[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffAc2LKOu3iUOIero8qlISiybAka7sCg4hjAR9WqklzQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},940,"Lääkärin kohtalo eli Sairaala N:o 6","Tšehov, Anton",1860,1904,"940-t-ehov-anton-laakarin-kohtalo","940__Tšehov_Anton__Lääkärin_kohtalo",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1892,1900,16328,107400,false,41543,[24,25,26],"Psychiatric hospitals -- Fiction","Russia -- Fiction","Russian fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Novels","Russian Literature","\"Lääkärin kohtalo: eli Sairaalan n:o 6\" by Anton Pavlovich Chekhov is a novella written in 1892. Set in a provincial Russian hospital's mental ward, the story follows Dr. Andrey Yefimitch Ragin, who finds intellectual fulfillment conversing with a paranoid patient about suffering and injustice. As the doctor spends increasing time in the ward, townspeople question his sanity. Through philosophical debates and social conflicts, the narrative explores the nature of suffering, the fragility of social position, and the consequences of intellectual detachment from reality. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Mannstén, Emil",289,"Venäläiseen pikkukaupunkiin sijoittuva kertomus seuraa sairaalan lääkäriä, joka turhautuu työhönsä ja laitoksensa rappioon. Hän löytää vertaisensa keskustelukumppanin mielisairasosaston potilaasta, mutta pian lääkäri huomaa itse joutuneensa saman osaston suljettujen ovien taakse.","Anton Tshehovin 'Lääkärin kohtalo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 940.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jukka Aakula ja Projekti Lönnrot.","LÄÄKÄRIN KOHTALO\n\neli Sairaalan N:o 6\n\n\nKirj.\n\nANTON TSHEHOV\n\n\nSuomentanut Emil Mannstén\n\n\nOtava, Helsinki, 1900.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSairaalan pihalla kohoaa vähäinen sivurakennus jota ympäröi tiheä\ntakiais-, nokkos- ja villihamppumetsikkö. Katto on ruostunut, savupiippu\npuoleksi rauennut, portaiden astinlaudat mädänneet ja peittyneet\nruoholla, ja kalkki-iskoksesta ovat vain merkit jälellä. Etumainen pääty\non sairashuoneeseen päin, takimainen pääty tähtää pellolle, josta sen\nerottaa harmaa naulaharjalla varustettu sairaalan laipio. Kaikki, sekä\nnämä naulat, jotka ovat käännetyt terävä puoli ylöspäin, että laipio\nkuin itse sivurakennuskin, on niin ikävän ja jylhän näköistä kuin\nVenäjällä ovat vain sairaalain ja vankilain rakennukset.\n\nEllette pelkää nokkosia niin käykäämme kaitaista polkua myöten, joka\njohtaa sivurakennukselle ja katsokaamme mitä siellä sisällä tapahtuu.\nEnsimäisen oven avattuamme tulemme etehiseen. Täällä on pitkin\nseinivieriä ja uunin ympärille kasattu suuret röykyt sairaalan rojua.\nMatrassit, vanhat resuiset viitat, housut, siniraitaiset paidat,\nkuluneet kelpaamattomat jalkineet, -- kaikki tämä ryysytavara on mätetty\nröykkyihin, murjottu, viskelty epäjärjestykseen, ja siinä se mätänee ja\nlevittää ilettävää, tukehuttavaa haisua.\n\nRojujen päällä vetelehtii lakkaamatta, piippu hampaissa vahti Nikiitta,\nvanha eronsaanut sotamies, jolla on punaisenruskeaksi käyneet nauhat.\nHänellä on tylyt, kuihtuneet kasvot, tuuheat kulmakarvat, jotka tekevät\nhänet arolla asustavan lammaskoiran näköiseksi, sekä punainen nenä; hän\non pieni, laihan jäntevä mies, mutta ryhtinsä on käskevä ja nyrkit\nmahtavat. Hän on niitä suoraluontoisia, säntillisiä, toimekkaita ja\ntylsiä ihmisiä, jotka ennen kaikkea rakastavat järjestystä ja sen tähden\novat vakuutetut, että heitä tulee lyödä. Hän lyöpi kasvoihin, rintaan,\nselkään, mihin sattuu ja on vakuutettu, että ilman sitä ei täällä olisi\njärjestystä vallalla.\n\nEdelleen tulette suureen, avaraan huoneeseen, joka täyttää koko\nsivurakennuksen, ellei ota lukuun etehisiä. Seinät ovat täällä maalatut\nsinisen likaisella värillä, katto on savuttunut kuin savupirtissä, --\nselvää on että uunit talvisin laskevat savua ja että vinkaa on\nhuoneessa. Ikkunoita on sisältäpäin rumentamassa rautaristikot. Lattia\non harmaa ja vetoinen. Haisee hapankaalille, luteille ja ammoniakille ja\ntämä haisu vaikuttaa teihin ensimältä niin, kuin jos olisitte astuneet\njohonkin eläintarhaan.\n\nHuoneessa seisoo sänkyjä, jotka ovat kierretyt kiinni lattiaan. Niissä\nistuu tahi loikoo ihmisiä sinisissä sairashuoneviitoissa ja vanhaan\ntapaan patalakit päässä. Nämä ovat -- mielenvikaiset.\n\nHeitä on kaikkiaan täällä viisi henkeä. Yksi vain on aatelista\nsyntyperää, kaikki muut ovat porvareja. Ensimäisenä ovelta on\npitkäkasvuinen laihanpuoleinen porvari, viikset kiiltävän ruskeat,\nsilmät itkettyneet, hän istuu, nojaten käsillä päätään, ja katselee\nyhteen kohtaan. Sairashuoneen kirjaan on hänen tautinsa merkitty\nsynkkämielisyydeksi, vaikka häntä itse asiassa vaivaa etenevä\nhalvaustauti. Yöt päivät hän suree huojutellen päätään, huokaillen ja\nkatkerasti hymyillen; puheluihin hän harvoin ottaa osaa ja kysymyksiin\nhän tavallisesti on vastaamatta. Hän syö ja juo koneenomaisesti silloin\nkun annetaan. Rasittavasta, kuivan kolahtavasta yskästä sekä huonoudesta\nja poskien punasta päättäen on hänellä keuhkotauti alulla.\n\nHänen perästään seuraa pienenläntä, reipas ja hyvin vikkelä ukko, jolla\non piikkiparta sekä mustat ja kiharaiset hiukset, niinkuin neekerillä.\nPäivällä astuskelee hän huoneessa ikkunasta ikkunaan tahi istuu\nvuoteellaan, jalat allaan niinkuin turkkilaisella, ja viheltelee\nlakkaamatta kuin tilhi, hyräilee hiljakseen ja hihittelee. Hänen\nlapsellinen iloisuutensa ja vilkas luonteensa ilmenee yölläkin, kun hän\nnousee rukoilemaan, eli oikeammin takomaan nyrkeillään rintaansa ja\nkaivelemaan sormillaan ovia. Tämä on juutalainen Mooses, höpelö mies,\njolta parikymmentä vuotta sitten sameni järki, kun häneltä paloi\nhattutehdas.\n\nKaikista sairashuoneen N:o 6:nnessa olevista potilaista on ainoastaan\nhänellä lupa poistua sivurakennuksesta, jopa sairashuoneen pihaltakin\nkadulle. Tätä etuoikeutta on hän nauttinut jo kauan, luultenkin kuin\nsairashuoneen kanta-asukkaana ja hiljaisena, viattomana höpelönä,\nkaupungin narrina, jota aikoja sitten on totuttu näkemään kaduilla\npoika- ja koiralauma ympärillään. Puettuna viitan pahaiseen,\nnaurettavaan patalakkiin ja tohveleihin, toisinaan avojaloin ja ilman\nhousuja, hän tepastelee kaduilla, pysähtyy porttien ja puotien eteen ja\npyytää kopekkaa. Yhdestä paikasta annetaan hänelle kaljaa, toisesta pala\nleipää, kolmannesta kopekka, jotenka hän sivurakennukseen palaa rikkaana\nja kylläisenä. Kaikki mitä hän tuo muassaan, sen Nikiitta häneltä\nriistää pois omaksi hyväkseen. Hän tekee sen raa'asti ja äkeissään,\nkääntäen taskut nurin ja ottaen Jumalan todistajaksi, ettei hän koskaan\nenää päästä juutalaista kadulle ja että epäjärjestys on hänestä pahinta\nmitä maailmassa olla voi.\n\nMooses on harras palvelemaan toisia. Hän tuo tovereille vettä, vetää\npeitteen heidän päälleen kun he makaavat, lupaa kullekin tuoda kadulta\nkopekan ja ommella uuden hatun; hän se myöskin syöttää lusikalla\nnaapuriaan vasemmalla puolella, halvattua. Tämä hänen menettelynsä ei\njohdu myötätuntoisuudesta eikä se ole humaanisten mielipiteiden\naiheuttama, hän tekee sen matkien ja vastenmielisesti totellen oikealla\npuolellaan olevaa toveriaan, Gromowia.\n\nIvan Dmitritsh Gromow, kolmenneljättä vuotias vapaasukuinen mies,\nentinen oikeudenpalvelija ja kuvernementin sihteeri on joutunut tänne\nvainoamisraivonsa takia. Hän joko makaa vuoteella käppyrässä, tahi\nastelee nurkasta nurkkaan ikäänkuin jaloitellakseen, mutta istuu hyvin\nharvoin. Hän on alati kiihkoissaan, mielenkuohussa ja jokin hämärä,\nepämääräinen odotus pitää aina hänen mielensä jännityksissä. Kuuluipa\nvähintäkin risahdusta etehisestä tahi huutoa pihalta, heti nostaa hän\npäätään ja kuuntelee: häntäkö muka tullaan noutamaan? Häntäkö etsitään?\nJa samassa hänen kasvoillaan kuvastuu mitä suurinta levottomuutta ja\nvastenmielisyyttä.\n\nMinua miellyttävät hänen leveät kasvonsa ulkonevine poskipäineen, hänen\nkalpea, alakuloinen muotonsa, jossa taistelun ja pitkällisen pelon\nuuvuttama sielu kuvastuu tarkkaan kuin peilissä. Hänen irveensä ovat\nomituiset ja kivuliaat, mutta syväin, totisten kärsimysten uurtamat\nrypyt kasvoissa ilmaisevat järkevyyttä ja älyä, ja silmissä on lämmin,\nterve kiilto. Miellyttävä hän on minusta itsekin, ollen kohtelias,\navulias ja tavattoman hienotuntoinen käytöksessään kaikkia muita paitsi\nNikiittaa kohtaan. Kun joltakin putoaa nappi tahi lusikka, hän nopeasti\nkavahtaa vuoteeltaan ja ottaa ylös sen. Joka aamu hän tervehtii\ntovereitaan, maata käydessään toivottaa heille hyvää yötä.\n\nPaitsi tuota alituista jännittynyttä mielentilaa ja kasvojen\nirvehtimistä hänen sekapäisyytensä ilmenee vielä seuraavalla tavalla.\nToisinaan iltasilla hän kääriytyy viittaansa ja, väristen koko\nruumiissaan, tärisyttäen hampaitaan, alkaa nopeasti astua nurkasta\nnurkkaan ja sänkyjen välissä. Näyttää siltä kuin olisi hänellä ankara\nvilutauti. Siitä päättäen, että hän äkisti seisattuu ja katselee\ntovereitaan, näyttää kuin tahtoisi hän sanoa jotakin hyvin tärkeää,\nmutta nähtävästi otaksuen, ettei häntä kuulla eikä ymmärretä, hän\nkärsimättömänä pudistelee päätään ja alkaa astua. Mutta ennen pitkää\npuheluhalunsa valtaa kaikki muut ajatukset ja arvelut, hän antauu\nhalunsa ohjattavaksi ja alkaa puhua lämpimästi ja innokkaasti. Hänen\npuheensa on sekavaa, kuumeenomaista kuin hourailu, katkonaista ja väliin\nkäsittämätöntä, mutta sekä sanoissa että äänessä on jotakin perin\nherttaista. Kun hän puhuu, tunnette hänessä mielenvikaisen ja ihmisen.\nVaikeata on kirjallisesti kertoa hänen tolkutonta puhettaan. Hän puhuu\nihmisten konnuudesta, väkivallasta joka sortaa totuutta, ihanasta\nelämästä, joka aikaa myöten on tuleva maan päälle, ikkunoiden\nrautaristikoista jotka lakkaamatta muistuttavat häntä väkivalturien\ntyperyydestä, julmuudesta. Kaikesta tuosta syntyy sekava, yhtenäisyyttä\npuuttuva sommitelma vanhoja, vielä loppuun laulamattomia lauleloita.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNoin 12-15 vuotta jälellepäin, asusti kaupungin pääkadun varrella omassa\ntalossaan virkamies Gromow, siihen aikaan vankka ja äveriäs mies.\nHänellä oli kaksi poikaa: Sergei ja Ivan. Päästyään jo yliopiston\nneljänteen kurssiin Sergei sairastui kiihkeään keuhkotautiin ja kuoli,\nja tämä kuolema oli ikäänkuin alkuna onnettomuussarjalle, joka yhtäkkiä\nkohtasi Gromowin perhettä. Viikko jälkeen Sergein hautajaisten isävanhus\npantiin syytteen alaiseksi väärennyksistä ja kruununvarojen\nhukkaamisesta ja kuoli kohta vankilan sairaalassa kuumeeseen. Kartano ja\nkoko irtain omaisuus myytiin huutokaupalla ja Ivan Dmitritsh äitineen\njäi puille paljaille.\n\nSiihen aikaan kun isä vielä eli, Ivan Dmitritsh ollessaan Pietarissa,\njossa hän opiskeli yliopistossa, sai 60-70 ruplaa kuukaudessa eikä\ntiennyt hätäpäiviä ollenkaan, mutta nyt oli hänen pakko tehdä jyrkkä\nmuutos elämässään. Hänen täytyi aamusta myöhään yöhön antaa halvasti\npalkattuja opetustunteja yksityislukijoille, työskennellä\npuhtaaksikirjoittajana ja kuitenkin nähdä nälkää, sillä ansaitsemansa\nrahat hän lähetti äidilleen elannoksi. Semmoista elämäntapaa ei Ivan\nDmitritsh voinut kestää; hänen mielensä lannistui, voimat raukesivat ja,\nerottuaan yliopistosta, matkusti hän kotiin. Täällä pikkukaupungissa hän\npuoltolauseiden nojalla sai opettajanpaikan piirikoulussa, vaan joutui\neripuraisuuteen toverien kanssa, ei jaksanut voittaa oppilastensa\nsuosiota ja hylkäsi kohta viran. Äiti kuoli. Hän eleli puoli vuotta\nilman paikatta, syöden vain vettä ja leipää, ja pääsi sen jälkeen\noikeuden palvelijaksi. Siinä toimessa oli hän kunnes sai eron sairauden\ntähden.\n\nHän ei koskaan, ei edes nuoruudessaan, ylioppilaana ollessaankaan, ollut\nnäyttänyt terveeltä. Hän oli aina kalpea, laiha ja herkkä vilustumaan,\nsöi vähän ja makasi huonosti. Yhdestä viinaryypystä kihahti jo hänen\npäähänsä ja hän sai hermokohtauksia. Hän halusi aina ihmisten seuraa,\nmutta ollen ärtyisä ja luulevainen luonteeltaan, ei hän läheiseen\nystävyyteen kenenkään kanssa tullut, eikä hänellä ollut ystäviäkään.\nKaupunkilaisista hän aina puhui halveksien, sanoen heidän raa'an\nsivistymättömyytensä ja untelon eläimellisen elämänsä tuntuvan hänestä\nilettäviltä. Hän puhui tenooriäänellä, kovasti ja intoisasti, eikä\nmuuten kuin kiivastumalla ja joutumalla mielenkuohuun, tahi ihastuksella\nja kummastellen, sekä aina avosydämisesti. Puhui hänen kanssaan mitä\nhyvänsä, aina hän hoki vain samoja: että elämä kaupungissa on\ntukehuttavaa Ja ikävää, että yleisöllä ei ole mitään korkeampia\nharrastuksia, kunhan elää kyhnystää väritöntä, mieletöntä elämätään,\nvaihetuksekseen harjoittaen väkivaltaa, törkeätä irstaisuutta ja\nteeskentelyä; heittiöt käyvät kylläisinä ja vaatepäällä, rehelliset\nsaavat tyytyä vain muruihin; on saatava kouluja, paikallinen,\nsuunnaltaan rehellinen sanomalehti, teaatteri, helppotajuisia luentoja;\nkyvykkäämpien voimien on liittyminen yhteen; tarvitaan että yhteiskunta\noppii tuntemaan oman taitamattomuutensa ja kauhistuu sitä. Ihmisiä\narvostellessaan käytti hän paksuja värejä, yksinomaan valkoista ja\nmustaa, tunnustamatta minkäänmoisia välivivahduksia; ihmiset hänen\nmieltänsä myöten jakaantuivat kunnon ihmisiin ja heittiöihin; keskitietä\nei ollut. Naisista ja rakkaudesta hän aina puhui kiihkeästi,\nihastuksella, vaan itse hän ei ollut rakastunut.\n\nMielipiteittensä jyrkkyydestä ja hermostuneisuudestaan huolimatta häntä\nkaupungissa suosittiin ja mainittiin selän takana Vanjan nimellä. Hänen\nsyntyperäinen hienotunteisuutensa, avuliaisuutensa, säännöllisyytensä,\npuhdas luonteensa ja hänen kulunut takkinsa, sairaloinen ulkomuotonsa ja\nperheelliset vastoinkäymisensä herättivät herttaisen lämpimän ja\nsurulloisen tunteen; lisäksi oli hän hyvästi koulutettu ja paljon\nlukenut, tiesi kaupunkilaisten mielestä ainakin kaikki ja toimitti\nkaupungissa jonkunlaisen liikkuvan tietosanakirjan virkaa.\n\nHän lueskeli varsin paljo. Hänen tavallinen toimensa oli istua klubissa,\nnäpelöidä hermostuneesti partaansa ja selailla lehtiä ja\naikakauskirjoja; kasvoista näkyy että hän ei lue, vaan ahmii, ehtimättä\ntuskin pureksia. Väkisten tunkee mieleen ajatus, että lukeminen oli\nyhtenä hänen sairaloisia tottumuksiaan, koska hän yhtäläisellä\nahneudella luki kaikkea mitä vain käsiin sattui, jopa menneenvuotisia\nlehtiä ja almanakkojakin. Kotona hänellä oli tapana lukea pitkällään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKerran eräänä syksyaamuna Ivan Dmitritsh, nostettuaan palttookauluksensa\nja käydä polskuttaen likaisia kujia ja takapihoja pyrki erään porvarin\nluo panemaan toimeen ryöstötuomiota. Hänen mielialansa oli synkkä kuten\naina aamusilla. Eräällä poikkikadulla kohtasi hän kaksi vankia\njalkaraudoissa, joita neljä vartiasotamiestä pyssyineen saattoi. Oli\nIvan Dmitritsh ennenkin usein kohdannut vankeja ja aina olivat ne\nherättäneet hänessä säälin ja epämieluisan tunteen, nyt sitä vastoin\ntämä kohtaus teki häneen jonkin erinäisen, kummallisen vaikutuksen.\nHänestä alkoi yht'äkkiä tuntua siltä, että hänetkin voidaan kytkeä\nkahleisiin ja samaten saattaa likaista katua myöten vankityrmään.\nKäytyään porvarin luona ja palatessaan kotia, hän kohtasi postitoimiston\nläheisyydessä tuttavan poliisipäällikön, joka tervehti ja kulki hänen\nkanssaan rinnan kadulla muutaman askelen; tässä oli hänen mielestänsä\njotakin epäilyttävää. Kotona eivät koko päivässä haihtuneet hänen\npäästänsä vangit ja pyssysotamiehet, ja jokin käsittämätön sydämen\nlevottomuus teki hänelle lukemisen ja ajatustensa keskittämisen\nmahdottomaksi. Iltasella hän ei sytyttänyt huoneessaan kynttilätä, koko\nyössä hän ei nukkunut ja lakkaamatta pyöri hänen päässänsä ajatus, että\nhänet voidaan vangita, panna rautoihin ja salvata vankityrmään. Hän ei\ntiennyt tehneensä minkäänlaista rikosta ja saattoi olla varma siitä,\nettei hän vastedeskään tekisi murhaa, murhapolttoa tahi varastaisi;\nmutta voihan tietämättänsäkin, vasten tahtoansa tehdä rikoksen ja\npaljonhan panettelukin saa aikaan ja voihan vielä viimeisellä nipukalla\noikeudellinen virhe käydä mahdolliseksi. Opettaahan ikivanha\nkansanviisauskin, että kerjuupussista ja vankeudesta ei ole kenenkään\nitseään vapaaksi vannominen. Ja oikeusvirhe, oikeudenkäytön nykyisellä\nkannalla ollessa, on hyvin mahdollinen eikä siinä ole mitään\nkummeksittavaakaan. Ihmiset, jotka ovat virallisessa, muotopuolisessa\nsuhteessa toisten kärsimyksiin, esimerkiksi tuomarit, poliisit, lääkärit\nkaraistuvat tottumuksen voimasta aikaa myöten siihen määrään, ett'eivät\nvoi, vaikka tahtoisivatkin, suojattejaan ja hoidokkaitaan kohdella\nmuuten kuin virallisesti ja kaavan mukaan; siinä kohden he eivät\nvähääkään eroa maaukosta, joka takapihalla teurastaa lampaita ja\nvasikoita eikä huomaa verta. Vaan jotta moisen virallisen, hengettömän\npersoonallisen kohtelun kautta viaton ihminen voi menettää kaikki\nsäätyoikeutensa ja tulla tuomituksi pakkotyöhön, siihen tuomari ei\ntarvitse muuta kuin -- aikaa. Vain aikaa, voidakseen noudattaa joitakin\nmuodollisuuksia, joista tuomarille maksetaan palkka, ja sen jälkeen on\nkaikki päättynyt. Hae sitten oikeutta ja turvaa tässä vähäisessä,\nlikaisessa kaupungin pahaisessa kahdensadan virstan päässä rautatiestä!\nJa eiköpä liene naurettavaakin oikeutta ajatteleminen, kun jokaista\nväkivallan tekoa yhteiskunnan puolelta tervehditään järkevänä ja\ntarkotuksen mukaisena välttämättömyytenä, ja mikin armahduskirja, esim.\nsyyttömäksi julistus herättää koko suuttumuksen myrskyn,\ntyydyttämättömän koston tunteen?\n\nAamusella Ivan Dmitritsh nousi kauhuissaan ylös, kylmä hiki otsallaan,\nja oli täysin vakuutettu, että hänet voidaan vangita minä hetkenä\nhyvänsä. Jos, -- ajatteli hän, eiliset synkät ajatukset eivät ole yön\naikana hellinneet hänestä, niin on niissä rahtunen totuutta. Mahdotonhan\nniiden oli juolahtaa päähän ilman minkäänlaista aihetta. --\n\nPoliisi kulki hitain askelin ikkunain ohi: sekään ei tapahtunut syyttä.\nSiinä kaksi miestä seisahtuu talon läheisyydessä ja on vaiti. Miksi ovat\nhe vaiti?\n\nJa siitä lähtein Ivan Dmitritshille koittivat tukalat päivät ja\nrauhattomat yöt. Kaikki, jotka kulkivat ikkunain ohi tahi poikkesivat\npihaan, olivat hänen mielestänsä vakoilijoita ja urkkijoita. Puolipäivän\naikaan poliisikomisaarius tavallisesti ajoi kaksivaljakollaan\nkaupungilla; hän ajoi kaupungin laidassa olevalta taloltaan\npoliisikamarille, mutta Ivan Dmitritshin mielestä hän joka kerran ajoi\nliian nopeasti ja joka kerran oli hänen ulkomuotonsa jotakin erikoista\nilmaisevinaan: näytti aivankuin kiiruhtaisi hän ilmoittamaan, että\nkaupunkiin on ilmestynyt erittäin vaarallinen pahantekijä. Ivan\nDmitritsh vavahti kuullessaan porttikellon kilahtavan tahi porteissa\njyskävän, joutui pois tolaltaan, kun kohtasi tuntemattoman ihmisen\nkortteeriemäntänsä luona; poliiseja ja santarmeja kohdatessaan hän\nhymyili ja vihelteli, näyttääkseen välinpitämättömältä. Yöt läpi kotasin\nhän oli nukkumatta, odottaen vangitsemistaan, mutta kuorsasi ja hengitti\nkovasti ja syvään, niinkuin nukkuva, jotta emäntä luulisi hänen\nmakaavan; jos hän ei saanut nukuttua, merkitsi se tietysti, että\nomantunnon soimaukset kalvoivat häntä -- mikä sitova todeksinäyttö!\nTapahtumat ja terve järki todistivat hänelle, että tämä pelko ei ole\nmuuta kuin joutavuutta ja houkkamaisuutta, että arestissa ja\nvankeudessa, laveamman katsantokannan mukaan, ei ole itse asiassa mitään\npeljättävää, -- ollapa omatunto vain puhdas ja rauhallinen; mutta mitä\njärkevämmin ja johdonmukaisemmin hän asiata mietti, sitä suuremmaksi ja\nvaikeammaksi kasvoi sielun ahdistus; se oli jotakin samantapaista, kuin\non kerrottu eräästä erakosta, joka tahtoi hakata itselleen aukioimen\npaikan aarniometsään; mitä uutterammin hän kirveellään teki työtä, sitä\nsakeammaksi paisui metsä. Vihdoin viimein Ivan Dmitritsh, nähdessään sen\nhyödyttömäksi, lakkasi kokonaan ajattelemasta ja antautui koko\nsielullaan epätoivon ja pelon valtaan.\n\nHän rupesi hakemaan yksinäisyyttä ja karttamaan ihmisiä. Virantoimitus\noli hänestä jo ennenkin vastenmielistä, nyt se tuli hänelle\nsietämättömäksi. Hän pelkäsi, että häntä jollakin tavalla petetään,\npannaan salaa hänen taskuunsa rahaa ja sitten syytetään lahjojen otosta,\ntahi että hän itse vahingossa tekee kruunun papereissa virheen, joka on\nväärennyksen arvoinen, tahi hävittää vieraita rahoja. Kumma ett'ei hänen\najatuksensa ennen ollut noin notkea ja kekseliäs, kuin nyt, jolloinka\nhän joka päivä mietti tuhansia eri syitä, joiden nojalla hänen\nvapautensa ja maineensa saattoivat joutua vaaraan. Siihen sijaan\nulkomaailmaan kohdistunut huomionsa melkoisesti heikkeni, erittäinkin\nmitä tuli kirjojen lukemiseen, ja jopa alkoi muistikin pahasti pettää.\n\nKeväällä, kun lumi suli, löydettiin muutamasta rotkosta lähellä\nhautuumaata kaksi puoleksi mädännyttä ruumista -- vanhan eukon ja pojan,\njotka merkeistä päättäen olivat kuolleet väkivaltaisen kuoleman.\nKaupungissa ei muusta puhuttu, kuin näistä ruumiista ja tuntemattomista\nmurhantekijöistä. Jotta tämän kaksinkertaisen murhan tekijäksi ei\nluultaisi Ivan Dmitritshiä, niin hän kulki kaduilla hymyileväisenä,\nmutta kohdatessaan tuttaviaan hän vuoroin kalpeni ja punastui ja alkoi\nvakuuttaa, ettei katalampaa rikosta ole, kuin heikkojen ja avuttomien\nmurhaaminen. Mutta tähän valheella liikkumiseen hän pian kyllästyi ja\njonkun aikaa tuumittuaan hän päätti, että hänen asemassaan on parasta\npiileytyä talonemännän kellariin. Kellarissa hän siis kyyrötti päivän,\nsitten yön ja vielä seuraavan päivän, siellä hänen tuli kovasti vilu, ja\nodotettuaan ehtoohämärää hän salaa kuin varas hiipi huoneeseensa. Aamun\nvalkenemaan asti seisoi hän keskellä lattiaa, hievahtamatta paikaltaan\nja kuulostellen. Varhain aamusella, ennen auringon nousua, tuli emännän\nluo muurareja. Ivan Dmitritsh hyvin tiesi, että he tulivat muuraamaan\nuudestaan kyökin uunia, mutta pelko se kuiskasi hänen korvaansa, että\nnämä eivät ole muurareja vaan muurareiksi puettuja poliiseja. Hän hiipi\nhiljaa asunnosta ulos ja lähti, kauhun valtaamana, viilettämään ilman\ntakitta ja hatutta pitkin katuja. Haukkuen ajoivat häntä takaa koirat,\njoku talonpoika huusi hänen jälkeensä, korvissa vinkui tuuli, ja Ivan\nDmitritshistä tuntui kuin koko maailman väkivalta olisi kasaantunut\nhirmuiseksi vuoreksi hänen takanaan ja tavottanut häntä kiinni.\n\nHänet pidätettiin, tuotiin kotia ja emäntä lähetettiin noutamaan\nlääkäriä. Lääkäri Andrei Jefimitsh, josta edempänä kerrotaan, määräsi\nkylmiä kääreitä päähän sekä laakeri- ja kirsimarjantippoja, pudisti\nsuruisesti päätään ja lähti pois, sanottuaan emännälle ett'ei hän enää\ntule, koska ei pidä häiritä ihmisiä hulluksi tulemasta. Kotona kun ei\nollut varoja elää eikä lääkärin hoitoa saada, niin Ivan Dmitritsh kohta\nvietiin sairashuoneeseen, jossa hänet sijoitettiin kuppatautisten\nosastoon. Hän kun ei nukkunut öisin, koukutteli ja häiritsi sairaita,\nniin käski Andrei Jefimitsh kohta sen jälkeen viedä hänet huoneeseen N:o\n6.\n\nVuoden kuluttua Ivan Dmitritsh joutui kaupungissa jo unhotukseen ja\nemäntä kantoi hänen kirjansa katoksen alle rekeen, josta poikalurjukset\nne ennen pitkää kantoivat teille tietymättömille.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nIvan Dmitritshin vasemman puolisena naapurina on, kuten jo olen\nkertonut, juutalainen Mooses, naapuri oikealla puolella taasen on\nlihavuuteensa pakahtuva, melkein pyöryläinen maa-ukko, kasvot tylsät ja\naivan mielettömät. Tämä liikkumaton, ahvatti ja siivoton eläin on jo\nammoin sitten menettänyt ajatus- ja tuntemiskykynsä. Hänestä käy\nlakkaamatta kirpeä, tukehuttava löyhkä.\n\nNikiitta, joka häntä korjaa, lyö häntä armottomasti, täydellä hartian\nväellä, säälimättä nyrkkejään; mutta julmaa ei ole oikeastaan se että\nhäntä lyödään, -- siihen voi tottua, -- julmaa siinä on, että tämä\ntylsynyt eläin ei vastaa lyömisiin sanallakaan, ei liikkeellä, ei\nsilmänluonnillakaan edes, huojutteleksen vaan raskaan tynnyrin tavoin.\n\nViides ja viimeinen asukas huoneessa N:o 6 on porvari, joka joskus ennen\non palvellut lajittelijana postissa, pieni, laihanlainen valkoverinen\nmies, kasvot hyvänsävyiset, vaan hieman viekkaat. Päättäen hänen\njärkevistä, levollisista silmistään, jotka katsovat kirkkaasti ja\niloisesti, hän kuvittelee olevansa täysijärkinen ja hautoo jotakin\nsuurta, mieluisata salaisuutta, Hänellä on tyynyn ja matrassin alla\njotakin, jota hän ei suostu näyttämään kenellekään, ei suinkaan pelosta\nettä se otetaan häneltä pois tahi varastetaan, vaan häveliäisyydestä.\nVäliin astuu hän ikkunan ääreen ja käännyttyään tovereihinsa selin,\npukee hän jotakin rinnalleen ja katselee taivuttaen päätään; jos silloin\nastuu hänen luokseen, niin joutuu hän ymmälle ja repii jotakin pois\nrinnaltaan. Mutta hänen salaisuuttaan ei ole vaikea arvata.\n\n-- Onnitelkaa minua, sanoo hän usein Ivan Dmitritshille, -- minut on\nesitetty Stanislain toisen luokan ritarimerkin ja tähden saamiseen.\nToisen luokan ritarimerkki tähden kanssa annetaan vaan ulkomaalaisille,\nmutta minun suhteeni tahdotaan jostakin syystä tehdä poikkeus, hymyilee\nhän ja kohauttaa hämillään olkapäitään. -- Tämäpä on minulle kokonaan\nodottamatonta, sen tunnustan!\n\n-- Minä en tuosta käsitä niin mitään, vastaa Ivan Dmitritsh jurosti.\n\n-- Vaan tiedättekö minkä minä ennemmin tahi myöhemmin olen saavuttava?\njatkaa entinen lajittelija, viekkaasti siiristäen silmiään. -- On aivan\nvarmaa että minä saan ruotsalaisen Pohjantähden ritarimerkin. Sen\nsaamiseksi kannattaa vaivaakin nähdä. Valkoinen risti ja musta nauha. Se\non hyvin kaunis:\n\nLuultavasti elämä ei missään muualla ole niin yksitoikkoista kuin täällä\nsivurakennuksessa. Aamulla sairaat, paitsi halvattua ja paksua ukon\nvähkyrää, peseytyvät etehisessä suuressa saavissa ja pyyhkivät silmänsä\nviitan liepeihin; sen jälkeen juovat he tinatuopeista teetä, jota heille\npäärakennuksesta noutaa Nikiitta. Jokaiselle on määrätty tuoppi mieheen,\nPuoliseksi syövät he hapankaalikeittoa ja puuroa, iltasella syödään\npuuroa, joka on jäänyt päivälliseltä tähteeksi. Väliaikoina loikoillaan\nja makaillaan, katsellaan ikkunoista ja käyskennellään nurkasta\nnurkkaan.\n\nSamaten jatkuu joka päivä. Entinen lajittelija, hänkin puhuu aina\nsamoista ritarimerkeistään.\n\nOutoja ihmisiä nähdään harvoin huoneessa N:o 6. Uusia mielenvikaisia\nlääkäri ei kaukaan aikaan ota vastaan ja halullisia hulluinhuoneissa\nkävijöitä ei tässä maailmassa ole paljon.\n\nKerran kahdessa kuukaudessa käy sivurakennuksessa parturi Semjon\nLasaritsh. Millä tavalla hän leikkaa mielenvikaisten hiukset ja millä\ntavalla Nikiitta on hänelle siinä avullisena, ja millaiseen hämminkiin\nsairaat kulloinkin joutuvat, milloin juopunut, hymyilevä parturi\nnäyttäytyy ovesta, siitä emme rupea kertomaan.\n\nPaitsi parturia ei sivurakennuksessa käy ketään. Sairaat ovat tuomitut\nnäkemään päivät päästään vain Nikiitan.\n\nMutta hiljattain levisi kautta koko sairaalan kuorin jokseenkin outo\nhuhu.\n\nHuhu tiesi kertoa, että huoneessa N:o 6 olisi muka ruvennut käymään\nlääkäri.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKummallinen huhu!\n\nTohtori Andrei Jefimitsh Ragin on merkillinen mies tavallaan. Kerrotaan\nhänen aikaisemmalla iällään olleen varsin jumalisen ja valmistautuneen\nrupeamaan papiksi, ja että hän, päätettyään kimnaasin oppikurssin vuonna\n1863, aikoi pyrkiä hengelliseen akatemiaan, vaan oli muka hänen isänsä,\nlääketieteen tohtori ja kirurgi, tehnyt hänestä katkerata pilaa ja\njyrkästi ilmoittanut, että hän ei tahdo enää tietää pojastaan mitään,\njos tämä vaan rupee papiksi. Minkä verran siinä on perää, sitä en tiedä,\nmutta niin ainakin Andrei Jefimitsh itse tunnusti, ettei hänellä koskaan\nollut taipumusta lääketieteeseen eikä yleensä muihinkaan\nerikoistieteisiin.\n\nKuinka sen laita lienee ollutkin, vaan päätettyään oppikurssin\nlääketieteellisessä tiedekunnassa hän ei kuitenkaan pappisuralle\nantautunut. Mitään jumalisuutta hänessä ei huomattu ja lääkäri-uransa\nensi aikoina oli hänessä yhtä vähän papillisia ominaisuuksia\nhuomattavana kuin niitä oli nytkään.\n\nHänen ulkomuotonsa on vastenmielinen, töykeä, moukkamainen; kasvojensa,\npartansa, silosten hiustensa ja rotevan, kömpelön ruumiinrakennuksensa\nkautta muistuttaa hän ravintoloitsijaa suuren maantien varrella,\ntuollaista ylenlihavata, kohtuutonta, ynseätä miestä. Kasvot, joilla\nnäkyy sinisiä suonia, ovat tylyt, silmät pienet, nenä punainen. Pitkän\nvartalonsa ja leveiden hartioidensa ohella on hänellä tavattoman jyhkeät\nkädet ja jalat: yhdestä nyrkiniskusta luulisi toki jo hengen lähtevän.\nMutta astuntansa on hiljainen ja ryhtinsä arkamaisen nöyristelevä;\nkohdatessaan ketä hyvänsä ahtaassa käytävässä hän aina ensinnä pysähtyy,\nantaen toiselle tietä, ja virkkaa, ei syvällä basso-äänellä, kuten\nluulisi, vaan hienolla, pehmeällä tenoori-äänellä: \"anteeksi!\". Hänellä\non niskassa vähäinen paisuke, jonka tähden hän ei voi käyttää kovaksi\ntärkättyjä kaulustoja ja sentähden hänellä on aina yllään pehmoinen\npalttinainen tahi pumpulinen paita. Yleensä hän ei käy puettuna kuin\ntohtori. Samoja vaatteita pitää hän likemmä kymmenen vuotta, ja uudet\npukunsa, jotka hän tavallisesti ostaa juutalaisen puodista, näyttävät\nyhtä kuluneilta ja nurttautuneilta kuin vanhatkin; sama takki on hänellä\npäällä kunhan ottaa vastaan sairaita, syö puolista ja käy vieraissa; se\nei kuitenkaan ole luettava ahneuden syyksi, vaan se on seurauksena\nsiitä, ettei hän yhtään välitä millaisessa ulkoasussa hän esiintyy.\n\nKun Andrei Jefimitsh saapui kaupunkiin astuakseen virkaansa, niin oli\n\"armeliaisuuslaitos\" kauheassa tilassa. Sairaalan huoneissa, käytävissä\nja pihalla oli vaikeata hengittää siellä vallitsevan löyhkän takia.\nSairaanvaalijat, rengit ja hoitajat sekä heidän lapsensa makasivat\nsamoissa suojissa missä sairaatkin. Valituksia kuului, että torakoilta,\nluteilta ja hiiriltä ei saanut rauhaa. Kirurgillisessa osastossa ei\nruusu koskaan lakannut ihmisiä vaivaamasta. Koko sairaalaa varten oli\nvain kaksi välskärinveistä eikä ainoatakaan lämpömittaria, kylpyammeissa\nsäilytettiin potaattia. Tarkastaja, emännöitsijä ja välskäri nylkivät\nsairaita ja vanhasta tohtorista, Andrei Jefimitshin edeltäjästä\nkerrottiin, että hän olisi salaa kaupitellut sairaalan spriitä ja\nmuodostanut sairaanhoitajattarista ja naispotilaista itselleen\nkokonaisen haaremin. Kaupungissa hyvin tiedettiin kaikki nämä\nväärinkäytökset, vieläpä liioiteltiinkin niitä, vaan sallittiin niiden\nkuitenkin rauhassa rehottaa; toiset puolustivat niitä sillä, että\nsairaalaan menevät vaan porvarit ja maalaiset, joilla ei pitäisi olla\nsyytä tyytymättömyyteen, koska heillä kotona on paljon kurjemmat olot\nkuin konsanaan sairaalassa; ei suinkaan sairaille voitu ruveta\npyynpaistia syöttämään! Toiset taasen sanoivat puolustukseksi sen, että\nkaupungin on mahdoton yksinään, ilman maalaiskunnan apua, ylläpitää\nkelvollista sairashuonetta; hyvä kun on vaillinaisempikin! Ja nuori\nmaalaiskunta ei ruvennut sairaalaa perustamaan kaupunkiin eikä sen\nulkopuolelle siitä syystä että kaupungilla oli jo olemassa sairaala.\n\nPäätettyään sairashuoneen tarkastuksen Andrei Jefimitsh tuli siihen\npäätökseen, että tämä laitos on siveyttä loukkaava ja asujanten\nterveydelle sangen turmiollinen. Hänen mielipiteensä mukaan olisi ollut\nviisainta laskea sairaat oman onnensa nojaan ja sulkea koko sairashuone.\nMutta hän myöskin tiesi, että sen toimeenpanemiseksi ei riittänyt\nyksistään hänen tahtonsa, eikä se olisi tuottanut mitään hyötyäkään; jos\nluontoperäisen ja siveellisen mädännäisyyden saa poistetuksi yhdestä\npaikasta, siirtyy se toiseen; täytyy odottaa kunnes se itsestään\nhaihtuu. Ja sen lisäksi, jos ihmiset kerran olivat perustaneet\nsairashuoneen ja kärsivät sitä keskellään, niin se merkitsee, että\nsellainen laitos on heille tarpeen. Ennakkoluulot ja kaikki nuo\ninhimilliset turmionpesät ovat välttämättömiä, sillä niistä voi ajan\noloon kehittyä jotakin kelvollista, niinkuin lannasta, kun se sekotetaan\npellon multaan. Maailmassa ei ole mitään niin hyvää, joka ei olisi\nvuotanut sameasta alkulähteestä.\n\nRyhdyttyään virkansa tehtäviin käsiksi Andrei Jefimitsh asettui\njokseenkin välinpitämättömälle kannalle näitten nurjien olojen suhteen.\nHän vain pyysi että sairaalan rengit ja hoitajattaret eivät makaisi\nsamoissa huoneissa, missä sairaat makasivat ja hankki kaksi kaappia\ninstrumentteja varten, mutta tarkastaja, ruuanhankkija ja välskäri sekä\nkirurgilliseen osastoon pesiintynyt ruusu jäivät entisille paikoilleen.\n\nAndrei Jefimitsh pitää järkevyyttä ja kuntoa sangen suuressa arvossa,\nmutta saattaakseen elämän omassa ympäristössään järjen ja kunnon\nvaatimuksia vastaavalle kannalle, siihen häneltä puuttuu tarpeellista\nmielenlujuutta ja uskoa omaan oikeuteensa. Käskijäksi, ehkäisijäksi ja\nkomentajaksi hän ei ole luotu. Näyttää ihan siltä kuin olisi hän\nmielessänsä päättänyt olla milloinkaan ääntään korottamatta ja\nkäyttämättä kieliopin määrityksien mukaista käskytapaa. Hänen on\nvaikeata sanoa \"anna se\", tai \"tuo se\"; kun hän haluaa syödä, yskähtelee\nhän päättämättömänä ja virkkaa kyökkyrilleen: \"Olisikohan siellä\nteetä ...\" tahi: \"Onkohan siellä päivällinen joutunut\". Sanoa\ntarkastajalle, että hän lakkaisi varastamasta, tahi antaa tälle hyvin\nansaittu potku, tahi lakkauttaa kokonaan tämä tarpeeton loisvirka -- se\non kerrassaan yli hänen voimiensa käypää. Kun Andrei Jefimitshiä\npetetään tahi imarrellaan, tahi kun hänelle tuodaan allekirjoitettavaksi\ntieten väärennetty lasku, niin hän punastuu kuin rapu ja tuntee olevansa\nsyynalainen, mutta laskun hän yhtäkaikki allekirjoittaa; kun potilaat\nvalittavat hänelle nälkäänsä tahi hoitajattarien raakaa kohtelua, niin\nhän joutuu hämille ja syynalaisesti sopertelee:\n\n-- Hyvä, hyvä, minä otan perästä siitä selkoa... Kaiketi siinä on jokin\nväärinkäsitys...\n\nEnsi alussa Andrei Jefimitsh työskenteli hyvin uutterasti. Hän otti\nvastaan sairaita aamusta puolipäivään asti, suoritti leikkauksia,\nharjoittipa vielä kätilönkin tointa. Naisväki puheli hänestä, että hän\non tarkkatuntoinen ja oivaltaa hyvin taudit, varsinkin lasten sekä\nnaisten. Mutta aikaa voittaen työ alkoi ikävystyttää häntä\nyksitoikkoisuutensa ja hyödyttömyytensä takia. Tänä päivänä otat vastaan\n30 sairasta, huomenna on niitten luku lisääntynyt 35:ksi, ylihuomenna\n40:ksi, ja niin sitä jatkuu päivästä päivään, vuodesta vuoteen ilman\nettä voitaisiin sanoa kuolevaisuuden kaupungissa vähentyvän tahi\nsairaiden herkeävän käymästä. Ei ole ajateltavissakaan että\nneljällekymmenelle sairaalle voisi antaa tehokasta apua\nvastaanotto-aikana aamusta puolipäivään saakka, se on sula mahdottomuus;\nkoko lääkärintoimi on siis suuri petos, ajatteli asiaa miltä kannalta\nhyvänsä. Ja koska tilivuoden kuluessa on vastaanotettu 12,000 sairasta,\nniin on sen kautta, peittelemättä puhuen, petetty 12,000 ihmistä. Mutta\ntoiselta puolen on taas yhtä mahdotonta saattaa kaikki arveluttavasti\nsairaat sairashuoneisiin ja parannella heitä tieteen sääntöjen mukaan,\nsillä sääntöjä kyllä on, mutta itse tiede on kuollut; jos taas jättää\nfilosofeeraamisen sikseen ja rupee sääntöjä turhantarkasti noudattamaan\nniinkuin muutkin lääkärit, niin on sitä varten ensi sijassa tarpeen\npuhtaus ja raitis ilma, eikä likaisuus, terveellinen ruoka eikä\nmätänevästä hapankaalista valmistettu keitto, sekä hyvät apulaiset eikä\nvarkaat.\n\nJa mitäpä maksaisi estää ihmisiä kuolemasta, jos kerran kuolema on\njokaisen normaalinen, laillinen loppu? Mitäpä hyötyä siitä, jos joku\ntorikaupustelija tahi virkamies elääkin viisi, tahi hyvässä lykyssä\nkymmenen vuotta kauemmin? Jos sen sijaan otaksumme lääketieteen\ntarkotuksen olevan kipujen ja kärsimysten vaimentamisen, niin seuraa\nitsestänsä kysymys: mitäpä varten niitä vaimentaa? Ensiksikin, sanotaan,\nettä kärsimykset auttavat ihmistä täydellisyyteen, ja toiseksi, jos\nihmiset tosiaankin oppivat vaimentamaan kärsimyksiään pillereillä ja\ntipoilla, niin laiminlyövät he kokonaan uskonnon ja filosofeeraamisen,\njoissa heillä tähän saakka on ollut vahva turva kaikissa tukalissa\nelämäntiloissa ja joissa he ovat tunteneet itsensä onnellisiksi. Pushkin\nkärsi ennen kuolemaansa kauheita tuskia, onneton Heine makasi useita\nvuosia halvattuna; miksi pitäisi sitten jonkun Andrei Jefimitshin tahi\nMatriona Savishnan kokonaan vapaantumaan kärsimyksistä, heidän\nelämässään kun ei kuitenkaan ole mitään sisällystä ja olisi aivan tyhjä\nja merenpohjalla asuvan likoeläimen elämän kaltainen, ellei heillä olisi\nkärsimyksiä?\n\nMoisten mietteiden turruttamana Andrei Jefimitsh heittäytyi\ntoimettomaksi eikä siitä lähtein enää joka päivä käynyt sairashuoneessa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nElämänsä viettää hän seuraavalla tavalla. Aamusella hän tavallisesti\nnousee kello kahdeksan aikaan, pukeutuu ja juo teetä. Sitten istuu hän\ntyökammioonsa lukemaan tahi menee sairaalaan. Täällä, sairaalassa,\nkapeassa pimeässä käytävässä istuvat apua hakevat sairaat, odottaen\nluoksepääsyä. Heidän ohitsensa, kolkuttaen saappaillaan kivipermantoon,\njuoksevat rengit ja sairaanhoitajattaret, kulkea hitustavat kuihtuneet\nsairaat pitkissä viitoissa, kannetaan kuolleita ja käymäläastioita,\nlapset itkevät, läpituuli puhaltaa. Andrei Jefimitsh tietää, että tämä\nei ole haitallisesti vaikuttamatta kuumesairasten, keuhkotautisten ja\nyleensä herkkämielisten sairasten tilaan, mutta mitäpä sille taitaa?\nVastaanottohuoneessa kohtaa hän välskärin; välskäri Sergei Sergeitsh on\npienenläntä mies, kasvot sileiksi ajetut, puhtaat ja pöhöttyneet,\nliikkeet pehmoisen sulavat, puku uusi ja väljä -- luulisi häntä pikemmin\nsenaattoriksi kuin välskäriksi. Kaupungissa hän on hyvin paljo käytetty\nja hän esiintyy aina valkoinen kravatti kaulassa ja pitää\nitseään oppineempana kuin tohtori, jota ei käytä juuri kukaan.\nVastaanottohuoneen nurkassa seisoo pyhimyskaapissa suuri jumalankuva,\nsen edessä riippuu raskas pyhimyslamppu ja vieressä on valkoisella\npeitteellä verhottu instrumenttihylly; seinillä riippuu piispojen\nmuotokuvia, Svjätogorin luostarin maisemamaalaus ja kuivaneista\nruiskukista kyhättyjä seppeleitä. Sergei Sergeitsh on hyvin jumalinen ja\nkomeutta rakastava. Jumalankuvan on hän omilla varoillaan hankkinut;\nsunnuntaisin lukee joku sairaista hänen käskystään ylistysvirren\nKristukselle, Pyhälle Neitsyelle ja Pyhimyksille, ja sen jälkeen Sergei\nSergeitsh itse käy joka huoneessa ja suitsutusastiallaan suitsuttaa\npyhää savua.\n\nSairaita kun on paljo ja aikaa niukalti, niin lääkäri ei jouda jokaista\ntarkoin tutkimaan, vaan tiedustelee lyhyesti sairaan tilaa ja antaa\njoitakin lääkkeitä, kamferttilinimenttiä tai risiiniöljyä. Andrei\nJefimitsh istuu miettiväisenä, nojaten poskeansa nyrkkiin, ja kyselee\nkoneenomaisesti. Sergei Sergeitsh istuu samaten, hieroskelee käsiään ja\npuuttuu hänkin välistä keskusteluun.\n\n-- Taudit ja kärsimykset johtuvat siitä, virkkaa hän, -- että olemme\nniin hitaita rukouksessa lähestymään armorikasta Herraa Jumalaa. Niin se\non justiin!\n\nVastaanottoaikana Andrei Jefimitsh ei suorita minkäänlaisia leikkauksia;\nhän on jo aikaa sitten vieraantunut niistä ja veren näkeminen saattaa\nhänen mielensä vastenmielisesti kuohuksiin. Kun hänen joskus täytyy\navata lapsen suu tarkastaakseen kurkkua, ja lapsi huutaa ja\npuolusteleiksen pienillä kätösillään, niin tuo melu hänen korvissaan\npanee hänen päänsä pyörryksiin ja kyynelet kiertyvät silmiin. Hän\nkirjoittaa tuota pikaa lääkkeen ja viittoo käsillään, että eukko\npikemmin veisi lapsen pois.\n\nVastaanotossa häneen tekee ikävystyttävän vaikutuksen sairasten\narkaileminen ja tolkuttomuus, jumalisen Sergei Sergeitshin läheisyys,\nmuotokuvat seinillä sekä hänen omat kysymyksensä, joita hän\nmuuttelematta toistelee ja on toistanut jo kolmattakymmenettä vuotta. Ja\notettuaan vastaan viisi kuusi sairasta lähtee hän pois. Jälellä-olevat\nottaa välskäri vastaan yksin.\n\nAivoissa se mieluisa ajatus, että yksityistä praktiikkaa hänellä,\nJumalan kiitos, ei ole kaukaan aikaan enää ollut sekä ettei häntä kukaan\nenää häiritse, Andrei Jefimitsh istuu heti kotiin tultuaan\ntyöhuoneeseensa ja rupee lukemaan. Hän lueskelee tavattoman paljo ja\naina suurella mieltymyksellä. Puolet palkkaansa käyttää hän kirjojen\nostoon ja kuudesta asuinhuoneesta on kolme ahdettu täyteen kirjoja ja\nvanhoja sanomalehtiä. Eniten hän rakastaa historiallisia ja\nfilosofiallisia teoksia; lääketiedettä koskettelevista tilaa hän\nainoastaan \"Lääkärilehteä\", jota hän aina alottaa lukea lopusta päin.\nLukeminen jatkuu kulloinkin useampia tunteja keskeymättä eikä häntä\nuuvuta. Eikä hän lue niin nopeasti ja katkonaisesti, kuten Ivan\nDmitritsh aikoinaan luki, vaan hitaasti, syventymällä ja pysähtymällä\nniissä kohdin, jotka häntä miellyttävät tahi joita hän ei käsitä. Kirjan\nvieressä on aina pieni viinakarafiini ja pöytäveralla ilman lautasetta\njoko suolagurkku tahi liotettu omena. Joka puolen tunnin päästä hän,\nkääntämättä katsettaan kirjasta, kaataa itselleen ryypyn viinaa, jonka\nhän juo ja sitten, sormillaan hapuroiden, ottaa hän gurkun, josta\nhaukkaa palasen.\n\nKello kolmen aikaan hän varovasti astuu kyökin oven luo, yskähtelee ja\nvirkkaa:\n\n-- Daria hyvä, onkohan siellä päivällinen joutunut...\n\nHuononlaisen ja puhtaudeltaan epäiltävän päivällisen syötyään Andrei\nJefimitsh mittailee edes takasin huoneitaan, kädet ristittyinä rinnalle,\nja miettii. Kello lyö neljä, sitten viisi, hän yhä kävelee ja miettii.\nTuon tuostakin narahtaa kyökin ovi ja Darian punainen, uninen naama\ntulee näkyviin.\n\n-- Andrei Jefimitsh, joko saa tuoda olutta? kysyy hän huolestuneena.\n\n-- Ei, antaa vielä olla ... vastaa Andrei Jefimitsh. -- Minä varron ...\nminä varron...\n\nIllansuussa tulee tavallisesti postimestari, Mihail Averjanitsh, ainoa\nhenkilö koko kaupungissa, jonka seura Andrei Jefimitshistä ei tunnu\nrasittavalta. Mihail Averjanitsh oli ammoin sitten mahdottoman rikas\ntilanomistaja ja palveli ratsuväessä, vaan joutui sitten häviöön ja\nrupesi hädän pakottamana postiviraston palvelukseen. Hän on reippaan ja\nverevän näköinen vanhus, poskipartansa uhkea ja harmaa, olentonsa\nmieluinen ja äänensä kova ja miellyttävä. Hän on hyväsydäminen ja\ntunteikas, vaan tuittupäinen. Kun joku postissakävijöistä inttää\nvastaan, on erimieltä hänen kanssaan tahi rupee muuten vaan mukisemaan,\nniin Mihail Averjanitsh lennähtää punaiseksi, vapisee koko ruumiissaan\nja ärjäsee ukkosen äänellä: \"Suu kiinni!\" jotenka postitoimistosta jo\naikoja sitten on vakaantunut maine semmoisena laitoksena, jossa ei\nleikkiä suvaita. Mihael Averjanitsh kunnioittaa ja rakastaa Andrei\nJefimitshiä hänen valistuneisuutensa ja ylevähenkisyytensä takia, muita\nkohtaan on hän kopea kuten alaisilleen ainakin.\n\n-- Tässä olen minäkin! virkkaa hän tullessaan Andrei Jefimitshin luo. --\nHyvää iltaa, ystäväiseni! Olette kai jo kyllästynyt minuun, vai kuinka?\n\n-- Päinvastoin, minä olen varsin iloinen, vastaa tohtori. -- Olen aina\niloinen milloin te tulette.\n\nYstävykset istuvat työhuoneen sohvaan ja polttelevat jonkun aikaa\nääneti.\n\n-- Daria hyvä, olisikohan siellä olutta! virkkaa Andrei Jefimitsh.\n\nEnsimäisen pullon juovat he niinikään ääneti: tohtori miettiväisenä,\nMihail Averjanitsh sen sijaan ilon, mieleninnon paiste otsallaan, kuten\nhenkilö, jolla on jotakin hyvin hauskaa kerrottavana. Keskustelun\nalottaa aina tohtori.\n\n-- Onpa se surkuteltavaa, lausuu hän verkalleen ja hiljaa, huojuttaen\npäätään ja katsomatta puhelukumppaniansa silmiin (hän ei katso koskaan\nihmisiä silmiin), -- onpa se syvästi surkuteltavaa, arvoisa Mihail\nAverjanitsh, että kaupungissamme ei ollenkaan löydy ihmisiä, joidenka\nkanssa voisi keskustella järkevistä, mieltäkiinnittävistä asioista;\nsiihen he ovat kerrassaan kykenemättömiä ja haluttomia. Ja tämä\njärkevien ihmisten puute pakottaa meitä äärettömiin kieltäymyksiin.\nIntelligenssikään ei kohoa jokapäiväisyyttä yhtään korkeammalle;\nkehitykseltään se on aivan samalla tasalla kuin alin yhteiskunnan luokka\nmeillä, sen vakuutan teille.\n\n-- Aivan oikein. Se on minunkin mielipiteeni.\n\n-- Kuten itsekin tiedätte, jatkaa tohtori hiljaisella äänellä ja väliin\npysähtyen, -- on ainoastaan ihmisjärjen korkeimmilla henkisillä\nilmauksilla arvonsa, kaikki muu on mitätöntä ja tyhjää. Järki se on,\njoka jyrkästi erottaa eläimen ihmisestä, viittaa jälkimäisen\njumalalliseen alkuperään, korvaapa johonkin määrin hänelle\nkuolemattomuudenkin, jota ei ole. Edellä sanottuun perustuen on siis\njärki ainoa mahdollinen nautinnonlähde. Vaan me kun emme silmin emmekä\nkorvin havaitse ympäristössämme järkeä, niin on siis se nautinto meiltä\nkielletty. Tosin meillä on kirjoja, mutta kirjat ovat tykkänään toista,\nne eivät ensinkään vastaa elävää keskustelua ja kanssakäymistä. Kirjat\n-- jos saan luvan käyttää hieman ontuvaa vertausta -- ovat nuotteja,\nkeskustelu se on itse laulu.\n\n-- Aivan oikein.\n\nSeuraa sitten hiljaisuus. Kyökistä tulee Daria ja, tylsän surun ilme\nkasvoilla, tukien nyrkillä poskeaan, pysähtyy ovelle kuuntelemaan.\n\n-- Oh! huokaa Mihail Averjanitsh. -- Nykyajan ihmisilläkö olisi järkeä!\n\nJa hän nyt vuorostaan kertomaan, mitenkä ennen elettiin upeasti,\niloisesti ja järkevästi, millaisia eteviä säätyläisiä Venäjällä ennen\noli ja mitenkä korkeassa arvossa he pitivät rehellisyyttä ja ystävyyttä.\nAnnettiin rahoja lainaksi ilman vekseliä ja pidettiin häpeänä olla\nojentamatta auttavata kättä apua tarvitsevalle toverille. Entäs sen ajan\nsotaretket, kahakat ja kiistat, silloiset toverit ja naiset! Kaukasia --\nse se on ihmeellisyyksien maa! Muun muassa oli eräs pataljoonan\npäällikön vaimo, kummallinen nainen, joka puki itsensä upseerin\nunivormuun ja matkasi iltasin vuorille yksin, ilman saattajata.\nKerrotaan hänen olleen auloissa (kaukasialaisissa kylissä) luvattomissa\nväleissä erään pikkuruhtinaan kanssa.\n\n-- Auta ja varjele ... huokaa Daria oven suusta.\n\n-- Entäs kuinka he söivät ja joivat! Ja mimmoisia hurjia liberaalia he\nolivat!\n\nAndrei Jefimitsh on kuuntelevinaan, vaan ei kuule; hän ajattelee\ntykkänään omia asioitaan ja härppii oluttaan.\n\n-- Minä näen usein unissani järkeviä ihmisiä ja keskustelen heidän\nkanssaan, virkkaa hän aivan odottamatta, keskeyttäen Mihail\nAverjanitshilta puheen. -- Isäni antoi minulle huolellisen kasvatuksen,\nvaan 60-luvun aatteiden vaikutuksesta pakotti minut rupeamaan\nlääkäriksi. Minusta on näyttänyt, että jos silloin en olisi ollut hänen\ntahdolleen kuuliainen, niin olisin paraikaa hamassa henkisten liikkeiden\nkeskuksessa. Olisin epäilemättä jonkun tiedekunnan jäsen. Henkinen kyky\nei ole sekään tietysti koko iän pysyvää, sekin on ohimenevää, mutta\nmiksi kuitenkin pyrin sitä saavuttamaan, sen tiedätte. Elämä on\nihmiselle kiusallinen ansa. Kun ajatteleva ihminen tulee täysi-ikäiseksi\nja herää kypsyneeseen tajuntaan, niin hän tuntee olevansa kuin ansassa,\njosta on mahdoton päästä ulos. Ja niinpä todellakin, joidenkin\nsatunnaisuuksien kautta on hänet olemattomuudesta kutsuttu elämään...\nMiksi? Hän tahtoo tietää olemassaolonsa merkityksen ja tarkotuksen, sitä\nei hänelle ilmoiteta, vaan puhutaan hänelle joukko tyhmyyksiä; hän\nkolkuttaa ovelle päästäkseen ulos -- hänelle ei avata; hänen luokseen\nsaapuu kuolema -- myöskin vasten hänen tahtoaan. Ja niinkuin\nvankityrmässä, yhteisen onnettomuuden lähentämät ihmiset tuntevat olonsa\nhelpommaksi, kun tulevat yhteen, niin elämässäkin jää tuo sadin\nhuomaamatta kun tutkistelemiseen ja yleistämiseen taipuvaiset ihmiset\nkokoontuvat yhteen ja viettävät aikansa tutustuakseen toinen toisensa\nyleviin, vapaihin aatteisiin. Siinä mielessä järki on korvaamaton\nnautinto.\n\n-- Aivan oikein.\n\nKatsomatta toveriansa silmiin, hiljaisella äänellä ja tuon tuostakin\npysähtyen Andrei Jefimitsh jatkaa puheluaan järkevistä ihmisistä ja\nkeskusteluista heidän kanssaan; Mihail Averjanitsh kuuntelee vaan ja\nmyöntää: \"Aivan oikein.\"\n\n-- Ettekö te usko sielun kuolemattomuuteen? kysyy yhtäkkiä postimestari.\n\n-- En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko eikä ole syytä\nuskoaksenikaan.\n\n-- Epäilen minäkin sitä, sen tunnustan. Vaikka minussa kuitenkin on se\ntunto, kuin jos en milloinkaan kuolisi. Hohoo, ajattelen itsekseni,\nvanha juropää, jo on aikasi kuolla! Vaan sydämessä jokin ääni kuiskaa:\nälä usko, et sinä kuole!...\n\nKellon kymmenettä käydessä Mihail Averjanitsh lähtee pois. Vetäessään\neteisessä turkkia ylleen lausuu hän huoaten:\n\n-- Aution paikan on kohtalo meille asunnoksi määrännyt! Harmillisinta\nkaikista on se, että tänne se on vihdoin kuoleminenkin. Hohoo! ..\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSaatettuaan toveriaan Andrei Jefimitsh istuu pöydän ääreen ja alkaa taas\nlukemaan. Illan ja yön hiljaisuutta ei häiritse ainoakaan ääni ja aika\nnäyttää pysähtyvän yhdessä kirjansa ääressä istuvan tohtorin kanssa, ja\npaitsi tuota kirjaa ja viheriäkupuista lamppua ei näy muuta olevankaan.\nTohtorin karkeapiirteiset, talonpoikamaiset kasvot vähävähältä\nkirkastuvat ja liikutuksen sekä ihastuksen hymy väreilee huulilla hänen\ntutkiessa ihmisjärjen valtavia liikkeitä ja virtauksia. Oi, miksipä\nihminen ei ole kuolematon? ajattelee hän. -- Mitä varten ovat olemassa\naivosolmut ja poimut, mitä varten näkö, puheenlahja, itsetunto, nero,\njos kaikki tuo on määrätty Vaipumaan maan poveen ja vihdoin viimein\nyhdessä maankuoren kanssa jäähtymään, ja sitten miljoonia vuosia ilman\ntarkotusta ja päämäärää maan kanssa aurinkoa kiertämään? Jähmettyäkseen\nja sitten avaruudessa kiertääkseen ei tarvitse ollenkaan\nolemattomuudesta kutsua ihmistä korkeine, miltei jumalallisine\njärkineen, ja sitten ikäänkuin pilkkaa tehden, muuttaa hänet tomuksi.\n\nAineiden uudistus! Mutta mitenkä pelkurimaista onkaan lohduttaa itseään\ntällä kuolemattomuuden surrogaatilla, vastikkeella! Luonnossa tapahtuvat\nitsetiedottomat ilmiöt ovat alempana ihmisellistä typeryyttäkin, koskapa\ntyperyydessä kuitenkin on edes tietoisuutta ja tahtoa, vaan ilmiöissä ei\nole kerrassaan mitään. Siitä huolimatta puhutaan järjelle näin:\nrauhoitu, sillä maassa mädäntynyt olemuksesi antaa elämän toisille\norganismeille, elimellisille olennoille, toisin sanoin, sinä alennut\ntyperyyttäkin mitättömämmäksi. Pelkuri yksin, jossa on suurempi määrä\nkuolemankammoa kuin arvollisuutta, saattaa lohduttaa itseään sillä, että\nhänen ruumiinsa vastedes tulee jatkamaan elämistään ruohossa, kivessä,\nsammakossa... Kuolemattomuutensa näkeminen aineiden uudistuksessa on\nyhtä kummallista, kuin loistavan tulevaisuuden ennustaminen kotelolle,\nsenjälkeen kuin siinä säilytetty kallisarvoinen viulu on särjetty ja\nmitättömäksi tehty.\n\nKellon lyödessä Andrei Jefimitsh heittäytyy tuolin selkämystä vasten,\nummistaa silmänsä ja antautuu hetken ajaksi ajatustensa valtaan. Ja\naivan odottamatta hän, kirjoista saamiensa hyvien aatteiden\nvaikutuksesta, luo silmäyksen entisyyteen ja nykyisyyteen. Entisyydestä\nei ole paljo hyvää sanottavana, parempi on siis olla sitä muistelematta.\nNykyisyys taas on entisyyden kaltainen. Hän tietää, että sill'aikaa kun\nhänen ajatuksensa yhdessä jäähtyneen maan kanssa kiitävät ympäri\naurinkoa, sillaikaa tohtorin asunnon vieressä suuressa sairashuoneen\nrakennuksessa ihmiset nääntyvät taudeissa ja ulkonaisessa likaisuudessa;\njoku ehkä ei saata nukkua vaan käy hävityssotaa syöpäläisiä vastaan,\njoku ehkä saa tarttuman kautta ruusun tahi ähkyy kireälle köytetyn\nsiteen tuottamien tuskien takia, jotkut sairaista ehkä pelaavat korttia\nsairaanhoitajattarien kera ja juovat viinaa. Tilivuoden kuluessa tuli\npetettyä 12,000 ihmistä; koko sairashoitotoimi, kuten kaksikymmentäkin\nvuotta takaperin, perustuu varastamiseen, metkuihin, juoruihin,\nsukulaisuuteen, raakoihin silmänkääntäjätemppuihin, ja sairaala on\nedelleen epäsiveellinen ja hoidokkaiden terveydelle mitä turmiollisin\nlaitos. Hän tietää, että sairaalan N:o 6:nnessa Nikiitta\nrautaristikkojen takana pieksää sairaita ja että juutalainen Mooses joka\npäivä käy kaupungilla kerjuulla.\n\nMutta toiselta puolen hänelle on hyvin tiettyä, että viimeisten 25\nvuoden kuluessa lääketieteen alalla on tapahtunut satumainen muutos.\nOpiskellessaan yliopistossa hänestä näytti, että lääketieteen ennen\npitkää perii sama kohtalo, mikä tuli alkemian ja metafysiikankin osaksi;\nnyt sitä vastoin, kun hän lueskelee öisin, niin lääketiede tuntuu\nhänestä liikuttavalta ja herättää hänessä ihmettelyä, jopa ihastustakin.\nJa todellakin, mihinkä aavistamattomaan loistoon lääketiede onkaan\nkohonnut, mikä valtava mullistus sen alalla onkaan tapahtunut!\nAntiseptiikan avulla tehdään leikkauksia, joita suuri Pirogovkin arveli\nmahdottomiksi edes in spe [tulevaisuudessa]. Polvinivelen resektsiooni\non temppu, jonka suorittamiseen jokainen kunnanlääkäri arvelematta\nryhtyy, sadan vatsa-operatsioonin osalle on vain yksi kuolemantapaus\nseurauksena, ja kivitautia pidetään niin vähäpätöisenä, ettei siitä\nviitsi edes kirjoittaakaan. Kuppa lääkitään perinpohjaisesti. Entä\nperinnöllisyysteoriia, hypnotismi, Pasteurin ja Kochin keksinnöt,\nterveydenhoito tilastoineen, ja entä sitten meidän venäläinen\nkunnallinen lääkintöoppimme? Mielentautioppi nykyisine taudin\nluokituksineen, diagnoosi- ja hoitelumetoodeineen on, verraten siihen\nmitä se oli ennen, kohonnut pilviä piirtäväksi vuoreksi.\nMielenvikaisille ei kaadeta enää kylmää vettä päähän eikä heitä pueta\nhourijain pitkähihaisiin paitoihin; heitä hoidetaan inhimillisesti, jopa\nheidän hyväkseen, kuten sanomalehdissä on kerrottu, pannaan toimeen\nnäytäntöjä ja tanssiaisiakin. Andrei Jefimitsh tietää, että nykyajan\nkatsantotapojen ja vaatimusten mukaan semmoinen turmionpesä kuin\nsairaalan N:o 6 on mahdollinen ainoastaan kahdensadan virstan päässä\nrautatiestä, pienessä viheliäisessä kaupungin pahaisessa, jossa\nkaupungin valtuuskunnan puheenjohtaja ja kaikki valtuusmiehet ovat vain\npuolittain luku- ja kirjoitustaitoon perehtyneitä porvareita, joiden\nmielestä lääkäri on uhripappi, jota vähintäkään arvostelematta tulee\nuskoa, kaatoi hän kurkkuun vaikka sulatettua tinaa; jossain toisessa\npaikassa yleisö ja sanomalehdet jo aikaa sitten olisivat hajoittaneet\nmaan tasalle tuon pienen Bastiljin.\n\n\"Mutta mitäpä tuosta?\" kysyy Andrei Jefimitsh itseltään ja aukaisee\nsilmänsä. -- \"Mitä tuosta kaikesta on hyötyä? Antiseptiikka, Koch ja\nPasteur meillä ovat, vaan itse asian ydin ei ole hituistakaan muuttunut.\nSairaus ja kuolevaisuus ovat samat kuin ennen. Mielenvikaisia varten\npannaan toimeen tanssiaisia ja näytäntöjä, vaan vapaaksi heitä ei\nkumminkaan lasketa. Kaikki on siis tyhjää hölynpölyä, ja eroa paraimman\nvieniläisen klinikan ja minun sairaalani välillä ei itse asiassa ole\nminkäänlaista.\"\n\nMutta suru ja kateuden tapainen tunne estävät häntä antaumasta\nvälinpitämättömyyteen. Sen kait vaikuttaa väsymys. Raskas pää painuu\nkiinni kirjaan, hän panee käden väliin, että olisi pehmeämpi, ja\najattelee:\n\n\"Minä palvelen väärää asiaa ja saan palkkani ihmisiltä, joita petän; minä\nen ole rehellinen. Mutta toisekseen, enhän minä ole itsessäni mitään,\nolenhan vaan osa tuota välttämätöntä yhteiskunnallista pahaa: kaikkihan\nkunnalliset virkamiehet ovat vahingollisia ja nauttivat ilmaiseksi\npalkkaa... Epärehellisyyteeni en siis ole syypää itse, vaan aika... Jos\nolisin saanut syntyä parisataa vuotta myöhemmin, niin minä olisin toinen\nmies.\"\n\nKun kello lyö 3, sammuttaa hän lampun ja menee makuukammariin. Häntä ei\nhaluta vielä nukkua.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPari vuotta takaperin maalaishallinto päätti osottaa auliutta ja määräsi\nannettavaksi kolmesataa ruplaa vuosittain lääkärivoimien lisäämiseksi\nkaupungin sairaalassa siksi kunnes maalaishallinto avaisi oman\nsairashuoneensa, ja Andrei Jefimitshin apulaiseksi kutsuttiin\npiirilääkäri Jevgenij Fedorovitsh Hobotow. Tämä on vielä aivan nuori\nmies -- ei kolmeakymmentäkään vuotta täyttänyt, -- pitkäkasvuinen,\ntummaihoinen, poskipäät ulkonevat ja silmät pienet; hänen esivanhempansa\novat kaiketi kuuluneet vieraaseen kansanrotuun. Kaupunkiin saapui hän\nilman rahan äyrittä, muassaan pieni kapsäkki ja nuori rumamuotoinen\nnainen, jota hän kutsuu ruuanlaittajakseen, Tällä naisella on\nrintalapsi. Jevgenij Fedorovitsh käyttää lippalakkia, pitkävartisia\nsaappaita ja talvella lyhyttä turkkia. Välskäri Sergei Sergeitshin ja\nrahastonhoitajan kanssa tuli hän hyväksi tuttavaksi, vaan toisia\nvirkamiehiä kutsuu hän, ties mistä syystä, aristokraateiksi ja karttelee\nheitä. Koko asunnossaan hänellä ei ole muuta kuin yksi kirja -- Vienin\nklinikan uusimmat reseptit vuodelta 1881. Sairaan luo mennessä hän aina\nottaa tämän kirjan mukaansa. Klubissa hän iltasin pelaa biljardia,\nkorttipeliä hän ei rakasta. Puheessa hän mielellään käyttää sanoja:\nkantilja, mantifoliumi etikan kanssa, herkeä jo varjoa viskaamasta j. n.\ne.\n\nSairaalassa käy hän kahdesti viikossa, tarkastaa kaikki huoneet ja ottaa\nvastaan sairaita. Antiseptiikan täydellinen syrjäyttäminen ja\nkuppauslasit panevat hänen mielensä kiihkoon, mutta uusia tapoja hän ei\nota noudatettavaksi, peljäten sillä loukkaavansa Andrei Jefimitshiä.\nVirkaveljeänsä Andrei Jefimitshiä hän pitää vanhana veijarina, vainuaa\nhänen takanaan suuria kapitaaleja olevan ja kadehtii häntä salaa.\nJevgenij Fedorovits olisi halukas astumaan hänen paikalleen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nEräänä keväisenä iltana maaliskuun lopulla, kun lumi jo oli sulanut ja\nkottaraiset laulelivat sairaalan puutarhassa, tohtori lähti ulos\nportille saakka saattamaan ystäväänsä postimestaria. Samassa hetkessä\ntuli pihaan mieronkiertoretkeltään palaava juutalainen Mooses. Hän oli\nhatuttomin päin, jalkineina ohuet kalossit paljaissa jaloissa ja kädessä\noli hänellä pussi armopaloineen.\n\n-- Anna yksi kopekka! virkkoi hän tohtorille, väristen vilusta ja\nhymyillen.\n\nAndrei Jefimitsh, joka ei koskaan voinut olla antamatta, antoi hänelle\nkymmenkopekaisen.\n\n\"Tuohan ei ole hyvä\", ajatteli hän, katsellen juutalaisen paljaita\njalkoja ja punaisia nilkkoja. \"Ulkonahan on märkä\".\n\nJa seuraten sitä kehotusta, jonka osaksi kuin säälin, osaksi inhon\ntapainen tunne hänelle kuiskasi, hän meni sivurakennukseen heti\njuutalaisen perästä, katsellen vuoroin hänen kaljuun päälakeensa vuoroin\nnilkkoihin. Tohtorin astuessa sisään Nikiitta kavahti ryysyläjän päältä\nja oikasihe suoraksi.\n\n-- Hyvää iltaa, Nikiitta, sanoi Andrei Jefimitsh pehmeästi. -- Eiköhän\ntuolle juutalaiselle voisi antaa jonkunlaisia saappaita, ettei hän\nvilustuisi?\n\n-- Niinkuin käskette, herra tohtori. Minä sanon siitä tarkastajalle.\n\n-- Ole hyvä. Pyydä minun nimessäni. Sano että minä pyysin.\n\nEteisestä sattui ovi olemaan auki huoneeseen. Ivan Dmitritsh, loikoen\nsängyssä ja kohoten kyynyspäänsä nojaan, kuunteli huolestuneena\nvierasta, outoa ääntä ja tunsi yhtäkkiä tohtorin. Hänen koko ruumiinsa\nvapisi vihasta, hän kavahti ylös ja kasvot punaisina ja vihasta\nväännyksissä, silmät renkaina juoksi keskelle huonetta.\n\n-- Tohtori tuli! huusi hän ja nauraa hohotti. -- Viimeinkin! Onnittelen\nteitä, hyvät herrat, tohtori kunnioittaa meitä luonakäynnillään! Pirun\nroisto! kivasi hän ja raivoisana, jommoisena häntä ennen ei oltu nähty,\npolki jalkaa. -- Tapettava olisi, roisto! Mutta toisakseen, se olisi\nliian lievä rangaistus. Makkiin olisi upotettava!\n\nAndrei Jefimitsh, kuunneltuaan tätä katsahti eteisestä huoneeseen ja\nkysyi pehmoisella äänellä:\n\n-- Mitä vasten?\n\n-- Mitä vasten? ärjäsi Ivan Dmitritsh, astuen hänen eteensä uhkaavan\nmuotoisena ja kouristuksentapaisesti vetäen viittaa ympärilleen. -- Mitä\nvasten? Varas! sanoa tokasi hän inhoten ja mytisti suutaan ikäänkuin\nsylkeäkseen. -- Puoskari! Pyöveli!\n\n-- Rauhoittukaa, sanoi Andrei Jefimitsh syynalaisesti hymyillen. -- Minä\nvakuutan, etten koskaan ole mitään varastanut, ja mitä tulee muihin\nsyytöskohtiin, niin te varmaan kovasti liioittelette. Minä näen, että te\nolette minuun suuttunut. Rauhoittukaa, minä pyydän, jos voitte, ja\nsanokaa tyynesti: mitä vasten?\n\n-- Mitäs vasten te pidätte minua täällä?\n\n-- Sentähden että olette sairas.\n\n-- Sairas, kunhan ei. Mutta käyväthän kymmenet, sadat mielenvikaiset\nvapaina sentähden, että taitamattomuutenne ei kykene erottamaan heitä\nterveistä. Minkätähden minun ja näiden onnettomien täytyy istua täällä\nkaikkien tähden kuin mitkähän syntipukit? Te, välskäri, tarkastaja ja\nkoko teidän sairaalan hylkiöjoukkonne olette siveellisessä suhteessa\nverrattomasti alempana kutakin meistä, minkästähden me saamme istua, te\nette? Missä on logiikka?\n\n-- Siveellinen suhteisuus ja logiikka eivät tässä merkitse mitään.\nKaikki riippuu sattumuksesta. Kuka on pantu istumaan, hän istuu, kuka ei\nole pantu, hän käy vapaana, siinä kaikki. Siinä, että minä olen tohtori,\nte heikkomielinen, ei ole siveellisyyttä, ei logiikkaa, vaan ainoastaan\npaljas sattumus.\n\n-- Tuota lorua minä en ymmärrä ... virkahti Ivan Dmitritsh\nsoinnuttomasti ja istui vuoteelleen.\n\nMooses, jonka taskuja Nikiitta tohtorin läheisyydessä ei julennut ottaa\ntarkastettaviksi, lateli vuoteelleen leivänpalasia, papereja ja luita\nja, väristen vielä vilusta, lausua melskasi kiireesti jotakin hepreaksi.\nKaiketi kuvitteli hän avanneensa kaupan.\n\n-- Laskekaa minut pois, sanoi Ivan Dmitritsh, ja hänen äänensä värähti.\n\n-- Minä en voi.\n\n-- Mutta minkätähden? Minkätähden?\n\n-- Sentähden että se ei ole minun vallassani. Ajatelkaahan, mitä hyötyä\nteille siitä olisi, jos läskisinkin teidät? Menkää. Teidät otetaan\nkiinni ja palautetaan takasin.\n\n-- Niin, niin, se on oikein ... sopersi Ivan Dmitritsh ja pyyhki hien\notsaltaan. -- Se on kauheata! Vaan mitä minun sitten täytyy tehdä? Mitä?\n\nIvan Dmitritshin ääni ja nuorellisen mielevät kasvot kärsimystä\nosottavine irveineen miellyttivät Andrei Jefimitshiä. Hänen teki mieli\nystävällisesti lohduttaa nuorta miestä ja kokea tyynnyttää häntä. Hän\nistui sairaan viereen vuoteelle, mietti ja lausui:\n\n-- Kysytte, mitä teidän olisi tehtävä? Parasta teidän asemassanne olisi\nkarata täältä. Mutta paha vaan, ettei siitäkään ole apua. Teidät otetaan\nkiinni. Kun yhteiskunta turvaa itseään pahantekijöitä, mielenvikaisia ja\nyleensä vastuksellisia ihmisiä vastaan, niin on se voittamaton. Teidän\nei tule muu turvaksi kuin rauhoittaa mieltänne sillä ajatuksella, että\noleskelunne täällä on välttämätön.\n\n-- Se ei ole kenellekään tarpeen.\n\n-- Kun kerran on olemassa vankiloita ja hulluinhuoneita, niin on\nluonnollista, että jonkun niissä täytyy istua. Ellette te, niin minä,\nellen minä, niin joku kolmas. Odottakaa, kun kaukaisessa tulevaisuudessa\nvankilat ja hulluinhuoneet lakkaavat olemasta, niin ei tule olemaan\nrautaristikkoja ikkunoiden edessä, ei näitä viittoja... Sellainen aika\ntietysti varhemmin tai myöhemmin on tuleva.\n\nIvan Dmitritsh ivallisesti hymähti.\n\n-- Te laskette leikkiä, sanoi hän siiristäen silmiään. -- Sellaisilla\nherroilla, kuin te ja teidän apumiehenne Nikiitta, ei ole tulevaisuuden\nkanssa mitään tekemistä, vaan olkaa, hyvä herra, siltä varma että vielä\ntulee parempiakin aikoja! Olkoon, että puheeni tuntuu typerältä,\nnaurakaa sille, mutta vielä valkenee uuden elämän aamurusko, vielä on\noikeus voittava ja -- silloin tulee meidän vuoromme! Minun silmäni eivät\nsitä näe, minä kuolen, mutta jonkun lapsenlapsen lapset sen kuitenkin\nnäkevät. Minä onnittelen heitä sydämestäni ja iloitsen heidän\npuolestaan! Eteenpäin! Auttakoon teitä Jumala, lapset!\n\nIvan Dmitritsh nousi, silmissä erinomainen loiste ja, ojentaen kätensä\nikkunaa kohti, jatkoi väräjävällä äänellä:\n\n-- Näitten ristikkojen takaa siunaan teitä! Eläköön oikeus! Minä\niloitsen!\n\n-- Minä en huomaa erinäistä iloitsemisen syytä, sanoi Andrei Jefimitsh,\njonka mielestä Ivan Dmitritshin tekemä liike tuntui aika somalta vaan\nkuitenkin teaatterimaiselta. -- Vankilat ja hulluinhuoneet lakkaavat\nolemasta ja totuus, kuten suvaitsitte lausua, on voittava, mutta asiain\noleellisuushan ei muutu vähääkään, luonnonlait ovat ikuisesti samat.\nIhmiset tulevat sairastamaan, vanhenemaan ja kuolemaan aivan niinkuin\nnytkin. Valaiskoon elämäänne kuinka ihana aamurusko hyvänsä, mutta\nloppujen lopuksi teidät kuitenkin naulataan neljän laudan väliin ja\nheitetään hautaan.\n\n-- Entä kuolemattomuus?\n\n-- Hm, tyhjää!\n\n-- Te ette usko, vaan minä uskon. Dostojevskissa tahi Voltairessa joku\nsanoo, että jos ei olisi Jumalaa, niin ihmiset keksisivät hänet itse.\nVaan minun luja uskoni on, että jos ei kuolemattomuutta ole, niin sen\nennemmin tahi myöhemmin keksii suuri ihmisen järki.\n\n-- Hyvin lausuttu, virkkoi Andrei Jefimitsh hymyillen mielihyvissään. --\nSe on hyvä että te uskotte. Sellaisella uskolla elää huolettomana vaikka\nseinään kytkettynä. Oletteko te jossakin saanut sivistystä?\n\n-- Olen, minä olin yliopistossa, vaan en kuitenkaan päättänyt.\n\n-- Te olette järkevä ja ajatteleva mies. Te voitte millaisissa\nolosuhteissa tahansa löytää tyydytystä omassa itsessänne. Vapaa ja syvä\nmietiskely, jonka päämääränä on oppia ymmärtämään elämää, ja maailman\nturhien huolien täydellinen ylenkatsominen, -- siinä kaksi hyvettä, joita\nkorkeampia kukaan ihminen ei ole koskaan löytänyt. Ne ovat teidän\nsaavutettavissanne, asuittepa sitten vaikka kolmien ristikkojen takana.\nDiogenes asui tynnyrissä ja oli kuitenkin kaikkia maallisia ruhtinaita\nonnellisempi.\n\n-- Diogenes oli tolvana, lausui Ivan Dmitritsh jurosti. Sitäkö te\nminulle puhutte Diogeneksesta tai jostain elämän ymmärtämisestä? kivahti\nhän taas suuttuneena ja hypähti ylös. -- Minä rakastan elämää, rakastan\nkiihkoisesti! Minulla on vainoomisraivo, alituinen ahdistava pelko, vaan\non hetkiä, jolloin minut valtaa elämän halu, ja silloin pelkään tulevani\nhulluksi. Minä haluan elää, haluan kiihkeästi!\n\nKuohuksissaan asteli hän sitten edestakasin huoneessa ja sanoi sitten,\nalentaen ääntään:\n\n-- Välistä haaveillessani näen hairekuvia, Luokseni tulee joitakin\nihmisiä, kuulen ääniä, soittoa ja olen kävelevinäni metsässä, meren\nrannalla, ja minun tekee niin kovasti mieli saada puuhata ja toimia...\nSanokaapa nyt, mitä uutta siellä on? kysyi Ivan Dmitritsh. -- Mitä\nsiellä on?\n\n-- Kaupungistako haluatte jotakin tietää vaiko yleensä vain?\n\n-- Kertokaa minulle nyt ensin jotakin kaupungista, ja sitten muuta.\n\n-- No niin. Kaupunki on väsyttävän ikävä. Ei ole ketään, jonka kanssa\nsanan vaihtaisi, ei ketään, jota kehtaisi kuulla. Uusia ihmisiä ei ole.\nToisekseen, tulihan sinne hiljakkoin muudan nuori lääkäri Hobotow.\n\n-- Hän tuli jo minun aikanani. Mitä, onko hän roisto.\n\nEi juuri kulttuuri-ihminenkään. Se on omituista, kuulkaahan... Kaikesta\npäättäen pääkaupungeissamme ei ole seisahdusta henkisen elämän alalla,\npäinvastoin huomaamme siinä liikettä, -- pitäisihän siellä niin muodoin\nolla oikeita ihmisiäkin, mutta joka kerran laittavat meille sellaisia,\nettei niistä ole mihinkään. Onneton kaupunki!\n\n-- Niin, onneton kaupunki! huokasi Ivan Dmitritsh ja naurahti. --\nMitenkä yleensä eletään? Mitä kirjoitetaan sanomalehdissä ja\naikakauskirjoissa?\n\nHuoneessa oli jo pimeä. Tohtori nousi ylös ja rupesi seisaallaan\nkertomaan, mitä kirjoitetaan ulkomailla ja mitä Venäjällä, ja millainen\najatussuunta nyt on vallalla. Ivan Dmitritsh kuunteli tarkkaavasti ja\nkyseli väliin, mutta yhtäkkiä, ikäänkuin olisi muistanut jotakin\nkauheaa, puristi hän molemmin käsin päätään ja kävi vuoteelleen, selin\ntohtoriin.\n\n-- Mikä teitä vaivaa? kysyi Andrei Jefimitsh.\n\n-- Te ette kuule minulta enää ainoatakaan sanaa! virkahti Ivan Dmitritsh\nröyhkeästi. -- Jättäkää minut rauhaan!\n\n-- Minkä tähden?\n\n-- Kuulitteko: jättäkää minut rauhaan! Mitä perkelettä?\n\nAndrei Jefimitsh kohautti olkapäitään, huokasi ja lähti pois. Eteisen\nläpi kulkiessaan lausui hän: -- Mitenkähän täällä saisi vähän\nsiivotuksi, Nikiitta... Täällä on niin kovin raskas ilma!\n\n-- Niinkuin käskette, herra tohtori.\n\n\"Mikä miellyttävä nuori mies!\" ajatteli Andrei Jefimitsh astellessaan\nasuntoaan kohti. \"Koko sillä ajalla, minkä olen täällä elänyt, tämä on\nluullakseni ensimäinen, jonka kanssa saattaa keskustella. Hän osaa\najatella ja on huvitettu juuri siitä mistä tuleekin.\" Lukiessaan ja\nvielä levolle käytyäänkin hän kaiken aikaa ajatteli vain Ivan\nDmitritshiä, ja herättyään toisena aamuna hän muisti, että oli\ntutustunut järkevään, miellyttävään mieheen ja päätti ensi mahdollisessa\ntilaisuudessa vielä kerran käydä hänen luonaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nIvan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pää käsiensä\nvälissä ja jalat koukussa. Hänen kasvonsa olivat peitossa.\n\n-- Hyvää päivää, ystäväni, sanoi Andrei Jefimitsh. -- Vieläkö nukutte?\n\n-- Ensiksikin minä en ole teidän ystävänne, lausui Ivan Dmitritsh suu\nkäännettynä tyynyyn päin, -- ja toiseksi, teidän ei maksa vaivaa tulla\ntänne: te ette kuule minulta sanaakaan.\n\n-- Kummallista ... sopersi Andrei Jefimitsh hämmästyksissään. -- Eilen\nkeskustelimme niin rauhallisesti; vaan sitten te yhtäkkiä jostakin\nsyystä pahastuitte ja katkasitte keskustelun ihan kerrassaan... Kaiketi\nminulta pääsi joku sana, joka ei ollut aivan paikallaan tahi, kenties\ntulin lausuneeksi ajatuksen, joka oli vasten teidän vakaumustanne...\n\n-- Niin vainen, älkää luulko että saatte minut noin vaan uskotetuksi!\nsanoi Ivan Dmitritsh kohoutuen ja silmäillen ivallisesti ja\npelonalaisesti tohtoria; hänen silmänsä olivat punaiset. -- Voitte mennä\nmuualle vakoilemaan ja urkkimaan, mutta täällä teillä ei ole mitään\ntekemistä. Älysin minä jo eilen missä tarkotuksessa te tänne tulitte.\n\n-- Omituisia luuloja! hymähti tohtori. -- Te siis otaksutte minua\nvakoojaksi?\n\n-- Niin otaksun... Vakoojaksi tahi tohtoriksi, jonka tutkittavaksi minut\non asetettu, -- se on yhdentekevää.\n\n-- Olettepa todellakin eriskummainen ihminen, suokaa anteeksi...\n\nTohtori istui puujakkaralle vuoteen luo ja pudisteli paheksuvasti\npäätään.\n\n-- Olkoon menneeksi, että te olette oikeassa, sanoi hän. -- Olkoon, että\nminä salakavalasti pyydän solmita teitä sanoilla ilmiantaakseni teidät\npoliisille. Teidät vangitaan ja sitten tuomitaan. Mutta olisiko teidän\nyhtään pahempi oikeudessa ja vankityrmässä kuin täällä? Ja jos teidät\nlähetetään maanpakoon tahi vaikkapa pakkotyöhön, niin olisiko se sitten\npahempaa kuin istua täällä sairaalan sivurakennuksessa? Minusta ei se\npahempaa ole ... mitä te sitten pelkäätte?\n\nNämä sanat nähtävästi vaikuttivat Ivan Dmitritshiin. Hän istuutui\nrauhallisesti.\n\nOli kello viiden aika iltapäivällä, jolloin Andrei Jefimitsh\ntavallisesti astuskeli huoneissaan ja Daria häneltä kysyi, saisiko tuoda\nolutta. Ilma oli kirkas ja tyyni.\n\n-- Minä läksin puolisen syötyäni kävelylle, niin päätin pistäytyä\ntännekin, sanoi tohtori. -- Ulkona on jo täysi kevät.\n\n-- Mikä kuu nyt on? Maaliskuuko? kysyi Ivan Dmitritsh.\n\n-- Niin, maaliskuun loppupuoli.\n\n-- Onko likaista ulkona?\n\n-- Ei varsin. Puistossa näkyvät jo käytävät.\n\n-- Nyt olisi hauskaa saada ajaa vaunuissa jonnekin ulkopuolelle\nkaupungin, sanoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään ikäänkuin\nunesta selvitäkseen, -- sitten palata takasin lämpimään, viihdykkääseen\nkammariin ja ... ja olla parannuksilla oikein kunnon tohtorin luona,\njoka ymmärtäisi pääntautia... En ole pitkään aikaan enää elänyt\nihmisiksi... Ja täällä on niin inhottavaa! Ylenmäärin inhottavaa!\n\nEilisen kiihtymyksen johdosta hän oli vielä uuvuksissa ja hervoton ja\npuheli vastahakoisesti. Hänen sormensa tutisivat ja kasvoista näkyi,\nettä hänellä oli kova päänkivistys.\n\n-- Lämpimän, viihdykkään kammarin ja tämän sairaalanhuoneen välillä ei\nole minkäänlaista erotusta, sanoi Andrei Jefimitsh. -- Ihmisen rauha ja\nonni eivät ole ulkopuolella häntä, vaan hänessä itsessään.\n\n-- Mitenkä se on ymmärrettävä?\n\n-- Tavallinen ihminen odottaa onnen tahi onnettomuuden tulevaksi\nulkoapäin, niinkuin esimerkiksi vaunuista tahi kammarista, ajatteleva\nihminen sitä vastoin omasta itsestään.\n\n-- Menkää ja saarnatkaa sitä viisautta Kreikkaan, missä on lämmin ja\ntuoksuu pomeranssille, mutta täällä se ei ole ilmanalaan soveltuva.\nKenenkä kanssa minä äsken puhelin Diogeneksesta? Teidänkö vai kenenkä?\n\n-- Minun kanssani eilen.\n\n-- Diogenes ei ollut kammarin ja lämpimän huoneen tarpeessa; siellä on\nilmankin kuuma... Ei muuta huolta kuin makaa tynnyrissä, ja syö\nappelsiineja ja öljymarjoja. Vaan annas että hän olisi osunut Venäjälle\nasumaan, niin hän jo toukokuussa olisi pyrkinyt huoneeseen, joulukuusta\npuhumattakaan. Olisi pakkanen käperryttänyt miehen niin että olisi\nleikki ollut kaukana.\n\n-- Ei. Kylmää voipi, kuten yleensä millaisia kipuja hyvänsä, olla\ntuntematta. Markus Aurelius on sanonut: \"Kipu on kivun elävää kuvittelua\nmielessä: ponnista tahtoasi päästäksesi vapaaksi tästä kuvittelusta,\nkarkota se mielestäsi, lakkaa valittamasta, niin kipu häviää!\" Tämä on\ntosi. Viisaan, tahi yleensä vain ajattelevan, järkevän ihmisen\nhuomattavia puolia on juuri se, että hän halveksii tuskia; hän on alati\ntyytyväinen eikä mikään herätä hänen ihmettelyään.\n\n-- Minä olen siis tylsämielinen, koska kärsin, olen tyytymätön ja\nihmettelen ihmisten konnuutta.\n\n-- Tuota te puhutte vaan suotta. Jos te useammin ajattelisitte, niin te\ntulisitte käsittämään, kuinka mitättömiä kaikki ne ulkonaiset seikat\novat, jotka saattavat mielemme kuohuksiin. Täytyy pyrkiä ymmärtämään\nelämää ja sitä mikä elämässä on tosihyvää.\n\n-- Ymmärtämään ... toisti Ivan Dmitritsh synkistyen. -- Ulkonaisia,\nsisällisiä... Kuulkaa, minä en käsitä tätä. Minä tiedän vaan sen, sanoi\nhän, nousten seisaalleen ja silmäillen vihastuneena tohtoriin, -- että\nJumala on luonut minut lämpimästä verestä ja hermoista, kuuletteko? Ja\norgaanisen kudoksen, jos se on elinkykyistä, täytyy vastata mihinkin\nkiihotukseen. Ja minä vastaan! Kipuihin minä vastaan huudoilla ja\nkyynelillä, konnamaisuuteen vastaan suuttumuksella, ilkeyteen vastaan\ninholla. Minun mielestäni tätä vasta elämäksi kutsutaankin. Mitä\nalemmalla asteella organismi on, sitä vähemmin tunteellista se on ja\nsitä heikommin se vastaa kiihotukseen, ja mitä ylemmällä asteella se on,\nsitä herkkätuntoisempi se on ja sitä tarmokkaammin se vastaa\ntodellisuuden vaikutuksiin. Kuinka voi olla tietämättä sitä? Tohtori\nolette, ettekä tiedä näin vähäpätöisiä asioita! Voidakseen halveksia\ntuskia, olla alati tyytyväinen eikä milloinkaan herätä mitään\nihmettelemään, niin on tultava tuollaiseksi, -- ja Ivan Dmitritsh osotti\npaksua, lihavuuteensa pakahtuvaa talonpoikaa, -- tahi antauduttava\ntuskien karaistavaksi siihen määrään, ettei ollenkaan enää tunne niitä,\ntoisin sanoin, lakattava elämästä. Suokaa anteeksi, minä en ole\najattelija enkä filosoofi, jatkoi Ivan Dmitritsh ärtyisästi, -- enkä\nmitään siinä suhteessa ymmärrä. Minä en ole siinä tilassa että kykenisin\najattelemaan.\n\n-- Päinvastoin, te ajattelette mainiosti.\n\n-- Stoalaiset, joita te jätkyttelette, olivat merkillisiä miehiä, mutta\nheidän oppinsa kangistui jo parituhatta vuotta sitten eikä ole\nrahtuakaan hievahtanut eteenpäin, eikä hievahda, sillä siltä puuttui\nkäytännöllisyyttä ja elinvoimaa. Se voitti puolelleen vain pienen\nvähemmistön, joka kuluttaa elämänsä turhissa tieteellisissä\nharrastuksissa ja kaiken maailman oppien muistelemisessa, enemmistö sitä\nvastoin ei käsittänyt sitä. Oppi, joka saarnaa välinpitämättömyyttä\nrikkauden ja elämän mukavuuksien suhteen, tuskien ja kuoleman halpana\npitämistä, on äärettömälle enemmistölle aivan käsittämätön, siksi kun\ntämä enemmistö ei koskaan ole nähnyt rikkautta, ei elämän mukavuuksia,\nja tuskien halveksiminen olisi siitä samaa kuin itse elämän\nhalveksiminen, sillä koko ihmisen olemushan ei ole muuta kuin nälän,\nkylmän, loukkausten, menetysten ja, hamletinmaisen kuolemanpelon\ntuntemista. Näissä tuntemuksissa on koko elämä: se voi tuntua\nrasitukselta, sitä voi vihata, mutta halveksia sitä ei voi. Vieläkin\nsiis toistan, stoalaisten opilla ei voi koskaan olla tulevaisuutta, ja\nkuten näette, ovat vuosisadan alusta tähän päivään saakka taistelu,\nherkkyys kivuille ja kyky vastata kiihotukseen yhä edistyneet ..\n\nIvan Dmitritsh kadotti yhtäkkiä ajatustensa langan, pysähtyi ja pyyhki\nharmistuneena otsaansa.\n\n-- Tahdoin sanoa jotakin hyvin tärkeää, vaan eksyin tolalta, lausui hän,\n-- Mistä puhuinkaan? Niin aivan! Kuulkaahan vieläkin: joku stoalainen\nmöi itsensä orjaksi ostaakseen vapaaksi erään lähimäisensä. Näette siis,\nettä stoalainenkin vastasi kiihotukseen, koskapa moiseen jalomieliseen\ntekoon, itsensä alttiiksipanemiseen lähimäisensä hyväksi, vaaditaan\nkiihtynyttä, säälivää sydäntä. Minä olen täällä vankilassa unhottanut\nkaikki, mitä ennen olen lukenut, muuten voisin esiintuoda vielä jotakin.\nOtetaanpa esimerkiksi Kristus. Kristus vastasi todellisuuteen sillä,\nettä itki, nauroi, murehti, vihastui, vieläpä ikävöikin; ei Hän mennyt\nhymyillen kärsimyksiänsä vastaan eikä halveksinut kuolemaa, vaan rukoili\nGetsemanen tarhassa, että tämä malja menisi Häneltä pois.\n\nIvan Dmitritsh naurahti ja istui.\n\n-- Olkoonpa että ihmisen rauha ja onni eivät ole ulkopuolella häntä,\nvaan hänessä itsessään, lausui hän. -- Olkoonpa että tuskia tulee\nhalveksia sekä ettei mitään tule ihmetellä. Vaan millä perusteella te\njuuri sitä vaaditte? Oletteko te ajattelija? Oletteko te filosoofi?\n\n-- Minä en ole filosoofi, vaan sen tärkeyttä tulee jokaisen terottaa\nmieleen sentähden, että se on järkevää.\n\n-- Ei, minä tahdon tietää, minkätähden te ymmärtämisen asiassa,\nkärsimysten halveksimisessa ynnä muussa pidätte itseänne kompetenttina?\nOletteko te kärsinyt jolloinkin? Onko teillä käsitystä kärsimyksistä tai\ntuskista? Saanko luvan kysyä: piestiinkö teitä lapsena?\n\n-- Ei, vanhempani eivät hyväksyneet ruumiillisia rangaistuskeinoja.\n\n-- Minua sitävastoin isäni pieksi armottomasti. Isäni oli jyrkkä,\nhemoroideja sairastava virkamies, jolla oli pitkä nenä ja kellertävä\nkaula. Vaan puhukaammepa teistä. Koko elämässänne kukaan ei ole\nsormellaan kajonnut teihin, kukaan ei ole pelotellut, ei lyönyt\nteitä; terve olette kuin härkä. Kodissanne saitte kasvaa, isä\nkustansi koulunkäyntinne, jonka jälkeen te heti astuitte\ntyhjäntoimittajavirkaanne. Enempi kuin kaksikymmentä vuotta on teillä\nollut käytettävänä vapaa asunto lämmön ja valon kanssa, siihen palvelija\nlisäksi, ja itse olette oikeutettu tekemään työtä kuinka ja minkä verran\nitse lystäätte, vaikka ette tekisi mitään. Luonnostanne olette laiska ja\nveltto, ja sentähden pyritte järjestämään elämänne siten, ettei mikään\nteitä häiritsisi tahi paikaltanne hievahduttaisi. Toimet jätitte\nvälskärin ja muiden hylkyjen huostaan, ja itse istua nökötitte\nlämpimässä ja hiljaisuuteen hautauneena, säästitte rahoja, lueskelitte\nkirjoja, sulostutitte elämäänne ylevän joutavilla mietelmillä ja (Ivan\nDmitritsh katsahti tohtorin punaiseen nenään) juomisella. Sanalla\nsanoen, elämää te ette ole nähnyt, ette tunne sitä ollenkaan, ja\ntodellisuuteen olette tutustunut ainoastaan teoreettisesti. Kärsimyksiä\nte taas halveksitte ja annatte kaiken mennä mitään ihmettelemättä vallan\nyksinkertaisesta syystä: turhuutten turhuus, ulkonainen ja sisällinen,\nelämän, kärsimysten ja kuoleman halveksiminen, käsittäminen, todellinen\nhyvä, kaikki tämä on sitä filosofiaa, joka niin mainiosti soveltuu\nvenäläiselle aito vetelehtijälle. Sattuupa esimerkiksi että näette\ntalonpojan lyövän vaimoaan. Mitäpä maksaisi tuota puolustaa? Lyököön,\nmolemmathan he kuitenkin kuolevat varhemmin tahi myöhemmin; eikä\nlyöminen sen lisäksi ole loukkauksena sille jota lyödään, vaan lyöjälle\nitselleen. Juoppous on pahe eikä se lainkaan sovellu ihmiselle, mutta\njoit häntä tahi olit juomatta, kuoleminen sinun yhtäkaikki on. Tulee\neukko, jonka hampaita särkee... Mitähän siihen sanoisit? Kipu on kivun\nelävää kuvittelemista mielessä ja lisäksi, eihän kukaan kivuitta saata\npäästä maailmasta, senpä vuoksi mene sinä eukko maisten matkaasi, salli\nminun rauhassa hautoa mietteitäni ja juoda viinaa. Nuori mies pyytää\nneuvoa, miten olla kuin eleä; joku toinen ennenkuin vastaisi niin\nvähäisen toki ajattelisi, mutta tässä on vastaus heti valmiina: pyri\nkäsittämään elämää tahi todellista hyvää. Vaan mikä se oikein on tuo\nkummallinen \"todellinen hyvä?\" Vastausta ei tietysti ole. Meitä pidetään\ntäällä ristikkojen takana, sorretaan, kidutetaan, mutta se on kaikki\nvaan hyvää ja järkevää, sentähden että tämän sairaalanhuoneen ja\nlämpimän, viihdykkään kammarin välillä ei ole minkäänlaista eroa.\nMukavaa filosofiaa: ei ole mitään tekemistä, omatunto on puhdas, ja\nitsestäsi tunnut olevasi filosoofi... Ei, hyvä herra, filosofiaa se ei\nole, ei syväaatteisuutta, ei katsantokannan laveutta, vaan laiskuutta,\nsilmänkääntäjätemppujen harjoittamista, unteloa hulluutta... Juuri! ja\ntaas joutui Ivan Dmitritsh suuttumuksensa valtaan. -- Kärsimyksiä\nhalveksitte, vaan annas että sormeanne loukataan oven välissä, niin\nhuudatte minkä kurkusta lähtee!\n\n-- Ehkenpä huudakaan, virkahti Andrei Jefimitsh sävyisästi naurahtaen.\n\n-- Ette te huuda! Entä jos teitä kohtaisi halvaus tahi jos joku\nsekamölö, tai heittiö, asemansa ja virka-arvonsa turvissa, loukkaisi\nteitä julkisesti ja te tietäisitte hänen pääsevän siitä rangaistuksetta,\n-- kyllä sitten tietäisitte mitä se on, opettaa muita ymmärtämään elämää\nja todellista hyvää.\n\n-- Tuo on aivan omaperäistä, sanoi Andrei Jefimitsh, naurahtaen\nmielihyvissään ja hykertäen kämmeniään. -- Minä olen ilonhämmästyksellä\nhavainnut taipumuksenne yleistelyyn, ja luonteenkuvaukseni, jonka\nvastikään toitte julki, on kerrassaan loistava. Tunnustan että\nkeskustelu teidän kanssanne tuottaa minulle ääretöntä huvia. No niin,\nminä olen kuunnellut teitä, suvaitkaapa tekin nyt kuunnella minua ..\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKeskustelu jatkui vielä noin tunnin ajan ja teki Andrei Jefimitshiin\nnähtävästi syvän vaikutuksen. Hän rupesi käymään sivurakennuksessa joka\npäivä. Hän kävi siellä aamusin sekä puolisen jälkeen ja usein hän vielä\niltahämärissäkin istui keskustelemassa Ivan Dmitritshin kanssa. Ensi\naikoina Ivan Dmitritsh kaihtoi häntä, epäili häntä pahoista aikeista ja\nilmaisi avoimesti vihansa häntä kohtaan, vaan tottui sittemmin häneen ja\nmuutti entisen jyrkän käytöksensä alavan iroonilliseen.\n\nEnnen pitkää sairaalassa levisi huhu, että tohtori Andrei Jefimitsh on\nruvennut käymään huoneessa N:o 6. Ei kukaan -- ei välskäri, ei Nikiitta,\neikä sairaanhoitajattaret voineet käsittää, miksi hän siellä kävi, miksi\nhän tuntikausia siellä istui, mitä hän siellä puheli ja miksi hän ei\nkirjoittanut reseptejä. Hänen käytöksensä tuntui kummalliselle. Mihail\nAverjanitsh kävi useasti hänen luonaan tapaamatta häntä kotona, mitä\nennen ei koskaan tapahtunut, ja Daria hyvä oli vallan pyöräpäisnä sen\njohdosta ettei tohtori enää juonut olutta määräajoilla, vieläpä\ntoisinaan myöhästyi päivälliseltä.\n\nKerran, se oli jo kesäkuun lopulla, tohtori Hobotow tuli jollekin\nasialle Andrei Jefimitshin luo; tämä kun ei ollut sisällä tavattavana,\nlähti hän etsimään häntä ulkoa; pihalla hänelle sanottiin, että vanha\ntohtori oli mennyt mielenvikaisten luo. Tultuaan sivurakennukseen ja\npysähdyttyään eteisessä, Hobotow kuuli seuraavan keskustelun:\n\n-- Meidän mielipiteemme eivät koskaan tule käymään yhteen ettekä te saa\nminua käännytetyksi omaan uskoonne, puhui Ivan Dmitritsh kiihdyksissään.\n-- Todellisuutta te ette tunne vähääkään ettekä ole koskaan kärsinyt,\nvaan olette, kuten verimato, alati elänyt muiden kärsimysten\nläheisyydessä; minä sitä vastoin olen kärsinyt yhtämittaa syntymästäni\ntähän päivään saakka. Sentähden sanon suoraan: minä pidän itseäni\nkaikissa suhteissa teitä korkeampana ja pätevämpänä. Ette te kelpaa\nminun neuvojakseni.\n\n-- Minä en ensinkään pyydä kääntää teitä omaan uskooni, vastasi Andrei\nJefimitsh hiljaisella äänellä ja pahoillaan siitä, ettei häntä tahdottu\nymmärtää. -- Mutta kysymys ei olekaan siinä, ystäväni. Kysymys ei ole\nsiinä, että te olette kärsinyt, minä en. Kärsimykset samoinkuin ilot\novat ohimeneviä - heitetään ne sikseen, olkoot ne Herran nimessä!\nKysymys on siinä, että me, te ja Tiina, ajattelemme; me näemme toinen\ntoisessamme ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan ja miettimään, ja se\ntekee meidät solidaarisiksi, vahvoiksi, olkoot mielipiteemme kuinka\neroavia tahansa. Jospa tietäisitte, ystäväiseni, kuinka kyllästynyt minä\nolen yleiseen mielettömyyteen, kiittämättömyyteen, tylsyyteen ja\nmimmoisella ilolla minä joka kerran keskustelen teidän kanssanne! Te\nolette ymmärtäväinen mies ja te viehätätte minua.\n\nHobotow aukasi oven hiukan raolleen ja silmähti huoneeseen; Ivan\nDmitritsh, patalakki päässä, ja tohtori Andrei Jefimitsh istuivat\nrinnatusten vuoteella. Mielenvikainen väänteli kasvojaan, vavahteli ja\nkouristuksentapaisesti veti viittaa ympärilleen, tohtori sitä vastoin\nistui liikkumatta, pää painuksissa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset,\nilmaisten avuttomuutta, surua. Hobotow kohautti olkapäitään, naurahti ja\nkatsahti Nikiittaa silmiin. Olkapäitään kohautti Nikottakin.\n\nToisena päivänä Hobotow tuli sivurakennukseen yhdessä välskärin kanssa.\nMolemmat seisoivat eteisessä ja kuuntelivat.\n\n-- Eiköhän setä vaan ole tullut löyhkäpäiseksi? sanoi Hobotow tullessaan\nulos sivurakennuksesta.\n\n-- Herra auta ja varjele meitä syntisiä! huokasi jumalinen Sergei\nSergeitsh, huolellisesti kierrellen likaluosia etteivät kiiltävän\nkirkkaat saappaansa tulisi saveen. -- Minä puolestani tunnustan, arvoisa\nJevgenij Fedoritsh, että tätä olen jo kauan odottanut!\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSiitä lähtien Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista\nsalakähmäisyyttä. Rengit, hoitajattaret ja sairaat loivat kohdatessaan\nhäneen kysyviä katseita ja sitten kuiskehtivat keskenään. Tarkastajan\npieni tyttö Maria, jota hän mielihyvällä aina tapasi kohdata sairaalan\npuutarhassa, ei enää tullut hänen luokseen, vaan lähti, kun tohtori\nhymyillen lähestyi häntä silittääkseen hänen päätään, ties mistähän\nsyystä juoksemaan pakoon. Postimestari Mihail Averjanitsh,\nkuunnellessaan häntä, ei enää sanonut: \"Aivan oikein,\" vaan\nkäsittämättömässä hämmennyksessä sopersi: \"Kyllä, kyllä, kyllä\" ... ja\nkatsoi häneen miettiväisenä ja suruisena; jostakin syystä hän niinikään\nrupesi kehottelemaan ystäväänsä kieltäytymään viinan ja oluen\nnauttimisesta, mutta sitä hän, hienotuntoinen kuin oli, ei lausunut\nsuoraan vaan ainoastaan viittauksilla, kertoen milloin eräästä\npataljoonan päälliköstä, joka oli mies oiva, milloin rykmentinpapista\nsuuresta velikullasta, jotka molemmat joivat niin, että tärvelivät\nterveytensä, mutta lakattuaan juomasta, paranivat täydellisesti. Pari\nkolme kertaa kävi Andrei Jefimitshin luona hänen virkaveljensä Hobotow;\nhänkin kehotti lopettamaan alkohoolijuomien nauttimisen ja ilman\nminkäänmoista näkyvää aihetta, suositteli otettavaksi bromikaaliumia.\n\nElokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupungin valtuuston puheenjohtajalta\nkirjeen pyynnöllä saapua hänen luokseen hyvin tärkeän asian johdosta.\nTultuaan määräajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi\nsiellä sotilaspäällikön, piirikoulun tarkastajan, kaupunginhallituksen\njäsenen, Hobotowin ja vielä erään lihavan, valkoverisen herrasmiehen,\njoka esitettiin hänelle tohtoriksi. Tämä tohtori, jolla oli puolalainen\nvaikeasti äännettävä sukunimi, asui kolmekymmentä virstaa kaupungista\nhevoskasvatuslaitoksessa ja oli nyt käymäseltään kaupungissa.\n\n-- Täällä on esiintuotu eräs asia, joka koskee teitä, kääntyi\nkaupunginhallituksen jäsen Andrei Jefimitshille puhumaan, sittenkun\nkaikki olivat tervehtineet ja ruvenneet istualle. -- Tässä Jevgenij\nFedoritsh sanoo, että apteekilla ei ole tarpeeksi tilaa\npäärakennuksessa, ja että se siis olisi muutettava johonkuhun\nsivurakennuksista. Se voisi kyllä käydä päinsä, helpostihan se on tehty,\nmutta pääasia on, että sivurakennus kaipaa uudistusta.\n\n-- Eipä se ilman uudistuksettakaan täytä tehtäväänsä, lausui Andrei\nJefimitsh mietittyään. -- Jos esimerkiksi nurkkasivustan korjaisi ja\nlaittaisi apteekkia varten, niin tarvittaisiin siihen minun arvellakseni\nvähimmäkseen noin viisisataa ruplaa. Ja käytettynä siihen se pääoma ei\ntuota mitään.\n\nSeurasi kotvan hiljaisuus.\n\n-- Minulla oli kunnia jo kymmenen vuotta sitten esittää, jatkoi Andrei\nJefimitsh hiljaisella äänellä, -- että tämä sairaala nykyisessä\ntilassaan kaupungille on liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin\n40-luvulla, mutta silloin oli varallisuustila toinen. Kaupunki uhraa\nliian paljo tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin virkoihin. Minun\najatukseni on, että niillä rahoilla, jos parempi järjestys saataisiin\naikaan, voitaisiin kannattaa kaksikin mallikelpoista sairaalaa.\n\n-- No, niin olkaa te sitten niin hyvä ja hankkikaa tänne se parempi\njärjestys! virkkoi kaupunginhallituksen jäsen näsäkkäästi.\n\n-- Minulla oli jo kunnia esittää, että jättäisitte lääkintölaitoksen\nmaalaishallinnon haltuun.\n\n-- Niin, jättäkäämme vain rahat maalaishallinnon käsiin, niin se ne\nvarastaa, sanoi valkoverinen tohtori nauraen.\n\n-- Sehän on tavallista, myönsi kaupunginhallituksen jäsen ja naurahti\nmyöskin.\n\nAndrei Jefimitsh katsahti veltosti ja sumeasti valkoveriseen tohtoriin\nja lausui:\n\n-- Olkaamme oikeudellisia.\n\nTaas seurasi hiljaisuus. Tarjottiin teetä. Sotilaspäällikkö, ollen hyvin\nhämillään, kosketti pöydän yli Andrei Jefimitshiä käteen ja sanoi:\n\n-- Tepä olette meidät ihan kokonaan unhottanut, tohtori. Mutta teistähän\non tullutkin munkki: ette pelaa korttia, ette rakasta naisia. Kuinka\nsiis voisitte meikäläisten parissa viihtyä?\n\nKaikki rupesivat sitten puhumaan siitä, kuinka ikävätä kunnollisen\nihmisen on asua tässä kaupungissa. Ei ole teaatteria, ei soitantoa, ja\nviime tanssi-iltamassa klubissa oli lähes kaksikymmentä naista ja vain\nkaksi kavaljeeria. Nuoriso ei tanssi, koko ajan vaan tungeksii\ntarjoilupöydän ääressä tahi pelaa korttia. Andrei Jefimitsh rupesi\nharvaan ja hiljaisella äänellä, katsomatta kehenkään, puhumaan siitä,\nkuinka säälittävää, kuinka syvästi säälittävää on, että kaupunkilaiset\nkuluttavat elämänsä tarmon, sydämensä ja järkensä korttipeliin ja\njuoruihin, vaan eivät osaa eivätkä halua viettää aikaansa huvittavassa\nkeskustelussa ja lukemisessa, eivät huoli siitä nautinnosta, jonka\njärjen viljely tuottaa. Henkinen kyky yksin on mieltä kiinnittävää ja\nmerkittävää, kaikki muu halpaa ja mitätöntä. Hobotow kuunteli\nvirkaveljeään tarkkaavasti ja kysyi yhtäkkiä:\n\n-- Andrei Jefimitsh, monesko päivä tänään on? Saatuaan vastauksen, hän\nja valkoverinen tohtori noloina kuten taitamattomuutensa oivaltaneet\ntutkijat, alkoivat Andrei Jefimitshiltä kysellä, mikä päivä tänään on,\nmontako päivää on vuodessa, ja onko totta että sairaalan N:o 6:ssa asuu\neriskummallinen tietäjä?\n\nVastaukseksi viimeiseen kysymykseen Andrei Jefimitsh punastui ja sanoi:\n\n-- On, hän on sairas, vaan hyvin viehättävä nuori mies.\n\nEnempää ei häneltä kysytty.\n\nKun hän eteisessä puki palttoota päälleen, niin sotilaspäällikkö pani\nkätensä hänen olalleen ja sanoi huoaten:\n\n-- Meidän vanhusten on aika antautua lepoon!\n\nTultuaan kaupunginhallituksesta Andrei Jefimitsh käsitti, että tämä oli\nhänen mielentilaansa tutkimaan asetettu komissiooni. Hän muisti\nkysymykset, jotka hänelle tehtiin, punastui ja hänen tuli, ties miksikä,\nensi kerran elämässään kovasti sääli lääketiedettä?\n\n\"Oi taivahinen isä, ajatteli hän, -- vastahan he aivan äskettäin ovat\nkuulleet luentoja mielentautiopissa, ovat suorittaneet tutkintoja --\nmistä sitten tämä suuri tietämättömyys johtuu? Heillä ei ole\nkäsitystäkään psykiatriiasta.\"\n\nJa ensi kerran elämässään hän tunsi itsensä loukatuksi ja häntä\nsuututti.\n\nSaman päivän iltasella oli Mihail Averjanitsh hänen luonaan.\nTervehtimättä postimestari astui hänen eteensä, tarttui häntä molempiin\nkäsiin ja lausui liikutetuin äänin:\n\n-- Herttaiseni, ystäväiseni, osottakaa minulle, että luotatte\nvilpittömään hyväntahtoisuuteeni ja pidätte minua ystävänänne...\nYstäväiseni! ja ehkäisten Andrei Jefimitshiä puhumasta, jatkoi hän yhä\nvaltavammin liikutettuna: -- minä rakastan teitä sivistyksenne ja\nylevämielisyytenne tähden. Kuulkaa minua, herttaiseni! Tieteen säännöt\nvelvottavat tohtoreja salaamaan teiltä totuutta, vaan minä puhun teille\nsuoraa kieltä kuin sotilas ainakin: te olette sairas! Älkää pahastuko\nystäväni, mutta se on totta, sen ovat jo aikaa sitten kaikki ympäristön\nasukkaat huomanneet. Vastikään tohtori Jevgenij Fedoritsh minulle sanoi,\nettä teidän on välttämättömästi, jos tahdotte pitää huolta\nterveydestänne, antauduttava lepoon ja hankittava itsellenne\nvirkistystä? Ja se onkin aivan totta! Se on erinomaista! Minä otan näinä\npäivinä virkalomaa ja lähden matkalle muihin maihin haistamaan ilmaa\nmuualla. Osottakaa nyt että olette ystäväni, matkustetaan yhdessä!\nMatkustetaan, karistetaan vanhuuden taakka hartioiltamme!\n\n-- Minä tunnen itseni aivan terveeksi, sanoi Andrei Jefimitsh\nmietittyään. -- Mutta matkustaa minä yhtäkaikki en voi. Sallikaa minun\njollakin muulla tavalla osottaa teille ystävyyttäni.\n\nMatkustaa jonnekin, tietämättä minkä tähden, ilman kirjoitta, ilman\nDariaa, ilman oluetta, rikkoa ihan jyrkästi kahdenkymmenen vuoden\najalla vakaantunut elämänjärjestys, -- moinen tuuma tuntui ensialussa\nhänestä hurjalta ja oudolta. Mutta hänen mieleensä muistui\nkeskustelu kaupunginhallituksessa ja apeus, joka hänet valtasi\nkaupunginhallituksesta palatessaan, ja ajatus matkustaa vähäksi aikaa\npois kaupungista, jossa typerät ihmiset pitävät häntä hulluna, välähti\nhänestä kauniilta.\n\n-- Mihinkä te sitten aiotte matkustaa? kysyi hän.\n\n-- Moskovaan, Pietariin, Varsovaan... Varsovassa vietin viisi\nonnellisinta päivää elämässäni. Kerrassaan ihmeellinen kaupunki!\nMatkustetaan, herttaiseni!\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nViikon kuluttua Andrei Jefimitshiä kehotettiin antautumaan lepoon, se on\npyytämään eroa virasta, jonka hän välinpitämättömänä tekikin, ja vielä\nviikon kuluttua hän ja Mihail Averjanitsh jo istuivat kyytikärryissä\najaen lähimmälle rautatienasemalle. Päivät olivat viileät ja kirkkaat,\ntaivas oli sinertävä ja ilmanranta selliä Kaksisataa virstaa asemalle\najoivat he kahdessa vuorokaudessa ja yöpyivät kaksi kertaa matkalla. Kun\nmajataloissa tarjottiin teetä huonosti pessyistä laseista tahi\nkuhnailtiin hevosia valjastettaissa, niin Mihail Averjanitsh karahti\npunaiseksi, vapisi koko ruumiissaan ja kiljui: \"Suu kiinni! Ei mitään\nmukinata!\" Kärryissä istuessaan hän taas yhtämittaa, pitämättä\nhetkenkään lomaa, kertoili matkoistaan Kaukasiassa ja Puolan\nkuningaskunnassa. Kuinka paljo siellä olikaan seikkailuja ja mimmoisia\nkohtauksia! Hän puheli kovalla äänellä ja tekeytyi puhuessaan niin\nkummastuneen näköiseksi, että saattoi luulla hänen valehtelevan. Lisäksi\nhän kertoillessaan hengitti suoraan Andrei Jefimitshin kasvoihin ja\nnauraa hohotti hänelle korvaan. Tämä tuntui tohtorista vastenmieliseltä\nja häiritsi häntä ajattelemasta ja pitämästä mieltänsä koossa.\n\nRautatiellä he säästäväisyydestä matkustivat kolmannessa luokassa\ntupakoimattomien vaunussa. Yleisö oli puoleksi siistiä. Mihail\nAverjanitsh tuota pikaa tutustui kaikkien kanssa ja, muuttelehtien\npenkistä penkkiin, puhua pauhasi, ettei pitäisi matkustaa näillä\ninhottavilla teillä. Yltympärillä näkee vain rosvousta harjoitettavan!\nToista on kulkea hevosella ratsain: pyyhkäsee päivässä satakunta virstaa\nja tuntee itsensä terveeksi ja raittiiksi. Katovuodet taasen ovat meillä\nseurauksena siitä, kun Pinskin suot kuivatettiin. Kaikkialla\nepäjärjestys hirmuinen. Hän tulistui, puhui kovalla äänellä eikä suonut\nmuille suunvuoroa. Tuo yhtämittainen laverteleminen yhdessä ehtimiseen\nuudistuvain naurunhohotusten ja mahtavien kädenviitteiden kanssa\n-- vaivasi Andrei Jefimitshiä.\n\n\"Kumpi meistä kahdesta on hullu? ajatteli hän myrtyneenä. -- Minäkö,\njoka koetan olla matkustajia häiritsemättä, vai tuoko itsekäs, joka\npitää itseään kaikkia muita viisaampana ja miellyttävämpänä eikä\nsentähden anna kenellekään rauhaa?\"\n\nMoskovassa Mihail Averjanitsh pukeutui sotilastakkiin, josta puuttui\nolkalappuja, sekä punareunuksilla varustettuihin housuihin. Kaduilla\nkävi hän sotilaslakki päässä ja viitta päällä, ja sotamiehet tekivät\nhänelle kunniaa. Andrei Jefimitshin mielestä ystävänsä tällöin näytti\nmieheltä, joka herrastavoistaan, joita hänellä joskus lienee ollut, oli\nhukannut kaikki mitä niissä oli hyvää ja jäänyt pitämään ainoastaan sen\nmikä niissä oli huonoa. Hän vaati halusta itselleen palveluksia, vieläpä\nsilloinkin, kun ne eivät lainkaan olleet tarpeen vaatimia. Tulitikut\nolivat hänen edessään pöydällä, ja hän näki ne, vaan siitä huolimatta\nhuusi hän tarjurille, että tämä antaisi hänelle tikkuja; sisäpiian\nnähden hän ei häikäillyt käydä yksissä alusvaatteissa; lakeijoja hän\nilman erotuksetta, niin vanhoja kuin nuoria, sinutteli ja suuttuessaan\nhaukkui heitä pölkyiksi ja tolvanoiksi. Tämä oli Andrei Jefimitshistä\ntosin herrasmaista, mutta samalla ilettävää.\n\nIhan ensin Mihail Averjanitsh vei ystävänsä Iverskajaan. Hän rukoili\nhartaasti, polvistui maahan ja vuodatti kyyneliä, ja kun oli lopettanut,\nhuokasi hän syvään ja sanoi:\n\n-- Vaikka ei uskokaan, niin tuntuu kumminkin rauhallisemmalta kun\nrukoilee. Suudelkaa, ystäväni, tekin kuvaa!\n\nAndrei Jefimitsh joutui äimille ja suuteli Jumalan kuvaa ja Mihail\nAverjanitsh mytisti huuliaan ja, huojuttaen päätään, alkoi taas rukoilla\nkuiskaavalla äänellä ja taas kiertyivät kyynelet hänen silmiinsä. Sitten\nmenivät he Kremliin ja katselivat mahdottoman suurta tykkiä ja isoa\nkirkonkelloa, koskettelivatpa niitä sormillaankin, ihailivat kaunista\nmaisemaa Moskva-joen tuolla puolen, kävivät Vapahtajan kirkossa ja\nRumjantsevin museossa.\n\nPuolisen söivät he Tjestovilla. Mihail Averjanitsh silmäili kauan\nruokalistaa, silitteli poskipartaansa, ja sanoi ravintoloihin hyvin\nkoteutuneen herkuttelijan äänellä:\n\n-- Katsotaanpa enkelini, mitä teillä tänään on meille tarjottavana! XIV.\n\nTohtori käyskenteli ja katseli, söi ja joi, mutta aina oli hänessä\nvallalla sama harmintunne Mihail Averjanitshia kohtaan. Häntä halutti\npäästä ystävästään lepoon, erota hänestä, piileytyä, mutta tämä ystävä\nse piti velvollisuutenaan olla laskematta häntä askeltakaan itsestänsä\npoistumaan ja hankkia hänelle mahdollista enemmän huvituksia. Kun ei\nollut mitään katseltavaa hauskutti hän Andrei Jefimitshiä puhelemisella.\nPari päivää Andrei Jefimitsh kärsi tätä, mutta kolmantena päivänä\nilmoitti hän ystävälleen olevansa sairas ja haluavansa jäädä koko\npäiväksi kotiin. Ystävänsä sanoi, että siinä tapauksessa hänkin jää\nkotiin. Täytyyhän itse asiassa suoda lepoakin ruumiilleen, muuten ei\nkohta puoleen jaksa jäsentäkään järkähyttää. Andrei Jefimitsh kävi\nsohvalle pitkäkseen, kasvot selkämystään päin ja, kiristäen hampaitaan,\nkuunteli ystäväänsä, joka lämpimästi vakuutti hänelle, että Ranska\nennemmin tai myöhemmin kukistaa Saksan, että Moskovassa on varsin paljo\ntaskuvarkaita ja ettei karvan mukaan sovi päättää hyvän hevosen\nominaisuuksia. Tohtorin korvat alkoivat humista ja hän sai kovan\nsydämentykytyksen, mutta kumminkin esti hienotunteisuus häntä sanomasta,\nettä ystävä pitäisi suunsa kiinni tahi menisi matkaansa. Onneksi Mihail\nAverjanitsh kohta kyllästyi hotellin numerossa istumiseen ja jälestä\npuolisen hän lähti ulos.\n\nJäätyään yksin Andrei Jefimitsh antautui levon tunteeseen. Kuinka\nherttaista olikaan maata sohvalla ja tuntea olevansa yksin huoneessa!\nTodellinen onni ei ole yksinäisyydettä mahdollinen. Siitä johtui ajatus,\nettä langennut enkeli kaiketi herkesi Jumalalle uskottomaksi sentähden,\nettä se halusi yksinäisyyttä, jota enkelit eivät tunne. Andrei\nJefimitshin teki mieli ajatella viime päivinä kuulemiaan ja näkemiään,\nmutta se oli mahdotonta, sillä Mihail Averjanitsh ei mennyt hänen\nmielestään.\n\n\"Mutta hänhän otti virkaloman ja lähti matkalle kanssani yksistään\nystävyydestä, jalomielisyydestä, ajatteli tohtori harmissaan. -- Mitään\npahempaa ei ole, kuin tämmöinen ystävyyden nimessä harjoitettu holhous.\nHän on nähtävästi sekä hyvä että jalosydäminen ja ilomielinen, mutta\nkuitenkin ikävä. Niin sietämättömän ikävä. Samoin ikään on ihmisiä,\njotka aina vain puhuvat viisaita, kauniita sanoja, mutta siitä\nhuolimatta tuntuvat typeriltä ihmisiltä?\"\n\nSitä seuraavinakin päivinä Andrei Jefimitsh oli olevinaan sairas eikä\nliikkunut kammaristaan ulos. Hän makasi kasvot selkämystään päin ja\nkärsi, milloin ystävä hauskutti häntä puhelemisella, tahi lepäsi,\nmilloin ystävä oli poissa. Häntä suututti oma itsensä, miksi hän oli\nlähtenyt matkalle, ja häntä suututti ystävänsä, joka päivä päivältä kävi\nyhä puheliaammaksi, yhä tungettelevammaksi; hän ei mitenkään enää saanut\najatuksiaan vakavaan, juhlalliseen vireeseen.\n\n\"Tämä se onkin todellisuus, josta Ivan Dmitritsh puhui, joka pitää minua\nkynsissään, ajatteli hän suuttuneena omaan pikkumaisuuteensa. --\nJoutavaa kaikki tyyni... Tulen kotiin ja alan elää entisekseen...\"\n\nPietarissa ei asiaintila yhtään parantunut: päiväkausiin hän ei\nliikahtanut ulos hotellin numerosta, makasi sohvalla ja nousi ainoastaan\njuomaan oluttaan.\n\nMihail Averjanitsh koko ajan vain kiiruhti matkustamaan Varsovaan. --\nYstäväiseni, mitä minä siellä teen? lausui Andrei Jefimitsh rukoilevalla\näänellä. -- Matkustakaa te yksin ja antakaa minun palata kotiin, minä\npyydän!\n\n-- Ei millään muotoa! karahti Mihail Averjanitsh vastaan. -- Se on ihan\nihmeteltävä kaupunki. Siellä vietin viisi onnellisinta päivää\nelämässäni!\n\nAndrei Jefimitshillä ei ollut tarpeeksi luonteenlujuutta saattaakseen\noman tahtonsa läpi ja niin hän, karaisten mielensä, matkusti Varsovaan.\nTäälläkään hän ei liikahtanut ulos hotellista, makasi sohvalla ja oli\nyrmeätä itselleen, ystävälleen ja lakeijoille, jotka itsepintaisesti\nkieltäytyivät ymmärtämästä venäjänkieltä, jota vastoin Mihail\nAverjanitsh, kuten tavallisesti terveenä, reiluna ja iloisena, aamusta\niltaan samosi kaupungilla ja haki vanhoja tuttaviaan. Muutamia kertoja\noli hän yötäkin poissa. Vietettyään kerran niinikään yön tietämätöntä\nmissä, palasi hän kotiin varhain aamulla mieli kovasti kiihdyksissä,\nnaama punaisena ja tukka pörröisenä. Hän asteli kauan nurkasta nurkkaan,\npömisi jotakin itsekseen, pysähtyi sitten ja virkkoi:\n\n-- Kunnia ennen kaikkea!\n\nKäväistyään vielä muutaman kerran lattian poikki, hän tarttui molemmin\nkäsin päähänsä ja lausui traagillisella äänellä:\n\n-- Kunnia ennen kaikkea! Olkoon kirottu se hetki, jolloin minun ensiksi\njuolahti päähäni matkustaa tähän Baabeliin! Ystäväiseni, kääntyi hän\ntohtoriin, -- halveksikaa minua: minä hävisin pelissä! Antakaa minulle\nviisisataa ruplaa!\n\nAndrei Jefimitsh luki viisisataa ruplaa ja ojensi ne sanaa virkkamatta\nystävälleen. Tämä vielä punaisena häpeästä ja vihasta, lausui\nkatkonaisesti jonkun tarpeettoman valan, pani hatun päähänsä ja lähti.\nParin tunnin kuluttua palattuaan hän heittäytyi nojatuoliin, huokasi\nraskaasti ja sanoi:\n\n-- Kunnia on pelastettu! Lähdetään matkalle, ystäväni! Minä en tahdo\nolla hetkeäkään kauemmin tässä kirotussa kaupungissa. Taskuvarkaat!\nItävaltalaiset nuuskijat!\n\nYstävysten palatessa omaan kaupunkiin, oli jo marraskuu ja katuja peitti\npaksu lumi. Andrei Jefimitshin sijan täytti tohtori Hobotow; hän asui\nvielä vanhassa asunnossaan, odottaen milloin Andrei Jefimitsh palaisi\ntakasin ja puhdistaisi sairaalan asunnon. Rumamuotoinen nainen, jota hän\nkutsui keittäjättärekseen, asui jo muutamassa sivurakennuksista.\n\nKaupungilla liikkui jo uusia sairaalan juoruja. Puheltiin että\nrumamuotoinen nainen oli joutunut riitaan tarkastajan kanssa ja että\ntämä olisi maannut polvillaan hänen edessään ja pyytänyt anteeksi.\n\nKotiin tultuaan Andrei Jefimitshin heti seuraavana päivänä täytyi hakea\nitselleen asuntoa.\n\n-- Ystäväni, sanoi hänelle postimestari arastellen, -- suokaa anteeksi\nepähieno kysymykseni ja sanokaa, mimmoiset varat teillä on?\n\nAndrei Jefimitsh luki ääneti rahansa ja sanoi:\n\n-- Kahdeksankymmentäkuusi ruplaa.\n\n-- Minä en kysy sitä, sanoi Mihail Averjanitsh hämillään,\nväärinymmärtäen tohtorin vastauksen. -- Minä kysyn, mimmoiset varat\nteillä yleensä on.\n\n-- Minähän jo sanoin: kahdeksankymmentäkuusi ruplaa... Enempää minulla\nei ole.\n\nMihail Averjanitsh piti tohtoria rehellisenä ja jalomielisenä miehenä,\nmutta arveli kuitenkin, että hänellä ainakin olisi kahteenkymmeneen\ntuhanteen nouseva omaisuus säästössä. Nyt sitävastoin saatuaan tietää\nettä Andrei Jefimitsh on kerjäläinen, ettei hänellä ole mitä elannokseen\nvälttämättömästi tarvitsee hän ties miksikä ratkesi itkuun ja syleili\nystäväänsä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nAndrei Jefimitsh asui muutaman Bjelova nimisen porvarisnaisen talossa,\njossa kaikkiaan oli kolme kammaria ja kyökki. Kaksi niistä, joissa\nikkunat olivat kadulle päin oli tohtorin asuttavana, kolmannessa\nhuoneessa ja kyökissä asuivat Daria ja emäntä kolmen lapsen kerällä.\nVäliin emännän yövieraaksi päätyi hänen rakastajansa, juopunut\ntyömiesrenttu, joka elämöi yöt läpeensä ja saattoi lapset ja Darian\nkauhuihinsa. Kun hän ilmautui ja istuttuaan kyökkiin, rupesi vaatimaan\nviinaa, niin kaikkien kävi olo hyvin ahtaaksi ja tohtori otti säälistä\nitkevät lapset luokseen, pani heidät huoneensa lattialle maata ja se\ntuntui hänestä aika huvittavalta.\n\nAamulla hän kuten ennenkin nousi kello kahdeksan aikaan ja teen juotuaan\nistui lukemaan vanhoja kirjojaan ja lehtiään. Uusien hankkimiseen\nhänellä ei ollut enää rahoja. Senköhäntähden, että kirjat olivat\nvanhoja, vai siksiköhän, että ympäristön olot olivat muuttuneet, niin ei\nlukeminen häntä enää niin suuresti viehättänyt, vaan tuntui\nväsyttävältä. Ettei aika kuluisi joutilaisuuteen, niin hän laati tarkan\nluettelon kirjoistaan ja liimaili niiden selkiin liput, ja tämä\nkoneellinen näperröstyö tuntui hänestä huvittavammalta kuin lukeminen.\nTuo yksitoikkoinen askaroiminen jollakin käsittämättömällä tavalla\nviihdytti hänen aatoksensa lepoon, hän ei ajatellut mitään ja aika kului\nnopeasti. Jopa sekin, kun hän kyökissä yhdessä Darian kanssa istui ja\nkuori potaattia tahi erotti rikkoja tattarisuurimoista, oli hänestä\nhauskaa. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa.\nSeinänvierustalla seisten ja sulkien silmänsä, hän kuunteli laulua ja\najatteli isää, äitiä, yliopistoa, uskontoja; hänen sydämeensä laskeutui\nrauha ja surumielisyys ja lähtiessään kirkosta hänen oli sääli, että\nvirka niin pian päättyi.\n\nHän kävi kaksi kertaa sairaalassa puhutellakseen Ivan Dmitritshiä. Mutta\nmolemmilla kerroilla Ivan Dmitritsh oli tavattomasti kiihdyksissään ja\nkiukkuisella päällä; hän pyysi että hänet jätettäisiin rauhaan, sillä\nhän oli jo aikaa sitten kyllästynyt turhaan lörpötykseen, ja sanoi,\nettei hän muuta palkintoa kirotuilta, halpamielisiltä ihmisiltä kaikista\nkärsimyksistään pyydä, kuin että sulkisivat hänet yksinäisyyteen. Eikö\nsitäkään edes hänelle suoda? Kun Andrei Jefimitsh sanoi hänelle hyvästit\nja toivotti hyvää yötä, niin hän molemmilla kerroilla puri hammasta ja\ntoimitti tohtorin menemään hiiteen.\n\nJa nyt ei Andrei Jefimitsh oikein tiennyt, pitikö hänen mennä vielä\nkolmas kerta vai oliko parempi olla menemättä. Halu kuitenkin oli mennä.\n\nEnnen aikaan Andrei Jefimitsh jälkeen puolisten asteli huoneissaan ja\najatteli, nyt hän sitä vastoin puolisesta iltateehen asti makasi\nsohvalla, kasvot selkämystään päin ja hautoi mitättömiä mietteitään,\njoista ei mitenkään voinut riistää itseään irti. Hän oli pahoillaan\nsiitä, ettei hänelle enempi kuin kaksikymmentä vuotisesta palveluksesta\nannettu minkäänmoista eläkettä, ei kerrallista apua myöskään. Totta on\nettei hän palvellut rehellisesti, mutta eläkkeenhän saavat kaikki, jotka\npalveluksessa ovat, katsomatta siihen, ovatko rehellisiä vai\nvilpillisiä. Sehän nykyajan oikeudellisuutta juuri onkin, ettei\nvirka-arvoilla, ritarimerkeillä ja eläkkeillä palkita siveellistä kuntoa\nja ansioita, vaan kaikenmoisia virkoja yleensä, kuinka mitättömiä\nolisivatkin. Miksi hänen yksinään tulee olla poikkeuksena? Rahoja ei\nhänellä ollut yhtään. Häntä hävetti kulkea puotien ohi ja katsoa\nkartanonemäntää silmiin. Oluesta oltiin jo velkaa 32 ruplaa. Porvaritar\nBjelovalle oltiin niinikään velassa. Daria möi salaa vanhoja vaatteita\nja kirjoja ja valehteli emännälle, että kohta tohtori saa hyvin paljo\nrahaa.\n\nHän oli suuttunut itseensä, miksi hän matkalla tuli hukanneeksi ne\ntuhannen ruplaa, jotka hänellä olivat säästössä. Kylläpä ne nyt olisivat\nkelvanneet hänelle itselleenkin, nuo tuhatta ruplaa! Häntä harmitti se,\netteivät ihmiset jättäneet häntä rauhaan. Hobotow katsoi\nvelvollisuudekseen tuontuostakin käydä sairasta virkaveljeään\nkatsomassa. Andrei Jefimitshistä oli kaikki hänessä niin peräti\nvastenmielistä: sekä hänen täyteläiset kasvonsa, tyhmän alava\nkäytöksensä että pitkävartiset saappaansa; jopa \"virkaveli\"-sanakin\nhänen suussaan kuului inhottavalta; mutta kaikista vastenmielisintä oli\nse, että hän katsoi velvollisuudekseen parantaa Andrei Jefimitshiä ja\nuskoi itsekin, että hän todella parantaa. Sairaan luona käydessään hän\njoka kerran toi pullollisen bromikaaliumia ja rabarberipillerejä.\n\nMutta samaten kuin Hobotow katsoi Mihail Averjanitshkin\nvelvollisuudekseen käydä ystävän luona ja hauskuttaa häntä. Joka kerran\ntuli hän ujostelemattoman vapaasti, nauraa hohotteli väkinäisesti ja\nalkoi Andrei Jefimitshiä vakuuttaa, että hän on tänään paljo terveemmän\nnäköinen ja että hän Jumalan kiitos on paranemaan päin, ja tästä sopi\npäättää, että hän ystävänsä tilan piti toivottomana. Varsovan velkaa hän\nei ollut vielä maksanut, se painoi häntä rasittavana häpeätaakkana ja\npiti hänen mieltään jännityksissä ja sentähden koki hän yhä kovemmin\nhohotella ja naurettavammin jutella. Hänen pakinansa ja kaskunsa\ntuntuivat nyt päättömiltä ja olivat vaivaksi Andrei Jefimitshille sekä\nhänelle itselleen.\n\nHänen tullessaan Andrei Jefimitsh tavallisesti kävi sohvalle pitkäkseen,\nkasvot selkämystään päin, ja kuunteli hampaitaan kiristäen; hänen\nsydämelleen laskeutui kerroksittain kuohaa ja joka kerran, kun ystävänsä\nlähti pois, hän tunsi tämän kuohan nousemistaan nousevan ja ikäänkuin\ntapailevan kurkkua.\n\nTukahduttaakseen nämä vähäpätöiset tunteet, hän kiireimmiten rupesi\nmiettimään sitä, että hänen itsensä sekä Hobotowin että Mihail\nAverjanitshin täytyy varhemmin tahi myöhemmin hävitä, jättämättä\nluontoon, maailmaan minkäänmoista leimaa itsestään. Jos otaksuu, että\nmiljoonan vuoden kuluttua maapallon sivu avaruudessa sattuu liihentämään\njoku henki niin näkee hän vain tomua ja alastomia kallioita. Kulttuuri,\nsiveyslaki, kaikki katoaa silmän näkemättömiin. Mitä merkitsevät silloin\nhäpeä puotimiehen edessä, mitätön Hobotow, Mihail Averjanitshin\nvastuksellinen ystävyys? Kaikki tuo on tyhjää, joutavaa.\n\nMutta tämmöisistä mietteistä ei ollut enää apua. Tuskin oli hän\nkuvaillut mielessään maapalloa miljoonan vuoden kuluttua, kuin alastoman\nkallion takaa jo näyttäytyi Hobotow pitkävartisissa saappaissa tahi\nväkinäisesti hohottava Mihail Averjanitsh, vieläpä kuului häveliäs\nkuiskauskin: \"Varsovan velan, ystäväni, maksan aivan näinä päivinä...\nIhan varmasti maksan...\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKerran Mihail Averjanitsh tuli jälkeen puolisten, jolloin Andrei\nJefimitsh makasi sohvalla. Samaan aikaan sattui Hobotowkin tulemaan\nbromikaaliumipulloineen. Andrei Jefimitsh nousi vaivalla ylös, asettui\nistualleen ja nojasihe molemmin käsin sohvaan.\n\n-- Tänään, ystäväni, on kasvoillanne paljoa terveempi väri kuin eilen,\nalotti Mihail Averjanitsh. -- Näytätte oikein reippaalta, oikein\nreippaalta!\n\n-- Jo nyt joutaisitte tulla terveeksi, virkaveli, sanoi Hobotow\nhaukotellen. -- Olette kai jo itsekin kyllästynyt tähän kaniteliin.\n\n-- Ja terveeksi tullaankin! sanoi Mihail Averjanitsh iloisesti. --\nEletään vielä sata vuotta, paukautetaan!\n\n-- Ellei sata, niin kaksikymmentä vuotta ainakin, lohdutti Hobotow. --\nEi mitään, ei mitään, älkää olko huolissanne, virkaveli... Heretkää jo\nvarjoa heittämästä?\n\n-- Vielä me itseämme näytämme! hohotti Mihail Averjanitsh ja taputti\nystävää polvelle. -- Vielä me näytämme! Ensi kesänä, jos Jumala suo,\npyyhkäsemme Kaukasiaan ja ratsastelemme sen ristiin rastiin, ettei muuta\nkuin -- kop, kop, kop! Ja Kaukasiasta tultuamme naida rämäytämme. --\nMihail Averjanitsh iski viekkaasti silmää. -- Hankitaan teille kassapää\nkainaloiseksi kanaksi, ystäväni...\n\nAndrei Jefimitsh äkkiä tunsi, että vaahto tapaili kurkkua; hänen\nsydämensä tykytti valtavasti:\n\n-- Se on typerää! sanoi hän, kavahti kiivaasti ylös ja meni ikkunaan. --\nEttekö te tosiaankin huomaa, että puhutte typeryyksiä?\n\nHän aikoi jatkaa pehmeästi ja kohteliaasti, vaan vasten tahtoansa\npuristi yhtäkkiä kädet nyrkkiin ja kohotti ne yli päänsä.\n\n-- Jättäkää minut! karjasi hän luonnottomalla äänellä, punastuen ja\nvavisten koko ruumiissaan. -- Ulos! Ulos molemmat!\n\nMihail Averjanitsh ja Hobotow nousivat ja silmäilivät häntä alussa\nhämmästyneinä, sitten kauhuissaan.\n\n-- Ulos molemmat! kiljui Andrei Jefimitsh edelleen. -- Typerät ihmiset.\nLyhytjärkiset ihmiset! Minä en tarvitse ystävyyttänne, en sinun\nlääkkeitäsi, kollo! Hävytöntä! Ilettävää!\n\nHobotow ja Mihail Averjanitsh katsoivat ällistyneinä toinen toiseensa,\nperäytyivät ovelle ja pujahtivat etehiseen. Andrei Jefimitsh sieppasi\nbromikaaliumipullon ja lähätti sen heidän jälkeensä; pullo murskautui\nkilahtaen kynnykseen.\n\n-- Korjatkaa luunne hiiteen! huusi hän itkunsekaisella äänellä, törmäten\neteiseen. -- Hiiteen!\n\nVieraitten lähdettyä Andrei Jefimitsh, vavisten kuin vilutaudissa, kävi\nsohvaan loikomaan ja toisti vielä kauan:\n\n-- Typerät ihmiset! Lyhytjärkiset ihmiset! Kun hän sitten rauhottui,\nniin juolahti hänen päähänsä ihan ensiksi ajatus, että Mihail\nAverjanitsh raukka mahtoi nyt olla tavattomasti häpeissään ja surun\nlannistamana, ja että kaikki tämä on hyvin kauheaa. Ei milloinkaan ennen\ntämmöistä ollut tapahtunut. Missä oli silloin järki ja hienotuntoisuus?\nMissä käsityskyky ja filosoofinen tyynimielisyys?\n\nKoko yössä tohtori ei voinut nukkua häpeästä ja suuttumuksesta omaan\nitseensä, ja aamulla noin kello yhdeksän aikaan hän lähti\npostikonttooriin ja pyysi postimestarilta anteeksi.\n\n-- Älkäämme muistelko sitä mikä on tapahtunut, sanoi Mihail Averjanitsh\nliikutettuna ja huoaten ja puristi kovasti hänen kättään. -- Joka\nmennyttä muistelee, siltä silmä puhkaistaan. Ljubavkin! huusi hän\nyhtäkkiä niin kovaan, että kaikki postiljoonit ja postissakävijät\nvavahtivat. -- Tuo tänne tuoli! Ja sinä saat vuottaa! kiljasi hän\neukolle, joka ristikon läpi työnsi hänelle sisäänkirjoitettua kirjettä?\n-- Etkö näe että minä olen estetty? Älkäämme muistelko menneitä\ntapahtumia, pitkitti hän hempeästi, kääntyen Andrei Jefimitshiin. --\nIstukaa, ystäväni, pyydän nöyrimmästi.\n\nHän hivutteli hetkisen ääneti polviaan ja jatkoi sitten:\n\n-- Minulla ei ollut mielessänikään loukkautua teihin. Sairaus ei ole\nleikin asia, minä sen käsitän. Taudinkohtauksenne eilen säikähdytti\nmeitä aika lailla, ja me puhelimme siitä, minä ja tohtori, jälestäpäin\nkauan aikaa. Miksi ette, hyvä ystävä, ryhdy oikein todenteolla hakemaan\napua sairauteenne? Onko tämä enää laitaa? Suokaa anteeksi ystävän\navomielisyys, kuiskasi Mihail Averjanitsh, -- te asutte mitä\nepäsuotuisimmissa ympäristön oloissa: ensi sijassa on teillä ahtaus ja\nepäpuhtaus, ja sitäpaitsi puuttuu teiltä hoitoa ja varoja, millä\nterveyttänne parantaa... Kallis ystäväni, me pyydämme teitä, tohtori ja\nminä, kaikesta sydämestämme, seuratkaa meidän neuvoamme: menkää\nsairashuoneeseen! Siellä on teillä ainakin terveellinen ruoka ja hoitoa\nja olette lääkärin katsannon alaisena. Jevgenij Fedoritsh, vaikka onkin\nmeidän kesken puhuen siveellisessä suhteessa haaksirikkoon joutunut\nmies, niin on hän kuitenkin taitava lääkäri, johon voi täydellisesti\nluottaa. Hän lupasi minulle, että hoitaisi teitä parhaan kykynsä mukaan.\n\nTämä todellinen myötätuntoisuus ja postimestarin poskipäille yhtäkkiä\nvierähtäneet kyynelet liikuttivat syvästi Andrei Jefimitshiä. Kunnon\nystävä, älkää uskoko! kuiskasi hän, pannen käden sydämelleen. -- Älkää\nuskoko heitä! Se on petosta. Sairauteni on ainoastaan siinä, että minä\nkahdenkymmenen vuoden ajalla olen tavannut kaupungissa vain yhden ainoan\nviisaan ihmisen, ja sekin on hullu. Tautia ei ole minkäänlaista, minä\nolen vain joutunut lumottuun piiriin, josta en voi päästä pois. Minusta\nkaikki on yhdentekevää, olen valmis kaikkeen.\n\n-- Menkää sairashuoneeseen, ystäväni.\n\n-- Minusta samantekevä vaikka kuoppaan.\n\n-- Luvatkaa, ystäväni, että kaikessa tottelette Jevgenij Fedoritshia.\n\n-- Tottelen, sen lupaan. Mutta sanon vieläkin, arvoisa ystäväni, minä\nolen joutunut lumottuun piiriin. Kaikki, yksin ystävieni lämpimin\nosanottokin, on yhtynyt minua vastaan viedäkseen minut turmioon. Minä\nsorrun, mutta minulla on kyllin rohkeutta tunnustaakin, että sorrun.\n\n-- Ystäväni, te tulette terveeksi.\n\n-- Mitä se toimittaa puhua siitä? sanoi Andrei Jefimitsh kiihtyen. --\nHarvat ne ihmiset, jotka elämänsä lopulla eivät tuntisi sitä, mitä minä\nnyt tunnen. Kun teille sanotaan, että teillä on jokin munuaisvaiva tahi\nettä te kärsitte sydämen väljenemisestä ja te rupeatte hakemaan\nparannusta siihen tautiin, tahi sanotaan, että olette mielenvikainen tai\npahantekijä, lyhyesti -- kun ihmiset yhtäkkiä kääntävät huomionsa\nteihin, niin tietäkää, että silloin olette joutunut lumottuun piiriin,\njosta teidän on mahdoton päästä pois. Rupeatte pyrkimään siitä ulos ja\neksytte yhä pahemmin. Parasta on silloin antautua, sillä mitkään\nihmisvoimat eivät voi teitä pelastaa. Niin minusta on näyttänyt.\n\nSillä välin oli yleisöä suuri joukko keräytynyt ristikkojen ääreen.\nAndrei Jefimitsh ei tahtonut häiritä postimestaria hänen toimessaan,\nvaan nousi ja sanoi hyvästit. Mihail Averjanitsh vaati vielä kerran\nhäntä kunniasanallaan lupaamaan ja saattoi häntä ulko-ovelle asti.\n\nSamana päivänä, ennen iltaa, ilmausi, aivan äkkiä Andrei Jefimitshin luo\ntohtori Hobotow, lyhyt turkki yllään, jalassa pitkävartiset saappaat, ja\nlausui semmoisella äänellä, ikäänkuin eilen iltapuolella ei olisi mitään\ntapahtunut:\n\n-- Minä tulin teidän tykönne, virkaveli, oikeastaan asialle. Tulin\npyytämään, ettekö haluaisi tulla minun kerälläni lääkärinneuvottelua\npitämään?\n\nLuullen, että Hobotow tahtoo huvittaa häntä kävelyllä tahi todenperästä\nantaa hänelle jotakin tointa, Andrei Jefimitsh pukeutui ja lähti hänen\nkanssaan ulos. Hän iloitsi voidessaan jollakin tavalla sovittaa eilisen\näkkipikaisuutensa ja saattaa asian jälleen hyväksi ja kiitti sydämessään\nHobotowia, joka ei edes hisahtanutkaan eilisestä metakasta, vaan\nnähtävästi sääli häntä. Moista hienotuntoisuutta ei olisi mitenkään\nodottanut sellaiselta raakalaiselta.\n\n-- Missä potilaanne on? kysyi Andrei Jefimitsh.\n\n-- Hän on sairaalassa. Minä jo aikaa sitten halusin näyttää hänet\nteille... Varsin intressantti tapaus.\n\nTultua sairaalan pihaan ja kierrettyä päärakennuksen ympäri kääntyivät\nhe sivurakennukselle päin, jossa mielenvikaiset olivat. Ja koko ajan\nkulkivat he kumman ääneti. Heidän astuessaan sivurakennukseen Nikiitta\ntapansa mukaan hypähti ylös ja ojensi itsensä suoraksi.\n\n-- Täällä sattui eräälle verentungos keuhkoihin, sanoi Hobotow\npuoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairaalan huoneeseen.\n-- Odottakaa te täällä, minä tulen hetikohta. Käyn vaan hakemassa\nkuulotorven.\n\nJa hän lähti.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nAlkoi jo hämärtää. Ivan Dmitritsh makasi vuoteellaan, kasvot kätkettynä\ntyynyyn; halvattu istui liikkumatonna, itki hiljaa ja liikutti huuliaan.\nPaksu äijä ja entinen lajittelija makasivat. Hiljaisuus vallitsi.\n\nAndrei Jefimitsh istui Ivan Dmitritshin vuoteella ja odotti. Mutta kun\noli puoli tuntia kulunut, niin tuli Hobotowin sijasta huoneeseen\nNikiitta, tuoden sylissään viitan, jonkun liinavaatteet ja tohvelit.\n\n-- Olkaa hyvä ja pukeutukaa näihin, herra tohtori, sanoi hän hiljaisella\näänellä. -- Täällä on vuoteenne, olkaa hyvä tulkaa tänne, lisäsi hän,\nosottaen tyhjää, nähtävästi äskettäin tuotua sänkyä. -- Ei mitään,\nJumala auttaa teitä, niin vielä paranette.\n\nAndrei Jefimitsh käsitti kaikki. Sanaa virkkamatta siirtyi hän Nikiitan\nosottaman vuoteen luo ja istahti, nähtyään, että Nikiitta seisoi ja\nodotti; hän riisui itsensä alasti, ja häntä hävetti. Sitten puki hän\nsairaalan vaatteet päälleen; alushousut olivat lyhkäset, paita siihen\nsijaan pitkä, ja viitta haisi savustetulle kalalle.\n\n-- Jumala auttaa, niin vielä paranette, toisti uudelleen Nikiitta.\n\nHän kokosi syliinsä Andrei Jefimitshin vaatteet meni pois ja sulki oven\njälkeensä.\n\n\"Sama se ... ajatteli Andrei Jefimitsh, häpeissään käärien viittaa\nympärilleen ja tuntien, että hän uudessa puvussaan on arestantin\nnäköinen. -- Sama se... Sama se, josko hännystakki, univormu tai tämä\nsairashuoneviitta\"...\n\nEntä kelloni, mihin se sai? Entä muistikirja, joka oli povitaskussa?\nEntä paperossit? Mihin Nikiitta vei vaatteeni? Ei taida tarvita enää\nkoko elämän iässä pukea päälleen housuja, liivejä, saappaita. Kaikki oli\nniin outoa ja käsittämätöntäkin alussa. Andrei Jefimitsh oli vieläkin\nvakuutettu siitä, että porvaritar Bjelovan talon ja sairaalan N:o 6:nnen\nvälillä ei ole minkäänlaista eroa, että tässä maailmassa kaikki on vain\njoutavaa ja turhan turhaa, mutta yhtäkaikki hänen kätensä värisivät,\njalat kylmenivät ja hänestä tuntui kauhealta ajatella, että kohta Ivan\nDmitritsh nousee ylös ja näkee hänet viitta päällä. Hän nousi, asteli\nedestakasin ja istui uudelleen.\n\nHän istui puolisen tuntia, istui tunnin, ja hän oli jo ikäväkseen asti\nollut täällä; saattoiko täällä tosiaankin tulla toimeen koko päivän,\nviikon, vieläpä vuosikausiakin niinkuin nuo ihmiset? Eipä muuta, hän\nistui, nousi kävelemään ja painautui taasen istualle; voihan mennä\nikkunaan katsomaan ja taas astella nurkasta nurkkaan. Entä sitten?\nNiinkö täytyykin koko ajan istua kuin kuollut kanto, ja mietiskellä? Ei,\nse on tuskin mahdollista.\n\nAndrei Jefimitsh kävi pitkälleen, mutta nousi hetikohta jälleen,\npyyhkäsi hihallaan kylmän hien otsaltaan ja tunsi, että hänen\nkasvonsakin alkoivat haista savustetulle kalalle. Hän nousi taas\nkävelemään.\n\n-- Tämä on kaiketi väärinkäsitystä ... jupisi hän, levitellen\nepätietoisena käsiään. -- Täytyy saada selkoa, tässä on\nväärinkäsitystä...\n\nSamassa heräsi Ivan Dmitritsh. Hän asettui istualleen ja nojasi\nnyrkeillään poskiinsa. -- Sylkäys. -- Sitten silmähti hän veltosti\ntohtoriin, mutta ensi hetkessä ei nähtävästi käsittänyt mitään; mutta\nennen pitkää hänen kasvonsa muuttuivat tuimiksi ja ivallisiksi.\n\n-- Haa, jopahan tekin jouduitte tänne, hyvä herra, virkkoi hän makuusta\nkäheäksi käyneellä äänellä ja siristi toista silmäänsä. -- Olen hyvin\niloinen. Ennen imitte te ihmisten veren, nyt imetään teidän. Mainiota!\n\n-- Tämä on varmaan väärinkäsitystä ... sopersi Andrei Jefimitsh\nsäikähtyen Ivan Dmitritshin sanoja; hän kohautti olkapäitään ja toisti:\n-- varmaankin väärinkäsitystä?...\n\nIvan Dmitritsh sylkäsi toistamiseen ja kävi pitkälleen.\n\n-- Kirottua elämää! mutisi hän. -- Mutta raskainta ja katkerinta\nkaikista on se, että tämä elämä ei lopu palkkiolla kaikista\nkärsimyksistä, ei jumalaksi tekemisellä kuten oopperassa, vaan\nkuolemalla, rengit tulevat, ottavat kuollutta käsistä ja jaloista ja\nkantavat kellarikerrokseen. Brrr! No, ei mitään... Tulevassa elämässä\nsaamme sen sijaan osaltamme nauttia hyvää. Minä tulen toisesta\nmaailmasta haamuna tänne ja pelottelen noita hylkyjä. Kyllä minä saatan\nheiltä pään harmaaseen.\n\nHöpelö Mooses palasi retkeltään ja nähtyään tohtorin, hän ojensi\nkätensä.\n\n-- Anna yksi kopekka! pyysi hän.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nAndrei Jefimitsh astui ikkunan ääreen ja katseli pellolle. Oli jo pimeä\nja taivaan rannalle oikealla kohosi kylmänä, punertavana kuu. Vähän\nmatkan päässä sairaalan laipioista, ei sataa syltä kauempana, oli korkea\nvalkoinen kartano, jota ympäröi kivimuuri. Se oli vankila.\n\n-- Siinä se on todellisuus! ajatteli Andrei Jefimitsh, ja häntä rupesi\npelottamaan.\n\nHänestä olivat hirvittäviä kuu, ja vankila, ja aidan naulat, ja etäinen\ntulenliekki sokuritehtaassa. Takana kuului huokaus. Andrei Jefimitsh\nkäännähtihe katsomaan ja näki miehen, loistavat tähdet ja ritarimerkit\nrinnallaan, joka hymyili ja iski viekkaasti silmää. Sekin tuntui\nhirvittävältä.\n\nAndrei Jefimitsh uskotteli itseään, että kuussa ja vankilassa ei ole\nmitään erinomaista, että ruumiillisesti terveetkin kantavat\nritarimerkkejä ja että kaikki aikaa myöten mätänee ja muuttuu tomuksi;\nmutta siitä huolimatta epätoivo yhtäkkiä valtasi hänen mielensä, hän\ntarttui molemmin käsin ikkunaristikkoon ja ravisteli sitä kaikin\nvoiminsa. Vahva ristikko ei antanut vähintäkään perään.\n\nSitten, ettei häntä niin kovin pelottaisi, meni hän Ivan Dmitritshin\nvuoteen luo ja istui.\n\n-- Mieleni lannistui, ystäväni, sopersi hän, väristen ja pyyhkien kylmää\nhikeä. -- Mieleni lannistui.\n\n-- Koettaisitte nyt filosofeerata, sanoi Ivan Dmitritsh pilkallisesti!\n\n-- Oi Jumalani, oi Jumalani... Niin niin... Te lausuitte jotenkin, että\nVenäjällä ei ole filosofiaa, vaan kaikki kuitenkin filosofeeraavat,\nyksin pahaiset piimäsuutkin. Mutta piimäsuiden filosofeeramisestahan ei\nole kenellekään haittaa, sanoi Andrei Jefimitsh liikutuksen\nväräyttämällä äänellä ikäänkuin valmiina herahtamaan itkuun. -- Miksi\nsiis tuo ilkullinen nauru, hyvä ystäväni? Ja miksipä nämä pahaiset eivät\nfilosofeeraisi, jos eivät tunne tyydytystä? Viisas, sivistynyt, ylpeä,\nvapaudenhaluinen mies, Jumalan kuva, pakotetaan menemään lääkäriksi\nlikaiseen, onnettomaan, kurjaan kaupunkiin ja kaiken ikänsä\nkäsittelemään kuppauslaseja, verimatoja, sinappilaastaria! Se on\npuoskaroimista, halpamaista, nurjaa! Oi, Jumalani!\n\n-- Te lörpöttelette tyhmyyksiä. Ellei lääkärintoimi miellytä teitä, niin\nmenisittehän ministeriksi.\n\n-- Ei miksikään, ei miksikään. Heikkoja olemme kovin, ystäväiseni...\nMinä olin välinpitämätön, ajattelin rohkeasti ja järkevästi, mutta eipä\ntarvittu muuta, kuin että elämä nurjalla puolellaan kajosi minuun, niin\njo lamautui mieleni... Heikkoja olemme, heikkoja ja viheliäisiä...\nSemmoinen olette tekin, ystävä hyvä. Olitte viisas, vapaasukuinen,\ninnostuksenne hyvään imitte jo äidinmaidossa, mutta niinpian kun olitte\nastunut elämään, rupesitte kohta uupumaan ja sairastuitte... Heikko,\nheikko olette!\n\nPaitsi pelkoa ja häväistyksen tunnetta oli vielä joku kolmas vaiva, joka\nsiitä asti kuin päivä rupesi iltaantumaan lakkaamatta kalvoi Andrei\nJefimitshiä. Vihdoinkin tuli hän perille siitä, että se oli oluen jano\nja tupakan tuska.\n\n-- Minä lähden ulos, ystäväni, virkkoi hän. -- Sanon, että toisivat tänne\ntulta... Minä en voi näin, minun on mahdotonta...\n\nAndrei Jefimitsh astui oven luo ja aukaisi sen, mutta samassa Nikiitta\nhyppäsi tilaltaan ja sulki häneltä tien.\n\n-- Mihinkäs te? Ei saa, ei saa! sanoi hän. -- Menkää maata!\n\n-- Minä lähden vain hetkeksi käyskentelemään pihalle! virkkoi Andrei\nJefimitsh hätääntyneenä.\n\n-- Ei saa, ei saa, se on kielletty. Itsehän tiedätte.\n\nNikiitta paiskasi oven kiinni ja nojasi hartioillaan sitä vastaan.\n\n-- Ketä se vahingoittaa jos minä täältä lähdenkin? sanoi Andrei\nJefimitsh kohauttaen hartioitaan. -- Minä en käsitä. Nikiitta, minun\ntäytyy päästä ulos! sanoi hän ja hänen äänensä värähti. -- Minun täytyy!\n\n-- Ette te saa rikkoa järjestystä, se ei ole hyvä! sanoi Nikiitta\nkäskevästi.\n\n-- Mitä pirua tämä on! huusi yhtäkkiä Ivan Dmitritsh ja kavahti ylös. --\nMikä oikeus hänellä on estää ketään menemästä ulos? Kuinka he uskaltavat\npitää meitä täällä? Laissa minun tietääkseni on selvään sanottu, ettei\nvapautta saa keltään riistää ilman oikeuden tuomiota! Tämä on\nväkivaltaa! Tämä on mielivaltaa!\n\n-- Mitäs muuta kuin mielivaltaa! sanoi Andrei Jefimitsh rohkaistuneena\nIvan Dmitritshin huudosta. -- Minulla on asiaa ja minun täytyy päästä\nulos! Hänellä ei ole oikeutta estää! Lasketko vai etkö?\n\n-- Kuuletko, järjetön elukka? huusi Ivan Dmitritsh ja jyrisytti\nnyrkillään oveen. -- Avaa heti, tahi lyön oven palasiksi! Nylkyri!\n\n-- Avaa! kiljui Andrei Jefimitsh, vavisten koko ruumiissaan. -- Minä\nvaadin!\n\n-- Huuda vähemmin! vastasi oven takaa Nikiitta. -- Huuda vähemmin!\n\n-- Käy ainakin kutsumassa Jevgenij Fedoritsh tänne! Sano että minä\npyysin... Hetkeksi vain!\n\n-- Tulee hän huomenna kutsumattakin.\n\n-- Ei meitä milloinkaan lasketa täältä pois! jatkoi sillä välin Ivan\nDmitritsh. -- Tänne saavat luumme mädätä! Herra, hyvä Isä, eikö\ntulevassa elämässä todellakaan ole helvettiä ja nämäkö heittiöt jäisivät\nrangaistuksetta? Missä on oikeus? Avaa, roisto, minä tukehdun! huusi hän\nkäheällä äänellä ja töykkäsi ovea. Minä muserran pääni! Murhaajat!\n\nNikiitta tempasi oven auki, survasi raa'asti, molemmilla käsillään ja\npolvellaan, Andrei Jefimitshiä ja iski täydellä hartian väellä häntä\nsitten nyrkillään kasvoihin. Andrei Jefimitshistä tuntui, kuin jos\nmahdoton suolainen laine olisi hulvahtanut hänen päänsä ylitse ja\ntemmannut hänet mukaansa vuoteelta; ja suussa tuntui todellakin\nsuolaiselta: kaiketi hampaista lähti veri. Ikäänkuin pelastuaksensa hän\nsitten hulmi käsillään ympärinsä ja tarttui jonkun vuoteeseen ja siinä\nhän vielä tunsi, että Nikiitta iski häntä kahdesti selkään.\n\nKovasti parahti Ivan Dmitritshkin. Kaiketi häntäkin lyötiin.\n\nSitten hiljeni kaikki. Vaisu kuunvalo paistoi ikkunaristikkojen läpi ja\nlattialle muodostui verkon tapainen varjo. Tuntui niin hirvittävältä.\nAndrei Jefimitsh makasi henkeään pidättäen; hän odotti kauhuissaan, että\nhäntä vielä kerran lyötäisiin.\n\nOli kuin joku olisi iskenyt sirpin hänen ruumiiseensa ja muutaman kerran\npyöräyttänyt sitä rinnassa ja sisälmyksissä. Tuskissaan puri hän tyynyä\nja kiristi hampaitaan, ja yhtäkkiä välähti, kesken sekasortoa, hänen\npäähänsä hirvittävä, masentava ajatus, että aivan samallaista kipua ja\ntuskaa oli vuosikausia päivästä päivään täytynyt kärsiä näitten\nihmisten, jotka kuutamon valossa nyt näyttivät mustilta varjoilta.\nKuinka oli voinut tapahtua, ettei hän enempi kuin kahteenkymmeneen\nvuoteen tietänyt eikä tahtonut tietää tätä? Hänellä ei ollut käsitystä\nkivusta, hän oli sen mukaan siis syytön, mutta omatunto, yhtä ynseä ja\nkarkea kuin Nikiittakin, huokui hyytävää kylmyyttään hänen olentoonsa\nkiireestä kantapäihin asti. Hän kavahti ylös, tahtoi huutaa voimainsa\nperään ja juosta kiiruimmiten tappaaksensa Nikiitan, sitten Hobotowin,\ntarkastajan sekä välskärin, sen jälkeen itsensä, mutta rinnasta ei\nlähtenyt ainoatakaan ääntä eivätkä jalat totelleet käskyä;\nläkähtymäisillään repäisi hän rinnoilta auki viitan ja paidan ja kaatui\ntunnotonna vuoteelleen.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nAamusella toisena päivänä särki hänen päätänsä, korvissa humisi ja koko\nruumis tuntui kipeälle. Häntä ei hävettänyt muistella eilistä\nheikkouttaan. Eilen hän oli pehmytluontoinen, pelkäsi kuunvaloakin,\npurki sydämellisesti tunteita ja ajatuksia, jommoisia ei ennen\naavistanut itsellään olevankaan. Esimerkiksi mietteet filosofeeraavien\npiimäsuiden tyytymättömyydestä. Nyt hänestä siihen sijaan kaikki oli\nyhdentekevää.\n\nHän ei syönyt eikä juonut, makasi vain liikkumattomana ja ääneti.\n\n\"Minusta on kaikki yhdentekevää, ajatteli hän, kun hänelle tehtiin\nkysymyksiä. -- Minä en vastaa... Minusta on yhdentekevää\".\n\nJälestä puolisen tuli Mihail Averjanitsh ja toi neljännesnaulan teetä ja\nVaulan marmelaadia. Daria tuli samaten ja seisoi koko tunnin vuoteen\nvieressä, tylsän surun ilme kasvoilla. Tohtori Hobotow tuli niinikään.\nHän toi pullon bromikaaliumia ja käski Nikiitan polttaa savua huoneessa.\n\nIllemmalla Andrei Jefimitsh kuoli halvaukseen. Alussa pudistivat häntä\nvilunväristykset ja häntä oksetti; jotakin inhottavaa, joka muistutti\nmätänevästä hapankaalista ja pilaantuneista munista, tunki joka paikkaan\nruumiiseen, yksin sormiinkin, kohosi vatsasta ylös päähän täyttäen\nsilmät sekä korvat. Silmissä viherti. Andrei Jefimitsh käsitti, että\nhänen loppunsa oli tullut, ja muisti että Ivan Dmitritsh, Mihail\nAverjanitsh ja miljoonat muut uskovat kuolemattomuuteen. Mutta onkohan\nsitä? Kuolemattomuutta hän ei kuitenkaan halunnut, ja hän ajatteli sitä\nvain silmänräpäyksen. Parvi tavattoman kauniita ja viehättäviä\nantilooppeja, joista hän oli lukenut eilen, juoksi hänen sivuitsensa;\nsenjälkeen eukko ojensi häntä kohden sisäänkirjoitettua kirjettä...\nMihail Averjanitsh lausui jotakin. Sitten kaikki katosi ja Andrei\nJefimitsh nukkui iäiseen uneen. Rengit tulivat, tarttuivat kiinni käsiin\nja jalkoihin ja kantoivat hänen rukoushuoneeseen. Siellä makasi hän\npöydällä avoimin silmin, ja kuu loi valoaan häneen. Aamulla tuli Sergei\nSergeitsh, polvistui hurskaihin rukouksiin ristiinnaulitun kuvan edessä\nja painoi kiinni entisen päämiehensä silmät.\n\nToisena päivänä Andrei Jefimitsh haudattiin. Hautajaisissa olivat vain\nMihail Averjanitsh ja Daria.\n\n\n\n"]