myödyt, mutta kun hän viimein karkkosi pois maasta ja\nArmfelt tuli päälliköksi, uskoin kaiken selvenevän meille, mutta nyt\neilisen taistelun jälkeen en usko enää mitään. Minun pääni tuntuu\ntyhjältä. Siinä ei ole enää mitään ajatuksia eikä mitään muuta muistoa\nkuin että jouduimme tappiolle.\"\n\nAabel istui suoremmaksi. \"Venäläinen ei olisi mitenkään voittanut meitä,\nell'ei olisi käyttänyt petosta apunaan.\"\n\n\"Tekikö hän petosta?\"\n\n\"Oliko muka rehellinen teko tuo Mallasveden yli souteleminen ja\nhyökkääminen meidän selkään?\" kysyi Aabel uhkamielisesti. \"Jos hän olisi\nollut sotasankari, olisi hän miten hyvänsä pyrkinyt suoraa tietä\neteenpäin. Vaikka meitä oli niin vähäinen joukko häneen verraten\nuskalsimme me kuitenkin pysyä levollisina virran pohjoisrannalla, mutta\nkas hän, se rikas ja mahtava, hän ei uskaltanut tulla suoraan meitä\nvastaan. Hyi!\" Ja hän sylkäsi tuleen.\n\nMolemmat olivat vähän aikaa vaiti.\n\n\"Näitkö Armfeltia, kun kuuli Galitsinin nousseen maalle hyökkäämään\nmeidän selkäämme?\" kysyi Simo viimein.\n\n\"Mitenkä minä olisin nähnyt hänet. Ratsuväkihän oli toisella puolella ja\nminä myöskin.\"\n\n\"Hän kalpeni\", sanoi Simo hiljaa. \"Minä en ole koskaan ennen nähnyt\nhänen kalpenevan.\"\n\n\"Armfelt on viisas mies\", myönsi Aabel, \"ja hän ymmärsi heti, että\ntoisenlainen oli vastustaa venäläistä aukealla paikalla, jossa hän sai\nlevittää koko voimansa, kuin seisoa solassa Pälkäneen kirkolla.\"\n\nNyt oikasihe Simokin ja vastasi innokkaammin: \"Vaan vaikka hän kalpeni,\nniin ei hän kuitenkaan vavissut, sen minä tiedän, kun olin hänen\nlähimpiä miehiään silloin, kuin riensimme Galitsinia vastaan. Ah, miten\nhän kiiruhti Mallasveden rannalle! Miten hänen silmänsä tähystelivät ja\nmiten hän huusi ja kiirehti jalkaväkeä ja oli itse kaikkialla! Vaan\nmitäpä sinulle kertoisin taistelusta, näithän sen itse suuressa,\nhirvittävässä kauneudessaan. Sinä näit nuorten aseveljiemme kasvojen\nkirkastuvan vaarassa, näit vanhojen voimakkaasti heiluttavan veristä\nmiekkaansa, näit meidän väkemme taistelevan epätoivon rohkeudella, näit\nheidän kalpenevan ja kaatuvan kuoleman syliin. Näithän myöskin kyyneleen\nArmfeltin poskella, kun hän huomasi kaikki ponnistukset turhiksi, vai\netkö sitä nähnyt, koska olet vaiti?\"\n\n\"Minä olen vaiti vaan sentähden, että näen sen vieläkin\", vastasi\nkumppani kolkosti ja alla päin. \"Minä näen De la Barren ratsumiehineen\nsolassa. Suuttumuksesta vavisten taisteli hän Apraksinia vastaan, ja me\ntaistelisimme siellä vieläkin, ell'ei Armfeltia olisi voitettu siellä\nrannalla.\"\n\n\"Armfelt piti puoliaan kuin mies!\" vakuutti Simo, \"ja me löimme heidät\nensin takaisin. He pakenivat jo ja me riemuitsimme, mutta järveltä ui\nesiin uusia joukkoja, kiinnittäen mutaiset lauttansa Mallasveden\nrantaan. Buturlin toi Galitsinille lisäksi tuhansia. Meidän sotamiehemme\nheittäytyivät maahan itkemään.\"\n\nOltiin hetkinen vaiti, mutta viimein alkoi toinen, jalkaväen nuorin\nmies, Pekka: \"Puhuivathan ne tu-tulevan apua Ruotsista. Ehkäpä se olisi\ntullutkin, jos olisimme odottaneet pari päivää.\"\n\n\"Ja tuotako he ovat saaneet sinut uskomaan!\" virkkoi Aabel ivallisesti.\n\"Katsos minua! Näytänkö minä siltä, ett'en tietäisi, mitä pitää uskoa,\nmitä ei.\"\n\nSimo nousi istumaan. \"Miksi emme uskoisi tulevan Ruotsista apua, jota on\njo niin kauan luvattu?\"\n\nAabel irvisti. \"Se lupa on jo niin vanha, että se on ehtinyt mädätä\nennen toteutumistansa. Kymmenen vuotta sitte, sodan alussa, kun koko\nmeidän sotaväkemme vietiin täältä pois, silloin jo luvattiin apua\nRuotsista. Kun sitte kolmikkaat otettiin ruoduista ja rustholleista,\nyhteensä 14,000 miestä, silloin luvattiin uudestaan apua; ja kun Viipuri\npuolustautui viimeiseen asti, silloinkin kerrottiin: nyt lähettää Ruotsi\napua. Mutta tuliko sitä? Ei, Viipuri kukistui voitettuna, Käkisalmen\nviholliset vallottivat. Ei mitään apua tullut silloin eikä\nsittemminkään, ja jos se tulee huomenna tai koko sodan aikana, niin en\nenää usko omia silmiäni?\"\n\nSimo katseli huononpäiväisiä, märkiä saappaitaan.\n\n\"Minä aion karata täältä\", sanoi hän viimein äkisti.\n\nMutta juuri silloin tuli upseeri vankien luo ja kysyi venäjäksi: \"Onko\ntäällä ketään suomalaista, joka voisi tulla tulkiksi ruhtinas\nGalitsinille? Tulkoon hän tänne!\"\n\nSuomalaiset katselivat venäläistä sekavin tuntein, mutta ei yksikään\nliikahtanut. Upseeri uudisti kysymyksensä saksaksi, mutta ei saanut\nsilloinkaan vastausta.\n\n\"Se tulisi teidän omien maamiestenne avuksi eikä ruhtinas Galitsinin\",\njatkoi upseeri ja katsoi vielä tutkivasti vankijoukkoa. Silloin nousi\nhaavottunut vanki, joka oli, silmät ummessa, maannut maassa. Hän oli\nMiihkali.\n\nHämeenlinnasta karattuaan oli Miihkali pikku joukollaan häirinnyt\nvihollista, missä tämä vain oli heikonlainen, hyökännyt sen kuormastojen\npäälle ja pitänyt silmällä sekä Venäjän että Suomen armejaa. Sitenpä\nnämä sissit myöskin ennen kuin kukaan muu huomasivat Apraksinin aikeen\nviedä lautoilla väkeään Mallasveden yli ja hyökätä suomalaisten päälle\ntakaa päin. He olivat jo vihollisten tullessa Kostianvirralle vieneet\npois ja kätkeneet kaikki veneet sekä ylä- että alapuolelta ja sitte itse\nmenneet Mallasveden pohjoisrannalle. Ainoastaan pari miestä jäi\netelärannalle vakoilemaan vihollista. Kohtapa ilmestyikin niitä\nHarhalaan ja Äimälään mahtava joukko repimään huoneita ja kuljettamaan\nhirsiä rantaan, jossa ne jälleen yhdisteltiin lautoiksi. Kaikki elävät\nolivat jo ammoin paenneet vihollisen jaloista saloille, joissa toivoivat\nsaavansa edes henkensä säilytetyksi. Monen vaaran jälkeen onnistui\nsuomalaisten vakoojain iltahämärissä päästä kätketyllä veneellä\nlähtemään kumppaniensa luo. Pieni se vene oli ja tuuli kova, vaan\nsitkeillä ponnistuksilla saapuivat he viimein Mälkilään. Kun kumppanit\nlöydettiin, lähetettiin Antero kiireimmiten viemään sanaa Armfeltille,\nvaan kaikki muut riensivät rannalle, jonne venäläiset pyrkivät.\nEnsimäiset lautat eivät vielä ehtineet rantaan, kun jo piilevien sissien\npyssyt kaatoivat 200 miestä. Se hämmästytti venäläiset vähäksi aikaa,\nmutta kohtapa he sentään huomasivat vastustajat mitättömiksi ja nousivat\nheti maalle. Sissit peräytyivät, vaan ammuskelivat lakkaamatta ja\nkaatoivat paljon vihollisia, joilla ei ollut mitään turvaa. Viimein\npienoinen sissijoukko joutui semmoiseen ahdinkoon, että sen perikato oli\njo varmana silmäin edessä, vaan silloinpa jo Armfeltkin saapui jalkaväen\nkanssa ja taistelu alkoi hengen uhalla. Ihmeeltä näytti, että vielä\nmonta suomalaista oli elossa. Luoteja oli tuiskunnut heidän ympärilleen\nkuin vesipisaroita sateella, kumppani toisensa jälkeen kaatui aivan\ntuossa vieressä, mutta jäipä heitä kuitenkin vielä jatkamaan taistelua.\n\nMiihkali nousi seisomaan ja vastasi edessään odottelevalle upseerille:\n\"Minä puhun saksaa.\"\n\n\"Hyvä\", alkoi venäläinen puhua, \"niin on, kuin jo sanoin, teidän omia\nmaamiehiänne ne ovat, jotka tarvitsevat apua, mutta on minulla toinenkin\nasia. Ruhtinas Apraksin aikoi kohta lähteä pohjoiseen päin ja menisi\nmielellään suorinta tietä, mutta pelkää teidän järviänne ja vuorianne.\nMe olemme täällä outoja ja tarvitsemme jonkun, joka tuntee seudut. Minun\npitää sentähden kysyä, kuka teistä rupeisi maksusta meille oppaaksi.\"\n\nMiihkali oli vaiti.\n\nOdoteltuaan vähän aikaa vastausta kysyi venäläinen: \"Tahdotteko\najatusaikaa?\"\n\n\"Minä tahtoisin\", vastasi Miihkali, \"päästä kohta ase kädessä antamaan\nteille vastausta.\"\n\n\"Ajatelkaa tarkoin\", jatkoi upseeri, \"tämä koskee teidän ja\nmaanmiestenne henkeen. Tiedättehän, että te olette meidän käsissämme.\"\n\n\"Teidän ruhtinaanne voi ottaa meidän henkemme, vaan ei meidän\nkunniaamme. Suomalaisten joukossa ei ole kavaltajia.\"\n\nUpseeri katsoi vankia ihmetellen ja säälien sekä vähän harmissaankin ja\nsanoi viimein: \"Jos ette hyvällä tee, mitä pyydetään, pakotetaan teidät.\nKyllä meillä keinoja on.\"\n\nVangin kalpeat kasvot sävähtivät punaisiksi, mutta hän vastasi vakavalla\näänellä: \"Pakottakoon ruhtinaanne, jos voi. Minä vannoin isieni Jumalan\nja kuninkaani kruunun kautta, että me näytämme teille tietä, vaan viemme\nteidät pohjattomiin syvyyksiin. Sanokaa se herrallenne.\"\n\n\"Hyvä, sen saatte itse kokea. Mutta tulkaa nyt ruhtinas Galitsinin luo,\nhän tarvitsee teitä muuhun.\"\n\nUpseeri lähti astumaan ja Miihkali seurasi häntä leirin toiselle\npuolelle.\n\n\n\n\nXX.\n\nVankien aikeet.\n\n\n\"Mitähän tuo tahtoi?\" kysyi Aabel, katsoen pois meneviä.\n\n\"En tiedä\", vastasi Simo myöskin kummastellen. \"Voi, miten paljo\nkysymyksiä kiertelee mielessäni, mutta kukapa niihin voi vastata\nainoaankaan.\"\n\nAabel näytti Sakkia, joka istui katsoa tuijotellen eteensä. Tulen valo\nvalkasi hänen liinamekkonsa ja harmaata tukkaansa, niin että hän\npimeässä loisti kuin ilta-auringon kultaama jäinen vuoren huippu. \"Hän\ntietää enemmän kuin me muut\", kuiskasi sotamies salaperäisesti\nkumppanillensa.\n\nSimo katsahti vanhukseen, mitään sanomatta.\n\n\"Kuulkaas, Iisakki\", huusi Aabel, \"te olette viisas mies ja tiedätte\nenemmän kuin muut. Miten kauan meille käy niin huonosti kuin nyt?\"\n\nSakki katsahti kysyjään. \"Huonosti on käynyt ja huonosti käy\nvast'edeskin; mutta pahin tulee vasta lopulla, ennenkuin hyvä tulee,\nsillä viimein sekin kyllä tulee.\"\n\n\"Oletteko nähnyt unta kuninkaasta?\" kysyi Simo.\n\n\"En, mutta tiedän minä sen kuitenkin.\"\n\n\"Jos tiedätte mitään hyvää, niin kertokaa meillekin\", pyyteli sotamies.\n\"Kyllä me kaikki tarvitsemme lohdutusta tänä surun päivänä.\"\n\nHitaasti ja hiljaa alkoi Sakki kertoa: \"Kun minä taistelun edellisenä\niltana astuskelin pitkin varustuksiamme ja kävin viimein istumaan, näin\nvenäläisenkin tehneen hyviä varustuksia. Koski kuohui meidän välillämme,\nja minä mietiskelin, mitähän kaikkea se kohta oli näkevä ja mitä meille\noli Jumalan tahdon mukaan kohta tapahtuva.\"\n\nSimon silmät suurenivat. \"Näittekö te mitään?\" kysyi hän.\n\n\"Minä näin paljon. Minä näin eilisen taistelun semmoisena, kuin se sitte\ntapahtui ja päättyi syksyisellä kentällä. Jymyä ja pauhua kuului ilmasta\nja sodan liekki levisi yhtä etemmäksi pohjoista kohti. Suurilla siivillä\nlensi se Isonkyrön tasangoille, ja kun meidän miestemme veri virtanaan\njuoksi maahan, kuului katkera valitushuuto avaruudesta, mutta veri\njuoksi juoksemistaan. Minä näin sen sekautuvan Savon ja Karjalan vesiin,\nse juoksi kastellen Hämeen kangasta ja Pohjanmaan tasankoja, milloin\nmitäkin. Taivas ja maa loisti verta ja tulta, mutta maan lapset olivat\nkalpeat kuin kuolema; idästä länteen kaikui epätoivon huuto.\"\n\nVangit olivat vähitellen kääntyneet kuuntelemaan Sakkia niinkuin suurta\n\"tietäjää\". Nyt joku heistä virkkoi: \"Niinhän meillä on ollut jo kauan.\"\n\nMutta toinen ääni kielsi: \"Lakatkaa jo Herran tähden tuommoisista\npuheista ja kertokaa nähneenne jotakin valoa, jotakin toivoa kaiken tuon\nkauheuden takaa.\"\n\nUseimmat olivat kaikesta välinpitämättömänä hautoneet omaa suruansa,\nvaan nyt alkoivat kaikki nousta ja kauhistuen katsoa tuijotella\npuhujavanhusta, joka jatkoi:\n\n\"Vielä minä näin surua. Kymistä sukelsi ylös haamu, kalpea kuin kuun\nsäde, ja sen utuinen käsi tempasi alas kostean pilven reunan, joka\npurjehti yötuulen mukaan. Haamu pudisteli taivaan pilviä kuin suurta\nsotalippua, laski sen alas maahan ja rupesi kokoamaan kaikkea verta ja\nkaikkia kyyneliä, joita oli juossut, ja kaikkia valitusääniä, joita oli\nkaikunut ennen kuolemaa. Ja se verinen lippu ulottui yli koko maamme, se\nkasvoi ja musteni, aurinko ja kuu katosivat ja tähdettömänä levisi\npäällemme synkkä yö. Minusta näytti koko Suomi makaavan paareilla\nruumiina.\"\n\n\"Lakatkaa jo!\" huusi Simo vavisten. \"Teidän sananne tukeuttavat\nhengitykseni ja rampaavat sydämmeni. Minä olen tässä mietiskellyt pakoa\nja uhotellut kuolemaa; mutta teidän sananne tulevat helvetistä enkä minä\njaksa niitä kantaa.\"\n\nVaan Aabel halusi kuulla lisää ja sanoi: \"Te lupasitte parempiakin\naikoja, milloin ne tulevat?\"\n\n\"Silloin kun yö on pimeimmillään\", vastasi Sakki. \"Minä näin tähden\nsyttyvän; se viskeli kipunoita ylt'ympäri ja kasvoi välkkyväksi\npalloksi. Sen äärimmäisin reuna loisti kuin aamurusko ja siitä alkoi\nuuden ajan päivä. Mutta sen loisto oli vielä punainen kuin tulen, ja\nvälillä aina välkkyi kyynelsäteitä. Se oli entisyys kaikkine\ntaisteluineen ja sotineen; se oli noussut kirkastettuna ja kauniina\npaistamaan. Ah, te minun maani lapset! jospa olisitte nähneet, miten se\nhymyili äsken syntyneessä nuoruudessaan! Yö vähitellen hälveni ja\nhiljaista jyrinää kuului avaruudesta. Se kaikui kuin tervehdys\nmuinaisaikojen kansoilta, jotka heränneinä varjoina tulivat tervehtimään\nuuden päivän koittoa. He tapasivat tiellä toisia, tulevain aikojen\nsukuja. Heidän keskeltänsä astui esiin kaunis, nuorekas olento,\nkäsivarrellaan taivaan hohteen reuna, jonka hän levitti kaikkien\nnähtäväksi. Sinivalkoisena aaltoili lippu hänen kädessään, vanhat\npaljastivat päänsä ja nuoret, vielä syntymättömät miespolvet ottivat\nlipun itselleen. Sinä hetkenä kuului ilmasta ääni: Maa on meidän! Meidän\non maa! huusivat nuoret; maa on meidän! toistivat vanhat, menneet,\nhaudasta nousseet ajat. Jokainen heistä pani kätensä haavalle, josta oli\nvuodattanut verensä, ja nyökkäsi muille: emme me ole turhaan\ntaistelleet; maa on meidän.\"\n\nKalpeina ja hämmästyen olivat kaikki vaiti kuunnelleet, ja vaiti olivat\nhe vielä sittekin, kun Iisakki vaikeni; mutta viimein kysäsi joku\nheistä: \"Näittekö sen? Vannokaa taivaan ja maan kautta, että sen näitte\nja että se kerran toteutuu.\"\n\nSakin vartalo kasvoi pitemmäksi ja hänen silmänsä säihkyivät, kun hän\nnosti kätensä vanhan profeetan tavalla, joka tietää, mitä puhuu:\n\n\"Minä vannon taivaan ja maan kautta, että näin sen ja että luotan Herran\npäivään, joka kerran tulee!\"\n\nÄsken vielä niin toivoton joukko hymyili nyt ilosta kirkastuen. Ei\nkellekään johtunut mieleen epäillä tietäjän sanoja.\n\n\"Niinpä me iloisella mielellä kantakaamme, mitä meille suodaan. Me\ntiedämme nyt, ett'emme turhaan kärsi\", sanoi Simo luottavasti.\n\n\"Vähäpä meistä lukua, jos uuvummekin, kunhan vain maa seisoo. -- Kaunis\non taistella tulevia voittoja varten, kaunis kaatua taistelussa, joka ei\nturhaan häviä.\" Siihen tapaan vangit vuorotellen laususkelivat.\n\nAabel hymyili ilosta. \"Minä aion karata, vaan en kaatua enkä kuolla\nvielä\", riemuitsi hän.\n\nHänen vieruskumppaninsa sysäsi häntä kylkeen, sanoen: \"Ole sinä vaiti ja\nvaroillasi. Kuka sen tietää, ken täällä meitä kuuntelee. Katso noita.\"\n\nNe sanat tarkottivat paria venäläistä, jotka toivat takaisin Miihkalin\nsekä kaksi uutta vankia. Toinen heistä oli Alli talonpojan vaatteissa ja\ntoinen Iikka tavallisessa puvussaan. Alli meni niin syrjään kuin\nsaattoi, Miihkali seurasi häntä, ja he kävivät istumaan kaatuneen puun\nrungolle. Tyttöä ei näyttänyt kukaan tuntevan. Iikka sen sijaan oli\nleikellyt ja jakanut monta tupakkalehteä sekä ratsumiehille että\njalkaväelle sekä laastaroinut melkein kaikkia, niin että hänet\ntunnettiin jo matkan päästä, kun häntä itkevänä talutettiin muiden\nvankien luo.\n\n\"No mitenkä te tänne tulette?\" kysyi Aabel.\n\n\"Siten vain\", vastasi Iikka äkäisesti, \"kun venäläinen on yhtä tyhmä\nkuin Jumala on viisas. Minä tulin katsomaan, eikö Antero ole tullut\ntännepäin koska en häntä löydä mistään, ja Alli läksi minun kanssani\nrukoilemaan vapautta vangituille sukulaisilleen. Mutta nyt ne pedot ovat\nsaaneet päähänsä, että me olemme kavaltajia ja vakoojia, eivätkä\nsentähden päästä meitä täältä pois.\"\n\n\"Hullusti käy niillekin, jotka vastoin tahtoaan tänne joutuvat, mutta\nvielä pahemmin niille, jotka, niinkuin te, vapaaehtoisesti tarttuvat\npaulaan\", sanoi Aabel.\n\n\"Olkaa vaiti, älkääkä pilkatko minua!\" tiuskasi Iikka. \"Sanokaa enemmin,\noletteko missään nähneet Anteroa.\"\n\n\"Olen kyllä\", vastasi Aabel. \"Minä olin etuvartijana ja näin hevostani\njanottavan. Niinpä astuin maahan sitä juottamaan, vaan hepo vain\npörhisteli sieramiaan eikä enää painanut alas päätään. Samassa juoksi\nAntero kuin tuisku luokseni ja huusi: \"ettekö ymmärrä, että hepo vainuaa\nvihollisia. Venäläiset tulevat! Niin nähkääs, ei hevonen ole mikään\ntyhmä eläin.\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi Iikka, \"hän on kuin myrsky, sen minä kyllä\ntiedän.\" Hän kävi istumaan tulen viereen ja katseli vaiti liekkeihin\nsuurilla silmillään. Kyyneleet lakkasivat juoksemasta ja hetkisen\nhuojuttuaan hän kysäsi äkisti: \"Eikö kukaan teistä ole nähnyt häntä?\"\n\n\"Hän on kaiketi siellä, missä kaikki muutkin ovat, paitsi ne, jotka\nistuvat täällä\", virkkoi joku leikillisesti.\n\n\"No, missä te sitte kaikkien muiden luulette olevan?\" kysyi Iikka. \"Jos\nmuuta en tiedäkään, niin tiedän toki sen verran, että he kaikki eivät\nole yhdessä paikassa.\"\n\n\"Eivätkö kaikki seuranneet Armfeltiä?\" kysyi Simo hätäisesti.\n\n\"Savolaiset ja hämäläiset ovat karanneet kotiseuduilleen. He arvelivat,\nettä ennemmin pitää suojella omaa kotia sekä vaimoa ja lapsia kasakoilta\nkuin kuljeksia herrojen kanssa, joilla ei ole mitään siunausta\nmukanaan.\"\n\n\"Mitähän ne herrat tuumivat?\" arveli Aabel.\n\n\"De la Barre ja översti Yxkyll\", kertoi Iikka, \"ovat menneet Ruoveden\nkautta Pohjanmaalle ja vieneet sinne osan hajotetusta sotajoukosta,\nmutta Armfelt aikoi vielä kerran pysähtyä Tammerkoskelle niiden kanssa,\njotka oli saanut kokoon, vastustamaan venäläistä.\"\n\n\"Voitteko vannoa tuon kaiken todeksi?\" tiuskasi Simo tutkistelevasti\nkatsellen vaimo-vanhusta.\n\n\"Totta kaiketi se on totta, kun minä sen kuulin niiltä, jotka suoraa\npäätä tulivat sotajoukosta ja ovat omin silmin nähneet ne herrat eri\nteillä.\"\n\nSimo nosti nyrkkinsä: \"Labar, Labar, Jumala sinua armahtakoon nyt ja\ntuomiopäivänä!\"\n\n\"Mitä sinä siinä?\" torui Aabel. \"Eikö Armfelt ja etkö sinä itse tarvitse\nJumalan armoa yhtä hyvin kuin De la Barre?\"\n\nSimo pudisti päätään ja vastasi salaperäisesti: \"Minä näin yhden asian\nsinä päivänä, jona Armfelt tuli ylipäälliköksi Lybeckerin jälkeen.\"\n\n\"Mitä?\" kysyivät kumppanit ympärillä.\n\n\"Minä olin vahdissa päämajalla ja iloitsin niinkuin kaikki muutkin.\nIloisimmat kaikista olivat kuitenkin överstit Stjernstedt ja Mellin. Ne\npuhuivat kenraali Armfeltista riemuiten, ja heidän luoksensa tuli\növerstiluutnantti Ollengren ja majuri Brase, ja hekin olivat iloiset.\nMutta sitte tuli De la Barre, ja kun muut upseerit sanoivat olevansa\njuuri menossa Armfeltin luo toivottamaan hänelle onnea nimityksen\njohdosta ja kysyivät De la Barrelta, eikö hän lähde mukaan, pyörähti hän\nkantapäällään ja sanoi: tietysti. Mutta minä yksin näin hänen kasvonsa,\nmiten ne kalpenivat ja vääristyivät ikäänkuin mielipahasta, että toiset\nniin kiittivät Armfeltia!\"\n\n\"Se on vale!\" tiuskasi Aabel. \"Muuten olisikin De la Barre yhtä hyvin\nsaattanut tulla meidän ylimmäksi mieheksemme kuin Armfeltkin. Hän on\nyhtä urhoollinen kuin toinenkin ja yhtä viisaat ovat myöskin molemmat.\"\n\n\"De la Barre\", vastasi Simo, \"olkoon vaikka tuhat kertaa viisas ja\nurhoollinen, niinkuin onkin, mutta meistä hän huolii yhtä vähän kuin\nisänsä kenkärajoista.\"\n\n\"Sen uskon minäkin\", sanoi Iikka käärien hameensa helmoja paljasten\njalkainsa ympäri ja siirtyen likemmä tulta.\n\n\"Saattaa kyllä niin olla\", sanoi Pekka. \"Hän kerskaili eräänä päivänä\nniin, että parta vapisi, siitä että hänen esi-isänsä olivat ranskalaisia\nja puolalaisia, vaan ei suomalaisia.\"\n\n\"Muistatko, mitä Armfelt sanoi meille eilen, kun taistelu alkoi?\" kysyi\nSimo, Pekkaan katsahtaen.\n\n\"Hän käski meitä taistelemaan hengen edestä.\"\n\n\"Hän sanoi, että tässä oli meidän isäimme kehto ja täällä myöskin heidän\nhautansa, täällä he ovat eläneet ja kuolleet meidän edestämme, ja täällä\npitää meidänkin elää ja kuolla niiden hyväksi, jotka meidän jälkeemme\ntulevat.\"\n\n\"Niin, niin, hän puhui verisistä taisteluista, joita ennen on ollut, ja\nsanoi lopuksi, että ell'emme suojele kaikkea, mitä meillä on tässä\nmaassa, niin ei enää olekaan mitään, jonka hyväksi voisimme elää ja\nkuolla.\"\n\n\"Niin, sillä tavalla hän puhui\", todisti Simo, \"mutta onko kukaan\nkuullut De la Barren niin sanovan?\"\n\nAabel oli noussut puoli makuultaan; nyt hän vihastuen nosti nyrkkinsä ja\närjäsi: \"Tiedätkö, että minä olen hänen ratsumiehiään?\"\n\n\"Niin, sitte kaiketi olet itsekin samallainen hieno ulkomaalainen.\"\n\nAabel heilautti nyrkkiään ja tavotti iskeä Simoa, mutta Pekka tarttui\nhänen kalvosimeensa, ja riita vaikeni itsestään, kun tynnyrin vieressä\nistuvat venäläisherrat taas alkoivat kovemmin räyhätä.\n\nAleksei nousi kehottaen:\n\n\"Tulkaa nyt pois, lähtekäämme jo levolle.\"\n\n\"Vai levolle!\" ihmetteli Ivan. \"En, minä en lähde levolle, minä tahdon\nhuvia. Soittoa! Tanssia! Sitä minä tahdon. Minun korvissani kaikuu\nainiaan tuo tämän maan kirottu kieli. Kun sinä naurat, kuuluu se minun\nkorvissani kuin \"armoa!\" Kun lasit tuossa helisevät, kaikuu sekin\n\"armoa!\" Näetkö tuota pitkää varjoa! Se näyttää siltä naiselta, joka\nkirosi meitä!\"\n\n\"Se on vain männyn varjo!\"\n\n\"Minä tahdon soittoa!\"\n\n\"Niinpä anna soittajain soittaa; musiikki kuolettaa kaikki surut\", sanoi\nAleksei, käyden jälleen istumaan.\n\n\"Musiikkia!\" huusi Ivan.\n\n\"Musiikkia!\" kirkui Petterkin kohti kurkkuaan.\n\nSoittajat riensivät esiin ja alkoivat soittaa. Säveleet kaikuivat\niloisilta ja eläviltä, mutta Ivan istui yhä alla päin ja sanoi: \"Huono\nneuvo, veli! Soitto herättää kaikki vangit. Katsos, miten he nousevat\nistumaan ja katsoa tuijottavat meitä. Hyvin huono neuvo, veli! Soitto\ntuopi tuon haamun yhä lähemmäksi minua!\"\n\n\"Anna jonkun tanssia edessäsi, niin pääset näkemästä haamua\", kehoitti\nAleksei.\n\n\"Niinpä niin\", virkkoi Petter, \"huuda takaisin kompaniasi ja käske sen\ntanssimaan meille.\" Ja hän kääntyi palvelijan puoleen, joka melkein\nnäännyksissä uupumuksesta seisoi valmiina tottelemaan herransa\npienintäkin viittausta. \"Toimita tänne komppania! Käske heidät\ntanssimaan! Älä huoli, Ivan Petrovits, tanssi kyllä virkistää ja\nlohduttaa sinua.\"\n\nIvanin kasvot vähän kirkastuivat, hän sai uutta rohkeutta. \"Niin, tanssi\nvirkistää ja lohduttaa minua. Soittakaa!\"\n\nKomppania syöksyi esiin ja tanssi alkoi.\n\nUpseerit, kaikki kolme, käänsivät nyt koko huomionsa tanssivaan\nkomppaniaan ja tunsivat alussa siitä iloa ja huvitusta. Yksin Ivankin\nvilkastui ja huusi tuontuostakin hyväksymissanoja väelleen. Mutta äkisti\nvirkahti Aleksei, joka oli koko ajan pitänyt ajatuksensa selvillä:\n\n\"Mitähän tämä maksaisi meille, jos ruhtinas saisi edes aavistuksenkaan\nsinun käskystäsi!\"\n\nIvan tunsi tuosta muistutuksesta mielessään vähän rauhattomuutta ja\ntiuskasi heti: \"Ole vaiti äläkä ennustele pahaa!\"\n\n\"En minä ennustakaan mitään pahaa\", vastasi Aleksei, \"minä vain puhun\ntanssista. Hän ei anna meille anteeksi, että me raastamme miehet\nparaasta unesta. Mitä tästä tulee, jos ruhtinas saa tietää kaikki?\"\n\nRuhtinas Galitsinin muisto sai Petterinkin ajattelemaan edes sen verran,\nkuin hänelle enää oli mahdollista. \"Niin\", änkytti hän, \"jos ...\najattelehan sitä, Ivan Petrovits.\"\n\nIvan viittasi luoksensa vääpelin ja sanoi käskevästi: \"Muista, että\nsinun komppaniasi tanssii ilosta. Miesten pitää näyttää iloisilta. Käske\nniin!\"\n\n\"Minä kuulen ja tottelen\", vastasi vääpeli, sydän levottomana, ja riensi\ntäyttämään käskyä.\n\n\n\n\nXXI.\n\nRuhtinas Galitsin.\n\n\nTanssi vilkastui, ja sen kestäessä lähestyivät Galitsin ja Buturlin.\nEnsinmainittu oli 38 vuoden ijässä. Hän oli syntyisin liettualaisesta\nruhtinassuvusta, jonka esi-isä Mikael Ivanovits Bulgakov oli Liettuan\nsuurvallan perustajan Gediminin jälkeläinen kahdeksannessa polvessa.\nTällä Bulgakovilla, joka kuoli munkkina 1558, oli liikanimi Galitsa\n(hansikas), josta tämä ruhtinassuku siten sai nimensä. Hänen\njälkeläisensä kuudennessa polvessa oli Suomenkin historiassa niin\nkuuluisa Mikael Mihailovits Galitsin, syntynyt 1 päivänä marraskuuta\n1673. Ruhtinas Galitsinin nuoruus oli siihen aikaan, jolloin Pietari\nSuuren parannuspuuhat käänsivät Venäjän kansan huomion Länsi-Europan\nsivistysoloihin, ja nuori ruhtinas näyttää saaneen huolellisen ja\najanmukaisen kasvatuksen. Hän pääsi jo 12 vuoden ijässä Semenovan\nrykmenttiin rummuttajaksi, vaan sai kohta upseerin arvon ja teki\nensimmäisen urotyönsä Asovan vallotuksessa 1696. Kaksi vuotta myöhemmin\noli hän kukistamassa streltsien kapinaa, 1699 Kertsin meri-sotaretkellä\nja 1700 Narvan taistelussa, jossa hän haavottui. Vuonna 1702 alkoi\nPähkinälinnan piiritys ja siinä oli Galitsin alapäällikkönä. Linnaa\npuolustettiin sankarillisesti ja tsaari lähetti jo peräytymiskäskyn,\nmutta Galitsin vastasi sanantuojalle: \"Sanokaa tsaarille, että minä\ntäst'edes olen ainoastaan Jumalan suojeluksessa.\" Hän johti heti väkensä\nrynnäkköön ja Pähkinälinna antautui 12 päivänä lokakuuta. Galitsin sai\nsitte monella sotakentällä taistella hyvällä menestyksellä Ruotsin\narmejaa ja sen kuningasta vastaan, kunnes hänet siirrettiin Suomeen ja\nhän siellä oli osallisena Viipurin vallotuksesssa 1710. Seuraavana\nvuonna nähtiin hänet Pruthin varsilla, vaan 1712:sta asti käytettiin\nhäntä yksinomaan Suomen anastajana, ensin Apraksinin alapäällikkönä ja\nsittemmin Isonkyrön taistelun jälkeen (1714) Suomessa olevain\nvenäläisjoukkojen ylipäällikkönä. Niin kasvoi ruhtinas Galitsinin\nsankarinimi vuosi vuodelta ja hänen urotöittensä maine levisi lavealle.\nSuomessa hänellä oli sotilaan ja vallottajan tehtävä ja hänen täällä\nolonsa sattui maamme ja kansamme historian pimeimpään ja kolkoimpaan\naikaan; mutta Galitsinin oma jalo henkilö on melkeinpä ainoana\nvalokohtana, jota muistelma mielellään katselee. Ollen ylevä,\noikeudentuntoinen ja jalomielinen koetti hän lievittää ja sovittaa,\nmikäli mahdollista. Sen ajan katkerasti syyttävien haamujen keskellä on\nruhtinas Galitsin puhtaana sankarina, joka aina koetti valvoa voitetun\noikeuksia ja parantaa vallotetun maan tilaa, mikäli hänellä oli valtaa.\nPaha kyllä saapui ainoastaan vähäinen osa maan rajattomasta kurjuudesta\nhänen kuuluviinsa, ja ainoastaan vähän osan hän näki käskyläistensä\nväkivaltaisuuksista, mutta mitä hän näki, se kaikki rangaistiin ansion\nmukaan, ja aikakirjat yksimielisesti tunnustavat hänet jaloksi\nhallitsijaksi ja ihmiseksi.\n\nNyt kajasti ruhtinaan kasvoista syvän surun varjo, sillä äskettäin juuri\noli Venäjältä tullut sanoma, että hänen nuori puolisonsa Eudokia, omaa\nsukuaan Ivanovna Buturlin, oli kuolemaisillaan, mutta tanssivain\nsotamiesten näöstä hänenkin muotonsa kirkastui ja hän sanoi hymyillen:\n\n\"Miten ilo kuitenkin voi antaa voimaa. Kukapa olisi aavistanut, että\nsamat miehet, jotka äsken olivat menehtyä väsymyksestä, nyt pyörisivät\niloisessa tanssissa.\"\n\nKummasteli sitä myöskin Buturlin. \"Niin ihmeellistä todellakin\", vastasi\nhän. \"Mutta siinähän on uusi todistus kansan rakkaudesta tsaariansa\nkohtaan, sillä kun hän on voittanut, unhottavat sotamiehet kaikki omat\nkärsimyksensä.\"\n\n\"Te olette todellakin oikeassa\", virkkoi Galitsin eikä ollut oikein\nuskoa silmiään. Hän kääntyi upseerien puoleen tervehtien: \"Hyvää iltaa,\nPetter Tupovski, Ivan Petrovits ja Aleksei Feodorov; ottakaa tässä minun\ntervehdykseni.\"\n\nUpseerit hypähtivät ylös ja Ivan heittäytyi maahan.\n\n\"O, suuri ruhtinas, tässä näette orjanne!\"\n\nPetter, tervehti myöskin syvään, vaikk'ei niin suin päin, hän kun vielä\noli selvämpänä. \"Minun kunnioitukseni suutelee tomua jaloistanne!\"\n\nAleksei tervehti sotilastapaan seisoen ja sanoi:\n\n\"Käskekää vain, herra, niin minä kuolen edestänne.\"\n\nGalitsin hymyili ystävällisesti. \"Minun tähden teidän ei tarvitse\nkuolla, vaan kyllä tsaarin ja Venäjän asian tähden, sillä sehän on\nmeidänkin asiamme. Kun olette urhoolliset miehet, niin olette tietysti\ntekin osaltanne hankkineet voittoa, ja minä teitä siitä kiitän.\"\n\n\"Johtakaa meidät uudestaan taisteluun, me kyllä seuraamme\", sanoi\nAleksei innokkaasti.\n\nButurlin oli enemmän katsellut tanssivia sotilaita kuin heidän\npäälliköitään ja sanoi Galitsinille: \"Minusta näyttävät miehet hyvin\nunisilta, joka seikka toden totta ei ole kummeksittavakaan. Eihän heitä\nvain liene tänne käsketty?\"\n\nIvan aivan selvisi kauhusta. \"Mitä ajattelettekaan, teidän\nylhäisyytenne? Heidän hälinänsä on päinvastoin kiusannut minua, mutta en\nminä huolinut häiritä heidän iloansa, joka tekee heille niin hyvää.\"\n\nHän viittasi vääpelin luokseen: \"Hei tulkaas tänne! Sanokaas,\nminkätähden miehet tanssivat. Ilostako vaiko käskystä?\"\n\n\"Se on...\" änkytti vääpeli.\n\nIvan uhkasi nyrkillään ja tiuskasi: \"Sanokaa totuus!\"\n\n\"Ilosta! Voiton ilosta he tanssivat!\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", vastasi Galitsin, \"mutta he näyttävät väsyneiltä. Menkää\nnyt levolle. Huomispäivänä tarvitaan uusia voimia, joita ei saa\nedeltäpäin kuluttaa. Pyhä Nikolai teitä suojelkoon!\" Hän viittasi ja\nsotamiehet poistuivat.\n\nButurlin katsoi taistelukentälle ja kuoleman vainiolle päin. Toisten\npuoleen kääntyen sanoi hän: \"Taistelumme oli tulinen; miten monta\nurhoollista miestä saammekaan jättää Suomenmaan poveen! Monta tuhatta\nkaatui tänään, ja ell'ei Apraksin olisi keksinyt tuota keinoa, hyökätä\nsuomalaisten selkään, niin olisi voitto nyt vihollisten käsissä eikä\nmeillä.\"\n\n\"Niinpä niin\", vastasi Galitsin, \"me uhrasimme tuhansia, vaan kuinka\nmielelläni olisin uhrannut vielä monta tuhatta lisäksi, jos siten\nArmfelt olisi joutunut meidän käsiimme. Se mies tekee meille yhdessä\npäivässä paljon enemmän haittaa urhoollisilla miehillään kuin Lybecker\ntuhannessa päivässä.\"\n\nAlemmat upseerit kaipasivat hyvin vapauttansa, jota äsken juuri olivat\nnauttineet. Petter ja Ivan jaksoivat töintuskin seurata keskustelua,\nmutta Aleksei sanoi sekaan: \"Niin on, kuin te, ruhtinaallinen korkeus,\nsanotte. Kaikki on kerrassaan muuttunut, kun Armfelt tuli Lybeckerin\nsijaan. Mutta vaikeuksien mukaan kasvaa myöskin into, ja me olemme\nkaikki valmiit ryhtymään, milloin vain tarvitaan, uudestaan veriseen\nleikkiimme.\"\n\nGalitsin hymyili. \"Juuri niin. Me emme saa väsyä, ennenkuin Venäjän\nrajaksi tulee meri ja tsaari Pietarin nuori pääkaupunki saa\nturvallisesti katsella Suomeen päin.\"\n\nRuhtinas otti Suomen kartan taskustaan, levitti sen tynnyrin pohjalle ja\nnäytti kynällään sikäli kuin puhui:\n\n\"Näin, pitkin merta pitää Venäjän raja vedettämän; ennen me emme saa\nlevätä, hyvät herrat.\"\n\nButurlin katsoi vankeihin päin ja sanoi: \"Jos nämä suomalaiset tulisivat\nmeille niin uskollisiksi, kuin nyt ovat Ruotsin kansalle, niin\nmaksaisipa heidän voittamisensa todellakin vaivaa uhrata henkensä ja\nmenestyksensä.\"\n\nRuhtinas Galitsin nyökäytti myöntävästi päätään. \"Vapaa liitto tämän\nuskollisen ja urhoollisen kansan kanssa tekisi meidät aivan turvatuiksi\npohjan puolelta. Parempaa rajanvahtia ei Venäjä koskaan saisi.\"\n\nSe voitettujen hyveksiminen ei miellyttänyt Petteriä. Missäpä pohjan\nperillä nyt olikaan mahtavampaa ja voimakkaampaa kuin Venäjä ja Venäjän\ntsaari. Hän rohkasihe ja sanoi luottavasti: \"Missä Venäjän menestys\nvaatii, siinä sillä on voimaakin ottaa, mitä tarvitaan, eikä tässä enää\nsuurta voimaa tarvitakaan, sillä Suomi on jo kauan ollut\nuupumaisillaan.\"\n\n\"Niin\", myönsi ruhtinas, \"Suomi on uupumaisillaan, mutta se ei antaudu.\nJos Ruotsin kruunu olisi minun päässäni, niin kyllä minä paremmin kuin\nKaarle-kuningas suojelisin tätä urhoollista kansaa. Minä en olisi\nniinkuin hän vienyt pois sen paraita miehiä ja jättänyt maata alttiiksi\nVenäjän armejoille.\"\n\nPetterin hämärtävät silmät alkoivat loistaa, hän nosti kätensä ja sanoi\ninnolla: \"Kaunis näky teidän ylhäisyytenne, kun he kaikki olisivat\nvoitettuna.\"\n\n\"Onko pidetty huolta, ett'ei vangeilta mitään puutu?\" kysyi Buturlin.\n\n\"He voivat kuin prinssit. Ruhtinas Galitsinin käsky kohdella heitä\nsäälivästi on kulkenut miehestä mieheen, ja vangeilla on yhtä hyvä kuin\nmeidän omallakin väellämme.\"\n\n\"Niin pitää olla, kuin minä olen sanonut\", lausui ruhtinas. \"Sankari\nliikkukoon taistelussa kuin ukonnuoli, vaan voitetulle viholliselle hän\nolkoon lempeä kuin päivänsäde. Sitä ei Venäjän sotilas saa koskaan\nunhottaa.\"\n\n\"Emme me sitä unhotakaan\", vastasi Petter. \"Vangit ovat todistavat\nmeidän lempeyttämme.\"\n\nButurlin katsahti vielä vankeihin päin ja kysyi sitte ruhtinaalta:\n\"Eiköhän nyt olisi paras aika tarkastaa heidän tilaansa?\"\n\n\"Niin minäkin ajattelen\". Galitsin pyysi kaikkia upseereja seuraamaan,\nja venäläiset herrat astuivat vankien luo. Sinne pysähdyttiin. Nähtyään\nmärjän maan, jossa vesi välkkyi turpeiden välistä, sanoi Galitsin\nvakavasti ja jyrkästi: \"Vangit vietäköön pois tästä kuopasta. Meillä on\ntilaa kylliksi, sentähden on väärin pitää näitä onnettomia näin\nvetisessä paikassa. Sen pitää tapahtua jo tänä yönä.\"\n\nRuhtinas meni edelleen, toiset seurasivat häntä; niinpä he saapuivat\nsinne, jossa Alli ja Miihkali istuivat.\n\nNe kolme upseeria olisivat mielellään eronneet esimiehistään, jos vain\nolisivat uskaltaneet. Vaan se ei mitenkään käynyt päinsä. Viimein nykäsi\nIvan Petteriä käsivarresta ja kuiskasi: \"Lähtekäämme pois täältä, etkö\nnäe, miten haamut meitä vaanivat?\"\n\n\"Eivät ne mitään haamuja ole\", vastasi kumppani. \"Jospa ruhtinas ei\nolisi täällä, niin voisit sysätä miekkasi johonkuhun noista kirotuista\nsuomalaisista ja nähdä heidän verensä juoksevan, niinkuin meidän juoksi\neilen.\"\n\nMutta Ivan tunsi yhä enenevää levottomuutta. \"Minä en tahtoisi enää\nnähdä verta. Tule, lähtekäämme pois!\" Ja hän tarttui Petterin\nkäsivarteen, mutta Petter tempasihe irti sanoen: \"Emme me vielä pääse,\nmutta kohta. Maltahan nyt toki.\"\n\nAlli ja Miihkali olivat, mistään lukua pitämättä, hiljakseen\nkeskustelleet. Mitäpä he huolivat muutamista venäläisistä upseereista,\nkulkipa heitä yksi tai useampi ohitse. He eivät myöskään huomanneet,\nmiten Galitsin osotti Allia ja sanoi Buturlinille: \"Tuo nuorukainen oli\näsken minun luonani pyytämässä vapaaksi vankeja, jotka on otettu\nPohjois-Suomessa. Hänen kertomuksensa kuului hyvin todelta, mutta\nhuomenna minä kuitenkin tutkin tarkemmin sekä häntä että tuota vaimoa.\nNämä suomalaiset olkoot muuten kuinka rehellisiä hyvänsä, mutta heidän\nmielialaansa meitä kohtaan en luota.\"\n\n\"Olemmehan nähneet yllin kyllin todistuksia heidän viekkaudestaan ja\nuhkarohkeudestaan, niin että vaikea on ollakin heitä epäilemättä\",\nvastasi Buturlin. \"Mutta olkoonpa viaton tai syyllinen, niin tahtoisin\nmielelläni kuulla ja nähdä nuorukaista, joka niin nuorena uskaltaa\nkuljeksia vihollisleirissä ilman muuta suojelusta kuin vanha vaimo.\"\n\nHe astuivat lähemmäksi ja ruhtinas Galitsin kysyi Allilta Miihkalin\nvälityksellä: \"Mitenkä te osasitte tulla tänne minun luokseni, koska\nette kulkenut sotaväen kanssa?\"\n\nAlli nousi seisomaan. \"Kuolema minua opasti.\"\n\n\"Ettekö peljännyt?\"\n\n\"Elämän katkerat surut tukeuttivat minun levottomuuteni, ja rohkeuttani\nvahvisti kaikki se, mitä olen kuullut teidän ruhtinaallisesta\narmostanne.\"\n\n\"No, mitä te sitte tiedätte minusta?\"\n\n\"Että te olette lavean ja mahtavan Venäjän jalomielinen poika ja että\nteidän hyvyytenne muisto voitettuja kohtaan ei ole kuoleva yht'aikaa\nteidän itsenne kanssa. Mutta teidän lippujenne ympärillä ei olekaan\nmonta teidän kaltaistanne miestä. Heidän vihattu miekkansa iskee\nuseammin turvattomia kuin meidän maamme sotilaita.\"\n\nRuhtinaan kasvot synkistyivät; hän vastasi suruisesti: \"Se on sodan\nvarjopuoli, kiristystä käytetään ja kärsitään.\"\n\n\"Jalo mies ei koskaan kosta viattomille\", sanoi tyttö rohkeasti, vaan\nhiljaa.\n\n\"Minä olen sydämestäni pahoillani siitä väkivallasta, mutta minä en voi\nsyyttää enkä rangaista rikoksellisia, kun minulla ei ole aavistustakaan,\nkeitä he olivat. Vai osaatteko te antaa minulle viittauksen?\"\n\n\"Nimettöminä he hävittäen riensivät talosta taloon kuin tulenliekit\npalavassa kylässä. Ei kukaan kysynyt kenen lapsia meidän havittelevat\nmaanmiehemme olivat, vielä vähemmin sitte Venäjäin rosvoilijaan nimiä,\njotka syöksyivät meidän kimppuumme kuin tuntemattomat pedot.\"\n\nAllin uupumus ja väsymys oli haihtunut, hän seisoi aivan vilkkaana ja\nelpyneenä herrain edessä; mutta äkisti hänen rohkeutensa näytti kokonaan\nhaihtuvan, hän katsoa tuijotti kuin kuolevainen ja sanatkin kuolivat\nhuulille.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Galitsin, tulkkiin katsahtaen, ja epäluuloisesti\nvirkkoi Buturlin: \"Aivanhan hän näyttää kiinni saadulta kavaltajalta.\"\n\nAlli ei ymmärtänyt heidän sanojaan eikä huomannut edes heidän\nläsnäoloaankaan; hän vain katsoa tuijotti kolmeen takana seisovaan\nupseeriin, nosti kätensä ja osoitti sormellaan heitä: \"Tuossa hän on!\nTuossa! Hän hyökkäsi meille ja pisti talon tuleen! Hän se on. Minä\ntunnen hänet!\"\n\n\"Mitä hän tarkottaa?\" kysyi Galitsin ja Miihkali taas tulkitsi:\n\n\"Hän sanoo tuntevansa rosvoojan, joka oli siellä pohjoisessa. Yhden\nniistä.\"\n\nRuhtinas hämmästyi. \"Pitääkö minun sitä uskoa? Voiko hän todistaa, mitä\nsanoo?\"\n\n\"Voitteko todistaa, mitä sanotte?\" tutkisteli Miihkali.\n\nAlli katsoi jäykästi Ivaniin. \"Hänellä on todistus kasvoissansa. Minun\nveljeni puri siihen, kun he löivät ja sitoivat äitini isää. Itse minä\niskin häntä puukolla niskaan, mutta huonostipa se sattui, koska hän\nvielä elää.\"\n\n\"Hän sanoo\", selitti Miihkali, \"että tuo arpi on hänen veljensä\npuremasta samana yönä, kuin väkivallan teko tapahtui, ja niskaansa on\nhän saanut puukon iskun.\"\n\nRuhtinas kääntyi osotetun upseerin puoleen. \"No, mitäs sinä vastaat\ntähän, Ivan Petrovits?\"\n\n\"He täyttävät teidän korvanne valheilla! Suomalaisten kielet eivät\nkoskaan puhu totta\", vastasi Ivan vavisten.\n\nRuhtinas katsoi tuimasti syytettyyn. \"Minä kysyn vielä kerran sinulta,\nIvan Petrovits. Tunnusta, jos sinä sen teit.\"\n\n\"Maa nielköön sen, joka niin pahaa valetta puhuu!\"\n\nRuhtinas yhä katsoi häntä tutkivasti ja terävästi.\n\n\"Näytäpäs meille niskasi!\" käski hän. \"Todistakoon se viattomuutesi.\"\n\nIvan seisoi vavisten ja liikahtamatta.\n\n\"Kuule ja tottele!\" käski Galitsin, niin että metsä kajahti.\n\nIvan putosi maahan ruhtinaan eteen. \"Armoa! Armoa!\"\n\n\"Onneton! Nouse ylös ja tunnusta, kutka olivat kanssasi.\"\n\nIvan nousi ja näytti kahta kumppaniansa.\n\nRuhtinas kääntyi heihin päin ja kysyi jyrkästi: \"Niinkö on!\"\n\nAleksei astui askelta likemmäksi. \"Niin on, teidän armonne.\"\n\nRuhtinas kysyi edelleen Miihkalilta: \"Tunteeko hän nämä toiset?\"\n\n\"Oletteko nähnyt näitä miehiä ennen?\" tulkitsi Miihkali.\n\nAlli katseli heitä tarkkaan. \"En tätä tietääkseni\", vastasi hän,\nPetteriin katsoen; \"mutta kyllä tuon\", lisäsi hän Alekseita osottaen.\n\"Hänen sydämensä oli lempeä, vaan hän ei voinut estää, mitä monta sataa\ntahtoi. Hän se kuitenkin pelasti minut.\"\n\nMiihkali osotti Petteriä. \"Tuota hän ei tunne, mutta tuo toinen pelasti\nhänet sinä yönä väkivallan käsistä.\"\n\nRuhtinas kysyi Alekseilta: \"Oletteko pelastanut tämän nuorukaisen?\"\n\nUpseeri katsoi tyttöä mietiskellen ja vastasi viimein: \"En tietääkseni.\nEn minä häntä tunne.\"\n\n\"Ei hän teitä tunne!\" tulkitsi Miihkali suomeksi.\n\n\"Kysykää häneltä\", pyysi Alli, \"eikö hän muista tyttöä, jonka hän\npelasti palavasta talosta, johon venäläiset viskasivat lapsen tuleen ja\nripustivat vanhan ukon pellin nuoriin, hakattuaan häneltä ensin molemmat\nkädet pois! Se tyttö, jota tuo\", sanoi hän Ivania osottaen, \"tahtoi pois\nvetää, olin minä, ja tämä pelasti minut\", lisäsi hän Alekseita osottaen.\n\nMiihkali tulkitsi taas, ja kun kaikki upseerit tointuivat\nhämmästyksestään, sanoi Aleksei:\n\n\"Onpa ihme, että hän elää. Minä vein hänet kauhuista ja kuolemasta\nveteen rannan ruohokon taakse. Aallot lienevät antaneet hänelle sen\nsuojeluksen, jota minun käteni ei kyennyt antamaan, koskapa hän vielä\nelää.\"\n\nRuhtinas kääntyi upseerien puoleen. \"Missä ne ovat, jotka te veitte pois\nvangeiksi?\"\n\nKaikki olivat vaiti.\n\nRuhtinas kiihtyi. \"Missä? Totuuden pitää tulla ilmi!\"\n\n\"Joitakuita myötiin orjiksi Moskovassa, vaan enimmät eivät enää ole\nelossa\", vastasi Aleksei viimein.\n\n\"Eikö enää elossa? Kuolleetko? Mitä se merkitsee?\"\n\nTaaskin olivat kaikki vaiti.\n\n\"Vastatkaa! taikka kaikkein pyhimysten nimessä, minä kyllä kiskon teistä\ntotuuden verellä!\"\n\nIvan kiertelihe vaikeroiden hänen jaloissaan. \"Armoa!\"\n\n\"Ei armoa, vaan oikeutta sekä vihollisille että ystäville. Missä ne\nvangit ovat?\"\n\n\"Meiltä loppui marssilla muona\", alkoi Aleksei änkyttäen kertoa. \"Meillä\nei ollut siellä salolla mitä antaa vangeille, sentähden heidät\nsurmattiin, ett'eivät olisi kuolleet nälkään.\"\n\n\"Miten te surmasitte ne vangit?\"\n\n\"Meillä ei ollut ruutia kylliksi. Heidät haudattiin elävältä.\"\n\nRuhtinas kätki kasvonsa.\n\nMutta Ivan syleili hänen polviansa ja huusi kuolemanhädässä: \"Armoa!\"\n\nGalitsin sysäsi hänet pois. \"Pois minun näkyvistäni!\"\n\nViitaten kutsui hän luoksensa vartijat ja sanoi vääpelille: \"Te\nvastaatte näiden kolmen herran säilymisestä.\"\n\nVangitut upseerit antoivat pois miekkansa ja läksivät vartijain\nsaattamina pois.\n\nRuhtinas astuskeli liikutettuna edestakaisin, vaan pysähtyi sitten\nMiihkalin eteen. \"Te saatatte\", sanoi hän, \"kertoa kaikki, mitä olette\nkuullut. Minä en tahdo enkä voi salata mitään.\"\n\nMiihkali kääntyi Allin puoleen. \"Armollinen herra sanoo tutkivansa asian\nja tekevänsä, mitä voi. Jos vangit vielä elävät, pääsevät he vapaiksi.\nHuomenna saatte kuulla enemmän.\"\n\nAlli kumartui suutelemaan ruhtinaan nutun helmaa. \"Jumala on teitä\npalkitseva, hyvä armollinen herra!\" Ja sitte hän meni Iikan luo ja sanoi\nmielenliikutuksesta vavisten: \"Kuulitteko? Jos he vielä elävät, pääsevät\nhe vapaiksi!\"\n\nIikka pani hurskaassa ihastuksessa kätensä ristiin ja vastasi: \"Jumala\non tämän herran kanssa, sillä muuten hän ei osaisi niin suurella\nlempeydellä kantaa suuruuttansa ja voittonsa onnea.\"\n\nRuhtinas sanoi vielä Miihkalille: \"Sanokaa heille, että he saavat\nsuojeluskirjan turvakseen kotimatkalle. He ovat vapaat, mutta pyytäkää\nheitä odottamaan hetkinen.\" Hän kutsui ajutanttinsa, puhui hänelle\nhiljaa jotakin ja läksi jatkamaan tarkastustansa.\n\n\"Nyt hän tietää, että me olemme viattomat, ja me saamme kaiketi lähteä!\"\nriemuitsi Iikka.\n\n\n\n\nXXII.\n\nVapaiksi päästetyt.\n\n\nMiihkali seisoi ajatuksissaan ja katseli ruhtinaan jälkeen, kunnes häntä\nei enää näkynyt. Nämä hetket olivat kalliit, sillä nyt häntä tuskin\nepäiltiin, jos hän puhui miehilleen, ja hän tahtoi käyttää tilaisuutta\nhyväkseen.\n\n\"Kuulkaa minua, miehet!\" sanoi hän. \"Minä olen pitänyt lupaukseni ja\nmiettinyt, miten parhaiten pääsemme täältä. Nyt juuri on minun\nmahdollinen puhua teille kovalla äänellä. Kuulkaa siis.\"\n\nVangit nousivat, mutta Miihkali viittasi kieltävästi. \"Älkää nousko,\nmutta avatkaa korvanne. Ennen yön tuloa viedään meidät toiseen paikkaan,\ntästä kuopasta jollekin mäelle. Meitä kyllä vartioidaan, mutta\nvenäläinen on yhtä väsyksissä kuin mekin, ja vartijain päät vaipuvat.\nSilloin minä hiivin pois, ja yhdeksän teistä saa seurata minua.\"\n\n\"Miksi emme saa kaikki tulla?\" kysyi nuori sotamies.\n\n\"Se olisi liian uskaliasta, sillä silloin emme pääse yksitellen. Mutta\nme, jotka lähdemme, hiivimme pois omien kanuunaimme luo kosken\nalapuolelle. Ne eivät ole naulatut, niin että ne kyllä meitä vielä\nkerran auttavat.\"\n\n\"Luuletteko sen onnistuvan?\"\n\n\"Sen pitää onnistua. Me tulemme likemmäksi venäläisten etuvartijoita ja\nammumme kivääreillämme, ja heti sen jälkeen laukaisemme kanuunat. Panos\non niissä vielä jäljellä. Minä kun makasin haavoitettuna ensimäisen\nalla, tiedän sen tarkkaan.\"\n\n\"Aiotteko tehdä meteliä leirissä meitä auttaaksenne täältä pois?\nEmmeköhän yhtä hyvin voisi hiipiä aivan hiljaa?\" sanoi eräs vanhempi\nmies.\n\n\"Ettepä juuri\", vastasi Miihkali, \"sillä siksi on teitä liian paljo.\nVartijat eivät nuku niin raskaasti, ett'eivät jossakussa paikassa huomaa\nmeitä, ja jos yksikään huomataan, tulee koko yritys ilmi; mutta näin se\nkäy ja onnistuu. Yö on pimeä, ja uninen venäläinen hämmästyy, niin että\nhäiriötä syntyy. He luulevat Armfeltin saaneen apua ja tulleen uudestaan\nhyökkäämään. Silloin ei kukaan ehdi muistaa teitä, ja teillä on hyvä\ntilaisuus paeta.\"\n\n\"Täällä\", sanoi joku sotamies, \"on aseita kaikkialla, ja tuossa mattojen\nalla on monta täysinäistä ruutitaskua. Me hiivimme kuin madot niiden\nalle, ja jaamme ruudin miehestä mieheen.\"\n\nMiihkali kumarsi myöntävästi päätään. \"Valitkaa hiljaa, vaan varmasti\nmiehet, jotka lähtevät minun kanssani. Pysykäämme sitte yhdessä, kun\nmeidät viedään pois tästä paikasta. Te muut nukuttakaa vain venäläistä\nkovalla kuorsaamisella, kunnes melu alkaa.\"\n\n\"Mutta, olettakaapas, herra, että teidät saadaan kiinni.\"\n\n\"Silloin en tiedä muuta neuvoa kuin kaikki yht'aikaa sytyttäkää metsä\ntuleen. Siellä ylempänä ei ole puutetta sytykkeistä. Polttakaa niin,\nettä ruuti sähisee ja räiskyy.\"\n\n\"Niin, niin, ell'ei muu auta.\"\n\nMiihkali heittäytyi pitkäkseen ikäänkuin aivan huolettomana, ja kaikki\nolivat hiljaa.\n\nNiin kului vähän aikaa ja yö lähestyi. Jo oli niin pimeä, ett'ei enää\nolisi voitu erottaa ystävää vihollisesta, ell'eivät suuret nuotiot olisi\nvalaisseet ketoa. Mutta vähitellen nekin sammumistaan sammuivat, ja\nmiesjoukot niiden ympäriltä hajosivat. Kaikki olivat väsyksissä ja\nhalusivat levolle. Vangit olivat myöskin nukkuvinaan. Moni heistä voi\nsiinä jotenkin hyvin, kun makasi, jalat suorana lämpimässä tuhkassa.\nJotkut olivat myöskin saaneet kimpun kuusenhavuja päänsä alle; parempaa\nei voinut toivoakaan. Vaan monipa myöskin makasi läpimärkänä ja vilusta\nväristen. Iikka ja Alli olivat viimein yksin istumassa ja panivat\nsilloin tällöin uutta puuta tuleen sekä katselivat hiljaa ajatuksissaan,\nmiten liekit nopeasti raastoivat saaliinsa. Surua heillä oli\nkummallakin, mutta erilaatuista. Aika rupesi tuntumaan kovin hitaiselta.\n\n\"Nytpä meitä luullakseni ei kukaan enää estä lähtemästä täältä pois\",\nsanoi Alli viimein, nousten seisomaan. \"Täällä ei enää maksa vaivaa\nviipyä.\"\n\nMiihkali avasi silmänsä. Hän näet makasi lähellä tulta ja kuuli naisten\naikovan lähteä. Hän kohottautui kyynäspäilleen.\n\n\"Voinko auttaa teitä, kun pääsemme pois leiristä?\" kysyi Alli häneen\nkatsoen.\n\n\"Älkää menkö vielä\", neuvoi Miihkali, \"ruhtinas lupasi teille\nsuojeluskirjan, odottakaa sitä.\"\n\n\"Saankohan minäkin sitte rauhassa kävellä etsimässä Anteroa?\" kysyi\nIikka.\n\nAllia kauhistutti tuo ajatus, että hänen vielä pitäisi kierrellä tuolla\nasialla. \"Aiotteko vielä etsiä häntä kuolleiden joukosta?\" kysyi hän\nlevottomasti.\n\n\"Sieltä minä olen jo häntä etsinyt. Ei hän siellä ole.\"\n\n\"Antakaa hänen olla, missä on\", virkkoi Aabel. \"Jos hän palaa, niin saa\nmaksun siitä, että ampui Lybeckeriä.\"\n\nVaimovanhus huolissaan huojueli edestakaisin. \"Jos he rupeavat ankaraksi\nhänelle, niin rupeaa hänkin kovaksi\", huokasi hän. \"Ah, te ette tiedä,\nte, mutta äiti ei itseään pettele. Minä yksin tunnen salon pojan, ja\nhänen synkkä kohtalonsa kiiruhtaa minua. Tule, Alli, lähtekäämme jo\npois.\"\n\nMutta Alli vastasi hidastellen: \"Odotamme vielä hetkisen, ruhtinas pyysi\nmeitä viipymään. Mielelläni tahtoisin minä myöskin kuulla jotain\nomaisistani.\"\n\nMiihkali nousi ylös. \"Tahdotteko tietää kaikki?\" kysyi hän.\n\n\"Tahdon.\"\n\nHän astui tulen luo tytön viereen ja sanoi hiljaa: \"He nukkuvat nyt\nkaikki kuoleman unta ja pyytävät teitä: älkää enää itkekö heidän\nkohtaloansa.\"\n\nMaa tuntui vapisevan tytön jalkain alla. Kaikki, mitä hänellä oli ollut,\nmitä hän oli toivonut ja minkä hyväksi elänyt, kaikki nyt äkisti yhdellä\niskulla poistui näkyvistä; katsoipa hän minne hyvänsä, näkyi kaikkialta\nvain tyhjä, ääretön avaruus. Voimatkin tuntuivat loppuvan, hän kävi\nistumaan.\n\nMiihkali katsoi hänen kalpeihin kasvoihinsa ja jatkoi: \"Teillä on suuri\nvoima itsessänne, suurempi kuin kellään muulla uskon olevan. Menkää sen\nvoimanne kanssa Jumalan tykö, niin on hän auttava teitä.\"\n\n\"Minä olen niin yksinäni.\"\n\nAnteron äiti ymmärsi sen surun ja riensi tavallansa lohduttamaan. \"Kyllä\nteillä on yksi jos tahdotte. Turvatkaa minuun ja kulkekaamme yhdessä. Ei\nminullakaan ole mitään muuta kuin surua, ei ketään.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi Alli, silmät kuivina, \"surua on meillä kummallakin,\nolkaamme yhdessä.\"\n\n\"Sotajoukkoonko aiotte mennä?\" kysyi Miihkali.\n\n\"Niin niiden luo, jotka taistelevat ja kuolevat.\"\n\n\"Älkää menkö sinne!\" pyysi hän. \"Teidän paikkanne ei ole siellä.\"\n\nAlli katsahti vakavasti. \"Jumala on riistänyt minulta kodin ja omaiset;\ntahdotteko te vielä lisäksi riistää minulta isänmaan?\"\n\n\"Te välkytte kuin tähti, missä hyvänsä liikutte lempeissä toimissa, vaan\nveressä te sammutte ja kuolette.\"\n\n\"Minun toimeni pysyy puhtaana niin kauan, kun en itse sitä tahraa;\npitkää ikää minä en halua.\"\n\n\"Totelkaa minun neuvoani ja pyyntöäni!\" pyysi hän taas. \"Menkää takaisin\nsinne pohjoiseen.\"\n\n\"Siellä ei minulla enää ole mitään, mutta täällä alhaalla on Armfelt ja\nhänen väkensä ja koko tämä suuri, pyhä taistelu, jossa ei kukaan saa\nväsyä niin kauan kun sydän sykkii. Kun miehet horjuvat, kun\nvastoinkäymiset väsyttävät heidän kätensä, silloin minä puhun heille\nkehotuksen sanoja: Älkää unhottako, että isämme elävät tuolla pilvien\nyllä ja katselevat sieltä teitä, jotka nyt taistelette saman maan\npuolesta, jota he ovat rakastaneet kuolemaansa asti. Taistelkaa niin,\nettä vainajat saavat iloita tälle miespolvelle, joka on heidän\nperijänsä. Voitto on kaikkivaltiaan Jumalan kädessä, joka tietää, kelle\nhän sen antaa, mutta käyköönpä miten hyvänsä, ei koskaan pidä kuulua,\nettä Suomen kansa olisi hidastellut maatansa puolustaessaan. -- Ja kun\nurhoolliset miehet kalpenevat kaatuessaan, kun miekka putoaa heidän\nhervonneesta kädestään, sanon minä: Onnelliset te, jotka kaaduitte\nnuorina, kun voimanne vielä olivat vahvimmillaan. Vanhuuden sumut eivät\nehtineet kylmentää sydäntänne. Ei teidän käsienne tarvitse koskaan\nlaitella rakastenne hautoja. Tulevien aikain lauluissa ylistellään\nteidän urotöitänne, ja kun teidän maallenne käy hyvin, iloitsette te\nsiellä ylhäällä, jossa päivät sytytetään, ja sanotte toinen toisellenne:\nMekin olemme rahtusellamme kaunistaneet ja ilahuttaneet Suomea.\"\n\n\"Te ette ole niinkuin muut naiset\", sanoi Miihkali.\n\n\"Ei\", todisti Iikka, \"ei hän ole samanlainen kuin me muut, mutta\ntämmöisinä aikoina voi olla maamme miehille hyvä kuulla voimakkaita\nkehotussanoja siveäin naisten huulilta.\"\n\nVenäläinen saattoväki, jonka piti käskyn mukaan viedä vangit parempaan\npaikkaan, saapui nyt, mutta ruhtinas Galitsin tuli samalla, kädessä\navoin kirje ja sanoi Miihkalille:\n\n\"Sanokaa maanne nuorelle tyttärelle, että tämä kirje on suojeleva häntä\nkaikista vaaroista meidän puoleltamme. Hän saa sitä paitsi valita ja\nottaa kanssansa kymmenen vangittua maanmiestänsä. Se on ainoa lohdutus,\nmitä minä voin hänelle antaa suruunsa, joka hänelle on tehty. Kaksi\nmeidän miestämme saattaa heitä, niin ett'ei heille tapahdu mitään pahaa\nmeidän alueellamme.\"\n\nKun Miihkali sai tulkituksi ruhtinaan sanat, nousi Alli suutelemaan\nhänen kättänsä ja pyysi Miihkalia: \"Kiittäkää te nyt häntä, minä en nyt\nlöydä sanoja.\"\n\n\"Sallikaa meidän kiittää ja siunata teitä, jalo ruhtinas\", sanoi\nMiihkali. \"Älköön Jumala suoko meidän koskaan yhtyä taistelussa; minun\nkäteni ei voisi tähdätä miekan iskua teidän jaloa päätänne kohti.\"\n\nRuhtinas vastasi vakavasti: \"Palkitkaa tämä minun väelleni, milloin he\ntarvitsevat armahtamista. Teidän saattajanne ovat jo valmiina. Menkää\nJumalan haltuun. Jääkää hyvästi!\" Hän kääntyi ja meni pois.\n\n\"Tehän saatte ottaa kymmenen meidän miehiämme kanssanne\", sanoi Iikka\nvilkkaasti.\n\n\"Tahdotteko te tulla yhdeksi?\" kysyi Alli Miihkalilta.\n\n\"En, minä en voi seurata teitä. Mutta tervehtikää meidän väkeämme ja\nsanokaa, että kyllä me tulemme perästä.\"\n\nTyttö katseli ympärilleen ja meni Sakin luo. \"Nyt pitää teidän lähteä\npois minun kanssani.\"\n\nSakki pudisti päätään. \"En minä ole mies lähtemään. Valitkaa nuoria.\nMinusta on vähän enää lukua. Minun vanha pääni riippuu arvottomana kuin\nmenneenvuotinen kylmennyt puolukka varressaan vavisten. Enhän minä osaa\nmuuta kuin kertoa tarinoita entisistä urotöistä. Minä vain muistelen\nnuoruuteni aikaisia taisteluja, mutta vanha käsivarsi vapisee eikä jaksa\nenää kunnolla liikutella miekkaa. Hämärä silmäni ei myöskään näe tähdätä\nniinkuin ennen, jolloin joka luoti kyllä osui mieheensä. Valitkaa\nsentähden nuoria; he tekevät, mitä minä en enää kykene tekemään.\"\n\nAlli katsoi häneen surumielin ja vastasi: \"Toiset karkaavat täältä tänä\nyönä, mutta te ette jaksa seurata nuorempia ja rohkeampia. Tulkaa te\nvain minun kanssani, niin ette jää muille haitaksi.\"\n\nVanhus ei enää vastustellut, vaan nousi kankeasti. Alli astui edelleen,\nvaliten miehiä, ja vapautetut läksivät saattomiesten turvassa, mutta\nvielä kaukaakin kääntyi heidän katseensa toisia kohti, jotka mäelle\nmennessään viittasivat heille iloista tervehdystä.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nAmbulansi.\n\n\nKun virta pauhuisin aalloin murtaa tiensä, kun se valtavana ja syvänä\nvierii tyynipintaisena eteenpäin tai mahtavasti ja hurjasti syöksyy alas\nkoskesta, silloin moni pysähtyy rannalle ihmetellen katselemaan tuota\nnäytelmää; mutta harvatpa muistelevat mitättömiä lähteitä, joista joki\nvetensä kokoaa. Kun suuret kumoukset ja parannukset raivaavat itselleen\ntietä, silloin sen ajan lapset ovat mukana työssä, uupumatonta intoa ja\nlakkaamatonta toimintaa on kaikkialla ratkaisevana hetkenä; mutta eipä\nmoni tunne niitä hiljaisia työskentelijöitä, jotka kenenkään huomaamatta\novat kasvattaneet aatteet eloon ja tuoneet päivän valoon. Kun Suomen\nkansa korotettiin kansakuntien joukkoon alettiin kysellä ja tutkistella\nsen muinaisuutta, siitä arvatakseen myöskin sen tulevaisuutta. Silloin\nmainittiin 1788:n ja 1741 vuoden sodat ja luultiin sillä jo päästyksi\nalkukohtaan, josta vähitellen kehittyi 1809 vuoden kumous. Vaan vielä\netäisempi alku unhottui. Sen maamme vaiheiden käännöksen syntysana\nlausuttiin Isonvihan aikana. Silloin iti ensimäinen näkymätön oras,\njosta uusien aikain kukka kehittyi; silloin ajateltiin ensimäinen uuden\nolomuodon ajatus; silloin heräsi ikävä, nimetön, tuntematon ja\nkäsittämätön yksin itsellekin. Se oli ensimäinen kajastus sitä\naamuruskoa, joka ennusti tulevia, vielä tuntemattomia aikoja. Mutta ne\nharvat, jotka tähystelivät Jumalaan luottaen uutta ja parempaa oloa ja\njotka eivät vielä uskoneet kaiken olevan hukassa, he taistelivat,\nniinkuin siihen aikaan Suomessa taisteltiin, mutta se taistelu ei ollut\nturhaa.\n\nOli jo eletty keskipaikoille helmikuuta 1714. Suomen armejan viimeiset\njäännökset olivat Napuen kylän luona Isossakyrössä valmiina viimeiseen\nratkaisevaan taisteluun. Sotaväen ylipäällikkönä oli Armfelt ja häntä\nlähinnä kenraalimajuri De la Barre ratsuväkeä johtamassa. 16 päivänä\nhelmikuuta olivat vahtitalonpojat tuoneet Ilmajoelta sanan, että\nvenäläiset olivat tulossa, ja sentähden tahtoi Armfelt pitää\nsotaneuvottelua. Molemmat ylipäälliköt ynnä monet rykmentinpäälliköt\nsaapuivat pappilaan ylisotakomisarjus Frisiuksen (sittemmin sotaneuvos\nja maaherra Frisenheimin) asuntoon. Neuvottelussa ilmaantui eri mieliä.\nArmfelt tahtoi taistella aukealla kentällä, mutta moni, ehkäpä useimmat\nvastustivat ratkaisevaa taistelua, kunnes uusi kuulutus ehtisi koota\nkaikki Suomen miehet ja vahvistaa armejan mahdollisimman suureksi.\nTaikka myöskin, sanottiin, pitäisi vihollista vastustaa silloin, kun hän\nmarssista väsyneenä kulki kahden peninkulman pituista metsätietä\nIsonkyrön ja Ilmajoen välillä. Armfelt puolestaan näytti hänelle\nilmaistuja, paraillaan istuville valtiopäiville lähetettyjä kirjeitä,\njoissa lausuttiin toivomus, että nuo alinomaiset peräytymiset kerrankin\nloppuisivat ja maa ponnistaisi kaikki voimansa viimeiseen ratkaisevaan\ntaisteluun. Armfeltin mielipide voitti, ja 16 päivänä helmikuuta\nsuunniteltiin Napuen kylän taistelu. Jalkaväki asetettiin kahteen riviin\nKyrönjoen jäälle ja puoli ratsuväestä kummallekin siivelle. Siinä täytyi\nheidän seisoa lumessa paikoillaan tiistaista perjantaihin vihollisen\ntuloa odotellen. Kylän eteen, jossa oli kuusi taloa, tehtiin saarros\nrevityistä huoneista, ja sen sisällä oli ylemmillä päälliköillä\nverrattain hyvä tulla toimeen.\n\nNiin kului kaksi vuorokautta. Helmikuun 19 päivää vasten oli yö hyvin\nkylmä. Taivas kaareutui, kirkkaana ja korkeana Pohjolan lumikenttien\nyli, tähdet kiilsivät täydessä loistossaan, revontulet liekitsivät\nkorkealla räiskyen ja säkenöiden. Tänä yönä oikein ymmärrettiin se, jota\ntarkotetaan, kun sanotaan \"Pohjan soilehtivan\". Maa roiskui joka\naskeleella ja puolustussaarroksen hirret paukkuivat pakkasessa.\nKivääreihin kasvoi sotamiesten käsissä hienoinen jääkuori, härmää\nvälkkyi tukassa ja parrassa ja joka kerran, kun joku puhui, jäätyi\nhuo'unta valkoiseksi sumuksi. Nyt oli vielä ruvennut tuulemaankin,\njäisesti puhallellen Isonkyrön laajalla aukealla; raskaita, mustia\npilviä nousi koillisesta, uhaten kovan pyryn tuloa purevan pakkasen\nlisäksi.\n\nVähän matkan päästä armejasta paloi suuria tulia, joihin oli kaadettu\nmetsän mahtavia honkia; ne räiskyen ja kohisten heittelivät suuria\npunaisia liekkejä korkealle ilmaan ja levittivät lämpöistä kellertävää\nvaloa yli Kyröjoen. Niille tulille oli ripustettu kaikki padat, jotka\noli kokoon saatu, ja vieressä oli puuhailemassa muutamia naisia, myöskin\nIikka ja Alli. Maassa ylt'ympäri oli pienoisia olkilyhteitä, jotka heti\nensi silmäyksellä huomattiin keskenkasvuiseksi ja vehreäksi viljaksi;\nsuuria tuohikontteja oli samoin kasoissa siellä täällä, täynnä kypsiä,\nkesällä poimittuja katajanmarjoja, joista ynnä oljista nyt keitettiin\njuomaa, millaista voitiin. Siellä oli myöskin hyvin yksinkertainen\n\"ambulansi\", jota Iikka ja Alli olivat koettaneet panna toimeen. Siihen\nkuului kylästä tuotuja rekiä, joissa haavoitetut saivat levähtää ja\njoilla heitä myöskin voitiin kuljettaa muuanne. Useimmat reet olivat\ntyhjät, sillä heinät ja oljet olivat lopussa, eikä muuta ollut\nalaiseksi sopivaa. Parissa reessä olivat kaikki lääkkeet ja muut\nsairaanhoito-neuvot, mitä oli saatu kokoon. Lääkkeistä olivat\nmainittavimmat vähäinen määrä tervaa ja viinaa. Sotamiehiä tuli, toisia\nläksi kiuluinensa ja muine astioineen, jotka ammennettiin täyteen\nkiehuvista padoista ja kannettiin vilusta melkein menehtyville\nsotilaille, joiden oli nyt jo kolmatta päivää täytynyt seisoa taistelua\nodotellen kovassa talvipakkasessa.\n\nMuutaman reen laidalla istui Elias ja hänen edessään oli Alli\nsitelemässä hänen jalkojansa.\n\n\"Odottakaahan vähän\", sanoi tyttö, \"minä panen enemmän tuohta jalan\nalle. Ensin heiniä, sitte tuohta; Teille pitää tulla lämmin vaikka\nmiten.\"\n\n\"Jumala tiennee, tekeekö sitä lämminkään paremmaksi\", vastasi Elias.\n\"Mikä kerran on turmiolla, ei siitä tule kalua. Sitokaa kiinteämmälle\nsäärestä. Niin, niin, ei enää. Nyt se on lujassa, kuin olisi oma ihoa.\nKiitoksia! Auttakaa minua ylös. Minä koetan seisoa.\" Hän nousi kankeasti\nja raskaasti ja Alli tuki häntä.\n\n\"Antakaas tänne tuo kivääri!\" pyysi hän, viitaten pyssyyn, joka seisoi\nreen sepää vasten. \"En minä tuetta pääse mihinkään, eikä kenenkään\ntarvitse nähdä minun juoksevan, jos niiksi tulisi. Herra tiennee,\njaksanko seisoa ollenkaan. Jalkaterät tuntuvat nauriinkuorilta.\"\n\nAlli otti häntä käsivarresta. \"Antakaas minun taluttaa teidät pois\ntäältä. Kun se ärtyy, niin ärtyy se pahaksi, ja sitte loppuu liikkuminen\nkerrassaan. Horjuttehan te aivankuin vuoden vanha lapsi.\"\n\n\"Alli, älkää puhukokaan minun pois viemisestä. Mitä teemme, sen teemme\njuuri nyt, ja mitä tapahtuu, tapahtuu nyt. Me olemme nyt ehtineet\nkorkeimmalle kukkulalle ja pystytämme sinne lippumme taikka kääriydymme\nitse siihen ja vierimme alas pitkin sen jyrkkiä seiniä joka taholle. Kun\nkerran olen ponnistellut ja seurannut teitä aina tähän päivään asti,\nniin tokkohan olen nähnyt vaivaa ainoastaan sitä varten, että minut nyt\nlopulla sysättäisiin syrjään kuin laho kanto. Tahtoisitteko te erottaa\nminut ja jättää makaamaan kuin unhottuneen tähkän vainiolle?\"\n\n\"En, en minä sitä tarkottanut\", vastasi tyttö vakavasti. \"Mitä me\nteemme, sen teemme nyt pian, ja ken on ollut mukana tähän päivään asti,\nhänen pitää olla loppuun saakka. Mutta tuolla laillahan ette kuitenkaan\npääse mihinkään. Tuossa olette nyt istunut reen laidalla niin kauan,\nettä kaikki jäsenenne ovat kangistuneet. Tulkaa, minä talutan teidät\ntulen luo. Siellä kyllä virkistytte.\"\n\n\"Taluttakaa vain, Alli. Minun käteni vapisee väsymyksestä, ett'en osaa\ntähdätä tarkkaan, ja Jumala häntä armahtakoon, joka tänään ampuu\nhuonosti.\"\n\n\"Jospa jo kohta alkaisi taistelu!\" sanoi Alli ja auttoi Eliaksen\nlähimmälle tulelle. Kaksi sotamiestä tuli kiuluineen padan luo, jolla\nIikka keitti juomaa. Toinen huusi jo matkan päästä:\n\n\"Antakaas tänne, mitä teillä on, ja oikein kuumaa! Pojat siellä jäällä\novat melkein köntistyä.\"\n\nIikka ammensi minkä kerkesi ja vastasi: \"Kyllä annan, kyllä annan,\nmikäli riittää, mutta vesihän tuo loppui jo eilen, ja nyt meidän täytyy\nsulattaa lunta. Tahdotteko tekin?\" kysyi hän toiselta. \"Hyvänen aika,\nmitä muutamat padat riittävät neljälle tuhannelle miehelle!\"\n\nYhä useampia sotamiehiä tuli ja Iikka jatkoi hädissään: \"Menkää jo\nmuidenkin luo. Täällä ei enää ole mitään.\"\n\n\"Älkää puhuko loppumisesta, Iikka\", sanoi sotamies. \"Jos te olisitte\nsaanut niinkuin me maata kolme vuorokautta paljaalla jäällä ilman ruokaa\nja juomaa, jos näkisitte millaisena väki seisoo siellä, vilusta sinisenä\nja nälkäisenä, niin ettepä lähettäisi meitä pois sanoen pataanne\ntyhjäksi.\"\n\nIikka itki. \"Mitä ihmettä te sitte tahdotte minua tekemään? Tästä on\nkannettu kantamallakin pitkin yötä. Tuolla on jo taivaanrannalla\npäivänvaloa, vaan yhä useammille pitäis jakaa, ja sittekin vielä\nihmettelette, että patani tyhjenee.\"\n\n\"Kas niin, pankaa vain puita alle älkääkä itkekö\", lohdutti sotamies.\n\"Jos kyyneleet auttaisivat tässä maailmassa, niin olisipa aika meidän\nkäydä istumaan ja itkemään kaikki tyyni.\"\n\n\"Jos tahdotte nähdä\", sanoi toinen sotamies, \"niin menkää tuonne ja\nkatsokaa pitkin jokea. Neljä tuhatta miestä repaleissa, jäsenet\nköntistyksissä, vatsat tyhjänä. Jalkaväki keskellä jäätä ja ratsumiehet\nmolemmilla rannoilla sekä sivuilla ja takana viisikkäät. Teidän oma\npoikanne on siellä joukossa, mutta ei hän itke eikä kukaan muukaan.\" Hän\ntirkisti pataan. \"Johan se näkyy rupeavan porisemaan. Ammentakaapas sitä\njo tähän.\"\n\nSotamiehet saivat ämpärinsä täyteen ja läksivät, mutta yhä useampia\nkokoutui tulien luo ja kaikki jotka suinkin ehtivät, pysähtyivät\nhetkiseksi lämmittelemään. Kolme neljä miestä kantoi sinne tunnotonta\nYrjöä, jonka laskivat Iikan tulen viereen.\n\n\"No mikä hänellä on hätänä?\" kysyi Iikka. \"Onko hän kylmennyt kuoliaaksi\njäällä?\"\n\n\"Hänestä vuosi verta liian paljon, kun viimeksi erosimme venäläisistä,\neikä haava ole vielä parannut. Hän valitti sivuansa pakottavan, ja kun\nme paraillamme seisoimme rukoillen Jumalaa, että venäläiset viimeinkin\ntulisivat, niin että kaikki saataisiin pian päätetyksi, niin hän\nyht'äkkiä sulki silmänsä ja kaatui kuin poikki hakattu honka.\"\n\n\"Niin\", virkkoi toinen, \"aivan hän kaatui suoranaan hangelle, ensin\nhitaasti ja lopulla rojahtamalla raskaasti. Jos osaatte, niin auttakaa\nhäntä.\"\n\n\"Missä haava on?\" kysyi Iikka, kumartuen alas.\n\n\"Luullakseni se on tässä näin sivussa. Laittakaa ja paikatkaa, niin että\nkerrassaan kestää, jos hän vielä virkoaa, sillä ei meillä enää ole monta\nhetkeä aikaa.\"\n\n\"Alli!\" huusi Iikka toisille re'ille päin, jossa Alli hoiteli\npaleltuneita käsiä ja jalkoja. \"Ottakaapas oksia ja tehkää minulle\nristi. Tuokaa sitte tänne tervapytty sieltä reen vierestä.\"\n\nAlli teki niin ja Iikka sill'aikaa avasi Yrjön mekon.\n\n\"Luuletteko hänestä vielä miestä tulevan?\" kysyi Alli.\n\n\"Sepähän vast'edes nähdään. Tuokaapas tänne pikari. Hänen pitää saada\njotakin lämmintä suuhunsa.\"\n\nAlli täytti pikarin padasta ja pani vähän tervaa sekaan. Iikka jatkoi:\n\"Ei juoma yksin auta, mutta terva tekee hyvää ja suola vahvistaa. Mutta\nvielä minä vähän tarvitsen ruutiakin. Antakaas minulle rahtunen\", sanoi\nhän lähimmälle sotamiehelle. \"Koska se on tullut ruudista, niin pitää\nautettamankin yhtä voimakkaalla ja vielä voimakkaammalla. -- Onko teillä\nristi valmiina?\" kysyi hän Allilta.\n\nAlli antoi hänelle nelikulmaisen palmikoidun ristin ja Iikka painoi sitä\nYrjön kylkeen sekä alkoi lukea:\n\n      \"Otan kyiset kintahani,\n      Maanmatoiset vanttuhuni,\n      Joilla ruttohon rupean,\n      Amputautia tavotan;\n      Niin otan kokolta kourat,\n      Veren juojalta vekarat,\n      Linnulta lihan pitimet,\n      Havukalta haarottimet,\n      Joilla ma ruton rutistan,\n      Pelästytän perkelehen\n      Ristittyä rikkomasta,\n      Tehtyä teloamasta.\n      Vaan jos ei totelle tuosta,\n      Vääjänne väheäkänä,\n      Otan kourat kontiolta\n      Toiset kourat kuollehelta,\n      Joilla konnan kouristelen\n      Isketän pahan itikan,\n      Puskut pilvihin puserran,\n      Amputau'it taivahalle.\n\nSitte hän pitäen ristiä toisella kädellään tulen päällä ja toisella\npikarin sanoi: \"Kas niin, Alli, kysykää nyt, mitä minä poltan.\"\n\n\"Mitä te poltatte tuossa ristissä?\"\n\n\"Pakotukset, kuumeet poltan. Se on käsi kuivakohon, joka tähän haavan\nlaitti; haava tää parantukohon, kuume kohta jäähtyköhön, niinpä totta\nkuin tään ristin minä nyt tulessa poltan sekä siunaan Maariaisen nimessä\ntämän pikarin ja myö tämän juomatilkan.\"\n\nHän viskasi ristin tuleen ja sovitteli pikarin Yrjön huulille.\n\n\"No, johan hän juopi; silloin ei elämäkään ole kaukana. Nostakaapas ylös\nmiestä, että osaa juoda.\"\n\nSotamiehet nostivat sairasta ja hän joi aika kulauksen, silmät ummessa,\nmutta repäsi ne samassa auki sanoen:\n\n\"Ah! Tultako te minuun kaadatte? Ihan minä nyt kuolen.\"\n\n\"Väkevää se oli, mitä saitte\", sanoi Alli.\n\n\"Vahva pitää, eikä tässä ole aikaa kursailla\", virkkoi Iikka. \"Juokaahan\nvielä, ette te tästä kuole.\" Ja Yrjö joi.\n\n\"Aivanhan koko kieli menee mukaan\", sanoi hän väsyneesti.\n\n\"Ei sitä suinkaan muuta mene kuin nahka\", lohdutteli Iikka. \"Juokaa\nvielä kerta, niin kestätte kuin mies.\"\n\n\"En, minä en voi.\"\n\n\"Mitenkäs sitte voitte vastustaa venäläistä, kun hän tulee, jos nyt näin\nvähästä köntistytte? Juokaa, sanon minä.\" Ja Yrjö joi taas. \"Kas niin,\nkoettakaa nyt nousta ja astua vähän.\n\nYrjö nousi ja yritti astua, mutta jalat eivät oikein kannattaneet;\nviimein rupesi astunta kuitenkin sujumaan ja hän sanoi vilkkaammin:\n\n\"Olihan tuo väkevää, vaan ehkäpä se sentään tekee hyvää. Tuntuu kuin\neläviä käärmeitä lentelisi ruumiissani.\" Ja hän vapisi kuin vilutaudin\npuistellessa.\n\n\"Mitenkä haava on. Pakottaako?\"\n\n\"Koko sivua repii, mutta olkoon nyt huomiseksi, johan sain tehokasta\nlääkettä.\" Hän aikoi lähteä, mutta Iikka pidätti häntä sanoen:\n\n\"Huomispäivää ei kukaan meistä ole vielä nähnyt. Paras on tehdä tänään,\nmikä ehditään. Alli saa hoidella minun pataani. Tulkaa pois tuonne reen\nluo, siellä ovat kaikki minun kompeeni.\"\n\nToisia sotamiehiä tuli ja muuan heistä näytti vielä viluisemmalta ja\nkuihtuneemmalta kuin muut ja kiirehti niinkuin toisetkin.\n\n\"Ettekö itse juo ja vähän lämmittele odotellessanne?\" kysyi Alli.\n\n\"Ei minulla ole aikaa. Kiulun pitää joutua pian sinne jäälle. Siellä on\nmoni vielä jäykempänä kuin minä, mutta malttavatpa hekin.\" Hän otti\nkauhan ja alkoi ammentaa.\n\n\"Aivan niin\", vastasi tyttö, \"tänään me emme saa tuntea nälkää eikä\nvilua. Mutta antakaas minun auttaa.\" Hän otti kauhan miehen kädestä ja\nantoi hänelle pikarillisen lämmintä juomaa. \"Juokaa tämä ja viekää\nterveisiä sinne jäälle, että me teemme heidän hyväkseen, minkä voimme.\"\n\nSotamies otti pikarin ja joi, kiitti ja meni tiehensä.\n\n\"Eipä teilläkään ole ollut hyvät päivät\", virkkoi toinen sotamies.\n\"Kolmatta vuorokautta nyt jo levähtämättä olette työssä.\"\n\n\"Haudassa saadaan levätä, mutta meillä niinkuin teilläkin on nyt vain\nyksi asia mielessä. Nyt meitä kaikkia tarvitaan täällä eikä kukaan saa\nväistyä eikä väsyä.\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\nSotilasten ilveilyä.\n\n\nAntero tuli parin ratsumiehen kanssa ja heittäytyi maahan tulen viereen.\nSimo tuli toiselta puolen kiuluineen. Nähtyään Anteron sanoi Simo: \"Vai\nolet sinä taas täällä.\"\n\n\"Taasko? Mitä se sinuun koskee?\"\n\n\"Ei minuun enempää kuin muihinkaan. Meidän pitäisikin kaikkien juosta\ntiehemme.\"\n\n\"Sen kaiketi teemmekin vielä ennen iltaa, ja sentähden minä nyt kaikessa\nhiljaisuudessa huvittelen. Kuka uskaltaa panna vetoa, että Suomi ei enää\nole Ruotsin omana?\" Hän otti arpanappulat taskustaan. \"Tulkaapas tänne,\nkatsotaanpas, miten kauan vielä kestää, ennenkuin venäläinen on maan\nherrana. Jos minä saan suuremman numeron, tapahtuu se pian, vaan muuten\nkestää vielä kauan.\" Hän heitti nappuloita.\n\n\"Hillitse kieltäsi!\" neuvoi Simo. \"Joka sana, jonka puhut, lentää\nilmaan, eikä sinun kätesi koskaan kasva niin pitkäksi, että sen saisit\nsieltä takaisin.\"\n\n\"En minä sitä takaisin tavottelekaan.\"\n\n\"Ei tuo tuon verran sanominen olekaan koko maailma\", virkkoi toinen\nratsumies, Aabel.\n\n\"Antero sanoo vain samaa, jota koko maa ajattelee\", virkkoi toinen.\n\nSimo katseli ympärilleen. \"Jospa joku päälliköistä olisi täällä niin\npääsisitte vielä ennen venäläisten tuloa riippumaan.\"\n\nAntero nauroi. \"Ensi yö se pahin hirressä on, sanoi varas. Vaan jos suot\nmeille hyvää, niin kerro kenraalille.\"\n\nAabel hypähti maahan. \"Ei sinun tarvitse niin kauaksi mennä, Simo. Kyllä\nminä voin yhtä hyvin näytellä kenraalia kuin kuka muu hyvänsä. Tule\ntänne selittämään valitustasi, minä olen Armfelt.\"\n\nToinen ratsumies nousi. \"Ja minä olen De la Barre.\n\nMolemmat seisoivat rinnan. Antero meni heidän eteensä, mutta sysäsi sivu\nmennessään erästä jalkaväen miestä, joka tuli täyttämään kiuluansa.\n\"Pois tieltä, talonpoika!\" tiuskasi hän. \"Etkö näe, että herrat pyrkivät\nhelvettiin?\"\n\nMolemmat ratsumiehet kävivät istumaan reen laidalle ja Antero astui\nkumartaen heidän eteensä. Aabel, ollen muka Armfelt, alkoi kysellä:\n\n\"No, mitäs sinä tahdot?\"\n\n\"Armollinen herra, minä olen vain köyhä talonpoika enkä ymmärrä\nmahtavain teitä. Sentähden minä kaikessa yksinkertaisuudessa kysyn,\nmiten kauan ne mahtavain markkinat vielä kestävät, eikö maa ole jo\nmyöty?\"\n\n\"Ei, näetkös poikaseni, maa ei ole vielä myöty, sillä meillä on vielä\njäljellä 4,500 miestä, jotka hulluudessaan uskovat kuningas Kaarlen\nvielä muistavan valtakuntaansa ja palaavan aikanaan. Minä varsin hyvin\ntiedän, ett'ei hän siitä huoli hituistakaan, vaan antaa meidän tulla\ntoimeen, miten itse voimme; mutta meidän pitää antaa itsemme vihollisen\nteurastaa joka miehen, sitte laskemme oikein ilolla venäläiset maahan.\"\n\n\"Ah, armollinen herra, minä en tahtoisi antaa itseäni teurastaa\", sanoi\nAntero muka kauhistuen.\n\n\"Niin, sinä kun et ymmärrä kunniaa; mutta sepä onkin elämää\narvokkaampi.\"\n\n\"No, sitte minä voin ymmärtää, että me juuri sen jäljestä olemme\njuosseet kaikki nämä vuodet.\"\n\n\"Kylläpä näen, että olet yksinkertainen talonpoika, joka et ymmärrä\nasiaa; sentähden minä opetan nyt sinulle, että meillä alussa oli vähän\nmuutakin, joka kruunupäisenä oli kunniaa korkeammalla, ja se oli\nKaarle-kuningas sekä uskollisuus ja luottamus. Kuninkaalle me hurrasimme\nja menimme kuoleman kitaan, hänen tähtensä me olimme vaiti ja näytimme\niloisilta kun isät ja pojat meiltä vietiin pois taistelemaan vieraasen\nmaahan ja meidän omat kotimme jätettiin turvattomiksi ja alttiiksi\nmahtavalle viholliselle, joka rajan takaa uhkasi. Me olimme kuin\nhurskaat lampaat, vaikka meidän rahamme ja leipämmekin vietiin, ja\nmiksipä emme olisi iloiset? Ruotsalainenhan lupasi apua, jota ei koskaan\ntullut, ja kuningas antoi meille huonoimman miehensä neuvojaksi ja\npuolustajaksi. Mikä meillä oli hätänä, olihan meillä Lybecker.\"\n\nAntero hymyili vilkkaammin. \"Ja hän oli reipas mies, joka möi\nvillat pirulle ja piti itse muun saaliin, ja kun kuningas ja\nvaltakunnan-neuvosto saivat meidät niin pitkälle ett'ei meillä ole\nenempää turvaa kuin karhulla ansassa, niin pysyvät he nyt siivosti\npoissa ja antavat venäläisen mielin määrin syödä meitä.\"\n\n\"Niin, ja ne kyllä syövätkin, mutta näetkös, mitä enemmän me kärvennymme\npaistinvartaassa, sitä suuremman kunnian saamme, ja koska nyt kunnia on\nainoa, mitä meillä on jäljellä, niin täytyy meidän pitää siitä kiinni ja\nolla kuin sankarit.\"\n\nTyhmän tapaisesti ihmetellen katsahti Antero Armfeltin osaa näyttelevään\nratsumieheen ja vastasi: \"Ah, herra, miten ylevämielinen mies te\nolettekin, kun voitte nähdä itsenne ja koko maan joutuvan häviöön,\ntuntematta vatsan pakotusta, vaikk'ei se ole saanut muuta ravintoa kuin\nkunniaa.\" Antero kääntyi toisen ratsumiehen puoleen, joka oli olevinaan\nDe la Barre, ja jatkoi: \"Oletteko tekin, herra, yhtä jalomielinen?\"\n\n\"Miten sitä katsoo\", vastasi hän. \"Kunnia on hyvä, mutta viisaus vielä\nparempi, ja jos viisaus käskee kunnian pistäytymään piiloon, niin pitää\nsen totella eikä hypätä esiin ennen sopivaa aikaa.\"\n\n\"Eikö nyt jo olisi aika päästää viisautta hallitukseen?\"\n\n\"Minä olen jo kauan sitä vaatinut, mutta minun viisauteni on vielä vähän\nheikompi kuin esimieheni kunnia; siksipä olkoon entisellään, kunnes aika\ntulee. Missä kaksi on liiaksi, pitää toisen joutua pois tieltä.\"\n\n\"Kumpaisenko pitää väistyä?\"\n\n\"Heikomman.\"\n\n\"Ja kumpiko on heikompi?\"\n\n\"Joka on vähemmän viisas.\"\n\n\"No, mitä sitte hyötyy se, joka voittaa?\"\n\n\"Hän saa kunnian.\"\n\n\"Eikö meillä sitte ole enää mitään muuta saatavana kuin kunniaa?\"\n\n\"Miss' on järvi kuivana, siit' on vesi lopussa.\"\n\n\"Eikä siinä ole apua kiululla ammentamisesta?\"\n\n\"Ei, ei järvi siitä vähääkään täyty.\"\n\n\"Entä kalat?\"\n\nDe la Barren sijainen kohottihe suoremmaksi. \"Se riippuu käskijästä; jos\nminä siinä virassa olisin, niin antaisin minä heidän hoidella itseään\nkuivalla pohjalla, niinkuin paraiten voisivat, mutta minun aseveljeni\ntahtoo meitä kantamaan vettä niin kauan, kuin jaksamme. Hän pitää kiinni\nkunniasta.\"\n\nAntero seisoi hetkisen miettien, vaan virkkoi sitte:\n\n\"Sanotaan sen kasvavan hyvin rehottavasti täällä Napuen lakeudella.\"\n\nDe la Barren sijainen nyykäytti vähän päätään. \"Rehottavasti se kasvaa\nkuin tappurakuontalo, ja siitä nyt meidän kaikkien pitäisi kehrätä\nitsellemme lanka, kyllin vahva, että kestää silmukaksikin vetää, jos\nsiihen tartumme.\"\n\n\"Aiotteko tekin kehrätä ja hirttää itsenne, herra?\"\n\n\"En, poikaseni, minä en ole niin tyhmä. Minä puolustan viisautta; mutta\nken ei yhdy minuun, hänelle minä jätän kunnian, ja jos kunnia ei antaudu\nvangiksi, niin mitä minä sille voin.\"\n\n\"Te tarkotatte, että jos emme antaudu kunnian vangiksi, niin vangitsee\nmeidät venäläinen.\"\n\nDe la Barren sijainen hymyili hyvillään. \"Kylläpä huomaan, ett'et\nolekaan niin tyhmä, kuin näytät.\"\n\n\"Enpä tiedä\", vastasi Antero, \"onko se viisautta vaiko tyhmyyttä, mutta\nme köyhät talonpojat ajattelemme saaneemme kunniaa jo yllin kyllin, niin\nettä nyt olisi viisainta jättää maa venäläiselle, sillä hän nyt\nkuitenkin on vahvempi, ja sentähden on voitto hänen puolellaan; mutta\nken pitää voitosta kiinni, hänellä on toivoa aina saada jotakin.\"\n\nSimo virkkoi lähimmälle kumppanilleen: \"Tuo pilkka halkasee sydämeni, en\nminä sitä enää jaksa kestää.\" Ja hänen kumppaninsa, toinen jalkamies,\nvastasi: \"Hän lörpöttelee maan myömisestä venäläiselle.\"\n\nSimo hypähti Anteron luo ja löi häntä tiuskaisten: \"Koira!\"\n\nSamalla kertaa löi toinen jalkaväen mies De la Barren sijaista ja ivasi:\n\"Kellä on suuri suu, hänellä pitää olla myöskin leveä selkä!\"\n\nIlveen aikana oli kokoutunut joukko sekä ratsu-että jalkamiehiä\nkatselemaan ja heidän välillään alkoi hurja kahakka. Viimein jotkut\nottivat Anteron kiinni ja alkoivat antaa hänelle selkään. Siihen hätään\njuoksi toiselta puolen Iikka ja toiselta Elias, mikäli kykeni.\n\n\"No, Herra armahda!\" vaikeroi Iikka. \"Onko hulluus nyt vielä tullut\nmeidän kaikkien onnettomuuksiemme lisäksi? Mitä mies on tehnyt, kun ette\nanna hänen kuolla taistelussa?\"\n\n\"Pahaa hän on tehnyt\", vastasi Simo.\n\n\"Häntä rangaistaan syntisistä ajatuksista ja häpeällisistä, puheista\",\ntäydensi syytöstä toinen jalkaväen mies.\n\nIikka tunkeutui miesten väliin, huutaen: \"Jättäkää tuomio Jumalalle, te\nmiehet, älkääkä huoliko hänen puheistaan. Hampaathan ne on koiran aseet,\nja ketä kauan on pidetty kuin koiraa, hän viimein oppii puremaan.\"\n\n\"Niin\", sanoi joku jalkaväen mies, \"ja sentähden että piru asuu hänessä\njo vanhastaan, pitää hänen nyt kuolla.\"\n\nSotamiehet alkoivat uudestaan pieksää Anteroa, vaan toisia tuli hänelle\navuksi, niin että hän viimein pääsi vapaaksi; ne jotka eivät vielä\nolleet käsin tappelussa, koettivat välittää ja sovittaa vihamielisiä\nriitelijöitä.\n\nAabel asettui suojellen Anteron eteen. \"Jos jonkun pitää kuolla, niin\nkuolkoon joku niistä, jotka ovat saattaneet maan siihen tilaan, jossa se\nnyt on. Antero ei ole sanonut muuta, kuin mitä kaikki kansa puhuu koko\nmaassa, ja jos tahdotte tietää, mitä puhutaan, niin kyllä minä sen sanon\nuudestaan. Harmaapartaisista ukoista aina kapalolapsiin asti kaikki\nhuokailevat: Missä on kuningas? missä on kuningas? Jos hän, rakas\nkuninkaamme ei kohta palaa, niin saakaamme ennemmin rauha Venäjän\nvallassa kuin ikuisen helvetin kärsiminen Ruotsin kruunun turvissa. Kas\nniin, surmatkaa nyt minutkin ja kaikki muut, jotka ovat sanoneet samaa!\"\n\n\"Koko ratsuväki on paholaisen vallassa\", huusi ääni joukosta, \"ja vie\nmeidät kaikki turmioon!\"\n\nElias oli nyt ehtinyt perille; kaikki väistyivät pois tieltä, kun hän\nastui väkijoukon keskelle ja sanoi: \"Voi tätä päivää ja noita sanoja!\nKyllähän olemme huokailleet ajan kovuutta ja valitelleet pahoja päiviä,\nmutta nyt vasta hätä oikein alkaa, kun olemme menettäneet toivonkin ja\nrupeamme pettämään uskollisuutta ja lupausta. Ankara on sodan aika,\nmutta kenenpä käsi on niin vahva, että hän voisi toimittaa rauhan\nmaahan, ennenkuin Kaikkivaltias tahtoo? Kuka on niin vahva? Tulkoon hän\nesiin ja näyttäköön itsensä! Ei kukaan teistä astu esiin eikä kellään\nteistä ole sitä voimaa. Jumala yksin määräilee onnen hetket, hänellä\nyksin on myötäkäymisen avaimet; hän yksin ei kadehdi eikä pidä\nmielessään pahoja ajatuksia. Mutta minä sanon teille, että jok'ainoa,\njoka ei tee hänen tahtonsa mukaan, saa töistänsä palkan. Sitäkö kostoa\nte nyt haluatte, koska puhutte sen kuuliaisuuden ja uskollisuuden\npettämisestä, jota olette vannoneet, ja toivotte ystävyyttä sen kanssa,\njoka tähän päivään asti on ollut niin meidän kuin myöskin isäimme ja\nheidän isäinsä vihollisena?\"\n\n\"Eipä ennen tule parempia aikoja maahan!\" vastasi Aabel.\n\n\"Osaatko sinä sitte niin tarkkaan taata, mitä tulee? Osaatko sinä\npunnita, mitä onnea on toisella, mitä toisella tiellä? Sitä sinä et\nosaa, mutta minä osaan sanoa sinulle ja teille kaikille, että ainoa\nvoitto hänelle, joka pettää kuningastansa ja maatansa, on sama kirous,\nkuin ensimäiset esivanhempamme saivat toteltuaan käärmeen ääntä\nparatiisissa. Omantunnon rauha on pakeneva petollisuutta harjottavasta\nmiehestä ja jättävä hänet alttiiksi kuluttavalle käärmeelle, joka yöt ja\npäivät raatelee synnintekijän sydäntä, antamatta hänelle edes sitäkään\nlohdutusta, että hänen petoksensa olisi tehnyt tilan paremmaksi muille,\nsillä kylmä on rauta pakkasessa, vaan vielä kylmempi vieras valta. Ja\nmissäkähän arvossa tuo uusi maa meitä pitäisi, jos me petoksella\nheittäisimme jäähyväset vanhalle! Minä varotan teitä hänen nimessään,\njoka vallitsee elämän ja kuoleman, älkää raskauttako omiatuntojanne\nuseammilla synneillä, kuin teillä jo on. Älkää sitä tehkö tänä hetkenä,\nkun olemme ijankaikkisuuden portteja lähempänä kuin milloinkaan ennen,\nnyt kun ei kukaan meistä tiedä, onko meidän joukossamme ketään, jolle ei\nhauta jo olisi valmiina.\"\n\nAabel seisoi allapäin ja vastasi epäröiden: \"En minä tarkottanut\nkuninkaan ja maan pettämistä, minä vain sanoin, että meille käy niin\nhuonosti että koko maa joutuu häviöön, ell'ei kuningas kohta palaa.\"\n\n\"Huono lintu olet, kun et jaksa kantaa omia höyheniäsi!\" huusi Antero.\n\n\"Aina toki parempi sinua.\"\n\n\n\n\nXXV.\n\nArmfelt.\n\n\n\"Hiljaa pojat!\" kehotti Elias. \"Katsokaa, kuka tuolla tulee!\" Ja hän\nviittasi Armfeltiin päin, joka nyt juuri lähestyi.\n\nKenraali oli kuullut Eliaksen puheen ja kysyi: \"Kelle te puhuitte?\nVoitteko taata, että ne sananne olivat tarpeen?\"\n\n\"Hallitus on kansan peili, ja missä se särkyy, siellä särkyy kaikki\nmuukin. Tässä puheltiin kavalluksesta.\"\n\nArmfelt löi otsaansa. \"Kavalluksestako? Onko mahdollista? Täällä, näiden\nkeskellä? Näiden, joihin minä olen luottanut aivan viimeiseen asti!\"\n\nElias katui ja sanoi rauhottaen: \"Voittehan, teidän ylhäisyytenne, tehdä\nnyt, niinkuin monesti ennenkin. Monta ajattelematonta sanaa synnyttää\ntämä kurjuuden aika.\"\n\n\"Mutta sen sanan haamukin on liiaksi.\" Ja kenraali hyppäsi lähimpään\nrekeen, josta alkoi kovalla äänellä puhua:\n\n\"Ystävät ja aseveljet! Kuulkaa minua, minä tahdon tänä hetkenä puhua\nteille kaikille. Minun luottamukseni teidän miehuuteenne, teidän\nkunniantuntoonne ja uskollisuuteenne on ollut niin horjumaton, että minä\nihan epäilemättä olen pitänyt tätä armejaa urhoollisimpana ja\nuskollisimpana maamme puolustajana, kuin Suomi olisi koskaan voinut\nmistään löytää. Minä olen katsonut suurimmaksi kunniakseni, että olen\nsaanut olla teidän johtajananne, ja vaikka koko maailma olisi sanonut,\nettä teidän joukossanne on edes yksi ainoakaan, joka kieltäytyisi\nseisomasta kuin mies viimeiseen asti, niin minä olisin vannonut sitä\nhäjyksi valheeksi. Mutta nyt puhutaan meidän omassa keskuudessamme\nsanoja, jotka viittaavat sinne päin, että minä olisinkin ehkä ollut\nväärässä. Tässä on lausuttu helvetistä tullut sana: kavallus! Mitä pitää\nminun siitä sanoa? Mitä?\"\n\n\"Vastatkaa itse puolestanne\", sanoi Elias, \"te jotka aloitte.\"\n\nSimo osotti Anteroa. \"Tuohan se pani arpaa nappuloilla, miten kauan\nvielä kestää, ennenkuin venäläiset omistavat Suomen.\"\n\n\"Vai sinä, Antero! Senkö näköinen se kavaltaja on?\" kysyi kenraali\nsuruisesti tarkastellen syytettyä.\n\n\"Ei häneen ole luottamista!\" huusi moni ääni.\n\n\"Sotakumppanit!\" jatkoi Armfelt. \"Se mies, joka nyt teidän\npäällikkönänne puhuu teille, ei ole aina ollut kenraali. Olen minäkin\ntavallisena sotamiehenä seisonut rivissä ja kantanut muskettia;\nsentähden tiedän minä yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä teistä, ett'ei kukaan\nrehellinen sotilas, ei häivinkään, tahdo palvella yhdessä sen kanssa,\njonka sotilaskunniasta ei olla oikein varmat. Paljas epäluulokin ja\nepätietoisuus riittää tuottamaan häpeää ja kunnian menetystä koko\njoukolle. Minä pyydän siis kaikkia teitä, jotka olette tässä läsnä,\nyhdessä minun kanssani tutkimaan tätä asiaa ja tuomitsemaan nyt heti\npaikalla.\"\n\n\"Antero\", alkoi Simo, \"sinä tiedät itse, mistä me sinua syytämme,\npuolusta itseäsi, jos taidat.\"\n\nAntero astui rohkeasti lähemmäksi. \"Älkää pitäkö puheita!\" sanoi hän\nhurjasti. \"Ampukaa minut, niin onpahan yhtä huimapäätä vähempi\nmaailmassa. Vielä minulla on jäljellä yksi, joka minua siunaa. Minä en\npelkää!\"\n\n\"Mitä olet tehnyt ja sanonut? Vastaa minulle rehellisesti!\" pyysi\nArmfelt.\n\n\"Minä mietiskelin kauankohan kestää vielä, ennenkuin venäläinen saa\nmeidät.\"\n\n\"Tiedätkö sinä siis, että hän meidät saa? Aiotko sinä auttaa häntä?\"\n\n\"Minä sanoin, että hän voittaa meidät sentähden, että herroilla ei ole\nenää siunausta eikä menestystä kanssansa.\"\n\n\"Sinäkö sitä siunausta sitte annat, koska sen tiedät?\"\n\n\"Minä sanoin myöskin\", jatkoi Antero, \"että kenraali Armfelt pitää\nkiinni kunniasta ja kenraali De la Barre viisaudesta.\"\n\n\"Niinpä tunnet meitä kylliksi sen verran, että tiedät, että me emme\nkumpikaan voi pitää kiinni molemmista. Entä sitte?\"\n\n\"Ei minulla ole mitään muuta sanottavaa.\"\n\nArmfelt kääntyi toisten puoleen. \"Siinäkö on koko syytös?\"\n\nMuuan sotamies vastasi: \"Hän pilkkaa kuningasta ja päällikköjä ja\npuhelee maan myömisestä viholliselle.\"\n\n\"Hm\", sanoi kenraali, \"vai olet sinä semmoinen mies. No, pojat, minkä\ntuomion me lausumme sellaisesta miehestä?\"\n\nSotamiehet neuvottelivat hiljaa keskenään. Viimein lausui joku: \"Jos me\nvarmaan tietäisimme hänen tarkottavan totta sanoillaan, niin\ntuomitsisimme hänet kuolemaan, vaan koska kukaan ei tahdo uskoa miehestä\nniin pahaa, kuin hänen sanansa osottavat, niin eläköön hän, vaan\njalkaväki ei enää tahdo, että hän saisi pitää sen univormua. Ehkä hän\nkelpaa hevosväkeen.\"\n\n\"Mitä meidän tarvitsee olla huonommat\", huusivat ratsumiehet toiselta\ntaholta. \"Emme mekään ota vastaan Anteroa.\"\n\n\"Siis kumppanien hylkäämä ja tämmöisenä päivänä!\" sanoi Armfelt\nhitaasti. \"Antero, sinä entinen asekumppani, nyt on musta tahra\nnimessäsi, ja omat kumppanisi ovat pyhkineet sinut pois luettelosta. Se\non pahempi kuin kuolema. Kukapa olisi sitä luullut? No niin, te tiedätte\nettä minun päiväkäskyni 20 päivältä syyskuuta 1713 on ehkä ankarampi\nkuin mikään sota-artikkeli; se tuomitsee säälimättä jokaisen, joka\nrikkoo; vaan tänään minä tahtoisin ennemmin vapauttaa kuin tuomita,\nsillä lähestyvä taistelu on juhlahetki, josta vielä monen sadan vuoden\nkuluttuakin puhutaan. Mitäs arvelette, pojat, jospa jättäisimme tuomion\nja antaisimme Anteron marssia taisteluun pohjalaisten kunniarikkaassa,\npaljon kokeneessa univormussa ja näyttää katuvansa ajattelemattomia\nsanojaan sekä voittaa takaisin, mitä oli nyt juuri kadottamaisillaan?\"\n\nTaaskin neuvottelivat sotamiehet ja lausuivat viimein päätöksen:\n\"Parempi on vapauttaa kuin tuomita; hän tulkoon meidän kanssamme, jos\nhän lupaa parantua.\"\n\n\"Lupaatko kumppaneillesi elää ja kuolla kunnialla?\" kysyi Armfelt.\n\n\"Mitäpä minun kunniastani!\" vastasi Antero heittäytyen hangelle, jossa\nhän itki kovasti ja katkerasti.\n\n\"Nouse pois, Antero! Lupaa taistella meidän kanssamme uskollisesti ja\nrehellisesti, niinkuin tähänkin asti. Annapas minulle kättä.\"\n\n\"Minun käteni on teille liian halpa!\"\n\n\"Sotamiehen käsi, joka on rehellisesti suorittanut tehtävänsä, on yhtä\nhyvä kuin kenraalinkin. Anna nyt minulle kättä pantiksi, että kadut ja\nparannut.\"\n\nAntero ojensi melkein lapsellisesti pakkasesta punottavan kätensä ja\nkumartuen sitä tarkastelemaan sanoi: \"Näettekö, se on aivan musta. Minua\npalelee niin hirveästi.\"\n\nArmfelt tempasi auki nuttunsa ja veti sieltä esiin pitkän villahuivin.\n\"Kas tässä! Enempää minulla ei ole antaa. Jos tahdotte katsoa, ei teidän\npäällikkönnekään nutun alla ole parempia varustuksia eikä enempää kuin\nteilläkään. Eivätkä nuo saappaatkaan ole paremmat. Tästä irtosi pohja\neilen, mutta nyt ei kukaan jouda paikkaamaan; minä vain käärin riepua\njalkaani.\"\n\nAntero seisoi kahdella päällä, huivi kädessä, ja katsoi kenraalia.\n\"Kääri vain se ympärillesi muistoksi Kaarle Kustaa Armfeltilta.\nMielelläni minä lahjottaisin teille kaikille jotakin tämän hetken\nmuistoksi, kun ehkä viimeisen kerran näin keskustelemme; mutta minulla\nei ole enää muuta jäljellä kuin lämmin sykkivä sydämeni, joka on\nviimeiseen asti tekevä työtänsä Suomen ja sen kansan hyväksi. Siitä\nsydämestä minä nyt otan muutamia sanoja ja kiitän teitä kaikista niistä\nvuosista, jotka olemme eläneet yksissä taisteluissa ja vaaroissa saman\nlipun ympärillä. Me olemme tänä aikana oppineet kunnioittamaan ja\npitämään toinen toistamme urhoollisina, rehellisinä miehinä. Me olemme\nkokeneet paljon, mutta saavathan muutkin kokea, vaikk'eivät saa niinkuin\nme kärsiä ja taistella suuren, pyhän asian puolesta; se on meidän\nkuolematon kunniamme. Elämän suuri pääasia ei ole, miten helposti on\npäästy kaikesta, vaan mitä varten on eletty ja miten uskollisesti on\npyritty tarkotuksien perille. Uskollisuutta, pojat! Uskollisuutta niin\nvähissä kuin suurissakin asioissa. Eläköön kuningas!\"\n\n\"Eläköön!\" huusivat sotamiehet vastaukseksi.\n\n\"Eläköön Armfelt!\" virkkoi Antero, juosten innoissaan esiin ja samassa\ntunkeutuivat kaikki kenraalin ympärille, ja riemun kaikuessa kohosi hän\nheidän käsissänsä ylös ilmaan.\n\nDe la Barre lähestyi ja katseli kummastellen tuota outoa näytelmää.\nMuutamia värähdyksiä näkyi hänen kasvoissansa, voimatta kuitenkaan tehdä\nniitä elävämmäksi; ne pysyivät synkkinä, ainoastaan silmänräpäyksen\najaksi kalveten.\n\nSotamiehet huomasivat De la Barren tulon ja Aabel kysyi lähinnä\nseisovilta: \"Emmekö hurraa myöskin De la Barrelle?\"\n\n\"Se on teidän asianne\", vastasi Simo. \"Jalkaväellä ei ole mitään\ntekemistä sen miehen kanssa.\"\n\n\"Olihan ratsuväkeäkin hurraamassa Armfeltille.\"\n\n\"Entä sitte\", virkkoi Simo, \"kuningas kyllä tunnetaan kypärästään, ja\nosaatpa sinä itsekin erottaa heidät.\"\n\nKenraalit ehtivät jo ohitse ja hurraaminen jäi sikseen.\n\n\"Mitä se melu merkitsi?\" kysyi De la Barre.\n\n\"Se koski kavallusta, mutta toivoakseni oli kaikki vain pelkkää\nväärinkäsitystä.\"\n\n\"Kavallustako!\" ihmetteli De la Barre. \"No niin, sepä toden totta\nolisikin luonnollinen päätös tästä kaikesta, eikä mikään äkkiarvaamaton\nilmiö. Mielettömyys teidän ajatustanne ohjasi, kun vastoin kaikkien\nmuiden neuvoa päätitte taistella tässä.\"\n\nArmfelt pysähtyi. \"Haluaisitteko te yhä vielä Ilmajoen metsiin ja\nolisiko meidän ollut parempi taistella siellä?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi De la Barre. \"Siellä olisimme voineet tiheillä\nsaarroksilla suojella itseämme. Täällä on kaikki avoinna, ja kun meillä\non niin vähäinen voima vihollisen 20,000:tä vastaan, on tähän\npysähtyminen hulluutta ja varma kuolema. Parempi metsääkin olisi vielä\nollut Vöyrin solake.\"\n\n\"Minulla on aivan päinvastainen vakuutus, sillä metsän hakkuu olisi\nenemmän vahingottanut ja väsyttänyt meitä itseämme kuin vihollista, kun,\nJumala paratkoon! emme kuitenkaan ole kyllin voimakkaat saarroksia\npuolustamaan. Solakkeita on talvisaikaan yhtä vähän Vöyrissä kuin\nmuuallakaan koko maassa, sillä kaikkihan nyt on tasaista ja tiet yhtä\nhuonot kaikkialla. Vahvempi vihollinen ei kuitenkaan pidä lukua tiestä,\nvaan kulkee, mistä mielensä tekee, ja se pitää heikomman ottaa\nhuomioonsa. Tuskin on meillä koko tällä puolella maata kolmeakaan\nluotettavaa solaketta, varsinkaan nyt, kun vihollinen on näyttänyt\nkykenevänsä kuljettamaan kokonaisia rykmenttejä järvien yli, niin että\nhän milloin hyvänsä voi piirittää meidät.\"\n\n\"Tuohon\", intti De la Barre, \"minä en yhdy ollenkaan; vaan jos\ntodellakin on niinkuin sanotte, olisi meidän vielä kerran pitänyt\nperäytyä ja odottaa kevättä, sillä jos mikään on raskasta, niin ainakin\non tuo tahallaan meneminen teurastuspenkille tämän vähäisen voiman\nkanssa, jonka rohkeus ja kestävyys kärsimisissä kyllä on aivan\nverraton.\"\n\nArmfelt hymyili suruisesti ja sanoi: \"Selvään kuuluu vieras noista\nsanoista, sillä ainoastaan se, joka ei koko sydämestään ole kärsinyt\ntämän maan kanssa, jaksaa ajatella, ett'eivät ne kärsimykset nytkään\nloppuisi. Hänen silmänsä ei näe, mikä kiihkeä halu elää joka sydämessä\nkuolettaa viimeinkin epävarmuus, joka jo kauan on rammannut jäseniemme\nviimeistä voimaa ja kiskonut sydämestämme viimeisenkin toivon. Me olemme\njo kylliksi odotelleet ja peräytyneet, nyt seisomme tässä ja voitamme\ntaikka kuolemme.\"\n\n\"Te puhutte mahtivallan kieltä ja vaaditte kuuliaisuutta.\"\n\n\"Minun ääneni on kansan ääni, minä tahdon samaa kuin se.\" Armfelt otti\ntaskustaan kirjeen ja avasi sen. \"Tässä on sitä paitsi kuninkaan\nviimeinen ilmotus, jossa hän pyytää minua olemaan millään ehdolla\nväistymättä, vaan kestämään ja taistelemaan viimeiseen mieheen.\"\n\nDe la Barre vastasi halveksivalla äänellä: \"Hyvähän on olla herrana, kun\njumaloidaan ja totellaan kuin kuningasta. Missä te astutte, siinä toivo\nvilkastuu ja siinä kasvaa rohkeus ja puolikuihtunut voima jälleen elpyy\nsekä nuorukaisissa että miehissä, ja luottamus teihin saa jokaisen\nluottamaan itseensäkin ja tulevaan aikaan.\"\n\nArmfelt katsahti iloisesti ylös sanoessaan: \"Eihän se ole muuta kuin\nettä kansa tuntee minua kohtaan samaa kuin minä heitä kohtaan. Yhdeksän\nvuoden ikäisenä poikana tulin minä tänne kotiseudustani Nevan tuolta\npuolen, isättömänä ja ilman muuta rikkautta kuin kaksi tyhjää kättä.\nTäällä minä sain leipää ja palkkaa\", kertoi hän hymyillen, \"sainpa\nhevosenkin ja ennen kaikkea luottamuksen omaan itseeni. Sitte minulle\nelämä opetti kaikenlaista vieraassa maassa, mutta jos luen kaikki\nyhteen, niin on se ennen kaikkea opettanut minut rakastamaan\nvelvollisuutta ja tätä kansaa, joka pitää velvollisuutta korkeimpana\nkaikesta.\"\n\n\"Tehkää, miten tahdotte, mutta vastatkaa myöskin seurauksista\", vastasi\nDe la Barre tylysti.\n\nKenraalit saapuivat sen tulen luo, jossa Iikka keitti ja puuhasi. \"Onko\nteillä kylläksi tarpeita haavotettuja varten, kun tarvitaan\", kysyi\nArmfelt.\n\n\"Kyllä minä paikkailen ja sitelen, jos te vain säilytätte meidän\npaikkamme\", vastasi vaimovanhus luottavasti.\n\n\"Onko teillä kylliksi siteitä kaikille, jotka verta vuotavina tulevat\ntaistelusta?\" kysyi Armfelt vielä.\n\n\"Eipä juuri liiaksi, mutta ei puutettakaan. Palttina loppui, mutta tässä\non revittyä tuohta, pehmeätä kuin silkki. Tappuroita ja heiniä on\nmyöskin sekä tervaa lisäksi, joka on kaikkein parasta. Jos Jumala suo\nmeille elämää ja voiton, niin tulemme kyllä toimeen sillä, mitä meillä\non.\"\n\n\"Tiedättehän, mitä sankarimme kärsivät ja kestävät ja minä myöskin. Me\ntiedämme molemmat, ett'eivät he lellittele vaaraa; me tiedämme, minkä\narvoiset he ovat taistelussa, ja sentähden minä luulen sen onnistuvan;\nsillä meillä on oikea asia ja sitä Jumala auttaa.\"\n\nIikka katsahti synkän näköisenä ylhäiseen herraan. \"Jumala on kyllä\nteidän kanssanne, herra kenraali, sillä te olette oikeudentuntoinen\nmies; mutta olihan Jumala paratiisissakin, vaan kuitenkin pääsi sinne\nkäärme. Sen ne opettivat minulle nuoruudessani.\"\n\nArmfelt katsoi häntä kummastellen. \"Tahdotteko ennustaa meille pahaa?\"\n\nVaimovanhus nyykytti päätään paljon sanovasti ja vastasi: \"Onni on\nuskotun, sentähden sen onnettomuus voittaa; mutta uskottomuus voi\nvälistä olla onnellisempi kuin uskollisuus, sentähden minä en luotakaan\nonneen enkä myöskään usko, että siihen aina kannattaa luottaa sen, joka\npelastaa itselleen onnen ainiaaksi.\"\n\nArmfelt kääntyi De la Barren puoleen. \"Olikohan tuossa varotus? Mitä hän\noikeastaan tarkotti?\"\n\nDe la Barre nykäytti halveksivasti olkapäitään. \"Minä en\nymmärrä suomalaista, minusta hän on liian umpimielinen. Minun\nranskalais-puolalainen vereni on liian lämmin, mieltyäkseen tämän\nmaan kylmään ja kuivakiskoiseen äänilajiin.\"\n\nArmfelt jatkoi keskusteluaan Iikan kanssa. \"Kuinka te muuten jaksatte\ntäällä? Tämähän on jo kolmas yö.\"\n\nIikka sulloi pataan vehreän olkilyhteen ja ammensi siihen enemmän lunta.\n\"Vähäpä minusta, joka toimiskelen täällä lämminten tulien luona\", sanoi\nhän, \"huonommin ne voivat tuolla alhaalla jäällä.\"\n\nDe la Barre kumartui tirkistelemään pataan. \"Mitä tuo on? Keitetäänkö\nsitä hevosväen hevosille?\"\n\n\"Siitä tulee viiniä niille, jotka lähtevät kuolemaan.\"\n\n\"Viiniä hevosilleko?\" kysyi De la Barre.\n\n\"Ei, herra, vaan niille jotka puolustavat maata ja teitä tänään. Mutta\nmissä hätä pitelee kiinni tuopinkorvasta, siinä humala ja hunaja eivät\nkuohu yli laitojen. Paremman puutteessa on tämä kuitenkin kyllin hyvää,\nvarsinkin näissä padoissa. Niissä on mehua katajanmarjoista, ja kun\nrauhallisissa asunnoissa on kyllin aikaa laittaa niistä juomaa, vähän\njauhoja sekaan pannen, niin kelpaa se hääpitoihinkin; mutta tässä on\nkiire ja hätä, sentähden on se katkeraa ja heikkoa, mutta kuitenkin\nlämmittävää ja parempaa kuin paljas vesi.\"\n\nDe la Barre osotti pataan, jonka vieressä he seisoivat. \"Vaan entä tuo?\nOvathan ne vehreitä olkia keskellä talvea. Eikö niitä keitetä\nhevosille?\"\n\n\"Jos Jumala suo meidän elää huomispäivään, niin hevoset saavat sen\nkeitetyn rehun, mutta ei ennen. Se on menneenkesäisten ohrapeltojen\nvihanta laiho. Ihmiset leikkasivat peltonsa, ennenkuin laiho pääsi\ntähkälle, sillä jos se kerran ehti valmistua, niin tiedettiin, että sen\nolisi kruunu ottanut, ell'ei sota ehtinyt sitä jo ennemmin hävittää.\nSentähden he kätkivät oljet talveksi, keittääkseen niistä hädän hetkinä\nedes vähän voimaa. Sitä voimaa ei juuri kannata kehua, mutta täydestä se\nsaa kelvata, varsinkin lapsille, kun taloista maito loppuu. Mutta kaikki\nmitä oli koottu ja säästetty monen peninkulman alalla, on nyt tässä.\nÄidit ovat riistäneet viimeisenkin aarteensa lapsiltaan, estääkseen edes\nmuutaman päivän meidän sankarejamme kuolemasta nälkään ja paleltumasta.\"\n\n\"Mitä heillä sitte itsellään on?\"\n\n\"Ei mitään! Mutta isänmaa ennen kaikkea.\"\n\n\"Entä jos he kuolevat nälkään meidän taistellessamme?\"\n\n\"Niin kuolevat he onnettomuudesta, mutta vapaiden kuoleman. Ennen hauta\nSuomessa kuin orjuus vihollismaassa. Sentähden myöskin jok'ainoa panee\nviimeisen voimansa miekan kärkeen huomenna.\"\n\nDe la Barre katsoi ihmetellen vaimovanhusta ja sanoi sitte Armfeltille:\n\"Kummallinen maa ja kansa, jossa kaikki toisella kädellä työntää minua\npois ja toisella kuitenkin pitää kiinni.\" Ja Iikan puoleen kääntyen\njatkoi hän: \"Kun miehet kukistuvat, vetävät he kanssansa myöskin vaimot\nja lapset kurjuuteen. Sotamiehen ei pitäisi saada kaikkea.\"\n\nIikka oli vaiti, niinkuin ne sanat eivät olisikaan koskeneet häneen. Hän\nkaatoi pullosta viinaa pikariin ja tarjosi Armfeltille. \"Ensimäisten\npitää saaman parasta.\"\n\nArmfelt taputti vaimoa ystävällisesti olkapäähän. \"Kiitoksia, minä juon\npikarin teidän kanssanne, mutta en siitä pullosta; sen säästämme\nhaavotetuille. Täyttäkää pikari meille kummallekin padasta!\"\n\nIikka kaatoi viinan takaisin pulloon, täytti pikarin padasta ja antoi\nsen Armfeltille, joka juodessaan sanoi:\n\n\"Kiitos uskollisesta kumppanuudesta, Iikka! Jos Jumala suo meille\nvoiton, niin kutsun teidät juomaan minun kanssani pikarin vihollisen\nviiniä, vaan jos joudumme tappiolle, niin emme ehkä enää koskaan näe\ntoinen toistamme.\"\n\nIikka nyykäytti myöntävästi päätään. \"Kyllä mies tietää, missä on\nsyntynyt, tietääpä myöskin, missä on elänyt, vaan missä kunkin hauta on,\nsitä ei kukaan tiedä. Jumala suojelkoon teitä, jalo herra!\" Hän joi.\n\n\"Ettekö tarjoa pikaria myöskin De la Barrelle, urhoolliselle\nkenraalille, joka on niin kauan yhdessä meidän kanssamme nauttinut\nkaikkia iloja ja suruja?\" kysyi Armfelt.\n\n\"Jos käskette, herra kenraali.\"\n\nArmfelt huomasi hänen kylmyytensä, vaan jatkoi: \"Ystävyyden pikari on\nystävällisesti tarjottava ja ystävyydellä otettava vastaan; ei sitä\npäällikkö voi käskeä.\"\n\nIikka huuhtoi Armfeltin pikarin ja alkoi sitä täyttää, samalla puhuen\nvastaukseksi: \"Perin harvoin päälliköt antavat ystävyyttä kuormastossa\nolijoille niinkuin minulle. Te olette kaikille yhtäläinen, jalo herra,\nmutta sentähden ei olekaan toista teidän vertaistanne.\"\n\nHän ojensi pikarin De la Barrelle. \"Tahdotteko, kenraali, juoda\nvoittomme onneksi ja siksi menestykseksi, jota toivomme?\"\n\nMutta De la Barre viittasi eittävästi. \"Säästäkää niille, jotka ovat\npaleltumaisillaan tuolla jäällä. Kyllä sittekin ehdimme juoda voittomme\nkunniaksi, kun sen ensin saavutamme.\"\n\nMonta suksimiestä tulla, syöksähti esiin huutaen: \"Venäläinen jalkaväki\non lähtenyt Ilmajoelta liikkeelle tänne päin. Galitsin itse johtaa, ja\nkohta he jo ovat täällä.\"\n\n\n\n\nXXVI.\n\nNapuen taistelu.\n\n\nArmfeltin kasvot hiukan kalpenivat, hän huoahti syvään ja sanoi: \"Hyvä,\nettä tulevat! Jo onkin saatu kylliksi odottaa. Pärisköön rumpu! Kootkaa\nkaikki rukoukseen! Se on ehkä viimeinen hyvinkin monelle. Missä\nhevoseni?\" Hän kääntyi De la Barreen päin, joka jo kiiruhti pois.\n\"Kuulkaas, De la Barre, veljeni! Sananen vielä ennenkuin eroamme.\"\n\nDe la Barre palasi Armfeltin luo ja hän jatkoi: \"Mitä hyvänsä lienee\nmielessäsi piillyt minua vastaan, syystä tai syyttä, niin anna nyt\nminulle kättä sovinnossa, veljellisesti; kas tässä on minun käteni.\"\n\nDe la Barre ojensi vaiti kätensä, mutta Armfelt ei tyytynyt sen\npuristukseen, vaan sanoi: \"Miten kylmästi sinä kättä annat. Ennustaako\nse tien nyt loppuvan, jota olemme niin kauan yhdessä astuneet?\"\n\nDe la Barre vastasi kylmäkiskoisesti: \"Pitääkö nyt tyhmäin etuluulojen\nsaada vallita miestä, joka johtaa tuhansia ja jota sekä ylhäiset että\nalhaiset alinomaa ylistelevät sotajoukkomme ensimäiseksi mieheksi?\"\n\n\"Jää hyvästi!\" sanoi Armfelt. \"Ota vastaan tässä viimeiset sanani!\nTulkoon kohtalomme millaiseksi hyvänsä, niin minä en koskaan, en hädässä\nenkä ilossa, unhota, että sinä olit aseveljeni.\"\n\nLiikutuksen tunne värähti De la Barren kasvoissa ja hän ojensi vielä\nkerran kätensä Armfeltille. \"Te jätätte rehellisen nimen perinnöksi\njälkeläisillenne\", sanoi hän.\n\n\"Armfelt-suvun vaakunakilpi ei koskaan tahraudu\", vastasi hän ylevästi.\n\nDe la Barre hymyili epäilevästi. \"Tulevaisuus ei näyttele mitään ennen\naikojaan. Puhukaa te vain omasta puolestanne.\"\n\nArmfelt aikoi niitä sanoja vielä vastustaa, mutta De la Barre viittasi\njäähyväisensä ja riensi pois.\n\nYlipäällikkö kääntyi sotamiesten puoleen. \"Kuulkaa, miehet,\ntunnussanamme on tänään: Jumalan avulla!\" Ja hän hypähti ratsunsa\nselkään ja katosi näkyvistä.\n\nYö ja aamu olivat kuluneet, päivä alkoi pilvisenä; taivasta verhosivat\nraskaat, lyijyharmaat pilvet. Tuuli kiihtyi, kova tuisku alkoi. Tuskin\nkykeni erottamaan kättänsä silmäin edestä, ja pakkanen puristeli vielä\ntuntuvammin kuin edellisinä päivinä. Mutta nyt näyttivät väsyneet ja\nköntistyneet sotamiehet yht'äkkiä virkistyvän eikä sitä ollenkaan\ntuntevan. Niin oli, kuin tyttö oli tulen luona sanonut: nyt oli vain\nyksi asia ja nyt kaikkia ja jok'ainoata tarvittiin.\n\nRummut pärisivät kehottavasti, mutta vaikenivat taas; sen sijaan kuului\nvirren veisuu, kaikki päät paljastuivat ja miehet sitte kumartuivat\naseitansa vasten lyhyeen rukoukseen.\n\nSe tuskin ehti loppua, kun jo uusia suksimiehiä syöksähti sanaa tuomaan.\nLumi tuprusi heidän ympärillään ja he jo kaukaa huusivat: \"Nyt ne\ntulevat kuin synkät pilvet, kymmentuhansia, kanuunat jyrisevät! Tuo tuli\njoka leimuaa takanamme, nousee Turpalasta! Sen venäläiset sytyttivät!\"\n\nKorkealle leiskuivat liekit palavasta kylästä, ja nyt sytyttivät\nsuomalaiset itse Napuen, niin että liekit tuulessa levisivät huimalla\nvauhdilla. Pelloilla palavien talojen vieressä oli nyt taisteltava.\nMusiikkia kuului etempää ja sitte pari kanuunan laukausta. Viholliset\ntulivat pikamarssissa. Jalkaväen ensi linja marssi pitkin jäätä Napuen\nkylää kohti ja nousi pohjoisrannalle suomalaisten vasenta siipeä\nvastaan. Kohtapa jo ajoi ratsuväkikin metsästä. Palavista kylistä\nnouseva kuumuus oli lisännyt tuulen vauhtia; myrskyksi kasvaen ajoi se\nlunta ja savua vasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin voivat\nedes raottaakaan silmäluomiaan. Taistelu tuli kuitenkin tulisemmaksi\nkuin missään ennen.\n\nHeti kun ensimäiset kanuunain jymäykset kuuluivat, kantoivat muutamat\nsotilaat yhtä haavottunutta rekien luo, jossa naiset olivat valmiina\nottamaan vastaan. \"Pitäkää varanne! Tässä on alku, ja se on paha merkki\nenteeksi.\"\n\nIikka kumartui haavoitettua tarkastelemaan. Hän oli kuollut ja\nvaimovanhus päivitteli: \"Hän on piispan aatelis-ratsupoika! Pitikö hänen\nnyt ensinnä kaikista kaatua!\"\n\n\"Niin\", sanoi eräs kantajista. \"Juuri hänen haavastaan onnettomuus\nhuutaa meille pahaa ennettä, sillä hän ei kaatunut vihollisten\nhyökätessä, vaan meidän omasta leiristämme lentänyt kuula hänet\nsurmasi.\"\n\nIikka hämmästyi. \"Niinkö todella?\"\n\n\"Yhtä totta se on, kuin että hän tuossa makaa. Hän oli etuvartijana, kun\nvenäläisen ratsuväen ensi osasto syöksähti esiin ja silloin jymähtivät\nmeidän rautakanuunamme esikunnan majan vieressä, mutta ensimmäinen kuula\nei ylettynyt viholliseen asti, vaan lensi suoraa päätä häneen, joka\ntuossa makaa.\"\n\nSyvään huoahten levitti Iikka ratsupojan päälle vanhan hevosloimen ja\nsanoi: \"Hän on kuoleman oma, ja jos hän merkitsee taistelun päätöstä,\nniin olemme kaikki hukassa.\"\n\n\"Vaiti pahan onnen korppi!\" tiuskasi toinen sotamies. Älä ennusta pahaa\nennen aikojaan, tai muuten minä kiskon kielen kurkustasi, ennenkuin se\nehtii laimentaa ja himmentää katseet, jotka nyt pyrkivät voittoon.\" Hän\nkatsoi Iikan suruista muotoa ja jatkoi: \"Joko te synkistytte, no antakaa\nanteeksi ja unhottakaa, mitä sanoin; mutta älkää puhuko semmoista. Kas\ntässä käteni, ollaan sovinnossa ja jääkää hyvästi.\"\n\nSotamiehet riensivät pois taisteluun, joka kiihtyi tulisemmaksi joka\nhetki. Venäläinen voima oli mahtavan suuri, mutta kuitenkin työnnettiin\nse takaperin ja voitto näytti kallistuvan suomalaisten puolelle. He\nponnistivat joka mies tänään kaikki voimansa, mutta monipa heistä\nmyöskin kalpeni ainiaaksi. Niiden joukossa oli Israel Peldan. Hän\ntaisteli pienen osaston johtajana, mutta haavottui ja kaatui. Hänen\nmiehensä syöksivät ohitse ajamaan pakenevaa vihollista takaa, mutta\nkaatunut johtaja viimeisiä hengähdyksiään huoaten kielsi sanoen:\n\n\"Ei sinnepäin, pojat, pysykää hyvästi koossa ja pohjoista kohti suoraan\nkeskelle taistelua! Meidän miehemme voittavat mutta tarvitsevat apua.\nMinä en tule kanssanne. Jääkää hyvästi sotakumppanit! Menkää te\nvoittoon, minä lähden kuolemaan.\"\n\nEräs sotamies kumartui hänen puoleensa sanoen: \"Emmekö saa viedä teitä\nrekien luo, ehkäpä elämä vielä palaa?\"\n\nMutta Peldan viittasi kiirehtien. \"Vähäpä minusta lukua. Nyt jo kuolen.\nEi, nostakaa minua, tuolta kuuluu voittoriemu.\" Hän pyöritti hattuaan.\n\"Hei Armfelt! Eläköön Suomi!\"\n\nSankari ei jaksanut enää, hän putosi maahan ja kuoli nuoruutensa\nkeväässä, ja uusia miesjoukkoja syöksyi hänen ylitsensä.\n\nSuomalaisten vasenta siipeä ahdistettiin kovasti jo taistelun alussa,\nmutta se piti urhoollisesti puoliansa ja sai viimein apua. Oikea siipi,\njohon vihollinen ei ollut koskenut, komennettiin jään yli tulisimpaan\nkahakkaan, ja sitte venäläiset lyötiin kaksi kertaa takaisin ja heidän\nomat kanuunansa käännettiin heitä vastaan. Ne olivat jo kuitenkin\nnaulatut ja sentähden kelpaamattomat.\n\nSuomalaisjoukko juoksi Fieandtin johdolla ja huusi riemuiten mennessään:\n\"Eespäin, eespäin! Tänään on voitto meidän!\"\n\nKapteeni Sising tuli heitä vastaan toiselta taholta vastaten: \"Seis,\nseis Herran tähden! Missä on ratsuväki? Meidän selkäämme hyökätään\npohjoisesta päin!\"\n\nMutta toisaalta huudettiin: \"Päinvastoin etelästä! Missä on De la\nBarre?\"\n\n\"Missä hän on? missä?\" kuului joka taholta.\n\nStjernstedt riensi vasemmalta puolelta huutaen: \"Herran tähden\nkeskukseen, heti paikalla, sieltä pitää torjua ne, jotka ryntäävät\netelästä päin! Jalkaväkeä ahdistetaan joka taholta, sillä De la Barre on\nkavalasti paennut ja hänen kanssaan on hänen väkensä pettänyt meidät.\"\n\n\"Onko ratsuväki paennut?\" kysyttiin joka taholta hätäillen.\n\n\"On\", vastasi Flemming hengästyksissään, \"kaikki paitsi turkulaiset.\nAksel Bure ja majuri Freudenfelt kaatuivat juuri nyt.\"\n\nMiehiä kaatui yhä enemmän molemmilla puolilla, suomalaisten päällikköjen\nrivi harveni harvenemistaan, ja viimein täytyi aliupseerin johtaa kolmea\nrykmenttiä. Häiriö eneni ja väki riensi eri tahoille. Viimein näkyivät\nsuomalaiset hajallaan pakenevan ja huuto kuului: \"Kaikki on hukassa!\nMahtavampi voima voittaa, kavallus antoi meidät sen käsiin.\"\n\nMiihkali taisteli lippu kädessä ja sotamiehet seurasivat häntä.\nPienoinen joukko harveni yhä enemmän ja yhä enempi vihollisia tunkeutui\nsen kimppuun.\n\nSilloin ilmestyi siihen Armfelt: \"Vartioikaa hyvästi lippua!\"\n\nMiihkali katsahti sinnepäin ja näki kenraalin miekka kädessä yksin\ntaistelevan monia kymmeniä vastaan; hän näytti olevan hukassa.\n\"Pelastakaa kenraali!\" huusi Miihkali ja lähetti kumppanit pois\nluotansa.\n\nVenäläiset ahdistivat, mutta suomalaiset seisoivat jäykkinä, ja vielä\nkerran hymyili onni heille, mutta ylt'ympäri piiritettyinä kukistuivat\nhe viimein mahtavan voiman alle ja taistelu oli päättynyt tappioon.\n\nPimeys, lumipyry ja savu kietoivat kaikki tyyni läpinäkymättömään\nverhoon, peittäen niinhyvin toisten kuolintaistelun ja epätoivon kuin\ntoisten pauhuisen riemunkin.\n\nHeti kun meteli vähän tyyntyi, näkyi ruhtinas Galitsin yksinään\nratsastelevan ja katselevan veristä taistelutannerta. Upseeri lähestyi\nja ruhtinas sanoi hänelle: \"Tässä makaa monta jaloa ja urhoollista\nsankaria, jotka ansaitsevat kunnioitusta; he täyttivät velvollisuutensa\nkuin miehet.\"\n\n\"He taistelivat hurjasti, mutta meillepä se kuitenkin voitto jäi\",\nvastasi upseeri voitonriemussaan.\n\n\"Mutta se on minulle vieläkin oikea arvotus\", jatkoi ruhtinas, \"sillä\nkaikki näytti jo niin pahalta meidän miehillemme, ja minä olin jo ihan\nvalmis peräytymään. Meidän vasen siipemme ajettiin pakoon ja voitto oli\njo aivan livahtamaisillaan suomalaisille, mutta silloin petti De la\nBarre paeten ratsumiehineen ja vieden voiton kanssansa.\"\n\n\"Minkähän tähden hän lienee niin tehnyt?\" ihmetteli upseeri.\n\n\"Jos hän olisi vain pysynyt levollisena ja poltellut rauhassa piippunsa\nloppuun, niin olisimme me joutuneet tappiolle\", vastasi ruhtinas ja\nkatseli kaatuneita, joita makasi mykkinä ja kalpeina niin pitkälle kuin\nsilmä kantoi. Monenlaisia tunteita liikkui hänen rinnassaan ja viimein\nhän sanoi vakavasti:\n\n\"Levätkööt rauhassa kaikki, jotka tässä makaavat! Heiltä ovat vaivat\nloppuneet ja päivän työ. Meidän on voitto, mutta kunniasta annamme\nmielellämme osan Suomen sankareille, joiden maine ei kuole.\"\n\n\n\n\nXXVII.\n\nSissien linna.\n\n\nTalvi, kevät ja osa kesästäkin oli kulunut tuosta suuresta verisestä\ntaistelusta Isonkyrön lakeudella. Kaikki oli Suomessa surun vallassa,\nhävitettynä ja murtuneena. Ei ollut niitä monta, jotka vielä\nkukistumatta jaksoivat kestää nykyistä tilaa ja toivoen katsella\ntulevaisuutta, mutta oli niitä kuitenkin. Miihkali Härkman oli yksi.\nLuottaen itseensä, kansaansa ja kuninkaaseensa oli hän vielä sittenkin,\nkun jo kaikki näytti olevan hukassa, koonnut luoksensa kaikki miehet,\njotka vain tapasi, ja oli nyt valmiina kotiseudussaan uhraamaan\nviimeiset voimansa estäessään vihollista leviämästä yli koko maan.\nViekkaasti ja urhoollisesti kävi hän rohkeain miestensä kanssa pikku\nsotaa vaikeakulkuisissa solakkeissa ja yksinäisten järvien rannoilla.\n\"Vielä nykyään näytetään syvää kaivosta, jonka yli maantie kulkee siltaa\nmyöten, ja sen sillan olivat he linnottaneet, se kun oli ainoa paikka\nvähintään kahdentoista peninkulman alalla pohjoisesta etelään mitaten,\njosta vihollinen olisi päässyt Jyväskylän puolelta tunkeutumaan\nPihlajavedelle ja Virroille. Se paikka on aivan lähellä Keuruun kirkkoa,\njossa Tarhianjärvi pistää lähelle Kelvenlahtea, joka taas on Kivilahtea\nmyöten yhteydessä puolta kolmatta peninkulmaa pitkän Keuruunjärven\nkanssa. Kaivanto kaivettiin tuskin kymmentä syltä leveän kannaksen\npoikki ja kaikki veneet koottiin järvien itärannoilta länsipuolelle.\nTässä paikassa Härkmanin pojat kauan hyvin urhoollisesti taistelivat.\"\nKaksinkertaisten, hirsistä ja mullasta tehtyjen vallien takana, joiden\nvahvistuksena oli kaksi pientä venäläistä kanuunaa, seisoi osa sisseistä\nyöt päivät vartioimassa ja suojelemassa linnotustaan ja muut sill'aikaa\nkuljeksivat vakoilemassa vihollista ja tekemässä hänelle niin paljon\nvahinkoa kuin mahdollista. Mutta venäläiset partiojoukkueet, joita näin\nalinomaa häirittiin, olivat nyt kokoutuneet yhteisin voimin kukistamaan\ntalonpoikien voimaa ja rohkeutta. Tähän asti oli viholliset aina\nonnellisesti saatu torjutuksi, mutta suomalaisten vähäinen joukko yhä\nväheni, jota vastoin venäläisten miesluku yhä kasvoi. Nyt kuitenkin\nvenäläisten huomio todenteolla kääntyi tähän, vaikkapa mitättömäänkin\nSuomen sisämaan linnotukseen.\n\nOli hiljainen ilta. Aurinko oli laskeutunut ja kuun ensi valo kimalteli\njärvien tyynessä pinnassa, Keuruun kirkossa ja koivuissa, joihin kaikki\nhävittävä sota ei ollut koskenut. Miihkali oli noussut vallille, joka\noli tehty kummallekin puolelle sillan pohjoispäätä pitkin rantoja, ja\nkatseli pitkään pyssyynsä nojautuen seutua. Kaikki oli rauhallista\nvihollisleirissä ja samoin suomalaistenkin. Ainoastaan vahtitalonpojat\nastuskelivat hiljaa edestakaisin, muu miehistö sai nyt ensi kerran\nmoneen viikkoon levätä. Mutta heidän päämiehensä ei levännyt. Hänen\nkatseensa tähystelivät tutkien joka taholle ja hän pysähtyi silloin\ntällöin kuuntelemaan. Tuohon rauhallisuuteen ei ollut luottamista, sen\nhän kyllä tiesi. Mutta hiljaisuutta kesti yhä ja se tyynnytti vähitellen\nkokeneen sotilaankin. Yö hämärtyi hämärtymistään, mutta valo kirkon\nympärillä kehittyi loistavaksi ja korkea torninhuippu näytti\nkirkastuneelta. Vanhan temppelin sisusta, jonka viholliskäsi oli\nturmellut, ei näkynyt harmaiden muurien läpi; ainoastaan pois\nkaristellut ikkunaruudut, joiden läpi linnut päivällä lentelivät,\ntodistivat, että täälläkin oli ryöstelty ja raasteltu niinkuin\nkaikkialla muualla. Miihkali katseli kirkkoa kauan. Se ei ollut koskaan\nnäyttänyt hänestä niin kauniilta eikä kunnianarvoiselta aina hänen\nlapsuudestaan asti, mutta siitäpä olikin vuosia kulunut ja paljon oli\nsill'aikaa muuttunut toisenlaiseksi. Itse hän vielä seisoi näköänsä\nvoimakkaana, mutta kuitenkin oli sekä ruumis että sielu runneltunut.\nVaarat ja ponnistukset, huolet ja murheet olivat kilvan häntä ransineet.\nKuitenkin hän vielä oli voimissaan, vaan ei enää levollisempi kuin\nmuutkaan koko maassa. Milloin velvollisuus hänelle soi hetkeksi lepoa,\nsilloin heräsi hänen oma sisällinen elämänsä. Siellä hänen sydämessään,\nasui levottomia ajatuksia, pujahdellen ylös ajamaan häntä ulos maailmaan\nraskaihin toimiin, sekä sentähden raskaihin että niitä oli olemassa,\nettä senkin tähden, että niitä ei ollut.\n\nHänen siinä seisoessaan ja katsoa tuijottaessaan liikkumattomana\neteensä, lähestyi Elias ja asettui kumppanin viereen tähystelemään;\nmutta kun kaikki näytti levolliselta eikä Miihkali mitään sanonut, kysyi\nhän viimein:\n\n\"Mitäs tuolta kaukaa katselet, Miihkali?\"\n\n\"Minä näen sen tien kulkevan tässä ohitseni, jota minä itse olen\nkulkenut aina lapsuuteni ajoista asti. Tästähän se tie juuri alkoi,\nläheltä kirkkoa, pappilasta, ja jatkui vähitellen kauas maailmaan pois\ntoisiin seutuihin, vieden minut monenlaisiin kohtaloihin; mutta vaikka\nse onkin hyvin kierrellyt ylös ja alas ja milloin minnekin päin, niin\ntännepä se näyttää minut kerran vielä saattaneen.\"\n\n\"Niin, täällähän sinä ensin aloit elää.\"\n\n\"Minä aavistan, että olen täällä myöskin kuoleva.\"\n\nSe oli hyvin luonnollisen näköistä, mutta Elias kuitenkin vastusti\nlohdutukseksi sekä itselleen että kumppanilleen. \"Miksipä juuri täällä?\nOlethan monesti ollut kuolemaa lähempänäkin kuin nyt.\"\n\n\"Niin, sinä kyllä tiedät, että olen ollut lähempänä sitä kuin nyt. Olen\nistunut sidottuna turvattomana vankina keskellä vihollisia, joille\njulmuudessa ei ole vertaista Pohjolassa eikä koko maailmassakaan. Sinä\ntiedät, että minä olen kärsinyt kylmää ja nälkää yhtä paljon kuin kuka\nhyvänsä meistä. Minua ei ole rasittanut toisten johtamisen taakka ennen\nkuin tänä päivänä. Minä olen ollut vastuunalainen elämästä ja\nmenestyksestä, voitosta ja tappiosta meidän keskellämme. Minä olin\ntaistelukentällä ja näin kuoleman jo tavottavan minua, viedäkseen minut\nainiaaksi. Olen nähnyt pahintakin, silmiäni räpäyttämättä, enkä ole\naskeltakaan peräytynyt rohkealta tieltä, jonka kerran valitsin. Minä en\nole peljännyt enkä vavissut, en katunut enkä itkenyt sitä päivää. Mutta\nnyt ei ole enää niinkuin ennen. Juuri nyt tänä päivänä, tänä iltana\nvaivaa minua levottomuus, minua melkein vavistuttaa ja mieleni tekee\nväistymään pois sen tieltä, jota en näe.\"\n\nJoka sana oli totta, tiesi kyllä Elias, mutta tuohon mielialaan, jota\ntähän asti ei näkynyt Miihkalissa, tiesi hän luonnollisen selityksen ja\nsanoi rauhottaen:\n\n\"Eihän se ole kumma. Luonto ei voi edes semmoisessakaan miehessä kuin\nsinussa silmänräpäyksessä parantaa vammoja, joita on kauan kokoutunut ja\njotka vielä kauemmin ovat vapaasti saaneet levitä ylt'ympäri. Sinun\nveresihän on juossut melkein virtanaan ruumiistasi näinä viime aikoina,\nkasvosi ovat kalpeat, valtimosi eivät syki voimasta, vaan kuumeen\ntulesta.\"\n\n\"Ei minulla ole pahempaa hätää kuin kenellä hyvänsä muulla.\"\n\n\"Me emme kärsi enempää kuin maa kärsii, mutta sentähdenpä onkin kaikki\nympärillämme, koko tämä Pohjola, päässyt irti liitoksistaan. Luonto\nilmottaa kamalan kauhunsa ihmeillä, jotka melkein ennustavat, että ajan\nvalta on lopussa ja ijankaikkisuus aikoo tuoda tuomion suuren päivän.\"\n\n\"Niin, kuule luonnon huokauksia ympäriltäsi, kuule ihmisten rukouksia,\nmiten he pyytelevät säästämään, tulepa katselemaan yön hiljaiseen\npimeyteen, niin näet enemmän kuin itse päiväkään näkee.\"\n\nKun Elias ei siihen mitään vastannut, jatkoi Miihkali: \"Minä seisoin\nkatselemassa kirkkoa, kun sinä tulit. Minun sydämeni halusi rauhaan ja\nlepoon.\"\n\nHän vaikeni ja katseli taas purjehtelevia pilviä kohti. Elias katsoi\nmyöskin sinne päin, mutta ei nähnyt mitään, vaan kysyi viimein: \"Mitä\nnäet siellä? Mitä sinne niin tirkistelet?\"\n\nMiihkali muisti kumppaninsa ja vastasi: \"Minä näin... Etkö sinä sitte\nnähnyt mitään, Elias?\"\n\n\"Minäkö?\" sanoi kumppani. \"En, en minä mitään nähnyt. Mitä sinä näit?\"\n\n\"Kummallista\", sanoi Miihkali, vielä kerran katsoen ylöspäin. \"Katso\ntuonne, ei, tuonne tornia kohti. Siellä minä näin, taikka ei, minä olin\nvaan näkevinäni vanhan isäni hopeanharmaan pään.\"\n\n\"Sehän on vaan pilvi kuun valossa\", vastasi Elias, saamatta sitä\nmiksikään muuksi, ja ne sanat palauttivat Miihkalinkin todellisuuteen.\nHän huomasi jo itsekin pettyneensä haihtuvaisesta pilvestä ja hänen\näänensä kuului vähän surumieliseltä, kun hän vastasi:\n\n\"Mikäpä se muu olisi ollut, mutta se näkyy ilmaisee kuitenkin paraiten\nkaikesta, minkä arvoinen mies nyt on.\"\n\n\"Vanhuksen ei olisi pitänyt koskaan sitoa sinua lupauksilla eikä ohjata\npois sankarin uralta\", sanoi Elias.\n\n\"Häntä älköön kukaan tuomitko, hän teki niin hyvin kuin ymmärsi\",\nvastasi toinen.\n\nTalonpoika, joka oli ollut vahdissa, vaan juuri päässyt vuorostaan,\nkeskeytti heidän puheensa, astuen heidän luokseen ja sanoen \"Petos\nhiiviskelee meidän keskellämme. Kaikki ei ole niin oikein, kuin pitäisi\nolla.\"\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Miihkali ja talonpoika jatkoi: \"Meidän varastoihimme,\njotka otimme venäläisiltä Längenmäellä, on taas koskettu ja toisen\nkerran on niitä vähennetty. Kaikki vaatteet ja kalliimmat kalut ovat nyt\npoissa teillä tietämättömillä. Jauhot vain ovat jäljellä, mutta eivät\nnekään koskematta.\"\n\nMiihkalin äsken niin väsynyt katse elpyi ja äänikin kaikui voimakkaalta\nniinkuin ennen, kun hän nyt sanoi: \"Toden totta pitää löytyä sen, joka\nniin on tehnyt, ja mistä hyvänsä hän löytyy, pitää hänen kuolla!\"\n\nTalonpoika otti vanhaan vaatteesen käärityn kappaleen, joka hänellä oli\nollut kainalossa, päästeli kääreen auki ja antoi pikku arkkusen\nMiihkalille sanoen: \"Tämä uiskenteli vedessä rannalla. Rosvo näyttää\npaenneen Tarhian itärannalle päin ja pudottaneen tämän mennessään.\"\n\nMiihkali otti arkkusen ja hänen vahva kätensä näytti vavahtavan. Arkku\noli lukossa, mutta hän tempasi veitsensä tupesta ja mursi kannen auki ja\nalkoi ottaa esille papereja, jotka olivat läpimärjät, vaan muuten\nvahingottumatta. Hän nosti vihkosen toisensa perästä ja luki ensi\nsivulta suurilla kirjaimilla piirretyn nimen: _Mitenkä Jumalan armahtava\nrakkaus on lohduttava ystävä niille, jotka kaatuvat isänmaansa edestä\ntaistellessaan_. Sitte pani hän jälleen paperit arkkuun ja kannen kiinni\nsekä viskasi kaikki kauas ulos järvelle. Ilmassa aukesi kansi jälleen ja\nsuuret irtonaiset lehdet lentelivät, kunnes viimein vaipuivat ja\npainuivat veden alle; mutta arkkunen ei painunut, se uiskenteli kansi\nauki vesivirran mukana. Miihkali katseli vaiti sen kulkua, vaan\npurskahti viimein naurun rehaukseen. Toiset katselivat häntä\nkummastellen ja viimein kysyi Elias:\n\n\"Mitä siinä oli?\"\n\nMiihkali vastasi: \"Siinä oli sen kierroksen alku, jonka minä nyt olen\nastunut loppuun aina siitä asti, kun minä läksin vaeltamaan elämässä\nitsetietoisena. Kun ympyrän loppupiste sattuu yhteen alkupisteen kanssa,\nsilloin on tiekin aivan valmis. Minun kiertokulkuni on valmis, loppu\nyhtyi juuri nyt alkuun. Minä olen kiertänyt, tehnyt oikein suuren\nkierroksen ja lopettanut samaan paikkaan, josta aloin. Mitä olemme\ntuolla kiertomatkalla voittaneet, tietää Jumala, minä en sitä tiedä,\ntoden totta en tiedä ollenkaan!\"\n\nElias otti häntä kädestä. \"Tule lepäämään hetkeksi, minä rupean sinun\nsijaasi. Kaaduthan sinä, ennenkuin vihollisetkaan tulevat.\"\n\n\"Minäkö kaadun tai käyn lepäämään nyt? Juuri nyt, kun kuulemme itse\npetoksen hiipivän keskellämme? Kuka se koira on, joka täällä käy\nrosvoamassa? Ei, koira on liian rehellinen nimi hänelle. Kuka se Juudas,\nse saatana on, joka rosvoelee meitä vielä viimeisessä hädässämmekin?\"\n\n\"Niin kuka hän on? Kuka?\" toisti Elias.\n\nVähän aikaa olivat kaikki vaiti. Sitte virkkoi talonpoika: \"Eikö ole\nsynti sanoa, mitä uskoo, jos se usko voi tuottaa syntistä epäluuloa\njonkun raukan päälle, joka sitä ehkä ei kuitenkaan ansaitse?\"\n\nMiihkali katsoi häneen terävästi ja kysyi: \"Mitä sitte luulet? Sano\nsuoraan.\"\n\nTalonpoika jatkoi: \"Minä luulen Anteron kävelevän täällä\nvarastelemassa.\"\n\n\"Se on mahdotonta! Eihän hän olekaan täällä\", sanoi Elias.\n\nMutta talonpoika vastasi, niinkuin asiansa tarkkaan tietävä: \"Olihan hän\ntäällä auttamassa meitä kaivostyössä. Päivän seisoi hän toisensa perästä\ntuossa vasemmalla ja mätti lapiollaan multaa ja kiviä yhtä hyvin kuin me\nmuutkin. Olihan hän meidän kanssamme silloin, kun tämä linna\nrakennettiin, ja koetteli sekä keihäitä että nuolia tiellä tuolla haudan\ntoisella puolella. Muistelkaahan vain, kyllä te näitte itsekin hänet.\"\n\n\"Niin, oli hän täällä, nyt muistan\", sanoi Miihkali ja talonpoika\njatkoi:\n\n\"Längenmäeltä hän tuli meidän kanssamme tänne samana päivänä, kun\nvoitimme venäläiseltä saaliin, ja hän riemuitsi enemmän kuin kukaan muu.\nLaulelihan hän lakkaamatta tästä voitosta, joka meille tuotti rikkautta\npitkäksi ajaksi.\"\n\n\"Vai niin, hän, meidän Anteromme\", sanoi Elias miettivästi. \"Ehkäpä\nkyllä. Hänen tiensähän on jo kauan kulkenut alaspäin.\"\n\n\"Ei häntä vielä saa tuomita; häntä on ensin kuulusteltava\", sanoi\nMiihkali.\n\n\"Hän pysyy siellä, jossa häntä ei voida kuulustella\", vastusti\ntalonpoika.\n\nMiihkali ei tahtonut vieläkään uskoa niin uskomatonta; sentähden hän\nsanoi: \"Missä hän ei minua kuule, siellä et sinäkään häntä näe; mutta\ntässä ei saa mitään umpimähkään uskoa, pitää tietää.\"\n\n\"Minä luulen sitä sentähden\", sanoi talonpoika, \"että Antero on kahdesti\nkäyttänyt meidän venettämme ja soutanut Tarhian yli itää kohti. Ensi\nkerran, kun hän palasi, löysin veneen pohjalta nämä rahat, jotka\ntietysti olivat pudonneet häneltä.\"\n\nJa talonpoika antoi rahat Miihkalille, joka Eliaksen kanssa niitä\nkatseli ja tunsi ne venäläisiksi. Mutta sill'aikaa talonpoika jatkoi:\n\"Kun vene toisen kerran palasi, näin minä jauhoja sekä veneen pohjassa\nettä myöskin kantajan seljässä, ja se kantaja oli Antero. Hän oli aivan\nvalkoinen kuin mylläri.\"\n\n\"Miksi ette sitä heti sanonut?\" kysyi Elias.\n\n\"Kyllähän se olisi ollut sanottava, niin olisikin, mutta katsokaas,\nherra, minun päähäni ei mahtunut, että asia oli niin, kuin se oikeastaan\noli. Kun minä näin hänen soutavan itään päin, niin ajattelin itsekseni,\nettä Antero oli rohkea vakoilija, ja kiittelin häntä sydämessäni, sillä\npelkuri hän ei ole koskaan ollut, muut asiansa olkoot miten tahansa.\nMinä olen vieläkin näkevinäni hänet istumassa veneessä ja hymyillen\npuhelemassa itsekseen, niinkuin ei syntiä ja häpeätä olisikaan\nolemassa.\"\n\nTalonpoika raapasi korvallistansa. Hänellä ei ollut muuta sanomista,\nmutta asia rasitti hänen mieltänsä.\n\nMiihkali kysyi: \"Kuinka on oikeastaan? Minusta tuntuu maa horjuvan. Onko\nkunniantunto kuollut? Ja voiko omatuntokin kuolla?\"\n\n\"Ei\", vastasi talonpoika, \"omatunto ei voi kuolla\".\n\n\"Niin\", toisti Miihkali, \"omatunto ei kuole eikä sitä voida kuolettaa.\nMinä sen tiedän.\"\n\nEräs vakooja lähestyi kiireesti. Hän oli ollut etempänä tiedustelemassa\nvihollisten asemaa ja palasi nyt ilmottamaan, mitä tiesi. Hän ensi\nsanoikseen virkkoi: \"Ei nyt ole oikein asia.\"\n\n\"Mitä tiedät?\" kysyi Miihkali.\n\n\"Venäläinen pysyy niin hiljaa ja näkemättömänä tässä ympärillä, mutta\nvähän etempänä hänen rannastaan on vasta alkanut elämä ja liike. Hän on\nolevinaan kuollut ja kaukana, mutta nyt hän vasta näyttää oikein\nrupeavansakin elämään.\"\n\n\"Mitä hän puuhaa?\"\n\n\"Hän kaataa suuret alat metsää ja rakentaa täydessä puuhassa, mutta\nmitä, en tiedä oikein vielä, kaikki on vasta alussa. Jaakko tuli\ntoiselta puolelta ja lörpötteli venäläisen saaneen tiedon meidän\nasemastamme, niin ett'emme muka enää ole turvassa, vaan saatamme joutua\npiirityksiin.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Miihkali, \"saavatpahan sitte ainakin piirityslinjansa\nveriseksi. Käske Marttia\", jatkoi hän vakoojalle, \"panemaan toisen\nverran vahtia lisäksi. Minä sittemmin itse käyn vielä kaikkia katsomassa\ntänä yönä. Mutta te kaksi saatatte levätä. Hyvää yötä!\" Ja hän viittasi\nsekä vakoojalle että vahdille, jotka molemmat läksivät levolle.\n\n\"Mene sinäkin lepäämään, Mikko\", pyysi Elias. \"Ethän sinä tätä kaikkea\nkestä; onpa ihan ihme, että sinä enää oletkaan meidän joukossamme.\"\n\n\"Kyllä minä ehdin levätä haudassa. Siellä ei meitä enää häiritse mikään\ntaistelu, hyvä veli.\"\n\nElias katsoi vähän aikaa vaiti sotakumppaniansa ja virkkoi sitte\nlämpimästi: \"Jos laulu vielä kerran jaksaa kaikua Keuruun seuduilla,\nniin kertoelee se sinusta.\"\n\nIlo välähti Miihkalin kuihtuneista, kalpeista kasvoista ja hän kysyi:\n\"Jos laulu vielä kerran jaksaa kaikua Keuruun seuduilla, niin se ei\nunhota minua; sano, uskotko sen? Vaikka minä olen ainoastaan tahtonut,\nvaan en jaksanut?\"\n\n\"Siitä olen varma, sillä kansamme ei voi unhottaa sankareja, jotka ovat\ntaistelleet, niinkuin Yrjö ja sinä.\"\n\nMiihkalin silmät tähystelivät, niinkuin olisi hän nähnyt jotakin\nkajastusta entisyydestä; hän sanoi: \"Yksi olisi laulanut mielellänsä\nmeidän teoistamme, sen tiedän varmaan, mutta häntä ei enää ole.\"\n\n\"Häntäkö?\" kysyi Elias. \"Ketä? Ihan varmaan tarkotat Elinaa.\"\n\n\"Elina ei laula sankarilauluja, hän kulkee vain hiljaista rauhan tietä.\"\n\n\"Eikö hän? Kuka sitte laulaa sinun muistoasi?\" kysyi Elias ihmetellen.\n\n\"Ei kukaan, ja vähäpä siitä. Kun kaikki muukin kukistuu kuolemaan,\nvoinhan silloin minäkin vaipua unhotuksen hautaan.\" Väsymystä ja\nsurumielisyyttä kaikui hänen äänestänsä, mutta hän rohkaisihe ja jatkoi\npontevasti: \"Mutta ei, me emme vielä jouda kuolemaan. Kaarle-kuningas\npalaa tänne meidän luoksemme ja alkaa uusien, suurien voittojen ajan.\"\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nHistoriallisia ristiriitaisuuksia.\n\n\nElias ajatteli kuitenkin toisin ja vastasi: \"Jos tämä olisi alku eikä\nloppu, silloinhan meillä vielä olisi jäljellä toivo ja luja pohja; jos\nkuningas astuisi tähän meidän keskellemme, vaikkapa vain paljain käsin\nniin toisihan hän kuitenkin voimansa ja sankarillisuutensa meille\nlisäksi; mutta nyt on kaikki hukassa, kaikki, mitä on ollut; entisyys\nhäviää ja nyt alkaa uusi, tuntematon olo, kasvanut meidän verestämme.\"\n\n\"Mitä uutta sinä luulet näkeväsi?\" kysyi Miihkali, tutkivasti katsellen\nkumppaniansa. \"Minä en näe mitään muuta kuin sodan työt.\"\n\n\"Silloinpa näet enemmän kuin minä. Minä en näe enää edes sotaakaan\nmuuten kuin verisenä haamuna, joka tuolta kaukaa viittaillen häviää\nyöhön. Kaikki meidän entisyytemme on nyt loppunut tässä sodassa, joka\nmustapukuisena hirviönä on siepannut kynsiinsä kaikki ja kietonut\nsuruharsoon. Mutta kukistettuna itsekin seisoo tämä kolkko kohtalo ja\nsota nyt oman hautansa partaalla. Meidän voimamme on lopussa, vähä tässä\non enää apua taistelusta, ja mitä sen jälkeen koituu, elämäkö ja\ntulevaisuus vaiko ainoastaan kuolema meille ja koko maalle, kukapa sen\nosaa nähdä.\"\n\n\"Hullua puhetta!\" virkkoi Miihkali. \"Lopettaako sota! Eikö taistella,\neikö pitää puoliamme, kunnes Kaarle-kuningas pääsee palamaan ja\njohtamaan meitä, niinkuin ennenkin voittoihin!\"\n\n\"Kunnesko Kaarle-kuningas pääsee palaamaan!\" toisti Elias. \"Sano minun\nsanakseni, siihen on vielä aikaa.\"\n\n\"Katsokaamme me, jotka häntä odottelemme, ett'ei käy vielä pahemmin kuin\ntäytyi käydä.\"\n\nElias kysyi ihmetellen: \"Jos nyt vielä ei ole pahin aika, niin milloinka\nsitte? Eikö koko Suomi ole jo erämaana? Eikö sotajoukko ole voitettuna\nja hajotettuna? Kokkolaan on Armfelt koonnut kaikkein viimeisimmät\njäännökset, kouran täyden miehiä repaleissa ja niin nälkäisinä, että\nsääret kalisevat liikkuessa. Siellä he ovat ilman aseita ja ilman\ntoivoa. Mitä he ajattelevat ja mitä he odottavat, en tiedä, mutta\ntuskinpa vain kuningasta, joka yhä viipyy turkkilaisten seurassa ja\njättää valtakunnan oman onnensa nojaan.\"\n\n\"Jumala häntä auttakoon monissa huolissaan! Mitä sinun mielestäsi\npitäisi meidän ja valtakunnan tehdä?\"\n\n\"Ei mitään. Minun ymmärrykseni ei käsitä mitään ja sentähden minä\ntaistelenkin kuin hullu ja suojelen vain turhaa tulevaisuuden varjoa,\nsillä mitään tulevaisuutta ei oikeastaan näy.\"\n\nMiihkali puristi kovemmin pyssyänsä ja vastasi: \"Sinä teet itsesi\nsokeaksi, kun et tahdo mitään nähdä.\"\n\nSanat kuuluivat etemmäksi kuin Eliakselle, ne kuuluivat Yrjöllekin, joka\nnyt tuli nopein askelin. Hänen oli lämmin astunnasta ja hän melkein\nläähätti. Vähän matkan päässä seurasi nuori vaimo, suruiset silmät\nsäihkyvinä; häntä olisi voinut sanoa kauniiksi, jos hän olisi ollut\nvähemmin kuihtunut. Hänen vieressään astui joukko poikia, mutta hän ei\nnäyttänyt heistä huolivan, sillä hänen katseensa oli kiintynyt miehiin\nja hän kuunteli heidän puhettaan, niinkuin siitä olisi elämä tai kuolema\nriippunut. Täällä ei kukaan tuntenut vaimoa, mutta vahtitalonpojista\nmuutamat tiesivät hänen olevan niitä harvoja, jotka vielä uskalsivat\nasua näillä seuduilla. He olivat tunteneet hänen miehensä ja sanoivat\nhäntä Aution Rauhaksi. Täällä hänestä ei kukaan nyt välittänyt. Yrjö\nhuusi jo matkan päästä vastaukseksi Miihkalin sanoihin:\n\n\"Tänään ei kukaan saa olla kuuro eikä sokea, päinvastoin pitäkäämme\nkaikki silmämme auki, sillä tässä on enempi kuin yksi asia katsottava ja\npidettävä varalla.\"\n\nMiihkali seurasi sitä ajatussuuntaa, jonka juuri äsken puhellessaan\nEliaksen kanssa oli saanut, ja vastasi: \"Minä katson ainoastaan yhtä\nasiaa, ja se on velvollisuus; se velvollisuus on minulla miekassani. --\nMissä asti kävit?\" kysyi hän Yrjöltä.\n\n\"Korpilahdella asti.\"\n\n\"Mitä kuuluu?\"\n\n\"Kaikilla järvien rannoilla vilkas elämä. Shirikov veistätti lauttoja\nviidellätoista sadalla miehellä Belgorodin rykmentistä, alempana\nhoitelivat Boilshov ja Strelakov kahta rykmenttiä, ja Voronitsin\nrykmentiksi tunsin yhden joukon punaisista nutuista ja vehreistä\nviitoista, jotka loistivat kuin pihlaja syksyllä heidän noustessaan\npäivänpaisteessa maalle.\"\n\n\"Tänne päinkö he pyrkivät?\" kysyi Miihkali.\n\n\"Ei kukaan vielä tiedä, minne he pyrkivät, mutta arvattavasti kuitenkin\ntänne. Meidän kymmensylinen kaivoksemme on saanut suuren kunnian.\nVenäläiset ovat kertoneet Galitsinille, että me muka olemme rakentaneet\nitsellemme mahtavan linnan ja puolustaudumme nyt kuin karhut. He\ntahtovat saada meidät, pois tieltä, ja sentähden leikki taas kohta\nalkaa. Heille tulee apua joka päivä, ja jo nytkin saamme heistä joka\nmies osaksemme ainakin kolmekymmentä.\"\n\n\"Tottahan sinä kutsuit miehiä kokoon pitkin tietä?\"\n\n\"Kysy ennemmin, löysinkö, ketä kutsua. Koko tiellä näin ainoastaan\nukkoja, vaimoja ja lapsia, enkä paljon edes niitäkään.\"\n\nMiihkali kyllä käsitti joka sanan todeksi, vaan kysyi kuitenkin: \"Etkö\nnähnyt ollenkaan miehiä?\"\n\n\"En muita kuin nelitoista-vuotisia poikia, mutta näinä aikoina kaikki\nvalmistuu ennen aikojaan, kaikki jotka tapasin, seurasivat minua tänne.\"\n\n\"Vai niin, vai kaikki nelitoista-vuotisetkin\", toisti Miihkali.\n\nNyt astui vaimo esiin, kun näytti olevan aika hänenkin puhua, ja sanoi:\n\n\"Niin, kaikki ovat seuranneet teitä, mutta he ovat kaikki myllynkivinä\nriippuvat teidän kaulassanne viimeisenä päivänä. Heidän äitinsä\nsyyttävät teitä Herramme Jumalan edessä ja kysyvät, millä oikeudella te\nriistätte heiltä lapset uhrattavaksi taistelussa, jossa ei enää ole\ntoivoa. Niin kauan kun taistelu oli mahdollinen, antoi jok'ainoa, mitä\nhänellä oli. Minä olen kadottanut isän, kolme veljeä ja kaksi poikaa\nsodassa, eikä koko Suomessa ole ainoatakaan vaimoa, joka ei olisi jo\nammoin antanut kaikkia rakkaimpiansa. Mutta nythän ei enää ole sota,\nmeidän voimamme ovat perin lopussa, ja viholliset ovat luvanneet rauhaa\nja armoa kaikille, jotka pysyvät hiljaa. Kyllähän elämää vielä voisimme\nkärsiä, ell'ei näitä kivekkäitä ja sissejä olisi; mutta he ovat maan\nkirous, he saattavat meidät kurjuuteen, josta yksin sotakin on meitä\nsäästänyt. Oletteko te päällikkö, joka vaaditte kuuliaisuutta\nmiehiltänne, ettekä tiedä, että huono sotamies on se, joka hylkää\näitinsä ja karkaa pois hänen luotansa.\"\n\nMiihkali seisoi synkkänä kuin pimittävä pilvi. \"Jos minä\", sanoi hän,\n\"olen vikapää kaikkeen pahaan, josta minua syytätte, ja jos minun\nmieheni ja minä olemme liikaa väkeä maassa, niin menkää venäläisherrojen\nluo ja sanokaa, millainen on asemamme ja miten vähäinen voimamme. He\neivät suinkaan jätä teitä palkitsematta.\"\n\nNe olivat jäykät sanat ja ne koskivat kovasti vaimoon, hänen siinä\nseisoessaan hädissään. Hän vastasi:\n\n\"Tahdotteko suruani lievittää riistämällä kunniani? Jos pyydän lastani\ntakaisin, niin ei teillä sentähden ole mitään oikeutta syyttää minua\nkavalluksesta. Jos minä tahtoisin kavaltaa teitä, mikä olisi estänyt\nminua tekemästä sitä jo ammoin? Ettekö luule minun tietävän, että\nkenraali Osterman on luvannut maksun kaikkien teidän päästänne? Teistä\nmaksetaan sataviisikymmentä ruplaa, teidän veljestänne yhtä paljo ja\njoka miehestä, joita te komennatte, neljäkymmentä ruplaa. Näettekö\nherra, yhdestä ainoasta miehestä saisin minä enemmän kuin minulla on\nollut koko elinaikanani. Kaikki rakkaani olen minä kadottanut, yhtä en,\nvaan nyt tahdotte te riistää minulta senkin viimeisen. Minä en\nkuitenkaan kavalla teitä, mutta katsokaa noita, jotka tuossa seisovat ja\nvastatkaa omantuntonne edessä, onko oikein viedä lapsia taisteluun,\njosta ei ole enää mitään toivoa.\"\n\nMiihkali katsoi Yrjöön ja hän kääntyi lasten puoleen.\n\n\"Olenko minä houkutellut teitä tulemaan?\" kysyi hän.\n\nJoukosta astui esiin poika ja vastasi: \"Ette, mutta kun puhuitte Suomen\nhädästä, silloin sanoin minä äidille, että minä lähden mukaan, ja kun\nminä sanoin lähteväni, läksi Antti, ja kun kaikki muut läksivät, niin\nHeikki ja Lauri karkasivat, kun heille ei hyvällä annettu lupaa tulla\nmeidän kanssamme.\"\n\nMiihkali puhui pojille: \"Kuulkaa lapset! Totta on, mitä tämä mies on\nsanonut. Suomi on hädässä, kuoleman hädässä. Totta on myöskin, että on\nkaunis kuolla taistelussa isänmaan puolesta. Mutta kaikista varmin tosi\non, että tehdään suurta syntiä, jos kiittämättömyydellä ja\ntottelemattomuudella palkitaan isää ja äitiä. Ei ole se päivä iloinen,\njolloin ihmisen pahat työt elävinä palaavat hänen silmiensä eteen ja\nhuutavat: niin teit silloin ja niin teit silloin! Kun Jumala johdattaa\nmieleen, mitä luulimme jo ammoin unhottuneeksi ja haihtuneeksi, kun\nJumala panee omat tekomme syyttämään meitä, silloin on pahempi, kuin jos\nkuolleet nousisivat haudoistaan. Menkää rauhassa kotiin, lapset, ja\nkasvakaa miehiksi äitienne silmäin edessä. Kotona opetetaan teille,\nmillä tavalla paraiten palvellaan Jumalaa ja isänmaata. Menkää kotiin ja\nkasvakaa miehiksi, me sill'aikaa ajamme teidän asiaanne.\"\n\nLapset olivat vaiti, mutta vaimo puhui heidän puolestaan. \"Ah, herra\",\nsanoi hän, \"kenraali Osterman on sanonut, että te yksin olette enemmän\narvoinen kuin viisikymmentä miestä muita, mutta sekin oli huono arvio,\nsillä teillä on viisas pää ja sitä paitsi vahva ja jalo sydän. Mutta\nmiekan valta on loppunut Suomen miesten käsissä ja Venäjän kruunu\ntarjoaa rauhaa ja sopua meille. Pankaa pois aseenne älkääkä tehkö meitä\nvielä onnettomammiksi, kuin jo olemme.\"\n\n\"Me taistelemme pyhimpien oikeuksiemme puolesta\", vastasi Miihkali\nkolkosti.\n\n\"Koettakaa saavuttaa ne rauhallisilla keinoilla. Kaikkialla, missä\npitäjien epäillään auttavan sissejä, harjotetaan julmuuksia, jommoisia\nei ole koskaan ennen nähty. Armahtakaa viattomia naisia ja lapsia!\"\n\nNämä sanat valuivat kuin kuuma, tukeuttava hiekka sissipäällikön päälle;\nhän vastasi huokaamalla: \"Jumala minua armahtakoon!\"\n\n\"Raskaat ovat ajat\", jatkoi vaimo \"mutta älkää antako surun laimentaa\nmiehuuttanne. Jumala elää vielä ja hän ehkä viimein ojentaa väkevyytensä\nkilven ja suojelee kansansa ja maansa, koeteltuaan meitä ensin ja\nnähtyään meidän tehneen, mitä pitikin ja mitä jaksoimme. Jääkää hyvästi\nja kiitoksia!\"\n\nHän otti poikansa kädestä kiinni ja läksi ja muut pojat seurasivat\nhäntä. Miehet katsoivat vaiti heidän lähtöänsä, mutta kun he ehtivät\nniin etäälle, ett'ei puhe enää heihin kuulunut, sanoi Miihkali Yrjölle:\n\n\"Ei sinun olisi pitänyt ottaa lapsia kanssasi.\"\n\n\"Pojat itse tahtoivat tulla\", vastasi Yrjö. \"En minä heistä tiennyt,\nennenkuin puoli matkalla, jossa he tavoittivat minut, ja äiti tuli kuin\npilvistä pudoten juuri tuossa rannalla, kun läksimme tänne soutamaan.\nHän ei sanonut minulle asiaansa eikä puhunut lapsillekaan, pyysi vain\npäästä päällikön luo. Mutta nyt muuta. Vaimo puhui totta: venäläiset\novat luvanneet meistä palkintoja, kyllä he nyt kaikin tavoin koettavat\nvoittaa meitä.\"\n\n\"Niin, he koettavat kaikin tavoin voittaa meitä\", myönsi Miihkali.\n\n\"Senpätähden\", sanoi Elias, \"on aika koetella miehiä. Katso, mitä väkeä\nsinulla on ympärilläsi, ja katso pian, meillä ei ole liikaa aikaa.\"\n\n\"Ei\", sanoi Yrjö, \"ei aikaa eikä paljo mihin luottaakaan. Koko maa\npelkää kivekkäitä enemmän kuin sotaa, sillä jokaista sissien voittoa\nkostaa venäläinen viattomille. Brucen kuulutus leviää seudusta toiseen.\nVenäläisten päälliköt kehottavat kaikkia, jotka ovat peloissaan paenneet\npois kodeistansa saloille, huoletta palaamaan asuntoihinsa ja ryhtymään\nrauhallisiin toimiinsa, sekä lupaavat, että mitä heidän on täytynyt\nmaksaa venäläiselle armejalle, se maksetaan heille takaisin.\"\n\n\"Se on tärkeä uutinen\", sanoi Elias.\n\n\"Ei siinä vielä kaikki\", jatkoi Yrjö, ottaen suuren paperin taskustaan\nja antaen sen Miihkalille: \"Katso itse ja arvaa; mitäs tästä mietit?\"\n\nMiihkali otti paperin, aukasi sen levälleen ja luki:\n\n\"Me PETREVS I:nen, Jumalan armosta, kaikkien venäläisten keisari\"\nj.n.e.\n\nMiihkali rutisteli paperin. \"Tsaari Pietari ei kirjota minulle niin\nmitään.\"\n\n\"Hän kirjottaa sinulle, minulle ja kaikille\", vastasi Yrjö.\n\n\"Koskeeko se sitte kuningasta?\"\n\n\"Koskee se kuningasta yhtä varmaan kuin meitäkin.\"\n\nMiihkali luki edelleen:\n\n\"Lähetämme täten Ruotsin asujamille, olkootpa he mitä säätyä tai missä\nvaroissa hyvänsä, armollisen tervehdyksemme ja ilmotamme heille, mitenkä\nme tätä meidän ja Ruotsin kruunun välillä vielä kestävää sotaa\nuseimmiten ja kaikenlaisilla keinoilla olemme hartaasti halunneet\nloppuun saattaa...\"\n\nMiihkali laski kätensä, jossa paperi oli, vaipumaan, katsoi kummastellen\nmolempia kumppaneja ja sanoi:\n\n\"Miksi pitää valheen saada esteettömästi kävellä, niinkuin olisi\nrehellinenkin mies?\"\n\n\"Lue edelleen!\" kehotti Elias, ja Miihkali luki:\n\n\"niin ... me sentähden ja varsinkin koska ylhäinen Jumala on lahjottanut\nniin suurta siunausta ja menestystä sekä niin onnellista edistystä, niin\nme, muistamatta pahaa, jota Ruotsin kuningas on hankkinut meidän\nisänmaatamme ja meidän omaa henkilöämme vastaan...\"\n\n\"Ja tätä hän uskaltaa kuulutella täällä meidän keskellämme, jotka\ntaistelemme ja kuolemme kuninkaan puolesta!\" huusi Miihkali.\n\n\"Kaikkea uskalletaan, mitä kerran jaksetaan\", virkkoi Elias. \"Mutta\nluehan, niin kuulemme, mitä vielä uskaltavat.\"\n\nMiihkali oli vastahakoinen, vaan luki kuitenkin: \"...jolle hän on\naikonut tehdä samaa kuin hänen majesteetillensa Puolan kuninkaalle,\nolemme, Pultavan luona hänelle tapahtuneen onnettomuuden jälkeen,\nkenraali Meierfeldtillä esityttäneet kuninkaalle ja sihteeri\nCederhjelmillä senaatille ja kaikille muille sangen kristillisesti\nrauhanehtomme, vaatien vain Karjalaa ja Viipuria!\"\n\n\"Viipuria ja Karjalaa!\" ännähti Miihkali, repien paperin palasiksi ja\npolkien niitä. \"Nekö pois riistää! Ja tätä sinä niin varovasti kannat\ntaskussasi ja näytät minulle, kuin olisi se kultaa!\"\n\n\"Minä näytän vain, miten asiat ovat, nimitäpä sitä sitte miksi tahdot.\"\n\n\"Mistä se on sinun käsiisi joutunut?\"\n\n\"Minä sen sain Nordvikin Samulilta ja hän oli saanut vaasalaiselta\nTapanilta; hänelle oli sen antanut Mullovius, jolle ruhtinas Galitsin\noli lähettänyt monta kappaletta ynnä käskyn kuuluttaa seurakunnassa.\"\n\n\"Mulloviuksen olisi pitänyt repiä se niinkuin minä.\"\n\n\"Missä kaikki on loppuun ja kuolemaan asti raadeltu, siinä otetaan apu\nvihollisenkin kädestä\", virkkoi Elias.\n\n\"Tarkotatko\", kysyi Miihkali, \"että rauhakin otetaan vastaan semmoisena,\nkuin valtakunnan vihollinen sitä tarjoaa?\"\n\nKumppanin kiivaus ei hämmästyttänyt Eliasta, hän vastasi hiljaa,\nmelkeinpä nöyrästi: \"Minun asiani ei ole alkaa sotaa eikä tehdä rauhaa,\nminä olen ainoastaan halpa kivekäs, mutta jos vain maksaisi vaivan, niin\nkyllä menisin suurten herrojen luo ja koettaisin saada rauhaa aikaan.\"\n\n\"Ja antaisitko pois Viipurin ja Karjalan?\" keskeytti kumppanin puheen\nMiihkali, jonka sydän oli vähällä pakahtua siitä ajatuksestakin.\n\n\"Ei niitä anneta, ne on jo otettu. Mutta jos Suomi lupaisi olla\nvast'edes käyttämättä aseita Venäjän valtakuntaa vastaan ja itse\nrauhallisena hoidella rauhaa sen rajalla, niin tottahan saisimme\ntakaisin, mitä meiltä on riistetty. Me olisimme silloin todella\nsiirretyt toiselle puolelle merta ja eläisimme itsenäisinä omassa\nmaassamme.\"\n\n\"Ja sen sanot niin levollisesti ja hiljaa ja niin kylmästi kuin olisi\nvain muuttaminen toisesta ladosta toiseen\", vastasi Miihkali, \"eikä edes\nlinnastakaan\".\n\n\"Ei linnaa vaihdettaisi, vaan kuningasta\", vastasi Elias. \"Me juuri\nolemme linna, josta Ruotsi ja Venäjä taistelevat. Mitä hyvänsä heillä on\nriidan aiheena keskenään, se kaikki selvitellään täällä, tässä Suomen\nmaassa. Mutta kaksi kuningasta yhdessä linnassa tuottaa turmion\nkaikille, ketä on likitienoilla. Sen olemme kyllä saaneet kokea Suomessa\nja saamme lakkaamatta kokea niin kauan, kun olemme Ruotsin itäisenä\nmuurina, ell'emme sitä ennen vuodata vertamme kuiviin asti.\"\n\nMiihkalin silmät säihkyivät. \"Vaikka olisin kuolleena haudassani, niin\nhuutaisin sieltäkin: \"Kirottu olkoon, joka niin puhuu!\"\n\n\"Kiroa minua, jos tahdot\", jatkoi Elias, \"mutta tutki ensin, eivätkö\nsanani ole todet. Turusta kuuluu, että kuningas on kirjottanut kotiin\nvaltakunnan herroille ja pyytänyt heitä kokoomaan vielä enemmän väkeä\ntäältä ja ottamaan vielä enemmän veroa meiltä sodan tähden, ja\nneuvosherrat tottelevat niinkuin ennenkin, sehän jo vanhastaan\ntiedetään.\"\n\n\"Missä kaikki on lopussa, ei sieltä mitään saada\", vastasi Yrjö.\n\n\"Ei meidän loppumme ennen tule kuin oikeus lakkaa elämästä; minä odotan\nkuningastani ja hänen lakiansa\", sanoi Miihkali, mutta Elias vastasi:\n\n\"Mitä se laki merkitsee, olemme jo nähneet, ja kauan olemme kokeneet,\nmiten kurjuus alkaa siinä, johon laki loppuu. Jumala suokoon, että\nvoisimme pitää kiinni oikeudestamme niiden edessä, jotka tarjoavat kättä\nsovinnon merkiksi. Tällä tavalla joutuu maa perikatoon niiden tähden,\njotka ovat pettäneet meidät hädän hetkenä.\"\n\n\"Luuletko onnea kasvavan petoksesta? Sinä olet petollinen mies ja sinun\npitää kuolla!\" ärjäsi Miihkali sivaltaen miekkansa, ja Elias olisi ollut\nkuoleman oma ell'ei olisi ehtinyt väistyä syrjään. Kohta seisoivat\nmolemmat vastatusten taistelemassa. Miihkali hyökkäili alinomaa, mutta\nElias ainoastaan torjui iskut. Vihdoin Yrjö löi miekan pois veljensä\nkädestä sanoen:\n\n\"Kaikkipa on jo nurin maailmassa, kun ystävyyskin kylvää vihaa ja\nrakkaus eripuraisuutta! Oletko, Mikko, sitte ihan unhottanut, mitä niin\nusein ja vielä äskettäin sanoit, että minä, veljesi, en ole sinulle\nrakkaampi kuin Elias, joka seisoo tässä edessäsi? Miksi niin nopeasti\ntuomitset häntä noista sanoistansa? Hän sanoi, mitä ajatteli, ja sinä\nsanoit, mitä sinä ajattelit, eikä kumpikaan teistä tavotellut omaa\netuaan, vaan maan onnea, ja tarkoin katsoen, te molemmat pyritte saman\ntarkotuksen perille, vaikka eri teitä.\"\n\nMiihkali katsoi kysyvästi molempia kumppanejansa silmiin ja toisteli\nsitte hitaasti: \"Eri teitä, mutta samanko tarkotuksen perille? Minä\npyrin valoon, korkeuteen, vapauteen!\"\n\n\"Niin mekin\", virkkoi Yrjö.\n\n\"Niin, aivan niin\", todisti Elias.\n\n\"Ja sen eteen me elämme ja kuolemme\", lisäsi Yrjö.\n\nIlon valoa välähti Miihkalin kalpeille kasvoille, kun hän vastasi: \"No\nniin, se ajatus on jo kauan piileskellyt minun sielussani.\"\n\n\"Ymmärrämmekö sitte toinen toistamme?\" kysyi Elias.\n\n\"Kyllä\", vastasi Miihkali, \"mutta suomalainen sotamies ei voi pettää\nkuningastansa. Sille tielle minä en lähde.\"\n\n\"En minäkään aio pettää häntä\", virkkoi Elias. \"Mutta ell'et näkisi\nmaailmaa kuumeen silmillä, jonka hehku polttaa näkösi, niin näkisitpä,\nettä tämä nykyinen elämä on toivoton.\"\n\n\"Mihin tahtoisit sitte itse ryhtyä?\" kysyi Miihkali.\n\n\"Minulla ei ole korkeinta valtaa, mutta tuolla ylhäällä on hän, jolla se\non. Hänen kirkkaudessaan on yksin aurinkokin pimeys, ja hänen käsiensä\nvoima ohjaa maailmaa.\"\n\n\"Tarkotatko Jumalaa?\" kysyi Yrjö.\n\n\"Niin, minä odotan häntä ja hänen tulevaisuuttansa, mutta en enää\nkuninkaan. Me olemme kärsineet Herran käden alla, ja siitä me olemme\noppineet viisaiksi ja tietäjiksi. Ken meistä tahtoo entisyyden nojalla\nkatsella tulevaisuutta, hän on näkevä, että meidän jälkeemme tulevat\nsukupolvet ovat muistavat meidän veremme ja raivaavat itselleen toisen\ntulevaisuuden, kuin meillä on.\"\n\nMiihkalin kasvot synkistyivät; hän sanoi: \"Ei kirkkoa unilla rakenneta.\nTulkoonpa meille mikä tulevaisuus hyvänsä, niin venäläisen kanssa me\nemme kulje. Minä tunnen itäisen maan herrat ja tiedän, ett'eivät he\nhuoli Jumalasta eivätkä paholaisesta.\"\n\n\"Olkoot he, mitä ovat, ja olkaamme me, mitä olemme. Eri maat, eri tavat;\nääni on linnun mukaan. Meidän pitää vain rohkeasti pitää kiinni siitä\npäivästä, joka meillä on elettävänä.\"\n\n\"Seuraatko siis minua taisteluun?\"\n\n\"Minun ystävyyteni kestää, vaikka itse kaatuisinkin.\"\n\n\"Ystäväni ja veljeni, minä tarjoan sinulle sovintoa\", sanoi Miihkali,\nojentaen kätensä Eliakselle, joka siihen luottavasti tarttui, ja\nsill'aikaa sanoi Yrjö:\n\n\"Tämä hetki tehköön teidät vain varmemmiksi ja lujemmiksi ystäviksi,\nsillä nyt on päivä, jolloin koetellaan, mikä on lujaa ja mikä ei kestä.\"\n\n\"Neuvotelkaamme miestemme kanssa!\" sanoi Miihkali, mutta Elias vastusti:\n\n\"Ensin on kuitenkin neuvoteltava,\" sanoi hän, \"eikö tämä sota enemmän\nvahingota kuin hyödytä; sillä jos meidät saarretaan, joutuu silta\nvenäläisten käsiin, ja kun he kerran sen saavat, on heille avoinna tie\nyli koko maan, ja silloin he ankarasti kostavat kaikille eläville. Mitä\nme silloin taidamme, kouran täysi väkeä. Me emme edes saa suojelluksi\nniitä, jotka kärsivät sissien tähden. Mitäs sinä sanot, Yrjö?\"\n\n\"Kyllä maa pettää miehen, jos mies pettää maan.\"\n\nMiihkali seisoi muutaman silmänräpäyksen ajatuksissaan ja sanoi sitte\nvakavasti ja levollisesti:\n\n\"Lähde minun kanssani Ampialan harjulle, Elias. Käykäämme katsomassa,\nmitä voisimme saada aikaan kukkuloilla, jos he koettavat piirittää meitä\ntäällä alhaalla. Yrjö olkoon sill'aikaa päällikkönä täällä. Jos\nonnellisesti pääsemme ylös, lyömme pari kertaa Jylhänkiveen; siitä\narvaat, missä asti olemme.\"\n\nSiinä seudussa, jonne Miihkali aikoi lähteä, kohottaa Ampialan harju\nkivihuippunsa korkealle ilmaan, ja vuorella on monen sylen laajuinen\npaasi niin irrallaan, että jos mies astuu toiselle laidalle, kuuluu\npaukaus laajalti ylt'ympäri. Se oli Jylhänkivi. Veljekset tunsivat\nseudun lapsuutensa ajoista; Miihkalin ei tarvinnut tarkemmin selitellä\nkävelyänsä, hän vain lisäsi: \"Kohta me palaamme ja sitte neuvottelemme\nelämästä ja kuolemasta. Tule, Elias, lähtekäämme!\"\n\n\n\n\nXXIX.\n\nKodittomat.\n\n\nKorkean Ampialan harjun rinteellä oli tähän aikaan talonpoikaistalon\nraunioita, jonka asujamet olivat jo ammoin paenneet sodan jaloista ja\njonka poltetut kartanot ja hävitetyt viljelykset olivat yhtenä niistä\ntuhansista todistuksista, jotka puhuivat ajan kauhuista ja suruista.\nKoskematta näytti säilyneen talon puoli-laho sauna ynnä siihen kuuluva,\njotenkin tilava tupa, jonka suuri avonainen uuni osotti, että siinäkin\netuhuoneessa oli ennen asuttu. Nyt se kuitenkin oli pitkät ajat ollut\nautiona aina eiliseen asti, jolloin kaksi naista ja monta lasta astui\nsinne. Ovea he eivät voineet sulkea jälkeensä, sillä se oli poissa, niin\nettä lumi ja sade pääsivät vapaasti tekemään hävitystyötänsä. Naiset\nolivat Maija Liisa ja Elina ynnä Sakin lapset ja muita, joita he olivat\ntiellä turvattomina ja apua tarvitsevaisina tavanneet. Viholliset olivat\nhävitelleet Karkussa ja Pirkkalassa niinkuin muuallakin. Ei mitään\nsäästetty, kaikki, jotka suinkin kykenivät, pakenivat henkeään\npelastamaan ja pohjoista kohti kulkiessaan olivat nämä niinkuin monet\nmuutkin ainoastaan töin tuskin tulleet toimeen tähän päivään asti.\nPienoinen joukko pyrki Viitasaarelle, jossa Miihkalin isän sanottiin\nmakaavan sairaana. Kauan oli kuitenkin siitä jo kulunut, kun Elina sen\ntiedon sai, niin että vanhus saattoi nyt jo ehkä olla kuollut.\n\nLäpimärkinä sateesta ja väsyksissä astunnasta, he kuitenkin iloitsivat\nsuuresti odottamatta löytäissään edes sen verran suojaa, ja kohta paloi\nliedessä lämmittävä valkea, joka valaisi koko tuvan ja paljon\netemmäksikin avoimesta ovesta. Sen tulen johdatuksesta, joka muuten oli\nhyvin harvinainen näky autioilla saloilla, saapui seuraavana aamuna\ntupaan kaksi muuta vaeltajaa. Alli ja eräs vanha sotamies olivat näet\näskettäin lähteneet Porista, jonne venäläiset olivat vieneet heidät\nmuiden haavotettujen kanssa ja vaikka he vasta nyt olivat paranemassa\nIsonkyrön kovan päivän vaivoista, olivat he jo kuitenkin matkalla\nkotiseudulleen Kajaaniin, heidän kun täytyi kiiruhtaa, ehtiäksensä sinne\nennen talvea. Ampialan tuvan suuresta liedestä loisti tuli heille\nystävällisenä tervehdyksensä, he astuivat sitä kohti ja saapuivat\nviimein toisten, edellisenä iltana tulleiden luo. Tulijat ja\nvastaanottajat eivät tunteneet toisiaan. Ne hetket, jotka Alli oli\nviipynyt Pirkkalan pappilassa, olivat liiankin tarkkaan kuluneet\ntärkeämpiin toimiin, niin ett'ei ollut aikaa painaa muistiin\nvähäpätöisempiä asioita. Tuvassa yhtyneet ihmiset olivat kuin vieraita,\nniinkuin eivät olisi koskaan ennen nähneet toisiansa.\n\nMutta suuri yhteinen asia, isänmaan tulevaisuus ja suru sekä yhteinen\nvaara liittivät heidät kuitenkin ensi hetkestä asti yhteen. Kolmannelta\ntaholta tullut mies näkyi joskus heidän seurassansa, mutta pian aina\njälleen katosi. Se oli Antero, joka muista huolimatta hoiteli vain\nitseänsä. Hän näytti kaikista vähän kummalliselta ja Elina pelkäsi\nhäntä, milloin hän itsekseen supisten oleskeli tuvassa. Aluksi\nhuomasivat kaikki hänet heikkomieliseksi, mutta hiljaiseksi, jonka\ntähden hän sai elää omin päinsä. Nyt hän istui kokoon kyyristyneenä\nsuurella risuläjällä lieden toisella puolella ja kohottihe vain silloin\ntällöin katsomaan tulen vieressä istujia. Alli ja Elina olivat menneet\nulos ja sotamiesvanhus oli juuri saanut sidotuksi kylkensä, jonka\nvenäläinen luoti oli reväissyt tuona viimeisenä veripäivänä. Nyt oli\nhaava parannut, mutta luoti oli vieläkin ruumiissa ja vaivasi sotilasta\nkovin. Eräs akka oli hänelle antanut jotakin kipulaastaria ja sen\nasettelemisen oli nyt ukko saanut valmiiksi. Sitä tehdessään ja\nistuessaan tulen vieressä oli hän kertonut suuresta Isonkyrön\ntaistelusta ja Maija Liisa oli istunut lähellä lasten kanssa\nkuuntelemassa. Ilta jo alkoi tulla, sotamies pani vanhan nuttunsa kiinni\nja sanoi ikäänkuin päätökseksi:\n\n\"Tämän ja paljon muuta olen minä nähnyt, mutta sitä ei ymmärrä kukaan,\nennenkuin itse kokee.\"\n\nKaikki hänen kuulijansa olivat sekä sydämellä että silmillä seuranneet\njoka sanaa, ja nyt sanoi Maija Liisa: \"Teidän sananne pimittävät sydämen\nkuin öiset pilvet, mutta loistaapa siitä kuitenkin lohdutusta, kun\nsanotte heidän kaatuneen sankareina.\"\n\n\"He kaatuivat\", vastasi sotamies, \"sankareina, niinkuin pilvestä\nsäihkyvät tulet, jotka sammuvat ja katoovat, mutta samalla musertavat ja\nkukistavat kaikki, mitä on esteenä niiden tiellä.\"\n\nHän vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, mutta lapset huusivat: \"Kertokaa\nvielä, kertokaa, kertokaa!\" ja vanhus jatkoi:\n\n\"Voisipa riittää ihmisijäksi kertomista siitä, mitä on elettynä, mutta\nmieleni on suruinen ja minä jätän ennemmin kertomatta.\"\n\nMutta lapset huusivat taas: \"Kertokaa, kertokaa!\"\n\nMaija Liisa hymyili. \"Surutonna kuuntelee nuori isien vaivoja, ja lasten\nkyyneleet ovat vain hymyä kokeneen miehen ilon rinnalla.\"\n\n\"Niin on\", vastasi sotamies. \"Mutta kuunnelkaa, te lapset, tarinaa\nnäistä ajoista ja kätkekää meidän surujemme kertomus niiksi päiviksi,\njolloin uudet ihmispolvet astuskelevat Suomen maita, niin että\nentisyyden tuomio tekee oikeutta sille, mitä me tahdoimme, mutta emme\nvoineet.\"\n\nLapset eivät häntä ymmärtäneet, mutta tahtoivat kuulla yhä enemmän ja\nkehottelivat: \"Kertokaa, kertokaa! Jutelkaa suuresta taistelusta! Kuinka\nsitte kävi? Ja Armfeltista!\"\n\n\"Voitonriemun hälinä kaikuu vielä korvissani. Me riemuitsimme ensin,\nmutta onnettomuus piili takanamme. Vielä näkyvät silmissäni Napuen ja\nTurpalan kyläin liekit. Niiden punainen valo lensi kangasta pitkin.\nHurjasti kohisi tuli ja savu tuprusi pitkin tasankoa mustana kuin\nkuoleman enne Suomen miehille, jotka seisoivat vastatuuleen. Synkät\npilvet vetivät tuiskua ympärillemme, taivas pudotteli valkoisia\nlumenhöytyviä ja kaikki ajautui pyörteinä meidän rivejämme vastaan,\nuhaten tehdä meidät sokeiksi. Semmoinen oli ilma kotimaamme\ntaistelukentällä ja sitä myöten syöksyi vihollinen kuin paisuva virta.\nKuusituhatta miestä meitä oli, mutta venäläisiä kaksikymmentä tuhatta\nhyvissä aseissa ja kylläisinä eikä niinkuin me puolikuolleina ravinnon\npuutteesta.\"\n\nSynkkä oli kuvailu ja kolkosti lausui Maija Liisa: \"Kauas on kuulunut\nmiten te kärsitte. Taistelu ei ollut pahin vaiva eikä kuolemakaan.\nMoninkertaista rohkeutta teiltä sinä päivänä vaadittiin.\"\n\n\"Ei kukaan pitänyt lukua vihollisten paljoudesta. Se ei ollut pahin\nvaara, sillä vähäinen on orjan voima ja kasakka taisteli täällä\nvieraassa maassa ja toisten käskystä. Mutta me seisoimme sydämestämme\ntaisteluun kiintyneinä. Meillä oli kaikki alttiina ja kaikin voimin sitä\nponnistettiinkin.\"\n\nSotamies vaikeni taas, mutta lapset istuivat kaikki uteliaina häneen\nkatsoen, ja viimein kysyi joku:\n\n\"Kuinka sitte kävi?\"\n\n\"Vinkuen ajoi tuuli lunta ja savua meitä vastaan, ikäänkuin ruumisvirttä\nvaikerrellen, mutta me taistelimme ja voitimme. Silloin petti Labar ja\nvei väkensä pois. Toinen opasti vihollista kiertotietä meidän taaksemme.\nSippola, Sippola, raskaaksi tulee sinulle tuomiopäivä!\"\n\nMaija Liisa huokasi: \"Jumala olkoon meille kaikille armollinen!\"\n\n\"Kertokaa vielä! Älkää vielä lopettako!\" pyytelivät lapset, ja sotamies\nalkoi vielä kerran;\n\n\"Lujina kuin kalliot seisoivat meidän miehemme, mutta kalpenivat ja\nkaatuivat. Eivätpä kuitenkaan yksin. Niinkuin myrsky ajelee lehtiä\nsyyspäivänä ja sekottelee punaisia ja keltaisia vielä vehreinä\nsäilyneihin, niin sekotteli taistelu ystäviä ja vihollisia, nuoria ja\nvanhoja kuolemassa. Venäläisten veri virtanaan kasteli Suomen kenttää ja\nmonta tuhatta ruumista huuhteli jokia mereen ilman hautausta. Meidän\nnaisemme ovat pitkin kesää lavealti etsineet haudatakseen rakkaitansa,\njotka he sinä päivänä kadottivat.\"\n\nMaija Liisa tunsi samaa kuin kaikki muutkin; silmiään kuivaillen sanoi\nhän: \"Hongankin juuret joskus kuivavat, vaan Suomen kyyneleet eivät\nkoskaan. Meidän surujemme tarina on täst'edes tuleva lauluksi, jolla\nlapsia nukutellaan.\"\n\nSotamies katseli eteensä ajatuksiinsa vaipuneena ja vastasi puoliääneen:\n\"Kukapa muu näkee aikojen läpi kuin Hän yksin. Antaakohan hän vielä\ntulla päivän paistetta myrskyn jälkeen? Valkosinervät sumut nyt\nlepäilevät Isonkyrön tasangolla ja uus'kuu loistaen katselee kuvaansa\njoesta. Kaikki on autiota ja hiljaista siellä. Öiset tuulet puhaltelevat\nkankaalla ja sen kukkivassa kanervikossa käyskelevät ainoastaan vainajat\nkuulumattomin askelin.\"\n\n\"Kävelevätkö kuolleet?\" kysyivät lapset, silmät suurina.\n\n\"Sankarit haluavat oikeaan hautaan ja he tähystellen etsivät niitä,\njotka kavalsivat maata ja riistivät meiltä voiton.\"\n\n\"Löytävätkö he sitte ne kavaltajat?\"\n\n\"Kyllä he ne joskus löytävät.\"\n\nAntero oli katsoa tuijottaen noussut yhä ylemmäksi. Nyt hän hyppäsi\nseisomaan keskelle lattiaa, sanoen kovalla äänellä: \"Pitkä on matka\nsieltä tänne! Eivät he näe vesien yli.\"\n\nSotamies kääntyi ja katsoen Anteroa kysyi: \"Pitkäkö matka on sieltä\ntänne? Ja jos he näkevät tänne asti, löytävätkö he sitten täältä\nkavaltajan?\"\n\nAntero supisi itsekseen, niinkuin ei olisi kuullutkaan mitään: \"Ihan\nmusta, ihan musta. En minä se ollut, vaan Sippola.\"\n\n\"Sippolako?\" sanoi sotamies.\n\nAntero seisoi yhä vielä omissa ajatuksissaan ja supisi, tietämätöntä,\nitselleenkö vain vaiko muidenkin kuultavaksi: \"Labar se oli, vaan minun\nei pitäisi olla syntynyt. Sippola se oli.\" Hän peitti kasvonsa käsillään\nja juoksi pois.\n\nSotamies katsoi hänen jälkeensä ja sanoi: \"Onko hänkin Juudas meidän\nkeskellämme?\"\n\n\"Hän on mielipuoli\", vastasi Maija Liisa. \"Eihän häntä maksa kuunnella.\nArvattavasti hän on kärsinyt ja nähnyt kurjuutta enemmän, kun on\njaksanut kantaa.\"\n\nAntero oli asuskellut tuvassa jo ennenkuin naiset siihen saapuivat.\nMaija Liisa oli heti alussa huomannut hänet vähämieliseksi ja nyt\ntunnusti sen sotamieskin.\n\n\"Kukapa\", sanoi hän, \"voikaan ihmetellä, jos ymmärrys himmenee\ntällaisina aikoina, kun kaikki pingottuu kireimmilleen. Aurinko menettää\nvalonsa, maa vapisee ja ihminen on valmis myömään sielunsa autuuden\npelkästä hetkisen kestävästä rauhan pisarasta.\"\n\n\"Eikö vieläkään näy loppua kurjuudellemme?\"\n\n\"Rauha on tulossa, mutta minkä arvoinen, tietää yksin Jumala.\"\n\n\"Te tarkotatte, että rauha tulee sentähden, että me emme enää jaksa\nkestää taistelua.\"\n\n\"Ei, me emme jaksaa enää. Ainakaan emme yksin.\"\n\nMaija Liisa huojutteli huolestuneena päätään. Lapset ymmärsivät jotakin\ntärkeätä siinä keskusteltavan ja tunkeutuivat yhä lähemmäksi tarkemmin\nkuullakseen.\n\n\"Ja rakas kuninkaamme, hän yhä viipyy vieraassa maassa\", sanoi Maija\nLiisa. \"Miten kauan siitä onkaan, kun hän hylkäsi meidät ja koko\nvaltakunnan?\"\n\nSotamies veteli savuja ja mietti. \"Viisi vuotta ja vähä kuudetta, jos\nJumala hänet vielä auttaa tänne takaisin, niin hän ei enää tunne koko\nmaata eikä valtakuntaa, se ainakin on varmaa.\"\n\n\"Niin, maa on hävitetty ja haaskattu, kansa surmattu, raadeltu ja\npiinattu, viety vankeuteen tai itse paennut Ruotsin puolelle.\nKatselkoonpa hän minne hyvänsä, niin kaikkialla näkee hän vain kuoleman\ntuskaa, surua ja kurjuutta.\"\n\n\"Jospa hän vain edes muistaisi meitä ja palaisi tuomaan rauhan\nsiunausta?\" huokasi sotamies.\n\n\"Kyllä hän ihan varmaan tulisi, jos vain pääsisi\", arveli Maija Liisa,\nkykenemättä ymmärtämään muuta kuin että kuningas tietysti rakasti\nkaikesta enemmän omaa valtakuntaansa. \"Mikähän suuri ja tärkeä tehtävä\nhäntä siellä pidättänee. Mitenkä luulette meille viimein käyvänkään\ntäällä? Ruotsista ei ole mitään toivomista ja venäläisiltä tulee vain\nkuolema. Mitähän vielä lienee kokematta?\"\n\n\"Se on Jumalan kädessä. Me olemme tehneet, mitä olemme voineet ja mitä\nmeidän piti tehdä; nyt Herra pitäköön huolen muusta.\"\n\n\"Rauhan hän antakoon meille, rauhan!\" sanoi Maija Liisa. \"Ihmiset ovat\nväsyksissä kuolemaan asti.\"\n\nUlkoa rupesi kuulumaan laulua. Elina siellä tuli tietä myöten pitkin\nharjun juurta. Risutaakka selässä astui hän tupaa kohti. Hän ei ollut\nnyt käynyt kaukana, mutta kuitenkin niin loitolla, että hyvin tunsi\nseudun ja talonpaikan. Niillä seuduin hän lapsena usein oli leikitellyt\nMiihkalin ja hänen veljensä kanssa. Kaikki oli nyt hävitettynä ja surun\nvallassa, mutta iloinen muisto toisensa perästä nousi kuitenkin mieleen,\nja ne katselivat niin lapsellisen raittiisti häntä silmiin, että hän\nhetkiseksi unhotti kaikki, mitä siitä asti oli kokenut. Hänen mielensä\nkeveni ja nuoreni, niin ett'ei hamasta miehen lähdöstä asti ollut\ntuntunut niin suloiselta. Hän ikäänkuin aavisti, että he kohta\ntapaisivat toisensa, ehkäpä jo tässä kohtaa, ja se tunne kehittyi\najatuksiksi ja sanoiksi, ja hän lauloi siitä, mitä tunsi:\n\n      \"Oi, missä sä viivyt mun kultani viel'?\n      Mä kaipaan ja toivon sua tänne.\n      Enkä minä tiedä sun oloas, en teitäs,\n      En, missä sä lienet ja kuljet.\n      Tule jo! tule jo! Tule, tule, tule, tule jo, jo, jo!\"\n\nTuvassa olijat kuuntelivat, ja Maija Liisa tunsi heti äänestä jo\nlaulajan Elinaksi, joka kohta astuikin tupaan. Hän heitti taakkansa\nentiseen risuläjään ja sanoi melkein iloisesti:\n\n\"Tämänpä pitäisikin jo riittää ylihuomiseen asti ja sitte kyllä saamme\nlisää.\"\n\n\"Lisääkö?\" toisti Maija Liisa. \"Emmehän me tänne jääkään ainiaaksi.\nMinun mielestäni pitäisi meidän lähteä jo huomenna edelleen.\"\n\n\"Huomennako?\" kysyi Elina, katsoen sotamieheen, ikäänkuin toivoen, että\nhänkin pyytäisi kauemmin viipymään, mutta hän vastasi:\n\n\"Vaaroja on kaikkialla ympärillämme; sitä parempi siis, mitä sukkelammin\ntäältä pääsemme pois.\"\n\n\"Niin minustakin\", vahvisti Maija Liisa.\n\nElinan rohkeus laimeni laimenemistaan, mutta sitä ei kukaan tullut\nhuomanneeksi. Sotamies jatkoi:\n\n\"Jo Ikaalisissa puheltiin Keuruun sisseistä, ja missä he liikkuvat,\nsiinä turvattomille kostetaan heidän voittonsa.\"\n\nMaija Liisaa rupesi pelottamaan. Emäntäänsä katsoen kysyi hän:\n\"Emmeköhän lähde täältä jo huomenna? Vai mitä te sanotte, rouva Elina?\"\n\nElina purskahti itkuun. Nyt hän viimeinkin oli Keuruulla, Miihkalin\nkotiseudussa, jonne oli niin hartaasti ikävöinyt koko matkan, mutta nyt\njo huomenna piti lähteä edelleen, tapaamatta ketään, joka olisi voinut\nilmottaa hänelle, mitä hän hartaimmin tahtoi tietää. Vaan vaara oli\nsuuri ja sentähden hänkin vastasi:\n\n\"Tehkää, miten tahdotte! Minä en jaksa astua etemmäksi. Mutta mitä sitte\ntulee lapsista, tietää yksin Jumala. Minä olen ottanut liian suuren\nedesvastauksen niskoilleni.\" Ja hän itki vielä katkerammin.\n\nEräs lapsi meni hänen luoksensa ja kysyi: \"Onko täällä vaarallinen\nolla?\"\n\nToinen vielä pienempi tuli myöskin pyytelemään. \"Älkää itkekö noin,\nvenäläiset kuulevat ja tulevat tänne.\"\n\nElina otti lapsen syliinsä. Kaikki muutkin kokoutuivat kyselemään: \"Onko\ntäällä-olo vaarallinen? Mitä tulee?\"\n\n\"Ei tänne muuta tule kuin uni ja yö; meidän pitää kaikkien ruveta\nnukkumaan\", vastasi Elina, pyyhkien pois kyyneliänsä.\n\n\"En minä tahtoisi nukkua. Ei minua ollenkaan nukuta! On niin ikävä\nnukkua!\" huusivat lapset kilpaa.\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni kuulla kuninkaasta\", virkkoi joku.\n\n\"Kuningas ja kaikki hyvät lapset jo nukkuvat.\"\n\n\"Olen minäkin hyvä.\"\n\n\"No, tule sitte, niin minä laulan sinulle kuninkaasta\", sanoi Elina,\nottaen pienimmän lapsen syliinsä. Muut tulivat niin lähelle, kuin\npääsivät, ja laulu alkoi:\n\n      \"Niin iloinen kuningas metsässä on\n      Ja se seurue, jota hän johtaa.\n      Se loistaa kuin tähti, on suruton,\n      Vaikka petos jo monessakin hohtaa.\n      Oi, herra kuningas,\n      Pysy hyvin varoillas,\n      Älä usko jokaista, ku tutkii mieles kasvoistasi\n      Oi, katso vaaraasi,\n      Se uhkaa pianki!\n      Metsässä sinua niin paljo kohtaa.\"\n\nLapset seisoivat vaiti vielä laulun loputtuakin. Olivat he sen kuulleet\njo montakin kertaa, mutta nyt ei Elina ollut pitkään aikaan laulanut;\nsentähden joka sana kuului heistä yhtä merkilliseltä, kuin he olisivat\nne nyt vasta ensi kerran kuulleet. Kysymyksiä sateli Elinalle aivan\nsekaisin niin paljo, että niihin oli mahdoton vastatakaan.\n\n\"Oliko se meidän kuninkaamme? Onko hän nyt metsästämässä? Onko siellä\npimeässä metsässä vaarallista? Olemmeko mekin metsässä? Onko täälläkin\nvaarallista?\"\n\nLaulu kasvoi kasvamistaan, kuninkaan vaiheet muuttuivat pakolaisten\nomiksi vaiheiksi; lapset rupesivat toinen toisensa jälkeensä pelkäämään;\nniinpä ei auttanut muu neuvo kuin uusi laulu. \"Ei täällä ole ollenkaan\nvaarallista\", lohdutteli Elina. \"Nyt minä laulan toisen laulun, jossa ei\nole pimeää metsää.\"\n\n\"Niin, mutta kuninkaasta! kuninkaasta!\"\n\nJa uusi laulu alkoi:\n\n      \"Äitini käski mun, kun olin pieni,\n      Ruhtinastani rakastaa.\n      Ja tuohonpa olkohon sullakin mieli,\n      Kun vuodet varttasi vahventaa.\n      Nyt ruhtinas ajaa ja unta hakee,\n      Ja mieluisa ois hälle unelma makee,\n      Vaan se liitää, lentää\n      Poies vaan ja entää\n      Meille, meille pirtin ovesta.\"\n\n\n\n\nXXX.\n\nKaksi naista.\n\n\nUusia kysymyksiä yritti satelemaan, mutta Elina lauloi laulua aina\nalusta uudestaan yhä hitaammin ja hiljemmin, kunnes sylissä oleva lapsi\npainoi silmänsä kiinni ja kaikki muutkin pitkillä haukotuksilla\nilmaisivat olevansa nukkumaisillaan. Uni oli todellakin tullut tupaan.\nElina viittasi vanhempia lapsia pysymään hiljaa ja vei nukkuneen lapsen\nmakaamaan saunan lautasille. Maija Liisa toi jäljestä toisen ja jäi\npienoisten luo.\n\nVanhemmat lapset saivat luvan leikitellä vielä vähän aikaa ulkona, mutta\nkauas he eivät saaneet mennä.\n\nYksin jäätyään meni Elina heti sotamiehen luo ja kävi istumaan hänen\nviereensä. \"Tunsitteko Miihkali Härkmania?\" kysyi hän.\n\n\"Minä tulin hänet tuntemaan Isonkyrön taistelun edellisenä päivänä,\nmutta hänen sankarinimensä tunsin minä jo kauan ennen.\"\n\n\"Sitte pitää teidän kertoa minulle, mitä tiedätte hänestä. Koko päivän\non tehnyt mieleni kysellä, vaan eihän se ole käynyt päinsä, kun on ollut\nniin paljo ympärillä muita. Luuletteko hänen vielä elävän?\"\n\n\"Ei, hän ei ole enää elossa. Tosinhan tuolla Ikaalisissa kerrottiin\nhänen veljeinensä nyt olevan johtamassa näitä Keuruun sissejä, mutta se\nei ole totta, sillä omin silmin näin, miten hän suojeli porilaisten\nlippua ja kaatui sen kanssa.\"\n\n\"Kaatuiko hän taistelussa?\"\n\n\"Hän kaatui Isonkyrön lakeudella. Minä näin hänen katseensa viimeisessä\ntaistelussa, ja näin hänen sielunsa hädän. Hänen kädessään heilui miekka\nja hän raivasi kaikki pois tieltä, vaan viimein kaatoi kuolema hänet\nitsensä; ei häntä enää ole.\"\n\nElina istui kalpeana ja hänen äänensä kuului vain hiljaiselta\nkuiskaukselta, kun hän sanoi:\n\n\"Siunattu olkoon hänen sielunsa ja siunattu hänen muistonsa.\"\n\nSotamies katsoi häntä säälivästi. \"Raskaan surun olen tuottanut teille\nsanoillani, sen kyllä huomaan\", sanoi hän.\n\nMutta Elina ei vastannut mitään. Hän nousi ja meni ulos. Hän tahtoi olla\nyksin ja kävi istumaan seinäviereen lähelle rappuja. Sotamies katsoi\nhänen jälkeensä ja oli pahoillaan, että oli tuottanut surua, mutta\nhänkin oli väsyksissä, ja kun nyt ei ollut mitään tekemistä, paneutui\nhän pitkälleen leveälle, seinään kiinni tehdylle penkille ja nukkui.\nKaikki oli hiljaista ja yön tapaista autiossa talossa. Ei hisaustakaan\nkuulunut, ennenkuin astunta metsän reunassa ilmaisi Allin tulon. Hänellä\noli jousi ja nuolia toisessa kädessä ja pari teiriä toisessa. Nähtyään\nElinan niin kankeana ja kalpeana istuvan ulkona, sanoi hän\nosanottavaisesti:\n\n\"Älkää siinä istuko, rouva Elina, ilta on viileä.\"\n\n\"Ei siitä lukua, ei minun ole kylmä.\"\n\n\"Tulkaa kuitenkin sisään\", jatkoi Alli, \"te näytätte niin väsyneeltä ja\nsuruiselta. Enkö saa auttaa teitä?\"\n\n\"Kiitoksia, mutta en minä tarvitse apua\", vastasi Elina, tutkivasti\nkatsellen Allia, kun hän siinä seisoi lintuinensa.\n\n\"Miksi te minua noin katselette?\" kysyi viimein Alli.\n\n\"Minä mielelläni pyytäisin teiltä jotakin, jos uskaltaisin.\"\n\n\"Josko uskaltaisitte?\" toisti Alli. \"Miksipä ette? Mutta mitähän minulla\nolisikaan antaa teille?\"\n\n\"Vaihtaisitteko pukua minun kanssani?\"\n\n\"Pukuako vaihtaa? Varsin mielelläni! Mutta miksi sitä tahdotte? Onhan\nteidän omanne paljon kauniimpi.\"\n\nHeillä oli todella jotenkin samanlainen puku, kansanpuku kummallakin,\nvaan Elinan oli loistavampi.\n\n\"Teidän leninkinne on musta, enkä minä tahtoisi enää pitää näin kauniita\nvärejä\", sanoi Elina.\n\nAlli katsoi häntä tutkivasti. \"Miten te olette kalvennut ja itkenyt!\nTeillä on varmaankin hyvin suuri suru.\"\n\n\"Niin, minulla on suuri suru.\"\n\n\"Onko ken kuollut?\"\n\n\"Minä olen kadottanut rakkaimpani.\" Elina otti esille kaksi sormusta,\njotka hänellä riippuivat nauhasta kaulassa, ja sanoi pistäessään niitä\nsormeensa: \"Tämä on meidän kihlasormuksemme ja tämän hän antoi minulle,\nkun meidät vihittiin. Tähän asti minä olen säilyttänyt niitä kaikelta\nvahingolta, mutta nyt koristakoot ne kättäni ja näyttäkööt koko\nmaailmalle, että minä olin hänen omansa. Nyt vasta oikein tunnen, miten\nrakkaat ne ovat minulle. Katsokaas, Alli, vaikka hänet otettiin minulta\npois, niin on hän kuitenkin minun omani, ja minä olen hänen vielä haudan\ntoisellakin puolella. Nämä sormukset todistavat, että me lupasimme ja\nvannoimme sen Herramme edessä; sentähden se liitto pysyy\nijankaikkisesti.\"\n\n\"Niin, niin, kyllä se niin on.\"\n\nElina jatkoi: \"Nyt on hän poissa eikä koskaan palaa; sentähden minusta\ntuntuu suloiselta lohdutukselta, kun saan jättää tämän kirjavan pukuni,\njota olen pitänyt, odotellen vielä kerran saavani nähdä hänet tässä\nmaailmassa.\"\n\nAlli ei vastannut mitään, vaan laski pois käsistään kaikki ja riisui\nvaatteensa. Elina teki samoin, ja tuota pikaa oli vaihto tapahtunut.\n\nElina kävi jälleen istumaan, vaan katsoi ylöspäin ja sanoi: \"Miten\nsydämmestäni teitä kiitän. Tuntuu suloiselta levolta sielulleni, kun\nsaan pukea ruumiini mustaan; tuntuu melkein ilolta tehdä jotakin hänen\nmuistollensa.\"\n\nAlli ei katsonut Elinaan päin, vain eteensä, kun vastasi: \"Teillä on\nsuuri suru ja kuitenkin olette onnellinen siitäkin.\"\n\n\"Onnellinenko suuresta surusta? Sitä ei voi kukaan.\"\n\n\"Eikö ole onni, että saatte koko maailman nähden surra häntä, joka\nteiltä on otettu pois?\"\n\n\"Tottahan saa niin surra kuka hyvänsä\", vastusti Elina kummastellen.\n\n\"Miksi asian katsoo.\"\n\n\"Jos teillä on sama suru kuin minulla, niin ettehän mielellänne olisi\nantanut pois mustaa pukuanne?\"\n\n\"Oh, ei niin, vaan samapa se. Kun minä näin hänen kaatuvan, musteni\nminulle koko maailma, ja monta viikkoa kului, ennenkuin tunsin jälleen\nelämää itsessäni. Sitte virkistyin ja aloin elää uudestaan. Ensimäinen\npukuni silloin oli sinipunainen; nyt se johtui mieleeni, silloin en sitä\najatellut.\"\n\nHän ei huokaillut eikä vuodattanut kyyneliä, mutta kuului suru kuitenkin\näänen kaiusta.\n\n\"Kaatuiko hän taistelussa?\" kysyi Elina.\n\n\"Hän kaatui Isonkyrön lakeudella\", vastasi Alli hiljaa.\n\n\"Siellähän Miihkalikin kaatui.\"\n\n\"Oliko teidän miehenne nimi Miihkali?\"\n\n\"Oli, eikö se ole kaunis nimi?\"\n\nAllin huulilla värähti hymy; hän vastasi: \"Minusta pitää miehen, jolla\non se nimi, olla voimakas ja jalo mies.\"\n\n\"Ja hyvä\", jatkoi Elina, \"ja viisas ja uskollinen kuolemaan asti.\nSemmoinen mies ei voi rakastaa kuin yhtä ainoata koko elinaikansa. Ah,\nAlli, miten suloista on tietää hänen rakastaneen minua aina\nlapsuudestaan asti ja ihan varmaan myöskin elämänsä loppuun saakka.\"\n\n\"Oliko sinunkin miehesi nimi Miihkali ja sanoiko hän...\"\n\n\"Ei hän ollut minun mieheni\", keskeytti Alli, \"eikä hän koskaan sanonut\nrakastavansa minua, mutta minä tiedän sen kuitenkin; hän minua suuresti\nrakasti, kyllä minä sen tiedän.\"\n\n\"Mistä sen tiedät, mitä hän ei koskaan sanonut?\"\n\n\"Hän ei koskaan puhunut, että me kulkisimme elämämme tietä yhdessä; hän\nei näyttänyt ajattelevan semmoista päivää; mutta hän tahtoi, että\nläksisimme yhdessä kuolemaan. Hän ei koskaan puhunut rakastavansa minua,\nmutta hän valvoi ja suojeli minua, niinkuin enkeli suojelee lasta, ja\nhänen silmänsä huomasi vaaroja minun tielläni, jossa en itse niitä\nnähnyt. Hän uhrasi paljon minun tähteni; sitä hän ei olisi tehnyt,\nell'ei olisi rakastanut minua.\"\n\n\"Hän oli jalo mies\", sanoi Elina, katsoen osanottavasti Alliin.\n\n\"Semmoisia ei ole monta\", vastasi Alli. \"Hän oli mahtava taistelussa,\nhänen kätensä ei koskaan vavissut vaarassa. Vielä olen näkevinäni, miten\ntuuli heilutteli tuuheaa tukkaa hänen päivettyneille poskillensa ja\nmiten hänen silmänsä leimusivat kuin revontulet. Nyt on meillä kaikki\nyhden iskun varassa, oli hänellä tapana sanoa. Elämä on niin lyhyt,\nAlli, tehkäämme työtä silloin, kun vielä taidamme. Eikä hän silloin\nolisi koskaan tahtonut laskea minua pois luotansa.\"\n\n\"Ja nyt on kaikki lopussa niin sinulta kuin minultakin. Vielä minun\nkuitenkin on vaikea käsittää, ett'ei Miihkali enää koskaan palaisi. Minä\nolen odottanut sitä ja siihen luottanut aina siitä asti, kun hän läksi,\nja tänään odotin minä häntä niin varmaan, kuin emme olisikaan koskaan\nolleet erossa.\"\n\n\"Se ajatus on niin suloisesti hiiviskellyt pitkät ajat mielessänne ja\nsilloin vasta vähitellen opitaan käsittämään todellisuus.\"\n\n\"Ei, ei se tullut vähitellen, vaan yht'äkkiä. Hän sanoi sen niin\nkerrassaan, tuo vanha sotamies.\"\n\n\"Voi se kuitenkin tulla toisella tavalla, kuin ukkonen, niin että siitä\nhuumautuu ja lankee pyörryksiin. Silloin tuntee itsensä ensin väkeväksi,\npaljon väkevämmäksi kuin myötäkäymisessä, mutta sitte pettää kaikki ja\nsitte...\"\n\n\"Mitä sitte?\"\n\n\"Parempi on olla siitä puhumatta. Ei sitä kuitenkaan voi sanoin kuvata;\nmutta siitä hetkestä on ihmisen sydän kuollut, vaikka hän vielä\nastuskelee elävien joukossa. Minä sen tunnen.\"\n\nElina oli juuri vastaamassa, kun jymeä paukahdus kuului kukkuloiden\nmetsästä. Moninkertainen kaiku kertoi jysäyksen ja ehdottomasti\nkysäsivät molemmat naiset:\n\n\"Mikä se oli?\"\n\nVaan ennenkuin he ehtivät vastata kysymykseensä, juoksivat lapset\npyydellen: \"Emmekö saa ottaa teidän joustanne ja nuolianne? Me\nampuisimme niillä.\"\n\n\"Nuoliani minä en anna, vaan jousen saatte. Paavo katsokoon, ett'ei se\nturmellu; hän hankkikoon teille myöskin nuolia. Mutta etemmäksi kuin\nsuuren kiven taa ette saa mennä, ja kun teitä huudetaan, pitää teidän\nheti palata.\"\n\nLapset hyppivät ilosta ja juoksivat pois.\n\nJymähti taas. Omituinen ääni kuin ukkonen kirkkaalta taivaalta. Naiset\nkuuntelivat ja katsoivat kysyvästi toinen toiseensa.\n\n\"Minä tiedän, mikä ääni se on\", sanoi viimein Elina. \"Tuolla, ei varsin\nkaukana, on suuri paasi, joka kumahtaa tällä tavalla, kun ihminen astuu\nsen laidalle. Sitä sanotaan Jylhänkiveksi; minä näin lapsena sen, ja\nsilloin paimenet antoivat sillä merkkiä taloihin, milloin joku vaara\nuhkasi tai milloin he olivat kotiin tulossa.\"\n\n\"Mutta ken sieltä nyt antaa merkkejä, sillä muuta se ei voi olla\", sanoi\nAlli, nousten seisomaan. \"Ei tämä ole leikkiä.\"\n\n\"Ei, ei se ole leikkiä\", myönsi Elinakin, tullen vielä kalpeammaksi.\n\nMaija Liisa oli myöskin kuullut omituisen äänen ja riensi ulos\nsotamiehen kanssa, jonka oli kovasti pudistelemalla saanut hereille.\n\n\"Minä koetan ottaa selkoa asiasta\", sanoi sotamies.\n\n\"Te uskallatte liian paljon, jos viholliset ovat niin lähellä\", varotti\nMaija Liisa tuskissaan. \"Yksinäinen mies pian joutuu perikatoon.\"\n\n\"Jos Jumala tahtoo, niin joudun, vaan muuten sanon vain, että ken on\nnähnyt niin paljon kuin minä, hän kyllä metsässä selviää yhtä hyvin kuin\norava ja kettukin. Mutta pahempi on teidän muiden säilymisenne.\"\n\n\"Niin on, hyvä Jumala, ja mihinkä me panemme lapset? vaikeroi Maija\nLiisa.\n\n\"Kellari on turvallisempi kuin tupa\", sanoi Alli, hän kun oli tarkkaan\nkatsellut kaikki. \"Sinne meidän nyt pitää piilottua.\"\n\n\"Missä se on?\" kysyi sotamies.\n\n\"Täällä\", näytti Alli, astuen muutamia askelia ja häviten näkyvistä\nsuurten kivien taa, joiden väliin oli kasvanut sanajalkoja ja vesakkoa\nniin tiheäksi seinäksi, ett'ei ollenkaan näkynyt kellaria niiden takaa.\nSe oli kaivettu syvälle harjuun; lautaseinät olivat vielä jotenkin\neheät. Kohta palasi Alli ja sotamies vuorostaan meni tarkastelemaan\npaikkaa. Piilopaikaksi se kyllä sopi, muuta ei käynyt sanoa, mutta yksi\nasia häntä ei miellyttänyt, se nim., että Antero oli sinne ehtinyt ennen\nhäntä, joten hänkin siis tiesi sen piilopaikan. Sotilas ei kauan\narvellut, vaan päästi vyöltään remelin ja sitoi Anteron kädet selän taa\nja pani hänet maahan makaamaan. Naiset olivat sill'aikaa noutaneet\nsisältä makaavat lapset, toimittaakseen heidät heti turvaan. Heitä\nvastaan astui sotamies ulos kellarista.\n\n\"Kellari on hyvä\", sanoi hän, \"mutta vartioikaa hyvästi Anteroa. Minä\nsidoin hänet, sillä ei siihen mieheen ole luottamista. Ei hän vielä ole\nniin hullu, että voisimme olla huoletta hänestä ja hänen hulluudestaan.\"\n\n\"Rouva Elina on koko ajan peljännyt häntä\", sanoi Maija Liisa.\n\n\"Minä kyllä vartioin häntä\", sanoi Alli. \"Paras on meidän kaikkien\najoissa piilottua, sillä jos venäläisiä liikkuu täällä, niin ei kukaan\narvaa, milloin he näkevät meidät.\"\n\n\"Huudanko minä lapset pois leikkimästä?\" kysyi Maija Liisa.\n\n\"Olkoot vielä vähän aikaa ulkona\", vastasi sotamies. \"Kellari on kostea,\nkyllä he vielä ehtivät siellä homehtua. Mäeltä kuuluva ääni tuli niin\netäältä, ett'ei vaara vielä ole tässä. Kirveen minä otan kanssani, ja\njos kaikki on tässä likitienoilla rauhallista, palaan minä pian.\"\n\n\"Mitähän näemmekään, ennenkuin aurinko toisen kerran laskeutuu? Tämä\nrauhallisuus on kuin hetkinen ilman levähdys ennen myrskyä.\"\n\n\"Jospa Jumala antaisi sen murtaa meidät ainiaaksi\", vastasi Elina. \"Tämä\najalehtiminen milloin minnekin on kuin loppumaton kuolontaistelu,\npahempi kuin kuolema itse.\"\n\n\"Meren ympäri pääsee purjehtimaan, vaan ei onnettomuutensa ympäri. Toivo\nkuitenkin sulostuttaa elämän ja lyhentää pitkät päivät. Toivokaamme\naina!\"\n\n\"Toivoa!\" toisti Elina. \"Kaukaisten merien takaa palaa mies, vaan ei\nhautakummun alta. En minä enää mitään toivo.\"\n\n\"Haudan kautta vanhurskas menee Herransa iloon\", huokasi Maija Liisa,\n\"ja jospa me kaikki siellä kerran tapaisimme toisemme. Mutta teidän ei\npidä surra eikä haaveksia kuolemaa, vaan pitää kiinni elämästä ja\nniistä, jotka teitä tarvitsevat täällä.\"\n\n\"Täällä minua ei kukaan muu tarvitse kuin lapset ja te olette heidän\nturvanansa; kohtahan sitä paitsi ovatkin kaikki surmattuna Suomesta tai\nviedyt vangiksi taikka ovat he itse paenneet.\"\n\n\"Kyllä minä tiedän paitsi lapsia yhden, joka elää ja tarvitsee teitä\",\nsanoi Maija Liisa, nyykäyttäen päätään paljo sanovasti.\n\n\"Kukapa minua enää tarvitsisi?\" kysyi Elina välinpitämättömästi.\n\n\"Yksi, joka on kauan muistellut teitä, niinkuin Jumalan enkeliä, joka\nkerran luotti teihin, joka sitte on surrut teitä ja joka olisi antanut\nhenkensä teidän edestänne. Sen minä kuulin jo ammoin sitte.\"\n\n\"Mitä te loruatte! Ei semmoista ole olemassa.\"\n\n\"Minä tunnen hänet\", jatkoi Maija Liisa, \"ja tiedän, että hän elää, ja\nte tunnette hänet myöskin.\"\n\nElinan kasvoissa väri vaihteli. Hän astui Maija Liisan eteen ja hänen\näänensä kuului tukeutetulta ja vapisevalta, kun hän sanoi: \"Ettehän te\npettele minua. Te ette voisi niin puhua, ell'eivät sananne olisi totta.\nMiihkali elää, sanokaa, elääkö hän?\"\n\nMaija Liisa säikähti ja huudahti: \"Ah, enhän minä häntä tarkottanut.\"\n\nElina katsoa tuijotti vanhukseen. \"Ettekö tarkottanut häntä? No,\noletteko sitte aivan mielettömänä? Miten julma te olette!\" Hän pakahtui\nitkemään. \"Menkää pois minun luotani! Tiedättehän, että hän on kuollut!\"\n\n\"Niin, hän on kuollut eikä palaa enää. Minä tarkotin toista. Antakaa\nminun kertoa kaikki.\"\n\nMutta Elina ei tahtonut kuulla mitään; hän vain vastasi: \"Ei, ei, te\nolette julma! Kun susi hyppää ja saa kiinni saaliinsa, niin repii se sen\npala palalta eikä sen raaka luonto huoli mitään kyynelistä. Tahdotteko\ntekin olla kuin peto ja raadella rikki minun sieluni, kun noin\nsekottelette valetta toteen ja viskelette petollisia sanojanne\nlohdutukseksi ja avuksi; mutta kun minä hukkuvan tavalla tartun niihin\nkiinni ja toivon jo olevani pelastettu, silloin te tempaatte kaikki pois\nja syöksette minut takaisin syvyyteen.\"\n\nMaija Liisa yritti puhua ja puolustaa itseänsä, vaan Elina jatkoi:\n\n\"En, en minä huoli kuulla mitään! Joll'ette olisi niin vanha ja\njoll'ette olisi auttanut äitiäni minun hoitelemisessani, niin enpä toden\ntotta koskaan antaisi teille anteeksi.\"\n\nHän kääntyi selin Maija Liisaan ja siirtyi pois lehtipuiden taa. Samassa\nkuului lasten iloisia ääniä ja he kaikki juoksivat hänen ympärilleen.\nPaavon kädessä kiilsi Elinan häätuoppi, toinen lapsi näytti kaunista\nsilkkiliinaa ja kolmannen kädessä kiilsi kaksi kirkasta hopearuplaa.\n\n\"Katsokaas, mitä me löysimme!\" huusivat he kilpaa.\n\nElina otti tuopin. \"Mistä ihmeestä te tämän löysitte?\"\n\n\"Tuolta kuopasta, suuren männyn alta!\" vastasi Paavo, silmät ilosta\nloistavina.\n\n\"Antero istui siellä eilen\", sanoi toinen. \"Ja hän heitteli meitä\nkivillä ja kävyillä ja nauroi\", kertoi kolmas. \"Yksi kivi oli näin suuri\nja se tuli ihan jalkani viereen.\"\n\nNyt Maija Liisakin tointui ja sanoi: \"Onhan tuo teidän häätuoppinne,\nrouva Elina! Ja tämä on minun kirkkohuivini! Hän tempasi sen käteensä.\n\"Suuri taivaan Jumala, mitenkä se on tänne joutunut? Se jäi sinne\narkkuun kaiken muun kanssa, mitä minulla oli. Kelläpä oli aikaa niitä\nkorjata, kun henki oli pelastettava. Ja nyt on huivi tuossa! Kas, miten\nne ovat repineet kaunista reunaa! Kuka Herran nimessä on käynyt\nryöstelemässä Pirkkalassa ja tuonut saaliinsa tänne asti?\" Hän kääntyi\nlasten puoleen. \"Mistä te löysitte tämän? Missä on kuoppa?\"\n\n\"Tuolla, tuolla!\" huusivat lapset.\n\n\"Katsokaas, Maija Liisa!\" sanoi Elina, näyttäen kädessään tuoppia.\n\"Tunnetteko meidän häätuoppiamme? Meillä, siellä kotona on käyty\nryöstelemässä, niinkuin muuallakin.\"\n\nKuoleman kauhu valtasi Maija Liisan, kun hän ajatteli kaikkia vaaroja,\njotka olivat olleet niin lähellä heitä; sentähden hän nyt sydämensä\npohjasta sanoi: \"Jumala olkoon kiitetty, että pääsimme sieltä hengissä!\"\n\n\"Niin, Jumala olkoon kiitetty!\" sanoi Elinakin. \"Mutta minkähän tähden\nhe ovat haudanneet aarteensa tänne Keuruun salolle?\" lisäsi hän\nkummastellen.\n\n\"Kuoppa on suuren männyn juurien alla\", selitti yksi lapsista.\n\n\"Ettekö tekin lähde katsomaan?\" kehotteli Maija Liisa. \"Mennään lasten\nkanssa katsomaan.\"\n\n\n\n\nXXXI.\n\nKavallus.\n\n\n\"Minä näytän tietä. Minä osaan sinne. Osaan minäkin!\" riemuitsivat\nlapset. \"Mutta nyt tulee Antero kanssa, ja sitte hän ehkä viskelee meitä\noikein suurilla kivillä, kun näkee meidän menevän hänen kuopallensa.\nKatsokaas, hän pyrkii mukaan\", sanoi joku, kun huomasi hupelon\nriitelevän Allin kanssa kellarin suulla.\n\n\"Päästä minut! Minä lähden ulos!\" kiisteli Antero.\n\nAlli seisoi hänen vieressään epätietoisena. \"Jos lupaatte olla\ntaipuvainen, niin pääsette ulos.\"\n\n\"Mitä minä huolin teistä! Ei kukaan muukaan tottele. Minä lähden ulos!\nMinun pitää päästä! Herrat odottavat, olen minäkin herra.\"\n\n\"Oletteko herra?\" kysyi Alli, jotakin sanoakseen.\n\nAnteron ääni muuttui yhä rukoilevammaksi. \"Tuolla sisällä on niin pimeä\nja paha olla. Päästäkää minut!\n\n\"Päästäkää hänet ulos!\" pyysi Elina. \"Lapset pitää jo viedä sisään\nyöksi, vaan minä en uskalla niin kauan, kun Antero on siellä.\"\n\nAlli ja Antero tulivat ulos. Anterolla oli kädet selän taa sidottuna;\nhän katsoi taaksensa ja koetti irrottaa niitä.\n\nElina meni Allin luo näyttämään tuoppia. \"Katsokaa, tämän löysivät\nlapset metsästä.\"\n\n\"Ja tämän huivin\", sanoi Maija Liisa näyttäen ryöstettyä aarrettaan.\n\n\"Kyllä siellä vielä voi olla paljo muutakin\", vakuuttivat lapset.\n\n\"Viekää te lapset kellariin, Maija Liisa\", kehotti Elina. \"Heidänhän\npitäisi jo nukkua.\" Hän sanoi hyvää yötä heille kaikille ja lapsijoukko\npoistui kellariin.\n\nAntero astui lähemmäksi ja katsoi tuoppia.\n\n\"Aivan musta! sanoi hän, surumielisesti katsoen läsnäolijoihin.\n\n\"Itse olet musta, pahan onnen lintu!\" tiuskasi Maija Liisa. \"Sinäkö\ntämän varastit?\"\n\n\"Mistäpä hän olisi sen saanut\", arveli Alli, \"ei, se ei voi olla\nmahdollista.\"\n\n\"Lapset ovat nähneet hänet kuopan luona, jossa kaikki oli\", vakuutti\nMaija Liisa, jonka mielestä Antero kyllä kykeni tekemään mitä pahaa\nhyvänsä.\n\n\"Päästäkää auki side!\" pyysi Antero.\n\n\"Emme me uskalla\", vastasi Maija Liisa jyrkästi.\n\nAntero katsoi häneen äkäisesti. \"Mitä uskallat. Olkaa vaiti! Ette te\nmitään tiedä.\" Hän kääntyi rukoilevasti Allin puoleen: \"Päästäkää te\nside auki!\"\n\nAlli kumartui häneen päin ja sanoi hiukan salaperäisesti: \"Minulla on\nvähän puhuttavaa teille.\" Mutta Antero ei siitä välittänyt, vaan kääntyi\nElinaan päin, joka oli vaieten katsonut häntä.\n\n\"Mikä teidän silmiänne vaivaa, kun ne minua noin katsovat? En minä ole\nmikään piikkisika enkä huuhkajakaan. Menkää tiehenne!\"\n\nSitte hän heti sanoi Allille: \"Päästäkää irti minun käteni!\"\n\nAlli viittasi naisia menemään syrjemmäksi ja kävi istumaan vanhan,\nkaatuneen puun rungolle sekä veti Anteronkin istumaan viereensä.\n\n\"Päästäkää irti!\" pyysi hän taas.\n\n\"Minua on kovasti kielletty; en tiedä, uskallanko.\"\n\n\"Päästäkää auki remeli, se vaivaa minua niin kovin. Minun sieluni on\nmusta.\"\n\nMutta Alli istui liikahtamatta. \"Sanokaa minulle ensin, mistä te saitte\nsen tuopin ja huivin ja venäläiset ruplat.\"\n\nAntero nyökkäsi päällään, mutta ei kuoppaa kohti. \"Tuolta. Ihan musta!\"\n\n\"Mistä?\"\n\nAntero nyökkäsi uudestaan: \"Tuolta.\"\n\n\"Miten te ne saitte?\" kysyi Alli edelleen tutkien.\n\n\"Minun ei olisi pitänyt syntyä. Sielu on musta.\"\n\n\"Mistä te ne saitte?\"\n\n\"Minä tunnen kaikki herrat ja olen hyvin onnellinen. Minä tunnen\nkaikki.\"\n\nAlli katsoi häntä vielä uteliaammin. \"Mitkä herrat? Ovatko ne\nsuomalaisia vai venäläisiä?\"\n\n\"Kaikki. Minun ei olisi pitänyt syntyä.\" Hän kumartui eteenpäin ja sanoi\nviekkaasti ja salaperäisesti hymyillen: \"Minä otin kaikki tyyni.\nTuonne!\" Hän nousi ylös. \"Päästäkää irti side! Minun pitää lähteä.\"\n\n\"Me lähdemme yhdessä\", vastasi Alli, uskaltamatta päästää häntä\nnäkyvistä. Sitä paitsi hän myöskin toivoi saavansa selkoa hänen\npiilopaikastaan. \"Odottakaahan vähän\", sanoi hän ja juoksi sanomaan\ntoisille, mihin aikoi lähteä, ja riensi takaisin. Antero sill'aikaa\nistui jalkojaan katsellen ja supisten itsekseen:\n\n\"Ihan musta. Minun ei olisi pitänyt syntyä. Ihan musta.\"\n\nAllin palattua sanoi hän: \"Minä näin herran.\"\n\n\"Älkää pelätkö herroja, eivät ne meille pahaa tee.\"\n\n\"Päästäkää irti kädet!\"\n\n\"Tuletteko sitte näyttämään minulle, mistä te saitte aarteenne?\"\n\n\"Tuolta!\" nyökkäsi Antero.\n\nAlli päästi hänen kätensä, ja kun ne olivat irti, ojensi hän ruumistansa\nja polki jalkaa. \"Nyt minun pitää lähteä\", sanoi hän viimein.\n\n\"Tulkaa nyt näyttämään, mihin olette kätkenyt tavaranne.\"\n\nHiljaa ja taipuvaisesti astui Antero sinne päin, jonne oli viitannut, ja\nAlli seurasi ääneti jälestä.\n\nMutta ylempänä mäillä astuskeli sotamies varovasti. Merkit olivat\nlakanneet niihin kahteen iskuun, jotka olivat jymähtäneet. Kaikki oli\nhiljaa, niin hiljaa, kuin ainoastaan syvässä salossa voi olla. Liiaksi\nluottamatta siihen astuskeli ukko joka askeleella kuunnellen ja\ntähystellen. Viimein kuuluikin heikosti etäältä ihmisääniä. Sotamies\nhiipi vesakkoon ja kumartui piiloon. Kahden miehen astuntaakin saattoi\njo erottaa ja heidän puheensa läheni. Viimein jo kuuluivat sanatkin\naivan selvään, mutta ne eivät olleet vieraita tai vihollisia; tulijat\nolivat omia kotimaan miehiä, niinkuin heidän puheensakin: Miihkali ja\nElias. Kun sotamies yht'äkkiä ja kuulumattomasti ilmestyi heidän\neteensä, tarttuivat he molemmat hämmästyen miekkaansa; vaan hetipä\nsissit jo tunsivat kumppanin ja Elias huudahti iloisesti: \"Kas, Kaska!\"\nOlipa kuin he olisivat kohdanneet ilon ilmi elävänä. Tervehdittiin ja\nlausuttiin ilmi iloa molemmin puolin, seliteltiin, mitenkä oli tultu\ntässä yhteen sattumaan, ja nyt Kaska kuuli Jylhänkiven jymäysten olleen\nmerkkinä Yrjölle ja muille sisseille, että vakoojat olivat onnellisesti\npäässeet sinne asti. Kaska puolestaan kertoi, mitenkä hän oli yhdessä\nAllin kanssa matkalla Porista Kajaaniin ja miten he täällä olivat\ntavanneet Elinan sekä pyysi miehiä lähtemään naisia tervehtimään. Sissit\neivät olisi tarvinneetkaan sitä kehotusta. Talon paikka oli Miihkalille\nennestään tuttu ja nyt hän aikoi käyttää kellaria viimeisenä\nluotettavimpana turvapaikkana, jos sissit alkoivat peräytyä tänne päin.\nAlas laskeutuessa sanoi Kaska Miihkalille:\n\n\"Kalpea olitte silloin, kun teidät viimeksi näin, vaan vielä kalpeampi\nolette nyt.\"\n\n\"Minä en ole nukkunut moneen yöhön, vielä vähemmin päivillä.\"\n\n\"Surut kalventavat enemmän kuin vaivat\", sanoi Elias, \"ja huolet tekevät\nmiehen harmaaksi ennen aikojaan. Jos ajattelemme, mitä Miihkali on\nkokenut, niin on ihme, että hän vielä elää.\"\n\n\"Minulla on vielä jotakin tekemättä, koska Herra on säästänyt minua\",\nvastasi Miihkali.\n\nVähän aikaa astuivat he vaieten ja kukin omissa ajatuksissaan. Viimein\nsanoi Kaska: \"Jättiläistyön te olette tehneet täällä, niin pieni joukko\nja niin lyhyessä ajassa.\"\n\n\"Kun hätä on neuvomassa ja hyvää tahtoa on, niin kyllä se käy\", arveli\nElias.\n\n\"Jos päälliköillä olisi ollut sama mieli kuin kansalla, niin olisipa nyt\naivan toisin moni asia.\"\n\n\"Niin todellakin\", virkkoi Miihkali, \"toisin olisi sekä entiset että\nnykyiset, vieläpä tulevatkin asiat.\" Ja niin alkoivat he puhella siitä\nkoko Suomen kansalle tyhjentymättömästä aineesta, kunnes saapuivat talon\nsijalle.\n\nVesakon edessä, joka peitti kellarin suuta, istui Maija Liisa mummo. Hän\noli saanut lisähuolen, kun hänen kirkkohuivinsa oli ainiaaksi turmeltuna\nja Tavastien muistituoppi niin huonossa kunnossa, ett'ei siinä näkynyt\nrahtuistakaan entisestä kiillosta. Nyt kun hänellä oli aikaa ja rauhaa\nlapsilta, koetti hän edes vähän sitä puhdistella. Pesten ja hangaten\ntuoppia esiliinansa nurkalla iloitsi hän, kun vähänkin työ onnistui.\nSiinä puuhassaan hän ei huomannut miehiä, ennenkuin he kaikki kolme\nseisoivat aivan hänen edessänsä. Hänellä ei ollut aikaa nähdä, ystäviäkö\nhe olivat vaiko vihollisia; hämmästyksissään hän oli näkevinään vain\nvenäläisiä. Hänen vanhat jalkansa eivät kannattaneet, hän oli kuin\näkisti rampautunut; pääsemättä pakoon heittäytyi hän viimein polvilleen\nja rukoili puoli tukahtuneella ja vapisevalla äänellä: \"Armoa!\"\n\n\"Nouskaa ylös, Maija Liisa!\" sanoi Miihkali. \"Ettekö te enää tunne\nminua?\"\n\n\"Ettekö te olekaan kuollut, herra?\"\n\n\"En, en minä kuollut ole, kyllä minä elän ja olen nyt tässä.\"\n\n\"Jumala meitä armahtakoon!\" toivotteli Maija Liisa noustessaan, \"sitä\nminä en olisi koskaan uskonut. Antakaas minun suudella kättänne.\" Ja\nilosta itkien suuteli hän Miihkalin kättä ja nutun helmaa. \"Ja te olette\nherra Elias! Teidät minä ensin tunsin, mutta minä tiesinkin teidän\nolevan elossa, vaikka teidän sanottiin palelluttaneen jalkanne.\" Ja hän\nsuuteli Eliaksenkin nuttua. \"Mitähän rouva Elina sanoo? Ah, herra\nMiihkali, teidän rouvanne asuu tuolla sisällä ja hän juuri nyt itkee\nteidän kuolemaanne. Kerrottiin teidän kaatuneen Isonkyrön taistelussa\neikä hän tahdo ollenkaan huolia lohdutuksesta. Jos hän nyt tulee ulos ja\nyht'äkkiä näkee teidät, niin kuolee hän pelkästä ilosta.\"\n\n\"Sanokaa hänelle, että minä elän\", pyysi Miihkali ja Maija Liisa läksi.\n\n\"Oletteko te nainut mies?\" kysyi Kaska ihmetellen.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Sitä ei ole kukaan tiennyt enkä minäkään\", sanoi Kaska oudoksuen.\n\n\"En minäkään\", toisti Miihkali hajamielisesti.\n\nSotamies ihmetteli vielä enemmän. \"Kuulitteko?\" kysyi hän Eliakselta.\n\"Hän sanoi: en minäkään. Eiköhän hänen päässänsä ole vähä vikaa; koko\ntien on hän tähystellyt, niinkuin ei olisi oikein selvillä.\"\n\n\"Eikä se olisi ihmekään\", sanoi Elias. \"Kun veri juoksee pois ruumiista,\ntulee pää heikommaksi ja yhä tyhjemmäksi, ja silloin ei järjelle jää\nmitään tukea, ymmärrättehän. Ihan niinkuin herne tyhjässä pallossa. Jos\npalloa puistellaan, lentelee herne seinästä toiseen, niin että kaikuu,\nja kun puhutellaan heikkovoimaista ihmistä, niin hän kyllä vastaa, mutta\nse on tyhjää ääntä, sillä päässä ei ole verta, nähkääs, ja semmoinen\nmies on hän.\"\n\nHe olivat siirtyneet syrjemmäksi, mutta turhaan, sillä ei Miihkali heitä\nenää ollenkaan huomannut; hän istui omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän\nei huomannut mitään eikä siis Elinaakaan, joka ulos tultuaan\nlevottomuuden sekaisella ilolla katseli ympärilleen ja huomasi ensin\nEliaksen, vaan ei tämän veljeä.\n\n\"Eihän häntä näy!\" sanoi hän pettyneenä. \"Maija Liisa, näitteköhän vain\noikein? Ettehän toki petelle minua.\"\n\n\"Tuossahan hän on!\" vastasi vanha palvelija.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nJälleen näkeminen.\n\n\nMiihkali nousi hitaasti, astui Elinaa vastaan ja kysyi: \"Elina, etkö\nsinä enää tunne minua?\"\n\nElina juoksi hänen luoksensa ja kiersi kätensä hänen kaulaansa. Miihkali\nsuuteli häntä vaiti. Elina syleili miestänsä vielä kerran ja kääntyi\nsitte Maija Liisaa hyväilemään.\n\n\"Katsokaa\", riemuitsi hän, \"Miihkali on täällä! Elämäni ilo on palannut!\nAh, te ette tiedä, ette tiedä! Häntä olenkin ikävöinyt niin kovasti,\nett'eivät vuoret suinkaan paina maata niin raskaasti kuin tämä ikävä.\nMutta nyt hän on täällä, minun luonani. Jospa tietäisitte iloni, mutta\nei kukaan, ei kukaan sitä tiedä eikä ymmärrä paitsi Jumala, joka on\nnähnyt minun suruni.\"\n\n\"Miten ilo nuorentaa ja kaunistaa!\" sanoi Maija Liisa. \"Tehän olette nyt\naivan kuin toinen ihminen.\" Ja Maija Liisa itsekin oli kuin toinen\nihminen; hänen vanhoista kasvoistaan ei ollut näkynyt semmoista ilon\nloistoa sitte nuoruuden päivien.\n\n\"Paljon olemme saaneet kokea, Elina\", sanoi Miihkali.\n\nNe sanat palauttivat vanhan palvelijan tajuunsa, niin että hän huomasi\nsanoa toisille miehille: \"Lähtekäämme sisään. Teidän pitää kertoa\nminulle herra Miihkalin pelastumisesta, ja sill'aikaa saavat he rauhassa\npuhella.\" Hän meni kellariin ja miehet katosivat myöskin sinne.\n\nElina otti Miihkalia kädestä. \"Nyt me emme enää koskaan eroa.\"\n\n\"Älä pyydä minua jäämään, minun täytyy mennä pois.\"\n\n\"Poisko vielä uudestaan? Ei, ei! Onhan täällä muita, joita ei niin\npaljoa kaivata kuin sinua ja jotka eivät niin paljoa voi vaikuttaa\ntaistelun alkupuolella kuin sinä. Lähetä heidät sijastasi.\"\n\n\"Itse kukin paraiten tietää, mihin kelpaa, ja minä tiedän paremmin kuin\nkukaan, että rauhalliset toimet nyt yhtä vähän sopivat minulle kuin\nminäkään niihin.\"\n\nElina katsoi katsomistaankin häntä. \"Miten olet muuttunut synkän ja\naivan toisen näköiseksi, kuin ennen olit\", sanoi hän. \"Tukkasi on\nharmaa! Minä huomaan silmistäsi, suustasi ja kaikesta, miten paljon olet\nkokenut.\"\n\n\"Kaikki me olemme kokeneet, sinä ja minä ja kaikki, mitä elävää on\nSuomessa!\"\n\nHe olivat käyneet istumaan vierekkäin ja Elina sanoi ajatuksissaan:\n\"Niin, niin, on oikein ihmeellistä, miten paljon elämä jaksaa\nkukistumatta kestää. Milloinkahan tulee parempi aika?\"\n\n\"Kohta\", vastasi Miihkali vakavasti, \"kohta joko valkenee ja me saamme\nkuninkaan kotiin taikka on kaikki hukassa. Moni jo nyt uskoo, ett'ei\nenää ole mitään toivoa.\"\n\n\"Onko maa antautunut?\"\n\n\"Voimat ovat lopussa. Kivekkäät vielä liikkuvat hätyyttämässä\nvihollista, mutta meillä ei ole millaistakaan armejaa, ja liian heikot\nme olemme ryhtymään ratkaiseviin toimiin.\"\n\n\"Mitä sitte puhut taisteluun palaamisesta?\" Vähäsen toivoa oli\nvälähtänyt Elinan mielessä, mutta pianpa se sammui, kun Miihkali\nvastasi:\n\n\"Kun minä läksin sinun luotasi, vannoin silloin voittavani taikka\nkuolevani. Voitto yhä vielä pysyy piilossa, mutta minä etsin sitä\nkuolemaani asti.\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi Elina, \"ensimäisen lupauksesi olet aivan\nunhottanut. Rauhan ja sanan palvelija on siirtynyt miekan ja taistelun\nmieheksi. Mutta minä en sinua moiti, itsehän paremmin tunnet asiasi.\"\n\n\"Jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat, ja sinä päivänä, kun\nminä paljastin miekkani, otettiin sana minulta pois. Nyt minä en enää\nsitä löydä. Ammatti, jonka itse valitsin, on sysännyt syrjään pakotetun\ntoimen, mutta mitä etemmäksi tarkotusperä hälvenee, jota varten olen\ntaistellut, sitä enemmän voimani vähenevät. Minun sieluni ikävöi lepoa\nja sovintoa.\"\n\n\"Anna elämän sovittaa, mitä elämä on rikkonut\", pyysi Elina. \"Älä etsi\nennenaikaista kuolemaa, jos kaikki voiton toivo on haihtunut.\"\n\nMiihkali ei näyttänyt huomaavan Elinan sanoja, sillä hän puhui ikäänkuin\najatuksissaan: \"Korkeimman käsi on ohjannut minun askeleeni tänään tänne\nsinun luoksesi. Anna minulle anteeksi, Elina!\" Hän tarttui hänen\nkäteensä ja suuteli sitä.\n\n\"Mitäpä minulla olisi anteeksi antamista sinulle, jota niin suuresti\nrakastan!\"\n\nLapset tulivat juosten. He olivat nukkuneet kosteassa kellarissa, vaan\nheränneet miesten tulosta. He pysähtyivät ihmetellen katsomaan, kun\nnäkivät Miihkalin istuvan Elinan vieressä.\n\n\"Kenen kaikki nuo lapset ovat?\" kysyi hän.\n\n\"Turvattomia ja yksinäisiä kuin taivaan linnut.\"\n\n\"Ja miten sinä olet heidät löytänyt?\"\n\n\"Kysy, miten puoloja metsästä löytyy. Minä olen poiminut heitä\nkaikkialta, missä vain on sattunut.\"\n\nHän viittasi iloisesti: \"Katsokaas, lapset, tässä on ystäväni, josta\nolen puhunut ja jota olen ikävöinyt ja surrut. Tulkaas tänne! Rakastakaa\nhäntä kaikki, kaikki! Rakastakaa minuakin!\"\n\nLapset lähestyivät ja Elina jatkoi, hyväillen vetäessään heitä\nyksitellen luoksensa: \"Nämä ovat olleet minun lohdutukseni ja minun\ntulevaisuuteni sill'aikaa, kun sinä olit poissa. Kun suru on raadellut\nsydäntäni, olen minä ajatellut: nämä kasvavat toisen ajan varalle ja\nsaavat iloisempia päiviä. Ja kun tunsin heikkoutta ja horjuvaisuutta\nhyvänteossa, olen aina ajatellut: nämä oppivat minun vioistani tulemaan\nparemmiksi.\"\n\n\"Opeta heidät tulemaan itsesi kaltaisiksi, paremmiksi he eivät voi\ntulla. Sinä osaat rakastaa ja osaat antaa anteeksi; sitä minä toivon ja\nsiihen luotan.\"\n\nLapset olivat jo juosseet kellarin suulle leikkimään, ja nyt kuului\nMaija Liisa huutavan heitä takaisin.\n\nMutta metsästä päin lähestyi Alli Anteron kanssa toisten huomaamatta.\nÄkkiarvaamatta nähdessään Miihkalin pysähtyi hän katselemaan häntä juuri\nsinä hetkenä, kun Miihkali toisen kerran otti Elinan käden suudellakseen\nsitä moneen kertaan.\n\n\"Anna anteeksi! anna anteeksi!\" pyyteli hän.\n\nElina kiersi kätensä miehensä kaulaan ja vastasi:\n\n\"Minulla ei ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, mutta anna sinä\nanteeksi, että minun rakkauteni tahtoisi niin mielellään pitää sinua\nelämässä ja minun luonani.\"\n\nMiihkali suuteli häntä ja Alli katsoi heitä kuin kuolemaa. Hän astui\npari askelta, mutta maa tuntui horjuvan hänen allansa, niin että hänen\ntäytyi nojautua puuhun. Antero seisoi vieressä ja osotti hymyillen\nistujoita. Silloin Elina huomasi Allin ja riensi hänen luoksensa.\nMiihkali hypähti seisomaan, mutta ei astunut askeltakaan, katsoi vain\nkatsomistaan. Viimein sentään riensi hänkin sinne.\n\nJa miten iloisesti Elina kääntyi häneen päin ja sitte taas jälleen\nkuvana seisovaan tyttöön: \"Alli, Miihkali elää! Hän on tässä! Katsohan,\ntämä on minun mieheni!\"\n\n\"Se ei ole totta!\" vastasi Alli.\n\nElina otti Miihkalia kädestä. \"Hän ei tahdo uskoa, että sinä elät ja\nettä minä sain sinut jälleen. Ah, tuskinpa sitä osaan itsekään oikein\nkäsittää. Mutta totta se kuitenkin on. Vastaapas, Miihkali, sano\nAllille, että me olemme mies ja vaimo.\"\n\n\"Me olemme mies ja vaimo.\"\n\nAlli katsoi hetkisen, horjahtui ja kaatui tunnottomana maahan. Antero\nkatsoi häntä suruisesti, pää kumarruksissa.\n\n\"Minun sieluni on musta\", supisi hän.\n\n\"Me pelotimme, häntä\", sanoi Elina. \"Hän oli kuullut sinun kaatuneen\nIsonkyrön kentällä, ja nyt hänestä kaiketi tuntui, kuin olisi nähnyt\nhaudasta nousseen kummituksen. Ah, ehkäpä hän myöskin ajatteli, mitä hän\nitse on kadottanut.\"\n\nMiihkali seisoi hämillään. \"Meidän täytyy ... pitäisi ... se on ... auta\nhäntä, Elina, minä en voi.\" Hän istuutui etemmäksi muista ja itkeä\nnyyhki kuin lapsi.\n\nElina juoksi kellariin ja palasi heti Maija Liisan ja miesten kanssa,\nsanoen: \"Tuossa hän on. Meidän pitää koettaa saada hänet henkiin.\"\n\n\"No, johan minä sanoin\", vastasi Maija Liisa. \"Kuka käski hänen mennä\nyksin Anteron kanssa. Kuka nyt takaa, ett'ei hän ole noiduttu ja onneton\nijäksensä. Lapsi raukka! Vettä hänen pitää saada. Tuokaa vettä! Hän on\nkuin kuollut.\"\n\nKaska toi vettä hatussaan, mutta Maija Liisa ei tyytynyt. \"Kaatakaa\npois!\" sanoi hän. \"Eihän tyttö voi juoda hatusta, kun hän nyt\ntuommoisena on.\" Ja hän meni itse talon rappeutuneelle kaivolle, otti\nsiitä vettä Elinan häätuopilla. Pian Alli heräsikin ja nousi istumaan,\nvaan kaatui uudestaan.\n\nAntero oli levoton, hänkin tavallaan, ja kumartui pyörtyneen puoleen,\nsanoen: \"Ihan musta. Minun ei olisi pitänyt syntyä.\"\n\nMaija Liisa tiuskasi äkäsesti hänelle: \"Älkää siinä loitsiko enempää\npahaa hänelle, kuin jo olette saanut aikaan! Mikähän tytöllä on?\nViekäämme hänet kellariin, että saamme häntä rauhassa hoidella.\" Alli\nkannettiin sinne ja Elina meni sinne myöskin, sanoen: \"Voi miten onneton\nhän on, tyttö parka!\"\n\nMutta Antero otti tuopin maasta, meni Miihkalin luo, joka istui aivan\nliikkumatta, ja sanoi: \"Armollinen herra, te olette hyvin onnellinen ja\nihan musta. Minunkin sieluni on musta.\"\n\nMiihkali katsahti häneen. \"Onneton, mitä sinä täällä teet ja mitä\ntahdot?\"\n\n\"Minun ei olisi pitänyt syntyä.\"\n\n\"On paljon muitakin, joiden ei olisi pitänyt syntyä.\"\n\nAntero hymyili viekkaasti ja sanoi: \"Jos maailma olisi oikea, niin\nvääryys olisi oikeus, eikä oikeus silloin olisi vääryys, mutta en minä\nollut se, vaan Sippola.\"\n\nElina palasi heidän luoksensa ja Miihkali kysyi häneltä: \"Milloin tämä\nonneton tuli tänne?\"\n\n\"Hän oli täällä ennen meitä\", vastasi Elina. \"Hän näyttää täällä\nkuljeksineen jo kauankin ja löytäneen kätköjä. Mutta hänen sielunsa on\npimennyt eikä hänellä näytä olevan rauhaa. Hän on hullu.\"\n\n\"Hulluko! Niin, työmme seuraavat meitä.\"\n\n\"Sodanko töitä tarkotat?\" kysyi Elina.\n\n\"Kavaluuden työt. Kun omatunto polttaa sielua, kuihtuu ymmärrys.\nSiinähän on jäänyt tuomio Herrallemme.\"\n\nMiihkalin ja Elinan puhellessa sulloi Antero tuopin täyteen hiekkaa ja\nsammalia ja ojentaen sen Miihkalille sanoi: \"Katsokaa, ihan musta, ihan\nmusta.\"\n\nElina otti pikarin ja kääntyi Miihkaliin päin. \"Katso, tämän ja muutakin\novat lapset löytäneet metsästä. Arvattavasti ovat venäläiset raastaneet\nsen Pirkkalasta, vaan miten se on joutunut tänne?\"\n\nMiihkali otti tuopin. \"Kurkien häätuoppi! Niin, meidän häätuoppimme.\"\n\n\"Vaan miten se on joutunut tänne?\"\n\n\"Me voitimme venäläisten kuormaston Längelmäellä ja otimme heidän\nsaaliinsa. Siinä oli paljon suomalaisista kodeista ryöstettyä tavaraa ja\nmyöskin tämä tuoppi. Joku, luultavasti Antero, on ollut petollinen ja\nvarastanut meiltä suurimman osan.\"\n\nAntero katsoa tuijotti Miihkaliin. \"Minun sieluni on musta, ihan musta,\nihan musta.\" Hän kääntyi ja meni itsekseen supisten metsään.\n\nElina katsoi murheellisena hänen jälkeensä ja sanoi: \"Kohtapa hänen\nsynneistään tuli kosto. Ehkä katumus ja suru ovat riistäneet häneltä\nymmärryksen.\"\n\n\"Ehkä. Toinen ei voi mitata, mitä toisen mielessä kytee.\"\n\nElina tyhjensi tuopin ja pyyhki pois tomun, sanoen: \"Miihkali, koska\nJumala on niin ihmeellisesti antanut meidän löytää toisemme ja tämän\npikarin, josta ensi kerran joimme toistemme onneksi miehenä ja vaimona,\nniin täyttäkäämme se vielä kerran ja juokaamme yhdessä.\"\n\nHän otti tuopin täyteen vettä ja joi sanoen: \"Miihkali, minä juon\nnuoruutemme ja lapsuutemme rakkauden muistoksi. Minä pyydän sinua\nantamaan anteeksi, jos minun sanani eivät ole olleet semmoiset, kuin\nolisi pitänyt, silloin kuin sinä läksit minun luotani pois taisteluun.\nOle varma, että ne sanat kyllä ovat puolestaan kostaneet. Kiitetty\nolkoon Jumala, kun nyt saan sanoa sinulle, että se hetki on raskaasti\nrasittanut minun mieltäni yöt päivät.\"\n\nHän joi vielä kerran ja antoi sitte tuopin Miihkalille.\n\n\"Sinä olet Jumalan enkeli ja liian hyvä minulle\", vastasi Miihkali\njuodessaan, mutta silloin kuului vieno kilahdus, kultarengas katkesi\ntuopin ympäriltä, kädet, jotka olivat pitäneet sitä koossa, olivat\nirtautuneet ja palaset putosivat maahan.\n\n\"Minäkö sen nyt tein? Anna anteeksi, Elina!\"\n\n\"Älä sano alinomaa tuota anna anteeksi, se kuuluu, kuin olisi sinulla\nkuoleman synti sydämelläsi.\"\n\nMiihkalin ei tarvinnut vastata, sillä Alli tuli juuri ulos ja Elina meni\nosanottavaisesti häntä vastaan, kysyen: \"Mitenkä nyt voit, pikku Alli\nraukka?\" Elina yritti syleillä häntä, mutta tyttö työnsi kylmästi ja\njäykästi pois.\n\n\"Surkuttele itseäsi\", sanoi hän.\n\nMiihkali nousi ja astui askeleen heihin päin, sattumalta katsellen Allia\nsilmiin.\n\n\"Älä tule lähelle minua\", torjui Alli. \"Minä en tahdo nähdä sinua!\" Ja\nhän riensi pois metsään päin.\n\n\"Alli raukka\", virkkoi Elina. \"Sinä muistutat hänelle liian paljon sitä,\njonka hän on kadottanut. Suru saa hänet mielettömäksi.\"\n\nMaija Liisa ja miehet tulivat nyt myöskin ulos, mutta Miihkali ja Elina\neivät heitä huomanneet. Käsitysten astuskelivat he edestakaisin pitkin\nmetsän reunaa.\n\nMaija Liisa katseli heitä iloiten ja sanoi muille: \"Nuo kaksi ovat nyt\niloisimmat ja onnellisimmat koko Suomessa.\"\n\n\"On minullakin yksi odottamassa, jos hän enää lienee elossa\", vastasi\nKaska. \"Minä toivon, että Jumala suo meidän nähdä toisemme.\"\n\nMaija Liisa kääntyi Eliaksen puoleen, sanoen: \"Toivosinpa teidän voivan\nsanoa samaa, herra Elias, mutta te taidatte olla yksin.\"\n\n\"Yksin olen ja yksin olen ollut koko elinaikani. Kolmen vuoden ijässä\nolin, kun äitini kuoli, ja ihmiset sanoivat hänen kuolleen ankarista\npäivätöistä Surunlinnassa. Muutamien vuosien kuluttua herätti isäni\nminut eräänä yönä, sanoen: Nouse pois, Elias, sanomaan minulle hyvästi;\nminä nyt lähden sotaan. Ja hän meni eikä koskaan palannut. Mutta minua\nkuljetettiin talosta taloon, kunnes kasvoin sen verran, että omin\nneuvoin tulin toimeen. Siitä asti ei ole kukaan minua odottanut eikä\nkaivannut.\"\n\nKaska oli siirtynyt etsimään soveliasta sammalta piippuunsa eikä siis\nkuullut, kun Maija Liisa sanoi: \"Puhelivathan ne ihmiset minkä mitäkin\nteistä Elinan häiden aikaan.\"\n\n\"Mitä minä huolin ihmisten loruista!\"\n\n\"No, no, älkäähän pahastuko. Ette te siltä olisi huonompi mies. Kukapa\nei mielellään tahtoisi ystävää?\"\n\nElias leppyi ja vastasi melkein surumielisesti: \"Ah, Maija Liisa, ette\ntiedä, miltä tuntuu tuo ajelehtiminen aina lapsuudesta asti ilman kotia\nja turvaa ja löytämättä edes yhtään, jolle voisi kertoella kaikki, mikä\non rasittanut tai hyvittänyt mieltä koko elinajan. Kaikkialta, missä\nvain kuljeksin, etsin rauhaa ja kotia. Minulla ei ole koskaan sitä\nollut.\"\n\nElina ja Miihkali palasivat heidän luoksensa, ja Miihkali kysyi: \"Mitä\narvelet, Elias, eikö meidän pitäisi kohta jo palata?\"\n\n\"Kyllä minä olen valmis\", vastasi hän.\n\nMaija Liisa löi ihmeissään kätensä yhteen, huudahtaen: \"Ilmanko ruokaa\nja lepoa! Sanokaa te, rouva Elina, ett'eivät he saa niin lähteä. Meillä\non koko joukko paistettuja lintuja, ja sitä paitsi onhan nyt pimeä yö.\nMihinkä te nyt menisitte. Odottakaa toki, kunnes päivä rupeaa\nvalkenemaan.\"\n\nElias katsoi Miihkalia ja sanoi: \"Sinä kyllä näytät tarvitsevan lepoa,\nmutta jos et sitä saa täällä, niin et sitä saa sielläkään.\"\n\n\"Kun olen kestänyt tähän asti, niin kyllä kestän vielä loppuunkin.\"\n\n\"Entä jos kaadut väsymykseesi, ennenkuin loppu tuleekaan?\" jatkoi Elias.\n\n\"Parempi teidän on levätä täällä kuin kaatua kesken tielle\", sanoi\nKaska, joka nyt oli myöskin palannut muiden luo.\n\n\"Miksi ette pyydä herra Miihkalia viipymään, rouva Elina?\" ihmetteli\nMaija Liisa.\n\n\"Minun pyyntöni\", vastasi Elina, \"tietää ja kuulee hän sanomattakin.\nMinä olen ehkä pyydellyt häntä enemmän, kuin olisi pitänytkään. Mutta\nminä vielä pyydän kerran, ehkäpä viimeisen: viivy täällä huomisaamuun!\"\n\n\"No niin, minä viivyn\", vastasi Miihkali hitaasti.\n\n\"Jumala olkoon kiitetty niistä sanoistanne\", sanoi Maija Liisa. \"Tulkaa\nminun kanssani, Kaska auttamaan minua sisällä. Olisipa kuitenkin ollut\nhirveätä, jos he eivät olisi mitään maistaneet meillä.\"\n\nKaska ja Maija Liisa riensivät kellariin ja toiset istuutuivat lähelle\nsen suuta. Elina katsoi rukoilevasti Miihkalia silmiin ja sanoi: \"Sinun\npitää viipyä täällä mielelläsi eikä ainoastaan pakosta.\"\n\n\"Toivokaamme, ett'ei meidän tarvitse sitä katua\", vastasi hän.\n\n\"Paras pitää hyvänään kaikki, niinkuin on. Tulevaisuus on Jumalan\nkädessä ja hän tietää, ett'emme nyt voi tehdä toisin\", sanoi Elias.\n\nNe sanat johtivat Elinan mieleen miesten toimet ja hän kysyi:\n\n\"Kohta me eroamme taas, enkä minä vielä tiedä vähintäkään teidän\npuuhistanne tai mitä on tulossa.\"\n\n\"Tuossa istuu Keuruun miesten päällikkö ja etevimpänä heistä\nmainittakoon hänen veljensä. Koko Suomi horjuu ja kukistuu idästä\npuhaltelevan kuuman myrskyn voimasta, mutta Keuruun seutu ei vielä\ntunnusta itseään voitetuksi.\"\n\n\"Mutta\", vastusti Elina, \"kouran täysi miehiä voitetussa maassa, mitä te\nsaatte aikaan? Kohta teidät voitetaan, niin että joudutte turmioon.\"\n\n\"Pitää vain voittaa aikaa\", sanoi Miihkali, \"ja viivyttää vihollista\nniin kauan kun voimme. Kun Kaarle-kuningas palaa, tottahan silloin\nkeksitään neuvoja, ja hänen voimansa kasvaa kaksinkertaiseksi, kun hän\nnäkee meidän pysyneen hänelle ja valtakunnalle uskollisina viimeiseen\nasti.\"\n\n\"Jumala suokoon hänen palata pian!\" huokasi Elina. \"Minusta vain näyttää\nkaikki apu tulevan nyt liian myöhään. Minä pelkään onnen luopuneen\nmeistä ainiaaksi.\"\n\n\"Jos velvollisuus pettää, luopuu onnikin\", vastasi Miihkali.\n\n\"Miten onnelliset te miehet olette\", virkkoi Elina, \"te voitte\nrakennella suuria aikeita ja toteuttaa ne. Me naiset voimme ainoastaan\nikävöidä ja itseksemme toivoa olevamme teidän kaltaisia, mutta meidän\ntäytyy samalla tukeuttaa ne ajatukset, jotka ovat meille liian\nkorkealla. Ja kuitenkin, miten mielellämme antaisimmekaan osamme\nkaikkeen siihen, joka on suurta ja ylevää.\"\n\n\"Älkää surko\", vastusti Elias, \"naisen osaa elämässä, rouva Elina, tai\nhänen hiljaista vaikutusalaansa. Kun tarkoin katsotaan, niin hiljaiset\npyrinnöt ne enemmän vaikuttavatkin kuin kaikki huudot.\"\n\nElina ei tiennyt, pitikö hänen uskoa noita sanoja. Hän katsoi kysyvästi\nMiihkaliin, joka sanoi:\n\n\"Niin, niin, kyllä se on niin. Kun miekka putoaa meidän rauenneesta\nkädestämme ja meidän työmme päättyy, silloin elää ja kukoistaa teidän\ntyönne tulevien aikojen varalle.\"\n\n\"Jos me silloin vielä elämme, niin lähinnä Jumalaa kiittäkäämme niitä,\njotka ovat turvanneet maata ja meitä.\"\n\n\"Mitä me olemme puolustaneet, sitä te rakastakaa ja hoitakaa\", lisäsi\nMiihkali. \"Siitä riippuu koko tulevaisuus.\"\n\nElina katsoi häntä silmiin. \"Se on oleva minulla lohdutuksena, kun sinä\nolet poissa ja minä istun yksinäni erämaassa, ajatellen, että sinä et\nehkä koskaan enää palaa. Mutta uni ei anna minun sielulleni rauhaa,\nennenkuin sinä näyttäydyt, niin että minä tiedän, missä olet, ja kun\nsinä tulet, tervehdin minä sinun varjoasi, niinkuin yksinäinen vaeltaja\ntervehtii loistavaa tähteä, joka pilkuttaa öisten pilvien välistä.\"\n\nMiihkali vastasi: \"Suru kasvattaa suuria ajatuksia ja Jumala antaa\nsinulle voimaa ne toteuttaa. Lupaa kestää elämää, lupaa säästää\nvoimiasi, siitä riippuu tulevaisuus; Herra on sinun kanssasi.\"\n\n\"Jospa sinäkin olisit!\"\n\nMaija Liisa tuli kutsumaan sisälle. \"Illallinen on valmiina, älkää\nviipykö.\"\n\nKaikki nousivat ja menivät sisään. Mutta taivaan rannalta näkyi nousevan\nkuun reuna ja mitä pitemmälle yö kului, sitä laajemmalti kirkasti se\nlempeällä valollaan metsien hämärää. Kaikki oli hiljaa ylt'ympärillä,\nainoastaan Antero leikitteli risuilla, joita hän selällään maaten viskoi\nylös ja otti jälleen kiinni. Sitte nousi hän ja nojasi selin suureen\nkiveen sekä supisten repi havuja oksista, joita riippui hänen päänsä\npäällä.\n\n\"Ihan musta, ihan musta\", mutisi hän, kun Alli hitaasti lähestyi\nmetsästä päin ja istuutui kivelle vähän, matkan päähän kellarin suusta.\nKädet olivat hänellä jäykkinä sylissä ja silmät puoli ummessa. Sillä\nlailla hän istui hetkisen, mutta viimein kuului astuntaa. Kaska tuli.\nNähtyään tytön kalpeana katsoa tuijottavan, meni sotamies hänen\nluoksensa ja kysyi:\n\n\"Miksi istutte täällä? Teitä kaivattiin sisällä; me pelkäsimme teidän\njoutuneen johonkin onnettomuuteen.\"\n\nAlli katsoi yhä häneen, vastaamatta mitään. Hän ei näyttänyt ymmärtäneen\nsotamiehen sanoja.\n\n\"Mitenkä te voitte?\" kysyi Kaska edelleen. \"Oletteko sairas vai onko\nsäikäys vienyt teiltä ymmärryksen?\"\n\n\"En tiedä. Kaikki ajatukseni seisovat, mutta en minä ole kipeä. Mitä\npitää minun tehdä? Onko tässä vaara tulossa? Sanokaa vain, sillä tänä\nyönä minä jaksan paljon.\"\n\n\"Menkää levolle, te olette työskennelleet yli voimienne.\"\n\nAlli oli noussut seisomaan, mutta istuutui nyt jälleen, ja äsken niin\nkurjannäköiset kasvot muuttuivat vähitellen sangen murheellisiksi. Kaska\nei tiennyt mitä ajatella hänestä; hän aikoi jo lähteä tiehensä, vaan\nsilloin Alli osotti Anteroa ja sanoi: \"Katsokaas tuota! Hän istuu ja\npieksää itseään. Näettekö, miten hän repii oksia ja nauraa omalle\nsurullensa? Miksi on hän syntynyt maailmaan? Määrääköhän Herra onnea\ntoiselle ja onnettomuutta toiselle samana päivänä? Kun tuo Antero istui\näitinsä polvella, silloin ei hän aavistanut, mitä pojalle oli tulossa,\neikä poika aavistanut sitä itsekään.\"\n\n\"Sitä ei kukaan tiedä edeltäpäin\", arveli Kaska. \"Mutta kuka käski häntä\ntekemään vääryyttä?\"\n\n\"Kukapa tietää hänen sitä tehneenkään, ja jos hän on tehnyt, kuka voi\nsanoa hänen tienneen sen olleen väärin?\"\n\n\"Moni talonpoika\", sanoi Kaska, \"kertoi hänen olleen hyvän ystävän\nSippolalle, ja saattaapa olla hyvinkin mahdollista, että hän astui\nSippolan jäljissä sitä tietä, jota myöten Sippola opasti venäläisiä\nhyökkäämään meidän selkäämme Isonkyrön taistelussa. Eikä Antero siltä\nolisi pahempi kuin De la Barre, joka pakeni koko ratsujoukon kanssa\njättäen meidät pulaan; mutta kun kavalletaan maa vihollisille, niin\ntietäkööt kavaltajat samalla, että se on pirullinen teko ja ett'ei sielu\nsiitä suinkaan voi odottaa mitään iloa.\"\n\n\"Käykö niin kaikille, jotka kavaltavat?\"\n\n\"Kyllä se on kaikki merkittynä taivaallisen Isän kirjoissa ja se\nmaksetaan heille ilman meidän rukouksiamme.\"\n\n\"Ikuisella kadotuksellako?\"\n\n\"Niin, niin\", arveli Kaska. \"En minä ole oppinut kirjataitoa, mutta sen\nverran toki tiedän, että ijankaikkinen kadotus on ijankaikkinen.\"\n\nAlli kumartui ja peitti kasvonsa käsillään.\n\n\"Miksikä tuosta rupeatte niin kovin suremaan?\" sanoi Kaska. \"Eihän\nAntero ole ainoa semmoinen, mutta moni pääsee myöskin Herran iloon, ja\nsinne pääsette ainakin te, Alli, tehän olette vielä niin nuori ja\nviaton.\"\n\nAlli nousi. \"Ah, enpä suinkaan, en läheskään! Ettekö tiedä ketään pyhää\nmiestä tai vaimoa, joka taipuisi rukoilemaan tai pitämään sielumessua\nniiden edestä, jotka ovat kuolleet? Minä tarvitsisin semmoisen. Ettekö\ntiedä ketään?\"\n\nKaska mietti vähän. \"Miehillä ei ole kellään nyt aikaa semmoisiin\ntoimiin ja vähäpä niitä on, jotka siihen kykenisivätkään, koska ei ole\nenää pappeja maassa. Naisista en myöskään tunne ketään, ell'ei juuri\nrouva Elina sopisi. Mutta, kuten jo sanoin, te olette vielä liian nuori\nja viaton, ollaksenne semmoisessa sielunhädässä, ja muuten sanotaankin\nnykyään sielumessua vain paavin vehkeiksi ja tyhjiksi loruiksi, joista\nei ole mitään apua.\"\n\n\"No mikä sitte auttaa?\"\n\n\"Minä olen taitamaton mies\", arveli Kaska, \"enkä tiedä muuta kuin että\nniin täytyy käydä, kuin käy. Jumala antakoon anteeksi, pitäisihän kyllä\nasiaa enemmän miettiä ja kysellä muiltakin, mutta onko siihen nyt ollut\naikaa?\"\n\nAlli ei vastannut mitään. Kaska sentähden viimein palasi sisään.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nTunnustus.\n\n\nAlli ei huomannut edes Kaskan poismenoakaan. Hän katseli kauas\navaruuteen, ikäänkuin odotellen apua näkymättömyydestä ja lausui hiljaa\nitsekseen: \"Sielumessu, sielumessu!\" Viimein tunkeutui hänen sielunsa\nkapina ilmi, ja melkein tajuamattansa, mitä teki, alkoi hän puoleksi\nunhottuneen laulun, jota oli hänen lapsuutensa aikana laulettu\nPohjois-Suomessa:\n\n      \"Oi, suuri Herra Jumala,\n      Armahda tuskiani!\n      Sä olet mailman auttaja,\n      Sä olet ainoani.\n      Sun valtas voittaa kuoleman,\n      Sä voitkin meitä pelastaa\n      Viel' kadotuksen reunalta.\"\n\nLaulu kaikui Miihkalin korviin, hänen seisoessaan kellarin suulla\npuhelemassa Kaskan kanssa; hän läksi ulos. Kaska huomasi sen ja sanoi:\n\"Minun mielestäni olisi teidän parempi maata rauhassa tämä vähäinen aika\nkuin mennä kuuntelemaan vanhoja lauluja.\"\n\n\"Ei\", vastasi Miihkali, \"kyllä minä menen. Täällä on niin umpinaista,\nettä täällä on vaikea tulla toimeen.\"\n\n\"Tehkää miten tahdotte, oma asiannepahan on.\"\n\nKaska siirtyi syrjään ja Miihkali läksi. Hän astui suoraan Allin luo ja\nseisatti hänen eteensä. Alli hypähti seisomaan hänen tullessansa, mutta\nistuutui jälleen; kumpikaan ei virkkanut mitään. Viimein nousi hän\nuudestaan. Silloin Miihkali veti puukon tupestaan, pani sen Allin käteen\nja paljasti rintansa, sanoen:\n\n\"Ota henkeni, jos tahdot! Se on ollut maamme omana, mutta sellaisena,\nkuin nyt olen, en minä enää sitä hyödytä. Synti rasittaa raskaasti\nminua. Jos tahdot sovinnoksi surmata minut niin tee se.\"\n\n\"Te olette jo uhrattu\", vastasi Alli tukehtuvalla äänellä.\n\n\"Oman mielenikö tuomiosta? Olen!\"\n\n\"Ei, vaan minun tuomiostani!\"\n\n\"Sinä et voi rangaista minua niin ankarasti, kuin itse tahtoisin. Ja\nkuitenkin, vaikka tätä rangaistusta olisi nyt kuluneena aikana joka\nhetki näytetty minulle tulevaisuudentajuna, niin, sen tiedän varmaan, se\nei olisi tehnyt minua toisenlaiseksi, sillä minä rakastan sinua, Alli,\nenemmän kuin mitään muuta koko maailmassa, niin totta kuin Jumala minua\nauttakoon! Jos tämä rakkaus on synti, niin olen tehnyt syntiä, mutta\npettänyt minä en ole sinua.\"\n\n\"Kun olitte toisen oma ja tiesitte, mikä rangaistus tulee tämmöisestä\nsynnistä, miksi ette sitte säästänyt itseänne ja minua?\"\n\nMiihkali katsoi häntä. \"Vähänpä tiedät, miten todella rakastetaan, jos\nluulet rangaistuksen pelon saavan ketään peräytymään. Ja kaikkein\nvähimmin ajattelin minä itseäni, sillä maamme oli minulla kaikki\nkaikessa, mutta sinä minua pidit voimissani ajan verisellä merellä. Yksi\nainoa katseesi, yksi kädenpuristus antoi voimaa koko päivän vaivoihin,\nja kun sinä kiitit minua siitä, mitä tein, silloin tunsin itseni kyllin\nväkeväksi taistelemaan koko maailman mahtia vastaan. Ja ett'en minä\nyksin ollut onnellinen, näin sinun loistavista silmistäsi. Kaikki\nentisyys oli unhottuneena takanani, minulla ei ollut mitään entisyyttä\neikä mitään tulevaisuutta, mutta minä elin valon ja varjojen maailmassa.\nSinä olit valona näyttämässä minulle tietä, sinä sait minut tyytymään\nkaikkeen siihen pimeyteen, joka tätä aikaa synkistyttää? Nyt seison\ntässä menettäneenä kaikki tyyni. Sinä et ehkä usko, mitä nyt sanoin,\nmutta elä vielä vähän aikaa, niin huomaatpa sanani tosiksi. Kerran kyllä\nkäsität, että minä kunnioitin sinua enemmän kuin ketään muuta ja\nrakastin sinua enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Minä uhrasin\nitseni sinun tähtesi.\"\n\n\"Ah, jospa en koskaan olisi lähtenyt kotoani valoisasta Pohjolasta.\"\n\n\"Sano, että annat minulle anteeksi!\" pyysi Miihkali.\n\n\"Antakaa minun puhua kaikki\", vastasi Alli, \"ja päättäkää sitte,\nkummalla meistä on enempi anteeksi annettavaa.\"\n\n\"Jospa minulla olisi edes yhtään.\"\n\n\"Nämä sanat olisitte saattaneet sanoa minulle siihen aikaan, kun minä\ntyttärenä iloitsin isäni kodissa, kun äitini minua hellästi hyväili ja\nkun minä huolettomasti leikin sisarusteni piirissä. Suloinen kuin\naamurusko oli nuori mieleni. Pohjolan valoisa kesä ei ole niin kirkas,\nkuin minun sieluni oli nuoruuden aikana. Niinkuin koivu kasvaa korkeiden\npihlajain suojassa, tietämättä vielä mitään myrskyistä ja aivan\naavistamatta vielä kesäajan kuumuutta, niin kului minunkin nuoruuteni\nonnessa ja toivoni oli raitis. Mutta, niinkuin tiedätte, ilo muuttui\näkisti, surun myrskyt kaatelivat kaikki ympäriltäni ja minä seisoin kuin\noksaton ja lehdetön puu palolla, josta kaikki muu oli palanut tuhaksi.\nPoissa olivat nuoruuteni aikaiset tuet, poissa kaikki, mikä oli ollut\nrakasta ja kallista. Valo oli pimennyt yöksi ja epätoivoksi;\nkaipauksessa ja surussa ei ollut edes sitäkään lohdutusta, että omaiseni\nolisivat päässeet kuoleman rauhaan. Miten minä ponnistelin, etsin ja\ntaistelin, te kyllä tiedätte, mutta Jumala yksin on nähnyt ja lukenut,\nmitä minä sill'aikaa kärsin. Senköhän tähden hän viimein satutti teidät\nminun tielleni ja minut teidän tiellenne? Tahtoikohan hän antaa minun\nsydämeni vielä aavistaa elämän iloa ja sitäköhän varten minun annettiin\nteidän silmillänne katsella korkeinta, mitä elämässä on, sitä, joka\nlepyttää meidät vaikeuksille? Sitäköhän varten, vaiko vain minun raskaan\nkohtaloni tekemiseksi vielä raskaammaksi, niin että saisin kärsiä\nkaikkein raskainta?\"\n\n\"Anna minulle anteeksi, Alli!\" pyysi Miihkali, mutta Alli jatkoi:\n\n\"Ihanana seisoitte te minun nuoren mieleni näkyvissä niinkuin aurinko\nkahden sadepilven välillä ja niinkuin kuun loiste järven pinnalla, koko\nmuun maailman ollessa pimeyden verhossa. Ah, Miihkali, voimakkaasti\nkäytitte te miekkaa taistelun päivinä, teidän äänenne kaikui kirkkaana\nsotilastemme rivien läpi ja maamme miehet tottelivat teidän kehottavia\nsanojanne. Mutta lempeänä seisoitte voitetun sivulla, eikä turvattomain\nveri ole koskaan tahrannut teidän miekkaanne. Jalolta näytitte te\nminusta silloin, mutta vielä jalommalta yksinäisessä teltassa, kun\nyhdessä luimme raamattua, ja jaloimmalta silloin, kun puhuitte totuuden\nkieltä ja opetitte, mikä elämässä oli arvokkainta rakastaa ja\nhenkensäkin uhrauksella kannattaa. Totisena kuin totuus itse seisoitte\ntaistelussa, totisena ja uskollisena turvana kaikkea pahaa vastaan, mitä\non rauhassa. Luottamus teihin oli minulla rauhana, voimana ja toivona\nhädässä. Tiedättekö nyt, mitä minulle annoitte ja minulta jälleen\notitte?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Kun täällä näin, mitä äsken näin, ja kuulin äskeiset sananne, silloin\nmusteni silmissäni maailma ja sieluni muuttui mustaksi. Syntisiä\najatuksia tunkeutui sydämeeni ja ne puhuivat mahtavasti koston\nlohdutuksesta. Tahtomattani kuljin, mihin tuskan huumaavat henget minua\nveivät, heittäydyin metsän pimeydessä maahan ja rukoilin, niin että\nsydän oli pakahtua, ja kyynelettömät silmäni tähystelivät taivasta\ntoivotellen, että Jumala antaisi sinulle surua ja hätää ja tuskaa ja\nottaisi kätensä pois sinulta koko elinajaksesi eikä koskaan enää soisi\nsinulle iloa. Katso, käteni ovat vielä punaiset, niin kovasti minä niitä\npuristin yhteen, kun panin ne ristiin ja rukoilin pahaa, surua ja tuskaa\nsille, jota olen rakastanut.\"\n\nMiihkalia melkein pyörrytti, ja hän tarttui Alliin käsiin. \"Alli, minä\nrakastan sinua yli kaikkea ja olen niin tehnyt ensi hetkestä asti, kun\nsinut näin. Mutta korkeammalle rakkauttani olen kuitenkin asettanut\nomantunnon vapauden, sentähden en ole sinulle sanonut kaikkea.\"\n\nAlli seisoi myöskin melkein menehtyneenä ja sanoi vain hiljaa: \"Synti\nlepää meidän päällämme!\"\n\n\"Tulkoon se vain minun päälleni\", vastasi Miihkali. \"Minun kätenihän\nsinut eksytti.\"\n\n\"Mutta minun sydämeni toivotteli synnin rangaistusta ja kirousta sinun\nelämällesi. Anna minulle anteeksi! Ah, sinä et tiedä, miten oli. Oli\nniin hirmuisen hirmuista ja on vieläkin; minähän olen riistänyt kaiken\nilon ja onnen sinulta. Antakoon Jumala anteeksi ja sovittakoon, mitä me\nsurkuteltavat raukat olemme rikkoneet!\"\n\n\"Älä itke, Alli. Ei tässä ole apua kyynelistä. Ottakaamme turvaksemme se\nvoima, joka meillä vielä on jäljellä, ja etsikäämme häntä, joka on tie,\ntotuus ja elämä, joka arvaa meidän heikkoutemme ja jonka, armo voi vielä\npalauttaa eksyneet. Uhratkaamme päivät, jotka meillä vielä on jäljellä\nja turvatkaamme Suomelle se, mikä elämässä on korkeinta ja parasta.\nEhkäpä hän, joka kaikki sovittaa, kuulee katumuksemme ja viimein antaa\nmeille isänmaan povessa levon suureen tuomiopäivään asti ja sitte\ntuomitsee meitä lempeästi.\"\n\n\"Uskotko niin?\" kysyi Alli katsoen kyyneleisillä silmillä häneen.\n\n\"Minun täytyy luottaa siihen, jaksaakseni kantaa elämää. Mutta kohtahan\nnämä hetket loppuvat; minun täytyy palata väkeni luo. Seuraa silloin\nminua!\"\n\nTaas katsoi Alli kysyvästi Miihkaliin, ja hänen kalpeat kasvonsa hiukan\npunastuivat, kun hän kysyi: \"Minäkö?\"\n\n\"Alli, minä en jaksa mennä yksin.\"\n\n\"Jos äitini ja isäni nyt näkisivät meidät, kieltäisivät he minua\nlähtemästä sinun kanssasi, sen tiedän varmaan. Älä pyydä minua\nkorjaamaan syntiä synnillä.\"\n\nMiihkali seisoi vaiti, pää kumarruksissa. Alli kysyi viimein: \"Mitä\nmietit?\"\n\n\"Että sinä olet ennenkin ollut meistä vahvempi.\"\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nSissien viimeinen taistelu.\n\n\nKaska riensi ulos heidän luoksensa: \"Kuulitteko?\"\n\n\"En. Mitä?\" kysyi Miihkali.\n\n\"Kuunnelkaa! Ettekö kuule mitään?\" Kaska heittäytyi korvalleen\nkuuntelemaan maasta ja hypähti heti jälleen seisomaan. \"Niin, kyllä ne\ntulevat! Kumartukaa maahan, niin kuulette.\"\n\n\"Mitä sitte?\" Ja Miihkalikin painoi korvansa maahan, vaan hypähti heti\njälleen ylös. \"Myrsky on tulossa!\"\n\nAlli oli myöskin kuunnellut ja ymmärtänyt äänen. \"Se kuuluu pohjoisesta\npäin\", sanoi hän.\n\n\"Missä miehet ovat? Minun täytyy joutua pois!\" huudahti Miihkali.\n\n\"Taivaan nimessä, niin, joutukaa!\" sanoi Kaska. \"Ja Elias kun makaa!\"\nlisäsi hän vielä, rientäen kellariin.\n\nMiihkali otti Allia kädestä. \"Anna minulle anteeksi nyt ja\nijankaikkisesti! Ja hyvästi! Minä tunnen, että nyt menen kuolemaan.\"\n\n\"Anna minun sitte jäähyväisiksi siunata sinun muistoasi.\"\n\nKaska ja Elias tulivat juosten ulos ja heidän jäljissään naiset.\n\n\"Ääni lähenee lähenemistään. Kellariin kuuluu jo selvään ammunta\", sanoi\nElias, ja Kaska lisäsi: \"Kuuluuhan jo täällä ulkonakin: se on kuin\ntuhansien ratsumiesten pauhu.\"\n\n\"Minä pelkään, että kaikki vastarinta on turha vaiva\", sanoi Elias\nMiihkalille. \"Ethän sinä enää saa miehiämme kootuksi, jos heidät kerran\non hajotettu.\"\n\n\"Koettaa voin, mutta koettamatta en voi jättää.\"\n\n\"Anna minun kuolla kanssasi!\" pyysi Elina.\n\n\"Jää sinä eloon ja koeta löytää onnea. Sinä voit vielä hyödyttää\nelämälläsi, vaan minä ainoastaan kuolemalla.\" Hän pusersi nopeasti\nElinan kättä ja sanoi Maija Liisalle: \"Auttakaa Elinaa ja jääkää\nhyvästi!\"\n\nMaija Liisa itki. \"Mitä varten teidän tarvitsee syöstä itseänne ja\nmiehiänne kuolemaan, kun ei enää ole voiton toivoa?\"\n\n\"Kukapa meistä arvaa, mikä on tarpeen?\" vastasi Miihkali.\n\nSotilaat riensivät pois ja naiset menivät jäljestä näkemään vielä\nviimeisen vilahduksen heistä. Mutta Elias katsahti taaksensa ja huusi\nvakavasti ja käskevästi:\n\n\"Palatkaa takaisin Herran tähden!\"\n\nPois riensivät miehet pohjoista kohti. Miihkali oli ehtinyt edelle ja\njuosten joudutti menoaan. Sodan hälinä kuului yhä lähempää ja viimein\njoitakuita suomalaisia sotilaita juoksi häntä vastaan, jäljissä\nvihollisia. Viisi venäläistä syöksyi näkyviin, mutta Miihkalin tarkka\nluoti kaatoi jo matkan päästä kaksi, kolmannelta halkasi pään hänen\nmiekkansa ja muut kaksi pakenivat. Miihkali seurasi pakenevia ja saapui\nkohta erään oman miehensä luo, joka oli kuolemaisillaan vetäytynyt\nsuuren männyn alle.\n\n\"Oletteko vielä elossa, Marttila?\" kysyi hän. \"Koettakaa kertoa, mitä on\ntapahtunut siitä asti, kun minä läksin.\"\n\nKuoleva sotilas vastasi: \"Kaikki on tapahtunut ja kaikki on hukassa.\nVenäläiset tulivat pitkin Keuruun järveä Kivilahteen ja hyökkäsivät\npäällemme kuin ampiaiset niityllä kesäpäivänä. Ampiala koetti muutamien\nmiesten kanssa suojella selkäämme, kun taistellen tunkeusimme\nvihollisrivien läpi. Hän taisteli kuin mies, vaan nyt hän jo on kaatunut\nja kalvennut ainiaaksi nuoruutensa paraassa kukoistuksessa.\"\n\nMarttilan ääni sammui. Hän nojasi päätään metsän sammaleiseen kiveen ja\nsulki silmänsä; kuolon huokaus puhkesi hänen kylmenevästä rinnastaan.\nMiihkali luki hiljaa rauhan rukouksen sankarin sielulle ja riensi\nedelleen. Elias ja Kaska olivat kulkeneet toista tietä, vaan hekin\nkohtasivat omaa väkeä hajalla pakenemassa, muiden joukossa Yrjönkin,\njoka huomattuaan Eliaksen huusi kovalla äänellä:\n\n\"Seis, miehet! Pysähtykää! Missä on Miihkali?\"\n\n\"Eikö hän ole täällä? No, sitten hän rientää leiriin.\"\n\nMutta Yrjö vastasi: \"Täällä häntä ei ole ja vielä vähemmin hän pääsee\nleiriin, sillä siellä on kaikki lopussa ja hukassa.\"\n\n\"Piiritettiinkö meidät sitte?\"\n\n\"Venäläiset tulivat\", kertoi Yrjö, \"ratsu- ja jalkaväkeä tuhansittain.\nMe tunkeuduimme heidän riviensä läpi, mutta moni jäi taistelukentälle\nainiaaksi. Heidän joukossaan oli Ampialakin. Hänen ylpeä sielunsa itki,\nkun meidän täytyy paeta, mutta hän ei väistänyt, hän seisoi muutamien\nmiesten kanssa kuin tulimuuri, suojellen meitä, joiden täytyy väistyä.\nMutta missä on Miihkali?\"\n\n\"Me erosimme emmekä tiedä hänestä sen enempää, hän ehti paljon meitä\nedelle.\"\n\nToisia sotamiehiä tuli eri tahoilta ja Kaska sanoi ennen tulleille:\n\"Ehkäpä nuo tietävät enemmän kuin me.\"\n\nJoku huusi heille: \"Hoi, pojat! Missä on Miihkali?\"\n\nMuuan talonpoika vastasi: \"Sitähän kaikki kyselevät, vaan vastausta en\nole keltään kuullut.\"\n\n\"Eikö hän tullut sinua vastaan?\" kysyi Elias. \"Ehkäpä hän on rientänyt\nleiriin.\"\n\n\"Ei\", virkkoi toinen, \"kyllä hän on täällä päin, siellä on kaikki\nhukassa, tulta ja savua vain on leirin paikalla. Sinervämäen luona\nkoetimme uudestaan vastustaa, mutta meidän joukkomme ei järjestynyt;\nvenäläisiä oli liian paljo. Kaikki sankarillisuus oli turha vaiva.\"\n\n\"Onkohan sitte Miihkalikin hukassa?\" kysyi Kaska suruissaan.\n\n\"Hänen kätensä oli tänään heikko\", sanoi Elias, \"ja kasvonsa kalpeat.\nSuokoon Jumala, ett'eivät olisi vanginneet häntä elävänä.\"\n\n\"Suuret palkinnot oli luvattu hänen päästänsä. Liian hyvä hän olisi\nkuolemaan muuten kuin sankarin tavalla!\" kuului ääniä joukosta.\n\nTorven ääntä ja huutoa kuului kukkulalta. Miihkali astui sieltä nopeasti\nalas pienoisen joukon kanssa, jonka oli ehtinyt koota ympärilleen. Hän\noli pistänyt punaisen vyönsä miekkansa kärkeen ja kantoi asettansa\npystyssä, niin että kapea vyö liehui kuin sotalippu aamutuulessa.\n\n\"Tuolla hän on! Tuolla! Miihkali! Vieläkö elät nähdäksesi meidät täällä\nsuruun vaipuneena?\" huusivat miehet alhaalta ja Miihkali vastasi:\n\n\"Kyllä minä elän ja tapaan teidät surun vallassa.\"\n\n\"Ei tässä juuri enää taida olla toivon varaa\", sanoi Kaska, mutta toinen\nääni vastasi:\n\n\"Missä sydän vielä sykkii sankarien rinnassa, siellä on aina toki\ntoivoakin. Näytä meille tietä, Miihkali, niin me seuraamme sinua! Eikö\nniin miehet?\"\n\nMutta synkän näköisenä vastasi Miihkali: \"Jumala ei tahdo suoda meille\nvoittoa. Tähän päivään asti olen ilolla koonnut teitä ympärilleni, vaan\nnyt pelkään Herran olevan teitä vastaan minun tähteni. Sentähden ei pidä\nolla kellekään häpeäksi, jos hän valitsee toisen päällikön, eikä\nkenenkään pidä uskaltaa häväistä minua siitä, että minä päästän teidät\nvapaaksi. Menkää rauhassa ja valitkaa itsellenne toinen päämies.\"\n\nMutta kuului vastustavia ääniä: \"Ei, ei niin! Teidän pitää pysyä meidän\nkanssamme! Vai onko täällä ketään, joka toisin ajattelee? Hän astukoon\nkohta esiin!\"\n\n\"Parempaa päällikköä emme koskaan saa.\"\n\nMiihkali vastasi: \"Katsokaamme kaikkia sen verran valoisena ja pimeänä,\nkuin todella on. Kun me Isonkyrön taistelun jälkeen vähän hengähdimme ja\nkivekkäinä kokouduimme tänne maata puolustamaan, silloin huomasimme\nTarhianjärven kannaksen siksi paikaksi, joka paraiten soveltui meidän\naikeillemme. Me kaivoimme ja linnotimme itsellemme tänne paikan, me\nkestimme kauan ja vallitsimme seutua, mutta nyt on se paikka menetetty.\nMistä ei ennen kukaan päässyt luvatta ohi, se paikka on nyt vihollisella\nja siitä tie avoinna sen kulkea läpi koko maan. Meidän valtamme on\nloppunut Suomen sydämestä.\"\n\n\"Mutta ei heidän pidä saada rauhaa nauttia siitä voitosta?\"\n\n\"Ei, ei yhtään rauhaa yöllä eikä päivällä. Maa on meidän!\" sanoivat\nmiehet joka taholta.\n\n\"Tahdotteko kaikki samoin?\" kysyi Miihkali.\n\n\"Tahdomme!\" vastattiin raikkaasti.\n\n\"Hyvä, jos kaikki olemme yksimieliset\", jatkoi päällikkö. \"Långström ja\nKärkisudd taistelevat pohjoispuolella ja Löfving tekee parastansa\netelässä; koettakaamme me sitte Jumalan nimessä kestää sisämaassa.\"\n\n\"Eikö niin, miehet, me seisomme eikä kukaan väisty?\" kysyi joku ja\ntoiset vastasivat:\n\n\"Kyllä me seisomme niin kauan, kun hengissä pysymme.\"\n\n\"Kiitos urhoollisuudestanne, sotatoverit!\" sanoi Miihkali. \"Se kirkastaa\nkuin lämmittävä aurinko miehen vaipuvaa rohkeutta. Pysykäämme siis vielä\nkerran yhdessä ja taistelkaamme kuin miehet Ruotsin kuninkaan ja Ruotsin\nlain puolesta ja turvatkaamme niitä Suomelle!\"\n\n\"Maa on meidän, kirkko ja laki ovat myöskin meidän, eikä kukaan saa\nniitä meiltä ryöstää!\" kuului miesten joukosta.\n\nKoko tämän ajan oli Elias seisonut yksin ja vaiti. Nyt kysyi hän\nkolkosti: \"Sallitaanko yksinäisenkin puhua?\"\n\n\"Tässä ei mikään sido vapaata miestä\", vastasi Miihkali ja Elias jatkoi:\n\n\"Minä seisoin voimakkaana ja luotin itseeni niin kauan, kun koko maa\nkatseli meihin toivolla ja luottamuksella. Nyt maa itse vetäytyy pois ja\npyytää Jumalalta itselleen armoa semmoisesta avusta, kuin me sille\nannamme. Mutta missä kansan usko ja luottamus ei ole tukena, siinä on\nkaikki hukassa. Meidän lippumme ei enää kulje voittoon, vaan kuolemaan,\nvietäköönpä sitä minne päin hyvänsä.\"\n\n\"Tosin\", vastasi Miihkali, \"maa kärsii ja sille kostetaan meidän\nvoittomme. Mitä vastaatte siihen, miehet?\"\n\nEräs vanhimmista vastasi: \"Eihän nälkäistä nukuta eikä surulle kannata\nnauraa, mutta minä sanon niinkuin teidän veljenne Yrjö, sankareista\nsankarillisin: Toden totta maa pettää miehen, jos mies pettää maat.\nKaikkien, jotka täällä elävät, täytyy kärsiä meidän kanssamme\ntulevaisuuden tähden.\"\n\nToinenkin astui nyt esiin, sanoen: \"Eipä sovi miekan levätä niin kauan,\nkun meillä on käsiä sitä liikuttaa.\" Ja kolmas lausui: \"Tietysti on\nsotilaan velvollisuus taistella maansa puolesta niin kauan, kun on\nvoimia jäljellä.\"\n\nMutta Elias pysyi kuitenkin omassa ajatuksessaan. \"Suuret sarvet ovat\nhärjän kunnia, ja kun sankarit taistelevat, vapisee pelkuri, mutta\nkullakin työllä on oma aikansa: ken ei huoli viisauden neuvoista, saa\nvuodattaa verensä hulluuden miekkaan.\"\n\n\"Sodan ammatti on meidän työmme, ja missä velvollisuudesta luovutaan,\nsiinä ei ole onneakaan!\" huudettiin hänelle vastaan.\n\nNyt oli jo Miihkalin päätös valmiina. \"No, Jumalan nimessä sitte!\" sanoi\nhän. \"Vuodata vielä vähän aikaa vertasi meidän kanssamme, oma maamme!\nRukoilkaa, miehet, Jumalaa, ett'ei hän, jolla valta on, ottaisi\nhenkeämme niinkuin vaipuvia aaltoja, joista ei jää mitään merkkiä\njäljelle. Heittäkööt nämä myrskyt rannalle ijankaikkisuuden ja\nkatoomattomuuden siemenen niille, jotka meidän jäljissämme huokaillen ja\nikävöiden astuskelevat Suomen maita! Eespäin kukkuloille!\"\n\nMiihkali kääntyi etelää kohti ja miehet seurasivat häntä Ampialan\nkorkealle harjulle päin. Mutta eivätpä he ehtineet pitkälle, kun jo\nkasakoita ja jalkaväkeä syöksyi heidän päällensä. Vaikka suomalaiset\nsankarit olivatkin väsyneet ja liian vähälukuiset mahtavaan viholliseen\nverraten, pääsivät he taistelemalla kuitenkin rivien läpi, mutta siinäpä\nmyöskin kaatui toinen toisensa jälkeen, niin että viimein olivat\nainoastaan Härkmanin pojat ja Elias jäljellä. He koettivat paeta\nläheiseen torppaan, mutta siinä oli ainoastaan sauna säilynyt\nhävitykseltä; siihen he nyt pyrkivät. Viholliset ajoivat heitä takaa.\nJoka hetki oli kallis, mutta yht'äkkiä loppuivat Eliaksen voimat.\nMonesta haavasta vuotaen verta vaipui hän maahan, sanoen: \"Älkää minun\ntähteni viipykö, rientäkää vain eteenpäin, minä en enää jaksa.\"\n\nSanaakaan virkkamatta kumartui Miihkali, Yrjö auttoi, ja muutamassa\nsilmänräpäyksessä oli Elias kätkettynä vesakkoon. Siellä Miihkali vielä\nkerran ojensi hänelle kätensä, sanoen viimeiset jäähyväiset ja viime\nterveiset Elinalle. Samoin antoi Yrjökin kättä, ja sitte veljekset\nriensivät edelleen. Jo olivat he perillä, Miihkali oli jo saunassa ja\nYrjö oli kumartumassa ovesta sisään, vaan silloin eräs venäläinen, joka\noli pistänyt hopealuodin pyssyynsä, laukasi häntä kohti. Luoti osui,\nlävisti vasemman rintakehän ja pysähtyi selkään. Venäläinen riemuitsi:\n\"Pyhä Nikolai kuuli rukoukseni! Vihitty luoti tarttui. Nyt on tuo\nhaavottumaton voitettuna!\" Mutta eipä siihenkään vielä taistelu\npäättynyt, vaikka pikku sauna oli jo piiritettynä. Iskuja sateli ovella\nja musta veri juoksi virtanaan sekä hyökkääjäin että puolustajain\nhaavoista. Yrjön käsi oli hervakka, mutta Miihkali taisteli kuin mies ja\nkaatoi vielä viime hetkenään monta; vaan herposivatpa viimein hänenkin\nvoimansa. Tukeuttava savu ympäröi hänet, viholliset olivat sytyttäneet\nsaunan tuleen. Pimeä oli öinen taivas, kuu ja tähdet olivat kadonneet,\nmutta Ampialan harjun töllistä levisi kamala, punertava valo avaruuteen.\nPalavia tuohia lenteli ympäri ilmassa, kunnes viimein katto putosi ja\nsitte kaikki näytti vain sammuvalta roviolta.\n\nKaukana täältä seisoi kaksi kalpeata haamua, suruisesti ja vavisten\nkatselemassa tuota punaista valoa, joka loisti yötaivaan tummalla\nreunalla. Ne olivat Alli ja Antero. Murheen tavalla hymyillen otti\nmielipuoli Allia kädestä ja osotti tulta kohti, supisten: \"Ihan musta,\nihan musta!\" Mutta äkisti näytti hänen hämmentynyt ymmärryksensä\npalaavan, sillä kauhuissaan näytti hän vielä toistamiseen tulta ja\nhuudahti tuskaisesti: \"Katso, katso! He palavat! Härkmanin pojat!\" Ja\nsamassa hän syöksyi juoksemaan pois kukkuloille päin. Häntä ei enää\nkoskaan sen jälkeen nähty.\n\nAlli ei pitänyt lukua hänestä, mutta hänen huutonsa oli kuitenkin\ntunkeutunut hänen sieluunsa. Kasvot kalpeina ja jäykistyneinä huusi hän:\n\"Miihkali!\" ja läksi juoksemaan tulta kohti. Levottomuus joudutti hänen\naskeleitansa, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kun vastaan sattui\nvenäläinen upseeri, paljas miekka kädessä. Upseeri pilkkaili: \"Kun\ntapaatte Ivan Petrovitsin taivaan valtakunnassa, niin tervehtikää häntä\nja sanokaa, ett'ei hän kuollut kostamatta\", ja työnsi miekan hänen\nrintaansa! Alli kaatui kuoliaana maahan. Upseeri riensi edelleen\nmiesjoukkonsa kanssa.\n\nSodan melske oli vaiennut; kuoleman hiljaisuus vallitsi saloseudussa.\nKosteat yön sumut olivat vielä paikoillaan, vaikka uusi aamu jo sieltä\ntäältä alkoi niitä heikosti hajotella. Hetki hetkeltä valkeni\ntaivaanranta yhä enemmän; sen liekitsevä puna kultasi luontoa yhä\nlaajemmalti.\n\nValon ja pimeyden sillä lailla taistellessa istui Elina suurella kivellä\nkellarin suulla, lapset hänen vieressänsä. Vuorokausi oli kulunut siitä,\nkun hän jäi yksin. Nyt seisoi Elias verta vuotavana hänen edessään ja\nkalpeana; eipä monta ollutkaan jäänyt eloon viime taistelun miehistä.\nHän sanoi:\n\n\"Minä tuon teille Miihkalin viimeisen tervehdyksen. Hän ei enää ole\nelävien joukossa.\"\n\nSureva vaimo ei saanut sanaa suustansa. Hän vain kysyvästi katsoi\nsurusanoman tuojaan ja Elias jatkoi:\n\n\"Kun minä uuvuin, puristi puolisonne minun kättäni, sanoen: jos sinä\njäät eloon, niin koeta päästä pois täältä; kaikki taistelu on nyt turha.\nMeillä ei ole enää toivoa, vaan jos tapaat Elinan, niin auta häntä ja\npyydä häntä antamaan minulle anteeksi.\"\n\n\"Mitäpä minulla on hänelle anteeksi annettavaa? Sekö, että hän pyysi\nminua elämään?\"\n\n\"Hän pyysi teitä elämään maamme tähden.\"\n\n\"Mitä minä raukka voin?\"\n\nElias viittasi lapsiin, jotka leikkivät hänen ympärillään. \"Tuossa on\nSuomen tulevaisuus turvattomana ja auttamattomana. Antakaa minun auttaa,\nElina.\"\n\n\"Minun voimani ovat lopussa ja loppuun on Suomikin nääntynyt.\"\n\n\"Ei\", vastasi Elias, \"ei vielä ole kaikki lopussa, Herra vain kääntää\nmeidän kohtalomme kirjanlehteä.\"\n\nElina istui, katsoa tuijotellen vain, niinkuin ei olisi kuullut hänen\nsanojansakaan. Hän oli tuolla kaukana näkevinään Miihkalin verisen\nhaamun kehottamassa häntä kantamaan elämän taakkaa. Hän näytti oikein\nviittailevan. Palasikohan Miihkali vahvistamaan rakkauden työtänsä ja\nmaansa tulevaisuutta, tämän maan, jonka eteen hän oli elänyt ja kuollut,\nvai palasiko hän rukoilemaan apua Elinalta vai oliko hänellä muuta\nmielessä? Ei kukaan sitä selittänyt.\n\nElias katsoi hetkisen vaiti murheellista vaimoa ja sanoi sitte\nuudestaan: \"Ei kaikki vielä ole lopussa.\"\n\nElina katsahti Eliakseen, jonka sanat tulivat kuin vastaukseksi hänen\nsielunsa syvimpään kysymykseen, ja nyt hän ymmärsi, mitä Miihkali\ntahtoi. Koko nuoruutensa rakkauden innolla katsoi hän rakkaimpansa\nhaamua, ja se muisto antoi hänelle voimaa unhottaa kaikki paitsi\nnykyhetkeä; hän tahtoi vielä haudan tuolla puolenkin ilahuttaa häntä,\njota oli niin sydämmestänsä rakastanut.\n\n\"Katsokaa, Elias, miten hän viittaa tuonne tulevaisuutta kohti! Hän\ntahtoo sitä.\" Ja Elina ojensi kätensä tuota silmiensä luomaa harhakuvaa\nkohti, mutta sumu haihtui ja sen kanssa hävisi kuvakin.\n\nSilloin Elina nousi hitaasti, ojensi kätensä Eliakselle ja sanoi\nnousevaan aurinkoon katsahtaen: \"No, Herran nimessä sitte, Miihkalin\ntähden, alkakaamme tehdä työtä uutta aikaa varten. Mitä rakkaus on\nkylvänyt ja vielä kylvää, se ei koskaan kuole!\"\n\n\n\n"]