Ruohoaavikko
James Fenimore Cooper (1789–1851)
Nahkasukka-sarjan päätösosassa iäkäs eränkävijä Natty Bumppo elää ansapyytäjänä suurilla ruohoaavikoilla. Hän opastaa länteen matkaavia uudisasukkaita ja joutuu keskelle intiaanien ja valkoisten välisiä selkkauksia Louisianan oston jälkeisessä Amerikassa.
James Fenimore Cooperin 'Ruohoaavikko' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 943. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.
RUOHOAAVIKKO
Kirj.
J. Fenimore Cooper
Suomennos.
Alkuperäinen teos: The Prairie. (Leatherstocking Tales #5)
WSOY, Porvoo, 1934.
JOHDANTO.
Monta nerokasta teoriaa on esitetty sen Yhdysvaltain osan geologisesta muodostuksesta, joka on Alleghanyvuoriston ja Kalliovuorten välillä. Suurin piirtein koko tämä suunnaton alue on tasankoa. 1500 mailin matkalla idästä länteen, 600 mailin matkalla pohjoisesta etelään, on tuskin ainoatakaan kohoamaa, jota voi sanoa vuoristoksi. Mäkiäkään ei ole taajassa. Suuri osa maasta on kuitenkin pinnaltaan "aaltoilevaa" siihen tapaan kuin teoksen alkulehdillä kerrotaan.
On aihetta otaksua, että se alue, joka nyt käsittää Ohion,
Illinoisin, Indianan, Michiganin ja suuren osan Mississippin
länsipuolella olevaa maata, on ennen ollut veden peitossa.[1]
Kaikkien edellämainittujen valtioitten maaperä on lietteistä ja
yksityisiä paasia on löydetty sen laatuisia ja semmoisista paikoista,
että pakostakin täytyy otaksua niiden jäiden mukana kulkeutuneen
nykyisiin maakerroksiinsa. Tämä teoria otaksuu suurien järvien olevan
suunnattoman suolattoman veden pohjahautoja, jotka olivat liian syvät
tyhjentyäkseen veden muualta haihduttua.On muistettava, että ranskalaiset, siihen aikaan kuin Kanada ja Louisiana kuului heille, vaativat koko kyseessä olevaa aluetta itselleen. Heidän metsästäjänsä ja sotilas-etuvartionsa joutuivat ennen muita kosketuksiin maan villien asukkaitten kanssa ja ensimmäiset kirjoitetut selostukset noista rannattomista seuduista ovat ranskalaisten lähetyssaarnaajien kirjoittamia. Monta ranskalaista sanaa on sen vuoksi juurtunut paikalliseen kielenkäyttöön tässä Amerikan osassa ja samoin on säilynyt monta ranskan kielistä nimeä. Kun seikkailijat, jotka ensimmäisinä tunkeutuivat näihin erämaihin, tapasivat metsän keskeltä valtavia lakeuksia, joita peitti rehevä vihannuus, uhkea heinä, sanoivat he niitä niityiksi. Kun sitten englantilaiset tulivat ranskalaisten jälkeen ja huomasivat tämän omituisen luonnon muodostuman, joka erosi kaikesta, mitä he olivat manterella siihen saakka tavanneet, ja kuulivat sen saaneen nimen, joka heidän kielessään oli outo sana, alkoivat hekin sanoa näitä luonnonniittyjä samalla nimellä. Täten sana "prairie" pääsi juurtumaan englannin kieleen.
Amerikassa on kahdenlaisia preerioita. Mississippin itäpuoliset ovat verraten suppeita, erittäin hedelmällisiä ja aina metsän ympäröimiä. Ne soveltuvat voimaperäiseen viljelykseen, ja asutus niillä leveneekin rivakasti. Preerioita on runsaasti Ohiossa, Michiganissa, Illinoisissa ja Indianassa. Suurimpana hankaluutena on puitten ja veden puute, jonka haitat korjaantuvat vasta sitten, kun ihmistyö ryhtyy näitä luonnon vajanaisuuksia auttamaan. Kun näillä seuduilla sanotaan olevan runsaasti kivihiiltä ja kaivoihin tavallisesti tulee vettä, alkavatkin siirtolaisten toimet vähitellen menestyä mainituista haitoista huolimatta.
Näiden luonnonniittyjen toinen jakso on Mississippin länsipuolella, muutaman sadan mailin päässä joesta, ja niitä sanotaan "suuriksi preerioiksi". Ne muistuttavat enemmän Tatarian aroja kuin mitään muuta kristikunnan tunnettua maata. Nekin nimittäin muodostavat suunnattoman laajan maan, joka on kykenemätön elättämään taajaa väestöä, koska siltäkin puuttuvat edellä mainitut kaksi elämänehtoa. Jokia tosin on paljon, mutta puroja ja pienempiä jokia, jotka niin suuresti lisäävät seudun edullisuutta ja hedelmällisyyttä, tällä alueella on hyvin vähän.
Amerikan suurten preerioin synty ja muodostumisaika kuuluu luonnon majesteettisimpiin mysterioihin. Yhdysvaltain, Kanadan ja Meksikon yleinen maisemaluonne on rehevä hedelmällisyys. Olisi vaikeata löytää maailmasta toista yhtä laajaa alaa, jossa on yhtä vähän kelvotonta maata kuin Amerikan Unionissa. Useimmissa vuoristoissa on viljelyskelpoista maata ja preeriatkin ovat tasavallan tässä osassa syvää lietettä. Sama on asianlaita Kalliovuoriston ja Tyynen meren välillä. Näitten välissä on se leveä alue verraten erämaanluontoista seutua, joka on tämän kertomuksen näyttämönä. Tämä alue lienee este, joka ehkäisee Amerikan kansan etenemistä länttä kohden.
Suuret preeriat näyttävät olevan punaisen miehen viimeinen yhteinen tyyssija. Mohikaanien ja delawarien, creekien, choktawien ja cherokeitten jäännösten kohtalo ilmeisestikin on elää loppuaikansa näillä rannattomilla lakeuksilla. Intiaanien miesluvusta Unionin alueella on erilaisia laskelmia, vaihdellen sadan ja kolmensadantuhannen välillä. Suurin osa asuu Mississippin länsipuolisissa seuduissa. Kertomuksemme ajankohtana heimot elivät keskenään ilmisodassa. Niiden väliset vainot periytyivät sukupolvesta toiseen. Tasavalta on laajalti käyttänyt vaikutusvaltaansa näiden veristen vainojen lopettamiseksi, ja nykyään onkin mahdollista turvallisesti retkeillä seuduissa, joihin sivistynyt ihminen viisikolmatta vuotta takaperin ei uskaltanut asevoimatta lähteä.
Lukija, joka on lukenut ne molemmat edelliset teokset, joiden luonnollisen jatkon tämä muodostaa, huomaa tämän kertomuksen päähenkilön vanhaksi tuttavaksi. Olemme tässä juontaneet hänen elämänvaiheensa loppuunsa saakka ja luotamme siihen, että hänen on sallittu nukkua oikeamielisten rauhallista unta.
Pariisissa, kesäkuussa 1832.
J. Fenimore Cooper.
"Preeria" oli järjestyksessä kolmas J. Fenimore Cooperin Nahkasukka-romaaneista. Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1827. Juonen hän suunnitteli jo ennen kuin oli saanut päätetyksi "Viimeisen mohikaanin", lähimmän edelläkävijän.
I LUKU.
Aikanaan sekä puhuttiin että kirjoitettiin paljon siitä, oliko järkevää liittää Louisianan laajoja alueita Yhdysvaltain jo ennestään suunnattoman laajoihin, vain puoleksi asuttuihin alueisiin. Väittelyn kiihkeyden vaimentuessa ja puoluenäkökantain väistyttyä järkevämpäin käsitysten tieltä alettiin yleisesti myöntää, että se oli hyvin harkittu askel. Vaatimattomimmallekin älyniekalle alkoi pian selvitä, että vaikka luonto olikin asettanut salvan asutuksemme leviämiselle länttä kohti, olimme kuitenkin täten saaneet haltuumme vyöhykkeen hedelmällistä maata, joka milloin tahansa valtiollisien mullistuksien sattuessa olisi voinut joutua kilpailevan kansan omaisuudeksi. Näin saimme sisämaan suuren valtatien kokonaan haltuumme ja rajoillamme asustavat lukemattomat alkuasukasheimot joutuivat kokonaan meidän valtamme alaisiksi. Ristiriitaisia pyyteitä sovitettiin, heimojen keskinäisiä epäluuloja asetettiin, ja täten avautui tuhansia väyliä sisämaankaupalle ja reittejä Tyynelle merelle. Ja jos aika tai välttämättömyys pakottaa rauhallisesti jakamaan tämän laajan alueemme, on tuo kauppa meille hankkinut naapurin, jolla on sama kieli, sama uskonto, samat laitokset kuin meilläkin ja toivottavasti myös sama valtiollisen oikeuden harrastus.
Vaikka kauppa päätettiin vuonna 1803, sai seuraava kevät alkaa,
ennen kuin espanjalaiset, jotka pitivät tätä maakuntaa hallussaan
eurooppalaisen omistajansa nimessä, varovaisuudessaan tunnustivat
uusien omistajain ylivallan ja laskivat heitä maahan. Mutta heti kuin
vallan siirtymiseen kuuluvat muodollisuudet oli suoritettu ja uusi
hallitus tunnustettu, alkoi niitä levottomia aineksia, joita aina
tapaa amerikkalaisen yhteiskunnan ulkokulmilla, arvelematta tunkeutua
Mississippin oikean rannan tiheikköihin samaan tapaan kuin ennenkin,
amerikkalaisen asutuksen vaivoin ja vaikeuksin edetessä Atlantin
valtioista "jokien isän" itärannalle.[2]Alemman maakunnan lukuisat uudisasukkaat, joiden luku yhä lisääntyi, eivät tietysti oikopäätä voineet sulautua uusiin maanmiehiinsä. Mutta ylempänä asuva harvalukuinen, vaatimattomampi väestö katosi melkein heti alkavan uuden siirtolaisuuden pyörteeseen. Idästä lähti äkkiä aallon tavoin uudelleen etenemään väestö, jonka menestys oli tehnyt melkein vastustamattomaksi, vaikka sen jo olikin täytynyt joksikin aikaa pysähtyä. Varhaisempien yrityksien vaivat ja vaarat unohdettiin, ja nuo rannattomat, tutkimattomat alueet kuviteltuine ja todellisine rikkauksineen olivat nyt yritteliäitten saavutettavissa. Seuraukset olivat semmoiset kuin saattoi odottaakin näin houkuttelevan tilaisuuden avautuessa ihmisille, jotka jo vanhastaan olivat seikkailuihin tottuneet ja vaikeuksissa karkaistut.
Niistä valtioista, joita silloin sanottiin "uusiksi" valtioiksi,[3] lähti työllä ja vaivalla hankituista oloistaan tuhansia kodin haltijoita, joiden nyt nähtiin johtavan Ohion ja Kentuckyn metsissä syntyneitä ja kasvaneita lukuisia lapsilaumojaan yhä kauemmaksi länteen. Se etevä ja lujaluontoinen erämies, joka ensimmäiseksi tunkeutui jälkimmäisen valtion erämaihin, oli nytkin mukana. Tämän seikkailijapatriarkan nähtiin lähtevän liikkeelle vielä kerran, viimeisen kerran, ja jättävän "virtain isän" itsensä ja sen kansan välille, jonka hän uran aukaisijana oli saanut kerääntymään ympärilleen. Jälleen hän lähti etsimään iloja, jotka hänen mielestään olivat menettäneet viehätyksensä siellä, missä yhteiskunnalliset laitokset olivat niitä muodollisuudellaan häirinneet.[4]
Tällaisissa seikkailuyrityksissä ihmisiä tavallisesti hallitsevat heidän tapansa, muutoin heidän toiveensa pettävät. Jotkut harvat turhain toiveitten johtamina ja äkillistä rikastumista tavoitellen lähtivät etsimään uudelta alueelta mannun aarteita; mutta monin verroin suurempi osa siirtolaisia asettui vain suurempien jokien varteen, tyytyen niihin runsaisiin satoihin, joilla jokien hedelmälliset lietemaat aina palkitsevat vaatimattomimmankin ahkeruuden. Näin muodostui asutuksia nopeasti kuin taikavoimalla. Ja useimmat niistä, jotka näkivät tämän aution alueen oston, ovat jo saaneet nähdä senkin, että sen asukkaat ovat voineet siitä lohkaista uuden väkirikkaan valtion ja kansakunnan vastaanottavan sen valtioliittoonsa tasa-arvoisena jäsenenä.
Tähän kertomukseen liittyvät vaiheet ja tapaukset kuuluvat näiden niin suuriin ja nopeihin tuloksiin johtaneitten yritysten varhaisimpiin aikoihin.
Uuden alueemme ensimmäisen vuoden leikkuuaika oli jo ammoin ollut ja mennyt ja muutamain hajallaan seisovien puitten lakastuviin lehviin alkoivat jo syksyn värit tehdä tuloaan, kun erään kuivan joen uomasta nousi kentälle jono vaunuja ja lähti taivaltamaan preerian aaltoilevan pinnan poikki – "aaltoilevaksi preeriaksi" sitä maakunnain puheessa yleensä sanottiin. Vaunut, joihin oli kuormattu taloustavaroita ja työkaluja, ne muutamat hajallaan kulkevat lampaat ja lehmät, joita ajettiin perässä, sekä verkalleen matkaavain hevosten rinnalla astuvain vankkojen miesten karkea ulkomuoto ja huoleton ilme ilmaisi, että tässä oli siirtolaisjoukko, joka oli matkalla Lännen Eldoradoon. Vastoin tällaisten miesten tapoja tämä joukko oli hylännyt alamaan hedelmälliset lietemaat ja keinoilla, joita vain tämmöiset seikkailijat hallitsevat, löytäneet rotkojen ja joenuomain, upottavain soitten ja kuivain aavikoitten poikki tien seutuun, joka oli kaukana sivistyneitten asutusten ulkorajoista. Retkeilijäin edessä levisivät ne aavat lakeudet, jotka vähin vaihteluin ulottuvat Kalliovuoriston juurelle saakka; monen pitkän ja väsyttävän mailin matkat oli Platte-joen kuohuvaa, vuolasta ja sakeata vettä jo jäänyt heidän taakseen.
Tämmöisen retkikunnan ilmestyminen näin karuun ja autioon seutuun herätti sitä enemmän huomiota, kun ympärillä oleva maisema tarjosi niin vähän semmoista, mikä olisi keinottelijaa houkutellut, ja vielä vähemmän semmoista, mikä olisi tyydyttänyt tavallisen uudisasukkaan toiveita.
Preerian laiha ruoho ei kiitellyt sitä kovaa ja joustamatonta maaperää, jonka poikki vaunujen pyörät juosta ratuuttelivat keveästi, ikäänkuin olisivat kulkeneet kovaa tietä. Eivät vaunut sen paremmin kuin juhdatkaan jättäneet syvempää jälkeä, kuin että tallasivat kuihtuneen ruohon, jota karja silloin tällöin nyppi suuhunsa ja yhtä usein taas hylkäsi; se oli ruoaksi niin kitkerää, ettei nälkäkään riittänyt sitä maustamaan.
Mikä lieneekin ollut näiden seikkailijain matkan määrä tai salaiset syyt heidän ilmeiseen turvallisuuden tunteeseensa näissä etäisissä ja suojattomissa seuduissa, minkäänlaista levottomuuden, epävarmuuden tai pelon merkkiä ei heissä näkynyt. Molemmat sukupuolet ja lapsetkin lukuunottaen kuului retkikuntaan yli kaksikymmentä ihmistä.
Jonkin matkaa edellä kulki mies, joka paikkansa ja esiintymisensä vuoksi näytti olevan joukon johtaja. Hän oli pitkä, ahavoittunut mies, vanhanpuoleinen, kasvot jurot, liikkeet hitaat. Vartalo näytti veltolta ja taipuisalta, mutta se oli kookas ja voimakas. Mutta vain silloin kuin jokin pieni este ilmestyi hänen eteensä hänen vetelehtien tehdessä matkaa, vaihtui tavanmukainen vitkallisuus ja velttous tarmoksi. Kasvojen alaosan piirteet olivat karkeat, leveät ja ilmeettömät, kun taas ne yläosat, joiden luullaan ilmaisevan älyn ominaisuuksia, olivat matalat ja luisut.
Miehen puku oli tehty osaksi karkeasta maalaiskankaasta, osaksi nahasta. Hänellä oli puku, jonka sekä tapa että käytännöllisyyskin olivat jossakin määrin tehneet välttämättömiksi semmoisella retkellä, jolla hän nyt oli. Hänen kirjavaan vaateparteensa kuului runsas joukko räikeitä ja huonosti valittuja koristeita. Tavallisen hirvaannahkaisen vyön asemesta hänellä oli vyötäisillään mitä räikeimmän värinen virttynyt silkkihuivi; puukonpää oli hirvaansarvesta, hopeaheloilla runsaasti koristettu; näädännahkaisen lakin hienoa ja kauniinväristä karvaa olisi vaikka kuningatar voinut kadehtia. Karkean ja tahraantuneen päällystakin napit olivat kiiltäviä meksikolaisia rahoja. Pyssynperä oli kaunista mahonkia hopeaheloin ja sitein, ja kolmen ontuvan ajanmittarin perät killuivat kolmessa eri kohdassa. Reppunsa ja rihlansa lisäksi, jotka rippuivat selässä hihnassaan hyvin täytetyn, huolellisesti vartioidun luotipussin ja ruutisarven kanssa, hän oli huolettomasti heittänyt olalleen terävän, kirkkaan kirveen. Kaiken tämän hän kantoi niin huomattavan kevyesti, ikään kuin olisi ollut ilman pienintäkään kantamusta.
Vähän matkan päässä tämän miehen takana tuli joukko poikia, joiden puku oli hyvin samanlainen ja joiden yhdennäköisyys sekä keskenään että johtajan kanssa oli siksi ilmeinen, että heidät oli helppo huomata saman perheen lapsiksi. Vaikk'ei nuorin vielä ollut paljoakaan ohi toisen vuosikymmenensä puolivälin, oli hän kuitenkin siinä määrin osoittautunut sukunsa arvoiseksi, että oli jo kasvanut samaan mittaan kuin perheen muutkin miehet. Joukossa oli yksi tai pari toistakin laatua, mutta heidän esittelynsä jääköön tuonnemmaksi.
Naisista oli vain kaksi täysikasvuista, vaikka jonon ensimmäisestä vaunusta kurkistikin useita valkopäisiä, oliivinruskeita kasvoja; heidän silmissään kuvastui vilkas uteliaisuus ja luonteenomainen eloisuus. Vanhempi naisista oli matkueen useimpien jäsenten kelmeä, ryppyinen äiti, nuorempi taas vilkas, sukkela, kahdeksantoista vuotias tyttö, joka muotonsa, vaatepartensa ja ilmeensä puolesta näytti kuuluvan monta astetta korkeampaan yhteiskuntaluokkaan kuin ainoakaan hänen näkyvissä olevista matkakumppaneistaan. Toinen vaunu oli katettu vaatekuomulla niin huolellisesti, että se mitä tarkimmin salasi kaikki, mitä sen sisällä oli. Muissa vaunuissa oli kaikenlaisia karkeatekoisia huonekaluja ja muita kotitavaroita, joita saattoi odottaa olevan semmoisilla ihmisillä, jotka ovat valmiit millä hetkellä tahansa muuttamaan majaa, vuodenajoista tai etäisyydestä välittämättä.
Ehkäpä tässä matkueessa tai sen jäsenten ulkomuodossa ei ollut paljoakaan semmoista, mitä ei joka päivä näkisi tämän nopeasti muuttuvan ja edistyvän maan valtateillä. Mutta maisema, jossa se näin äkkiä esiintyi, vaikutti yksinäisyydellään ja omituisuudellaan sen, että retkikunta näytti tavallista hurjemmalta ja seikkailijamaisemmalta.
Pienissä notkoissa, joita maastossa oli säännöllisesti joka maililla heidän matkansa suunnassa, rajoittivat näköalaa kahden puolen ne loivat, matalat maanaallot, joista tämä preeria oli saanut nimensä, kuten jo mainitsimme; muihin suuntiin näköala loittoni pitkiin, kapeihin ja karuihin soliin, joiden karkea, vaikka osalta vehmaskin kasvillisuus ei paljoakaan somistanut maisemaa. Maanaaltojen harjalla uuvutti silmää maiseman yksitoikkoisuus ja värisyttävä autius. Maanpinta muistutti valtamerta, jonka vesi lepoa löytämättä raskaasti kohoaa ja laskee, vaikka myrskyn riehunta jo onkin alkanut asettua. Yhtä säännöllisesti aaltoileva oli täälläkin pinta, yhtä rannattomat olivat näköalat. Veden ja maan yhdennäköisyys oli todella niin silmäänpistävä, että runoilijan mielestä toisen varmaankin oli täytynyt syntyä toisen vallan väistymisestä, vaikkapa näin yksinkertainen käsitys geologiasta saattaa tuntua naurettavalta. Siellä täällä kohosi uomista iso puu levitellen joka suunnalle paljaita oksiaan kuin yksinäinen purjehtija; ja pettävää yhdennäköisyyttä vahvisti vielä pari kolme pyöreätä lehtoa, jotka näkyivät kaukana etäisyydessä, kohoten utuisella taivaanrannalla kuin saaret vedestä. Tarpeetonta on huomauttaa asiantuntevalle lukijalle, että pinnan yksitoikkoisuus ja katselijain alhainen asema liioittelivat etäisyyksiä. Mutta aallon seuratessa aaltoa ja saaren saarta syöpyi taipalentekijöihin se masentava vakaumus, että heidän ori kuljettava pitkäin, melkein loppumattomilta tuntuvain alueitten poikki, ennenkuin maanviljelijän vaatimattomimmatkaan toiveet tulisivat täytetyiksi.
Siirtolaisten johtaja jatkoi kuitenkin vakaasti matkaa, aurinko ainoana oppaanaan, kääntäen selkänsä päättävästi sivistyksen tyyssijoille ja tunkeutuen joka askelella yhä syvemmälle maan raakojen ja villien valtijaitten maille. Päivän lähestyessä loppuaan hänen mielensä, joka ehkä oli kykenemätön kehittämään mitään yhtäjaksoista ennakkohuollon järjestelmää hetken tarvetta kauemmaksi, alkoi osoittaa hieman levottomuuden oireita, kun oli ryhdyttävä huolehtimaan yön vietosta.
Saavuttuaan muita vähän korkeamman aallon harjalle hän pysähtyi siihen kotvaksi ja loi kuin lievästi utelevan katseen kummallekin puolelle, etsien semmoisia hyvin tunnettuja merkkejä, jotka ilmaisivat kolmea tärkeintä tarviketta, vettä, polttopuita ja laidunta.
Hänen tutkistelunsa näytti kuitenkin turhalta. Hetkisen jurosti ja välinpitämättömästi tähyiltyään hän lähti laskeutumaan alas.
Hänen esimerkkiään noudattivat vaitiollen perässä tulevat, vaikka nuoret miehet sitä ennen ennättivätkin osoittaa paljon enemmän mielenkiintoa, jopa levottomuuttakin, saavuttuaan samalle paikalle ja ympärilleen katsastettuaan. Sekä juhtien että ihmisten hitaista liikkeistä saattoi arvata, ettei tarpeellisen levon aika ollut kaukana. Alemman maan ruohokenttä alkoi uupumuksen johdosta käydä peloittavaksi, ja ruoska oli tarpeen, jos mieli saada vitkastelevat valjaikot ponnisteluaan jatkamaan. Tällä hetkellä yleisen uupumuksen alkaessa lannistaa taipaleen tekijöitä, lukuunottamatta päähenkilöä, ja jokaisen katseen ikäänkuin yhteisen ajatuksen vaikutuksesta suuntautuessa kaipaavana eteenpäin, sai yhtä äkillinen kuin odottamatonkin näky koko joukon pysähtymään.
Aurinko oli vaipunut preerian lähimmän aallonharjan taakse jättäen tavanmukaisen uhkuvan ja värihehkuisen loimun jälkeensä. Keskelle tätä palavaa valotulvaa ilmestyi ihmisen hahmo, joka kullanhohtoisesta taustasta erosi niin selväpiirteisesti ja kouraantuntuvasti, ikäänkuin siihen olisi voinut käydä kiinni käsivartensa ojentaen. Se oli jättiläisen hahmo, asento mietiskelevä ja surumielinen, ja se oli suoraan matkamiesten reitillä. Mutta harhauttavan valokehän vaikutuksesta oli mahdoton erottaa sen todellisia suhteita tai oikeata luonnetta.
Tämän näyn vaikutus oli silmänräpäyksellinen ja voimakas. Siirtolaisten etupäässä kulkeva mies seisahtui ja tuijotti tuohon salaperäiseen ilmestykseen hitaan kiinnostuneena, mikä vähitellen muuttui taikauskoiseksi peloksi. Pojat taas, ensimmäisten hämmästyksen tunteitten hieman asetuttua, menivät hitaasti isänsä ympärille, ja kun vaunujenkin ajajat vähitellen seurasivat heidän esimerkkiään, oli koko matkue pian yhtenä ihmettelevänä rykelmänä. Vaikka matkamiesten kesken olikin vallalla se käsitys, että ilmestys saattoi olla yliluonnollinen, kuului kuitenkin pyssynlukkojen naksahtelua ja rohkeammista pojista pari jo ojensi tuliluikkunsa eteenpäin, ollakseen valmiina niitä käyttämään.
"Lähetä pojat oikealle", huudahti vaimo ja äiti nasevan terävällä räikeällä äänellään. "Asa tai Abner kyllä saa selville, mikä tuo on!"
"Voisipa hyvinkin olla paikallaan, jos ampuisi", mutisi heittiön näköinen mies, jonka kasvonpiirteet ja ilme paljon muistuttivat edellistä puhujaa. Tämän mielipiteensä lausuessaan hän otti esiin pyssynsä ja ojensi sen nopeasti eteenpäin. "Pawnee-Susia kuuluu olevan lakeuksilla sadoittain metsästämässä. Jos niin on, eivät ne mitenkään osaa kaivata yhtä joukostaan."
"Seis!" huudahti pehmeä, vaikka säikähtynyt ääni, jonka helposti huomasi tulevan nuoremman naisen huulilta. "Emme ole kaikki koolla; voisihan se olla ystävä."
"Kuka on tiedustelijana?" kysyi isä, tutkistellen samalla vankkaa poikaparveaan katse tyytymättömänä ja kolkkona. "Pane pois pyssysi, pane pois pyssysi", hän jatkoi työntäen suurella sormellaan pyssynpiipun syrjään. Äänenpainosta älysi, että tottelemattomuus saattoi olla vaarallista. "Minun työni ei vielä ole päättynyt; päättäkäämme rauhassa se vähä, mikä vielä on jäljellä."
Mies, joka oli osoittanut vihamielisiä aikeita, näytti ymmärtävän toisen vihjauksen ja salli estää aikomuksensa toteuttamisen. Pojat käänsivät kysyvän katseensa neitoon, joka oli niin innokkaasti puhunut, odottaen hänen selitystään. Mutta neito vaipui taas istumaan, ikäänkuin tyytyen siihen armonaikaan, jonka hän oli vieraalle hankkinut, ja päätti vaitiolon paremmaksi.
Taivaan värit olivat sillä välin ennättäneet muuttua monella tavalla. Kirkkautta, joka oli häikäissyt silmää, oli seurannut harmaa, arkipäiväisempi valaistus, ja valokehän menetettyä loistonsa muuttuivat tuon haaveellisen olennon suhteet vähemmän liioitelluiksi ja lopulta aivan selviksi. Kun asian oikeata laitaa ei enää tarvinnut epäillä, ei retkikunnan johtaja kehdannut arkailla, vaan lähti jatkamaan matkaa, irroittaen kuitenkin loivaa ylämäkeä noustessaan varovaisuuden vuoksi omankin rihlansa hihnastaan ja laskien sen semmoiseen asentoon, että se oli paikalla valmis käytettäväksi.
Tämmöiseen varovaisuuteen ei kuitenkaan ilmeisestikään ollut syytä. Siitä hetkestä pitäen, jolloin vieraan hahmo oli näin selittämättömällä tavalla ilmestynyt ikäänkuin taivaan ja maan välille, ei se ollut liikahtanut eikä osoittanut pienintäkään vihamielisyyden merkkiä. Ja vaikka tuolla henkilöllä, joka nyt näkyi entistä selvemmin, olisikin ollut pahoja tarkoituksia, ei hänellä näyttänyt olevan suurtakaan kykyä toteuttaa niitä.
Ruumis, joka oli kokenut yli kahdeksankymmenen ajastajan rasitukset, ei ollut omiaan herättämään pelkoa niin voimakkaan miehen rinnassa kuin siirtolainen oli. Huolimatta iästä ja näivettyneestä, melkeinpä kärsineestä muodosta tämän yksinäisen miehen olennossa oli kuitenkin jotakin, mikä sanoi, että se oli aika, eikä tauti, joka oli laskenut kätensä hänen päälleen niin raskaasti. Hänen ruumiinsa oli kuihtunut, mutta raihnautunut se ei ollut. Vielä näkyi hänessä suonia ja lihaksia, jotka ilmaisivat entistä suurta voimaa, vaikka ne nyt olivatkin kuihtuneet. Hänen pukunsa oli melkein kokonaan nahasta, ja nahkojen karvapuoli oli ulospäin. Olalta riippui luotipussi ja ruutisarvi, ja pyssy, johon hän nojasi, oli tavattoman pitkä; näöstä päättäen se oli ollut kauan ja ahkerassa käytännössä.
Matkueen lähestyessä tätä yksinäistä olentoa ja tultua niin pitkän matkan päähän, että ääni kantoi, kuului ruohokosta hänen jalkojensa juuresta matalaa murinaa, ja iso laiha ja hampaaton koira nousi laiskasti makuulta ja ravistellen itseään näytti aikovan estää matkamiehiä tulemasta lähemmäksi.
"Siivolla, Hektor, siivolla", sanoi koiran omistaja äänellä, joka vanhuuttaan jo oli hieman värisevä ja kolea. "Mitä sinun tarvitsee vihoitella ihmisille, jotka kulkevat laillisilla asioillaan?"
"Vieras, jos te tunnette tämän seudun", sanoi siirtolaisten johtaja, "niin voitteko sanoa, mistä matkamies täällä löytää kaikkea sitä, mitä yön viettoon tarvitaan?"
"Onko maa Ison joen tuolla puolen jo täysi", kysyi vanhus juhlallisesti, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan kysymystä, "vai miksi minun pitää nähdä näky, jota en luullut enää koskaan tarvitsevani nähdä?"
"On siellä vielä maata, se täytyy myöntää, semmoisille joilla on rahaa ja jotka eivät ole kovin nirsoja", vastasi siirtolainen. "Mutta minun mielestäni siellä alkaa olla liian paljon ihmisiä. Kuinkahan pitkä matka tästä mahtaa olla pääjoen lähimpään kohtaan?"
"Ajettu kauris ei voisi jäähdytellä kylkiään Mississippissä juoksematta yhtä painoa viisisataa mailia."
"Ja miksi te tätä maanpaikkaa sanotte?"
"Miksi", vastasi vanhus, osoittaen merkitsevästi ylöspäin, "te sanoisitte sitä paikkaa, jossa näette tuon pilven?"
Siirtolainen katsoi häneen, ikäänkuin ei olisi käsittänyt hänen tarkoitustaan, vaan puoleksi epäillyt toisen pitävän häntä pilkkanaan, mutta hän tyytyi vain sanomaan:
"Te taidattekin olla uusi asukas täällä, niinkuin minäkin, muutoin ette varmaankaan olisi neuvomatta matkamiestä. Sanat eivät paljoa maksa, ja joskus niistä sukeutuu ystävyys."
"Neuvo ei ole lahja, vaan vanhat ovat sen nuorille velkaa. Mitä haluatte tietää?"
"Mihin voin leiriytyä yöksi. Vuoteen ja ruoan suhteen vaatimukseni eivät ole suuret. Mutta kaikki minun kaltaiseni vanhat matkamiehet tietävät, mitä hyvä vesi merkitsee, ja hyvä laidun karjalle."
"Tulkaa sitten kanssani, niin saatte molemmatkin. Mutta siinä onkin kaikki, mitä voi tällä nälkäpreerialla tarjota."
II LUKU.
Hyvin pian matkustajat näkivät tavanmukaiset pettämättömät merkit, että ne tarpeet, joita he nyt niin hartaasti kaipasivat, eivät olleet kaukana. Mäen rinteestä puhkesi kirkas loriseva lähde, jonka vesi yhtyi muitten läheisyydessä olevien pienten lähteitten veteen, ja yhteisvoimin ne saivat syntymään puron, jota saattoi preerialla seurata monen mailin päähän siellä täällä kasvavien lehtipuitten ja laihan vihannuuden johdolla, jota sen kosteus piti elossa. Sinne siis vieras suuntasi kulkunsa, juhtien innokkaasti seuraamana, sillä vaistomaisesti nämä aavistivat virvoitusten ja levon lähestyvän.
Saavuttuaan mielestään soveliaalle paikalle vanhus kysyvällä katseella näytti utelevan, tarjosiko paikka, mitä siltä vaadittiin. Siirtolaisten johtaja loi asiantuntevan silmäyksen ympärilleen ja tutki paikan niin huolellisesti kuin noin tärkeän asian pätevältä tuntijalta saattoi odottaakin, vaikka samalla siihen vitkastelevan juroon tapaan, joka harvoin salli hänen osoittaa liikaa hätäilyä.
"Kyllä vain, kyllä tässä tullaan toimeen", hän sanoi tutkistelunsa päätettyään. "Pojat, näitte päivän laskevan, alkakaa liikkua."
Nuoret miehet tottelivat omaan tapaansa. Käsky, sillä käsky se oli sekä äänensävyltään että muodoltaan, kuultiin kyllä kunnioittavasti, mutta muuta liikuntoa ei seurannut, kuin kirveen tai parin pudottaminen olalta maahan, miesten edelleenkin katsellessa paikkaa välinpitämättömin ja utelemattomin silmin. Silloin vanha mies, ikäänkuin hyvin tietäen, mitkä vaikuttimet hänen lapsiinsa parhaiten tehosivat, heitti kantamuksensa ja pyssynsä maahan ja meni sen miehen avulla, jonka kärkkyyden rihlansa käyttämiseen jo mainitsimme, tyynesti irroittamaan juhtia valjaista.
Viimein vanhin poika raskaasti astui eteenpäin ja ilman minkäänlaista huomattavaa voimanponnistusta upotti kirveensä silmää myöten pumpulihaavan pehmeään runkoon. Hetkisen hän seisoi katsellen iskun tehoa yhtä ylenkatseellisesti kuin voi kuvitella jättiläisen katselevan kääpiön vaivaista vastaan sätkimistä. Heilauttaen sitten asettaan päänsä yli sirosti ja osavasti kuin miekkailija jalompaa, vaikka vähemmän hyödyllistä asettaan, hän sukkelaan katkaisi puun ja sai laajan latvuksen rojahtaen kaatumaan maahan. Kumppanit katselivat tätä toimitusta jurolla uteliaisuudella, kunnes näkivät rungon maassa pitkällään, jolloin he, ikäänkuin olisi annettu käsky yleiseen rynnäkköön, joukolla hyökkäsivät työhön, ja niin vähässä ajassa ja niin kätevästi, että asiaa ymmärtämätön katsoja olisi hämmästynyt, he puhdistivat pienen, mutta soveliaan maa-alan puista, yhtä perusteellisesti ja melkein yhtä nopeasti, kuin jos pyörremyrsky olisi siinä pyyhkäissyt.
Vieras oli äänettömänä, mutta tarkkaavasti katsellut heidän puuhaansa. Puun toisensa jälkeen rusahtaessa kumoon hän silmäsi ylöspäin tyhjiä aukkoja, joita ne olivat jättäneet ilmaan, katsoi surumielisen näköisenä ja kääntyi vihdoin pois mutisten itsekseen ja katkerasti hymyillen, ikään kuin olisi halveksinut lausua julki tyytymättömyyttään kuuluvammalla tavalla. Tunkeutuen uutterasti puuhaavan lapsilauman läpi, joka jo oli sytyttänyt rattoisan tulen, vanhus kiinnitti huomionsa siirtolaisten johtajan ja hänen apulaisensa puuhiin.
Nämä olivat jo päästelleet irti juhdat, jotka ahneesti söivät kaadettujen puitten maukkaita ja ravitsevia lehviä, ja nyt puuhasivat sen vaunun ympärillä, jonka jo sanoimme olleen huolellisesti peitetyn. Vaikka tämä erikoinen kulkuneuvo näytti olevan yhtä mykkä ja eloton kuin muutkin vaunut, tarttuivat miehet sen pyöriin kiinni ja työnsivät sen muista erilleen kuivalle ja korkeammalle paikalle, lähelle lehdon reunaa. Siihen he toivat salkoja, joita näöstä päättäen oli jo kauan käytetty, ja vahvemmat päät lujaan maahan lyöden kiinnittivät yläpäät vaunun kuomua kannattaviin vanteisiin. Vaunusta vedettiin sitten ulos laajoja kangaslaskoksia, jotka levitettiin koko kehän ympäri ja sitten vaarnoilla lyötiin maahan kiinni, niin että siitä syntyi varsin avara ja erinomaisen mukava teltta. Tarkastettuaan työnsä tutkivin, ehkä kateellisinkin katsein, järjestäen poimun siellä, iskien vaarnan lujempaan täällä, miehet jälleen kävivät vaunuun käsiksi ja vetivät sen teltan keskeltä, kunnes se taas ilmestyi ulkoilmaan katoksensa menettäneenä ja vailla muutakaan kuormaa, lukuunottamatta muutamia kevyitä huonekaluja. Viimeksimainitut siirtolainen omin käsin siirsi telttaan, ikäänkuin sinne meneminen olisi ollut etuoikeus, joka oli hänen luotettavimmalta toveriltaankin kielletty.
Uteliaisuus on tunne, joka yksinäisyydessä paremminkin yltyy kuin laimentuu, eikä preeriain vanha asukas näitä varovaisia ja salaperäisiä puuhia katsellessaan ollut tuntematta sen kiihotusta. Hän lähestyi telttaa ja aikoi juuri kohottaa kahta sen poimua siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että siten voisi paremmin tutkistella, mitä niiden takana oli, kun se mies, joka jo kerran oli hänen henkeään uhannut, tarttui hänen käsivarteensa ja raakamaisesti voimaansa käyttäen riuhtaisi hänet pois paikasta, jonka hän oli katsonut tarkoitukselleen soveliaimmaksi.
"Kunniallinen ja joskus turvallinenkin tapa käskee jokaista hoitamaan omat asiansa", sanoi mies kuivakiskoisesti, vaikka silmistä tuikki uhka.
"Harvoinpa erämaahan tuodaan semmoista, jota ei uskallettaisi näyttää", vastasi vanhus, ikäänkuin olisi tahtonut puolustella omavaltaisuuttaan, vaikk'ei oikein tiennyt, miten sen tekisi, "enkä minä luullut loukkaavani tarkastellessani mukavaa asumustanne."
"Harvoin taitavat tulokkaat tuoda minkäännäköistä tänne. Vaikka tämä näyttää vanhalta maalta, ei se minusta näytä järin asutulta."
"Eikö maa liene yhtä vanha kuin Luojan muutkin työt! Mutta se on totta, mitä sanoitte sen asukkaista. Monta kuukautta on kulunut siitä kuin viimeksi näin valkoiset kasvot, paitsi nyt teidän. Minä sanon vielä kerran, hyvä ystävä, etten minä tarkoittanut mitään pahaa. Enhän tiennyt, vaikka tuon vaatteen takana olisi ollut jotakin, joka olisi johtanut mieleeni menneet ajat."
Yksinkertaisen selityksensä päätettyään vieras nöyrästi asteli pois, ikäänkuin mies, joka syvimmässä tunteessaan piti jokaisen oikeutena rauhassa nauttia sitä, mikä hänen omansa on, ilman että naapurilla on minkäänlaista oikeutta sekaantua siihen. Se oli terve ja oikeudenmukainen periaate, jonka hän kaikesta päättäen oli oppinut erakkona eläessään. Kulkiessaan siirtolaisten pientä leiriä kohti hän kuuli joukon johtajan sortuneella äänellään huutavan kovaa:
"Ellen Wade."
Neito, johon lukija jo on tutustunut ja joka muiden tyttöjen kanssa puuhasi tulen ympärillä, juoksi auliisti esiin huudon kuultuaan ja kiitäen vieraan ohi vikkelänä kuin nuori antilooppi katosi samalla teltan kiellettyjen poimujen taakse. Ei hänen äkillinen katoamisensa sen enempää kuin muutkaan mainitsemamme tapaukset herättäneet joukon muissa jäsenissä vähääkään hämmästystä. Nuorukaiset, jotka jo olivat päättäneet kirvestyönsä, hommasivat mikä mitäkin velttoon ja haluttomaan tapaansa, toiset jaellen eläimille yhtä suuria rehuannoksia, toiset raskaalla survimella rouhien mukana kuljetetussa huhmaressa puuroksia, ja pari miestä työnsi vaunuja syrjään ja järjesti ne siten, että ne muodostivat suojattomalle leirille jonkinlaisen ulkovarustuksen.
Nämä monenlaiset toimet saatiin pian suoritetuiksi ja pimeän nyt alkaessa verhota näkymättömiin ympärillä olevan preerian julisti äkäpussi, joka aina siitä kuin pysähdyttiin oli herkeämättä motkottanut laiskoille ja unisille sikiöilleen kimakasti ja kovalla äänellä, joka olisi voinut kuulua vaarallisen pitkän matkan päähän, että illallinen odotti syöjiään. Olivatpa raja-asukkaan muut ominaisuudet mitkä tahansa, vieraanvaraisuuden avu häneltä harvoin puuttuu. Heti kuin siirtolainen kuuli eukkonsa kimakan kutsun, katsoi hän ympärilleen, missä vieras oli, tarjotakseen hänelle kunniasijan vaatimattoman aterian ääressä, johon heidät kutsuttiin.
"Kiitän teitä, ystävä", vastasi vanhus, toisen koruttomalla tavallaan kehoittaessa häntä istahtamaan höyryävän kattilan ääreen; "sydämelliset kiitokseni, mutta olen jo syönyt tämän päivän syötävät enkä minä ole niitä, jotka kaivavat hautaansa hampaillaan. No, kun tahdotte, käyn kyllä istumaan, sillä pitkä aika on kulunut siitä kuin olen nähnyt omani väristen ihmisten syövän jokapäiväistä leipäänsä."
"Te olette siis kauan asunut näillä seuduin?" siirtolainen paremminkin huomautti kuin kysyi, suu niin pullollaan taitavan, vaikka vastenmielisen vaimonsa valmistamaa oivallista maissipuuroa, että osa pyrki pursumaan takaisin. "Alamaassa meille sanottiin, että täällä vain harvassa tapaisimme uudisasukkaita, ja minun täytyy myöntää, että se puhe pitää paikkansa, sillä isolla joella liikkuvia kanadalaisia kauppiaita lukuunottamatta olette te ensimmäinen valkoihoinen, jonka runsaan viidensadan mailin matkalla olen tavannut, oman laskunne mukaan arvioiden."
"Vaikka olenkin näillä seuduin oleskellut muutaman vuoden, ei minua silti voi sanoa uudisasukkaaksi, sillä varsinaista kotia minulla ei ole ja harvoin vietän kuukautta kauemmin samoilla mailla."
"Taidatte olla metsästäjä?" jatkoi toinen, syrjään vilkaisten, ikäänkuin tutkistellakseen uuden tuttavansa varusteita. "Mutta eivät teidän kapineenne näytä järin hyviltä semmoiseen ammattiin."
"Ne ovat vanhat ja joutavat jo piankin romuraudan joukkoon, niinkuin
isäntänsäkin", sanoi vanhus ja katsoi pyssyään ilmein, jossa oli sekä
kiintymystä että surua omituisesti yhtyneinä. "Voin sanoa, ettei
niitä paljon tarvitakaan. Te erehdyitte, hyvä ystävä, sanoessanne
minua metsästäjäksi; en minä ole muuta kuin ansapyytäjä".[5]"Jos teissä on sitä vikaa, niin uskallan väittää, että teissä on jonkin verran toistakin, sillä ne molemmat ammatit kuuluvat näillä seuduin yleensä yhteen."
"Häpeäksi sille, joka edelliseen ammattiin pystyy, olkoon se myönnetty!" vastasi erämies. "Enemmän kuin viisikymmentä vuotta kuljin pyssyineni erämaita virittämättä ansaa edes ilman lentävälle linnulle; – puhumattakaan semmoisista eläimistä, joilla ei ole muuta kuin juoksemisen lahja."
"En huomaa siinä suurtakaan eroa, hankkiiko mies nahkansa pyssyllä vai ansoilla", sanoi siirtolaisen häijyn näköinen kumppani töykeään tapaansa. "Maa ja sen eläimet on luotu meidän tarpeeksemme."
"Teillä ei näy olevan paljon matkatavaroita, vaikka kuljettekin näin kaukana", keskeytti siirtolainen arastelematta, ikäänkuin hänellä olisi ollut syytä toivoa, että keskustelu kääntyisi toisiin uomiin. "Toivon, että teillä on nahkoja sitä runsaammin."
"En minä suuria tarvitse kumpiakaan", vastasi erämies rauhallisesti. "Minun iälläni ei ole muita tarpeita kuin ruoka ja vaatteet; eikä minulla ole sanottavaa tavaran tarvetta, paitsi kun joskus vaihdan itselleni sarvellisen ruutia tai lyijyharkon."
"Te ette sitten oikeastaan ole tämän seudun asukas", jatkoi siirtolainen, joka oli huomannut, ettei erämies kaikin puolin ymmärtänyt hänen käyttämiään sanoja.
"Olen syntynyt merenrannalla, vaikka olenkin viettänyt suurimman osan elämästäni metsissä."
Koko seurue katsahti nyt häneen, kuten ainakin yleisen huomion odottamatta kääntyessä johonkin esineeseen. Joku nuorukaisista toisti sanan "merenrannalla"; ja emäntäkin osoitti hänelle kohteliaisuutta, vaikka se, tapoihin kuulumattomana, olikin kömpelöä, ikäänkuin kunnioittaakseen niin laajalti matkustanutta vierasta. Pitkän ja näköjään miettiväisen vaitiolon jälkeen siirtolainen, joka ei kuitenkaan ollut nähnyt olevan syytä hammasmyllynsä toiminnan seisauttamiseen, jatkoi taas keskustelua.
"Sen mukaan mitä olen kuullut on lännen vesiltä pitkä matka valtameren rannoille?"
"Se on väsyttävä matka; ja paljon olen nähnyt ja jotakin kärsinytkin sen matkan kulkiessani."
"Paljon saa kokea matkavaivoja, joka sen taipaleen päästä päähän kulkee!"
"Seitsemänkymmentä ja viisi ajastaikaa olen sillä taipaleella viipynyt. Hudsonista erottuani olen aina syönyt omaa kaatamaani riistaa. Mutta tämä on turhaa kehumista. Mitä hyötyä on entisistä teoista, kun aika lähenee loppuaan?"
"Tapasin kerran miehen, joka oli kulkenut veneellä sillä virralla, jonka hän mainitsi", huomautti vanhin poika puhuen matalalla äänellä, ikäänkuin ei oikein luottaen tietoonsa ja kuin pitäisi järkevänä osoittaa asian mukaista epäilystä niin paljon nähneen miehen seurassa. "Hänen sanojensa mukaan se mahtaa olla melkoinen joki ja köliveneelle kyllin syvä pitkin pituuttaan."
"Se on leveää ja syvää vettä, ja sen rannoilla on monta kaunista kaupunkia", vastasi erämies. "Eikä se kuitenkaan ole muuta kuin puro päättömään jokeen verrattuna!"
"Minä en sano joeksi mitään, jonka ympäri voi kulkea", huudahti
siirtolaisen häijyn näköinen kumppani. "Oikea joki on semmoinen,
että sen yli on kuljettava, sitä ei kierretä kuin karhua joukolla
metsästettäessä".[6]"Oletteko ollut kaukana auringonlaskun puolessa?" keskeytti siirtolainen, ikäänkuin olisi tahtonut pitää häijyn kumppaninsa niin erillään keskustelusta kuin suinkin. "Tämä näyttää olevan laajanlainen, tämä raivio, johon olen joutunut."
"Voitte matkustaa viikkoja ja aina nähdä vain samaa. Usein ajattelen, että Luoja onkin sijoittanut tämän hedelmättömän preeriavyöhykkeen valtioitten taakse varoitukseksi ihmisille siitä, mitä heidän mielettömyytensä vielä voi maalle tuottaa! Niin, viikkoja, ehkä kuukausiakin voitte kulkea samanlaisia aukeita kenttiä, joilla ei ole ihmiselle eikä eläimelle huonetta, ei asumusta. Eläimetkin kulkevat vaikka kuinka monet mailit pesäänsä etsimään; ja harvoin kuitenkin tuulee minun kuvittelemattani, että korviini kantautuu kirveitten iskuja ja puitten kaatumista."
Vanhuksen näin puhuessa vakavana ja arvokkaana kuulijat istuivat tarkkaavina ja hiljaa kuin kirkossa. Erämies saikin itse jatkaa keskustelua, minkä hän pian tekikin esittäen kysymyksen siihen epäsuoraan tapaan, joka rajakansan kesken on niin yleinen.
"Ei varmaankaan ollut helppo kahlata jokien poikki ja kulkea näin pitkälle preerioille hevosten ja sarvikarjan vetämillä ajoneuvoilla?"
"Kuljin pääjoen vasenta rantaa", vastasi siirtolainen, "kunnes huomasin joen vievän liian kauas pohjoiseen, ja silloin me kuljimme lautalla joen poikki, eikä se tuottanut meille suurtakaan haittaa. Vaimoväki menetti lampaan tai pari tulevan vuoden kerinnästä ja tytöt yhden lehmän maidon. Sen jälkeen olemme menestyneet hyvin, silloittaen joka päivä puron tai pari."
"Te kaiketi jatkatte länttä kohti, kunnes tapaatte maan, joka on soveliaampaa asuttavaksi?"
"Jatkan, kunnes huomaan olevan syytä pysähtyä tai kääntyä takaisin", vastasi siirtolainen lyhyesti ja nousi samalla katkaisten liikkeensä äkillisyydellä keskustelun. Hänen esimerkkiään seurasivat erämies ja seurueen kaikki muutkin jäsenet. Suuriakaan välittämättä vieraastaan matkustajat sitten ryhtyivät kukin yösijaansa hommaamaan. Oli jo kyhätty useita pieniä majoja puitten latvuksista ja karkeista kotikutoisista peitoista ja puhvelinvuodista, jotka oli liitetty yhteen muusta välittämättä kuin hetkellisestä suojasta. Näihin suojiin lapset äitinsä kanssa pian lähtivät ja nopeasti he kaikesta päättäen vaipuivat unen unhoon. Miesten sitä vastoin täytyi vielä toimittaa useita pieniä askareita ennen yöpuulle rupeamistaan, parantaa suojavarustuksia, verhota huolellisesti tulet, lisätä eläimille rehua ja asettaa vartio, jonka tuli yön aikana suojella joukkoa.
Varustuksien parantamiseksi vedettiin puunrunkoja vaunujen välisiin aukkoihin ja pitkin sitä avointa paikkaa, joka oli ajoneuvojen ja leirin selkää suojaavan lehdon välillä. Täten aseman kolmelle puolelle syntyi tilapäinen paaluaitaus. Tälle suppealle alalle (teltan sisällystä lukuun ottamatta) oli nyt koottu sekä miehet että hevoset, jotka olivat liian väsyneitä tuottaakseen ylimääräistä puuhaa hoitajilleen. Kaksi nuorukaista tarttui rihlaansa, ja uudistettuaan ensin sankkiruudin ja tarkastettuaan piikivet mitä huolellisimmin he lähtivät, toinen leirin oikealle, toinen vasemmalle puolelle, asettuen siellä tiheikön varjoon, mutta kuitenkin semmoisiin paikkoihin, että näkivät jonkin matkaa preeriallekin.
Erämies viivyskeli vielä leirillä, huolimatta kuitenkaan siirtolaisen tarjoamasta yösijasta, viipyi, kunnes kaikki varustukset olivat kunnossa; ilman muodollista hyvästelyä hän sitten hitaasti lähti matkoihinsa.
Oli yön ensimmäinen vartio. Uuden kuun kelmeä väreilevä ja pettävä valo häälyi preerian rannattomilla aalloilla, silaten harjat valonhohteella ja jättäen välimaat syvään varjoon. Tottuneena tällaisiin autioihin ympäristöihin vanhus leiristä lähtiessään kulki ypö yksinään erämaahan, ikäänkuin uljas laiva, joka lähtee satamasta kyntämään vakonsa valtameren tiettömäin aavojen poikki. Hän näytti kulkevan jonkin aikaa ilman päämäärää, melkeinpä ilman minkäänlaista huomattavaa tietoisuutta siitä, mihin jalat veivät. Vihdoin hän erään maanaallon harjalle päästyään pysähtyi, ja ensimmäisen kerran siitä kuin lähti leiristä, joka oli hänen mielessään herättänyt semmoisen ajatusten ja muistojen tulvan, vanhus tuli ajatelleeksi nykyistä tilaansa. Pudottaen pyssynsä perän maahan hän nojasi piippuun ja vaipui jälleen moneksi minuutiksi syviin mietteisiin, millä välin koira yhdytti hänet ja koukistui hänen jalkainsa juureen maata. Vasta uskollisen eläimen matala uhkaava murina sai erämiehen havahtumaan mietteistään.
"Mikä on, koira?" hän sanoi, silmäten kumppaniinsa, ikäänkuin olisi puhunut olennolle, jolla oli hänen älynsä. Erämiehen ääni oli syvästi liikuttunut. "Mikä on, penikka – häh? Hektor, mitä sinä haistat nyt? Turhaa vaivaa, turhaa vaivaa, koira; yksin kauriin vasikatkin nyt hyppelevät nenämme edessä välittämättä niin ikälopuista pyyntimiehistä kuin sinä ja minä. Vaisto on niiden lahja, Hektor, ja ne ovat huomanneet, kuinka vähän meitä tarvitsee pelätä. Niin ovat!"
Koira kohotti päätään ilmaan ja vastasi isäntänsä sanoihin pitkällä ja valittavalla vingahduksella, jatkaen vinkumistaan, vielä sittenkin, kun oli painanut päänsä ruohoon, ikäänkuin se olisi järkevästi haastellut olennon kanssa, joka mainiosti käsitti, miten mykkä puhe oli tulkittava.
"Tämä on selvä varoitus, Hektor!" jatkoi erämies alentaen ääntään varovaisuuden vaatimuksen mukaan ja katsellen pälyillen ympärilleen. "Mikä hätänä, penikka, puhu selvemmin, koira; mikä on?"
Koira oli kuitenkin jo laskenut kuononsa maahan ja vaiennut; se näytti nukkuvan. Mutta isännän nopeat, terävät silmäykset näkivät pian vilahdukselta etäisen hahmon, joka harhauttavassa valossa näytti liehuvan eteenpäin aivan samaa maanaaltoa pitkin, jolla hän seisoi. Pian tulijan muoto muuttui selvemmäksi, ja sitten ilmava naisen hahmo näytti epäröivän, oliko viisasta kulkea edemmäksi. Vaikka koiran silmät nyt kiilsivät kuunvalossa, veltosti aueten ja taas sulkeutuen, ei se enää osoittanut minkäänlaisia vihamielisyyden merkkejä.
"Tulkaa lähemmäksi; ystäviä me olemme", sanoi erämies puhuen toverinsakin puolesta pitkäaikaisesta tottumuksesta ja arvatenkin molempia yhdistävän salaisen siteen voimasta. "Ystäviä me olemme, emme tee teille pahaa."
Hänen äänensä ystävällisyyden rohkaisemana ja ehkä asiansakin vakavuuden vaikutuksesta nainen lähestyi, kunnes seisoi erämiehen rinnalla. Vanhus huomasi silloin, että tulija olikin sama nuori nainen, johon lukija jo on "Ellen Wade"-nimisenä tutustunut.
"Luulin teidän jo menneen", sanoi neito katsellen arasti ja pelokkaasti ympärilleen. "Sanottiin teidän jo lähteneen ja ettemme enää koskaan tapaisi teitä. En tiennyt että te olitte vielä täällä!"
"Ihmisiä ei näe hyvin taajassa näillä autioilla kentillä", vastasi erämies, "ja nöyrästi toivon, etten vielä ole menettänyt ihmisen ulkonäköä, vaikka olenkin jo kauan oleskellut erämaan eläinten seurassa."
"Mitä vielä! Tunsinhan minä teidät ihmiseksi ja luulin tuntevani koirankin vinkunan", vastasi neito hätäisesti, ikäänkuin olisi tahtonut selittää jotakin, mutta vaieten sitten äkkiä kuin peläten sanoneensa jo liiaksikin.
"En nähnyt koiria isänne eläinten joukossa", huomautti erämies.
"Isänikö!" huudahti neito painokkaasti, "ei minulla ole isää, ja olin vähällä sanoa, ettei ystävääkään."
Vanhus kääntyi hänen puoleensa katsoen häntä ystävällisesti ja osaaottavasti. Katse oli suostuttelevampi kuin hänen ahavoituneitten kasvojensa tavallinen avomielinen ja hyväntahtoinen ilme.
"Kuinka olette sitten uskaltanut lähteä seutuun, johon ei muiden kuin voimakkaiden pitäisi tulla?" erämies kysyi. "Ettekö tiennyt, että Ison joen poikki kulkiessanne, jätitte taaksenne ystävän, jonka velvollisuus aina on pitää huolta teidän kaltaisistanne nuorista ja heikoista?"
"Ketä tarkoitatte?"
"Lakia – se on paha olemassa, mutta toisinaan ajattelen, että ilman sitä on vielä pahempi. Ikä ja voimattomuus ovat saaneet minut toisinaan tuntemaan semmoista heikkoutta. Niin, niin, laki on tarpeen, kun on pidettävä huolta semmoisista, joilla ei ole voiman ja viisauden lahjaa. Toivon, nuori nainen, että teillä on ainakin veli, ellei isää olekaan."
Neito tunsi tämän peitellyn kysymyksen, salaisen moitteen ja oli hetkisen ymmällään ja ääneti. Mutta nähtyään sitten vilahdukselta puhekumppaninsa lempeät ja vakavat kasvot, jotka edelleenkin katselivat häneen osaaottaen, hän vastasi varmasti ja tavalla, joka hyvin osoitti hänen käsittäneen toisen tarkoituksen:
"Taivas varjelkoon ketään niistä, jotka olette nähnyt, olemasta veljeni tai mitä muuta läheistä tai rakasta tahansa! Mutta sanokaa minulle, asutteko todella yksinänne tässä erämaassa; eikö täällä ole ketään muuta kuin te?"
"On satoja, vieläpä tuhansiakin maan oikeita omistajia, jotka kiertelevät näillä lakeuksilla; mutta kovin vähän meidän värisiämme."
"Ettekö siis ole kohdannut ketään valkoista muuta kuin meidät?" kysyi neito, ikäänkuin malttamattomuudesta keskeyttäen iäkkään ja harkitsevan miehen hitaat selitykset.
"En moneen aikaan – hiljaa, Hektor, hiljaa", lisäsi vanhus, vastaten koiransa matalaan, melkein kuulumattomaan murinaan. "Koira vainuaa tuulen päältä vaaraa. Joskus mustat karhut kulkevat vuoristosta vielä tätäkin alemmaksi. Koira ei hevin vingu viattomia saaliseläimiä. Minä en enää ole yhtä sukkela enkä tarkka pyssymies kuin ennen vanhaan, mutta olen minä aikoinani kaatanut preerian julmimpiakin eläimiä, niin ettei teillä, nuori nainen, ole syytä pelkoon."
Neito kohotti katseensa kuten naiset yleensä tekevät ryhtyessään luomaan silmäyksiään, tutkien ensin maan jalkainsa juuressa ja sitten avaten silmänsä niin ilmeikkääseen katseeseen kuin ihmiselle on mahdollista. Mutta hän osoitti pikemminkin malttamattomuutta kuin pelon tunnetta.
Samassa koira haukahti lyhyesti ja siitä molempien katseet äkkiä saivat uuden suunnan. Vähitellen alkoi varoituksen todellinen aihe hämärästi näkyä.
III LUKU.
Vaikka erämies ilmeisesti hämmästyikin huomatessaan toisen ihmisolennon lähestyvän, vieläpä päinvastaiselta suunnalta kuin missä siirtolaisen leiri oli, osoitti hän kuitenkin päättäväisyyttä, kuten ainakin mies, joka on vanhastaan tottunut vaaroihin.
"Ihminen se on", hän sanoi, "ja valkoinen veri juoksee hänen
suonissaan, muutoin hänen askelensa olisivat kevyemmät. Olisi paras
olla valmiina pahimpaankin, sillä sekarotuiset,[7] joita näissä
etäisissä seuduissa tapaa, ovat paljon raaempia kuin intiaanit."Puhuessaan hän kohotti rihlansa ja tutki piikiven ja sankkiruudin. Mutta juuri kuin hän aikoi ojentaa pyssynpiipun tulijaa kohti, tarttui kumppanin kiihkeä, värisevä käsi hänen käsivarteensa.
"Hyväinen aika, älkää hätäilkö liiaksi", neito sanoi. "Ehkä se on ystävä – tuttava – naapuri."
"Ystävä!" toisti vanha erämies, samalla kursailematta irtautuen hänen otteestaan. "Ystäviä on harvassa kaikkialla ja täällä ehkä harvemmassa kuin muualla. Ja ympäristö on niin harvaan asuttu, ettei ole luultavaa, että se, joka meitä lähestyy, on edes tuttava."
"Mutta vaikk'ei hän olisi ystäväkään, niin ettehän himoitse hänen vertaan!"
Erämies katseli totisena nuoren naisen hätääntyneitä, pelokkaita piirteitä ja pudotti sitten pyssynperän maahan, ikäänkuin olisi äkkiä muuttanut mielensä.
"Ei", hän sanoi, puhuen enemmän itselleen kuin kumppanilleen, "tyttö on oikeassa; älköön vuodatettako verta minun kaltaiseni hyödyttömän pelastamiseksi. Minullahan ei enää ole pitkää elinaikaa. Antaa tulla vain, nahkani, ansani ja pyssynikin hän saa, jos vaatii niitä."
"Hän ei vaadi kumpiakaan, ei tarvitse kumpiakaan", vastasi neito. "Jos hän on kunniallinen mies, tyytyy hän varmaankin omaansa eikä pyydä mitään, mikä on toisen omaisuutta."
Erämiehellä ei ollut aikaa ilmaista kummastustaan, jonka nämä sekavat ja ristiriitaiset sanat hänessä synnyttivät, sillä lähestyvä mies oli jo viidenkymmenen jalan päässä heistä. Hektor ei kuitenkaan suhtautunut välinpitämättömästi tapahtumiin. Etäisiä askelia kuullessaan se oli noussut isäntänsä jalkojen juuresta lämpimältä tilaltaan ja vieraan tultua täydelleen näkyviin se hiipi verkalleen häntä kohti, kyyristyen maahan kuin pantteri, joka on hyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun.
"Kutsukaa koira luoksenne", sanoi syvä, varma ja miehekäs ääni pikemmin ystävällisesti kuin uhkaavasti. "Minä pidän koirista ja olisin pahoillani, jos minun täytyisi lyödä tämä vialliseksi."
"Etkö kuule, penikka, mitä sinusta sanotaan?" vastasi erämies. "Tule tänne, houkka. Lähestykää huoletta, ystävä. Koira on hampaaton, se ei pysty enää muuta kuin murisemaan ja haukkumaan."
Vieras käytti hyväkseen tätä tietoa. Juosten innokkaasti eteenpäin hän samassa jo seisoi Ellen Waden rinnalla. Katsottuaan nopealla, mutta terävällä katseella varmaksi, että viimeksimainittu tosiaankin oli nainen, hän nopeasti ja malttamattomasti, joka ilmaisi hänen suuren mielenkiintonsa, kääntyi samalla tavalla tarkastamaan vanhaa erämiestä.
"Mistä pilvestä olette pudonnut, hyvä vanhus?" hän sanoi huolettomasti, kursailemattomasti ja suorasukaisesti. Puhe oli liian luonnollista ollakseen teeskenneltyä. "Vai asutteko todella täällä preerioilla?"
"Minä olen ollut kauan maan päällä, enkä toivoakseni milloinkaan lähempänä taivasta kuin tällä hetkellä", vastasi erämies. "Asuntoni, jos voin sanoa minulla asuntoa olevan, ei ole kaukana. Voinko nyt kysyä teiltä yhtä vapaasti samaa, mitä te niin vapaasti kysyitte minulta? Mistä te tulette ja missä on kotinne?"
"No, no! Kun olen päättänyt kuulusteluni, niin on aika teidän alkaa. Mitä puuhia teillä on näin kuutamossa? Ette suinkaan pakene puhveleita keskellä yötä!"
"Minä olen, kuten näette, matkalla matkustajain leiristä, joka on tuolla mäen takana, omaan vigvamiini, eikä siihen ole kenelläkään mitään sanomista."
"Hyvin ja oikein sanottu. Ja tämän nuoren naisen otitte näyttämään tietä, hän kun tuntee sen hyvin ja te itse huonosti!"
"Minä tapasin hänet sattumalta, niinkuin teidät nyt. Kymmenen väsyttävää vuotta olen viettänyt näillä aukeilla mailla enkä vielä koskaan ole tähän vuorokauden aikaan tavannut valkoihoisia. Olen pahoillani, jos minun läsnäoloni häiritsee, ja lähden tieheni. On varsin luultavaa, että paremmin uskotte sanojani, kun nuori ystävänne on sanonut teille sanottavansa."
"Hyvä ystävä", sanoi nuori mies, nostaen nahkalakin päästään ja suorien sormillaan taajoja, tuuheita mustia kiharoitaan, "jos minä koskaan ennen kuin tänä iltana olen iskenyt silmääni tähän tyttöön, niin olen –"
"Olet puhunut tarpeeksi, Paavo", keskeytti neito laskien kätensä miehen suulle niin tuttavallisesti, että se perusteellisesti osoitti hänen aikomansa vakuutuksen valheellisuuden. "Tämä vanha mies pitää salaisuutemme omana tietonaan. Tiedän sen hänen kasvoistaan ja ystävällisistä sanoistaan."
"Salaisuutemme! Elli, oletko unohtanut –"
"En suinkaan. En ole unohtanut mitään, mitä minun on muistettava. Mutta silti minä väitän, ettei meidän tarvitse pelätä tätä kunnon ansapyytäjää."
"Ansapyytäjää! Onko hän ansapyytäjä? Isä, tuohon käteen, ammattimme tekevät meidät tuttaviksi."
"Ei näissä seuduissa voi juuri ammattitaidosta puhua", vastasi toinen, tarkastellen nuorukaisen voimakasta, vilkasta muotoa, hänen huolettomasti ja luontevasti nojautuessaan pyssyynsä. "Jumalan luomien houkutteleminen ansoihin ja verkkoihin on semmoista ammattia, että se kysyy enemmän viekkautta kuin miehuutta, mutta siitä huolimatta on minun täytynyt loppuiälläni ruveta sitä harjoittamaan! Mutta teidän kaltaisellenne soveltuu paljon paremmin valita semmoinen ammatti, joka on paremmin sopusoinnussa nuoren ikänne ja rohkeutenne kanssa."
"Minulle! En luimistelevaa minkkiä enkä pulikoivaa myskirottaakaan ole milloinkaan houkutellut ansaan, vaikka myönnänkin joskus tuiskahduttaneeni lyijyä niiden kehnojen mustiin nahkoihin, vaikka minun olisi ollut paljon parempi pitää ruuti sarvessani ja lyijy pussissani. Hyvä vanhus, en minä välitä mistään semmoisesta, joka nahjustaa maassa."
"Entä mikä sitten on teidän elinkeinonne, ystävä? Sillä vähän näissä seuduissa on otettavaa, jos ihminen hylkää laillisen oikeutensa maan eläimiin."
"Minä en hylkää mitään. Jos karhu kulkee tieni poikki, niin pian se kääntää töppösensä taivasta kohti. Kauriit alkavat haistaa, missä minä kuljen, ja mitä taas puhveleihin tulee, niin niitä olen nitistänyt enemmän kuin Kentuckyn suurin teurastaja."
"Te osaatte siis käyttää rihlaa?" kysyi erämies, ja salassa kytevä tuli välähti hänen silmissään. "Onko kätenne vakava ja silmänne nopsa?"
"Edellinen on kuin teräsansa ja jälkimmäinen sukkelampi kuin susihauli. Soisin, ukkoseni, että nyt olisi kuuma keskipäivä ja että päämme päällä olisi tynnyrinala tai pari valkoisia joutsenia tai mustasulkaisia sorsia matkalla etelään. Te taikka Elli saisitte pyytää parasta koko karjasta ja minä panen kunniani vetoa ruutisarvea vastaan, että muutaman minuutin kuluttua lintu riippuisi pää maata kohti. Ja se olisi tehty yhdellä ainoalla luodilla. Haulikoita minä halveksin! Minun kädessäni ei ole semmoista kapinetta nähty."
"Siinä pojassa on oikeat otteet! Minä näen sen hänen tavastaan", sanoi erämies, kääntyen rohkaisevasti Ellin puoleen. "Minä uskallan sanoa, ettette tehnyt tuhmasti, kun tulitte häntä tapaamaan. Sano minulle, poikani, satutitko koskaan hyppäävää kaurista sarvien väliin? Hektor, siivolla, penikka, siivolla. Sarvaan nimen mainitseminenkin saa tuon koiran veren kiehahtamaan. Satutitko eläintä koskaan sillä tavalla, sen tehdessä pitkän loikkauksen."
"Yhtä hyvin voisitte kysyä, olenko koskaan syönyt? Ei ole sitä tapaa, jolla minun käteni ei olisi sarvasta satuttanut, paitsi sen nukkuessa."
"Oikein! Sinulla on edessäsi pitkä ja onnellinen – ja kunniallinen elämä! Minä olen vanha ja voin kai myös sanoa ränstynyt ja hyödytön. Mutta jos minun olisi sallittu jälleen valita ikäni ja paikkani – vaikka semmoisethan asiat eivät koskaan riipu eivätkä saakaan riippua ihmisten tahdosta – niin, jos minulle kuitenkin annettaisiin semmoinen lahja, niin sanoisin: kaksikymmentä vuotta ja erämaa! Mutta sanopas minulle, millä tavalla pääset eroon nahoista?"
"Nahoista! En ole eläessäni nylkenyt sarvaalta nahkaa enkä ottanut hanhelta kynää! Kaadan niitä silloin tällöin syödäkseni aterian ja joskus pitääkseni sormeni tarkassa vireessä. Mutta nälkäni tyydytettyäni jätän loput preerian susille. Ei – ei – minä pysyn omassa ammatissani, josta minulla on parempi tulo kuin kaikista nahoista, mitä voisin Ison joen tuolla puolen myydä."
Vanhus näytti hieman miettivän, mutta jatkoi sitten päätään pudistaen:
"Minä en tiedä kuin yhden elinkeinon, jota täällä voidaan menestyksellisesti harjoittaa – –"
Nuorukainen keskeytti hänet kohottaen kaulassaan killuvan pienen tinamaljan erämiehen silmäin eteen ja kimmauttaen auki sen kannen, jolloin kaikkein hienoimman hunajan suloinen tuoksu valahti tämän aistimiin.
"Mehiläispyytäjä!" huomautti erämies niin arvelematta, että heti huomasi hänen ymmärtävän tämän ammatin, vaikka ehkä olevan jonkin verran ihmeissään siitä, kun huomasi niin urhean miehen antautuneen niin vaatimattomaan toimeen. "Se kannattaa hyvin asutusten reunoilla, mutta eikö se aukeammilla mailla ole tuottamatonta hommaa?"
"Teidän mielestänne kai pitää olla puu, mihin parvi voi laskeutua! Mutta minä tunnen asian paremmin. Sen vuoksi olen lähtenyt muutamia satoja maileja kauemmaksi länteen kuin tavallisesti maistaakseni teidän hunajaanne. Ja nyt, vieras, kun olen uteliaisuutenne tyydyttänyt, astukaa vähän syrjään, että saan sanoa loput sanottavastani tälle nuorelle naiselle."
"Ei ole tarpeen, ei varmaankaan ole tarpeen, että hän jättää meidät", sanoi Elli niin hätäisesti, että huomasi hänen pitävän pyyntöä jonkin verran omituisena, ehkäpä sopimattomanakin. "Varmaankaan sinulla ei ole mitään sellaista sanottavaa, jota koko maailma ei voisi kuulla."
"Eikö! Pistäkööt kuhnurit minut piikeillään kuoliaaksi, jos ymmärrän naisen mielen mutkia! Minä, Elli, en puolestani välitä mistään enkä kenestäkään. Ja minä olen aivan yhtä valmis menemään alas tuonne, jonne enosi – jos se enosi on, vaikka minä vannon, ettei hän ole sukuakaan – on juhtansa kytkenyt, ja ilmaisemaan ukolle aikeeni nyt, samoin kuin aion ensi vuonnakin. Sinun ei tarvitse sanoa kuin yksi sana, niin se on tehty, pitäköön sitten siitä tai olkoon pitämättä."
"Sinä olet aina niin hätikkö ja pikainen, Paavo Hoover, etten koskaan tiedä, milloin sinuun voi luottaa. Kuinka voit sinä, joka tiedät, kuinka vaarallista on, jos meidät nähdään yhdessä, puhua siitä, että menet enoni ja hänen poikainsa puheille?"
"Onko hän tehnyt mitään semmoista, jota hänen täytyy hävetä?" kysyi erämies, joka ei ollut hievahtanut tuumaakaan siltä paikalta, jossa hän alkuaan oli.
"Taivas varjelkoon, ei! Mutta on syitä, miksi hän ei saa juuri nyt näyttäytyä. Ja jos siis, isä hyvä, tahdotte odottaa tuon pajupensaan luona, kunnes olen saanut kuulla, mitä Paavolla ehkä on sanottavaa, niin tulen sitten ja toivotan teille hyvää yötä, ennenkuin palaan leiriin."
Erämies siirtyi hitaasti syrjemmäksi, tyytyen niihin jokseenkin sekaviin syihin, joilla Elli oli pyytänyt häntä väistymään. Kun ei nuorten vakavaa ja kiireellistä keskustelua, joka alkoi heti hänen poistuttuaan, enää vähääkään kuulunut, seisahtui vanhus jälleen ja odotti kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin hän voisi uudelleen jatkaa keskustelua, sillä hänen mielenkiintonsa heitä kohtaan kasvoi kasvamistaan sekä heidän tuttavuutensa salaperäisyyden vuoksi että myötätunnosta niin nuoria kohtaan, jotka sen myös ansaitsivat, kuten hän sydämensä yksinkertaisuudessa oli halukas uskomaan. Veltto, mutta isäntäänsä kiintynyt koira seurasi häntä, asettuen jälleen isäntänsä jalkojen juureen, johon se tuota pikaa taas uinahti, pää melkein kokonaan tiheään preeriaruohoon kätkettynä.
Niin tavatonta oli nähdä ihmisiä tässä autiossa seudussa, jossa erämies asui, että hän kiinnitti katseensa uusien tuttaviensa hämärään ulkopiirteeseen tuntein, jotka kauan olivat olleet hänelle vieraat. Heidän läsnäolonsa herätti hänen mielessään muistoja ja tunteita, joihin hänen jäykkä, mutta rehellinen luonteensa ei viime aikoina ollut juuri kiinnittänyt huomiota, ja nyt hänen ajatuksensa alkoivat vaeltaa tapauksesta toiseen, joita hän oli kokenut ankaria rasituksia, vaikka samalla rajuja, omituisia ilojakin tarjonneen elämänsä varrella. Ajatusten sarja oli jo mielikuvituksen siivillä kuljettanut hänet kauaksi haaveiden maailmaan, kun uskollisen koiran eleet äkkiä jälleen herättivät hänet todellisuuteen.
Koira, joka ikänsä ja raihnautensa vaatimuksiin alistuen oli osoittanut niin empimätöntä halua maata, nousi nyt ja asteli esiin isäntänsä pitkän vartalon luomasta varjosta ja katseli preerialle, ikäänkuin vaisto olisi sille ilmaissut, että oli vieläkin tulossa vieraita. Näköjään tyytyväisenä tutkistelunsa tuloksiin se sitten palasi mukavaan asentoonsa ja sovitteli taas lepoon väsyneet raajansa huolellisesti ja ymmärtävästi kuten ainakin semmoinen, joka ei ole kokematon itsensä säilyttämisen taidossa.
"Mitä nyt, joko taas, Hektor!" sanoi erämies tyynnyttelevällä äänellä, jonka hän kuitenkin varovaisuuden vuoksi alensi hiljaiseksi. "Mitä nyt, koira? Sano se isännällesi, penikka; mikä hätänä?"
Hektor murahti vastaukseksi, mutta tyytyi jäämään makuusijalleen. Nämä olivat tiedon ja epäilyksen ilmauksia, joita niin kokenut mies kuin erämies ei voinut jättää ottamatta huomioon. Jälleen hän puhui koiralle, kehoittaen sitä valppauteen hiljaa varovasti viheltäen. Ikäänkuin tietoisena siitä, että jo oli velvollisuutensa tehnyt, koira itsepintaisesti kieltäytyi nostamasta päätään. "Tuommoisen eläimen vihjaus on paljon parempi kuin ihmisen neuvo!" mutisi erämies, kulkiessaan hitaasti nuoria kohti, jotka vielä olivat kiintyneet omaan vakavaan keskusteluunsa, etteivät huomanneet hänen lähestymistään. "Ja vain omahyväinen siirtolainen olisi siitä välittämättä, vaikka hän sen kuulisikin. Lapset", hän lisäsi tultuaan siksi lähelle, että puhe kuului, "me emme ole yksinämme näillä autioilla kentillä. Muitakin on liikkeellä, ja ihmissukumme häpeäksi olkoon se sanottu, että vaara on lähellä."
"Jos joku Raja-Ismaelin laiskoista pojista on nyt yöllä lähtenyt leiristä liikkeelle", sanoi nuori mehiläispyytäjä kiihkeästi ja äänellä, jonka olisi helposti voinut käsittää uhkaukseksi, "voi hänen matkansa loppua nopeammin kuin hän tai hänen isänsä uneksivatkaan!"
"Hyväinen aika, ne ovat kaikki eläinten luona", vastasi neito hätäisesti. "Minä näin niiden kaikkien nukkuvan niitä kahta lukuun ottamatta, jotka ovat vartiossa. Ja suuresti on heidän luontonsa muuttunut, elleivät nekin molemmat tällä haavaa näe unta kalkkunametsästyksestä tai nyrkkitappeluista."
"Jokin eläin, jolla on väkevä haju, on kulkenut tuulen päällitse ja koira on siitä levoton. Tai ehkä sekin näkee unta. Minulla oli Kentuckyssa koira, joka syvästä unesta saattoi lähteä pitkään ajoon vain jonkin unen vaikutuksesta. Menkää ja nipistäkää sitä korvasta, että elukka tuntee elävänsä."
"Mitä vielä – mitä vielä", vastasi erämies päätään pudistaen, ikäänkuin ilmaistakseen paremmin tietävänsä koiransa arvon. "Nuoruus nukkuu ja näkee unia, mutta vanhuus valvoo ja on varuillaan. Minun koirani nenä ei koskaan petä, ja pitkäaikainen kokemus on opettanut minut ottamaan huomioon sen varoitukset."
"Oletteko koskaan opettanut sitä ajamaan haaskaa?"
"Täytyyhän minun tunnustaa, että pedotkin joskus ovat houkutelleet minut laskemaan koiran jäljilleen, sillä riista-aikana ne hylyt ovat yhtä ahnaita sarvaan lihalle kuin ihminenkin; mutta minä olen tiennyt koiran ymmärryksen ja kertonut sille tarkoituksen! Ei – ei – Hektor on eläin, joka käsittää ihmisen asiat, eikä koskaan poikkea väärille jäljille, kun on seurattava oikeita!"
"Niinpä niin, siinä taisikin olla koko salaisuus! Te olette opettanut koiran ajamaan sutta, ja sen nenällä on parempi muisti kuin isännällä!" sanoi mehiläispyytäjä nauraen.
"Minä olen nähnyt sen nukkuvan tuntikausia, vaikka näkyvissä on juossut lauma toisensa jälkeen. Susi saa vaikka syödä sen kupista sen ärähtämättäkään, paitsi kun ruuasta on puute. Silloin Hektor kyllä puolustaa omaansa."
"Vuoristosta on tullut panttereita; minä näin yhden karkaavan sairaan kauriin kimppuun auringonlaskun aikana. Menkää, menkää takaisin koiranne luo, isä hyvä, ja sanokaa sille asian laita. Minuutin kuluttua minä –"
Hänet keskeytti koiran pitkä, äänekäs ja surkea ulina, joka kohosi illan ilmaan kuin jonkin haltijan valitus ja kantautui preerialle kohoten ja laskien, kuten sen oma aaltoileva pinta. Erämies oli peloittavan äänetön, kuunnellen koko olennollaan. Hurjapäähän mehiläispyytäjäänkin vaikutti äänen valittava kamaluus. Lyhyen hetken kuluttua edellinen vihelsi koiran luokseen ja kumppaniensa puoleen kääntyen lausui vakavasti, kuten hänen mielestään hetki vaati:
"Ne, jotka luulevat ihmisellä olevan Jumalan luomain eläinten kaiken tiedon, saavat vielä kerran eläessään huomata erehtyneensä, jos elävät kahdeksankymmenen ikäisiksi kuten minä. En tahdo väittää tietäväni, mikä onnettomuus nyt uhkaa, enkä väitä koiran itsensäkään sitä tietävän. Mutta että paha on likellä ja että järki käskee meitä välttämään sitä, sen olen kuullut suusta, joka ei milloinkaan valehtele. Minä luulin koiran käyneen tottumattomaksi ihmisten jälkiin ja teidän läsnäolonne tekevän sen levottomaksi. Mutta sen nenä on koko illan vainunnut jotakin etäistä, ja sillä, minkä minä luulin ilmoitukseksi teidän tulostanne, se tarkoittikin jotakin pahempaa. Jos te, lapset, siis pidätte vanhan miehen neuvoa kuulemisen arvoisena, niin menkää sukkelaan kumpikin omalle tahollenne suojaa ja turvaa hakemaan."
"Jos minä jätän Ellin tämmöisellä hetkellä", huudahti nuorukainen, "niin –"
"Riittää, riittää!" keskeytti tyttö tukkien hänen suunsa jälleen kädellä, joka olisi sekä siroutensa että värinsä puolesta tuottanut kunniaa paljon vihaisemmallakin yhteiskunnallisella portaalla. "Minun aikani on lopussa ja meidän täytyy joka tapauksessa erota – hyvää yötä siis Paavo – isä – hyvää yötä."
"Hiljaa!" sanoi nuorukainen, tarttuen tytön käsivarteen, tämän juuri aikoessa pujahtaa pois hänen rinnaltaan. – "Hiljaa! Kuuletteko? Puhveleita, jotka laukkaavat ja teuhaavat, eivätkä kovin kaukanakaan. Tuo ääni järisyttää maata kuin olisi kokonainen lauma niitä villittyjä piruja liikkeellä!"
Molemmat kumppanit kuuntelivat henkeään pidätellen, kuten ihmiset semmoisessa asemassa koettavat aistimiaan teroittaa epäiltävien äänien merkityksen älytäkseen, etenkin niin monen ja säikähdyttävän varoituksen jälkeen. Selvään, vaikka yhä heikosti, kuuluivat nuo tavattomat äänet. Nuori mies ja hänen naistoverinsa olivat hätäisesti ja epäröiden arvelleet sinne ja tänne, mitä nuo äänet mahtoivat olla, kun samalla yöllinen ilmanhenkäys kantoi polkevain jalkain töminän niin selvänä heidän korviinsa, ettei erehdys enää ollut mahdollinen.
"Minä olin oikeassa!" sanoi mehiläispyytäjä. "Pantteri ajaa laumaa edellään, tai ehkä eläimet tappelevat keskenään."
"Sinun korvasi valehtelevat", vastasi vanhus, joka samalla kuin hänen korvansa erottivat nuo etäiset äänet, seisoi kuin syvintä tarkkaavaisuutta esittävä kuvapatsas. "Askelet ovat liian pitkät puhvelin askeliksi ja liian säännölliset säikkyväin askeliksi. Hiljaa! Nyt ne ovat uomassa, jossa ruoho on pitkää ja ääni masentuu! Ja nyt ne ovat taas kovalla maalla! Ja nyt ne nousevat tähän mäkeen, suoraan päällemme. Ne ovat tässä, ennenkuin ennätätte piiloon!"
"Tule, Elli", huudahti nuorukainen, tarttuen toverinsa käteen, "koettakaamme, emmekö pääse leiriin!"
"Liian myöhäistä! Liian myöhäistä!" huudahti erämies. "Ne vintiöt ovat jo näkyvissä. Verenhimoinen sioux-joukko rosvomaisesta näöstään ja huolimattomasta ratsastuksestaan päättäen."
"Olkoot siouxeja tai piruja, meissä he tapaavat miehen vastuksen!" sanoi mehiläispyytäjä karskin näköisenä, ikäänkuin hänellä olisi ollut suurikin joukko johdossaan ja kaikki yhtä urhoollisia kuin hän itsekin. – "Onhan teillä, ukko, pyssy, ja varmaan ammutte laukauksen turvattoman kristityn tytön puolesta!"
"Alas, alas ruohikkoon – alas molemmat", kuiskasi erämies, viitaten heitä kääntymään syrjään pitkien varpujen sekaan, joita kasvoi tavallista taajempi pehko lähellä sitä paikkaa, jossa he seisoivat. "Sinulla ei ole aikaa paeta eikä voimia taistella, hupsu poika. Alas ruohikkoon, jos tämä nuori nainen on sinulle kallis tai annat arvoa elämän lahjalle!"
Nopean ja tarmokkaan toimen säestäminä nämä varoitukset saivat aikaan sen, että niitä toteltiin, kuten tilaisuus näyttikin ehdottomasti vaativan. Kuu oli pujahtanut ohuitten pilvenhattarain taa, jotka piirittivät taivaanrantaa, jättäen juuri sen verran himmeätä, häälyvää valoa, että esineet näkyivät hämärin piirtein ja suhtein. Käyttäen kumppaneitaan kohtaan vaikutusvaltaa, joka tavallisesti johtuu kokemuksesta ja päättäväisyydestä ratkaisevalla hetkellä, erämies oli saanut heidät sangen tyydyttävästi kätketyksi ruohikkoon, ja kuun hämärässä valossa hän nyt saattoi tarkastaa sekavaa joukkoa, joka ratsasti suoraan heitä kohti kuin joukko raivohulluja.
Siinä todella lähestyi lauma olentoja, jotka olivat enemmän paholaisten kuin ihmisten näköisiä. Yöllisessä mellastuksessaan he karauttivat poikki aution aavikon peloittavalla vauhdilla ja suuntaan, joka ei näyttänyt jättävän sijaa sille toivolle, ettei ainoakaan niistä laukkaisi sen paikan poikki, jossa erämies kumppaneineen lymysi. Toisinaan yötuuli kantoi kavioiden kapseen selvään kuuluvasti, sitten taas nopeaan etenevä joukko katosi kuulumattomiin takkuiseen syysruohoon, läheten kuitenkin nopeasti, ja tämä yhä lisäsi näyn aavemaisuutta. Erämies, joka oli kutsunut koiran luokseen ja käskenyt sen kyyristyä viereensä, polvistui nyt hänkin suojaan ja terävillä, valppailla katseilla seurasi joukon kulkua, lohdutellen samalla tyttöä ja pidätellen nuoren miehen malttamattomuutta.
"Missä niitä vietäviä on yksi, siinä niitä on kolmekymmentä!" hän virkkoi ikäänkuin selitykseksi varoituksensa. "Niin, niin, ne menevät joelle – vaiti, penikka – vaiti – ei, tuossa ne taas tulevat tänne päin – ne rosvot eivät näytä itsekään tietävän, mitä tahtovat! Jos meitä olisi edes kuusi, niin olisimme nyt mitä parhaassa väijytyksessä – ei käy päinsä, poikani, ei käy. Painautukaa alemmaksi, ettei päänne näy – mutta en minä sitä paitsi ole ensinkään varma siitä, olisiko se laillista, kun ne eivät ole tehneet meille mitään pahaa. – Näkyvät taas polveavan joelle – ei, nyt ne nousevat mäelle – nyt on aika olla ääneti, ikäänkuin hengitys olisi tehnyt velvollisuutensa ja eronnut ruumiista."
Vanhus vaipui ruohokkoon näin puhuessaan, ikäänkuin olisi se lopullinen ero, josta hän puhui, häneen nähden jo tullut, ja siinä samassa joukko hurjia ratsumiehiä jo viuhahti heidän sivuitseen äänettömän nopeasti kuin joukko aaveita. Niiden tummat häälyvät muodot olivat jo kadonneet, kun erämies jälleen uskalsi kohottaa päätään taipuneiden heinänkorsien pään tasalle, mutta kumppaneilleen hän viittasi, että he jäisivät paikalleen ja olisivat ääneti.
"Ne laskeutuvat mäkeä alas leiriä kohti", hän jatkoi entiseen varovaiseen tapaansa. "Ei, ne pysähtyvät pohjalle ja keräytyvät kuin hirvaslauma neuvottelemaan. Jumalan nimessä, nyt ne jälleen kääntyvät, emmekä me vielä ole päässeet niistä hylyistä."
Jälleen hän painautui ystävällisen ruohon suojaan, ja samassa jo näkyi musta joukko, joka sikin sokin ratsasti aivan saman pienen mäen päällystää, jolla erämies kumppaneinensa lymysi. Nyt saattoi arvata heidän palanneen takaisin, voidakseen korkeammalta maalta tutkia hämärää taivaanrantaa.
Toiset laskeutuivat maahan hevosenselästä, toisten ratsastellessa edestakaisin, ikäänkuin heillä olisi ollut jokin erikoisen mieltäkiinnittävä etsittävä sillä paikalla. Piiloutuneitten onneksi ruoho, jossa he lymysivät, sekä salasi heidät raakalaisten silmiltä että vielä esti heidän hevosiaankin, jotka olivat yhtä rajuja ja opettamattomia kuin isäntänsäkin, polkemasta heitä jalkoihinsa epäsäännöllisissä ja hurjissa tepasteluissaan.
Vihdoin kookas ja tumman näköinen intiaani, joka käskevästä esiintymisestään päättäen näytti olevan joukon johtaja, kutsui päälliköt luokseen neuvotteluun, joka tapahtui ratsain. Tämä joukko oli kokoontunut aivan sen saman ruohokon reunalle, jossa erämies kumppaneineen piili. Kun nuorukainen katsahtaessaan ylös näki joukon julman ulkonäön ja ne uudet tulokkaat, joita yhä liittyi siihen ja jotka näyttivät vielä kamalammilta kuin ainoakaan edellinen, veti hän sangen luonnollisen tunteen vaikutuksesta rihlansa altaan ja alkoi laittaa sitä käyttökuntoon. Neito hänen rinnallaan kätki kasvonsa ruohikkoon noudattaen vaistoa, joka ehkä hänen sukupuolelleen ja tavoilleen oli perin luonnollinen, ja antoi kumppaninsa noudattaa kuuman verensä sykkeitä. Mutta iäkäs ja viisaampi neuvonantaja kuiskasi jyrkästi hänen korvaansa:
"Lukon naksauksen ne roistot tuntevat aivan yhtä hyvin kuin sotamies torven äänen! Laske alas pyssy – laske alas pyssy – jos kuutamo sattuu piippuun, näkevät ne paholaiset sen varmasti, niiden silmät ovat terävämmät kuin mustimman käärmeen! Pienikin liikahdus nyt saisi heidät lennättämään nuolen joukkoomme."
Mehiläispyytäjä totteli sikäli, että hän edelleenkin pysyi liikkumatta ja vaiti. Vielä oli kuitenkin sen verran valoa, että vanha erämies nuorukaisen rypistyneestä otsasta ja uhkaavasta katseesta huomasi, ettei intiaanien voitto jäisi verettömäksi, jos he sattuisivat heidät huomaamaan. Huomatessaan, ettei hänen neuvoaan toteltu, erämies ryhtyi senmukaisiin varokeinoihin ja odotti tulosta hänelle ominaisella alistuvaisuudella ja tyyneydellä.
Siouxit (vanhuksen terävä vaisto oli nimittäin arvannut oikein, keitä nämä vaaralliset naapurit olivat) olivat sillä välin päättäneet neuvottelunsa ja olivat jälleen hajaantuneet maanaallolle, ikäänkuin etsien jotakin kätkettyä esinettä.
"Ne vintiöt ovat kuulleet koiran haukahduksen", kuiskasi erämies, "ja heidän korvansa ovat liian tarkat, että etäisyys niitä pettäisi. Pysy matalana, poikani, pysy matalana; paina pää aivan maahan kiinni, niinkuin koira joka nukkuu."
"Nouskaamme ennemmin jalkeille ja luottakaamme rohkeuteemme", vastasi hänen malttamaton toverinsa.
Hän olisi niin tehnytkin, mutta tuntiessaan käden, joka tylysti laskettiin hänen olalleen, hän loi katseensa ylöspäin ja näki intiaanin pimeät ja hurjat kasvot, jotka kiiluen katsoivat häntä silmästä silmään. Yllätyksestä ja epäedullisesta asemastaan huolimatta nuorukainen ei ollut mies, joka niin helposti antoi vangita itsensä. Sukkelammin kuin oman pyssynsä leimahdus hän hyppäsi pystyyn ja kävi vastustajansa kurkkuun kiinni niin voimakkaasti, että se nopeasti olisi päättänyt taistelun, kun hän samalla tunsi erämiehen kietovan käsivartensa ruumiinsa ympäri ja lamaavan hänen ponnistuksensa voimalla, joka ei ollut paljoa huonompi hänen omaansakaan. Ennenkuin hän ennätti soimata toveriaan tästä ilmeisestä petoksesta, oli toistakymmentä siouxia kokoontunut heidän ympärilleen ja heidän täytyi kaikkien antautua vangeiksi.
IV LUKU.
Kovaonninen mehiläispyytäjä tovereineen oli joutunut heimon vangiksi, jota liioittelematta voisi sanoa Amerikan aavikoitten ismaelilaisiksi. Ikimuistoisista ajoista siouxit olivat olleet sotakannalla preerianaapureittensa kanssa ja vielä tänä päivänäkin, sivistyneen hallituksen vaikutuksen ja arvovallan alkaessa tuntua heidän ympärillään, heitä pidetään kavalana ja vaarallisena kansana. Kertomuksemme aikana asianlaita oli vielä paljon pahempi. Harva valkoinen uskalsi tunkeutua niihin etäisiin ja turvattomiin seutuihin, joissa tiedettiin tämän kavalan kansan asuvan.
Vaikka erämies oli niin rauhallisesti antautunut, oli hän täydelleen selvillä siitä, minkälaisen joukon käsiin he olivat joutuneet. Vaikeata olisi kuitenkin tarkimmankaan arvostelijan ollut päättää, pelkoko, tarkoitus vaiko alistuvaisuus oli ollut tämän vanhan miehen salainen määräävä vaikutin hänen salliessaan vastaan sanomatta ryöstää itsensä, kuten hän todella teki. Sen sijaan että hän olisi millään tavalla vastustellut sitä raakaa ja väkivaltaista tapaa, jolla vangitsijat suorittivat tavanmukaisen puhdistuksensa, hän päin vastoin palveli heidän ahneuttaan tarjoten päälliköille semmoisia esineitä, joitten hän luuli erikoisesti miellyttävän heitä. Paavo Hoover taas, joka sananmukaisesti oli voitettu mies, osoitti mitä voimakkainta vastenmielisyyttä sitä tylyä omavaltaisuutta vastaan, jonka alaiseksi hän tavaroineen joutui. Osoittipa hän monella sangen suorasukaisella tavalla, kuinka tämä summittainen tyhjennys häntä harmitti, ja useasti hän olisi raivoissaan ryhtynyt epätoivoiseen julkiseen vastarintaankin, ellei vapiseva neito olisi häntä varoittanut ja rukoillut, painautuen hänen kylkeensä kiinni niin turvattomana, että nuorukainen älysi hänen nyt odottavan yhtä paljon hänen maltistaan kuin halustaan palvella häntä.
Anastettuaan vangeiltaan aseet ja ampumatarvikkeet ja riistettyään heiltä joitakuita hyödyttömiä vaatekappaleita intiaanit näyttivät aikovan antaa heille jonkin verran armon aikaa. Tärkeämpiä asioita oli tekeillä, ja ne kiinnittivät nyt kokonaan heidän huomionsa. Päälliköt kutsuttiin uudelleen neuvottelemaan, ja puhujien vakavuudesta ja kiihkeästä tavasta ilmeni, etteivät sotilaat vielä pitäneet menestystään likimainkaan täydellisenä.
"Olisipa onni", kuiskasi erämies, joka ymmärsi riittävästi kuulemaansa kieltä käsittääkseen täydelleen heidän aikeensa, "elleivät nämä konnat vielä herätä matkamiehiä, jotka nukkuvat tuolla pajukossa. He ovat kyllin älykkäitä tietääkseen, etteivät 'vaaleanaamain' naiset lähde näin kauas siirtokunnista, ellei heillä ole valkoisen miehen keksinnöt ja mukavuudet käytettävinään."
"Jos ne vievät vaeltavan Ismaelin heimon Kalliovuorille", sanoi nuori mehiläispyytäjä, nauraen huolissaan katkerasti, "niin voin niille konnille antaa sen anteeksi."
"Paavo, Paavo", huudahti neito moittivasti, "aina sinä olet ajattelematon! Ajattele, mitä kamalia seurauksia..."
"Kyllä, Elli, minähän juuri ajattelin niitä sinun seurauksiasi, kun en oikopäätä tehnyt loppua tuosta punaisesta pirusta! Vanha ansapyytäjä, tämän pelkurimaisen jutun syy on teidän niskoillanne! Mutta eihän se taidakaan olla muuta kuin jokapäiväistä hommaanne, pyytää sekä ihmisiä että eläimiä ansoillanne."
"Minä rukoilen sinua, Paavo – malta mielesi."
"Niin no, kun se on sinun tahtosi, Elli", vastasi nuorukainen, koettaen niellä kiukkunsa, "niin minä tahdon koettaa, vaikka se kuuluukin kentuckylaisen uskontunnustukseen, kuten tiedät, että hän harmittelee, kun käy hullusti."
"Minä pelkään, etteivät ystävänne tuolla uoman pohjassa vältä niiden ilkiöitten silmiä!" jatkoi erämies kylmäverisesti, ikäänkuin ei olisi äskeisestä keskustelusta kuullut sanaakaan. "Ne vainuavat saalista, ja yhtä vaikeata on karkoittaa koiraa saaliiltaan kuin noita hylkyjä jäljiltä."
"Eikö ole mahdollista tehdä mitään?" kysyi Elli rukoilevalla äänellä, josta hänen huolestuksensa kuvastui.
"Olisi helppoa huutaa niin kovalla äänellä, että vanha Ismael unissaan luulisi susien päässeen laumaansa", vastasi Paavo. "Minä voin päästää semmoisen äänen, että se kuuluu mailin päähän näillä aukeilla kentillä, eikä hänen leirinsä ole kuin lyhyen neljännesmailin päässä tästä."
"Ja saisit iskun kalloosi siitä hyvästä", vastasi erämies. "Ei, ei, viekkautta täytyy käyttää viekkautta vastaan, muutoin ne koirat murhaavat koko perheen."
"Murhaavat! Ei – ei murhaa. Ismael on niin halukas matkustelemaan, ettei olisi vahinko, vaikka hän saisikin katsella sitä toistakin merta, mutta ukko on huonossa kunnossa lähteäkseen niin pitkälle matkalle! Minä käyttäisin itsekin asetta, ennenkuin sallisin murhata hänet."
"Hänen joukkonsa on lukuisa ja hyvin asestettu; luuletko niiden pystyvän tappelemaan?"
"Kuulkaa, vanha ansapyytäjä: Harva rakastaa Ismael Buschia ja hänen seitsemää poikaansa niin vähän kuin eräs Paavo Hoover. Mutta on myönnettävä, että heissä on yhtä paljon oikeata paikkansa pitävää urheutta kuin missä toisessa perheessä tahansa, mitä Kentucky on kasvattanut. Ne ovat vankkaa ja sitkeätä kantaa, ja sen, joka lyö tantereeseen niiden selän mitan, täytyy olla tavallista voimakkaamman."
"Vaiti! Villit ovat lopettaneet neuvottelun ja aikovat nyt panna toimeen kirotut juonensa. Malttakaamme mielemme, ehkäpä sattuu jotakin, joka koituu ystävienne pelastukseksi."
"Ystävienne! Älkää sanoko ketään siihen sukuun kuuluvaa minun ystäväkseni, ansapyytäjä, jos vähääkään välitätte minun tunteistani! Kun puhun heistä hyvää, ei se johdu rakkaudesta vaan rehellisyydestä."
"Luulin tämän nuoren naisen kuuluvan sukuun", vastasi toinen kuivakiskoisesti, "mutta ei pidä loukkaantua, kun ei ollut aikomus loukata."
Paavon suun tukki taas Ellin käsi, samalla kuin tyttö vastasi hänen puolestaan sovinnolliseen tapaansa: "Meidän tulisi kaikkien olla samaa sukua, voidaksemme auttaa toisiamme. Luotamme kokonaan teidän kokemukseenne, kunnioitettava vanhus, vain te tiedätte, miten ystävillemme voidaan antaa vaarasta tieto."
"Kelpaapa sitä katsella", mutisi mehiläismetsästäjä nauraen, "jos pojat täydellä todella ryhtyvät työhön näitä punanahkoja vastaan!"
Hänet keskeytti yleinen liikehtiminen, joka syntyi intiaanijoukossa. Kaikki ratsumiehet laskeutuivat maahan hevosen selästä, antaen sitten hevoset kolmen tai neljän miehen haltuun, joiden huoleksi niinikään vankien vartiointi jätettiin. Miehet kokoontuivat sitten piiriin erään soturin ympäri, joka näytti olevan kaikkien muitten käskijä. Ja yhteisestä merkistä koko joukko hitaasti ja varovasti lähti keskustasta liikkeelle suoriin ja siis eri tahoille säteileviin suuntiin. Pian heidän tummat hahmonsa sulautuivat preerian ruskeaan pintaan. Mutta vangit, jotka valppain silmin tarkastivat vihollistensa pienimpiäkin liikkeitä, saattoivat silloin tällöin taivaanrantaa vasten erottaa ihmisen muodon, kun joku muita innokkaampana nousi täyteen mittaansa näköpiiriänsä avartaakseen. Mutta ei kulunut kauaa, ennenkuin nämäkin etenevän ja yhä laajenevan piirin hetkelliset häivähdykset katosivat ja epätietoisuus ja epäilykset lisäsivät pelkoa. Tällä tavalla kului monta tuskallista ja väsyttävää minuuttia, joiden päätyttyä kuuntelijat joka hetki odottivat kuulevansa hyökkääjäin kiljuntaa ja uhrien huutoja yön hiljaisuudessa. Näytti kuitenkin siltä, kuin ei tämä ilmeinen etsintä olisi johtanut toivottuun tulokseen, sillä puolen tunnin kuluttua alkoivat joukon jäsenet palata takaisin yksitellen, synkkinä ja yrmeinä, kuten ainakin pettyneet miehet.
"Aikamme on tullut", huomautti erämies, joka pani merkille pienimmätkin seikat tai villien vähäisimmätkin vihamielisyyden oireet. "Meitä ryhdytään nyt kuulustelemaan, ja jos minä mitään ymmärrän siitä, mitä meidän tilamme vaatii, niin olisi mielestäni viisasta valita meistä yksi puhumaan, jotta todistuksemme kävisivät yhteen. Ja jos kahdeksankymmenen ikäisen vanhan ja halvan erämiehen mielipiteelle annetaan arvoa, niin uskallan minä sanoa, että puhujan pitäisi parhaiten tuntea intiaanien luonto ja myös jonkin verran heidän kieltään. – Osaatko sinä, ystävä, siouxin kieltä?"
"Hoitakaa oma ampiaispesänne", vastasi mehiläispyytäjä tyytymättömänä. "Te näytte kyllä osaavan soittaa suuta, vanha ansapyytäjä, vaikkette mihinkään muuhun kelpaisikaan."
"Nuorison tapoihin kuuluu äkkipikaisuus ja omapäisyys", vastasi erämies tyynesti. "On minunkin vereni kerran ollut samanlaista kuin sinun, liian nopeaa ja kuumaa juostakseen rauhallisesti suonissa. Mutta mitä hyödyttää puhua tyhmistä uhitteluista ja narrin teoista minun iälläni! Harmaitten hiusten alla pitäisi olla järkevät ajatukset eikä kerskurin kieli."
"Totta, totta", kuiskasi Elli, "ja meillä on nyt toisia asioita ajateltavana! Tuossa tulee intiaani meitä puhuttamaan."
Neito, jonka aistimet pelko oli teroittanut, oli oikeassa. Hänen vielä puhuessaan lähestyi pitkä, puolialaston mies sitä paikkaa, jossa he seisoivat, ja tarkastettuaan enemmän kuin minuutin aivan ääneti vankeja, niin tyystin kuin himmeässä valossa oli mahdollista, hän kielensä karkeilla kurkkuäänillä esitti tavanmukaisen tervehdyksen. Erämies vastasi niin hyvin kuin taisi, mikä näytti riittävän ymmärtämiseen. Ettei meitä voitaisi syyttää turhantarkkuudesta, tahdomme omalla kielellämme ja sen mukaisessa muodossakin selostaa keskustelun, joka nyt seurasi.
"Ovatko vaaleanaamat syöneet omat puhvelinsa ja nylkeneet nahan kaikilta omilta majaviltaan", jatkoi intiaani, sopivaisuuden vaatiman väliajan kuluttua tervehdyksen jälkeen, "kun he tulevat lukemaan, paljonko niitä on jäänyt pawneitten maille?"
"Toiset meistä ovat täällä ostamassa, toiset myymässä", vastasi erämies. "Mutta ei kukaan tule enää, jos kuullaan, ettei ole turvallista tulla siouxien majoille."
"Siouxit ovat varkaita ja elävät lumen keskellä. Miksi puhumme kansasta, joka asuu kaukana, kun olemme pawneitten maassa."
"Jos pawneet omistavat tämän maan, ovat valkoiset ja punaiset täällä samalla oikeudella."
"Eivätkö vaaleanaamat ole varastaneet kylliksi punaisilta miehiltä, kun te tulette näin kauas valheita latelemaan? Minä olen sanonut, että tämä on minun heimoni metsästysmaata."
"Minulla on yhtä suuri oikeus olla täällä kuin teilläkin", vastasi erämies kylmäverisesti, antamatta peloittaa itseään. "Minä en puhu, niinkuin voisin – on parempi vaieta. Pawneet ja valkoiset ovat veljiä, mutta sioux ei uskalla näyttää naamaansa Susien kylässä."
"Dakotat ovat miehiä!" huudahti villi kiukkuisesti, unohtaen harmissaan pysyä teeskentelemässään osassa ja käyttäen sitä nimitystä, josta hänen kansansa oli ylpein. "Dakotat eivät pelkää! Puhu, mikä on saanut sinut kulkemaan niin kauas vaaleanaamain kylistä?"
"Olen nähnyt auringon nousevan ja laskevan monessa neuvottelussa ja olen kuullut viisaitten miesten sanoja. Tulkoot teidän päällikkönne, niin en sulje suutani."
"Minä olen suuri päällikkö!" sanoi villi, teeskennellen arvontuntonsa loukkaantumista. "Pidätkö minua assiniboinena? Weuha on soturi, jota usein mainitaan ja paljon uskotaan!"
"Olenko minä houkka, joka en tuntisi palaneen metsän katkua?" kysyi erämies kylmästi, joka todisti hyvää hänen hermoistaan. "Mene, on pimeä, niin ettet näe, että minun pääni on harmaa."
Intiaani näytti nyt olevan vakuuttunut siitä, että hän oli käyttänyt liian yksinkertaista viekkautta pettääkseen niin kokenutta miestä kuin puhuteltu oli, ja hän mietti parhaillaan, minkä valheen hän nyt keksisi todellisen tarkoituksensa saavuttaakseen, kun samalla joukossa tapahtui pieni liikehtiminen, joka katkaisi hänen kaikki suunnitelmansa. Luoden silmäyksen taakseen, ikäänkuin pikaista keskeytystä peläten, hän sanoi äänellä, joka oli paljon vähemmän vaativainen kuin alussa:
"Anna Weuhalle Pitkäin veitsien maitoa, niin hän laulaa teidän nimeänne heimonsa suurten miesten korvaan."
"Mene", toisti erämies, viitaten häntä inhoten poistumaan. "Teidän nuoret miehenne puhuvat Mahtoreesta. Minun sanani ovat päällikön korvia varten."
Intiaani loi häneen katseen, joka hämärästä valosta huolimatta kyllin selvästi ilmaisi hänen leppymätöntä vihaansa. Sitten hän hiipi toveriensa sekaan, koettaen kaikin tavoin erämiehen mainitsemalta mieheltä salata teeskentelyään samoin kuin sitä, että hän petollisesti oli koettanut kiertää rehellisen saaliinjaon. Miehen esiintymisestä erämies tiesi saaliinjaon nyt lähestyvän. Tuskin mies oli kadonnut, kun pimeästä piiristä astui esiin voimakasvartaloinen soturi, joka asettui vankien eteen. Hänen käytöksessään oli sitä ylhäisyyttä ja ylpeyttä, joka kuulussa intiaanipäällikössä aina on niin huomiota herättävää. Häntä seurasi muu joukko asettuen kunnioittavasti vaiti ollen hänen ympärilleen.
"Maa on sangen suuri", aloitti päällikkö semmoisen todellista arvokkuutta osoittavan tauon jälkeen, jota hänen arvoaan teeskentelevä Weuha oli niin surkeasti koettanut matkia. "Mikseivät suuren valkoisen isäni lapset koskaan mahdu siihen?"
"Toiset heistä ovat kuulleet, että heidän ystävänsä preerioilla tarvitsevat monenlaisia tavaroita", vastasi erämies, "ja he ovat tulleet katsomaan, onko se totta. Toiset taas tarvitsevat semmoisia tavaroita, joita punaiset miehet tahtoivat myydä, ja he tulevat tekemään ystävänsä rikkaiksi ruudilla ja peitteillä."
"Kulkevatko kauppiaat ison joen poikki tyhjin käsin?"
"Meidän kätemme ovat tyhjät, koska nuoret miehenne luulivat meidän olevan väsyksissä ja kevensivät kuormaamme. He olivat väärässä; minä olen vanha, mutta olen vielä voimakas."
"Se ei voi olla totta. Teidän taakkanne on pudonnut preerialle. Näyttäkää nuorille miehilleni paikka, että he voivat käydä ottamassa ne, ennenkuin pawneet löytävät ne."
"Tie siihen paikkaan on mutkainen ja nyt on yö. Nyt on tullut unen aika", sanoi erämies rauhallisesti. "Käske sotilaittasi mennä tuon mäen taa, siellä on vettä ja siellä on puita; anna heidän sytyttää tulensa ja nukkua lämpimin jaloin. Kun aurinko palaa takaisin, puhun minä taas sinulle."
Hiljainen, mutta ilmeistä tyytymättömyyttä osoittava mutina kulki tarkkaavain kuulijain kesken, ilmaisten vanhukselle, ettei hän ollut riittävän varovainen ehdottaessaan tointa, jolla hän aikoi metsikössä oleville matkustajille ilmaista heidän vaarallisten naapuriensa läsnäolon. Osoittamatta millään tavalla kiihtymystä, joka niin voimakkaasti esiintyi hänen miehissään, Mahtoree jatkoi keskustelua samaan ylhäiseen tapaan kuin ennenkin.
"Minä tiedän, että ystäväni on rikas", hän sanoi, "että hänellä täällä lähellä on monta soturia ja että heillä on enemmän hevosia kuin punanahkoilla koiria."
"Näet soturini ja hevoseni."
"Mitä! Onko naisella dakotan jalat, että hän voi kulkea preerioilla kolmekymmentä yötä kaatumatta! Minä tiedän, että metsien punaiset miehet kulkevat pitkiä matkoja jalan, mutta me, jotka asumme siellä, missä silmä ei kanna majasta majaan, rakastamme hevosiamme."
Erämies epäröi nyt vuorostaan. Hän oli selvillä siitä, että petos voisi olla vaarallinen, jos se keksittäisiin, ja häntä haittasi hänen järkkymätön totuudenrakkautensa. Mutta muistaen kuitenkin, että hänestä riippui heidän kaikkien kohtalo, hän päätti antaa asiain mennä menoaan.
"Siouxien ja valkoisten miesten vaimot eivät ole samasta wigwamista", hän vastasi vältellen. "Tekisikö tetonilainen soturi vaimonsa itseään suuremmaksi? Minä tiedän, ettei hän niin tee, ja kuitenkin olen kuullut, että on maita, joissa naiset huolehtivat neuvotteluista."
Taas miesten pimeässä piirissä hieman liikahti, mikä osoitti erämiehen selityksen hämmästyttäneen, vaikk'ei sitä epäiltykään. Päällikköön vain ei mikään näyttänyt vaikuttavan, eikä hän näyttänyt aikovan vähääkään lieventää ilmeensä ylhäisyyttä ja arvontuntoa.
"Valkoiset isäni, jotka elävät suurilla järvillä, ovat sanoneet", hän lausui, "etteivät heidän veljensä, jotka ovat auringonnousun puolessa, ole miehiä, ja nyt minä tiedän, etteivät he valehdelleet! Mene – mitä on kansa, jonka päällikkö on vaimo! Oletko sinä tämän vaimon koira etkä hänen miehensä?"
"En kumpikaan. En ole nähnyt hänen kasvojaan ennenkuin tänään. Hän on tullut preerioille, koska hänelle oli kerrottu siellä asuvan suuren ja jalon kansan, jota sanotaan dakotoiksi, ja koska hän tahtoi nähdä oikeita miehiä. Vaaleanaamain vaimot avaavat silmänsä samoin kuin siouxienkin vaimot nähdäkseen sitä mikä on uutta. Mutta hän on köyhä, niinkuin minä itsekin, ja hän tarvitsee viljaa ja puhveleita, jos te otatte sen vähän, mitä hänellä ja hänen ystävällään vielä on."
"Minun korvani kuulevat monta kehnoa valhetta!" huudahti tetonisoturi niin ankaralla äänellä, että hänen punaiset kuulijansakin säpsähtivät. "Olenko minä vaimo? Eikö dakotalla ole silmiä? Sano minulle, valkoinen metsästäjä, keitä ovat ne teidän värisenne miehet. jotka nukkuvat kaatuneitten puitten vieressä?"
Puhuessaan suuttunut päällikkö viittasi Ismaelin leiriin päin, josta erämies saattoi empimättä päättää tämän miehen etevämmän innon ja älykkyyden johtaneen löytöön, joka oli välttänyt joukon muitten miesten etsiskelyt. Vaikka vanha erämies pelkäsikin tapausta, joka voisi käydä nukkujille tuhoisaksi, ja oli vähän harmissaan siitä, että hänet oli niin täydelleen nolattu äsken selostetussa keskustelussa, säilytti hän edelleenkin järkähtämättömän mielenmalttinsa.
"Ehkä on totta, että preerialla nukkuu valkoisia miehiä. Jos veljeni sanoo niin, on se totta. Mutta keitä ne ovat, jotka täten luottavat tetonien jalomielisyyteen, sitä en tiedä. Jos siellä nukkuu vieraita, niin lähetä nuoret miehesi herättämään heidät ja anna heidän sanoa, miksi he ovat täällä. Jokaisella vaaleanaamalla on kieli."
Päällikkö pudisti päätään hurjasti ja julmasti hymyillen. Kääntyen poispäin lopettaakseen neuvottelun hän sanoi:
"Dakotat ovat viisaita ja Mahtoree on heidän päällikkönsä! Hän ei huuda vieraille, että he nousisivat ja puhuisivat hänelle pyssyillään. Hän kuiskaa hiljaa heidän korvaansa. Kun se on tehty, tulkoot sitten heidän oman värisensä miehet herättämään heidät!"
Hänen lausuessaan nämä sanat ja kääntyessään ympäri kantapäillään kiersi vaimennettu hyväksyvä nauru pimeän piirin, joka paikalla hajaantui ja seurasi häntä vähän matkan päähän vangeista, mihin ne, jotka rohkenivat tulla mielipiteiden vaihtoon niin suuren soturin kanssa, jälleen kokoontuivat hänen ympärilleen neuvottelemaan. Weuha käytti hyväkseen tilaisuutta uudistaakseen kiristyksensä; mutta erämies, joka oli huomannut, kuinka suuri teeskentelijä hän oli, karisti hänet inhoten luotaan. Tämän ilkeän raakalaisen karttamiset loppuivat kuitenkin hetkeksi lyhyeen, kun koko joukko, ihmisineen hevosineen sai käskyn muuttaa toiseen paikkaan. Tämä liike suoritettiin hiljaa kuin haudassa ja järjestyksessä, joka olisi ollut kunniaksi sivistyneemmillekin sotureille. Pian kuitenkin pysähdyttiin uudelleen, ja kun vangeilla jälleen oli tilaisuus katsella ympärilleen, huomasivat he olevansa lähellä sitä matalaa, tummaa kunnasta, jonka läheisyydessä Ismaelin joukko veteli unia.
Tässä tapahtui jälleen lyhyt, mutta vakava ja harkitseva neuvottelu.
Hevoset, jotka oli opetettu tämmöisiin äänettömiin salahyökkäyksiin, jätettiin jälleen hoitajainsa huostaan, jotka nytkin saivat toimekseen vartioida vankejakin. Erämiehen mielestä ei vähääkään hälvennyt levottomuus, joka oli hetki hetkeltä käynyt hänessä yhä voimakkaammaksi, kun hän huomasi Weuhan jälleen asetetun häntä lähimmäksi ja myös muitten vartijain päälliköksi, kuten hänen ilkamoivasta ja käskevästä esiintymisestään saattoi päättää. Tämä raakalainen, jolla epäilemättä oli salaiset käskynsä, tyytyi kuitenkin toistaiseksi tekemään tomahawkillaan merkitsevän liikkeen, joka uhkasi Ellille kuolemaa. Osoitettuaan kuvaavalla tavallaan miesvangeille, mikä heidän naistoverinsa kohtaloksi tulisi, jos joku heistä vähimmälläkään tavalla koettaisi pitää hälinää, tyytyi hän jäykästi vaikenemaan. Tämä Weuhan odottamaton pidättyväisyys vaikutti, että erämies molempien kumppaniensa kanssa saattoi kiinnittää koko huomionsa siihen vähään, mitä he saattoivat nähdä edessään tapahtuvista mielenkiintoisista liikkeistä.
Kaikki valmistukset suoritti Mahtoree itse. Hän määräsi tarkalleen, mihin itsekunkin oli asetuttava, osoittaen hyvin tuntevansa kaikkien seuralaistensa ominaisuudet, ja häntä toteltiin kunnioittavasti ja nopeasti, kuten intiaanisoturit tottelevat päälliköittensä käskyjä ratkaisevalla hetkellä. Toisia hän lähetti oikealle, toisia vasemmalle. Jokainen poistui ääneti ja kevyin askelin, kuten tälle rodulle on ominaista, kunnes kaikki olivat tulleet heille määrätylle asemalle lukuunottamatta kahta valiosoturia, jotka jäivät johtajansa luo. Viimeistenkin kadottua Mahtoree kääntyi näitten valiokumppaniensa puoleen ja merkeillä ilmoitti hetken tulleen hänen suunnitelmansa toteuttamiseksi.
Jokainen laski maahan kevyen lintupyssyn, karbiinin, joka heillä oli arvonmerkkinä. Riisuen sitten päältään kaikki esineet ja raskaat vaatekappaleet päällikkö seisoi kuin tumma, julman näköinen kuvapatsas melkein luonnon antamassa puvussa. Mahtoree tunnusteli, oliko hänen tomahawkinsa oikealla paikallaan, oliko puukko lujassa nahkatupessaan, kiristi wampumivyötään ja katsoi, että hänen ripsulliset korusäärystimensä olivat kunnollisesti sidotut, jotteivät haittaisi liikkeitä. Täten kaikin puolin kunnossa ja valmiina uhkarohkeaan yritykseensä tetoni antoi merkin, että oli edettävä.
Kolmisin he lähestyivät matkustajain leiriä, kunnes melkein kokonaan katosivat vankien näkyvistä. Sitten he seisahtuivat ja katselivat ympärilleen kuin miehet, jotka perusteellisesti punnitsevat ja harkitsevat seurauksia, ennenkuin hyppäävät uhkarohkean hypyn. Kumartuen he sitten katosivat preerian ruohoon.
On helppo kuvitella, mikä tuska ja pelko valtasi näiden uhkaavain liikkeitten näkijät. Vaikkei Ellin kiintymys perheeseen ollutkaan perin luja, halutti häntä uhmata sitä kamalaa ja silmänräpäyksellistä vaaraa, joka olisi ollut seurauksena, jos hän olisi korottanut äänensä heikkoon ja toden teolla voimattomaankin varoitushuutoon. Niin voimakas ja niin varsin luonnollinenkin tämä halu oli, että hän luultavasti olisi sen tehnytkin, ellei Paavo Hoover yhä uudelleen olisi kuiskannut hänen korvaansa varoituksiaan. Nuoren mehiläispyytäjän omassa rinnassa vallitsivat sangen omituiset tunteet. Hänen ensimmäinen ja suurin huolensa kuului epäilemättä vienolle ja turvattomalle toverille. Mutta tuntoon hänen vaarastaan sekaantui uhkarohkean metsämiehen rinnassa voimakkaan ja hurjan eikä suinkaan epämieluisan kiihtymyksen tunne. Vaikka häntä liittivätkin siirtolaisiin vielä heikommat siteet kuin Elliä, ikävöi hän nyt heidän pyssyjensä pauketta ja mielellään hän olisi ensimmäisenä miehenä hyökännyt heitä auttamaan, jos siihen olisi ollut tilaisuutta. Oli hetkiä, jolloin hän vuorostaan tunsi melkein vastustamattoman halun hyökätä esiin ja herättää tiedottomat nukkujat, mutta silmäys Elliin riitti vakauttamaan hänen horjuvan järkensä ja varoittamaan häntä seurauksista. Vain vanha erämies pysyi tyynenä ja tarkkaavaisena, ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään, mikä olisi uhannut hänen omakohtaista mukavuuttaan tai turvallisuuttaan. Hänen alati liikkuvat valppaat silmänsä seurasivat tyyninä tapahtumia, hän oli kuin ainakin mies, joka oli liian kauan tottunut vaaroihin liikahtaakseen vähästä, ja kylmän päättäväisyyden ilme osoitti hänen aikovan käyttää hyväkseen vangitsijainsa pienintäkin laiminlyöntiä.
Tetonisoturit eivät sillä välin suinkaan olleet joutilaina. Uomassa kasvavan pitkän viidakon suojassa he olivat madelleet ruohokon kautta kuin saaliinsa kimppuun hiipivät käärmeet, kunnes olivat saapuneet paikkaan, jossa mitä suurin varovaisuus oli tarpeen, jos mielii edetä edemmäksi. Mahtoree vain oli silloin tällöin kohottanut tummat julmat kasvonsa ruohokosta, teroittaen koko näkövoimaansa tutkiakseen pensaikon reunan pimentoa. Näillä hetkellisillä silmäyksillä hän sai sen verran tietoa, että hän sen keralla, mitä oli edellisellä etsinnällänsä hankkinut, täydelleen tunsi valitsemainsa uhrien aseman, vaikk'ei vielä tiennytkään heidän lukuaan; eikä heidän puolustusneuvojaan.
Hänen yrityksensä saada tarpeelliset tiedot näistä viimeksimainituistakin, oleellisen tärkeistä kohdista olivat kuitenkin aivan turhat leirissä vallitsevan hiljaisuuden vuoksi, sillä niin syvä rauha siellä vallitsi, kuin olisi se ollut kuoleman tyyssija. Liian varovaisena ja epäluuloisena luottaakseen näin epäiltävissä oloissa kenenkään itseään huonomman ja kykenemättömämmän miehen oveluuteen dakota kehoitti molempia tovereitaan jäämään siihen, missä olivat, ja jatkoi yksin seikkailuaan.
Hän eteni nyt hitaasti, ja miehelle, joka olisi ollut vähemmän tottunut tämmöiseen yritykseen, eteneminen olisi ollut tuskallisen työlästä. Mutta ei kavala käärmekään etene varmemmin eikä äänettömämmin kuin hän. Jalka jalalta hän veti ruumistaan taipuvan heinän läpi, pysähtyen joka liikkeellä tarkkaamaan pienintäkin ääntä, joka olisi osoittanut matkustajilla olevan jotakin tietoa hänen läheisyydestään. Lopulta hänen onnistui ryömiä kuutamon riutuvasta valosta pensaikon varjoihin, jossa hänen omaa tummaa muotoaan oli paljon vaikeampi huomata ja jossa hänen nopeat ja valppaat silmänsä paljon helpommin erottivat ympärillä olevat esineet.
Tetoni jäi siihen pitkäksi aikaa tehdäkseen varovaisesti havaintojaan, ennenkuin uskalsi kauemmaksi. Hänen asemansa oli semmoinen, että koko leiri telttoineen, vaunuineen, majoineen, näkyi pimeänä, mutta selvin ääripiirtein. Tämän johdolla kokenut soturi saattoi jotakuinkin tarkkaan arvostella voiman, jonka hän kohtaisi. Siitä huolimatta paikalla vallitsi luonnoton hiljaisuus, ikäänkuin ihmiset olisivat pidätelleet unen rauhaisaa hengitystäkin, jotta heidän näennäinen luottamuksensa olisi sitä ilmeisempi. Päällikkö taivutti päänsä maahan ja kuunteli tarkkaan. Hän aikoi juuri jälleen nousta pettyneenä, kun hänen korvaansa epäselvästi kantoi nukkuvan pitkäveteinen ja vavahteleva hengitys. Intiaani oli liian perehtynyt kaikkiin petoksiin antaakseen pettää itseään liian jokapäiväisellä tempulla. Hän tunsi äänen luonnolliseksi omituisesta värähtelystään eikä enää epäröinyt.
Miestä, jonka hermot olisivat olleet vähemmän koetut kuin julman Mahtoreen, olisivat kovasti arveluttaneet ne vaarat, joihin hän antautui. Hyvin hän maineelta tunsi ne karkaistut ja voimakkaat valkoiset seikkailijat, jotka niin usein tunkeutuivat hänen kansansa asumiin erämaihin. Mutta samalla kuin hän eteni lähemmäksi varovaisena ja kunnioittavana, jota urhea vihollinen aina herättää, kannusti häntä kuitenkin punaisen miehen kostonhimoinen vihamielisyys, kateus ja kiukku tunkeilevaa muukalaista kohtaan.
Edellisestä tuumastaan luopuen tetoni ryömi suoraan viidakon reunaa kohti. Kun hän oli tämän saavuttanut, nousi hän istumaan ja tutkisteli tarkemmin asemaa. Yksi ainoa liike riitti osoittamaan hänelle, missä pahaa-aavistamaton matkustaja makasi. Lukija arvaa helposti, että raakalaisen oli onnistunut päästä vaarallisen lähelle Ismaelin poikaa, joka oli jätetty vartioimaan matkustajain yksinäistä leiriä.
Tultuaan varmaksi siitä, ettei häntä oltu huomattu, dakota jälleen kohotti ruumistaan ja eteenpäin kumartuen kuljetti tummat kasvonsa makaajan kasvojen yli siihen ilkamoivaan ja viekkaaseen tapaan, jolla matelijan nähdään kisailevan uhrinsa ympärillä, ennenkuin käy kimppuun. Tultuaan vihdoin tietoiseksi muukalaisen sekä tilasta että laadusta Mahtoree aikoi juuri vetää pois kasvonsa, kun nukkujan pieni liikahdus ilmaisi heräävän tietoisuuden oireita. Raakalainen tarttui puukkoonsa, joka riippui hänen vyöstään, ja hetkisen se oli valmiina iskuun nuoren siirtolaisen rinnan päällä. Muuttaen sitten mieltään hän yhtä nopeaan kuin ajatuksensakin vaipui saman kaatuneen puun taakse, jota vasten tuo toinen nojautui, ja makasi sen varjossa yhtä tummana ja liikkumattomana ja näköjään yhtä tunnottomanakin kuin puu itse.
Unelias vartija avasi raskaat silmänsä ja katseltuaan hetken utuista taivasta teki suuren voimanponnistuksen ja kohotti voimakasta ruumistaan pölkyn tuelta. Sitten hän katseli ympärilleen ja mulkoili unenpöpperöisillä silmillään leirin pimeitä esineitä, kunnes ne lopulta vakaantuivat avoimen preerian etäiseen hämärään pintaan. Näkemättä mitään sen puoleensa vetävämpää kuin kumpujen ja laaksojen himmeitä ulkopiirteitä, joita joka puolella esiintyi hänen unesta raskaitten silmäinsä edessä, hän muutti asentoaan ja kääntyi selin vaaralliseen naapuriinsa, sallien ruumiinsa jälleen hitaasti vaipua entiseen nojaavaan asentoonsa. Seurasi pitkä ja tetonille tukala ja jännittävä hiljaisuus, kunnes matkamiehen syvä hengitys jälleen ilmaisi hänen antautuneen unen valtaan. Intiaani kuitenkin varoi yhä juonta eikä suinkaan luottanut ensimmäiseen näennäiseen nukkumiseen. Mutta tavallista raskaamman päivätyön uupumus painosti miestä niin ankarasti, ettei hänen kauaakaan tarvinnut epäillä. Siitä huolimatta Mahtoreen liikkeet hänen uudelleen polvilleen noustessaan olivat niin äänettömät ja varovaiset, että valpaskin katsoja olisi ollut epätietoinen, liikkuiko hän todella. Muutos kuitenkin lopulta tapahtui ja dakotapäällikkö kumartui sitten jälleen vihollisensa yli eikä hän ollut aikaansaanut kuuluvampaa ääntä kuin haavan lehti, joka lepatteli hänen vieressään ilman henkäyksissä.
Mahtoree tunsi nyt, että hän oli nukkujan kohtalon valtias. Samalla kuin hän tarkasteli makaajan ylen kookasta muotoa ja voimakkaita raajoja semmoisella ihastuksella, jota etevät ruumiilliset ominaisuudet melkein aina synnyttävät raakalaisen rinnassa, hän kylmäverisesti valmistautui tuhoamaan elämän perustan, jota ilman niiden pelättävyys oli olematon. Etsittyään varmaksi elämän sijan ja poistaen varovaisesti väliltä vaatteen hän kohotti terävän aseensa ja oli juuri voimansa ja taitonsa yhteisellä teholla iskemäisillään, kun nuori mies heitti ruskean käsivartensa huolettomasti taaksepäin, samalla paljastaen sen valtavat lihasmäärät.
Viekas ja varovainen tetoni malttoi mielensä. Hänen terävään päähänsä juolahti, että uni tällä hetkellä oli hänelle vähemmän vaarallinen kuin kuolema ehkä olisikaan. Pieninkin melu, kuolonkamppaus, jolla tämmöinen ruumis varmaan elämästä eroaisi, voisivat tuottaa arveluttavia seurauksia, kuten hänen nopeat ajatuksensa muutamalla vilahduksella käsittivät. Hän loi silmäyksen leiriin, käänsi päänsä tiheikköön ja tuijotti sitten hehkuvilla silmillään ulos kammottavalle, äänettömälle preerialle. Kumartuen jälleen armon aikaa saaneen uhrinsa yli hän vielä varmuudeksi tarkasti, nukkuiko hän kyllin raskaasti, ja jätti sitten tehtävänsä suorittaakseen ovelamman teon.
Mahtoree perääntyi yhtä hiljaa ja varovaisesti kuin oli lähestynytkin. Hän kääntyi nyt leiriin päin, viidakon reunaa hiipien, jotta hän pienimmänkin melun sattuessa helposti saattaisi hypätä sen suojaan. Erillään olevan majan kangasverho herätti sivumennen hänen huomiotaan. Tutkittuaan sen kauttaaltaan ulkopuolelta ja tuskallisen tarkkaavaisesti kuunneltuaan, saadakseen korviltaan neuvoa, intiaani uskalsi kohottaa verhon alareunaa ja pistää tummat kasvonsa sen alle. Kului ehkä minuutti, ennenkuin tetonipäällikkö vetäytyi takaisin ja istahti majan ulkopuolelle. Siinä hän istui melko kauan jäykkänä ja toimettomana, ikäänkuin näkemäänsä pohtien. Sitten hän jälleen kävi ryömivään asentoon ja pisti uudelleen päänsä teltan verhon alle. Tällä toisella kerralla hän viipyi kauemmin ja hänen tarkastelunsa oli jos suinkin vielä kohtalokkaampi kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta se päättyi kuitenkin, kuten yleensä kaikkikin päättyy, ja raakalainen peräytyi taas silmät palavina tämän paikan salaisuuksista.
Mahtoree oli ryöminyt monta askelta tästä paikasta, edeten hitaasti sitä esineryhmää kohti, joka ilmaisi leirin keskustaa, ennenkuin hän uudelleen pysähtyi. Jälleen viivähtäessään hän katsoi taakseen jättämäänsä pieneen yksinäiseen majaan, ikäänkuin epäillen, eikö hänen pitänyt palata sinne. Mutta oksavarustus oli nyt hänen kätensä ulottuvilla ja sen ilmeinen suojelustarkoitus ja sisällä olevat arvokkaat esineet houkuttelivat hänen ahneuttaan ja saivat hänet jatkamaan etenemistään.
Intiaanin hiipimistä pumpulihaapain hentojen ja hauraitten oksien lomitse voimme verrata vain niiden matelijain mutkittelevaan, äänettömään matelemiseen, joita hän matki. Saavutettuaan päämääränsä ja hetkisen käytettyään varustuksen sisäpuolella olevien paikkojen tarkastukseen tetoni varovaisuuden vuoksi avasi itselleen reiän, jonka kautta hän pääsisi nopeasti peräytymään, Nousten sitten seisomaan hän käveli kautta leirin kuin itse pahuuden mestari, etsien kenen ja mitä hän ensiksi valitsisi katalain aikomustensa uhriksi. Hän oli jo päässyt selville sen majan sisällyksestä, jossa vaimo nuorten lastensa keralla nukkui, ja oli kulkenut useitten jättiläismäisten nukkujain ohi, jotka venyivät risukimpuillaan unen tietämättömässä avuttomuudessa, kun hän saapui siihen paikkaan, missä Ismael itse nukkui. Mahtoreen kaltaisen miehen terävä silmä ei voinut olla huomaamatta, että matkueen johtaja tässä oli hänen vallassaan. Kauan hän seisoi kumartuneena siirtolaisen nukkuvan herkulesmaisen ruumiin yllä, mielessään ankarasti pohtien yrityksensä mahdollisuuksia ja tehokkaampia keinoja, miten hän hyötyisi siitä niin paljon kuin suinkin.
Hän pisti tuppeen veitsensä, jonka nopeat, hehkuvat ajatukset ja mielijohteet olivat jo houkutelleet paljastamaan, ja astui edelleen, kun samalla Ismael kääntyi vuoteellaan ja karkeasti kysyi, kuka kulki hänen puoleksi avattujen silmäinsä ohi. Vain intiaanin nopeus ja oveluus esti hälytyksen. Matkien niitä murahduksia ja tolkuttomia ääniä, mitä ympärillä kuului, Mahtoree itsekin heittäytyi raskaasti maahan ja näytti valmistautuvan nukkumaan. Vaikka Ismael näki koko liikunnon unenhorroksen tyhmistämänä, suoritti intiaani kuitenkin rohkean juonensa niin ovelasti, ettei se voinut jäädä onnistumatta. Unenpöpperössänsä isä jälleen sulki silmänsä ja vaipui uudelleen sikeään uneen, kavala tunkeilija aivan perheensä keskellä.
Monta pitkää ja tuskastuttavaa minuuttia tetonin täytyi pysyä asennossaan ollakseen varma siitä, ettei häntä enää pidetty silmällä. Vaikka hänen ruumiinsa makasikin liikkumattomana, ei hänen kiihkeä mielensä silti ollut joutilaana. Viivähdystä hän käytti hyväkseen kypsyttääkseen suunnitelman, jonka tarkoitus oli saattaa koko leiri sekä tavaroineen että omistajineen kokonaan hänen valtaansa. Taas uupumaton intiaani lähti liikkeelle, heti kuin se vaaratta kävi päinsä. Hän hiipi nyt pientä aitausta kohti, jossa kotieläimet olivat, madellen jälleen maata pitkin entiseen ovelaan tapaansa.
Ensimmäinen eläin, johon hänen silmänsä sattui, aiheutti pitkän ja vaarallisen viivähdyksen. Uupunut eläin, joka ehkä jonkin salaisen vaiston johdosta tiesi ihmisen näillä rannattomilla autioilla preerioilla olevan parhaan turvan, oli niin erinomaisen säyseä, että se rauhallisesti suostui siihen tarkkaan tutkisteluun, jonka alaiseksi se nyt joutui. Vaeltavan tetonin käsi siveli tämän lauhkean eläimen nukkaista nahkaa, nöyrää naamaa ja hoikkia raajoja väsymättömän uteliaasti. Mutta lopulta hän heitti otuksen, koska se olisi ollut hyödytön hänen rosvoretkillään ja liian vähän houkutteli ruokahaluakaan. Mutta heti kun hän huomasi tulleensa kuormajuhtain luo, ihastui hän ikihyväksi ja hänen täytyi kerrassaan ponnistaa voimansa pidättyäkseen tavanmukaisista mielihyvän huudahduksista, joita tämän tästä oli päästä hänen huuliltaan. Hän ei nyt muistanut vaaroja, joiden kautta hän oli tämän vaarallisen paikan saavuttanut, vaan paljon kokeneen ja varovaisen soturin valppaus unohtui hetkeksi raakalaisihastuksen puhjetessa valloilleen.
V LUKU.
Tetonin täten näytellessä kavalaa ja hänelle ominaista osaansa ei ympäröivän preerian hiljaisuutta häirinnyt ainoakaan ääni. Koko joukko makasi jokainen mies paikallaan alkuasukkaiden tunnettuun kärsivälliseen tapaan, odottaen merkkiä, jonka tuli kutsua heidät toimeen. Niiden tuskan valtaamain katsojain silmillä nähden, jotka olivat vankeina edellä mainitulla pienellä kummulla, oli tässä vain rannaton, juhlallinen aavikko, jolle kuu pilvien lomasta suodatti himmeästi kiiluvia säteitään. Leirin paikkaa osoitti pimento, joka oli syvempi kuin uomain suuntia hämärästi varjostava tummuus, ja siellä täällä valoisampi viiru väritti kumpujen aaltoilevia selkiä. Muutoin oli kaikkialla vain erämaan syvää mahtavaa hiljaisuutta.
Mutta niille, jotka niin hyvin tiesivät, kuinka paljon kyti hiljaisuudessa ja yön verhossa, oli tämä suurimman, hurjimman jännityksen odotusta. Heidän pelkonsa yltyi yhä, kun minuutti toisensa jälkeen kului, eikä pienintäkään elävää hiiskahdusta noussut viidakkoa verhoavasta rauhasta ja pimeydestä. Paavon hengitys kävi äänekkäämmäksi ja syvemmäksi, ja useasti Elli nojautuessaan nuorukaisen käsivarteen vapisi, tuntiessaan hänen jäntevän ruumiinsa värisevän.
Weuhan epärehellisyyden ja kiusallisen kerjäilyn olemme jo maininneet. Lukija ei siis hämmästy kuullessaan, että hän oli ensimmäinen unohtamaan itse antamansa ohjeet. Juuri samalla hetkellä, jona jätimme Mahtoreen melkein hillittömään iloonsa hänen katsellessaan Ismaelin kuormajuhtain lukua ja laatua, se mies, jonka hän oli valinnut vankeja vahtimaan, piti sopivana antautua katalaan iloonsa ruveta kiduttamaan niitä, joita hänen velvollisuutensa oli suojella. Kumartaen päänsä lähelle erämiehen korvaa raakalainen enemmän mutisi kuin kuiskasi:
"Jos tetonit menettävät suuren päällikkönsä pitkäin veitsien[8] käden
kautta, täytyy vanhan kuolla, samoinkuin nuortenkin!""Elämä on Wakondan lahja", vastasi erämies järkähtämättä. "Palaneen metsän soturin täytyy alistua hänen lakeihinsa samoin kuin hänen muittenkin lapsiensa. Ihmiset kuolevat vain silloin kuin hän hyväksi näkee; eikä kukaan dakota voi hetkeä muuttaa."
"Katso", vastasi raakalainen, työntäen veitsen terän vankinsa naaman eteen. "Weuha on koiran Wakonda."
Vanhus kohotti silmänsä vartijansa julmiin kasvoihin ja hetkisen niiden syvistä kuopista leimahti rehellisen ja voimakkaan inhon liekki; mutta kohta se sammui ja sijaan jäi surkuttelun, melkeinpä surun ilme.
"Miksi se, joka on tehty todelliseksi Jumalan kuvaksi, sallisi vain järjen kuvan luontoaan kiihoittaa?" hän sanoi englanniksi ja paljon kovemmalla äänellä kuin Weuha alkaessaan keskustelun. Viimeksimainittu käytti vankinsa tarkoittamatonta loukkausta tekosyynä tarttuakseen hänen ohuihin harmaisiin hiuksiinsa, jotka riippuivat lakin alta, ja aikoi juuri ilkeämielisellä vahingonilolla viiltää veitsellään niiden juurien ympäri, kun pitkä kimakka kiljaisu viilsi ilmaa viidakosta käsin ja paikalla sai vastauksen ympäröivältä aavikolta, ikäänkuin tuhannen paholaista olisi kuin sopimuksesta yhtynyt kiljumaan. Weuha heitti hiukset irti ja päästi riemuhuudon.
"Nyt!" sanoi Paavo, joka ei enää voinut levottomuuttaan hillitä, "nyt, vanha Ismael, on aika näyttää, mimmoista oikean kentuckylaisen veri on! Ampukaa matalalta, pojat – vaakasuoraan notkoon vain, sillä punanahat ryömivät aivan maata myöten!"
Hänen äänensä hukkui niiden huutojen, kiljaisujen ja karjahdusten sekaan, joita nyt joka puolelta puhkesi viidestäkymmenestä suusta. Vartijat pysyivät yhä vielä paikoillaan vankien rinnalla, mutta yhtä vaikeata se heille oli kuin kilpa-ajoissa pidätellä hevosia lähtöviivalla lähtökäskyä odottaessa. He heittelivät käsivarsiaan hurjasti, hyppivät korkealle ilmaan enemmän iloitsevien lapsien kuin vakaitten miesten tavoin ja päästelivät edelleenkin mitä raivoisimpia kiljahduksia.
Keskellä tätä meteliä ja epäjärjestystä kuului töminää, melkein samanlaista kuin puhvelilauman laukatessa, ja sitten hyökkäsivät siihen Ismaelin karja ja hevoset sekavassa, säikähtyneessä laukassa.
"He ovat ryöstäneet siirtolaisen karjan!" sanoi tarkkaavainen erämies. "Ne konnat ovat jättäneet hänet kaviottomaksi kuin majavan!" Hän puhui vielä, kun pakokauhun valtaamat eläimet yhdessä myräkässä karkasivat kummulle ja hyökkäsivät sen paikan ohi, jossa hän seisoi, kintereillään joukko mustia, paholaisen näköisiä olentoja, jotka vimmatusti ajoivat niitä takaa.
Sama villitys tarttui tetonienkin hevosiin, jotka vanhastaan olivat tottuneet ottamaan osaa omistajainsa hurjiin kiihkoihin, ja töin tuskin vartijat saivat niiden levottomuuden hillityksi. Tällä hetkellä, kun kaikkien silmät olivat kiintyneet ihmisten ja eläinten riehuvaan laukkaan, väänsi erämies pahaa-varomattoman vartijansa kädestä puukon voimalla, jota ei olisi luullut niin vanhalla miehellä olevankaan, ja yhdellä sivalluksella katkaisi nahkahihnan, joka piti hevosia koossa. Hurjat hevoset korskuivat ilosta ja pelosta ja maata kavioillaan lennättäen hyökkäsivät aavalle preerialle.
Weuha kääntyi hyökkääjäänsä vastaan nopeasti ja hirmustuneena kuin tiikeri. Hän tapaili asetta, jonka oli niin äkkiä menettänyt, hapuili saamattomalla kiireellä tomahawkiaan ja samalla vilkui pakoon karkaavia elukoitakin ahnaana kuin lännen intiaani ainakin. Kostonhimon ja ahneuden välinen taistelu oli ankara, mutta lyhyt. Jälkimmäinen pääsi pian voitolle rinnassa, jonka intohimot olivat tunnetusti alhaiset; ja tuskin oli silmänräpäystäkään kulunut eläinten karkuun lähdöstä, ennenkuin vartijatkin lähtivät hurjaan takaa-ajoon. Erämies oli tyynesti katsellut vihollistaan sen epätiedon tuokion, joka seurasi hänen rohkeaa tekoaan. Ja nyt Weuhan karatessa toveriensa perässä hän viittasi tähän pimeään laumaan ja sanoi melkein kuulumattomasti nauraen:
"Punaisilla on punaisten luonto, olivatpa ne preerialla tai metsissä! Isku kalloon olisi vähin palkka sille, joka noin pitelisi kristittyä vahtimiestä, mutta tuolla nyt tetoni laukkaa hevostensa perässä, ikäänkuin kaksi jalkaa pitäisi neljälle puoliaan moisessa kiistassa! Mutta joka sorkan ne vietävät silti kiinni ottavat ennen huomisaamua, järki vie vaistosta voiton. Ei se tosin ole mikään hyvä järki, mutta silti on intianissa kyllä miestä. Niin niin, mutta delavarit ne sentään olivat miehiä, joista Amerikka voi ylpeillä. Mutta vähän on tästä mahtavasta kansasta enää jäljellä ja nekin hajallaan! No niin, siirtolainen saa nyt vakaantua siihen, missä hän on. Vettä hänellä on kylläkseen, vaikka luonto onkin häneltä riistänyt ilon sortaa maahan maan puita. Nelijalkaisia elukoitaan hän vain ei taida saada sen koommin nähdäkseen, jos minä vähänkään tunnen siouxien tapoja."
"Eikö meidän olisi parasta yhtyä Ismaelin joukkoon?" sanoi mehiläispyytäjä, "Tästä syntyy kyllä kunnon tappelu, ellei ukkoa äkkiä ole ruvennut jänistämään."
"Ei – ei – ei", huudahti Elli hätäisesti.
Hänet keskeytti erämies, joka kevyesti laski kätensä hänen suulleen ja sanoi:
"Vaiti, vaiti! Äänet voivat helposti saattaa meidät vaaraan. Onko ystäväsi", hän sanoi Paavoon kääntyen, "mies, jolla on kylläksi rohkeutta?"
"Älkää sanoko siirtolaista ystäväkseni!" keskeytti nuorukainen. "Minä en ole vielä milloinkaan lyöttäytynyt semmoisen miehen pariin, jolla ei ole papereita sen maan päälle, joka häntä elättää."
"Vai niin! No sanokaamme sitten tuttavanne. Onko hänessä miestä puolustamaan omaansa ruudilla ja lyijyllä?"
"Omaansa! Kyllä, ja vielä sitäkin, joka ei ole hänen omaansa! Voitteko te, vanha ansapyytäjä, sanoa minulle, kenen käsi piti sitä pyssyä, joka kaatoi sheriffin apulaisen, kun hän rupesi karkoittamaan niitä siirtolaisia, jotka olivat laittomasti asettuneet puhvelin nuolimon lähelle vanhassa Kentuckyssä? Minä olin juuri samana päivänä saanut mainion mehiläisparven kuivuneen pyökin koloon, ja sen juurelta löysin virkamiehen, rinta läpi ammuttuna. Ja luoti oli mennyt rukouskirjankin läpi, jota hän piti povitaskussaan sydämellään, ikäänkuin paperi olisi suojannut siirtolaisten luoteja vastaan! Älä ole milläsikään, Elli. Sitä ei voitu koskaan varmasti todistaa hänen työkseen ja siinä oli viisikymmentä muuta, jotka olivat asettuneet siihen läheisyyteen yhtä oikeudettomasti kuin hänkin."
Neitoa värisytti ja hän koetti kaikin voimin tukahduttaa huokauksen, joka väkisinkin kohosi hänen sydämensä syvimmästä.
Peräti tyytyväisenä siihen, että hän nyt tiesi, mitä siirtolaiset olivat miehiään, vanhus ei enää kysellyt, oliko Ismael valmis kostamaan vääryyttä, vaan jatkoi mietteitä, joita hänen kokemuksensa tilaisuuden johdosta herätti hänen mielessään.
"Jokainen parhaiten tuntee ne siteet, jotka hänet sitovat kanssaihmisiin", hän vastasi. "Vaikka se onkin kovin murheellista, että väri ja omaisuus ja kieli ja oppi tekevät niin suuren eron niissä, jotka kuitenkin kaiken kaikkiaan ovat saman isän lapsia! Mutta oli mitä oli", hän jatkoi, vaihtaen aihetta hänelle ominaiseen tapaan, "koska tämä on asia, jossa luultavasti kysytään paljon enemmän tappelemista kuin saarnaa, niin on paras valmistua siihen, mitä nyt seuraa. – Vaiti! Alhaalla liikutaan, saattaa hyvinkin olla, että meidät keksitään."
"Perhe on liikkeellä", huudahti Elli, jonka äänen värähtely ilmaisi hänen melkein yhtä paljon pelkäävän vihollisten läsnäollessa. "Mene, Paavo, jätä minut. Sinua heidän ei ainakaan pidä nähdä!"
"Jos minä jätän sinut tässä erämaassa, ennenkuin näen sinut edes ukko Ismaelin luona turvassa, niin älköön koskaan enää mehiläinen surisko korvaani ja älköön minulle enää koskaan onnistuko sen pesän löytäminen!"
"Unohdat tämän hyvän vanhan miehen. Hän ei jätä minua. Mutta minä olen varma siitä, Paavo, että ennen olemme eronneet paljon pahemmassakin erämaassa kuin tämä on."
"Ei koskaan! Nuo intiaanit voivat palata kiljuen takaisin, ja miten sinun sitten käy! Mitä te arvelette, vanha ansapyytäjä? Kuinka kauan mahtaa kulua, ennenkuin nämä tetonit, joksi niitä sanotte, tulevat noutamaan loputkin Ismaelin kamsuista ja tavaroista?"
"Ei niistä nyt ole pelkoa", vastasi vanhus nauraen omaan omituiseen ja äänettömään tapaansa. "Luulenpa voivani taata, että ne pirut saavat laukata kuusi tuntia hevostensa perässä! Kuulkaa! Aivan tällä haavaa voitte kuulla niiden menevän pajukkouomassa. Niin, oikeat siouxilaishevoset juoksevat kuin pitkäkoipiset hirvet. Vaiti! Painukaa ruohoon, alas molemmat. Niin totta kuin olen kurja savenpalanen, kuulin pyssynlukon naksahduksen!"
Erämies ei jättänyt kumppaneilleen arvelemisen aikaa, vaan kiskoen molempia perässään vielä puhuessaan hautaantui melkein kokonaan preerian ruohoon. Oli onni, että iäkkään erämiehen aistimet vielä olivat siksi terävät ja että hän yhä oli niin ripeä toimissaan. Tuskin olivat he kaikin kolmen painautuneet maahan, kun heidän korviaan täräytti lännen rihlan tunnettu lyhyt ja terävä paukahdus ja samassa kuului lyijyn vihellystä vaarallisen lähellä heidän päätään.
"Hyvin tehty, nuoret penikat! Hyvin tehty, vanha pölkkypää!" kuiskasi Paavo, jonka reipasta mieltä ei mikään vaara eikä tilanne voinut kokonaan lannistaa. "Niin kaunis yhteislaukaus, ettei parempaa haluaisi kuulla pyssyn väärän pään puolella! Mitä te sanotte, ansapyytäjä, eikö tästä tule kolmen puolen sota! Annanko minä heille samalla mitalla?"
"Älä anna heille muuta kuin kauniita sanoja", vastasi toinen sukkelaan, "taikka olette molemmat hukassa?"
"Tuskinpa se asiaa parantaisi, vaikka puhuisin kielelläni, enkä pyssylläni", sanoi Paavo puoleksi leikillisellä, puoleksi katkeralla äänensävyllä.
"Jumalan tähden, älä puhu, niin että he kuulevat!" huudahti Elli. "Mene Paavo, mene; nyt sinun on helppo jättää meidät!"
Kuului peräkkäin useita laukauksia, joiden vaaralliset tervehdykset kulkivat vielä lähempää heidän ohitseen kuin ensimmäisellä kerralla, ja ne lopettivat keskustelun nopeasti.
"Tästä täytyy tulla loppu", sanoi erämies, nousten arvokkaana, kuten ainakin mies, joka tietää tekonsa tärkeyden. "En tiedä, lapset, mikä pakko teidän on pelätä niitä, joita teidän tulisi sekä rakastaa että kunnioittaa, mutta jotakin on tehtävä teidän henkenne pelastamiseksi. Muutama hetki enemmän tai vähemmän elon aikaa ei suuria merkitse semmoiselle, jolla jo on niin paljon elettyjä päiviä kuin minulla; siitä syystä lähden tuonne. Tässä on selvää väljää ympärillänne. Käyttäkää sitä hyväksenne tarpeenne mukaisesti ja siunatkoon Jumala teitä molempia ja antakoon teille menestystä ansionne mukaan!"
Vastausta odottamatta erämies rohkeasti astui alas edessään olevaa mäkeä, suunnaten askelensa leiriä kohti, eikä vaara saanut häntä kiiruhtamaan askeliaan, sen enempää kuin pelkokaan niitä hidasti. Kuunvalo paistoi hetkisen kirkkaammin hänen pitkään, näivettyneeseen vartaloonsa ja ilmaisi siirtolaisille hänen tulonsa. Mitään välittämättä tästä epäedullisesta seikasta hän kulki edelleen ääneti ja vakaasti lehtoa kohti, kunnes uhkaava ääni huusi:
"Kuka tulee, ystäväkö vai vihamies?"
"Ystävä", vastasi erämies. "Mies, joka on elänyt liian kauan häiritäkseen elämänsä loppua riidoilla."
"Mutta ei niin kauaa, että olisi unohtanut nuoruutensa kujeet", sanoi Ismael kohottaen valtavan vartalonsa matalan pensaikon huonosta suojasta ja astuen erämiestä silmästä silmään katsomaan. "Sinä, ukko, toit nämä punaiset pirut meidän päällemme ja huomenna sinä ja'at saaliin heidän kanssaan."
"Mitä teiltä on viety?" kysyi erämies tyynesti.
"Kahdeksan niin hyvää tammaa, ettei parempia ole koskaan valjaissa ollut, ja vielä varsakin, josta olisi maksettu kolmekymmentä kaikkein kirkkainta meksikolaista, joissa on Espanjan kuninkaan kuva. Vaimollani ei ole nyt ainoatakaan sorkkaa maidonantajana eikä viilankaan kantajia, ja minä luulen sikainkin laukkaavan nyt preerialla, vaikka niiden sorkat ovatkin sairaat. Ja nyt, vieras", hän lisäsi, pudottaen pyssynperänsä kovaan maahan niin rajusti ja kovalla tömähdyksellä, että siitä jo olisi säikähtänyt vähemmän jäykkä mies kuin puhuteltu, "montako näistä eläimistä mahtaa tulla teidän osaksenne?"
"Hevosia en ole milloinkaan kaivannut enkä edes käyttänyt, vaikka harva lienee kulkenut laajemmalti Amerikan avaria maita kuin minä, huolimatta siitä, että näytänkin näin vanhalta ja heikolta. Mutta vähän hyötyä olisi hevosesta Yorkin mäillä ja metsissä – nimittäin sen entisen Yorkin, joka, minä pelkään, on niin muuttunut, ettei sitä enää tuntisikaan – ja mitä taas villapeittoihin ja lehmän maitoon tulee, niin semmoisia naisten tavaroita minä en kaipaa! Kentän eläimet antavat minulle ravintoni ja vaatteeni. Ei, minä en kaipaa parempaa kangasta kuin kauriinnahka enkä parempaa ruokaa kuin sen liha."
Erämiehen vilpitön tapa, hänen täten koruttomasti itseään puolustaessaan, ei ollut aivan vaikuttamatta siirtolaiseen, jonka hidas luonto oli vähitellen syttynyt hehkumaan ja olisi helposti voinut puhjeta vaaralliseen raivoon. Hän kuunteli kuten semmoinen, joka on kahden vaiheilla eikä vielä täydelleen vakuuttunut. Ja hän mutisi hampaissaan niitä soimauksia, joilla hän vast'ikään oli aikonut höystää summittaisen kostonsa, sillä tämä epäilemättä oli hänen aikomuksensa.
"Tuo on kyllä kaunista puhetta", hän vihdoin mutisi, "mutta minun mielestäni liian lakimiesmäistä suoralle hyvän ilman ja pahan ilman metsästäjälle."
"En minä ole muuta kuin ansapyytäjä", vastasi toinen vaatimattomasti.
"Metsästäjä tai ansapyytäjä – siinä ei ole suurta eroa. Minä olen tullut näihin seutuihin siitä syystä, että laki minusta on liian turhantarkka, enkä minä pidä hyvin paljon semmoisista naapureista, jotka eivät voi ratkaista riitaa vaivaamatta tuomaria ja kahtatoista miestä. Mutta minä en tullut sitä varten, että minulta ryöstettäisiin tavarani ja sanoakseni suur'kiitosta miehelle, joka sen teki!"
"Sen, joka preerioille lähtee, on tyytyminen niiden omistajain tapoihin."
"Omistajain!" matki siirtolainen. "Minä olen yhtä oikeutettu omistamaan sen maan, jolla seison, kuin suinkin kukaan näitten valtioitten kuvernööreistä! Voitteko te sanoa minulle, mistä semmoinen laki tai syy löytyy, joka sanoo, että yhdellä ihmisellä olkoon palsta tai kaupunki tai ehkä kauntikin käytettävänään, kun taas toisen täytyy kerjätä sitäkin maata, johon hänet haudataan? Tämä ei ole luonnon mukaista, ja minä sanon, ettei se ole lakiakaan. Nimittäin teidän laillista lakianne."
"En minä voi väittää teidän olevan väärässä!" vastasi erämies, jonka mielipiteet tästä tärkeästä asiasta, vaikka olivatkin aivan toista alkujuurta, kuitenkin erinomaisesti kävivät yhteen hänen puhekumppaninsa lausumain kanssa, "ja minä olen usein ajatellut ja sanonut samaa, milloin ja missä olen luullut ääntäni kuultavan. Mutta teidän eläimenne ovat nyt semmoisten miesten käsissä, jotka väittävät omakseen kaikkea, mitä he erämaasta löytävät!"
"Parempi heidän olisi olla väittelemättä siitä asiasta miehen kanssa, joka tietää sen paremmin", sanoi siirtolainen uhittelevalla äänellä, vaikka tämä kuuluikin yhtä syvältä ja hitaalta kuin puhuja itsekin. "Minä pidän itseäni rehellisenä kaupantekijänä, joka maksaa samalla mitalla, jolla minulle mitataan. Näittekö te intiaanit?"
"Näin – olin heidän vankinsa heidän hiipiessään leiriinne."
"Olisi ollut enemmän valkoisen miehen ja kristityn tapaista ilmoittaa minulle asia ajoissa", vastasi Ismael, luoden jälleen erämieheen syrjäsilmäyksen, ikäänkuin yhä uhkamielteissä. "Minä en ole niitä, jotka ovat valmiit sanomaan serkukseen jokaista tavatessaan, mutta pitäisi värin sentään jotakin merkitä, kun kristityt tämänkaltaisessa paikassa toisensa tapaavat. Mutta mitä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä sitä sanoilla muuteta. Tulkaa pois väijytyksestänne pojat, ei täällä ole muita kuin tämä ukko. Hän on syönyt leipääni ja hänen pitäisi kai olla meidän ystävämme, vaikka onkin hyvät syyt epäillä hänen pitävän vihollistemme puolta."
Erämies ei vastannut mitään tähän karkeaan epäluuloon, jonka toinen niin arvelematta ja raakamaisesti lausui julki, välittämättä vast'ikään kuulemistaan selityksistä ja kielloista. Törkeäsanaisen siirtolaisen käskystä oli seurauksena, että heidän lukunsa paikalla lisääntyi. Neljä tai viisi poikaa tuli paikalla esiin lymypaikoistaan, jossa he olivat olleet, luullen preerian kunnaalla näkemiään henkilöitä siouxilaisjoukon jäseniksi. Lähestyessään ja laskiessaan pyssynsä käsivarrelleen he vuoron takaa loivat vieraaseen juron, kysyvän katseen, utelematta kuitenkaan sanallakaan, mistä hän oli tullut tai miksi hän oli siinä. Ainoastaan osaksi tämä suvaitsevaisuus johtui heidän jurosta luonteestaan; pitkällinen ja usein uudistuva kokemus samantapaisista kohtauksista se oli opettanut heille vaikenemisen avun. Erämies kesti heidän synkän tutkistelunsa yhtä kokeneen miehen jäykkyydellä ja syyttömyyden tyyneydellä. Tyytyen hetkelliseen tutkisteluunsa vanhin pojista, sama velvollisuutensa unohtanut vartija, jonka leväperäisyyttä viekas Mahtoree oli niin taitavasti käyttänyt hyväkseen, kääntyi isänsä puoleen ja sanoi töykeästi:
"Jos tämä mies on ainoa siitä joukosta, jonka näin tuolla harjulla, niin emme ampuneet aivan hukkaan ruutiamme."
"Asa, sinä olet oikeassa", sanoi isä, kääntyen äkkiä erämiehen puoleen, pojan vihjaus kun uudelleen palautti hänen mieleensä hänen oman epäluulonsa. "Kuinka on asia, vieras; teitä oli siinä vastikään kolme, jos kuutamoon on vähääkään luottamista?"
"Jos te olisitte nähnyt tetonien kuin mustien paholaisten laukkaavan preerian poikki teidän elukkainne jäljissä, olisitte helposti luullut niitä olevan tuhannen."
"Niin, ehkä kaupunkilaispoika tai säikähtelevä nainen. Vaikka ei meidän vanha Esterimme sen puolesta pelkää punanahkaa enempää kuin kapalolasta tai suden penikkaa. Sen minä takaan, että jos teidän varastelevat pirunne olisivat tehneet yrityksensä auringonvalossa, niin olisi kunnon eukkoni ottanut reippaasti osaa työhömme ja siouxit olisivat saaneet nähdä, ettei hän suinkaan olisi ilmaiseksi luopunut juustostaan ja voistaan. Mutta pian tulee aika, vieras, jolloin jaetaan oikeutta, ja jaetaan ilman niin sanotun lain apua. Me olemme hidasta sukua, voidaan sanoa, ja niin meistä usein onkin sanottu, mutta hidas on varma. Ja vähän on elävien joukossa niitä miehiä, jotka voivat sanoa lyöneensä Ismael Bushia saamatta yhtä kovaa iskua vastaukseksi."
"Ismael Bush on silloin noudattanut enemmän petojen vaistoja kuin niitä johtoja, joiden pitäisi kuulua ihmisille", vastasi jäykkä erämies. "Monta iskua olen itsekin iskenyt, mutta en milloinkaan ole tuntenut sitä mielen keveyttä, jota järkeään totteleva ihminen saa tuntea, jos olin jättänyt avoimessa sodassa kaatuneen mingon ruumiin hautaamatta."
"Mitä, oletteko te ollut sotamies, ansapyytäjä! Minä itsekin nuorella
iälläni tein retken tai pari cherokeitten maahan, ja sitten olin
yhden suven pyökkimetsissä hullun Antonin[9] joukossa. Mutta hänen
joukossaan oli liian paljon komentoa ja rumpailua, jotta minä olisin
siinä viihtynyt, ja sen vuoksi minä lähdin tieheni vaatimatta
palkanmaksajalta saamatta olevia palkkojani. Vaikkakin Ester, kuten
hän jälkeenpäin kehuskeli, käytti niin hyvin maksutikettiäni,
etteivät valtiot paljoakaan voittaneet minun laiminlyönnistäni.
Varmaan kuulitte hullun Antonin kaltaisesta miehestä, jos kauan
viivyitte sotamiesten joukossa.""Hänen johdossaan minä taistelin toivoakseni viimeisen taisteluni", vastasi erämies, ja päivänpaisteen välähdys kirkasti hänen himmeitä silmiään, ikäänkuin muisto olisi tuottanut hänelle mielihyvää, mutta sitten seurasi äkillinen surun varjo, ikäänkuin hän olisi tuntenut hiljaisen vaatimuksen olla muistelematta niitä julmia tapauksia, joihin hän niin usein oli ottanut osaa. "Minä olin silloin matkalla merenrantavaltioista näihin etäisiin seutuihin, kun satuin kulkemaan hänen armeijansa jälkien poikki ja yhdyin hänen jälkijoukkoonsa vain katsojana. Mutta kun tuli tappelun aika, paukahteli minunkin pyssyni muitten sekaan, vaikka minun täytyykin häpeäkseni tunnustaa, etten minä riidan syytä tuntenut niin hyvin kuin seitsenkymmenvuotiaan tulisi tietää tekojensa syy, ennenkuin hän riistää ihmishengen, sillä sitä lahjaa hän ei milloinkaan voi antaa takaisin!"
"No niin, vieras", sanoi siirtolainen, jonka karkea luonto koko joukon lauhtui hänen huomatessaan, että he lännen julmissa vainoissa olivat taistelleet samalla puolella, "ei se paljoa merkitse, mikä riidan pohjana on, kun kristitty taistelee villi-ihmistä vastaan. Huomenna saamme kuulla enemmän tästä hevosvarkaudesta, tänä yönä emme voi paremmin tai hyödyllisemmin käyttää aikaamme kuin nukkumalla."
Niin sanottuaan Ismael kulki edellä takaisin ryöstettyyn leiriinsä ja vei miehen, jonka henki muutama minuutti aikaisemmin oli ollut todellisessa vaarassa, perheensä luo. Siellä hän muutamalla hyvin harvalla selittävällä sanalla, joihin liittyi monias ankara kirous rosvoja vastaan, ilmoitti vaimolleen, millä kannalla asiat olivat preerialla, ja sanoi itse puolestaan päättäneensä ottaa takaisin univelkansa ja uhrata loput yöstä levolle. Erämies yhtyi mielellään tähän esitykseen ja sovitteli näivettyneen ruumiinsa risukasalle yhtä tyynesti kuin joku hallitsija, joka pääkaupunkinsa turvissa ja asestettujen suojelijain ympäröimänä antautuu unen valtoihin. Vanhus ei kuitenkaan sulkenut silmiään, ennenkuin hän varmaan tiesi, että Elli Wade oli perheen naisten seurassa ja että hänen sukulaisensa tai rakastajansa, kumpi tuo sitten lienee ollut, oli varovaisuutta noudattaen kaikonnut näkymättömiin. Sitten vasta hän nukkui, vaikka hänen unensa olikin omituisen valpasta kuten miehen, joka on kautta aikansa tottunut olemaan varuillaan synkimmän yönkin pimeydessä.
VI LUKU.
Englantilais-amerikkalainen on taipuvainen kerskaamaan, eikä ilman syytä, että hänen kansallaan on kunniallisempi sukujuuri kuin ainoallakaan toisella kansalla, jonka historiaan voimme luottaa. Mitkä lienevätkään olleet ensimmäisten siirtolaisten heikkoudet, heidän avujaan on harva kieltänyt. Vaikka he ehkä olivatkin taikauskoisia, olivat he myös vilpittömästi hurskaita ja siis myös rehellisiä. Näiden yksinkertaisten ja vaatimattomien maalaisten jälkeläiset ovat hylänneet ne tavalliset teennäiset keinot, joilla mainetekojen muisto periytyy polvesta polveen, ja sen sijaan vakaannuttaneet mittakaavan, joka asettaa yksilön itsensä yleisen arvostelun alaiseksi, kiinnittäen niin vähän huomiota kuin suinkin niihin, jotka ovat kulkeneet hänen edellään. Tämä pidättyväisyys, itsensäkieltäminen tai terve järki, miksi sitä tahdottaneenkin sanoa, on saattanut kansakunnan sen parjauksen alaiseksi, että sen syntyperä muka on epäjalo. Jos asiaa kannattaisi tutkia, huomattaisiin varmaan, että enemmän kuin kohtuullinen suhde emämaan kuuluista nimistä tänäkin päivänä elää sen entisissä siirtokunnissa. Ja hyvin tunnettu tosiasia on niille harvoille, jotka ovat kuluttaneet riittävästi aikaa perehtyäkseen näin vähäpätöiseen asiaan, että monenkin sammuvan suvun, jota Englannin politiikka on tahtonut ylläpitää sivulinjain kautta, suoranaiset jälkeläiset nykyään suorittavat yksinkertaisia kansalaistehtäviä meidän tasavaltamme helmassa. Pesä on pysynyt vanhoillaan, ja ne, jotka surisevat ikäarvoisten korsien ympärillä, ovat tottuneet vetoamaan vanhuuden tyhjään paremmuuteen, ottamatta lukuun huoneensa hataruutta tai niiden lukuisain ja elinvoimaisten parvien iloja, jotka keräävät uuden maailman tuoreempia mesiä. Mutta koska tämä on seikka, joka paremmin kuuluu poliitikolle ja historioitsijalle kuin tässä esitettyjen kotoisten tapausten vaatimattomalle kertojalle, täytyy meidän rajoittaa mietteemme semmoisiin asioihin, jotka välittömästi koskevat kertomuksemme aihetta.
Vaikka Yhdysvaltain kansalaiset voivat viitata näin etevään sukujuureen, eivät he suinkaan ole vapaat rappeutuneen rotunsa heikkouksista. Hyvin tiedämme, että samanlaisista syistä on samanlaiset seuraukset. Ne oppirahat, jotka jokaisen kansan näyttää täytyvän aina maksaa raskaan koetusajan muodossa Cereksen pyhätön ympärillä, ennenkuin pääsevät jumalattaren koko runsaudesta osallisiksi, ne Amerikassa tavallaan velotaan jälkeläisiltä eikä esivanhemmilta. Sivistyksen voittokululla on meillä sama luonto kuin tulevilla tapauksilla, joiden sanotaan "luovan varjon edellään". Yhteiskunnan eri asteita, alkaen siitä tilasta, jota sanotaan hienostuneeksi, aina siihen, joka lähentelee raakalaisuutta niin lähelle kuin älykkääseen kansaan kuuluminen sallii, voimme seurata valtioitten keskustoista, joissa varallisuus, ylellisyys ja taiteet alkavat saada sijaansa, niihin etäisiin ja yhä etäämmäksi väistyviin rajamaihin saakka, joilla kansakunnan etuvartiot ovat.
Täällä ja vain täällä löydämme tuon laajalle levinneen, vaikk'ei suinkaan lukuisan, luokan, jota kaiken kaikkiaan voimme verrata niihin, jotka vanhassa maailmassa ovat tasoittaneet tien kansakuntain älylliselle edistykselle. Amerikan rajalaisen ja hänen eurooppalaisen alkumuotonsa yhdennäköisyys on huomattava, vaikk'ei se aina olekaan samanlainen. Molempien voimme sanoa elävän rajoituksista vapaana. Toinen on lakien ulottuman yläpuolella, toinen sen ulkopuolella – urheat, koska olivat vaarojen karkaisemat – ylpeät, koska olivat riippumattomat, ja kostonhimoiset, koska kumpikin itse oli kärsimäinsä vääryyksien kostaja. Tekisimme rajalaiselle vääryyttä, jos jatkaisimme vertailua kauemmaksi. Hän ei ole uskonnollinen, koska hän on perinyt sen tiedon, ettei uskonto ole muodoissa, ja hänen järkensä hylkää ilveilyn. Hän ei ole ritari, koska hänellä ei ole valtaa suoda kunnianosoituksia, ja valtaa häneltä puuttuu siitä syystä, ettei hän ole järjestelmän isä, vaan jälkeläinen. Millä tavalla nämä eri ominaisuudet esiintyvät jälkimmäisen luokan moniaissa tunnusomaisimmissa jäsenissä, sen saamme nähdä tämän kertomuksemme varrella.
Ismael Bush oli viettänyt kuudetta vuosikymmentä kestäneen elämänsä kokonaan yhteiskunnan ulkokulmilla. Hän kerskaili, ettei hän ollut koskaan asunut semmoisessa paikassa, missä hän ei voinut huoletta kaataa jokaista puuta, jonka kynnykseltään näki, että lain harvoin tiedettiin osanneen hänen raiviolleen ja etteivät hänen korvansa milloinkaan olleet mielisuosiolla vastaanottaneet kirkonkellon ääntä. Harvoin hän rasitti itseään yli tarpeittensa, jotka olivat hänen säädylleen ominaiset ja jotka harvoin jäivät tyydyttämättä. Hän ei kunnioittanut mitään muuta oppia kuin lääkärin, koska häneltä puuttui tieto kaiken muun tiedon käyttämisestä kuin semmoisen, joka oli aistimien ulottuvissa. Hänen suuret luulonsa tästä erikoisesta tieteen haarasta olivat saaneet hänet kallistamaan korvansa erään lääkärin pyynnölle saada seurata siirtolaisen mukana hänen muuttoretkelleen, jolla hän toivoi voivansa edistää harrasta luonnontieteellistä tiedonjanoaan. Ismael oli herttaisen mielellään ottanut tiedemiehen perheeseensä, tai oikeammin suojeluksensa alaiseksi, ja he olivat matkustaneet preerian halki yhdessä tänne saakka mitä parhaassa sopusoinnussa, ja Ismael oli moneen kertaan lausunut vaimolleen mielihyvänsä siitä, että heillä nyt oli matkakumppani, josta uudessa kodissa olisi niin suuri hyöty, kunnes perhe oli täydelleen uuteen seutuun tottunut, olipa tuo seutu sitten missä tahansa. Luonnontutkijan saivat hänen erikoiset harrastuksensa kuitenkin päiväkausia harhailemaan syrjässä siirtolaisen reitiltä, jolla harvoin oli muuta johtoa kuin aurinko. Useimmat ihmiset olisivat varmaan pitäneet onnena, jos he siouxien vaarallisen hyökkäyksen tapahtuessa olisivat olleet poissa kuten Obed Bat (eli Battius, jota muotoa hän enemmän suosi), lääketieteen tohtori ja useitten uuden maailman oppineitten seurain jäsen.
Vaikk'ei Ismaelin hidas luonto vielä ollutkaan täydelleen valveutunut, koski häneen kuitenkin sangen kipeästi se mielivalta, jolla hänen omaisuuttaan oli vastikään tasattu. Mutta nyt hän kuitenkin nukkui, sillä olihan unen aika, jonka hän tälle virkistykselle aina omisti, ja tiesihän hän sitä paitsi, kuinka turhaa oli yrittääkään keskellä yötä koettaa saada takaisin menetettyä omaisuutta. Lisäksi hän siksi hyvin käsitti tilansa vaaran, ettei häntä haluttanut menetetyn takaa-ajolla saattaa vaaraan sitä, mitä hänelle oli jäänyt. Vaikka preeriain asukkaitten tiedettiinkin pitävän paljon hevosista, tiedettiin heidän kuitenkin antavan arvoa monelle muullekin esineelle, mitä siirtolaiset vielä omistivat. Oli tavallinen sotajuoni, että ensin hajoitettiin karja ja sitten käytettiin hyväksi sekasortoa. Mutta Mahtoree oli, kuten tässä erikoisessa tapauksessa näytti, arvannut liian alhaiseksi sen miehen arvon, jonka kimppuun hän oli hyökännyt. Olemme jo nähneet, kuinka tyynenä Ismael pysyi menetyksestään huolimatta, ja nyt saamme tutustua hänen kypsyneempien päätöstensä tuloksiin.
Vaikka leirissä moni silmä pysyikin kauan valveilla ja moni korva tarkkaavana kuunteli pienintäkin uuden hyökkäyksen oiretta, vallitsi siinä kuitenkin lopun yötä syvä rauha. Hiljaisuus ja väsymys tekivät lopulta tavanmukaisen tehtävänsä, ja ennen aamua kaikki vartijoita lukuunottamatta jälleen vaipuivat uneen. Kuinka hyvin nämä laiskat vartijat hyökkäyksen jälkeen tehtävänsä toimittivat, se ei koskaan tullut tunnetuksi, kun ei tapahtunut sellaista, joka olisi osoittanut todeksi tai perättömäksi heidän myöhemmän valppautensa.
Mutta juuri päivän alkaessa sarastaa ja harmaan valon laskeutuessa lakeuden hämärille esineille, Elli Waden säikähtäneen näköiset ja huolestuneet vaikka siitä huolimatta kukoistavat kasvot kohosivat sekasortoisesta lapsilaumasta, jonka sekaan hän oli hiipinyt palatessaan salaa takaisin leiriin. Varovaisesti nousten hän kevyesti astui nukkuvien yli ja hiipi Ismaelin leirivarustusten ulkoreunalle saakka. Siellä hän kuunteli ikäänkuin epäillen, oliko sopivaa lähteä kauemmaksi. Pysähdys oli kuitenkin vain hetkellinen. Ja paljon ennen kuin vartija, jonka uninen silmä joskus kääntyi siihenkin kohtaan, jossa hän seisoi, ennätti huomata hänen ketterää vartaloaan, oli hän jo hiipinyt uomaa pitkin lähimmän kummun laelle.
Elli kuunteli nyt henkeään pidätellen, eikö kuuluisi muutakin ääntä kuin aamutuulahduksen hiljainen suhina hänen jalkainsa ympärillä ruohokossa. Hän aikoi jo pettyneenä lähteä takaisin tähystyspaikaltaan, kun hänen korvaansa kuului ihmisen askelia, jotka lähestyivät ruohokossa. Innokkaasti eteenpäin juosten hän pian huomasi henkilön, joka nousi kummulle siltä puolelta, joka oli leiristä poispäin. Hän oli jo lausunut Paavon nimen ja alkoi puhua kiireisellä ja innokkaalla äänellä, kuten naisen tunteet pyrkivät ystävää tervehtimään, kun hän taas pettyneenä ponnahtikin taapäin ja päätti tervehdyksensä välinpitämättömästi lisäten:
"En odottanut tapaavani teitä, tohtori, näin tavattomalla ajalla."
"Todelliselle luonnon ystävälle ovat kaikki vuorokauden ja vuoden ajat yhtä hyvät, paras Elli", vastasi pienikasvuinen, mutta erinomaisen vilkas mies, jonka vaatteet olivat ihmeellinen yhdistelmä kangasta ja nahkoja. Hän oli vähän yli keski-iän, ja vanhan tuttavan tavoin hän nyt oikopäätä meni tytön rinnalle. "Ja se joka ei tässä harmaassa valossa löydä mitään ihailemisen arvoista, on tietämätön suuresta osasta nauttimiaan siunauksia."
"Se on totta", sanoi Elli, muistaen äkkiä, että hänen täytyikin keksiä jokin selitys, miksi oli näin tavattomaan aikaan liikkeellä. "Minä tunnen monta, joiden mielestä maailma on yöllä kauniimman näköinen kuin kirkkaimmallakaan päivänpaisteella."
"Ah! Varmaan niitten näköelimet ovat liian kuperat! Mutta sen, joka tahtoo tutkia Felis-suvun, varsinkin albinos-muunnoksen elintapoja, sen täytyy tosiaan olla tähän aikaan liikkeellä. Minun luuloni mukaan on ihmisiäkin, jotka mieluummin katselevat esineitä hämärässä siitä yksinkertaisesta syystä, että he paremmin näkevät siihen aikaan päivästä."
"Sekö siis on syy, miksi tohtori on öisin niin paljon liikkeellä?"
"Minä olen, tyttöseni, yöllä liikkeellä siitä syystä, että maa vuorokaudessa ympäri pyörähtäessään poistuu auringon valosta puoleksi ajastaan millä tahansa meridiaanilla ja koska minun tehtävääni ei voi suorittaa kahtenatoista tai viitenätoista toistaan seuraavana tuntina. Nyt olen ollut perheen luota poissa kaksi päivää hakemassa kasvia, jonka tiedetään kasvavan Platten syrjäjokien varrella, mutta en ole nähnyt heinän korttakaan, joka ei jo olisi numeroitu ja luokitettu."
"Teillä on ollut huono onni, tohtori, mutta –"
"Huono onni!" matki pieni tiedemies tullen lähemmäksi puhekumppaniaan ja ottaen esiin muistikirjansa kasvoillaan ilme, jossa voitonriemu omituisesti taisteli teeskennellyn vaatimattomuuden kanssa. "Ei, ei, Elli, minä olen kaikkea muuta kuin huono-onninen. Ellei nimittäin sitä voi sanoa miehestä, jota todella on onnestanut, jonka maineen voimme sanoa olevan taattu kaikiksi ajoiksi, jonka nimeä jälkipolvet mainitsevat yhdessä Buffonin kanssa – Buffonin, paljaan jäljentäjän kanssa, joka niitti kunniaa toisten työn tuloksesta!"
"Oletteko te löytänyt malmisuonen, tohtori Bat?"
"Paljon paremman kuin malmisuonen, olen löytänyt rahaksilyödyn aarteen, joka on valmis paikalla käytettäväksi. – Kuulkaa siis, tyttöseni! Turhan etsimisen jälkeen otin juuri kulmaa, joka oli tarpeen leikatakseni setänne matkasuunnan, kun kuulin ääniä, jotka olivat kuin ampuma-aseitten paukahduksia –"
"Niin", huudahti Elli innokkaasti, "täällä hyökättiin –"
"Ja luulin eksyneeni", jatkoi tiedemies, joka oli liian kiintynyt omiin aatteisiinsa ymmärtääkseen tytön keskeytystä. "Ei siitä vaaraa! Minä mittasin itselleni aseman, tiesin laskuistani kohtisuoran pituuden, eikä minun tarvinnut muuta kuin ottaa kulmani piirtääkseni hypotenuusan. Minä otaksuin, että pyssyt laukaistiin minua varten, ja muutin suuntani ääntä kohden – ei sen vuoksi, että pitäisin aistinta tarkempana tai edes niin tarkkana kuin matemaattista kalkyyliä, mutta pelkäsin, että joku lapsista ehkä tarvitsi minun apuani."
"Ne ovat kaikki onneksi –"
"Kuulkaa", keskeytti toinen, joka jo unohti oman teeskennellyn huolensa potilaistaan toisen asiansa suuremman tärkeyden vuoksi. "Olin jo kulkenut pitkän matkan preeriaa – ääni kulkee kauas, kun ei ole mitään estämässä – kun kuulin jalkojen töminää, ikäänkuin biisonit olisivat polkeneet maata. Sitten näin etäältä lauman nelijalkaisia, jotka karkasivat mäkiä ylös ja alas – eläimiä, jotka olisivat jääneet yhä edelleenkin tuntemattomiksi ja selostamatta, ellei olisi sattunut mitä onnellisinta onnettomuutta! Yksi eläimistä juoksi vähän erillään muista. Lauma kaartoi minua kohti ja liikkeeseen yhtyi tuo yksinäinenkin, ja se toi lauman viidenkymmenen askelen päähän siitä paikasta, jossa seisoin. Minä olisin, Elli, antanut vaikka tuhannen dollaria, jos joku pojista olisi siinä ampunut yhdenkään laukauksen!"
"Onhan tohtorilla pistooli, miksi ette käyttänyt sitä?" kysyi neito, jonka ajatukset olivat puoleksi muualla ja joka huolestuneena tähyili pitkin preeriaa, mutta siitä huolimatta pysyi paikallaan.
"Kyllä, kyllä, mutta se ampuu vain vähäpätöisiä lyijynokareita, jotka eivät kelpaa muuhun kuin suurempien hyönteisten ja matelijain tuhoamiseen. Ei, minä menettelin viisaammin, enkä ruvennut sotimaan, sillä minä olisin joutunut tappiolle. Minä kirjoitin tapauksen muistiin, pannen merkille kaikki seikat tieteen vaatimalla tarkkuudella. Minä kerron teille, Elli, sillä te olette hyvä ja yhä viisastuva tyttö, ja pitämällä muistissanne, mitä täten opitte, voitte vielä olla tieteelle suureksi hyödyksi, jos minulle sattuisi jokin onnettomuus. Minunkin toimeeni, arvoisa Elli, sisältyy vaaroja yhtä hyvin kuin jonkun soturinkin. Tänä samaisena yönä", hän jatkoi luoden silmäyksen taakseen, "tänä samaisena yönä on itse elämän perustakin ollut suuressa vaarassa tulla tuhotuksi!"
"Mikä teitä uhkasi?"
"Se minun löytämäni hirviö. Se lähestyi minua usein ja aina kun väistyin, se jatkoi etenemistä. Minä luulen, että vain se pieni lyhty, joka minulla oli mukanani, pelasti minut. Minä pidin sitä kirjoittaessani välillämme, joten se samalla kertaa oli sekä valonlähde että kilpi. Mutta kerronpa teille, minkälainen tuo peto oli, ja siitä voitte nähdä, mihin vaaroihin me tieteen esitaistelijat ihmiskunnan hyväksi antaudumme."
Luonnontutkija kohotti muistikirjansa taivasta kohti ja valmistautui lukemaan niin hyvin kuin taisi hämärässä valossa, jota siitä kajasti lakeuksille, lausuen ensin valmistukseksi:
"Kuulkaa, tyttöseni, millä aarteella onni on sallinut minun rikastuttaa luonnonhistorian lehtiä!"
"Onko se sitten olento, jonka te olette muodostellut?" sanoi Elli, kääntyen pois turhista tähyilyistään, ja hänen vilkkaissa silmissään välähti äkkiä veitikkamaisesti, mistä saattoi huomata hänen tietävän, miten laskea leikkiä oppineen kumppaninsa heikkouksista.
"Onko ihmisellä lahja antaa henki elottomalle luonnolle? Kunpa olisi! Saisitte pian nähdä Historia Naturalis Americanan, joka saattaisi ranskalaisen De Buffonin ilkkuvat matkijat häpeään. Suuri parannus voitaisiin kyllä tehdä kaikkien nelijalkaisten rakenteeseen, varsinkin niiden, joiden paras avu on nopeus. Molemmat alaraajat voisivat olla rakennetut kuin jonkinlaiset vivut, ehkä kuin pyörät. Tosin en vielä ole päässyt varmuuteen siitä, sopisivatko nämä parannukset paremmin etu- vaiko takajalkoihin, koska minun vielä on päästävä selville siitä, vetäminenkö vai työntäminen vaatii suurempaa lihastyötä. Eläimen jokin luonnollinen eritys voisi olla apuna hankauksen vähentämisessä. Mutta tämä kaikki on toivotonta – ainakin nykyään!" hän lisäsi kohottaen jälleen muistikirjansa valoa kohden ja lukien ääneen: "Lokakuun 6. 1805, tämä on vain päivämäärä, jonka te minun luullakseni tiedätte paremmin kuin minä – nähty nelijalkainen tähtien valossa ja taskulyhdyn avulla Pohjois-Amerikan preerioilla – leveysaste ja pituusaste päiväkirjasta. Suku – tuntematon, jonka vuoksi nimitetty löytäjänsä mukaan ja siitä onnellisesta yhteensattumasta, että se illalla nähtiin – Vespertilio Horribilis, Americanus. Suhteet (arvion mukaan) – suurin pituus yksitoista jalkaa; korkeus kuusi jalkaa; pää pysty; sieraimet laajenevat; silmät ilmeikkäät ja vihaiset; hampaat taajat; häntä vaakasuora, heiluva ja hieman kissamainen; jalat isot ja karvaiset; kynnet pitkät, käyrät, vaaralliset; korvat vähän silmäänpistävät; sarvet pitkäveteiset, hajalliset ja peloittavat; väri mustanpuhuva, tulipunaisin täplin; ääni sointuva, sotainen ja peloittava; tavat: elää laumoissa, raateleva, vihainen ja peloton. Kas siinä", huudahti Obed tämän muhkean ja runsassisältöisen selostuksen päätettyään, "kas siinä eläin, joka vielä kilpailee jalopeuran kanssa eläinten kuninkaan arvonimestä!"
"Minä en ymmärrä tuota kaikkea, mitä te, herra tohtori, olette sanonut", vastasi sukkela neito, joka ymmärsi luonnontutkijan heikkouden ja usein imarteli häntä nimellä, jota hän erikoisen mielellään kuuli käytettävän, "mutta varmaan kai nyt on vaarallista lähteä leiristä kauaksi, jos preerialla on semmoisia hirviöitä väijymässä."
"Väijymässäpä todellakin", vastasi luonnontutkija, tullen yhä lähemmäksi häntä ja vaimentaen äänensä semmoisiksi hiljaisiksi ja tuttavallisiksi kuiskauksiksi, jotka korostivat hänen tarkoitustaan vielä enemmän kuin hän oli aikonutkaan. "En ole koskaan ennen kokenut semmoista hermojännitystä. Oli todella hetki, minun täytyy se tunnustaa, jolloin olin menettää malttini näin kamalan vihollisen edessä, mutta rakkaus luonnontieteisiin piti minua yllä ja päästi minut voittajana hädästä!"
"Teidän kielenne on niin toisenlaista, kuin mitä me Tennesseessä käytämme", sanoi Elli, jonka oli vaikea pidättää nauruaan, "että tuskin tiedän, tokko ollenkaan ymmärrän teitä. Jos minä olen oikeassa, tahdoitte te saada sanotuksi, että teillä on kanan sydän."
"Luonnoton vertaus, jonka on aiheuttanut tietämättömyys kaksijalkaisen rakenteesta. Kanan sydämellä on oikeat suhteet eläimen muihin elimiin verraten ja luonnontilassaan tavallinen kanamme on urhoollinen lintu. Elli", hän lisäsi naama niin juhlallisena, että se tarkkaavaan tyttöön teki syvän vaikutuksen, "minua ajettiin takaa, vainottiin, minä olin vaarassa, josta ei kannata sen tarkemmin kertoa – mutta mitä tuo on?"
Elli säpsähti. Puhekumppanin vakavuus ja yksinkertainen suoruus olivat hänenkin reippaassa mielessään herättäneet jonkin verran herkkäuskoisuutta. Katsellessaan tohtorin osoittamaan suuntaan hän todella näki nelijalkaisen eläimen, joka juoksi preerian poikki ja suoraan ja nopeaan lähestyi juuri sitä paikkaa, jossa he seisoivat. Päivä ei vielä ollut siksi valjennut, että hän olisi nähnyt täsmälleen sen muotoa ja laatua, vaikka sen verran erottikin, että hän saattoi kuvitella sen vihaiseksi petoeläimeksi.
"Se tulee, se tulee!" huudahti tohtori, vaistomaisesti haparoiden muistikirjaansa ja lotisevin polvin ponnistaen voimiaan pysyäkseen paikoillaan. "Nyt, Elli, hyvä onneni antaa minulle tilaisuuden korjata tähtien valossa tekemäni erehdykset – väri mustanpuhuva – korvat puuttuvat – sarvet suuret." Hänen äänensä ja kätensä tyrmistyivät molemmatkin pedon päästämän kiljunnan tai paremminkin karjunnan johdosta, joka oli niin kamala, että se olisi pelästyttänyt jäykempääkin miestä kuin luonnontutkijaamme. Eläimen karjunta kantoi yli preerian ja sitten seurasi syvä ja juhlallinen hiljaisuus, jonka vasta Elli Waden sointuvamman äänen hillitsemätön naurun purskahdus keskeytti. Luonnontutkija seisoi sillä välin hämmästyksessään jäykkänä kuin kuvapatsas sallien hyvin kehittyneen aasin, jonka lähestymistä hän ei enää koettanut valokilvellään torjua, ilman selittelyä tai estelyä nuuskia itseään.
"Se on teidän oma aasinne", huudahti Elli, heti kuin sai naurultaan puhutuksi, "teidän oma kärsivällinen, uuttera juhtanne!"
Tohtori mulkoili eläimestä puhujaan ja puhujasta eläimeen, mutta ei mitenkään kuultavasti ilmaissut ihmetystään.
"Ettekö te tahdo tuntea eläintä, joka on niin kauan hikoillut teidän palveluksessanne?" jatkoi naurava neito. "Eläintä, josta olen kuullut teidän niin monen monta kertaa sanovan, että se on palvellut teitä hyvin, ja josta te pidätte kuin omasta veljestänne!"
"Asinus Domesticus!" huudahti tohtori, vetäen henkeänsä, ikäänkuin olisi ollut tukehtumaisillaan. "Tämä on, Elli Wade, kieltämättä Asinus itse. Mutta tämä ei ole preeriain asukki! Sangen erilaisia eläimiä, voin teille vakuuttaa, nuori nainen, ja luonnepiirteiltään erilaiset kaikissa tärkeissä seikoissa."
Hänet keskeytti Ellin uusi naurun purskahdus, joka jossakin määrin palautti hänet järkiinsä.
"Eläimen kuva oli verkkokalvossani", huomautti luonnon salaisuuksien urkkija hämmennyksissään jonkin verran itseään puolustellen, "ja minä olin kyllin tyhmä luulemaan omaa uskollista juhtaani hirviöksi. Vaikka nytkin minun täytyy suuresti ihmetellä, että näen tämän eläimen juoksevan valloillaan!"
Elli kertoi nyt hyökkäyksestä ja mitä seurauksia siitä oli ollut. Hän kuvaili niin tarkasti, että se olisi voinut herättää epäilyksiä hänen omista liikkeistään vähemmän yksinkertaisen kuulijan mielessä, kuinka kuormajuhdat olivat päässeet leiristä ja kuinka ne oli ajettu täyteen laukkaan ja miten ne olivat hajaantuneet pitkin aavoja kenttiä. Vaikk'ei hän sanonutkaan sitä suorin sanoin, sai hän kuitenkin kuulijansa mielessä heräämään sen käsityksen, että hän sangen todenmukaisesti oli erehtynyt luulemaan säikkyneitä juhtia villipedoiksi, minkä jälkeen hän päätti kertomuksensa valittamalla siirtolaisen vahinkoa ja muutamilla sangen luonnollisilla huomautuksilla siitä avuttomasta tilasta, johon perhe nyt oli joutunut. Luonnontutkija kuunteli ääneti, keskeyttämättä tytön kertomusta, päästämättä edes ainoatakaan hämmästyksen huudahdusta. Tarkkasilmäinen neito huomasi kuitenkin, että tohtori hänen kertoessaan repäisi muistikirjastaan edellä mainitun tärkeän lehden pois sillä tavalla, että siitä huomasi kirjan omistajan päässeen luulostaan. Siitä hetkestä pitäen maailma ei sen koommin ole kuullut Vespertilio Horribilis Americanuksesta ja luonnontieteet ovat auttamattomasti menettäneet tärkeän renkaan siitä suuresta elollisesta ketjusta, jonka sanotaan yhdistävän maan ja taivaan ja jossa luullaan ihmisen niin läheisesti liittyvän apinaan.
Kun tohtori Bat oli saanut selvän käsityksen yöllisestä tapauksesta, kääntyi hänen huolensa paikalla uuteen suuntaan. Hän oli Ismaelin hyvään huostaan jättänyt useita paperipinkkoja ja laatikoita, joka olivat täynnään kasveja ja kuolleita eläimiä, ja hänen selkeään tajuntaansa iski paikalla, että siouxien kaltaiset älykkäät rosvot varmaankaan eivät olleet laiminlyöneet tilaisuutta riistää häneltä näitä aarteita. Vaikka Elli olisi kuinka vakuuttanut, ei hän ottanut mistään rauhoittuakseen, ja niin he erosivat, tohtori saadakseen epäilyksilleen ja pelolleen huojennusta ja neito hiipiäkseen yhtä nopeasti ja ääneti hiljaiseen, yksinäiseen telttaan, kuin hän vähän ennen oli nopeasti ja ääneti hiipinyt sen ohi.
VII LUKU.
Päivä oli valjennut preerioitten rannattomille aavoille. Obedin paluu tämmöisenä hetkenä, ääneensä valitellen aavistamaansa tappiota, herätti pakostakin siirtolaisen uneliaan perheen. Sukkelaan nousi Ismael poikineen ja vaimonsa epämiellyttävän näköisen veljen kanssa jalkeille, ja nyt, auringon alkaessa antaa paikalle valkeuttaan, heille vähitellen alkoi selvitä tappiottensa koko suuruus.
Ismael silmäili liikkumattomia, isokuormaisia vaunujaan hammasta purren, loi katseen ällistyneeseen ja avuttomaan lapsilaumaansa, joka oli kokoontunut vihoittelevan, vaikka samalla masentuneen äitinsä ympärille, ja asteli ulos aavikolle, ikäänkuin olisi leirin ilma tuntunut liian ummehtuneelta. Jotkut miehistä seurasivat hänen mukanaan, tarkaten kaiken aikaa hänen silmäinsä synkkää ilmettä, odottaen siitä tietoa vastaisista liikkeistä. Kolkkona ja vaitonaisina he kaikin astelivat lähimmän maanaallon laelle, josta he näkivät melkein rannattoman alan paljasta lakeutta. Siellä ei näkynyt mitään muuta kuin yksinäinen puhveli, joka keräsi jonkin matkan päässä niukkaa ravintoansa, ynnä lääkärin aasi, joka käytti tilaisuutta hyväkseen nauttiakseen tavallista runsaamman aterian.
"Tuossa nyt on yksi niistä eläimistä, jotka ne konnat ovat meille jättäneet kuin pilkallaan", sanoi Ismael, vilkaisten aasiin, "huonoin koko joukosta. Tämä on huonoa maata viljan kasvatukselle, pojat; mutta ruokaa meidän vain täytyy hankkia moneen nälkäiseen suuhun!"
"Pyssy on parempi kuin kuokka tämmöisessä paikassa", vastasi vanhin poika potkaisten halveksivasti kovaa, janoista maata, jolla hän seisoi. "Se kelpaa semmoisille, jotka mieluummin syövät päivällisekseen härkäpapuja kuin maissipuuroa. Variskin vuodattaisi kyyneliä, jos sen asioillaan täytyisi lentää tämän seudun poikki."
"Mitä sanotte, ansapyytäjä?" vastasi isä, osoittaen, kuinka vähän jälkeä hänen voimakas kantapäänsä kykeni kovaan maahan tekemään, ja nauraen kamalalla voimalla. "Tämänlaista maatako semmoinen mies valitsee, joka ei koskaan vaivaa kauntin kirjuria kirjojen teolla?"
"Notkoissa on lihavampaa maata", vastasi vanhus tyynesti, "tullessanne tähän karuun seutuun te olette jättäneet jälkeenne monta miljoonaa eekkeriä, jotka maan raatajalle antaisivat monikymmenkertaisen sadon eikä aivan kovan työnkään hinnalla. Jos te olette tulleet etsimään maata, olette matkustaneet satoja maileja liian kauas tai saman verran liian vähän."
"Onko sitten toisen valtameren puolessa parempaa maata?" kysyi siirtolainen, Tyyntä merta kohti viitaten.
"On kyllä, ja minä olen sen kaiken nähnyt", vastasi toinen, pudottaen pyssynperän maahan ja nojautuen sen piippuun, ikäänkuin surunsekaisella mielihyvällä muistellen näkemiään seutuja. "Minä olen nähnyt molempien merien veden! Toisen rannalla synnyin ja kasvoin tuon keikkuvan pojan kokoiseksi. Kyllä Amerikka on kasvanut siitä kuin minä olin nuori, ja nyt se on niin suuri, etten ennen luullut koko maailmaakaan niin suureksi. Lähes seitsemänkymmentä vuotta elin New Yorkissa, maakunnassa ja valtiossa – te varmaankin olette käynyt New Yorkissa?"
"En – en minä, en ole koskaan käynyt kaupungeissa, mutta usein olen kuullut puhuttavan mainitsemastanne paikasta. Siellä on avarat asutukset, vai mitä?"
"Liian avarat, liian avarat! Itse maata ne jo pieksävät kirveillään. Ah, niitä mäkiä ja metsästysmaita, joilta minä olen nähnyt Luojan lahjat riistettävän ilman häpeän tuntoa ja tunnonvaivoja! Minä viivyin siellä, kunnes puunhakkaajain kirveiltä ei enää kuullut koirain haukuntaa, ja lähdin sitten tänne länteen rauhaa hakemaan. Kauhea oli se matka, joka minun täytyi kulkea, kamalan vaivalloista kulkea kaatuvain metsäin läpi ja monen monet viikkokaudet hengittää savuavain raivioitten sakeaa ilmaa! Sinne on täältä, Yorkin valtioon, ylen pitkä matka!"
"Se kai on vanhan Kentuckyn ulkoreunaa vastassa, vaikk'en minä ole koskaan tullut tietämään, kuinka pitkän matkan päässä."
"Kalalokin täytyisi halkaista tuhannen mailia ilmaa idän merelle päästäkseen. Eikä se kuitenkaan ole niinkään laaja ala metsästää reunasta reunaan, kun on kylliksi varjoa ja riistaa! Oli semmoinenkin aika, että ajoin kaurista Delawaren ja Hudsonin vuorilla ja pyysin majavia ylämaan järvien ojista, kaikki samana vuodenaikana. Mutta siihen aikaan silmäni olivat nopeat ja varmat ja sääreni olivat kuin hirven koivet! Hektorin emo", hän katsoi ystävällisesti jalkojensa juuressa makaavaan koiraansa, "oli silloin vielä penikka ja pyrki haukkumaan otusta heti kuin tunsi hajun. Siitä naaraasta oli minulla paljon vaivaa, niin vain olikin!"
"Vieraan koira on jo hyvin vanha. Isku päähän olisi sille jo armolahja."
"Koira on samanlainen kuin isäntäkin", vastasi erämies, joka ei ollut kuulevinaankaan toisen raakamaista neuvoa, "ja sen päivät päättyvät, kun se on riistatyönsä tehnyt, ei ennen. Minun ymmärtääkseni tämän luomisen asiat ovat järjestetyt kohtaamaan toisensa. Nopein hirvi ei aina ole se, joka koirat eksyttää, eikä voimallisin käsivarsi aina pidä rihlaa vakavimmin. Katsokaapa, miehet, ympärillenne. Mitähän jenkkiläiset kirvesmiehet mahtavat sanoa, kun he tiensä auki raivatessaan idän vesiltä lännen vesille tulevat tänne ja huomaavat, että täällä on maan puhdistanut käsi, joka sen tekee tyhjäksi yhdellä iskulla, ikäänkuin ilkkuakseen heidän pahuuttaan. He kääntyvät takaisin omille jäljilleen, kuten kettu koukutellessaan, ja silloin heidän omien jälkiensä mätä haju osoittaa heille, kuinka mieletöntä heidän haaskionsa on ollut. Tämmöiset ajatukset nousevat vain semmoisessa miehessä, joka on nähnyt kahdeksankymmenen ajastajan pahuuden, kuin semmoisissa, joille se vielä on maailman parasta! Mutta vielä teitä odottaa levoton aika, jos te aiotte välttää palaneen metsän intiaanien kavaluuden ja vihan. He väittävät olevansa tämän maan lailliset omistajat ja harvoin jättävät valkoiselle muuta kuin nahan, josta hän ylpeilee, milloin vain voivat häntä vahingoittaa – tahtoa heillä on siihen aina."
"Vanha mies", sanoi Ismael ankarasti, "mihin kansaan te kuulutte? Teillä on kristityn väri ja puhe, mutta teidän sydämenne näyttää olevan punanahkain puolella."
"Minä en kansoissa näe suurtakaan eroa. Se kansa, joka oli minulle rakkain, on hajoitettu, samoin kuin kuivien virranuomien hieta pakenee syksyn hirmumyrskyjen edellä, ja elämä on liian lyhyt, jotta ihminen voisi tutustua vieraisiin samalla tavalla kuin semmoisiin, joitten parissa on elänyt vuosia. Siitä huolimatta olen mies, jonka suonissa ei virtaa intiaanien verta, ja valtaimme kansalle olen velkaa sen, mitä sotilas on velvollinen kansalleen antamaan. Vaikka vähänpä he sotamiehineen ja aseistettuine veneineen tarvitsevat yksinäisen kahdeksankymmenvuotiaan käsivartta."
"Koska te ette kiellä sukuanne, niin kysyn teiltä yksinkertaisen kysymyksen. Missä ne siouxit ovat, jotka varastivat karjani?"
"Missä on se puhvelilauma, jota pantteri ajoi tämän lakeuden poikki vast'ikään, eilisaamuna? Yhtä vaikea –"
"Ystävä", sanoi tohtori Battius, joka tähän saakka oli ollut tarkkaavainen kuulija, mutta joka nyt sai äkkiä halun puuttua puheeseen, "minua surettaa, kun huomaan metsämiehen, joka on niin kokenut ja paljon nähnyt kuin te, noudattavan yleisen harhaluulon virtausta. Se eläin, jonka mainitsitte, on oikeastaan bos feruksen species, eli bos sylvestriksen, joksi runoilijat ovat sitä sattuvasti sanoneet, mutta se on kokonaan erotettava yleisestä brubaluksesta, vaikka onkin sen läheinen sukulainen. Biisoni on parempi sana, ja tahtoisin ehdottaa teille, että käyttäisitte tätä sanaa tulevaisuudessa, kun teillä on tilaisuus viitata tähän speciekseen."
"Olipa tuo biisoni tai puhveli, ero ei ole suuri. Eläin on sama, antakaa sille minkä nimen tahdotte, ja –"
"Suokaa anteeksi, kunnianarvoisa metsästäjä, mutta luokittelu on kerrassaan luonnontieteiden sielu ja elämä, samoin kuin kasvikin on sen vuoksi välttämättä karakterisoitava specieksensä omituisuuksilla, jotka nimi aina ilmaisee –"
"Ystävä", sanoi erämies hieman jyrkästi, "tulisiko majavan hännästä huonompi päivällinen, jos sitä sanoisi minkiksi; taikka söisittekö te suden lihaa hyvällä ruokahalulla, jos joku kirjanoppinut olisi sille antanut kauriin nimen?"
Kun nämä kysymykset esitettiin varsin vakavasti ja hieman tiukastikin, olisi siitä molempien puhujien kesken luultavasti syntynyt kiivas väittely, toinen kun oli pelkästään käytännön mies, toinen taas teorioihin piintynyt, ellei Ismael olisi nähnyt hyväksi lopettaa väittelyä ottamalla puheeksi asian, joka hänen omille välittömille eduilleen oli paljon tärkeämpi.
"Majavan häntä ja minkin liha sopikoot puheenaiheeksi vaahteravalkean ääressä rauhallisessa kodissa", keskeytti siirtolainen ottamatta vähääkään lukuun molempien väittelijäin harrastuksia ja tunteita, "mutta nyt tarvitaan muuta kuin vieraskielisiä sanoja tai mitä sanoja hyvänsä. Sanokaa minulle, ansapyytäjä, missä teidän siouxinne nyt kiertelevät?"
"Yhtä helppo olisi teille sanoa sen haukan värit, joka liitelee tuon valkoisen pilven alla! Kun punanahka iskee iskunsa, ei hänen tapansa ole odotella, kunnes hän pahoista töistään saa lyijyä palkakseen"
"Ovatko ne raakalaiskerjäläiset mielestään saaneet kylläkseen, kun huomaavat saaneensa kaikki eläimemme?"
"Luonto on hyvinkin samanlainen, peittäköön sitä minkälainen nahka tahansa. Himoitsetteko te vähemmän varallisuutta hyvän sadon saatuanne, kuin ennenkuin teillä oli jyvän sukuakaan? Jos niin teette, niin eroatte siitä, mitä pitkän elämän kokemus on minulle ilmoittanut ihmisen tavalliseksi vaatimukseksi."
"Puhukaa suoraan, vanha vieras", sanoi siirtolainen, iskien pyssynperänsä raskaasti maahan, hänen kankeata järkeänsä kun ei ensinkään miellyttänyt näin hämärin viittauksin annettu vastaus. "Minä tein yksinkertaisen kysymyksen, johon hyvin tiedän teidän voivan vastata."
"Olette oikeassa, aivan oikeassa. Minä voinkin vastata, sillä minä olen liian usein nähnyt sukuni mielenlaadun erehtyäkseni siitä, kun paha on liikkeellä. Kun siouxit ovat saaneet eläimet kokoon ja tulleet varmoiksi siitä, ettette ole heidän kintereillään, niin palaavat he takaisin ja näykkivät kuin nälkäiset sudet saadakseen senkin saaliin, mikä heiltä jäi. Tai ehkä he osoittavat samanlaista luontoa kuin ne suuret karhut, joita on Pitkän joen putouksella ja jotka paikalla iskevät kämmenellään, joutamatta ollenkaan haistelemaan saalistaan."
"Olette siis nähnyt mainitsemanne eläimen!" huudahti tohtori Battius, jonka nyt oli täytynyt olla keskustelusta erillään, niin kauan kuin hänen malttinsa sieti ja joka nyt muistikirja avattuna puuttui puheeseen. "Voitteko sanoa minulle, oliko se eläin, jonka kohtasitte, species ursus horribilis – korvat pyöristetyt – otsa kaartava – silmät vailla tuota merkillistä apuluomea – jolla on kuusi etuhammasta, yksi vale- ja neljä varsinaista poskihammasta –"
"Ansapyytäjä, jatkakaa, sillä meidän puheemme on asiallista puhetta", keskeytti Ismael. "Te siis luulette, että saamme rosvot vielä kimppuumme?"
"Ei – ei – en minä heitä rosvoiksi sano, sillä semmoinen on sen kansan tapa, semmoinen on preerian laki."
"Olen kulkenut viisisataa mailia löytääkseni paikan jossa ei kukaan
voi korviini toitottaa lakipykäliä", sanoi Ismael tuimasti, "enkä
minä aio seisoa nöyränä tuomaripöydän edessä, vaikka tuomarina
istuisi punanahka. Sen minä sanon, ansapyytäjä, että jos minun
leirini ympärillä vielä tavataan punanahka kuljeskelemassa, niin saa
hän, olipa missä tahansa, vanhan kentuckylaiseni panokset nahkaansa,
vaikka hänellä olisi itse Washingtonin mitali",[10] ja hän taputteli
rihlaansa tavalla, jota ei voinut käsittää väärin. "Minä sanon
rosvoksi jokaista, joka anastaa toisen omaisuutta.""Tetonit ja pawneet pitävät näitä paljaita preerioita omanaan."
"Luonto heille todistaa vasten naamaa, että se on valhetta. Ilma, vesi ja maa ovat ihmisen vapaita lahjoja eikä kellään ole oikeutta jaella niitä paloiksi. Ihmisen täytyy juoda ja hengittää ja kävellä – ja sen vuoksi on jokaisella oikeus maahan. Mikseivät valtioitten maanmittarit asettele taulujaan ja kulje linjojaan päämmekin päällä samalla tavalla kuin jalkaimme alla? Miks'eivät he peitä hohtavia lammasnahkojaan suurilla sanoilla ja anna maanomistajalle, taikka ehkä häntä pitäisi sanoa ilman omistajaksi, niin ja niin monta mittaa taivasta, tähtiä rajapyykiksi määräten, ja mille minkin pilven myllyä pyörittämään?"
Tämän hurjan uhittelun lausuessaan Ismael halveksien nauroi koko rintansa pohjasta. Tämä pilkallinen, mutta peloittava nauru kulki hänen jykeväin poikainsa kesken suusta suuhun, kunnes se oli kiertänyt koko perheen.
"No niin, ansapyytäjä", jatkoi Ismael paremmantuulisena, kuten ainakin se, joka on mielestään päässyt voitolle, "minä arvelen, ettei kummallakaan meistä ole koskaan ollut paljon tekemistä kirjojen, virkamiesten eikä rajapyykkien kanssa. Emme siis viitsi tuhlata sanoja semmoisiin joutavuuksiin. Te olette mies, joka olette kauan oleskellut tällä aukealla, ja nyt minä pyydän teitä ilman pelkoa tai mielistelyä sanomaan mielipiteenne, mitä tekisitte, jos minun yritykseni johto kuuluisi teille?"
Vanha erämies epäröi ja näytti sangen vastahakoisesti antavan pyydetyn neuvon. Mutta kun jokaisen katse oli häneen kiintynyt ja hän, minne vain silmänsä käänsi, tapasi omiin epäröiviin kasvoihinsa suunnatut katseet, vastasi hän hiljaisella surumielisellä äänellä:
"Olen nähnyt liian paljon kuolevaisten verta vuotavan turhissa rettelöissä halutakseni enää koskaan kuulla vihasta pyssyä laukaistavan. Kymmenen vuotta olen yksinäni viettänyt näillä paljailla lakeuksilla hetkeäni odottaen, enkä ainoatakaan iskua ole iskenyt vihollista vastaan, joka olisi ollut enemmän ihmisen kaltainen kuin harmaakarhu."
"Ursus horribilis", mutisi tohtori.
Puhuja vaikeni toisen äänen kuullessaan, mutta huomattuaan, että tohtori vain itsekseen säesti, hän jatkoi entiseen tapaan:
"Enemmän ihmisen kaltainen kuin harmaakarhu tai Kalliovuorien pantteri; ellei ehkä majavaa, joka on viisas ja paljon tietävä eläin, voi semmoiseksi sanoa. Mitä minä neuvoisin? Naaraspuhvelikin taistelee vasikkansa puolesta!"
"Sitä älköön koskaan sanottako, että Ismael Bush rakastaa lapsiaan vähemmän kuin karhu penikoitaan!"
"Mutta tämä on aivan suojaton paikka kymmenkunnalle miehelle pitää puoliaan viittäsataa vastaan."
"Niin onkin", vastasi siirtolainen, luoden katseensa vaatimattomaan leiriinsä. "Mutta vaunuista ja pumpulihaapalehdosta ehkä sentään saisi apua."
Erämies pudisti epäilevästi päätään ja viittasi aaltoilevain kenttäin poikki länttä kohti vastatessaan:
"Noilta kummuilta pyssynluoti osuisi aivan makuumajoihinne. Niin, ja takananne olevasta vesakosta ammutut nuolet pakottaisivat teidät kaivautumaan maan sisään kuin preeriakoirat – ei se kävisi laatuun. Runsaan kolmen mailin päässä tästä on paikka, josta minä erämaan poikki kulkiessani usein olen ajatellut, että siinä voisi pitää puoliaan päiviä ja viikkojakin, jos olisi luontoa ja käsiä veriseen työhön."
Nuorten miesten piiriä kiersi taas salavihkaa pilkallinen nauru, joka riittävän selvästi ilmaisi, kuinka valmiit he olivat ryhtymään vaikka vielä ankarampaankin koetukseen. Siirtolainen itse tarrautui kiihkeästi tietoon, jonka erämies – hän kun jonkin omituisen päättelyn johdosta piti velvollisuutenaan pysyä ehdottomasti puolueettomana – niin vastahakoisesti ilmaisi. Muutamat suorat, asiaan käyvät kysymykset riittivät erämiehestä kiristämään ne lisätiedot, mitkä vielä olivat tarpeen aiotun muuton suorittamiseksi, ja sitten Ismael, joka hädän käskiessä oli yhtä hirmuisen tarmokas kuin tavallisesti hidas, ryhtyi viipymättä tuumaansa toteuttamaan.
Huolimatta kaikkien asianomaisten ahkeroinnista ja innosta työ oli sangen raskasta ja vaikeaa. Vaunut kuormineen oli käsivoimin kiskottava laajan lakeuden poikki, jolla ei ollut minkäänlaista jälkeä eikä opastusta niiden tietojen lisäksi, mitä erämies antoi pääsuunnista. Miehet saivat tässä työssä tyystin käyttää koko valtavan voimansa, vieläpä naisten ja lastenkin täytyi suorittaa osa rasituksista. Poikien ryhtyessä vetämään raskaasti kuormattuja vaunuja ja kiskoessa ne käsivoimin läheiselle mäelle seurasivat heidän äitinsä ja Elli hitaasti perässä ihmettelevien pienten lasten ympäröiminä ja kumarassa kaikenlaisten tavarain taakan painosta.
Ismael itse johti ja valvoi kaikkea, silloin tällöin auttaen valtavalla hartiallaan jotakin hangoittelevaa vaunua, kunnes hän saattoi todeta, että päävaikeus, aiotun tien tasapinnan saavuttaminen, oli voitettu. Sitten hän osoitti suunnan, jota oli kuljettava, kehoittaan poikiaan kulkemaan niin, etteivät menettäisi suurella vaivalla saavutettua etua, jonka jälkeen hän vaimonsa veljelle nyökäten palasi hänen kerallaan tyhjään leiriin.
Koko tämän puuhan ajan, tuntikauden, erämies oli seissyt syrjässä rihlaansa nojaten, iäkäs koira jalkainsa juuressa makaamassa. Ääneti mutta tarkkaavaisena hän oli katsonut kaikkea. Joskus valaisi hymy hänen kovia, jänteviä, vaikka riutuneita kasvojaan, kuten päivänpaisteen pilkahdus, joka kulkee sortuneiden raunioiden poikki, ja se ilmaisi hänen hetkellistä mielihyväänsä, kun hän tavan takaa saattoi todeta nuorukaisten tavattoman voiman. Jonon hitaasti päästessä mäelle mietteitten ja murheitten pilvi jälleen verhosi varjoonsa kaikki, jättäen hänen kasvoilleen tavallisen tyynen surumielisyyden ilmeen. Vaunun toisensa perästä poistuessa leiripaikalta hän yhä tarkkaavammin piti silmällä kaikkea, ja harvoin hän myöskään unohti luoda tutkivaa silmäystä pieneen laiminlyötyyn telttaan, joka vaunuineen yhä oli yksinään kuin ennenkin, ilmeisesti unohdettuna. Ismaelin huudahdus synkälle kumppanilleen näytti kuitenkin tarkoittavan tätä hänen omaisuuttaan, joka tähän saakka oli saanut olla aloillaan.
Luotuaan ensin varovaisen ja epäluuloisen katseen joka puolelle siirtolainen kumppaninsa keralla sitten lähti pienen vaunun luo, jonka he työnsivät teltan sisään samaan tapaan kuin edellisenä iltana olivat vetäneet sen ulos. Sitten he molemmat katosivat vaatteen taa, minkä jälkeen seurasi pitkä odotus, ja tämän aikana vanhus, jota kannusti salainen polttava halu päästä kaiken tuon salaperäisyyden perille, huomaamatta lähestyi telttaa, kunnes oli kielletyltä alueelta vain muutaman askelen päässä. Vaatteen liikahtelut osoittivat, minkälaisessa puuhassa sen takana oltiin, vaikka työ suoritettiinkin sanaakaan puhumatta. Näytti siltä kuin olisi pitkä tottumus opettanut miehille, mitä heidän oli tehtävä, sillä Ismaelin ei tarvinnut antaa minkäänlaista merkkiä eikä neuvoa kolkolle työtoverilleen, vaan tämä tiesi tarkalleen, mitä hänen oli tehtävä. Vähemmässä ajassa, kuin asian kertomiseen on kulunut, oli sisällä kaikki saatu järjestykseen, jonka jälkeen miehet jälleen astuivat teltasta ulos. Ismael ei puuhassaan joutanut huomaamaan erämiestä, vaan alkoi päästellä vaatteen liepeitä maasta ja järjestää niitä vaunun ympäri sillä tavalla, että niistä syntyi pienen majan seinät. Kaareva katto värähteli kevyen vaunun silloin tällöin liikahtaessa, ja ilmeisesti vaunussa taas oli salainen kuormansa. Juuri kuin työ oli päätetty, sattui Ismaelin apulainen kääntämään häijyn silmänsä heidän työnsä tutkivaan tarkkaajaan. Pudottaen väliaisan, jonka hän jo oli nostanut maasta käydäkseen sille paikalle, jolla tavallisesti häntä itseään vähemmän ajatteleva, mutta ehkä vähemmän vaarallinen eläin kulki, hän huudahti:
"Minä olen houkka, niinkuin sinä usein sanot! Mutta katso itse – ellei tuo mies ole vihollinen, niin häpäisen isäni ja äitini, sanon itseäni intiaaniksi ja lähden siouxien kanssa metsästämään!"
Pilvi, joka juuri on purkamaisillaan kamalan salaman, ei ole synkempi eikä uhkaavampi kuin se katse, jolla Ismael tutki rauhanhäiritsijää. Hän käänsi päätään ympärilleen joka puolelle, ikäänkuin hakien jotakin vehjettä, joka olisi kyllin tehokas tunkeilevan erämiehen tuhoamiseksi yhdellä iskulla. Mutta sitten hän, ehkä muistaen, että hän vielä saattoi tarvita erämiehen neuvoja, pakotti itsensä näennäisen tyyneksi, joka oli vähällä salvata hänen hengityksensä, ja sanoi:
"Vieras, minä luulin, että tuo toisten asioiden nuuskiminen on akkojen tapoja kaupungeissa ja siirtokunnissa. Miehet, jotka asuvat kyllin väljillä mailla, eivät tuolla tavalla nuuski naapuriensa salaisuuksia. Kenelle asianajajalle tai sheriffille sinä aiot tietosi myydä?"
"Vähän minä keskustelen kenenkään muun kuin Yhden kanssa, ja hänen kanssaan pääasiallisesti omista asioistani", vastasi vanha erämies ilman vähintäkään näkyvää pelkoa ja viitaten juhlallisesti ylöspäin: "Tuomarin kanssa, meidän kaikkien tuomarin kanssa. Vähänpä hän minun tietojani tarvitsee ja vähän teidän halunne pitää asioita salassa hyödyttää teitä täällä erämaassakaan."
Erämiehen yksinkertainen, juhlallinen esiintyminen lannisti molempien raakamaisten kuulijain yltyvän kiukun. Ismael seisoi synkkänä ja miettivänä, kun taas hänen kumppaninsa salavihkaa ja tahtomattaan loi katseensa selkeään taivaaseen, joka laajana ja sinisenä kaartoi hänen päällään, ikäänkuin olisi hän odottanut itse Kaikkivaltiaan silmän säteilevän taivaan laelta. Harvoin vakavat vaikutelmat kuitenkaan jäävät pysyväisiksi semmoisten miesten mielessä, jotka kauan ovat harrastaneet unohdusta. Siirtolaisenkaan epäröinti ei sen vuoksi kestänyt kauaa. Puhujan sanat samoin kuin hänen varma ja tyyni esiintymisensäkin estivät kuitenkin pahat sanat, ehkä väkivallankin.
"Olisi ollut enemmän ystävän ja toverin tapaista", sanoi Ismael niin tylyllä äänellä, että se ilmaisi hänen mielialansa, vaikk'ei enää uhannutkaan, "jos te olisitte mennyt työntämään noita toisia vaunuja sen sijaan, että tungette tänne, kun ei täällä asiaan kuulumattomia tarvita."
"Voinhan käyttää ne vähäiset voimat, mitä minulla vielä on, yhtä hyvin tämän kuin jonkin toisenkin kuorman työntämiseen."
"Luuletteko meitä pieniksi pojiksi!" huudahti Ismael nauraen puoleksi vihoissaan, puoleksi pilkalla, ja ponnisti valtavat voimansa, joiden vaikutuksesta pieni vaunu vieri kepeästi nurmikon poikki, ikäänkuin olisi tavallinen valjaikko sitä vetänyt.
Erämies jäi seisomaan ja seurasi katseellaan lähtevää vaunua suuresti ihmetellen, mitä siinä mahtoi olla, kunnes sekin oli päässyt mäen päälle ja vuorostaan katosi maanaallon taakse. Sitten hän kääntyi katsomaan autiota ympäristöään. Ihmisolentojen puute tuskin olisi herättänyt huomiota miehen mielessä, joka oli niin kauan tottunut yksinäisyyteen, ellei hylätyn leirin paikalle olisi jäänyt voimakkaita muistoja äskeisistä vieraista ja heidän aikaansaamastaan hävityksestä, kuten vanha erämies pian huomasi. Hän katsahti ylöspäin päätään pudistaen, ja pahoitteli tyhjää aukkoa, josta nyt taivas hohti, mutta jonka äsken puut olivat oksineen täyttäneet, samat puut, jotka nyt lojuivat maassa vihannat lehvänsä menettäneinä, arvottomina ja hylättyinä.
"Niinpä niin", hän itsekseen mutisi, "olisihan minun pitänyt tietää se, olisihan toki! Olen usein ennenkin nähnyt samaa. Ja kuitenkin, toinhan ne itse tähän paikkaan ja lähetin ne nyt toiseen samanlaiseen, ainoaan, mitä on hyvin monen mailin piirissä siitä paikasta, jossa nyt seison. Semmoista se on ihmisen mielihalu ja ylpeys ja haaskailu ja syntisyys!"
Kuului risahdus niistä matalista pensaista, joita vielä kasvoi jonkin matkaa pitkin Ismaelin leirilehtoa, ja erämiehen korvaan sattuen se jyrkästi katkaisi hänen yksinpuhelunsa. Monen erämaissa vietetyn vuoden tavat saivat vanhuksen paikalla kääntämään rihlansa pensaikkoon päin melkein yhtä sukkelaan ja tarmokkaasti kuin ennen vanhaan, hänen nuorena ollessaan. Mutta äkkiä hän sitten malttoi mielensä, heitti rihlansa kyynärvarrelleen ja jatkoi surumielisiä mietelmiään.
"Tule pois vain, tule!" hän sanoi ääneensä. "Olitpa nelijalkainen tai lintu, näiltä käsiltä saat olla rauhassa. Minä olen syönyt ja juonut, mitä varten minä tappaisin, kun tarpeeni eivät vaadi uhraamaan? Ei kulu enää kauaa, ennenkuin linnut nokkivat silmiä, jotka eivät enää näe niitä, ja ehkä lentävät luilleni istumaan. Sillä jos tämänkaltaiset esineet on tehty vain hävitettäviksi, niin miksi odottaisin eläväni ikuisesti? Tule pois vain, tule, nämä heikot käteni eivät tee sinulle pahaa."
"Kiitoksia kauniista sanoistanne, vanha ansapyytäjä!" huudahti Paavo Hoover hypäten reippaasti esiin piilopaikastaan. "Teidän temppunne, kun te ojensitte pyssynne suun eteenpäin, oli sellainen, ettei se ollenkaan miellyttänyt minua, sillä se näytti sanovan, että te osaatte yhtä hyvin kaikki muutkin temput."
"Taidatte olla oikeassa!" huudahti erämies ja nauroi sisällistä mielihyvää tuntien entistä taitoaan muistellessaan. "Oli se semmoinenkin aika, jolloin harva tiesi tämän tämmöisen pitkän rihlan etevyyttä – se on nyt parempi kuin minä vanha hyödytön raukka enää olenkaan. Olette oikeassa, nuori mies, mutta semmoinen aika onkin ollut, että oli vaarallista liikahduttaa lehtoakaan niin lähellä, että minä sen kuulin, taikka", hän lisäsi äänensä alentaen ja näyttäen totiselta, "mingon näyttää väijytyksestään silmämunaansakaan. Olette kai kuullut punamingoista?"
"Minkeistä minä kyllä olen kuullut", sanoi Paavo tarttuen vanhuksen käsivarteen ja vetäen häntä puhuessaan hiljaa viidakkoon, samalla kuitenkin luoden taakseen nopeita ja levottomia katseita ollakseen varma siitä, ettei heitä huomattu. "Tavallisista mustista minkeistä, mutta en muun värisistä."
"Hyvä Jumala", jatkoi erämies, nauraen yhä syvään, mutta hiljaiseen tapaansa, "poika luulee ihmistä eläimeksi! Eipä silti, että mingo olisi paljon eläintä parempi, onpa vielä huonompikin, kun rommia ja tilaisuutta on tarjolla. Esimerkiksi se kirottu huroni, Yläjärviltä kotoisin, jonka minä pudotin oksaltaan niillä vuorilla, jotka ovat Hori–"
Hänen äänensä hälveni tiheikköön, johon hän oli sallinut Paavon johtaa itsensä keskustelun aikana, ja hänen ajatuksensa kiintyivät siihen määrään kohtauksiin ja historiallisiin tapauksiin, jotka olivat sattuneet puolta vuosisataa aikaisemmin, ettei hän muistanut vähääkään vastustella.
VIII LUKU.
Kuvitelkoon lukija, jota emme halua väsyttää kehittämällä kertomuksemme juonta liian pitkäksi, että on kulunut viikko edellisen luvun lopun ja niiden tapausten välillä, joista nyt lähdemme sitä jatkamaan. Vuodenaika on vaihtumassa, kesän vihannuus muuttumassa syksyn ruskeiksi ja kirjaviksi väreiksi. Taivasta verhosivat ajelehtivat pilvet, joita pinoutui päällekkäin mahtaviksi röykkiöiksi tai kierteli rajuissa vihureissa, mutta silloin tällöin ne avautuivat ja niiden lomasta näkyi ajoittain kirkas säteilevä taivas, jonka suurta ja pysyvää ihanuutta alemman maailman oikulliset riuhtoilut turhaan koettivat raastaa. Tuuli lakaisi kolkkoja, paljaita preerioita niin rajusti, ettei sellaista juuri tuulille vähemmän avoimissa manteremme osissa näe. Satujen aikakaudella olisi ollut helppo kuvitella tuulien jumalan päästäneen käskyläisensä luolastaan valloilleen ja näiden nyt hurjassa humussa temmeltävän paljailla aavikoilla, joilla ei ollut puuta, ei ihmisrakennusta, ei vuorta, ei minkäänlaista estettä niiden karkeloita haittaamassa.
Vaikka autiutta voidaankin pitää sen paikan vallitsevana luonteenpiirteenä, johon meidän nyt on siirrettävä kertomuksemme näyttämö, ei se kuitenkaan ollut kokonaan ilman ihmiselämän merkkejä. Preerian yksitoikkoisesta aaltoisuudesta kohosi yksinäinen kalju ja rosoinen kallio pienen joen reunalla, joka pitkät matkat lakeuksilla mutkiteltuaan lopulta päätyi erääseen jokien isän syrjäjokeen. Lähellä kukkulan juurta oli alho alavaa maata, ja siitä päättäen, että sillä yhä vieläkin oli leppä- ja sumakkitiheiköt reunallaan, näytti siinä ennen kasvaneen jonkin verran metsää. Mutta puut itse oli siirretty läheisten kallioitten kukkulalle ja jyrkänteille, ja kalliolla näkyi merkkejä ihmisten läsnäolosta.
Alhaalta katsoen näkyi hirsistä ja kivistä tehty rintavarustus, jonka ainekset oli siten sekaisin ladottu, että oli päästy niin pienellä työllä kuin suinkin, muutamia puun kuoresta ja oksista tehtyjä matalia kattoja, siellä täällä aita, joka oli rakennettu samalla tavalla kuin kukkulallakin näkyvä varustus ja asetettu rinteelle semmoisiin kohtiin, jotka olivat helpommat nousta kuin kallion kupeet yleensä, ynnä pieni vaatemaja, joka oli kallion eräässä kolkassa kohoavan keilan korkeimmalla kohdalla ja jonka valkoinen peite kaukaa nähden loisti kuin lumipilkku, tai, käyttääksemme kaikkeen muuhun paremmin soveltuvaa vertausta, kuten tahraton, huolellisesti varjeltu lippu, jota linnoituksen puolustajat olivat valmiit sydänverellään suojelemaan. Tuskin meidän tarvinnee mainitakaan, että tämä kömpelö ja luonteenomainen varustus oli se paikka, johon Ismael Bush oli matkannut rosvojen ryöstettyä häneltä juhdat ja karjan.
Sinä päivänä, josta kertomuksemme langat jälleen lähtevät, seisoi siirtolainen lähellä kallion juurta pyssyynsä nojaten ja katsellen jalkojensa alla olevaa karua maata katseella, joka ilmaisi väkevää sekä halveksimista että pettymystä.
"On aika, että muutamme luontomme", hän huomautti vaimonsa veljelle, joka harvoin väistyi kauas hänen rinnaltaan, "ja rupeamme märehtijöiksi, unohtaen olevamme vapaita miehiä ja ihmisiä, jotka ovat tottuneet kristilliseen ruokaan. Sinä, Abiram, luullakseni eläisit heinäsirkkainkin joukossa, sillä sinä olet vilkasliikkeinen mies ja jättäisit helposti vikkelimmätkin niistä jälkeesi."
"Tästä maasta ei ole mihinkään", vastasi toinen, jota sukulaisen väkinäiset leikkipuheet eivät vähääkään miellyttäneet. "Ja hyvä on muistaa, että laiskalla kulkijalla on pitkä matka edessään."
"Sinä taidat olla sitä mieltä, että minun pitäisi viikkokausia, ehkä kuukausiakin kiskoa perässäni vaunua tämän erämaan poikki?" tokaisi Ismael, joka samoin kuin kaikkikin hänenlaisensa, saattoi kovan tullen raataa uskomattomalla voimalla, mutta joka harvoin missään tilaisuudessa osoitti kestävyyttä moisissa ponnistuksissa eikä siihen ollut vähääkään halukas. "Sinun kaltaisillesi, jotka elätte kyläkunnissa, ehkä käy päinsä kiiruhtaa kotiinsa, mutta minun tilukseni ovat, Jumalan kiitos, liian suuret, jotta omistaja koskaan kaipaisi lepopaikkaa."
"No, koska sinua tämä plantaasi miellyttää, niin mitäs muuta kuin touon tekoon."
"Se on helpompi sanoa kuin tehdä tiluksieni tällä kulmalla. Minä sanon sinulle, Abiram, meidän täytyy lähteä liikkeelle useammasta kuin yhdestä syystä. Sinä tiedät, että minä olen mies, joka kovin harvoin ryhdyn kauppoihin täyttämättä sitoumuksiani täsmällisemmin kuin nuo riipustelijat, jotka paperipalalle kirjoittavat moninaisia välikirjoja. Jos meidän vielä täytyy kulkea yksikään maili, niin saamme kulkea saman tien satakin päästäksemme sen matkan päähän, jonka pantiksi sait kunniani."
Puhuessaan siirtolainen vilkaisi siihen pieneen kangastelttaan, joka oli hänen rosoisen linnansa huipulla. Toinen ymmärsi ja osoitti ymmärtävänsä tämän katseen, ja jostakin salaisesta vaikutuksesta se palautti heidän välilleen sen yksimielisyyden, joka juuri oli uhannut rikkoontua.
"Minä tiedän sen ja tunnen ruumiini jokaisessa luussa. Mutta minä muistan liian hyvin syyn, joka sai minut lähtemään tälle kirotulle matkalle, unohtaakseni minun ja matkan määrän välisen etäisyyden. Et sinä enkä minä koskaan kostu siitä, mitä olemme tehneet, ellemme perusteellisesti saata loppuun, mitä olemme niin kauniisti alkaneet. Niin, se luullakseni on kaiken maailman oppi. Minä kuulin jokin aika sitten Ohiossa kuljeskelevan saarnamiehen sanovan, että vaikka ihminen sata vuotta eläisi uskon käskyjen mukaisesti ja sitten yhden päivänkään työssään hairahtuisi, niin saisi hän nähdä tilin tehtävän tuon viimeisen kommelluksen mukaan, jolla hän työnsä päätti, ja että lopputilissä otettaisiin lukuun vain kaikki paha eikä hyvää ensinkään."
"Ja sinä uskoit sitä ulkokullattua raukkaa!"
"Kuka sanoi minun häntä uskovan?" vastasi Abiram katse uhittelevana, josta näki, kuinka paljon hän peloissaan oli ajatellut tätä asiaa, jota nyt oli pitävinään niin mitättömänä. "Onko se uskomista, kun kertoo renttujen – –. Mutta sittenkin, Ismael, se mies saattoi olla rehellinen! Hän sanoi, ettei maailma oikeastaan ole erämaata parempi ja että vain yksi käsi voi johtaa oppineimpaakin sen kaikkien väärien mutkien kautta. Mutta jos tämä on kokonaisuudesta totta, niin voi se pitää paikkansa osastakin."
"Abiram, puhu suusi puhtaaksi kuin mies, mikä sinua vaivaa", keskeytti siirtolainen raakamaisesti nauraen. "Sinä tahdot rukoilla! Mutta mitä hyötyä on siitä oman oppisi mukaan, että palvelee Jumalaa viisi minuuttia ja pirua yhden tunnin? Kuule nyt, hyvä ystävä, minä en ole mikään kehuttava maanviljelijä, mutta tämän minä vahingostani tiedän: joka tahtoo saada runsaan sadon lihavimmastakaan maasta, sen täytyy tehdä kovaa työtä. Ja nuo sinun suunpieksäjäsi vertaavat maata vehnäpeltoon ja ihmisiä, jotka siinä elävät, he sanovat sen viljaksi. Mutta minä sanon sinulle, Abiram, että sinä et ole ohdaketta tai konnanruohoa parempi, taikka sinä olet kuin niin laho puu, ettei se kelpaa edes poltettavaksi!"
Ilkeä katse, joka välähti Abiramin äkäisistä silmistä, ilmaisi hänen kiukkuiset tunteensa, mutta tämä salavihkainen vilkaisu väistyi siirtolaisen jäykkäin, vakaitten kasvojen edessä, josta saattoi päättää, kuinka viimeksimainitun rohkeampi henki oli lannistanut ensinmainitun raukkamaisen luonnon.
Tyytyväisenä mahtiinsa, joka oli kylläkin ilmeinen ja joka jo sangen usein oli samanlaisissa tilaisuuksissa tehnyt tehtävänsä, Ismael tyynesti jatkoi keskustelua, kosketellen nyt välittömämmin tulevia suunnitelmiaan.
"Sinun täytyy tunnustaa, että oikeus vaatii maksamaan jokaiselle samalla tavaralla", hän sanoi. "Minulta on ryöstetty karjani ja minulla on mielessä hankkia itselleni täysi korvaus, sorkka sorkalta; taikka kun on pakko tehdä kaupat kummankin asiakkaan puolesta, niin hulluhan olisin, ellen maksaisi itselleni välityspalkkaakin."
Siirtolaisen lausuessa nämä aikeensa julki äänellä, joka hetken mielialan johdosta oli hieman kiihtynyt, lähestyi neljä tai viisi hänen jöröistä pojistaan, jotka olivat seisoneet ja nojailleet kallion kuvetta vasten, siihen vitkastelevaan tapaan, joka perheelle oli ominainen.
"Minä olen huutanut Elli Wadelle, joka on kalliolla tähystäjänä, näkyykö mitään", huomautti vanhin nuorukaisista, "mutta vastaukseksi hän vain pudistaa päätään. Ollakseen nainen on Elli perin vähäpuheinen. Eiköhän häntä pitäisi opettaa toisille tavoille, kun se ei pilaa hänen hyvää näköäänkään."
Ismael loi katseensa ylöspäin siihen paikkaan, missä tyytymättömyyden aiheuttaja mitään pahaa aavistamatta hoiti huolellista vahtitointaan. Neito istui korkeimmalla kallion pykälällä pienen teltan vieressä, ainakin kaksisataa jalkaa lakeuden pintaa korkeammalla. Niin pitkän matkan päästä ei hänestä näkynyt juuri muuta kuin ruumiin ulkopiirteet, vaaleat hiukset liehuen olkapäillä tuulenpuuskissa, ja että hän vakaasti ja näköjään suuntaa muuttamatta tuijotti preerialle johonkin etäiseen kohtaan.
"Mitä siellä näkyy, Nelli?" huusi Ismael, korottaen hieman voimakasta ääntään, että se kuului yli tuulen humun. "Onko silmääsi sattunut mitään preeriahaukkua suurempaa?"
Tarkkaavaisen Ellin silmät avautuivat, hän nousi niin pitkäksi kuin hentoa vartaloa suinkin riitti, näyttäen yhä katselevan tuota tuntematonta esinettä; mutta hänen äänensä, jos hän todella puhui, ei ollut riittävän voimakas kantaakseen tuulessa.
"Se on varma, että tyttö näkee jotakin tavattomampaa kuin preeriakoiran tai puhvelin", jatkoi Ismael. "Hei, Nelli, tyttö, oletko sinä kuuro? Nelli, kuuletko – minä toivon, että hän näkee koko armeijan punanahkoja, sillä minulle olisi kovin mieleen, jos saisin tilaisuuden maksaa heille heidän ystävällisen vierailunsa johdosta näitten pölkkyjen ja kallioitten suojassa!"
Säestäessään kerskaavia sanojaan asianmukaisilla liikkeillä ja kääntäessään silmänsä puhuessaan yhtä rohkeasti luottaviin poikiinsa Ismael sai heidät kääntämään huomionsa pois Ellistä itsestään. Mutta kun he sitten kaikki kääntyivät katsomaan, mitä liikkeitä heidän naisvartiansa edelleen tekisi, olikin se paikka, jossa hän oli vast'ikään ollut, tyhjä.
"Niin totta kuin olen syntinen ihminen", huudahti Asa, joka tavallisesti oli veljeksistä kankein, "on tuuli puhaltanut tytön kalliolta!"
Jotakin säikähtämisen tapaista saattoi nyt huomata veljeksissä, mikä ehkä merkitsi sitä, että Ellin hymyilevät sinisilmät, pellavan väriset hiukset ja hehkuvat posket olivat tehneet vaikutuksen näihin juroihin nuorukaisiin, ja hämmästyksen ja hieman huolestuksenkin silmäyksiä vaihdettiin miehestä mieheen heidän ihmetellen katsellessaan paljaan kallion huippua.
"Ehkäpä onkin!" virkkoi toinen. "Hän istui lohjenneella kivellä, ja jo tunti sitten aioin sanoa hänelle, että hän oli vaarassa."
"Onko tuo tytön nauha, joka heiluu alempana kallionkielekkeellä?" huudahti Ismael. "Ahaa, kukas teltan luona liikkuu? Enkö minä ole teille kaikille sanonut –"
"Elli! Se on Elli!" keskeyttivät pojat yhdestä suusta, ja samalla tyttö jälleen ilmestyikin tekemään lopun heidän epätietoisuudestaan ja päästämään useamman kuin yhden hitaan mielen tavattomasta kiihtymyksestään. Astuttuaan esiin telttavaatteen takaa Elli kevein askelin ja pelottomana astui jälleen entiselle pyörryttävälle paikalle ja viittasi preeriaa kohti ja näytti samalla puhuvan innokkaalla ja nopealla äänellä näkymättömälle kuulijalle.
"Nelli on hullu", sanoi Asa puoleksi halveksivasti ja samalla kuitenkin koko lailla huolestuneenakin. "Tyttö näkee unta silmät auki ja luulee näkevänsä jonkun niistä villipedoista, joista tohtori hänelle juttelee ja joilla on niin häijyt nimet."
"Olisikohan niin, että tyttö on keksinyt siouxien tiedustelijan?" sanoi Ismael kääntäen katseensa lakeutta kohti, mutta samassa Abiramin hiljainen merkitsevä kuiskaus sai hänet jälleen sukkelaan kääntämään katseensa ylöspäin siksi ajoissa, että hän jälleen huomasi telttavaatteen liikkuvan aivan toisella tavalla kuin tuulen silloin tällöin saadessa sen lepattamaan. "Yrittäköönpä, jos uskaltaa!" mutisi siirtolainen hampaisiinsa. "Abiram, liian hyvin he tuntevat luontoni tehdäkseen minulle semmoisen tempun!"
"Katso itse! Ellei vaatetta nosteta, en minä näe paremmin kuin pöllö päivällä."
Ismael pudotti pyssynperän rajusti maahan ja huusi niin kovalla äänellä, että Elli helposti olisi sen kuullut, ellei hänen huomionsa vielä olisi ollut kokonaan kiintyneenä etäiseen esineeseen, joka niin selittämättömällä tavalla oli hänen silmänsä kahlehtinut.
"Nelli!" jatkoi siirtolainen – "pois sieltä, tyttöhupakko! Tahdotko saattaa itsesi vikapääksi rangaistukseen? Nelli sinä! – Hän on totisesti unohtanut äidinkielensä; antaas nähdä, ymmärtääkö hän toisenlaista puhetta."
Ismael heitti rihlan poskelleen ja siinä samassa se jo tähtäsi ylöspäin kallionhuippua kohti. Ennenkuin kukaan ennätti sanoa sanaakaan, se jo purki sisällyksensä kirkkaana liekkiviiruna. Elli säpsähti kuin pelästynyt kauris ja päästäen kimakan kiljahduksen syöksyi telttaan niin suin päin, että oli mahdoton arvata, pelästyskö vain oli ollut hänen tottelemattomuutensa palkka, vai oliko häneen todella sattunut.
Siirtolaisen teko oli ollut niin äkillinen ja odottamaton, ettei sitä olisi ennättänyt estää, mutta heti kuin se oli tapahtunut, ilmaisivat hänen poikansa mielipiteensä tästä huimasta teosta tavalla, josta ei voinut erehtyä. Vihaisia ja tuimia katseita vaihdettiin ja jotakin mutisten he kaikki yhteisesti ilmaisivat suuttumuksensa.
"Mitä Elli on tehnyt, isä", sanoi Asa kiihkeänä, mikä tavattomuutensa johdosta oli sitä enemmän huomiota herättävää, "kun häntä ammutaan kuin pakenevaa kaurista tai nälkäistä sutta?"
"Pahaa", vastasi siirtolainen jyrkästi, mutta silmissään kylmä uhman ilme, joka osoitti, kuinka vähän lasten huonosti salattu suuttumus häntä liikutti. "Pahaa, poikani, pahaa. Pidä varasi, ettei se tauti leviä."
"Toista on rangaista miestä kuin huutavaa tyttöä!"
"Asa, sinä olet mies, niinkuin olet usein kerskunutkin, mutta muista, että minä olen isäsi ja parempasi."
"Sen minä hyvin tiedän, ja minkälainen isä?"
"Kuule nyt, poika, minä enemmän kuin puoleksi uskon, että sinun uneliaisuutesi oli syynä siihen, että siouxit pääsivät leiriimme. Puhu siivolla, valpas poikani, taikka saat ehkä vielä vastata siitä pahasta, jonka sinun oma huono käytöksesi on meille tuottanut."
"Minä en aio enää tyytyä siihen, että minua pidetään kuin koltussa kulkevaa lasta. Sinä puhut laista, ikäänkuin et laista mitään tietäisi, ja kuitenkin sorrat minua, ikäänkuin ei minulla itselläni olisikaan henkeä eikä tarpeita. Minä en aio jäädä tänne kauemmaksi, jos minua kohdellaan kuin halvinta eläintä!"
"Maailma on avara, urhoollinen poikani, ja siinä on monta jaloa isännätöntä plantaashia. Mene, kirjat sinulla on kaikki järjestyksessä. Harva isä jakaa lapsilleen paremmin kuin Ismael Bush. Sen tunnustuksen sinä minulle ainakin annat, kun sinusta tulee rikas tilanhaltija."
"Kas! Isä, katso!" huusi samassa monta ääntä, käyttäen ahnaasti hyväkseen tilaisuutta keskeyttääkseen väittelyn, joka uhkasi käydä väkivaltaiseksi.
"Katso!" toisti Abiram äänellä, jonka sointu oli kolea ja varoittava. "Jos sinä joudat muuta kuin riitelemään, Ismael, niin katso!"
Siirtolainen kääntyi hitaasti pois tottelemattomasta pojastaan ja katsoi ylöspäin, silmissään yhä syvä suuttumus. Mutta samassa kuin hänen silmäänsä sattui esine, joka nyt kiinnitti kaikkien ympärillä seisovain huomion, muuttui hänen ilmeensä hämmästyneeksi ja kauhistuneeksi.
Jälleen seisoi nainen samalla paikalla, jolta Elli oli niin kamalalla tavalla karkoitettu. Hänen vartalonsa oli pienintä kokoa, mitä voi kauniina pitää ja mitä runoilijat ja taiteilijat ovat kiitelleet naisen kauneuden parhaana ihanteena. Puku oli tummaa, hohtavaa silkkiä ja se häälyi kuin hämähäkin verkko hänen ympärillään. Ajoittain valui hänen harteilleen pitkät, kiharat suortuvat, jotka olivat vielä hänen hamettaankin mustemmat ja hohtavammat ja kokonaan verhosivat hänen hennon rintansa; ajoittain ne taas häälyivät tuulessa. Paikka, jolla hän seisoi, oli niin korkealla, ettei kasvonpiirteitä voinut tarkkaan nähdä, mutta ilmeisesti ne, sen saattoi arvata, olivat nuorekkaat, ja hänen näin odottamatta ilmestyessään niiden ilme oli kaunopuheinen ja tunteellinen. Niin nuorelta tosiaan näytti tämä hento, kaunis olento, että saattoi epäillä, tokko hän vielä oli kokonaan jättänyt lapsuuden aikaa taakseen. Sydäntään vasten hän painoi hentoa, mitä hienoimmin muodostunutta kättä, kun hän taas toisella teki merkitsevän liikkeen, joka näytti kehoittavan Ismaelia, jos hän aikoi jatkaa väkivaltaansa, tällä kertaa tähtäämään hänen rintaansa.
Sanaton ihmetys, jolla rajalaisten joukko tuijotti korkeuteen tätä kummaa kohti, keskeytyi vasta Ellin pelokkaana astuessa esiin teltasta, ikäänkuin pelko itsensä puolesta ja taas huoli kumppanistaankin olisi vaatinut häntä sekä pysymään piilossa että tulemaan ulos. Hän puhui, mutta alhaalla olevat eivät kuulleet hänen sanojaan, eikä se, jolle hän puhui, niistä välittänyt. Vieras nainen kuitenkin, ikäänkuin tyytyen siihen, että oli tarjoutunut Ismaelin vihan esineeksi, poistui taas tyynesti, ja paikan, jolla hän oli vast'ikään seissyt, jälleen ollessa tyhjänä, jäi alhaalla olevain katsojain mieleen jonkinlainen ällistys, melkein samanlainen, jonka voimme kuvitella jonkin yliluonnollisen ilmestyksen jättävän katsojiin.
Seurasi enemmän kuin tunnin kestävä syvä hiljaisuus ja koko ajan Ismaelin pojat vain tuijottivat paljaaseen kallioon tyhmistyneinä ja ihmetellen. Silmän kohdatessa silmää kulki sitten miehestä mieheen oudon näyn vaikutus, osoittaen, että ainakin heille teltan ihmeellisen asukkaan esiintyminen oli yhtä odottamaton kuin käsittämätönkin. Vihdoin Asa, ikänsä oikeutuksella ja äskeisen riidan kiihottavan vaikutuksen johdosta, ryhtyi vaatimaan selitystä. Sen sijaan, että olisi uhmannut isänsä kiukkua, jonka rajuuden sen kerran sytyttyä hän oli liian usein nähnyt kevytmielisesti sitä ärsyttääkseen, hän kääntyi luimistelevaan Abiramiin ja huomautti halveksien:
"Tuoko siis on se eläin, jonka olet tuonut preerialle syötiksi! Minä tiedän, että vain harvoin välität totuudesta, jos vain ilman sitä selviydyt, mutta en tiedä sinun milloinkaan ennen näin täydellisesti voittaneen itseäsi. Satoja kertoja ovat Kentuckyn sanomalehdet sanoneet sinua mustan lihan kauppiaaksi, mutta siitä niillä ei ollut aavistustakaan, että sinä olet siirtänyt kauppasi valkoisiinkin perheisiin."
"Olenko minä ihmisrosvo?" kysyi Abiram loukkaantuneen harmia teeskennellen. "Pitääkö minun vastata joka valheesta, mitä valloissa painetaan? Katsopa omaa kotiasi, poika, katso itseäsi. Kentuckyn ja Tennesseen kannotkin huutavat teitä vastaan! Niin vain, suulas herra. Minä olen nähnyt isän ja äidin ja kolmen lapsen, joista sinä itse olit yksi, nimet kuulutuksissa kylien puissa ja patsaissa ja niin paljon dollareita luvattavan kiinniottamisestanne, että sillä palkalla rehellinen mies jo olisi voinut rikastua, sillä –"
Suun tukkeeksi hän sai tuiman läimäyksen suulleen, käden selkäpuolesta tosin, niin että hän tuskin pysyi pystyssä, ja turvonneet huulet ja vuotava veri ilmaisivat läimäyksen voimaa.
"Asa", sanoi isä, astuen esiin, käytöksessään jonkin verran sitä arvokkuutta, jonka luonnon käsi näyttää isänvaltaan yhdistäneen, "sinä olet lyönyt äitisi veljeä!"
"Minä olen lyönyt koko sukumme häpäisijää", vastasi vihastunut nuorukainen, "ja ellei hän opeta kieltään puhumaan viisaammin, olisi hänen parempi luopua siitä kokonaan. Minä en ole mikään taitava puukon käyttäjä, mutta tilaisuuden sattuessa voisin parjaa–"
"Poika, kahdesti sinä olet tänä päivänä unohtanut, mikä sinun rauhaasi sopii. Pidä varasi, ettei se tapahdu kolmatta kertaa. Kun maassa laki on heikko, silloin täytyy luonnon lain olla voimakas. Sinä ymmärrät minut, Asa, ja sinä tunnet minut. Abiram, poika on loukannut sinua, ja minun asiani on pitää huolta siitä, että saat hyvitystä. Muistakaa, minä sanon sen teille, että minä pidän huolta siitä, että oikeutta annetaan, se riittää. Mutta sinä olet puhunut pahoin minusta ja perheestäni. Se, että lain koirat kiinnittivät julistuksiaan kyläkunnissa puihin ja kantoihin, ei tapahtunut minkään kunniattomuuden vuoksi, vaan koska me pidimme kiinni siitä, että maa on yhteistä omaisuutta. Ei, Abiram, jos minä voisin pestä käteni siitä, mitä olen sinun neuvostasi tehnyt, yhtä helposti kuin siitä, mitä olen perkeleen kuiskauksesta tehnyt, niin nukkuisin yöni rauhallisemmin eikä kenenkään, jolla on minun nimeni, tarvitsisi punastua kuullessaan sitä mainittavan. Vaiti, Asa, ja vaiti sinäkin, mies. Tässä on puhuttu kylläksi. Ajatelkaamme kaikki tarkkaan, ennenkuin lisäämme mitään, mikä tekee jo ennestään pahan asian vielä katkerammaksi."
Lopettaessaan Ismael teki kädellään isäntävaltaisen liikkeen ja kääntyi pois ikäänkuin varmana siitä, etteivät ne, joille hän oli puhunut, uskaltaisi riidellä hänen käskyjään vastaan. Asa ilmeisestikin taisteli itsensä kanssa pakottaakseen itsensä tottelemaan, kuten häntä oli vaadittu, mutta enemmittä purkauksitta hänen raskaasti liikkuva luontonsa sitten raukesi tavanmukaiseen lepoonsa, ja pian hän taas näytti olevan sama mies kuin tavallisestikin, vaarallinen vain jonkin hetken, hänen intohimonsa kun olivat liian hitaat pysyäkseen kauan rajuuden tasolla. Niin ei ollut Abiramin laita. Niin kauan kuin oli pelkoa mieskohtaisesta yhteentörmäyksestä hänen ja hänen valtavan sisarenpoikansa kanssa, kuvasti hänen ilmeensä pettämättä ylivoimaista pelkoa, mutta nyt, kun isän arvovalta ja jättiläisvoima olivat hänen ja häntä ahdistaneen pojan välillä, muuttui kasvojen väri kalpeasta veripunaiseksi, mistä saattoi nähdä, kuinka syvälle loukkaus oli syöpynyt hänen rintaansa. Mutta samoin kuin Asa hänkin tyytyi siirtolaisen ratkaisuun, ja ainakin pinnalta katsoen vallitsi jälleen sopu näiden miesten kesken, joita eivät pidättäneet mitkään sen lujemmat velvoitukset kuin se hatara isänvalta, mihin Ismael oli kyennyt poikansa totuttamaan.
Se vaikutus tällä riidalla oli, että se käänsi nuorten miesten ajatukset pois äskeisestä ilmestyksestä. Sananvaihto, joka seurasi kauniin vieraan katoamista, näytti hälventäneen kaiken muiston hänen olemassaolostaan. Tosin pidettiin syrjässä jokin pahaa ennustava salainen neuvottelu, jonka aikana puhujan silmäysten suunta kyllä ilmaisi, mistä puhe oli, mutta nämä uhkaavat oireet asettuivat pian ja jälleen nähtiin koko joukko hajaantuneena välinpitämättömiin, äänettömiin, vetelehtiviin ryhmiin kuten tavallisestikin.
"Minä nousen kalliolle, pojat, ja katson, näkyisikö intiaaneja", sanoi Ismael vähän ajan kuluttua ja lähestyi heitä kasvoillaan ilme, joka tahtoi olla sovinnollinen, vaikka se samalla oli arvovaltainenkin. "Ellei ole mitään vaarallista näkyvissä, niin lähdemme lakeudelle. Päivä on liian kaunis menetettäväksi joutavaan suukopuun, melkein samaan tapaan kuin akat kaupungissa pieksävät kieltään teepannunsa ja sokerileivostensa ääressä."
Odottamatta suostumusta sen enempää kuin vastaansanomista siirtolainen lähestyi kallion kuvetta, joka koko nyppylän ympäri muodosti parinkymmenen jalan korkuisen pystysuoran seinämän. Ismael suuntasi askelensa kohtaan, jossa kapeata rotkoa pääsi nousemaan paarteen päälle. Tämän paikan hän oli linnoittanut pumpulihaavoista tehdyllä rintavarustuksella, jota suojeli samojen puiden oksista tehty aitaus. Tässä pidettiin tavallisesti aseellista miestä, koska paikka oli ikäänkuin koko aseman avain, ja siinä seisoi nytkin eräs nuorukaisista, vetelästi kalliota vasten nojaten, valmiina puolustamaan solaa, jos se kävisi tarpeelliseksi, kunnes koko joukko oli ennättänyt asettua taistelupaikoilleen.
Tästä paikasta päästyään siirtolaisella vielä oli edessään vaikea nousu osaksi luonnon, osaksi hänen itsensä muodostamain esteitten yli, kunnes hän saapui sille pengermän tapaiselle, jolle hän oli rakentanut koko perheelle majat. Nämä suojat olivat sellaiset, joita rajaseuduilla tavallisesti näkee, pölkyistä, puunkuoresta ja hirsistä kyhätty. Tasanne, jolla majat olivat, oli useamman sadan kyynärän laajuinen ja kallion juuresta siksi korkealla, että se ainakin suuresti vähensi intiaanien ammuksien vaarallisuutta, vaikk'ei olisikaan sitä täydellisesti poistanut. Ismael otaksui voivansa jättää lapsensa tähän verraten hyvään turvaan topakan äitinsä puolustettavaksi, ja täällä hän nyt tapasi Esterin tavallisissa kotoisissa askareissaan, tyttäriensä ympäröimänä ja kohottaen äänensä moitesaarnaan, aina kun joku näistä joutilaista olennoista herätti hänen mielipahaansa, ja hän oli liian kiintynyt oman puhelahjansa tulvaan aavistaakseen mitään siitä julkiriidasta, joka alhaalla oli kuohuttanut mieliä.
"Kauniin tuulisen paikan sinä olet leiripaikaksi valinnut, Ismael!" hän aloitti taikka oikeammin jatkoi, kääntäen hyökkäyksensä nyyhkyttävästä kymmenvuotiaasta tyttösestä aviomieheensä. "Totta tosiaan! Enkö vain saakin laskea tenaviani joka kymmenes minuutti nähdäkseni, eivätkö he ole lähteneet haukkojen taikka sorsien mukana lentoon. Mitä te kaikki vetelehditte siellä kallion ympärillä kuin sisiliskot keväällä päivää paistattamassa, vaikka ilmassa alkaa kiehua lintua. Luuletko sinä, miesparka, että maha täyttyy ja nälkä tulee tyydytetyksi maaten ja laiskotellen!"
"Niin aina, käytä sinä vain kieltäsi, Ester", sanoi hänen miehensä, katsellen pauhaavaa aviokumppaniaan paremminkin tavanmukaisella suvaitsevaisuudella kuin rakkaudella. "Lintuja sinä saat, ellei oma kielesi peloita niitä lentämään liian korkealle. Niin, eukko", hän sanoi nousten samalle paikalle, josta oli niin raakamaisesti karkoittanut Ellin, "ja puhveleitakin, jos minun silmäni elukan tuntee espanjalaisen leguan päästä."
"Tule alas ja ryhdy hommaan, äläkä turhia jaarittele. Lörppö mies ei ole haukkuvaa koiraa parempi. Nelli ripustaa näkyviin vaatteen, jos punanahkoja ilmestyy, niin että saatte siitä tiedon hyvissä ajoin. Mutta Ismael, mitä sinä, mies, äsken ammuit, sillä sinun rihlasi se oli, jonka minä muutama minuutti sitten kuulin, ellen ole aivan menettänyt äänen tuntoa."
"Mitä lienee ollut – säikäytin tuota haukkaa, jonka näet liitelevän kallion päällä."
"Vai haukkaa! Vai sinun iälläsi vielä haukkoja, vaikka kahdeksantoista avointa suuta odottaa ruokaa. Katso mehiläistä tai majavaa, hyvä mies, ja opi paremmaksi hankkijaksi. Mitä, Ismael! Totta vieköön", hän jatkoi pudottaen pellavat, joita hän punoi värttinälle, "eikös tuo mies taas ole teltassa! Enemmän kuin toisen puolen ajastaan hän tuhlaa tuon tyhjänpäiväisen kelvottoman –"
Miehen äkillinen ilmestyminen teltasta tukki eukon suun; ja edellisen laskeuduttua sille paikalle, jossa Ester taas jatkoi työtään, tämä tyytyi vain mutisemaan tyytymättömyyttään, lausumatta sitä kuuluvammin julki.
Kahdenpuhelu, joka nyt seurasi aviokumppanien välillä, oli kylläkin suora ja selvä. Vaimo vastaili alussa lyhyesti ja nyrpeästi, mutta huoli perheestä sulatti hänet piankin mukaisammaksi. Kun keskustelu vain tarkoitti loppupäivän käyttämistä riistan hakuun, jotta joukko saisi elintarpeita, emme siihen puutu.
Viimein siirtolainen sitten laskeutui alas kalliolta ja jakoi väkensä kahteen osaan. Toisen piti jäädä vartioimaan linnaa, toisen seurata häntä lakeuksille. Varovaisuuden vuoksi hän otti Asan ja Abiramin omaan joukkoonsa hyvin tietäen, että vain hänen arvovaltansa kykeni lannistamaan tämän kovaluontoisen nuorukaisen kiukun, jos se pääsi täydellä todella syttymään. Kun nämä valmistukset oli tehty, lähtivät metsästäjät, eroten jonkin matkan päässä kiertääkseen etäisen puhvelilauman.
IX LUKU.
Selostettuamme täten lukijalle, miten Ismael Bush oli perheensä elämän järjestänyt oloissa, jotka useimmille muille miehille olisivat olleet ylivoimaiset, siirrymme jälleen toiselle näyttämölle, vain muutaman lyhyen mailin päähän viimeksi kuvaamastamme, säilyttäen kuitenkin ajan oikean ja luonnollisen jatkuvaisuuden. Ihan sillä samalla hetkellä, jona siirtolainen poikineen lähti liikkeelle edellisessä luvussa kerrotulla tavalla, oli kaksi miestä uutterassa puuhassa viidakossa, joka kasvoi pienen puron uomassa kohdalleen tykin kantomatkan päässä leiristä. He pohtivat mehukkaan biisoninkyttyrän ansioita, valmistettuaan sen ruoaksi mitä huolellisimmin ja huomioonottaen ne erikoiset edut, jotka tämänkaltaisella ravinnolla on. Makupalat oli asiantuntemuksella erotettu viereisistä, vähemmän arvokkaista osista ja suljettuna luonnolliseen karvaiseen verhoonsa se oli asianmukaisesti kokenut tavallisen maanalaisen uunin kuumuuden ja oli nyt pantu omistajainsa eteen preeriain herkuista kuuluimpana. Maun mehukkuuden, herkullisuuden ja riistatuoksun samoin kuin vankan ravitsemiskyvynkin puolesta tämä paisti erinomaisesti olisi puolustanut etevämmyyttään etevämpäinkin keittotaiturien monimutkaisten ja isopuuhaisten laitosten rinnalla, vaikka tämä herkku olikin kypsynyt ravinnoksi tavalla, joka ei ollut vähääkään monimutkainen. Kaikesta päättäen ne molemmat onnelliset kuolevaiset, joille näin oli suotu nauttia Amerikan erämaitten erinomaista herkkua, terveys ja ruokahalu särpimistä parhaina, eivät vähimmässäkään määrässä olleet tunnottomia edessään olevan paistin ansioitten suhteen.
Toinen, jonka keittotaitoa kumppani sai tästä pitoruoasta kiittää, näytti heistä vähemmän ahnaalta nauttimaan taitonsa tuotteesta. Hän tosin kyllä söi hyvällä halulla, mutta samalla hän myös noudatti sitä kohtuutta, jolla pitkälle ehtineen iän on tapana ruokahaluaan hillitä. Hänen toverinsa halu ei sitä vastoin tuntenut minkäänlaista rajaa. Ollen ihan kukkeimmalla iällään ja miehuuden parhaissa voimissa hän osoitti iäkkäämmän ystävänsä kätten työlle arvonantoa, joka oli mitä syvintä ja vilpittömintä laatua. Toisen herkkupalan seuratessa toistaan hän muljautteli silmiään kumppanilleen ikäänkuin ilmaistakseen mitä suopeimmin silmäyksin kiitollisuuttaan, jota hän ei kyennyt sanoin lausumaan.
"Viillä vain aivan sydämeen saakka, poika", sanoi erämies, sillä näiden autioitten aavain iäkäs asukas se oli, joka tässä oli mehiläispyytäjälle valmistanut puheenalaiset pidot. "Leikkaa aivan palan keskeltä, sieltä löydät luonnon todellisen aarteen, etkä siihen enää kaipaa minkäänlaisia mausteita etkä purevaa sinappia antamaan ruoalle vierasta makua."
"Olisipa minulla vain malja simaa", sanoi Paavo keskeyttäen syömisen hengittääkseen, "niin vannoisin, että tämä on voimakkain ateria, mitä on milloinkaan asetettu ihmisen syötäväksi!"
"Kyllä, kyllä, voimakkaaksi sitä totisesti voi sanoa!" vastasi toinen nauraen omituiseen tapaansa pelkästä mielihyvästä, kun totesi kumppaninsa sanomattoman tyytyväisyyden. "Voimakasta se on ja voimakkaaksi se tekee syöjänkin! Kas tuossa, Hektor", ja hän heitti lihapalan kärsivälliselle koirallekin, joka kaihokkaasti katsoi häntä silmiin, "sinäkin tarvitset voimia vanhoilla päivilläsi, ystäväni, niinkuin isäntäsikin. Katsos, poikani, tuossa on koira, joka on syönyt ja nukkunut viisaammin ja paremmin ja paljon voimallisemmalla ruoalla kuin paraskaan kuningas, ja mistä se johtuu? Siitä että se on käyttänyt hyväkseen eikä väärinkäyttänyt Luojan antimia. Se luotiin koiraksi ja koiran tavoin se on herkutellut. Toiset Hän loi ihmisiksi, mutta he ovat syöneet kuin nälkäiset sudet! Hyväksi ja viisaaksi koiraksi Hektor on osoittanut itsensä, enkä ole sen suvussa tavannut ainoatakaan, jonka vainu tai ystävyys olisi pettänyt. Tiedätkö sinä, mikä on erämaan ruoanlaiton ja kyläkuntain ruoanlaiton erotus? Et; ruokahalustasi minä paikalla älyän, ettet sitä tiedä; no, sitten minä sanon sen sinulle. Edellinen luottaa ihmiseen, jälkimmäinen luontoon. Toinen luulee voivansa parantaa Luojan antimia, toinen vain nöyrästi nauttii niitä. Siinä on erotus."
"Sen minä sanon, ansapyytäjä", arveli Paavo, jota hyvin vähän huvitti kumppanin särpimeksi saarnaama siveysoppi, "että minä joka päivä meidän tällä paikkakunnalla ollessamme, ja täällä me kaikesta päättäen viivymme kauan, ammun puhvelin, ja te keitätte sen kyttyrän!"
"Mitenkähän lienee, ei taida tulla siitä mitään. Hyvä otus se on, ottipa siitä minkä osan tahansa, ja ihmisen ravinnoksi sen on Luoja luonut. Mutta en taida jäädä katsomaan enkä auttamaan semmoista haaskausta, että niitä tapettaisiin yksi päivässä."
"Mitä haaskausta! Sen sanon, että jos ne kaikki ovat yhtä hyviä kuin tämä, lupaan syödä ne puhtipuhtaiksi sorkkia myöten – mitäs nyt, kuka tuolla tulee! Varmaankin joku, jolla on pitkä nenä, sen minä takaan, ja nenä, joka on opastanut hänet oikeille jäljille, jos hän on lähtenyt päivällistä vainuamaan."
Henkilö, joka täten keskeytti näiden molempain puhelun ja antoi Paavolle aihetta edellä olevaan huomautukseen, näkyi lähestyvän puron reunaa vakaata vauhtia suoraan herkuttelijoita kohti. Kun hänen ulkomuotonsa ei näyttänyt mitenkään peloittavalta eikä vihamieliseltä, ei mehiläispyytäjä suinkaan keskeyttänyt työtään, vaan päin vastoin ponnisteli entistäkin tarmokkaammin siihen tapaan, että näytti siltä kuin hän olisi epäillyt tokko kyttyrä riittäisi tyydyttämään kunnolla kaikkia, jotka nyt todennäköisesti tulisivat sen makupaloista osallisiksi. Toisin oli erämiehen laita. Hänen ruokahalunsa, joka ei ollut niin kiihkeä, oli jo tyydytetty, ja hän katseli uutta tulokasta sydämellisyydellä, joka selvästi ilmaisi, kuinka erinomaisen sopivaan aikaan tämä hänen mielestään oli tullut.
"Tulkaa tänne, hyvä ystävä", hän sanoi kädellään viitaten, huomatessaan vieraan ikäänkuin epäröivän ja hetkeksi pysähtyvän. "Tulkaa, tulkaa, minä sanon. Jos nälkä on oppaanne, niin olette osunut oikeaan paikkaan. Tässä on lihaa, ja tämä nuori mies voi teille antaa viljaa, joka on paahdettu ylämaan luntakin valkoisemmaksi. Pelkäämättä tulkaa. Emme ole villipetoja, jotka syömme toisiamme, vaan kristittyjä, jotka kiitollisuudella otamme vastaan, mitä Luoja on nähnyt hyväksi antaa."
"Kunnioitettava erämies", vastasi tohtori, sillä kukapas muu se olisi ollut kuin luonnontutkijamme, joka oli tavanmukaisilla tutkimusretkillään. "Minua suuresti ilahduttaa tämä hauska kohtaus. Me harrastamme samoja asioita ja meidän tulisi olla ystäviä."
"Herranen aika!" sanoi vanha erämies, nauraen filosofille vasten kasvoja paljoakaan välittämättä sopivaisuuden säännöistä, "tämähän on sama mies, joka koetti uskotella minulle, että nimi voi muuttaa eläimen laadun! Tulkaa, hyvä ystävä, olette tervetullut, vaikka käsityksenne ovatkin menneet vähän kuin sekaisin liian paljosta lukemisesta. Istukaa ja maistettuanne paistiamme sanokaa, jos taidatte, minkä niminen eläin se on, joka on teitä lihallaan ruokkinut."
Tohtori Battiuksen silmät (sopivaisuuden vuoksi annamme kunnon tohtorille sen nimen, josta hän eniten piti), tohtori Battiuksen silmät osoittivat riittävästi, miten tyytyväisenä hän kuuli tämän ehdotuksen. Liikunto ulkoilmassa ja tuittupäinen tuuli olivat erinomaisesti kiihottaneet hänen ruokahaluaan, ja tuskin itse Paavokaan olisi kyennyt perusteellisemmin todistamaan erämiehen keittotaidon oivallisuutta kuin tämä luonnon ystävä, kutsun kantaessa hänen kiitollisiin korviinsa. Lyhyesti naurahtaen hän kehoitusta noudattaen istui vanhan erämiehen viereen ja totuttuun tapaan valmistautui muitta mutkitta aterioimaan.
"Minä häpeäisin ammattini puolesta", hän sanoi, nielaisten palan kyttyrästä ilmeisellä mielihyvällä ja samalla koettaen salavihkaa tutkaista kärventyneen ja muodottomaksi käyneen nahan omituisuuksia, "minun täytyisi hävetä ammattini puolesta, jos Amerikan manterella olisi nelijalkaista tai lintua, jonka nimeä en voisi ilmoittaa jonkin tuntomerkin johdolla, joita tiede on sitä varten koonnut niin suuren luvun. Tämä – siis – liha on ravitsevaa ja mehukasta – hiukan viljaa, hyvä ystävä, uskallanko pyytää?"
Paavo, joka jatkoi syöntiään entistäkin uutterammin ja karsastellen kuin koira samassa mieluisassa toimessa, nakkasi hänelle pussinsa, pitämättä ensinkään tarpeellisena keskeyttää omaa ahkeroimistaan.
"Te sanoitte, hyvä ystävä, että teillä on monenlaiset tuntomerkit, joista te eläimen tunnette?" huomautti tarkkaava erämies.
"Monenlaiset; monenlaiset ja pettämättömät. Esimerkiksi ne eläimet, jotka kuuluvat luokkaan carnivora, tunnetaan etuhampaistaan, jotka luonto on niille antanut puolustusta ja saaliin repimistä varten. Ja taas –"
"Katsokaa nyt sitten, minkälaiset hampaat tällä eläimellä on", keskeytti erämies, mielien tälle miehelle, joka oli uskaltanut ryhtyä hänen itsensä kanssa väittelemään riista-asioista, osoittaa hänen törkeän tietämättömyytensä. "Kääntäkää kappale nurin ja tutkikaa se päältä ja alta."
Tohtori teki niin, löytämättä kuitenkaan mitään sen kummempaa, mutta käytti kuitenkin tilaisuutta tarkatakseen jälleen, vaikka turhaan, kurttuista nahkaa.
"Mitenkä on, hyvä ystävä, pitääkö teillä olla ne tarpeelliset merkit, ennenkuin voitte sanoa, onko eläin sorsa vai lohi?"
"Minusta näyttää, ettei tässä ole koko eläin."
"No, sen melkein voitte sanoa", huudahti Paavo, jonka nyt täytyi heretä syömästä, kun ei mitenkään enempää jaksanut. "Minä vakuutan, että sitä on minussakin monias naula, vaikka parhaalla puntarilla punniten, mitä on Alleghany-vuoriston länsipuolella. Mutta vielä sitä niin paljon jäikin, että te sillä saatte sielunne ja ruumiinne tyytymään toisiinsa", ja hän katseli harmissaan möhkälettä, jossa vielä oli syötävää vaikka kahdellekymmenelle miehelle, vaikka hänen vatsansa puuttuvan tilan vuoksi täytyi lopettaa syöntinsä. "Leikatkaa lähempää sydämen luota, kuten vanha mies sanoo, niin löydätte parhaan palan."
"Sydämen luota!" huudahti tohtori, itsekseen iloiten siitä tiedosta, että tässä siis oli erikoinen elin, jota hän saattoi tutkia. "Niin todella, tahdon katsella sydäntä, se selvittää eläimen laadun – varmasti tämä ei ole cor– niin, mutta varmaankin se on – varmaan tämä eläin kuuluu luokkaan belluae, se on sikaeläimet, kun habitus on niin rasvainen!"
Hänet keskeytti erämiehen pitkä ja sydämellinen, vaikka siitä huolimatta äänetön naurunpuuskaus, jota loukkaantunut luonnontutkija piti niin sopimattomana, että hän paikalla herkesi puhumasta, melkeinpä ajattelemastakin.
"Kuulkaas kummia! Te olette kauempana totuudesta kuin lähimmästä kaupungista kaikkine kirjaoppinenne ja kummallisine sanoinenne, joita ei yksikään heimo eikä kansa Kalliovuorien itäpuolella kykene ymmärtämään. Mutta näitä eläimiä voitte nähdä preerioilla heinää puremassa kymmenintuhansin, ja se pala, joka teillä on kädessänne, on leikattu niin mehukkaan puhvelinkyttyrän sisustasta, ettei paraskaan vatsa kaipaa parempaa!"
"Iäkäs kumppanini", sanoi Obed, koettaen pidätellä yhä kiihtyvää kiukkuaan, jonka hän käsitti huonosti sopivan hänen kaltaisensa miehen arvolle, "teidän systeeminne on väärä ja teidän luokittelunne niin virheellinen, että se kerrassaan sekoittaa pois tieteen erotukset. Puhvelilla ei ensinkään ole kyttyrää, eikä sen liha ole mehukasta ja terveellistä, jollaiseksi, se minun on tunnustettava, edessämme oleva ateria voidaan määritellä."
"Siinä minä kiven kovaan vastustan teitä ja olen selkeästi
ansapyytäjän puolella", keskeytti Paavo Hoover. "Sen, joka kieltää,
että puhvelin liha on hyvää, sen ei pitäisi pitää sitä kelvollisena
ruoaksikaan!"[11]Tohtori, joka tähän saakka oli vain aivan ohimennen kiinnittänyt huomiotaan mehiläispyytäjään, tuijotti nyt uuteen puhujaan silmissään katse, joka näytti ilmaisevan tuntemisen tapaista.
"Ystäväni", hän sanoi, "kasvojenne suuret karaktääripiirteet ovat minulle tutut. Joko te tai joku toinen eksemplaari teidän luokastanne on minulle tuttu."
"Minä olen se mies, jonka kohtasitte metsissä suuren joen
itäpuolella, jonka te koetitte viekoitella juontamaan pesäänsä
kelta-ampiaisen. Niinkuin eivät minun silmäni kykenisi selkeällä
päivällä erottamaan hunajamehiläistä mistä muusta eläimestä tahansa!
Me kuljimme yhdessä viikon päivät, niinkuin te ehkä muistatte, te
konnainne ja liskojenne kimpussa, minä etsien onttoja puita ja
koloja, ja hyvin meidän kummankin asiat luonnistivat. Minä täytin
purkkini makeimmalla hunajalla, mitä olen milloinkaan kyläkuntiin
lähettänyt, ja otin vielä talteen toistakymmentä pesää, ja teidän
laukkunne oli aivan tupaten täysi kaikenlaista iljetystä. Minä en
koskaan ollut niin tungetteleva, että olisin vieraalta asiaa kysynyt,
mutta taidatte olla museon pitäjä?"[12]"Niin, niin, semmoistakin jumalattomuutta ne harjoittavat!" huudahti erämies. "Ampuvat sarvaita ja hirviä, villikissoja ja kaikkia muita eläimiä, mitä metsissä juoksee, ja täyttävät ne kaikenlaisilla arvottomilla rievuilla, panevat sitten päähän lasiset silmät ja asettavat ne sitten näytteille ihmisten töllisteltäviksi ja sanovat niitä Jumalan luomiksi, ikäänkuin mikään kuollut kuva voisi kilpailla Hänen kättensä töitten kanssa!"
"Hyvin minä teidät tunnen", vastasi nyt tohtori, johon vanhan erämiehen puheet eivät näyttäneet vaikuttavan. "Minä tunnen teidät", toisti hän, ojentaen sydämellisesti kätensä Paavolle, "se oli yksi runsauden viikko, kuten herbariumini ja kataloogini vielä tulevat osoittamaan. Kyllä, kyllä, minä muistan teidät hyvin, nuori mies. Te kuulutte luokkaan mammalia, lahkoon primates ja genus on homo ja species Kentucky." Hymyiltyään hetkisen omalle sukkeluudelleen luonnontutkija sitten jatkoi: "Minä olen matkustanut pitkät matkat sen jälkeen kuin erosimme, jota varten minä tein välipuheen erään miehen kanssa, jonka nimi on Ismael –"
"Bush!" keskeytti malttamaton ja arkailematon Paavo. "Jumaliste, ansapyytäjä, tämä on juuri se sama suoneniskijä, josta Elli minulle kertoi!"
"Sitten Nelli ei ole antanut minulle sitä arvoa, jonka minä mielestäni ansaitsen", vastasi tohtori yksinkertaisuudessaan, "sillä minä en ollenkaan kuulu flebotomistiseen koulukuntaan, vaan pidän paljon parempana semmoista praktiikkaa, joka puhdistaa veren, eikä vuodata sitä hukkaan."
"Minä puhuin typerästi, hyvä vieras, tyttö sanoi teitä taitavaksi."
"Siinä hän ehkä kiitti minua yli ansioni!" jatkoi tohtori Battius, asianmukaisen nöyränä ja kumartaen. "Mutta Elli on hyvä ja ystävällinen ja älykäs tyttö. Ystävälliseksi ja suloiseksi tytöksi minä aina olen huomannut Nelli Waden!"
"Ettehän toki!" huudahti Paavo, pudottaen paistipalan, jota hän parhaillaan imi, kun ei tahtonut mitenkään luopua kyttyrästä, ja katsoen kiukkuisesti viatonta lääkäriä suoraan silmäterään. "Minä toivon, vieras, ettette aio pistää pussiinne Elliäkin!"
"Eivät kasvi- ja eläinkunnan kaikki rikkaudet yhteensäkään voisi houkutella minua koukistamaan hiuskarvaakaan hänen päästään! Minun rakkauteni tyttöä kohtaan on niin sanoakseni amor naturalis – taikka oikeammin paternus – isällistä rakkautta."
"No niin – se kyllä paremmin sopiikin teidän ikäeroonne", sanoi Paavo tyynesti ja ojensi kylmäverisesti kätensä ottaakseen uudelleen pois heittämänsä palan. "Te ette teidän iällänne olisi kuhnuria parempi, kun olisi nuori pesä ruokittavana ja hoidettavana."
"Niin oikein, siinä on järkeä, koska se on luonnon mukaista, mitä hän sanoo", huomautti erämies. "Mutta te sanoitte olevanne Ismael Bushin leirin asukkaita?"
"Se on totta, meidän välillämme on siitä sopimus."
"Minä olin omin silmin näkemässä, kuinka siouxit tunkeutuivat leiriinne ja veivät karjan mukanaan, ryöstäen siltä miesparalta, jota te sanotte Ismaeliksi sekä kaviolliset että sorkalliset, pienimmätkin."
"Asinusta lukuunottamatta", mutisi tohtori, joka nyt oli kyttyrän kimpussa niin uutterassa hommassa, että hän kokonaan unohti tieteilyt. "Asinus domesticus Americanusta lukuunottamatta."
"Hauska kuulla, että niitä pelastui niin paljon, vaikka en minä tunnekaan niiden eläinten arvoa, jotka te mainitsitte, mikä ei olekaan ihme, kun olen ollut niin kauan kyliltä poissa. Mutta voitteko te, hyvä ystävä, sanoa minulle, mitä sillä matkamiehellä on valkoisen vaatteensa takana? Hän vahtii sitä hampaat irvissä kuin susi, joka riitelee metsästäjän jättämästä haaskasta."
"Oletteko te kuullut siitä!" sanoi puhuteltu, ilmeisen hämmästyksen valtaamana pudottaen palan, jonka hän juuri aikoi pistää suuhunsa.
"En, en minä ole mitään kuullut, mutta olen nähnyt vaatteen, ja olivat vähällä puraista minuakin, vaikk'en minä sen pahempaa tehnyt, kuin halusin vain saada tietää, mitä vaatteen peitossa oli."
"Puraista! Eläin sitten näyttää perältäkin kuuluvan carnivoraan! Ursus horribilis se ei voi olla, se on niin levollinen. Jos se taas olisi canis latrans, tuntisi sen äänestä. Eikä Nelli Wade viihtyisi niin hyvin genus feraen eksemplaarien kanssa. Kunnianarvoisa metsästäjä! Se yksinäinen eläin, jota pidetään tuossa vaunussa päivällä ja teltassa yöllä, on tuottanut minulle enemmän päänvaivaa kuin koko quadrupedien kataloogi. Ja vain siitä yksinkertaisesta syystä, etten tiennyt, kuinka sen klassifieeraisin."
"Luuletteko te sitä petoeläimeksi?"
"Minä tiedän, että se on quadrupedi, ja oma vaaranne todistaa, että se kuuluu luokkaan carnivora."
Tämän katkonaisen selityksen aikana Paavo Hoover istui ääneti ja miettiväisenä, katsellen kumpaankin puhujaan mitä tarkkaavimmin. Mutta sitten hän tohtorin puhetavan vaikutuksesta, heti kuin viimeksimainittu oli saanut suustaan varman vakuutuksensa, päätäpahkaa kysyi:
"Sanokaapa, ystävä, mikä se on se quadrupedi?"
"Luonnon oikku, jossa se osoitti tavallista vähemmän rajattomasta viisaudestaan. Jos kahden raajan sijaan voitaisiin asettaa pyörivät vivut, niin saataisiin tämän eläinluokan rakenne perusteellisesti parannetuksi. Mutta semmoisina kuin quadrupedit nykyään ovat, ovat ne vain luonnon oikku, ei mitään muuta."
"Kuulkaas nyt, hyvä vieras, Kentuckyn sanakirjat tekevät huonosti kauppansa, ja minä kysyin, mitä se quadrupedi merkitsee ihmisten kielellä."
"Quadrupedi on eläin, jolla on neljä jalkaa – nelijalkainen."
"Nelijalkainen! Luuletteko te sitten, että Ismael Bushilla on siinä vaunussaan nelijalkainen eläin häkissä?"
"Minä tiedän sen ja pyydän teitä kallistamaan minulle korvanne – ei sananmukaisesti, hyvä ystävä", huomatessaan Paavon hätkähtävän ja näyttävän hämmästyneeltä, "vaan kuvaannollisesti, sen vaikutuksen välityksellä, niin saatte kuulla. Minä olen jo ilmoittanut, että minä sopimuksen nojalla matkustan sanotun Ismael Bushin kanssa. Mutta vaikka olen velvollinen suorittamaan eräitä toimia, niin kauan kuin matkaa kestää, ei ole mitään ehtoa, joka määräisi, että sanotun matkan tulee kestää ikuisesti. Vaikk'ei tätä seutua voinekaan sanoa tieteelle voitetuksi, se kun luonnonhistorian tutkijalle joka suhteessa on uutta aluetta, puuttuu siltä kuitenkin suuressa määrin kasvikunnan aarteita. Minä olisin sen vuoksi jäänyt muutaman sadan mailin päähän kauemmaksi itään, ellei minua sisällinen ääni vaatisi tutustumaan kysymyksessä olevaan eläimeen voidakseni selostaa ja klassifioida sen. Ja lisäksi", ja hän hiljensi äänensä, ikäänkuin ilmaistakseen tärkeän salaisuuden, "minä en ole ilman toivoa, että voin taivuttaa Ismaelin sallimaan minun dissekeerata se."
"Oletteko te nähnyt sen eläimen?"
"En näköelimilläni, vaan paljon pettämättömämmillä näkökojeilla, nimittäin järjen johtopäätöksillä ja tieteellisten premissien deduktiivisella huomioinnilla. Nuori mies, minä olen pitänyt silmällä tuon eläimen tapoja ja voin pelkäämättä lausua julki todistuksien nojalla, jotka tavallisilta havainnontekijöiltä jäisivät huomaamatta, että sen suhteet ovat erittäin suuret, että se on laiska, ehkä horrostilassa, syö ahneesti ja että se, kuten tämän kunnianarvoisen metsästäjän suoranaisesta todistuksesta näkyy, on vihainen ja raateleva!"
"Minua miellyttäisi enemmän", sanoi Paavo, johon tohtorin selostus oli tehnyt hyvin tuntuvan vaikutuksen, "jos saisin varman tiedon siitä, ettei tuo olento ole ensinkään eläin."
"Mitä siihen tulee, on minulla Ismaelin oma sana, jos minä siihen tosiasiaan nähden, jonka eläimen tavat yllin kyllin osoittavat, kaipaisin todisteita. Pienimmätkin johtopäätökseni saavat tukea tosiasioista. Minua, nuori mies, ei vaivaa alhainen joutava uteliaisuus, vaan tarkoittavat, sen mukaan kuin nöyrästi luulen, kaikki tiedonharrastukseni ensiksikin tieteen edistämistä ja toiseksi kanssaihmisten parasta. Minua salassa suuresti himotti saada tietää, mitä teltassa oli, kun Ismael sitä vartioi niin tarkkaan, että velvoitti minutkin valallisesti tietyn ajan kuluessa olemaan lähestymättä telttaa tiettyä kyynärälukua lähemmäksi. Vala on vakava asia, jota ei pidä kevytmielisesti vannoa. Mutta kun retkeni riippui siitä, että suostuin tähän, niin vannoin, pidättäen itselleni joka tapauksessa oikeuden huomioiden tekoon pitemmän matkan päästä. Nyt on kulunut kymmenen päivää siitä kuin Ismael, säälien minun, nöyrän tieteen harrastajan, tilaa, ilmoitti minulle sen tosiasian, että vaunussa oli eläin, jonka hän oli ottanut preerialle mukaan täyksi, houkutellakseen sillä ansaan muita samaan genukseen tai ehkä speciekseen kuuluvia eläimiä. Siitä pitäen tehtäväni on rajoittunut eläimen tapojen vaarinottamiseen ja tulokseni muistiin kirjoittamiseen. Kun pääsemme tietyn matkan päähän seutuun, jossa näitä eläimiä on runsaasti, on minulle luvattu vapaa valta tutkia tätä eksemplaaria."
Paavo kuunteli sanaakaan hiiskahtamatta, kunnes tohtori oli päättänyt omituisen, mutta luonteenomaisen selityksensä. Mutta sitten epäuskoinen mehiläismetsästäjä pudisti päätään ja näki sopivaksi vastata:
"Hyvä vieras, vanha Ismael on pistänyt teidät onton puun sisimpään koloon saakka, jossa silmänne eivät auta enempää kuin kuhnurin pistin. Minäkin tiedän mitä tiedän siitä samasta vaunusta ja minä voin sanoa, että olen juontanut siirtolaisen puheet selvään valheeseen. Kuulkaas nyt, hyvä ystävä, luuletteko te, että Elli Waden kaltainen tyttö suostuisi rupeamaan villipedon toveriksi?"
"Ja miksikä ei? Miksikä ei?" sanoi luonnontutkija. "Nelli on älykäs tyttö ja kuuntelee usein mielihyvin niitä tiedon aarteita, joita minun toisinaan täytyy sirotella ympärilleni tässä erämaassa. Miksipä hän ei tutkisi vaikka minkä eläimen tapoja, vaikkapa itse sarvikuonon?"
"Älkää nyt sentään", vastasi toinen yhtä varmana, hänellä kun tästä asiasta oli paljon paremmat, joskaan ei yhtä tieteelliset tiedot kuin luonnontutkijalla. "Elli on älykäs tyttö, joka tietää, mitä tahtoo, jos minä vähänkään ymmärrän asiaa. Mutta vaikka hän onkin niin rohkea ja reippaan näköinen, ei hän kuitenkaan ole muuta kuin nainen. Enkö minä kylläkin usein ole häntä itkettänyt –."
"Tunnetteko Nellin?"
"En, mutta tiedän, että nainen on nainen, eivätkä kaikki Kentuckyn kirjat saisi Elli Wadea menemään yksinään telttaan, jossa on vihainen petoeläin!"
"Minusta näyttää", huomautti erämies tyynesti, "että tässä asiassa piilee jotakin hämärää ja salaperäistä. Minä voin todistaa, ettei siirtolainen suvaitse kenenkään katsovan telttaan, ja minulla on varmempi todistus siitä, ettei vaunussa ole petoeläimen häkkiä, kuin kummallakaan teistä. Minun Hektorini on koira, jonka suvulla on niin tarkka ja luotettava nenä, ettei kaikkivaltiaan käsi ole koiralle parempaa antanut, ja jos siinä olisi ollut eläin, olisi koira paikalla ilmoittanut sen herralleen."
"Luuletteko voivanne verrata koiraa ihmiseen! – eläimellisyyttä oppiin! – vaistoa järkeen!" huudahti tohtori hieman kiihtyen. "Kuinka voisi koira erottaa eläimen tavat, specieksen tai edes genuksen samalla tavalla kuin päättelevä, oppinut, tieteen voitoista osallinen ihminen!"
"Kuinkako!" vastasi iäkäs erämies tyynesti. "Kuunnelkaapas vähän, ja jos luulette koulumestarin kykenevän antamaan tarkemman älyn kuin Luoja, niin saatte piankin nähdä, kuinka suuresti erehdytte. Ettekö kuule, että viidakossa jokin liikkuu? Viitisen minuuttia se on katkonut risuja. Sanokaa nyt, mikä se on?"
"Minä toivon, ettei se ole mikään villipeto!" huudahti tohtori, jonka muistissa kohtaus vespertilio horribiliksen kanssa vielä oli veres. "Teillä on pyssyt, hyvät ystävät, eikö olisi paras tarkastaa sankkiruutia? Sillä tästä minun haulikostani ei ole suurtakaan apua."
"Saattaapa olla niinkuin sanotte", vastasi erämies, noudattaen kehoitusta sikäli että otti pyssynsä siitä, missä se oli aterian aikana ollut, ja kohotti suun ilmaan. "Sanokaa nyt, mikä se on?"
"Se käy yli maallisen tiedon! Buffon itsekään ei olisi kyennyt sanomaan, onko eläin quadrupedi, vai kuuluuko se luokkaan serpens, tai onko se lammas vai tiikeri."
"Silloin teidän puhvelinne on narri minun Hektorini rinnalla! Hei, koira! – Mikä se on? – Lähdemmekö perään, Hekku – vai annammeko mennä?"
Koira, joka jo korvainsa väreillä oli kokeneelle erämiehelle osoittanut tietävänsä oudon eläimen olevan läheisyydessä, kohotti päänsä etukäpäliltään ja irvisti hieman huuliaan, ikäänkuin näyttääkseen hampaittensa loppuja. Mutta sitten se äkkiä heitti sikseen vihamieliset eleet, haisteli hetken ilmaa, haukotteli syvään, ravisteli itseään ja asettui jälleen rauhallisesti entiseen makuuasentoonsa.
"Kas nyt, tohtori", huudahti erämies voitonriemuisena, "minä olen nyt varma siitä, ettei tuolla viidakossa ole riistaeläintä eikä villipetoa. Ja se on totisesti arvokas tieto miehelle, joka on liian vanha tuhlatakseen voimaansa hukkaan, eikä kuitenkaan haluaisi joutua pantterinkaan ruoaksi!"
Koira keskeytti herransa murahtaen, mutta piti vielä päätään maassa käpälillään.
"Ihminen se on!" huudahti erämies, nousten seisomaan. "Koiran eleistä päättäen se on ihminen. Paljon me emme puhu toisillemme, koira ja minä, mutta harvoin me käsitämme väärin toistemme tarkoituksen!"
Paavo Hoover kavahti pystyyn kuin salama ja ojentaen pyssynsä eteenpäin huusi uhkaavalla äänellä:
"Tulkaa esiin, jos olette ystävä, taikka olkaa valmis pahimpaan, jos olette vihamies!"
"Ystävä olen, valkoinen ja toivoakseni kristittykin", vastasi tiheiköstä ääni, ja samalla viidakko avautui ja puhuja astui siitä esiin.
X LUKU.
On yleisesti tunnettu asia, että paljon ennen kuin Louisianan suunnattoman laajat maa-alat toisen ja toivottavasti viimeisen kerran vaihtoivat omistajaa, eivät sen vartioimattomat rajat suinkaan olleet turvassa valkoisten seikkailijain hyökkäyksiltä. Kanadan sivistymättömät metsästäjät ja Yhdysvaltain samanlainen, vaikka hieman valistuneempi väestö, ynnä mestitsit eli sekarotuiset, jotka pitivät itseään valkoisina, elivät hajallaan intiaaniheimojen keskuudessa tai hankkivat niukan toimeentulonsa erämaissa, majavan ja biisonin eli – maan yleistä nimitystä käyttääksemme – puhvelin oloseuduilla.
Sen vuoksi ei ollut ensinkään tavatonta, että seikkailijat kohtasivat lännen rannattomilla aavikoilla toisia seikkailijoita. Merkeistä, jotka olisivat jääneet tottumattomalta silmältä huomaamatta, nämä ulkokulmalaiset tiesivät, milloin joku heidän tovereistaan oli läheisyydessä, ja saattoivat tulijaa karttaa tai lähestyä, miten milloinkin halu oli tai asiat vaativat. Tavallisesti nämä kohtaukset olivat rauhallisia, valkoisilla kun oli yhteinen vihollinen, ketä pelätä, maan vanha ja ehkä laillisempikin väestö, mutta harvinaisia eivät olleet semmoisetkaan tapaukset, että kateus ja saaliinhimo johtivat mitä väkivaltaisimpaan ja suhdattomimpaan petokseen kaikkine seurauksineen. Kun kaksi erämiestä siis kohtasi toisensa Amerikan erämaassa, jolla nimityksellä aiomme silloin tällöin tätä seutua mainita, tapahtui se samaan epäluuloiseen tapaan kuin kahden laivan lähestyessä toistaan merellä, jolla tiedetään liikkuvan merirosvoja. Ei kumpikaan tahdo ilmaista epäluuloaan, koska se paljastaisi sen heikkouden, mutta ei kumpainenkaan ole halukas luottamustakaan osoittamaan, koska sen vaikutusta ehkä olisi mahdoton myöhemmin korjata.
Semmoinen oli nyt puheena oleva kohtaus luonteeltaan. Vieras lähestyi vakaasti, pitäen hellittämättä toisen vieraan liikkeitä silmällä, tahallaan aikaansaaden pieniä vaikeuksia, jotka estäisivät ehkä liian varomattoman lähestymisen. Paavo taas seisoi ja hypisteli rihlansa lukkoa, hän kun oli siksi ylpeä, ettei tahtonut osoittaa kolmen hengen pelkäävän yhtä yksinäistä, mutta samalla siksi varovainenkin, ettei tahtonut kokonaan laiminlyödä tavanmukaisia varovaisuuskeinoja. Se huomattava ero, jolla aterian lailliset omistajat kumpaisenkin vieraan vastaanottivat, sai selityksensä siitä täydellisestä erilaisuudesta, joka heidän ulkomuodossaan ilmeni.
Luonnontutkijan ulkomuodon ollessa vakuuttavan rauhallinen, jopa melkein hajamielinen, osoitti uuden tulokkaan esiintyminen voimaa, ja ulkoasusta ja ryhdistä oli helppo arvata hänet sotilaaksi.
Päässä hänellä oli hienosta sinisestä verasta tehty sotilaslakki, josta riippui ryvettynyt kultatupsu ja joka melkein upposi uhkeaan pikimustaan kähärätukkaan. Kaulaansa hän oli huolimattomasti sitonut mustan silkkisen solkihuivin. Ruumiin verhona oli tummanviheriä metsästyspaita, joka oli koristettu liittovaltakunnan rajajoukkojen toisinaan käyttämillä keltaisilla reunuksilla ja kirjonnalla. Tämän alta näkyivät takin kaulus ja käänteet, joiden kangas ja väri olivat samanlaiset kuin lakinkin. Säärien verhona hänellä oli kauriinnahkaiset säärykset ja jalassa tavalliset intiaanimokkasiinit. Runsaasti koristeltu ja sangen vaarallisen näköinen suora tikari oli pistetty punaiseen silkkiverkkovyöhön; toiseen vyöhön oli kiinnitetty kaksi pistoolia, pienintä mallia, jotka tarkalleen sopivat tuppiinsa, ja hartioitten poikki riippui lyhyt, raskas sotilasrihla; siihen kuuluvat ruutisarvi ja kukkaro killuivat kupeella tavanmukaisilla paikoillaan. Selässä riippuva reppu oli merkitty niillä hyvin tunnetuilla alkukirjaimilla, joista Yhdysvaltain hallitusta on leikillisesti ruvettu sanomaan "Uncle Samiksi", s.o. Setä Samuliksi.
"Minä tulen ystävänä", sanoi vieras ikäänkuin mies, joka on siksi tottunut näkemään asioita, ettei häntä säikäyttänyt semmoinen naurettava sotainen asento, johon tohtori Battius oli nähnyt parhaaksi asettua. "Ystävänä, jonka asiat ja aikeet eivät ensinkään kilpaile teidän hommienne kanssa."
"Kuulkaas nyt, vieras", sanoi Paavo Hoover avoimesti; "osaatteko te juontaa mehiläisen tästä avoimesta paikasta metsään, johon ehkä on kaksitoista mailia matkaa?"
"Mehiläinen on lintu, jota minun ei ole tarvinnut koskaan hakea", vastasi toinen nauraen; "vaikka paljon olen aikanani linnustanut."
"Sitä minä ajattelinkin", huudahti Paavo, ojentaen luottavasti kätensä siihen vapaaseen tapaan, joka Amerikan rajakansan kesken on vallalla. "Ristitkäämme sormemme. Te ja minä emme koskaan riitele mehiläispesistä, koska ette anna hunajalle sen suurempaa arvoa. Ja nyt, jos teidän vatsassanne on tyhjää nurkkaa ja te osaatte antaa arvoa oikealle kastepisaralle, kun se suuhunne putoaa, niin tuossa on juuri oikea pala, mitä suuhun panna. Maistakaa, vieras; ja ellette te maistettuanne myönnä, että se on ruokaa, joka sopii suuhun – mutta kauanko te olette ollut siirtokunnista matkalla?"
"Monta viikkoa ja pelkäänpä, että kuluu yhtä monta viikkoa, ennenkuin pääsen sinne palaamaan. Mielelläni noudatan kehoitustanne, sillä siitä kuin eilispäivän aurinko nousi, olen paastonnut, ja minä tunnen liian hyvin biisonin kyttyrän arvon hylkiäkseni semmoista ruokaa."
"Ahaa, vai tunnette te sen ruoan! Siinä te alun pitäen olette ollut minusta edellä, vaikka luulenkin, että me nyt olisimme tasaväkiset. Minä olisin onnellisin mies, mitä on Kentuckysta Kalliovuorille, jos minulla olisi soma mökki lähellä jotakin vanhaa metsää, jossa olisi paljon onttoja puita, ja joka päivä juuri tämmöinen kyttyrä päivälliseksi, kuorma vereksiä olkia mehiläispesiin ja pikku El–"
"Pikku mikä?" kysyi vieras, jota mehiläispyytäjän puheliaisuus ja avomielisyys ilmeisesti huvitti.
"Se oli vain semmoista, mitä minä vielä saan kun sopii ja mikä ei liikuta ketään muuta kuin minua", vastasi Paavo, teroittaen pyssynsä piitä ja ruveten hyvin reimasti viheltelemään Mississippillä hyvin tunnettua viisua.
Näitten valmistavien keskustelujen kestäessä vieras oli istahtanut kyttyrän viereen ja teki tuhoja sille osalle, mikä sitä vielä oli jäljellä. Mutta tohtori Battius seurasi kateellisena hänen liikkeitään. Tämä kateus oli vielä omituisempi kuin avomielisen Paavon vast'ikään osoittama sydämellisyys.
Mutta luonnontutkijan epäilykset tai oikeammin pelko erosivat kerrassaan mehiläispyytäjän luottavaisuudesta. Häntä oli ihmetyttänyt se, että vieras parhaillaan syömästään eläimestä oli käyttänyt sen oikeata tieteellistä, eikä yleisen puheenparren väärentämää nimeä; ja kun hän itse oli ollut ensimmäisiä käyttämään hyväkseen tilaisuutta niiden salpain rauettua, joilla Espanja oli Atlantin takaiset siirtomaansa sulkenut retkeilijöiltä, tulivatpa nämä kauppaa taikka, kuten hän, luvallisempia tieteellisiä tarkoituksia varten, oli hänessä siksi paljon jokapäiväistä käytännöllistä älyä, että hän käsitti samojen vaikuttimien, jotka olivat niin voimakkaasti vaatineet häntä nykyiseen yritykseensä ryhtymään, voivan ehkä panna liikkeelle jonkun toisenkin luonnontutkijan. Tässä siis uhkasi kilpailu, joka hänessä herätti suurta levottomuutta, sillä uhkasihan se riistää toisen puolen kaikkien hänen kokemiensa vaarojen, vastuksien ja ponnistuksien hedelmistä. Nämä mahdollisuudet huomioonottaen ei sen vuoksi ollut ensinkään yllättävää, että luonnontutkijan luontainen luonteen lauhkeus jonkin verran häiriintyi ja että hän sangen valppaasti piti tuon toisen eleitä silmällä saadakseen jotakin osviittaa siihen, millä hämärillä asioilla mies liikkui.
"Tämä on todella maukas ateria", huomautti nuori, pahaa aavistamaton vieras, sillä ollen sekä nuori että hyvännäköinen hän oli tottunut siihen, että hänelle osoitettiin huomiota; "joko on nälkä tehnyt lihan niin maittavaksi, taikka voi biisoni vaatia itselleen kunnian, että se on koko suvun paras härkä!"
"Luonnontutkijat mieluummin, yleistajuisesti puhuessaan, nimittävät genuksen lehmän mukaan", sanoi tohtori Battius, jossa salainen epäluulo happanemistaan happani, ja karisti kurkkuaan, ennenkuin puhui, hyvinkin samaan tapaan kuin kaksintaistelija tutkii sen aseen kärkeä, jonka hän aikoo upottaa vihollisensa ruumiiseen. "Se nimitys on täydellisempi, koska bos, toisin sanoen härkä, on kykenemätön sukua jatkamaan; ja bos laajimmassa merkityksessä eli vacca on niistä molemmista ehdottomasti jalompi eläin."
Tohtori lausui tämän mielipiteensä kasvoillaan ilme, jolla hän tahtoi osoittaa olevansa valmis paikalla käymään kiinni johonkin niistä lukuisista kohdista, joista hän luuli heidän välillään vallitsevan erimielisyyttä; ja hän odotti nyt vastustajansa iskua, aikoen seuraavalla kerralla itse iskeä kahta nasevammin. Mutta nuorta vierasta näytti paljon enemmän huvittavan hyvä paisti, joka täten oli kuin pilvistä pudonnut hänen eteensä, eikä häntä vähääkään haluttanut ruveta taittamaan peistä tästä sen enempää kuin muistakaan visaisista riitakysymyksistä, jotka tieteenharrastajille antavat tilaisuuden mitellä voimiaan hengen asein.
"Varmaankin olette oikeassa", hän vastasi melkein ärsyttävän välinpitämättömästi. "Varmaankin olette oikeassa, ja vacca kai olisi ollut parempi sana."
"Anteeksi, herra, te käsitätte sanani kokonaan väärin, jos luulette minun ilman useita ja erikoisia kvalifikatioita lukevan bibulus americanuksen familiaan vacca. Sillä kuten hyvin tiedätte, herra – tohtori luultavasti – epäilemättä olette suorittanut lääkärin tutkinnon?"
"Siihen arvonimeen minulla ei ole oikeutta", keskeytti toinen.
"Ette siis vielä ole ottanut graadia – tai ehkä olette gradueerattu jonkin toisen luonnontieteen alalla?"
"Sekään ei osu oikeaan."
"Varmaankaan ette, nuori mies, ole ryhtynyt tärkeään – voin sanoa vaaralliseenkin tehtäväänne ilman jonkinlaisia todistuksia sopivaisuudestanne tehtäväänne! Jotakin valtuutta, johon voitte perustaa oikeutenne työskennellä tai jolla voitte perustella vaatimuksenne saada tukea ja kannatusta kanssatyöntekijöiltänne, joilla on samat kiitettävät harrastukset!"
"En tiedä, millä keinoilla tai mitä tarkoituksia varten olette ruvennut minun tarkoituksieni mestariksi!" huudahti nuorukainen punastuen ja kavahtaen pystyyn nopeudella, joka osoitti, kuinka vähän hän välitti ruumiillisista tarpeistaan, kun kosketeltiin asiaa, joka oli lähempänä hänen sydäntään. "Hyvä herra, puheenne on käsittämätöntä. Tehtävä, joka toisen suorittamana ehkä oikeudella ansaitsisi nimen kiitettävä, on minulle rakas ja kallis velvollisuus; vaikka minulle, sen tunnustan, sittenkin on käsittämätöntä, miksi erikoinen valtuus olisi siihen tarpeen."
"On tavanmukaista, että on lailliset asiapaperit", vastasi tohtori vakavana, "ja että se kaikissa sopivissa tilaisuuksissa näytetään, että suopeat ja ystävälliset mielet paikalla voisivat heittää sikseen arvottomat epäluulot ja sen mitä voisi sanoa keskustelun ensi elementeiksi, ryhtyäkseen heti semmoisiin asioihin, jotka ovat molempien sydämellä."
"Pyyntönne on omituinen!" mutisi nuorukainen, katsoen tuikeasti vuoroin kuhunkin, ikäänkuin tutkiakseen, minkälaisia miehiä nämä toverit olivat, mimmoiset heidän ruumiinvoimansa. Pistäen sitten kätensä poveensa hän veti esiin pienen laatikon ja ojentaen sen tohtorille arvokkaan näköisenä jatkoi: "Tästä, herra, näette, että minulla on jonkinlainen oikeus kulkea maassa, joka nyt on Amerikan valtioitten oma."
"Mitä meillä sitten tässä on?" huudahti luonnontutkija, avaten suuren, kokoon käännetyn pergamentin. "Mitä, tämähän on filosofimme Jeffersonin omaa käsialaa! Valtakunnan sinetti! Sotaministerin vahvistama! Jaha! Tykistökapteenin valtakirja, annettu Duncan Unkas Middletonille!"
"Kenelle? Kenelle se oli?" kysyi erämies, joka koko keskustelun ajan oli tuijottanut vieraaseen, ikäänkuin painaakseen jokaisen piirteen mieleensä. "Mikä hänen nimensä on? Sanoitteko Unkas? Unkas! Oliko se todella Unkas!"
"Se on nimeni", sanoi nuorukainen hieman vihaisesti. "Se on erään intiaanipäällikön nimi, joka on sekä enoni että minunkin nimeni ja josta olemme ylpeät. Se on muisto tärkeistä palveluksista, joita eräs soturi teki suvullemme entisissä maakuntasodissa."
"Unkas! Oliko se todella Unkas?" toisti vanha erämies, lähestyen nuorukaista ja siirtäen hänen otsaltaan mustien kiharain paarretta, näiden ihmettelevän omistajan koettamatta sitä vähääkään estää. "Ah, silmäni ovat vanhat eivätkä yhtä terävät kuin siihen aikaan, kuin itse vielä olin sotilas. Mutta minä voin pojassa erottaa isän näköisyyden! Minä huomasin sen paikalla, kun hän lähestyi. Mutta niin paljon on riutuva näköni sen jälkeen nähnyt ohitseen kulkevan, etten voinut muistaa paikkaa, missä olen tuon näköisyyden ennen nähnyt! Sanokaa minulle, nuori mies, mikä oli isänne koko nimi?"
"Hän oli valtioitten upseeri vallankumoussodassa ja hänellä tietysti oli sama nimi kuin minullakin. Mutta äitini veljen nimi oli Duncan Unkas Heyward."
"Aina vain Unkas! Unkas!" toisteli erämies innosta vavisten. "Entä hänen isänsä?"
"Hänellä oli sama nimi, intiaanipäällikön nimi vain puuttui. Juuri hänelle ja isoäidilleni tuo äsken mainitsemani palvelus tehtiin."
"Minä tiesin sen! Minä tiesin sen!" huudahti vanhus värisevällä äänellään, ja hänen jäykät kasvonpiirteensä liikkuivat voimakkaasti, ikäänkuin nuorukaisen mainitsemat nimet olisivat herättäneet vireille kauan uinuneita, menneiden aikain tapauksiin liittyviä tunteita. "Minä tiesin sen! Poika tai tyttärenpoika, sama asia, veri ja ulkonäkö ovat samat! Sanokaa minulle, vieläkö se, jonka nimi oli Duncan ilman Unkasta – vieläkö hän elää?"
Nuori upseeri pudisti surullisena päätään vastatessaan tähän kysymykseen kieltävästi.
"Hän kuoli kunnioitettuna ja korkeassa iässä. Rakastettuna ja onnellisena ja onnelliseksi tekevänä!"
"Korkeassa iässä!" toisti erämies, luoden katseen omiin laihoihin, mutta yhä jänteviin käsiinsä. "Ah, hän eli kaupungissa eikä ollut kaupunkilaisia viisaampi. Mutta te näitte hänet usein ja kuulitte hänen juttelevan Unkaasta ja erämaasta?"
"Usein! Hän oli silloin kuninkaan upseeri, mutta kun kruunun ja siirtomaitten välillä syntyi sota, ei isoisäni unohtanut synnyinmaataan, vaan epäsi tyhjän nimiuskollisuuden ja oli uskollinen omalle maalleen; hän taisteli vapauden puolella."
"Siihen oli syytä, ja mikä vielä parempi, se oli luonnollista! Tulkaa, poikani, ja istukaa tähän minun viereeni. Käykää tähän ja kertokaa minulle, mitä isoisänne oli tapana jutella muistellessaan erämaan ihmeitä."
Nuorukainen hymyili, ehkä yhtä paljon vanhuksen tungettelevaisuutta kuin hänen osoittamaansa mielenkiintoakin. Mutta huomatessaan, ettei enää ollut vähintäkään pelkoa minkäänlaisesta väkivallasta, hän arvelematta suostui.
"Kertokaa kaikki ansapyytäjälle juurta jaksaen", sanoi Paavo, istahtaen levollisena nuoren sotilaan toiselle puolelle. "Vanhojen tapana on mielellään muistella vanhoja asioita, ja mielelläni minä itsekin niitä kuuntelen."
Middleton hymyili jälleen, ehkä hieman pilkallisestikin. Mutta kääntyen sitten hyväluontoisesti ansapyytäjän puoleen, hän jatkoi:
"Se on pitkä juttu, joka voi tuntua kammottavaltakin. Peloittavan täynnä se on verenvuodatusta ja kaikkia intiaanien julmuuden kauhuja."
"Kertokaa meille vain kaikki", jatkoi Paavo. "Kentuckyssa me olemme tottuneet semmoisiin asioihin, ja minun täytyy sanoa, että minun mielestäni se ei juttua pilaa, vaikka siinä on jokin päänahkakin!"
"Mutta hän kertoi teille Unkaasta, eikö niin?" toisti jälleen erämies, välittämättä mehiläispyytäjän pienistä keskeytyksistä, joilla ei ollut sen suurempaa merkitystä. "Entä mitä hän pojasta ajatteli ja puhui hienossa salissaan, kaikki kaupunkilaisylellisyys ja mukavuus ympärillään?"
"Varmaankin hän puhui aivan samaan laatuun kuin olisi puhunut metsässäkin ja vaikka olisi seissyt ystävänsä –"
"Sanoiko hän metsäläistä ystäväkseen, alastonta, maalattua sotilasparkaa? Eikö hän ollut liian ylpeä sanoakseen intiaania ystäväkseen?"
"Hän päin vastoin oli ylpeä tästä tuttavuudesta. Ja niinkuin jo kuulitte, antoi hän hänen nimensä vanhimmalle pojalleen, ja samalla tavalla se on kulkeva perintönä polvesta polveen."
"Se oli oikein tehty! Miehen tavoin, ja vielä kristitynkin! Hän kai kertoi, että delavari oli nopsa jaloiltaan – muistiko hän sen?"
"Niinkuin antilooppi! Hän todellakin usein mainitsi häntä Le Cerf Agile-nimellä, jonka hän oli nopeudestaan saanut."
"Ja uljas ja peloton hän oli!" jatkoi erämies, katsoen kumppaniaan silmiin hartaudella, joka osoitti, kuinka mielellään hän kuuli kiitettävän nuorta soturia, jota hän ilmeisesti oli kerran hellästi rakastanut.
"Urhea kuin verikoira! Peloton! Hän mainitsi aina Unkasta ja tämän isää, jota viisaudestaan sanottiin Suureksi Käärmeeksi, urheuden ja jäykkyyden esikuvina."
"Se oli oikein, toden totta oikein! Kunnollisempia miehiä olisi ollut mahdoton löytää mistään heimosta tai kansasta, olipa heidän nahkansa minkä värinen tahansa. Minä huomaan, että isoisänne oli oikeamielinen ja istutti saman velvollisuuden jälkeläisiinsäkin! Hän sai silloin vuorimaassa kokea monta vaaraa ja uljaasti hän suoritti omankin osansa! Sanokaa minulle, poikani tai upseeri, sillä upseerihan te olette, oliko siinä kaikki?"
"Ei suinkaan, se oli, kutea jo sanoin, kammottava kertomus, täynnään jännittäviä tapauksia ja sekä isoisäni että isoäitini –"
"Ah!" huudahti erämies, heittäen kätensä ilmaan ja koko muodon kirkastuessa hänen kuullessaan tätä mainittavan. "He sanoivat häntä Aliceksi! Elsieksi tai Aliceksi; se on sama asia. Naurava ja leikillinen lapsi hän oli onnessa ja hellä ja kyyneltyvä onnettomuudessa! Hänen hiuksensa olivat hohtavat ja keltaiset kuin kauriin vasan karva, ja iho kirkkaampi kuin puhtain vesi, joka kalliolta tippuu. Hyvin hänet muistan! Sangen hyvin hänet muistan!"
Nuorukainen hymähti hieman ja loi vanhukseen katseen, jonka helposti olisi saattanut käsittää siten, etteivät hänen omat muistonsa kunnianarvoisesta ja kunnioitetusta isoäidistään suinkaan olleet semmoiset, vaikk'ei hän pitänytkään tarpeellisena virkkaa siitä mitään. Hän sanoi vain:
"Molemmat he säilyttivät muiston kokemistaan vaaroista niin elävänä, etteivät olisi hevillä unohtaneet ainoatakaan, joka oli silloin mukana."
Erämies katsoi syrjään ja jokin syvä, mielessä piilevä tunne näytti väkisinkin pyrkivän esiin. Sitten hän jälleen kääntyi puhekumppaninsa puoleen, vaikk'eivät hänen rehelliset silmänsä enää tutkineetkaan hänen kasvonpiirteitään samalla avoimella mielenkiinnolla kuin äsken, ja hän jatkoi:
"Kertoiko hän teille heistä kaikista? Olivatko he kaikki punanahkoja, häntä itseään ja Munron tyttäriä lukuunottamatta?"
"Eivät. Delavarien keralla oli myös eräs valkoinen, Englannin armeijan tiedustelija, vaikka maakunnissa syntynyt."
"Varmaankin juoppo kelvoton maankulkuri, kuten useimmat valkoiset, jotka asustavat intiaanien parissa, eikö niin!"
"Vanhus, harmaitten hiustenne pitäisi varoittaa teitä parjauksesta. Se mies, jonka mainitsin, oli sangen vaatimaton, mutta sitä suurempi oli hänen todellinen arvonsa. Toisin kuin useimmissa eturintamalla asustavissa yhtyivät hänessä molempain kansain parhaat, eikä niiden huonoimmat ominaisuudet. Hän oli mies, jolle luonto oli antanut parhaan ja ehkä harvinaisimman lahjansa, kyvyn erottaa hyvä pahasta. Hänen hyveensä johtuivat mielen yksinkertaisuudesta, sillä semmoiset olivat hänen tapainsa hedelmät, vieläpä itse ennakkoluulotkin. Urheudessa hän oli punaisten kumppaniensa vertainen, mutta sotataidossa hän, ollen kehittyneempi, oli heitä etevämpi. Sanalla sanoen, hän oli jalo verso siitä ihmisluonnon rungosta, joka ei koskaan ole voinut kohota täyteen korkeuteensa eikä tärkeyteensä siitä syystä vain, että se on metsässä kasvanut. Nämä olivat, vanha metsämies, isoisäni omat sanat hänen puhuessaan tuosta miehestä, jota te kuvittelette niin arvottomaksi!"
Erämiehen katse oli vaipunut maahan vieraan kiittäessä hänen kuntoaan jalomielisen nuorukaisen hehkuvaan tapaan. Hän hypisteli koiransa korvia, omia maalaisvaatteitaan, avasi ja sulki pyssynsä sankin, ja hänen kätensä vapisivat sillä tavalla, että niitä olisi luullut aivan kykenemättömiksi käyttämään asetta. Toisen vaiettua hän käheällä äänellä jatkoi:
"Isoisänne ei siis kokonaan unohtanut tuota valkoista!"
"Kaukana siitä, meidän joukossamme on päinvastoin jo kolme, jotka ovat saaneet saman nimen kuin oli tiedustelijalla."
"Hänen nimensä, niinkö sanoitte?" huudahti vanhus hämmästyen, "yksinäisen, oppimattoman metsämiehen nimen? Onko isoisilla ja rikkailla ja arvossapidetyillä ja, mikä vielä parempi, oikeamielisillä, onko heillä juuri tämä sama nimi?"
"Se on minun veljelläni ja kahdella serkullani, sattuivatpa sitten nuo nimityksenne oikeaan tai ei."
"Tarkoitatteko te itse nimeä, kirjoitettuna samoilla kirjaimilla, joista ensimmäinen on N ja viimeinen L?"
"Juuri sitä", vastasi nuorukainen hymyillen. "Ei, ei, emme ole vähimmässäkään määrässä häntä unohtaneet. Koiranikin, joka on vähän matkan päässä tästä kauriin jäljillä, polveutuu juuri saman tiedustelijan koirasta, jonka hän jälkeenpäin lähetti ystävilleen lahjaksi ja joka oli samaa rotua kuin hänen omansakin. Eikä ole koko laajassa unionissamme koiraa, jonka jalka olisi nopeampi tai vainu tarkempi."
"Hektor", sanoi vanhus, koettaen hillitä mielenliikutusta, joka oli tukahduttaa hänen hengityksensä, ja puhuen koiralleen samalla tapaa kuin olisi puhunut lapselle, "kuuletko sinä, penikka! Sinun oma sukusi ja veresi on tullut preerioille! Vai nimi – se on ihmeellistä, kovin ihmeellistä!"
Luonto ei voinut kauempaa kestää. Tavattomain, voimakkaitten vaikutelmien tulvan voittamana, rakkaitten, kauan levänneitten muistojen elvyttämänä, niiden näin omituisella tavalla ja odottamatta jälleen virittyä, vanhus töin tuskin saattoi sen verran hillitä itseään, että sai, mielen ponnistelusta kolealla ja luonnottomalla äänellä, sanotuksi:
"Poikani, minä olen se sama tiedustelija, ennen soturi, nyt kurja ansapyytäjä!" minkä jälkeen kyyneltulva puhkesi hänen kuihtuneille poskilleen lähteistä, jotka olivat olleet kauan kuivina, ja antaen kasvojensa vaipua polviensa väliin hän peitti ne kainostellen sarvaannahkavaatteellaan ja nyyhkytti ääneensä.
Tämä näky aikaansai hänen kumppaneissaan vastaavia luonteenpurkauksia. Paavo Hoover oli ahnaasti ahminut jokaisen tavun puhujain vuoropuhelusta, ja hänen tunteensa kohosivat sitä myöten kuin kohtauksen yhä kasvava mielenkiintokin. Tottumattomana tämmöisiin outoihin mielenliikutuksiin hän käänsi päätään joka puolelle välttääkseen jotakin, jota ei itsekään tiennyt, kunnes näki vanhan erämiehen kyynelet ja kuuli hänen nyyhkytyksensä, ja nyt hän hyppäsi pystyyn ja tarttuen rajusti vieraansa kurkkuun kiinni kysyi häneltä, kenen luvalla tämä oli pakottanut hänen vanhan toverinsa itkemään. Samalla hänen aivojensa kautta välähti jokin muisto ja hän hellitti otteensa ja ojentaen käsivartensa vallattomassa mielihyvässä hän kävi kiinni tohtorin hiuksiin, jotka paikalla ilmaisivat keinotekoisen muodostuksensa irtaantumalla hänen kouraansa, jättäen luonnontutkijan valkoisen kiiltävän päälaen ilman sen lämpöisempää peitettä kuin kalju nahka.
"Mitä te tästä ajattelette, herra itikkamestari?" hän huusi. "Eikös tämä ole kumma mehiläinen reikäänsä houkuteltavaksi?"
"Merkillistä, aivan ihmeellistä, mieltäkohottavaa!" vastasi luonnonystävä, anastaen hyvänluontoisesti takaisin peruukkinsa, ja hänen silmänsä samenivat ja ääni värähti. "Tämä on ihmeellistä ja kaunista. Ja epäilemättä syyt ja seuraukset ovat oikeassa järjestyksessä."
Äkillisen purkauksensa jälkeen erämiehen mielenliikutus jo samassa asettui. Kaikki kolme kerääntyivät erämiehen ympäri jonkinlaisin pelon tuntein, kun näkivät niin vanhan miehen itkevän.
"Varmaan asia niin on, sillä miten hän muutoin niin tarkkaan tuntisi tapaukset, joita ei monikaan tiedä perheemme piirin ulkopuolella", huomautti nuori upseeri vihdoin pyyhkien silmiään, sillä hän ei hävennyt näyttää, kuinka hänenkin mielensä oli liikuttunut.
"Totta se on", huudahti Paavo, "ja jos te tarvitsette lisää todistuksia, niin vahvistan minä asian valallani! Minä itse tiedän, että joka sana on totta kuin evankeliumi!"
"Ja kumminkin me jo kauan olemme luulleet häntä kuolleeksi!" jatkoi sotilas. "Isoisäni oli jo kunnialla saavuttanut korkean iän ja luuli olevansa heistä kahdesta nuorempi."
"Usein nuoruudella ei ole tilaisuutta täten nähdä vanhuuden heikkoutta!" huomautti erämies, nostaen päänsä ja katsoen ympärilleen tyynenä ja arvokkaana. "Nuori mies, se on Jumalan tahto, että vielä olen täällä maailmassa, omia salattuja tarkoituksiaan varten hän on minua säästänyt, kunnes olen nähnyt kahdeksankymmentä pitkää ja työlästä vuotta. Teidän ei tarvitse epäillä, että minä olen se, mikä olen sanonut olevani, sillä miksi minä lähtisin hautaan niin kehno valhe huulillani?"
"Minä en epäröi uskoa, minä vain ihmettelen, että asia niin on! Mutta miksi tapaan teidät, vanhempaini kunnioitettava ja oiva ystävä, näissä erämaissa, niin kaukana alempain maitten edistyksestä ja turvallisuudesta?"
"Minä olen tullut näille lakeuksille kirveen ääntä pakoon, sillä tänne eivät metsien kaatajat ainakaan voi seurata! Mutta minä voin esittää teille saman kysymyksen. Kuulutteko te siihen joukkoon, jonka hallitus on lähettänyt uusiin maihin katsomaan, minkälaisen kaupan se on tehnyt?"
"En kuulu. Lewis nousee jokea pitkin muutaman sadan mailin päässä tästä. Minä liikun yksityisillä asioillani."
"Siinä ei olekaan mitään ihmettelemistä, että mies, joka ei heikontuneen näkönsä vuoksi enää voi metsästää, nähdään majavan asumuksien läheisyydessä ansoja käyttäen pyssyn asemesta, mutta se on kumma, että niin nuori ja varakas mies, jolla lisäksi on Suuren isän valtakirja, kiertelee preerioilla ilman minkäänlaista käskyläistä!"
"Epäilemättä pitäisitte syitäni riittävinä, jos ne tuntisitte, ja jos tahdotte kuulla kertomustani, ilmoitan ne teille mielelläni. Pidän teitä kaikkia rehellisinä miehinä, jotka mieluummin autatte hyvää asiaa kuin petätte sen."
"Tulkaa sitten ja kertokaa asia meille kaikessa rauhassa", sanoi erämies ja kävi istumaan, nyökäten sitten nuorukaiselle, että hän noudattaisi esimerkkiä. Mielellään tämä noudattikin kehoitusta ja Paavon ja tohtorin valittua semmoiset asennot, kuin kumpaakin parhaiten miellytti, ryhtyi äskentullut tekemään selkoa niistä omituisista syistä, jotka olivat houkutelleet hänet niin kauas erämaihin.
XI LUKU.
Vääjäämättä, järkähtämättä jatkoi aika sillä välin työtään. Aurinko, joka kaiken päivää oli ollut usvaröykkiöissä, aleni hitaasti seestyneeseen railoon ja laski sitten loistavana kolkkojen aavikoiden rannan taa kuin valtamerellä vetten peittoon. Valtavat karjat, jotka olivat käyneet laitumella preeriain autioilla kentillä, katosivat vähitellen, ja vesilintujen loppumattomat jonot, jotka tekivät tavanmukaista syysmuuttoaan pohjoisilta asumattomilta järviltä Meksikon-lahtea kohti, herkesivät leyhyttämästä siivillään tätä ilmaa, joka nyt oli kasteesta ja höyrystä raskasta. Sanalla sanoen, yön varjot vaipuivat kalliolle, lisäten pimeyden paikan muuhun toivottomuuteen.
Valon alkaessa sammua Ester kokosi nuoremmat lapsensa rinnalleen, ja asettuen erillisen linnansa esiinpistävälle polvekkeelle hän istui ja kärsivällisesti odotti metsästäjien paluuta. Elli Wade ei ollut kaukana, mutta hän näytti pysyttelevän hieman erillään tästä huolestuneesta piiristä, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista heidän luonteittensa eroa.
"Setäsi, Nelli, on ja on aina oleva huono laskemaan", huomautti äiti, joka oli tytön kanssa keskustellut päivän töistä ja nyt oli hyvän aikaa ollut vaiti. "Huono numeromies ja heikko ennakolta harkitsemaan on tämä Ismael Bush! Tässä hän istuskeli ja vetelehti kallion ympärillä aamuvalkeamasta puoleen päivään saakka tekemättä muuta kuin vain aikoi, vaikka hänen ympärillään oli seitsemän uljasta poikaa, ettei vaimo koskaan ole parempia miehelleen antanut. Ja mitä siitä lopulta tuli? Kah, yö siitä tuli eikä hänen tarpeellinen työnsä ole vieläkään päättynyt."
"Järkevää se ei todellakaan ole, täti", vastasi Elli hajamielisen näköisenä, mikä osoitti, kuinka vähän hän tiesi, mitä sanoi; "ja pojille se on kovin huono esimerkki."
"Kuulkaas tuota! Tyttö sinä, kuka on kasvattanut sinut tuomitsemaan vanhempiasi ja vielä parempiasikin? Tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka täällä ulkorajoilla antaa lapsilleen paremman esimerkin kuin tämä samainen Ismael Bush! Näytä minulle neiti moitiskelija, vaikk'et itse ole moitetta vailla, mistä löydät veljesjoukon, joka tarpeen tullen sukkelammin kaataisi ja veistäisi hirren kuin omat poikani, vaikka minä itse sanonkin sen, minä, jonka pitäisi olla vaiti. Taikka niittäjän, joka osaisi paremmin johtaa työkunnan vehnäpellon läpi ja jättäisi jälkeensä puhtaamman sängen kuin oma hyvä mieheni! Ja isänä hän on antelias kuin lordi. Poikien ei tarvitse muuta kuin mainita se paikka, johon he tahtovat talonsa tehdä, paikalla hän antaa heille anastusluvan, eikä koskaan velo kirjoista!"
Näin sanottuaan siirtolaisen vaimo puhkesi koleaan, pilkalliseen nauruun, johon useat nuorimmat matkijat yhtyivät kuin kaiku. Näitä hän totutteli samaan säännöttömään ja laittomaan elämään, jota hän itsekin oli elänyt ja joka epävarmuudestaan huolimatta ei ollut salaperäistä viehätystään vailla.
"Hehei! Ester eukko", huusi alhaalta lakeudelta hänen miehensä tuttu ääni, "sinä taidat täällä vain syödä ja mässätä, sillä välin kuin me olemme hankkimassa kauriinpaistia ja puhvelinlihaa. Tule alas – tule alas, tyttöni, ja tuo kaikki lapset kanssasi ja auttakaa meitä kantamaan paisti vuorelle. Tästä tulee lystiä, vaimo! Tule alas, tule alas, pojat ovat täällä jo, ja työtä täällä on, vaikka teitä olisi kahta vertaa enemmän."
Ismael olisi voinut säästää puolet siitä keuhkovoimasta, jota hänen täytyi käyttää saadakseen äänensä kuulumaan. Tuskin hän oli lausunut vaimonsa nimen, ennenkuin koko maahan istahtanut piiri yhtenä miehenä kavahti pystyyn ja suin päin syöksyi kalliolta sen vaarallisia solia myöten hillittömän kiireen valtaamana. Ester seurasi pienten lastensa perässä maltillisemmin, eikä Ellikään pitänyt järkevänä jäädä kalliolle. Pian oli siis koko joukko koolla kallion juurella, avoimella lakeudella.
Siellä odotti siirtolainen, kauniin lihavan sarvaan painon alla notkuen, pari nuoremmista pojistaan apunaan. Abiramkin ilmestyi siihen tuota pikaa, eikä kulunut monta minuuttia, ennenkuin suurin osa metsästäjistä palasi retkeltään, millä mitäkin erämiestaitonsa näytettä mukanaan.
"Lakeus on punanahoista tyhjä ainakin tänä iltana", sanoi Ismael, kun vastaanoton touhu oli hieman asettunut, "sillä minä olen omilla jaloillani samoillut preeriata monet mailit ja luulen olevani mies, joka ei erehdy intiaanin mokkasiinin jäljistä. Paista meille siis, eukko, kaurista, niin pääsemme nukkumaan päivätyömme päälle."
"Minä en mene vannomaan, etteikö tässä lähettyvillä ole intiaaneja", sanoi Abiram. "Minäkin luulen vähän ymmärtäväni punanahkojen jälkiä, ja elleivät silmäni ole entisestään huonontuneet, niin vannoisin rohkeasti, etteivät intiaanit ole kaukana. Mutta odotetaan, kunnes Asa palaa. Hänkin kulki ohi siitä, mistä minä löysin jälkiä, ja tietää hänkin jotakin niistä asioista."
"Kyllä, kyllä, se poika tietää liian paljon kaikenlaisia asioita", vastasi Ismael synkästi. "Sitä parempi hänelle, kuta pikemmin hän huomaa vähemmän tietävänsä. Mutta mitä se tekee, Hetty, vaikka kaikki siouxien heimot, mitä suuren joen tällä puolella on, olisivat meistä vain mailin päässä. Sen he saavat nähdä, ettei tälle kalliolle ole helppo kiivetä, kun sitä varjelee kymmenen urheaa miestä."
"Sano, Ismael heti kaksitoista", huudahti hänen toraisa eukkonsa, "sillä jos teidän perhosia ja itikoita takaa-ajava ystävänne on mies, niin vastaan minä kahta. En minä ole häntä huonompi rihlaa enkä haulikkoa käyttämään, ja rohkeuden puolesta – niin, se mullikka, jonka ne kuljeskelevat tetonipirut varastivat, oli suurin pelkuri meistä kaikista ja sen jälkeen lörpöttelevä tohtorimme. Ah, Ismael, harvoin sinä rupeat kauppoihin joutumatta tappiolle, ja se mies minun luuloni mukaan on huonoin mies, mitä sinä olet koskaan joukkoosi ottanut! Ajatteles, kun se kehno määräsi minulle vetolaastaria suuni ympäri, kun minä valitin jalkakipuja."
"Sehän oli vahinko, Ester", vastasi aviomies kylmäverisesti, "ettet sinä siitä huolinut. Se olisi minun luullakseni ollut sinulle hyvin terveellistä. Mutta, pojat, jos kävisi niin, että meidän lähellämme on intiaaneja, kuten Abiram luulee, niin täytyy meidän ehkä hyvinkin sukkelaan kiivetä kalliolle ja lopultakin jäädä ilman illallista. Laittakaamme sen vuoksi riista talteen, ja sitten kuin ei ole parempaa tehtävää, puhutaan tohtorista."
Tämä puhe otettiin varteen, ja muutamassa minuutissa se suojaton paikka, jossa perhe oli koolla, oli vaihdettu kallion turvallisempaan korkeuteen. Siellä Ester alkoi työnsä, puuhaten ja piesten suutaan yhtä uutterasti, kunnes ateria oli valmis ja hän saattoi kutsua miehensä aterialle yhtä kaikuvalla äänellä kuin imaami tornistaan muistuttaa uskovaisille erästä tärkeämpää velvollisuutta.
Jokaisen asetuttua omalle tavanmukaiselle paikalleen tuoksuvan paistin ympärille kävi siirtolainen, muille esimerkkiä antaen, tämän oivamakuisen lihan kimppuun. Se oli valmistettu samaan laatuun kuin biisonin kyttyrä ja niin taidokkaasti, että se pikemmin lisäsi kuin salasi sen luontaisia avuja. Taiteilija olisi varmaan mielihyvin kiinnittänyt kankaalle tämän rajun, luonteenomaisen näyn.
Lukija epäilemättä muistaa, että Ismaelin linnavuori oli yksinäinen, korkea ja rosoinen ja että sille oli melkein mahdoton kiivetä. Kirkas loimuava tuli, joka paloi sen laella ja jonka ympärillä perhekunta istui syömisen touhussa, paloi kuin majakan kärjessä erämaan keskellä, ohjaten seikkailijoita, jotka vaelsivat sen aavoilla lakeuksilla. Loimuava tuli kajasti päivän paahtamista kasvoista, näytellen jos minkälaisia ilmeitä, lasten lapsellisesta yksinkertaisuudesta, johon sivistymätön elämänlaatu kuitenkin oli painanut omituisen villiyden tunnun, aina siihen tylsään ja liikkumattomaan jurouteen saakka, joka lepäsi siirtolaisen kasvoilla, milloin ne eivät olleet kiihtyneet. Toisinaan tuulenpuuskaus leyhytteli kekäleitä ja tulesta loimahti taivasta kohti kirkkaampi valo, joka sai pienen yksinäisen teltan näkymään korkeuden pimennosta ikäänkuin ilmassa riippuvana. Ulkopuolella tulen piirin kaikki oli läpinäkymättömän pimeyden verhossa, kuten siihen aikaan vuorokaudesta ainakin.
"Se on käsittämätöntä, kuinka Asa tähän aikaan pysyttelee poissa", huomautti Ester harmitellen. "Kun kaikki ovat syöneet ja ruoka lopussa, silloin vasta hän tulee ja mankuu ruokaa ja on nälissään kuin karhu talviunestaan herättyään. Hänen vatsansa on yhtä luotettava kuin paras kello, mitä on koko Kentuckyssa, ja harvoin sitä tarvitsee vetää, jotta se ajan tietäisi, olipa yö tai päivä. Asa on kauhea syömään, kun hän on tehnyt hiukkasen työtä ja on siitä nälissään!"
Ismael loi ankaran katseen poikiensa vaikenevaan piiriin ikäänkuin nähdäkseen, uskaltaisiko heistä kukaan ruveta puolustamaan poissa olevaa syyllistä. Mutta koska tällä haavaa ei ollut mitään kiihottavaa syytä, joka olisi nostanut heidän luontoaan levostaan, olisi kaiketi kapinoivan veljen puolustaminen vaatinut liian suuren voimanponnistuksen. Abiram sitä vastoin, joka sovinnon synnyttyä tunsi tai oli tuntevinaan sydämellisempää mielenkiintoa äskeistä vihamiestään kohtaan, näki sopivaksi lausua julki huolestuksen, joka oli muille vieras:
"Olisipa hyvä asia, jos poika olisi välttänyt tetonit!" hän mutisi. "Minua surettaisi kovin, jos Asa, joka sekä luonnoltaan että voimiltaan on joukkomme vankimpia, joutuisi niitten punaisten pirujen kynsiin."
"Pidä huolta itsestäsi, Abiram, ja säästä sanojasi, ellet muuta taida kuin peloittaa eukkoa ja hänen tyttöriepujaan. Elli Waden kasvot olet jo saanut valkenemaan; hän on niin kalpea, kuin olisi hän tänään nähnyt juuri noita sinun mainitsemiasi intiaaneja, silloin kuin minun täytyi puhua hänelle pyssyllä, kun ei kieleni kantanut hänen korviinsa. Miten se oli, Nelli! Sinä et ole vieläkään sanonut, mikä oli syynä sinun kuurouteesi?"
Ellin poskilla vaihtui väri yhtä äkillisesti kuin siirtolaisen pyssy oli leimahtanut siinä tilaisuudessa, johon hän viittasi; palava hehku punasi hänen piirteensä, kunnes hänen kurkkunsakin oli saman terveen värin verhoama. Hän painoi päänsä häveliäänä rintaansa vasten, mutta ei näyttänyt pitävän tarpeellisena vastata.
Ismael, joka oli liian hidas jatkaakseen tutkisteluaan sen pitemmälle taikka tyytyi jo lausumaansa vihjaukseen, nousi seisomaan kalliolta, jolla oli istunut, ja oikoen vankkaa ruumistaan kuin syönyt, lihotettu härkä, ilmoitti aikovansa käydä nukkumaan. Ihmisten kesken jotka elivät pääasiallisesti vain luonnollisten tarpeittensa tyydytystä varten, semmoinen ilmoitus herätti myötätuntoista vastakaikua. Toinen toisensa jälkeen katosi, kukin kovan makuusijansa etsiäkseen. Eikä kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin Ester, joka oli onnellisesti torunut nuorimmat lapsensa uneen, huomasi olevansa paljaalla kalliolla yksinään valveilla, alempana olevaa vartijaa lukuunottamatta.
Mitä vähemmän arvoisia hedelmiä muutteleva elämänlaatu lieneekään tässä oppimattomassa vaimossa synnyttänyt, naisen luonnon voimakkain tunne oli siksi syvälle juurtunut häneenkin, ettei se milloinkaan voinut kokonaan kuolla. Hänen luonteensa oli voimakas, melkeinpä raju, ja tunteensa sen mukaan väkivaltaiset ja hillittömät. Mutta miten hän kulloinkin käyttikin luonnollista valta-asemaansa, rakkaus lapsiin ei hänessä koskaan sammunut, vaikka se saattoikin usein nukahtaa. Häntä ei miellyttänyt Asan jatkuva poissaolo. Vaikka hän itse olikin siksi peloton, ettei hän omasta puolestaan olisi hetkeäkään epäillyt kulkea sen pimeän kuilun poikki, johon hänen kaipaavat silmänsä nyt tuijottivat, alkoi hänen levoton mielikuvituksensa, tätä sammumatonta tunnetta totellen, keksiä jos minkälaisia onnettomuuksia poikansa viipymisen syyksi. Saattoihan olla totta, kuten Abiram oli viitannut, että hän oli joutunut jonkin puhveleita metsästävän heimon vangiksi, taikka ehkä vielä kamalamman onnettomuuden uhriksi. Niin ajatteli äiti, hiljaisuuden ja pimeyden yhä avustaessa luonnon salaisia vaikutelmia.
Nämä mietteet saivat Esterin levottomaksi ja karkoittivat unen, ja valveillaan pysyen hän kuunteli niin tarkasti, että sitä muutamaa askelta alemmalla älyasteella olevissa eläimissä sanotaan vaistoksi, eikö kuuluisi mitään, joka ilmaisisi askelten lähenemistä. Vihdoin hänen toiveensa näyttivät olevan toteutumassa, sillä selvästi kuuluivat nuo kauan toivotut äänet, ja pian hän kallion juurella keksi ihmisen hämärän hahmon.
"No, Asa, hyvin sinä ansaitset jäädä ilman yösijaa tänä siunattuna yönä!" alkoi eukko nurista ja hänen tunteissaan tapahtui käänne, jota ei voi ihmetellä, ken on tutkinut ihmisluonnon vastakohtia ja niiden aikaansaamaa moninaisuutta. "Ja kova on vuoteesi oleva, se on minun tahtoni! Mitä, Abner, Abner, Abner sinä, nukutko sinä? Katso, ettet avaa reikää, ennen kuin minä ennätän alas. Minä tahdon tietää, kuka se on, joka tahtoo häiritä rauhallista ja myös kunniallista perhettä tämmöiseen vuorokauden aikaan!"
"Vaimo!" huusi ääni, joka oli olevinaan mahtipontinen, vaikka puhuja tuntuikin jonkin verran pelkäävän seurauksia. "Vaimo, minä kiellän teitä lain rangaistuksen uhalla syytämästä alas kirottuja projektiilejanne. Minä olen kansalainen, maanomistaja ja kahden yliopiston gradueerattu, ja minä pidän kiinni oikeuksistani! Varokaa ilkimielisyyttä, vallattomuutta ja miestappoa. Minä olen – teidän amicus, ystävä ja ruokavieras. Minä – tohtori Obed Battius."
"Kuka?" kysyi Ester äänellä, joka miltei kieltäytyi kantamasta hänen sanojaan alla hartaasti odottavalle kuuntelijalle. "Sanoitteko te, ettei se ole Asa?"
"En, en minä ole Asa enkä Absalon enkä kukaan muukaan heprealainen ruhtinas, vaan Obed, heidän kaikkien juurensa ja runkonsa. Enkö minä ole teille sanonut, vaimo, että teillä on täysihoitolainen, joka on oikeutettu pääsemään sisään rauhallisesti ja kunniallisesti? Pidättekö minua luokkaan amphibia kuuluvana eläimenä ja luuletteko minun keuhkojani pajan palkeiksi?"
Luonnontutkija olisi luultavasti saanut käyttää keuhkovoimaansa paljon kauemminkin toivottua tulosta aikaansaamatta, jos Ester olisi ollut ainoa kuulija. Pettyneenä ja pelon valtaamana vaimo oli jo lähtenyt makuusijalleen ja valmistautui jonkinlaisella epätoivon välinpitämättömyydellä käymään levolle. Mutta Abnerin, alhaalla olevan vartijan, oli tohtorin huuto havahduttanut sangen epäiltävästä tilasta, ja koska hän nyt oli siksi toipunut tajuihinsa, että tunsi lääkärin äänen, pääsi tämä ilman pienintäkään viivyttelyä linnaan. Tohtori Battius ponnisteli ähkien kapeasta tuloaukosta kalliolle ja näytti omituisen malttamattomalta, ja hän oli jo alkanut vaivalloisen kiipeämisensä, kun hän sattui huomaamaan portinvartijan ja pysähtyi lausuakseen hänelle äänellä joka oli tarkoitettu olemaan vaikuttavan nuhteleva:
"Abner, sinussa ilmenee vaarallisia uneliaisuuden symptoomeja! Sitä osoittaa tuo taipumuksesi haukotteluun ja se voi käydä vaaralliseksi sekä itsellesi että isäsi koko perheelle."
"Tohtori ei ole koskaan pahemmin erehtynyt", vastasi nuorukainen, haukotellen kuin päivää paistattava leijona, "minulla ei ole missään ruumiinosassani semmoisia tohtorin symptoomeja, ja mitä isään ja lapsiin tulee, niin luulen isonrokon ja tuhkarokon jo monta kuukautta takaperin jättäneen meidän joukon viimeisenkin."
Tyytyen lyhyeen varoitukseensa luonnontutkija oli jo voittanut puolet kiipeämisen vaikeuksista, ennenkuin asiastaan varma Abner oli päättänyt puolustelunsa. Laella Obed luuli varmaan kohtaavansa Esterin, jonka kielenkäytön voimasta hän oli liiankin usein saanut mitä pelättävimpiä näytteitä. Ne olivat hänessä synnyttäneet siksi terveellisen kammon, ettei hän suinkaan toivonut hyökkäysten toistumista. Lukija voi arvata, että häntä odotti mieluisa pettymys. Astuen kevyin askelin ja katsellen pelokkaasti olkainsa yli, ikäänkuin peläten vielä pahempaa tuiskua kuin sanoja, tohtori meni sille paikalle, joka oli määrätty hänelle makuusijaksi.
Arvoisa luonnontutkijamme ei kuitenkaan saanut unta, vaan sen sijaan istui ja mietti, mitä oli päivän kuluessa sekä nähnyt että kuullut, kunnes hänen lähimmän naapurinsa Esterin kojusta kuuluva käännähtely ja mutina ilmaisi hänelle sen asukkaan valveellisen tilan. Käsittäen välttämättömäksi tehdä jotakin tämän naiskerberoksen vaivuttamiseksi uneen, ennenkuin saattoi ryhtyä omaa aiettaan toteuttamaan, tohtori, vaikka olikin niin vastahakoinen alistumaan hänen sanatulvansa alaiseksi, kuitenkin huomasi välttämättömäksi alkaa keskustelun.
"Te ette näytä nukkuvan, sangen ystävällinen ja arvoisa rouva Bush", hän lausui, päättäen aloittaa puhelun laastarilla, joka tavallisesti veteli. "Näytätte nukkuvan huonosti, oiva emäntämme. Voinko jollakin tavalla lieventää vaivojanne?"
"Mitä te, mies, minulle antaisitte?" nurkui Ester. "Vetolaastariako unta antamaan?"
"Paremminkin sitten kataplasman. Mutta jos teillä on vaivoja, niin on tässä muutama tippa sydämenvahvistusta, jotka otatte pikarillisessa omaa konjakkiani. Ne varmaan antavat teille levon, jos minä mitään tiedän materia medicasta."
Tohtori oli vedonnut Esterin heikkoon kohtaan, kuten hän itse hyvin tiesi. Ja kun hän ei epäillytkään määränteensä hyväksyttävää laatua, kävi hän muitta mutkitta suoraa päätä valmistamaan sitä. Kun hän teki tarjouksensa, vastaanotti asianomainen sen kärtyisään ja uhittelevaan tapaansa, mutta nielaisi sen niin liukkaasti, että kyllä huomasi sen tervetulleeksi. Vaimo mutisi kiitoksensa ja lääkäri kävi jälleen äänetönnä istumaan, odottaakseen annoksen tehoa. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa Esterin hengitys kävi niin syväksi ja tiedottomaksi, että ellei tohtori olisi tiennyt tämän uuden uneliaisuuden puuskan johtuvan voimakkaasta ooppiumiannoksesta, jolla hän oli väkijuoman höystänyt, olisi hän ehkä huomannut olevan syytä olla luottamatta omaan diagnoosiinsa. Levottoman eukon vaivuttua uneen vallitsi kalliolla syvä ja yleinen uni.
Tohtori Battius piti nyt hetkeä otollisena noustakseen jalkeille hiljaa ja varovaisesti kuin sydänyön rosvo ja hiipiäkseen ulos omasta kopistaan vieressä olevia makuupaikkoja kohti. Siellä hän jälleen vakuuttautui siitä, että kaikki hänen naapurinsa olivat vaipuneet syvään uneen. Saatuaan varmuuden tästä tärkeästä seikasta hän ei enää epäröinyt, vaan alkoi suurella vaivalla kiivetä kallion korkeimmalle huipulle. Vaikka hän noudattikin kaikkea mahdollista varovaisuutta, ei hän kuitenkaan voinut kiivetä aivan ääneti. Mutta hänen jo onnitellessaan itseään siitä, että oli onnellisesti saavuttanut päämääränsä, ja aikoessaan astua korkeimmalle portaalle, tarttui hänen takinliepeeseensä käsi, joka pysähdytti hänen etenemisensä yhtä tehokkaasti kuin jos Ismaelin itsensä valtava voima olisi naulinnut hänet maahan.
"Onko teltassa sairas", kuiskasi pehmyt ääni hänen korvaansa, "kun tohtori Battius on menossa sinne näin tavattomalla ajalla?"
Heti kuin luonnontutkijan sydän oli palannut paikalleen äkkiretkeltään kurkkua kohti, kuten joku, jolla ei ollut tohtori Battiuksen tietoa eläinruumiin rakenteesta, luultavasti olisi käsittänyt odottamattoman keskeytyksen aiheuttaman yllättävän tuntumuksen, toipui hän sen verran, että saattoi vastata, käyttäen kuitenkin yhtä paljon pelosta kuin varovaisuudesta ääntään mitä hellävaraisimmin.
"Kunnon Nelli! Minua suuresti ilahduttaa, että se olit vain sinä eikä kukaan muu. Hiljaa, tyttö, hiljaa! Jos Ismael saisi tiedon tuumistamme, nakkaisi hän arvelematta meidät molemmat tältä kalliolta alas lakeudelle. Hiljaa, Nelli, hiljaa!"
Tohtori varoitteli täten kiipeämisen lomassa, ja hänen vaietessaan olivat he kumpikin päässeet korkeimmalle pengermälle.
"Ja nyt, tohtori Battius", kysyi tyttö vakavasti, "pyydän sanomaan syyn, mikä on saanut teidät antautumaan, siihen vaaraan, että teidän ehkä täytyy lentää alas tältä paikalta ilman siipiä ja varmasti päänne kaupalla?"
"Kaikki ilmoitetaan sinulle, arvoisa, luotettava Nelli, mutta oletko varma siitä, ettei Ismael herää?"
"Hänestä ei pelkoa, hän nukkuu, kunnes päivänpaiste kärventää hänen silmäluomiaan. Tätini puolelta vaara uhkaa."
"Ester nukkuu!" vastasi tohtori merkitsevästi. "Elli, sinä seisoit tänään tällä kalliolla vahtina?"
"Minut käskettiin."
"Ja sinä näit biisonin ja antiloopin ja suden ja kauriin kuten tavallisestikin."
"Minä näin mainitsemanne eläimet", vastasi tyttö.
"On vielä yksi, jonka sinä olet nähnyt, mutta jota minä en luetellut."
"Enpä tiedä."
"Älä nyt, Elli, sinähän puhut ystävän kanssa, genus homo, tyttöseni?"
"Mitä muuta lienenkin nähnyt –"
"Hiljaa, Nelli, vilkkautesi saattaa meidät ilmi! Sano minulle, tyttöni, oletko nähnyt preerialla kulkemassa eräitä bipedes-luokkaan kuuluvia, joita sanotaan ihmisiksi?"
"Kyllä varmaan. Setäni on poikineen ollut puhvelien ajossa aina siitä kuin aurinko alkoi aleta."
"Minun täytyy käyttää kansankieltä, että ymmärtäisit. Elli, minä tarkoitan species Kentuckya."
Elli punastui kuin ruusu, mutta pimeys verhosi hänen punastuksensa. Hetkisen epäröityään hän rohkaisi itseään sen verran, että sanoi:
"Jos te tahdotte puhua arvoituksilla, tohtori Battius, niin täytyy teidän hakea toinen kuulija. Kysykää selvällä englanninkielellä, niin vastaan rehellisesti samalla kielellä."
"Minä olen matkustanut tässä erämaassa, kuten sinä, Nelli, tiedät, etsimässä eläimiä, jotka tähän saakka ovat pysyneet tieteen silmiltä salattuina. Muun muassa olen löytänyt erään primateksen, genus homo, species Kentucky, jonka nimi on Paavo – –"
"Jumalan tähden, hiljaa!" sanoi Elli. "Puhukaa hiljemmin, taikka me olemme hukassa."
"Hoover, ammatiltaan mehiläispyytäjä", jatkoi toinen. "Käytänkö nyt kansankieltä – ymmärrätkö minua?"
"Täydelleen, täydelleen", vastasi neito, joka hämmästyksissään tuskin sai henkeään vedetyksi. "Mutta mitä hänestä? Käskikö hän teitä kiipeämään tälle kalliolle? Hän ei tiedä mitään itse, sillä minä olen vannonut sedälleni valan, joka on sulkenut suuni."
"Niin, mutta eräs henkilö, joka ei ole vannonut valaa, on paljastanut kaikki. Minä soisin, että se vaippa, joka verhoaa luonnon salaisuuksia, yhtä perusteellisesti poistettaisiin sen kätketyiltä aarteilta! Elli, Elli! Se mies, jonka kanssa minä tietämättömyydessäni olen tehnyt sopimuksen, on surullisella tavalla unohtanut kunnian vaatimukset! Sinun setäsi, tyttö!"
"Te tarkoitatte Ismael Bushia, minun isäni veljen lesken miestä", vastasi tyttö loukkaantuneena, hieman ylpeästikin. – "Mutta julmaa, tunnotonta on syyttää minua sukulaisuussiteestä, jonka sattuma on muodostanut ja jonka minä niin suurella ilolla ainaiseksi rikkoisin!"
Nöyryytetty tyttö ei saanut enempää sanotuksi, vaan kallionkyhmylle vaipuen alkoi nyyhkyttää niin ankarasti, että heidän asemansa kävi kahta arveluttavammaksi. Tohtori mutisi muutamia sanoja, jotka olivat tarkoitetut puolustelevaksi selitykseksi, mutta ennenkuin hän ennätti lopettaa itsepuolustustaan, nousi tyttö ja sanoi päättäväisesti:
"Minä en ole tullut tänne kuluttamaan aikaani tuhmassa itkussa, ettekä te sitä estääksenne. Mikä sitten on tuonut teidät tänne?"
"Minun täytyy saada tavata teltan asukas."
"Tehän tiedätte, mitä siinä on?"
"Minua on uskoteltu, että minä tiedän. Mutta minulla on kirje, joka minun täytyy antaa asianomaiselle omakätisesti. Jos eläin osoittautuu quadrupediksi, on Ismael oikea mies – jos taas bipediksi, höyhenelliseksi tai höyhenettömäksi, sillä ei ole väliä, niin on Ismael petturi ja sopimuksemme on mitätön!"
Elli viittasi tohtoria pysymään siinä missä oli ja olemaan hiljaa. Sitten hän hiipi telttaan, viipyen siellä monta minuuttia, jotka ulkona odottavasta luonnontutkijasta tuntuivat sangen pitkiltä ja tuskastuttavilta, mutta heti ulos tultuaan tyttö tarttui tohtoria käsivarteen, ja yhdessä he astuivat salaperäisen vaatteen poimujen taakse.
XII LUKU.
Äänettöminä, juroina ja synkkinä rajalaiset seuraavana aamuna nousivat aamuaskareilleen. Aamiainen jäi vaille niitä soraäänisiä säestyksiä, joilla Ester tavallisesti höysti ateriat, sillä tohtorin väkevä unilääke piti yhä vielä hänen älynlahjojaan kahleissaan. Nuoret miehet miettivät mielessään vanhimman veljensä viipymistä, ja Ismaelin otsa oli rypyssä, kun hänen moittiva katseensa kulki pojasta poikaan kuten miehen, joka odottaa hyökkäystä isäntävaltaansa vastaan ja valmistautuu sitä torjumaan. Tämän perhe-epäluulon keskellä Elli ja luonnontutkija, hänen yöllinen puhekumppaninsa, asettuivat lasten sekaan tavanmukaisille paikoilleen epäluuloa herättämättä tai antamatta aihetta muistutuksiin. Ainoa näkyvä seuraus heidän seikkailustaan oli se, että tohtori silloin tällöin kohotti katseensa ylöspäin, mitä ne, jotka sen huomasivat, luulivat jonkinlaiseksi tieteelliseksi taivaan tutkimiseksi, vaikka hän toden teolla vain loikin salavihkaa silmäyksen kielletyn teltan lepattavaan vaatteeseen.
Vihdoin siirtolainen, turhaan odotettuaan selvempiä oireita poikiensa muka kytevästä kapinahengestä, päätti antaa tietoa omista aikeistaan.
"Asa saa tehdä minulle tiliä tottelemattomuudestaan!" hän huomautti. "Tässä on nyt koko yö kulunut, ja hän vain makailee preerioilla, vaikka hänen sekä kättään että pyssyään olisi voitu tarvita tappelemaan siouxeja vastaan."
"Säästä sanojasi, hyvä mies", vastasi hänen vaimonsa, "säästä sanojasi, sillä kylläksesi taidat saada huudella poikaa, ennenkuin hän vastaa!"
"Se on tosi asia, että jotkut miehet ovat niin akkamaisia, että antavat nuorempainsa mestaroida vanhoja! Mutta pitäisihän sinun, eukko, tietää sen verran, ettei se ole niitä asioita, jotka tapahtuvat Ismael Bushin perheessä."
"Niin kyllä, mutta sinä kohtelet pahoin poikiasi, miten sattuu! Minä tiedän sen hyvin, Ismael, ja yhden pojista sinä olet sisullasi karkoittanut kotoaan, vieläpä aikana, jolloin häntä enimmän tarvittaisiin."
"Isä", sanoi Abner, jonka hidas luonto vähitellen oli sen verran sulanut, että hän uskalsi näin rohkaista mieltään, "pojat ja minä olemme kaikin päättäneet lähteä Asaa hakemaan. Me olemme eri mieltä siitä, minkä vuoksi hän viipyy näin kauan preerialla, sen sijaan että tulisi omaan vuoteeseensa, kuten me kaikki tiedämme hänen haluavan."
"Joutavia", mutisi Abiram, "poika on ampunut kauriin tai ehkä puhvelin ja on nukkunut saaliin luona päivään saakka pitääkseen susia loitolla. Pian saamme nähdä hänen palaavan tai karjuvan apua saalistaan kantamaan."
"Vähänpä minun poikani tarvitsevat apua kantamaan kaurista tai paloittelemaan villihärkää", sanoi äiti. "Ja sinä, Abiram, kuinka puhut sinä tuommoisia luuloja – sinä, joka itse väitit punanahkojen kierrelleen lähettyvillä vielä eilispäivänä –"
"Minäkö!" huudahti hänen veljensä pikaisesti, ikäänkuin haluten paikalla korjata erehdyksen. "Minä sanoin sen eilen ja sanon nyt taas, ja niin saatte huomata asian olevan. Tetonit kiertelevät lähettyvillä, ja onni on, jos poika on heiltä turvassa."
"Minusta näyttää", sanoi tohtori Battius, puhuen jonkinlaisella päättäväisyydellä ja varmuudella kuten ainakin mies, joka on riittävällä harkinnalla kypsyttänyt mielipiteensä, "minusta näyttää, vaikka olenkin vain vähän tottunut intiaanien sotataidon merkkeihin ja oireisiin, etenkin semmoisina kuin ne esiintyvät näillä etäisillä lakeuksilla, mutta jolla on, kuten voin ilman turhamaisuutta sanoa, jonkin verran käsitystä luonnon mysteerioista – minusta siis näyttää, vaikka pätevyys-edellytykseni ovatkin näin vaatimattomat, että kun tärkeään asiaan nähden on olemassa epäilyksiä, olisi aina viisain menettely rauhoittaa mielet."
"Minä en enää kaipaa teidän tohtoroimisianne!" huudahti Ester yrmeissään. "Meidän terveessä perheessämme ei enää tarvita semmoisia vehkeitänne, sen minä sanon! Minäkin voin aivan hyvin, vaikka olinkin vähän väsynyt, kun noita kakaroita täytyy aina opettaa, mutta te annoitte minulle semmoista rohtoa, että se painaa kielelläni kuin naulan paino mehiläisen siivellä!"
"Joko se rohto on loppunut?" kysyi Ismael kuivakiskoisesti. "Sepä onkin mainio rohto, joka saa vanhan Esterimme kielen kangistumaan!"
"Ystävä", jatkoi tohtori viitaten kädellään kiukustunutta eukkoa rauhoittumaan, "ettei se voi saada aikaan kaikkea, mitä siitä sanotaan, siitä hyvän rouva Bushin oma moite on riittävä todistus. Mutta puhukaamme nyt kateissa olevasta Asasta. Hänen kohtalonsa on epätietoinen, ja on tehty ehdotus tämän epätietoisuuden poistamiseksi. Luonnontieteissä totuus aina on desideratum, ja minusta näyttää, että asian laita on sama tässä kotoisen epätietoisuuden tapauksessa, jota voimme sanoa vacuumiksi, jossa fysiikan lakien mukaisesti pitäisi eksisteerata jokin kouraantuntuva todistus materiasta."
"Älkää huoliko hänestä", huudahti Ester, huomatessaan muitten kuuntelevan tohtorin puheita tarkkuudella, joka saattoi johtua yhtä paljon suostumuksesta hänen ehdotukseensa kuin tietämättömyydestä siitä, mitä hän tarkoitti. "Jokainen hänen puhumansa sana on apteekkia."
"Tohtori Battius tahtoo sanoa", huomautti Elli kainosti, "että koska jotkut meistä luulevat Asan olevan vaarassa, toiset taas ovat toista mieltä, niin pitäisi koko perheen lähteä tunniksi tai pariksi häntä etsimään."
"Sanooko hän niin?" keskeytti eukko. "Silloin tohtori Battiuksella on enemmän järkeä kuin minä luulinkaan! Tyttö on oikeassa, Ismael, ja me teemme, niinkuin hän käskee. Minä otan itse pyssyn olalleni, ja katsokoon eteensä se punanahka, joka sattuu minun tielleni! Olen minä ennenkin pyssyn laukaissut ja kuullut intiaaninkin kiljuvan, surukseni kyllä."
Esterin intomieli tarttui poikiinkin, samoin kuin sotahuudon herättämä kiihko. He nousivat joukolla ja ilmoittivat kannattavansa moista rohkeata päätöstä. Ismael näki viisaammaksi myöntyä intoon, jota hän ei voinut vastustaa, ja muutaman minuutin kuluttua eukko palasi takaisin kivääri olalla, valmiina itse johtamaan niitä, jotka vain lähtivät matkaan.
"Jääköön lasten luo, kuka haluaa", hän sanoi, "ja lähtekööt minun kanssani ne, joita ei jänistä!"
"Abiram, emme voi jättää majoja vartijatta", kuiskasi Ismael, ylöspäin vilkaisten.
Mies, jolle hän nämä sanat lausui, säpsähti ja vastasi erikoisen innokkaasti:
"Minä jään tänne ja vartioin leiriä."
Toistakymmentä ääntä kohosi paikalla tätä ehdotusta vastustamaan. Häntä tarvittiin näyttämään ne paikat, missä hän oli nähnyt vihollisten jälkiä, ja hänen toraisa sisarensa pilkkasi julkisesti moista ehdotusta, joka ei ollut miehen arvoinen. Vastahakoisesti Abiramin täytyi myöntyä, ja Ismael harkitsi toisia keinoja leirin puolustukseksi, sillä se oli heidän turvallisuutensa ja toimeentulonsa ensimmäinen ehto, siitä kaikki olivat yksimielisiä.
Hän tarjosi päällikön toimen tohtori Battiukselle, joka kuitenkin jyrkästi ja hieman ylpeästi hylkäsi tämän epäiltävän kunnian, vaihtaen samalla Ellin kanssa katseita. Kun ei ollut muuta neuvoa, täytyi siirtolaisen määrätä Elli linnan päälliköksi, muistaen kuitenkin, tämän tärkeän luottamustoimen hänelle uskoessaan, kaikin tavoin varoittaa ja neuvoa häntä. Kun tämä tärkeä asia oli saatu järjestykseen, ryhtyivät nuoret miehet lisäämään varustuksia ja rakentamaan hätämerkkejä, jotka olivat puolustajain heikkouden ja laadun mukaiset. Yläpenkeren reunalle kannettiin joukko isoja kiviä, jotka asetettiin siten, että heikko Elli apulaisineen saattoi vierittää ne alas tai olla vierittämättä hyökkääjäin päälle, joiden täytyisi pakostakin nousta kalliolle jo usein mainitsemaamme vaikeata ja kapeata rotkoa. Tämän pelättävän röykkiön lisäksi vahvistettiin pölkkyvarustuksia, niin että niitten poikki oli melkein mahdoton päästä. Vielä kannettiin kalliolle runsaasti pienempiä kiviä, joita nuoremmatkin lapset jaksaisivat nakata ja jotka niin korkealta pudotessaan olisivat sangen vaarallisia aseita. Kallion korkeimmalle nyppylälle kasattiin kuivista lehdistä ja pilkotuista puista merkkinuotio, ja nyt paikka siirtolaisen varovaisen harkinnan mukaan kykeni kestämään jommoisenkin piirityksen.
Heti kuin kallion puolustuslaitosten otaksuttiin tarjoavan riittävän turvallisuuden, lähti etsijäretkikunta asialleen. Ester itse johti joukkoa, puoleksi miehen vaatteisiin pukeutuneena ja ase olallaan, kuten muillakin, eikä hän näyttänytkään arvottomalta johtamaan oudosti puettuja rajalaisia, jotka seurasivat hänen perässään.
"Nyt, Abiram", huudahti amatsoni äänellä, joka oli sortunut ja käheä siitä, että sitä liian paljon rasitettiin ja käytettiin luonnottoman korkeassa äänilajissa, "juokse nyt nokka lähellä maata. Näytä, että sinä olet hyvä vainukoira ja että sinä todella olet jotakin oppinut. Sinä se näit intiaanin mokkasiinin jäljen ja nyt sinun täytyy antaa muillekin osa tiedoistasi. Tule, tule etunenään, mies, ja johda meitä rohkeasti."
Veli, joka aina näytti pitävän sisarensa käskyvaltaa asianmukaisessa arvossa, teki työtä käskettyä, vaikka se tapahtuikin niin ilmeisen vastahakoisesti, että Ismaelin hitaat ja jurot pojatkin sitä ilkkuivat. Ismael itse liikkui pitkien poikiensa keskellä siihen tapaan, kuin ei hän olisi etsinnästä mitään odottanut ja kuin hän olisi ollut välinpitämätön, menestyipä yritys tai ei. Täten joukko eteni, kunnes heidän etäinen linnansa oli vaipunut niin matalaksi, ettei se preerian reunalla ollut muuta kuin utuinen pilkku. Siihen saakka he olivat kulkeneet ääneti ja jotenkin nopeasti, sillä sitä myöten kuin kuljettiin yhä uusien maanaaltojen poikki näkemättä mitään vaihtelua, keksimättä ainoatakaan elävää olentoa, joka olisi näköalan yksitoikkoisuutta elähdyttänyt, alkoi Esterinkin kieli jäyketä yhä kasvavan huolestuksen vaikutuksesta. Nyt Ismael kuitenkin näki hyväksi seisahtua, ja pudottaen pyssynperän olaltaan maahan hän huomautti:
"Tämä riittää. Puhvelin jälkiä ja kauriin jälkiä on runsaasti, mutta missä ovat intiaanin jälkesi, Abiram?"
"Vielä kauempana lännessä", vastasi toinen, osoittaen mainitsemaansa suuntaan. "Tämä oli se paikka, jossa minä tapasin sarvaan jäljet. Vasta sarvaan saatuani tapasin tetonin jäljet."
"Veristä työtä sinä teitkin, mies", huudahti siirtolainen, osoittaen ivallisesti lankonsa tahraantuneita vaatteita ja kiinnittäen sitten katsojain huomion omiinsa, jotka olivat loistava vastakohta. "Tässä minä leikkasin kahden tepastelevan naaraskauriin kurkut poikki ja vielä sätkivän vasankin, saamatta ainoatakaan pilkkua tai tahraa, kun taas sinä olet rääpinyt kuin koira ja tuottanut Esterille ja tytöille niin paljon työtä, kuin olisit ammattiteurastaja. Tulkaa, pojat, jo riittää. Minä olen jo siksi vanha, etten erehdy rajamaitten jäljistä. Täällä ei ole ollut intiaaneja siitä kuin viimeksi satoi vettä. Seuratkaa minua, niin teemme kierroksen, jolta saamme edes naaraskauriin vaivamme palkaksi."
"Seuratkaa minua!" huudahti Esterkin, astuen arvelematta eteenpäin. "Tänään minä olen johtaja ja minä tahdon, että minua seurataan. Sanokaa, kuka on soveliaampi kuin äiti johtamaan oman kadonneen lapsensa etsimistä?"
Ismael katseli itsepäistä puolisoansa ymmärtävän säälin hymy huulillaan. Huomattuaan hänen jo poikenneen suunnalle, joka oli toinen kuin Abiramin ja hänen itsensäkin valitsema, hän mukaantui vaimonsa tahtoon, etenkin kun hän ei tahtonut sillä haavaa liiaksi kiristää isäntävaltaansa. Mutta tohtori Battius, joka siihen saakka oli miettiväisenä ja ääneti seurannut eukkoa, näki nyt sopivaksi kohottaa heikon äänensä vastalauseeseen.
"Minä olen samaa mieltä kuin elämänkumppaninnekin, arvoisa ja lempeä rouva Bush", hän sanoi, "uskoessani, että jokin mielikuvituksen luomus on johtanut Abiramia harhaan niihin jälkiin eli symptoomeihin nähden, joista hän on puhunut."
"Symptoomi voitte itse olla!" keskeytti äkäpussi. "Nyt ei ole aika saivarrella eikä tämä ole paikka, jossa sopii pysähtyä metikamentteja nielemään. Jos teidän sorkkanne ovat uupuneet, niin sanokaa se, niinkuin selväpuheisen ihmisen tulee. Ja istukaa sitten preerialle kuin jalkansa loukannut koira ja jääkää luonnolliseen lepoonne."
"Minä hyväksyn mielipiteenne", vastasi luonnontutkija tyynesti ja sananmukaisesti noudatti Esterin pilkallista neuvoa, käyden sangen kylmäverisesti istumaan paikalla kasvavan pensaan viereen, jonka tutkimiseen hän viipymättä ryhtyi, ettei tiede menettäisi vähääkään siitä, mikä sille oikeudella kuului. "Minä kunnioitan oivaa neuvoanne, rouva Ester, kuten mahdatte huomata. Lähtekää hakemaan poikaanne, minä jään tänne parempaan hommaan, sillä minun on paljastettava luonnon kirjan salaisuudet."
Eukko vastasi koleasti, luonnottomasti ja halveksivasti nauraen, ja hänen jurot poikansakaan eivät pitäneet arvoaan alentavana hymyillä ylenkatsettaan luonnontutkijalle, joka jo oli ryhtynyt työhönsä. Muutaman minuutin kuluttua jono nousi lähimmälle maanaallolle, ja sen kadotessa tämän pyöristyneen kummun taakse sai tohtori täydellisessä yksinäisyydessä jatkaa hyödyllisiä tutkimuksiaan.
Kului jälleen puolisen tuntia, jonka aikana Ester yhä jatkoi marssiaan näköjään turhassa etsinnässään. Hän alkoi kuitenkin pysähdellä tuon tuostakin ja katse muuttui harhailevaksi ja epävarmaksi, mutta sitten kuului notkosta kavioiden kapsetta ja samassa ilmestyi heidän eteensä sarvas, joka karkasi rinnettä ylöspäin ja syöksyi luonnontutkijaa kohti. Niin äkkiä ja odottamatta eläin kiiti heidän ohitseen ja niin edullinen oli maanmuodostus sille, että se jo oli kadonnut pyssyn kantomatkaa kauemmaksi, ennen kuin metsästäjistä ainoakaan ennätti kohottaa rihlaa ampuakseen.
"Pitäkää varanne, kun susi tulee!" huusi Abner, pudistaen harmistuneena päätään, kun oli silmänräpäyksen myöhästynyt. "Sudennahka ei ole talviyönä paha olemassa, ja tuollapa se nälkäinen otus jo tuleekin!"
"Malta!" huudahti Ismael ja löi ylöspäin liian hätäisen poikansa jo ojentaman pyssyn. "Ei se ole susi, vaan hyvärotuinen koira. Kas, kas! Niitä on kaksi, metsämiehet eivät ole tästä kaukana!"
Ennenkuin hän vielä oli päättänyt puhettaan, lähenivät kysymyksessä olevat eläimet täyttä laukkaa kauriin jäljille, pyrkien jalossa innossa voittamaan toisensa. Toinen koirista oli vanha ja vain jalo kilpailunhalu näytti ylläpitävän sen voimia, toinen taas penikka, joka kirmaili vielä ajon ankarimmassa kiistassakin. Mutta molemmat ne juoksivat puhtain ja voimakkain hypyin, kuono korkealla, kuten kaikkein tarkkavainuisimmat koirat. Ne kiitivät ohi ja olisivat piankin päässeet näkemään kauriin ja seuraamaan sitä avosuin, ellei nuorempi koira olisi äkkiä hypännyt syrjään ja päästänyt hämmästynyttä kiljahdusta. Sen iäkäs toverikin pysähtyi ja palasi läähättäen ja uupuneena sille paikalle, missä toinen pyöriskeli ympäri nopeaan ja ikäänkuin hulluna hyppien, kieppuen ympäri omilla jäljillään ja lyhyin, näykkivin haukahduksin jatkaen haukuntaansa. Mutta kun vanhempi koira pääsi paikalle, istahti se ja kohottaen kuononsa korkealle ilmaan päästi pitkän, äänekkään ja valittavan ulvonnan.
"Se mahtaa olla väkevä haju", sanoi Abner, joka perheen muitten jäsenten keralla oli ihaillen katsellut koirien liikkeitä, "joka saa kaksi tuommoista koiraa niin äkkiä luopumaan jäljiltä."
"Tappakaa ne!" huudahti Abiram. "Minä uskallan vaikka vannoa, että tuo vanha koira on ansapyytäjän, jonka nyt tiedämme veriviholliseksemme."
Vaikka Esterin veli antoi näin vihamielisen neuvon, ei hän suinkaan näyttänyt haluavan itse noudattaa sitä. Hämmästys, joka oli vallannut koko joukon, esiintyi yhtä voimakkaasti hänen omassa tyhjässä, ihmettelevässä tuijotuksessaan kuin konsanaan ympärillä olevain ihailevissa ilmeissä. Hänen tuhoneuvoaan ei sen vuoksi, sen painokkuudesta huolimatta, otettu huomioon, ja koirat saivat kenenkään häiritsemättä noudattaa salaperäisen vaistonsa yllykkeitä.
Kului hyvän aikaa, ennenkuin kukaan katsojista rikkoi äänettömyyden. Mutta vihdoin siirtolainen sen verran toipui ihmetyksestään, että jälleen alkoi käyttää oikeuttaan lastensa johtamiseen.
"Tulkaa pois, pojat, tulkaa pois ja jättäkää koirat luikkaamaan niin kauan kuin niitä huvittaa", sanoi Ismael kylmimpään tapaansa. "Minä en tapa koiraa, vaikka sen omistaja olisikin asettunut liian lähelle minun maitani. Tulkaa pois, pojat, tulkaa pois, meillä on riittävästi itsellämme hommaa, ilman että meidän tarvitsee poiketa syrjään koko naapuriston asioita hoitamaan."
"Pois älkää lähtekö!" huudahti Ester äänellä, joka kuului kuin ennuspapittaren julistus. "Minä sanon, että pois älkää lähtekö. Tällä on merkitystä, se on varoitus, ja naisena ja äitinä minä tahdon tietää, mitä se merkitsee!"
Näin sanoessaan havahtunut vaimo heilutti asettaan elein, jotka eivät olleet vailla rajua, salaperäistä vaikutustaan, ja hän kulki edellä sitä paikkaa kohden, jossa koirat yhä viipyivät, täyttäen ilman pitkäveteisillä surkeilla valituksillaan. Koko joukko seurasi hänen jäljessään, toiset ollen liian hitaita sanomaan vastaan, toiset haluten totella häntä ja kaikki suuremmassa tai vähemmässä määrässä kiihtyneinä kohtauksen omituisuudesta.
"Sanokaa minulle, Abner – Abiram – Ismael!" nainen huudahti, seisten paikalla, jossa maa oli tallattu ja sotkettu ja johon selvästi oli pirskunut verta. "Sanokaa minulle te, jotka olette metsästäjiä, mikä eläin on tässä surmattu? – Puhukaa! – Te olette miehiä ja lakeuksien jälkiin tottuneet, – onko tuo suden vai pantterin verta?"
"Puhvelin – ja uljas ja voimakas eläin se on ollutkin!" vastasi siirtolainen, katsellen tyynesti veritahroja, jotka hänen vaimoonsa tekivät niin oudon vaikutuksen. "Tässä on paikka, jossa se henkitoreissaan on iskenyt sorkkansa maahan, ja tuossa se on puskenut ja repinyt maata sarvillaan. Niin kyllä, ja ihmeen voimakas ja rohkea härkä se on ollutkin!"
"No kuka sen sitten on tappanut?" jatkoi Ester. "Sano, mies! Missä ovat tähteet? – Sudetko! – Ne eivät olisi syöneet nahkaa! Sanokaa minulle, miehet ja metsästäjät, onko tuo eläimen verta?"
"Eläin on juossut tuon mäen poikki", sanoi Abner, joka oli astunut vähän matkaa edelle muista. "Kah, tuolta se varmaan löytyy, tuosta lepikkoviidasta. Katsokaas! Satoja haaskalintuja lepattelee raadon kohdalla."
"Eläimessä on vielä henki", sanoi siirtolainen, "muutoin linnut olisivat saaliinsa kimpussa! Koirien eleistä päättäen se on jokin peto, kun ei lienekin yläkoskilta tullut valkoinen karhu. Niissä sanotaan hengen olevan hyvin sitkeässä!"
"Palataan takaisin", sanoi Abiram, "vaarallista olisi käydä villipedon kimppuun, ja mitä hyötyäkään siitä olisi? Muista, Ismael, se on vaarallinen yritys eikä siitä ole vähääkään hyötyä?"
Nuorukaiset hymyilivät tätä enonsa hyvin tunnettua arkuuden uutta näytettä. Vanhin meni niin pitkälle, että ilmaisi halveksimisensa, sanoen peittelemättä:
"Se sopii samaan häkkiin sen toisen eläimen kanssa, joka meillä on kerallamme. Sitten voimme palata takaisin kyliin ja ruveta Kentuckyn käräjäpaikkojen ja vankiloiden luona pitämään näyttelyä."
Uhkaava julmistus, joka pimitti isän otsan, kehoitti nuorukaista lopettamaan. Vaihtaen veljiensä kanssa puoleksi kapinallisia katseita tämä näki parhaaksi vaieta. Mutta Abiramin varoituksista he eivät välittäneet, vaan astuivat joukolla eteenpäin, kunnes olivat tulleet muutaman askelen päähän tiheän lepikön sekavasta pimennosta.
Kohtaus oli nyt todella käynyt niin kamalaksi ja oudostuttavaksi, että se olisi tehnyt voimakkaan vaikutuksen mieliin, jotka olisivat olleet paremminkin valmistuneet kestämään näin kiihottavan näyn vaikutuksia kuin tämä oppimaton perhe. Taivas oli vuodenajan mukaan synkkien kiitävien pilvien peitossa, joiden alla taas lensi vesilintujen loppumattomia laumoja vaivalloisella ja rasittavalla matkallaan etelän etäisiä vesiä kohti. Tuuli oli virinnyt ja lakaisi preeriata puuskillaan, joita usein oli melkein mahdoton vastustaa, ja toisinaan taas puuskat näyttivät kohoavan yläilmoihin, ikäänkuin kisaillakseen ajelehtivilla usvilla, vieritelläkseen toistensa yli harmaita repaleisia pilviröykkiöitä mullin mallin hirmuisessa, mutta kuitenkin suurenmoisessa sekasorrossa. Pienen viidakon yllä lentelivät yhä lintuparvet raskain siiveniskuin kierrellen paikan ympäri, vuoroin taistellen tuulta vastaan, vuoroin asemaansa ja korkeuttaan hyväkseen käyttäen sukeltaakseen rohkeasti tiheikköön, josta ne kuitenkin taas aina liitivät pois, kauhusta kiljuen, ikäänkuin nähtyään tai vaistottuaan, ettei niiden ahneuden hetki vielä ollut tullut.
Ismael seisoi monta minuuttia vaimonsa ja lastensa kanssa yhdessä ryhmässä hämmästyneenä ja samalla oudosti kammotenkin katsellen tätä näytelmää, itse kuolonhiljaisina pysyen. Esterin ääni vihdoin rikkoi lumouksen ja muistutti katsojille, että heidän velvollisuutensa oli hankkia asiaan selvyyttä miehelle arvokkaammalla tavalla kuin vain jöröllä ja toimettomalla katselemisella.
"Kutsukaa tänne koirat!" hän sanoi. "Kutsukaa tänne koirat ja käskekää ne viidakkoon. Miestä teissä on kylläksi lannistamaan vaikka kaikkien karhujen raivon, mitä on ison joen tällä puolella, ellette ole menettäneet sitä luontoa, jonka minä tiedän teissä olevan synnynnäisen. Kutsukaa tänne koirat, minä sanon teille – Eenokki, Abner, Gabriel, oletteko te ihmetyksestä tulleet kuuroiksi?"
Yksi nuorukaisista totteli, ja saatuaan koirat erkanemaan paikasta, jonka ympärillä ne olivat koko ajan kierrelleet, hän talutti ne tiheikön reunalle.
"Käske niitä viidakkoon, käske", jatkoi vaimo, "ja te, Ismael ja Abner, jos sieltä tulee ulos mitään häijyä ja vaarallista, niin näyttäkää, että te osaatte käyttää pyssyjänne kuin oikeat rajalaiset. Ellei teillä ole siihen luontoa, niin omien lasteni edessä minä häpäisen teidät molemmat!"
Nuorukaiset, jotka siihen saakka ovat pitäneet koiria kiinni, päästivät ne nyt irti nahkahihnoista, joista he olivat niitä pidelleet, ja usuttivat niitä hyökkäykseen. Mutta vanhempaa koiraa näytti hillitsevän jokin outo vaikutus, taikka oli se aivan liian kokenut syöksyäkseen niin suin päin seikkailuun. Käveltyään muutaman askeleen aivan tiheikön reunaan se äkkiä pysähtyi ja kaikki sen vanhat jäsenet vapisivat, eikä se näyttänyt kykenevän astumaan eteen- eikä taaksepäin. Nuorukaisten rohkaisevat huudot eivät siihen tehonneet, taikka vastasi se niihin vain matalalla, valittavalla vinkunalla. Minuutin verran penikkakin oli samoissa lumoissa. Vähemmän viisaana ja helpommin kiihtyvänä se kuitenkin lopulta totteli ja hyppäsi eteenpäin ja hyökkäsi tiheikköön. Kuului hätäinen, säikähtynyt kiljuna, ja samassa se jo hyökkäsi takaisin ja alkoi hyppiä ympäri samaan hurjaan ja epävakaiseen tapaan kuin ennenkin.
"Onko lasteni joukossa ainoatakaan miestä?" kysyi Ester. "Antakaa minulle parempi pyssy kuin tämä lapsellinen haulikko, niin näytän minä, mitä on rajalaisvaimon rohkeus!"
"Jääkää, äiti", huudahtivat Abner ja Eenokki, "jos te tahdotte nähdä sen otuksen, niin antakaa meidän ajaa se ulos."
Vain sen verran eikä enempää oli nuorukaisten tapana sanoa vielä tärkeämmissäkin tilanteissa, mutta ilmaistuaan täten aikomuksensa he eivät suinkaan vitkastelleet sen toimeenpanossa. Tarkastaen aseensa mitä huolellisimmin he vakaasti astuivat viidakkoa kohti. Vähemmän koetellut hermot kuin näitten rajalaisten olisivat ehkä kammoneet näin epävarman yrityksen vaaroja. Heidän astuessaan eteenpäin koirat alkoivat yhä kimakammin ja valittavammin ulvoa. Korppikotkat ja haukat laskeutuivat niin matalalle, että koskettivat pensaita raskailla siivillään, ja tuuli lakaisi raa'asti paljaita preerioita, aivan kuin ilmankin henget olisivat lähestyneet katsomaan asiain kehitystä.
Hetkiseksi pelottoman Esterinkin veri salpautui sydämeen, kun hän näki poikiensa työntävän syrjään tiheikön takkuisia oksia ja katoavan sen sokkeloihin. Seurasi syvä, juhlallinen äänettömyys. Sitten kuului aivan perättäin kaksi äänekästä, läpitunkevaa kiljahdusta, joita seurasi yhä kamalampi ja hirvittävämpi äänettömyys.
"Tulkaa takaisin, tulkaa takaisin, poikani!" huudahti vaimo, jossa äidin tunteet pääsivät vallalle.
Mutta hänen äänensä takertui kurkkuun ja kaikki aistit lamautuivat kauhusta, kun pensaat samassa jakaantuivat ja molemmat seikkailijat astuivat näkyviin, kalpeina ja melkein tunnottomina itsekin, ja kantoivat hänen eteensä kadonneen Asan kankean ja liikkumattoman ruumiin, väkivaltaisen kuoleman merkit kalmankalpeissa piirteissään.
Koirat päästivät vielä pitkän ulvonnan ja lähtivät sitten yhdessä liikkeelle häipyen hylkäämilleen sarvaanjäljille. Lintuparvi lenteli ylös pilviä kohti ja täytti ilman valituksillaan menetettyään täten saaliin, joka tosin oli peloittava ja kammottava näöltään, mutta silti vielä liiaksi ihmisen näköinen heidän saastaista saaliinhimoaan tyydyttämään.
XIII LUKU.
"Väistykää syrjempään! Väistykää kaikki!" sanoi Ester käheällä äänellä joukolle, joka tunkeili liian lähelle ruumista. "Minä olen hänen äitinsä ja minulla on suurempi oikeus häneen kuin teillä. Kuka on tämän tehnyt? Sanokaa se, Ismael, Abiram, Abner! Avatkaa suunne ja sydämenne ja antakaa Jumalan totuuden kuulua, eikä mitään muuta. Kuka on tehnyt tämän verityön?"
Hänen miehensä ei vastannut, vaan pyssyynsä nojaten seisoi ja murheellisena, vaikka muuttumattomin silmin, katseli poikansa kolhittua ruumista. Äiti sitä vastoin heittäytyi maahan, ja kohottaen pojan kylmän, kaamean pään syliinsä hän istui ja katseli vainajan jänteviä kasvoja, joilla kuolontuska vielä asui kauheana, ja hänen vaitiolonsa puhui vakuuttavampaa kieltä kuin mikään valitus ja vaikerointi.
Vaimon ääni jähmettyi surusta. Turhaan Ismael yritti puhua joitakin karkeita lohdutuksen sanoja; hän ei kuullut eikä vastannut. Pojat kokoontuivat hänen ympärilleen piiriin ja kömpelöön tapaansa lausuivat julki osanottonsa hänen suruunsa, samoin kuin omankin murheensa, mutta kärsimättömästi hän viittasi kädellään heitä poistumaan. Milloin hänen sormensa hyväilivät vainajan tuuheita hiuksia, milloin koettivat kevyesti silittää aavemaisten kasvojen tuskaan jähmettyneitä piirteitä, samoin kuin äidin käsi hellänä lepää nukkuvan lapsen kasvoilla. Kavahtaen sitten vastenmielisestä toimestaan hänen kätensä hapuilivat ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin olematonta apua sitä tuimaa iskua vastaan, joka oli täten äkkiä tuhonnut hänen lapsensa, sen niistä, josta hän toivoi eniten ja joka oli hänen äidinylpeytensä ennen muita. Äidin täten avuttomasti hapuillessa hidasluontoinen Abner kääntyi päin ja voittaen sen oudon mielenliikutuksen, joka hänen omaa kurkkuansa kuroi, huomautti:
"Äiti tarkoittaa, että meidän tulee tutkia jälkiä nähdäksemme, millä tavalla Asa on tässä näin lopetettu."
"Kyllä se on kirottujen siouxien työtä!" vastasi Ismael. "Jo toisen kerran he ovat suuresti lisänneet velkaansa! Kolmannella kerralla tehdään tilit!"
Tyytymättä kuitenkaan tähän todennäköiseen selitykseen ja ehkä samassa haluten kääntää silmänsä pois näystä, joka heidän hitaassa rinnassaan herätti niin tavattomia ja outoja tunteita, siirtolaisen pojat kääntyivät pois äidistään ja ruumiista ja lähtivät toimittamaan etsintää, jota he kuvittelivat äitinsä niin moneen kertaan pyytäneen. Ismael ei vastustanut, mutta vaikka hän seurasikin poikiaan heidän etsiessään, tapahtui se enemmän sen vuoksi, että hän tahtoi näennäisesti mukaantua heidän toivomukseensa, koska vastarinta tällä hetkellä ei olisi ollut sopivaa, kuin todellisesta mielenkiinnosta tuloksien suhteen. Kun rajalaiset, tavallisesta hitaudestaan huolimatta, olivat hyvin perehtyneet kaikkeen, mikä koski heidän elämänlaatuaan, oli kylläkin todenmukaista, että etsiskely toimitettaisiin terävästi ja taitavasti, sillä menestys riippuu tavattavista jäljistä ja merkeistä. Auliisti ja terävästi he sen vuoksi ryhtyivät surulliseen toimeensa.
Abner ja Eenokki kertoivat yhtäpitävästi siitä, missä asennossa he olivat tavanneet ruumiin. Se oli istunut melkein pystyssä, selkä pensaspehkoon nojaten ja toinen käsi vielä pitäen kiinni lepänoksasta. Edellinen seikka luultavasti oli syynä siihen, että ruumis vielä oli säilynyt haaskalinnuilta, jotka olivat ahneina lennelleet tiheikön yllä, ja jälkimmäinen osoitti, ettei henki vielä ollut kokonaan lähtenyt onnettomasta uhrista hänen tiheikköön tullessaan. Nyt oltiin kaikin sitä mieltä, että nuorukainen oli saanut surmahaavan ulkona preerialla ja että hän oli laahannut heikontuneen ruumiinsa viidakkoon kätkeäkseen itsensä. Pensaikkoon jääneet jäljet osoittivat tämän käsityksen oikeaksi. Etsijät saattoivat todeta senkin, että aivan tiheikön reunalla oli tapahtunut vimmattu taistelu. Tätä osoittivat tallatut oksat, kosteaan maahan jääneet syvät jäljet ja runsaasti vuotanut veri.
"Hänet on ammuttu aukealla ja hän on tullut tänne hakemaan suojaa", sanoi Abiram, "nämä jäljet todistavat sen selvästi. Intiaanit ovat joukolla käyneet pojan kimppuun ja urhoollisena miehenä hän on tapellut, kunnes he ovat hänet nujertaneet ja sitten vetäneet tänne pensaisiin."
Tämä mielipide tuntui todenmukaiselta kaikista paitsi yhdestä, hitaasta Ismaelista, joka vaati, että ruumis itsekin oli tarkastettava, jotta sen vammoista saataisiin tarkempi tieto. Tutkittaessa nähtiin, että pyssynluoti oli kulkenut aivan vainajan ruumiin läpi, tunkeutuen jäntevästä olasta sisään ja rinnasta ulos. Tämän tähdellisen asian oivaltaminen vaati jonkin verran rihlan luodin tekemien haavojen tuntemista, mutta niissä seikoissa rajalaisilla oli aivan riittävästi asiantuntemusta, ja tuiman ja epäilemättä erinomaisen tyydytyksen hymy kulki Ismaelin jälkeläisissä pojasta poikaan, kun Abner varmana vakuutti, että viholliset olivat takaa päin hyökänneet Asan kimppuun.
"Niin se varmaan on tapahtunut", sanoi synkkä, mutta tarkkaavainen siirtolainen. "Hän on liian hyvää juurta ja liian hyvin kasvatettu kääntääkseen ihmiselle tai eläimelle heikon puolensa! Muistakaa, pojat, että samalla kuin miehen rinta on käännettävä vihollista vastaan, olipa hän kuka tahansa tai mitä hyvänsä, olette myös turvassa raukkamaisilta yllätyksiltä. Ester, eukkoni, sinä olet joutunut aivan suunniltasi hypistellessäsi vain lapsesi hiuksia ja vaatteita! Ei hänellä ole sinusta enää suurtakaan apua, tyttöriepu."
"Katsokaa!" keskeytti Ester, poimien vaateriekaleista lyijypalasen, joka oli tämän voimakkaan voimat vaivuttanut, "tässä on luoti!"
Ismael otti sen käteensä ja tutki sitä pitkään ja tarkasti.
"Ei epäilystäkään", hän vihdoin mutisi hammasta purren. "Se on sen kirotun ansapyytäjän kukkarosta. Samoin kuin monella metsästäjällä on hänelläkin luotimuotissaan merkit, joista hän tuntee pyssynsä työt, ja tässä ne näkyvät selvästi – kuusi pientä poikittaista kuoppaa."
"Sen minä vaikka vannon!" huudahti Abiram voitonriemuisena. "Hän näytti minulle merkkinsä ja kehui, kuinka paljon kauriita hän on luodeillaan kaatanut näillä preerioilla! No, Ismael, uskotko nyt, mitä sanoin, että se vanha lurjus on punanahkain vakooja?"
Lyijy kulki kädestä käteen, ja vanhan erämiehen kovaksi onneksi useat muutkin muistivat nähneensä mainitut erikoiset luotimerkit uteliaina tutkistellessaan erämiehen kapineita. Tämän haavan lisäksi oli kuitenkin useita muitakin vähemmän vaarallisia, joiden kaikkien arveltiin vahvistavan todeksi erämiehen otaksutun syyllisyyden.
Nähtiin usean eri taistelun jälkiä sen paikan, jossa ensimmäinen veri oli vuodatettu, ja tiheikön välillä, johon Asan luultiin pyrkineen suojaa saadakseen. Näitten otaksuttiin kaikkien todistavan murhaajan heikkoutta, hän kun muka olisi paljon ennen lopettanut uhrinsa, ellei voimakas nuorukainen vielä kuolevanakin olisi ollut niin vanhalle miehelle liian ankara vastustaja. Vaaraa, että monen laukauksen ampuminen houkuttelisi paikalle muut metsästäjät, pidettiin riittävänä syynä siihen, ettei rihlaa ollut toistamiseen laukaistu sen toimitettua sen tärkeän tehtävän, että oli tehnyt uhrin kykenemättömäksi jatkamaan taistelua. Kuolleen asetta ei löydetty, vaan oli se yhdessä muitten vähempiarvoisten ja kevyempien kapineitten keralla, joita hänen oli tapana kuljettaa mukanaan, joutunut murhaajan saaliiksi.
Mutta luodin selkeän todistuksen lisäksi olivat itse jäljet omiaan monin kerroin erikoisen varmasti osoittamaan tämän konnamaisen teon ansapyytäjän tekemäksi. Huolimatta kuolettavasta haavastaan oli haavoitettu kyennyt vielä kauan ja epätoivoisesti vastustamaan murhaajan myöhempiä ponnistuksia. Ismael näytti omituisin surun ja ylpeyden sekaisin tuntein korostavan juuri tätä seikkaa. Hän oli surullinen menetettyään pojan, jota hän heidän väliensä hyvinä ollessa oli pitänyt suuressa arvossa, ja ylpeä siitä, että tämä viimeiseen heikoimpaan hengenvetoonsa saakka oli osoittanut niin suurta rohkeutta ja voimaa.
"Hän kuoli siten kuin minun poikani tuleekin kuolla", sanoi siirtolainen, joka tästä luonnottomasta ylpeilystä sai jonkinlaista lohdutusta, "vihollisensa kauhuna viimeiseen saakka ja lailta apua saamatta! Tulkaa, lapset, meidän tulee kaivaa hauta ja sitten lähteä ajamaan murhaajaa takaa."
Ääneti ja murhemielellä pojat ryhtyivät surulliseen toimeensa. Kovaan maahan kaivettiin suurella työllä ja paljon aikaa käyttäen hauta, ja ruumis kiedottiin niihin vaatekappaleisiin, mitä kaivajilta itsekultakin liikeni. Kun tämä kaikki oli valmiina, lähestyi Ismael näköjään tunnotonta Esteriä ja ilmaisi hänelle aikomuksensa haudata ruumiin. Vaimo kuuli sanat ja erosi tyynesti ruumiista, nousten sitten ääneti seisomaan, saattaakseen sitä viimeiseen ahtaaseen lepokammioon. Siinä hän jälleen kävi istumaan haudan päänpuoleen katsellen nuorukaisten jokaista liikettä ahnain ja tuimin silmin. Kun Asan tunnottoman tomun päälle oli heitetty riittävästi multaa, astuivat Eenokki ja Abner haudalle ja tallasivat sen, jykeviä miehiä kun jo olivat, tiiviiksi, ja tämän työn suorittaessaan he näyttivät samalla sekä surevilta että omituisen välinpitämättömiltä. Tähän hyvin tunnettuun varokeinoon ryhdyttiin, etteivät preerioilla kiertelevät petoeläimet, jotka vaistonsa opastamina varmasti osuisivat paikalle, voisi kaivaa ruumista maasta. Petolinnutkin näyttivät käsittävän tämän menon merkityksen, sillä salaperäisellä tavalla tajuten, että ihmiset nyt aikoivat jättää tämän säälittävän uhrin, ne kohta rupesivat kiertelemään paikalla, kiljuen ikäänkuin karkoittaakseen omaiset suojeluksen ja rakkauden työstään.
Ismael seisoi, käsivarret ristissä vakaasti katsellen, kuinka tämä välttämätön velvollisuus täytettiin. Kun kaikki oli valmiina, nosti hän pojilleen lakkiaan kiittääksen heitä työstä. Tämä tapahtui niin arvokkaasti, että se olisi ollut kunniaksi paljon valistuneemmallekin miehelle. Koko tämän menon aikana, joka aina on juhlallinen ja hartauteen kehoittava, siirtolainen oli käyttäytynyt vakavasti ja arvokkaasti. Syvän huolestuksen ilme leimasi hänen jykeviä piirteitään, mutta ne eivät kertaakaan järkkyneet, ennenkuin hän käänsi selkänsä esikoisensa haudalle, ainaiseksi, kuten hän luuli. Luonto liikkui hänessä silloin voimakkaasti, ja hänen jäykkien kasvojensa lihakset alkoivat huomattavasti nytkähdellä. Pojat kiinnittivät silmänsä hänen silmiinsä, ikäänkuin etsien ohjausta niille oudoille tunteille, jotka liikkuivat heidän omissa jäykissä mielissään, kunnes isän povessa taistelu äkkiä taukosi ja hän tarttui vaimonsa käsivarteen, nosti hänet jalkeilleen kuin lapsen ja lausui ääni vakavana, mutta ystävällisenä:
"Ester, olemme nyt tehneet kaiken, mitä mies ja vaimo voivat tehdä. Me kasvatimme pojan ja teimme hänestä semmoisen, että vähän oli toisia hänen kaltaisiaan Amerikan rajoilla, ja me olemme antaneet hänelle haudan. Lähtekäämme pois."
Vaimo käänsi kasvonsa hitaasti pois tuoreesta mullasta ja laskien kätensä miehensä olalle seisoi ja katsoi häntä huolestuneena silmiin.
"Ismael, Ismael!" hän sanoi. "Sinä erosit pojasta vihassa!"
"Herra antakoon anteeksi hänen kaikki syntinsä, niinkuin minä olen anteeksi antanut hänen pahimmat erehdyksensä!" vastasi siirtolainen tyynesti. "Vaimo, palaa kalliolle ja lue raamattuasi. Luku siitä kirjasta aina vahvistaa sinua. Sinä osaat lukea, Ester, josta edusta minä en ole koskaan päässyt osalliseksi."
"Niin, niin", mutisi vaimo, taipuen hänen voimansa vaikutuksesta ja sallien johtaa itsensä pois, vaikka kovin vastahakoisesti. "Minä osaan lukea, ja kuinka minä olen taitoani käyttänyt! Mutta hänen, Ismael, ei tarvitse vastata laiminlyödyn opin synnistä. Ainakin siitä olemme hänet säästäneet – armostako vai julmuudesta, en tiedä."
Mies ei vastannut mitään, vaan kulki vakavana edellä heidän tilapäistä kotiaan kohti. Kun he pääsivät maanaallolle, jonka laen he tiesivät olevan viimeisen paikan, johon Asan hautapaikka näkyi, kääntyivät he kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta luomaan hautaan jäähyväissilmäyksen. Pientä kumpua itseään ei näkynyt, mutta kaamealla tavalla sen ilmaisi ilmassa yhdellä kohtaa lepatteleva ja kiljuva lintuparvi. Vastakkaisella suunnalla matala siintävä nyppylä ilman äärellä ilmaisi sen paikan, johon Ester oli jättänyt nuorimmat lapsensa, ja tämä oli nyt apuna kääntämässä hänen vastahakoisia askeleitaan pois esikoisensa viimeiseltä leposijalta. Luonto elpyi äidin rinnassa hänen tämän nähdessään, ja lopulta vainajan oikeudet saivat väistyä elävien tähdellisempien vaatimusten tieltä.
Edellä kerrotut tapaukset olivat iskeneet kipinän puolivilliin elämänlaatuun perinpohjin mukautuneitten olentojen tuimasta luonnosta, ja tämä piti heissä vireillä perherakkauden riutuvaa tulta. Siteet vanhempiin eivät olleet lujemmat, kuin mitä tarve oli takonut, ja siitä oli, kuten Ismael oli arvannutkin, johtunut se vaara, että liian täydestä pesästä lähtisi parvi liikkeelle ja hän jäisi yksin näkemään vaivat alaikäisistä avuttomista lapsistaan saamatta tukea niiltä, jotka hän jo oli kasvattanut täysi-ikäisiksi. Tottelemattomuuden henki, joka oli Asasta huokunut, oli levinnyt nuorempiinkin poikiin, ja kipeästi oli tämä siirtolaiselle muistuttanut sitä aikaa, jolloin hän nuoruuden ja voimainsa ylimielisyydessä oli luontokappaleitten tavoin hylännyt omat iäkkäät ja heikkenevät vanhempansa voidakseen astua maailmaan esteettömänä ja vapaana. Nyt oli vaara kuitenkin kaikonnut, ainakin toistaiseksi, ja vaikk'ei hänen isänvaltansa ollutkaan palannut aivan ennalleen, tunnustettiin se kuitenkin ja se piti taas vähän aikaa eteenpäin puoliaan.
Hänen hidasluontoisissa pojissaan, vaikka he olivatkin äskeisten tapausten vaikutusten alaisina, kyti samalla kamalia epäluulon ituja siitä, miten heidän vanhin veljensä oli käynyt kuolemaan. Parin kolmen vanhimman mielessä kummitteli heikkoja ja epämääräisiä kuvia, joissa heidän oma isänsä esiintyi valmiina noudattamaan Abrahamin esimerkkiä, vaikka hän olikin vailla sen pyhän vallan oikeutusta, joka sai patriarkan taipumaan kammottavaan uhriin. Mutta nämä kuvat olivat niin hetkelliset ja mielen usvain hämmentämät, etteivät ne jättäneet kovinkaan voimakasta vaikutusta ja kaiken kaikkiaan tapaus oli paremminkin omiaan vahvistamaan Ismaelin arvovaltaa, kuten jo sanoimme, kuin sitä heikentämään.
Tässä mielentilassa perhe nyt kulki sitä paikkaa kohti, josta se aamulla oli lähtenyt näin murheelliseen tulokseen johtaneelle etsiskelyretkelleen. Pitkä ja turha matka, jonka he olivat Abiramin johdolla kulkeneet, ruumiin löytäminen ja sen hautaaminen olivat sikäli kuluttaneet päivän, että aurinko oli ennättänyt vaipua varsin matalalle puolipäiväkorkeudestaan heidän kulkiessaan Asan haudan ja kallion välisen laajan autiomaan poikki. Vähitellen oli kallio kohonnut heidän lähestyessään, ikäänkuin meren helmasta ylenevä torni, ja heidän päästyään mailin päähän alkoivat sen laelta hämärästi näkyä pienemmätkin esineet.
"Tästä tulee tytöille surullinen jälleennäkeminen!" sanoi Ismael, joka vähän väliä yritti sanoa jotakin lohdullista puolisonsa masentuneen mielen viihdyttämiseksi. "Kaikki nuoret pitivät paljon Asasta ja harvoin hän palasi metsästysretkiltään tuomatta mukanaan jotakin heidän ilokseen."
"Niin teki, niin teki"; sanoi Ester hiljaa. "Se poika oli perheen ylpeys. Muut lapseni eivät ole mitään hänen rinnallaan!"
"Älä sano niin, hyvä eukko", vastasi isä, vilkaisten samalla ylpeästi hartevaan, kookkaaseen poikajoukkoon, joka seurasi vähän matkan päässä. "Älä sano niin, Ester-eukkoni, harvalla isällä tai äidillä on paremmat syyt ylpeillä kuin meillä."
"Olla kiitollisia", mutisi nöyrtynyt vaimo, "sinä tarkoitat olla kiitollisia, Ismael!"
"No, olkoon sitten kiitollisia, jos se sana miellyttää sinua paremmin, tyttöseni, mutta mikä Nelliä ja pikkutyttöjä vaivaa? Tyttö on unohtanut, mitä minä annoin hänelle toimeksi, ja on antanut lasten nukkua ja varmaan itsekin uneksii Tennesseen kentistä par'aikaa. Nellin mieli taitaa enimmäkseen olla kylissä."
"Niin, ei hän ole meihin kiintynyt. Niin minä sanoin ja ajattelin hänet ottaessanikin, kuolema kun oli häneltä riistänyt kaikki muut ystävät. Kuolema tekee perheissä murheellista työtä, Ismael! Asa piti tytöstä, ja kerran he ehkä olisivat joutuneet meidän tilallemme, jos se olisi ollut niin sallittu."
"Ei hänellä ole lahjoja rajalaiselämään, jos hän aikoo hoitaa taloaan tällä tavalla miehen ollessa metsästämässä. Abner, laukaise pyssysi, että he tietävät meidän olevan tulossa. Minä pelkään Nellin ja pikkutyttöjen nukkuvan."
Nuorukainen totteli niin ripeästi, että siitä paikalla huomasi, kuinka mielellään hän olisi nähnyt Ellin pyöreähkön, vilkkaan muodon kallion rosoista lakea elostuttamassa. Mutta pamaus ei aiheuttanut mitään merkkiä eikä minkäänlaista vastausta. Hetkiseksi koko joukko seisahtui odottamaan tulosta, ja sitten yhteinen tunne sai kaikki samalla haavaa laukaisemaan pyssynsä. Näin he saivat aikaan äänen, joka varmasti kuului jokaisen korvaan niin lyhyen matkan päähän.
"Ahaa, tuossapa ne vihdoinkin tulevat!" huudahti Abiram, joka tavallisesti oli ensimmäisiä takertumaan kaikkiin semmoisiin seikkoihin, jotka lupasivat vapautusta ikävistä huolista.
"Se on hame, joka lepattaa nuoralla", sanoi Ester. "Minä panin sen siihen itse."
"Sinä olet oikeassa, mutta nyt hän tulee. Tyttöletukka on ollut teltassa pitämässä hauskaa!"
"Eikö mitä", sanoi Ismael, jonka tavallisesti järkähtämättömät kasvot alkoivat kuvastaa levottomuutta. "Se on teltta itse, joka liehuu löysänä tuulessa. Tyhmyydessään he ovat päästelleet liepeet irti, ja elleivät he ymmärrä varoa, putoaa koko laitos alas!"
Tuskin olivat nämä sanat lausutut, kun äkillinen tuulenpuuska kiiti sen paikan ohi, jossa he seisoivat, kohottaen mennessään pieniä pölypyörteitä. Ikäänkuin haltijan käden johtamana se sitten kohosi maasta ja nousi juuri siihen paikkaan johon kaikkien katseet nyt olivat kiintyneet. Irti päässyt vaate tunsi sen vaikutuksen ja liehahti, mutta asettui taas entiselleen ja pysyi hetkisen alallaan. Lehtipilvi kieppui nyt muutamaan kertaan paikan ympäri ja laskeutui sitten alas kuin maahan syöksyvä haukka ja kiiti preerialle pitkissä suorissa juovissa kuin pääskyparvi, joka liitää siivet levällään. Jonkin matkaa sitä seurasi lumivalkea teltta, joka kuitenkin pian putosi kallion taakse, jättäen sen korkeimman kukkulan yhtä paljaaksi kuin se oli ollut erämaan ollessa asumattomana.
"Murhamiehet ovat olleet täällä!" voihki Ester, "Lapseni, lapseni!"
Hetkisen Ismaelkin horjui näin odottamattoman iskun vaikutuksesta. Mutta ravistaen itseään kuin havahtunut leijona hän sitten syöksyi eteenpäin ja työntäen syrjään varustuksen esteineen, ikäänkuin ne olisivat olleet höyheniä, hän hyökkäsi kallion rinnettä ylös raivolla, joka osoitti, kuinka peloittavan rajuksi hidaskin luonto voi muuttua, kun se täydelleen herää.
XIV LUKU.
Voidaksemme säilyttää kertomuksemme tapausten yhtenäisen kulun tulee meidän nyt tehdä selkoa siitä, mitä Elli Waden vartioaikana tapahtui.
Ensi tunteina tämän rehellisen ja lämminsydämisen tytön huolet rajoittuivat niiden usein toistuvain vaatimusten tyydyttämiseen, joita nuoremmilla tovereilla oli nälän, janon ja kärttävän ja vaativan lapsuuden muitten loppumattomain tarpeitten muodossa. Hän oli heidän ahdisteluittensa keskellä päässyt pujahtamaan telttaankin, jossa hän piti huolta hänen hellyyttään paljon paremmin ansaitsevan olennon viihtymyksestä, kun tyttöjen huuto kutsui hänet takaisin suorittamaan niitä velvollisuuksia, jotka hän täten oli hetkeksi unohtanut.
"Katso, Nelly, katso!" huudahti puolentusinaa kiihtynyttä ääntä. "Tuolla tulee miehiä, ja Phoebe sanoo, että ne ovat sioux-intiaaneja."
Elli käänsi silmänsä siihen suuntaan, jonne niin monta käsivartta jo viittasi, ja näki kauhukseen useita miehiä, jotka ilmeisen nopeasti kulkivat suoraan kalliota kohti. Hän luki heitä olevan neljä, mutta ei saanut heidän laadustaan muuta selvää, kuin etteivät he olleet niitä, joilla oli oikeus päästä linnaan. Se oli Ellille kamala hetki. Katsellessaan ympärilleen nuorta, säikähtynyttä parvea, joka tungeksi hänen helmoissaan, hän koetti hätääntyneessä mielessään muistutella niitä monia juttuja naisten sankariteoista, joista läntisen rajamme vaiheet kertovat niin paljon. Kerrankin oli yksi ainoa mies kolmen tai neljän vaimon avulla menestyksellisesti puolustanut hirsivarustusta monta päivää satojen vihollisten hyökkäystä vastaan. Toisella kerralla naiset yksin olivat puolustaneet lapsiaan ja poissa olevain miestensä vähemmän arvoisia tavaroita, ja kerran taas yksinäinen nainen oli tuhonnut nukkuvat vangitsijansa ja vapauttanut sekä itsensä että avuttoman lapsilaumansa. Tämä tapaus Ellin mielestä parhaiten sopi siihen asemaan, jossa hän itse nyt oli, ja hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin hän alkoi järjestää kuntoon vähäisiä puolustusneuvojaan.
Isommat tytöt hän asetti niiden pienten vipujen ääreen, joilla hyökkääjäin päälle oli syöstävä kiviä, pienempiä oli käytettävä enemmän näön vuoksi kuin mihinkään varsinaiseen hommaan, ja itse hän, kuten johtaja ainakin, piti kaikkea silmällä ja rohkaisi muita. Näihin varokeinoihin ryhdyttyään hän koetti tyynesti odottaa, mitä tulossa oli, toivoen tällä maltilla synnyttävänsä apulaistensa mielessä luottamusta, menestyksen ehtoa.
Vaikka Elli oli monin verroin etevämpi sen uljuuden puolesta, joka johtuu hengen avuista, ei hän suinkaan ollut Esterin kahden vanhemman tyttären veroinen vaaran pelkäämättömyydessä, joka on niin tärkeä ominaisuus sotilaassa. Tytöt olivat kasvaneet kuljeskelevan elämän vaikeuksissa, yhteiskunnan ulkorajoilla, jossa he olivat tottuneet erämaan elämään ja vaaroihin, ja kaikesta näki, että heistä ajan tullen tulisi yhtä rohkeita naisia kuin heidän äitinsäkin ja että heissä kehittyisi sama hyvän ja pahan omituinen sekoitus, joka laajemmilla toimialoilla luultavasti olisi johtanut siihen, että siirtolaisen vaimoa olisi mainittu aikansa huomattavain naisten joukossa. Ester oli jo kerran puolustanut Ismaelin hirsiasumusta intiaanien hyökkäystä vastaan, ja toisen kerran viholliset olivat jättäneet hänet muka kuolleena niin urhean puolustuksen jälkeen, että sivistyneempi vihollinen olisi myöntänyt hänelle auliit ja kunnialliset antautumisehdot. Näitä tapauksia ja useita muita samanlaatuisia oli usein kiitellen juteltu hänen tyttäriensä kuullen, ja nuorten amatsoonien rinnassa taistelivat nyt omituisella tavalla luonnollinen pelko ja kunnianhimoinen halu tehdä jotakin senlaatuista, että heitä voitaisiin pitää semmoisen äidin arvoisina. Nyt näytti siltä, ettei tilaisuus tämmöisen sotilaallisen kunnian saavuttamiseen ollut enää kaukana.
Oudot miehet eivät enää olleet kuin parin kolmensadan sylen päässä kalliosta. Joko pohtien tavanmukaista varovaista etenemismenetelmäänsä taikka huomaten ne molemmat varoittavat vanhat musketinpiiput, jotka kaksi uhkaavaa olentoa pisti esiin kivivarustuksesta, vieraat pysähtyivät kohdassa, missä maan epätasaisuus ja tavallista sankempi ruoho tarjosivat edullisen lymypaikan. Tästä paikasta he tarkastelivat linnaa monta peloittavaa minuuttia, jotka Ellin mielestä eivät tahtoneet ensinkään päättyä. Sitten eräs miehistä lähti yksinään lähestymään, ja hän näytti enemmän airuelta kuin hyökkääjältä.
"Phoebe, ammu sinä", ja "ei, Hetty, ammu sinä", alkoi kuulua siirtolaisten säikähtyneitten ja kuitenkin innokkaitten tyttärien kesken, kun Elli luultavasti pelasti lähestyvän vieraan äkillisestä säikähdyksestä, vaikk'ei ehkä suuremmastakaan vaarasta, huudahtamalla:
"Laskekaa alas pyssyt, se onkin tohtori Battius!"
Hänen käskettävänsä tottelivat sikäli, että hellittivät kätensä lukosta, vaikka uhkaavat piiput yhä pysyivätkin vaarallisessa vaaka-asennossaan. Luonnontutkija, joka oli edennyt siksi varovaisesti, että oli pannut merkille puolustajain vähimmätkin vihamieliset aikeet, kohotti nyt valkoisen nenäliinan kepin nenään ja lähestyi linnaa puheen kuulumamatkan päähän. Esiintyen sitten mielestään hyvinkin vaikuttavasti ja arvovaltaisesti hän huusi äänellä, joka olisi kuulunut paljon pidemmänkin matkan päähän:
"O-hoi! Minä vaadin teitä kaikkia Pohjois-Amerikan Yhdistettyjen Suvereenisten Valtain Liiton nimessä alistumaan lakeihin."
"Oli tohtori tai ei, hän on vihollinen, Nelli. Kuule, Nelli! Kuule, hän puhuu laista."
"Siis, odottakaa, kunnes kuulen hänen vastauksensa!" sanoi Elli, jonka sydäntä kouristi, ja työnsi syrjään vaaralliset aseet, jotka jälleen suuntautuivat kyyristyvää airutta kohti.
"Minä kehoitan ja varoitan teitä kaikkia", jatkoi säikähtynyt tohtori, "että minä olen jo mainitun Liiton rauhallinen kansalainen, yhteiskunnan kannattaja ja hyvän järjestyksen ja ystävyyden ystävä", mutta älyten sitten, että vaara oli ainakin väliaikaisesti torjuttu, hän jälleen korotti äänensä kimakaksi ja vihamieliseksi, "sen vuoksi vaadin teitä kaikkia alistumaan lakien alaisiksi."
"Minä luulin teitä ystäväksi", vastasi Elli, "ja että te matkustitte setäni kanssa välipuheen perustuksella –"
"Se on mitätön! Minut on aivan premisseihin nähden petetty, ja tämän nojalla julistan sopimuksen, joka on tehty Ismael Bushin ja medisiinan tohtorin Obed Battiuksen välillä, sisällykseltään pätemättömäksi ja mitättömäksi. Ei, lapset, se, että se on mitätön, on vain negatiivinen ominaisuus, eikä siihen sisälly mitään pahaa arvoisaa isäänne kohtaan, niin että laskekaa aseet ja kuulkaa järjen kehoituksia. Minä selitän, että se on petollinen – mitätön – peruutettu. Mitä sinuun tulee, Nelli, eivät tunteeni sinua kohtaan ole vähääkään vihamieliset, minkä vuoksi kuule, mitä minulla on sanottavaa, äläkä turvallisuutesi ylimielisyydessä käännä pois kasvojasi. Sinä tiedät, nuori nainen, minkälaisen miehen luona sinä asut, ja sinä myös tiedät, mikä vaara siihen sisältyy, että tavataan huonossa seurassa. Luovu siis asemasi vähäpätöisestä edusta ja luovuta kallio rauhallisesti niille, jotka minua seuraavat – heitä on legioona, nuori nainen, – minä vakuutan sinulle, voittamaton ja voimallinen legioona! Jätä siis tämä lainrikkoja, paha maan anastaja – ei, lapset, semmoinen ihmishengen ylenkatse on kauhea teissä, jotka omassa persoonassanne niin äsken olette sen lahjan saaneet! Kääntäkää syrjään nuo vaaralliset aseet, minä pyydän teitä. Enemmän teidän kuin itseni tähden. Hetty, oletko unohtanut, kuka lievensi tuskasi, kun paljaan maan kylmyys ja kosteus kidutti korvahermojasi! Ja sinä, Phoebe, kiittämätön ja muistamaton Phoebe! Ilman tätä minun kättäni, jonka tahtoisit turmella loppumattomalla paralysialla, tuottaisivat etuhampaasi vieläkin sinulle tuskaa ja surua! Laske siis aseesi pois ja kuule minun neuvoani, sillä minä olen aina ollut ystäväsi. Ja nyt, nuori nainen", tohtori puhui vilkuen yhä valppain silmin musketteja, jotka tytöt olivat suunnanneet hieman syrjään, "ja nyt, nuori nainen, viimeisen kerran minä juhlallisesti sanon: minä vaadin sinua antamaan meidän haltuumme tämän kallion viivyttelemättä ja vastustelematta voiman ja oikeuden nimessä ja" – lain, hän aikoi lisätä, mutta muistaen, että tämä vihattu sana uudelleen sytyttäisi siirtolaisen lasten vihamielisyyden, hän saikin sen niellyksi hyvissä ajoin ja lopetti vaatimuksensa sanoilla: "järjen nimessä", koska ne tuntuivat vaarattomammilta ja soveliaammilta.
Tämä juhlallinen kehoitus ei kuitenkaan tehnyt toivottua vaikutusta. Nuoremmat kuulijat eivät ymmärtäneet siitä kerrassaan mitään, lukuun ottamatta loukkaavia sanoja, jotka he jo olivat oppineet erottamaan, ja vaikka Elli paremmin käsitti airuen tarkoituksen, näytti tohtorin kaunopuheliaisuus vaikuttavan yhtä vähän häneen kuin pikkutyttöihinkin. Niille sanoille, jotka tohtori oli tarkoittanut helliksi ja tunteellisiksi, älykäs tyttö oli osoittanut haluavansa nauraakin, vaikka häntä kiduttivatkin kiusalliset tunteet, ja uhkauksia hän ei vähääkään ottanut kuuleviin korviin.
"Minä en tiedä, mitä se kaikki merkitsee, mitä tahdotte sanoa, tohtori Battius", hän tyynesti vastasi luonnontutkijan lopetettua, "mutta sen minä tiedän, että jos sen tarkoituksena on saada minut pettämään luottamus, jota minulle on osoitettu, niin ei minun pidä kuunnella sitä. Minä varoitan teitä olemaan käyttämättä väkivaltaa, sillä olkootpa toivomukseni mitkä tahansa, näette minut sotavoiman ympäröimänä, joka helposti voi minut lannistaa, ja te tiedätte tai ainakin teidän luulisi tietävän tämän perheen mielenlaadun siksi hyvin, ettette semmoisissa asioissa ylenkatso ainoatakaan sen jäsenistä, olipa niiden ikä tai sukupuoli mikä tahansa."
"Minä en ole aivan tietämätön ihmisen luonnonlaadusta", vastasi luonnontutkija, peräytyen varovaisesti siitä asemasta, jossa hän siihen saakka oli jäykästi pysynyt aivan kallion juurella. "Mutta tässä tulee mies, joka ehkä tietää sen salaiset mutkat paremmin kuin minä."
"Elli! Elli Wade", huudahti Paavo Hoover, joka oli edennyt tohtorin vierelle osoittamatta vähääkään samaa arkuutta, joka niin ilmeisesti oli vallannut tohtorin. "Minä en luullut tapaavani sinussa vihollista!"
"Etkä tapaakaan, kun pyydät semmoista, mitä minä voin kavaltamatta antaa. Tiedät, että setäni on jättänyt perheensä minun huostaani, ja pitäisikö minun sitten pettää hänen luottamuksensa ja päästää linnaan hänen katkerimmat vihollisensa murhaamaan hänen lapsensa ja ehkä ryöstämään häneltä sen vähän, mitä intiaanit hänelle jättivät?"
"Olenko minä murhamies – onko tämä vanha mies – tämä valtain upseeri", hän osoitti erämiestä ja hänen äskenlöydettyä ystäväänsä, jotka nyt molemmat seisoivat hänen rinnallaan, "onko kumpikaan heistä semmoinen, joka tekisi mainitsemiasi tihutöitä?"
"Mitä minulta sitten vaaditte?" kysyi Elli, käsiään väännellen suurimman epätietoisuuden vallassa.
"Pedon! Emme mitään muuta kuin siirtolaisen kätketyn, raatelevan, vaarallisen pedon!"
"Hyvä nuori nainen", puuttui puheeseen nuori vieras, joka äsken preerialla oli liittynyt joukkoon, mutta vaikeni kohta erämiehen merkitsevästi viitattua hänelle ja kuiskattua hänen korvaansa:
"Antaa pojan puhua. Luonto kyllä tekee tehtävänsä tytön rinnassa ja aikanaan me saavutamme tarkoituksemme."
"Koko totuus tunnetaan, Elli", jatkoi Paavo, "ja me olemme keksineet kaikkein salaisimpien pahojen töitten juonet. Me olemme tulleet hankkimaan vääryyttäkärsineelle oikeutta ja vapauttamaan sen, jota hän pitää vankina. Jos sinä olet kunnon tyttö, jona minä olen sinua aina pitänyt, niin älä heitä korsia tiellemme, vaan yhdy yleiseen parveiluun ja jätä ukko Ismael ja hänen pesänsä hänen omille mehiläisilleen."
"Minä olen vannonut juhlallisen valan – –"
"Sopimus, joka on tehty tietämättömyydessä tai pakon alaisena, on kaikkien päteväin siveysopintutkijain käsityksen mukaan mitätön", huusi tohtori.
"Hiljaa, hiljaa", kuiskasi erämies taas, "jättäkää kaikki luonnon ja pojan asiaksi!"
"Minä olen vannonut Hänen kasvojensa edessä ja Hänen nimensä kautta, joka on kaiken hyvän pohja ja valtias sekä siveydessä että uskonnossa", jatkoi Elli, "etten ilmaise tämän teltan sisällystä enkä auta sen vankia karkaamaan. Juhlallisesti, hirmuisesti me olemme molemmat vannotetut ja saimme ehkä henkemme lupaustemme palkaksi. Se on totta, että te olette päässeet salaisuuden perille, mutta ette meidän toimestamme, enkä tiedä, voinko pitää oikeana, että edes pysyn puolueettomana teidän koettaessanne tällä vihamielisellä tavalla tunkeutua setäni asuntoon."
"Minä voin kumoamattomasti todistaa", huudahti luonnontutkija innostuneesti, "Paleyn, Berkeleyn ja vielä kuolemattoman Binkerschoekinkin sanoilla, että sopimus toisen asianomaisen ollessa pakon alainen – –"
"Te vain saatatte tytön suunniltaan opillanne", sanoi varovainen erämies, "kun taas tämä nuorukainen inhimillisten tunteitten avulla taivuttaa hänet nöyräksi kuin kauriin vasan. Ah, te olette samanlainen kuin minäkin, joka niin vähän tiedän luonnon salatuista hellistä suhteista!"
"Onko se ainoa lupaus, jonka sinä olet antanut, Elli?" jatkoi Paavo äänellä, joka iloisen, kevytmielisen mehiläispyytäjän ääneksi kaikui surulliselta ja soimaavalta. "Senkö sinä vain olet vannonut? Ovatko ne sanat, jotka siirtolainen sanoo, kuin mettä suussasi ja kaikki muut lupaukset kuin kelvotonta kennoa?"
Kalpeus, joka oli asettunut Ellin iloisille kasvoille, katosi nyt hehkuvaan punastukseen, joka selvään näkyi senkin matkan päästä, joka hänet nyt erotti puhujasta. Hän epäröi hetkisen, ikäänkuin koettaen voittaa jotakin kiukun tapaista, ennenkuin vastasi koko luontaisella tarmollaan:
"Minä en käsitä, mitä oikeutta kenelläkään on tutkistella minun valojani ja lupauksiani, jotka eivät koske ketään muuta kuin antajaansa, jos edes mitään sen kaltaista kuin sinä tarkoitat on koskaan annettukaan. Minä en enempää väittele miehen kanssa, joka ajattelee niin paljon itseään ja kysyy neuvoa vain omilta tunteiltaan."
"Kas vain, vanha ansapyytäjä, kuulettekos tuota!" sanoi avomielinen mehiläispyytäjä kääntyen äkkiä iäkkään ystävänsä puoleen. "Halvinkin itikka, joka taivaalla kiertelee, lentää kuorman saatuaan rehellisesti suoraa päätä pesäänsä, mutta naisen päähänpistot ovat yhtä monihaaraiset kuin vanhan tammen oksat ja yhtä mutkikkaat kuin Mississippin monet polvet!"
"Älähän nyt, tyttöseni", sanoi erämies, hyvänluontoisesti puhuen tyttöä loukanneen Paavon puolesta, "muista se, että tämä nuori mies on liian pikainen eikä paljon ajattele, mitä hän sanoo. Mutta onhan lupaus aina lupaus, jota ei saa nakata pois ja unohtaa kuin puhvelin sorkkia ja sarvia."
"Kiitän teitä, että muistutatte minulle valaani", sanoi Elli yhä suuttuneena ja puri tuskissaan sievää alahuultaan, "minä ehkä olisin muutoin unohtanut!"
"Ah, naisen luonto on hänessä herännyt", sanoi vanhus ja pudisti päätään ikäänkuin osoittaakseen, kuinka suuren pettymyksen tulos oli hänelle tuottanut, "mutta se ei ilmene oikealla tavalla!"
"Elli!" huudahti nuori vieras, joka tähän saakka oli tyytynyt tarkkaavaisesti kuuntelemaan keskustelua, "koska Elli on se nimi, jolla teitä mainitaan –"
"Siihen lisätään usein toinenkin nimi. Toisinaan minua mainitaan isänikin nimellä."
"Sanokaa suoraa päätä Nelly Wadeksi", mutisi Paavo, "se on hänen oikea nimensä, ja pitäköön sen minun puolestani vaikka aina!"
"Wade, minun olisi pitänyt lisätä", jatkoi nuorukainen. "Teidän täytyy myöntää, että vaikka minua itseäni ei sidokaan vala, olen kuitenkin osoittanut kunnioittavani muiden valoja. Olette itse nähnyt, etten ole kertaakaan huutanut sen nimeä, jolle tiedän huutoni tuottavan niin suuren ilon, ja vaikka tiedän, että hän kuulisi huutoni. Sallikaa minun siis yksinäni nousta kalliolle. Minä lupaan täyden korvauksen sukulaisellenne kaikesta vahingosta, mitä hänen tavaroilleen ehkä voi tulla."
Elli näytti epäröivän, mutta katsoessaan vilahdukselta Paavoon, joka ylpeänä seisoi rihlaansa nojautuen, viheltäen ylen välinpitämättömän näköisenä jotakin venemiehen laulua, hän heti malttoi mielensä ja vastasi:
"Minut on jätetty kalliolle päälliköksi siksi aikaa, kuin setäni poikineen on metsästämässä, ja kapteeniksi jään, kunnes hän palaa ja vapauttaa minut toimestani."
"Täten menetämme aikaa, jota emme koskaan saa takaisin, ja laiminlyömme tilaisuuden, joka ei ehkä toiste tarjoudu", huomautti nuori sotilas vakavasti. "Aurinko alkaa jo vaipua iltaa kohti, eikä kulune montakaan minuuttia, ennenkuin siirtolainen rosvosikiöineen palaa majalleen."
Tohtori Battius katsahti taakseen ja puuttui puheeseen, sanoen:
"Täydellisyys esiintyy aina kypsyydessä, olipa kysymys eläinkunnasta tai älyn maailmasta. Harkitseminen on viisauden äiti ja viisaus menestyksen isä. Minä ehdotan, että peräännymme järkevän matkan päähän tästä linnasta, jota on mahdoton valloittaa, ja pidämme neuvottelun siitä, millä tavalla voisimme säännöllisesti asettua tämän paikan eteen, taikka sovimme ehkä siitä, että jätämme piirityksen toiseen vuodenaikaan, hankimme apuvoimia siirtokunnista ja siten turvaamme lain arvovallan vastoinkäymisen vaaroja vastaan."
"Väkirynnäkkö olisi parempi", vastasi sotilas hymyillen, mittaillen kallion korkeutta ja tutkien sen vaikeuksia ymmärtävällä silmällä. "Korkeintaan se maksaisi taittuneen käsivarren tai päävamman."
"No sitten yritämme!" huudahti raisuluontoinen mehiläispyytäjä, hypäten heti ensi loikkauksella paikkaan, jossa hän oli turvassa pyssynluodilta. Päästyään sen ulkonevan pykälän alle, jolla puolustajat olivat, hän huudahti: "Tehkää nyt, mitä voitte, te ilkeän suvun nuoret paholaiset, vain hetkinen teille jää pahantekoon!"
"Paavo! Varomaton Paavo!" parkaisi Elli. "Vielä askel, niin nämä kivet ruhjovat sinut! Ne ovat aivan hiuskarvan varassa, ja nämä tytöt ovat sekä valmiit että halukkaat pudottamaan ne!"
"Aja sitten se kirottu parvi pesästään, sillä kalliolle minä kiipeän, vaikka se olisi ampiaisia täynnä."
"Koettakoon vain, jos uskaltaa!" huusi vanhin tytöistä uhitellen ja heilutti muskettiaan kasvoillaan ilme, josta hänen amatsoniäitinsä olisi voinut ylpeillä. "Minä tunnen sinut, Nelly Wade, sinä olet sydämessäsi lakimiesten puolella, ja jos astut askelenkaan lähemmäksi, niin saat semmoisen rangaistuksen kuin rajalla annetaan. Pankaa vielä yksi kanki kivien alle, pankaa heti! Minä tahtoisin nähdä sen miehen, joka tässä uskaltaa nousta ylös Ismael Bushin leiriin kysymättä hänen lapsiltaan lupaa!"
"Älä liiku, Paavo, pysy kallion suojassa, muutoin olet kuoleman oma!"
Ellin keskeytti sama loistava näky, joka edellisenä päivänä oli saanut asettumaan toisen melkein yhtä kohtalokkaan melskeen esiintymällä samassa pyörryttävässä korkeudessa, johon se nytkin ilmestyi.
"Hänen nimessään, joka kaikkia hallitsee, rukoilen teitä herkeämään – sekä teitä, jotka niin mielettömästi antaudutte vaaraan, että teitä, jotka niin ajattelematta lupaatte ottaa, mitä ette milloinkaan voi antaa takaisin!" puhui hieman ulkomaalaisella murteella ääni, joka paikalla sai kaikki kohottamaan katseensa korkeuteen.
"Inez!" huudahti upseeri, "näenkö sinut jälleen! Minun olet sinä nyt oleva, vaikka tällä kalliolla olisi miljoona paholaista. Ylös, kelpo metsänkävijä, ja anna tilaa toisellekin!"
Teltan asukkaan äkillinen ilmestyminen oli kallion puolustajissa vaikuttanut hetkellisen hämmennyksen, jota olisi voitu asianmukaisella maltilla helposti käyttää hyväksi, mutta Middletonin äänen säikähdyttämänä hämmästynyt Phoebe laukaisi muskettinsa tuota naista vastaan, tuskin itsekään tietäen tahtoiko hän surmata kuolevaisen vaiko jonkin toiseen maailmaan kuuluvan olennon, Elli parkaisi kauhusta ja juoksi sitten ystävänsä perässä telttaan, epätietoisena siitä, oliko hän säikähtynyt vaiko haavoittunut.
Tämän vaarallisen sivukohtauksen aikana kuului alempaa sangen selvästi vakavan hyökkäyksen melua. Paavo oli käyttänyt hyväkseen yläpuolellaan syntynyttä hämminkiä muuttaakseen sen verran paikkaansa, että siitä liikeni sijaa Middletonillekin. Viimeksimainitun perässä seurasi luonnontutkija, joka järkkyneellä mielellä musketin laukauksen kuullessaan oli vaistomaisesti hyökännyt kallion juurelle suojaan. Erämies seisoi edelleen samassa paikassa, jossa hän oli äskenkin näkynyt, tyynenä, mutta tarkkaan seuraten kaikkea, mitä tapahtui. Vaikka ei vanhus tahtonutkaan ottaa taisteluun osaa, ei hän silti suinkaan ollut hyödytön. Asemaansa hyväkseen käyttäen hän saattoi ystävilleen ilmaista niiden liikkeet, jotka kalliolla vahtivat, miten voisivat heidät tuhota, ja sen mukaan neuvoa ja opastaa, miten heidän tuli edetä.
Tällä välin Esterin lapset osoittivat perineensä pelättävän äitinsä luonnon. Heti kuin he huomasivat vapautuneensa Ellin ja hänen tuntemattoman kumppaninsa läsnäolosta, he kiinnittivät koko huomionsa miehisiin ja kieltämättä paljon vaarallisempiin ahdistajiinsa, jotka nyt olivat täydelleen sijoittuneet linnanvuoren kolojen ja kyhmyjen joukkoon. Äänellä, jonka julmuuden hän toivoi herättävän pelkoa puolustajain nuoressa rinnassa, Paavo kerran toisensa jälkeen vaati heitä antautumaan, mutta hänen huudoistaan ei välitetty sen enempää kuin erämiehenkään kehoituksista luopua vastarinnasta, joka saattaisi tuottaa joillekuille heistä turmion, tarjoamatta pienintäkään menestyksen mahdollisuutta. Rohkaisten toisiaan kestämään he asettivat kivet lähemmäksi kallion reunaa, panivat varalle pienempiä kiviä heiteltäviksi ja asiallisuudella ja kylmäverisyydellä, jota ei sodassa karkaistujen miestenkään olisi tarvinnut hävetä, ojensivat musketin piiput.
"Pysykää kallioportaan alla", sanoi erämies ja viittoi Paavolle, kuinka hänen oli paras menetellä, "älä pidä jalkojasi niin ulkona – ah! siinä näit, varoitus ei ollut turha! Jos tuo kivi olisi sattunut niihin, olisivat preerialla mehiläiset saaneet rauhassa vallita. No nyt, ystäväni kaima, Unkas nimeltä ja hengeltä! Nyt, jos olette yhtä sukkela kuin Le Cerf Agile, voitte hypätä hyvän matkaa oikealle, ja niin voitatte ilman vaaraa kaksikymmentä jalkaa. Varokaa pensasta, varokaa pensasta – se on petollinen kiinnipidettävä! Noin, hän hyppäsi, onnellisesti ja rohkeasti! Nyt on teidän vuoronne, ystävä, joka ajatte takaa luonnon hedelmiä. Pyrkikää te vasemmalle ja hajoittakaa lasten huomio. Vai niin, tytöt, no ampukaa vain – minun vanhat korvani ovat tottuneet lyijyn vihellykseen ja vähänpä syytä minulla on lähteä käpälämäkeen, kun on kahdeksankymmentä vuotta niskoillani." Hän pudisti päätään surumielisesti hymyillen, mutta ilmeenkään liikahtamatta, kun suunniltaan kiihtyneen Hetyn ampuma luoti pahaa tekemättä lensi sen paikan läheltä, jossa hän seisoi. "Turvallisempaa on seistä paikallaan kuin väistellä taitamattoman sormen liipaisinta painaessa", hän jatkoi. "Mutta vakavaa on katsella, kuinka ihmisluonto niin nuoressakin on pahaan taipuvainen! Hyvin tehty, eläinten ja kasvien mies! Vielä toinen semmoinen loikkaus, niin saatte nauraa siirtolaisen kaikille salvoille ja aidoille. Tohtorissa onkin luonto noussut! Minä näen sen hänen silmästään, ja siitä koituu vielä jotakin hyvää! Lähemmäksi kalliota – mies – lähemmäksi kalliota."
Vaikk'ei erämies erehtynytkään luonnontutkijan mielentilan suhteen, erehtyi hän sitä enemmän aiheesta, joka oli siihen syynä. Matkiessaan kumppaninsa liikkeitä ja ponnistellessaan ylöspäin mitä suurimmalla varovaisuudella ja sisällisesti paljon tuskitellen, luonnontutkijan silmä oli vilahdukselta nähnyt tuntemattoman kasvin jonkin sylen verran yläpuolella paikassa, joka oli tavallista enemmän alttiina lenteleville kiville, sillä näitä tytöt herkeämättä nakkelivat hyökkääjäin päälle. Unohtaen silmänräpäyksessä kaiken muun sen kunnian rinnalla, että ensimmäisenä saisi antaa tämän jalokiven tieteen luetteloihin, hän hyppäsi ylöspäin aarrettaan tavoitellakseen yhtä kiihkoisesti kuin varpunen hyökkää perhon kimppuun. Kivet, jotka paikalla pudotettiin suurella pauhulla, ilmaisivat tyttöjen nähneen hänet. Luonnontutkija katosi tomu- ja sorapilveen, jonka rajua vauhtia putoavat kivet nostivat liikkeelle, ja erämies jo luuli tohtorimme menneeksi mieheksi. Mutta samassa hänen jo huomattiin istuvan hyvässä turvassa kallionkolossa, pitäen voitonriemuisena kädessään löytämäänsä kasvia, jonka muotoja hänen ihastuneet eivätkä suinkaan oppimattomat silmänsä ahmivat. Paavo käytti tilaisuutta hyväkseen. Kääntyen sukkelaan toiseen suuntaan hän hyppäsi Obedin saavuttamalle turvalliselle paikalle ja anteeksi pyytelemättä käyttäen luonnontutkijan olkapäätä astinlautanaan, tämän kasvinsa yli kumartuessa, ponnahti kallionportaalle pudonneitten kivien jättämästä aukosta ja oli näin saavuttanut yläpengermän. Häntä seurasi Middleton, auttaen häntä ottamaan kiinni tytöt ja riistämään heiltä aseet. Näin saatiin täydellinen, veretön voitto ja valloitettiin linnavuori, jota Ismael oli luullut valloittamattomaksi.
XV LUKU.
Asia vaatii meitä nyt pysähtymään kertomuksemme kulussa palataksemme niihin syihin, jotka seurauksineen olivat aiheuttaneet tämän omituisen taistelun. Keskeytyksen täytyy pakostakin jäädä lyhyeksi, mutta toivomme sen tyydyttävän niitä lukijoita, jotka eivät hyväksy sitä, että historioitsijain tehtäviin ryhtyneet jättävät aukkoja heidän oman vilkkaan mielikuvituksensa täytettäviksi.
Niihin sotaväenosastoihin, jotka Yhdysvaltain hallitus oli lähettänyt ottamaan haltuunsa äsken hankittuja läntisiä alueita, kuului myös se joukko, jonka nuori johtaja on kertomuksemme tapauksiin niin tehokkaalla tavalla ottanut osaa. Vanhojen siirtolaisten kiihkottomat ja veltostuneet jälkeläiset ottivat luottamuksella vastaan uudet maanmiehensä, sillä hyvin he tiesivät, että ylivallan vaihtuminen kohotti heidät alamaisen-asemasta kadehdittavampaan lainalaisen yhteiskunnan kansalaisuuteen. Uudet vallanpitäjät hoitivat tehtäviään hienotunteisesti ja käyttivät virkavaltaansa siten, ettei se tuntunut loukkaavalta. Tämmöisissä oudoissa sekaoloissa, joissa vapaudessa syntyneet ja kasvaneet ihmiset joutuivat tekemisiin itsevaltiuden nöyrien käskyläisten kanssa, katolilaiset protestanttien, tarmokkaat velttojen kanssa, tarvittiin jonkin verran aikaa, jotta yhteiskunnan ristiriitaiset ainekset ennättivät sekaantua. Tämän toivottavan päämäärän saavuttamiseksi tarvittiin nainen suorittamaan tavanmukaisen kiitollisen tehtävänsä. Tunteista voimakkain murti vastustamattomalla mahdillaan ennakkoluulojen ja uskonnon salvat, ja ennen pitkää alkoivat perhesiteet vahvistaa valtiollisia siteitä, jotka olivat väkipakolla liittäneet yhteen kaksi tavoiltaan, kasvatukseltaan ja mielipiteiltään niin vastakkaista kansallisuutta.
Middleton oli maan uusista isännistä esimmäisiä, jonka eräs Louisianan neito viehätysvoimallaan voitti. Aivan sen asemapaikan vieressä, johon hänet oli sijoitettu, asui erään vanhan siirtomaasuvun päämies, jonka esivanhemmat näiden sukujen yleiseen tapaan olivat kautta vuosisatojen torkkuneet Espanjan siirtokuntain huolettomuudessa, velttoudessa ja rikkaudessa. Hän oli ollut kruunun upseeri, mutta suuri omaisuus, jonka hän oli perinyt, oli saanut hänet muuttamaan Floridasta naapurisiirtokunnan ranskalaisten keskuuteen. Don Augustino de Certavalloksen nimi tuskin oli tunnettu sen pienen kaupungin ulkopuolella, jossa hän asui, vaikka hän itse salaisella ilolla ainoalle lapselleen näytti isoja homehtuneita pergamenttiasiakirjoja, jotka osoittivat hänen sukunsa kuuluneen vanhan ja Uuden Espanjan entisiin sankareihin ja mahtimiehiin. Tämä seikka, joka hänelle itselleen oli niin tärkeä ja kaikille muille olematon, oli pääsyy siihen, ettei hän noudattanut vilkkaampien gallialaisten naapuriensa esimerkkiä, he kun hyvinkin pian ryhtyivät uusien tulokkaiden kanssa avomieliseen seurusteluun, vaan pysyi erillään, tyytyen siihen seuraan, joka hänellä oli lapsesta naiseksi parhaillaan kehittyvästä tyttärestään.
Nuoren Inezin uteliaisuus ei kuitenkaan ollut yhtä veltto. Kuullessaan sotilassoittokunnan sävelten sulavina kiertelevän iltailmassa ja nähdessään oudon lipun liehuvan kukkuloilla, jotka kohosivat hänen isänsä laajojen tilusten läheisyydessä, hän tunsi kuin tunsikin niitä salaperäisiä sykähdyksiä, joiden luullaan olevan naissuvun erikoisuuksia. Luontainen kainous ja se erillään pysyttelevä ja ehkä erikoinen pidättyväisyys, joka Espanjan troopillisissa siirtokunnissa muodostaa naisellisen viehätysvoiman peruspiirteen, piti häntä näköjään löyhtymättömissä siteissä. Ja enemmän kuin luultavaa on, että ellei olisi sattunut tapausta, jolloin Middleton saattoi tehdä hänen isälleen henkilökohtaisen palveluksen, olisi kulunut siksi pitkä aika, ennenkuin he olisivat kohdanneet toisensa, että nuorukainen, joka juuri oli siinä iässä, jolloin nuoruus ja kauneus niin voimakkaasti tehoavat, olisi kääntänyt huomionsa toisaalle.
Kaitselmus – tai, vaatimattomampaa sanaa käyttääksemme, kohtalo oli määrännyt toisin. Ylhäinen ja eristäytyvä Don Augustino oli liiaksi arvostaan pitävä mies unohtaakseen gentlemannin velvollisuuksia. Kiitollisuus Middletonin ystävällisyydestä sai hänet avaamaan ovensa kaupunkiin majoitetun sotaväen upseereille ja antautumaan varovaiseen, vaikka kohteliaaseen seurusteluun. Reippaan nuoren upseerin hieno käytös ja suoruus vaikuttivat, että eristäytyminen vähitellen väistyi, eikä kulunut kauaa, ennenkuin rikas plantaasin omistaja ilostui yhtä paljon kuin hänen tyttärensäkin, milloin vain portilla tuttu merkki ilmaisi sotilasosaston tervetulleen komentajan saapuneen vierailulle.
Meidän on suotta kertoa laajemmin siitä vaikutuksesta, jonka Inezin sulous teki sotilaaseen, taikka viivytellä kertomuksemme kulkua seikkaperäisesti selostaaksemme, miten hieno käytös, miehuullinen kauneus ynnä ahkeruus ja äly valloittivat romanttisen, lämminsydämisen, eristetyn kuusitoistavuotiaan tytön mielen. Tarkoitukseemme riittää, kun sanomme, että he rakastuivat toisiinsa, että nuorukainen ei suinkaan arkaillut ilmaista tunteitaan, että hän jokseenkin helposti voitti neidon epäilykset, melko työläästi taas isän vastustelut ja että ennenkuin Louisianan maakunta oli kuulunut kuutta kuukautta Yhdysvalloille, oli valtain upseeri Mississippin rantojen rikkaimman perijättären sulhanen.
Vaikka olemme edellyttäneet lukijoille olevan tuttua, miten tämmöisiä tuloksia yleensä saavutetaan, ei kuitenkaan pidä luulla, että Middleton vaikeuksitta sai voiton isän tai tyttären ennakkoluuloista. Uskonto oli kummallakin jäykkä, melkein ylipääsemätön este. Rakastunut nuorukainen alistui kärsivällisesti ankaraan yritykseen, jolla isä Ignatius yritti kääntää hänet oikeaan uskoon. Arvoisan kirkonmiehen hyökkäys oli järjestelmällinen, voimakas ja sitkeä. Enemmän kuin kymmenen kertaa (semmoisina hetkinä, jolloin Inezin kevyt sylfidimäinen hahmo keijukaisen tavoin liehui heidän neuvottelupaikkansa ohi) kelpo kirkonmies jo luuli olevansa saamaisillaan kunniakkaan voiton uskottomuudesta, mutta kaikki hänen toiveensa raukesivat näiden hurskaitten ponnistusten kohteen vastarintaan. Niin kauan kuin hyökkäys Middletonin uskoa vastaan tapahtui kautta rantain ja heikosti, alistui hän, ollen itse tottumaton väittelemään, sen alaiseksi marttyyrin kärsivällisyydellä ja nöyryydellä. Mutta paikalla kuin hyvä isä, joka osoitti niin suurta huolta hänen tulevasta onnestaan, koetti parantaa saavuttamaansa etua siten, että otti avuksi moniaita uskontonsa omituisia erikoisuuksia, asettui kapteeni kunnon soturina vastustamaan kiivasta hyökkäystä. Hän ei tosin väittelyssä käyttänyt sen kummempia aseita kuin tavallista tervettä järkeä ynnä jonkin verran oman maansa ja vastaväittelijänsä maan ristiriitaisten tapojen tuntemista. Mutta näillä kotoisilla aseilla hän aina sai kirkonmiehen hyökkäykset torjutuksi melkein samalla voimalla, jolla jäykkä pampun heiluttaja torjuisi taitavan miekkailijamestarin temput, tehden kaikki hänen hyökkäyksensä tyhjäksi puhkaistun pään ja katkenneen aseen välittömillä ja kumoamattomilla todisteilla.
Ennenkuin väittely päättyi, oli protestanttisuuden vaikutus suotuisasti muuttanut kapteenin toiveita. Toisten, ainoastaan tätä elämää ajattelevien protestanttien suhdaton vapaus ja toisten vakaa ja maltillinen jumalisuus saivat kunnon papin huolestuneena katsomaan ympärilleen. Toiselta puolen esimerkin vaikutus, toiselta liian vapaa seurustelu alkoivat vaikuttaa siihenkin osaan hänen laumastaan, jonka hän oli luullut siinä määrin alistuneen kirkon hengelliseen johtoon, ettei se koskaan hairahtuisi. Oli aika jättää hyökkäävä kanta sikseen ja valmistaa seurakuntalaiset vastustamaan sitä itsenäisten mielipiteitten tulvaa, joka uhkasi kumota heidän uskonsa varustukset. Kuten viisas sotapäällikkö, joka huomaa vallanneensa liian paljon alaa joukkonsa mieslukuun verrattuna, hän alkoi supistaa ulkoasemiaan. Pyhäinjäännökset piilotettiin uskottomien silmiltä, seurakuntalaisiaan hän kehoitti olemaan puhumatta ihmeistä ihmisille, jotka sekä kielsivät niiden todellisuuden, vieläpä olivat niin auttamattomasti paatuneita, että kielsivät todistuksetkin. Ja raamattukin kiellettiin ankarin uhkauksin sillä kaikkivoittavalla syyllä, että se muka helposti joutui väärinkäsitysten alaiseksi.
Kävi tarpeelliseksi sillä välin selostaa Don Augustinolle, mitä hänen todistelunsa ja rukouksensa olivat vaikuttaneet nuoren sotilaan harhaoppisiin taipumuksiin. Ei kukaan ole taipuvainen tunnustamaan heikkouttaan juuri sillä hetkellä, jolloin asianhaarat vaativat asianomaiselta kaikkein suurinta voimanponnistusta. Jonkinlaisella hurskaalla petoksella, josta kunnon pappi epäilemättä vaikuttimiensa puhtauden vuoksi toivoi saavansa synninpäästön, hän selitti, että vaikk'ei Middletonin mielessä ollutkaan tapahtunut varsinaista muutosta, oli kuitenkin täysi syy toivoa, että todisteluitten kärki oli tunkeutunut hänen päähänsä ja että siten oli syntynyt aukko, josta, kuten oli syytä otaksua, uskon hedelmöityksen siemenet löytäisivät tiensä, etenkin jos asianomainen saisi keskeytymättä seurustella katolinuskoisten kanssa.
Don Augustinon itsensä valtasi nyt halu ryhtyä käännytystyöhön. Helläluonteinen ja suloinen Inezkin ajatteli, että hänen toiveensa ihanasti toteutuisivat, jos hänestä tulisi se arvoton välikappale, joka saisi rakastetun kääntymään oikean kirkon helmaan. Middletonin kosintaan suostuttiin viipymättä, ja isän malttamattomana odotellessa määrättyä hääpäivää, jonka hän toivoi edistävän omien tuumiensa toteutumista, odotti tytär sitä tuntein, joissa uskonnon pyhät vaikutukset sekaantuivat nuoren iän ja aseman hellempiin tunteisiin.
Hääaamuna aurinko nousi niin kirkkaalle ja pilvettömälle taivaalle, että Inez piti sitä tulevan onnen enteenä. Isä Ignatius toimitti kirkollisen vihkimyksen pienessä, Don Augustinon maatilalla olevassa kappelissa. Ja paljon ennen kuin aurinko oli alkanut aleta, puristi Middleton punastuvaa ja kainoa nuorta kreolitarta rintaansa vasten tunnustettuna ja luovuttamattomana vaimonaan. Sulhanen ja morsian olivat pitäneet parempana viettää hääpäivänsä hiljaisuudessa, omistaen sen kokonaan parhaille ja puhtaimmille tunteilleen, erillään virallisen juhlimisen meluisasta ja sydämettömästä ilonpidosta.
Illan varjojen alkaessa päästä voitolle Middleton palasi Don Augustinon tilusten poikki leiristä, jossa hän oli ollut käymässä, kun hän syrjäisen lehtimajan lehväin läpi näki vilaukselta samanlaisen hameen, joka Inezillä oli ollut yllään alttarille käydessään. Nuori aviomies lähestyi paikkaa hienotunteisena, kuullen Inezin vienon äänen tämän lukiessa rukousta, jossa mainitsi miestään hellimmillä sanoilla. Tämä voitti hänen arvelunsa ja sai hänet asettumaan paikkaan, josta saattoi kuunnella joutumatta ilmi. Aviomiehelle epäilemättä tuotti syvän tyydytyksen, kun hän täten pääsi näkemään vaimonsa puhtaaseen sieluun ja saattoi todeta oman kuvansa olevan kätkettynä sen puhtaimpiin ja pyhimpiin toiveisiin. Hänen omanarvontuntoansa hyvitteli kuultu, niin että se miltei sai hänet unohtamaan rukoilevan lähimmän tarkoituksen. Samalla kuin Inez rukoili, että hänen olisi suotu tulla siksi halvaksi välikappaleeksi, joka miehen saattaisi oikean kirkon helmaan, rukoili hän omasta puolestaan anteeksiantoa, jos omahyväisyys tai välinpitämättömyys kirkon neuvosta oli saanut hänet arvioimaan oman vaikutuksensa liian suureksi ja johtanut hänet siihen vaaralliseen hairahdukseen, että hän oli saattanut oman sielunsa vaaraan rupeamalla harhauskoisen vaimoksi. Hänen rukouksessaan oli niin paljon hehkuvaa hurskautta yhtyneenä niin voimakkaaseen luonnolliseen tunteeseen, niin paljon vaimoa enkeliin liittyneenä, että Middleton olisi antanut hänelle anteeksi, vaikka hän olisi sanonut häntä pakanaksi, niin syvän vaikutuksen häneen teki vaimon hellä ja harras esirukous.
Nuori mies odotti, kunnes morsian nousi polvistuneesta asennostaan, ja liittyi sitten hänen seuraansa, ikäänkuin hän olisi ollut kokonaan tietämätön siitä, mitä oli tapahtunut.
"Alkaa olla myöhä, Inez", hän sanoi, "ja Don Augustino voisi moittia sinua siitä, ettet välitä terveydestäsi, kun olet näin myöhään ulkona. Mitä pitää siis minun tehdä, joka olen saanut hänen koko isänoikeutensa ja kaksin verroin rakkautta?"
"Ole hänen kaltaisensa kaikessa", vastasi vaimo, katsoen ylös hänen kasvoihinsa kyynelsilmin ja sanojaan korostaen: "kaikessa. Ole kuin isäni, Middleton, niin en voi pyytää sinulta enempää."
"En epäile, että olisin, mitä voit toivoa, jos minusta tulisi yhtä hyvä kuin oivasta, kunniotettavasta Don Augustinosta. Mutta sinun täytyy antaa anteeksi sotilaan heikkouksia ja tapoja. Nyt lähtekäämme ja liittykäämme tuon oivan isän seuraan."
"Ei vielä", sanoi nuorikko, irtautuen hellävaroen käsivarresta, jonka mies oli kietaissut hänen hoikan vartalonsa ympäri kehoittaessaan häntä lähtemään pois. "Minulla on vielä velvollisuus täytettävänä, ennenkuin voin niin empimättä alistua käskyihisi, vaikka oletkin sotilas. Lupasin imettäjättärelleni, kunnon Inesellalle, hänelle, joka niin kauan on ollut minulle kuin äiti, lupasin tähän aikaan käydä hänen luonaan. Se on hänen mielestään viimeinen kerta, kuin voin käydä hänen luonaan hänen omana lapsenaan, enkä voi tuottaa hänelle pettymystä. Mene sinä Don Augustinon luo, yhden lyhyen tunnin kuluttua tulen seuraanne."
"Muista, vain yksi tunti!"
"Yksi tunti", toisti Inez, heittäen hänelle lentosuukon, minkä jälkeen hän punastuen ja omaa rohkeuttaan häveten syöksyi lehtimajasta.
Middleton palasi taloon hitaasti ja miettiväisenä, kääntäen katseensa tuon tuostakin siihen suuntaan, jonne hän oli nähnyt vaimonsa katoavan, ikäänkuin olisi yhä tahtonut nähdä hänen suloisen muotonsa liehuvan illan hämyssä. Don Augustino otti hänet lämpimästi vastaan, ja monta minuuttia Middleton huvitti häntä kertomalla uudelle sukulaiselleen tulevaisuudensuunnitelmiaan. Eristäytynyt espanjalainen kuunteli hänen hehkuvaa mutta todenperäistä kuvaustaan samojen Yhdysvaltojen vaurastumisesta ja onnesta, joiden tietämättömänä naapurina hän oli elänyt puolen ikäänsä. Hän kuunteli osaksi ihmetellen, osaksi epäuskoisena, ikäänkuin pitäen kuulemaansa liian puolueellisen kiintymyksen liioitteluna.
Tällä tavalla kului Inezin itselleen pidättämä tunti, kului paljon sukkelammin kuin nuori aviomies olisi luullut hänen poissaollessaan mahdolliseksi. Lopulta hänen katseensa alkoivat tuon tuostakin kääntyä kelloon, ja sitten hän alkoi lukea minuutteja, niiden kuluessa toinen toisensa jälkeen, mutta Ineziä ei vain kuulunut. Osoitin oli jo tehnyt puolitoista kierrosta taulun ympäri, kun Middleton nousi ja ilmoitti menevänsä hakemaan vaimoaan. Ulkona vallitsi jo yön pimeys ja ilma oli täynnään uhkaavaa huurua, joka siinä ilmanalassa aina tiesi myrskyä. Taivaan uhkaavan ulkonäön ja salaisen levottomuutensa kiihottamana hän kiirehti askeleitaan, astuen pitkin ja nopein harppauksin Inesellan asumusta kohti. Ainakin parikymmentä kertaa hän pysähtyi, kuvitellen nähneensä vilahdukselta Inezin keijukaishahmon sipsuttavan kentän poikki paluumatkalla kartanoon, mutta yhtä usein hänen taas pettyneenä täytyi jatkaa matkaansa. Hän saapui imettäjän asunnolle, kolkutti, avasi oven, astui sisään ja tapasi jo iäkkään imettäjän, mutta etsimäänsä henkilöä hän ei tavannut. Tämä oli jo lähtenyt pois, palatakseen isänsä luo. Otaksuen pimeydessä kulkeneensa hänen ohitseen Middleton palasi takaisin kokeakseen uuden pettymyksen. Ineziä ei ollut nähty. Ilmoittamatta aikomustaan kenellekään mies sykkivin sydämin meni pieneen syrjäiseen lehtimajaan, jossa hän oli kuullut vaimonsa rukoilevan hänen onnensa ja kääntymyksensä puolesta. Sielläkin häntä odotti pettymys, ja nyt kaikki oli mitä tuskallisinta epätietoisuutta ja arvelua.
Monta tuntia Middleton, joka salassa epäili vaimonsa vaikuttimia, vain hienotunteisesti ja varovasti jatkoi etsiskelyään. Mutta kun päivä koitti, eikä kadonnutta kuulunut isänsä ja miehensä odottavaan syleilyyn, täytyi peittely heittää sikseen ja antaa kaikkien tiedoksi hänen katoamisensa. Julkisesti ja varta vasten alettiin nyt etsiä hävinnyttä morsianta, mutta kaikki etsiskelyt olivat turhat. Ei kukaan ollut nähnyt häntä, ei kuullut hänestä, sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt imettäjänsä asunnosta.
Päivä toisensa jälkeen kului, mutta etsiskelyistä ei ollut mitään tuloksia, ja lopulta suurin osa sukulaisista ja ystävistä piti häntä auttamattomasti menetettynä.
Näin omituista tapausta ei tietysti aivan pian unohdettu. Se antoi aihetta arveluihin, synnytti loppumattoman paljon huhuja ja koko joukon valheitakin. Niiden ihmisten kesken, joilla muiden toimiensa ohessa oli aikaa ajatella vieraitakin asioita, päätettiin yksinkertaisesti ja mutkattomasti, että kadonnut morsian oli tehnyt itsemurhan. Isä Ignatiuksella oli monenlaisia epäilyksiä ja paljon salaisia omantunnontuskia. Mutta viisaan päällikön tavoin hän koetti kääntää tämän surullisen tapauksen hyödyksi lähestyvässä uskontaistelussa. Uusiin keinoihin turvautuen hän nyt kuiskaili joidenkuiden vanhimpain seurakuntalaisten korvaan, että hän oli pettynyt Middletonin mielentilan suhteen, sillä nyt hänen täytyi uskoa sen täydelleen ajaneen harhaoppisuuden karille. Hän alkoi uudelleen näytellä pyhäinjäännöksiään ja kuultiin hänen kerran tai pari viittaavan niinkin arkaluontoiseen ja melkein unohdettuun asiaan kuin nykyaikaisiin ihmeisiin. Kunnioitetun papin viittausten johdosta alettiin uskovaisten kesken kuiskailla ja lopulta seurakunnassa totena uskoa, että Inez oli otettu taivaaseen.
Don Augustinolla oli kaikki isän tunteet, mutta ne takertuivat kreolin velttouteen. Samoinkuin hengellinenkin neuvojansa hänkin alkoi uskoa, että he olivat olleet väärässä antaessaan niin puhtaan, nuoren, suloisen ja ennen kaikkia niin hurskaan neidon vääräuskoisen vaimoksi. Ja hän uskoi helposti, että se onnettomuus, joka oli häntä vanhoilla päivillä kohdannut, oli rangaistus siitä, että hän oli ollut niin julkea ja uskoton asetettuja muotoja kohtaan. Tosin hän kyllä, seurakuntalaisten kuiskausten tullessa hänen korviinsa sai lohdutusta heidän uskostaan, mutta samalla oli kuitenkin luontokin siksi voimakas ja sillä oli siksi vankat juuret vanhan miehen sydämessä, että siinä heräsi kapinallisia ajatuksia ja tytär oli hänen mielestään ainakin hieman liian varhain päässyt taivaallisesta perinnöstä osalliseksi.
Mutta Middletonin, rakastajan, aviomiehen, sulhasen – Middletonin tämä odottamaton, hirmuinen isku oli vähällä murtaa. Kasvaneena itse yksinkertaisen, järkeilevän uskon alaisena, joka ei tahdo uskovaisilta mitään salata, hänellä ei Inezin kohtalosta ollut muita arveluita, kuin mihin hänen tuntemansa neidon kiihkomieliset käsitykset omasta kirkostaan antoivat aihetta. Suotta olisi esittää niitä sielullisia tuskia, joita hän kärsi, taikka kaikkia niitä otaksumia, toiveita ja pettymyksiä, joita hänen täytyi kokea surkeutensa ensimmäisinä viikkoina. Kateellinen epäluulo Inezin vaikuttimiin nähden ja salainen, itsepintainen toivo, että hän vielä tapaisi hänet, oli rajoittanut hänen etsiskelyitään, saamatta häntä kuitenkaan kokonaan luopumaan niistä. Mutta aika alkoi häneltä riistää senkin masentavan lohdutuksen, että Inez oli hänet hylännyt tahallaan, vaikka ehkä vain joksikin ajaksi, ja vähitellen hänessä sai valtaa se tuskallinen vakuutus, että hän oli kuollut, mutta sitten hänen toiveensa äkkiä uudella omituisella tavalla elpyivät.
Nuori upseeri palasi hitaasti, surullisella mielellä, joukkonsa iltakatselmuksesta omaan asuntoonsa, joka oli leiristä vähän matkan päässä samalla korkealla maanaallolla, kun hänen harhaileva katseensa sattui mieheen, jolla ohjesäännön mukaan ei ollut oikeutta olla siellä tällä kielletyllä ajalla. Outo mies oli huonosti puettu ja koko hänen olentonsa ja ulkomuotonsa todisti mitä kurjinta köyhyyttä ja mitä irstainta elämää. Suru oli lieventänyt Middletonin sotilaallista ylpeyttä, ja kulkiessaan koukkuun kyyristyneen tunkeilijan ohi, hän lausui hyvin lempeällä, miltei ystävällisellä äänellä:
"Saatte, ystävä, maata yönne vahtihuoneessa, jos vartio löytää teidät täältä. Tuossa on dollari – menkää ja etsikää parempi yösija ja illallista!"
"Minä nielen kaiken ruokani purematta, kapteeni", vastasi kulkuri täydellisen heittiön varovaisella riemastuksella, napatessaan ahnaasti hopearahan käteensä. "Antakaa tämän meksikolaisen sijasta kahdenkymmenen dollarin raha, niin minä myyn teille salaisuuden."
"Menkää, menkää", sanoi toinen, ja hiukkanen sotilaan ankaruutta palasi hänen käytökseensä. "Menkää, ennenkuin käsken vahdin korjaamaan teidät huostaansa."
"No lähdenhän minä – mutta, kapteeni, jos minä lähden, niin vien tietoni mukanani ja sitten saatte elää leskenä kuin noiduttu elämänne iltahuutoon asti."
"Mitä te, mies, tarkoitatte?" huudahti Middleton, kääntyen nopeasti heittiötä kohti, joka jo kangistuneilla säärillään kompuroi pois.
"Minä meinaan ryypätä tällä dollarilla espanjalaista viinaa ja sitten palata takaisin ja myydä teille salaisuuteni semmoisesta hinnasta, että saan koko tynnyrin."
"Jos teillä on jotakin sanottavaa, niin puhukaa nyt", jatkoi Middleton, vaivoin hilliten malttamattomuutensa, joka yllytti häntä ilmaisemaan tunteensa.
"Kurkkuni on nyt kuiva, herra kapteeni, enkä minä koskaan voi puhua niin kauniisti kuin pitäisi, ennenkuin saan siihen kostuketta. Paljonko annatte minulle, kun kerron tietoni. Antakaa te siihen tapaan, kuin gentlemannien kesken pruukataan."
"Kun ei vain liene kohtuullisempaa lähettää rumpali luoksenne, miekkonen. Mitä se salaisuus koskee, josta kerskutte?"
"Avioliittoa. Vaimollisuutta tai vaimottomuutta. Kauniita kasvoja ja rikasta frouvaa. Onko tämä selkeätä puhetta, herra kapteeni?"
"Jos te tiedätte vaimostani jotakin, niin sanokaa paikalla, palkkiostanne teidän ei tarvitse olla huolissanne."
"Jaa jaa, herra kapteeni, mutta minä olen eläessäni tehnyt monet kaupat, ja toisinaan minulle on annettu rahaa, toisinaan lupauksia, mutta viimeksimainittuja minä sanon nälkäpalkaksi."
"Mainitkaa hintanne."
"Kaksikymmentä – ei, hitto vieköön, kolmekymmentä dollaria ei ole liikaa, jos se on sentinkään arvoinen!"
"Kas tässä ovat rahat, mutta muistakaa, ellette kerro mitään tietämisen arvoista, niin voin helposti ottaa rahat takaisin ja vielä rangaistakin teitä röyhkeydestänne."
Mies tarkasti saamiaan seteleitä ahnain silmin ja pisti ne sitten taskuunsa ilmeisesti täysin vakuuttuneena siitä, että ne olivat oikeita.
"Minä tykkään näistä pohjan puolen seteleistä", hän sanoi sangen kylmästi, "niillä on sama menon kiili kuin minullakin. Älkää olko minusta huolissanne, herra kapteeni, minä olen kunniallinen mies, enkä sano teille sanaakaan enempää enkä vähempää kuin oman tietoni perustuksella voin taata todeksi."
"Sanokaa nyt sitten vitkastelematta, taikka minä ehkä kadun ja käsken ottamaan teiltä sekä hopean että setelit."
"Kunnia, vaikka henki menisi!" vastasi heittiö ja kohotti kätensä, ikäänkuin ilmaistakseen kammoansa niin kavalaa uhkausta kohtaan. "No niin, herra kapteeni, te varmaan tiedätte, etteivät kaikki gentlemannit elä samalla ammatilla. Toiset pitävät, mitä ovat saaneet, toiset ottavat, mitä saavat."
"Olette ollut varas."
"Minä halveksin sitä sanaa. Minä olen ollut ihmismetsästäjä. Tiedättekö, mitä se merkitsee? Joo, sen voi selittää monella tavalla. Toisten mielestä villapäät elävät niin kurjaa elämää, kun heidän täytyy tehdä työtä kuumalla plantaasilla polttavassa auringonpaisteessa – ja nähdä paljon muuta kurjuutta. No niin, herra kapteeni, minä olin aikanani semmoinen mies, joka ainakin koetin heille hankkia vaihtelun lystiä, toimittamalla ne toiseen paikkaan. Ymmärrättekö?"
"Te sanalla sanoen olette ihmisrosvo."
"Olen ollut, arvoisa herra kapteeni – olen ollut. Mutta juuri nyt vähän ahtaissa oloissa, niinkuin kauppias, joka lakkaa myymästä tupakkaa tynnyrikaupalla ja rupeaa myymään kyynäräkaupalla. Minä olen ollut aikanani sotamieskin. Mikäs se on tämä meidän ammattimme suuri niksi, tiedättekös te sen?"
"En tiedä", sanoi Middleton, jota heittiön lorut alkoivat väsyttää, "rohkeusko?"
"Ei, vaan jalat – jalat taistelua varten ja jalat käpälämäkeä varten – ja siinä, näettekös, minun molemmat ammattini pitivät yhtä. Minun sääreni eivät tällä haavaa ole priima kunnossa, ja ilman jalkoja ihmisrosvo tekisi huonoja kauppoja. Mutta niitä on paljon muita jäljellä, joilla on paremmat jalat kuin minulla."
"Ryöstetty!" voihkaisi aviomies kauhun valtaamana.
"Matkalla varmasti, yhtä varmasti kuin herra kapteeni on alallaan!"
"Konna, mitä syytä on teillä luulla niin kamalaa asiaa?"
"Hellittäkää – hellittäkää – luuletteko te minun kieleni tekevän työtään paremmin, kun te kuristatte minua kurkusta! Kärsivällisyyttä, niin saatte kuulla kaikki, mutta jos te kohtelette minua noin epähienosti, niin minun täytyy mennä lakiin."
"Jatkakaa, mutta jos sanotte sanankaan enemmän tai vähemmän kuin totuuden, niin käy teidän huonosti!"
"Oletteko te semmoinen narri, herra kapteeni, että luulette minun kaltaisen miehen kertovan teille, ellei asialla ole todenmukaisuutta tukenaan? Tiedän minä, että narrimaisuus on teistä kaukana. Minä kerron sen vuoksi teille, mitä tiedän ja luulen, ja jätän teidät sitten märehtimään tietojani siksi aikaa kuin minä lähden juomaan anteliaisuutenne kunniaksi. Minä tunnen erään miehen, jonka nimi on Abiram White. – Eikö se lurjus liene ottanut sitä nimeä ilmaistakseen vihamielisyytensä mustaa kansaa vastaan! Mutta tämä herrasmies on nyt, ja on minun varman tietoni mukaan jo vuosia ollut, säännöllisessä ihmissiirron toimessa valtiosta toiseen. Olen minäkin aikoinani ollut hänen kanssaan asioissa, ja petolliseksi koiraksi minä hänet tunnen! Hänessä ei ole kunniantuntoa enempää kuin minun mahassani paistia. Minä näin hänet tässä kaupungissa samana päivänä, jolloin teidän häänne olivat. Hän oli vaimonsa veljen seurassa ja väitti olevansa siirtolainen, joka oli uuden maan haussa. Ja jalo joukko se onkin toimeensa – seitsemän poikaa, kaikki yhtä pitkiä kuin kersanttinne lakki päässään. No niin, heti kuin minä kuulin, että teidän frouvanne oli kadonnut, ymmärsin paikalla, että Abiram oli ottanut hänet haltuunsa."
"Tiedättekö te tämän – voiko se olla totta? Mitä syitä teillä on kuvitella niin hurjaa?"
"Syitä on aivan tarpeeksi, tunnenhan minä Abiram Whiten. No nyt, antakaas vähän lisää, ettei kurkkuni pääse aivan kuivumaan."
"Menkää, menkää, te olette jo juomisesta tyhmistynyt ettekä tiedä, mitä sanotte, kurja mies. Menkää, menkää, ja varokaa rumpalia."
"Kokemus on hyvä opas!" huudahti heittiö poistuen Middletonin jälkeen. Sitten hän mielihyvästä itsekseen naurahtaen lähti kompuroimaan sotilaskapakkaan niin hyvin kuin pääsi.
Lukemattomia kertoja Middleton yön kuluessa kuvitteli, että heittiön ilmoitus oli huomion arvoinen, ja yhtä usein hän päätti koko jutun niin mielettömäksi, ettei siihen kannattanut kiinnittää mitään huomiota. Varhain seuraavana aamuna hän heräsi levottoman ja melkein unettoman yön vietettyään päivystäjän tullessa ilmoittamaan, että harjoituskentältä läheltä hänen asuntoaan oli löydetty miehen ruumis. Vaatteet ylleen vetäisten Middleton lähti paikalle ja näki siinä saman miehen, jonka kanssa edellisenä iltana oli keskustellut. Mies oli yhä samassa asennossa, jossa hänet oli ensiksi löydetty.
Kurja raukka oli joutunut juoppoutensa uhriksi. Sitä ilmaisivat pullistuneet silmät, pöhöttynyt naama ja sietämätön löyhkä, joka yhä huokui hänen ruumiistaan. Inhoten nuori upseeri kääntyi pois tästä näystä, annettuaan käskyn siirtää ruumis, kun kuolleen toisen käden asento herätti hänen huomiotaan. Tarkemmin katsoessaan hän huomasi, että etusormi oli ojennettu, ikäänkuin hiekkaan kirjoittaakseen, ja todella siinä oli seuraava keskeneräinen lause, jonka suurella vaivalla saattoi lukea: "Kapteeni, se on totta, niin totta kuin minä olen gentle–" Hän oli joko kuollut tai vaipunut kuolemaan päättyvään uneen, ennenkuin ennätti viimeistä sanaa päättää.
Kertomatta asiaa muille Middleton toisti määräyksensä ja lähti pois. Vainajan itsepäisyys ja kaikki muut asianhaarat saivat hänet salassa ryhtymään tutkisteluihin. Hän sai täten selville, että sen kautta tosiaan oli hänen hääpäivänään kulkenut perhe, johon vainajan tiedot sopivat. Jonkin matkaa heidän jälkiään voitiin seurata pitkin Mississippin rantaa, kunnes he olivat menneet alukseen ja nousseet jokea siihen saakka, jossa Missouri laskee siihen. Sitten he olivat kadonneet kuin sadat toiset etsimään sisämaan salattuja aarteita.
Nämä tiedot saatuaan Middleton valitsi pienen joukon luotettavimpia miehiään, hyvästeli Don Augustinon, mainitsematta hänelle toiveistaan tai pelostaan, ja saavuttuaan osoitetulle paikalle poikkesi erämaahan ajamaan ryöstäjiä takaa. Ei ollut vaikea seurata semmoista joukkoa kuin Ismael Bushin oli, mutta lopulta hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että se oli tunkeutunut kauas kyläkuntien tavallisia rajoja ulommaksi. Tämä seikka jo itsessään veresti hänen epäluulojaan ja antoi hänelle uutta toivoa, että hänen etsiskelynsä lopulta onnistuisi. Kuljettuaan niin pitkälle, ettei suusanallista opastusta enää ollut mahdollinen saada, uupumaton aviomies alkoi tavallisten matkajälkien mukaan seurata pakolaisia. Se olikin helppoa, kunnes hän saapui aaltoilevan preerian kovalle pinnalle. Siellä ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä. Lopulta hänen täytyi jakaa joukkonsa, sopien päivästä, jolloin taas kohdattaisiin, jotta voitaisiin etsiä niin laajalti kuin suinkin. Hän oli ollut viikon päivät yksin, kun hän sattumalta tapasi erämiehen ja mehiläispyytäjän. Osan heidän keskustelustaan olemme jo kertonut ja lukija voi helposti kuvitella selitykset, joihin hänen kertomuksensa antoi aihetta ja joista oli seurauksena, kuten olemme jo nähneet, että hän sai vaimonsa takaisin.
XVI LUKU.
Hätäisissä ja hajanaisissa kysymyksissä ja vastauksissa kului tunti, ennenkuin Middleton, joka vahti jälleen löytämäänsä aarretta kateellisena kuin saituri kultaansa, päätti katkonaisen kertomuksen omista toimistaan ja kysyi:
"Entä kuinka sinua, Inez, kohdeltiin?"
"Kaikessa muussa, paitsi siinä suuressa vääryydessä, että väkivaltaisesti erottivat minut ystävistäni, ehkä niin hyvin kuin ryöstäjäini olot sallivat. Minä luulen, että se mies, joka täällä varmasti on isäntä, on vasta-alkaja vääryyden tiellä. Hän riiteli minun läsnäollessani kauheasti sen huonon miehen kanssa, joka otti minut kiinni, ja sitten he tekivät jumalattoman sopimuksen, johon minunkin täytyi suostua ja johon he sitoivat sekä minut että itsensä valalla. Ah, Middleton, minä pelkään, etteivät vääräuskoiset välitä valoistaan yhtä paljon kuin me, jotka olemme oikean kirkon helmassa kasvaneet!"
"Sitä älä usko. Näillä konnilla ei ole mitään uskontoa. Vannoivatko he väärin?"
"Eivät, väärää valaa he eivät tehneet. Mutta eikö se ollut kauheata, kun Jumala kutsuttiin näin syntisen sopimuksen todistajaksi?"
"Niin mekin ajattelemme, Inez, yhtä varmasti kuin hurskain kardinaali, mitä Roomassa on. Mutta kuinka he pitivät valansa ja mitä se sisälsi?"
"He sitoutuivat jättämään minut rauhaan ja inhottavasta läsnäolostaan vapaaksi sillä ehdolla, että minä sitoudun olemaan karkaamatta ja etten edes näyttäytyisi, ennenkuin käskijäni pitivät sen sopivana."
"Entä milloin sen piti sopia?" kysyi Middleton kärsimättömästi, hyvin tuntien vaimonsa tunnollisuuden uskonasioissa. "Määräsivätkö he ajan?"
"Määräaika on jo päättynyt. Minut vannotettiin suojeluspyhäni kautta ja uskollisesti pidin valani, kunnes se mies, jota sanotaan Ismaeliksi, unohti ehdot ja käytti väkivaltaa. Menin silloin kalliolle, sillä aikakin oli päättynyt. Vaikka luulenkin, että isä Ignatiuskin olisi päästänyt minut valastani vartijaini petollisuuden vuoksi."
"Ellei hän olisi tehnyt sitä", mutisi nuorukainen hampaitaan kiristäen, "olisin minä ainaiseksi päästänyt hänet sinun omantuntosi hengellisestä hoidosta!"
"Sinäkö, Middleton!" vastasi Inez, katsoen miehensä punastuneisiin kasvoihin ja kirkkaan värin levitessä hänen omillekin suloisille kasvoilleen. "Sinä voit ottaa valani vastaan, mutta se on varmaa, ettei sinulla ole valtaa päästää minua niistä!"
"Ei, ei, ei, Inez, olet oikeassa. Minä en paljoa tiedä näistä hienoista omantunnon seikoista, ja pappia minussa ei ole vähääkään. Mutta sano minulle, mikä sai nämä hirviöt ryhtymään näin hurjaan työhön – välittämättä mitään minun onnestani?"
"Tiedät, kuinka vähän tunnen maailmaa ja kuinka kykenemätön olen selittämään näiden olentojen käytöstä, he kun niin suuresti eroavat kaikista, joita olen ennen nähnyt. Mutta eikö rahanhimo saa ihmisiä ryhtymään vielä pahempiinkin tekoihin? Minä luulen heidän ajatelleen, että vanha ja rikas isä voitaisiin pakottaa maksamaan heille suuret lunnaat lapsestaan, ja ehkä", hän lisäsi luoden kyyneltensä läpi tutkivan katseen tarkkaavaiseen Middletoniin, "he myös ottivat lukuun sulhaseni tunteet."
"He olisivat voineet pisara pisaralta riistää sydänvereni!"
"Niin", jatkoi nuori kaino vaimo kääntäen pois katseensa, ikäänkuin se olisi ollut aivan liian rohkea, ja jatkaen kiireesti keskustelua, ikäänkuin saadakseen miehensä unohtamaan hänen äskeisen liian suuren rohkeutensa, "minulle on kerrottu, että on niinkin alhaisia miehiä, jotka alttarilla tekevät vääränvalan saadakseen tietämättömäin ja luottavain tyttöjen rahat. Ja jos rahanhimo saa ihmiset niin alhaiseen tekoon, niin onhan selvää, että se voi saada semmoiset ihmiset, jotka uhraavat kaikki voimansa rahan hankkimiseen, houkutelluksi pienempiin petoksiin."
"Niin varmaan onkin. Ja nyt, Inez, vaikka minä olen täällä suojellakseni sinua henkeni hinnalla, ja vaikka olemme saaneet tämän kallion haltuumme, niin eivät vaikeutemme vielä ole lopussa ja ehkä eivät vaarammekaan. Nyt sinun täytyy koota koko rohkeutesi tähän koetukseen ja osoittaa, että olet sotilaan vaimo, rakas Inez!"
"Minä olen valmis lähtemään. Kirje, jonka sinä lääkärin mukana lähetit, valmisti minut toivomaan parasta, ja minä olen valmis pakoon, vaikka paikalla."
"Lähtekäämme sitten ja yhtykäämme ystäviimme."
"Ystäviimme!" keskeytti Inez, katsellen pienen teltan ympäri, Elliä etsien. "Minullakin on ystävä, jota emme saa unohtaa ja joka on luvannut viettää loppuikänsä meidän kanssamme. Hän on mennyt pois!"
Middleton talutti varovasti vaimoansa pois, vastaten hymyillen:
"Ehkä hänellä on, samoin kuin minullakin, kerrottavana salaisuuksia hyvälle ystävälle."
Nuori upseeri ei kuitenkaan käsittänyt oikein Elli Waden vaikuttimia. Herkkätunteinen, älykäs tyttö oli paikalla käsittänyt, kuinka vähän hänen läsnäoloaan kaivattiin siinä kohtauksessa, josta juuri olemme tehneet selkoa, minkä vuoksi hän oli hiipinyt pois sitä luontaista hienotunteisuutta noudattaen, joka näyttää olevan naissukupuolelle ominainen. Hänen nähtiin nyt istuvan kallionkyhmyllä, koko ruumis kietoutuneena vaatteisiin, niin ettei edes kasvonpiirteitä näkynyt. Siinä hän oli istunut lähes tunnin kenenkään tulematta häntä puhuttelemaan ja kenenkään huomaamattakaan, kuten hän nopsin, katein silmin oli näkevinään. Tässä suhteessa kuitenkin valpassilmäisen Ellinkin huomio erehtyi.
Saatuaan Ismaelin linnan haltuunsa oli Paavo Hoover heti ensimmäiseksi työkseen puhjennut mielenosoituksiin voittonsa johdosta siihen omituiseen naurettavaan tapaan, joka Lännen rajalaisten kesken on niin tavallista. Läimäytellen käsillään kylkiään, kuten voitokkaan kukon on tapana siivillään räpyttää kukkotaistelussa, hän päästi äänekkään ja hullunkurisen kiekunan. Tämä huuto olisi voinut olla kylläkin vaarallista uhittelua, jos joku siirtolaisen jykevistä pojista olisi ollut sitä kuulemassa.
"Tämä on ollut oikeata sotaa", hän huusi, "mutta semmoista sotaa, jossa ei kenelläkään ole murtunut luita! Kuulkaa, vanha ansuri, tehän olette ollut sotamies ja marssinut rivissä ja ruodussa aikananne ja nähnyt linnoituksia ja pattereita valloitettavan ennenkin – eikö niin?"
"Kyllä, kyllä, olenpa niinkin", vastasi vanhus, joka yhä oli kallion juurella paikallaan ja jonka rauhaa niin vähän häiritsi se mitä hän oli juuri nähnyt, että hän Paavon irvistykseen vastasi omalla hiljaisella omituisella naurullaan. "Te olette tapelleet kuin miehet!"
"Sanokaa nyt, eikö tapa ole semmoinen, että verisen tappelun jälkeen aina elävien nimet huudetaan ja kuolleet haudataan?"
"Toiset tekivät niin, toiset eivät. Kun Sir William tunki saksalaista Dieskauta Hori– –"
"Teidän Sir Williaminne oli kuhnuri Sir Paavoon verraten eikä tiennyt mitään säännöllisyydestä! Niin että nyt alkaa nimien huuto – sivumennen sanoen olen minä mehiläispyyntini ja puhvelinkyttyräin ja eräitten muitten asiain vuoksi saanut rehkiä niin ahkeraan, etten ole ennättänyt kysyä teidän nimeänne. Minä nimittäin aion nyt aloittaa jälkijoukostani hyvin tietäen, että etujoukollani on nyt liian paljon hommaa joutaakseen vastaamaan."
"Herranen aika, minua on aikojen kuluessa mainittu yhtä monella nimellä kuin on ihmisiäkin, joiden kanssa olen asunut. Delavarit antoivat minulle nimen silmistäni ja minua sanottiin Haukansilmäksi, joka näkee niin kauas. Otsegon mäillä taas siirtolaiset antoivat minulle nimen sääryksistäni ja monella nimellä minä siten olen aikani elänyt. Mutta kun tulee se aika, jolloin kaikki kutsutaan katselmukseen ja saavat katsoa toisiaan kasvoista kasvoihin, vähän silloin merkitsee se, millä nimillä kuolevainen on osansa suorittanut! Minä luotan nöyrästi siihen, että kovalla ja miehuullisella äänellä sitten kykenen vastaamaan omista töistäni."
Paavo ei kiinnittänyt tähän vastaukseen sanottavasti mitään huomiota ja enempi puoli siitä jäikin pitkän matkan vuoksi kuulematta, hän vain hetken päähänpistoa edelleen seuraten huusi jyrisevällä äänellä luonnontutkijalle, käskien häntä vastaamaan, kun nimi huudettiin. Tohtori Battius ei ollut pitänyt tarpeellisena jatkaa menestyksellistä etenemistään sitä mukavaa komeroa kauemmaksi, jonka sattuma oli niin sopivasti muodostanut hänen suojakseen ja jossa hän nyt lepäsi vaivoistaan miellyttävässä turvallisuuden tunnossa ja täynnään voitonriemua sen kasvitieteellisen aarteen johdosta, jonka hän oli löytänyt, kuten jo kerroimme.
"Kiivetkää tänne, kunnioitettava myyränpyytäjä! Tulkaa katsomaan kulkuri Ismaelin pesää. Tulkaa katselemaan luontoa rohkeasti silmiin älkääkä enää hiiviskelkö preeriaruohon ja tulikukkien seassa kuin kalkkuna, joka nokkii heinäsirkkoja."
Kevytmielisen ja raisuluontoisen mehiläispyytäjän sanatulva tukkeutui kuitenkin paikalla ja hän muuttui yhtä tuppisuuksi kuin hän vast'ikään oli ollut puhelias ja reuhaava, kun Elli Wade ilmestyi. Kun neitonen surullisena istahti kallionkyhmylle, kuten jo mainitsimme, oli Paavo perinpohjin tutkivinaan siirtolaisen taloustavaroita. Hän penkoi Esterin laatikot kovakouraisesti, siroitteli maahan hänen tyttäriensä vaatimattomat korut vähääkään välittämättä niiden laadusta tai kauneudesta ja heitteli hänen patansa ja kattilansa sinne tänne, ikäänkuin ne olisivat olleet puusta eivätkä raudasta. Kaikella tällä puuhalla ei kuitenkaan ilmeisesti ollut mitään tarkoitusta. Ei mitään hän itselleen anastanut, ei edes näyttänyt huomaavan, mitä ne esineet olivat, jotka täten joutuivat kärsimään hänen tuttavallisuudestaan. Kun hän oli sisältä tutkinut kaikki majat ja uudelleen tarkastanut sen paikan, johon hän oli teljennyt lapset, sitoen ne kunnollisesti nuorilla, ja paljaasta pahanteon halusta potkaissut yhden emännän sangoista kuin jalkapallon viisikymmentä jalkaa ilmaan, palasi hän kallion reunalle ja pistäen molemmat kätensä vampum-vyönsä alle alkoi viheltää "Kentuckyn poikia" niin uutterasti, kuin hänet olisi palkattu urakalla soittelemaan jollekin kuulijakunnalle. Tällä tavalla kului loput ajasta, kunnes Middleton, niinkuin kerrottu, toi Inezin ulos teltasta ja antoi koko seurueen ajatuksille uuden suunnan. Hän kutsui Paavon pois konsertistaan, veti tohtorin pois kasvitutkimuksistaan ja tunnustettuna johtajana antoi ohjeet kiireintä matkaanlähtöä varten.
Hyörinässä ja hälinässä, jotka luonnollisesti seurasivat semmoista käskyä, ei ollut aikaa antautua valituksiin eikä mietteisiin. Kun seikkailijat eivät olleet tulleet voittoon valmistumattomina, toimitti jokainen nyt semmoisia töitä, jotka parhaiten soveltuivat hänen voimilleen ja tilanteeseen. Erämies oli jo ottanut kiinni kärsivällisen asinuksen, joka rauhallisena kävi laitumella vähän matkan päässä kalliosta, ja parhaillaan hän kiireen kaupalla sovitteli sen selkään sitä monimutkaista kojetta, jota tohtori Battius näki hyväksi sanoa itse keksimäkseen satulaksi. Luonnontutkija itse kävi hakemassa salkkunsa, herbaarionsa ja hyönteiskokoelmansa, jotka hän joutuisasti kantoi leiristä edellämainittuun nerokkaaseen keksintöön, mutta jotka erämies poikkeuksetta heti nakkasi pois, kun hän oli kääntänyt selkänsä. Paavo osoitti ketteryyttään kantamalla linnan juurelle semmoisia kevyitä esineitä, mitä Inez ja Elli olivat valikoineet matkan varalle, kun taas Middleton, uhkauksilla ja lupauksilla vaadittuaan lapsia pysymään siteissään hiljaa auttoi naisia pääsemään alas. Kun aika alkoi olla täpärällä ja oli pelättävä, että Ismael millä hetkellä tahansa palaisi kotiin, suoritettiin kaikki nämä toimet erittäin uutterasti ja joutuisasti.
Erämies pisteli semmoisia esineitä, joita hän piti välttämättöminä joukon heikompien ja hienoimpien jäsenten viihtymiselle, samoihin lokeroihin, joista hän oli niin arkailematta syytänyt pois pahaa aavistamattoman luonnontutkijan aarteet, ja väistyi sitten Middletonin tieltä, että tämä sai nostaa Inezin toiseen niistä istuinsijoista, jotka hän oli aasin selkään varannut häntä ja hänen toveriaan varten.
"Tule, tyttö", vanhus sanoi, viitaten Ellille, että hän noudattaisi rouvan esimerkkiä, ja kääntäen päätään hieman huolestuneesti, tähyilläkseen takanaan olevaa aavikkoa. "Ei voi viipyä kauan, ennenkuin tämän paikan haltija tulee tavaraansa katsomaan, eikä hän ole sitä lajia, joka vastaan sanomatta luopuu tavarastaan, olipa se hankittu millä tavalla tahansa!"
"Se on totta", huudahti Middleton, "me olemme tuhlanneet kallista aikaa, ja suurin kiire on nyt tarpeen."
"Niin, niin minäkin ajattelin ja olisin teille sanonutkin, kapteeni, mutta minä muistin, kuinka mielellään isoisänne katseli sen neidon kasvoja, jonka hän vei vaimokseen nuoruutensa ja onnensa aikoina. Semmoinen on luonto, ja on viisaampaa antaa sille vähän valtaa kuin koettaa pidättää virtaa, joka kulkee omaa kulkuaan."
Elli lähestyi juhdan viereen ja tarttuen Inezin käteen sanoi sydämellisellä lämmöllä ja koettaen masentaa tunnetta, joka oli vähällä saada hänet pakahtumaan:
"Jumala siunatkoon teitä, hyvä rouva! Toivon, että unohdatte ja annatte anteeksi ne vääryydet, joita olette saanut setäni puolelta kärsiä."
Enempää ei masentunut murheellinen neito voinut sanoa, vaan vastustamaton surun purkaus tukahdutti kokonaan hänen äänensä.
"Mitä nyt?" huudahti Middleton. "Sanoithan, Inez, että tämä oiva nuori neito tulee kanssamme ja asuu luonamme koko loppuikänsä, tai ainakin siksi, kunnes löytää mieluisemman asuinpaikan?"
"Niin sanoin, ja niin toivon vieläkin. Hän on aina antanut minulle syytä uskoa, ettei hän, osoitettuaan minulle kurjuudessani niin paljon sääliä ja ystävyyttä, hylkäisi minua, jos onnellisemmat ajat palaisivat."
"Minä en voi – en saa", jatkoi Elli, voittaen taas hetkellisen heikkoutensa. "Jumala on määrännyt minut elämään näitten ihmisten luona, eikä minulla ole oikeutta jättää heitä. Semmoisen miehen mielestä minä muun pahan lisäksi vielä pettäisin hänet. Hän on osoittanut minulle, orvolle, ystävyyttä omalla karkealla tavallaan, enkä minä voi tämmöisellä hetkellä lähteä varkain hänen luotaan."
"Hän on maankulkuri-Ismaelin sukulainen juuri saman verran kuin minä piispa!" sanoi Paavo, ääneensä rykäisten, ikäänkuin hänenkin kurkkunsa olisi kaivannut karistusta. "Jos ukko onkin häntä kunniallisesti auttanut antaen hänelle silloin tällöin palan paistia tai lusikan puurokuppinsa ääressä, niin eikö tyttö ole sitä hyvää kuitannut opettamalla ne pienet pirut lukemaan raamattua ja auttamalla vanhaa Esteriä panemaan hienot vaatteensa kuntoon. Jos minulle sanotte, että kuhnurikin pistää, niin uskon sen yhtä helposti kuin että tämä nuori neito on velkaa jollekulle Ismaelin suvun jäsenelle!"
"Se ei suuria merkitse, kuka on minulle velkaa tai kenelle minä olen velkaa. Ei kukaan välitä isättömästä ja äidittömästä tytöstä, jonka lähimmät sukulaiset ovat kaikkien kunniallisten ihmisten hylkimiä. Ei, ei, lähtekää, hyvä rouva, ja siunatkoon taivas teitä ainiaan! Minun on parempi olla täällä, tässä erämaassa, jossa kukaan ei tiedä häpeääni."
"No nyt, vanha ansuri", sanoi Paavo, "eikös tämä sano, miltä suunnalta tuuli puhaltaa! Te olette mies, joka on nähnyt elämää, ja te jonkin verran tunnette tapoja. Minä pyydän teitä sanomaan selvästi, eikö se kuulu luonnon järjestykseen, että pesästä lähtee parvi, kun nuoret ovat täysiksi kasvaneet, ja jos lapset jättävät vanhempansa, niin eikö sitten semmoinen, joka ei ole – –"
"Hiljaa", keskeytti puhuteltu, "Hektor on tyytymätön. Sano selvään, koira, mitä tiedät?"
Vanha koira oli noussut jalkeilleen ja haisteli raikasta tuulta, joka raskaasti lakaisi preeriata. Isäntänsä puhuessa se murisi ja irvisti, ikäänkuin uhatakseen niillä vähillä hampailla, joita sillä vielä oli suussaan. Nuorempi koira, joka lepäsi aamuisen ajon jälkeen, osoitti sekin, ettei pitänyt ilmaa puhtaana, ja sitten molemmat taas asettuivat maata, ikäänkuin olisivat velvollisuutensa täyttäneet.
Erämies tarttui aasin ohjaksiin ja juhtaa eteenpäin kehoittaen huudahti:
"Nyt ei ole aikaa puheisiin. Ismael sikiöineen on mailin tai parin päässä tästä siunatusta paikasta!"
Middleton unohti kokonaan Ellin vaaran vuoksi, joka nyt niin lähellä uhkasi hänen jälleen löydettyä vaimoaan, ja tarpeetonta on lisätä, ettei tohtori Battiuskaan tarvinnut toista kehoitusta lähteäkseen käpälämäkeen.
Seuraten vanhan erämiehen johtoa he kaikin kiersivät kallion ja jatkoivat kallion suojassa matkaa preerian poikki niin nopeasti kuin suinkin.
Paavo Hoover jäi kuitenkin paikalleen, synkkänä rihlaansa nojautuen. Lähes minuutti kului, ennenkuin Elli hänet huomasi, hän kun oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä peittääkseen itseltään luulotellun yksinäisyytensä.
"Mikset pakene?" huudahti itkevä tyttö, samassa kuin huomasi, ettei ollutkaan yksin.
"Minä en ole siihen tottunut."
"Setäni palaa pian kotiin! Turhaa on toivoa, että hän sinua säälii."
"Ei taida hänen ottotyttärensäkään minua sääliä. Antaa hänen tulla vain. Mitä muutakaan hän voisi tehdä kuin lyödä reiän päähäni!"
"Paavo, Paavo, pakene, jos rakastat minua!"
"Yksinkö! – Jos minä sen teen, niin tulkoon –"
"Jos henkesi on sinulle rakas, niin pakene!"
"Se ei ole minulle minkään arvoinen sinuun verrattuna!"
"Paavo!"
"Elli!"
Neito ojensi molemmat kätensä ja purskahti jälleen ja vielä rajumpaan itkuun. Mehiläispyytäjä kietaisi jäntevän käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri ja lähti viemään häntä kentän poikki, seuraten pakenevia ystäviään.
XVII LUKU.
Pieni puro, josta siirtolaisen perhe otti vettä ja josta lähellä kallion juurta kasvavat puut ja pensaat saivat kasvuvoimansa, sai alkunsa jotenkin läheltä, pienestä pumpulihaapa- ja köynnöstiheiköstä. Sinne erämies sen vuoksi suuntasi kulkunsa, se kun oli ainoa paikka, joka niin läheisen vaaran uhatessa tarjosi suojaa. On muistettava, että vanhan erämiehen oveluus, jonka pitkä tottumus samanlaisiin tapauksiin oli kehittänyt milt'ei vaistoksi kaikissa äkillisissä vaaroissa, sai hänet aluksi kääntymään tähän suuntaan, kallio kun siten joutui heidän ja lähestyvän perheen väliin. Tämän seikan turvissa hän saavuttikin pensaikon hyvissä ajoin, ja Paavo Hoover oli juuri saanut tuoduksi hengästyneen Ellin takkuiseen tiheikköön, kun Ismael pääsi kallionsa laelle ennen kerrotulla tavalla. Siellä hän seisoi hetkisen kuin tunnottomana, katsellen sekasortoa, johon hänen tavaransa oli saatettu, ynnä sidottuja lapsiaan, jotka ajatteleva mehiläispyytäjä oli vienyt puunkuorella katettuun majaan hyvään turvaan, jättäen ne sinne jonkinlaiseen sekavaan pinoon. Kauaskantava rihla olisi huipulta, jolla siirtolainen nyt seisoi, lennättänyt luodin ihan siihen piiloon, jossa pakolaiset, kaiken tämän ilkityön tekijät, parhaillaan olivat.
Erämies ryhtyi ensiksi puhumaan, sillä hän oli se mies, jonka älystä ja kokemuksesta he kaikki olivat riippuvaisia. Luotuaan silmäyksen kaikkiin, jotka olivat hänen ympärillään, ja huomattuaan, ettei ketään puuttunut, hän sanoi:
"Ahaa, luonto on luontoa, ja se on tehnyt tehtävänsä!" ja hän nyökäytti hyväksyvästi hymyillen riemuitsevalle Paavolle. "Sitä minä ajattelinkin, etteivät semmoiset, jotka ovat niin usein tavanneet toisensa myötä- ja vastoinkäymisessä, tähtien valossa ja pilvien peittämän kuun alla, voi vihapäissä erota. Nyt ei ole varaa hukata aikaa juttuihin, kuta ahkerammin kuljemme, sitä parempi! Ei voi viipyä kauaakaan, ennenkuin joku noista riiviöistä lähtee nokka maassa jälkiämme etsimään, ja jos he ne löytävät, ja varmasti löytävätkin, ja jos he pakottavat meidät rohkeuden koetukselle, niin silloin riita on ratkaistava rihlalla, minkä taivaallinen Isämme estäköön! Kapteeni, voitteko te johtaa meidät jonkin sotilasosastonne luo? Siirtolaisen jäykät pojat käyvät asiaan miehuullisesti käsiksi, muutoin minä olen huono arvostelemaan ihmisten sotaisia taipumuksia!"
"Sovittu yhtymäpaikkamme on monen penikulman päässä tästä, Platten rannalla."
"Se on paha – se on paha. Jos täytyy tapella, niin on aina parasta olla tasaväkinen. Mutta semmoinen, jonka aika on niin lähellä, ei sydämessään kanna ilkeämielisyyttä eikä kiivautta. Kuulkaa, mitä minulla, harmaahapsisella ja paljon kokeneella ukolla on ehdotettavaa, ja jos sitten joku teistä tietää paremman pakosuunnitelman, niin seuratkaamme hänen ehdotustaan ja unohtakaamme, mitä minä olen sanonut. Tämä viidakko viettää kalliolta lähes mailin matkan auringonlaskua eikä kyliä kohti."
"Riittää, riittää", huudahti Middleton, jolla oli liian kiire jatkamaan matkaa malttaakseen odottaa, kunnes perusteellinen ja ehkä liian puheliaskin vanhus olisi ennättänyt päättää seikkaperäisen selityksensä. "Aika on liian kallista pitkiin puheisiin. Paetkaamme."
Ympäri kääntyen erämies talutti aasin notkon pehmeän pohjan poikki ja saavutti pian kovan maan, joka oli sen takana siirtolaisen leiristä katsoen.
"Jos Ukko Ismael vähänkään haistaa tätä valtatietä, jonka me olemme viidakkoon jättäneet", huudahti Paavo, luoden pikaisen silmäyksen joukon tiheikköön jättämään leveään jälkeen, "niin ei hän suinkaan kaipaa tienviittaa näyttämään, mihin suuntaan hänen on seurattava. Mutta tulkoon vain! Hyvin minä tiedän, että se maankulkuri mielellään ottaisi sukuunsa vähän kunniallista verta, mutta jos kukaan hänen pojistaan koskaan saa vaimokseen –"
"Vaiti, Paavo, vaiti", sanoi kauhistunut neito, jota Paavo käsivarrellaan tuki, "sinun äänesi voisi kuulua."
Mehiläispyytäjä vaikeni, vaikka loikin yhä taakseen uhittelevia katseita, jotka kylläkin selvästi ilmaisivat hänen sotaisen mielialansa, heidän kiireesti samotessaan notkon reunaa edelleen. Kun jokainen ahkeroitsi parhaan kykynsä mukaan, ei kulunut monta minuuttia, kun pakolaiset pääsivät preerian aallolle, ja hetkeäkään vitkastelematta laskeuduttuaan sen toiselle puolelle he nyt olivat saavuttaneet semmoisen paikan, ettei ollut vähintäkään pelkoa, että heidät nähtäisiin Ismaelin leiristä, elleivät takaa-ajajat sattuisi heidän jäljilleen. Vanha erämies käytti nyt hyväkseen maanmuodostusta muuttaakseen suuntaa takaa-ajajat eksyttääkseen, aivan samoin kuin laiva sumussa ja pimeässä muuttaa suuntaansa välttääkseen vihollistensa valppauden.
Samottuaan pari tuntia niin kiireesti kuin suinkin he olivat kulkeneet puolipiirin kallion ympäri ja saavuttaneet paikan, joka oli aivan päinvastaisella taholla kuin heidän alkuperäinen pakosuuntansa. Useimmille heidän olopaikkansa kuitenkin oli yhtä tuntematon kuin valtameren keskellä laivan asema matkustajalle, jolle ei ole siitä annettu tietoa. Mutta vanha erämies kulki jokaisen mutkan ja jokaisen notkon niin varmana, että se pakolaisissa herätti luottamusta, he kun siitä huomasivat hänen hyvin tuntevan seudun. Koira, joka silloin tällöin pysähteli, katsoakseen johtoa hänen silmistään, oli koko matkan kulkenut erämiehen edellä yhtä epäröimättä, ikäänkuin he edeltäkäsin olisivat sopineet tiestä, jota oli kuljettava. Mutta äskenmainitun ajan kuluttua koira äkkiä pysähtyi ja preerialle istahtaen haisteli hetken ilmaa ja alkoi hiljaa ja surkeasti vinkua.
"Aivan niin, penikka, minä tiedän – kyllä tiedän, syytä kyllä on muistaa se paikka!" sanoi erämies pysähtyen levottoman seuralaisensa viereen, kunnes perässä tulevat ennättivät saavuttaa heidät. "Kas tuossa on edessämme tiheikkö", hän jatkoi, matkan suuntaan osoittaen, "jossa saamme maata rauhassa, kunnes näillä paljailla kentillä kasvaa isoja puita, ennenkuin kukaan siirtolaisen joukosta uskaltaa tulla meitä häiritsemään."
"Tämähän on sama paikka, jossa sen kuolleen miehen ruumis oli!" huudahti Middleton, tutkien paikkaa silmissään ilme, joka ilmaisi muiston herättämää kammoa.
"Aivan sama. Mutta nyt meidän on katsottava, ovatko omaiset haudanneet hänet maan poveen. Koira vainuaa, mutta näyttää kuitenkin jonkin verran epäröivän. On sen vuoksi tarpeen, että sinä, mehiläiskyttä-ystäväni, menet tutkimaan asiaa, sillä välin kuin minä pidän koiria, etteivät ne pääse liian kovalla äänellä valittamaan."
"Minäkö!" huudahti Paavo, vieden sormensa tuuheaan tukkaansa, kuten semmoinen, joka pitää viisaana epäröidä, ennenkuin antautuu niin kamalaan seikkailuun. "Kuulkaas nyt, ukko ansuri, minä olen seisonut ohuimmissa alusvaatteissani hyvin monen parven keskellä, joka on menettänyt kuningattarensa, enkä ole älähtänyt, ja sen minä sanon, että joka sen tekee, se ei pelkää maankulkuri-Ismaelin poikia elävinä. Mutta minun asiani ei ole puuttua kuolleitten asioihin, eikä minulla ole siihen taipumusta. Niin että kiitettyäni teitä suosiollisesta muistamastanne, niinkuin Kentuckyssa sanotaan, kun miehestä tehdään korpraali, minä kieltäydyn palvelemasta."
Vanhus loi Middletoniin pettyneen katseen, mutta tällä oli niin paljon huolta Inezin lohduttamisesta, ettei hän huomannut erämiehen pulaa. Siihen tuli kuitenkin odottamatta apu taholta, jolta edellisten kokemuksien nojalla ei olisi luullut olevan odotettavissa semmoista urheuden näytettä.
Tohtori Battius oli koko edelläkerrotun pakomatkan aikana herättänyt jonkin verran huomiota sillä erinomaisella harrastuksella, jota hän oli osoittanut toivottavan päämäärän saavuttamisessa. Niin ilmeinen oli todella hänen intonsa, että se oli kokonaan päässyt voitolle hänen tavallisista mielipuuhistaan. Kunnon luonnontutkijamme kuului sen tapaisiin tutkimusretkeilijöihin, jotka ovat mitä huonointa matkaseuraa, jos kenellä on syytä tehdä taivalta joutuin. Ei ainoatakaan kiveä, pensasta, kasvia heidän valpas silmänsä heitä tutkimatta, ja ukkonen saa pauhata ja sade roiskua heidän antamatta sen häiritä hommiaan. Näin ei kuitenkaan ollut tämän Linnaeuksen oppilaan laita niillä kohtalokkailla tunneilla, jolloin hänen paremman ymmärryksensä tuomioistuin myönsi kyseenalaiseksi, eivätkö siirtolaisen vankat pojat ennättäisi siihen estämään häntä kulkemaan vapaasti preerian poikki. Ei jalorotuisin eikä parhaiten opetettu ajokoirakaan olisi, riista näkyvissä, juossut vakaammin eteensä tähyten kuin tohtori nyt kaarevaa rataansa eteenpäin ponnistaessaan. Oli ehkä onneksi hänen rohkeudelleen, ettei hän älynnyt erämiehen juonta hänen johtaessaan heitä Ismaelin linnan ympäri ja että hän mielensä viihdytykseksi luuli joka tuuman preeriata, mitä he olivat taakseen jättäneet, saman verran lisänneen hänen oman persoonansa ja kammotun kallion välimatkaa. Huolimatta siitä hetkellisestä säikähdyksestä, jonka hän koki erehdyksensä huomatessaan, tarjoutui hän nyt rohkeasti menemään tiheikköön, jossa Asan ruumis ehkä vielä saattoi olla. Ehkä luonnontutkijaa kehoitti tässä tilaisuudessa osoittamaan urheutta salainen tieto siitä, että hänen ylen suuri kiireensä pakoon pyrittäessä voitaisiin selittää väärin. Ja varmaa on, mitkä lienevätkin olleet hänen omituiset käsityksensä elävien puolelta uhkaavasta vaarasta, hänen toimensa ja tietonsa olivat kohottaneet hänet korkealle kuolleitten läheisyyden tuottaman pelon yläpuolelle.
"Jos on toimitettava jokin semmoinen työ, joka kysyy hermoston täydellistä hallitsemista", sanoi tiedemies hieman kerskahtaen, "ei teidän tarvitse muuta kuin määrätä suunta älyllisille kyvyilleni, niin minä olen se mies, jonka fyysillisiin voimiin voitte luottaa."
"Se mies pyrkii puhumaan arvoituksia", mutisi yksinkertainen erämies, "mutta minä ajattelen, että hänen sanoissaan kai aina piilee jokin merkitys, vaikka on yhtä vaikea keksiä järkeä hänen puheistaan kuin löytää kolme kotkaa samasta puusta. Nyt olisi viisainta, ystävä, keksiä lymypaikka, jos siirtolaisen pojat sattuvat seuraamaan jälkiämme, ja te tiedätte, että on syytä pelätä tuossa tiheikössä näkyä, joka saattaisi kauhistuttaa naisten mieltä. Onko teissä miestä katsomaan kuolemaa kasvoihin, vai täytyykö minun mennä itse silläkin uhalla, että koirat alkavat haukkua. Penikka tahtoisi jo ruveta ulvomaan voimainsa takaa, niinkuin näette."
"Minussako miestä! Kunnioitettava ansapyytäjä, tuttavuutemme on nuori, muutoin kysymyksenne olisi omiaan synnyttämään meidän välillämme ankaran väittelyn. Minussako miestä! Minä vakuutan kuuluvani luokkaan mammalia, lahkoon primates, sukuun homo. Semmoiset ovat ruumilliset ominaisuuteni, henkisistä ominaisuuksistani puhukoon jälkimaailma, minun tulee niistä olla vaiti."
"Muutamat mutkalliset sanat meitä vain erottavat, ystäväni, ja minä olen sitä mieltä, että kun paremmin tutustumme toisiimme, niin alamme paremmin ymmärtääkin toisiamme ja huomaamme arvostelevamme ihmisiä ja tämän maailman menoa hyvinkin samalla tavalla. Hiljaa, Hektor, hiljaa. Mikä sinua vaivaa, koira, etkö sinä ole tottunut haistamaan ihmisverta?"
Kohteliaasti, vaikka samalla säälien, tohtori hymyili luonnonfilosofille peräytyessään askelen tai pari siitä paikasta, johon hän liiassa innossaan oli edennyt, sillä hän tahtoi vastata vähemmän keuhkovoimaa käyttäen ja ilmeeltään ja asennoltaan vapaampana.
"Homo epäilemättä on homo", hän sanoi, ojentaen kätensä vakuuttavasti. "Eläimellisiin elintoimiin nähden, niin pitkälle kuin ne ulottuvat, vallitsee epäilemättä koko suvussa sopusoinnun, järjestyksen, yhdenmukaisuuden ja rakenteen suhteen yhdistäviä renkaita, mutta siihen yhdennäköisyys päättyykin. Tietämättömyys voi alentaa ihmisen aina siihen rajaan saakka, joka hänet erottaa eläimestä, taikka voi tieto kohottaa hänet suuren mestarihengen yhteyteen. Niin, ken tietää, vaikka hän vielä voisi kohota kaiken tiedon herraksi, jos hän saa tilaisuutta, ja samalla myös suuren luovan prinsiipin veroiseksi."
Vanha erämies, joka seisoi miettiväisenä rihlaansa nojaten, pudisti päätään vastatessaan luontaisella vakavuudella, joka saattoi kokonaan varjoon vastaväittäjän mahtipontisen esiintymisen.
"Tuo ei ole enempää eikä vähempää kuin turmioon vievää jumalattomuutta! Minä olen täällä maan päällä elänyt kuusi yhdeksättäkymmentä vuodenajan vaihtoa, ja kaiken tämän ajan olen nähnyt puitten kasvavan ja kuolevan enkä sittenkään tiedä syytä, miksi umppu alkaa kasvaa kesäauringon vaikutuksesta tai lehti putoaa, kun pakkanen sitä puree. Vaikka teidän oppinne on ihmisen ylpeys, on se tyhmyyttä Hänen silmissään, joka istuu pilvissä ja surren katsoo alas luomiensa ylpeyttä ja turhamaisuutta. Monet ovat ne tunnit, jotka olen viettänyt metsien varjossa maaten tai näiden avokenttien rinteillä venyen ja katsellut taivaan sineen, johon voin kuvitella sen Yhden Suuren asettuneen, ajatellut ihmisten ja eläinten taitamattomuutta, samoin kuin olen usein sitäkin katsellut, kuinka muurahaiset mukeltavat toistensa yli innoissaan, vaikka tavalla, joka on enemmän Hänen mahtinsa ja voimansa mukainen. Tieto! Se on Hänelle leikin asia. Sanokaa te, jotka luulette niin helpoksi kiivetä tuon Ylhäisen tuomari-istuimelle, voitteko minulle kertoa mitään kaiken alusta ja lopusta? Vaivat ja niiden parantaminenhan ovat teidän asianne; no, mikä on sitten elämä ja mikä kuolema? Miksi elää kotka niin kauan ja miksi on perhosen aika niin lyhyt? Sanokaa minulle vielä yksinkertaisempi asia: miksi on tuo koira niin levoton, vaikka te, joka olette kurkkinut koko elämänne kirjoja, ette näe mitään levottomuuden syytä?"
Tohtori, jota vanhan erämiehen arvokkuus ja tarmo olivat hieman hämmästyttäneet, veti syvään henkeään, kuten nolattu painija, joka juuri on päässyt irti vastustajansa ankarasta syleilystä, ja heti hänen vaiettuaan vastasi:
"Sen vaikuttaa vaisto."
"No, mikä sitten on vaisto?"
"Se on järjen alempi aste, jonkinlainen ajatuksen ja aineen salaperäinen yhdistys."
"Entä mitä on se, jota te sanotte ajatukseksi?"
"Kunnianarvoisa metsästäjä, tämä on semmoista väittelyä, että määrittelyt eivät ensinkään sovi siihen, ja minä vakuutan teille, ettei sitä kouluissa ensinkään sallita."
"Teidän kouluissanne sitten on enemmän petosta kuin minä luulinkaan, sillä se on varma keino osoittaa teille heidän turhuutensa", vastasi erämies, keskeyttäen äkkiä väittelyn, josta luonnontutkija odotti suurta iloa, ja kääntyen koiransa puoleen, jonka levottomuutta hän koetti rauhoittaa hypistelemällä sen korvia. "Mikä narri sinä olet, Hektor, enemmän oppimattoman rakin kuin järkevän koiran kaltainen. Etkö sinä olekaan kasvanut kovan kokemuksen koulussa, vaan haistellen muitten koirain jälkiä, aivan samalla tavalla kuin kaupunkilaispojat kulkevat opettajainsa jälkiä, olivatpa he oikeassa tai väärässä. No niin, ystävä, te joka taidatte niin paljon, onko teissä miestä menemään tuohon tiheikköön, vai täytyykö minun lähteä?"
Tohtori karkasi jälleen mielensä ja pitemmittä puheitta lähti, minne häntä oli pyydetty. Koiria vanhus sai sen verran hillityksi, että ne tyytyivät vain tuon tuostakin hiljaa vinkumaan. Nähdessään luonnontutkijan menevän penikka kuitenkin estelyistä huolimatta juoksi hänen perässään, kiersi sukkelaan hänen ympärinsä, haisteli maata kulkiessaan ja kääntyen sitten kumppaninsa puoleen ulvoi ääneensä.
"Siirtolainen penskoineen on jättänyt maahan väkevän hajun", sanoi vanhus odottaessaan näin puhuessaan oppineelta vakoojaltaan jotakin merkkiä. "Toivottavasti tämä koulutettu mies tietää sen verran, että muistaa asian, jolle minä lähetin hänet."
Tohtori Battius oli jo kadonnut pensaisiin, ja erämies alkoi jälleen osoittaa levottomuuden oireita, kun luonnontutkijan taas nähtiin peräytyvän takaperin tiheiköstä, kasvot tuijottaen siihen paikkaan, josta hän juuri oli lähtenyt, ikäänkuin olisi lumous kiinnittänyt hänen katseensa.
"Siellä on jotakin, joka peloittaa, jos saa tuon miekkosen kasvoista päättää!" huudahti vanha erämies, päästäen Hektorin irti ja astuen varmasti aivan ymmälle joutuneen luonnontutkijan rinnalle. "Miten on asia, ystävä, oletteko löytänyt uuden lehden viisaudenkirjaanne?"
"Se on basiliski!" mutisi tohtori, jonka muuttunut muoto selvästi ilmaisi, kuinka perin pohjin hänen mielensä oli joutunut myllerryksiin. "Eläin, joka kuuluu käärmeitten lahkoon. Minä olin aina luullut sitä taruperäiseksi, mutta luonnon mahtavuus voittaa kaikki, mitä ihminen voi kuvitella!"
"Mikä? Mikä se oli? Preerian käärmeet ovat vaarattomia, paitsi milloin sattuu vastaan vihainen kalkkaro, ja se taas aina pyrstöllään varoittaa, ennenkuin hampaillaan iskee. Herra Jumala, eikö pelko sentään ole alentava asia! Tässä on mies, jonka sanat tavallisesti ovat niin suuria, etteivät ne halvemman miehen suuhun mahdu, mutta joka nyt on niin suunniltaan, että hänen äänensäkin on kimakka kuin whip-poor-willin vihellys! Rohkeutta! Mitä se on? Mitä siellä näette?"
"Ihmeen – lusus naturae – hirviön, jonka luonto on tahtonut muodostaa voimansa näyttääkseen! En milloinkaan ennen ole sen laeissa nähnyt niin perinpohjaista sekaannusta, en milloinkaan lajia, joka niin täydellisesti saattaisi häpeään luokkien ja sukujen määritelmät. Tahdon kirjoittaa muistiini sen ulkomuodon", hän sanoi kopeloiden lehtiötään käsillä, jotka vapisivat liiaksi isäntäänsä totellakseen, "niin kauan kuin on aikaa ja tilaisuutta: silmät – lumoavat; väri – monenkirjava, sekava ja syvä –"
"Tekisi mieli luulla häntä hulluksi lumoavine katseineen ja kirjavuuksineen!" keskeytti erämies tyytymättömänä, hän kun alkoi olla levoton siitä, ettei pakolaisjoukko vieläkään ollut voinut piilottautua. "Jos pensaissa on käärme, niin näyttäkää se minulle. Ellei se mene hyvällä matkoihinsa, täytyy meidän tapella paikasta."
"Tuossa!" sanoi tohtori viitaten taajimpaan tiheikköön noin viidenkymmenen jalan päähän siitä paikasta, missä he seisoivat. Erämies käänsi katseensa tyynesti osoitettuun suuntaan, mutta heti kuin hänen tottuneet silmänsä keksivät esineen joka oli niin täydelleen mullistanut luonnontutkijan filosofian, säpsähti hän itsekin, heitti nopeasti pyssynsuun eteenpäin ja yhtä nopeasti vetäisi sen taas takaisin, ikäänkuin toinen ajatuksen välähdys olisi saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että hän oli väärässä. Kuitenkaan ei vaistomainen liike sen enempää kuin mielensä maittaminenkaan tapahtunut ilman riittävää aihetta. Aivan tiheikön reunassa ja kerrassaan maassa kiinni makasi elävä kerä, joka julman ja oudon ulkonäkönsä vuoksi oli kylläkin omiaan selittämään luonnontutkijan kiihtyneen mielentilan. Vaikea olisi selostaa tämän merkillisen esineen muotoa tai värejä, on vain tyydyttävä sanomaan, että se oli melkein pallon muotoinen ja että siinä oli kaikki sateenkaaren värit sekoitettuina ilman sopusointua ja ilman minkäänlaista ilmeistä suunnitelmaa. Vallitsevat värit olivat musta ja kirkas sinooperinpuna. Näiden värien ohella siinä kuitenkin oli muitakin värejä, valkoista, keltaista ja veripunaista. Tästä kaikesta ei kuitenkaan vielä olisi ollut helppo päätellä, että esine oli elävä, sillä se makasi liikkumattomana kuin kivi. Mutta kaksi tummaa, hehkuvaa, liikkuvaa silmämunaa, jotka ahnaasti tarkkasivat erämiehen ja hänen seuralaisensa pienintäkin liikettä, todistivat riittävästi sen tärkeän seikan, että se oli elävä.
"Teidän käärmeenne on vakooja, jos minä vähänkään käsitän intiaanien värejä ja pirullisia vehkeitä!" mutisi vanhus, pudottaen pyssynsä perän maahan ja katsellen vakain silmin tuohon peloittavaan esineeseen, pyssynpiippuun nojaten ja suurinta mielenmalttia osoittaen. "Hän tahtoo puijata meitä ja saada meidät luulemaan, että punanahkan pää on syyslehtien peittämä kivi, tai on hänellä jokin muu pirullinen juoni mielessään!"
"Onko tuo eläin ihminen?" kysyi tohtori, "genus homo? Minä luulin sitä uudeksi lajiksi."
"Se on ihminen ja niin kuolevainenkin, kuin näitten preeriain soturien tiedetään olevan. Minä olen nähnyt semmoisenkin ajan, että punanahka olisi ollut houkkuuteen saakka uhkarohkea, jos hän olisi tuolla tavalla katsellut väijytyksestä metsästäjää, jonka voisin mainita nimeltä, mutta joka nyt on liian vanha ja liian lähellä hetkeänsä ollakseen kurjaa ansapyytäjää parempi. Parasta on puhua sille vietävälle, jotta hän huomaa olevansa tekemisissä miesten kanssa, joiden parta on kasvanut. Tule ulos piilostasi, ystävä", hän jatkoi dakotain heimojen laajalle levinneellä kielellä, "preerialla on sotilaalle tilaa."
Silmät näyttivät palavan vielä entistäkin julmemmin, mutta möhkäle, joka erämiehen käsityksen mukaan oli lännen sotilaitten tapaan keritty ihmisen pää, pysyi edelleenkin liikkumattomana tai osoittamatta mitään muutakaan elonmerkkiä.
"Se on erehdys!" huudahti tohtori. "Tuo eläin ei edes kuulu luokkaan mammalia, saatikka sitten ihmisiin."
"Sen arvoinen teidän tietonne on!" vastasi erämies ylen iloisesti nauraen. "Siinä on miehen oppi, joka on niin paljon kirjoihin kurkkinut, etteivät hänen silmänsä pysty erottamaan hirveä villikissasta! Tällä minun Hektorillani on semmoinen kasvatus, kuin sille luonnostaan kuuluu, ja vaikka kyläkuntien alkeellisinkin aapinen saattaisi sen ymmälle, ette voisi sitä tämänkaltaisessa asiassa pettää. Kun te ette luule tätä esinettä ihmiseksi, täytyy teidän saada nähdä sen koko muoto, ja sanokaa sitten tietämättömälle vanhalle ansapyytäjälle, joka ei ole koko elämässään yhtä päivääkään ollut aapisen kanssa kahden kesken, millä nimellä sitä on nimitettävä. Muistakaa, en aio käyttää väkivaltaa, aion vain ajaa sen paholaisen väijytyksestään liikkeelle."
Erämies tarkasti, oliko hänen pyssynsä sankkiruuti kunnossa, pitäen samalla huolta siitä, että hänen aikomuksensa näyttivät niin vihamielisiltä kuin suinkin laittaessaan pyssynsä ampumakuntoon. Kun hänen mielestään vieras oli saanut käsityksen vaarastaan, ojensi hän pyssynsä hyvin uhittelevasti ampuma-asentoon ja huusi ääneensä:
"Nyt, ystävä, minä olen joko kokonaan rauhaan tai kokonaan sotaan valmis, kuten hyvin näet. Mitä vielä – ei, se ei ole ihminen, kuten tämä tietoviisas tässä sanoikin, ja miksipä en voisi ampua laukaustani lehtikimppuun."
Näin sanottuaan hän antoi pyssynpiipun hitaasti vaipua vakaaseen tähtäykseen, joka uhkasi varmaa kuolemaa, kun samalla lehtien ja oksien alta hyppäsi esiin pitkä intiaani, joka siten oli peittänyt itsensä joukon lähestyessä ja nyt kavahti pystyyn huudahtaen: "Wagh!"
XVIII LUKU.
Erämies, joka ei suinkaan aikonut ampua, pudotti pyssynsä jälleen maahan ja juonensa menestykselle nauraen sai luonnontutkijan kääntämään hämmästyneet katseensa intiaanista itseensä, sanomalla:
"Ne vietävät voivat maata tuntikausia tuolla tavalla kuin makaavat alligaattorit, hautoen juoniaan ja konnankoukkujaan, kunnes huomaavat jonkin todellisen vaaran uhkaavan, jolloin he koettavat pelastautua niinkuin muutkin kuolevaiset. Mutta tämä on vakooja sotamaalissaan! Varmaan tässä on lähellä enemmänkin hänen heimoaan. Puristakaamme hänestä totuus. Intiaanijoukko, jos se käy kimppuumme, voi käydä meille vaarallisemmaksi kuin siirtolaisen koko perhe."
"Se on todella villitty ja vaarallinen species!" sanoi tohtori, puhaltaen hämmästyksensä ulos syvästi uloshengittäen, jonka olisi luullut kerrassaan tyhjentävän hänen keuhkonsa. "Se on väkivaltaista rotua, jota on vaikea klassifieerata tavanmukaisilla määritelmillä. Puhukaa hänelle siis, mutta olkoot sananne voimalliset ystävällisyydessä."
Vanhus loi terävän katseen ympärilleen joka puolelle saadakseen vihiä siitä tärkeästä seikasta, oliko vieraalla tovereita tukenaan, sitten hän paljaan kätensä kämmenen kääntäen – se oli tavanmukainen rauhanmerkki – rohkeasti astui eteenpäin. Intiaani ei sillä välin osoittanut minkäänlaisia levottomuuden merkkejä. Hän salli erämiehen lähestyä, säilyttäen silmäänpistävän arvokkaan ja pelottoman ilmeen ja asennon. Ehkäpä ovela sotilas älysi, että hänellä heidän erilaisten aseidensa vuoksi oli etua siitä, että vieras tuli lähemmäksi.
Kun selostus intiaanin ulkomuodosta voi antaa jonkinlaisen käsityksen koko heimon ulkomuodosta, sallimme kertomuksemme juoksun hetkeksi seisahtua, esittääksemme sen lukijalle hätäiseen ja epätäydelliseen tapaamme. Jos Alston ja Greenough kerrankin kääntäisivät piintyneet silmänsä antiikin esikuvista tämän vääryyttä kärsineen ja nöyryytetyn kansan jäseniin, niin ei meidän kaltaisille ala-arvoisille taiteilijoille jäisi paljonkaan kuvattavaa.
Intiaani oli kaikin puolin kauniskasvuinen ja sopusuhtaisesti kehittynyt soturi. Kun hän riisui päältään naamarin, joka oli muodostettu kaikenlaisista monivärisistä lehdistä, jotka oli saanut nopeasti haalituksi kokoon, esiintyivät hänen kasvonsa soturin ammatin koko vakavuudessa, arvossa ja, lisättäköön, hirmuisuudessakin. Kasvonpiirteet olivat huomattavan jalot, melkein roomalaiset, vaikka niiden sivusävyissä esiintyikin hyvin tunnettuja aasialaisia piirteitä, jotka muistuttivat hänen aasialaista alkuperäänsä. Omituinen ihonväri, joka jo itsessään kohentaa sotaista vaikutusta, oli sotamaalista saanut vielä entistäkin hurjemman julmuuden. Mutta ikäänkuin halveksien semmoisia kansansa tavallisia temppuja hän oli kokonaan vailla niitä kummallisia ja kamalia vehkeitä, joilla metsien lapset korostavat uljuusvaikutustaan, niinkuin sivistyneet sankarit viiksillään. Hän oli tyytynyt leveään ja syvään mustaan varjostukseen, joka riittävästi ja ihmeteltävästi säesti hänen luontaisen tummuutensa kirkkaampia välkkeitä. Pää oli tavalliseen tapaan ajeltu paljaaksi lakeen asti, jossa iso ja uhitteleva skalppitupsu näytti kehoittavan vihollista käymään kiinni. Koristeet, jotka tavallisesti riippuivat korvalehdistä, päällikkö nykyisen puuhansa vuoksi oli jättänyt kotiinsa. Huolimatta myöhäisestä vuodenajasta hänen ruumiinsa oli melkein alaston, eikä verhottua osaa peittänyt muu kuin hienoimmasta muokatusta kauriinnahasta tehty kevyt viitta, jonka karkeat, mutta kauniisti värjätyt koristeet esittivät jotakin rohkeata urotyötä, ja sitäkin hän käytti huolimattomasti, ikäänkuin se olisi ollut mukana pikemmin ylpeyden kuin epämiehuullisen arkuuden vuoksi. Säärykset olivat kirkasta veripunaista verkaa, ja ne olivatkin ainoat esineet, jotka hänen päällään muistuttivat suhteita kalpeanaamain kauppiaisiin. Mutta ikäänkuin tämän naisellisen turhamaisuuden vastapainoksi oli niiden paarteena polvista mokkasiinien anturaan asti kammottava reunus ihmispäänahoista otettuja hiustupsuja. Hänen toinen kätensä nojasi kevyesti lyhyeen hikkorijouseen, kun taas toinen ikäänkuin pyytämättään sai tukea pitkän hoikan saarnikeihään varresta. Selässä hänellä oli kuguaarin nahasta tehty viini, josta eläimen häntä riippui kuvaavana koristeena, ja nahkakilpi, toisilla ansiotyön merkeillä oudosti koristeltu, riippui suoninauhasta hänen kaulastaan.
Erämiehen lähestyessä soturi säilytti tyynen, pystyn asentonsa; hän ei osoittanut minkäänlaista kiirettä saada tietoa niistä, jotka häntä lähestyivät, sen enempää kuin vähintäkään halua estää oman itsensä tarkastelua. Mutta silmäpari, joka oli tummempi ja loistavampi kuin sarvaan, vilkui herkeämättä vieraasta toiseen eikä näyttänyt hetkeäkään lepäävän.
"Onko veljeni kaukana kylästään?" kysyi vanhus pawneen kielellä, tutkittuaan hänen maalinsa ja ne muut pienet merkit, joista tottunut silmä tuntee Amerikan aavikoilla tapaamansa soturit yhtä helposti ja samanlaisella salaperäiseltä näyttävällä havaintokyvyllä, jolla merimies tuntee etäisen purjeen.
"Pitkäin veitsien kaupunkeihin on pitempi matka", vastasi sotilas lyhyesti.
"Miksi on pawnee-susi niin kaukana oman jokensa haarasta ilman hevosta, jolla kulkea, ja näin autiossa paikassa?"
"Tulevatko kalpeanaaman naiset ja lapset toimeen ilman biisonin lihaa? Minun majassani oli nälkä."
"Veljeni on sangen nuori ollakseen jo majan haltija", vastasi erämies, katsoen vakaasti nuoren soturin liikkumattomiin kasvoihin. "Mutta varmaan hän on urhoollinen ja moni päällikkö varmaan on hänelle tarjonnut tyttäriään vaimoksi. Mutta hän on erehtynyt", erämies osoitti jousta pitävästä kädestä riippuvaan nuoleen, "kun on tuonut irtaimen ja vä'ällisen nuolenkärjen puhveleita tappaakseen. Tahtovatko pawneet, että riistan saamat haavat vihoittelisivat?"
"On hyvä olla varuillaan siouxeja vastaan. Vaikka heitä ei näy, voivat he piillä pensaissa."
"Se mies on sanojensa elävä todistus", mutisi erämies englannin kielellä, "ja lujajäseninen ja uljaan näköinen poika hän on, mutta aivan liian nuori ollakseen päällikkö, jolla on jonkin verran vaikutusvaltaa. On kuitenkin viisasta puhua kauniisti hänen kanssaan, sillä yksi ainoakin käsivarsi jommankumman puolella voi olla ratkaiseva, jos meidän täytyy taistella siirtolaista ja hänen poikiaan vastaan. Sinä näet, että lapseni ovat väsyneet", hän jatkoi preeriain kielellä, viitaten puhuessaan joukon muihin jäseniin, jotka samalla lähestyivät. "Me haluamme leiriytyä ja syödä. Vaatiiko veljeni tätä paikkaa itselleen?"
"Ison joen luona asuvan kansan luota tulleet viestit kertovat, että teidän kansanne on tehnyt kauppaa suolajärven takana asuvain ruskeanaamain kanssa ja että preeriat nyt ovat pitkien veitsien metsästysmaata!"
"Se on totta, kuten olen kuullut Plattenkin luona asuvilta metsästäjiltä ja ansapyytäjiltä. Vaikka minun kansani on tehnyt kaupan ranskalaisten kanssa, eikä niitten miesten kanssa, jotka pitävät näitä maita ominaan."
"Ja sotureita nousee ylös Pitkää jokea katsomaan, ettei heitä ole kaupassa petetty?"
"Luulenpa, että sekin on osaksi totta. Eikä kulu kauaa, ennenkuin heidän kintereillään seuraa kirottu joukko kirvesmiehiä lannistamaan sitä runsasta aarniometsää, joka on Mississippin länsirannalla, ja sitten maasta tulee asuttu erämaa valtamerestä Kalliovuorien juurelle saakka ja se on oleva täynnään kaikkia ihmisen ilkeyksiä ja vehkeitä ja menettävä ne hyvät ja kauneudet, jotka se on Luojalta saanut!"
"Ja missä olivat pawnee-susien päälliköt, kun tämä kauppa tehtiin?" kysyi nuori soturi äkkiä, ja samalla hänen tummien kasvojensa poikki leimahti raju, peloittava suuttumus, "Onko kansaa lupa myydä kuin majavan nahkaa?"
"Niin kyllä – niin kyllä, ja missä olivat totuus ja rehellisyys? Mutta valta on oikeutta, semmoinen on maailman tapa, ja mitä voimakkaat suvaitsevat tehdä, sitä heikkojen täytyy sanoa oikeudeksi. Jos, pawnee, Wakondan lakia kuultaisiin yhtä paljon kuin pitkien veitsien lakeja, olisi teidän oikeutenne preeriaan yhtä hyvä kuin kaupunkien suurimman päällikön siihen huoneeseen, jonka katon alla hän elää."
"Matkustajan nahka on valkoinen", sanoi nuori intiaani, laskien sormensa merkitsevästi erämiehen kovalle, kurttuiselle kädelle. "Sanooko hänen sydämensä toista ja kielensä toista?"
"Valkoisen miehen Wakondalla on korvat ja valheelle hän ne tukkii. Katso päätäni, se on kuin huurteinen petäjä ja pian se kallistuu maan poveen. Miksi minä siis lähtisin Suuren Hengen kasvojen eteen siten, että hän synkistyen katsoisi minuun?"
Sulavalla liikkeellä pawnee heitti kilpensä toiselle olalleen ja kätensä rinnalleen laskien taivutti päätään erämiehen harmaita hiuksia kunnioittaakseen, jonka jälkeen hänen silmänsä vakaantuivat ja kasvojen julmuus lauhtui. Siitä huolimatta hän yhä pysyi epäluuloisena ja varuillaan, hän vain hillitsi, ei unohtanut valppauttaan. Kun tämmöinen häälyvä ystävyyssuhde oli saatu aikaan preeriain soturin ja kokeneen vanhan erämiehen välillä, meni jälkimmäinen antamaan ohjeita Paavolle. Inezin ja Ellin laskeutuessa aasin selästä ja Middletonin ja mehiläispyytäjän pitäessä heistä huolta, jatkui äskeinen keskustelu, osaksi intiaaninkielellä, mutta usein myös englannin kielellä, Paavon ja tohtorin lausuessa lomaan mielipiteitään. Pawneen ja erämiehen välillä tapahtui terävä ja hieno taidon kilpailu, jossa kumpikin koetti päästä toisensa aikeitten perille ilmaisematta omaa tarkoitustaan. Tulokset eivät vastanneet kumpaisenkaan odotuksia, mikä olikin luonnollista ottelijain ollessa niin tasaväkiset. Erämies oli esittänyt kaikki kysymykset, mitä kekseliäisyys ja kokemus hänen mieleensä johtivat, saadakseen selvää susien heimon tilasta, heidän sadoistaan, tulevaksi talveksi kerätyistä ruokavarastoistaan ja heidän suhteistaan sotaisiin naapureihinsa, mutta ainoatakaan vastausta hän ei saanut puserretuksi, joka olisi vähimmässäkään määrässä selittänyt sitä, miksi yksinäinen soturi oli lähtenyt niin kauas heimonsa olinpaikoilta. Intiaanin kysymykset olivat paljon arvokkaammat ja hienommat, mutta silti yhtä ovelat. Hän puhui turkismarkkinoiden tilasta, useitten valkoisten metsästäjäin hyvästä tai huonosta onnesta, sillä toisia hän oli tavannut, toisista kuullut mainittavan, viittasipa hän siihenkin, kuinka hänen suuren isänsä – tällä varovaisella nimityksellä hän tarkoitti Yhdysvaltain hallitusta – kansa herkeämättä eteni hänen heimonsa metsästysmaita kohti. Se uteliaisuuden, ylenkatseen ja suuttumuksen omituinen sekoitus, joka silloin tällöin leimahti esiin soturin hillitystä käytöksestä huolimatta, osoitti kuitenkin hänen tuntevan sen vieraan kansan, joka täten loukkasi hänen synnynnäisiä oikeuksiaan, paljon enemmän kuulopuheen kuin tuttavuuden perustuksella. Tätä hänen henkilökohtaista tietämättömyyttään valkoisista ilmaisi yhtä paljon se tapa, jolla hän katseli molempia naisia, kuin ne lyhyet mutta tarmokkaat sanat, joita hän silloin tällöin tuli käyttäneeksi.
Erämiehen kanssa puhuessaan hän salli liikkuvan katseensa harhailla Inezin sielukasta ja melkein lapsellista kauneutta kohti samalla tavalla kuin voimme kuvitella jonkun katselevan eteerisen olennon ihanuutta. Ilmeistä oli, että hän nyt ensimmäisen kerran näki yhden niistä naisista, joista hänen heimonsa isät olivat niin usein puhuneet ja joita pidettiin niin erinomaisina, että ne voittivat kaikki, mitä alkuasukkaat suinkin saattoivat suloudesta kuvitella. Vähemmän hän kiinnitti huomiota Elliin, mutta huolimatta hänen silmiensä sotaisesta ja hillitystä ilmeestä, oli siinä nopeassa silmäyksessä, jonka hän toisinaan kiinnitti hänen kypsyneempään ja ehkä eloisampaan kauneuteensa, paljon sitä ihastelua, jota miehen on tapana naiselle osoittaa. Tämä ihailu oli kuitenkin siihen määrään tapojen hillitsemä ja soturiylpeyden vaimentama, että se jäi kokonaan huomaamatta muilta paitsi erämieheltä, joka oli niin perin pohjin perehtynyt intiaanien tapoihin ja älysi niin välttämättömäksi muodostaa itselleen oikean käsityksen intiaanista, ettei pieninkään piirre eikä vähäpätöisinkään liike jäänyt häneltä huomaamatta. Sillä välin Elli mitään aavistamatta tavanmukaisella uutteruudellaan ja hellyydellään puuhasi heikon Inezin luona ja hänen avoimet kasvonsa kuvastivat niitä vaihtelevia iloisia ja surullisia tunteita, jotka silloin tällöin pyrkivät vallalle hänen vilkkaassa mielessään hänen harkitessaan juuri astumaansa ratkaisevaa askelta, niitä epäilyksiä ja toiveita ja ehkä epäröimisiäkin, jotka siinä taistelivat, kuten hänen asemalleen ja sukupuolelleen oli luonnollistakin.
Toisin oli Paavon laita. Käsittäen saavuttaneensa ne kaksi asiaa, jotka hänellä olivat lähinnä sydäntään, Ellin omakseen ja Ismaelin pojista voiton, hän nyt hetken vaatimuksissa suoritti osansa yhtä kylmäverisesti, kuin olisi jo ollut saattamassa myötämielistä vaimoaan rajaviranomaisten luvalla ja vahvistuksella oman kotinsa turviin. Hän oli kierrellyt matkustavan siirtolaisperheen ympärillä kyllästymiseen asti koko sen ajan, jonka heidän väsyttävää matkaansa oli kestänyt, päivällä kartellen heitä ja salavihkaa tavaten morsiantaan ennen kerrotulla tavalla, milloin vain tilaisuutta tarjoutui, kunnes onni ja hänen oma intonsa yhdessä olivat tuottaneet hänelle menestyksen, juuri kuin hän alkoi menettää kaiken toivon, eikä hän nyt välittänyt matkan pituudesta, väkivallasta eikä vastuksista. Hänen toiveikas mielikuvituksensa ja jäykkä päätöksensä näki kaiken muun helpoksi saavuttaa. Semmoiset olivat hänen tunteensa ja semmoisilta ne tosiaan näyttivätkin. Lakki korvalla, hiljakseen vihellellen, hän puuhasi pensastossa laittaakseen naisille soveliaan leposijan ja silloin tällöin luoden hyväksyvän katseen Ellin ketterään vartaloon, hänen sipsutellessaan ohi ja suorittaessaan omaa osaansa tässä hommassa.
"Pawneitten susi-heimo on siis naapuriensa konzain kanssa haudannut sotakirveen?" sanoi erämies, jatkaen keskustelua, jonka hän tuskin oli sallinut hetkeksikään heretä, vaikka sen olivatkin tilapäisesti keskeyttäneet ne ohjeet, joita hänen silloin tällöin oli annettava. "Sudet ja vaaleanaamaiset punanahat ovat jälleen ystäviä. Se on, tohtori, heimo, josta te varmaan olette usein lukenut ja josta kyläkunnissa on tietämättömäin ihmisten korvaan kuiskailtu monta päätöntä valhetta. On puhuttu, että näillä preerioilla muka on elänyt walesilainen heimo ja että ne tulivat tänne jo paljon ennen kuin se pahaluontoinen mies, joka ensin toi tänne kristityt ryöstämään pakanoitten perintöosan, oli aavistanutkaan auringon laskevan yhtä laajan maan taa kuin se preeria, jonka takaa se nousee. Ja kuinka he tunsivat valkoisten elämänlaadun ja puhuivat valkoista kieltä ja tuhansia muita samanlaisia hullutuksia ja tyhjiä perättömyyksiä."
"Kyllä olen niistä kuullut!" huudahti luonnontutkija, pudottaen palasen muokattua biisonin lihaa, jota hän parhaillaan hienonsi. "Suuri olisi tietämättömyyteni, ellen olisi joskus käsitellyt sitäkin kaunista teoriaa, etenkin kun se niin loistavasti tukee kahta väitettä, joita usein olen sanonut kumoamattomiksi, vaikk'ei niitä tukisikaan semmoinen elävä todistus – nimittäin että tämä meidän maanosamme eittämättä on joutunut sivistyksen yhteyteen paljon ennen Columbusta ja että väri on ilmaston ja olojen tulos, eikä luonnon säädös. Esittäkää jälkimmäinen kysymys tälle intiaanille, kunnianarvoisa metsästäjä. Hänen oma ihonvärinsä on punertava ja hänen mielipiteensä voimme sanoa tekevän meidät riidanalaisen kysymyksen molempain puolien hallitsijoiksi."
"Luuletteko te pawneitten lukevan kirjoja ja uskovan painettuja valheita niinkuin tyhjäntoimittajat kaupungeissa?" vastasi vanhus nauraen. "Mutta miks'enpäs voisi tehdä tämän miehen mieliksi, sillä voivathan ne olla hänen luontaiset lahjansa, joita sen vuoksi täytyy noudattaa, vaikka niitä täytyykin sääliä. Mitä ajattelee veljeni? Kaikilla, jotka hän täällä näkee, on kalpea nahka, mutta pawnee-soturit ovat punaiset. Luuleeko hän, että ihminen muuttuu vuodenaikain mukaan ja ettei poika ole samanlainen kuin hänen isänsä?"
Nuori soturi katsoi kysyjään hetken vakaasti ja harkitsevasti, sitten hän, sormensa ylöspäin kohottaen, vastasi arvokkaasti:
"Wakonda valaa pilvistä sateen. Kun hän puhuu, tärisevät kalliot. Ja tuli, joka kärventää puut, on hänen silmänsä viha. Mutta lapsensa hän on luonut huolellisesti ja ajatellen. Mitä hän on täten tehnyt, ei koskaan muutu!"
"Niin, se on luonnon järjen mukaista, että asian pitää niin olla, tohtori", jatkoi erämies, tulkittuaan tämän vastauksen pettyneelle luonnontutkijalle. "Pawneet ovat viisas ja suuri kansa ja varmaan heillä on monta hyvää ja rehellistä muistotietoa. Metsästäjät ja ansapyytäjät, joita olen joskus tavannut, ovat kertoneet suuresta soturista, joka kuuluu teidän heimoonne."
"Minun heimoni ei ole naisten. Urhot eivät ole vieraita minun kylässäni."
"Niin kyllä, mutta se, josta he ovat puhuneet, on päällikkö, joka on tavallisia sotilaita paljon kuulumpi, ja mies, joka olisi ollut kunniaksi itse delavareillekin, mäkien kansalle, joka ennen oli mahtava, mutta nyt on sortunut."
"Semmoisella sotilaalla varmaan on nimi?"
"Sanovat häntä Kovaksi Sydämeksi, kun hän on niin jäykkä päätöksissään. Ja paikalleen se nimi on sattunut, jos kaikki se on totta, mitä olen kuullut hänen töistään."
Vieras loi vanhukseen silmäyksen, joka näytti tunkeutuvan hänen suoran mielensä sisimpään, ja kysyi:
"Onko kalpeanaama nähnyt kansani päällikön?"
"En koskaan. Ei minun laitani ole niinkuin nelisenkymmentä vuotta takaperin, jolloin sota ja verenvuodatus olivat ammattini ja lahjani!"
Varomaton Paavo tällöin kovalla huudolla keskeytti hänen puheensa ja samassa mehiläispyytäjä astui pensaikosta taluttaen tiheikön toiselta puolelta intiaanin sotaratsua.
"Tässä on hevonen punanahan ratsastaa!" hän huudahti, antaen eläimen tepastella kesyttömään tapaansa. "Ei ole koko Kentuckyssä sotaherraa, jolla olisi näin silokarvainen ja hyväluinen hevonen! Ja espanjalainen satula kuin meksikolaisella grandilla! Ja katsokaa harjaa ja häntää, kuinka ne on letitetty ja koristeltu pienillä hopeapalloilla, aivan kuin Ellin, kun hän somistaa kiiltävät hiuksensa tanssiin tai elonkorjuujuhlaan! Eikö tämä ole oikein kilparatsu, vanha ansuri, ja tuommoisen täytyy syödä raakalaisen seimestä."
"Hiljaa, poika, hiljaa. Sudet ovat hevosistaan maineessa, ja usein näkee preerialla soturilla paremman hevosen kuin kongressimiehellä kyläkunnissa. Mutta tämä on todella hevonen, jolla tuskin ratsastaa mahtavaa päällikköä huonompi mies! Satulassa on varmaan istunut, niinkuin oikein arvasit, joku mahtava espanjalainen kapteeni, joka on menettänyt tappelussa sekä satulansa että henkensä, sillä usein he taistelevat siellä etelän puolessa. Minäpä olen varma siitä, että tämä nuori mies on jonkun mahtavan päällikön poika, ehkä itse valtavan Kovan Sydämen!"
Tämän arkailemattoman häiriön aikana nuori pawnee ei osoittanut kärsimättömyyttä eikä tyytymättömyyttäkään. Mutta kun hänen mielestään hevosta oli kylläksi katseltu, otti hän Paavolta ohjakset sangen kylmästi ja semmoisen miehen ilmein, joka on tottunut käskemään, heitti ne hevon kaulalle ja hyppäsi sen selkään notkeasti kuin paras ratsastustaidon opettaja. Erinomaisen kauniisti ja vakaasti hän istui satulassa. Mitä taidokkaimmin koristeltu, vaikka kömpelön iso satula oli ilmeisestikin enemmän näön kuin tarpeen vuoksi. Se todella ennemmin esti kuin edisti säärien tehtävää, jotka eivät ensinkään alentuneet käyttämään jalustimien kaltaisia akkamaisia kojeita. Hevonen alkoi paikalla tepastella ja sen liikkeet olivat hurjat ja opettamattomat, kuten ratsastajankin, mutta vaikka molempien liikkeissä olikin niin vähän opittua taitoa, oli niissä kuitenkin luonnollisuuden vapaus ja sulavuus. Hevosen oli luultavasti kiittäminen Arabian verta oivallisuudestaan, mutta väliasteina olivat olleet Meksikon, Espanjan ja maurien sotaratsut. Samoinkuin ratsastaja oli hevosensa saanut Keski-Amerikan maakunnista, oli hän myös saanut sen hallitsemiseksi sen reippauden ja sulavuuden, jotka yhdessä muodostavat maailman pelottomimman ja ehkä taitavimmankin ratsastajan.
Vaikka pawnee näin äkisti otti hevosensa haltuunsa, ei hän siltä näyttänyt pitävän suurta kiirettä lähdöllään. Hän tunsi itsensä nyt vapaammaksi ja riippumattomammaksi, kun oli varma siitä, että saattoi sukkelaan poistua, ratsasti edes ja takaisin, katsellen pakolaisjoukon jäseniä paljon vapaammin kuin ennen. Mutta aina mutkiensa ulkopäässä, ovelan erämiehen jo luullessa hänen aikovan käyttää hyväkseen tilaisuutta paetakseen, hän käänsi hevosensa ja palasi saman verran takaisin päin, toisinaan nopeasti kuin pakeneva kauris, toisinaan hitaammin, ilmeeltään ja asennoltaan arvokkaampana. Saadakseen, mikäli suinkin mahdollista, enemmän semmoisia tietoja, jotka saattoivat vaikuttaa pakolaisjoukon tuleviin liikkeisiin, vanhus päätti kutsua hänet jatkamaan keskustelua. Hän teki sen vuoksi liikkeen, joka samalla ilmaisi hänen haluaan sekä jatkaa keskeytettyä puhelua, että hänen rauhallisia tarkoituksiaankin. Vieraan sukkela silmä oivalsi heti viittauksen, mutta vasta kuin oli kulunut sen verran aikaa, että hän ennätti harkita, oliko viisasta noudattaa kehoitusta, hän näytti taipuvan uudelleen lähestymään luvultaan niin paljon suurempaa joukkoa, joka ylivoimallaan saattoi joka hetki ottaa häneltä hengen tai vapauden. Lähestyttyään siksi lähelle, että keskustelu helposti oli mahdollinen, hän nyt osoitti omituista ylpeyttä ja epäluottamusta.
"Susien kylään on pitkä matka", hän sanoi, ojentaen kätensä päinvastaiseen suuntaan, kuin missä erämies hyvin tiesi heimon asuvan, "ja tie on mutkainen. Mitä on suurella veitsellä sanottavaa?"
"Kyllä, kyllä se on mutkainen", mutisi vanhus englanniksi, "jos sinä lähdet sen kautta kulkemaan, mutta ei puoleksikaan niin mutkainen kuin intiaanin juonikas mieli. Sano, veljeni, näkevätkö pawneitten päälliköt mielellään vieraita naamoja majoissaan?"
Nuori soturi kumarsi sulavasti, vaikka vain hiukkasen, ja vastasi:
"Milloin on minun kansani unohtanut antaa vieraille ruokaa?"
"Jos minä tuon tyttäreni susien oville, niin ottavatko vaimot heidän kädestään kiinni ja polttavatko soturit piippua nuorten miesteni kanssa?"
"Kalpeanaamain maa on heidän takanaan. Miksi matkustavat he niin kauas laskevaa aurinkoa kohti? Ovatko he eksyneet polulta, vai ovatko nämä niiden valkoisten sotureitten vaimoja, joiden olen kuullut kahlaavan ylös 'vuolaan veden jokea'?"
"Eivät kumpiakaan. Ne jotka Missouria kahlaavat, ovat suuren isäni sotilaita, jotka hän on lähettänyt asialleen, me taas kuljemme rauhan asioissa. Valkoiset miehet ovat punaisten naapureita ja he haluavat olla ystäviä. – Eivätkö omahat käy susien luona, kun tomahawki on niiden molempien välillä haudattu polulle?"
"Omahat ovat tervetulleet."
"Ja janktonit ja palaneen metsän tetonit, jotka asuvat sekaisen veden joen polvessa, eivätkö ne tule susien majoihin piippua polttamaan?"
"Tetonit valehtelevat!" huudahti toinen. "He eivät uskalla yöllä sulkea silmiään. He nukkuvat auringonpaisteessa. Katso", hän lisäsi, osoittaen julmalla voitonriemulla sääryksiensä kamalia koristeita, "heidän päänahkojaan on niin paljon, että pawneet polkevat niitä jalkainsa alla! Mene. Eläkööt siouxit lumikinoksissa. Lakeudet ja puhvelit ovat miesten!"
"Ahaa, salaisuus on tullut ilmi", sanoi erämies Middletonille, joka tarkkaavasti ja syvällä mielenkiinnolla seurasi keskustelua. "Tämä hyvännäköinen nuori intiaani vakoilee siouxien jäljillä – sen näette hänen nuolenkärjistään ja maalistaan; niin, ja silmistäänkin, sillä punanahka antaa luontonsa mukautua siihen toimeen, jolla hän liikkuu, olipa hän rauhan tai sodan asioilla – vaiti, Hektor, vaiti. Etkö sinä, penikka, koskaan ennen ole pawneeta haistanut? Alas, koira, alas – veljeni on oikeassa. Siouxit ovat varkaita. Niin sanovat kaiken väriset ihmiset ja kaikki kansat, ja se on totta. Mutta nousevan auringon miehet eivät ole siouxeja ja he haluavat käydä susien majoissa."
"Veljeni pää on valkoinen", vastasi pawnee, luoden erämieheen katseen, joka jälleen niin omituisella tavalla ilmaisi samalla epäluuloa, älyä ja ylpeyttä, ja sitten jatkaessaan osoittaen itään taivaanrantaa kohti, "ja hänen silmänsä ovat nähneet paljon asioita – voiko hän minulle mainita, mitä hän tuolla näkee – onko se puhveli?"
"Se on enemmän kuin pilvi, joka kurkistaa esiin tasangon reunan takaa, reunat auringonpaisteen valaisemina. Se on taivaan savua."
"Se on maan kukkula ja sen laella ovat kalpeanaamain majat! Veljeni naiset peskööt jalkansa oman väristensä ihmisten luona."
"Pawneen silmät ovat hyvät, jos hän näkee valkoisen nahan näin kaukaa."
Intiaani kääntyi hitaasti puhujan puoleen ja hetkisen vaiti oltuaan kysyi jyrkästi:
"Osaako veljeni metsästää?"
"Ah! En voi sanoa olevani enempää kuin kurja ansapyytäjä!"
"Kun lakeus on puhveleita täynnään, näkeekö hän ne?"
"Epäilemättä, epäilemättä – paljon helpompi on nähdä laukkaava härkä kuin ottaa se kiinni."
"Ja kun linnut lentävät kylmästä ja pilvet ovat niiden höyheniä mustanaan, näkeekö hän ne?"
"Kyllä, kyllä, ei ole vaikea huomata sorsaa eikä hanhea, kun ne miljoonittain pimittävät taivaan."
"Kun lumi sataa ja peittää pitkien veitsien majat, näkeekö vieras hiutaleet ilmassa?"
"Silmäni eivät enää ole kiitettävät", vastasi vanhus hieman harmistuneena, "mutta on sekin aika ollut, jolloin minulle annettiin näöstäni nimi!"
"Punanahat löytävät pitkät veitset yhtä helposti kuin vieras näkee puhvelin tai muuttavat linnut tai putoavan lumen. Teidän sotilaanne luulevat, että Elämän Herra on tehnyt koko maailman valkoiseksi. He erehtyvät. He ovat kalpeat ja he näkevät omat naamansa. Mene! Pawnee ei ole sokea, että hänen tarvitsisi kauaa etsiä teidän miehiänne!"
Intiaani vaikeni äkkiä ja taivutti päätään toiselle puolelle, ikäänkuin kaikella mahdollisella tarkkuudella kuunnellakseen. Hevosensa päätä kääntäen hän sitten ratsasti tiheikön lähimpään polveen, teroitti koko näkövoimansa katsellakseen aution preerian poikki päinvastaiselle puolelle kuin se, missä pakolaiset olivat. Palaten hitaasti tästä selittämättömästä ja katsojia säikähdyttävästä toimestaan hän kiinnitti katseensa Ineziin ja ratsasti edestakaisin moneen kertaan, ikäänkuin mielessään kiihkeästi taistellen jostakin vaikeasti ratkaistavasta asiasta. Hän oli vetänyt tiukalle levottoman hevosensa ohjakset ja näytti juuri aikovan puhua, kun hänen päänsä taas vaipuikin rinnalle ja hän jälleen asettui entiseen kuuntelevaan asentoonsa. Laukaten kuin kauris entiselle tähystyspaikalleen hän sitten ratsasti hetken lyhyitä, nopeita kehiä, ikäänkuin vielä suunnasta epätietoisena, ja syöksyi sitten pois kuin lintu, joka on pesänsä ympärillä lepatellut, ennenkuin lähtee lentämään kauemmaksi. Minuutin verran preerian poikki kiidettyään hän katosi maanaallon taakse.
Koirat, jotka niinikään olivat olleet jonkin aikaa sangen levottomina, seurasivat häntä vähän matkaa ja sitten luopuivat ajosta istahtaen maahan ja alkaen tavalliseen tapaansa hiljaa vinkua ja varoittaen ulvahdella.
XIX LUKU.
Edellisen luvun lopussa mainitut liikkeet olivat kaikki tapahtuneet niin lyhyessä ajassa, ettei vanha erämies ennättänyt lausua mielipidettään vieraan aikeista, vaikk'ei pieninkään seikka jäänyt häneltä huomaamatta. Pawneen kadottua hän kuitenkin ravisti päätään ja hitaasti astellen tiheikön polveen, josta pawnee oli juuri lähtenyt, mutisi:
"Ilmassa on sekä ääniä että hajuja, vaikk'eivät minun kurjat aistimeni enää kykene edellisiä kuuntelemaan eivätkä jälkimmäisten tuntua älyämään."
"Ei näy mitään", huudahti Middleton, joka seurasi aivan hänen rinnallaan. "Minun silmäni ja korvani ovat hyvät, mutta minä vakuutan, etten siitä huolimatta kuule enkä näe mitään."
"Silmänne ovat hyvät, ettekä ole kuuro!" vastasi toinen hieman halveksivasti. "Ei, nuori mies, ei, ne voivat kyllä olla hyvät näkemään kirkon poikki tai kuulemaan kaupungin kellon, mutta ennenkuin olisitte vuottakaan viettänyt näillä preerioilla, saisitte huomata luulleenne kalkkunaa puhveliksi tai puolensataa kertaa erehtyneenne pitämään puhvelihärän mylvinää Luojan ukkosena! Näiden paljaitten lakeuksien luonto on niin pettävä, ja kun ilma heijastaa kuvia samalla tavalla kuin vesi, niin preerioita ei ole helppo erottaa merestä. Mutta tuolla näkyy merkki, josta metsästäjä ei milloinkaan erehdy!"
Erämies osoitti korppiparvea, joka jonkin matkan päässä liiteli preerian poikki, näköjään samaan suuntaan, johon pawnee oli katseensa kiinnittänyt. Middleton ei aluksi erottanut niitä pieniä mustia pisteitä, joita näkyi harmaita pilviä vasten, mutta niiden nopeasti lähestyessä alkoi ensinnä niiden muoto ja sitten raskaasti soutavat siivet näkyä selvästi.
"Kuulkaa", sanoi erämies, kun hän oli saanut Middletonin huomaamaan kiitävän lintuparven. "Nyt kuulette puhvelien laukkaavan – biisoniksihan meidän viisas tohtorimme suvaitsee niitä sanoa, vaikka kaikki tämän puolen metsästäjät sanovat niitä puhveleiksi. Ja minä olen sitä mieltä, että metsästäjä paremmin ymmärtää eläimet ja niiden nimet", hän lisäsi, iskien nuorelle sotilaalle silmää, "kuin kuka tahansa, joka on vain kirjaa selaillut, sen sijaan että olisi matkustellut kautta maailman päästäkseen sen asukkaitten laadusta selville."
"Niiden tavoista, sen myönnän", huudahti luonnontutkija, joka harvoin jätti tilaisuutta käyttämättä puolustaakseen mielitiedettään, kun sen kimppuun hyökättiin. "Nimittäin sillä edellytyksellä, että määritelmiä käytetään oikein ja että niitä katsellaan tiedemiehen silmillä."
"Myyrän silmillä! Ikäänkuin eivät ihmisen silmät olisi nimille yhtä hyvät kuin minkä toisen luontokappaleen tahansa! Kuka nimitti Hänen kättensä työt? Voitteko sanoa sen kaikkine kirjoinenne ja koulutietoinenne? Eikö se ollut paratiisin ensimmäinen ihminen ja eikö siitä selvästi johdu, että hänen lapsensa ovat hänen lahjansa perineet?"
"Se epäilemättä on Mooseksen esitys asiasta", sanoi tohtori, "vaikka te sen käsitätte aivan liian kirjaimellisesti!"
"Minäkö kirjaimellisesti! Eihän toki; jos te kuvittelette, että minä olen kuluttanut aikaani kouluissa, teette minun tiedoilleni semmoisen vääryyden, jota ei milloinkaan kenenkään kuolevaisen pitäisi toiselle tehdä ilman riittäviä syitä. Jos minä milloinkaan olen lukemisen taitoa kaivannut, on se tapahtunut vain siitä syystä, että paremmin tietäisin, mitä se teidän mainitsemanne kirja sanoo, sillä se on kirja, jonka jokainen rivi puhuu ihmistunteiden mukaisesti ja siis myös järjenkin mukaisesti."
"No uskotteko te sitten", sanoi tohtori, jota itsepäisen vastustajan usko hieman harmitti ja joka ehkä salassa vähän liiaksi luotti omiin vapaampiin, vaikka tuskin yhtä hyödyllisiin saavutuksiinsa, "uskotteko te, että kaikki nuo eläimet todella olivat paratiisissa ensimmäisen ihmisen nimettävinä?"
"Miksi en uskoisi? Minä ymmärrän tarkoituksenne, sillä ei tarvitse elää kaupungeissa kuullakseen kaikista niistä pirun vehkeistä, mitä ihmisen omahyväisyys voi keksiä hänen oman onnensa turmelemiseksi. Mitä se todistaa, ellei voida sanoa sen todistavan, ettei se paratiisi, jonka Hän teki, ollut meidän aikamme kurjan mallin mukainen, osoittaen valheellisuuden siinä, mitä maailma sanoo sivistymisekseen? Ei, ei, Luojan paratiisi oli silloin metsä, ja metsä se on vielä nytkin, jossa kasvaa hedelmiä, jossa linnut laulavat hänen oman viisaan järjestyksensä jälkeen. Nyt, rouva, voitte nähdä korppikotkain arvoituksen! Tuolla tulevat puhvelit itse, ja jaloa karjaa se onkin! Uskon varmasti, että pawneella on joukko väkeään jossakin notkelmassa tässä lähellä. Ja koska hän karautti heidän jälkeensä, niin saatte nyt nähdä jalon ajon. Se pitää siirtolaisen ja hänen pesyeensä kotosalla, eikä meillä puolestamme ole suurtakaan syytä pelkoon. Pawneet eivät yleensä ole pahaluontoisia."
Jokainen silmä kääntyi nyt preerialla lähestyvään huomiota herättävään näkyyn. Arka Inezkin kiiruhti Middletonin rinnalle katselemaan, ja Paavo kutsui Ellinkin ruoanlaittopuuhistaan.
Koko niiden jännittävien tapausten ajan, jotka meidän velvollisuutemme on ollut kertoa, olivat preeriat levänneet täydellisen autiuden ylevyydessä. Muuttolintujen laumat tosin olivat toisin ajoin pimittäneet taivaan, mutta pakolaisjoukon koirat ja tohtorin aasi olivat ainoat nelijalkaiset, jotka olivat maassa elostuttaneet aavikon pintaa. Nyt ilmestyi sille yht'äkkiä eläinelämää, joka kuin taikavoimalla muutti näyttämön äärimmäiseksi vastakohdaksi.
Näkyi ensin muutamia valtavia puhvelihärkiä, jotka laukkasivat etäimmän preeria-aallon poikki, ja sitten seurasi perässä pitkät jonot yksityisiä eläimiä, joiden perässä vuorostaan kulki tummia laumoja, kunnes preerian ruskehtava pinta kokonaan peittyi niiden pörhöisten selkäin tummempaan väriin. Lauma levisi ja sakeni yhä, kunnes se oli kuin ne pienien muuttolintujen lukemattomat paljoudet, joiden pitkiksi venyneitten reunain niin usein nähdään sukeltavan esiin taivaan syvyyksistä, kunnes niiden luku näyttää olevan yhtä suuri kuin metsän lehtien, joiden yli niiden loppumaton jono kiitää. Puhvelikarjan keskeltä pöllähteli pieniä tomupatsaita muita raivoisampien eläinten kyntäessä preeriaa sarvillaan, ja silloin tällöin kantoi tuuli syvä-äänistä mylvinää, ikäänkuin olisivat tuhannet kurkut voihkineet vaivojaan epäsointuisesti mölyten.
Pakolaisjoukko seisoi kauan mietteissään ja äänetönnä katsellen tätä hurjaa ja omituisen suurenmoista näkyä. Äänettömyyden rikkoi vihdoin erämies, joka oli vanhastaan tottunut tämmöisiin ilmiöihin ja johon ne vähemmän vaikuttivat tai johon ne vaikuttivat vähemmän peloittavasti ja huumaavasti kuin niihin, joille näky oli oudompi.
"Siinä nyt menee kymmenentuhatta härkää yhdessä karjassa ilman hoitajaa tai isäntää, lukuunottamatta Häntä, joka on ne luonut ja on niille antanut nämä avokentät laitumeksi! Niin, tässä ihminen näkee todistuksen itsekylläisyydestään ja mielettömyydestään! Voiko valtaimme mahtavinkaan maaherra mennä kentilleen ja teurastaa jalompaa härkää kuin tässä tarjotaan kaikkein halvimmallekin. Ja kun hän on paistinsa ottanut, mahtaako se maistua hänelle yhtä hyvin kuin sille, joka on ruokansa maustanut terveellisellä vaivannäöllä ja ansainnut sen luonnon lain mukaan rehellisesti tekemällä, mitä Luoja on hänelle tehtäväksi antanut?"
"Jos preerian vadilla tuoksuu puhvelin kyttyrä, niin vastaan minä: ei", keskeytti herkkusuu mehiläispyytäjä.
"Niin, poikani, sinä olet maistanut ja tiedät asian oikean laidan! Mutta karja näyttää lenkoavan vähän tänne päin, ja meidän on paras valmistua ottamaan sitä vastaan. Jos me kokonaan piilotamme itsemme, niin juoksevat sarviniekat tästä yli ja tallaavat meidät jalkoihinsa kuin maan matoset. Asetamme sen vuoksi heikoimmat suojaamme ja käymme itse eturintaan, kuten miehille ja metsästäjille sopii."
Kun ei ollut suuria aikoja valmistuksiin, noudatti pieni joukko kiiruimmiten kehoitusta. Inez ja Elli vietiin tiheikön reunaan sille puolelle, joka oli lähestyvästä puhvelikarjasta poispäin. Aasi hermojensa vuoksi asetettiin keskelle ja viimeksi erämies kolmen mieskumppaninsa kanssa asettui sillä tavalla, että he tehokkaimmin voisivat koettaa kääntää syrjään eteenpäin syöksyvän kolonnan pään, jos se sattuisi tulemaan liian lähelle heidän olopaikkaansa. Etupäässä hyökkäävät viisikymmentä tai satakunta härkää horjuivat puoleen ja toiseen, jonka vuoksi näytti jonkin aikaa epätietoiselta, mihin suuntaan ne aikoivat mennä. Mutta kauhea, tuskallinen mylvinä, joka kuului lauman keskeltä pöllyävän tomupilven takaa ja johon aivan pakenevan karjan päällä lentävät ahnaat haaskalinnut vastasivat kamalalla rääkynällään, näytti antavan paolle uutta vauhtia ja kerrassaan tekevän lopun kaikesta epäröinnistä. Ikäänkuin ihastuen pienimmästäkin metsän tapaisesta koko säikähtynyt karja vakaantui suunnassaan ja syöksyi suoraa päätä sitä pientä pensastiheikköä kohti, jonka jo olemme niin usein maininneet.
Vaara oli nyt niin ilmeinen, että se pani lujimmatkin hermot koetukselle. Lähestyvän eläinpaljouden molemmat sivut olivat päässeet sen verran edelle, että eturintama oli jäänyt kouruksi, ja jokainen palava silmä, joka leiskui tultaan härkien koko päätä peittävästä takkuisesta karvamättäästä, tuijotti pensastiheikköön mielettömän kauhun hurjistamana. Näytti siltä, kuin olisi jokainen eläin koettanut ennättää ennen muita tähän toivottuun suojaan. Ja tuhansien takana tulevien sokeasti painaessa edellä kulkevain perässä näytti uhkaavan välitön vaara, että karjan johtajat syöksyisivät piiloutuneen pakolaisjoukon päälle, joka olisi ollut heille kaikille varma tuho. Seikkailijoistamme itsekukin tunsi aseman vaaran omalle yksilölliselle luonteelleen ja asemalleen ominaisella tavalla.
Middleton epäröi. Toisinaan hänen teki mieli hyökätä pensaikon läpi, ottaa Inez mukaansa ja yrittää paeta. Samalla kuitenkin älyten, että hänen oli mahdoton juosta nopeammin kuin säikkyvät biisonit, hän tunnusteli aseitaan, päättäen niillä vastustaa lukematonta laumaa. Tohtori Battiuksen mieli kiihtyi aivan hourailun asteelle. Lauman tummat muodot hämmentyivät luonnontutkijan silmissä epämääräiseksi sekamelskaksi, ja hän alkoi kuvitella näkevänsä sekasortoisen kokoelman kaikkia maailman eläimiä, jotka joukolla hyökkäsivät hänen päälleen ikäänkuin kostaakseen kaikki ne vääryydet, jotka hän oli niiden eri suvuille tehnyt kaikkena elinaikanansa, väsymättä uurastaessaan luonnontieteitten hyväksi. Hänen koko olentonsa turtui kuin painajaisen ahdistaessa. Voimatta edetä sen enempää kuin paetakaan hän seisoi kuin paikkaansa naulittuna, kunnes mielenhäiriö sai hänessä niin täydelleen vallan, että hän epätoivossaan alkoi ruveta luokittelemaan muka näkemiään eri lajeja. Paavo taas huusi ja kutsui Elliä auttamaan häntä huutamaan, mutta hänen äänensä hukkui lauman mylvinään ja jalkojen töminään. Raivostuneena, mutta samalla omituisesti kiihtyneenä eläin itsepäisyyden ja näyn hurjuuden johdosta ja aivan mielettömänä myötätunnosta ja jonkinlaisesta itsetiedottomasta pelosta, jossa luonnon vaatimukset omituisesti yhtyivät huoleen rakastetusta, hän oli halkaista kurkkunsa huutaessaan iäkästä ystäväänsä toimimaan.
"Koettakaa nyt, vanha ansuri", hän huusi, "preeriatemppujanne, muutoin me kaikki tukehdumme vuoren korkuisen kyttyräkasan alle!"
Vanhus, joka oli kaiken aikaa seisonut pyssyynsä nojaten ja katsellen lauman liikkeitä vakaalla silmällä, päätti toimen ajan nyt tulleen. Nopeasti, jota hänen ei olisi tarvinnut parhaana nuoruudenaikanaankaan hävetä, hän nosti rihlansa, tähtäsi etumaisinta puhvelia ja laukaisi. Luoti sattui eläimen sarvien väliin tuuheisiin karvoihin, ja se kompastui polvilleen, mutta nousi taas paikalla päätään ravistaen, ja tärähdys näytti vain kiihdyttävän sen menon raivoa. Nyt ei enää ollut aikaa epäröimiseen. Heittäen maahan rihlansa erämies levitti käsivartensa ja astui tiheiköstä paljain käsin suoraan laukkaavaa laumaa vastaan.
Ihmisen muoto sen lujuuden ja jäykkyyden tukemana, jonka vain äly voi antaa, pakottaa melkein aina luonnon alemmat eläimet kunnioittamaan itseään. Etumaiset härät kavahtivat taapäin ja yhdeksi lyhyeksi hetkiseksi niiden nopeus äkkiä pysähtyi ja ruumiita mukelsi nurin niskoin, kunnes kentällä tuota pikaa näkyi satoja eläimiä piehtaroimassa. Siten kohosi jälleen takajoukosta uusi möly, joka sai lauman uudelleen liikkeelle. Lauman pää kuitenkin jakaantui. Erämiehen liikkumaton muoto ikäänkuin leikkasi sen kahdeksi eläväksi virraksi. Middleton ja Paavo noudattivat hänen esimerkkiään ja samaan asentoon asettuen levittivät tätä heikkoa salpaa kahden puolen.
Vähän aikaa näytti etupäässä kulkevain eläinten uusi suunta suojelevan pensaikkoa. Mutta lauman enemmistön tunkeutuessa yhä lähemmäksi sen puolustajain avolinjaa ja pölyn saetessa, niin ettei ihmisiä enää näkynyt, alkoi se vaara joka hetki suureta, että eläimet murtautuisivat läpi. Erämiehen ja hänen kumppaniensa täytyi käydä yhä valppaammiksi, ja verkalleen he peräytyivät päälle painavan joukon edestä, kun raivoisa härkä hyökkäsi niin läheltä Middletonin ohi, että sen kylki sipaisi häntä, ja seuraavassa tuokiossa härkä tuulen nopeudella puhalsi tiheikön läpi.
"Lähemmäksi toisianne ja pitäkää paikkanne", huusi vanha erämies, "taikka niitä tulee tuhannen sen kintereillä!"
Kaikki heidän ponnistuksensa olisivat kuitenkin olleet turhat tätä elävää tulvaa vastaan, ellei aasi, jonka olopaikkaan oli näin väkivaltaisesti hyökätty, keskellä sekamelskaa olisi kohottanut ääntään. Jäykimmät ja raivoisimmatkin härät vapisivat kuullessaan tämän peloittavan, tuntemattoman karjunnan, ja nyt alkoi jokainen härkä hurjan pelon valtaamana laukata pois samasta tiheiköstä, johon ne vast'ikään olivat pyrkineet kiihkeästi kuin murhamies pyhätön turvaan.
Eläinvirran jakaantuessa paikka jäi avoimeksi, ja vasta mailin päässä notkon toisella puolen molemmat virrat, viistoon kulkien, jälleen yhtyivät. Heti kuin vanha erämies näki, minkä äkkivaikutuksen aasin kiljunta oli tehnyt, alkoi hän taas kylmäverisesti ladata pyssyään, nauraen samalla kaikesta sydämestään äänettömään, omituiseen tapaansa.
"Siinä ne nyt menevät kuin koirat, puoleksi täytetyt haulipussit häntäpäässä killumassa, eikä ole pelkoa siitä, että ne järjestyksensä rikkovat. Mitä eivät perässä tulevat eläimet omilla korvillaan kuulleet, sen ne olivat kuulevinaan!"
"Aasi on puhunut, mutta Bileam on ääneti!" huudahti mehiläispyytäjä hengästyneenä, purskahdettuaan kerran toisensa jälkeen niin äänekkääseen nauruun, että sekin ehkä lisäsi melullaan puhvelien pakokauhua. "Mies on niin pöllämystynyt, kuin olisi parvi poikamehiläisiä istahtanut hänen kielelleen eikä hän uskaltaisi puhua niiden vastauksen pelosta."
"Mitenpä nyt, ystävä", jatkoi erämies, yhä liikkumattoman ja lumoutuneen luonnontutkijan puoleen kääntyen, "mitenpä nyt, ystävä, peloittiko teitä, joka hankitte toimeentulonne kirjoittamalla kirjaan maan eläinten ja ilman lintujen nimet, peloittiko teitä lauma laukkaavia puhveleita. Vai haluatteko vielä sanoa, ettei minulla ole oikeutta käyttää niistä sitä nimeä, jota rajalla jokainen metsästäjä ja kauppias käyttää!"
Vanhus kuitenkin erehtyi, luullessaan härnäilyllään voivansa herättää tohtorin turtuneet elinvoimat. Tästä pitäen ei hänen koskaan kuultu muuta kuin yhdessä tilaisuudessa lausuvan sanaa, joka ilmaisi eläimen lajia tai sukua. Itsepintaisesti hän kieltäytyi syömästä koko härän suvun ravitsevaa lihaa, ja vielä tänä päivänä, jolloin hän eräässä rantakaupungissa nauttii tiedemiehen täyttä arvoa ja turvallisuutta, hän pöyristyneenä kääntää selkänsä niille herkullisille, verrattomille liharuoille, joita niin usein nähdään ammattitutkijain ammattikunnan illallispöydässä ja jotka voittavat kaikki, mitä samalla nimellä tarjotaan Lontoon kehutuissa kapakoissa tai Pariisin kuuluimmissa ravintoloissa. Sanalla sanoen, se inho, joka juurtui kunnianarvoisaan luonnontutkijaamme naudanlihaa kohtaan, oli hieman samanlaatuinen inho, jota koira tuntee, kun paimen sitoo sen lammasnavetan kynnykselle, ajaen sitten koko lauman sen yli. Sillä keinolla sanotaan lampaan makuun päässeen koiran koko loppuiäkseen saavan semmoisen inhon tuon eläimen lihaan, ettei se sen koommin raatele lampaita. Paavon ja erämiehen herettyä yhä toistuvista naurunpurskahduksistaan, joihin oppineen matkatoverin yhä jatkuva pöllämystymys antoi aihetta, hän alkoi uudelleen hengittää, ikäänkuin hänen keuhkojensa keskeytynyt toiminta olisi taas alkanut jatkua keinotekoisten palkeitten avulla, ja hänen kuultiin vain tämän ainoan kerran käyttävän oppisanoja, jotka siitä pitäen olivat hänen puheessaan pannaan julistetut.
"Boves Americani horridi!" huudahti tohtori, korostaen varsinkin viimeistä sanaa, minkä jälkeen hän taas pysyi ääneti, ikäänkuin olisi mielessään punninnut outoja ja käsittämättömiä tapauksia.
"Kauheat silmät niillä kyllä on, sen minä mielelläni myönnän", vastasi erämies. "Ja kaikin puolinkin eläin on kamala nähdä semmoiselle, joka on tottumaton luonnon elämän ilmiöihin ja hyörinään. Mutta eläimen rohkeus ei ole vähääkään sen ulkonäön veroinen. Kautta taivaan, jos te kerran joutuisitte harmaakarhupoikueen saartamaksi, niinkuin Hektorille ja minulle kerran sattui ison joen suurella puto– – Kas vain, tuossa tulee lauman häntäpää ja tuolla laukkaa nälkäinen susilauma valmiina korjaamaan suuhunsa sairaat eläimet tai ne, jotka ovat taittaneet niskansa kuperkeikassa. Ohoo – niiden kintereillä on ratsumiehiäkin, niin totta kuin minä olen syntinen ihminen! Tuolla, nuori mies, tuolla ne näette, missä pöly hajoaa tuulen edellä. Ne häärivät haavoittuneen puhvelin ympärillä, lopettaakseen jukuripään nuolillaan!"
Middleton ja Paavo saivat pian näkyviinsä tumman ryhmän, jonka vanhuksen nopea katse oli niin helposti huomannut. Ratsumiehiä oli ainakin toistakymmentä, ja he laukkasivat nopeita kehiä jalon härän ympäri, joka oli kääntynyt päin, kun oli liian pahasti haavoittunut paetakseen, mutta kuitenkin liian ylpeä kaatuakseen, vaikka satakunta nuolta jo oli ammuttu sen karkaistuun ruumiiseen. Erään kookkaan intiaanin keihäänpisto kuitenkin teki lopun vastarinnasta ja härkä heitti sitkeän henkensä mylvien niin, että ääni kantautui sen paikan yli, jossa seikkailijat seisoivat, pakokauhuisen lauman korviin antaen uutta vauhtia sen paolle.
"Hyvin se pawnee tunsi puhvelinajon asiat!" sanoi vanhus, vähän aikaa katseltuaan vilkkaan ajon menoa ilmeisesti tyytyväisenä. "Te näitte, kuinka hän ajon edeltä poistui kuin tuuli. Sen hän teki sitä varten, ettei jättäisi ilmaan hajua ja että voisi kiertää sivulle ja yhtyä – Mitä! Mitäs nyt! Nuo punanahat eivät olekaan pawneita! Näiden pääsulat ovatkin pöllöjen siivistä ja pyrstöstä. – Ah, niin totta kuin minä olen vain kurja, huononäköinen ansapyytäjä, on tämä joukko kirottuja siouxeja! Piiloon, pojat, piiloon. Jos he kerrankin vilkaisevat tännepäin, menetämme me niille hylyille joka rievun, mitä meillä on vaatetta, niin totta kuin salama kärventää pensaan, ja mahdollista on, että henkemmekin joutuu mitä suurimpaan vaaraan."
Middleton oli jo kääntynyt pois tästä näystä etsiäkseen nuoren ja kauniin vaimonsa, jonka näkeminen häntä paljon enemmän miellytti. Paavo tarttui tohtorin käsivarteen ja erämiehen seuratessa perässä niin joutuin kuin suinkin, keräytyi koko joukko nopeasti tiheikön suojaan. Lyhyesti selitettyään tämän uuden vaaran laadun vanha erämies, jonka asiaksi pakolaisten liikkeitten johto kokonaan jäi hänen suuren kokemuksensa vuoksi, jatkoi pakinaansa seuraavaan tapaan:
"Tämä on, tietäkää se, seutu, jossa voimakas käsivarsi on oikeutta paljon parempi ja jossa valkoista lakia ei tunneta eikä tarvita. Sen vuoksi kaikki nyt riippuu ymmärryksestä ja voimasta. Jos", hän jatkoi, nostaen sormen poskelleen, ikäänkuin perusteellisesti joka puolelta harkitakseen sitä vaikeata tilannetta, johon oli jouduttu – "jos voitaisiin keksiä keino, jolla nämä siouxit ja siirtolaisen joukkue saataisiin käymään toistensa korviin kiinni, niin sitten tulisi meidän vuoromme, niinkuin haukkojen kahden sarvaan tapellessa, poimia maasta rippeet – ovathan pawneetkin tässä lähellä! Se on varma asia, sillä se nuori mies ei varmaankaan asiatta olisi lähtenyt niin kauas kylästään. Tässä on siis tykin kuuluman piirissä neljä joukkoa, joista ei yksikään voi toiseensa luottaa. Ja tämä kaikki tekee liikkumisen alueella, jossa lymypaikkoja ei ole aivan taajassa, koko vaikeaksi. Mutta onhan meitä kolme hyvin asestettua ja, toivon voivani sanoa, jäykkääkin miestä –"
"Neljä", keskeytti Paavo.
"Mitä?" kysyi vanhus, luoden Paavoon rehellisen katseensa.
"Neljä", toisti mehiläispyytäjä, luonnontutkijaan viitaten.
"Jokaisella armeijalla on häntyrinsä ja joutilaansa", sanoi suorapuheinen rajalainen. "Ystävä, meidän täytyy teurastaa tämä teidän aasinne."
"Teurastaa Asinus! Sehän olisi turhanpäiväistä julmuutta."
"Eikö ole vielä paljon julmempaa uhrata kristittyjä ihmisiä aasin vuoksi. Olisi yhtä turvallista puhaltaa täällä trumpettia kuin sallia tämän aasin jälleen korottaa äänensä, sillä se ilmaisisi meidät pian siouxeille."
"Minä vastaan Asinuksesta. Harvoin se puhuu ilman syytä."
"Sanotaan, että ihmisen tuntee siitä seurasta, joka sillä on", vastasi vanhus, "ja miks'ei eläintäkin? Minä kuljin kerran kiireen kaupalla ja paljon vastuksia kokien kumppanin kanssa, joka ei koskaan avannut suutaan muuta kuin laulaakseen, ja paljon huolta ja vastusta minulla siitä matkakumppanista oli. Se oli se sama kerta, jolloin me kuljimme isoisänne kanssa, kapteeni. Mutta sillä miehellä oli sentään ihmisen kurkku ja hyvin hän sitä osasi tilaisuuden tullen käyttää, vaikk'ei hän aina pitänyt kylliksi lukua ajasta ja paikasta, milloin sopi huutaa. Ah voi! Jos minä olisin vielä semmoinen mies kuin silloin, ei joukko rosvoilevia siouxeja hevillä karkoittaisi minua tämmöisestä turvapaikasta! Mutta mitä auttaa kerskailu, kun näkö ja voimat pettävät. Sotilas, joka delavareilta terävän näkönsä vuoksi sai nimen Haukansilmä, sietäisi nyt saada nimekseen Myyrä! Minun mielestäni on sen vuoksi parasta tappaa aasi."
"Se on kyllä järkevästi ja perustellusti puhuttu", sanoi Paavo. "Musiikki on aina musiikkia ja aina siitä ääntä lähtee, tulipa se viulusta tai aasista. Minä sen vuoksi kannatan ukkoa ja sanon, että tapetaan aasi."
"Ystävät", sanoi luonnontutkija, katsoen surullisin silmin vuoroin toiseen ja toiseen verenhimoiseen kumppaniinsa, "älkää tappako Asinusta. Se on lajiansa yksilö, josta voidaan sanoa paljon hyvää ja vähän pahaa. Se on karkaistu ja nöyrä, pidättyväinen ja kärsivällinen. Me olemme matkustaneet paljon yhdessä, ja sen kuolema surettaisi minua. Eikö sinun mieltäsi pahoittaisi, kunnioitettava metsästäjä, jos sinun tällä sopimattomalla tavalla täytyisi erota uskollisesta koirastasi?"
"Jääköön aasi elämään", sanoi vanhus, karistaen äkkiä kurkkuaan sillä tavalla, että huomasi vetoamisen häneen tehonneen. "Mutta sen ääni on estettävä. Sido sen leuat yhteen riimulla, niin jääköön loppu Kaitselmuksen huomaan."
Paavo sitoi aasin leuat neuvotulla tavalla, ja tähän kahdenkertaiseen takeeseen sen vaiteliaisuudesta erämies näytti tyytyvän, jonka jälkeen hän lähti tiheikön reunaan vakoilemaan.
Puhvelilauman aikaansaama meteli oli lakannut tai oikeammin kaikonnut mailin päähän preerialle, mistä jymy yhä kuului. Tuuli oli jo puhaltanut pois pölypilvet, ja siinä missä kymmenen minuuttia takaperin vallitsi niin suunnaton raivo ja myllerrys, oli silmällä nyt vapaa näköala.
Siouxit olivat saaneet saaliinsa, ja se näytti yhdessä ennen saatujen lukuisain saaliitten kanssa heitä tyydyttävän, minkä vuoksi he nyt näyttivät laskevan loput laumasta menemään menojaan. Toistakymmentä intiaania jäi saaliin luo, jonka yläpuolella muutamia haukkoja liiteli liikkumattomin siivin ja ahnain silmin, kun taas muut ratsastivat sinne tänne etsien, olisiko tuon valtavan lauman jäljille jäänyt muuta saalista. Erämies tarkasteli huolellisesti niitä ratsumiehiä, jotka tulivat lähemmäksi tiheikköä, heidän kokoaan, varusteitaan. Vihdoin hän Middletonille osoitti erästä, jonka hän tunsi Weuhaksi.
"Nyt tiedämme, mitä miehiä ne ovat, ja niiden asiankin", jatkoi vanhus, pudistaen päätään huolissaan. "He ovat eksyneet siirtolaisen jäljiltä ja etsivät niitä nyt. Puhvelilauma on joutunut heidän tielleen ja heidän niitä ajaessaan on kova onni tuonut heidät aivan sen kallion näkyviin, jolle Ismael on asettunut. Näettekö noita lintuja, jotka vahtivat saadakseen heidän teurastamansa eläimen tähteet? Se sisältää opetuksen, joka antaa käsityksen preeriain elämänlaadusta. Joukko pawneita väijyy juuri näitä samoja siouxeja, aivan samoin kuin näette haukkain vaanivan ravintoa, ja meidän tulee kristittyinä ihmisinä, joilla on niin paljon kysymyksessä, pitää silmällä kumpiakin. Ahaa! Mikäs sai nuo molemmat nuuskivat konnat pysähtymään? Niin totta kuin elän ovat ne löytäneet sen paikan, jossa siirtolaisen poikaparka sai surmansa!"
Vanhus ei erehtynyt. Weuha ja hänen mukanaan kulkeva toinen intiaani oli saapunut sille paikalle, jossa jo mainitsimme näkyneen kamalia veritahroja tehdystä tuhotyöstä. Siinä he nyt istuivat hevosen selässä, tutkien näitä tahroja intiaaneille ominaisella älyllä. Heidän tutkisteluaan kesti kauan, ja ilmeisesti heitä epäilytti. Lopulta he puhkesivat huutoon, joka oli melkein yhtä surkea ja säikähdyttävä kuin koirienkin, kun ne näkivät samat tahrat, ja huudollaan he saivat koko joukon kerääntymään ympärilleen, samoin kuin sakaalin sanotaan haukunnallaan kutsuvan kaikki kumppaninsa riistan ajoon.
XX LUKU.
Erämies saattoi pian osoittaa heille siouxien johtajan Mahtoreen valtiasmuodon. Heti kuin päällikkö, joka oli ollut viimeisiä noudattamaan Weuhan äänekkäitä huutoja, oli saapunut paikalle, jossa koko joukko nyt oli koolla, hyppäsi hän alas hevosen selästä ja ryhtyi tutkimaan maassa näkyviä huomiota herättäviä jälkiä korkean ja vastuunalaisen asemansa mukaisella arvontunnolla ja tarkkuudella. Soturit – sillä tähän pelottomaan ja tylyyn ihmisluokkaan he joka mies kuuluivat – odottivat hänen tutkistelujensa tuloksia kärsivällisesti ja ääneti. Vain jotkut harvat etevimmistä urhoista rohkenivat puhua päällikön ollessa näin vakavassa puuhassa. Kului monta minuuttia, ennenkuin Mahtoree näytti tyytyvän tuloksiinsa. Sitten hän maata tarkastaen etsi samat paikat, joissa Ismael oli nähnyt samat kammottavat, veristä taistelua todistavat tahrat, ja viittasi sitten miehiään seuraamaan itseään.
Koko joukko eteni nyt miehissä tiheikköä kohti ja seisahtui muutaman askelen päähän samasta paikasta jossa Ester oli vaatinut hitaita poikiaan tunkeutumaan viidakkoon. Lukija arvaa helposti, ettei erämies kumppaneineen suinkaan välinpitämättömänä katsellut tätä uhkaavaa liikettä. Vanhus kutsui rinnalleen kaikki, jotka suinkin kykenivät asetta käyttämään, ja kysyi selvin sanoin, vaikka siksi hiljaisella äänellä, ettei se kantanut näitten vaarallisten naapurien korvaan, olivatko he valmiit taistelemaan vapautensa puolesta, vai pitivätkö parempana turvautua rauhaan ja sovinnollisuuteen. Kun asia koski samalla tavalla kaikkia, esitti hän sen kuin sotaneuvottelussa, ja hänen esiintymisessään tuntui kuin entisen, lähes unohtuneen sotilaallisen ylpeyden viimeinen viivyttelevä kajastus. Paavon ja tohtorin mielipiteet olivat aivan vastakkaiset. Edellinen oli sitä mieltä, että oli oikopäätä turvauduttava aseisiin, jälkimmäinen taas lämpimästi kannatti rauhallisia keinoja. Middleton, joka pelkäsi siitä helposti syttyvän miesten välillä kiivaan väittelyn, mielipiteet kun olivat niin jyrkästi vastakkaiset, arveli parhaaksi ryhtyä välittämään, taikka paremminkin riidan ratkaisijaksi, hän kun tavallaan oli puolueettoman asemassa. Hänkin kallistui rauhaan, hyvin älyten, että väkivalta vihollisten suuren ylivoiman vuoksi välttämättä johtaisi kaikkien tuhoon.
Erämies kuunteli mitä tarkkaavimmin nuoren sotilaan syitä. Ja kun niiden vakavuuden takana ei ollut arvostelukykyä pimittävä pelko, niin tekivät ne asianmukaisen vaikutuksenkin.
"Järkevästi ajateltu", sanoi nyt erämies, kapteenin lausuttua mielipiteensä. "Sangen järkevästi ajateltu, sillä mitä ihminen ei voi voimallaan liikuttaa, se hänen täytyy älyllään kiertää. Järki hänestä tekee puhveliakin voimallisemman ja hirveä nopeamman. Jääkää nyt tähän ja pysykää lähellä toisianne. Minun henkeni ja ansani eivät ole suuren arvoiset, kun näin monen ihmishengen pelastus on kysymyksessä. Ja minä sitä paitsi voin sanoa tuntevani intiaanien juonet. Lähden sen vuoksi yksin preerialle. Ehkä vielä voin eksyttää siouxit tästä paikasta, niin että saatte aikaa ja tilaisuuden paeta."
Ikäänkuin päätettyään olla kuuro kaikille vastaväitteille vanhus tyynesti heitti pyssynsä olalleen ja verkalleen tiheikön läpi astellen ilmestyi kentälle semmoisessa paikassa, jossa hän saattaisi esiintyä siouxien nähtäväksi herättämättä heissä sitä epäluuloa, että oli piillyt tiheikössä.
Heti kuin siouxien silmät sattuivat metsästäjän pukuun puettuun mieheen ja hänen tunnettuun ja pelättyyn rihlaansa, kävi joukon läpi huomattava, vaikka hillitty liikahdus. Erämiehen juoni onnistui sikäli, että todella näytti varsin epätietoiselta, tuliko hän jostakin aukealta preerialta, vaiko metsiköstä. Tiheikköön intiaanit silti edelleenkin herkeämättä loivat epäileviä silmäyksiä. He olivat pysähtyneet nuolenkantomatkan päähän pensaista. Mutta kun vieras metsästäjä oli tullut siksi lähelle, että saattoi nähdä ajan ja ahavan aikaansaaman tummanpunertavan ja ruskean kasvojenvärin peittävänkin alkuaan kalpeata ihoa, etääntyivät he verkalleen paikalta, kunnes olivat siksi pitkän matkan päässä, ettei tuliluikku enää olisi heihin saakka kantanut.
Vanha erämies jatkoi sillä välin kulkuaan, kunnes oli päässyt siksi lähelle, että hänen puheensa helposti kuului. Siihen hän pysähtyi ja pyssynperänsä maahan laskien kohotti kätensä, kämmenpuoli ulospäin, rauhan merkiksi. Lausuttuaan koiralleen, joka katseli intiaanijoukkoa ikäänkuin tuntevin silmin, muutamia nuhtelevia sanoja, hän puhui heille siouxin kielellä:
"Veljeni ovat tervetulleet", hän sanoi, ovelasti esiintyen seudun omistajana ja tarjoten heille vieraanvaraisuuttaan. "He ovat kaukana kylistään ja ovat nälissään. Tahtovatko he seurata majaani syömään ja nukkumaan?"
Tuskin oli hänen äänensä kuultu, ennenkuin kymmenkunnasta suusta pääsi riemastuksen kiljuna, josta ovela erämies saattoi päättää, että hänet myös oli tunnettu. Käsittäen liian myöhäiseksi perääntyä hän käytti hyväkseen heidän keskensä vallitsevaa hämmennystä, Weuhan heille selitellessä, mikä hän oli miehiään, ja eteni, kunnes jälleen katseli pelättävää Mahtoreeta silmästä silmään. Toisessa kohtauksessaan nämä molemmat, jotka kumpikin olivat erinomaisia omalla tavallaan, noudattivat rajalaisten tavanmukaista varovaisuutta. Lähes minuutin he seisoivat sanaa sanomatta toisiaan tarkastellen.
"Missä ovat nuoret miehesi?" kysyi tetonipäällikkö tuimasti, huomattuaan, etteivät erämiehen jäykät kasvot hänen peloittavasta katseestaan huolimatta ilmaisseet vähääkään isäntänsä salaisuuksista.
"Pitkät veitset eivät tule joukolla majavalle ansoja virittämään. Minä olen yksin."
"Pääsi on valkoinen, mutta sinulla on halkaistu kieli. Mahtoree on ollut leirissänne. Hän tietää, ettet ole yksinäinen mies. Missä on nuori vaimosi ja soturi, jonka preerialla tapasin?"
"Minulla ei ole vaimoa. Minä olen veljelleni sanonut, että se vaimo ja hänen ystävänsä olivat minulle vieraat. Harmaahapsen sanoja on kuultava eikä unohdettava. Dakotat tapasivat matkustajat makuulla ja ajattelivat, etteivät he tarvinneet hevosia. Vaaleanaamain vaimot ja lapset eivät ole tottuneet kulkemaan kauas jalan. Anna hakea heitä sieltä, minne heidät jätit."
Tetonin silmät säihkyivät tulta hänen vastatessaan:
"Ne ovat lähteneet pois. Mutta Mahtoree on suuri päällikkö ja hänen silmänsä näkevät kauas!"
"Näkeekö tetonien päällikkö miehiä näillä alastomilla kentillä?" vastasi erämies varmasti ja jäykästi. "Minä olen sangen vanha ja silmäni alkavat hämärtyä. Missä ne seisovat?"
Päällikkö oli hetkisen vaiti, ikäänkuin ei olisi pitänyt arvonsa mukaisena sen enempää väitellä asiasta, josta hänellä oli varma käsityksensä. Osoittaen sitten maassa olevia jälkiä hän sanoi, katseen ja käytöksen äkkiä lauhtuessa:
"Isäni on oppinut monen talven viisauden. Voiko hän sanoa, kenen mokkasiini on nämä jäljet jättänyt?"
"Preerialla on ollut susia ja puhveleita, ja ehkä on täällä ollut kuguaarejakin."
Mahtoree vilkaisi tiheikköön, ikäänkuin olisi pitänyt viimeksimainittua otaksumaa mahdollisena. Paikkaa osoittaen hän käski nuoria miehiään tutkimaan sen tarkemmin, varoittaen heitä samalla ja luoden tuiman katseen erämieheen, etteivät antaisi pitkien veitsien pettää itseään. Käskyn saatuaan kolme tai neljä puolialastonta, innokkaan näköistä nuorta miestä hevostaan lyöden karautti sitä tottelemaan. Tämän liikkeen nähdessään vanhus hieman pelkäsi, ettei Paavo voi säilyttää mielenmalttiaan. Tetonit ratsastivat paikan ympäri pariin kolmeen kertaan, joka kerralla kaartaen yhä lähemmäksi, minkä jälkeen he palasivat johtajansa luo tuoden sen tiedon, että metsikkö näytti olevan tyhjä. Vaikka erämies tarkasti Mahtoreen kasvoja arvatakseen niistä, mitä hänen mielessään liikkui, voidakseen sen mukaan johtaa toiselle tolalle hänen epäluulojaan, ei hänkään, joka oli niin kauan tutkinut intiaanien kylmiä tapoja, kaikessa oveluudessaan voinut keksiä minkäänlaisia oireita eikä ilmeitä, jotka olisivat osoittaneet, missä määrin päällikkö luotti tähän tietoon. Sen sijaan että olisi vakoilijainsa tietoihin vastannut, Mahtoree puhui hevoselleen ystävällisesti ja viitaten erästä nuorta miestä tarttumaan sen ohjaksiin taikka oikeammin riimunvarteen, hän kävi erämiehen käsivarteen kiinni ja talutti hänet vähän syrjemmäksi muusta joukosta.
"Onko veljeni ollut sotilas?" kysyi kavala tetoni äänellä, jolle hän koetti antaa sovinnollisen kaiun.
"Peittävätkö lehdet puuta hedelmäin aikana? Mene. Dakotat eivät ole nähneet eläviä sotilaita niin paljon kuin minä verissään! Mutta mitä arvoa on tyhjillä muistoilla", hän lisäsi englanniksi, "kun ruumis kangistuu ja näkö alkaa heiketä!"
Päällikkö katsoi häneen hetkisen tuikeasti, ikäänkuin paljastaakseen kuulemansa valheen. Mutta kohdatessaan erämiehen tyynen katseen ja vakaan ilmeen, jotka vahvistivat hänen sanojensa totuuden, hän tarttui vanhuksen käteen ja laski sen kauniisti päänsä päälle merkiksi hänen suuren ikänsä ja kokemuksensa herättämästä kunnioituksesta.
"Miksi sitten pitkät veitset käskevät punaisia veljiään hautaamaan tomahawkinsa", hän sanoi, "kun heidän omat nuoret miehensä eivät koskaan unohda olevansa urhoja ja kohtaavat toisensa verisin käsin?"
"Minun kansani on lukuisampi kuin preerian puhvelit tai ilman kyyhkyset. He riitelevät usein, mutta sotureita heillä on vähän. Sotapolulle lähtevät vain ne, joilla on urhoollisuuden lahjat, ja sen vuoksi he näkevät paljon taisteluita."
"Asia ei ole niin – isäni erehtyy", vastasi Mahtoree, voitonriemuisesti hymyillen omaa läpitunkevaa ymmärrystään, samalla kuin hän kumosi erämiehen vastaväitteitten tehon, niin vanhan ja kokeneen miehen arvon mukaisella tavalla. "Pitkät veitset ovat sangen viisaat ja he ovat miehiä. He tahtoisivat kaikki olla sotureja. He tahtoisivat panna punanahat kaivamaan juuria ja leikkaamaan viljaa. Mutta dakota ei ole syntynyt elämään kuin nainen. Hänen täytyy sotia pawneita ja omahoja vastaan, muutoin hän menettää isäinsä nimen."
"Elämän herra katselee avoimella silmällä lapsiaan, jotka kaatuvat oikeuden puolesta taistellessaan. Mutta hän on sokea sitä intiaania kohtaan ja sulkee häneltä korvansa, joka saa surmansa ryöstössä tai tehdessään pahaa naapurilleen."
"Isäni on vanha", sanoi Mahtoree, ja hänen iäkkääseen puhekumppaniin luomansa ivallinen katse ilmaisi riittävästi hänet yhdeksi niistä, jotka polkevat kasvatuksen salvat jalkainsa alle ja ehkä ovat taipuvaisia jonkin verran väärinkäyttämään täten anastamaansa vapautta. "Hän on ylen vanha. Onko hän tehnyt matkan kaukaisuuden maahan ja onko hän nähnyt sen vaivan, että on palannut takaisin kertomaan nuorille miehille, mitä on nähnyt?"
"Tetoni", vastasi erämies, iskien pyssynperän maahan odottamattoman rajusti ja katsoen puhekumppaniinsa vakaasti ja tyynesti, "minä olen kuullut, että kansani keskuudessa on miehiä, jotka tutkivat suuria rohtojaan, kunnes luulevat olevansa jumalia, ja jotka nauravat kaikelle muulle uskolle paitsi uskolle omaan turhamaisuuteensa. Se voi olla totta. Se on totta, sillä minä olen semmoisia nähnyt. Kun ihminen sulkee itsensä kaupunkeihin ja kouluihin omine hullutuksineen, on hänen ehkä helppo luulla itseään Elämän Herraa suuremmaksi. Mutta soturin, joka elää majassa, jonka kattona pilvet ovat, jossa hän voi joka hetki nähdä sekä taivaan että maan ja joka joka päivä näkee Suuren Hengen voiman, tulisi olla nöyrempi. Dakotain päällikön pitäisi olla liian viisas nauraakseen oikeudelle."
Nähdessään, ettei hänen uskomattomuutensa tehnyt vanhukseen edullista vaikutusta, viekas Mahtoree vaihtoi heti puheenaihetta, viitaten asiaan, joka lähinnä oli heidän keskustelunsa aiheuttanut. Laskien kätensä keveästi erämiehen olalle hän johti tämän eteenpäin, kunnes he olivat viidenkymmenen jalan päässä tiheikön reunasta. Siinä hän kiinnitti läpitunkevan katseensa erämiehen rehellisiin kasvoihin ja jatkoi puhettaan:
"Jos isäni on piilottanut pensaisiin nuoret miehensä, käskeköön hän heidät esiin. Sinä näet, ettei dakota pelkää. Mahtoree on suuri päällikkö! Soturilla, jonka pää on valkoinen ja joka pian lähtee henkien maahan, ei voi olla kaksipäinen kieli kuin käärmeellä."
"Dakota, minä en ole valehdellut. Siitä asti kuin Suuri Henki loi minut mieheksi, olen elänyt erämaissa tai näillä aukeilla kentillä ilman majaa tai perhettä. Minä olen metsästäjä ja kuljen yksin omaa tietäni."
"Isälläni on hyvä pyssy. Tähdätköön hän sillä pensaisiin ja laukaiskoon."
Vanhus epäröi hetkisen ja valmistautui sitten antamaan tämän arkatuntoisen vakuutuksen sanojensa totuudesta, hyvin älyten, ettei hän muutoin voisi hälventää kavalan puhekumppaninsa epäluuloja. Pyssynsä ojentaessaan hän silmillään, joitten näkövoimaa ikä jo oli suuresti samentanut ja heikontanut, koetti selvittää ne sekasortoiset esineet, joita häämötti lakastuneitten lehväin keskeltä, kunnes hän näki pienen puun ruskean kuoren pilkistävän seasta. Sitä silmällä pitäen hän kohotti pyssynsä vaakasuoraan ja laukaisi. Tuskin oli luoti lentänyt piipusta, kun erämiehen käsiin tuli ankara vavistuskohtaus. Jos se olisi sattunut vähän aikaisemmin, olisi se tehnyt näin vaarallisen kokeen kerrassaan mahdottomaksi. Kammottava hiljaisuus seurasi laukausta, erämies odotti kuulevansa naisten parkaisuja, mutta savun hälvetessä tuuleen hän näki lepattavan kuoren ja tiesi siitä, ettei entinen tarkkuus vielä ollut kokonaan jättänyt häntä. Pyssyn perän maahan pudottaen hän peräti rauhallisen näköisenä kääntyi intiaanipäällikön puoleen ja kysyi:
"Uskooko veljeni nyt?"
"Mahtoree on dakotain päällikkö", vastasi viekas tetoni, laskien kätensä rinnalle merkiksi siitä, että hän luotti erämiehen vilpittömyyteen. "Hän tietää, että soturi, joka on polttanut piippua niin monen neuvottelutulen ääressä, kunnes hänen päänsä on käynyt valkoiseksi, ei olisi huonossa seurassa. Mutta eikö isäni ole ennen ratsastanut hevosella, niinkuin vaaleanaamain rikkaat päälliköt, ei suinkaan hän ole kulkenut jalan kuin nälkäinen koira?"
"En koskaan! Wakonda on antanut minulle jalat ja hän on antanut minulle tahdon käyttää niitä. Kuusikymmentä kesää ja talvea olen kulkenut Amerikan metsiä ja kymmenen ikävää vuotta olen oleskellut näillä paljailla kentillä kaipaamatta montakaan kertaa Luojan muitten luontokappaleitten apua kantamaan itseäni paikasta paikkaan."
"Kun isäni on elänyt niin kauan varjossa, niin miksi hän on tullut preerialle? Aurinko kärventää hänet."
Vanhus katseli hetkisen ympärilleen murheellisen näköisenä ja kääntyen sitten tutunomaisesti intiaanin puoleen vastasi:
"Elämäni kevään, kesän ja syksyn vietin puitten keskellä. Elämäni talvi oli jo tullut ja tavannut minut siellä, missä mielelläni oleskelin – metsän rauhallisessa, rehellisessä huomassa! Silloin minä, tetoni, nukuin rauhallisesti, sillä minun silmäni näkivät mäntyjen ja pyökkien oksien läpi aina kansani Hyvän hengen asumukseen saakka. Kun tunsin tarvetta avata Hänelle sydämeni Hänen tuliensa palaessa pääni päällä, oli ovi auki ja silmieni edessä. Mutta metsänhakkaajain kirveet herättivät minut. Kauan aikaa kuulin vain raivioitten ryskettä. Minä kestin sen, kuten miehen ja soturin tulee. Oli olemassa syy, miksi minun tuli se kestää. Mutta kun tätä syytä ei enää ollut, päätin lähteä niiden kirottujen äänien kuuluvista. Se pani rohkeuteni ja elintapani kovalle koetukselle, mutta sitten kuulin näistä laajoista paljaista kentistä ja pakenin tänne, päästäkseni näkemästä kansani haaskaavia tapoja. Sano minulle, dakota, enkö tehnyt oikein?"
Lopetettuaan erämies laski pitkän, näivettyneen sormensa intiaanin paljaalle olalle ja riutuneella hymyllä, jossa voitonriemu kummasti sekaantui mielipahaan, näytti odottavan, että intiaani kiittäisi hänen neuvokkuuttaan ja sen menestymistä. Intiaani kuunteli tarkkaavasti ja vastasi kysymykseen rotunsa mietiskelevään tapaan:
"Isäni pää on sangen harmaa. Hän on aina elänyt miesten kanssa ja hän on kaikki nähnyt. Se mitä hän tekee, on hyvä; se mitä hän puhuu, on viisasta. Sanokoon hän nyt, onko hän varmasti vieras niille pitkille veitsille, jotka etsivät elukoitaan preerialta joka taholta, eivätkä löydä niitä?"
"Dakota, se mitä olen sanonut, on totta. Minä elän yksin enkä koskaan seurustele miesten kanssa, joiden iho on valkoinen, jos –"
Hänen suunsa tukki äkkiä keskeytys, joka oli yhtä nöyryyttävä kuin odottamatonkin. Sanat olivat vielä hänen kielellään, kun pensaat jakaantuivat samalla puolen tiheikköä, missä he seisoivat, ja koko joukko, josta hän vastikään oli eronnut ja jonka hyväksi hän nyt koetti saada totuudenrakkautensa käymään yhteen pakon vaatiman eksyttämisen kanssa, astui täysin näkyviin. Sanattoman hämmästyksen hetkinen seurasi tätä odottamatonta näkyä. Mahtoree, joka ei ainoallakaan sävyllä eikä liikkeellä ilmaissut ihmetystään eikä hämmästystään, jotka todenteolla valtasivat hänen mielensä, viittasi teeskennellyn kohteliaasti erämiehen lähestyville ystäville, ja hymy välähti hänen julmille tummille kasvoilleen, niinkuin laskevan auringon räikeä valo valaisee valtavat raskaat pilvet, jotka ovat haljetakseen täynnään sähköä. Hän ei kuitenkaan pitänyt arvonsa mukaisena puhua eikä antaa aikeistaan muutakaan merkkiä, hän vain kutsui rinnalleen etäämpänä seisovan joukkonsa, joka tottelemaan tottuneitten ripeydellä kiirehti noudattamaan hänen viittaustaan.
Vanhan erämiehen ystävät tulivat sillä välin yhä lähemmäksi. Etumaisena kulki Middleton, tukien Inezin hentoa ja kevyttä vartaloa, luoden hänen pelokkaisiin kasvoihinsa tuon tuostakin samanlaisia hellän osanoton katseita kuin isä samoissa oloissa olisi luonut lapseensa. Heti heidän perässään kulki Paavo Elliä taluttaen. Mutta vaikk'ei mehiläispyytäjän silmä laiminlyönytkään hänen kukkeata toveriaan, paloi siinä kuitenkin ankara kiukku, niin että se enemmän muistutti peräytyessään vihoittelevaa karhua kuin suositun kosijan viehkeyttä. Viimeisinä tulivat Obed ja Asinus, edellinen talutellen toveriaan hellyydellä, joka ei suinkaan ollut toisten hellyyttä huonompi. Luonnontutkija ei suinkaan lähestynyt likimainkaan yhtä nopeasti kuin ne, jotka kulkivat hänen edellään. Hänen jalkansa näyttivät yhtä vastahakoisilta etenemään kuin pysymään paikallaankaan. Kun luonnontutkijan silmät kaiken aikaa pysyivät suunnassa, joka oli päinvastainen etenemissuuntaan, johtivat ne samaan suuntaan niittenkin katseet, jotka näitä liikkeitä tarkastivat, ja näin ne paikalla antoivat riittävän ohjeen niiden salattujen syitten ymmärtämiseksi, jotka olivat saaneet pakolaiset niin odottamatta piilopaikastaan ilmestymään.
Jonkin matkan päässä näkyi vielä yksi joukko vankkoja, aseellisia miehiä, jotka juuri pyörsivät metsikön kulman takaa näkyviin ja suoraan, vaikka varmasti, etenivät sitä paikkaa kohti, jossa siouxit olivat, samoin kuin risteilijäeskaaderin usein näkee meren aavan pinnan poikki suuntaavan rikasta, vaikka voimakkaitten saattajain suojelemaa kauppalaivuetta vastaan. Siirtolaisen perhe, sanalla sanoen, taikka ainakin ne siitä, jotka kykenivät aseita käyttämään, ilmestyi preerian aavalle pinnalle, ilmeisestikin aikeissa kostaa kärsimänsä väkivallan.
Mahtoree joukkonsa keralla peräytyi hitaasti metsiköstä, heti kuin oli nämä tulokkaat huomannut, pysähtyen sitten maanaallolle, josta yli paljaitten kenttäin oli laaja esteetön näköala. Siinä dakota näytti aikovan kääntyä päin ja tarjota tappelua. Huolimatta tästä peräytymisestä, johon erämieskin pakotettiin ottamaan osaa, Middleton kulki edelleenkin eteenpäin, kunnes hänkin pysähtyi samalle kummulle, puheen kantomatkan päähän sotaisista siouxeista. Rajalaisetkin puolestaan asettuivat edulliseen asemaan, vaikka paljon pitemmän matkan päähän. Näin nämä kolme ryhmää olivat kuin kolme laivuetta meren ulapalla, jotka, latvapurjeet mastossa, makaavat alallaan ennättääkseen selvittää, keitä vieraita voivat pitää ystävinä, kutka taas ovat vihollisia.
Tällä odotuksen hetkellä Mahtoreen synkkä, uhkaava silmä tuijotti vuoroin toiseen, vuoroin toiseen vierasjoukkoon, terävästi ja nopeaan tutkivasti, minkä jälkeen se tuhoa ennustavana kääntyi vanhukseen. Päällikön ääni ilmaisi suurinta, katkerinta vihaa ja halveksimista, kun hän sitten sanoi:
"Pitkät veitset ovat narreja! Helpompi on ottaa kuguaari kiinni makuulta kuin löytää sokea dakota. Luuliko valkeapää, että hän saisi siouxien hevosen, millä ratsastaa?"
Erämies, joka nyt oli ennättänyt tointua hämmästyksestään, älysi paikalla, että Middleton, huomatessaan Ismaelin ajavan pakolaisia takaa heidän jälkiään myöten, mieluummin turvautui raakalaisten vieraanvaraisuuteen, kuin antautui sen kohtelun alaiseksi, joka heitä siirtolaisen puolelta odotti. Sen vuoksi hän ryhtyi valmistaviin toimiin, toimittaakseen ystävilleen suosiollisen vastaanoton, hän kun nyt älysi moisen luonnottoman liiton tarpeelliseksi, jos mieli pelastaa pakolaisten vapaus, ehkä henkikin.
"Onko veljeni koskaan lähtenyt sotapolulle lyömään minun kansaani?" hän tyynesti kysyi kiukustuneelta päälliköltä, joka yhä odotti hänen vastaustaan.
Tetonisoturin uhkaava muoto menetti sen verran tuimuuttaan, että mielihyvän ja voitonriemun välähdys hetkisen valaisi hänen julmia piirteitään, kun hän suuren kädenliikkeen säestämänä vastasi:
"Missä on se heimo tai kansa, joka ei olisi tuntenut dakotain iskuja? Mahtoree on dakotain päällikkö."
"Onko hän huomannut pitkät veitset naisiksi, vai onko hän tavannut miehiä?"
Rajut intohimot taistelivat intiaanin ruskeilla kasvoilla. Hetken näytti sammumaton viha olevan ylinnä, mutta sitten niillä sai vallan jalompi, urholle arvoisampi ilme, joka piti puoliaan, kunnes hän, heittäen syrjään kevyen, kuvakirjoisen kauriinnahkaviittansa ja osoittaen rinnassaan olevaa pistimen arpea, vastasi:
"Niinkuin iskettiin, niin iskettiin vastaankin, silmästä silmään."
"Riittää. Veljeni on urhea päällikkö ja hänen tulisi olla viisas. Katsokoon, onko tuo vaaleanaamain soturi? Semmoinenko haavoitti suurta dakotaa?"
Mahtoreen silmät kääntyivät vanhuksen ojennetun käden viittaamaan suuntaan, kunnes ne kohtasivat Inezin hennon muodon. Pitkä, kiinteä ja ihaileva oli tetonin katse. Samoinkuin nuoren pawneenkin se enemmän muistutti sitä tapaa, jolla kuolevainen katselee taivaallista kuvaa, kuin ihailua, jolla mies katselee naisen suloutta. Havahtuen, ikäänkuin äkkiä olisi huomannut unohtaneensa itsensä, päällikkö sitten käänsi katseensa Elliin, jossa se viipyi hetkisen paljon ymmärrettävämmällä ihailun ilmeellä, minkä jälkeen se vaelsi edelleen, kunnes oli uudelleen tarkastanut pakolaisjoukon kaikki jäsenet.
"Veljeni näkee, ettei kieleni ole kaksijakoinen", jatkoi erämies, pannen tähdelle intiaanipäällikön saamat vaikutelmat melkein yhtä tarkalla silmällä kuin tämäkin hänen. "Pitkät veitset eivät lähetä naisiaan sotaan. Minä tiedän, että dakotat polttavat piippua vieraitten kanssa."
"Mahtoree on suuri päällikkö! Pitkät veitset ovat tervetulleet", sanoi tetoni, laskien kätensä rinnalleen ylhäisen kohteliaasti, joka olisi ollut kenelle tahansa kunniaksi vaikka millä yhteiskunnan asteella. "Nuorten miesteni nuolet ovat heidän viineissään."
Erämies viittasi Middletonia lähestymään, ja hetken kuluttua molemmat joukot yhtyivät, miehet tervehtien toisiaan ystävällisesti preeriain soturien tapaan. Mutta kesken näitä vieraanvaraisuuden vaatimia toimiakin dakota piti tarkasti silmällä etäämpää valkoista joukkoa, ikäänkuin hän yhäkin olisi epäillyt sotajuonta ja etsinyt lisäselitystä. Vanha erämies puolestaan näki tarpeelliseksi jatkaa selityksiään yhä varmentaakseen jo saavuttamaansa pientä epämääräistä etua. Ollen tarkastavinaan joukkoa, joka yhä viipyi samalla paikalla, mihin se oli ensiksi pysähtynyt, ikäänkuin päästäkseen selville siitä, minkä laatuisia miehiä he olivat, hän selvästi näki, että Ismael aikoi viipymättä ryhtyä sotatoimiin. Kokeneena miehenä hän oli selvillä siitä, että oli sangen epävarmaa, kumpi puolue taistelussa pääsisi voitolle, nuo kymmenkunta jäykkää rajalaistako, vai vajanaisesti asestetut raakalaisetko, vaikkapa jälkimmäiset saisivatkin valkoisilta liittolaisiltaan apua. Vaikka iäkäs erämies ei itse puolestaan ollutkaan vähääkään vastahakoinen ryhtymään taisteluun, piti hän kuitenkin enemmän ikänsä ja asemansa mukaisena koettaa välttää taistelua kuin sitä etsiä. Hänen tunteensa kävivät yhteen Paavon ja Middletonin tunteitten kanssa, joissa huoli molempain, heille omaa henkeäänkin kalliimpien naisten turvallisuudesta oli ylinnä. Kolmen he siis koettivat keksiä keinoja niiden kamalien seurausten välttämiseksi, joihin rajalaisten ensimmäinen sotatoimi paikalla johtaisi. Erämies piti samalla huolta siitä, että heidän neuvottelunsa raakalaisista, jotka epäluuloisin silmin tarkkailivat heidän kasvonilmeitään, näyttäisi ajatuksenvaihdolta siitä, kuinka semmoinen retkikunta oli mahtanut joutua niin kauas erämaahan.
"Minä tiedän, että dakotat ovat viisas ja suuri kansa", erämies vihdoin sanoi, kääntyen jälleen heidän päällikkönsä puoleen. "Mutta eikö heidän johtajansa tunne ainoatakaan veljeä, joka on alhainen?"
Mahtoreen silmä siirtyi ylpeästi kautta hänen joukkonsa, miehestä mieheen, kunnes se hetkeksi vastenmielisesti pysähtyi Weuhaan, ja hän sanoi:
"Elämän herra on luonut päälliköitä, sotureita ja naisia", tarkoittaen tällä, että siihen sisältyvät kaikki inhimillisen kunnon asteet, korkeimmasta alhaisimpaan.
"Ja hän on myös luonut vaaleanaamoja, jotka ovat pahoja. Semmoisia ovat ne, jotka veljeni tuolla näkee."
"Kulkevatko he jalan pahaa tehdäkseen?" kysyi tetoni, silmissään hurjuuden välähdys, joka kylläkin selvästi osoitti hänen tietävän syyn, miksi heidän täytyi tyytyä niin halpoihin kulkuneuvoihin.
"Juhtansa he ovat menettäneet. Mutta ruuti ja lyijy ja peitteet ovat vielä jäljellä."
"Kantavatko he rikkauksiaan käsissään, kuten kurjat konzat? Vai ovatko he urhoollisia ja jättävät ne naisilleen, kuten semmoisten miesten pitäisi, jotka tietävät mistä löytää, mitä menettävät?"
"Veljeni näkee tuon sinisen pilkun preerian rannalla. Katso, aurinko on koskettanut sitä tänään viimeisen kerran."
"Mahtoree ei ole myyrä."
"Se on kallio. Sen päällä ovat pitkien veitsien tavarat." Hurjan ilon ilme välähti tetonin pimeille kasvoille hänen tämän kuullessaan. Vanhukseen kääntyen hän näytti koettavan lukea hänen sisimmätkin ajatuksensa ollakseen varma siitä, ettei häntä petetty. Kääntäen sitten katseensa Ismaelin joukkoon hän laski, montako miestä siinä oli.
"Yksi soturi puuttuu", hän sanoi.
"Näkeekö veljeni nuo haukat? Siinä on hänen hautansa. Huomasiko hän preerialla verta? Se oli hänen."
"Riittää! Mahtoree on viisas päällikkö. Nostakaa vaimonne dakotain hevosten selkään, sitten saamme nähdä, sillä silmämme ovat sangen avoimet."
Erämies ei tuhlannut sanoja turhiin selityksiin. Hyvin tuntien alkuasukkaitten lyhyet puheet ja pikaiset toimet, hän paikalla ilmoitti asian molemmille kumppaneilleen. Paavo sai nousta paikalla hevosen selkään, Elli hänen taakseen. Hetkisen kuluttua oli Middleton saanut autetuksi Inezinkin hevosen selkään. Hänen tätä puuhatessaan Mahtoree tuli hevosen viereen, jonka hän oli tätä varten määrännyt, se kun oli hänen oma hevosensa, ja ilmoitti aikovansa nousta tavanmukaiselle paikalleen sen selkään. Mutta nuori upseeri tarttui hevosen ohjaksiin, ja he vaihtoivat keskenään äkillisen kiukun ja ylhäisen ylpeyden katseita.
"Tälle sijalle ei nouse kukaan muu kuin minä itse", sanoi Middleton jyrkästi englannin kielellä.
"Mahtoree on suuri päällikkö!" vastasi intiaani, kummankaan ymmärtämättä, mitä toinen sanoi.
"Dakota ei ennätä perille ajoissa", kuiskasi erämies, joka seisoi hänen rinnallaan. "Katso, pitkät veitset pelkäävät ja pian he juoksevat!"
Tetonipäällikkö luopui paikalla vaatimuksestaan ja hyppäsi toisen hevosen selkään, viitaten eräälle nuorista miehistään, että hän toisi hevosen erämiehellekin. Hevosensa luovuttaneet soturit nousivat toveriensa taakse istumaan. Tohtori Battius nousi Asinuksen selkään, ja lyhyestä välikohtauksesta huolimatta koko joukko oli valmiina lähtemään liikkeelle puolessa siitä ajasta, jonka olemme tarvinneet asian kertomiseen.
Nähtyään, että kaikki olivat valmiina, Mahtoree viittasi, että oli lähdettävä liikkeelle. Muutama niistä sotureista, joilla oli parhaat hevoset, päällikkö itse ensimmäisenä, ratsasti hieman edelle muista ja teki uhkaavan liikkeen, ikäänkuin hyökätäkseen rajalaisten kimppuun. Siirtolainen, joka oikeastaan jo perääntyi hitaasti, pysäytti paikalla joukkonsa ja asettui taisteluvalmiiseen rintamaan. Viekkaat intiaanit pitivät kuitenkin varansa, etteivät tulleet lännen rihlojen vaarallisen kantomatkan päähän, vaan kaartamistaan kaartoivat rajalaisten ympäri, kunnes olivat kulkeneet puolipiirin, koko ajan hyökkäystä teeskennellen. Tultuaan täydelleen varmaksi tuumansa menestymisestä tetoni sitten kiljaisi tuiman sotahuudon ja karautti preerian poikki oikopäätä etäistä kalliota kohti, suoraan kuin nuoli, joka lennähtää jänteeltä, ja melkein yhtä nopeastikin.
XXI LUKU.
Tuskin oli Mahtoreen liikkeitten varsinainen tarkoitus alkanut näkyä, ennenkuin rajalaiset ampuivat yhteislaukauksen, siten osoittaen, että he sen täydelleen ymmärsivät. Etäisyys ja laukan kiivaus kuitenkin vaikuttivat, että heidän tulensa jäi tehottomaksi. Merkiksi siitä, kuinka vähän dakotat välittivät rajalaisjoukon vihasta, heidän päällikkönsä vastasi laukauksiin sotahuudolla. Rihlaansa päänsä päällä heilutellen hän ratsasti kentällä piirin valiomiestensä seuraamana, uhmaten vihollistensa voimattomia yrityksiä. Intiaanien pääjoukon jatkaessa suoraan matkaa tämä pieni valiojoukko, hurjan raakalaisuhittelunsa suoritettuaan, asettui jälkipäähän niin hyvässä järjestyksessä ja sujuvasti, että hyvin huomasi tämän liikkeen ennakolta suunnitelluksi.
Yhteislaukaukset seurasivat toisiaan lyhyin väliajoin, kunnes raivostuneen siirtolaisen täytyi, vaikka vastahakoisesti, luopua siitä ajatuksesta, että hän niin heikoilla keinoilla voisi vihollisiaan vahingoittaa. Turhasta yrityksestään luopuen hän lähti kiivaaseen takaa-ajoon, silloin tällöin laukaisten pyssynsä merkiksi linnan puolustajille, joitten päälliköksi hän, viisaasti kyllä, oli jättänyt itse pelättävän Esterin. Näin takaa-ajoa jatkettiin monta minuuttia. Ratsastajat pitensivät välimatkaansa, mutta takaa-ajajatkin seurasivat kilvalla perässä, osoittaen kerrassaan uskomattomia kinttuvoimia.
Pienen sinipilkun kohotessa taivaalle kuin merestä nouseva saari villit silloin tällöin päästivät riemastuksen kiljahduksia. Mutta illan usvat alkoivat jo keräytyä preerian itäiselle rannalle, ja ennenkuin ratsastava joukko oli kulkenut puoltakaan matkaa, oli kallion himmeä ulkopiirre sulautunut taustan hämäryyteen. Välittämättä tästä seikasta, joka ennemmin edisti kuin haittasi hänen suunnitelmiaan, Mahtoree, joka jälleen oli ratsastanut eturintamaan, jatkoi kulkuaan tarkkaan kuin paras vainukoira, hiukan vain nopeuttaan hiljentäen, hevoset kun nyt alkoivat hengästyä. Tällä kannalla olivat asiat, kun vanha erämies ratsasti Middletonin rinnalle ja sanoi hänelle englanniksi:
"Tämä nähtävästi päättyy uuteen ryöstöön, johon ei minulla puolestani ole vähääkään halua ottaa osaa."
"Mitä tehdä? Vaarallista olisi meidän antautua niittenkään konnien käsiin, jotka tulevat perässämme."
"Hiiteen konnat, olkoot punaisia tai valkoisia. Katselkaas eteenpäin, nuori mies, ikäänkuin juttelisimme rohdoistamme tai ehkä kiittelisimme tetonien hevosia. Ne konnat kuulevat mielellään hevosiaan kehuttavan, melkein kuin kylillä turhamaiset äidit mielellään kuulevat kiitettävän uppiniskaisia tenaviaan. Kas niin, taputelkaa hevosta ja laskekaa kätenne helyille, joilla punanahkat ovat sen harjan koristelleet, ja kiinnittäkää katseenne toiseen, mielenne toiseen asiaan. Kuulkaahan, jos menettelemme viisaasti, voimme ehkä yön tullen jättää nämä tetonit."
"Siunattu ajatus!" huudahti Middleton, jonka mieleen oli jäänyt kiusallinen muisto Mahtoreen osoittamasta ihastuksesta hänen Inezin suloa katsellessaan ynnä hänen sitä seuraavasta röyhkeydestään, kun hän itse aikoi ruveta kaunottaren suojelijaksi.
"Hyvä Jumala, mikä heikko otus ihminen sentään on, kun luonnolliset lahjat hämmennetään kirjaviisauteen ja akkamaisiin tapoihin! Toinen samanlainen ilon ilmaus riittäisi kintereillämme seuraaville hylyille sanomaan, että meillä on pahat juonet mielessämme, ja yhtä selvään kuin jos sanoisimme sen heille heidän omalla kielellään. Kyllä, kyllä, minä tunnen ne peijakkaat, ne näyttävät viattomilta kuin kirmailevat kauriinvasat, mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei tarkkaisi pienintäkin liikettämme. Sen vuoksi täytyy meidän menetellä viisaasti, teimmepä mitä tahansa, heidän viekkautensa pettääksemme. Niin on hyvä, taputelkaa sen kaulaa ja hymyilkää, ikäänkuin kiittelisitte hevostanne, ja pitäkää auki se korvanne, joka on minuun päin. Pitäkää varanne, ettette rasita hevostanne liiaksi, sillä vaikk'en hevosista paljon tiedäkään, sanoo järki kuitenkin, että hevosen täytyy olla voimissaan, jos mieli kiireesti paeta, sillä väsyneet koivet eivät kelpaa kilpa-ajossa. Olkaa valmiina seuraamaan merkkiä, kun kuulette vanhan Hektorin vinkuvan. Ensimmäinen vingahdus merkitsee, että olette valmiina, toinen, että siirrytte joukosta syrjempään, kolmas, että lähdette – ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"
"Täydelleen", sanoi Middleton, vavisten ylenpalttisessa innossaan, niin kiihkeästi hän toivoi, että tuuma paikalla toteutettaisiin, ja pusertaen sydäntään vasten pientä käsivartta, joka oli kiertynyt hänen vartalonsa ympäri. "Täydelleen. Rientäkää, rientäkää."
"Hepo ei totisesti ole mikään laiskiainen", jatkoi erämies tetonin kielellä, ikäänkuin keskustelua jatkaen, minkä jälkeen hän varovaisesti hivuttelihe sivulle päin, kunnes huomasi ratsastavansa Paavon rinnalla. Tällekin hän ilmaisi tuumansa äskeiseen varovaiseen tapaan. Innokas ja peloton mehiläispyytäjä kuuli sen ilomielin, ilmoittaen tappelevansa vaikka koko raakalaisjoukkoa vastaan, jos se tämän tarkoituksen saavuttamiseksi olisi tarpeen. Kaikoten tämänkin parin rinnalta erämies silmäili ympärilleen nähdäkseen, missä luonnontutkija kulki.
Sanomattomalla vaivalla ja Asinusta hoputtamalla tohtori oli voinut pysytellä aivan siouxjoukon keskellä niin kauan kuin oli hitunenkaan syytä luulla, että Ismaelin luodit voisivat päästä hänen persoonaansa satuttamaan. Tämän vaaran vähennyttyä tai oikeastaan kokonaan kadottuakin hänen oma rohkeutensa alkoi kohota, juhdan taas lannistua. Tästä molemminpuolisesta sangen vaikuttavasta muutoksesta oli seurauksena, että ratsastaja aasineen nyt löytyi siitä joukon osasta, joka muodosti jonkinlaisen jälkivartion. Sinne erämies siis sai hevosensa peräytetyksi millään tavalla herättämättä ovelien kumppaniensa epäluuloa.
"Ystävä", alkoi vanha erämies, huomatessaan päässeensä siksi lähelle, että keskustelu helposti kävi päinsä, "Haluaisitteko viettää kymmenkunnan vuotta näitten villien joukossa ajelluin päin ja maalatuin naamoin, majassanne pari vaimoa ja viisi tai kuusi sekarotuista lasta, jotka sanoisivat teitä isäkseen?"
"Mahdotonta!" huudahti luonnontutkija säikähtäen. "Minä en yleensäkään ole avioliittoon taipuvainen, enkä varsinkaan minkäänlaiseen specieksen muunnoksien sekoitukseen, joka vain on omiaan hämmentämään kauneutta ja häiritsemään luonnon harmoniaa."
"Niin kyllä, syytä teillä kyllä on inhota semmoista elämää. Mutta jos nämä siouxit vain saavat teidät kyläänsä, niin se kohtalo teitä kyllä odottaa, yhtä varmasti kuin aurinko Herran käskystä nousee ja laskee."
"Minutko naitettaisiin vaimolle, jolla ei ole specieksen hyvää ulkomuotoa!" vastasi tohtori. "Minkä rikoksen olen minä tehnyt, että minua niin kauheasti rangaistaisiin? Miehen naittaminen vastoin hänen oman tahtonsa myötävaikutusta olisi väkivaltaa ihmisluontoa vastaan!"
"Kas niin, nyt kun te puhutte luonnosta, on minulla toivoa siitä, ettei järjen lahja ole kokonaan hylännyt aivokoppaanne", vastasi vanha erämies, syvälle painuneitten silmäin pielissä salavihkainen leikillisyys, joka osoitti, ettei häneltä kokonaan puuttunut huumoria. "Niin, jos he pitävät teitä erikoisesti ystävyytensä arvoisena, niin annetaan teille ehkä viisi tai kuusikin vaimoa. Minä olen aikanani tavannut suosituita päälliköitä, joilla on ollut lukemattomia vaimoja."
"Mutta miksi ne mielessään hautoisivat semmoista kostoa?" kysyi tohtori, jonka hiukset alkoivat nousta pystyyn, ikäänkuin jokainen karva olisi tuntenut samaa. "Mitä pahaa minä olen tehnyt?"
"Semmoista heidän ystävyytensä on. Kun he saavat tietää, että te olette suuri lääkäri, ottavat he teidät heimon jäseneksi ja joku mahtava päällikkö antaa teille nimensä ja ehkä tyttärensäkin, taikka ehkä jonkun omista vaimoistaan, ehkä parikin, semmoisia jotka ovat kerran eläneet hänen majassaan ja joiden arvon hän tuntee kokemuksesta."
"Suojelkoon minua luonnon harmonian valtias ja perustaja!" huudahti tohtori. "Minulla ei ole minkäänlaista taipumusta yhteen ainoaankaan elämänkumppaniin, puhumattakaan kahdesta tai kolmesta! Minä koetan päästä heidän kylistään pakoon, ennenkuin rupean niin väkivaltaiseen yhteyteen."
"Noissa sanoissa on järkeä, mutta eikö olisi syytä livistää nyt jo?"
Luonnontutkija katsoi pelokkaasti ympärilleen, ikäänkuin hänen olisi tehnyt mieli paikalla toteuttaa epätoivoinen aikomuksensa. Mutta joka puolella ratsastavain tummien hahmojen luku näytti hänestä äkkiä lisääntyneen kolmenkertaiseksi, ja pimeys, joka alkoi yhä enemmän saeta, tuntui hänestä kirkkaalta kuin täysi kuutamo.
"Se olisi liian varhaista ja järki sen kieltää", hän vastasi. "Jättäkää minut, kunnianarvoinen metsästäjä, omiin mietteisiini. Kun suunnitelmani ovat asianmukaisesti luokitellut, annan teille tiedon päätöksistäni."
"Päätöksistänne!" matki vanha erämies, pudistaen hieman halveksivasti päätään ja hellittäen hevosensa ohjaksia ja antaen sen kulkea villien hevosten joukkoon. "Päätös on sana, josta kaupungeissa puhutaan ja joka rajoilla tunnetaan. Tunteeko veljeni sen eläimen, jolla vaaleanaama ratsastaa?" hän jatkoi, kääntyen synkän näköisen soturin puoleen hänen omalla kielellään ja tehden samalla kädenliikkeen, joka käänsi hänen huomionsa luonnontutkijaan ja Asinukseen.
Tetoni käänsi katseensa minuutiksi tähän eläimeen, mutta hänen ylpeytensä ei sallinut ilmaista pienintäkään osaa siitä ihmetyksestä, joka oli vallannut hänet, samoinkuin muutkin villit, heidän nähdessään tämän harvinaisen nelijalkaisen. Erämies tiesi hyvin, että vaikka Meksikon rajoilla olevat heimot alkoivat tuntea aasin ja muulin, ei niitä kuitenkaan oltu usein nähty näin kaukana pohjoisessa, Platte-joen varsilla. Hän saattoi sen vuoksi arvata sen sanattoman hämmästyksen, joka piili syvällä villien ruskeitten piirteitten poimuissa, ja menetteli sen mukaan.
"Luuleeko veljeni, että tuo ratsastaja on vaaleanaamain soturi?" hän kysyi, annettuaan intiaanille mielestään riittävästi aikaa luonnontutkijan rauhallisen ulkomuodon perusteelliseen tutkimiseen.
Halveksivan ilmeen, joka välähti tetonin kasvoilla, saattoi nähdä tähtienkin himmeässä valossa. "Onko dakota houkka?" vastasi kysytty.
"He ovat viisasta kansaa, jonka silmät eivät koskaan ole suljetut. Mutta suuresti minä ihmettelen, etteivät he koskaan ole nähneet pitkien veitsien suurta rohtomiestä!"
"Wagh!" huudahti intiaani, jonka koko ihmetys puhkesi esiin hänen tummista jäykistä kasvoistaan tähän hämmästyksen huudahdukseen, ikäänkuin salaman leimahduksen valaistessa sydänyön pimeyttä.
"Dakota tietää, ettei kieleni ole kaksijakoinen. Avatkoon hän silmänsä suuremmiksi. Eikö hän näe hyvin suurta rohtomiestä?"
Valo ei ollut tarpeen johdattamaan raakalaisen mieleen tohtori Battiuksen todella merkillisen puvun ja varustusten jokaista piirrettä. Samoinkuin joukon muutkin soturit ja intiaanien yleisen tavan mukaisesti tämä soturi oli huomioinut pienimmätkin erikoispiirteet, mitä kussakin vieraassa saattoi havaita, vaikk'ei hän ollutkaan luonut uteliaita silmäyksiä, jotka olisivat olleet miehen arvolle sopimattomia. Hän tiesi näin omituisissa oloissa tapaamiensa pitkien veitsien joka yksilön ryhdin, vartalon, puvun ja kasvojenpiirteet, jopa silmäin värinkin, ja paljon hän oli mielessään pohtinut, mitkä syyt olivat voineet saada kokoomukseltaan näin omituisen joukon tulemaan hänen synnyinseutunsa tylyjen asukkaitten autiomaille. Hän oli jo mielessään punninnut seurueen eri jäsenten voimia ja rinnastanut nämä niiden tarkoituksien kanssa, joita hän oletti heillä ehkä olevan. Sotureita he eivät olleet, sillä samoin kun siouxit jättivät pitkät veitsetkin naisensa kotiin vainoretkille lähtiessään. Samasta syystä he eivät voineet olla metsästäjiäkään eivätkä kauppiaita, joita jompiakumpia melkein poikkeuksetta olivat heidän kylissään käyvät valkoiset. Hän oli kuullut suuresta neuvottelusta, jossa pitkät veitset ja espanjalaiset olivat yhdessä polttaneet piippua ja jälkimmäiset edellisille myyneet käsittämättömät oikeutensa näihin laajoihin maihin, joilla hänen kansansa oli samoillut vapaudessa kautta aikojen. Hänen yksinkertainen järkensä ei ollut kyennyt käsittämään syitä, kuinka jokin kansa täten saattoi vaatia itselleen määräämisvaltaa toisen kansan omaisuuteen, ja helppo on käsittää, että hän erämiehen äskeisen viittauksen johdosta kallistui siihen luuloon, että heidän keskustelunsa mitään aavistamaton esine juuri käytti taikavoimia, joihin hän niin järkähtämättä luotti, edistääkseen näitä salaperäisiä vaatimuksia. Tietämättömyytensä avuttomuudessa, jonka hän itse tunsi, hän sen vuoksi kokonaan unohti kaiken arvokkuuden ja ylhäisyyden ja kääntyen vanhan erämiehen puoleen ojensi tätä kohti kätensä, ikäänkuin osoittaakseen, kuinka suuresti hän tunsi olevansa riippuvainen tämän suojeluksesta.
"Katso, isä, minua", hän lausui. "Minä olen preeriain ihminen. Ruumiini on paljas, käteni tyhjät, nahkani punainen. Minä olen tapellut pawneita, konzoja, omahoja, osageja ja pitkiä veitsiäkin vastaan. Minä olen mies soturien, mutta nainen taikurien kesken. Puhukoon isäni, tetonin korvat ovat avoinna. Hän kuuntelee kuin kauris kuguaarin askelia."
"Semmoiset ovat sen Yhden ja ainoan, joka yksin tietää erottaa hyvän pahasta, viisaat ja käsittämättömät tiet!" huudahti erämies englanninkielellä. "Toisille hän antaa oveluutta, toisille miehuullisuuden lahjan! Masentavaa ja surettavaa on nähdä näin jalon miehen, joka on niin monessa verisessä taistelussa taistellut, oman taikauskonsa edessä muuttuvan raukaksi kuin kerjäläinen, joka pyytelee koirille varattuja luita. Suokoon Luoja minulle anteeksi, että vehkeilen käyttämällä hyväkseni hänen tietämättömyyttään. Hän tietää, etten tee sitä hänen tilaansa pilkatakseni enkä omastani ylpeilläkseni, vaan ainoastaan kuolevaisten hengen pelastamiseksi ja hankkiakseni oikeutta niille, jotka ovat vääryyttä kärsineet, ja pahojen aikeitten tyhjäksi tekemiseksi! Tetoni", hän jälleen sanoi kuuntelijan kielellä, "minä kysyn sinulta, eikö tämä ole ihmeteltävä rohtomies? Jos dakotat ovat viisaita, eivät he hengitä sitä ilmaa, jota hän hengittää, eivätkä koske hänen vaatteisiinsa. He tietävät, että paha henki rakastaa omia lapsiaan eikä käännä selkäänsä sille, joka tekee heille pahaa."
Vanhus sanoi tämän peloittavalla, syvämielisellä tavalla ja ratsasti sitten pois, ikäänkuin olisi sanonut kylliksi. Seuraukset olivat hänen odotustensa mukaiset. Soturi, jolle hän oli puhunut, kertoi viipymättä tärkeät tietonsa jälkijoukon muille miehille, eikä kulunut kauaa, ennenkuin luonnontutkija oli yleisen huomion ja kunnioituksen esineenä. Erämies, joka tiesi alkuasukkaitten usein palvelevan pahaa henkeä sitä hyvitelläkseen, odotteli juonensa tehoa kylmäverisesti, ikäänkuin asia ei olisi häntä vähääkään liikuttanut. Ei kulunut kauaa, ennenkuin hän näki tummien ratsumiesten toisen toisensa jälkeen iskevän hevostaan ja karauttavan joukon keskelle, kunnes vain Weuha oli jäänyt hänen ja Obedin läheisyyteen. Tämä kiusanhenki katseli nyt luuloteltua taikuria jonkinlaisen tyhmän ihailun valtaamana, ja hänen hidas käsityksensä oli nyt ainoa este juonen täydelliselle onnistumiselle.
Perinpohjin käsittäen tämän intiaanin luonteen vanhus viipymättä lähetti hänetkin tiehensä. Ratsastaen hänen rinnalleen hän tuttavallisesti kuiskasi hänelle:
"Onko Weuha tänään juonut pitkien veitsien maitoa?"
"Hugh!" huudahti raakalainen, jonka ajatukset tämä kysymys paikalla palautti taivaasta maahan.
"Minun kansani suurella päälliköllä, joka ratsastaa etupäässä, on lehmä, joka ei ole koskaan tyhjä. Minä tiedän, ettei kulu kauaa, ennenkuin hän sanoo: onko kukaan punaisista veljistäni vielä kuiva?"
Tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi, ennenkuin Weuha vuorostaan antoi ratsulleen kyytiä ja tuota pikaa sekaantui tummaan ryhmään, joka ratsasti muutaman askelen päässä heidän edellään. Erämies, joka tunsi raakalaisten mielen oikullisuuden ja äkilliset käänteet, käytti hetkeäkään menettämättä tilannetta hyväkseen. Oman levottoman hevosensa ohjaksia hellittäen hän tuota pikaa taas oli Obedin rinnalla.
"Näettekö tuon tuikkivan tähden, joka on tuolla, noin neljä rihlan mittaa korkealla preerian rannasta. Tuolla, tuolla pohjoisessa?"
"Kyllä, se kuuluu siihen konstellatioon..."
"Hittoon teidän konstinne, sanokaa, näettekö tähden? Sanokaa minulle tämän maan kielellä, näettekö vai ette?"
"Näen."
"Heti kuin käännän teille selkäni, pidätelkää aasianne, kunnes intiaanit häviävät näkyvistä. Ottakaa sitten Luoja suojelijaksenne ja tuo tähti oppaaksenne. Älkää kääntykö oikealle enempää kuin vasemmallekaan, vaan käyttäkää ahkerasti aikaanne, sillä juhtanne on hidaskulkuinen, ja jokainen tuuma preeriata, minkä taaksenne jätätte, lisää päivän vapauteenne, ehkä elämäännekin."
Jäämättä vastaamaan kysymyksiin, joita luonnontutkija aikoi esittää, vanhus jälleen hellitti hevosensa ohjaksia ja tuota pikaa hänkin hävisi edellä ratsastavien joukkoon.
Obed oli nyt yksinään. Asinus totteli mielellään viittausta, jonka sen isäntä sille ennen pitkää antoi enemmän epätoivon vaikutuksesta kuin saamiensa käskyjen selkeän käsittämisen nojalla, ja sen mukaan hiljensi vauhtiaan. Kun tetonit edelleenkin ratsastivat lyhyttä laukkaa, ei kulunut pitkääkään aikaa, kun he jo katosivat luonnontutkijan näkyvistä. Hänellä ei ollut minkäänlaista muuta suunnitelmaa, odotusta tai toivoakaan kuin halu päästä vaarallisista naapureistaan erilleen. Tunnusteltuaan ensin, olivatko hänen kokoelmainsa ja muistiinpanojensa viheliäiset jäännökset juhdan selässä hyvässä tallessa, hän käänsi aasin pään käskettyyn suuntaan ja potkien rajusti sen kylkiä sai piankin kärsivällisen eläimen nopeuden kiihtyvän ravakaksi juoksuksi. Mutta tuskin hän ennätti laskeutua notkoon ja taas nousta sen takana maanaallolle, ennenkuin hän kuuli tai luuli kuulevansa parinkymmenen tetonin huutavan hänen nimeään selvällä englanninkielellä. Tämä kuvitelma antoi uutta virikettä hänen innolleen, eikä tanssitaiteen opettaja ole milloinkaan käyttänyt uutterammin jalkojaan kuin luonnontutkija takoessaan koroillaan Asinuksen kylkiluita. Tätä kiistaa kesti monta minuuttia yhteen mittaan, ja kaikesta päättäen sitä olisi voinut jatkua nykyhetkeen saakka, ellei juhdan lauhkea luonto olisi tullut liiaksi kiihoitetuksi. Matkien sitä tapaa, jolla luonnontutkija osoitti kiihtymystään, Asinuskin sikäli muutti omien kavioittensa käyttelyä, että kohotti ne ilmaan samalla haavaa jonkinlaisella suuttumuksen eleellä, mikä temppu paikalla ratkaisi kiistan sen hyväksi. Obed sai lähdön satulastaan, ikäänkuin se olisi ollut asema, jota ei enää voinut puolustaa, mutta jatkoi kuitenkin matkaa entiseen suuntaan, kun taas aasi voittajan tavoin valtasi sotatanteren ja alkoi voiton palkaksi purra poikki kuivaa ruohoa.
Kun tohtori Battius oli jälleen noussut jaloilleen ja selvittänyt ajatuksensa, ne kun olivat joutuneet melko lailla epäjärjestykseen äkkilähdöstä, jonka hän oli edellisestä asemastaan ottanut, palasi hän etsimään kokoelmiaan ja juhtaansa. Asinus osoitti siksi kiitettävää jalomielisyyttä, että kohtaus oli ystävällinen, ja tämän jälkeen luonnontutkija jatkoi matkaa määrättyyn suuntaan kiitettävän uutterasti, vaikka paljon hillitymmin ja varovammin.
Vanha erämies ei sillä välin lakannut ajattelemasta niitä tärkeitä liikkeitä, jotka hän oli suunnitellut. Obed ei ollut erehtynyt luullessaan, että häntä jo kaivattiin ja etsittiin, vaikka hän kiihtyneessä mielentilassaan olikin villien huudoissa luullut kuulevansa oman latinalaisen nimensä hyvin tunnetut äänteet. Asian todellinen laita oli yksinkertaisesti seuraava. Takajoukon soturit olivat viipymättä ilmoittaneet etunenässä ratsastaville, miksi salaisten mahtien haltijaksi erämies oli ilmoittanut pahaa-aavistamattoman luonnontutkijamme. Sama hillitsemätön ihailu, joka oli ajanut jälkijoukossa ratsastavat rintamaan tämän tiedon saatuaan, sai nyt etunenässä monen miehen jätättämään itsensä jälkipäähän. Tohtoria ei tietysti näkynyt, ei kuulunut, eikä huuto ollut muuta kuin hurjia kiljauksia, joilla miehet purkivat julki pettymystään.
Mahtoreen arvovalta sai kuitenkin nopeasti, erämiehen oveluutta auttaen, nämä vaaralliset äänet vaimennetuksi. Kun järjestys oli palannut ja päällikkö kuuli syyn, mikä oli saanut hänen nuoret miehensä näin varomattomasti osoittamaan mieltään, näki vanha erämies, joka oli edennyt hänen rinnalleen, levottomana, että kiivas epäluulo kajasti päällikön tummista kasvoista.
"Missä on teidän taikurinne?" kysyi päällikkö, kääntyen äkkiä erämieheen, ikäänkuin jättääkseen hänen asiakseen Obedin takaisin toimittamisen.
"Voinko minä veljelleni sanoa tähtien luvun? Suuren rohtomiehen tiet eivät ole samat kuin muitten miesten."
"Kuule, harmaapää, ja muista sanani", jatkoi toinen, kumartuen kömpelön satulansa nokan yli kuten mikä sivistynyt kavaljeeri tahansa ja puhuen ehdottoman vallantiedon ylpeätä kieltä: "Dakotat eivät ole valinneet naista päällikökseen. Kun Mahtoree tuntee suuren rohtomiehen vaikutuksen, niin hän vapisee. Mutta siihen saakka hän katselee omilla silmillään lainaamatta vaaleanahkoilta näköä. Ellei teidän taikurinne ole aamulla ystäviensä luona, lähtevät nuoret mieheni häntä etsimään. Korvasi ovat auki. Riittää."
Erämies ei pahoitellut armonajan pituutta. Hän oli jo ennen huomannut olevan syytä siihen käsitykseen, että tetonipäällikkö oli niitä rohkeita henkiä, joita tavan ja kasvatuksen muodostamat käsitykset eivät pidätä ja joita tavataan kaikilla yhteiskunnan asteilla, ja hän ymmärsi nyt selvästi, että jos mieli häntä pettää, eivät ne keinot auttaneet, jotka olivat niin mainiosti tehonneet hänen väkeensä. Äkkiä kuitenkin kallio paljaana ja rosoisena röykkiönä kohosi taivaalle pimeydestä, ja se keskeytti enemmät puheet. Mahtoree omisti nyt kaikki ajatuksensa sille, miten käden käänteessä saisi käsiinsä loputkin siirtolaisen tavaroista. Koko ratsumiesjoukon läpi kävi hiljainen mutina, heidän nähdessään toivotun sataman edessään, mutta sen jälkeen ei tarkinkaan korva olisi kuullut sen kovempaa ääntä kuin preerian pitkän ruohon kahinan.
Esterin valppautta ei kuitenkaan ollut helppo pettää. Hän oli kauan ahdistunein mielin kuunnellut epäiltäviä ääniä, joita erämaan poikki eteni kalliota kohti, eikä äkillinen kiljuntakaan jäänyt kallion väsymättömiltä vartijoilta huomaamatta. Raakalaiset, jotka olivat vähän etäämpänä laskeutuneet maahan hevosten selästä, eivät tavanmukaiseen hiljaiseen kavalaan tapaansa ennättäneet kiertää kalliota, ennenkuin amatsoni korotti äänensä ja kysyi:
"Kuka on siellä kallion juurella? Vastatkaa, henkenne uhalla! Olittepa siouxeja tai paholaisia, en minä teitä pelkää!"
Tähän uhman huutoon ei kuitenkaan vastattu, vaan soturit seisoivat paikallaan luottaen siihen, että heidän tummat hahmonsa sulautuvat lakeuden varjoihin. Tämän hetken erämies päätti parhaaksi pakosuunnitelmansa toteuttamiseksi. Hänet oli muitten ystäväinsä keralla jätetty niitten miesten vartioitavaksi, joitten velvollisuutena oli myös hevosista huolehtiminen, ja kun he kaikki edelleenkin istuivat hevosen selässä, näytti hetki soveliaalta tuuman toteuttamiseen. Vartijain huomio kiintyi kallioon, ja samalla kulki yli synkkä pilvikin, joka pimitti tähtienkin suoman heikon valon. Hevosensa kaulaan nojaten vanhus mutisi:
"Missä minun koirani on? Missä sinä olet – Hektor – missä sinä olet, penikka?"
Koira kuuli tutun äänen ja vastasi ystävällisellä vinkunalla, joka uhkasi yltyä läpitunkevaksi ulvonnaksi. Erämies aikoi juuri oikaista vartalonsa tämän onnistuneen tempun suoritettuaan, kun hän samalla tunsi Weuhan käden kouristavan kurkkuaan, ikäänkuin hän muitta mutkitta kuristamalla olisi tahtonut tukehduttaa hänen äänensä. Tätä seikkaa hyväkseen käyttäen hän sai päästetyksi toisen matalan äänen, ikäänkuin koettaessaan kaikin voimin vetää henkeään, ja tämä sai uskollisen koiran uudelleen vingahtamaan. Weuha hellitti paikalla isännän kurkusta kostaakseen koiralle. Mutta samalla kuului jälleen Esterin ääni, ja sitä kuunnellessa heitettiin muut hommat sikseen.
"Vinkukaa te ja vääntäkää vain kurkkuanne miten tahdotte, te pimeyden oliot", hän sanoi käheästi, mutta uhmaavasti nauraen. "Kyllä minä teidät tiedän. Odottakaas, niin saamme valoa paljastamaan teidän pahat tekonne. Pane kekäle sytykkeisiin, Phoebe, pane kekäle sytykkeisiin, että isä ja pojat näkevät ja tietävät tulla kotiin vieraitaan tervehtimään."
Hänen sanottuaan tämän leimahti kallion huipulta kirkas valo kuin loistava tähti ja tämä kasvoi monikieliseksi liekiksi, joka hetken kierteli valtavan risupinon sokkeloissa, kunnes se täytenä valkeana kohosi korkeutta kohti, ilman viimassa sinne tänne häälyen ja levittäen kirkasta valoa jokaiseen esineeseen, joka oli sen piirissä. Ylhäältä kuului ilkkuva nauru, johon sekaantui kaiken ikäisten ääniä, ikäänkuin olisi siellä riemuittu siitä, että oli niin hyvällä menestyksellä paljastettu tetonien kavalat aikeet.
Erämies katseli ympärilleen nähdäkseen, missä tilassa hänen ystävänsä olivat. Merkkejä totellen Middleton ja Paavo olivat vetäytyneet hieman syrjään ja näyttivät nyt olevan valmiina aloittamaan pakomatkansa kolmannen merkin saatuaan. Hektor oli päässyt vihaisen raakalaisen käsistä ja oli jälleen koukistunut isäntänsä hevosen jalkoihin. Mutta leveä valokehä laajeni vähitellen ja kirkastui, minkä vuoksi vanha erämies, jonka harkinta niin harvoin osui väärään, kärsivällisesti odotti otollisempaa hetkeä yrityksensä toteuttamiseksi.
"Nyt, Ismael, minun mieheni, jos näkösi ja kätesi pitävät paikkansa vanhaan tapaan, nyt on aika käydä näiden punanahkain kimppuun, jotka vaativat itselleen kaikkia tavaroitasi ja vielä vaimoasi ja lapsiasikin! Nyt, hyvä mieheni, näytä sukusi ja luontosi!"
Siltä suunnalta, jolta siirtolainen poikineen lähestyi, kuului etäinen huuto, antaen linnaa puolustaville naisille tiedon, ettei apu ollut kaukana. Ester vastasi tähän toivottuun ääneen kimakalla kiljahduksella ja riemastuksensa ensimmäisessä purkauksessa kohotti ruumistaan kivien takaa niin korkealle, että alhaalla kaikki hänet näkivät. Tyytymättä vielä tähänkään vaaralliseen suojattomuuteen hän vielä aikoi voitonriemussaan käsilläänkin huitoa, kun samalla Mahtoreen tumma hahmo syöksyi valoon ja hän pusersi vaimon käsivarret kylkeen kiinni. Kallion selkää pitkin kiiti sitten kolmen muunkin sotilaan hahmot kuin kolme pilvissä luikkivaa alastonta paholaista. Ilma oli täynnään nuotion kypeniä, ja sitten seurasi musta pimeys, melkein kuin pilven peittäessä kuun viimeisetkin säteet. Intiaanit vuorostaan puhkesivat riemun kiljuntaan, jota ennemmin säesti kuin seurasi Hektorin pitkä äänekäs vinkuna.
Paikalla vanha erämies ennätti Middletonin ja Paavon hevosten väliin ja tarttui kädellään kummankin ohjaksiin, hillitäkseen ratsastajain malttamattomuutta.
"Hiljaa, hiljaa", hän kuiskasi, "niiden silmissä on nyt hetkisen kaikki niin pimeää kuin olisi Luoja ne sokaissut. Mutta niiden korvat ovat auki. Hiljaa, hiljaa, ainakin sata askelta meidän täytyy kulkea vain käymäjalkaa."
Seuraavat viisi epätietoisuuden minuuttia tuntuivat kaikista muista paitsi erämiehestä pitkiltä kuin ihmisikä. Näkökyvyn jälleen palatessa ennalleen heistä näytti, että hetkellinen pimeys, joka seurasi rovion sammumista, taas vaihtui kuin täydeksi päivänvaloksi. Vanhus antoi kuitenkin hevosten vähitellen kiiruhtaa kulkuaan, kunnes oli saavuttu preerianotkon pohjalle. Nauraen sitten hiljaiseen tapaansa hän hellitti ohjaksia ja sanoi:
"Nyt antakaa niiden liikutella jalkojaan, mutta pysytelkää kuihtuneella ruoholla, ettei kapse kuulu."
Suotta on sanoakaan, että matkaajat tottelivat häntä mielellään. Muutaman minuutin kuluttua he taas nousivat maanaallolle ja kulkivat sen poikki, minkä jälkeen pakoa jatkettiin niin nopeasti kuin hevoset suinkin pääsivät, pitäen merkkitähteä johtona kuin aaltojen pieksämä laiva, joka ohjaa sataman turvallisuuteen kutsuvaa valoa kohti.
XXII LUKU.
Hiljaisuus, joka oli yhtä syvä kuin edessä olevain aavikoitten synkeys, jäi pakolaisten jälkeen sille paikalle, josta he olivat juuri lähteneet. Erämieskin pingoitti turhaan kokenutta kuuloaan erottaakseen semmoisia tuttuja ääniä, joista olisi saattanut arvata toivotun taistelun todella alkaneen Mahtoreen ja Ismaelin joukkojen välillä. Hevoset kantoivat heidät äänenkuulumattomiin, ilman että pienintäkään siihen viittaavaa oiretta olisi kantautunut korviin. Vanha erämies mutisi tuon tuostakin jonkin tyytymättömän sanan, ilmaisematta kuitenkaan levottomuutta, jota hän todella tunsi, muutoin kuin hoputtamalla hevostaan yhä kiihkeämmin lisäämään nopeuttaan. Ohimennen hän osoitti hylättyä metsikköä, jossa siirtolaisen perheen leiri oli ollut hänen ensiksi tavatessaan sen, ja sen jälkeen hän vaipui pahaenteiseen äänettömyyteen. Matkakumppanit olivat jo riittävästi tutustuneet hänen luonteeseensa voidakseen siitä päätellä, että tilanne oli varsin arveluttava, koska se saattoi häiritä vanhuksen tyynen mielenmaltin.
"Emmekö jo ole kulkeneet riittävän kauas?" kysyi Middleton muutaman tunnin kuluttua hellässä huolestuksessaan siitä, etteivät Inez ja Ellen kykenisi enempiä rasituksia kestämään. "Olemme ratsastaneet tuimasti ja jättäneet taaksemme paljon lakeutta. Nyt on aika etsiä lepopaikka."
"Saatte etsiä sen taivaasta, ellette kykene kauemmaksi kulkemaan", mutisi vanhus. "Jos tetonin ja siirtolaisen välillä olisi syntynyt tappelu, kuten kaiken todennäköisyyden mukaan piti syntyä, olisi meillä nyt aikaa silmäillä ympärillemme ja ajatella matkamme mukavuuksiakin, ei vain pelastuksen mahdollisuutta. Mutta asiain näin ollen tuottaisi se minun käsitykseni mukaan kuoleman tai pitkällisen vankeuden, jos sallisimme silmäimme ummistaa lepoon, ennenkuin saatamme kätkeä päämme johonkin tavallista parempaan lymypaikkaan."
"En tiedä", vastasi nuori upseeri, joka enemmän muisti turvassaan olevan hennon olennon kärsimyksiä kuin kumppaninsa kokemusta, "en tiedä, mutta me olemme jo kulkeneet peninkulmia, enkä näe mitään vaaran merkkejä. Jos pelkäätte omasta puolestanne, hyvä ystävä, niin erehdytte, uskokaa pois, sillä –"
"Isoisänne, jos hän eläisi ja olisi täällä", keskeytti vanhus ojentaen kätensä ja laskien merkitsevästi yhden sormen Middletonin käsivarrelle, "ei olisi sanonut noita sanoja. Hänellä oli jonkin verran syytä uskoa, etten minä parhaina aikoinanikaan, jolloin silmäni oli terävämpi kuin haukan ja sääreni nopsat kuin kauriin, koskaan liian kiihkeästi ja arkaillen vaalinut henkeäni. Miksi minä sitten nyt niin lapsellisesti rakastaisin asiaa, jonka tiedän turhaksi ja kärsimysteni ja surun seuralaiseksi? Tehkööt tetonit mitä tahansa, kurja riutunut ansapyytäjä ei varmaankaan ole se mies, jonka he huomaavat äänekkäimmin valittavan tai heitä rukoilevan."
"Antakaa minulle anteeksi, kallis, verraton ystävä", huudahti sanojaan katuen nuori upseeri, lämpimästi puristaen kättä, jonka vanhus juuri aikoi vetää pois. "En tiennyt, mitä sanoin – taikka oikeammin ajattelin vain niitä, joiden heikkoutta meidän tulee ensi sijassa muistaa."
"Riittää. Se on luonnollista ja oikein. Siinä asiassa isoisänne olisi menetellyt aivan samoin. Ah niin, kuinka monet vuodenajat helteineen ja viluineen, poutineen ja sateineen on tämän kurjan pääni yli vienyt siitä kuin me yhdessä ponnistelimme järvien punahuronien parissa, vanhan Yorkin rosoisissa, vuorisissa takamaissa. Moni uljas sarvas on sen jälkeen saanut luodistani surmansa – ja moni rosvoileva mingokin! Sano, poika, kertoiko kenraali, sillä kenraaliksi tiedän hänen ylenneen, kertoiko hän koskaan siitä kauriista, jonka saimme sinä yönä, jolloin niiden kirottujen heimojen vakoilijat ajoivat meidät saarelle luoliin, ja kuinka me hyvässä turvassa söimme ja mässäsimme?"
"Kuulin hänen usein kertovan tarkoittamanne yön pienimmätkin tapaukset, mutta –"
"Ja laulajasta ja hänen aina avoimesta kurkustaan ja siitä, kuinka hän huusi tappeluissa!" jatkoi vanhus, nauraen iloisesti omille muistoilleen.
"Kaikesta, kaikesta, hän ei unohtanut mitään, ei vähäpätöisintäkään piirrettä. Ettekö te –"
"No, entä kertoiko hän siitä heittiöstä, joka piili pölkyn takana – ja siitä raukasta, joka meni koskeen – tai siitä kovaonnisesta, joka oli puussa?"
"Kaikki hän kertoi, jokaisesta, kaikki mitä heille tapahtui.[13]
Minun mielestäni –""Niin", jatkoi vanhus äänellä, josta kuului, kuinka voimakkaina vaikutelmat olivat hänen omassa mielessään säilyneet, "minä olen oleskellut metsissä ja erämaissa seitsemänkymmentä vuotta, enkä luule monenkaan oppineen paremmin tuntemaan maailmaa eikä näkemään hirmuja! Mutta en koskaan ennen enkä sen jälkeen ole nähnyt ihmistä semmoisessa epätoivossa ja kuolon tuskassa kuin se raakalainen oli. Eikä hän kuitenkaan pitänyt arvolleen sopivana puhua eikä parkua eikä myöntää epätoivoista tilaansa! Se on heidän lahjansa ja jalosti hän sen otti varteen!"
"Kuulkaas nyt, vanha ansuri!" keskeytti Paavo, joka siihen saakka oli ratsastanut harvinaisen vaiteliaana siinä mieluisessa tiedossa, että se käsivarsi, joka oli hänen vyötäistensä ympäri kietoutunut, oli hänen oman Ellinsä, "silmiäni ovat yhtä luotettavat ja tarkat kuin kolibrin, keskipäivällä nimittäin, mutta tähtien valossa niitä ei kannata kehua. Sairas puhveliko se kämpii tuolla notkossa, vai lieneekö intiaanien karjaa eksynyt tänne?"
Pakolaiset pysähtyivät katsellakseen tarkemmin Paavon osoittamaa esinettä. He olivat enimmäkseen ratsastaneet pieniä notkoja saadakseen varjoista suojaa, mutta juuri nyt he olivat nousseet maan aallolle laskeutuakseen juuri samaan alhoon, jossa tuo tuntematon eläin näkyi.
"Laskeutukaamme sinne", sanoi Middleton, "olipa se eläin tai ihminen, näin suuren joukon ei tarvitse sitä pelätä."
"Ellei se olisi niin tuiki mahdotonta", erämies huudahti, "niin väittäisin näkeväni saman miehen, joka täällä matkustelee matoja ja hyönteisiä etsimässä – meidän matkakumppanimme tohtorin."
"Miksi se olisi mahdotonta? Ettekö te käskenyt häntä kulkemaan juuri tätä samaa suuntaa meihin yhtyäkseen?"
"Kyllä, mutta minä en käskenyt häntä ennättämään aasilla hevosten edelle – olet oikeassa – olet oikeassa", sanoi erämies, keskeyttäen taas puheensa, kun hän, välimatkan vähitellen lyhentyessä, varmasti tunsi Obedin ja Asinuksen. "Olet oikeassa, vaikka tämä totisesti onkin ihme. Hyvä Jumala, mitä pelko sentään saa aikaan! Kuinkas nyt, hyvä ystävä, uutterasti te olettekin taivaltanut, kun olette niin lyhyessä ajassa päässyt näin kauas edelle. Sepä on joutuisa aasi!"
"Asinus on uupunut", vastasi luonnontutkija murheellisesti. "Se ei todellakaan ole ollut jouten siitä kuin erosimme, mutta nyt se kaikista käskyistäni ja muistutuksistani huolimatta vastustaa matkan jatkamista. Minä toivon, etteivät intiaanit ole aivan lähellä."
"Tiesi hänet, miten lienee – asiat eivät ole aivan sillä kannalla kuin niiden pitäisi, siirtolaisen ja tetonin välit nimittäin, enkä minä vielä mene päänahastamme takuuseen. Juhta on sortunut! Te olette hoputtanut sitä yli voimain, ja se on nyt kuin väsytetty koira. Kaikissa asioissa pitäisi muistaa, mitä sääli ja varovaisuus vaativat, silloinkin kuin mies ratsastaa henkensä edestä."
"Te näytitte minulle tuon tähden", vastasi tohtori, "ja minä otaksuin asian vaativan, että minä suurella kiireellä pyrkisin osoitettuun suuntaan."
"Luulitteko te kiireellä pääsevänne perille? Menkää, menkää, te puhutte rohkeasti Luojan luontokappaleista, vaikka minä näen selvästi, että te niiden lahjoihin ja vaistoihin verrattuna olette kuin lapsi. Missä tilassa te nyt olisitte, jos meidän täytyisi vielä taivaltaa nopeasti ja kauas?"
"Syy on kvadrupedien ruumiinrakenteessa", sanoi Obed, jonka rauhallinen sisu alkoi liikehtiä näin monen alentavan viittauksen johdosta. "Jos sillä kahden ulottimen asemesta olisi pyörävivut, ei se olisi puoleksikaan niin uupunut, sillä –"
"Hiiteen pyörävipunne, uuvutettu aasi on uuvutettu aasi, ja se joka sen kieltää, ei ole aasin veljeä parempi. Nyt, kapteeni, meidän täytyy valita jompikumpi kahdesta pahasta, joko jättää tämä mies, joka on siksi paljon kokenut kanssamme myötä- ja vastoinkäymisiä, ettemme voi häntä kevyellä mielellä hylätä, taikka täytyy meidän etsiä piilopaikka ja antaa aasin levätä."
"Kunnioitettava metsästäjä", huudahti Obed pelästyen, "minä vetoan kaikkiin yhteisen luontomme salattuihin sympatioihin, kaikkiin –"
"Kas vain, pelko on opettanut hänet puhumaan vähän järjellisemmin! Se ei olisikaan luonnon mukaista, jos hädässä hylkäisimme veljen, ja Luoja tietää, etten ole koskaan tehnyt itseäni syypääksi niin häpeälliseen tekoon. Olette oikeassa, ystäväni, aivan oikeassa. Meidän täytyy kaikkien piiloutua ja sukkelaan sittenkin. Mutta mitä teemme aasille? Tohtori ystäväni, ettekö todella tahdo luopua elukastanne?"
"Se on vanha ja uskollinen palvelija", vastasi Obed epätoivoissaan, "ja suuri olisi suruni, jos sen kävisi huonosti. Sidottakoon sen takaraajat ja jätettäköön se tähän ruohon sekaan lepäämään. Minä takaan, että se huomenna löytyy samasta paikasta, johon sen nyt jätämme."
"Entä siouxit? Miten käy aasin, jos joku punanahoista sattuisi näkemään sen korvien kärkien pistävän esiin ruohosta kuin ukonkukan lehdet?" huudahti mehiläispyytäjä. "Ne ampuisivat sen täyteen nuolia kuten nainen pistää neulatyynynsä neuloja täyteen, ja sitten luulisivat lopettaneensa kaikkien kaniinien kantaisän! Mutta kunniani kautta, heti ensimmäisen suupalan syötyään he huomaisivat erehdyksensä!"
Middleton, joka näitten pitkien juttujen johdosta alkoi käydä levottomaksi, puuttui nyt puheeseen, ja kun hänen sanoillaan hänen sotilasarvonsa vuoksi oli koko joukon painoa, sai hän pitkittä puheitta syntymään sovinnon. Nöyrä aasi, joka oli liian heikko ja uupunut vastustellakseen, sidottiin ja jätettiin kuivuneen ruohon sekaan lepäämään, isäntänsä ollessa aivan varma siitä, että muutaman tunnin kuluttua jälleen tapaisi sen ennallaan. Vanha erämies vastusti kuitenkin jyrkästi tätä menettelyä ja moneen kertaan huomautti, että veitsi tekisi tehtävänsä paljon paremmin kuin siteet, mutta Obedin rukoukset ja ehkä myös erämiehen salainen vastahakoisuus eläimen tuhoamiseen pelastivat sen hengen. Kun Asinus oli täten kytketty ja omistajansa vakuutuksen mukaan hyvin kätkettykin, lähtivät kaikki joukolla hakemaan paikkaa, missä voisivat levätä sen aikaa kuin hevosetkin.
Erämiehen laskujen mukaan he olivat ratsastaneet kaksikymmentä mailia siitä kuin pakomatkansa aloittivat. Inezin hento ruumis alkoi ylenmääräisestä rasituksesta raueta, eivätkä retken tavattomat ponnistukset suinkaan olleet vaikuttamatta Elliinkään, sillä vaikka hän olikin rivakampi, oli hänkin nainen. Middletonille itselleenkin lepo oli sangen tervetullut, ja voimakas, urhea Paavokin empimättä tunnusti, että pieni lepo tekisi hänelle varsin hyvää. Vanhus yksin näytti olevan tunnoton luonnon kaikille vaatimuksille. Vaikka hän olikin aivan tottumaton tämänlaatuiseen taipaleen tekoon, eivät inhimillisen heikkouden tavalliset oireet näyttäneet ensinkään pystyvän häneen. Vaikka hän olikin niin lähellä lopullista eroaan, piti riutunut ruumis yhä puoliaan kuin säitten karkaiseman tammen kuiva, paljas, myrskyjen tuivertama runko, taipumattomana, ikäänkuin kiveksi kovettuneena. Hän johti itse lepopaikan etsiskelyä, johon paikalla ryhdyttiin, nuorukaisen tarmolla mutta älynsä ja suuren ikänsä kokeneisuuden maltilla.
Ruohokkoa, josta tohtori oli tavattu ja johon hänen aasinsa nyt jätettiin, kuljettiin edelleen vähän matkaa, kunnes huomattiin preerian aaltoilevan pinnan tasoittuvan laajaksi lakeaksi tasangoksi, jolla tiesi miten pitkälle kasvoi samaa ruohoa.
"Ahaa, ehkä tämä välttää", sanoi vanhus, kun he olivat tulleet tämän kuloheinämeren partaalle. "Minä tunnen tämän paikan, sillä usein olen maannut tämän seudun salatuissa alhoissa päiväkausia yhteen mittaan intiaanin ajaessa kentällä puhveleita. Mutta meidän täytyy kulkea hyvin varovaisesti, ettemme jätä leveätä jälkeä, sillä intiaanien uteliaisuus on vaarallinen naapuri."
Itse edellä kulkien hän valitsi paikan, jossa pitkä karkea heinä oli melkein pystyä, muistuttaen sekä mittansa että taajuutensa puolesta korkeata ruovostoa. Sitten hän yksin ratsasti heinikon sekaan ja käski muita niin tarkkaan kuin suinkin seuraamaan jälkiään. Edettyään heinätiheikköön joitakin kymmeniä askelia hän antoi ohjeet Paavolle ja Middletonille, jotka jatkoivat matkaa syvemmälle ruohon sekaan, itse hän taas laskeutui hevosen selästä ja palasi samoja jälkiään niityn reunaan. Siellä hän viipyi monta minuuttia, suorien tallattua ruohoa ennalleen ja hävittäen mahdollisimman tyystin kaikki jäljet.
Joukon muut jäsenet jatkoivat sillä välin matkaa, vaikka vaivalloisesti ja sen vuoksi hitaastikin, kunnes olivat edenneet mailin verran. Löydettyään mieleisensä paikan he laskeutuivat hevosen selästä ja alkoivat varustautua loppuyön viettoon. Erämies oli sillä välin yhtynyt joukkoon ja ryhtyi taas puuhia johtamaan.
Tuota pikaa revittiin ja leikattiin heinä ja rikkaruohot siksi laajalta alalta, että Inezille ja Ellille saatiin laitetuksi vuode hiukan syrjempään. Vuode olisi vaikka haahkan untuvain kanssa kilpaillut pehmeydessä ja joustavuudessa, ja sille uupuneet naiset, nautittuaan hiukkasen Paavon ja erämiehen mukaansa ottamia virvokkeita, nyt kävivät lepäämään, jättäen voimakkaammat matkakumppaninsa pitämään huolta omastakin mukavuudestaan. Middleton ja Paavo noudattivatkin pian morsiantensa esimerkkiä, jättäen erämiehen ja luonnontutkijan istumaan hyvätuoksuisen biisoninpaistin ääreen, joka oli aikaisemmalla levähdyspaikalla keitetty ja joka syötiin kylmänä, kuten tavallista.
Jonkinlainen itsepintainen ahdistuksen tunne, joka niin kauan oli ollut ylinnä Obedin mielessä, karkoitti alussa unen hänen silmistään. Vanhuksen tarpeet taas oli tottumus ja pakko siinä määrin alistanut tahdon alaiseksi, kuin olisivat ne kokonaan riippuneet siitä, mikä hänelle milloinkin oli otollista. Samoinkuin kumppaninsakin hänkään ei sen vuoksi nukkunut, vaan jäi valvomaan.
"Jos ne ihmiset, jotka hyvässä turvassa elävät hyviä päiviä, tietäisivät, kuinka paljon luonnontutkijain on heidän puolestaan kestettävä rasituksia ja vaaroja", sanoi Obed hetken vaitiolon jälkeen Middletonin levolle ruvettua, "niin pystytettäisiin hopeapatsaita ja vaskikuvia heidän kunniansa ainaisiksi muistomerkeiksi!"
"Mene tiedä, kuinka kävisi", vastasi kumppani, "hopeata ei ole kovinkaan runsaasti, ei ainakaan täällä erämaassa, ja vaskiset epäjumalankuvat on Herran kymmenessä käskyssä kielletty."
"Sillä kannalla todella oli juutalaisten suuri lainlaatija, mutta egyptiläisten ja kaldealaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten oli tapana täten ihmismuotoja esittävillä kuvilla ilmaista kiitollisuutensa. Todella ovat monet muinaisuuden kuulut mestarit taidollaan ja tiedollaan voittaneet luonnonkin aikaansaannokset ja luoneet niin kauniita ja täydellisiä ihmismuotoja, että niitä on vaikea tavata specieksen, genus homon, etevimmissäkään elävissä eksemplaareissa."
"Voivatko epäjumalanne kävellä ja puhua, tai onko niillä järjen ihana lahja?" kysyi erämies hieman kärtyisellä äänellä. "Vaikk'ei minua juuri halutakaan käydä kyläkunnissa niiden nielua ja suukopua kuulemassa, olen minäkin kuitenkin käynyt kaupungeissa aikanani vaihtamassa nahkani lyijyyn ja ruutiin ja usein olen siellä nähnyt vahanukkejanne ja niiden koreita pukuja ja lasisia silmiä."
"Vahanukkeja!" keskeytti Obed. "Taiteen häväisemistä on verrata vahakuvakauppiaitten kurjia tekeleitä antiikin puhtaisiin ihannekuviin!"
"Luojan silmissä on häväisevää", vastasi vanhus, "verrata hänen luomainsa teoksia hänen omien kättensä työhön."
"Kunnianarvoisa metsämies", aloitti jälleen luonnontutkija, karistaen kurkkuaan, kuten vakavaan keskusteluun ryhtyvä ainakin, "pohtikaamme asiaa ymmärryksellä ja ystävyydessä. Te puhutte tietämättömyyden vaahdosta, kun taas minun muistissani elävät ne kallisarvoiset helmet, joita minulla oli onni ennen katsella Vanhan maailman talteen saatujen ihanien aarteitten joukossa."
"Vanhan maailman", tokaisi vastaan erämies, "se on kaikkien niiden nälkiintyneitten heittiöitten kurja valtti, joita on tähän siunattuun maahan lappanut aina lapsuudestani saakka! Ne puhuvat Vanhasta maailmasta, ikäänkuin Luojan vallassa ja tahdossa ei olisi luoda maailmaa yhdessä päivässä tai ikäänkuin hän ei olisi lahjojaan jakanut, vaikk'ei niitä olekaan vastaanotettu ja käytetty yhtäläisellä mielellä tai yhtäläisellä ymmärryksellä. Jos he puhuisivat kuluneesta tai väärinkäytetystä tai tulevasta maailmasta, eivät ehkä osuisi niinkään väärään!"
Tohtori Battius, joka oli huomannut yhtä työlääksi puolustaa mieliasemiaan näin epäsäännöllistä vastustajaa vastaan kuin hänen olisi ollut vaikea pysyä jaloillaan lännen painijain otteessa, rykäisi ääneensä ja käytti hyväkseen erämiehen uutta käännettä ohjatakseen keskustelun uudelle tolalle.
"Vanhalla ja Uudella maailmalla, oiva kumppani", hän sanoi, "ei tarkoiteta sitä, etteivät meidän oman maailmanpuoliskomme kukkulat ja laaksot ja kalliot olisi yhtä vanhoja kuin se maanpaikka, jossa tapaamme Babylonin tiilet. Se vain tarkoittaa sitä, ettei sen moraalinen eksistenssi ole samanaikainen kuin sen fyysillinen ja geologinen muodostus."
"Mitä?" sanoi vanhus, katsoen filosofin kasvoihin kysyvästi.
"Sitä vain, ettei se ole ollut moraalisesti tunnettu yhtä kauan kuin kristikunnan muut maat."
"Sitä parempi, sitä parempi. Minä en ollenkaan pidä teidän vanhoista moraaleistanne, kuten sanotte, sillä minä olen aina huomannut, ja minä olen pitkän aikani elänyt ikäänkuin luonnon sydämessä, etteivät vanhat moraalinne ole kaikkein parhaita. Ihmiskunta kääntelee ja vääntelee Herran käskyjä oman pahuutensa mukaisesti, kun se pirullisessa oveluudessaan on saanut niitä liian kauan pitää pilkkanaan."
"Kunnioitettava metsämies, ette vieläkään käsitä tarkoitustani. Moraalilla en tarkoita sanan suppeampaa merkitystä, siveyttä, vaan ihmisten tapoja ja toimia, jotka kuuluvat heidän jokapäiväiseen seurusteluunsa, laitoksiinsa ja lakeihinsa."
"Mutta sitä minä sanon silkaksi ja selväksi vallattomuudeksi ja turmelukseksi", keskeytti jäykkä vastaväittäjä.
"No, voipa olla niin", vastasi tohtori, luopuen tuskastuneena selittely-yrityksistään. "Ehkä myönsin kuitenkin liikaa", hän sentään lisäsi, kuvitellen vielä näkevänsä pienen väittelyn mahdollisuuden. "Ehkä kuitenkin myönsin liikaa sanoessani, että tämän meidän maailmanpuoliskon muodostus todella on yhtä vanha kuin sen, joka käsittää Euroopan, Aasian ja Afrikan vanhimmat kulttuuriseudut."
"On helppo sanoa, ettei mänty ole yhtä pitkä kuin leppä, mutta sitä ei ole helppo todistaa. Voitteko te selittää semmoisen luulon?"
"Syitä on paljon ja päteviä", vastasi tohtori, ihastuen tähän rohkaisevaan aloitteeseen. "Luokaamme silmäys Egyptin ja Arabian lakeuksille. Niiden hiekkaerämaissa vilisee muinaisuuden monumentteja, muistomerkkejä, ja meillä on myös kirjalliset tiedot niiden muinaisesta loistosta. Nämä yhä vahvistavat todistuksia niiden entisestä hedelmällisyydestä, vaikka ne nyt ovat sen menettäneet. Mutta turhaan me etsimme samanlaisia todistuksia siitä, että ihminen olisi tässä meidän maanosassamme milloinkaan kohonnut sivistyksen kukkuloille, ja tuloksitta saamme etsiä polkua, jota hän on kulkenut alaspäin nykyisen, toisen lapsuuden tilaansa."
"Entä mitä te tässä kaikessa näette?" kysyi erämies, jota luonnontutkijan käyttämät oudot sanat jonkin verran hämmensivät, vaikka hän käsittikin hänen ajatustensa juonen.
"Todistuksen probleemalleni, ettei luonto ole luonut näin suunnattoman laajaa seutua jäämään asumattomaksi kautta aikojen. Tämä on vain asian moraalinen puoli, niitä sen eksaktiseen ja geologiseen..."
"Ei minulle enempää teidän moraalejanne", vastasi vanhus, "sillä minä näen niissä kerrassaan mielettömyyden korskeuden. Minä en paljon tiedä teidän Vanhan maailmanne saduista, koska olen kaiken aikani vain katsonut luontoa vakaasti kasvoihin ja enemmän käyttänyt aikaani sen harkitsemiseen, mitä olen nähnyt, kuin sen, mitä olen ihmisten puheita kuullut. Mutta kirjojen kirjalle eivät korvani ole koskaan olleet kuurot, ja monet pitkät talvi-illat olen istunut delavarien wigwameissa ja kuunnellut kunnon herrnhutilaisten puhetta, heidän selitellessään vanhojen aikojen historiaa ja oppia Lenapin kansalle! Mieluista oli väsyttävän metsästyksen jälkeen kuulla semmoista viisautta! Suuresti se minua miellytti ja usein keskustelin sitten niistä asioista delavarien Suuren Käärmeen kanssa, milloin meillä retkillämme oli joutilasta lomaa seuratessamme sotapolulla liikkuvain mingojen jälkiä tai Yorkin kauriita väijyessämme. Muistan silloin kuulleeni, että se Luvattu maa ennen muinoin oli yhtä hedelmällinen kuin Mississippin laaksot ja että siinä kasvoi viljaa ja hedelmiä niin paljon kuin maa mahtoi kantaa, mutta että se sitten joutui kirouksen alaiseksi ja että se nyt on enemmän mainittava karuudestaan kuin mistään luonnon rikkaudesta."
"Se on totta, mutta Egypti – ja suurikin osa Afrikasta tarjoaa vielä omituisemman esimerkin luonnon uupumisesta."
"Sanokaa minulle", keskeytti vanhus, "onko se varma totuus, että faaraon maassa vielä on pystyssä rakennuksia, joita muotonsa puolesta voi verrata maan kukkuloihin?"
"Se on yhtä totta, kuin että luonto aina antaa etuhampaat nisäkkäille, mammalia, genus homo..."
"Se on sangen ihmeellistä, ja se todistaa, kuinka suuren Hänen täytyy olla, kun hänen kurjat luontokappaleensa voivat tehdä semmoisia ihmeitä! Paljon ihmisiä on varmaan tarvittu semmoisen rakennuksen rakentamiseen, ja ihmisiä, joilla on ollut voimia ja tahtoa! Onko siinä maassa yhä vieläkin paljon samanlaista kansaa?"
"Kaukana siitä. Suurin osa maasta on hietaerämaata ja ilman sitä suurta jokea olisi koko maa autio."
"Niinpä niin, joet ovat arvaamaton lahja niille, jotka kyntävät maata, kuten jokainen heti huomaa, joka kulkee laajemmalti Kalliovuorten ja Mississippin välisiä maita. Mutta kuinka te selitätte, te kirjanoppineet, nämä maan itsensä pinnalla tapahtuneet muutokset ja kansojen sortumisen?"
"Siihen ovat syynä moraaliset vaik..."
"Siinä olette oikeassa, huono moraali on siihen syynä. Heidän pahuutensa ja ylpeytensä ja pääasiallisesti kaikenlainen haaskaaminen on sen saanut aikaan! Kuulkaa nyt, mitä vanha mies on kokemuksestaan oppinut. Minä olen elänyt kauan, kuten harmaista hapsistani ja ryppyisistä käsistäni näkyy, vaikk'ei kieleni kertoisikaan vuosieni viisautta. Ja paljon olen nähnyt ihmisten mielettömyyttä, sillä ihmisen luonto on sama, syntyipä hän erämaassa tai kaupungeissa. Minun heikon ymmärrykseni mukaan eivät hänen lahjansa koskaan ole hänen pyyteittensä tasalla. Jokainen, joka näkee hänen katkerat pyrkimyksensä täällä matoisessa maailmassa, tietää myös, että hän kaikkine luonnottomuuksineen kiipeisi hamaan taivaaseen, jos vain tuntisi tien. Se, ettei hänen valtansa ole yhtä suuri kuin hänen tahtonsa, johtuu siitä, että Luojan viisaus on asettanut rajat hänen pahoille töilleen."
"On liiankin varmaa, että eräät faktat tukevat sitä teoriaa, joka kannattaa genuksen luontaista turmelusta. Mutta jos tiede voitaisiin keskittää tehoamaan vähentymättömällä voimalla kokonaiseen speciekseen, niin voisi ehkä kasvatus juurineen hävittää pahan prinsiipit."
"Vai teidän kasvatuksenne! Oli semmoinenkin aika, että luulin voivan ihmisen kasvattaa eläimestä itselleen kumppanin. Paljon penikoita ja täpläisiä kauriinvasoja olen näillä vanhoilla käsilläni kasvattanut, kunnes jo aloin pitää niitä järjellisinä ja muuttuneina olentoina – mutta mitä siitä lopun lopuksi tuli? Karhu puri ja kauris juoksi, vaikka minä syntisessä ylpeydessäni luulin voivani muuttaa luonnonlaadun, jonka Luoja itse oli nähnyt hyväksi antaa. No, jos ihminen on siihen määrään mielettömyytensä sokaisema, että hän ajasta aikaan vain jatkaa pääasiallisesti oman itsensä vahingoittamista, niin on yhtäläinen syy luulla, että hän täällä on saanut aikaan saman pahan kuin niissä maissa, joita te sanotte niin vanhoiksi. Katselkaa ympärillenne. Missä ovat ne paljoudet, jotka ennen asuivat näillä preerioilla, kuninkaat ja palatsit, tämän preerian rikkaudet ja mahti?"
"Entä missä ovat ne monumentit, jotka kannattaisivat niin hataraa teoriaa?"
"Mitä te sanotte momenteiksi?"
"Ihmisen rakennuksia! Theben ja Baalbekin mahtavia muistomerkkejä, pylväitä, katakombeja ja pyramiideja, jotka seisovat Idän hietikoissa kuin haaksirikkoutuneet laivat kalliorannalla todistamassa aikojen myrskyjä!"
"Ne ovat olleet ja menneet. Aika on ollut niitä kestävämpi. Miksi? Koska aika on Luojan luoma, ne taas ihmisen. Tämä ruohoa ja heinää kasvava paikka tässä, jossa nyt istutte, on ehkä joskus ollut mahtavan kuninkaan puutarha. Kaikkien luotujen kohtalo on kypsyä ja sitten rappeutua. Puu kukkii ja tekee hedelmänsä, joka putoaa, mätänee, kuihtuu ja sen siemenkin katoaa! Menkää ja lukekaa tammen tai sykomoorin lustot, ne ovat renkaissa toinen toisensa ulkopuolella ja niitä on niin paljon, että silmät sekaantuvat, kun yrittää niitä lukea. Ja kuitenkin kuluu täysi vuodenajan kierros rungon kiertäessä yhden semmoisen pienen renkaan ympärilleen, kuten puhveli karvaansa vaihtaessaan tai sarvas sarviaan. Ja mikä on siitä tuloksena? Jalo puu, joka täyttää paikkansa metsässä pitempänä, mahtavampana ja rikkaampana ja vaikeampana jäljentää kuin ainoakaan niistä mitättömistä pylväistänne, ja sekin kestää tuhatkunnan vuotta, kunnes Luojan suoma aika on täytetty. Sitten tulevat tuulet, joita ette näe, repimään sen kuorta ja taivaasta vesi sen huokosia pehmittämään ja laho, jonka jokainen näkee, mutta ei kukaan voi selittää, lannistamaan sen ylpeyden ja sortamaan sen maahan. Siitä pitäen sen kauneus alkaa riutua. Se makaa nyt vuosisatasen lahoavana ruhona ja lopulta multakasana, ihmishaudan murheellisena kuvana. Tämä on todellinen muistomerkki, vaikka onkin toisenlaisen voiman työtä kuin teidän veistetyt marmorinne! Ja lopulta koko dakotain kansan ovelin vakoilija saisi elämänsä etsiä sitä paikkaa, johon se kaatui, ymmärtämättä siitä silmäinsä hämärtyessä enempää kuin silloinkaan, kuin hän ne ensin avasi. Ikäänkuin tämä ei riittäisi vakuuttamaan ihmiselle, kuinka tietämätön hän on. Ja ikäänkuin pilkatakseen hänen suuria luulojaan itsestään kohoaa tammen juurista mänty kasvamaan, aivan samoin kuin karuus seuraa hedelmällisyyttä taikka kuten nämä paljaat erämaat ovat syntyneet siihen, mihin olisi voitu luoda yrttitarha. Älkää puhuko minulle vanhoista maailmoistanne! Jumalan pilkkaamista on sillä tavalla määrätä rajat ja vuodenajat Kaikkivaltiaan töille, aivan samoin kuin vaimo laskee lapsensa iän."
"Metsästäjä eli ansapyytäjä ystäväni", aloitti jälleen luonnontutkija, kurkkuaan karistaen ja hieman hämmentyneenä toverinsa voimakkaan hyökkäyksen johdosta, "jos maailma hyväksyisi johtopäätöksenne, rajoittaisivat ne arveluttavalla tavalla järjen ponnistuksia ja suuressa määrin supistaisivat tiedon aloja."
"Sitä parempi – sitä parempi, sillä sen minä olen huomannut, ettei itsestään luuleva ihminen koskaan ole tyytyväinen. Kaikki osoittaa sitä. Miksei meillä olisi kotkan silmät, kyyhkysen siivet ja hirven sääret, jos Luojan tahto olisi, että ihminen saisi kaikki toiveensa täytetyksi?"
"On eräitä fyysillisiä puutteita, arvoisa ansapyytäjä, joihin, minä mielelläni myönnän sen, voitaisiin keksiä suuria ja edullisia muutoksia. Esimerkiksi omaan muodostamaani lahkoon Phalangacru–"
"Heittäkää nuo riivatut nimenne! Vai teidän kaltaisenne vaivainen tekisi uusia luontokappaleita! Vai tuommoisenko sormen kosketus hävittäisi apinan ilkkuvan muodottomuuden! Menkää tiehenne, ei ihmisen mielettömyyttä tarvita Jumalan suurten teosten täydentämiseen. Ei ole semmoista vartaloa eikä kauneutta eikä suhteita eikä värejä, jotka ihmiselle sopivat, joita Hän ei jo olisi käyttänyt."
"Siinä taas kosketatte erästä kysymystä, josta on paljon väitetty", huudahti tohtori, joka kävi kiinni innokkaan ja jäykkäuskoisen vanhuksen jokaiseen selvästi hahmoteltuun aatteeseen siinä turhassa toivossa, että siitä voisi kehittää loogillisen keskustelun, jossa hän koko tieteellisellä päätelmätykistöllään tuhoisi vastustajansa oppimattomat varustukset.
Kertomuksemme kannalta on kuitenkin tarpeetonta selostaa sitä hajanaista keskustelua, joka nyt seurasi. Vanha erämies vältti vastustajansa tuhoiskut samalla tavalla kuin kevytaseinen soturi välttää säännöllisen sotamiehen iskut, samalla kuin itse vastustajaansa eniten ahdistaa, ja kului tuntikausi heidän pääsemättä tyydyttävään tulokseen ainoastakaan kysymyksestä, mihin puututtiin. Nämä pohtelut vaikuttivat kuitenkin tohtorin hermostoon kuin rauhoittava unijuoma, ja vanhuksen vihdoin valmistautuessa kallistamaan päänsä selkärepulleen oli Obedkin, tämän aatteellisen kaksinkamppailun virkistämänä, siinä tilassa, että luonnollinen lepo oli hänelle otollinen eikä hänen enää tarvinnut pelätä tetonisoturien ja veristen tomahawkien painajaisena itseään kiduttavan.
XXIII LUKU.
Pakolaiset nukkuivat useita tunteja. Erämies heräsi ensimmäisenä, samoin kuin hän viimeisenä oli antautunut sen valtaan. Heräten aamun harmaan valon juuri alkaessa vaalentaa sitä tähdekkään taivaankannen osaa, joka oli kentän itäreunalla, hän kehoitti matkakumppanejaankin nousemaan lämpimiltä sijoiltaan ja huomautti, kuinka tärkeätä oli lähteä paikalla liikkeelle. Middletonin pitäessä huolta niistä varustuksista, jotka olivat tarpeen Inezin ja Ellin mukavuudeksi edessä olevalla pitkällä ja rasittavalla matkalla, vanhus ja Paavo laittoivat aterian, jonka edellinen oli kehoittanut nauttimaan, ennenkuin noustiin hevosen selkään. Paljon ei aikaa kulunut näihin varustuksiin, ja tuota pikaa pieni joukko jälleen istui aterian ääreen, joka ehkä ei ollutkaan yhtä herkullinen kuin Middletonin nuoren vaimon kotona, mutta jolta ei suinkaan puuttunut mehukasta makua eikä ravitsevaisuutta.
"Kun pääsemme kauemmaksi pawneitten metsästysmaille", sanoi erämies,
asettaen Inezin eteen mehukkaan kauriinpaistin pienellä, häntä
itseään varten sarvesta somasti tehdyllä lautasella, "niin tapaamme
lihavampia ja paremmanmakuisia puhveleita, viljalti kauriita ja yllin
kyllin kaikkia muitakin Luojan lahjoja tarpeittemme tyydyttämiseksi.
Ehkä sattuu tiellemme majavakin ja saamme sen hännästä makupalan,
joka on kaikkein parhaita".[14]"Mihin suuntaan aiotte kulkea eksytettyänne ensin nuo verihurtat jäljiltämme?" kysyi Middleton.
"Jos minä saan lausua mielipiteeni", sanoi Paavo, "niin pyrimme joelle ja lähdemme laskemaan sitä niin pian kuin mahdollista. Kun vain saan pumpulipuun pölkyn käsiini, niin teen siitä yhdessä päivässä ja yössä kanootin, joka kantaa meidät kaikki, aasia lukuun ottamatta. Elli on kyllä reipas tyttö, mutta ei mikään kilparatsastaja, ja paljon mukavampi on kulkea kuusi tai kahdeksansataa mailia veneellä kuin juosta preeriaa kuin hirvilauma, ja sitä paitsi ei veteen jää jälkiä."
"Siitä minä en ole niinkään varma", vastasi erämies. "Usein on minusta tuntunut siltä, että punanahka vainuaa jäljet ilmastakin."
"Katsos, Middleton", huudahti Inez, puhjeten äkkiä nuorekkaaseen ihastukseen, joka sai hänet hetkeksi unohtamaan tilansa, "kuinka kaunis taivas on. Se on varmaankin onnellisempien aikojen lupaus."
"Ihanaa!" vastasi puhuteltu. "Kuinka taivaallisen loistava tuo kirkas punainen juova ja tuolla vielä kirkkaampi purppurapuna. Harvoin olen nähnyt värikkäämpää auringonnousua."
"Auringonnousua!" toisti vanha erämies hitaasti, kohoten istuviltaan koko pitkään mittaansa tarkkaavan näköisenä ja kiinnittäen katseensa taivaanrannan vaihteleviin ja kieltämättä kauniisiin väreihin. "Auringonnousua! Minä en pidä tuommoisesta auringonnoususta. Voi kumminkin! Ne vietävät ovat tehneet meille kamalan kepposen. Preeria palaa!"
"Korkeuden Herra meitä varjelkoon!" huudahti Middleton, pusertaen Ineziä rintaansa vasten vaaran välittömän uhkan vaikutuksesta. "Älkäämme, vanha ystävä, menettäkö hetkeäkään. Jokainen hetki on nyt kuin päivä, paetkaamme."
"Minne?" kysyi erämies, viitaten häntä tyynenä ja arvokkaana seisahtumaan. "Tässä heinän ja ruohon maassa olette kuin kompassiton alus aavoilla järvillä. Yksi ainoakin askel väärään suuntaan voisi tuottaa meille kaikille tuhon. Harvoin vaara on niin pakottava, ettei järjellä olisi aikaa tehdä työtään. Odottakaamme siis sen käskyjä."
"Minä puolestani", sanoi Paavo Hoover, luoden ympärilleen kylläkin todellista huolestumista kuvastavan katseen, "myönnän, että jos tämä kuiva heinä syttyy palamaan, täytyisi mehiläisenkin lentää tavallista korkeammalta, jos mieli välttää siipiensä kärventymisen. Minä, vanha ansuri, kannatan siis kapteenia ja sanon, että nouskaamme hevosen selkään ja paetkaamme."
"Te olette väärässä, kerrassaan väärässä. Ihminen ei ole eläin, joka noudattaa vaistonsa lahjaa ja vainuaa tietonsa ilman hajusta tai äänistä, vaan hänen tulee nähdä ja ajatella ja sitten päättää. Tulkaa siis kanssani vähän matkan päähän vasemmalle kädelle kummulle, joka näkyy tuolla, niin katselemme ympärillemme."
Vanhus teki käskevän kädenliikkeen ja pitemmittä puheitta kulki osoittamalleen paikalle, koko säikähtynyt matkaseura perässään. Vähemmän tottunut silmä ei ehkä olisi huomannutkaan hänen tarkoittamaansa matalaa maanaaltoa, joka niityn pinnalla näytti vain tavallista pitemmältä heinikolta. Paikalle saavuttuaan he kuitenkin huomasivat kellastuneen ruohon itsensäkin osoittavan siitä puuttuvan kosteutta, joka oli saanut muualla niityllä heinän niin rehevästi kasvamaan, ja siitä saattoi arvata, mistä erämies oli tiennyt paikan maanlaadun. Muutama minuutti kului siinä ympärillä olevan ruohon lyhentämiseen, se kun oli niin pitkää, että kohosi Middletonin ja Paavonkin pään yli, ja vapaamman näköalan raivaamiseen ympärillä palavalle tulimerelle.
Tämä peloittava näky ei suinkaan lisännyt pakolaisten toiveita, se päinvastoin saattoi tehdä ne kerrassaan tyhjiksi. Vaikka päivä alkoi sarastaa, kävivät taivaan kirkkaat värit yhä hehkuvammiksi, ikäänkuin tuli olisi ryhtynyt syntiseen kilpailuun auringon kanssa. Siellä täällä kohosi ilmaan kirkkaita liekkejä pitkin aavikon rantaa, melkein kuin revontulien häälyviä säteitä, paljon uhkaavampia vain ja julmempia väriltään ja vaikutuksiltaan. Erämiehen jäykkien kasvojen huolestus kasvoi huomattavasti, hänen kiireettä tarkastellessaan paloa joka levisi leveänä vyönä heidän pakopaikkansa ympärillä, kunnes se oli kiertänyt koko taivaanrannan.
Päätään pudistaen, kasvot käännettyinä sitä kohtaa kohti, missä vaara näytti olevan lähinnä ja nopeimmin lähestymässä, vanhus sanoi:
"Olemme pettäneet itseämme sillä toivolla, että olimme eksyttäneet tetonit jäljiltämme, mutta tässä meillä nyt on ilmeinen todistus siitä, että ne sekä tietävät meidän olopaikkamme että myös aikovat ajaa meidät savulla piilostamme kuin kiertelevät petoeläimet. Katsokaa, ne ovat samalla haavaa sytyttäneet tulen koko tämän alanteen ympärille, ja ne peijakkaat ovat nyt kiertäneet meidät yhtä täydellisesti kuin vesi saaren."
"Nouskaamme hevosen selkään ja ratsastakaamme pakoon", huudahti Middleton, "eikö henki ole sen arvoinen, että siitä kannattaa taistella?"
"Minne menisitte? Onko tetonilaishevonen salamanteri, niin että se voi kulkea liekkien läpi vammaa saamatta, vai luuletteko Jumalan osoittavan voimaansa teidän puolestanne, kuten ennen muinoin, ja kuljettavan teidät vaaratta semmoisen lieskan läpi, jonka näette tuon punaisen pilven alla hehkuvan? Ja joka puolella on siouxeja nuolineen ja veitsineen, jos minä vähääkään ymmärrän heidän kirottuja juoniaan."
"Ratsastakaamme vaikka koko heimon keskelle", vastasi nuori upseeri rajusti, "ja koettakaamme, onko heissä miehen vastusta."
"Kyllä, kyllä, tuo kuuluu kauniilta, mutta mitä se tositeossa merkitsisi? Tämä mehiläispyytäjä voi opettaa teille järkeä tämmöisissä asioissa."
"Mitä siihen tulee, vanha ansuri", sanoi Paavo, ojennellen voimallista ruhoaan, "minä olen kapteenin puolella enkä kannata kilpajuoksua palon kanssa, vaikkapa juoni veisikin keskelle tetonin wigwamia. Minun Ellini –"
"Mitä hyötyä on teidän rohkeasta luonnostanne, kun voitettavana on sekä Jumalan tuli että ihminen. Silmäilkää ympärillenne, ystävät, silmäilkää ympärillenne, jos löydätte ainoankaan aukon, lupaan minä seurata teitä."
Matkakumppanit ryhtyivätkin paikalla tähyilemään, kaiken näkökykynsä teroittaen, mutta tämä tähystys oli enemmän omiaan osoittamaan todeksi heidän toivottoman asemansa kuin heidän huolestustaan rauhoittamaan. Valtavia savupatsaita kierteli ilmaan aavikolta, saeten sankaksi seinäksi kautta taivaanrannan. Punainen hehku, joka kajasti niiden mahtavista vyöryistä, missä valaisten niitä kuin suuren tulipalon lieska, missä puhjeten uusiksi liekeiksi palon alla kiitäessä eteenpäin, peittäen takanaan kaikki kammottavaan synkeyteen, julisti sanoja selvemmin tämän välittömän, lähestyvän vaaran laatua.
"Tämä on hirmuista!" huudahti Middleton, puristaen vapisevaa Ineziä rintaansa vasten. "Tämmöiseen aikaan ja tämmöisellä tavalla!"
"Taivaan portit ovat avoinna kaikille, jotka todella uskovat", kuiskasi hurskas Inez.
"Tuo alistuvaisuus saattaa minut epätoivoon! Mutta me olemme miehiä ja me taistelemme henkemme puolesta! Mitä ajattelette, kunnon uljas ystäväni, nousemmeko jälleen hevosen selkään ja ratsastammeko liekkien poikki, vai jäämmekö tähän näkemään, kuinka rakkaimpamme kamalasti tuhoutuvat, meidän yrittämättäkään pelastua?"
"Minä kannatan parveilua ja pakoa, ennenkuin pesä käy meille liian kuumaksi", sanoi mehiläispyytäjä, johon Middletonin sanat kohdistuivat, kuten on helppo huomata. "Hei, vanha ansuri, teidän täytyy tunnustaa että tämä on hidasta vaaran pakenemista. Jos jäämme tänne kauemmaksi, pökerrymme paikoillemme kuin savustetut mehiläiset pesänsä viereen. Voitte jo kuulla tulen pauhun, ja kokemuksesta tiedän, että kun preeria syttyy palamaan, ei sen, joka tahtoo päästä pakoon, sovi olla mikään laiskiainen."
"Luuletteko te", vastasi vanha erämies, viitaten heitä ympäröivään kuivaan ja yhteentakertuneeseen ruohoryteikköön, "että minkään kuolevaisen jalat kykenevät tämmöisellä tiellä voittamaan tulen nopeuden! Kunhan vain tietäisin, millä puolella ne konnat väijyvät!"
"Mitä te sanotte, tohtori ystävä", huudahti Paavo suunniltaan ja kääntyi luonnontutkijan puoleen sellaisen saamattomuuden valtaamana, jonka usein huomaamme voimakkaissa heidän etsiessään neuvoa heikommilta väkevämmän olennon käden tehdessä tyhjäksi inhimilliset ponnistukset, "mitä sanotte, ettekö tiedä mitään keinoa, kun henki on kysymyksessä?"
Luonnontutkija seisoi muistiinpanokirja kädessään ja katseli kammottavaa näytelmää tyynenä, ikäänkuin palo olisi varta vasten sytytetty jonkin mutkikkaan tieteellisen ongelman ratkaisemiseksi. Paavon kysymyksestä havahtuen hän kääntyi yhtä levollisen, vaikka toisia asioita ajattelevan erämiehen puoleen ja osoittaen mitä harmillisinta tunnottomuutta tilanteen äärimmäistä uhkaa kohtaan sanoi:
"Kunnioitettava metsämies, olette usein nähnyt tämmöisiä fenomeeneja –"
Paavo keskeytti hänet karkealla tavalla, iskien muistiinpanokirjan hänen kädestään niin rajusti, että kylläkin huomasi, kuinka täydelleen hän oli menettänyt mielenmalttinsa. Luonnontutkija ei kuitenkaan ehtinyt esittämään tähän vastalausettaan, ennenkuin vanha erämies, joka kaiken aikaa oli näyttänyt epäröivän, miten menetellä, vaikka enemmän ymmälle joutuneen kuin hätääntyneen näköisenä, äkkiä muuttui varman ja päättäväisen näköiseksi, ikäänkuin hän ei enää olisi ollut epätietoinen toimintatavasta.
"On aika ryhtyä toimeen", hän sanoi, keskeyttäen riidan, joka oli syttymäisillään luonnontutkijan ja mehiläispyytäjän välillä, "on aika heittää kirjat ja valitukset ja ryhtyä toimeen."
"Olette siis vihdoinkin tullut järkiinne, ukko rukka", huudahti Middleton, "liekit ovat neljännesmailin päässä meistä ja tuuli tuo niitä tännepäin hirvittävää kyytiä."
"Liekit! Joutavia! Niistä minä en suuria välitä. Jos vain tietäisin, kuinka saada vältetyksi tetonien kavalat aikeet, yhtä hyvin kuin tiedän, miten riistää liekeiltä saaliin, ei meidän tarvitsisi muuta kuin kiittää Jumalaa pelastuksestamme. Sanotteko tätä tuleksi? Olisittepa vain nähneet, mitä minä olen nähnyt itävaltioitten kukkuloilla mahtavien vuorien kuumottaessa kuin sulatusuuni, silloin olisitte tienneet, mitä liekkien pelko on, ja kiittäneet Jumalaa, että säästyitte! Tulkaa, pojat, tulkaa, nyt on aika ryhtyä työhön ja heretä juttelemasta. Liekki totisesti lähestyy nopeasti kuin laukkaava hirvi. Käykää käsiksi tähän lyhyeen kuivaan heinään, jolla seisomme, ja repikää maa paljaaksi."
"Aiotteko riistää palolta uhrinsa niin lapsellisilla keinoilla?" huudahti Middleton.
Heikko, mutta juhlallinen hymy käväisi vanhuksen piirteillä, kun hän vastasi:
"Isoisänne olisi sanonut, että vihollisen ollessa lähellä sotamies ei voi tehdä muuta kuin totella."
Kapteeni tunsi ojennuksen oikeutetuksi ja ryhtyi sokeasti paikalla noudattamaan Paavon esimerkkiä, sillä tämä jo sulasta epätoivosta noudatti kehoitusta ja repi maata paljaaksi. Ellikin kävi työhön, eikä kulunut kauan, ennenkuin Inezkin uurasti muitten mukana, vaikk'ei kukaan tiennyt miksi. Kun henki on työn palkka, on ihmisten tapana ahkeroida. Hyvin sukkelaan saatiin nyt paljastetuksi ala, jonka läpimitta oli parinkymmenen jalan vaiheilla. Tämän pienen alueen yhteen kulmaan erämies asetti naiset, kehoittaen Middletonia ja Paavoa peittämään heidän kevyet ja helposti syttyvät vaatteensa retkikunnan peitteillä. Heti tämän tapahduttua vanhus lähestyi heinän vastakkaista reunaa, sillä heinä yhä ympäröi heitä vaarallisena kehänä, ja valiten kourallisen kuivinta ruohoa asetti sen pyssynsä sankkipannun päälle. Kuivat ruohot syttyivät kipinästä paikalla. Pienen liekin hän asetti kuivaan kuloheinään ja peräytyen sitten itse paljaan paikan keskelle odotti kärsivällisesti seurauksia.
Vikkelä tuli hyppäsi ahnaasti uuden polttoaineen kimppuun, ja nopeasti alkoivat monihaaraiset tulikielet suikertaa heinikon läpi melkein samaan tapaan kuin karjan kielet kiertelevät ruohossa, ilmeisesti maukkaimpia osia etsien.
"Nyt", sanoi vanhus, sormensa nostaen ja nauraen omaan omituiseen äänettömään tapaansa, "saatte nähdä tulen taistelevan tulta vastaan! Ah niin monta kertaa olen täten polttanut itselleni sileän tien, kun olen ollut niin kelvottoman laiska, etten ole viitsinyt raivata tietäni alhojen sotkuisten pehkojen läpi."
"Mutta eikö tämä ole vaarallista?" huudahti hämmästynyt Middleton. "Ettekö tuo vihollista lähemmäksi, sen sijaan että väistäisitte sitä?"
"Kärvennyttekö te niin vähästä? Isoisällänne oli sitkeämpi nahka. Mutta pian saamme nähdä. Saamme kaikki nähdä sen."
Kokenut erämies oli oikeassa. Paisuessaan ja kuumuuden lisääntyessä tuli alkoi levitä kolmelle puolelle, neljännellä loppuen ravinnon puutteessa. Sen vallan vahvistuessa alkoi kuulua uhkaavaa humua ja se tuhosi kaikki edestään, jättäen mustan savuavan maan paljon paljaammaksi kuin viikatemiehen jäljiltä. Pakolaisten tila olisi edelleenkin ollut vaarallinen, ellei alue olisi yhä laajentunut tulen kiertäessä heidän ympärinsä. Mutta etenemällä siihen paikkaan, jossa erämies oli heinän sytyttänyt, he välttivät kuumuuden, ja hyvin pian tuli alkoi etääntyä joka suunnalle jättäen heidät tosin savupilveen, mutta muutoin hyvään turvaan, tulen yhä vyöryessä eteenpäin raivokkaalla vauhdilla.
Katsojat katselivat erämiehen yksinkertaisen vastakeinon tehoa samanlaisella ihmetyksellä kuin Ferdinandin hovimiehet puheen mukaan Columbusta, kun hän pani munan seisomaan päällään; näiden mielessä vain oli nyt ylinnä kiitollisuus eikä kateus.
"Ihmeellistä!" sanoi Middleton, nähdessään vastapalon täydellisen tehon ja kuinka se täten oli pelastanut heidät vaarasta, jota hän oli pitänyt voittamattomana. "Tuo ajatus oli taivaan lahja, ja käsi, joka sen toteutti, ansaitsi kuolemattoman nimen!"
"Vanha erämies", huudahti Paavo, pistäen sormensa hiuskuontaloonsa, "monta kuormaa kantavaa mehiläistä olen reikäänsä juontanut ja minä tunnen metsän tavat, mutta tämä on kuin riistäisi ampiaiselta pistimen hyönteiseen koskematta!"
"Kyllä se tekee tehtävänsä – niin vain tekeekin", vastasi vanhus, joka voittonsa ensi hetkestä ei näyttänyt sen enempää asiaa ajattelevan. "Nyt hevoset valmiiksi. Antaa valkean tehdä tuhojaan puolen tuntia, sitten nousemme hevosen selkään. Sen verran aikaa niitty tarvitsee jäähtyäkseen, sillä nämä kengittämättömät tetonilaishevoset arastelevat kavioitaan kuin paljasjalkaiset tytöt."
Middleton ja Paavo, jotka pitivät tätä odottamatonta pelastusta kuin ylösnousemuksena kuolleista, odottivat kärsivällisesti erämiehen mainitseman ajan, luottaen nyt entistäkin enemmän hänen erehtymättömään älyynsä. Tohtori otti maasta muistikirjansa, joka ei ollut paljoakaan turmeltunut, vaikka olikin pudonnut tulen polttamaan ruohoon, ja lohdutti itseään pienen tapaturmansa johdosta merkitsemällä herkeämättä muistiin semmoisia valon ja varjon vaihteluita, joita hänen mielestään saattoi pitää "fenomeeneina".
Veteraani, jonka kokemuksesta he kaikki niin empimättä odottivat pelastustaan, tähyili sillä välin etäämpiä esineitä aukkojen kautta, joita ilmanhenki silloin tällöin avasi koko aavikkoa kauttaaltaan peittäviin valtaviin savupilviin.
"Katsokaa, pojat", hän sanoi pitkän ja huolellisen tähyilyn jälkeen, "teidän silmänne ovat nuoret ja näkevät ehkä paremmin kuin minun kehnot näköelimeni – vaikka on ollut semmoinenkin aika, jolloin viisaat ja urhoolliset miehet pitivät minua tarkkana tähystäjänä. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet, ja monta hyvää ja koettua ystävää olen sen jälkeen menettänyt. Ah niin! Jos saisin valita kaitselmuksen säännöksiin muutoksen – jota kyllä en voi ja jonka yrittäminen olisi Jumalan pilkkaa, koska kaikkia asioita hallitsee ihmisen heikkoutta viisaampi järki – mutta jos minun pitäisi valita muutos, niin pyytäisin, että niiden, jotka ovat ystävyydessä ja rakkaudessa kauan yhdessä eläneet ja osoittaneet soveliaisuutensa olemaan toistensa seurana monella kärsimyksen ja rohkeuden teolla toistensa puolesta, sallittaisiin erota elämästä silloin kuin toisen kuolema jättää toiselle vähän syytä toivoa, että hänen elämänsä jatkuisi."
"Intiaaninko näette?" kysyi malttamaton Middleton.
"Punainen nahka ja valkoinen nahka ovat hyvinkin sama asia. Ystävyys ja tottumus voivat sitoa ihmiset metsissä yhtä lujasti yhteen kuin kaupungeissakin – niin, ja miks'ei vielä lujemminkin. Esimerkiksi näitten preeriain nuoret soturit. – Usein he liittyvät yhteen parittain ja vihkivät elämänsä ystävyyden töille, ja hyvin ja uskollisesti he teossa pitävät lupauksensa. Kun toista kohtaa surmaisku, tuottaa se tavallisesti surman toisellekin! Minä olen ollut yksinäinen mies suuren osan ajastani, jos semmoista voi sanoa yksinäiseksi, joka on elänyt seitsemänkymmentä vuotta aivan luonnon helmassa, jossa hän on voinut joka hetki avata sydämensä Jumalalle karsimatta siitä pois kaupunkien huolia ja pahuutta – mutta tätä lukuunottamatta minä olen ollut yksinäinen mies. Mutta aina olen siitä huolimatta huomannut, että seurustelu muitten kaltaisteni kanssa on ollut miellyttävä ja ero haikea, jos toveri on urhoollinen ja rehellinen. Urhoollinen siitä syystä, että arka toveri metsissä", hän samalla kuin huomaamattaan kiinnitti silmänsä hajamieliseen luonnontutkijaan, "helposti tekee lyhyestä matkasta pitkän, ja rehellinen, koska kavaluus ennemmin on eläinten vaistoja kuin ihmismielelle sopiva lahja."
"Mutta se, jonka näitte, oliko se siouxi?"
"Mitä tästä Amerikan maailmasta tulee ja mihin sen kansan puuhat ja keksinnöt lopulta vievät, Luoja yksin tietää. Olen aikanani nähnyt sen päällikön, joka aikanaan näki ensimmäisen kristityn astuvan kehnon jalkansa Yorkin maalle! Kuinka paljon erämaan kauneus on kahden lyhyen ihmisiän kuluessa turmeltunut! Itse näin ensi kerran päivän valon Idän meren rannalla, ja hyvin minä muistan, kuinka koettelin kaikkein ensimmäisen rihlani kuntoa isäni ovelta metsään semmoisen kävelyretken jälkeen, jonka nuorukainen kykeni kahden auringonnousun välillä tekemään. Ja sen minä tein loukkaamatta ainoankaan semmoisen oikeuksia tai ennakkoluuloja, joka tekeytyy luonnon eläinten omistajaksi. Luonto oli silloin vielä koko rannikolla täydessä uhkeudessaan, ja vain kapea kaistale metsien ja valtameren välillä oli siirtolaisten ahneudelle alttiina. Ja missä nyt olen? Vaikka minulla olisi kotkan siivet, uupuisivat ne, ennenkuin olisin kulkenut kymmenettä osaakaan siitä matkasta, joka minut erottaa siitä merestä. Ja koko tällä alueella on nyt kaupunkeja ja kyliä ja taloja, teitä, kirkkoja ja kouluja, sanalla sanoen kaikkia ihmisen keksintöjä ja metkuja. Olen nähnyt sen ajan, jolloin muutama punanahka rajalla kiljumalla saattoi ajaa maakunnat liikkeelle. Miehet asestautuivat, etäisestä maasta kutsuttiin sotaväkeä apuun, rukoiltiin, naiset pelkäsivät ja harva uskalsi nukkua rauhassa, kun irokeesit olivat lähteneet sotapolulle tai kirotut mingot tomahawkiin tarttuneet. Kuinka ovat asiat nyt? Maa lähettää laivansa kaukaisiin maihin sotimaan. Tykkejä on enemmän kuin ennen pyssyjä. Eikä ole puutetta opetetusta väestä, kun tarve vaatii kymmeniä tuhansia palvelukseen. Semmoinen, hyvät miehet, on maakunnan ja valtakunnan välinen ero. Ja minä kurja, loppuun kulunut mies, olen elänyt niin kauan, että olen sen kaiken nähnyt!"
"Ei kukaan järkevä ihminen voi kieltää, eikä sen puolesta tahdokaan kieltää, että te olette nähnyt monen puunpilkkojan kuorivan kerman maan pinnalta ja monen siirtolaisen korjaavan luonnon parhaan hunajan, vanha ansuri", sanoi Paavo. "Mutta minun Ellini alkaa olla siouxien vuoksi levoton, ja nyt, kun olette niin vapaasti mieltänne keventänyt niistä asioista, asettakaa meidät nyt oikealle juonelle, niin tekee parvi uuden yrityksen."
"Mitä?"
"Minä vain sanon, että Elli alkaa käydä levottomaksi, ja kun savu alkaa kohota lakeudelta, niin eiköhän liene parasta lähteä uudelleen liikkeelle?"
"Poika on oikeassa. Minä kun unohdinkin, että me olemme raivoisan tulen keskellä ja että ympärillämme siouxit väijyvät kuin nälkäiset sudet puhvelikarjaa. Mutta kun muistot alkavat liikkua vanhoissa aivoissani, ammoin menneitten aikojen muistot, niin tahtovat hetken vaatimukset unohtua. Oikein puhuttu, lapseni. On aika lähteä liikkeelle, ja nyt meidän pulmamme vaikein kohta onkin edessä. Helppo on pettää palo, sillä eihän se ole muuta kuin raivoava elementti, eikä aina ole vaikea eksyttää jäljiltä harmaatakarhuakaan, sillä sitä vainu sekä opastaa että sokaisee, mutta vahtivan tetonin silmäin lumoaminen on asia, joka vaatii tarkempaa harkintaa, sillä hänen hirmujuoniaan auttaa äly."
Vaikka vanhus näyttikin olevan niin selvillä tehtävän vaikeudesta, ryhtyi hän kuitenkin vakaasti ja reippaasti toimeen. Päätettyään tutkistelun, jonka hänen surumieliset mietelmänsä olivat keskeyttäneet, hän viittasi tovereilleen nousemaan hevosen selkään. Hevoset, jotka raivoavan elementin keskellä olivat pysyneet alallaan, vaikka vapisivatkin, vastaanottivat kuormansa niin ilmeisellä mielihyvällä, että saattoi toivoa mitä parasta niiden halusta jatkaa matkaa. Erämies viittasi tohtorille, että tämä nousisi hänen ratsunsa selkään, aikoen itse kulkea jalan.
"Minä en ole tottunut tekemään taivalta muuten kuin omilla jaloillani", hän lisäsi ehdotustaan perustellakseen, "ja jalkani ovat väsyneet toimettomuuteensa. Sitä paitsi, jos sattuisimme väijytykseen, joka ei suinkaan ole mahdotonta, niin pääsee hevonen paljon paremmin pakoon yksi kuin kaksi henkeä selässään. Minulle puolestani ei paljoakaan merkitse, elänkö jonkin päivän enemmän tai vähemmän! Ottakoot tetonit päänahkani, jos se on Jumalan tahto, he näkevät, että se on harmaitten hapsien peittämä. Mutta ihmisäly ei voi minulta riistää sitä tietoa eikä kokemusta, joka ne on harmaannuttanut."
Kun levottomina odottavista kuulijoista kukaan ei näyttänyt haluavan vastustaa tätä vaihtoa, hyväksyttiin se ääneti. Tohtori tosin mutisi muutamia valituksen sanoja Asinuksen puolesta, mutta oli siitä huolimatta ylen ihastunut siihen tietoon, että hänellä nyt olisi neljän jalan nopeus käytettävänään kahden asemesta, ja antoi suostumuksensa vähääkään aikailematta. Ja käden käänteessä mehiläispyytäjä, joka ei koskaan ollut viimeinen suutaan avaamaan tämmöisissä tilaisuuksissa, ilmoitti meluten kaikkien olevan valmiina lähtemään.
"Katsokaa nyt tuonne itää kohti", sanoi vanhus, lähtiessään astumaan edellä mustunutta, yhä savuavaa lakeutta. "Kylmistä jaloista ei ole pelkoa tämmöisellä tiellä. Mutta katselkaa itää kohti, ja jos näette valkoisen pinnan hohtoa, ikäänkuin sulaa hopeaa savun aukoista, niin se on vettä. Jalo joki juoksee siellä, minä jo äsken luulin väläykseltä näkeväni sen, mutta sitten tuli muita ajatuksia mieleeni ja se katosi taas näkyvistäni. Se on leveä ja nopeasti virtaava joki, samanlaisia Luoja on luonut tähän erämaahan monta, sillä kaikessa rikkaudessaan esiintyy luonto täällä. Mutta puut ovatkin maalle sama kuin hedelmät puutarhalle, ilman niitä ei mikään ole kaunista eikä todella hyödyllistä. Tähyilkää nyt kaikki tarkkaan, jotta näkisitte kimaltelevaa vettä. Emme ole turvassa, ennenkuin olemme jättäneet sen jälkiemme ja tarkkasilmäisten tetonien väliin."
Tämä varoitus kiinnitti kaikkien huomion toivotun virran suunnalle. Sitä kohti pakolaiset nyt alkoivat matkata, syvintä hiljaisuutta vaarinottaen, vanhus kun oli heidän mieleensä teroittanut, että varovaisuus oli tarpeen heidän ratsastaessaan savupilviin, jotka usvan tavoin vyöryivät tasangon poikki, sankkoina etenkin semmoisissa paikoissa, missä palon tielle oli sattunut vesipaikkoja.
Jonkin mailin he täten matkasivat jokea näkemättä. Palo raivosi edelleenkin etäisyydessä ja ilmanviiman puhaltaessa pois ensimmäisen palosavun kohosi yhä uutta sijaan rajoittamaan näköalaa. Vihdoin vanhus, joka oli alkanut käydä hieman levottomaksi, herättäen sillä levottomuutta seuralaisissaankin, jotka alkoivat pelätä hänen savussa eksyneen, äkkiä pysähtyi ja pyssynsä maahan laskien seisahtui katselemaan jotakin edessään maassa makaavaa esinettä. Middleton ja muut ratsastivat hänen rinnalleen ja kysyivät pysähtymisen syytä.
"Kas tässä", vastasi erämies, osoittaen kärventynyttä hevosen raatoa, joka makasi pienessä kuopassa, puoleksi palaneena, "tässä näette, mikä mahti preeriapalolla on. Maa on tässä kosteata ja heinä on ollut tavallista pitempää. Tämän eläinparan on tuli yllättänyt makuulta. Siinä nyt näette luut, kärventyneen, halkeilevan nahan ja irvistävät hampaat. Tuhannenkaan talvea ei voisi hävittää eläintä niin täydelleen kuin tuli yhdessä minuutissa."
"Ja tämä olisi voinut tulla meidänkin kohtaloksemme", sanoi Middleton, "jos liekit olisivat yllättäneet meidät maatessamme!"
"Ehkä ei sentään, ehkä ei sentään. Ei sen puolesta, etteikö ihminenkin palaisi kuin taula, mutta hevosta älykkäämpänä hän paremmin älyää, kuinka välttää vaaran."
"Ehkä tämä siis onkin ollut jo kuollut, muutoin kai sekin olisi paennut?"
"Näettekö nuo kosteaan maahan jääneet jäljet? Tuossa on kavioiden jälkiä ja – tuossa on mokkasiinin jälkiä, niin totta kuin minä olen vain kurja syntinen! Eläimen omistaja on kovasti ponnistellut saadakseen sen lähtemään, mutta eläimen vaisto on semmoinen, että se tulessa pelkää ja pitää oman päänsä."
"Se on tunnettu asia. Mutta jos eläimellä on ollut omistaja, niin missä hän on?"
"Niin niin, sepä tässä ihmetyttääkin", vastasi erämies, kumartuen maahan tutkiakseen tarkemmin maassa näkyviä jälkiä. "Niin aina, selvästi näkee, että ne ovat taistelleet kauan. Isäntä on voimainsa takaa koettanut saada hevostaan pois, mutta tuli on ollut kovin ahne, muutoin kai se olisi paremmin onnistunut!"
"Kuulkaas nyt, vanha ansuri", keskeytti Paavo ja osoitti vähän etäämpänä olevaa kuivempaa paikkaa, jossa ruohonkasvu oli ollut karumpaa, "niitä on ollut kaksi hevosta. Tuolla makaa toinen."
"Poika on oikeassa! Olisiko niin, että tetonit ovat pudonneet omaan kuoppaansa? Niinkin joskus käy, ja tuossa on kaikille pahantekijöille varoittava esimerkki. Niinpä kyllä, tuossa – näettekös – on rautaa. Eläimen varusteissa on ollut valkoistenkin kapistuksia – niin vain onkin – niin vain onkin – joukko niitä konnia on hiipinyt ruohokossa meidän perässämme samaan aikaan, kuin heidän ystävänsä sytyttivät preeriata palamaan, ja tässä näemme, kuinka heidän on käynyt. He ovat menettäneet hevosensa ja hyvä onni heillä on ollut, elleivät he nyt itsekin vaella sitä tietä, joka vie intiaanin taivaaseen."
"Olihan heillä samat keinot käytettävänään kuin teilläkin", huomautti Middleton, joukon verkalleen edetessä ja lähestyessä toista raatoa, joka oli aivan heidän tiellään.
"Ei se ole varmaa. Jokaisella intiaanilla ei ole tuluksia mukanaan eikä hänen pyssyssään niin hyvää sankkikuppia kuin tässä minun vanhassa veikossani. Kahdella kalikalla ei saa hyvin sukkelaan valkeata syntymään, eikä tässä ollut paljon aikaa ajatella eikä keksiä, kuten näette tuosta tuliviirusta, joka leiskuu tuulen edellä, ikäänkuin ruutijuonta kulkien. Ei ole kulunut montakaan minuuttia siitä kuin tuli tästä lähti, ja parasta on jokaisen tarkastella sankkiruutinsa. Ei sen vuoksi, että minua haluttaisi tapella tetonien kanssa, siitä minua taivas varjelkoon! – mutta jos täytyy tapella, niin on aina parasta ampua itse ensimmäinen laukaus."
"Hoi, ukko, tämähän on ollut kummallinen otus", sanoi Paavo ohjaksiaan tai oikeammin riimuaan kiristäen, niin että hänen hevosensa pysähtyi toisen raadon viereen, muitten jo ratsastettua ohi menon kiireessään. "Kummallinen hevonen, kun sillä ei ole päätä eikä kavioita."
"Tuli on tuli", vastasi erämies, tarkastellen silmillään valppaasti taivaanrantaa savupyörteitten välistä. "Kokonaisesta puhvelista se käden käänteessä tekisi paistia ja polttaisi sarvet ja sorkat valkoiseksi tuhkaksi. Häpeä, vanha Hektor. Se ei ole ihme, että kapteenin penikka osoittaa puuttuvan ikänsä ja puuttuvan kasvatuksensakin, voinen loukkaamatta sanoa. Mutta sinun kaltaisellesi koiralle, joka on elänyt niin kauan metsissä, ennenkuin tulit näille aavoille maille, se on sangen alentavaa – irvistät hampaitasi ja muriset kärventyneelle hevosenraadolle, ikäänkuin tahtoisit isännällesi ilmoittaa sattuneesi harmaankarhun jäljille."
"Mutta minäpä sanon teille, ukko, tämä ei olekaan hevonen – sillä ei ole päätä, kavioita eikä nahkaa."
"Mitä! Eikö se ole hevonen? Sinun silmäsi riittävät mehiläisten ja puunkolojen löytämiseen, poikani, mutta – Herra siunatkoon, poika onkin oikeassa! Minäkin erehdyin luulemaan puhvelin nahkaa, vaikka se onkin niin kärventynyt ja kurttuinen, hevosen raadoksi! Voi minua! On ollut semmoinenkin aika, hyvät miehet, kun minä saatoin ilmoittaa, mikä eläin oli, niin pitkän matkan päästä kuin suinkin silmä kantoi, vieläpä värin, iän ja sukupuolenkin."
"Verraton kyky se on ollut, kunnioitettava metsästäjä!" huomautti tarkkaavainen luonnontutkija. "Siltä, joka erämaassa voi niin tarkkaan nähdä, säästyy monet pitkät jalkavaivat ja tiedustelut, joiden tulokset usein ovat aivan hyödyttömät. Sanokaa minulle, oliko näkönne tarkkuus niin etevä, että myös saatoitte erottaa ordon ja genuksen?"
"Minä en tiedä, mitä te noilla konstikkailla sanoilla tarkoitatte."
"Vai ette!" keskeytti mehiläispyytäjä hieman halveksuvasti, vanhalle ystävälleen puhuen. "Kuulkaas nyt, vanha ansuri, sillä te myönnätte oman kielenne taitamattomuuden, jota ei niin kokeneelta ja ymmärtäväiseltä mieheltä odottaisi. Oorningilla meidän oppinut kumppanimme tarkoittaa sitä, että kulkevatko ne sekaparvissa, kuten kuningatarta seuraava mehiläisparvi, vai yksinkertaisessa jonossako, kuten usein näkee puhvelien preerialla seuraavan toistensa jälkiä."
Kun Paavo oli tämän kekseliään selityksensä päättänyt ja vielä genuksestakin oman yhtä sattuvan mielipiteensä lausunut, katsoi hän tarkoittavasti taakseen, ikäänkuin sanoakseen: "Siinä näet, etten minä ole tuhma mies, vaikk'en usein vaivaakaan itseäni näillä asioilla."
Ellin ajatukset Paavosta olivat muutoin kylläkin hyvät, hänen opilleen hän vain ei antanut kovin suurta arvoa. Paavon suorassa, pelottomassa ja miehuullisessa luonteessa oli yhdessä sangen edullisen ulkomuodon kanssa aivan riittävästi viehätysvoimaa neidon suosion saavuttamiseksi, vaikk'ei hän opin puolesta ollutkaan erikoisen hyvin varustettu. Tyttöparka punastui kuin ruusu ja sievillä sormillaan hypisteli vyötä, josta piteli kiinni hevosen selässä pysyäkseen. Ikäänkuin kääntääkseen muitten kuulijain ajatukset pois heikkoudesta, jota hän ei mielellään itse ajatellut, hän sitten hätäisesti huomautti:
"Eikö tämä sitten oikeastaan olekaan hevonen?"
"Se ei ole sen kummempi kuin puhvelin nahka", sanoi erämies, joka joutui melkein yhtä ymmälle Paavon selityksestä kuin tohtorin sanoista, "karva on alapuolella. Tuli on kulkenut sen yli, kuten näette, mutta kun se on ollut vielä tuore, eivät liekit ole siihen vaikuttaneet. Elukka ei ole ollut kauan kuolleena, ja mahdollista on, että siinä vielä on jonkin verran lihaakin."
"Nostakaa nahan reunaa, ansuri", sanoi Paavo äänellä, josta tuntui ikäänkuin hän nyt mielestään olisi ollut oikeutettu puhumaan siinä kuin joku toinenkin missä neuvottelussa tahansa. "Jos siihen on jäänyt kyttyrästä jotakin jäljelle, on se nyt kypsä ja tervetullut meille."
Vanha erämies naurahti herttaisesti toverinsa ahneudelle. Mutta kun hän pisti jalkansa nahan alle, liikkui se. Sitten se äkkiä lensi syrjään, ja sen alta hyppäsi pystyyn intiaanisoturi niin ketterästi, että kylläkin huomasi, kuinka täpärään tilanteeseen hän mielestään oli joutunut.
XXIV LUKU.
Yksi silmäys riitti osoittamaan pakolaisille, että sama nuori pawnee, jonka he jo olivat tavanneet, jälleen seisoi heidän edessään. Kumpikin puoli oli yllätyksestä sanatonna, ja enemmän kuin minuutin he katselivat toisiaan hämmästynein ja epäluuloisin katsein. Nuoren soturin kummastus oli kuitenkin paljon hillitympi ja arvokkaampi kuin hänen kristittyjen tuttavainsa. Middletonin ja Paavon tuntiessa väristyksen, joka vapisutti heidän naisturvattejaan, saaden veren nopeammin virtaamaan heidän suonissaan, tuijottivat intiaanin hehkuvat silmät toisesta toiseen, ikäänkuin ei ankarinkaan hyökkäys olisi voinut niiden katsetta järkyttää. Viivyttyään hetkisen kaikissa näissä ihmettelevissä kasvoissa nuoren soturin katse lopuksi vakaantui erämiehen niinikään järkähtämättömiin piirteisiin. Äänettömyyden rikkoi ensimmäisenä tohtori Battius huudahtaen:
"Ordo primates, genus homo, species preeria!"
"Niin – niin – salaisuus tuli nyt ilmi", sanoi vanha erämies päätään pudistaen, ikäänkuin olisi saanut selvitetyksi jonkin tavallista mutkallisemman pulman. "Nuori soturi on piillyt ruohossa, tuli on yllättänyt hänet nukkuessa ja hevosensa menetettyään hänen on täytynyt suojella itseään tällä vereksellä puhvelinnahalla. Ei ole hullumpi keino, kun ei ole piikiveä eikä ruutia vastapalon sytyttämiseksi. Olen varma siitä, että tämä on ovela nuorukainen, jonka seurassa olisi hyvä kulkea! Puhuttelen häntä ystävällisesti, sillä kaikkein vähimmin meitä hyödyttäisi riidan haastaminen. Veljeni on tervetullut", hän sanoi kielellä, jota pawnee ymmärsi, "tetonit ovat koettaneet ajaa hänet savulla piilostaan kuin pesukarhun."
Nuori pawnee katseli pitkin kenttiä, ikäänkuin tarkastellakseen vielä kamalaa vaaraa, josta hän oli juuri päässyt, mutta ei vähimmälläkään oireella ilmaissut, kuinka vähällä se oli ollut hänetkin kärventää. Silmäkulmiaan rypistäen hän erämiehen sanoihin vain vastasi:
"Tetoni on koira. Kun pawneitten sotahuuto kaikuu niiden korviin, ulisee koko kansa."
"Se on totta. Ne hylyt ovat jäljillämme, ja olen iloinen tavatessani soturin, jolla on tomahawki kädessään ja joka ei heitä rakasta. Suostuuko veljeni opastamaan lapseni kyläänsä? Jos siouxit seuraavat jäljillämme, auttavat nuoret mieheni häntä lyömään niitä."
Nuoren pawneen katse vaelsi vieraasta vieraaseen tarkkaan tutkien, ennenkuin hän piti sopivana vastata niin tärkeään kysymykseen. Miehiä hän tarkasti vain lyhyeen ja näytti olevan näkemäänsä tyytyväinen. Mutta paljon pitempään ja ilmeisemmällä ihailulla kuin edellisessä kohtauksessa hän nyt kiinnitti katseensa Ineziin, jonka ihmeteltävä, ennennäkemätön kauneus hänestä oli kuin ilmestys. Vaikka hänen katseensa muutamaksi hetkeksi siirtyikin hänen kasvoistaan Ellin helpommin käsitettävään, vaikka kylläkin harvinaiseen suloon, palasi se taas aina ihailemaan espanjatarta, jonka kauneus hänen tottumattomilla silmillänsä nähtynä ja vapaan mielikuvituksensa kohentamana oli kuin nuoren runoilijan hehkuvan mielen luoma ihannekuva. Näin kaunista, ihanteellista sulotarta, näin täydellisen arvokasta palkitsemaan soturin rohkeuden ja uhrautuvaisuuden ei ollut preerioilla vielä milloinkaan nähty, ja nuori urho näytti syvästi tuntevan niin harvinaisen naisellisen sulon vaikutuksen. Huomaten kuitenkin katseensa saattavan ihailun esineen levottomaksi nuori soturi käänsi silmänsä toisaanne ja laskien kätensä ilmeikkäällä liikkeellä rinnalleen vaatimattomasti vastasi:
"Isäni on tervetullut. Kansani nuoret miehet metsästävät hänen poikiensa kanssa, päälliköt polttavat piippua harmaapään kanssa. Pawneetytöt laulavat hänen tyttäriensä korvaan."
"Entä jos kohtaamme tetoneja?" kysyi erämies, joka tahtoi päästä täydelleen selville tämän uuden liiton tärkeistä ehdoista.
"Pitkien veitsien vihollinen saa tuntea pawneen iskut."
"Se on hyvä. Nyt yhtykäämme veljeni ja minä neuvotteluun, ettemme kulje mutkallista tietä, vaan että tiemme hänen kyläänsä olisi kuin kyyhkyjen lento."
Nuori pawnee ilmaisi suostumuksensa ilmeikkäällä eleellä ja seurasi erämiestä vähän syrjempään, jottei olisi keskeytyksen pelkoa varomattoman Paavon tai hajamielisen luonnontutkijan puolelta. Heidän neuvottelunsa oli lyhyt, mutta kun se tapahtui alkuasukkaitten harkitsevaan tapaan, sai kumpikin toiseltaan kaikki tarpeelliset tiedot. Kun he jälleen yhtyivät seuraan, näki vanhus olevan syytä seuraavalla tavalla selittää osan siitä, mitä he olivat kahden kesken puhuneet.
"Niin vain, minä en erehtynyt", hän sanoi, "tämä hyvännäköinen nuori soturi – sillä hyvän ja jalon näköinen hän tosiaan on, vaikka ehkä hieman julma katsella sotamaalissaan – tämä hyvännäköinen nuorukainen siis kertoo lähteneensä vakoilemaan juuri näitten samojen tetonien toimia. Hänen joukkonsa ei kuitenkaan ollut kyllin suuri käydäkseen heidän kimppuunsa, sillä tetoneja on lähtenyt kylistään suurella joukolla puhvelinajoon, mutta viestit ovat lähteneet hakemaan apua pawneitten kylistä. Tämä nuori mies näyttää olevan peloton soturi, sillä hän on yksinään seurannut heidän kintereillään, kunnes hänen, samoin kuin meidänkin, täytyi piiloutua heinikkoon. Mutta hän kertoi minulle muutakin, kertoi uutisen, joka minua suuresti huolestuttaa, että nimittäin kavala Mahtoree ei ryhtynytkään koettamaan siirtolaisen kanssa voimiaan, vaan sen sijaan rupesi hänen liittolaisekseen ja että sen vuoksi nyt sekä punaiset että valkoiset ovat jäljillämme ja että ne konnat juuri tämän palavan lakeuden ympärillä vaanivat tuhotakseen meidät."
"Mistä hän tietää, että kaikki tuo on totta?" kysyi Middleton.
"Mitä?"
"Millä tavalla hän on voinut hankkia tiedon siitä, että asiat ovat niin?"
"Milläkö tavalla! Luuletteko vakoilijan tarvitsevan sanomalehtiä ja kaupungin kuuluttajia huutamaan, mitä preerialla tapahtuu, niinkuin valtioissa? Ei juoruava vaimokaan, joka juoksee talosta taloon naapuriaan panettelemaan, voi kannella kieliä yhtä sukkelaan kuin nämä ihmiset levittävät tietojaan merkeillä ja varoituksilla, joita vain he ymmärtävät. Se on heidän viisauttaan, ja se on sen parempi hankittu ulkoilmassa eikä minkään koulun penkeillä. Minä vakuutan, kapteeni, että se, mitä hän sanoo, on totta."
"Minä puolestani", sanoi Paavo, "olen valmis sen valallani vahvistamaan."
"Sen kyllä voitkin, poikani, sen kyllä voitkin. Ja vielä hän minulle sanoi, etteivät vanhat silmäni sittenkään valehdelleet, vaan että joki on tuolla parin mailin päässä. Palo on, kuten näette, sillä puolella tehnyt tehtävänsä melkein loppuun saakka ja tiemme kulkee savun läpi. Hän on niinikään yhtä mieltä siitä, että meidän pitää vedessä huuhtoa jälkemme. Niin vain, meidän tulee jättää tuo joki itsemme ja siouxien silmien välille, ja sitten me Jumalan avulla ja omiin ponnistuksiimme luottaen voimme saavuttaa sutten kylän."
"Sanat eivät auta meitä jalkaakaan eteenpäin", sanoi Middleton, "lähtekäämme liikkeelle."
Vanhus suostui, ja joukko suoriutui jälleen matkaan. Pawnee heitti puhvelin nahan hartioilleen ja kulki edellä, luoden silloin tällöin salavihkaa silmäyksen mitään aavistamattomaan Ineziin, ihmetelläkseen hänen erinomaista, hänelle käsittämätöntä ihanuuttaan.
Tunnin kuluttua pakolaiset saapuivat joen rannalle. Se oli yksi niistä monista kymmenistä, jotka kuljettavat edelleen tämän aavan ja asumattoman seudun vesiä Missouriin ja Mississippiin ja edelleen valtamereen. Syvä se joki ei ollut, mutta sen juoksu oli virtava ja nopea. Tuli oli korventanut maan joen rantaan saakka ja kun lämpimästä joesta kohoavat höyryt joutuivat kylmään aamuilmaan ja sekaantuivat yhä riehuvan palon savuun, oli sen pinta enimmäkseen häälyvän usvan verhoissa. Erämies huomautti tästä hyvillä mielin ja auttaessaan Ineziä laskeutumaan hevosen selästä veden partaalla sanoi:
"Ne konnat ovat pettäneet itsensä! En ole ensinkään varma siitä, enkö itse olisi sytyttänyt preeriaa palamaan peittääkseni savuun liikkeemme, mutta ne sydämettömät hylyt säästivät meiltä sen vaivan. Olen minä aikanani nähnyt niinkin tehtävän ja tehtävän hyvällä menestyksellä. Nyt, rouva, laskekaa hento jalkanne maahan – kamalaa aikaa tämä on ollut nuorelle naiselle, joka on niin arka ja joka on kasvanut semmoisissa oloissa kuin te. Voi kuitenkin! Mitä kaikkea minunkin on täytynyt nähdä hentojen, siveitten ja vaatimattomain nuorten kärsivän intiaanisodan hirmujen ja juonien keskellä! Tulkaa, toiselle rannalle ei ole kuin vajaa neljännemaili, ja sitten ainakin ovat jälkemme hävinneet."
Paavo oli sillä välin auttanut Ellinkin laskeutumaan maahan ja seisoi nyt murheellisin silmin katsellen virran paljaita rantoja. Ei puuta eikä pensasta kasvanut sen äyräillä, siellä täällä vain jokin yksinäinen pajupehko, josta ei olisi ollut helppo löytää kymmenkuntaakaan siksi vahvaa runkoa, että niistä olisi tullut tavallinen kävelykeppi.
"Kuulkaas nyt, vanha ansuri", huudahti Paavo nyrpeänä, "helppo on puhua tämä joen tai puron, tai miksi sitä sanotte, toisesta rannasta, mutta minun mielestäni pitää olla sangen hyvä rihla, jos mieli nakata lyijypala sen poikki – siten nimittäin, että se tehoo intiaaniin; tai kauriiseen."
"Niin kyllä pitääkin, vaikka on minulla pyssy, tämä tässä, joka on hädän tullen tehnyt tehtävänsä yhtä pitkältä matkalta."
"No, aiotteko te sitten ampua Ellin ja kapteeninrouvan toiselle rannalle, vai pitääkö niiden lohenpoikasen tavoin kulkea sinne suu veden alla?"
"Onko tämä joki liian syvä kahlattavaksi?" kysyi Middleton, joka Paavon tavoin alkoi pitää mahdottomana kuljettaa toiselle rannalle vaimoansa, jonka pelastus oli hänelle omaa henkeään kalliimpi.
"Kun ylämaan vuoret sitä ruokkivat rankkasateillaan, on se vuolas ja voimallinen virta, kuten itse näette. Mutta olen minä kulkenut sen hiekkaisen uoman poikki niinkin, ettei polvenikaan ole kastunut. Mutta onhan meillä siouxien hevoset. Olen varma siitä, että ne potkivat häijyläiset uivat kuin kauriit."
"Vanha ansuri", sanoi Paavo, vieden sormensa pörröönsä, kuten hänen tapansa oli tavallista vaikeamman asian vaivatessa hänen ajatuskykyään, "minä olen aikanani uinut kuin kala ja uin nytkin, milloin asiat vaativat. Enkä minä suuria kysy, mimmoinen ilma on. Mutta se minua epäilyttää, saisitteko te Nellyn istumaan hevosen selässä tuommoisessa virrassa, joka on vuolas kuin myllynruuhi. Ja selvästikin siitä on mahdoton päästä kuivin jaloin."
"Ah niin, poika on oikeassa. Meidän täytyy siis keksiä toisia keinoja, muuten emme pääse joen poikki." Katkaisten sitten lyhyeen keskustelun erämies kääntyi pawneen puoleen ja selitti hänelle, kuinka vaikea asia naisten vuoksi oli. Nuori soturi kuunteli vakavana, heitti puhvelinnahan olaltaan maahan ja ryhtyi paikalla, asianymmärtävän vanhuksen silloin tällöin auttaessa, toivotun tarkoituksen saavuttamiseksi tarpeellisiin valmistuksiin.
Tuota pikaa he antoivat vuodalle nurin käännettyä sateenvarjon vaatetta tai laskupurjetta muistuttavan muodon, käyttäen apunaan kauriinnahkaisia nauhoja, joita kummallakin oli runsaasti kerallaan. Muutamalla ohuella kepillä tuettiin nahkaa niin, ettei se päässyt painumaan luttuun. Kun tämä yksinkertainen ja luonnollinen laitos oli koossa, laskettiin se veteen, ja intiaani osoitti merkillä olevansa valmis vastaanottamaan kuorman. Sekä Inez että Elli epäröivät astua niin hataraan alukseen, eivätkä Middleton ja Paavokaan sitä sallineet, ennen kuin kumpikin oli sitä itse koettanut ja tullut vakuuttuneeksi siitä, että se kantoi aiottua paljon suuremmankin painon. Mutta sitten he, vaikka vastahakoisesti, voittivat epäilyksensä, ja nahan piti saada kallis kantamuksensa.
"Antakaa nyt pawneen kuljettaa se", sanoi erämies, "minun käteni eivät ole yhtä vakavat kuin ennen, mutta hänen lihaksensa ovat kuin sitkeä hikkori. Luottakaa kokonaan pawneen älyyn."
Aviomiehellä ja sulhasella ei ollutkaan muuta neuvoa, ja niin he nyt jäivät mielenkiinnolla vaikka toimettomina katselemaan tämän alkeellisen lautan kulkua. Kolmesta hevosesta pawnee valitsi Mahtoreen oman ratsun niin arvelematta, että paikalla huomasi hänen hyvin älyävän tämän jalon eläimen etevät ominaisuudet, ja sen selkään hypäten ratsasti veteen. Pistäen sitten keihäänsä toisen pään nahkaan hän hinasi kevyttä alusta vastavirtaan ja sitten laskien ratsunsa vapaasti menemään ratsasti rohkeasti virtaan. Middleton ja Paavo tulivat perässä, pysytellen niin lähellä venhoa, kuin varovaisuus suinkin salli. Täten nuori soturi kuljetti kalliin kuormansa vastakkaiselle rannalle mitä turvallisimmin ja matkustajain kärsimättä minkäänlaista haittaa. Varmuus ja nopeus, jolla työ suoritettiin, osoittivat hänen samoin kuin hevosenkin olleen ennenkin tämmöisessä toimessa. Rantaan päästyään nuori soturi purki venhon, pisti kepit kainaloonsa, heitti nahan olalleen ja sanaakaan sanomatta palasi noutamaan jäljelle jääneitäkin toiselle rannalle, jota oloihin nähden arvelematta saattoi sanoa turvallisemmaksi.
"Nyt, tohtori-ystävämme", sanoi vanhus, nähdessään intiaanin toisen kerran ratsastavan virtaan, "minä tiedän tuon punanahan uskolliseksi. Hyvännäköinen ja rehellisenkin näköinen nuorukainen hän on, mutta taivaan tuulet eivät ole petollisemmat kuin nämä villit, kun piru heissä saa vallan. Jos tämä pawnee olisi ollut tetoni, taikka semmoinen sydämetön mingo, joita ennen, kuutisenkymmentä vuotta takaperin, hiiviskeli Yorkin metsissä, niin näkisimme nyt hänen selkänsä emmekä hänen kasvojaan. Sydämessäni jo virisi epäluulo, kun näin pojan valitsevan parhaan hevosen, sillä yhtä helppo olisi jättää meidät sillä hevosella kuin nopean kyyhkyn jättää jälkeensä rääkyvän ja raskaasti räpyttävän varisparven. Mutta nyt näette, että siinä pojassa asuu totuus, ja kun kerran saatte punanahasta ystävän, pysyy hän ystävänä niin kauan kuin kohtelette häntä rehellisesti."
"Pitkäkö matka mahtaa olla tämän joen latvoille?" kysyi tohtori Battius, joka, sangen vahva epäröinti ilmeessään, katseli joen pyörteitä. "Kuinka kaukana mahtavat olla sen salatut lähteet?"
"Taitaa riippua ilmoista. Varmaankin valittaisitte jalkavaivojanne, ennen kuin olisitte patikoinut Kalliovuoriin sen lähteille, mutta toisina vuodenaikoina sen voisitte tehdä jalkojanne kastelematta."
"Entä minä erikoisina aikoina vuodesta sattuvat nämä periodiset jaksot?"
"Joka kulkee tästä yli muutaman kuukauden kuluttua, tapaa kuohuvan virran asemesta vain lentävää hiekkaa."
Luonnontutkija vaipui syviin mietteisiin. Samoinkuin enimmät muutkin, joilla ei ole liiemmäksi fyysillistä tarmoa, arvoisa tiedemiehemmekin oli alkanut pitää tätä virran yli menoa yhä arveluttavampana, kuta enemmän ratkaisun hetki lähestyi, ja hän jo mietti, eikö olisi mahdollista kiertää virtaa, niin että pääsisi sen vaaroihin antautumasta. On ehkä suotta syventyä siihen uskomattomaan kekseliäisyyteen, jolla kauhu aina pyrkii tukemaan horjuvia syitä. Kunnon Obed oli jo kiitettävällä uutteruudella harkinnut asian kaikki puolet ja juuri tullut siihen lohdulliseen loppupäätökseen, että oli melkein yhtä kunniakasta saada selville näin melkoisen joen lähteet, kuin hyönteisellä tai kasvilla lisätä opin aarteita, kun pawnee toisen kerran saavutti rannan. Vähääkään epäröimättä vanha erämies astui nahkavenhoon, – heti kuin se oli kunnossa ottamaan hänet vastaan, ja asetettuaan Hektorin huolellisesti jalkojensa väliin nyökkäsi toverilleen, että hän astuisi siihen kolmanneksi.
Luonnontutkija tunnusteli alusta jalallaan melkein samalla tavalla kuin elefantin voi kuvitella tunnustelevan siltaa tai kuin hevosen usein näkee samalla tavalla epäröivän, ennenkuin uskaltaa astua kammoamalleen lautalle, mutta peräytyikin juuri kuin vanhus luuli hänen käyvän istumaan.
"Kunnianarvoisa metsästäjä", hän murheellisena lausui, "tämä on sangen epätieteellinen alus. Sisällinen ääni kieltää minua luottamasta sen kantokykyyn!"
"Mitä?" kysyi vanha erämies, joka hypisteli koiransa korvia samalla tavalla kuin isä hypistelee lempilapsensa vastaavia ruumiinosia.
"Minä en harrasta tämmöisiä epäsäännöllisiä nestekokeita. Aluksella ei ole muotoa eikä suhteita."
"Se ei kyllä ole yhtä soma kuin tuohikanootti, mutta usein wigwami tarjoaa enemmän suojaa kuin paras palatsi."
"On mahdotonta, että alus, jonka rakenne siihen määrään riitelee tieteen perusteita vastaan, olisi turvallinen. Tämä amme ei, kunnioitettava metsästäjä, koskaan kunnialla saavuta toista rantaa."
"Näittehän, että se jo tapahtui."
"Kyllä, mutta se oli onnellinen sattuma, joka ei kelpaa säännöksi. Jos poikkeukset kelpaisivat säännöksi asiain kulussa, vaipuisi ihmissuku tuota pikaa tietämättömyyden kuiluun. Arvoisa metsämies, tämä apukeino, jonka varaan te olette valmis turvallisuutenne uskomaan, on todellisten keksintöjen aikakirjoissa verrattava siihen, mitä luonnonhistoriassa voidaan karakterisoida sanoilla lusus naturae – se on epämuodostus!"
Vaikea on sanoa, kauanko tohtori Battius olisi halunnut selvittelyjään jatkaa, sillä niiden voimallisten henkilökohtaisten syitten lisäksi, jotka kehoittivat häntä viivyttelemään tätä koetta – se kieltämättä ei ollutkaan aivan vaaraton – alkoi järjen ylpeys kohottaa häntä tässä väittelyssä. Mutta vanhan erämiehen kärsivällisyyden onneksi kävikin niin, että juuri kuin luonnontutkija oli päässyt sanaan, jolla hän viimeisen lauseensa päätti, halkaisi ilman ääni, joka melkein tuntui hänen ajatuksensa yliluonnolliselta kaiulta. Nuori pawnee, joka oli odottanut tämän hänelle käsittämättömän keskustelun päättymistä vakavana ja intiaanille ominaisella mielenmaltilla, kohotti päätään ja kuunteli tuota outoa ääntä kuin sarvas, jonka salatut aistit myrskyssä keksivät etäisten koirien jäljet. Erämies ja tohtori eivät kuitenkaan olleet niin tietämättömät siitä, mitä nämä ihmeelliset äänet merkitsivät. Viimeksimainittu tunsi ne oman juhtansa tutuksi hirnunnaksi ja aikoi juuri kaipauksen hellin tuntein lähteä juoksemaan sitä kohti sen pienen törmän päälle, joka kohosi joen rannasta, kun Asinus itse laukkasi vastaan, ollen jo varsin lähellä, kärsimättömän ja raa'an Weuhan hoputtamana tähän luonnottomaan vauhtiin, sillä Weuha se oli, joka sen selässä istui.
Tetonin ja pakolaisten silmät kohtasivat toisensa. Edellinen päästi pitkän ja kimakan kiljahduksen, jossa riemastuksen ja varoituksen tunnut kamalasti yhtyivät. Tämä tuima huuto antoi lopullisen iskun kaikille väittelyille aluksen ansioista, ja tohtori kiirehti nopeasti vanhuksen rinnalle, ikäänkuin usvat olisivat yht'äkkiä haihtuneet hänen mielestään. Ja samalla jo nuoren pawneen ratsu täysin voimin ponnisteli virrassa.
Hevosen täytyi ponnistaa kaikki voimansa auttaakseen pakolaisia kyllin nopeasti poistumaan nuolien tieltä, joita ilma melkein samassa oli täynnä. Weuhan huuto oli opastanut paikalle puolensataa tetonia, mutta onneksi ei heidän joukossaan ollut ainoatakaan niin korkea-arvoista, että hänellä olisi ollut oikeutta käyttää pyssyä. Mutta pakolaiset olivat tuskin ennättäneet puoliväliinkään, ennenkuin rannalle ilmestyi Mahtoree itse ja voimattomat pyssynlaukaukset julistivat päällikön raivoa ja pettymystä. Useamman kuin yhden kerran erämies jo oli kohottanut rihlansa ikäänkuin koettaakseen sen tehoa näihin vihollisiin, mutta joka kerran hän taas laski sen alas ampumatta. Pawnee-soturin silmät paloivat kuin kuguaarin, kun hän näki näin monta vihollisheimon miestä, ja hän vastasi heidän päällikkönsä voimattomaan yritykseen heilauttaen kättään ilmassa ja päästäen heimonsa sotahuudon. Tämä uhma oli liian ärsyttävä, että sitä olisi voitu kestää. Tetonit hyökkäsivät joukolla jokeen, ja veden pinta vilisi tuota pikaa kirjavanaan hevosten ja ratsastajain tummia muotoja.
Ankarasti ponnistelivat pakolaiset nyt ystävällistä rantaa kohden. Dakotain hevoset eivät olleet edellisissä rasituksissa uupuneet, kuten pawneen, ja kun niiden vauhtia ei ollut ehkäisemässä muuta kuin ratsumiehet, oli takaa-ajajain nopeus paljon suurempi kuin pakolaisten. Erämies, joka selvästi käsitti tilanteen koko vaaran, käänsi silmänsä tyynesti tetoneista nuoreen intiaanikumppaniinsa, hän kun tahtoi nähdä, eikö tämän päättäväisyys alkanut horjua edellisten lähetessä. Mutta ei minkäänlaista pelkoa hän saattanut huomata enempää kuin epäröintiäkään, jonka vaaran välittömyys olisi voinut helposti synnyttää, vaan nuoren soturin otsa rypistyi ankaran verivihan ilmeeksi.
"Pidättekö henkeänne suuren arvoisena, tohtori-ystäväni?" kysyi vanhus filosofisen tyynesti, joka tyyneys sai kysymyksen puhutellusta tuntumaan kahta kamalammalta.
"En itsensä vuoksi", vastasi luonnontutkija, hörppien vettä kädestään kurkkuansa selvittääkseen. "En itsensä vuoksi, mutta mitä suurimmassa määrin sen vuoksi, että minun eksistenssini luonnonhistorialle on niin tärkeä. Sen vuoksi –"
"Niin, niin!" sanoi jälleen erämies, joka näytti tavanmukaisella perusteellisuudellaan harkitsevan tohtorin sanoja. "Semmoista se tosiaan on luonnon historian kulku, mutta se on alhainen ja itsekäs tunne. Tuolle nuorelle pawneelle henki nyt on yhtä arvokas kuin mille valtioitten maaherralle tahansa, ja hän voisi sen pelastaa taikka ainakin saisi siihen paremman tilaisuuden, jos hän antaisi meidän mennä virran mukana. Mutta siitä huolimatta näette hänen miehuullisesti pitävän sanansa, kuten kunnon intiaanisoturi ainakin. Minä itse puolestani olen vanha ja valmis vastaanottamaan sen onnen, jonka Luoja näkee hyväksi minulle suoda, enkä minä käsitä, kuinka teistäkään olisi ihmiskunnalle suurta hyötyä. Mutta se on huutava häpeä ja synti, että noin mainion nuorukaisen pitää menettää päänahkansa kahden niin arvottoman olennon tähden kuin me olemme. Minun sen vuoksi tekee mieli, jos nimittäin te siihen suostutte, sanoa pojalle, että hän livistää tiehensä niin nopeasti kuin suinkin pääsee ja jättää meidät tetonien armoille."
"Minä hylkään ehdotuksenne luonnonvastaisena ja tieteen kavaltamisena!" huudahti säikähtyen luonnontutkija. "Meidän vauhtimme on aivan ihmeteltävä. Ja kun tämä loistava keksintö liikkuu niin mainion helposti, niin ei kulu monta minuuttia, ennenkuin jo olemme maissa."
Vanhus katsoi häneen vakaasti hetkisen ja sanoi sitten, päätään pudistaen:
"Hyvä Jumala, mitä pelko sentään saa aikaan! Se muuttaa luodut olennot ja ihmisen mielen, niin että se, mikä on rumaa, näyttää meistä hyvältä, ja se mikä on kaunista, rumalta! Hyvä Jumala, mitä pelko sentään saa aikaan!"
Takaa-ajon yhä kiihtyvä mielenkiinto keskeytti kuitenkin heidän väittelynsä. Dakotain hevoset olivat nyt ennättäneet virran keskivaiheille ja ilma jo täyttyi ratsastajani riemastuksen kiljunnasta. Middleton ja Paavo, jotka olivat vieneet molemmat naiset pieneen viidakkoon, palasivat nyt takaisin joen rannalle, uhaten vihollisiaan rihloillaan.
"Hevosen selkään, hevosen selkään!" huusi erämies heti heidät nähdessään. "Hevosen selkään ja paetkaa, jos rakastatte niitä, jotka ovat apunne varassa. Nouskaa hevosen selkään ja jättäkää meidät Luojan huomaan."
"Kumartakaa päätänne, vanha ansuri", kuului Paavon ääni vastaan, "pistäkää kumpikin pää pesäänne. Tetonipiru on aivan teidän kohdallanne. Kumartakaa päätänne, että kentuckylainen luoti pääsee lentämään."
Vanhus käänsi päätään ja huomasi, että Mahtoree ajon kiihkossa oli ennättänyt jonkin verran edelle muusta joukostaan ja oli nyt venhon ja mehiläispyytäjän kanssa samalla linjalla ja että viimeksimainittu oli valmis toteuttamaan vihamielisen uhkauksensa. Hän kumartui syvään, ja samassa pyssy pamahti ja nopea lyijy lensi viheltäen hänen ylitseen etäisemmälle asialleen. Mutta yhtä nopea ja tarkka kuin ampujan oli tetonipäällikön silmä. Hän heittäytyi hevosen selästä silmänräpäystä ennen pyssyn pamausta ja sukelsi veteen. Hevonen korskui kauhusta ja tuskasta, rynnistäen epätoivossaan joesta puoleksi näkyviin. Sitten sen nähtiin ajelehtivan alaspäin virran mukana, punaten veden verellään.
Tetonipäällikkö ilmestyi taas pinnalle ja huomatessaan, mitä oli menettänyt, ui voimakkain vedoin lähimmän nuoren miehen luo, joka paikalla luovutti hevosensa kuululle soturille. Tapaus synnytti kuitenkin hämminkiä koko dakotain joukossa ja se odotti nyt johtajansa määräyksiä, ennenkuin ryhtyi uudelleen pyrkimään joen poikki. Nahkavenho oli sillä välin päässyt rantaan ja jälleen olivat kaikki pakolaiset koolla joen äyräällä.
Intiaanit uiskentelivat nyt sinne tänne, samoin kuin kyyhkysparven näkee lepattelevan sekaisin, etumaisen rivin vastaanotettua ampujain yhteislaukauksen. He näyttivät epäröivän, oliko syytä hyökätä niin tehokkaasti puolustetulle rannalle. Intiaanisodan hyvin tunnettu varovaisuus vei jälleen voiton, ja viisastuneena äskeisestä seikkailustaan Mahtoree johti sotilaansa takaisin rannalle, jolta ne olivat juuri lähteneet, etenkin kun heidän hevosensa jo alkoivat osoittaa levottomuuden oireita.
"Nouskaa te nyt naisinenne hevosen selkään ja ratsastakaa tuolle kummulle", sanoi erämies. "Sen takaa löydätte toisen joen. Ratsastakaa sen uomaa päivää kohti kääntyen mailin verran, kunnes tulette korkealle hiekkaiselle tasangolle. Siellä tapaan teidät. Menkää, nouskaa hevosen selkään, tämä pawnee-nuorukainen ja minä ja jäykkä lääkäriystäväni, joka on soturien soturi, jaksamme kyllä puolustaa tätä rantaa, meidän kun ei tarvitse muuta kuin näytellä itseämme ja uhkailla."
Middleton ja Paavo eivät nähneet olevan syytä turhiin puheisiin tämän ehdotuksen kuullessaan. Siinä rohkaisevassa tiedossa, että selkäpuoli oli suojattu, vaikkapa puutteellisestikin, he kiireen kaupalla hoputtivat hevosensa matkaan ja tuota pikaa katosivat osoitetulle reitille. Pari- kolmekymmentä minuuttia kului tämän jälkeen, ennenkuin vastarannan tetoneilla näytti olevan halua ryhtyä uuteen yritykseen. Mahtoreen nähtiin soturiensa keskellä antavan käskyjään ja ilmaisevan kostonhimoaan heristämällä silloin tällöin pakolaisille nyrkkiään. Mutta semmoisiin valmistuksiin ei ryhdytty, jotka olisivat tienneet välittömiä sotatoimia. Lopulta hyökkääjät päästivät hurjan kiljunnan, joka osoitti jotakin uutta olevan tulossa. Sitten näkyi etäisyydessä Ismael hitaine poikineen, ja pian koko yhdistynyt sotavoima eteni aivan joen rantapiihin. Siirtolainen alkoi tutkistella vihollistensa asemia tavanmukaisella kylmäverisyydellään ja ikäänkuin rihlansa kantavuutta tutkien ampui heidän joukkoonsa luodin, joka välimatkasta huolimatta vielä olisi kyennyt kaatamaan miehen, jos olisi osunut.
"Menkäämme pois nyt!" huudahti Obed, koettaen salavihkaa nähdä vilahdukselta lyijypalan, jonka hän kuvitteli vingahtavan aivan korvansa juuressa. "Olemme riittävän kauan urhoollisesti puolustaneet tätä äyrästä, peräytyminen vaatii aivan yhtä paljon sotataitoa kuin eteneminenkin."
Vanhus loi taakseen silmäyksen, ja huomatessaan hevosmiesten ennättäneen kummun taakse hän vastustelematta suostui ehdotukseen. Kolmas hevonen annettiin tohtorille, jota käskettiin ratsastamaan samaa reittiä kuin Paavo ja Middletonkin. Kun luonnontutkija oli päässyt ratsunsa selkään ja saanut sen hyvään juoksuun, hiipivät erämies ja nuori pawnee paikalta sillä tavalla, että vihollinen jonkin aikaa oli epätietoinen siitä, minne he olivat joutuneet. He eivät kulkeneetkaan lakeuden poikki suoraan kumpua kohti, koska he siten olisivat olleet näkyvissä, vaan lyhyempää reittiä maaston peitossa ja menivät sitten pienen joen poikki juuri samalla paikalla, jossa Middletonia oli käsketty ylittämään se, ja tulivat perille siksi ajoissa, että vielä tapasivat muunkin joukon. Tohtori oli tehnyt taivalta niin uutteraan, että hänkin jo oli saavuttanut ystävänsä, ja siten kaikki pakolaiset olivat jälleen koolla.
Erämies silmäili nyt ympärilleen etsien sopivaa paikkaa, johon koko joukko voisi jäädä hänen sanojensa mukaan viideksi tai kuudeksi tunniksi.
"Seis!" huudahti tohtori säikähtyen, kun tämä ehdotus tuli hänenkin korviinsa. "Kunnioitettava metsästäjä, näyttää siltä kuin päin vastoin pitäisi käyttää monta päivää uutteraan pakoon."
Middleton ja Paavo olivat molemmat samaa mieltä, ja kumpikin lausui sen ominaisella tavallaan julki.
Vanhus kuunteli heidän puhettaan kärsivällisesti, mutta pudisti päätään, ikäänkuin ei olisi tullut vakuuttuneeksi, ja vastasi sitten yleisesti ja yhteisesti kaikkiin heidän esittämiinsä syihin.
"Miksi me pakenisimme?" hän kysyi. "Voivatko ihmisen jalat jättää nopeat hevoset jälkeensä? Luuletteko tetonien panevan maata ja nukkuvan, vai tulevatko he joen poikki jälkiämme nuuskimaan? Luojalle kiitos, että olemme ne hyvin pesseet tuossa joessa, ja jos me älykkäästi ja varovasti lähdemme tästä paikasta, voimme vielä eksyttää ne jäljiltämme. Mutta preeria ei ole metsä. Metsässä mies voi kulkea pitkät matkat jättämättä muuta kuin mokkasiininsa jäljen, jota vastoin vakoilija esimerkiksi tuolta kummulta näkisi kauas ympärilleen, kuten liitelevä haukka, joka vaanii saalistaan. Ei, ei, vasta yöllä, pimeässä, voimme lähteä tästä paikasta. Mutta kuulkaamme, mitä pawneella on sanottavaa. Hän on reipas poika ja monta tuimaa kilpajuoksua hänellä varmaan on ollut siouxien kanssa. Luuleeko veljeni, että jälkemme jo ovat kyllin pitkät?" hän kysyi intiaanien kielellä.
"Onko tetoni kala, että hän näkisi ne joessa?"
"Mutta nuoret mieheni ovat sitä mieltä, että meidän tulisi venyttää niitä, kunnes ne ulottuvat preerian poikki."
"Mahtoreella on silmät. Hän näkee sen."
"Minkä neuvon veljeni antaa?"
Nuori soturi tarkasti hetken taivasta ja näytti epäröivän. Vähän aikaa itsekseen ajateltuaan hän sitten vastasi, ikäänkuin varman mielipiteen muodostettuaan:
"Dakotat eivät nuku", hän sanoi, "meidän täytyy maata ruohossa."
"Ahaa, poika on samaa mieltä kuin minäkin", sanoi erämies, selittäen lyhyesti punaisen seurakumppaninsa mielipiteen valkoisille ystävilleen. Middletonin täytyi myöntyä, ja koska tietenkin oli vaarallista pysyä jalkeilla, ryhtyi jokainen niihin hommiin, jotka heidän yhteiseksi hyväkseen päätettiin tarpeellisiksi. Inez ja Elli piilotettiin puhvelinnahan lämpöiseen suojaavaan peittoon, minkä jälkeen päälle kannettiin pitkää ruohoa, ettei tavallinen ihmissilmä heitä huomannut. Paavo ja pawnee sitoivat hevoset ja keikauttivat ne kumoon, minkä jälkeen niille tuotiin heiniä ja ne jätettiin preerian pitkän heinän sekaan piiloon. Kun tämä oli tehty, kävivät kaikki muutkin levolle ja piiloon, ja jälleen näytti preeria yhtä autiolta kuin ennenkin.
Vanha erämies oli koettanut saada toverinsa käsittämään, että heidän välttämättä täytyi täten pysyä kätkössä tuntikausia. Kaikki heidän pakotoiveensa riippuivat siitä, kuinka tämä juoni menestyi. Jos he tällä yksinkertaisella ja sen vuoksi vähemmän epäillyllä tavalla saattoivat välttää takaa-ajajainsa viekkauden, saattaisivat he illan tullen jatkaa pakoaan suuntaansa muuttaen, ja siten lopullisen pelastuksen mahdollisuudet paljon paranisivat. Näiden tärkeitten syitten vaikutuksesta koko joukko makasi, tilaansa miettien, kunnes ajatukset alkoivat uupua ja kaikki toisensa jälkeen vaipuivat uneen.
Tuntikausia vallitsi nyt syvin äänettömyys, minkä jälkeen erämiehen ja pawneen herkät korvat havahtuivat Inezin pieneen hämmästyksen huudahdukseen. Hypäten pystyyn kuin miehet, joiden täytyy ryhtyä taistelemaan henkensä edestä, he huomasivat koko aavan lakeuden aaltoilevine kumpuineen, pienine mäkineen ja hajallaan kasvavine viidakkoineen kauttaaltaan olevan häikäisevän valkoisen lumivaipan peitossa.
"Jumala olkoon meille kaikille armollinen!" huudahti vanhus, murheellisin katsein ympärilleen tähyillen. "Nyt minä, pawnee, ymmärrän, miksi sinä katselit pilviä niin tarkkaan. Mutta nyt on liian myöhäistä, liian myöhäistä auttaa asiaa. Oravakin jättäisi jälkensä tähän keveään lumivaippaan. Alas kaikki, alas, pelastuksen mahdollisuutemme ovat pienet, mutta kevytmielisesti emme heitä niitä sittenkään."
Paikalla koko seurue jälleen piiloutui, vaikka heinän läpi luotiinkin salavihkaa pelokkaita katseita vihollisiin ja heidän liikkeisiinsä. Tetonijoukon nähtiin puolen mailin päässä ratsastavan piiriä, jota vähitellen supistettiin, kunnes se paikka, jossa pakolaiset makasivat, lopulta keksittäisiin. Tämän liikkeen tarkoitusta ei ollut vaikea arvata. Lumi oli satanut siksi varhain, että he tiesivät etsimäinsä pakolaisten olevan takanaan, ja väsymättömän itsepintaisesti ja hellittämättä, kuten intiaanisoturien tapa on, he nyt kiersivät pakolaisten piilopaikan ympärille läpipääsemättömän piirin.
Joka minuutti paheni pakolaisten vaaranalainen asema. Paavo ja Middleton panivat pyssynsä varalle, ja kun etsivä Mahtoree lopulta tuli viidenkymmenen jalan päähän, kaiken aikaa tuijottaen ruohoon, jonka poikki ratsasti, tähtäsivät molemmat samalla haavaa ja vetivät liipaisimesta. Mutta vain lukkojen naksahdukset olivat siitä seurauksena.
"Riittää", sanoi vanha erämies, nousten arvokkaana seisomaan. "Olen karistanut sankkiruudin pois, sillä varma kuolema olisi seuraus hätäilystänne. Alistukaamme nyt miesten tavoin kohtaloomme. Valitukset ja ruikutukset eivät herätä intiaanien myötätuntoa."
Hänen ilmestystään tervehdittiin kiljunnalla, joka levisi kautta lakeuden, ja tuota pikaa nähtiin satakunnan miehen mieletöntä vauhtia ratsastavan paikalle. Mahtoree otti vankinsa vastaan sangen hillitysti, vaikka hänen synkän otsansa alta leimahtikin yksi ainoa hurjan riemun välähdys, ja Middletonin sydäntä jääti, kun hän näki päällikön silmän ilmeen hänen kääntyessään melkein tajuttoman, mutta siitä huolimatta ihastuttavan Inezin puoleen.
Valkoisten vankien kiinnisaaminen synnytti niin valtavan riemastuksen, että heidän nuori tumma ja liikkumaton intiaanitoverinsa aluksi jäi kokonaan huomaamatta. Hän seisoi syrjässä, viitsimättä edes katsella vihollisiaan, liikkumattomana, ikäänkuin jähmettyneenä arvon ja mielenmaltin asentoonsa. Jonkin ajan kuluttua sivuasiatkin kuitenkin herättivät tetonien huomiota. Ja vasta nyt erämies voitonhuudoista ja pitkistä ilonkiljahduksista, joita äkkiä pääsi sadasta kurkusta, samoinkuin siitä pelätystä nimestäkin, joka täytti ilman, kuuli, että nuori ystävänsä olikin itse pelätty ja siihen saakka voittamaton Kova Sydän.
XXV LUKU.
Puutteellisen draamamme esiripun täytyy nyt laskea, ja sen jälleen noustessa näemme edessämme uuden näyttämön. Aika on edistynyt useita päiviä, joiden kuluessa näyttelijäin asemassa on tapahtunut sangen huomattavia muutoksia. On puolenpäivän aika, paikka korkea tasanko ja sen alla lähellä yksi seudun lukemattomista joista ja hedelmällinen alho sen varressa jyrkän rinteen juurella. Joki alkaa Kalliovuoriston ulkokaltailta. Laajan tasangon halki juostuaan se yhtyy vielä suurempaan jokeen, sekaantuakseen lopulta Missourin sameaan veteen.
Maiseman ulkonäkö oli huomattavasti parantunut, vaikka käsi, joka ympärillä olevaan seutuun oli painanut niin paljon erämaan leimaa, oli osan voimastaan jättänyt tähänkin paikkaan. Kasvullisuus ei kuitenkaan näyttänyt yhtä toivottomalta kuin aaltomaisten preeriain karummat aavikot. Pieniä metsiköitä oli taajemmassa ja näköalan rajoitti pohjoisessa pitkä metsänreuna. Jokialhossa näkyi siellä täällä hataran ja pintapuolisen viljelyksen merkkejä, mutta siellä kasvatettiin vain semmoisia paikkakunnan kasviksia, jotka kehittyivät nopeasti ja joiden tiedettiin menestyvän muokkaamattomassa maassa syväpohjaisilla lietemailla. Pöytämän reunalla oli satakunta kiertelevän siouxheimon majaa. Heidän kevyet asuntonsa oli pystytetty sikin sokin ilman minkäänlaista järjestystä. Veden läheisyys näytti olevan ainoa ehto, jota niiden sijoituksessa oli yritetty ottaa huomioon, mutta ei tätäkään tärkeätä vaatimusta oltu aina noudatettu. Suurin osa majoista oli pitkin tasangon reunaa, mutta useita näkyi kauempanakin semmoisissa paikoissa, jotka ensi silmäyksellä olivat sattuneet miellyttämään intiaanien oikullista silmää. Leiri ei tehnyt sotaista vaikutusta eikä asema sen enempää kuin varustuksetkaan vähimmässäkään määrässä suojelleet sitä yllätyksiltä. Se oli joka puolelta avoin ja joka puolelta sitä oli yhtä helppo lähestyä kuin mitä muuta kohtaa tahansa näissä autiomaissa, ellei oteta lukuun joen vaillinaista luonnonestettä. Sanalla sanoen, paikka näytti siltä kuin olisi siinä asuttu kauemmin aikaa kuin asukkaat olivat alkuaan aikoneetkaan, mutta toiselta puolen saattoi myös huomata valmiutta nopeaan ja ehkä pakolliseenkin lähtöön.
Tämä oli Mahtoreen heimon sen osan väliaikainen leiri, joka nyt oli kauan metsästellyt päällikkönsä kanssa tetonien vakinaisten asumusten ja sotaisten pawneeheimojen kylien välimailla. Majat olivat korkeita, nahasta valmistettuja ja mitä alkuperäisimmin ja yksinkertaisimmin rakennettuja. Majan ulkopuolella näkyi ovensuussa ohuessa paalussa riippumassa omistajan kilpi, viini, keihäs ja jousi. Soturin yksi, kaksi tai kolme vaimoa – luku riippui hänen saavuttamastaan maineesta – pitivät majan seinällä sikin sokin niitä talouskaluja, mitä heillä oli, ja siellä täällä kurkisteli pikkulapsen pyöreä, täyteläinen ja kärsivällinen naama karkeista tuohikääreistä, jotka mainittuun patsaaseen ripustettuina heiluivat ilmanviimoissa. Suurempia lapsia piehtaroi maassa, päällekkäin, ja poikalapset jo tällä varhaisella iällä osoittivat sitä käskyvallan tietoa, joka myöhemmällä iällä asettaa niin suuren juovan sukupuolien välille. Jokialhossa nuorukaiset koettivat nuorilla voimillaan hillitä isiensä hurjia hevosia, kun taas siellä täällä näkyi neito, joka oli töistään salavihkaa pistäytynyt ihailemaan heidän rajua hurjaa uskallustaan.
Tähän saakka kuva esittää vain turvallisuuteensa luottavan leirin arkielämää. Mutta aivan majojen edustalla oli joukko, joka näytti ennustavan tavallista mielenkiintoisempia toimia. Siinä oli yhdessä ryhmässä muutamia heimon kuihtuneista häijyistä akoista valmiina hetken tullen täyttä kurkkua kiihottamaan jälkipolveansa hirmuihin, joita heidän turmeltunut makunsa himoitsi samaan tapaan kuin ylellisten roomalaisten naistenkin, jotka katselivat gladiaattorien kamppailua ja kuolontuskaa. Miehet olivat jakaantuneet ryhmiin, jotka oli järjestetty sen mukaan, paljonko niihin kuuluvilla yksilöillä oli ansiotöitä ja mainetta arvoa antamassa.
Ne jotka olivat sillä ikärajalla, että jo saivat ottaa osaa metsästykseen, vaikka vielä olivatkin liian koettelemattomia päästäkseen sotaan, seisoskelivat ulkoreunalla, oppien edessään olevista tylyistä malleista käytöksen vakavuutta ja hillittyä esiintymistä, joka ajan mukana oli juurtuva niin syvälle heidän omaankin luonteeseensa. Jotkut harvat vähän vanhemmista, jotka jo olivat kuulleet vihollisen sotahuudon, olivat vähän rohkeampia ja tunkeilivat lähemmäs päälliköitä, vaikkeivät suinkaan vielä uskaltaneet ottaa neuvotteluihin osaa; heille riitti vielä kunniaksi sekin, että saivat poimia viisaitten huulilta putoilevia viisauden sanoja. Vielä varmemmin esiintyivät joukon tavalliset soturit, jotka arvelematta seurustelivat pienempien päälliköitten kanssa, vaikk'eivät vielä likimainkaan uskaltaneet väitellä semmoisten urhojen kanssa, joilla oli jo vakaantunut maine, taikka arvostella toimenpiteitä, joita kansan lahjakkaammat neuvojat esittivät.
Varsinaisten päälliköittenkin kesken huomasi miestä monenlaista. He jakautuivat kahteen luokkaan, niihin, joiden vaikutus perustui etupäässä ruumiillisiin ominaisuuksiin ja urotöihin, ja niihin, jotka olivat kunnostautuneet enemmän viisaudella kuin sodassa osoitetulla etevyydellä. Edellinen luokka oli paljon lukuisampi ja tärkeämpi. Siihen kuuluvat olivat kookkaita ja ryhdikkäitä miehiä, joiden tylyt piirteet usein olivat kahta vaikuttavammat semmoisten urheuden merkkien johdosta, joita vihollisen käsi oli kauneutta katsomatta iskenyt heidän kasvoihinsa. Se luokka, jonka oli vaikutuksestaan kiittäminen järjenlahjojaan, oli sangen vähälukuinen. Nämä tunsi helposti silmien vilkkaasta ja terävästä ilmeestä, epäluuloisuudesta, joka esiintyi heidän kaikissa liikkeissään, ja silloin tällöin heidän rajuista lausunnoistaan äkillisissä mielenpurkauksissa, jotka tuon tuostakin puhkesivat esiin heidän puhuessaan.
Aivan valioneuvonantajain muodostaman piirin keskellä näkyi Mahtoree näköjään rauhallisena, vaikka mieli olikin levoton. Hänen henkilöllisyytensä ja luonteensa oli yhdistelmä muitten ominaisuuksista. Järjen ja ruumiin ominaisuudet yhdessä olivat perustaneet hänen arvovaltansa. Arpia hänellä oli yhtä paljon ja yhtä syviä kuin heimon harmaimmillakin vanhuksilla. Lihasvoima oli parhaimmillaan, rohkeus täydessä tarmossaan. Näiden sielullisten ja ruumiillisten etujen harvinainen yhdistelmä sai koko joukon terävimmänkin silmän kääntämään katseensa maahan hänen uhkaavan katseensa kohdatessaan. Rohkeus ja oveluus olivat hankkineet hänelle vaikutusvallan ja aika oli sen tavallaan pyhittänyt. Hän osasi niin taitavasti yhdistää järjen ja voiman avut, että hänestä oloissa, joissa olisi voinut suuremmassa mitassa käyttää lahjojaan, luultavasti olisi tullut valloittaja ja yksinvaltias.
Vähän syrjässä neuvottelukokouksesta näkyi joukko ihmisiä, joiden sukujuuri oli kokonaan toinen. Vartalot olivat paljon pitemmät ja jäntevämmät, ja vaikka Amerikan aurinko olikin paahtanut kasvot niin tummiksi, huomasi heissä vielä saksilaisen ja normannilaisen sukuperän tunnuspiirteitä. Läntisin eurooppalainen ja etäisin aasialainen olivat tässä maailman mullistusten johdosta joutuneet kosketuksiin toistensa kanssa, ja mielenkiintoista olisi semmoisten asiain tutkijan ollut tässä perehtyä molempien rotujen eroavaisuuksiin. Ryhmän, jota tarkoitamme, muodosti siirtolaisen perhe. He seisoivat siinä juroina, hitaina ja toimettomina kuten tavallisestikin, milloin heidän piilevää tarmoaan ei välittömästi kysytty, seisoivat ryhmittyneinä neljän tai viiden nahkamajan edessä, jotka tetoniliittolaiset olivat heille vieraanvaraisuuden vaatimusten mukaisesti luovuttaneet. Heidän odottamattoman liittoutumisensa ehtoja ilmaisivat riittävästi hevoset ja kotieläimet, jotka rauhallisesti söivät jokialhossa reippaan Hetyn tarkan silmän kaitsemina. Vaunut oli vedetty majojen ympärille epäsäännölliseksi varustukseksi, joka paikalla ilmaisi, ettei sopu vielä ollut täydelleen palautettu, vaikka toiselta puolen joko harkinta tai luontainen välinpitämättömyys estivät heitä liian julkisesti osoittamasta epäluottamustakaan. Miehet seisoivat rihlaansa nojaten ja katselivat siouxien neuvottelun eri vaiheita, jurojen kasvojensa hitaassa ilmeessä omituinen yhdistelmä piilevää ihmettelyä ja lievää uteliaisuutta. Mutta ei nuorinkaan heistä pienimmälläkään oireella osoittanut odotustaan tai mielenkiintoaan, vaan näyttivät he kiireettömässä mielenmaltissa kilpailevan hurjien liittolaistensa kylmäverisimpäinkin kanssa. He puhuivat harvoin ja milloin puhuivat, lausuivat vain jonkin lyhyen, halveksivan huomautuksen, joka oli omiaan kouraantuntuvasti korostamaan valkoisten ruumiillista etevämmyyttä intiaaneihin verraten. Sanalla sanoen, Ismaelin perhe näytti nyt olevan menestyksen ylimmällä aallolla, mutta jotkut epämääräiset oireen vilahdukset viittasivat siihen, että heidän turvallisuutensa oli vaarassa tulla pahoin häirityksi tetonien petollisuuden vuoksi. Abiram vain oli poikkeuksena tästä näennäisen rauhallisuuden tilasta.
Vietettyään elämänsä tuhansissa halpamaisissa ja vähäisemmissä konnantöissä hän oli siihen määrin paatunut, että oli ryhtynyt siihen hurjaan ilkityöhön, jonka olemme kertomuksemme varrella lukijalle paljastanut. Hänen vaikutuksensa Ismaelin rohkeampaan, vaikka hitaammin liikkuvaan mieleen ei suinkaan ollut suuri, ja ellei jälkimmäistä olisi äkkiä karkoitettu hedelmällisestä jokilaaksosta, jonka hän oli siihen jäädäkseen anastanut suuriakaan välittämättä lain muodoista, ei Abiram olisi milloinkaan saanut sisarensa miestä houkutelluksi niin suurta päättäväisyyttä ja ennakkoharkintaa kysyvään yritykseen. Olemme nähneet, kuinka onni alussa suosi heidän yritystään ja kuinka sitten seurasivat vastoinkäymiset. Abiram istui nyt erikseen ja mielessään pohteli, kuinka hän sittenkin voisi korjata yrityksensä hedelmät, joitten hän huomasi käyvän hetki hetkeltä yhä epävarmemmiksi sen ihastuksen johdosta, jota Mahtoree peittelemättä osoitti hänen konnantyönsä viatonta uhria kohtaan. Jätämme hänet horjuviin ja sekaviin suunnitteluihinsa tehdäksemme selkoa näytelmän eräistä toisista henkilöistä.
Taulussamme on vielä nurkkaus, jossa tapaamme henkilöitä. Pienellä töyryllä kauimpana leirin oikealla puolella venyivät Middleton ja Paavo. Heidän kivistävät jäsenensä oli sidottu biisonin nahasta leikatuilla hihnoilla ja harkitun julmasti heidät oli asetettu sillä tavalla, että kumpikin saattoi nähdä oman kurjuutensa kuvan naapurissaan. Kymmenkunnan askelen päässä heistä oli maahan vankasti pystytetty paalu, johon joustava, apollomainen Kova Sydän oli sidottu. Heidän välissään seisoi erämies, jolta rihla, ruutisarvi ja luotipussi oli otettu pois, mutta joka muutoin oli jätetty jonkinlaiseen halventavaan vapauteen. Viisi tai kuusi nuorta soturia, jotka seisoivat jonkin matkan päässä paikasta, viinet selässä ja pitkät sitkeät jouset olaltaan killuen, osoittivat kuitenkin riittävän selvästi, kuinka turhaa niin vanhan ja heikon olisi ollut yrittää pakoa. Nämä henkilöt eivät olleet vaiti, kuten tämän tärkeän neuvottelun muut katsojat, vaan keskustelivat pulmallisesta asemastaan.
"Kapteeni", sanoi mehiläispyytäjä kasvoillaan koomillisen huolestuksen ilme, sillä ei nykyinen onneton tilakaan voinut kokonaan lamauttaa hänen rattoisuuttaan, "tunnetteko te todella tuon kirotun parkitsemattoman nahkahihnan leikkaavan olkapäitänne, vai minäkö vain tunnen oman käsivarteni kimoilun?"
"Kun mielen tuska on niin suuri, on ruumis kivuille tunnoton", vastasi hienotunteisempi, vaikka vähemmän reipas Middleton. "Suokoon taivas, että joukko kelpo tykkimiehiäni kävisi tämän kirotun leirin kimppuun!"
"Yhtä hyvin voisitte toivoa, että nämä tetonimajat olisivat ampiaispesiä ja että ampiaiset äkkiä pyrähtäisivät niistä ulos tappelemaan näitä puolialastomia raakalaisia vastaan." Naurahdellen sitten omaa sukkeluuttaan mehiläispyytäjä kääntyi toveristaan ja koetti kurjuudessaan lohduttaa itseään kuvittelemalla, että mokoma hurja tuuma olisi mahdollinen toteuttaa ja kuinka tuo hyökkäys tekisi äkkilopun intiaanienkin tunnetusta mielenmaltista.
Middleton tyytyi olemaan vaiti. Mutta vanhus, joka oli kuullut nuo sanat, tuli vähän lähemmäksi ja jatkoi keskustelua.
"Tässä luultavasti alkaa säälimätön ja pirullinen meno!" hän sanoi pudistaen päätään tavalla, joka osoitti hänenkin kokemuksensa kykenemättömäksi keksimään pelastusta näin tukalasta pulmasta. "Pawnee-ystävämme on jo paalussa kidutusta varten, ja hyvin minä näen suuren siouxin silmästä ja naamasta, että hän aikoo kiihottaa kansaansa muihinkin julmuuksiin –"
"Kuulkaa nyt, vanha ansuri", sanoi Paavo, vääntäen itseään siteissään siten, että näki erämiehen surumieliset kasvot, "te taidatte intiaanien kieltä ja tunnette minkä tunnette intiaanien pirullisia vehkeitä. Menkää niiden neuvotteluun ja sanokaa minun nimessäni päälliköille, että minä Paavo Hoover Kentuckyn valtiosta mielihyvin luovutan heille päänahkani sillä tavalla, jonka he päättävät tuottavan itselleen suurinta huvia, kunhan he sallivat Elli Wade -nimisen henkilön häiritsemättä palata valtoihin. Tai elleivät he niillä ehdoin suostu kauppaan, niin luvatkaa vielä tunti tai pari edelläkäypää kidutusta, jotta kauppa paremmin kutkuttaisi heidän kirottuja mielihalujaan."
"Ohoh, poika, vähänpä he semmoisesta tarjouksesta välittävät, he kun hyvin tietävät, että sinä jo olet kuin karhu loukussa, yhtä kykenemätön tappelemaan kuin pakenemaankin. Mutta älä anna mielesi lannistua, sillä valkoisen miehen väri on toisinaan hänen kuolemantuomionsa näiden syrjäisten villiheimojen keskuudessa, joskus taas hänen kilpensäkin. He eivät tosin meistä pidä, mutta usein voi viekkaudella sitoa heidän kätensä. Jos punainen kansa voisi toteuttaa tahtonsa, ei kuluisi kauan, ennen kuin puita jälleen kasvaisi Amerikan kentillä ja metsät olisivat valkoisinaan kristittyjen luita. Ei kukaan, joka tietää, millä tavalla punanahka vaaleanaamaa rakastaa, voi tätä epäillä. Siitä syystä meidän kohtalomme on epävarma, mutta pawneella, pelkään, ei ole paljon toivoa!"
Vaiettuaan vanhus hitaasti astui viimeisen huomautuksensa esinettä kohti, asettuen vähän matkan päähän hänestä. Siihen hän jäi, seisoen ääneti ja arvokkaana, kuten hänen kuulun vankitoverinsa tilaan soveltui. Mutta Kova Sydän oli kiinnittänyt katseensa etäisyyteen ja hänen koko ilmeensä oli miehen, jonka ajatukset olivat kokonaan eronneet ympäristöstä.
"Siouxit ovat neuvottelussa veljeni tähden", erämies vihdoin sanoi huomatessaan vain puhumalla voivansa herättää toisen huomiota.
Tyynesti hymyillen nuori päällikkö käänsi päätään ja vastasi:
"He lukevat päänahkoja Kovan Sydämen majan päällä!"
"Epäilemättä, epäilemättä. Heidän luontonsa alkaa nousta muistellessaan, kuinka paljon tetoneja sinä olet iskenyt, ja parempi sinulle nyt olisi, jos olisit viettänyt enemmän aikaa kauriinajossa ja vähemmän sotapolulla. Silloin voisi joku tämän heimon lapseton äiti ottaa sinut menetetyn poikansa sijaiseksi ja saisit elää aikasi rauhassa."
"Luuleeko isäni, että soturi voi koskaan kuolla? Elämän herra ei avaa kättään ottaakseen lahjojaan takaisin. Kun hän tarvitsee nuoria miehiään, kutsuu hän heitä, ja he menevät. Mutta punanahkoihin hän on puhaltanut hengen loppumattomaksi ajaksi."
"Niin, tuo on lohdullisempi ja nöyrempi usko kuin tuon sydämettömän tetonin! Näissä susissa on jotakin, mikä heitä kohtaan avaa sydämeni sisimmän. Heissä näyttää olevan vuoriston delavarien rohkeus ja rehellisyys. Ja tämä poika – se on ihmeteltävää, sangen ihmeteltävää – mutta ikä ja silmät ja jäsenet ovat kuin kahden veljen! Sano minulle, pawnee, oletko koskaan isien puheissa kuullut mahtavasta kansasta, joka muinoin asui Suolajärven rannoilla, nousevan auringon läheisyydessä?"
"Maa on valkoisenaan ihmisiä, joiden väri on isäni."
"Ei, ei, en minä nyt tarkoita maankiertäjiä, jotka ovat hiipineet maahan riistämään sen laillisilta omistajilta heidän syntymäoikeutensa, vaan kansasta, joka on tai oikeammin oli sekä luonnoltaan että maaliltaan punainen kuin pensaan marja."
"Olen kuullut vanhojen miesten sanovan, että oli joukkoja, jotka piilivät metsissä nousevan auringon alla, he kun eivät uskaltaneet tulla avoimelle preerialle taistelemaan miesten kanssa."
"Eikö isäinne tieto kerro teille suurimmasta, urhoollisimmasta ja viisaimmasta punanahka-kansasta, mille Wakonda on milloinkaan hengittänyt?"
Kova Sydän kohotti päätään ylevästi ja arvokkaasti, jota siteetkään eivät voineet estää, ja vastasi:
"Onko ikä tehnyt isäni sokeaksi, vai näkeekö hän niin paljon siouxeja, ettei hän luule pawneita enää olevankaan?"
"Ah, tuommoista on kuolevaisten turhamaisuus ja ylpeys!" huudahti pettynyt vanhus englanniksi. "Luonto on yhtä voimallinen punanahassa kuin semmoisessakin, jolla on valkoisen lahjat. Delavari kuvittelisi olevansa paljon voimallisempi kuin pawnee, juuri samoin kuin pawnee ylpeilee siitä, että hän kuuluu maan ruhtinaisiin. Ja samahan se oli asianlaita Kanadan ranskalaisten ja englantilaisten punatakkien välillä, joita kuningas lähetti valtioihin siihen aikaan, kuin ne eivät vielä olleet valtioita, vaan valittavia ja anovia maakuntia – taisteltiin ja taisteltiin, ja kuinka ihmeellisiä asioita he maailmalle kerskuivat omasta urhoollisuudestaan ja voitoistaan, vaikka kumpikin puolue unohti mainita maan omat halvat soturit, jotka suorittivat varsinaisen työn, mutta joilla ei ollut oikeutta polttaa tupakkaa kansansa suuren neuvottelutulen ääressä ja jotka harvoin kuulivat mainetöistään ne suoritettuaan."
Vanhuksen täten purettua julki melkein nukkunutta, vaikk'ei suinkaan sammunutta soturinylpeyttään, joka oli niin huomaamatta harhauttanut hänet juuri samaan erehdykseen, jota hän moitti, lauhtui hänen katseensa, jossa jo oli alkanut elää ja tuikkia hiukkasen entistä nuoruuden hehkua, ja kääntyi huolestuneena vankiin, jonka kasvoihin niinikään oli palannut entinen kylmä kaukomielisyyden ja mietiskelyn ilme.
"Nuori soturi", hän jatkoi äänellä, joka alkoi vapista, "en ole koskaan ollut isä enkä veli. Wakonda asetti minut yksin elämään. Hän ei milloinkaan sitonut sydäntäni huoneisiin eikä peltoihin semmoisilla siteillä, jotka kiinnittävät rotuni miehiä koteihinsa. Jos hän olisi sen tehnyt, en olisi matkustanut näin kauas enkä nähnyt näin paljon. Mutta minä olen kauan oleskellut kansan keskuudessa, joka asui mainitsemissani metsissä, ja paljon syytä minulla oli ottaa esikuvakseni heidän rohkeutensa ja rehellisyytensä. Elämän Herra on antanut meille kaikille tunteita lähimmäisiämme kohtaan. En ole koskaan ollut isä, mutta hyvin tiedän, mitä on isänrakkaus. Sinä olet samanlainen kuin eräs nuorukainen, joka oli minulle rakas, ja minä aloin jo kuvitella, että suonissasi ehkä oli hiukkasen hänen vertaan. Mutta mitä siitä? Sinä olet oikea mies, minkä tiedän siitä, miten pidät sanasi, ja rehellisyys on siksi harvinainen lahja, ettei sitä pidä unohtaa. Sydämeni on lämmin sinua kohtaan ja mielelläni sinua auttaisin."
Nuori soturi kuunteli sanoja, jotka vanhuksen huulilta putoilivat totuuttaan julistavalla voimalla ja yksinkertaisuudella, ja hän taivutti päänsä paljasta rintaansa vastaan merkiksi kunnioituksesta, jota hän tunsi tarjousta kohtaan. Kohottaen sitten tummat silmänsä kaukaisuuteen hän jälleen näytti kiinnittävän mielensä asioihin, jotka olivat kaikista henkilöllisistä suhtautumisista vapaat. Erämies, joka hyvin tiesi, kuinka soturin ylpeys häntä lopun edellä kannattaisi, odotti nuoren ystävänsä mielijohteita nöyränä ja kärsivällisenä, jotka hyveet hän oli oppinut tämän merkillisen rodun kanssa seurustellessaan. Pawneen katse alkoi lopulta häälyä. Sitten hän nopeasti ja leimahduksen tavoin katsoi vuoroin vanhukseen, vuoroin ilmaan ja ilmasta taas kumppaninsa syväuurteisiin kasvoihin, ikäänkuin henki, joka näitä liikkeitä hallitsi, olisi alkanut epäröidä.
"Isä", vastasi nuori urho vihdoin luottavalla ja ystävällisellä äänellä, "olen kuullut sanasi. Ne ovat kulkeneet sisään korvistani ja ovat nyt sisässäni. Valkopäisellä pitkällä veitsellä ei ole poikaa; pawneitten Kova Sydän on nuori, mutta hän on jo sukunsa vanhin. Hän löysi isänsä luut osagein metsästysmailta ja hän on lähettänyt ne hyvien haltijain preerioille. Varmaan suuri päällikkö, hänen isänsä, on nähnyt ne ja tietää, mikä on osa hänestä itsestään. Mutta Wakonda kutsuu pian meitä molempia, sinua siitä syystä, että olet nähnyt kaikki, mitä täällä maassa on nähtävää, ja Kovan Sydämen siitä syystä, että hän tarvitsee soturia, joka on nuori. Pawneella ei ole aikaa osoittaa vaaleanaamaa kohtaan sitä velvollisuudentuntoa, jonka poika on isälleen velkaa."
"Vaikka olenkin vanha ja nyt seison kurjana ja avuttomana siihen verraten, mitä ennen olin, saan ehkä elää, kunnes näen auringon laskevan preeriaan. Odottaako poikani näkevänsä saman verran?"
"Tetonit laskevat majani päällä päänahkoja!" vastasi nuori päällikkö hymyillen, ja sen surumielisyyttä valaisi omituisesti voitonriemun välähdys.
"Ja monta he sieltä löysivät. Liian monta omistajansa turvallisuudelle, niin kauan kuin hän on heidän kostonhimoisissa käsissään. Poikani ei ole nainen ja vakaalla silmällä hän katselee tietä, jota hän lähtee kulkemaan. Eikö hänellä ole mitään kuiskattavaa kansansa korviin, ennenkuin hän lähtee? Nämä jalkani ovat vanhat, mutta ehkä ne vielä vievät minut susien joen haaraan."
"Sanokaa heille, että Kova Sydän on tehnyt wampumiinsa solmun jokaisen tetonin varalle!" sanoi vanki rajusti, intohimojen murtaessa keinotekoiset salvat. "Jos hän tapaa heistä ainoankaan Elämän herran preerioilla, muuttuu hän sydämeltään siouxiksi!"
"Ah, tuo tunne olisi vaarallinen toveri miehelle, jolla on valkoisen miehen lahjat hänen lähtiessään niin vakavalle matkalle", mutisi vanhus englanniksi. "Niin eivät hyvät Mährin veljet puhuneet delavarien neuvostoissa, eikä kaupungeissa ja kylissä valkoisille niin saarnata, vaikka minun täytyy värini häpeäksi myöntää, että saarnoista ei suuria välitetä. Pawnee, olet minulle rakas, mutta kristittynä en voi viedä semmoista sanaa."
"Jos isäni pelkää tetonien kuulevan, kuiskatkoon sen hiljaa vanhoille miehillemme."
"Pelko, nuori soturi, ei ole enempää vaaleanaaman kuin punanahankaan häpeä. Wakonda opettaa meitä rakastamaan suomaansa henkeä, mutta sillä tavalla kuin miehet pitävät metsästyksistään, koiristaan ja rihloistaan, eikä hemmotellen kuin äiti, joka katselee sylilastaan. Elämän herran ei tarvitse ääneensä kahdesti huutaa, kun hän minua nimeltä kutsuu. Olen yhtä valmis noudattamaan kutsua nyt kuin huomennakin tai milloin tahansa hänen mahtava tahtonsa hyväksi näkee. Mutta mitä on sotilas ilman perittyjä tapoja? Minun perintöni kieltää minua saattamasta perille sanojasi."
Päällikkö kumarsi arvokkaasti päätään, ja nyt oli suuri vaara tarjona, että ne luottamuksen tunteet, jotka olivat niin omituisesti heränneet, äkkiä haihtuisivat. Mutta vanhuksen sydämeen olivat kauan uinuneet, vaikka yhäkin elinvoimaiset muistot tehneet niin syvän vaikutuksen, ettei hän näin tylysti voinut keskeyttää keskustelua. Minuutin harkittuaan hän jälleen hartaalla mielellä käänsi katseensa nuoreen kumppaniinsa ja jatkoi:
"Jokaista soturia on arvosteltava hänen lahjojensa mukaan. Minä olen sanonut pojalleni, mitä en voi, mutta avatkoon hän nyt korvansa kuulemaan, mitä voin. Hirvi ei mittaa preerioita nopeammin kuin nämä vanhat jalkani, jos pawnee antaa minulle sanoman, jonka valkoinen mies voi viedä."
"Kuunnelkoon vaaleanaama", vastasi toinen, vielä hetkisen epäröityään edellisen pettymyksensä vaikutuksesta. "Hän jää tänne, kunnes siouxit ovat lukeneet kuolleitten soturiensa päänahat. Hän odottaa, kunnes he ovat koettaneet peittää kahdeksantoista tetonin pään yhden pawneen nahalla. Hän avaa silmänsä suuriksi nähdäkseen, mihin paikkaan he hautaavat soturin luut."
"Kaiken tämän minä tahdon ja voin tehdä, jalo nuorukainen."
"Hän panee merkin paikalle sen tunteakseen."
"Ei pelkoa, ei pelkoa, että minä unohdan sen paikan", keskeytti toinen, jonka mielenlujuus alkoi pettää toisen niin vaikuttavalla tavalla osoittaessa tyyneyttään ja alistuvaisuuttaan kohtaloonsa.
"Sitten minä tiedän, että isäni menee kansani luo. Hänen päänsä on harmaa, eikä savu vie mukanaan hänen sanojaan. Menköön hän majalleni ja huutakoon ääneen Kovan Sydämen nimeä. Ei ainoakaan pawnee jää kuuroksi. Pyytäköön isäni sitten varsaa, jolla ei ole vielä koskaan ratsastettu, mutta joka on sileämpikarvainen kuin sarvas ja isoa hirveä nopeampi."
"Minä ymmärrän, poikani, minä ymmärrän", keskeytti tarkkaavainen vanhus, "ja minä teen, mitä sanot, ja teen sen hyvin, jos minulla on vähänkään tietoa kuolevan ihmisen toivomuksista."
"Ja kun nuoret mieheni ovat antaneet isäni käteen varsan kaulahihnan, taluttaako hän sen mutkaista tietä Kovan Sydämen haudalle?"
"Minäkö en taluttaisi! Minä teen sen, kunnon nuorukainen, vaikka talvi lumikinoksineen peittäisi nämä lakeudet ja aurinko olisi piilossa saman verran päivällä kuin yölläkin. Pyhän paikan pääpuoleen talutan varsan ja asetan sen niin, että sen silmät katsovat laskevaa aurinkoa kohti."
"Ja isäni puhuu sille ja kertoo sille, että isäntä, joka sitä ruokki syntymästä saakka, nyt tarvitsee sitä."
"Senkin teen, vaikka Luoja tietää, etten minä puhu hevoselle siinä turhassa luulossa, että se ymmärtäisi sanani, vaan ainoastaan tyydyttääkseni intiaanin taikauskon vaatimuksia. Hektor, penikkani, mitä sinä ajattelet hevoselle puhumisesta?"
"Puhukoon harmaaparta sille pawneen kielellä", keskeytti nuori uhri huomatessaan, että hänen toverinsa oli juuri jutellessaan käyttänyt tuntematonta kieltä.
"Poikani tahto täytetään. Ja näillä vanhoilla käsilläni, joiden jo melkein luulin kylläksi vuodattaneen verta, ihmisen samoin kuin eläimenkin, isken varsan haudallasi!"
"Se on hyvä", vastasi toinen, ja mielihyvän välähdys valaisi hänen kasvojaan. "Kova Sydän ratsastaa hevosellaan siunatuille preerioille ja päällikkönä hän tulee elämän herran eteen!"
Äkillinen ja yllättävä muutos, joka samassa tapahtui intiaanin kasvoilla, sai erämiehen katsomaan syrjään, ja hän huomasi nyt siouxien neuvottelun päättyneen ja Mahtoreen yhden tai parin etevimmän soturinsa kanssa lähestyvän suoraan uhriaan kohti.
XXVI LUKU.
Parinkymmenen askelen päässä vangeista tetonit pysähtyivät, ja heidän johtajansa viittasi vanhaa erämiestä tulemaan lähemmäksi. Erämies teki niin, jättäen nuoren pawneen merkitsevällä katseella, jonka toinen käsitti, kuten se oli aiottukin, uudeksi vakuudeksi, ettei hän milloinkaan unohda lupaustaan. Heti kuin Mahtoree huomasi, että toinen oli pysähtynyt riittävän lähelle, ojensi hän käsivartensa ja laskien kätensä tarkkaavaisen vanhuksen olalle katsoi häntä minuutin ajan silmillä, jotka näyttivät tahtovan tunkeutua hänen salaisimpainkin ajatustensa piiloihin.
"Onko vaaleanaamalle aina luotu kaksi kieltä?" hän kysyi huomattuaan, että hänen tutkittavansa kuten tavallisesti yhtä vähän pelästyi hänen tuimaa katsettaan kuin oli huolissaan siitäkään, mikä häntä odotti.
"Rehellisyys on nahkaa syvemmällä."
"Niin onkin. Kuulkoon isäni nyt minua. Mahtoreella on vain yksi kieli, harmaapäällä monta. Ne voivat kaikki olla suoria, eikä ainoakaan kaksijakoinen. Siouxi ei ole muuta kuin siouxi, mutta vaaleanaama on kaikkea! Hän taitaa puhua pawneelle ja konzalle ja omahalle ja hän osaa puhua omallekin kansalleen."
"Kaupungeissa on kielimiehiä, jotka osaavat paljon enemmän. Mutta mitä hyötyä on siitä kaikesta? Elämän Herralla on korva joka kielelle!"
"Harmaapää on tehnyt väärin. Hän on puhunut toista kuin on tarkoittanut. Hän on katsonut eteensä silmillään ja taakseen mielellään. Hän on ratsastanut liian kovaa siouxin hevosella, hän on ollut pawneen ystävä ja minun kansani vihollinen."
"Tetoni, minä olen vankisi. Vaikka sanani ovat valkoiset, eivät ne valita. Tee tahtosi."
"En. Mahtoree ei tahdo punata valkoisia hiuksia. Isäni on vapaa. Preeria on hänen joka puolellaan avoin. Mutta ennenkuin harmaapää kääntää selkänsä siouxeille, katselkoon hän heitä tarkkaan, että hän tietää omalle päällikölleen kertoa, kuinka suuri dakota on!"
"Minulla ei ole kiirettä lähteä tielleni. Näet, tetoni, valkeapään miehen etkä naista. Minä en juokse itseäni hengästyksiin kertoakseni preeriain kansoille, mitä siouxit tekevät."
"Se on hyvä. Isäni on polttanut tupakkaa monessa neuvottelussa päälliköitten kanssa", vastasi Mahtoree, joka nyt luuli olevansa riittävän varma toisen suopeudesta käydäkseen suoraan asiaansa. "Mahtoree puhuu sangen rakkaan ystävänsä ja isänsä kielellä. Nuori vaaleanaama kuulee, kun hänen kansansa vanhus avaa suunsa. Mene; isäni tekee, mitä köyhä intiaani sanoo valkoisen korvalle kerrottavaa."
"Puhu isolla äänellä!" sanoi erämies heti käsittäen kuvaannollisen tavan, jolla tetoni lausui julki pyyntönsä, että hän tulkitsisi hänen sanansa englanninkielelle. "Puhu, nuoret mieheni kuulevat. Nyt, kapteeni, ja sinäkin, mehiläispyytäjä, valmistautukaa tämän raakalaisen pirullisiin juoniin valkoisten soturien jäykällä sydämellä. Jos huomaatte hänen uhkauksiensa lannistavan mielenne, niin kääntäkää katseenne tähän jaloon pawneehin, jonka aika on mitattu yhtä kitsaalla kädellä kuin kaupunkilainen kauppias mitatessaan Luojan antimia tuuma tuumalta ahneuttaan tyydyttääksen. Yksi ainoa silmäys tuohon poikaan vahvistaa teidän kummankin jäykkyyttä."
"Veljeni on kääntänyt silmänsä väärälle tielle", keskeytti Mahtoree suosiollisena, josta saattoi huomata, kuinka vastahakoinen hän oli loukkaamaan tarvitsemaansa tulkkia.
"Tahtooko dakota puhua nuorille miehilleni?"
"Sittenkuin hän on laulanut vaaleanaamain kukan korvaan."
"Luoja tälle paatuneelle konnalle antakoon anteeksi!" huudahti vanhus englanniksi. "Ei ole niin hentoa, nuorta tai viatonta, joka välttäisi hänen saastaiset pyyteensä. Mutta jyrkät sanat ja kylmät katseet eivät hyödytä vähääkään. Sen vuoksi on viisainta puhua hänelle kauniisti. Avatkoon Mahtoree suunsa."
"Huutaisiko isäni, niin että naiset ja lapset kuulisivat päälliköitten viisauden! Menemme majaan ja kuiskaamme."
Tämän sanottuaan tetoni merkitsevästi viittasi telttaan, joka seisoi hieman syrjässä muista ja oli koristettu räikeällä kuvaesityksellä eräästä hänen rohkeimmista ja enimmän kehutuista mainetöistään. Erillinen asema osoitti, että se kuului jollekulle joukon etevimmistä. Ovella olivat kilpi ja viini tavallista upeammat, ja pyssy, jonka omistaminen oli suuri etuoikeus, ilmaisi omistajansa merkitystä. Mutta kaikki muut yksityisseikat osoittivat ennemmin köyhyyttä kuin rikkautta. Talousesineitä oli vähemmän ja ne olivat yksinkertaisemmat muodoiltaan kuin mitä yleensä näkyi halvimpienkaan majojen ovien ympärillä, eikä näkynyt ainoatakaan semmoista sivistyneen elämän suosittua esinettä, joita silloin tällöin kauppiailta ostettiin, ylettömiä hintoja maksaen. Kaikki ne antelias päällikkö oli alemmilleen lahjoittanut, sitä myöten kuin oli niitä saanutkin, ostaakseen siten vaikutusvallan, joka teki hänestä heidän elämänsä valtiaan. Se oli rikkautta, joka epäilemättä oli itsessään jalompi ja hänen kunnianhimolleen paljon rakkaampi.
Vanha erämies tiesi hyvin, että se oli Mahtoreen maja, ja hitain ja vastahakoisin askelin hän päällikön viittausta noudattaen astui sitä kohti. Mutta läsnä oli toisiakin, joita lähestyvä neuvottelu koski samalla tavalla ja joiden huolia ei ollut yhtä helppo asettaa. Middletonin valpas ja kade silmä oli jo nähnyt siksi paljon, että kamalat aavistukset täyttivät hänen mielensä. Sanomattomilla ponnistuksilla noustuaan seisaalleen hän kovalla äänellä huusi poistuvalle erämiehelle:
"Vannotan teitä, vanhus, että jos se rakkaus, jota tunsitte vanhempiani kohtaan, oli muuta kuin sanoja, tai jos Jumalaa rakastatte kristityn tavoin, niin älkää lausuko sanaakaan, joka loukkaisi viattoman korvaa..."
Uupunein mielin ja sidotuin jaloin hän sitten kaatui maahan kuin pölkky ja jäi siihen makaamaan kuin kuollut.
Paavo oli kuitenkin älynnyt tarkoituksen ja täydensi nyt hänen kehoituksensa omaan omituiseen tapaansa.
"Kuulkaas, vanha ansuri", hän huusi, koettaen samalla turhaan tehdä kädellään uhmaavan liikkeen, "jos te aiotte tehdä tulkin virkaa, niin puhukaa sen kirotun raakalaisen korviin semmoisia sanoja kuin valkoisen tulee käyttää ja pakanan kuulla. Sanokaa hänelle minun puolestani, että jos hän tekee tai puhuu mitään sopimatonta Elli Wade-nimiselle tytölle, kiroan minä häntä viimeiseen hengenvetooni saakka ja pyydän kaikkia hyviä kristittyjä, mitä Kentuckyssa on, kiroamaan häntä, istuallaan ja seisoallaan, syödessään ja juodessaan, tapellessaan, rukoillessaan, kilpa-ajoissa, sisällä ja ulkona, kesällä ja talvella ja maaliskuussa, sanalla sanoen minä aion – ja täydellä todella – vainota häntä, jos vain vaaleanaamain henki voi nousta haudasta, jonka punanahka on kaivanut!"
Purettuaan täten sisustaan kamalimmat sadatukset, mitä suinkin keksi ja joita rehellinen mehiläispyytäjä arveli piankin pääsevänsä tositoimessa toteuttamaan, hän taas pakostakin ryhtyi odottamaan uhkauksensa hedelmiä alistuvaisena kuten ainakin lännen rajalainen, joka vastamainittujen näköalojen lisäksi oli siinä asemassa, että harkitsi niitä sidottuna ja vankina. Emme tahdo kertomuksemme kulkua pitkittää selostaaksemme niitä kummia mielenvahvistuskeinoja, joilla hän sitten yritti rohkaista herkkätunteisemman toverinsa masentunutta mieltä, tai niitä tilapäisiä omituisia siunauksia, joita hän jakeli kaikille dakotain joukoille niistä alkaen, joita hän syytti varastelemisesta ja murhista etäisen Mississippin rannoilla, lopun lopuksi mainiten soveliain voimasanoin tetonien heimon. Viimeksimainitut joutuivat enemmän kuin yhden kerran perusteellisten ja mutkikkaitten kirousten alaisiksi, jotka, kuten arvoisa Tristram Shandy on kaikille luvuntaitamattomille protestanteille hurskailla tutkimuksillaan paljastanut, vetivät vertoja katolisen kirkon kuululle anateemalle. Middleton kuitenkin, uupumiskohtauksestaan toinnuttuaan, pyrki rauhoittamaan onnettomuustoverinsa meluisia mielenpurkauksia huomauttaen niiden turhuudesta ja kuinka ne ehkä saattoivat päinvastoin kiirehtiä juuri sitä onnettomuutta, jota vastaan hän pauhasi, kiihottamalla kiukkuun ihmisiä, jotka rauhallisimmissakin mielialoissaan olivat niin mielivaltaisia ja julmia.
Sillä välin astui erämies siouxipäällikön keralla majalle. Edellinen oli tuskaisella mielenkiinnolla tutkistellut Mahtoreen silmäin ilmettä Middletonin ja Paavon sanojen seuratessa heidän askeliaan, mutta intiaanin ilme oli niin hillitty ja varovainen, ettei vähintäkään siitä, mitä hänen sisässään liikkui, päässyt ihmistulivuoren tavallista tietä purkautumaan. Hänen katseensa suuntautui pieneen majaan, jota he lähestyivät, ja toistaiseksi hänen ajatuksensa näyttivät kokonaan kiintyneen tämän omituisen vierailun tarkoituksiin.
Majan sisusta vastasi ulkomuotoa. Se oli useimpia muita avarampi, muodoltaan huolitellumpi ja paremmista aineista rakennettu. Mutta siihen sen paremmuus päättyikin. Yksinkertaisempaa ja tasavaltaisempaa elämänlaatua ei olisi ollut helppo kuvitella kuin tämän kunnianhimoisen ja mahtavan tetonin kansansa suosion saavuttamiseksi noudattama. Sisustuksena oli valiokokoelma metsästysaseita ja pari kolme mitalia, joita kauppiaat ja Kanadan valtiolliset asiamiehet olivat antaneet hänen henkilökohtaisia ominaisuuksiaan liehakoidakseen tai ehkä pikemmin tunnustaakseen hänen korkean johtaja-arvonsa, ynnä muutamia harvoja välttämättömimpiä käyttöesineitä. Majan ovella omistaja hyvin älysi, että yhden ainoan yksilön anteliaisuus tulisi runsaasti korvatuksi kokonaisen heimon jokapäiväisten lahjojen muodossa. Vaikka hän oli yhtä etevä ajossa kuin sotapolulla, ei kaurista tai puhvelia koskaan nähty kokonaisena kannettavan hänen majaansa. Toiselta puolen ei leiriin useinkaan kannettu eläintä Mahtoreenkin perheen saamatta siitä osaansa. Mutta päällikön politiikka salli hänen harvoin pitää majassaan enempää kuin mikä yhden päivän tarpeisiin riitti, hän kun oli täysin vakuuttunut siitä, että kaikkien täytyi kärsiä puutetta, ennenkuin nälkä, luonnonkansojen tuhoaja, pääsi niin vaikutusvaltaiseen uhriin julmia kynsiään iskemään.
Aivan päällikön valiojousen alla, jonkinlaisen, aikanaan paljon käytetyistä keihäistä, kilvistä ja nuolista muodostetun taikakehän sisällä, riippui salaperäinen pyhä rohtopussi. Se oli kauttaaltaan vampumista tehty ja runsaasti koristettu helmillä ja piikkisian piikeillä parhaaseen intiaanitapaan. Olemme useamman kerran viitanneet Mahtoreen omituiseen uskonnollisen vakaumuksen puutteeseen, mutta tämä esine näytti olevan siitä ainoa poikkeus, ja tähän yliluonnollisen voiman edustajaan hän sen vuoksi oli tuhlannut kaiken huomionsa. Siouxi vain matki farisealaisten hyvin tunnettua keinoa, että ihmiset heidät näkisivät.
Mahtoree ei kuitenkaan ollut käynyt teltassa siitä kuin hän palasi äskeiseltä retkeltään. Siitä oli nyt, kuten lukija on jo arvannut, tullut Inezin ja Ellin vankila. Middletonin vaimo istui hyvänhajuisista ruohoista tehdyllä, nahoilla verhotulla vuoteella. Hän oli jo kärsinyt niin paljon ja nähnyt niin paljon hurjia ja odottamattomia asioita lyhyenä vankeusaikanaan, että jokainen uusi onnettomuus yhä vähemmällä voimalla kohtasi hänen uskonharrasta mieltään. Posket olivat verettömät, tummiin silmiin, jotka tavallisesti olivat niin vilkkaat, oli vakaantunut lähtemätön huolen ilme ja hänen vartalonsa näytti kuihtuvalta ja herkältä, ikäänkuin ei lopullinen sammuminen olisi kaukana. Mutta kesken näitä luontaisen heikkouden oireita hänessä toisin ajoin ilmeni semmoinen hurskaan alistuvaisuuden ilme, hänen kasvoilleen välähti semmoista nöyrän, mutta pyhän toivon hohdetta, että näytti jo kyseenalaiselta, oliko onnetonta vankia syytä enemmän sääliä vaiko ihailla. Kaikki isä Ignatiuksen käskyt olivat juurtuneet hänen uskolliseen muistiinsa, ja monikin hänen hurskaista näyistään väikkyi hänen mielikuvituksessaan. Näin pyhän vakavuuden tukemana lempeä, kärsivällinen ja luottava nainen kumarsi päänsä vastaanottamaan uuden Kaitselmuksen iskun samalla nöyryydellä, jolla hän olisi alistunut mihin muuhun syntiensä sovitukseksi määrättyyn katumukseen tahansa, vaikka luonto toisin hetkin taistelikin voimallisesti tämmöistä pakotettua nöyryyttä vastaan.
Elli taas oli osoittanut paljon enemmän naisen luontoa ja siis myös maailman kiihkoja. Hän oli itkenyt niin että silmät olivat turvonneet ja punaiset. Posket punoittivat ja paloivat kiukusta ja ilmeessä oli sisukkuutta ja hehkua, jota kuitenkin melko lailla lauhdutti huoli tulevaisuudesta. Sanalla sanoen, Paavon kihlatun silmistä ja käytöksestä saattoi arvata, että jos onnellisemmat ajat uudelleen koittaisivat ja mehiläispyytäjän uskollisuus tulisi palkituksi, saisi hän elämänkumppanin, joka kaikin puolin kykeni korvaamaan hänen oman ajattelemattoman ja kuohuvan luonteensa puutteet.
Kolmaskin nainen kuului vielä tähän naisseuraan. Hän oli nuorin, lahjakkain ja tähän saakka suosituin tetonin vaimoista. Hänen suloutensa oli voimakkaasti kiinnittänyt ylpeätä päällikköä, joka oli hänen miehensä, kunnes vaaleanaamain naisen ihmeellinen ihanuus nyt oli niin odottamatta tuon mahtavan lumonnut. Siitä pitäen nuoren intiaanin sulous, kiintymys ja uskollisuus olivat lumovoimansa menettäneet. Ja kuitenkin Tachechanan ihonväri oli kirkas ja terve, vaikk'ei ollutkaan yhtä häikäisevä kuin uuden kilpailijan. Pähkinänruskeat silmät olivat suloiset ja leikilliset kuin antiloopin, ääni pehmyt ja lauhkea kuin linnunlaulu ja hänen iloinen naurunsa kuin metsän oma sävel. Kaikista siouxitytöistä Tachechana (kauris) oli rattoisin ja kadehdituin. Hänen isänsä oli ollut etevä urho ja hänen veljensä olivat jo jättäneet luunsa etäiselle, kolkolle sotapolulle. Lukemattomat olivat ne soturit, jotka olivat lähettäneet lahjoja hänen vanhempainsa majalle, mutta ei kenenkään puheille kallistettu korvaa, ennenkuin suuri Mahtoree tuli. Hän oli tosin päällikön kolmas vaimo, mutta yleensä tunnustettiin, että hän oli heistä suosituin. Vain kaksi lyhyttä vuotta heidän yhdessäoloaan oli kestänyt ja sen hedelmä makasi nyt uneen vaipuneena hänen jalkojensa juuressa, kiedottuna intiaanilapsen tavallisiin kapaloihin, nahkaan ja tuoheen.
Mahtoreen ja erämiehen tullessa majan ovelle istui siouxilaisvaimo yksinkertaisella tuolilla, kääntäen vienot silmänsä, joiden ilme vaihteli, samoinkuin hänen tunteensakin, rakkauden ja ihmetyksen välillä, nukkuvasta lapsesta outoihin olentoihin, jotka olivat hänen nuoren ja oppimattoman mielensä täyttäneet ihailulla ja ihmetyksellä. Vaikka Inez ja Elli olivat viettäneet koko päivän hänen nähtävissään, näytti hänen uteliaisuutensa vain kiihtyvän joka katseesta. Hänen mielestään he sekä luontonsa että tilansa puolesta olivat kokonaan eri olentoja kuin preeriain naiset. Heidän monimutkainen pukunsakin salaperäisyys vaikutti hänen yksinkertaiseen mieleensä, vaikka enintä ihailua hänessä herättikin heidän naisellinen suloutensa ja viehätysvoimansa, jota kohtaan luonto on tehnyt kaikki kansat niin herkiksi. Mutta vaikka hän yksinkertaisuudessaan empimättä myönsikin vieraitten etevämmyyden dakotain vaatimattomampain naisten rinnalla, ei hän ollut huomannut mitään syytä vihata heidän paremmuuttaan. Hänen miehensä oli nyt ensi kertaa kotonaan käymässä siitä kuin oli retkeltään palannut, ja intiaanivaimon mielessä hän alati asui voitokkaana soturina, joka ei joutohetkinään hävennyt näyttää aviomiehen ja isän hellempiäkin tunteita.
Olemme koettaneet kaikkialla osoittaa, että vaikka Mahtoree joka suhteessa olikin preerian soturi, oli hän kuitenkin paljon edellä muusta kansastaan niissä saavutuksissa, jotka ennustavat sivistyksen valkenemista. Hän oli usein tavannut Kanadan kauppiaita ja sotilasretkikuntia, ja tämä seurustelu oli horjuttanut paljon hänen synnynnäisiä hurjia käsityksiään antamatta ehkä sijaan toisia kyllin varmoja hyötyä tuottaakseen. Hänen ajatuksenjuoksunsa oli ennemmin viekas kuin suora ja hänen elämänkäsityksensä paljon enemmän rohkea kuin syvä. Samoin kuin tuhansien valistuneempienkin, jotka kuvittelivat voivansa kestää ihmiselämän koetukset ilman muuta tukea kuin omat aivoituksensa, hänenkin siveelliset käsitteensä mukautuivat hetken tarpeisiin ja hänen vaikuttimensa olivat itsekkäät. Nämä erikoiset luonnepiirteet voimme aina ymmärtää intiaanin erikoisesta asemasta, vaikka voimmekin helposti löytää yhtäläisiä piirteitä kaikista ihmisistä, joiden luonto on oleellisesti sama, miten olot sitä muuttanevatkin.
Huolimatta Inezin ja Ellin läsnäolosta astui tetonipäällikkö suosikkivaimonsa majaan valtiaan askelin ja ryhdillä. Hänen mokkasiininsa askel oli äänetön, mutta renkaitten ja sääryksien hopeahelyjen kalina riitti ilmaisemaan hänen lähestymisensä, kun hän työnsi syrjään nahkaisen oviverhon ja seisahtui majassa olevain eteen. Tachechana näin odottamatta yllätettynä päästi pienen ilonhuudahduksen, mutta paikalla hän taas hillitsi tunteensa ja asettui siihen nöyrään asentoon, joka heimon aviovaimoille kuului. Vastaamatta kuitenkaan nuoren ja salassa iloitsevan vaimonsa salavihkaiseen katseeseen Mahtoree astui vuoteen luo, jolla hänen vankinsa olivat, ja kävi heidän eteensä intiaanipäällikön suoraan, ylpeään asentoon. Erämies oli hiipinyt hänen ohitseen ja oli jo valmiina täyttämään tehtävää, joka oli hänelle annettu.
Hämmästyksessään molemmat naiset vaikenivat ja tuskin saattoivat henkeään vetää. Vaikka he olivatkin tottuneet näkemään raakalaissotureja kamalan ammattinsa inhottavissa koruissa, oli heidän anastajansa majaan tulo niin säikähdyttävä ja hänen arvoituksellinen katseensa niin rohkea, että kumpikin nainen kauhun ja hämmingin valtaamana loi katseensa maahan. Inez kuitenkin malttoi pian mielensä ja erämiehen puoleen kääntyen kysyi loukatun vallasnaisen arvontunnolla, vaikka samalla tavanmukaisella sulollaankin, mitkä seikat olivat syynä tähän omituiseen ja odottamattomaan käyntiin. Vanhus epäröi, mutta karistaen kurkkunsa, ikäänkuin ryhtyäkseen tehtävään, johon hän oli vähän tottunut, hän vastasi:
"Lady", hän sanoi, "intiaani on intiaani, älkääkä odottako kaupunkilaisten tapoja ja muodollisuuksia paljaalla, tuulisella preerialla. Muodit ja kohteliaisuudet ovat niin kevyttä tavaraa, että tuuli veisi ne mukanaan, kuten nämä intiaanit sanoisivat. Mitä itseeni tulee, niin, vaikka olenkin metsäihminen, olen aikanani nähnyt isoisten tapoja eikä minun tarvitse oppia tietämään, ettäs ne suuresti eroavat alhaisten tavoista. Nuorena olin kauan palveluksessa, en tosin mikään kotipassari, vaan mies, joka palvelin metsässä upseerin keralla, ja hyvin tiedän, miten on kapteenin rouvaa lähestyttävä. Jos tämä vierailu olisi minun määräyksestäni tapahtunut, olisin ensin ovella rykäissyt äänen, että olisitte tienneet vieraita olevan tulossa, ja sitten minä –"
"Tapa ei mitään merkitse", keskeytti Inez, joka pelon valtaamana ei joutanut kuuntelemaan vanhuksen pitkiä selityksiä. "Mikä on tämän käynnin tarkoitus?"
"Sen asian sanokoon intiaani itse. Vaaleanaamain tyttäret tahtovat tietää, miksi Suuri Tetoni on tullut majaansa?"
Mahtoree loi kysyjään hämmästyneen katseen, josta näkyi, kuinka kummallisena hän tätä kysymystä piti. Asettuen sitten, hetkisen epäröityään, myöntyvään asentoon hän vastasi:
"Laula mustasilmän korvaan. Sano hänelle, että Mahtoreen maja on sangen suuri ja ettei se ole täysi. Hänellä on siinä tilaa eikä kukaan ole oleva häntä suurempi. Sano vaaleahiuksiselle, että hänkin saa jonkun urhon majassa sijaa ja saa syödä hänen saalistaan. Mahtoree on suuri päällikkö. Hänen kätensä ei koskaan ole suljettu."
"Tetoni", vastasi erämies, päätään pudistaen ankaran moitteen merkiksi kuulemansa johdosta, "punanahkain kielen tulee olla valkoinen, ennenkuin se voi kuulua hyvältä vaaleanaaman korvaan. Jos kertoisin sanasi, sulkisivat tyttäreni korvansa ja Mahtoree näyttäisi heidän silmissään kauppiaalta. Kuule nyt harmaaparran sanat ja puhu sitten niiden mukaisesti. Minun kansani on mahtava kansa. Aurinko nousee sen itärajalla ja laskee länsirajalla. Se maa on täynnään kirkassilmäisiä, nauravia tyttöjä, samanlaisia kuin nämä tässä – niin, tetoni, minä en valehtele", hän sanoi huomatessaan kuulijan äkillisen epäuskon ilmeen, "kirkassilmäisiä ja mieluisia katsella, niinkuin nämäkin, jotka ovat tässä edessäsi."
"Onko isälläni sata vaimoa!" keskeytti intiaani, laskien sormensa erämiehen olalle uteliaan mielenkiintoisena.
"Ei, dakota. Elämän herra sanoi minulle: elä yksinäsi. Metsä olkoon majasi, pilvet wigwamisi katto. Mutta vaikka en olekaan milloinkaan ollut sen salaisen uskollisuuden sitoma, joka minun kansani kesken sitoo miehen naiseen, olen kuitenkin usein nähnyt sen mielisuosion vaikutuksen, joka liittää heidät kaksittain yhteen. Mene kansani maille, näet siellä maan tyttärien liehuvan kaupungeissa kuin moniväriset iloiset linnut kukinta-aikana. Tapaat niitä laulamassa ja iloitsemassa maan suurilla teillä ja kuulet niiden naurun kaikuvan metsissä. Ne ovat sangen kauniita katsella ja nuoret miehet katselevat heitä mielellään."
"Hugh!" huudahti Mahtoree.
"Niin, hyvin voit uskoa, mitä kuulet, sillä se ei ole valhetta. Mutta kun nuorukainen on löytänyt tytön, joka häntä miellyttää, puhuu hän hänelle niin vienolla äänellä, ettei kukaan muu sitä kuule. Hän ei sano: majani on tyhjä ja siinä on toiselle sijaa, vaan hän sanoo: rakennanko minä ja näyttääkö neito minulle, minkä lähteen vieressä hän tahtoo asua? Hänen äänensä on makeampi kuin hunaja ja se menee tytön korvaan sykähdyttävänä kuin linnun laulu. Jos veljeni siis tahtoo, että hänen äänensä kuuluisi, täytyy hänen puhua valkoisella kielellä."
Mahtoree pohti syvästi näitä sanoja eikä yrittänytkään salata ihmetystään. Hänestä oli yhteiskunnallisen järjestyksen ja siis hänen vakaantuneitten mielipiteittensä mullistusta ja ehkä vaaraksi hänen päällikön-arvolleen, jos soturi siten nöyryyttäisi itsensä naisen edessä. Mutta kun hän näki edessään Inezin niin kylmänä ja ylhäisenä, kokonaan tietämättömänä hänen sanoistaan ja vielä vähemmän aavistaen hänen odottamattoman vierailunsa todellista tarkoitusta, joutui hän tämän uuden tavan vaikutuksen alaiseksi. Päätään kumartaen, ikäänkuin erehdyksensä tunnustaakseen, hän astui hieman taapäin ja huolettoman arvontunnon asentoon seisahtuen alkoi puhua luottamuksellisesti kuin mies, joka on yhtä etevä puhelahjoiltaan kuin asetöiltään. Kiinnittäen silmänsä Middletonin vaimoon, joka ei hänen tarkoituksiaan arvannut, hän lausui:
"Minä olen mies, jolla on punainen nahka, mutta minun silmäni ovat tummat. Monet lumet ne jo ovat nähneet. Paljon ovat silmäni nähneet, ne osaavat erottaa urhon pelkurista. Poikana minä en nähnyt muuta kuin biisonin ja kauriin. Minä lähdin metsästämään ja näin kuguaarin ja karhun. Se teki Mahtoreesta miehen. Hän ei enää puhunut äitinsä kanssa. Hänen korvansa olivat auki vanhojen miesten viisaudelle. He kertoivat hänelle kaikki – he kertoivat hänelle pitkistä veitsistä. Hän lähti sotapolulle. Hän oli silloin viimeinen, nyt hän on ensimmäinen. Kuka dakotoista uskaltaa sanoa, että hän lähtee pawneitten metsästysmaille ennen Mahtoreeta? Päälliköt kohtaavat hänet ovellaan ja he sanovat: pojallani ei ole kotia. He antoivat hänelle majansa, he antoivat hänelle rikkautensa ja he antoivat hänelle tyttärensä. Silloin Mahtoreesta tuli päällikkö, kuten hänen isänsä olivat olleet. Hän löi kaikkien kansojen sotilaita, ja hän olisi voinut valita vaimon pawneista, omahoista ja konzoista. Mutta hän katsoi metsästysmaitaan eikä kyliään. Hänen mielestään hevonen oli mieluisempi kuin dakotatyttö. Mutta preerioilta hän löysi kukkasen ja hän poimi sen ja toi sen majaansa. Hän unohtaa, että hän on yhdenkään hevosen isäntä. Hän antaa muukalaiselle kaikki, sillä Mahtoree ei ole varas. Hän vain tahtoo pitää kukkasen, jonka hän preerialta löysi. Kukkasen jalat ovat sangen hennot. Kukkanen ei voi kävellä isänsä ovelle, hän jää urhoollisen soturin majaan ainaiseksi."
Päätettyään tämän ihmeellisen puheensa tetoni semmoisen kosijan ilmeellä, joka ei suinkaan pelännyt nöyryyttävää vastausta, odotti sen kääntämistä. Erämies oli kätkenyt mieleensä joka sanan ja aikoi nyt ruveta kertaamaan puhetta englanniksi sillä tavalla, että sen varsinainen tarkoitus jäisi vielä hämärämmäksi kuin se alkuaan olikaan. Mutta juuri kuin hän oli avaamaisillaan vastahakoiset huulensa, kohotti Elli sormensa ja pikaisesti vilkaisten eloisilla silmillään yhä tarkkaavaiseen Ineziin, keskeytti puhujan:
"Säästäkää sanojanne, kaikkea mitä raakalainen sanoo, ei ole sovelias toistaa kristitylle ladylle."
Inez säpsähti, punastui ja kumartaen hieman päätään kiitti kylmästi vanhusta hänen aikeistaan ja huomautti haluavansa olla yksin.
"Tyttäreni eivät tarvitse korvia ymmärtääkseen, mitä suuri dakota sanoo", vastasi erämies odottavaan Mahtoreehin kääntyen. "Hänen katseensa ja viittauksensa riittävät. He ymmärtävät häntä, he tahtovat ajatella hänen sanojaan, sillä heidän isänsä olivat suuria urhoja, eivätkä urhojen lapset tee mitään ajattelematta paljon."
Tähän selitykseen, joka niin imarteli hänen kaunopuheliaisuutensa voimaa ja sisälsi niin suuret menestyksen toiveet, tetoni tyytyi. Hän päästi tavanmukaisen myöntymyksen huudahduksen ja valmistautui poistumaan. Tervehtien naisia kansansa kylmään, arvokkaaseen tapaan hän kietaisi viitan ympärilleen ja vain huonosti salaten voitonriemunsa hän kääntyi pois.
Edellä olevaa kohtausta oli kuitenkin liikkumatta ja muiden huomaamatta katsellut sekin, johon se kipeimmin koski. Jokainen odotetun aviomiehen sana pisti hänen viatonta vaimoaan suoraan sydämeen. Samalla tavalla hän oli häntäkin kosinut hänen isänsä majassa ja samoja heimon urheimman miehen maineylistyksiä ja ansiotöitä kuullakseen hän oli sulkenut korvansa niin monen siouxilaisen nuorukaisen helliltä puheilta.
Kun tetoni kääntyi lähteäkseen majastaan, näki hän tämän puoleksi unohdetun vaimon odottamatta edessään. Intiaanitytön halvassa puvussa hän nöyränä seisoi hänen tiellään, kohottaen häntä kohti heidän rakkautensa hedelmää. Päällikkö säpsähti, mutta hänen kasvonsa jähmettyivät kohta samaan marmorimaiseen välinpitämättömyyteen, joka niin huomattavassa määrässä kuului hänen ilmeeseensä hänen keinotekoisesti sitä hillitessään, ja käskevällä liikkeellä hän viittasi vaimoa väistymään.
"Eikö Tachechana ole päällikön tytär?" kysyi hillitty ääni, jossa ylpeys ja huoli taistelivat. "Eivätkö hänen veljensä olleet urhoja?"
"Mene, miehet kutsuvat päällikköään, hänen korvansa eivät ole naista varten."
"Ei", vastasi anoja, "se ei ole Tachechanan ääni, jonka kuulet, vaan tämän pojan, joka puhuu äitinsä kielellä. Hän on päällikön poika ja hänen sanansa nousevat isän korviin. Kuule, mitä hän sanoo. Milloin oli Mahtoreen nälkä, eikä Tachechanalla ollut hänelle ruokaa? Milloin hän lähti pawneitten poluille ja tapasi ne tyhjinä, ettei äitini itkenyt? Milloin hän palasi takaisin heidän iskemin arvin, ettei äitini laulanut? Kuka siouxilaistyttö on antanut urholle minun kaltaistani poikaa? Katso minuun tarkoin, ettäs tuntisit minut. Silmäni ovat kotkan. Minä katson aurinkoa ja nauran. Pian dakotat seuraavat minua metsästysretkelle ja sotapolulle. Miksi isäni kääntää pois silmänsä vaimosta, joka antaa minulle maitoa? Miksi on hän niin pian unohtanut mahtavan siouxin tyttären?"
Korskea isä salli kylmän silmänsä hetkisen viivähtää nauravan pojan kasvoilla ja vähällä hänen jäykkä luontonsa jo oli heltyä. Mutta ravistaen itsestään taas tämän suopeuden, ikäänkuin kiusallisesta nuhtelevasta äänestä päästäkseen, hän tyynesti laski kätensä vaimonsa käsivarrelle ja talutti hänet aivan Inezin eteen. Osoittaen suloisia kasvoja, jotka hellästi ja säälien kiinnittivät äitiin säteilevän katseensa, hän pysähtyi antaakseen vaimonsakin katsella tätä suloutta, joka oli hänen mielensä vieroittanut ja jonka ihmeellisen viehätyksen vaimonkin naisellinen vaisto hyvin käsitti. Kun mies mielestään oli antanut vaimonsa katsella siksi kauan, että vastakohta tuntuisi kyllin räikeältä, nosti hän äkkiä pienen peilin, joka riippui äidin rinnalla ja jonka hän itse oli hellänä hetkenä tälle antanut hänen kauneutensa tunnustukseksi, ja näytti hänelle nyt hänen oman tumman muotonsa. Kietaisten sitten viittansa ympärilleen tetoni viittasi erämiestä seuraamaan itseään ja astui ylpeästi majastaan, mutisten mennessään:
"Mahtoree on ylen viisas! Millä kansalla on niin suuri päällikkö kuin dakotoilla?"
Tachechana seisoi jähmettyneenä kuin nöyryyden kuvapatsas. Hänen lempeät kasvonsa, jotka tavallisesti olivat niin iloiset, liikahtelivat, ikäänkuin sisällinen taistelu olisi pyrkinyt purkamaan sielun ja aineellisen osan yhteyden, aineellisen osan rumuuden alettua inhottaa. Inez ja Elli eivät vähääkään ymmärtäneet, mitä hän oli miehensä kanssa keskustellut, vaikka jälkimmäisen terävä ja nopea äly olikin alkanut arvata asian todellisen laidan. Inez lapsellisuudessaan ei osannut aavistaa mitään. Molemmat he kuitenkin aikoivat juuri osoittaa myötätuntoaan sukupuolensa kauniiseen, luontaiseen tapaan, kun tämä äkkiä näyttikin käyvän tarpeettomaksi. Nuoren siouxinaisen kasvot asettuivat ja muuttuivat kylmiksi ja jäykiksi kuin veistetty kivi. Niihin jäi vain yksi ainoa masennetun tuskan ilme, joka oli painanut poimunsa otsaan, jota siihen saakka suru harvoin oli saanut rypistymään. Eikä tämä enää milloinkaan hävinnyt niiden vuodenaikain, kohtaloitten ja vuosien vaiheissa, jotka hän oli myöhemmin kokeva raakalaiselämän kärsimyksissä ja vastoinkäymisissä. Hän oli kuin ennen aikaansa kärventynyt kasvi, joka loppuiäkseen säilyttää saamansa merkin, miten se muutoin elpyneekin.
Tachechana riisui päältään pienimmänkin niistä karkeista rakkaista koristuksista, jotka hän oli anteliaalta mieheltään saanut, ja ojensi ne nöyrästi ja sanallakaan valittamatta Inezille hänen ylivaltansa tunnustaakseen. Hän väänsi renkaat irti nilkoistaan, riisti kirjavat helmikoristeet sääryksistään ja leveän hopeavyön otsaltaan. Sitten hän jäi pitkään, kiusalliseen toimettomuuteen. Mutta näytti siltä, ettei mikään piilevä tunne, niin luonnollinen kuin se olisikin ollut, enää voinut muuttaa päätöstä, jonka hän oli tehnyt. Poikansakin hän vihdoin asetti otaksutun kilpailijan jalkojen juureen, ja syystä saattoi tetonin nöyrtynyt vaimo nyt ajatella suorittaneensa uhrinsa täyden mitan.
Inezin ja Ellin ihmettelevin silmin katsellessa näitä omituisia liikkeitä, sanoi hiljainen sointuva ääni kielellä, jota he eivät ymmärtäneet:
"Vieras kieli kertoo pojalleni, kuinka hänestä tulee mies. Hän kuulee ääniä, jotka ovat uusia, mutta hän oppii ne ja unohtaa äitinsä äänen. Se on Wakondan tahto, eikä siouxitytön pidä valittaa. Puhukaa hänelle vienosti, sillä hänen korvansa ovat sangen pienet. Kun hän on suurempi, olkoot sananne äänekkäämmät. Älkää tehkö hänestä tyttöä, sillä surullinen on vaimon elämä. Opettakaa häntä katsomaan miehiä. Osoittakaa hänelle, miten lyödä niitä, jotka tekevät hänelle vääryyttä, älkääkä antako hänen koskaan unohtaa, että iskuun on vastattava iskulla. Kun hän lähtee metsästämään, niin vaaleanaamain kukkanen", hän lopuksi sanoi uskottoman miehensä vertauskuvaa mielensä katkeruudessa käyttäen, "hiljaa kuiskaa hänen korvaansa, että hänen äitinsä nahka oli punainen ja että hänen äitinsä oli dakotain Kauris."
Tachechana suuteli poikansa huulia ja poistui majan toiselle puolelle. Siellä hän peitti päänsä ohuella karttuunivaatteellaan ja nöyryyden merkiksi istui paljaalle maalle. Kaikki yritykset herättää hänen huomiotaan olivat turhat. Hän ei kuullut puhetta ja kosketukselle hän oli tunnoton. Kerran tai pari hän vavahtelevan vaatteensa alta kohotti äänensä jonkinlaiseen valittavaan lauluun, mutta se jäi vain hiljaiseksi vaikeroimiseksi. Siten hän oli peitetyin kasvoin tuntikausia, joiden kuluessa majan ulkopuolella tapaukset perin pohjin sekä muuttivat hänen oman tulevaisuutensa edellytykset että pysyväisesti ja perusteellisesti käänsivät koko vaeltavan siouxiheimon elämän uudelle tolalle.
XXVII LUKU.
Majansa ovella Mahtoree kohtasi Ismaelin, Abiramin ja Esterin. Silmäys jykevän siirtolaisen kasvoihin riitti viekkaalle tetonille ilmaisemaan, että petollinen aselepo, jonka hän oli tehnyt näiden etevämmän oveluutensa uhrien kanssa, oli vaarassa saada väkivaltaisen lopun.
"Kuulkaas nyt, vanha harmaaparta", sanoi Ismael ja tarttui erämieheen, kiepauttaen hänet ympäri kuin hyrrän. "On selvä asia, että minä olen väsynyt keskustelemaan ei kielellä, vaan sormilla ja peukaloilla, niin että ruvetkaa te nyt tulkiksi ja kääntäkää se intiaanin kielelle välittämättä siitä, kelpaavatko ne punanahan mahaan vai eivätkö."
"Antaas kuulua, ystävä", vastasi erämies tyynesti, "saavat kuulla ne yhtä selvään kuin tekin ne sanotte."
"Ystävä!" toisti siirtolainen, katsoen toista hetkisen katseella, jonka ilme oli arvoituksellisen epämääräinen. "Mutta eihän se ole muuta kuin sana, eikä ääni riko luita eikä maanmittari maatiloja. Sanokaa siis tälle siouxi-varkaalle, että minä tulen vaatimaan kallion alla tekemämme juhlallisen välipuheen ehtojen täyttämistä."
Kun erämies oli lausunut hänen sanojensa sisällyksen siouxin kielellä, kysyi Mahtoree hämmästyneen näköisenä:
"Onko veljeni vilu? Puhvelinnahkoja on paljon. Onko hänen nälkä? Kantakoot nuoret mieheni riistaa hänen majoihinsa."
Siirtolainen kohotti nyrkkinsä uhkaavalla tavalla ja löi sen rajusti toisen kätensä avoimeen kämmeneen aikomuksensa vahvistukseksi, kun hän vastasi:
"Sanokaa sille petolliselle valehtelijalle, etten minä ole tullut kerjäläisen tavoin hänen luupalojaan kalvamaan, vaan vapaana miehenä, joka vaatii omaansa, ja se minun pitää saada. Ja sanokaa hänelle vielä, että minä vaadin teitäkin, kurjaa syntistä, tuomittavaksi ja rangaistavaksi. Siitä ei yli eikä ympäri: vankini, sukulaistyttöni ja teidät. Niitä kolmea minä häneltä vaadin vannotun sopimuksemme perustuksella."
Järkähtämätön vanhus hymyili omituisin ymmärtämyksen ilmein ja vastasi:
"Ystäväni siirtolainen, teidän pyyntönne on semmoinen, että harva siihen mielisuosiosta myöntyisi. Ensin te leikkaisitte kielen tetonin suusta ja sitten sydämen hänen rinnastaan."
"Vähät Ismael Bush siitä välittää, kenelle tai mille vahinko tulee, kun hän omaansa vaatii. Mutta kysykää te ne kysymykset selvällä intiaanin kielellä ja itsestänne puhuessanne tehkää semmoinen merkki, että valkoinen mies tietää, ettei häntä petetä."
Erämies naurahti äänettömään tapaansa ja mutisi itsekseen muutamia sanoja, ennenkuin kääntyi päällikön puoleen:
"Avatkoon dakota korvansa ylen auki", hän sanoi, "että suuret sanat niihin mahtuvat. Hänen ystävänsä pitkä veitsi tulee tyhjin käsin ja hän sanoo, että tetonin tulee ne täyttää."
"Wagh! Mahtoree on rikas päällikkö. Hän on preeriain valtias."
"Hänen täytyy antaa pois mustatukka."
Päällikön otsa rypistyi uhkaaviin poimuihin, jotka ennustivat rohkealle siirtolaiselle pikaista tuhoa, mutta ikäänkuin äkkiä suunnitelmansa muistaen hän viekkaasti vastasi:
"Tyttö on liian kevyt semmoisen urhon käteen. Minä täytän sen puhveleilla."
"Hän sanoo, että hänen pitää saada vaaleatukka myös, joka on hänen vertaan."
"Hänestä tulee Mahtoreen vaimo, sitten pitkästä veitsestä tulee päällikön isä."
"Ja minut", jatkoi erämies, tehden semmoisen merkin, joilla alkuasukkaat ilmaisevat ajatuksensa melkein yhtä selvästi kuin sanoin, ja kääntyen samalla siirtolaisen puoleen, että tämä näki vaatimuksen tulleen rehellisesti esitetyksi. "Hän vaatii kehnoa ränstynyttä ansapyytäjääkin."
Dakota kohotti käsivartensa vanhuksen olalle rakkaasti, ennenkuin vastasi tähän kolmanteen ja viimeiseen vaatimukseen.
"Ystäväni on vanha", hän sanoi, "eikä voi matkustaa kauas. Hän jää tetonien luo, että he oppivat viisautta hänen sanoistaan. Kenellä siouxilla on kieli kuin isälläni! Ei, olkoot hänen sanansa ylen pehmeät, mutta ne olkoot ylen selvät. Mahtoree antaa nahkoja ja puhveleita. Vaaleanaamain nuorille miehille hän antaa vaimot, mutta hän ei voi antaa pois niitä, jotka elävät hänen omassa majassaan."
Täydelleen tyytyen tähän lyhyeen vastaukseensa päällikkö lähti odottavia neuvonantajiaan kohti, mutta kääntyi sitten äkkiä takaisin ja erämiehen tulkinnan keskeyttäen lisäsi:
"Sano Suurelle Puhvelille", tämän nimen tetonit jo olivat ennättäneet Ismaelille antaa, "että Mahtoreella on käsi, joka on aina avoin. Katso", hän lisäsi, viitaten tarkkaavaisen Esterin tuikeihin, ryppyisiin kasvoihin, "hänen vaimonsa on liian vanha niin suurelle päällikölle. Lähettäköön hänet pois majastaan. Mahtoree rakastaa häntä kuin veljeään. Hän on hänen veljensä. Hän saa tetonin nuorimman vaimon. Tachachena, siouxien tyttöjen ylpeys, keittää hänen saaliinsa ja moni urho katsoo häneen kateellisella mielellä. Mene, dakota on antelias."
Tetonin omituinen kylmäverisyys, hänen tehdessään tämän rohkean ehdotuksen, sai kokeneen erämiehenkin ymmälle. Hän tuijotti poistuvan intiaanin jälkeen hämmästyneenä, koettamattakaan sitä salata, eikä hän ryhtynyt Mahtoreen sanoja tulkitsemaan, ennenkuin päällikkö oli kadonnut häntä niin kauan luonteenomaisella kärsivällisyydellään odottaneitten soturien joukkoon.
"Tetonipäällikkö on sanonut selvät sanat", jatkoi vanhus. "Hän ei anna teille ladyä, johon teillä, Jumala sen tietää, ei ole minkäänlaista oikeutta, ei ainakaan muuta kuin suden oikeus lampaaseen. Hän ei suostu antamaan teille sitä tyttöä, jota sanotte sukulaiseksenne, ja siinä, minä myönnän, en ole ollenkaan yhtä varma siitä, onko hänellä oikeus puolellaan. Sitä paitsi hän lyhyesti hylkää teidän pyyntönne, että minä kurja, arvoton olento annettaisiin teille, enkä minä luule hänen siinä tyhmästi menettelevän, koska minulla olisi monta syytä karttaa pitkiä matkoja teidän seurassanne. Mutta hän tekee teille tarjouksen, jonka minä oikeuden ja kohtuuden nimessä teen teille tiettäväksi. Tetoni sanoo minun kauttani, joka olen vain hänen puhetorvensa enkä siis vastuunalainen hänen synnillisistä sanoistaan, hän sanoo minun kauttani, että kun teidän hyvän vaimonne kauneusaika alkaa olla takanapäin, niin on oikeus ja kohtuus, että kyllästytte semmoiseen vaimoon. Hän käskee teitä ajamaan hänet pois majastanne ja lupaa lähettää teille, kun se on tyhjä, oman mielikkinsä, taikka oikeammin entisen mielikkinsä, jota siouxit sanovat 'Hyppiväksi kauriiksi', täyttämään hänen paikkansa. Siitä näette, naapuri, että vaikka punanahka haluaa pitää omaisuutenne, suostuu hän kuitenkin antamaan siitä vastaavan korvauksen!"
Kuullessaan nämä vastaukset esittämiinsä vaatimuksiin Ismael alkoi yhä enemmän tuntea semmoista kasvavaa kiukkua, joka juroissa luonteissa lopulta johtaa kaikkein väkivaltaisimpiin raivonpurkauksiin. Hän oli nauravinaan ehdotukselle, että hän vaihtaisi koetun elämänkumppaninsa nuoren Tachechanan vereksempään apuun, mutta hänen äänensä oli kolea ja väkinäinen. Ester sitä vastoin ei ollenkaan osannut katsoa asiaa leikin kannalta. Korottaen äänensä kaikkein kimakimpaan tasoonsa hän, haukottuaan henkeään kuin tukehtuva, laski kielensä kannan valloilleen:
"Hohhoh! Vai intiaaniko määräämään ja purkamaan aviovaimojen oikeuksia! Luuleeko hän, että vaimo on kuin preerian pedot, että häntä käy kylästä karkoittaminen koiralla ja pyssyllä. Tulkoon heidän paras squawinsa kerskaamaan, mitä on saanut aikaan, onko hänellä näyttää semmoisia lapsia kuin minulla. Ilkeä tyranni se punanahkainen varas on ja suuri vintiö. Tahtoisi olla kapteeni sekä kotonaan että ulkona! Kunniallinen vaimo ei hänen silmissään ole lunttua parempi. Ja sinä, Ismael Bush, jolla on seitsemän poikaa ja niin monta hyvännäköistä tytärtä, sinäkin kehtaat avata syntisen suusi muuta kuin kirotaksesi häntä! Tahtoisitko sinä saattaa häpeään värisi ja sukusi ja kansasi sekoittamalla valkoista ja punaista verta ja tahtoisitko sinä saada muuleja jälkeläisiksesi! Piru on sinua usein vietellyt, mieheni, mutta ei vielä milloinkaan ole asettanut eteesi niin kavalaa paulaa kuin tämä. Mene lastesi luo, ystäväni, mene ja muista, ettet sinä ole kuljeskeleva karhu, vaan kristitty mies, ja kiitä Jumalaa, että olet laillinen aviomies!"
Ymmärtäväinen erämies oli arvannut, minkä metelin Ester nostaisi. Hän oli helposti arvannut, että eukon palava sisu syttyisi purkaukseen tämän häpeällisen hylkäämisehdotuksen johdosta, ja hän käytti nyt myrskyä hyväkseen väistyäkseen paikkaan, jossa hän oli turvassa hänen rauhallisemman, mutta sitä vaarallisemman miehensä välittömältä väkivallalta. Ismaelin, joka oli esittänyt vaatimuksensa siinä jäykässä mielessä, että hän ne ajaisi perille, vaikka väkipakolla, poikkeutti eukon vihan myrsky aikomuksestaan kuten monen itsepintaisemmankin aviomiehen, ja tyynnytelläkseen mustasukkaisuutta, joka muistutti pentujaan puolustavan karhun raivoa, hän nyt mielisuosiolla poistui jonkin matkan päähän majasta, jossa tämän äkillisen metelin viaton aiheuttaja oli.
"Tulkoon tänne nyt se vaskenkarvainen lunttu ja näyttäköön tuhruisen naamansa vaimolle, joka on kuullut useamman kuin yhden kirkon kellot ja nähnyt mikä voima oikealla laadulla on", huusi Ester, voitonriemuisesti kättään heilauttaen ja ajaen Ismaelia ja Abiramia edellään kuin uppiniskaisia poikia omaa leiriään kohti. "Sen minä takaan, että tässä on akka, joka hyvin äkkiä tukkisi hänen suunsa! Älkää ajatelkokaan, miehet, jäädä tänne. Älkää ajatelkokaan sulkea silmiänne leirissä, jonka läpi piru kulkee kuin paras mies, varmana siitä, että on tervetullut. Missä te olette, Abner, Eenokki, Jesse, mitä te aiotte? Kiireellä liikkeelle, sillä jos teidän pehmeäluontoinen ja vähämielinen isänne vielä tällä paikalla syö tai juo, niin vielä saamme nähdä, että nämä kavalat pirulaiset hänet myrkyttävät. Ei sen vuoksi, että minä välittäisin siitä, kuka minun tilalleni tulee, kun se on laillisesti tyhjä. Mutta Ismael, minä en koskaan ajatellut, että sinä, jolla on ollut valkonahkainen vaimo, antaisit vietellä itsesi katsomaan vaskenkarvaista – niin, totisesti punaista kuin kupari. Sitä sinä et voi kieltää, ja punaisen hänellä on luontokin!"
Kokenut aviomies ei tähän loukatun naisellisen ylpeyden sisunpurkaukseen vastannut muuta kuin lausui silloin tällöin jonkin huudahduksen, joka oli ikäänkuin valmistelua hänen viattomuuden vakuutukseensa. Mutta eukon raivo ei ottanut talttuakseen. Hän ei kuullut muuta kuin oman äänensä, eikä sen vuoksi kuulunutkaan muuta kuin hänen vaatimuksensa, että oli lähdettävä matkaan.
Siirtolainen oli kaiken varalta koonnut elukkansa ja kuormannut vaununsa, ennenkuin hän ryhtyi aikomiinsa väkivaltaisiin toimiin. Ester näki nyt, että kaikki oli tehty hänen mielensä mukaisesti. Nuorukaiset tuijottivat toisiinsa nähdessään äitinsä näin tavattomasti kiihtyneenä, mutta eivät muutoin suuriakaan välittäneet koko asiasta, sillä semmoiseen he olivat tottuneet. Isän käskystä nostettiin teltatkin nyt vaunuihin merkiksi siitä, ettei äskeiseen liittolaiseen enää luotettu, jonka jälkeen joukko lähti matkaan haluttomasti ja hitaasti kuten tavallisestikin.
Lähtevän matkueen jälkijoukkona astui pelättävä ryhmä hyvin asestettuja rajalaisia ja siouxit sallivat sen lähteä osoittamatta vähimmälläkään tavalla hämmästystä tai suuttumusta. Samoinkuin tiikeri raakalainenkin harvoin hyökkää vihollisen kimppuun, joka häntä odottaa. Jos tetonien soturit hyökkäystä miettivät, tekivät he sen samaan hiljaiseen ja kärsivälliseen tapaan kuin kissan sukuun kuuluvat pedotkin väijyvät toisen varomattomuutta varmemmin iskeäkseen. Mahtoree, josta hänen kansansa menettely niin suuresti riippui, piti kuitenkin aikeensa syvällä omien ajatustensa kätkössä. Ehkä hän iloitsi siitä, että niin helpolla suoriutui niin kiusallisista vaatimuksista, tai ehkä hän vain odotti sopivaa tilaisuutta osoittaakseen voimansa. Taikka ehkä hänen mielensä nyt täyttivät niin paljon tärkeämmät asiat, ettei häneltä riittänyt aikaa niin yhdentekevän tapauksen harkintaan.
Ismael ei kuitenkaan vähääkään näyttänyt aikovan luopua alkuperäisistä vaatimuksistaan, vaikka hän täten tyynnyttelikin Esterin kuohahtaneita tunteita. Mailin verran hänen joukkonsa kulki joen vartta ja pysähtyi sitten korkeamman maan polvekkeelle paikkaan, joka oli sovelias leiriksi. Siihen hän jälleen pystytti telttansa, riisui juhtansa, lähetti karjan joen rantaan ja sanalla sanoen ryhtyi yön viettoa varten kaikkiin tavanmukaisiin valmistuksiin yhtä kylmäverisesti ja arvelematta, kuin ei hän olisikaan vast'ikään uhmaavilla vaatimuksillaan ärsyttänyt vaarallisia naapureitaan.
Tetonit ryhtyivät sillä välin siihen puuhaan, joka heillä oli lähinnä edessään. Leirissä oli vallinnut julma, riehakka riemu aina siitä pitäen, kuin levisi tieto, että heidän päällikkönsä oli tuonut mukanaan vihollisheimon kauan pelätyn ja vihatun päällikön. Monta tuntia olivat heimon naiset kierrelleet majasta majaan kiihottamassa sotureita, jottei heidän mieliinsä jäisi vähintäkään sijaa armolle. Kenelle puhuttiin pojasta, jonka päänahka savustui pawneen majan räppänässä, kenelle lueteltiin hänen saamiaan arpia, kärsimiään tappioita ja muuta häpeää, kenelle muistutettiin nahkojen ja hevosten menetystä, kenelle tehtiin pisteliäitä kysymyksiä jostakin tuimasta seikkailusta, jossa tiedettiin hänen olleen kärsivänä puolena.
Täten oli miehet saatu sikäli kiihotetuiksi, että he olivat kokoontuneet edelläkerrotulla tavalla, vaikk'ei vielä ollutkaan varmaa, missä määrin he kostonsa toteuttaisivat. Vankien teloituksesta vallitsi eri mieliä, mutta Mahtoree oli keskeyttänyt keskustelun asiasta saadakseen ensin selville, missä määrin tämä toimenpide edistäisi tai ehkäisisi hänen erikoisia tarkoituksiaan. Siihen saakka neuvottelu oli ollut vain valmistavaa laatua, kukin päällikkö kun vain tahtoi saada selville, montako kannattajaa hänen erikoinen mielipiteensä voisi saada tämän tärkeän asian joutuessa heimon suuren neuvoston käsiteltäväksi. Viimeksimainitun neuvottelun aika oli nyt tullut, ja valmistuksiin ryhdyttiin tilaisuuden harvinaisen mielenkiinnon mukaisella arvokkuudella ja juhlallisuudella.
Harkitulla julmuudella, joka saattoi juolahtaa vain intiaanin mieleen, oli tämän vakavan neuvottelun paikaksi valittu juuri saman paalun ympärystä, johon neuvottelun tärkein kohde oli kiinnitetty. Middleton ja Paavo tuotiin paikalle sidottuina ja laskettiin pawneen jalkojen juureen. Miehet asettuivat sitten paikoilleen sen mukaiseen järjestykseen, kuin itsekukin luuli itsellään arvoa olevan. Sitä myöten kuin sotureita saapui, kävivät he laajaan piiriin istumaan, vakavina ja miettiväisinä, ikäänkuin he juuri olisivat olleet oikeat miehet jakamaan oikeutta, armeliaisuuden taivaallisen avun lieventämänä. Kolmelle tai neljälle etevimmälle päällikölle oli varattu paikka, ja muutamat kaikkein vanhimmista vaimoista, jotka olivat kuihtuneet iän, ulkoilman, rasitusten ja elinkautisten raakalaiskiihkojen vaikutuksesta, tunkeutuivat etumaiseen piiriin, mihin sammumaton julmuuden nälkä antoi heille rohkeutta ja mitä vain heidän vanhuutensa ja pitkä koettu uskollisuutensa kansaa kohtaan saattoi puolustaa.
Kaikki mainittuja päälliköitä lukuunottamatta olivat nyt paikoillaan. Nämä olivat viivähtäneet kauemmin siinä turhassa toivossa, että heidän oma yksimielisyytensä tasoittaisi puoluekunnille tien. Huolimatta siitä, että Mahtoreen vaikutusvalta olikin ylin, täytyi hänen kuitenkin mahtiaan ylläpitääkseen alati vedota alempiensa mielipiteisiin. Kun nämä tärkeät henkilöt vihdoin yhdessä joukossa astuivat piiriin, ilmaisivat heidän synkkä otsansa ja tyytymätön muotonsa, kuinka suuri erimielisyys heidän keskuudessaan vallitsi, vaikka heillä olikin ollut pohteluun niin runsaasti aikaa. Mahtoreen silmien ilme vaihteli äkillisten leimahdusten, jotka näyttivät ilmaisevan sielun hehkuvia mielijohteita, ja kylmän, hillityn jäykkyyden välillä, joka paremmin soveltui neuvottelussa päällikölle. Hän kävi istumaan harkitun vaatimattomasti, kuten kansankiihottaja ainakin, mutta terävä, leimuava katse, jonka hän kohta loi vaikenevaan kokoukseen, ilmaisi ennemmin tyrannin vallanhimoista luontoa.
Kaikkien kokoonnuttua vanha soturi sytytti kansansa suuren piipun ja puhalsi savun kaikille neljälle ilmansuunnalle. Heti tämän valmistavan uhritoimituksen jälkeen hän tarjosi sen Mahtoreelle, joka teeskennellyn nöyrästi ojensi sen vieressään istuvalle harmaahapselle. Kaikkien saatua osansa rauhoittavasta yrtistä seurasi vakava hiljaisuus, ikäänkuin jokainen olisi nyt sekä kyennyt ajattelemaan syvällisemmin esillä olevia asioita, että myös olisi sen tehnyt. Sitten nousi vanha intiaani ja sanoi:
"Kotka oli päättömän joen putouksella munassaan monen lumen sulattua sen jälkeen kuin käteni iski pawneen. Mitä kieleni sanoo, sen ovat silmäni nähneet. Bohrecheena on sangen vanha. Kukkulat ovat kauemmin seisoneet paikoillaan, kuin hän on heimossaan ollut, ja joet olivat täynnään ja tyhjinä, ennenkuin hän syntyi. Mutta missä on se siouxi, joka sen tietää, paitsi häntä itseään? Mitä hän sanoo, sen he kuulevat. Jos mitkään hänen sanoistaan putoavat maahan, poimivat he ne ja nostavat korvaansa. Jos tuuli vie niitä mukanaan, ottavat nuoret mieheni ne kiinni, sillä he ovat sangen nopeat. Kuulkaa siis. Siitä kuin vesi on juossut ja puut kasvaneet on siouxi tavannut pawneen sotapolullaan. Samoin kuin kuguaari rakastaa antilooppia, samoin dakota rakastaa vihollistaan. Kun susi löytää kauriin, makaako se paikallaan ja nukkuu? Kun pantteri näkee kauriin lähteellä, sulkeeko se silmänsä? Te tiedätte, ettei se sitä tee. Sekin juo, mutta se juo verta! Siouxi on hyppäävä pantteri, pawnee vapiseva kauris. Kuulkoot lapseni minua. He huomaavat, että sanani ovat hyvät. Minä olen puhunut."
Kaikkien Mahtoreen kannattajain huulilta pääsi syvä, hyväksymistä ilmaiseva kurkkuhuudahdus, heidän kuullessaan tämän verenhimoisen neuvon, jonka oli antanut mies, joka epäilemättä oli kansansa vanhimpia. Se syvälle juurtunut kostonhimo, jolla oli niin vallitseva asema heidän luonteessaan, tapasi mieluisan vastakaiun hänen vertauksellisesta lausunnostaan, ja päällikkö itse arveli niiden suuren luvun, jotka ilmaisivat kannattavansa hänen ystävänsä neuvoja, ennustavan hyvää hänen omien tuumiensa menestykselle. Mutta vielä oltiin kaukana yksimielisyydestä. Ensimmäisen puhujan sanoja tervehdittiin pitkällä kunnioittavalla vaitiololla, jotta kaikki voisivat asianmukaisesti harkita niiden viisautta, ennenkuin toinen päällikkö ryhtyi niitä tekemään tyhjäksi. Toiseltakin puhujalta oli tosin jo paras miehuuden ikä jäänyt taakse, mutta niin vanha hän ei likimainkaan ollut kuin edellinen. Hän tiesi tämän seikan itselleen epäedulliseksi ja koetti mikäli mahdollista korvata puutteen ylenmääräisellä nöyryydellä.
"Minä olen vain lapsi", hän aloitti, katsellen salavihkaa ympärilleen, missä määrin yleinen käsitys hänen viisaudestaan ja rohkeudestaan olisi ristiriidassa näiden sanojen kanssa. "Minä olen elänyt naisten kanssa siitä pitäen, kuin isästäni tuli mies. Syynä siihen, että hiukseni ovat harmaat, ei ole vanhuus. Osa lumesta, joka on sille satanut minun maatessani sotapolulla, on siihen jäätynyt eikä osagein kyläin kuuma aurinko ole paistanut kyllin kuumasti, jotta se olisi sulanut." Kuului hiljaista mutinaa, joka ilmaisi niitten ansiotöiden ihailua, joihin hän täten kautta rantain viittasi. Puhuja odotti vaatimattomasti, että tämä tunne jonkin verran asettuisi, minkä jälkeen hän, muitten täten rohkaisemana, jatkoi entistä suuremmalla tarmolla. "Mutta nuoren urhon silmät ovat hyvät. Hän näkee kauas. Hän on ilves. Katsokaa nyt kasvojani ... ei tätä arpea, sillä siitä silmänne eivät koskaan näe henkeäni. Se on reikä, jonka konzat ovat lyöneet. Mutta tässä on aukko, jonka Wakonda on tehnyt, ja siitä näette sieluuni. Mitä minä olen? Dakota ulkoa ja sisältä. Te sen tiedätte. Siis kuulkaa minua. Jokaisen preerialla liikkuvan eläimen veri on punaista. Kuka osaa erottaa paikan, jossa pawnee on lyöty, siitä paikasta, jossa nuoret mieheni ottivat biisonin? Sen väri on sama. Elämän herra teki heidät toisilleen. Hän teki kaikki samanlaisiksi. Mutta kasvaako ruoho vihannaksi sillä paikalla, jossa vaaleanaama on tapettu? Nuoret mieheni älkööt luulko sitä kansaa niin lukuisaksi, ettei se soturia kaipaisi. Usein he lukevat ne ja sanovat: missä ovat poikani? Jos he jotakuta kaipaavat, lähettävät he miehiä preerioille häntä etsimään. Elleivät he häntä löydä, käskevät he juoksijoitaan etsimään heitä siouxien luota. Veljeni, pitkät veitset eivät ole houkkia. Meidän keskuudessamme on sen kansan mahtava rohtomies, kuka voi sanoa, kuinka kova hänen äänensä on tai kuinka pitkälle hänen käsivartensa ulottuu?"
Puhuja alkoi lämmetä, mutta hänen puheensa katkaisi kärsimätön Mahtoree, joka äkkiä ponnahti pystyyn ja huusi äänellä, jossa vallantietoisuus yhtyi halveksumiseen ja lopulta purevaan ivaankin:
"Taluttakoot nuoret mieheni neuvostoon vaaleanaamojen pahan hengen! Veljeni saa katsella rohtomiestään silmästä silmään!"
Juhlallinen kuolonhiljaisuus seurasi tätä hämmästyttävää keskeytystä. Se oli ankara loukkaus neuvottelun pyhiä kohteliaisuustapoja vastaan ja lisäksi se oli omiaan uhmaamaan jotakuta niistä tuntemattomista, käsittämättömistä voimista, joita niihin aikoihin harvat intiaanit olivat kyllin valistuneet kunnioituksetta ajatellakseen, harvat kyllin karkaistut vastustaakseen. Käskyläiset kuitenkin tottelivat ja Obed talutettiin ulos majastaan, Asinuksella ratsastaen, semmoisin menoin ja siinä tilassa, että niiden arveltiin saattavan hänet naurunalaiseksi, vaikka siitä huolimatta pelkokin näytteli omaa osaansa. Tohtorin ja Asinuksen piiriin tullessa Mahtoree, joka oli arvannut tohtorin suuren vaikutusvallan ja täten koettanut jo etukäteen taittaa siltä kärjen, saattamalla hänet halveksimisen alaiseksi, loi silmäyksen pitkin kokousta nähdäkseen tapauksen vaikutuksen niihin tummiin naamoihin, jotka häntä ympäröivät.
Tosiaan olivat luonto ja taide yhdessä luonnontutkijan ilmeestä ja olennosta luoneet semmoisen otuksen, että hän missä tahansa olisi kelvannut ihmeeksi. Pää oli ajeltu siouxien parhaan mallin mukaan. Uhkea skalppitupsu, jota luultavasti ei olisi säästetty, jos asiasta olisi kysytty tohtorin itsensä mieltä, oli ainoa jäännös hänen rehevästä ja tähän vuodenaikaan kylläkin tarpeellisesta peruukistaan. Päälaelle oli sivelty vahvat kerrokset maalia ja silmäin ja suun ympärille oli maalattu mielikuvituksellisia kuvioita, niin että silmien terävä katse oli saanut vilkuilevan viekkauden ilmeen ja suun oppineisuus koko joukon noidan kaameutta. Päällysvaatteet oli riistetty pois ja ruumiin suojaksi kylmää vastaan pantu muokatusta kauriinnahasta valmistettu kummallinen viitta. Ikäänkuin hänen ammattinsa pilkaksi oli hänen yksinäiseen hiustöyhtöönsä, korviinsa ja muihin esiintyviin ruumiinosiinsa kiinnitetty konnia, sammakoita, liskoja, perhoja, jotka kaikki hän itse oli säilystänyt liittääkseen ne kotiin palattuaan yksityisiin kokoelmiinsa. Jos näiden kummallisten pukulisäkkeitten tekemän vaikutuksen ohella mainitsemme ne synkät, huolestuneet epäilyksen välähdykset, jotka tekivät hänen kasvonsa kahta kaameammiksi ja ilmaisivat arvoisan Obedin mielessä riehuvia pahoja aavistuksia hänen nähdessään persoonallisen arvonsa täten nujerrettuna ja häntä itseään – ja tämä hänelle merkitsi paljon enemmän – vietävän uhrattavaksi pakanallisin menoin, kuten hän vakaasti uskoi, niin voi lukija hyvin käsittää sen kammon tunteen, jonka hänen ilmestymisensä herätti tässä joukossa, sillä toden teolla se jo oli enemmän kuin puoleksi valmis häntä palvelemaan pahan hengen voimallisena käskyläisenä.
Weuha talutti Asinuksen suoraan piirin keskelle, jättäen heidät siihen molemmat (luonnontutkijan jalat oli näet kiinnitetty juhtaan sillä tavalla, että molemmat tavallaan olivat yhtyneet muodostamaan uuden luokan), jonka jälkeen hän palasi omalle paikalleen ja poistuessaan tuijotti luultuun noitaan ihmetellen ja ihaillen, kuten hänen mielensä orjamaiselta tuhmuudelta saattoi odottaakin.
Tämän omituisen näytelmän katsojat ja katsottava näyttivät molemmat yhtä hämmästyneiltä. Tetonit katselivat kammoten ja peläten hänen rohtotaitonsa salaperäisiä tunnusmerkkejä, tohtori taas vilkui ympärilleen joka puolelle aivan yhtä ihmeellisten sekavien tuntemusten vallassa, joista tuntemuksista kammo kuitenkin muodosti huomattavan osan. Kaikkialla hänen silmänsä, joilla juuri tällä haavaa oli salainen suurennuskyky, näyttivät kohtaavan lukemattomia tummia, villejä ja tunteettomia naamoja, joista hän ei voinut ainoassakaan herättää pienintäkään myötätunnon tai säälin välähdystä. Lopulta hänen harhaileva katseensa kiintyi erämiehen vakaviin ja säädyllisiin kasvoihin. Tämä seisoi, Hektor jalkojensa juuressa, piirin reunalla nojaten rihlaansa, jonka hän tunnustettuna ystävänä oli saanut takaisin, ja näytti miettivän, miten asiat tässä monenmoisten ihmeellisten menojen neuvottelussa tulisivat kehittymään.
"Arvoisa metsästäjä eli ansapyytäjä", sanoi lohduton Obed, "iloitsen suuresti kohdatessani teidät jälleen. Minä pelkään, että se kallis aika, joka minulle oli suotu valtavan työni loppuun saattamiseksi, päättyy ennenaikaisesti, ja mielelläni minä keventäisin mieltäni miehelle, joka tosin ei ole tieteen oppilas, mutta jolla kuitenkin on jonkin verran siitä tiedosta, jota sivistys istuttaa halvimpiinkin lapsiinsa. Epäilemättä maailman tieteelliset seurat panevat toimeen monta vakavaa tiedustelua saadakseen kohtaloni selville ja ehkä lähetetään näihin seutuihin retkikuntia hälventämään kaikki tässä tärkeässä asiassa ehkä ilmenevät epäilykset. Tunnen onnekseni, että läsnä on rahvaan kieltä osaava mies, joka voi kertoa loppuni tapaukset. Voitte sanoa, että minä hyvin eletyn, kunniakkaan elämäni jälkeen kuolin tieteen marttyyrinä ja mieltenpimityksen uhrina. Kun odotan viime hetkinäni olevani erikoisen rauhallinen ja mietiskelevä, voitte lisätä muutamia piirteitä siitä, kuinka suurella mielenlujuudella ja oppineen arvokkuudella kävin kuolemaan. Se voi olla rohkaisuksi semmoisille, jotka tulevaisuudessa pyrkivät samanlaiseen kunniaan, eikä varmaankaan ketään loukkaa. Ja nyt, metsästäjä-ystäväni, tahdon velvollisuudentunnosta ihmisluontoa kohtaan kysyä, olenko jo menettänyt kaiken toivon, vai vieläkö on keinoja, joilla niin suuri määrä arvokkaita tietoja voidaan pelastaa tietämättömyyden kourista ja säilyttää historia naturaliksen lehdille."
Vanhus kuunteli tarkkaavaisesti tätä surullista pyyntöä ja näytti pohtivan tätä tärkeätä asiaa joka puolelta, ennenkuin uskalsi vastata.
"Minä, tohtori-ystävä, ajattelen niin", hän lopulta totisena vastasi, "että elämän ja kuoleman mahdollisuudet erikoisesti teihin nähden kokonaan riippuvat kaitselmuksen tahdosta, miten se tahtoo itsensä ilmaista intiaanin kavaluuden kirottujen mutkien kautta. Minä puolestani en huomaa, että pääasiassa olisi mahdollista saada aikaan suurtakaan muutosta, etenkin kun se ei suuria merkitse kenellekään muulle kuin teille itsellenne, elättekö vai kuolette."
"Pidättekö te opin rakennuksen perustuksien kulmakiven sortumista joutavana asiana aikalaisillemme ja jälkipolvelle?" keskeytti Obed. "Sitä paitsi, iäkäs kumppanini", hän nuhtelevaisesti lisäsi, "mielenkiinto, joka ihmisellä on omaa eksistenssiään kohtaan, ei suinkaan ole vähäpätöinen, miten hänen yleisemmät filantrooppiset harrastuksensa sen varjoon saattanevatkin."
"Minä vain tahtoisin sanoa sen", aloitti taas erämies, joka ei likimainkaan käsittänyt kaikkia niitä hienoja erittelyitä, joilla hänen oppineempi kumppaninsa näki hyväksi niin usein kaunistella puhettaan, "että kaikilla elävillä on vain yksi synty ja yksi kuolema, olipa koira tai kauris, punanahka tai valkoinen. Molemmat ovat Luojan kädessä, koska ihmisen on kielletty toista kiiruhtamasta, samoin kuin hänen on mahdoton toista estää. Mutta minä en tahdo sanoa, etteikö voitaisi jotakin tehdä jälkimmäisen asian estämiseksi ainakin joksikin aikaa, ja sen vuoksi on jokaisella oikeus kysyä omalta viisaudeltaan, kuinka pitkälle hän tahtoo mennä ja kuinka paljon vaivaa hän tahtoo kärsiä pidentääkseen aikaa, joka ehkä on jo voinut olla liian pitkä. Monta kolkkoa talvea ja palavaa kesää on jo kulunut siitä, kuin olen millään tavalla koettanut tunnin vertaakaan pidentää elämääni, joka jo on kestänyt kappaleen yhdeksättäkymmentä ajastaikaa. Minä olen alati yhtä valmis vastaamaan nimeäni kutsuttaessa kuin sotamies iltahuudossa. Minun luuloni on se, että jos teidän asianne jää intiaanin tuulien varaan, käyvät suuren siouxin tuumat siihen suuntaan, että hän saa kansansa uhraamaan teidät kaikki. Enkä minä suuria luota siihen suosioon, jota hän on minua kohtaan osoittavinaan. Sen vuoksi on nyt kysymyksessä, oletteko valmis semmoiseen matkaan. Ja eikö nyt ole yhtä hyvä aika lähteä matkaan kuin milloin muulloin tahansa, jos te olette valmis? Jos minun mieltäni kysytään, niin tämän verran minä tahdon puhua puolestanne. Että minä nimittäin luulen teidän elämänne olleen kylläkin viattoman sen puolesta, ettette ole tehnyt suuria rikkomuksia, vaikka minun rehellisyyden nimessä täytyy lisätä, ettei kaikkea sitä, mitä voitte työssä ansioksenne lukea, siinä suuressa tilinteossa huomata suurenkaan arvoiseksi."
Obed käänsi murheelliset silmänsä erämiehen tyyneen, filosofiseen muotoon saadessaan näin masentavan vastauksen kysymykseensä, karisti kurkkuansa peittääkseen epätoivoisen pelon, joka alkoi vallata hänen koko olentonsa, siihen pieneen ylpeyden tähteeseen, joka harvoin kokonaan hylkää ihmisraukan luontoa suurimmassakaan hädässä.
"Minä uskon, kunnioitettava metsästäjä", hän vastasi, "että kun tarkastan kysymystä joka puolelta ja otaksuin teorianne oikeaksi, niin on varminta tehdä se johtopäätös, etten minä ole valmis niin äkilliseen lähtöön ja että varokeinoihin olisi paikalla ryhdyttävä."
"Jos asia niin on", vastasi erämies harkiten, "niin toimin teidän puolestanne aivan samalla tavalla kuin toimisin itseni puolesta. Vaikka minä siihen nähden, että teidän aikanne on aloittanut mäenlaskunsa, neuvon teitä nopeasti panemaan asianne järjestykseen, sillä voisi hyvinkin tapahtua, että nimenne huudetaan teidän ollessanne yhtä valmistamaton vastaamaan kuin nytkin."
Tämän ystävällisen neuvon annettuaan vanhus jälleen peräytyi piiriin, seisten siinä miettien, miten olisi viisainta menetellä. Hänen harkinnassaan yhtyivät omituisella tavalla päättäväisyys ja alistuvaisuus, muodostaen yhdessä luonteen, jossa mitä suurin tarmo ja nöyrin tyytyminen Kaitselmuksen tahtoon omituisesti yhtyivät.
XXVIII LUKU.
Siouxit olivat kiitettävän kärsivällisesti odottaneet edelläkerrotun keskustelun päättymistä. Joukon useimpia jäseniä hillitsi salainen kammo, johon Obedin salaperäinen ammatti antoi aihetta, kun taas jotkut älykkäämmät päälliköt mielellään käyttivät hyväkseen tilaisuutta järjestääkseen ajatuksiaan sanasotaan, jonka arvattiin seuraavan. Mahtoree, johon eivät kummatkaan näistä tunteista vaikuttaneet, tyytyi erämiehelle osoittamaan, kuinka paljoon hän myöntyi hänen mielikseen. Ja kun vanhus herkesi puhumasta, loi päällikkö häneen katseen, jolla hän ilmaisi suuren kärsivällisyytensä hänen toimiaan suvaitessaan. Syvä, liikkumaton hiljaisuus seurasi lyhyttä keskeytystä. Sitten Mahtoree nousi, ilmeisesti valmiina puhumaan. Asettuen ensin arvokkaaseen asentoon hän loi koko kokoukseen vakaan, ankaran katseen. Silmien ilme muuttui kuitenkin sen mukaan, milloin hänen katseensa kohtasi puoluelaisia, milloin vastustajia. Edellisille katse ei ollut uhkaava, vaikka jyrkkä, kuin se taas jälkimmäisille näytti ennustavan, mihin kaikkiin vaaroihin he antautuivat niin mahtavan miehen vihaa uhmatessaan.
Kesken tätä ylpeyttä ja luottamusta tetoni kuitenkin osasi säilyttää oveluutensa ja viekkautensa. Näin hän oli ikäänkuin antanut todisteluhaasteen koko heimolle, etevämmyyttään korostaen, mutta nyt hänen ilmeensä muuttui suopeammaksi ja kiukku lauhtui silmistä. Nyt vasta hän korotti äänensä kesken kuolonhiljaisuutta, vaihdellen äänensävyä vertauksiensa vaihtelevan luonteen ja kaunopuheisuutensa vaatimusten mukaan.
"Mikä on siouxi?" päällikkö ovelasti aloitti. "Hän on preeriain valtias, sen eläinten herra. Sekaisen veden joessa kalat tuntevat hänet ja tulevat hänen kutsuessaan. Hän on kettu neuvostossa, kotka näöltään, harmaakarhu taistelussa. Dakota on mies!" Odotettuaan sen hiljaisen hyväksyvän mutinan asettumista, joka seurasi tätä imartelevaa kuvaa hänen kansastaan, tetoni jatkoi: "Mikä on pawnee? Varas, joka varastaa vain vaimoilta, punanahka, joka ei ole urhoollinen, metsästäjä, joka kerjää saalista. Neuvostossa hän on orava, joka hyppii paikasta toiseen. Hän on pöllö, joka yöllä lähtee preerialle. Taistelussa hän on hirvi, jolla on pitkät sääret. Pawnee on nainen." Seurasi uusi tauko, jonka aikana monesta suusta puhkesi ilon kiljuna ja vaadittiin, että nämä pilkkasanat käännettäisiin heidän purevan ylenkatseensa tietämättömälle esineelle. Vanhus katsoi määräystä Mahtoreen silmistä ja teki niin. Kova Sydän kuunteli vakavana, minkä jälkeen hän, ikäänkuin tietäen, ettei hänen aikansa puhua ollut vielä tullut, jälleen kiinnitti katseensa ilmaan. Puhuja tutki hänen kasvojaan ilmeellä, josta näkyi, kuinka sammumaton hänen vihansa oli tätä laajan ympäristön ainoata päällikköä kohtaan, jonka mainetta voitiin hyvällä syyllä verrata hänen omaan maineeseensa. Vaikka hän tunsikin pettymystä, kun ei voinut loukata tuon vain poikana pitämänsä pawneen ylpeyttä, ryhtyi hän nostattamaan oman heimonsa miesten luontoa, jota hän pitikin tärkeämpänä saadakseen heidät panemaan toimeen hänen julmat aikeensa. "Jos maa olisi täynnään rottia, jotka eivät mihinkään kelpaa", hän sanoi, "niin ei sille mahtuisi puhveleita, jotka intiaanille antavat ruokaa ja vaatetta. Jos preeria olisi täynnään pawneita, ei dakotan jalalla olisi sillä sijaa. Susi on rotta, siouxi suuri puhveli. Antakaa puhvelien polkea rotat jalkoihinsa ja tehdä tilaa itselleen.
"Veljeni, pieni lapsi on teille puhunut. Hän kertoo teille, etteivät hänen hiuksensa ole harmaat, vaan härmässä – ettei ruoho kasva, missä vaaleanaama on kuollut. Tietääkö hän pitkän veitsen veren värin? Ei! Minä tiedän, ettei hän tiedä. Hän ei ole sitä milloinkaan nähnyt. Kuka dakota paitsi Mahtoreeta on koskaan lyönyt vaaleanaamaa? Ei kukaan. Mutta Mahtoreen täytyy vaieta. Jokainen tetoni tukkii korvansa, kun hän puhuu. Hänen majansa päänahat ovat naisten ottamat. Ne otti Mahtoree ja hän on nainen. Hänen suunsa on tukittu, hän odottaa juhlia laulaakseen tyttöjen kanssa!"
Huolimatta niistä mielipahan ja harmin huudahduksista, jotka tätä alentavaa selitystä seurasivat, asettui päällikkö paikalleen, ikäänkuin olisi päättänyt olla sen enempää puhumatta. Mutta mukina kasvoi äänekkäämmäksi ja kävi yleisemmäksi, ja uhkaavat merkit viittasivat siihen, että neuvottelu päättyisi sekasortoon. Sen vuoksi hän nousi ja jatkoi jälleen puhettaan, muuttaen menettelynsä kostonhimoisen soturin rajuksi ja kiivaaksi mielenpurkaukseksi.
"Lähtekööt nuoret mieheni etsimään Tetaoa!" hän huudahti. "He tapaavat hänen päänahkansa kuivumassa pawneitten savussa. Missä on Bohrecheenan poika? Hänen luunsa ovat valkoisemmat kuin hänen murhaajainsa kasvot. Makaako Mahhah majassaan? Te tiedätte, että on kulunut monta kuukautta siitä, kuin hän lähti siunatuille preerioille. Kunpa hän olisi nyt täällä sanomassa, minkä värinen se käsi oli, joka häneltä otti päänahan!"
Tähän suuntaan viekas päällikkö jatkoi monta minuuttia, kutsuen nimeltä niitä sotureja, joiden tiedettiin saaneen surmansa pawneita vastaan tapellessaan taikka jossakin niistä laittomista kahakoista, joita niin usein tapahtui siouxien ja valkoisten, heitä sivistyksessä tuskin paljoakaan parempien seikkailijain välillä. Hän ei suonut aikaa tarkemmin pohtia useimpien tarkoittamiensa miesten ansioita taikka oikeammin ansiottomuutta, vaan mainitsi heidän nimensä nopeasti. Mutta niin viekkaasti hän käytti näitä tapauksia, niin kuohuttavat olivat hänen kiihotuksensa, joiden tehoa vielä syvä, ytimekäs ääni lisäsi, että jokainen niistä kosketti jonkun kuulijan rinnan myötätuntoisia kieliä.
Kesken hänen kaunopuheisuutensa korkeata lentoa astui aivan piirin keskustaan mies, joka oli niin vanha, että hän vain suurimmalla vaivalla pääsi kulkemaan, asettuen aivan puhujan eteen seisomaan. Hyvin tarkka korva olisi ehkä huomannut puhujan äänen hieman vavahtavan, kun hänen leimuava katseensa ensin sattui tähän odottamattomaan tulijaan, mutta niin vähäpätöinen oli muutos, ettei sitä olisi aavistanutkaan kukaan, joka ei perinpohjin tuntenut asianomaisia. Tulija oli aikanaan ollut yhtä kuulu kauneudestaan ja uljaasta ulkomuodostaan kuin hänen kotkansilmänsä vastustamattomasta ja kauheasta katseestaan. Mutta hänen ihonsa oli nyt ryppyinen ja hänen piirteensä niin täynnään arpia, että Kanadan ranskalaiset puolen vuosisataa takaperin antoivat hänelle liikanimen, joka oli aikanaan ollut monella Ranskan sankarilla ja jota tämä puheenalainen heimo oli alkanut itsekin käyttää, se kun muistutti heidän oman sankarinsa kuuluja mainetöitä. Miehestä mieheen kulki Le Balafrén nimi hänen ilmestyessään ja tämä mutina ilmaisi sekä hänen nimensä että nauttimansa suuren arvon, samoinkuin myös sen, kuinka tavattomana tapauksena hänen tuloaan pidettiin. Mutta kun hän ei puhunut eikä liikkunut, asettui hänen ilmestymisensä synnyttämä hämminki piankin, ja jokaisen silmä kääntyi jälleen puhujaan ja jokainen korva joi jälleen hänen hurjistuttavan kiihotuksensa humalaa.
Olisi ollut helppo lukea Mahtoreen voiton kajastavan kuulijain kasvoista. Ei kulunut kauaa, ennenkuin useimpain soturien tylyillä kasvoilla kuvastui julmuus ja kostonhimo ja jokaista uutta ja kavalaa viittausta, että viholliset olivat tuhottavat, seurasi uusi ja yhä vähemmän hillitty hyväksymisen purkaus. Menestyksensä huipulla tetoni lopetti puheensa vetoamalla heimonsa ylpeyteen ja rohkeuteen ja siten hän äkkiä istahti.
Kesken sen hyväksyvän sorinan, joka seurasi tätä suurenmoista kaunopuheisuuden näytettä, kuului matala, heikko ja kolea ääni, joka tuntui tulevan kuin ihmisrinnan sisimmistä onkaloista ja ilmaan tullessaan vahvistui ja voimistui. Juhlallinen hiljaisuus seurasi näitä ääniä, ja vasta nyt nähtiin iäkkään soturin huulien liikkuvan.
"Le Balafrén päivä on lähellä loppuaan", olivat ensimmäiset selvästi kuuluvat sanat. "Hän on kuin puhveli, jonka karva ei kasva pitemmäksi. Hän on pian valmis lähtemään majastaan etsimään toista, joka on kaukana siouxien majoista, jonka vuoksi se, mitä hänellä on sanottavaa, ei koske häntä, vaan niitä, jotka hän jättää jälkeensä. Hänen sanansa ovat kuin puun hedelmät kypsät ja valmiit päälliköille annettaviksi.
"Monta lunta on satanut siitä kuin Le Balafré on sotapolulla tavattu. Hänen verensä on ollut sangen kuumaa, mutta sillä on ollut aikaa jäähtyä. Wakonda ei enää anna hänelle sotaunia, hän näkee, että on parempi elää rauhassa.
"Veljeni, toinen jalka on kääntynyt autuaita metsästysmaita kohti, toinen pian seuraa perässä, ja sitten nähdään valkoisen päällikön etsivän isänsä mokkasiinin jälkiä, ettei hän erehtyisi, vaan olisi varma siitä, että hän tulee elämän herran eteen samaa polkua, jota niin moni kunnon intiaani on jo kulkenut. Mutta kuka seuraa? Le Balafrélla ei ole poikaa. Hänen vanhin poikansa on ratsastanut liian monella pawneen hevosella. Nuorimman luita ovat konzain koirat kalvaneet! Le Balafré on tullut hakemaan nuorta käsivartta, johon hän voisi nojata, ja hakemaan pojan, ettei hänen majansa olisi tyhjä, kun hän on mennyt. Tachechana, tetonien hyppivä kauris, on liian heikko tukemaan soturia, joka on vanha. Hän katsoo eteenpäin, eikä taapäin. Hänen mielensä on hänen miehensä majassa."
Vanhan soturin puhe oli tyyni, mutta selvä ja varma. Hänen selityksensä kuultiin vaitiollen, ja vaikka useat päälliköt, jotka olivat yksissä neuvoin Mahtoreen kanssa, käänsivätkin silmänsä johtajiinsa, ei kukaan uskaltanut esiintyä niin iäkästä ja kunnioitettua urhoa vastaan hänen lausuessaan julki aikomuksen, joka oli täydelleen heimon tapojen mukainen. Tetoni itse tyytyi odottamaan tulosta näköjään levollisena, vaikka silmäin rajut leimahdukset toisinaan ilmaisivatkin, mitä tunteita tämä esitys hänessä synnytti, esitys, joka olisi riistänyt häneltä sen uhrin, jota hän eniten vihasi.
Le Balafré meni sillä välin hitaasti ja vaivoin vankeja kohti. Hän pysähtyi Kovan Sydämen eteen, jonka moitteetonta ulkomuotoa, vakaata silmää ja ylhäistä ilmettä hän kauan ja ilmeisellä tyydytyksellä katseli. Tehden sitten arvovaltaisen liikkeen hän odotti, kunnes hänen käskynsä oli täytetty ja nuorukainen yhdellä veitsen viillolla oli päästetty paalusta ja siteistään. Kun nuori soturi talutettiin lähemmäksi, jotta vanhuksen himmentyneet ja heikontuneet silmät paremmin näkisivät hänet, tarkasti tämä häntä uudelleen mitä huolellisimmin ja hänen ruumiinsa täydellisyys herätti vanhuksessa ihastuksen tunteen, kuten ruumiinrakenteen etevyys raakalaisia yleensä ihastuttaa.
"Se on hyvä", mutisi vanha soturi huomatessaan, ettei hänen urhojen parhaita ominaisuuksia tunteva silmänsä voinut huomata mitään vikaa, "tämä on hyppäävä pantteri! Puhuuko poikani tetonin kielellä?"
Vangin silmien välähdys ilmaisi, kuinka hyvin hän tämän kysymyksen käsitti, mutta hän oli liian ylpeä ilmaistakseen ajatuksiaan kielellä, joka oli vihamielisen kansan. Jotkut ympärillä seisovista sotilaista selittivät vanhalle päällikölle, että vanki oli pawneitten suden heimoa.
"Poikani on avannut silmänsä 'susien vesillä'", sanoi Le Balafré pawneen kielellä, "mutta hän sulkee ne sekaisen veden joen mutkassa. Hän syntyi pawneena, mutta kuolee dakotana. Katso minua. Minä olen sykomori, joka olen aikanani nähnyt monen löytävän allani varjon. Lehdet ovat varisseet ja oksat alkavat riippua. Mutta yksi ainoa verso on versonut juuristani, se on pieni köynnös, joka kietoo itsensä viheriän puun ympärille. Minä olen kauan etsinyt semmoista, joka olisi kelvollinen kasvamaan rinnallani. Nyt minä olen löytänyt. Le Balafré ei ole enää vailla poikaa, hänen nimeään ei unohdeta, kun hän on mennyt! Tetonien miehet, minä otan tämän nuorukaisen majaani."
Ei ainoakaan rohjennut kieltää tätä oikeutta, jota niin usein olivat käyttäneet tätä puhujaa paljon vähäpätöisemmätkin soturit, ja vakavalla ja kunnioittavalla vaitiololla kuultiin tämä päätös. Le Balafré tarttui pojakseen valitsemansa käsivarteen ja taluttaen hänet aivan piirin keskelle astui syrjään, ilon ilme kasvoillaan, jotta katsojat voisivat hyväksyä hänen vaalinsa. Mahtoree ei mitenkään ilmaissut, mitä hän asiasta arveli, vaan näytti odottavan hetkeä, joka paremmin soveltuisi hänen harkitsevalle viekkaalle menettelylleen. Kokeneemmat ja älykkäämmät päälliköt näkivät, kuinka kerrassaan mahdotonta oli, että kaksi niin kuulua, niin vihamielistä päällikköä kuin heidän omansa ja vihollisheimon päällikkö olivat, saattaisivat tulla toimeen rinnan ja ystävyydessä samassa heimossa. Le Balafrén arvovalta oli kuitenkin niin suuri ja tapa, johon hän oli vedonnut, niin pyhä, ettei kukaan uskaltanut korottaa ääntään hänen tahtoaan vastustaakseen. Heidän mielenkiintonsa tapauksen johdosta suureni, mutta siitä huolimatta he säilyttivät kylmän käytöksensä, jonka alta mielen levottomuutta tuskin tuntui. Tästä pulasta, joka helposti olisi voinut johtaa hajaannukseenkin, päästi heimon odottamatta sen miehen päätös, jota iäkkään päällikön aikeen menestyminen lähinnä koski.
Olisi koko edelläkerrotun kohtauksen aikana ollut vaikea huomata ainoatakaan selvää mielenliikettä vangin piirteissä. Sanoman vapautuksestaan hän oli kuullut yhtä välinpitämättömänä kuin käskyn sitoa itsensä paaluunkin. Mutta nyt, hetken tultua, jolloin hänen täytyi ilmaista ajatuksensa, hän puhui ja osoitti, ettei se jäykkyys, josta hän oli mainenimensä saanut, vielä ollut vähääkään lannistunut.
"Isäni on sangen vanha, mutta hän ei vielä ole katsellut kaikkea", sanoi Kova Sydän niin sointuvalla äänellä, että kaikki sen kuulivat. "Hän ei koskaan ole nähnyt puhvelin muuttuvan lepakoksi. Hän ei koskaan saa nähdä, että pawneesta tulee siouxi!"
Vanki lausui päätöksensä niin äkkiä ja tyynesti, että useimmat kuulijoista ymmärsivät sen muuttumattomaksi. Le Balafrén sydän oli kuitenkin kääntynyt nuorukaisen puoleen, eikä ikämiehen ystävyyttä ollut niin helppo torjua luotaan. Paheksuen ihastuksen ja riemun purkausta, jolla tämän selityksen rohkeutta ja jälleen verestyneitä kostontoiveita tervehdittiin, vanhus loi kautta joukon välähtävän katseen, minkä jälkeen hän uudelleen kääntyi ottopoikansa puoleen, ikäänkuin tämä ei olisikaan evännyt hänen aikomustaan.
"Se on hyvä", hän sanoi, "semmoisia sanoja urhon tulee käyttää, että soturit näkisivät hänen sydämensä. On ollut sekin päivä, jolloin Le Balafrén ääni oli äänekkäin konzain majoissa. Mutta valkoisten hiusten juuri on viisaus. Poikani osoittaa teloneille, että hän on urhea, ja lyö heidän vihollisiaan. Dakotain miehet, tämä on poikani!"
Pawnee epäröi hetkisen ja astuen sitten päällikön eteen tarttui hänen kovaan ja ryppyiseen käteensä ja laski sen kunnioittaen päänsä päälle, ikäänkuin tunnustaakseen kiitollisuudenvelkansa suuruuden. Mutta sitten hän, ponnahtaen askelen taapäin oikaisi vartalonsa suoraksi ja katsoi ylhäisesti ja halveksien vihollisjoukkoon, joka häntä ympäröi, sanoen sitten kovalla äänellä siouxin kielellä:
"Kova Sydän on tutkinut itseään sisältä ja päältä. Hän on ajatellut kaikkea, mitä hän on tehnyt metsästyksissä ja sodissa. Kaikkialla hän on sama. Hänessä ei ole muutosta. Hän on kaikessa pawnee. Hän on lyönyt niin monta tetonia, ettei hän voisi koskaan syödä heidän majoissaan. Hänen nuolensa lentäisivät takaperin. Hänen keihäänsä kärki olisi väärässä päässä. Heidän ystävänsä itkisivät jokaista hänen sotahuutoaan, heidän vihollisensa nauraisivat. Tuntevatko tetonit suden? Katsokoot he jälleen häntä. Hänen päänsä on maalattu, hänen käsivartensa on lihaa, hänen sydämensä on kallio. Kun tetonit näkevät auringon tulevan Kalliovuorilta ja liikkuvan vaaleanaamain maata kohti, pehmenee Kovan Sydämen sydän ja hän muuttuu siouxiksi. Siihen päivään saakka hän elää ja kuolee pawneena."
Riemastuksen kiljuna, jossa ihailu ja julmuus omituisella tavalla yhtyivät, keskeytti puhujan ja liiankin selvään ilmaisi, mikä hänen kohtalokseen tulisi. Vanki odotti hetkisen, kunnes melu asettui, ja kääntyen uudelleen Le Balafrén puoleen hän jatkoi sovinnollisella ja ystävällisellä äänellä, ikäänkuin olisi huomannut tarpeelliseksi lieventää kieltoaan, jottei loukkaisi sen miehen ylpeyttä, joka niin mielellään olisi ollut hänen hyväntekijänsä.
"Nojatkoon isäni raskaammin dakotain kauriiseen", hän sanoi. "Hän on nyt heikko, mutta kun hänen majansa täyttyy nuorista, käy hän voimallisemmaksi. Katso", hän lisäsi, ohjaten toisen katseen tarkkaavan erämiehen vakaviin kasvoihin. "Kova Sydän ei ole vailla harmaapäätä, joka osoittaa hänelle tien siunatuille preerioille. Jos hän milloinkaan saa toista isää, on se oleva tämä oikeamielinen soturi."
Le Balafré kääntyi nuorukaisesta pois pettyneenä ja lähestyi vierasta, joka oli siten ennättänyt ennen häntä. Kauan ja uteliaasti molemmat vanhukset tutkivat toisiaan. Ei ollut helppo huomata erämiehen todellista luontoa naamarin läpi, jolla niin monien vuosien rasitukset olivat hänen kasvonsa verhonneet, etenkin kun hänen pukunsakin oli niin omituinen ja tavaton. Kului hetkinen, ennenkuin tetoni puhui, eikä hän aluksi tiennyt, puhuiko hän itsensä kaltaiselle, vaiko jollekulle vaeltajalle, joka kuului siihen kansaan, jonka hän oli kuullut nälkäisten heinäsirkkojen tavoin leviävän kautta maan.
"Veljeni pää on sangen valkoinen", hän sanoi, "mutta Le Balafrén silmä ei enää ole kotkan. Minkä värinen on hänen nahkansa?"
"Wakonda teki minut samanlaiseksi kuin ne, joiden näet odottavan dakotain tuomiota. Mutta Luojan hyvät ja pahat säät ovat muuttaneet minun värini tummemmaksi kuin ketun. Mitä siitä! Vaikka kuori on rosoinen ja naarmuinen, on puun sydän terve."
"Veljeni on pitkä veitsi! Kääntäköön hän kasvonsa laskevaa aurinkoa kohti ja avatkoon silmänsä. Näkeekö hän suolajärven, joka on vuorien takana?"
"On ollut aika, tetoni, jolloin harva näki kotkan pään kauempaa kuin minä, mutta seitsemänyhdeksättä ajastajan päivänpaisteet ovat himmentäneet silmäni, ja vähän minä olen ikäni lopulla voinut näköni hyvyyttä kiitellä. Luuleeko siouxi, että vaaleanaama on Jumala, joka voi nähdä kukkulain läpi?"
"Katsokoon veljeni silloin minua. Minä olen lähellä häntä ja hän voi nähdä, että minä olen tyhmä punainen mies. Miks'ei hänen kansansa näe kaikkea, koska se vaatii kaikki?"
"Minä ymmärrän tarkoituksesi, päällikkö, enkä tahdo kieltää sanojesi oikeutusta, sillä liian paljon ne perustuvat totuuteen. Mutta vaikka olenkin synnyltäni sitä kansaa, jota niin vähän rakastat, ei pahin vihamiehenikään, ei edes valehteleva mingo, uskaltaisi sanoa, että minä koskaan olen ottanut toisen omaisuutta, paitsi mitä olen miesten sodassa käsiini saanut, taikka että minä milloinkaan olen himoinnut enemmän maata, kuin Luoja on itsekutakin varten säätänyt."
"Ja kuitenkin veljeni on tullut punanahkain luo ottamaan itselleen pojan?"
Erämies laski sormensa Le Balafrén paljaalle olalle ja luoden luottavan katseen hänen arvettuneisiin kasvoihinsa vastasi:
"Niin kyllä, mutta vain tehdäkseni pojalle hyvän työn. Jos sinä, dakota, luulet minun ottaneen hänet pojakseni vanhuuteni tueksi, ymmärrät minun hyvän tarkoitukseni yhtä väärin kuin näyt ymmärtävän oman kansasi armottomia aikeita. Olen ottanut hänet pojakseni, että hän tietäisi jonkun jäävän jälkeensä, joka – hiljaa, Hektor, hiljaa! Etkö häpeä koiran vinkunalla häiritä harmaapäitten puhetta! Koira on vanha, tetoni, ja vaikka se onkin opetettu olemaan siivolla, näyttää se kuitenkin rupeavan unohtamaan nuoruutensa tavat niinkuin mekin."
Vanhojen soturien puheen keskeytti nyt räikeä kiljunta, joka samalla puhkesi tusinan kuihtuneen akan huulilta, samojen, joitten jo kerroimme tunkeutuneen piiriin näkyvälle paikalle. Huudon oli aiheuttanut Kovan Sydämen ulkomuodossa tapahtunut äkkimuutos. Kun vanhukset kääntyivät nuoren soturin puoleen, näkivät he hänen seisovan aivan piirin keskellä, pää pystyssä, avaruuteen tuijottaen, toinen jalka edessä ja käsivarsi hieman kohotettuna, ikäänkuin hänen koko olentonsa olisi kiintynyt kuuntelemaan. Hymy välähti hetkiseksi hänen kasvoillaan, minkä jälkeen hän taas kokonaan asettui entiseen arvokkuuteensa ja kylmyyteensä, ikäänkuin äkkiä mielenmalttinsa takaisin saaden. Liike oli käsitetty halveksimiseksi ja päällikköjenkin sisu alkoi kuohua. Voimatta enää raivoaan hillitä akat joukolla murtautuivat piiriin ja aloittivat hyökkäyksensä sättimällä vankia mitä katkerimmin. He kerskuivat mainetöistä, joita heidän poikansa olivat tehneet pawneitten eri heimojen vahingoksi. He halvensivat hänen omaa mainettaan ja käskivät hänen katsoa Mahtoreeta, ellei hän ollut vielä koskaan nähnyt soturia. He pilkkasivat häntä siitä, että kauris muka oli hänet imettänyt ja että hän äidinmaitonsa keralla oli juonut pelkuruutta. Sanalla sanoen, he syytivät järkähtämätöntä vankiaan vastaan tulvanaan semmoisia kostonhimoisia parjauksia, joita intiaaninaiset ovat mestareita keksimään, mutta joista on siksi paljon kirjoitettu, että meidän on turha niitä tässä toistaa.
Tämä meteli teki kaikesta muusta lopun. Le Balafré kääntyi pois pettyneenä ja kätkeytyi joukkoon, kun taas erämies, jonka rehelliset kasvot vavahtelivat sisällisestä mielenliikutuksesta, tunkeutui lähemmäksi nuorta ystäväänsä, samoin kuin semmoisten, joita rikolliseen liittävät niin voimakkaat siteet, että he uskaltavat uhmata ihmisten mielipidettä, usein nähdään seisovan teloituspaikan läheisyydessä tukeakseen tuomittua hänen viimeisellä hetkellään. Kiihko levisi pian halvempiin sotureihinkin, vaikka päälliköt vielä viivyttelivät merkkiään, joka olisi antanut uhrin heidän käsiinsä. Mahtoree, joka odotti miestensä keskuudessa semmoisia oireita, haluten salata oman kateellisen vihansa, pitkästyi pian odotukseen ja silmäyksellään yllytti kiduttajia aloittamaan työnsä.
Weuha, joka jo kauan oli kiihkeästi vahtinut päällikön kasvoja, milloin tämä antaisi luvan, ponnahti merkin saatuaan esiin kuin verikoira hihnasta päästettynä. Tunkeutuen keskelle akkaliutaa, joka jo alkoi sättimisestä siirtyä väkivallan tekoon, hän moitti heidän kärsimättömyyttään ja käski heidän odottaa, kunnes sotilas oli aloittanut kidutuksen, jolloin he saisivat nähdä uhrinsa naisen tavoin vuodattavan kyyneliä.
Sydämetön raakalainen aloitti nyt työnsä, heiluttaen tomahawkiaan vangin pään päällä sillä tavalla, että oli syytä luulla joka iskun upottavan aseen hänen lihaansa, vaikka kiduttaja käyttikin sitä niin, ettei se edes raapaissut ihoa. Kova Sydän oli kerrassaan tunnoton tätä tavallista koetta kohtaan. Hän tuijotti edelleenkin ilmaan yhtä vakaasti ja kiinteästi, vaikka kirkas kirves temppuineen piirsikin kiiltävän valokehän hänen kasvojensa edessä. Kun tästä ei ollut seurauksia, laski tyly siouxi kylmän terän uhrin kaljulle päälaelle ja alkoi selostaa, millä kaikilla tavoilla vanki voitiin nylkeä. Hänen julmien temppujensa tahdissa jatkoivat akat ärsyttelyään ja koettivat pawneen jähmettyneistä piirteistä pusertaa jonkin inhimillisen tunteenilmauksen. Mutta vanki ilmeisesti säästi itseään päälliköitä varten ja niitä äärimmäisen tuskan hetkiä varten, jolloin ylhäinen henki voisi ilmaista itsensä suurta tahratonta mainetta paremmin vastaavalla tavalla.
Erämiehen silmät seurasivat tomahawkin liikkeitä oikean isän mielenkiinnolla, kunnes hän lopulta, kykenemättä enää suuttumustaan hillitsemään, huudahti:
"Poikani on unohtanut taitonsa. Tuo on halpamielinen intiaani, joka helposti hairahtuu tuhmuuksiin. Minä en sitä voi, sillä meidän tapamme kieltää kuolevaa soturia pilkkaamasta vainoojiaan, mutta punanahan lahjat ovat toisenlaiset. Sanokoon pawnee katkerat sanat ja hankkikoon siten helpon kuoleman. Minä takaan, että se menestyy, jos hän puhuu, ennenkuin vakavat miehet tuovat viisauttansa tämän houkan mielettömyyden avuksi."
Raivostunut siouxi, joka kuuli hänen sanansa niiden merkitystä käsittämättä, kääntyi puhujan puoleen ja uhkasi häntä tämän uhkarohkeuden vuoksi kuolemalla.
"Niin vain, tee tahtosi", sanoi järkähtämätön vanhus, "minä olen nyt aivan yhtä valmis kuin huomennakin. Vaikka se olisikin kuolema, jota rehellinen mies ei halua. Katsele, tetoni, tuota jaloa pawneeta ja katso, mitä punanahasta voi tulla, kun hän pelkää Elämän herraa ja noudattaa hänen lakejaan. Kuinka monta teidän kansastanne hän onkaan mahtanut lähettää etäisyyden preerioille?" hän jatkoi ajatellen, että jos hän tällä hurskaalla viekkaudella saisi suunnatuksi vaaran itseänsä kohti, saattoi hän varmaan hyvällä oikeudella kehua tuon toisen ansioita. "Kuinka monta kiljuvaa siouxia hän on lyönyt soturina avoimessa taistelussa ilman ollessa sakeampana nuolia kuin lumisateella hiutaleita! Mene! Voiko Weuha mainita ainoankaan vihollisen nimeä, jonka hän olisi eläessään lyönyt?"
"Kova Sydän!" kiljaisi siouxi kääntyen raivostuneena ja suunnaten uhrinsa päätä kohden surmaiskun. Hänen käsivartensa putosikin vangin avoimeen kouraan. Lyhyen tuokion he siinä seisoivat kuin lumottuina, toinen odottamattomasta vastarinnasta tyhmistyneenä, toinen päätään kumartaen, ei surmaiskua ottamaan, vaan pingoittaakseen yhäkin enemmän tarkkaavaisuuttaan. Akat kirkuivat voitonriemusta, he kun luulivat vangin hermojen lopultakin pettäneen. Erämies pelkäsi ystävänsä kunnian puolesta, ja Hektor, ikäänkuin tietäen, mitä tapahtui, kohotti kuononsa ilmaan ja päästi surkean ulinan.
Mutta vain hetkisen pawnee epäröi. Salaman nopeasti hän kohotti toisen kätensä, tomahawki välähti ilmassa ja silmään saakka halkaistuin kalloin Weuha lyyhistyi hänen jalkoihinsa. Raivaten sitten tien verisellä aseella hän syöksyi ulos aukosta, jonka säikähtyneet akat jättivät, ja näytti yhdellä hyppäyksellä ponnistavan rinteen alle.
Vaikka taivaasta olisi singahtanut vasama tetonijoukon keskuuteen, ei se olisi saanut aikaan suurempaa äkkihämmästystä kuin tämä rohkea, epätoivon teko. Kaikkien akkojen huulilta pääsi räikeä ja valittava huuto, ja hetken näyttivät vanhimmatkin soturit kuin lamaantuneilta. Mutta vain hetkisen tätä hämmästystä kesti. Sitä seurasi koston kiljunta, joka puhkesi sadoista kurkuista, ja huutojen mukana yhtä monta sotilasta syöksyi matkaan verisimmin kostamaan. Mutta Mahtoreen voimakas, käskevä ääni sai miehet seisahtumaan. Päällikkö, jonka kasvoissa raivo ja pettymys taistelivat teeskenneltyä levollisuutta vastaan, viittasi ojennetulla kädellään jokea kohti, ja koko asia sai selityksensä.
Kova Sydän oli jo ennättänyt rinteen ja joen välisen alhon puoliväliin. Juuri samassa kaartoi joentakaisen maanaallon takaa näkyviin joukko asestettuja, ratsastavia pawneita, karauttaen sitten joen rantaan, samalla kuin pakenevan selvään kuultiin syöksyvän virtaan. Muutamassa minuutissa hän voimakkain vedoin pääsi toiselle rannalle, minkä jälkeen pawneitten huudot pettyneille tetoneille julistivat heidän nöyryytyksensä suuruuden.
XXIX LUKU.
On helppo käsittää, että vastakerrotut tapaukset siouxien joukossa herättivät mitä tavattominta huomiota. Johtaessaan joukkonsa metsästäjät leiriin takaisin ei päällikkö suinkaan ollut laiminlyönyt intiaanien kesken tavallisia varokeinoja salatakseen jälkensä vihollisiltaan. Pawneet näyttivät kuitenkin löytäneen ne ja käyttäneen vaarallista löytöään niin taitavasti hyväkseen, että olivat voineet lähestyä leiriä ainoalta puolelta, jolta luultiin tarpeettomaksi sitä suojella tavanmukaisella vahtimieslinjalla. Vahdit, joita oli hajallaan mikä milläkin nyppylällä leirin takana, olivat viimeisiä saamaan vaarasta tiedon.
Hetken hädässä ei ollut aikaa pitkiin keskusteluihin. Samanlaisissa vaikeuksissa osoittamallaan mielenlujuudella Mahtoree oli hankkinut ja vakaannuttanut kansansa kesken nauttimansa suuren arvovallan, eikä hän suinkaan näyttänyt aikovan sitä menettää osoittamalla epäröintiä nykyisessä pulassa. Lasten kirkuessa, vaimojen huutaessa ja akkojen hurjasti ulvoessa, jotka äänet jo itsessään olisivat riittäneet hämmentämään vaaroihin vähemmän tottuneen mielen, hän viipymättä palautti valtansa ja kylmäverisesti kuin vanha veteraani jakeli käskyjään.
Sotilaitten asestautuessa lähetettiin pojat jokialhoon hakemaan hevosia. Vaimot hät'hätää hajoittivat teltat ja kuormasivat ne semmoisten hevosten selkään, jotka eivät olleet luotettavia tappelussa. Äidit nostivat pienet lapsensa selkäänsä, ja ne lapset, jotka jo olivat kyllin suuria kävelläkseen, ajettiin jälkijoukkoon kuin karja älyttömiä eläimiä. Vaikka kaikki nämä liikkeet tapahtuivat huutaen ja meluten, joka muistutti Baabelin kieltensekoitusta, suoritettiin ne kuitenkin uskomattoman ravakasti ja älykkäästi.
Mahtoree ei sillä välin laiminlyönyt ainoatakaan vastuunalaisesta asemasta johtuvaa velvollisuuttaan. Korkealta seisomapaikaltaan hän täydelleen näki vihollisjoukon luvun ja liikkeet. Julma hymy valaisi hänen kasvojaan, kun hän huomasi, että hänen oma joukkonsa miesluvultaan oli vihollista voimakkaampi. Tästä edusta huolimatta oli kuitenkin toisia seikkoja, jotka luultavasti olisivat pyrkineet tekemään hänen menestyksensä lähestyvässä ottelussa sangen epäiltäväksi. Hänen kansansa kotimaa oli pohjoisempi ja karumpi kuin vihollisen eikä sillä suinkaan ollut runsaasti sitä omaisuutta, hevosia ja aseita, jotka muodostavat läntisen intiaanin halutuimman rikkauden. Näkyvissä olevalla vihollisjoukolla oli hevonen joka miehellä, ja kun se oli tullut niin kauas pelastamaan tai kostamaan suurinta päällikköään, oli hänellä syytä otaksua, että joukossa oli vain urhoja. Hänen omista miehistään useat sitä vastoin olivat paljon etevämmät metsästämään kuin taistelemaan, miehiä, jotka kyllä kelpasivat poikkeuttamaan vihollisen huomion syrjään, mutta joilta hän ei voinut odottaa sanottavaa apua tuimassa tappelussa. Siitä huolimatta hänen leimuava silmänsä näki edessään sotilasjoukon, johon hän oli usein luottanut ja joka ei ollut milloinkaan häntä pettänyt. Ja vaikk'ei hän siinä asemassa, jossa hän nyt oli, ollutkaan halukas taistelua kiiruhtamaan, ei hän suinkaan olisi halunnut sitä karttaakaan, elleivät vaimot ja lapset olisi vaikuttaneet, että päätösvalta nyt kokonaan kuului hänen vastustajilleen.
Pawneet puolestaan, jotka olivat niin odottamatta menestyneet ensimmäisessä suuressa aikeessaan, eivät osoittaneet minkäänlaista aikomusta saada aikaan ratkaisua. Joki oli vaarallinen este yli kuljettavaksi jäykän vihollisen sitä puolustaessa, ja täydelleen heidän varovaisen sotataitonsa mukaista olisi ollut perääntyä joksikin aikaa ja tehdä hyökkäys yön pimeyden suojassa. Mutta heidän päällikköään elähdytti henki, joka ainakin tällä hetkellä kohotti hänet raakalaissodan tavallisten temppujen yläpuolelle. Hänen rinnassaan paloi halu kostaa häväistys, jonka alaisena hän oli vast'ikään ollut. Ja mahdollista on, että hän luuli peräytyvän siouxilaisleirin sisältävän aarteen, jolla alkoi hänen silmissään olla paljon enemmän arvoa kuin puolensadan tetonin päänahoilla. Miten tämän asian laita lieneekin ollut, tuskin oli Kova Sydän vastaanottanut joukkonsa lyhyet onnittelut ja päälliköille ilmoittanut semmoisia seikkoja, jotka olivat tärkeät tietää, kun hän jo valmistautui tulevassa taistelussa näyttelemään semmoista osaa, joka sekä vahvistaisi hänen hyvin ansaittua mainettaan että tyydyttäisi hänen salaisia toiveitaan! Päällikölle oli tuotu hevonen, joka oli metsästysretkillä harjaantunut, vaikk'ei oltukaan osattu toivoa, että päällikkö sitä enää eläessään tarvitsisi. Hienotunteisesti ja huomaavaisesti, joka osoitti, kuinka syvästi nuorukaisen jalot ominaisuudet olivat hänen kansansa tunteisiin vaikuttaneet, oli hevosen selkään kiinnitetty jousi, keihäs ja viini, sillä nämä oli aiottu uhrata nuoren urhon haudalla. Näin olisi erämiehen saama hurskas velvollisuus käynyt tarpeettomaksi.
Vaikka Kovaan Sydämeen soturien ystävällinen muistavaisuus tekikin vaikutuksen ja vaikka hän luulikin siten varustetun päällikön kunnialla voivan lähteä Elämän herran etäisille metsästysmaille, näytti hän olevan yhtä halukas ajattelemaan, että niitä nykyisissä oloissa voitaisiin yhtä hyvin käyttää tositoimeen. Tuima mielihyvä kirkasti hänen kasvojaan, kun hän koetteli jousen jäntevyyttä ja hyväsuhtaisen keihään kätevyyttä. Kilpeen hän loi vain sivumennen välinpitämättömän katseen. Mutta hypätessään suositun sotaratsunsa selkään hän tunsi semmoisen riemastuksen, että se rikkoi intiaanin pidättyväisyydenkin rajat. Hän ratsasti edes takaisin sotilaittensa keskellä, joiden riemastus tuskin oli pienempi, ohjaten ratsuaan sirosti ja taidokkaasti, jota eivät mitkään keinotekoiset säännöt voi koskaan opettaa. Milloin hän heilutteli keihästään, ikäänkuin koetellakseen, pysyikö ratsunsa selässä, milloin huolellisesti tutki tuliluikkuaan, joka myös oli otettu mukaan, sanalla sanoen, hän otti ihmeen kautta pelastuneen ilolla jälleen haltuunsa aarteet, jotka olivat hänen ylpeytensä ja suurin onnensa.
Juuri samaan aikaan Mahtoree sai valmiiksi varustelunsa ja päätti tehdä ratkaisevamman liikkeen. Tetoni oli ymmällä, mitä tehdä vangeille. Siirtolaisen teltat olivat vielä näkyvissä, ja ovelana ja varovaisena miehenä hän tiesi, että oli aivan yhtä tarpeen varustautua kohtaamaan hyökkäys siltä taholta kuin pitää silmällä selvempien ja toimeliaampien vihollisten liikkeitä. Hänen ensimmäinen mielijohteensa oli ollut tappaa miehet tomahawkilla ja jättää naiset saman suojajoukon haltuun kuin heimon omatkin naiset. Mutta se tapa, jolla hänen omista urhoistaan monet yhä vielä katselivat pitkien veitsien otaksuttua rohtomiestä, sai hänet varomaan niin vaarallista koetta juuri taisteluun ryhdyttäessä. Sitä voitaisiin pitää huonon sotaonnen enteenä. Tässä pulassa hän kutsui luokseen yli-ikäisen soturin, jonka huostaan hän oli uskonut ne, jotka eivät osallistuneet taisteluun, ja vieden hänet syrjään laski sormensa merkitsevästi hänen olalleen ja sanoi äänellä, jonka käskevyyttä luottamus miedonsi:
"Kun nuoret mieheni lyövät pawneita, niin anna vaimoille veitset. Riittää. Isäni on sangen vanha, hänen ei tarvitse kuulla viisautta pojalta."
Tuima vanha raakalainen loi häneen julman ymmärtämyksen katseen, ja päällikön mieli näytti nyt olevan levollinen tämän tärkeän asian suhteen. Siitä pitäen hän kiinnitti kaiken tarmonsa kostotoimeensa ja soturimaineensa vaarinottamiseen. Hevosen selkään hypäten hän antoi merkin käskien heitä seuraamaan itseään ja lopetti lyhyeen sotalaulut ja juhlalliset menot, joilla useat heistä rohkaisivat mieltään urotöihin. Kun kaikki olivat järjestyksessä, lähti koko joukko vakaasti ja ääneti joen rannalle.
Vain vesi virtasi nyt molempien vihollisjoukkojen välillä. Joki oli siksi leveä, ettei intiaanien tavallisia heittoaseita ollut mahdollinen käyttää, mutta päälliköt vaihtoivat tuliluikuillaan muutamia hyödyttömiä laukauksia enemmän kerskuakseen kuin saadakseen aikaan tuhoja. Jokin aika tietenkin kului valeuhkailuihin ja hukkayrityksiin, minkä vuoksi jätämme ne palataksemme siksi aikaa niitten henkilöittemme luokse, jotka jäivät intiaanien käsiin.
Olemme vuodattaneet paljon mustetta hukkaan ja tuhrineet paperia, joka ehkä olisi voitu käyttää paremmin, jos meidän nyt tarvitsee lukijalle kertoa, että harvat edelläkerrotuista liikkeistä jäivät kokeneelta erämieheltä huomaamatta. Hän oli, samoinkuin kaikki muutkin, hämmästynyt Kovan Sydämen äkkilähtöä, ja hetkiseksi mielipahan ja masennuksen tunne sai voiton halusta pelastaa nuorukaisen henki. Yksinkertainen, hyvää tarkoittava vanhus olisi, huomatessaan hänen voimakasta myötätuntoaan herättäneen soturin jäykkyyden pettävän, tuntenut samanlaista surua kuin kristitty isä nähdessään jumalattoman poikansa kuolevan. Mutta kun hän huomasi, ettei hänen ystävänsä ollutkaan antautunut voimattomaan ja epämiehuulliseen taisteluun olemassaolonsa puolesta, vaan että hän päin vastoin intiaanisoturin tavanmukaisella ja arvokkaalla alistuvaisuudella oli odottanut, kunnes tarjoutui tilaisuus paeta, ja että hän sen tullen oli osoittanut mitä lahjakkaimman urhon sisua ja päättäväisyyttä, kävi hänen mielensä siitä niin hyväksi, että hän tuskin enää saattoi hillitä tunteitaan. Keskellä Weuhan kuoleman ja vangin karkaamisen aiheuttamia valituksia ja melua hän asettui valkoisten onnettomuustoveriensa läheisyyteen aikoen toimia vaikka millä hinnalla, jos intiaanien raivo kääntyisi heitä vastaan. Vihollisjoukon ilmestyminen teki kuitenkin turhaksi moisen epätoivoisen yrityksen, josta luultavasti ei olisi ollut apuakaan, ja niin hän sai jatkaa havaintojaan ja paremmassa rauhassa kehitellä suunnitelmiaan.
Erikoisesti hän pani merkille sen, että vaikka melkein kaikki vaimot ja lapset ynnä heimon tavarat oli kiireimmiten lähetetty jälkipäähän, luultavasti salaisin ohjein piiloutua johonkin läheiseen metsään, oli Mahtoreen oma teltta jätetty pystyyn ja sen sisällys koskemattomaksi. Lähellä seisoi kuitenkin kaksi valiohevosta parin nuorukaisen piteleminä, jotka vielä olivat liian nuoria tappeluun lähteäkseen, mutta kuitenkin jo siksi varttuneita, että osasivat hoitaa hevosia. Erämies käsitti tämän merkitsevän sitä, ettei Mahtoree uskaltanut lähettää äskenlöytämiään "kukkasia" näkyvistään pois ja että hän samalla oli ottanut lukuun tappionkin mahdollisuuden. Eikä häneltä ollut jäänyt huomaamatta, kuinka tetoni oli uskonut jonkin tehtävän vanhalle intiaanisoturille, eikä se julma tyydytys, jonka tämä verinen tehtävä oli viimeksimainitussa synnyttänyt. Kaikista näistä salaperäisistä liikkeistä vanhus huomasi, että tulossa oli ratkaiseva käänne, ja hän palautti mieleensä kaikki mahdolliset kokemukset, mitä hän oli pitkän elämänsä varrella koonnut, keksiäkseen keinoja esillä olevasta pulasta suoriutuakseen. Hänen miettiessään, mihin keinoihin turvautua, tohtori jälleen kiinnitti puoleensa hänen huomionsa rukoillen surkealla äänellä apua.
"Kunnioitettava ansapyytäjä taikka, voin nyt sanoa, vapauttaja", alkoi Obed vaikertaa, "näyttää siltä, kuin olisi vihdoinkin tullut sovelias aika sen luonnottoman ja kokonaan säännöttömän yhteyden katkaisemiseksi, joka vallitsee alaraajaini ja Asinuksen ruumiin välillä. Jos semmoinen osa raajoistani vapautettaisiin, että voisin sitten hallita loppuakin, ja jos tätä edullista tilaisuutta sopivalla tavalla käytettäisiin pikamarssiin asutuita seutuja kohti, niin ehkä vielä olisi jonkin verran toivoa pelastaa ne tiedon aarteet, joiden arvoton säilyttäjä minä olen. Tulosten tärkeys epäilemättä on kokeen tuottaman vaaran arvoinen."
"Miten lie, miten lie", vastasi varovainen vanhus. "Ne itikat ja matelijat, joita teillä on päällänne, on Luoja tehnyt preerioita varten, enkä minä ymmärrä, mitä hyödyttäisi niiden lähettäminen semmoisiin seutuihin, jotka ehkä eivät ollenkaan sovellu niiden luonnolle. Ja sitä paitsi te voitte olla aivan erikoisen suureksi hyödyksi siinä aasin selässä istuessanne, vaikk'en minä puolestani ihmettele, ettette te sitä tiedä, sillä hyödyllisyys niin kirjanoppineelle miehelle on outo asia."
"Mitä hyötyä voi tuottaa tämä tuskallinen orjuuteni, joka on kokonaan seisauttanut animaaliset toiminnot ja soaissut intellektuaaliset toiminnot sen salaisen sympatian kautta, joka yhdistää psyyken ja materian? Todennäköisen laskelman mukaan tapahtuu pian verenvuodatus noitten molempien pakanajoukkojen törmätessä yhteen, ja vaikk'en minä suinkaan halua virkaani toimittamaan, olisi kuitenkin paljon parempi, jos voisin tehdä operatioita, kuin tässä menettää kallista aikaa sekä sielulle että ruumiille haitaksi."
"Vähänpä punanahka kysyy tohtoria haavojaan hoitamaan, kun sotahuuto vielä kaikuu hänen korvissaan. Kärsivällisyys on intiaanin hyve, eikä se voi olla kristityllekään häpeäksi. Katsokaa, tohtori, noita akkoja. Ellei niillä ole verenhimoiset aikeet ja elleivät ne ole valmiit tyydyttämään kirottuja himojaan meitä kaikkia kohtaan, niin en minä mitään ymmärrä villien luonnonlaadusta. Kuulkaas nyt, niin kauan kuin te pysytte aasin selässä ja säilytätte tuon julman näkönne, joka ei suinkaan kuulu luontaisiin lahjoihinne, voi niin suuren rohtomiehen pelko jonkin verran hillitä heidän rohkeuttaan. Minä olen tässä kuin kenraali tappelun edellä ja minun velvollisuuteni on nyt käyttää voimiani sillä tavalla kuin luulen itsekunkin lahjoille parhaiten sopivan. Jos minulla on mitään tietoa näistä mutkista, niin hyödytätte oman itsenne säilyttämistä paremmin semmoisena kuin nyt olette, kuin toisissa levottomammissa toimissa."
"Kuulkaas nyt, vanha ansuri", huusi Paavo, jonka kärsivällisyys ei enää kestänyt kuulla vanhuksen harkitsevia ja pitkäpiimäisiä selityksiä, "mitenhän olisi, jos te lyhyesti katkaisisitte kaksi asiaa, jotka minä voin mainita. Nimittäin juttelunne, jota on kyllä hauska kuulla hyvin paistetun puhvelinkyttyrän ääressä, ja nämä kirotut nahkahihnat, jotka eivät minun kokemukseni mukaan voi missään olla mieluisat. Yksi ainoa puukonsivallus toimittaisi nyt enemmän kuin pisinkään puhe, mitä on milloinkaan pidetty Kentuckyn käräjätaloissa."
"Niin aina, käräjätalot ovat, kuten punanahka sanoisi, autuaitten metsästysmaita niille, jotka eivät ole syntyneet mailmaan paremmilla lahjoilla kuin kielen. Kerran minut itseni vietiin semmoiseen laittomuuden pesään, eikä juttu koskenut sen suurempaa asiaa kuin kauriin nahkaa. Herra antakoon heille anteeksi – Herra antakoon heille anteeksi! He eivät sen paremmin ymmärtäneet, vaan toimivat oman heikon älynsä mukaan, ja sitä enemmän heitä täytyy sääliä. Ja kuitenkin, olihan se juhlallinen näky, kun vanha mies, joka aina on ulkoilmassa elänyt, lain voimalla kytkettiin kiinni kaulastaan ja nilkoistaan ja asetettiin riehakan siirtokunnan nähtäväksi, niin että kaikki naiset ja pojat saivat häntä osoittaa sormellaan!"
"No, jos teillä on semmoiset ajatukset vankeudesta, kunnon ystävä, niin olisi teidän nyt parempi osoittaa ne teossa ja vapauttaa meidät niin sukkelasti kuin suinkin", sanoi Middleton, joka kumppaninsa tavoin alkoi pitää koetellun vanhan ystävänsä vitkastelua yhtä käsittämättömänä kuin se ehdottomasti oli kiusallinen.
"Kovin mielelläni tekisin sen, etenkin teille, herra kapteeni, joka sotilaana ehkä olisitte sekä huvitettu että voisitte hyötyäkin, jos saisitte paremmassa asemassa katsella intiaanien välisen tappelun mutkia ja petostemppuja. Mitä ystäväämme tulee, ei se paljoa merkitse, minkä verran hän tästä sodasta näkee, sillä eihän mehiläisiä vastaan sodita samalla tavalla kuin intiaaneja vastaan."
"Vanha mies, tuo kurjan tilamme pilkkaaminen on ajattelematonta, lievästi –"
"Niin kyllä, kuumaverinen ja pikainen oli isoisännekin, ja suotta olisi odottaa pantterinpenikkain ryömivän maata pitkin kuin piikkisikapoikue. Olkaa nyt vaiti kumpikin, ja sen mitä minä sanon, minä olen puhuvinani niistä sotaliikkeistä, joita tuolla alhaalla tapahtuu, sillä näitten lähelläolevien epäluuloja täytyy nukuttaa ja lumota silmiä, jotka harvoin torkkuvat, milloin häijyys ja julmuus on kysymyksessä. Ensiksikin minulla siis on syytä luulla, että kavala tetonipäällikkö on antanut näille käskyn tappaa meidät kaikki, heti kuin hän luulee, että se voidaan toimittaa salavihkaa ja ilman suurta melua."
"Hyvä Jumala! Sallitteko te siis teurastaa meidät kuin lauhkeat lampaat?"
"Hiljaa, kapteeni, hiljaa, pikaisuus ei ole paikallaan, kun tarvitaan viekkautta enemmän kuin iskuja. Ah, tuo pawnee totisesti on jalo nuorukainen! Teidän sydämellenne tekisi hyvää nähdä, kuinka hän perääntyy joelta viekoitellakseen vihollista yrittämään sen poikki, ja vaikka heillä, sen mukaan kuin minun kehnoilla silmilläni näkee, on kaksi sotilasta yhtä pawneeta vastaan! Mutta vähän hyödyttää hätäily ja ajattelemattomuus, niinkuin jo sanoin. Asia on niin selvä, että lapsikin älyäisi niiden järjen. Villit ovat eri mieltä siitä, miten meitä on kohdeltava. Toiset pelkäävät meitä värimme vuoksi ja antaisivat mielellään meidän mennä matkoihimme, toiset kohtelisivat meitä samalla säälillä kuin nälkäinen susi kaurista. Kun heimojen neuvotteluissa mielipiteet käyvät ristiin, harvoin silloin inhimillisyys vie voiton. No nyt, näettekö nuo ryppyiset ja julman näköiset ämmät – ei, te ette niitä makuulta näe, mutta tuolla ne siitä huolimatta ovat valmiina ja halukkaina sopivan hetken tullen käymään kimppuumme kuin raivostuneet emokarhut."
"Kuulkaas nyt, vanha kunnianmies ja ansapyytäjä", keskeytti Paavo hieman katkerasti, "jutteletteko te näitä asioita meidän huviksemme vai omaksi huviksenne? Jos juttelette meidän huviksemme, niin yhtä hyvin voitte säästää sanojanne ensi kilpajuoksuunne saakka, sillä minua tämä lysti jo kiukuttaa, niin että olen pakahtua."
"Hiljaa nyt", sanoi erämies, leikaten sangen kätevästi ja sukkelasti poikki hihnan, joka sitoi toisen Paavon käsivarsista ruumiiseen, ja pudottaen samalla puukon siten, että vapautettu käsi saattoi sen ottaa. "Hiljaa, poika, hiljaa, se oli onnellinen hetki! Alhaalta kuuluva kiljunta käänsi kaikkien noitten verenimijäin silmät sinne päin, eikä vielä ole hätää. Käytä nyt hyväksesi menestystäsi, mutta pidä varasi, että teet sen kenenkään huomaamatta."
"Kiitos tästä pienestä avusta, vanha kuhnustelija", mutisi mehiläispyytäjä, "vaikka se tuleekin myöhäisenIaiseen, kuin lumi toukokuussa."
"Tuhma poika!" huudahti vanhus nuhdellen – hän oli siirtynyt vähän loitommalle ystävistään ja oli tarkkaavaisesti katselevinaan sotivien joukkojen liikkeitä, "ette milloinkaan opi kärsivällisyyden viisautta? Ja tekin, kapteeni, vaikka olenkin itse mies, joka harvoin vaivaan mieltäni turhilla tunteilla, näen teidän nyt olevan vaiti, koska olette liian ylpeä pyytääksenne apua ukolta, joka teidän mielestänne on niin hidas sitä antamaan. Epäilemättä te molemmat olette nuoria ja täynnään voimanne ja miehuutenne tarmoa, ja varmaankin te luulitte, ettei tarvinnut muuta kuin leikata hihnat poikki, jotta voisitte tässä mielin määrin tepastella. Mutta se joka on paljon nähnyt, ajatteleekin paljon. Jos minä olisin kuin hätääntynyt nainen juossut vapauttamaan teidät, olisivat nuo siouxilaisakat sen nähneet, ja miten olisi teille silloin käynyt? Tomahawkia ja veistä olisitte saaneet maistaa kuin parkuvat lapset, vaikka olettekin parrallisia miehiä. Kysykää ystävältänne mehiläispyytäjältä, onko hän nyt, niin monta tuntia sidottuna oltuaan, kovinkaan hyvässä kunnossa taistellakseen vaikka tetonilaispoikaa vastaan, saatikka kymmenkuntaa armotonta, verenhimoista intiaaninaista vastaan!"
"Se on totta, vanha ansuri", vastasi Paavo ojennellen jäseniään, jotka hän nyt oli saanut kokonaan vapautetuksi, ja koettaen palauttaa verenkiertoa ennalleen, "te näytte vähin ymmärtävän näitä asioita. Tässä minä totisesti nyt makaan; minä Paavo Hoover, joka en painissa enkä juoksussa häpeä paljon ketään, olen melkein yhtä avuttomana kuin tullessani ensi kertaa vanhan Paavon kotiin – hän on jo kauan ollut kuollut, Herra hänelle antakoon anteeksi, jos hän lienee tehnyt joitakin pieniä hairahduksia siellä kotona Kentuckyssa! Tuossa on nyt jalkani maassa, jos saa silmiään uskoa, mutta ei minun silti olisi vaikea vannoa, että se on ainakin kuutta tuumaa korkealla ilmassa. Minä pyydän teitä, kunnon ystävä, joka jo olette niin paljon saanut aikaan, olkaa hyvä ja pidätelkää vähän tuonnempana noita kirottuja ämmiä, joista te tiedätte niin hauskoja asioita, kunnes tässä käsivarressani veri alkaa kiertää, jotta olen valmis ottamaan heidät vastaan."
Erämies osoitti merkillä, että hän täydelleen ymmärsi asian, ja asteli iäkästä intiaania kohti, joka oireista päättäen aikoi ryhtyä saamaansa tehtävää toteuttamaan. Mehiläispyytäjän hän jätti virkistämään jäseniään käyttökuntoon niin hyvin kuin taisi ja saattamaan Middletoninkin samalla tavalla puolustuskuntoon.
Mahtoree ei erehtynyt uskoessaan vanhalle intiaanille verityön toimeenpanon. Hänen valitsemansa mies oli yksi niitä säälimättömiä raakalaisia – niitä on enemmän tai vähemmän kaikissa heimoissa – jotka olivat hankkineet itselleen jonkinlaisen sotilaallisen maineen osoittamalla synnynnäiseen julmuudenhimoonsa pohjautuvaa säälimätöntä tylyyttä. Preerian intiaanien ylhäisen ja ritarillisen käsityksen mukaisesti on ansiollisempi teko anastaa kaatuneelta viholliselta voitonmerkki kuin tappaa hänet, mutta tämä päinvastoin oli tullut huomatuksi siitä, että hän mieluummin tuhosi kuin voitti. Jalompien ja arvostaanpitävämpien urhojen etsiessä persoonallista kunniaa oli hän enimmäkseen jonkin hyvän turvan suojassa riistämässä haavoitetuilta viimeisen toivon saattamalla täytäntöön, mitä urheampi soturi oli aloittanut. Kaikissa heimon julmuuksissa hän oli aina ollut ensimmäisenä, eikä siouxien neuvotteluissa kukaan koskaan ollut niin poikkeuksetta säälimättömien neuvojen puolella.
Kärsimättömänä, jota hänen pitkä tottumuksensa itsensä hillitsemiseenkään ei tahtonut voida lannistaa, hän oli odottanut hetkeä, jolloin voisi ryhtyä toteuttamaan suuren päällikkönsä käskyä – ilman tätä käskyä ja käskijän voimakasta suojelusta hän ei olisikaan uskaltanut astua askelta, jota heimossa niin monet vastustivat. Mutta tapaukset jouduttivat molempien taistelevain puolien välistä ratkaisua, ja aika oli nyt tullut, jolloin hän, salaisesti iloiten, saattoi vapaasti ryhtyä toteuttamaan tahtoaan.
Erämies tapasi hänet jakelemassa veitsiä julmille akoille, jotka ottivat ne vastaan laulaen matalalla äänellä yksitoikkoista laulua, joka muistutteli heimon tappiota taistelussa valkoisten kanssa ja ylisti koston nautintoa ja kunniaa. Semmoisen ryhmän esiintyminen olisi jo itsessäänkin ollut riittävä peloittamaan vaikka ketä astumasta heidän hurjain ja vastenmielisten menojensa piiriin, mutta vanha erämies oli tottunut semmoisiin näkyihin.
Aseen saatuaan naiset alkoivat toisensa jälkeen hitain ja tahdikkain, vaikka kömpelöin askelin kiertää vanhan raakalaisen ympäri, kunnes kaikki hyppivät hänen ympärillään jonkinlaista loitsutanssia. Liikkeet tapahtuivat jossakin määrin laulun sanojen mukaisessa tahdissa, samoin kuin muutkin eleet sen ajatuksia ilmaisten. Omista tappioistaan puhuessaan he ravistelivat ilmassa harmaita hapsiaan tai antoivat niiden sekavina pudota kuihtuneelle kaulalleen. Mutta kun joku mainitsi siitä, kuinka suloista oli vastata iskuun iskulla, päästivät kaikki yhteisesti ulvonnan ja tekivät liikkeitä, jotka liiankin kuvaavasti ilmaisivat heidän kiihottavan toisiaan asianmukaiseen raivoon.
Erämies astui nyt aivan näiden paholaisia muistuttavien riiviöitten piiriin yhtä tyynenä ja tarkkaavaisena kuin kylän kirkkoon. Hänen ilmestymisensä ei vaikuttanut muuta, kuin sai heidät uudistamaan uhkaavat liikkeensä ja vieläkin kouraantuntuvammin toistamaan julmat aikeensa. Viitaten heitä lakkaamaan vanhus kysyi:
"Miksi laulavat tetonien äidit katkeralla kielellä? Pawneevangit eivät vielä ole heidän kylässään. Heidän nuoret miehensä eivät vielä ole palanneet päänahkataakkoineen."
Vastaukseksi hän sai yleisen ulvonnan ja muutamat rohkeimmista raivottarista lähestyivätkin häntä, vilkutellen veistään vaarallisen lähellä hänen vakaasti katsovia silmiään.
"Te näette nyt soturin, ettekä pitkien veitsien juoksijoita, joiden kasvot käyvät kalpeammiksi, kun he näkevät tomahawkin", vastasi erämies piirteenkään värähtämättä. "Ajatelkoot siouxien vaimot. Siinä missä yksi valkonahka kuolee, kohoaa sata hänen tilalleen."
Naiset eivät vieläkään vastanneet muuta kuin lisäten vain hyppivän piirinsä nopeutta ja kohottaen laulunsa uhkaavia kohtia yhä kovemmiksi ja kuuluvammiksi. Äkkiä yksi vanhemmista ja kaikkein julmimmista kimposi piiristä ja mennä kääpersi uhrejaan kohti kuin petolintu, joka ilmassa liideltyään, kunnes on varma uhristaan, äkkiä syöksyy alas iskeäkseen siihen kyntensä. Muut seurasivat sekasortoisena, kirkuvana liutana, peläten tulevansa liian myöhään veritöitten hekumaan.
"Kansani mahtava rohtomies", huusi vanha erämies tetonin kielellä, "korota äänesi ja puhu, että siouxin kansa kuulisi!"
Oliko Asinus sikäli viisastunut edellisistä kokemuksistaan, että se tiesi äänensä mahdin, vai se kumman näköinen naisjoukkoko sen luontoa järkytti, joka nyt porhalsi sen ohi ja täytti ilman niin kamalilla äänillä, että ne tuntuivat ilkeiltä aasinkin korvissa, sitä emme voi sanoa, mutta varmaa on, että aasi nyt teki sen, mihin Obedia oli kehoitettu, ja sai luultavasti aikaan paljon suuremman vaikutuksen kuin luonnontutkija olisi saanut, vaikka olisi kuinka pinnistänyt äänivarojaan. Tämä outo otus puhui nyt ensimmäisen kerran siitä kuin se oli leiriin tullut. Tämän kauhean äänen varoittamina naiset kaikkosivat erilleen kuin haaskalta karkoitetut korppikotkat, tosin yhä kiljuen, mutta kuitenkin jo puolittain luopuen aikomuksestaan.
Naisten äkillinen ilmestyminen ja vaaran välittömyys sillä välin sai veren kierron virkoamaan Paavon ja Middletonin suonissa nopeammin kuin kaikki heidän kiireet hieromisensa ja muut ruumiilliset apukeinonsa. Edellinen oli jo noussut seisomaankin ja asettunut asentoon, joka ehkä uhkasi enemmän kuin arvoisa mehiläispyytäjä olisi kyennyt saamaan aikaan, ja Middletonkin oli kohonnut polvilleen ja näytti aikovan pontevasti puolustaa henkeään. Vankien käsittämättömän irtipääsyn siteistään akat luulivat johtuneen rohtomiehen loitsuista. Ja tämä harhaluulo ehkä vaikutti yhtä paljon heidän hyväkseen kuin Asinuksenkin ihmeellinen ja oikealla ajalla tapahtunut asiaan puuttuminen.
"Nyt on aika tulla esiin väijytyksestämme", huudahti vanhus, rientäen ystäviensä luokse, "ja ryhtyä avoimeen ja miehuulliseen taisteluun. Olisi ollut viisasta viivyttää taistelua, kunnes kapteenikin paremmin kykenisi siihen ottamaan osaa, mutta kun olemme patterimme paljastaneet, täytyy meidän pitää paikkamme –"
Hänet keskeytti jättiläisen käsi, jonka hän tunsi käyvän olkaansa kiinni. Ympäri kääntyen sen sekavan vaikutuksen alaisena, että tässä todella kummitteli, hän huomasikin joutuneensa Ismael Bushin kaltaisen vaarallisen ja väkevän taikurin käsiin. Mahtoreen yhä pystyssä seisovan teltan takaa ilmestyi jono siirtolaisen hyvin asestettuja poikia, ja tämä selitti sekä sen, kuinka heidän selkänsä oli kierretty, heidän kiinnittäessään kaiken huomionsa etupuolellaan oleviin asioihin, että myöskin kaiken vastarinnan täydellisen mahdottomuuden.
Eivät Ismael sen enempää kuin hänen poikansakaan pitäneet tarpeellisena ryhtyä pitkiin selityksiin. Middleton ja Paavo sidottiin jälleen ääneti ja sukkelaan, ja tällä kerralla erämieskin joutui saman kohtalon alaiseksi. Teltta purettiin, naiset autettiin hevosen selkään ja koko joukko lähti taipaleelle siirtolaisen leiriä kohti niin lyhyessä ajassa, että se kylläkin tuntui noituudelta.
Tämän summittaisen ja lyhyen selvityksen aikana Mahtoreen pettynyt uskottu julmine apulaisineen karkasi kentän poikki minkä pääsi peräytyvien perheitten jälkeen. Ja kun Ismael lähti paikalta vankeineen ja saaliineen, oli seutu, jossa aivan äsken suuren intiaanileirin elämä ja hommat olivat hyörineet, jälleen yhtä hiljainen ja tyhjä kuin näiden laajojen autiomaitten mikä muu kolkka tahansa.
XXX LUKU.
Näiden tapahtuessa ylängöllä eivät alhossa sotivat suinkaan olleet joutilaina. Jätimme taistelevat joukot katselemaan toisiaan ja ärsyttävillä herjauksilla ja halventavilla puheilla kiihottamaan toisiaan johonkin varomattomaan tekoon. Pawneepäällikkö keksi kuitenkin pian, ettei tämmöinen ajanhukka hänen viekkaalle vastustajalleen suinkaan ollut vastenmielinen, sen enempää kuin molemminpuolisten yritysten turhuuskaan. Sen vuoksi hän muutti suunnitelmiaan ja peräytyi äyräältä, kuten jo kuulimme erämiehen selittävän, houkutellakseen siouxien suurta joukkoa tulemaan joen yli. Tämä temppu ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen, ja susien täytyi miettiä toista keinoa tarkoitustensa perille päästäkseen.
Sen sijaan, että olisivat hukanneet kallista aikaa turhiin yrityksiin saada vihollinen tulemaan joen poikki, pawneitten nuori päällikkö johti joukkonsa nopeaa laukkaa pitkin sen rantaa etsien soveliasta kohtaa, missä hän äkkihyökkäyksellä ilman mieshukkaa voisi miehineen päästä vastarannalle. Heti kuin hänen tarkoituksensa huomattiin, annettiin jokaiselle ratsastavalle tetonille jalkamies taakseen, ja Mahtoree saattoi siten jälleen keskittää koko voimansa estämään yritystä. Huomatessaan tämänkin tuuman ehkäistyksi ja välttääkseen hevostensa hengästymistä, ne kun turhassa juoksussa olisivat menettäneet taistelussa tarvittavaa tarmoaan, Kova Sydän, vaikka olikin jättänyt jälkeensä raskaampaa taakkaa kantavat siouxihevoset, kokosi joukkonsa ja pysähdytti sen.
Kun maa oli liian paljasta intiaanisodankäynnin tavallisiin temppuihin ja aika kiirehti, päätti ritarillinen pawnee saada aikaan ratkaisun semmoisella mieskohtaisella urotyöllä, joista intiaanien sankarit ovat niin huomattavat ja joilla he usein saavat suurimman ja rakkaimman maineensa. Hänen valitsemansa paikka oli semmoiselle tuumalle edullinen. Joki, joka yleensä oli syvä ja vuolas, oli sillä kohdalla levinnyt kahta vertaa leveämmäksi ja veden kareet osoittivat, että vesi siinä oli matalaa. Keskellä virtaa oli laaja paljas hietikko vain hieman korkeammalla veden pintaa ja sen värinen ja laatuinen, että tottunut silmä paikalla huomasi sen olevan kyllin kiinteää ja varmaa kantaakseen jalan. Tätä paikkaa kohti päällikkö nyt käänsi etsivän katseensa, eikä hän pitkää aikaa tarvinnut ryhtyäkseen tekoon. Puhuttuaan ensin sotureilleen ja ilmaistuaan heille tarkoituksensa hän karautti virtaan ja pääsi kuin pääsikin saarelle.
Kovan Sydämen päätelmä osoittautui oikeaksi. Noustuaan korskuvalla ratsullaan vedestä hän huomasi tulleensa kostealle kantavalle hiekalle, jolla hevonen saattoi vapaasti näyttää parhaita ominaisuuksiaan. Hevonen näytti käsittävän asian ja kantoi sotaista ratsastajaansa niin joustavin askelin ja ylpein elein, ettei jaloimmankaan, parhaiten opetetun sotaratsun olisi tarvinnut sitä hävetä. Päällikönkin veri kiihtyi tilanteen jännityksestä. Hän istui ratsullaan ikäänkuin tietoisena siitä, että kahden heimon silmät seurasivat hänen liikkeitään, ja samoin kuin tämä luontaisen sirouden ja rohkeuden osoitus ylenmäärin ihastutti ja riemastutti hänen omaa joukkoaan, samoin se hänen vihamiehilleen oli mitä suurimmassa määrin ärsyttävä ja nöyryyttävä.
Pawneen äkillinen ilmestyminen hiekalle sai tetonit puhkeamaan yleiseen raivoiseen vihan kiljuntaan. Kaikki hyökkäsivät rantaa kohti, ampuakseen puolensataa nuolta ja laukaisten muutamia tuliluikkuja, ja useat urhot osoittivat peittelemättä halua ratsastaa jokeen rankaisemaan röyhkeän vihollisen uhkarohkeutta. Mahtoreen huuto ja käsky sai kuitenkin joukon kiihtyvän, melkein hillittömän raivon asettumaan. Ei ainoankaan sotilaan hän sallinut kastaa hevosensa jalkoja, eikä joukkonsa suotta koettaa nuolillaan karkoittaa vihollista, vaan hän käski kaikkien peräytyä rannalta, samalla kuin hän itse yhdelle tai parille suosituimmalle seuralaiselleen ilmaisi aikeensa.
Kun pawneet huomasivat vihollisen hyökkäyksen, ratsasti heti parikymmentä sotilasta veteen, mutta heti kuin he näkivät tetonien perääntyvän, peräytyivät hekin joka mies, jättäen nuoren päällikkönsä koetun taitonsa ja usein osoitetun rohkeutensa varaan. Kova Sydän oli joukostaan erotessaan antanut uhrautuvan ja uskaliaan luontonsa mukaiset ohjeet. Niin kauan kuin häntä vastaan tulisi vain yksi soturi kerrallaan, oli hänet jätettävä Wakondan ja oman käsivartensa varaan, mutta jos siouxit joukolla kävisivät hänen kimppuunsa, tuli hänen saada apua, mies miestä vastaan, jopa koko joukonkin. Näitä uljaita ohjeita noudatettiin tarkasti ja vaikka joukossa niin moni mies sykkivin sydämin himoitsi hetkeä, milloin päästäisiin osallisiksi päällikön kunniaan ja vaaraan, ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi osannut malttamattomuuttaan salata intiaanien tavallisen itsensähillitsemisen naamariin. Terävin ja ahnain silmin he odottivat, miten kävisi, eikä ainoatakaan hämmästyksen huutoa heidän joukostaan kohonnut, kun he huomasivat, kuten pian näemme, että heidän päällikkönsä koe ehkä saattoikin johtaa rauhaan taistelun sijasta.
Viipymättä Mahtoree ilmoitti suunnitelmansa luottamusmiehilleen, jotka hän sitten lähetti liittymään perääntyvään joukkoonsa. Tetoni ratsasti nyt vähän matkaa jokeen ja pysähtyi. Siinä hän monta kertaa kohotti kätensä, kämmen ulospäin, ja teki monta semmoista merkkiä, joilla tämän seudun asukkaitten on tapana ilmaista ystävällisiä aikeitaan. Sitten hän, ikäänkuin näitä merkkejään vahvistaakseen, nakkasi tuliluikkunsa rannalle ja eteni syvemmälle, pysähtyen jälleen nähdäkseen, millä tavalla pawnee vastaanottaisi hänen rauhantarjouksensa.
Kavala siouxi ei ollut turhaan luottanut nuoremman kilpailijansa jaloon ja rehelliseen luonteeseen. Nuolisateen aikana ja tetonien yleisen hyökkäyksen uhatessa Kova Sydän oli karautellut hietikon poikki ylpeän ja luottavaisen näköisenä kuin alussakin vaaraa uhmatessaan. Huomatessaan tetonien helposti tunnettavan päällikön ratsastavan jokeen hän riemastuen heilautti kättään ja ravisti keihästään, kohottaen heimonsa karmivan sotahuudon, vaatiakseen häntä tulemaan voimain mittelyyn. Mutta nähdessään aselevon merkkejä, ei hän pitänyt arvonsa mukaisena ilmaista vähemmän miehuullista luottamusta kuin hänen vihollisensakin oli osoittanut, vaikkapa tunsikin niin perinpohjin intiaanitappeluiden kavalat temput. Hietikon päähän ratsastaen hänkin nakkasi maahan tuliluikkunsa ja ratsasti takaisin samaan paikkaan.
Molemmilla päälliköillä oli nyt samanlainen aseistus. Kummallakin oli keihäs, jousi, viini, pieni tappara ja puukko. Sitä paitsi oli kummallakin nahkainen kilpi, joka pystyi hyvin suojaamaan kaikkia näitä aseita vastaan. Siouxi ei enää epäröinyt, vaan eteni syvemmälle jokeen ja tuota pikaa nousi maihin saaren siihen päähän, jonka kohtelias vastustaja oli jättänyt hänelle sitä varten vapaaksi. Jos ken olisi sattunut näkemään Mahtoreen kasvot hänen kulkiessaan veden poikki, joka erotti hänet vaarallisimmasta ja eniten vihatusta kilpailijasta, olisi hän voinut kuvitella näkevänsä salaisen ilon välähtelevän pilvestä, johon syvämietteinen kavaluus ja sydämetön petollisuus oli hänen tummat kasvonsa verhonnut, ja kuitenkin hän olisi voinut toisina hetkinä luulla niinkin, että tetonin silmien leimahdukset ja hänen sieraimiensa laajeneminen johtuivat jalommasta ja intiaanipäällikölle arvollisemmasta tunteesta.
Pawnee odotti vihollisensa lähestymistä tyynenä ja arvokkaana. Tetoni ratsasti kaarroksen tai pari hevosensa tulisuutta taltuttaakseen ja jokimatkan jälkeen asentoaan vakauttaakseen, jonka jälkeen hän karautti hietikon keskelle ja kohteliaasti viitaten kehoitti toista lähestymään. Kova Sydän lähestyi parhaiksi lähelle, että hänen oli yhtä hyvä edetä kuin peräytyäkin, ja seisahtui hänkin vuorostaan, tuijottaen vastustajaansa palavin silmin. Pitkä ja vakava tauko seurasi tätä liikettä, ja molemmat kuulut urhot, jotka nyt kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran ase kädessä, istuivat ja silmäilivät toisiaan kuin soturit, jotka osasivat antaa arvoa urhean, vaikka vihatun vihollisen ansioille. Mahtoreen ilme ei kuitenkaan ollut likimainkaan niin jyrkkä eikä sotaisa kuin susien päällikön. Heittäen kilpensä olalleen, ikäänkuin toisen luottamuksen voittaakseen, hän viitaten tervehti ja ryhtyi ensimmäisenä puhumaan.
"Menkööt pawneet kukkuloille", hän sanoi, "ja katsokoot aamuauringosta ilta-aurinkoon, lumen maasta paljojen kukkien maahan, niin he näkevät, että maa on sangen suuri. Miksi eivät punaiset miehet saa siinä tilaa kaikille kylilleen?"
"Onko tetoni koskaan kuullut susien soturin tulevan kyliinsä kerjäämään paikkaa majalleen?" vastasi nuori urho. Sanoja säesti katse, jonka ylpeyttä ja ylenkatsetta hän ei koettanutkaan salata. "Kun pawneet metsästävät, lähettävätkö he airuita Mahtoreelta kysymään, eikö preerioilla ole siouxeja?"
"Kun sotilaan majassa on nälkä, etsii hän puhvelia, joka on hänelle ravinnoksi annettu", jatkoi tetoni, pyrkien hillitsemään kiukkua, jonka toisen ylenkatse herätti. "Wakonda on tehnyt niitä enemmän kuin intiaaneja. Hän ei ole sanonut: tämä puhveli on pawneita ja tuo dakotoja varten, tämä majava konzoja ja tuo omahoja varten. Ei; hän sanoi: niitä on kylliksi. Minä rakastan punaisia lapsiani ja minä olen heille antanut suuria rikkauksia. Nopein hevonen ei juokse tetonien kylästä susien kylään monessa päivässä. Pawneitten kylistä on pitkä matka Osagien joelle. Tilaa on kaikille, joita minä rakastan. Miksi punainen mies siis löisi veljeään?"
Kova Sydän laski keihään toisen pään maahan ja heitettyään kilpensä olalleen hän kevyesti nojasi aseeseensa ja vastasi hymyillen, jota ei voinut käsittää väärin:
"Ovatko tetonit väsyneet metsästämään ja kulkemaan sotapolulla? Tahtovatko he vain keittää otuksen, eikä ollenkaan tappaa sitä? Aikovatko he antaa hiuksien peittää päänahkaa, etteivät viholliset tietäisi, mistä löytää heidän päänahkansa? Mene, pawneesoturi ei koskaan tule ottamaan semmoisia siouxiakkoja vaimokseen!"
Kamala raivon välähdys leimahti esiin dakotan hillitystä ilmeestä hänen kuullessaan tämän purevan loukkauksen, mutta sukkelaan hän jälleen masensi sisunsa kuohahduksen ja pakotti kasvoilleen ilmeen, joka paljon paremmin soveltui hänen nykyiseen tarkoitukseensa.
"Sillä tavalla nuoren päällikön tulee sodasta puhua", hän vastasi erittäin hillitysti, "mutta Mahtoree on nähnyt useamman talven surkeuden kuin hänen veljensä. Kun yöt ovat olleet pitkät ja pimeys on ollut hänen majassaan, on hän nuorten miesten maatessa ajatellut kansansa kärsimyksiä. Hän on sanonut itselleen: tetoni, lue savussasi olevat päänahat. Ne ovat kaikki punaiset paitsi kahta! Tuhooko susi suden, tai iskeekö kalkkaro veljensä? Sinä tiedät, ettei niin tapahdu. Sen vuoksi olet sinä väärässä kulkiessasi tomahawki kädessä polkua, joka johtaa punanahan kylään."
"Siouxi tahtoisi ryöstää soturilta kunnian. Hän sanoisi nuorille miehilleen: menkää, kaivakaa preerialta juuria ja hakekaa kuoppia, joihin voisitte tomahawkinne haudata, te ette enää ole urhoja!"
"Jos Mahtoreen kieli koskaan sanoo niin", vastasi viekas päällikkö, suurta suuttumusta teeskennellen, "niin leikatkoot hänen vaimonsa sen pois ja polttakoot sen puhvelin jäännösten kanssa. Ei", hän lisäsi, edeten jonkin askelen lähemmäksi liikkumatonta Kovaa Sydäntä, ikäänkuin luottamuksensa vilpittömyyttä osoittaakseen. "Punaiselta mieheltä ei puutu vihollisia. Heitä on enemmän kuin puissa lehtiä, ilmassa lintuja tai preerioilla puhveleita. Avatkoon veljeni silmänsä suuriksi. Eikö hän missään näe vihollista, jonka hän tahtoisi lyödä?"
"Kuinka pitkä aika on siitä kuin tetoni laski sotilaittensa päänahat, jotka kuivuvat pawneen majan savussa? Tässä on käsi, joka ne otti, valmiina lisäämään kahdeksantoista kahdeksikymmeneksi."
"Älköön veljeni antako mielensä lähteä väärälle tielle. Jos punanahka aina lyö punanahkoja, kenen hallussa ovat sitten preeriat, kun ei enää ole soturia, joka sanoisi: ne ovat minun? Kuule vanhojen miesten ääntä. He sanovat meille, että heidän aikoinaan tuli metsistä nousevan auringon alta paljon intiaaneja ja että he ovat täyttäneet preeriat valituksillaan pitkien veitsien rosvouksista. Minne vaaleanaama tulee, siihen punainen mies ei voi jäädä. Maa on liian pieni. Heidän on aina nälkä. Katso, he ovat jo täällä!"
Puhuessaan tetoni viittasi Ismaelin telttoihin, jotka olivat selvästi näkyvissä, ja sitten hän vaikeni odottaakseen sanojensa vaikutusta nuoren vihollisensa mieleen. Kova Sydän kuunteli, ikäänkuin toisen ajatukset olisivat hänenkin mielessään herättäneet uusia mietteitä. Hän mietti minuutin verran, ennenkuin kysyi:
"Minkä neuvon antavat siouxien viisaat päälliköt?"
"He ajattelevat, että jokaisen vaaleanaaman mokkasiinia olisi seurattava kuin karhun jälkiä. Ettei pitkän veitsen, joka tulee preerialle, pitäisi koskaan palata takaisin. Että polku olkoon avoin niille, jotka tulevat, ja suljettu niiltä, jotka menevät. Tuolla on monta. Heillä on hevoset ja pyssyt. He ovat rikkaita, mutta me köyhiä. Tahtovatko pawneet tavata tetonit neuvottelussa? Ja kun aurinko laskee Kalliovuorien taa, sanovat he: tämä on sudelle ja tämä siouxille."
"Tetoni – ei! Kova Sydän ei ole koskaan lyönyt vierasta. He tulevat hänen majaansa ja syövät ja he menevät ulos turvallisina. Mahtava päällikkö on heidän ystävänsä! Kun nuoret mieheni kutsuvat nuoria miehiäni lähtemään sotapolulle, on Kovan Sydämen mokkasiini viimeinen. Mutta tuskin on hänen kylänsä kadonnut puitten joukkoon, kun hän on ensimmäinen. Ei, tetoni, hän ei koskaan kohota kättään vierasta vastaan!"
"Houkka, kuole sitten tyhjin kourin!" huudahti Mahtoree, asetti nuolen jousen jänteelle ja ampui sen äkkiä, surmamielessä, kohti jalomielisen ja luottavan vihollisensa rintaa.
Kavalan tetonin teko oli niin nopea ja hyvin valmistettu, ettei pawnee ennättänyt ryhtyä tavallisiin puolustuskeinoihin. Hänen kilpensä riippui vielä toisella olalla ja nuolenkin hän oli antanut pudota paikaltaan jousta pitävään kouraan. Mutta urhon nopea silmä ennätti nähdä liikkeen, eivätkä hänen nopeat ajatuksensa häntä hylänneet. Kovalla, nopealla nykäyksellä hän sai ratsunsa nousemaan kahdelle jalalle, ja kun hän samalla kumarsi ruumiinsa matalaksi, oli ratsu hänelle kilpenä vaaraa vastaan. Mutta niin tarkka oli tähtäys ja niin voimakas käsi jännitti jousen, että nuoli puhkaisi hevosen kaulan ja vielä rikkoi nahan vastakkaiseltakin puolelta.
Nopeammin kuin ajatus Kova Sydän lennätti nuolen vastaan. Se lävisti tetonin kilven, mutta ei koskenut häneen itseensä. Vähän aikaa helähtelivät nyt jouset ja vilahtelivat nuolet herkeämättä, vaikka taistelevien täytyikin käyttää niin suuri osa tarmostaan itsepuolustukseen. Viinet tyhjenivät käden käänteessä, mutta vaikka verta jo vuotikin, ei kummankaan taistelevan tarmo ollut siitä heikennyt.
Seurasi sitten jakso mestarillisia ja nopeita ratsastusliikkeitä. Pyörrettiin ympäri, hyökkäiltiin, edettiin ja kaarrellen peräydyttiin kuin lentelevä pääskysparvi. Pistettiin keihäillä, hiekka pyrysi ja pistot näyttivät usein ehdottomasti kuolettavilta. Mutta kumpikin urho pysyi siitä huolimatta satulassaan, ja vakaalla kädellä kumpikin hoiti ohjastaan. Tetonin täytyi vihdoin heittäytyä alas hevosen selästä välttääkseen piston, joka muutoin olisi ollut ehdottomasti kuolettava. Pawnee lävisti keihäällään hänen hevosensa, päästäen voitonhuudon ohi karauttaessaan. Hän oli juuri pyörtänyt takaisin, käyttääkseen voittoaan hyväkseen, kun hänen omakin haavoitettu hevosensa horjahti ja kaatui, kykenemättä enää kauemmin kuormaansa kantamaan. Mahtoree päästi nyt vuorostaan voitonhuudon ja hyökkäsi puukoin ja tapparoin hevoseensa takertuneen nuoren pawneen kimppuun. Ei mikään ripeys olisi auttanut Kovaa Sydäntä pääsemään ajoissa erilleen kaatuneesta hevosestaan. Hän älysi asemansa epätoivoiseksi. Temmaten veitsensä hän otti terän sormensa ja peukalonsa väliin ja ihmeteltävän kylmäverisesti nakkasi aseen lähestyvää vihamiestään vastaan. Terävä veitsi kiepahti muutaman kerran ilmassa ympäri, kärki tapasi rajun siouxin rinnan ja terä upposi sarvesta tehtyä päätä myöten hänen lihaansa.
Mahtoree laski kätensä veitsenpäälle ja näytti epäröivän, vetääkö se pois vai eikö. Hetkeksi sammumattomin viha ja raivo pimitti hänen kasvonsa, sitten hän, ikäänkuin sisällisen äänen huomauttaessa, kuinka vähän elon aikaa hänellä enää oli jäljellä, horjui rantaan ja jo veteen päästyään pysähtyi. Kavaluus ja kaksimielisyys, jotka niin kauan olivat pimittäneet hänen luonteensa valoisampia ja jalompia piirteitä, hämmentyivät ylivoimaiseen ylpeyden tunteeseen, joka jo lapsuudessa oli häneen juurtunut.
"Sutten poika", hän sanoi ja hymyili julmasti, "mahtavan dakotan päänahka ei saa koskaan kuivua pawneen savussa!"
Vetäen veitsen haavasta hän halveksien nakkasi sen vihollistaan kohti. Pudistaen sitten nyrkkiään voittajalle sanoin kuvaamattoman ylenkatseen ja vihan taistellessa hänen tummilla kasvoillaan, hän suin päin syöksyi vuolaimpaan virtaan, heiluttaen voitokkaasti kättään ilmassa vielä senkin jälkeen, kuin hänen ruumiinsa oli ainaiseksi uponnut veteen. Kova Sydän oli nyt päässyt ratsunsa alta. Äänettömyyden, joka tähän saakka oli molemmissa joukoissa vallinnut, rikkoivat äkkiä yleiset melskeiset huudot. Viisikymmentä kummankin puolen soturia oli jo virrassa rientääkseen tuhoamaan tai puolustamaan voittajaa ja taistelu oli nyt pikemmin alkamassa kuin päättymässä. Nuori voittaja ei kuitenkaan mitään välittänyt näistä vaaran ja hädän merkeistä. Hän hypähti ottamaan veitsen ja ponnistaen antiloopin askelin hietikkoa katseli virtaavaa vettä, joka vei hänen voitonpalkkansa mukanaan. Tumma verinen kohta osoitti sen paikkaa, ja puukko aseenaan hän sukelsi virtaan, päättäen mieluummin siihen kuolla kuin sallia sen viedä hänen voitonpalkkansa mennessään.
Hietikolla alkoi samalla verenvuodatus ja tappelu. Pawneilla oli kuitenkin paremmat hevoset ja ehkä he olivat tappelunhaluisemmatkin, minkä vuoksi heitä saapui ajoissa paikalle siksi paljon, että he saattoivat pakottaa vihollisensa perääntymään. Voittajat ajoivat heitä takaa toiselle puolelle, saavuttaen rannan keskellä tappelua. Mutta siellä olivat tetonilaiset aikamiehet vastassa, ja nyt pawneitten puolestaan täytyi väistyä.
Taistelu muuttui nyt enemmän tavalliseksi varovaiseksi intiaanikahakoimiseksi. Kun se outo kiihtymys, joka oli saanut molemmat taistelevat puolet ryhtymään niin katkeraan käsirysyyn, alkoi asettua, saattoivat päälliköt ruveta käyttämään vaikutustaan ja maltillaan hillitsemään hyökkäyksiä. Johtajainsa kehoituksista siouxit käyttivät hyväkseen maaston tarjoamaa suojaa, missä heiniköitä, missä jotakin pensasta, mätästä tai kuoppaa, ja samalla pawneesoturien hyökkäykset muuttuivat varovaisemmiksi ja mieshukka pienemmäksi.
Tällä tavalla taistelua jatkui vaihtelevalla menestyksellä ja ilman suuria tappioita. Siouxit olivat päässeet tunkeutumaan paksuun takkuiseen ruohokkoon, johon vihollisen hevoset eivät voineet seurata, ne kun siinä olisivat olleet enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Oli välttämätöntä ajaa tetonit tästä suojasta, jos mieli taistelua jatkaa. Monta epätoivoista yritystä oli torjuttu ja masentuneina pawneet jo aikoivat perääntyä, kun samalla Kovan Sydämen tunnettu sotahuuto kajahti aivan lähellä ja päällikkö ilmestyi aivan heidän keskelleen, heiluttaen suuren siouxin päänahkaa kuin voittoon viittaavaa lippua.
Häntä tervehti riemastunut kiljunta, ja hänen perässään tunkeutuivat kaikki heinikkoon niin rajusti, että alussa kaikki väistyivät heidän tieltään. Mutta päällikön verinen voitonmerkki kiihotti siouxejakin, ei vain hyökkääjiä. Mahtoree oli jättänyt jälkeensä joukkoonsa monta rohkeata urhoa, ja puhuja, joka samana päivänä oli neuvottelussa esiintynyt rauhan puolesta, osoitti nyt mitä jalointa uhrautuvaisuutta voidakseen riistää kansansa perivihollisilta äskeisen vastustajansa viimeisen muiston.
Voitto alkoi kallistua suuremman miesluvun puolelle. Ankaran taistelun jälkeen, jossa kaikki päälliköt osoittivat mitä kauneinta henkilökohtaista urheutta, pawneitten täytyi perääntyä avoimelle maalle, ja siouxit seurasivat heitä läheltä, ottaen haltuunsa joka jalanleveyden maata, jolta viholliset väistyivät. Jos tetonit olisivat hellittäneet ruohokon reunalla, olisi voitto luultavasti lopulta jäänyt heille, vaikka Mahtoreen kaatuminen olikin heille ollut korvaamaton tappio. Mutta joukon hurjimmat urhot erehtyivät varomattomuuteen, joka kokonaan muutti sotaonnen ja äkkiä riisti heiltä suurilla ponnistuksilla saavutetun edun.
Eräs pawneitten päälliköistä oli saamistaan lukuisista haavoista sortunut ja kaatui nyt, kymmenkunnan nuolen satuttamana, peräytyvän joukkonsa kaikkein viimeisten miesten joukossa. Välittämättä vihollisensa ahdistamisesta sen enempää kuin omankaan yrityksensä uhkarohkeudesta siouxien urhot äänekkäästi huutaen hyökkäsivät eteenpäin, joka mies palaen halusta saada kaatuneen ruumiin silpomisesta tuleva maine itselleen. Heitä kohtasi Kova Sydän ja joukko valiourhoja, jotka kaikki mielivät yhtä jäykästi pelastaa kansansa kunnian niin rumasta häpeästä. Taistelu tapahtui miehestä mieheen, ja verta alkoi vuotaa runsaammin. Pawneitten perääntyessä ruumiin keralla seurasivat siouxit heidän kintereillään, ja vihdoin viimeksimainitut huutaen hyökkäsivät esiin suojastaan, uhaten pelkällä ylivoimallaan lamata kaiken vastarinnan.
Kova Sydän kumppaneineen olisi siinä piankin sortunut, sillä kaikki he olisivat ennemmin kaatuneet kuin jättäneet vainajansa, elleivät he odottamatta olisi saaneet voimakasta apua. Vasemmalta kuului pienestä metsiköstä huuto ja sitä seurasi viipymättä yhteislaukaus Lännen tuhoisista rihloista. Viisi tai kuusi siouxia hyppäsi ilmaan kuolon tuskista ja muitten käsivarsi pysähtyi kesken iskuaan, ikäänkuin olisi pilvistä salama singahtanut susien asiaa auttamaan. Sitten Ismael jäykkine poikineen tuli esiin, hyökäten äskeisten petollisten liittolaistensa kimppuun elein ja huudoin, jotka ilmaisivat, mistä apu tuli.
Tätä iskua siouxien urheus ei enää kestänyt. Useita heidän urheimmista päälliköistään oli jo kaatunut ja lauma alkoi perääntyä. Muutamat uhkarohkeimmista urhoista koettivat vielä pitää puoliaan kunniansa kohtalokkaan pantin lähettyvillä ja siinä jalosti kaatuivat uutta rohkeutta saaneitten pawneitten iskuista. Uusi yhteislaukaus siirtolaisen ja hänen joukkonsa pyssyistä teki voiton täydelliseksi.
Siouxien nähtiin nyt pakenevan etäisempiin suojiin yhtä kiihkeästi ja epätoivoisen kiireesti kuin he aikaisemmin olivat taisteluun tunkeilleet. Voitokkaat pawneet ponnistivat eteenpäin takaa-ajamaan kuin jalorotuiset, opetetut ajokoirat. Joka puolella kuului voittajain riemuhuutoja ja koston kiljuntaa. Jotkut pakolaisista yrittivät kantaa pois kaatuneitten sotilaitten ruumiita, mutta kiivas takaa-ajo pakotti jättämään kaatuneet, vaatien eloon jääneitä etsimään pelastustaan. Kaikista niistä kahakoista, joihin siouxit nyt antautuivat säilyäkseen siltä häpeältä, jonka heidän omituisen käsityksensä mukaan kaatuneen päänahan joutuminen viholliselle sisälsi, vain yksi ainoa menestyi.
Olemme jo nähneet, kuinka eräs siouxipäällikkö aamun neuvottelussa vastusti julkilausutuita vihamielisiä aikeita. Mutta vaikka hän olikin turhaan kohottanut äänensä rauhan puolesta, ei hän suinkaan ollut muita huonompi iskemään sodan velvollisuuksien kutsuessa. Olemme jo maininneet hänen urheutensa. Pääasiallisesti hänen rohkeutensa ja esimerkkinsä vaikutti sen, että tetonit nyt niin sankarillisesti pitivät puoliaan, kun Mahtoreen kuolema tuli tunnetuksi. Tämä soturi, jota kansansa vertauksellisilla sanoilla sanottiin "Iskeväksi kotkaksi", oli ollut viimeinen luopumaan voiton toiveista. Huomatessaan, että pelätyn rihlan taisteluun sekaantuminen oli riistänyt hänen joukoltaan ankaralla taistelulla saavutetun voiton toivon, peräytyi hän jäykästi nuolituiskun keskellä piilopaikkaan, johon hän oli hevosensa kätkenyt pisimpiin heinäpehkoihin. Siellä hän tapasi uuden, aivan odottamattoman kilpailijan, joka aikoi hänen kanssaan riidellä ratsusta. Tämä mies oli Bohrecheena, Mahtoreen iäkäs ystävä, sama mies, joka oli taipunut toisen neuvoihin vasten omia viisaampia mielipiteitään ja joka nyt nuolen lävistämänä kärsi lähestyvän kuoleman tuskia.
"Olen ollut viimeisellä sotapolullani", sanoi tuima vanha soturi huomatessaan hevosen oikean omistajan tulleen ratsuaan perimään. "Saako pawnee viedä siouxin valkoiset hapset kyläänsä naistensa ja lapsiensa pilkaksi?"
Toinen tarttui hänen käteensä, vastaten vetoomukseen järkähtämättömän päätöksen lujalla katseella. Tähän sanattomaan vakuutukseen tyytyen hän auttoi haavoitettua nousemaan hevosen selkään. Talutettuaan hevosen suojaavan heinikon reunaan hän itsekin hyppäsi selkään ja toverinsa vyöhönsä kiinnitettyään ratsasti esiin avoimelle kentälle, luottaen sitten kokonaan hevosensa taattuun nopeuteen. Pian pawneet huomasivat nämäkin pakolaiset, ja useat heistä käänsivät hevosensa heitä takaa-ajaakseen. Mailin verran kesti ajoa, haavoitetun valittamatta ainoallakaan äännähdyksellä, vaikka hänen ruumiillisten tuskiensa lisäksi oli kestettävä sekin vaiva, että näki vihollisten joka askelella tulevan yhä lähemmäksi.
"Pysäytä", hän sanoi, kohottaen heikon käsivartensa kumppaninsa nopeutta hillitäkseen. "Heimoni kotkan tulee levittää siipensä leveämmiksi. Vieköön hän vanhan soturin valkoiset hapset palaneen metsän kylään!"
Monta sanaa ei näiden vanhojen uroitten, joita samat kunniakäsitteet hallitsivat, tarvinnut vaihtaa, kumpikin he siksi hyvin tiesivät romanttisen kunniantuntonsa käskyt. Iskevä Kotka hyppäsi maahan hevosen selästä ja auttoi kumppaniaankin laskeutumaan alas. Vanhus kohotti vapisevan ruumiinsa polvilleen ja luoden ensin silmäyksen ylöspäin heimokumppaninsa kasvoihin, ikäänkuin jäähyväiset lausuakseen, ojensi kaulansa pyytämänsä iskun vastaanottaakseen. Muutama tomahawkin isku ja puukon viillos riittivät erottamaan pään vähempiarvoisesta vartalosta. Tetoni nousi jälleen hevosen selkään, ennättäen juuri parahiksi välttää kiihkeitten, mutta pettyneitten takaa-ajajainsa nuolet. Julmaa, veristä päätä heiluttaen hän voitonriemuaan kiljuen karautti jälleen matkaan ja laukkasi nyt kentän poikki vapaasti, ikäänkuin häntä todella olisi siivillään kantanut se voimakas lintu, josta hän oli saanut imartelevan nimensä. Iskevä Kotka pääsi onnellisesti kyliinsä. Hän oli yksi niistä harvoista siouxeista, jotka pelastuivat sen kovanonnen päivän verilöylystä. Ja monet ajat jälkeenpäin hän oli pelastuneista ainoa, joka vähentymättömällä luottamuksella saattoi kohottaa äänensä kansansa neuvotteluissa.
Veitsi ja keihäs lopettivat voitettujen suurimman osan pakoretken. Pakenevan vaimo- ja lapsilaumankin voittajat hajoittivat. Ja aurinko oli jo aikoja sitten vaipunut lännen aaltoilevan taivaanrannan taakse, ennenkuin tämän tuhoisan tappion kaamea verinäytelmä päättyi.
XXXI LUKU.
Seuraava päivä valkeni rauhallisena. Verityö oli kokonaan päättynyt, ja aurinko noustessaan valaisi säteillään yksinäisiä, autioita aavikoita. Ismaelin teltat seisoivat yhä samalla paikalla, jossa ne viimeksi nähtiin, mutta ei ainoatakaan muuta merkkiä ihmisestä näkynyt aavikon millään suunnalla. Siellä täällä liiteli ja rääkyi petolintuja pienissä parvissa niitten paikkojen kohdalla, missä surma oli kangistuvan tetonin tavoittanut, mutta kaikki muut äskeisen taistelun merkit olivat hävinneet. Joen juoksua saattoi seurata kauas rannattomilla niityillä sen uomasta nousevan usvan johdolla. Pienet hopeiset utupilvet, joita päilyi allikoitten ja lähteitten kohdalla, alkoivat haihtua ilmaan tuntiessaan elähdyttävän lämmön, joka hehkuvalta taivaalta säteillen ulotti hyväilevän, hellän vaikutuksensa tämän aavan, varjottoman seudun jokaiseen esineeseen. Preeria oli samoinkuin taivaskin myrskypuuskan ohi mentyä vieno, tyyni ja leppoisa.
Tämmöisessä ympäristössä siirtolaisen perhe kokoontui ratkaisemaan niitten henkilöitten kohtalon, jotka kertomaimme tapausten vaiheet olivat heidän käsiinsä saattaneet. Jokainen, joka oli vapaa ja kynnelle kykeni, oli ollut liikkeellä siitä kuin ensimmäinen harmaa aamun sarastus oli idän taivaalla kajastanut. Ja vaeltavan perheen kaikkein nuorinkin jäsen näytti tietävän, että oli tullut selvityksien hetki, jolla saattoi olla käänteentekevä vaikutus heidän puoliraakalaisen tilansa kohtaloihin.
Ismael liikkui pienessä leirissään vakavana kuten mies, jonka odottamatta on täytynyt ryhtyä käsittelemään paljon vakavampia asioita kuin hänen säännöttömän elämänsä varrella yleensä sattui. Pojat, joilla oli niin usein ollut tilaisuus todeta isänsä luonteen järkähtämätön ankaruus, näkivät nyt hänen jurossa ilmeessään ja kylmässä katseessaan vakaan aikomuksen pysyä päätöksissään, jotka hän tavallisesti toteutti yhtä itsepintaisesti, kuin tylysti tekikin, sillä horjuvaisuudesta ja epäröinnistä ei hänessä näkynyt merkkiäkään. Esteriinkin näyttivät huomattavasti vaikuttaneen ne tärkeät asiat, jotka niin raskaasti koskivat perheen kohtaloihin. Tosin hän ei laiminlyönyt kotoisia askareitaan, jotka luultavasti olisivat kulkeneet kulkuaan kaikissa mahdollisissa oloissa, aivan samoin kuin maapallokin pyörii ympäri maanjäristysten repiessä sen kuorta ja tulivuorien porottaessa sen sisuksia, mutta äänensä hän oli vaimentanut tavallista hiljaisemmaksi ja enteellisemmäksi, ja lastenkin kesken tavan takaa syntyviä riitoja hillitsi ikäänkuin kotirauhan lempeämpi arvovalta.
Abiram näytti kuten tavallisestikin olevan eniten huolissaan ja epäröivän. Tuon tuostakin hän loi katseen Ismaelin jäykkiin kasvoihin, ikäänkuin hänellä olisi ollut jonkinlaisia pahoja aavistuksia, ikäänkuin hän olisi niistä lukenut, kuinka vähän heidän välillään vallitsi entistä luottamusta ja keskinäistä ymmärrystä. Hänen katseensa näyttivät häälyvän toivon ja pelon vaiheilla. Joskus hänen kasvojaan kirkasti saastainen ilo, hänen sattuessaan vilkaisemaan telttaan, jossa hänen takaisinsaatu vankinsa oli, mutta sitten taas tuiman pelon varjot näyttivät selittämättömällä tavalla karkoittavan tämän vaikutuksen. Viimeksimainitun vaikutuksen alaisena hän poikkeuksetta aina loi katseensa juron ja tutkimattoman sukulaisensa kasvoihin. Mutta niissä hän näki ennemmin levottomuuden syitä kuin rohkaisevia oireita, sillä siirtolaisen piirteet ilmaisivat koko sävyllään sen peloittavan totuuden, että hän oli hitaan mielensä kokonaan vapauttanut ihmisrosvon vaikutuksesta ja että hänen ajatuksensa nyt askartelivat vain hänen omien itsepintaisten aikeittensa toteuttamisessa.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Ismaelin pojat, isänsä käskyä totellen, toivat hänen päätösvaltansa alaiset henkilöt vankeudestaan ulkoilmaan. Kaikki he olivat saman kohtelun alaiset. Middleton ja Inez, Paavo ja Elli, Obed ja erämies tuotiin paikalle ja asetettiin vastaanottamaan omavaltaisen tuomarinsa tuomiota. Nuoremmat lapset kokoontuivat sivuille ylettömän uteliaisuuden houkuttelemina ja Esterkin jätti keittohommansa tullakseen kuuntelemaan.
Pawneista vain Kova Sydän oli saapuvilla tätä outoa ja kylläkin vaikuttavaa näytelmää näkemässä. Hän seisoi vakavana, keihääseensä nojaten. Läheisyydessä kävi laitumella hepo, jonka höyryäminen osoitti hänen ratsastaneen pitkän matkan ja nopeaan ennättääkseen tätä näytelmää näkemään.
Ismael oli ottanut uuden liittolaisensa vastaan kylmästi, joka osoitti, kuinka vähän hän ymmärsi nuoren päällikön hienotunteisuutta, joka oli saanut hänet tulemaan yksin, ettei hänen soturiensa läsnäolo synnyttäisi levottomuutta tai epäluuloja. Siirtolainen ei kosiskellut heidän apuaan sen enempää kuin heidän vihamielisyyttäänkään pelkäsi, ja nyt hän ryhtyi edessään olevaan asiaan varsin levollisena, ikäänkuin olisi se patriarkallinen valta, jota hän käytti, yleisesti tunnustettu.
Vallan omistamisessa on jotakin ylentävää, miten sitä väärinkäytettäneenkin. Mieli pyrkii tekemään ponnistuksia todistaakseen kykynsä ja omistajansa aseman välisen suhteen oikeutetuksi, vaikkapa tämä ei aina onnistuisikaan, vaan saisi sen, mikä ennen oli vain vihattua, näyttämään sen johdosta naurettavaltakin. Ismael Bushiin se ei kuitenkaan tehnyt niin alentavaa vaikutusta. Ulkomuodon vakavuus, luonteen itsevaltaisuus, hänen käytettävissään olevien voimien pelättävyys ja hänen laittoman itsepäisyytensä vaarallisuus antoivat tälle omavaltaiselle oikeusistuimelle vakavuuden leiman, jonka vaikutusta ei valistunut Middletonkaan voinut kokonaan välttää. Aikaa ei kuitenkaan nyt ollut semmoisiin mietteisiin, sillä vaikka kiire ei kuulunut siirtolaisen tapoihin, ei hän nyt näyttänyt aikovan menettää aikaa viivyttelyihin. Huomatessaan kaikkien tulleen paikoilleen hän loi vankeihinsa juron katseen ja kääntyen kapteenin puoleen, jota hän piti kuviteltujen rikoksentekijäin etevimpänä miehenä, lausui:
"Minun tulee tänä päivänä suorittaa tehtävä, joka kyläkunnissa annetaan tuomareille, niille kun kuuluu ihmisten välisten asioitten ratkaiseminen. Minä en paljoa tiedä siitä, miten tuomioistuimet päättävät, mutta on semmoinen sääntö, jonka kaikki tietävät ja joka opettaa, että 'silmä on annettava silmästä' ja 'hammas hampaasta'. Minä en ole paljon vaivannut kyläkuntia läsnäolollani ja kaikkein vähimmän minä haluan asua semmoisilla plantaaseilla, jotka sheriffi on mitannut, mutta siinä laissa, jonka minä sanoin, on järkeä ja se on siis luotettava johto, ja sen vuoksi on nyt juhlallinen tosiasia, että minä tänä päivänä aion pysyä siinä lujana ja jokaiselle antaa sen, mitä hänelle tuleva on, enkä sen enempää."
Tämän verran mieltään huojennettuaan Ismael vaikeni ja katseli ympärilleen, ikäänkuin nähdäkseen kuulijain kasvoista, minkä vaikutuksen puhe oli tehnyt. Kun hänen katseensa kohtasi Middletonin silmän, vastasi viimeksimainittu:
"Jos pahantekijä on rangaistava ja se, joka ei ole kenenkään oikeutta loukannut, on päästettävä vapaaksi, niin täytyy teidän vaihtaa paikkaa minun kanssani ja tuomarista ruveta vangiksi."
"Te tarkoitatte, että minä tein teille vääryyttä ottaessani tämän nuoren naisen isänsä huoneesta ja tuodessani hänet näin kauas näihin erämaihin vasten hänen tahtoaan", vastasi järkähtämätön siirtolainen, joka ei näyttänyt vähääkään suuttuvan sen enempää kuin laskevan syytöstä tunnolleenkaan. "Minä en tahdo valheella tukea huonoa tekoa enkä sanojanne kieltää. Sen jälkeen kuin meidän välisemme asiat ovat tälle kannalle joutuneet, on minulla ollut aikaa ajatella asioita rauhassa, ja vaikk'ei minun ajatuksenjuoksuni kuljekaan sukkelaan enkä ole niitä miehiä, jotka yhdellä silmäyksellä käsittävät kaikki asiat, olen kuitenkin valmis ottamaan oikeat syyt huomioon, enkä minä kiellä totuutta, kun saan aikaa ajatella. Sen tähden olen yleensä tullut siihen päätökseen, että se oli erehdys, kun veimme lapsen isänsä luota, ja me tahdomme viedä ladyn niin kauniisti ja turvallisesti kuin voimme sinne, josta me hänet otimmekin."
"Niin, niin", lisäsi Ester, "minun mieheni on oikeassa. Köyhyys ja työ ahdistivat häntä ankarasti, etenkin kun virkamiehistä alkoi olla vastusta, ja heikkona hetkenä hän teki sen pahan työn. Mutta hän on kuullut minun sanojani ja nyt hänen mielensä taas on palannut rehelliselle kantilleen. Kamalaa ja vaarallista se on, kun otetaan toisten ihmisten lapsia rauhalliseen ja säädylliseen perheeseen!"
"Ja kukahan teitä tästä kiittää kaiken sen jälkeen, mitä jo on tapahtunut?" mutisi Abiram, kasvoillaan pettyneen ahneuden irvistys, jonka vastenmielisyyttä vielä ilkeys ja pelko lisäsivät. "Kun piru tekee tiliä, niin ei ole muuta maksajaakaan kuin hän."
"Vaiti!" sanoi Ismael, ojentaen sukulaistaan kohti vankan kätensä tavalla, joka paikalla tukki puhujan suun. "Sinun äänesi on kuin korpin ääni minun korvissani. Ellet sinä olisi koskaan puhunut, olisi tämä häpeä minulta säästynyt."
"Koska te siis olette alkanut huomata erehdyksenne ja nähdä totuuden", sanoi Middleton, "niin älkää jättäkö asioita kesken, vaan voittakaa itsellenne jalomielisellä menettelyllä ystäviä, jotka voivat olla teille vast'edes avullisia lain uhan torjumisessa –"
"Nuori mies", keskeytti siirtolainen, synkästi otsaansa rypistäen, "tekin olette puhunut kylliksi. Jos lain pelko olisi minut vallannut, ette te olisi tässä näkemässä, kuinka Ismael Bush jakaa oikeutta."
"Älkää polkeko hyviä tarkoituksianne, vaan muistakaa, että jos te aiotte tehdä meille väkivaltaa, niin ulottuu teidän halveksimanne lain käsivarsi kauas. Vaikka se joskus onkin hidas matkamies, tulee se kuitenkin varmasti!"
"Niin, hänen sanoissaan on paljon totta, siirtolainen", sanoi erämies, jonka tarkkaavat korvat harvoin jättivät huomioonottamatta ainoatakaan sanaa, mitä hänen läsnäollessaan lausuttiin. "Toimeliaaksi ja vastukselliseksi käsivarreksi se on usein huomattu tässä meidän Amerikan maassamme, jossa, kuten sanotaan, ihminen suuressa määrässä on jätetty kulkemaan niin kuin itse tahtoo, ja onnellisempi, niin, ja miehuullisempi ja rehellisempi hän tämän etuoikeuden vuoksi on! Niin, tiedättehän te, hyvät ihmiset, että on semmoisiakin seutuja, joissa laki on niin ahkerassa toimessa, että se sanoo: tällä tavalla teidän tulee elää, tällä tavalla kuolla ja tällä tavalla taas maailmasta erota ja lähteä Luojan tuomioistuimen eteen! Mutta se on pahaa ja häiritsevää sekaantumista sen Yhden asioihin, joka ei ole luomiaan tehnyt paimennettaviksi kuin naudat ja ajettaviksi kentältä kentälle, kuten heidän tyhmät ja itsekkäät kaitsijansa päättävät heidän tarpeensa kulloinkin vaativan. Surkeuden maa on pakostakin se maa, jossa sekä sielu että ruumis sidotaan ja jossa Jumalan luomia, jotka hänen lapsinaan syntyvät, sillä tavalla kohdellaan, ikäänkuin meidän kaikkien suuren Hallitsijamme tehtävä niille kuuluisi!"
Erämiehen täten mieltään purkaessa Ismael tyytyi olemaan vaiti, mutta se katse, jonka hän kiinnitti puhujaan, ei suinkaan ilmaissut ystävällisiä tunteita. Kun vanhus oli sanottavansa sanonut, kääntyi siirtolainen Middletonin puoleen ja jatkoi asiaa, jonka toinen oli keskeyttänyt.
"Mitä meihin itseemme tulee, nuori kapteeni, olemme me kumpikin menetelleet väärin. Jos minä olen loukannut pahoin tunteitanne anastaessani teidän vaimonne sillä rehellisellä tarkoituksella, että toimittaisin hänet teille takaisin, kun tuon ilmetyn pirun tuumat olisivat käyneet toteen, niin olette tekin puolestanne murtautunut minun leiriini ja ollut apuna minun omaisuuteni hävittämisessä."
"Mutta minähän vain vapautin –"
"Meidän välimme ovat selvät", keskeytti Ismael äänellä, joka sanoi, että kun hän kerran oli itse asian mielessään ratkaissut, ei hän suuriakaan välittänyt, mitä siitä muut arvelivat. "Te ja vaimonne olette vapaat menemään ja tulemaan koska ja miten vain haluatte. Abner, päästä kapteeni irti. Ja jos te tahdotte odottaa, kunnes minä olen valmis palaamaan lähemmäksi kyläkuntia, niin voin tarjota teille kummallekin sijaa vaunuissani. Ellette tahdo, niin älkää sanoko, etten minä teille esittänyt ystävällistä tarjousta."
"Sortakoon minua väkevän käsi ja etsittäköön syntini ankarasti oman pääni päälle, jos minä rehellisyyttänne unohdan, vaikka se onkin niin myöhään itsensä ilmaissut", huudahti Middleton, heti irti päästyään itkevän Inezin rinnalle rientäen. "Ja nyt, hyvä ystävä, sotilaan kunniasanalla lupaan teille, että teidän oma osanne tässä jutussa on unohdettu, mihin muuhun nähnenkin olevan syytä ryhtyä päästyäni semmoiseen paikkaan, jossa hallituksen käsi tehoaa."
Kolkko hymy, jonka nämä sanat aiheuttivat siirtolaisen kasvoilla, osoitti, kuinka vähän arvoa hän antoi nuoren miehen vakuutukselle, jonka ensimmäinen riemastuksen tunne sai tämän niin arvelematta antamaan.
"Ei pelko eikä mielisuosio ole saanut minua näin tuomitsemaan", hän sanoi, "vaan se, jota sanon oikeudeksi. Tehkää te, mitä te pidätte oikeana, ja olkaa vakuuttunut siitä, että maailma on kyllin suuri meille kummallekin, niin ettei meidän tiemme enää tarvitse kohdata! Jos te olette tyytyväinen, on se hyvä, ellette ole tyytyväinen, niin koettakaa hakea tunteillenne tyydytystä omalla tavallanne. Minä en pyydä auttamaan itseäni pystyyn, jos kerran kunnolla saatte minut kumoon. Ja nyt, tohtori, olemme tilinteossamme tulleet teidän lehteenne. On aika, että teemme suoraksi senkin tilin, joka meidän kesken on ollut jonkin ajan avoinna. Teidän kanssanne minä tein miehuullisen ja luottavan välipuheen – millä tavalla te olette sen pitänyt?"
Ismael oli siksi onnistuneesti työntänyt vastuunalaisuuden kaikesta tapahtuneesta omilta niskoiltaan vankiensa niskoille, vieläpä oloissa, jotka eivät sallineet kovinkaan tarkasti tutkistella hänen siveysoppinsa heikkoja kohtia, että ne henkilöt, joiden nyt piti odottamatta vastata, joutuivat kylläkin pahaan pulaan, vaikka he yksinkertaisuudessaan olivatkin pitäneet menettelyään niin ansiokkaana. Obedin elämä oli ollut niin puhtaasti teoreettinen, että hänen hämmästyksensä näissä oloissa oli kylläkin ymmärrettävä, vaikk'ei niissä ehkä olisi ollutkaan kovin paljon ihmettelemistä, jos hän olisi hieman perehtyneempi maailman menoon. Arvoisa luonnontutkija ei ollut ensimmäinen, joka juuri sillä hetkellä, jolloin hän mielestään oli suurimman kiitoksen ansainnut, äkkiä huomasikin joutuneensa syytteeseen juuri niistä teoistaan, jotka hänen mielestään olivat ennen muita kiitoksen arvoiset. Vaikka hän tunsikin itsensä melko noloksi sen käänteen johdosta, jonka asiat odottamatta olivat saaneet, koetti hän kuitenkin suoriutua tilanteesta, miten parhaiten taisi, ja puolustuksekseen esittää semmoisia seikkoja, jotka hänen mielensä sekasorrossa ensimmäiseksi pyrkivät pinnalle.
"Että Obed Battin, lääketieteen tohtorin, ja Ismael Bushin, matkustajan eli kiertelevän maanviljelijän välillä", hän sanoi, koettaen välttää kaikkia loukkaavia sanoja, "oli olemassa jonkinlainen pactum eli sopimus, sitä en tahdo kieltää. Minä myönnän siinä asetetun ehdoksi, stipuleeratun, että määrätty matka oli yhdessä suoritettava, kunnes määrätty luku päiviä oli kulunut. Mutta kun sanottu määräaika on täysin loppuun kulunut, otaksun minä voitavan täydellä syyllä sanoa, että sanottu sopimus nyt on voimaton."
"Ismael", keskeytti Ester hätäisesti, "älä ryhdy sanasotaan miehen kanssa, joka voi rikkoa luusi yhtä helposti kuin ne sijoilleenkin panna, ja anna tuon myrkkymiehen mennä matkoihinsa! Petturi hän on kaikkine pulloineen ja rasioineen. Anna hänelle toinen puoli preeriasta ja pidä itse toinen. Hänkö opettaisi meitä kestämään! Minä lupaan viikossa opettaa lapseni kestämään suovilutaudin ilman ainoatakaan sen konstikkaampaa sanaa kuin kirsmarjapuun kuori ja lännen sydäntävahvistava. Se ainakin on vissi asia, Ismael, että minä en tahdo kulkea miehen kanssa, joka voi tehdä kunniallisen vaimon kielen kankeaksi, olipa hänen taloutensa järjestyksessä tai ei."
Synkkä ilme, joka oli vakaantunut siirtolaisen kasvoille, keventyi hetkiseksi, kun hän juromaisen leikillisesti vastasi:
"Eri ihmiset voivat, Ester, eri tavoin arvostella tämän miehen taitoa. Mutta kun tahtosi on, että hän saa lähteä matkoihinsa, niin en minä tahdo kaivaa preerialle kuoppia, että hänen olisi vaikeampi kulkea tietään. Ystävä, olette vapaa menemään kyläkuntiin, ja siellä minä kehoittaisin teitä pysymäänkin, sillä minun kaltaiseni miehet tekevät harvoin välipuheita eivätkä pidä siitä, että niitä niin helposti rikotaan."
"Ja nyt, Ismael", vastasi hänen voitolle päässyt vaimonsa, "kotirauhamme säilyttämiseksi ja kaiken kateuden poistamiseksi meidän väliltämme tulee sinun näyttää tuolle punanahalle", ja hän viittasi iäkkääseen Le Balafréhen ja leskeksi jääneeseen Tachehanaan, "mistä tie kulkee heidän kyläänsä, ja sanokaamme heille samalla, että Jumala teitä siunatkoon ja hyvästi!"
"He ovat intiaanien sotalain mukaan pawneen vankeja, enkä minä voi sekaantua hänen oikeuteensa."
"Varo paholaista, mieheni! Hän on viettelijä ja kiusaaja eikä kukaan voi sanoa itseään varmaksi hänen kamalia vehkeitään vastaan! Kuule minun neuvoani, sillä nimesi kunnia on sydämelläni, ja lähetä pois tuo punainen Isebeli."
Siirtolainen laski leveän kätensä vaimonsa olalle ja katsoen häntä vakaasti silmiin sanoi jyrkällä ja juhlallisella äänellä:
"Vaimo, meillä on tässä edessämme tärkeämpiä asioita kuin sinun tarkoittamasi hullutukset. Muista, mitä vielä on tulossa, ja heitä tuo hupsu mustasukkaisuutesi."
"Se on totta, se on totta", mutisi vaimo, peräytyen tyttäriensä joukkoon. "Jumala minulle antakoon anteeksi, että minä sen unohdin!"
"Ja nyt, nuori mies, sinä, joka niin usein olet tullut minun kotinurkilleni sillä tekosyyllä, että muka juonnat mehiläisen reikäänsä", aloitti Ismael taas oltuaan hetken vaiti, ikäänkuin mielensä tasapainon palauttaakseen, "sinun kanssasi minulla on isompi tili tehtävänä. Ei sillä hyvä, että olet kääntänyt leirini mullin mallin, sinä vielä varastit tytönkin, joka on vaimoni sukulainen ja jonka minä aioin vielä kerran saada omaksi tyttärekseni."
Tämä kuulustelu herätti enemmän huomiota kuin mikään edellisistä. Nuoret miehet käänsivät uteliaat silmänsä Paavoon ja Elliin. Edellinen näytti koko lailla hämmentyneeltä, kun taas jälkimmäinen häveten painoi päänsä alas.
"Kuule nyt, ystävä Ismael Bush", vastasi mehiläispyytäjä huomatessaan, että häntä syytettiin sekä kotirauhan häiritsemisestä että naisenryöstöstä. "Minä en tahdo kieltää, että pitelin vähän kovakouraisesti teidän patojanne ja astioitanne. Jos sinä tahdot mainita, minkä hintaisina sinä niitä pidät, niin voidaan vahinko meidän kesken sopia kaikessa rauhassa ja unohtaa vihat. Minä en ollut kirkkomiehen tuulella, kun me kiipesimme kalliollenne, ja mahdollista on, että minä siellä potkin yhtä paljon kuin saarnasin. Mutta parhainkin takki voidaan rahalla paikata. Mitä tämän Elli Waden asiaan tulee, niin siitä emme taida niin vähällä päästä. Eri ihmiset ovat avioliitosta eri mieltä. Toisten mielestä ei tarvitse muuta sanoa kuin jaa ja ei, kun pappi tai virkamies kysyy, jotta siitä syntyisi rauhallinen koti. Mutta minä olen sitä mieltä, että jos naisen mieli pyrkii johonkin suuntaan kulkemaan, niin on parasta antaa ruumiin kulkea samaa tietä. Ei silti, että minä tahtoisin sanoa, etteikö Elliä olisi pakotettu tekemään se, minkä hän teki, ja sen vuoksi hän tässä asiassa on yhtä viaton kuin tuo aasikin, joka häntä kantoi – hyvin kyllä vasten tahtoaan, niinkuin se kyllä, hitto vieköön, itsekin sanoisi, jos se osaisi puhua yhtä isolla äänellä kuin hirnua."
"Nelly", aloitti jälleen siirtolainen, joka kiinnitti hyvin vähän huomiota tähän Paavon omasta mielestään sangen mukiinmenevään ja kekseliääseen puolustuspuheeseen. "Nelly, suuri ja paha on tämä maailma, johon sinä olet koettanut niin suurella hopulla karata. Sinä olet vuoden syönyt ja nukkunut minun leirissäni, ja minä olin luullut rajaseutujen vapaan ilman sinua miellyttävän, niin että olisit halunnut jäädä meidän luoksemme."
"Antaa tytön tehdä niinkuin tahtoo", mutisi Ester taempaa. "Se joka ehkä olisi saanut hänet jäämään, makaa nyt kylmän paljaan preerian povessa, ja vähän toivoa on siitä, että tyttö muuttaisi mielensä. Naisen mieli on sitä paitsi oikullinen kapine, jota ei ole helppo kääntää pois itsepintaisuudestaan, niinkuin sinä, mieheni, itse tiedät, sillä muutoinhan minä en olisi tässä poikiesi ja tyttäriesi äitinä."
Siirtolainen näytti olevan vastahakoinen niin vähällä luopumaan mielipiteestä, jonka hän oli ujosta neidosta muodostanut, ja ennenkuin hän vastasi vaimonsa ehdotukseen, antoi hän tavanmukaisen juron katseensa vaeltaa pitkin poikajoukkonsa uteliaita naamoja nähdäkseen, eikö heidän joukossaan ollut ketään, joka olisi kelvannut täyttämään vainajan paikan. Paavo huomasi hänen ilmeensä, ja arvaten tällä kertaa tavallista tarkemmin toisen ajatukset, hän luuli keksineensä keinon, joka ratkaisisi koko pulman.
"Se on aivan selvä asia, Bush ystävä", hän sanoi, "että tässä asiassa on kaksi ajatusta, teidän poikienne puolesta ja minun itseni puolesta. Minä en näe muuta kuin yhden keinon, miten tämä riita voitaisiin ystävyydessä sopia, ja se on tämä: Valitkaa te pojistanne yksi, kenen tahdotte, ja me kävelemme yhdessä parin mailin päähän preerialle. Se joka jää sinne, ei sen koommin tule kenenkään kotirauhaa häiritsemään, ja se joka takaisin palaa, koettakoon voittaa tämän nuoren naisen suosion, miten parhaiten voi."
"Paavo!" huudahti Elli nuhtelevalla, vaikka tukahdutetulla äänellä.
"Älä pelkää, Nelly", kuiskasi mehiläispyytäjä, jonka suorasukainen mieli ei käsittänyt lemmityllä olevan muuta huolta kuin suru hänestä. "Minä olen katsonut ne jok'ikisen, ja sinä voit luottaa silmään, joka on juontanut reikäänsä niin monta mehiläistä!"
"Minä en aio ruveta toisten tunteitten määrääjäksi", huomautti siirtolainen. "Jos tytön sydän todella on kyläkunnissa, niin sanokoon sen vain, minä en tahdo häntä käskeä enkä estää. Sano, Nelly, ja anna sen mitä sanot, tulla omasta tahdostasi, ilman pelkoa tai pakkoa. Tahdotko sinä jättää meidät lähteäksesi tämän nuoren miehen kanssa kyläkuntiin, vai tahdotko jäädä tänne ja jakaa sen vähän, mitä meillä on annettavaa ja minkä me niin mielellämme annamme?"
Täten haastettuna Elli ei voinut enää epäröidä. Hänen katseensa oli alussa arka ja kartteleva. Mutta sitä myöten kuin puna alkoi nousta hänen poskilleen ja hänen hengityksensä käydä nopeammaksi ja kiihkeämmäksi, näytti neidon synnynnäinen reippaus ilmeisesti pääsevän naisellisesta ujoudesta voitolle.
"Te otitte minut kotiinne, isättömän, köyhän ja ystävättömän orvon", hän sanoi, vaivoin ääntään halliten, "kun toiset, jotka teihin verrattuna elävät varakkaina, unohtivat minut, ja hyvä Jumala siunatkoon teitä siitä! Se vähä, mitä minä olen työtä tehnyt, ei koskaan voi palkita sitä yhtä hyvää työtä. Minä en pidä teidän elämänlaadustanne, se eroaa niin suuresti lapsuuden-ajastani ja siitä, mitä minä haluan. Mutta ellette te olisi ottanut tätä hyvää ja viatonta ladyä omaistensa luota, en minä olisi milloinkaan jättänyt teitä, ennenkuin te olisitte itse sanonut: 'mene, ja seuratkoon sinua Jumalan siunaus!'"
"Se ei ollut viisas teko, mutta sitä kadutaan ja se hyvitetään, mikäli se voidaan vaaratta tehdä. Sano nyt arvelematta, tahdotko jäädä vai lähteä?"
"Minä olen tälle ladylle luvannut", sanoi Elli, silmänsä maahan luoden, "etten häntä jätä. Ja kun hän on teidän puoleltanne kärsinyt niin paljon vääryyttä, on hänellä ehkä oikeus vaatia, että minä pidän sanani."
"Päästäkää se nuori mies siteistä", sanoi Ismael. Kun käsky oli pantu toimeen, viittasi hän kaikkia poikiaan astumaan esiin ja asetti ne riviin Ellin eteen. "Pois nyt kaikki verukkeet ja avaa sydämesi. Tässä on kaikki, mitä minulla on tarjottavaa, ja sydämellinen tervetuliainen päälle päätteeksi."
Pulassaan tyttö antoi ujon katseensa vaeltaa nuorukaisesta toiseen, kunnes se kohtasi Paavon huolestuneet ja mielenliikutusta osoittavat kasvot. Silloin hän heittäytyi mehiläispyytäjän syliin ja ääneen nyyhkyttäen ilmaisi sydämensä vaalin. Ismael viittasi pojilleen, että he perääntyisivät, ja ilmeisestikin nolostuneena, vaikka ehkä olikin arvannut, kuinka tulisi käymään, hän enemmittä epäilyksittä sanoi:
"Ota tyttö ja kohtele häntä rehellisesti ja ystävällisesti. Sen tytön pitäisi olla tervetullut mihin taloon tahansa, ja mieleni olisi paha, jos hänen kävisi huonosti. Ja nyt olen tehnyt tilini teidän kaikkien kanssa ja minä toivon, ettette te pidä ehtoja kovina, vaan päin vastoin kohtuullisina ja miehen arvon mukaisina. Minulla on vain yksi asia kysyttävänä enää, kapteenilta nimittäin. Tahdotteko käyttää hyväksenne vaunujani matkataksenne kyliin, vai ettekö?"
"Olen kuullut, että osa sotamiehistäni etsii minua pawneitten kylien läheisyydestä", sanoi Middleton, "ja aion lähteä tämän päällikön kanssa miehiini yhtyäkseni."
"Sitä parempi sitten, kuta pikemmin eroamme. Niityllä on riittävästi hevosia. Menkää, valitkaa niistä ja jättäkää meidät rauhaan."
"Se on mahdotonta, jos tämä vanhus, joka on ollut sukumme ystävä lähes puolen vuosisataa, jää tänne vangiksi. Mitä hän on tehnyt, kun häntä ei lasketa vapaaksi?"
"Älkää kysykö asioita, joihin ehkä ette saa suoraa vastausta", vastasi siirtolainen synkästi. "Minulla on tämän ansapyytäjän kanssa asioita, joihin valtioitten upseerin ei ole hyvä sekaantua. Menkää, niin kauan kuin tienne on auki."
"Siirtolainen ehkä antaa teille rehellisen neuvon ja kuulkaa sitä kaikki, joita se koskee", huomautti vanha vanki, joka ei näyttänyt olevan milläänkään siitä poikkeuksesta, joka hänen suhteensa tehtiin. "Siouxit ovat lukematon ja verenhimoinen kansa, eikä kukaan voi sanoa, kuinka kauan kestää, ennenkuin he taas lähtevät liikkeelle kostamaan. Sen vuoksi minäkin sanon teille, että menkää. Ja alhoissa pitäkää varanne varsinkin siitä, ettette sekaannu paloihin, sillä tähän aikaan vuodesta kunnialliset metsästäjät usein polttavat ruohon, jotta puhveleilla keväällä olisi parempi ja vehmaampi laidun."
"Minä unohtaisin sekä kiitollisuuteni että velvollisuuteni lakejakin kohtaan, jos jättäisin vangin teidän käsiinne, vaikkapa hänen omalla suostumuksellaankin, ellemme saa kuulla hänen rikostaan, jossa me ehkä olemme kaikki olleet hänen viattomia apumiehiään."
"Riittääkö teille se tieto, että hän ansaitsee kaikki, mitä hänelle annetaan?"
"Ainakin se muuttaa käsitykseni hänestä."
"Katsokaa sitten tätä", sanoi Ismael, näyttäen kapteenille luotia, joka oli Asan nutusta löytynyt, "tällä lyijypalalla hän kaatoi niin kauniin pojan, ettei monellakaan isällä ole hänen vertaansa!"
"En voi uskoa hänen sitä tehneen, paitsi ehkä itsepuolustuksen tai jonkin muun oikeutetun syyn vuoksi. Minä myönnän, että hänellä oli tieto poikanne kuolemasta, sillä hän osoitti minulle metsikön, jossa ruumis oli, mutta minun on mahdoton uskoa, että hän on syyttä ottanut vainajalta hengen, ellei hän itse sitä tunnusta."
"Minä olen elänyt kauan", sanoi erämies, joka kaikkien vaikenemisesta huomasi, että odotettiin hänen julistavan syyttömyytensä, "ja paljon pahuutta minä olen aikoinani nähnyt. Monta kuljeskelevaa karhua ja pantteria olen tavannut taistelemassa ruokapalasta, joka on niiden tielle heitetty, ja monta järjellistä ihmistä olen nähnyt toisiaan vastaan ponnistamassa kuolemaan saakka. Mitä minuun tulee, niin toivon voivani kerskumatta sanoa, että vaikka kättäni onkin tarvittu pahuutta ja sortoa lyömään alas, ei se ole koskaan iskenyt iskua, jota sen omistajan tarvitsisi hävetä tilinteossa, joka on oleva tätä paljon mahtavampi."
"Jos isäni on ottanut hengen oman heimonsa jäseneltä", sanoi nuori pawnee, jonka nopsa silmä oli luodista ja läsnäolevain kasvoista lukenut, mistä oli kysymys, "niin antakoon hän soturin tavoin itsensä vainajan ystäville. Hän on liian oikeamielinen tarvitakseen siteitä viemään itseään tuomiolle."
"Poika, minä toivon, että teet minulle oikeutta. Jos minä olisin tehnyt sen ruman työn, josta minua syytetään, olisi minussa sen verran miehuutta, että tulisin ja tarjoisin pääni rankaisijan iskettäväksi, kuten kaikki rehelliset ja kunnolliset punaiset tekevät." Luoden sitten huolestuneeseen intiaaniin katseen vakuuttaakseen hänelle viattomuuttaan hän kääntyi muitten tarkkaavain kuulijainsa puoleen ja jatkoi englanniksi: "Se ei ole pitkä, se juttu, joka minulla on kerrottavana, ja se joka sen uskoo, uskoo totuuden, mutta se joka ei sitä usko, kulkee vain harhaan ja ehkä vie harhaan lähimmäisensäkin. Me makasimme kaikki leirinne ympärillä väijymässä, ystäväni siirtolainen, niinkuin te alkanette huomata, sillä me olimme saaneet tietää, että siinä oli vääryyttä kärsinyt lady, jota pidettiin vankina, eikä meillä ollut sen kunniallisempaa eikä epäkunniallisempaa tarkoitusta kuin vapauttaa hänet, sillä vapauteen hänellä ihmisyyden ja lain nimessä oli oikeus. Siihen nähden, että minä olin muita taitavampi vakoilemaan, jäivät he puitten suojaan, ja minut lähetettiin preerialle tiedustelulle. Vähän te osasitte aavistaa, että siinä oli niin lähellä ihminen, joka näki metsästyksenne kaikki temput, mutta siellä minä kuitenkin olin, milloin pensaan tai heinämättään takana pitkälläni, milloin vieritellen itseäni alamäkeä alhoon, ja vähän te osasitte aavistaa, että teidän liikkeitänne vahdittiin, kuten pantteri vahtii juovaa kaurista. Herranen aika, kun minä aikanani olin kaikkein parhaissa voimissa ja kukkeimmillani, katsoin minä, hyvä siirtolainen, monta kertaa aivan vihollisten teltan ovesta sisään ja näin heidän nukkuvan ja untakin näkevän, että olivat kotona ja kaikki rauhallista! Jos olisi aikaa, kertoisin minä tarkemminkin –"
"Jatkakaa selontekoanne", keskeytti Middleton.
"Niin aina, ja verinen ja ilkeä nähtävä se oli! Minä makasin heinikossa ja näin, kuinka kaksi metsästäjistä lähestyi toisiaan. Heidän kohtauksensa ei ollut sydämellinen eikä semmoinen kuin miesten kohtauksen erämaassa tulisi olla. Mutta minä luulin heidän sentään rauhassa eroavan, kunnes näinkin toisen ojentavan pyssynsä toisen selkää vastaan ja tekevän kavalan ja rikollisen murhan, sillä siksi minä sitä sanon. Se poika oli jalo ja miehuullinen nuorukainen! Vaikka ruuti poltti reiän hänen takkiinsa, kesti hän iskuja enemmän kuin minuutin, ennenkuin kaatui. Sitten hän nousi polvilleen ja epätoivoisesti ja miehuullisesti ponnistaen ryömi metsikköön kuten haavoitettu karhu kätköön!"
"Mutta miksi taivaallisen oikeuden nimessä te piditte tämän salassa?" huudahti Middleton.
"Miksikö! Luuletteko te, kapteeni, että mies, joka on erämaassa elänyt seitsemättäkymmentä vuotta, ei ole oppinut vaiteliaisuuden avua. Juokseeko punainen soturi näkemiään kertomaan, ennenkuin tulee oikea aika? Minä vein tohtorin paikalle katsomaan, voisiko hänen taitonsa auttaa, ja ystävämme mehiläispyytäjäkin oli matkassa, joten hänkin tiesi, että pensaikossa oli ruumis."
"Se on totta", sanoi Paavo, "mutta kun en voinut tietää, mitä yksityisiä syitä erämiehellä oli pitää asia salassa, niin puhuin siitä niin vähän kuin suinkin, mikä tietää sitä, etten hiiskahtanut siitä sanaakaan."
"Entä kuka tämän murhan teki?" kysyi Middleton.
"Tuossa seisoo se mies, ja häpeä koko ihmissuvulle on, että hän on vainajan verta ja sukua."
"Hän valehtelee! Hän valehtelee!" huusi Abiram. "En minä murhannut, annoin vain iskun iskusta."
Ismaelin ääni oli syvä, kammottava, kun hän vastasi:
"Riittää. Päästäkää ukko irti. Pojat, pankaa äitinne veli hänen sijaansa."
"Älkää koskeko minuun!" huudahti Abiram. "Minä kutsun Jumalan kiroamaan teidät, jos koskette minuun!"
Hänen silmäinsä hurja ja mieletön palo sai pojat ensin pysähtymään, mutta kun Abner, muita vanhempi ja jäykempi, kulki suoraan häntä kohti ja kun kauhistunut murhamies näki hänen vihamielisyyttä ilmaisevat kasvonsa, kääntyi hän ja yritti paeta, mutta putosikin maahan suulleen ja näytti heittäneen henkensä. Kesken hillittyjä kauhunhuudahduksia Ismael kädenviittauksella käski poikiaan kantamaan ruumiin telttaan.
"Ja nyt", hän sanoi, kääntyen kaikkien niitten puoleen, jotka hänen leirissään olivat vieraita, "ei ole muuta jäljellä, kuin että jokainen kääntyy kulkemaan omaa tietään. Toivotan teille kaikille hyvää ja sinulle Elli, vaikk'et ehkä lahjastani kiitäkään, minä sanon: Jumala sinua siunatkoon!"
Tapauksen järkyttämänä, joka niin ilmeisesti näytti taivaan tuomiolta, Middleton ei enää vastustellut, vaan varustautui lähtemään. Matkavalmistuksiin ei kulunut paljonkaan aikaa ja pian niistä suoriuduttiin. Kun kaikki olivat valmiina, lausuivat he siirtolaiselle ja hänen perheelleen ääneti lyhyet jäähyväiset, minkä jälkeen tämä eriseurainen joukko hitaasti ja vaiteliaana seurasi voitokasta pawneeta hänen etäisiin kyliinsä.
XXXII LUKU.
Ismael odotti kauan ja kärsivällisesti, kunnes Kovan Sydämen kirjava joukko oli kadonnut, ja antoi sitten käskyn purkaa teltat. Juhdat olivat jo valjaissa ja irtaimisto oli kuormattu vaunuihin paikoilleen. Kun kaikki nämä valmistukset oli suoritettu, vedettiin se pieni vaunu, jossa Inez oli niin kauan majaillut, sen teltan eteen, johon ihmisrosvon tajuton ruumis oli kannettu, ja ilmeisesti ryhdyttiin nyt valmistuksiin uuden vangin vastaanottoa varten. Nyt vasta, Abiramin kalpeana, pelon valtaamana ja ilmitulleen rikoksensa taakan alla horjuen ilmestyessä teltasta, perheen nuoremmat jäsenet näkivät, että hän vielä kuuluikin elävien joukkoon. Heidän kesken oli päässyt valtaan se taikauskoinen käsitys, että taivas oli niin hirmuisesti rangaissut hänen rikoksensa, ja nyt he katsoivat häneen kuin olentoon, joka jo kuului enemmän toiseen maailmaan kuin tavallisiin kuolevaisiin, joiden vielä täytyi kestää viimeinen kuolonkamppaus, ennenkuin inhimillisen olemisen suuri rengas katkesi. Rikollinen itse näytti olevan tilassa, jossa mitä herkin ja hurjin kauhu omituisesti yhtyi täydelliseen ruumiilliseen lamaannukseen. Huomatessaan tulleensa ulkoilmaan hän katseli ympärilleen, eikö saapuvilla olevien kasvoissa näkyisi jotakin tietoa siitä kohtalosta, mikä häntä odotti. Ympärillään hän näki tosin vakavia, mutta rauhallisia kasvoja, eikä ainoassakaan silmässä pikaista väkivaltaa uhkaavaa ilmettä, ja miesraukka alkoi siitä elpyä. Ja vaunuun noustuaan hän jo juonikkaassa mielessään alkoi punoa keinoja, miten voisi parhaiten torjua sukulaistensa oikeutetun vihan, tai niiden turhaan rauetessa paeta rangaistusta, jonka aavistus hänelle sanoi tulevan hirmuiseksi.
Näiden valmistusten aikana Ismael ei paljoa puhunut. Kädenviittaus tai silmäys riitti pojille ilmaisemaan, mitä hän tahtoi, ja nämä yksinkertaiset ilmaisukeinot näyttivät kaikkia asianomaisia tyydyttävän. Annettuaan merkin liikkeellelähtöön siirtolainen heitti rihlan käsivarrelleen ja kirveen olalleen ja tavalliseen tapaan lähti astumaan edellä. Ester kätkeytyi vaunuun, jossa hänen tyttärensä matkasivat. Nuorukaiset asettuivat juhtien luo tai karjan sekaan tavallisille paikoilleen, ja kaikki lähtivät tavalliseen hitaaseen, mutta hellittämättömään tapaansa tekemään taivalta.
Ensi kerran monista ajoista siirtolainen nyt käänsi auringonlaskulle selkänsä. Suunta, jota hän kulki, kävi kyläkuntia kohti, ja siitä kuinka hän kulki, tiesivät lapset, jotka olivat oppineet isänsä kasvoista lukemaan hänen päätöksensä, että heidän preeriamatkansa oli pian päättyvä. Tuntikausiin ei kuitenkaan ilmennyt mitään, mikä olisi osoittanut äkillistä tai rajua käännettä IsmaeIin tarkoituksissa tai tunteissa. Kaiken aikaa hän astui yksin, pysyen joitakin satoja askelia vaunujen edellä ja harvoin ilmaisten minkäänlaista erikoista kiihtymystä. Kerran tai pari hänen kookas muotonsa nähtiin etäiselle maanaallolle seisahtuneena, pyssyyn nojaten, pää maata kohden kumartuneena. Mutta näitä ankaran ajattelun hetkiä oli vähän eivätkä ne kestäneet kauan. Matkueen varjot olivat jo kauan langenneet itään, ennenkuin taipaleenteossa tapahtui minkäänlaista muutosta. Kahlattiin jokien poikki, kuljettiin kenttien halki, noustiin maanaalloille ja laskeuduttiin niiltä alas, ilman että tapahtui minkäänlaista muutosta. Siirtolainen oli jo vanhastaan tottunut tämän omituisen matkanteon vaikeuksiin ja jonkinlaisen vaiston vaikutuksesta väisti tämmöisillä taipaleilla esiintyviä suurempia esteitä, aina ajoissa polveten oikealle tai vasemmalle, sen mukaan kuin maanmuodostus, puut tai jokien merkit hänelle ennakolta ilmaisivat väistämisen olevan tarpeen.
Vihdoin lähestyi se aika, jolloin sekä ihmisten että juhtien uupuminen vaati suomaan niille lepoa. Hyvällä ymmärryksellä kuten tavallisestikin Ismael valitsi soveliaan paikan. Maan yleinen muodostus, jonka olemme kirjamme alkuluvuissa kuvanneet, oli jo aikoja sitten vaihtunut epätasaisemmaksi ja ryhmyisemmäksi pinnaksi. Yleensä tosin edelleenkin olivat vallalla samat alhot ja sama aaltoilevain kenttien ja autiuden omituinen jylhä vaihtelu, joka saa nämä omituiset seudut muistuttamaan vanhoja, jonkin käsittämättömän kohtalon kautta asukkaansa ja asumuksensa menettäneitä maita. Mutta näihin aaltoilevain preeriain valtapiirteisiin oli jo aikoja sitten sekaantunut epäsäännöllisiä mäkiä, satunnaisia kallioita ja leveitä metsävyöhykkeitä.
Ismael valitsi pysähdyspaikaksi lähteen, joka kumpusi esiin neljän, viidenkymmenen jalan korkuisen kallion juurelta, ja se olikin tarkoitukseen varsin sovelias. Vesi kostutti pientä alhoa, joka oli kallion alla ja joka hedelmöittävän lahjansa palkaksi kasvoi huononlaista nurmea. Yksinäinen raita oli juurtunut lietteeseen ja maan ainoana omistajana kasvanut paljon korkeammaksi vieressä olevan kallion huippua, jota sen oksat ennen olivat varjostaneet. Mutta elämän salaperäisen ytimen kanssa se oli suloisuutensa menettänyt ja oli nyt, ikäänkuin paikan laihaa vihannuutta pilkatakseen, jäänyt siihen entisen vehmauden jaloksi ja juhlalliseksi muistomerkiksi. Repaleisina, haaveellisina isoimmat oksat vielä kurottelivat päitään korkeutta kohti, mutta vaalistunut, harmaa runko törrötti kaljuna, myrskyjen pieksämänä. Ei ainoatakaan lehteä eikä muutakaan elonvoiman merkkiä siinä huomannut, vaan kaikki julisti olemisen tyhjyyttä ja ajan täyttymystä.
Siinä Ismael, tavanmukaisella merkillä kehoitettuaan matkuetta lähestymään, oikaisi nurmikolle valtavan ruumiinsa ja näytti miettivän tilanteensa syvää vastuunalaisuutta. Pojat saapuivat pian paikalle, sillä heti vettä ja laidunta vainutessaan juhdat kiiruhtivat kulkuaan, ja sitten seurasivat syöttöpaikan tavalliset askaret ja puuhat.
Aamun tapaukset eivät suinkaan olleet tehneet Ismaelin ja Esterin lapsiin niin syvää ja pysyvää vaikutusta, että se olisi saanut heidät unohtamaan luonnon vaatimukset. Poikien etsiessä varastoista suuhun pantavaa nälkänsä tyydyttämiseksi ja nuorempien lasten riidellessä yksinkertaisista ruoistaan oli tämän puolivillin perheen isällä ja äidillä muuta ajateltavaa.
Huomattuaan kaikkien, elpyvän Abiraminkin, kaikin voimin tyydyttävän nälkäänsä siirtolainen loi vaimoonsa katseen ja lähti matkan päähän maanaallolle, joka idässä rajoitti näköalan. Aviopuolisoitten keskustelu tällä paljaalla paikalla oli kuin neuvottelu murhatun pojan haudalla. Ismael viittasi vaimoaan istahtamaan viereensä kivelle, ja sitten seurasi hetken äänettömyys, kun ei kumpaakaan haluttanut puhua.
"Olemme matkustaneet kauan yhdessä ja nähneet hyvää ja pahaa", aloitti Ismael vihdoin. "Paljon meidän on täytynyt kokea ja monta katkeraakin maljaa meidän on täytynyt juoda, mutta ei mitään tämän kaltaista ole milloinkaan tielleni sattunut."
"Se on raskas risti ymmärtämättömän ja syntisen vaimoraukan kantaa", vastasi Ester, kumartaen päänsä polviaan vastaan ja kätkien kasvonsa osaksi vaatteisiinsa. "Raskas ja rasittava kuorma tämä on sisaren ja äidin niskoille!"
"Niin, siinä se asian pulma onkin. Minä olisin paljoakaan vastaanhangoittelematta saanut itseni rankaisemaan tuota koditonta ansapyytäjää, sillä mielellään hän ei minulle ystävän tekoa tehnyt, ja Jumala antakoon minulle anteeksi, jos minä syyttä epäilin häntä paljosta pahasta! Tämähän on kumminkin majani yhden oven avaamista häpeälle, jotta toisesta ovesta ajaisin sen ulos. Mutta pitääkö minun poikani murhattaman ja murhamiehen kulkea irrallaan? Poika ei koskaan saa rauhaa!"
"Voi, Ismael, me menimme siinä asiassa liian pitkälle! Jos olisi vähemmän puhuttu, niin kuka olisi asiasta tullut sen viisaammaksi? Omatuntomme olisi ollut rauhallinen."
"Ester", sanoi siihen mies, luoden häneen nuhtelevan, vaikka yhä juron katseensa, "oli semmoinenkin aika, jolloin sinä luulit toisen tehneen tämän pahan työn."
"Niin oli, niin oli! Jumala antoi sen tunteen rangaistukseksi synneistäni! Mutta hänen armonsa ei viipynyt, vaan antoi minun nähdä. Minä luin kirjaa, Ismael, ja siitä minä löysin lohdutuksen sanat."
"Onko sinulla se kirja mukanasi, vaimo, ehkä se meille antaa neuvon tässä vaikeassa asiassa."
Ester kopeloi taskuaan ja veti siitä osan pipliaa, jota oli niin paljon peukaloitu, joka oli niin savuttunut, että sitä tuskin saattoi lukea. Se oli ainoa kirjantapainen, mitä siirtolaisen kapistuksissa oli, ja hänen vaimonsa oli sen säilyttänyt surullisena jäännöksenä onnellisemmilta ja ehkä viattomammiltakin ajoilta. Hänen tapanaan oli jo kauan ollut turvautua siihen semmoisissa pulissa, joista ei näyttänyt olevan mahdollista inhimillisillä keinoilla suoriutua, vaikka hänen sisunsa ja tarmonsa harvoin kaipasikaan apua, kunhan vain tavallisista keinoista näytti olevan hyötyä. Ester oli täten tehnyt Jumalan sanasta itselleen kuuliaisen liittolaisen. Mutta harvoin hän siltä neuvoa etsi, paitsi milloin hänen oma kykynsä oli aivan riidattomasti riittämätön päästämään pahasta. Jätämme tietoviisaitten ratkaistavaksi, poikkesiko hän tässä suhteessa muista uskovaisista, ja käymme taas muitta mutkitta kertomustamme jatkamaan.
"Näillä lehdillä on paljon peloittavia asioita, Ismael", hän sanoi kirjan avattuaan ja käännellessään sen lehtiä hitaasti sormillaan, "ja on semmoisiakin paikkoja, joissa opetetaan, kuinka on rangaistava."
Ismael kehoitti vaimoaan etsimään joitakin niistä lyhyistä toimintaohjeista, joita kaikki kansat ovat pitäneet Luojan suoranaisina käskyinä ja jotka on huomattu niin oikeudenmukaisiksi, että nekin, jotka kieltävät niiden korkean perustuksen, myöntävät niiden viisauden. Ismael kuunteli vakavana ja tarkkaavaisena, kun hänen elämänkumppaninsa luki kaikki muistamansa värssyt, jotka hänen mielestään sopivat heidän tilanteeseensa ja pulaansa. Mies pyysi häntä näyttämään sanat ja katseli niitä oudolla kunnioituksella. Miehessä, joka niin hitaasti liikehti, tehty päätös tavallisesti oli peruuttamaton. Hän laski kätensä kirjalle ja sulki sen itse, ikäänkuin siten ilmaistakseen, ettei hänen tarvinnut enempää kuulla. Ester, joka niin hyvin tunsi hänen luonteensa, vapisi tämän huomatessaan, vilkaisi hänen vakaviin silmiinsä ja sanoi:
"Ismael, onhan minun vereni ja minun lasteni veri hänen suonissaan! Eikö armo ole mahdollinen?"
"Vaimo", vastasi mies jyrkästi, "kun me luulimme, että se kurja vanha ansapyytäjä oli sen tehnyt, ei silloin puhuttu armosta!"
Ester ei vastannut, vaan laskien käsivartensa ristiin rinnalleen istui vaiti ja miettiväisenä monta minuuttia. Sitten hän jälleen käänsi pelokkaan katseensa miehensä kasvoihin, joissa hän huomasi kaiken kiihkon ja huolen hautautuneen kylmimpään tunnottomuuteen. Käsittäen nyt, että hänen veljensä kohtalo oli ratkaistu, ja ehkä sisässään tuntien, että hän oli ansainnut häntä odottavan rangaistuksen, hän ei enää ajatellut sovittelua. Sen enempää he eivät virkkaneet, vilkaisivat toisiinsa, nousivat sitten molemmat ja astuivat vaiti ollen leiriä kohti.
Siirtolainen tapasi lapsensa odottamassa heidän paluutaan samaan välinpitämättömään tapaan, jolla he aina odottivat tulevia tapauksia. Karja oli jo ajettu kokoon ja hevoset valjastettu valmiiksi jatkamaan matkaa heti kuin isä ilmoittaisi niin tahtovansa. Lapset olivat jo omassa vaunussaan, eikä lyhyesti sanoen mikään muu viivyttänyt lähtöä, kuin joukon vanhempien poissaolo.
"Abner", sanoi isä samaan suorasukaiseen tapaan kuin ainakin, "ota äitisi veli vaunusta ja anna hänen seisoa maan päällä."
Abiram astui kätköstään esiin, vavisten kyllä, mutta kuitenkin vielä mielessään toivoen, että hänen lopultakin onnistuisi saada sukulaisensa oikeutettu viha lauhtumaan. Luotuaan ympärilleen katseen siinä turhassa toivossa, että näkisi edes yhdet ainoat kasvot, joista välähtäisi edes hiukkanen myötätuntoa, hän koetti masentaa pelkonsa, joka taas alkoi elpyä entiseen hurjuuteensa, yrittäen aloittaa siirtolaisen kanssa ystävällisen ajatuksenvaihdon.
"Juhdat alkavat rasittua, veljeni", hän sanoi, "ja kun me jo olemme kulkeneet niin pitkän matkan, niin eikö ole aika leiriytyä. Minun nähdäkseni täytyy kulkea kauas, ennenkuin löytyy parempaa yöpymispaikkaa."
"Se on hyvä, että se miellyttää sinua. Taidat saada jäädä tänne pitkäksi aikaa. Poikani, tulkaa lähemmäksi ja kuulkaa. Abiram White", hän lisäsi, nostaen lakkiaan ja puhuen niin juhlallisesti ja vakaasti, että hänenkin juro ilmeensä teki syvän vaikutuksen, "sinä olet tappanut minun esikoiseni, ja Jumalan ja ihmisten lakien mukaan sinun täytyy kuolla!"
Ihmisrosvo säikähti tätä kauheaa ja äkillistä tuomiota, säikähti niinkuin olisi äkkiä huomannut joutuneensa jonkin hirviön kouriin, joista ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta. Vaikka hänen mielensä olivatkin täyttäneet mitä vakavimmat aavistukset siitä, mikä hänen kohtalokseen tuli, ei hän kuitenkaan ollut rohjennut katsoa vaaraa silmiin, ja sillä petollisella lohdutuksella, joka saa raukkamaiset luonteet itseltään salaamaan toivottoman tilansa, hän oli ennemmin toivonut viekkaudestaan pettävää apua kuin valmistautunut pahimpaan.
"Kuolla!" hän toisti äänellä, joka tuskin pääsi rinnasta. "Ei suinkaan tarvitse pelätä sukulaistensa parissa!"
"Niin poikanikin luuli", vastasi siirtolainen, viitaten vaunua, jossa vaimo tyttärineen istui, lähtemään taipaleelle ja tarkastaen itse sangen kylmäverisesti pyssynsä sankkiruudin. "Pyssyllä sinä tuhosit poikani, oikeus ja kohtuus on, että sinä päätät päiväsi samalla aseella."
Abiram tuijotti ympärilleen mielettömin katsein. Jopa hän nauroikin, ikäänkuin vakuuttaakseen sekä itselleen että muillekin, että se mitä hän kuuli, oli vain leikkipuhetta, jolla tahdottiin koetella hänen hermojaan. Mutta ei millään taholla hänen kamala naurunsa herättänyt vastakaikua. Ympärillä kaikki oli juhlallista ja hiljaa. Sisarenpojan kasvot olivat kiihtyneet, mutta häntä kohtaan kylmät, ja hänen entisen liittolaisensa ilme kauhistuttavan varma. Tämä ilmeen varmuus se oli tuhat vertaa musertavampi ja toivottomampi kuin kovakourainen väkivaltakaan. Viimeksimainittu ehkä olisi koskenut hänen sisuunsa ja kiihottanut vastarintaan, mutta edellinen jätti hänet kokonaan omien heikkojen sielunvoimiensa varaan.
"Veli", hän kuiskasi hätääntyneellä, luonnottomalla äänellä, "kuulinko oikein?"
"Sanani ovat selvät, Abiram White. Sinä olet tehnyt murhan ja sen vuoksi sinun täytyy kuolla!"
"Ester! Sisareni, jätätkö sinä minut! Voi, sisareni! Kuuletko sinä, että minä huudan sinua?"
"Minä kuulen hänen puhuvan haudastaan!" vastasi Esterin sortunut ääni vaunun kulkiessa sen paikan ohi, jossa rikoksentekijä seisoi. "Se on esikoiseni ääni, joka huutaa oikeutta! Jumala olkoon sinun sielullesi armollinen!"
Juhdat menivät hitaasti menojaan ja hylätty Abiram huomasi nyt menettäneensä pienimmänkin toivon kipinän. Sittenkään hän ei kyennyt sen vertaa mieltään rohkaisemaan, että olisi uskaltanut käydä kuolemaan, ja elleivät jalat olisi kieltäneet häneltä apuaan, olisi hän vielä yrittänyt paeta. Sitten hänen mielentilansa äkkiä toivosta vaihtui äärimmäiseksi epätoivoksi, hän vaipui polvilleen ja alkoi rukoilla, jumalattoman riivautuneeseen tapaan vuoroin sadatellen, vuoroin huutaen armoa Jumalalta ja sukulaisiltaan. Ismaelin pojat kääntyivät kauhistuen pois tästä iljettävästä näystä, ja siirtolaisenkin jyrkkä luonto alkoi taipua näin surkean raukkamaisuuden vaikutuksesta.
"Suokoon Hän sen, mitä sinä Häneltä pyydät", hän sanoi, "mutta isä ei voi milloinkaan unohtaa murhattua lastaan."
Vastaukseksi syyllinen mitä nöyrimmin rukoili, että hänelle suotaisiin aikaa, viikko, päivä tai vain tuntikin, ja rukouksen hartaus oli sen arvon mukainen, jonka nämä ajat saavat, kun kokonainen elämä supistuu niiden ahtaisiin puitteisiin. Siirtolainen epäröi ja lopulta hän osaksi myöntyi rikollisen pyyntöihin. Lopullista aiettaan hän ei kuitenkaan muuttanut, vaikka hän valitsikin toiset keinot. "Abner", hän sanoi, "nouse kalliolle ja katso joka puolelle, ettei ketään ole lähettyvillä."
Sisarenpojan noudattaessa käskyä häivähteli ihmisrosvon värähtelevillä piirteillä palaavan toivon ilmeitä. Abner toi tiedon, ettei mitään muuta elämän merkkiä näkynyt kuin poistuvat kuormat. Näiltä kuitenkin oli tulossa sanantuoja, ilmeistä kiirettä pitäen. Ismael odotti, kunnes se ennätti perille. Ihmettelevän ja pelkäävän tyttönsä kädestä hän vastaanotti muutamia lehtiä siitä kirjasta, jota Ester oli niin huolellisesti tallettanut. Siirtolainen viittasi lastaan poistumaan ja antoi lehdet murhamiehen käteen.
"Ester lähettää sinulle tämän", hän sanoi, "että sinä viimeisinä hetkinäsi muistaisit Jumalaa."
"Jumala häntä siunatkoon! Hyvä ja rakas sisar hän on minulle ollut! Mutta minun tulee saada aikaa lukeakseni; aikaa, veljeni, aikaa!"
"Aikaa ei sinulta ole puuttuva. Sinä saat itse olla oma teloittajasi, niin että minä pääsen siitä viheliäisestä tehtävästä."
Ismael lähti toteuttamaan uutta päätöstään. Ihmisrosvon lähintä pelkoa vaimensi se tieto, että hän ehkä vielä saisi elää monta päivää, vaikka hänen lopullinen rangaistuksensa olikin varma. Armonaika oli Abiramin kaltaiselle raukkamaiselle heittiölle melkein armahduksen arvoinen. Vieläpä hän itse oli uutterin auttaja niissä kamalissa valmistuksissa, joihin ryhdyttiin, ja kaikista niistä, jotka olivat tässä kammottavassa murhenäytelmässä osallisina, hän vain puhui kevytmielisellä ja leikillisellä äänellä.
Raidan repaleisten haarain alla oli kallioseinämässä kapea porras. Se oli monta jalkaa korkealla maasta ja soveltui erinomaisesti siihen tarkoitukseen, johon se oli esiintymisellään itse viitannut. Tälle pienelle pykälälle rikollinen asetettiin, käsivarret kyynärpäistä selän taa sidottuina sillä tavalla, ettei hänen mitenkään ollut mahdollista saada niitä irti, ja sama nuora jatkui hänen kaulansa ympäri puun haaraan. Nuora kiinnitettiin sillä tavalla, etteivät tuomitun jalat ulottuisi maahan, kun hän joutuisi sen varassa riippumaan. Piplian lehdet pantiin hänen käteensä ja hänet jätettiin nyt etsimään niistä lohdutusta, miten taisi.
"Ja nyt, Abiram White", sanoi siirtolainen, kun hänen poikansa olivat saaneet kaikki valmiiksi ja tulleet alas, "minä kysyn sinulta juhlallisesti viimeisen kerran. Kuolema on sinun edessäsi kahdessa muodossa. Tällä pyssyllä sinun surkeutesi voidaan lopettaa nopeasti, taikka täytyy sinun tuo nuora teloittajanasi ennemmin tai myöhemmin saada surmasi."
"Anna minun elää! Ah, Ismael, sinä et tiedä, kuinka suloiselta elämä tuntuu, kun viimeiset hetket ovat niin lähellä!"
"Se on tehty", sanoi siirtolainen, viitaten apulaisiaan seuraamaan karjaa ja vaunuja. "Ja nyt, kurja mies, lohdutukseksi sinulle viimeisinä hetkinäsi minä annan sinulle anteeksi, mitä olet minulle tehnyt, ja jätän sinut Jumalallesi."
Ismael kääntyi pois ja lähti tavalliseen hitaaseen, raskaaseen tapaansa astumaan preeriata. Vaikka pää olikin hieman etukumarassa, ei hänen hidas luontonsa saanut häntä katsomaan taakseen. Kerran hän kyllä oli kuulevinaan nimeään mainittavan ikäänkuin hieman tukehtuneella äänellä, mutta se ei saanut häntä seisahtumaan.
Sillä paikalla, missä hän oli Esterin kanssa keskustellut, hän saavutti kallion näköpiirin rajan. Siinä hän pysähtyi ja vilkaisi taakseen siihen suuntaan, josta oli juuri tullut. Aurinko oli vaipumaisillaan lakeuksien rannan taa ja sen viimeiset säteet sattuivat raidan lehdettömiin oksiin. Hän näki sen repaleisen ulkopiirteen kuvautuvan taivaankannen hehkua vasten ja näki sen olennonkin, jonka hän oli siihen jättänyt kurjasti kuolemaan, vielä seisovan pystyssä. Maanaallon vastakkaiselle rinteelle kääntyen hän jatkoi matkaansa ja hänestä tuntui, kuin olisi hänet äkkiä ja väkivaltaisesti ainaiseksi erotettu äskeisestä työkumppanistaan.
Mailin verran taivallettuaan siirtolainen saavutti matkueen. Pojat olivat löytäneet yönviettoon soveliaan paikan ja odottivat vain hänen vahvistustaan vaalilleen. Muutamalla sanalla hän ilmaisi hyväksymisensä. Kaikki suoritettiin tavallista hiljaisemmin. Esterin ei kuultu toruvan lapsiaan, taikka kuului hänen äänensä enemmän hillityltä kehoitukselta kuin torumiselta.
Miehen ja vaimon välillä ei vaihdettu montakaan kysymyksen eikä selityksen sanaa. Vasta kuin viimeksimainittu oli poistumaisillaan yöksi lastensa joukkoon, näki edellinen hänen salavihkaa vilkaisevan pyssynsä sankkipannuun. Ismael käski poikiensa mennä nukkumaan ja lupasi itse vartioida leiriä. Kun kaikki oli vaiennut, asteli hän ulos preerialle sellaisin tuntein, kuin olisi hänen henkeään ahdistanut telttojen keskellä. Yö oli omiaan vahvistamaan niitä tunteita, joita päivän tapaukset olivat herättäneet.
Kuun noustessa oli tuulikin virinnyt ja silloin tällöin se peuhasi preerialla sillä tavalla, että vahtimiehen oli helppo kuvitella kuulevansa tuulenpuuskissa ääniä henkien maailmasta. Kokemainsa omituisten vaikutusten alaisena hän loi katseen ympärilleen nähdäkseen, nukkuivatko kaikki rauhassa, ja lähti sitten astumaan ennenmainittua maanaaltoa kohti. Sieltä hän huomasi näkevänsä vapaasti sekä itää että länttä kohti. Kuun edessä kiiteli kevyitä pilvenhahtuvia, mikä sai sen näyttämään kylmältä ja sadetta ennustavalta, mutta toisin ajoin sen rauhalliset säteet virtasivat selkeältä siniaavalta ja näyttivät kaikille esineille valavan oman lempeän sulonsa.
Ensimmäinen kerran hurjan ja seikkailurikkaan elämänsä varrella Ismael tunsi viiltävän yksinäisyyden tunteen. Paljaat preeriat alkoivat tuntua rannattomalta autiudelta ja tuulen humu kuului kuolleitten kuiskaukselta. Jonkin ajan kuluttua hän luuli kuulevansa parahduksen ohikiitävän tuulenpuuskan mukana. Se ei ollut maallisen äänen kaltainen, vaan kiiti kamalana kautta yläilmojen, tuulen käheän voihkinan säestämänä. Siirtolainen puri yhteen hampaansa ja hänen valtava kouransa pusersi rihlaa, ikäänkuin olisi hän tahtonut painaa luttuun raudan. Sitten seurasi hetken tyyntä ja taas kovempi puuska ja kauhunhuuto, joka tuntui lähtevän aivan hänen korvansa juuresta. Hänen omilta huuliltaan pääsi vaistomaisesti kuin kaiku semmoinen ääni, jonka luonnoton kiihtymys aiheuttaa ja heittäen pyssyn olalleen hän jättiläisen askelin lähti harppaamaan kalliota kohden.
Usein ei Ismaelin veri virrannut yhtä nopeasti kuin tavallisten ihmisten suonissa, mutta nyt hänestä tuntui, ikäänkuin olisi se ollut valmiina suihkuamaan esiin ruumiin jokaisesta huokosesta. Hänen syvimmälläkin piilevät eläimelliset voimansa olivat havahtuneet. Vielä edetessäänkin hän kuuli samoja huutoja, jotka milloin tuntuivat pilvissä kaikuvan, milloin taas kulkevan ohi niin läheltä, kuin olisivat ne hipaisseet maata. Vihdoin kuului huuto, josta ei voinut olla epäilystä ja jonka kauhua ei mielikuvituskaan olisi voinut lisätä. Se tuntui täyttävän ilman joka sopen, samalla tavalla kuin sähkövirran yksi ainoa häikäisevä leimahdus usein voi muuttaa valoisaksi koko näkyvän ilmapiirin. Jumalan nimi kuului selvästi, vaikka kamalalla ja herjaavalla tavalla yhtyneenä sadatuksiin, joita emme voi kertoa. Siirtolainen pysähtyi ja hetkeksi peitti korvansa käsillään. Kun hän jälleen otti kätensä pois, kuuli hän värähtävän, masentuneen äänen, joka hiljaa kuiskasi hänen vieressään:
"Ismael, mieheni, kuulitko mitään?"
"Hiljaa!" vastasi mies, laskien voimakkaan käsivartensa Esterin olalle, mutta osoittamatta vähintäkään hämmästystä siitä, että näin odottamatta tapasi vaimonsa. "Hiljaa, vaimo! Jos pelkäät taivasta, niin ole hiljaa!"
Seurasi syvä hiljaisuus. Vaikka tuuli kiihtyi ja laimeni kuten äskenkin, ei sen humussa enää kuulunut noita kamalia huutoja. Mahtavia ja juhlallisia olivat äänet, mutta se oli luonnon juhlallisuutta ja majesteettisuutta.
"Lähtekäämme eteenpäin", sanoi Ester. "Kaikki on hiljaa."
"Vaimo, mikä toi sinut tänne?" kysyi Ismael, jonka veri oli palannut entisiin väyliinsä ja jonka ajatukset jo olivat menettäneet osan kiihtymyksestään.
"Ismael, hän murhasi meidän esikoisemme, mutta ei ole sopivaa, että minun äitini poika jää makaamaan maan päälle kuin koiran raato!"
"Tule mukaan", vastasi siirtolainen, tarttuen taas rihlaansa ja harpaten kalliota kohti. Matkaa sinne oli vieläkin melko lailla ja kammo hidasti heidän askeleitaan heidän tullessaan lähemmäksi. Monta minuuttia kului, ennenkuin he tulivat semmoiselle paikalle, että himmeitten esineitten ulkopiirteitä alkoi erottaa.
"Minne te panitte ruumiin?" kuiskasi Ester. "Katso, tässä on kuokka ja lapio, että minun veljeni saisi leposijan maan povessa!"
Kuu tuli esiin pilven takaa ja vaimon katse saattoi nyt seurata Ismaelin sormen osoitusta. Se viittasi ihmisruumiiseen, joka häälyi ilmassa raidan repaleisen, hohtavan haaran alla. Ester kumarsi päänsä rintaansa vastaan ja peitti vaatteella silmänsä. Mutta Ismael tuli lähemmäksi ja katseli kauan työtään kammoen, vaikk'ei katuen. Pyhän kirjan lehdet olivat hajaantuneet pitkin maata ja kallioportaastakin ihmisrosvo oli kuolontuskissaan pudottanut osan. Mutta kaikki oli nyt kuolonhiljaista. Uhrin julmat ja vääntyneet kasvot joutuivat toisinaan täyteen kuutamoon ja tuulen jälleen asettuessa kovanonnen nuora piirsi tumman juovan sen kirkkaan pinnan poikki. Siirtolainen kohotti pyssynsä mitä huolellisimmin ja laukaisi. Nuora katkesi ja ruumis putosi maahan raskaasti, tunnottomana kappaleena.
Ester ei tähän saakka ollut liikkunut eikä puhunut. Mutta nyt hänen kätensä viipymättä ryhtyivät auttamaan hetken töissä. Hauta tuli tuota pikaa kaivetuksi ja viipymättä se sai vastaanottaa kurjan asukkaansa. Hengettömän ruumiin vaipuessa alas Ester, joka kannatti päätä, tuskaisin ilmein katsoi miestään kasvoihin ja sanoi:
"Ismael, mieheni, se on niin hirveää! Minä en voi suudella isäni lapsen ruumista!"
Siirtolainen laski leveän kämmenensä vainajan povelle ja sanoi:
"Abiram White, me kaikki tarvitsemme armoa. Kaikesta sielustani minä annan sinulle anteeksi! Taivaan Jumala armahtakoon sinua syntistä!"
Vaimo kumartui ja painoi pitkän ja palavan suudelman veljensä kalpealle otsalle. Tämän jälkeen seurasi multakokkareitten putoileminen ja haudan täyttämisen muut juhlalliset äänet. Ester oli edelleenkin polvillaan ja Ismael paljasti päänsä vaimon lukiessa hiljaa rukouksen. Sitten oli kaikki lopussa.
Seuraavana aamuna nähtiin siirtolaisen juhtien ja karjan jatkavan matkaansa asuttuja maita kohti. Lähestyessään yhteiskunnan ulkokulmia tämä matkue hävisi tuhansien muitten joukkoon. Tämän omituisen pariskunnan lukuisista jälkeläisistä tosin jotkut luopuivat laittomasta ja puoliraakalaisesta elämänlaadustaan, mutta perheen isästä ja äidistä ei sen koommin kuultu mitään.
XXXIII LUKU.
Pawneen paluuta kyläänsä ei häirinnyt minkäänlainen sotainen seikkailu. Hänen kostonsa oli ollut yhtä täydellinen kuin summittainenkin. Ei ainoatakaan siouxilaista vakoilijaakaan ollut jäänyt niille metsästysmaille, joitten poikki matka kulki, ja Middletonin seurueen matka oli sen vuoksi niin rauhallinen, kuin he olisivat kulkeneet valtioitten turvallisissa sisäosissa. Matkanteon nopeus sovitettiin naisten heikkojen voimien mukaiseksi. Voittajat sanalla sanoen näyttivät voittonsa keralla menettäneen viimeisenkin jäljen hurjasta julmuudestaan ja palvelivat nyt kilvan vieraittensa vähäpätöisimpiäkin tarpeita, vaikka nämä vieraat kuuluivatkin samaan kansaan, joka herkeämättä loukkasi heidän oikeuksiaan ja saattoi lännenkin punaiset miehet ylpeästä itsenäisyydestään pakolaisten ja maankulkurien asemaan.
Seikkaperäinen selonteko voittajain riemullisesta paluusta ei sopisi kertomuksemme kehyksiin. Heimon riemastus oli nyt sitä suurempi, kuta syvempi sen edellä käynyt masennus oli ollut. Äidit kerskuivat poikiensa kunniakkaasta kuolemasta, vaimot julistivat miestensä kunniaa ja osoittivat heidän arpiaan, ja intiaanineidot palkitsivat nuoria urhoja voitonlauluin. Kaatuneitten vihollisten päänahat pantiin näytteille samaan tapaan kuin sivistyneemmissä seuduissa anastetut liput. Vanhukset kertoivat entisten aikojen sankaritöistä, joiden he väittivät tämän voiton kunniakkuuden rinnalla vaalenevan, kun taas Kova Sydän itse, jonka urotyöt poikaiästä tähän päivään saakka olivat olleet niin etevät, yksimielisesti julistettiin ansiokkaimmaksi päälliköksi ja jäykimmäksi urhoksi, mitä Wakonda milloinkaan oli suonut suosituimmille lapsilleen, pawneitten susille.
Vaikka Middleton nyt tiesikin takaisinsaadun aarteensa olevan verraten hyvässä turvassa, ei hän suinkaan ollut pahoillaan huomatessaan uskollisten, jäykkien tykkimiestensä seisovan muun joukon seassa ja hänen villin saattojoukkonsa keralla kohottavan äänensä sotaiseen tervehdyshuutoon. Vaikka tämä joukko olikin niin pieni, poisti se kuitenkin kaiken levottomuuden varjonkin hänen mielestään. Hän oli sen turvissa omien liikkeittensä herra, se antoi hänelle arvoa ja tärkeyttä uusien ystäviensä silmissä ja teki hänelle mahdolliseksi suoriutua niiden laajojen alueitten vaikeuksista, jotka vielä erottivat pawneitten kylän hänen maanmiestensä lähimmästä linnoituksesta. Inezin ja Ellin yksinomaiseen käyttöön luovutettiin maja, ja nähdessään valtioitten univormuun puetun vahtimiehen astelevan sen edustalla edestakaisin Paavokin uskalsi lähteä punanahkojen majojen keskelle kuljeskelemaan, sangen arkailematta udellen heidän kotoista talouttaan, arvostellen milloin leikillisesti, milloin vakavasti ja aina vapaasti kaikkia heidän työtapojaan ja koettaen saada ihmettelevät eukot käsittämään hänen omituiset selityksensä hänen kiitellessään valkoisten tapoja paljon paremmiksi.
Intiaanien kesken ei vähääkään matkittu tätä uteliaisuutta ja sekaantumista muitten asioihin. Koko kansa osoitti samaa hienotunteisuutta ja pidättyväisyyttä kuin Kova Sydänkin. Sittenkuin he olivat antaneet apuaan joka tavalla, minkä heidän yksinkertainen elämänlaatunsa ja pienet tarpeensa sallivat, ei ainoakaan tunkeileva jalka yrittänyt lähestyä niitä majoja, jotka oli annettu vieraitten käytettäviksi. Heidän annettiin etsiä lepoaan, niinkuin heidän tapansa ja taipumuksensa parhaiten soivat. Mutta kauas yön selkään heimo jatkoi laulantaansa ja ilonpitoaan, ja aivan yösydännäkin kuului useamman kuin yhden soturin ääni hänen majansa luota kertovan kansansa teoista ja ylistävän sen kunniaa.
Huolimatta yön riemunpidosta oli jokainen, jolla henki oli, jo auringon noustessa jälleen liikkeellä. Riemun hurmaus, joka niin äskettäin oli vallinnut kaikkien kasvoilla, oli nyt muuttunut hetken tuntuun paremmin sopivaksi ilmeeksi. Kaikki olivat saaneet tietää, että vaaleanaamat, jotka olivat heidän päällikkönsä ystäviä, aikoivat lausua heimolle jäähyväiset. Middletonin sotilaat olivat paluumatkan varalle tehneet sopimuksen erään kauppiaan kanssa, jonka ostot olivat onnistuneet huonosti, että paluumatkalla saataisiin käyttää hänen venettään, joka joella odotti kuormaa, ja kaikki pitkän matkan vaatimat valmistukset oli suoritettu loppuun.
Middleton ei ollut kokonaan epäluuloista vapaa tämän hetken lähestyessä. Hänen kateelliselta silmältään ei ollut jäänyt huomaamatta, millä ihailulla Kova Sydän Ineziä katseli, sen enempää kuin Mahtoreenkaan luvattomat aikeet. Hän tiesi, kuinka taitavasti intiaanit osasivat salata aikeensa, ja hänen mielestään olisi ollut rikollista heikkoutta olla varustautumatta pahimmankin varalta. Miehilleen hän oli antanut salaiset ohjeet, ja muut varokeinot, mihin ryhdyttiin, peitettiin sotilaalliseen paraatiin, joka piti lähdettäessä panna toimeen.
Nuori soturi tunsi kuitenkin omantunnon soimauksia nähdessään koko heimon aseettomana ja murheellisin katsein seuraavan lähteviä virran rantaan. Se asettui kehään vieraitten ja heidän päällikkönsä ympärille ja katseli rauhallisena ja suurella mielenkiinnolla lähtöhommia. Kun oli ilmeistä, että Kova Sydän aikoi puhua, pysähtyivät valkoiset, ilmaisten olevansa halukkaat kuuntelemaan, ja erämies tulkitsi puheen. Nuori päällikkö puhui kansalleen intiaanien tavalliseen vertauskuvalliseen tapaan. Hän viittasi ensinnäkin kansansa vanhuuteen ja maineeseen. Hän puhui sen menestyksistä sotapolulla ja eräretkillä ja siitä, kuinka he olivat aina osanneet puolustaa oikeuksiaan ja kurittaa vihollisiaan. Puhuttuaan riittävästi susien suuruudesta ja kunnioituksestaan sitä kohtaan kuulijainsa ylpeyden tyydyttämiseksi hän äkkiä kääntyi puhumaan siitä rodusta, johon muukalaiset kuuluivat. Hän vertasi heidän lukematonta paljouttaan muuttolintujen laumoihin kukkasten vuodenaikana ja taas lehdenlähdön aikana. Hienotunteisesti, johon kukaan ei pysty täydellisemmin kuin intiaanisoturi, hän ei suoranaisesti maininnut sitä ahneutta, jota niin useat heistä olivat osoittaneet kaupoissaan punaisten kanssa. Tietäen epäluottamuksen tunteen syöpyneen syvälle hänen heimonsa mieleen, hän paremminkin koetti epäsuorasti selitellen ja puolustellen lepytellä sitä oikeutettua vihaa, mitä ehkä joku saattoi heitä kohtaan tuntea. Hän muistutti kuulijoilleen, että pawneitten susienkin oli täytynyt karkoittaa kylistään monta arvotonta yksilöä. Wakonda toisinaan peitti kasvonsa punaiselta mieheltä. Epäilemättä vaaleanaamainkin Suuri henki usein loi lapsiinsa pimeän katseen. Semmoiset, jotka oli pahalle jätetty, eivät koskaan voineet olla urheita eikä siveitä, olipa heidän ihonvärinsä mikä tahansa. Hän käski nuoria miehiään luomaan silmäyksen pitkien veitsien käsiin. Ne eivät olleet tyhjät kuin nälkäisten kerjäläisten. Eivätkä ne olleet tavaraa täynnään kuten petkuttavain kauppiaitten. He olivat sotureita, samoin kuin he itsekin, ja heillä oli aseet, joita he osasivat hyvin käyttää – he ansaitsivat, että heitä sanottiin veljiksi.
Sitten hän kiinnitti kaikkien huomion muukalaisten päällikköön. Hän oli heidän suuren valkoisen isänsä poika. Hän ei ollut tullut preerialle säikyttämään puhveleita laitumiltaan eikä etsimään intiaanien riistaa. Pahat miehet olivat häneltä ryöstäneet yhden hänen vaimoistaan, epäilemättä sen, joka oli heistä kaikista kuuliaisin, nöyrin ja suloisin. Heidän ei tarvinnut muuta kuin avata silmänsä nähdäkseen, että hänen sanansa olivat todet. Löydettyään vaimonsa valkoinen päällikkö nyt aikoi rauhassa palata oman kansansa luo. Hän kertoisi siellä, että pawneet olivat oikeamielinen kansa ja vampumivyö yhdistäisi molemmat kansat. Toivottakoon koko hänen kansansa vieraille onnellista paluuta kaupunkeihinsa. Susien sotilaat osasivat sekä vastaanottaa vihollisensa että poistaa okaat ystäväinsä tieltä.
Middletonin sydän sykki nopeammin nuoren päällikön viitatessa Inezin sulouteen, ja pikimmältään hän jo loi levottoman silmäyksen pieneen sotamiesjoukkoonsakin; mutta samalla hetkellä päällikkö näytti unohtavan koskaan nähneensäkään niin kaunista olentoa. Tunteensa, jos hänellä tässä asiassa tunteita oli, hän verhosi intiaanin itsensäkieltämyksen kylmän naamarin taa. Hän kätteli jokaista soturia, alhaisintakaan unohtamatta, mutta molempia naisia kohti hänen kylmä, vakaa katseensa ei enää hetkeksikään eksynyt. Ylenpalttisen anteliaasti, niin että se jo herätti jonkin verran huomiota heimon nuorten miesten keskuudessa, hän oli pitänyt huolta heidän mukavuudestaan, mutta ei missään muussa seikassa hän osoittanut heikomman sukupuolen suhteen semmoista huomaavaisuutta, joka olisi loukannut heidän miehistä ylpeyttään.
Hyvästely oli yleinen ja tuntui varsin vaikuttavalta. Jokainen miehenpuolinen pawnee oli tarkka siitä, ettei unohtanut ainoatakaan valkoista soturia, ja niinpä tähän menoon kului aikaa. Ainoana poikkeuksena oli tohtori Battius. Useat nuorista miehistä eivät näet pitäneet tarpeellisena osoittaa kohteliaisuutta miehelle, jolla oli niin epäilyttävä ammatti, mutta luonnontutkijalle tuotti lohdutusta vanhojen miesten vakaampi kohteliaisuus, sillä vaikk'eivät nämä luulleetkaan pitkien veitsien rohtomiesten sodassa kelpaavan paljon mihinkään, luultiin hänen kuitenkin ehkä olevan hyödyksi rauhan aikana.
Kun Middletonin koko joukko oli astunut veneeseen, nosti erämies siihen pienen mytyn, joka edellä kerrottujen menojen aikana oli ollut hänen jalkojensa juuressa, ja Hektorin rinnalleen viheltäen hän oli viimeinen astumaan veneeseen. Tykkimiehet hurrasivat tavalliseen tapaan ja heimo vastasi huudoillaan, minkä jälkeen vene loittoni virtaan ja alkoi nopeasti uida alamaita kohden.
Lähdön jälkeen seurasi pitkä, miettivä, melkeinpä surunvoittoinenkin äänettömyys. Sen rikkoi ensin erämies, jonka surullinen katse puhui selvää kieltä hänen mielialastaan:
"Se on urhoollinen ja rehellinen heimo", hän sanoi. "Sen minä uskallan rohkeasti sanoa heidän hyväkseen, enkä minä luule heistä vievän voittoa muitten kuin kukkulain delavarien ennen niin mahtavan, nyt sitä vastoin hajaantuneen kansan. Ah niin, kapteeni, jos te näissä punanahkain kansoissa olisitte nähnyt niin paljon hyvää ja pahaa kuin minä, tietäisitte te, mikä on urhean ja suoramielisen soturin arvo. Minä tiedän olevan semmoisiakin, jotka luulevat ja sanovat, ettei intiaani ole näitten paljaitten kenttäin elukoita parempi. Mutta täytyy olla itse rehellinen, ennenkuin kykenee muitten rehellisyyttä tuomitsemaan. Epäilemättä he tuntevat vihollisensa ja vähänpä he niille pyrkivät osoittamaan suurta luottamusta tai rakkautta."
"Semmoinen on ihminen", vastasi kapteeni, "eikä heiltä luultavastikaan missään suhteessa puutu ihmisen luontaisia ominaisuuksia."
"Ei, ei, vähänpä heiltä puuttuu semmoista, mitä luonto on voinut heille antaa. Mutta se joka on nähnyt vain yhden intiaanin tai yhden heimon, ei punanahan luontoa tunne sen enempää kuin sekään höyhenien värejä, joka on katsellut vain varista. Nyt, perämies, kääntäkää nyt veneen kokka tuota matalaa hietanientä kohti, niin teette minun mielikseni."
"Minkätähden?" kysyi Middleton. "Olemmehan me nyt parhaassa virrassa ja rantaa lähestyessämme vain menetämme vauhtimme."
"Kauan teidän ei tarvitse viivytellä", vastasi vanhus, tarttuen itse peräsimeen pyyntönsä täyttääkseen. Soutajat olivat siksi paljon nähneet, kuinka suuri vaikutusvalta hänellä oli heidän johtajaansa, etteivät he riidelleet hänen pyyntöään vastaan, ja ennenkuin oli jouduttu asiasta sen enempää keskustelemaan, oli vene jo koskettanut rantaan.
"Kapteeni", sanoi erämies, avaten pienen laukkunsa siteet päättäväisesti, vaikka sillä tavalla, että näki hidastelun olevan hänelle mieleen, "minä tahtoisin uskoa teille pienen kauppa-asian. Tämä ei ehkä ole kovin arvokas erä, mutta se on paras, mitä minä, jonka kädelle rihlan käyttämisen taito on jäähyväisen sanonut ja joka nyt olen vain kurja ansapyytäjä, voin tarjota, ennenkuin eroamme."
"Eroamme!" toistivat yhdestä suusta kaikki ne, jotka niin hiljakkoin olivat hänen kanssaan jakaneet yhteiset vaarat ja saivat kiittää hänen taitavaa johtoaan pelastuksestaan.
"Mitä hittoa, vanha ansuri, jalanko te aiotte patikoida kylille, vaikka tämä vene kuljettaa meidät sinne puolta lyhyemmässä ajassa kuin aasi, jonka tohtori antoi pawneelle, sen matkan juoksisi!"
"Kylillekö, poika! Siitä on kulunut pitkä aika, kun minä jätin kyläin ja kuntien haaskiot ja pahuudet selkäni taa. Elänhän minä täälläkin raiviossa, mutta se on Luojan itsensä luoma raivio, eikä minulla tähän nähden ole pahoja ajatuksia. Mutta ei koskaan enää minua saada vapaalla tahdolla niiden riettauksien vaaroihin."
"Minä en osannut ajatellakaan eroa", vastasi Middleton ja loi katseensa ystäväinsä myötätuntoisiin kasvoihin, ikäänkuin etsiäkseen niistä oman huolestuksensa kevennystä. "Minä päin vastoin toivoin ja uskoin, että te seuraisitte minua alamaahan, ja minä lupaan pyhästi, ettei siellä ole mitään puuttuva siitä, mikä voisi tehdä elämänne huolettomaksi ja hauskaksi."
"Niinpä niin, poika, niinpä niin, te kyllä tekisitte tehtävänne. Mutta mitä merkitsevät ihmisen ponnistukset pirun vehkeitä vastaan! Jos ystävälliset tarjoukset ja hyvät toivotukset olisivat riittäneet, olisi minusta jo aikoja sitten voinut tulla kongressin jäsen tai ehkä maaherra. Samaa toivoi isoisänne, ja Otsegon vuoristossa toivoakseni on vielä elossa ihmisiä, jotka mielellään olisivat antaneet minulle palatsin asumukseksi. Mutta mitä ovat rikkaudet ilman tyytyväisyyttä! Aikani on nyt joka tapauksessa pakostakin lyhyt ja minä toivon, ettei sitä lueta suureksi synniksi sille, joka on lähes yhdeksänkymmentä kesää ja talvea rehellisesti tehnyt tehtävänsä, vaikka hän haluaisikin oman mielensä mukaan viettää ne muutamat vuodet, jotka hänellä vielä on elonaikaa. Jos minä teidän mielestänne, kapteeni, olen tehnyt väärin tullessani näin kauas jättääkseni teidät jälleen, niin ilmoitan peittelemättä ja häpeämättä teille syyn. Vaikka minä olen nähnyt niin paljon erämaata, en voi kieltää, että minun tunteeni ovat samoin kuin nahkanikin valkoiset. Mutta ei olisi sopivaa, jos nuo pawneitten sudet saisivat nähdä vanhan soturin heikkouden, jos hänessä sattuisi esiintymään heikkouden oireita, hänen erotessaan ikipäiviksi niistä, joita hänellä on syytä rakastaa, vaikk'ei hänen sydämensä olisikaan heihin sillä tavalla liittynyt, että hän tahtoisi lähteä heidän seurassaan kylille."
"Kuulkaas, vanha ansuri", sanoi Paavo, karistaen kurkkuaan epätoivon ponnistuksella saadakseen äänelleen selvän väylän: "Kun te puhutte kaupoista, niin antakaas kun minä ehdotan teille tämmöisen kaupan. Minä tarjoan teille puolet mökistäni enkä paljoa välitä, vaikka se olisi isompi puoli, ja sitten makeinta ja puhtainta hunajaa, mitä villiakaasiasta on mahdollinen tehdä, ja sitten aina kylläksi syödä ja silloin tällöin palan kauriinpaistia tai vaikka puhvelinkyttyrää koska aion jatkaa tämän eläimen tuttavuutta, ja niin hyvän ja siistin ruoanvalmistuksen kuin Elli Wade, josta pian tulee Nelly se ja se, voi saada aikaan, ja yleensä semmoisen kohtalon kaikessa kuin kunnon miehen voi edellyttää suovan parhaalle ystävälleen, tai vaikkapa omalle isälleen. Ja te puolestanne kerrotte meille joutohetkinänne vanhoja juttujanne, ehkä annatte meille silloin tällöin jonkin verran hyviä neuvojakin, vähän kerrallaan, ja niin paljon hauskaa seuraanne kuin hyväksi näette."
"Hyvä, hyvä, poika", vastasi vanhus, laukkuaan kopeloiden, "sinä rehellisesti tarjoat, enkä minä epäkiitollisesti hylkää, mutta se ei käy päinsä – se ei mitenkään käy päinsä."
"Kunnioitettava metsämies", sanoi tohtori Battius, "on velvollisuuksia, joita jokaisella miehellä on yhteiskuntaa ja ihmisluontoa kohtaan. On aika teidänkin palata maanmiestenne luo luovuttamaan talteen edes osan siitä eksperimentaalisesta tiedosta, jonka epäilemättä olette kerännyt oleskellessanne niin kauan näissä erämaissa ja joka, vaikka ehkä onkin teidän oman käsitystenne turmelemaa, kuitenkin voi olla kelvollista niille, jotka, kuten sanoitte, teidän pian täytyy ainiaaksi jättää."
"Tohtori-ystävä", vastasi erämies, katsoen toista vakaasti kasvoihin, "samoinkuin ei olisi helppo kalkkaron luonnonlaadusta päättää, minkälaiset tavat hirvellä on, samoin on vaikea puhua toisen ihmisen hyödyllisyydestä kehumalla liiaksi sitä mitä toinen on tehnyt. Teillä luullakseni on lahjanne kuten toisillakin, enkä minä tahdo niitä väheksyä. Mutta mitä minuun tulee, niin minusta Luoja on tehnyt toimen miehen eikä tyhjän puhujaa, ja siitä syystä minä en mielestäni menettele sopimattomasti, vaikka suljenkin korvani kutsultanne."
"Älkäämme puhuko enempää tästä", keskeytti Middleton, "olen nähnyt ja kuullut niin paljon tästä ihmeellisestä miehestä, että minä tiedän turhaksi koettaa kehoituksilla muuttaa hänen aikeitaan. Ensin tahdomme kuulla, mitä teillä, hyvä ystävä, oli pyydettävää, ja sitten katsomme, mitä voimme hyväksenne tehdä."
"Tämä on vain mitätön erä, kapteeni", vastasi vanhus, saatuaan vihdoinkin myttynsä auki. "Vähäpätöinen, mitätön erä se vain on siihen verrattuna, mitä minä ennen toin vaihtokauppiaille, mutta kun se on parasta, mitä minulla on, niin ei sitä sovi ylenkatsoa. Tässä on neljän majavan nahat, jotka minä sain noin kuukauden päivät ennen tapaamistamme, ja tässä vielä pesukarhun nahka – joka ei kyllä ole suuren arvoinen, mutta ehkä kuitenkin voi tehdä kaupan tasaiseksi."
"Ja mikä on tarkoituksenne?"
"Minä tarjoan ne lailliseen vaihtokauppaan. Ne siouxiroistot – Jumala minulle antakoon anteeksi, kun saatoin heitä epäillä konzoiksi! – varastivat parhaat ansani ja pakottivat minut turvautumaan kaikenlaisiin hätävara-keksintöihin, mikä tietää minulle huonoa talvea, jos minun aikani vielä jatkuisi vuodella. Minä pyydän teitä sen vuoksi ottamaan nämä nahat ja tarjoamaan ne jollekulle ansapyytäjälle, joita varmaan tapaatte siellä alempana, muutaman ansan hinnaksi, ja lähettämään ansat minun nimelläni pawneitten kylään. Mutta siitä teidän tulisi pitää huoli, että minun merkkini maalataan niihin, kirjain N ja koiran korva sekä pyssyn lukko. Silloin ei ainoakaan punanahka kiellä oikeuttani. Vaikk'ei minulla kaikesta tästä vaivasta ole muuta tarjottavaa kuin kiitokseni, ellei tämä mehiläispyytäjä ystäväni suostu asiaa hoitamaan ja ottamaan pesukarhun nahkaa vaivoistaan."
"Jos minä siihen suostun, niin viek–!" Kädellään Elli sulki Paavon suun ja hänen täytyi niellä loput lauseestaan, minkä hän tekikin jonkin verran liikuttuneena, joka melkoisesti muistutti tukahtumista.
"No niin, no niin", vastasi vanhus nöyrästi, "minä toivon, etten aivan pahoin loukannut, vaikka pyysinkin. Minä tiedän, ettei pesukarhun nahka ole suuren arvoinen, mutta enhän minä aivan suurta vastapalvelustakaan pyytänyt."
"Te erehdytte kokonaan ystävämme tarkoituksesta", keskeytti Middleton, joka huomasi mehiläispyytäjän katselevan joka suuntaan paitsi oikeaan ja olevan aivan kykenemätön itse puolestaan puhumaan. "Ei hän sitä tarkoittanut, ettei hän ajaisi asiaa, vaan sitä, ettei hän voi ottaa vastaan mitään korvausta. Suotta on kuitenkin puhua siitä sen enempää. Minä huolehdin siitä, että velkamme tulee kunnollisesti maksetuksi ja että teidän kaikista tarpeistanne pidetään hyvä huoli."
"Mitä!" huudahti vanhus, katsoen kysyvästi kapteenin kasvoihin, ikäänkuin selitystä pyytäen.
"Kaikki asiat toimitetaan pyyntönne mukaisesti. Laskekaa nahat tavaraimme joukkoon. Teemme kaupan aivan kuin olisivat ne omia tavaroitamme."
"Kiitoksia, kapteeni; isoisänne oli aulis ja jalomielinen mies, jopa niin jalomielinen, että oikeamieliset delavarit sanoivat häntä 'avokädeksi'. Soisinpa nyt olevani vielä samassa kunnossa kuin ennen, että saisin rouvalle lähettää muutamia kauniita näädännahkoja kauluriin tai nutunvuoriksi, sen verran vain, että näkisitte, että minä voin kohteliaisuuteen vastata samalla mitalla. Mutta älkää sentään mitään sen tapaista odottako, minä olen liian vanha luvatakseni! Kaikki käy niinkuin Luoja suo. Minä en voi teille mitään muuta luvata, sillä en ole elänyt niin kauaa erämaassa, etten muistaisi mitä gentlemannit pitävät sopivana, mitä ei."
"Kuulkaas nyt, vanha ansuri", huusi mehiläispyytäjä, paiskaten oman kätensä toisen ojentamaan kämmeneen mäjäyksellä, joka melkein oli kuin pyssyn laukaus, "kaksi asiaa vain minulla on, nimittäin ensinnäkin, että kapteeni sanoi teille sen, mitä minun piti sanoa, selvemmin kuin minä itse taisinkaan, ja toiseksi, että jos te tarvitsette nahan joko itseänne varten tai muille lähetettäväksi, niin on minulla nahka tarjota ja se nahka on Paavo Hooverin oma nahka."
Vanha erämies vastasi Paavon kädenpuristukseen samalla tavalla, avaten suunsa kaikkein leveimmilleen omaan omituiseen, äänettömään nauruunsa.
"Et sinä, poikaparka, olisi kyennyt tuolla tavalla puristamaan silloin kuin tetoniakat hääräsivät ympärilläsi puukkoineen! Ah niin, sinä olet nyt parhaimmillasi, voimaisi ja onnesi kukkuloilla, jos vain tiesi tapaavat rehellisyyttä." Sitten hänen karkeitten kasvojensa ilme äkkiä muuttui vakavaksi ja miettiväiseksi. "Tule tänne, poika", hän sanoi, taluttaen mehiläispyytäjän maalle ja puhuen hänelle erikseen kehoittavalla ja luottavalla äänellä. "Paljon me olemme vaihtaneet sanoja metsän ja rajamaitten elämän hauskuudesta ja arvokkuudesta. Minä en nyt tarkoita sitä, etteikö kaikki olisi totta, mutta eri luonnonlaadut kaipaavat erilaista hommaa. Sinä olet nyt rinnallesi saanut hyvän ja rakkaan lapsen ja sinun velvollisuutesi on nyt ajatella häntä yhtä paljon kuin itseäsikin elämääsi suunnitellessasi. Sinun tapasi taitaa olla liikuskella kylien ulkokulmilla, mutta minun käsitykseni mukaan tyttö raivion päivänpaisteessa olisi enemmän kukoistavan kukan kaltainen kuin preerian tuulissa. Unohda sen vuoksi, mitä olet minulta kuullut, vaikka se totta onkin, ja käännä mielesi ihmisten ilmoille."
Paavo ei kyennyt vastaamaan muuten kuin kädenpuristuksella, joka olisi saanut vaikka kenen silmät kyyneltymään, mutta joka ei vanhan erämiehen kovettuneisiin lihaksiin vaikuttanut muuta, kuin sai hänet nauramaan ja nyökkäämään, ikäänkuin hän olisi pitänyt sitä todistuksena siitä, että mehiläispyytäjä muistaisi hänen neuvonsa. Erämies kääntyi sitten pois karkeasta, mutta lämminsydämisestä kumppanistaan ja kutsuttuaan Hektorin veneestä näytti vielä haluavan lausua muutaman sanan.
"Kapteeni", hän aloitti, "minä tiedän, että kun köyhä puhuu velaksi otosta, on se maailman tavan mukaan arkaluontoinen asia. Ja kun vanha mies puhuu elämästä, puhuu hän asiasta, josta hän ei enää kauankaan saa olla osallinen. Mutta siitä huolimatta on eräs asia, josta minä tahtoisin puhua, en niinkään paljon omasta kuin toisen puolesta. Tässä on tämä minun Hektorini, hyvä ja uskollinen koira, joka on elänyt paljon yli yhden koiran iän. Ja samoinkuin isäntänsäkin se nyt välittää enemmän mukavuudestaan kuin pitkistä juoksuista. Mutta eläimellä on tunteensa samoinkuin kristitylläkin. Se on viime aikoina seurustellut tuon heimolaisensa kanssa ja näyttää suuresti mielistyneen sen seuraan, ja minun täytyy tunnustaa, että minun tunteeseeni koskee, kun koirien nyt täytyy niin äkkiä erota. Jos te tahdotte määrätä koirallenne hinnan, niin koetan saada sen teille keväällä suoritetuksi, varsinkin jos ne ansat onnellisesti tulevat perille. Taikka ellette tahdo kokonaan luopua koirastanne, niin pyydän minä saada pitää sen tämän talven lainassa. Näyttää siltä, ettei minun koirani sen kauempaa elä. Minä luulen ymmärtäväni semmoisia asioita, sillä monta ystävää, sekä punanahkaa että koiraa, olen aikoinani nähnyt täältä eroavan, vaikk'ei Herra olekaan nähnyt vielä otolliseksi käskeä enkeleitään minun nimeäni huutamaan."
"Ottakaa se, ottakaa", huudahti Middleton, "ottakaa kaikki, mitä tahansa!"
Vanha erämies vihelsi nuoremman koiran maalle ja ryhtyi sitten lopullisia jäähyväisiä heittämään. Paljoa ei puhuttu kummallakaan puolella. Erämies kätteli juhlallisesti jokaista ja lausui jokaiselle jonkin hyvän, ystävällisen sanan. Middleton oli kokonaan vaiti ja koetti peitellä mielentilaansa penkomalla tavaroita. Paavo vihelsi minkä taisi ja Obedkin lausui jäähyväisensä ponnistuksella, joka tuntui epätoivoiselta filosofiselta päättäväisyydeltä. Jokaisen hyvästeltyään vanha erämies itse omin käsin työnsi veneen virtaan, toivottaen Jumalan siunausta matkalle. Ei sanaakaan sanottu, ei airoa veteen kastettu, ennenkuin virta oli vienyt matkustajat kunnaan taakse, joka peitti erämiehen näkyvistä. Viimeksi hän näkyi seisomassa matalalla niemekkeellä, Hektor vieressään istumassa ja nuorempi koira leikillisenä ja eloisana kuin penikka ainakin hietikolla juoksentelemassa.
XXXIV LUKU.
Joessa oli vesi korkeimmillaan, ja kuin lintu kiiti vene alamaahan virran mukana. Matka oli onnellinen ja nopea. Vuolaitten virtojen kuljettamina seikkailijamme kulkivat tuon matkan kolmannessaosassa siitä ajasta, joka olisi kulunut maata pitkin matkaten. Niinkuin ihmisruumiissa suonet nämä joet laskivat yhä suurempaan ja alus niitten mukana, kunnes läntisten vesien suuri valtasuoni onnellisesti kantoi joukkomme aivan Inezin isän porraspäähän.
Helppo on kuvitella Don Augustinon iloa ja arvoisan isä Ignatiuksen hämminkiä. Edellinen itki ja kiitti taivasta, jälkimmäinen kiitti eikä itkenyt. Hyvän maalaisrahvaan ilo oli niin suuri, ettei se joutanut miettimään tämän riemullisen tapauksen uskonnollista merkitystä. Yleiseksi käsitykseksi vakaantui piankin, että Middletonin morsiamen oli konna ryöstänyt ja että hänet ihmisvoimin oli tuotu takaisin. Oli kuitenkin niitäkin, joilla asiasta edelleenkin oli omat epäilyksensä, mutta he pitivät ne omina tietoinaan vaalien luuloaan salaisesti hemmotellen kuin saituri, joka salassa katselee yhä karttuvia vaikka hyödyttömiä aarteitaan.
Antaakseen arvoisalle sielunpaimenelle muuta ajattelemisen aihetta Middleton antoi hänen liittää yhteen Paavon ja Ellin. Edellinen suostui tähän menoon huomatessaan ystäviensä pitävän asiaa tärkeänä. Mutta pian sen jälkeen hän vei morsiamensa Kentuckyyn sillä verukkeella, että muka täytyi käydä tapaamassa erinäisiä Hooverin suvun jäseniä. Siellä ollessaan hän käytti tilaisuutta antaakseen tuttavan rauhantuomarin, jonka kykyyn takoa pätevät aviositeet hän luotti enemmän kuin kaikkiin paavilaisuuden kaapuniekkoihin, asianmukaisesti vahvistaa avioliittonsa. Elli, joka näytti olevan täysin selvillä siitä, että tavallista lujemmat varat ehkä olivat tarpeen niin seikkailevan luonteen vakaannuttamiseksi, kuin hänen miehensä oli, ei ensinkään vastustanut näitä kahdenkertaisia siteitä, ja niinpä olivat kaikki tyytyväisiä.
Se suuri vaikutusvalta, jonka Middleton oli paikkakunnalla saavuttanut mennessään avioliittoon Don Augustinon kaltaisen rikkaan maanomistajan tyttären kanssa, yhdessä hänen omien ansioittensa keralla kiinnitti häneen hallituksen huomion. Hänelle uskottiin piankin monenlaisia tärkeitä tehtäviä ja luottamustoimia, jotka sekä kohottivat hänen yhteiskunnallista arvoaan että myös tarjosivat hänelle tilaisuuden auttaa muita. Mehiläispyytäjä oli ensimmäisiä, jonka hän näki hyväksi ottaa siipiensä suojaan. Eikä ollutkaan vaikea keksiä tointa niin kyvykkäälle miehelle kuin Paavo oli niissä oloissa, jotka kolmekolmatta vuotta takaperin niillä seuduilla vallitsivat. Lämpimästi ja älykkäästi Elli auttoi Middletonin ja Inezin ponnistuksia hänen miehensä hyväksi, ja aikaa myöten niistä olikin seurauksena suuri ja edullinen muutos hänen luonteessaan. Hänestä tuli maanomistaja ja pian myös hyvä maanviljelijä ja ennen pitkää kaupungin virkamieskin. Menestyvä vaurastuminen, jota hyvässä tasavallassamme niin usein ja niin huomattavalla tavalla seuraa tietojen ja oman arvon tunnon vastaava paraneminen, vei häntä yhä ylemmäksi porras portaalta, kunnes vaimo äidinilokseen saattoi todeta, ettei hänen enää tarvinnut pelätä lapsiensa vaipuvan takaisin samaan asemaan, josta vanhemmat olivat nousseet. Paavo on nykyään jäsenenä alemmassa lainsäätäjäkunnassa siinä valtiossa, jossa hän on niin kauan asustanut, ja hän on tullut kuuluksi puheistaan, jotka tavallisesti saavat maakunnan isät hyvälle tuulelle, mutta joilla suuren käytännöllisen olojen tuntemuksen vuoksi on oma arvonsa niiden saivarteluitten rinnalla, joilla kaikenlaiset politikoitsijat noissa kokouksissa joka päivä pyrkivät loistamaan. Mutta kaikki nämä edulliset tulokset olivat paljon huolen ja pitkän ajan ja kokemuksen tuloksia. Middleton, joka paremman kasvatuksensa mukaisesti menestyksellisesti suorittaa edusmiehen velvollisuuksia paljon korkeammassa lainsäätäjäkunnassa, on se lähde, josta olemme saaneet useimmat kertomuksemme sommitteluun tarvittavat tietomme. Sen lisäksi, mitä hän on jutellut Paavosta ja omasta jatkuvasta onnestaan, hän niinikään on lyhyesti kertonut retkestä, jonka hän myöhemmin teki preerialle, ja koska tämän retken kokemukset soveliaalla tavalla täydentävät sitä, mitä edellä olemme kertoneet, pidämme asianmukaisena päättää niillä sepustuksemme.
Kertomuksemme tapauksia seuraavan vuoden syksynä tapaamme nuoren kapteenimme, joka silloin vielä oli sotapalveluksessa, Missourilla seudussa, josta ei ollut aivan pitkä matka pawneitten kyliin. Vapaana kiireellisistä virkavelvollisuuksista ja mukana olevan Paavon innokkaasta kehoituksesta hän päätti nousta maihin ja ratsastaa poikkimaisin pawneitten kylään tervehtimään heidän päällikköään ja kysymään erämies-ystävänsä kohtaloita. Retkikunta oli hänen toimensa ja sotilasarvonsa mukainen, ja sen vuoksi hänen ei nyt tarvinnut kokea samoja vaaroja ja kohtaloita kuin edellisellä kerralla samoissa seuduissa kulkiessaan, vaikka ei erämaamatka nytkään sujunut ilman rasituksia ja puutteita, jotka moiseen matkaan luonnostaan kuuluvat. Saavuttuaan kyllin lähelle hän lähetti ystävälliseen heimoon kuuluvan intiaaniairuen ilmoittamaan retkikuntansa lähestyvän ja jatkoi sitten matkaa hitaammin, jotta sanansaattaja ennättäisi perille ennen häntä. Retkeläisten ihmeeksi ei pawneitten kylästä tullut vastausta. Kului tunti toisensa jälkeen, ilman että tuli minkäänlaisia merkkejä kunnioittavasta vastaanotosta tai edes siitä, että vieraat olivat tervetulleet. Retkikunta, jonka etunenässä Middleton ja Paavo ratsastivat, laskeutui vihdoin korkealta tasangolta, jota pitkin matka oli kulkenut, rehevään alhoon, jonka pohja oli samalla tasalla kuin susien kyläkin. Aurinko alkoi lähestyä taivaanrantaa ja rauhalliselle tasangolle valui kultainen valo, kutoen sen tasaiselle pinnalle samoja ihania värituntuja ja vivahduksia, joita inhimillinen mielikuvitus pyrkii ajattelemaan vielä ylhempien maisemien kaunistuksena. Kesän vihannuus ei vielä ollut kadonnut, hevosia ja muuleja kävi laitumella laajoilla niityillä valppaitten pawneepoikien paimentamina. Paavo osoitti niiden joukosta Asinuksen tutun muodon. Se oli nyt silokarvainen, lihava ja niin täysi ja tyytyväinen kuin suinkin, korvat niuhussa ja silmät raollaan, ikäänkuin olisi miettinyt nykyisen joutilaisuutensa kiitettävyyttä.
Retkikunnan matka kulki jokseenkin läheltä erään nuorukaisen ohi, joka toveriensa keralla paimensi heimon parasta omaisuutta. Nuorukainen kuuli hevosten kavioiden kapseen ja vilkaisi sivulleen, mutta sen sijaan että olisi osoittanut uteliaisuutta tai säikähdystä, hän paikalla käänsikin katseensa entiseen suuntaan – sille taholle siis, jossa kylän tiedettiin olevan.
"Tämä kaikki kummastuttaa minua", mutisi Middleton puoleksi loukkaantuneena, sillä hän piti vastaanottoa sekä arvoaan alentavana että itseään loukkaavanakin. "Tuo poika on varmaan kuullut tulostamme, muutoin hän epäilemättä kiiruhtaisi antamaan siitä heimolleen tiedon. Mutta siitä huolimatta hän tuskin viitsii vilkaista meihin. Pitäkää aseenne varalla, miehet, meidän ehkä täytyy antaa näiden villien tuntea voimamme."
"Siinä minä, kapteeni, luulen teidän erehtyvän", vastasi Paavo. "Jos preerialla yleensä on rehellisyyttä, niin ainakin vanha ystävämme Kova Sydän on rehellinen. Eikä intiaania ole arvosteltava saman mukaan kuin valkoista. Kas, kas! Ei meitä sentään kokonaan ylenkatsota, tuolla tulee vihdoinkin vastaamme joukko, vaikka se ulkonäöltään ja miesluvultaan onkin surkeanlainen."
Paavo oli oikeassa. Pienen kunnaan takaa kaartoi vihdoinkin näkyviin ratsumiesjoukko, edeten lakeuden poikki oikopäätä heitä kohti. Se lähestyi hitaasti ja arvokkaasti. Sen saapuessa lähemmäksi nähtiin susien päällikön ratsastavan etunenässä ja hänen perässään toistakymmentä nuorta soturia. Kaikki olivat aseettomia eikä heillä edes ollut päällään niitä koristeita ja sulkia, joita intiaanit käyttävät sekä vastaanottamalleen vieraalle kunnioitustaan osoittaakseen että merkkinä omastakin arvostaan.
Kohtaus oli molemmin puolin ystävällinen, vaikka hieman hillitty. Middleton, joka oli arka sekä omasta arvostaan että edustamansa hallituksen arvovallasta, epäili Kanadan asiamiesten tavalla tai toisella vaikuttaneen epäystävälliseen suuntaan. Ja koska hän oli päättänyt joka tapauksessa korostaa hallituksen arvovaltaa, piti hän velvollisuutenaan osoittaa ylpeyttä, joka hänen tunteilleen todellisuudessa oli vieras. Mutta pawneitten vaikuttimien perille ei ollut niinkään helppo päästä. He esiintyivät tyyninä, arvokkaina, mutta ei silti mitenkään töykeinä, he osoittivat hillittyä kohteliaisuutta, jota ei suinkaan jokainen hiottu hovidiplomaattikaan olisi kyennyt matkimaan.
Tällä tavalla molemmat joukot ratsastivat edelleen kylään. Middleton ajatteli loppumatkalla päänsä ympäri, mitkä mahdolliset syyt olivat voineet tämän oudon vastaanoton aiheuttaa. Vaikka hänellä oli matkassa varsinainen tulkki, esittivät päälliköt tervehdyksensä sillä tavalla, ettei hänen apuaan tarvittu. Kymmeniä kertoja kapteeni kiinnitti katseensa entiseen ystäväänsä, koettaen arvata hänen jäykkien piirteittensä ilmeen. Mutta kaikki arvelut olivat turhat. Kovan Sydämen katse oli jäykkä, levollinen ja hieman huolestunut, mutta kaikkeen muuhun nähden, mitä hänen mielessään liikkui, mykkä. Hän ei puhunut itse, eikä tuntunut rohkaisevan vieraitaankaan puhumaan. Middleton ei voinut muuta kuin tekeytyä yhtä kärsivälliseksi kuin isännätkin ja odottaa, eivätkö tapaukset toisi mukanaan selitystä.
Kylään ratsastaessaan huomasivat he asukkaitten kokoontuneen avoimelle paikalle, johon he olivat asettuneet tavalliseen iän ja arvon mukaiseen järjestykseen. Väkijoukko muodosti ison piirin, jonka keskellä oli toistakymmentä etevintä päällikköä. Lähestyessään Kova Sydän teki kädenliikkeen ja ihmisjoukon jakaantuessa ratsasti piiriin kumppaniensa seuraamana. Siinä he laskeusivat alas ratsailta ja hevoset talutettiin syrjään. Vieraat huomasivat nyt ympärillään tuhatkunnan vakavaa, totista, mutta samalla huolestunuttakin ihmistä.
Middleton katseli ympärilleen, käyden yhä levottomammaksi, sillä ei ainoallakaan huudolla kansa, josta hän niin verekseltä oli kaipauksen tuntein eronnut, nyt häntä tervehtinyt. Sama levottomuus, melkeinpä pelko, oli tarttunut hänen kaikkiin seuralaisiinsakin. Jäykkyys ja jyrkkä päättäväisyys alkoi kuvastua jokaisen silmästä ja vaieten joka mies tunnusteli aseitaan ollakseen varma siitä, että ne tarpeen tullen olivat valmiit käytettäviksi. Mutta kesti-isäntäin esiintymisessä ei näkynyt minkäänlaisia vihamielisyyden eleitä. Kova Sydän nyökkäsi Middletonia ja Paavoa seuraamaan häntä ja astui edellä piirin keskellä olevan ryhmän luo. Täällä vieraat saivat selityksen kaikkiin niihin liikkeisiin, jotka olivat heissä synnyttäneet niin suurta levottomuutta.
Erämies oli siinä asetettu yksinkertaiselle istuimelle, joka varta vasten oli siten kyhätty, että se kannatti hänen vartaloaan pystyssä, helpossa asennossa. Jo ensi silmäys riitti näille vanhoille ystäville ilmaisemaan, että vihdoin oli tullut vanhuksenkin vuoro lausua elämälle jäähyväiset. Hänen silmänsä olivat lasimaiset ja näköjään vailla sekä näköä että ilmettä. Piirteet olivat hieman enemmän näivettyneet ja jyrkemmät kuin edellisellä kerralla. Mutta muuta muutosta hänen ulkomuodossaan tuskin olikaan tapahtunut. Lähestyvä loppu ei ollut varsinaisen taudin aiheuttama, vaan oli se ruumiinvoimain hiljaista ja vienoa riutumista. Elämän liekki tosin vielä paloi hänen ruumiissaan, mutta toisinaan se oli kuin aivan sammumaisillaan, kunnes jälleen elpyi, ikäänkuin vastahakoisena lähtemään majasta, jota ei milloinkaan pahe ollut turmellut eikä tauti heikontanut. Ei olisi tuntunut kovinkaan luonnottomalta kuvitella, että henki liehui vanhan eränkävijän rauhallisilla huulilla vastahakoisena eroamaan kuoresta, joka niin kauan oli suonut sille rehellisen ja kunniallisen majan.
Hänet oli asetettu tuolille sillä tavalla, että laskevan auringon valo täytenä sopi hänen juhlallisille kasvoilleen. Pää oli paljas, pitkät, ohuet harmaat hapset häälyivät kevyesti illan tuulessa. Pyssy hänellä oli polvillaan, muut metsästyskapistukset rinnallaan, käden ulottumissa. Hänen jalkojensa välissä makasi koira, pää maata vasten, ikäänkuin se olisi nukkunut, ja niin täydellisen luonteva ja soma sen asento oli, että Middletonin täytyi vilkaista toisenkin kerran, ennenkuin huomasi, että se olikin vain Hektorin nahka, joka intiaanin herkällä käsityksellä ja kekseliäisyydellä oli täten täytetty elävää eläintä esittämään. Hänen oma koiransa kisaili vähän matkan päässä Tachechanan ja Mahtoreen lapsen kanssa. Äiti itse seisoi lähellä, käsivarrellaan toinen lapsi, joka saattoi ylpeillä siitä, että Kovan Sydämen kaltainen päällikkö oli sen isä. Le Balafré istui kuolevan erämiehen vieressä, itsekin lähellä eronsa hetkeä, kuten riutuva ruumis kylläkin selvästi ilmaisi. Muut piirin keskellä seisovat miehet olivat vanhuksia, jotka ilmeisesti olivat astuneet lähemmäksi nähdäkseen, kuinka oikeamielinen ja peloton soturi lähti suurimmalle matkalleen.
Vanha erämies sai nyt kohtuullisen ja toimeliaan elämänsä palkaksi kirkkaan rauhallisen kuoleman. Tavallaan hänen elinvoimansa kesti viimeiseen saakka. Kun riutuminen alkoi, edistyi se kyllä nopeasti, mutta vaivattomasti. Hän oli heimon kanssa metsästänyt kevään ja suurimman osan kesääkin, kunnes raajat äkkiä kieltäytyivät suorittamasta tavanmukaista tehtäväänsä. Sitä mukaa valtasi sitten heikkous kaikki muutkin kyvyt ja pawneet luulivat tällä odottamattomalla tavalla menettävänsä viisaan ja neuvojan, jota he olivat alkaneet sekä rakastaa että kunnioittaa. Mutta kuten jo sanoimme, kuolematon asukas näytti olevan vastahakoinen lähtemään majastaan. Elämän lampun liekki lepatti, mutta ei sammunut. Saman päivän aamuna, jona Middleton saapui, vanhuksen kaikki voimat jälleen elpyivät. Hänen huuliltaan kuultiin jälleen viisauden sanoja ja hänen silmänsä silloin tällöin tunsi ystävät. Hänen mielensä oli jo luultu iäksi katkaisseen yhteytensä maallisen elämän kanssa, mutta näin se vielä kerran virkosi lyhyeen lopulliseen hyvästelyyn.
Vietyään vieraansa kuolevan miehen eteen Kova Sydän tauon jälkeen, joka johtui yhtä paljon surusta kuin sopivaisuudentunteesta, kumartui hieman eteenpäin ja kysyi:
"Kuuleeko isäni poikansa sanat?"
"Puhu", vastasi erämies äänellä, jonka sija tuntui olevan hänen rinnassaan, mutta joka paikalla vallitsevan hiljaisuuden vuoksi kuului kammottavan selvältä. "Minä olen lähtemäisilläni sutten kyliltä ja olen pian äänenne kuulumaa kauempana."
"Älköön viisas päällikkö olko huolissaan matkasta", jatkoi Kova Sydän huolestuneena, jolloin hän hetkeksi unohti, että oli muitakin odottamassa puhuakseen hänen ottoisänsä kanssa. "Sata sutta raivaa okaat hänen polultaan."
"Pawnee, minä kuolen niinkuin olen elänytkin kristittynä miehenä", aloitti erämies jälleen niin voimakkaalla äänellä, että se vaikutti kuulijoihin yllättävästi kuin torven torahdus äkkiä ja vapaasti ilmaan kohotessaan, kuuluttuaan sitä ennen etäältä ja esteitten takaa. "Samana kuin olen maailmaan tullut, tahdon siitä erotakin. Hevoset ja aseet eivät ole tarpeen sille, joka seisoo minun kansani Suuren Hengen edessä. Hän tietää värini ja lahjaini mukaan hän arvostelee tekojani".
"Isäni kertoo nuorille miehilleni, kuinka monta mingoa hän on kaatanut ja mitä urheuden ja oikeuden töitä hän on tehnyt, että he tietäisivät, kuinka olla hänen kaltaisensa."
"Kerskujan kieli ei kuulu valkoisen miehen taivaassa!" vastasi vanhus juhlallisesti, "Mitä minä olen tehnyt, sen Hän on nähnyt. Hänen silmänsä ovat aina avoimet. Sen mitä on hyvin tehty, Hän muistaa, sen mitä minä olen väärin tehnyt, sen Hän muistaa kurittaa, vaikka Hän tekeekin sen armollisesti. Ei, poikani, vaaleanaaman ei ole lupa laulaa omaa kiitostaan ja toivoa, että se olisi hänen Jumalansa edessä otollista!"
Hieman pettyneenä nuori päällikkö vaatimattomasti astui syrjään, joten vastatulleet saattoivat lähestyä. Middleton tarttui erämiehen laihoihin käsiin ja mielenliikutustaan hilliten sai äänensä sikäli valtaansa, että saattoi ilmoittaa läsnäolonsa. Vanhus kuunteli kuin mies, jonka ajatukset olivat aivan eri asiaan kiintyneet, mutta Middletonin saatua hänet käsittämään, että hän oli lähellä, valahti iloisen tuntemisen ilme hänen kuihtuneille kasvoilleen:
"Minä toivon, ettette näin pian ole unohtanut niitä, joita niin hyvin autoitte!" Middleton lopuksi sanoi. "Minulle olisi tuskallista ajatella, että olen jättänyt muistiinne niin nopeasti haihtuvan vaikutuksen."
"Vähän minä olen unohtanut siitä, mitä olen elämäni varrella nähnyt", vastasi erämies. "Minä olen monen uuvuttavan päivän päähän päässyt, mutta ei ainoatakaan ole niiden joukossa, jota tahtoisin unohtaa. Minä muistan teidät ja koko seuranne, ja isoisännekin, joka oli teidän edellänne. Minä olen iloinen, että olette palannut näille lakeuksille, sillä minä kaipasin englanninkielen taitoista, mutta en voi suuriakaan luottaa näitten seutujen kauppiaisiin. Tahdotteko vanhalle kuolevalle miehelle tehdä hyvän työn."
"Sanokaa, minkä", virkkoi Middleton, "niin se tehdään."
"Pitkä matka se on tämmöisten vähäpätöisyyksien lähettämiseen", vastasi vanhus, joka puhui lyhyin väliajoin, sitä mukaa kuin voimat ja hengitys sallivat, "pitkä ja väsyttävä matka. Mutta avuliaisuus ja ystävyys ovat asioita, joita ei pidä unohtaa. Otsegon vuoristossa on kylä –"
"Minä tiedän paikan", keskeytti Middleton huomatessaan, että puhe alkoi käydä yhä vaikeammaksi, "sanokaa vain, mitä soisitte minun tekevän."
"Ottakaa tämä rihla ja ruutisarvi ja luotipussi ja lähettäkää ne sille henkilölle, jonka nimi on kaiverrettu pyssyntukin laattoihin – eräs kauppias piirsi kirjaimet veitsellään – sillä jo aikoja sitten päätin lähettää hänelle tämän ystävyyteni merkin."
"Sen teen. Onko muuta, mitä haluatte?"
"Vähänpä minulla on muuta annettavaa. Ansani annan Kovalle Sydämelle, sillä rehellisesti ja ystävällisesti hän on sanansa pitänyt. Tulkoon hän eteeni."
Middleton selitti päällikölle, mitä erämies oli sanonut, ja siirtyi hänen tieltään.
"Pawnee", vanha mies jatkoi, vaihtaen aina kieltä sen mukaan, kenelle puhui, ja joskus senkin mukaan, mitä puhui, "minun kansani kesken on semmoinen tapa, että isä jättää pojalleen siunauksensa, ennenkuin hän iäksi sulkee silmänsä. Siinä annan sinulle tämän siunauksen. Ota se, sillä kristityn miehen siunaus ei koskaan tee oikeamielisen soturin taivalta autuaitten preerioille pitemmäksi eikä vaikeammaksi. Katsokoon valkoisen miehen Jumala tekojasi ystävällisellä silmällä, ja suokoon hän, ettet milloinkaan tekisi tekoa, joka saa hänen muotonsa pimenemään. En tiedä, kohtaammeko toisiamme milloinkaan. On paljon kertomuksia hyvien henkien paikasta. Minun kaltaiseni vanhan ja kokeneen miehen asia ei ole asettua kansan mielipiteitä vastaan. Sinä uskot siunattuihin preerioihin ja minä uskon isäini sanoihin. Jos kummatkin ovat totta, on eromme lopullinen. Mutta jos käy toteen, että sama asia sisältyy eri sanoihin, saamme, pawnee, kerran yhdessä seistä teidän Wakondanne kasvojen edessä, hän kun silloin on meidänkin Jumalamme. Paljon voidaan sanoa kummankin uskonnon puolesta, sillä kumpikin soveltuu omalle kansalleen, ja epäilemättä se onkin ollut tarkoitus. Minä pelkään, etten minä ole kokonaan seurannut värini lahjoja, etenkin kun minun on jonkin verran vaikeata ainaiseksi luopua pyssyn käyttämisestä ja metsästyksen hauskuuksista. Mutta syyni on tietysti ollut omani siihen nähden, ettei se ole voinut olla Hänen. Niin, Hektor", hän jatkoi hieman eteenpäin nojaten ja tunnustellen koiransa korvia, "vihdoinkin on tullut eron aika, koira, ja siitä tulee pitkä metsästysretki. Sinä olet ollut rehellinen ja rohkea ja uskollinen koira. Pawnee, sinä et voi tappaa koiraa haudallani, sillä mihin kristitty koira kuolee, siihen se jää ainaiseksi. Mutta voit olla sille hyvä minun mentyäni, rakkauden vuoksi, jota tunnet sen isäntää kohtaan."
"Isäni sanat ovat korvissani", vastasi nuori päällikkö, tehden myöntymykseksi vakavan ja kunnioittavan liikkeen.
"Kuuletko sinä, koira, mitä päällikkö on luvannut?" kysyi erämies, koettaen kiinnittää itseensä koiransa kuolleen kuvan huomion. Kun tämä ei vastaukseksi katsonut häneen eikä tavalliseen tapaansa ystävällisesti vingahtanut, tunnusteli vanhus sen suuta ja koetti tunkea kätensä sen kylmien huulien väliin. Sitten asian todellinen laita äkkiä valkeni hänelle, vaikk'ei hän suinkaan käsittänyt, kuinka hänet oli johdettu harhaan. Hän vaipui takaisin istuimelleen ja pää vaipui rinnalle, ikäänkuin olisi hän kokenut ankaran ja odottamattoman kolahduksen. Tätä hetkellistä unohduksen tilaa hyväkseen käyttäen kaksi nuorta intiaania poisti nahan yhtä hienotunteisesti kuin olivat sen siihen tuoneetkin.
"Koira on kuollut!" mutisi erämies oltuaan useita minuutteja vaiti. "Koiran aika täyttyy kerran samoin kuin ihmisenkin, ja hyvin se on aikansa käyttänyt! Kapteeni", hän jatkoi, koettaen tehdä kädenliikkeen Middletonille, "olen iloinen, että tulitte, sillä vaikka nämä intiaanit ovatkin ystävällisiä ja hyvää tarkoittavia värinsä lahjojen mukaan, eivät he kuitenkaan ole soveliaat laskemaan hautaan valkoisen miehen päätä. Minä olen myös ajatellut koiraani, tätä tässä. Ei ole soveliasta herättää semmoista käsitystä, että kristitty voi toivoa näkevänsä koiransa jälleen haudan toisella puolella. Mutta siinä ei voi olla mitään moitittavaa, että se, mitä uskollisesta palvelijasta jää, mullataan maahan isäntänsä luitten läheisyyteen."
"Täytämme toivomuksenne."
"Olen iloinen, että tästä asiasta olette samaa mieltä kuin minäkin. Työn säästämiseksi pankaa siis koira jalkopäähäni, tai vaikka viereeni. Metsämiehen ei koskaan tarvitse hävetä sitä, että hän on koiransa seurassa!"
"Lupaan täyttää pyyntönne."
Vanhus vaikeni nyt pitkäksi aikaa ja näytti miettivän. Jonkin kerran hän kohotti katseensa, ikäänkuin olisi jälleen tahtonut puhua Middletonille, mutta jokin sisällinen tunne näytti aina pidättävän sanat. Middleton, joka huomasi hänen epäröintinsä, kysyi häneltä rohkaisevasti, oliko vielä jotakin, mitä hän saattoi tehdä hänen hyväkseen.
"Minä olen tässä maailmassa aivan ilman omaisia!" vastasi erämies, "minun erottuani loppuu sukunikin. Emme ole milloinkaan olleet päälliköitä, mutta rehellisiksi ja hyödyllisiksi omalla tavallamme me olemme aina osoittaneet itsemme, sitä toivoakseni ei voida kieltää. Isäni on haudattuna lähellä merta ja hänen poikansa luut valkenevat preerialla –"
"Sanokaa paikka, niin viemme teidät isänne viereen", keskeytti Middleton.
"Ei suinkaan, kapteeni. Antakaa minun maata siellä, missä olen elänytkin, poissa kylien melskeestä! En kuitenkaan näe syytä, miksi rehellisen miehen haudan tarvitsisi olla kätkössä kuin punanahka väijytyksessä. Minä maksoin eräälle miehelle siellä kaupunkipaikoissa, että hän isäni lepopaikalle panisi hakatun kiven. Se maksoi kaksitoista majavannahkaa, ja taitavasti ja somasti hän sen hakkasi! Se kertoi sitten kaikille ohikulkijoille, että sen alla lepäsi kristitty mies, ja se puhui hänen elämänlaadustaan, iästään ja rehellisyydestään. Kun me siinä vanhassa sodassa olimme päässeet ranskalaisista, tein minä paikalle matkan nähdäkseni, oliko kaikki oikein tehty, ja mielihyvällä voin sanoa, että se työmies oli pitänyt sanansa."
"Semmoisenko kiven te tahtoisitte haudallenne?"
"Minäkö! En, en, minulla ei ole muuta poikaa kuin Kova Sydän, eivätkä intiaanit ymmärrä valkoisten tapoja ja tyylejä. Minä sitä paitsi jo olen hänelle velkaa, kun olen voinut niin vähän tehdä sinä aikana, jonka olen heimon parissa elänyt. Rihla ehkä riittäisi sen korvaamaan – mutta minä tiedän, että se tuottaa sille pojalle siellä iloa, kun hän saa sen ripustaa seinälleen. Ei, ei, pyssy on lähetettävä sille, jonka nimi on piirretty lukkoon!"
"Mutta on yksi, joka mielellään osoittaisi ystävyytensä mainitsemallanne tavalla, mies, jonka on itsensä teitä kiittäminen siitä, että on niin monesta vaarasta pelastunut ja joka lisäksi on esivanhemmiltaan perinyt niin suuren kiitollisuuden velan. Kivi asetetaan hautanne pääpuoleen."
Vanhus ojensi näivettyneen kätensä ja puristi kiitollisena puhujan kättä.
"Minä ajattelin, että te ehkä mielellänne sen tekisitte", hän sanoi, "mutta epäröin kysyä, kun te ette ole sukulaiseni. Älkää panko siihen kehuvia sanoja, vaan ainoastaan nimi, ikä ja kuolinpäivä ja joitakin pyhän kirjan sanoja. Ei mitään muuta. Nimeni ei sitten aivan katoa maan päältä enkä minä muuta kaipaa."
Middleton ilmoitti siihen suostuvansa, ja sitten seurasi hiljaisuus, jonka kuluessa kuoleva lausui vain sekavia, katkonaisia lauseita. Hän näytti nyt päättäneen tilinsä maailman kanssa ja odottavan vain loppukehoitusta erotakseen siitä. Middleton ja Kova Sydän asettuivat hänen istuimensa kahden puolen ja murheellisina tarkkasivat hänen kasvojenilmeittensä vaihteluita. Kahteen tuntiin ei näkynyt huomattavaa muutosta. Hänen kuihtuneitten ja ajan näivettämien kasvojensa ilme osoitti tyyntä ja arvokasta lepoa. Aina jonkin ajan kuluttua hän taas puhui, milloin antaen neuvon, milloin kysyen jotakin henkilöistä, joita hän vielä ystävyydellä muisteli. Koko tämän juhlallisen ja tuskallisen ajan heimon jokainen yksilö pysyi paikallaan, osoittaen mitä hillityimpää kärsivällisyyttä. Vanhuksen puhuessa kaikki kumarsivat päänsä kuunnellakseen, ja kun hän oli sanansa sanonut, näyttivät he punnitsevan niiden viisautta ja hyödyllisyyttä.
Liekin lähestyessä sammumistaan hänen äänensä vaikeni, ja toisinaan läsnäolevat jo epäilivät, vieläkö hän mahtoi kuulua eläviin. Middleton tarkkasi hänen ahavoituneitten kasvojensa pienintäkin ilmettä ihmisluonnon tarkan havaitsijan mielenkiinnolla, jota henkilökohtaisen kiintymyksen hellä tunne lämmitti, ja luuli voivansa lukea vanhuksen sielunliikkeet kasvojen voimakkaista piirteistä. Ehkä se, mitä valistunut sotilas piti harhakäsityksen aiheuttamana kuvitelmana, todella valtasikin kuolevan mielen, sillä onko ketään, joka olisi tuosta tuntemattomasta maailmasta palannut selittämään, minkä muotojen kautta ja millä tavalla hänet on sen vanhurskaisiin suojiin saatettu? Uskaltamatta ryhtyä selittämään sitä, minkä aina täytyy eläville jäädä salatuksi, tahdomme vain kertoa tosiasiat semmoisina kuin ne tapahtuivat.
Erämies oli tuntikauden pysynyt melkein liikkumatta. Vain silloin tällöin hän oli avannut ja sulkenut silmänsä. Avatessaan ne hän näytti kiinnittävän katseensa pilviin, joita päilyi lännen taivaanrannalla heijastaen auringonlaskun kirkkaita värejä, saaden niistä muotoa ja lumousta. Hetki – vuodenajan tyyni kauneus – tilaisuus, kaikki yhdessä täyttivät katsojat pelonsekaisella juhlallisuudella. Miettiessään merkillistä asemaa, johon oli joutunut, Middleton äkkiä tunsi käden, josta hän piti kiinni, tarttuvan omaan käteensä uskomattomalla voimalla, ja ystäväinsä kummaltakin puolen tukemana vanhus kohosi seisomaan suoraksi. Hetkisen hän katseli ympärilleen, ikäänkuin kehoittaen kaikkia läsnäolevia kuulemaan (inhimillisen haurauden viipyvä jäännös), minkä jälkeen hän, pää uljaassa sotilaallisessa asennossa, äänellä, jonka piti kuulua lukuisan väenkokouksen joka soppeen, lausui sanan:
"Minä."
Tämä kokonaan odottamaton liike yhdessä uljuuden ja nöyryyden kanssa, jotka niin omituisella tavalla yhtyivät erämiehen ilmeessä, ynnä kirkas ja tavattoman voimakas ääni, jolla hän sanan lausui, synnyttivät kaikissa läsnäolevissa lyhyen ajan kestävän hämmennyksen. Kun Middleton ja Kova Sydän, jotka kumpikin olivat vaistomaisesti ojentaneet kätensä tukemaan vanhuksen vartaloa, jälleen kääntyivät hänen puoleensa, huomasivat he, että heidän mielenkiintonsa esine ainaiseksi oli poistunut apua tarvitsemasta. Murheellisin mielin he laskivat ruumiin istuimelleen ja Le Balafré nousi julistamaan heimolle, että kaikki oli päättynyt. Vanhan intiaanin ääni oli kuin kaiku siitä näkymättömästä maailmasta, johon erämiehen henki oli juuri lähtenyt.
"Urhea, oikeamielinen ja viisas sotilas on lähtenyt kulkemaan sitä polkua, joka johtaa hänet kansansa siunatuille maille!" hän sanoi. "Kun Wakondan ääni kutsui häntä, oli hän valmis vastaamaan. Lähtekää, lapseni, muistakaa vaaleanaamojen oikeamielistä päällikköä ja raivatkaa okaat omalta polultanne!"
Hauta kaivettiin muutamain uljaitten tammien varjoon. Pawneitten sudet ovat huolellisesti vartioineet sitä tähän saakka, ja usein sitä näytetään matkustajalle ja kauppiaalle paikkana, missä oikeamielinen valkoinen nukkuu. Jonkin ajan kuluttua pystytettiin sitten kivi haudan pääpuoleen ja siihen oli piirretty erämiehen itsensä pyytämä kirjoitus. Omasta puolestaan Middleton vain lisäsi sanat: "Älköön kunnottoman käsi koskaan häiritkö hänen maallisia jäännöksiään."
VIITESELITYKSET:
[1] Geologia astui vasta ensimmäisiä askeliaan siihen aikaan kuin
tämä kirja kirjoitettiin. Suuresta jääkaudesta tai oikeammin
jääkausista ei kukaan silloin vielä ollut uneksinutkaan. – Suom.
muist.[2] Lukija saa oikeamman käsityksen Mississippin merkityksestä
ajatellessaan, että Mississippi ja Missouri oikeastaan ovat sama
virta. Niiden pituus ei yhteensä varmaan jää paljoakaan vaille
neljästätuhannesta mailista.[3] Kaikkia vapaussodan jälkeen Yhdysvaltain unioniin otettuja
valtioita sanotaan uusiksi valtioiksi, Vermontia lukuunottamatta,
jolla oli sotaa vanhemmat oikeudet, vaikka ne vasta myöhemmin
tunnustettiin.[4] Eversti Boone, Kentuckyn patriarkka.
Yhdeksännelläkymmenennellätoisella ikävuodellaan tämä karkaistu
tienraivaaja muutti kolmesataa mailia kauemmaksi Mississippin taa,
koska hänen mielestään kymmenen henkeä neliömaililla jo oli liian
taaja asutus![5] Ansapyytäjää vastaava amerikkalainen sana on "trapper", joka
tulee sanasta "trap", ansa.[6] Uusissa maissa on tapana koota paljon miehiä, joskus kokonaisen
kauntin miehet, hävittämään petoeläimiä. He asettuvat piiriin, joka
on monen mailin laajuinen, ja vähitellen kulkevat keskustaan, tappaen
kaikki edestään. Ajettu peto säikkyy miehestä mieheen, ja siitä
viittaus.[7] Valkoisen miehen ja intiaaninaisen lapset. Tämä rotu on omaksunut
suuren osan sivistyksen turmeluksista, eikä sillä ole alkuasukkaitten
avuja.[8] Intiaanit antoivat tämän nimen valkoisille heidän miekkojensa
vuoksi.[9] Anton Wayne oli pennsylvanialainen, joka kunnostautui
vapaussodassa ja sitten taisteli intiaaneja vastaan, saaden
uhkarohkeudestaan miehiltään hullun Antonin nimen.[10] Amerikan hallitus nimittää läntisiin heimoihin päälliköitä ja
antaa heille hopeamitaleja, joissa on jonkun presidentin muotokuva.
Washingtonin kuva on halutuin.[11] Lukijalle tuskin tarvitsee sanoakaan, että se eläin, jota tässä
kirjassa niin monessa kohdassa tarkoitetaan ja jota tavallisessa
puheessa sanotaan puhveliksi, todella onkin biisoni. Siitä johtuvat
nuo monet inttelyt preerian miesten ja tiedemiehen kesken.[12] Mehiläispyytäjän ammatti ei ole harvinainen Amerikan
siirtokuntain ulkokulmilla, vaikka se tässä esiintyy hieman
ihannoituna. Nähdessään mehiläisiä kukista mettä imemässä pyytäjä
ottaa yhden tai pari kiinni. Hän asettuu sitten sopivaan paikkaan ja
päästää yhden mehiläisistä lentämään ja säännöllisesti hyönteinen
lentää oikopäätä pesäänsä. Muuttaen jonkin matkan päähän toiseen
paikkaan mehiläispyytäjä sitten päästää toisen mehiläisen lentämään.
Pantuaan merkille mehiläisten lentosuunnat pyytäjä harkitsee, missä
nämä suunnat kohtaavat toisensa, ja siitä hän tavallisesti löytää
pesän.[13] Ne jotka ovat lukeneet edelliset teokseni, joissa erämies
esiintyy metsämiehenä ja tiedustelijana, arvaavat helposti, mitä nämä
viittaukset tarkoittavat.[14] Amerikan metsästäjät pitävät majavan häntää ravitsevampana
ravintoaineena.