[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQPtHNLQtgOG11dw2tyYyq9AM0Oi_Ej8eqLSLkjHyoPY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},942,"Veripunainen ruusu","Salmela, Marja",1875,1924,"942-salmela-marja-veripunainen-ruusu","942__Salmela_Marja__Veripunainen_ruusu","Kertomuksia Italiasta","novelli",[],[],"fi",1921,null,41397,259026,false,48369,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Veripunainen ruusu: Kertomuksia Italiasta\" by Marja Salmela is a collection of stories likely written in the early 20th century. The narratives explore themes of memory, loss, and the search for connection through characters often depicted in moments of profound reflection or hardship. The titular rose symbolizes deeper emotional and spiritual struggles.  At the start of the book, we meet an elderly, blind widow named Antonio Salernin leski, who lives in Italy and spends her days begging at the church steps. Her memories are clouded and fragmented, reflecting on her past life with her husband Antonio, who has passed away. As she navigates her daily existence filled with hunger and hope for almsgiving, she clings to the faint echoes of joy from her youth while grappling with sorrow and regret. The opening poignantly captures her longing for a connection to her lost life, set against the backdrop of the struggles of the impoverished. The story intertwines her past with her present, evoking a rich tapestry of emotions, as she contemplates the painful memories connected to a particular rose she has left at the altar. (This is an automatically generated summary.)",[],253,"Novellikokoelma sisältää Italiaan sijoittuvia kertomuksia, joita yhdistää roomalaisen kirkon krusifiksiin kiinnitetty paperinen ruusu. Tarinat kuvaavat paikallisia ihmiskohtaloita, joissa arki, muistot ja moraaliset valinnat yhdistyvät historiallisessa ympäristössä.","Marja Salmelan 'Veripunainen ruusu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 942. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VERIPUNAINEN RUUSU\n\nKertomuksia Italiasta\n\n\nKirj.\n\nMARJA SALMELA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAntonio Salernin leski\nKotiin\nPäiväkirjan lehtiä\nKaksi rinnakkaistarinaa\nRuusu\n\n\n\n\nANTONIO SALERNIN LESKI\n\n\nHän on jo vanha -- olennoltaan vielä vanhempi kuin vuosiltaan. Katse\non samea, astunta tapailevaa. Samoin on hänen ajatuksensakin samea,\ntapaileva, hetkittäin selvä, hetkittäin harhaanjohtuva. Hän ei\ntiedä milloin hän tähän olotilaan joutui, ja yhtä vähän hän tietää,\nmilloin se loppuu. Monesti hänestä tuntuu siltä kuin hän ikänsä olisi\nistunut -- ja aina tulisi istumaan näillä kirkonportailla leipäänsä\nkerjäämässä.\n\nJoskus vain -- kun jokin ulkonainen seikka antaa aihetta siihen --\nnousee kuin rannattoman ulapan takaa kangastus entisyydestä. Hän\nmuistaa, että hänkin kerran oli nuori, eli, iloitsi ja -- ja -- --\n\nSillä kohdalla sekaantuvat ajatukset tavallisesti uudelleen. Entisyys\nja nykyhetki sotkeutuvat toisiinsa kuin langat sekavassa vyyhdessä\nja kangastus häviää. Hän on jälleen vain yksi Italian monista,\nvanhoista, puolisokeista kerjäläiseukoista.\n\nHänen elintapansa ovat hyvin säännölliset ja päivä on toisensa\nkaltainen. Syötyään aamiaisensa -- tavallisesti vain hiukan kuivaa\nleipää -- lähtee hän kulkemaan kapeaa, pahallelöyhkäävää katua\nkirkonportaille, jossa hänellä en tapana istua. Katu on hänestä usein\nkuin sakean sumun peitossa. Mutta muut aistimukset auttavat hänen\nheikkoa näköään. Hän kuulee, että katua lakaistaan. Jalka sattuu\npehmeään läjään ja hän arvaa, että siinä on yhtä ja toista siitä,\nmitä edellisen päivän varrella oli kadulle kerääntynyt. Hajuaistimus\nsanoo hänelle, että siinä on appelsiinin kuoria, pahalta löyhkäävää\nlihaa, kalan päitä ja katulikaa. -- Tuulenhenki käy läpi kadun ja\nhän tietää, että se löyhyttelee ikkunoista kuivamaan ripustettua\npyykkiä. -- Äkkiä rusahtaa kastanjan kuori rikki hänen jalkansa alla\nja hän siristää silmiään nähdäkseen, asettaako katu ehkä jotain\nvaarallisiakin kompastuskiviä hänen tielleen.\n\nViimein hän on perillä. Varovaisesti tunnustellen hän nousee\nkirkon portaita. Tekisi mieli kohta lyykähtää istumaan tutulle\nistumasijalle. Hän on väsynyt jo päivän alkaessa. Mutta hän ei saa\neikä tahdo laiminlyödä aamuhartauttaan. Hän työntää ovensuulla\nriippuvan raskaan peiton syrjään ja astuu kirkkoon.\n\nTehtyään ristinmerkin hän lähenee vihkivesiallasta, kastaa\nsormensa päät veteen ja pyyhkäisee sitten otsaansa pyhällä\nvedellä. Rukoiltuaan rukouksen hän jatkaa matkaa kirkon perälle.\nPienen syrjäkappelin kohdalla hän viimein polvistuu. Hän ei näe\nalttaritaulua, missä Pyhä Neitsyt enkelien ympäröimänä leijailee\npilvissä. Ei hän näe pyhää Antoniusta, joka autuaallinen hymy\nhuulillaan puristaa Jeesuslasta rintaansa. Alttarilla palavat\nkynttilät sokaisevat hetkeksi hänen katseensa kokonaan. Mutta\nhän _tietää_, että alttarista oikealla on suuri puuhun veistetty\nRistiinnaulitun kuva. Ja naulalla, joka on lävistänyt pyhät jalat,\nriippuu silkkipaperista tehty ruusu. Se on tummanpunainen -- kuin\nvereen kastettu -- ja sen laitimmaisista terälehdistä on kaistale\nrepeytynyt irti. Se on painunut aivan varpaiden juureen kuin suuri,\nraskas veripisara.\n\nHän alkaa hiljaa nyyhkyttää. Ajatus etsii hätäisesti ja haparoiden\ntukikohtaa, johon tarttua. Hän tuntee hukkuvan hätää. Hän on syvissä\nvesissä. Muistot vyöryvät hänen ylitsensä kuin suuret, hautaansa\nupottavat aallot.\n\nRistiinpainuneet kädet puristuvat toisiinsa niin lujasti, että vanhat\nsormet rusahtavat. Mutta ajatus ei löydä mitään, ei mitään, johon\ntarttua. Ajatus on yhtä samea kuin katse.\n\nHän sopertaa hätäisesti rukouksen toisensa jälkeen. Viimein hän\nnousee polvistuneesta asennostaan ja hoippuu takaisin kirkon\nulko-ovelle.\n\nSamassa kun hän kirkon raskaanummehtuneesta ilmasta siirtyy\naurinkoisille portaille, on kuin hänen sisäinen ihmisensäkin olisi\nmuuttanut olotilaa. Ajatus ei enää haparoi eikä hätäile. Se liikkuu\nnyt aloilla, jotka hän tuntee yhtä hyvin kuin kadun, jota hän\nkahdesti, jopa neljästikin päivässä astuu. Nyt on jokapäiväisen\nleivän saanti kysymyksessä. Ihmisiä alkaa tulla kirkkoon. Täytyy\njännittää kuuloa, jottei kukaan huomaamatta pääse ohi. Eikä sillä\nhyvä, että käsi ajoissa ojentuu ohikulkevaa kohti. Sokean täytyy\n_kuulla_, mitä muut näkevät. Hänen täytyy aavistaa, milloin on\nsaantimahdollisuuksia ja silloin ojentaa kättään tavallistakin\nlujatahtoisemmin. Annettavaksi aiottu pieni ropo voi siten kasvaa ja\nmonistua.\n\nAntonio Salernin leski on tottunut kuulemaan paljon. Hän erottaa\nastunnasta muutakin kuin miehen ja naisen, vanhan ja nuoren. Hän\nkuulee askelissa milloin iloa, milloin surua.\n\nHän ei kuitenkaan ajattele sitä, mitä tämä tietää ohikulkevalle\nitselleen. Hänen ajatuksensa keskittyy siihen, mitä se voi vaikuttaa\nlahjaan, jota kurotettu käsi pyytää. Hän on usein jo edeltäkäsin\nselvillä siitä, saako hän soldon tai enemmän tai jääkö hän kokonaan\nilman. Ja samassa, kun lahja putoo ojennettuun käteen, arvostelee hän\nnopeasti sen vaikutusta vastaiseen ateriaan.\n\nMetallirahojen suuruudesta hän tietää niiden arvon. Paperirahoja hän\nsaa aniharvoin. Soldot tietävät makaroonia, makaroonia eikä mitään\nmuuta päivälliseksi. Jos hän saa neljän soldon rahan, voi hän ruveta\nmiettimään hiukan vaihtelevampaa ja monipuolisempaa ruokalistaa.\n\nPortailla istuessaan ajattelee hän aniharvoin muuta kuin rahaa tai\nruokaa. Joskus vain -- jos joku asettuu juttelemaan hänen kanssaan\n-- tai jos joku kirkossa kävijä kertoo siitä pienestä punaisesta\nruususta, joka on kuin vereen kastettu, tuntuu hänestä siltä kuin\narmoton käsi tarttuisi häneen pakottaakseen häntä jonnekin, jonne hän\nitse ei tahdo.\n\nHyvä Jumala, kun olisivatkin nuo silmät näkevät, että voisi paremmin\nhuolehtia elatuksestaan, ja kun olisi ajatus vielä sameampi kuin se\non, ettei koskaan tarvitseisi ajatella, ei muistaa!\n\nHän ei tahdo, hän ei tahdo muistaa. Muistot takanapäin, kiirastuli\nedessäpäin, kuka sellaista kestää!\n\nHän painaa selkänsä auringon lämmittämää kirkonseinää vastaan ja\ntuntee, kuinka sen lämpö suloisesti virtaa hänen vanhoihin jäseniinsä.\n\nMutta samassa jännittyy hänen huomionsa. Hän kuulee läheneviä\naskeleita. Ne ovat kepeitä, iloisia, ja niitä säestää ohuen\nsilkkikankaan kahina.\n\nOnnellinen nuori ihminen antaa mielellään ja antaa ehkä paljonkin!\n\nKäsi kurottautuu kiihkeästi tulijaa kohden. Raha painuu käteen, joka\nsamassa sulkeutuu kiireisesti kuin linnun kynnet saaliin ympärille.\nKahdenkymmenen centesimin raha tuntuu kokoon puristuneessa kourassa.\n\nSillä saa kukkurapäisen annoksen makaroonia Mario Perosion luona\nkadun toisella puolella. Mario Perosio antaa köyhälle alennusta.\nHänellä on säälivä sydän ja ruokala, josta hänellä on hyvät tulot.\nSinne saa köyhäkin mennä rohkealla mielellä. Ei sieltä eväittä pois\nlähetetä.\n\nVasta annettu raha soluu likaisen puseron aukosta lesken povella\nriippuvaan rahapussiin.\n\nParas on pitää varalta milloin antaja palaa kirkosta. Ehkä hän antaa\nvielä toistamiseen! Sellaistakin sattuu joskus. Toiset unohtavat,\nettä antoivat, toiset ovat niin onnellisia, että antavat uudelleen.\n\nAntonio Salernin leski pyyhkäisee vapisevalla kädellään auringon\npaahtamaa porrasta, nauttii lämmöstä ja -- odottaa.\n\nOdotettu viipyy hämmästyttävän kauan kirkossa. Lieneekö hän\nulkomaalainen, joka kirja kädessä kulkee alttarilta toiselle ja ottaa\nselkoa joka taulusta ja joka muistomerkistä. Tai olisiko hän iästään\nhuolimatta ehkä painunut hartaisiin rukouksiin? Siinä tapauksessa\npainaa häntä varmaan -- askelten kepeydestä huolimatta -- joku suuri\nsuru -- ehkä suuri syyllisyyden taakka.\n\nVanhus muuttaa hätääntyneenä paikkaa. Tuntuu siltä kuin joku äkkiä ja\narmottomasti kaapaisisi häntä niskasta viedäkseen sinne, jonne hän ei\ntahdo. Joku tahtoo pakottaa häntä muistamaan, vaikka hän ei tahdo, ei\njaksa muistaa.\n\nOhikulkeva viskaa hänen käteensä soldon. Hän hypistelee\nhermostuneesti rahaa ja koettaa uudelleen keskittää ajatuksensa\nruokaan.\n\nHän oli jo aikaisemmin saanut muutamia soldoja, sitten tuli 20\ncentesimin raha ja nyt taas soldo. Jos hän vielä sattuu saamaan\njotain, voi hän tilata itselleen oikein herkullisen aterian.\n\nTuulenhenkäys tuo samassa kadun toiselta puolen Mario Perosion\nruokalasta vahvaa paistin käryä. Vesi nousee vanhukselle suuhun ja\nnälkä muistuttaa olemassaolostaan.\n\nMitäpä, jos tänään saisi syödä paistia -- kilinlihaa esimerkiksi? Se\nei olisi pilan kallista, ja on kuitenkin niin maukasta ja pehmeää,\nettä aivan sulaa suussa. Ei vanha, hampaaton suu osaa parempaa\npyytääkään.\n\nKilin paistia he ennen aikaan usein söivät sunnuntaisin. He menivät\nyhdessä jonnekin ruokalaan ja asettuivat valmiiksi katetun pöydän\nääreen. Se oli paljon mukavampaa kuin itse nähdä vaivaa kaikesta.\nEikä hän olisi osannutkaan laittaa niin, että olisi maistunut\nhyvältä. Ruuanlaitto oli häntä aina tympäissyt ja harmittanut. Vaikka\nsanoihan Antonio hänelle monesti, että ajan pitkään ei kannata\nyhtenään syödä ravintolassa.\n\nHyvä Jumala, hyvä Jumala!\n\nVanhuksen kädet painuvat ristiin ja ajatukset alkavat levottomasti\nlennellä sinne tänne kuin säikähtäen lentoon pyrähtävä lintuparvi.\n\nKiirastuli tulevaisuudessa, muistot entisyydessä, kuka sellaista\njaksaa kestää!\n\nVanhus ei kuule, että kepeä silkkihame uudelleen kahisee aivan\nhänen läheisyydessään. Hän tuntee vain käden, joka laskeutuu hänen\nolalleen, samassa kuin nuorekas ääni iloisesti tiedustelee: Mitä\nteille kuuluu? Te olitte tyytyväisen näköinen, kun menin tästä\nsisälle kirkkoon. Nyt itkette?\n\nVanhus tuntee nenässään hienon hajuveden tuoksua. Tuoksu on sama,\njota hän oli tuntenut saadessaan 20 centesiminsä. Hameen kahinakin on\nsamaa. Odotettu on vihdoinkin tullut.\n\nHän iskee halukkaasti tarjoutuvaan tilaisuuteen. -- Hieno nuori neiti\ntai rouva, minä olen sokea, vanha ja köyhä... Te ymmärrätte...\n\n-- Oletteko te aivan yksin elämässä? Eikö teillä ole miestä, ei\nlapsia?\n\nVanhus väistyy säikähtyneenä vähän syrjemmäksi. -- Yksin, yksin,\nsopertaa hän koettaessaan torjua luotaan uudelleen ahdistavia\nmuistoja. Samassa tuntee hän kourassaan paperirahan. Ja se auttaa.\n\n-- Se on 5 liiran raha. Sanon sen vain, jotta tietäisitte, vaikkette\nitse näe.\n\n-- Viisi liiraa! Cara signora, kaikki pyhimykset teitä siunatkoot! Te\nolette hurskas ja hyvä ihminen. Te olitte niin kauan kirkossakin.\n\n-- Siellä oli paljon katseltavaa, puhelee vieras vanhuksen rinnalle\nasettuen. -- Siellä oli sellainen pieni omituinen paperiruusukin\nja niin kaunis veistos Ristiinnaulitusta. Siinä ruusussa oli\nihmeellistä, syvää hartautta. Sitä katsellessani ajattelin, että joku\nvanha, hurskas nainen, jolla ei ollut enempää antaa, ripusti sen\nsiihen.\n\nAntonio Salernin leski väistyy hätäisesti lähemmäksi kirkon seinää.\nHän tuntee tarvitsevansa suojaa, apua. Rinnasta purkautuu puoleksi\ntukahdutettu valitus. Hän tietää, että hänen pitäisi ilmaista koko\ntotuus, pitäisi sanoa, että vaimo ei ollut vanha eikä hurskas,\nvaan nuori, iloluontoinen ihminen, kevyt mieleltään ja tavoiltaan.\nEpätoivoisena hän repi ruusun hiuksistaan ja ripusti sen ristille.\nSydämen hän olisi tahtonut repiä rinnastaan ja ripustaa sen siihen\nkärsimään ja -- kuolemaan.\n\nVanhus huojuttelee ruumistaan edes ja takaisin kuin suurta kipua\ntunteva. Hän ei tiedä puhuuko vai ajatteleeko hän. Ajatukset\nlentelevät hurjassa epäjärjestyksessä sinne tänne kuin syystuulten\ntanssittamat lehdet.\n\nHän ei enää ole vanha leipäänsä kerjäävä eukko. Hän on nuori vaimo,\njolla on hyvä mies ja oma koti. Mutta niistä hän ei välitä. Hän\niloitsee vain mustasta suuresta tukastaan, valkeista hampaistaan,\naina nauravasta suustaan ja siitä mielen ja olennon kepeydestä, joka\nihastuttaa kaikkia.\n\nKoti tuntuu hänestä usein häkiltä, hän itse on häkkilintu ja mies\non häkin vartija. Sentähden hän usein vihaa sekä miestä että kotia.\nMutta ne ovat hänelle kaikesta huolimatta tarpeen. Sillä hän\ntahtoo nauttia elämästä. Ja nauttia voi vain se, jolla on jotain,\njolla hankkia itselleen iloa ja nautintoa. Antonio on velvollinen\nhankkimaan hänelle tilaisuutta tällaiseen iloon. Naimisiin mennessään\nsitoutuu mies elättäjäksi. Ja hän saa palkkansa, kun hänen vaimoaan\nhuomataan ja ihaillaan. Jokainen mies tahtoo ylpeillä vaimostaan\nihan niinkuin hevosistaan. Ja jokainen tuntee, että vaimon niinkuin\nhevosenkin kauneus koituu miehen kunniaksi.\n\nOlihan Antoniokin alussa iloissaan. Mutta sitten...\n\nVanhus tekee ristinmerkin ja painaa sitten kädet rintaansa vasten.\nAhdistaa niin kummasti. Ja itkettää, itkettää...\n\nSamassa sanoo nuori nainen hänen rinnallaan: -- Teidän mielestänne\nolen ehkä ollut antelias, kun saitte 20 centesimiä ja sitten vielä\nviisi liiraa?\n\nVanhus vavahtaa hermostuneesti.\n\nEihän vieras vain mahda katua anteliaisuuttaan? Ja vaikka katuisikin,\nniin annettu on annettu. Ei sitä takaisin oteta. Eikä annetakaan.\nSillä se tietää ruokaa köyhälle, paljon ruokaa ja hyvää ruokaa,\nmakaroonia, riissiä ja murevaa, rasvasta kilinpaistia.\n\n-- Minä häpeän teidän kiitollisuuttanne, puhelee portailla istuva\nnuori nainen. -- Mitä minä oikeastaan olen antanut teille?\nHieman rahaa. Siinä kaikki. Lähimmäiselle -- etenkin vanhalle ja\nyksinäiselle pitäisi antaa parempaa, antaa jotain omasta itsestään.\nNiin tekisi mieheni. Jos hän olisi ollut täällä ja jos hänelle olisi\nollut aikaa niinkuin minulla, ei hän olisi voinut antaa teille\nsoldoakaan noin vain ohikulkevana niinkuin useimmat antavat. Hän\nolisi asettunut tähän viereenne, keskustellut kanssanne, kysynyt\nmiehestänne, lapsistanne ja kuultuaan että olette yksin olisi hän\nkysynyt, ettekö te tahtoisi ilahduttaa häntä syömällä päivällistä\nhänen kanssaan. Sitten hän olisi tarjonnut käsivartensa teille,\nkunnioittavasti kuin omalle äidilleen, ja yhdessä olisitte lähteneet\ntuonne toiselle puolelle.\n\n-- Missä hän on? Tuleeko hän pian? kysyy vanhus kiireisesti. Nälkä\nmuistuttaa taas olemassaolostaan, ja paistin käry tuntuu kadun\ntoiselta puolelta.\n\n-- Ei, ei hän on kaukana. -- Nuori nainen vaikenee samassa. Hän on\nmielestään melkein valehdellut. Sillä olivatko he ennen koskaan\nolleet toisiaan niin lähellä kuin äsken tuolla kirkossa?\n\n-- Hän on kaukana, jatkaa nuori vaimo hiljaa kuin itsekseen, mutta\ntuolla kirkossa, kun minä katselin veistosta, jossa se veripunainen\nruusu riippuu...\n\nAntonio Salernin leski katkaisee hänen puheensa kesken: -- Ei, ei,\nse ei ole totta. Sen näköinen oli minun Antonioni, kun hän makasi\nlattialla. Ja haava hänellä oli ihan sydämen kohdalla. Te näitte sen\nitse.\n\nVieras katsoo pitkään vanhukseen. Hän kysyy itseltään, onko vanhus\nhänen rinnallaan sekä sokea että vähämielinen. Mutta samalla herää\nhänen uteliaisuutensa. -- Te tiedätte jotain siitä ruususta, sanoo\nhän kuin päästäkseen vanhuksen ajatusten perille. Mutta vanhus jatkaa\nsiitä, mihin hänen omat ajatuksensa ovat pysähtyneet. Hän nyökkää\nkirkkoon päin ja tekee ristinmerkin.\n\n-- Minä tiedän kuka siellä on. Ja sittenkin uskon näkeväni Antonion.\nHänen haavansa oli ihan samanlainen -- juuri sydämen kohdalla. Ja hän\noli yhtä kärsivän näköinen, kun hän makasi lattialla trattoriiassa.\n\nVanhus painaa suunsa melkein kiinni vieraan kasvoihin, ja ääni käy\nsameaksi kyynelistä. -- Katsokaa, hänkin kuoli minun tähteni. --\nMolemmat, ne kaksi parasta kuolivat minun tähteni. Minä en osaa\nerottaa heitä toisistaan. Minun ajatusjuoksuni pysähtyi, kun minä\nnäin hänet trattoriian lattialla ja ymmärsin, että hän oli kuollut.\nEn minä itkenyt, mutta minä huusin, huusin niin että kuului pitkien\nmatkojen päähän. Ja minä viskauduin hänen päälleen ja uskoin, että\nhän kyllä siitä nousee. Hän nousee siitä, sillä hän säälii minua.\nHän oli aina niin hyvä. -- -- Ja kun ei muu auttanut, juoksin tänne\nkirkkoon.\n\nMinä revin sen ruusun hiuksistani, ja minä huusin ja itkin siinä\nristin edessä. Ja minä odotin ihmettä. Mutta sitä ei tullut.\n\nVanhuksen pää painuu käsien varaan, ja hän puhkee hillittömään\nitkuun. Vieras istuu ison aikaa äänettömänä hänen rinnallaan.\nViimein tarttuu hän vanhuksen käteen ja puristaa sitä. Hän tuntee\nsinä hetkenä ihmeellistä sisäistä yhteenkuuluvaisuutta tämän\ntuntemattoman, mieleltään sairaan vaimon kanssa. Mutta samalla hän\nkäsittää, mikä ääretön ero heidän kohtalollaan on. Hänellä itsellään\non elämä edessään, ja hän voi sovittaa, voi tehdä onnelliseksi. --\nÄlkää itkekö, sanoo hän hellästi. -- Teidän Antonionne oli hyvä.\nHyvät ihmiset antavat mielellänsä anteeksi.\n\nMutta vanhus pudistaa surumielisesti päätään.\n\nAnteeksi! Oliko hän edes koskaan pyytänyt anteeksi? Hän oli\nmielestään aina ollut oikeassa.\n\nHän vaikeroi puoliääneen. -- Sen koreavärisen venetsialaisen huivin,\njossa oli iloisesti hyppelehtiviä reunatupsuja -- senkin hän osti\nminulle. Se oli kallis, hirveän kallis. Mutta minusta hän vain\ntäytti velvollisuutensa. Ja minä tahdoin sen huivin omakseni, sillä\nse puki minua. Minä tahdoin olla kaunis, kun menin puotiin, jossa\nnuori Neri oli myymässä. Neri oli toisenlainen kuin muut miehet. Hän\nteki aina pilkkaa tytöistä eikä hän välittänyt tanssipaikoista eikä\nmuusta sellaisesta. Mutta minusta hän oli sanonut, että olin sukkela\nsuustani. Minä tulin niin iloiseksi, että nauroin ja lauloin koko\npäivän, kun minä kuulin sen. Ja sitten minä näin, että hän katsoi\njälkeeni kadulla aina kun menin hänen ohitsensa. Ja kun minä sain\nsen huivin, panin sen hartioilleni ja kuljin kerta toisensa jälkeen\ntorikatua sen kaupan ohi, jossa Neri oli. Hän tuli ikkunaan, ja minä\ntulin siitä yhä iloisemmaksi. Illalla oli tanssit. Nerikin tuli\nsinne. Ja me tanssimme koko illan yhdessä. Antonio pyysi minua pari\nkertaa, mutta minä kielsin. -- --\n\n-- Antonio oli hyvin surullinen sinä iltana. Ja minä tein pilkkaa\nhänestä. Minä kiusottelin häntä ja nauroin. Mutta hän ei sittenkään\nsuuttunut. Aamulla näin hänen silmistään, ettei hän ollut nukkunut\nkoko yönä. Silloin minun kävi sääli häntä, sillä minä olin nukkunut\nmainiosti. Minä muistin silloin kuinka hyvä hän aina oli ollut, mutta\nminä en tahtonut sanoa sitä. Minä tein vieläkin kiusaa. En luvannut\nantaa ruokaakaan. Ja illalla hän oli ruumiina. -- Hän ei koskaan\nantanut toisten sanoa pahaa sanaa minusta. Silloin hän oli kuin\ntuli ja leimaus. Ja trattoriiassa olivat toiset puhuneet Neristä ja\nminusta. Silloin se tapahtui. Se haava oli suuri ja syvä. Te näitte\nitse tuolla kirkossa.\n\nVanhus ei enää tee ristinmerkkiä. Hän ei tiedä kenestä hän puhuu.\nAjatukset ovat taas sotkeuksissa kuin langat sekavassa vyyhdessä ja\nkyyneleet valuvat virtana kuihtuneita poskia pitkin.\n\nNuori nainen hänen rinnallaan ei saa mitään sanotuksi, hän sivelee\nhiljaa vanhuksen kättä. Ja hän ymmärtää, että ero ihmisen ja ihmisen\nvälillä enimmäkseen on hyvin pieni. Nuori tai vanha, köyhä tai rikas,\nmitä se oikeastaan merkitsee? Ei mitään, ei kerrassaan mitään.\nIhminen on ihminen. Ja minkä hän povessaan tuntee iloa tai surua, se\non sukua sille, mitä hänen lähimmäisensäkin tuntee.\n\nJa itsekäs, ajattelematon nuori vaimo voi tuottaa miehelleen yhtä\npaljon surua ja sydämentuskaa, olipa mies käsityöläinen tai oppinut\ntiedemies.\n\nHän muistaa, mitä hän itse äsken oli oppinut tuolla kirkossa. Se\npieni punainen ruusu oli vaikuttanut syvästi häneen. Siinä oli\nliikuttavaa hartautta ja samalla kärsimystä, paljon kärsimystä. Se\noli kastettu sydänvereen. Hän tunsi sen. Ja hänen täytyi ajatella\nmiestään -- ehkä siitäkin syystä, että hän vastoin miehensä tahtoa\noli lähtenyt tälle matkalle. Enricon katse oli ollut surullinen\nheidän hyvästellessään. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän oli jo\naikaisemmin sanonut sanottavansa. Hän oli puhunut siitä, ettei\nhänen kukkaronsa kestä sellaista, kun aika muutenkin on kallis, ja\nettä hänestä yleensäkin on oikeampaa supistaa turhia menoja, jotta\non mistä ottaa, jos sattuu tositarpeessa oleva kohdalle. Mutta kun\nsana ei pystynyt, vaikeni hän aina. Hän oli hyvä niinkuin itkevän\nvanhuksen miesvainaja oli ollut.\n\nMutta tästä puoleen ei Enricon enää tarvitseisi katsoa niinkuin usein\nennen silmät noin täynnä suurta ymmärtämyksen ikävää. Tästä puoleen\npiti kotielämän muuttua. Pyhiinvaelluksen hän oli tehnyt Roomaan, hän\nkuten muutkin. Ja Enrico saisi kokea, ettei matka ollut turha!\n\nSamassa muistuu ajan kulku hänen mieleensä. Hän kiskaisee kellon\nesille ja kavahtaa pystyyn. Vanhus lakkaa itkemästä. Hän kuulee, että\nvieras tekee lähtöä.\n\n-- Istuttehan te täällä, tiedustelee nuori nainen pyytävästi. --\nMinun täytyy hetkeksi mennä pois. Olen luvannut yhtyä tuttavaan\ntäällä läheisyydessä. Mutta minä tulen kohta takaisin. Ja sitten\nmenemme yhdessä syömään -- aivan niinkuin mieheni olisi tehnyt. Me\nteemme samoin.\n\nHän lähtee melkein juoksujalkaa menemään, ja leski katsoo\nhaikeamielisenä hänen jälkeensä. Päivälliskutsu ei parane\nviivytyksestä. Ja nyt etenkin, kun mieli on väsynyt monista ja\nraskaista muistoista ja kun ajatukset lentää lepattavat kuin\nsäikähdyksissään siipiään räpyttävä lintuparvi, nyt olisi ruoka\ntarpeen.\n\nVanhus istuu hetken painuneena haikeamieliseen odotukseen. Hän ei\nmuista tarkata kirkkoon meneviä. Mielen levottomuus ahdistaa häntä\nyhä. Porraskivet ovat lämminneet ja tuntuvat hänestä polttavan.\nKiirastuli uhkaa kuoleman toisella puolella, entisyydestä ahdistavat\nraskaat muistot.\n\nHän nousee hätäisesti. Hän ei jaksa enää odottaa. Paistinkäry kadun\ntoiselta puolelta tuntuu houkuttelevana ja nälkä hoputtaa lähtemään.\n\nHän astuu jalallaan tunnustellen katua Mario Perosion ruokalaa\nkohden. Hän tahtoo odottaa sen edustalla. Hänen täytyy olla niin\nlähellä kuin mahdollista ja ajatella jotain, joka keventää mieltä,\najatella ruokaa, riissiä, hyvän rasvaisen kastikkeen kanssa ja\npehmeätä, murevaa kilinpaistia, joka sulaa vanhassa hampaattomassa\nsuussa.\n\n\n\n\nKOTIIN\n\n\nLähtövalmiina seisoi pohjoiseen menevä yöjuna Rooman\n\"Termini\"-asemalla. Veturi puhkui ja pössötteli työntäen höyryä\nkupeilleen ja johtaen ajatukset lähtöintoisen hevosen eleisiin.\nKantajat työntyivät taakkoineen toiset junaan, toiset junasta pois\nja matkustajat hyvästelivät saattajiaan tai järjestyivät tavaroineen\nkukin paikoilleen.\n\nHengästyneenä ja posket kiireestä hehkuvina saapui Asra-rouva viime\nhetkessä asemalle. Hän ennätti häthätää saada tavaransa vaunuun, kun\njuna jo lähti liikkeelle.\n\nVaunussa oli vastoin tavallisuutta hyvänpuoleisesti tilaa. Asra\nvalitsi itselleen nurkkapaikan, jossa hän oli muista matkustavista\nhiukan syrjässä, järjesti tavaransa yläpuolella olevaan verkkoon\nja painui sitten nurkkaukseensa puhaltamaan kuin juoksusta uupunut\nhevonen.\n\nKiirettä oli kestänyt viime hetkeen asti. Ostoksia oli ollut jos\njonkinlaisia, ja aikaa meni siihenkin, kun eivät toiset ottaneet\nuskoakseen, että hän todella aikoi lähteä. Mutta sinne jäivät kuin\njäivätkin sekä toverit että valmiiksi ostetut oopperaliput. Kyllä\nniille ottajia löytyy. Ja vaikkei löytyisi, niin mitäpä siitä!\n\nToverit eivät tietysti olleet käsittäneet, miksi hän näin suinpäin\nläksi kotiin, olivat vain nauraneet ja pitäneet sitä itsepintaisena\npäähänpistona.\n\nEikä ihme, jos he eivät ymmärtäneet. Hän tuskin itsekään ymmärsi.\nMutta kai tämä kaikki oli kytenyt hänessä siitä asti, kun hän läksi\nkotoa ja Enricon surullinen katse saattoi häntä.\n\nSe katse oli _kaunis_. Hänen oli täytynyt ajatella sitä siitäkin\nsyystä. Kauneus ei jäänyt häneltä koskaan eikä missään muodossa\nhuomaamatta. Mutta vasta tänä aamuna oli hän ymmärtänyt, kuinka\nkauniit ne ajatukset ja tunteet olivat, jotka olivat sen synnyttäneet.\n\nHän ei yleensä koskaan harkinnan tietä päässyt asioiden perille.\nHänen täytyi nähdä, tuntea, vaistota. Ja tänään hän oli _nähnyt_.\n\nSe pieni veripunainen ruusu oli ilmaissut kaiken. Se oli hänestä\nensin vain ollut suuren, äänettömän surun symbooli. Mutta sitten\nhän äkkiä näki siinä miehensä sisimmän, näki sen niin elävänä ja\nläheisenä kuin ei koskaan ennen.\n\nNoin se sydän oli kärsinyt hänen tähtensä, noin syvästi ja\näänettömästi. Eikä hän koskaan ennen, ei koskaan ollut siitä\nvälittänyt. Mutta nyt hän äkkiä tunsi, että he kaksi sittenkin\nkuuluvat toisilleen tavalla, jota ei voi selittää mutta ei myöskään\nkumota. He ovat yhtä. Ja siksi se, mikä koski toiseen, teki kipeätä\ntoisellekin.\n\nHän ei vielä koskaan näinä kahtena avioliittovuonnaan ollut tuntenut\ntällaista. Mutta ehkä se suuri ihmeellinen salaisuus, jota hän tuskin\nuskalsi ajatella ja joka kuitenkin _oli totta_, oli tehnyt hänen\nmielensä näin vahanpehmeäksi.\n\nHän otti päivävarjon viereltään ja puukkasi sillä yläpuolella olevia\ntavaroita. Hän oli rajattoman iloinen kaikesta mitä siellä oli.\nPaljon, mitä hän oli aikonut hankkia itselleen, oli jäänyt kokonaan\nostamatta, mutta sen sijaan siellä oli sellaista, mitä hän ei koskaan\nennen ollut ajatellutkaan.\n\nMitähän Enrico sanoisi, kun näkisi että hänellä oli keittokirja ja\n\"käytännöllinen opas perheen äideille!\" Vasta ilmestyneen teoksen\nLeonardo da Vincistä hän myöskin oli ostanut. Enrico piti erikoisen\npaljon da Vincistä. Eikä hän koskaan hennonut ostaa itselleen\nsellaista, joka ei ollut tarpeellista. Hän säästi. Ja Asra tuhlaili.\nToinen ansaitsi, toinen hävitti, sellaista oli elämä heillä ollut.\n\nJa hänestä kaikki vain oli ollut niinkuin olla pitikin. Hän oli\najatellut kuten Antonio Salernin leski, että mies on sitoutunut\nelättäjäksi ja vaimo on oikeutettu nauttimaan. Loiskasvi ja loisto\nkalu hän oli ollut omassa kodissaan. Mutta nyt...\n\nAjatukset palasivat vanhukseen kirkon portailla. Kalliisti hän\noli saanut maksaa nuoruutensa ajattelemattomat ilot! Mitähän, jos\nsellaista olisi sattunut hänen, Asran kohdalle...\n\nSamassa hänen mieleensä johtui muuan viimetalvinen tapahtuma. Kerran\n-- eräänä iltana, kun Asra myöhällä tuli kotiin huveista ja Enrico\nvielä istui painuneena kirjoitustensa ääreen, oli hänen jalkojensa\njuuressa lattialla nenäliina, ja se oli veressä. Enrico pisti\nkiireisesti liinan taskuunsa ja käänsi puheen muihin asioihin, mutta\nAsra sai siitä kuitenkin selville, että Enrico oli sylkenyt verta.\nEi hän siitä kuitenkaan sanonut mitään, ei edes vaikka hän huomasi\nEnricon hyvin kalpeaksi seuraavina päivinä. Asia unohtui pian.\n\nMutta nyt tuo muisto ajoi kylmän väreitä koko hänen ruumiinsa läpi.\n\nMitä jos hän palatessaan kotiin näkisi sellaisen liinan lattialla\npöydän ääressä ja jos Enrico istuisi kirjoitustuolissa kangistuneena?\n\nHän painoi käden sydämelleen. Se takoi ja jyskytti kuin haljetakseen.\n\nOlikohan hän liiaksi kiirehtinyt tullessaan junalle? Tai siitäkö tämä\njohtui, että hän nyt sairaloisesti rupesi mielessään kuvittelemaan\nmahdollista onnettomuutta?\n\nHän ei aikonut eikä tahtonut antaa valtaa tuollaisille kuvitteluille.\nNythän hänellä oli enemmän kuin yksi, jota ajatella. Hänen tuli\nmieluummin miettiä sitä, miten hän kertoisi suuren uutisensa\nmiehelleen.\n\nHetki oli ymmärryksellä valittava niin, että uutinen tuntuisi niin\nsuurelta, niin ihmeelliseltä ja yllättävältä kuin mahdollista.\n\nKuinka rajattomasti Enrico ilostuisikaan! Hän rakasti suuresti\nlapsia. Hän olikin varmaan näinä kahtena naimisvuotenaan jo\nennättänyt kaivata lasta. Aina kun hän oli katsonut surullisesti\nja pitkään vaimoonsa, oli Asra ajatellut, että surumielisyys koski\nliian suuria talousmenoja tai Asran huvitteluhalua tai puuttuvaa\nharrastusta niihin kysymyksiin, jotka kiinnittivät Enricon mieltä.\nMutta ehkäpä siihen oli sekoittunut myöskin lasta koskevaa kaipuuta.\n\nEnricosta kai tuntui siltä, ettei kodissa ollut tilaa lapselle niin\nkauan kuin siellä ei ollut äidin mieltä, ei vastuunalaisuudestaan ja\nvelvollisuuksistaan tietoista kodin huoltajaa.\n\nMutta nyt...\n\nVastoin tapaansa painui Asra hetkeksi itsetutkisteluihin.\nIlahduttavia ne eivät olleet, mutta ehkä sitä tarpeellisempia. Nyt\netenkin. Sillä hän tahtoi päästä selvyyteen siitä, minkälaisista\nsäikeistä mahdollisesti punoutuisi vastaisuudessa kehittyvä luonne.\n\nPaljon perinnöksi jätettävän arvoista hänellä ei todellakaan ollut.\nEi muuta kuin ulkokuori. Siitä sanoivat sekä ihmiset että peili sulaa\nhyvää. Ja olivathan kasvot, joita kelpasi katsella, jonkunarvoisia\nelämän taipaleella.\n\nAsra painoi hetkeksi kasvot käsiinsä ja jäi ajattelemaan miestään.\nTänään hän omasta mielestään ensi kertaa oli nähnyt hänen sisimpänsä,\nnähnyt hänen sydänpohjiinsa saakka. Ja siksi hän myöskin nyt rakasti\nniinkuin ei koskaan ennen. Kuinka hyvä Enrico aina oli ollut ja oli!\nEikä vain hyvä, mutta samalla syvä! Ulkonaisessa olennossaan hän oli\nniin vaatimaton ja hiljainen, ettei häntä jokainen huomannutkaan.\nHuomion herättämistä hän suorastaan pelkäsikin. Hän ei kuulunut\nmihinkään valtiolliseen puolueeseen. Ei hän esiintynyt kokouksissa\neikä puhujana. Ei hän itsensä eikä mielipiteittensä ympärille\nkerännyt kannattavaa ihailijajoukkoa. Hän pani vain omassa elämässään\nhiljaa, huomaamatta ja tunnontarkasti täytäntöön kaiken, minkä hän\noikeaksi käsitti. Hän oli vain väärentämättömästi ja yksinkertaisesti\nulkonaisessa esiintymisessään sitä, mitä hän sisimmässäänkin oli.\nSiitä syystä häntä toiset ivailivat, toiset ihailivat.\n\nJa samanlainen hän aina oli kodissakin. Ei hän puhunut paljon\nmielipiteistään, ei tyrkyttänyt niitä toisille -- ei vaimolleenkaan.\nMutta viereltä katsoja ei kuitenkaan voinut jäädä osattomaksi hänen\nsisäisistä rikkauksistaan.\n\nAsra painoi käden rinnalleen. Ne kauniit ajatukset, se suuri lämpö\nja se syvä ihmeellinen tunne elämän valtavasta rikkaudesta, joka nyt\nväreili hänen sisimmässään ja joka sekä nöyryytti että nosti, sekin\noli sitä, mitä Enrico vuosien kuluessa hiljaa ja sanoitta oli hänelle\nantanut!\n\nHän kohotti hiukan ikkunan uudinta ja silmäili ohikiitävää maisemaa.\nYö oli jo kääntynyt aamupuoleen, mutta vielä oli pimeä. Ainoastaan\nkapea kuunsirppi valaisi seutuja. Laaksojen pohjat näyttivät\npimennoilta, joiden syvyyksistä silloin tällöin kuului veden\nkohinaa. Apenniinien ääriviivat muodostivat ketjun, joka kuvastuen\ntaivaanrantaa vasten nousi ja laski, laski ja nousi. Siellä missä\nhuiput kohosivat korkeimmilleen, saattoi aavistaa lunta.\n\nJuna pyyhälsi eteenpäin hyvää kyytiä. Matka joutui, tie lyheni ja\nkoti, koti se läheni.\n\nAsra tunsi voimakkaan ilovirran koko olemuksessaan. Ja samassa\nvälähti mielessä iloinen ajatus, että onpa hänelläkin jotain, joka\nkelpaa perinnöksi ja hyväksikin. Sillä voimakas elämänilon tunne ei\nole vain kyky itsekkäästi nauttia. Se on lahja, josta lähtee iloa ja\nvirkistystä toisillekin.\n\nEnrico oli heidän tutustuessaan tuntenut, että hänen oma hiljainen,\nmietiskelevä ja sisäänpäin suuntautuva luonteensa kaipasi täydennystä\njuuri siitä reippaasta, sykähtelevästä elämänilosta, joka oli\npääpiirre Asran luonteessa. Ja sen, juuri sen, joka kerran oli heidät\nyhdistänyt ja jonka hän tunsi parhaimmaksi ominaisuudekseen, sen hän\ntahtoi antaa perinnöksi lapselleen.\n\nHän katsoi uudelleen junan ikkunasta kuunsirpin valaisemaa maisemaa.\nHän muisti, että hän pari päivää takaperin oli istunut Capitoliumilla\nkatsellen kuutamoista Forum Romanumia.\n\nSatumaisen kiehtovina astuivat silloin menneet vuosituhannet\nhänen eteensä. Hän sai ensi kertaa eläessään elävän ja voimakkaan\nkäsityksen entisyydestä. Tulevaisuuden tunsi hän omassa\nolemuksessaan. Ja itse seisoi hän näiden kahden rajalla, osana\nsukupolvien loppumattomassa ketjussa, pienenä, vähäpätöisenä osana\nitsessään ja kuitenkin kutsuttuna palvelemaan suurta velvoittavaa\nelämää.\n\nHänen täytyi ajatella runoilijan sanoja:\n\n    Oi, kuule ja oivalla kuisketta siis ajan entisen, henkein, kun\n                             luokse ne saa!\n    Ja sä aavistat tuntehin värähtävin, mitä muinen on syvimmin\n                             miettinyt mies.\n    Mitä kaihoja, vakaita neuvojakin sekä lohtua tietäjäharput\n                             ne ties.\n\nHänen kätensä painuivat ristiin ja suuri hartaus täytti hänen\nsisimpänsä. Hän tiesi olevansa pieni, vähäpätöinen osa kaikkeuden\nsuuresta ketjusta, mutta osa, jolle suuri tehtävä oli suotu.\n\n\"Sävel soitossa piirien äärettömäin\", toisti hän hiljaa ja ajatukset\npysähtyivät Enricoon.\n\nNäin hän istui hetken liikahtamatta vaipuneena hiljaiseen hartauteen.\nSitten hänen päänsä painui ikkunanpieleen ja hän nukahti iloinen hymy\nhuulillaan.\n\nMutta kun junanvihellys viimeinkin ilmoitti kotikaupungin olevan\nlähestymässä, oli hän ensimmäisenä valmis astumaan junasta. Hänellä\noli kaikki tavarat käden ulottuvilla. Samassa kun juna pysähtyi, oli\nhänkin maassa.\n\nOli varhainen aamu. Hän jätti suurimman osan tavaroistaan\nsäilytettäväksi ja läksi vain pieni laukku kädessä astumaan kotia\nkohden.\n\nPikkukaupungin kadut olivat vasta heräämäisillään uuteen aamuun.\nKuormarattaat täynnä maataloustuotteita tulla rämisivät valtakatua\npitkin ja pysähtyivät torille. Erään talon porttikäytävässä\nseisoskeli nuoria tyttöjä -- ehkä palvelijattaria. He puhuivat\nkeskenään, vähä väliä nauraa kikatellen. Pari paljasjalkaista\npoikaa juoksi kilpaa katua pitkin kieputellen tyhjiä maitoastioita.\nPuutarhan aidalla kiekui kukko.\n\nAsra näki, kuuli ja huomasi kaiken. Kaikki oli kotoista. Kaikki oli\nmaalaista ja kaikki toi suuren hyökylaineen kirkkautta ja lämpöä\nhänen sisimpäänsä.\n\nMutta kaiken tämän ilon takana syvällä alitajunnan uumenissa\ntiesi hän vieläkin suuremman ilon väikkyvän herkkiin, lämpimiin\ntuntemuksiin kätkettynä, ilon, jota oli mahdoton pukea sanoihin mutta\njonka hän sittenkin saisi viedä hänelle, jota hän rakasti.\n\nKäsi innostuksesta vavahdellen hän avasi kotiportin. Sitten hän\nkääntyi keittiönovelle, päästäkseen sisään soittamatta. Heillä oli\nnäet tapana pitää vara-avainta salakätkössä, josta eivät muut kuin he\nitse tietäneet. Keittiö oli tyhjä eikä tulta vielä ollut vesikattilan\nalla. Palvelustyttö nukkui kai tai olisiko ehkä jo mennyt sisälle\nhuoneita siistimään.\n\nMissään tapauksessa hän nähtävästi ei vielä ollut ajatellut teen\nvalmistamista. Emäntä sai siis itse huolehtia siitä ja sitten mennä\nsisälle tarjotin käsivarrellaan ja suuri, suuri ilo sydämessä.\n\nHän sytytti kaasukeittiön ja vilkaisi sitten kaappiin, jossa\nkahvikupit pidettiin. Kaikki oli siellä koskemattomana paikallaan.\nHän saisi siis todella itse huolehtia kaikesta.\n\nHän muisti, miten Enricon äiti heidän kihloissa ollessaan joskus\naamuisin oli vienyt teen poikansa työhuoneeseen. Lähes kolme vuotta\noli kulunut äidin kuolemasta, eikä Enrico koko tänä aikana koskaan\nollut saanut sellaista hellää huomaavaisuutta osakseen. Mutta tästä\npuoleen...\n\nHän pysähtyi oviverhon kohdalle, jonka takana oli palvelijan\nhuone. Sieltä ei kuulunut pienintäkään liikettä. Silloin hän\nnosti varovaisesti verhoa. Ketään ei ollut huoneessa. Vuode oli\nkoskemattomana.\n\nHänen katseensa kiersi keittiötä. Hän huomasi nyt kaikenlaista, johon\nei silmä ensi hetkinä ollut ennättänyt. Edellisen päivän pesemättömät\nastiat oli työnnetty yhteen nurkkaan. Hyvä pyyhe oli tehnyt patalapun\nvirkaa ja saanut useampia palohaavoja. Likaämpärissä oli kylmiä\nperunoita ja lihapalleroita.\n\nHän näki itsensä kaikessa. Hänen syytäänhän tässä oli enin. Hän oli\nhuolehtinut huvituksistaan eikä kodistaan. Hän ei ollut välittänyt\nsiitä, säästettiinkö vai tuhlailtiinko. Mieshän oli sitoutunut\nhankkijaksi.\n\nJa mies istui varhaisesta aamusta myöhään iltaan työssä ja ponnisti\nvoimiaan, kunnes nenäliinaan tuli veripunaisia läiskiä ja suuri\nkalpeus peitti kasvot.\n\nEmäntä, joka ei huolehtinut omastaan, ei saattanut vaatia paljon\nharrastusta ja huolenpitoa palvelijaltaan. Ja miksikä nuori\npalvelijatar ei olisi yhtä huvinhaluinen kuin nuori emäntä?\n\nVesi kattilassa kiehui jo. Hän valmisti teen, asetti tarjottimelle\nkahdet kupit -- häälahjan, jota he käyttivät vain juhlatilaisuuksissa\n- ja sitoi puhtaan talousesiliinan vyölleen. Sitten hän tarttui\ntarjottimeen.\n\nTästä puoleen hän aikoi tehdä niinkuin Enrico. Hän ei tahtonut\nturvautua sanoihin, ei aikonut kertoa keittokirjasta, ei\n\"neuvonantajasta\" eikä hyvistä päätöksistään. Hän tahtoi vain olla\nsellainen, että Enrico näkisi ja tuntisi mitä hänessä oli tapahtunut.\n\nKäsi vapisi hieman, kun hän nakutti ovelle. Sisältä kuului hiljainen\n-- Asran mielestä melkein hajamielinen: \"sisään!\" Avatessaan oven\nennätti Asra nähdä miehensä painuneena kirjoituspöydän ääreen.\nEnricosta karkasi Asran katse lattialle. Silmä etsi sitä pelättyä\npunaista nenäliinaa, mutta sitä ei siellä ollut.\n\nSamassa kääntyi Enrico.\n\nHän karkasi silmänräpäyksessä pystyyn, jäi hetkeksi sanattomana\ntuijottamaan eteensä, sitten hän juoksi kohti, sieppasi tarjottimen\nAsran kädestä ja asetettuaan sen pöydälle tarttui vaimonsa molempiin\nkäsiin. -- Sinä, sinä täällä...! -- Hän veti hänet syliinsä.\n\nAsran kiireestä ja mielenliikutuksesta hehkuvat kasvot olivat yhtenä\nainoana säteilynä. Hänen koko olentonsakin säteili. -- Minun\ntäytyi ... täytyi. Suuri \"ikuinen kaupunki\" toi mulle suuren ikävän\n-- sinun luoksesi.\n\nEnrico ei saanut vastatuksi. Sanat tukkeutuivat kurkkuun. Hän piteli\nvain vaimonsa käsiä omissaan otteella, joka ei koskaan olisi tahtonut\nhellittää.\n\n-- Näinhän äitisikin -- kun hän tahtoi pitää sinua oikein, oikein\nhyvänä! -- Asra painuu uudelleen lähemmä miestään, naurahtaa\nveitikkamaisen iloisesti, mutta on samalla hämillään omasta polttavan\nkiihkeästä halustaan ilahduttaa miestään.\n\nEnrico puristaa hänet uudelleen rintaansa vastaan, mutta ei nytkään\nsaa mitään sanotuksi. Silloin kietaisee Asra äkkiä molemmat kätensä\nhänen kaulaansa ja kuiskaa hiljaa, hyvin hiljaa -- --\n\nEnricon käsien ote heltiää siinä samassa. Asra näkee hänen\nkalpenevan. Sitten nostaa voimakas tunneaalto hehkuvan punan hänen\nposkilleen. Mutta hänen äänensä vapisee ankarasti, kun hän viimein\nsaa kuiskatuksi: -- Rakas, rakas -- pitääkö sinun kärsiä -- niin\npaljon?\n\nAsra tuntee sinä hetkenä aivan kuin kasvavansa. Hän on voimakas, on\nvankka ja vanha, oikein vanha jo, vaikka samalla on niin sanomattoman\nnuori ja onnellinen.\n\n-- Sinä, sinä, sanoo hän hiljaa ja ottaa hyväilevästi miehensä pään\nkäsiensä väliin -- sinä puhut kärsimisestä! Mutta kuka on kärsinyt\nnäinä vuosina minun tähteni. Minä olen tällä matkalla nähnyt kaikki\nsinun sydämesi ajatukset. Minä tiedän, miten olet kärsinyt. Sinä\nolet tehnyt elämän minulle syvemmäksi ja rikkaammaksi. Sinä olet\nsynnyttänyt minut äidiksi lapsellemme, ei varoitusten eikä neuvojen\nkautta, vaan sen kautta, mitä itse olet ollut ja olet. -- Etkö\nymmärrä, että minäkin nyt tahdon kärsiä ja -- ilolla!\n\nHän piti yhä Enricon päätä käsiensä välissä hartaudella ja hellästi\nkuin äiti. Mutta äkkiä valtasi mielenliikutus hänet niin voimakkaana,\nettä hän vavahtaen painui miehensä olkapäätä vasten. Silloin hän\ntunsi Enricon käsivarren kiertyvän hänen ympärilleen lämpimän\nsuojelevasti. Ja ikkunasta hän näki auringon paistavan täynnä iloa ja\nelämän voimaa. Se ennusti rikkaita, työntäysiä kesäpäiviä.\n\n\n\n\nPÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ\n\n\nRoomassa 4. päivänä huhtikuuta 1914.\n\nHiivin tänään aamukahvin jälkeen kenenkään tietämättä kaupungille.\nKuljin Borghese-puiston kulmitse Monte Pinciolle päin oikaisten\nsuuren, maalaistuntuisen nurmikentän poikki. Jäin istumaan sen\netäisimmälle laidalle lähelle Villa Mediciä ja koetin kuvitella\nmielessäni, että olin kotona Suomessa kesäisellä kedolla.\n\nSuuren maailman humu tuntui olevan etäällä minusta. Silloin tällöin\nnäin komeita ratsastajia, jotka karauttivat muhkeita ratsujaan\nvaltateitä pitkin viskaten pölypilven toisensa jälkeen kotoiselle\nniitylleni. Jalkamiehiäkin oli jonkun verran liikkeellä -- arvatenkin\nulkomaalaisia, jotka samoin kuin minä halusivat yksinäisyyttä.\n\nPoimin joukoittain ympärilläni kasvavia valkeita kaunokaisia ja aloin\nsitoa niitä seppeleeksi.\n\nKenelle?\n\nAjattelin isää. Hänelle olisin sen vienyt, jos olisin voinut.\n\nAloinkin tapani mukaan puhella isän kanssa. Olen tällä matkalla\nyhtenään tuntenut hänen läheisyyttään. Hän iloitsee matkastani,\ntunnen sen.\n\nMutta sitten kääntyi ajatus Helmeriin, enkä senjälkeen enää voinut\nvaipua rauhalliseen mietiskelyyn.\n\nHelmer on suinpäin tullut Suomesta tänne. Koko maa oli hänelle\nautio ja tyhjä senjälkeen, kun olin lähtenyt, vakuuttaa hän. Ja\nkuitenkin hän itse vaatimalla vaati minua lähtemään tänne suruni\nhaihduttamiseksi, kuten hän sanoi.\n\nIlman Helmeriä en todellakaan olisi matkalle joutunut. Tiedän, ettei\nihminen matkusta kaipuutaan pakoon -- en minä ainakaan. Ja toisekseen\non minulla toimintakykyä ja päättäväisyyttä perin vähän. Mutta Helmer\nei hellittänyt. Hän selitti, että isä olisi suonut minun lähtevän.\nJa tunsin, että hän siinä suhteessa oli oikeassa. Itse tahdoin saada\ntilaisuutta parantaa kielitaitoani. Isän minulle jättämä perintö\non tosin suurempi kuin saatoin aavistaakaan. Mutta en tahdo olla\ntoimeton koroilla eläjä. Tahdon tehdä työtä -- ehkä suomentaa ja\nantaa kielitunteja.\n\nVahvassa työaikeessa tulin tänne. Mutta olin tuskin päässyt kunnolla\nalkuun, kun Helmer ilmestyi.\n\nHänen tänne tulonsa ei edistä työntekoa. En saa mielenrauhaa, en edes\nulkonaista hiljaisuutta tarpeeksi.\n\nJos hiivin yksin ja salaa jonnekin, kuten tämänpäiväiselle\naamuretkelleni, on hän allapäin ja lohduton kuin lapsi.\n\nVälistä koetan leikinlaskulla haihduttaa hänen mielipahaansa, toiste\nen ole sitä ensinkään huomaavinani. Mutta mikään keino ei ole hyvä.\nHelmer, joka muuten on täydellinen hetkenlapsi, monesti mielestäni\nryhdittömyyteen saakka, on minuun nähden hellittämätön.\n\nKaikki tai ei mitään.\n\nYstävälliset, sisarelliset tunteet, joita voisin, vieläpä\ntahtoisinkin tuhlata hänelle, eivät hänelle merkitse mitään.\nRatkaisun hetki lähenee. En voi sitä enää väistää.\n\nTämä tietoisuus hääti minut hiljaiselta, kesäkukkien peittämältä\nnurmikolta keskelle suurkaupungin kirjavaa elämää.\n\nMenin Borghesein komeaan huvilaan. Kuljin loistavasta salista\ntoiseen, mutta en voinut keskittää ajatuksiani siihen mitä näin.\n\nVasta Tizianin ihmeellinen taulu pysäytti minut. Sen ihanat värit\nhivelivät silmääni. Sen muodot olivat kuin musiikkia. Mutta tuon\nkaiken näin ja kuulin sittenkin kuin unessa. Taulun esittämät\najatukset sitävastoin tarttuivat minuun kuin olemuksemme sisimpään\niskeytyvä sana, josta emme vapaudu ennenkuin rehellisesti olemme\nkäyneet tilille oman itsemme kanssa.\n\nMitä oli taiteilija oikeastaan tarkoittanut, mitä tahtonut saada\nsanotuksi ihmisille? Kuvasiko tuo rauhallinen, kaivon kannella\nistuva nainen, jonka koko olemus uhkuu äidillistä antamiskykyä,\n\"taivaallista rakkautta\", kuten sanottiin, ja tuo toinen, alaston,\nsuitsutusastiaa kohottava hehkuvan huumaavia maallisia tunteita?\n\nTai tahtoiko suitsutuksen kantaja, kuten toiset luulevat, \"kehoittaa\nrakkauteen?\"\n\nOli miten oli, tunsin itseni tuossa hiljaisessa, mietiskelevässä\nolennossa. Tunsin, että noin voisin rakastaa, noin rauhallisesti kuin\näiti, joka vain tahtoo pitää hyvänä ja antamistaan antaa.\n\nTuon toisen olemus tuntui minusta vieraalta. Vaikka kallistaisinkin\nkorvani hänen puheilleen, vaikka koettaisinkin seurata \"kehoitusta\nrakkauteen\", voisinkohan koskaan oppia rakastamaan tuolla tavalla?\n\nJa kuitenkin -- tunnen, että koko olemukseni on täynnä ikävöivää\nantamishalua. Elämä on käynyt niin tyhjäksi, niin tarkoituksettomaksi\nsenjälkeen, kun isä jätti.\n\nMutta kelpaakohan tällainen tunne avioliiton pohjaksi? Eikö siihen\nvaadita muuta, eikö juuri tuota, joka tahtoo vetää puoleensa, tahtoo\nomistaa ja hallita oman olentonsa suloudella?\n\nPuuttuuko minulta kokonaan tällaisia tunteita? Ja onko se\nluonnotonta? Vai enkö tunne itseäni? Enkö ole tarpeeksi rehellinen,\nvaikka analysoin ja pengon joka tunteen ja teon alkujuurta?\n\nSamana iltana myöhemmällä.\n\nKaikki asuntolassamme ovat jo vetäytyneet makuuhuoneisiinsa ja\nnukkuvat ehkä jo. Minun ei kuitenkaan kannata panna maata. Tunnen,\netten voi nukkua.\n\nKoko sisimpäni huutaa ja ikävöi isää kuin avuton, pieni lapsi. Elämä\noli minulle yksinkertaista, mutkatonta, rauhantäyttä isän eläessä.\nNyt olen kuin eksynyt sorsanpoika, joka yksin ja murheellisena keinuu\nristituulissa levottomilla laineilla.\n\nIsän jättäessä ilmestyi Helmer elämääni. Rauha loppui ja levottomuus\nalkoi. Mutta rauha ei aina tiedä rikkautta -- ei ainakaan ulkonainen\nlevollisuus ja rauha. Isän eläessä oli levollinen elämämme samalla\nrikasta. Mutta pelkään, että jään perin köyhäksi, ehkä yksipuoliseksi\nihmiseksi, jos levottomuutta ja mahdollista ristiriitaa peläten\nkarkoitan Helmerin luotani.\n\nAinakin vakuuttaa Helmer itse näin. Hänen käsityksensä ei kuitenkaan\nole objektiivisin. Hän koettaa kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen\nminua uskomaan, että juuri me kaksi kaikkine vastakohtinemme\nerinomaisesti voimme täydentää toisiamme.\n\nEn ensinkään ottaisi näitä hänen väitteitään huomioon, jollen itse\nolisi hieman taipuvainen uskomaan samaa.\n\nJa kuitenkin epäröin yhä vielä, -- nyt aivan yhtä paljon kuin\nHelmerin ensi kertaa puhuessa kanssani tästä.\n\nKävihän Helmer isän eläessäkin luonamme. Yhteen aikaan etenkin.\nHänellä taisi silloin olla taloudellisia vaikeuksia. Mutta hän tuli\naina isän luo. En ollut huvitettu hänen seurastaan eikä isäkään\nkoskaan koettanut herättää mielenkiintoani häneen. Tunsin aina, että\nisä piti Helmeristä vain siksi, että hän oli Maija-tädin ainoa lapsi,\njoka pienenä jäi äidittömäksi.\n\nEhkä tässä kuitenkin erehdyn. Isä ei myöskään koskaan sanonut mitään\npahaa Helmeristä. Isä käytti yleensä säästäen sanoja, etenkin\npuhuessaan muista ihmisistä. Hän kävi puheliaaksi vain silloin, kun\nhän tulkitsi minulle mielikirjailijoitaan tai mieliaatteitaan.\n\nSiinä pienessä piirissä, joka talvisin kerran viikossa kokoontui\nhänen luokseen, saattoi hän myöskin vilkastua. Siihen kuului vain\nkolme vanhaa herraa -- erakkoluontoisia kuten isäkin. He tulivat\naina klo 5:n ja 6:n vaiheilla iltapäivällä ja läksivät yhdeksältä.\nTeetä he joivat -- ei mitään muuta, mutta sitä lasin toisensa jälkeen\nkotona leivotun vehnäsen kera. Vein aina itse teetarjottimen isän\nhuoneeseen ja laskettuani sen pöydälle hiivin huoneen perimmäiseen\nnurkkaan. Sinne jäin kuuntelemaan herrojen puheita. Ja tiesin, että\nseuraavana iltana oli vielä suurempi ilo odotettavissa, sillä silloin\nselitti isä minulle mitä en keskustelusta ollut ymmärtänyt.\n\nEivät nämä vanhat herrat suuresti lisänneet ihmis- ja\nelämäntuntemustani, vaikka kehittivätkin ajatuskykyäni. Eivätkä sitä\ntehneet muutkaan. Sillä muita kävi meillä ani harvoin.\n\nIsän kuoltua tunsin oikein, miten avuton olen suhteessani muihin\nihmisiin. Jouduin silloin heti tekemisiin monenlaisten ihmisten\nkanssa, sillä oli paljon kaikenlaista selvitettävää.\n\nSilloin tuli Helmer. Hän otti huolehtiakseen kaikesta. Olin\nsanomattoman kiitollinen hänelle.\n\nPalkitsenko nyt kaiken työntämällä hänet luotani?\n\nEnhän sitä tahtoisi. En hänen tähtensä enkä itsenikään tähden. Olen\npelottavan avuton ja yksin elämässä.\n\nMutta en myöskään tahtoisi pettää häntä enkä itseäni. Enkä tiedä onko\nminulla sitä rakkautta, jota avioliitossa vaaditaan. Joskus tuntuu\nsiltä, että on -- toiste taas siltä, että ei ole.\n\nHuhtik. 5. päivänä.\n\nHiivin tänäkin aamuna Helmerin tietämättä asuntolasta. Harhailin\nkauan ristiin ja rastiin kaupungilla. Viimein poikkesin pieneen\nkirkkoon, jonka nimeä en vieläkään tiedä.\n\nKun työnsin kirkon oviverhon syrjään, lehahti kostea, ummehtunut ilma\nvastaani. Se on tavallista Rooman kirkoissa ja se tuntuu pahalta.\nSiinä on haudan hajua. Ja se on mielestäni kuvaavaa katolilaisuudelle.\n\nKirkon viileys sitävastoin tuntui hyvältä. Se painui otsalleni\nvilvoittavasti kuin raikastuntuinen käsi. Kirkossa vallitseva\npuolihämärä teki minulle myöskin hyvää. Se muistutti hämyhetkistä\nisän huoneessa, jossa vietin päivittäin uudistuvia juhlahetkiä.\n\nNiinä hetkinä elin voimakkaammin ja syvemmin kuin milloinkaan ja\nmissään muualla. Tunsin olevani siinä ilmapiirissä, josta olemukseni\nalkujuuret nousevat. Isä ja minä olimme kuin kaksi oikein hyvää\ntoveria. Ei tarvittu montakaan sanaa toisen puolelta, kun toinen jo\nkäsitti. Eikä isä koskaan kyllästynyt kertomiseen ja selittämiseen.\nPäinvastoin. Hänen ilonsa oli perehdyttää minut siihen mietiskelyyn\nja ajattelun maailmaan, jossa hän itse eli.\n\nSisimpäni on ollut kotia vailla siitä asti, kun ei noita\nhetkiä enää ole ollut. Ja elämä on samalla käynyt merkillisen\ntarkoituksettomaksi. Käytännöllisesti puhuen nimittäin. Kukaan ei\nenää tarvitse minua.\n\nElämässä olisi tietysti tehtävää monenlaista. Mutta en osaa käydä\nsiihen käsiksi. Olen jollain tavoin mahdoton suhtautumisessani sekä\nlähimmäisiini että elämään yleensä.\n\nHelmer on aivan toisenlainen. Hän on joka solultaan kiinni\nympäristössä. Hän on vilkas, avomielinen, seuraa rakastava ja seuraa\nikävöivä.\n\nHän on auttanut ja hän voisi auttaa minua vastakin monessa suhteessa.\nMutta hän tekee sen vain yhdessä tapauksessa. -- -- --\n\nAjatukseni ajoivat minua alttarilta toiselle pienessä hämärässä\nkirkossa. Katseeni siirtyi taulusta tauluun. Katselin, enkä\nkuitenkaan nähnyt. Vasta muudan puuhun veistetty Ristiinnaulitun kuva\nsai minut pysähtymään.\n\nSe oli harvinaisen kaunis, muistutti samanlaatuista, Nürnbergissä\nnäkemääni veistosta. Puu oli saanut henkeä ja elämää sen käden\nkautta, joka sitä oli muovaillut. Joka piirto puhui.\n\nMutta kuvasta kääntyi huomioni pieneen punaiseen paperiruusuun, joka\nriippui jalkoja lävistäneessä ristinnaulassa. Sillä ei sinänsä ollut\nminkäänlaista arvoa. Se riippui päinvastoin siinä jonkinlaisena\ninhimillisen voimattomuuden ja vähäpätöisyyden edustajana. Mutta\nsiinä oli jotain omituisen liikuttavaa. Se pani minut pakostakin\nmuistamaan sanoja: \"Hän teki minkä hän taisi\".\n\nLyykähdin istumaan läheiselle rukouspenkille ja käteni painuivat\ntoisiinsa kuin kaksi pientä avutonta lasta, jotka etsivät tukea\ntoisistaan.\n\nTahdonko, voinko minäkin sanoa samaa kuin tuo ruusu?\n\nMinulla ei ole sitä rakkautta, joka nostaa tunteiden tulen\nhulmuavaksi suitsutukseksi ja jonka olemus on hehkua ja houkuttelevaa\nvetovoimaa. Mutta minulla on pohjaton tarve antaa rakkautta,\ntehdä onnelliseksi ja löytää oman elämäni sisältö elämällä toisen\nhyväksi. Enkö uskalla tarjota sitä rehellisesti, totuudenmukaisella\nsuoruudella ja samalla olemukseni koko hellyydellä?\n\nIstuin siinä kauan. Ajattelin isän toverina viettämiäni vuosia. Niinä\nolin enimmäkseen ollut vastaanottamassa. Mutta sainhan silloin vähän\nantaakin. Pölyn pyyhkiminen isän huoneesta, sellaisella tavalla,\netteivät isän tärkeät paperit joutuneet epäjärjestykseen, kukkien\nasettaminen pöydälle, sellaisten kappaleitten soittaminen, joita\näiti oli soittanut ja joita isä siitä syystä rakasti, kaikki nuo\npikkuseikat olivat suloisen suuriarvoisia minulle, siksi että niissä\nsain purkaa sydämeni halun huolehtia isästä.\n\nNäin voisin nyt huolehtia Helmeristä, joskaan en aivan samanlaisin\ntuntein -- niin, ehkä sittenkin tavalla, joka tekisi hänelle,\näidittömälle hyvää.\n\nTiedän, että hän on aivan toisenlainen. Isä ja minä olimme samaa\njuurta. Helmer ja minä sitävastoin olemme kuin kotoisin eri\nkiertotähdiltä.\n\nMutta eikö rakkaus voi rakentaa siltaa maailmasta toiseen?\n\nIstuessani tuon pienen punaisen ruusun läheisyydessä matalalla\nrukousjakkaralla olen yhtäkkiä puheissa isän kanssa.\n\n-- Isä, tiedustelen, sano minulle suoraan, mitä pidit Helmeristä?\n\n-- Hän on Maija-siskoni ainoa poika, vastaa isä arvelematta.\n\n-- Mutta hänessä ei ole minkäänlaista ryhtiä. Isä, sinä surit sitä\nitsekin usein.\n\n-- Hänellä on äitinsä herkkä ja hellä mieli.\n\n-- Mutta isä, sinä et läheskään aina häntä hyväksynyt. -- Sanon\nsen hätäisesti kuin nuhdellen isää siitä, ettei hän käsitä, mistä\nkaikesta on kysymys. Silloin isä katsoo minuun niin rauhallisesti\nkuin ainakin ja sanoo levollisesti: Ihminen voi ja hänen tulee\nkehittyä.\n\nTartuin sanoihin kuin tasapainonsa menettänyt hänelle tarjoutuvaan\ntukeen. Tunsin, että minäkin tahdon tuon pienen ruusun tavoin tehdä\nminkä taidan. Sydämeni suurimman hellyyden ja lämmön tahdon antaa\nHelmerille. Tahdon rakastaa hyvän hänessä voitolle. Tahdon olla\nhänelle tuki ja toveri. Tahdon rinnan hänen kanssaan sisäisesti\nkasvaa ja kehittyä.\n\nAstuin hiljaisena ja hartaana ulos kirkon ovesta. Pysähdyin\nportaille, johon aurinko paistoi täynnä iloista elinvoimaa.\nKirkon viileä kolkkous tuntui minusta tänä hetkenä edustavan sitä\ntoimetonta, muista eristettyä elämää, jota viime aikoina olen\nviettänyt. Aurinkoiset kirkonportaat ja katu, jossa kuvat nopeasti\nvaihtelivat, kuvasi rakkauden rikastuttamaa elämää.\n\nKäännyin portailla istuvan vanhan naisen puoleen. Hän ojensi pyytävän\nkätensä minua kohden. -- Oletteko yksin, tiedustelen painaessani 20\ncentesimin hänen käteensä. Hän alkaa itkeä. -- Yksin, yksin ja suuri\nsuru painaa. Minä rakastin vain itseäni.\n\nSanat iskivät suoraan sisimpääni. Itseäni olen minäkin enimmäkseen\nrakastanut -- siihenkin aikaan kun isä eli, sillä isä ja minä olimme\nyhtä. Muille en ole koskaan elänyt. En ole voinut -- sen omituisesti\neristetyn aseman kautta, johon elämässä olen sekä sisäisesti että\nulkonaisesti joutunut. Mutta tästä puolin muuttuu kaikki. Helmer\nauttaa minua.\n\n-- Nuori Signorina, se on onnellinen, joka saa elää ja sovittaa,\nsopersi vanhus itkeä nyyhkytellen.\n\nPainoin kiireisesti paperirahan hänen käteensä. Näin hämmästyneen\nkatseen ja kuulin huudahduksen, jonka sanoja en erottanut. Olin jo\nkiitämässä juoksujalkaa katua pitkin. Vanhuksen sanat olivat panneet\nkoko sisimpäni väräjämään. -- Tahdoin elää ja sovittaa, sovittaa\nsenkin, että lapsesta saakka olin ollut oman kotini keskipisteenä.\nOlin kasvanut suuren isällisen hyvyyden hellimänä antamatta muille\nsanottavasti osaa kaikesta siitä hyvästä, mikä oli tehnyt oman\nelämäni valoisaksi. Tähän asti olen ollut vastaanottamassa, tästä\npuolin tahdon antaa. Tähän asti on maailmani ollut pieni ja ahdas,\nnyt sen on avarruttava. Vihkiydyn lukemattomille velvollisuuksille\nsamalla kun avaan sydämeni rakkaudelle.\n\nEteenpäin kiitäessäni ajattelin Helmeriä. Jos on olemassa\njonkunlaisia langattomia johtoja sielusta sieluun, täytyisi hänen\npian ilmestyä eteeni. Hänen täytyy tuntea, että kiiruhdan tehdäkseni\nhänet onnelliseksi.\n\nSan Silvestron kohdalla seisoikin Helmer äkkiä edessäni. Mutta hänen\nkatsantonsa oli synkkä ja syyttävä.\n\n-- Taaskin menit sanomatta sanaakaan, puhuu hän hiljaa kiihkeä ikävä\näänessä. -- Et välitä siitä, että tulin kaukaa tänne sinua hakemaan.\n\nTunsin suurta halua nauraa. Olin mielestäni kuin lapsi, joka toisen\nriidellessä pitelee selkänsä takana jotain, millä tietää heti\npaikalla voivansa lopettaa toisen surun.\n\n-- Sinulla on kaikkea -- minulla ei mitään. Sinulla oli pienenä äiti\nja viime aikoihin asti isä, joka sinua piteli kuin kukkaa kämmenellä.\nSinulla on varaa ja mahdollisuuksia järjestää elämäsi niinkuin\nhyväksi näet. Minä olen köyhä joka suhteessa. Minulla ei ole ketään,\njoka minusta välittäisi. Ja kuitenkin hennot sinä aina näyttää kylmää\nmieltä.\n\nHelmer oli kalpea mielenliikutuksesta. Yhtäkkiä kiepsahdin kadulla\nhänen eteensä. Luulen, että kasvoni säteilivät. Sisimpäni oli\ntulvillaan suurta, sydämellistä halua tehdä onnelliseksi.\n\nOjensin molemmat käteni Helmeriä kohden. Puhua en voinut.\n\nSilloin Helmer käsitti.\n\nKiihkeästi hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni, ja kun siitä\nvarovasti irtauduin ympäröivien ihmisten tähden, painoi hän käteni\nsydämelleen. Se takoi ja jyskytti.\n\nHän puhui ja nauroi lakkaamatta. Viimein hän sai minut vedetyksi\nerääseen porttikäytävään. Se oli erään nunnaluostarin sisäänkäytävä.\nMutta Helmer ei siitä välittänyt. Hän suuteli minua suutelemistaan.\n\nAluksi nauroin. Mutta mitä rajummaksi Helmerin ilo kävi, sitä\nhiljaisemmaksi kävin itse. Voimakkaat tunteet tekevät minut aina\nhiljaiseksi. Ja hetki oli elämäni kaikkein onnellisimpia. Olisin\nmielelläni silloin kuollut. Tiesinhän tehneeni ihmisen onnelliseksi\n-- ja juuri hänet, jota kohtaan sydämeni on tulvillaan hellyyttä.\n\nEspanjalaisten portaiden luona ostimme toisillemme kukkia. Sitten\nkäännyimme Monte Pinciolle ja sieltä Borghese-puistoon.\n\nSiellä Helmer tahtoi ottaa vaunut ja hevosen. Hän tahtoi kerrankin\nunohtaa köyhyytensä ja vain muistaa, että hän nyt oli rikas,\nsuunnattoman rikas.\n\nEhdotus oli minusta vastenmielinen. Minäkin tunsin itseni rikkaaksi\nja onnelliseksi, mutta juuri siitä syystä olisin tahtonut istua\nkotona Suomessa, mieluimmin jonkun syrjäisen metsäpolun varrella\npiilossa kaikkien katseilta. Tuntui vastenmieliseltä astua\nvaunuihin ja ajella Borghese-puistossa kuin näytelläkseen onneaan\nvälinpitämättömille ja vieraille ihmisille.\n\nTukahdutin kuitenkin omat tunteeni. Nauroin ja puhelin astuessani\nHelmerin tilaamiin vaunuihin. Tahdon tästä puoleen ajatella\nkuin Helmer, tuntea kuin Helmer. Elämäni tehtävä on tehdä hänet\nonnelliseksi. Ja vain se, joka rakastaa kyllin paljon elääkseen\ntoisen elämää, voi sellaisessa onnistua.\n\nToistelin tätä itselleni kunnes viimein todella iloitsin yhteisestä\najeluretkestämme. Ja kun ajoimme Borghesein huvilan ohi, hymyilin\najatellessani, että eilen seisoin siellä arkana ja epäröivänä\nkatsellen Tizianin ihmeellistä taulua.\n\nHelmer puheli ja nauroi kaiken aikaa iloisesti kuin lapsi. Annoin\najatusteni hukkua hänen iloisuuteensa. Ajattelin pientä, haurasta\nkuplaa, jota vallattomat vaahdot kuljettavat eteenpäin. Se hukkuu\ntavallaan kuohuihin. Mutta uudessa olotilassaan kiitää se kasvavin\nvoimin päämääräänsä kohden.\n\nSellaiseen elämään olen tänään vihkiytynyt.\n\nHuhtik. 6. p.\n\nAamulla oli palvelija kahvia tuodessaan veikeän näköinen. Kun hän\nlaski tarjottimen pöydälle vuoteeni viereen, näin siinä kirjeen ja\nkimpun ihania tummanpunaisia ruusuja.\n\nKahvini jäi kylmenemään. Katselin ruusujani, hengitin niiden tuoksua\nja iloitsin.\n\nMutta tapani mukaan painuin myöskin pitkiin ajatuksiin.\n\nNuo ruusut muistuttivat minua ensimmäisistä, joita Helmeriltä olin\nsaanut.\n\nOlin isäni kuoltua kokonaan suruni murtamana. Silloin Helmer oli\nminulle arvaamattomaksi avuksi. Hän huolehti kaikesta. Oli siitä\nsyystä luonnollista, että hautajaisten jälkeen kehoitin häntä jäämään\nmeille joksikin aikaa. Hänellä ei siihen aikaan ollut erikoista\ntointa. Hän jäi siksi mielellään ja viipyikin niin pitkään, että\nlopulta annoin pienen lähtöä koskevan viittauksen.\n\nLähtönsä edellisenä iltana hän puhui minulle ensi kertaa tunteistaan.\nJouduin siitä aivan suunniltani. En ollut ajatellut muuta kuin\nsuruani.\n\nEn aamulla noussut edes sanomaan hyvästiä Helmerille, lähetin vain\nterveisiä. Kohta sen jälkeen sain suuren kimpun hehkuvia ruusuja.\nIltapäivällä tuli lisäksi matkalla kirjoitettu kirje. Se oli täynnä\nanteeksipyyntöä ja katumusta. Raakalaiseksi soimasi Helmer itseään.\nItsekäs, kurja hän oli ollut murtautuessaan surun pyhäkköön. Mutta\nrakkaus oli pettänyt hänet.\n\nSiitä aamusta alkoi se taistelu -- tai sanoisinko suhde, joka nyt on\npäättynyt kihlaukseemme.\n\nPistin yhden ruusuista rintaani ja menin seurusteluhuoneeseen.\nSamassa tuli Helmerkin vastakkaisesta ovesta sinne. Hän näytti\nloistavalta kiiltonahkaisesta kengänkärjestä hiusrajaan asti. Ja\nrajun iloinen hän taaskin oli. Minun täytyi pyytää armoa, jottei hän\ntukahduttaisi minua suutelemisellaan.\n\nAloimme sitten miettiä minne lähtisimme. Ehdotin San Lorenzo de\nMuraa. Mutta Helmer kauhistui. Kihlausretki -- hautausmaalle!\nMieletöntä!\n\nPuolustauduin sillä, ettei se aivan hautausmaata ollut. Ja siellä\noli metsikkö, jota etäältä katsoen olisi voinut luulla suomalaiseksi\nkuusikoksi. Se olisi tuntunut kotoiselta. Helmer ei sittenkään\ntahtonut. Siksi päätimme lähteä Colosseumiin ja sieltä kävellä\nKonstantinuksen voittokaaren alitse eteenpäin Campagnalle päin.\n\nHetken kuluttua olimme matkalla. Mutta nousimme erehdyksessä San\nPaoloon johtavaan raitiovaunuun. Ajoimme perille asti ja menimme\nsitten ihanaan pylväskäytävään, jonka mosaikit, kaaret ja pilarit\nlisäsivät harrasta juhlamieltämme.\n\nHelmerkin kävi tavallista hiljaisemmaksi. Hän kyllä puhui enimmäkseen\nja minä kuuntelin, mutta hänen puheensa oli rauhallista, harrasta.\nHän kertoi äidinkaipuustaan ja siitä, miten poikkiteloin kaikki\nhänen elämässään oli asettunut. Äiti kuoli, kun hän syntyi ja\nvastahankaiset olot olivat siitä pitäen olleet äidittömän emintimänä.\n\nOmasta puolestaan hän oli aina koettanut parastaan. Yliopistossakin\nhän oli ollut vain pari vuotta. Äidin perintö oli silloin loppunut\nja isä, joka oli mennyt uusiin naimisiin, ei ottanut auttaakseen.\nSanomalehdentoimittajan paikka pikku kaupungissa sattui juuri silloin\navonaiseksi ja hän ryhtyi työhön tulisella innolla ja vahvasti aikoen\nkynällään viedä maailmaa tuntuvasti eteenpäin. Mutta johtokunta, jota\ntoimittajan täytyi totella, teki nämä hyvät aikomukset tyhjäksi.\nJohtokunnalla ei ollut ihanteita. Sanomalehtimiehellä ei heidän\nmielestään ollut lupa sanoa ajatuksiaan suoraan. Täytyi kumarrella\noikealle ja vasemmalle ja varoa, ettei lehden taloudellinen asema\njoutuisi vaurioon.\n\nHelmer sai potkut. Ja samoin kävi hänelle myöhemmin, kun hän oli\njoutunut \"Huopa\"-osakeyhtiön palvelukseen. Siihenkin työhön hän\naluksi tarttui suurella innolla. Hän uskoi nyt löytäneensä oman\nalansa. Mutta yhtiökin petti. Ennen vuoden loppua Helmer taas\njoutui pois. Olisi vaadittu toisten sortamista, jotta oma tavara\nvalloittaisi sitä enemmän alaa markkinoilla. Helmer ei osannut\nsellaista. Hän oli ihanteiden mies. Siksi hänen täytyi väistyä.\n\nHelmerillä oli tätä puhuessaan itkua äänessä. Hylyksi, hylyksi hän\nkerta toisensa jälkeen oli joutunut. Hänen mielensä oli siitä niin\nmasentunut, että tokkopa hän enää olisi uskaltanut yrittääkään\neteenpäin, jollen minä --\n\nHän painautui lähemmä minua, katsoi kostunein silmin minuun ja\nhaikeus värähti hänen suupielissään. -- Elma, sinä teet hylystä\nihmisen, onnellisen, kykenevän ja hyvän ihmisen...\n\nHyväilin hiljaa Helmerin kättä. En voinut puhua. En osaa sitä\nkoskaan, kun suuret tunteet täyttävät sisimpäni. Ja tänä hetkenä\ntunsin tehtäväni niin valtavan suureksi ja ihanaksi, että oma\nheikkouteni sen rinnalla pani sisimpäni vavahtamaan.\n\nHylyksi joutunut ihminen onnelliseksi, kykeneväksi, hyväksi! Vaikka\nolisi elämä ollut uhriksi annettava, olisihan uhri kannattanut. Eikä\nnyt kysytty muuta kuin ymmärtämystä, huoltoa ja hellyyttä, jonka\nantaminen vastaa oman sisimpäni suurinta ikävää.\n\nRaitiovaunu pysähtyi samassa sen paikan läheisyyteen, johon\nkävellessämme olimme joutuneet. Väkeä alkoi lappautua vaunuista.\nSuurin osa oli matkailijoita, jotka erottuivat muusta joukosta osaksi\npukunsa, osaksi Baedekeriensä kautta.\n\nOdottamatta kuulin nimeäni mainittavan. Muuan serkku seisoi miehineen\nedessämme.\n\n-- Te täällä -- ja käsi kädessä!\n\n-- Me vietämme kihlajaisiamme.\n\nHe hämmästyivät nähtävästi, onnittelivat ja alkoivat sitten kertoa\nkotimaan uutisia. Käännyimme kaikki yhdessä takaisin kirkkoon.\n\nHetkenä, jolloin herrat innokkaasti keskustelivat, vetäisi serkkuni\nminut muassaan pieneen syrjäkappeliin.\n\n-- Elma, hyvänen aika, en minä olisi uskonut! Enkä minä osaa iloita.\nEtkö sinä tiedä minkälainen Helmer on? Kukaan ei tule toimeen hänen\nkanssaan. Hän tahtoo tietysti sinun rahojasi. Etkä sinä edes ole\noikein rakastunutkaan. Sen näkee nainut ihminen kohta silmistä!\n\nLuulen, että ensin kalpenin. Mutta kohta palasi puna uudelleen\nposkilleni, katseeni oli terävä ja suoristauduin. -- Noin minä en\nuskaltaisi puhua toiselle, sanoin verkalleen ja painokkaasti, en\nainakaan sille, jota tunnen niin vähän kuin sinä minua. Ja mitä\nHelmeriin tulee -- --\n\nSerkkuni tarttui kiivaasti käteeni. Hän oli hämillään. Hyvässä\ntarkoituksessa hän oli puhunut. Olihan äitivainajani ollut hänen\nisävainajansa sisar. Ja sattumoilta tiesi hän paljon Helmeristä.\nHelmer oli ollut \"Huopa\"-osakeyhtiön palveluksessa. Yhtiö sai maksaa\nrunsaasti matkarahoja y.m. eikä kuitenkaan ollut ensinkään vastaavaa\nhyötyä.\n\n-- Helmer ei sovellu sellaiseen työhön. En kuvittele häntä\nmallikelpoiseksi. Mutta minä tiedän, että hänessä on hyvää, joka ei\nkoskaan ole päässyt kehittymään. Kukaan ei ole ollut hyvä hänelle,\nkukaan ei ole rakastanut häntä.\n\n-- Niin, niin, anna anteeksi! Oma asiasi. Mutta minun käy sinua\nsääli. Sinä olet kuin lasikaapissa kasvatettu. Sentähden tuli\nsanotuksi. Ja sanon vieläkin, että muista edes avioehdolla selvittää\nraha-asiasi.\n\n-- Luottamuskin merkitsee jotain keskinäisissä suhteissa.\n\nKatseeni painui vakavana serkun katseeseen. Samassa Helmer kutsui.\nHänen oli jo ikävä. Ja nälkäkin ahdisti. Toisen aamiaisen aika oli\nkäsissä.\n\nVastatulleet jatkoivat matkaa katakombeihin, me läksimme hakemaan\nsopivaa ravintolaa.\n\nOlin hyvin vaitelias aterioidessamme. En epäröinyt, en katunut\nmitään. Epäröintiä oli kestänyt kyllin kauan. Nyt olin tehnyt\npäätökseni. Mutta serkkuni sanat eivät sittenkään jättäneet minua\nrauhaan. Varsinkin tuo lause rahoista. Se oli haavoittanut. Sillä\nsitä en koskaan ollut ajatellut. Helmer ei ollut laskelmia tekevä.\nHänellä oli monenlaisia virheitä, ja juuri sellaisia, joiden vuoksi\nmonet eivät hänestä pitäneet. Mutta hän ei ollut poliitikko, ei\nedes yksityiselämässä. Hän ei osannut laskea, mikä kulloinkin oli\nedullisinta. Suoruudellaan hän päinvastoin usein loukkasi. Siksipä\nhän ei myöskään olisi kyennyt ovelasti onkimaan itselleen varoja.\n\nSyötyämme ehdotin, että menisimme kävelemään. Läksimmekin astumaan\nTiberin rantaa pitkin.\n\nHelmer oli aikaisemmin puhunut itsestään. Nyt oli minun vuoroni.\nMinua ahdisti ajatus, että hyvästä tahdostani huolimatta en ollut\nHelmerille sopiva vaimo. Terveyteni on heikko. Sekä pienenä että\nnuorena olen sairastellut paljon. Helmer on iloinen ja vilkas.\nHänelle kävisi elämä mahdottomaksi heikon, ehkä sairastelevan vaimon\nkanssa.\n\n-- Ja sinä, sinä voit ajatella tuollaista! -- Helmer miltei tulistui.\n-- Et sinä sitten ymmärrä, mitä merkitset minulle! Mutta itse tiedän\nsen ainakin. Tiedän, että vaikka olisit ikäsi vuoteen omana --\njosta taivas varjelkoon --, niin olisi sinun sairasvuoteesi minulle\nalttari, johon päivittäin polvistuisin saadakseni uutta voimaa. Ja\nsiinä sinun luonasi viettäisin elämäni kauneimmat juhlahetket.\n\n-- Näin puheessa käy se helposti!\n\n-- Tahdotko epäilyksilläsi haavoittaa?\n\n-- En. Minä tahdon parantaa, -- täydellä ja ehdottomalla\nluottamuksella. -- Painuin lähemmä Helmeriä. Käteni tavoittelivat\nhänen käsiään. Tunsin, että hän tarvitsi rakkauttani.\n\nHetken vaitiolon jälkeen aloin kuitenkin uudelleen. Sillä minulla oli\nmuutakin, mikä oli sanottava, kuta pikemmin sitä parempi.\n\nHelmer tiesi vain miten eristettyä elämää olin viettänyt. Hän tiesi,\nettä yleensä olin kykenemätön seurustelemaan lähimmäisteni kanssa.\nMutta kaikesta huolimatta olin joutunut kokemaan jotain, josta\nei kenelläkään ollut aavistusta, vaikka se sieluuni oli jättänyt\nunohtumattoman jäljen.\n\n-- Suhteessa mieheenkö, Elma? -- Helmer tarttui ranteeseeni niin\nrajusti, että teki kipeätä.\n\nKatsoin häneen pitkään. -- Noinko sinä --, sanoin matalalla\näänellä. Silloin hän hellitti otteensa ja lensi punaiseksi. Hän\nsopersi muutamia sekavia sanoja saiturista, joka tahtoo vartioida\naarretta, jonka viimeinkin löysi. Sitten hän äkkiä rupesi nauramaan\nja laskemaan leikkiä. Hän aikoi olla hyvin ritarillinen ja\nanteeksiantava. Entiset joutivat unhoon, koskivatpa ne ketä hyvänsä.\nHän ainakin oli valmis sivuuttamaan ja unohtamaan kaiken.\n\nOlin aivan ymmällä. En tiennyt mitä uskoa, mitä ajatella. Ensin\ntulista kiivautta, seuraavana hetkenä naurua ja leikinlaskua,\nasiassa, joka saattoi olla vaikka miten vakava hyvänsä.\n\nMikä Helmer oli oikea, mikä johti harhaan?\n\nTunsin suurta sisäistä hätää. Ja luulen, että katseeseeni nousi\ntuskaa. -- Sinä et saa Helmer, se on hirveätä!\n\n-- Ettäkö minä en tahdo sinua tilille, en aio vaatia tunnustuksia?\nSekö on kauheata? -- Hän nauroi taas vallattomasti kuin omasta\niloisuudestaan yltyvä leikinlaskija.\n\n-- Helmer, sinun täytyy koettaa ymmärtää minua. Minulle on kaikki\nelämässä täyttä totta. \"Jaa\" on \"jaa\" ja \"ei\" on \"ei\" _aina_.\nSellainen oli isä. Ja sellainen olen minä. Kun jokin on sanottava, on\nse sanottava.\n\nHelmer lakkasi nauramasta, tarttui molempiin käsiini ja suuteli\nniitä. Hän oli kuin katuva lapsi. Tunsin sen. Mutta en vastannut\nhyväilyyn. Minun täytyi ensin puhua.\n\nPuhuin matalalla äänellä, lyhyesti, luullakseni keskitetysti kuin se,\njoka tietää mitä tahtoo saada sanotuksi.\n\n-- Olimme kerran olleet isän kanssa virkistysmatkalla. Me asetuimme\nsaaristoon, suureen kylään, jossa oli useampia koteja kesävieraille.\nSiinä vieraskodissa, jossa me asuimme, oli muiden vieraiden joukossa\nnuori herra, johon isä suuresti mielistyi. Hän oli kirjailijanalku\nja piti kaikenlaisista keskusteluista. Isä ja hän joutuivat yhtenään\npitkiin puheisiin. Siten tutustuimme mekin. Hän soitti myöskin\nhyvästi. Kun yhdessä istuimme vieraskodissa, soitti hän tavallisesti\nkappaleen toisensa jälkeen. Kuuntelin sitä, mitä hän sanoi soitollaan\nja sitä, minkä hän puki sanan muotoon, ja kaikki oli minusta\nyhtä kaunista. Minä olin silloinkin ujo ja mahdoton ulkonaisessa\nesiintymisessäni, mutta ajatuksin elin omaperäistä elämää, ja\najattelun tietä oli minulle helpompaa kuin muuten päästä kosketukseen\nympäristöni kanssa. Siihen ajattelun maailmaan, jossa isä ja minä\nelimme, eivät oikeastaan muut koskaan pyrkineetkään. Se tuntui olevan\nheille vieras. Mutta tämä yksi tuli sinne kuin kotiinsa. Sentähden\nmekin ihan tietämättämme tulimme tutuiksi kuin omaiset. Omaiselta hän\ntuntui. Muusta minä en ollutkaan selvillä.\n\nMutta kerran -- me olimme silloin huviretkellä ja olin eksynyt\nharhaillessani yksin metsässä -- tapasi hän minut aivan yksin ja\nhuomasin pian olevani hänen sylissään. Olin siihen asti elänyt\nunelmaelämää. Ja jos hän olisi unelmien utuisilla mailla hiljaa ja\nhellävaroen lähennellyt, uskon että kohtaloni olisi muodostunut\naivan toisenlaiseksi. Mutta hän ei tullut siten. Hän tuli rajuna,\nkatse täynnä paloa. -- -- Minä en oikeastaan ymmärtänyt mitään,\nmutta minä pakenin kuin henkeni edestä. Ja minä vapisin kauan, sillä\nminä olin nähnyt jotain minkä olemassaolosta en ollut uneksinutkaan.\nMe matkustimme isän kanssa seuraavana päivänä kenenkään tietämättä\nlähdöstämme. Ja olisin kai unohtanut koko asian, jollei se olisi\npannut minut kerta toisensa jälkeen tutkimaan ja penkomaan omaa\nolemustani.\n\nMiksi olin tällainen? Miksi oli kaikki, minkä hän ennen oli antanut\nja mikä minusta oli ollut kaunista ja suuriarvoista, nyt kuin kulon\nkärventämää?\n\nMiksi en voinut punnita ja selvitellä tätä asiaa, kuten kaikkea, mitä\nsitä ennen olin kokenut? Miksi ratkaisi tässä suhteessa tunteeni\nehdottomasti ja jyrkästi?\n\n-- En tiedä, jatkoin yhä hiljaa, sanoisivatko muut tätä\nluonnottomaksi. En tiedä sitäkään, ovatko muut toisenlaisia. Minä\nen tunne ihmisiä. En miehiä enkä naisia. Mutta minä tunnen, että\ntahdon joka asiassa olla täysin rehellinen sinulle. _Sinun_ täytyy\ntietää, minkälainen kaikkein sisin olemukseni on -- olipa se sinulle\nmieluinen tai vastenmielinen. Sinun täytyy tietää, että minussa on\njotain avutonta, kylmää ja kovaa...\n\n-- Kovaa? Ei tuhat kertaa ei! Sinä olet kuin pieni villainen lammas.\n-- Helmer tahtoi uudelleen suudella käsiäni, mutta estin sen. Tunsin\nvieläkin suurta sisäistä hätää.\n\n-- Sinä et saa! Sinun täytyy kuunnella. Katso, minussa on kovaa\nsiitäkin syystä, että olen ajattelun ihminen, en tahdon, en toiminnan\nenkä tunteen. Minun täytyy ajatella ja sitä tietä päästä selvyyteen\nitseni ja toistenkin suhteen. Mikään ei ole minussa välitöntä.\nRakkauteni riippuu siitä, että voin uskoa ihmiseen, kunnioittaa ja\nymmärtää häntä.\n\n-- Ja sinä tahdot kertoa minulle, millainen olet, jotta rakkaus\nminussakin nousisi \"ajattelun\" tuloksena? -- Kuulin ilveilyä Helmerin\näänestä. Silmissä oli oikein poikamaista vallattomuutta.\n\n-- Ei, ei! Kyllähän minä sinut tiedän. Sinä olet toisenlainen. Mutta\njuuri siitä syystä. Ettet vain pettyisi suhteeni.\n\n-- Tahdotko jossain suhteessa peräytyä?\n\nSuoristauduin. Katseeni painui rehellisenä ja väistämättä Helmerin\nkatseeseen. -- Helmer, minkä teen, sen teen minä kokonaan. Jos\nminussa on sellaista, jota minussa sinun vaimonasi ei pitäisi olla,\nniin minä kasvatan ja kuritan itseäni kunnes muutun. Tulen olemaan\nankara sinulle -- sillä minä tahdon rakastaa hyvän voitolle sinussa,\nmutta minä aion olla ankara myös itsellenikin. Ymmärrätkö?\n\n-- Sinä ihana, ihana! -- Helmer likisti minut yhä lähemmäksi itseään.\nHänen äänessään värisi palvovaa tunnetta.\n\nSilloin täytti suuri, ihmeellinen ilo sisimpäni. Kumarruin Helmerin\npuoleen, kiersin käsivarteni hänen kaulaansa ja kuiskasin hiljaa: --\nEhkä minussa sittenkin on vähän todellista naista. Sinun rakkautesi\ntekee minut niin onnelliseksi.\n\nKotona Suomessa, syysk. 25. p:nä.\n\nOlen kuin unta näkeväinen. Kihlajaismatkamme on vihdoinkin päättynyt\nkestettyään lähes puoli vuotta. Ensin pidätti meitä Italia, sitten\nSveitsi, Saksa ja lopulta -- maailmansota.\n\nJouduimme sen johdosta kärsimään paljonkin, vaikka hävettää siitä\nmainitakaan, kun ajattelee mitä nykyään miljoonat kärsivät.\n\nKaikesta huolimatta kärsin vielä fyysillisesti tuon matkan\nseurauksista. Luulin, että ne vain olivat kajonneet hermoihini tai\nettä kaikki oli pelkkää väsymystä. Mutta lääkäri sanoo sydämeni siitä\nkärsineen. Olen usein niin heikko, että tuskin pysyn pystyssä. Ja\nkuitenkin hommailen nyt -- häitä.\n\nOlen vakavasti puhunut Helmerille sekä häitten siirtämisestä että\nmahdollisesta purkamisesta, mutta hän ei ole sellaista puhetta\nkuulevinaankaan. Hän tahtoo viettää häitä niin pian kuin mahdollista.\nHän vakuuttaa silloin vasta tulevansa todella uudeksi ihmiseksi ja\nponnella voivansa ruveta työhön.\n\nMinusta sopisi hänen nyt ajaa sitä asiaa ja odottaa. Mutta Helmer\nsanoo, että se on hänelle mahdotonta. En tietysti niin ollen voi enkä\ntahdo itsepintaisesti pysyä omalla kannallani.\n\nOlemme siksi erilaiset, että minun -- jos todella tahdon auttaa\nHelmeriä -- vähintään yhdeksän kertaa kymmenestä täytyy luopua siitä,\nmitä itse tahtoisin. Ja se ainoa kerta kymmenestä, jolloin hänen\ntäytyy luopua omista toiveistaan, tulee sittenkin hänelle tuntumaan\nehkä suuremmalta uhraukselta kuin minulle nuo yhdeksän kertaa.\n\nSamana iltana.\n\nOlin kirjoittamassa Helmerin tullessa. Kohta kun avasin oven, näin\nettä asiat olivat huonosti. Helmer oli vilustunut. Silmät ja nenä\nvuotivat ja mieli oli maan tasalla.\n\nLaitoin hänelle teetä vattuhillon kanssa ja peitin hänet sitten\nsohvalleni. Kukaan ei huolehdi hänestä hänen asunnossaan. Ja hän on\nlapsi, jonka täytyy saada tuntea, että häntä ajatellaan ja että häntä\npidetään hyvänä. Hän on ikänsä ollut äiditön. Hänen sisimpänsä velkoo\nnyt hellyyttä elämältä.\n\nSaatuani hänet iloisemmalle mielelle näytin hänelle, mitä olin\nkirjoittanut. Hän nauroi ja hyväksyi täydesti kaiken. Siitä näin,\nettä hänellä kuitenkin on itsetuntemusta, ja se ilahdutti minua.\n\nMuuten hämmästyin hieman sitä, että hän otti sen vain hauskalta\npuolelta. Mutta hänellä on ihmeellinen kyky kevyesti suhtautua\nkaikkeen -- lukuunottamatta tuollaisia pieniä, persoonallisia\nkieltäymyksiä tai pettymyksiä kysyviä seikkoja. Hänen kepeä\nselviytymisensä asioista voi olla erinomaisena vastapainona omalle\nperustuksiin pyrkivälle, raskaalle ajattelulleni.\n\n26. p. syysk.\n\nHelmerin nuha on tänään parempi ja mieliala siitä syystä myöskin.\nPientä äidillistä hemmottelua hän kuitenkin tänäänkin kaipasi. Hän\npaneutui heti tultuaan luokseni sohvalleni pitkäkseen ja pyysi\nlämmintä peitettä päälleen. Sitten piti minun asettua sohvan nurkkaan\nja pidellä hänen päätään sylissäni. Mikään muu päänalunen ei ollut\nhänelle kyllin mukava.\n\nSivelin tietysti myöskin syliini painunutta päätä, mutta hymähdin\nhieman ajatellessani voimakkaampaa sukupuolta ja muutamia sen\nominaisuuksia, joihin jo olen Helmerin kautta tutustunut.\n\nSitten ajattelin taas Helmerin orpoutta, ja se teki käteni äidillisen\npehmeäksi.\n\nIkävä kyllä tulivat sitten häämme puheeksi. Helmer tahtoi saada\npäivän määrätyksi ja myöskin päättää kaikenlaisista ulkonaisista\nseikoista.\n\nPäivästä sovimme pian. Koska ei Helmer suostu pitempiaikaiseen\nlykkäykseen, on minusta turha vitkastella. Häiden vietosta meidän\nsitävastoin oli vaikea sopia. Minulle se päivä eräässä suhteessa\ntulee olemaan hyvinkin raskas. Soisin siitä syystä, etteivät mitkään\nulkonaiset seikat tekisi isän poissaoloa minulle tavallistakin\ntuntuvammaksi.\n\nMinusta olisi tästäkin syystä hauskinta, jos vain kaikessa\nhiljaisuudessa menisimme vihille ja papin luota kotiimme. Mutta\nHelmer on lohduton tästä ajatuksesta. Hän sanoo, että tärvelen hänen\nelämänsä ainoan juhlapäivän, jollen tahdo viettää sitä todellisena\nilojuhlana.\n\n-- Muistatko noita yhdeksää kertaa ja sitä yhtä, josta itse\nkirjoitat, sanoi hän rajusti syleillen ja suudellen minua. -- Tämä on\nyksi niistä yhdeksästä.\n\nSuostuin tietysti lopulta. En tahdo hänen ainoaa juhlapäiväänsä\ntärvellä. Sehän on kuin köyhän miehen ainoa karitsa.\n\nMeidät vihitään kirkossa ja sitten on pienet kutsut ... hotellissa.\nSinne kutsumme enimmäkseen Helmerin tuttavia. Se on ainoa\nlohdutukseni. Muuten tuntuu häitten vietto minusta suoraan sanoen\nmelkein liian suurelta uhraukselta. Se on minulle suorastaan suuri\nfyysillinenkin ponnistus. Ja toisekseen tuottaa ilojuhla näinä\nmaailmansodan raskaina aikoina minulle ihan sisäistä kipua. Mutta\ntahdon ajatella _Helmeriä_.\n\nMyöhemmin.\n\nHelmerin lähdettyä luotani istuin kauan katsellen valokuvaa, jonka\nhän otti itsestään Roomassa kohta kihlauksemme jälkeen. Hän on siinä\nloistavan iloinen. En kuitenkaan ajatellut sitä. Toistelin itselleni\nhänen sanojaan: Hylystä teet sinä ihmisen, hyvän, onnellisen,\nkykenevän ihmisen...\n\nTahdon ajatella suurta tehtävääni, jotten takertuisi muistelemaan\nomia pieniä uhrauksiani.\n\n28. p. syysk.\n\nLuen nykyään uudelleen parasta mitä maailmankirjallisuudesta olen\nlukenut rakkaudesta. Ja luen sitä nyt toisella tavoin kuin ennen,\nsen huomaan ilokseni. Mutta joskus hymyilen ajatellessani, että olen\ntällainen auttamaton teoreetikko, joka yksin kihlausaikanaankin\nopettelee rakastamista -- maailmankirjallisuuden avulla!\n\nAivan teoreettista se ei sittenkään taida olla, sillä vaikkei se\nennen ole kuulunut tapoihini, tapaan itseni nykyään usein itkemässä\nlukiessani ylevistä, voimakkaista teoista, joita suuri rakkaus on\nkypsyttänyt.\n\nOn mieltä nostavaa, että tuollaisia tunteita on olemassa ja että itse\nsaan omissa pienissä oloissani pyrkiä toteuttamaan sitä, mikä on näin\nsuurta ja ylevää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLokak. 16. p. 1916.\n\nOn häittemme toinen vuosipäivä.\n\nHelmer herätti minut painamalla käsiini suuren kimpun krysanteemeja.\nHän oli edellisenä iltana poiminut ne puutarhastamme. Me asumme\nnimittäin nyt maalla ja olen siitä ylen onnellinen.\n\nViime vuonna oli Helmerillä konttorityötä Helsingissä. Mutta se\ntyö ei sovi hänelle. Hän ei ole kyllin säntillinen \"ei tarpeeksi\njärki-ihminen\", sanoo hän itse.\n\nMeillä ei ole varaa aina vain kuluttaa ansaitsematta mitään. Olen\nnyt saanut Helmerin innostumaan ajatukseen, että hänkin rupeaisi\nsuomentamaan. Ja sitä työtä voi tehdä maalla yhtä hyvin ja\nparemminkin kuin kaupungissa. Maalla tulee elämä sitäpaitsi paljon\nhuokeammaksi. Olen siksi äärettömän iloissani siitä, että olen saanut\nHelmerin tänne maalle.\n\nEn arvannut edeltäkäsin, että samalla itsekin saisin suuren\nilonaiheen jokapäiväiseen elämääni. Sain puutarhan, suuren vanhan\npuutarhan, josta kukaan ei ole vuosikausiin välittänyt ja jonka\nomena-, kirsikka- ja pähkinäpuut, havisevat haavat, juhlalliset\nkuuset ja monet vanhat kukkapenkit nyt ovat alituisena ilonani.\n\nEn jaksa siellä paljon hommata. Mutta huolenpito siitä ja se\nvähäinen, jota itsekin voin tehdä, on minulle suureksi iloksi.\n\nHumiseva puutarhani antaa minulle hieman sitä, mitä ennen hiljaiset\nhetket isän luona. Sinne menen, kun tarvitsen hiljaisuutta ja\nsisäisten voimien keskittämistä. Helmerin kanssa elän hänen elämäänsä.\n\nNe kukat, jotka hän aamulla painoi syliini, tuntuivat melkein kuin\nisän tervehdykseltä. Ajattelikohan Helmer sitä niitä antaessaan?\n\nParhaimman juhlailon antoivat minulle kuitenkin Helmerin iloiset\nkasvot.\n\nNämä kaksi vuotta eivät ole menneet aivan hukkaan.\n\nMitä tulee vaikutukseeni, en voi kehua tuloksista.\n\nOlin ehkä siinäkin suhteessa elämää kokematon ja lapsellinen. Vanhaa\nihmistä ei ole helppo kasvattaa -- ei edes sellaista lasta kuin\nHelmer.\n\nMarrask. 28. p.\n\nJoulu on tulossa. Syksy on ollut sateinen ja pimeä kuten\ntavallisesti. Tänä vuonna olen siitä kuitenkin kärsinyt enemmän kuin\nennen. Mieleni on usein painuksissa. Kaipaan puutarhaani. Se on\npaljas ja riisuttu. Sen kukat ovat kuolleet. Sen pikku lintuset ovat\npoissa. Se on vaitelias, köyhtynyt, mutta kohtaloonsa alistuva.\n\nOnko se kuva itsestäni?\n\nJouluk. 12. p.\n\nEnnen ajattelimme joulun lähetessä aina isän kanssa sitä, miten\nvalmistaisimme joulu-iloa sille pienelle piirille, joka oli meidän\nulottuvillamme. Minä sain tavallisesti tehdä ehdotuksia, isä tarkasti\nja täydensi niitä. Meillä oli molemmilla iloa siitä. Ja paitsi\ntuttavapiiriämme koetimme Pelastusarmeijan ja eräitten järjestöjen\navulla päästä sellaistenkin luo, joita emme olisi muuten saavuttaneet.\n\nEi koskaan johtunut mieleenkään rajoittaa näitä menoja. Isä oli\ntällaisissa tapauksissa runsaskätinen ja minulla oli se tunne, että\ntällaiseen aina oli ja täytyi olla varaa.\n\nTänä jouluna tunnen ensi kertaa, että täytyy kieltäytyä antamisenkin\nilosta, siksi että elämiseen menee niin paljon ja kaikki vain yhä\nkallistuu.\n\nTämä kokemus tekee kipeätä -- siitäkin syystä, etten ymmärrä, miten\njärjestää elämäämme.\n\nHyvät toiveeni suomennostöistä ovat rauenneet. Alussa oli Helmer\noikein huvitettu siitä ja meillä oli iloisia työpäiviä, joiden\njälkeen virkistin Helmerin mieltä hyvällä kakulla, hillolla tai\nmuulla sellaisella, jolla äiti koettaa edistää lasten ahkeruutta.\n\nMeillä oli hupaisia hetkiä yhdessä ja toiveeni olivat valoisat. Mutta\nkun minä, joka olen tehnyt tällaista työtä ennenkin, vähän korjailin\nHelmerin työtä, harmistui hän. En sitten enää yrittänytkään. Ja\nluulin että taas kaikki luisti hyvin eteenpäin. Mutta kun Helmer\npari viikkoa takaperin lähetti kustantajalle käännöksen, johon hän\noli pannut paljonkin työtä, tuli se takaisin. Käännös oli huono ja\nkustantaja ilmoitti, ettei hänellä enää ole mitään työtä Helmerille.\n\nEn ymmärrä miten elämämme vastaisuudessa on järjestettävä. Pitäneekö\nmeidän muuttaa takaisin kaupunkiin, jotta kielitunneilla voisin\nansaita lisää siihen mitä käännöstyöstä saan?\n\nIsän minulle jättämä perintö, joka tuntui minusta suurelta, on\nmonesta syystä jo kutistunut kokoon. Kaikki kallistuu. Mitä on\ntehtävä?\n\nTammik. 14. p. 1917.\n\nEmme sittenkään muuta takaisin kaupunkiin. Saan vielä nähdä vanhan\npuutarhani elpyvän uuteen eloon. Saan nähdä sen kantavan helmassaan\nkeväistä toivoa. Saan kuulla kotiin palanneiden muuttolintujen\nliverrystä ja heikkoa piiperrystä pehmeästä pesästä.\n\nKuvastaako vanha puutarhani taaskin omaa elämääni?\n\nHuhtik. 9. p.\n\nEn enää kanna huolta taloudellisesta toimeentulostamme. Tavallaan\nsiihen nyt olisi entistä enemmän syytä, ja sittenkin olen nyt\nrauhallinen ja huoleton. Raha merkitsee minulle tätä nykyä vähän tai\nei mitään. Sisimpäni on kuin kohotettu olevaisuuden yläpuolelle.\nMikään ei minuun satu, mikään ei minua liikuta, -- jossain määrin\nehkä siksi, etten _tahdo_ antaa järkyttää itseäni, mutta enin siitä\nsyystä, että elän itseni ja kaiken ulkonaisen yläpuolella.\n\nEllei näin olisi, olisi elämä minulle nykyään sietämätöntä. Olen\noikeastaan tehnyt ehdottoman konkurssin.\n\nEn ole onnistunut enkä tule koskaan onnistumaan siinä, minkä asetin\nelämäni päämääräksi. Nyt sen tiedän.\n\nEn voi vaikuttaa Helmeriin, en missään suhteessa. Ja onnelliseksi\nteen hänet vain siinä määrin kuin kaikessa mukaudun hänen tahtoonsa\nja varaan hänelle tarpeeksi rahaa kaikkeen, mitä hänen mielensä tekee.\n\nTällainen elämä on kokonaan ristiriidassa oikeuskäsitteitteni kanssa.\nMinun pitäisi siitä syystä nyt oikeastaan olla aivan epätoivoissani.\nMutta tämäkin tuntuu minusta nyt toisarvoiselta.\n\nTai erehdynkö itseni suhteen? Johtuuko rauhallisuuteni siitä, että\ntoivon pian ehkä siirtyväni ajan ristiriidoista.\n\nTeen itselleni vääryyttä, jos sanon toivovani sitä. En ole niin\nitsekäs, että tahtoisin päästä elämäni vaikeuksista ja jättää lapseni\ntänne äidittömyyden katkeruutta tuntemaan.\n\nEn oikeastaan toivo mitään, en elämää enkä kuolemaa, en itselleni\nenkä lapselleni. Minulla on vain hyvä olla tiedossa, että paras on\nniin kuin käy.\n\nEn usko, että elämä tai kuolema riippuu ihmisistä tahi sokeasta\nsattumasta. Kaikella on tarkoituksensa. Ja elämän kulkua johtaa\ntahto, joka tähtää siihen, mikä sisäiseen kehitykseemme nähden on\nkorkeinta. Pienet, toisarvoiset ajalliset seikat eivät vaikuta tuohon\nsuureen, pyhään Tahtoon. Se tähtää horjumatta iäisyysarvoihin. Tämä\nvakaumus tekee minut levolliseksi. En tätä tutkistele, en pohdi.\nLepään vain siinä.\n\nAinoa asia tai ajatus, jossa todella _elän_, on lapseni sisäisen\n\"minän\" kehitys. Jos minulla on jotain tehtävää elämässä, koskee se\ntätä. Tämä on ainoa, mikä nyt on minulle tärkeää ja oleellista. En\ntiedä, missä määrin äiti voi vaikuttaa lapseensa, mutta sen tiedän,\nettä jos tässä ihmistahto jotain voi, tulee lapseni ihmiseksi, joka\nrakastaa totuutta ja oikeutta.\n\nTätä ajatellen teen päivittäin parannusta sekä omasta että Helmerin\npuolesta. Minä en sääli enkä hemmottele meitä ajatuksissani. Minä\nikäänkuin kokoan tajunnassani kaikki virheemme eteeni ja puhelen\nlapselleni: Katso, tällaiseksi et sinä rakkaani saa tulla.\n\nMenen kevättoiveita humisevaan puutarhaani. Kuuntelen siellä\nsirkuttelevia lintuja, kerään keväistä päivänpaistetta koko\nolemukseeni, ajatellen kaikkea sitä, mikä on hyvää ja kaunista ja\njosta olen saanut osaa elämässäni, ja taas puhelen lapselleni: Tämä\non sinua varten kaikki, että sinä tulisit hyväksi, onnelliseksi,\naurinkoiseksi lapseksi ja kerran ihmiseksi, joka rakastaa ja tekee\ntotuutta.\n\nHuhtik. 14. p.\n\nMinä en tunne mitään suurta valtavaa iloa äidiksi tulemisesta, ja\nsiitä olen tavallaan pahoillani. Pelkään tässäkin suhteessa olevani\ntoisenlainen kuin muut naiset.\n\nJa kuitenkin on tämä mielestäni ainoa todella _suuri_ kokemus\nelämässäni. Kaikessa muussa ovat kokemukseni enemmän tai vähemmän\nkoskeneet _itseäni_. Tässä olen _minä_ häviävä sivuasia. Olen\nolemassa vain toista olentoa varten. Ja tuon toisen ilmestyminen\nelämään on minulle -- aivan objektiivisesti ajatellen -- jotain niin\nsuurta ja ihmeellistä, että sitä syvimmällä hartaudella palvon.\n\nTässä mielessä ja näillä sanoilla tahdon päättää päiväkirjani.\n\nEn yleensä mielelläni usko ajatuksiani paperille. Olen kirjoittanut\nvain joskus oman mieleni kevennykseksi ja omien ajatusteni\nselvittämiseksi. Uskon, että päiväkirjani nyt loppuu tähän,\njoko siksi, että olen ajallisen taipaleeni päässä tai -- siinä\ntapauksessa, että kävisi toisin -- siksi, että minulla on elävä\nolento, jolle puhelen mieluummin kuin päiväkirjalle.\n\nHelmik. 14. päivänä 1920.\n\nVastoin luuloani pääsee päiväkirjani vielä nousemaan kätköpaikasta,\njossa se on ollut lähes kolme vuotta.\n\nOlemme taas ulkomailla -- ensi kertaa kihlajaismatkamme jälkeen.\nPannessani tavaramme kokoon löysin tämän päiväkirjani ja pistin\nmukaan.\n\nOlemme nyt Etelä-Saksassa ja Helmer on luvannut viipyä täällä\nsenverran, että saan hieman levähtää.\n\nBerliinissä olimme kokonaisen viikon. Mutta siellä oli kauheaa.\nHelmer osti suunnattomasti tavaraa sekä itselleen että pojalle\nja minulle. Juoksin kaupoissa hänen kanssaan, kunnes olin aivan\nnääntymäisilläni. -- Illoin oli hän myöhään milloin missäkin,\nenimmäkseen mikäli tiedän erilaisissa ravintoloissa.\n\nBerliinistä matkustimme Dresdeniin. Siellä ei meillä ollut\ntoimitettavia ostoksia, mutta siellä oli paljon musiikkia ja ihania\ntauluja.\n\nHelmer tahtoi kuitenkin pian jatkaa matkaa. Olemmekin senjälkeen\nkäyneet jos kuinka monessa kaupungissa, kunnes viimein jouduimme\ntänne.\n\nNäin eräästä asuntolaluettelosta, että matkailijakoti, jossa nyt\nolemme, on halvimpia ja kuitenkin kohtalaisen hyvä. Helmer suostui\ntulemaan tänne ja saimmekin heti paikalla huoneen. Se on siisti ja\nrauhallinen. En vielä tiedä minkälaista täällä muuten on. En ole\nnähnyt mitään enkä ketään. Leo ja minä olemme nukkuneet kilvan. Olen\npohjattoman väsynyt.\n\n15. päivänä.\n\nEilen tutustuin hieman täällä asuviin ihmisiin. Pojan nukuttua\nmenimme nimittäin Helmerin kanssa syömään illallista suureen\nseurustelu- ja ruokasaliin.\n\nNäin, että Helmerin katse hetken arvostelevasti kiersi huonetta. Hän\npani siellä olevat vaakaan ja teki sen perustuksella valintansa.\n\nSalin vasemmanpuoleisella seinällä oli rivi nauloja, joissa\nriippui erilaatuisia saksalaisia sanomalehtiä, kukin pidinpuikkoon\nkiinnitettynä. Helmer valitsi niistä muutamia itselleen ja haki\nsitten meille paikat huoneen perällä olevan pöydän ääressä, jossa\nistui vanha valkopartainen herrasmies -- kaikesta päättäen hienoin\nkoko seurueessa.\n\nHelmerin esittelyyn vanhus vastasi huomattavasti ilostuen puhetoverin\ntoivosta. Vilkas puhelu alkoikin kohta heidän välillään. Helmer\nkertoi olevansa myöhästyneellä \"häämatkalla\". Maailmansodan\npuhkeaminen oli näihin asti tehnyt sen mahdottomaksi.\n\nValkopartainen vanhus oli paljon läheisemmällä tavalla joutunut\nkosketukseen sodan kanssa. Hän oli syntyisin saksalainen, mutta\noli oleskellut kolmekymmentä vuotta ulkomailla. Oikeastaan hän oli\nasunut Italiassa, joskin hän sieltä yhtenään oli matkustellut eri\nosiin maailmaa. Hän oli antanut avustusta maantieteellisiin teoksiin,\noli ottanut valokuvia erilaisia julkaisuja varten ja tehokkaasti\nvaikuttanut Baedeker-opaskirjojen syntymiseen. Sodan alkuaikoina hän\noli Italiassa löytänyt turvapaikkansa ruhtinas Bulowin huvilassa,\nmutta kun sitten Italia yhtyi ympärysvaltoihin, täytyi hänen lähteä\nmaasta ja kohta sen jälkeen takavarikoitiin koko hänen omaisuutensa.\nHänen oli nyt pakko viettää mitä vaatimattominta elämää, kunnes hänen\ntaloudellinen asemansa selvitettäisiin.\n\nHuomasin, että Helmerin korvat herkistyivät hänen kuullessaan\nruhtinas Bulowin huvilasta. Hän viskasi minulle hätäisen\nsyrjäkatseen. Se koski pukuani. Olemme tällaisissakin asioissa kovin\nerilaiset, Helmer ja minä. Puku, varallisuus, yhteiskunnallinen asema\nmerkitsevät Helmerille suunnattoman paljon, yksilö luonteineen vähän.\n\nSisintäni vihlaisee aina kipeästi tehdessäni tällaisia huomioita.\nEtsin ikävöiden hyvää, herkkämielistä Helmeriä, jota rakastin.\n\nVanhan herran yhä jatkaessa kertomustaan kuuntelin toisella korvalla\nmuiden huoneessa olevien puheita.\n\nMuuan nuori mies oli nähtävästi äskettäin tullut paikkakunnalle ja\nsaanut viran ulkomaisena kirjeenvaihtajana suuressa liikekonttorissa.\nSodan aikana oli hän ollut länsirintamalla. Hän kertoi sekä\nnykyisestä työstään että sotakokemuksistaan. Silloin tällöin hän\ntarmokkaasti painoi kokoonpuristetun nyrkin pöytään. Ryhti oli\nsotilaallinen ja katse terästä. Hän oli minusta kuin ihmismuotoon\npukeutunut saksalaisen uhrivalmiuden ja tahdonjäntevyyden ilmaus.\n\nHänen puheensa joukkoon tuli kuitenkin odottamatta muutama lauhkea\nsana äidistä, joka oli leski. Pieni eläke oli ennen hädin tuskin\nriittänyt äidille. Nyt kaiken kallistuttua se ei riittänyt mihinkään.\n-- Hihna on vedettävä tiukemmalle, nuorukainen kiristi samalla, ehkä\nhuomaamattaan, oman pukunsa vyötä. -- Elämä ei ole herkuttelua eikä\nlaiskanpäivien pitoa. Bismarckin, Fredrik Suuren ja Kantin kansa\nnäyttää vielä, mihin se pystyy työssä ja uhrivalmiudessa!\n\nNuoren miehen katse säkenöi isänmaallista innostusta ja lujaa\nteräksistä tahtoa.\n\nAjattelin taas Helmeriä. Suuri ikävä täytti sisimpäni.\n\nSe, jonka kanssa nuori mies puheli, tuntui oikealta\n\"tietosanakirjalta\". Kuulin hänen tuontuostakin toistavan Saksan\nsuurmiesten lauselmia ja kertovan heistä. Sodasta hänellä myöskin\noli järkkymättömän selvät mielipiteet. Hän kävi rajusti silloisen\nhallituksen ja etenkin keisarin kimppuun. Nuori mies raivostui siitä.\n\"Te olisitte tietysti hallinnut paremmin, tietysti, tietysti\", ivaili\nhän.\n\nPolitiikka ei juuri huvita Helmeriä, mutta panin merkille, että\nhän useamman kerran vilkaisi jutteleviin. Hän kai näki, että\n\"Tietosanakirjan\" kauluksesta ja kalvosimista olisi voinut kaapimalla\nkaapia likaa.\n\nOliko sekin \"sodan jälkiä?\" Ja ehkä sekin, että tuolla ovensuussa\nistui pieni, eriskummallinen olento, lähinnä muistuttaen\nkokoonkäpristynyttä, kurttuista tonttu-ukkoa, joka saattoi olla hyvä\nolemassa, mutta joka ei oikeastaan sopinut näyteltäväksi ihmisten\nilmoilla...\n\nSamassa \"tonttu-ukko\" nousi. Nimelleen sopivan äänettömästi\nluikahti hän ovesta ulos käytävään. Minäkin tein lähtöä, kumarsin\n\"italialaiselle\" ja kiiruhdin vanhuksen jälkeen. Porraskierteessä\nsaavutin hänet.\n\n-- Antakaa anteeksi, mutta olisi hauska tietää, asuuko täällä\nenimmäkseen täyshoitolaisia, vai tuleeko tänne yhtä usein tavallisia\nmatkailijoita.\n\nVanhus näytti hämmästyvän. -- Molempia, molempia, toisti hän.\nVanhuksen pää tutisi, mutta silmät kiiluivat ystävällisesti ja\niloisesti.\n\n-- Tekin olette täyshoitolainen, vai oletteko ehkä matkustava kuten\nme? jatkoin tiedusteluani.\n\nHän säpsähti huomattavasti. Katseeseen tuli kuin arkuutta. -- Olenhan\nminä täyshoitolaisena. Vaikka ei oikeastaan pitäisi. Tässä talossa on\ntoinenkin puoli -- köyhälistön. Siellä pitäisi minun olla. Ei täällä\nkannattaisi. Ja minä olen vain vanha maalarimestari. Mutta minkä\ntähden te kysytte?\n\nJäin vastausta vaille. Olin oikeastaan vain tahtonut päästä puheisiin\nhänen kanssaan. Siten olin tullut kajonneeksi arkaan kohtaan. Ja nyt\nhävetti. Mutta ukko katsoi minuun lempeästi kuin ystävään.\n\n-- Nykyään eivät ihmiset kysy, sanoi hän harvakseen. -- Kukin\najattelee vain sitä, miten itse pääsisi eteenpäin.\n\n-- Oletteko te yksin -- ehkä sodan johdosta? tiedustelin entistä\nrohkeammin.\n\nVanhuksen kasvoille painui pimeä varjo. Huulet alkoivat väristä ja\nnytkähdellä. -- Ei niistä jaksa kertoa, sanoi hän viimein hitaasti.\n-- Ehkä kuitenkin toisen kerran. Te olette ensimmäinen vieras, joka\nkysyy. Teillä on niin ystävälliset silmät.\n\nHän jatkoi matkaansa, minä samoin. Mutta sota, \"tonttu-ukko\" ja se\n\"köyhälistön puoli\", josta hän oli puhunut, valvottivat minua kauan.\n\n17. päivänä.\n\nSeuraavana aamuna tullessani poika käsivarrella alas portaita tuli\ntonttu-ukko vastaan. Nähdessään lapsen pysähtyi hän siihen paikkaan\nja hänen vanhat silmänsä, jotka useimmiten olivat kuin puoliummessa,\nrevähtivät selko selälleen. -- Teillä on lapsi, lapsi, änkytti hän.\n\n-- Tällainen punainen pulloposki, täyttää pian kolme vuotta,\nesittelin iloisesti.\n\n-- Niin, niin, niinhän ne lapset, soperteli ukko. -- Niin ne ennen\nmeilläkin...\n\n-- Te olette lapsirakas!\n\n-- Lapsirakas! Hän hymähti omituisesti. -- Armollinen rouva, kun\non yksi ainoa koko avarassa maailmassa -- yksi ainoa pidäke...\nHänen alaleukansa vavahteli ankarasti kuin esiinyrittävää itkua\ntorjuakseen. Silmiin nousi kostea kiilto.\n\nHelmer tuli samassa katsomaan, missä viivyin. Kahvi odotti. Toiset\nolivat kaikki juoneet kahvinsa, koskapa ei muita enää näkynyt\nsalissa. Sitä vanhaa, hienoa Italiassa asunutta herraakaan ei\nkuulunut, vaikka Helmer häntä jo kauan oli odottanut. Hän ei ehkä\nhuolinut seurasta, kun illalla olin esiintynyt niin arkisessa asussa,\npäätteli Helmer.\n\nHelmer puhui tästä pitemmältäkin. Syötin kahvissa liotettua korppua\npojalle, välillä ajatellen tonttu-ukkoa ja tuota \"köyhälistön puolta\".\n\nTunsin taas samaa kuin usein ennenkin. Olisi tehnyt mieli tutustua\ntuohon \"toiseen puoleen\", ottaa osaa heidän elämäänsä -- ei\nulkopuolelta tulleena, utelevana katsojana, vaan yhtenä heistä,\nyhtenä, joka kuitenkin olisi kyennyt tekemään karun elämän heille\nhieman valoisammaksi sen kautta, että itse oli saanut kasvaa hyvässä\nkodissa. Mutta taas oli estämässä sama kuin ennenkin: ujostutti.\n\nEn löydä tapaa, millä pääsisin kosketukseen ympäristöni kanssa.\n\nHelmerin lähdettyä kaupungille yritin kuitenkin. Johtaja Lingin\npuoleen en tahtonut kääntyä. Tämä olisi ehkä tarjoutunut näyttelemään\nminulle \"toista puolta\". Ja tuollainen \"katseleminen\", kun se koskee\npaikkoja, joissa on ihmisiä, on minua aina kammottanut. Ennen\nvanhaan, isän eläessä, kun joskus tein heikkoja yrityksiä päästäkseni\njonkinlaiseen työhön kanssaihmisteni hyväksi, olin joutunut\nsentapaisiin tilanteisiin. Minua kuljetettiin sekä lastenkodeissa\nettä sairaaloissa ja erilaatuisissa \"laitoksissa\". Ja aina\ntaistelin sen muille kai käsittämättömän tunteen kanssa, että minua\nkuljetettiin katsomassa erilaisia onnettomia ihmisiä.\n\nPäästäkseni tällaisista kokemuksista kiersin \"matkailijakotia\" sekä\nniillä molemmilla kaduilla, joiden varrelle se oli rakennettu, että\npihankin puolelta. Pihan puolella näin sisäänkäytävän, joka johti\n\"Yömajaan\". Se tarkoitti sitä \"toista puolta\".\n\nMenin takaisin kadulle portista, joka johti pääkäytävästä syrjässä\nolevalle kapealle takakadulle. Täällä rupesin poikaa talutellen\nhiljaa astumaan edes ja takaisin. Päiväkin sopi juuri siihen\npaikkaan, eikä liikettäkään ollut. Siinä oli pojan kanssa hyvä astua.\n\nKello oli sivuuttanut puoli 12. Ihmisiä alkoi saapua\npäivällisaterialle. Useimmat menivät suoraan \"Yömajaan\" kuin kotiinsa\nainakin. Jotkut näyttivät epäröiviltä, muuan kääntyi ovelta takaisin.\nHe olivat tietysti ensikertalaisia, joille paikka syystä tai toisesta\noli vastenmielinen.\n\nMuuan maalaisnainen, jonka tumma, yksinkertainen puku muistutti\njonkunlaista kansallispukua, jäi arvelevasti portille seisomaan.\nTullessani kohdalle kysyi hän, oliko armollinen rouva täältäpäin\nkotoisin ja tiesikö, mitä ruoka sisällä maksoi. Huomatessaan\nvastauksesta muukalaisen kävi hän uteliaaksi. Hän tahtoi tietää,\nmistä maasta olin kotoisin. Kaikilla muillahan nykyään oli hyvä olla.\nSaksalaisille yksin oli elämä kovaa. -- Tuollainen lapsikin, sanoi\nhän katsoen poikaan. Siinä katseessa oli kuin nälkää.\n\nOlisin sinä hetkenä suonut poikani posket vähemmän punoittaviksi.\n\n-- Olette maalainen, aloin vuorostani tiedustella.\n\nNainen tarttui kysymykseen kuin ystävällisesti ojennettuun käteen.\nHän oli ypö yksin tässä vieraassa kaupungissa. Ei ollut omaista ei\nedes tuttavia. Ja sydän oli kuitenkin pakahtumaisillaan kaikesta,\nmitä eteen oli sattunut.\n\nEhdotin, että yhdessä poikkeaisimme johonkin kahvilaan. Poika ei\njaksanut enää kävellä pitkälle. Hänen täytyi päästä nukkumaan. Mutta\nsitä ennen olisi hyvä saada jotain virkistävää. Pyysin saada tarjota.\n\nVaimon epäröinti poistui samassa, kun hän käsitti, että tahdoin\ntarjota. Hän pyysi saada kantaa poikaa. Ja kantaessaan puhui hän\nlakkaamatta. Kaikki mitä hänen oli täytynyt pidättää sisimmässään\nsiitä syystä, ettei ollut ketään, jolle puhua, purkautui nyt\nryöppynä. Sota, se kauhea sota ei ollut säästänyt hänenkään pientä\nkotiaan. Paljon siellä ei ollut otettavaa, mutta kaiken sen vähäisen\nse otti -- tavalla tai toisella. Yksi ainoa lapsista oli terve.\nToinen poika oli sydänsairas, oli ollut sitä pienestä pitäen. Ei\nhänestä sotaan olisi ollut, mutta veipä sota sittenkin. Sota-ajan\nhuono ruoka vei häneltä viimeisetkin voimat. Kotona maantöissä tuli\nmyöskin rasitusta liikaa, kun se ainoa terve oli poissa. Pellolla\nkerran -- kesken työn -- painui hän äkkiä maahan kuin laho puu, jonka\nyksi ainoa isku kaataa. Ja se terve meni tietysti sodassa. Useampia\nheitä ei ollutkaan. Sillä kohta sen sairaan synnyttyä oli isä\nsaanut halvauksen. Liikkumattomana hän oli maannut vuoteessa lähes\nkolmekymmentä vuotta. Hän eli yhä. Nuoret olivat poissa. Sellaistahan\nelämän meno oli...\n\nHän puhui hitaasti, yksitoikkoisella äänellä kuin se, joka on\ntottumaton ilmaisemaan tunteitaan. Kahvilan kohdalle tultuamme\nkeskeytti hän äkkiä puheensa. Näin katseessa nälkäistä odotusta.\n\nTilasin kahvia ja runsaasti hyvää, täyttävää leipää. Huomasin, että\nvieraani seurasi tilausta suurella jännityksellä, ja se lisäsi iloani.\n\nKertomisesta ei tullut mitään, ennenkuin kahvit oli juotu.\n\nSilloin yritti vieraani jatkaa kertomustaan, mutta poika oli käynyt\nuniseksi ja alkoi marista. Minun täytyi tehdä lähtöä. Mutta vieras\npyysi saada saattaa. Hän tahtoi kantaa poikaa. Samalla hän saisi\npuhua. Sisimpään oli sulloutunut niin paljon, että se ihan käin\nsalpasi henkeä.\n\nOtin kuitenkin itse pojan käsivarrelleni ja vaimo kertoi. --\nMaatilkun hoito oli käynyt hänelle kovin raskaaksi, kun ei ollut\nketään auttamassa ja kun muun työn ohessa oli liikkumaton, vuoteessa\nmakaava sairas hoidettavana. Eivät voineet naapuritkaan auttaa, kun\njoka paikasta olivat parhaat tekijät poissa. Siiloin syntyi ajatus,\nettä talo ehkä oli myytävä. Ja ostajakin ilmaantui. Tämä oli etäinen\nsukulainen, ja hän lupasi asettaa kaikki edullisesti avuttomiksi\njoutuneille. Piti siinä olla jokin sellainenkin ehto, että kauppa\noli muutettavissa ja ehdot viimeisteltävissä kahden vuoden\nkuluessa. Mutta elämä oli sen jälkeen kallistumistaan kallistunut\nja kiinteimistön arvo oli noussut ennen arvaamattomalla tavalla.\nSukulainen oli suurin voitoin myynyt talon eikä ottanut kuuleviin\nkorviinkaan puhetta toisten oikeuksista ja toisten hädänalaisesta\nasemasta.\n\nVaimo keskeytti puheensa ja pyysi toistamiseen poikaa kantaakseen.\nNäytin hänestä heikolta. Ja hän olisi mielellään kantanut enemmänkin,\nsanoi hän, sen puolesta, jolla oli ollut osanottoa ventovierasta\nvarten.\n\n-- Osanottoon on meillä jokaisella varaa, sanoin kun kiittäen\nojensin pojan vaimolle. Taisin samalla hymyillä ehkä hieman\nsurunvoittoisesti. Vaimo pani sen merkille ja katsoi ihmetellen\nminuun. Hän kai ajatteli, että ihminen, joka tuli pitkien matkojen\ntakaa vieraaseen maahan, oli rikas joka suhteessa.\n\n-- Me asumme nyt maalla, ei kaukana täältä. Pieni huonepahanen meillä\non, mutta ei tilaisuutta minkäänmoiseen viljelykseen. Sairaanhoidossa\nkuluukin aikani. Nyt tulin kuitenkin kuulemaan, eivätkö lakimiehet\ntiedä mitään neuvoa siinä talonkauppa-asiassa. Mutta turha oli\nvaiva. Eivät enää voi auttaa, kun asia ei alusta tullut paremmalle\nperustukselle.\n\nOlimme matkailijakodin portailla ja tahdoin ottaa poikani. Mutta\nvaimo tahtoi kantaa nukahtaneen lapsen perille asti. Hänellä oli\nvielä jotain kerrottavaa. Ja se oli ihmeen vuoksi valoisaa. Se olikin\nylläpitänyt hänen voimiaan kaiken aikaa.\n\n-- Katsokaa, miehelläni on veli, joka nuorena läksi Amerikkaan.\nHänelle kävi hyvin siellä ja miljoonien omistajaksi kuuluu hän\ntulleen. Hän ei ole kirjoittanut vuosikymmeniin. Emmekä mekään, kun\nei hän. Mutta viimein, kun olivat minulle sanoneet että pitäisi mennä\nkerjäämään, silloin päätin että nyt kirjoitan. Veli on kuitenkin\nveli. Ja nyt minulla on sitäkin asiaa tänne kaupunkiin, että tahdoin\nselvän osoitteen eräästä liikekonttorista. -- Hän veti taskustaan\npaperin ja hänen kasvoihinsa syttyi kirkasta toivoa. -- Se on\ntässä, sanoi hän levittäen paperin eteeni. -- Veli on veli, toisti\nhän uudelleen ja pyyhkäisi liikutettuna silmäkulmaansa. -- Tämä ei\nminusta sentähden tunnukaan kerjuulta.\n\nKirjoitin nimeni ja osoitteeni paperille ja ojensin vaimolle. Sitten\ntiedustelin hänen postiosoitettaan. Seutu, josta hän oli puhunut,\non kuulun kaunista vuoristoa. Siellä olisi varmaan hyvä levätä.\nItaliasta palatessamme voisimme ehkä poiketa sinne.\n\nVaimo ilostui ja kävi kaksin käsin puristamaan kättäni. -- Silloin on\nehkä vastaus Amerikastakin tullut, puheli hän kuin hartaudella. -- Ja\njos silloin kuuluu parempaa meille, voin ehkä minäkin osoittaa teille\njotain ystävällisyyttä. Voin ainakin antaa lapselle vuohenmaitoa. Se\non terveellistä.\n\nEpäröin hetken. En ollut selvillä edes siitä, mitä tahdoin tehdä,\nvielä vähemmän siitä, mikä oli oikeinta. Avuntarjous näin vieraalle\noli tietysti ymmärtämätöntä. Se saattoi olla epähienoakin. Ja\nkuitenkin... Vaimossa oli jotain läpeensä luotettavaa ja samalla\nsellaista arkaa hienotunteisuutta, jota saattoi tavata kotimaassa,\noikein sydänmaalla, jonne ei sivistyksen turmelus ollut ennättänyt.\nHän tuntui kotoiselta jo siitäkin syystä... Puhumattakaan siitä, että\nhän oli yksi meille avuksi rientäneestä kansasta.\n\nVaimon kumartuessa hyvästelemään nukkuvaa poikaa pistin 50-markkasen\nkirjekuoreen, jonka suljin. Vaimo lensi polttavan punaiseksi\nojentaessani sen hänelle.\n\n-- Älkää panko pahaksi! pyysin. -- Voitte jos tahdotte pitää vaikka\nlainana. Tai viekää se terveisinä miehellenne. Ja sanokaa, että se on\nmaasta, jossa on kärsitty ja kärsitään paljon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatsoin ikkunasta lähtevän jälkeen, kunnes hän kadunkulmassa katosi\nnäkyvistäni. Silloin otin esille italialaisen kirjan, jota olen\nruvennut suomentamaan, ja asetuin työhön.\n\nVasta myöhään illalla tuli Helmer. Hän oli hyvällä tuulella. Hän oli\nkäynyt katsomassa kaikkia kaupungin merkillisyyksiä. Vanha Italiassa\nasunut oli häntä opastanut. Ja se mies osasi kertoa!\n\nHelmer oli tietysti kutsunut hänet päivälliselle. Kaupungin\nparhaimmassa ravintolassa olivat syöneet. Mutta Saksassa voi syödä\nhalvastikin. Ei maksanut enempää kuin neljäkymmentä markkaa henkeä\nkohti, kertoi Helmer.\n\n-- Meidän ateriamme täällä maksoi 12 mk.\n\n-- Niin, niin, sehän hyvä! Mutta mies ei saa kyllikseen sellaisesta.\n\n-- Saksan miehet saavat.\n\n-- Sinä olet huonolla tuulella. Olet tietysti rasittanut itseäsi\nturhalla työllä.\n\nAjattelin matkailijakodin \"köyhälistön puolta\" ja sitä seuraa,\njota minulla oli ollut. Ajattelin päivällistä, jonka hinnalla tuo\nvuosikymmeniä vuoteessa maannut ja hänen vainionsa olisivat päässeet\nhyvän kappaleen eteenpäin. Mutta en tiennyt kannattiko siitä puhua,\n-- Minä olen tänään ollut aivan toisenlaisessa seurassa, sanoin\nviimein hitaasti. Ja yks kaks tapasin itseni kertomasta. Vaimo,\njolla oli ne suuret surulliset silmät ja kotona huonepahasessa aina\nsairastava mies, oli koko ajan edessäni. Muistin Helmerin vasta\nkuullessani pitkän haukotuksen.\n\n-- Sinäpä osaat olla monisanainen!\n\n-- En, en aina, tuli minulta vähän kivakasti. -- Mutta tällaisissa\nasioissa ei tarvitse etsiä sanoja. Minä en koskaan, en koskaan\nopi sulattamaan sitä, että ruokaan, juomaan, tupakkaan ja vaikka\nmihin viskataan hetkessä raha, jolla puutteenalainen eläisi päiviä,\nviikkoja, ehkä vuosia.\n\n-- Ei, ei, sinä et jaksa sulattaa sitä, että minun on hyvä ja hauska\nolla. Ainahan sinä kiristät kukkaron suuta, kun sinun omastasi menee!\n\nOlin ruvennut riisuutumaan enkä vastannut pitkään aikaan. Viimein\nsanoin hiljaa: -- Et sinä vielä tunne minua, Helmer.\n\n-- En, en, en vielä, yltyi Helmer. -- Mutta minä olen oppimassa. Minä\nluulin sinua hyväksi kuin herran enkeli, silloin kun sinut otin.\nMutta oletkin saita vanha akka, joka ei muuta osaa kuin pitää kirjaa\nmiehensä menoista ja kiristää kukkaronsuuta.\n\n-- Sinä käytät valittuja sanoja.\n\n-- Valittujen sanojen aika on ohi. -- Helmer viskautui vuoteelleen ja\nkiersi sähkön sammuksiin.\n\nHelmik. 25. päivänä.\n\nOlen päässyt hieman tutustumaan \"tonttu-ukkoon\". Hän tulee usein\nvastaani portaissa. Luulen, että hän melkein pitää minua silmällä\nsaadakseen vaihtaa sanasen kanssani tai pikemmin ehkä ihailla Leon\npyöreitä poskia ja suuria sinisilmiä. Ukko ajattelee silloin tietysti\nsitä yhtä ainoata, jonka tähden hän rakastaa kaikkia lapsia. Leon\nulkonainen hyvinvointi sattuu häneen ehkä kuitenkin kipeästi. Hänellä\non usein vedet silmissä, kun hän pikipäin hipaisee lapsen mekkoa.\n\nEllemme tapaa portaissa näen hänet seurusteluhuoneessa, jossa\nhän mielellään istuu uunin lähellä. Yöt ovat olleet kirpeän\nkylmät, monesti päivätkin. Mutta muualla ei lämmitetä kuin\nseurusteluhuoneessa. Ei ole hiiliä. Kukaan muu ei siitä valita kuin\nme ulkomaalaiset. Olen kuitenkin monesti nähnyt \"tonttu-ukon\" kädet\nsinipunertavina ja kohmeessa tulevan ainoaan lämpimään huoneeseemme.\n\nAsetuttuaan uunin ääreen ummistaa hän tavallisesti silmänsä.\nEnsiksikin tahtoo hän päästä näkemästä ihmisiä, toivossa etteivät\nhekään sitten katsele häntä. Hän pelkää vieraita, jotka voisivat\npaheksua vanhan maalarimestarin läheisyyttä.\n\nToisekseen tahtoo hän unohtaa nykyisyyden ja elää entisajassa.\nHän on uskonut minulle, että uunin lämpö aina vie hänet siihen\nmaalaiskotiin, jonka hän ennen omisti. Aurinko paistaa siellä\nkukkaiselle nurmelle. Kukko kiekuu aidan seipäällä. Pienen lätäkön\nrannalla tallustelevat ankat loksauttelevat leukojaan vettä\nhörpätessään ja karsinasta päässeet karitsat hyppelevät nurmella kuin\npäästään pyörällä kesäisestä ilosta.\n\nOman perheen jäseniltä tuntuvat kaikki. Ja saman katon alla kaikki\nasuvatkin sekä kesät että talvet.\n\nVaikka onkin maalaustöitä paljon, on siinä sivussa aikaa talon\nasumiseenkin. Varsinkin kun on vaimo sellainen kuin hänellä oli.\nEivät keväiset karitsatkaan ilossa voittaneet emäntäänsä. Niin hän\noli kuin itse aurinko -- ja vieläpä parempikin, sillä hän säteili\naina. Ja kuitenkin oli hän aina työssä. Maalarinkin tehtäviin hän\noli ottanut perehtyäkseen. Ei ollut moitteen sijaa siinä, minkä hän\nkädestään laski. Ei näkynyt siveltimen jälkeä. Paistavaa ja tasaista\noli kuin peilin pinta. Ja jos oli maalattavana rattaat tai muut\nsellaiset, joita maalatessa täytyi olla epämukavassa asennossa, oli\nse aina emännän osa. -- Ihan omiaan pienelle naisihmiselle, selitti\nhän nauraen, kun istui kyykkysillään rattaiden alla ja ammattimiehen\ntaidolla huolehti jokaisesta pienimmästäkin kulmauksesta.\n\nJoskus hän makasi selällään nurmikolla rattaiden alla ja maalasi\nsillälailla. Sanoi sen kovin mukavaksi. Ja nauroi sanoessaan niin\nettä helähti. Ja jokainen, joka sen kuuli, sai siitä rintansa\nkesäiloa täyteen.\n\nSiinä äidin ympärillä lapsetkin aina mielellään kieppuivat. Silmällä\nja sanalla hän heitä siinä paimenteli ja kasvatti, -- esimerkillään\nkuitenkin enin.\n\nTällaista on ukko minulle jutellut niinä muutamina hetkinä, jolloin\nolemme sattuneet olemaan kahden. Hänen vanhoissa vetisissä silmissään\nolen nähnyt kiillon, jota en unohda.\n\nIloitsen siitä, että toisen rikkaus tekee minut onnelliseksi --\nvaikka itse olenkin köyhä.\n\n28. päivänä.\n\nLähdemme täältä huomenna. Nyt tiedän sen.\n\nIstuin tänään Helmerin ja pojan kanssa seurusteluhuoneessa, kun\nmatkailijakodin johtaja tuli vetämään pysähtynyttä seinäkelloa.\nSamassa luikahti \"Tietosanakirjakin\" huoneeseen likaisine\nkauluksineen ja kalvosimiseen. Hän kuiskasi jotain isännälle ja\nkuulin vain sanat \"lasku\" ja \"viikko\". Isäntä näytti käsittävän\nkuulemattakin. Samassa huomasi \"Tietosanakirja\" meidät ja livahti\nhuoneesta kiireisesti ja häpeissään kuin koira häntä koipien välissä.\nHelmer viskasi harmistuneen katseen hänen jälkeensä ja tiedusteli\nisännältä, eikö tämä asuntola ollut sivistynyttä väkeä varten.\n\n-- Sivistynyttä, sivistynyttä tietysti. -- Johtaja tuli pokkuroiden\nluoksemme. -- Mutta täytyy sovitella näinä ahtaina aikoina. Mies on\nlukenut ja matkustellut paljon. Oli liikemies, mutta on ikäloppu. Ja\nmikä lie viirannut päätä. Nai vanhoilla päivillään. Retvanan otti,\ntaisi korjata kadulta. Armahti ehkä. Tai liekö ollut velkaa, jonka\nkuittasi naimalla. Enkä henno häätääkään, kun maksaa vuokransa,\nvaikka saakin odottaa. Ja se huone on niin pieni ja mitätön -- tässä\nportaiden alla. Eivät huolisi muut.\n\n-- Vaimoni oli kuullut tätä asuntolaa kehuttavan, alkoi Helmer.\n\nVeri karahti kasvoihini. Tiesihän Helmer, että minä vain\ntaloudellisista syistä olin tätä esittänyt.\n\nHelmer näki ilmeeni, katkaisi lauseen kesken, kiskaisi pojan\npolveltani ja otti syliinsä. Isäntä rupesi kertomaan talon muista\nasukkaista.\n\nNukkuva tuolla uunin ääressä oli kotoisin samoilta seuduilta kuin\nisäntä. Hän oli kokenut paljon kovaa. Pojat kaatuivat kaikki sodassa.\nViimeksi kuoli ainoa tytärkin. Yksin oli ukko kuin vanha kanto\nkaadetun vesakon keskellä.\n\n-- Helmer, älä syötä hilloa pojalle, pyytelin hiljaa, hän ei ole\nterve. -- Helmer jatkoi syöttämistä ja hypitteli poikaa polvellaan.\n-- Tietäähän isän poju, mikä hyvältä maistuu. Eikö tiedä?\n\nEteisen kello helähti ja johtaja kiiruhti ulos. Poika takoi veitsellä\npöydän laitaa.\n\n-- Älä anna hänen noin! Veitsi on terävä. Pöytäliina maksaa paljon!\n\n-- Sinä et sitten osaa muuta kuin jankuttaa tyhjästä. -- Helmer\ntäytti uudelleen kuppinsa kahvilla ja joi hyvällä ruokahalulla.\nKun hän oli valmis, nousi hän ja sanoi ottavansa pojan mukaansa\nkaupungille. Hän aikoi lunastaa matkaliput huomisaamuksi. Saksassa\noli köyhää ja kylmää. Oli paras kiiruhtaa etelään.\n\nMinäkin nousin. Eteisen naulasta hain huoneemme avaimen. Aioin\nasettua työhön. Mutta valikoidessani avainten joukosta sattui\nkorvaani ääniä, jotka pysäyttivät minut siihen paikkaan.\n\n-- Työtä, työtä, vai työtä! huusi kimakka naisen ääni. -- Luuletko\nihmisen tekevän työtä sillä ruualla, jota minä saan! -- Ääni oli\npistävä kuin naskali. Se värisi heikon voimattomasta vihasta.\nSanojen välillä kuului sihinää, joka muistutti syljeksivää kissaa.\n-- Sika sinä olet etkä ihminen. Hullu kun korjasin. -- Tunsin\n\"Tietosanakirjan\" äänen. Se kuului portaitten alla olevasta huoneesta.\n\nHiivin hiljaa takaisin seurusteluhuoneeseen. Tuntui mahdottomalta\nasettua työhön. Ei tehnyt mieli takaisin omaan huoneeseenkaan.\nSielläkin oli tuollaisia sanoja vaihdettu -- muodoltaan siivompia\nmutta sisällöltään samaa sukua. Muistokin poltti ehkä pahiten siitä\nsyystä, että tiesin saman pian taas uudistuvan.\n\nEi auta hyvät päätökset, ei pysty järkisyyt. Niitä olen aina\nkunnioittanut. Mutta Helmerin ja minun suhteessani ne ovat arvottomat\nkuin ohjakset, joita pillastunut hevonen ei tottele.\n\nOnko oma tuskasta värisevä sisimpäni se säikkynyt ratsu, jota minun\non mahdoton hallita? En tiedä.\n\nSäikkynyt, juuri säikkynyt, se on joka tapauksessa oikea sana.\n\nOlen toivonut ja uskonut siinäkin, missä ei ole uskomista. Nyt en\nenää jaksa. Monesti olen vain pelkoa ja vapistusta. Toiste on kaikki\nminussa puutunutta. Silloin tällöin taas hulmahtaa turtuneiden\ntunteiden alta kuin liekkinä hiilloksesta kysymys: mitä on tehtävä?\n\nPitääkö tällaista jatkua aina? Läpi koko elämän? Onko se oikeampaa\nkuin annetun sanan syöminen? Onko ulkonainen kodin pystyssä pitäminen\npyhä velvollisuus silloinkin, kun ei ole kotia eikä avioliittoa muuta\nkuin nimeksi?\n\nTeoriassa olen mielestäni selvillä ratkaisusta. Mutta todellisuudessa\nperäydyn -- kerran toisensa jälkeen. Tuntuu aina siltä, että täytyy\nkoettaa vielä kerta. Ehkä onkin kaikki pahaa unta. Ehkä ensi kerralla\nonnistuu se, mikä ei ole ottanut onnistuakseen ennen.\n\nTämä \"häämatkakin\", joksi Helmer kauhukseni nimittää matkaamme,\non jonkinlainen \"viimeinen ponnistus\". Osaksi tahdon virkistää\nkielitaitoani voidakseni ansaita paremmin sekä tunneilla että\nkäännöstyöllä. Mutta tämän takana piilee sekin ajatus, että vieraat\nolot ja vieraat ihmiset voisivat parantaa jotain siitä, mikä\narkioloissa on mennyt rikki.\n\nPettääkö tämäkin toivo?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn jaksanut ajatella pitemmälle. Nousin ja lähenin hiljaa uunin\nääressä nukkuvaa.\n\nTonttu-ukolla oli aurinkoista hymyä vanhoilla kurttuisilla\nkasvoillaan. Toinen polvelle painunut käsi nytkähteli muutaman\nkerran. Näytti siltä kuin se olisi tavoitellut jotain. Tai ehkä se\nhalusi hyväillä? Kohta sen jälkeen avautuivat silmät verkalleen ja\njäivät hämmästyneinä tuijottamaan eteensä.\n\n-- Te olette nukkunut -- ja nähnyt aurinkoisia unia?\n\nUkko hieroi silmiään. -- Niin, niin, tämä uuni on minun paras\nystäväni. Se vie minut aina kotipihaan. Ja siellä paistaa aurinko\naina ja lapset pelmuilevat pehmeällä nurmella. Ja ilmassa on kuivuvan\nmaalin hajua.\n\nUkko veti esille pienen punaraitaisen nenäliinan ja kuivasi silmiään.\nKysyin hymyillen, kirvelikö maalinhaju silmiä.\n\nVanhus otti leikkisät sanani todeksi. Hänen kasvoihinsa tuli\nsydämellistä hellyyttä. -- Kirveleekö? Ei, ei, armollinen rouva.\nVanhan maalarin sieramissa se on maailman paras haju. Se on ihan sitä\nelämän hajua. Se on kuin voima, joka virtaa läpi nuoren ihmisen koko\nruumiin. Sitä muistelee mielellään sittenkin kun sitä ei enää ole.\n\nHän nousi ja oikoi uunin edessä vanhoja jäseniään. Vasta senjälkeen\ntuntui siltä kuin hän olisi päässyt todellisuuteen käsiksi. Hän\nkatsoi ympärilleen ja kysyi lasta.\n\n-- Te olette harvinaisen lapsirakas, sanoin siihen, -- lapsirakas,\ntoisti ukko taas ja hymähti. Ehkä sen voi sanoa niinkin. Mutta\noikeastaan näen vain _yhden_ kaikissa. Minä näen ne yhdet ainoat\nensiksi kaikkialla ja toiset ovat olemassa vain kuin sitä varten,\nettä voisin verrata.\n\n-- Hän on lapsenlapsenne?\n\nUkko nyökkäsi. -- He asuivat meillä ja olivat juuri menneet naimisiin\nkun sota puhkesi. Sen suuren kauniin nurmikkokentän keskellä\nomenapuitten alla he asuivat. Siinä olivat kaikki meidän lapsemme\npeuhanneet ja ilakoineet. Ajattelin, että nyt siinä uusi polvi\nsaa ilojaan pitää. Mutta sota puhkesikin kohta kun olivat menneet\nnaimisiin. Sinne menivät pojat ja vävypoika. Haavoittuneena hän\ntuli kotiin ja oli kauan huonona. Mutta menipäs taas kun kykeni.\nUkko läksi hiljaa tepsuttelemaan lattiata pitkin, pysähtyi hetkeksi\nikkunaan, johon aurinko paistoi, mutta kääntyi siitä raskaasti\nhuoaten takaisin.\n\n-- Olihan se hyvä, että mummo säästyi siltä surulta. Hänellä oli niin\nherkkä mieli lapsiaan kohtaan, sanoi hän verkalleen.\n\n-- Vaimonne kuoli ennen sotaa?\n\n-- Ei, en minä sitä. Siihenhän jokaisen äidin täytyi taipua.\nNiin annoimme me kuin muutkin, kun vaadittiin. Mutta että sitten\ntytärkin... Sitä ei vaimoni enää nähnyt.\n\n-- Hänen lapsestaanko te puhuitte?\n\nHän nyökkäsi taas ja vanhat kasvot kirkastuivat. -- Pitäisi sitä\nehkä itkeä, sanoi hän viimein verkalleen. -- Sillä on sormet kuin\nlangansäikeet. Eikä jalka ota vaikka hän jo on kahden vuoden vanha.\nMinä itkin kauan silloin kun olin nähnyt teidän poikanne portaissa.\nJa kuitenkaan ei minusta ole koko maailmassa kasvoja, jotka kelpaavat\nsen pienen laihan tyttärentyttäreni rinnalle. Ettekö te tulisi häntä\nkatsomaan?\n\nOlin kohta valmis. En myöhemmällä enää saisikaan tilaisuutta siihen.\nMeidän oli lähdettävä seuraavana päivänä. Sanoin sen hänelle.\n\nUkko oli paikalla lähtövalmis. Hän alkoi astua kipittää katua pitkin\nkuin lapsi, jolla on suuri ilo odotettavissa.\n\n-- Hoitaisinhan minä itse mieluimmin hänet, mutta en minä vanha mies\nosaa kun hän on niin heikko ja pieni, puheli hän. Se on hyvä koti,\noikein hyvä. Siellä on hauskaa toisten lasten kanssa. Saa mennä\nvaikka kaikki rahani. En minä sure kunhan vain saan pitää sen lapsen.\nNiin olisi mummukin sanonut.\n\n-- Mutta äiti, mikä hänet vei?\n\nUkko ei vastannut. Kuljimme kauan vaieten, sitten tuli viimein\nvapisevalla äänellä, hiljaa kuin kuiskaus: -- Sota.\n\nKatsoin kysyvästi vanhukseen.\n\n-- Niin, niin, katsokaa, ruoka oli huonoa. Hän ei jaksanut toipua\ntytön synnyttyä. Ei ollut sairas, mutta ei saanut voimiakaan. Eikä\nvoinut syödä. -- Hänelle tuli sitten sellainen ajatus, että hän\nparanisi jos saisi valkoista leipää. Ja minä juoksin virastosta\ntoiseen saadakseni sellaisia lupakirjoja, että saisin valkoista\nleipää. Ja sitten -- sitten juoksin taas kun se paperi oli kädessäni.\nMinä olin nähnyt hänen rintansa huohottavan raskaasti ja kuiskasin,\nettä nyt tulee apu. Ja minä juoksin, juoksin. Mutta kun minä tulin\ntakaisin valkoinen leipä kädessä, oli hän kuollut. -- -- --\n\nKeskustelumme katkesi siihen.\n\nVähän myöhemmin pysähtyi vanhus korkean aitauksen portille ja soitti\nsähkökelloa. Ajattelin lasta, joka oli siellä sisäpuolella. Hänellä\noli sormet kuin rihman säikeet eikä jalka ottanut vaikka hän jo kävi\nkolmatta. Hän oli sodan lapsi...\n\nRoomassa huhtik. 30. päivänä 1920.\n\nOlen taas Roomassa ja olen tänään käynyt kirkossa, jossa kuusi vuotta\ntakaperin sydämessäni lupauduin Helmerin vaimoksi.\n\nSe käynti nosti myrskyn mielessäni. Mutta se auttoi myöskin.\n\nJouduin sinne oikeastaan aikomattani. Olin hakemassa lapsenhoitajaa\nja olin käynyt monessa paikassa, kun huomasin olevani aivan tuon\nkirkon edustalla. Portailla istui sama vanha vaimo kuin kuusi vuotta\ntakaperin.\n\n-- Te istutte vielä täällä, sanoin ja ääneni sävyyn taisi tulla\njotain kylmää, ehkä kovaa.\n\n-- Tässä, tässä. Ja muistot ovat takanapäin, kiirastuli tulossa.\nMutta onnellinen on se, joka saa sovittaa. -- Hän itkeä tuhersi.\n\nMinä jouduin siitä huolimatta sisäisen raivon valtaan.\n\nTuossa hän oli istunut ja tuota hän oli näiden vuosien kuluessa\ntoistellut ties kuinka monelle. Hän oli sanoillaan sokaissut ihmisiä,\noli ottanut heidän kohtalonsa käsiinsä ja työntänyt heidät tielle,\njota eivät itse nähneet.\n\n-- Te ette saa puhua noin. Te vedätte syytä päällenne, kuuletteko,\nsyytä, sanoin ankarasti, käänsin selkäni hänelle ja menin kirkkoon.\nSiellä lyykähdin istumaan ovensuussa olevalle tyhjälle tuolille.\nKoko sisimpäni oli yhtenä ainoana kuohuntana. Ja ties milloin se\nolisi asettunut, jollei kirkon hiljaisuus ja hämy olisi auttanut. Ne\nmuistuttivat isän työhuoneesta ja se muisto toi rauhallisia ajatuksia.\n\nViime aikoina olen miltei karttanut näitä muistoja. Elämäni on niin\nalentavaa, niin toisenlaista kuin se, jota isän kanssa elimme. Isä on\nsiksi ollut kuin kadoksissa minulta.\n\nMutta täällä hiljaisuudessa löysin hänet. Ja täällä kävi itsestään\nselväksi, ettei elämä tällaisena saa eikä voi jatkua. Ei --\nlapsenkaan tähden.\n\nKaikki tuntui minusta äkkiä selvän selvältä. Olisi tehnyt mieleni\nmennä suoraa päätä kotiin ja sanoa Helmerille, että nyt on kaikki\nlopussa. Nyt tiedän, että meidän on erottava.\n\nMutta samassa kun oma tuska helpotti, muistin vanhuksen portailla.\nKuinkahan kovasti hän lie säikähtänyt syyttäviä sanojani. Vanhus\nparka, taisi olla kantamista omassa kohtalossa toisten panematta\nlisää!\n\nNousin lähteäkseni. En mennyt alttarille, jossa riippui se pieni\npunainen ruusu. Se oli minusta pettänyt, vienyt harhaan. Tahdoin vain\nkiiruhtaa vanhuksen luo.\n\nMutta tullessani portaille oli hän jo poissa. Jatkoin matkaa pää\npainuneena ja rinnassa kuin kolotusta siitä, että olin vetänyt\ntoisen, syyttömän, oman elämäni kärsimyksiin.\n\nKäännyin Vittorio Emanuelin muistopatsaalle ja sieltä Forum\nRomanumille, lounastin itselleni lipun haudastaan nousseen Rooman\nkeskustaan ja asetuin siellä vanhalle marmoriportaalle.\n\nTämä ympäristö vaikuttaa minuun samoin kuin kirkkojen hiljaisuus ja\nhämy. Se selvittää ajatuksia ja tyyntää mielen. Nämä vuosituhansien\nelämästä haastelevat rauniot kasvattavat ihmistä oman ihmeellisen\nsuurpiirteisyytensä kautta. Niiden juurella ei yksilö uskalla omalle\npikku elämälleen ja sen kokemuksille antaa liian suurta arvoa. Nämä\nentisyyden uljaat edustajat oikaisevat ja arvostelevat ajatuksiamme.\nYksilö tuomitaan pieneksi. Mutta hänen elämänsä saa arvoa sikäli kuin\nse palvelee totuuden ja oikeuden katoamattomia arvoja, sikäli kuin se\npalvelee kokonaisuutta.\n\nIstuin siellä kauan. Minusta ilma tuolla vanhan Rooman keskustassa\ntuntuu toisenlaiselta kuin muualla. Se antaa voimaa. Se teroittaa\nmieleen, että se mikä on oikein, on toteutettava, maksoi mitä maksoi.\n\nMaksoi mitä maksoi, toistin paluumatkalla itsekseni. Ja tunsin, ettei\nmikään voi niin siunatusti lääkitä rintamme haavoja kuin sisäiseen\nselvyyteen pääseminen.\n\nToukok. 1. p.\n\nJatkoin tänään lapsenhoitajan hakua. Kävin muun muassa venäläisen\nyhdistyksen huoneistossa. Sieltä löytää nykyään työn tarpeessa olevia\nvaikka miten paljon tahansa. En kuitenkaan saanut sopivaa apulaista\nsieltä. Mutta likaa ja mielenkiintoisia ihmisiä siellä oli paljon. Se\noli vanhan Rooman keskelle viskattu pala aito Venäjää.\n\nTuntikaupalla siellä olisi saanut kuunnella mielenkiintoisia\nelämänvaiheita. Mutta minulla oli kiire.\n\nKuljettuani kappaleen Corsoa pitkin nousi tie Aragnon kahvilan\nedustalla odottamatta pystyyn. Ihmiset olivat siinä sulloutuneet\ntoisiinsa kuin herneet tyhjennettävän hernepullon suuhun. Kukaan\nei päässyt eteenpäin eikä taaksepäin. Viimein ilmaantui kuitenkin\naukko ihmismuurissa. Pujottelin eteenpäin kahvilan pikku pöytien ja\neteenpäinpyrkivien ihmisten lomitse. Sitten täytyi taas pysähtyä.\n\nJäin seisomaan pienen pöydän ääreen, jossa muuan herra kahvin ja\nliköörin ääressä selaili sanomalehtiä. Pysähtyessäni siihen vilkaisi\nherra ympärilleen ja katseemme kohtasivat toisensa. Se oli Helmer.\n\n-- Kas vain, etkö käy istumaan? -- Hän viittasi tuoliin vierellään.\n\n-- Olen turhaan etsinyt lapsenhoitajaa.\n\n-- Ei kai se estä sinua istuutumasta. Istuuduin tyhjän tuolin\näärimmäiselle reunalle.\n\n-- Poika nukkui kun läksin, mutta voi herätä. Minun täytyy joutua.\n\n-- Kyllä Anna huolehtii hänestä. Rahalla sellaisesta selviytyy. Mutta\nkun on kysymys rahasta, niin sinä et tietysti...\n\n-- Annalta menee monesti suuri osa yötä hänen omiin, tehtäviinsä.\nIhmisvoiman liikakulutusta ei rahalla korvata. Ja pojankin\ntähden -- --.\n\n-- Pojan, pojan! matki Helmer. -- Annatko sinä koskaan itsellesi tai\nminulle rauhaa, kun poika on kyseessä.\n\n-- Lapsi tietää edesvastuuta. -- Vapaa väylä avautui ihmismereen.\nJatkoin matkaani.\n\nSan Silvestron kohdalla riipaisi kipeästi rintaa, kun muistin että\ntästä juuri olin kulkenut ja tuohon, tuohon pysähtynyt kuusi vuotta\nsitten. Siinä olin ojentanut molemmat käteni Helmerille, antanut koko\nolemukseni ja elämäni siinä kädenojennuksessa, antanut sen täynnä\nluottamusta... Ja nyt!\n\nKiiruhdin katua eteenpäin kuin pakeneva. Täytyi päästä lapsen luo,\nvelvollisuuksiensa luo, päästä työhön käsiksi.\n\nNoustessani portaita kuulin pojan itkevän. Hän oli jo jonkun aikaa\nollut valveilla ja tuskastunut, kun ei ollut kumpikaan meistä\nvanhemmista saapuvilla. Nyt hän ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi\nisää, tulisen kiukkuisesti kuin loukkaantuneena huonosta kohtelusta.\n\nSytytin spriikeittiön ja panin vellin lämpiämään. Ohimennen\npyyhkäisin pojan nenää tarpeettoman voimaperäisesti ja sain hänet\nsiitä yhä enemmän hermostumaan.\n\nMinäkin hermostuin. -- Niin, niin, minä _ymmärrän_, sanoin itsekseni.\n-- Isän polvella on hauska kiikkua, isän selässä mukava ratsastaa.\nIsä työntää makeisia suuhun. Äiti tarjoo vain velliä.\n\nMinä nauroin sydämeni tuskassa.\n\nOlihan se mainiota kasvatusta! Ja mainioiksi kypsyisivät kai\nhedelmät. Mutta olivatko ne vältettävissä?\n\nKun ajattelen, kodin purkamista, olen mielestäni kuin soturi, joka\nmiettii pakoretkeä. Ja sittenkin ajattelen sitä.\n\nAvioliitto ei voi velvoittaa samalla tavalla kuin taistelu isänmaan\npuolesta. Siinä ei ehdottomasti ja aina korkeimpana velvollisuutena\nole pysyä paikallaan siksi kun siihen kaatuu. Lapsellakin on\noikeuksia. Pieni lapsi tarvitsee äitiään. Ja tällaiset olot\nehdyttävät voimiani kuin kesähelle uomaansa kuivuvaa puroa.\n\nTaloudellisestikin on mahdotonta antaa asiain muuttumattomina jatkua.\nPääomaani on vuotuisesti vähennetty. Ensin maksoin kihlausaikana,\nHelmerin velkoja. Helmer ei sitä tosin olisi tahtonut, päinvastoin.\nMutta minä tahdoin. Ne olisivat muuten ehkä joutuneet vieraitten\nihmisten niskoille.\n\nPaitsi velkoihin on rahaa vuotuisesti mennyt elämiseenkin.\nHelmer on kaikkiaan näinä vuosina ansainnut muutamia tuhansia\nja hänen yksityismenonsa ovat tuntuvasti ylittäneet sen summan.\nElämä on pelottavasti kallistunut. Olen turhaan kielitunneilla\nja käännöstyöllä koettanut saada menot ja tulot jonkunlaiseen\ntasapainoon. Menopuoli oli aina ollut voitolla.\n\nJos jatkan täten, kuluvat voimani ennenaikojaan loppuun. Ja mitä\nvarten? Enkö siten vain edistä Helmerin taipumusta viettää laiskurin\nhuolettomia päiviä -- toisten varoilla?\n\nVelli kiehui yli äyräitten. Nostin sen tulelta, otin pojan syliini ja\nrupesin syöttämään. Mutta sitä tehdessäni kulkivat ajatukseni entistä\nlatuaan. Rupesin tapani mukaan juttelemaan isän kanssa. Isä istui\nmielestäni vieressäni painuneena vanhaan nojatuoliin, jossa hänellä\noli tapana lepäillä. -- Isä, tiedustelin, mitä soisit minun tekevän\nrahoilla, jotka sinä minulle säästit? Sinä tunsit edesvastuuta\ntavaraankin nähden. Sinusta se ei ollut itsekkääseen nautintoon\noikeuttava väline. Sekin oli yleishyvän palvelukseen pantava.\nTuhlailenko nyt antamaasi, isä?\n\nMinun tuli hyvä olla samassa, kun olin tehnyt kysymyksen. Isä näytti\nrauhallisen tyyneltä kuten ainakin. Ja hänen katseensa loisti\nlempeänä. Siitä lähti voimaa ja lääkitystä.\n\n-- Me emme elä eristettyä elämää, sanoi isä tapansa mukaan hieman\nkaartaen suoranaista vastausta ja samalla miettivästi sivellen pientä\nleukapartaansa. -- Elämä velvoittaa senkin kautta, että se jatkuu.\nMinun elämäni jatkuu sinussa ja sinun lapsessasi.\n\n-- Pitääkö minun siis ensi sijassa ajatella lasta?\n\n-- Tulevaisuus on lapsen. Ja hyvä kasvatus on paras perintö.\n\n-- Ei hän missään tapauksessa saa rikkauksia, enkä soisikaan saavan.\nMutta onko velvollisuuteni ennen kaikkea säästää, niin että hän saa\nhyvän kasvatuksen kunnes kykenee itse itseään elättämään?\n\nIsä nyökkää tyytyväisenä päätään. Hänestä asia nähtävästi on päivän\nselvä. Mutta minä hätäännyn, sillä isä ei nähtävästi ensinkään\nymmärrä, miten vaikeaksi tilanne on kärjistynyt.\n\n-- Helmer rakastaa poikaansa ja poika Helmeriä. Saanko, voinko ja\ntuleeko minun eroittaa heidät toisistaan?\n\n-- Jaksatko yksin työskennellä kolmen puolesta, kysyy isä\nlevollisesti.\n\nSe sana luhistaa minut kokoon oman heikkouteni tunnossa.\n\nHyvä Jumala, kun olisikin voimia enemmän! Mikä silloin estäisi\nelättämästä useampia? Mutta kun ei ole ollut eikä ole. Jos yö menee\nansiotyössä, ei ole voimia lasta varten ja jos päivän tunnit pannaan\nosaksi ansiotyöhön, osaksi lapsen huoltoon, ei kartu varoja niin\npaljon kuin tarvitaan kolmen elättämiseen.\n\nTaidanko minä mitään sille, että äidiltäni olen perinyt heikon\nterveyden? Ja taitaako kukaan yleensä mitään sille, mitä on\nperinnöksi saanut? Vastuu joutuu oikeastaan niiden niskoille,\njotka ovat perustaneet kodin. Eikä suinkaan vähin hänelle, joka\nvalinnallaan ratkaisee millaisen isän syntymättömät olennot saavat.\n\nTaas jouduin syylliseksi. Syytöksen kärki kääntyi omaan rintaani.\nMinä valitsin. En ajattelematta, en itsekkäässä onnenkaipuussa. Hyvää\ntahdoin ja tarkoitin -- ja kuitenkin olen nyt syyllinen.\n\nSisimpäni värisee kuin alaston ruumis raipaniskujen siihen sattuessa.\nSokeana olen mennyt kohtaloani kohden ja vetänyt toisiakin mukanani.\nMinun olisi pitänyt ymmärtää. Olihan minulla ikää. Mutta en tuntenut\nelämää. Miessukua kaikkein vähin.\n\nJa kukapa yleensä rohkenisi ajatella avioliittoa ja pitää itseään\narvollisena samassa, kun tuomitsee toisen kelvottomaksi?\n\nEikä avioliitto kai sittenkään ole vain rotukysymys. Tuleehan siinä\nmuukin vaa'alle pantavaksi. Vieläpä ensi sijassa.\n\nMutta juuri siltä kohdalta joudun ehkä enin syylliseksi. Sillä sitä\nrakkautta, joka kodin perustukseksi on aiottu, sitä ei minulla ollut.\nUskoin tulevani toimeen sydämellisellä halulla tehdä toiselle hyvää.\nJa se palvonnan suitsutus, jota Helmer minulle sytytti, huumasi minut.\n\nItsesyytökset nousivat nyt korkeina kuin aallot ympärilläni. Nostin\nkäteni isää kohden rukoilevasti kuin hukkuva. -- Isä, isä, auta\nminua. Minä en tiedä mikä on väärin, mikä oikein. Minä pelkään\nkaikkea, omaa erehtyväisyyttäni kaikkein enin.\n\n-- Lapsen oikeus on suurin, sanoo isä levollisesti.\n\nTartun niihin sanoihin kuin hukkuva pelastusköyteen.\n\nLapsen oikeus on suurin. Se on niin yksinkertaista ja selvää, kun isä\nsen sanoo. Se on täynnä vapautusta. Se tuo tyyneyttä ja tasapainoa\nmieleen. Tuntuu taas melkein samanlaiselta kuin kirkossa ja Forum\nRomanumilla. Olen kaikesta huolimatta nyt selvillä siitä, että minun\ntäytyy puhua Helmerille tulevaisuudesta ja erosta. Lapsen oikeus on\nsuurin.\n\nJätän kirjoitukseni ja rupean leikkimään. Onko ihme jos poikani on\nhuonolla tuulella? Olen tosin syöttänyt velliä hänelle ja sitten\nantanut hänelle leluja lattialle, mutta ajatukseni eivät ole olleet\nlapseni luona. Olen hautonut omia suuria surujani. Olen ollut tyhmä\nja huono äiti. Pojuni tuntee sen.\n\nNyt rupean lapsena leikkimään lapseni kanssa.\n\nToukok. 2. päivänä.\n\nLapsena leikin eilen lapseni kanssa. Mutta surkeasti päättyi\nkuitenkin päivä. Se mikä oli sanottava Helmerille, tuli tietysti\nsanotuksi sekä sopimattomana hetkenä että ihan toisin, kuin se olisi\nollut sanottava.\n\nIstuin käännöstyöni ääressä, kun Helmer yhdentoista maissa tuli\nkotiin.\n\n-- Sinä sitä jaksat ja viitsit, sanoi hän laskien hattunsa pöydälle\neteeni. -- Tuollaisen näkeminenkin hermostuttaa minua.\n\nJatkoin vastaamatta.\n\n-- Et edes viitsi sanoa hyvää iltaa miehellesi!\n\n-- Kun hän väsyneenä päivän työstä palaa kotiin! -- Työnsin paperit\nsyrjään ja nousin. -- Tai pitäisikö minun tiedustella onnistuitko\nsaamaan ensiluokkaista likööriä?\n\n-- Sinä olet huonolla tuulella -- kuten enimmäkseen.\n\n-- En ollut, mutta minua harmitti huomautuksesi siitä, että jaksan.\nSe ei aina ole helppoa.\n\n-- Mikä pakottaa siihen?\n\n-- Lapsen tulevaisuus ja sinun elintapasi.\n\n-- Sinä olet hullu.\n\n-- Nyt olen tulemaisillani viisaaksi. Helmer, minä olen\npääsemäisilläni umpisokkelosta päivänvaloon. Minä ymmärrän, että\nmeidän täytyy erota.\n\nSana sattui nähtävästi kuin käden sivallus vasten kasvoja. Helmer\nperäytyi muutaman askeleen, silmät alkoivat hurjistuneina pyöriä\npäässä ja tumma puna nousi kaulalta hiusrajaan saakka. Silmien\nvälillä alkoi muuan suoni paisua paksuksi, tummaksi juovaksi. Se oli\nvarma vihastumisen merkki.\n\nIhme kyllä rauhoittui hän kuitenkin pian. Näytti siltä kuin hän\nviime hetkessä olisi päättänyt noudattaa toista menettelytapaa. Hän\nviskautui raskaasti läheiseen nojatuoliin ja rähähti nauruun. -- Sinä\npuhut kuin mieletön. Työkiihko ei vahvista järkeä.\n\n-- Soisin joka tapauksessa, että se kiihko tarttuisi sinuunkin!\n\n-- Sinä jauhat aina yhtä ja samaa. Luulisi sinun jo tietävän, ettei\nkukaan tällaisina aikoina saa sopivaa työtä mistä hyvänsä. Ja toimeen\nolen sittenkin aina tullut.\n\nSilloin jouduin raivoon, ponnahdin pystyyn tuolilta, luulen että\nsilmäni kipunoivat ja käsi puristui nyrkkiin. En ensi hetkenä saanut\nsanaa syntymään. Mielenkuohu nosti tukehduttavan tulpan kurkkuun.\nViimein sain kuitenkin ääntä ja sanat tulivat ryöppynä.\n\n-- Toimeen olet tullut! Toden totta! Sen tiedän. Ja vielä senkin,\nettä sinulta ei koskaan ole puuttunut rohkeutta elää toisten\nvaroilla. Äitisi perintö hupeni sinulta äkkiä. Sitten kiristit\nisävanhustasi. Hän joutui suureen ahdinkoon -- sinun velkojesi\ntähden. Tämä seikka -- kuten osa veloista, joita toisaalla olit\ntehnyt -- tulivat tietooni vasta häittemme jälkeen.\n\nHelmerin huomio näytti kokonaan kohdistuvan kellonperien\nirroittamiseen napinlävestä. Sitten hän kiskaisi takin päältään\nja viskasi kiillotettavat kengät oven ulkopuolelle. -- Sinä puhut\nmenneen talven lumista, sanoi hän yliolkaisesti, paiskautui\nvuoteeseen ja veti peiton korvilleen.\n\nEn jatkanut puhetta. Olin ponnahtaessani pystyyn räiskäyttänyt\nmustetta melkein valmiille käännösarkille. Nyt koetin parantaa\njälkiäni.\n\nHangatessani pois mustetahroja tuntui minusta siltä kuin oma\njokapäiväinen elämäni olisi ollut siinä edessäni. Sekin oli täynnä\ntuollaisia rumia jälkiä. Se oli tahraantunut käsissäni. Eikä se siitä\nmuuttunut, vaikka kerran toisensa jälkeen päätin hillitä itseäni ja\narvokkaasti suhtautua vaikeuksiin. Helmer saa minut aina suunniltani\n-- jollei kohta niin ainakin myöhemmin. Ja sitten jälestäpäin tunnen\nkirvelevän kipeästi, että tällainen yhdyselämä alentaa ja tahraa.\n\nHäpeän itseäni. Ja isäkin tulee aina tällaisina hetkinä mieleen. Mitä\nhänkin sanoisi, jos hän näkisi minut tällaisena? Meidän välillämme\ntuli tuskin koskaan kiivasta sanaa sanotuksi.\n\nHelmerin käytös tuntuu siitäkin syystä niin pahalta, kun isä aina oli\ntoisenlainen. Ero on räikeän silmiinpistävä.\n\nJa tämän kurjuuden ylläpitämiseksikö jatkuvasti kuluttaisin voimiani?\nSe ei voi olla korkein velvollisuuteni.\n\nMutta tällä hetkellä tarvitsen joka tapauksessa rahaa, ja siksi\nponnistelen minkä jaksan.\n\nKello olikin sivuuttanut puoliyön, kun viimein väsyneenä painuin\nvuoteelle. Siitä huolimatta täytyi minun aluksi odotella unta.\nViimein pääsin eräänlaiseen horrokseen, josta kuitenkin Leon kitinä\nminut pian herätti.\n\nSitten täytyi taas uudelleen unta herutella. Eikä sitä kuulunut, ei\npitkiin aikoihin.\n\nAamupuolella vasta nukahdin, niin sikeästi, etten kuullut mitään\npojan herätessä. Kun viimeinkin raukeana raotin silmiäni, seisoi\nHelmer vuoteen vieressä lapsi käsivarrellaan. Poika oli pesty ja\npuettu.\n\n-- Onko sulla varaa luopua näin hyvästä lapsenhoitajasta, tiedusteli\nHelmer naurussa suin.\n\nKohottauduin istualleni ja otin pojan syliini. Mutta en voinut\nvastata lapsen huomenhyväilyyn enkä Helmerin leikinlaskuun. Sieluni\noli täynnä surullista ihmettelyä.\n\nOlisihan minun jo pitänyt tottua Helmeriin. Ei ole oikeutta hämmästyä\nmistään kuusvuotisen avioliiton jälkeen. Ja sittenkin hämmästyin.\n\nMinun on mahdoton käsittää, että toinen huolettoman kevyesti kuittaa\nsen, mikä minulle on maksanut öiden ja päivien taistelua, kunnes se\nlopulta on muuttunut minulle verisenkipeäksi todellisuudeksi.\n\nNousin väsyneesti. Uuden päivän uuden taakan otin väsyneenä\nhartioilleni.\n\nSaman päivän iltana.\n\nPäivä, jota raskain mielin aloin, on minulle ollut todellinen\nlepopäivä.\n\nJo ennen aamiaista läksi Helmer kaupungille, ilmoittaen lähtiessään\naikovansa viipyä iltaan asti. Pääsin siitä heti oikein erinomaiseen\ntyövauhtiin. Poikakin oli kuin ykstuumainen kanssani. Hän istui\ntyytyväisenä lattialla leluineen eikä näyttänyt muistavankaan äitiä\nmuuta kuin silloin tällöin, kun hän pikkuviisaasti nyökkäsi päätä\näidille kuin rohkaistakseen häntä hänen työssään.\n\nArkin toisensa jälkeen sain valmistuneena panna jo käännetyn lisäksi.\nJa kun ruoka-aika vaati osansa, korvattiin ajan hukka virkistyneitten\nvoimien kautta.\n\nIltapäivällä otin itselleni pienen loman saadakseni pojan\nraittiiseen ilmaan. Läksimme yhdessä Borghese-puistoon, käännyimme\npuiston laidasta sen ja Monte Pincion välillä olevalle aukealle\nnurmikentälle. Siellä poika ilosta kirkuen kieriskeli pehmeällä\nnurmikolla, keräsi esiliinansa ja kätensä täyteen kaunokaisia ja\nkantoi niitä sitten minulle.\n\nOlimme onnellisia ja vapaita kuin kotona kesäisellä niityllä.\n\nUlkona-olosta väsyneenä nukkui Leo kohta illallisen jälkeen. Minä\nsain jatkaa työtäni.\n\nPäästyäni käännettävän luvun loppuun laskin tyytyväisenä kynän\nkädestäni. Olin saanut lähes painoarkin valmiiksi, ja siinä oli\npäivän osalle tulosta tarpeeksi.\n\nKorjasin paperit laatikkoon ja otin esille puvun, jota olen alkanut\nvalmistaa Leolle. Sitä olisi jo monesti tarvittu, mutta en ole voinut\nsaada sitä valmiiksi. Nyt tuntui juhlalta, kun rauhassa sai ottaa sen\nesille.\n\nJa siitäkin iloitsin, että se siltä tuntui. Sehän kuitenkin oli\nnaisellista, ehkäpä äidillistäkin.\n\nEpäilen oikeastaan kovin omaa äidillisyyttäni. Se tuntuu\ntoisenlaiselta kuin muiden. Tokko liekään oikeata. Toiset naiset\nelävät kokonaan lapsissaan. He ovat kuin lakanneet elämästä ja\ntoivomasta omasta puolestaan. He ovat vain äitejä. Ja siitä he ovat\näärettömän onnellisia, toiset ylpeitäkin.\n\nTuollaiset tunteet ovat minulle vieraat. Tunnen äitiyden vain\näärettömän suurena ja raskaana edesvastuuna.\n\nJohtuuko se kenties luonteestani? Mietiskelyyn, sisimpien syiden ja\nalkujuurien penkomiseen olen aina ollut taipuvainen. Ja totisuutta,\nehkä raskauttakin on mietiskelyssäni enemmän kuin hilpeyttä. Se\nilmenee tietysti myöskin tunteissani lasta kohtaan.\n\nOlen monesti säikähtäen ymmärtänyt miten kylmä, miten objektiivinen\nolen suhteessani lapseen.\n\nVoiko se johtua siitä, että pojan syntyessä jo olin kadottanut\nluottamukseni Helmeriin. Suhteemme oli kuin särölle mennyt lasi tai\nohut jääpeite järven pinnalla, jossa halkeama synnyttää uuden ja\nsärkyneisyys laajenemistaan laajenee.\n\nVoiko lapsi, jonka elinjuuret nousevat sellaisesta maaperästä, olla\nyhtä läheinen kuin se, joka on syvän sydämellisen rakkauden lapsi?\n\nNousin ja menin lapseni vuoteelle. Seisoin siinä kuin anteeksipyytävä.\n\nAjatukseni luistivat takaisin aikaan, jolloin poika syntyi.\n\nOlikohan luonnotonta, että jo silloinkin aivan kohta Leon syntymän\njälkeen ajattelin enemmän sitä ihmettä, että uusi ihmisolento oli\nmaailmaan astunut, kuin omia äidinkokemuksiani? Asian fyysillinen\npuoli painui tajunnassani melkein olemattoman arvottomaksi,\njotavastoin ihmisen tulo maailmaan oli ihme, jota lakkaamatta\ntutkistelin.\n\nEtenkin öisin, kun kaikki suuressa sairaalassa oli hiljaista kuin\nhaudassa ja valkopukuinen hoitajatar äänettömin askelin läheni minua\npieni käärö käsivarrellaan, tunsin monesti itseni kuin siirretyksi\najallisuuden ahtaan piirin ulkopuolelle. En nähnyt lapsessa olentoa\nomasta lihastani ja verestäni, näin vain sielun -- iäisyysjuurta\nolevan hengen, joka kohtasi minua lapsen tiedottomassa katseessa.\n\nSydämessäni lankesin kuin polvilleni palvoen tuota henkeä, joka oli\nottanut hauraan ajallisen tomumajan itselleen asunnoksi.\n\nMerkillisen objektiivisesti tutkistelin kysymystä, millaisen jäljen\ntuo henki jättäisi siihen elämään, johon se nyt oli astunut.\nJättäisikö se hyvän vai huonon? Tulisiko jälki pysyväksi vai\nhaihtuisiko se kuin askel hietikossa meren rannalla?\n\nKysymys perinnöllisyydestä tai kasvatuksesta ei minua silloin vielä\nraadellut. Elämä oli kuin pysäyttänyt arkijuoksunsa. Elin eristetyssä\npyhäkössä, jossa elämän syvät tutkimattomat lait valtavana simfoniana\ntäyttivät mieleni hartaudella.\n\nTunnen yhä vieläkin samanlaista hartautta ajatellessani tuota aikaa.\n\nTartuin hiljaa Leon käteen. Se oli pehmeä ja pyöreä. Jokaisen sormen\ntyvessä oli pieni, ihastuttava kuoppa.\n\nTuollaista kättä ei voi katsella hyväilemättä sitä.\n\nPainuin polvilleni vuoteen viereen Toinen käteni hyväili varovaisesti\nlapsen kättä. -- Sinä rakas, rakas, vaaditkohan minut kerran tilille\nteoistani vai -- kiitätköhän elämän lahjasta?\n\nPoika ynähti unissaan. Hymyilikö hän ehkä myöskin?\n\nVoimakas liikutus pani koko sisimpäni väräjämään. Tunsin etteivät\nmitkään omat kärsimykseni merkitsisi mitään, jos vain poika tulisi\nonnelliseksi.\n\nTällä tavoin voi vain _äiti_ tuntea. Olen siis -- kaikesta huolimatta\n-- tuntenut aito äidintunteita. Se tieto on täynnä lohtua ja\nlääkitystä. Helmer toitottaa minulle yhtenään kelpaamattomuudestani\nja kylmyydestäni. Ja kun vielä oma sydänkin syyttää ja epäilee,\nkun se minulle usein todistaa, että olen toisenlainen kuin muut ja\nelämään kelpaamaton, painuu mieleni maan tasalle.\n\nTällainen ihana, hiljainen työpäivä vaikuttaa kuitenkin\npäinvastaista. Se virkistää ja vahvistaa. Se auttaa tasapainoon ja\nsaa sisäiset voimat keskittymään kuin ponteva johtajan ääni, joka\nkokoo taistelun tuoksinassa hajalle joutuneen joukon.\n\nNyt ei enää tunnu kovin vaikealta odottaa Helmeriäkään. Tämä päivä,\njolloin toran ja riidan sijasta on ollut rauhaa ympärilläni, on taas\nherättänyt minussa jonkunlaisia toiveita -- ei olojen paranemisesta,\nmutta tilanteen rauhallisesta selvittelystä.\n\nToukok. 3. p.\n\nToiset nukkuvat vielä. Minä olen valvonut koko yön.\n\nEilinen työpäiväni päättyi tavalla, jota tuskin uskallan muistella.\n\nOlin vielä ompelemassa, kun Helmer avasi oven. Väkevä alkohoolin\nlöyhkä tunki samassa huoneeseen.\n\n-- Hitto vie, oikeinko sinä lapsen vaatteita!\n\n-- Hän viskasi lakin eteeni pöydälle ja tarttui mekkoon, jonka\nolin laskenut kädestäni. -- He, he, hee, oikeinhan se on sydäntä\nsulattavaa! Ehkäpä tällainen vaivainen kuin minäkin saisi muistaa\nolevansa nainut mies! -- Hän viskasi puvun kädestään ja kumartui\npuoleeni kuin suudellakseen.\n\nKarkasin pystyyn, sysäsin häntä senverran, että pääsin lähelle ovea,\nja kirkaisin terävästi kuin hengenhädässä. Helmer näki käteni olevan\nkoholla. Olisin voinut vaikka lyödä, jos hän olisi yrittänyt lähemmä.\n\n-- Sch, sch -- älä herätä talossa nukkuvia! Kuuletko! Sinä senkin\n-- --! Sinussa ei ole naista ei viiden pennin edestä. Toista oli se\nmustasilmäinen, joka tarjoili tänään...\n\nEn kuullut enempää. Olin jo oven ulkopuolella ja väänsin sen sieltä\nlukkoon.\n\nKäytävässä oli pilkkopimeä. Haparoiden tunnustelin jalalla tietä,\nkunnes eteeni sattui jotain pehmeää, vaatekasa, kuten arvasin. Siihen\npainuin hervottomasti kyyneleettömin silmin tuijottaen sysisynkkään\nyöhön.\n\nMyöhemmin päivällä.\n\nOlen tänään ollut karussa kotoa ja sekä sisäisesti että ulkonaisesti\nkokenut paljon. Varhain ennenkuin Helmer oli ennättänyt herätä jätin\npojan sisäkkö-Annan huostaan ja läksin kaupungille. Lapsenhoitajan\nlöytäminen on välttämätöntä, jos mielin päästä edistymään\nkäännöstyössäni. Yhtä välttämätöntä oli minulle juuri nyt päästä\nnäkemästä Helmeriä.\n\nKäännyin suoraan Forum Romanumille. Mutta en mennyt alas\nvarsinaiselle forumille, vaan asetuin istumaan sille kivimuurille,\njoka hevosenkengän muotoisena reunustaa Mamertiinivankilasta forumin\nsisäänkäytävälle kiertävää katua. Siitä kulkee tavallisesti päivän\naikaan joukoittain vaunuja, joista varakkaat matkailijat viimeistä\nmuotia edustavassa asussaan välinpitämättöminä tai uteliaina\nvilkaisevat haudastaan nousevan Rooman raunioihin, tyytyväisinä\ntietoisuudessa, että nyt ovat \"nähneet vanhan Rooman\". Siinä\ntarjoilevat katukauppiaat kiihkeän itsepintaisesti postikortteja,\nmosaiikkikoristuksia ynnä muuta pikku tavaraa jalanastuville\nmatkailijoille ja siinä tyrkyttelevät toiset hyvän ansion toivossa\nitseään oppaaksi muukalaisille.\n\nSiinä kulkee kuin raja nykypäivien elävän ja entisen, hautaan\npainuneen Rooman välillä.\n\nAsettuessani kivikaiteelle oli ympäristössä vielä hiljaista.\nMatkailijat nukkuivat hotelleissaan eivätkä kaupustelijat\nvaivautuneet turhan päiten. Entisyys sai rauhassa haastella.\n\nNuo vanhat menneiden vuostuhansien elämästä kertovat muistomerkit\ntuntuivat mielestäni tässä kirkkaassa aamuvalaistuksessa vanhukselta,\njoka kirkas tyyneys kasvoillaan haastelee elämänviisautta nuorelle\nkuuntelevalle polvelle.\n\nMutta mitäpä noista neuvoista, kun ei nykypäivien rikkinäisyyteen\nsyntynyt ihminen jaksa niitä elämässään toteuttaa.\n\nAjattelin itseäni ja päivää, jolloin istuin tässä uskoen, että olin\npäässyt jonkunlaiseen selvyyteen.\n\nOlinko eilen illalla niittänyt ensi hedelmät tuosta selvyydestä,\njonka piti johtaa toimintaani? Ja olenko tuomittu aina erehtymään\ntiestä, joskin täysin rehellisenä pyrin selvyyteen siitä, mikä on\noikein?\n\nTai johtuiko kaikki vain siitä, ettei minulla ollut ihmistuntemusta?\nJa se tietysti johtui siitä ulkonaisesta ja sisäisestä\neristäytyneisyydestä, jossa kauan elin ja joka jollain tavoin on\ntehnyt minut vieraaksi sekä elämän tosioloille että niille ihmisille,\njoiden keskuudessa on elettävä.\n\nOlen oikeastaan uskonut jossain määrin vapautuneeni tuosta entisestä\nerikoisasemastani. Avioliitto antaa sittenkin ihmiselle jonkun verran\nihmistuntemusta. Ja surukin on ollut minua lähentämässä ihmisiin. En\nenää paljon ajattele sitä, pidänkö heistä ja voinko heitä ymmärtää.\nHe ovat minulle kaikki vain ihmisiä, kärsiviä ihmisiä.\n\nNäitä ajatellen nousin hitaasti ja tein lähtöä. Mutta samassa\npysähtyi katseeni nuoreen naiseen, joka samoin kuin minä oli painunut\nistumaan kivikaiteelle pienen matkan päähän minusta.\n\nNaisessa oli jotain erikoista. En ole selvillä siitä niissä\nsuhteessa. Mutta hän pysäytti väkisin ohitse aikovan katseeni.\n\nHänen pukunsa oli sekä kulunut että huolimaton. Se ilmaisi\nmielentilaa, jossa ei enää jaksa omistaa minkäänmoista huomiota\nulkonaiselle olemukselleen. Ja samaa oli kasvojenkin ilmeessä.\nPiirteet olivat sirot, lapsimaiset, tukka ja silmät tummat. Pää\nkokonaisuudessaan muistutti sellaisia lapsenpäitä, joita Italiassa\nuseinkin näkee sekä tauluissa että todellisuudessa. Mutta ilme oli\nvanhan, elämään väsyneen ihmisen.\n\nKäsitin, että tuollainen ihminen voisi milloin hyvänsä mennä suoraa\npäätä Tiberin rannalle ja siitä äänettömästi kuin varjo painua\nvirtaan. Hänen koko olemuksensa näytti ilmaisevan halua hävitä\nolemassa-olosta niin huomaamatta ja niin hiljaa kuin mahdollista.\n\nAstuin muutaman askeleen lähemmäksi, jäin sitten seisomaan ja\nnojauduin kivikaiteeseen, jolla nainen istui. Siitä siirryin\nyhä lähemmä ja lähemmä kaiken aikaa katsellen alas forumille\nkuin kokonaan syventyneenä sen tarkastamiseen. Viimein olin niin\nlähellä, että kumartuessani eteenpäin tulin hieman työntäneeksi\nnaapuriani. Anteeksi pyytäessäni sain omituisen katseen pikimustista,\nmurheenraskaista silmistä.\n\n-- Te olette sairas? Väsynyt?\n\nVieras pudisti vaieten päätään.\n\n-- Voinko jollain tavoin auttaa teitä?\n\nÄänetön päänpudistus oli taaskin ainoa vastaus. Mutta en hellittänyt.\n-- Te olette Roomasta? jatkoin.\n\nNytkin vastasi vieras ainoastaan päännyökkäyksellä.\n\n-- Anteeksi, että olen näin rohkea, mutta tahtoisin mielelläni\ntutustua italialaisiin.\n\n-- Te puhutte italiankieltä?\n\n-- Hyvin vähän, mutta tahtoisin oppia.\n\n-- Ja istutte näin varhain aamulla täällä. Minä luulin, että\nmuukalaiset tähän aikaan nukkuvat hotelleissaan.\n\n-- Minä en olekaan täällä tavallisena matkailijana. Olen tullut tänne\ntekemään työtä ja ansaitsemaan perheeni hyväksi.\n\nOdottamatta syttyi eloa välinpitämättömyyteen saakka väsyneessä\nkatseessa. -- Vai olette te perheenne elättäjä -- niinkuin minäkin.\n\n-- Teidän miehenne ei siis elä enää?\n\n-- Kyllä, mutta hän on sairas.\n\n-- Ja te teette työtä hänenkin puolestaan?\n\nVieras pudisti päätään. -- Hän elättää itse itsensä. Lapsista ja\nitsestäni minä vain huolehdin. -- Äänessä oli taas entistä raukeaa\nväsymystä. -- Onko teillä montakin lasta? jatkoi hän samassa antaen\npuheelle toisen käänteen.\n\nKerroin pojasta ja jouduin siitä lapsenhoitajaan.\n\n-- Luuletteko, että minä voisin huolehtia pojastanne, kysyi hän\nodottamatta.\n\n-- Teillähän on itsellänne lapsia. -- Hämmästykseni kuvastui kai\npeittelemättömänä kasvoillani. Vieras huomasi sen. Ja hän ymmärsi.\n\n-- Köyhän lapset saavat itse pitää huolta itsestään, tuli katkerasti.\n-- Vaikka olenkin saanut koulusivistystä, täytyy minun nyt ansaita\nkeinolla millä hyvänsä. Tällaisina aikoina ei äiti kolmen lapsen\nkanssa elä tyhjästä.\n\nEsitin itseni ja toinen teki samoin. Hänen nimensä oli Vittoria\nBiondi. Hän oli mennyt naimisiin aivan nuorena. Miehellä oli silloin\nvirka eräässä tehtaassa. Toivottiin hänen piankin kohoavan urallaan,\nsillä häntä pidettiin lupaavana insinöörinä. Mutta edistymisestä ei\ntullut mitään. Hänellä oli oma erikoinen tapansa hoitaa työtään. Hän\nsai jatkuvasti tehdä määrättyjä töitä, mutta edistymisestä ei ollut\npuhettakaan ja siitä, minkä hän työllään ansaitsi, ei perheelle\nriittänyt mitään. Perheen täytyi auttaa itseään. Vanhempi tytöistä\noli kuuden vuoden vanha ja piti melkein kokonaan huolta pienemmästä,\njoka oli vain 3-vuotias. Poika oli 30 kymmenen vanha. Hän oli eräässä\nluostarissa oppilaana.\n\nKuuntelin melkein hartaana. Tunsin virkistyväni siitä, että edes\nhetkeksi olin päässyt ajattelemasta omia olojani. Lisäksi olin\nlöytänyt ihmisen, jota omasta ahdinkotilastani huolimatta ehkä voisin\nauttaa. Rouva Biondi asui aivan lähellä Porta Salariaa. Tie Biondiin\noli siis lyhyt ja silläkin saattoi olla merkityksensä.\n\n-- Minun täytyy lähteä, sanoi rouva Biondi viimein nousten. Hän\nnäytti odottavan, että lähtisin matkaan. Meillähän oli sama tie.\n\nMutta en voinut. Heitin siksi hyvästit ja lupasin ensi tilassa\ntulla jatkamaan keskustelua. Sitten nousin Lateraaniin menevään\nraitiovaunuun.\n\nMinulla on omat ystäväni Rooman eri museoissa. Vapaahetkinäni -- tai\nsilloin kun olen erityisesti avun tarpeessa -- menen niitä katsomaan.\nSiksi en tänään voinut kieltäytyä tällaisesta tapaamisesta.\n\nMenin museoon tultuani suoraapäätä huoneeseen, jossa Sofokles\nylhäinen levollisuus koko olennossaan katselee uuden, levottoman\najan lapsia. Olen usein ennenkin tullut tänne saadakseni osaa\nsiitä voimasta ja tasapainosta, jota tämä antiikin ihana edustaja\nelävöittää. Tänään tarvitsin sitä paremmin kuin ehkä koskaan ennen.\n\nPainuin istumaan Sofokleen läheisyyteen. Katseeni seurasivat\nnälkäisen ahneesti tuon voima-ihmisen jokaista piirrettä. Koko\nhänen olemuksestaan, yksinpä hänen vaatteensa poimuistakin tuntui\nsäteilevän voimaa, tyyneyttä, tasapainoa ja sopusuhtaisuutta. Hän\non kuin ihminen täydellisyydessään, jumal-ajatus ruumiillistuneena.\nHänen korvansa on lukittu, hänen silmänsä ummessa kaikelle, mikä\nelämässä on vähäpätöistä, toisarvoista. Hän on häätänyt etäälle\nolemuksestaan kaikki ne epäsoinnut ja ristiriidat, joista nykypolven\nelämässä on niin tuntuvia jälkiä.\n\nJa kuitenkin on juuri hän järkyttävän voimakkaasti kuvannut\nihmisrinnan kärsimyksiä! Hän on tuntenut ne omassa sisimmässään.\nMutta hän on niistä selviytynyt tyynenä voittajana.\n\nRiippuiko se ehkä entisajan käsityksestä, että ihminen on vain\npieni, voimaton olento, jonka nöyrästi on alistuttava siihen minkä\ntutkimattomat ja ylhäiset voimat osaksi säätävät? Eikö se usko teekin\nelämää yksinkertaisemmaksi, turvallisemmaksi, ja eikö se kevennä\nedesvastuun taakkaa?\n\nAjattelin itseäni ja avioliittoani. Mitä olin naimisiinmennessäni\netsinyt? En omaa kotia, en huoletonta toimeentuloa, en oikeutta\nvapaasti järjestää elämääni. Tätä kaikkea minulla oli -- enemmän kuin\nolisin suonutkaan.\n\nTurvattu ja joka suhteessa mukava elämäni oli minulle usein käynyt\ntunnontaakaksi.\n\nTunsin elämää jo silloin tarpeeksi ymmärtääkseni, etten sitä\ntuntenut. Tiesin, että oli joukoittain niitä, jotka kärsivät --\nmikä aineellisen puutteen takia, mikä toisten pahuudesta, mikä oman\nrinnan ristiriidoista. Mutta tämä oli minulla _tietona_. Se oli\n_ulkopuolella_ itseäni.\n\nOlin joskus yrittänyt päästä sitä lähemmäksi. Aina turhaan. Isän\npieni seurapiiri ei tarjonnut minulle mitään tässä suhteessa. Ei\nliioin se hiukan laajempi piiri, johon kuului talon pesijätär,\nleski, joka keväisin ja syksyisin huolehti äidin haudan\nkuntoonasettamisesta, ja ajuri, jota isä ja minä aina käytimme kun\nkävimme äidin haudalla. Kaikki nämä olivat vanhoja, uskottuja ja\nsuhteellisesti hyvin toimeentulonsa ansaitsevia ihmisiä. He tulivat\nkaikki joskus, tavallisesti määrättyinä merkkipäivinä, vieraisille\nkotiin ja heidän luonaan käytiin samoin merkkitilaisuuksissa, kuten\nnimipäivillä. Tämä seurustelu oli vanhaa tavaksitullutta tottumusta,\njosta ei kukaan olisi tahtonut luopua, mutta joka ei mitenkään\nsärkenyt sitä eristäytyneisyyden kehää, joka ympäröi lapsuuteni\nkotia. Se ei vienyt minua lähemmäksi ihmisiä yleensä, ei lähemmä\nkärsimyksiä.\n\nToivoin naimiseni kautta muutosta tässäkin suhteessa.\n\nItsekkäät syyt eivät ratkaisseet valintaani. En liioin tavoitellut\nnaimista itsessään. Tiesin, että sitä sanottiin kasvattavaksi,\navartavaksi. Ymmärsin, että naimaton jää monen elämässä syvälle\nkoituvan kokemuksen ulkopuolelle. Mutta tämäkin oli minulla vain\n_tietona_. En omasta puolestani kaivannut noita kokemuksia. Nainen\nminussa ei ollut hereillä.\n\nIsäkin oli joskus siitä hymyillen puhunut, oli kuin syyttänyt itseään\nsiitä, että olin kehittynyt yksinomaan ajattelun ihmiseksi.\n\nSilloin tuskin käsitin, mitä isä tarkoitti. Nyt sen tiedän. Mutta\nsamalla ymmärrän entistä enemmän miten oikeassa isä oli.\n\nHerääköhän nainen minussa koskaan?\n\nOlen äiti ja kuitenkin kysyn tätä itseltäni. Olen yhä kaiken\nulkopuolella. _Itseäni_ olen antanut vain niinä hiljaisina hetkinä,\njolloin isän kanssa yhdessä etsimme oman olemuksemme vaatimuksia\nvastaavia polkuja ajattelun maailmassa.\n\nOlenko kykenemätön antamaan itseäni toisessa muodossa? Olenko\nsielultani syntymästä saakka toisenlainen kuin muut? Tai onko tämä\nvain tulos ulkonaisista olosuhteista? Heräisikö minussakin jotain,\njonka olemassa olosta yhä olen tietämätön, jos tapaisin ihmisen,\nisäni kaltaisen, johon koko olemuksellani voisin sulautua?\n\nTunsin että kuumat kyyneleet odottamatta pyrkivät silmiini.\n\nSisimpäni on kauan ollut nääntymäisillään. Olen nähnyt vain\nmatalaa mieltä ja armotonta arkea. Olen unohtanut uskoa paremman\nolemassa-oloon.\n\nNyt sain kuin välähdyksittäin aavistuksen siitä, että tuota parempaa\nsittenkin on -- toisten osalle, joskaan ei minun -- ja että sitä\nolisi voinut olla minunkin osallani jos -- -- --\n\nPelkkä aavistus täytti minut syvällä, pyhällä ilolla.\n\nEn enää pelkää tavata Helmeriäkään. En itke omien olojeni raskautta.\nIstun Lateraanin edustalla, jossa olen kirjoitellut tätä, ja\nmuistelen Sofoklesta. Hän on tänään puhunut minulle.\n\nVaikka oma pieni elämäni onkin tahraantunut ja särkynyt käsissäni, on\nelämän ydin, sen lopputarkoitus sittenkin ylevä, puhdas ja pyhä. Se\ntietoisuus kannattaa minua.\n\nIllalla.\n\nHelmer oli päivällistä syömässä palatessani. Poika hänen polvellaan\nliverteli iloisesti, käytti ahkerasti pientä sanavarastoaan ja missä\nsanoja puuttui, turvautui viittoilemiseen, äännähdyksiin ja nauruun.\n\nOli helpoittavaa tavata täten. Päivällispöytä oli rauhoitettu alue.\nMutta heti kun olimme tulleet omaan huoneeseemme, iski Helmer siihen,\nmikä nähtävästi kaiken aamua oli kytenyt hänen mielessään.\n\n-- Näetkö vihdoin minkä verran sinä minua parannat kylmyydelläsi? --\nHän seisoi selin minuun ja katsoi ulos ikkunasta.\n\n-- Oliko tämä ensi kerta? Muistatko häitämme?\n\nHelmer lensi hehkuvan punaiseksi. Hän kumartui kiireisesti puistamaan\npölynhaivenia housunsa lahkeesta, vetäisi sitten esille sikaarin ja\nsytytti sen. Se rauhoitti. -- Sinä et voi sanoa minua juopoksi, sanoi\nhän viimein.\n\n-- Juoppo on jossain määrin syyntakeeton. Sinä et ole sitä.\n\n-- Sinun suussasi kuulostaa se melkein moitteelta. -- Helmer oli\nvoittanut hämminkinsä. Hänen äänensä oli ivallinen.\n\n-- Mikä on sinusta korkeimman moraalin kannalta katsottuna enemmän\ntuomittavaa, syyntakeettoman teko vai täysin vastuunalaisen?\n\n-- Korkeamman moraalin! -- Se sana vaikutti kuin punainen vaate\nhärkätaistelussa. Helmer raivostui.\n\n-- Korkeampi moraali on sinulla joka toisena sanana. Sinulla ei\nnähtävästi ole muuta tekemistä kuin istua vaaka kädessä ja kurkistaa\nminne korkeampi moraali sitä vaaputtaa.\n\nAnnoin sanatulvan vyöryä ylitseni. Riisuin pojan ja panin hänet\npäivällislevolle. Sitten aloin hiljaa hyräillä pojan tiukasti\npidellessä sormestani.\n\nPieni avuton, sormea purestava käsi ja tuutulaulun viihdyttävä sävel\nauttoivat minua molemmat.\n\n-- Nukkuu, sanoi Helmer viimein kysyvästi, kun lakkasin hyräilemästä.\nHän tuli ikkunan luota huoneen perälle ja viskautui sikaari\nhampaissa vuoteelle. Sitten hän alkoi puhua kiireen hermostuneesti\nkuin keskeytystä peläten. Hän oli harkinnut kysymystä, jonka\nedellisenä iltana armottomasti olin viskannut hänen silmilleen. Hän\ntiesi missä vika oli. Me olimme liian paljon olleet eristettyinä\nmuusta maailmasta kahden vain toistemme kanssa. Olin tahtonut asua\nmaalla. Tietysti siksi, että siellä oli halvempaa kuin esimerkiksi\nHelsingissä. Ja Helmer oli taipunut -- kuten tavallisesti. Mutta\nnyt tämä kostautui. Matkallakin olimme olleet enimmäkseen toistemme\nseurassa, kun aina olimme asuneet halpahintaisissa paikoissa. Ainoa\napukeino oli lähteä matkaa jatkamaan, ehkä Napoliin tai Caprille.\nJa siellä oli asuttava ensiluokkaisesti. Toisten -- kunnollisten\n-- ihmisten seura rauhoittaisi ärtyneitä hermojamme ja kaikki\ntasaantuisi itsestään.\n\n-- Helmer, köyhätkin ovat kunnollisia ihmisiä -- he usein vielä\nsuuremmassa määrässä kuin muut. Siellä missä viimeksi asuimme\nSaksassa...\n\n-- Sinun kanssasi on mahdoton keskustella, kivahti Helmer.\n\n-- Keskustellahan minä juuri tahtoisin, Helmer. Tämä ei ole oikkua,\nei päähänpistoa. Pojan koko tulevaisuus turmeltuu, jos hän kasvaa\nsellaisessa kodissa kuin meidän.\n\n-- Ja paraneeko asia sillä, että hän tehdään isättömäksi? Nainen ei\nosaa kasvattaa poikaa.\n\n-- Ajattele maailman parhaita miehiä, ajattele...\n\n-- Älä taas latele kirjatietojasi!\n\n-- Puhutaan sitten omista oloistamme. Sinä vedät yhtäälle, minä\ntoisaalle kasvatuksessa. Minä kiellän, sinä käsket.\n\n-- Älä kiellä!\n\n-- Jos täytyy. Jos se on oikeinta?\n\n-- Sinä olet tietysti aina oikeassa.\n\nEpäröin hetken. Tuntui turhalta jatkaa. Viimein sanoin kuitenkin\nhiljaa: -- En sitä väitä. Mutta yhdessä suhteessa olen ainakin saanut\nenemmän kuin sinä. Sain kasvaa hyvässä kodissa. -- Ääneni värähti.\nTunsin että siihen tuli kyyneleitä. Mutta ulkonaisesti pysyin\nrauhallisena. Helmer sitävastoin karkasi ylös vuoteelta. Suoni hänen\notsassaan pullistui ja silmät syytivät vihaa.\n\n-- Ja siksi, siksi, että minulla ei koskaan ole ollut äitiä, tahdot\nsinä hävittää kotini ja viedä minulta lapseni. -- Hän viskautui\ntakaisin vuoteelle. Kurkussa korahteli kummallisesti. Siinä oli kuin\ntukahdutettua kiukkua.\n\nAstuin muutaman askeleen lähemmäksi ja kosketin kädelläni kepeästi\nhänen tukkaansa. Kaikkinainen lähentely ja kosketus on minulle\nnykyään hirveän vaikeata. Mutta minun käy häntä usein sääliksi ja\nsillein koetan olla hyvä hänelle. -- Juuri siksi, että sinä olit\näiditön ja yksin, tahdoin minä rakastaa sinua.\n\n-- Ja nyt, nyt?\n\n-- Helmer, minun täytyy nähdä, jollei hyvyyttä, niin pyrintää\nhyvyyteen, voidakseni rakastaa. Minä olen sen luontoinen. Minä en voi\nsille mitään. Sanoin sen sinulle jo kihlautuessamme.\n\n-- Hävytön -- kuuletko, -- hävytön naisasianainen sinä olet, et\nmuuta. -- Helmer kihnutti ylähampaitaan alahampaisiinsa niin että\nkorvia viilsi, ja suoni hänen otsassaan pullistui pullistumistaan.\n\nTunteeni ja katseeni kovettuivat samassa. Helmer on sanonut, että\nsilmäni ovat kylmät ja mustat. Sellaisina ne nyt tuijottivat häneen.\n-- Naisasianainen! Niin, sinä olet oikeassa. Onnellinen ihminen\nei ymmärrä sitä liikettä, mutta miehet sellaiset kuin sinä ovat\nnostattaneet naiset taisteluun.\n\nHelmer puhalteli haikuja sikaaristaan ja tekeytyi ylenkatseelliseksi.\n-- Täällä oli niin rauhallista aamupäivällä kun olin yksin, huomautti\nhän yksikantaan.\n\nTartuin hattuuni ja lähenin ovea.\n\n-- Etkö sinä sanonut haluavasi keskustelua?\n\nNyökkäsin, mutta avasin samassa oven ja solahdin ulos käytävään.\nPelkäsin itseäni, pelkäsin menettää kunnioitusta itseäni kohtaan\nkiivaitten sanojen ja vihaisten syytösten kautta. Mutta tuskin\nolin kymmenen askeleen päässä, kun tunsin Helmerin käsin käyvän\nolkapäihini kiinni.\n\nKuuma väristys karkasi ruumistani pitkin. Tunsin Helmerin hengityksen\nkaulallani ja käheä ääni kuiskasi korvaani: -- Minä en voi, en voi\nkadottaa sinua.\n\nJatkoin matkaani katsomatta taakseni. Olin kuin puutunut.\n\nKadulle tultuani käännyin Porta Salariaa kohden. Tahdoin mennä\npuhuttelemaan rouva Biondia. Minun täytyi tavata toisia ihmisiä --\nonnettomia kuten olin itse.\n\nPorta Salarian läheisyydessä, siinä talossa, jossa arveluni mukaan\nBiondit asuivat ylimmässä kerroksessa, näin kaksi pientä lapsen päätä\nikkunassa. Tytöt näyttivät olevan rouva Biondin pikku tyttöjen iässä\nja arveluni mukaan olivat ne samat, joista hän oli kertonut. Molemmat\nkurkottivat uteliaina ikkunasta nähdäkseen pienen koiran, joka\nvimmatusti haukkui appelsiinirattaita työntävää ukkoa.\n\nNousin kiireesti portaita. Mutta kukaan ei vastannut kun soitin\novikelloa.\n\nSoitin uudelleen useampaan kertaan. Sisältä kuului hiljaista\nliikettä. Taisi olla lasten askeleita. Mutta kukaan ei avannut.\n\nKäännyin pettyneenä kotiinpäin. Poika nukkui tavallisesti vain lyhyen\npäivällisunen. En hänen tähtensä uskaltanut jäädä odottamaan.\n\nJuuri kääntyessäni Via Sardenialle näin kadun toisella puolella\npienen naisolennon. Takki oli kulunut ja haalistunut, lakki\nhuolettomasti päässä. Tunsin hänet heti ja kiiruhdin kadun toiselle\npuolelle.\n\n-- Rouva Biondi, soitin vasta turhaan teidän oveanne. Olisin tahtonut\nkertoa, että me luultavasti matkustamme pois Roomasta. Näin pikku\ntyttönne ikkunassa ja minua kammoksutti. Hehän voisivat pudota.\n\n-- Eivät ne -- ettekö te tiedä, että köyhän lapset oppivat itse\nhuolehtimaan itsestään.\n\n-- Mutta ovatko he lukon takana teidän ollessanne kaupungilla?\n\nHän nyökkäsi. Sitten nousi silmiin jotain arkaa. Hän näytti kysyvän,\nolinko tarpeeksi onneton ymmärtääkseni. -- Kuolema ei ole pahinta,\nsanoi hän viimein raukeasti, kääntyi kulmasta toiselle kadulle ja\nkatosi näkyvistä.\n\nToukok. 4. p.\n\nSeuraavana aamuna Helmerin vielä nukkuessa laittauduin Leon kanssa\nmatkalle Biondiin. Helmer oli edellisenä iltana ilmoittanut\nostaneensa liput matkaa varten etelä-Italiaan. Oli lähdettävä\nillalla. Siitä syystä oli ainoa mahdollisuus rouva Biondin\ntapaamiseen varhain aamulla ennenkuin hän ennätti lähteä työhön\nkaupungille.\n\nSoittaessani ovikelloa ilmaantui 30:n maissa oleva hienopiirteinen\nja huomattavan huolellisesti puettu mies ovelle. Nähdessään meidät\nnäytti hän arvaavan keitä olimme. Hän esitti itsensä ja kutsui\nkohteliaasti sisään.\n\nHuone, jonne eteisestä tulimme, oli pieni mutta erinomaisen hyvässä\njärjestyksessä. Kaikesta huomasi sen järjestystä rakastavan miehen\ntyöhuoneeksi. Pienenpuoleisen kirjoituspöydän vieressä oli toinen\nsuurempi työpöytä. Siinä oli kaikenlaatuisia koneosia, lasiputkia,\nmetallilankaa, valokuvia ja keskeneräisiä kummallisia piirustuksia.\nMutta tämäkin merkillisen kirjava kokonaisuus näytti kaikesta\nhuolimatta olevan suhteellisen hyvässä järjestyksessä.\n\n-- Te suotte toivottavasti anteeksi! -- Isäntä kumarsi kohteliaasti.\n-- Mutta meillä ei ole useampia huoneita. Te ymmärrätte, minulla\ntäytyy olla oma yksityishuoneeni. -- Hän hymähti omituisesti. --\nSuuri keksintö on kysymyksessä.\n\n-- Te harrastatte konetekniikkaa?\n\n-- Harrastan! Se sana on liian laimea. Katsokaa, minä olen jo kauan\nsuunnitellut suurta ihmeellistä keksintöä. Käänteentekevä, siitä\ntulee. Monella alalla. Ehkä kansainvälisissäkin suhteissa. Mutta\nammattimies ei puhu sellaisesta ennenkuin kaikki on valmista. --\nSalaperäinen hymy karehti uudelleen herra Biondin suupielissä. Hän\nteki nähtävästi itselleen väkivaltaa keskeyttääkseen puheensa. Ja\nkuin tehdäkseen paluun mieliaineeseensa mahdottomaksi viskautui hän\npäistikkaa toiselle alalle. Hän lausui ilonsa siitä, että hänen\nvaimonsa oli tutustunut minuun.\n\nMinulta pääsi huomaamatta huokaus. -- Yhdessäolomme loppuu lyhyeen.\nMe matkustammekin jo tänä iltana. Mieheni tahtoo.\n\n-- Ettekä te? Niin, niin, mies ja vaimo tahtovat harvoin samaa. --\nHänen ilmeessään oli taaskin jotain omituista, salaperäistä. Hän\nkumartui äkkiä lähemmä minua ja näytti melkein siltä kuin hän olisi\naikonut uskoa minulle salaisuuden. Hän sanoi kuitenkin ainoastaan: --\nTe ymmärrätte, että suuri keksintö vaatii rahaa. Minun ansioistani\nei riitä mitään perheelle. Vaimoni hankkii leivän itselleen ja\nlapsille. Hänen elämänsä on raskasta, hyvinkin raskasta. Sentähden\nsoisin hänelle iloa -- hyvää iloa. -- -- -- Oliko hän yksin, kun te\ntutustuitte toisiinne forumilla?\n\nKatsoin hämmästyneenä Biondiin. Tämä oli mennyt polttavan punaiseksi.\nSain sen tuntemuksen, että hän häpesi omaa kysymystään, mutta\nettä sittenkin oli ollut pakko kysyä -- joskin niin ohimennen ja\nhuolettomasti kuin suinkin, jottei se herättäisi huomiota.\n\nSamassa avautui ovi viereiseen huoneeseen ja rouva Biondi pikku\ntyttöineen astui sisään.\n\nTervehdittyämme asetettiin lapset leikkimään muutamien raakunkuorien\nkanssa ja kohta senjälkeen teki isäntä lähtöä.\n\nTottuneen maailmanmiehen kohteliaisuudella pyysi hän minulta\nanteeksi, että oli pakko poistua. Mutta virka vaati säännöllisyyttä.\n\nHyvästeltyään minut hän kääntyi vaimonsa puoleen, tarttui tämän\nkäteen ja piti sitä hetken omassaan. Näin hänen katseensa\nsairaalloisella kiihkeydellä imeytyvän vaimon katseeseen. Se ei\npyytänyt, ei rukoillut. Se tahtoi hypnotisoida, kytkeä kahleisiin.\n\nTuota omituista hyvästijättöä kesti hetken vain. Sitten rapsahti\neteisen ovi lukkoon. Herra Biondi oli poissa. Mutta omituinen\npainostava äänettömyys jäi hänen jälkeensä huoneeseen. Tuo sairas,\npolttava katse oli kuin jäänyt sinne meitä vakoilevasti vartioimaan.\n\nVasta kokolailla pitkän äänettömyyden jälkeen näytti rouva Biondi\npääsevän jäähyväiskatseen lumeista. Liekö hän tarkannut kunnes oli\nvakuutettu siitä, että mies todella oli lähtenyt työhönsä, vai\nmuutenko hänen oli ollut mahdoton pulma -- miten lie ollut, hän\nnäytti heräävän vasta silloin, kun hänen katseensa uudelleen sattui\nlapsiin.\n\nEn tiedä huomasiko hän jotain minun ajatuksistani tai pistikö asia\nmuuten hänen silmiinsä, joka tapauksessa hän kiinnitti huomiota\nmustasilmäisten tyttöjensä kalpeuteen. Se pistikin silmiin\npunaposkisen poikapallukkani rinnalla.\n\n-- He eivät saa olla tarpeeksi ulkona, kun asumme näin korkealla ja\nkun itse usein olen poissa kotoa. -- Hän sanoi sen puolustautuvasti.\n\n-- Vanhin on aivan isäänsä, huomautin, isän kaunis otsa ja hienot\npiirteet.\n\nRouva Biondi ei osoittanut minkäänlaista ylpeätä äidillistä iloa\nhuomautuksestani. Hän tuntui sisäisen ihmisensä puolesta olevan\nsamassa loppuunkuluneisuuden tilassa kuin hänen haalistunut, loimia\nmyöten kulutettu takkinsa.\n\nYritin vielä kerran uudelleen. -- Sanotaan tietävän onnea, kun\ntyttäret ovat isään, pojat äitiin.\n\n-- Poikamme Pietro, vanhin lapsista, on aivan minun näköiseni,\nvastasi hän heti. Mutta äänessä ei ollut iloa eikä surua, ei tunnetta\neikä väriä. Hän oli omituisessa muuttumattomuudessaan todella\nsisäisen kuluneisuuden perikuva.\n\n-- Teidän miehenne oli kovin ystävällinen, sanoin kuin yritellen\ntoisesta kohdasta.\n\n-- Hän piti teistä. Sen huomasin.\n\n-- Ja hän on kovin kiintynyt teihin. Sen minä huomasin.\n\nRouva Biondi ei vastannut. Hän otti esille kaapista muutamia\npikkuleivoksia ja antoi kaksi kullekin lapsista.\n\n-- Hän on hyvä ihminen. Sen huomaa kaikesta, jatkoin yhä.\n\n-- Hyvä, mutta sairas.\n\n-- Hän pystyy kuitenkin hoitamaan virkaansa?\n\n-- Ehkä, paha kyllä.\n\nKatsoin kysyvästi häneen. En ymmärtänyt.\n\n-- Taloudellisesti olisi tietysti hirveän vaikeata, jos minun pitäisi\nmaksaa hänen puolestaan johonkin sairaalaan. Mutta se olisi helpompaa\nmuuten. -- -- -- Kysyikö hän teiltä jotain minusta?\n\nHätkähdin äkkikäännettä rouva Biondin puheessa. Ja tunsin\npunastuvani. Sillä herra Biondin viime kysymys tuntui minusta tällä\nhetkellä entistä merkillisemmältä.\n\n-- Te ette vastaa. Minä ymmärrän, että hän kysyi.\n\n-- Ainoastaan sitä, olitteko yksin kun tapasimme.\n\nRouva Biondi hymyili omituisesti ja väsyneesti.\n\n-- Hän häpesi, mutta täytyi kuitenkin kysyä. Minä ymmärrän.\n\n-- Te ymmärrätte miestänne luullakseni hyvin.\n\n-- Jospa hänkin jaksaisi ymmärtää! Mutta hän ei voi. Hän on sairas.\nHänen täytyy epäillä.\n\n-- Luulin että miehenne sairaus oli yhteydessä sen keksinnön\nkanssa, josta hän puhui. -- Olin mielestäni rohkea kun siksi\nvieraalle ihmiselle viskasin tällaisen arvelun. Se saattoi ehkä\ntuntua utelulta. Mutta tässä loppuunkuluneessa nuoressa ihmisessä\noli jotain, mikä niin suuressa määrin kiinnitti mieltäni, etten\nvoinut pysyä vieraana. Hän ehkä tunsi sen, koskapa hän tavallisella\nsoinnuttomalla, väsyneellä äänellään jatkoi melkein kuin hän olisi\npuhunut itsekseen:\n\n-- Siitä se alkoi. Enkä minä sitä pitkiin aikoihin ymmärtänytkään.\nMutta kun minulle selveni, että hän todella oli mieleltään sairas,\njoskin hyvin salasyisellä tavalla, en enää tahtonut synnyttää lapsia\nhänelle. Ja siitä alkoi hänen epäilyksensä. Hänen sairautensa ei\nilmene millään muulla tavalla. Hänen työtoverinsakin pitävät häntä\nviisaana -- joskaan eivät usko hänen suureen keksintöönsä. Naapurimme\neivät tiedä mitään muuta kuin että hän on erittäin siivo ja hyvä\nmies, jonka ainoana, heikkoutena on usko suureen keksintöön, jonka\nhyväksi hän uhraa työnsä ja voimansa. Jos syyttäisin miestäni\nmielisairaudesta, tekisi hän samoin. Ja kukapa selvittäisi kuka\nmeistä on oikeassa? Köyhä on usein avuton sekä asianajajan että\nlääkärin luona.\n\n-- Ja te olette nuoria molemmat, pääsi minulta kuin vahingossa. Rouva\nBiondi ei sitä kuitenkaan pannut pahaksi. Hän katsoi vain minuun\nomituisella loppuunkuluneisuuteen saakka väsyneellä katseellaan\nja sanoi rauhallisesti: -- Yhden ihmisen ikä ei ole kovin pitkä.\nMutta jos sitä jatkuisi lapsissa! Se ajatus on välistä ylivoimainen\nminulle. Kaikkeen muuhun olen nyt jo tottunut. Alussa oli raskaampaa.\nEn saanut edes pukeutua siististi. Hän kuvitteli aina mielessään,\nettä tahdoin miellyttää jotakuta erityistä henkilöä. Nyt jaksan ottaa\nasian siltä kannalta, että pääsen hankkimasta itselleni uutta tänä\nmuutenkin ahtaana aikana. Mutta kun ajattelen lapsia...\n\nHän ei lopettanut lausetta. Mutta minä ymmärsin. Ja nyt käsitin\nmyöskin hänen eiliset, pohjatonta väsymystä huokuvat sanansa: --\nKuolema ei ole pahinta.\n\nTartuin hänen molempiin käsiinsä. Ne olivat varmasti sekä lepoon\nettä hyväilyyn tottumattomat. Ja nekin näyttivät avuttoman\nloppuunkuluneilta. Pitelin niitä omissani ja vakuutin, etten häntä\nkoskaan unohtaisi, vaikka minun nyt täytyikin matkustaa pois ja\nvasta alkanut tuttavuutemme siten tuli keskeytetyksi. Ehkä me\nkuitenkin vielä toiste yhtyisimme. Tällainen ulkonaista kohtaamista\nsyvällisempi toiseen yhtyminen ei voinut olla kokonaan tarkoitusta\nvailla.\n\nEn muista kiittikö hän sanoistani tai ilmaisiko hän minkäänlaista\niloista, samaan suuntaan käyvää toivoa. En sitä luule. Hän oli kai\nliian väsynyt. Mutta huolimatta sanojen vähyydestä tunsin, että\nkäyntini oli ollut hänelle edes hetkelliseksi helpoitukseksi, jollei\nmuuten niin sen kautta, että hän oli kyennyt edes jossain määrin\navautumaan. Ja kun läksin, saattoi hän minut kadulle asti. Yläkerran\nikkunasta heittivät pikku tytöt lentomuiskuja pojulleni.\n\nSitten erosimme.\n\nVieläköhän tiemme joskus yhtyvät?\n\nJa jos yhtyvät, missä ja milloin?\n\nHotel Pagano.\n\nOlemme Caprilla. Tulimme tänne eilen. Olimme aikoneet ensin pysähtyä\nNapoliin, mutta se kävi mahdottomaksi. Emme saaneet huoneita. Ajoimme\nkauan hotellista toiseen. Kaikkialla oli täpö-täyttä. Ja satoi kuin\nkaatamalla.\n\nEn ole pitkiin aikoihin nähnyt Helmeriä niin ystävällisenä ja\navuliaana. Kun emme aluksi saaneet kantajaa, kantoi hän itse\ntavaroitamme, ja vaikka hänen täytyi vaivautua paljonkin, ei hän\nriidellyt minulle mistään.\n\nEn voi sanoa, miten hyvältä tuntui. Pyysin häneltä sydämessäni\nsyyttäviä ajatuksiani anteeksi ja vakuutin itselleni, että se\nystävällinen, hyväsydäminen Helmer, jota kerran rakastin, ei\nsittenkään ollut mielikuva, kuten uskoni, vaan todellisuus.\n\nTämä osaltaan teki muutenkin ihanan matkan Napolista Caprille\nminulle vieläkin ihanammaksi. Oli tosin väkeä ahdinkoon asti. Istuin\ntavaroittemme päällä poika sylissäni. Mukavaa siinä ei ollut, mutta\nse ei merkinnyt minulle mitään. Katselin vain merta, taivasta,\nauringonpaistetta ja näitä lumoavan sulavia värejä.\n\nIhanuutta, elämää ja äärettömyyttä oli kaikessa.\n\nKun Helmer hetkeksi pysähtyi läheisyyteeni, tapailin hänen kättään.\n-- Helmer, tällaisesta tulee ihminen paremmaksi.\n\n-- Tuulenko puolesta, sanoi hän naurahtaen. -- Erinomaista minulle!\n\nEn jatkanut keskustelua, mutta sieluni joi sanoin kuvaamattoman\nkauneuden lääkitsevää nestettä kuin toipuva sairas rypäleen\nvirvoittavaa mehua.\n\nTänä aamuna nousin varhain ja asetuin kohta ihanalle\nnäköala-aukealle. En miettinyt, en muistellut mitään. Annoin vain\naamukirkkauden Caprilla säteillä uutta voimaa olemukseeni.\n\nKaikessa täydellisesti kauniissa on mielestäni jotain iäisyydestä.\nSitä katsellessaan tuntee, että alkulähde, josta tällainen kauneus\non virrannut, on hyvä, enemmän kuin hyvä, on hyvyyden ja kauneuden\nperikuva ja alkujuuri.\n\nSellainen alkujuuri on ihmisenkin elämälle antanut sisällön ja\ntarkoituksen, joka tekee kärsimyksenkin ei ainoastaan mahdolliseksi\nvaan hyväksi, jota emme tahdo emmekä saa väistää. -- -- --\n\nKun matkailijoita alkoi vilistä ympärilläni, läksin takaisin\nhotelliin. Puin Leon ja lähdimme sitten yhdessä Helmerin kanssa\nretkeilemään saarelle.\n\nMeillä oli ihana päivä.\n\nTämä ihmeellinen, meren saartama Capri on minusta kuin kuva yksilöstä\nsuuren kaikkeuden ympäröimänä. Se on niin pienen pieni ja kuitenkin\nmaailma täynnä rikkautta.\n\nNapolissa, Hotel Cavour.\n\nLäksimme tänä aamuna Caprilta. Illalla luulen Helmerin aikovan suoraa\npäätä Veneziaan.\n\nHänen ystävällisyytensä matkalla Capriin ja ensi päivänä siellä\nrohkaisi minua niin, että eilen iltapäivällä pojan nukkuessa pyysin\nhäntä huolehtimaan lapsesta, jos tämä heräisi. Läksin sitten yksin\nkävelyretkelle. Astuin reippaasti ja iloitsin itse siitä, että\nsitä jaksoin. Tunsin elpyneeni sielun ja ruumiin puolesta. Jaksoin\ntehdä huomioitakin, mitä en jaksa kun sieluni ja ruumiini ovat\nnääntymäisillään.\n\nKuivat, piikkiset kaktusmetsät, citroonalehdot, voimakaspiirteiset\nkalliomuodostumat, kaikki herätti mielenkiintoani. Ja ennenkaikkea\nmeri, tuo ihana, ihmeellinen sininen ja säteilevä meri, joka Caprilla\nnäkyy kaikkialla.\n\nViimein olin huipulla, jossa vieläkin on mielenkiintoisia jätteitä\nvanhasta linnasta.\n\nSeisoin ylimmällä kallion huipulla, josta avautuva näköala on\nunohtumaton. Annoin taaskin luonnon lääkitsevän käden koskettaa\nsairasta sieluani. Sanoin uudelleen itselleni, että elämä sittenkin\non jotain ihmeellisen suurta ja hyvää.\n\nSilloin sattui katseeni raunioksi rappeutuneeseen kivikaiteeseen\nalempana. Siitä oli Rooman cesareilla ollut tapana viskauttaa mereen\norjia tai muita, joihin heidän vihansa kohdistui.\n\nTämä näky luhisti minut raskaudellaan kuin maan tasalle. Ymmärsin\nmiksi ihminen on tehnyt tämän ihanan maan. Näin millaiset ovat ne\njäljet, joita hän on jättänyt ja yhä jättää elämään. Aavistin mitä\nsulkeutunut, kadotettu paratiisi merkitsee ihmissuvulle. Ja sieluni\nitki verikyyneleitä.\n\nCaprin lumoava kauneus teki vastakohdan järkyttävän raskaaksi.\n\nKäännyin väsyneenä takasin hotelliin. Ovella tuli Helmer vastaan.\nHänellä oli poika käsivarrellaan. Mutta nähdessään minut hän melkein\nviskasi lapsen syliini.\n\n-- Palkaton passari on rouville mukava näin kalliina aikana.\n\n-- Anna anteeksi. Viivyin kauemmin kuin olin aikonut. -- Jatkoin\nmatkaa pihalle, sillä ovensuussa, johon olimme pysähtyneet, vilisi\nihmisiä. Ei ollut takeita siitä, ettei joukossa ollut suomea\nymmärtäviä.\n\n-- Tällainen elämä ei sovi miehelle, ymmärrätkö?\n\nYmmärsin, että Helmerin oli tehnyt mieli jonnekin ja että poika oli\nollut esteeksi.\n\n-- Mutta tämä on tietysti naisasiaa käytännössä, kiukutteli hän yhä.\n\nSe mitä äsken vuoren huipulla syvästi ja voimakkaasti olin tuntenut,\nauttoi minua nyt. En vastannut, en kiivastunut. Mutta äänettömyyteni\nvain yllytti Helmeriä.\n\n-- Sinä tietysti et henno palkata lapsenhoitajaa.\n\n-- Roomassa olin vihdoinkin löytänyt yhden, mutta meidänhän täytyi\njatkaa matkaa. Aioin siellä tehdä ahkerasti työtä.\n\n-- Sinä olet työhullu.\n\n-- Sillä pääomamme pienenee.\n\n-- Kiitos, että kerrankin sanot: pää_omamme_. Tavallisesti puhut\nyksikössä.\n\nLuulen että katseeseeni nousi hengenhätää. Ainakin tunsin sitä. --\nTiedätkö mitä kunnioitus ja arvonanto merkitsee aviovaimolle, kysyin.\nTiedätkö, että jos ei voi kunnioittaa -- --\n\nNäin että Helmerin kasvoille nousi tumma puna ja suoni otsassa\npullistui taaskin. Katse, jonka hän viskasi minuun, oli kuin vihaisen\nkoiran puraisu. Sitten hän käänsi selkänsä meille ja jatkoi toiseen\nsuuntaan. Muutaman askeleen päässä näin paljasjalkaisen pojan, joka\noli törmätä aivan vasten Helmeriä. Viime hetkessä poika kuitenkin sai\nväistetyksi. Mutta näin, että Helmer tavoitteli häntä kävelykepillään.\n\nMenin Leon kanssa näköala-aukealle. En katsellut, en nähnyt mitään.\nEn ajatellutkaan. Olin vain. Ja poikaa pidin tietysti silmällä.\n\nKun hänelle tuli nälkä, käännyin takaisin hotelliin. Silloin\nnäin Helmerin istuvan Hotelli Palman puutarhassa muutamien\nhienojen herrojen seurassa. Olin tuskin monenkaan sylen päässä,\nkun kuulin hänen askeleensa takanani. Hänen silmänsä loistivat\nja suu nauroi. -- Elma, Elma, olen tavannut erinomaisia ihmisiä.\nToinen on amerikkalainen rahapohatta, toinen hieno englantilainen.\nAmerikkalainen kiinnitti huomiota sinuun mennessäsi ohitse. Hän ei\ntiennyt, että olet vaimoni. Mutta hän ihastui. Sanoi että näytät niin\nälykkäältä ja erikoiselta. Voithan tulla joukkoomme?\n\n-- Poika on pantava nukkumaan.\n\n-- Mutta sitten, senjälkeen?\n\n-- Jos jaksan. -- Jatkoin matkaa katsomatta Helmeriin. Muistin\nniitä paljaita sääriä, joita hän tavoitteli lyödäkseen. Ajattelin\ntätä suurta iloa, joka nyt oli haihduttanut kaikki epäsoinnut hänen\nmielestään, ajattelin avioliittoa ja kunnioitusta ja omaa suurta\nmahdottomuuttani.\n\nOlin kuin siipirikko, kun varhain tänä aamuna palasimme tänne\nNapoliin. Kaikki minkä näin ja kuulin, tapahtui kuin suunnattoman\netäällä minusta.\n\nIhmisiä vilisi laivalla ympärilläni. He puhuivat Välimerestä,\nSiciliasta ja Caprin sinisestä luolasta. Käydä Caprilla näkemättä sen\nsinistä luolaa -- se oli kuin käydä Roomassa näkemättä paavia. Sitten\nhe puhuivat hotelleista ja ruuasta.\n\nSorrenton luona tuli joukoittain veneitä laivamme läheisyyteen. Ne\ntoivat kaupungista tulevia matkailijoita laivaan ja veivät sieltä\ntoisia. Jokaisesta veneestä huudettiin hotellin nimi kimakasti ja\npitkittyvästi: \"Tramontano\", \"Hotel Tasso\", \"Loreley\". -- Lähtevät\nhuiskuttivat nenäliinojaan laivaan jääville. Muuan nuori neiti oli\nunohtanut veneeseen joukon ruusuja. Portieeri viskasi niitä hänelle\nkimpun, mutta hän viskasi ne vihaisen näköisenä takaisin. Kuulin,\nettä hän seuraavassa tuokiossa tiedusteli, oliko ruokala laivassa\nensiluokkainen.\n\nPuristin poikaani lujemmin syliini. Olin yksin ja minua paleli\nItalian ihanan kesätaivaan alla.\n\nVenezia.\n\nSaavuimme eilen tänne ja asumme Hotel Reginassa.\n\nMatka läpi yön oli kerrassaan kauhea. Juna oli täpötäynnä. Istuin\nmelkein koko yön tavaroillani käytävässä. Olin asettanut Leon sohvan\nnurkkaan, joka matkan alkupäässä tuli vapaaksi. Helmerillä oli paikka\ntoisessa päässä vaunua herrojen seurassa, joihin hän Napolissa oli\ntutustunut.\n\nIlma oli kääntynyt koleaksi. Se tuntui koko ruumiissa kuin kylmä\nkostea vaate, josta ei pääse vapautumaan.\n\nTämä kostea kylmyys on toista kuin meidän raittiit talvemme. Omasta\npuolestani olen kuitenkin nyt mielentilassa, jossa ulkonaiset seikat\nmerkitsevät vähän tai ei mitään. Leosta vain huolehdin. Hän on\nruvennut yskimään. Hänen yskänsä onkin ainoa ulkonainen asia, joka\nnykyään kykenee herättämään mielenkiintoani. Kysymys tulevaisuudesta\non se keskipiste, johon keskitän kaikki henkiset voimani.\n\nVoin sanoa, että olen sitä pohtinut jo vuosikausia. Olin alkanut\npohtia sitä jo ennen Leon syntymää, mutta hän keskeytti ajaksi\najatukseni. Toivoin että hän onnistuisi siinä, missä itse olin\nepäonnistunut. Toivoin että hän houkuttelisi hyvän hereille\nHelmerissä.\n\nJoka tapauksessa uskoin hänen tulevan jonkinlaiseksi yhdyssiteeksi.\nMutta kun näin, että hän pikemmin erotti -- sillä tavoin ainakin\nettä tällainen kasvatus, jota hän nykyoloissa saa, ei voi olla\nhyväksi --, aloin uudelleen kysyä itseltäni mitä oli tehtävä. Ja\nvaikka lukemattomia kertoja olen päättänyt ja taas perääntynyt, olen\nsittenkin yhä vakaantunut siinä käsityksessä, että meidän täytyy\nerota.\n\nNyt on kysymys vain siitä, miten saan asian toteutetuksi, kun Helmer\nei ota sitä kuuleviin korviin.\n\nEn tahtonut avioehdolla turvata taloudellista asemaani. Siksi en nyt\nvoi yksinkertaisesti karata. Helmerillä on omaisuuteni hallussaan.\nEikä hän vähällä laske sitä käsistään. Olen vähitellen tullut niin\nselvänäköiseksi, että armotta sanon itselleni: Meidän keskinäinen\nsuhteemme on _rahakysymys_.\n\nVoikohan mies koskaan käsittää mitä tämä tietää vaimolle?\n\nEn tiedä. Enkä tutkistelekaan. Sitä vain ajattelen, miten saisin\nsuhteeni Helmeriin edes jossain määrin arvokkaalla tavalla\nselvitetyksi.\n\nUlkonaisessakin suhteessa on välttämätöntä, että olot pian muuttuvat.\nMinun täytyy saada käännöstyöni valmiiksi, eikä se käy mahdolliseksi\nellei tämä matkustus paikasta toiseen lopu. Tarvitsen ansaita ja\nansaitakseni tarvitsen sekä ulkonaista että sisäistäkin rauhaa.\n\nHuolimatta näistä ajatuksistani, joita yhtenään haudon, olen\nnauttinut täällä Veneziassa. Olen siitä itsekin ihmeissäni. Mutta\nVenezia on vastustamaton.\n\nKun eilen varhain aamulla saavuimme asemalle, sataa tihuutti ja seutu\noli paksun sumun peitossa.\n\nLäksimme lautalla Canale Grandelle ja kuljimme aluksi kuin säkissä.\nMutta odottamatta alkoi sumu hälvetä. Pilvetkin hajaantuivat\nniin äkkiä kuin syrjään vetäisty esirippu ja aurinko viskasi\ntuhlailemalla kirkkainta paistettaan laguunien kaupunkiin. Vanhat,\nlikaiset marmoripalatsit loistivat sen valossa hohtavan valkeina.\nMarcus-kirkon kupoolit ja huiput sirotekoisine veistoksineen\nkuvastuivat köykäisinä kuin pitsikudos taivaan sinitaustaan.\nPalatsien parvekkeilla näin hengessä entisaikojen ihmisiä: neitosia\nhelmet ja jalokivet rinnallaan ja ritareja komean loistavassa asussa.\nNäin gondolieerejä, jotka laulaen kiitivät eteenpäin laguunin\nlaineilla ja kyyhkysiä, jotka rakastavalta veivät tervehdyksiä\nodottavalle armaalle.\n\nRooma on suuren entisyyden, voimatekojen maa. Rooma pakottaa\najattelemaan. Rooma kasvattaa. Venezia on päivänpaistetta ja väriä,\nse on satua ja säveleitä. Siellä ei syvennytä, ei harkita, siellä\nihminen vain elää aurinkoiseen kesäpäivään syntyneen perhosen elämää.\n\nOlin kiitollinen siitä, että sain ja jaksoin tuntea tätä.\n\nSuurin osa sitä päivää meni minulta kuitenkin -- nukkumiseen. Olin\nlopen väsynyt. Leokin on enimmäkseen nukkunut. Ja itse teen pian taas\nhänelle seuraa.\n\nSeuraavana päivänä.\n\nTänään nousimme virkistyneinä, sekä Leo että minä. Lähdimme heti\nMarcon torille. Aurinko oli kuitenkin ennättänyt sinne ennen meitä --\nyhtä säteilevän kirkkaana kuin eilenkin.\n\nDogien palatsi, kirjastotalo kaikki säteili ja loisti.\n\nLeo oli haltioissaan kyyhkysistä. Hän tepasteli pitkin toria ja\nkirkaisi ilosta joka kerralla, jolloin kyyhkysparvi pyrähti lentoon\nhänen sitä tavoitellessa.\n\nAamun aurinkoinen tunnelma tempasi minutkin mukaansa. Koko Venezia\nnäyttää minusta iloiselta kesäperhoselta. Ihmiset laulelevat\nkulkiessaan katua pitkin. Naisilla on hartioillaan suuret huivit,\njoista riippuu pitkiä reunahetaleita, jotka tanssivat ja hyppelevät\ntahdissa astujan liikkeiden kanssa.\n\nOlimme sekä Leo että minä Venezian valoisuuden lumeissa, kun Helmer\nMarcon torilla tuli luoksemme. Hän oli ollut parturissa ja halusi nyt\naamukahvia. Menimme yhdessä läheiseen ravintolaan.\n\nSieltä poistuessamme syntyi kohtaus, joka on antanut minulle paljon\najattelemista.\n\nHelmer pyysi, että minä kukkarostani suorittaisin maksun. Hänellä\nei ollut sopivaa rahaa. Teinkin sen, mutta pyysin sitten Helmeriltä\nsetelirahaa. Minun hallussani oleva raha oli aivan lopussa.\n\n-- Minulla on vain 500 liiran rahoja, esteli Helmer ensin.\n\n-- Anna vain niitä.\n\nHän ei antanut, penkoi kukkaroaan ja löysi 50-liiran. Sen hän antoi\nminulle. Katse väisti. Näin siitä kuitenkin vilahduksen, jossa\nmielestäni oli pelkoa.\n\nSamassa hän hätäisesti ehdotti, että menisimme katsomaan Dogien\npalatsia. Menimmekin, mutta minä kuljin kuin unessa. Heräsin vasta\nkun kuljimme vankilan pimeissä komeroissa. Etenkin huone, jossa Byron\noli viettänyt vuorokauden voidakseen käsittää jotakin sinne teljetyn\ntunteista, teki minuun syvän vaikutuksen.\n\nKuinka oikeassa hän olikaan! Me rajoitetut raukat emme käsitä\npaljonkaan siitä, mitä emme itse ensinkään ole kokeneet.\n\n\"Huokausten silta\" tarttui sisimpääni kuin tuskasta värisevä käsi. Se\ntoi äkkiä Venezian eteeni ihmeellisenä elämää edustavana kuvana.\n\nAurinkoista iloa paistaa pinta, keskustassa, lyijykammioissa ja\nHuokausten sillalla sykkii sen tuskasta värisevä sydän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuulin samassa Helmerin kutsuvan. Hän ehdotti matkaa Liidoon.\n\nPuolen tunnin kuluttua olimme kiitämässä merellepäin. Lokit\nlentelivät iloissaan ympärillämme, nekin paistavan valkeina kuin\nkoko laguunien kaupunki. Gondolieerit kiitivät laulaen ohitsemme ja\npylvään päähän pystytetystä pyhimyskuvasta liehui heleäkukkainen\nseppel.\n\nTaaskin oli iloa, väriä ja aurinkoa kaikkialla.\n\nMinä ajattelin tuskasta väräjävää sydäntä, joka oli kätkössä\nkatseiltamme.\n\nYöllä.\n\nArpa on langennut. Nyt tiedän mitä tahdon ja mitä minun on tehtävä.\n\nKun tänään istuimme Liidon rannalla ja Leo ylen onnellisena leikki\nAdrianmeren huuhtelemassa hietikossa, sanoin odottamatta suoraan: --\nHelmer, olen näihin aikoihin usein ajatellut isää. Ja sinun äitiäsi\nmyöskin. Helmer, he rakastivat meitä molempia. Ehkä sinä heidän\ntähtensä tahtoisit selvittää välimme siten, että antaisit minulle\nvapauteni.\n\nHän karkasi pystyyn, ja näin että hän vaivalla hillitsi itseään.\n-- Että kehtaatkin, sanoi hän viimein. -- Etkö tiedä, että he\nkunnioittivat kotia ja perhe-elämää?\n\n-- Talo ei sellaisenaan ole koti eikä avioliitto avioliittoa siitä\nsyystä, että sillä ulkonaisesti on avioliiton muoto. -- Katsoin\nhäneen rauhallisesti ja tyynesti. Mutta sekin taisi ärsyttää.\n\n-- Kenen on vika? sai hän vaivalla kysytyksi.\n\n-- Ei puhuta siitä. Minä en aio missään tapauksessa tehdä itseäni\nsyyttömäksi. Mutta elämämme tällaisena on taloudellinenkin\nmahdottomuus. Toisekseen se mielestäni on moraalinen mahdottomuus --\nmyöskin ajattelen pojan tulevaisuutta.\n\n-- Taloudellinen mahdottomuus?\n\n-- Minä en voi elättää meitä kaikkia.\n\n-- Ja mistä sinä tiedät, etten minä siihen pysty jos tahdon? -- Hän\nharppasi rantaa, sieppasi Leon syliinsä ja seisoi äkkiä edessäni\npoika olallaan. Poika nauroi tietysti rajun iloisesti. Ja Helmer\ntanssitti häntä korkealla. -- Me kaksi perustamme kodin, puheli hän.\n-- Mene sinä minne tahdot.\n\nSilloin karkasin pystyyn ja minusta tuntuu siltä, että koko\nolemukseni oli raivoa. -- Sinä heittiö -- viskasin tulemaan --,\nsinun hyvyyteesi minä typeryydessäni olen uskonut. Sinun tunteittesi\nrehellisyyteen luotin! Mutta sinussa ei ole mitään, ei mitään, millä\nolisi arvoa. Sellainen isä ei saa kasvattaa minun lastani!\n\n-- Lastamme, oikaisi hän. -- Et kai sinä tahdo ilmoittaa --\n\nHän ei juljennut lopettaa lausetta. Ehkä katseenikin pakotti\nvaikenemaan.\n\n-- Ei isän oikeuksia niinkään syrjäytetä, sanoi hän painokkaasti.\n\n-- Sinä et ole täyttänyt velvollisuuksiasi perheen elättäjänä. Jos\nsinä et tahdo olla inhimillinen, en enää pelkää oikeudenkäyntiäkään.\nTotuutta tahdon joka elämän suhteeseen. Mutta sinä pelkäät totuutta.\n\nÄäneni oli varmaan värissyt suuttumusta, koska poikakin parahti\nitkuun. Helmer rupesi tietysti hellästi häntä lohduttamaan. Minä\nolin muka luonnoton naisasianainen, joka pelästytin kuoliaaksi oman\nlapseni. Hän oli isä ja hän aikoi pelastaa lapsensa.\n\nSeisoin hetken puutuneena. En voinut puhua. Silloin hän jatkoi:\n\n-- Jos karkaat, jäävät rahasi minulle. Ja jos rupeat käymään\noikeutta, luuletko että sinä voittaisit? Tiedätkö, että tarvitset\nmonenlaisia ja rumia todistuksia sellaisessa jutussa. Eikä sinulla\nole todistuksia -- ei mitään. Kuuletko -- ei mitään!\n\nKuulin ilkkuvaa iloa hänen äänessään. Ja yhtäkkiä ymmärsin enemmän\nkuin hän oli sanonut. Hän puhui todistuksista, ei itse asiasta.\nTunnen häntä tarpeeksi tietääkseni mitä se merkitsee. Tunsin itseni\nsisäisesti täysin vapaaksi. Ja samassa näin kuin salaman valossa,\nmitä minun piti tehdä.\n\nMeillä on täällä Hotel Reginassa eri huoneet, jota emme asuntopulan\nvuoksi läheskään aina ole saaneet. Nyt on oikea hetki käsissä. Olen\njo pakannut tavaramme. Rouva Biondille olen myöskin kirjoittanut.\nIlmoitin, että ehkä jonkun ajan kuluttua palaan Roomaan ja kysyin,\nvoisiko hän hankkia minulle ja pojalle halvan, vaatimattoman huoneen.\n\nPian herätän Leon ja sitten lähdemme.\n\nBozen.\n\nOlemme täällä vain muutaman tunnin. En uskalla, en tahdo jäädä\nItaliaan. Olen saanut passini kuntoon ja jatkan yli rajan Saksaan.\nSiellä aion kääntyä \"tonttu-ukon\" puoleen tai matkustaa sinne, missä\nmaalaistuttavani suurine surullisine silmineen asuu. Kirjeen rouva\nBiondille panin kuitenkin postiin. Ehkä voin talveksi palata Italiaan.\n\nEn tiedä olisinko uskaltanut toimia näin rohkean ripeästi. Enhän ole\ntoiminnan ihminen. Mutta suuri sisäinen tuska hätyyttää ja tietoisuus\nnäistä muutamista hyväntahtoisista, joskin vähäväkisistä tuttavistani\nantaa minulle kuin jalan sijaa ja herättää toiveita.\n\nHelmerillekin kirjoitin lyhyesti:\n\n    Helmer!\n\n    Kun eilen et tahtonut antaa minulle omaa rahaani, näin\n    katseessasi pelkoa. Kun Liidossa puhelimme, näin etten sanoilla\n    voi selvittää suhdettamme. Tämä pani minua toimimaan.\n\n    En ole luotasi karannut vaimo. Aion selvittää taloudelliset\n    seikat välillämme ennenkuin eroamme. Minun täytyy kuitenkin\n    nytkin tehdä työtä ja ansaita. Sitä en voi sinun seurassasi.\n    Siksi olen nyt matkalla johonkin hiljaiseen paikkaan työntekoon.\n    Osoitteeni saat kotimaasta ... lakiasiain toimistolta. Sinne\n    kirjoitan nyt samalla. Jos kadut sanojasi ja tahdot sitä\n    osoittaa sillä, että sovinnossa järjestämme suhteemme, voit\n    siitäkin ilmoittaa ... toimistoon. En pyydä sinulta mitään\n    mahdottomia. Tahdon vain itse hallita omaisuuttani ja rauhassa\n    kasvattaa poikaani niiden totuuteen ja vanhurskauteen perustuvien\n    periaatteiden mukaan, joita omat vanhempani minuun juurruttivat.\n\n    Jollet tätä aikomustani tee mahdottomaksi, tahdon poikamme\n    mielessä aina ylläpitää helliä tunteita sinua kohtaan.\n\n    Vaatimuksissani olen kuitenkin järkähtämätön. Olen epäröinyt ja\n    taistellut. Koetin uskoa hyvyyteesi ja syytin itseäni paljosta.\n    Nyt on uskoni kuollut. Olet vihdoinkin saanut sen hengiltä.\n\n    Ainoa, mihin sinuun nähden uskon, on että olin omaisuutta\n    edustava koukku, johon isäni kuollessa tartuit tietoisena siitä,\n    että olin helposti petetty, elämää ja ihmisiä tuntematon nainen.\n\n    Minä olen niittänyt sadon teoistani. Ja sinäkin niität.\n\n                                                Elma.\n\nMittenwald.\n\nTaasen Saksassa! Sydämeni riemuitsee. Huoahdan kuin pyytäjäänsä\npaennut lintu. Pelkäsin pitkin matkaa, että Helmer sittenkin jollain\ntavoin minut saavuttaisi.\n\nLähtö Veneziasta oli oikeastaan rauhallisin osa matkasta.\n\nTiesin Helmerin silloin vielä nukkuvan.\n\nLeo oli merkillisen tyytyväinen ja aivan ääneti, vaikka herätin hänet\nkeskellä yötä. Kannoin hänet sylissäni ja asuntolan palvelija työnsi\ntavaroillamme kuormitettuja rattaita. Sitten läksimme kello puoli\nneljä astumaan ahtaita, kivimuurien lomitse eteenpäin luikertelevia\nsolan tapaisia katuja. Saattajan raskaisiin askeleihin ja rattaiden\nräminään vastasi kivimuurien ja kivitetyn kadun kumea kaiku. Muuten\noli hiljaista kuin haudassa. Ja katuvalaistuskin oli heikkoa,\nhimmeää. Siellä täällä vain paloi jokunen lyhty, joka valaisi\nvaivaisesti kuin sairashuoneen yölamppu.\n\nIlma oli samanlaista kuin meidän tullessamme. Raskas sumu\ntuntui peittävän kaiken. Ei näkynyt iloista väriä missään, ei\nkuulunut säveltä, ei sanaa, ainoastaan rantaan raukeavan aallon\nsurunvoittoista, soinnukasta solinaa.\n\nÖisten aaltojen keinuttamana, huntu silmillään nukkui meren morsian.\n\nMutta valvoiko lyijykammioissa lähellä Huokausten siltaa sen tuskasta\nväräjävä sydän? -- -- --\n\nPainoin alas raskaat ajatukseni. Olimme lautan lähtöpaikassa. Minun\ntäytyi huolehtia sekä pojasta että tavaroista.\n\nNyt olemme täällä pienessä kauniissa vuorikylässä, jota mahtavat\nlumilatvaiset Alpit vartioivat.\n\nTäällä lepäämme.\n\nMünchen.\n\nOlen käynyt asuntolassa, jossa on \"toinen puoli\" ja \"toinen puoli\".\nEn tahtonut asettua asumaan sinne, jottei Helmer sieltä saisi\njälkiäni seuratuksi. Mutta menin tietysti heti tapaamaan tonttu-ukkoa.\n\nVanhusta en saanut tavata. Hän on muuttanut. Ja kuultuani minne, olen\nitkenyt silmäni kipeiksi hänen kohtaloaan ajatellen.\n\nHänen ainoa pidäkkeensä on poissa. Nuo langansäikeiset, pienet sormet\novat kylmenneet. Jalka ei koskaan ottanut kannattaakseen.\n\nSe isku mursi vanhuksen. Hän ei enää näe aurinkoisia unia uunin\nläheisyydessä. Hän huutaa, huitoo käsiään ja kiroaa kaikkia, joiden\nkanssa hän tulee kosketukseen. Hän puhuu valkoisesta leivästä ja\nheinäkuormasta, jota pojat ajavat. Hän huutaa, että heidät sieltä\nvietiin sotaan. Ja kaikki ihmiset ovat panneet toimeen sen sodan.\nSentähden kiroo hän kaikkia.\n\nJohtaja Ling kertoi minulle pitkälti ja monisanaisesti tästä. Hän\nmainitsi senkin, että ukolle oli varattu mahdollisimman halpa paikka\nhoitolassa. Hänellä ei enää ollut paljonkaan varoja. Hän oli tahtonut\nitselleen huoneen asuntolan \"paremmalla puolella\" siitäkin syystä,\nettä hän pelkäsi \"toiselta puolelta\" vievänsä jotain vahingollista\ntyttärentyttärelleen. Eihän sitä tietänyt mitä sinne kukin toi\n-- kadun kuljeksijoita olivat useimmat ja paidatta täytyi siellä\nkaikkien nukkua, jotteivät kuljettaisi vuoteisiin mitään ja jotta\nedes hieman tuuleutuisi se vaatekappale, joka muuten oli käytännössä\nkunnes lahosi.\n\n-- Niin, niin, jatkoi johtaja, -- ja hautajaisiinkin meni suuret\nsummat. Ukko ei ajatellut eikä kysynyt mitä maksoi. Kukkia piti olla\nja valkea kirstu ja nimikilpi ja vaikka mitä. Ihan kuin prinsessalla.\nMeneehän ne rahat sellaiseen.\n\nMinä sanoin kiireisesti hyvästit. En tahtonut kuulla enempää enkä\ntavata muita.\n\nYksin olen täällä asunnossani itkenyt Leon nukkuessa.\n\nTahdon lähteä ensi junalla. Kirjoitin Mittenwaldista\nmaalais-ystävälleni ja sainkin tänään vastauksen. Hän on hankkinut\nminulle asunnon erään ystävänsä luona siinä pienessä syrjäisessä\nvuoristokylässä, jossa hän itse asuu.\n\nVuoristossa.\n\nOlemme perillä, Leo ja minä. En voi sanoa millaisin tuntein katselen\nnäitä seutuja, joissa olen löytänyt lepo- ja turvapaikan. Nyt vasta\ntunnen, kuinka pohjattomasti olen kärsinyt ja kuinka sairauteen\nsaakka uupunut sieluni on. Mutta samalla tunnen, että täällä\nlääkitsevän, suurpiirteisen luonnon helmassa voin sekä virkistyä että\ntehdä työtä.\n\nJo tämä ensimmäinen päivä on ollut juhlaa. Läksimme eilen junalla\ntänne vuoristoon, olimme yötä eräässä kylässä rautatieverkon\nristeyspaikalla ja jatkoimme varhain postivaunussa.\n\nLeo oli tietysti haltioissaan hevosella ajosta. Ja hänen ilonsa\noli sydämelleni suloista makeutta. Nautin itsekin. Tämä vuoriseutu\non verrattoman ihanaa. Mahtavat vuorenharjanteet lumipeitteisine\nlatvoineen muodostavat taustan. Keskustassa juosta vilistää\nviheriälaineinen vuorivirta. Se huuhtelee meheväkasvuisia niittyjä ja\nsomia kukkasrantoja. Niityillä maleksii kaunis karja, jonka kellojen\nkalkatus säestää kohisevan virran iloista laulua.\n\nJoki kohisee aivan nykyisen asuntommekin läheisyydessä. Olin jo\ntänään sen rannalla pesemässä vähän vaatteita Leolle. Poika istui\nonnellisena vieressäni ja kasteli nauraen varpaitaan kylmässä\nvedessä. Sitten paistatti hän päivää ja poimi kukkia nurmikolla minun\nparsiessani hänen sukkiaan. Läheisen talon aidanseipäällä kiekui\nkomea kukko. Pienet, pehmeävillaiset karitsat hyppelivät aitauksen\nsisäpuolella.\n\nKaikessa oli ihanaa, voimia antavaa maalaistuntua ja sitäpaitsi\nLeolle ehtymätöntä iloa.\n\nIllemmalla, kun kellot helähtivät soimaan läheisessä pikku kirkossa,\nläksin sinne Leon kanssa. Sain vastustamattoman halun mennä tuonne\nmaalaiskirkkoon siellä päättääkseni tämän ensimmäisen pyhäisen\nlepopäiväni.\n\nEräässä pienessä syrjäkappelissa paloi kynttilöitä ja näin, että\nmonet suuntasivat askeleensa sinne.\n\nMinäkin seurasin toisten esimerkkiä. Enkä sitä tehnyt suotta.\nKappelin perällä, hieman yläpuolella palavia kynttilöitä, näin\nihmeellisesti liikuttavan, puusta veistetyn \"Pietàn\". En ole saanut\nselkoa tekijästä, mutta paljon hän on pannut luomaansa. Kylmänä ei\nkukaan voi katsella äidin helmassa lepäävää kärsimysten miestä, jonka\navoimesta sydänhaavasta veri juoksee virtana.\n\nKärsivä puhuu kärsiville, sen käsitin katsellessani sitä harrasta\njoukkoa, joka oli kohokkeen edessä polvillaan. Siinä oli miehiä ja\nnaisia, vanhoja ja nuoria. Muuan vanha mies, joka hieman muistutti\n\"tonttu-ukkoa\", pyyhki silloin tällöin silmiään arasti kuin olisi hän\nhävennyt kyyneleitään. Nainen hänen rinnallaan itki lohduttomasti\nniin kuin se, joka ei vielä ole tottunut kärsimään.\n\nOdottamatta kuulin jonkun mainitsevan nimeäni. Kappelin pimennosta\nastui luokseni nainen, jonka kohta tunsin hänen suurista\nsurumielisistä silmistään. Nyt nuo silmät kuitenkin loistivat\nhämmästyttävän iloisina.\n\n-- Armollinen rouva -- hän kävi herttaisen ystävällisesti käteeni --\nkoko päivän olen teitä ajatellut. Olisin tullut tervehtimään, mutta\nen töiltäni ehtinyt. Vaan tänne täytyi tulla, sillä juuri tänään sain\ntiedon, että rahaa Amerikasta on tullut.\n\nHänen äänensä vapisi ja koko olento tuntui olevan iloista,\njännitettyä odotusta.\n\n-- Huomenna minä saan sen. Menen postiin hakemaan. Ja sitten tulen\nkertomaan. -- Mutta tänä iltana täytyi jo tulla kiittämään. Te\nymmärrätte!\n\nMinä ymmärsin. Ja kätkin oman sieluni lääkitykseksi sen tietoisuuden,\nettä ainakin yksi oli tuonut tänne temppeliin ei kärsimyksiä vaan\n_kiitosta_.\n\nSieluni oli kuin täynnä ennen aavistamatonta hiljaista rauhaa, kun\nLeo käsivarrellani nousin ylöspäin luikertelevaa polkua asumukseemme.\nTämä ihmeellinen maalaistunnun täyttämä pyhäinen päivä on lahja,\njosta minä kiitin.\n\nMutta en uskaltanut pysähtyä siihen. Ajattelin sen päivän edeltäjiä,\nristiriidan täyttämiä, raskaita tuskan hetkiä. Eivätkö ne olleet\nminulle antaneet sitä, mistä kiittää vielä enemmän? Olisinko tahtonut\nhävittää ne elämästäni?\n\nPääni painui. Tiesin mitä ne olivat maksaneet, mutta tunsin\nmyöskin, että ne olivat antaneet minulle jotain ajallisia arvoja\nsuuriarvoisempaa.\n\nToukok. 25. p.\n\nTänään oli minulla varhaisesta aamusta alkaen ihana työpäivä. Olen\npäässyt käännöstöissäni hyvän kappaleen eteenpäin. Talossa asuva\npieni kymmenvuotias tyttö on luvannut tulla minulle Leon hoitajaksi,\nt.s. leikkitoveriksi. Tänään he leikkivät kukkaisella nurmella aivan\nikkunani alla minun tehdessäni työtä. Kuulin heidän äänensä, näin\nLeon rajattoman ihastuksen kun hän tavoitteli kanoja ja ankkoja\nkäsiinsä ja tunsin nuoren vastaniitetyn heinän tuoksua.\n\nHetkittäin unohduin uskomaan itseäni maailman onnellisimmaksi\nihmiseksi.\n\nSiitä luulosta pääsin kuitenkin jo iltapäivällä. Eikä sen jälkeen\ntyökään enää ottanut sujuakseen.\n\nOlin vielä parhaassa kirjoitusinnossa, kun näin vanhan tuttuni\nmatkalla postiin. Hän huiskutti iloisesti paperilappua. Arvasin että\nse oli kuitti, jolla hän saisi kirjeensä.\n\nKun laskelmieni mukaan hänen oli aika palata, jätin hetkeksi työni ja\nläksin häntä vastaan. Leo pyrki mukaan, itki kun ei päässyt ja sai\npahan yskäkohtauksen. Hänen yskänsä huolestuttaa minua vähän.\n\nEn kuitenkaan myöntynyt hänen tahtoonsa. Tahdon tehdä kaikkeni\nkasvattaakseni häntä hyvin. Tunnen vastuuni monessa suhteessa\ntavallistakin suuremmaksi.\n\nTällä kertaa tuntui minusta lisäksi siltä kuin olisi ollut sopivinta,\nettä menin yksin. Ja hyvä olikin että niin tein.\n\nSain mennä jokseenkin pitkälle ennenkuin näin odotetun lähenevän. En\nhuomannut miten hitaasti hän kulki, joudutin vain omia askeleitani.\nJa minun äänessäni värähti kai iloista odotusta, kun pysähdyin hänen\neteensä kysyen: -- Saitteko sen?\n\nHänen painunut katseensa kohosi. Se näytti minusta omituisen\nlasittuneelta. -- Sain, vastasi hän soinnuttomasti.\n\n-- Ettekö te -- aloin tiedustella. Samassa muistin \"tonttu-ukon\"\nenkä uskaltanut jatkaa. Minusta tuntui siltä kuin tässäkin olisi\ntapahtunut jonkinlainen sisäinen murtuminen.\n\n-- Kyllä kai hän elää, teidän lankonne -- se miljoonien mies, kysyin\nhätäisesti.\n\n-- Kyllä, kyllä.\n\n-- Ja hän lähetti?\n\n-- Viisi dollaria.\n\nVaimo jatkoi matkaa. Minä seurasin puhumattomana.\n\nToukok. 28. p.\n\nEn ole jaksanut ajatella muuta kuin tuota viiden dollarin lahjaa.\nTyötä olen tietysti tehnyt oikeastaan aamusta iltaan. Mutta sieluni\non kärsinyt kärsivän kanssa.\n\nKuka onnellinen ihminen käsittää miltä tuntuu, kun viimeinen toivo\npettää?\n\nJos kärsimykset auttavat meitä toisia kärsiviä käsittämään,\nkannattaahan silloin kärsiä. Tätä olen itseeni nähden ajatellut.\n\nToukok. 30. p.\n\nOlen tehnyt niin ahkeraan työtä, etten ole edes ollut huolissani\nLeon yskästä, vaikka se joskus onkin korvaani sattunut. Ja silloin\nse on riipaissut sisintänikin. Tänä iltana tulin kuitenkin oikein\nlevottomaksi.\n\nOlen pannut hänelle kääreen ja toivon, että saamme nukkua.\n\nToukok. 31. p.\n\nEn enää jouda itkemään, en toisten enkä omia surujani. Leo on\nsairaana. Hän hengittää huohottaen, pieni rinta on alituisessa,\ntuskallisessa liikkeessä. Koko ruumis on polttavan kuuma.\n\nOlemme valvoneet kaksi yötä, hän ja minä, kumpikin kamppaillen\nkärsimyksinemme.\n\nEn tutkistele enkä ajattele. Tunnen vain jäytävän raskaasti, etten\nuskalla, en saa sydämeni itsekkäillä toivomuksilla pidättää häntä\ntäällä.\n\nMutta mitä se tietää?\n\nHyvä Jumala, käsittääkö toinen ihminen mitä tuntee se äiti, joka\nainoan lapsensa tautivuoteen ääressä _ei uskalla toivoa_ hänen\nelämään jäämistään?\n\nTietoisuus tästä turruttaa tunteeni ja puuduttaa koko olemukseni.\nMinä huudan syvyyksistä Hänen puoleensa, jolla oli hyvät ja pyhät\naikomukset ihmisten onneksi ja joka tietää, miksi me poloiset olemme\nelämän muodostaneet.\n\nMinä en puolusta itseäni. Minä en syytä ketään, mutta näen elämän\ntäynnä verisiä askeleita meidän ihmisten rikkomuksista.\n\nTäälläkö tahtoisin pidättää lastani -- jotta maa ehkä kerran kantaisi\nmerkkiä hänenkin rikkomuksistaan ja jotta hänenkin sydänverensä\nvuotaisi kipeissä kärsimyksissä niinkuin kaikkien, jotka rikkomuksen\npolkuja polkevat...\n\nMinä en ajattele. En uskalla. Minä en tutkistele syitä enkä\nseurauksia kuten muuten usein. En tapani mukaan pengo tunteitani.\nMinä en jaksa.\n\nKesäk. 2. päivänä.\n\nTauti on keuhkokuumetta. Käännettä odotetaan. Lääkäri näyttää\nvakavalta.\n\nJoskus näen kuin ruumiillistuneena edessäni sen tyhjyyden, joka\nsyntyisi elämässäni, jos lapseni viedään minulta. Mutta minä en\nsaa, en uskalla sitä ajatella. Elämä on monelle polttavaa erämaata.\nMinulle jäisi ainakin muisto pehmeistä pienistä kätösistä, jotka ovat\nkiertyneet kaulaani, ja silkinkiiltävästä tukasta, joka minulle on\nollut suloisena auringonpaisteena.\n\nJa lapseni sielu, sehän joka tapauksessa jäisi elämään. Sen kohtaisin\njoskus.\n\nLapseni kuolinvuoteen ääressä tunnen, ettei elämä lopu tähän, tunnen\nettei sitä jaksaisi, ei kannattaisi elää jos niin olisi.\n\nMuistelen päiviä poikani syntymisen jälkeen, jolloin sairaalan\nhiljaisuudessa tutkistelin ihmiseksi tulemisen salaisuutta.\n\nNyt hänen tautivuoteensa ääressä tunnen samaa. Keskellä tuskaani\npalvon elämää, joka ei voi kuolla.\n\nMinä olen kuin muinen Monika polvillani lapseni vuoteen ääressä ja\nsuutelen raskaasti huohottavaa rintaa, jossa iäinen henki asuu.\n\nHän ei kuole, ei kuole, toistan itselleni. Ja minä rukoilen tuskiemme\ntuntijaa, että hän auttaisi minua aineen kahleista, niin että ilolla\nantaisin poikani siirtyä täältä, jos niin on paras.\n\nMutta minä käyn myöskin tilille itseni kanssa.\n\nOlen etsinyt kärsimysteni ja rikkomusteni syitä ja koettanut olla\nankara itselleni. Tiedän, että tahtoni ja tarkoitukseni oli hyvä\nottaessani Helmerin. Mutta tein sittenkin rikoksen elämän pyhintä\nlakia vastaan.\n\nOnkohan elämäni siksi vasten tahtoani muodostunut hätä- ja\nvaroitushuudoksi muille?\n\nEn uskalla vastata.\n\nPaljon ajattelen myöskin Helmeriä. Hän rakastaa poikaa. Ja nyt on Leo\nsairaana.\n\nEn voi pääasiassa peräytyä. Sovinto lapsen sairasvuoteen ääressä\nolisi sopiva kohtaus avioliittotarinassa. Mutta todellisuus on usein\narmottomampi kuin kirjat.\n\nYhteisestä kodista ja avioliitosta ei voi olla puhetta, ei ainakaan\nvielä. Mutta tunnen että hänen oikeutensa isänä ovat pyhät, kuten\nminun äitinä. Kadun kylmää, katkeraa mieltä, jossa hänelle kirjoitin\nBozenista, ja soisin että tietäisin missä hän on, jotta voisin antaa\nhänelle tietoja Leosta.\n\nSydänyöllä.\n\nLeo nukkuu nyt mielestäni hiukan rauhallisemmin. Lääkäri arveli,\nettä käänne voi tapahtua huomenna. En uskalla panna maata, en\nhetkeksikään, siksi kirjoitan. Aion kirjoittaa Helmerillekin. Hän\non ehkä sittenkin vielä Veneziassa. Herrat, joihin hän Napolissa\ntutustui, aikoivat jäädä sinne pariksi viikoksi. Luulen, että hän\njää heidän seuraansa. Jos Leo huononee, sähkötän Veneziaan. Jos hän\nparanee, lähetän kirjeeni joka tapauksessa, jotta Helmer näkee etten\najattele häntä katkeruudella ja että tunnen tarvetta pyytää häneltä\nanteeksi jokaista kiivasta, loukkautunutta sanaa, jolla olen hänen\nmieltään pahoittanut. Ja senkin tahdon selvyyden vuoksi sanoa, että\nvaikka pyydän eroa, koskee se vain oikeutta hoitaa omaa omaisuuttani\nja rauhassa kasvattaa lastani. \"Vapaana avioliittoon\" en tule koskaan\npitämään itseäni. Ja jos Helmer muuttaa elintapojaan, ovat kotini\novet auki hänelle. Hänhän on Leon isä. Se sitoo ja velvoittaa. Tunnen\nsen, vaikka ero sittenkin jää suorastaan _velvollisuudeksi_.\n\nAamupuolella.\n\nLeo on tullut levottomammaksi. Seuraan sydän täynnä tuskaa\njokaista hänen pienintäkin liikettään, jokaista värettä hänen\npolttavanpunaisilla kasvoillaan.\n\nOlen tänä yönä ajatellut sitä pientä punaista ruusua, joka mielestäni\nkerran johti minut harhaan. Silloin se sanoi minulle: \"Hän teki\nminkä hän taisi. Tee sinä samoin.\" Ja minä tein. Mutta minä\nerehdyin. Ja nyt minä ymmärrän, että se ruusu ei olekaan muuta kuin\nkärsivä ihmissydän. Ja se puhuu jokaiselle siitä, mitä hänen omassa\nsydämessään on.\n\nMutta tänä tuskanyönä käsitän myöskin, että se riippuu siellä, mistä\nkärsivä saa tukea ja turvaa.\n\nIllalla.\n\nOlen käynyt lapseni kanssa kuoleman portilla ja tiedän miten\nalastomaksi ihminen siellä riisutaan.\n\nSuuren levottomuuden ja tuskan jälkeen pääsi Leo aamulla viimein\nnukahtamaan. Juoksin silloin viereiseen majataloon, jonka seinällä on\npostilaatikko. Vein sinne kirjeeni Helmerille. Se oli minusta tehtävä\nnäinä raskaina tilintekohetkinä.\n\nPalatessani näin postimiehen ja sain ihmeekseni kirjeen. Se oli\nrouva Biondilta, jonka olemassaolo näinä päivinä on minulta melkein\nunohtunut.\n\nEpäröin avatako kohta vai ei, mutta kun Leo yhä nukkui ja\nlevollisemmin, aloin lukea.\n\n    Rakas rouva Rönn!\n\n    Teidän kirjeenne ja etenkin osoitteenne teki minut hyvin\n    iloiseksi. Minulle on tapahtunut paljon sen jälkeen kun erosimme.\n\n    Mieheni sairastui äkilliseen ja ankaraan vatsatautiin. Te\n    tiedätte, että hän oli heikko, ja tauti tuli ankarana. Hän\n    huononi hirvittävän nopeasti.\n\n    Muistatteko että ihailitte hänen hienoja, kauniita piirteitään?\n    Minä en viime vuosina voinut iloita niistä. Näin vain hänen\n    sairaan sielunsa. Mutta nyt! Olisittepa olleet näkemässä!\n\n    Usein hän ei voinut puhua tuskiltaan. Mutta minulle riittää koko\n    elämäni ajaksi iloa siitä, mitä hän sanoi. Hän piteli kättäni\n    omassaan ja hyväili sitä. -- Sinä olet ollut uskollinen -- aina\n    uskollinen, vaikka olen epäillyt, sanoi hän. Ja hänen katseensa\n    loisti.\n\n    Kaikista näistä raskaista vuosista huolimatta en ole koskaan\n    unohtanut sitä katsetta, jonka sain kun hän ensi kertaa suuteli\n    minua. -- Mutta tämä oli vielä paljon, paljon kauniimpi. Se otti\n    minut suureen lämpimään syleilyyn. Ja se lämmittää minua vieläkin.\n\n    Mieheni kuoleman johdosta oli huolehdittava paljosta. Te tiedätte\n    ehkä minkälaista on, kun kuolema tulee taloon. Pikku tyttöni\n    saivat tavallistakin enemmän huolehtia itsestään. Silloin\n    tapahtui onnettomuus. Giovannina oli pudota ikkunasta. Iso sisko\n    tahtoi pelastaa hänet, mutta ei jaksanut. He putosivat molemmat\n    juuri siitä ikkunasta, jossa te ensi kertaa näitte heidät. Se on\n    neljännessä kerroksessa, kuten muistatte.\n\n    He saivat kukin oman pienen valkoisen arkkunsa ja heidät\n    haudattiin yhdessä isän kanssa. Sain heidät asetetuksi niin,\n    ettei näkynyt paljon jälkiä heidän ruhjoutumisestaan. He olivat\n    molemmat kauniit ja suloiset kuin pienet valkopukuiset enkelit.\n\n    Suutelin moneen kertaan kaikkia rakkaitani. Ihmiset sanoivat\n    minulle, etten saisi sitä tehdä. Mutta minun täytyi. Sillä he\n    olivat minulle niin rakkaita kaikki kolme ja sydämeni oli täynnä\n    kiitollisuutta.\n\n    Olen Teistä ehkä hyvin luonnoton äiti. Mutta minä tunnen elämän\n    raskauden. Pikku karitsoillani on nyt hyvä olla.\n\n    Muuten soimaisin itseäni tapahtumasta ja surisin lohduttomasti,\n    mutta minulla oli aina surua sydämessä näistä nuoremmista. Nyt\n    otti Jumala ja Pyhä Äiti sen murheen pois.\n\n    Nurisin ennen. Pelkäsin elämää. Se oli mielestäni vain kovaa --\n    ainakin minun kohdallani. Nyt tunnen olevani suuresti armoitettu\n    nainen. Viimeiset raskaat vuodet veivät minulta kaiken, minkä\n    elämäni keväinen rakkaus oli minulle suonut. Nyt se annettiin\n    minulle takaisin hetkissä, joihin sisältyi enemmän kuin pitkään\n    ihmisikään. Ja lisäksi on minulla poikani. Hän syntyi ennen kuin\n    olin miehessäni huomannut taudin oireita. En osannut pelätä häntä\n    kantaessani enkä ole hänen suhteensa pelännyt myöhemminkään.\n\n    Nyt kun suru ja pelko eivät enää kalva minua, kun se hirveä\n    taistelu, jota me kaksi onnetonta kävimme keskenämme,\n    on päättynyt ihanaan ja suloiseen rauhaan, tunnen miten\n    suurella ilolla olen ponnisteleva poikani elättämiseksi ja\n    kasvattamiseksi. Tahdon hankkia hänelle kaikkein parasta\n    tietopuolisestikin. Tahdon kouluttaa hänet insinööriksi, jos\n    hänellä on taipumuksia siihen. Hän tulee silloin varmaan eteväksi\n    alallaan, tekee kenties keksintöjäkin, ehkä suuren keksinnön,\n    josta hänen isänsä uneksi.\n\n    Jos tarvitsette huonetta ja tahdotte tulla, voitte asua\n    luonani. Pietrokin tulee nyt asumaan kotona ja tiedän, että\n    molemmat tulemme rakastamaan pientä sinisilmäistä poikaanne. Me\n    koetamme pitää hänestä hyvää huolta ja suojella häntä ikkunan\n    läheisyydeltä.\n\n    Antakaa anteeksi, että kirjoitan näin paljon. Minulla on nyt\n    enemmän aikaa kuin on ollut koskaan senjälkeen, kun tulin perheen\n    äidiksi. Kotini on tyhjä ja hiljainen. Muistot puhuvat minulle\n    joka hetki ja sisimpäni on kuin yli äyräittensä vuotava astia.\n    Sentähden tekee kirjoittaminen hyvää.\n\n    Sormuksesta, jonka otin mieheni kädestä, olen teettänyt pienoisen\n    sormuksen ja panettanut helmen sen kannaksi. Sormuksen vien\n    tänään kappeliin, jossa usein rukoilen rakkaitteni puolesta.\n    Siellä on kaunis kuva Pyhästä Äidistä. Olen teettänyt sormuksen\n    hänen pikkusormeensa. Muut hänen sormensa ovat täynnä\n    koristuksia. Minun kiitosuhrini ei saa hukkua toisten joukkoon.\n    Panen sen hänen pikkusormeensa -- erilleen muista. En voi\n    uskoa, että muut ovat pelastuneet yhtä suuresta sisäisestä ja\n    ulkonaisesta hädästä kuin minä. Eikä liene muilla niin paljon\n    syytä iloon ja kiitollisuuteenkaan.\n\n    Kun katselen sormusta, tunnen että Pyhä Äiti käsittää minua. Hän\n    tietää, että tahdon kiittää nuoruuteni keväisestä rakkaudesta,\n    jonka sain kirkastuneena takaisin, ja äidinonnesta, jota ei\n    mikään kamala murhe enää ole sumentamassa.\n\n    Häpeän muistaessani, että sanoin Teille: Elämällä ei ole minua\n    varten muuta kuin kurjuutta. Mutta Te ymmärrätte, että silloin\n    olin väsynyt, väsynyt kuolemaan asti.\n\n    Nytkin on sekä sieluni että ruumiini väsynyt. Tuntuu joskus\n    siltä kuin olisin valmis lähtemään täältä. Mutta silloin muistan\n    poikaani. Ja ymmärrän että olen onnellinen ja armoitettu ihminen,\n    kun minulla on lapsi, jonka hyväksi saan tehdä työtä ja kolme\n    rakasta, siunattua olentoa, joita saan muistella.\n\n                                       Teidän Vittoria Biondi.\n\nKäteni vapisi kääriessäni kirjettä kokoon. Pistettyäni sen kuoreen\nkäännyin vuoteelle, jossa Leo makasi. Jäin siihen seisomaan pitkäksi\naikaa. En ajatellut, en tiedä tunsinko mitään, katsoin vain yhäti\npoikaa ja etäisyydestä kuulin väsyneen äänen toistavan: Kuolema ei\nole pahinta.\n\nSilloin tunsin rakastavani lastani tarpeeksi antaakseni hänet pois.\n\nLankesin polvilleni. Olin siinä kauan, en tiedä itse miten kauan.\n\nVasta noustessani siitä huomasin pojan hengittävän tasaisemmin kuin\nkoko taudin aikana. Kuumehehkukin kasvoilla näytti heikommalta ja uni\noli rauhallista.\n\nUlkoa kuului pikkulintujen piiperrystä. Avonaisesta ikkunasta tunki\nvoimakas kukkien tuoksu huoneeseen ja aidan seipäällä kiekui kukko\nkuin kutsuen pientä sairastani ulos keväiselle kentälle.\n\nTiesin, että elämä nyt kutsui.\n\n\n\n\nKAKSI RINNAKKAISTARINAA\n\n\nHän makasi pehmeään peitteeseen käärittynä kukkivan päärynäpuun alla.\nAurinko paistoi häneen täydeltä terältä ja kun hetkittäin tuntuva\ntuulenhenki pyyhkäisi ohi, toi se hänen kasvoilleen tuoksun täyttämää\nkevätilmaa.\n\nMuutaman kerran hän hieman kurotti päätään. Silloin hän näki läheisen\nnurmikon laidassa upeita runkoruusuja. Ne nuokuttivat kukkiaan\ntuulenhengessä hiljaa ja arvokkaasti kuin tietoisina siitä hurmasta,\njota ne levittivät ympärilleen.\n\nKevättä ja elämää tuntui kaikki ylistävän. Ja taivas, joka kaareutui\ntämän kesäisen laakson yläpuolella, oli kuin suuri, lämpöä ja\nlempeyttä huokuva helma, josta herkeämättä virtaili yhä uutta lämpöä\nja elinvoimaa.\n\nMutta taivaanrannalla, missä keväinen maa ja hehkuva taivas\nsyleilivät toisiaan, siellä hohtivat valkeat, lumilatvaiset huiput.\nJa niiden valtakunta oli -- kuoleman.\n\nNainen puunjuurella nosti kiireisesti käden silmilleen.\nKauniinmuotoisten pitkien sormien lomaan tunkeutui muutamia\nkyyneleitä, jotka hitaasti vierivät kättä pitkin alas peitteelle.\n\nSamassa kuului hiekkakäytävältä läheneviä askeleita. Nainen kuivasi\nkiireisesti kyyneleensä, vetäisi päänaluksen alta kirjan ja näytti\nsamassa syventyvän sen sisältöön. Silloin kuului puutarhan toisesta\npäästä iloisia miehenääniä. -- Reichenhart, tulkaa tänne, tulkaa!\nMies pysähtyi astunnassaan, vilkaisi maassa makaavaan, näki hänen\nlukevan ja kääntyi kutsuviin päin. Mutta tuskin oli nainen puun\nalla kuullut askelten suuntautuvan poispäin, kun kirja painui hänen\nkädestään ja hänen katseensa uudelleen suuntautui Alppien hohtaviin\nhuippuihin.\n\nKuinka kummasti ne vetivätkin puoleensa! Joskus kun kuume poltti\nsuonissa, tuntui siltä kuin olisi tahtonut upottautua tuohon viileään\nvalkeuteen. Se olisi voinut imeä itseensä sen mikä nyt jyskytti ja\npoltti suonissa ja siitä olisi ihminen noussut raittiina ja elpyneenä\nkuin hellepäivänä kylmästä kylvystä.\n\nMutta se ajatus värisytti aina jälestäpäin. Sillä nuo viileät\nhuiput edustivat sittenkin kuolemaa. Niissä oli kuoleman\njärkähtämättömyyttä, kuoleman muuttumattomaksi kangistunutta\nmuotoa, sen väritöntä valkeutta ja sen pientä ihmislasta masentavaa\nmahtavuutta.\n\nHänen katseensa kääntyi kiireisesti takaisin lämpimään,\nelämäniloiseen laaksoon. Puutarhan kukkapenkereiltä kulki se\nläheiselle niitylle, jolta kuului karjankellojen kalkatus Siitä nousi\nse vihertävän kukkulan kuvetta taas laskeutuakseen laaksoon, jonka\nperimmäisessä pohjukassa Etsch vallattomasti vyörytti viheriäisiä\naaltojaan kivistä uomaa pitkin.\n\nKaksi valkeaa kättä kurottautui äkkiä ylöspäin. Niissä oli lapsen\nhaikeata ikävöintiä, lapsen palavaa, nyyhkyttävää rukousta.\n\nMitä hän mahtoi sille, että tämä suloinen maa ja sen kukkiva kevät\nhäntä kahlehti? Taisiko hän estää kun se tuhansin käsin tarttui hänen\nnuoruuteensa ja kilvan hänen oman sydämensä kanssa vakuutti hänelle,\nettä nuoruus ja elämä kuuluivat yhteen ja kuolema oli luonnottomuus?\n\nKuumat kyyneleet kihosivat uudelleen hänen silmiinsä. Mutta hän\npainoi kiireisesti nenäliinan kasvoilleen ja voitti liikutuksensa.\n\nHän ei tahtonut katsella keväistä laaksoa. Hän tahtoi mieluummin\najatella omaa elämäänsä. Sillä se oli kaikesta huolimatta täynnä\nkevättä ja kukkia. Se oli nyt yhtä satumaisen rikasta kuin se ennen\noli ollut raskasta ja armotonta.\n\nHiekkakäytävältä kuului taas askeleita. Viimeisetkin kyynelten jäljet\npoistettiin kiireisesti ja käsi tarttui kirjaan.\n\nLennart Reichenhart taivutti varovaisesti muutamia päärynäpuunoksia\nsyrjään ja kumartui vaimonsa puoleen. Nopea, tutkiva katse tiedusteli\nmitä hänelle kuului. Silmäripsissä oli kuin jälkiä kyynelistä. Mutta\nasia syrjäytettiin sanoitta.\n\n-- Aurinko on muuttanut paikkaa, ehkä muutamme mekin, ehdotti Lennart\nleikkisästi. Mutta Elsa pudisti päätään. Hän tahtoi mieluummin tietää\nniistä herrat olivat jutelleet.\n\nKysymys tehtiin niin odottamatta, ettei Lennart Reichenhart heti\nollut valmis sitä väistämään. Silloin Elsa tarttui kaksin käsin hänen\nkäteensä.\n\n-- He pyysivät sinua mukaansa. Minä tiedän sen. Ja sinun täytyy\nmennä. Kuuletko, täytyy.\n\n-- He ovat ammattikiipeilijöitä, väisteli mies. -- He kapuavat kuin\nvuorikauriit.\n\n-- Mutta he pyysivät sinua. Ja minä tulisin niin iloiseksi...\nMenethän? Sano, menethän?\n\n-- Minä ratkaisen riidan toiminnalla. -- Hän kumartui vaimonsa\npuoleen, nosti hänet peitteineen käsivarsilleen ja kantoi\naurinkoiselle nurmelle lähelle komeita runkoruusuja.\n\nMuuan keski-ikäinen, hienopiirteinen nainen kirja kädessä nousi\nsamassa läheiseltä puutarhapenkiltä. Hän oli vasten tahtoaan kuullut\näskeisen sananvaihdon, esitti nyt itsensä ja pyysi saada pitää\nsairaalle seuraa.\n\nElsa katsoi voitonvarmana mieheensä. Mutta tämä ei vieläkään\nantautunut.\n\n-- Ehkä suostutte paremmin, jos kuulette että olen hyvinkin tottunut\nsairaanhoitajatar. Oma, ainoa tyttäreni...\n\nRouva Falcke ei lopettanut lausetta. Lennart Reichenhart ei\nvastustanut enää.\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän yhdessä toisten kanssa nousi huipuille\nkiertelevää vuoripolkua. Puutarhassa syreenien keskellä istuivat\nnaiset tuttavuutta tehden. Rouva Falcke oli ottanut esille käsityön.\nElsa seurasi katsein ylöspäin polveilevaa vuoripolkua, jolla hän\nsilloin tällöin näki vilahduksen matkallelähteneistä.\n\n-- Miehenne näyttää olevan mainio sairaanhoitaja, huomautti rouva\nFalcke kohteliaasti.\n\n-- Hän on muutenkin joka suhteessa erinomainen. Niin, minä\ntarkoitan... Elsa meni hämilleen.\n\nRouva Falcke nauroi. Mutta naurussa oli jotain väkinäistä, melkein\nkuin tukahdutettua surua. Se pisti Elsan korvaan.\n\n-- Arvostelu hyvin objektiiviselta ja puolueettomalta taholta. --\nRouva Falcke käänsi leikiksi.\n\n-- Vaimo tuntee kuitenkin tavallisesti miestään hyvin.\n\nRouva Falcke hymyili uudelleen. Elsa näytti hänestä lapselta, jonka\nsuussa tuollaiset sanat kuuluivat pikkuviisailta. Ja kuitenkin oli\nsanoissa oka, joka kävi kipeästi hänen omaan sisimpäänsä. -- Te\nolette ollut naimisissa jo kauan, sanoi hän äkkiä terävyydellä, joka\netukäteen ilmaisi, ettei asianlaita voinut olla toisin.\n\nElsa Reichenhart hymyili, Rouva Falcke oletti nähtävästi hänellä\nolevan vuosia enemmän kuin olikaan. Ja se oli odottamatonta. Hän oli\ntottunut päinvastaiseen.\n\nRouva Falcke huomasi Elsan ajatuksenjuoksun. -- Minä tarkoitan ...\ntiedänhän minä, että olette kovin nuori... Mutta olette tietysti\ntullut sairaaksi senjälkeen kun menitte naimisiin?\n\nElsa ei vieläkään vastannut.\n\n-- Nähkääs, minä käsitän. Minun silmäni näkee enemmän kuin muiden. --\nRouva Falcke puhui hermostuneen hätäisesti. -- Sanoinhan jo, että oma\ntyttäreni...\n\nHerkkä puna nousi Elsan kasvoille. -- Lääkäri sanoo muuten, ettei\nminusta huomaa ... ettei ole sitä leimaa.\n\n-- Minun silmäni näkee enemmän kuin muiden. Sillä minä kärsin...\nHän puhkesi kyyneliin, taisteli kauan itkunsa kanssa ja sai viimein\nliikutuksensa painetuksi alas. Sitten hän jatkoi: -- Tyttäreni on\naivan nuori kuten tekin ja hän toivoo, toivoo palavasti paranevansa.\nHän on kihloissa. Ja mies ei koskaan, ei kukaan eikä koskaan --\nuskokaa minua -- mene naimisiin keuhkotautisen kanssa. Nainen voisi\nehkä, mutta mies ei. Se on varma.\n\nElsa ei vastannut. Mutta hänen ilmehikkäillä kasvoillaan nousi ja\nlaski mielenliikutusta ilmaiseva puna. Hän ei itsekään tietänyt mitkä\ntunteet hänessä olivat voitolla. Tuntui toiselta puolen siltä, kuin\nvieras käsi armotta olisi kajonnut aristavaan haavaan. Sillä kenenpä\ntarvitsisi hänelle selittää miten nuori, onnellinen ihminen tarrautuu\nkiinni elämään. Mutta toiselta puolen oli suloista ventovieraan\nsuusta kuulla sanoja, jotka vain kirkastivat ja korostivat sitä\nonnea, minkä hän itsekin tunsi niin sanomattoman suureksi. -- Onko\ntyttärenne minun ikäiseni? kysyi hän viimein hiljaa ja pehmeästi.\n\n-- Arvattavasti. Vaikka minähän en saanutkaan tietää ikäänne.\n\nElsa naurahti. -- Täytän syksyllä 20. Ja olen ollut lähes kaksi\nvuotta naimisissa. Minä olin sairas, hyvin sairas kun vietimme häitä.\n\nNyt karahti puna rouva Falcken kasvoille, käsityö painui hänen\nhelmaansa ja ääni alkoi vavista.\n\n-- Se ei ole, se ei voi olla totta.\n\n-- Se on totta. -- Elsan katse etsi uudelleen vuoripolkua. Hänestä\ntuntui siltä, että nyt juuri hänen olisi pitänyt saada nähdä edes\nvilahdus miehestään. Hän olisi tahtonut hellin, kiitollisin katsein\nhäntä hyväillä, pehmoisesti kuin keväinen tuuli pyyhkäistä hänen\nposkeaan, kaulata rakkaan leppoisasti ja hiljaa hipaista otsaakin,\ntuota kaunista ja korkeaa, jota hän niin rakasti. Eikä kuitenkaan\nhellinkään hyväily olisi voinut ilmaista, mitä hän nyt tunsi.\n\n-- Teidän miehenne on hämmästyttävä poikkeus, sanoi rouva Falcke\nviimein arasti. Sitten hän rupesi kertomaan tyttärestään. He olivat\njo pari vuotta asuneet yhdessä Meranissa. Mutta kun laakso oli\nkokonaan sairaitten vallassa, vieroivat terveet sitä, tyttären\nsulhanenkin. Tytär toivoi siitä syystä hartaasti muuttoa toisaalle.\nRouva Falcke oli siksi lähtenyt etsimään jotain sopivaa. Juuri täällä\nhän vihdoin oli löytänyt sen mitä etsi. Lepokotiin ei tosin otettu\nkeuhkotautisia. Mutta siinä pienessä huvilassa, jossa Elsa miehineen\nasui, oli vielä kaksi huonetta ja parveke. Ne hän oli vuokrannut. Ja\nsamalla hän oli tehnyt sopimuksen lepokodin johtajan kanssa siitä,\nettä he -- kuten Reichenhartitkin -- saisivat ruokansa lepokodista.\n-- Me muutamme pian tänne teidän naapureiksenne. Ja olen siitä\ntyttärenikin puolesta erittäin kiitollinen, joskin -- --\n\nRouva Falcke ei päättänyt lausetta. Mutta Elsa ymmärsi ja hänen\najatuksensa etsi uudelleen Lennartia. Hän näki tänä hetkenä oman\nosansa yhtä kauniina kuin Etschin keväinen laakso. Ja hän käsitti,\nettei vuosien luku kelvannut elämänsisällön mittaajaksi.\n\n-- Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotain itsestänne ja\nmiehestännekin, kuuli hän rouva Falcken pyytävän. -- Tahtoisin\ntutustua vastaisiin naapureihini.\n\nElsan kasvoille nousi omituinen, kirkas säteily.\n\n-- Tietysti, hän sanoi, jos tahdotte. Mutta siinä ei ole muille\nmitään mielenkiintoista, vaikka se minulle on kauneinta,\nihmeellisintä satua -- aivan toista kuin elämän harmaa arki.\n\n-- Tunnetteko _te_ sitä? -- Rouva Falcken katse kääntyi\nkoruompeluksesta Elsaan. Silmissä oli jotain raskasta.\n\n-- En minä usko, että kukaan kokonaan säästyy siltä. Mutta sen\nrinnallahan ilo iloksi näkyykin. Niin on minun ainakin käynyt. --\nHänen äänensä värähti hieman. Sitten hän alkoi: -- Lennart oli\nalunpitäen minulle kuin ilmestys runon ja sadun maailmasta. Hän oli\nminulle todellinen sadun prinssi. Eivätkä tunteeni yksin tehneet\nhäntä siksi. Siihen oli pohjaa todellisuudessakin. Sillä hän oli hän\nja minä niinä. Hän asui kaupunkimme kauneimmassa, minun mielestäni\naivan ruhtinaallisessa huvilassa suuren puutarhan keskellä, minä\nlaitakaupungin enin rappeutuneessa talossa. Ja kuitenkin hän tuli...\n\nElsan mieleen nousi kuva harmaankylmästä syysaamusta. Maa oli\nroudassa ja joki äsken syntyneen jään peitossa. Mutta lunta ei ollut\nmaassa. \"Mökkelissä\" tehtiin suursiivousta. Elsa seisoi pihalla\npiiskaamassa mattoja ja pureva tuuli puhalsi läpi luiden ja ydinten.\n\nSilloin kuuli hän kadulta iloisia ääniä. Joukko kaupungin koulun\nyläluokkien nuoria tyttöjä ja poikia kulki portin ohi. He laskivat\nleikkiä ja nauroivat ääneensä. He olivat loistavalla tuulella, sillä\nhe olivat menossa koettelemaan sekä uutta jäätä että uusia luistimia.\n\nOlikohan Elsa koskaan edes kauniina kevätpäivänä niin katkerasti\nkuin silloin tuntenut olevansa nuoriin ja nuorten iloihin nähden\neristetyssä orvon asemassa?\n\nHän itki sinä iltana itsensä nukuksiin. Ja aamulla taisi silmissä\nolla kyynelten jälkiä, koska isä vaati tilille asiasta. Ja sitten,\nsitten tulivat jouluksi ne luistimet.\n\n-- Me tutustuimme oikeastaan luistinradalla, sanoi hän ääneen,\nmuistaen rouva Falcken. -- Ja sitten rupesi Lennart lähettämään\nminulle kukkia. Muistan kuin eilispäivän sen helmikuun aamun, jolloin\nensi kertaa sain kukkia häneltä. Oli eräs nimipäiväni. Isä vietti\nsitä päivää, sillä minä olin saanut sen nimen muistoksi äidistäni.\nMutta me elimme kovin ahtaissa oloissa silloin -- veljeni kodissa.\nIsä ei yleensä voinut antaa lahjoja minulle. Pienen käärön makeisia\npisti hän kuitenkin käteeni, kun toin aamukahvit hänen komeroonsa.\nSitten hän otti minut syliinsä, kertoi minulle äidistäni ja itki\npaljon. -- Isän luota kutsui minua kälyni ääni. Olin hänen käskystään\njuossut kylmään ruokasäiliöön leikkaamaan suolattua lihaa lautaselle,\nkun ovikello odottamatta soi. Oven edustalla näin pojan, jolla oli\nkukkaslaite tuotavana. Sanoin, että hän oli osunut väärään, mutta\npoika näytti osoitetta. \"Neiti Elsa Nettmann\", oli siinä komein\nja juhlallisin kirjaimin. -- En uskaltanut avata, kiitin vain,\nvein kukkaseni eteisen nurkkaan ja juoksin kiireisesti takaisin\nleikkaamaan lihaa. Vasta aamiaisen jälkeen sain aikaa senverran,\nettä otin kukkani esille. Sitten juoksin kellariin saadakseni rauhaa\nkälyltäni ja siellä tavailin kerta toisensa jälkeen niitä ihmeellisen\nkauniita sanoja, jotka Lennart oli piirtänyt tervehdykseensä.\nMinä itkin ilosta ja suutelin pientä siroa korttia, johon hän oli\nkirjoittanut sekä minun nimeni että omansa. Ja minä luulin, että ne\nkauniit sanat, jotka kortista luin: \"Du bist wie eine Blume, so hold,\nso schön und rein\", olivat Lennartin sepittämät -- minua varten.\n\n-- Ja siitä alkaen te rakastitte toisianne?\n\n-- Tavallaan, vaikka eihän kaikki kohta selvinnyt.\n\nElsan äänessä oli jotain, mikä esti rouva Falckea jatkamasta\ntiedustelujaan. Hän otti siksi esille kirjan ja kysyi saisiko lukea\nääneen. Keskustelu rasitti ehkä.\n\nMutta rouva Falcken lukiessa palasivat Elsan ajatukset entisyyteen.\nHän näki itsensä sairaana, avuttomana orpona vieraalla maalla.\nHän istui kuolleen isänsä vieressä hyväillen sitä ainoata kättä,\njoka koskaan oli häntä hyväillyt. Ei hänellä ollut kyyneleitä,\nei valituksen sanaa. Hänen surunsa oli liian suuri löytääkseen\nilmaisumuotoa.\n\nSilloin tuli Lennart. Itkevälle toi hän sydämensä suuren pulppuavan\nilon, voimattomalle oman nuortean voimansa, kaipaavalle rakkautensa\nrunsauden.\n\nOliko niin ruhtinaallista lahjaa koskaan ihmiselle annettu?\n\nElsan katse pysähtyi ylhäiseen vartijajoukkoon taivaan ja maan\nrajalla. Hänen kätensä painuivat ristiin ja katseeseen nousi suuri\nhartaus.\n\nHän otti ylhäiset vartijat sydämensä lupauksen todistajiksi.\n\nHän ei tahtonut erotuskallaan sumentaa heille annettuja onnen suuria\nhetkiä. Hän ei tahtonut valittaa, vaan kiittää, aina vain kiittää.\n\n\n1.\n\nLepokodin \"kantajoukko\" oli päivällisten päätyttyä asettunut\nsisäänkäytävän puoleiseen avonaiseen \"halliin\". Liikemies Hecht\nperheineen oli noudattaen luontonsa vaatimusta varannut perheelleen\nja itselleen käytettävissä olevista paikoista parhaimmat. Rouva\nHecht, pyylevä ja kookas nainen, jonka voimia eivät ruumiilliset\nponnistukset enemmän kuin sielullisetkaan olleet kuluttaneet, istui\nhänelle pienehkössä nojatuolissa, josta oli mieluinen näköala.\nHän näki siitä miehensä ja molemmat tyttärentyttärensä. Ja hänen\näidilliset katseensa saattoivat siitä -- ilman että se mitenkään\nrasitti -- sekä nauttia heidän terveenmakuisesta ulkomuodostaan\nettä myöskin yksityiskohtia myöten arvostella heidän ulkoasuaan.\nRuoka ja vaatetus olivat nimittäin rouva Hechtin erikoisaloja --\netenkin sikäli kuin ne koskivat hänen lähintä omaispiiriään. Tänään\nonnitteli hän miestään parsapiirakoiden johdosta, joita oli tarjottu\npäivälliseksi. Niistä kannatti puhua vielä jälestäpäinkin. Ja\nsinipunertava vivahdus tyttärien uusissa musliinipuvuissa oli melkein\nyhtä herkullinen. Malli muistutti sitä kangasta, josta \"mammalle\"\nitselleen laitettiin puku tilaisuuteen, missä hän \"varasti papan\nsydämen\".\n\nJa \"mamma\" toivotti sydämellä ja suulla tyttärentyttärilleen\nsamanlaista varastamistaitoa pappaa nuorempiin miehiin nähden.\n\nPappa Hecht kuunteli puolella korvalla \"mamman\" juttuja. Hän totesi\nkiitollisuudella, että ne olivat \"todellisesti naisellisia\" eivätkä\nsyvällisyydellään häirinneet ruuansulatusta.\n\nPappa Hecht oli äsken epämieluisella tavalla saanut kokea, että\nnaisten seurassa _saattoi_ joutua päinvastaiseenkin tilanteeseen.\nMuuan entinen kansanedustaja, neiti, joka oli tullut tänne Hechtejä\nmyöhemmin, oli vastikään aterian päätyttyä rynnännyt ukko Hechtin\nkimppuun ja tiedustellut häneltä, mihin valtiolliseen puolueeseen\nhän kuuluu, vieläpä mistä syystä! Tosin hän heti oli saanut selvän\nja valaisevan vastauksen: Siksi että se _on minun puolueeni_ -- ja\nlisäksi saanut kuulla, että valtiolliset puheet menkööt kaikki tähän\naikaan päivästä hiiteen, mutta vähällä piti, ettei hän sittenkään\nymmärtänyt. Siitä syystä nautti nyt pappa Hecht ei ainoastaan\nsikaaristaan ja sanomalehdestään vaan myöskin naisellisesta\nnaisseurastaan.\n\nPienen matkan päässä Hechteistä istui muuan herrasmies, jolle toiset\nolivat antaneet nimen \"vaitelias\". Hänellä oli suuri kotkannenä,\nhuomattavan suuria kultaplombeja hampaissaan ja äärimmäiseen asti\nhuolellinen ulkoasu. Kaikki -- kotkannenää lukuunottamatta --\ntodisti hänen olevan taloudellisesti hyvässä asemassa. Ja naimaton\nhän myöskin oli, josta syystä mamma Hecht suri sitä johdonmukaista\nvaiteliaisuutta, jonka avulla hän pysytteli erillään kaikista\nlähentelemisyrityksistä. Mamma Hechtillä oli nimittäin naimaton\ntytär, ja tytöllä suloinen, taipuisa luonne. Mutta \"Vaitelias\" oli\nkatsonut pilviinpäin ja viheltänyt, kun mamma alkoi jutella tästä,\nvieläpä katkaissut keskustelun siihen paikkaan tarttumalla kirjaan,\njota hän oli lueskellut.\n\nParhaillaan luki \"Vaitelias\" geoloogista aikakauslehteä, jossa\nkerrottiin Garda-järveä ympäröivistä vuorista.\n\nKeskemmällä salissa koetti \"Edustaja-neiti\" herättää valtiollista\nharrastusta naikkosessa, joka oikeastaan ei harrastanut mitään muuta\nkuin hermojensa hoitamista. \"Edustajan\" valtiolliset harrastukset\njäivätkin \"hermostuneen\" suhteen yhtä hedelmättömiksi kuin ukko\nHechtiin nähden. Hän kääntyi siitä syystä \"Vaiteliaan\" puoleen\nhetkenä, jolloin aikakauslehti oli painunut kädestä ja mies ilman\nminkäänmoista suurempaa harrastusta tuijotti kattoon.\n\n-- Saan ehkä esittää itseni, alkoi \"Edustaja\". -- Toivottavasti\nen häiritse! Olen näihin asti turhaan etsinyt puhetoveria,\njoka harrastaisi muuta kuin omaa persoonallista mukavuuttaan.\nAikakauslehti, jota luette, on ilahduttava todiste siitä, etten tällä\ntaholla pety.\n\n\"Vaiteliaan\" suuta väräytti pieni pilkallinen hymy. -- Te petytte\nehdottomasti tälläkin taholla. Minä en pidä ihmisistä. Matelevaiset\nja kivikunta ovat minun maailmaani.\n\n\"Edustaja\" pyysi anteeksi ja kääntyi toivottomana ovellepäin. Samassa\navautui kadunpuoleisesta sisäänkäytävästä \"halliin\" johtava ovi ja\nkaksi matkapukuista naista astui sisään. Toinen oli rouva Falcke,\ntoinen villavan pehmeään matkapukuun puettu kuvankaunis nuori tyttö,\nhänen tyttärensä.\n\nHallin perällä istuvasta ryhmästä, jossa ammattikiipeilijät\nlepuuttaessaan lihaksiaan pelasivat shakkia, kuului puoleksi\ntukahdutettu vihellys. Se oli täynnä hämmästystä ja ihailua. Pappa\nHecht unohti hetkeksi sekä sikaarinsa että sanomalehtensä. Mamma\nHecht painui tyttärentyttärien puoleen ja kuiskasi täynnä syvää\nkunnioitusta: -- Katsokaa takkia, se se on jotain. Pehmeä on kilin\nkissan turkki!\n\n\"Vaiteliaskin\" unohti hetkeksi nurjamieliset tunteensa ihmissukua\nkohtaan. Tietämättään jäi hän tuijottamaan tulijoihin ja hänen\neteensä nousi odottamatta kangastus etäisiltä nuoruusvuosilta.\n\n\"Edustaja\" oli ensimmäisenä valmis käyttämään tilannetta hyväkseen.\nHän kiiruhti toivottamaan vieraat tervetulleiksi. Samassa tuli\nkantajakin monine laukkuineen ilmoittamaan, että pyörätuoli odotti\ntalon toisella puolella puutarhassa, josta oikotie johti huvilaan.\n\n-- Pieni pehmeä kissanpoikanen, sanoi hiljaa ja ihailevasti muuan\n\"kiipeilijöistä\".\n\n-- Suloinen madonna del Granduca, jatkoi toinen piiristä. Hän oli\nesteetikko ja tutki paraillaan taidehistoriaa.\n\n\"Vaitelias\" vaikeni tapansa mukaan. Hän oli jo kääntänyt\nhuomionsa ihmisistä kivikunnan suureen rauhaan. Sitä hän rakasti.\nMutta hermostunut neiti läheni hätäisesti edustajaa ja alkoi\nristikuulustelun. Tuo pieni soma kaunotar näytti sangen heikolta.\nHän oli kai sairas. Hänen ei olisi pitänyt kulkea tästä hallin läpi.\nSairaan näkeminenkin saattoi herkille luonteille välittää tartuntaa.\n\nTietämättä mitään herättämästään huomiosta jatkoivat vastatulleet\nmatkaa huvilaa kohden. Astrid Falcke istui pyörätuolissa, jota\ntavaroidentuoja työnsi, äiti kulki vieressä.\n\nTämä muutto tiesi sekä äidille että tyttärelle paljon. Äidistä se oli\n-- vaikkei hän tahtonut myöntää sitä edes itselleenkään -- viimeinen\nponnistus. Tyttärestä se tiesi astumista vankeudesta vapauteen.\nSillä Meranin laakso oli ollut vankila hänelle, vankila, joka esti\nhäntä seurustelemasta sen kanssa, joka paremmin kuin kukaan muu\nsaattoi hänelle välittää parantavaa ja voittamatonta elämänvoimaa.\nHänelle nousi ilokyyneleet silmiin hänen katsellessaan keväistä\nlaaksoa. Se otti vastaan kuin pehmeä, hellä äidinsyli tai kuin\nsatutarha autuaitten saarella. Täällä Albertkin viihtyisi. Täällä he\najatuksin rakentaisivat omaa uutta kotiaan, kunnes ajatukset lopulta\nsaisivat konkreettisemman muodon. Täällä he molemmat kokoaisivat sekä\nsisäisesti että ulkonaisesti voimia tulevaisuutta varten, innokkaasti\nkuin mehiläinen nestettä joka korresta, joka kukkasesta. Ja sitten\nkävisi heidän tiensä tästä kauniista hääpukuisesta laaksosta -- omaan\nkotiin.\n\n-- Katso, tuolla näkyy huvila, esitteli äiti. -- Tännepäin näkyvä\nparveke on Reichenhartien. He ovat juuri kulkemassa kotiin.\n\n-- Minä näen vain yhden.\n\nÄiti ei kohta vastannut.\n\n-- Jaksaako rouva Reichenhart itse kulkea? Eikö hän käytä pyörätuolia?\n\n-- Herra Reichenhart kantaa tavallisesti vaimoaan. -- Hän on kai\nurheilija. -- Olettamus lausuttiin epävarmalla äänellä. Astrid Falcke\nkäänsi puheen toisaalle.\n\n\n\n\nAstrid Falcke makasi leposohvallaan kuulo jännitettynä ja katse\nmalttamattomasti seuraten pöydällä olevan kellon hitaasti edistyviä\nviisaria. Hän odotti sulhastaan.\n\nElsa Reichenhartkin katseli parvekkeensa leposohvalta uteliaana\ntielle päin. Rouva Falcke kiiruhti juuri sitä myöten lepokotiin. Hän\nmeni kai ottamaan vastaan.\n\nTultuaan lepokodin suureen halliin kääntyi rouva Falcke siihen\nhuoneen pieneen, ulkonevaan kulmaukseen, josta näki asemalle johtavaa\nkatua pitkin. Ihmisiä tuli jo junalta joukoittain. Mutta odotettua ei\nvielä näkynyt.\n\nRouva Falcke alkoi jo hermostua. Silloin hän huomasi nuoren miehen\nmatkalaukku kädessä. Mutta mies ei ollut yksin. Hän kulki muutamien\nnuorten naisten seurassa eikä pitänyt kiirettä. Viimeisen edellisestä\nkadun kulmauksesta kääntyi naisten tie toisaalle. Silloin tulija\njoudutti askeleitaan. Rouva Falcke kiiruhti portaille.\n\nHe olivat yhdessä nousemassa huvilaan, kun Reichenhart sivuutti\nheidät. Rouva Falcke tiesi hänen menevän syömään, sillä Elsalla oli\ntapana nukkua sinä tuntina.\n\nLennart Reichenhart pani miehen nähdessään hänet ehdottomasti heti\nvaa'alle.\n\nPulska mies, salonkisankari ja naisten suosikki. Olikohan muuta?\n\nArvostelussa oli yliolkaisuutta, joka hävetti häntä itseään. Mikä\nhän oli toisia arvostelemaan, vielä vähemmän tuomitsemaan! Tätiensä\nhemmottelema pehmeä raukka, vailla oikeata miehen mieltä oli hän\nkauan ollut itsekin.\n\nHän asettui pöytään ja rupesi hajamielisenä syömään.\n\nHänen eteensä nousi kuva talvisesta päivästä Alppien toisella\npuolella. Puut hohtivat hienossa huurteessa. Lumi loisti valkeuttaan\npikkukaupungin katoilla ja kaupunkia kiertävä joki välkytti peiliksi\njäätynyttä mustaa pintaa.\n\nKuusilla aidatun luistinradan pohjukassa liikuskeli muuan luistelija.\nSe oli nuori, hentorakenteinen tyttö, joka näytti harjoittelevan.\nTahallaan lie hän valinnut ajan, jolloin rata tavallisesti oli tyhjä.\nHän luisteli aluksi hyvin varovaisesti, tuli sitten rohkeammaksi,\nteki muutamia kaariakin ja mätkähti useamman kerran selälleen. Aina\nhän siitä kuitenkin yritti uudelleen ja entistä rohkeammin. Viimein\nhän teki lähtöä. Eikä ollut muita mahdollisuuksia kuin yksi ainoa, se\npaikka missä portaat olivat. Ja siinä seisoi nuori mies vaanimassa.\nTyttö karahti polttavan punaiseksi huomatessaan, ettei hän ollutkaan\nharjoitellut yksin ja huomaamattomana. Hänen hämille mennessään\nliukastui jalka. Hän oli kompastua, mutta ponnahti joustavasti\npystyyn eikä välittänyt kädestä, jonka nuori mies kiireisesti ojensi\nhänelle. Hän kuuli varmaan, että herra esitti itsensä. Mutta hän ei\nvastannut, hän alkoi vain kiitää katua pitkin kuin tuulispää. Ja\nnuorukainen seurasi, joskin hitaammin.\n\nSellaista oli heidän ensi tapaamisensa ollut. Mutta siitäpähän\nolivat kuitenkin alkuun päässeet. Ja tuota \"ensi kertaa\" seurasi\niltoja, jolloin luistinrata värilyhtyjen kaunistamana loisti kuin\nlumottu linna, musiikki soitteli ja pari toisensa jälkeen liukui\nmustankiiltävää pintaa pitkin.\n\nLennart Reichenhart oli silloin ylpeä tytöstään. \"Kepeä kuin\nperhonen\", kuiskattiin. \"Samettisilmä\", \"sulosuu\", jatkoivat toiset.\nLennart puristi \"tyttönsä\" kättä ja sanoi hiljaa: -- Muistatteko\nsatua Tähtisilmästä? Minä ajattelen sitä katsellessani teitä.\n-- Sitten he eivät puhuneet mitään pitkiin aikoihin. Heille oli\ntodellisuus kauniimpi kuin kaunein satu.\n\nJa sittenkin, sittenkin hän myöhemmin oli ollut väistymäisillään. Nyt\nse tuntui hänestä melkein käsittämättömältä. Mutta silloin kehittyi\nkaikki niin hiljaa ja huomaamatta, että hän tuskin itsekään oli\nselvillä milloin vieraantuminen alkoi.\n\nAluksi hän tietysti oli ollut kokonaan rakkautensa lumeissa. Hän\nalkoi kierrellä laitakaupungilla \"Mökkelin\" läheisyydessä, sai\ntietää keitä asui missäkin ja mihin huoneistoihin eri ikkunat\nkuuluivat. Viimein selveni hänelle sekin, missä hänen siroliikkeinen\ntähtisilmätyttönsä asui.\n\nNäihin aikoihin hän myöskin alkoi kirjoitella runoja. Ja ne\nliikuttivat syvästi hänen omaa mieltään. Sopivassa tilaisuudessa\nhän aikoi toimittaa runot niiden aiheuttajalle. Mutta juuri silloin\nalkoivat syrjästä tulevat vaikutukset tuntua. Tädit olivat saaneet\nvihiä hänen luisteluilloistaan. Ja he puuttuivat asiaan varovasti\nja valtioviisaasti kuin vanhat, elämää tuntevat ihmiset. Elsasta he\neivät koskaan puhuneet. Ohimennen he vain silloin tällöin mainitsivat\njotain hänen kotioloistaan. Veli, jonka luona tyttö asui, oli nahjus,\nkäly ilkeä ja raaka ihminen. Isäraukasta ei kannattanut puhuakaan.\n\nLennart Reichenhartin sisimmässä kamppailivat näihin aikoihin\neriskummalliset voimat.\n\nHän ajatteli yhtenään tähtisilmätyttöään. Hän nautti nähdessään tämän\nilosta punastuvan aina kun he tapasivat. Hän hekumoi siitä kainosta\narkuudesta ja sulosta, jota oli Elsan koko olemuksessa, ja hän yleni\nomissa silmissään sen johdosta, että hän tiesi olevansa onnettoman\nnuoren tytön ainoa ilo ja unelma.\n\nSe oli romantiikkaa, sinisintä romantiikkaa. Ja se toi herkkää\ntunnehyminää hänen sieluunsa ja pani hänet runoilemaan sekä päivällä\nettä yöllä.\n\nMutta aamuisin, kun hän heräsi silkillä päällystetyn untuvapeitteensä\nalla ja katseli vanhoja perintökalujaan ja söi ensi ateriansa\nhienosti katetulta tarjottimelta, jonka tädit aina lähettivät hänen\nhuoneeseensa, ajatteli hän varsin proosallisia ja käytännöllisiä\najatuksia.\n\nAinoastaan kaunismuotoinen valkea käsi sopi liikuttelemaan sellaisia\narvokkaita vanhoja perintökaluja, joilla hän kerran kaunistaisi\nkotiaan. Ja aistia tarvittiin hienon ja arvokkaan pöydänkin\nkattamiseen. Eikä ollut todennäköistä, että Mökkelissä kasvanut tyttö\nvoisi käsittää hienostuneen elämän eri muotoja.\n\nVoisikohan hän edes tarjota hyvin valmistettua mieliruokaa sellaiseen\ntottuneelle? Ja silläkin oli merkityksensä avioelämässä!\n\nLennart Reichenhart nousi kiivaasti ruokapöydästä. Elsa nukkui vielä.\nHän kääntyi siitä syystä seurusteluhuoneeseen, joka oli tyhjä.\n\nHän haki itselleen nojatuolin etäisessä huoneen nurkassa, painui\nsiihen ja jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan eteensä. Sitten hän\nalkoi kopeloida povitaskuaan. Lompakkonsa pohjimmaisesta piilosta\nveti hän viimein esille pienen tukon kellastuneita lehtiä. Hän\nosasi ne oikeastaan ulkoa. Mutta vapiseva käsiala ja siellä täällä\ntahraantunut kirjoitus teki sittenkin aina vaikutuksensa häneen.\n\nHän alkoi lehdestä jonka yläreunassa oli merkki 6. -- -- --\n\nElsa täyttää tänään 16 vuotta. Vuosi takaperin sanoin tänä päivänä\nminiälleni, että tahdoin vähän huvittaa tyttölastani, mutta hän\nloukkautui ja pyysi, etten tekisi \"asiaa turhasta\". Tänä vuonna hän\nkunnioittaa päivää suursiivouksella. Ja minä vaikenen kotirauhan\ntähden -- kuten moni mies on tehnyt ennen minua ja tehnee minun\njälkeeni.\n\nMutta tunteneekohan kukaan kohtalonsa niin raskaaksi kuin minä? En\nomasta puolestani. Mitäpä tällaisesta ukkorähjästä. Mutta kun minulla\non tuo tyttölapsi, joka minuun katsoo äitivainajansa silmillä niin\nettä sisimpäni vavahtaa joka kerta kun näen sen katseen.\n\nMinkähän tähden elämäni on muodostunut tällaiseksi? Tutkistelen tätä\njoskus itsekseni.\n\nVoin sanoa, että kuolema sen teki. Jos vaimoni eläisi, olisi toisin.\nAinakin tekisi hänen hyvyytensä elämän minulle toisenlaiseksi. Itse\nkai jatkuvasti olisin sekä hänen että omaa osaani tärvelemässä.\n\nEn aio syyttää muita. Mutta kun ajattelen osaani, on se minusta\nsyyllisyyteeni verraten suhteettoman kova. Minä tunnen itsessäni\nhyvää, joka olisi ansainnut paremman osan. Ja entä syyllisyyteni?\nMiksi se on suuri? Olen oikeastaan vain tulos elämäni edellytyksistä.\nÄitini kuoli ollessani kahdeksan vanha ja isä kolme vuotta myöhemmin.\nSe onkin ainoa, mistä olen hänelle kiitollinen.\n\nVietin kodittoman ja villiytyvän ihmisvesan elämää jo koululaisena.\nOpin poikasakissa tupakoimaan ja ryypiskelemään. Hyvät olivat\ntaipumukset ja hyvät opettajat. Lähentelin neljääkymmentä, kun\ntutustuin vaimooni. Ja hän se hyvä ihminen ei pelännyt. Hän näki sen\nhyvän minussa, jota eivät muut -- äitiä lukuunottamatta -- nähneet.\nHän tuli vaimokseni. Mutta hyvä kohtasi minua liian myöhään.\n\nEn tiedä suruko lie vienyt vaimoni varhaiseen hautaan vai taipumus\nkeuhkotautiin, joka ilmeni Elsan synnyttyä. En uskalla tutkistella.\n\nKerron Elsalle hänestä aina kun vain voin. Se on ainoa todella hyvä\nperintö, jonka voin lapselleni antaa.\n\nNyt en kuitenkaan aio kertoa hänestä. Kirjoitan -- ehkä osaksi oman\nmieleni kevennykseksi -- enin siksi, että soisin sinun, Elsa, kerran\ntätä lukiessasi saavan käsityksen siitä, mitä isässäsi liikkui ja\nniitä hän sisimmässään oli, vaikka armoton todellisuus esti häntä\nsitä näyttämästä.\n\nHeiveröinen pikku Elsa, surkea on se kuva, jonka saat isästäsi sen\nkautta mitä nyt näet. Aamuisin kompuroin halkovajaan hakkaamaan\npuita. Käteni on voimaton ja vapiseva. Työ edistyy hitaasti.\nHalkovajasta kutsuu minua miniäni terävä ääni. Minun on mentävä\nkaupungille asioille. Ja sitten pitää minun paimentaa lapsia -- jos\nesimerkiksi sattuu suursiivousta, leipomista tai pesua, jolloin\nminiälläni ja sulla on työtä ja tehtävää enemmän kuin sinulla voimia\nja elämänvuosia.\n\nTehtävieni lomassa makaan komeromaisessa huoneessani ja ajattelen\nvanhan raakiksi joutuneen ihmisen raskaita ajatuksia. Viimein,\nillansuussa nousen ja hiivin salaa kadulle. Kuljen ensin hätäisen\nkiireisesti kuin kiinniottoa pelkäävä lapsi, sitten raskaasti kuin\nonneton ihminen, joka tietää tiensä pahaksi ja menee kuitenkin.\n\nMinun täytyy, ymmärrätkö, täytyy. Minä en voi päättää päivääni ilman\nunhotusta.\n\nMarrask. 12. p.\n\nTänä päivänä täytyy minun kirjoittaa muistosta, joka vielä vereksenä\nkirvelee ja polttaa.\n\nToissapäivänä lähdettyäni iltaretkelleni kuljin kokoushuoneen ohi,\njosta kuulin puhujan äänen. Poikkesin kuuntelemaan mitä siellä\nsanottiin.\n\nPuhuja oli hyvin nuori. Se sanottakoon hänen puolustuksekseen. Hän\npaukutti tulisella innolla ihanteista ja aatteista, raittiudesta ja\nhyvistä tavoista. En tiedä puhuiko hän ehdottomuuden vai kohtuuden\npuolesta. Luullakseni edusti hän viimeksimainittua. Joka tapauksessa\nhän oli vakuutettu vapaan tahdon suuresta merkityksestä. Ja hän\ntiesi, että valistus korvaa kaikki puutteet.\n\nMinä purin hammasta. Ja sinä iltana join itseni tavallista pahempaan\nhumalaan.\n\nIllalla jäin makaamaan rakennuksemme edustalle. Joku auttoi minua\nmyöhemmällä sisälle ja vuoteeseen. Sinä, pikku tyttöni sen teit.\nMuistan sen hämärästi. Mutta kun seuraavana aamuna toit minulle\nteetä, oli katseesi yhtä lempeä kuin ainakin. Sinä otit minua\nkaulasta ja halailit. Pääsi painui pitkäksi aikaa rinnalleni. Ja\nmyöhemmin huomasin, että paitani oli kostea siltä kohdalta, johon\nolit painanut pääsi.\n\nSinä päivänä itkin paljon. En omaa osaani. Mitäpä minusta,\nukkorähjästä? Mutta sinun kohtalosi on kova. Sinä olet äiditön ja\nkoditon raukka. Olet lisäksi joutunut piiriin, jonne et syntyperäsi\netkä sielusi puolesta kuulu. Äitisi oli sivistykseltään ja\nsydämeltään hieno nainen. Ja sinulla on äitisi sielu. Se veli, jonka\nkodissa asut, ei ole oman äitisi poika. Minä otin hänet kotiimme, kun\nhänen oma äitinsä oli kuollut. Tahdoin antaa hänelle paitsi nimeäni\nmyöskin kodin. Se oli mielestäni selvä velvollisuuteni. Mutta nyt\ntahdon sanoa totuuden sinulle, sillä minä kärsin siitä, että olet\njoutunut ympäristöön, johon et kuulu etkä sovi.\n\nLapsesta asti olet rakastanut kaikkea kaunista. Minä olen muutaman\nkerran löytänyt piirtämiäsi pikku tauluja. Näen niissä sisimpäsi\nkauneudenjanoa ja tunnen, että sinun pitäisi päästä siihen piiriin,\njonne äitisi kuului. Mutta miten?\n\nJos joku hieno nuori mies näkisi sinut ja oppisi sinua rakastamaan,\nolisi se ehkä mahdollista. Mutta mistä sinä siinä asemassa, jossa\nnyt olet, löytäisit sellaisen? Ja jos löytäisitkin, olisiko hänellä\nrakkautta ja rohkeutta tarpeeksi ottaakseen vaimokseen tytön\n\"Mökkelistä?\"\n\nJouluk. 22. p.\n\nJoulu on ovella. Muutenkin raskas elämä tuntuu tavallistakin\nraskaammalta. Mutta siitä en nyt tahdo kertoa. Minulla on tällä\nkertaa iloistakin ajateltavaa. Olen voinut säästää varoja\njoululahjaan, joka minun nykyoloissani on todella suurenmoinen. Olen\nostanut sinulle luistimet.\n\nYmmärrätköhän mikä tarkoitus sisältyy tuohon lahjaan? Ymmärrätkö,\nettei tyttöseni aina saa jäädä elämänilon ulkopuolelle, vaan että\nhänen kerrankin pitää saada tuntea olevansa nuori ja saavansa iloita\nkuin nuori. Ymmärrätkö, että vanha isäsi näkee sinut kepeänä kuin\nperhonen liitämässä valaistua rataa pitkin. Sinut nähdään. Sinä\nherätät huomiota. Sinä et enää ole Tuhkimon asemassa. Pääset pois\nuunin perältä. Isäsi antoi sinulle taikakalun ja se on sinua\nauttanut. -- -- --\n\nPaperi painui hetkeksi Lennart Reichenhartin kädestä. Hän muisti\nnoita valoisia iltoja juhlapukuisella luistinradalla. Runoa\nja satua ne olivat olleet heille molemmille. Mutta ne olivat\nolleet enemmänkin. Heidän sisimpänsä herkimpiä kieliä ne olivat\nvärähdyttäneet. Kauneinta mitä nuoren rinta voi tuntea ne olivat\nheille antaneet. Ja vaikka ne sitten olivatkin peittyneet varjoon,\noli niiden muisto jälleen kirkastunut kuin kulkijalle tuikkiva tuli\nhyvyyden ja kauneuden maailmasta.\n\nJa ketä hänen oli kiittäminen tästä? Ei itseään. Paremmin sitä vanhaa\n\"ukkorähjää\", joka ei omassa elämässään nähnyt muuta kuin rumuutta ja\nalennusta, ja joka kuitenkin oli pystynyt auttamaan hyvän voitolle\ntoisenkin elämässä. Reichenhart tarttui uudelleen paperiin ja jatkoi\nlukua. -- -- --\n\nHelmik. 25. p.\n\nIsäsi toivomukset eivät sittenkään ole olleet tehottomia. Luistimet\novat tehneet tehtävänsä. Sinä olet löytänyt hänet. Minä käsitän sen\nkaikesta. Näen sen kirkkaista tähtisilmistäsi, joiden katse nyt on\nentistä syvempi ja säteilevämpi. Minä kuulen sen äänestäsi, jossa\nhuomaan pienen aran värähdyksen aina kun kerrot jotain luistinradasta\ntai \"hänestä\". Huomaan koko olennossasi jotain uutta, jotain mikä\nei koskaan ennen ole ollut havaittavissa. Siitä tiedän, että nyt\n_rakastat_. Mutta rakastaako hänkin? Ja jos rakastaa -- kuten luulen,\nkoskapa hän lähettelee sulle kukkiakin -- onko hän kyllin luja ja\nrohkea ottaakseen itselleen vaimon Mökkelistä?\n\nJospa vanha isäsi nyt voisi auttaa sinua!\n\nMaalisk. 5. p.\n\nMitä minä onneton houkkio kirjoitin tähän viimeksi! Kun edes olisin\narvannut vaatimattomasti toivoa, etten olisi tyhjäksi tekemässä\nonneasi! Siltä kuitenkin nyt näyttää.\n\nTahdoin olla aktiivinen. Otin selkoa asioistasi, tyttöni. Tiedän nyt,\nettä hän jota rakastat, kuuluu vanhaan hienoon sukuun ja on sukunsa\nviimeinen miehinen jäsen. Tämä ei tiedä hyvää. Kuitenkin hän nyt\nrakastaa sinua. Hän retkeilee illoin myöhään Mökkelimme ympärillä ja\nkatsoo nuorin haaveilijakatsein ikkunaan, jonka ääressä usein istut\nja johon varjosi kuvastuu uutimeen.\n\nToisiltana nähdessäni hänet valtasi pelko äkkiä mieleni. Sinä\nolet minun karitsaiseni. Voisihan vaara sinua uhata! Olin istunut\ntavallista kauemmin majatalossa ja mieleni oli rohkea siitä mitä\nsiellä olin nauttinut. Läksin suoraa päätä kadun poikki miestä\nkohti. Mutta luoviessani kadun poikki pettivätkin sääret ja läheinen\nlyhtypylväs oli ainoa tuki, johon sain tartutuksi.\n\nNuori mies oli nähnyt minut kadun toiselta puolelta. En tiedä oliko\nhänellä aavistusta siitä kuka olin. Joka tapauksessa hän läheni\nja tarjosi apuaan. Me kuljimme yhdessä Mökkeliä kohti sitten kun\nselviydyin pahimmasta puuskasta. Tuon tuostakin ojensi hän minulle\nkätensä, jotten suistuisi kadulle. Minua hävetti ja samalla oli\nsydämeni kuin pehmeintä vahaa. -- Tyttöraasuni, tyttöraasuni, sanoin\nuseampaan kertaan ja samalla itkin. Hän ei puhunut mitään, auttoi\nminua vain eteenpäin tyynesti, ystävällisesti. Mutta kun hänen\nhienon hansikkaan peittämä kätensä kosketti omaani, aavistin mitä\nhienostuneessa ympäristössä kasvanut ihminen tuntee joutuessaan\ntekemisiin katuloan kanssa.\n\nPoloinen pieni Elsa! Onneton isäsi antaisi mielellään henkensä sinun\nonnesi lunnaiksi ja kuitenkin hän juuri on sulkemassa tietäsi omaan\nonnelliseen kotiin.\n\nTällainen tietoisuus on helvetin tulta tulisempi. -- -- --\n\nTammik. 30. p.\n\nViimetalvinen pelkoni on toteutunut kaikkein pahimmassa muodossaan.\nHän on varovaisesti vetäytynyt pelistä pois ja jättänyt sinut\norpouttasi itkemään. Raadat aamusta iltaan kälysi palkattomana\npalvelijana. Olet varhain ja myöhään menossa. Mutta et tee töitäsi\nyhtä ripeästi kuin ennen. Ilo on silmistäsi sammunut ja olennossasi\non suurta sisäistä väsymystä. Olet laihtunut ja poskesi ovat kalpeat.\nSilmäsi ovat painuneet syvälle ja huolestuttava tumma varjo reunustaa\nniitä. Kun ajattelen äitisi heikkoja keuhkoja, muistan esitelmää,\njossa kerrottiin miten suuressa määrin alkoholismi heikontaa ihmisten\nvastustuskykyä taistelussa tarttuvia tauteja vastaan.\n\nSiinä esitelmässä, josta kerran kirjoitin, annettiin tilastollisia\ntietoja tästäkin asiasta. Nuo numerotiedot olivat erinomaisia\nmuutenkin murtuneelle mielelleni. Ne polttavat vieläkin kuin\ntulenliekki suuressa verestävässä haavassa.\n\nMutta enhän minä aikonut kirjoittaa omasta surkeudestani. Sinua,\ntyttöni, minä ajattelen yöt ja päivät. Sinun surun täyttämät silmäsi\neivät anna minulle hetkenkään rauhaa. Mitä, mitä pitää minun ja mitä\nvoin minä tehdä?\n\nTaikakalu, jonka annoin sinulle, auttoi sinua ajaksi. Jouduit nuorten\njoukkoon. Sinut huomattiin. Sinua rakastettiin. Sinä sait unelmoida\nja iloita niinkuin muut nuoret. Mutta hetken vain. Kun luistinrata\ntänä syksynä paistoi mustana, ei sinulla siellä ollut seuraa -- ei\nainakaan sitä mitä kaipasit. Hän oli matkustanut opiskelemaan. Ja hän\nmatkusti sanomatta hyvästiä.\n\nEt saanut kirjettäkään. Eikä kukaan vanhaa isääsi lukuunottamatta\ntietänyt, että odotit ja toivoit.\n\nKaikesta huolimatta muistaa hän sinua. Nyt tiedän sen. Hän on käynyt\ntervehtimässä sairastavaa tätiään. Pidin häntä silmällä sinä päivänä,\njolloin hänen piti matkustaa. Hän meni jalkaisin kotoa, teki turhan\nmutkan meille päin ja pysähtyi hetkeksi kadunkulmaukseen, josta\nMökkelimme näkyy. Sitten hän rivakasti kääntyi asemalle päin.\n\nNyt kysyn itseltäni entistä useammin: mitä on tehtävä? Onnesi olisi\nehkä vielä pelastettavissa. Mutta miten? -- -- --\n\nReichenhart kääri hitaasti kokoon päiväkirjan lehdet ja levitti\neteensä kellastuneen, musteella tahratun kirjeen. Hänen mieleensä\npalautui elävästi päivä Roomassa, jolloin hän sen ensi kertaa luki.\n\nHän seisoi pienen kirkon portailla. Puhkeamassa oleva kevät kehysti\nvanhan Rooman iäkkäitä muistoja, korostaen nuoruudellaan niiden\narvokasta ikää. Hän tunsi sinä hetkenä hehkuvan kuumasti, että oli\nihanaa katsella harmaata entisyyttä, itse eläen keskellä kevättä.\n\nPienen matkan päässä hänestä leikitteli liuta Italian likaisia\nlapsia. Läheisessä kadunkulmauksessa kaupitteli punatukkainen tyttö\nneilikoita ohikulkeville ja muuan viulunsoittaja oli viuluineen\npainunut istumaan läheisen kaivon jalustalle.\n\nYhtäkkiä tuntui hänestä kuin tyttö kadunkulmauksessa olisi katsonut\nhäneen, ei tuntemattomana punatukkatyttönä vaan suurin, surullisin\ntähtisilmin.\n\nHän ei tietänyt sinä hetkenä, synnyttivätkö nuo silmät pistoksen\nhänen sisimmässään vai tuliko hän rajattoman iloiseksi siitä, että\nhän odottamatta näki ne edessään niin ilmehikkäinä ja suloisina, kuin\nusein ennen satuiltoina loistavalla luistinradalla.\n\nHän muisti oudon kirjeen, jonka hän vasta oli saanut postikonttorista\nja joka vielä oli lukematta.\n\nPäivänpaisteessa loikoileva viulunsoittaja sai hänestä vierustoverin.\nSiinä hän luki ensin kirjeen ja sitten selitykseksi mukaan pistetyt\npäiväkirjan lehdet.\n\nRinta täynnä myrskyäviä tunteita hän luettuaan kaikki astui läheiseen\nkirkkoon. Siellä pieni punainen paperiruusu kiinnitti hänen\nhuomiotaan. Se oli hänestä kuin hänen tyttönsä vertavuotava sydän.\n\nTai riippuiko siinä ehkä toisen sydän -- hänen, joka oli kirjoittanut\nkirjeen ja kastanut sitä, ei vain kyynelillään vaan paremmin omalla\nsydänverellään?\n\nHän ryntäsi ulos kirkosta, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä minne.\nSeuraavana aamuna hän jo oli matkalla pohjoiseen. Ja täällä oli\nhänellä siitä asti ollut kotinsa.\n\nLennart Reichenhart suori hellävaroin ja kunnioittavasti kellastuneen\nkirjeen lehtiä ja antoi sitten katseensa liukua sen tuttuja rivejä\npitkin.\n\n    \"Arvoisa Herra Lennart von Reichenhart.\n\n    Tämä kirje on varmaan eriskummallisin mikä koskaan käsiinne\n    on joutunut tai joutuu. Se herättää teissä ehkä suurtakin\n    vastenmielisyyttä. Koettakaa kuitenkin lukea se loppuun ja\n    käsittää senverran kuin me ihmiset yleensä voimme käsittää\n    sitä, mikä on kokonaan oman kokemuspiirimme ulkopuolella. -- Ja\n    muistakaa, että jos lukeminen Teistä tuntuu vastenmieliseltä, on\n    tämän kirjoittaminen minulle ollut tuhat kertaa raskaampaa.\n\n    Ainoastaan epätoivon partaalle joutunut isä tai äiti voi\n    kirjoittaa niin kuin minä nyt. Siitä olen varma.\n\n    Liitän kirjeeseeni muutamia lehtisiä päiväkirjastani. Niistä\n    näette mitä yhtenään ja lakkaamatta olen ajatellut. Paperin ja\n    musteen muuttuneesta muodosta näette myöskin, että nuo otteet\n    eivät ole väärennettyjä -- kenties Teitä varten ja jotta siten\n    hankkisin tyttärelleni ulkonaisia etuja. Ne ovat kirjoitetut\n    ensimmäiset lähes 2 vuotta sitten ja viimeinen muutamia kuukausia\n    takaperin. Aioin ne kuten huomaatte oikeastaan tyttärelleni.\n    Lähetän ne Teille ainoastaan sitä varten, että ne jos mahdollista\n    täydentäisivät kirjettäni.\n\n    Olen sairauteen asti hautonut kysymystä, mitä voisin\n    tehdä tyttäreni onneksi. Pääasiassa on ajatteluni jäänyt\n    tuloksettomaksi. Mutta hivenen verran olen sittenkin voittanut\n    ajattelullani, ja juuri tuosta itsessään vähäisestä tuloksesta\n    tahtoisin puhua kanssanne.\n\n    Jos uskoisin, että olette unohtanut tyttäreni, en rohkenisi\n    kirjoittaa Teille. Mutta en sitä usko. Isänä näyttää minusta\n    unohtaminen tässä suhteessa mahdottomuudelta. Olette kuitenkin\n    vetäytynyt syrjään, kenties ikipäiviksi. Vai ajaksiko vain?\n\n    Oli miten oli, järkeni ja tunteeni sanovat minulle, että ette\n    ole unohtanut mutta pelkäätte \"sukua\", ehkä kaikkein enin\n    \"isä-ukkoa\", jota hieno nuori herra ei mielellään sanoisi\n    appivaariksi.\n\n    Vanhin tätinne on äskettäin kuollut ja kaupungissamme huhuiltiin,\n    että nuorempi aikoo muuttaa pois paikkakunnalta. Arvattavasti\n    muutatte Tekin siinä tapauksessa. Opiskelette jonkun aikaa,\n    valmistutte vastaiseen elämäntehtäväänne tai asetutte ehkä\n    nuorena koroillaaneläjänä asumaan jonnekin, missä olo ja elämä\n    Teitä miellyttää. En tunne olojanne tarpeeksi tietääkseni\n    millaiseksi elämänne muodostuu. Se onkin tällä kerralla vallan\n    toisarvoinen asia. Pääasia on, että Te joudutte jonnekin, missä\n    ei tiedetä Teistä, ei minusta eikä Mökkelistä mitään. Siitä\n    syystä on juuri nyt toimittava. Sen tunnen.\n\n    Olette par'aikaa ulkomailla. Viekkaan pienen juonen kautta\n    hankin itselleni osoitteennekin, lisäksi olen lainannut rahaa.\n    Tai oikeammin: olen myynyt muutamia vanhoja huonekaluja,\n    schiffonierin, kaksi nojatuolia, pöydän ja kaapin. Kolmen\n    kuukauden kuluttua perii ostaja tavaransa poikani kodista. Rahat\n    olen saanut etukäteen. Saamillani rahoilla matkustan nyt pikku\n    tyttäreni kanssa ulkomaille. Me asetumme Tyroliin, laaksoon, joka\n    on tunnettu terveelliseksi. Tyttäreni on hyvin heikko. Pelkään\n    hänen keuhkojaan, vaan en uskalla kääntyä lääkärin puoleen. Jos\n    hän on sairas, syyttää hänen tautinsa osaksi ainakin minua. Ja\n    minulla on jo syytä enemmän kuin jaksan kantaa. Siksi hän ei\n    mene lääkäriin ennenkuin kesäkuussa. Olemme siitä jo keskenämme\n    sopineet.\n\n    Niihin aikoihin jokseenkin Te kuulemani mukaan palaatte\n    Italiasta. Matkustatte kenties tästä ohi. Suuri valtatie\n    kulkee aivan laaksomme läpi. Poiketkaa jos mahdollista silloin\n    tervehtimään pikku tyttöäni. Hän asuu: Pensione Waldhutte. Älkää\n    pelätkö appivaaria! Häntä ei silloin enää ole olemassa -- ei\n    ainakaan olotilassa, jossa teidän täytyy hävetä häntä. Tiedätte\n    että hän on vanha ja hänen sydämensä alkohoolin heikentämä.\n    Suonet ovat vahvasti kalkkiutuneet. Sellainen pääsee helposti\n    mereltä satamaan.\n\n    Ajatellen, että satamaan laskeminen kaikesta huolimatta voisi\n    viedä pitempään kuin tällä kertaa suotava olisi, olen varannut\n    itselleni apukeinoja. Kerran, ensimmäisen eläissäni, olen\n    varastanut. Olimme juuri tyttäreni kanssa lähdössä matkalle\n    kuullessamme vanhasta onnettomuustoverista, joka kaupungissamme\n    oli kuollut. Menin häntä katsomaan ja löysin pöydältä pienen\n    pullon, joka oli siinä kuin minua varten. Siksi se heti katosi\n    taskuuni. Ja siitä illasta alkaen olin varma siitä, että olin\n    valinnut oikean tien lapseni onnen turvaamiseksi.\n\n    Kaikki tapahtuu hiljaa ja huomaamatta. Tyttöseni tulee itkemään\n    isäpoloistaan. Hänellä on herkkä ja hellä sydän. Mutta hänen\n    surunsa haihtuu kohta, kun Te tulette. Ja minä uskon, että Te\n    tulette, sillä Te olette kunnon mies. En muuten olisi voinutkaan\n    kirjoittaa tällä tavalla.\n\n    Mutta tahdoin Teille ilmaista koko totuuden: 1) jotta\n    tietäisitte, etteivät mitkään ulkonaisesti nöyryyttävät ja\n    epämieluisat asianhaarat vaikeuta paluutanne tyttäreni luo, 2)\n    jotta näkisitte, että hän todella ansaitsee rakkautta, vieläpä\n    kaikkensa uhraavaa rakkautta.\n\n    Minkä tässä kerroin, kerroin yksin Teille. Mutta jos luulette,\n    että tyttäreni joskus voisi tuntea iloa vanhan isänsä uhrista ja\n    siitä rakkaudesta, joka hänet siihen pakotti, annan Teille tässä\n    suhteessa oikeuden menetellä niinkuin hyväksi näette. Luotan\n    arvostelukykyynne yhtä paljon kuin hyvään tahtoonne.\n\n    Ja jos joskus vastaisuudessa tekisitte tyttäreni hyvin\n    onnelliseksi, seuraa vanhan, murtuneen isän kiitollisuus Teitä\n    hautaanne asti.\"\n\nReichenhart kääri hellävaroin kokoon kirjeen, kätki sen lompakkonsa\npohjimmaiseen piiloon ja alkoi sitten hitaasti astua huvilaan päin.\n\n\n2.\n\nAstrid Falcke makasi leposohvalla Reichenhartien parvekkeella.\nSiellä oli par'aikaa aurinkoa enemmän kuin hänen omalla puolellaan.\nJa Elsa oli pyytänyt tulemaan kun hänen miehensä oli retkellä\n\"kiipeilijöiden\" kanssa.\n\nAstrid tulikin mieluummin Elsan ollessa yksin. Hän karttoi Lennart\nReichenhartia syystä, jota hän ei tahtonut selittää itselleen.\nElsasta hän piti. He puhelivat paljosta toistensa kanssa, joskus\nlukivatkin jotain yhdessä. Ainoastaan terveydestään he säännöllisesti\nvaikenivat.\n\nTänään Astrid kuitenkin odottamatta poikkesi tavaksi tulleesta\nvaikenemisesta. -- Te olette jo tullut paljon terveemmäksi täällä,\nviskasi hän äkkiä tulemaan samalla kun hänen katseensa käsityöstä\nsiirtyi Elsaan jännitettynä ja palavana.\n\nElsa ei samassa saanut vastatuksi. -- Minä vertailen harvoin,\nväisteli hän viimein.\n\nAstrid melkein tulistui. Se oli luonnotonta, luonnotonta. Nuorelle\nriippui kaikki paranemisesta. Hänelle itselleen ainakin. Sillä siitä\nriippui voisiko hän pian ajatella häitä.\n\n-- Jos minä olisin odottanut sitä, ei se päivä koskaan olisi tullut.\nVain ilo auttoi minua jonkunverran paranemaan.\n\n-- Ja te, te uskalsitte, teillä oli sydäntä! -- Astrid ponnahti\nistualleen. Erilaiset ja ristiriitaiset tunteet kamppailivat\nkeskenään hänen sisimmässään Hän tunsi pohjimmaisena omituisen ilon\nsykähdyksen siitä, että tällaista saattoi tapahtua, ja samalla\nkirvelevää kipua tietoisuudesta, että tällainen mahdollisuus hänen\nomalla kohdallaan oli mahdottomuus. Siksi työnsi hän ajatuksiensa\netualalle tietoisuuden velvollisuudesta toista kohtaan. -- Minä\nen koskaan tahtoisi vahingoittaa sitä, jota rakastan, sanoi hän\nkiihkeästi.\n\nElsa meni kalpeaksi ja silmiin nousi suuria kyyneleitä. -- Minä olin\nniin lapsellinen ja niin yksin, sanoi hän hiljaa. -- Minä otin vain\nvastaan.\n\nAstrid Falcke karahti punaiseksi. Hän häpesi itseään. Hän tunsi,\nettä hän oli antanut puolinaisen totuuden käydä täydestä. Hän oli\npuhunut itsestään kuin ihmisestä, joka vapaaehtoisesti valitsee\nkieltäytymisen tien. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei Albert koskaan --\n\nHän nousi kiireesti, pysähtyi Elsan eteen ja ojensi hänelle kätensä.\n-- Annattehan te anteeksi! Ja ymmärrättehän, rakas rouva Reichenhart?\nTe tiedätte, mieli käy sairaaksi, kun suuri ikävä aina polttaa\nsisintä. Elämä on kuin kaunis keväinen laakso. Mutta kukkia ei saa\npoimia.\n\nHän sai vaivoin itkunsa tukahdutetuksi.\n\n-- Minä ymmärrän -- te ajattelette paljon enemmän kuin minä, sanoi\nElsa hiljaa. Mutta hän itki kauan ja lohduttomasti vieraansa mentyä.\n\nLennart Reichenhart kävi levottomaksi nähdessään vaimonsa.\nTähtisilmissä oli suurten raskaiden kyynelten jälkiä. Hän tahtoi\ntietää syytä. Eikä hellittänyt vähemmällä.\n\nViimein murtui Elsan vastustusvoima. Hän painui avuttomasti miehensä\nolalle ja itki siinä kauan.\n\nLennart koetti aluksi kääntää leikiksi. Eihän asia olisi siitä\nparantunut, vaikka Elsa olisikin ollut rikkiviisas ja vastusteleva\nhänen kosiessaan.\n\n-- Mutta Lenni, sinä epäröit yhteen aikaan! Sinä olit toista vuotta\nmelkein kateissa minulta.\n\n-- Ehkä se aika juuri sitoi minua. -- Hän sulki suutelemalla Elsan\nsuun. Mutta Elsa ei antautunut. Hän tahtoi kerrankin tietoja. Lennart\nväisteli aina tässä kohden.\n\n-- Pikku Elsa, me miehet olemme niin toisenlaisia kuin te. Meillä on\nniin monta askelta rakastumisen ja avioliiton välillä.\n\n-- Mutta Lenni, ethän sinä aikonut pitää minua lelunasi?\n\n-- Minä en aikonut yleensä mitään. Minä olin vain rakastunut. Ja se\noli suloista siksi, että sinä olit suloinen.\n\nElsa lensi punaiseksi ilosta ja painui hyväilevästi lähemmä miestään.\nHänen elämänsä satu ei ollut menettänyt mitään ensimmäisestä\nhopeanhohteestaan. Se oli jatkuvasti uskomattoman kaunista. Se toi\naina vain uutta -- niinkuin kevät kukkasia.\n\nLennart siveli hiljaa vaimonsa pehmeitä hiuksia. Hän oli kiitollinen\nsiitä, että Elsa vihdoinkin oli rauhoittunut. Ja siitäkin, että\nhän ei enää tiedustellut. Isän kirje oli kohta, jota hän näihin\nasti huolellisesti oli väistänyt. Mutta joka kerralla, kun Elsan\nkysymykset lähentelivät sitä aikaa, pelkäsi hän.\n\n-- Et sinä sittenkään kerro kaikesta, alkoi Elsa samalla uudelleen.\n-- Tädit olivat kihlausta vastaan, sen minä tiedän.\n\n-- Niin, ja he lähettivät minut Roomaan -- unohtamaan. Mutta siellä\noli muuan vanha eukko eräillä kirkon portailla...\n\nElsa katkaisi nauraen. -- Hän puhui kiirastulesta ja sovittamisesta.\nJa sinä säikähdit ja tulit tänne.\n\nHe nauroivat kuin kaksi vallatonta lasta. Mutta Lennart Reichenhart\ntukahdutti samalla huokauksen. Hän muisti kirjettä, joka sinä päivänä\nensi kertaa rapisi hänen taskussaan.\n\nTietoisuus siitä rakkaudesta, jota se huokui, olisi ehkä voinut\ntehdä Elsalle hyvää. Mutta totuus oli siinä suhteessa sittenkin\nkaksiteräinen miekka. Ja Elsa oli heikko. --\n\n-- Mitä sinä mietit, rakas, kysyi Elsa hiljaa.\n\nLennart säpsähti. Sitten hän henkisellä pituushypyllä heittäytyi\netäälle äskeisistä ajatuksistaan. -- Muistatko Vinitiuksen \"Quo\nvadiksessa\"? Muistatko miten hän ensin rakasti ja miten sitten? Minä\nen ole mikään roomalainen ylimys -- pienen ajan pieni ihminen vain.\nMutta minä ymmärrän häntä.\n\nElsa siveli hiljaa miehensä kiiltävänmustaa tukkaa. -- Lenni, sanoi\nhän lempeästi, minä olen niin onnellinen siitä, ettei pieni elämäni\nkatoa täältä jättämättä hyvää jälkeensä. Se jättää tänne sinun\nsuuren, kauniin rakkautesi.\n\n\n3.\n\nRouva Falcke seisoi lepokodin hallista ulkonevassa nurkkauksessa\nkatse kiinnitettynä polulle, joka kiemurteli läheistä vuorenrinnettä\nylöspäin. Joukko nuoria oli nousemassa rinnettä. Hän tunsi joukossa\ntulevan vävypoikansa ja neidit, joiden seurassa tämä oli tullut\npaikkakunnalle. Hän ei voinut kuulla ääniä, mutta hän näki ja tunsi\nettä pidettiin hauskaa. Ja hän ajatteli siipirikkoa lastaan. Astrid\noli paraikaa Reichenhartien puolella. Ja Elsalla oli kaukoputki,\njonka avulla heidän oli tapana katsella seutuja, jonne eivät\nmuullatavoin voineet päästä.\n\nAstridkin näki ehkä nyt! Ja mitäpä siitä vaikka näki, kun vain Albert\nolisi ollut toisenlainen. Mutta hän pidätti Astridin kaiken sen\nulkopuolella, jossa hän itse eli hyvinkin intensiivisesti. Astrid\nolisi ansainnut parempaa. Hän oli lapsellinen ja sulhanen oli hänelle\nkaikki kaikessa. Mutta hän ei ollut matalamielinen eikä ahdas. Hän\nolisi ymmärtänyt.\n\nRouva Falcke kääntyi ikkunasta pois ja meni saliin. Siellä katettiin\nruokapöytiä. Nuori tarjoilijatar, joka toi hopeita viereisestä\nsäiliöhuoneesta, kääntyi selin rouva Falckeen. Hänen silmänsä\npunersivat kuin itkusta.\n\nRouva Falcken sisin vavahti omituisesti. Tyttö oli usein viime\naikoina ollut itkettynyt. Ja kuitenkin saattoi hän toisin ajoin\nsäteillä kuin itse aurinko. Albert oli erityisesti kiinnittänyt\nhuomiota häneen hänen iloisuutensa tähden. Olisikohan mahdollisesti\njotain yhteyttä -- --?\n\nRouva Falcke piti tyttöä silmällä. Tyttö otti pöytäliinan\ntarjoilupöydältä ja kävi pihalla ravistamassa siitä murusia pikku\nlinnuille. Rouva Falcke meni uudelleen ikkunaan. Hän näki tytön\nkatsovan ylös vuorenrinteelle ja jäävän siihen asentoon hetkeksi.\n\nTaaskin pisti kipeästi rouva Falcken sisimpään. Hän oli vanha, kovia\nkokenut ihminen. Hän oli oppinut epäilemään.\n\nSamassa soi gong-gongi ja ihmisiä alkoi kokoontua ruokasaliin. Lennart\nReichenhart tuli viimeisenä. Hän muutti pöydästä, jossa hänellä oli\ntapa syödä yksin, toiseen, missä rouva Falcke istui. Vävypojan paikka\noli siinä tyhjänä. Rouva Falcke katsoi häneen kiitollisena. -- Meillä\non paljon yhteistä, sanoi hän ja ääni värähti.\n\n-- Me olemme molemmat vaalijoita.\n\n-- Se on harvinainen osa miehelle.\n\nLennart Reichenhart ei kohta vastannut. Hän ajatteli niitä erilaisia\nmahdollisuuksia, joita hän oli tuntenut omassa povessaan, ja hän\ntiesi missä määrin ulkonaiset olot olivat vaikuttaneet ratkaisuun.\n\n-- Te olette toisenlainen kuin muut, pitkitti rouva Falcke.\n\n-- En, viskasi hän kiivaasti vastaan. - Minä olen tavallinen mies,\njolle ilo ja elämänmukavuus, vieläpä kauniisti katettu pöytäkin ja\nherkkuruuat merkitsevät paljon. Mutta elämässä on sittenkin sitä,\nmitä sanotaan _rakkaudeksi_.\n\n-- Sitäkin, joka kestää muutamia kuukausia pitemmälle?\n\nRouva Falcken katseessa oli jotain niin pohjattoman raskasta, että\nLennart Reichenhart mykistyi. Hän tunsi itsensä vasta-alkajaksi\nelämässä ja hän palasi omiin oloihinsa.\n\n-- Minä arvaan, että Elsa on kertonut teille jotain. Mutta hänen\nlapsensilmänsä ovat puolueelliset. Ne näkevät minussa vain hyvän.\nTiedän kuitenkin itse miten suuressa määrin olosuhteet minua\nauttoivat. Elsa oli niin turvaton kuin pieni pesästään pudonnut\nlintu, kun löysin hänet hänen isänsä kuoleman jälkeen. Häntä ei\nkukaan olisi voinut jättää.\n\nRouva Falcke tukahdutti huokauksen ja Lennart Reichenhartista näytti\nsiltä, kuin hän tahdollaan olisi silittänyt kasvoiltaan muutamia\nkatkeruuden niihin uurtamia ryppyjä. Omituinen katse tähtäytyi\nLennart Reichenhartiin.\n\n-- Herra Reichenhart, naisen avuttomuuteen suhtautuu mies kahdella\ntavalla. Se velvoittaa häntä tai antaa hänelle oikeuksia. Tämä eri\nnäkökulma jakaa miesjoukon kahteen ryhmään, jotka ovat niin etäällä\ntoisistaan kuin itä ja länsi.\n\n-- Kukaan ei olisi voinut tehdä hänelle pahaa.\n\n-- Miestä myöten, herra Reichenhart. Hän on vieläkin lapsi ja hän oli\nsitä vielä enemmän silloin. Hän oli teidän vallassanne.\n\n-- Minä rakastin häntä.\n\n-- Nainen tahtoo rakastaessaan antaa. Mies ottaa, ottaa --\nrajattomasti ja armotta. Te olette poikkeus.\n\n-- Te tahdotte kaikella muotoa ihailla minua. -- Lennart Riechenhart\nkoetti kääntää leikiksi. Mutta käsi nousi samalla tunnustelevasti\npovitaskulle. Tekisiköhän hän väärin, jos uskoisi nämä paperit\nvieraan käsiin? Niitähän ei kukaan ollut nähnyt, ei Elsakaan. Mutta\ntässä oli kärsivä ihminen, jolle ne voisivat tehdä hyvää ja joka\nsiten saisi enemmän totuutta vastaavan käsityksen asioista.\n\nHän veti lompakostaan esille paperitukon ja ojensi sen arvelematta\nrouva Falckelle. -- Toivon, etten tee väärin. Te olette ensimmäinen,\njonka käsiin uskon nämä. Mutta te ymmärrätte ehkä paremmin kuin\ntoiset.\n\nHän kääntyi mennäkseen, mutta rouva Falcke pidätti häntä. Hän tahtoi\nkysyä jotain. Katse pyysi jo etukäteen kysymystä anteeksi. Hän\nei tehnyt sitä uteliaisuudesta. Mutta hän ajatteli näitä asioita\nyhtenään. Koskivathan ne häntä itseään niin läheisesti. Siksi hän nyt\nuskalsi -- --.\n\n-- Te ymmärrätte -- varovaisuus on tarpeen, kun tauti on tarttuvaa.\nMinä tahtoisin tietää missä määrin te -- terveydellisistä syistä...?\n\nReichenhart jäykistyi. -- Jokainen sivistynyt ihminen noudattaa\nnykyään terveydellisiä vaatimuksia.\n\n-- Ei, ei, antakaa anteeksi! Te ette ymmärrä. Ajattelin nuoren naisen\nhellää mieltä. Pieni, lämmin hyväily voi merkitä paljon. Mutta\ntällaisissa asioissa voivat rakkaus ja varovaisuus tulla ristiriitaan\ntoistensa kanssa.\n\n-- Elsan ei ole tarvinnut kaivata mitään, mikä voi tehdä hänet\nonnelliseksi. -- Reichenhart oli jo puolitiessä ovelle. Rouva Falcke\nkääntyi seurusteluhuoneeseen. Hänellä oli käsi silmillään. Katse,\njonka hän vasta oli nähnyt, oli niin kaunis että se teki kipeätä.\nSiihen ei kovaa kokenut ihminen olisi voinut uskoa, jollei itse olisi\nnähnyt. -- -- --\n\nSeurusteluhuoneessa istui nuori lepokotiin vastatullut\nsoittotaiteilija. Hän soitti Beethovenia. Se oli myrskyävää.\n\nRouva Falcke koetti kiinnittää huomiotaan saamiinsa kellastuneisiin\nlehtiin. Hän alkoi päiväkirjan lehdistä. Hän tahtoi päästä irti\nomista ajatuksistaan. Mutta hänen täytyi aluksi lukea joka lause\nmoneen kertaan.\n\nKun hän oli lopettanut isän kirjeen, painui hänen päänsä käsien\nvaraan. Hän kadehti isää, joka sai antaa henkensä lapsensa onnen\nlunnaiksi.\n\nSoittaja lakkasi soittamasta ja nousi. Silloin hän huoneen perällä\nnäki kumaraan painuneen naisolennon. Hän sai selvän tuntemuksen\nsiitä, että hän oli soittanut yhdelle, joka ymmärsi.\n\nHän jäi liikahtamatta seisomaan paikalleen. Katse oli kuin\nkiinnikytkeytynyt tuohon kokoon lyyhistyneeseen naiseen. Hän katsoi\nkatsomistaan: silmille nostettua kapeaa kättä, pään asentoa ja\nkumartuneen selän kaarta.\n\nHän ajatteli myrskyisen päivän väsynyttä, rantaan raukeavaa maininkia.\n\nÄkkiä hän kääntyi takaisin soittokoneeseen ja alkoi uudelleen\nsoittaa. Mutta ei enää myrskyävää. Hän soitti kärsivälle -- illan\nrauhasta.\n\n\n4.\n\nAstrid Falcke makasi sohvallaan helakka puna hienohipiäisillä\nkasvoillaan ja suuret silmät omituisen loistavina. Hän odotti\nsulhastaan. Albertilla oli tällä tunnilla tapana tulla\nsäännönmukaiselle vierailulle ja tapaaminen tuntui Astridista tänään\ntavallista tärkeämmältä. Albert tulisi jäähyväisille. Hän aikoi\nnimittäin joksikin ajaksi matkustaa kotiinsa. Vierailu olikin jo\nkestänyt kuusi viikkoa. Ja paljon olivat nämä viikot sisältäneet --\nenin siksi, että olivat sisältäneet niin vähän.\n\nAstrid tunsi, että hänen olisi pitänyt puhua. Mutta suuri sisäinen\nväsymys piti häntä kuin kahleissa. Ja Albertilla oli tapana väistellä.\n\nOvi aukeni samassa ja Albert pysähtyi kynnykselle. Hänestä Astrid\nnäytti tavallistakin huonommalta. Tauti oli jo painanut häneen selvän\nleimansa. Eikä sairas nainen ajan pitkään voi olla puoleensavetävä.\nAlbert tunsi sen selvemmin kuin koskaan. Astrid viittoi häntä\nlähemmäksi ja hän asettui tavanmukaiselle paikalleen sohvan viereen.\n\n-- Me siis pian ulkonaisestikin joudumme etäälle toisistamme, sanoi\nAstrid viimein, puhuttuaan ensin muusta. -- Olen nytkin usein\nmielestäni ollut etäällä sinusta. Olen koettanut kysyä, tiedustella.\nOlen tahtonut rakentaa siltaa sinun, terveenä olevan maailman ja\nminun, sairaan välille. Mutta olet enimmäkseen ollut kovin vaitelias.\n\n-- Etkö ymmärrä, että jos olisin kertoillut kaikista omista\nhuveistani, olisin vain huomauttanut sinulle, miten paljosta sinun on\nkieltäytyminen.\n\n-- Siltä kannalta en minä ota asiaa. Sinun terveytesi tuntuu minun\nterveydeltäni ja sinun ilosi ovat minun ilojani. Mitä onnellisempana\nnäen sinut, sitä onnellisempi olen itsekin.\n\nAlbert tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. -- Sinä olet hyvä,\nhyvä, sopersi hän. -- Astrid näki hänen poskiensa palavan. Mutta hän\njatkoi omaa ajatusjuoksuaan.\n\n-- Minusta on aina ollut niin suloista ajatella, että me juuri\nerilaisuutemme kautta täydennämme toisiamme. Kun rakastamme,\ntahdomme jakaa kaiken. Jokainen tunne, jokainen ajatus on yhteistä.\nAjatuksissa on voimaa. Yhdenkin ajatuksissa. Miten paljon voimaa\nsitten niissä ajatuksissa, jotka rajattomassa rakkaudessa yhtyvät\ntoisiinsa! Siitä saa syrjäinenkin.\n\n-- Astrid, sinä ajattelet liian paljon. Silmäsi näyttävät niin\nväsyneiltä.\n\n-- Ne ovat etsineet sinua.\n\n-- Ajattelu varmaan väsyttää sinua. Sinä olet aina ajatellut liikaa,\nsinä pikku filosoofi!\n\n-- Ajatuksetkin ovat etsineet sinua, sinun ajatuksiasi, sinun\nharrastuksiasi.\n\n-- Nyt tiedät, minkätähden olen vaiennut.\n\n-- Ja sinä tiedät, miksi olen kaivannut. Sinun ilosi -- nekin, joita\nen koskaan voi jakaa kanssasi muuta kuin ajatuksin, ovat sittenkin\nilona minullekin.\n\nSilloin tarttui Albert kiivaasti puheeseen. Kaikestahan hän oli\nkertonutkin. Hän oli retkeillyt vuorilla, hän oli tanssinut\nillanvietoissa. Naistako hänen olisi pitänyt puhua niin laajasti kuin\nmahdollista?\n\n-- Ja esimerkiksi seurastasi! -- Astrid hengähti syvään. Sitten hän\njatkoi hätääntyneesti kuin peläten harhaanjohtavaa sanaa Albertilta:\n-- Minä olen joskus kaukoputkella ihaillut paikkoja, jonne en pääse\nnousemaan, ja minä olen nähnyt sinut iloisessa seurassa.\n\nAlbert lehahti polttavan punaiseksi. -- Sinä olet vakoillut!\n\nAstrid ei vastannut. Hänen katseensa kipunoi. Siinä oli\nhalveksumista. Albert ei ollut odottanut sellaista. Hän tunsi\npienenevänsä sen katseen edessä.\n\n-- Anna anteeksi, sinä suloinen, suurisieluinen Astrid, anna anteeksi!\n\nAstrid ei vieläkään vastannut. Viimein sanoi hän vitkalleen ja\npainokkaasti: -- Kun tapaat ystäviäsi, niin sano terveisiä heille.\nSinun ystäväsi ovat minunkin ystäviäni. Minä olen ehkä lapsi sinun\nrinnallasi monessa suhteessa, mutta matalasieluinen ja halpamainen en\nole.\n\nAlbertin pää oli painunut syvään. Olisikohan hän itkenyt? Astrid ei\nsitä tietänyt. Hän käänsi puheen toisaalle.\n\nMutta kun Albert myöhemmällä hätäisesti kokosi halliin nostetut\nmatkakapineensa, huomasivat kaikki hallissa istujat hänet äärimmäisen\nhermostuneeksi.\n\n-- Komea mies joka tapauksessa, huokaili mamma Hecht, mutta ei teidän\notettavissanne. -- Hän nyökkäsi tyttärentyttärilleen.\n\nNämä nauroivat. Nuorempi tiesi nuorella herralla olevan \"monta\" nyt\nkyseessä olevalle matkallekin. Ne nuoret neitoset, jotka olivat\ntulleet samassa junassa, aikoivat myöskin lähteä tänä iltana.\n\n-- Me kuulimme kun he suostuivat asiasta, vahvisti vanhempi.\n\n-- Hän potee sydämenlaajennusta, sanoi syrjästä \"vaitelias\", käänsi\nselkänsä Hechteille ja rupesi lukemaan geoloogista lehteään.\n\nNeiti Hermostunut, joka ilmanalan sopimattomuudesta huolimatta\nyhä kuului kantajoukkoon, kiiruhti \"Edustajan\" luo ja viritti\ntavanmukaisen valitusvirtensä. Hän näki basillinkantajan jokaisessa,\njoka oli tekemisessä sairaan kanssa. \"Edustaja\" otti sen puolen\nrauhallisesti. Hän ajatteli isänmaata ja pani miehen siinä mielessä\nvaa'alle.\n\n\n5.\n\nPari päivää myöhemmin toi posti kirjeen Astridille. Hän lensi\npunaiseksi ilosta tuntiessaan käsialan. Sellaista ilonvälkettä ei\näiti ollut nähnyt tyttärensä silmissä moneen viikkoon. -- Niin\npian, sanoi Astrid avatessaan kuoren. Samalla hän sydämessään pyysi\nsulhaseltaan anteeksi monta syyttävää ajatusta.\n\nRouva Falcke kiinnitti huomionsa aamupukuun, jota hän parhaillaan\nvalmisti. Kun hän viimein työstään katsoi Astridiin, oli tämä\nkääntynyt seinää päin ja makasi hiljaa kuin nukkuva. Äiti laski\nsilloin työn kädestään ja hiipi hiljaa huoneesta. Mutta samassa\nkun ovi oli sulkeutunut ja Astrid askelista kuuli äidin menneeksi\nalakertaan, kohosi hän istualleen ja veti kirjeen esille. Hän luki\nsen uudelleen, hitaasti ja pala palalta.\n\n    Rakas, suloinen Astrid!\n\n    Sinä olet toisenlainen kuin muut. Sinä olet minulle sitä mitä\n    oikeauskoisille heidän puhdas Pyhä Neitsyensä. Mutta juuri siitä\n    syystä, että olet kaikkia muita niin paljon ylempänä, on vaikeata\n    puhua sinulle niinkuin muille maallisille tämän maallisen elämän\n    asioista.\n\n    Totuus on kuitenkin sanottava.\n\n    Astrid, minä rakastan sekä totuutta että vapautta. Ja minun\n    täytyy noudattaa niiden vaatimuksia silloinkin, kun se johtaa\n    sellaiseen mikä tuottaa kärsimystä sekä itselleni että muille.\n\n    Aavistat jo mitä aion sanoa. Minun täytyy päästä vapaaksi.\n\n    Sinä et ole ollut tyytyväinen minuun tänä viime yhdessäolomme\n    aikana. Sinä kaipasit enemmän osaa minusta ja harrastuksistani.\n    Mutta Astrid, sairashuoneeseensa teljetty olento ei voi\n    -- ymmärrätkö, ei todellakaan voi -- seurata terveen ja\n    tavallisessa ihmiselämässä liikkuvan oloja ja harrastuksia. Se\n    on yksinkertainen ja kieltämätön, joskin tässä suhteessa kova\n    totuus. Ei ole oikein näytellä luonnotonta osaa. Sen sinä,\n    yleväsieluinen pikku Astrid, käsität paremmin kuin muut.\n\n    Lähtiessäni luotasi lupasin palata parin viikon kuluttua. Nyt\n    peruutan sanani. Se on oikeinta sekä sinuun että minuun nähden.\n    Se tekee tämän muutoksen meille molemmille helpommaksi. Kun\n    joskus toiste tapaamme, on jo aivan luonnollista, ettemme enää\n    ole sulhasen ja morsiamen suhteessa. Me olemme vain kaksi\n    ihmislasta, jotka yhdessä maistettuaan ensi rakkauden hurmaa\n    kääntyivät kukin taholleen elämässä.\n\n    Rakas, pehmeäposkinen pikku madonnani, minä kiitän sinua sinun\n    olentosi suloudesta. Minä kiitän sinua siitä hurmasta, minkä\n    annoit varhaisimmalle nuoruudelleni ja siitä sielun hienoudesta,\n    jolla olet käsittävä sen mitä tässä olen sanonut.\n\nKirje painui hetkeksi Astridin kädestä. Hänen silmiinsä nousi kuin\nkyyneleetöntä itkua, Sitten hän jatkoi.\n\n    Ellet itse välttämättä tahdo toisin, pyytäisin: älä vastaa tähän.\n    Mielenliikutus ei ole hyväksi sinulle. Ja minä tahtoisin säästää\n    sinua siinä määrin kuin voin. Pyydän siksi vielä kerran: älä\n    vastaa. Tiedän sanoittakin, ettet syytä minua vaan ymmärrät. Ja\n    sanon sinulle jäähyväisiksi, että aina kiitollisuudella olen\n    ajatteleva en vain madonnakasvojasi vaan yhtä paljon sitä ylevää\n    mieltä, joka niissä aina heijastuu.\n\n                           Sinua kiitollisuudella muistava\n                                        Albert.\n\nAstrid kääräisi kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja kätki\npieluksensa alle. Sitten hän väsyneesti painui takaisin vuoteelle.\nHänen silmänsä olivat täynnä murheenraskaita kysymyksiä. Ajatukset\nolivat väsyneitä, siipirikkoisia. Katse kohosi kuin apua etsien ylös\nvuoriin päin.\n\nHän näki rinnettä pitkin ylöspäin polveilevan tien. Sitä hän usein\nennen oli tarkannut. Nyt se oli tyhjä. Ja hän huomasi, että se kapeni\nkapenemistaan ja jyrkkeni jyrkkenemistään mitä ylemmä se ehti.\n\nHän käsitti, että se puhui.\n\n\n6.\n\nAstrid Falcke oli kokonaan muuttanut elintapaa. Hän oli ennen\npysytellyt leposohvallaan joko huoneessa tai parvekkeella. Nyt hän\ntahtoi olla liikkeellä, kun se vain oli mahdollista. Kävellä hän ei\njaksanut eikä hänellä ollut \"kantajaa\" kuten Elsalla, mutta äiti\noli hankkinut pyörätuolin, jossa hän pääsi nousemaan kappaleen\nvuoripolkua ylöspäin. Vakituisena työntäjänä hänellä oli nuori\ntyrolilaispoika, joka oli hyvillään tästä ansiotilaisuudesta.\n\nAluksi Astrid harvoin jutteli pojan kanssa. Äitikin oli mukana ja he\nvaikenivat tavallisesti kaikki kolme. Mutta jäätyään kerran kahden\npojan kanssa tuli Astrid tiedustelleeksi tämän kotioloja. Ja poika\nalkoi kohta iloisesti kertoa.\n\nHän oli äitinsä ainoa lapsi. He asuivat yhdessä syrjäisessä\nseudussa, jossa saivat niukan elatuksensa siitä pienestä palstasta,\njoka ympäröi kotimökkiä ja muutamista vuohista ja lehmästä, jota\nse elätti. Mutta äiti oli sairastanut luuvaloa eikä ollut varoja\nlääkärinmaksuihin ja lääkkeisiin. Poika oli lähtenyt ansaitsemaan\nnäitä äidille näiltä paremmilta liikepaikoilta.\n\n-- Sinä olet hyvä poika, sanoi Astrid. - Kaikki nuoret eivät\nmuista vanhaa äitiä. Toiset pitävät itse hauskaa, toiset säästävät\ntulevaisuutta varten. Poika nauroi. Hän uskoi voivansa huolehtia sekä\nasiasta että toisesta. -- Ja sillä minkä teemme vanhemmillemme on\nerityinen siunauksensa, hän sanoi, pysähtyi tienvarrelle pystytetyn\nRistiinnaulitun kuvan eteen ja teki hartaana ristinmerkin. -- _Hän_\nopetti meitä. -- Hän nyökkäsi kuvaan. -- Pyhä Neitsytkin oli äiti.\n\nAstrid painui ajatuksiinsa. Poika jatkoi kertomistaan. Hänellä\noli tiedossa hyvä paikka muutamassa ruokakaupassa vähän etäämpänä\nlaaksossa. Sieltä sai kuitenkin työtä vasta syyskuusta alkaen. Nyt\nkesän kuluessa täytyi tyytyä tilapäisiin ansioihin. Matkailijatkin\ntarvitsivat usein opasta. Ja toiset maksoivat runsaasti, herrat\netenkin.\n\nAstrid heräsi ajatuksistaan ja naurahti. Hän oli löytävinään sanoista\nhyötypolitiikkaa. Mutta poika huomasi hänen ajatuksensa ja lensi\npunaiseksi. Hän pyysi anteeksi. Hän oli vain niin iloissaan eräästä\nsuuresta palkkiosta. Sen oli antanut nuori herra, joka muutamia\nviikkoja takaperin matkusti pois siitä lepokodista, joka oli valkean\nhuvilan vieressä. Se herra oli usein tehnyt matkoja vuorille yhdessä\nneitien kanssa. Toinen oli hänen morsiamensa. Se herra oli maksanut\nsuurenmoisesti. Neiti taisi olla rikas.\n\nAstrid vaikeni kauan. Hän ei ajatellut paljon, hän koetti\nkuunnella mitä luonto puhui. Luonnossa oli rauhaa. Luonnolla oli\nlääkitystä. -- -- --\n\nVähitellen heräsi hänessä tarve lähestyä ihmisiäkin. Paljon hän ei\njaksanut keskustella. Se rasitti häntä. Mutta kun hän näki vanhuksen\npainuneena tien varrelle pystytetyn ristin juurelle tai nuoren\nkarjatytön, joka ylempää palasi laaksoon, täytyi hänen sanoa heille\njoku ystävällinen sana.\n\nHän tunsi unohtaneensa ihmiset yhden tähden, joka oli ollut hänelle\nrakkaampi kuin muut kaikki yhteensä. Nyt tahtoi hän maksaa velkansa.\nAika oli lyhyt.\n\nEräälle kauniille Etschin putoukselle johtavalla tiellä näki Astrid\nusein \"Vaiteliaan\". Hän tunsi hänet sekä sulhasensa että äitinsä\nkuvauksista. He sivuuttivat toisensa aina sanoitta, mutta molemmista\ntuntui siltä, kuin he jollain tavoin sisäisesti olisivat olleet sukua.\n\n\"Vaiteliaan\" teki muutaman kerran mieli lähestyä. Mutta hän häpesi\nhaluaan ja voitti sen. Kerran hän kuitenkin sattui kohdalle, johon\nAstridin pyörätuoli oli pysähtynyt. Hänellä oli muutamia alppikukkia\nkädessään. Hän ojensi ne äänettömänä Astridille. Tämä punastui\nilosta. Hän ymmärsi, ettei se merkinnyt aivan vähän. -- Te olette\nkovin hyvä.\n\n-- En, sanoi toinen jyrkästi. -- Minä en ole hyvä. Minä vihaan\nihmisiä. Rakastan vain luontoa -- enin kivikunnan suurta rauhaa.\n\n-- Sielläkin on purkauksia. -- Se sanottiin veitikkamaisuudella, jota\n\"Vaitelias\" ei ollut odottanut.\n\n-- Te laskette leikkiä. Se on hyvä. -- Hän käänsi selkänsä ja\nmeni. Mutta toisena päivänä hän uudelleen pysähtyi Astridin tuolin\nkohdalle. Nyt hänellä ei ollut kukkia. Hänen katsantonsa oli ankara\nja ääni teräksinen. Hän vaati kuin tilille. -- Ettekö tekin joskus\nkadehti rauhallista kivikuntaa?\n\n\"Vaiteliaan\" läpitunkeva katse näki, että Astrid kalpeni. Hän katui\nkysymystään. Mutta Astrid pääsi pian tasapainoon. -- En enää, sanoi\nhän rauhallisesti. -- Se on jähmettyneisyyden rauhaa. Minulla on\nparempaa.\n\n-- Ja mitä?\n\n-- Sitä mikä on riippumaton ulkonaisista oloista.\n\n-- Sellaista ei ole. -- Hän käänsi taaskin selkänsä ja meni. Mutta\nmuutaman päivän kuluttua odotti hän Astridia samalla paikalla.\nHänestä he kaksi kuuluivat yhteen tavalla, josta ei tietänyt kukaan\nmuu kuin hän itse. He olivat molemmat nähneet nuoruusunelmansa\nkeväthallan hileissä. He olivat panneet koko olemuksensa suhteeseen,\njoka toiselle asianomaiselle oli ollut vain leikkiä.\n\n-- Minä tahtoisin tietoa siitä \"riippumattomuudesta\", josta te\nkerran puhuitte. Se on minusta suora mahdottomuus, sanoi hän omalla\njyrkänsuoralla tavallaan.\n\nAstrid hymyili ja se hymy oli ujo ja suloinen. Se pani miehen mielen\npehmeäksi. Madonna del Granducaa ei voinut vaaratta lähestyä. Hän\ntunsi sen -- hämmästyen -- hämillään ja melkein katuen.\n\nHän kuuli Astridin puhuvan. -- Te olette syvästi oppinut mies ja minä\nlapsellinen nuori tyttö. Minä puhun lapsellisesti siitä mikä vaatisi\nkaikkein parhaimpia sanoja.\n\n-- Sanokaa niin kuin ajattelette.\n\n-- Saanko kertoa pienen kertomuksen? Vaitelias asettui kivelle.\n\n-- Minä olen muistanut pientä pisaraa, alkoi Astrid. -- Se oleili\nennen jossain yläpuolella maisen elämän. Mutta sen täytyi tulla\ntänne ja se joutui kokemaan monenlaista. Se putosi kivien väliin,\nsiitä joutui se pienen puron uomaan ja siitä jokeen. Se kulki\nmilloin särmäisten kivien yli, milloin kukkarantoja pitkin. Lopulta\nse väsyi ja olisi tahtonut päästä toiseen olotilaan, mutta suuri,\nvastustamaton virta kuljetti sitä yhä vain eteenpäin. Silloin se\nalkoi tarkata ääniä ympärillään. Puut humisivat, linnut visertivät.\nPieni pisara kuuli suuresta pohjattoman syvästä merestä, jonne sen\ntie kävi. Koko luomakunta oli tietoinen tuosta merestä. Ja kaikki\npuhuivat siitä suurella vakavuudella. Sitä pientä pisaraa alkoi\npelottaa. Se ei tahtonut hukkua pohjattomaan hautaan ja jäädä sinne.\nMutta silloin se kuuli toisenlaisia ääniä. Ne kertoivat taivaasta,\njoka kaareutuu meren yläpuolella ja jossa olo on toisenlaista ja\nparempaa kuin maan päällä. Ne kertoivat näkymättömästä voimasta ja\nnäkymättömästä tiestä, joka nosti pisarat meren syvyydestä siihen\nolomuotoon, jossa ne ennen olivat. Ja silloin tuli sille pienelle\npisaralle suuri ilo ja suuri rauha sisimpään. Eikä se ilo ja rauha\nenää muuksi muuttunut, riippuen siitä minkälaista tie oli. Sillä se\noli sivuasia ja pientä verraten siihen suureen pääasiaan, että se\npieni pisara tiesi, mistä hän oli tullut ja minne hän oli menossa.\n\nAstrid vaikeni. Vaitelias samoin. Hän oli painanut molemmat\nkäsivartensa polvien varaan ja tuijotti eteensä maahan. Viimein sanoi\nhän katkerasti: -- Suuri kylmyys jäädyttää kaiken.\n\n-- Suuri lämpö sulattaa kaiken, Astrid vastasi.\n\nVaitelias meni tapansa mukaan vaiteliaana ja hyvästelemättä.\n\n\n7.\n\nSeuraavana päivänä meni Astrid vieraisille Elsan luo. Hän ei ollut\nkäynyt siellä moneen aikaan. Elsa ponnahtikin iloisesti pystyyn\ntuntiessaan tulijan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.\n\n-- Minä olen odottanut ja kaivannut, sanoi hän kyyneleet silmissä.\n\n-- En ole voinut. -- Vähän myöhemmin Astrid jatkoi: -- Meikäläisille\non elämä kuitenkin ihan toisenlaista kuin muille. Se on eristettyä --\nmelkein kuin spitaalitautisen. Ja hiljaisissa kammioissa saa kokea\npaljon, joka vie voimaa. Silloin ei jaksa seurustella.\n\nElsan poskille nousi herkkä puna. Hänelle oli vaikenemisen tarve\ntuntematon. Hän tiesi vain mitä maksoi vaieta silloin, kun olisi\ntahtonut puhua. -- Eikö puhuminen helpoita -- puhuminen rakkaillemme,\nkysyi hän arasti.\n\nAstrid katsoi häneen hetken pitkään kuin vanhempi kokemattomaan\nnuorempaansa. Sitten hän vastasi hitaasti: -- Olomme ovat erilaiset,\nsiksi kai tarpeemmekin.\n\nElsa tunsi sanoneensa jotain sopimatonta, jotain mikä oli käynyt\narkaan kohtaan ja tehnyt kipeätä. Ajattelematta muuta kuin että oli\npuhuttava jostakin muusta viskasi hän esiin kysymyksen Albertista.\nOliko hän ehkä piankin tulossa?\n\n-- Ei, hän ei tule. Emmekä enää kirjoitakaan toisillemme. Hän on\nterve ja nuori. Hänen täytyy olla vapaa.\n\nElsalle nousi itku kurkkuun. Hän ponnisteli pysyäkseen tyynenä, mutta\nponnistuksista huolimatta puhkesivat kyyneleet viimein esiin. -- Minä\nolen niin tyhmä, niin lapsellinen. En ajattele. Ja minä en koskaan,\nen koskaan voisi tehdä tuollaisia ihmeellisiä tekoja!\n\nHetken tuntui Astridista siltä kuin hänen olisi pitänyt sanoa, ettei\nhän sitä tehnytkään itse, että Albert... Mutta sitten se hänestä\ntuntui epäoleelliselta sivuasialta. Elsa seisoikin jo hänen edessään,\npuristi hänet kiihkeästi syliinsä ja nyyhkytti hänen olalleen\npainuen: -- Se on kovaa, kovaa -- että meidän kaikkien täytyy\nkieltäytyä niin paljosta.\n\n-- Kaikkien? Astridin katse kysyi. Hän näytti melkein hymyilevän.\nJa se hymy kävi kipeästi Elsaan. Hänestä Astrid tällä kertaa oli\nlyhytnäköinen ja lapsellinen.\n\n-- Kaikkien, sanoi hän painokkaasti samassa kun kääntyi ikkunaan,\njossa ikkuna-amppelissa riippuva kaunis asparagus auringonpaisteessa\nlevitteli viheriätä huntuaan. Hän hipaisi kädellään hyväilevästi\nlehtiharsoa. -- Tämä on Lennikki -- pikku Lenni, puheli hän kuin\nitsekseen, ainoa elävä olento, jota me yhdessä olemme saaneet hoivata\nja vaalia.\n\nSilloin Astrid käsitti, että luottamus oli saanut luottamusta\nvastalahjaksi. -- Se on ehkä rakas muistokin, sanoi hän arasti kuin\nepätietoisena uskaltaisiko sanoin kajota asiaan.\n\n-- Rakas! -- Elsan koko olemus säteili. -- Se on Lennin ensimmäinen\nlahja minulle ja se tuli luokseni koleana talviaamuna ympärillään\nsammalta, kieloja ja lemmenkukkia.\n\nAstrid huomasi, että muistot kokonaan veivät Elsan muassaan. Hänenkin\najatuksensa jatkoivat siksi omia latujaan. Mutta kun hän nousi\nlähteäkseen syleili hän Elsaa kauan ja sydämellisesti. -- Teidän\nrakkautenne on kuin aurinko, sanoi hän hiljaa. -- Sitä ei voi tuntea\nsaamatta siitä hyvää.\n\nSitten hän meni. Mutta omaan huoneeseensa tultuaan hän otti esille\nkirjeen, jota hän kauan ja vähin erin oli kirjoittanut. Hänen täytyi\nkerrankin päästä päähän. Aika kiirehti.\n\nKirjoitettuaan viime sanat alkoi hän lukea alusta.\n\n    Albert!\n\n    Sinä et tahtonut vastausta. Sinä tahdoit säästää minua. Siksi\n    en olekaan kirjoittanut ennen. Mutta minusta tuntuu kuitenkin\n    luonnottomalta, että me, jotka kuten sanot \"yhdessä olemme\n    maistaneet ensi rakkauden hurmaa ja sitten kääntyneet eri\n    tahoille\", eroamme toisistamme edes ilman kunnon hyvästiä. Siksi\n    saat nyt vastauksen -- joskin myöhään.\n\n    Kirjoitan kirjettäni vähin erin, joten se ei minua rasita.\n    Sinähän tahdoit säästää minua.\n\n    Teen ehkä sinulle vääryyttä. Mutta minusta tuntui siltä kuin\n    sinä tahtoessasi säästää minua, ehkä aivan tietämättäsi,\n    olisit ajatellut itseäsikin. Tahdon uskoa vakuutuksesi, ettet\n    ole rakastanut ainoastaan ulkokuortani vaan myöskin sisintä\n    minääni. Näin ollen tuntuisi sinusta tietysti pahalta jos saisit\n    vastauksen, jossa ehkä rivien välistä joskaan ei sanoista\n    ilmenisi miten paljon surua olet tuottanut minulle. Siitäkin\n    tulet -- kuten toivoit -- säästymään. Saat vastaukseni vasta\n    silloin kun olen kaiken säälin ulko- ja yläpuolella.\n\n    Kenties pitäisi minun nyt -- tässä kirjeessä, joka muodostuu\n    viimeiseksi ajatustenvaihdoksi välillämme -- pyytää sinulta\n    anteeksi, etten _antanut_ sinulle vapauttasi. Olisithan siten\n    säästynyt vastenmielisestä tehtävästä _ottaa_ sitä itsellesi.\n    Ehkä asettuisi moni asian ulkopuolella oleva arvostelija tälle\n    kannalle ja kenties olet itse monestikin ajatellut juuri näin.\n    Olen -- kuten huomaat -- itsekin ajatellut tätä puolta. Mutta\n    eräs toinen puoli asiassa näkyy minulle niin selvänä, etten voi\n    sanoa sinulle tuota sisältörikasta sanaa _anteeksi_.\n\n    Jos _sinä_ olisit ollut sairas tai vaikkapa kuoleva, tiedän etten\n    olisi halunnut vapautta. Päinvastoin. Jos minulle olisi sanottu,\n    että vuosikausiksi jäät tautivuoteelle virumaan, en muuta olisi\n    toivonut kuin oikeutta vaimonasi hoitaa sinua ja kantaa nimeäsi\n    todisteena siitä, että olin ollut ja olin omasi. Jos olisin\n    ajatellut purkamista, olisin olettanut että sinun tunteesi olivat\n    minun tunteitani paljoa heikommat -- tai sanoisinko: vallan\n    toista laatua. Sitä en tietystikään olettanut -- en ainakaan\n    tahtonut olettaa. Se olisi mielestäni ollut solvaus sinua kohtaan.\n\n    Älä kuitenkaan usko, että ajattelin tätä asiaa vain meitä\n    kahta koskevana kysymyksenä. Käsitän, että tällainen kysymys\n    on laajakantoisempi. -- Muistatko Brandin huudahdusta: \"När,\n    ack när skall ansvar bliva för det arv föräldrar giva?\" Pohdin\n    omalla lapsellisella tavallani jo kauan noita sanoja. Ymmärsin,\n    etten saisi mennä naimisiin ellen paranisi. Mutta minä toivoin\n    ja uskoin lapsen hartaudella paranemismahdollisuuksiin. Saatuani\n    viime kirjeesi en ole kuitenkaan hetkeäkään enää uskonut niihin.\n\n    Jos meidän vielä ollessamme kihloissa äkillinen huonontuminen\n    olisi tapahtunut tilassani, olisi se luonnollisesti pakottanut\n    meitä vakavasti harkitsemaan voisimmeko koskaan ajatella\n    avioliittoa. Jos vastaus olisi ollut kielteinen, olisi tulos\n    käytännölliseltä kannalta katsoen muodostunut samaksi kuin\n    seuraukset viime kirjeestäsi. Alutta tie olisi ollut toinen.\n    Oikeudentuntomme olisi velvoittanut meitä suureen uhraukseen.\n    Ja sellaisessa mielessä tehdyt uhraukset muodostuvat ihmiselle\n    sisäiseksi voimaksi ja voitoksi.\n\n    Mutta mitä uhrasit nyt? Et kerrassaan mitään. Enkä voi minäkään\n    puhua uhrista, sillä uhri annetaan aina vapaaehtoisesti.\n\n    Uskon kuitenkin, että tämä itsessään katkera kokemus minun\n    kohdallani vielä voi kääntyä sisäiseksi voitoksi. -- Muistan\n    muuatta vanhaa, iloluontoista tätiä, joka lapsuuteni päivinä\n    leikkiessäni yhdessä serkkujeni kanssa sanoi meille tottelemiseen\n    vastahakoisille lapsille: Kun minua pakotetaan johonkin, menen\n    aina vapaaehtoisesti. Me lapset nauroimme välistä noille\n    sanoille. Toisinaan meitä harmitti. Mutta vanhempana olen\n    ajatellut, että nuo järjettömiltä tuntuvat sanat oikeastaan\n    puhuvat suuresta sisäisestä, siveellisestä voitosta. Sitä\n    tietä voin minäkin vielä sisäisesti rikastua sen surun kautta,\n    joka hetkittäin on tuntunut ylivoimaiselta. Mutta sinä, mitä\n    mahdollisuuksia avautuu sinulle tämän kokemuksen johdosta? Olet\n    mielestäni auttamattomasti tappionpuolella.\n\n    Vaikka eihän minun pitäisi sanoa mitään. Minähän tunnen elämää\n    vain oman mietiskelyni avulla. Sinä kai et voinut sille mitään,\n    että tunteesi olivat toista maata kuin omani. Siitä en sinua\n    siksi syytäkään. Mutta Albert, miksi puhut totuudenrakkaudestasi,\n    kun voit tyytyä hyvinkin puolinaiseen totuuteen?\n\n    Menettelevätkö ihmiset yleensäkin niin? Tahtoisin tietää. Minähän\n    en tunne elämää.\n\n    Jos olisit tietänyt, että huononisin näin äkkiä, olisit\n    arvattavasti odottanut vielä jonkunverran. Olisit huomannut, että\n    joka tapauksessa pian tulet vapaaksi. Mutta vapautumisesi tätä\n    tietä oli epävarma. Et jaksanut etkä uskaltanut odottaa. Olit\n    suhteissa toisaalla. Jos olisin parantunut, olisi asemasi voinut\n    käydä kiusalliseksi. Siksi sanoit totuudesta senverran, mikä\n    teki sinut vapaaksi. Toisin sanoen: sinä rakastit totuutta siinä\n    määrin kuin se sinua hyödytti. Ja tätä sanot totuudenrakkaudeksi.\n\n    Tekisikö kenties moni muu samoin? Onko oma etu niin erinomainen\n    silmiensokaisija, että itsekäs toivomus voi näyttää\n    totuudenrakkaudelta? Tai käyvätkö sanat ja puheenparret\n    muodinmukaisesta puvusta, jolla ihminen koettaa kaunistaa itseään\n    ja tekojaan?\n\n    Minä kysyn, kun en tiedä ja kun kuitenkin tahtoisin ymmärtää.\n    Olen mielestäni lapsesta äkkiä tullut vanhaksi.\n\n    Aavistan senkin, että tunne-elämämme on hyvin petollinen maailma.\n    Muutenhan minä aina olen ollut taipuvainen mietiskelyyn ja kaiken\n    analysoimiseen. Laskit usein leikkiä kanssani sen johdosta.\n    Mutta ennen liikkuivat ajatukseni hyvin rajoitetulla alalla.\n    Tutkistelin mielessäni rakkauden olemusta, sisäisen ymmärtämyksen\n    lähteitä ja sitä suurta, valtavaa, kaikessa tuntuvaa ja koko\n    elämän täyttävää sopusointua, joka syntyy kun ihmissydän toisen\n    olemuksessa löytää oman täydennyksensä.\n\n    Tällaiset valoisat, lapselliset mietelmät eivät minua enää\n    tyydytä. Niiden piiri on käynyt minulle liian ahtaaksi.\n    Ajatukseni etsivät avarampia aloja. Niitä en olisi ikävöinyt,\n    jos sinä rakkaudellasi olisit tehnyt, minut onnelliseksi. Siksi\n    aavistan nyt, että tappio voi kääntyä voitoksi.\n\n    Analysoidessani omaa sisintäni nykyään ajattelen välistä\n    ihmeellistä, valoisaa kesäyötä Pohjan perillä. Kaikki kasvaa,\n    kehittyy, kypsyy kuin taikavoimasta. Valon voima ja runsaus\n    korvaa kesän lyhyyden. Minä olen sisäisesti kokemassa samaa.\n    Viikoissa olen elänyt ja kokenut enemmän kuin monet vuosissa.\n\n    Siksi en enää tyydy selvittelemään itselleni rakkauden olemusta.\n    Tahdon päästä selville elämän tarkoituksesta yleensä. Tahdon\n    tietää onko olemassa tarkoitusta, joka kelpaa sekä minulle että\n    muille, sekä sairaille että terveille.\n\n    Ennen oli minusta rakkaus se keskus, jota kaikki elämässä kiersi\n    ja johon kaikki keskittyi.\n\n    Kun luin suurten mestarien taiteesta ja kun etukäteen iloitsin\n    siitä mitä häämatkallamme yhdessä saisimme ihailla, vahvisti\n    sekin käsitystäni, että rakkaus miehen ja naisen välillä oli\n    lähde, josta elämä sekä alalla että toisella johtaa alkujuurensa\n    ja voimansa.\n\n    Toinen huomattava keskus -- uskonnollinen -- oli olemukseltaan\n    minusta samaa, nimittäin _rakkautta_. Näin arvelin. Nyt käsitän,\n    missä suhteessa erehdyin. Ja tahtoisin tehdä sen selväksi\n    sinullekin.\n\n    Tiedän, ettet yleensä rakasta tällaista ajatusten ja\n    mielipiteiden selvittelyä. Mutta ehkä maltat lukea kirjeeni\n    loppuun, onhan tämä viimeiseni.\n\n    Ennen vakuutit usein minulle, ettet suinkaan rakastanut yksin\n    madonnakasvojani vaan yhtä paljon minun sisintä minääni.\n\n    Etenkin viime aikoina on minun ollut vaikea uskoa tätä, sillä\n    sisimpänihän on entisellään, joskin ruumiini on sairas.\n\n    Vastaat ehkä, ettei kukaan nai toisen sielua. Avioliitossa on\n    kysymys muustakin. Tunnen ja tunnustan tämän oikeaksi. Mutta\n    tällä hetkellä en ajattelekaan avioliittoa vaan suhdettamme\n    sellaisena kuin se oli. Rakkautesi minuun kuoli ja tunteesi\n    heräsi toisaalla.\n\n    Etkö siis etupäässä rakastanut ulkonaista minääni, koska sen\n    kuihtuessa rakkautesi kuoli?\n\n    Mutta kun ajatukseni täten sinua tavallaan syyttävät siitä, että\n    rakastat kuorta etkä pyytänyt parempaa, huomaan että itse olen\n    tehnyt samantapaisen erehdyksen vielä vaarallisemmassa muodossa.\n\n    Voinenkohan selittää ajatukseni niin, että edes aavistat mitä\n    tarkoitan?\n\n    Se tahto, josta juureutuu kaikki se rikas suuri ja ihmeellinen\n    yhteys, mitä sanomme _elämäksi_, on varmaan ollut hyvä tahto. Se\n    on ollut tahtoa _antamiseen_, sillä se ilmeni meille luomisessa,\n    synnyttämisessä.\n\n    Jumalallinen rakkaus on siis ensi sijassa alusta alkaen ollut\n    _antamista_. Maallinen eli eroottinen rakkaus ei voi vapautua\n    _ottamisen_ halusta. Me iloitsemme rakastamastamme olennosta,\n    siitä mitä hän on, mitä hän osaa, miltä hän näyttää j.n.e. Ja\n    ennen kaikkea siitä, että tuo kaikki on meidän omaamme.\n\n    Älä nyt usko, että pidän tätä itsessään pahana. Käsitän, että tuo\n    osaksi itsekäs, eroottinen rakkaus on elämässä yhtä tarpeen kuin\n    ruumis. Mutta siitä huolimatta väitän, että yhtä varmasti kuin\n    kauniit kasvot ilman kaunista sielua ovat tyhjät ja arvottomat,\n    yhtä varmasti on eroottinen rakkaus sitä ilman tuota syventävää\n    ja rikastuttavaa sisältöä, jonka jumalallinen rakkaus sille\n    antaa. Se on varjo ilman todellisuutta, kuori ilman ydintä.\n\n    Juuri tässä suhteessa tyydyin minäkin ennen kuoreen. Ja kun kuori\n    särkyi, seisoin siinä tyhjin käsin.\n\n    Itkin kuin lapsi särkyvää vaahtokuplaa.\n\n    Mutta vaahdon haihduttua näin sen tilalla -- helmen.\n\n    Rakkautta, jonka haluna on antaa, vain antaa, tarvitaan aina.\n    Sairas ruumis ei tee meitä kykenemättömiksi sen rakkauden\n    palveluksessa. Voimme näin ollen sanan syvimmässä tarkoituksessa\n    täyttää tarkoituksemme ihmisinä, riippumatta siitä mitä muuten\n    voimme olla tai tehdä.\n\n    Haparoiden olen etsinyt tietä ajatuksesta ajatukseen, totuudesta\n    totuuteen. Olen noussut kuin portaita ja nyt olen kukkulalla.\n    Olen löytänyt sen, mikä käsittääkseni antaa sekä minun että\n    muiden elämälle tyydytystä, sisältöä ja sovittavaa tarkoitusta.\n\n    Täten kääntyi tappio minulle voitoksi.\n\n    Ennen en jaksanut kantaa ajatusta, että sinä jossain suhteessa\n    jäisit muista jälelle. Kun Lennart Reichenhart kantoi Elsaa\n    sylissään, katsoin tavallisesti toisaalle. En tahtonut nähdä\n    toisten tekevän jotain kaunista, johon sinä tavalla tai toisella\n    et pystynyt. Nyt kun tulen tällaista ajatelleeksi, en enää koeta\n    kieltää tosiasioita. Ajatukseni muodostuvat vain hartaaksi\n    toivomukseksi puolestasi.\n\n    Lennart Reichenhart ei kauan saa iloita Elsastaan. Hän ei huonone\n    yhtä nopeasti kuin minä, mutta hän huononee joka tapauksessa.\n    Mutta kun Elsa on poissa ajallisuudesta, elää se mitä Lennart\n    nyt on hänelle. Se on muodostuva voimaksi hänen vastaisessa\n    elämässään. Sillä sekä tällä että tuolla puolen rajan pitää se\n    sana paikkansa: Heidän tekonsa seuraavat heitä.\n\n    Näitä ajatellessani tahtoisin hartaasti pyytää: Albert, älä\n    tärvele omaa elämääsi. Älä säästä, älä köyhdytä itseäsi.\n\n    Surua sanotaan siunauksen tuojaksi. Ajatus ei ole uusi. Mutta\n    se voi olla meille _teoriaa_ tai _todellisuutta. Sinä_ teit sen\n    todellisuudeksi minulle. Ethän vain jättäne itseäsi osattomaksi\n    tällaisesta todellisesta hyvästä!\n\n    Älä tyydy kuoreen! Etsi parempaa niin löydät. Pyri elämän\n    ehtymättömälle alkulähteelle. Siellä selviää elämän tarkoitus!\n\n    Silloin käsität myöskin, etten siirry pois täältä onnettomana ja\n    murtuneena vaan sydän täynnä valoisaa tulevaisuudentoivoa.\n\nHän kääri kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja sulki huolellisesti.\nSitten hän haki laatikostaan toisenkin kirjeen, ratkoi hiukan\npäänalusensa ommelta ja työnsi kirjeet aukosta sisään. Hän oli\nompelemassa ratkottua kiinni, kun äiti tuli sisään.\n\n-- Joskus saat tästä vähän luettavaa, sanoi hän iloisesti. -- Ja\ntoisen puolen saat antaa Albertille. Me emme nyt enää kirjoita\ntoisillemme.\n\n-- Minä olen huomannut sen.\n\n-- Kaikki on niinkuin olla pitää, mutta minä en jaksa puhua siitä.\n-- Hän painui väsyneenä takaisin vuoteelle. Kun äiti tuli häntä\npeittämään, kietoi hän äkkiä kätensä äidin kaulaan ja sanoi hiljaa:\n-- Äiti, sinulla on sitä jumalallista rakkautta, joka tahtoo antaa,\nvain antaa.\n\nVuoteeltaan hän ei sitten noussutkaan ennenkuin hänet valkeassa\narkussaan kannettiin asemalle Meranissa toimitettavaa hautausta\nvarten. Syvään suruun painunut äiti kulki yksin arkun jälessä.\n\nLepokodin portilla yhtyi \"kantajoukko\" saattueeseen. Mamma Hecht\nei puhunut ruuista, ei vaatteista eikä edes omaisistaan. Hän\npuristautui vain lujemmin miehensä käsipuoleen ja tunsi itsensä\nkiitollisen liikutetuksi siitä, että hänellä oli turvaa ja tukea\nelämässä. Tyttärentyttäret painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa. Heistä\noli käsittämätöntä ja kovaa, että nuoruus ja kuolema joutuivat\nkosketukseen toistensa kanssa.\n\nToisten suureksi hämmästykseksi oli \"Vaiteliaskin\" saapuvilla. Hän ei\npuhunut mitään. Mutta hän ajatteli sitä suurta rauhaa ja sitä suurta\nlämpöä, josta hänen nuori kärsimystoverinsa oli puhunut. -- Kun\ntoisten katse vältti, pisti hän muutamia valkeita Edelweiss-kukkia\narkulle.\n\n-- Sääli nuorta suloista neitosta, sanoi muuan \"kiipeilijöistä\".\n\n\"Esteetikko\" laski kannelle kimpun vaaleita ruusuja. -- Pehmyt, pieni\nmadonna del Granduca, sanoi hän puoliääneen.\n\nLennart Reichenhart tuli viimeisenä asemalle. He olivat olleet\nerimielisiä Elsan kanssa. Hän ei juuri nyt olisi tahtonut jättää\nElsaa pitemmäksi aikaa yksin, mutta Elsa tahtoi välttämättä, että hän\nlähtisi Meraniin asti. Ja Elsa voitti.\n\nKun rouva Falcke saattajansa kera istui kahden junassa, sanoi\nhän odottamatta: -- Astrid eläisi ehkä, jos -- jos olisi enemmän\nsellaisia kuin te.\n\nLennart Reichenhart ei kohta vastannut. Viimein sanoi hän aran\ntunnustelevasti: -- Rouva Falcke, muistatteko niitä lehtisiä, jotka\nkerran annoin teille luettaviksi.\n\nKesti hiukan ennenkuin rouva Falcken väsynyt ajatus löysi ladun,\njolle sen oli käännyttävä. -- Minä en ymmärrä...\n\n-- Ettekö? Minähän olin osoittanut tunteitani, olin herättänyt\ntoiveita ja sitten -- särkenyt ne. Suru oli ehkä jossain määrin ollut\ntaudin aiheuttajana. Minulla oli sovitettavaa. Mutta velvollisuus oli\nminulle täynnä suurinta onnea.\n\nRouva Falcke itki yhä.\n\n\n8.\n\nLoistavat syksyiset värit, joita Astrid elämänsä viime päivinä oli\nkatsellut, olivat poissa. Kuihtumisen aika oli ohi. Uusi kevät täynnä\nihanuutta teki tuloaan.\n\nElsa Reichenhart seurasi parvekkeeltaan kevään edistymistä. Se oli\nhänestä kauniimpaa kuin koskaan ennen, sillä se tuli äkkiä -- täynnä\nelämäniloa ja hurmaa.\n\nSe oli hänen viimeinen keväänsä. Hän tiesi sen. Elämää uhkuvasta\nlaaksosta hän usein siirsi katseensa valkopukuisiin vartioihin\ntaivaan ja maan rajalla. Ne olivat tulleet hänelle tutuiksi. Mutta\nne täyttivät sittenkin hänen sisimpänsä suurella kaipuulla. Ja se\nkaipuu kävi sitä raskaammaksi, kun se oli ainoa tunne, jota hän ei\nvoinut jakaa Lennartin kanssa. Sen tähden hän katseli lumihuippuja\nainoastaan yksin ollessaan. Lennartin kanssa puhui hän laaksosta\nja keväästä. Ne kuvastivat kumpikin heidän yhdyselämäänsä. Se oli\nElsalle ollut pitkä, ihmeellinen kevätpäivä, jolloin uudet kukkaset\nja uudet ilonaiheet yhtenään puhkesivat.\n\nLennart hyväili vaimonsa kättä. -- Minulle on se ollut sitä. Mutta\nettä sinäkin voit sanoa niin, sinä, joka olet kärsinyt ja taistellut\nniin paljon... Ja kuitenkin on katseesi minulle antanut vain aurinkoa\nja kevätiloa.\n\nSilloin valahtivat Elsan kyyneleet yli äyräitten. Hän itki ilosta.\nSillä hän tiesi nyt, ettei hän turhaan ollut taistellut.\n\nKyyneleet pyyhittiin kuitenkin yhtä äkkiä kuin ne olivat puhjenneet\nesiin, Elsan kädet painuivat Lennartin olalle ja suuri rakkaus\nsäteili koko hänen olemuksestaan.\n\n-- Luuletko Tuhkimon itkevän ja valittavan, kun hän uuninperältä\non päässyt onnen suureen juhlasaliin? Tuhkimoksi sanoi isäkin,\nmuistatko, lisäsi hän hiljemmin.\n\nLennart hyväili hellästi Elsan silkinpehmeätä päätä. -- Minä epäröin\nkauan ennenkuin annoin sinulle osaa kaikesta. Pelkäsin ettet kestäisi\nsitä. Mutta kun lähdin Meraniin, tahdoin antaa ne.\n\n-- Ja siinä annoit minulle paljon. Isän suuri rakkaus auttaa kuin\nluottamaan siihen, mikä on vielä suurempaa.\n\nLennart painoi vaimonsa lujasti rintaansa vasten. Silloin hän kuuli\nmiten epätasaisesti sydän läpätti, jyskytti ja vasaroi hetkittäin,\nsitten hengitti huohottamalla ja heikosti kuin pieni siipirikko\nlinnunpoika.\n\n-- Elsa, Elsa, voinko tehdä mitään puolestasi, kysyi hän hellän\nhuolestuneena. -- Kaipaatko jotain?\n\n-- En, en mitään. Sinähän olet täällä. -- Elsan pää nojasi yhä\nLennartin olkaan. Hän tunsi omituista pohjatonta väsymystä. Se\nyllätti nykyään useinkin, Tietysti siksi, että kevät teki tuloaan.\n\n-- Mutta Elsa, jos kuitenkin... Sinä tiedät että rouva Falcke tulee\nmielellään.\n\nElsa tarttui kohta ajatukseen. Hän ei itse olisi uskaltanut ehdottaa\nsitä. Mutta nyt tuntui hyvältä.\n\nRouva Falcke oli tosin muuttanut takaisin Meraniin. Hänellä oli\nsiellä sukulainen, joka halusi seuraa. Mutta hän oli luvannut tulla\nmilloin vain häntä tarvittaisiin. Ja Elsa tiesi, että kun Lennart\nkerran lähtisi raskaalle matkalle, muistaisi rouva Falcke kuka häntä\nseurasi samanlaisella retkellä.\n\n-- Ehkä kirjoittaisit tänään. Niin vain, että jos sopii ja hän\ntahtoo tulla. -- Vaikka Lenni, minä en oikeastaan hennoisi luopua\nainoastakaan hetkestä kahden sinun kanssasi. Olisi niin paljon,\npaljon puheltavaa. -- Hänen katseensa pysähtyi Lennikkiin, jonka\nviheriä harso keväisen mehevänä loisti auringon valossa. -- Lennikki\nsaa seurata minua, niinhän, sanoi hän hiljaa.\n\nLennart ei ensi hetkessä käsittänyt. Sitten valahti suuri kalpeus\nhänen kasvoilleen.\n\nElsa hyväili yhä hänen kättään. -- Pikku Lennikki on aina ollut\nmukanani siitä aamusta asti, jolloin se toi minulle ensi sanoman\nsinun rakkaudestasi. Me emme voi erota. -- Hän nosti kätensä\nLennartin kaulalle ja jatkoi hartaasti: -- Sinä, Lenni, saat vielä\npoimia paljon kevään kukkia. Mutta se onni, minkä sinä minulle\nannoit, on kaunein niistä kaikista. Ja se jää luoksesi. Se seuraa\nsinua siunaten siihen kotiin, johon sinä kerran saat viedä terveen\nja onnellisen nuoren vaimon. Elsa veti hetken syvään henkeä. Teki\nkipeätä puhua onnesta, jonka toinen saisi osakseen. Mutta samassa\nhän tunsi, että hänen oma rikas osansa auttoi häntä pois kaikesta\npienestä ja matalasta.\n\nLennartin oli mahdoton puhua. Elsa näki, että häntä ahdistavat\ntunteet kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Silloin teki hän ankaran\nponnistuksen ja sai hivenen leikillisyyttä ääneensä. -- Minä tahdon\njakaa -- toiselle -- niinkuin kiltit lapset tekevät. Mutta pikku\nLennikistä en anna hiventäkään. Hän on olemassa vain minua varten.\n\nAvonaisesta ikkunasta näkivät he parven pikkulintuja sinitaivasta\nvasten.\n\nOlivatkohan ne matkalla yötöntä päivää kohti?\n\nLäheisestä puistikosta kuului satakielen ääni. Kutsuiko se ystäväänsä\nvai hyvästelikö se?\n\nEtäisyydestä kuului Etschin kohina. Se oli hurmautunut voimastaan ja\nkeväisestä elämänilosta.\n\nElsa näki kaiken, kuuli kaiken ja ymmärsi mitä siihen sisältyi.\nAlutta kaikki jäi omituisen etäälle hänestä. Hänen katseensa\npysähtyi vartiajoukkoon taivaan ja maan rajalla. Ne olivat\npapittaria pyhäisissä valkovaatteissa ja ne kantoivat suitsutusta ja\nesirukouksia Ylimmän istuimen eteen kaikkien ahdistettujen puolesta.\n\nSilloin hän kuuli tukahdutettua itkua vierellään. Hän hyväili hetken\nmiehensä kiiltävänmustaa tukkaa, otti sitten pään käsiensä väliin ja\nsuuteli otsaa. -- Mene, pyysi hän hiljaa, kirjoita se kortti -- tai\nsähkötä. Sitten voin olla rauhallinen.\n\nHän näki Lennartin tottelevan vastahakoisesti. Ja kun ovi oli\nsulkeutunut, tuli hänelle itselleenkin suuri pelko. Lennart oli\npoissa, hän yksin. Mitä jos se pitkä ero äkkiä tulisi eteen?\n\nHän otti kellon vuoteeseen viereensä ja katsoi sitä yhtenään.\nVälillä hän katseli hohtavia lumihuippuja. Hän ajatteli lupausta,\njonka todistajia ne kerran olivat olleet. Hän tahtoi ajatella sitä\nviimeiseen saakka ja olla uskollinen lupaukselleen. Hän tahtoi\nkiittää eikä valittaa.\n\nOdottaessaan hän nukahti. Ja kun hän heräsi uudelleen, istui Lennart\nhänen vuoteensa vieressä.\n\nHän makasi pitkän aikaa liikahtamatta ja äänettömänä. Sitten tapaili\ntoinen käsi Lennartin päätä ja jäi siihen kuin siunaten.\n\nÄkkiä saivat hänen kasvonsa omituisen hohteen. Siinä oli kuin\nheijastusta lumihuippujen valkeudesta. Hän kohoutui istualleen,\nkurotti molemmat kätensä ylöspäin ja sanoi syvällä hartaudella: --\nNyt!\n\nKädet painuivat samassa Lennartin kaulalle ja kuului hiljainen\nväräjävä: -- Kiitos!\n\nSe oli hänen viimeinen sanansa.\n\nKun rouva Falcke seuraavana päivänä saapui, makasi hän\nmorsiuspuvussaan ruusujen ympäröimänä arkussa, jonka kannen pikku\nLennikin keväinen vihreys peitti iäisyyttä symbolisoivana harsona.\n\n\n\n\nRUUSU\n\n\nAntonio Salernin leski istuu tapansa mukaan kirkonportailla.\nMutta hänen kätensä ei enää useinkaan ojennu ohikulkeville. Hän\non niin väsynyt ja hänellä on niin paljon ajateltavaa, että yksin\njokapäiväisen leivän hankintakin häneltä monesti unohtuu.\n\nHänen katseensa on entistä sameampi ja hänen ajatuksensa lentävät\nlevottomasti lepattaen sinne tänne.\n\nHän itkee usein. Hän tietää, että hän joskus on tehnyt pahaa, paljon\npahaa. Mutta koska ja ketä kohtaan, siitä hän ei ole selvillä. Hän\ntietää vain, että hän siitä päivästä alkaen on itkenyt paljon.\n\nJa hän muistaa vielä toisenkin kerran. Silloin tuli nuori nainen\nhänen luokseen ja sanoi ankarasti: -- Te kokoatte syytä päällenne.\nSyytä, syytä.\n\nTätäkin on hän senjälkeen itkenyt monta monituista kertaa. Sillä hän\nei tiedä tehneensä pahaa kenellekään senjälkeen, kun hänen pitkät\nitkunsa alkoivat.\n\nHän nousee vaivalloisesti paikaltaan, hoippuu kirkonovelle ja siitä\nalttarille, jolla riippuu se veripunainen ruusu.\n\nHänen silmänsä eivät näe mitään, mutta hänen sielunsa näkee. Hän\nihmettelee, että se ruusu on punainen. Hän luuli itkeneensä sen\nvalkoiseksi.\n\nHänen mielensä painuu taas raskaaksi ja silmiin nousee kyyneleitä.\nMutta samassa hän muistaa, että ruusu riippuukin naulassa, joka on\nlävistänyt ristillä riippuvan jalat. Pyhä veri on valunut ruusuun.\nSiitähän se punoittaa.\n\nHänen mielensä kevenee samassa. Syyllisyyden raskas taakka häviää\nkuin olemattomiin. Hän hoippuu rauhoittuneena takaisin portaille.\n\nUlkona paistaa aurinko suloisen lämmittävästi. Se on kerännyt\nsäteitään juuri kirkonseinän ja portaiden muodostamaan kulmaan.\nVanhus lyykähtää siihen istumaan kuin lintu tuttuun, lämpimään\npesäänsä.\n\nRaukaisee niin, että hän painaa päänsä kirkon seinää vasten ja\nummistaa silmänsä. Siihen hän nukahtaa.\n\nIhmiset hänen ympärillään menevät kirkkoon ja palaavat takaisin\nsieltä. Kadun toisella puolella Perosion trattoriassa on liike\nvilkasta ja ansio runsas. Läheisessä kadunkulmassa tarjoilee\npunatukkainen tyttö heleitä neilikoita ohikulkeville. Matkan päässä\npienellä aukealla leikkii meluava liuta likaisia lapsia.\n\nVanhus ei näe mitään tästä. Hän näkee vain olennon, joka ylhäisyys\nkasvoillaan lähenemistään lähenee. Ja hän alkaa vavahdella, sillä\nhän tuntee oman arvottomuutensa. Mutta se valkopukuinen sanoo hiljaa\nja rauhallisesti kuin äiti levottomalle lapselle: -- Älä pelkää!\nSe veripunainen ruusu on sinun oma sydämesi. Se hehkui punaisena\nmaallisesta rakkaudesta, maallisista intohimoista ja rikkomuksista.\nSiitä tuli veriruusu, sillä sinun omat erheesi kasvattivat\nohdakkeita, jotka repivät sen verille. Nyt on hetkesi tullut. Mutta\nälä pelkää.\n\nVanhus alkaa vapista yhä ankarammin. Hän muistaa kiirastulen ja hän\ntuntee oman mahdottomuutensa. Mutta se ylhäinen, jolla on loistavan\nvalkeat vaatteet, on täynnä lempeyttä.\n\n-- Sinä toit sen ristin juurelle, sanoo hän. -- Katso, nyt se hehkuu\npunaisena siitä rakkaudesta, joka ei syytä vaan joka sovittaa ja\nantaa anteeksi. Tule!\n\nUmpeenpainuneet sokeat silmät revähtävät samassa auki ja vapisevat\nkädet kurottautuvat ikävöiden suurta kirkkautta kohti.\n\nMutta kun ohikulkevat viimein huomaavat suulleen painuneen vanhuksen,\nlöytävät he hänen paikaltaan vain lahonneen, kylmille jääneen majan,\njonka he kiireisesti korjaavat pois.\n\n\n\n"]