[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f42UpYGwd4HYUZRbm0sFMk1OyHfV4tMLH6iwyY6phqeA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},943,"Ruohoaavikko","Cooper, James Fenimore",1789,1851,"943-cooper-james-fenimore-ruohoaavikko","943__Cooper_James_Fenimore__Ruohoaavikko",null,"romaani",[],[],"fi",1827,1934,114610,763934,true,[],[],[],"Nahkasukka-sarjan päätösosassa iäkäs eränkävijä Natty Bumppo elää ansapyytäjänä suurilla ruohoaavikoilla. Hän opastaa länteen matkaavia uudisasukkaita ja joutuu keskelle intiaanien ja valkoisten välisiä selkkauksia Louisianan oston jälkeisessä Amerikassa.","James Fenimore Cooperin 'Ruohoaavikko' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 943. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","RUOHOAAVIKKO\n\nKirj.\n\nJ. Fenimore Cooper\n\n\nSuomennos.\n\nAlkuperäinen teos: The Prairie.\n(Leatherstocking Tales #5)\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1934.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nMonta nerokasta teoriaa on esitetty sen Yhdysvaltain osan\ngeologisesta muodostuksesta, joka on Alleghanyvuoriston ja\nKalliovuorten välillä. Suurin piirtein koko tämä suunnaton alue on\ntasankoa. 1500 mailin matkalla idästä länteen, 600 mailin matkalla\npohjoisesta etelään, on tuskin ainoatakaan kohoamaa, jota voi sanoa\nvuoristoksi. Mäkiäkään ei ole taajassa. Suuri osa maasta on kuitenkin\npinnaltaan \"aaltoilevaa\" siihen tapaan kuin teoksen alkulehdillä\nkerrotaan.\n\nOn aihetta otaksua, että se alue, joka nyt käsittää Ohion,\nIllinoisin, Indianan, Michiganin ja suuren osan Mississippin\nlänsipuolella olevaa maata, on ennen ollut veden peitossa.[1]\nKaikkien edellämainittujen valtioitten maaperä on lietteistä ja\nyksityisiä paasia on löydetty sen laatuisia ja semmoisista paikoista,\nettä pakostakin täytyy otaksua niiden jäiden mukana kulkeutuneen\nnykyisiin maakerroksiinsa. Tämä teoria otaksuu suurien järvien olevan\nsuunnattoman suolattoman veden pohjahautoja, jotka olivat liian syvät\ntyhjentyäkseen veden muualta haihduttua.\n\nOn muistettava, että ranskalaiset, siihen aikaan kuin Kanada ja\nLouisiana kuului heille, vaativat koko kyseessä olevaa aluetta\nitselleen. Heidän metsästäjänsä ja sotilas-etuvartionsa joutuivat\nennen muita kosketuksiin maan villien asukkaitten kanssa ja\nensimmäiset kirjoitetut selostukset noista rannattomista\nseuduista ovat ranskalaisten lähetyssaarnaajien kirjoittamia.\nMonta ranskalaista sanaa on sen vuoksi juurtunut paikalliseen\nkielenkäyttöön tässä Amerikan osassa ja samoin on säilynyt monta\nranskan kielistä nimeä. Kun seikkailijat, jotka ensimmäisinä\ntunkeutuivat näihin erämaihin, tapasivat metsän keskeltä valtavia\nlakeuksia, joita peitti rehevä vihannuus, uhkea heinä, sanoivat he\nniitä niityiksi. Kun sitten englantilaiset tulivat ranskalaisten\njälkeen ja huomasivat tämän omituisen luonnon muodostuman, joka\nerosi kaikesta, mitä he olivat manterella siihen saakka tavanneet,\nja kuulivat sen saaneen nimen, joka heidän kielessään oli outo sana,\nalkoivat hekin sanoa näitä luonnonniittyjä samalla nimellä. Täten\nsana \"prairie\" pääsi juurtumaan englannin kieleen.\n\nAmerikassa on kahdenlaisia preerioita. Mississippin itäpuoliset ovat\nverraten suppeita, erittäin hedelmällisiä ja aina metsän ympäröimiä.\nNe soveltuvat voimaperäiseen viljelykseen, ja asutus niillä\nleveneekin rivakasti. Preerioita on runsaasti Ohiossa, Michiganissa,\nIllinoisissa ja Indianassa. Suurimpana hankaluutena on puitten ja\nveden puute, jonka haitat korjaantuvat vasta sitten, kun ihmistyö\nryhtyy näitä luonnon vajanaisuuksia auttamaan. Kun näillä seuduilla\nsanotaan olevan runsaasti kivihiiltä ja kaivoihin tavallisesti\ntulee vettä, alkavatkin siirtolaisten toimet vähitellen menestyä\nmainituista haitoista huolimatta.\n\nNäiden luonnonniittyjen toinen jakso on Mississippin länsipuolella,\nmuutaman sadan mailin päässä joesta, ja niitä sanotaan \"suuriksi\npreerioiksi\". Ne muistuttavat enemmän Tatarian aroja kuin mitään\nmuuta kristikunnan tunnettua maata. Nekin nimittäin muodostavat\nsuunnattoman laajan maan, joka on kykenemätön elättämään taajaa\nväestöä, koska siltäkin puuttuvat edellä mainitut kaksi elämänehtoa.\nJokia tosin on paljon, mutta puroja ja pienempiä jokia, jotka niin\nsuuresti lisäävät seudun edullisuutta ja hedelmällisyyttä, tällä\nalueella on hyvin vähän.\n\nAmerikan suurten preerioin synty ja muodostumisaika kuuluu luonnon\nmajesteettisimpiin mysterioihin. Yhdysvaltain, Kanadan ja Meksikon\nyleinen maisemaluonne on rehevä hedelmällisyys. Olisi vaikeata\nlöytää maailmasta toista yhtä laajaa alaa, jossa on yhtä vähän\nkelvotonta maata kuin Amerikan Unionissa. Useimmissa vuoristoissa on\nviljelyskelpoista maata ja preeriatkin ovat tasavallan tässä osassa\nsyvää lietettä. Sama on asianlaita Kalliovuoriston ja Tyynen meren\nvälillä. Näitten välissä on se leveä alue verraten erämaanluontoista\nseutua, joka on tämän kertomuksen näyttämönä. Tämä alue lienee este,\njoka ehkäisee Amerikan kansan etenemistä länttä kohden.\n\nSuuret preeriat näyttävät olevan punaisen miehen viimeinen\nyhteinen tyyssija. Mohikaanien ja delawarien, creekien,\nchoktawien ja cherokeitten jäännösten kohtalo ilmeisestikin on\nelää loppuaikansa näillä rannattomilla lakeuksilla. Intiaanien\nmiesluvusta Unionin alueella on erilaisia laskelmia, vaihdellen\nsadan ja kolmensadantuhannen välillä. Suurin osa asuu Mississippin\nlänsipuolisissa seuduissa. Kertomuksemme ajankohtana heimot elivät\nkeskenään ilmisodassa. Niiden väliset vainot periytyivät sukupolvesta\ntoiseen. Tasavalta on laajalti käyttänyt vaikutusvaltaansa näiden\nveristen vainojen lopettamiseksi, ja nykyään onkin mahdollista\nturvallisesti retkeillä seuduissa, joihin sivistynyt ihminen\nviisikolmatta vuotta takaperin ei uskaltanut asevoimatta lähteä.\n\nLukija, joka on lukenut ne molemmat edelliset teokset, joiden\nluonnollisen jatkon tämä muodostaa, huomaa tämän kertomuksen\npäähenkilön vanhaksi tuttavaksi. Olemme tässä juontaneet hänen\nelämänvaiheensa loppuunsa saakka ja luotamme siihen, että hänen on\nsallittu nukkua oikeamielisten rauhallista unta.\n\nPariisissa, kesäkuussa 1832.\n\n_J. Fenimore Cooper_.\n\n\"Preeria\" oli järjestyksessä kolmas J. Fenimore Cooperin\nNahkasukka-romaaneista. Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1827. Juonen\nhän suunnitteli jo ennen kuin oli saanut päätetyksi \"Viimeisen\nmohikaanin\", lähimmän edelläkävijän.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nAikanaan sekä puhuttiin että kirjoitettiin paljon siitä, oliko\njärkevää liittää Louisianan laajoja alueita Yhdysvaltain jo ennestään\nsuunnattoman laajoihin, vain puoleksi asuttuihin alueisiin. Väittelyn\nkiihkeyden vaimentuessa ja puoluenäkökantain väistyttyä järkevämpäin\nkäsitysten tieltä alettiin yleisesti myöntää, että se oli hyvin\nharkittu askel. Vaatimattomimmallekin älyniekalle alkoi pian selvitä,\nettä vaikka luonto olikin asettanut salvan asutuksemme leviämiselle\nlänttä kohti, olimme kuitenkin täten saaneet haltuumme vyöhykkeen\nhedelmällistä maata, joka milloin tahansa valtiollisien mullistuksien\nsattuessa olisi voinut joutua kilpailevan kansan omaisuudeksi. Näin\nsaimme sisämaan suuren valtatien kokonaan haltuumme ja rajoillamme\nasustavat lukemattomat alkuasukasheimot joutuivat kokonaan meidän\nvaltamme alaisiksi. Ristiriitaisia pyyteitä sovitettiin, heimojen\nkeskinäisiä epäluuloja asetettiin, ja täten avautui tuhansia\nväyliä sisämaankaupalle ja reittejä Tyynelle merelle. Ja jos aika\ntai välttämättömyys pakottaa rauhallisesti jakamaan tämän laajan\nalueemme, on tuo kauppa meille hankkinut naapurin, jolla on sama\nkieli, sama uskonto, samat laitokset kuin meilläkin ja toivottavasti\nmyös sama valtiollisen oikeuden harrastus.\n\nVaikka kauppa päätettiin vuonna 1803, sai seuraava kevät alkaa,\nennen kuin espanjalaiset, jotka pitivät tätä maakuntaa hallussaan\neurooppalaisen omistajansa nimessä, varovaisuudessaan tunnustivat\nuusien omistajain ylivallan ja laskivat heitä maahan. Mutta heti kuin\nvallan siirtymiseen kuuluvat muodollisuudet oli suoritettu ja uusi\nhallitus tunnustettu, alkoi niitä levottomia aineksia, joita aina\ntapaa amerikkalaisen yhteiskunnan ulkokulmilla, arvelematta tunkeutua\nMississippin oikean rannan tiheikköihin samaan tapaan kuin ennenkin,\namerikkalaisen asutuksen vaivoin ja vaikeuksin edetessä Atlantin\nvaltioista \"jokien isän\" itärannalle.[2]\n\nAlemman maakunnan lukuisat uudisasukkaat, joiden luku yhä lisääntyi,\neivät tietysti oikopäätä voineet sulautua uusiin maanmiehiinsä.\nMutta ylempänä asuva harvalukuinen, vaatimattomampi väestö katosi\nmelkein heti alkavan uuden siirtolaisuuden pyörteeseen. Idästä lähti\näkkiä aallon tavoin uudelleen etenemään väestö, jonka menestys oli\ntehnyt melkein vastustamattomaksi, vaikka sen jo olikin täytynyt\njoksikin aikaa pysähtyä. Varhaisempien yrityksien vaivat ja vaarat\nunohdettiin, ja nuo rannattomat, tutkimattomat alueet kuviteltuine ja\ntodellisine rikkauksineen olivat nyt yritteliäitten saavutettavissa.\nSeuraukset olivat semmoiset kuin saattoi odottaakin näin\nhoukuttelevan tilaisuuden avautuessa ihmisille, jotka jo vanhastaan\nolivat seikkailuihin tottuneet ja vaikeuksissa karkaistut.\n\nNiistä valtioista, joita silloin sanottiin \"uusiksi\" valtioiksi,[3]\nlähti työllä ja vaivalla hankituista oloistaan tuhansia kodin\nhaltijoita, joiden nyt nähtiin johtavan Ohion ja Kentuckyn metsissä\nsyntyneitä ja kasvaneita lukuisia lapsilaumojaan yhä kauemmaksi\nlänteen. Se etevä ja lujaluontoinen erämies, joka ensimmäiseksi\ntunkeutui jälkimmäisen valtion erämaihin, oli nytkin mukana. Tämän\nseikkailijapatriarkan nähtiin lähtevän liikkeelle vielä kerran,\nviimeisen kerran, ja jättävän \"virtain isän\" itsensä ja sen kansan\nvälille, jonka hän uran aukaisijana oli saanut kerääntymään\nympärilleen. Jälleen hän lähti etsimään iloja, jotka hänen mielestään\nolivat menettäneet viehätyksensä siellä, missä yhteiskunnalliset\nlaitokset olivat niitä muodollisuudellaan häirinneet.[4]\n\nTällaisissa seikkailuyrityksissä ihmisiä tavallisesti hallitsevat\nheidän tapansa, muutoin heidän toiveensa pettävät. Jotkut harvat\nturhain toiveitten johtamina ja äkillistä rikastumista tavoitellen\nlähtivät etsimään uudelta alueelta mannun aarteita; mutta monin\nverroin suurempi osa siirtolaisia asettui vain suurempien jokien\nvarteen, tyytyen niihin runsaisiin satoihin, joilla jokien\nhedelmälliset lietemaat aina palkitsevat vaatimattomimmankin\nahkeruuden. Näin muodostui asutuksia nopeasti kuin taikavoimalla.\nJa useimmat niistä, jotka näkivät tämän aution alueen oston, ovat\njo saaneet nähdä senkin, että sen asukkaat ovat voineet siitä\nlohkaista uuden väkirikkaan valtion ja kansakunnan vastaanottavan sen\nvaltioliittoonsa tasa-arvoisena jäsenenä.\n\nTähän kertomukseen liittyvät vaiheet ja tapaukset kuuluvat\nnäiden niin suuriin ja nopeihin tuloksiin johtaneitten yritysten\nvarhaisimpiin aikoihin.\n\nUuden alueemme ensimmäisen vuoden leikkuuaika oli jo ammoin ollut\nja mennyt ja muutamain hajallaan seisovien puitten lakastuviin\nlehviin alkoivat jo syksyn värit tehdä tuloaan, kun erään kuivan\njoen uomasta nousi kentälle jono vaunuja ja lähti taivaltamaan\npreerian aaltoilevan pinnan poikki -- \"aaltoilevaksi preeriaksi\" sitä\nmaakunnain puheessa yleensä sanottiin. Vaunut, joihin oli kuormattu\ntaloustavaroita ja työkaluja, ne muutamat hajallaan kulkevat lampaat\nja lehmät, joita ajettiin perässä, sekä verkalleen matkaavain\nhevosten rinnalla astuvain vankkojen miesten karkea ulkomuoto ja\nhuoleton ilme ilmaisi, että tässä oli siirtolaisjoukko, joka oli\nmatkalla Lännen Eldoradoon. Vastoin tällaisten miesten tapoja tämä\njoukko oli hylännyt alamaan hedelmälliset lietemaat ja keinoilla,\njoita vain tämmöiset seikkailijat hallitsevat, löytäneet rotkojen ja\njoenuomain, upottavain soitten ja kuivain aavikoitten poikki tien\nseutuun, joka oli kaukana sivistyneitten asutusten ulkorajoista.\nRetkeilijäin edessä levisivät ne aavat lakeudet, jotka vähin\nvaihteluin ulottuvat Kalliovuoriston juurelle saakka; monen pitkän\nja väsyttävän mailin matkat oli Platte-joen kuohuvaa, vuolasta ja\nsakeata vettä jo jäänyt heidän taakseen.\n\nTämmöisen retkikunnan ilmestyminen näin karuun ja autioon seutuun\nherätti sitä enemmän huomiota, kun ympärillä oleva maisema tarjosi\nniin vähän semmoista, mikä olisi keinottelijaa houkutellut, ja vielä\nvähemmän semmoista, mikä olisi tyydyttänyt tavallisen uudisasukkaan\ntoiveita.\n\nPreerian laiha ruoho ei kiitellyt sitä kovaa ja joustamatonta\nmaaperää, jonka poikki vaunujen pyörät juosta ratuuttelivat keveästi,\nikäänkuin olisivat kulkeneet kovaa tietä. Eivät vaunut sen paremmin\nkuin juhdatkaan jättäneet syvempää jälkeä, kuin että tallasivat\nkuihtuneen ruohon, jota karja silloin tällöin nyppi suuhunsa ja yhtä\nusein taas hylkäsi; se oli ruoaksi niin kitkerää, ettei nälkäkään\nriittänyt sitä maustamaan.\n\nMikä lieneekin ollut näiden seikkailijain matkan määrä tai salaiset\nsyyt heidän ilmeiseen turvallisuuden tunteeseensa näissä etäisissä ja\nsuojattomissa seuduissa, minkäänlaista levottomuuden, epävarmuuden\ntai pelon merkkiä ei heissä näkynyt. Molemmat sukupuolet ja lapsetkin\nlukuunottaen kuului retkikuntaan yli kaksikymmentä ihmistä.\n\nJonkin matkaa edellä kulki mies, joka paikkansa ja esiintymisensä\nvuoksi näytti olevan joukon johtaja. Hän oli pitkä, ahavoittunut\nmies, vanhanpuoleinen, kasvot jurot, liikkeet hitaat. Vartalo näytti\nveltolta ja taipuisalta, mutta se oli kookas ja voimakas. Mutta\nvain silloin kuin jokin pieni este ilmestyi hänen eteensä hänen\nvetelehtien tehdessä matkaa, vaihtui tavanmukainen vitkallisuus ja\nvelttous tarmoksi. Kasvojen alaosan piirteet olivat karkeat, leveät\nja ilmeettömät, kun taas ne yläosat, joiden luullaan ilmaisevan älyn\nominaisuuksia, olivat matalat ja luisut.\n\nMiehen puku oli tehty osaksi karkeasta maalaiskankaasta, osaksi\nnahasta. Hänellä oli puku, jonka sekä tapa että käytännöllisyyskin\nolivat jossakin määrin tehneet välttämättömiksi semmoisella\nretkellä, jolla hän nyt oli. Hänen kirjavaan vaateparteensa\nkuului runsas joukko räikeitä ja huonosti valittuja koristeita.\nTavallisen hirvaannahkaisen vyön asemesta hänellä oli vyötäisillään\nmitä räikeimmän värinen virttynyt silkkihuivi; puukonpää oli\nhirvaansarvesta, hopeaheloilla runsaasti koristettu; näädännahkaisen\nlakin hienoa ja kauniinväristä karvaa olisi vaikka kuningatar\nvoinut kadehtia. Karkean ja tahraantuneen päällystakin napit olivat\nkiiltäviä meksikolaisia rahoja. Pyssynperä oli kaunista mahonkia\nhopeaheloin ja sitein, ja kolmen ontuvan ajanmittarin perät killuivat\nkolmessa eri kohdassa. Reppunsa ja rihlansa lisäksi, jotka rippuivat\nselässä hihnassaan hyvin täytetyn, huolellisesti vartioidun\nluotipussin ja ruutisarven kanssa, hän oli huolettomasti heittänyt\nolalleen terävän, kirkkaan kirveen. Kaiken tämän hän kantoi niin\nhuomattavan kevyesti, ikään kuin olisi ollut ilman pienintäkään\nkantamusta.\n\nVähän matkan päässä tämän miehen takana tuli joukko poikia, joiden\npuku oli hyvin samanlainen ja joiden yhdennäköisyys sekä keskenään\nettä johtajan kanssa oli siksi ilmeinen, että heidät oli helppo\nhuomata saman perheen lapsiksi. Vaikk'ei nuorin vielä ollut\npaljoakaan ohi toisen vuosikymmenensä puolivälin, oli hän kuitenkin\nsiinä määrin osoittautunut sukunsa arvoiseksi, että oli jo kasvanut\nsamaan mittaan kuin perheen muutkin miehet. Joukossa oli yksi tai\npari toistakin laatua, mutta heidän esittelynsä jääköön tuonnemmaksi.\n\nNaisista oli vain kaksi täysikasvuista, vaikka jonon ensimmäisestä\nvaunusta kurkistikin useita valkopäisiä, oliivinruskeita kasvoja;\nheidän silmissään kuvastui vilkas uteliaisuus ja luonteenomainen\neloisuus. Vanhempi naisista oli matkueen useimpien jäsenten kelmeä,\nryppyinen äiti, nuorempi taas vilkas, sukkela, kahdeksantoista\nvuotias tyttö, joka muotonsa, vaatepartensa ja ilmeensä puolesta\nnäytti kuuluvan monta astetta korkeampaan yhteiskuntaluokkaan kuin\nainoakaan hänen näkyvissä olevista matkakumppaneistaan. Toinen\nvaunu oli katettu vaatekuomulla niin huolellisesti, että se mitä\ntarkimmin salasi kaikki, mitä sen sisällä oli. Muissa vaunuissa oli\nkaikenlaisia karkeatekoisia huonekaluja ja muita kotitavaroita,\njoita saattoi odottaa olevan semmoisilla ihmisillä, jotka ovat\nvalmiit millä hetkellä tahansa muuttamaan majaa, vuodenajoista tai\netäisyydestä välittämättä.\n\nEhkäpä tässä matkueessa tai sen jäsenten ulkomuodossa ei ollut\npaljoakaan semmoista, mitä ei joka päivä näkisi tämän nopeasti\nmuuttuvan ja edistyvän maan valtateillä. Mutta maisema, jossa se\nnäin äkkiä esiintyi, vaikutti yksinäisyydellään ja omituisuudellaan\nsen, että retkikunta näytti tavallista hurjemmalta ja\nseikkailijamaisemmalta.\n\nPienissä notkoissa, joita maastossa oli säännöllisesti joka maililla\nheidän matkansa suunnassa, rajoittivat näköalaa kahden puolen ne\nloivat, matalat maanaallot, joista tämä preeria oli saanut nimensä,\nkuten jo mainitsimme; muihin suuntiin näköala loittoni pitkiin,\nkapeihin ja karuihin soliin, joiden karkea, vaikka osalta vehmaskin\nkasvillisuus ei paljoakaan somistanut maisemaa. Maanaaltojen\nharjalla uuvutti silmää maiseman yksitoikkoisuus ja värisyttävä\nautius. Maanpinta muistutti valtamerta, jonka vesi lepoa löytämättä\nraskaasti kohoaa ja laskee, vaikka myrskyn riehunta jo onkin alkanut\nasettua. Yhtä säännöllisesti aaltoileva oli täälläkin pinta,\nyhtä rannattomat olivat näköalat. Veden ja maan yhdennäköisyys\noli todella niin silmäänpistävä, että runoilijan mielestä toisen\nvarmaankin oli täytynyt syntyä toisen vallan väistymisestä,\nvaikkapa näin yksinkertainen käsitys geologiasta saattaa tuntua\nnaurettavalta. Siellä täällä kohosi uomista iso puu levitellen joka\nsuunnalle paljaita oksiaan kuin yksinäinen purjehtija; ja pettävää\nyhdennäköisyyttä vahvisti vielä pari kolme pyöreätä lehtoa, jotka\nnäkyivät kaukana etäisyydessä, kohoten utuisella taivaanrannalla\nkuin saaret vedestä. Tarpeetonta on huomauttaa asiantuntevalle\nlukijalle, että pinnan yksitoikkoisuus ja katselijain alhainen asema\nliioittelivat etäisyyksiä. Mutta aallon seuratessa aaltoa ja saaren\nsaarta syöpyi taipalentekijöihin se masentava vakaumus, että heidän\nori kuljettava pitkäin, melkein loppumattomilta tuntuvain alueitten\npoikki, ennenkuin maanviljelijän vaatimattomimmatkaan toiveet\ntulisivat täytetyiksi.\n\nSiirtolaisten johtaja jatkoi kuitenkin vakaasti matkaa, aurinko\nainoana oppaanaan, kääntäen selkänsä päättävästi sivistyksen\ntyyssijoille ja tunkeutuen joka askelella yhä syvemmälle maan\nraakojen ja villien valtijaitten maille. Päivän lähestyessä loppuaan\nhänen mielensä, joka ehkä oli kykenemätön kehittämään mitään\nyhtäjaksoista ennakkohuollon järjestelmää hetken tarvetta kauemmaksi,\nalkoi osoittaa hieman levottomuuden oireita, kun oli ryhdyttävä\nhuolehtimaan yön vietosta.\n\nSaavuttuaan muita vähän korkeamman aallon harjalle hän pysähtyi\nsiihen kotvaksi ja loi kuin lievästi utelevan katseen kummallekin\npuolelle, etsien semmoisia hyvin tunnettuja merkkejä, jotka\nilmaisivat kolmea tärkeintä tarviketta, vettä, polttopuita ja\nlaidunta.\n\nHänen tutkistelunsa näytti kuitenkin turhalta. Hetkisen jurosti ja\nvälinpitämättömästi tähyiltyään hän lähti laskeutumaan alas.\n\nHänen esimerkkiään noudattivat vaitiollen perässä tulevat, vaikka\nnuoret miehet sitä ennen ennättivätkin osoittaa paljon enemmän\nmielenkiintoa, jopa levottomuuttakin, saavuttuaan samalle paikalle\nja ympärilleen katsastettuaan. Sekä juhtien että ihmisten hitaista\nliikkeistä saattoi arvata, ettei tarpeellisen levon aika ollut\nkaukana. Alemman maan ruohokenttä alkoi uupumuksen johdosta käydä\npeloittavaksi, ja ruoska oli tarpeen, jos mieli saada vitkastelevat\nvaljaikot ponnisteluaan jatkamaan. Tällä hetkellä yleisen uupumuksen\nalkaessa lannistaa taipaleen tekijöitä, lukuunottamatta päähenkilöä,\nja jokaisen katseen ikäänkuin yhteisen ajatuksen vaikutuksesta\nsuuntautuessa kaipaavana eteenpäin, sai yhtä äkillinen kuin\nodottamatonkin näky koko joukon pysähtymään.\n\nAurinko oli vaipunut preerian lähimmän aallonharjan taakse\njättäen tavanmukaisen uhkuvan ja värihehkuisen loimun jälkeensä.\nKeskelle tätä palavaa valotulvaa ilmestyi ihmisen hahmo, joka\nkullanhohtoisesta taustasta erosi niin selväpiirteisesti ja\nkouraantuntuvasti, ikäänkuin siihen olisi voinut käydä kiinni\nkäsivartensa ojentaen. Se oli jättiläisen hahmo, asento mietiskelevä\nja surumielinen, ja se oli suoraan matkamiesten reitillä. Mutta\nharhauttavan valokehän vaikutuksesta oli mahdoton erottaa sen\ntodellisia suhteita tai oikeata luonnetta.\n\nTämän näyn vaikutus oli silmänräpäyksellinen ja voimakas.\nSiirtolaisten etupäässä kulkeva mies seisahtui ja tuijotti tuohon\nsalaperäiseen ilmestykseen hitaan kiinnostuneena, mikä vähitellen\nmuuttui taikauskoiseksi peloksi. Pojat taas, ensimmäisten\nhämmästyksen tunteitten hieman asetuttua, menivät hitaasti isänsä\nympärille, ja kun vaunujenkin ajajat vähitellen seurasivat heidän\nesimerkkiään, oli koko matkue pian yhtenä ihmettelevänä rykelmänä.\nVaikka matkamiesten kesken olikin vallalla se käsitys, että ilmestys\nsaattoi olla yliluonnollinen, kuului kuitenkin pyssynlukkojen\nnaksahtelua ja rohkeammista pojista pari jo ojensi tuliluikkunsa\neteenpäin, ollakseen valmiina niitä käyttämään.\n\n\"Lähetä pojat oikealle\", huudahti vaimo ja äiti nasevan terävällä\nräikeällä äänellään. \"Asa tai Abner kyllä saa selville, mikä tuo on!\"\n\n\"Voisipa hyvinkin olla paikallaan, jos ampuisi\", mutisi heittiön\nnäköinen mies, jonka kasvonpiirteet ja ilme paljon muistuttivat\nedellistä puhujaa. Tämän mielipiteensä lausuessaan hän otti esiin\npyssynsä ja ojensi sen nopeasti eteenpäin. \"Pawnee-Susia kuuluu\nolevan lakeuksilla sadoittain metsästämässä. Jos niin on, eivät ne\nmitenkään osaa kaivata yhtä joukostaan.\"\n\n\"Seis!\" huudahti pehmeä, vaikka säikähtynyt ääni, jonka helposti\nhuomasi tulevan nuoremman naisen huulilta. \"Emme ole kaikki koolla;\nvoisihan se olla ystävä.\"\n\n\"Kuka on tiedustelijana?\" kysyi isä, tutkistellen samalla vankkaa\npoikaparveaan katse tyytymättömänä ja kolkkona. \"Pane pois pyssysi,\npane pois pyssysi\", hän jatkoi työntäen suurella sormellaan\npyssynpiipun syrjään. Äänenpainosta älysi, että tottelemattomuus\nsaattoi olla vaarallista. \"Minun työni ei vielä ole päättynyt;\npäättäkäämme rauhassa se vähä, mikä vielä on jäljellä.\"\n\nMies, joka oli osoittanut vihamielisiä aikeita, näytti ymmärtävän\ntoisen vihjauksen ja salli estää aikomuksensa toteuttamisen. Pojat\nkäänsivät kysyvän katseensa neitoon, joka oli niin innokkaasti\npuhunut, odottaen hänen selitystään. Mutta neito vaipui taas\nistumaan, ikäänkuin tyytyen siihen armonaikaan, jonka hän oli\nvieraalle hankkinut, ja päätti vaitiolon paremmaksi.\n\nTaivaan värit olivat sillä välin ennättäneet muuttua monella\ntavalla. Kirkkautta, joka oli häikäissyt silmää, oli seurannut\nharmaa, arkipäiväisempi valaistus, ja valokehän menetettyä loistonsa\nmuuttuivat tuon haaveellisen olennon suhteet vähemmän liioitelluiksi\nja lopulta aivan selviksi. Kun asian oikeata laitaa ei enää tarvinnut\nepäillä, ei retkikunnan johtaja kehdannut arkailla, vaan lähti\njatkamaan matkaa, irroittaen kuitenkin loivaa ylämäkeä noustessaan\nvarovaisuuden vuoksi omankin rihlansa hihnastaan ja laskien sen\nsemmoiseen asentoon, että se oli paikalla valmis käytettäväksi.\n\nTämmöiseen varovaisuuteen ei kuitenkaan ilmeisestikään ollut\nsyytä. Siitä hetkestä pitäen, jolloin vieraan hahmo oli näin\nselittämättömällä tavalla ilmestynyt ikäänkuin taivaan ja maan\nvälille, ei se ollut liikahtanut eikä osoittanut pienintäkään\nvihamielisyyden merkkiä. Ja vaikka tuolla henkilöllä, joka nyt näkyi\nentistä selvemmin, olisikin ollut pahoja tarkoituksia, ei hänellä\nnäyttänyt olevan suurtakaan kykyä toteuttaa niitä.\n\nRuumis, joka oli kokenut yli kahdeksankymmenen ajastajan rasitukset,\nei ollut omiaan herättämään pelkoa niin voimakkaan miehen rinnassa\nkuin siirtolainen oli. Huolimatta iästä ja näivettyneestä, melkeinpä\nkärsineestä muodosta tämän yksinäisen miehen olennossa oli kuitenkin\njotakin, mikä sanoi, että se oli aika, eikä tauti, joka oli laskenut\nkätensä hänen päälleen niin raskaasti. Hänen ruumiinsa oli kuihtunut,\nmutta raihnautunut se ei ollut. Vielä näkyi hänessä suonia ja\nlihaksia, jotka ilmaisivat entistä suurta voimaa, vaikka ne nyt\nolivatkin kuihtuneet. Hänen pukunsa oli melkein kokonaan nahasta,\nja nahkojen karvapuoli oli ulospäin. Olalta riippui luotipussi ja\nruutisarvi, ja pyssy, johon hän nojasi, oli tavattoman pitkä; näöstä\npäättäen se oli ollut kauan ja ahkerassa käytännössä.\n\nMatkueen lähestyessä tätä yksinäistä olentoa ja tultua niin pitkän\nmatkan päähän, että ääni kantoi, kuului ruohokosta hänen jalkojensa\njuuresta matalaa murinaa, ja iso laiha ja hampaaton koira nousi\nlaiskasti makuulta ja ravistellen itseään näytti aikovan estää\nmatkamiehiä tulemasta lähemmäksi.\n\n\"Siivolla, Hektor, siivolla\", sanoi koiran omistaja äänellä, joka\nvanhuuttaan jo oli hieman värisevä ja kolea. \"Mitä sinun tarvitsee\nvihoitella ihmisille, jotka kulkevat laillisilla asioillaan?\"\n\n\"Vieras, jos te tunnette tämän seudun\", sanoi siirtolaisten johtaja,\n\"niin voitteko sanoa, mistä matkamies täällä löytää kaikkea sitä,\nmitä yön viettoon tarvitaan?\"\n\n\"Onko maa Ison joen tuolla puolen jo täysi\", kysyi vanhus\njuhlallisesti, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan kysymystä, \"vai miksi\nminun pitää nähdä näky, jota en luullut enää koskaan tarvitsevani\nnähdä?\"\n\n\"On siellä vielä maata, se täytyy myöntää, semmoisille joilla on\nrahaa ja jotka eivät ole kovin nirsoja\", vastasi siirtolainen. \"Mutta\nminun mielestäni siellä alkaa olla liian paljon ihmisiä. Kuinkahan\npitkä matka tästä mahtaa olla pääjoen lähimpään kohtaan?\"\n\n\"Ajettu kauris ei voisi jäähdytellä kylkiään Mississippissä\njuoksematta yhtä painoa viisisataa mailia.\"\n\n\"Ja miksi te tätä maanpaikkaa sanotte?\"\n\n\"Miksi\", vastasi vanhus, osoittaen merkitsevästi ylöspäin, \"te\nsanoisitte sitä paikkaa, jossa näette tuon pilven?\"\n\nSiirtolainen katsoi häneen, ikäänkuin ei olisi käsittänyt hänen\ntarkoitustaan, vaan puoleksi epäillyt toisen pitävän häntä\npilkkanaan, mutta hän tyytyi vain sanomaan:\n\n\"Te taidattekin olla uusi asukas täällä, niinkuin minäkin, muutoin\nette varmaankaan olisi neuvomatta matkamiestä. Sanat eivät paljoa\nmaksa, ja joskus niistä sukeutuu ystävyys.\"\n\n\"Neuvo ei ole lahja, vaan vanhat ovat sen nuorille velkaa. Mitä\nhaluatte tietää?\"\n\n\"Mihin voin leiriytyä yöksi. Vuoteen ja ruoan suhteen vaatimukseni\neivät ole suuret. Mutta kaikki minun kaltaiseni vanhat matkamiehet\ntietävät, mitä hyvä vesi merkitsee, ja hyvä laidun karjalle.\"\n\n\"Tulkaa sitten kanssani, niin saatte molemmatkin. Mutta siinä onkin\nkaikki, mitä voi tällä nälkäpreerialla tarjota.\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nHyvin pian matkustajat näkivät tavanmukaiset pettämättömät merkit,\nettä ne tarpeet, joita he nyt niin hartaasti kaipasivat, eivät\nolleet kaukana. Mäen rinteestä puhkesi kirkas loriseva lähde, jonka\nvesi yhtyi muitten läheisyydessä olevien pienten lähteitten veteen,\nja yhteisvoimin ne saivat syntymään puron, jota saattoi preerialla\nseurata monen mailin päähän siellä täällä kasvavien lehtipuitten ja\nlaihan vihannuuden johdolla, jota sen kosteus piti elossa. Sinne\nsiis vieras suuntasi kulkunsa, juhtien innokkaasti seuraamana, sillä\nvaistomaisesti nämä aavistivat virvoitusten ja levon lähestyvän.\n\nSaavuttuaan mielestään soveliaalle paikalle vanhus kysyvällä\nkatseella näytti utelevan, tarjosiko paikka, mitä siltä vaadittiin.\nSiirtolaisten johtaja loi asiantuntevan silmäyksen ympärilleen ja\ntutki paikan niin huolellisesti kuin noin tärkeän asian pätevältä\ntuntijalta saattoi odottaakin, vaikka samalla siihen vitkastelevan\njuroon tapaan, joka harvoin salli hänen osoittaa liikaa hätäilyä.\n\n\"Kyllä vain, kyllä tässä tullaan toimeen\", hän sanoi tutkistelunsa\npäätettyään. \"Pojat, näitte päivän laskevan, alkakaa liikkua.\"\n\nNuoret miehet tottelivat omaan tapaansa. Käsky, sillä käsky se oli\nsekä äänensävyltään että muodoltaan, kuultiin kyllä kunnioittavasti,\nmutta muuta liikuntoa ei seurannut, kuin kirveen tai parin\npudottaminen olalta maahan, miesten edelleenkin katsellessa paikkaa\nvälinpitämättömin ja utelemattomin silmin. Silloin vanha mies,\nikäänkuin hyvin tietäen, mitkä vaikuttimet hänen lapsiinsa parhaiten\ntehosivat, heitti kantamuksensa ja pyssynsä maahan ja meni sen miehen\navulla, jonka kärkkyyden rihlansa käyttämiseen jo mainitsimme,\ntyynesti irroittamaan juhtia valjaista.\n\nViimein vanhin poika raskaasti astui eteenpäin ja ilman minkäänlaista\nhuomattavaa voimanponnistusta upotti kirveensä silmää myöten\npumpulihaavan pehmeään runkoon. Hetkisen hän seisoi katsellen\niskun tehoa yhtä ylenkatseellisesti kuin voi kuvitella jättiläisen\nkatselevan kääpiön vaivaista vastaan sätkimistä. Heilauttaen sitten\nasettaan päänsä yli sirosti ja osavasti kuin miekkailija jalompaa,\nvaikka vähemmän hyödyllistä asettaan, hän sukkelaan katkaisi puun\nja sai laajan latvuksen rojahtaen kaatumaan maahan. Kumppanit\nkatselivat tätä toimitusta jurolla uteliaisuudella, kunnes näkivät\nrungon maassa pitkällään, jolloin he, ikäänkuin olisi annettu käsky\nyleiseen rynnäkköön, joukolla hyökkäsivät työhön, ja niin vähässä\najassa ja niin kätevästi, että asiaa ymmärtämätön katsoja olisi\nhämmästynyt, he puhdistivat pienen, mutta soveliaan maa-alan puista,\nyhtä perusteellisesti ja melkein yhtä nopeasti, kuin jos pyörremyrsky\nolisi siinä pyyhkäissyt.\n\nVieras oli äänettömänä, mutta tarkkaavasti katsellut heidän\npuuhaansa. Puun toisensa jälkeen rusahtaessa kumoon hän silmäsi\nylöspäin tyhjiä aukkoja, joita ne olivat jättäneet ilmaan, katsoi\nsurumielisen näköisenä ja kääntyi vihdoin pois mutisten itsekseen\nja katkerasti hymyillen, ikään kuin olisi halveksinut lausua julki\ntyytymättömyyttään kuuluvammalla tavalla. Tunkeutuen uutterasti\npuuhaavan lapsilauman läpi, joka jo oli sytyttänyt rattoisan\ntulen, vanhus kiinnitti huomionsa siirtolaisten johtajan ja hänen\napulaisensa puuhiin.\n\nNämä olivat jo päästelleet irti juhdat, jotka ahneesti söivät\nkaadettujen puitten maukkaita ja ravitsevia lehviä, ja nyt puuhasivat\nsen vaunun ympärillä, jonka jo sanoimme olleen huolellisesti\npeitetyn. Vaikka tämä erikoinen kulkuneuvo näytti olevan yhtä mykkä\nja eloton kuin muutkin vaunut, tarttuivat miehet sen pyöriin kiinni\nja työnsivät sen muista erilleen kuivalle ja korkeammalle paikalle,\nlähelle lehdon reunaa. Siihen he toivat salkoja, joita näöstä\npäättäen oli jo kauan käytetty, ja vahvemmat päät lujaan maahan\nlyöden kiinnittivät yläpäät vaunun kuomua kannattaviin vanteisiin.\nVaunusta vedettiin sitten ulos laajoja kangaslaskoksia, jotka\nlevitettiin koko kehän ympäri ja sitten vaarnoilla lyötiin maahan\nkiinni, niin että siitä syntyi varsin avara ja erinomaisen mukava\nteltta. Tarkastettuaan työnsä tutkivin, ehkä kateellisinkin katsein,\njärjestäen poimun siellä, iskien vaarnan lujempaan täällä, miehet\njälleen kävivät vaunuun käsiksi ja vetivät sen teltan keskeltä,\nkunnes se taas ilmestyi ulkoilmaan katoksensa menettäneenä ja vailla\nmuutakaan kuormaa, lukuunottamatta muutamia kevyitä huonekaluja.\nViimeksimainitut siirtolainen omin käsin siirsi telttaan,\nikäänkuin sinne meneminen olisi ollut etuoikeus, joka oli hänen\nluotettavimmalta toveriltaankin kielletty.\n\nUteliaisuus on tunne, joka yksinäisyydessä paremminkin yltyy\nkuin laimentuu, eikä preeriain vanha asukas näitä varovaisia ja\nsalaperäisiä puuhia katsellessaan ollut tuntematta sen kiihotusta.\nHän lähestyi telttaa ja aikoi juuri kohottaa kahta sen poimua siinä\nilmeisessä tarkoituksessa, että siten voisi paremmin tutkistella,\nmitä niiden takana oli, kun se mies, joka jo kerran oli hänen\nhenkeään uhannut, tarttui hänen käsivarteensa ja raakamaisesti\nvoimaansa käyttäen riuhtaisi hänet pois paikasta, jonka hän oli\nkatsonut tarkoitukselleen soveliaimmaksi.\n\n\"Kunniallinen ja joskus turvallinenkin tapa käskee jokaista hoitamaan\nomat asiansa\", sanoi mies kuivakiskoisesti, vaikka silmistä tuikki\nuhka.\n\n\"Harvoinpa erämaahan tuodaan semmoista, jota ei uskallettaisi\nnäyttää\", vastasi vanhus, ikäänkuin olisi tahtonut puolustella\nomavaltaisuuttaan, vaikk'ei oikein tiennyt, miten sen tekisi, \"enkä\nminä luullut loukkaavani tarkastellessani mukavaa asumustanne.\"\n\n\"Harvoin taitavat tulokkaat tuoda minkäännäköistä tänne. Vaikka tämä\nnäyttää vanhalta maalta, ei se minusta näytä järin asutulta.\"\n\n\"Eikö maa liene yhtä vanha kuin Luojan muutkin työt! Mutta se on\ntotta, mitä sanoitte sen asukkaista. Monta kuukautta on kulunut siitä\nkuin viimeksi näin valkoiset kasvot, paitsi nyt teidän. Minä sanon\nvielä kerran, hyvä ystävä, etten minä tarkoittanut mitään pahaa.\nEnhän tiennyt, vaikka tuon vaatteen takana olisi ollut jotakin, joka\nolisi johtanut mieleeni menneet ajat.\"\n\nYksinkertaisen selityksensä päätettyään vieras nöyrästi asteli\npois, ikäänkuin mies, joka syvimmässä tunteessaan piti jokaisen\noikeutena rauhassa nauttia sitä, mikä hänen omansa on, ilman että\nnaapurilla on minkäänlaista oikeutta sekaantua siihen. Se oli terve\nja oikeudenmukainen periaate, jonka hän kaikesta päättäen oli oppinut\nerakkona eläessään. Kulkiessaan siirtolaisten pientä leiriä kohti hän\nkuuli joukon johtajan sortuneella äänellään huutavan kovaa:\n\n\"Ellen Wade.\"\n\nNeito, johon lukija jo on tutustunut ja joka muiden tyttöjen kanssa\npuuhasi tulen ympärillä, juoksi auliisti esiin huudon kuultuaan ja\nkiitäen vieraan ohi vikkelänä kuin nuori antilooppi katosi samalla\nteltan kiellettyjen poimujen taakse. Ei hänen äkillinen katoamisensa\nsen enempää kuin muutkaan mainitsemamme tapaukset herättäneet\njoukon muissa jäsenissä vähääkään hämmästystä. Nuorukaiset, jotka\njo olivat päättäneet kirvestyönsä, hommasivat mikä mitäkin velttoon\nja haluttomaan tapaansa, toiset jaellen eläimille yhtä suuria\nrehuannoksia, toiset raskaalla survimella rouhien mukana kuljetetussa\nhuhmaressa puuroksia, ja pari miestä työnsi vaunuja syrjään ja\njärjesti ne siten, että ne muodostivat suojattomalle leirille\njonkinlaisen ulkovarustuksen.\n\nNämä monenlaiset toimet saatiin pian suoritetuiksi ja pimeän nyt\nalkaessa verhota näkymättömiin ympärillä olevan preerian julisti\näkäpussi, joka aina siitä kuin pysähdyttiin oli herkeämättä\nmotkottanut laiskoille ja unisille sikiöilleen kimakasti ja kovalla\näänellä, joka olisi voinut kuulua vaarallisen pitkän matkan päähän,\nettä illallinen odotti syöjiään. Olivatpa raja-asukkaan muut\nominaisuudet mitkä tahansa, vieraanvaraisuuden avu häneltä harvoin\npuuttuu. Heti kuin siirtolainen kuuli eukkonsa kimakan kutsun, katsoi\nhän ympärilleen, missä vieras oli, tarjotakseen hänelle kunniasijan\nvaatimattoman aterian ääressä, johon heidät kutsuttiin.\n\n\"Kiitän teitä, ystävä\", vastasi vanhus, toisen koruttomalla\ntavallaan kehoittaessa häntä istahtamaan höyryävän kattilan ääreen;\n\"sydämelliset kiitokseni, mutta olen jo syönyt tämän päivän syötävät\nenkä minä ole niitä, jotka kaivavat hautaansa hampaillaan. No, kun\ntahdotte, käyn kyllä istumaan, sillä pitkä aika on kulunut siitä kuin\nolen nähnyt omani väristen ihmisten syövän jokapäiväistä leipäänsä.\"\n\n\"Te olette siis kauan asunut näillä seuduin?\" siirtolainen\nparemminkin huomautti kuin kysyi, suu niin pullollaan taitavan,\nvaikka vastenmielisen vaimonsa valmistamaa oivallista maissipuuroa,\nettä osa pyrki pursumaan takaisin. \"Alamaassa meille sanottiin, että\ntäällä vain harvassa tapaisimme uudisasukkaita, ja minun täytyy\nmyöntää, että se puhe pitää paikkansa, sillä isolla joella liikkuvia\nkanadalaisia kauppiaita lukuunottamatta olette te ensimmäinen\nvalkoihoinen, jonka runsaan viidensadan mailin matkalla olen\ntavannut, oman laskunne mukaan arvioiden.\"\n\n\"Vaikka olenkin näillä seuduin oleskellut muutaman vuoden, ei minua\nsilti voi sanoa uudisasukkaaksi, sillä varsinaista kotia minulla ei\nole ja harvoin vietän kuukautta kauemmin samoilla mailla.\"\n\n\"Taidatte olla metsästäjä?\" jatkoi toinen, syrjään vilkaisten,\nikäänkuin tutkistellakseen uuden tuttavansa varusteita. \"Mutta eivät\nteidän kapineenne näytä järin hyviltä semmoiseen ammattiin.\"\n\n\"Ne ovat vanhat ja joutavat jo piankin romuraudan joukkoon, niinkuin\nisäntänsäkin\", sanoi vanhus ja katsoi pyssyään ilmein, jossa oli sekä\nkiintymystä että surua omituisesti yhtyneinä. \"Voin sanoa, ettei\nniitä paljon tarvitakaan. Te erehdyitte, hyvä ystävä, sanoessanne\nminua metsästäjäksi; en minä ole muuta kuin ansapyytäjä\".[5]\n\n\"Jos teissä on sitä vikaa, niin uskallan väittää, että teissä on\njonkin verran toistakin, sillä ne molemmat ammatit kuuluvat näillä\nseuduin yleensä yhteen.\"\n\n\"Häpeäksi sille, joka edelliseen ammattiin pystyy, olkoon se\nmyönnetty!\" vastasi erämies. \"Enemmän kuin viisikymmentä vuotta\nkuljin pyssyineni erämaita virittämättä ansaa edes ilman lentävälle\nlinnulle; -- puhumattakaan semmoisista eläimistä, joilla ei ole muuta\nkuin juoksemisen lahja.\"\n\n\"En huomaa siinä suurtakaan eroa, hankkiiko mies nahkansa pyssyllä\nvai ansoilla\", sanoi siirtolaisen häijyn näköinen kumppani töykeään\ntapaansa. \"Maa ja sen eläimet on luotu meidän tarpeeksemme.\"\n\n\"Teillä ei näy olevan paljon matkatavaroita, vaikka kuljettekin näin\nkaukana\", keskeytti siirtolainen arastelematta, ikäänkuin hänellä\nolisi ollut syytä toivoa, että keskustelu kääntyisi toisiin uomiin.\n\"Toivon, että teillä on nahkoja sitä runsaammin.\"\n\n\"En minä suuria tarvitse kumpiakaan\", vastasi erämies rauhallisesti.\n\"Minun iälläni ei ole muita tarpeita kuin ruoka ja vaatteet; eikä\nminulla ole sanottavaa tavaran tarvetta, paitsi kun joskus vaihdan\nitselleni sarvellisen ruutia tai lyijyharkon.\"\n\n\"Te ette sitten oikeastaan ole tämän seudun asukas\", jatkoi\nsiirtolainen, joka oli huomannut, ettei erämies kaikin puolin\nymmärtänyt hänen käyttämiään sanoja.\n\n\"Olen syntynyt merenrannalla, vaikka olenkin viettänyt suurimman osan\nelämästäni metsissä.\"\n\nKoko seurue katsahti nyt häneen, kuten ainakin yleisen huomion\nodottamatta kääntyessä johonkin esineeseen. Joku nuorukaisista toisti\nsanan \"merenrannalla\"; ja emäntäkin osoitti hänelle kohteliaisuutta,\nvaikka se, tapoihin kuulumattomana, olikin kömpelöä, ikäänkuin\nkunnioittaakseen niin laajalti matkustanutta vierasta. Pitkän ja\nnäköjään miettiväisen vaitiolon jälkeen siirtolainen, joka ei\nkuitenkaan ollut nähnyt olevan syytä hammasmyllynsä toiminnan\nseisauttamiseen, jatkoi taas keskustelua.\n\n\"Sen mukaan mitä olen kuullut on lännen vesiltä pitkä matka\nvaltameren rannoille?\"\n\n\"Se on väsyttävä matka; ja paljon olen nähnyt ja jotakin kärsinytkin\nsen matkan kulkiessani.\"\n\n\"Paljon saa kokea matkavaivoja, joka sen taipaleen päästä päähän\nkulkee!\"\n\n\"Seitsemänkymmentä ja viisi ajastaikaa olen sillä taipaleella\nviipynyt. Hudsonista erottuani olen aina syönyt omaa kaatamaani\nriistaa. Mutta tämä on turhaa kehumista. Mitä hyötyä on entisistä\nteoista, kun aika lähenee loppuaan?\"\n\n\"Tapasin kerran miehen, joka oli kulkenut veneellä sillä virralla,\njonka hän mainitsi\", huomautti vanhin poika puhuen matalalla äänellä,\nikäänkuin ei oikein luottaen tietoonsa ja kuin pitäisi järkevänä\nosoittaa asian mukaista epäilystä niin paljon nähneen miehen\nseurassa. \"Hänen sanojensa mukaan se mahtaa olla melkoinen joki ja\nköliveneelle kyllin syvä pitkin pituuttaan.\"\n\n\"Se on leveää ja syvää vettä, ja sen rannoilla on monta kaunista\nkaupunkia\", vastasi erämies. \"Eikä se kuitenkaan ole muuta kuin puro\npäättömään jokeen verrattuna!\"\n\n\"Minä en sano joeksi mitään, jonka ympäri voi kulkea\", huudahti\nsiirtolaisen häijyn näköinen kumppani. \"Oikea joki on semmoinen,\nettä sen yli on kuljettava, sitä ei kierretä kuin karhua joukolla\nmetsästettäessä\".[6]\n\n\"Oletteko ollut kaukana auringonlaskun puolessa?\" keskeytti\nsiirtolainen, ikäänkuin olisi tahtonut pitää häijyn kumppaninsa\nniin erillään keskustelusta kuin suinkin. \"Tämä näyttää olevan\nlaajanlainen, tämä raivio, johon olen joutunut.\"\n\n\"Voitte matkustaa viikkoja ja aina nähdä vain samaa. Usein ajattelen,\nettä Luoja onkin sijoittanut tämän hedelmättömän preeriavyöhykkeen\nvaltioitten taakse varoitukseksi ihmisille siitä, mitä heidän\nmielettömyytensä vielä voi maalle tuottaa! Niin, viikkoja, ehkä\nkuukausiakin voitte kulkea samanlaisia aukeita kenttiä, joilla ei ole\nihmiselle eikä eläimelle huonetta, ei asumusta. Eläimetkin kulkevat\nvaikka kuinka monet mailit pesäänsä etsimään; ja harvoin kuitenkin\ntuulee minun kuvittelemattani, että korviini kantautuu kirveitten\niskuja ja puitten kaatumista.\"\n\nVanhuksen näin puhuessa vakavana ja arvokkaana kuulijat istuivat\ntarkkaavina ja hiljaa kuin kirkossa. Erämies saikin itse jatkaa\nkeskustelua, minkä hän pian tekikin esittäen kysymyksen siihen\nepäsuoraan tapaan, joka rajakansan kesken on niin yleinen.\n\n\"Ei varmaankaan ollut helppo kahlata jokien poikki ja kulkea näin\npitkälle preerioille hevosten ja sarvikarjan vetämillä ajoneuvoilla?\"\n\n\"Kuljin pääjoen vasenta rantaa\", vastasi siirtolainen, \"kunnes\nhuomasin joen vievän liian kauas pohjoiseen, ja silloin me kuljimme\nlautalla joen poikki, eikä se tuottanut meille suurtakaan haittaa.\nVaimoväki menetti lampaan tai pari tulevan vuoden kerinnästä ja\ntytöt yhden lehmän maidon. Sen jälkeen olemme menestyneet hyvin,\nsilloittaen joka päivä puron tai pari.\"\n\n\"Te kaiketi jatkatte länttä kohti, kunnes tapaatte maan, joka on\nsoveliaampaa asuttavaksi?\"\n\n\"Jatkan, kunnes huomaan olevan syytä pysähtyä tai kääntyä takaisin\",\nvastasi siirtolainen lyhyesti ja nousi samalla katkaisten liikkeensä\näkillisyydellä keskustelun. Hänen esimerkkiään seurasivat erämies ja\nseurueen kaikki muutkin jäsenet. Suuriakaan välittämättä vieraastaan\nmatkustajat sitten ryhtyivät kukin yösijaansa hommaamaan. Oli jo\nkyhätty useita pieniä majoja puitten latvuksista ja karkeista\nkotikutoisista peitoista ja puhvelinvuodista, jotka oli liitetty\nyhteen muusta välittämättä kuin hetkellisestä suojasta. Näihin\nsuojiin lapset äitinsä kanssa pian lähtivät ja nopeasti he kaikesta\npäättäen vaipuivat unen unhoon. Miesten sitä vastoin täytyi vielä\ntoimittaa useita pieniä askareita ennen yöpuulle rupeamistaan,\nparantaa suojavarustuksia, verhota huolellisesti tulet, lisätä\neläimille rehua ja asettaa vartio, jonka tuli yön aikana suojella\njoukkoa.\n\nVarustuksien parantamiseksi vedettiin puunrunkoja vaunujen välisiin\naukkoihin ja pitkin sitä avointa paikkaa, joka oli ajoneuvojen\nja leirin selkää suojaavan lehdon välillä. Täten aseman kolmelle\npuolelle syntyi tilapäinen paaluaitaus. Tälle suppealle alalle\n(teltan sisällystä lukuun ottamatta) oli nyt koottu sekä miehet että\nhevoset, jotka olivat liian väsyneitä tuottaakseen ylimääräistä\npuuhaa hoitajilleen. Kaksi nuorukaista tarttui rihlaansa, ja\nuudistettuaan ensin sankkiruudin ja tarkastettuaan piikivet mitä\nhuolellisimmin he lähtivät, toinen leirin oikealle, toinen vasemmalle\npuolelle, asettuen siellä tiheikön varjoon, mutta kuitenkin\nsemmoisiin paikkoihin, että näkivät jonkin matkaa preeriallekin.\n\nErämies viivyskeli vielä leirillä, huolimatta kuitenkaan siirtolaisen\ntarjoamasta yösijasta, viipyi, kunnes kaikki varustukset olivat\nkunnossa; ilman muodollista hyvästelyä hän sitten hitaasti lähti\nmatkoihinsa.\n\nOli yön ensimmäinen vartio. Uuden kuun kelmeä väreilevä ja pettävä\nvalo häälyi preerian rannattomilla aalloilla, silaten harjat\nvalonhohteella ja jättäen välimaat syvään varjoon. Tottuneena\ntällaisiin autioihin ympäristöihin vanhus leiristä lähtiessään kulki\nypö yksinään erämaahan, ikäänkuin uljas laiva, joka lähtee satamasta\nkyntämään vakonsa valtameren tiettömäin aavojen poikki. Hän näytti\nkulkevan jonkin aikaa ilman päämäärää, melkeinpä ilman minkäänlaista\nhuomattavaa tietoisuutta siitä, mihin jalat veivät. Vihdoin hän erään\nmaanaallon harjalle päästyään pysähtyi, ja ensimmäisen kerran siitä\nkuin lähti leiristä, joka oli hänen mielessään herättänyt semmoisen\najatusten ja muistojen tulvan, vanhus tuli ajatelleeksi nykyistä\ntilaansa. Pudottaen pyssynsä perän maahan hän nojasi piippuun ja\nvaipui jälleen moneksi minuutiksi syviin mietteisiin, millä välin\nkoira yhdytti hänet ja koukistui hänen jalkainsa juureen maata. Vasta\nuskollisen eläimen matala uhkaava murina sai erämiehen havahtumaan\nmietteistään.\n\n\"Mikä on, koira?\" hän sanoi, silmäten kumppaniinsa, ikäänkuin olisi\npuhunut olennolle, jolla oli hänen älynsä. Erämiehen ääni oli syvästi\nliikuttunut. \"Mikä on, penikka -- häh? Hektor, mitä sinä haistat\nnyt? Turhaa vaivaa, turhaa vaivaa, koira; yksin kauriin vasikatkin\nnyt hyppelevät nenämme edessä välittämättä niin ikälopuista\npyyntimiehistä kuin sinä ja minä. Vaisto on niiden lahja, Hektor, ja\nne ovat huomanneet, kuinka vähän meitä tarvitsee pelätä. Niin ovat!\"\n\nKoira kohotti päätään ilmaan ja vastasi isäntänsä sanoihin pitkällä\nja valittavalla vingahduksella, jatkaen vinkumistaan, vielä\nsittenkin, kun oli painanut päänsä ruohoon, ikäänkuin se olisi\njärkevästi haastellut olennon kanssa, joka mainiosti käsitti, miten\nmykkä puhe oli tulkittava.\n\n\"Tämä on selvä varoitus, Hektor!\" jatkoi erämies alentaen ääntään\nvarovaisuuden vaatimuksen mukaan ja katsellen pälyillen ympärilleen.\n\"Mikä hätänä, penikka, puhu selvemmin, koira; mikä on?\"\n\nKoira oli kuitenkin jo laskenut kuononsa maahan ja vaiennut; se\nnäytti nukkuvan. Mutta isännän nopeat, terävät silmäykset näkivät\npian vilahdukselta etäisen hahmon, joka harhauttavassa valossa näytti\nliehuvan eteenpäin aivan samaa maanaaltoa pitkin, jolla hän seisoi.\nPian tulijan muoto muuttui selvemmäksi, ja sitten ilmava naisen hahmo\nnäytti epäröivän, oliko viisasta kulkea edemmäksi. Vaikka koiran\nsilmät nyt kiilsivät kuunvalossa, veltosti aueten ja taas sulkeutuen,\nei se enää osoittanut minkäänlaisia vihamielisyyden merkkejä.\n\n\"Tulkaa lähemmäksi; ystäviä me olemme\", sanoi erämies puhuen\ntoverinsakin puolesta pitkäaikaisesta tottumuksesta ja arvatenkin\nmolempia yhdistävän salaisen siteen voimasta. \"Ystäviä me olemme,\nemme tee teille pahaa.\"\n\nHänen äänensä ystävällisyyden rohkaisemana ja ehkä asiansakin\nvakavuuden vaikutuksesta nainen lähestyi, kunnes seisoi erämiehen\nrinnalla. Vanhus huomasi silloin, että tulija olikin sama nuori\nnainen, johon lukija jo on \"Ellen Wade\"-nimisenä tutustunut.\n\n\"Luulin teidän jo menneen\", sanoi neito katsellen arasti ja\npelokkaasti ympärilleen. \"Sanottiin teidän jo lähteneen ja ettemme\nenää koskaan tapaisi teitä. En tiennyt että te olitte vielä täällä!\"\n\n\"Ihmisiä ei näe hyvin taajassa näillä autioilla kentillä\", vastasi\nerämies, \"ja nöyrästi toivon, etten vielä ole menettänyt ihmisen\nulkonäköä, vaikka olenkin jo kauan oleskellut erämaan eläinten\nseurassa.\"\n\n\"Mitä vielä! Tunsinhan minä teidät ihmiseksi ja luulin tuntevani\nkoirankin vinkunan\", vastasi neito hätäisesti, ikäänkuin olisi\ntahtonut selittää jotakin, mutta vaieten sitten äkkiä kuin peläten\nsanoneensa jo liiaksikin.\n\n\"En nähnyt koiria isänne eläinten joukossa\", huomautti erämies.\n\n\"Isänikö!\" huudahti neito painokkaasti, \"ei minulla ole isää, ja olin\nvähällä sanoa, ettei ystävääkään.\"\n\nVanhus kääntyi hänen puoleensa katsoen häntä ystävällisesti ja\nosaaottavasti. Katse oli suostuttelevampi kuin hänen ahavoituneitten\nkasvojensa tavallinen avomielinen ja hyväntahtoinen ilme.\n\n\"Kuinka olette sitten uskaltanut lähteä seutuun, johon ei muiden\nkuin voimakkaiden pitäisi tulla?\" erämies kysyi. \"Ettekö tiennyt,\nettä Ison joen poikki kulkiessanne, jätitte taaksenne ystävän, jonka\nvelvollisuus aina on pitää huolta teidän kaltaisistanne nuorista ja\nheikoista?\"\n\n\"Ketä tarkoitatte?\"\n\n\"Lakia -- se on paha olemassa, mutta toisinaan ajattelen, että\nilman sitä on vielä pahempi. Ikä ja voimattomuus ovat saaneet minut\ntoisinaan tuntemaan semmoista heikkoutta. Niin, niin, laki on\ntarpeen, kun on pidettävä huolta semmoisista, joilla ei ole voiman ja\nviisauden lahjaa. Toivon, nuori nainen, että teillä on ainakin veli,\nellei isää olekaan.\"\n\nNeito tunsi tämän peitellyn kysymyksen, salaisen moitteen ja oli\nhetkisen ymmällään ja ääneti. Mutta nähtyään sitten vilahdukselta\npuhekumppaninsa lempeät ja vakavat kasvot, jotka edelleenkin\nkatselivat häneen osaaottaen, hän vastasi varmasti ja tavalla, joka\nhyvin osoitti hänen käsittäneen toisen tarkoituksen:\n\n\"Taivas varjelkoon ketään niistä, jotka olette nähnyt, olemasta\nveljeni tai mitä muuta läheistä tai rakasta tahansa! Mutta sanokaa\nminulle, asutteko todella yksinänne tässä erämaassa; eikö täällä ole\nketään muuta kuin te?\"\n\n\"On satoja, vieläpä tuhansiakin maan oikeita omistajia, jotka\nkiertelevät näillä lakeuksilla; mutta kovin vähän meidän värisiämme.\"\n\n\"Ettekö siis ole kohdannut ketään valkoista muuta kuin meidät?\"\nkysyi neito, ikäänkuin malttamattomuudesta keskeyttäen iäkkään ja\nharkitsevan miehen hitaat selitykset.\n\n\"En moneen aikaan -- hiljaa, Hektor, hiljaa\", lisäsi vanhus, vastaten\nkoiransa matalaan, melkein kuulumattomaan murinaan. \"Koira vainuaa\ntuulen päältä vaaraa. Joskus mustat karhut kulkevat vuoristosta vielä\ntätäkin alemmaksi. Koira ei hevin vingu viattomia saaliseläimiä. Minä\nen enää ole yhtä sukkela enkä tarkka pyssymies kuin ennen vanhaan,\nmutta olen minä aikoinani kaatanut preerian julmimpiakin eläimiä,\nniin ettei teillä, nuori nainen, ole syytä pelkoon.\"\n\nNeito kohotti katseensa kuten naiset yleensä tekevät ryhtyessään\nluomaan silmäyksiään, tutkien ensin maan jalkainsa juuressa ja sitten\navaten silmänsä niin ilmeikkääseen katseeseen kuin ihmiselle on\nmahdollista. Mutta hän osoitti pikemminkin malttamattomuutta kuin\npelon tunnetta.\n\nSamassa koira haukahti lyhyesti ja siitä molempien katseet äkkiä\nsaivat uuden suunnan. Vähitellen alkoi varoituksen todellinen aihe\nhämärästi näkyä.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nVaikka erämies ilmeisesti hämmästyikin huomatessaan toisen\nihmisolennon lähestyvän, vieläpä päinvastaiselta suunnalta kuin missä\nsiirtolaisen leiri oli, osoitti hän kuitenkin päättäväisyyttä, kuten\nainakin mies, joka on vanhastaan tottunut vaaroihin.\n\n\"Ihminen se on\", hän sanoi, \"ja valkoinen veri juoksee hänen\nsuonissaan, muutoin hänen askelensa olisivat kevyemmät. Olisi paras\nolla valmiina pahimpaankin, sillä sekarotuiset,[7] joita näissä\netäisissä seuduissa tapaa, ovat paljon raaempia kuin intiaanit.\"\n\nPuhuessaan hän kohotti rihlansa ja tutki piikiven ja sankkiruudin.\nMutta juuri kuin hän aikoi ojentaa pyssynpiipun tulijaa kohti,\ntarttui kumppanin kiihkeä, värisevä käsi hänen käsivarteensa.\n\n\"Hyväinen aika, älkää hätäilkö liiaksi\", neito sanoi. \"Ehkä se on\nystävä -- tuttava -- naapuri.\"\n\n\"Ystävä!\" toisti vanha erämies, samalla kursailematta irtautuen\nhänen otteestaan. \"Ystäviä on harvassa kaikkialla ja täällä ehkä\nharvemmassa kuin muualla. Ja ympäristö on niin harvaan asuttu, ettei\nole luultavaa, että se, joka meitä lähestyy, on edes tuttava.\"\n\n\"Mutta vaikk'ei hän olisi ystäväkään, niin ettehän himoitse hänen\nvertaan!\"\n\nErämies katseli totisena nuoren naisen hätääntyneitä, pelokkaita\npiirteitä ja pudotti sitten pyssynperän maahan, ikäänkuin olisi äkkiä\nmuuttanut mielensä.\n\n\"Ei\", hän sanoi, puhuen enemmän itselleen kuin kumppanilleen, \"tyttö\non oikeassa; älköön vuodatettako verta minun kaltaiseni hyödyttömän\npelastamiseksi. Minullahan ei enää ole pitkää elinaikaa. Antaa tulla\nvain, nahkani, ansani ja pyssynikin hän saa, jos vaatii niitä.\"\n\n\"Hän ei vaadi kumpiakaan, ei tarvitse kumpiakaan\", vastasi neito.\n\"Jos hän on kunniallinen mies, tyytyy hän varmaankin omaansa eikä\npyydä mitään, mikä on toisen omaisuutta.\"\n\nErämiehellä ei ollut aikaa ilmaista kummastustaan, jonka nämä\nsekavat ja ristiriitaiset sanat hänessä synnyttivät, sillä\nlähestyvä mies oli jo viidenkymmenen jalan päässä heistä. Hektor\nei kuitenkaan suhtautunut välinpitämättömästi tapahtumiin. Etäisiä\naskelia kuullessaan se oli noussut isäntänsä jalkojen juuresta\nlämpimältä tilaltaan ja vieraan tultua täydelleen näkyviin se hiipi\nverkalleen häntä kohti, kyyristyen maahan kuin pantteri, joka on\nhyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun.\n\n\"Kutsukaa koira luoksenne\", sanoi syvä, varma ja miehekäs ääni\npikemmin ystävällisesti kuin uhkaavasti. \"Minä pidän koirista ja\nolisin pahoillani, jos minun täytyisi lyödä tämä vialliseksi.\"\n\n\"Etkö kuule, penikka, mitä sinusta sanotaan?\" vastasi erämies. \"Tule\ntänne, houkka. Lähestykää huoletta, ystävä. Koira on hampaaton, se ei\npysty enää muuta kuin murisemaan ja haukkumaan.\"\n\nVieras käytti hyväkseen tätä tietoa. Juosten innokkaasti eteenpäin\nhän samassa jo seisoi Ellen Waden rinnalla. Katsottuaan nopealla,\nmutta terävällä katseella varmaksi, että viimeksimainittu tosiaankin\noli nainen, hän nopeasti ja malttamattomasti, joka ilmaisi hänen\nsuuren mielenkiintonsa, kääntyi samalla tavalla tarkastamaan vanhaa\nerämiestä.\n\n\"Mistä pilvestä olette pudonnut, hyvä vanhus?\" hän sanoi\nhuolettomasti, kursailemattomasti ja suorasukaisesti. Puhe oli liian\nluonnollista ollakseen teeskenneltyä. \"Vai asutteko todella täällä\npreerioilla?\"\n\n\"Minä olen ollut kauan maan päällä, enkä toivoakseni milloinkaan\nlähempänä taivasta kuin tällä hetkellä\", vastasi erämies. \"Asuntoni,\njos voin sanoa minulla asuntoa olevan, ei ole kaukana. Voinko nyt\nkysyä teiltä yhtä vapaasti samaa, mitä te niin vapaasti kysyitte\nminulta? Mistä te tulette ja missä on kotinne?\"\n\n\"No, no! Kun olen päättänyt kuulusteluni, niin on aika teidän\nalkaa. Mitä puuhia teillä on näin kuutamossa? Ette suinkaan pakene\npuhveleita keskellä yötä!\"\n\n\"Minä olen, kuten näette, matkalla matkustajain leiristä, joka on\ntuolla mäen takana, omaan vigvamiini, eikä siihen ole kenelläkään\nmitään sanomista.\"\n\n\"Hyvin ja oikein sanottu. Ja tämän nuoren naisen otitte näyttämään\ntietä, hän kun tuntee sen hyvin ja te itse huonosti!\"\n\n\"Minä tapasin hänet sattumalta, niinkuin teidät nyt. Kymmenen\nväsyttävää vuotta olen viettänyt näillä aukeilla mailla enkä vielä\nkoskaan ole tähän vuorokauden aikaan tavannut valkoihoisia. Olen\npahoillani, jos minun läsnäoloni häiritsee, ja lähden tieheni. On\nvarsin luultavaa, että paremmin uskotte sanojani, kun nuori ystävänne\non sanonut teille sanottavansa.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi nuori mies, nostaen nahkalakin päästään ja\nsuorien sormillaan taajoja, tuuheita mustia kiharoitaan, \"jos minä\nkoskaan ennen kuin tänä iltana olen iskenyt silmääni tähän tyttöön,\nniin olen --\"\n\n\"Olet puhunut tarpeeksi, Paavo\", keskeytti neito laskien kätensä\nmiehen suulle niin tuttavallisesti, että se perusteellisesti osoitti\nhänen aikomansa vakuutuksen valheellisuuden. \"Tämä vanha mies pitää\nsalaisuutemme omana tietonaan. Tiedän sen hänen kasvoistaan ja\nystävällisistä sanoistaan.\"\n\n\"Salaisuutemme! Elli, oletko unohtanut --\"\n\n\"En suinkaan. En ole unohtanut mitään, mitä minun on muistettava.\nMutta silti minä väitän, ettei meidän tarvitse pelätä tätä kunnon\nansapyytäjää.\"\n\n\"Ansapyytäjää! Onko hän ansapyytäjä? Isä, tuohon käteen, ammattimme\ntekevät meidät tuttaviksi.\"\n\n\"Ei näissä seuduissa voi juuri ammattitaidosta puhua\", vastasi\ntoinen, tarkastellen nuorukaisen voimakasta, vilkasta muotoa, hänen\nhuolettomasti ja luontevasti nojautuessaan pyssyynsä. \"Jumalan\nluomien houkutteleminen ansoihin ja verkkoihin on semmoista ammattia,\nettä se kysyy enemmän viekkautta kuin miehuutta, mutta siitä\nhuolimatta on minun täytynyt loppuiälläni ruveta sitä harjoittamaan!\nMutta teidän kaltaisellenne soveltuu paljon paremmin valita semmoinen\nammatti, joka on paremmin sopusoinnussa nuoren ikänne ja rohkeutenne\nkanssa.\"\n\n\"Minulle! En luimistelevaa minkkiä enkä pulikoivaa myskirottaakaan\nole milloinkaan houkutellut ansaan, vaikka myönnänkin joskus\ntuiskahduttaneeni lyijyä niiden kehnojen mustiin nahkoihin, vaikka\nminun olisi ollut paljon parempi pitää ruuti sarvessani ja lyijy\npussissani. Hyvä vanhus, en minä välitä mistään semmoisesta, joka\nnahjustaa maassa.\"\n\n\"Entä mikä sitten on teidän elinkeinonne, ystävä? Sillä vähän näissä\nseuduissa on otettavaa, jos ihminen hylkää laillisen oikeutensa maan\neläimiin.\"\n\n\"Minä en hylkää mitään. Jos karhu kulkee tieni poikki, niin pian\nse kääntää töppösensä taivasta kohti. Kauriit alkavat haistaa,\nmissä minä kuljen, ja mitä taas puhveleihin tulee, niin niitä olen\nnitistänyt enemmän kuin Kentuckyn suurin teurastaja.\"\n\n\"Te osaatte siis käyttää rihlaa?\" kysyi erämies, ja salassa kytevä\ntuli välähti hänen silmissään. \"Onko kätenne vakava ja silmänne\nnopsa?\"\n\n\"Edellinen on kuin teräsansa ja jälkimmäinen sukkelampi kuin\nsusihauli. Soisin, ukkoseni, että nyt olisi kuuma keskipäivä ja\nettä päämme päällä olisi tynnyrinala tai pari valkoisia joutsenia\ntai mustasulkaisia sorsia matkalla etelään. Te taikka Elli saisitte\npyytää parasta koko karjasta ja minä panen kunniani vetoa ruutisarvea\nvastaan, että muutaman minuutin kuluttua lintu riippuisi pää maata\nkohti. Ja se olisi tehty yhdellä ainoalla luodilla. Haulikoita minä\nhalveksin! Minun kädessäni ei ole semmoista kapinetta nähty.\"\n\n\"Siinä pojassa on oikeat otteet! Minä näen sen hänen tavastaan\",\nsanoi erämies, kääntyen rohkaisevasti Ellin puoleen. \"Minä uskallan\nsanoa, ettette tehnyt tuhmasti, kun tulitte häntä tapaamaan. Sano\nminulle, poikani, satutitko koskaan hyppäävää kaurista sarvien\nväliin? Hektor, siivolla, penikka, siivolla. Sarvaan nimen\nmainitseminenkin saa tuon koiran veren kiehahtamaan. Satutitko\neläintä koskaan sillä tavalla, sen tehdessä pitkän loikkauksen.\"\n\n\"Yhtä hyvin voisitte kysyä, olenko koskaan syönyt? Ei ole sitä\ntapaa, jolla minun käteni ei olisi sarvasta satuttanut, paitsi sen\nnukkuessa.\"\n\n\"Oikein! Sinulla on edessäsi pitkä ja onnellinen -- ja kunniallinen\nelämä! Minä olen vanha ja voin kai myös sanoa ränstynyt ja hyödytön.\nMutta jos minun olisi sallittu jälleen valita ikäni ja paikkani\n-- vaikka semmoisethan asiat eivät koskaan riipu eivätkä saakaan\nriippua ihmisten tahdosta -- niin, jos minulle kuitenkin annettaisiin\nsemmoinen lahja, niin sanoisin: kaksikymmentä vuotta ja erämaa! Mutta\nsanopas minulle, millä tavalla pääset eroon nahoista?\"\n\n\"Nahoista! En ole eläessäni nylkenyt sarvaalta nahkaa enkä ottanut\nhanhelta kynää! Kaadan niitä silloin tällöin syödäkseni aterian\nja joskus pitääkseni sormeni tarkassa vireessä. Mutta nälkäni\ntyydytettyäni jätän loput preerian susille. Ei -- ei -- minä pysyn\nomassa ammatissani, josta minulla on parempi tulo kuin kaikista\nnahoista, mitä voisin Ison joen tuolla puolen myydä.\"\n\nVanhus näytti hieman miettivän, mutta jatkoi sitten päätään pudistaen:\n\n\"Minä en tiedä kuin yhden elinkeinon, jota täällä voidaan\nmenestyksellisesti harjoittaa -- --\"\n\nNuorukainen keskeytti hänet kohottaen kaulassaan killuvan pienen\ntinamaljan erämiehen silmäin eteen ja kimmauttaen auki sen kannen,\njolloin kaikkein hienoimman hunajan suloinen tuoksu valahti tämän\naistimiin.\n\n\"Mehiläispyytäjä!\" huomautti erämies niin arvelematta, että heti\nhuomasi hänen ymmärtävän tämän ammatin, vaikka ehkä olevan jonkin\nverran ihmeissään siitä, kun huomasi niin urhean miehen antautuneen\nniin vaatimattomaan toimeen. \"Se kannattaa hyvin asutusten reunoilla,\nmutta eikö se aukeammilla mailla ole tuottamatonta hommaa?\"\n\n\"Teidän mielestänne kai pitää olla puu, mihin parvi voi laskeutua!\nMutta minä tunnen asian paremmin. Sen vuoksi olen lähtenyt muutamia\nsatoja maileja kauemmaksi länteen kuin tavallisesti maistaakseni\nteidän hunajaanne. Ja nyt, vieras, kun olen uteliaisuutenne\ntyydyttänyt, astukaa vähän syrjään, että saan sanoa loput\nsanottavastani tälle nuorelle naiselle.\"\n\n\"Ei ole tarpeen, ei varmaankaan ole tarpeen, että hän jättää meidät\",\nsanoi Elli niin hätäisesti, että huomasi hänen pitävän pyyntöä jonkin\nverran omituisena, ehkäpä sopimattomanakin. \"Varmaankaan sinulla ei\nole mitään sellaista sanottavaa, jota koko maailma ei voisi kuulla.\"\n\n\"Eikö! Pistäkööt kuhnurit minut piikeillään kuoliaaksi, jos ymmärrän\nnaisen mielen mutkia! Minä, Elli, en puolestani välitä mistään enkä\nkenestäkään. Ja minä olen aivan yhtä valmis menemään alas tuonne,\njonne enosi -- jos se enosi on, vaikka minä vannon, ettei hän ole\nsukuakaan -- on juhtansa kytkenyt, ja ilmaisemaan ukolle aikeeni nyt,\nsamoin kuin aion ensi vuonnakin. Sinun ei tarvitse sanoa kuin yksi\nsana, niin se on tehty, pitäköön sitten siitä tai olkoon pitämättä.\"\n\n\"Sinä olet aina niin hätikkö ja pikainen, Paavo Hoover, etten koskaan\ntiedä, milloin sinuun voi luottaa. Kuinka voit sinä, joka tiedät,\nkuinka vaarallista on, jos meidät nähdään yhdessä, puhua siitä, että\nmenet enoni ja hänen poikainsa puheille?\"\n\n\"Onko hän tehnyt mitään semmoista, jota hänen täytyy hävetä?\" kysyi\nerämies, joka ei ollut hievahtanut tuumaakaan siltä paikalta, jossa\nhän alkuaan oli.\n\n\"Taivas varjelkoon, ei! Mutta on syitä, miksi hän ei saa juuri nyt\nnäyttäytyä. Ja jos siis, isä hyvä, tahdotte odottaa tuon pajupensaan\nluona, kunnes olen saanut kuulla, mitä Paavolla ehkä on sanottavaa,\nniin tulen sitten ja toivotan teille hyvää yötä, ennenkuin palaan\nleiriin.\"\n\nErämies siirtyi hitaasti syrjemmäksi, tyytyen niihin jokseenkin\nsekaviin syihin, joilla Elli oli pyytänyt häntä väistymään. Kun ei\nnuorten vakavaa ja kiireellistä keskustelua, joka alkoi heti hänen\npoistuttuaan, enää vähääkään kuulunut, seisahtui vanhus jälleen ja\nodotti kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin hän voisi uudelleen\njatkaa keskustelua, sillä hänen mielenkiintonsa heitä kohtaan kasvoi\nkasvamistaan sekä heidän tuttavuutensa salaperäisyyden vuoksi että\nmyötätunnosta niin nuoria kohtaan, jotka sen myös ansaitsivat, kuten\nhän sydämensä yksinkertaisuudessa oli halukas uskomaan. Veltto, mutta\nisäntäänsä kiintynyt koira seurasi häntä, asettuen jälleen isäntänsä\njalkojen juureen, johon se tuota pikaa taas uinahti, pää melkein\nkokonaan tiheään preeriaruohoon kätkettynä.\n\nNiin tavatonta oli nähdä ihmisiä tässä autiossa seudussa, jossa\nerämies asui, että hän kiinnitti katseensa uusien tuttaviensa\nhämärään ulkopiirteeseen tuntein, jotka kauan olivat olleet hänelle\nvieraat. Heidän läsnäolonsa herätti hänen mielessään muistoja ja\ntunteita, joihin hänen jäykkä, mutta rehellinen luonteensa ei viime\naikoina ollut juuri kiinnittänyt huomiota, ja nyt hänen ajatuksensa\nalkoivat vaeltaa tapauksesta toiseen, joita hän oli kokenut ankaria\nrasituksia, vaikka samalla rajuja, omituisia ilojakin tarjonneen\nelämänsä varrella. Ajatusten sarja oli jo mielikuvituksen siivillä\nkuljettanut hänet kauaksi haaveiden maailmaan, kun uskollisen koiran\neleet äkkiä jälleen herättivät hänet todellisuuteen.\n\nKoira, joka ikänsä ja raihnautensa vaatimuksiin alistuen oli\nosoittanut niin empimätöntä halua maata, nousi nyt ja asteli esiin\nisäntänsä pitkän vartalon luomasta varjosta ja katseli preerialle,\nikäänkuin vaisto olisi sille ilmaissut, että oli vieläkin tulossa\nvieraita. Näköjään tyytyväisenä tutkistelunsa tuloksiin se sitten\npalasi mukavaan asentoonsa ja sovitteli taas lepoon väsyneet raajansa\nhuolellisesti ja ymmärtävästi kuten ainakin semmoinen, joka ei ole\nkokematon itsensä säilyttämisen taidossa.\n\n\"Mitä nyt, joko taas, Hektor!\" sanoi erämies tyynnyttelevällä\näänellä, jonka hän kuitenkin varovaisuuden vuoksi alensi hiljaiseksi.\n\"Mitä nyt, koira? Sano se isännällesi, penikka; mikä hätänä?\"\n\nHektor murahti vastaukseksi, mutta tyytyi jäämään makuusijalleen.\nNämä olivat tiedon ja epäilyksen ilmauksia, joita niin kokenut mies\nkuin erämies ei voinut jättää ottamatta huomioon. Jälleen hän puhui\nkoiralle, kehoittaen sitä valppauteen hiljaa varovasti viheltäen.\nIkäänkuin tietoisena siitä, että jo oli velvollisuutensa tehnyt,\nkoira itsepintaisesti kieltäytyi nostamasta päätään. \"Tuommoisen\neläimen vihjaus on paljon parempi kuin ihmisen neuvo!\" mutisi\nerämies, kulkiessaan hitaasti nuoria kohti, jotka vielä olivat\nkiintyneet omaan vakavaan keskusteluunsa, etteivät huomanneet hänen\nlähestymistään. \"Ja vain omahyväinen siirtolainen olisi siitä\nvälittämättä, vaikka hän sen kuulisikin. Lapset\", hän lisäsi tultuaan\nsiksi lähelle, että puhe kuului, \"me emme ole yksinämme näillä\nautioilla kentillä. Muitakin on liikkeellä, ja ihmissukumme häpeäksi\nolkoon se sanottu, että vaara on lähellä.\"\n\n\"Jos joku Raja-Ismaelin laiskoista pojista on nyt yöllä lähtenyt\nleiristä liikkeelle\", sanoi nuori mehiläispyytäjä kiihkeästi ja\näänellä, jonka olisi helposti voinut käsittää uhkaukseksi, \"voi hänen\nmatkansa loppua nopeammin kuin hän tai hänen isänsä uneksivatkaan!\"\n\n\"Hyväinen aika, ne ovat kaikki eläinten luona\", vastasi neito\nhätäisesti. \"Minä näin niiden kaikkien nukkuvan niitä kahta\nlukuun ottamatta, jotka ovat vartiossa. Ja suuresti on heidän\nluontonsa muuttunut, elleivät nekin molemmat tällä haavaa näe unta\nkalkkunametsästyksestä tai nyrkkitappeluista.\"\n\n\"Jokin eläin, jolla on väkevä haju, on kulkenut tuulen päällitse\nja koira on siitä levoton. Tai ehkä sekin näkee unta. Minulla oli\nKentuckyssa koira, joka syvästä unesta saattoi lähteä pitkään ajoon\nvain jonkin unen vaikutuksesta. Menkää ja nipistäkää sitä korvasta,\nettä elukka tuntee elävänsä.\"\n\n\"Mitä vielä -- mitä vielä\", vastasi erämies päätään pudistaen,\nikäänkuin ilmaistakseen paremmin tietävänsä koiransa arvon. \"Nuoruus\nnukkuu ja näkee unia, mutta vanhuus valvoo ja on varuillaan. Minun\nkoirani nenä ei koskaan petä, ja pitkäaikainen kokemus on opettanut\nminut ottamaan huomioon sen varoitukset.\"\n\n\"Oletteko koskaan opettanut sitä ajamaan haaskaa?\"\n\n\"Täytyyhän minun tunnustaa, että pedotkin joskus ovat houkutelleet\nminut laskemaan koiran jäljilleen, sillä riista-aikana ne hylyt ovat\nyhtä ahnaita sarvaan lihalle kuin ihminenkin; mutta minä olen tiennyt\nkoiran ymmärryksen ja kertonut sille tarkoituksen! Ei -- ei -- Hektor\non eläin, joka käsittää ihmisen asiat, eikä koskaan poikkea väärille\njäljille, kun on seurattava oikeita!\"\n\n\"Niinpä niin, siinä taisikin olla koko salaisuus! Te olette opettanut\nkoiran ajamaan sutta, ja sen nenällä on parempi muisti kuin\nisännällä!\" sanoi mehiläispyytäjä nauraen.\n\n\"Minä olen nähnyt sen nukkuvan tuntikausia, vaikka näkyvissä on\njuossut lauma toisensa jälkeen. Susi saa vaikka syödä sen kupista sen\närähtämättäkään, paitsi kun ruuasta on puute. Silloin Hektor kyllä\npuolustaa omaansa.\"\n\n\"Vuoristosta on tullut panttereita; minä näin yhden karkaavan sairaan\nkauriin kimppuun auringonlaskun aikana. Menkää, menkää takaisin\nkoiranne luo, isä hyvä, ja sanokaa sille asian laita. Minuutin\nkuluttua minä --\"\n\nHänet keskeytti koiran pitkä, äänekäs ja surkea ulina, joka kohosi\nillan ilmaan kuin jonkin haltijan valitus ja kantautui preerialle\nkohoten ja laskien, kuten sen oma aaltoileva pinta. Erämies oli\npeloittavan äänetön, kuunnellen koko olennollaan. Hurjapäähän\nmehiläispyytäjäänkin vaikutti äänen valittava kamaluus. Lyhyen hetken\nkuluttua edellinen vihelsi koiran luokseen ja kumppaniensa puoleen\nkääntyen lausui vakavasti, kuten hänen mielestään hetki vaati:\n\n\"Ne, jotka luulevat ihmisellä olevan Jumalan luomain eläinten\nkaiken tiedon, saavat vielä kerran eläessään huomata erehtyneensä,\njos elävät kahdeksankymmenen ikäisiksi kuten minä. En tahdo\nväittää tietäväni, mikä onnettomuus nyt uhkaa, enkä väitä koiran\nitsensäkään sitä tietävän. Mutta että paha on likellä ja että järki\nkäskee meitä välttämään sitä, sen olen kuullut suusta, joka ei\nmilloinkaan valehtele. Minä luulin koiran käyneen tottumattomaksi\nihmisten jälkiin ja teidän läsnäolonne tekevän sen levottomaksi.\nMutta sen nenä on koko illan vainunnut jotakin etäistä, ja sillä,\nminkä minä luulin ilmoitukseksi teidän tulostanne, se tarkoittikin\njotakin pahempaa. Jos te, lapset, siis pidätte vanhan miehen\nneuvoa kuulemisen arvoisena, niin menkää sukkelaan kumpikin omalle\ntahollenne suojaa ja turvaa hakemaan.\"\n\n\"Jos minä jätän Ellin tämmöisellä hetkellä\", huudahti nuorukainen,\n\"niin --\"\n\n\"Riittää, riittää!\" keskeytti tyttö tukkien hänen suunsa jälleen\nkädellä, joka olisi sekä siroutensa että värinsä puolesta tuottanut\nkunniaa paljon vihaisemmallakin yhteiskunnallisella portaalla. \"Minun\naikani on lopussa ja meidän täytyy joka tapauksessa erota -- hyvää\nyötä siis Paavo -- isä -- hyvää yötä.\"\n\n\"Hiljaa!\" sanoi nuorukainen, tarttuen tytön käsivarteen, tämän juuri\naikoessa pujahtaa pois hänen rinnaltaan. -- \"Hiljaa! Kuuletteko?\nPuhveleita, jotka laukkaavat ja teuhaavat, eivätkä kovin kaukanakaan.\nTuo ääni järisyttää maata kuin olisi kokonainen lauma niitä\nvillittyjä piruja liikkeellä!\"\n\nMolemmat kumppanit kuuntelivat henkeään pidätellen, kuten ihmiset\nsemmoisessa asemassa koettavat aistimiaan teroittaa epäiltävien\näänien merkityksen älytäkseen, etenkin niin monen ja säikähdyttävän\nvaroituksen jälkeen. Selvään, vaikka yhä heikosti, kuuluivat nuo\ntavattomat äänet. Nuori mies ja hänen naistoverinsa olivat hätäisesti\nja epäröiden arvelleet sinne ja tänne, mitä nuo äänet mahtoivat olla,\nkun samalla yöllinen ilmanhenkäys kantoi polkevain jalkain töminän\nniin selvänä heidän korviinsa, ettei erehdys enää ollut mahdollinen.\n\n\"Minä olin oikeassa!\" sanoi mehiläispyytäjä. \"Pantteri ajaa laumaa\nedellään, tai ehkä eläimet tappelevat keskenään.\"\n\n\"Sinun korvasi valehtelevat\", vastasi vanhus, joka samalla kuin\nhänen korvansa erottivat nuo etäiset äänet, seisoi kuin syvintä\ntarkkaavaisuutta esittävä kuvapatsas. \"Askelet ovat liian pitkät\npuhvelin askeliksi ja liian säännölliset säikkyväin askeliksi.\nHiljaa! Nyt ne ovat uomassa, jossa ruoho on pitkää ja ääni masentuu!\nJa nyt ne ovat taas kovalla maalla! Ja nyt ne nousevat tähän mäkeen,\nsuoraan päällemme. Ne ovat tässä, ennenkuin ennätätte piiloon!\"\n\n\"Tule, Elli\", huudahti nuorukainen, tarttuen toverinsa käteen,\n\"koettakaamme, emmekö pääse leiriin!\"\n\n\"Liian myöhäistä! Liian myöhäistä!\" huudahti erämies. \"Ne vintiöt\novat jo näkyvissä. Verenhimoinen sioux-joukko rosvomaisesta näöstään\nja huolimattomasta ratsastuksestaan päättäen.\"\n\n\"Olkoot siouxeja tai piruja, meissä he tapaavat miehen vastuksen!\"\nsanoi mehiläispyytäjä karskin näköisenä, ikäänkuin hänellä olisi\nollut suurikin joukko johdossaan ja kaikki yhtä urhoollisia kuin hän\nitsekin. -- \"Onhan teillä, ukko, pyssy, ja varmaan ammutte laukauksen\nturvattoman kristityn tytön puolesta!\"\n\n\"Alas, alas ruohikkoon -- alas molemmat\", kuiskasi erämies, viitaten\nheitä kääntymään syrjään pitkien varpujen sekaan, joita kasvoi\ntavallista taajempi pehko lähellä sitä paikkaa, jossa he seisoivat.\n\"Sinulla ei ole aikaa paeta eikä voimia taistella, hupsu poika. Alas\nruohikkoon, jos tämä nuori nainen on sinulle kallis tai annat arvoa\nelämän lahjalle!\"\n\nNopean ja tarmokkaan toimen säestäminä nämä varoitukset saivat aikaan\nsen, että niitä toteltiin, kuten tilaisuus näyttikin ehdottomasti\nvaativan. Kuu oli pujahtanut ohuitten pilvenhattarain taa, jotka\npiirittivät taivaanrantaa, jättäen juuri sen verran himmeätä,\nhäälyvää valoa, että esineet näkyivät hämärin piirtein ja suhtein.\nKäyttäen kumppaneitaan kohtaan vaikutusvaltaa, joka tavallisesti\njohtuu kokemuksesta ja päättäväisyydestä ratkaisevalla hetkellä,\nerämies oli saanut heidät sangen tyydyttävästi kätketyksi ruohikkoon,\nja kuun hämärässä valossa hän nyt saattoi tarkastaa sekavaa joukkoa,\njoka ratsasti suoraan heitä kohti kuin joukko raivohulluja.\n\nSiinä todella lähestyi lauma olentoja, jotka olivat enemmän\npaholaisten kuin ihmisten näköisiä. Yöllisessä mellastuksessaan\nhe karauttivat poikki aution aavikon peloittavalla vauhdilla ja\nsuuntaan, joka ei näyttänyt jättävän sijaa sille toivolle, ettei\nainoakaan niistä laukkaisi sen paikan poikki, jossa erämies\nkumppaneineen lymysi. Toisinaan yötuuli kantoi kavioiden kapseen\nselvään kuuluvasti, sitten taas nopeaan etenevä joukko katosi\nkuulumattomiin takkuiseen syysruohoon, läheten kuitenkin nopeasti,\nja tämä yhä lisäsi näyn aavemaisuutta. Erämies, joka oli kutsunut\nkoiran luokseen ja käskenyt sen kyyristyä viereensä, polvistui nyt\nhänkin suojaan ja terävillä, valppailla katseilla seurasi joukon\nkulkua, lohdutellen samalla tyttöä ja pidätellen nuoren miehen\nmalttamattomuutta.\n\n\"Missä niitä vietäviä on yksi, siinä niitä on kolmekymmentä!\" hän\nvirkkoi ikäänkuin selitykseksi varoituksensa. \"Niin, niin, ne\nmenevät joelle -- vaiti, penikka -- vaiti -- ei, tuossa ne taas\ntulevat tänne päin -- ne rosvot eivät näytä itsekään tietävän,\nmitä tahtovat! Jos meitä olisi edes kuusi, niin olisimme nyt\nmitä parhaassa väijytyksessä -- ei käy päinsä, poikani, ei käy.\nPainautukaa alemmaksi, ettei päänne näy -- mutta en minä sitä paitsi\nole ensinkään varma siitä, olisiko se laillista, kun ne eivät ole\ntehneet meille mitään pahaa. -- Näkyvät taas polveavan joelle -- ei,\nnyt ne nousevat mäelle -- nyt on aika olla ääneti, ikäänkuin hengitys\nolisi tehnyt velvollisuutensa ja eronnut ruumiista.\"\n\nVanhus vaipui ruohokkoon näin puhuessaan, ikäänkuin olisi se\nlopullinen ero, josta hän puhui, häneen nähden jo tullut, ja siinä\nsamassa joukko hurjia ratsumiehiä jo viuhahti heidän sivuitseen\näänettömän nopeasti kuin joukko aaveita. Niiden tummat häälyvät\nmuodot olivat jo kadonneet, kun erämies jälleen uskalsi kohottaa\npäätään taipuneiden heinänkorsien pään tasalle, mutta kumppaneilleen\nhän viittasi, että he jäisivät paikalleen ja olisivat ääneti.\n\n\"Ne laskeutuvat mäkeä alas leiriä kohti\", hän jatkoi entiseen\nvarovaiseen tapaansa. \"Ei, ne pysähtyvät pohjalle ja keräytyvät\nkuin hirvaslauma neuvottelemaan. Jumalan nimessä, nyt ne jälleen\nkääntyvät, emmekä me vielä ole päässeet niistä hylyistä.\"\n\nJälleen hän painautui ystävällisen ruohon suojaan, ja samassa jo\nnäkyi musta joukko, joka sikin sokin ratsasti aivan saman pienen mäen\npäällystää, jolla erämies kumppaneinensa lymysi. Nyt saattoi arvata\nheidän palanneen takaisin, voidakseen korkeammalta maalta tutkia\nhämärää taivaanrantaa.\n\nToiset laskeutuivat maahan hevosenselästä, toisten ratsastellessa\nedestakaisin, ikäänkuin heillä olisi ollut jokin erikoisen\nmieltäkiinnittävä etsittävä sillä paikalla. Piiloutuneitten onneksi\nruoho, jossa he lymysivät, sekä salasi heidät raakalaisten silmiltä\nettä vielä esti heidän hevosiaankin, jotka olivat yhtä rajuja ja\nopettamattomia kuin isäntänsäkin, polkemasta heitä jalkoihinsa\nepäsäännöllisissä ja hurjissa tepasteluissaan.\n\nVihdoin kookas ja tumman näköinen intiaani, joka käskevästä\nesiintymisestään päättäen näytti olevan joukon johtaja, kutsui\npäälliköt luokseen neuvotteluun, joka tapahtui ratsain. Tämä joukko\noli kokoontunut aivan sen saman ruohokon reunalle, jossa erämies\nkumppaneineen piili. Kun nuorukainen katsahtaessaan ylös näki joukon\njulman ulkonäön ja ne uudet tulokkaat, joita yhä liittyi siihen ja\njotka näyttivät vielä kamalammilta kuin ainoakaan edellinen, veti hän\nsangen luonnollisen tunteen vaikutuksesta rihlansa altaan ja alkoi\nlaittaa sitä käyttökuntoon. Neito hänen rinnallaan kätki kasvonsa\nruohikkoon noudattaen vaistoa, joka ehkä hänen sukupuolelleen ja\ntavoilleen oli perin luonnollinen, ja antoi kumppaninsa noudattaa\nkuuman verensä sykkeitä. Mutta iäkäs ja viisaampi neuvonantaja\nkuiskasi jyrkästi hänen korvaansa:\n\n\"Lukon naksauksen ne roistot tuntevat aivan yhtä hyvin kuin sotamies\ntorven äänen! Laske alas pyssy -- laske alas pyssy -- jos kuutamo\nsattuu piippuun, näkevät ne paholaiset sen varmasti, niiden silmät\novat terävämmät kuin mustimman käärmeen! Pienikin liikahdus nyt saisi\nheidät lennättämään nuolen joukkoomme.\"\n\nMehiläispyytäjä totteli sikäli, että hän edelleenkin pysyi\nliikkumatta ja vaiti. Vielä oli kuitenkin sen verran valoa, että\nvanha erämies nuorukaisen rypistyneestä otsasta ja uhkaavasta\nkatseesta huomasi, ettei intiaanien voitto jäisi verettömäksi, jos\nhe sattuisivat heidät huomaamaan. Huomatessaan, ettei hänen neuvoaan\ntoteltu, erämies ryhtyi senmukaisiin varokeinoihin ja odotti tulosta\nhänelle ominaisella alistuvaisuudella ja tyyneydellä.\n\nSiouxit (vanhuksen terävä vaisto oli nimittäin arvannut oikein, keitä\nnämä vaaralliset naapurit olivat) olivat sillä välin päättäneet\nneuvottelunsa ja olivat jälleen hajaantuneet maanaallolle, ikäänkuin\netsien jotakin kätkettyä esinettä.\n\n\"Ne vintiöt ovat kuulleet koiran haukahduksen\", kuiskasi erämies,\n\"ja heidän korvansa ovat liian tarkat, että etäisyys niitä pettäisi.\nPysy matalana, poikani, pysy matalana; paina pää aivan maahan kiinni,\nniinkuin koira joka nukkuu.\"\n\n\"Nouskaamme ennemmin jalkeille ja luottakaamme rohkeuteemme\", vastasi\nhänen malttamaton toverinsa.\n\nHän olisi niin tehnytkin, mutta tuntiessaan käden, joka tylysti\nlaskettiin hänen olalleen, hän loi katseensa ylöspäin ja näki\nintiaanin pimeät ja hurjat kasvot, jotka kiiluen katsoivat häntä\nsilmästä silmään. Yllätyksestä ja epäedullisesta asemastaan\nhuolimatta nuorukainen ei ollut mies, joka niin helposti antoi\nvangita itsensä. Sukkelammin kuin oman pyssynsä leimahdus hän hyppäsi\npystyyn ja kävi vastustajansa kurkkuun kiinni niin voimakkaasti,\nettä se nopeasti olisi päättänyt taistelun, kun hän samalla tunsi\nerämiehen kietovan käsivartensa ruumiinsa ympäri ja lamaavan hänen\nponnistuksensa voimalla, joka ei ollut paljoa huonompi hänen\nomaansakaan. Ennenkuin hän ennätti soimata toveriaan tästä ilmeisestä\npetoksesta, oli toistakymmentä siouxia kokoontunut heidän ympärilleen\nja heidän täytyi kaikkien antautua vangeiksi.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nKovaonninen mehiläispyytäjä tovereineen oli joutunut heimon\nvangiksi, jota liioittelematta voisi sanoa Amerikan aavikoitten\nismaelilaisiksi. Ikimuistoisista ajoista siouxit olivat olleet\nsotakannalla preerianaapureittensa kanssa ja vielä tänä päivänäkin,\nsivistyneen hallituksen vaikutuksen ja arvovallan alkaessa tuntua\nheidän ympärillään, heitä pidetään kavalana ja vaarallisena\nkansana. Kertomuksemme aikana asianlaita oli vielä paljon pahempi.\nHarva valkoinen uskalsi tunkeutua niihin etäisiin ja turvattomiin\nseutuihin, joissa tiedettiin tämän kavalan kansan asuvan.\n\nVaikka erämies oli niin rauhallisesti antautunut, oli hän täydelleen\nselvillä siitä, minkälaisen joukon käsiin he olivat joutuneet.\nVaikeata olisi kuitenkin tarkimmankaan arvostelijan ollut päättää,\npelkoko, tarkoitus vaiko alistuvaisuus oli ollut tämän vanhan miehen\nsalainen määräävä vaikutin hänen salliessaan vastaan sanomatta\nryöstää itsensä, kuten hän todella teki. Sen sijaan että hän olisi\nmillään tavalla vastustellut sitä raakaa ja väkivaltaista tapaa,\njolla vangitsijat suorittivat tavanmukaisen puhdistuksensa, hän päin\nvastoin palveli heidän ahneuttaan tarjoten päälliköille semmoisia\nesineitä, joitten hän luuli erikoisesti miellyttävän heitä. Paavo\nHoover taas, joka sananmukaisesti oli voitettu mies, osoitti mitä\nvoimakkainta vastenmielisyyttä sitä tylyä omavaltaisuutta vastaan,\njonka alaiseksi hän tavaroineen joutui. Osoittipa hän monella sangen\nsuorasukaisella tavalla, kuinka tämä summittainen tyhjennys häntä\nharmitti, ja useasti hän olisi raivoissaan ryhtynyt epätoivoiseen\njulkiseen vastarintaankin, ellei vapiseva neito olisi häntä\nvaroittanut ja rukoillut, painautuen hänen kylkeensä kiinni niin\nturvattomana, että nuorukainen älysi hänen nyt odottavan yhtä paljon\nhänen maltistaan kuin halustaan palvella häntä.\n\nAnastettuaan vangeiltaan aseet ja ampumatarvikkeet ja riistettyään\nheiltä joitakuita hyödyttömiä vaatekappaleita intiaanit näyttivät\naikovan antaa heille jonkin verran armon aikaa. Tärkeämpiä asioita\noli tekeillä, ja ne kiinnittivät nyt kokonaan heidän huomionsa.\nPäälliköt kutsuttiin uudelleen neuvottelemaan, ja puhujien\nvakavuudesta ja kiihkeästä tavasta ilmeni, etteivät sotilaat vielä\npitäneet menestystään likimainkaan täydellisenä.\n\n\"Olisipa onni\", kuiskasi erämies, joka ymmärsi riittävästi\nkuulemaansa kieltä käsittääkseen täydelleen heidän aikeensa,\n\"elleivät nämä konnat vielä herätä matkamiehiä, jotka nukkuvat\ntuolla pajukossa. He ovat kyllin älykkäitä tietääkseen, etteivät\n'vaaleanaamain' naiset lähde näin kauas siirtokunnista, ellei heillä\nole valkoisen miehen keksinnöt ja mukavuudet käytettävinään.\"\n\n\"Jos ne vievät vaeltavan Ismaelin heimon Kalliovuorille\", sanoi nuori\nmehiläispyytäjä, nauraen huolissaan katkerasti, \"niin voin niille\nkonnille antaa sen anteeksi.\"\n\n\"Paavo, Paavo\", huudahti neito moittivasti, \"aina sinä olet\najattelematon! Ajattele, mitä kamalia seurauksia...\"\n\n\"Kyllä, Elli, minähän juuri ajattelin niitä sinun seurauksiasi,\nkun en oikopäätä tehnyt loppua tuosta punaisesta pirusta! Vanha\nansapyytäjä, tämän pelkurimaisen jutun syy on teidän niskoillanne!\nMutta eihän se taidakaan olla muuta kuin jokapäiväistä hommaanne,\npyytää sekä ihmisiä että eläimiä ansoillanne.\"\n\n\"Minä rukoilen sinua, Paavo -- malta mielesi.\"\n\n\"Niin no, kun se on sinun tahtosi, Elli\", vastasi nuorukainen,\nkoettaen niellä kiukkunsa, \"niin minä tahdon koettaa, vaikka se\nkuuluukin kentuckylaisen uskontunnustukseen, kuten tiedät, että hän\nharmittelee, kun käy hullusti.\"\n\n\"Minä pelkään, etteivät ystävänne tuolla uoman pohjassa vältä niiden\nilkiöitten silmiä!\" jatkoi erämies kylmäverisesti, ikäänkuin ei olisi\näskeisestä keskustelusta kuullut sanaakaan. \"Ne vainuavat saalista,\nja yhtä vaikeata on karkoittaa koiraa saaliiltaan kuin noita hylkyjä\njäljiltä.\"\n\n\"Eikö ole mahdollista tehdä mitään?\" kysyi Elli rukoilevalla äänellä,\njosta hänen huolestuksensa kuvastui.\n\n\"Olisi helppoa huutaa niin kovalla äänellä, että vanha Ismael\nunissaan luulisi susien päässeen laumaansa\", vastasi Paavo.\n\"Minä voin päästää semmoisen äänen, että se kuuluu mailin päähän\nnäillä aukeilla kentillä, eikä hänen leirinsä ole kuin lyhyen\nneljännesmailin päässä tästä.\"\n\n\"Ja saisit iskun kalloosi siitä hyvästä\", vastasi erämies. \"Ei, ei,\nviekkautta täytyy käyttää viekkautta vastaan, muutoin ne koirat\nmurhaavat koko perheen.\"\n\n\"Murhaavat! Ei -- ei murhaa. Ismael on niin halukas matkustelemaan,\nettei olisi vahinko, vaikka hän saisikin katsella sitä toistakin\nmerta, mutta ukko on huonossa kunnossa lähteäkseen niin pitkälle\nmatkalle! Minä käyttäisin itsekin asetta, ennenkuin sallisin murhata\nhänet.\"\n\n\"Hänen joukkonsa on lukuisa ja hyvin asestettu; luuletko niiden\npystyvän tappelemaan?\"\n\n\"Kuulkaa, vanha ansapyytäjä: Harva rakastaa Ismael Buschia ja hänen\nseitsemää poikaansa niin vähän kuin eräs Paavo Hoover. Mutta on\nmyönnettävä, että heissä on yhtä paljon oikeata paikkansa pitävää\nurheutta kuin missä toisessa perheessä tahansa, mitä Kentucky on\nkasvattanut. Ne ovat vankkaa ja sitkeätä kantaa, ja sen, joka\nlyö tantereeseen niiden selän mitan, täytyy olla tavallista\nvoimakkaamman.\"\n\n\"Vaiti! Villit ovat lopettaneet neuvottelun ja aikovat nyt panna\ntoimeen kirotut juonensa. Malttakaamme mielemme, ehkäpä sattuu\njotakin, joka koituu ystävienne pelastukseksi.\"\n\n\"Ystävienne! Älkää sanoko ketään siihen sukuun kuuluvaa minun\nystäväkseni, ansapyytäjä, jos vähääkään välitätte minun tunteistani!\nKun puhun heistä hyvää, ei se johdu rakkaudesta vaan rehellisyydestä.\"\n\n\"Luulin tämän nuoren naisen kuuluvan sukuun\", vastasi toinen\nkuivakiskoisesti, \"mutta ei pidä loukkaantua, kun ei ollut aikomus\nloukata.\"\n\nPaavon suun tukki taas Ellin käsi, samalla kuin tyttö vastasi hänen\npuolestaan sovinnolliseen tapaansa: \"Meidän tulisi kaikkien olla\nsamaa sukua, voidaksemme auttaa toisiamme. Luotamme kokonaan teidän\nkokemukseenne, kunnioitettava vanhus, vain te tiedätte, miten\nystävillemme voidaan antaa vaarasta tieto.\"\n\n\"Kelpaapa sitä katsella\", mutisi mehiläismetsästäjä nauraen, \"jos\npojat täydellä todella ryhtyvät työhön näitä punanahkoja vastaan!\"\n\nHänet keskeytti yleinen liikehtiminen, joka syntyi intiaanijoukossa.\nKaikki ratsumiehet laskeutuivat maahan hevosen selästä, antaen\nsitten hevoset kolmen tai neljän miehen haltuun, joiden huoleksi\nniinikään vankien vartiointi jätettiin. Miehet kokoontuivat\nsitten piiriin erään soturin ympäri, joka näytti olevan kaikkien\nmuitten käskijä. Ja yhteisestä merkistä koko joukko hitaasti ja\nvarovasti lähti keskustasta liikkeelle suoriin ja siis eri tahoille\nsäteileviin suuntiin. Pian heidän tummat hahmonsa sulautuivat\npreerian ruskeaan pintaan. Mutta vangit, jotka valppain silmin\ntarkastivat vihollistensa pienimpiäkin liikkeitä, saattoivat silloin\ntällöin taivaanrantaa vasten erottaa ihmisen muodon, kun joku muita\ninnokkaampana nousi täyteen mittaansa näköpiiriänsä avartaakseen.\nMutta ei kulunut kauaa, ennenkuin nämäkin etenevän ja yhä laajenevan\npiirin hetkelliset häivähdykset katosivat ja epätietoisuus ja\nepäilykset lisäsivät pelkoa. Tällä tavalla kului monta tuskallista\nja väsyttävää minuuttia, joiden päätyttyä kuuntelijat joka hetki\nodottivat kuulevansa hyökkääjäin kiljuntaa ja uhrien huutoja yön\nhiljaisuudessa. Näytti kuitenkin siltä, kuin ei tämä ilmeinen etsintä\nolisi johtanut toivottuun tulokseen, sillä puolen tunnin kuluttua\nalkoivat joukon jäsenet palata takaisin yksitellen, synkkinä ja\nyrmeinä, kuten ainakin pettyneet miehet.\n\n\"Aikamme on tullut\", huomautti erämies, joka pani merkille\npienimmätkin seikat tai villien vähäisimmätkin vihamielisyyden\noireet. \"Meitä ryhdytään nyt kuulustelemaan, ja jos minä mitään\nymmärrän siitä, mitä meidän tilamme vaatii, niin olisi mielestäni\nviisasta valita meistä yksi puhumaan, jotta todistuksemme kävisivät\nyhteen. Ja jos kahdeksankymmenen ikäisen vanhan ja halvan erämiehen\nmielipiteelle annetaan arvoa, niin uskallan minä sanoa, että puhujan\npitäisi parhaiten tuntea intiaanien luonto ja myös jonkin verran\nheidän kieltään. -- Osaatko sinä, ystävä, siouxin kieltä?\"\n\n\"Hoitakaa oma ampiaispesänne\", vastasi mehiläispyytäjä\ntyytymättömänä. \"Te näytte kyllä osaavan soittaa suuta, vanha\nansapyytäjä, vaikkette mihinkään muuhun kelpaisikaan.\"\n\n\"Nuorison tapoihin kuuluu äkkipikaisuus ja omapäisyys\", vastasi\nerämies tyynesti. \"On minunkin vereni kerran ollut samanlaista kuin\nsinun, liian nopeaa ja kuumaa juostakseen rauhallisesti suonissa.\nMutta mitä hyödyttää puhua tyhmistä uhitteluista ja narrin teoista\nminun iälläni! Harmaitten hiusten alla pitäisi olla järkevät\najatukset eikä kerskurin kieli.\"\n\n\"Totta, totta\", kuiskasi Elli, \"ja meillä on nyt toisia asioita\najateltavana! Tuossa tulee intiaani meitä puhuttamaan.\"\n\nNeito, jonka aistimet pelko oli teroittanut, oli oikeassa. Hänen\nvielä puhuessaan lähestyi pitkä, puolialaston mies sitä paikkaa,\njossa he seisoivat, ja tarkastettuaan enemmän kuin minuutin\naivan ääneti vankeja, niin tyystin kuin himmeässä valossa\noli mahdollista, hän kielensä karkeilla kurkkuäänillä esitti\ntavanmukaisen tervehdyksen. Erämies vastasi niin hyvin kuin taisi,\nmikä näytti riittävän ymmärtämiseen. Ettei meitä voitaisi syyttää\nturhantarkkuudesta, tahdomme omalla kielellämme ja sen mukaisessa\nmuodossakin selostaa keskustelun, joka nyt seurasi.\n\n\"Ovatko vaaleanaamat syöneet omat puhvelinsa ja nylkeneet nahan\nkaikilta omilta majaviltaan\", jatkoi intiaani, sopivaisuuden vaatiman\nväliajan kuluttua tervehdyksen jälkeen, \"kun he tulevat lukemaan,\npaljonko niitä on jäänyt pawneitten maille?\"\n\n\"Toiset meistä ovat täällä ostamassa, toiset myymässä\", vastasi\nerämies. \"Mutta ei kukaan tule enää, jos kuullaan, ettei ole\nturvallista tulla siouxien majoille.\"\n\n\"Siouxit ovat varkaita ja elävät lumen keskellä. Miksi puhumme\nkansasta, joka asuu kaukana, kun olemme pawneitten maassa.\"\n\n\"Jos pawneet omistavat tämän maan, ovat valkoiset ja punaiset täällä\nsamalla oikeudella.\"\n\n\"Eivätkö vaaleanaamat ole varastaneet kylliksi punaisilta miehiltä,\nkun te tulette näin kauas valheita latelemaan? Minä olen sanonut,\nettä tämä on minun heimoni metsästysmaata.\"\n\n\"Minulla on yhtä suuri oikeus olla täällä kuin teilläkin\", vastasi\nerämies kylmäverisesti, antamatta peloittaa itseään. \"Minä en puhu,\nniinkuin voisin -- on parempi vaieta. Pawneet ja valkoiset ovat\nveljiä, mutta sioux ei uskalla näyttää naamaansa Susien kylässä.\"\n\n\"Dakotat ovat miehiä!\" huudahti villi kiukkuisesti, unohtaen\nharmissaan pysyä teeskentelemässään osassa ja käyttäen sitä\nnimitystä, josta hänen kansansa oli ylpein. \"Dakotat eivät pelkää!\nPuhu, mikä on saanut sinut kulkemaan niin kauas vaaleanaamain\nkylistä?\"\n\n\"Olen nähnyt auringon nousevan ja laskevan monessa neuvottelussa ja\nolen kuullut viisaitten miesten sanoja. Tulkoot teidän päällikkönne,\nniin en sulje suutani.\"\n\n\"Minä olen suuri päällikkö!\" sanoi villi, teeskennellen arvontuntonsa\nloukkaantumista. \"Pidätkö minua assiniboinena? Weuha on soturi, jota\nusein mainitaan ja paljon uskotaan!\"\n\n\"Olenko minä houkka, joka en tuntisi palaneen metsän katkua?\" kysyi\nerämies kylmästi, joka todisti hyvää hänen hermoistaan. \"Mene, on\npimeä, niin ettet näe, että minun pääni on harmaa.\"\n\nIntiaani näytti nyt olevan vakuuttunut siitä, että hän oli käyttänyt\nliian yksinkertaista viekkautta pettääkseen niin kokenutta miestä\nkuin puhuteltu oli, ja hän mietti parhaillaan, minkä valheen hän\nnyt keksisi todellisen tarkoituksensa saavuttaakseen, kun samalla\njoukossa tapahtui pieni liikehtiminen, joka katkaisi hänen kaikki\nsuunnitelmansa. Luoden silmäyksen taakseen, ikäänkuin pikaista\nkeskeytystä peläten, hän sanoi äänellä, joka oli paljon vähemmän\nvaativainen kuin alussa:\n\n\"Anna Weuhalle Pitkäin veitsien maitoa, niin hän laulaa teidän\nnimeänne heimonsa suurten miesten korvaan.\"\n\n\"Mene\", toisti erämies, viitaten häntä inhoten poistumaan. \"Teidän\nnuoret miehenne puhuvat Mahtoreesta. Minun sanani ovat päällikön\nkorvia varten.\"\n\nIntiaani loi häneen katseen, joka hämärästä valosta huolimatta\nkyllin selvästi ilmaisi hänen leppymätöntä vihaansa. Sitten\nhän hiipi toveriensa sekaan, koettaen kaikin tavoin erämiehen\nmainitsemalta mieheltä salata teeskentelyään samoin kuin sitä, että\nhän petollisesti oli koettanut kiertää rehellisen saaliinjaon. Miehen\nesiintymisestä erämies tiesi saaliinjaon nyt lähestyvän. Tuskin mies\noli kadonnut, kun pimeästä piiristä astui esiin voimakasvartaloinen\nsoturi, joka asettui vankien eteen. Hänen käytöksessään oli sitä\nylhäisyyttä ja ylpeyttä, joka kuulussa intiaanipäällikössä aina\non niin huomiota herättävää. Häntä seurasi muu joukko asettuen\nkunnioittavasti vaiti ollen hänen ympärilleen.\n\n\"Maa on sangen suuri\", aloitti päällikkö semmoisen todellista\narvokkuutta osoittavan tauon jälkeen, jota hänen arvoaan\nteeskentelevä Weuha oli niin surkeasti koettanut matkia. \"Mikseivät\nsuuren valkoisen isäni lapset koskaan mahdu siihen?\"\n\n\"Toiset heistä ovat kuulleet, että heidän ystävänsä preerioilla\ntarvitsevat monenlaisia tavaroita\", vastasi erämies, \"ja he ovat\ntulleet katsomaan, onko se totta. Toiset taas tarvitsevat semmoisia\ntavaroita, joita punaiset miehet tahtoivat myydä, ja he tulevat\ntekemään ystävänsä rikkaiksi ruudilla ja peitteillä.\"\n\n\"Kulkevatko kauppiaat ison joen poikki tyhjin käsin?\"\n\n\"Meidän kätemme ovat tyhjät, koska nuoret miehenne luulivat meidän\nolevan väsyksissä ja kevensivät kuormaamme. He olivat väärässä; minä\nolen vanha, mutta olen vielä voimakas.\"\n\n\"Se ei voi olla totta. Teidän taakkanne on pudonnut preerialle.\nNäyttäkää nuorille miehilleni paikka, että he voivat käydä ottamassa\nne, ennenkuin pawneet löytävät ne.\"\n\n\"Tie siihen paikkaan on mutkainen ja nyt on yö. Nyt on tullut unen\naika\", sanoi erämies rauhallisesti. \"Käske sotilaittasi mennä tuon\nmäen taa, siellä on vettä ja siellä on puita; anna heidän sytyttää\ntulensa ja nukkua lämpimin jaloin. Kun aurinko palaa takaisin, puhun\nminä taas sinulle.\"\n\nHiljainen, mutta ilmeistä tyytymättömyyttä osoittava mutina kulki\ntarkkaavain kuulijain kesken, ilmaisten vanhukselle, ettei hän ollut\nriittävän varovainen ehdottaessaan tointa, jolla hän aikoi metsikössä\noleville matkustajille ilmaista heidän vaarallisten naapuriensa\nläsnäolon. Osoittamatta millään tavalla kiihtymystä, joka niin\nvoimakkaasti esiintyi hänen miehissään, Mahtoree jatkoi keskustelua\nsamaan ylhäiseen tapaan kuin ennenkin.\n\n\"Minä tiedän, että ystäväni on rikas\", hän sanoi, \"että hänellä\ntäällä lähellä on monta soturia ja että heillä on enemmän hevosia\nkuin punanahkoilla koiria.\"\n\n\"Näet soturini ja hevoseni.\"\n\n\"Mitä! Onko naisella dakotan jalat, että hän voi kulkea preerioilla\nkolmekymmentä yötä kaatumatta! Minä tiedän, että metsien punaiset\nmiehet kulkevat pitkiä matkoja jalan, mutta me, jotka asumme siellä,\nmissä silmä ei kanna majasta majaan, rakastamme hevosiamme.\"\n\nErämies epäröi nyt vuorostaan. Hän oli selvillä siitä, että petos\nvoisi olla vaarallinen, jos se keksittäisiin, ja häntä haittasi hänen\njärkkymätön totuudenrakkautensa. Mutta muistaen kuitenkin, että\nhänestä riippui heidän kaikkien kohtalo, hän päätti antaa asiain\nmennä menoaan.\n\n\"Siouxien ja valkoisten miesten vaimot eivät ole samasta wigwamista\",\nhän vastasi vältellen. \"Tekisikö tetonilainen soturi vaimonsa itseään\nsuuremmaksi? Minä tiedän, ettei hän niin tee, ja kuitenkin olen\nkuullut, että on maita, joissa naiset huolehtivat neuvotteluista.\"\n\nTaas miesten pimeässä piirissä hieman liikahti, mikä osoitti\nerämiehen selityksen hämmästyttäneen, vaikk'ei sitä epäiltykään.\nPäällikköön vain ei mikään näyttänyt vaikuttavan, eikä hän näyttänyt\naikovan vähääkään lieventää ilmeensä ylhäisyyttä ja arvontuntoa.\n\n\"Valkoiset isäni, jotka elävät suurilla järvillä, ovat sanoneet\",\nhän lausui, \"etteivät heidän veljensä, jotka ovat auringonnousun\npuolessa, ole miehiä, ja nyt minä tiedän, etteivät he valehdelleet!\nMene -- mitä on kansa, jonka päällikkö on vaimo! Oletko sinä tämän\nvaimon koira etkä hänen miehensä?\"\n\n\"En kumpikaan. En ole nähnyt hänen kasvojaan ennenkuin tänään. Hän on\ntullut preerioille, koska hänelle oli kerrottu siellä asuvan suuren\nja jalon kansan, jota sanotaan dakotoiksi, ja koska hän tahtoi nähdä\noikeita miehiä. Vaaleanaamain vaimot avaavat silmänsä samoin kuin\nsiouxienkin vaimot nähdäkseen sitä mikä on uutta. Mutta hän on köyhä,\nniinkuin minä itsekin, ja hän tarvitsee viljaa ja puhveleita, jos te\notatte sen vähän, mitä hänellä ja hänen ystävällään vielä on.\"\n\n\"Minun korvani kuulevat monta kehnoa valhetta!\" huudahti tetonisoturi\nniin ankaralla äänellä, että hänen punaiset kuulijansakin\nsäpsähtivät. \"Olenko minä vaimo? Eikö dakotalla ole silmiä? Sano\nminulle, valkoinen metsästäjä, keitä ovat ne teidän värisenne miehet.\njotka nukkuvat kaatuneitten puitten vieressä?\"\n\nPuhuessaan suuttunut päällikkö viittasi Ismaelin leiriin päin,\njosta erämies saattoi empimättä päättää tämän miehen etevämmän\ninnon ja älykkyyden johtaneen löytöön, joka oli välttänyt joukon\nmuitten miesten etsiskelyt. Vaikka vanha erämies pelkäsikin\ntapausta, joka voisi käydä nukkujille tuhoisaksi, ja oli vähän\nharmissaan siitä, että hänet oli niin täydelleen nolattu äsken\nselostetussa keskustelussa, säilytti hän edelleenkin järkähtämättömän\nmielenmalttinsa.\n\n\"Ehkä on totta, että preerialla nukkuu valkoisia miehiä. Jos veljeni\nsanoo niin, on se totta. Mutta keitä ne ovat, jotka täten luottavat\ntetonien jalomielisyyteen, sitä en tiedä. Jos siellä nukkuu vieraita,\nniin lähetä nuoret miehesi herättämään heidät ja anna heidän sanoa,\nmiksi he ovat täällä. Jokaisella vaaleanaamalla on kieli.\"\n\nPäällikkö pudisti päätään hurjasti ja julmasti hymyillen. Kääntyen\npoispäin lopettaakseen neuvottelun hän sanoi:\n\n\"Dakotat ovat viisaita ja Mahtoree on heidän päällikkönsä! Hän\nei huuda vieraille, että he nousisivat ja puhuisivat hänelle\npyssyillään. Hän kuiskaa hiljaa heidän korvaansa. Kun se on tehty,\ntulkoot sitten heidän oman värisensä miehet herättämään heidät!\"\n\nHänen lausuessaan nämä sanat ja kääntyessään ympäri kantapäillään\nkiersi vaimennettu hyväksyvä nauru pimeän piirin, joka paikalla\nhajaantui ja seurasi häntä vähän matkan päähän vangeista, mihin ne,\njotka rohkenivat tulla mielipiteiden vaihtoon niin suuren soturin\nkanssa, jälleen kokoontuivat hänen ympärilleen neuvottelemaan.\nWeuha käytti hyväkseen tilaisuutta uudistaakseen kiristyksensä;\nmutta erämies, joka oli huomannut, kuinka suuri teeskentelijä\nhän oli, karisti hänet inhoten luotaan. Tämän ilkeän raakalaisen\nkarttamiset loppuivat kuitenkin hetkeksi lyhyeen, kun koko joukko,\nihmisineen hevosineen sai käskyn muuttaa toiseen paikkaan. Tämä\nliike suoritettiin hiljaa kuin haudassa ja järjestyksessä, joka\nolisi ollut kunniaksi sivistyneemmillekin sotureille. Pian kuitenkin\npysähdyttiin uudelleen, ja kun vangeilla jälleen oli tilaisuus\nkatsella ympärilleen, huomasivat he olevansa lähellä sitä matalaa,\ntummaa kunnasta, jonka läheisyydessä Ismaelin joukko veteli unia.\n\nTässä tapahtui jälleen lyhyt, mutta vakava ja harkitseva neuvottelu.\n\nHevoset, jotka oli opetettu tämmöisiin äänettömiin salahyökkäyksiin,\njätettiin jälleen hoitajainsa huostaan, jotka nytkin saivat\ntoimekseen vartioida vankejakin. Erämiehen mielestä ei vähääkään\nhälvennyt levottomuus, joka oli hetki hetkeltä käynyt hänessä yhä\nvoimakkaammaksi, kun hän huomasi Weuhan jälleen asetetun häntä\nlähimmäksi ja myös muitten vartijain päälliköksi, kuten hänen\nilkamoivasta ja käskevästä esiintymisestään saattoi päättää. Tämä\nraakalainen, jolla epäilemättä oli salaiset käskynsä, tyytyi\nkuitenkin toistaiseksi tekemään tomahawkillaan merkitsevän liikkeen,\njoka uhkasi Ellille kuolemaa. Osoitettuaan kuvaavalla tavallaan\nmiesvangeille, mikä heidän naistoverinsa kohtaloksi tulisi, jos\njoku heistä vähimmälläkään tavalla koettaisi pitää hälinää, tyytyi\nhän jäykästi vaikenemaan. Tämä Weuhan odottamaton pidättyväisyys\nvaikutti, että erämies molempien kumppaniensa kanssa saattoi\nkiinnittää koko huomionsa siihen vähään, mitä he saattoivat nähdä\nedessään tapahtuvista mielenkiintoisista liikkeistä.\n\nKaikki valmistukset suoritti Mahtoree itse. Hän määräsi tarkalleen,\nmihin itsekunkin oli asetuttava, osoittaen hyvin tuntevansa kaikkien\nseuralaistensa ominaisuudet, ja häntä toteltiin kunnioittavasti\nja nopeasti, kuten intiaanisoturit tottelevat päälliköittensä\nkäskyjä ratkaisevalla hetkellä. Toisia hän lähetti oikealle, toisia\nvasemmalle. Jokainen poistui ääneti ja kevyin askelin, kuten\ntälle rodulle on ominaista, kunnes kaikki olivat tulleet heille\nmäärätylle asemalle lukuunottamatta kahta valiosoturia, jotka jäivät\njohtajansa luo. Viimeistenkin kadottua Mahtoree kääntyi näitten\nvaliokumppaniensa puoleen ja merkeillä ilmoitti hetken tulleen hänen\nsuunnitelmansa toteuttamiseksi.\n\nJokainen laski maahan kevyen lintupyssyn, karbiinin, joka heillä\noli arvonmerkkinä. Riisuen sitten päältään kaikki esineet ja\nraskaat vaatekappaleet päällikkö seisoi kuin tumma, julman näköinen\nkuvapatsas melkein luonnon antamassa puvussa. Mahtoree tunnusteli,\noliko hänen tomahawkinsa oikealla paikallaan, oliko puukko lujassa\nnahkatupessaan, kiristi wampumivyötään ja katsoi, että hänen\nripsulliset korusäärystimensä olivat kunnollisesti sidotut, jotteivät\nhaittaisi liikkeitä. Täten kaikin puolin kunnossa ja valmiina\nuhkarohkeaan yritykseensä tetoni antoi merkin, että oli edettävä.\n\nKolmisin he lähestyivät matkustajain leiriä, kunnes melkein kokonaan\nkatosivat vankien näkyvistä. Sitten he seisahtuivat ja katselivat\nympärilleen kuin miehet, jotka perusteellisesti punnitsevat ja\nharkitsevat seurauksia, ennenkuin hyppäävät uhkarohkean hypyn.\nKumartuen he sitten katosivat preerian ruohoon.\n\nOn helppo kuvitella, mikä tuska ja pelko valtasi näiden uhkaavain\nliikkeitten näkijät. Vaikkei Ellin kiintymys perheeseen ollutkaan\nperin luja, halutti häntä uhmata sitä kamalaa ja silmänräpäyksellistä\nvaaraa, joka olisi ollut seurauksena, jos hän olisi korottanut\näänensä heikkoon ja toden teolla voimattomaankin varoitushuutoon.\nNiin voimakas ja niin varsin luonnollinenkin tämä halu oli, että\nhän luultavasti olisi sen tehnytkin, ellei Paavo Hoover yhä\nuudelleen olisi kuiskannut hänen korvaansa varoituksiaan. Nuoren\nmehiläispyytäjän omassa rinnassa vallitsivat sangen omituiset\ntunteet. Hänen ensimmäinen ja suurin huolensa kuului epäilemättä\nvienolle ja turvattomalle toverille. Mutta tuntoon hänen vaarastaan\nsekaantui uhkarohkean metsämiehen rinnassa voimakkaan ja hurjan\neikä suinkaan epämieluisan kiihtymyksen tunne. Vaikka häntä\nliittivätkin siirtolaisiin vielä heikommat siteet kuin Elliä,\nikävöi hän nyt heidän pyssyjensä pauketta ja mielellään hän olisi\nensimmäisenä miehenä hyökännyt heitä auttamaan, jos siihen olisi\nollut tilaisuutta. Oli hetkiä, jolloin hän vuorostaan tunsi melkein\nvastustamattoman halun hyökätä esiin ja herättää tiedottomat\nnukkujat, mutta silmäys Elliin riitti vakauttamaan hänen horjuvan\njärkensä ja varoittamaan häntä seurauksista. Vain vanha erämies pysyi\ntyynenä ja tarkkaavaisena, ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään, mikä\nolisi uhannut hänen omakohtaista mukavuuttaan tai turvallisuuttaan.\nHänen alati liikkuvat valppaat silmänsä seurasivat tyyninä\ntapahtumia, hän oli kuin ainakin mies, joka oli liian kauan tottunut\nvaaroihin liikahtaakseen vähästä, ja kylmän päättäväisyyden ilme\nosoitti hänen aikovan käyttää hyväkseen vangitsijainsa pienintäkin\nlaiminlyöntiä.\n\nTetonisoturit eivät sillä välin suinkaan olleet joutilaina. Uomassa\nkasvavan pitkän viidakon suojassa he olivat madelleet ruohokon kautta\nkuin saaliinsa kimppuun hiipivät käärmeet, kunnes olivat saapuneet\npaikkaan, jossa mitä suurin varovaisuus oli tarpeen, jos mielii\nedetä edemmäksi. Mahtoree vain oli silloin tällöin kohottanut tummat\njulmat kasvonsa ruohokosta, teroittaen koko näkövoimaansa tutkiakseen\npensaikon reunan pimentoa. Näillä hetkellisillä silmäyksillä hän\nsai sen verran tietoa, että hän sen keralla, mitä oli edellisellä\netsinnällänsä hankkinut, täydelleen tunsi valitsemainsa uhrien\naseman, vaikk'ei vielä tiennytkään heidän lukuaan; eikä heidän\npuolustusneuvojaan.\n\nHänen yrityksensä saada tarpeelliset tiedot näistä\nviimeksimainituistakin, oleellisen tärkeistä kohdista olivat\nkuitenkin aivan turhat leirissä vallitsevan hiljaisuuden vuoksi,\nsillä niin syvä rauha siellä vallitsi, kuin olisi se ollut kuoleman\ntyyssija. Liian varovaisena ja epäluuloisena luottaakseen näin\nepäiltävissä oloissa kenenkään itseään huonomman ja kykenemättömämmän\nmiehen oveluuteen dakota kehoitti molempia tovereitaan jäämään\nsiihen, missä olivat, ja jatkoi yksin seikkailuaan.\n\nHän eteni nyt hitaasti, ja miehelle, joka olisi ollut vähemmän\ntottunut tämmöiseen yritykseen, eteneminen olisi ollut tuskallisen\ntyölästä. Mutta ei kavala käärmekään etene varmemmin eikä\näänettömämmin kuin hän. Jalka jalalta hän veti ruumistaan taipuvan\nheinän läpi, pysähtyen joka liikkeellä tarkkaamaan pienintäkin ääntä,\njoka olisi osoittanut matkustajilla olevan jotakin tietoa hänen\nläheisyydestään. Lopulta hänen onnistui ryömiä kuutamon riutuvasta\nvalosta pensaikon varjoihin, jossa hänen omaa tummaa muotoaan oli\npaljon vaikeampi huomata ja jossa hänen nopeat ja valppaat silmänsä\npaljon helpommin erottivat ympärillä olevat esineet.\n\nTetoni jäi siihen pitkäksi aikaa tehdäkseen varovaisesti\nhavaintojaan, ennenkuin uskalsi kauemmaksi. Hänen asemansa oli\nsemmoinen, että koko leiri telttoineen, vaunuineen, majoineen, näkyi\npimeänä, mutta selvin ääripiirtein. Tämän johdolla kokenut soturi\nsaattoi jotakuinkin tarkkaan arvostella voiman, jonka hän kohtaisi.\nSiitä huolimatta paikalla vallitsi luonnoton hiljaisuus, ikäänkuin\nihmiset olisivat pidätelleet unen rauhaisaa hengitystäkin, jotta\nheidän näennäinen luottamuksensa olisi sitä ilmeisempi. Päällikkö\ntaivutti päänsä maahan ja kuunteli tarkkaan. Hän aikoi juuri jälleen\nnousta pettyneenä, kun hänen korvaansa epäselvästi kantoi nukkuvan\npitkäveteinen ja vavahteleva hengitys. Intiaani oli liian perehtynyt\nkaikkiin petoksiin antaakseen pettää itseään liian jokapäiväisellä\ntempulla. Hän tunsi äänen luonnolliseksi omituisesta värähtelystään\neikä enää epäröinyt.\n\nMiestä, jonka hermot olisivat olleet vähemmän koetut kuin julman\nMahtoreen, olisivat kovasti arveluttaneet ne vaarat, joihin hän\nantautui. Hyvin hän maineelta tunsi ne karkaistut ja voimakkaat\nvalkoiset seikkailijat, jotka niin usein tunkeutuivat hänen\nkansansa asumiin erämaihin. Mutta samalla kuin hän eteni lähemmäksi\nvarovaisena ja kunnioittavana, jota urhea vihollinen aina\nherättää, kannusti häntä kuitenkin punaisen miehen kostonhimoinen\nvihamielisyys, kateus ja kiukku tunkeilevaa muukalaista kohtaan.\n\nEdellisestä tuumastaan luopuen tetoni ryömi suoraan viidakon\nreunaa kohti. Kun hän oli tämän saavuttanut, nousi hän istumaan ja\ntutkisteli tarkemmin asemaa. Yksi ainoa liike riitti osoittamaan\nhänelle, missä pahaa-aavistamaton matkustaja makasi. Lukija arvaa\nhelposti, että raakalaisen oli onnistunut päästä vaarallisen lähelle\nIsmaelin poikaa, joka oli jätetty vartioimaan matkustajain yksinäistä\nleiriä.\n\nTultuaan varmaksi siitä, ettei häntä oltu huomattu, dakota jälleen\nkohotti ruumistaan ja eteenpäin kumartuen kuljetti tummat kasvonsa\nmakaajan kasvojen yli siihen ilkamoivaan ja viekkaaseen tapaan,\njolla matelijan nähdään kisailevan uhrinsa ympärillä, ennenkuin käy\nkimppuun. Tultuaan vihdoin tietoiseksi muukalaisen sekä tilasta että\nlaadusta Mahtoree aikoi juuri vetää pois kasvonsa, kun nukkujan pieni\nliikahdus ilmaisi heräävän tietoisuuden oireita. Raakalainen tarttui\npuukkoonsa, joka riippui hänen vyöstään, ja hetkisen se oli valmiina\niskuun nuoren siirtolaisen rinnan päällä. Muuttaen sitten mieltään\nhän yhtä nopeaan kuin ajatuksensakin vaipui saman kaatuneen puun\ntaakse, jota vasten tuo toinen nojautui, ja makasi sen varjossa yhtä\ntummana ja liikkumattomana ja näköjään yhtä tunnottomanakin kuin puu\nitse.\n\nUnelias vartija avasi raskaat silmänsä ja katseltuaan hetken utuista\ntaivasta teki suuren voimanponnistuksen ja kohotti voimakasta\nruumistaan pölkyn tuelta. Sitten hän katseli ympärilleen ja mulkoili\nunenpöpperöisillä silmillään leirin pimeitä esineitä, kunnes ne\nlopulta vakaantuivat avoimen preerian etäiseen hämärään pintaan.\nNäkemättä mitään sen puoleensa vetävämpää kuin kumpujen ja laaksojen\nhimmeitä ulkopiirteitä, joita joka puolella esiintyi hänen unesta\nraskaitten silmäinsä edessä, hän muutti asentoaan ja kääntyi selin\nvaaralliseen naapuriinsa, sallien ruumiinsa jälleen hitaasti vaipua\nentiseen nojaavaan asentoonsa. Seurasi pitkä ja tetonille tukala\nja jännittävä hiljaisuus, kunnes matkamiehen syvä hengitys jälleen\nilmaisi hänen antautuneen unen valtaan. Intiaani kuitenkin varoi yhä\njuonta eikä suinkaan luottanut ensimmäiseen näennäiseen nukkumiseen.\nMutta tavallista raskaamman päivätyön uupumus painosti miestä niin\nankarasti, ettei hänen kauaakaan tarvinnut epäillä. Siitä huolimatta\nMahtoreen liikkeet hänen uudelleen polvilleen noustessaan olivat\nniin äänettömät ja varovaiset, että valpaskin katsoja olisi ollut\nepätietoinen, liikkuiko hän todella. Muutos kuitenkin lopulta\ntapahtui ja dakotapäällikkö kumartui sitten jälleen vihollisensa yli\neikä hän ollut aikaansaanut kuuluvampaa ääntä kuin haavan lehti, joka\nlepatteli hänen vieressään ilman henkäyksissä.\n\nMahtoree tunsi nyt, että hän oli nukkujan kohtalon valtias. Samalla\nkuin hän tarkasteli makaajan ylen kookasta muotoa ja voimakkaita\nraajoja semmoisella ihastuksella, jota etevät ruumiilliset\nominaisuudet melkein aina synnyttävät raakalaisen rinnassa, hän\nkylmäverisesti valmistautui tuhoamaan elämän perustan, jota ilman\nniiden pelättävyys oli olematon. Etsittyään varmaksi elämän sijan ja\npoistaen varovaisesti väliltä vaatteen hän kohotti terävän aseensa\nja oli juuri voimansa ja taitonsa yhteisellä teholla iskemäisillään,\nkun nuori mies heitti ruskean käsivartensa huolettomasti taaksepäin,\nsamalla paljastaen sen valtavat lihasmäärät.\n\nViekas ja varovainen tetoni malttoi mielensä. Hänen terävään päähänsä\njuolahti, että uni tällä hetkellä oli hänelle vähemmän vaarallinen\nkuin kuolema ehkä olisikaan. Pieninkin melu, kuolonkamppaus,\njolla tämmöinen ruumis varmaan elämästä eroaisi, voisivat tuottaa\narveluttavia seurauksia, kuten hänen nopeat ajatuksensa muutamalla\nvilahduksella käsittivät. Hän loi silmäyksen leiriin, käänsi\npäänsä tiheikköön ja tuijotti sitten hehkuvilla silmillään ulos\nkammottavalle, äänettömälle preerialle. Kumartuen jälleen armon aikaa\nsaaneen uhrinsa yli hän vielä varmuudeksi tarkasti, nukkuiko hän\nkyllin raskaasti, ja jätti sitten tehtävänsä suorittaakseen ovelamman\nteon.\n\nMahtoree perääntyi yhtä hiljaa ja varovaisesti kuin oli\nlähestynytkin. Hän kääntyi nyt leiriin päin, viidakon reunaa hiipien,\njotta hän pienimmänkin melun sattuessa helposti saattaisi hypätä sen\nsuojaan. Erillään olevan majan kangasverho herätti sivumennen hänen\nhuomiotaan. Tutkittuaan sen kauttaaltaan ulkopuolelta ja tuskallisen\ntarkkaavaisesti kuunneltuaan, saadakseen korviltaan neuvoa, intiaani\nuskalsi kohottaa verhon alareunaa ja pistää tummat kasvonsa sen alle.\nKului ehkä minuutti, ennenkuin tetonipäällikkö vetäytyi takaisin ja\nistahti majan ulkopuolelle. Siinä hän istui melko kauan jäykkänä ja\ntoimettomana, ikäänkuin näkemäänsä pohtien. Sitten hän jälleen kävi\nryömivään asentoon ja pisti uudelleen päänsä teltan verhon alle.\nTällä toisella kerralla hän viipyi kauemmin ja hänen tarkastelunsa\noli jos suinkin vielä kohtalokkaampi kuin ensimmäisellä kerralla.\nMutta se päättyi kuitenkin, kuten yleensä kaikkikin päättyy, ja\nraakalainen peräytyi taas silmät palavina tämän paikan salaisuuksista.\n\nMahtoree oli ryöminyt monta askelta tästä paikasta, edeten hitaasti\nsitä esineryhmää kohti, joka ilmaisi leirin keskustaa, ennenkuin\nhän uudelleen pysähtyi. Jälleen viivähtäessään hän katsoi taakseen\njättämäänsä pieneen yksinäiseen majaan, ikäänkuin epäillen, eikö\nhänen pitänyt palata sinne. Mutta oksavarustus oli nyt hänen kätensä\nulottuvilla ja sen ilmeinen suojelustarkoitus ja sisällä olevat\narvokkaat esineet houkuttelivat hänen ahneuttaan ja saivat hänet\njatkamaan etenemistään.\n\nIntiaanin hiipimistä pumpulihaapain hentojen ja hauraitten oksien\nlomitse voimme verrata vain niiden matelijain mutkittelevaan,\näänettömään matelemiseen, joita hän matki. Saavutettuaan päämääränsä\nja hetkisen käytettyään varustuksen sisäpuolella olevien paikkojen\ntarkastukseen tetoni varovaisuuden vuoksi avasi itselleen reiän,\njonka kautta hän pääsisi nopeasti peräytymään, Nousten sitten\nseisomaan hän käveli kautta leirin kuin itse pahuuden mestari,\netsien kenen ja mitä hän ensiksi valitsisi katalain aikomustensa\nuhriksi. Hän oli jo päässyt selville sen majan sisällyksestä, jossa\nvaimo nuorten lastensa keralla nukkui, ja oli kulkenut useitten\njättiläismäisten nukkujain ohi, jotka venyivät risukimpuillaan unen\ntietämättömässä avuttomuudessa, kun hän saapui siihen paikkaan,\nmissä Ismael itse nukkui. Mahtoreen kaltaisen miehen terävä silmä\nei voinut olla huomaamatta, että matkueen johtaja tässä oli hänen\nvallassaan. Kauan hän seisoi kumartuneena siirtolaisen nukkuvan\nherkulesmaisen ruumiin yllä, mielessään ankarasti pohtien yrityksensä\nmahdollisuuksia ja tehokkaampia keinoja, miten hän hyötyisi siitä\nniin paljon kuin suinkin.\n\nHän pisti tuppeen veitsensä, jonka nopeat, hehkuvat ajatukset ja\nmielijohteet olivat jo houkutelleet paljastamaan, ja astui edelleen,\nkun samalla Ismael kääntyi vuoteellaan ja karkeasti kysyi, kuka kulki\nhänen puoleksi avattujen silmäinsä ohi. Vain intiaanin nopeus ja\noveluus esti hälytyksen. Matkien niitä murahduksia ja tolkuttomia\nääniä, mitä ympärillä kuului, Mahtoree itsekin heittäytyi raskaasti\nmaahan ja näytti valmistautuvan nukkumaan. Vaikka Ismael näki koko\nliikunnon unenhorroksen tyhmistämänä, suoritti intiaani kuitenkin\nrohkean juonensa niin ovelasti, ettei se voinut jäädä onnistumatta.\nUnenpöpperössänsä isä jälleen sulki silmänsä ja vaipui uudelleen\nsikeään uneen, kavala tunkeilija aivan perheensä keskellä.\n\nMonta pitkää ja tuskastuttavaa minuuttia tetonin täytyi pysyä\nasennossaan ollakseen varma siitä, ettei häntä enää pidetty silmällä.\nVaikka hänen ruumiinsa makasikin liikkumattomana, ei hänen kiihkeä\nmielensä silti ollut joutilaana. Viivähdystä hän käytti hyväkseen\nkypsyttääkseen suunnitelman, jonka tarkoitus oli saattaa koko leiri\nsekä tavaroineen että omistajineen kokonaan hänen valtaansa. Taas\nuupumaton intiaani lähti liikkeelle, heti kuin se vaaratta kävi\npäinsä. Hän hiipi nyt pientä aitausta kohti, jossa kotieläimet\nolivat, madellen jälleen maata pitkin entiseen ovelaan tapaansa.\n\nEnsimmäinen eläin, johon hänen silmänsä sattui, aiheutti pitkän ja\nvaarallisen viivähdyksen. Uupunut eläin, joka ehkä jonkin salaisen\nvaiston johdosta tiesi ihmisen näillä rannattomilla autioilla\npreerioilla olevan parhaan turvan, oli niin erinomaisen säyseä,\nettä se rauhallisesti suostui siihen tarkkaan tutkisteluun, jonka\nalaiseksi se nyt joutui. Vaeltavan tetonin käsi siveli tämän\nlauhkean eläimen nukkaista nahkaa, nöyrää naamaa ja hoikkia raajoja\nväsymättömän uteliaasti. Mutta lopulta hän heitti otuksen, koska se\nolisi ollut hyödytön hänen rosvoretkillään ja liian vähän houkutteli\nruokahaluakaan. Mutta heti kun hän huomasi tulleensa kuormajuhtain\nluo, ihastui hän ikihyväksi ja hänen täytyi kerrassaan ponnistaa\nvoimansa pidättyäkseen tavanmukaisista mielihyvän huudahduksista,\njoita tämän tästä oli päästä hänen huuliltaan. Hän ei nyt muistanut\nvaaroja, joiden kautta hän oli tämän vaarallisen paikan saavuttanut,\nvaan paljon kokeneen ja varovaisen soturin valppaus unohtui hetkeksi\nraakalaisihastuksen puhjetessa valloilleen.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nTetonin täten näytellessä kavalaa ja hänelle ominaista osaansa ei\nympäröivän preerian hiljaisuutta häirinnyt ainoakaan ääni. Koko\njoukko makasi jokainen mies paikallaan alkuasukkaiden tunnettuun\nkärsivälliseen tapaan, odottaen merkkiä, jonka tuli kutsua heidät\ntoimeen. Niiden tuskan valtaamain katsojain silmillä nähden, jotka\nolivat vankeina edellä mainitulla pienellä kummulla, oli tässä vain\nrannaton, juhlallinen aavikko, jolle kuu pilvien lomasta suodatti\nhimmeästi kiiluvia säteitään. Leirin paikkaa osoitti pimento, joka\noli syvempi kuin uomain suuntia hämärästi varjostava tummuus, ja\nsiellä täällä valoisampi viiru väritti kumpujen aaltoilevia selkiä.\nMuutoin oli kaikkialla vain erämaan syvää mahtavaa hiljaisuutta.\n\nMutta niille, jotka niin hyvin tiesivät, kuinka paljon kyti\nhiljaisuudessa ja yön verhossa, oli tämä suurimman, hurjimman\njännityksen odotusta. Heidän pelkonsa yltyi yhä, kun minuutti\ntoisensa jälkeen kului, eikä pienintäkään elävää hiiskahdusta noussut\nviidakkoa verhoavasta rauhasta ja pimeydestä. Paavon hengitys\nkävi äänekkäämmäksi ja syvemmäksi, ja useasti Elli nojautuessaan\nnuorukaisen käsivarteen vapisi, tuntiessaan hänen jäntevän ruumiinsa\nvärisevän.\n\nWeuhan epärehellisyyden ja kiusallisen kerjäilyn olemme jo\nmaininneet. Lukija ei siis hämmästy kuullessaan, että hän oli\nensimmäinen unohtamaan itse antamansa ohjeet. Juuri samalla\nhetkellä, jona jätimme Mahtoreen melkein hillittömään iloonsa hänen\nkatsellessaan Ismaelin kuormajuhtain lukua ja laatua, se mies, jonka\nhän oli valinnut vankeja vahtimaan, piti sopivana antautua katalaan\niloonsa ruveta kiduttamaan niitä, joita hänen velvollisuutensa oli\nsuojella. Kumartaen päänsä lähelle erämiehen korvaa raakalainen\nenemmän mutisi kuin kuiskasi:\n\n\"Jos tetonit menettävät suuren päällikkönsä pitkäin veitsien[8] käden\nkautta, täytyy vanhan kuolla, samoinkuin nuortenkin!\"\n\n\"Elämä on Wakondan lahja\", vastasi erämies järkähtämättä. \"Palaneen\nmetsän soturin täytyy alistua hänen lakeihinsa samoin kuin hänen\nmuittenkin lapsiensa. Ihmiset kuolevat vain silloin kuin _hän_\nhyväksi näkee; eikä kukaan dakota voi hetkeä muuttaa.\"\n\n\"Katso\", vastasi raakalainen, työntäen veitsen terän vankinsa naaman\neteen. \"Weuha on koiran Wakonda.\"\n\nVanhus kohotti silmänsä vartijansa julmiin kasvoihin ja hetkisen\nniiden syvistä kuopista leimahti rehellisen ja voimakkaan inhon\nliekki; mutta kohta se sammui ja sijaan jäi surkuttelun, melkeinpä\nsurun ilme.\n\n\"Miksi se, joka on tehty todelliseksi Jumalan kuvaksi, sallisi\nvain järjen kuvan luontoaan kiihoittaa?\" hän sanoi englanniksi\nja paljon kovemmalla äänellä kuin Weuha alkaessaan keskustelun.\nViimeksimainittu käytti vankinsa tarkoittamatonta loukkausta\ntekosyynä tarttuakseen hänen ohuihin harmaisiin hiuksiinsa, jotka\nriippuivat lakin alta, ja aikoi juuri ilkeämielisellä vahingonilolla\nviiltää veitsellään niiden juurien ympäri, kun pitkä kimakka kiljaisu\nviilsi ilmaa viidakosta käsin ja paikalla sai vastauksen ympäröivältä\naavikolta, ikäänkuin tuhannen paholaista olisi kuin sopimuksesta\nyhtynyt kiljumaan. Weuha heitti hiukset irti ja päästi riemuhuudon.\n\n\"Nyt!\" sanoi Paavo, joka ei enää voinut levottomuuttaan hillitä,\n\"nyt, vanha Ismael, on aika näyttää, mimmoista oikean kentuckylaisen\nveri on! Ampukaa matalalta, pojat -- vaakasuoraan notkoon vain, sillä\npunanahat ryömivät aivan maata myöten!\"\n\nHänen äänensä hukkui niiden huutojen, kiljaisujen ja karjahdusten\nsekaan, joita nyt joka puolelta puhkesi viidestäkymmenestä suusta.\nVartijat pysyivät yhä vielä paikoillaan vankien rinnalla, mutta\nyhtä vaikeata se heille oli kuin kilpa-ajoissa pidätellä hevosia\nlähtöviivalla lähtökäskyä odottaessa. He heittelivät käsivarsiaan\nhurjasti, hyppivät korkealle ilmaan enemmän iloitsevien lapsien kuin\nvakaitten miesten tavoin ja päästelivät edelleenkin mitä raivoisimpia\nkiljahduksia.\n\nKeskellä tätä meteliä ja epäjärjestystä kuului töminää, melkein\nsamanlaista kuin puhvelilauman laukatessa, ja sitten hyökkäsivät\nsiihen Ismaelin karja ja hevoset sekavassa, säikähtyneessä laukassa.\n\n\"He ovat ryöstäneet siirtolaisen karjan!\" sanoi tarkkaavainen\nerämies. \"Ne konnat ovat jättäneet hänet kaviottomaksi kuin majavan!\"\nHän puhui vielä, kun pakokauhun valtaamat eläimet yhdessä myräkässä\nkarkasivat kummulle ja hyökkäsivät sen paikan ohi, jossa hän seisoi,\nkintereillään joukko mustia, paholaisen näköisiä olentoja, jotka\nvimmatusti ajoivat niitä takaa.\n\nSama villitys tarttui tetonienkin hevosiin, jotka vanhastaan olivat\ntottuneet ottamaan osaa omistajainsa hurjiin kiihkoihin, ja töin\ntuskin vartijat saivat niiden levottomuuden hillityksi. Tällä\nhetkellä, kun kaikkien silmät olivat kiintyneet ihmisten ja eläinten\nriehuvaan laukkaan, väänsi erämies pahaa-varomattoman vartijansa\nkädestä puukon voimalla, jota ei olisi luullut niin vanhalla miehellä\nolevankaan, ja yhdellä sivalluksella katkaisi nahkahihnan, joka piti\nhevosia koossa. Hurjat hevoset korskuivat ilosta ja pelosta ja maata\nkavioillaan lennättäen hyökkäsivät aavalle preerialle.\n\nWeuha kääntyi hyökkääjäänsä vastaan nopeasti ja hirmustuneena kuin\ntiikeri. Hän tapaili asetta, jonka oli niin äkkiä menettänyt,\nhapuili saamattomalla kiireellä tomahawkiaan ja samalla vilkui\npakoon karkaavia elukoitakin ahnaana kuin lännen intiaani ainakin.\nKostonhimon ja ahneuden välinen taistelu oli ankara, mutta lyhyt.\nJälkimmäinen pääsi pian voitolle rinnassa, jonka intohimot olivat\ntunnetusti alhaiset; ja tuskin oli silmänräpäystäkään kulunut\neläinten karkuun lähdöstä, ennenkuin vartijatkin lähtivät hurjaan\ntakaa-ajoon. Erämies oli tyynesti katsellut vihollistaan sen\nepätiedon tuokion, joka seurasi hänen rohkeaa tekoaan. Ja nyt Weuhan\nkaratessa toveriensa perässä hän viittasi tähän pimeään laumaan ja\nsanoi melkein kuulumattomasti nauraen:\n\n\"Punaisilla on punaisten luonto, olivatpa ne preerialla tai metsissä!\nIsku kalloon olisi vähin palkka sille, joka noin pitelisi kristittyä\nvahtimiestä, mutta tuolla nyt tetoni laukkaa hevostensa perässä,\nikäänkuin kaksi jalkaa pitäisi neljälle puoliaan moisessa kiistassa!\nMutta joka sorkan ne vietävät silti kiinni ottavat ennen huomisaamua,\njärki vie vaistosta voiton. Ei se tosin ole mikään hyvä järki, mutta\nsilti on intianissa kyllä miestä. Niin niin, mutta delavarit ne\nsentään olivat miehiä, joista Amerikka voi ylpeillä. Mutta vähän on\ntästä mahtavasta kansasta enää jäljellä ja nekin hajallaan! No niin,\nsiirtolainen saa nyt vakaantua siihen, missä hän on. Vettä hänellä on\nkylläkseen, vaikka luonto onkin häneltä riistänyt ilon sortaa maahan\nmaan puita. Nelijalkaisia elukoitaan hän vain ei taida saada sen\nkoommin nähdäkseen, jos minä vähänkään tunnen siouxien tapoja.\"\n\n\"Eikö meidän olisi parasta yhtyä Ismaelin joukkoon?\" sanoi\nmehiläispyytäjä, \"Tästä syntyy kyllä kunnon tappelu, ellei ukkoa\näkkiä ole ruvennut jänistämään.\"\n\n\"Ei -- ei -- ei\", huudahti Elli hätäisesti.\n\nHänet keskeytti erämies, joka kevyesti laski kätensä hänen suulleen\nja sanoi:\n\n\"Vaiti, vaiti! Äänet voivat helposti saattaa meidät vaaraan. Onko\nystäväsi\", hän sanoi Paavoon kääntyen, \"mies, jolla on kylläksi\nrohkeutta?\"\n\n\"Älkää sanoko siirtolaista ystäväkseni!\" keskeytti nuorukainen. \"Minä\nen ole vielä milloinkaan lyöttäytynyt semmoisen miehen pariin, jolla\nei ole papereita sen maan päälle, joka häntä elättää.\"\n\n\"Vai niin! No sanokaamme sitten tuttavanne. Onko hänessä miestä\npuolustamaan omaansa ruudilla ja lyijyllä?\"\n\n\"Omaansa! Kyllä, ja vielä sitäkin, joka ei ole hänen omaansa!\nVoitteko te, vanha ansapyytäjä, sanoa minulle, kenen käsi piti sitä\npyssyä, joka kaatoi sheriffin apulaisen, kun hän rupesi karkoittamaan\nniitä siirtolaisia, jotka olivat laittomasti asettuneet puhvelin\nnuolimon lähelle vanhassa Kentuckyssä? Minä olin juuri samana\npäivänä saanut mainion mehiläisparven kuivuneen pyökin koloon, ja\nsen juurelta löysin virkamiehen, rinta läpi ammuttuna. Ja luoti\noli mennyt rukouskirjankin läpi, jota hän piti povitaskussaan\nsydämellään, ikäänkuin paperi olisi suojannut siirtolaisten luoteja\nvastaan! Älä ole milläsikään, Elli. Sitä ei voitu koskaan varmasti\ntodistaa hänen työkseen ja siinä oli viisikymmentä muuta, jotka\nolivat asettuneet siihen läheisyyteen yhtä oikeudettomasti kuin\nhänkin.\"\n\nNeitoa värisytti ja hän koetti kaikin voimin tukahduttaa huokauksen,\njoka väkisinkin kohosi hänen sydämensä syvimmästä.\n\nPeräti tyytyväisenä siihen, että hän nyt tiesi, mitä siirtolaiset\nolivat miehiään, vanhus ei enää kysellyt, oliko Ismael valmis\nkostamaan vääryyttä, vaan jatkoi mietteitä, joita hänen kokemuksensa\ntilaisuuden johdosta herätti hänen mielessään.\n\n\"Jokainen parhaiten tuntee ne siteet, jotka hänet sitovat\nkanssaihmisiin\", hän vastasi. \"Vaikka se onkin kovin murheellista,\nettä väri ja omaisuus ja kieli ja oppi tekevät niin suuren eron\nniissä, jotka kuitenkin kaiken kaikkiaan ovat saman isän lapsia!\nMutta oli mitä oli\", hän jatkoi, vaihtaen aihetta hänelle ominaiseen\ntapaan, \"koska tämä on asia, jossa luultavasti kysytään paljon\nenemmän tappelemista kuin saarnaa, niin on paras valmistua siihen,\nmitä nyt seuraa. -- Vaiti! Alhaalla liikutaan, saattaa hyvinkin olla,\nettä meidät keksitään.\"\n\n\"Perhe on liikkeellä\", huudahti Elli, jonka äänen värähtely ilmaisi\nhänen melkein yhtä paljon pelkäävän vihollisten läsnäollessa. \"Mene,\nPaavo, jätä minut. _Sinua_ heidän ei ainakaan pidä nähdä!\"\n\n\"Jos minä jätän sinut tässä erämaassa, ennenkuin näen sinut edes\nukko Ismaelin luona turvassa, niin älköön koskaan enää mehiläinen\nsurisko korvaani ja älköön minulle enää koskaan onnistuko sen pesän\nlöytäminen!\"\n\n\"Unohdat tämän hyvän vanhan miehen. Hän ei jätä minua. Mutta\nminä olen varma siitä, Paavo, että ennen olemme eronneet paljon\npahemmassakin erämaassa kuin tämä on.\"\n\n\"Ei koskaan! Nuo intiaanit voivat palata kiljuen takaisin, ja miten\nsinun sitten käy! Mitä te arvelette, vanha ansapyytäjä? Kuinka kauan\nmahtaa kulua, ennenkuin nämä tetonit, joksi niitä sanotte, tulevat\nnoutamaan loputkin Ismaelin kamsuista ja tavaroista?\"\n\n\"Ei niistä nyt ole pelkoa\", vastasi vanhus nauraen omaan omituiseen\nja äänettömään tapaansa. \"Luulenpa voivani taata, että ne pirut\nsaavat laukata kuusi tuntia hevostensa perässä! Kuulkaa! Aivan\ntällä haavaa voitte kuulla niiden menevän pajukkouomassa. Niin,\noikeat siouxilaishevoset juoksevat kuin pitkäkoipiset hirvet.\nVaiti! Painukaa ruohoon, alas molemmat. Niin totta kuin olen kurja\nsavenpalanen, kuulin pyssynlukon naksahduksen!\"\n\nErämies ei jättänyt kumppaneilleen arvelemisen aikaa, vaan kiskoen\nmolempia perässään vielä puhuessaan hautaantui melkein kokonaan\npreerian ruohoon. Oli onni, että iäkkään erämiehen aistimet vielä\nolivat siksi terävät ja että hän yhä oli niin ripeä toimissaan.\nTuskin olivat he kaikin kolmen painautuneet maahan, kun heidän\nkorviaan täräytti lännen rihlan tunnettu lyhyt ja terävä paukahdus ja\nsamassa kuului lyijyn vihellystä vaarallisen lähellä heidän päätään.\n\n\"Hyvin tehty, nuoret penikat! Hyvin tehty, vanha pölkkypää!\" kuiskasi\nPaavo, jonka reipasta mieltä ei mikään vaara eikä tilanne voinut\nkokonaan lannistaa. \"Niin kaunis yhteislaukaus, ettei parempaa\nhaluaisi kuulla pyssyn väärän pään puolella! Mitä te sanotte,\nansapyytäjä, eikö tästä tule kolmen puolen sota! Annanko minä heille\nsamalla mitalla?\"\n\n\"Älä anna heille muuta kuin kauniita sanoja\", vastasi toinen\nsukkelaan, \"taikka olette molemmat hukassa?\"\n\n\"Tuskinpa se asiaa parantaisi, vaikka puhuisin kielelläni, enkä\npyssylläni\", sanoi Paavo puoleksi leikillisellä, puoleksi katkeralla\näänensävyllä.\n\n\"Jumalan tähden, älä puhu, niin että he kuulevat!\" huudahti Elli.\n\"Mene Paavo, mene; nyt sinun on helppo jättää meidät!\"\n\nKuului peräkkäin useita laukauksia, joiden vaaralliset tervehdykset\nkulkivat vielä lähempää heidän ohitseen kuin ensimmäisellä kerralla,\nja ne lopettivat keskustelun nopeasti.\n\n\"Tästä täytyy tulla loppu\", sanoi erämies, nousten arvokkaana, kuten\nainakin mies, joka tietää tekonsa tärkeyden. \"En tiedä, lapset, mikä\npakko teidän on pelätä niitä, joita teidän tulisi sekä rakastaa että\nkunnioittaa, mutta jotakin on tehtävä teidän henkenne pelastamiseksi.\nMuutama hetki enemmän tai vähemmän elon aikaa ei suuria merkitse\nsemmoiselle, jolla jo on niin paljon elettyjä päiviä kuin minulla;\nsiitä syystä lähden tuonne. Tässä on selvää väljää ympärillänne.\nKäyttäkää sitä hyväksenne tarpeenne mukaisesti ja siunatkoon Jumala\nteitä molempia ja antakoon teille menestystä ansionne mukaan!\"\n\nVastausta odottamatta erämies rohkeasti astui alas edessään olevaa\nmäkeä, suunnaten askelensa leiriä kohti, eikä vaara saanut häntä\nkiiruhtamaan askeliaan, sen enempää kuin pelkokaan niitä hidasti.\nKuunvalo paistoi hetkisen kirkkaammin hänen pitkään, näivettyneeseen\nvartaloonsa ja ilmaisi siirtolaisille hänen tulonsa. Mitään\nvälittämättä tästä epäedullisesta seikasta hän kulki edelleen ääneti\nja vakaasti lehtoa kohti, kunnes uhkaava ääni huusi:\n\n\"Kuka tulee, ystäväkö vai vihamies?\"\n\n\"Ystävä\", vastasi erämies. \"Mies, joka on elänyt liian kauan\nhäiritäkseen elämänsä loppua riidoilla.\"\n\n\"Mutta ei niin kauaa, että olisi unohtanut nuoruutensa kujeet\", sanoi\nIsmael kohottaen valtavan vartalonsa matalan pensaikon huonosta\nsuojasta ja astuen erämiestä silmästä silmään katsomaan. \"Sinä, ukko,\ntoit nämä punaiset pirut meidän päällemme ja huomenna sinä ja'at\nsaaliin heidän kanssaan.\"\n\n\"Mitä teiltä on viety?\" kysyi erämies tyynesti.\n\n\"Kahdeksan niin hyvää tammaa, ettei parempia ole koskaan valjaissa\nollut, ja vielä varsakin, josta olisi maksettu kolmekymmentä\nkaikkein kirkkainta meksikolaista, joissa on Espanjan kuninkaan\nkuva. Vaimollani ei ole nyt ainoatakaan sorkkaa maidonantajana\neikä viilankaan kantajia, ja minä luulen sikainkin laukkaavan nyt\npreerialla, vaikka niiden sorkat ovatkin sairaat. Ja nyt, vieras\",\nhän lisäsi, pudottaen pyssynperänsä kovaan maahan niin rajusti ja\nkovalla tömähdyksellä, että siitä jo olisi säikähtänyt vähemmän\njäykkä mies kuin puhuteltu, \"montako näistä eläimistä mahtaa tulla\nteidän osaksenne?\"\n\n\"Hevosia en ole milloinkaan kaivannut enkä edes käyttänyt, vaikka\nharva lienee kulkenut laajemmalti Amerikan avaria maita kuin minä,\nhuolimatta siitä, että näytänkin näin vanhalta ja heikolta. Mutta\nvähän hyötyä olisi hevosesta Yorkin mäillä ja metsissä -- nimittäin\nsen entisen Yorkin, joka, minä pelkään, on niin muuttunut, ettei sitä\nenää tuntisikaan -- ja mitä taas villapeittoihin ja lehmän maitoon\ntulee, niin semmoisia naisten tavaroita minä en kaipaa! Kentän\neläimet antavat minulle ravintoni ja vaatteeni. Ei, minä en kaipaa\nparempaa kangasta kuin kauriinnahka enkä parempaa ruokaa kuin sen\nliha.\"\n\nErämiehen vilpitön tapa, hänen täten koruttomasti itseään\npuolustaessaan, ei ollut aivan vaikuttamatta siirtolaiseen, jonka\nhidas luonto oli vähitellen syttynyt hehkumaan ja olisi helposti\nvoinut puhjeta vaaralliseen raivoon. Hän kuunteli kuten semmoinen,\njoka on kahden vaiheilla eikä vielä täydelleen vakuuttunut. Ja hän\nmutisi hampaissaan niitä soimauksia, joilla hän vast'ikään oli\naikonut höystää summittaisen kostonsa, sillä tämä epäilemättä oli\nhänen aikomuksensa.\n\n\"Tuo on kyllä kaunista puhetta\", hän vihdoin mutisi, \"mutta minun\nmielestäni liian lakimiesmäistä suoralle hyvän ilman ja pahan ilman\nmetsästäjälle.\"\n\n\"En minä ole muuta kuin ansapyytäjä\", vastasi toinen vaatimattomasti.\n\n\"Metsästäjä tai ansapyytäjä -- siinä ei ole suurta eroa. Minä olen\ntullut näihin seutuihin siitä syystä, että laki minusta on liian\nturhantarkka, enkä minä pidä hyvin paljon semmoisista naapureista,\njotka eivät voi ratkaista riitaa vaivaamatta tuomaria ja kahtatoista\nmiestä. Mutta minä en tullut sitä varten, että minulta ryöstettäisiin\ntavarani ja sanoakseni suur'kiitosta miehelle, joka sen teki!\"\n\n\"Sen, joka preerioille lähtee, on tyytyminen niiden omistajain\ntapoihin.\"\n\n\"Omistajain!\" matki siirtolainen. \"Minä olen yhtä oikeutettu\nomistamaan sen maan, jolla seison, kuin suinkin kukaan näitten\nvaltioitten kuvernööreistä! Voitteko te sanoa minulle, mistä\nsemmoinen laki tai syy löytyy, joka sanoo, että yhdellä ihmisellä\nolkoon palsta tai kaupunki tai ehkä kauntikin käytettävänään, kun\ntaas toisen täytyy kerjätä sitäkin maata, johon hänet haudataan?\nTämä ei ole luonnon mukaista, ja minä sanon, ettei se ole lakiakaan.\nNimittäin teidän laillista lakianne.\"\n\n\"En minä voi väittää teidän olevan väärässä!\" vastasi erämies,\njonka mielipiteet tästä tärkeästä asiasta, vaikka olivatkin aivan\ntoista alkujuurta, kuitenkin erinomaisesti kävivät yhteen hänen\npuhekumppaninsa lausumain kanssa, \"ja minä olen usein ajatellut ja\nsanonut samaa, milloin ja missä olen luullut ääntäni kuultavan. Mutta\nteidän eläimenne ovat nyt semmoisten miesten käsissä, jotka väittävät\nomakseen kaikkea, mitä he erämaasta löytävät!\"\n\n\"Parempi heidän olisi olla väittelemättä siitä asiasta miehen kanssa,\njoka tietää sen paremmin\", sanoi siirtolainen uhittelevalla äänellä,\nvaikka tämä kuuluikin yhtä syvältä ja hitaalta kuin puhuja itsekin.\n\"Minä pidän itseäni rehellisenä kaupantekijänä, joka maksaa samalla\nmitalla, jolla minulle mitataan. Näittekö te intiaanit?\"\n\n\"Näin -- olin heidän vankinsa heidän hiipiessään leiriinne.\"\n\n\"Olisi ollut enemmän valkoisen miehen ja kristityn tapaista ilmoittaa\nminulle asia ajoissa\", vastasi Ismael, luoden jälleen erämieheen\nsyrjäsilmäyksen, ikäänkuin yhä uhkamielteissä. \"Minä en ole niitä,\njotka ovat valmiit sanomaan serkukseen jokaista tavatessaan, mutta\npitäisi värin sentään jotakin merkitä, kun kristityt tämänkaltaisessa\npaikassa toisensa tapaavat. Mutta mitä on tapahtunut, se on\ntapahtunut, eikä sitä sanoilla muuteta. Tulkaa pois väijytyksestänne\npojat, ei täällä ole muita kuin tämä ukko. Hän on syönyt leipääni\nja hänen pitäisi kai olla meidän ystävämme, vaikka onkin hyvät syyt\nepäillä hänen pitävän vihollistemme puolta.\"\n\nErämies ei vastannut mitään tähän karkeaan epäluuloon, jonka toinen\nniin arvelematta ja raakamaisesti lausui julki, välittämättä\nvast'ikään kuulemistaan selityksistä ja kielloista. Törkeäsanaisen\nsiirtolaisen käskystä oli seurauksena, että heidän lukunsa\npaikalla lisääntyi. Neljä tai viisi poikaa tuli paikalla esiin\nlymypaikoistaan, jossa he olivat olleet, luullen preerian kunnaalla\nnäkemiään henkilöitä siouxilaisjoukon jäseniksi. Lähestyessään ja\nlaskiessaan pyssynsä käsivarrelleen he vuoron takaa loivat vieraaseen\njuron, kysyvän katseen, utelematta kuitenkaan sanallakaan, mistä\nhän oli tullut tai miksi hän oli siinä. Ainoastaan osaksi tämä\nsuvaitsevaisuus johtui heidän jurosta luonteestaan; pitkällinen\nja usein uudistuva kokemus samantapaisista kohtauksista se oli\nopettanut heille vaikenemisen avun. Erämies kesti heidän synkän\ntutkistelunsa yhtä kokeneen miehen jäykkyydellä ja syyttömyyden\ntyyneydellä. Tyytyen hetkelliseen tutkisteluunsa vanhin pojista, sama\nvelvollisuutensa unohtanut vartija, jonka leväperäisyyttä viekas\nMahtoree oli niin taitavasti käyttänyt hyväkseen, kääntyi isänsä\npuoleen ja sanoi töykeästi:\n\n\"Jos tämä mies on ainoa siitä joukosta, jonka näin tuolla harjulla,\nniin emme ampuneet aivan hukkaan ruutiamme.\"\n\n\"Asa, sinä olet oikeassa\", sanoi isä, kääntyen äkkiä erämiehen\npuoleen, pojan vihjaus kun uudelleen palautti hänen mieleensä hänen\noman epäluulonsa. \"Kuinka on asia, vieras; teitä oli siinä vastikään\nkolme, jos kuutamoon on vähääkään luottamista?\"\n\n\"Jos te olisitte nähnyt tetonien kuin mustien paholaisten laukkaavan\npreerian poikki teidän elukkainne jäljissä, olisitte helposti luullut\nniitä olevan tuhannen.\"\n\n\"Niin, ehkä kaupunkilaispoika tai säikähtelevä nainen. Vaikka ei\nmeidän vanha Esterimme sen puolesta pelkää punanahkaa enempää kuin\nkapalolasta tai suden penikkaa. Sen minä takaan, että jos teidän\nvarastelevat pirunne olisivat tehneet yrityksensä auringonvalossa,\nniin olisi kunnon eukkoni ottanut reippaasti osaa työhömme ja siouxit\nolisivat saaneet nähdä, ettei hän suinkaan olisi ilmaiseksi luopunut\njuustostaan ja voistaan. Mutta pian tulee aika, vieras, jolloin\njaetaan oikeutta, ja jaetaan ilman niin sanotun lain apua. Me olemme\nhidasta sukua, voidaan sanoa, ja niin meistä usein onkin sanottu,\nmutta hidas on varma. Ja vähän on elävien joukossa niitä miehiä,\njotka voivat sanoa lyöneensä Ismael Bushia saamatta yhtä kovaa iskua\nvastaukseksi.\"\n\n\"Ismael Bush on silloin noudattanut enemmän petojen vaistoja kuin\nniitä johtoja, joiden pitäisi kuulua ihmisille\", vastasi jäykkä\nerämies. \"Monta iskua olen itsekin iskenyt, mutta en milloinkaan ole\ntuntenut sitä mielen keveyttä, jota järkeään totteleva ihminen saa\ntuntea, jos olin jättänyt avoimessa sodassa kaatuneen mingon ruumiin\nhautaamatta.\"\n\n\"Mitä, oletteko te ollut sotamies, ansapyytäjä! Minä itsekin nuorella\niälläni tein retken tai pari cherokeitten maahan, ja sitten olin\nyhden suven pyökkimetsissä hullun Antonin[9] joukossa. Mutta hänen\njoukossaan oli liian paljon komentoa ja rumpailua, jotta minä olisin\nsiinä viihtynyt, ja sen vuoksi minä lähdin tieheni vaatimatta\npalkanmaksajalta saamatta olevia palkkojani. Vaikkakin Ester, kuten\nhän jälkeenpäin kehuskeli, käytti niin hyvin maksutikettiäni,\netteivät valtiot paljoakaan voittaneet minun laiminlyönnistäni.\nVarmaan kuulitte hullun Antonin kaltaisesta miehestä, jos kauan\nviivyitte sotamiesten joukossa.\"\n\n\"Hänen johdossaan minä taistelin toivoakseni viimeisen taisteluni\",\nvastasi erämies, ja päivänpaisteen välähdys kirkasti hänen himmeitä\nsilmiään, ikäänkuin muisto olisi tuottanut hänelle mielihyvää, mutta\nsitten seurasi äkillinen surun varjo, ikäänkuin hän olisi tuntenut\nhiljaisen vaatimuksen olla muistelematta niitä julmia tapauksia,\njoihin hän niin usein oli ottanut osaa. \"Minä olin silloin matkalla\nmerenrantavaltioista näihin etäisiin seutuihin, kun satuin kulkemaan\nhänen armeijansa jälkien poikki ja yhdyin hänen jälkijoukkoonsa vain\nkatsojana. Mutta kun tuli tappelun aika, paukahteli minunkin pyssyni\nmuitten sekaan, vaikka minun täytyykin häpeäkseni tunnustaa, etten\nminä riidan syytä tuntenut niin hyvin kuin seitsenkymmenvuotiaan\ntulisi tietää tekojensa syy, ennenkuin hän riistää ihmishengen, sillä\nsitä lahjaa hän ei milloinkaan voi antaa takaisin!\"\n\n\"No niin, vieras\", sanoi siirtolainen, jonka karkea luonto koko\njoukon lauhtui hänen huomatessaan, että he lännen julmissa vainoissa\nolivat taistelleet samalla puolella, \"ei se paljoa merkitse, mikä\nriidan pohjana on, kun kristitty taistelee villi-ihmistä vastaan.\nHuomenna saamme kuulla enemmän tästä hevosvarkaudesta, tänä yönä emme\nvoi paremmin tai hyödyllisemmin käyttää aikaamme kuin nukkumalla.\"\n\nNiin sanottuaan Ismael kulki edellä takaisin ryöstettyyn leiriinsä\nja vei miehen, jonka henki muutama minuutti aikaisemmin oli ollut\ntodellisessa vaarassa, perheensä luo. Siellä hän muutamalla hyvin\nharvalla selittävällä sanalla, joihin liittyi monias ankara kirous\nrosvoja vastaan, ilmoitti vaimolleen, millä kannalla asiat olivat\npreerialla, ja sanoi itse puolestaan päättäneensä ottaa takaisin\nunivelkansa ja uhrata loput yöstä levolle. Erämies yhtyi mielellään\ntähän esitykseen ja sovitteli näivettyneen ruumiinsa risukasalle\nyhtä tyynesti kuin joku hallitsija, joka pääkaupunkinsa turvissa ja\nasestettujen suojelijain ympäröimänä antautuu unen valtoihin. Vanhus\nei kuitenkaan sulkenut silmiään, ennenkuin hän varmaan tiesi, että\nElli Wade oli perheen naisten seurassa ja että hänen sukulaisensa\ntai rakastajansa, kumpi tuo sitten lienee ollut, oli varovaisuutta\nnoudattaen kaikonnut näkymättömiin. Sitten vasta hän nukkui, vaikka\nhänen unensa olikin omituisen valpasta kuten miehen, joka on kautta\naikansa tottunut olemaan varuillaan synkimmän yönkin pimeydessä.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nEnglantilais-amerikkalainen on taipuvainen kerskaamaan, eikä ilman\nsyytä, että hänen kansallaan on kunniallisempi sukujuuri kuin\nainoallakaan toisella kansalla, jonka historiaan voimme luottaa.\nMitkä lienevätkään olleet ensimmäisten siirtolaisten heikkoudet,\nheidän avujaan on harva kieltänyt. Vaikka he ehkä olivatkin\ntaikauskoisia, olivat he myös vilpittömästi hurskaita ja siis myös\nrehellisiä. Näiden yksinkertaisten ja vaatimattomien maalaisten\njälkeläiset ovat hylänneet ne tavalliset teennäiset keinot, joilla\nmainetekojen muisto periytyy polvesta polveen, ja sen sijaan\nvakaannuttaneet mittakaavan, joka asettaa yksilön itsensä yleisen\narvostelun alaiseksi, kiinnittäen niin vähän huomiota kuin suinkin\nniihin, jotka ovat kulkeneet hänen edellään. Tämä pidättyväisyys,\nitsensäkieltäminen tai terve järki, miksi sitä tahdottaneenkin sanoa,\non saattanut kansakunnan sen parjauksen alaiseksi, että sen syntyperä\nmuka on epäjalo. Jos asiaa kannattaisi tutkia, huomattaisiin varmaan,\nettä enemmän kuin kohtuullinen suhde emämaan kuuluista nimistä\ntänäkin päivänä elää sen entisissä siirtokunnissa. Ja hyvin tunnettu\ntosiasia on niille harvoille, jotka ovat kuluttaneet riittävästi\naikaa perehtyäkseen näin vähäpätöiseen asiaan, että monenkin sammuvan\nsuvun, jota Englannin politiikka on tahtonut ylläpitää sivulinjain\nkautta, suoranaiset jälkeläiset nykyään suorittavat yksinkertaisia\nkansalaistehtäviä meidän tasavaltamme helmassa. Pesä on pysynyt\nvanhoillaan, ja ne, jotka surisevat ikäarvoisten korsien ympärillä,\novat tottuneet vetoamaan vanhuuden tyhjään paremmuuteen, ottamatta\nlukuun huoneensa hataruutta tai niiden lukuisain ja elinvoimaisten\nparvien iloja, jotka keräävät uuden maailman tuoreempia mesiä.\nMutta koska tämä on seikka, joka paremmin kuuluu poliitikolle\nja historioitsijalle kuin tässä esitettyjen kotoisten tapausten\nvaatimattomalle kertojalle, täytyy meidän rajoittaa mietteemme\nsemmoisiin asioihin, jotka välittömästi koskevat kertomuksemme\naihetta.\n\nVaikka Yhdysvaltain kansalaiset voivat viitata näin etevään\nsukujuureen, eivät he suinkaan ole vapaat rappeutuneen rotunsa\nheikkouksista. Hyvin tiedämme, että samanlaisista syistä on\nsamanlaiset seuraukset. Ne oppirahat, jotka jokaisen kansan näyttää\ntäytyvän aina maksaa raskaan koetusajan muodossa Cereksen pyhätön\nympärillä, ennenkuin pääsevät jumalattaren koko runsaudesta\nosallisiksi, ne Amerikassa tavallaan velotaan jälkeläisiltä eikä\nesivanhemmilta. Sivistyksen voittokululla on meillä sama luonto kuin\ntulevilla tapauksilla, joiden sanotaan \"luovan varjon edellään\".\nYhteiskunnan eri asteita, alkaen siitä tilasta, jota sanotaan\nhienostuneeksi, aina siihen, joka lähentelee raakalaisuutta niin\nlähelle kuin älykkääseen kansaan kuuluminen sallii, voimme seurata\nvaltioitten keskustoista, joissa varallisuus, ylellisyys ja taiteet\nalkavat saada sijaansa, niihin etäisiin ja yhä etäämmäksi väistyviin\nrajamaihin saakka, joilla kansakunnan etuvartiot ovat.\n\nTäällä ja vain täällä löydämme tuon laajalle levinneen, vaikk'ei\nsuinkaan lukuisan, luokan, jota kaiken kaikkiaan voimme verrata\nniihin, jotka vanhassa maailmassa ovat tasoittaneet tien kansakuntain\nälylliselle edistykselle. Amerikan rajalaisen ja hänen eurooppalaisen\nalkumuotonsa yhdennäköisyys on huomattava, vaikk'ei se aina olekaan\nsamanlainen. Molempien voimme sanoa elävän rajoituksista vapaana.\nToinen on lakien ulottuman yläpuolella, toinen sen ulkopuolella\n-- urheat, koska olivat vaarojen karkaisemat -- ylpeät, koska\nolivat riippumattomat, ja kostonhimoiset, koska kumpikin itse oli\nkärsimäinsä vääryyksien kostaja. Tekisimme rajalaiselle vääryyttä,\njos jatkaisimme vertailua kauemmaksi. Hän ei ole uskonnollinen,\nkoska hän on perinyt sen tiedon, ettei uskonto ole muodoissa, ja\nhänen järkensä hylkää ilveilyn. Hän ei ole ritari, koska hänellä\nei ole valtaa suoda kunnianosoituksia, ja valtaa häneltä puuttuu\nsiitä syystä, ettei hän ole järjestelmän isä, vaan jälkeläinen.\nMillä tavalla nämä eri ominaisuudet esiintyvät jälkimmäisen luokan\nmoniaissa tunnusomaisimmissa jäsenissä, sen saamme nähdä tämän\nkertomuksemme varrella.\n\nIsmael Bush oli viettänyt kuudetta vuosikymmentä kestäneen elämänsä\nkokonaan yhteiskunnan ulkokulmilla. Hän kerskaili, ettei hän ollut\nkoskaan asunut semmoisessa paikassa, missä hän ei voinut huoletta\nkaataa jokaista puuta, jonka kynnykseltään näki, että lain harvoin\ntiedettiin osanneen hänen raiviolleen ja etteivät hänen korvansa\nmilloinkaan olleet mielisuosiolla vastaanottaneet kirkonkellon\nääntä. Harvoin hän rasitti itseään yli tarpeittensa, jotka olivat\nhänen säädylleen ominaiset ja jotka harvoin jäivät tyydyttämättä.\nHän ei kunnioittanut mitään muuta oppia kuin lääkärin, koska häneltä\npuuttui tieto kaiken muun tiedon käyttämisestä kuin semmoisen,\njoka oli aistimien ulottuvissa. Hänen suuret luulonsa tästä\nerikoisesta tieteen haarasta olivat saaneet hänet kallistamaan\nkorvansa erään lääkärin pyynnölle saada seurata siirtolaisen mukana\nhänen muuttoretkelleen, jolla hän toivoi voivansa edistää harrasta\nluonnontieteellistä tiedonjanoaan. Ismael oli herttaisen mielellään\nottanut tiedemiehen perheeseensä, tai oikeammin suojeluksensa\nalaiseksi, ja he olivat matkustaneet preerian halki yhdessä tänne\nsaakka mitä parhaassa sopusoinnussa, ja Ismael oli moneen kertaan\nlausunut vaimolleen mielihyvänsä siitä, että heillä nyt oli\nmatkakumppani, josta uudessa kodissa olisi niin suuri hyöty, kunnes\nperhe oli täydelleen uuteen seutuun tottunut, olipa tuo seutu sitten\nmissä tahansa. Luonnontutkijan saivat hänen erikoiset harrastuksensa\nkuitenkin päiväkausia harhailemaan syrjässä siirtolaisen reitiltä,\njolla harvoin oli muuta johtoa kuin aurinko. Useimmat ihmiset\nolisivat varmaan pitäneet onnena, jos he siouxien vaarallisen\nhyökkäyksen tapahtuessa olisivat olleet poissa kuten Obed Bat (eli\nBattius, jota muotoa hän enemmän suosi), lääketieteen tohtori ja\nuseitten uuden maailman oppineitten seurain jäsen.\n\nVaikk'ei Ismaelin hidas luonto vielä ollutkaan täydelleen\nvalveutunut, koski häneen kuitenkin sangen kipeästi se mielivalta,\njolla hänen omaisuuttaan oli vastikään tasattu. Mutta nyt hän\nkuitenkin nukkui, sillä olihan unen aika, jonka hän tälle\nvirkistykselle aina omisti, ja tiesihän hän sitä paitsi, kuinka\nturhaa oli yrittääkään keskellä yötä koettaa saada takaisin\nmenetettyä omaisuutta. Lisäksi hän siksi hyvin käsitti tilansa\nvaaran, ettei häntä haluttanut menetetyn takaa-ajolla saattaa\nvaaraan sitä, mitä hänelle oli jäänyt. Vaikka preeriain asukkaitten\ntiedettiinkin pitävän paljon hevosista, tiedettiin heidän kuitenkin\nantavan arvoa monelle muullekin esineelle, mitä siirtolaiset vielä\nomistivat. Oli tavallinen sotajuoni, että ensin hajoitettiin karja\nja sitten käytettiin hyväksi sekasortoa. Mutta Mahtoree oli, kuten\ntässä erikoisessa tapauksessa näytti, arvannut liian alhaiseksi sen\nmiehen arvon, jonka kimppuun hän oli hyökännyt. Olemme jo nähneet,\nkuinka tyynenä Ismael pysyi menetyksestään huolimatta, ja nyt saamme\ntutustua hänen kypsyneempien päätöstensä tuloksiin.\n\nVaikka leirissä moni silmä pysyikin kauan valveilla ja moni korva\ntarkkaavana kuunteli pienintäkin uuden hyökkäyksen oiretta, vallitsi\nsiinä kuitenkin lopun yötä syvä rauha. Hiljaisuus ja väsymys tekivät\nlopulta tavanmukaisen tehtävänsä, ja ennen aamua kaikki vartijoita\nlukuunottamatta jälleen vaipuivat uneen. Kuinka hyvin nämä laiskat\nvartijat hyökkäyksen jälkeen tehtävänsä toimittivat, se ei koskaan\ntullut tunnetuksi, kun ei tapahtunut sellaista, joka olisi osoittanut\ntodeksi tai perättömäksi heidän myöhemmän valppautensa.\n\nMutta juuri päivän alkaessa sarastaa ja harmaan valon laskeutuessa\nlakeuden hämärille esineille, Elli Waden säikähtäneen näköiset ja\nhuolestuneet vaikka siitä huolimatta kukoistavat kasvot kohosivat\nsekasortoisesta lapsilaumasta, jonka sekaan hän oli hiipinyt\npalatessaan salaa takaisin leiriin. Varovaisesti nousten hän kevyesti\nastui nukkuvien yli ja hiipi Ismaelin leirivarustusten ulkoreunalle\nsaakka. Siellä hän kuunteli ikäänkuin epäillen, oliko sopivaa lähteä\nkauemmaksi. Pysähdys oli kuitenkin vain hetkellinen. Ja paljon ennen\nkuin vartija, jonka uninen silmä joskus kääntyi siihenkin kohtaan,\njossa hän seisoi, ennätti huomata hänen ketterää vartaloaan, oli hän\njo hiipinyt uomaa pitkin lähimmän kummun laelle.\n\nElli kuunteli nyt henkeään pidätellen, eikö kuuluisi muutakin\nääntä kuin aamutuulahduksen hiljainen suhina hänen jalkainsa\nympärillä ruohokossa. Hän aikoi jo pettyneenä lähteä takaisin\ntähystyspaikaltaan, kun hänen korvaansa kuului ihmisen askelia,\njotka lähestyivät ruohokossa. Innokkaasti eteenpäin juosten hän\npian huomasi henkilön, joka nousi kummulle siltä puolelta, joka oli\nleiristä poispäin. Hän oli jo lausunut Paavon nimen ja alkoi puhua\nkiireisellä ja innokkaalla äänellä, kuten naisen tunteet pyrkivät\nystävää tervehtimään, kun hän taas pettyneenä ponnahtikin taapäin ja\npäätti tervehdyksensä välinpitämättömästi lisäten:\n\n\"En odottanut tapaavani teitä, tohtori, näin tavattomalla ajalla.\"\n\n\"Todelliselle luonnon ystävälle ovat kaikki vuorokauden ja vuoden\najat yhtä hyvät, paras Elli\", vastasi pienikasvuinen, mutta\nerinomaisen vilkas mies, jonka vaatteet olivat ihmeellinen yhdistelmä\nkangasta ja nahkoja. Hän oli vähän yli keski-iän, ja vanhan tuttavan\ntavoin hän nyt oikopäätä meni tytön rinnalle. \"Ja se joka ei tässä\nharmaassa valossa löydä mitään ihailemisen arvoista, on tietämätön\nsuuresta osasta nauttimiaan siunauksia.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Elli, muistaen äkkiä, että hänen täytyikin\nkeksiä jokin selitys, miksi oli näin tavattomaan aikaan liikkeellä.\n\"Minä tunnen monta, joiden mielestä maailma on yöllä kauniimman\nnäköinen kuin kirkkaimmallakaan päivänpaisteella.\"\n\n\"Ah! Varmaan niitten näköelimet ovat liian kuperat! Mutta sen, joka\ntahtoo tutkia Felis-suvun, varsinkin albinos-muunnoksen elintapoja,\nsen täytyy tosiaan olla tähän aikaan liikkeellä. Minun luuloni mukaan\non ihmisiäkin, jotka mieluummin katselevat esineitä hämärässä siitä\nyksinkertaisesta syystä, että he paremmin näkevät siihen aikaan\npäivästä.\"\n\n\"Sekö siis on syy, miksi tohtori on öisin niin paljon liikkeellä?\"\n\n\"Minä olen, tyttöseni, yöllä liikkeellä siitä syystä, että maa\nvuorokaudessa ympäri pyörähtäessään poistuu auringon valosta puoleksi\najastaan millä tahansa meridiaanilla ja koska minun tehtävääni ei\nvoi suorittaa kahtenatoista tai viitenätoista toistaan seuraavana\ntuntina. Nyt olen ollut perheen luota poissa kaksi päivää hakemassa\nkasvia, jonka tiedetään kasvavan Platten syrjäjokien varrella, mutta\nen ole nähnyt heinän korttakaan, joka ei jo olisi numeroitu ja\nluokitettu.\"\n\n\"Teillä on ollut huono onni, tohtori, mutta --\"\n\n\"Huono onni!\" matki pieni tiedemies tullen lähemmäksi puhekumppaniaan\nja ottaen esiin muistikirjansa kasvoillaan ilme, jossa voitonriemu\nomituisesti taisteli teeskennellyn vaatimattomuuden kanssa. \"Ei, ei,\nElli, minä olen kaikkea muuta kuin huono-onninen. Ellei nimittäin\nsitä voi sanoa miehestä, jota todella on onnestanut, jonka maineen\nvoimme sanoa olevan taattu kaikiksi ajoiksi, jonka nimeä jälkipolvet\nmainitsevat yhdessä Buffonin kanssa -- Buffonin, paljaan jäljentäjän\nkanssa, joka niitti kunniaa toisten työn tuloksesta!\"\n\n\"Oletteko te löytänyt malmisuonen, tohtori Bat?\"\n\n\"Paljon paremman kuin malmisuonen, olen löytänyt rahaksilyödyn\naarteen, joka on valmis paikalla käytettäväksi. -- Kuulkaa siis,\ntyttöseni! Turhan etsimisen jälkeen otin juuri kulmaa, joka oli\ntarpeen leikatakseni setänne matkasuunnan, kun kuulin ääniä, jotka\nolivat kuin ampuma-aseitten paukahduksia --\"\n\n\"Niin\", huudahti Elli innokkaasti, \"täällä hyökättiin --\"\n\n\"Ja luulin eksyneeni\", jatkoi tiedemies, joka oli liian kiintynyt\nomiin aatteisiinsa ymmärtääkseen tytön keskeytystä. \"Ei siitä vaaraa!\nMinä mittasin itselleni aseman, tiesin laskuistani kohtisuoran\npituuden, eikä minun tarvinnut muuta kuin ottaa kulmani piirtääkseni\nhypotenuusan. Minä otaksuin, että pyssyt laukaistiin minua varten, ja\nmuutin suuntani ääntä kohden -- ei sen vuoksi, että pitäisin aistinta\ntarkempana tai edes niin tarkkana kuin matemaattista kalkyyliä, mutta\npelkäsin, että joku lapsista ehkä tarvitsi minun apuani.\"\n\n\"Ne ovat kaikki onneksi --\"\n\n\"Kuulkaa\", keskeytti toinen, joka jo unohti oman teeskennellyn\nhuolensa potilaistaan toisen asiansa suuremman tärkeyden vuoksi.\n\"Olin jo kulkenut pitkän matkan preeriaa -- ääni kulkee kauas, kun\nei ole mitään estämässä -- kun kuulin jalkojen töminää, ikäänkuin\nbiisonit olisivat polkeneet maata. Sitten näin etäältä lauman\nnelijalkaisia, jotka karkasivat mäkiä ylös ja alas -- eläimiä, jotka\nolisivat jääneet yhä edelleenkin tuntemattomiksi ja selostamatta,\nellei olisi sattunut mitä onnellisinta onnettomuutta! Yksi eläimistä\njuoksi vähän erillään muista. Lauma kaartoi minua kohti ja\nliikkeeseen yhtyi tuo yksinäinenkin, ja se toi lauman viidenkymmenen\naskelen päähän siitä paikasta, jossa seisoin. Minä olisin, Elli,\nantanut vaikka tuhannen dollaria, jos joku pojista olisi siinä\nampunut yhdenkään laukauksen!\"\n\n\"Onhan tohtorilla pistooli, miksi ette käyttänyt sitä?\" kysyi neito,\njonka ajatukset olivat puoleksi muualla ja joka huolestuneena tähyili\npitkin preeriaa, mutta siitä huolimatta pysyi paikallaan.\n\n\"Kyllä, kyllä, mutta se ampuu vain vähäpätöisiä lyijynokareita,\njotka eivät kelpaa muuhun kuin suurempien hyönteisten ja matelijain\ntuhoamiseen. Ei, minä menettelin viisaammin, enkä ruvennut sotimaan,\nsillä minä olisin joutunut tappiolle. Minä kirjoitin tapauksen\nmuistiin, pannen merkille kaikki seikat tieteen vaatimalla\ntarkkuudella. Minä kerron teille, Elli, sillä te olette hyvä ja yhä\nviisastuva tyttö, ja pitämällä muistissanne, mitä täten opitte,\nvoitte vielä olla tieteelle suureksi hyödyksi, jos minulle sattuisi\njokin onnettomuus. Minunkin toimeeni, arvoisa Elli, sisältyy vaaroja\nyhtä hyvin kuin jonkun soturinkin. Tänä samaisena yönä\", hän jatkoi\nluoden silmäyksen taakseen, \"tänä samaisena yönä on itse elämän\nperustakin ollut suuressa vaarassa tulla tuhotuksi!\"\n\n\"Mikä teitä uhkasi?\"\n\n\"Se minun löytämäni hirviö. Se lähestyi minua usein ja aina kun\nväistyin, se jatkoi etenemistä. Minä luulen, että vain se pieni\nlyhty, joka minulla oli mukanani, pelasti minut. Minä pidin sitä\nkirjoittaessani välillämme, joten se samalla kertaa oli sekä\nvalonlähde että kilpi. Mutta kerronpa teille, minkälainen tuo peto\noli, ja siitä voitte nähdä, mihin vaaroihin me tieteen esitaistelijat\nihmiskunnan hyväksi antaudumme.\"\n\nLuonnontutkija kohotti muistikirjansa taivasta kohti ja valmistautui\nlukemaan niin hyvin kuin taisi hämärässä valossa, jota siitä kajasti\nlakeuksille, lausuen ensin valmistukseksi:\n\n\"Kuulkaa, tyttöseni, millä aarteella onni on sallinut minun\nrikastuttaa luonnonhistorian lehtiä!\"\n\n\"Onko se sitten olento, jonka te olette muodostellut?\" sanoi Elli,\nkääntyen pois turhista tähyilyistään, ja hänen vilkkaissa silmissään\nvälähti äkkiä veitikkamaisesti, mistä saattoi huomata hänen tietävän,\nmiten laskea leikkiä oppineen kumppaninsa heikkouksista.\n\n\"Onko ihmisellä lahja antaa henki elottomalle luonnolle? Kunpa\nolisi! Saisitte pian nähdä Historia Naturalis Americanan, joka\nsaattaisi ranskalaisen De Buffonin ilkkuvat matkijat häpeään. Suuri\nparannus voitaisiin kyllä tehdä kaikkien nelijalkaisten rakenteeseen,\nvarsinkin niiden, joiden paras avu on nopeus. Molemmat alaraajat\nvoisivat olla rakennetut kuin jonkinlaiset vivut, ehkä kuin pyörät.\nTosin en vielä ole päässyt varmuuteen siitä, sopisivatko nämä\nparannukset paremmin etu- vaiko takajalkoihin, koska minun vielä\non päästävä selville siitä, vetäminenkö vai työntäminen vaatii\nsuurempaa lihastyötä. Eläimen jokin luonnollinen eritys voisi olla\napuna hankauksen vähentämisessä. Mutta tämä kaikki on toivotonta\n-- ainakin nykyään!\" hän lisäsi kohottaen jälleen muistikirjansa\nvaloa kohden ja lukien ääneen: \"Lokakuun 6. 1805, tämä on vain\npäivämäärä, jonka te minun luullakseni tiedätte paremmin kuin\nminä -- nähty _nelijalkainen_ tähtien valossa ja taskulyhdyn\navulla Pohjois-Amerikan preerioilla -- leveysaste ja pituusaste\npäiväkirjasta. _Suku_ -- tuntematon, jonka vuoksi nimitetty\nlöytäjänsä mukaan ja siitä onnellisesta yhteensattumasta, että se\nillalla nähtiin -- _Vespertilio Horribilis, Americanus. Suhteet_\n(arvion mukaan) -- _suurin pituus_ yksitoista jalkaa; _korkeus_ kuusi\njalkaa; _pää_ pysty; _sieraimet_ laajenevat; _silmät_ ilmeikkäät ja\nvihaiset; _hampaat_ taajat; _häntä_ vaakasuora, heiluva ja hieman\nkissamainen; _jalat_ isot ja karvaiset; _kynnet_ pitkät, käyrät,\nvaaralliset; _korvat_ vähän silmäänpistävät; _sarvet_ pitkäveteiset,\nhajalliset ja peloittavat; _väri_ mustanpuhuva, tulipunaisin täplin;\n_ääni_ sointuva, sotainen ja peloittava; _tavat:_ elää laumoissa,\nraateleva, vihainen ja peloton. Kas siinä\", huudahti Obed tämän\nmuhkean ja runsassisältöisen selostuksen päätettyään, \"kas siinä\neläin, joka vielä kilpailee jalopeuran kanssa eläinten kuninkaan\narvonimestä!\"\n\n\"Minä en ymmärrä tuota kaikkea, mitä te, herra tohtori, olette\nsanonut\", vastasi sukkela neito, joka ymmärsi luonnontutkijan\nheikkouden ja usein imarteli häntä nimellä, jota hän erikoisen\nmielellään kuuli käytettävän, \"mutta varmaan kai nyt on vaarallista\nlähteä leiristä kauaksi, jos preerialla on semmoisia hirviöitä\nväijymässä.\"\n\n\"Väijymässäpä todellakin\", vastasi luonnontutkija, tullen yhä\nlähemmäksi häntä ja vaimentaen äänensä semmoisiksi hiljaisiksi ja\ntuttavallisiksi kuiskauksiksi, jotka korostivat hänen tarkoitustaan\nvielä enemmän kuin hän oli aikonutkaan. \"En ole koskaan ennen\nkokenut semmoista hermojännitystä. Oli todella hetki, minun täytyy\nse tunnustaa, jolloin olin menettää malttini näin kamalan vihollisen\nedessä, mutta rakkaus luonnontieteisiin piti minua yllä ja päästi\nminut voittajana hädästä!\"\n\n\"Teidän kielenne on niin toisenlaista, kuin mitä me Tennesseessä\nkäytämme\", sanoi Elli, jonka oli vaikea pidättää nauruaan, \"että\ntuskin tiedän, tokko ollenkaan ymmärrän teitä. Jos minä olen\noikeassa, tahdoitte te saada sanotuksi, että teillä on kanan sydän.\"\n\n\"Luonnoton vertaus, jonka on aiheuttanut tietämättömyys\nkaksijalkaisen rakenteesta. Kanan sydämellä on oikeat suhteet eläimen\nmuihin elimiin verraten ja luonnontilassaan tavallinen kanamme on\nurhoollinen lintu. Elli\", hän lisäsi naama niin juhlallisena, että se\ntarkkaavaan tyttöön teki syvän vaikutuksen, \"minua ajettiin takaa,\nvainottiin, minä olin vaarassa, josta ei kannata sen tarkemmin kertoa\n-- mutta mitä tuo on?\"\n\nElli säpsähti. Puhekumppanin vakavuus ja yksinkertainen suoruus\nolivat hänenkin reippaassa mielessään herättäneet jonkin verran\nherkkäuskoisuutta. Katsellessaan tohtorin osoittamaan suuntaan hän\ntodella näki nelijalkaisen eläimen, joka juoksi preerian poikki ja\nsuoraan ja nopeaan lähestyi juuri sitä paikkaa, jossa he seisoivat.\nPäivä ei vielä ollut siksi valjennut, että hän olisi nähnyt\ntäsmälleen sen muotoa ja laatua, vaikka sen verran erottikin, että\nhän saattoi kuvitella sen vihaiseksi petoeläimeksi.\n\n\"Se tulee, se tulee!\" huudahti tohtori, vaistomaisesti haparoiden\nmuistikirjaansa ja lotisevin polvin ponnistaen voimiaan pysyäkseen\npaikoillaan. \"Nyt, Elli, hyvä onneni antaa minulle tilaisuuden\nkorjata tähtien valossa tekemäni erehdykset -- väri mustanpuhuva\n-- korvat puuttuvat -- sarvet suuret.\" Hänen äänensä ja kätensä\ntyrmistyivät molemmatkin pedon päästämän kiljunnan tai paremminkin\nkarjunnan johdosta, joka oli niin kamala, että se olisi pelästyttänyt\njäykempääkin miestä kuin luonnontutkijaamme. Eläimen karjunta kantoi\nyli preerian ja sitten seurasi syvä ja juhlallinen hiljaisuus, jonka\nvasta Elli Waden sointuvamman äänen hillitsemätön naurun purskahdus\nkeskeytti. Luonnontutkija seisoi sillä välin hämmästyksessään\njäykkänä kuin kuvapatsas sallien hyvin kehittyneen aasin, jonka\nlähestymistä hän ei enää koettanut valokilvellään torjua, ilman\nselittelyä tai estelyä nuuskia itseään.\n\n\"Se on teidän oma aasinne\", huudahti Elli, heti kuin sai naurultaan\npuhutuksi, \"teidän oma kärsivällinen, uuttera juhtanne!\"\n\nTohtori mulkoili eläimestä puhujaan ja puhujasta eläimeen, mutta ei\nmitenkään kuultavasti ilmaissut ihmetystään.\n\n\"Ettekö te tahdo tuntea eläintä, joka on niin kauan hikoillut teidän\npalveluksessanne?\" jatkoi naurava neito. \"Eläintä, josta olen kuullut\nteidän niin monen monta kertaa sanovan, että se on palvellut teitä\nhyvin, ja josta te pidätte kuin omasta veljestänne!\"\n\n\"Asinus Domesticus!\" huudahti tohtori, vetäen henkeänsä, ikäänkuin\nolisi ollut tukehtumaisillaan. \"Tämä on, Elli Wade, kieltämättä\nAsinus itse. Mutta tämä ei ole preeriain asukki! Sangen erilaisia\neläimiä, voin teille vakuuttaa, nuori nainen, ja luonnepiirteiltään\nerilaiset kaikissa tärkeissä seikoissa.\"\n\nHänet keskeytti Ellin uusi naurun purskahdus, joka jossakin määrin\npalautti hänet järkiinsä.\n\n\"Eläimen kuva oli verkkokalvossani\", huomautti luonnon salaisuuksien\nurkkija hämmennyksissään jonkin verran itseään puolustellen, \"ja\nminä olin kyllin tyhmä luulemaan omaa uskollista juhtaani hirviöksi.\nVaikka nytkin minun täytyy suuresti ihmetellä, että näen tämän\neläimen juoksevan valloillaan!\"\n\nElli kertoi nyt hyökkäyksestä ja mitä seurauksia siitä oli ollut.\nHän kuvaili niin tarkasti, että se olisi voinut herättää epäilyksiä\nhänen omista liikkeistään vähemmän yksinkertaisen kuulijan mielessä,\nkuinka kuormajuhdat olivat päässeet leiristä ja kuinka ne oli ajettu\ntäyteen laukkaan ja miten ne olivat hajaantuneet pitkin aavoja\nkenttiä. Vaikk'ei hän sanonutkaan sitä suorin sanoin, sai hän\nkuitenkin kuulijansa mielessä heräämään sen käsityksen, että hän\nsangen todenmukaisesti oli erehtynyt luulemaan säikkyneitä juhtia\nvillipedoiksi, minkä jälkeen hän päätti kertomuksensa valittamalla\nsiirtolaisen vahinkoa ja muutamilla sangen luonnollisilla\nhuomautuksilla siitä avuttomasta tilasta, johon perhe nyt oli\njoutunut. Luonnontutkija kuunteli ääneti, keskeyttämättä tytön\nkertomusta, päästämättä edes ainoatakaan hämmästyksen huudahdusta.\nTarkkasilmäinen neito huomasi kuitenkin, että tohtori hänen\nkertoessaan repäisi muistikirjastaan edellä mainitun tärkeän lehden\npois sillä tavalla, että siitä huomasi kirjan omistajan päässeen\nluulostaan. Siitä hetkestä pitäen maailma ei sen koommin ole\nkuullut Vespertilio Horribilis Americanuksesta ja luonnontieteet\novat auttamattomasti menettäneet tärkeän renkaan siitä suuresta\nelollisesta ketjusta, jonka sanotaan yhdistävän maan ja taivaan ja\njossa luullaan ihmisen niin läheisesti liittyvän apinaan.\n\nKun tohtori Bat oli saanut selvän käsityksen yöllisestä tapauksesta,\nkääntyi hänen huolensa paikalla uuteen suuntaan. Hän oli Ismaelin\nhyvään huostaan jättänyt useita paperipinkkoja ja laatikoita, joka\nolivat täynnään kasveja ja kuolleita eläimiä, ja hänen selkeään\ntajuntaansa iski paikalla, että siouxien kaltaiset älykkäät rosvot\nvarmaankaan eivät olleet laiminlyöneet tilaisuutta riistää häneltä\nnäitä aarteita. Vaikka Elli olisi kuinka vakuuttanut, ei hän ottanut\nmistään rauhoittuakseen, ja niin he erosivat, tohtori saadakseen\nepäilyksilleen ja pelolleen huojennusta ja neito hiipiäkseen yhtä\nnopeasti ja ääneti hiljaiseen, yksinäiseen telttaan, kuin hän vähän\nennen oli nopeasti ja ääneti hiipinyt sen ohi.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nPäivä oli valjennut preerioitten rannattomille aavoille. Obedin paluu\ntämmöisenä hetkenä, ääneensä valitellen aavistamaansa tappiota,\nherätti pakostakin siirtolaisen uneliaan perheen. Sukkelaan nousi\nIsmael poikineen ja vaimonsa epämiellyttävän näköisen veljen kanssa\njalkeille, ja nyt, auringon alkaessa antaa paikalle valkeuttaan,\nheille vähitellen alkoi selvitä tappiottensa koko suuruus.\n\nIsmael silmäili liikkumattomia, isokuormaisia vaunujaan hammasta\npurren, loi katseen ällistyneeseen ja avuttomaan lapsilaumaansa,\njoka oli kokoontunut vihoittelevan, vaikka samalla masentuneen\näitinsä ympärille, ja asteli ulos aavikolle, ikäänkuin olisi leirin\nilma tuntunut liian ummehtuneelta. Jotkut miehistä seurasivat\nhänen mukanaan, tarkaten kaiken aikaa hänen silmäinsä synkkää\nilmettä, odottaen siitä tietoa vastaisista liikkeistä. Kolkkona ja\nvaitonaisina he kaikin astelivat lähimmän maanaallon laelle, josta\nhe näkivät melkein rannattoman alan paljasta lakeutta. Siellä ei\nnäkynyt mitään muuta kuin yksinäinen puhveli, joka keräsi jonkin\nmatkan päässä niukkaa ravintoansa, ynnä lääkärin aasi, joka käytti\ntilaisuutta hyväkseen nauttiakseen tavallista runsaamman aterian.\n\n\"Tuossa nyt on yksi niistä eläimistä, jotka ne konnat ovat meille\njättäneet kuin pilkallaan\", sanoi Ismael, vilkaisten aasiin, \"huonoin\nkoko joukosta. Tämä on huonoa maata viljan kasvatukselle, pojat;\nmutta ruokaa meidän vain täytyy hankkia moneen nälkäiseen suuhun!\"\n\n\"Pyssy on parempi kuin kuokka tämmöisessä paikassa\", vastasi\nvanhin poika potkaisten halveksivasti kovaa, janoista maata,\njolla hän seisoi. \"Se kelpaa semmoisille, jotka mieluummin syövät\npäivällisekseen härkäpapuja kuin maissipuuroa. Variskin vuodattaisi\nkyyneliä, jos sen asioillaan täytyisi lentää tämän seudun poikki.\"\n\n\"Mitä sanotte, ansapyytäjä?\" vastasi isä, osoittaen, kuinka vähän\njälkeä hänen voimakas kantapäänsä kykeni kovaan maahan tekemään,\nja nauraen kamalalla voimalla. \"Tämänlaista maatako semmoinen mies\nvalitsee, joka ei koskaan vaivaa kauntin kirjuria kirjojen teolla?\"\n\n\"Notkoissa on lihavampaa maata\", vastasi vanhus tyynesti,\n\"tullessanne tähän karuun seutuun te olette jättäneet jälkeenne\nmonta miljoonaa eekkeriä, jotka maan raatajalle antaisivat\nmonikymmenkertaisen sadon eikä aivan kovan työnkään hinnalla. Jos te\nolette tulleet etsimään maata, olette matkustaneet satoja maileja\nliian kauas tai saman verran liian vähän.\"\n\n\"Onko sitten toisen valtameren puolessa parempaa maata?\" kysyi\nsiirtolainen, Tyyntä merta kohti viitaten.\n\n\"On kyllä, ja minä olen sen kaiken nähnyt\", vastasi toinen,\npudottaen pyssynperän maahan ja nojautuen sen piippuun, ikäänkuin\nsurunsekaisella mielihyvällä muistellen näkemiään seutuja. \"Minä olen\nnähnyt molempien merien veden! Toisen rannalla synnyin ja kasvoin\ntuon keikkuvan pojan kokoiseksi. Kyllä Amerikka on kasvanut siitä\nkuin minä olin nuori, ja nyt se on niin suuri, etten ennen luullut\nkoko maailmaakaan niin suureksi. Lähes seitsemänkymmentä vuotta elin\nNew Yorkissa, maakunnassa ja valtiossa -- te varmaankin olette käynyt\nNew Yorkissa?\"\n\n\"En -- en minä, en ole koskaan käynyt kaupungeissa, mutta usein\nolen kuullut puhuttavan mainitsemastanne paikasta. Siellä on avarat\nasutukset, vai mitä?\"\n\n\"Liian avarat, liian avarat! Itse maata ne jo pieksävät kirveillään.\nAh, niitä mäkiä ja metsästysmaita, joilta minä olen nähnyt Luojan\nlahjat riistettävän ilman häpeän tuntoa ja tunnonvaivoja! Minä\nviivyin siellä, kunnes puunhakkaajain kirveiltä ei enää kuullut\nkoirain haukuntaa, ja lähdin sitten tänne länteen rauhaa hakemaan.\nKauhea oli se matka, joka minun täytyi kulkea, kamalan vaivalloista\nkulkea kaatuvain metsäin läpi ja monen monet viikkokaudet hengittää\nsavuavain raivioitten sakeaa ilmaa! Sinne on täältä, Yorkin valtioon,\nylen pitkä matka!\"\n\n\"Se kai on vanhan Kentuckyn ulkoreunaa vastassa, vaikk'en minä ole\nkoskaan tullut tietämään, kuinka pitkän matkan päässä.\"\n\n\"Kalalokin täytyisi halkaista tuhannen mailia ilmaa idän merelle\npäästäkseen. Eikä se kuitenkaan ole niinkään laaja ala metsästää\nreunasta reunaan, kun on kylliksi varjoa ja riistaa! Oli semmoinenkin\naika, että ajoin kaurista Delawaren ja Hudsonin vuorilla ja pyysin\nmajavia ylämaan järvien ojista, kaikki samana vuodenaikana. Mutta\nsiihen aikaan silmäni olivat nopeat ja varmat ja sääreni olivat kuin\nhirven koivet! Hektorin emo\", hän katsoi ystävällisesti jalkojensa\njuuressa makaavaan koiraansa, \"oli silloin vielä penikka ja pyrki\nhaukkumaan otusta heti kuin tunsi hajun. Siitä naaraasta oli minulla\npaljon vaivaa, niin vain olikin!\"\n\n\"Vieraan koira on jo hyvin vanha. Isku päähän olisi sille jo\narmolahja.\"\n\n\"Koira on samanlainen kuin isäntäkin\", vastasi erämies, joka ei ollut\nkuulevinaankaan toisen raakamaista neuvoa, \"ja sen päivät päättyvät,\nkun se on riistatyönsä tehnyt, ei ennen. Minun ymmärtääkseni tämän\nluomisen asiat ovat järjestetyt kohtaamaan toisensa. Nopein hirvi\nei aina ole se, joka koirat eksyttää, eikä voimallisin käsivarsi\naina pidä rihlaa vakavimmin. Katsokaapa, miehet, ympärillenne.\nMitähän jenkkiläiset kirvesmiehet mahtavat sanoa, kun he tiensä\nauki raivatessaan idän vesiltä lännen vesille tulevat tänne ja\nhuomaavat, että täällä on maan puhdistanut käsi, joka sen tekee\ntyhjäksi yhdellä iskulla, ikäänkuin ilkkuakseen heidän pahuuttaan. He\nkääntyvät takaisin omille jäljilleen, kuten kettu koukutellessaan,\nja silloin heidän omien jälkiensä mätä haju osoittaa heille, kuinka\nmieletöntä heidän haaskionsa on ollut. Tämmöiset ajatukset nousevat\nvain semmoisessa miehessä, joka on nähnyt kahdeksankymmenen ajastajan\npahuuden, kuin semmoisissa, joille se vielä on maailman parasta!\nMutta vielä teitä odottaa levoton aika, jos te aiotte välttää\npalaneen metsän intiaanien kavaluuden ja vihan. He väittävät olevansa\ntämän maan lailliset omistajat ja harvoin jättävät valkoiselle\nmuuta kuin nahan, josta hän ylpeilee, milloin vain voivat häntä\nvahingoittaa -- tahtoa heillä on siihen aina.\"\n\n\"Vanha mies\", sanoi Ismael ankarasti, \"mihin kansaan te kuulutte?\nTeillä on kristityn väri ja puhe, mutta teidän sydämenne näyttää\nolevan punanahkain puolella.\"\n\n\"Minä en kansoissa näe suurtakaan eroa. Se kansa, joka oli minulle\nrakkain, on hajoitettu, samoin kuin kuivien virranuomien hieta\npakenee syksyn hirmumyrskyjen edellä, ja elämä on liian lyhyt, jotta\nihminen voisi tutustua vieraisiin samalla tavalla kuin semmoisiin,\njoitten parissa on elänyt vuosia. Siitä huolimatta olen mies, jonka\nsuonissa ei virtaa intiaanien verta, ja valtaimme kansalle olen\nvelkaa sen, mitä sotilas on velvollinen kansalleen antamaan. Vaikka\nvähänpä he sotamiehineen ja aseistettuine veneineen tarvitsevat\nyksinäisen kahdeksankymmenvuotiaan käsivartta.\"\n\n\"Koska te ette kiellä sukuanne, niin kysyn teiltä yksinkertaisen\nkysymyksen. Missä ne siouxit ovat, jotka varastivat karjani?\"\n\n\"Missä on se puhvelilauma, jota pantteri ajoi tämän lakeuden poikki\nvast'ikään, eilisaamuna? Yhtä vaikea --\"\n\n\"Ystävä\", sanoi tohtori Battius, joka tähän saakka oli ollut\ntarkkaavainen kuulija, mutta joka nyt sai äkkiä halun puuttua\npuheeseen, \"minua surettaa, kun huomaan metsämiehen, joka on niin\nkokenut ja paljon nähnyt kuin te, noudattavan yleisen harhaluulon\nvirtausta. Se eläin, jonka mainitsitte, on oikeastaan bos feruksen\nspecies, eli bos sylvestriksen, joksi runoilijat ovat sitä sattuvasti\nsanoneet, mutta se on kokonaan erotettava yleisestä brubaluksesta,\nvaikka onkin sen läheinen sukulainen. Biisoni on parempi sana,\nja tahtoisin ehdottaa teille, että käyttäisitte tätä sanaa\ntulevaisuudessa, kun teillä on tilaisuus viitata tähän speciekseen.\"\n\n\"Olipa tuo biisoni tai puhveli, ero ei ole suuri. Eläin on sama,\nantakaa sille minkä nimen tahdotte, ja --\"\n\n\"Suokaa anteeksi, kunnianarvoisa metsästäjä, mutta luokittelu on\nkerrassaan luonnontieteiden sielu ja elämä, samoin kuin kasvikin on\nsen vuoksi välttämättä karakterisoitava specieksensä omituisuuksilla,\njotka nimi aina ilmaisee --\"\n\n\"Ystävä\", sanoi erämies hieman jyrkästi, \"tulisiko majavan hännästä\nhuonompi päivällinen, jos sitä sanoisi minkiksi; taikka söisittekö te\nsuden lihaa hyvällä ruokahalulla, jos joku kirjanoppinut olisi sille\nantanut kauriin nimen?\"\n\nKun nämä kysymykset esitettiin varsin vakavasti ja hieman\ntiukastikin, olisi siitä molempien puhujien kesken luultavasti\nsyntynyt kiivas väittely, toinen kun oli pelkästään käytännön mies,\ntoinen taas teorioihin piintynyt, ellei Ismael olisi nähnyt hyväksi\nlopettaa väittelyä ottamalla puheeksi asian, joka hänen omille\nvälittömille eduilleen oli paljon tärkeämpi.\n\n\"Majavan häntä ja minkin liha sopikoot puheenaiheeksi vaahteravalkean\nääressä rauhallisessa kodissa\", keskeytti siirtolainen ottamatta\nvähääkään lukuun molempien väittelijäin harrastuksia ja tunteita,\n\"mutta nyt tarvitaan muuta kuin vieraskielisiä sanoja tai mitä sanoja\nhyvänsä. Sanokaa minulle, ansapyytäjä, missä teidän siouxinne nyt\nkiertelevät?\"\n\n\"Yhtä helppo olisi teille sanoa sen haukan värit, joka liitelee tuon\nvalkoisen pilven alla! Kun punanahka iskee iskunsa, ei hänen tapansa\nole odotella, kunnes hän pahoista töistään saa lyijyä palkakseen\"\n\n\"Ovatko ne raakalaiskerjäläiset mielestään saaneet kylläkseen, kun\nhuomaavat saaneensa kaikki eläimemme?\"\n\n\"Luonto on hyvinkin samanlainen, peittäköön sitä minkälainen nahka\ntahansa. Himoitsetteko te vähemmän varallisuutta hyvän sadon\nsaatuanne, kuin ennenkuin teillä oli jyvän sukuakaan? Jos niin\nteette, niin eroatte siitä, mitä pitkän elämän kokemus on minulle\nilmoittanut ihmisen tavalliseksi vaatimukseksi.\"\n\n\"Puhukaa suoraan, vanha vieras\", sanoi siirtolainen, iskien\npyssynperänsä raskaasti maahan, hänen kankeata järkeänsä kun ei\nensinkään miellyttänyt näin hämärin viittauksin annettu vastaus.\n\"Minä tein yksinkertaisen kysymyksen, johon hyvin tiedän teidän\nvoivan vastata.\"\n\n\"Olette oikeassa, aivan oikeassa. Minä voinkin vastata, sillä minä\nolen liian usein nähnyt sukuni mielenlaadun erehtyäkseni siitä,\nkun paha on liikkeellä. Kun siouxit ovat saaneet eläimet kokoon ja\ntulleet varmoiksi siitä, ettette ole heidän kintereillään, niin\npalaavat he takaisin ja näykkivät kuin nälkäiset sudet saadakseen\nsenkin saaliin, mikä heiltä jäi. Tai ehkä he osoittavat samanlaista\nluontoa kuin ne suuret karhut, joita on Pitkän joen putouksella\nja jotka paikalla iskevät kämmenellään, joutamatta ollenkaan\nhaistelemaan saalistaan.\"\n\n\"Olette siis nähnyt mainitsemanne eläimen!\" huudahti tohtori Battius,\njonka nyt oli täytynyt olla keskustelusta erillään, niin kauan kuin\nhänen malttinsa sieti ja joka nyt muistikirja avattuna puuttui\npuheeseen. \"Voitteko sanoa minulle, oliko se eläin, jonka kohtasitte,\nspecies _ursus horribilis_ -- _korvat_ pyöristetyt -- _otsa_ kaartava\n-- _silmät_ vailla tuota merkillistä apuluomea -- jolla on kuusi\netuhammasta, yksi vale- ja neljä varsinaista poskihammasta --\"\n\n\"Ansapyytäjä, jatkakaa, sillä meidän puheemme on asiallista puhetta\",\nkeskeytti Ismael. \"Te siis luulette, että saamme rosvot vielä\nkimppuumme?\"\n\n\"Ei -- ei -- en minä heitä rosvoiksi sano, sillä semmoinen on sen\nkansan tapa, semmoinen on preerian laki.\"\n\n\"Olen kulkenut viisisataa mailia löytääkseni paikan jossa ei kukaan\nvoi korviini toitottaa lakipykäliä\", sanoi Ismael tuimasti, \"enkä\nminä aio seisoa nöyränä tuomaripöydän edessä, vaikka tuomarina\nistuisi punanahka. Sen minä sanon, ansapyytäjä, että jos minun\nleirini ympärillä vielä tavataan punanahka kuljeskelemassa, niin saa\nhän, olipa missä tahansa, vanhan kentuckylaiseni panokset nahkaansa,\nvaikka hänellä olisi itse Washingtonin mitali\",[10] ja hän taputteli\nrihlaansa tavalla, jota ei voinut käsittää väärin. \"Minä sanon\nrosvoksi jokaista, joka anastaa toisen omaisuutta.\"\n\n\"Tetonit ja pawneet pitävät näitä paljaita preerioita omanaan.\"\n\n\"Luonto heille todistaa vasten naamaa, että se on valhetta. Ilma,\nvesi ja maa ovat ihmisen vapaita lahjoja eikä kellään ole oikeutta\njaella niitä paloiksi. Ihmisen täytyy juoda ja hengittää ja kävellä\n-- ja sen vuoksi on jokaisella oikeus maahan. Mikseivät valtioitten\nmaanmittarit asettele taulujaan ja kulje linjojaan päämmekin päällä\nsamalla tavalla kuin jalkaimme alla? Miks'eivät he peitä hohtavia\nlammasnahkojaan suurilla sanoilla ja anna maanomistajalle, taikka\nehkä häntä pitäisi sanoa ilman omistajaksi, niin ja niin monta mittaa\ntaivasta, tähtiä rajapyykiksi määräten, ja mille minkin pilven myllyä\npyörittämään?\"\n\nTämän hurjan uhittelun lausuessaan Ismael halveksien nauroi koko\nrintansa pohjasta. Tämä pilkallinen, mutta peloittava nauru kulki\nhänen jykeväin poikainsa kesken suusta suuhun, kunnes se oli\nkiertänyt koko perheen.\n\n\"No niin, ansapyytäjä\", jatkoi Ismael paremmantuulisena, kuten\nainakin se, joka on mielestään päässyt voitolle, \"minä arvelen, ettei\nkummallakaan meistä ole koskaan ollut paljon tekemistä kirjojen,\nvirkamiesten eikä rajapyykkien kanssa. Emme siis viitsi tuhlata\nsanoja semmoisiin joutavuuksiin. Te olette mies, joka olette kauan\noleskellut tällä aukealla, ja nyt minä pyydän teitä ilman pelkoa\ntai mielistelyä sanomaan mielipiteenne, mitä tekisitte, jos minun\nyritykseni johto kuuluisi teille?\"\n\nVanha erämies epäröi ja näytti sangen vastahakoisesti antavan\npyydetyn neuvon. Mutta kun jokaisen katse oli häneen kiintynyt ja\nhän, minne vain silmänsä käänsi, tapasi omiin epäröiviin kasvoihinsa\nsuunnatut katseet, vastasi hän hiljaisella surumielisellä äänellä:\n\n\"Olen nähnyt liian paljon kuolevaisten verta vuotavan turhissa\nrettelöissä halutakseni enää koskaan kuulla vihasta pyssyä\nlaukaistavan. Kymmenen vuotta olen yksinäni viettänyt näillä\npaljailla lakeuksilla hetkeäni odottaen, enkä ainoatakaan iskua\nole iskenyt vihollista vastaan, joka olisi ollut enemmän ihmisen\nkaltainen kuin harmaakarhu.\"\n\n\"Ursus horribilis\", mutisi tohtori.\n\nPuhuja vaikeni toisen äänen kuullessaan, mutta huomattuaan, että\ntohtori vain itsekseen säesti, hän jatkoi entiseen tapaan:\n\n\"Enemmän ihmisen kaltainen kuin harmaakarhu tai Kalliovuorien\npantteri; ellei ehkä majavaa, joka on viisas ja paljon tietävä\neläin, voi semmoiseksi sanoa. Mitä minä neuvoisin? Naaraspuhvelikin\ntaistelee vasikkansa puolesta!\"\n\n\"Sitä älköön koskaan sanottako, että Ismael Bush rakastaa lapsiaan\nvähemmän kuin karhu penikoitaan!\"\n\n\"Mutta tämä on aivan suojaton paikka kymmenkunnalle miehelle pitää\npuoliaan viittäsataa vastaan.\"\n\n\"Niin onkin\", vastasi siirtolainen, luoden katseensa vaatimattomaan\nleiriinsä. \"Mutta vaunuista ja pumpulihaapalehdosta ehkä sentään\nsaisi apua.\"\n\nErämies pudisti epäilevästi päätään ja viittasi aaltoilevain kenttäin\npoikki länttä kohti vastatessaan:\n\n\"Noilta kummuilta pyssynluoti osuisi aivan makuumajoihinne. Niin,\nja takananne olevasta vesakosta ammutut nuolet pakottaisivat teidät\nkaivautumaan maan sisään kuin preeriakoirat -- ei se kävisi laatuun.\nRunsaan kolmen mailin päässä tästä on paikka, josta minä erämaan\npoikki kulkiessani usein olen ajatellut, että siinä voisi pitää\npuoliaan päiviä ja viikkojakin, jos olisi luontoa ja käsiä veriseen\ntyöhön.\"\n\nNuorten miesten piiriä kiersi taas salavihkaa pilkallinen nauru,\njoka riittävän selvästi ilmaisi, kuinka valmiit he olivat ryhtymään\nvaikka vielä ankarampaankin koetukseen. Siirtolainen itse tarrautui\nkiihkeästi tietoon, jonka erämies -- hän kun jonkin omituisen\npäättelyn johdosta piti velvollisuutenaan pysyä ehdottomasti\npuolueettomana -- niin vastahakoisesti ilmaisi. Muutamat suorat,\nasiaan käyvät kysymykset riittivät erämiehestä kiristämään ne\nlisätiedot, mitkä vielä olivat tarpeen aiotun muuton suorittamiseksi,\nja sitten Ismael, joka hädän käskiessä oli yhtä hirmuisen tarmokas\nkuin tavallisesti hidas, ryhtyi viipymättä tuumaansa toteuttamaan.\n\nHuolimatta kaikkien asianomaisten ahkeroinnista ja innosta työ\noli sangen raskasta ja vaikeaa. Vaunut kuormineen oli käsivoimin\nkiskottava laajan lakeuden poikki, jolla ei ollut minkäänlaista\njälkeä eikä opastusta niiden tietojen lisäksi, mitä erämies antoi\npääsuunnista. Miehet saivat tässä työssä tyystin käyttää koko\nvaltavan voimansa, vieläpä naisten ja lastenkin täytyi suorittaa\nosa rasituksista. Poikien ryhtyessä vetämään raskaasti kuormattuja\nvaunuja ja kiskoessa ne käsivoimin läheiselle mäelle seurasivat\nheidän äitinsä ja Elli hitaasti perässä ihmettelevien pienten lasten\nympäröiminä ja kumarassa kaikenlaisten tavarain taakan painosta.\n\nIsmael itse johti ja valvoi kaikkea, silloin tällöin auttaen\nvaltavalla hartiallaan jotakin hangoittelevaa vaunua, kunnes\nhän saattoi todeta, että päävaikeus, aiotun tien tasapinnan\nsaavuttaminen, oli voitettu. Sitten hän osoitti suunnan, jota oli\nkuljettava, kehoittaan poikiaan kulkemaan niin, etteivät menettäisi\nsuurella vaivalla saavutettua etua, jonka jälkeen hän vaimonsa\nveljelle nyökäten palasi hänen kerallaan tyhjään leiriin.\n\nKoko tämän puuhan ajan, tuntikauden, erämies oli seissyt syrjässä\nrihlaansa nojaten, iäkäs koira jalkainsa juuressa makaamassa.\nÄäneti mutta tarkkaavaisena hän oli katsonut kaikkea. Joskus\nvalaisi hymy hänen kovia, jänteviä, vaikka riutuneita kasvojaan,\nkuten päivänpaisteen pilkahdus, joka kulkee sortuneiden raunioiden\npoikki, ja se ilmaisi hänen hetkellistä mielihyväänsä, kun hän\ntavan takaa saattoi todeta nuorukaisten tavattoman voiman. Jonon\nhitaasti päästessä mäelle mietteitten ja murheitten pilvi jälleen\nverhosi varjoonsa kaikki, jättäen hänen kasvoilleen tavallisen\ntyynen surumielisyyden ilmeen. Vaunun toisensa perästä poistuessa\nleiripaikalta hän yhä tarkkaavammin piti silmällä kaikkea, ja harvoin\nhän myöskään unohti luoda tutkivaa silmäystä pieneen laiminlyötyyn\ntelttaan, joka vaunuineen yhä oli yksinään kuin ennenkin, ilmeisesti\nunohdettuna. Ismaelin huudahdus synkälle kumppanilleen näytti\nkuitenkin tarkoittavan tätä hänen omaisuuttaan, joka tähän saakka oli\nsaanut olla aloillaan.\n\nLuotuaan ensin varovaisen ja epäluuloisen katseen joka puolelle\nsiirtolainen kumppaninsa keralla sitten lähti pienen vaunun luo,\njonka he työnsivät teltan sisään samaan tapaan kuin edellisenä iltana\nolivat vetäneet sen ulos. Sitten he molemmat katosivat vaatteen taa,\nminkä jälkeen seurasi pitkä odotus, ja tämän aikana vanhus, jota\nkannusti salainen polttava halu päästä kaiken tuon salaperäisyyden\nperille, huomaamatta lähestyi telttaa, kunnes oli kielletyltä\nalueelta vain muutaman askelen päässä. Vaatteen liikahtelut\nosoittivat, minkälaisessa puuhassa sen takana oltiin, vaikka työ\nsuoritettiinkin sanaakaan puhumatta. Näytti siltä kuin olisi pitkä\ntottumus opettanut miehille, mitä heidän oli tehtävä, sillä Ismaelin\nei tarvinnut antaa minkäänlaista merkkiä eikä neuvoa kolkolle\ntyötoverilleen, vaan tämä tiesi tarkalleen, mitä hänen oli tehtävä.\nVähemmässä ajassa, kuin asian kertomiseen on kulunut, oli sisällä\nkaikki saatu järjestykseen, jonka jälkeen miehet jälleen astuivat\nteltasta ulos. Ismael ei puuhassaan joutanut huomaamaan erämiestä,\nvaan alkoi päästellä vaatteen liepeitä maasta ja järjestää niitä\nvaunun ympäri sillä tavalla, että niistä syntyi pienen majan seinät.\nKaareva katto värähteli kevyen vaunun silloin tällöin liikahtaessa,\nja ilmeisesti vaunussa taas oli salainen kuormansa. Juuri kuin työ\noli päätetty, sattui Ismaelin apulainen kääntämään häijyn silmänsä\nheidän työnsä tutkivaan tarkkaajaan. Pudottaen väliaisan, jonka hän\njo oli nostanut maasta käydäkseen sille paikalle, jolla tavallisesti\nhäntä itseään vähemmän ajatteleva, mutta ehkä vähemmän vaarallinen\neläin kulki, hän huudahti:\n\n\"Minä olen houkka, niinkuin sinä usein sanot! Mutta katso itse --\nellei tuo mies ole vihollinen, niin häpäisen isäni ja äitini, sanon\nitseäni intiaaniksi ja lähden siouxien kanssa metsästämään!\"\n\nPilvi, joka juuri on purkamaisillaan kamalan salaman, ei ole synkempi\neikä uhkaavampi kuin se katse, jolla Ismael tutki rauhanhäiritsijää.\nHän käänsi päätään ympärilleen joka puolelle, ikäänkuin hakien\njotakin vehjettä, joka olisi kyllin tehokas tunkeilevan erämiehen\ntuhoamiseksi yhdellä iskulla. Mutta sitten hän, ehkä muistaen,\nettä hän vielä saattoi tarvita erämiehen neuvoja, pakotti itsensä\nnäennäisen tyyneksi, joka oli vähällä salvata hänen hengityksensä, ja\nsanoi:\n\n\"Vieras, minä luulin, että tuo toisten asioiden nuuskiminen on\nakkojen tapoja kaupungeissa ja siirtokunnissa. Miehet, jotka asuvat\nkyllin väljillä mailla, eivät tuolla tavalla nuuski naapuriensa\nsalaisuuksia. Kenelle asianajajalle tai sheriffille sinä aiot tietosi\nmyydä?\"\n\n\"Vähän minä keskustelen kenenkään muun kuin Yhden kanssa, ja hänen\nkanssaan pääasiallisesti omista asioistani\", vastasi vanha erämies\nilman vähintäkään näkyvää pelkoa ja viitaten juhlallisesti ylöspäin:\n\"Tuomarin kanssa, meidän kaikkien tuomarin kanssa. Vähänpä hän minun\ntietojani tarvitsee ja vähän teidän halunne pitää asioita salassa\nhyödyttää teitä täällä erämaassakaan.\"\n\nErämiehen yksinkertainen, juhlallinen esiintyminen lannisti molempien\nraakamaisten kuulijain yltyvän kiukun. Ismael seisoi synkkänä ja\nmiettivänä, kun taas hänen kumppaninsa salavihkaa ja tahtomattaan loi\nkatseensa selkeään taivaaseen, joka laajana ja sinisenä kaartoi hänen\npäällään, ikäänkuin olisi hän odottanut itse Kaikkivaltiaan silmän\nsäteilevän taivaan laelta. Harvoin vakavat vaikutelmat kuitenkaan\njäävät pysyväisiksi semmoisten miesten mielessä, jotka kauan ovat\nharrastaneet unohdusta. Siirtolaisenkaan epäröinti ei sen vuoksi\nkestänyt kauaa. Puhujan sanat samoin kuin hänen varma ja tyyni\nesiintymisensäkin estivät kuitenkin pahat sanat, ehkä väkivallankin.\n\n\"Olisi ollut enemmän ystävän ja toverin tapaista\", sanoi Ismael niin\ntylyllä äänellä, että se ilmaisi hänen mielialansa, vaikk'ei enää\nuhannutkaan, \"jos te olisitte mennyt työntämään noita toisia vaunuja\nsen sijaan, että tungette tänne, kun ei täällä asiaan kuulumattomia\ntarvita.\"\n\n\"Voinhan käyttää ne vähäiset voimat, mitä minulla vielä on, yhtä\nhyvin tämän kuin jonkin toisenkin kuorman työntämiseen.\"\n\n\"Luuletteko meitä pieniksi pojiksi!\" huudahti Ismael nauraen puoleksi\nvihoissaan, puoleksi pilkalla, ja ponnisti valtavat voimansa, joiden\nvaikutuksesta pieni vaunu vieri kepeästi nurmikon poikki, ikäänkuin\nolisi tavallinen valjaikko sitä vetänyt.\n\nErämies jäi seisomaan ja seurasi katseellaan lähtevää vaunua\nsuuresti ihmetellen, mitä siinä mahtoi olla, kunnes sekin oli\npäässyt mäen päälle ja vuorostaan katosi maanaallon taakse. Sitten\nhän kääntyi katsomaan autiota ympäristöään. Ihmisolentojen puute\ntuskin olisi herättänyt huomiota miehen mielessä, joka oli niin kauan\ntottunut yksinäisyyteen, ellei hylätyn leirin paikalle olisi jäänyt\nvoimakkaita muistoja äskeisistä vieraista ja heidän aikaansaamastaan\nhävityksestä, kuten vanha erämies pian huomasi. Hän katsahti ylöspäin\npäätään pudistaen, ja pahoitteli tyhjää aukkoa, josta nyt taivas\nhohti, mutta jonka äsken puut olivat oksineen täyttäneet, samat puut,\njotka nyt lojuivat maassa vihannat lehvänsä menettäneinä, arvottomina\nja hylättyinä.\n\n\"Niinpä niin\", hän itsekseen mutisi, \"olisihan minun pitänyt\ntietää se, olisihan toki! Olen usein ennenkin nähnyt samaa. Ja\nkuitenkin, toinhan ne itse tähän paikkaan ja lähetin ne nyt toiseen\nsamanlaiseen, ainoaan, mitä on hyvin monen mailin piirissä siitä\npaikasta, jossa nyt seison. Semmoista se on ihmisen mielihalu ja\nylpeys ja haaskailu ja syntisyys!\"\n\nKuului risahdus niistä matalista pensaista, joita vielä kasvoi\njonkin matkaa pitkin Ismaelin leirilehtoa, ja erämiehen korvaan\nsattuen se jyrkästi katkaisi hänen yksinpuhelunsa. Monen erämaissa\nvietetyn vuoden tavat saivat vanhuksen paikalla kääntämään rihlansa\npensaikkoon päin melkein yhtä sukkelaan ja tarmokkaasti kuin ennen\nvanhaan, hänen nuorena ollessaan. Mutta äkkiä hän sitten malttoi\nmielensä, heitti rihlansa kyynärvarrelleen ja jatkoi surumielisiä\nmietelmiään.\n\n\"Tule pois vain, tule!\" hän sanoi ääneensä. \"Olitpa nelijalkainen\ntai lintu, näiltä käsiltä saat olla rauhassa. Minä olen syönyt\nja juonut, mitä varten minä tappaisin, kun tarpeeni eivät vaadi\nuhraamaan? Ei kulu enää kauaa, ennenkuin linnut nokkivat silmiä,\njotka eivät enää näe niitä, ja ehkä lentävät luilleni istumaan. Sillä\njos tämänkaltaiset esineet on tehty vain hävitettäviksi, niin miksi\nodottaisin eläväni ikuisesti? Tule pois vain, tule, nämä heikot\nkäteni eivät tee sinulle pahaa.\"\n\n\"Kiitoksia kauniista sanoistanne, vanha ansapyytäjä!\" huudahti Paavo\nHoover hypäten reippaasti esiin piilopaikastaan. \"Teidän temppunne,\nkun te ojensitte pyssynne suun eteenpäin, oli sellainen, ettei se\nollenkaan miellyttänyt minua, sillä se näytti sanovan, että te\nosaatte yhtä hyvin kaikki muutkin temput.\"\n\n\"Taidatte olla oikeassa!\" huudahti erämies ja nauroi sisällistä\nmielihyvää tuntien entistä taitoaan muistellessaan. \"Oli se\nsemmoinenkin aika, jolloin harva tiesi tämän tämmöisen pitkän\nrihlan etevyyttä -- se on nyt parempi kuin minä vanha hyödytön\nraukka enää olenkaan. Olette oikeassa, nuori mies, mutta semmoinen\naika onkin ollut, että oli vaarallista liikahduttaa lehtoakaan\nniin lähellä, että minä sen kuulin, taikka\", hän lisäsi äänensä\nalentaen ja näyttäen totiselta, \"mingon näyttää väijytyksestään\nsilmämunaansakaan. Olette kai kuullut punamingoista?\"\n\n\"Minkeistä minä kyllä olen kuullut\", sanoi Paavo tarttuen vanhuksen\nkäsivarteen ja vetäen häntä puhuessaan hiljaa viidakkoon, samalla\nkuitenkin luoden taakseen nopeita ja levottomia katseita ollakseen\nvarma siitä, ettei heitä huomattu. \"Tavallisista mustista minkeistä,\nmutta en muun värisistä.\"\n\n\"Hyvä Jumala\", jatkoi erämies, nauraen yhä syvään, mutta hiljaiseen\ntapaansa, \"poika luulee ihmistä eläimeksi! Eipä silti, että mingo\nolisi paljon eläintä parempi, onpa vielä huonompikin, kun rommia ja\ntilaisuutta on tarjolla. Esimerkiksi se kirottu huroni, Yläjärviltä\nkotoisin, jonka minä pudotin oksaltaan niillä vuorilla, jotka ovat\nHori--\"\n\nHänen äänensä hälveni tiheikköön, johon hän oli sallinut Paavon\njohtaa itsensä keskustelun aikana, ja hänen ajatuksensa kiintyivät\nsiihen määrään kohtauksiin ja historiallisiin tapauksiin, jotka\nolivat sattuneet puolta vuosisataa aikaisemmin, ettei hän muistanut\nvähääkään vastustella.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nKuvitelkoon lukija, jota emme halua väsyttää kehittämällä\nkertomuksemme juonta liian pitkäksi, että on kulunut viikko edellisen\nluvun lopun ja niiden tapausten välillä, joista nyt lähdemme sitä\njatkamaan. Vuodenaika on vaihtumassa, kesän vihannuus muuttumassa\nsyksyn ruskeiksi ja kirjaviksi väreiksi. Taivasta verhosivat\najelehtivat pilvet, joita pinoutui päällekkäin mahtaviksi röykkiöiksi\ntai kierteli rajuissa vihureissa, mutta silloin tällöin ne avautuivat\nja niiden lomasta näkyi ajoittain kirkas säteilevä taivas, jonka\nsuurta ja pysyvää ihanuutta alemman maailman oikulliset riuhtoilut\nturhaan koettivat raastaa. Tuuli lakaisi kolkkoja, paljaita\npreerioita niin rajusti, ettei sellaista juuri tuulille vähemmän\navoimissa manteremme osissa näe. Satujen aikakaudella olisi ollut\nhelppo kuvitella tuulien jumalan päästäneen käskyläisensä luolastaan\nvalloilleen ja näiden nyt hurjassa humussa temmeltävän paljailla\naavikoilla, joilla ei ollut puuta, ei ihmisrakennusta, ei vuorta, ei\nminkäänlaista estettä niiden karkeloita haittaamassa.\n\nVaikka autiutta voidaankin pitää sen paikan vallitsevana\nluonteenpiirteenä, johon meidän nyt on siirrettävä kertomuksemme\nnäyttämö, ei se kuitenkaan ollut kokonaan ilman ihmiselämän merkkejä.\nPreerian yksitoikkoisesta aaltoisuudesta kohosi yksinäinen kalju ja\nrosoinen kallio pienen joen reunalla, joka pitkät matkat lakeuksilla\nmutkiteltuaan lopulta päätyi erääseen jokien isän syrjäjokeen.\nLähellä kukkulan juurta oli alho alavaa maata, ja siitä päättäen,\nettä sillä yhä vieläkin oli leppä- ja sumakkitiheiköt reunallaan,\nnäytti siinä ennen kasvaneen jonkin verran metsää. Mutta puut itse\noli siirretty läheisten kallioitten kukkulalle ja jyrkänteille, ja\nkalliolla näkyi merkkejä ihmisten läsnäolosta.\n\nAlhaalta katsoen näkyi hirsistä ja kivistä tehty rintavarustus, jonka\nainekset oli siten sekaisin ladottu, että oli päästy niin pienellä\ntyöllä kuin suinkin, muutamia puun kuoresta ja oksista tehtyjä\nmatalia kattoja, siellä täällä aita, joka oli rakennettu samalla\ntavalla kuin kukkulallakin näkyvä varustus ja asetettu rinteelle\nsemmoisiin kohtiin, jotka olivat helpommat nousta kuin kallion kupeet\nyleensä, ynnä pieni vaatemaja, joka oli kallion eräässä kolkassa\nkohoavan keilan korkeimmalla kohdalla ja jonka valkoinen peite kaukaa\nnähden loisti kuin lumipilkku, tai, käyttääksemme kaikkeen muuhun\nparemmin soveltuvaa vertausta, kuten tahraton, huolellisesti varjeltu\nlippu, jota linnoituksen puolustajat olivat valmiit sydänverellään\nsuojelemaan. Tuskin meidän tarvinnee mainitakaan, että tämä kömpelö\nja luonteenomainen varustus oli se paikka, johon Ismael Bush oli\nmatkannut rosvojen ryöstettyä häneltä juhdat ja karjan.\n\nSinä päivänä, josta kertomuksemme langat jälleen lähtevät, seisoi\nsiirtolainen lähellä kallion juurta pyssyynsä nojaten ja katsellen\njalkojensa alla olevaa karua maata katseella, joka ilmaisi väkevää\nsekä halveksimista että pettymystä.\n\n\"On aika, että muutamme luontomme\", hän huomautti vaimonsa\nveljelle, joka harvoin väistyi kauas hänen rinnaltaan, \"ja rupeamme\nmärehtijöiksi, unohtaen olevamme vapaita miehiä ja ihmisiä, jotka\novat tottuneet kristilliseen ruokaan. Sinä, Abiram, luullakseni\neläisit heinäsirkkainkin joukossa, sillä sinä olet vilkasliikkeinen\nmies ja jättäisit helposti vikkelimmätkin niistä jälkeesi.\"\n\n\"Tästä maasta ei ole mihinkään\", vastasi toinen, jota sukulaisen\nväkinäiset leikkipuheet eivät vähääkään miellyttäneet. \"Ja hyvä on\nmuistaa, että laiskalla kulkijalla on pitkä matka edessään.\"\n\n\"Sinä taidat olla sitä mieltä, että minun pitäisi viikkokausia,\nehkä kuukausiakin kiskoa perässäni vaunua tämän erämaan poikki?\"\ntokaisi Ismael, joka samoin kuin kaikkikin hänenlaisensa, saattoi\nkovan tullen raataa uskomattomalla voimalla, mutta joka harvoin\nmissään tilaisuudessa osoitti kestävyyttä moisissa ponnistuksissa\neikä siihen ollut vähääkään halukas. \"Sinun kaltaisillesi, jotka\nelätte kyläkunnissa, ehkä käy päinsä kiiruhtaa kotiinsa, mutta minun\ntilukseni ovat, Jumalan kiitos, liian suuret, jotta omistaja koskaan\nkaipaisi lepopaikkaa.\"\n\n\"No, koska sinua tämä plantaasi miellyttää, niin mitäs muuta kuin\ntouon tekoon.\"\n\n\"Se on helpompi sanoa kuin tehdä tiluksieni tällä kulmalla. Minä\nsanon sinulle, Abiram, meidän täytyy lähteä liikkeelle useammasta\nkuin yhdestä syystä. Sinä tiedät, että minä olen mies, joka kovin\nharvoin ryhdyn kauppoihin täyttämättä sitoumuksiani täsmällisemmin\nkuin nuo riipustelijat, jotka paperipalalle kirjoittavat moninaisia\nvälikirjoja. Jos meidän vielä täytyy kulkea yksikään maili, niin\nsaamme kulkea saman tien satakin päästäksemme sen matkan päähän,\njonka pantiksi sait kunniani.\"\n\nPuhuessaan siirtolainen vilkaisi siihen pieneen kangastelttaan, joka\noli hänen rosoisen linnansa huipulla. Toinen ymmärsi ja osoitti\nymmärtävänsä tämän katseen, ja jostakin salaisesta vaikutuksesta se\npalautti heidän välilleen sen yksimielisyyden, joka juuri oli uhannut\nrikkoontua.\n\n\"Minä tiedän sen ja tunnen ruumiini jokaisessa luussa. Mutta minä\nmuistan liian hyvin syyn, joka sai minut lähtemään tälle kirotulle\nmatkalle, unohtaakseni minun ja matkan määrän välisen etäisyyden.\nEt sinä enkä minä koskaan kostu siitä, mitä olemme tehneet, ellemme\nperusteellisesti saata loppuun, mitä olemme niin kauniisti alkaneet.\nNiin, se luullakseni on kaiken maailman oppi. Minä kuulin jokin\naika sitten Ohiossa kuljeskelevan saarnamiehen sanovan, että vaikka\nihminen sata vuotta eläisi uskon käskyjen mukaisesti ja sitten yhden\npäivänkään työssään hairahtuisi, niin saisi hän nähdä tilin tehtävän\ntuon viimeisen kommelluksen mukaan, jolla hän työnsä päätti, ja\nettä lopputilissä otettaisiin lukuun vain kaikki paha eikä hyvää\nensinkään.\"\n\n\"Ja sinä uskoit sitä ulkokullattua raukkaa!\"\n\n\"Kuka sanoi minun häntä uskovan?\" vastasi Abiram katse uhittelevana,\njosta näki, kuinka paljon hän peloissaan oli ajatellut tätä asiaa,\njota nyt oli pitävinään niin mitättömänä. \"Onko se uskomista, kun\nkertoo renttujen -- --. Mutta sittenkin, Ismael, se mies saattoi olla\nrehellinen! Hän sanoi, ettei maailma oikeastaan ole erämaata parempi\nja että vain yksi käsi voi johtaa oppineimpaakin sen kaikkien väärien\nmutkien kautta. Mutta jos tämä on kokonaisuudesta totta, niin voi se\npitää paikkansa osastakin.\"\n\n\"Abiram, puhu suusi puhtaaksi kuin mies, mikä sinua vaivaa\",\nkeskeytti siirtolainen raakamaisesti nauraen. \"Sinä tahdot rukoilla!\nMutta mitä hyötyä on siitä oman oppisi mukaan, että palvelee Jumalaa\nviisi minuuttia ja pirua yhden tunnin? Kuule nyt, hyvä ystävä, minä\nen ole mikään kehuttava maanviljelijä, mutta tämän minä vahingostani\ntiedän: joka tahtoo saada runsaan sadon lihavimmastakaan maasta, sen\ntäytyy tehdä kovaa työtä. Ja nuo sinun suunpieksäjäsi vertaavat maata\nvehnäpeltoon ja ihmisiä, jotka siinä elävät, he sanovat sen viljaksi.\nMutta minä sanon sinulle, Abiram, että sinä et ole ohdaketta tai\nkonnanruohoa parempi, taikka sinä olet kuin niin laho puu, ettei se\nkelpaa edes poltettavaksi!\"\n\nIlkeä katse, joka välähti Abiramin äkäisistä silmistä, ilmaisi hänen\nkiukkuiset tunteensa, mutta tämä salavihkainen vilkaisu väistyi\nsiirtolaisen jäykkäin, vakaitten kasvojen edessä, josta saattoi\npäättää, kuinka viimeksimainitun rohkeampi henki oli lannistanut\nensinmainitun raukkamaisen luonnon.\n\nTyytyväisenä mahtiinsa, joka oli kylläkin ilmeinen ja joka jo sangen\nusein oli samanlaisissa tilaisuuksissa tehnyt tehtävänsä, Ismael\ntyynesti jatkoi keskustelua, kosketellen nyt välittömämmin tulevia\nsuunnitelmiaan.\n\n\"Sinun täytyy tunnustaa, että oikeus vaatii maksamaan jokaiselle\nsamalla tavaralla\", hän sanoi. \"Minulta on ryöstetty karjani ja\nminulla on mielessä hankkia itselleni täysi korvaus, sorkka sorkalta;\ntaikka kun on pakko tehdä kaupat kummankin asiakkaan puolesta, niin\nhulluhan olisin, ellen maksaisi itselleni välityspalkkaakin.\"\n\nSiirtolaisen lausuessa nämä aikeensa julki äänellä, joka hetken\nmielialan johdosta oli hieman kiihtynyt, lähestyi neljä tai viisi\nhänen jöröistä pojistaan, jotka olivat seisoneet ja nojailleet\nkallion kuvetta vasten, siihen vitkastelevaan tapaan, joka perheelle\noli ominainen.\n\n\"Minä olen huutanut Elli Wadelle, joka on kalliolla tähystäjänä,\nnäkyykö mitään\", huomautti vanhin nuorukaisista, \"mutta vastaukseksi\nhän vain pudistaa päätään. Ollakseen nainen on Elli perin\nvähäpuheinen. Eiköhän häntä pitäisi opettaa toisille tavoille, kun se\nei pilaa hänen hyvää näköäänkään.\"\n\nIsmael loi katseensa ylöspäin siihen paikkaan, missä tyytymättömyyden\naiheuttaja mitään pahaa aavistamatta hoiti huolellista vahtitointaan.\nNeito istui korkeimmalla kallion pykälällä pienen teltan vieressä,\nainakin kaksisataa jalkaa lakeuden pintaa korkeammalla. Niin\npitkän matkan päästä ei hänestä näkynyt juuri muuta kuin ruumiin\nulkopiirteet, vaaleat hiukset liehuen olkapäillä tuulenpuuskissa, ja\nettä hän vakaasti ja näköjään suuntaa muuttamatta tuijotti preerialle\njohonkin etäiseen kohtaan.\n\n\"Mitä siellä näkyy, Nelli?\" huusi Ismael, korottaen hieman voimakasta\nääntään, että se kuului yli tuulen humun. \"Onko silmääsi sattunut\nmitään preeriahaukkua suurempaa?\"\n\nTarkkaavaisen Ellin silmät avautuivat, hän nousi niin pitkäksi\nkuin hentoa vartaloa suinkin riitti, näyttäen yhä katselevan tuota\ntuntematonta esinettä; mutta hänen äänensä, jos hän todella puhui, ei\nollut riittävän voimakas kantaakseen tuulessa.\n\n\"Se on varma, että tyttö näkee jotakin tavattomampaa kuin\npreeriakoiran tai puhvelin\", jatkoi Ismael. \"Hei, Nelli, tyttö,\noletko sinä kuuro? Nelli, kuuletko -- minä toivon, että hän näkee\nkoko armeijan punanahkoja, sillä minulle olisi kovin mieleen, jos\nsaisin tilaisuuden maksaa heille heidän ystävällisen vierailunsa\njohdosta näitten pölkkyjen ja kallioitten suojassa!\"\n\nSäestäessään kerskaavia sanojaan asianmukaisilla liikkeillä ja\nkääntäessään silmänsä puhuessaan yhtä rohkeasti luottaviin poikiinsa\nIsmael sai heidät kääntämään huomionsa pois Ellistä itsestään. Mutta\nkun he sitten kaikki kääntyivät katsomaan, mitä liikkeitä heidän\nnaisvartiansa edelleen tekisi, olikin se paikka, jossa hän oli\nvast'ikään ollut, tyhjä.\n\n\"Niin totta kuin olen syntinen ihminen\", huudahti Asa, joka\ntavallisesti oli veljeksistä kankein, \"on tuuli puhaltanut tytön\nkalliolta!\"\n\nJotakin säikähtämisen tapaista saattoi nyt huomata veljeksissä,\nmikä ehkä merkitsi sitä, että Ellin hymyilevät sinisilmät, pellavan\nväriset hiukset ja hehkuvat posket olivat tehneet vaikutuksen näihin\njuroihin nuorukaisiin, ja hämmästyksen ja hieman huolestuksenkin\nsilmäyksiä vaihdettiin miehestä mieheen heidän ihmetellen\nkatsellessaan paljaan kallion huippua.\n\n\"Ehkäpä onkin!\" virkkoi toinen. \"Hän istui lohjenneella kivellä, ja\njo tunti sitten aioin sanoa hänelle, että hän oli vaarassa.\"\n\n\"Onko tuo tytön nauha, joka heiluu alempana kallionkielekkeellä?\"\nhuudahti Ismael. \"Ahaa, kukas teltan luona liikkuu? Enkö minä ole\nteille kaikille sanonut --\"\n\n\"Elli! Se on Elli!\" keskeyttivät pojat yhdestä suusta, ja samalla\ntyttö jälleen ilmestyikin tekemään lopun heidän epätietoisuudestaan\nja päästämään useamman kuin yhden hitaan mielen tavattomasta\nkiihtymyksestään. Astuttuaan esiin telttavaatteen takaa Elli kevein\naskelin ja pelottomana astui jälleen entiselle pyörryttävälle\npaikalle ja viittasi preeriaa kohti ja näytti samalla puhuvan\ninnokkaalla ja nopealla äänellä näkymättömälle kuulijalle.\n\n\"Nelli on hullu\", sanoi Asa puoleksi halveksivasti ja samalla\nkuitenkin koko lailla huolestuneenakin. \"Tyttö näkee unta silmät\nauki ja luulee näkevänsä jonkun niistä villipedoista, joista tohtori\nhänelle juttelee ja joilla on niin häijyt nimet.\"\n\n\"Olisikohan niin, että tyttö on keksinyt siouxien tiedustelijan?\"\nsanoi Ismael kääntäen katseensa lakeutta kohti, mutta samassa\nAbiramin hiljainen merkitsevä kuiskaus sai hänet jälleen sukkelaan\nkääntämään katseensa ylöspäin siksi ajoissa, että hän jälleen huomasi\ntelttavaatteen liikkuvan aivan toisella tavalla kuin tuulen silloin\ntällöin saadessa sen lepattamaan. \"Yrittäköönpä, jos uskaltaa!\"\nmutisi siirtolainen hampaisiinsa. \"Abiram, liian hyvin he tuntevat\nluontoni tehdäkseen minulle semmoisen tempun!\"\n\n\"Katso itse! Ellei vaatetta nosteta, en minä näe paremmin kuin pöllö\npäivällä.\"\n\nIsmael pudotti pyssynperän rajusti maahan ja huusi niin kovalla\näänellä, että Elli helposti olisi sen kuullut, ellei hänen huomionsa\nvielä olisi ollut kokonaan kiintyneenä etäiseen esineeseen, joka niin\nselittämättömällä tavalla oli hänen silmänsä kahlehtinut.\n\n\"Nelli!\" jatkoi siirtolainen -- \"pois sieltä, tyttöhupakko! Tahdotko\nsaattaa itsesi vikapääksi rangaistukseen? Nelli sinä! -- Hän on\ntotisesti unohtanut äidinkielensä; antaas nähdä, ymmärtääkö hän\ntoisenlaista puhetta.\"\n\nIsmael heitti rihlan poskelleen ja siinä samassa se jo tähtäsi\nylöspäin kallionhuippua kohti. Ennenkuin kukaan ennätti sanoa\nsanaakaan, se jo purki sisällyksensä kirkkaana liekkiviiruna. Elli\nsäpsähti kuin pelästynyt kauris ja päästäen kimakan kiljahduksen\nsyöksyi telttaan niin suin päin, että oli mahdoton arvata, pelästyskö\nvain oli ollut hänen tottelemattomuutensa palkka, vai oliko häneen\ntodella sattunut.\n\nSiirtolaisen teko oli ollut niin äkillinen ja odottamaton, ettei sitä\nolisi ennättänyt estää, mutta heti kuin se oli tapahtunut, ilmaisivat\nhänen poikansa mielipiteensä tästä huimasta teosta tavalla, josta ei\nvoinut erehtyä. Vihaisia ja tuimia katseita vaihdettiin ja jotakin\nmutisten he kaikki yhteisesti ilmaisivat suuttumuksensa.\n\n\"Mitä Elli on tehnyt, isä\", sanoi Asa kiihkeänä, mikä tavattomuutensa\njohdosta oli sitä enemmän huomiota herättävää, \"kun häntä ammutaan\nkuin pakenevaa kaurista tai nälkäistä sutta?\"\n\n\"Pahaa\", vastasi siirtolainen jyrkästi, mutta silmissään kylmä uhman\nilme, joka osoitti, kuinka vähän lasten huonosti salattu suuttumus\nhäntä liikutti. \"Pahaa, poikani, pahaa. Pidä varasi, ettei se tauti\nleviä.\"\n\n\"Toista on rangaista miestä kuin huutavaa tyttöä!\"\n\n\"Asa, sinä olet mies, niinkuin olet usein kerskunutkin, mutta muista,\nettä minä olen isäsi ja parempasi.\"\n\n\"Sen minä hyvin tiedän, ja minkälainen isä?\"\n\n\"Kuule nyt, poika, minä enemmän kuin puoleksi uskon, että sinun\nuneliaisuutesi oli syynä siihen, että siouxit pääsivät leiriimme.\nPuhu siivolla, valpas poikani, taikka saat ehkä vielä vastata siitä\npahasta, jonka sinun oma huono käytöksesi on meille tuottanut.\"\n\n\"Minä en aio enää tyytyä siihen, että minua pidetään kuin koltussa\nkulkevaa lasta. Sinä puhut laista, ikäänkuin et laista mitään\ntietäisi, ja kuitenkin sorrat minua, ikäänkuin ei minulla itselläni\nolisikaan henkeä eikä tarpeita. Minä en aio jäädä tänne kauemmaksi,\njos minua kohdellaan kuin halvinta eläintä!\"\n\n\"Maailma on avara, urhoollinen poikani, ja siinä on monta\njaloa isännätöntä plantaashia. Mene, kirjat sinulla on kaikki\njärjestyksessä. Harva isä jakaa lapsilleen paremmin kuin Ismael Bush.\nSen tunnustuksen sinä minulle ainakin annat, kun sinusta tulee rikas\ntilanhaltija.\"\n\n\"Kas! Isä, katso!\" huusi samassa monta ääntä, käyttäen ahnaasti\nhyväkseen tilaisuutta keskeyttääkseen väittelyn, joka uhkasi käydä\nväkivaltaiseksi.\n\n\"Katso!\" toisti Abiram äänellä, jonka sointu oli kolea ja varoittava.\n\"Jos sinä joudat muuta kuin riitelemään, Ismael, niin katso!\"\n\nSiirtolainen kääntyi hitaasti pois tottelemattomasta pojastaan\nja katsoi ylöspäin, silmissään yhä syvä suuttumus. Mutta samassa\nkuin hänen silmäänsä sattui esine, joka nyt kiinnitti kaikkien\nympärillä seisovain huomion, muuttui hänen ilmeensä hämmästyneeksi ja\nkauhistuneeksi.\n\nJälleen seisoi nainen samalla paikalla, jolta Elli oli niin kamalalla\ntavalla karkoitettu. Hänen vartalonsa oli pienintä kokoa, mitä voi\nkauniina pitää ja mitä runoilijat ja taiteilijat ovat kiitelleet\nnaisen kauneuden parhaana ihanteena. Puku oli tummaa, hohtavaa\nsilkkiä ja se häälyi kuin hämähäkin verkko hänen ympärillään.\nAjoittain valui hänen harteilleen pitkät, kiharat suortuvat,\njotka olivat vielä hänen hamettaankin mustemmat ja hohtavammat\nja kokonaan verhosivat hänen hennon rintansa; ajoittain ne taas\nhäälyivät tuulessa. Paikka, jolla hän seisoi, oli niin korkealla,\nettei kasvonpiirteitä voinut tarkkaan nähdä, mutta ilmeisesti ne,\nsen saattoi arvata, olivat nuorekkaat, ja hänen näin odottamatta\nilmestyessään niiden ilme oli kaunopuheinen ja tunteellinen. Niin\nnuorelta tosiaan näytti tämä hento, kaunis olento, että saattoi\nepäillä, tokko hän vielä oli kokonaan jättänyt lapsuuden aikaa\ntaakseen. Sydäntään vasten hän painoi hentoa, mitä hienoimmin\nmuodostunutta kättä, kun hän taas toisella teki merkitsevän liikkeen,\njoka näytti kehoittavan Ismaelia, jos hän aikoi jatkaa väkivaltaansa,\ntällä kertaa tähtäämään hänen rintaansa.\n\nSanaton ihmetys, jolla rajalaisten joukko tuijotti korkeuteen\ntätä kummaa kohti, keskeytyi vasta Ellin pelokkaana astuessa\nesiin teltasta, ikäänkuin pelko itsensä puolesta ja taas huoli\nkumppanistaankin olisi vaatinut häntä sekä pysymään piilossa että\ntulemaan ulos. Hän puhui, mutta alhaalla olevat eivät kuulleet\nhänen sanojaan, eikä se, jolle hän puhui, niistä välittänyt. Vieras\nnainen kuitenkin, ikäänkuin tyytyen siihen, että oli tarjoutunut\nIsmaelin vihan esineeksi, poistui taas tyynesti, ja paikan, jolla\nhän oli vast'ikään seissyt, jälleen ollessa tyhjänä, jäi alhaalla\nolevain katsojain mieleen jonkinlainen ällistys, melkein samanlainen,\njonka voimme kuvitella jonkin yliluonnollisen ilmestyksen jättävän\nkatsojiin.\n\nSeurasi enemmän kuin tunnin kestävä syvä hiljaisuus ja koko ajan\nIsmaelin pojat vain tuijottivat paljaaseen kallioon tyhmistyneinä\nja ihmetellen. Silmän kohdatessa silmää kulki sitten miehestä\nmieheen oudon näyn vaikutus, osoittaen, että ainakin heille teltan\nihmeellisen asukkaan esiintyminen oli yhtä odottamaton kuin\nkäsittämätönkin. Vihdoin Asa, ikänsä oikeutuksella ja äskeisen\nriidan kiihottavan vaikutuksen johdosta, ryhtyi vaatimaan selitystä.\nSen sijaan, että olisi uhmannut isänsä kiukkua, jonka rajuuden sen\nkerran sytyttyä hän oli liian usein nähnyt kevytmielisesti sitä\närsyttääkseen, hän kääntyi luimistelevaan Abiramiin ja huomautti\nhalveksien:\n\n\"Tuoko siis on se eläin, jonka olet tuonut preerialle syötiksi! Minä\ntiedän, että vain harvoin välität totuudesta, jos vain ilman sitä\nselviydyt, mutta en tiedä sinun milloinkaan ennen näin täydellisesti\nvoittaneen itseäsi. Satoja kertoja ovat Kentuckyn sanomalehdet\nsanoneet sinua mustan lihan kauppiaaksi, mutta siitä niillä ei ollut\naavistustakaan, että sinä olet siirtänyt kauppasi valkoisiinkin\nperheisiin.\"\n\n\"Olenko minä ihmisrosvo?\" kysyi Abiram loukkaantuneen harmia\nteeskennellen. \"Pitääkö minun vastata joka valheesta, mitä valloissa\npainetaan? Katsopa omaa kotiasi, poika, katso itseäsi. Kentuckyn\nja Tennesseen kannotkin huutavat teitä vastaan! Niin vain, suulas\nherra. Minä olen nähnyt isän ja äidin ja kolmen lapsen, joista sinä\nitse olit yksi, nimet kuulutuksissa kylien puissa ja patsaissa ja\nniin paljon dollareita luvattavan kiinniottamisestanne, että sillä\npalkalla rehellinen mies jo olisi voinut rikastua, sillä --\"\n\nSuun tukkeeksi hän sai tuiman läimäyksen suulleen, käden\nselkäpuolesta tosin, niin että hän tuskin pysyi pystyssä, ja\nturvonneet huulet ja vuotava veri ilmaisivat läimäyksen voimaa.\n\n\"Asa\", sanoi isä, astuen esiin, käytöksessään jonkin verran sitä\narvokkuutta, jonka luonnon käsi näyttää isänvaltaan yhdistäneen,\n\"sinä olet lyönyt äitisi veljeä!\"\n\n\"Minä olen lyönyt koko sukumme häpäisijää\", vastasi vihastunut\nnuorukainen, \"ja ellei hän opeta kieltään puhumaan viisaammin, olisi\nhänen parempi luopua siitä kokonaan. Minä en ole mikään taitava\npuukon käyttäjä, mutta tilaisuuden sattuessa voisin parjaa--\"\n\n\"Poika, kahdesti sinä olet tänä päivänä unohtanut, mikä sinun\nrauhaasi sopii. Pidä varasi, ettei se tapahdu kolmatta kertaa. Kun\nmaassa laki on heikko, silloin täytyy luonnon lain olla voimakas.\nSinä ymmärrät minut, Asa, ja sinä tunnet minut. Abiram, poika on\nloukannut sinua, ja minun asiani on pitää huolta siitä, että saat\nhyvitystä. Muistakaa, minä sanon sen teille, että minä pidän huolta\nsiitä, että oikeutta annetaan, se riittää. Mutta sinä olet puhunut\npahoin minusta ja perheestäni. Se, että lain koirat kiinnittivät\njulistuksiaan kyläkunnissa puihin ja kantoihin, ei tapahtunut\nminkään kunniattomuuden vuoksi, vaan koska me pidimme kiinni siitä,\nettä maa on yhteistä omaisuutta. Ei, Abiram, jos minä voisin pestä\nkäteni siitä, mitä olen sinun neuvostasi tehnyt, yhtä helposti kuin\nsiitä, mitä olen perkeleen kuiskauksesta tehnyt, niin nukkuisin yöni\nrauhallisemmin eikä kenenkään, jolla on minun nimeni, tarvitsisi\npunastua kuullessaan sitä mainittavan. Vaiti, Asa, ja vaiti sinäkin,\nmies. Tässä on puhuttu kylläksi. Ajatelkaamme kaikki tarkkaan,\nennenkuin lisäämme mitään, mikä tekee jo ennestään pahan asian vielä\nkatkerammaksi.\"\n\nLopettaessaan Ismael teki kädellään isäntävaltaisen liikkeen\nja kääntyi pois ikäänkuin varmana siitä, etteivät ne, joille\nhän oli puhunut, uskaltaisi riidellä hänen käskyjään vastaan.\nAsa ilmeisestikin taisteli itsensä kanssa pakottaakseen itsensä\ntottelemaan, kuten häntä oli vaadittu, mutta enemmittä purkauksitta\nhänen raskaasti liikkuva luontonsa sitten raukesi tavanmukaiseen\nlepoonsa, ja pian hän taas näytti olevan sama mies kuin\ntavallisestikin, vaarallinen vain jonkin hetken, hänen intohimonsa\nkun olivat liian hitaat pysyäkseen kauan rajuuden tasolla. Niin ei\nollut Abiramin laita. Niin kauan kuin oli pelkoa mieskohtaisesta\nyhteentörmäyksestä hänen ja hänen valtavan sisarenpoikansa kanssa,\nkuvasti hänen ilmeensä pettämättä ylivoimaista pelkoa, mutta nyt, kun\nisän arvovalta ja jättiläisvoima olivat hänen ja häntä ahdistaneen\npojan välillä, muuttui kasvojen väri kalpeasta veripunaiseksi, mistä\nsaattoi nähdä, kuinka syvälle loukkaus oli syöpynyt hänen rintaansa.\nMutta samoin kuin Asa hänkin tyytyi siirtolaisen ratkaisuun, ja\nainakin pinnalta katsoen vallitsi jälleen sopu näiden miesten kesken,\njoita eivät pidättäneet mitkään sen lujemmat velvoitukset kuin se\nhatara isänvalta, mihin Ismael oli kyennyt poikansa totuttamaan.\n\nSe vaikutus tällä riidalla oli, että se käänsi nuorten miesten\najatukset pois äskeisestä ilmestyksestä. Sananvaihto, joka seurasi\nkauniin vieraan katoamista, näytti hälventäneen kaiken muiston hänen\nolemassaolostaan. Tosin pidettiin syrjässä jokin pahaa ennustava\nsalainen neuvottelu, jonka aikana puhujan silmäysten suunta kyllä\nilmaisi, mistä puhe oli, mutta nämä uhkaavat oireet asettuivat pian\nja jälleen nähtiin koko joukko hajaantuneena välinpitämättömiin,\näänettömiin, vetelehtiviin ryhmiin kuten tavallisestikin.\n\n\"Minä nousen kalliolle, pojat, ja katson, näkyisikö intiaaneja\",\nsanoi Ismael vähän ajan kuluttua ja lähestyi heitä kasvoillaan\nilme, joka tahtoi olla sovinnollinen, vaikka se samalla oli\narvovaltainenkin. \"Ellei ole mitään vaarallista näkyvissä, niin\nlähdemme lakeudelle. Päivä on liian kaunis menetettäväksi joutavaan\nsuukopuun, melkein samaan tapaan kuin akat kaupungissa pieksävät\nkieltään teepannunsa ja sokerileivostensa ääressä.\"\n\nOdottamatta suostumusta sen enempää kuin vastaansanomista\nsiirtolainen lähestyi kallion kuvetta, joka koko nyppylän ympäri\nmuodosti parinkymmenen jalan korkuisen pystysuoran seinämän. Ismael\nsuuntasi askelensa kohtaan, jossa kapeata rotkoa pääsi nousemaan\npaarteen päälle. Tämän paikan hän oli linnoittanut pumpulihaavoista\ntehdyllä rintavarustuksella, jota suojeli samojen puiden oksista\ntehty aitaus. Tässä pidettiin tavallisesti aseellista miestä, koska\npaikka oli ikäänkuin koko aseman avain, ja siinä seisoi nytkin\neräs nuorukaisista, vetelästi kalliota vasten nojaten, valmiina\npuolustamaan solaa, jos se kävisi tarpeelliseksi, kunnes koko joukko\noli ennättänyt asettua taistelupaikoilleen.\n\nTästä paikasta päästyään siirtolaisella vielä oli edessään vaikea\nnousu osaksi luonnon, osaksi hänen itsensä muodostamain esteitten\nyli, kunnes hän saapui sille pengermän tapaiselle, jolle hän oli\nrakentanut koko perheelle majat. Nämä suojat olivat sellaiset, joita\nrajaseuduilla tavallisesti näkee, pölkyistä, puunkuoresta ja hirsistä\nkyhätty. Tasanne, jolla majat olivat, oli useamman sadan kyynärän\nlaajuinen ja kallion juuresta siksi korkealla, että se ainakin\nsuuresti vähensi intiaanien ammuksien vaarallisuutta, vaikk'ei\nolisikaan sitä täydellisesti poistanut. Ismael otaksui voivansa\njättää lapsensa tähän verraten hyvään turvaan topakan äitinsä\npuolustettavaksi, ja täällä hän nyt tapasi Esterin tavallisissa\nkotoisissa askareissaan, tyttäriensä ympäröimänä ja kohottaen äänensä\nmoitesaarnaan, aina kun joku näistä joutilaista olennoista herätti\nhänen mielipahaansa, ja hän oli liian kiintynyt oman puhelahjansa\ntulvaan aavistaakseen mitään siitä julkiriidasta, joka alhaalla oli\nkuohuttanut mieliä.\n\n\"Kauniin tuulisen paikan sinä olet leiripaikaksi valinnut, Ismael!\"\nhän aloitti taikka oikeammin jatkoi, kääntäen hyökkäyksensä\nnyyhkyttävästä kymmenvuotiaasta tyttösestä aviomieheensä. \"Totta\ntosiaan! Enkö vain saakin laskea tenaviani joka kymmenes minuutti\nnähdäkseni, eivätkö he ole lähteneet haukkojen taikka sorsien mukana\nlentoon. Mitä te kaikki vetelehditte siellä kallion ympärillä kuin\nsisiliskot keväällä päivää paistattamassa, vaikka ilmassa alkaa\nkiehua lintua. Luuletko sinä, miesparka, että maha täyttyy ja nälkä\ntulee tyydytetyksi maaten ja laiskotellen!\"\n\n\"Niin aina, käytä sinä vain kieltäsi, Ester\", sanoi hänen miehensä,\nkatsellen pauhaavaa aviokumppaniaan paremminkin tavanmukaisella\nsuvaitsevaisuudella kuin rakkaudella. \"Lintuja sinä saat, ellei\noma kielesi peloita niitä lentämään liian korkealle. Niin, eukko\",\nhän sanoi nousten samalle paikalle, josta oli niin raakamaisesti\nkarkoittanut Ellin, \"ja puhveleitakin, jos minun silmäni elukan\ntuntee espanjalaisen leguan päästä.\"\n\n\"Tule alas ja ryhdy hommaan, äläkä turhia jaarittele. Lörppö mies ei\nole haukkuvaa koiraa parempi. Nelli ripustaa näkyviin vaatteen, jos\npunanahkoja ilmestyy, niin että saatte siitä tiedon hyvissä ajoin.\nMutta Ismael, mitä sinä, mies, äsken ammuit, sillä sinun rihlasi\nse oli, jonka minä muutama minuutti sitten kuulin, ellen ole aivan\nmenettänyt äänen tuntoa.\"\n\n\"Mitä lienee ollut -- säikäytin tuota haukkaa, jonka näet liitelevän\nkallion päällä.\"\n\n\"Vai haukkaa! Vai sinun iälläsi vielä haukkoja, vaikka\nkahdeksantoista avointa suuta odottaa ruokaa. Katso mehiläistä tai\nmajavaa, hyvä mies, ja opi paremmaksi hankkijaksi. Mitä, Ismael!\nTotta vieköön\", hän jatkoi pudottaen pellavat, joita hän punoi\nvärttinälle, \"eikös tuo mies taas _ole_ teltassa! Enemmän kuin toisen\npuolen ajastaan hän tuhlaa tuon tyhjänpäiväisen kelvottoman --\"\n\nMiehen äkillinen ilmestyminen teltasta tukki eukon suun; ja edellisen\nlaskeuduttua sille paikalle, jossa Ester taas jatkoi työtään,\ntämä tyytyi vain mutisemaan tyytymättömyyttään, lausumatta sitä\nkuuluvammin julki.\n\nKahdenpuhelu, joka nyt seurasi aviokumppanien välillä, oli kylläkin\nsuora ja selvä. Vaimo vastaili alussa lyhyesti ja nyrpeästi, mutta\nhuoli perheestä sulatti hänet piankin mukaisammaksi. Kun keskustelu\nvain tarkoitti loppupäivän käyttämistä riistan hakuun, jotta joukko\nsaisi elintarpeita, emme siihen puutu.\n\nViimein siirtolainen sitten laskeutui alas kalliolta ja jakoi väkensä\nkahteen osaan. Toisen piti jäädä vartioimaan linnaa, toisen seurata\nhäntä lakeuksille. Varovaisuuden vuoksi hän otti Asan ja Abiramin\nomaan joukkoonsa hyvin tietäen, että vain hänen arvovaltansa kykeni\nlannistamaan tämän kovaluontoisen nuorukaisen kiukun, jos se pääsi\ntäydellä todella syttymään. Kun nämä valmistukset oli tehty, lähtivät\nmetsästäjät, eroten jonkin matkan päässä kiertääkseen etäisen\npuhvelilauman.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nSelostettuamme täten lukijalle, miten Ismael Bush oli perheensä\nelämän järjestänyt oloissa, jotka useimmille muille miehille olisivat\nolleet ylivoimaiset, siirrymme jälleen toiselle näyttämölle,\nvain muutaman lyhyen mailin päähän viimeksi kuvaamastamme,\nsäilyttäen kuitenkin ajan oikean ja luonnollisen jatkuvaisuuden.\nIhan sillä samalla hetkellä, jona siirtolainen poikineen lähti\nliikkeelle edellisessä luvussa kerrotulla tavalla, oli kaksi\nmiestä uutterassa puuhassa viidakossa, joka kasvoi pienen puron\nuomassa kohdalleen tykin kantomatkan päässä leiristä. He pohtivat\nmehukkaan biisoninkyttyrän ansioita, valmistettuaan sen ruoaksi\nmitä huolellisimmin ja huomioonottaen ne erikoiset edut, jotka\ntämänkaltaisella ravinnolla on. Makupalat oli asiantuntemuksella\nerotettu viereisistä, vähemmän arvokkaista osista ja suljettuna\nluonnolliseen karvaiseen verhoonsa se oli asianmukaisesti\nkokenut tavallisen maanalaisen uunin kuumuuden ja oli nyt pantu\nomistajainsa eteen preeriain herkuista kuuluimpana. Maun mehukkuuden,\nherkullisuuden ja riistatuoksun samoin kuin vankan ravitsemiskyvynkin\npuolesta tämä paisti erinomaisesti olisi puolustanut etevämmyyttään\netevämpäinkin keittotaiturien monimutkaisten ja isopuuhaisten\nlaitosten rinnalla, vaikka tämä herkku olikin kypsynyt ravinnoksi\ntavalla, joka ei ollut vähääkään monimutkainen. Kaikesta päättäen\nne molemmat onnelliset kuolevaiset, joille näin oli suotu nauttia\nAmerikan erämaitten erinomaista herkkua, terveys ja ruokahalu\nsärpimistä parhaina, eivät vähimmässäkään määrässä olleet tunnottomia\nedessään olevan paistin ansioitten suhteen.\n\nToinen, jonka keittotaitoa kumppani sai tästä pitoruoasta kiittää,\nnäytti heistä vähemmän ahnaalta nauttimaan taitonsa tuotteesta. Hän\ntosin kyllä söi hyvällä halulla, mutta samalla hän myös noudatti\nsitä kohtuutta, jolla pitkälle ehtineen iän on tapana ruokahaluaan\nhillitä. Hänen toverinsa halu ei sitä vastoin tuntenut minkäänlaista\nrajaa. Ollen ihan kukkeimmalla iällään ja miehuuden parhaissa\nvoimissa hän osoitti iäkkäämmän ystävänsä kätten työlle arvonantoa,\njoka oli mitä syvintä ja vilpittömintä laatua. Toisen herkkupalan\nseuratessa toistaan hän muljautteli silmiään kumppanilleen ikäänkuin\nilmaistakseen mitä suopeimmin silmäyksin kiitollisuuttaan, jota hän\nei kyennyt sanoin lausumaan.\n\n\"Viillä vain aivan sydämeen saakka, poika\", sanoi erämies, sillä\nnäiden autioitten aavain iäkäs asukas se oli, joka tässä oli\nmehiläispyytäjälle valmistanut puheenalaiset pidot. \"Leikkaa aivan\npalan keskeltä, sieltä löydät luonnon todellisen aarteen, etkä siihen\nenää kaipaa minkäänlaisia mausteita etkä purevaa sinappia antamaan\nruoalle vierasta makua.\"\n\n\"Olisipa minulla vain malja simaa\", sanoi Paavo keskeyttäen syömisen\nhengittääkseen, \"niin vannoisin, että tämä on voimakkain ateria, mitä\non milloinkaan asetettu ihmisen syötäväksi!\"\n\n\"Kyllä, kyllä, voimakkaaksi sitä totisesti voi sanoa!\" vastasi\ntoinen nauraen omituiseen tapaansa pelkästä mielihyvästä, kun totesi\nkumppaninsa sanomattoman tyytyväisyyden. \"Voimakasta se on ja\nvoimakkaaksi se tekee syöjänkin! Kas tuossa, Hektor\", ja hän heitti\nlihapalan kärsivälliselle koirallekin, joka kaihokkaasti katsoi häntä\nsilmiin, \"sinäkin tarvitset voimia vanhoilla päivilläsi, ystäväni,\nniinkuin isäntäsikin. Katsos, poikani, tuossa on koira, joka on\nsyönyt ja nukkunut viisaammin ja paremmin ja paljon voimallisemmalla\nruoalla kuin paraskaan kuningas, ja mistä se johtuu? Siitä että\nse on käyttänyt hyväkseen eikä väärinkäyttänyt Luojan antimia. Se\nluotiin koiraksi ja koiran tavoin se on herkutellut. Toiset Hän loi\nihmisiksi, mutta he ovat syöneet kuin nälkäiset sudet! Hyväksi ja\nviisaaksi koiraksi Hektor on osoittanut itsensä, enkä ole sen suvussa\ntavannut ainoatakaan, jonka vainu tai ystävyys olisi pettänyt.\nTiedätkö sinä, mikä on erämaan ruoanlaiton ja kyläkuntain ruoanlaiton\nerotus? Et; ruokahalustasi minä paikalla älyän, ettet sitä tiedä;\nno, sitten minä sanon sen sinulle. Edellinen luottaa ihmiseen,\njälkimmäinen luontoon. Toinen luulee voivansa parantaa Luojan\nantimia, toinen vain nöyrästi nauttii niitä. Siinä on erotus.\"\n\n\"Sen minä sanon, ansapyytäjä\", arveli Paavo, jota hyvin vähän\nhuvitti kumppanin särpimeksi saarnaama siveysoppi, \"että minä joka\npäivä meidän tällä paikkakunnalla ollessamme, ja täällä me kaikesta\npäättäen viivymme kauan, ammun puhvelin, ja te keitätte sen kyttyrän!\"\n\n\"Mitenkähän lienee, ei taida tulla siitä mitään. Hyvä otus se on,\nottipa siitä minkä osan tahansa, ja ihmisen ravinnoksi sen on Luoja\nluonut. Mutta en taida jäädä katsomaan enkä auttamaan semmoista\nhaaskausta, että niitä tapettaisiin yksi päivässä.\"\n\n\"Mitä haaskausta! Sen sanon, että jos ne kaikki ovat yhtä hyviä kuin\ntämä, lupaan syödä ne puhtipuhtaiksi sorkkia myöten -- mitäs nyt,\nkuka tuolla tulee! Varmaankin joku, jolla on pitkä nenä, sen minä\ntakaan, ja nenä, joka on opastanut hänet oikeille jäljille, jos hän\non lähtenyt päivällistä vainuamaan.\"\n\nHenkilö, joka täten keskeytti näiden molempain puhelun ja antoi\nPaavolle aihetta edellä olevaan huomautukseen, näkyi lähestyvän\npuron reunaa vakaata vauhtia suoraan herkuttelijoita kohti. Kun\nhänen ulkomuotonsa ei näyttänyt mitenkään peloittavalta eikä\nvihamieliseltä, ei mehiläispyytäjä suinkaan keskeyttänyt työtään,\nvaan päin vastoin ponnisteli entistäkin tarmokkaammin siihen tapaan,\nettä näytti siltä kuin hän olisi epäillyt tokko kyttyrä riittäisi\ntyydyttämään kunnolla kaikkia, jotka nyt todennäköisesti tulisivat\nsen makupaloista osallisiksi. Toisin oli erämiehen laita. Hänen\nruokahalunsa, joka ei ollut niin kiihkeä, oli jo tyydytetty, ja hän\nkatseli uutta tulokasta sydämellisyydellä, joka selvästi ilmaisi,\nkuinka erinomaisen sopivaan aikaan tämä hänen mielestään oli tullut.\n\n\"Tulkaa tänne, hyvä ystävä\", hän sanoi kädellään viitaten,\nhuomatessaan vieraan ikäänkuin epäröivän ja hetkeksi pysähtyvän.\n\"Tulkaa, tulkaa, minä sanon. Jos nälkä on oppaanne, niin olette\nosunut oikeaan paikkaan. Tässä on lihaa, ja tämä nuori mies\nvoi teille antaa viljaa, joka on paahdettu ylämaan luntakin\nvalkoisemmaksi. Pelkäämättä tulkaa. Emme ole villipetoja, jotka\nsyömme toisiamme, vaan kristittyjä, jotka kiitollisuudella otamme\nvastaan, mitä Luoja on nähnyt hyväksi antaa.\"\n\n\"Kunnioitettava erämies\", vastasi tohtori, sillä kukapas muu se\nolisi ollut kuin luonnontutkijamme, joka oli tavanmukaisilla\ntutkimusretkillään. \"Minua suuresti ilahduttaa tämä hauska kohtaus.\nMe harrastamme samoja asioita ja meidän tulisi olla ystäviä.\"\n\n\"Herranen aika!\" sanoi vanha erämies, nauraen filosofille vasten\nkasvoja paljoakaan välittämättä sopivaisuuden säännöistä, \"tämähän\non sama mies, joka koetti uskotella minulle, että nimi voi muuttaa\neläimen laadun! Tulkaa, hyvä ystävä, olette tervetullut, vaikka\nkäsityksenne ovatkin menneet vähän kuin sekaisin liian paljosta\nlukemisesta. Istukaa ja maistettuanne paistiamme sanokaa, jos\ntaidatte, minkä niminen eläin se on, joka on teitä lihallaan\nruokkinut.\"\n\nTohtori Battiuksen silmät (sopivaisuuden vuoksi annamme kunnon\ntohtorille sen nimen, josta hän eniten piti), tohtori Battiuksen\nsilmät osoittivat riittävästi, miten tyytyväisenä hän kuuli tämän\nehdotuksen. Liikunto ulkoilmassa ja tuittupäinen tuuli olivat\nerinomaisesti kiihottaneet hänen ruokahaluaan, ja tuskin itse\nPaavokaan olisi kyennyt perusteellisemmin todistamaan erämiehen\nkeittotaidon oivallisuutta kuin tämä luonnon ystävä, kutsun kantaessa\nhänen kiitollisiin korviinsa. Lyhyesti naurahtaen hän kehoitusta\nnoudattaen istui vanhan erämiehen viereen ja totuttuun tapaan\nvalmistautui muitta mutkitta aterioimaan.\n\n\"Minä häpeäisin ammattini puolesta\", hän sanoi, nielaisten palan\nkyttyrästä ilmeisellä mielihyvällä ja samalla koettaen salavihkaa\ntutkaista kärventyneen ja muodottomaksi käyneen nahan omituisuuksia,\n\"minun täytyisi hävetä ammattini puolesta, jos Amerikan manterella\nolisi nelijalkaista tai lintua, jonka nimeä en voisi ilmoittaa jonkin\ntuntomerkin johdolla, joita tiede on sitä varten koonnut niin suuren\nluvun. Tämä -- siis -- liha on ravitsevaa ja mehukasta -- hiukan\nviljaa, hyvä ystävä, uskallanko pyytää?\"\n\nPaavo, joka jatkoi syöntiään entistäkin uutterammin ja karsastellen\nkuin koira samassa mieluisassa toimessa, nakkasi hänelle pussinsa,\npitämättä ensinkään tarpeellisena keskeyttää omaa ahkeroimistaan.\n\n\"Te sanoitte, hyvä ystävä, että teillä on monenlaiset tuntomerkit,\njoista te eläimen tunnette?\" huomautti tarkkaava erämies.\n\n\"Monenlaiset; monenlaiset ja pettämättömät. Esimerkiksi ne eläimet,\njotka kuuluvat luokkaan carnivora, tunnetaan etuhampaistaan, jotka\nluonto on niille antanut puolustusta ja saaliin repimistä varten. Ja\ntaas --\"\n\n\"Katsokaa nyt sitten, minkälaiset hampaat tällä eläimellä on\",\nkeskeytti erämies, mielien tälle miehelle, joka oli uskaltanut ryhtyä\nhänen itsensä kanssa väittelemään riista-asioista, osoittaa hänen\ntörkeän tietämättömyytensä. \"Kääntäkää kappale nurin ja tutkikaa se\npäältä ja alta.\"\n\nTohtori teki niin, löytämättä kuitenkaan mitään sen kummempaa, mutta\nkäytti kuitenkin tilaisuutta tarkatakseen jälleen, vaikka turhaan,\nkurttuista nahkaa.\n\n\"Mitenkä on, hyvä ystävä, pitääkö teillä olla ne tarpeelliset merkit,\nennenkuin voitte sanoa, onko eläin sorsa vai lohi?\"\n\n\"Minusta näyttää, ettei tässä ole koko eläin.\"\n\n\"No, sen melkein voitte sanoa\", huudahti Paavo, jonka nyt täytyi\nheretä syömästä, kun ei mitenkään enempää jaksanut. \"Minä vakuutan,\nettä sitä on minussakin monias naula, vaikka parhaalla puntarilla\npunniten, mitä on Alleghany-vuoriston länsipuolella. Mutta vielä\nsitä niin paljon jäikin, että te sillä saatte sielunne ja ruumiinne\ntyytymään toisiinsa\", ja hän katseli harmissaan möhkälettä, jossa\nvielä oli syötävää vaikka kahdellekymmenelle miehelle, vaikka hänen\nvatsansa puuttuvan tilan vuoksi täytyi lopettaa syöntinsä. \"Leikatkaa\nlähempää sydämen luota, kuten vanha mies sanoo, niin löydätte parhaan\npalan.\"\n\n\"Sydämen luota!\" huudahti tohtori, itsekseen iloiten siitä tiedosta,\nettä tässä siis oli erikoinen elin, jota hän saattoi tutkia. \"Niin\ntodella, tahdon katsella sydäntä, se selvittää eläimen laadun --\nvarmasti tämä ei ole cor-- niin, mutta varmaankin se on -- varmaan\ntämä eläin kuuluu luokkaan belluae, se on sikaeläimet, kun habitus on\nniin rasvainen!\"\n\nHänet keskeytti erämiehen pitkä ja sydämellinen, vaikka siitä\nhuolimatta äänetön naurunpuuskaus, jota loukkaantunut luonnontutkija\npiti niin sopimattomana, että hän paikalla herkesi puhumasta,\nmelkeinpä ajattelemastakin.\n\n\"Kuulkaas kummia! Te olette kauempana totuudesta kuin lähimmästä\nkaupungista kaikkine kirjaoppinenne ja kummallisine sanoinenne,\njoita ei yksikään heimo eikä kansa Kalliovuorien itäpuolella kykene\nymmärtämään. Mutta näitä eläimiä voitte nähdä preerioilla heinää\npuremassa kymmenintuhansin, ja se pala, joka teillä on kädessänne, on\nleikattu niin mehukkaan puhvelinkyttyrän sisustasta, ettei paraskaan\nvatsa kaipaa parempaa!\"\n\n\"Iäkäs kumppanini\", sanoi Obed, koettaen pidätellä yhä kiihtyvää\nkiukkuaan, jonka hän käsitti huonosti sopivan hänen kaltaisensa\nmiehen arvolle, \"teidän systeeminne on väärä ja teidän luokittelunne\nniin virheellinen, että se kerrassaan sekoittaa pois tieteen\nerotukset. Puhvelilla ei ensinkään ole kyttyrää, eikä sen liha ole\nmehukasta ja terveellistä, jollaiseksi, se minun on tunnustettava,\nedessämme oleva ateria voidaan määritellä.\"\n\n\"Siinä minä kiven kovaan vastustan teitä ja olen selkeästi\nansapyytäjän puolella\", keskeytti Paavo Hoover. \"Sen, joka kieltää,\nettä puhvelin liha on hyvää, sen ei pitäisi pitää sitä kelvollisena\nruoaksikaan!\"[11]\n\nTohtori, joka tähän saakka oli vain aivan ohimennen kiinnittänyt\nhuomiotaan mehiläispyytäjään, tuijotti nyt uuteen puhujaan silmissään\nkatse, joka näytti ilmaisevan tuntemisen tapaista.\n\n\"Ystäväni\", hän sanoi, \"kasvojenne suuret karaktääripiirteet ovat\nminulle tutut. Joko te tai joku toinen eksemplaari teidän luokastanne\non minulle tuttu.\"\n\n\"Minä olen se mies, jonka kohtasitte metsissä suuren joen\nitäpuolella, jonka te koetitte viekoitella juontamaan pesäänsä\nkelta-ampiaisen. Niinkuin eivät minun silmäni kykenisi selkeällä\npäivällä erottamaan hunajamehiläistä mistä muusta eläimestä tahansa!\nMe kuljimme yhdessä viikon päivät, niinkuin te ehkä muistatte, te\nkonnainne ja liskojenne kimpussa, minä etsien onttoja puita ja\nkoloja, ja hyvin meidän kummankin asiat luonnistivat. Minä täytin\npurkkini makeimmalla hunajalla, mitä olen milloinkaan kyläkuntiin\nlähettänyt, ja otin vielä talteen toistakymmentä pesää, ja teidän\nlaukkunne oli aivan tupaten täysi kaikenlaista iljetystä. Minä en\nkoskaan ollut niin tungetteleva, että olisin vieraalta asiaa kysynyt,\nmutta taidatte olla museon pitäjä?\"[12]\n\n\"Niin, niin, semmoistakin jumalattomuutta ne harjoittavat!\" huudahti\nerämies. \"Ampuvat sarvaita ja hirviä, villikissoja ja kaikkia muita\neläimiä, mitä metsissä juoksee, ja täyttävät ne kaikenlaisilla\narvottomilla rievuilla, panevat sitten päähän lasiset silmät ja\nasettavat ne sitten näytteille ihmisten töllisteltäviksi ja sanovat\nniitä Jumalan luomiksi, ikäänkuin mikään kuollut kuva voisi kilpailla\nHänen kättensä töitten kanssa!\"\n\n\"Hyvin minä teidät tunnen\", vastasi nyt tohtori, johon vanhan\nerämiehen puheet eivät näyttäneet vaikuttavan. \"Minä tunnen teidät\",\ntoisti hän, ojentaen sydämellisesti kätensä Paavolle, \"se oli yksi\nrunsauden viikko, kuten herbariumini ja kataloogini vielä tulevat\nosoittamaan. Kyllä, kyllä, minä muistan teidät hyvin, nuori mies.\nTe kuulutte luokkaan mammalia, lahkoon primates ja genus on homo\nja species Kentucky.\" Hymyiltyään hetkisen omalle sukkeluudelleen\nluonnontutkija sitten jatkoi: \"Minä olen matkustanut pitkät matkat\nsen jälkeen kuin erosimme, jota varten minä tein välipuheen erään\nmiehen kanssa, jonka nimi on Ismael --\"\n\n\"Bush!\" keskeytti malttamaton ja arkailematon Paavo. \"Jumaliste,\nansapyytäjä, tämä on juuri se sama suoneniskijä, josta Elli minulle\nkertoi!\"\n\n\"Sitten Nelli ei ole antanut minulle sitä arvoa, jonka minä\nmielestäni ansaitsen\", vastasi tohtori yksinkertaisuudessaan, \"sillä\nminä en ollenkaan kuulu flebotomistiseen koulukuntaan, vaan pidän\npaljon parempana semmoista praktiikkaa, joka puhdistaa veren, eikä\nvuodata sitä hukkaan.\"\n\n\"Minä puhuin typerästi, hyvä vieras, tyttö sanoi teitä taitavaksi.\"\n\n\"Siinä hän ehkä kiitti minua yli ansioni!\" jatkoi tohtori Battius,\nasianmukaisen nöyränä ja kumartaen. \"Mutta Elli on hyvä ja\nystävällinen ja älykäs tyttö. Ystävälliseksi ja suloiseksi tytöksi\nminä aina olen huomannut Nelli Waden!\"\n\n\"Ettehän toki!\" huudahti Paavo, pudottaen paistipalan, jota hän\nparhaillaan imi, kun ei tahtonut mitenkään luopua kyttyrästä, ja\nkatsoen kiukkuisesti viatonta lääkäriä suoraan silmäterään. \"Minä\ntoivon, vieras, ettette aio pistää pussiinne Elliäkin!\"\n\n\"Eivät kasvi- ja eläinkunnan kaikki rikkaudet yhteensäkään voisi\nhoukutella minua koukistamaan hiuskarvaakaan hänen päästään! Minun\nrakkauteni tyttöä kohtaan on niin sanoakseni amor naturalis -- taikka\noikeammin paternus -- isällistä rakkautta.\"\n\n\"No niin -- se kyllä paremmin sopiikin teidän ikäeroonne\", sanoi\nPaavo tyynesti ja ojensi kylmäverisesti kätensä ottaakseen uudelleen\npois heittämänsä palan. \"Te ette teidän iällänne olisi kuhnuria\nparempi, kun olisi nuori pesä ruokittavana ja hoidettavana.\"\n\n\"Niin oikein, siinä on järkeä, koska se on luonnon mukaista, mitä hän\nsanoo\", huomautti erämies. \"Mutta te sanoitte olevanne Ismael Bushin\nleirin asukkaita?\"\n\n\"Se on totta, meidän välillämme on siitä sopimus.\"\n\n\"Minä olin omin silmin näkemässä, kuinka siouxit tunkeutuivat\nleiriinne ja veivät karjan mukanaan, ryöstäen siltä miesparalta,\njota te sanotte Ismaeliksi sekä kaviolliset että sorkalliset,\npienimmätkin.\"\n\n\"Asinusta lukuunottamatta\", mutisi tohtori, joka nyt oli kyttyrän\nkimpussa niin uutterassa hommassa, että hän kokonaan unohti\ntieteilyt. \"Asinus domesticus Americanusta lukuunottamatta.\"\n\n\"Hauska kuulla, että niitä pelastui niin paljon, vaikka en minä\ntunnekaan niiden eläinten arvoa, jotka te mainitsitte, mikä ei\nolekaan ihme, kun olen ollut niin kauan kyliltä poissa. Mutta\nvoitteko te, hyvä ystävä, sanoa minulle, mitä sillä matkamiehellä on\nvalkoisen vaatteensa takana? Hän vahtii sitä hampaat irvissä kuin\nsusi, joka riitelee metsästäjän jättämästä haaskasta.\"\n\n\"Oletteko te kuullut siitä!\" sanoi puhuteltu, ilmeisen hämmästyksen\nvaltaamana pudottaen palan, jonka hän juuri aikoi pistää suuhunsa.\n\n\"En, en minä ole mitään kuullut, mutta olen nähnyt vaatteen, ja\nolivat vähällä puraista minuakin, vaikk'en minä sen pahempaa tehnyt,\nkuin halusin vain saada tietää, mitä vaatteen peitossa oli.\"\n\n\"Puraista! Eläin sitten näyttää perältäkin kuuluvan carnivoraan!\nUrsus horribilis se ei voi olla, se on niin levollinen. Jos se taas\nolisi canis latrans, tuntisi sen äänestä. Eikä Nelli Wade viihtyisi\nniin hyvin genus feraen eksemplaarien kanssa. Kunnianarvoisa\nmetsästäjä! Se yksinäinen eläin, jota pidetään tuossa vaunussa\npäivällä ja teltassa yöllä, on tuottanut minulle enemmän päänvaivaa\nkuin koko quadrupedien kataloogi. Ja vain siitä yksinkertaisesta\nsyystä, etten tiennyt, kuinka sen klassifieeraisin.\"\n\n\"Luuletteko te sitä petoeläimeksi?\"\n\n\"Minä tiedän, että se on quadrupedi, ja oma vaaranne todistaa, että\nse kuuluu luokkaan carnivora.\"\n\nTämän katkonaisen selityksen aikana Paavo Hoover istui ääneti ja\nmiettiväisenä, katsellen kumpaankin puhujaan mitä tarkkaavimmin.\nMutta sitten hän tohtorin puhetavan vaikutuksesta, heti kuin\nviimeksimainittu oli saanut suustaan varman vakuutuksensa,\npäätäpahkaa kysyi:\n\n\"Sanokaapa, ystävä, mikä se on se quadrupedi?\"\n\n\"Luonnon oikku, jossa se osoitti tavallista vähemmän rajattomasta\nviisaudestaan. Jos kahden raajan sijaan voitaisiin asettaa pyörivät\nvivut, niin saataisiin tämän eläinluokan rakenne perusteellisesti\nparannetuksi. Mutta semmoisina kuin quadrupedit nykyään ovat, ovat ne\nvain luonnon oikku, ei mitään muuta.\"\n\n\"Kuulkaas nyt, hyvä vieras, Kentuckyn sanakirjat tekevät huonosti\nkauppansa, ja minä kysyin, mitä se quadrupedi merkitsee ihmisten\nkielellä.\"\n\n\"Quadrupedi on eläin, jolla on neljä jalkaa -- nelijalkainen.\"\n\n\"Nelijalkainen! Luuletteko te sitten, että Ismael Bushilla on siinä\nvaunussaan nelijalkainen eläin häkissä?\"\n\n\"Minä tiedän sen ja pyydän teitä kallistamaan minulle korvanne -- ei\nsananmukaisesti, hyvä ystävä\", huomatessaan Paavon hätkähtävän ja\nnäyttävän hämmästyneeltä, \"vaan kuvaannollisesti, sen vaikutuksen\nvälityksellä, niin saatte kuulla. Minä olen jo ilmoittanut, että\nminä sopimuksen nojalla matkustan sanotun Ismael Bushin kanssa.\nMutta vaikka olen velvollinen suorittamaan eräitä toimia, niin\nkauan kuin matkaa kestää, ei ole mitään ehtoa, joka määräisi, että\nsanotun matkan tulee kestää ikuisesti. Vaikk'ei tätä seutua voinekaan\nsanoa tieteelle voitetuksi, se kun luonnonhistorian tutkijalle joka\nsuhteessa on uutta aluetta, puuttuu siltä kuitenkin suuressa määrin\nkasvikunnan aarteita. Minä olisin sen vuoksi jäänyt muutaman sadan\nmailin päähän kauemmaksi itään, ellei minua sisällinen ääni vaatisi\ntutustumaan kysymyksessä olevaan eläimeen voidakseni selostaa ja\nklassifioida sen. Ja lisäksi\", ja hän hiljensi äänensä, ikäänkuin\nilmaistakseen tärkeän salaisuuden, \"minä en ole ilman toivoa, että\nvoin taivuttaa Ismaelin sallimaan minun dissekeerata se.\"\n\n\"Oletteko te nähnyt sen eläimen?\"\n\n\"En näköelimilläni, vaan paljon pettämättömämmillä näkökojeilla,\nnimittäin järjen johtopäätöksillä ja tieteellisten premissien\ndeduktiivisella huomioinnilla. Nuori mies, minä olen pitänyt silmällä\ntuon eläimen tapoja ja voin pelkäämättä lausua julki todistuksien\nnojalla, jotka tavallisilta havainnontekijöiltä jäisivät huomaamatta,\nettä sen suhteet ovat erittäin suuret, että se on laiska, ehkä\nhorrostilassa, syö ahneesti ja että se, kuten tämän kunnianarvoisen\nmetsästäjän suoranaisesta todistuksesta näkyy, on vihainen ja\nraateleva!\"\n\n\"Minua miellyttäisi enemmän\", sanoi Paavo, johon tohtorin selostus\noli tehnyt hyvin tuntuvan vaikutuksen, \"jos saisin varman tiedon\nsiitä, ettei tuo olento ole ensinkään eläin.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, on minulla Ismaelin oma sana, jos minä siihen\ntosiasiaan nähden, jonka eläimen tavat yllin kyllin osoittavat,\nkaipaisin todisteita. Pienimmätkin johtopäätökseni saavat tukea\ntosiasioista. Minua, nuori mies, ei vaivaa alhainen joutava\nuteliaisuus, vaan tarkoittavat, sen mukaan kuin nöyrästi luulen,\nkaikki tiedonharrastukseni ensiksikin tieteen edistämistä ja\ntoiseksi kanssaihmisten parasta. Minua salassa suuresti himotti\nsaada tietää, mitä teltassa oli, kun Ismael sitä vartioi niin\ntarkkaan, että velvoitti minutkin valallisesti tietyn ajan kuluessa\nolemaan lähestymättä telttaa tiettyä kyynärälukua lähemmäksi. Vala\non vakava asia, jota ei pidä kevytmielisesti vannoa. Mutta kun\nretkeni riippui siitä, että suostuin tähän, niin vannoin, pidättäen\nitselleni joka tapauksessa oikeuden huomioiden tekoon pitemmän matkan\npäästä. Nyt on kulunut kymmenen päivää siitä kuin Ismael, säälien\nminun, nöyrän tieteen harrastajan, tilaa, ilmoitti minulle sen\ntosiasian, että vaunussa oli eläin, jonka hän oli ottanut preerialle\nmukaan täyksi, houkutellakseen sillä ansaan muita samaan genukseen\ntai ehkä speciekseen kuuluvia eläimiä. Siitä pitäen tehtäväni on\nrajoittunut eläimen tapojen vaarinottamiseen ja tulokseni muistiin\nkirjoittamiseen. Kun pääsemme tietyn matkan päähän seutuun, jossa\nnäitä eläimiä on runsaasti, on minulle luvattu vapaa valta tutkia\ntätä eksemplaaria.\"\n\nPaavo kuunteli sanaakaan hiiskahtamatta, kunnes tohtori oli päättänyt\nomituisen, mutta luonteenomaisen selityksensä. Mutta sitten\nepäuskoinen mehiläismetsästäjä pudisti päätään ja näki sopivaksi\nvastata:\n\n\"Hyvä vieras, vanha Ismael on pistänyt teidät onton puun sisimpään\nkoloon saakka, jossa silmänne eivät auta enempää kuin kuhnurin\npistin. Minäkin tiedän mitä tiedän siitä samasta vaunusta ja\nminä voin sanoa, että olen juontanut siirtolaisen puheet selvään\nvalheeseen. Kuulkaas nyt, hyvä ystävä, luuletteko te, että Elli Waden\nkaltainen tyttö suostuisi rupeamaan villipedon toveriksi?\"\n\n\"Ja miksikä ei? Miksikä ei?\" sanoi luonnontutkija. \"Nelli on älykäs\ntyttö ja kuuntelee usein mielihyvin niitä tiedon aarteita, joita\nminun toisinaan täytyy sirotella ympärilleni tässä erämaassa.\nMiksipä hän ei tutkisi vaikka minkä eläimen tapoja, vaikkapa itse\nsarvikuonon?\"\n\n\"Älkää nyt sentään\", vastasi toinen yhtä varmana, hänellä kun tästä\nasiasta oli paljon paremmat, joskaan ei yhtä tieteelliset tiedot kuin\nluonnontutkijalla. \"Elli on älykäs tyttö, joka tietää, mitä tahtoo,\njos minä vähänkään ymmärrän asiaa. Mutta vaikka hän onkin niin rohkea\nja reippaan näköinen, ei hän kuitenkaan ole muuta kuin nainen. Enkö\nminä kylläkin usein ole häntä itkettänyt --.\"\n\n\"Tunnetteko Nellin?\"\n\n\"En, mutta tiedän, että nainen on nainen, eivätkä kaikki Kentuckyn\nkirjat saisi Elli Wadea menemään yksinään telttaan, jossa on vihainen\npetoeläin!\"\n\n\"Minusta näyttää\", huomautti erämies tyynesti, \"että tässä asiassa\npiilee jotakin hämärää ja salaperäistä. Minä voin todistaa, ettei\nsiirtolainen suvaitse kenenkään katsovan telttaan, ja minulla on\nvarmempi todistus siitä, ettei vaunussa ole petoeläimen häkkiä, kuin\nkummallakaan teistä. Minun Hektorini on koira, jonka suvulla on niin\ntarkka ja luotettava nenä, ettei kaikkivaltiaan käsi ole koiralle\nparempaa antanut, ja jos siinä olisi ollut eläin, olisi koira\npaikalla ilmoittanut sen herralleen.\"\n\n\"Luuletteko voivanne verrata koiraa ihmiseen! -- eläimellisyyttä\noppiin! -- vaistoa järkeen!\" huudahti tohtori hieman kiihtyen.\n\"Kuinka voisi koira erottaa eläimen tavat, specieksen tai edes\ngenuksen samalla tavalla kuin päättelevä, oppinut, tieteen voitoista\nosallinen ihminen!\"\n\n\"Kuinkako!\" vastasi iäkäs erämies tyynesti. \"Kuunnelkaapas vähän,\nja jos luulette koulumestarin kykenevän antamaan tarkemman älyn\nkuin Luoja, niin saatte piankin nähdä, kuinka suuresti erehdytte.\nEttekö kuule, että viidakossa jokin liikkuu? Viitisen minuuttia se on\nkatkonut risuja. Sanokaa nyt, mikä se on?\"\n\n\"Minä toivon, ettei se ole mikään villipeto!\" huudahti tohtori,\njonka muistissa kohtaus vespertilio horribiliksen kanssa vielä oli\nveres. \"Teillä on pyssyt, hyvät ystävät, eikö olisi paras tarkastaa\nsankkiruutia? Sillä tästä minun haulikostani ei ole suurtakaan apua.\"\n\n\"Saattaapa olla niinkuin sanotte\", vastasi erämies, noudattaen\nkehoitusta sikäli että otti pyssynsä siitä, missä se oli aterian\naikana ollut, ja kohotti suun ilmaan. \"Sanokaa nyt, mikä se on?\"\n\n\"Se käy yli maallisen tiedon! Buffon itsekään ei olisi kyennyt\nsanomaan, onko eläin quadrupedi, vai kuuluuko se luokkaan serpens,\ntai onko se lammas vai tiikeri.\"\n\n\"Silloin teidän puhvelinne on narri minun Hektorini rinnalla! Hei,\nkoira! -- Mikä se on? -- Lähdemmekö perään, Hekku -- vai annammeko\nmennä?\"\n\nKoira, joka jo korvainsa väreillä oli kokeneelle erämiehelle\nosoittanut tietävänsä oudon eläimen olevan läheisyydessä, kohotti\npäänsä etukäpäliltään ja irvisti hieman huuliaan, ikäänkuin\nnäyttääkseen hampaittensa loppuja. Mutta sitten se äkkiä heitti\nsikseen vihamieliset eleet, haisteli hetken ilmaa, haukotteli\nsyvään, ravisteli itseään ja asettui jälleen rauhallisesti entiseen\nmakuuasentoonsa.\n\n\"Kas nyt, tohtori\", huudahti erämies voitonriemuisena, \"minä olen\nnyt varma siitä, ettei tuolla viidakossa ole riistaeläintä eikä\nvillipetoa. Ja se on totisesti arvokas tieto miehelle, joka on liian\nvanha tuhlatakseen voimaansa hukkaan, eikä kuitenkaan haluaisi joutua\npantterinkaan ruoaksi!\"\n\nKoira keskeytti herransa murahtaen, mutta piti vielä päätään maassa\nkäpälillään.\n\n\"Ihminen se on!\" huudahti erämies, nousten seisomaan. \"Koiran eleistä\npäättäen se on ihminen. Paljon me emme puhu toisillemme, koira ja\nminä, mutta harvoin me käsitämme väärin toistemme tarkoituksen!\"\n\nPaavo Hoover kavahti pystyyn kuin salama ja ojentaen pyssynsä\neteenpäin huusi uhkaavalla äänellä:\n\n\"Tulkaa esiin, jos olette ystävä, taikka olkaa valmis pahimpaan, jos\nolette vihamies!\"\n\n\"Ystävä olen, valkoinen ja toivoakseni kristittykin\", vastasi\ntiheiköstä ääni, ja samalla viidakko avautui ja puhuja astui siitä\nesiin.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nOn yleisesti tunnettu asia, että paljon ennen kuin Louisianan\nsuunnattoman laajat maa-alat toisen ja toivottavasti viimeisen\nkerran vaihtoivat omistajaa, eivät sen vartioimattomat rajat\nsuinkaan olleet turvassa valkoisten seikkailijain hyökkäyksiltä.\nKanadan sivistymättömät metsästäjät ja Yhdysvaltain samanlainen,\nvaikka hieman valistuneempi väestö, ynnä mestitsit eli sekarotuiset,\njotka pitivät itseään valkoisina, elivät hajallaan intiaaniheimojen\nkeskuudessa tai hankkivat niukan toimeentulonsa erämaissa, majavan\nja biisonin eli -- maan yleistä nimitystä käyttääksemme -- puhvelin\noloseuduilla.\n\nSen vuoksi ei ollut ensinkään tavatonta, että seikkailijat kohtasivat\nlännen rannattomilla aavikoilla toisia seikkailijoita. Merkeistä,\njotka olisivat jääneet tottumattomalta silmältä huomaamatta, nämä\nulkokulmalaiset tiesivät, milloin joku heidän tovereistaan oli\nläheisyydessä, ja saattoivat tulijaa karttaa tai lähestyä, miten\nmilloinkin halu oli tai asiat vaativat. Tavallisesti nämä kohtaukset\nolivat rauhallisia, valkoisilla kun oli yhteinen vihollinen, ketä\npelätä, maan vanha ja ehkä laillisempikin väestö, mutta harvinaisia\neivät olleet semmoisetkaan tapaukset, että kateus ja saaliinhimo\njohtivat mitä väkivaltaisimpaan ja suhdattomimpaan petokseen kaikkine\nseurauksineen. Kun kaksi erämiestä siis kohtasi toisensa Amerikan\nerämaassa, jolla nimityksellä aiomme silloin tällöin tätä seutua\nmainita, tapahtui se samaan epäluuloiseen tapaan kuin kahden laivan\nlähestyessä toistaan merellä, jolla tiedetään liikkuvan merirosvoja.\nEi kumpikaan tahdo ilmaista epäluuloaan, koska se paljastaisi sen\nheikkouden, mutta ei kumpainenkaan ole halukas luottamustakaan\nosoittamaan, koska sen vaikutusta ehkä olisi mahdoton myöhemmin\nkorjata.\n\nSemmoinen oli nyt puheena oleva kohtaus luonteeltaan. Vieras lähestyi\nvakaasti, pitäen hellittämättä toisen vieraan liikkeitä silmällä,\ntahallaan aikaansaaden pieniä vaikeuksia, jotka estäisivät ehkä liian\nvaromattoman lähestymisen. Paavo taas seisoi ja hypisteli rihlansa\nlukkoa, hän kun oli siksi ylpeä, ettei tahtonut osoittaa kolmen\nhengen pelkäävän yhtä yksinäistä, mutta samalla siksi varovainenkin,\nettei tahtonut kokonaan laiminlyödä tavanmukaisia varovaisuuskeinoja.\nSe huomattava ero, jolla aterian lailliset omistajat kumpaisenkin\nvieraan vastaanottivat, sai selityksensä siitä täydellisestä\nerilaisuudesta, joka heidän ulkomuodossaan ilmeni.\n\nLuonnontutkijan ulkomuodon ollessa vakuuttavan rauhallinen, jopa\nmelkein hajamielinen, osoitti uuden tulokkaan esiintyminen voimaa, ja\nulkoasusta ja ryhdistä oli helppo arvata hänet sotilaaksi.\n\nPäässä hänellä oli hienosta sinisestä verasta tehty sotilaslakki,\njosta riippui ryvettynyt kultatupsu ja joka melkein upposi uhkeaan\npikimustaan kähärätukkaan. Kaulaansa hän oli huolimattomasti sitonut\nmustan silkkisen solkihuivin. Ruumiin verhona oli tummanviheriä\nmetsästyspaita, joka oli koristettu liittovaltakunnan rajajoukkojen\ntoisinaan käyttämillä keltaisilla reunuksilla ja kirjonnalla.\nTämän alta näkyivät takin kaulus ja käänteet, joiden kangas ja\nväri olivat samanlaiset kuin lakinkin. Säärien verhona hänellä oli\nkauriinnahkaiset säärykset ja jalassa tavalliset intiaanimokkasiinit.\nRunsaasti koristeltu ja sangen vaarallisen näköinen suora tikari oli\npistetty punaiseen silkkiverkkovyöhön; toiseen vyöhön oli kiinnitetty\nkaksi pistoolia, pienintä mallia, jotka tarkalleen sopivat tuppiinsa,\nja hartioitten poikki riippui lyhyt, raskas sotilasrihla; siihen\nkuuluvat ruutisarvi ja kukkaro killuivat kupeella tavanmukaisilla\npaikoillaan. Selässä riippuva reppu oli merkitty niillä hyvin\ntunnetuilla alkukirjaimilla, joista Yhdysvaltain hallitusta on\nleikillisesti ruvettu sanomaan \"Uncle Samiksi\", s.o. Setä Samuliksi.\n\n\"Minä tulen ystävänä\", sanoi vieras ikäänkuin mies, joka on siksi\ntottunut näkemään asioita, ettei häntä säikäyttänyt semmoinen\nnaurettava sotainen asento, johon tohtori Battius oli nähnyt\nparhaaksi asettua. \"Ystävänä, jonka asiat ja aikeet eivät ensinkään\nkilpaile teidän hommienne kanssa.\"\n\n\"Kuulkaas nyt, vieras\", sanoi Paavo Hoover avoimesti; \"osaatteko te\njuontaa mehiläisen tästä avoimesta paikasta metsään, johon ehkä on\nkaksitoista mailia matkaa?\"\n\n\"Mehiläinen on lintu, jota minun ei ole tarvinnut koskaan hakea\",\nvastasi toinen nauraen; \"vaikka paljon olen aikanani linnustanut.\"\n\n\"Sitä minä ajattelinkin\", huudahti Paavo, ojentaen luottavasti\nkätensä siihen vapaaseen tapaan, joka Amerikan rajakansan kesken on\nvallalla. \"Ristitkäämme sormemme. Te ja minä emme koskaan riitele\nmehiläispesistä, koska ette anna hunajalle sen suurempaa arvoa. Ja\nnyt, jos teidän vatsassanne on tyhjää nurkkaa ja te osaatte antaa\narvoa oikealle kastepisaralle, kun se suuhunne putoaa, niin tuossa on\njuuri oikea pala, mitä suuhun panna. Maistakaa, vieras; ja ellette te\nmaistettuanne myönnä, että se on ruokaa, joka sopii suuhun -- mutta\nkauanko te olette ollut siirtokunnista matkalla?\"\n\n\"Monta viikkoa ja pelkäänpä, että kuluu yhtä monta viikkoa, ennenkuin\npääsen sinne palaamaan. Mielelläni noudatan kehoitustanne, sillä\nsiitä kuin eilispäivän aurinko nousi, olen paastonnut, ja minä tunnen\nliian hyvin biisonin kyttyrän arvon hylkiäkseni semmoista ruokaa.\"\n\n\"Ahaa, vai tunnette te sen ruoan! Siinä te alun pitäen olette ollut\nminusta edellä, vaikka luulenkin, että me nyt olisimme tasaväkiset.\nMinä olisin onnellisin mies, mitä on Kentuckysta Kalliovuorille,\njos minulla olisi soma mökki lähellä jotakin vanhaa metsää, jossa\nolisi paljon onttoja puita, ja joka päivä juuri tämmöinen kyttyrä\npäivälliseksi, kuorma vereksiä olkia mehiläispesiin ja pikku El--\"\n\n\"Pikku mikä?\" kysyi vieras, jota mehiläispyytäjän puheliaisuus ja\navomielisyys ilmeisesti huvitti.\n\n\"Se oli vain semmoista, mitä minä vielä saan kun sopii ja mikä ei\nliikuta ketään muuta kuin minua\", vastasi Paavo, teroittaen pyssynsä\npiitä ja ruveten hyvin reimasti viheltelemään Mississippillä hyvin\ntunnettua viisua.\n\nNäitten valmistavien keskustelujen kestäessä vieras oli istahtanut\nkyttyrän viereen ja teki tuhoja sille osalle, mikä sitä vielä\noli jäljellä. Mutta tohtori Battius seurasi kateellisena hänen\nliikkeitään. Tämä kateus oli vielä omituisempi kuin avomielisen\nPaavon vast'ikään osoittama sydämellisyys.\n\nMutta luonnontutkijan epäilykset tai oikeammin pelko erosivat\nkerrassaan mehiläispyytäjän luottavaisuudesta. Häntä oli ihmetyttänyt\nse, että vieras parhaillaan syömästään eläimestä oli käyttänyt\nsen oikeata tieteellistä, eikä yleisen puheenparren väärentämää\nnimeä; ja kun hän itse oli ollut ensimmäisiä käyttämään hyväkseen\ntilaisuutta niiden salpain rauettua, joilla Espanja oli Atlantin\ntakaiset siirtomaansa sulkenut retkeilijöiltä, tulivatpa nämä\nkauppaa taikka, kuten hän, luvallisempia tieteellisiä tarkoituksia\nvarten, oli hänessä siksi paljon jokapäiväistä käytännöllistä\nälyä, että hän käsitti samojen vaikuttimien, jotka olivat niin\nvoimakkaasti vaatineet häntä nykyiseen yritykseensä ryhtymään,\nvoivan ehkä panna liikkeelle jonkun toisenkin luonnontutkijan. Tässä\nsiis uhkasi kilpailu, joka hänessä herätti suurta levottomuutta,\nsillä uhkasihan se riistää toisen puolen kaikkien hänen kokemiensa\nvaarojen, vastuksien ja ponnistuksien hedelmistä. Nämä mahdollisuudet\nhuomioonottaen ei sen vuoksi ollut ensinkään yllättävää, että\nluonnontutkijan luontainen luonteen lauhkeus jonkin verran häiriintyi\nja että hän sangen valppaasti piti tuon toisen eleitä silmällä\nsaadakseen jotakin osviittaa siihen, millä hämärillä asioilla mies\nliikkui.\n\n\"Tämä on todella maukas ateria\", huomautti nuori, pahaa aavistamaton\nvieras, sillä ollen sekä nuori että hyvännäköinen hän oli tottunut\nsiihen, että hänelle osoitettiin huomiota; \"joko on nälkä tehnyt\nlihan niin maittavaksi, taikka voi biisoni vaatia itselleen kunnian,\nettä se on koko suvun paras härkä!\"\n\n\"Luonnontutkijat mieluummin, yleistajuisesti puhuessaan, nimittävät\ngenuksen lehmän mukaan\", sanoi tohtori Battius, jossa salainen\nepäluulo happanemistaan happani, ja karisti kurkkuaan, ennenkuin\npuhui, hyvinkin samaan tapaan kuin kaksintaistelija tutkii sen aseen\nkärkeä, jonka hän aikoo upottaa vihollisensa ruumiiseen. \"Se nimitys\non täydellisempi, koska bos, toisin sanoen härkä, on kykenemätön\nsukua jatkamaan; ja bos laajimmassa merkityksessä eli vacca on niistä\nmolemmista ehdottomasti jalompi eläin.\"\n\nTohtori lausui tämän mielipiteensä kasvoillaan ilme, jolla hän tahtoi\nosoittaa olevansa valmis paikalla käymään kiinni johonkin niistä\nlukuisista kohdista, joista hän luuli heidän välillään vallitsevan\nerimielisyyttä; ja hän odotti nyt vastustajansa iskua, aikoen\nseuraavalla kerralla itse iskeä kahta nasevammin. Mutta nuorta\nvierasta näytti paljon enemmän huvittavan hyvä paisti, joka täten oli\nkuin pilvistä pudonnut hänen eteensä, eikä häntä vähääkään haluttanut\nruveta taittamaan peistä tästä sen enempää kuin muistakaan visaisista\nriitakysymyksistä, jotka tieteenharrastajille antavat tilaisuuden\nmitellä voimiaan hengen asein.\n\n\"Varmaankin olette oikeassa\", hän vastasi melkein ärsyttävän\nvälinpitämättömästi. \"Varmaankin olette oikeassa, ja vacca kai olisi\nollut parempi sana.\"\n\n\"Anteeksi, herra, te käsitätte sanani kokonaan väärin, jos luulette\nminun ilman useita ja erikoisia kvalifikatioita lukevan bibulus\namericanuksen familiaan vacca. Sillä kuten hyvin tiedätte, herra\n-- tohtori luultavasti -- epäilemättä olette suorittanut lääkärin\ntutkinnon?\"\n\n\"Siihen arvonimeen minulla ei ole oikeutta\", keskeytti toinen.\n\n\"Ette siis vielä ole ottanut graadia -- tai ehkä olette gradueerattu\njonkin toisen luonnontieteen alalla?\"\n\n\"Sekään ei osu oikeaan.\"\n\n\"Varmaankaan ette, nuori mies, ole ryhtynyt tärkeään -- voin\nsanoa vaaralliseenkin tehtäväänne ilman jonkinlaisia todistuksia\nsopivaisuudestanne tehtäväänne! Jotakin valtuutta, johon voitte\nperustaa oikeutenne työskennellä tai jolla voitte perustella\nvaatimuksenne saada tukea ja kannatusta kanssatyöntekijöiltänne,\njoilla on samat kiitettävät harrastukset!\"\n\n\"En tiedä, millä keinoilla tai mitä tarkoituksia varten olette\nruvennut minun tarkoituksieni mestariksi!\" huudahti nuorukainen\npunastuen ja kavahtaen pystyyn nopeudella, joka osoitti, kuinka\nvähän hän välitti ruumiillisista tarpeistaan, kun kosketeltiin\nasiaa, joka oli lähempänä hänen sydäntään. \"Hyvä herra, puheenne on\nkäsittämätöntä. Tehtävä, joka toisen suorittamana ehkä oikeudella\nansaitsisi nimen kiitettävä, on minulle rakas ja kallis velvollisuus;\nvaikka minulle, sen tunnustan, sittenkin on käsittämätöntä, miksi\nerikoinen valtuus olisi siihen tarpeen.\"\n\n\"On tavanmukaista, että on lailliset asiapaperit\", vastasi tohtori\nvakavana, \"ja että se kaikissa sopivissa tilaisuuksissa näytetään,\nettä suopeat ja ystävälliset mielet paikalla voisivat heittää\nsikseen arvottomat epäluulot ja sen mitä voisi sanoa keskustelun\nensi elementeiksi, ryhtyäkseen heti semmoisiin asioihin, jotka ovat\nmolempien sydämellä.\"\n\n\"Pyyntönne on omituinen!\" mutisi nuorukainen, katsoen tuikeasti\nvuoroin kuhunkin, ikäänkuin tutkiakseen, minkälaisia miehiä nämä\ntoverit olivat, mimmoiset heidän ruumiinvoimansa. Pistäen sitten\nkätensä poveensa hän veti esiin pienen laatikon ja ojentaen sen\ntohtorille arvokkaan näköisenä jatkoi: \"Tästä, herra, näette, että\nminulla on jonkinlainen oikeus kulkea maassa, joka nyt on Amerikan\nvaltioitten oma.\"\n\n\"Mitä meillä sitten tässä on?\" huudahti luonnontutkija, avaten\nsuuren, kokoon käännetyn pergamentin. \"Mitä, tämähän on filosofimme\nJeffersonin omaa käsialaa! Valtakunnan sinetti! Sotaministerin\nvahvistama! Jaha! Tykistökapteenin valtakirja, annettu Duncan Unkas\nMiddletonille!\"\n\n\"Kenelle? Kenelle se oli?\" kysyi erämies, joka koko keskustelun ajan\noli tuijottanut vieraaseen, ikäänkuin painaakseen jokaisen piirteen\nmieleensä. \"Mikä hänen nimensä on? Sanoitteko Unkas? Unkas! Oliko se\ntodella Unkas!\"\n\n\"Se on nimeni\", sanoi nuorukainen hieman vihaisesti. \"Se on erään\nintiaanipäällikön nimi, joka on sekä enoni että minunkin nimeni ja\njosta olemme ylpeät. Se on muisto tärkeistä palveluksista, joita eräs\nsoturi teki suvullemme entisissä maakuntasodissa.\"\n\n\"Unkas! Oliko se todella Unkas?\" toisti vanha erämies, lähestyen\nnuorukaista ja siirtäen hänen otsaltaan mustien kiharain paarretta,\nnäiden ihmettelevän omistajan koettamatta sitä vähääkään estää.\n\"Ah, silmäni ovat vanhat eivätkä yhtä terävät kuin siihen aikaan,\nkuin itse vielä olin sotilas. Mutta minä voin pojassa erottaa isän\nnäköisyyden! Minä huomasin sen paikalla, kun hän lähestyi. Mutta niin\npaljon on riutuva näköni sen jälkeen nähnyt ohitseen kulkevan, etten\nvoinut muistaa paikkaa, missä olen tuon näköisyyden ennen nähnyt!\nSanokaa minulle, nuori mies, mikä oli isänne koko nimi?\"\n\n\"Hän oli valtioitten upseeri vallankumoussodassa ja hänellä tietysti\noli sama nimi kuin minullakin. Mutta äitini veljen nimi oli Duncan\nUnkas Heyward.\"\n\n\"Aina vain Unkas! Unkas!\" toisteli erämies innosta vavisten. \"Entä\n_hänen_ isänsä?\"\n\n\"Hänellä oli sama nimi, intiaanipäällikön nimi vain puuttui. Juuri\nhänelle ja isoäidilleni tuo äsken mainitsemani palvelus tehtiin.\"\n\n\"Minä tiesin sen! Minä tiesin sen!\" huudahti vanhus värisevällä\näänellään, ja hänen jäykät kasvonpiirteensä liikkuivat voimakkaasti,\nikäänkuin nuorukaisen mainitsemat nimet olisivat herättäneet vireille\nkauan uinuneita, menneiden aikain tapauksiin liittyviä tunteita.\n\"Minä tiesin sen! Poika tai tyttärenpoika, sama asia, veri ja\nulkonäkö ovat samat! Sanokaa minulle, vieläkö se, jonka nimi oli\nDuncan ilman Unkasta -- vieläkö hän elää?\"\n\nNuori upseeri pudisti surullisena päätään vastatessaan tähän\nkysymykseen kieltävästi.\n\n\"Hän kuoli kunnioitettuna ja korkeassa iässä. Rakastettuna ja\nonnellisena ja onnelliseksi tekevänä!\"\n\n\"Korkeassa iässä!\" toisti erämies, luoden katseen omiin laihoihin,\nmutta yhä jänteviin käsiinsä. \"Ah, hän eli kaupungissa eikä ollut\nkaupunkilaisia viisaampi. Mutta te näitte hänet usein ja kuulitte\nhänen juttelevan Unkaasta ja erämaasta?\"\n\n\"Usein! Hän oli silloin kuninkaan upseeri, mutta kun kruunun\nja siirtomaitten välillä syntyi sota, ei isoisäni unohtanut\nsynnyinmaataan, vaan epäsi tyhjän nimiuskollisuuden ja oli uskollinen\nomalle maalleen; hän taisteli vapauden puolella.\"\n\n\"Siihen oli syytä, ja mikä vielä parempi, se oli luonnollista!\nTulkaa, poikani, ja istukaa tähän minun viereeni. Käykää tähän ja\nkertokaa minulle, mitä isoisänne oli tapana jutella muistellessaan\nerämaan ihmeitä.\"\n\nNuorukainen hymyili, ehkä yhtä paljon vanhuksen tungettelevaisuutta\nkuin hänen osoittamaansa mielenkiintoakin. Mutta huomatessaan, ettei\nenää ollut vähintäkään pelkoa minkäänlaisesta väkivallasta, hän\narvelematta suostui.\n\n\"Kertokaa kaikki ansapyytäjälle juurta jaksaen\", sanoi Paavo,\nistahtaen levollisena nuoren sotilaan toiselle puolelle. \"Vanhojen\ntapana on mielellään muistella vanhoja asioita, ja mielelläni minä\nitsekin niitä kuuntelen.\"\n\nMiddleton hymyili jälleen, ehkä hieman pilkallisestikin. Mutta\nkääntyen sitten hyväluontoisesti ansapyytäjän puoleen, hän jatkoi:\n\n\"Se on pitkä juttu, joka voi tuntua kammottavaltakin. Peloittavan\ntäynnä se on verenvuodatusta ja kaikkia intiaanien julmuuden kauhuja.\"\n\n\"Kertokaa meille vain kaikki\", jatkoi Paavo. \"Kentuckyssa me olemme\ntottuneet semmoisiin asioihin, ja minun täytyy sanoa, että minun\nmielestäni se ei juttua pilaa, vaikka siinä on jokin päänahkakin!\"\n\n\"Mutta hän kertoi teille Unkaasta, eikö niin?\" toisti jälleen\nerämies, välittämättä mehiläispyytäjän pienistä keskeytyksistä,\njoilla ei ollut sen suurempaa merkitystä. \"Entä mitä hän pojasta\najatteli ja puhui hienossa salissaan, kaikki kaupunkilaisylellisyys\nja mukavuus ympärillään?\"\n\n\"Varmaankin hän puhui aivan samaan laatuun kuin olisi puhunut\nmetsässäkin ja vaikka olisi seissyt ystävänsä --\"\n\n\"Sanoiko hän metsäläistä ystäväkseen, alastonta, maalattua\nsotilasparkaa? Eikö hän ollut liian ylpeä sanoakseen intiaania\nystäväkseen?\"\n\n\"Hän päin vastoin oli ylpeä tästä tuttavuudesta. Ja niinkuin jo\nkuulitte, antoi hän hänen nimensä vanhimmalle pojalleen, ja samalla\ntavalla se on kulkeva perintönä polvesta polveen.\"\n\n\"Se oli oikein tehty! Miehen tavoin, ja vielä kristitynkin! Hän kai\nkertoi, että delavari oli nopsa jaloiltaan -- muistiko hän sen?\"\n\n\"Niinkuin antilooppi! Hän todellakin usein mainitsi häntä Le Cerf\nAgile-nimellä, jonka hän oli nopeudestaan saanut.\"\n\n\"Ja uljas ja peloton hän oli!\" jatkoi erämies, katsoen kumppaniaan\nsilmiin hartaudella, joka osoitti, kuinka mielellään hän kuuli\nkiitettävän nuorta soturia, jota hän ilmeisesti oli kerran hellästi\nrakastanut.\n\n\"Urhea kuin verikoira! Peloton! Hän mainitsi aina Unkasta ja tämän\nisää, jota viisaudestaan sanottiin Suureksi Käärmeeksi, urheuden ja\njäykkyyden esikuvina.\"\n\n\"Se oli oikein, toden totta oikein! Kunnollisempia miehiä olisi ollut\nmahdoton löytää mistään heimosta tai kansasta, olipa heidän nahkansa\nminkä värinen tahansa. Minä huomaan, että isoisänne oli oikeamielinen\nja istutti saman velvollisuuden jälkeläisiinsäkin! Hän sai silloin\nvuorimaassa kokea monta vaaraa ja uljaasti hän suoritti omankin\nosansa! Sanokaa minulle, poikani tai upseeri, sillä upseerihan te\nolette, oliko siinä kaikki?\"\n\n\"Ei suinkaan, se oli, kutea jo sanoin, kammottava kertomus, täynnään\njännittäviä tapauksia ja sekä isoisäni että isoäitini --\"\n\n\"Ah!\" huudahti erämies, heittäen kätensä ilmaan ja koko muodon\nkirkastuessa hänen kuullessaan tätä mainittavan. \"He sanoivat\nhäntä Aliceksi! Elsieksi tai Aliceksi; se on sama asia. Naurava\nja leikillinen lapsi hän oli onnessa ja hellä ja kyyneltyvä\nonnettomuudessa! Hänen hiuksensa olivat hohtavat ja keltaiset kuin\nkauriin vasan karva, ja iho kirkkaampi kuin puhtain vesi, joka\nkalliolta tippuu. Hyvin hänet muistan! Sangen hyvin hänet muistan!\"\n\nNuorukainen hymähti hieman ja loi vanhukseen katseen, jonka helposti\nolisi saattanut käsittää siten, etteivät hänen omat muistonsa\nkunnianarvoisesta ja kunnioitetusta isoäidistään suinkaan olleet\nsemmoiset, vaikk'ei hän pitänytkään tarpeellisena virkkaa siitä\nmitään. Hän sanoi vain:\n\n\"Molemmat he säilyttivät muiston kokemistaan vaaroista niin elävänä,\netteivät olisi hevillä unohtaneet ainoatakaan, joka oli silloin\nmukana.\"\n\nErämies katsoi syrjään ja jokin syvä, mielessä piilevä tunne näytti\nväkisinkin pyrkivän esiin. Sitten hän jälleen kääntyi puhekumppaninsa\npuoleen, vaikk'eivät hänen rehelliset silmänsä enää tutkineetkaan\nhänen kasvonpiirteitään samalla avoimella mielenkiinnolla kuin äsken,\nja hän jatkoi:\n\n\"Kertoiko hän teille heistä _kaikista?_ Olivatko he kaikki\npunanahkoja, häntä itseään ja Munron tyttäriä lukuunottamatta?\"\n\n\"Eivät. Delavarien keralla oli myös eräs valkoinen, Englannin\narmeijan tiedustelija, vaikka maakunnissa syntynyt.\"\n\n\"Varmaankin juoppo kelvoton maankulkuri, kuten useimmat valkoiset,\njotka asustavat intiaanien parissa, eikö niin!\"\n\n\"Vanhus, harmaitten hiustenne pitäisi varoittaa teitä parjauksesta.\nSe mies, jonka mainitsin, oli sangen vaatimaton, mutta sitä suurempi\noli hänen todellinen arvonsa. Toisin kuin useimmissa eturintamalla\nasustavissa yhtyivät hänessä molempain kansain parhaat, eikä niiden\nhuonoimmat ominaisuudet. Hän oli mies, jolle luonto oli antanut\nparhaan ja ehkä harvinaisimman lahjansa, kyvyn erottaa hyvä pahasta.\nHänen hyveensä johtuivat mielen yksinkertaisuudesta, sillä semmoiset\nolivat hänen tapainsa hedelmät, vieläpä itse ennakkoluulotkin.\nUrheudessa hän oli punaisten kumppaniensa vertainen, mutta\nsotataidossa hän, ollen kehittyneempi, oli heitä etevämpi. Sanalla\nsanoen, hän oli jalo verso siitä ihmisluonnon rungosta, joka ei\nkoskaan ole voinut kohota täyteen korkeuteensa eikä tärkeyteensä\nsiitä syystä vain, että se on metsässä kasvanut. Nämä olivat, vanha\nmetsämies, isoisäni omat sanat hänen puhuessaan tuosta miehestä, jota\nte kuvittelette niin arvottomaksi!\"\n\nErämiehen katse oli vaipunut maahan vieraan kiittäessä hänen kuntoaan\njalomielisen nuorukaisen hehkuvaan tapaan. Hän hypisteli koiransa\nkorvia, omia maalaisvaatteitaan, avasi ja sulki pyssynsä sankin, ja\nhänen kätensä vapisivat sillä tavalla, että niitä olisi luullut aivan\nkykenemättömiksi käyttämään asetta. Toisen vaiettua hän käheällä\näänellä jatkoi:\n\n\"Isoisänne ei siis kokonaan unohtanut tuota valkoista!\"\n\n\"Kaukana siitä, meidän joukossamme on päinvastoin jo kolme, jotka\novat saaneet saman nimen kuin oli tiedustelijalla.\"\n\n\"Hänen nimensä, niinkö sanoitte?\" huudahti vanhus hämmästyen,\n\"yksinäisen, oppimattoman metsämiehen nimen? Onko isoisilla\nja rikkailla ja arvossapidetyillä ja, mikä vielä parempi,\noikeamielisillä, onko heillä juuri tämä sama nimi?\"\n\n\"Se on minun veljelläni ja kahdella serkullani, sattuivatpa sitten\nnuo nimityksenne oikeaan tai ei.\"\n\n\"Tarkoitatteko te itse nimeä, kirjoitettuna samoilla kirjaimilla,\njoista ensimmäinen on N ja viimeinen L?\"\n\n\"Juuri sitä\", vastasi nuorukainen hymyillen. \"Ei, ei, emme ole\nvähimmässäkään määrässä häntä unohtaneet. Koiranikin, joka on\nvähän matkan päässä tästä kauriin jäljillä, polveutuu juuri saman\ntiedustelijan koirasta, jonka hän jälkeenpäin lähetti ystävilleen\nlahjaksi ja joka oli samaa rotua kuin hänen omansakin. Eikä ole koko\nlaajassa unionissamme koiraa, jonka jalka olisi nopeampi tai vainu\ntarkempi.\"\n\n\"Hektor\", sanoi vanhus, koettaen hillitä mielenliikutusta, joka\noli tukahduttaa hänen hengityksensä, ja puhuen koiralleen samalla\ntapaa kuin olisi puhunut lapselle, \"kuuletko sinä, penikka! Sinun\noma sukusi ja veresi on tullut preerioille! Vai nimi -- se on\nihmeellistä, kovin ihmeellistä!\"\n\nLuonto ei voinut kauempaa kestää. Tavattomain, voimakkaitten\nvaikutelmien tulvan voittamana, rakkaitten, kauan levänneitten\nmuistojen elvyttämänä, niiden näin omituisella tavalla ja odottamatta\njälleen virittyä, vanhus töin tuskin saattoi sen verran hillitä\nitseään, että sai, mielen ponnistelusta kolealla ja luonnottomalla\näänellä, sanotuksi:\n\n\"Poikani, minä olen se sama tiedustelija, ennen soturi, nyt kurja\nansapyytäjä!\" minkä jälkeen kyyneltulva puhkesi hänen kuihtuneille\nposkilleen lähteistä, jotka olivat olleet kauan kuivina, ja antaen\nkasvojensa vaipua polviensa väliin hän peitti ne kainostellen\nsarvaannahkavaatteellaan ja nyyhkytti ääneensä.\n\nTämä näky aikaansai hänen kumppaneissaan vastaavia\nluonteenpurkauksia. Paavo Hoover oli ahnaasti ahminut jokaisen\ntavun puhujain vuoropuhelusta, ja hänen tunteensa kohosivat sitä\nmyöten kuin kohtauksen yhä kasvava mielenkiintokin. Tottumattomana\ntämmöisiin outoihin mielenliikutuksiin hän käänsi päätään joka\npuolelle välttääkseen jotakin, jota ei itsekään tiennyt, kunnes näki\nvanhan erämiehen kyynelet ja kuuli hänen nyyhkytyksensä, ja nyt hän\nhyppäsi pystyyn ja tarttuen rajusti vieraansa kurkkuun kiinni kysyi\nhäneltä, kenen luvalla tämä oli pakottanut hänen vanhan toverinsa\nitkemään. Samalla hänen aivojensa kautta välähti jokin muisto ja hän\nhellitti otteensa ja ojentaen käsivartensa vallattomassa mielihyvässä\nhän kävi kiinni tohtorin hiuksiin, jotka paikalla ilmaisivat\nkeinotekoisen muodostuksensa irtaantumalla hänen kouraansa, jättäen\nluonnontutkijan valkoisen kiiltävän päälaen ilman sen lämpöisempää\npeitettä kuin kalju nahka.\n\n\"Mitä te tästä ajattelette, herra itikkamestari?\" hän huusi. \"Eikös\ntämä ole kumma mehiläinen reikäänsä houkuteltavaksi?\"\n\n\"Merkillistä, aivan ihmeellistä, mieltäkohottavaa!\" vastasi\nluonnonystävä, anastaen hyvänluontoisesti takaisin peruukkinsa,\nja hänen silmänsä samenivat ja ääni värähti. \"Tämä on ihmeellistä\nja kaunista. Ja epäilemättä syyt ja seuraukset ovat oikeassa\njärjestyksessä.\"\n\nÄkillisen purkauksensa jälkeen erämiehen mielenliikutus jo samassa\nasettui. Kaikki kolme kerääntyivät erämiehen ympäri jonkinlaisin\npelon tuntein, kun näkivät niin vanhan miehen itkevän.\n\n\"Varmaan asia niin on, sillä miten hän muutoin niin tarkkaan tuntisi\ntapaukset, joita ei monikaan tiedä perheemme piirin ulkopuolella\",\nhuomautti nuori upseeri vihdoin pyyhkien silmiään, sillä hän ei\nhävennyt näyttää, kuinka hänenkin mielensä oli liikuttunut.\n\n\"Totta se on\", huudahti Paavo, \"ja jos te tarvitsette lisää\ntodistuksia, niin vahvistan minä asian valallani! Minä itse tiedän,\nettä joka sana on totta kuin evankeliumi!\"\n\n\"Ja kumminkin me jo kauan olemme luulleet häntä kuolleeksi!\" jatkoi\nsotilas. \"Isoisäni oli jo kunnialla saavuttanut korkean iän ja luuli\nolevansa heistä kahdesta nuorempi.\"\n\n\"Usein nuoruudella ei ole tilaisuutta täten nähdä vanhuuden\nheikkoutta!\" huomautti erämies, nostaen päänsä ja katsoen ympärilleen\ntyynenä ja arvokkaana. \"Nuori mies, se on Jumalan tahto, että vielä\nolen täällä maailmassa, omia salattuja tarkoituksiaan varten hän\non minua säästänyt, kunnes olen nähnyt kahdeksankymmentä pitkää ja\ntyölästä vuotta. Teidän ei tarvitse epäillä, että minä olen se, mikä\nolen sanonut olevani, sillä miksi minä lähtisin hautaan niin kehno\nvalhe huulillani?\"\n\n\"Minä en epäröi uskoa, minä vain ihmettelen, että asia niin on! Mutta\nmiksi tapaan teidät, vanhempaini kunnioitettava ja oiva ystävä,\nnäissä erämaissa, niin kaukana alempain maitten edistyksestä ja\nturvallisuudesta?\"\n\n\"Minä olen tullut näille lakeuksille kirveen ääntä pakoon, sillä\ntänne eivät metsien kaatajat ainakaan voi seurata! Mutta minä voin\nesittää teille saman kysymyksen. Kuulutteko te siihen joukkoon, jonka\nhallitus on lähettänyt uusiin maihin katsomaan, minkälaisen kaupan se\non tehnyt?\"\n\n\"En kuulu. Lewis nousee jokea pitkin muutaman sadan mailin päässä\ntästä. Minä liikun yksityisillä asioillani.\"\n\n\"Siinä ei olekaan mitään ihmettelemistä, että mies, joka ei\nheikontuneen näkönsä vuoksi enää voi metsästää, nähdään majavan\nasumuksien läheisyydessä ansoja käyttäen pyssyn asemesta, mutta se on\nkumma, että niin nuori ja varakas mies, jolla lisäksi on Suuren isän\nvaltakirja, kiertelee preerioilla ilman minkäänlaista käskyläistä!\"\n\n\"Epäilemättä pitäisitte syitäni riittävinä, jos ne tuntisitte, ja jos\ntahdotte kuulla kertomustani, ilmoitan ne teille mielelläni. Pidän\nteitä kaikkia rehellisinä miehinä, jotka mieluummin autatte hyvää\nasiaa kuin petätte sen.\"\n\n\"Tulkaa sitten ja kertokaa asia meille kaikessa rauhassa\", sanoi\nerämies ja kävi istumaan, nyökäten sitten nuorukaiselle, että hän\nnoudattaisi esimerkkiä. Mielellään tämä noudattikin kehoitusta\nja Paavon ja tohtorin valittua semmoiset asennot, kuin kumpaakin\nparhaiten miellytti, ryhtyi äskentullut tekemään selkoa niistä\nomituisista syistä, jotka olivat houkutelleet hänet niin kauas\nerämaihin.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nVääjäämättä, järkähtämättä jatkoi aika sillä välin työtään. Aurinko,\njoka kaiken päivää oli ollut usvaröykkiöissä, aleni hitaasti\nseestyneeseen railoon ja laski sitten loistavana kolkkojen aavikoiden\nrannan taa kuin valtamerellä vetten peittoon. Valtavat karjat, jotka\nolivat käyneet laitumella preeriain autioilla kentillä, katosivat\nvähitellen, ja vesilintujen loppumattomat jonot, jotka tekivät\ntavanmukaista syysmuuttoaan pohjoisilta asumattomilta järviltä\nMeksikon-lahtea kohti, herkesivät leyhyttämästä siivillään tätä\nilmaa, joka nyt oli kasteesta ja höyrystä raskasta. Sanalla sanoen,\nyön varjot vaipuivat kalliolle, lisäten pimeyden paikan muuhun\ntoivottomuuteen.\n\nValon alkaessa sammua Ester kokosi nuoremmat lapsensa rinnalleen,\nja asettuen erillisen linnansa esiinpistävälle polvekkeelle hän\nistui ja kärsivällisesti odotti metsästäjien paluuta. Elli Wade ei\nollut kaukana, mutta hän näytti pysyttelevän hieman erillään tästä\nhuolestuneesta piiristä, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista heidän\nluonteittensa eroa.\n\n\"Setäsi, Nelli, on ja on aina oleva huono laskemaan\", huomautti äiti,\njoka oli tytön kanssa keskustellut päivän töistä ja nyt oli hyvän\naikaa ollut vaiti. \"Huono numeromies ja heikko ennakolta harkitsemaan\non tämä Ismael Bush! Tässä hän istuskeli ja vetelehti kallion\nympärillä aamuvalkeamasta puoleen päivään saakka tekemättä muuta kuin\nvain aikoi, vaikka hänen ympärillään oli seitsemän uljasta poikaa,\nettei vaimo koskaan ole parempia miehelleen antanut. Ja mitä siitä\nlopulta tuli? Kah, yö siitä tuli eikä hänen tarpeellinen työnsä ole\nvieläkään päättynyt.\"\n\n\"Järkevää se ei todellakaan ole, täti\", vastasi Elli hajamielisen\nnäköisenä, mikä osoitti, kuinka vähän hän tiesi, mitä sanoi; \"ja\npojille se on kovin huono esimerkki.\"\n\n\"Kuulkaas tuota! Tyttö sinä, kuka on kasvattanut sinut tuomitsemaan\nvanhempiasi ja vielä parempiasikin? Tahtoisinpa nähdä sen miehen,\njoka täällä ulkorajoilla antaa lapsilleen paremman esimerkin kuin\ntämä samainen Ismael Bush! Näytä minulle neiti moitiskelija, vaikk'et\nitse ole moitetta vailla, mistä löydät veljesjoukon, joka tarpeen\ntullen sukkelammin kaataisi ja veistäisi hirren kuin omat poikani,\nvaikka minä itse sanonkin sen, minä, jonka pitäisi olla vaiti. Taikka\nniittäjän, joka osaisi paremmin johtaa työkunnan vehnäpellon läpi ja\njättäisi jälkeensä puhtaamman sängen kuin oma hyvä mieheni! Ja isänä\nhän on antelias kuin lordi. Poikien ei tarvitse muuta kuin mainita se\npaikka, johon he tahtovat talonsa tehdä, paikalla hän antaa heille\nanastusluvan, eikä koskaan velo kirjoista!\"\n\nNäin sanottuaan siirtolaisen vaimo puhkesi koleaan, pilkalliseen\nnauruun, johon useat nuorimmat matkijat yhtyivät kuin kaiku. Näitä\nhän totutteli samaan säännöttömään ja laittomaan elämään, jota hän\nitsekin oli elänyt ja joka epävarmuudestaan huolimatta ei ollut\nsalaperäistä viehätystään vailla.\n\n\"Hehei! Ester eukko\", huusi alhaalta lakeudelta hänen miehensä tuttu\nääni, \"sinä taidat täällä vain syödä ja mässätä, sillä välin kuin\nme olemme hankkimassa kauriinpaistia ja puhvelinlihaa. Tule alas --\ntule alas, tyttöni, ja tuo kaikki lapset kanssasi ja auttakaa meitä\nkantamaan paisti vuorelle. Tästä tulee lystiä, vaimo! Tule alas, tule\nalas, pojat ovat täällä jo, ja työtä täällä on, vaikka teitä olisi\nkahta vertaa enemmän.\"\n\nIsmael olisi voinut säästää puolet siitä keuhkovoimasta, jota hänen\ntäytyi käyttää saadakseen äänensä kuulumaan. Tuskin hän oli lausunut\nvaimonsa nimen, ennenkuin koko maahan istahtanut piiri yhtenä miehenä\nkavahti pystyyn ja suin päin syöksyi kalliolta sen vaarallisia\nsolia myöten hillittömän kiireen valtaamana. Ester seurasi pienten\nlastensa perässä maltillisemmin, eikä Ellikään pitänyt järkevänä\njäädä kalliolle. Pian oli siis koko joukko koolla kallion juurella,\navoimella lakeudella.\n\nSiellä odotti siirtolainen, kauniin lihavan sarvaan painon alla\nnotkuen, pari nuoremmista pojistaan apunaan. Abiramkin ilmestyi\nsiihen tuota pikaa, eikä kulunut monta minuuttia, ennenkuin suurin\nosa metsästäjistä palasi retkeltään, millä mitäkin erämiestaitonsa\nnäytettä mukanaan.\n\n\"Lakeus on punanahoista tyhjä ainakin tänä iltana\", sanoi Ismael,\nkun vastaanoton touhu oli hieman asettunut, \"sillä minä olen omilla\njaloillani samoillut preeriata monet mailit ja luulen olevani mies,\njoka ei erehdy intiaanin mokkasiinin jäljistä. Paista meille siis,\neukko, kaurista, niin pääsemme nukkumaan päivätyömme päälle.\"\n\n\"Minä en mene vannomaan, etteikö tässä lähettyvillä ole intiaaneja\",\nsanoi Abiram. \"Minäkin luulen vähän ymmärtäväni punanahkojen jälkiä,\nja elleivät silmäni ole entisestään huonontuneet, niin vannoisin\nrohkeasti, etteivät intiaanit ole kaukana. Mutta odotetaan, kunnes\nAsa palaa. Hänkin kulki ohi siitä, mistä minä löysin jälkiä, ja\ntietää hänkin jotakin niistä asioista.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, se poika tietää liian paljon kaikenlaisia asioita\",\nvastasi Ismael synkästi. \"Sitä parempi hänelle, kuta pikemmin hän\nhuomaa vähemmän tietävänsä. Mutta mitä se tekee, Hetty, vaikka kaikki\nsiouxien heimot, mitä suuren joen tällä puolella on, olisivat meistä\nvain mailin päässä. Sen he saavat nähdä, ettei tälle kalliolle ole\nhelppo kiivetä, kun sitä varjelee kymmenen urheaa miestä.\"\n\n\"Sano, Ismael heti kaksitoista\", huudahti hänen toraisa eukkonsa,\n\"sillä jos teidän perhosia ja itikoita takaa-ajava ystävänne on mies,\nniin vastaan minä kahta. En minä ole häntä huonompi rihlaa enkä\nhaulikkoa käyttämään, ja rohkeuden puolesta -- niin, se mullikka,\njonka ne kuljeskelevat tetonipirut varastivat, oli suurin pelkuri\nmeistä kaikista ja sen jälkeen lörpöttelevä tohtorimme. Ah, Ismael,\nharvoin sinä rupeat kauppoihin joutumatta tappiolle, ja se mies minun\nluuloni mukaan on huonoin mies, mitä sinä olet koskaan joukkoosi\nottanut! Ajatteles, kun se kehno määräsi minulle vetolaastaria suuni\nympäri, kun minä valitin jalkakipuja.\"\n\n\"Sehän oli vahinko, Ester\", vastasi aviomies kylmäverisesti, \"ettet\nsinä siitä huolinut. Se olisi minun luullakseni ollut sinulle hyvin\nterveellistä. Mutta, pojat, jos kävisi niin, että meidän lähellämme\non intiaaneja, kuten Abiram luulee, niin täytyy meidän ehkä hyvinkin\nsukkelaan kiivetä kalliolle ja lopultakin jäädä ilman illallista.\nLaittakaamme sen vuoksi riista talteen, ja sitten kuin ei ole\nparempaa tehtävää, puhutaan tohtorista.\"\n\nTämä puhe otettiin varteen, ja muutamassa minuutissa se suojaton\npaikka, jossa perhe oli koolla, oli vaihdettu kallion turvallisempaan\nkorkeuteen. Siellä Ester alkoi työnsä, puuhaten ja piesten suutaan\nyhtä uutterasti, kunnes ateria oli valmis ja hän saattoi kutsua\nmiehensä aterialle yhtä kaikuvalla äänellä kuin imaami tornistaan\nmuistuttaa uskovaisille erästä tärkeämpää velvollisuutta.\n\nJokaisen asetuttua omalle tavanmukaiselle paikalleen tuoksuvan\npaistin ympärille kävi siirtolainen, muille esimerkkiä antaen, tämän\noivamakuisen lihan kimppuun. Se oli valmistettu samaan laatuun kuin\nbiisonin kyttyrä ja niin taidokkaasti, että se pikemmin lisäsi kuin\nsalasi sen luontaisia avuja. Taiteilija olisi varmaan mielihyvin\nkiinnittänyt kankaalle tämän rajun, luonteenomaisen näyn.\n\nLukija epäilemättä muistaa, että Ismaelin linnavuori oli yksinäinen,\nkorkea ja rosoinen ja että sille oli melkein mahdoton kiivetä.\nKirkas loimuava tuli, joka paloi sen laella ja jonka ympärillä\nperhekunta istui syömisen touhussa, paloi kuin majakan kärjessä\nerämaan keskellä, ohjaten seikkailijoita, jotka vaelsivat sen\naavoilla lakeuksilla. Loimuava tuli kajasti päivän paahtamista\nkasvoista, näytellen jos minkälaisia ilmeitä, lasten lapsellisesta\nyksinkertaisuudesta, johon sivistymätön elämänlaatu kuitenkin\noli painanut omituisen villiyden tunnun, aina siihen tylsään ja\nliikkumattomaan jurouteen saakka, joka lepäsi siirtolaisen kasvoilla,\nmilloin ne eivät olleet kiihtyneet. Toisinaan tuulenpuuskaus\nleyhytteli kekäleitä ja tulesta loimahti taivasta kohti kirkkaampi\nvalo, joka sai pienen yksinäisen teltan näkymään korkeuden pimennosta\nikäänkuin ilmassa riippuvana. Ulkopuolella tulen piirin kaikki oli\nläpinäkymättömän pimeyden verhossa, kuten siihen aikaan vuorokaudesta\nainakin.\n\n\"Se on käsittämätöntä, kuinka Asa tähän aikaan pysyttelee poissa\",\nhuomautti Ester harmitellen. \"Kun kaikki ovat syöneet ja ruoka\nlopussa, silloin vasta hän tulee ja mankuu ruokaa ja on nälissään\nkuin karhu talviunestaan herättyään. Hänen vatsansa on yhtä\nluotettava kuin paras kello, mitä on koko Kentuckyssa, ja harvoin\nsitä tarvitsee vetää, jotta se ajan tietäisi, olipa yö tai päivä.\nAsa on kauhea syömään, kun hän on tehnyt hiukkasen työtä ja on siitä\nnälissään!\"\n\nIsmael loi ankaran katseen poikiensa vaikenevaan piiriin ikäänkuin\nnähdäkseen, uskaltaisiko heistä kukaan ruveta puolustamaan poissa\nolevaa syyllistä. Mutta koska tällä haavaa ei ollut mitään\nkiihottavaa syytä, joka olisi nostanut heidän luontoaan levostaan,\nolisi kaiketi kapinoivan veljen puolustaminen vaatinut liian suuren\nvoimanponnistuksen. Abiram sitä vastoin, joka sovinnon synnyttyä\ntunsi tai oli tuntevinaan sydämellisempää mielenkiintoa äskeistä\nvihamiestään kohtaan, näki sopivaksi lausua julki huolestuksen, joka\noli muille vieras:\n\n\"Olisipa hyvä asia, jos poika olisi välttänyt tetonit!\" hän mutisi.\n\"Minua surettaisi kovin, jos Asa, joka sekä luonnoltaan että\nvoimiltaan on joukkomme vankimpia, joutuisi niitten punaisten pirujen\nkynsiin.\"\n\n\"Pidä huolta itsestäsi, Abiram, ja säästä sanojasi, ellet muuta taida\nkuin peloittaa eukkoa ja hänen tyttöriepujaan. Elli Waden kasvot olet\njo saanut valkenemaan; hän on niin kalpea, kuin olisi hän tänään\nnähnyt juuri noita sinun mainitsemiasi intiaaneja, silloin kuin\nminun täytyi puhua hänelle pyssyllä, kun ei kieleni kantanut hänen\nkorviinsa. Miten se oli, Nelli! Sinä et ole vieläkään sanonut, mikä\noli syynä sinun kuurouteesi?\"\n\nEllin poskilla vaihtui väri yhtä äkillisesti kuin siirtolaisen pyssy\noli leimahtanut siinä tilaisuudessa, johon hän viittasi; palava hehku\npunasi hänen piirteensä, kunnes hänen kurkkunsakin oli saman terveen\nvärin verhoama. Hän painoi päänsä häveliäänä rintaansa vasten, mutta\nei näyttänyt pitävän tarpeellisena vastata.\n\nIsmael, joka oli liian hidas jatkaakseen tutkisteluaan sen pitemmälle\ntaikka tyytyi jo lausumaansa vihjaukseen, nousi seisomaan kalliolta,\njolla oli istunut, ja oikoen vankkaa ruumistaan kuin syönyt,\nlihotettu härkä, ilmoitti aikovansa käydä nukkumaan. Ihmisten\nkesken jotka elivät pääasiallisesti vain luonnollisten tarpeittensa\ntyydytystä varten, semmoinen ilmoitus herätti myötätuntoista\nvastakaikua. Toinen toisensa jälkeen katosi, kukin kovan makuusijansa\netsiäkseen. Eikä kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin Ester, joka\noli onnellisesti torunut nuorimmat lapsensa uneen, huomasi olevansa\npaljaalla kalliolla yksinään valveilla, alempana olevaa vartijaa\nlukuunottamatta.\n\nMitä vähemmän arvoisia hedelmiä muutteleva elämänlaatu lieneekään\ntässä oppimattomassa vaimossa synnyttänyt, naisen luonnon voimakkain\ntunne oli siksi syvälle juurtunut häneenkin, ettei se milloinkaan\nvoinut kokonaan kuolla. Hänen luonteensa oli voimakas, melkeinpä\nraju, ja tunteensa sen mukaan väkivaltaiset ja hillittömät. Mutta\nmiten hän kulloinkin käyttikin luonnollista valta-asemaansa,\nrakkaus lapsiin ei hänessä koskaan sammunut, vaikka se saattoikin\nusein nukahtaa. Häntä ei miellyttänyt Asan jatkuva poissaolo.\nVaikka hän itse olikin siksi peloton, ettei hän omasta puolestaan\nolisi hetkeäkään epäillyt kulkea sen pimeän kuilun poikki, johon\nhänen kaipaavat silmänsä nyt tuijottivat, alkoi hänen levoton\nmielikuvituksensa, tätä sammumatonta tunnetta totellen, keksiä jos\nminkälaisia onnettomuuksia poikansa viipymisen syyksi. Saattoihan\nolla totta, kuten Abiram oli viitannut, että hän oli joutunut jonkin\npuhveleita metsästävän heimon vangiksi, taikka ehkä vielä kamalamman\nonnettomuuden uhriksi. Niin ajatteli äiti, hiljaisuuden ja pimeyden\nyhä avustaessa luonnon salaisia vaikutelmia.\n\nNämä mietteet saivat Esterin levottomaksi ja karkoittivat unen, ja\nvalveillaan pysyen hän kuunteli niin tarkasti, että sitä muutamaa\naskelta alemmalla älyasteella olevissa eläimissä sanotaan vaistoksi,\neikö kuuluisi mitään, joka ilmaisisi askelten lähenemistä. Vihdoin\nhänen toiveensa näyttivät olevan toteutumassa, sillä selvästi\nkuuluivat nuo kauan toivotut äänet, ja pian hän kallion juurella\nkeksi ihmisen hämärän hahmon.\n\n\"No, Asa, hyvin sinä ansaitset jäädä ilman yösijaa tänä siunattuna\nyönä!\" alkoi eukko nurista ja hänen tunteissaan tapahtui käänne, jota\nei voi ihmetellä, ken on tutkinut ihmisluonnon vastakohtia ja niiden\naikaansaamaa moninaisuutta. \"Ja kova on vuoteesi oleva, se on minun\ntahtoni! Mitä, Abner, Abner, Abner sinä, nukutko sinä? Katso, ettet\navaa reikää, ennen kuin minä ennätän alas. Minä tahdon tietää, kuka\nse on, joka tahtoo häiritä rauhallista ja myös kunniallista perhettä\ntämmöiseen vuorokauden aikaan!\"\n\n\"Vaimo!\" huusi ääni, joka oli olevinaan mahtipontinen, vaikka\npuhuja tuntuikin jonkin verran pelkäävän seurauksia. \"Vaimo, minä\nkiellän teitä lain rangaistuksen uhalla syytämästä alas kirottuja\nprojektiilejanne. Minä olen kansalainen, maanomistaja ja kahden\nyliopiston gradueerattu, ja minä pidän kiinni oikeuksistani! Varokaa\nilkimielisyyttä, vallattomuutta ja miestappoa. Minä olen -- teidän\namicus, ystävä ja ruokavieras. Minä -- tohtori Obed Battius.\"\n\n\"Kuka?\" kysyi Ester äänellä, joka miltei kieltäytyi kantamasta hänen\nsanojaan alla hartaasti odottavalle kuuntelijalle. \"Sanoitteko te,\nettei se ole Asa?\"\n\n\"En, en minä ole Asa enkä Absalon enkä kukaan muukaan heprealainen\nruhtinas, vaan Obed, heidän kaikkien juurensa ja runkonsa. Enkö minä\nole teille sanonut, vaimo, että teillä on täysihoitolainen, joka\non oikeutettu pääsemään sisään rauhallisesti ja kunniallisesti?\nPidättekö minua luokkaan amphibia kuuluvana eläimenä ja luuletteko\nminun keuhkojani pajan palkeiksi?\"\n\nLuonnontutkija olisi luultavasti saanut käyttää keuhkovoimaansa\npaljon kauemminkin toivottua tulosta aikaansaamatta, jos Ester olisi\nollut ainoa kuulija. Pettyneenä ja pelon valtaamana vaimo oli jo\nlähtenyt makuusijalleen ja valmistautui jonkinlaisella epätoivon\nvälinpitämättömyydellä käymään levolle. Mutta Abnerin, alhaalla\nolevan vartijan, oli tohtorin huuto havahduttanut sangen epäiltävästä\ntilasta, ja koska hän nyt oli siksi toipunut tajuihinsa, että tunsi\nlääkärin äänen, pääsi tämä ilman pienintäkään viivyttelyä linnaan.\nTohtori Battius ponnisteli ähkien kapeasta tuloaukosta kalliolle ja\nnäytti omituisen malttamattomalta, ja hän oli jo alkanut vaivalloisen\nkiipeämisensä, kun hän sattui huomaamaan portinvartijan ja pysähtyi\nlausuakseen hänelle äänellä joka oli tarkoitettu olemaan vaikuttavan\nnuhteleva:\n\n\"Abner, sinussa ilmenee vaarallisia uneliaisuuden symptoomeja! Sitä\nosoittaa tuo taipumuksesi haukotteluun ja se voi käydä vaaralliseksi\nsekä itsellesi että isäsi koko perheelle.\"\n\n\"Tohtori ei ole koskaan pahemmin erehtynyt\", vastasi nuorukainen,\nhaukotellen kuin päivää paistattava leijona, \"minulla ei ole missään\nruumiinosassani semmoisia tohtorin symptoomeja, ja mitä isään ja\nlapsiin tulee, niin luulen isonrokon ja tuhkarokon jo monta kuukautta\ntakaperin jättäneen meidän joukon viimeisenkin.\"\n\nTyytyen lyhyeen varoitukseensa luonnontutkija oli jo voittanut\npuolet kiipeämisen vaikeuksista, ennenkuin asiastaan varma Abner\noli päättänyt puolustelunsa. Laella Obed luuli varmaan kohtaavansa\nEsterin, jonka kielenkäytön voimasta hän oli liiankin usein saanut\nmitä pelättävimpiä näytteitä. Ne olivat hänessä synnyttäneet siksi\nterveellisen kammon, ettei hän suinkaan toivonut hyökkäysten\ntoistumista. Lukija voi arvata, että häntä odotti mieluisa pettymys.\nAstuen kevyin askelin ja katsellen pelokkaasti olkainsa yli,\nikäänkuin peläten vielä pahempaa tuiskua kuin sanoja, tohtori meni\nsille paikalle, joka oli määrätty hänelle makuusijaksi.\n\nArvoisa luonnontutkijamme ei kuitenkaan saanut unta, vaan sen sijaan\nistui ja mietti, mitä oli päivän kuluessa sekä nähnyt että kuullut,\nkunnes hänen lähimmän naapurinsa Esterin kojusta kuuluva käännähtely\nja mutina ilmaisi hänelle sen asukkaan valveellisen tilan. Käsittäen\nvälttämättömäksi tehdä jotakin tämän naiskerberoksen vaivuttamiseksi\nuneen, ennenkuin saattoi ryhtyä omaa aiettaan toteuttamaan, tohtori,\nvaikka olikin niin vastahakoinen alistumaan hänen sanatulvansa\nalaiseksi, kuitenkin huomasi välttämättömäksi alkaa keskustelun.\n\n\"Te ette näytä nukkuvan, sangen ystävällinen ja arvoisa rouva Bush\",\nhän lausui, päättäen aloittaa puhelun laastarilla, joka tavallisesti\nveteli. \"Näytätte nukkuvan huonosti, oiva emäntämme. Voinko jollakin\ntavalla lieventää vaivojanne?\"\n\n\"Mitä te, mies, minulle antaisitte?\" nurkui Ester. \"Vetolaastariako\nunta antamaan?\"\n\n\"Paremminkin sitten kataplasman. Mutta jos teillä on vaivoja, niin on\ntässä muutama tippa sydämenvahvistusta, jotka otatte pikarillisessa\nomaa konjakkiani. Ne varmaan antavat teille levon, jos minä mitään\ntiedän materia medicasta.\"\n\nTohtori oli vedonnut Esterin heikkoon kohtaan, kuten hän itse\nhyvin tiesi. Ja kun hän ei epäillytkään määränteensä hyväksyttävää\nlaatua, kävi hän muitta mutkitta suoraa päätä valmistamaan sitä.\nKun hän teki tarjouksensa, vastaanotti asianomainen sen kärtyisään\nja uhittelevaan tapaansa, mutta nielaisi sen niin liukkaasti, että\nkyllä huomasi sen tervetulleeksi. Vaimo mutisi kiitoksensa ja lääkäri\nkävi jälleen äänetönnä istumaan, odottaakseen annoksen tehoa.\nVähemmässä kuin puolessa tunnissa Esterin hengitys kävi niin syväksi\nja tiedottomaksi, että ellei tohtori olisi tiennyt tämän uuden\nuneliaisuuden puuskan johtuvan voimakkaasta ooppiumiannoksesta, jolla\nhän oli väkijuoman höystänyt, olisi hän ehkä huomannut olevan syytä\nolla luottamatta omaan diagnoosiinsa. Levottoman eukon vaivuttua\nuneen vallitsi kalliolla syvä ja yleinen uni.\n\nTohtori Battius piti nyt hetkeä otollisena noustakseen jalkeille\nhiljaa ja varovaisesti kuin sydänyön rosvo ja hiipiäkseen ulos omasta\nkopistaan vieressä olevia makuupaikkoja kohti. Siellä hän jälleen\nvakuuttautui siitä, että kaikki hänen naapurinsa olivat vaipuneet\nsyvään uneen. Saatuaan varmuuden tästä tärkeästä seikasta hän ei enää\nepäröinyt, vaan alkoi suurella vaivalla kiivetä kallion korkeimmalle\nhuipulle. Vaikka hän noudattikin kaikkea mahdollista varovaisuutta,\nei hän kuitenkaan voinut kiivetä aivan ääneti. Mutta hänen jo\nonnitellessaan itseään siitä, että oli onnellisesti saavuttanut\npäämääränsä, ja aikoessaan astua korkeimmalle portaalle, tarttui\nhänen takinliepeeseensä käsi, joka pysähdytti hänen etenemisensä yhtä\ntehokkaasti kuin jos Ismaelin itsensä valtava voima olisi naulinnut\nhänet maahan.\n\n\"Onko teltassa sairas\", kuiskasi pehmyt ääni hänen korvaansa, \"kun\ntohtori Battius on menossa sinne näin tavattomalla ajalla?\"\n\nHeti kuin luonnontutkijan sydän oli palannut paikalleen\näkkiretkeltään kurkkua kohti, kuten joku, jolla ei ollut tohtori\nBattiuksen tietoa eläinruumiin rakenteesta, luultavasti olisi\nkäsittänyt odottamattoman keskeytyksen aiheuttaman yllättävän\ntuntumuksen, toipui hän sen verran, että saattoi vastata, käyttäen\nkuitenkin yhtä paljon pelosta kuin varovaisuudesta ääntään mitä\nhellävaraisimmin.\n\n\"Kunnon Nelli! Minua suuresti ilahduttaa, että se olit vain sinä\neikä kukaan muu. Hiljaa, tyttö, hiljaa! Jos Ismael saisi tiedon\ntuumistamme, nakkaisi hän arvelematta meidät molemmat tältä kalliolta\nalas lakeudelle. Hiljaa, Nelli, hiljaa!\"\n\nTohtori varoitteli täten kiipeämisen lomassa, ja hänen vaietessaan\nolivat he kumpikin päässeet korkeimmalle pengermälle.\n\n\"Ja nyt, tohtori Battius\", kysyi tyttö vakavasti, \"pyydän sanomaan\nsyyn, mikä on saanut teidät antautumaan, siihen vaaraan, että teidän\nehkä täytyy lentää alas tältä paikalta ilman siipiä ja varmasti\npäänne kaupalla?\"\n\n\"Kaikki ilmoitetaan sinulle, arvoisa, luotettava Nelli, mutta oletko\nvarma siitä, ettei Ismael herää?\"\n\n\"Hänestä ei pelkoa, hän nukkuu, kunnes päivänpaiste kärventää hänen\nsilmäluomiaan. Tätini puolelta vaara uhkaa.\"\n\n\"Ester nukkuu!\" vastasi tohtori merkitsevästi. \"Elli, sinä seisoit\ntänään tällä kalliolla vahtina?\"\n\n\"Minut käskettiin.\"\n\n\"Ja sinä näit biisonin ja antiloopin ja suden ja kauriin kuten\ntavallisestikin.\"\n\n\"Minä näin mainitsemanne eläimet\", vastasi tyttö.\n\n\"On vielä yksi, jonka sinä olet nähnyt, mutta jota minä en luetellut.\"\n\n\"Enpä tiedä.\"\n\n\"Älä nyt, Elli, sinähän puhut ystävän kanssa, genus homo, tyttöseni?\"\n\n\"Mitä muuta lienenkin nähnyt --\"\n\n\"Hiljaa, Nelli, vilkkautesi saattaa meidät ilmi! Sano minulle,\ntyttöni, oletko nähnyt preerialla kulkemassa eräitä bipedes-luokkaan\nkuuluvia, joita sanotaan ihmisiksi?\"\n\n\"Kyllä varmaan. Setäni on poikineen ollut puhvelien ajossa aina siitä\nkuin aurinko alkoi aleta.\"\n\n\"Minun täytyy käyttää kansankieltä, että ymmärtäisit. Elli, minä\ntarkoitan species Kentuckya.\"\n\nElli punastui kuin ruusu, mutta pimeys verhosi hänen punastuksensa.\nHetkisen epäröityään hän rohkaisi itseään sen verran, että sanoi:\n\n\"Jos te tahdotte puhua arvoituksilla, tohtori Battius, niin täytyy\nteidän hakea toinen kuulija. Kysykää selvällä englanninkielellä, niin\nvastaan rehellisesti samalla kielellä.\"\n\n\"Minä olen matkustanut tässä erämaassa, kuten sinä, Nelli, tiedät,\netsimässä eläimiä, jotka tähän saakka ovat pysyneet tieteen silmiltä\nsalattuina. Muun muassa olen löytänyt erään primateksen, genus homo,\nspecies Kentucky, jonka nimi on Paavo -- --\"\n\n\"Jumalan tähden, hiljaa!\" sanoi Elli. \"Puhukaa hiljemmin, taikka me\nolemme hukassa.\"\n\n\"Hoover, ammatiltaan mehiläispyytäjä\", jatkoi toinen. \"Käytänkö nyt\nkansankieltä -- ymmärrätkö minua?\"\n\n\"Täydelleen, täydelleen\", vastasi neito, joka hämmästyksissään tuskin\nsai henkeään vedetyksi. \"Mutta mitä hänestä? Käskikö hän teitä\nkiipeämään tälle kalliolle? Hän ei tiedä mitään itse, sillä minä olen\nvannonut sedälleni valan, joka on sulkenut suuni.\"\n\n\"Niin, mutta eräs henkilö, joka ei ole vannonut valaa, on\npaljastanut kaikki. Minä soisin, että se vaippa, joka verhoaa\nluonnon salaisuuksia, yhtä perusteellisesti poistettaisiin sen\nkätketyiltä aarteilta! Elli, Elli! Se mies, jonka kanssa minä\ntietämättömyydessäni olen tehnyt sopimuksen, on surullisella tavalla\nunohtanut kunnian vaatimukset! Sinun setäsi, tyttö!\"\n\n\"Te tarkoitatte Ismael Bushia, minun isäni veljen lesken miestä\",\nvastasi tyttö loukkaantuneena, hieman ylpeästikin. -- \"Mutta julmaa,\ntunnotonta on syyttää minua sukulaisuussiteestä, jonka sattuma on\nmuodostanut ja jonka minä niin suurella ilolla ainaiseksi rikkoisin!\"\n\nNöyryytetty tyttö ei saanut enempää sanotuksi, vaan kallionkyhmylle\nvaipuen alkoi nyyhkyttää niin ankarasti, että heidän asemansa kävi\nkahta arveluttavammaksi. Tohtori mutisi muutamia sanoja, jotka olivat\ntarkoitetut puolustelevaksi selitykseksi, mutta ennenkuin hän ennätti\nlopettaa itsepuolustustaan, nousi tyttö ja sanoi päättäväisesti:\n\n\"Minä en ole tullut tänne kuluttamaan aikaani tuhmassa itkussa,\nettekä te sitä estääksenne. Mikä sitten on tuonut teidät tänne?\"\n\n\"Minun täytyy saada tavata teltan asukas.\"\n\n\"Tehän tiedätte, mitä siinä on?\"\n\n\"Minua on uskoteltu, että minä tiedän. Mutta minulla on kirje, joka\nminun täytyy antaa asianomaiselle omakätisesti. Jos eläin osoittautuu\nquadrupediksi, on Ismael oikea mies -- jos taas bipediksi,\nhöyhenelliseksi tai höyhenettömäksi, sillä ei ole väliä, niin on\nIsmael petturi ja sopimuksemme on mitätön!\"\n\nElli viittasi tohtoria pysymään siinä missä oli ja olemaan hiljaa.\nSitten hän hiipi telttaan, viipyen siellä monta minuuttia, jotka\nulkona odottavasta luonnontutkijasta tuntuivat sangen pitkiltä ja\ntuskastuttavilta, mutta heti ulos tultuaan tyttö tarttui tohtoria\nkäsivarteen, ja yhdessä he astuivat salaperäisen vaatteen poimujen\ntaakse.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nÄänettöminä, juroina ja synkkinä rajalaiset seuraavana aamuna\nnousivat aamuaskareilleen. Aamiainen jäi vaille niitä soraäänisiä\nsäestyksiä, joilla Ester tavallisesti höysti ateriat, sillä tohtorin\nväkevä unilääke piti yhä vielä hänen älynlahjojaan kahleissaan.\nNuoret miehet miettivät mielessään vanhimman veljensä viipymistä, ja\nIsmaelin otsa oli rypyssä, kun hänen moittiva katseensa kulki pojasta\npoikaan kuten miehen, joka odottaa hyökkäystä isäntävaltaansa vastaan\nja valmistautuu sitä torjumaan. Tämän perhe-epäluulon keskellä\nElli ja luonnontutkija, hänen yöllinen puhekumppaninsa, asettuivat\nlasten sekaan tavanmukaisille paikoilleen epäluuloa herättämättä\ntai antamatta aihetta muistutuksiin. Ainoa näkyvä seuraus heidän\nseikkailustaan oli se, että tohtori silloin tällöin kohotti katseensa\nylöspäin, mitä ne, jotka sen huomasivat, luulivat jonkinlaiseksi\ntieteelliseksi taivaan tutkimiseksi, vaikka hän toden teolla vain\nloikin salavihkaa silmäyksen kielletyn teltan lepattavaan vaatteeseen.\n\nVihdoin siirtolainen, turhaan odotettuaan selvempiä oireita poikiensa\nmuka kytevästä kapinahengestä, päätti antaa tietoa omista aikeistaan.\n\n\"Asa saa tehdä minulle tiliä tottelemattomuudestaan!\" hän huomautti.\n\"Tässä on nyt koko yö kulunut, ja hän vain makailee preerioilla,\nvaikka hänen sekä kättään että pyssyään olisi voitu tarvita\ntappelemaan siouxeja vastaan.\"\n\n\"Säästä sanojasi, hyvä mies\", vastasi hänen vaimonsa, \"säästä\nsanojasi, sillä kylläksesi taidat saada huudella poikaa, ennenkuin\nhän vastaa!\"\n\n\"Se on tosi asia, että jotkut miehet ovat niin akkamaisia, että\nantavat nuorempainsa mestaroida vanhoja! Mutta pitäisihän sinun,\neukko, tietää sen verran, ettei se ole niitä asioita, jotka\ntapahtuvat Ismael Bushin perheessä.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta sinä kohtelet pahoin poikiasi, miten sattuu!\nMinä tiedän sen hyvin, Ismael, ja yhden pojista sinä olet sisullasi\nkarkoittanut kotoaan, vieläpä aikana, jolloin häntä enimmän\ntarvittaisiin.\"\n\n\"Isä\", sanoi Abner, jonka hidas luonto vähitellen oli sen verran\nsulanut, että hän uskalsi näin rohkaista mieltään, \"pojat ja minä\nolemme kaikin päättäneet lähteä Asaa hakemaan. Me olemme eri mieltä\nsiitä, minkä vuoksi hän viipyy näin kauan preerialla, sen sijaan että\ntulisi omaan vuoteeseensa, kuten me kaikki tiedämme hänen haluavan.\"\n\n\"Joutavia\", mutisi Abiram, \"poika on ampunut kauriin tai ehkä\npuhvelin ja on nukkunut saaliin luona päivään saakka pitääkseen\nsusia loitolla. Pian saamme nähdä hänen palaavan tai karjuvan apua\nsaalistaan kantamaan.\"\n\n\"Vähänpä minun poikani tarvitsevat apua kantamaan kaurista tai\npaloittelemaan villihärkää\", sanoi äiti. \"Ja sinä, Abiram, kuinka\npuhut sinä tuommoisia luuloja -- sinä, joka itse väitit punanahkojen\nkierrelleen lähettyvillä vielä eilispäivänä --\"\n\n\"Minäkö!\" huudahti hänen veljensä pikaisesti, ikäänkuin haluten\npaikalla korjata erehdyksen. \"Minä sanoin sen eilen ja sanon nyt\ntaas, ja niin saatte huomata asian olevan. Tetonit kiertelevät\nlähettyvillä, ja onni on, jos poika on heiltä turvassa.\"\n\n\"Minusta näyttää\", sanoi tohtori Battius, puhuen jonkinlaisella\npäättäväisyydellä ja varmuudella kuten ainakin mies, joka on\nriittävällä harkinnalla kypsyttänyt mielipiteensä, \"minusta näyttää,\nvaikka olenkin vain vähän tottunut intiaanien sotataidon merkkeihin\nja oireisiin, etenkin semmoisina kuin ne esiintyvät näillä etäisillä\nlakeuksilla, mutta jolla on, kuten voin ilman turhamaisuutta sanoa,\njonkin verran käsitystä luonnon mysteerioista -- minusta siis\nnäyttää, vaikka pätevyys-edellytykseni ovatkin näin vaatimattomat,\nettä kun tärkeään asiaan nähden on olemassa epäilyksiä, olisi aina\nviisain menettely rauhoittaa mielet.\"\n\n\"Minä en enää kaipaa teidän tohtoroimisianne!\" huudahti Ester\nyrmeissään. \"Meidän terveessä perheessämme ei enää tarvita semmoisia\nvehkeitänne, sen minä sanon! Minäkin voin aivan hyvin, vaikka olinkin\nvähän väsynyt, kun noita kakaroita täytyy aina opettaa, mutta te\nannoitte minulle semmoista rohtoa, että se painaa kielelläni kuin\nnaulan paino mehiläisen siivellä!\"\n\n\"Joko se rohto on loppunut?\" kysyi Ismael kuivakiskoisesti. \"Sepä\nonkin mainio rohto, joka saa vanhan Esterimme kielen kangistumaan!\"\n\n\"Ystävä\", jatkoi tohtori viitaten kädellään kiukustunutta eukkoa\nrauhoittumaan, \"ettei se voi saada aikaan kaikkea, mitä siitä\nsanotaan, siitä hyvän rouva Bushin oma moite on riittävä todistus.\nMutta puhukaamme nyt kateissa olevasta Asasta. Hänen kohtalonsa\non epätietoinen, ja on tehty ehdotus tämän epätietoisuuden\npoistamiseksi. Luonnontieteissä totuus aina on desideratum,\nja minusta näyttää, että asian laita on sama tässä kotoisen\nepätietoisuuden tapauksessa, jota voimme sanoa vacuumiksi, jossa\nfysiikan lakien mukaisesti pitäisi eksisteerata jokin kouraantuntuva\ntodistus materiasta.\"\n\n\"Älkää huoliko hänestä\", huudahti Ester, huomatessaan muitten\nkuuntelevan tohtorin puheita tarkkuudella, joka saattoi johtua yhtä\npaljon suostumuksesta hänen ehdotukseensa kuin tietämättömyydestä\nsiitä, mitä hän tarkoitti. \"Jokainen hänen puhumansa sana on\napteekkia.\"\n\n\"Tohtori Battius tahtoo sanoa\", huomautti Elli kainosti, \"että koska\njotkut meistä luulevat Asan olevan vaarassa, toiset taas ovat toista\nmieltä, niin pitäisi koko perheen lähteä tunniksi tai pariksi häntä\netsimään.\"\n\n\"Sanooko hän niin?\" keskeytti eukko. \"Silloin tohtori Battiuksella\non enemmän järkeä kuin minä luulinkaan! Tyttö on oikeassa, Ismael,\nja me teemme, niinkuin hän käskee. Minä otan itse pyssyn olalleni,\nja katsokoon eteensä se punanahka, joka sattuu minun tielleni! Olen\nminä ennenkin pyssyn laukaissut ja kuullut intiaaninkin kiljuvan,\nsurukseni kyllä.\"\n\nEsterin intomieli tarttui poikiinkin, samoin kuin sotahuudon\nherättämä kiihko. He nousivat joukolla ja ilmoittivat kannattavansa\nmoista rohkeata päätöstä. Ismael näki viisaammaksi myöntyä intoon,\njota hän ei voinut vastustaa, ja muutaman minuutin kuluttua eukko\npalasi takaisin kivääri olalla, valmiina itse johtamaan niitä, jotka\nvain lähtivät matkaan.\n\n\"Jääköön lasten luo, kuka haluaa\", hän sanoi, \"ja lähtekööt minun\nkanssani ne, joita ei jänistä!\"\n\n\"Abiram, emme voi jättää majoja vartijatta\", kuiskasi Ismael,\nylöspäin vilkaisten.\n\nMies, jolle hän nämä sanat lausui, säpsähti ja vastasi erikoisen\ninnokkaasti:\n\n\"Minä jään tänne ja vartioin leiriä.\"\n\nToistakymmentä ääntä kohosi paikalla tätä ehdotusta vastustamaan.\nHäntä tarvittiin näyttämään ne paikat, missä hän oli nähnyt\nvihollisten jälkiä, ja hänen toraisa sisarensa pilkkasi julkisesti\nmoista ehdotusta, joka ei ollut miehen arvoinen. Vastahakoisesti\nAbiramin täytyi myöntyä, ja Ismael harkitsi toisia keinoja\nleirin puolustukseksi, sillä se oli heidän turvallisuutensa ja\ntoimeentulonsa ensimmäinen ehto, siitä kaikki olivat yksimielisiä.\n\nHän tarjosi päällikön toimen tohtori Battiukselle, joka kuitenkin\njyrkästi ja hieman ylpeästi hylkäsi tämän epäiltävän kunnian,\nvaihtaen samalla Ellin kanssa katseita. Kun ei ollut muuta neuvoa,\ntäytyi siirtolaisen määrätä Elli linnan päälliköksi, muistaen\nkuitenkin, tämän tärkeän luottamustoimen hänelle uskoessaan, kaikin\ntavoin varoittaa ja neuvoa häntä. Kun tämä tärkeä asia oli saatu\njärjestykseen, ryhtyivät nuoret miehet lisäämään varustuksia ja\nrakentamaan hätämerkkejä, jotka olivat puolustajain heikkouden\nja laadun mukaiset. Yläpenkeren reunalle kannettiin joukko isoja\nkiviä, jotka asetettiin siten, että heikko Elli apulaisineen saattoi\nvierittää ne alas tai olla vierittämättä hyökkääjäin päälle, joiden\ntäytyisi pakostakin nousta kalliolle jo usein mainitsemaamme vaikeata\nja kapeata rotkoa. Tämän pelättävän röykkiön lisäksi vahvistettiin\npölkkyvarustuksia, niin että niitten poikki oli melkein mahdoton\npäästä. Vielä kannettiin kalliolle runsaasti pienempiä kiviä, joita\nnuoremmatkin lapset jaksaisivat nakata ja jotka niin korkealta\npudotessaan olisivat sangen vaarallisia aseita. Kallion korkeimmalle\nnyppylälle kasattiin kuivista lehdistä ja pilkotuista puista\nmerkkinuotio, ja nyt paikka siirtolaisen varovaisen harkinnan mukaan\nkykeni kestämään jommoisenkin piirityksen.\n\nHeti kuin kallion puolustuslaitosten otaksuttiin tarjoavan riittävän\nturvallisuuden, lähti etsijäretkikunta asialleen. Ester itse johti\njoukkoa, puoleksi miehen vaatteisiin pukeutuneena ja ase olallaan,\nkuten muillakin, eikä hän näyttänytkään arvottomalta johtamaan\noudosti puettuja rajalaisia, jotka seurasivat hänen perässään.\n\n\"Nyt, Abiram\", huudahti amatsoni äänellä, joka oli sortunut ja käheä\nsiitä, että sitä liian paljon rasitettiin ja käytettiin luonnottoman\nkorkeassa äänilajissa, \"juokse nyt nokka lähellä maata. Näytä, että\nsinä olet hyvä vainukoira ja että sinä todella olet jotakin oppinut.\nSinä se näit intiaanin mokkasiinin jäljen ja nyt sinun täytyy antaa\nmuillekin osa tiedoistasi. Tule, tule etunenään, mies, ja johda meitä\nrohkeasti.\"\n\nVeli, joka aina näytti pitävän sisarensa käskyvaltaa asianmukaisessa\narvossa, teki työtä käskettyä, vaikka se tapahtuikin niin ilmeisen\nvastahakoisesti, että Ismaelin hitaat ja jurot pojatkin sitä\nilkkuivat. Ismael itse liikkui pitkien poikiensa keskellä siihen\ntapaan, kuin ei hän olisi etsinnästä mitään odottanut ja kuin hän\nolisi ollut välinpitämätön, menestyipä yritys tai ei. Täten joukko\neteni, kunnes heidän etäinen linnansa oli vaipunut niin matalaksi,\nettei se preerian reunalla ollut muuta kuin utuinen pilkku. Siihen\nsaakka he olivat kulkeneet ääneti ja jotenkin nopeasti, sillä sitä\nmyöten kuin kuljettiin yhä uusien maanaaltojen poikki näkemättä\nmitään vaihtelua, keksimättä ainoatakaan elävää olentoa, joka olisi\nnäköalan yksitoikkoisuutta elähdyttänyt, alkoi Esterinkin kieli\njäyketä yhä kasvavan huolestuksen vaikutuksesta. Nyt Ismael kuitenkin\nnäki hyväksi seisahtua, ja pudottaen pyssynperän olaltaan maahan hän\nhuomautti:\n\n\"Tämä riittää. Puhvelin jälkiä ja kauriin jälkiä on runsaasti, mutta\nmissä ovat intiaanin jälkesi, Abiram?\"\n\n\"Vielä kauempana lännessä\", vastasi toinen, osoittaen mainitsemaansa\nsuuntaan. \"Tämä oli se paikka, jossa minä tapasin sarvaan jäljet.\nVasta sarvaan saatuani tapasin tetonin jäljet.\"\n\n\"Veristä työtä sinä teitkin, mies\", huudahti siirtolainen, osoittaen\nivallisesti lankonsa tahraantuneita vaatteita ja kiinnittäen sitten\nkatsojain huomion omiinsa, jotka olivat loistava vastakohta. \"Tässä\nminä leikkasin kahden tepastelevan naaraskauriin kurkut poikki ja\nvielä sätkivän vasankin, saamatta ainoatakaan pilkkua tai tahraa,\nkun taas sinä olet rääpinyt kuin koira ja tuottanut Esterille ja\ntytöille niin paljon työtä, kuin olisit ammattiteurastaja. Tulkaa,\npojat, jo riittää. Minä olen jo siksi vanha, etten erehdy rajamaitten\njäljistä. Täällä ei ole ollut intiaaneja siitä kuin viimeksi satoi\nvettä. Seuratkaa minua, niin teemme kierroksen, jolta saamme edes\nnaaraskauriin vaivamme palkaksi.\"\n\n\"Seuratkaa _minua!\"_ huudahti Esterkin, astuen arvelematta eteenpäin.\n\"Tänään minä olen johtaja ja minä _tahdon_, että minua seurataan.\nSanokaa, kuka on soveliaampi kuin äiti johtamaan oman kadonneen\nlapsensa etsimistä?\"\n\nIsmael katseli itsepäistä puolisoansa ymmärtävän säälin hymy\nhuulillaan. Huomattuaan hänen jo poikenneen suunnalle, joka oli\ntoinen kuin Abiramin ja hänen itsensäkin valitsema, hän mukaantui\nvaimonsa tahtoon, etenkin kun hän ei tahtonut sillä haavaa liiaksi\nkiristää isäntävaltaansa. Mutta tohtori Battius, joka siihen saakka\noli miettiväisenä ja ääneti seurannut eukkoa, näki nyt sopivaksi\nkohottaa heikon äänensä vastalauseeseen.\n\n\"Minä olen samaa mieltä kuin elämänkumppaninnekin, arvoisa ja lempeä\nrouva Bush\", hän sanoi, \"uskoessani, että jokin mielikuvituksen\nluomus on johtanut Abiramia harhaan niihin jälkiin eli symptoomeihin\nnähden, joista hän on puhunut.\"\n\n\"Symptoomi voitte itse olla!\" keskeytti äkäpussi. \"Nyt ei ole aika\nsaivarrella eikä tämä ole paikka, jossa sopii pysähtyä metikamentteja\nnielemään. Jos teidän sorkkanne ovat uupuneet, niin sanokaa se,\nniinkuin selväpuheisen ihmisen tulee. Ja istukaa sitten preerialle\nkuin jalkansa loukannut koira ja jääkää luonnolliseen lepoonne.\"\n\n\"Minä hyväksyn mielipiteenne\", vastasi luonnontutkija tyynesti\nja sananmukaisesti noudatti Esterin pilkallista neuvoa, käyden\nsangen kylmäverisesti istumaan paikalla kasvavan pensaan viereen,\njonka tutkimiseen hän viipymättä ryhtyi, ettei tiede menettäisi\nvähääkään siitä, mikä sille oikeudella kuului. \"Minä kunnioitan\noivaa neuvoanne, rouva Ester, kuten mahdatte huomata. Lähtekää\nhakemaan poikaanne, minä jään tänne parempaan hommaan, sillä minun on\npaljastettava luonnon kirjan salaisuudet.\"\n\nEukko vastasi koleasti, luonnottomasti ja halveksivasti nauraen, ja\nhänen jurot poikansakaan eivät pitäneet arvoaan alentavana hymyillä\nylenkatsettaan luonnontutkijalle, joka jo oli ryhtynyt työhönsä.\nMuutaman minuutin kuluttua jono nousi lähimmälle maanaallolle, ja sen\nkadotessa tämän pyöristyneen kummun taakse sai tohtori täydellisessä\nyksinäisyydessä jatkaa hyödyllisiä tutkimuksiaan.\n\nKului jälleen puolisen tuntia, jonka aikana Ester yhä jatkoi\nmarssiaan näköjään turhassa etsinnässään. Hän alkoi kuitenkin\npysähdellä tuon tuostakin ja katse muuttui harhailevaksi ja\nepävarmaksi, mutta sitten kuului notkosta kavioiden kapsetta ja\nsamassa ilmestyi heidän eteensä sarvas, joka karkasi rinnettä\nylöspäin ja syöksyi luonnontutkijaa kohti. Niin äkkiä ja odottamatta\neläin kiiti heidän ohitseen ja niin edullinen oli maanmuodostus\nsille, että se jo oli kadonnut pyssyn kantomatkaa kauemmaksi, ennen\nkuin metsästäjistä ainoakaan ennätti kohottaa rihlaa ampuakseen.\n\n\"Pitäkää varanne, kun susi tulee!\" huusi Abner, pudistaen\nharmistuneena päätään, kun oli silmänräpäyksen myöhästynyt.\n\"Sudennahka ei ole talviyönä paha olemassa, ja tuollapa se nälkäinen\notus jo tuleekin!\"\n\n\"Malta!\" huudahti Ismael ja löi ylöspäin liian hätäisen poikansa jo\nojentaman pyssyn. \"Ei se ole susi, vaan hyvärotuinen koira. Kas, kas!\nNiitä on kaksi, metsämiehet eivät ole tästä kaukana!\"\n\nEnnenkuin hän vielä oli päättänyt puhettaan, lähenivät kysymyksessä\nolevat eläimet täyttä laukkaa kauriin jäljille, pyrkien jalossa\ninnossa voittamaan toisensa. Toinen koirista oli vanha ja vain jalo\nkilpailunhalu näytti ylläpitävän sen voimia, toinen taas penikka,\njoka kirmaili vielä ajon ankarimmassa kiistassakin. Mutta molemmat\nne juoksivat puhtain ja voimakkain hypyin, kuono korkealla, kuten\nkaikkein tarkkavainuisimmat koirat. Ne kiitivät ohi ja olisivat\npiankin päässeet näkemään kauriin ja seuraamaan sitä avosuin,\nellei nuorempi koira olisi äkkiä hypännyt syrjään ja päästänyt\nhämmästynyttä kiljahdusta. Sen iäkäs toverikin pysähtyi ja palasi\nläähättäen ja uupuneena sille paikalle, missä toinen pyöriskeli\nympäri nopeaan ja ikäänkuin hulluna hyppien, kieppuen ympäri omilla\njäljillään ja lyhyin, näykkivin haukahduksin jatkaen haukuntaansa.\nMutta kun vanhempi koira pääsi paikalle, istahti se ja kohottaen\nkuononsa korkealle ilmaan päästi pitkän, äänekkään ja valittavan\nulvonnan.\n\n\"Se mahtaa olla väkevä haju\", sanoi Abner, joka perheen muitten\njäsenten keralla oli ihaillen katsellut koirien liikkeitä, \"joka saa\nkaksi tuommoista koiraa niin äkkiä luopumaan jäljiltä.\"\n\n\"Tappakaa ne!\" huudahti Abiram. \"Minä uskallan vaikka vannoa,\nettä tuo vanha koira on ansapyytäjän, jonka nyt tiedämme\nveriviholliseksemme.\"\n\nVaikka Esterin veli antoi näin vihamielisen neuvon, ei hän suinkaan\nnäyttänyt haluavan itse noudattaa sitä. Hämmästys, joka oli\nvallannut koko joukon, esiintyi yhtä voimakkaasti hänen omassa\ntyhjässä, ihmettelevässä tuijotuksessaan kuin konsanaan ympärillä\nolevain ihailevissa ilmeissä. Hänen tuhoneuvoaan ei sen vuoksi,\nsen painokkuudesta huolimatta, otettu huomioon, ja koirat saivat\nkenenkään häiritsemättä noudattaa salaperäisen vaistonsa yllykkeitä.\n\nKului hyvän aikaa, ennenkuin kukaan katsojista rikkoi äänettömyyden.\nMutta vihdoin siirtolainen sen verran toipui ihmetyksestään, että\njälleen alkoi käyttää oikeuttaan lastensa johtamiseen.\n\n\"Tulkaa pois, pojat, tulkaa pois ja jättäkää koirat luikkaamaan niin\nkauan kuin niitä huvittaa\", sanoi Ismael kylmimpään tapaansa. \"Minä\nen tapa koiraa, vaikka sen omistaja olisikin asettunut liian lähelle\nminun maitani. Tulkaa pois, pojat, tulkaa pois, meillä on riittävästi\nitsellämme hommaa, ilman että meidän tarvitsee poiketa syrjään koko\nnaapuriston asioita hoitamaan.\"\n\n\"Pois _älkää_ lähtekö!\" huudahti Ester äänellä, joka kuului kuin\nennuspapittaren julistus. \"Minä sanon, että pois _älkää_ lähtekö.\nTällä on merkitystä, se on varoitus, ja naisena ja äitinä minä tahdon\ntietää, mitä se merkitsee!\"\n\nNäin sanoessaan havahtunut vaimo heilutti asettaan elein, jotka\neivät olleet vailla rajua, salaperäistä vaikutustaan, ja hän kulki\nedellä sitä paikkaa kohden, jossa koirat yhä viipyivät, täyttäen\nilman pitkäveteisillä surkeilla valituksillaan. Koko joukko seurasi\nhänen jäljessään, toiset ollen liian hitaita sanomaan vastaan, toiset\nhaluten totella häntä ja kaikki suuremmassa tai vähemmässä määrässä\nkiihtyneinä kohtauksen omituisuudesta.\n\n\"Sanokaa minulle, Abner -- Abiram -- Ismael!\" nainen huudahti,\nseisten paikalla, jossa maa oli tallattu ja sotkettu ja johon\nselvästi oli pirskunut verta. \"Sanokaa minulle te, jotka olette\nmetsästäjiä, mikä eläin on tässä surmattu? -- Puhukaa! -- Te olette\nmiehiä ja lakeuksien jälkiin tottuneet, -- onko tuo suden vai\npantterin verta?\"\n\n\"Puhvelin -- ja uljas ja voimakas eläin se on ollutkin!\" vastasi\nsiirtolainen, katsellen tyynesti veritahroja, jotka hänen vaimoonsa\ntekivät niin oudon vaikutuksen. \"Tässä on paikka, jossa se\nhenkitoreissaan on iskenyt sorkkansa maahan, ja tuossa se on puskenut\nja repinyt maata sarvillaan. Niin kyllä, ja ihmeen voimakas ja rohkea\nhärkä se on ollutkin!\"\n\n\"No kuka sen sitten on tappanut?\" jatkoi Ester. \"Sano, mies! Missä\novat tähteet? -- Sudetko! -- Ne eivät olisi syöneet nahkaa! Sanokaa\nminulle, miehet ja metsästäjät, onko tuo eläimen verta?\"\n\n\"Eläin on juossut tuon mäen poikki\", sanoi Abner, joka oli astunut\nvähän matkaa edelle muista. \"Kah, tuolta se varmaan löytyy, tuosta\nlepikkoviidasta. Katsokaas! Satoja haaskalintuja lepattelee raadon\nkohdalla.\"\n\n\"Eläimessä on vielä henki\", sanoi siirtolainen, \"muutoin linnut\nolisivat saaliinsa kimpussa! Koirien eleistä päättäen se on jokin\npeto, kun ei lienekin yläkoskilta tullut valkoinen karhu. Niissä\nsanotaan hengen olevan hyvin sitkeässä!\"\n\n\"Palataan takaisin\", sanoi Abiram, \"vaarallista olisi käydä\nvillipedon kimppuun, ja mitä hyötyäkään siitä olisi? Muista, Ismael,\nse on vaarallinen yritys eikä siitä ole vähääkään hyötyä?\"\n\nNuorukaiset hymyilivät tätä enonsa hyvin tunnettua arkuuden uutta\nnäytettä. Vanhin meni niin pitkälle, että ilmaisi halveksimisensa,\nsanoen peittelemättä:\n\n\"Se sopii samaan häkkiin sen toisen eläimen kanssa, joka meillä on\nkerallamme. Sitten voimme palata takaisin kyliin ja ruveta Kentuckyn\nkäräjäpaikkojen ja vankiloiden luona pitämään näyttelyä.\"\n\nUhkaava julmistus, joka pimitti isän otsan, kehoitti nuorukaista\nlopettamaan. Vaihtaen veljiensä kanssa puoleksi kapinallisia katseita\ntämä näki parhaaksi vaieta. Mutta Abiramin varoituksista he eivät\nvälittäneet, vaan astuivat joukolla eteenpäin, kunnes olivat tulleet\nmuutaman askelen päähän tiheän lepikön sekavasta pimennosta.\n\nKohtaus oli nyt todella käynyt niin kamalaksi ja oudostuttavaksi,\nettä se olisi tehnyt voimakkaan vaikutuksen mieliin, jotka olisivat\nolleet paremminkin valmistuneet kestämään näin kiihottavan näyn\nvaikutuksia kuin tämä oppimaton perhe. Taivas oli vuodenajan\nmukaan synkkien kiitävien pilvien peitossa, joiden alla taas lensi\nvesilintujen loppumattomia laumoja vaivalloisella ja rasittavalla\nmatkallaan etelän etäisiä vesiä kohti. Tuuli oli virinnyt ja lakaisi\npreeriata puuskillaan, joita usein oli melkein mahdoton vastustaa,\nja toisinaan taas puuskat näyttivät kohoavan yläilmoihin, ikäänkuin\nkisaillakseen ajelehtivilla usvilla, vieritelläkseen toistensa yli\nharmaita repaleisia pilviröykkiöitä mullin mallin hirmuisessa,\nmutta kuitenkin suurenmoisessa sekasorrossa. Pienen viidakon yllä\nlentelivät yhä lintuparvet raskain siiveniskuin kierrellen paikan\nympäri, vuoroin taistellen tuulta vastaan, vuoroin asemaansa ja\nkorkeuttaan hyväkseen käyttäen sukeltaakseen rohkeasti tiheikköön,\njosta ne kuitenkin taas aina liitivät pois, kauhusta kiljuen,\nikäänkuin nähtyään tai vaistottuaan, ettei niiden ahneuden hetki\nvielä ollut tullut.\n\nIsmael seisoi monta minuuttia vaimonsa ja lastensa kanssa yhdessä\nryhmässä hämmästyneenä ja samalla oudosti kammotenkin katsellen tätä\nnäytelmää, itse kuolonhiljaisina pysyen. Esterin ääni vihdoin rikkoi\nlumouksen ja muistutti katsojille, että heidän velvollisuutensa oli\nhankkia asiaan selvyyttä miehelle arvokkaammalla tavalla kuin vain\njöröllä ja toimettomalla katselemisella.\n\n\"Kutsukaa tänne koirat!\" hän sanoi. \"Kutsukaa tänne koirat ja\nkäskekää ne viidakkoon. Miestä teissä on kylläksi lannistamaan\nvaikka kaikkien karhujen raivon, mitä on ison joen tällä puolella,\nellette ole menettäneet sitä luontoa, jonka minä tiedän teissä olevan\nsynnynnäisen. Kutsukaa tänne koirat, minä sanon teille -- Eenokki,\nAbner, Gabriel, oletteko te ihmetyksestä tulleet kuuroiksi?\"\n\nYksi nuorukaisista totteli, ja saatuaan koirat erkanemaan paikasta,\njonka ympärillä ne olivat koko ajan kierrelleet, hän talutti ne\ntiheikön reunalle.\n\n\"Käske niitä viidakkoon, käske\", jatkoi vaimo, \"ja te, Ismael ja\nAbner, jos sieltä tulee ulos mitään häijyä ja vaarallista, niin\nnäyttäkää, että te osaatte käyttää pyssyjänne kuin oikeat rajalaiset.\nEllei teillä ole siihen luontoa, niin omien lasteni edessä minä\nhäpäisen teidät molemmat!\"\n\nNuorukaiset, jotka siihen saakka ovat pitäneet koiria kiinni,\npäästivät ne nyt irti nahkahihnoista, joista he olivat niitä\npidelleet, ja usuttivat niitä hyökkäykseen. Mutta vanhempaa koiraa\nnäytti hillitsevän jokin outo vaikutus, taikka oli se aivan liian\nkokenut syöksyäkseen niin suin päin seikkailuun. Käveltyään muutaman\naskeleen aivan tiheikön reunaan se äkkiä pysähtyi ja kaikki sen\nvanhat jäsenet vapisivat, eikä se näyttänyt kykenevän astumaan\neteen- eikä taaksepäin. Nuorukaisten rohkaisevat huudot eivät siihen\ntehonneet, taikka vastasi se niihin vain matalalla, valittavalla\nvinkunalla. Minuutin verran penikkakin oli samoissa lumoissa.\nVähemmän viisaana ja helpommin kiihtyvänä se kuitenkin lopulta\ntotteli ja hyppäsi eteenpäin ja hyökkäsi tiheikköön. Kuului hätäinen,\nsäikähtynyt kiljuna, ja samassa se jo hyökkäsi takaisin ja alkoi\nhyppiä ympäri samaan hurjaan ja epävakaiseen tapaan kuin ennenkin.\n\n\"Onko lasteni joukossa ainoatakaan miestä?\" kysyi Ester. \"Antakaa\nminulle parempi pyssy kuin tämä lapsellinen haulikko, niin näytän\nminä, mitä on rajalaisvaimon rohkeus!\"\n\n\"Jääkää, äiti\", huudahtivat Abner ja Eenokki, \"jos te tahdotte\n_nähdä_ sen otuksen, niin antakaa meidän ajaa se ulos.\"\n\nVain sen verran eikä enempää oli nuorukaisten tapana sanoa vielä\ntärkeämmissäkin tilanteissa, mutta ilmaistuaan täten aikomuksensa he\neivät suinkaan vitkastelleet sen toimeenpanossa. Tarkastaen aseensa\nmitä huolellisimmin he vakaasti astuivat viidakkoa kohti. Vähemmän\nkoetellut hermot kuin näitten rajalaisten olisivat ehkä kammoneet\nnäin epävarman yrityksen vaaroja. Heidän astuessaan eteenpäin\nkoirat alkoivat yhä kimakammin ja valittavammin ulvoa. Korppikotkat\nja haukat laskeutuivat niin matalalle, että koskettivat pensaita\nraskailla siivillään, ja tuuli lakaisi raa'asti paljaita preerioita,\naivan kuin ilmankin henget olisivat lähestyneet katsomaan asiain\nkehitystä.\n\nHetkiseksi pelottoman Esterinkin veri salpautui sydämeen, kun hän\nnäki poikiensa työntävän syrjään tiheikön takkuisia oksia ja katoavan\nsen sokkeloihin. Seurasi syvä, juhlallinen äänettömyys. Sitten kuului\naivan perättäin kaksi äänekästä, läpitunkevaa kiljahdusta, joita\nseurasi yhä kamalampi ja hirvittävämpi äänettömyys.\n\n\"Tulkaa takaisin, tulkaa takaisin, poikani!\" huudahti vaimo, jossa\näidin tunteet pääsivät vallalle.\n\nMutta hänen äänensä takertui kurkkuun ja kaikki aistit lamautuivat\nkauhusta, kun pensaat samassa jakaantuivat ja molemmat seikkailijat\nastuivat näkyviin, kalpeina ja melkein tunnottomina itsekin, ja\nkantoivat hänen eteensä kadonneen Asan kankean ja liikkumattoman\nruumiin, väkivaltaisen kuoleman merkit kalmankalpeissa piirteissään.\n\nKoirat päästivät vielä pitkän ulvonnan ja lähtivät sitten yhdessä\nliikkeelle häipyen hylkäämilleen sarvaanjäljille. Lintuparvi lenteli\nylös pilviä kohti ja täytti ilman valituksillaan menetettyään täten\nsaaliin, joka tosin oli peloittava ja kammottava näöltään, mutta\nsilti vielä liiaksi ihmisen näköinen heidän saastaista saaliinhimoaan\ntyydyttämään.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\n\"Väistykää syrjempään! Väistykää kaikki!\" sanoi Ester käheällä\näänellä joukolle, joka tunkeili liian lähelle ruumista. \"Minä olen\nhänen äitinsä ja minulla on suurempi oikeus häneen kuin teillä. Kuka\non tämän tehnyt? Sanokaa se, Ismael, Abiram, Abner! Avatkaa suunne ja\nsydämenne ja antakaa Jumalan totuuden kuulua, eikä mitään muuta. Kuka\non tehnyt tämän verityön?\"\n\nHänen miehensä ei vastannut, vaan pyssyynsä nojaten seisoi ja\nmurheellisena, vaikka muuttumattomin silmin, katseli poikansa\nkolhittua ruumista. Äiti sitä vastoin heittäytyi maahan, ja kohottaen\npojan kylmän, kaamean pään syliinsä hän istui ja katseli vainajan\njänteviä kasvoja, joilla kuolontuska vielä asui kauheana, ja hänen\nvaitiolonsa puhui vakuuttavampaa kieltä kuin mikään valitus ja\nvaikerointi.\n\nVaimon ääni jähmettyi surusta. Turhaan Ismael yritti puhua joitakin\nkarkeita lohdutuksen sanoja; hän ei kuullut eikä vastannut. Pojat\nkokoontuivat hänen ympärilleen piiriin ja kömpelöön tapaansa\nlausuivat julki osanottonsa hänen suruunsa, samoin kuin omankin\nmurheensa, mutta kärsimättömästi hän viittasi kädellään heitä\npoistumaan. Milloin hänen sormensa hyväilivät vainajan tuuheita\nhiuksia, milloin koettivat kevyesti silittää aavemaisten kasvojen\ntuskaan jähmettyneitä piirteitä, samoin kuin äidin käsi hellänä\nlepää nukkuvan lapsen kasvoilla. Kavahtaen sitten vastenmielisestä\ntoimestaan hänen kätensä hapuilivat ympärilleen, ikäänkuin etsien\njotakin olematonta apua sitä tuimaa iskua vastaan, joka oli täten\näkkiä tuhonnut hänen lapsensa, sen niistä, josta hän toivoi eniten ja\njoka oli hänen äidinylpeytensä ennen muita. Äidin täten avuttomasti\nhapuillessa hidasluontoinen Abner kääntyi päin ja voittaen sen oudon\nmielenliikutuksen, joka hänen omaa kurkkuansa kuroi, huomautti:\n\n\"Äiti tarkoittaa, että meidän tulee tutkia jälkiä nähdäksemme, millä\ntavalla Asa on tässä näin lopetettu.\"\n\n\"Kyllä se on kirottujen siouxien työtä!\" vastasi Ismael. \"Jo toisen\nkerran he ovat suuresti lisänneet velkaansa! Kolmannella kerralla\ntehdään tilit!\"\n\nTyytymättä kuitenkaan tähän todennäköiseen selitykseen ja ehkä\nsamassa haluten kääntää silmänsä pois näystä, joka heidän hitaassa\nrinnassaan herätti niin tavattomia ja outoja tunteita, siirtolaisen\npojat kääntyivät pois äidistään ja ruumiista ja lähtivät toimittamaan\netsintää, jota he kuvittelivat äitinsä niin moneen kertaan\npyytäneen. Ismael ei vastustanut, mutta vaikka hän seurasikin\npoikiaan heidän etsiessään, tapahtui se enemmän sen vuoksi, että\nhän tahtoi näennäisesti mukaantua heidän toivomukseensa, koska\nvastarinta tällä hetkellä ei olisi ollut sopivaa, kuin todellisesta\nmielenkiinnosta tuloksien suhteen. Kun rajalaiset, tavallisesta\nhitaudestaan huolimatta, olivat hyvin perehtyneet kaikkeen, mikä\nkoski heidän elämänlaatuaan, oli kylläkin todenmukaista, että\netsiskely toimitettaisiin terävästi ja taitavasti, sillä menestys\nriippuu tavattavista jäljistä ja merkeistä. Auliisti ja terävästi he\nsen vuoksi ryhtyivät surulliseen toimeensa.\n\nAbner ja Eenokki kertoivat yhtäpitävästi siitä, missä asennossa\nhe olivat tavanneet ruumiin. Se oli istunut melkein pystyssä,\nselkä pensaspehkoon nojaten ja toinen käsi vielä pitäen kiinni\nlepänoksasta. Edellinen seikka luultavasti oli syynä siihen, että\nruumis vielä oli säilynyt haaskalinnuilta, jotka olivat ahneina\nlennelleet tiheikön yllä, ja jälkimmäinen osoitti, ettei henki\nvielä ollut kokonaan lähtenyt onnettomasta uhrista hänen tiheikköön\ntullessaan. Nyt oltiin kaikin sitä mieltä, että nuorukainen oli\nsaanut surmahaavan ulkona preerialla ja että hän oli laahannut\nheikontuneen ruumiinsa viidakkoon kätkeäkseen itsensä. Pensaikkoon\njääneet jäljet osoittivat tämän käsityksen oikeaksi. Etsijät\nsaattoivat todeta senkin, että aivan tiheikön reunalla oli tapahtunut\nvimmattu taistelu. Tätä osoittivat tallatut oksat, kosteaan maahan\njääneet syvät jäljet ja runsaasti vuotanut veri.\n\n\"Hänet on ammuttu aukealla ja hän on tullut tänne hakemaan suojaa\",\nsanoi Abiram, \"nämä jäljet todistavat sen selvästi. Intiaanit ovat\njoukolla käyneet pojan kimppuun ja urhoollisena miehenä hän on\ntapellut, kunnes he ovat hänet nujertaneet ja sitten vetäneet tänne\npensaisiin.\"\n\nTämä mielipide tuntui todenmukaiselta kaikista paitsi yhdestä,\nhitaasta Ismaelista, joka vaati, että ruumis itsekin oli\ntarkastettava, jotta sen vammoista saataisiin tarkempi tieto.\nTutkittaessa nähtiin, että pyssynluoti oli kulkenut aivan vainajan\nruumiin läpi, tunkeutuen jäntevästä olasta sisään ja rinnasta\nulos. Tämän tähdellisen asian oivaltaminen vaati jonkin verran\nrihlan luodin tekemien haavojen tuntemista, mutta niissä seikoissa\nrajalaisilla oli aivan riittävästi asiantuntemusta, ja tuiman ja\nepäilemättä erinomaisen tyydytyksen hymy kulki Ismaelin jälkeläisissä\npojasta poikaan, kun Abner varmana vakuutti, että viholliset olivat\ntakaa päin hyökänneet Asan kimppuun.\n\n\"Niin se varmaan on tapahtunut\", sanoi synkkä, mutta tarkkaavainen\nsiirtolainen. \"Hän on liian hyvää juurta ja liian hyvin kasvatettu\nkääntääkseen ihmiselle tai eläimelle heikon puolensa! Muistakaa,\npojat, että samalla kuin miehen rinta on käännettävä vihollista\nvastaan, olipa hän kuka tahansa tai mitä hyvänsä, olette myös\nturvassa raukkamaisilta yllätyksiltä. Ester, eukkoni, sinä olet\njoutunut aivan suunniltasi hypistellessäsi vain lapsesi hiuksia ja\nvaatteita! Ei hänellä ole sinusta enää suurtakaan apua, tyttöriepu.\"\n\n\"Katsokaa!\" keskeytti Ester, poimien vaateriekaleista lyijypalasen,\njoka oli tämän voimakkaan voimat vaivuttanut, \"tässä on luoti!\"\n\nIsmael otti sen käteensä ja tutki sitä pitkään ja tarkasti.\n\n\"Ei epäilystäkään\", hän vihdoin mutisi hammasta purren. \"Se on sen\nkirotun ansapyytäjän kukkarosta. Samoin kuin monella metsästäjällä on\nhänelläkin luotimuotissaan merkit, joista hän tuntee pyssynsä työt,\nja tässä ne näkyvät selvästi -- kuusi pientä poikittaista kuoppaa.\"\n\n\"Sen minä vaikka vannon!\" huudahti Abiram voitonriemuisena. \"Hän\nnäytti minulle merkkinsä ja kehui, kuinka paljon kauriita hän on\nluodeillaan kaatanut näillä preerioilla! No, Ismael, uskotko nyt,\nmitä sanoin, että se vanha lurjus on punanahkain vakooja?\"\n\nLyijy kulki kädestä käteen, ja vanhan erämiehen kovaksi onneksi\nuseat muutkin muistivat nähneensä mainitut erikoiset luotimerkit\nuteliaina tutkistellessaan erämiehen kapineita. Tämän haavan lisäksi\noli kuitenkin useita muitakin vähemmän vaarallisia, joiden kaikkien\narveltiin vahvistavan todeksi erämiehen otaksutun syyllisyyden.\n\nNähtiin usean eri taistelun jälkiä sen paikan, jossa ensimmäinen\nveri oli vuodatettu, ja tiheikön välillä, johon Asan luultiin\npyrkineen suojaa saadakseen. Näitten otaksuttiin kaikkien todistavan\nmurhaajan heikkoutta, hän kun muka olisi paljon ennen lopettanut\nuhrinsa, ellei voimakas nuorukainen vielä kuolevanakin olisi ollut\nniin vanhalle miehelle liian ankara vastustaja. Vaaraa, että monen\nlaukauksen ampuminen houkuttelisi paikalle muut metsästäjät,\npidettiin riittävänä syynä siihen, ettei rihlaa ollut toistamiseen\nlaukaistu sen toimitettua sen tärkeän tehtävän, että oli tehnyt\nuhrin kykenemättömäksi jatkamaan taistelua. Kuolleen asetta ei\nlöydetty, vaan oli se yhdessä muitten vähempiarvoisten ja kevyempien\nkapineitten keralla, joita hänen oli tapana kuljettaa mukanaan,\njoutunut murhaajan saaliiksi.\n\nMutta luodin selkeän todistuksen lisäksi olivat itse jäljet omiaan\nmonin kerroin erikoisen varmasti osoittamaan tämän konnamaisen\nteon ansapyytäjän tekemäksi. Huolimatta kuolettavasta haavastaan\noli haavoitettu kyennyt vielä kauan ja epätoivoisesti vastustamaan\nmurhaajan myöhempiä ponnistuksia. Ismael näytti omituisin surun\nja ylpeyden sekaisin tuntein korostavan juuri tätä seikkaa. Hän\noli surullinen menetettyään pojan, jota hän heidän väliensä hyvinä\nollessa oli pitänyt suuressa arvossa, ja ylpeä siitä, että tämä\nviimeiseen heikoimpaan hengenvetoonsa saakka oli osoittanut niin\nsuurta rohkeutta ja voimaa.\n\n\"Hän kuoli siten kuin minun poikani tuleekin kuolla\", sanoi\nsiirtolainen, joka tästä luonnottomasta ylpeilystä sai jonkinlaista\nlohdutusta, \"vihollisensa kauhuna viimeiseen saakka ja lailta apua\nsaamatta! Tulkaa, lapset, meidän tulee kaivaa hauta ja sitten lähteä\najamaan murhaajaa takaa.\"\n\nÄäneti ja murhemielellä pojat ryhtyivät surulliseen toimeensa. Kovaan\nmaahan kaivettiin suurella työllä ja paljon aikaa käyttäen hauta,\nja ruumis kiedottiin niihin vaatekappaleisiin, mitä kaivajilta\nitsekultakin liikeni. Kun tämä kaikki oli valmiina, lähestyi Ismael\nnäköjään tunnotonta Esteriä ja ilmaisi hänelle aikomuksensa haudata\nruumiin. Vaimo kuuli sanat ja erosi tyynesti ruumiista, nousten\nsitten ääneti seisomaan, saattaakseen sitä viimeiseen ahtaaseen\nlepokammioon. Siinä hän jälleen kävi istumaan haudan päänpuoleen\nkatsellen nuorukaisten jokaista liikettä ahnain ja tuimin silmin.\nKun Asan tunnottoman tomun päälle oli heitetty riittävästi multaa,\nastuivat Eenokki ja Abner haudalle ja tallasivat sen, jykeviä miehiä\nkun jo olivat, tiiviiksi, ja tämän työn suorittaessaan he näyttivät\nsamalla sekä surevilta että omituisen välinpitämättömiltä. Tähän\nhyvin tunnettuun varokeinoon ryhdyttiin, etteivät preerioilla\nkiertelevät petoeläimet, jotka vaistonsa opastamina varmasti\nosuisivat paikalle, voisi kaivaa ruumista maasta. Petolinnutkin\nnäyttivät käsittävän tämän menon merkityksen, sillä salaperäisellä\ntavalla tajuten, että ihmiset nyt aikoivat jättää tämän säälittävän\nuhrin, ne kohta rupesivat kiertelemään paikalla, kiljuen ikäänkuin\nkarkoittaakseen omaiset suojeluksen ja rakkauden työstään.\n\nIsmael seisoi, käsivarret ristissä vakaasti katsellen, kuinka tämä\nvälttämätön velvollisuus täytettiin. Kun kaikki oli valmiina, nosti\nhän pojilleen lakkiaan kiittääksen heitä työstä. Tämä tapahtui niin\narvokkaasti, että se olisi ollut kunniaksi paljon valistuneemmallekin\nmiehelle. Koko tämän menon aikana, joka aina on juhlallinen ja\nhartauteen kehoittava, siirtolainen oli käyttäytynyt vakavasti\nja arvokkaasti. Syvän huolestuksen ilme leimasi hänen jykeviä\npiirteitään, mutta ne eivät kertaakaan järkkyneet, ennenkuin hän\nkäänsi selkänsä esikoisensa haudalle, ainaiseksi, kuten hän luuli.\nLuonto liikkui hänessä silloin voimakkaasti, ja hänen jäykkien\nkasvojensa lihakset alkoivat huomattavasti nytkähdellä. Pojat\nkiinnittivät silmänsä hänen silmiinsä, ikäänkuin etsien ohjausta\nniille oudoille tunteille, jotka liikkuivat heidän omissa jäykissä\nmielissään, kunnes isän povessa taistelu äkkiä taukosi ja hän tarttui\nvaimonsa käsivarteen, nosti hänet jalkeilleen kuin lapsen ja lausui\nääni vakavana, mutta ystävällisenä:\n\n\"Ester, olemme nyt tehneet kaiken, mitä mies ja vaimo voivat tehdä.\nMe kasvatimme pojan ja teimme hänestä semmoisen, että vähän oli\ntoisia hänen kaltaisiaan Amerikan rajoilla, ja me olemme antaneet\nhänelle haudan. Lähtekäämme pois.\"\n\nVaimo käänsi kasvonsa hitaasti pois tuoreesta mullasta ja laskien\nkätensä miehensä olalle seisoi ja katsoi häntä huolestuneena silmiin.\n\n\"Ismael, Ismael!\" hän sanoi. \"Sinä erosit pojasta vihassa!\"\n\n\"Herra antakoon anteeksi hänen kaikki syntinsä, niinkuin minä olen\nanteeksi antanut hänen pahimmat erehdyksensä!\" vastasi siirtolainen\ntyynesti. \"Vaimo, palaa kalliolle ja lue raamattuasi. Luku siitä\nkirjasta aina vahvistaa sinua. Sinä _osaat_ lukea, Ester, josta\nedusta minä en ole koskaan päässyt osalliseksi.\"\n\n\"Niin, niin\", mutisi vaimo, taipuen hänen voimansa vaikutuksesta ja\nsallien johtaa itsensä pois, vaikka kovin vastahakoisesti. \"Minä\n_osaan_ lukea, ja kuinka minä olen taitoani käyttänyt! Mutta hänen,\nIsmael, ei tarvitse vastata laiminlyödyn opin synnistä. Ainakin siitä\nolemme hänet säästäneet -- armostako vai julmuudesta, en tiedä.\"\n\nMies ei vastannut mitään, vaan kulki vakavana edellä heidän\ntilapäistä kotiaan kohti. Kun he pääsivät maanaallolle, jonka laen\nhe tiesivät olevan viimeisen paikan, johon Asan hautapaikka näkyi,\nkääntyivät he kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta luomaan hautaan\njäähyväissilmäyksen. Pientä kumpua itseään ei näkynyt, mutta\nkaamealla tavalla sen ilmaisi ilmassa yhdellä kohtaa lepatteleva ja\nkiljuva lintuparvi. Vastakkaisella suunnalla matala siintävä nyppylä\nilman äärellä ilmaisi sen paikan, johon Ester oli jättänyt nuorimmat\nlapsensa, ja tämä oli nyt apuna kääntämässä hänen vastahakoisia\naskeleitaan pois esikoisensa viimeiseltä leposijalta. Luonto elpyi\näidin rinnassa hänen tämän nähdessään, ja lopulta vainajan oikeudet\nsaivat väistyä elävien tähdellisempien vaatimusten tieltä.\n\nEdellä kerrotut tapaukset olivat iskeneet kipinän puolivilliin\nelämänlaatuun perinpohjin mukautuneitten olentojen tuimasta\nluonnosta, ja tämä piti heissä vireillä perherakkauden riutuvaa\ntulta. Siteet vanhempiin eivät olleet lujemmat, kuin mitä tarve\noli takonut, ja siitä oli, kuten Ismael oli arvannutkin, johtunut\nse vaara, että liian täydestä pesästä lähtisi parvi liikkeelle ja\nhän jäisi yksin näkemään vaivat alaikäisistä avuttomista lapsistaan\nsaamatta tukea niiltä, jotka hän jo oli kasvattanut täysi-ikäisiksi.\nTottelemattomuuden henki, joka oli Asasta huokunut, oli levinnyt\nnuorempiinkin poikiin, ja kipeästi oli tämä siirtolaiselle\nmuistuttanut sitä aikaa, jolloin hän nuoruuden ja voimainsa\nylimielisyydessä oli luontokappaleitten tavoin hylännyt omat iäkkäät\nja heikkenevät vanhempansa voidakseen astua maailmaan esteettömänä\nja vapaana. Nyt oli vaara kuitenkin kaikonnut, ainakin toistaiseksi,\nja vaikk'ei hänen isänvaltansa ollutkaan palannut aivan ennalleen,\ntunnustettiin se kuitenkin ja se piti taas vähän aikaa eteenpäin\npuoliaan.\n\nHänen hidasluontoisissa pojissaan, vaikka he olivatkin äskeisten\ntapausten vaikutusten alaisina, kyti samalla kamalia epäluulon ituja\nsiitä, miten heidän vanhin veljensä oli käynyt kuolemaan. Parin\nkolmen vanhimman mielessä kummitteli heikkoja ja epämääräisiä kuvia,\njoissa heidän oma isänsä esiintyi valmiina noudattamaan Abrahamin\nesimerkkiä, vaikka hän olikin vailla sen pyhän vallan oikeutusta,\njoka sai patriarkan taipumaan kammottavaan uhriin. Mutta nämä kuvat\nolivat niin hetkelliset ja mielen usvain hämmentämät, etteivät ne\njättäneet kovinkaan voimakasta vaikutusta ja kaiken kaikkiaan tapaus\noli paremminkin omiaan vahvistamaan Ismaelin arvovaltaa, kuten jo\nsanoimme, kuin sitä heikentämään.\n\nTässä mielentilassa perhe nyt kulki sitä paikkaa kohti, josta se\naamulla oli lähtenyt näin murheelliseen tulokseen johtaneelle\netsiskelyretkelleen. Pitkä ja turha matka, jonka he olivat Abiramin\njohdolla kulkeneet, ruumiin löytäminen ja sen hautaaminen olivat\nsikäli kuluttaneet päivän, että aurinko oli ennättänyt vaipua\nvarsin matalalle puolipäiväkorkeudestaan heidän kulkiessaan Asan\nhaudan ja kallion välisen laajan autiomaan poikki. Vähitellen oli\nkallio kohonnut heidän lähestyessään, ikäänkuin meren helmasta\nylenevä torni, ja heidän päästyään mailin päähän alkoivat sen laelta\nhämärästi näkyä pienemmätkin esineet.\n\n\"Tästä tulee tytöille surullinen jälleennäkeminen!\" sanoi Ismael,\njoka vähän väliä yritti sanoa jotakin lohdullista puolisonsa\nmasentuneen mielen viihdyttämiseksi. \"Kaikki nuoret pitivät paljon\nAsasta ja harvoin hän palasi metsästysretkiltään tuomatta mukanaan\njotakin heidän ilokseen.\"\n\n\"Niin teki, niin teki\"; sanoi Ester hiljaa. \"Se poika oli perheen\nylpeys. Muut lapseni eivät ole mitään hänen rinnallaan!\"\n\n\"Älä sano niin, hyvä eukko\", vastasi isä, vilkaisten samalla ylpeästi\nhartevaan, kookkaaseen poikajoukkoon, joka seurasi vähän matkan\npäässä. \"Älä sano niin, Ester-eukkoni, harvalla isällä tai äidillä on\nparemmat syyt ylpeillä kuin meillä.\"\n\n\"Olla kiitollisia\", mutisi nöyrtynyt vaimo, \"sinä tarkoitat olla\nkiitollisia, Ismael!\"\n\n\"No, olkoon sitten kiitollisia, jos se sana miellyttää sinua\nparemmin, tyttöseni, mutta mikä Nelliä ja pikkutyttöjä vaivaa? Tyttö\non unohtanut, mitä minä annoin hänelle toimeksi, ja on antanut lasten\nnukkua ja varmaan itsekin uneksii Tennesseen kentistä par'aikaa.\nNellin mieli taitaa enimmäkseen olla kylissä.\"\n\n\"Niin, ei hän ole meihin kiintynyt. Niin minä sanoin ja ajattelin\nhänet ottaessanikin, kuolema kun oli häneltä riistänyt kaikki muut\nystävät. Kuolema tekee perheissä murheellista työtä, Ismael! Asa piti\ntytöstä, ja kerran he ehkä olisivat joutuneet meidän tilallemme, jos\nse olisi ollut niin sallittu.\"\n\n\"Ei hänellä ole lahjoja rajalaiselämään, jos hän aikoo hoitaa taloaan\ntällä tavalla miehen ollessa metsästämässä. Abner, laukaise pyssysi,\nettä he tietävät meidän olevan tulossa. Minä pelkään Nellin ja\npikkutyttöjen nukkuvan.\"\n\nNuorukainen totteli niin ripeästi, että siitä paikalla huomasi,\nkuinka mielellään hän olisi nähnyt Ellin pyöreähkön, vilkkaan muodon\nkallion rosoista lakea elostuttamassa. Mutta pamaus ei aiheuttanut\nmitään merkkiä eikä minkäänlaista vastausta. Hetkiseksi koko joukko\nseisahtui odottamaan tulosta, ja sitten yhteinen tunne sai kaikki\nsamalla haavaa laukaisemaan pyssynsä. Näin he saivat aikaan äänen,\njoka varmasti kuului jokaisen korvaan niin lyhyen matkan päähän.\n\n\"Ahaa, tuossapa ne vihdoinkin tulevat!\" huudahti Abiram, joka\ntavallisesti oli ensimmäisiä takertumaan kaikkiin semmoisiin\nseikkoihin, jotka lupasivat vapautusta ikävistä huolista.\n\n\"Se on hame, joka lepattaa nuoralla\", sanoi Ester. \"Minä panin sen\nsiihen itse.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, mutta nyt hän tulee. Tyttöletukka on ollut\nteltassa pitämässä hauskaa!\"\n\n\"Eikö mitä\", sanoi Ismael, jonka tavallisesti järkähtämättömät kasvot\nalkoivat kuvastaa levottomuutta. \"Se on teltta itse, joka liehuu\nlöysänä tuulessa. Tyhmyydessään he ovat päästelleet liepeet irti, ja\nelleivät he ymmärrä varoa, putoaa koko laitos alas!\"\n\nTuskin olivat nämä sanat lausutut, kun äkillinen tuulenpuuska kiiti\nsen paikan ohi, jossa he seisoivat, kohottaen mennessään pieniä\npölypyörteitä. Ikäänkuin haltijan käden johtamana se sitten kohosi\nmaasta ja nousi juuri siihen paikkaan johon kaikkien katseet nyt\nolivat kiintyneet. Irti päässyt vaate tunsi sen vaikutuksen ja\nliehahti, mutta asettui taas entiselleen ja pysyi hetkisen alallaan.\nLehtipilvi kieppui nyt muutamaan kertaan paikan ympäri ja laskeutui\nsitten alas kuin maahan syöksyvä haukka ja kiiti preerialle pitkissä\nsuorissa juovissa kuin pääskyparvi, joka liitää siivet levällään.\nJonkin matkaa sitä seurasi lumivalkea teltta, joka kuitenkin pian\nputosi kallion taakse, jättäen sen korkeimman kukkulan yhtä paljaaksi\nkuin se oli ollut erämaan ollessa asumattomana.\n\n\"Murhamiehet ovat olleet täällä!\" voihki Ester, \"Lapseni, lapseni!\"\n\nHetkisen Ismaelkin horjui näin odottamattoman iskun vaikutuksesta.\nMutta ravistaen itseään kuin havahtunut leijona hän sitten syöksyi\neteenpäin ja työntäen syrjään varustuksen esteineen, ikäänkuin\nne olisivat olleet höyheniä, hän hyökkäsi kallion rinnettä ylös\nraivolla, joka osoitti, kuinka peloittavan rajuksi hidaskin luonto\nvoi muuttua, kun se täydelleen herää.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nVoidaksemme säilyttää kertomuksemme tapausten yhtenäisen kulun tulee\nmeidän nyt tehdä selkoa siitä, mitä Elli Waden vartioaikana tapahtui.\n\nEnsi tunteina tämän rehellisen ja lämminsydämisen tytön huolet\nrajoittuivat niiden usein toistuvain vaatimusten tyydyttämiseen,\njoita nuoremmilla tovereilla oli nälän, janon ja kärttävän ja\nvaativan lapsuuden muitten loppumattomain tarpeitten muodossa. Hän\noli heidän ahdisteluittensa keskellä päässyt pujahtamaan telttaankin,\njossa hän piti huolta hänen hellyyttään paljon paremmin ansaitsevan\nolennon viihtymyksestä, kun tyttöjen huuto kutsui hänet takaisin\nsuorittamaan niitä velvollisuuksia, jotka hän täten oli hetkeksi\nunohtanut.\n\n\"Katso, Nelly, katso!\" huudahti puolentusinaa kiihtynyttä ääntä.\n\"Tuolla tulee miehiä, ja Phoebe sanoo, että ne ovat sioux-intiaaneja.\"\n\nElli käänsi silmänsä siihen suuntaan, jonne niin monta käsivartta jo\nviittasi, ja näki kauhukseen useita miehiä, jotka ilmeisen nopeasti\nkulkivat suoraan kalliota kohti. Hän luki heitä olevan neljä, mutta\nei saanut heidän laadustaan muuta selvää, kuin etteivät he olleet\nniitä, joilla oli oikeus päästä linnaan. Se oli Ellille kamala hetki.\nKatsellessaan ympärilleen nuorta, säikähtynyttä parvea, joka tungeksi\nhänen helmoissaan, hän koetti hätääntyneessä mielessään muistutella\nniitä monia juttuja naisten sankariteoista, joista läntisen rajamme\nvaiheet kertovat niin paljon. Kerrankin oli yksi ainoa mies\nkolmen tai neljän vaimon avulla menestyksellisesti puolustanut\nhirsivarustusta monta päivää satojen vihollisten hyökkäystä vastaan.\nToisella kerralla naiset yksin olivat puolustaneet lapsiaan ja\npoissa olevain miestensä vähemmän arvoisia tavaroita, ja kerran taas\nyksinäinen nainen oli tuhonnut nukkuvat vangitsijansa ja vapauttanut\nsekä itsensä että avuttoman lapsilaumansa. Tämä tapaus Ellin mielestä\nparhaiten sopi siihen asemaan, jossa hän itse nyt oli, ja hehkuvin\nposkin ja säihkyvin silmin hän alkoi järjestää kuntoon vähäisiä\npuolustusneuvojaan.\n\nIsommat tytöt hän asetti niiden pienten vipujen ääreen, joilla\nhyökkääjäin päälle oli syöstävä kiviä, pienempiä oli käytettävä\nenemmän näön vuoksi kuin mihinkään varsinaiseen hommaan, ja itse\nhän, kuten johtaja ainakin, piti kaikkea silmällä ja rohkaisi muita.\nNäihin varokeinoihin ryhdyttyään hän koetti tyynesti odottaa, mitä\ntulossa oli, toivoen tällä maltilla synnyttävänsä apulaistensa\nmielessä luottamusta, menestyksen ehtoa.\n\nVaikka Elli oli monin verroin etevämpi sen uljuuden puolesta, joka\njohtuu hengen avuista, ei hän suinkaan ollut Esterin kahden vanhemman\ntyttären veroinen vaaran pelkäämättömyydessä, joka on niin tärkeä\nominaisuus sotilaassa. Tytöt olivat kasvaneet kuljeskelevan elämän\nvaikeuksissa, yhteiskunnan ulkorajoilla, jossa he olivat tottuneet\nerämaan elämään ja vaaroihin, ja kaikesta näki, että heistä ajan\ntullen tulisi yhtä rohkeita naisia kuin heidän äitinsäkin ja että\nheissä kehittyisi sama hyvän ja pahan omituinen sekoitus, joka\nlaajemmilla toimialoilla luultavasti olisi johtanut siihen, että\nsiirtolaisen vaimoa olisi mainittu aikansa huomattavain naisten\njoukossa. Ester oli jo kerran puolustanut Ismaelin hirsiasumusta\nintiaanien hyökkäystä vastaan, ja toisen kerran viholliset olivat\njättäneet hänet muka kuolleena niin urhean puolustuksen jälkeen,\nettä sivistyneempi vihollinen olisi myöntänyt hänelle auliit ja\nkunnialliset antautumisehdot. Näitä tapauksia ja useita muita\nsamanlaatuisia oli usein kiitellen juteltu hänen tyttäriensä\nkuullen, ja nuorten amatsoonien rinnassa taistelivat nyt omituisella\ntavalla luonnollinen pelko ja kunnianhimoinen halu tehdä jotakin\nsenlaatuista, että heitä voitaisiin pitää semmoisen äidin arvoisina.\nNyt näytti siltä, ettei tilaisuus tämmöisen sotilaallisen kunnian\nsaavuttamiseen ollut enää kaukana.\n\nOudot miehet eivät enää olleet kuin parin kolmensadan sylen\npäässä kalliosta. Joko pohtien tavanmukaista varovaista\netenemismenetelmäänsä taikka huomaten ne molemmat varoittavat\nvanhat musketinpiiput, jotka kaksi uhkaavaa olentoa pisti esiin\nkivivarustuksesta, vieraat pysähtyivät kohdassa, missä maan\nepätasaisuus ja tavallista sankempi ruoho tarjosivat edullisen\nlymypaikan. Tästä paikasta he tarkastelivat linnaa monta peloittavaa\nminuuttia, jotka Ellin mielestä eivät tahtoneet ensinkään päättyä.\nSitten eräs miehistä lähti yksinään lähestymään, ja hän näytti\nenemmän airuelta kuin hyökkääjältä.\n\n\"Phoebe, ammu _sinä\"_, ja \"ei, Hetty, ammu _sinä\"_, alkoi kuulua\nsiirtolaisten säikähtyneitten ja kuitenkin innokkaitten tyttärien\nkesken, kun Elli luultavasti pelasti lähestyvän vieraan äkillisestä\nsäikähdyksestä, vaikk'ei ehkä suuremmastakaan vaarasta, huudahtamalla:\n\n\"Laskekaa alas pyssyt, se onkin tohtori Battius!\"\n\nHänen käskettävänsä tottelivat sikäli, että hellittivät kätensä\nlukosta, vaikka uhkaavat piiput yhä pysyivätkin vaarallisessa\nvaaka-asennossaan. Luonnontutkija, joka oli edennyt siksi\nvarovaisesti, että oli pannut merkille puolustajain vähimmätkin\nvihamieliset aikeet, kohotti nyt valkoisen nenäliinan kepin nenään\nja lähestyi linnaa puheen kuulumamatkan päähän. Esiintyen sitten\nmielestään hyvinkin vaikuttavasti ja arvovaltaisesti hän huusi\näänellä, joka olisi kuulunut paljon pidemmänkin matkan päähän:\n\n\"O-hoi! Minä vaadin teitä kaikkia Pohjois-Amerikan Yhdistettyjen\nSuvereenisten Valtain Liiton nimessä alistumaan lakeihin.\"\n\n\"Oli tohtori tai ei, hän on vihollinen, Nelli. Kuule, Nelli! Kuule,\nhän puhuu laista.\"\n\n\"Siis, odottakaa, kunnes kuulen hänen vastauksensa!\" sanoi Elli,\njonka sydäntä kouristi, ja työnsi syrjään vaaralliset aseet, jotka\njälleen suuntautuivat kyyristyvää airutta kohti.\n\n\"Minä kehoitan ja varoitan teitä kaikkia\", jatkoi säikähtynyt\ntohtori, \"että minä olen jo mainitun Liiton rauhallinen kansalainen,\nyhteiskunnan kannattaja ja hyvän järjestyksen ja ystävyyden ystävä\",\nmutta älyten sitten, että vaara oli ainakin väliaikaisesti torjuttu,\nhän jälleen korotti äänensä kimakaksi ja vihamieliseksi, \"sen vuoksi\nvaadin teitä kaikkia alistumaan lakien alaisiksi.\"\n\n\"Minä luulin teitä ystäväksi\", vastasi Elli, \"ja että te matkustitte\nsetäni kanssa välipuheen perustuksella --\"\n\n\"Se on mitätön! Minut on aivan premisseihin nähden petetty, ja\ntämän nojalla julistan sopimuksen, joka on tehty Ismael Bushin\nja medisiinan tohtorin Obed Battiuksen välillä, sisällykseltään\npätemättömäksi ja mitättömäksi. Ei, lapset, se, että se on mitätön,\non vain negatiivinen ominaisuus, eikä siihen sisälly mitään pahaa\narvoisaa isäänne kohtaan, niin että laskekaa aseet ja kuulkaa järjen\nkehoituksia. Minä selitän, että se on petollinen -- mitätön --\nperuutettu. Mitä sinuun tulee, Nelli, eivät tunteeni sinua kohtaan\nole vähääkään vihamieliset, minkä vuoksi kuule, mitä minulla on\nsanottavaa, äläkä turvallisuutesi ylimielisyydessä käännä pois\nkasvojasi. Sinä tiedät, nuori nainen, minkälaisen miehen luona sinä\nasut, ja sinä myös tiedät, mikä vaara siihen sisältyy, että tavataan\nhuonossa seurassa. Luovu siis asemasi vähäpätöisestä edusta ja\nluovuta kallio rauhallisesti niille, jotka minua seuraavat -- heitä\non legioona, nuori nainen, -- minä vakuutan sinulle, voittamaton ja\nvoimallinen legioona! Jätä siis tämä lainrikkoja, paha maan anastaja\n-- ei, lapset, semmoinen ihmishengen ylenkatse on kauhea teissä,\njotka omassa persoonassanne niin äsken olette sen lahjan saaneet!\nKääntäkää syrjään nuo vaaralliset aseet, minä pyydän teitä. Enemmän\nteidän kuin itseni tähden. Hetty, oletko unohtanut, kuka lievensi\ntuskasi, kun paljaan maan kylmyys ja kosteus kidutti korvahermojasi!\nJa sinä, Phoebe, kiittämätön ja muistamaton Phoebe! Ilman tätä minun\nkättäni, jonka tahtoisit turmella loppumattomalla paralysialla,\ntuottaisivat etuhampaasi vieläkin sinulle tuskaa ja surua! Laske\nsiis aseesi pois ja kuule minun neuvoani, sillä minä olen aina ollut\nystäväsi. Ja nyt, nuori nainen\", tohtori puhui vilkuen yhä valppain\nsilmin musketteja, jotka tytöt olivat suunnanneet hieman syrjään, \"ja\nnyt, nuori nainen, viimeisen kerran minä juhlallisesti sanon: minä\nvaadin sinua antamaan meidän haltuumme tämän kallion viivyttelemättä\nja vastustelematta voiman ja oikeuden nimessä ja\" -- lain, hän aikoi\nlisätä, mutta muistaen, että tämä vihattu sana uudelleen sytyttäisi\nsiirtolaisen lasten vihamielisyyden, hän saikin sen niellyksi hyvissä\najoin ja lopetti vaatimuksensa sanoilla: \"järjen nimessä\", koska ne\ntuntuivat vaarattomammilta ja soveliaammilta.\n\nTämä juhlallinen kehoitus ei kuitenkaan tehnyt toivottua vaikutusta.\nNuoremmat kuulijat eivät ymmärtäneet siitä kerrassaan mitään,\nlukuun ottamatta loukkaavia sanoja, jotka he jo olivat oppineet\nerottamaan, ja vaikka Elli paremmin käsitti airuen tarkoituksen,\nnäytti tohtorin kaunopuheliaisuus vaikuttavan yhtä vähän häneen kuin\npikkutyttöihinkin. Niille sanoille, jotka tohtori oli tarkoittanut\nhelliksi ja tunteellisiksi, älykäs tyttö oli osoittanut haluavansa\nnauraakin, vaikka häntä kiduttivatkin kiusalliset tunteet, ja\nuhkauksia hän ei vähääkään ottanut kuuleviin korviin.\n\n\"Minä en tiedä, mitä se kaikki merkitsee, mitä tahdotte sanoa,\ntohtori Battius\", hän tyynesti vastasi luonnontutkijan lopetettua,\n\"mutta sen minä tiedän, että jos sen tarkoituksena on saada minut\npettämään luottamus, jota minulle on osoitettu, niin ei minun pidä\nkuunnella sitä. Minä varoitan teitä olemaan käyttämättä väkivaltaa,\nsillä olkootpa toivomukseni mitkä tahansa, näette minut sotavoiman\nympäröimänä, joka helposti voi minut lannistaa, ja te tiedätte tai\nainakin teidän luulisi tietävän tämän perheen mielenlaadun siksi\nhyvin, ettette semmoisissa asioissa ylenkatso ainoatakaan sen\njäsenistä, olipa niiden ikä tai sukupuoli mikä tahansa.\"\n\n\"Minä en ole aivan tietämätön ihmisen luonnonlaadusta\", vastasi\nluonnontutkija, peräytyen varovaisesti siitä asemasta, jossa hän\nsiihen saakka oli jäykästi pysynyt aivan kallion juurella. \"Mutta\ntässä tulee mies, joka ehkä tietää sen salaiset mutkat paremmin kuin\nminä.\"\n\n\"Elli! Elli Wade\", huudahti Paavo Hoover, joka oli edennyt tohtorin\nvierelle osoittamatta vähääkään samaa arkuutta, joka niin ilmeisesti\noli vallannut tohtorin. \"Minä en luullut tapaavani sinussa\nvihollista!\"\n\n\"Etkä tapaakaan, kun pyydät semmoista, mitä minä voin kavaltamatta\nantaa. Tiedät, että setäni on jättänyt perheensä minun huostaani, ja\npitäisikö minun sitten pettää hänen luottamuksensa ja päästää linnaan\nhänen katkerimmat vihollisensa murhaamaan hänen lapsensa ja ehkä\nryöstämään häneltä sen vähän, mitä intiaanit hänelle jättivät?\"\n\n\"Olenko minä murhamies -- onko tämä vanha mies -- tämä valtain\nupseeri\", hän osoitti erämiestä ja hänen äskenlöydettyä ystäväänsä,\njotka nyt molemmat seisoivat hänen rinnallaan, \"onko kumpikaan heistä\nsemmoinen, joka tekisi mainitsemiasi tihutöitä?\"\n\n\"Mitä minulta sitten vaaditte?\" kysyi Elli, käsiään väännellen\nsuurimman epätietoisuuden vallassa.\n\n\"Pedon! Emme mitään muuta kuin siirtolaisen kätketyn, raatelevan,\nvaarallisen pedon!\"\n\n\"Hyvä nuori nainen\", puuttui puheeseen nuori vieras, joka äsken\npreerialla oli liittynyt joukkoon, mutta vaikeni kohta erämiehen\nmerkitsevästi viitattua hänelle ja kuiskattua hänen korvaansa:\n\n\"Antaa pojan puhua. Luonto kyllä tekee tehtävänsä tytön rinnassa ja\naikanaan me saavutamme tarkoituksemme.\"\n\n\"Koko totuus tunnetaan, Elli\", jatkoi Paavo, \"ja me olemme keksineet\nkaikkein salaisimpien pahojen töitten juonet. Me olemme tulleet\nhankkimaan vääryyttäkärsineelle oikeutta ja vapauttamaan sen, jota\nhän pitää vankina. Jos sinä olet kunnon tyttö, jona minä olen sinua\naina pitänyt, niin älä heitä korsia tiellemme, vaan yhdy yleiseen\nparveiluun ja jätä ukko Ismael ja hänen pesänsä hänen omille\nmehiläisilleen.\"\n\n\"Minä olen vannonut juhlallisen valan -- --\"\n\n\"Sopimus, joka on tehty tietämättömyydessä tai pakon alaisena, on\nkaikkien päteväin siveysopintutkijain käsityksen mukaan mitätön\",\nhuusi tohtori.\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", kuiskasi erämies taas, \"jättäkää kaikki luonnon ja\npojan asiaksi!\"\n\n\"Minä olen vannonut Hänen kasvojensa edessä ja Hänen nimensä\nkautta, joka on kaiken hyvän pohja ja valtias sekä siveydessä että\nuskonnossa\", jatkoi Elli, \"etten ilmaise tämän teltan sisällystä enkä\nauta sen vankia karkaamaan. Juhlallisesti, hirmuisesti me olemme\nmolemmat vannotetut ja saimme ehkä henkemme lupaustemme palkaksi. Se\non totta, että te olette päässeet salaisuuden perille, mutta ette\nmeidän toimestamme, enkä tiedä, voinko pitää oikeana, että edes pysyn\npuolueettomana teidän koettaessanne tällä vihamielisellä tavalla\ntunkeutua setäni asuntoon.\"\n\n\"Minä voin kumoamattomasti todistaa\", huudahti luonnontutkija\ninnostuneesti, \"Paleyn, Berkeleyn ja vielä kuolemattoman\nBinkerschoekinkin sanoilla, että sopimus toisen asianomaisen ollessa\npakon alainen -- --\"\n\n\"Te vain saatatte tytön suunniltaan opillanne\", sanoi varovainen\nerämies, \"kun taas tämä nuorukainen inhimillisten tunteitten\navulla taivuttaa hänet nöyräksi kuin kauriin vasan. Ah, te olette\nsamanlainen kuin minäkin, joka niin vähän tiedän luonnon salatuista\nhellistä suhteista!\"\n\n\"Onko se ainoa lupaus, jonka sinä olet antanut, Elli?\" jatkoi Paavo\näänellä, joka iloisen, kevytmielisen mehiläispyytäjän ääneksi kaikui\nsurulliselta ja soimaavalta. \"Senkö sinä vain olet vannonut? Ovatko\nne sanat, jotka siirtolainen sanoo, kuin mettä suussasi ja kaikki\nmuut lupaukset kuin kelvotonta kennoa?\"\n\nKalpeus, joka oli asettunut Ellin iloisille kasvoille, katosi nyt\nhehkuvaan punastukseen, joka selvään näkyi senkin matkan päästä, joka\nhänet nyt erotti puhujasta. Hän epäröi hetkisen, ikäänkuin koettaen\nvoittaa jotakin kiukun tapaista, ennenkuin vastasi koko luontaisella\ntarmollaan:\n\n\"Minä en käsitä, mitä oikeutta kenelläkään on tutkistella minun\nvalojani ja lupauksiani, jotka eivät koske ketään muuta kuin\nantajaansa, jos edes mitään sen kaltaista kuin sinä tarkoitat\non koskaan annettukaan. Minä en enempää väittele miehen kanssa,\njoka ajattelee niin paljon itseään ja kysyy neuvoa vain omilta\ntunteiltaan.\"\n\n\"Kas vain, vanha ansapyytäjä, kuulettekos tuota!\" sanoi avomielinen\nmehiläispyytäjä kääntyen äkkiä iäkkään ystävänsä puoleen. \"Halvinkin\nitikka, joka taivaalla kiertelee, lentää kuorman saatuaan\nrehellisesti suoraa päätä pesäänsä, mutta naisen päähänpistot ovat\nyhtä monihaaraiset kuin vanhan tammen oksat ja yhtä mutkikkaat kuin\nMississippin monet polvet!\"\n\n\"Älähän nyt, tyttöseni\", sanoi erämies, hyvänluontoisesti puhuen\ntyttöä loukanneen Paavon puolesta, \"muista se, että tämä nuori mies\non liian pikainen eikä paljon ajattele, mitä hän sanoo. Mutta onhan\nlupaus aina lupaus, jota ei saa nakata pois ja unohtaa kuin puhvelin\nsorkkia ja sarvia.\"\n\n\"Kiitän teitä, että muistutatte minulle valaani\", sanoi Elli yhä\nsuuttuneena ja puri tuskissaan sievää alahuultaan, \"minä ehkä olisin\nmuutoin unohtanut!\"\n\n\"Ah, naisen luonto on hänessä herännyt\", sanoi vanhus ja pudisti\npäätään ikäänkuin osoittaakseen, kuinka suuren pettymyksen tulos oli\nhänelle tuottanut, \"mutta se ei ilmene oikealla tavalla!\"\n\n\"Elli!\" huudahti nuori vieras, joka tähän saakka oli tyytynyt\ntarkkaavaisesti kuuntelemaan keskustelua, \"koska Elli on se nimi,\njolla teitä mainitaan --\"\n\n\"Siihen lisätään usein toinenkin nimi. Toisinaan minua mainitaan\nisänikin nimellä.\"\n\n\"Sanokaa suoraa päätä Nelly Wadeksi\", mutisi Paavo, \"se on hänen\noikea nimensä, ja pitäköön sen minun puolestani vaikka aina!\"\n\n\"Wade, minun olisi pitänyt lisätä\", jatkoi nuorukainen. \"Teidän\ntäytyy myöntää, että vaikka minua itseäni ei sidokaan vala, olen\nkuitenkin osoittanut kunnioittavani muiden valoja. Olette itse\nnähnyt, etten ole kertaakaan huutanut sen nimeä, jolle tiedän huutoni\ntuottavan niin suuren ilon, ja vaikka tiedän, että hän kuulisi\nhuutoni. Sallikaa minun siis yksinäni nousta kalliolle. Minä lupaan\ntäyden korvauksen sukulaisellenne kaikesta vahingosta, mitä hänen\ntavaroilleen ehkä voi tulla.\"\n\nElli näytti epäröivän, mutta katsoessaan vilahdukselta Paavoon, joka\nylpeänä seisoi rihlaansa nojautuen, viheltäen ylen välinpitämättömän\nnäköisenä jotakin venemiehen laulua, hän heti malttoi mielensä ja\nvastasi:\n\n\"Minut on jätetty kalliolle päälliköksi siksi aikaa, kuin setäni\npoikineen on metsästämässä, ja kapteeniksi jään, kunnes hän palaa ja\nvapauttaa minut toimestani.\"\n\n\"Täten menetämme aikaa, jota emme koskaan saa takaisin, ja\nlaiminlyömme tilaisuuden, joka ei ehkä toiste tarjoudu\", huomautti\nnuori sotilas vakavasti. \"Aurinko alkaa jo vaipua iltaa kohti, eikä\nkulune montakaan minuuttia, ennenkuin siirtolainen rosvosikiöineen\npalaa majalleen.\"\n\nTohtori Battius katsahti taakseen ja puuttui puheeseen, sanoen:\n\n\"Täydellisyys esiintyy aina kypsyydessä, olipa kysymys eläinkunnasta\ntai älyn maailmasta. Harkitseminen on viisauden äiti ja viisaus\nmenestyksen isä. Minä ehdotan, että peräännymme järkevän matkan\npäähän tästä linnasta, jota on mahdoton valloittaa, ja pidämme\nneuvottelun siitä, millä tavalla voisimme säännöllisesti asettua\ntämän paikan eteen, taikka sovimme ehkä siitä, että jätämme\npiirityksen toiseen vuodenaikaan, hankimme apuvoimia siirtokunnista\nja siten turvaamme lain arvovallan vastoinkäymisen vaaroja vastaan.\"\n\n\"Väkirynnäkkö olisi parempi\", vastasi sotilas hymyillen, mittaillen\nkallion korkeutta ja tutkien sen vaikeuksia ymmärtävällä silmällä.\n\"Korkeintaan se maksaisi taittuneen käsivarren tai päävamman.\"\n\n\"No sitten yritämme!\" huudahti raisuluontoinen mehiläispyytäjä,\nhypäten heti ensi loikkauksella paikkaan, jossa hän oli turvassa\npyssynluodilta. Päästyään sen ulkonevan pykälän alle, jolla\npuolustajat olivat, hän huudahti: \"Tehkää nyt, mitä voitte, te ilkeän\nsuvun nuoret paholaiset, vain hetkinen teille jää pahantekoon!\"\n\n\"Paavo! Varomaton Paavo!\" parkaisi Elli. \"Vielä askel, niin nämä\nkivet ruhjovat sinut! Ne ovat aivan hiuskarvan varassa, ja nämä tytöt\novat sekä valmiit että halukkaat pudottamaan ne!\"\n\n\"Aja sitten se kirottu parvi pesästään, sillä kalliolle minä kiipeän,\nvaikka se olisi ampiaisia täynnä.\"\n\n\"Koettakoon vain, jos uskaltaa!\" huusi vanhin tytöistä uhitellen ja\nheilutti muskettiaan kasvoillaan ilme, josta hänen amatsoniäitinsä\nolisi voinut ylpeillä. \"Minä tunnen sinut, Nelly Wade, sinä\nolet sydämessäsi lakimiesten puolella, ja jos astut askelenkaan\nlähemmäksi, niin saat semmoisen rangaistuksen kuin rajalla annetaan.\nPankaa vielä yksi kanki kivien alle, pankaa heti! Minä tahtoisin\nnähdä sen miehen, joka tässä uskaltaa nousta ylös Ismael Bushin\nleiriin kysymättä hänen lapsiltaan lupaa!\"\n\n\"Älä liiku, Paavo, pysy kallion suojassa, muutoin olet kuoleman oma!\"\n\nEllin keskeytti sama loistava näky, joka edellisenä päivänä oli\nsaanut asettumaan toisen melkein yhtä kohtalokkaan melskeen\nesiintymällä samassa pyörryttävässä korkeudessa, johon se nytkin\nilmestyi.\n\n\"Hänen nimessään, joka kaikkia hallitsee, rukoilen teitä herkeämään\n-- sekä teitä, jotka niin mielettömästi antaudutte vaaraan, että\nteitä, jotka niin ajattelematta lupaatte ottaa, mitä ette milloinkaan\nvoi antaa takaisin!\" puhui hieman ulkomaalaisella murteella ääni,\njoka paikalla sai kaikki kohottamaan katseensa korkeuteen.\n\n\"Inez!\" huudahti upseeri, \"näenkö sinut jälleen! Minun olet sinä nyt\noleva, vaikka tällä kalliolla olisi miljoona paholaista. Ylös, kelpo\nmetsänkävijä, ja anna tilaa toisellekin!\"\n\nTeltan asukkaan äkillinen ilmestyminen oli kallion puolustajissa\nvaikuttanut hetkellisen hämmennyksen, jota olisi voitu\nasianmukaisella maltilla helposti käyttää hyväksi, mutta Middletonin\näänen säikähdyttämänä hämmästynyt Phoebe laukaisi muskettinsa\ntuota naista vastaan, tuskin itsekään tietäen tahtoiko hän surmata\nkuolevaisen vaiko jonkin toiseen maailmaan kuuluvan olennon, Elli\nparkaisi kauhusta ja juoksi sitten ystävänsä perässä telttaan,\nepätietoisena siitä, oliko hän säikähtynyt vaiko haavoittunut.\n\nTämän vaarallisen sivukohtauksen aikana kuului alempaa sangen\nselvästi vakavan hyökkäyksen melua. Paavo oli käyttänyt\nhyväkseen yläpuolellaan syntynyttä hämminkiä muuttaakseen sen\nverran paikkaansa, että siitä liikeni sijaa Middletonillekin.\nViimeksimainitun perässä seurasi luonnontutkija, joka järkkyneellä\nmielellä musketin laukauksen kuullessaan oli vaistomaisesti\nhyökännyt kallion juurelle suojaan. Erämies seisoi edelleen samassa\npaikassa, jossa hän oli äskenkin näkynyt, tyynenä, mutta tarkkaan\nseuraten kaikkea, mitä tapahtui. Vaikka ei vanhus tahtonutkaan ottaa\ntaisteluun osaa, ei hän silti suinkaan ollut hyödytön. Asemaansa\nhyväkseen käyttäen hän saattoi ystävilleen ilmaista niiden liikkeet,\njotka kalliolla vahtivat, miten voisivat heidät tuhota, ja sen mukaan\nneuvoa ja opastaa, miten heidän tuli edetä.\n\nTällä välin Esterin lapset osoittivat perineensä pelättävän äitinsä\nluonnon. Heti kuin he huomasivat vapautuneensa Ellin ja hänen\ntuntemattoman kumppaninsa läsnäolosta, he kiinnittivät koko huomionsa\nmiehisiin ja kieltämättä paljon vaarallisempiin ahdistajiinsa, jotka\nnyt olivat täydelleen sijoittuneet linnanvuoren kolojen ja kyhmyjen\njoukkoon. Äänellä, jonka julmuuden hän toivoi herättävän pelkoa\npuolustajain nuoressa rinnassa, Paavo kerran toisensa jälkeen vaati\nheitä antautumaan, mutta hänen huudoistaan ei välitetty sen enempää\nkuin erämiehenkään kehoituksista luopua vastarinnasta, joka saattaisi\ntuottaa joillekuille heistä turmion, tarjoamatta pienintäkään\nmenestyksen mahdollisuutta. Rohkaisten toisiaan kestämään he\nasettivat kivet lähemmäksi kallion reunaa, panivat varalle pienempiä\nkiviä heiteltäviksi ja asiallisuudella ja kylmäverisyydellä, jota ei\nsodassa karkaistujen miestenkään olisi tarvinnut hävetä, ojensivat\nmusketin piiput.\n\n\"Pysykää kallioportaan alla\", sanoi erämies ja viittoi Paavolle,\nkuinka hänen oli paras menetellä, \"älä pidä jalkojasi niin ulkona --\nah! siinä näit, varoitus ei ollut turha! Jos tuo kivi olisi sattunut\nniihin, olisivat preerialla mehiläiset saaneet rauhassa vallita. No\nnyt, ystäväni kaima, Unkas nimeltä ja hengeltä! Nyt, jos olette yhtä\nsukkela kuin Le Cerf Agile, voitte hypätä hyvän matkaa oikealle, ja\nniin voitatte ilman vaaraa kaksikymmentä jalkaa. Varokaa pensasta,\nvarokaa pensasta -- se on petollinen kiinnipidettävä! Noin, hän\nhyppäsi, onnellisesti ja rohkeasti! Nyt on teidän vuoronne, ystävä,\njoka ajatte takaa luonnon hedelmiä. Pyrkikää te vasemmalle ja\nhajoittakaa lasten huomio. Vai niin, tytöt, no ampukaa vain -- minun\nvanhat korvani ovat tottuneet lyijyn vihellykseen ja vähänpä syytä\nminulla on lähteä käpälämäkeen, kun on kahdeksankymmentä vuotta\nniskoillani.\" Hän pudisti päätään surumielisesti hymyillen, mutta\nilmeenkään liikahtamatta, kun suunniltaan kiihtyneen Hetyn ampuma\nluoti pahaa tekemättä lensi sen paikan läheltä, jossa hän seisoi.\n\"Turvallisempaa on seistä paikallaan kuin väistellä taitamattoman\nsormen liipaisinta painaessa\", hän jatkoi. \"Mutta vakavaa on\nkatsella, kuinka ihmisluonto niin nuoressakin on pahaan taipuvainen!\nHyvin tehty, eläinten ja kasvien mies! Vielä toinen semmoinen\nloikkaus, niin saatte nauraa siirtolaisen kaikille salvoille ja\naidoille. Tohtorissa onkin luonto noussut! Minä näen sen hänen\nsilmästään, ja siitä koituu vielä jotakin hyvää! Lähemmäksi kalliota\n-- mies -- lähemmäksi kalliota.\"\n\nVaikk'ei erämies erehtynytkään luonnontutkijan mielentilan suhteen,\nerehtyi hän sitä enemmän aiheesta, joka oli siihen syynä. Matkiessaan\nkumppaninsa liikkeitä ja ponnistellessaan ylöspäin mitä suurimmalla\nvarovaisuudella ja sisällisesti paljon tuskitellen, luonnontutkijan\nsilmä oli vilahdukselta nähnyt tuntemattoman kasvin jonkin sylen\nverran yläpuolella paikassa, joka oli tavallista enemmän alttiina\nlenteleville kiville, sillä näitä tytöt herkeämättä nakkelivat\nhyökkääjäin päälle. Unohtaen silmänräpäyksessä kaiken muun sen\nkunnian rinnalla, että ensimmäisenä saisi antaa tämän jalokiven\ntieteen luetteloihin, hän hyppäsi ylöspäin aarrettaan tavoitellakseen\nyhtä kiihkoisesti kuin varpunen hyökkää perhon kimppuun. Kivet,\njotka paikalla pudotettiin suurella pauhulla, ilmaisivat tyttöjen\nnähneen hänet. Luonnontutkija katosi tomu- ja sorapilveen, jonka\nrajua vauhtia putoavat kivet nostivat liikkeelle, ja erämies jo luuli\ntohtorimme menneeksi mieheksi. Mutta samassa hänen jo huomattiin\nistuvan hyvässä turvassa kallionkolossa, pitäen voitonriemuisena\nkädessään löytämäänsä kasvia, jonka muotoja hänen ihastuneet eivätkä\nsuinkaan oppimattomat silmänsä ahmivat. Paavo käytti tilaisuutta\nhyväkseen. Kääntyen sukkelaan toiseen suuntaan hän hyppäsi Obedin\nsaavuttamalle turvalliselle paikalle ja anteeksi pyytelemättä\nkäyttäen luonnontutkijan olkapäätä astinlautanaan, tämän kasvinsa yli\nkumartuessa, ponnahti kallionportaalle pudonneitten kivien jättämästä\naukosta ja oli näin saavuttanut yläpengermän. Häntä seurasi\nMiddleton, auttaen häntä ottamaan kiinni tytöt ja riistämään heiltä\naseet. Näin saatiin täydellinen, veretön voitto ja valloitettiin\nlinnavuori, jota Ismael oli luullut valloittamattomaksi.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nAsia vaatii meitä nyt pysähtymään kertomuksemme kulussa palataksemme\nniihin syihin, jotka seurauksineen olivat aiheuttaneet tämän\nomituisen taistelun. Keskeytyksen täytyy pakostakin jäädä lyhyeksi,\nmutta toivomme sen tyydyttävän niitä lukijoita, jotka eivät hyväksy\nsitä, että historioitsijain tehtäviin ryhtyneet jättävät aukkoja\nheidän oman vilkkaan mielikuvituksensa täytettäviksi.\n\nNiihin sotaväenosastoihin, jotka Yhdysvaltain hallitus oli lähettänyt\nottamaan haltuunsa äsken hankittuja läntisiä alueita, kuului myös\nse joukko, jonka nuori johtaja on kertomuksemme tapauksiin niin\ntehokkaalla tavalla ottanut osaa. Vanhojen siirtolaisten kiihkottomat\nja veltostuneet jälkeläiset ottivat luottamuksella vastaan uudet\nmaanmiehensä, sillä hyvin he tiesivät, että ylivallan vaihtuminen\nkohotti heidät alamaisen-asemasta kadehdittavampaan lainalaisen\nyhteiskunnan kansalaisuuteen. Uudet vallanpitäjät hoitivat tehtäviään\nhienotunteisesti ja käyttivät virkavaltaansa siten, ettei se tuntunut\nloukkaavalta. Tämmöisissä oudoissa sekaoloissa, joissa vapaudessa\nsyntyneet ja kasvaneet ihmiset joutuivat tekemisiin itsevaltiuden\nnöyrien käskyläisten kanssa, katolilaiset protestanttien,\ntarmokkaat velttojen kanssa, tarvittiin jonkin verran aikaa, jotta\nyhteiskunnan ristiriitaiset ainekset ennättivät sekaantua. Tämän\ntoivottavan päämäärän saavuttamiseksi tarvittiin nainen suorittamaan\ntavanmukaisen kiitollisen tehtävänsä. Tunteista voimakkain murti\nvastustamattomalla mahdillaan ennakkoluulojen ja uskonnon salvat, ja\nennen pitkää alkoivat perhesiteet vahvistaa valtiollisia siteitä,\njotka olivat väkipakolla liittäneet yhteen kaksi tavoiltaan,\nkasvatukseltaan ja mielipiteiltään niin vastakkaista kansallisuutta.\n\nMiddleton oli maan uusista isännistä esimmäisiä, jonka eräs\nLouisianan neito viehätysvoimallaan voitti. Aivan sen asemapaikan\nvieressä, johon hänet oli sijoitettu, asui erään vanhan\nsiirtomaasuvun päämies, jonka esivanhemmat näiden sukujen yleiseen\ntapaan olivat kautta vuosisatojen torkkuneet Espanjan siirtokuntain\nhuolettomuudessa, velttoudessa ja rikkaudessa. Hän oli ollut kruunun\nupseeri, mutta suuri omaisuus, jonka hän oli perinyt, oli saanut\nhänet muuttamaan Floridasta naapurisiirtokunnan ranskalaisten\nkeskuuteen. Don Augustino de Certavalloksen nimi tuskin oli tunnettu\nsen pienen kaupungin ulkopuolella, jossa hän asui, vaikka hän itse\nsalaisella ilolla ainoalle lapselleen näytti isoja homehtuneita\npergamenttiasiakirjoja, jotka osoittivat hänen sukunsa kuuluneen\nvanhan ja Uuden Espanjan entisiin sankareihin ja mahtimiehiin. Tämä\nseikka, joka hänelle itselleen oli niin tärkeä ja kaikille muille\nolematon, oli pääsyy siihen, ettei hän noudattanut vilkkaampien\ngallialaisten naapuriensa esimerkkiä, he kun hyvinkin pian ryhtyivät\nuusien tulokkaiden kanssa avomieliseen seurusteluun, vaan pysyi\nerillään, tyytyen siihen seuraan, joka hänellä oli lapsesta naiseksi\nparhaillaan kehittyvästä tyttärestään.\n\nNuoren Inezin uteliaisuus ei kuitenkaan ollut yhtä veltto.\nKuullessaan sotilassoittokunnan sävelten sulavina kiertelevän\niltailmassa ja nähdessään oudon lipun liehuvan kukkuloilla, jotka\nkohosivat hänen isänsä laajojen tilusten läheisyydessä, hän tunsi\nkuin tunsikin niitä salaperäisiä sykähdyksiä, joiden luullaan\nolevan naissuvun erikoisuuksia. Luontainen kainous ja se erillään\npysyttelevä ja ehkä erikoinen pidättyväisyys, joka Espanjan\ntroopillisissa siirtokunnissa muodostaa naisellisen viehätysvoiman\nperuspiirteen, piti häntä näköjään löyhtymättömissä siteissä. Ja\nenemmän kuin luultavaa on, että ellei olisi sattunut tapausta,\njolloin Middleton saattoi tehdä hänen isälleen henkilökohtaisen\npalveluksen, olisi kulunut siksi pitkä aika, ennenkuin he olisivat\nkohdanneet toisensa, että nuorukainen, joka juuri oli siinä iässä,\njolloin nuoruus ja kauneus niin voimakkaasti tehoavat, olisi\nkääntänyt huomionsa toisaalle.\n\nKaitselmus -- tai, vaatimattomampaa sanaa käyttääksemme, kohtalo oli\nmäärännyt toisin. Ylhäinen ja eristäytyvä Don Augustino oli liiaksi\narvostaan pitävä mies unohtaakseen gentlemannin velvollisuuksia.\nKiitollisuus Middletonin ystävällisyydestä sai hänet avaamaan\novensa kaupunkiin majoitetun sotaväen upseereille ja antautumaan\nvarovaiseen, vaikka kohteliaaseen seurusteluun. Reippaan nuoren\nupseerin hieno käytös ja suoruus vaikuttivat, että eristäytyminen\nvähitellen väistyi, eikä kulunut kauaa, ennenkuin rikas plantaasin\nomistaja ilostui yhtä paljon kuin hänen tyttärensäkin, milloin vain\nportilla tuttu merkki ilmaisi sotilasosaston tervetulleen komentajan\nsaapuneen vierailulle.\n\nMeidän on suotta kertoa laajemmin siitä vaikutuksesta, jonka\nInezin sulous teki sotilaaseen, taikka viivytellä kertomuksemme\nkulkua seikkaperäisesti selostaaksemme, miten hieno käytös,\nmiehuullinen kauneus ynnä ahkeruus ja äly valloittivat romanttisen,\nlämminsydämisen, eristetyn kuusitoistavuotiaan tytön mielen.\nTarkoitukseemme riittää, kun sanomme, että he rakastuivat toisiinsa,\nettä nuorukainen ei suinkaan arkaillut ilmaista tunteitaan, että hän\njokseenkin helposti voitti neidon epäilykset, melko työläästi taas\nisän vastustelut ja että ennenkuin Louisianan maakunta oli kuulunut\nkuutta kuukautta Yhdysvalloille, oli valtain upseeri Mississippin\nrantojen rikkaimman perijättären sulhanen.\n\nVaikka olemme edellyttäneet lukijoille olevan tuttua, miten\ntämmöisiä tuloksia yleensä saavutetaan, ei kuitenkaan pidä\nluulla, että Middleton vaikeuksitta sai voiton isän tai tyttären\nennakkoluuloista. Uskonto oli kummallakin jäykkä, melkein\nylipääsemätön este. Rakastunut nuorukainen alistui kärsivällisesti\nankaraan yritykseen, jolla isä Ignatius yritti kääntää hänet oikeaan\nuskoon. Arvoisan kirkonmiehen hyökkäys oli järjestelmällinen,\nvoimakas ja sitkeä. Enemmän kuin kymmenen kertaa (semmoisina\nhetkinä, jolloin Inezin kevyt sylfidimäinen hahmo keijukaisen tavoin\nliehui heidän neuvottelupaikkansa ohi) kelpo kirkonmies jo luuli\nolevansa saamaisillaan kunniakkaan voiton uskottomuudesta, mutta\nkaikki hänen toiveensa raukesivat näiden hurskaitten ponnistusten\nkohteen vastarintaan. Niin kauan kuin hyökkäys Middletonin\nuskoa vastaan tapahtui kautta rantain ja heikosti, alistui hän,\nollen itse tottumaton väittelemään, sen alaiseksi marttyyrin\nkärsivällisyydellä ja nöyryydellä. Mutta paikalla kuin hyvä isä,\njoka osoitti niin suurta huolta hänen tulevasta onnestaan, koetti\nparantaa saavuttamaansa etua siten, että otti avuksi moniaita\nuskontonsa omituisia erikoisuuksia, asettui kapteeni kunnon soturina\nvastustamaan kiivasta hyökkäystä. Hän ei tosin väittelyssä käyttänyt\nsen kummempia aseita kuin tavallista tervettä järkeä ynnä jonkin\nverran oman maansa ja vastaväittelijänsä maan ristiriitaisten tapojen\ntuntemista. Mutta näillä kotoisilla aseilla hän aina sai kirkonmiehen\nhyökkäykset torjutuksi melkein samalla voimalla, jolla jäykkä pampun\nheiluttaja torjuisi taitavan miekkailijamestarin temput, tehden\nkaikki hänen hyökkäyksensä tyhjäksi puhkaistun pään ja katkenneen\naseen välittömillä ja kumoamattomilla todisteilla.\n\nEnnenkuin väittely päättyi, oli protestanttisuuden vaikutus\nsuotuisasti muuttanut kapteenin toiveita. Toisten, ainoastaan tätä\nelämää ajattelevien protestanttien suhdaton vapaus ja toisten vakaa\nja maltillinen jumalisuus saivat kunnon papin huolestuneena katsomaan\nympärilleen. Toiselta puolen esimerkin vaikutus, toiselta liian vapaa\nseurustelu alkoivat vaikuttaa siihenkin osaan hänen laumastaan,\njonka hän oli luullut siinä määrin alistuneen kirkon hengelliseen\njohtoon, ettei se koskaan hairahtuisi. Oli aika jättää hyökkäävä\nkanta sikseen ja valmistaa seurakuntalaiset vastustamaan sitä\nitsenäisten mielipiteitten tulvaa, joka uhkasi kumota heidän uskonsa\nvarustukset. Kuten viisas sotapäällikkö, joka huomaa vallanneensa\nliian paljon alaa joukkonsa mieslukuun verrattuna, hän alkoi\nsupistaa ulkoasemiaan. Pyhäinjäännökset piilotettiin uskottomien\nsilmiltä, seurakuntalaisiaan hän kehoitti olemaan puhumatta ihmeistä\nihmisille, jotka sekä kielsivät niiden todellisuuden, vieläpä olivat\nniin auttamattomasti paatuneita, että kielsivät todistuksetkin. Ja\nraamattukin kiellettiin ankarin uhkauksin sillä kaikkivoittavalla\nsyyllä, että se muka helposti joutui väärinkäsitysten alaiseksi.\n\nKävi tarpeelliseksi sillä välin selostaa Don Augustinolle, mitä hänen\ntodistelunsa ja rukouksensa olivat vaikuttaneet nuoren sotilaan\nharhaoppisiin taipumuksiin. Ei kukaan ole taipuvainen tunnustamaan\nheikkouttaan juuri sillä hetkellä, jolloin asianhaarat vaativat\nasianomaiselta kaikkein suurinta voimanponnistusta. Jonkinlaisella\nhurskaalla petoksella, josta kunnon pappi epäilemättä vaikuttimiensa\npuhtauden vuoksi toivoi saavansa synninpäästön, hän selitti, että\nvaikk'ei Middletonin mielessä ollutkaan tapahtunut varsinaista\nmuutosta, oli kuitenkin täysi syy toivoa, että todisteluitten kärki\noli tunkeutunut hänen päähänsä ja että siten oli syntynyt aukko,\njosta, kuten oli syytä otaksua, uskon hedelmöityksen siemenet\nlöytäisivät tiensä, etenkin jos asianomainen saisi keskeytymättä\nseurustella katolinuskoisten kanssa.\n\nDon Augustinon itsensä valtasi nyt halu ryhtyä käännytystyöhön.\nHelläluonteinen ja suloinen Inezkin ajatteli, että hänen toiveensa\nihanasti toteutuisivat, jos hänestä tulisi se arvoton välikappale,\njoka saisi rakastetun kääntymään oikean kirkon helmaan. Middletonin\nkosintaan suostuttiin viipymättä, ja isän malttamattomana odotellessa\nmäärättyä hääpäivää, jonka hän toivoi edistävän omien tuumiensa\ntoteutumista, odotti tytär sitä tuntein, joissa uskonnon pyhät\nvaikutukset sekaantuivat nuoren iän ja aseman hellempiin tunteisiin.\n\nHääaamuna aurinko nousi niin kirkkaalle ja pilvettömälle taivaalle,\nettä Inez piti sitä tulevan onnen enteenä. Isä Ignatius toimitti\nkirkollisen vihkimyksen pienessä, Don Augustinon maatilalla olevassa\nkappelissa. Ja paljon ennen kuin aurinko oli alkanut aleta, puristi\nMiddleton punastuvaa ja kainoa nuorta kreolitarta rintaansa vasten\ntunnustettuna ja luovuttamattomana vaimonaan. Sulhanen ja morsian\nolivat pitäneet parempana viettää hääpäivänsä hiljaisuudessa,\nomistaen sen kokonaan parhaille ja puhtaimmille tunteilleen, erillään\nvirallisen juhlimisen meluisasta ja sydämettömästä ilonpidosta.\n\nIllan varjojen alkaessa päästä voitolle Middleton palasi Don\nAugustinon tilusten poikki leiristä, jossa hän oli ollut käymässä,\nkun hän syrjäisen lehtimajan lehväin läpi näki vilaukselta\nsamanlaisen hameen, joka Inezillä oli ollut yllään alttarille\nkäydessään. Nuori aviomies lähestyi paikkaa hienotunteisena,\nkuullen Inezin vienon äänen tämän lukiessa rukousta, jossa mainitsi\nmiestään hellimmillä sanoilla. Tämä voitti hänen arvelunsa ja sai\nhänet asettumaan paikkaan, josta saattoi kuunnella joutumatta ilmi.\nAviomiehelle epäilemättä tuotti syvän tyydytyksen, kun hän täten\npääsi näkemään vaimonsa puhtaaseen sieluun ja saattoi todeta oman\nkuvansa olevan kätkettynä sen puhtaimpiin ja pyhimpiin toiveisiin.\nHänen omanarvontuntoansa hyvitteli kuultu, niin että se miltei sai\nhänet unohtamaan rukoilevan lähimmän tarkoituksen. Samalla kuin Inez\nrukoili, että hänen olisi suotu tulla siksi halvaksi välikappaleeksi,\njoka miehen saattaisi oikean kirkon helmaan, rukoili hän omasta\npuolestaan anteeksiantoa, jos omahyväisyys tai välinpitämättömyys\nkirkon neuvosta oli saanut hänet arvioimaan oman vaikutuksensa liian\nsuureksi ja johtanut hänet siihen vaaralliseen hairahdukseen, että\nhän oli saattanut oman sielunsa vaaraan rupeamalla harhauskoisen\nvaimoksi. Hänen rukouksessaan oli niin paljon hehkuvaa hurskautta\nyhtyneenä niin voimakkaaseen luonnolliseen tunteeseen, niin paljon\nvaimoa enkeliin liittyneenä, että Middleton olisi antanut hänelle\nanteeksi, vaikka hän olisi sanonut häntä pakanaksi, niin syvän\nvaikutuksen häneen teki vaimon hellä ja harras esirukous.\n\nNuori mies odotti, kunnes morsian nousi polvistuneesta asennostaan,\nja liittyi sitten hänen seuraansa, ikäänkuin hän olisi ollut kokonaan\ntietämätön siitä, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Alkaa olla myöhä, Inez\", hän sanoi, \"ja Don Augustino voisi moittia\nsinua siitä, ettet välitä terveydestäsi, kun olet näin myöhään\nulkona. Mitä pitää siis minun tehdä, joka olen saanut hänen koko\nisänoikeutensa ja kaksin verroin rakkautta?\"\n\n\"Ole hänen kaltaisensa _kaikessa\"_, vastasi vaimo, katsoen ylös hänen\nkasvoihinsa kyynelsilmin ja sanojaan korostaen: _\"kaikessa_. Ole kuin\nisäni, Middleton, niin en voi pyytää sinulta enempää.\"\n\n\"En epäile, että olisin, mitä voit toivoa, jos minusta tulisi yhtä\nhyvä kuin oivasta, kunniotettavasta Don Augustinosta. Mutta sinun\ntäytyy antaa anteeksi sotilaan heikkouksia ja tapoja. Nyt lähtekäämme\nja liittykäämme tuon oivan isän seuraan.\"\n\n\"Ei vielä\", sanoi nuorikko, irtautuen hellävaroen käsivarresta, jonka\nmies oli kietaissut hänen hoikan vartalonsa ympäri kehoittaessaan\nhäntä lähtemään pois. \"Minulla on vielä velvollisuus täytettävänä,\nennenkuin voin niin empimättä alistua käskyihisi, vaikka oletkin\nsotilas. Lupasin imettäjättärelleni, kunnon Inesellalle, hänelle,\njoka niin kauan on ollut minulle kuin äiti, lupasin tähän aikaan\nkäydä hänen luonaan. Se on hänen mielestään viimeinen kerta, kuin\nvoin käydä hänen luonaan hänen omana lapsenaan, enkä voi tuottaa\nhänelle pettymystä. Mene sinä Don Augustinon luo, yhden lyhyen tunnin\nkuluttua tulen seuraanne.\"\n\n\"Muista, vain yksi tunti!\"\n\n\"Yksi tunti\", toisti Inez, heittäen hänelle lentosuukon, minkä\njälkeen hän punastuen ja omaa rohkeuttaan häveten syöksyi\nlehtimajasta.\n\nMiddleton palasi taloon hitaasti ja miettiväisenä, kääntäen\nkatseensa tuon tuostakin siihen suuntaan, jonne hän oli nähnyt\nvaimonsa katoavan, ikäänkuin olisi yhä tahtonut nähdä hänen suloisen\nmuotonsa liehuvan illan hämyssä. Don Augustino otti hänet lämpimästi\nvastaan, ja monta minuuttia Middleton huvitti häntä kertomalla\nuudelle sukulaiselleen tulevaisuudensuunnitelmiaan. Eristäytynyt\nespanjalainen kuunteli hänen hehkuvaa mutta todenperäistä\nkuvaustaan samojen Yhdysvaltojen vaurastumisesta ja onnesta, joiden\ntietämättömänä naapurina hän oli elänyt puolen ikäänsä. Hän kuunteli\nosaksi ihmetellen, osaksi epäuskoisena, ikäänkuin pitäen kuulemaansa\nliian puolueellisen kiintymyksen liioitteluna.\n\nTällä tavalla kului Inezin itselleen pidättämä tunti, kului paljon\nsukkelammin kuin nuori aviomies olisi luullut hänen poissaollessaan\nmahdolliseksi. Lopulta hänen katseensa alkoivat tuon tuostakin\nkääntyä kelloon, ja sitten hän alkoi lukea minuutteja, niiden\nkuluessa toinen toisensa jälkeen, mutta Ineziä ei vain kuulunut.\nOsoitin oli jo tehnyt puolitoista kierrosta taulun ympäri, kun\nMiddleton nousi ja ilmoitti menevänsä hakemaan vaimoaan. Ulkona\nvallitsi jo yön pimeys ja ilma oli täynnään uhkaavaa huurua, joka\nsiinä ilmanalassa aina tiesi myrskyä. Taivaan uhkaavan ulkonäön ja\nsalaisen levottomuutensa kiihottamana hän kiirehti askeleitaan,\nastuen pitkin ja nopein harppauksin Inesellan asumusta kohti. Ainakin\nparikymmentä kertaa hän pysähtyi, kuvitellen nähneensä vilahdukselta\nInezin keijukaishahmon sipsuttavan kentän poikki paluumatkalla\nkartanoon, mutta yhtä usein hänen taas pettyneenä täytyi jatkaa\nmatkaansa. Hän saapui imettäjän asunnolle, kolkutti, avasi oven,\nastui sisään ja tapasi jo iäkkään imettäjän, mutta etsimäänsä\nhenkilöä hän ei tavannut. Tämä oli jo lähtenyt pois, palatakseen\nisänsä luo. Otaksuen pimeydessä kulkeneensa hänen ohitseen Middleton\npalasi takaisin kokeakseen uuden pettymyksen. Ineziä ei ollut nähty.\nIlmoittamatta aikomustaan kenellekään mies sykkivin sydämin meni\npieneen syrjäiseen lehtimajaan, jossa hän oli kuullut vaimonsa\nrukoilevan hänen onnensa ja kääntymyksensä puolesta. Sielläkin häntä\nodotti pettymys, ja nyt kaikki oli mitä tuskallisinta epätietoisuutta\nja arvelua.\n\nMonta tuntia Middleton, joka salassa epäili vaimonsa vaikuttimia,\nvain hienotunteisesti ja varovasti jatkoi etsiskelyään. Mutta kun\npäivä koitti, eikä kadonnutta kuulunut isänsä ja miehensä odottavaan\nsyleilyyn, täytyi peittely heittää sikseen ja antaa kaikkien tiedoksi\nhänen katoamisensa. Julkisesti ja varta vasten alettiin nyt etsiä\nhävinnyttä morsianta, mutta kaikki etsiskelyt olivat turhat. Ei\nkukaan ollut nähnyt häntä, ei kuullut hänestä, sen jälkeen kuin hän\noli lähtenyt imettäjänsä asunnosta.\n\nPäivä toisensa jälkeen kului, mutta etsiskelyistä ei ollut mitään\ntuloksia, ja lopulta suurin osa sukulaisista ja ystävistä piti häntä\nauttamattomasti menetettynä.\n\nNäin omituista tapausta ei tietysti aivan pian unohdettu. Se\nantoi aihetta arveluihin, synnytti loppumattoman paljon huhuja ja\nkoko joukon valheitakin. Niiden ihmisten kesken, joilla muiden\ntoimiensa ohessa oli aikaa ajatella vieraitakin asioita, päätettiin\nyksinkertaisesti ja mutkattomasti, että kadonnut morsian oli tehnyt\nitsemurhan. Isä Ignatiuksella oli monenlaisia epäilyksiä ja paljon\nsalaisia omantunnontuskia. Mutta viisaan päällikön tavoin hän\nkoetti kääntää tämän surullisen tapauksen hyödyksi lähestyvässä\nuskontaistelussa. Uusiin keinoihin turvautuen hän nyt kuiskaili\njoidenkuiden vanhimpain seurakuntalaisten korvaan, että hän oli\npettynyt Middletonin mielentilan suhteen, sillä nyt hänen täytyi\nuskoa sen täydelleen ajaneen harhaoppisuuden karille. Hän alkoi\nuudelleen näytellä pyhäinjäännöksiään ja kuultiin hänen kerran tai\npari viittaavan niinkin arkaluontoiseen ja melkein unohdettuun asiaan\nkuin nykyaikaisiin ihmeisiin. Kunnioitetun papin viittausten johdosta\nalettiin uskovaisten kesken kuiskailla ja lopulta seurakunnassa\ntotena uskoa, että Inez oli otettu taivaaseen.\n\nDon Augustinolla oli kaikki isän tunteet, mutta ne takertuivat\nkreolin velttouteen. Samoinkuin hengellinenkin neuvojansa hänkin\nalkoi uskoa, että he olivat olleet väärässä antaessaan niin puhtaan,\nnuoren, suloisen ja ennen kaikkia niin hurskaan neidon vääräuskoisen\nvaimoksi. Ja hän uskoi helposti, että se onnettomuus, joka oli häntä\nvanhoilla päivillä kohdannut, oli rangaistus siitä, että hän oli\nollut niin julkea ja uskoton asetettuja muotoja kohtaan. Tosin hän\nkyllä, seurakuntalaisten kuiskausten tullessa hänen korviinsa sai\nlohdutusta heidän uskostaan, mutta samalla oli kuitenkin luontokin\nsiksi voimakas ja sillä oli siksi vankat juuret vanhan miehen\nsydämessä, että siinä heräsi kapinallisia ajatuksia ja tytär oli\nhänen mielestään ainakin hieman liian varhain päässyt taivaallisesta\nperinnöstä osalliseksi.\n\nMutta Middletonin, rakastajan, aviomiehen, sulhasen -- Middletonin\ntämä odottamaton, hirmuinen isku oli vähällä murtaa. Kasvaneena\nitse yksinkertaisen, järkeilevän uskon alaisena, joka ei tahdo\nuskovaisilta mitään salata, hänellä ei Inezin kohtalosta ollut\nmuita arveluita, kuin mihin hänen tuntemansa neidon kiihkomieliset\nkäsitykset omasta kirkostaan antoivat aihetta. Suotta olisi esittää\nniitä sielullisia tuskia, joita hän kärsi, taikka kaikkia niitä\notaksumia, toiveita ja pettymyksiä, joita hänen täytyi kokea\nsurkeutensa ensimmäisinä viikkoina. Kateellinen epäluulo Inezin\nvaikuttimiin nähden ja salainen, itsepintainen toivo, että hän vielä\ntapaisi hänet, oli rajoittanut hänen etsiskelyitään, saamatta häntä\nkuitenkaan kokonaan luopumaan niistä. Mutta aika alkoi häneltä\nriistää senkin masentavan lohdutuksen, että Inez oli hänet hylännyt\ntahallaan, vaikka ehkä vain joksikin ajaksi, ja vähitellen hänessä\nsai valtaa se tuskallinen vakuutus, että hän oli kuollut, mutta\nsitten hänen toiveensa äkkiä uudella omituisella tavalla elpyivät.\n\nNuori upseeri palasi hitaasti, surullisella mielellä, joukkonsa\niltakatselmuksesta omaan asuntoonsa, joka oli leiristä vähän matkan\npäässä samalla korkealla maanaallolla, kun hänen harhaileva katseensa\nsattui mieheen, jolla ohjesäännön mukaan ei ollut oikeutta olla\nsiellä tällä kielletyllä ajalla. Outo mies oli huonosti puettu\nja koko hänen olentonsa ja ulkomuotonsa todisti mitä kurjinta\nköyhyyttä ja mitä irstainta elämää. Suru oli lieventänyt Middletonin\nsotilaallista ylpeyttä, ja kulkiessaan koukkuun kyyristyneen\ntunkeilijan ohi, hän lausui hyvin lempeällä, miltei ystävällisellä\näänellä:\n\n\"Saatte, ystävä, maata yönne vahtihuoneessa, jos vartio löytää teidät\ntäältä. Tuossa on dollari -- menkää ja etsikää parempi yösija ja\nillallista!\"\n\n\"Minä nielen kaiken ruokani purematta, kapteeni\", vastasi kulkuri\ntäydellisen heittiön varovaisella riemastuksella, napatessaan\nahnaasti hopearahan käteensä. \"Antakaa tämän meksikolaisen sijasta\nkahdenkymmenen dollarin raha, niin minä myyn teille salaisuuden.\"\n\n\"Menkää, menkää\", sanoi toinen, ja hiukkanen sotilaan ankaruutta\npalasi hänen käytökseensä. \"Menkää, ennenkuin käsken vahdin\nkorjaamaan teidät huostaansa.\"\n\n\"No lähdenhän minä -- mutta, kapteeni, jos minä lähden, niin vien\ntietoni mukanani ja sitten saatte elää leskenä kuin noiduttu elämänne\niltahuutoon asti.\"\n\n\"Mitä te, mies, tarkoitatte?\" huudahti Middleton, kääntyen nopeasti\nheittiötä kohti, joka jo kangistuneilla säärillään kompuroi pois.\n\n\"Minä meinaan ryypätä tällä dollarilla espanjalaista viinaa ja sitten\npalata takaisin ja myydä teille salaisuuteni semmoisesta hinnasta,\nettä saan koko tynnyrin.\"\n\n\"Jos teillä on jotakin sanottavaa, niin puhukaa nyt\", jatkoi\nMiddleton, vaivoin hilliten malttamattomuutensa, joka yllytti häntä\nilmaisemaan tunteensa.\n\n\"Kurkkuni on nyt kuiva, herra kapteeni, enkä minä koskaan voi puhua\nniin kauniisti kuin pitäisi, ennenkuin saan siihen kostuketta.\nPaljonko annatte minulle, kun kerron tietoni. Antakaa te siihen\ntapaan, kuin gentlemannien kesken pruukataan.\"\n\n\"Kun ei vain liene kohtuullisempaa lähettää rumpali luoksenne,\nmiekkonen. Mitä se salaisuus koskee, josta kerskutte?\"\n\n\"Avioliittoa. Vaimollisuutta tai vaimottomuutta. Kauniita kasvoja ja\nrikasta frouvaa. Onko tämä selkeätä puhetta, herra kapteeni?\"\n\n\"Jos te tiedätte vaimostani jotakin, niin sanokaa paikalla,\npalkkiostanne teidän ei tarvitse olla huolissanne.\"\n\n\"Jaa jaa, herra kapteeni, mutta minä olen eläessäni tehnyt monet\nkaupat, ja toisinaan minulle on annettu rahaa, toisinaan lupauksia,\nmutta viimeksimainittuja minä sanon nälkäpalkaksi.\"\n\n\"Mainitkaa hintanne.\"\n\n\"Kaksikymmentä -- ei, hitto vieköön, kolmekymmentä dollaria ei ole\nliikaa, jos se on sentinkään arvoinen!\"\n\n\"Kas tässä ovat rahat, mutta muistakaa, ellette kerro mitään\ntietämisen arvoista, niin voin helposti ottaa rahat takaisin ja vielä\nrangaistakin teitä röyhkeydestänne.\"\n\nMies tarkasti saamiaan seteleitä ahnain silmin ja pisti ne sitten\ntaskuunsa ilmeisesti täysin vakuuttuneena siitä, että ne olivat\noikeita.\n\n\"Minä tykkään näistä pohjan puolen seteleistä\", hän sanoi sangen\nkylmästi, \"niillä on sama menon kiili kuin minullakin. Älkää olko\nminusta huolissanne, herra kapteeni, minä olen kunniallinen mies,\nenkä sano teille sanaakaan enempää enkä vähempää kuin oman tietoni\nperustuksella voin taata todeksi.\"\n\n\"Sanokaa nyt sitten vitkastelematta, taikka minä ehkä kadun ja käsken\nottamaan teiltä sekä hopean että setelit.\"\n\n\"Kunnia, vaikka henki menisi!\" vastasi heittiö ja kohotti kätensä,\nikäänkuin ilmaistakseen kammoansa niin kavalaa uhkausta kohtaan.\n\"No niin, herra kapteeni, te varmaan tiedätte, etteivät kaikki\ngentlemannit elä samalla ammatilla. Toiset pitävät, mitä ovat\nsaaneet, toiset ottavat, mitä saavat.\"\n\n\"Olette ollut varas.\"\n\n\"Minä halveksin sitä sanaa. Minä olen ollut ihmismetsästäjä.\nTiedättekö, mitä se merkitsee? Joo, sen voi selittää monella\ntavalla. Toisten mielestä villapäät elävät niin kurjaa elämää,\nkun heidän täytyy tehdä työtä kuumalla plantaasilla polttavassa\nauringonpaisteessa -- ja nähdä paljon muuta kurjuutta. No niin, herra\nkapteeni, minä olin aikanani semmoinen mies, joka ainakin koetin\nheille hankkia vaihtelun lystiä, toimittamalla ne toiseen paikkaan.\nYmmärrättekö?\"\n\n\"Te sanalla sanoen olette ihmisrosvo.\"\n\n\"Olen ollut, arvoisa herra kapteeni -- olen ollut. Mutta juuri nyt\nvähän ahtaissa oloissa, niinkuin kauppias, joka lakkaa myymästä\ntupakkaa tynnyrikaupalla ja rupeaa myymään kyynäräkaupalla. Minä olen\nollut aikanani sotamieskin. Mikäs se on tämä meidän ammattimme suuri\nniksi, tiedättekös te sen?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Middleton, jota heittiön lorut alkoivat väsyttää,\n\"rohkeusko?\"\n\n\"Ei, vaan jalat -- jalat taistelua varten ja jalat käpälämäkeä varten\n-- ja siinä, näettekös, minun molemmat ammattini pitivät yhtä. Minun\nsääreni eivät tällä haavaa ole priima kunnossa, ja ilman jalkoja\nihmisrosvo tekisi huonoja kauppoja. Mutta niitä on paljon muita\njäljellä, joilla on paremmat jalat kuin minulla.\"\n\n\"Ryöstetty!\" voihkaisi aviomies kauhun valtaamana.\n\n\"Matkalla varmasti, yhtä varmasti kuin herra kapteeni on alallaan!\"\n\n\"Konna, mitä syytä on teillä luulla niin kamalaa asiaa?\"\n\n\"Hellittäkää -- hellittäkää -- luuletteko te minun kieleni tekevän\ntyötään paremmin, kun te kuristatte minua kurkusta! Kärsivällisyyttä,\nniin saatte kuulla kaikki, mutta jos te kohtelette minua noin\nepähienosti, niin minun täytyy mennä lakiin.\"\n\n\"Jatkakaa, mutta jos sanotte sanankaan enemmän tai vähemmän kuin\ntotuuden, niin käy teidän huonosti!\"\n\n\"Oletteko te semmoinen narri, herra kapteeni, että luulette minun\nkaltaisen miehen kertovan teille, ellei asialla ole todenmukaisuutta\ntukenaan? Tiedän minä, että narrimaisuus on teistä kaukana. Minä\nkerron sen vuoksi teille, mitä tiedän ja luulen, ja jätän teidät\nsitten märehtimään tietojani siksi aikaa kuin minä lähden juomaan\nanteliaisuutenne kunniaksi. Minä tunnen erään miehen, jonka nimi\non Abiram White. -- Eikö se lurjus liene ottanut sitä nimeä\nilmaistakseen vihamielisyytensä mustaa kansaa vastaan! Mutta tämä\nherrasmies on nyt, ja on minun varman tietoni mukaan jo vuosia ollut,\nsäännöllisessä ihmissiirron toimessa valtiosta toiseen. Olen minäkin\naikoinani ollut hänen kanssaan asioissa, ja petolliseksi koiraksi\nminä hänet tunnen! Hänessä ei ole kunniantuntoa enempää kuin minun\nmahassani paistia. Minä näin hänet tässä kaupungissa samana päivänä,\njolloin teidän häänne olivat. Hän oli vaimonsa veljen seurassa ja\nväitti olevansa siirtolainen, joka oli uuden maan haussa. Ja jalo\njoukko se onkin toimeensa -- seitsemän poikaa, kaikki yhtä pitkiä\nkuin kersanttinne lakki päässään. No niin, heti kuin minä kuulin,\nettä teidän frouvanne oli kadonnut, ymmärsin paikalla, että Abiram\noli ottanut hänet haltuunsa.\"\n\n\"Tiedättekö te tämän -- voiko se olla totta? Mitä syitä teillä on\nkuvitella niin hurjaa?\"\n\n\"Syitä on aivan tarpeeksi, tunnenhan minä Abiram Whiten. No nyt,\nantakaas vähän lisää, ettei kurkkuni pääse aivan kuivumaan.\"\n\n\"Menkää, menkää, te olette jo juomisesta tyhmistynyt ettekä tiedä,\nmitä sanotte, kurja mies. Menkää, menkää, ja varokaa rumpalia.\"\n\n\"Kokemus on hyvä opas!\" huudahti heittiö poistuen Middletonin\njälkeen. Sitten hän mielihyvästä itsekseen naurahtaen lähti\nkompuroimaan sotilaskapakkaan niin hyvin kuin pääsi.\n\nLukemattomia kertoja Middleton yön kuluessa kuvitteli, että heittiön\nilmoitus oli huomion arvoinen, ja yhtä usein hän päätti koko jutun\nniin mielettömäksi, ettei siihen kannattanut kiinnittää mitään\nhuomiota. Varhain seuraavana aamuna hän heräsi levottoman ja melkein\nunettoman yön vietettyään päivystäjän tullessa ilmoittamaan, että\nharjoituskentältä läheltä hänen asuntoaan oli löydetty miehen ruumis.\nVaatteet ylleen vetäisten Middleton lähti paikalle ja näki siinä\nsaman miehen, jonka kanssa edellisenä iltana oli keskustellut. Mies\noli yhä samassa asennossa, jossa hänet oli ensiksi löydetty.\n\nKurja raukka oli joutunut juoppoutensa uhriksi. Sitä ilmaisivat\npullistuneet silmät, pöhöttynyt naama ja sietämätön löyhkä, joka yhä\nhuokui hänen ruumiistaan. Inhoten nuori upseeri kääntyi pois tästä\nnäystä, annettuaan käskyn siirtää ruumis, kun kuolleen toisen käden\nasento herätti hänen huomiotaan. Tarkemmin katsoessaan hän huomasi,\nettä etusormi oli ojennettu, ikäänkuin hiekkaan kirjoittaakseen,\nja todella siinä oli seuraava keskeneräinen lause, jonka suurella\nvaivalla saattoi lukea: \"Kapteeni, se on totta, niin totta kuin minä\nolen gentle--\" Hän oli joko kuollut tai vaipunut kuolemaan päättyvään\nuneen, ennenkuin ennätti viimeistä sanaa päättää.\n\nKertomatta asiaa muille Middleton toisti määräyksensä ja lähti\npois. Vainajan itsepäisyys ja kaikki muut asianhaarat saivat hänet\nsalassa ryhtymään tutkisteluihin. Hän sai täten selville, että sen\nkautta tosiaan oli hänen hääpäivänään kulkenut perhe, johon vainajan\ntiedot sopivat. Jonkin matkaa heidän jälkiään voitiin seurata pitkin\nMississippin rantaa, kunnes he olivat menneet alukseen ja nousseet\njokea siihen saakka, jossa Missouri laskee siihen. Sitten he olivat\nkadonneet kuin sadat toiset etsimään sisämaan salattuja aarteita.\n\nNämä tiedot saatuaan Middleton valitsi pienen joukon luotettavimpia\nmiehiään, hyvästeli Don Augustinon, mainitsematta hänelle toiveistaan\ntai pelostaan, ja saavuttuaan osoitetulle paikalle poikkesi erämaahan\najamaan ryöstäjiä takaa. Ei ollut vaikea seurata semmoista joukkoa\nkuin Ismael Bushin oli, mutta lopulta hän tuli vakuuttuneeksi\nsiitä, että se oli tunkeutunut kauas kyläkuntien tavallisia rajoja\nulommaksi. Tämä seikka jo itsessään veresti hänen epäluulojaan\nja antoi hänelle uutta toivoa, että hänen etsiskelynsä lopulta\nonnistuisi. Kuljettuaan niin pitkälle, ettei suusanallista opastusta\nenää ollut mahdollinen saada, uupumaton aviomies alkoi tavallisten\nmatkajälkien mukaan seurata pakolaisia. Se olikin helppoa, kunnes\nhän saapui aaltoilevan preerian kovalle pinnalle. Siellä ei näkynyt\nminkäänlaisia jälkiä. Lopulta hänen täytyi jakaa joukkonsa, sopien\npäivästä, jolloin taas kohdattaisiin, jotta voitaisiin etsiä niin\nlaajalti kuin suinkin. Hän oli ollut viikon päivät yksin, kun\nhän sattumalta tapasi erämiehen ja mehiläispyytäjän. Osan heidän\nkeskustelustaan olemme jo kertonut ja lukija voi helposti kuvitella\nselitykset, joihin hänen kertomuksensa antoi aihetta ja joista oli\nseurauksena, kuten olemme jo nähneet, että hän sai vaimonsa takaisin.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\nHätäisissä ja hajanaisissa kysymyksissä ja vastauksissa kului\ntunti, ennenkuin Middleton, joka vahti jälleen löytämäänsä aarretta\nkateellisena kuin saituri kultaansa, päätti katkonaisen kertomuksen\nomista toimistaan ja kysyi:\n\n\"Entä kuinka sinua, Inez, kohdeltiin?\"\n\n\"Kaikessa muussa, paitsi siinä suuressa vääryydessä, että\nväkivaltaisesti erottivat minut ystävistäni, ehkä niin hyvin kuin\nryöstäjäini olot sallivat. Minä luulen, että se mies, joka täällä\nvarmasti on isäntä, on vasta-alkaja vääryyden tiellä. Hän riiteli\nminun läsnäollessani kauheasti sen huonon miehen kanssa, joka otti\nminut kiinni, ja sitten he tekivät jumalattoman sopimuksen, johon\nminunkin täytyi suostua ja johon he sitoivat sekä minut että itsensä\nvalalla. Ah, Middleton, minä pelkään, etteivät vääräuskoiset välitä\nvaloistaan yhtä paljon kuin me, jotka olemme oikean kirkon helmassa\nkasvaneet!\"\n\n\"Sitä älä usko. Näillä konnilla ei ole mitään uskontoa. Vannoivatko\nhe väärin?\"\n\n\"Eivät, väärää valaa he eivät tehneet. Mutta eikö se ollut kauheata,\nkun Jumala kutsuttiin näin syntisen sopimuksen todistajaksi?\"\n\n\"Niin mekin ajattelemme, Inez, yhtä varmasti kuin hurskain\nkardinaali, mitä Roomassa on. Mutta kuinka he pitivät valansa ja mitä\nse sisälsi?\"\n\n\"He sitoutuivat jättämään minut rauhaan ja inhottavasta läsnäolostaan\nvapaaksi sillä ehdolla, että minä sitoudun olemaan karkaamatta ja\netten edes näyttäytyisi, ennenkuin käskijäni pitivät sen sopivana.\"\n\n\"Entä milloin sen piti sopia?\" kysyi Middleton kärsimättömästi, hyvin\ntuntien vaimonsa tunnollisuuden uskonasioissa. \"Määräsivätkö he ajan?\"\n\n\"Määräaika on jo päättynyt. Minut vannotettiin suojeluspyhäni\nkautta ja uskollisesti pidin valani, kunnes se mies, jota sanotaan\nIsmaeliksi, unohti ehdot ja käytti väkivaltaa. Menin silloin\nkalliolle, sillä aikakin oli päättynyt. Vaikka luulenkin, että isä\nIgnatiuskin olisi päästänyt minut valastani vartijaini petollisuuden\nvuoksi.\"\n\n\"Ellei hän olisi tehnyt sitä\", mutisi nuorukainen hampaitaan\nkiristäen, \"olisin minä ainaiseksi päästänyt hänet sinun omantuntosi\nhengellisestä hoidosta!\"\n\n\"Sinäkö, Middleton!\" vastasi Inez, katsoen miehensä punastuneisiin\nkasvoihin ja kirkkaan värin levitessä hänen omillekin suloisille\nkasvoilleen. \"Sinä voit ottaa valani vastaan, mutta se on varmaa,\nettei sinulla ole valtaa päästää minua niistä!\"\n\n\"Ei, ei, ei, Inez, olet oikeassa. Minä en paljoa tiedä näistä\nhienoista omantunnon seikoista, ja pappia minussa ei ole vähääkään.\nMutta sano minulle, mikä sai nämä hirviöt ryhtymään näin hurjaan\ntyöhön -- välittämättä mitään minun onnestani?\"\n\n\"Tiedät, kuinka vähän tunnen maailmaa ja kuinka kykenemätön olen\nselittämään näiden olentojen käytöstä, he kun niin suuresti eroavat\nkaikista, joita olen ennen nähnyt. Mutta eikö rahanhimo saa ihmisiä\nryhtymään vielä pahempiinkin tekoihin? Minä luulen heidän ajatelleen,\nettä vanha ja rikas isä voitaisiin pakottaa maksamaan heille suuret\nlunnaat lapsestaan, ja ehkä\", hän lisäsi luoden kyyneltensä läpi\ntutkivan katseen tarkkaavaiseen Middletoniin, \"he myös ottivat lukuun\nsulhaseni tunteet.\"\n\n\"He olisivat voineet pisara pisaralta riistää sydänvereni!\"\n\n\"Niin\", jatkoi nuori kaino vaimo kääntäen pois katseensa, ikäänkuin\nse olisi ollut aivan liian rohkea, ja jatkaen kiireesti keskustelua,\nikäänkuin saadakseen miehensä unohtamaan hänen äskeisen liian suuren\nrohkeutensa, \"minulle on kerrottu, että on niinkin alhaisia miehiä,\njotka alttarilla tekevät vääränvalan saadakseen tietämättömäin\nja luottavain tyttöjen rahat. Ja jos rahanhimo saa ihmiset niin\nalhaiseen tekoon, niin onhan selvää, että se voi saada semmoiset\nihmiset, jotka uhraavat kaikki voimansa rahan hankkimiseen,\nhoukutelluksi pienempiin petoksiin.\"\n\n\"Niin varmaan onkin. Ja nyt, Inez, vaikka minä olen täällä\nsuojellakseni sinua henkeni hinnalla, ja vaikka olemme saaneet tämän\nkallion haltuumme, niin eivät vaikeutemme vielä ole lopussa ja ehkä\neivät vaarammekaan. Nyt sinun täytyy koota koko rohkeutesi tähän\nkoetukseen ja osoittaa, että olet sotilaan vaimo, rakas Inez!\"\n\n\"Minä olen valmis lähtemään. Kirje, jonka sinä lääkärin mukana\nlähetit, valmisti minut toivomaan parasta, ja minä olen valmis\npakoon, vaikka paikalla.\"\n\n\"Lähtekäämme sitten ja yhtykäämme ystäviimme.\"\n\n\"Ystäviimme!\" keskeytti Inez, katsellen pienen teltan ympäri, Elliä\netsien. \"Minullakin on ystävä, jota emme saa unohtaa ja joka on\nluvannut viettää loppuikänsä meidän kanssamme. Hän on mennyt pois!\"\n\nMiddleton talutti varovasti vaimoansa pois, vastaten hymyillen:\n\n\"Ehkä hänellä on, samoin kuin minullakin, kerrottavana salaisuuksia\nhyvälle ystävälle.\"\n\nNuori upseeri ei kuitenkaan käsittänyt oikein Elli Waden vaikuttimia.\nHerkkätunteinen, älykäs tyttö oli paikalla käsittänyt, kuinka vähän\nhänen läsnäoloaan kaivattiin siinä kohtauksessa, josta juuri olemme\ntehneet selkoa, minkä vuoksi hän oli hiipinyt pois sitä luontaista\nhienotunteisuutta noudattaen, joka näyttää olevan naissukupuolelle\nominainen. Hänen nähtiin nyt istuvan kallionkyhmyllä, koko ruumis\nkietoutuneena vaatteisiin, niin ettei edes kasvonpiirteitä näkynyt.\nSiinä hän oli istunut lähes tunnin kenenkään tulematta häntä\npuhuttelemaan ja kenenkään huomaamattakaan, kuten hän nopsin, katein\nsilmin oli näkevinään. Tässä suhteessa kuitenkin valpassilmäisen\nEllinkin huomio erehtyi.\n\nSaatuaan Ismaelin linnan haltuunsa oli Paavo Hoover heti\nensimmäiseksi työkseen puhjennut mielenosoituksiin voittonsa johdosta\nsiihen omituiseen naurettavaan tapaan, joka Lännen rajalaisten\nkesken on niin tavallista. Läimäytellen käsillään kylkiään, kuten\nvoitokkaan kukon on tapana siivillään räpyttää kukkotaistelussa, hän\npäästi äänekkään ja hullunkurisen kiekunan. Tämä huuto olisi voinut\nolla kylläkin vaarallista uhittelua, jos joku siirtolaisen jykevistä\npojista olisi ollut sitä kuulemassa.\n\n\"Tämä on ollut oikeata sotaa\", hän huusi, \"mutta semmoista sotaa,\njossa ei kenelläkään ole murtunut luita! Kuulkaa, vanha ansuri, tehän\nolette ollut sotamies ja marssinut rivissä ja ruodussa aikananne ja\nnähnyt linnoituksia ja pattereita valloitettavan ennenkin -- eikö\nniin?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, olenpa niinkin\", vastasi vanhus, joka yhä oli kallion\njuurella paikallaan ja jonka rauhaa niin vähän häiritsi se mitä\nhän oli juuri nähnyt, että hän Paavon irvistykseen vastasi omalla\nhiljaisella omituisella naurullaan. \"Te olette tapelleet kuin miehet!\"\n\n\"Sanokaa nyt, eikö tapa ole semmoinen, että verisen tappelun jälkeen\naina elävien nimet huudetaan ja kuolleet haudataan?\"\n\n\"Toiset tekivät niin, toiset eivät. Kun Sir William tunki saksalaista\nDieskauta Hori-- --\"\n\n\"Teidän Sir Williaminne oli kuhnuri Sir Paavoon verraten eikä tiennyt\nmitään säännöllisyydestä! Niin että nyt alkaa nimien huuto --\nsivumennen sanoen olen minä mehiläispyyntini ja puhvelinkyttyräin ja\neräitten muitten asiain vuoksi saanut rehkiä niin ahkeraan, etten ole\nennättänyt kysyä teidän nimeänne. Minä nimittäin aion nyt aloittaa\njälkijoukostani hyvin tietäen, että etujoukollani on nyt liian paljon\nhommaa joutaakseen vastaamaan.\"\n\n\"Herranen aika, minua on aikojen kuluessa mainittu yhtä monella\nnimellä kuin on ihmisiäkin, joiden kanssa olen asunut. Delavarit\nantoivat minulle nimen silmistäni ja minua sanottiin Haukansilmäksi,\njoka näkee niin kauas. Otsegon mäillä taas siirtolaiset antoivat\nminulle nimen sääryksistäni ja monella nimellä minä siten olen\naikani elänyt. Mutta kun tulee se aika, jolloin kaikki kutsutaan\nkatselmukseen ja saavat katsoa toisiaan kasvoista kasvoihin,\nvähän silloin merkitsee se, millä nimillä kuolevainen on osansa\nsuorittanut! Minä luotan nöyrästi siihen, että kovalla ja\nmiehuullisella äänellä sitten kykenen vastaamaan omista töistäni.\"\n\nPaavo ei kiinnittänyt tähän vastaukseen sanottavasti mitään huomiota\nja enempi puoli siitä jäikin pitkän matkan vuoksi kuulematta,\nhän vain hetken päähänpistoa edelleen seuraten huusi jyrisevällä\näänellä luonnontutkijalle, käskien häntä vastaamaan, kun nimi\nhuudettiin. Tohtori Battius ei ollut pitänyt tarpeellisena jatkaa\nmenestyksellistä etenemistään sitä mukavaa komeroa kauemmaksi, jonka\nsattuma oli niin sopivasti muodostanut hänen suojakseen ja jossa hän\nnyt lepäsi vaivoistaan miellyttävässä turvallisuuden tunnossa ja\ntäynnään voitonriemua sen kasvitieteellisen aarteen johdosta, jonka\nhän oli löytänyt, kuten jo kerroimme.\n\n\"Kiivetkää tänne, kunnioitettava myyränpyytäjä! Tulkaa katsomaan\nkulkuri Ismaelin pesää. Tulkaa katselemaan luontoa rohkeasti silmiin\nälkääkä enää hiiviskelkö preeriaruohon ja tulikukkien seassa kuin\nkalkkuna, joka nokkii heinäsirkkoja.\"\n\nKevytmielisen ja raisuluontoisen mehiläispyytäjän sanatulva\ntukkeutui kuitenkin paikalla ja hän muuttui yhtä tuppisuuksi kuin\nhän vast'ikään oli ollut puhelias ja reuhaava, kun Elli Wade\nilmestyi. Kun neitonen surullisena istahti kallionkyhmylle, kuten\njo mainitsimme, oli Paavo perinpohjin tutkivinaan siirtolaisen\ntaloustavaroita. Hän penkoi Esterin laatikot kovakouraisesti,\nsiroitteli maahan hänen tyttäriensä vaatimattomat korut vähääkään\nvälittämättä niiden laadusta tai kauneudesta ja heitteli hänen\npatansa ja kattilansa sinne tänne, ikäänkuin ne olisivat olleet\npuusta eivätkä raudasta. Kaikella tällä puuhalla ei kuitenkaan\nilmeisesti ollut mitään tarkoitusta. Ei mitään hän itselleen\nanastanut, ei edes näyttänyt huomaavan, mitä ne esineet olivat, jotka\ntäten joutuivat kärsimään hänen tuttavallisuudestaan. Kun hän oli\nsisältä tutkinut kaikki majat ja uudelleen tarkastanut sen paikan,\njohon hän oli teljennyt lapset, sitoen ne kunnollisesti nuorilla, ja\npaljaasta pahanteon halusta potkaissut yhden emännän sangoista kuin\njalkapallon viisikymmentä jalkaa ilmaan, palasi hän kallion reunalle\nja pistäen molemmat kätensä vampum-vyönsä alle alkoi viheltää\n\"Kentuckyn poikia\" niin uutterasti, kuin hänet olisi palkattu\nurakalla soittelemaan jollekin kuulijakunnalle. Tällä tavalla kului\nloput ajasta, kunnes Middleton, niinkuin kerrottu, toi Inezin ulos\nteltasta ja antoi koko seurueen ajatuksille uuden suunnan. Hän kutsui\nPaavon pois konsertistaan, veti tohtorin pois kasvitutkimuksistaan ja\ntunnustettuna johtajana antoi ohjeet kiireintä matkaanlähtöä varten.\n\nHyörinässä ja hälinässä, jotka luonnollisesti seurasivat semmoista\nkäskyä, ei ollut aikaa antautua valituksiin eikä mietteisiin. Kun\nseikkailijat eivät olleet tulleet voittoon valmistumattomina,\ntoimitti jokainen nyt semmoisia töitä, jotka parhaiten soveltuivat\nhänen voimilleen ja tilanteeseen. Erämies oli jo ottanut kiinni\nkärsivällisen asinuksen, joka rauhallisena kävi laitumella\nvähän matkan päässä kalliosta, ja parhaillaan hän kiireen\nkaupalla sovitteli sen selkään sitä monimutkaista kojetta, jota\ntohtori Battius näki hyväksi sanoa itse keksimäkseen satulaksi.\nLuonnontutkija itse kävi hakemassa salkkunsa, herbaarionsa ja\nhyönteiskokoelmansa, jotka hän joutuisasti kantoi leiristä\nedellämainittuun nerokkaaseen keksintöön, mutta jotka erämies\npoikkeuksetta heti nakkasi pois, kun hän oli kääntänyt selkänsä.\nPaavo osoitti ketteryyttään kantamalla linnan juurelle semmoisia\nkevyitä esineitä, mitä Inez ja Elli olivat valikoineet matkan\nvaralle, kun taas Middleton, uhkauksilla ja lupauksilla vaadittuaan\nlapsia pysymään siteissään hiljaa auttoi naisia pääsemään alas.\nKun aika alkoi olla täpärällä ja oli pelättävä, että Ismael millä\nhetkellä tahansa palaisi kotiin, suoritettiin kaikki nämä toimet\nerittäin uutterasti ja joutuisasti.\n\nErämies pisteli semmoisia esineitä, joita hän piti välttämättöminä\njoukon heikompien ja hienoimpien jäsenten viihtymiselle, samoihin\nlokeroihin, joista hän oli niin arkailematta syytänyt pois pahaa\naavistamattoman luonnontutkijan aarteet, ja väistyi sitten\nMiddletonin tieltä, että tämä sai nostaa Inezin toiseen niistä\nistuinsijoista, jotka hän oli aasin selkään varannut häntä ja hänen\ntoveriaan varten.\n\n\"Tule, tyttö\", vanhus sanoi, viitaten Ellille, että hän noudattaisi\nrouvan esimerkkiä, ja kääntäen päätään hieman huolestuneesti,\ntähyilläkseen takanaan olevaa aavikkoa. \"Ei voi viipyä kauan,\nennenkuin tämän paikan haltija tulee tavaraansa katsomaan, eikä hän\nole sitä lajia, joka vastaan sanomatta luopuu tavarastaan, olipa se\nhankittu millä tavalla tahansa!\"\n\n\"Se on totta\", huudahti Middleton, \"me olemme tuhlanneet kallista\naikaa, ja suurin kiire on nyt tarpeen.\"\n\n\"Niin, niin minäkin ajattelin ja olisin teille sanonutkin, kapteeni,\nmutta minä muistin, kuinka mielellään isoisänne katseli sen neidon\nkasvoja, jonka hän vei vaimokseen nuoruutensa ja onnensa aikoina.\nSemmoinen on luonto, ja on viisaampaa antaa sille vähän valtaa kuin\nkoettaa pidättää virtaa, joka kulkee omaa kulkuaan.\"\n\nElli lähestyi juhdan viereen ja tarttuen Inezin käteen sanoi\nsydämellisellä lämmöllä ja koettaen masentaa tunnetta, joka oli\nvähällä saada hänet pakahtumaan:\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, hyvä rouva! Toivon, että unohdatte ja\nannatte anteeksi ne vääryydet, joita olette saanut setäni puolelta\nkärsiä.\"\n\nEnempää ei masentunut murheellinen neito voinut sanoa, vaan\nvastustamaton surun purkaus tukahdutti kokonaan hänen äänensä.\n\n\"Mitä nyt?\" huudahti Middleton. \"Sanoithan, Inez, että tämä oiva\nnuori neito tulee kanssamme ja asuu luonamme koko loppuikänsä, tai\nainakin siksi, kunnes löytää mieluisemman asuinpaikan?\"\n\n\"Niin sanoin, ja niin toivon vieläkin. Hän on aina antanut minulle\nsyytä uskoa, ettei hän, osoitettuaan minulle kurjuudessani niin\npaljon sääliä ja ystävyyttä, hylkäisi minua, jos onnellisemmat ajat\npalaisivat.\"\n\n\"Minä en voi -- en saa\", jatkoi Elli, voittaen taas hetkellisen\nheikkoutensa. \"Jumala on määrännyt minut elämään näitten ihmisten\nluona, eikä minulla ole oikeutta jättää heitä. Semmoisen miehen\nmielestä minä muun pahan lisäksi vielä pettäisin hänet. Hän on\nosoittanut minulle, orvolle, ystävyyttä omalla karkealla tavallaan,\nenkä minä voi tämmöisellä hetkellä lähteä varkain hänen luotaan.\"\n\n\"Hän on maankulkuri-Ismaelin sukulainen juuri saman verran kuin\nminä piispa!\" sanoi Paavo, ääneensä rykäisten, ikäänkuin hänenkin\nkurkkunsa olisi kaivannut karistusta. \"Jos ukko onkin häntä\nkunniallisesti auttanut antaen hänelle silloin tällöin palan\npaistia tai lusikan puurokuppinsa ääressä, niin eikö tyttö ole sitä\nhyvää kuitannut opettamalla ne pienet pirut lukemaan raamattua ja\nauttamalla vanhaa Esteriä panemaan hienot vaatteensa kuntoon. Jos\nminulle sanotte, että kuhnurikin pistää, niin uskon sen yhtä helposti\nkuin että tämä nuori neito on velkaa jollekulle Ismaelin suvun\njäsenelle!\"\n\n\"Se ei suuria merkitse, kuka on minulle velkaa tai kenelle minä olen\nvelkaa. Ei kukaan välitä isättömästä ja äidittömästä tytöstä, jonka\nlähimmät sukulaiset ovat kaikkien kunniallisten ihmisten hylkimiä.\nEi, ei, lähtekää, hyvä rouva, ja siunatkoon taivas teitä ainiaan!\nMinun on parempi olla täällä, tässä erämaassa, jossa kukaan ei tiedä\nhäpeääni.\"\n\n\"No nyt, vanha ansuri\", sanoi Paavo, \"eikös tämä sano, miltä\nsuunnalta tuuli puhaltaa! Te olette mies, joka on nähnyt elämää,\nja te jonkin verran tunnette tapoja. Minä pyydän teitä sanomaan\nselvästi, eikö se kuulu luonnon järjestykseen, että pesästä lähtee\nparvi, kun nuoret ovat täysiksi kasvaneet, ja jos lapset jättävät\nvanhempansa, niin eikö sitten semmoinen, joka ei ole -- --\"\n\n\"Hiljaa\", keskeytti puhuteltu, \"Hektor on tyytymätön. Sano selvään,\nkoira, mitä tiedät?\"\n\nVanha koira oli noussut jalkeilleen ja haisteli raikasta tuulta, joka\nraskaasti lakaisi preeriata. Isäntänsä puhuessa se murisi ja irvisti,\nikäänkuin uhatakseen niillä vähillä hampailla, joita sillä vielä\noli suussaan. Nuorempi koira, joka lepäsi aamuisen ajon jälkeen,\nosoitti sekin, ettei pitänyt ilmaa puhtaana, ja sitten molemmat taas\nasettuivat maata, ikäänkuin olisivat velvollisuutensa täyttäneet.\n\nErämies tarttui aasin ohjaksiin ja juhtaa eteenpäin kehoittaen\nhuudahti:\n\n\"Nyt ei ole aikaa puheisiin. Ismael sikiöineen on mailin tai parin\npäässä tästä siunatusta paikasta!\"\n\nMiddleton unohti kokonaan Ellin vaaran vuoksi, joka nyt niin lähellä\nuhkasi hänen jälleen löydettyä vaimoaan, ja tarpeetonta on lisätä,\nettei tohtori Battiuskaan tarvinnut toista kehoitusta lähteäkseen\nkäpälämäkeen.\n\nSeuraten vanhan erämiehen johtoa he kaikin kiersivät kallion ja\njatkoivat kallion suojassa matkaa preerian poikki niin nopeasti kuin\nsuinkin.\n\nPaavo Hoover jäi kuitenkin paikalleen, synkkänä rihlaansa nojautuen.\nLähes minuutti kului, ennenkuin Elli hänet huomasi, hän kun oli\nkätkenyt kasvonsa käsiinsä peittääkseen itseltään luulotellun\nyksinäisyytensä.\n\n\"Mikset pakene?\" huudahti itkevä tyttö, samassa kuin huomasi, ettei\nollutkaan yksin.\n\n\"Minä en ole siihen tottunut.\"\n\n\"Setäni palaa pian kotiin! Turhaa on toivoa, että hän sinua säälii.\"\n\n\"Ei taida hänen ottotyttärensäkään minua sääliä. Antaa hänen tulla\nvain. Mitä muutakaan hän voisi tehdä kuin lyödä reiän päähäni!\"\n\n\"Paavo, Paavo, pakene, jos rakastat minua!\"\n\n\"Yksinkö! -- Jos minä sen teen, niin tulkoon --\"\n\n\"Jos henkesi on sinulle rakas, niin pakene!\"\n\n\"Se ei ole minulle minkään arvoinen sinuun verrattuna!\"\n\n\"Paavo!\"\n\n\"Elli!\"\n\nNeito ojensi molemmat kätensä ja purskahti jälleen ja vielä rajumpaan\nitkuun. Mehiläispyytäjä kietaisi jäntevän käsivartensa hänen\nvyötäistensä ympäri ja lähti viemään häntä kentän poikki, seuraten\npakenevia ystäviään.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\nPieni puro, josta siirtolaisen perhe otti vettä ja josta lähellä\nkallion juurta kasvavat puut ja pensaat saivat kasvuvoimansa,\nsai alkunsa jotenkin läheltä, pienestä pumpulihaapa- ja\nköynnöstiheiköstä. Sinne erämies sen vuoksi suuntasi kulkunsa, se kun\noli ainoa paikka, joka niin läheisen vaaran uhatessa tarjosi suojaa.\nOn muistettava, että vanhan erämiehen oveluus, jonka pitkä tottumus\nsamanlaisiin tapauksiin oli kehittänyt milt'ei vaistoksi kaikissa\näkillisissä vaaroissa, sai hänet aluksi kääntymään tähän suuntaan,\nkallio kun siten joutui heidän ja lähestyvän perheen väliin. Tämän\nseikan turvissa hän saavuttikin pensaikon hyvissä ajoin, ja Paavo\nHoover oli juuri saanut tuoduksi hengästyneen Ellin takkuiseen\ntiheikköön, kun Ismael pääsi kallionsa laelle ennen kerrotulla\ntavalla. Siellä hän seisoi hetkisen kuin tunnottomana, katsellen\nsekasortoa, johon hänen tavaransa oli saatettu, ynnä sidottuja\nlapsiaan, jotka ajatteleva mehiläispyytäjä oli vienyt puunkuorella\nkatettuun majaan hyvään turvaan, jättäen ne sinne jonkinlaiseen\nsekavaan pinoon. Kauaskantava rihla olisi huipulta, jolla\nsiirtolainen nyt seisoi, lennättänyt luodin ihan siihen piiloon,\njossa pakolaiset, kaiken tämän ilkityön tekijät, parhaillaan olivat.\n\nErämies ryhtyi ensiksi puhumaan, sillä hän oli se mies, jonka älystä\nja kokemuksesta he kaikki olivat riippuvaisia. Luotuaan silmäyksen\nkaikkiin, jotka olivat hänen ympärillään, ja huomattuaan, ettei\nketään puuttunut, hän sanoi:\n\n\"Ahaa, luonto on luontoa, ja se on tehnyt tehtävänsä!\" ja hän\nnyökäytti hyväksyvästi hymyillen riemuitsevalle Paavolle. \"Sitä minä\najattelinkin, etteivät semmoiset, jotka ovat niin usein tavanneet\ntoisensa myötä- ja vastoinkäymisessä, tähtien valossa ja pilvien\npeittämän kuun alla, voi vihapäissä erota. Nyt ei ole varaa hukata\naikaa juttuihin, kuta ahkerammin kuljemme, sitä parempi! Ei voi\nviipyä kauaakaan, ennenkuin joku noista riiviöistä lähtee nokka\nmaassa jälkiämme etsimään, ja jos he ne löytävät, ja varmasti\nlöytävätkin, ja jos he pakottavat meidät rohkeuden koetukselle, niin\nsilloin riita on ratkaistava rihlalla, minkä taivaallinen Isämme\nestäköön! Kapteeni, voitteko te johtaa meidät jonkin sotilasosastonne\nluo? Siirtolaisen jäykät pojat käyvät asiaan miehuullisesti käsiksi,\nmuutoin minä olen huono arvostelemaan ihmisten sotaisia taipumuksia!\"\n\n\"Sovittu yhtymäpaikkamme on monen penikulman päässä tästä, Platten\nrannalla.\"\n\n\"Se on paha -- se on paha. Jos täytyy tapella, niin on aina\nparasta olla tasaväkinen. Mutta semmoinen, jonka aika on niin\nlähellä, ei sydämessään kanna ilkeämielisyyttä eikä kiivautta.\nKuulkaa, mitä minulla, harmaahapsisella ja paljon kokeneella\nukolla on ehdotettavaa, ja jos sitten joku teistä tietää paremman\npakosuunnitelman, niin seuratkaamme hänen ehdotustaan ja\nunohtakaamme, mitä minä olen sanonut. Tämä viidakko viettää kalliolta\nlähes mailin matkan auringonlaskua eikä kyliä kohti.\"\n\n\"Riittää, riittää\", huudahti Middleton, jolla oli liian kiire\njatkamaan matkaa malttaakseen odottaa, kunnes perusteellinen ja ehkä\nliian puheliaskin vanhus olisi ennättänyt päättää seikkaperäisen\nselityksensä. \"Aika on liian kallista pitkiin puheisiin. Paetkaamme.\"\n\nYmpäri kääntyen erämies talutti aasin notkon pehmeän pohjan poikki ja\nsaavutti pian kovan maan, joka oli sen takana siirtolaisen leiristä\nkatsoen.\n\n\"Jos Ukko Ismael vähänkään haistaa tätä valtatietä, jonka me olemme\nviidakkoon jättäneet\", huudahti Paavo, luoden pikaisen silmäyksen\njoukon tiheikköön jättämään leveään jälkeen, \"niin ei hän suinkaan\nkaipaa tienviittaa näyttämään, mihin suuntaan hänen on seurattava.\nMutta tulkoon vain! Hyvin minä tiedän, että se maankulkuri mielellään\nottaisi sukuunsa vähän kunniallista verta, mutta jos kukaan hänen\npojistaan koskaan saa vaimokseen --\"\n\n\"Vaiti, Paavo, vaiti\", sanoi kauhistunut neito, jota Paavo\nkäsivarrellaan tuki, \"sinun äänesi voisi kuulua.\"\n\nMehiläispyytäjä vaikeni, vaikka loikin yhä taakseen uhittelevia\nkatseita, jotka kylläkin selvästi ilmaisivat hänen sotaisen\nmielialansa, heidän kiireesti samotessaan notkon reunaa edelleen.\nKun jokainen ahkeroitsi parhaan kykynsä mukaan, ei kulunut monta\nminuuttia, kun pakolaiset pääsivät preerian aallolle, ja hetkeäkään\nvitkastelematta laskeuduttuaan sen toiselle puolelle he nyt olivat\nsaavuttaneet semmoisen paikan, ettei ollut vähintäkään pelkoa, että\nheidät nähtäisiin Ismaelin leiristä, elleivät takaa-ajajat sattuisi\nheidän jäljilleen. Vanha erämies käytti nyt hyväkseen maanmuodostusta\nmuuttaakseen suuntaa takaa-ajajat eksyttääkseen, aivan samoin\nkuin laiva sumussa ja pimeässä muuttaa suuntaansa välttääkseen\nvihollistensa valppauden.\n\nSamottuaan pari tuntia niin kiireesti kuin suinkin he olivat\nkulkeneet puolipiirin kallion ympäri ja saavuttaneet paikan, joka oli\naivan päinvastaisella taholla kuin heidän alkuperäinen pakosuuntansa.\nUseimmille heidän olopaikkansa kuitenkin oli yhtä tuntematon kuin\nvaltameren keskellä laivan asema matkustajalle, jolle ei ole siitä\nannettu tietoa. Mutta vanha erämies kulki jokaisen mutkan ja jokaisen\nnotkon niin varmana, että se pakolaisissa herätti luottamusta,\nhe kun siitä huomasivat hänen hyvin tuntevan seudun. Koira, joka\nsilloin tällöin pysähteli, katsoakseen johtoa hänen silmistään, oli\nkoko matkan kulkenut erämiehen edellä yhtä epäröimättä, ikäänkuin\nhe edeltäkäsin olisivat sopineet tiestä, jota oli kuljettava. Mutta\näskenmainitun ajan kuluttua koira äkkiä pysähtyi ja preerialle\nistahtaen haisteli hetken ilmaa ja alkoi hiljaa ja surkeasti vinkua.\n\n\"Aivan niin, penikka, minä tiedän -- kyllä tiedän, syytä kyllä on\nmuistaa se paikka!\" sanoi erämies pysähtyen levottoman seuralaisensa\nviereen, kunnes perässä tulevat ennättivät saavuttaa heidät. \"Kas\ntuossa on edessämme tiheikkö\", hän jatkoi, matkan suuntaan osoittaen,\n\"jossa saamme maata rauhassa, kunnes näillä paljailla kentillä kasvaa\nisoja puita, ennenkuin kukaan siirtolaisen joukosta uskaltaa tulla\nmeitä häiritsemään.\"\n\n\"Tämähän on sama paikka, jossa sen kuolleen miehen ruumis oli!\"\nhuudahti Middleton, tutkien paikkaa silmissään ilme, joka ilmaisi\nmuiston herättämää kammoa.\n\n\"Aivan sama. Mutta nyt meidän on katsottava, ovatko omaiset\nhaudanneet hänet maan poveen. Koira vainuaa, mutta näyttää kuitenkin\njonkin verran epäröivän. On sen vuoksi tarpeen, että sinä,\nmehiläiskyttä-ystäväni, menet tutkimaan asiaa, sillä välin kuin minä\npidän koiria, etteivät ne pääse liian kovalla äänellä valittamaan.\"\n\n\"Minäkö!\" huudahti Paavo, vieden sormensa tuuheaan tukkaansa,\nkuten semmoinen, joka pitää viisaana epäröidä, ennenkuin antautuu\nniin kamalaan seikkailuun. \"Kuulkaas nyt, ukko ansuri, minä olen\nseisonut ohuimmissa alusvaatteissani hyvin monen parven keskellä,\njoka on menettänyt kuningattarensa, enkä ole älähtänyt, ja sen minä\nsanon, että joka sen tekee, se ei pelkää maankulkuri-Ismaelin poikia\nelävinä. Mutta minun asiani ei ole puuttua kuolleitten asioihin,\neikä minulla ole siihen taipumusta. Niin että kiitettyäni teitä\nsuosiollisesta muistamastanne, niinkuin Kentuckyssa sanotaan, kun\nmiehestä tehdään korpraali, minä kieltäydyn palvelemasta.\"\n\nVanhus loi Middletoniin pettyneen katseen, mutta tällä oli niin\npaljon huolta Inezin lohduttamisesta, ettei hän huomannut erämiehen\npulaa. Siihen tuli kuitenkin odottamatta apu taholta, jolta\nedellisten kokemuksien nojalla ei olisi luullut olevan odotettavissa\nsemmoista urheuden näytettä.\n\nTohtori Battius oli koko edelläkerrotun pakomatkan aikana herättänyt\njonkin verran huomiota sillä erinomaisella harrastuksella, jota hän\noli osoittanut toivottavan päämäärän saavuttamisessa. Niin ilmeinen\noli todella hänen intonsa, että se oli kokonaan päässyt voitolle\nhänen tavallisista mielipuuhistaan. Kunnon luonnontutkijamme kuului\nsen tapaisiin tutkimusretkeilijöihin, jotka ovat mitä huonointa\nmatkaseuraa, jos kenellä on syytä tehdä taivalta joutuin. Ei\nainoatakaan kiveä, pensasta, kasvia heidän valpas silmänsä heitä\ntutkimatta, ja ukkonen saa pauhata ja sade roiskua heidän antamatta\nsen häiritä hommiaan. Näin ei kuitenkaan ollut tämän Linnaeuksen\noppilaan laita niillä kohtalokkailla tunneilla, jolloin hänen\nparemman ymmärryksensä tuomioistuin myönsi kyseenalaiseksi, eivätkö\nsiirtolaisen vankat pojat ennättäisi siihen estämään häntä kulkemaan\nvapaasti preerian poikki. Ei jalorotuisin eikä parhaiten opetettu\najokoirakaan olisi, riista näkyvissä, juossut vakaammin eteensä\ntähyten kuin tohtori nyt kaarevaa rataansa eteenpäin ponnistaessaan.\nOli ehkä onneksi hänen rohkeudelleen, ettei hän älynnyt erämiehen\njuonta hänen johtaessaan heitä Ismaelin linnan ympäri ja että hän\nmielensä viihdytykseksi luuli joka tuuman preeriata, mitä he olivat\ntaakseen jättäneet, saman verran lisänneen hänen oman persoonansa\nja kammotun kallion välimatkaa. Huolimatta siitä hetkellisestä\nsäikähdyksestä, jonka hän koki erehdyksensä huomatessaan, tarjoutui\nhän nyt rohkeasti menemään tiheikköön, jossa Asan ruumis ehkä vielä\nsaattoi olla. Ehkä luonnontutkijaa kehoitti tässä tilaisuudessa\nosoittamaan urheutta salainen tieto siitä, että hänen ylen suuri\nkiireensä pakoon pyrittäessä voitaisiin selittää väärin. Ja varmaa\non, mitkä lienevätkin olleet hänen omituiset käsityksensä elävien\npuolelta uhkaavasta vaarasta, hänen toimensa ja tietonsa olivat\nkohottaneet hänet korkealle kuolleitten läheisyyden tuottaman pelon\nyläpuolelle.\n\n\"Jos on toimitettava jokin semmoinen työ, joka kysyy hermoston\ntäydellistä hallitsemista\", sanoi tiedemies hieman kerskahtaen, \"ei\nteidän tarvitse muuta kuin määrätä suunta älyllisille kyvyilleni,\nniin minä olen se mies, jonka fyysillisiin voimiin voitte luottaa.\"\n\n\"Se mies pyrkii puhumaan arvoituksia\", mutisi yksinkertainen erämies,\n\"mutta minä ajattelen, että hänen sanoissaan kai aina piilee jokin\nmerkitys, vaikka on yhtä vaikea keksiä järkeä hänen puheistaan kuin\nlöytää kolme kotkaa samasta puusta. Nyt olisi viisainta, ystävä,\nkeksiä lymypaikka, jos siirtolaisen pojat sattuvat seuraamaan\njälkiämme, ja te tiedätte, että on syytä pelätä tuossa tiheikössä\nnäkyä, joka saattaisi kauhistuttaa naisten mieltä. Onko teissä miestä\nkatsomaan kuolemaa kasvoihin, vai täytyykö minun mennä itse silläkin\nuhalla, että koirat alkavat haukkua. Penikka tahtoisi jo ruveta\nulvomaan voimainsa takaa, niinkuin näette.\"\n\n\"Minussako miestä! Kunnioitettava ansapyytäjä, tuttavuutemme on\nnuori, muutoin kysymyksenne olisi omiaan synnyttämään meidän\nvälillämme ankaran väittelyn. Minussako miestä! Minä vakuutan\nkuuluvani luokkaan mammalia, lahkoon primates, sukuun homo. Semmoiset\novat ruumilliset ominaisuuteni, henkisistä ominaisuuksistani puhukoon\njälkimaailma, minun tulee niistä olla vaiti.\"\n\n\"Muutamat mutkalliset sanat meitä vain erottavat, ystäväni, ja minä\nolen sitä mieltä, että kun paremmin tutustumme toisiimme, niin alamme\nparemmin ymmärtääkin toisiamme ja huomaamme arvostelevamme ihmisiä\nja tämän maailman menoa hyvinkin samalla tavalla. Hiljaa, Hektor,\nhiljaa. Mikä sinua vaivaa, koira, etkö sinä ole tottunut haistamaan\nihmisverta?\"\n\nKohteliaasti, vaikka samalla säälien, tohtori hymyili\nluonnonfilosofille peräytyessään askelen tai pari siitä paikasta,\njohon hän liiassa innossaan oli edennyt, sillä hän tahtoi vastata\nvähemmän keuhkovoimaa käyttäen ja ilmeeltään ja asennoltaan\nvapaampana.\n\n\"Homo epäilemättä on homo\", hän sanoi, ojentaen kätensä\nvakuuttavasti. \"Eläimellisiin elintoimiin nähden, niin pitkälle\nkuin ne ulottuvat, vallitsee epäilemättä koko suvussa sopusoinnun,\njärjestyksen, yhdenmukaisuuden ja rakenteen suhteen yhdistäviä\nrenkaita, mutta siihen yhdennäköisyys päättyykin. Tietämättömyys\nvoi alentaa ihmisen aina siihen rajaan saakka, joka hänet erottaa\neläimestä, taikka voi tieto kohottaa hänet suuren mestarihengen\nyhteyteen. Niin, ken tietää, vaikka hän vielä voisi kohota kaiken\ntiedon herraksi, jos hän saa tilaisuutta, ja samalla myös suuren\nluovan prinsiipin veroiseksi.\"\n\nVanha erämies, joka seisoi miettiväisenä rihlaansa nojaten, pudisti\npäätään vastatessaan luontaisella vakavuudella, joka saattoi kokonaan\nvarjoon vastaväittäjän mahtipontisen esiintymisen.\n\n\"Tuo ei ole enempää eikä vähempää kuin turmioon vievää\njumalattomuutta! Minä olen täällä maan päällä elänyt kuusi\nyhdeksättäkymmentä vuodenajan vaihtoa, ja kaiken tämän ajan olen\nnähnyt puitten kasvavan ja kuolevan enkä sittenkään tiedä syytä,\nmiksi umppu alkaa kasvaa kesäauringon vaikutuksesta tai lehti\nputoaa, kun pakkanen sitä puree. Vaikka teidän oppinne on ihmisen\nylpeys, on se tyhmyyttä Hänen silmissään, joka istuu pilvissä ja\nsurren katsoo alas luomiensa ylpeyttä ja turhamaisuutta. Monet ovat\nne tunnit, jotka olen viettänyt metsien varjossa maaten tai näiden\navokenttien rinteillä venyen ja katsellut taivaan sineen, johon voin\nkuvitella sen Yhden Suuren asettuneen, ajatellut ihmisten ja eläinten\ntaitamattomuutta, samoin kuin olen usein sitäkin katsellut, kuinka\nmuurahaiset mukeltavat toistensa yli innoissaan, vaikka tavalla, joka\non enemmän Hänen mahtinsa ja voimansa mukainen. Tieto! Se on Hänelle\nleikin asia. Sanokaa te, jotka luulette niin helpoksi kiivetä tuon\nYlhäisen tuomari-istuimelle, voitteko minulle kertoa mitään kaiken\nalusta ja lopusta? Vaivat ja niiden parantaminenhan ovat teidän\nasianne; no, mikä on sitten elämä ja mikä kuolema? Miksi elää kotka\nniin kauan ja miksi on perhosen aika niin lyhyt? Sanokaa minulle\nvielä yksinkertaisempi asia: miksi on tuo koira niin levoton, vaikka\nte, joka olette kurkkinut koko elämänne kirjoja, ette näe mitään\nlevottomuuden syytä?\"\n\nTohtori, jota vanhan erämiehen arvokkuus ja tarmo olivat hieman\nhämmästyttäneet, veti syvään henkeään, kuten nolattu painija, joka\njuuri on päässyt irti vastustajansa ankarasta syleilystä, ja heti\nhänen vaiettuaan vastasi:\n\n\"Sen vaikuttaa vaisto.\"\n\n\"No, mikä sitten on vaisto?\"\n\n\"Se on järjen alempi aste, jonkinlainen ajatuksen ja aineen\nsalaperäinen yhdistys.\"\n\n\"Entä mitä on se, jota te sanotte ajatukseksi?\"\n\n\"Kunnianarvoisa metsästäjä, tämä on semmoista väittelyä, että\nmäärittelyt eivät ensinkään sovi siihen, ja minä vakuutan teille,\nettei sitä kouluissa ensinkään sallita.\"\n\n\"Teidän kouluissanne sitten on enemmän petosta kuin minä luulinkaan,\nsillä se on varma keino osoittaa teille heidän turhuutensa\", vastasi\nerämies, keskeyttäen äkkiä väittelyn, josta luonnontutkija odotti\nsuurta iloa, ja kääntyen koiransa puoleen, jonka levottomuutta hän\nkoetti rauhoittaa hypistelemällä sen korvia. \"Mikä narri sinä olet,\nHektor, enemmän oppimattoman rakin kuin järkevän koiran kaltainen.\nEtkö sinä olekaan kasvanut kovan kokemuksen koulussa, vaan haistellen\nmuitten koirain jälkiä, aivan samalla tavalla kuin kaupunkilaispojat\nkulkevat opettajainsa jälkiä, olivatpa he oikeassa tai väärässä.\nNo niin, ystävä, te joka taidatte niin paljon, onko teissä miestä\nmenemään tuohon tiheikköön, vai täytyykö minun lähteä?\"\n\nTohtori karkasi jälleen mielensä ja pitemmittä puheitta lähti,\nminne häntä oli pyydetty. Koiria vanhus sai sen verran hillityksi,\nettä ne tyytyivät vain tuon tuostakin hiljaa vinkumaan. Nähdessään\nluonnontutkijan menevän penikka kuitenkin estelyistä huolimatta\njuoksi hänen perässään, kiersi sukkelaan hänen ympärinsä, haisteli\nmaata kulkiessaan ja kääntyen sitten kumppaninsa puoleen ulvoi\nääneensä.\n\n\"Siirtolainen penskoineen on jättänyt maahan väkevän hajun\", sanoi\nvanhus odottaessaan näin puhuessaan oppineelta vakoojaltaan jotakin\nmerkkiä. \"Toivottavasti tämä koulutettu mies tietää sen verran, että\nmuistaa asian, jolle minä lähetin hänet.\"\n\nTohtori Battius oli jo kadonnut pensaisiin, ja erämies alkoi jälleen\nosoittaa levottomuuden oireita, kun luonnontutkijan taas nähtiin\nperäytyvän takaperin tiheiköstä, kasvot tuijottaen siihen paikkaan,\njosta hän juuri oli lähtenyt, ikäänkuin olisi lumous kiinnittänyt\nhänen katseensa.\n\n\"Siellä on jotakin, joka peloittaa, jos saa tuon miekkosen kasvoista\npäättää!\" huudahti vanha erämies, päästäen Hektorin irti ja astuen\nvarmasti aivan ymmälle joutuneen luonnontutkijan rinnalle. \"Miten on\nasia, ystävä, oletteko löytänyt uuden lehden viisaudenkirjaanne?\"\n\n\"Se on basiliski!\" mutisi tohtori, jonka muuttunut muoto selvästi\nilmaisi, kuinka perin pohjin hänen mielensä oli joutunut\nmyllerryksiin. \"Eläin, joka kuuluu käärmeitten lahkoon. Minä olin\naina luullut sitä taruperäiseksi, mutta luonnon mahtavuus voittaa\nkaikki, mitä ihminen voi kuvitella!\"\n\n\"Mikä? Mikä se oli? Preerian käärmeet ovat vaarattomia, paitsi\nmilloin sattuu vastaan vihainen kalkkaro, ja se taas aina pyrstöllään\nvaroittaa, ennenkuin hampaillaan iskee. Herra Jumala, eikö pelko\nsentään ole alentava asia! Tässä on mies, jonka sanat tavallisesti\novat niin suuria, etteivät ne halvemman miehen suuhun mahdu, mutta\njoka nyt on niin suunniltaan, että hänen äänensäkin on kimakka kuin\nwhip-poor-willin vihellys! Rohkeutta! Mitä se on? Mitä siellä näette?\"\n\n\"Ihmeen -- lusus naturae -- hirviön, jonka luonto on tahtonut\nmuodostaa voimansa näyttääkseen! En milloinkaan ennen ole sen laeissa\nnähnyt niin perinpohjaista sekaannusta, en milloinkaan lajia, joka\nniin täydellisesti saattaisi häpeään luokkien ja sukujen määritelmät.\nTahdon kirjoittaa muistiini sen ulkomuodon\", hän sanoi kopeloiden\nlehtiötään käsillä, jotka vapisivat liiaksi isäntäänsä totellakseen,\n\"niin kauan kuin on aikaa ja tilaisuutta: silmät -- lumoavat; väri --\nmonenkirjava, sekava ja syvä --\"\n\n\"Tekisi mieli luulla häntä hulluksi lumoavine katseineen ja\nkirjavuuksineen!\" keskeytti erämies tyytymättömänä, hän kun alkoi\nolla levoton siitä, ettei pakolaisjoukko vieläkään ollut voinut\npiilottautua. \"Jos pensaissa on käärme, niin näyttäkää se minulle.\nEllei se mene hyvällä matkoihinsa, täytyy meidän tapella paikasta.\"\n\n\"Tuossa!\" sanoi tohtori viitaten taajimpaan tiheikköön noin\nviidenkymmenen jalan päähän siitä paikasta, missä he seisoivat.\nErämies käänsi katseensa tyynesti osoitettuun suuntaan, mutta\nheti kuin hänen tottuneet silmänsä keksivät esineen joka oli niin\ntäydelleen mullistanut luonnontutkijan filosofian, säpsähti hän\nitsekin, heitti nopeasti pyssynsuun eteenpäin ja yhtä nopeasti\nvetäisi sen taas takaisin, ikäänkuin toinen ajatuksen välähdys olisi\nsaanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että hän oli väärässä. Kuitenkaan\nei vaistomainen liike sen enempää kuin mielensä maittaminenkaan\ntapahtunut ilman riittävää aihetta. Aivan tiheikön reunassa ja\nkerrassaan maassa kiinni makasi elävä kerä, joka julman ja oudon\nulkonäkönsä vuoksi oli kylläkin omiaan selittämään luonnontutkijan\nkiihtyneen mielentilan. Vaikea olisi selostaa tämän merkillisen\nesineen muotoa tai värejä, on vain tyydyttävä sanomaan, että se\noli melkein pallon muotoinen ja että siinä oli kaikki sateenkaaren\nvärit sekoitettuina ilman sopusointua ja ilman minkäänlaista\nilmeistä suunnitelmaa. Vallitsevat värit olivat musta ja kirkas\nsinooperinpuna. Näiden värien ohella siinä kuitenkin oli muitakin\nvärejä, valkoista, keltaista ja veripunaista. Tästä kaikesta ei\nkuitenkaan vielä olisi ollut helppo päätellä, että esine oli elävä,\nsillä se makasi liikkumattomana kuin kivi. Mutta kaksi tummaa,\nhehkuvaa, liikkuvaa silmämunaa, jotka ahnaasti tarkkasivat erämiehen\nja hänen seuralaisensa pienintäkin liikettä, todistivat riittävästi\nsen tärkeän seikan, että se oli elävä.\n\n\"Teidän käärmeenne on vakooja, jos minä vähänkään käsitän intiaanien\nvärejä ja pirullisia vehkeitä!\" mutisi vanhus, pudottaen pyssynsä\nperän maahan ja katsellen vakain silmin tuohon peloittavaan\nesineeseen, pyssynpiippuun nojaten ja suurinta mielenmalttia\nosoittaen. \"Hän tahtoo puijata meitä ja saada meidät luulemaan, että\npunanahkan pää on syyslehtien peittämä kivi, tai on hänellä jokin muu\npirullinen juoni mielessään!\"\n\n\"Onko tuo eläin ihminen?\" kysyi tohtori, \"genus homo? Minä luulin\nsitä uudeksi lajiksi.\"\n\n\"Se on ihminen ja niin kuolevainenkin, kuin näitten preeriain\nsoturien tiedetään olevan. Minä olen nähnyt semmoisenkin ajan, että\npunanahka olisi ollut houkkuuteen saakka uhkarohkea, jos hän olisi\ntuolla tavalla katsellut väijytyksestä metsästäjää, jonka voisin\nmainita nimeltä, mutta joka nyt on liian vanha ja liian lähellä\nhetkeänsä ollakseen kurjaa ansapyytäjää parempi. Parasta on puhua\nsille vietävälle, jotta hän huomaa olevansa tekemisissä miesten\nkanssa, joiden parta on kasvanut. Tule ulos piilostasi, ystävä\", hän\njatkoi dakotain heimojen laajalle levinneellä kielellä, \"preerialla\non sotilaalle tilaa.\"\n\nSilmät näyttivät palavan vielä entistäkin julmemmin, mutta\nmöhkäle, joka erämiehen käsityksen mukaan oli lännen sotilaitten\ntapaan keritty ihmisen pää, pysyi edelleenkin liikkumattomana tai\nosoittamatta mitään muutakaan elonmerkkiä.\n\n\"Se on erehdys!\" huudahti tohtori. \"Tuo eläin ei edes kuulu luokkaan\nmammalia, saatikka sitten ihmisiin.\"\n\n\"Sen arvoinen teidän tietonne on!\" vastasi erämies ylen iloisesti\nnauraen. \"Siinä on miehen oppi, joka on niin paljon kirjoihin\nkurkkinut, etteivät hänen silmänsä pysty erottamaan hirveä\nvillikissasta! Tällä minun Hektorillani on semmoinen kasvatus, kuin\nsille luonnostaan kuuluu, ja vaikka kyläkuntien alkeellisinkin\naapinen saattaisi sen ymmälle, ette voisi sitä tämänkaltaisessa\nasiassa pettää. Kun te ette luule tätä esinettä ihmiseksi, täytyy\nteidän saada nähdä sen koko muoto, ja sanokaa sitten tietämättömälle\nvanhalle ansapyytäjälle, joka ei ole koko elämässään yhtä päivääkään\nollut aapisen kanssa kahden kesken, millä nimellä sitä on\nnimitettävä. Muistakaa, en aio käyttää väkivaltaa, aion vain ajaa sen\npaholaisen väijytyksestään liikkeelle.\"\n\nErämies tarkasti, oliko hänen pyssynsä sankkiruuti kunnossa, pitäen\nsamalla huolta siitä, että hänen aikomuksensa näyttivät niin\nvihamielisiltä kuin suinkin laittaessaan pyssynsä ampumakuntoon. Kun\nhänen mielestään vieras oli saanut käsityksen vaarastaan, ojensi hän\npyssynsä hyvin uhittelevasti ampuma-asentoon ja huusi ääneensä:\n\n\"Nyt, ystävä, minä olen joko kokonaan rauhaan tai kokonaan sotaan\nvalmis, kuten hyvin näet. Mitä vielä -- ei, se ei ole ihminen,\nkuten tämä tietoviisas tässä sanoikin, ja miksipä en voisi ampua\nlaukaustani lehtikimppuun.\"\n\nNäin sanottuaan hän antoi pyssynpiipun hitaasti vaipua vakaaseen\ntähtäykseen, joka uhkasi varmaa kuolemaa, kun samalla lehtien ja\noksien alta hyppäsi esiin pitkä intiaani, joka siten oli peittänyt\nitsensä joukon lähestyessä ja nyt kavahti pystyyn huudahtaen: \"Wagh!\"\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\n\nErämies, joka ei suinkaan aikonut ampua, pudotti pyssynsä jälleen\nmaahan ja juonensa menestykselle nauraen sai luonnontutkijan\nkääntämään hämmästyneet katseensa intiaanista itseensä, sanomalla:\n\n\"Ne vietävät voivat maata tuntikausia tuolla tavalla kuin makaavat\nalligaattorit, hautoen juoniaan ja konnankoukkujaan, kunnes huomaavat\njonkin todellisen vaaran uhkaavan, jolloin he koettavat pelastautua\nniinkuin muutkin kuolevaiset. Mutta tämä on vakooja sotamaalissaan!\nVarmaan tässä on lähellä enemmänkin hänen heimoaan. Puristakaamme\nhänestä totuus. Intiaanijoukko, jos se käy kimppuumme, voi käydä\nmeille vaarallisemmaksi kuin siirtolaisen koko perhe.\"\n\n\"Se on todella villitty ja vaarallinen species!\" sanoi tohtori,\npuhaltaen hämmästyksensä ulos syvästi uloshengittäen, jonka\nolisi luullut kerrassaan tyhjentävän hänen keuhkonsa. \"Se on\nväkivaltaista rotua, jota on vaikea klassifieerata tavanmukaisilla\nmääritelmillä. Puhukaa hänelle siis, mutta olkoot sananne voimalliset\nystävällisyydessä.\"\n\nVanhus loi terävän katseen ympärilleen joka puolelle saadakseen\nvihiä siitä tärkeästä seikasta, oliko vieraalla tovereita tukenaan,\nsitten hän paljaan kätensä kämmenen kääntäen -- se oli tavanmukainen\nrauhanmerkki -- rohkeasti astui eteenpäin. Intiaani ei sillä välin\nosoittanut minkäänlaisia levottomuuden merkkejä. Hän salli erämiehen\nlähestyä, säilyttäen silmäänpistävän arvokkaan ja pelottoman\nilmeen ja asennon. Ehkäpä ovela sotilas älysi, että hänellä heidän\nerilaisten aseidensa vuoksi oli etua siitä, että vieras tuli\nlähemmäksi.\n\nKun selostus intiaanin ulkomuodosta voi antaa jonkinlaisen käsityksen\nkoko heimon ulkomuodosta, sallimme kertomuksemme juoksun hetkeksi\nseisahtua, esittääksemme sen lukijalle hätäiseen ja epätäydelliseen\ntapaamme. Jos Alston ja Greenough kerrankin kääntäisivät piintyneet\nsilmänsä antiikin esikuvista tämän vääryyttä kärsineen ja nöyryytetyn\nkansan jäseniin, niin ei meidän kaltaisille ala-arvoisille\ntaiteilijoille jäisi paljonkaan kuvattavaa.\n\nIntiaani oli kaikin puolin kauniskasvuinen ja sopusuhtaisesti\nkehittynyt soturi. Kun hän riisui päältään naamarin, joka oli\nmuodostettu kaikenlaisista monivärisistä lehdistä, jotka oli\nsaanut nopeasti haalituksi kokoon, esiintyivät hänen kasvonsa\nsoturin ammatin koko vakavuudessa, arvossa ja, lisättäköön,\nhirmuisuudessakin. Kasvonpiirteet olivat huomattavan jalot, melkein\nroomalaiset, vaikka niiden sivusävyissä esiintyikin hyvin tunnettuja\naasialaisia piirteitä, jotka muistuttivat hänen aasialaista\nalkuperäänsä. Omituinen ihonväri, joka jo itsessään kohentaa sotaista\nvaikutusta, oli sotamaalista saanut vielä entistäkin hurjemman\njulmuuden. Mutta ikäänkuin halveksien semmoisia kansansa tavallisia\ntemppuja hän oli kokonaan vailla niitä kummallisia ja kamalia\nvehkeitä, joilla metsien lapset korostavat uljuusvaikutustaan,\nniinkuin sivistyneet sankarit viiksillään. Hän oli tyytynyt leveään\nja syvään mustaan varjostukseen, joka riittävästi ja ihmeteltävästi\nsäesti hänen luontaisen tummuutensa kirkkaampia välkkeitä. Pää\noli tavalliseen tapaan ajeltu paljaaksi lakeen asti, jossa iso\nja uhitteleva skalppitupsu näytti kehoittavan vihollista käymään\nkiinni. Koristeet, jotka tavallisesti riippuivat korvalehdistä,\npäällikkö nykyisen puuhansa vuoksi oli jättänyt kotiinsa. Huolimatta\nmyöhäisestä vuodenajasta hänen ruumiinsa oli melkein alaston,\neikä verhottua osaa peittänyt muu kuin hienoimmasta muokatusta\nkauriinnahasta tehty kevyt viitta, jonka karkeat, mutta kauniisti\nvärjätyt koristeet esittivät jotakin rohkeata urotyötä, ja sitäkin\nhän käytti huolimattomasti, ikäänkuin se olisi ollut mukana pikemmin\nylpeyden kuin epämiehuullisen arkuuden vuoksi. Säärykset olivat\nkirkasta veripunaista verkaa, ja ne olivatkin ainoat esineet, jotka\nhänen päällään muistuttivat suhteita kalpeanaamain kauppiaisiin.\nMutta ikäänkuin tämän naisellisen turhamaisuuden vastapainoksi oli\nniiden paarteena polvista mokkasiinien anturaan asti kammottava\nreunus ihmispäänahoista otettuja hiustupsuja. Hänen toinen kätensä\nnojasi kevyesti lyhyeen hikkorijouseen, kun taas toinen ikäänkuin\npyytämättään sai tukea pitkän hoikan saarnikeihään varresta. Selässä\nhänellä oli kuguaarin nahasta tehty viini, josta eläimen häntä\nriippui kuvaavana koristeena, ja nahkakilpi, toisilla ansiotyön\nmerkeillä oudosti koristeltu, riippui suoninauhasta hänen kaulastaan.\n\nErämiehen lähestyessä soturi säilytti tyynen, pystyn asentonsa; hän\nei osoittanut minkäänlaista kiirettä saada tietoa niistä, jotka häntä\nlähestyivät, sen enempää kuin vähintäkään halua estää oman itsensä\ntarkastelua. Mutta silmäpari, joka oli tummempi ja loistavampi\nkuin sarvaan, vilkui herkeämättä vieraasta toiseen eikä näyttänyt\nhetkeäkään lepäävän.\n\n\"Onko veljeni kaukana kylästään?\" kysyi vanhus pawneen kielellä,\ntutkittuaan hänen maalinsa ja ne muut pienet merkit, joista tottunut\nsilmä tuntee Amerikan aavikoilla tapaamansa soturit yhtä helposti\nja samanlaisella salaperäiseltä näyttävällä havaintokyvyllä, jolla\nmerimies tuntee etäisen purjeen.\n\n\"Pitkäin veitsien kaupunkeihin on pitempi matka\", vastasi sotilas\nlyhyesti.\n\n\"Miksi on pawnee-susi niin kaukana oman jokensa haarasta ilman\nhevosta, jolla kulkea, ja näin autiossa paikassa?\"\n\n\"Tulevatko kalpeanaaman naiset ja lapset toimeen ilman biisonin\nlihaa? Minun majassani oli nälkä.\"\n\n\"Veljeni on sangen nuori ollakseen jo majan haltija\", vastasi\nerämies, katsoen vakaasti nuoren soturin liikkumattomiin kasvoihin.\n\"Mutta varmaan hän on urhoollinen ja moni päällikkö varmaan on\nhänelle tarjonnut tyttäriään vaimoksi. Mutta hän on erehtynyt\",\nerämies osoitti jousta pitävästä kädestä riippuvaan nuoleen, \"kun on\ntuonut irtaimen ja vä'ällisen nuolenkärjen puhveleita tappaakseen.\nTahtovatko pawneet, että riistan saamat haavat vihoittelisivat?\"\n\n\"On hyvä olla varuillaan siouxeja vastaan. Vaikka heitä ei näy,\nvoivat he piillä pensaissa.\"\n\n\"Se mies on sanojensa elävä todistus\", mutisi erämies englannin\nkielellä, \"ja lujajäseninen ja uljaan näköinen poika hän on,\nmutta aivan liian nuori ollakseen päällikkö, jolla on jonkin\nverran vaikutusvaltaa. On kuitenkin viisasta puhua kauniisti hänen\nkanssaan, sillä yksi ainoakin käsivarsi jommankumman puolella voi\nolla ratkaiseva, jos meidän täytyy taistella siirtolaista ja hänen\npoikiaan vastaan. Sinä näet, että lapseni ovat väsyneet\", hän jatkoi\npreeriain kielellä, viitaten puhuessaan joukon muihin jäseniin,\njotka samalla lähestyivät. \"Me haluamme leiriytyä ja syödä. Vaatiiko\nveljeni tätä paikkaa itselleen?\"\n\n\"Ison joen luona asuvan kansan luota tulleet viestit kertovat,\nettä teidän kansanne on tehnyt kauppaa suolajärven takana asuvain\nruskeanaamain kanssa ja että preeriat nyt ovat pitkien veitsien\nmetsästysmaata!\"\n\n\"Se on totta, kuten olen kuullut Plattenkin luona asuvilta\nmetsästäjiltä ja ansapyytäjiltä. Vaikka minun kansani on tehnyt\nkaupan ranskalaisten kanssa, eikä niitten miesten kanssa, jotka\npitävät näitä maita ominaan.\"\n\n\"Ja sotureita nousee ylös Pitkää jokea katsomaan, ettei heitä ole\nkaupassa petetty?\"\n\n\"Luulenpa, että sekin on osaksi totta. Eikä kulu kauaa, ennenkuin\nheidän kintereillään seuraa kirottu joukko kirvesmiehiä lannistamaan\nsitä runsasta aarniometsää, joka on Mississippin länsirannalla, ja\nsitten maasta tulee asuttu erämaa valtamerestä Kalliovuorien juurelle\nsaakka ja se on oleva täynnään kaikkia ihmisen ilkeyksiä ja vehkeitä\nja menettävä ne hyvät ja kauneudet, jotka se on Luojalta saanut!\"\n\n\"Ja missä olivat pawnee-susien päälliköt, kun tämä kauppa tehtiin?\"\nkysyi nuori soturi äkkiä, ja samalla hänen tummien kasvojensa poikki\nleimahti raju, peloittava suuttumus, \"Onko kansaa lupa myydä kuin\nmajavan nahkaa?\"\n\n\"Niin kyllä -- niin kyllä, ja missä olivat totuus ja rehellisyys?\nMutta valta on oikeutta, semmoinen on maailman tapa, ja mitä\nvoimakkaat suvaitsevat tehdä, sitä heikkojen täytyy sanoa oikeudeksi.\nJos, pawnee, Wakondan lakia kuultaisiin yhtä paljon kuin pitkien\nveitsien lakeja, olisi teidän oikeutenne preeriaan yhtä hyvä kuin\nkaupunkien suurimman päällikön siihen huoneeseen, jonka katon alla\nhän elää.\"\n\n\"Matkustajan nahka on valkoinen\", sanoi nuori intiaani, laskien\nsormensa merkitsevästi erämiehen kovalle, kurttuiselle kädelle.\n\"Sanooko hänen sydämensä toista ja kielensä toista?\"\n\n\"Valkoisen miehen Wakondalla on korvat ja valheelle hän ne tukkii.\nKatso päätäni, se on kuin huurteinen petäjä ja pian se kallistuu maan\npoveen. Miksi minä siis lähtisin Suuren Hengen kasvojen eteen siten,\nettä hän synkistyen katsoisi minuun?\"\n\nSulavalla liikkeellä pawnee heitti kilpensä toiselle olalleen ja\nkätensä rinnalleen laskien taivutti päätään erämiehen harmaita\nhiuksia kunnioittaakseen, jonka jälkeen hänen silmänsä vakaantuivat\nja kasvojen julmuus lauhtui. Siitä huolimatta hän yhä pysyi\nepäluuloisena ja varuillaan, hän vain hillitsi, ei unohtanut\nvalppauttaan. Kun tämmöinen häälyvä ystävyyssuhde oli saatu aikaan\npreeriain soturin ja kokeneen vanhan erämiehen välillä, meni\njälkimmäinen antamaan ohjeita Paavolle. Inezin ja Ellin laskeutuessa\naasin selästä ja Middletonin ja mehiläispyytäjän pitäessä heistä\nhuolta, jatkui äskeinen keskustelu, osaksi intiaaninkielellä,\nmutta usein myös englannin kielellä, Paavon ja tohtorin lausuessa\nlomaan mielipiteitään. Pawneen ja erämiehen välillä tapahtui\nterävä ja hieno taidon kilpailu, jossa kumpikin koetti päästä\ntoisensa aikeitten perille ilmaisematta omaa tarkoitustaan.\nTulokset eivät vastanneet kumpaisenkaan odotuksia, mikä olikin\nluonnollista ottelijain ollessa niin tasaväkiset. Erämies oli\nesittänyt kaikki kysymykset, mitä kekseliäisyys ja kokemus hänen\nmieleensä johtivat, saadakseen selvää susien heimon tilasta, heidän\nsadoistaan, tulevaksi talveksi kerätyistä ruokavarastoistaan ja\nheidän suhteistaan sotaisiin naapureihinsa, mutta ainoatakaan\nvastausta hän ei saanut puserretuksi, joka olisi vähimmässäkään\nmäärässä selittänyt sitä, miksi yksinäinen soturi oli lähtenyt\nniin kauas heimonsa olinpaikoilta. Intiaanin kysymykset olivat\npaljon arvokkaammat ja hienommat, mutta silti yhtä ovelat. Hän\npuhui turkismarkkinoiden tilasta, useitten valkoisten metsästäjäin\nhyvästä tai huonosta onnesta, sillä toisia hän oli tavannut, toisista\nkuullut mainittavan, viittasipa hän siihenkin, kuinka hänen suuren\nisänsä -- tällä varovaisella nimityksellä hän tarkoitti Yhdysvaltain\nhallitusta -- kansa herkeämättä eteni hänen heimonsa metsästysmaita\nkohti. Se uteliaisuuden, ylenkatseen ja suuttumuksen omituinen\nsekoitus, joka silloin tällöin leimahti esiin soturin hillitystä\nkäytöksestä huolimatta, osoitti kuitenkin hänen tuntevan sen vieraan\nkansan, joka täten loukkasi hänen synnynnäisiä oikeuksiaan, paljon\nenemmän kuulopuheen kuin tuttavuuden perustuksella. Tätä hänen\nhenkilökohtaista tietämättömyyttään valkoisista ilmaisi yhtä paljon\nse tapa, jolla hän katseli molempia naisia, kuin ne lyhyet mutta\ntarmokkaat sanat, joita hän silloin tällöin tuli käyttäneeksi.\n\nErämiehen kanssa puhuessaan hän salli liikkuvan katseensa harhailla\nInezin sielukasta ja melkein lapsellista kauneutta kohti samalla\ntavalla kuin voimme kuvitella jonkun katselevan eteerisen olennon\nihanuutta. Ilmeistä oli, että hän nyt ensimmäisen kerran näki yhden\nniistä naisista, joista hänen heimonsa isät olivat niin usein\npuhuneet ja joita pidettiin niin erinomaisina, että ne voittivat\nkaikki, mitä alkuasukkaat suinkin saattoivat suloudesta kuvitella.\nVähemmän hän kiinnitti huomiota Elliin, mutta huolimatta hänen\nsilmiensä sotaisesta ja hillitystä ilmeestä, oli siinä nopeassa\nsilmäyksessä, jonka hän toisinaan kiinnitti hänen kypsyneempään ja\nehkä eloisampaan kauneuteensa, paljon sitä ihastelua, jota miehen\non tapana naiselle osoittaa. Tämä ihailu oli kuitenkin siihen\nmäärään tapojen hillitsemä ja soturiylpeyden vaimentama, että se jäi\nkokonaan huomaamatta muilta paitsi erämieheltä, joka oli niin perin\npohjin perehtynyt intiaanien tapoihin ja älysi niin välttämättömäksi\nmuodostaa itselleen oikean käsityksen intiaanista, ettei pieninkään\npiirre eikä vähäpätöisinkään liike jäänyt häneltä huomaamatta. Sillä\nvälin Elli mitään aavistamatta tavanmukaisella uutteruudellaan ja\nhellyydellään puuhasi heikon Inezin luona ja hänen avoimet kasvonsa\nkuvastivat niitä vaihtelevia iloisia ja surullisia tunteita, jotka\nsilloin tällöin pyrkivät vallalle hänen vilkkaassa mielessään hänen\nharkitessaan juuri astumaansa ratkaisevaa askelta, niitä epäilyksiä\nja toiveita ja ehkä epäröimisiäkin, jotka siinä taistelivat, kuten\nhänen asemalleen ja sukupuolelleen oli luonnollistakin.\n\nToisin oli Paavon laita. Käsittäen saavuttaneensa ne kaksi asiaa,\njotka hänellä olivat lähinnä sydäntään, Ellin omakseen ja Ismaelin\npojista voiton, hän nyt hetken vaatimuksissa suoritti osansa yhtä\nkylmäverisesti, kuin olisi jo ollut saattamassa myötämielistä\nvaimoaan rajaviranomaisten luvalla ja vahvistuksella oman kotinsa\nturviin. Hän oli kierrellyt matkustavan siirtolaisperheen ympärillä\nkyllästymiseen asti koko sen ajan, jonka heidän väsyttävää matkaansa\noli kestänyt, päivällä kartellen heitä ja salavihkaa tavaten\nmorsiantaan ennen kerrotulla tavalla, milloin vain tilaisuutta\ntarjoutui, kunnes onni ja hänen oma intonsa yhdessä olivat tuottaneet\nhänelle menestyksen, juuri kuin hän alkoi menettää kaiken toivon,\neikä hän nyt välittänyt matkan pituudesta, väkivallasta eikä\nvastuksista. Hänen toiveikas mielikuvituksensa ja jäykkä päätöksensä\nnäki kaiken muun helpoksi saavuttaa. Semmoiset olivat hänen tunteensa\nja semmoisilta ne tosiaan näyttivätkin. Lakki korvalla, hiljakseen\nvihellellen, hän puuhasi pensastossa laittaakseen naisille soveliaan\nleposijan ja silloin tällöin luoden hyväksyvän katseen Ellin\nketterään vartaloon, hänen sipsutellessaan ohi ja suorittaessaan omaa\nosaansa tässä hommassa.\n\n\"Pawneitten susi-heimo on siis naapuriensa konzain kanssa haudannut\nsotakirveen?\" sanoi erämies, jatkaen keskustelua, jonka hän tuskin\noli sallinut hetkeksikään heretä, vaikka sen olivatkin tilapäisesti\nkeskeyttäneet ne ohjeet, joita hänen silloin tällöin oli annettava.\n\"Sudet ja vaaleanaamaiset punanahat ovat jälleen ystäviä. Se on,\ntohtori, heimo, josta te varmaan olette usein lukenut ja josta\nkyläkunnissa on tietämättömäin ihmisten korvaan kuiskailtu monta\npäätöntä valhetta. On puhuttu, että näillä preerioilla muka on elänyt\nwalesilainen heimo ja että ne tulivat tänne jo paljon ennen kuin\nse pahaluontoinen mies, joka ensin toi tänne kristityt ryöstämään\npakanoitten perintöosan, oli aavistanutkaan auringon laskevan yhtä\nlaajan maan taa kuin se preeria, jonka takaa se nousee. Ja kuinka\nhe tunsivat valkoisten elämänlaadun ja puhuivat valkoista kieltä ja\ntuhansia muita samanlaisia hullutuksia ja tyhjiä perättömyyksiä.\"\n\n\"Kyllä olen niistä kuullut!\" huudahti luonnontutkija, pudottaen\npalasen muokattua biisonin lihaa, jota hän parhaillaan hienonsi.\n\"Suuri olisi tietämättömyyteni, ellen olisi joskus käsitellyt\nsitäkin kaunista teoriaa, etenkin kun se niin loistavasti tukee\nkahta väitettä, joita usein olen sanonut kumoamattomiksi, vaikk'ei\nniitä tukisikaan semmoinen elävä todistus -- nimittäin että tämä\nmeidän maanosamme eittämättä on joutunut sivistyksen yhteyteen paljon\nennen Columbusta ja että väri on ilmaston ja olojen tulos, eikä\nluonnon säädös. Esittäkää jälkimmäinen kysymys tälle intiaanille,\nkunnianarvoisa metsästäjä. Hänen oma ihonvärinsä on punertava ja\nhänen mielipiteensä voimme sanoa tekevän meidät riidanalaisen\nkysymyksen molempain puolien hallitsijoiksi.\"\n\n\"Luuletteko te pawneitten lukevan kirjoja ja uskovan painettuja\nvalheita niinkuin tyhjäntoimittajat kaupungeissa?\" vastasi vanhus\nnauraen. \"Mutta miks'enpäs voisi tehdä tämän miehen mieliksi, sillä\nvoivathan ne olla hänen luontaiset lahjansa, joita sen vuoksi\ntäytyy noudattaa, vaikka niitä täytyykin sääliä. Mitä ajattelee\nveljeni? Kaikilla, jotka hän täällä näkee, on kalpea nahka, mutta\npawnee-soturit ovat punaiset. Luuleeko hän, että ihminen muuttuu\nvuodenaikain mukaan ja ettei poika ole samanlainen kuin hänen isänsä?\"\n\nNuori soturi katsoi kysyjään hetken vakaasti ja harkitsevasti, sitten\nhän, sormensa ylöspäin kohottaen, vastasi arvokkaasti:\n\n\"Wakonda valaa pilvistä sateen. Kun hän puhuu, tärisevät kalliot. Ja\ntuli, joka kärventää puut, on hänen silmänsä viha. Mutta lapsensa hän\non luonut huolellisesti ja ajatellen. Mitä hän on täten tehnyt, ei\nkoskaan muutu!\"\n\n\"Niin, se on luonnon järjen mukaista, että asian pitää niin olla,\ntohtori\", jatkoi erämies, tulkittuaan tämän vastauksen pettyneelle\nluonnontutkijalle. \"Pawneet ovat viisas ja suuri kansa ja varmaan\nheillä on monta hyvää ja rehellistä muistotietoa. Metsästäjät ja\nansapyytäjät, joita olen joskus tavannut, ovat kertoneet suuresta\nsoturista, joka kuuluu teidän heimoonne.\"\n\n\"Minun heimoni ei ole naisten. Urhot eivät ole vieraita minun\nkylässäni.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta se, josta he ovat puhuneet, on päällikkö, joka\non tavallisia sotilaita paljon kuulumpi, ja mies, joka olisi ollut\nkunniaksi itse delavareillekin, mäkien kansalle, joka ennen oli\nmahtava, mutta nyt on sortunut.\"\n\n\"Semmoisella sotilaalla varmaan on nimi?\"\n\n\"Sanovat häntä Kovaksi Sydämeksi, kun hän on niin jäykkä\npäätöksissään. Ja paikalleen se nimi on sattunut, jos kaikki se on\ntotta, mitä olen kuullut hänen töistään.\"\n\nVieras loi vanhukseen silmäyksen, joka näytti tunkeutuvan hänen\nsuoran mielensä sisimpään, ja kysyi:\n\n\"Onko kalpeanaama nähnyt kansani päällikön?\"\n\n\"En koskaan. Ei minun laitani ole niinkuin nelisenkymmentä vuotta\ntakaperin, jolloin sota ja verenvuodatus olivat ammattini ja lahjani!\"\n\nVaromaton Paavo tällöin kovalla huudolla keskeytti hänen puheensa ja\nsamassa mehiläispyytäjä astui pensaikosta taluttaen tiheikön toiselta\npuolelta intiaanin sotaratsua.\n\n\"Tässä on hevonen punanahan ratsastaa!\" hän huudahti, antaen\neläimen tepastella kesyttömään tapaansa. \"Ei ole koko Kentuckyssä\nsotaherraa, jolla olisi näin silokarvainen ja hyväluinen hevonen!\nJa espanjalainen satula kuin meksikolaisella grandilla! Ja katsokaa\nharjaa ja häntää, kuinka ne on letitetty ja koristeltu pienillä\nhopeapalloilla, aivan kuin Ellin, kun hän somistaa kiiltävät\nhiuksensa tanssiin tai elonkorjuujuhlaan! Eikö tämä ole oikein\nkilparatsu, vanha ansuri, ja tuommoisen täytyy syödä raakalaisen\nseimestä.\"\n\n\"Hiljaa, poika, hiljaa. Sudet ovat hevosistaan maineessa, ja usein\nnäkee preerialla soturilla paremman hevosen kuin kongressimiehellä\nkyläkunnissa. Mutta tämä on todella hevonen, jolla tuskin ratsastaa\nmahtavaa päällikköä huonompi mies! Satulassa on varmaan istunut,\nniinkuin oikein arvasit, joku mahtava espanjalainen kapteeni, joka\non menettänyt tappelussa sekä satulansa että henkensä, sillä usein\nhe taistelevat siellä etelän puolessa. Minäpä olen varma siitä,\nettä tämä nuori mies on jonkun mahtavan päällikön poika, ehkä itse\nvaltavan Kovan Sydämen!\"\n\nTämän arkailemattoman häiriön aikana nuori pawnee ei osoittanut\nkärsimättömyyttä eikä tyytymättömyyttäkään. Mutta kun hänen\nmielestään hevosta oli kylläksi katseltu, otti hän Paavolta ohjakset\nsangen kylmästi ja semmoisen miehen ilmein, joka on tottunut\nkäskemään, heitti ne hevon kaulalle ja hyppäsi sen selkään notkeasti\nkuin paras ratsastustaidon opettaja. Erinomaisen kauniisti ja\nvakaasti hän istui satulassa. Mitä taidokkaimmin koristeltu, vaikka\nkömpelön iso satula oli ilmeisestikin enemmän näön kuin tarpeen\nvuoksi. Se todella ennemmin esti kuin edisti säärien tehtävää,\njotka eivät ensinkään alentuneet käyttämään jalustimien kaltaisia\nakkamaisia kojeita. Hevonen alkoi paikalla tepastella ja sen liikkeet\nolivat hurjat ja opettamattomat, kuten ratsastajankin, mutta vaikka\nmolempien liikkeissä olikin niin vähän opittua taitoa, oli niissä\nkuitenkin luonnollisuuden vapaus ja sulavuus. Hevosen oli luultavasti\nkiittäminen Arabian verta oivallisuudestaan, mutta väliasteina\nolivat olleet Meksikon, Espanjan ja maurien sotaratsut. Samoinkuin\nratsastaja oli hevosensa saanut Keski-Amerikan maakunnista, oli hän\nmyös saanut sen hallitsemiseksi sen reippauden ja sulavuuden, jotka\nyhdessä muodostavat maailman pelottomimman ja ehkä taitavimmankin\nratsastajan.\n\nVaikka pawnee näin äkisti otti hevosensa haltuunsa, ei hän siltä\nnäyttänyt pitävän suurta kiirettä lähdöllään. Hän tunsi itsensä\nnyt vapaammaksi ja riippumattomammaksi, kun oli varma siitä, että\nsaattoi sukkelaan poistua, ratsasti edes ja takaisin, katsellen\npakolaisjoukon jäseniä paljon vapaammin kuin ennen. Mutta aina\nmutkiensa ulkopäässä, ovelan erämiehen jo luullessa hänen aikovan\nkäyttää hyväkseen tilaisuutta paetakseen, hän käänsi hevosensa ja\npalasi saman verran takaisin päin, toisinaan nopeasti kuin pakeneva\nkauris, toisinaan hitaammin, ilmeeltään ja asennoltaan arvokkaampana.\nSaadakseen, mikäli suinkin mahdollista, enemmän semmoisia tietoja,\njotka saattoivat vaikuttaa pakolaisjoukon tuleviin liikkeisiin,\nvanhus päätti kutsua hänet jatkamaan keskustelua. Hän teki sen vuoksi\nliikkeen, joka samalla ilmaisi hänen haluaan sekä jatkaa keskeytettyä\npuhelua, että hänen rauhallisia tarkoituksiaankin. Vieraan sukkela\nsilmä oivalsi heti viittauksen, mutta vasta kuin oli kulunut sen\nverran aikaa, että hän ennätti harkita, oliko viisasta noudattaa\nkehoitusta, hän näytti taipuvan uudelleen lähestymään luvultaan niin\npaljon suurempaa joukkoa, joka ylivoimallaan saattoi joka hetki\nottaa häneltä hengen tai vapauden. Lähestyttyään siksi lähelle,\nettä keskustelu helposti oli mahdollinen, hän nyt osoitti omituista\nylpeyttä ja epäluottamusta.\n\n\"Susien kylään on pitkä matka\", hän sanoi, ojentaen kätensä\npäinvastaiseen suuntaan, kuin missä erämies hyvin tiesi heimon\nasuvan, \"ja tie on mutkainen. Mitä on suurella veitsellä sanottavaa?\"\n\n\"Kyllä, kyllä se on mutkainen\", mutisi vanhus englanniksi, \"jos sinä\nlähdet sen kautta kulkemaan, mutta ei puoleksikaan niin mutkainen\nkuin intiaanin juonikas mieli. Sano, veljeni, näkevätkö pawneitten\npäälliköt mielellään vieraita naamoja majoissaan?\"\n\nNuori soturi kumarsi sulavasti, vaikka vain hiukkasen, ja vastasi:\n\n\"Milloin on minun kansani unohtanut antaa vieraille ruokaa?\"\n\n\"Jos minä tuon tyttäreni susien oville, niin ottavatko vaimot heidän\nkädestään kiinni ja polttavatko soturit piippua nuorten miesteni\nkanssa?\"\n\n\"Kalpeanaamain maa on heidän takanaan. Miksi matkustavat he niin\nkauas laskevaa aurinkoa kohti? Ovatko he eksyneet polulta, vai ovatko\nnämä niiden valkoisten sotureitten vaimoja, joiden olen kuullut\nkahlaavan ylös 'vuolaan veden jokea'?\"\n\n\"Eivät kumpiakaan. Ne jotka Missouria kahlaavat, ovat suuren isäni\nsotilaita, jotka hän on lähettänyt asialleen, me taas kuljemme rauhan\nasioissa. Valkoiset miehet ovat punaisten naapureita ja he haluavat\nolla ystäviä. -- Eivätkö omahat käy susien luona, kun tomahawki on\nniiden molempien välillä haudattu polulle?\"\n\n\"Omahat ovat tervetulleet.\"\n\n\"Ja janktonit ja palaneen metsän tetonit, jotka asuvat sekaisen veden\njoen polvessa, eivätkö ne tule susien majoihin piippua polttamaan?\"\n\n\"Tetonit valehtelevat!\" huudahti toinen. \"He eivät uskalla yöllä\nsulkea silmiään. He nukkuvat auringonpaisteessa. Katso\", hän lisäsi,\nosoittaen julmalla voitonriemulla sääryksiensä kamalia koristeita,\n\"heidän päänahkojaan on niin paljon, että pawneet polkevat niitä\njalkainsa alla! Mene. Eläkööt siouxit lumikinoksissa. Lakeudet ja\npuhvelit ovat miesten!\"\n\n\"Ahaa, salaisuus on tullut ilmi\", sanoi erämies Middletonille, joka\ntarkkaavasti ja syvällä mielenkiinnolla seurasi keskustelua. \"Tämä\nhyvännäköinen nuori intiaani vakoilee siouxien jäljillä -- sen näette\nhänen nuolenkärjistään ja maalistaan; niin, ja silmistäänkin, sillä\npunanahka antaa luontonsa mukautua siihen toimeen, jolla hän liikkuu,\nolipa hän rauhan tai sodan asioilla -- vaiti, Hektor, vaiti. Etkö\nsinä, penikka, koskaan ennen ole pawneeta haistanut? Alas, koira,\nalas -- veljeni on oikeassa. Siouxit ovat varkaita. Niin sanovat\nkaiken väriset ihmiset ja kaikki kansat, ja se on totta. Mutta\nnousevan auringon miehet eivät ole siouxeja ja he haluavat käydä\nsusien majoissa.\"\n\n\"Veljeni pää on valkoinen\", vastasi pawnee, luoden erämieheen\nkatseen, joka jälleen niin omituisella tavalla ilmaisi samalla\nepäluuloa, älyä ja ylpeyttä, ja sitten jatkaessaan osoittaen itään\ntaivaanrantaa kohti, \"ja hänen silmänsä ovat nähneet paljon asioita\n-- voiko hän minulle mainita, mitä hän tuolla näkee -- onko se\npuhveli?\"\n\n\"Se on enemmän kuin pilvi, joka kurkistaa esiin tasangon reunan\ntakaa, reunat auringonpaisteen valaisemina. Se on taivaan savua.\"\n\n\"Se on maan kukkula ja sen laella ovat kalpeanaamain majat! Veljeni\nnaiset peskööt jalkansa oman väristensä ihmisten luona.\"\n\n\"Pawneen silmät ovat hyvät, jos hän näkee valkoisen nahan näin\nkaukaa.\"\n\nIntiaani kääntyi hitaasti puhujan puoleen ja hetkisen vaiti oltuaan\nkysyi jyrkästi:\n\n\"Osaako veljeni metsästää?\"\n\n\"Ah! En voi sanoa olevani enempää kuin kurja ansapyytäjä!\"\n\n\"Kun lakeus on puhveleita täynnään, näkeekö hän ne?\"\n\n\"Epäilemättä, epäilemättä -- paljon helpompi on nähdä laukkaava härkä\nkuin ottaa se kiinni.\"\n\n\"Ja kun linnut lentävät kylmästä ja pilvet ovat niiden höyheniä\nmustanaan, näkeekö hän _ne?\"_\n\n\"Kyllä, kyllä, ei ole vaikea huomata sorsaa eikä hanhea, kun ne\nmiljoonittain pimittävät taivaan.\"\n\n\"Kun lumi sataa ja peittää pitkien veitsien majat, näkeekö vieras\nhiutaleet ilmassa?\"\n\n\"Silmäni eivät enää ole kiitettävät\", vastasi vanhus hieman\nharmistuneena, \"mutta on sekin aika ollut, jolloin minulle annettiin\nnäöstäni nimi!\"\n\n\"Punanahat löytävät pitkät veitset yhtä helposti kuin vieras näkee\npuhvelin tai muuttavat linnut tai putoavan lumen. Teidän sotilaanne\nluulevat, että Elämän Herra on tehnyt koko maailman valkoiseksi. He\nerehtyvät. He ovat kalpeat ja he näkevät omat naamansa. Mene! Pawnee\nei ole sokea, että hänen tarvitsisi kauaa etsiä teidän miehiänne!\"\n\nIntiaani vaikeni äkkiä ja taivutti päätään toiselle puolelle,\nikäänkuin kaikella mahdollisella tarkkuudella kuunnellakseen.\nHevosensa päätä kääntäen hän sitten ratsasti tiheikön lähimpään\npolveen, teroitti koko näkövoimansa katsellakseen aution preerian\npoikki päinvastaiselle puolelle kuin se, missä pakolaiset olivat.\nPalaten hitaasti tästä selittämättömästä ja katsojia säikähdyttävästä\ntoimestaan hän kiinnitti katseensa Ineziin ja ratsasti edestakaisin\nmoneen kertaan, ikäänkuin mielessään kiihkeästi taistellen jostakin\nvaikeasti ratkaistavasta asiasta. Hän oli vetänyt tiukalle levottoman\nhevosensa ohjakset ja näytti juuri aikovan puhua, kun hänen päänsä\ntaas vaipuikin rinnalle ja hän jälleen asettui entiseen kuuntelevaan\nasentoonsa. Laukaten kuin kauris entiselle tähystyspaikalleen hän\nsitten ratsasti hetken lyhyitä, nopeita kehiä, ikäänkuin vielä\nsuunnasta epätietoisena, ja syöksyi sitten pois kuin lintu, joka on\npesänsä ympärillä lepatellut, ennenkuin lähtee lentämään kauemmaksi.\nMinuutin verran preerian poikki kiidettyään hän katosi maanaallon\ntaakse.\n\nKoirat, jotka niinikään olivat olleet jonkin aikaa sangen\nlevottomina, seurasivat häntä vähän matkaa ja sitten luopuivat ajosta\nistahtaen maahan ja alkaen tavalliseen tapaansa hiljaa vinkua ja\nvaroittaen ulvahdella.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\n\nEdellisen luvun lopussa mainitut liikkeet olivat kaikki tapahtuneet\nniin lyhyessä ajassa, ettei vanha erämies ennättänyt lausua\nmielipidettään vieraan aikeista, vaikk'ei pieninkään seikka jäänyt\nhäneltä huomaamatta. Pawneen kadottua hän kuitenkin ravisti päätään\nja hitaasti astellen tiheikön polveen, josta pawnee oli juuri\nlähtenyt, mutisi:\n\n\"Ilmassa on sekä ääniä että hajuja, vaikk'eivät minun kurjat\naistimeni enää kykene edellisiä kuuntelemaan eivätkä jälkimmäisten\ntuntua älyämään.\"\n\n\"Ei näy mitään\", huudahti Middleton, joka seurasi aivan hänen\nrinnallaan. \"Minun silmäni ja korvani ovat hyvät, mutta minä\nvakuutan, etten siitä huolimatta kuule enkä näe mitään.\"\n\n\"Silmänne ovat hyvät, ettekä ole kuuro!\" vastasi toinen hieman\nhalveksivasti. \"Ei, nuori mies, ei, ne voivat kyllä olla hyvät\nnäkemään kirkon poikki tai kuulemaan kaupungin kellon, mutta\nennenkuin olisitte vuottakaan viettänyt näillä preerioilla, saisitte\nhuomata luulleenne kalkkunaa puhveliksi tai puolensataa kertaa\nerehtyneenne pitämään puhvelihärän mylvinää Luojan ukkosena! Näiden\npaljaitten lakeuksien luonto on niin pettävä, ja kun ilma heijastaa\nkuvia samalla tavalla kuin vesi, niin preerioita ei ole helppo\nerottaa merestä. Mutta tuolla näkyy merkki, josta metsästäjä ei\nmilloinkaan erehdy!\"\n\nErämies osoitti korppiparvea, joka jonkin matkan päässä liiteli\npreerian poikki, näköjään samaan suuntaan, johon pawnee oli katseensa\nkiinnittänyt. Middleton ei aluksi erottanut niitä pieniä mustia\npisteitä, joita näkyi harmaita pilviä vasten, mutta niiden nopeasti\nlähestyessä alkoi ensinnä niiden muoto ja sitten raskaasti soutavat\nsiivet näkyä selvästi.\n\n\"Kuulkaa\", sanoi erämies, kun hän oli saanut Middletonin huomaamaan\nkiitävän lintuparven. \"Nyt kuulette puhvelien laukkaavan --\nbiisoniksihan meidän viisas tohtorimme suvaitsee niitä sanoa, vaikka\nkaikki tämän puolen metsästäjät sanovat niitä puhveleiksi. Ja minä\nolen sitä mieltä, että metsästäjä paremmin ymmärtää eläimet ja\nniiden nimet\", hän lisäsi, iskien nuorelle sotilaalle silmää, \"kuin\nkuka tahansa, joka on vain kirjaa selaillut, sen sijaan että olisi\nmatkustellut kautta maailman päästäkseen sen asukkaitten laadusta\nselville.\"\n\n\"Niiden tavoista, sen myönnän\", huudahti luonnontutkija, joka harvoin\njätti tilaisuutta käyttämättä puolustaakseen mielitiedettään, kun\nsen kimppuun hyökättiin. \"Nimittäin sillä edellytyksellä, että\nmääritelmiä käytetään oikein ja että niitä katsellaan tiedemiehen\nsilmillä.\"\n\n\"Myyrän silmillä! Ikäänkuin eivät ihmisen silmät olisi nimille\nyhtä hyvät kuin minkä toisen luontokappaleen tahansa! Kuka nimitti\nHänen kättensä työt? Voitteko sanoa sen kaikkine kirjoinenne ja\nkoulutietoinenne? Eikö se ollut paratiisin ensimmäinen ihminen ja\neikö siitä selvästi johdu, että hänen lapsensa ovat hänen lahjansa\nperineet?\"\n\n\"Se epäilemättä on Mooseksen esitys asiasta\", sanoi tohtori, \"vaikka\nte sen käsitätte aivan liian kirjaimellisesti!\"\n\n\"Minäkö kirjaimellisesti! Eihän toki; jos te kuvittelette, että minä\nolen kuluttanut aikaani kouluissa, teette minun tiedoilleni semmoisen\nvääryyden, jota ei milloinkaan kenenkään kuolevaisen pitäisi toiselle\ntehdä ilman riittäviä syitä. Jos minä milloinkaan olen lukemisen\ntaitoa kaivannut, on se tapahtunut vain siitä syystä, että paremmin\ntietäisin, mitä se teidän mainitsemanne kirja sanoo, sillä se on\nkirja, jonka jokainen rivi puhuu ihmistunteiden mukaisesti ja siis\nmyös järjenkin mukaisesti.\"\n\n\"No uskotteko te sitten\", sanoi tohtori, jota itsepäisen vastustajan\nusko hieman harmitti ja joka ehkä salassa vähän liiaksi luotti\nomiin vapaampiin, vaikka tuskin yhtä hyödyllisiin saavutuksiinsa,\n\"uskotteko te, että kaikki nuo eläimet todella olivat paratiisissa\nensimmäisen ihmisen nimettävinä?\"\n\n\"Miksi en uskoisi? Minä ymmärrän tarkoituksenne, sillä ei tarvitse\nelää kaupungeissa kuullakseen kaikista niistä pirun vehkeistä, mitä\nihmisen omahyväisyys voi keksiä hänen oman onnensa turmelemiseksi.\nMitä se todistaa, ellei voida sanoa sen todistavan, ettei se\nparatiisi, jonka Hän teki, ollut meidän aikamme kurjan mallin\nmukainen, osoittaen valheellisuuden siinä, mitä maailma sanoo\nsivistymisekseen? Ei, ei, Luojan paratiisi oli silloin metsä, ja\nmetsä se on vielä nytkin, jossa kasvaa hedelmiä, jossa linnut\nlaulavat hänen oman viisaan järjestyksensä jälkeen. Nyt, rouva,\nvoitte nähdä korppikotkain arvoituksen! Tuolla tulevat puhvelit\nitse, ja jaloa karjaa se onkin! Uskon varmasti, että pawneella\non joukko väkeään jossakin notkelmassa tässä lähellä. Ja koska\nhän karautti heidän jälkeensä, niin saatte nyt nähdä jalon ajon.\nSe pitää siirtolaisen ja hänen pesyeensä kotosalla, eikä meillä\npuolestamme ole suurtakaan syytä pelkoon. Pawneet eivät yleensä ole\npahaluontoisia.\"\n\nJokainen silmä kääntyi nyt preerialla lähestyvään huomiota\nherättävään näkyyn. Arka Inezkin kiiruhti Middletonin rinnalle\nkatselemaan, ja Paavo kutsui Ellinkin ruoanlaittopuuhistaan.\n\nKoko niiden jännittävien tapausten ajan, jotka meidän\nvelvollisuutemme on ollut kertoa, olivat preeriat levänneet\ntäydellisen autiuden ylevyydessä. Muuttolintujen laumat tosin\nolivat toisin ajoin pimittäneet taivaan, mutta pakolaisjoukon\nkoirat ja tohtorin aasi olivat ainoat nelijalkaiset, jotka olivat\nmaassa elostuttaneet aavikon pintaa. Nyt ilmestyi sille yht'äkkiä\neläinelämää, joka kuin taikavoimalla muutti näyttämön äärimmäiseksi\nvastakohdaksi.\n\nNäkyi ensin muutamia valtavia puhvelihärkiä, jotka laukkasivat\netäimmän preeria-aallon poikki, ja sitten seurasi perässä pitkät\njonot yksityisiä eläimiä, joiden perässä vuorostaan kulki tummia\nlaumoja, kunnes preerian ruskehtava pinta kokonaan peittyi niiden\npörhöisten selkäin tummempaan väriin. Lauma levisi ja sakeni yhä,\nkunnes se oli kuin ne pienien muuttolintujen lukemattomat paljoudet,\njoiden pitkiksi venyneitten reunain niin usein nähdään sukeltavan\nesiin taivaan syvyyksistä, kunnes niiden luku näyttää olevan yhtä\nsuuri kuin metsän lehtien, joiden yli niiden loppumaton jono\nkiitää. Puhvelikarjan keskeltä pöllähteli pieniä tomupatsaita muita\nraivoisampien eläinten kyntäessä preeriaa sarvillaan, ja silloin\ntällöin kantoi tuuli syvä-äänistä mylvinää, ikäänkuin olisivat\ntuhannet kurkut voihkineet vaivojaan epäsointuisesti mölyten.\n\nPakolaisjoukko seisoi kauan mietteissään ja äänetönnä katsellen\ntätä hurjaa ja omituisen suurenmoista näkyä. Äänettömyyden rikkoi\nvihdoin erämies, joka oli vanhastaan tottunut tämmöisiin ilmiöihin\nja johon ne vähemmän vaikuttivat tai johon ne vaikuttivat vähemmän\npeloittavasti ja huumaavasti kuin niihin, joille näky oli oudompi.\n\n\"Siinä nyt menee kymmenentuhatta härkää yhdessä karjassa ilman\nhoitajaa tai isäntää, lukuunottamatta Häntä, joka on ne luonut ja\non niille antanut nämä avokentät laitumeksi! Niin, tässä ihminen\nnäkee todistuksen itsekylläisyydestään ja mielettömyydestään! Voiko\nvaltaimme mahtavinkaan maaherra mennä kentilleen ja teurastaa\njalompaa härkää kuin tässä tarjotaan kaikkein halvimmallekin. Ja kun\nhän on paistinsa ottanut, mahtaako se maistua hänelle yhtä hyvin kuin\nsille, joka on ruokansa maustanut terveellisellä vaivannäöllä ja\nansainnut sen luonnon lain mukaan rehellisesti tekemällä, mitä Luoja\non hänelle tehtäväksi antanut?\"\n\n\"Jos preerian vadilla tuoksuu puhvelin kyttyrä, niin vastaan minä:\nei\", keskeytti herkkusuu mehiläispyytäjä.\n\n\"Niin, poikani, sinä olet maistanut ja tiedät asian oikean laidan!\nMutta karja näyttää lenkoavan vähän tänne päin, ja meidän on paras\nvalmistua ottamaan sitä vastaan. Jos me kokonaan piilotamme itsemme,\nniin juoksevat sarviniekat tästä yli ja tallaavat meidät jalkoihinsa\nkuin maan matoset. Asetamme sen vuoksi heikoimmat suojaamme ja käymme\nitse eturintaan, kuten miehille ja metsästäjille sopii.\"\n\nKun ei ollut suuria aikoja valmistuksiin, noudatti pieni joukko\nkiiruimmiten kehoitusta. Inez ja Elli vietiin tiheikön reunaan sille\npuolelle, joka oli lähestyvästä puhvelikarjasta poispäin. Aasi\nhermojensa vuoksi asetettiin keskelle ja viimeksi erämies kolmen\nmieskumppaninsa kanssa asettui sillä tavalla, että he tehokkaimmin\nvoisivat koettaa kääntää syrjään eteenpäin syöksyvän kolonnan\npään, jos se sattuisi tulemaan liian lähelle heidän olopaikkaansa.\nEtupäässä hyökkäävät viisikymmentä tai satakunta härkää horjuivat\npuoleen ja toiseen, jonka vuoksi näytti jonkin aikaa epätietoiselta,\nmihin suuntaan ne aikoivat mennä. Mutta kauhea, tuskallinen mylvinä,\njoka kuului lauman keskeltä pöllyävän tomupilven takaa ja johon aivan\npakenevan karjan päällä lentävät ahnaat haaskalinnut vastasivat\nkamalalla rääkynällään, näytti antavan paolle uutta vauhtia ja\nkerrassaan tekevän lopun kaikesta epäröinnistä. Ikäänkuin ihastuen\npienimmästäkin metsän tapaisesta koko säikähtynyt karja vakaantui\nsuunnassaan ja syöksyi suoraa päätä sitä pientä pensastiheikköä\nkohti, jonka jo olemme niin usein maininneet.\n\nVaara oli nyt niin ilmeinen, että se pani lujimmatkin hermot\nkoetukselle. Lähestyvän eläinpaljouden molemmat sivut olivat\npäässeet sen verran edelle, että eturintama oli jäänyt kouruksi,\nja jokainen palava silmä, joka leiskui tultaan härkien koko päätä\npeittävästä takkuisesta karvamättäästä, tuijotti pensastiheikköön\nmielettömän kauhun hurjistamana. Näytti siltä, kuin olisi jokainen\neläin koettanut ennättää ennen muita tähän toivottuun suojaan. Ja\ntuhansien takana tulevien sokeasti painaessa edellä kulkevain perässä\nnäytti uhkaavan välitön vaara, että karjan johtajat syöksyisivät\npiiloutuneen pakolaisjoukon päälle, joka olisi ollut heille kaikille\nvarma tuho. Seikkailijoistamme itsekukin tunsi aseman vaaran omalle\nyksilölliselle luonteelleen ja asemalleen ominaisella tavalla.\n\nMiddleton epäröi. Toisinaan hänen teki mieli hyökätä pensaikon läpi,\nottaa Inez mukaansa ja yrittää paeta. Samalla kuitenkin älyten, että\nhänen oli mahdoton juosta nopeammin kuin säikkyvät biisonit, hän\ntunnusteli aseitaan, päättäen niillä vastustaa lukematonta laumaa.\nTohtori Battiuksen mieli kiihtyi aivan hourailun asteelle. Lauman\ntummat muodot hämmentyivät luonnontutkijan silmissä epämääräiseksi\nsekamelskaksi, ja hän alkoi kuvitella näkevänsä sekasortoisen\nkokoelman kaikkia maailman eläimiä, jotka joukolla hyökkäsivät\nhänen päälleen ikäänkuin kostaakseen kaikki ne vääryydet, jotka hän\noli niiden eri suvuille tehnyt kaikkena elinaikanansa, väsymättä\nuurastaessaan luonnontieteitten hyväksi. Hänen koko olentonsa turtui\nkuin painajaisen ahdistaessa. Voimatta edetä sen enempää kuin\npaetakaan hän seisoi kuin paikkaansa naulittuna, kunnes mielenhäiriö\nsai hänessä niin täydelleen vallan, että hän epätoivossaan alkoi\nruveta luokittelemaan muka näkemiään eri lajeja. Paavo taas huusi\nja kutsui Elliä auttamaan häntä huutamaan, mutta hänen äänensä\nhukkui lauman mylvinään ja jalkojen töminään. Raivostuneena, mutta\nsamalla omituisesti kiihtyneenä eläin itsepäisyyden ja näyn hurjuuden\njohdosta ja aivan mielettömänä myötätunnosta ja jonkinlaisesta\nitsetiedottomasta pelosta, jossa luonnon vaatimukset omituisesti\nyhtyivät huoleen rakastetusta, hän oli halkaista kurkkunsa\nhuutaessaan iäkästä ystäväänsä toimimaan.\n\n\"Koettakaa nyt, vanha ansuri\", hän huusi, \"preeriatemppujanne,\nmuutoin me kaikki tukehdumme vuoren korkuisen kyttyräkasan alle!\"\n\nVanhus, joka oli kaiken aikaa seisonut pyssyynsä nojaten ja\nkatsellen lauman liikkeitä vakaalla silmällä, päätti toimen ajan\nnyt tulleen. Nopeasti, jota hänen ei olisi tarvinnut parhaana\nnuoruudenaikanaankaan hävetä, hän nosti rihlansa, tähtäsi etumaisinta\npuhvelia ja laukaisi. Luoti sattui eläimen sarvien väliin tuuheisiin\nkarvoihin, ja se kompastui polvilleen, mutta nousi taas paikalla\npäätään ravistaen, ja tärähdys näytti vain kiihdyttävän sen menon\nraivoa. Nyt ei enää ollut aikaa epäröimiseen. Heittäen maahan\nrihlansa erämies levitti käsivartensa ja astui tiheiköstä paljain\nkäsin suoraan laukkaavaa laumaa vastaan.\n\nIhmisen muoto sen lujuuden ja jäykkyyden tukemana, jonka vain äly voi\nantaa, pakottaa melkein aina luonnon alemmat eläimet kunnioittamaan\nitseään. Etumaiset härät kavahtivat taapäin ja yhdeksi lyhyeksi\nhetkiseksi niiden nopeus äkkiä pysähtyi ja ruumiita mukelsi\nnurin niskoin, kunnes kentällä tuota pikaa näkyi satoja eläimiä\npiehtaroimassa. Siten kohosi jälleen takajoukosta uusi möly, joka\nsai lauman uudelleen liikkeelle. Lauman pää kuitenkin jakaantui.\nErämiehen liikkumaton muoto ikäänkuin leikkasi sen kahdeksi eläväksi\nvirraksi. Middleton ja Paavo noudattivat hänen esimerkkiään ja samaan\nasentoon asettuen levittivät tätä heikkoa salpaa kahden puolen.\n\nVähän aikaa näytti etupäässä kulkevain eläinten uusi suunta\nsuojelevan pensaikkoa. Mutta lauman enemmistön tunkeutuessa yhä\nlähemmäksi sen puolustajain avolinjaa ja pölyn saetessa, niin ettei\nihmisiä enää näkynyt, alkoi se vaara joka hetki suureta, että eläimet\nmurtautuisivat läpi. Erämiehen ja hänen kumppaniensa täytyi käydä yhä\nvalppaammiksi, ja verkalleen he peräytyivät päälle painavan joukon\nedestä, kun raivoisa härkä hyökkäsi niin läheltä Middletonin ohi,\nettä sen kylki sipaisi häntä, ja seuraavassa tuokiossa härkä tuulen\nnopeudella puhalsi tiheikön läpi.\n\n\"Lähemmäksi toisianne ja pitäkää paikkanne\", huusi vanha erämies,\n\"taikka niitä tulee tuhannen sen kintereillä!\"\n\nKaikki heidän ponnistuksensa olisivat kuitenkin olleet turhat tätä\nelävää tulvaa vastaan, ellei aasi, jonka olopaikkaan oli näin\nväkivaltaisesti hyökätty, keskellä sekamelskaa olisi kohottanut\nääntään. Jäykimmät ja raivoisimmatkin härät vapisivat kuullessaan\ntämän peloittavan, tuntemattoman karjunnan, ja nyt alkoi jokainen\nhärkä hurjan pelon valtaamana laukata pois samasta tiheiköstä, johon\nne vast'ikään olivat pyrkineet kiihkeästi kuin murhamies pyhätön\nturvaan.\n\nEläinvirran jakaantuessa paikka jäi avoimeksi, ja vasta mailin päässä\nnotkon toisella puolen molemmat virrat, viistoon kulkien, jälleen\nyhtyivät. Heti kuin vanha erämies näki, minkä äkkivaikutuksen aasin\nkiljunta oli tehnyt, alkoi hän taas kylmäverisesti ladata pyssyään,\nnauraen samalla kaikesta sydämestään äänettömään, omituiseen tapaansa.\n\n\"Siinä ne nyt menevät kuin koirat, puoleksi täytetyt haulipussit\nhäntäpäässä killumassa, eikä ole pelkoa siitä, että ne järjestyksensä\nrikkovat. Mitä eivät perässä tulevat eläimet omilla korvillaan\nkuulleet, sen ne olivat kuulevinaan!\"\n\n\"Aasi on puhunut, mutta Bileam on ääneti!\" huudahti mehiläispyytäjä\nhengästyneenä, purskahdettuaan kerran toisensa jälkeen niin\näänekkääseen nauruun, että sekin ehkä lisäsi melullaan puhvelien\npakokauhua. \"Mies on niin pöllämystynyt, kuin olisi parvi\npoikamehiläisiä istahtanut hänen kielelleen eikä hän uskaltaisi puhua\nniiden vastauksen pelosta.\"\n\n\"Mitenpä nyt, ystävä\", jatkoi erämies, yhä liikkumattoman ja\nlumoutuneen luonnontutkijan puoleen kääntyen, \"mitenpä nyt, ystävä,\npeloittiko teitä, joka hankitte toimeentulonne kirjoittamalla kirjaan\nmaan eläinten ja ilman lintujen nimet, peloittiko teitä lauma\nlaukkaavia puhveleita. Vai haluatteko vielä sanoa, ettei minulla ole\noikeutta käyttää niistä sitä nimeä, jota rajalla jokainen metsästäjä\nja kauppias käyttää!\"\n\nVanhus kuitenkin erehtyi, luullessaan härnäilyllään voivansa\nherättää tohtorin turtuneet elinvoimat. Tästä pitäen ei hänen\nkoskaan kuultu muuta kuin yhdessä tilaisuudessa lausuvan sanaa, joka\nilmaisi eläimen lajia tai sukua. Itsepintaisesti hän kieltäytyi\nsyömästä koko härän suvun ravitsevaa lihaa, ja vielä tänä päivänä,\njolloin hän eräässä rantakaupungissa nauttii tiedemiehen täyttä\narvoa ja turvallisuutta, hän pöyristyneenä kääntää selkänsä niille\nherkullisille, verrattomille liharuoille, joita niin usein nähdään\nammattitutkijain ammattikunnan illallispöydässä ja jotka voittavat\nkaikki, mitä samalla nimellä tarjotaan Lontoon kehutuissa kapakoissa\ntai Pariisin kuuluimmissa ravintoloissa. Sanalla sanoen, se inho,\njoka juurtui kunnianarvoisaan luonnontutkijaamme naudanlihaa kohtaan,\noli hieman samanlaatuinen inho, jota koira tuntee, kun paimen\nsitoo sen lammasnavetan kynnykselle, ajaen sitten koko lauman sen\nyli. Sillä keinolla sanotaan lampaan makuun päässeen koiran koko\nloppuiäkseen saavan semmoisen inhon tuon eläimen lihaan, ettei se\nsen koommin raatele lampaita. Paavon ja erämiehen herettyä yhä\ntoistuvista naurunpurskahduksistaan, joihin oppineen matkatoverin yhä\njatkuva pöllämystymys antoi aihetta, hän alkoi uudelleen hengittää,\nikäänkuin hänen keuhkojensa keskeytynyt toiminta olisi taas alkanut\njatkua keinotekoisten palkeitten avulla, ja hänen kuultiin vain tämän\nainoan kerran käyttävän oppisanoja, jotka siitä pitäen olivat hänen\npuheessaan pannaan julistetut.\n\n\"Boves Americani horridi!\" huudahti tohtori, korostaen varsinkin\nviimeistä sanaa, minkä jälkeen hän taas pysyi ääneti, ikäänkuin olisi\nmielessään punninnut outoja ja käsittämättömiä tapauksia.\n\n\"Kauheat silmät niillä kyllä on, sen minä mielelläni myönnän\",\nvastasi erämies. \"Ja kaikin puolinkin eläin on kamala nähdä\nsemmoiselle, joka on tottumaton luonnon elämän ilmiöihin\nja hyörinään. Mutta eläimen rohkeus ei ole vähääkään sen\nulkonäön veroinen. Kautta taivaan, jos te kerran joutuisitte\nharmaakarhupoikueen saartamaksi, niinkuin Hektorille ja minulle\nkerran sattui ison joen suurella puto-- -- Kas vain, tuossa\ntulee lauman häntäpää ja tuolla laukkaa nälkäinen susilauma\nvalmiina korjaamaan suuhunsa sairaat eläimet tai ne, jotka ovat\ntaittaneet niskansa kuperkeikassa. Ohoo -- niiden kintereillä on\nratsumiehiäkin, niin totta kuin minä olen syntinen ihminen! Tuolla,\nnuori mies, tuolla ne näette, missä pöly hajoaa tuulen edellä. Ne\nhäärivät haavoittuneen puhvelin ympärillä, lopettaakseen jukuripään\nnuolillaan!\"\n\nMiddleton ja Paavo saivat pian näkyviinsä tumman ryhmän, jonka\nvanhuksen nopea katse oli niin helposti huomannut. Ratsumiehiä oli\nainakin toistakymmentä, ja he laukkasivat nopeita kehiä jalon härän\nympäri, joka oli kääntynyt päin, kun oli liian pahasti haavoittunut\npaetakseen, mutta kuitenkin liian ylpeä kaatuakseen, vaikka satakunta\nnuolta jo oli ammuttu sen karkaistuun ruumiiseen. Erään kookkaan\nintiaanin keihäänpisto kuitenkin teki lopun vastarinnasta ja härkä\nheitti sitkeän henkensä mylvien niin, että ääni kantautui sen paikan\nyli, jossa seikkailijat seisoivat, pakokauhuisen lauman korviin\nantaen uutta vauhtia sen paolle.\n\n\"Hyvin se pawnee tunsi puhvelinajon asiat!\" sanoi vanhus, vähän\naikaa katseltuaan vilkkaan ajon menoa ilmeisesti tyytyväisenä. \"Te\nnäitte, kuinka hän ajon edeltä poistui kuin tuuli. Sen hän teki sitä\nvarten, ettei jättäisi ilmaan hajua ja että voisi kiertää sivulle\nja yhtyä -- Mitä! Mitäs nyt! Nuo punanahat eivät olekaan pawneita!\nNäiden pääsulat ovatkin pöllöjen siivistä ja pyrstöstä. -- Ah, niin\ntotta kuin minä olen vain kurja, huononäköinen ansapyytäjä, on tämä\njoukko kirottuja siouxeja! Piiloon, pojat, piiloon. Jos he kerrankin\nvilkaisevat tännepäin, menetämme me niille hylyille joka rievun, mitä\nmeillä on vaatetta, niin totta kuin salama kärventää pensaan, ja\nmahdollista on, että henkemmekin joutuu mitä suurimpaan vaaraan.\"\n\nMiddleton oli jo kääntynyt pois tästä näystä etsiäkseen nuoren ja\nkauniin vaimonsa, jonka näkeminen häntä paljon enemmän miellytti.\nPaavo tarttui tohtorin käsivarteen ja erämiehen seuratessa perässä\nniin joutuin kuin suinkin, keräytyi koko joukko nopeasti tiheikön\nsuojaan. Lyhyesti selitettyään tämän uuden vaaran laadun vanha\nerämies, jonka asiaksi pakolaisten liikkeitten johto kokonaan jäi\nhänen suuren kokemuksensa vuoksi, jatkoi pakinaansa seuraavaan tapaan:\n\n\"Tämä on, tietäkää se, seutu, jossa voimakas käsivarsi on oikeutta\npaljon parempi ja jossa valkoista lakia ei tunneta eikä tarvita.\nSen vuoksi kaikki nyt riippuu ymmärryksestä ja voimasta. Jos\", hän\njatkoi, nostaen sormen poskelleen, ikäänkuin perusteellisesti joka\npuolelta harkitakseen sitä vaikeata tilannetta, johon oli jouduttu\n-- \"jos voitaisiin keksiä keino, jolla nämä siouxit ja siirtolaisen\njoukkue saataisiin käymään toistensa korviin kiinni, niin sitten\ntulisi meidän vuoromme, niinkuin haukkojen kahden sarvaan tapellessa,\npoimia maasta rippeet -- ovathan pawneetkin tässä lähellä! Se on\nvarma asia, sillä se nuori mies ei varmaankaan asiatta olisi lähtenyt\nniin kauas kylästään. Tässä on siis tykin kuuluman piirissä neljä\njoukkoa, joista ei yksikään voi toiseensa luottaa. Ja tämä kaikki\ntekee liikkumisen alueella, jossa lymypaikkoja ei ole aivan taajassa,\nkoko vaikeaksi. Mutta onhan meitä kolme hyvin asestettua ja, toivon\nvoivani sanoa, jäykkääkin miestä --\"\n\n\"Neljä\", keskeytti Paavo.\n\n\"Mitä?\" kysyi vanhus, luoden Paavoon rehellisen katseensa.\n\n\"Neljä\", toisti mehiläispyytäjä, luonnontutkijaan viitaten.\n\n\"Jokaisella armeijalla on häntyrinsä ja joutilaansa\", sanoi\nsuorapuheinen rajalainen. \"Ystävä, meidän täytyy teurastaa tämä\nteidän aasinne.\"\n\n\"Teurastaa Asinus! Sehän olisi turhanpäiväistä julmuutta.\"\n\n\"Eikö ole vielä paljon julmempaa uhrata kristittyjä ihmisiä aasin\nvuoksi. Olisi yhtä turvallista puhaltaa täällä trumpettia kuin sallia\ntämän aasin jälleen korottaa äänensä, sillä se ilmaisisi meidät pian\nsiouxeille.\"\n\n\"Minä vastaan Asinuksesta. Harvoin se puhuu ilman syytä.\"\n\n\"Sanotaan, että ihmisen tuntee siitä seurasta, joka sillä on\",\nvastasi vanhus, \"ja miks'ei eläintäkin? Minä kuljin kerran kiireen\nkaupalla ja paljon vastuksia kokien kumppanin kanssa, joka ei koskaan\navannut suutaan muuta kuin laulaakseen, ja paljon huolta ja vastusta\nminulla siitä matkakumppanista oli. Se oli se sama kerta, jolloin me\nkuljimme isoisänne kanssa, kapteeni. Mutta sillä miehellä oli sentään\nihmisen kurkku ja hyvin hän sitä osasi tilaisuuden tullen käyttää,\nvaikk'ei hän aina pitänyt kylliksi lukua ajasta ja paikasta, milloin\nsopi huutaa. Ah voi! Jos minä olisin vielä semmoinen mies kuin\nsilloin, ei joukko rosvoilevia siouxeja hevillä karkoittaisi minua\ntämmöisestä turvapaikasta! Mutta mitä auttaa kerskailu, kun näkö ja\nvoimat pettävät. Sotilas, joka delavareilta terävän näkönsä vuoksi\nsai nimen Haukansilmä, sietäisi nyt saada nimekseen Myyrä! Minun\nmielestäni on sen vuoksi parasta tappaa aasi.\"\n\n\"Se on kyllä järkevästi ja perustellusti puhuttu\", sanoi Paavo.\n\"Musiikki on aina musiikkia ja aina siitä ääntä lähtee, tulipa se\nviulusta tai aasista. Minä sen vuoksi kannatan ukkoa ja sanon, että\ntapetaan aasi.\"\n\n\"Ystävät\", sanoi luonnontutkija, katsoen surullisin silmin vuoroin\ntoiseen ja toiseen verenhimoiseen kumppaniinsa, \"älkää tappako\nAsinusta. Se on lajiansa yksilö, josta voidaan sanoa paljon\nhyvää ja vähän pahaa. Se on karkaistu ja nöyrä, pidättyväinen ja\nkärsivällinen. Me olemme matkustaneet paljon yhdessä, ja sen kuolema\nsurettaisi minua. Eikö sinun mieltäsi pahoittaisi, kunnioitettava\nmetsästäjä, jos sinun tällä sopimattomalla tavalla täytyisi erota\nuskollisesta koirastasi?\"\n\n\"Jääköön aasi elämään\", sanoi vanhus, karistaen äkkiä kurkkuaan sillä\ntavalla, että huomasi vetoamisen häneen tehonneen. \"Mutta sen ääni\non estettävä. Sido sen leuat yhteen riimulla, niin jääköön loppu\nKaitselmuksen huomaan.\"\n\nPaavo sitoi aasin leuat neuvotulla tavalla, ja tähän kahdenkertaiseen\ntakeeseen sen vaiteliaisuudesta erämies näytti tyytyvän, jonka\njälkeen hän lähti tiheikön reunaan vakoilemaan.\n\nPuhvelilauman aikaansaama meteli oli lakannut tai oikeammin\nkaikonnut mailin päähän preerialle, mistä jymy yhä kuului. Tuuli oli\njo puhaltanut pois pölypilvet, ja siinä missä kymmenen minuuttia\ntakaperin vallitsi niin suunnaton raivo ja myllerrys, oli silmällä\nnyt vapaa näköala.\n\nSiouxit olivat saaneet saaliinsa, ja se näytti yhdessä ennen saatujen\nlukuisain saaliitten kanssa heitä tyydyttävän, minkä vuoksi he nyt\nnäyttivät laskevan loput laumasta menemään menojaan. Toistakymmentä\nintiaania jäi saaliin luo, jonka yläpuolella muutamia haukkoja\nliiteli liikkumattomin siivin ja ahnain silmin, kun taas muut\nratsastivat sinne tänne etsien, olisiko tuon valtavan lauman jäljille\njäänyt muuta saalista. Erämies tarkasteli huolellisesti niitä\nratsumiehiä, jotka tulivat lähemmäksi tiheikköä, heidän kokoaan,\nvarusteitaan. Vihdoin hän Middletonille osoitti erästä, jonka hän\ntunsi Weuhaksi.\n\n\"Nyt tiedämme, mitä miehiä ne ovat, ja niiden asiankin\", jatkoi\nvanhus, pudistaen päätään huolissaan. \"He ovat eksyneet siirtolaisen\njäljiltä ja etsivät niitä nyt. Puhvelilauma on joutunut heidän\ntielleen ja heidän niitä ajaessaan on kova onni tuonut heidät aivan\nsen kallion näkyviin, jolle Ismael on asettunut. Näettekö noita\nlintuja, jotka vahtivat saadakseen heidän teurastamansa eläimen\ntähteet? Se sisältää opetuksen, joka antaa käsityksen preeriain\nelämänlaadusta. Joukko pawneita väijyy juuri näitä samoja siouxeja,\naivan samoin kuin näette haukkain vaanivan ravintoa, ja meidän tulee\nkristittyinä ihmisinä, joilla on niin paljon kysymyksessä, pitää\nsilmällä kumpiakin. Ahaa! Mikäs sai nuo molemmat nuuskivat konnat\npysähtymään? Niin totta kuin elän ovat ne löytäneet sen paikan, jossa\nsiirtolaisen poikaparka sai surmansa!\"\n\nVanhus ei erehtynyt. Weuha ja hänen mukanaan kulkeva toinen intiaani\noli saapunut sille paikalle, jossa jo mainitsimme näkyneen kamalia\nveritahroja tehdystä tuhotyöstä. Siinä he nyt istuivat hevosen\nselässä, tutkien näitä tahroja intiaaneille ominaisella älyllä.\nHeidän tutkisteluaan kesti kauan, ja ilmeisesti heitä epäilytti.\nLopulta he puhkesivat huutoon, joka oli melkein yhtä surkea ja\nsäikähdyttävä kuin koirienkin, kun ne näkivät samat tahrat, ja\nhuudollaan he saivat koko joukon kerääntymään ympärilleen, samoin\nkuin sakaalin sanotaan haukunnallaan kutsuvan kaikki kumppaninsa\nriistan ajoon.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\n\nErämies saattoi pian osoittaa heille siouxien johtajan Mahtoreen\nvaltiasmuodon. Heti kuin päällikkö, joka oli ollut viimeisiä\nnoudattamaan Weuhan äänekkäitä huutoja, oli saapunut paikalle, jossa\nkoko joukko nyt oli koolla, hyppäsi hän alas hevosen selästä ja\nryhtyi tutkimaan maassa näkyviä huomiota herättäviä jälkiä korkean\nja vastuunalaisen asemansa mukaisella arvontunnolla ja tarkkuudella.\nSoturit -- sillä tähän pelottomaan ja tylyyn ihmisluokkaan he\njoka mies kuuluivat -- odottivat hänen tutkistelujensa tuloksia\nkärsivällisesti ja ääneti. Vain jotkut harvat etevimmistä urhoista\nrohkenivat puhua päällikön ollessa näin vakavassa puuhassa. Kului\nmonta minuuttia, ennenkuin Mahtoree näytti tyytyvän tuloksiinsa.\nSitten hän maata tarkastaen etsi samat paikat, joissa Ismael oli\nnähnyt samat kammottavat, veristä taistelua todistavat tahrat, ja\nviittasi sitten miehiään seuraamaan itseään.\n\nKoko joukko eteni nyt miehissä tiheikköä kohti ja seisahtui muutaman\naskelen päähän samasta paikasta jossa Ester oli vaatinut hitaita\npoikiaan tunkeutumaan viidakkoon. Lukija arvaa helposti, ettei\nerämies kumppaneineen suinkaan välinpitämättömänä katsellut tätä\nuhkaavaa liikettä. Vanhus kutsui rinnalleen kaikki, jotka suinkin\nkykenivät asetta käyttämään, ja kysyi selvin sanoin, vaikka siksi\nhiljaisella äänellä, ettei se kantanut näitten vaarallisten naapurien\nkorvaan, olivatko he valmiit taistelemaan vapautensa puolesta, vai\npitivätkö parempana turvautua rauhaan ja sovinnollisuuteen. Kun asia\nkoski samalla tavalla kaikkia, esitti hän sen kuin sotaneuvottelussa,\nja hänen esiintymisessään tuntui kuin entisen, lähes unohtuneen\nsotilaallisen ylpeyden viimeinen viivyttelevä kajastus. Paavon ja\ntohtorin mielipiteet olivat aivan vastakkaiset. Edellinen oli sitä\nmieltä, että oli oikopäätä turvauduttava aseisiin, jälkimmäinen\ntaas lämpimästi kannatti rauhallisia keinoja. Middleton, joka\npelkäsi siitä helposti syttyvän miesten välillä kiivaan väittelyn,\nmielipiteet kun olivat niin jyrkästi vastakkaiset, arveli parhaaksi\nryhtyä välittämään, taikka paremminkin riidan ratkaisijaksi, hän\nkun tavallaan oli puolueettoman asemassa. Hänkin kallistui rauhaan,\nhyvin älyten, että väkivalta vihollisten suuren ylivoiman vuoksi\nvälttämättä johtaisi kaikkien tuhoon.\n\nErämies kuunteli mitä tarkkaavimmin nuoren sotilaan syitä. Ja kun\nniiden vakavuuden takana ei ollut arvostelukykyä pimittävä pelko,\nniin tekivät ne asianmukaisen vaikutuksenkin.\n\n\"Järkevästi ajateltu\", sanoi nyt erämies, kapteenin lausuttua\nmielipiteensä. \"Sangen järkevästi ajateltu, sillä mitä ihminen ei voi\nvoimallaan liikuttaa, se hänen täytyy älyllään kiertää. Järki hänestä\ntekee puhveliakin voimallisemman ja hirveä nopeamman. Jääkää nyt\ntähän ja pysykää lähellä toisianne. Minun henkeni ja ansani eivät ole\nsuuren arvoiset, kun näin monen ihmishengen pelastus on kysymyksessä.\nJa minä sitä paitsi voin sanoa tuntevani intiaanien juonet. Lähden\nsen vuoksi yksin preerialle. Ehkä vielä voin eksyttää siouxit tästä\npaikasta, niin että saatte aikaa ja tilaisuuden paeta.\"\n\nIkäänkuin päätettyään olla kuuro kaikille vastaväitteille vanhus\ntyynesti heitti pyssynsä olalleen ja verkalleen tiheikön läpi\nastellen ilmestyi kentälle semmoisessa paikassa, jossa hän saattaisi\nesiintyä siouxien nähtäväksi herättämättä heissä sitä epäluuloa, että\noli piillyt tiheikössä.\n\nHeti kuin siouxien silmät sattuivat metsästäjän pukuun puettuun\nmieheen ja hänen tunnettuun ja pelättyyn rihlaansa, kävi joukon läpi\nhuomattava, vaikka hillitty liikahdus. Erämiehen juoni onnistui\nsikäli, että todella näytti varsin epätietoiselta, tuliko hän\njostakin aukealta preerialta, vaiko metsiköstä. Tiheikköön intiaanit\nsilti edelleenkin herkeämättä loivat epäileviä silmäyksiä. He\nolivat pysähtyneet nuolenkantomatkan päähän pensaista. Mutta kun\nvieras metsästäjä oli tullut siksi lähelle, että saattoi nähdä ajan\nja ahavan aikaansaaman tummanpunertavan ja ruskean kasvojenvärin\npeittävänkin alkuaan kalpeata ihoa, etääntyivät he verkalleen\npaikalta, kunnes olivat siksi pitkän matkan päässä, ettei tuliluikku\nenää olisi heihin saakka kantanut.\n\nVanha erämies jatkoi sillä välin kulkuaan, kunnes oli päässyt siksi\nlähelle, että hänen puheensa helposti kuului. Siihen hän pysähtyi ja\npyssynperänsä maahan laskien kohotti kätensä, kämmenpuoli ulospäin,\nrauhan merkiksi. Lausuttuaan koiralleen, joka katseli intiaanijoukkoa\nikäänkuin tuntevin silmin, muutamia nuhtelevia sanoja, hän puhui\nheille siouxin kielellä:\n\n\"Veljeni ovat tervetulleet\", hän sanoi, ovelasti esiintyen seudun\nomistajana ja tarjoten heille vieraanvaraisuuttaan. \"He ovat kaukana\nkylistään ja ovat nälissään. Tahtovatko he seurata majaani syömään ja\nnukkumaan?\"\n\nTuskin oli hänen äänensä kuultu, ennenkuin kymmenkunnasta suusta\npääsi riemastuksen kiljuna, josta ovela erämies saattoi päättää,\nettä hänet myös oli tunnettu. Käsittäen liian myöhäiseksi perääntyä\nhän käytti hyväkseen heidän keskensä vallitsevaa hämmennystä,\nWeuhan heille selitellessä, mikä hän oli miehiään, ja eteni,\nkunnes jälleen katseli pelättävää Mahtoreeta silmästä silmään.\nToisessa kohtauksessaan nämä molemmat, jotka kumpikin olivat\nerinomaisia omalla tavallaan, noudattivat rajalaisten tavanmukaista\nvarovaisuutta. Lähes minuutin he seisoivat sanaa sanomatta toisiaan\ntarkastellen.\n\n\"Missä ovat nuoret miehesi?\" kysyi tetonipäällikkö tuimasti,\nhuomattuaan, etteivät erämiehen jäykät kasvot hänen peloittavasta\nkatseestaan huolimatta ilmaisseet vähääkään isäntänsä salaisuuksista.\n\n\"Pitkät veitset eivät tule joukolla majavalle ansoja virittämään.\nMinä olen yksin.\"\n\n\"Pääsi on valkoinen, mutta sinulla on halkaistu kieli. Mahtoree on\nollut leirissänne. Hän tietää, ettet ole yksinäinen mies. Missä on\nnuori vaimosi ja soturi, jonka preerialla tapasin?\"\n\n\"Minulla ei ole vaimoa. Minä olen veljelleni sanonut, että se vaimo\nja hänen ystävänsä olivat minulle vieraat. Harmaahapsen sanoja on\nkuultava eikä unohdettava. Dakotat tapasivat matkustajat makuulla ja\najattelivat, etteivät he tarvinneet hevosia. Vaaleanaamain vaimot ja\nlapset eivät ole tottuneet kulkemaan kauas jalan. Anna hakea heitä\nsieltä, minne heidät jätit.\"\n\nTetonin silmät säihkyivät tulta hänen vastatessaan:\n\n\"Ne ovat lähteneet pois. Mutta Mahtoree on suuri päällikkö ja hänen\nsilmänsä näkevät kauas!\"\n\n\"Näkeekö tetonien päällikkö miehiä näillä alastomilla kentillä?\"\nvastasi erämies varmasti ja jäykästi. \"Minä olen sangen vanha ja\nsilmäni alkavat hämärtyä. Missä ne seisovat?\"\n\nPäällikkö oli hetkisen vaiti, ikäänkuin ei olisi pitänyt arvonsa\nmukaisena sen enempää väitellä asiasta, josta hänellä oli varma\nkäsityksensä. Osoittaen sitten maassa olevia jälkiä hän sanoi,\nkatseen ja käytöksen äkkiä lauhtuessa:\n\n\"Isäni on oppinut monen talven viisauden. Voiko hän sanoa, kenen\nmokkasiini on nämä jäljet jättänyt?\"\n\n\"Preerialla on ollut susia ja puhveleita, ja ehkä on täällä ollut\nkuguaarejakin.\"\n\nMahtoree vilkaisi tiheikköön, ikäänkuin olisi pitänyt\nviimeksimainittua otaksumaa mahdollisena. Paikkaa osoittaen hän käski\nnuoria miehiään tutkimaan sen tarkemmin, varoittaen heitä samalla ja\nluoden tuiman katseen erämieheen, etteivät antaisi pitkien veitsien\npettää itseään. Käskyn saatuaan kolme tai neljä puolialastonta,\ninnokkaan näköistä nuorta miestä hevostaan lyöden karautti sitä\ntottelemaan. Tämän liikkeen nähdessään vanhus hieman pelkäsi, ettei\nPaavo voi säilyttää mielenmalttiaan. Tetonit ratsastivat paikan\nympäri pariin kolmeen kertaan, joka kerralla kaartaen yhä lähemmäksi,\nminkä jälkeen he palasivat johtajansa luo tuoden sen tiedon, että\nmetsikkö näytti olevan tyhjä. Vaikka erämies tarkasti Mahtoreen\nkasvoja arvatakseen niistä, mitä hänen mielessään liikkui, voidakseen\nsen mukaan johtaa toiselle tolalle hänen epäluulojaan, ei hänkään,\njoka oli niin kauan tutkinut intiaanien kylmiä tapoja, kaikessa\noveluudessaan voinut keksiä minkäänlaisia oireita eikä ilmeitä, jotka\nolisivat osoittaneet, missä määrin päällikkö luotti tähän tietoon.\nSen sijaan että olisi vakoilijainsa tietoihin vastannut, Mahtoree\npuhui hevoselleen ystävällisesti ja viitaten erästä nuorta miestä\ntarttumaan sen ohjaksiin taikka oikeammin riimunvarteen, hän kävi\nerämiehen käsivarteen kiinni ja talutti hänet vähän syrjemmäksi\nmuusta joukosta.\n\n\"Onko veljeni ollut sotilas?\" kysyi kavala tetoni äänellä, jolle hän\nkoetti antaa sovinnollisen kaiun.\n\n\"Peittävätkö lehdet puuta hedelmäin aikana? Mene. Dakotat eivät ole\nnähneet eläviä sotilaita niin paljon kuin minä verissään! Mutta mitä\narvoa on tyhjillä muistoilla\", hän lisäsi englanniksi, \"kun ruumis\nkangistuu ja näkö alkaa heiketä!\"\n\nPäällikkö katsoi häneen hetkisen tuikeasti, ikäänkuin paljastaakseen\nkuulemansa valheen. Mutta kohdatessaan erämiehen tyynen katseen\nja vakaan ilmeen, jotka vahvistivat hänen sanojensa totuuden,\nhän tarttui vanhuksen käteen ja laski sen kauniisti päänsä\npäälle merkiksi hänen suuren ikänsä ja kokemuksensa herättämästä\nkunnioituksesta.\n\n\"Miksi sitten pitkät veitset käskevät punaisia veljiään hautaamaan\ntomahawkinsa\", hän sanoi, \"kun heidän omat nuoret miehensä eivät\nkoskaan unohda olevansa urhoja ja kohtaavat toisensa verisin käsin?\"\n\n\"Minun kansani on lukuisampi kuin preerian puhvelit tai ilman\nkyyhkyset. He riitelevät usein, mutta sotureita heillä on vähän.\nSotapolulle lähtevät vain ne, joilla on urhoollisuuden lahjat, ja sen\nvuoksi he näkevät paljon taisteluita.\"\n\n\"Asia ei ole niin -- isäni erehtyy\", vastasi Mahtoree,\nvoitonriemuisesti hymyillen omaa läpitunkevaa ymmärrystään, samalla\nkuin hän kumosi erämiehen vastaväitteitten tehon, niin vanhan ja\nkokeneen miehen arvon mukaisella tavalla. \"Pitkät veitset ovat sangen\nviisaat ja he ovat miehiä. He tahtoisivat kaikki olla sotureja. He\ntahtoisivat panna punanahat kaivamaan juuria ja leikkaamaan viljaa.\nMutta dakota ei ole syntynyt elämään kuin nainen. Hänen täytyy sotia\npawneita ja omahoja vastaan, muutoin hän menettää isäinsä nimen.\"\n\n\"Elämän herra katselee avoimella silmällä lapsiaan, jotka kaatuvat\noikeuden puolesta taistellessaan. Mutta hän on sokea sitä intiaania\nkohtaan ja sulkee häneltä korvansa, joka saa surmansa ryöstössä tai\ntehdessään pahaa naapurilleen.\"\n\n\"Isäni on vanha\", sanoi Mahtoree, ja hänen iäkkääseen puhekumppaniin\nluomansa ivallinen katse ilmaisi riittävästi hänet yhdeksi niistä,\njotka polkevat kasvatuksen salvat jalkainsa alle ja ehkä ovat\ntaipuvaisia jonkin verran väärinkäyttämään täten anastamaansa\nvapautta. \"Hän on _ylen_ vanha. Onko hän tehnyt matkan kaukaisuuden\nmaahan ja onko hän nähnyt sen vaivan, että on palannut takaisin\nkertomaan nuorille miehille, mitä on nähnyt?\"\n\n\"Tetoni\", vastasi erämies, iskien pyssynperän maahan odottamattoman\nrajusti ja katsoen puhekumppaniinsa vakaasti ja tyynesti, \"minä olen\nkuullut, että kansani keskuudessa on miehiä, jotka tutkivat suuria\nrohtojaan, kunnes luulevat olevansa jumalia, ja jotka nauravat\nkaikelle muulle uskolle paitsi uskolle omaan turhamaisuuteensa.\nSe voi olla totta. Se _on_ totta, sillä minä olen semmoisia\nnähnyt. Kun ihminen sulkee itsensä kaupunkeihin ja kouluihin omine\nhullutuksineen, on hänen ehkä helppo luulla itseään Elämän Herraa\nsuuremmaksi. Mutta soturin, joka elää majassa, jonka kattona pilvet\novat, jossa hän voi joka hetki nähdä sekä taivaan että maan ja joka\njoka päivä näkee Suuren Hengen voiman, tulisi olla nöyrempi. Dakotain\npäällikön pitäisi olla liian viisas nauraakseen oikeudelle.\"\n\nNähdessään, ettei hänen uskomattomuutensa tehnyt vanhukseen edullista\nvaikutusta, viekas Mahtoree vaihtoi heti puheenaihetta, viitaten\nasiaan, joka lähinnä oli heidän keskustelunsa aiheuttanut. Laskien\nkätensä keveästi erämiehen olalle hän johti tämän eteenpäin, kunnes\nhe olivat viidenkymmenen jalan päässä tiheikön reunasta. Siinä hän\nkiinnitti läpitunkevan katseensa erämiehen rehellisiin kasvoihin ja\njatkoi puhettaan:\n\n\"Jos isäni on piilottanut pensaisiin nuoret miehensä, käskeköön hän\nheidät esiin. Sinä näet, ettei dakota pelkää. Mahtoree on suuri\npäällikkö! Soturilla, jonka pää on valkoinen ja joka pian lähtee\nhenkien maahan, ei voi olla kaksipäinen kieli kuin käärmeellä.\"\n\n\"Dakota, minä en ole valehdellut. Siitä asti kuin Suuri Henki loi\nminut mieheksi, olen elänyt erämaissa tai näillä aukeilla kentillä\nilman majaa tai perhettä. Minä olen metsästäjä ja kuljen yksin omaa\ntietäni.\"\n\n\"Isälläni on hyvä pyssy. Tähdätköön hän sillä pensaisiin ja\nlaukaiskoon.\"\n\nVanhus epäröi hetkisen ja valmistautui sitten antamaan tämän\narkatuntoisen vakuutuksen sanojensa totuudesta, hyvin älyten, ettei\nhän muutoin voisi hälventää kavalan puhekumppaninsa epäluuloja.\nPyssynsä ojentaessaan hän silmillään, joitten näkövoimaa ikä jo oli\nsuuresti samentanut ja heikontanut, koetti selvittää ne sekasortoiset\nesineet, joita häämötti lakastuneitten lehväin keskeltä, kunnes hän\nnäki pienen puun ruskean kuoren pilkistävän seasta. Sitä silmällä\npitäen hän kohotti pyssynsä vaakasuoraan ja laukaisi. Tuskin\noli luoti lentänyt piipusta, kun erämiehen käsiin tuli ankara\nvavistuskohtaus. Jos se olisi sattunut vähän aikaisemmin, olisi se\ntehnyt näin vaarallisen kokeen kerrassaan mahdottomaksi. Kammottava\nhiljaisuus seurasi laukausta, erämies odotti kuulevansa naisten\nparkaisuja, mutta savun hälvetessä tuuleen hän näki lepattavan kuoren\nja tiesi siitä, ettei entinen tarkkuus vielä ollut kokonaan jättänyt\nhäntä. Pyssyn perän maahan pudottaen hän peräti rauhallisen näköisenä\nkääntyi intiaanipäällikön puoleen ja kysyi:\n\n\"Uskooko veljeni nyt?\"\n\n\"Mahtoree on dakotain päällikkö\", vastasi viekas tetoni, laskien\nkätensä rinnalle merkiksi siitä, että hän luotti erämiehen\nvilpittömyyteen. \"Hän tietää, että soturi, joka on polttanut piippua\nniin monen neuvottelutulen ääressä, kunnes hänen päänsä on käynyt\nvalkoiseksi, ei olisi huonossa seurassa. Mutta eikö isäni ole ennen\nratsastanut hevosella, niinkuin vaaleanaamain rikkaat päälliköt, ei\nsuinkaan hän ole kulkenut jalan kuin nälkäinen koira?\"\n\n\"En koskaan! Wakonda on antanut minulle jalat ja hän on antanut\nminulle tahdon käyttää niitä. Kuusikymmentä kesää ja talvea olen\nkulkenut Amerikan metsiä ja kymmenen ikävää vuotta olen oleskellut\nnäillä paljailla kentillä kaipaamatta montakaan kertaa Luojan muitten\nluontokappaleitten apua kantamaan itseäni paikasta paikkaan.\"\n\n\"Kun isäni on elänyt niin kauan varjossa, niin miksi hän on tullut\npreerialle? Aurinko kärventää hänet.\"\n\nVanhus katseli hetkisen ympärilleen murheellisen näköisenä ja\nkääntyen sitten tutunomaisesti intiaanin puoleen vastasi:\n\n\"Elämäni kevään, kesän ja syksyn vietin puitten keskellä. Elämäni\ntalvi oli jo tullut ja tavannut minut siellä, missä mielelläni\noleskelin -- metsän rauhallisessa, rehellisessä huomassa! Silloin\nminä, tetoni, nukuin rauhallisesti, sillä minun silmäni näkivät\nmäntyjen ja pyökkien oksien läpi aina kansani Hyvän hengen asumukseen\nsaakka. Kun tunsin tarvetta avata Hänelle sydämeni Hänen tuliensa\npalaessa pääni päällä, oli ovi auki ja silmieni edessä. Mutta\nmetsänhakkaajain kirveet herättivät minut. Kauan aikaa kuulin vain\nraivioitten ryskettä. Minä kestin sen, kuten miehen ja soturin\ntulee. Oli olemassa syy, miksi minun tuli se kestää. Mutta kun\ntätä syytä ei enää ollut, päätin lähteä niiden kirottujen äänien\nkuuluvista. Se pani rohkeuteni ja elintapani kovalle koetukselle,\nmutta sitten kuulin näistä laajoista paljaista kentistä ja pakenin\ntänne, päästäkseni näkemästä kansani haaskaavia tapoja. Sano minulle,\ndakota, enkö tehnyt oikein?\"\n\nLopetettuaan erämies laski pitkän, näivettyneen sormensa intiaanin\npaljaalle olalle ja riutuneella hymyllä, jossa voitonriemu kummasti\nsekaantui mielipahaan, näytti odottavan, että intiaani kiittäisi\nhänen neuvokkuuttaan ja sen menestymistä. Intiaani kuunteli\ntarkkaavasti ja vastasi kysymykseen rotunsa mietiskelevään tapaan:\n\n\"Isäni pää on sangen harmaa. Hän on aina elänyt miesten kanssa ja hän\non kaikki nähnyt. Se mitä hän tekee, on hyvä; se mitä hän puhuu, on\nviisasta. Sanokoon hän nyt, onko hän varmasti vieras niille pitkille\nveitsille, jotka etsivät elukoitaan preerialta joka taholta, eivätkä\nlöydä niitä?\"\n\n\"Dakota, se mitä olen sanonut, on totta. Minä elän yksin enkä koskaan\nseurustele miesten kanssa, joiden iho on valkoinen, jos --\"\n\nHänen suunsa tukki äkkiä keskeytys, joka oli yhtä nöyryyttävä kuin\nodottamatonkin. Sanat olivat vielä hänen kielellään, kun pensaat\njakaantuivat samalla puolen tiheikköä, missä he seisoivat, ja koko\njoukko, josta hän vastikään oli eronnut ja jonka hyväksi hän nyt\nkoetti saada totuudenrakkautensa käymään yhteen pakon vaatiman\neksyttämisen kanssa, astui täysin näkyviin. Sanattoman hämmästyksen\nhetkinen seurasi tätä odottamatonta näkyä. Mahtoree, joka ei\nainoallakaan sävyllä eikä liikkeellä ilmaissut ihmetystään eikä\nhämmästystään, jotka todenteolla valtasivat hänen mielensä, viittasi\nteeskennellyn kohteliaasti erämiehen lähestyville ystäville, ja\nhymy välähti hänen julmille tummille kasvoilleen, niinkuin laskevan\nauringon räikeä valo valaisee valtavat raskaat pilvet, jotka ovat\nhaljetakseen täynnään sähköä. Hän ei kuitenkaan pitänyt arvonsa\nmukaisena puhua eikä antaa aikeistaan muutakaan merkkiä, hän vain\nkutsui rinnalleen etäämpänä seisovan joukkonsa, joka tottelemaan\ntottuneitten ripeydellä kiirehti noudattamaan hänen viittaustaan.\n\nVanhan erämiehen ystävät tulivat sillä välin yhä lähemmäksi.\nEtumaisena kulki Middleton, tukien Inezin hentoa ja kevyttä\nvartaloa, luoden hänen pelokkaisiin kasvoihinsa tuon tuostakin\nsamanlaisia hellän osanoton katseita kuin isä samoissa oloissa\nolisi luonut lapseensa. Heti heidän perässään kulki Paavo Elliä\ntaluttaen. Mutta vaikk'ei mehiläispyytäjän silmä laiminlyönytkään\nhänen kukkeata toveriaan, paloi siinä kuitenkin ankara kiukku, niin\nettä se enemmän muistutti peräytyessään vihoittelevaa karhua kuin\nsuositun kosijan viehkeyttä. Viimeisinä tulivat Obed ja Asinus,\nedellinen talutellen toveriaan hellyydellä, joka ei suinkaan ollut\ntoisten hellyyttä huonompi. Luonnontutkija ei suinkaan lähestynyt\nlikimainkaan yhtä nopeasti kuin ne, jotka kulkivat hänen edellään.\nHänen jalkansa näyttivät yhtä vastahakoisilta etenemään kuin pysymään\npaikallaankaan. Kun luonnontutkijan silmät kaiken aikaa pysyivät\nsuunnassa, joka oli päinvastainen etenemissuuntaan, johtivat\nne samaan suuntaan niittenkin katseet, jotka näitä liikkeitä\ntarkastivat, ja näin ne paikalla antoivat riittävän ohjeen niiden\nsalattujen syitten ymmärtämiseksi, jotka olivat saaneet pakolaiset\nniin odottamatta piilopaikastaan ilmestymään.\n\nJonkin matkan päässä näkyi vielä yksi joukko vankkoja, aseellisia\nmiehiä, jotka juuri pyörsivät metsikön kulman takaa näkyviin ja\nsuoraan, vaikka varmasti, etenivät sitä paikkaa kohti, jossa siouxit\nolivat, samoin kuin risteilijäeskaaderin usein näkee meren aavan\npinnan poikki suuntaavan rikasta, vaikka voimakkaitten saattajain\nsuojelemaa kauppalaivuetta vastaan. Siirtolaisen perhe, sanalla\nsanoen, taikka ainakin ne siitä, jotka kykenivät aseita käyttämään,\nilmestyi preerian aavalle pinnalle, ilmeisestikin aikeissa kostaa\nkärsimänsä väkivallan.\n\nMahtoree joukkonsa keralla peräytyi hitaasti metsiköstä, heti kuin\noli nämä tulokkaat huomannut, pysähtyen sitten maanaallolle, josta\nyli paljaitten kenttäin oli laaja esteetön näköala. Siinä dakota\nnäytti aikovan kääntyä päin ja tarjota tappelua. Huolimatta tästä\nperäytymisestä, johon erämieskin pakotettiin ottamaan osaa, Middleton\nkulki edelleenkin eteenpäin, kunnes hänkin pysähtyi samalle kummulle,\npuheen kantomatkan päähän sotaisista siouxeista. Rajalaisetkin\npuolestaan asettuivat edulliseen asemaan, vaikka paljon pitemmän\nmatkan päähän. Näin nämä kolme ryhmää olivat kuin kolme laivuetta\nmeren ulapalla, jotka, latvapurjeet mastossa, makaavat alallaan\nennättääkseen selvittää, keitä vieraita voivat pitää ystävinä, kutka\ntaas ovat vihollisia.\n\nTällä odotuksen hetkellä Mahtoreen synkkä, uhkaava silmä tuijotti\nvuoroin toiseen, vuoroin toiseen vierasjoukkoon, terävästi ja nopeaan\ntutkivasti, minkä jälkeen se tuhoa ennustavana kääntyi vanhukseen.\nPäällikön ääni ilmaisi suurinta, katkerinta vihaa ja halveksimista,\nkun hän sitten sanoi:\n\n\"Pitkät veitset ovat narreja! Helpompi on ottaa kuguaari kiinni\nmakuulta kuin löytää sokea dakota. Luuliko valkeapää, että hän saisi\nsiouxien hevosen, millä ratsastaa?\"\n\nErämies, joka nyt oli ennättänyt tointua hämmästyksestään, älysi\npaikalla, että Middleton, huomatessaan Ismaelin ajavan pakolaisia\ntakaa heidän jälkiään myöten, mieluummin turvautui raakalaisten\nvieraanvaraisuuteen, kuin antautui sen kohtelun alaiseksi, joka heitä\nsiirtolaisen puolelta odotti. Sen vuoksi hän ryhtyi valmistaviin\ntoimiin, toimittaakseen ystävilleen suosiollisen vastaanoton, hän\nkun nyt älysi moisen luonnottoman liiton tarpeelliseksi, jos mieli\npelastaa pakolaisten vapaus, ehkä henkikin.\n\n\"Onko veljeni koskaan lähtenyt sotapolulle lyömään minun kansaani?\"\nhän tyynesti kysyi kiukustuneelta päälliköltä, joka yhä odotti hänen\nvastaustaan.\n\nTetonisoturin uhkaava muoto menetti sen verran tuimuuttaan, että\nmielihyvän ja voitonriemun välähdys hetkisen valaisi hänen julmia\npiirteitään, kun hän suuren kädenliikkeen säestämänä vastasi:\n\n\"Missä on se heimo tai kansa, joka ei olisi tuntenut dakotain iskuja?\nMahtoree on dakotain päällikkö.\"\n\n\"Onko hän huomannut pitkät veitset naisiksi, vai onko hän tavannut\nmiehiä?\"\n\nRajut intohimot taistelivat intiaanin ruskeilla kasvoilla. Hetken\nnäytti sammumaton viha olevan ylinnä, mutta sitten niillä sai vallan\njalompi, urholle arvoisampi ilme, joka piti puoliaan, kunnes hän,\nheittäen syrjään kevyen, kuvakirjoisen kauriinnahkaviittansa ja\nosoittaen rinnassaan olevaa pistimen arpea, vastasi:\n\n\"Niinkuin iskettiin, niin iskettiin vastaankin, silmästä silmään.\"\n\n\"Riittää. Veljeni on urhea päällikkö ja hänen tulisi olla viisas.\nKatsokoon, onko tuo vaaleanaamain soturi? Semmoinenko haavoitti\nsuurta dakotaa?\"\n\nMahtoreen silmät kääntyivät vanhuksen ojennetun käden viittaamaan\nsuuntaan, kunnes ne kohtasivat Inezin hennon muodon. Pitkä, kiinteä\nja ihaileva oli tetonin katse. Samoinkuin nuoren pawneenkin se\nenemmän muistutti sitä tapaa, jolla kuolevainen katselee taivaallista\nkuvaa, kuin ihailua, jolla mies katselee naisen suloutta. Havahtuen,\nikäänkuin äkkiä olisi huomannut unohtaneensa itsensä, päällikkö\nsitten käänsi katseensa Elliin, jossa se viipyi hetkisen paljon\nymmärrettävämmällä ihailun ilmeellä, minkä jälkeen se vaelsi\nedelleen, kunnes oli uudelleen tarkastanut pakolaisjoukon kaikki\njäsenet.\n\n\"Veljeni näkee, ettei kieleni ole kaksijakoinen\", jatkoi erämies,\npannen tähdelle intiaanipäällikön saamat vaikutelmat melkein yhtä\ntarkalla silmällä kuin tämäkin hänen. \"Pitkät veitset eivät lähetä\nnaisiaan sotaan. Minä tiedän, että dakotat polttavat piippua\nvieraitten kanssa.\"\n\n\"Mahtoree on suuri päällikkö! Pitkät veitset ovat tervetulleet\",\nsanoi tetoni, laskien kätensä rinnalleen ylhäisen kohteliaasti, joka\nolisi ollut kenelle tahansa kunniaksi vaikka millä yhteiskunnan\nasteella. \"Nuorten miesteni nuolet ovat heidän viineissään.\"\n\nErämies viittasi Middletonia lähestymään, ja hetken kuluttua\nmolemmat joukot yhtyivät, miehet tervehtien toisiaan ystävällisesti\npreeriain soturien tapaan. Mutta kesken näitä vieraanvaraisuuden\nvaatimia toimiakin dakota piti tarkasti silmällä etäämpää valkoista\njoukkoa, ikäänkuin hän yhäkin olisi epäillyt sotajuonta ja etsinyt\nlisäselitystä. Vanha erämies puolestaan näki tarpeelliseksi\njatkaa selityksiään yhä varmentaakseen jo saavuttamaansa pientä\nepämääräistä etua. Ollen tarkastavinaan joukkoa, joka yhä viipyi\nsamalla paikalla, mihin se oli ensiksi pysähtynyt, ikäänkuin\npäästäkseen selville siitä, minkä laatuisia miehiä he olivat, hän\nselvästi näki, että Ismael aikoi viipymättä ryhtyä sotatoimiin.\nKokeneena miehenä hän oli selvillä siitä, että oli sangen epävarmaa,\nkumpi puolue taistelussa pääsisi voitolle, nuo kymmenkunta jäykkää\nrajalaistako, vai vajanaisesti asestetut raakalaisetko, vaikkapa\njälkimmäiset saisivatkin valkoisilta liittolaisiltaan apua. Vaikka\niäkäs erämies ei itse puolestaan ollutkaan vähääkään vastahakoinen\nryhtymään taisteluun, piti hän kuitenkin enemmän ikänsä ja\nasemansa mukaisena koettaa välttää taistelua kuin sitä etsiä.\nHänen tunteensa kävivät yhteen Paavon ja Middletonin tunteitten\nkanssa, joissa huoli molempain, heille omaa henkeäänkin kalliimpien\nnaisten turvallisuudesta oli ylinnä. Kolmen he siis koettivat\nkeksiä keinoja niiden kamalien seurausten välttämiseksi, joihin\nrajalaisten ensimmäinen sotatoimi paikalla johtaisi. Erämies piti\nsamalla huolta siitä, että heidän neuvottelunsa raakalaisista, jotka\nepäluuloisin silmin tarkkailivat heidän kasvonilmeitään, näyttäisi\najatuksenvaihdolta siitä, kuinka semmoinen retkikunta oli mahtanut\njoutua niin kauas erämaahan.\n\n\"Minä tiedän, että dakotat ovat viisas ja suuri kansa\", erämies\nvihdoin sanoi, kääntyen jälleen heidän päällikkönsä puoleen. \"Mutta\neikö heidän johtajansa tunne ainoatakaan veljeä, joka on alhainen?\"\n\nMahtoreen silmä siirtyi ylpeästi kautta hänen joukkonsa, miehestä\nmieheen, kunnes se hetkeksi vastenmielisesti pysähtyi Weuhaan, ja hän\nsanoi:\n\n\"Elämän herra on luonut päälliköitä, sotureita ja naisia\",\ntarkoittaen tällä, että siihen sisältyvät kaikki inhimillisen kunnon\nasteet, korkeimmasta alhaisimpaan.\n\n\"Ja hän on myös luonut vaaleanaamoja, jotka ovat pahoja. Semmoisia\novat ne, jotka veljeni tuolla näkee.\"\n\n\"Kulkevatko he jalan pahaa tehdäkseen?\" kysyi tetoni, silmissään\nhurjuuden välähdys, joka kylläkin selvästi osoitti hänen tietävän\nsyyn, miksi heidän täytyi tyytyä niin halpoihin kulkuneuvoihin.\n\n\"Juhtansa he ovat menettäneet. Mutta ruuti ja lyijy ja peitteet ovat\nvielä jäljellä.\"\n\n\"Kantavatko he rikkauksiaan käsissään, kuten kurjat konzat? Vai\novatko he urhoollisia ja jättävät ne naisilleen, kuten semmoisten\nmiesten pitäisi, jotka tietävät mistä löytää, mitä menettävät?\"\n\n\"Veljeni näkee tuon sinisen pilkun preerian rannalla. Katso, aurinko\non koskettanut sitä tänään viimeisen kerran.\"\n\n\"Mahtoree ei ole myyrä.\"\n\n\"Se on kallio. Sen päällä ovat pitkien veitsien tavarat.\" Hurjan ilon\nilme välähti tetonin pimeille kasvoille hänen tämän kuullessaan.\nVanhukseen kääntyen hän näytti koettavan lukea hänen sisimmätkin\najatuksensa ollakseen varma siitä, ettei häntä petetty. Kääntäen\nsitten katseensa Ismaelin joukkoon hän laski, montako miestä siinä\noli.\n\n\"Yksi soturi puuttuu\", hän sanoi.\n\n\"Näkeekö veljeni nuo haukat? Siinä on hänen hautansa. Huomasiko hän\npreerialla verta? Se oli hänen.\"\n\n\"Riittää! Mahtoree on viisas päällikkö. Nostakaa vaimonne dakotain\nhevosten selkään, sitten saamme nähdä, sillä silmämme ovat sangen\navoimet.\"\n\nErämies ei tuhlannut sanoja turhiin selityksiin. Hyvin tuntien\nalkuasukkaitten lyhyet puheet ja pikaiset toimet, hän paikalla\nilmoitti asian molemmille kumppaneilleen. Paavo sai nousta paikalla\nhevosen selkään, Elli hänen taakseen. Hetkisen kuluttua oli Middleton\nsaanut autetuksi Inezinkin hevosen selkään. Hänen tätä puuhatessaan\nMahtoree tuli hevosen viereen, jonka hän oli tätä varten määrännyt,\nse kun oli hänen oma hevosensa, ja ilmoitti aikovansa nousta\ntavanmukaiselle paikalleen sen selkään. Mutta nuori upseeri tarttui\nhevosen ohjaksiin, ja he vaihtoivat keskenään äkillisen kiukun ja\nylhäisen ylpeyden katseita.\n\n\"Tälle sijalle ei nouse kukaan muu kuin minä itse\", sanoi Middleton\njyrkästi englannin kielellä.\n\n\"Mahtoree on suuri päällikkö!\" vastasi intiaani, kummankaan\nymmärtämättä, mitä toinen sanoi.\n\n\"Dakota ei ennätä perille ajoissa\", kuiskasi erämies, joka seisoi\nhänen rinnallaan. \"Katso, pitkät veitset pelkäävät ja pian he\njuoksevat!\"\n\nTetonipäällikkö luopui paikalla vaatimuksestaan ja hyppäsi toisen\nhevosen selkään, viitaten eräälle nuorista miehistään, että hän toisi\nhevosen erämiehellekin. Hevosensa luovuttaneet soturit nousivat\ntoveriensa taakse istumaan. Tohtori Battius nousi Asinuksen selkään,\nja lyhyestä välikohtauksesta huolimatta koko joukko oli valmiina\nlähtemään liikkeelle puolessa siitä ajasta, jonka olemme tarvinneet\nasian kertomiseen.\n\nNähtyään, että kaikki olivat valmiina, Mahtoree viittasi, että\noli lähdettävä liikkeelle. Muutama niistä sotureista, joilla oli\nparhaat hevoset, päällikkö itse ensimmäisenä, ratsasti hieman edelle\nmuista ja teki uhkaavan liikkeen, ikäänkuin hyökätäkseen rajalaisten\nkimppuun. Siirtolainen, joka oikeastaan jo perääntyi hitaasti,\npysäytti paikalla joukkonsa ja asettui taisteluvalmiiseen rintamaan.\nViekkaat intiaanit pitivät kuitenkin varansa, etteivät tulleet\nlännen rihlojen vaarallisen kantomatkan päähän, vaan kaartamistaan\nkaartoivat rajalaisten ympäri, kunnes olivat kulkeneet puolipiirin,\nkoko ajan hyökkäystä teeskennellen. Tultuaan täydelleen varmaksi\ntuumansa menestymisestä tetoni sitten kiljaisi tuiman sotahuudon ja\nkarautti preerian poikki oikopäätä etäistä kalliota kohti, suoraan\nkuin nuoli, joka lennähtää jänteeltä, ja melkein yhtä nopeastikin.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\n\nTuskin oli Mahtoreen liikkeitten varsinainen tarkoitus alkanut näkyä,\nennenkuin rajalaiset ampuivat yhteislaukauksen, siten osoittaen, että\nhe sen täydelleen ymmärsivät. Etäisyys ja laukan kiivaus kuitenkin\nvaikuttivat, että heidän tulensa jäi tehottomaksi. Merkiksi siitä,\nkuinka vähän dakotat välittivät rajalaisjoukon vihasta, heidän\npäällikkönsä vastasi laukauksiin sotahuudolla. Rihlaansa päänsä\npäällä heilutellen hän ratsasti kentällä piirin valiomiestensä\nseuraamana, uhmaten vihollistensa voimattomia yrityksiä. Intiaanien\npääjoukon jatkaessa suoraan matkaa tämä pieni valiojoukko, hurjan\nraakalaisuhittelunsa suoritettuaan, asettui jälkipäähän niin hyvässä\njärjestyksessä ja sujuvasti, että hyvin huomasi tämän liikkeen\nennakolta suunnitelluksi.\n\nYhteislaukaukset seurasivat toisiaan lyhyin väliajoin, kunnes\nraivostuneen siirtolaisen täytyi, vaikka vastahakoisesti, luopua\nsiitä ajatuksesta, että hän niin heikoilla keinoilla voisi\nvihollisiaan vahingoittaa. Turhasta yrityksestään luopuen hän lähti\nkiivaaseen takaa-ajoon, silloin tällöin laukaisten pyssynsä merkiksi\nlinnan puolustajille, joitten päälliköksi hän, viisaasti kyllä,\noli jättänyt itse pelättävän Esterin. Näin takaa-ajoa jatkettiin\nmonta minuuttia. Ratsastajat pitensivät välimatkaansa, mutta\ntakaa-ajajatkin seurasivat kilvalla perässä, osoittaen kerrassaan\nuskomattomia kinttuvoimia.\n\nPienen sinipilkun kohotessa taivaalle kuin merestä nouseva saari\nvillit silloin tällöin päästivät riemastuksen kiljahduksia. Mutta\nillan usvat alkoivat jo keräytyä preerian itäiselle rannalle,\nja ennenkuin ratsastava joukko oli kulkenut puoltakaan matkaa,\noli kallion himmeä ulkopiirre sulautunut taustan hämäryyteen.\nVälittämättä tästä seikasta, joka ennemmin edisti kuin haittasi\nhänen suunnitelmiaan, Mahtoree, joka jälleen oli ratsastanut\neturintamaan, jatkoi kulkuaan tarkkaan kuin paras vainukoira, hiukan\nvain nopeuttaan hiljentäen, hevoset kun nyt alkoivat hengästyä.\nTällä kannalla olivat asiat, kun vanha erämies ratsasti Middletonin\nrinnalle ja sanoi hänelle englanniksi:\n\n\"Tämä nähtävästi päättyy uuteen ryöstöön, johon ei minulla puolestani\nole vähääkään halua ottaa osaa.\"\n\n\"Mitä tehdä? Vaarallista olisi meidän antautua niittenkään konnien\nkäsiin, jotka tulevat perässämme.\"\n\n\"Hiiteen konnat, olkoot punaisia tai valkoisia. Katselkaas\neteenpäin, nuori mies, ikäänkuin juttelisimme rohdoistamme tai\nehkä kiittelisimme tetonien hevosia. Ne konnat kuulevat mielellään\nhevosiaan kehuttavan, melkein kuin kylillä turhamaiset äidit\nmielellään kuulevat kiitettävän uppiniskaisia tenaviaan. Kas niin,\ntaputelkaa hevosta ja laskekaa kätenne helyille, joilla punanahkat\novat sen harjan koristelleet, ja kiinnittäkää katseenne toiseen,\nmielenne toiseen asiaan. Kuulkaahan, jos menettelemme viisaasti,\nvoimme ehkä yön tullen jättää nämä tetonit.\"\n\n\"Siunattu ajatus!\" huudahti Middleton, jonka mieleen oli jäänyt\nkiusallinen muisto Mahtoreen osoittamasta ihastuksesta hänen Inezin\nsuloa katsellessaan ynnä hänen sitä seuraavasta röyhkeydestään, kun\nhän itse aikoi ruveta kaunottaren suojelijaksi.\n\n\"Hyvä Jumala, mikä heikko otus ihminen sentään on, kun luonnolliset\nlahjat hämmennetään kirjaviisauteen ja akkamaisiin tapoihin! Toinen\nsamanlainen ilon ilmaus riittäisi kintereillämme seuraaville hylyille\nsanomaan, että meillä on pahat juonet mielessämme, ja yhtä selvään\nkuin jos sanoisimme sen heille heidän omalla kielellään. Kyllä,\nkyllä, minä tunnen ne peijakkaat, ne näyttävät viattomilta kuin\nkirmailevat kauriinvasat, mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan,\njoka ei tarkkaisi pienintäkin liikettämme. Sen vuoksi täytyy meidän\nmenetellä viisaasti, teimmepä mitä tahansa, heidän viekkautensa\npettääksemme. Niin on hyvä, taputelkaa sen kaulaa ja hymyilkää,\nikäänkuin kiittelisitte hevostanne, ja pitäkää auki se korvanne, joka\non minuun päin. Pitäkää varanne, ettette rasita hevostanne liiaksi,\nsillä vaikk'en hevosista paljon tiedäkään, sanoo järki kuitenkin,\nettä hevosen täytyy olla voimissaan, jos mieli kiireesti paeta, sillä\nväsyneet koivet eivät kelpaa kilpa-ajossa. Olkaa valmiina seuraamaan\nmerkkiä, kun kuulette vanhan Hektorin vinkuvan. Ensimmäinen vingahdus\nmerkitsee, että olette valmiina, toinen, että siirrytte joukosta\nsyrjempään, kolmas, että lähdette -- ymmärrättekö, mitä tarkoitan?\"\n\n\"Täydelleen\", sanoi Middleton, vavisten ylenpalttisessa innossaan,\nniin kiihkeästi hän toivoi, että tuuma paikalla toteutettaisiin, ja\npusertaen sydäntään vasten pientä käsivartta, joka oli kiertynyt\nhänen vartalonsa ympäri. \"Täydelleen. Rientäkää, rientäkää.\"\n\n\"Hepo ei totisesti ole mikään laiskiainen\", jatkoi erämies tetonin\nkielellä, ikäänkuin keskustelua jatkaen, minkä jälkeen hän\nvarovaisesti hivuttelihe sivulle päin, kunnes huomasi ratsastavansa\nPaavon rinnalla. Tällekin hän ilmaisi tuumansa äskeiseen varovaiseen\ntapaan. Innokas ja peloton mehiläispyytäjä kuuli sen ilomielin,\nilmoittaen tappelevansa vaikka koko raakalaisjoukkoa vastaan, jos se\ntämän tarkoituksen saavuttamiseksi olisi tarpeen. Kaikoten tämänkin\nparin rinnalta erämies silmäili ympärilleen nähdäkseen, missä\nluonnontutkija kulki.\n\nSanomattomalla vaivalla ja Asinusta hoputtamalla tohtori oli\nvoinut pysytellä aivan siouxjoukon keskellä niin kauan kuin oli\nhitunenkaan syytä luulla, että Ismaelin luodit voisivat päästä hänen\npersoonaansa satuttamaan. Tämän vaaran vähennyttyä tai oikeastaan\nkokonaan kadottuakin hänen oma rohkeutensa alkoi kohota, juhdan taas\nlannistua. Tästä molemminpuolisesta sangen vaikuttavasta muutoksesta\noli seurauksena, että ratsastaja aasineen nyt löytyi siitä joukon\nosasta, joka muodosti jonkinlaisen jälkivartion. Sinne erämies siis\nsai hevosensa peräytetyksi millään tavalla herättämättä ovelien\nkumppaniensa epäluuloa.\n\n\"Ystävä\", alkoi vanha erämies, huomatessaan päässeensä siksi\nlähelle, että keskustelu helposti kävi päinsä, \"Haluaisitteko\nviettää kymmenkunnan vuotta näitten villien joukossa ajelluin päin\nja maalatuin naamoin, majassanne pari vaimoa ja viisi tai kuusi\nsekarotuista lasta, jotka sanoisivat teitä isäkseen?\"\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti luonnontutkija säikähtäen. \"Minä en\nyleensäkään ole avioliittoon taipuvainen, enkä varsinkaan\nminkäänlaiseen specieksen muunnoksien sekoitukseen, joka vain on\nomiaan hämmentämään kauneutta ja häiritsemään luonnon harmoniaa.\"\n\n\"Niin kyllä, syytä teillä kyllä on inhota semmoista elämää. Mutta jos\nnämä siouxit vain saavat teidät kyläänsä, niin se kohtalo teitä kyllä\nodottaa, yhtä varmasti kuin aurinko Herran käskystä nousee ja laskee.\"\n\n\"Minutko naitettaisiin vaimolle, jolla ei ole specieksen hyvää\nulkomuotoa!\" vastasi tohtori. \"Minkä rikoksen olen minä tehnyt, että\nminua niin kauheasti rangaistaisiin? Miehen naittaminen vastoin hänen\noman tahtonsa myötävaikutusta olisi väkivaltaa ihmisluontoa vastaan!\"\n\n\"Kas niin, nyt kun te puhutte luonnosta, on minulla toivoa siitä,\nettei järjen lahja ole kokonaan hylännyt aivokoppaanne\", vastasi\nvanha erämies, syvälle painuneitten silmäin pielissä salavihkainen\nleikillisyys, joka osoitti, ettei häneltä kokonaan puuttunut\nhuumoria. \"Niin, jos he pitävät teitä erikoisesti ystävyytensä\narvoisena, niin annetaan teille ehkä viisi tai kuusikin vaimoa.\nMinä olen aikanani tavannut suosituita päälliköitä, joilla on ollut\nlukemattomia vaimoja.\"\n\n\"Mutta miksi ne mielessään hautoisivat semmoista kostoa?\" kysyi\ntohtori, jonka hiukset alkoivat nousta pystyyn, ikäänkuin jokainen\nkarva olisi tuntenut samaa. \"Mitä pahaa minä olen tehnyt?\"\n\n\"Semmoista heidän ystävyytensä on. Kun he saavat tietää, että te\nolette suuri lääkäri, ottavat he teidät heimon jäseneksi ja joku\nmahtava päällikkö antaa teille nimensä ja ehkä tyttärensäkin, taikka\nehkä jonkun omista vaimoistaan, ehkä parikin, semmoisia jotka\novat kerran eläneet hänen majassaan ja joiden arvon hän tuntee\nkokemuksesta.\"\n\n\"Suojelkoon minua luonnon harmonian valtias ja perustaja!\" huudahti\ntohtori. \"Minulla ei ole minkäänlaista taipumusta yhteen ainoaankaan\nelämänkumppaniin, puhumattakaan kahdesta tai kolmesta! Minä koetan\npäästä heidän kylistään pakoon, ennenkuin rupean niin väkivaltaiseen\nyhteyteen.\"\n\n\"Noissa sanoissa on järkeä, mutta eikö olisi syytä livistää nyt jo?\"\n\nLuonnontutkija katsoi pelokkaasti ympärilleen, ikäänkuin hänen olisi\ntehnyt mieli paikalla toteuttaa epätoivoinen aikomuksensa. Mutta joka\npuolella ratsastavain tummien hahmojen luku näytti hänestä äkkiä\nlisääntyneen kolmenkertaiseksi, ja pimeys, joka alkoi yhä enemmän\nsaeta, tuntui hänestä kirkkaalta kuin täysi kuutamo.\n\n\"Se olisi liian varhaista ja järki sen kieltää\", hän vastasi.\n\"Jättäkää minut, kunnianarvoinen metsästäjä, omiin mietteisiini. Kun\nsuunnitelmani ovat asianmukaisesti luokitellut, annan teille tiedon\npäätöksistäni.\"\n\n\"Päätöksistänne!\" matki vanha erämies, pudistaen hieman halveksivasti\npäätään ja hellittäen hevosensa ohjaksia ja antaen sen kulkea villien\nhevosten joukkoon. \"Päätös on sana, josta kaupungeissa puhutaan\nja joka rajoilla tunnetaan. Tunteeko veljeni sen eläimen, jolla\nvaaleanaama ratsastaa?\" hän jatkoi, kääntyen synkän näköisen soturin\npuoleen hänen omalla kielellään ja tehden samalla kädenliikkeen, joka\nkäänsi hänen huomionsa luonnontutkijaan ja Asinukseen.\n\nTetoni käänsi katseensa minuutiksi tähän eläimeen, mutta hänen\nylpeytensä ei sallinut ilmaista pienintäkään osaa siitä ihmetyksestä,\njoka oli vallannut hänet, samoinkuin muutkin villit, heidän\nnähdessään tämän harvinaisen nelijalkaisen. Erämies tiesi hyvin,\nettä vaikka Meksikon rajoilla olevat heimot alkoivat tuntea aasin\nja muulin, ei niitä kuitenkaan oltu usein nähty näin kaukana\npohjoisessa, Platte-joen varsilla. Hän saattoi sen vuoksi arvata\nsen sanattoman hämmästyksen, joka piili syvällä villien ruskeitten\npiirteitten poimuissa, ja menetteli sen mukaan.\n\n\"Luuleeko veljeni, että tuo ratsastaja on vaaleanaamain soturi?\"\nhän kysyi, annettuaan intiaanille mielestään riittävästi aikaa\nluonnontutkijan rauhallisen ulkomuodon perusteelliseen tutkimiseen.\n\nHalveksivan ilmeen, joka välähti tetonin kasvoilla, saattoi nähdä\ntähtienkin himmeässä valossa. \"Onko dakota houkka?\" vastasi kysytty.\n\n\"He ovat viisasta kansaa, jonka silmät eivät koskaan ole suljetut.\nMutta suuresti minä ihmettelen, etteivät he koskaan ole nähneet\npitkien veitsien suurta rohtomiestä!\"\n\n\"Wagh!\" huudahti intiaani, jonka koko ihmetys puhkesi esiin hänen\ntummista jäykistä kasvoistaan tähän hämmästyksen huudahdukseen,\nikäänkuin salaman leimahduksen valaistessa sydänyön pimeyttä.\n\n\"Dakota tietää, ettei kieleni ole kaksijakoinen. Avatkoon hän\nsilmänsä suuremmiksi. Eikö hän näe hyvin suurta rohtomiestä?\"\n\nValo ei ollut tarpeen johdattamaan raakalaisen mieleen tohtori\nBattiuksen todella merkillisen puvun ja varustusten jokaista\npiirrettä. Samoinkuin joukon muutkin soturit ja intiaanien\nyleisen tavan mukaisesti tämä soturi oli huomioinut pienimmätkin\nerikoispiirteet, mitä kussakin vieraassa saattoi havaita, vaikk'ei\nhän ollutkaan luonut uteliaita silmäyksiä, jotka olisivat olleet\nmiehen arvolle sopimattomia. Hän tiesi näin omituisissa oloissa\ntapaamiensa pitkien veitsien joka yksilön ryhdin, vartalon, puvun\nja kasvojenpiirteet, jopa silmäin värinkin, ja paljon hän oli\nmielessään pohtinut, mitkä syyt olivat voineet saada kokoomukseltaan\nnäin omituisen joukon tulemaan hänen synnyinseutunsa tylyjen\nasukkaitten autiomaille. Hän oli jo mielessään punninnut seurueen\neri jäsenten voimia ja rinnastanut nämä niiden tarkoituksien kanssa,\njoita hän oletti heillä ehkä olevan. Sotureita he eivät olleet,\nsillä samoin kun siouxit jättivät pitkät veitsetkin naisensa kotiin\nvainoretkille lähtiessään. Samasta syystä he eivät voineet olla\nmetsästäjiäkään eivätkä kauppiaita, joita jompiakumpia melkein\npoikkeuksetta olivat heidän kylissään käyvät valkoiset. Hän oli\nkuullut suuresta neuvottelusta, jossa pitkät veitset ja espanjalaiset\nolivat yhdessä polttaneet piippua ja jälkimmäiset edellisille\nmyyneet käsittämättömät oikeutensa näihin laajoihin maihin, joilla\nhänen kansansa oli samoillut vapaudessa kautta aikojen. Hänen\nyksinkertainen järkensä ei ollut kyennyt käsittämään syitä, kuinka\njokin kansa täten saattoi vaatia itselleen määräämisvaltaa toisen\nkansan omaisuuteen, ja helppo on käsittää, että hän erämiehen\näskeisen viittauksen johdosta kallistui siihen luuloon, että heidän\nkeskustelunsa mitään aavistamaton esine juuri käytti taikavoimia,\njoihin hän niin järkähtämättä luotti, edistääkseen näitä salaperäisiä\nvaatimuksia. Tietämättömyytensä avuttomuudessa, jonka hän itse\ntunsi, hän sen vuoksi kokonaan unohti kaiken arvokkuuden ja\nylhäisyyden ja kääntyen vanhan erämiehen puoleen ojensi tätä kohti\nkätensä, ikäänkuin osoittaakseen, kuinka suuresti hän tunsi olevansa\nriippuvainen tämän suojeluksesta.\n\n\"Katso, isä, minua\", hän lausui. \"Minä olen preeriain ihminen.\nRuumiini on paljas, käteni tyhjät, nahkani punainen. Minä olen\ntapellut pawneita, konzoja, omahoja, osageja ja pitkiä veitsiäkin\nvastaan. Minä olen mies soturien, mutta nainen taikurien kesken.\nPuhukoon isäni, tetonin korvat ovat avoinna. Hän kuuntelee kuin\nkauris kuguaarin askelia.\"\n\n\"Semmoiset ovat sen Yhden ja ainoan, joka yksin tietää erottaa\nhyvän pahasta, viisaat ja käsittämättömät tiet!\" huudahti erämies\nenglanninkielellä. \"Toisille hän antaa oveluutta, toisille\nmiehuullisuuden lahjan! Masentavaa ja surettavaa on nähdä näin jalon\nmiehen, joka on niin monessa verisessä taistelussa taistellut,\noman taikauskonsa edessä muuttuvan raukaksi kuin kerjäläinen, joka\npyytelee koirille varattuja luita. Suokoon Luoja minulle anteeksi,\nettä vehkeilen käyttämällä hyväkseni hänen tietämättömyyttään. Hän\ntietää, etten tee sitä hänen tilaansa pilkatakseni enkä omastani\nylpeilläkseni, vaan ainoastaan kuolevaisten hengen pelastamiseksi\nja hankkiakseni oikeutta niille, jotka ovat vääryyttä kärsineet, ja\npahojen aikeitten tyhjäksi tekemiseksi! Tetoni\", hän jälleen sanoi\nkuuntelijan kielellä, \"minä kysyn sinulta, eikö tämä ole ihmeteltävä\nrohtomies? Jos dakotat ovat viisaita, eivät he hengitä sitä ilmaa,\njota hän hengittää, eivätkä koske hänen vaatteisiinsa. He tietävät,\nettä paha henki rakastaa omia lapsiaan eikä käännä selkäänsä sille,\njoka tekee heille pahaa.\"\n\nVanhus sanoi tämän peloittavalla, syvämielisellä tavalla ja ratsasti\nsitten pois, ikäänkuin olisi sanonut kylliksi. Seuraukset olivat\nhänen odotustensa mukaiset. Soturi, jolle hän oli puhunut, kertoi\nviipymättä tärkeät tietonsa jälkijoukon muille miehille, eikä kulunut\nkauaa, ennenkuin luonnontutkija oli yleisen huomion ja kunnioituksen\nesineenä. Erämies, joka tiesi alkuasukkaitten usein palvelevan pahaa\nhenkeä sitä hyvitelläkseen, odotteli juonensa tehoa kylmäverisesti,\nikäänkuin asia ei olisi häntä vähääkään liikuttanut. Ei kulunut\nkauaa, ennenkuin hän näki tummien ratsumiesten toisen toisensa\njälkeen iskevän hevostaan ja karauttavan joukon keskelle, kunnes\nvain Weuha oli jäänyt hänen ja Obedin läheisyyteen. Tämä kiusanhenki\nkatseli nyt luuloteltua taikuria jonkinlaisen tyhmän ihailun\nvaltaamana, ja hänen hidas käsityksensä oli nyt ainoa este juonen\ntäydelliselle onnistumiselle.\n\nPerinpohjin käsittäen tämän intiaanin luonteen vanhus viipymättä\nlähetti hänetkin tiehensä. Ratsastaen hänen rinnalleen hän\ntuttavallisesti kuiskasi hänelle:\n\n\"Onko Weuha tänään juonut pitkien veitsien maitoa?\"\n\n\"Hugh!\" huudahti raakalainen, jonka ajatukset tämä kysymys paikalla\npalautti taivaasta maahan.\n\n\"Minun kansani suurella päälliköllä, joka ratsastaa etupäässä, on\nlehmä, joka ei ole koskaan tyhjä. Minä tiedän, ettei kulu kauaa,\nennenkuin hän sanoo: onko kukaan punaisista veljistäni vielä kuiva?\"\n\nTuskin hän oli saanut tämän sanotuksi, ennenkuin Weuha vuorostaan\nantoi ratsulleen kyytiä ja tuota pikaa sekaantui tummaan ryhmään,\njoka ratsasti muutaman askelen päässä heidän edellään. Erämies,\njoka tunsi raakalaisten mielen oikullisuuden ja äkilliset käänteet,\nkäytti hetkeäkään menettämättä tilannetta hyväkseen. Oman levottoman\nhevosensa ohjaksia hellittäen hän tuota pikaa taas oli Obedin\nrinnalla.\n\n\"Näettekö tuon tuikkivan tähden, joka on tuolla, noin neljä rihlan\nmittaa korkealla preerian rannasta. Tuolla, tuolla pohjoisessa?\"\n\n\"Kyllä, se kuuluu siihen konstellatioon...\"\n\n\"Hittoon teidän konstinne, sanokaa, näettekö tähden? Sanokaa minulle\ntämän maan kielellä, näettekö vai ette?\"\n\n\"Näen.\"\n\n\"Heti kuin käännän teille selkäni, pidätelkää aasianne, kunnes\nintiaanit häviävät näkyvistä. Ottakaa sitten Luoja suojelijaksenne\nja tuo tähti oppaaksenne. Älkää kääntykö oikealle enempää kuin\nvasemmallekaan, vaan käyttäkää ahkerasti aikaanne, sillä juhtanne on\nhidaskulkuinen, ja jokainen tuuma preeriata, minkä taaksenne jätätte,\nlisää päivän vapauteenne, ehkä elämäännekin.\"\n\nJäämättä vastaamaan kysymyksiin, joita luonnontutkija aikoi esittää,\nvanhus jälleen hellitti hevosensa ohjaksia ja tuota pikaa hänkin\nhävisi edellä ratsastavien joukkoon.\n\nObed oli nyt yksinään. Asinus totteli mielellään viittausta, jonka\nsen isäntä sille ennen pitkää antoi enemmän epätoivon vaikutuksesta\nkuin saamiensa käskyjen selkeän käsittämisen nojalla, ja sen\nmukaan hiljensi vauhtiaan. Kun tetonit edelleenkin ratsastivat\nlyhyttä laukkaa, ei kulunut pitkääkään aikaa, kun he jo katosivat\nluonnontutkijan näkyvistä. Hänellä ei ollut minkäänlaista muuta\nsuunnitelmaa, odotusta tai toivoakaan kuin halu päästä vaarallisista\nnaapureistaan erilleen. Tunnusteltuaan ensin, olivatko hänen\nkokoelmainsa ja muistiinpanojensa viheliäiset jäännökset juhdan\nselässä hyvässä tallessa, hän käänsi aasin pään käskettyyn suuntaan\nja potkien rajusti sen kylkiä sai piankin kärsivällisen eläimen\nnopeuden kiihtyvän ravakaksi juoksuksi. Mutta tuskin hän ennätti\nlaskeutua notkoon ja taas nousta sen takana maanaallolle, ennenkuin\nhän kuuli tai luuli kuulevansa parinkymmenen tetonin huutavan\nhänen nimeään selvällä englanninkielellä. Tämä kuvitelma antoi\nuutta virikettä hänen innolleen, eikä tanssitaiteen opettaja ole\nmilloinkaan käyttänyt uutterammin jalkojaan kuin luonnontutkija\ntakoessaan koroillaan Asinuksen kylkiluita. Tätä kiistaa kesti monta\nminuuttia yhteen mittaan, ja kaikesta päättäen sitä olisi voinut\njatkua nykyhetkeen saakka, ellei juhdan lauhkea luonto olisi tullut\nliiaksi kiihoitetuksi. Matkien sitä tapaa, jolla luonnontutkija\nosoitti kiihtymystään, Asinuskin sikäli muutti omien kavioittensa\nkäyttelyä, että kohotti ne ilmaan samalla haavaa jonkinlaisella\nsuuttumuksen eleellä, mikä temppu paikalla ratkaisi kiistan sen\nhyväksi. Obed sai lähdön satulastaan, ikäänkuin se olisi ollut asema,\njota ei enää voinut puolustaa, mutta jatkoi kuitenkin matkaa entiseen\nsuuntaan, kun taas aasi voittajan tavoin valtasi sotatanteren ja\nalkoi voiton palkaksi purra poikki kuivaa ruohoa.\n\nKun tohtori Battius oli jälleen noussut jaloilleen ja selvittänyt\najatuksensa, ne kun olivat joutuneet melko lailla epäjärjestykseen\näkkilähdöstä, jonka hän oli edellisestä asemastaan ottanut, palasi\nhän etsimään kokoelmiaan ja juhtaansa. Asinus osoitti siksi\nkiitettävää jalomielisyyttä, että kohtaus oli ystävällinen, ja tämän\njälkeen luonnontutkija jatkoi matkaa määrättyyn suuntaan kiitettävän\nuutterasti, vaikka paljon hillitymmin ja varovammin.\n\nVanha erämies ei sillä välin lakannut ajattelemasta niitä tärkeitä\nliikkeitä, jotka hän oli suunnitellut. Obed ei ollut erehtynyt\nluullessaan, että häntä jo kaivattiin ja etsittiin, vaikka hän\nkiihtyneessä mielentilassaan olikin villien huudoissa luullut\nkuulevansa oman latinalaisen nimensä hyvin tunnetut äänteet.\nAsian todellinen laita oli yksinkertaisesti seuraava. Takajoukon\nsoturit olivat viipymättä ilmoittaneet etunenässä ratsastaville,\nmiksi salaisten mahtien haltijaksi erämies oli ilmoittanut\npahaa-aavistamattoman luonnontutkijamme. Sama hillitsemätön ihailu,\njoka oli ajanut jälkijoukossa ratsastavat rintamaan tämän tiedon\nsaatuaan, sai nyt etunenässä monen miehen jätättämään itsensä\njälkipäähän. Tohtoria ei tietysti näkynyt, ei kuulunut, eikä huuto\nollut muuta kuin hurjia kiljauksia, joilla miehet purkivat julki\npettymystään.\n\nMahtoreen arvovalta sai kuitenkin nopeasti, erämiehen oveluutta\nauttaen, nämä vaaralliset äänet vaimennetuksi. Kun järjestys oli\npalannut ja päällikkö kuuli syyn, mikä oli saanut hänen nuoret\nmiehensä näin varomattomasti osoittamaan mieltään, näki vanha\nerämies, joka oli edennyt hänen rinnalleen, levottomana, että kiivas\nepäluulo kajasti päällikön tummista kasvoista.\n\n\"Missä on teidän taikurinne?\" kysyi päällikkö, kääntyen äkkiä\nerämieheen, ikäänkuin jättääkseen hänen asiakseen Obedin takaisin\ntoimittamisen.\n\n\"Voinko minä veljelleni sanoa tähtien luvun? Suuren rohtomiehen tiet\neivät ole samat kuin muitten miesten.\"\n\n\"Kuule, harmaapää, ja muista sanani\", jatkoi toinen, kumartuen\nkömpelön satulansa nokan yli kuten mikä sivistynyt kavaljeeri tahansa\nja puhuen ehdottoman vallantiedon ylpeätä kieltä: \"Dakotat eivät\nole valinneet naista päällikökseen. Kun Mahtoree tuntee suuren\nrohtomiehen vaikutuksen, niin hän vapisee. Mutta siihen saakka hän\nkatselee omilla silmillään lainaamatta vaaleanahkoilta näköä. Ellei\nteidän taikurinne ole aamulla ystäviensä luona, lähtevät nuoret\nmieheni häntä etsimään. Korvasi ovat auki. Riittää.\"\n\nErämies ei pahoitellut armonajan pituutta. Hän oli jo ennen huomannut\nolevan syytä siihen käsitykseen, että tetonipäällikkö oli niitä\nrohkeita henkiä, joita tavan ja kasvatuksen muodostamat käsitykset\neivät pidätä ja joita tavataan kaikilla yhteiskunnan asteilla, ja hän\nymmärsi nyt selvästi, että jos mieli häntä pettää, eivät ne keinot\nauttaneet, jotka olivat niin mainiosti tehonneet hänen väkeensä.\nÄkkiä kuitenkin kallio paljaana ja rosoisena röykkiönä kohosi\ntaivaalle pimeydestä, ja se keskeytti enemmät puheet. Mahtoree omisti\nnyt kaikki ajatuksensa sille, miten käden käänteessä saisi käsiinsä\nloputkin siirtolaisen tavaroista. Koko ratsumiesjoukon läpi kävi\nhiljainen mutina, heidän nähdessään toivotun sataman edessään, mutta\nsen jälkeen ei tarkinkaan korva olisi kuullut sen kovempaa ääntä kuin\npreerian pitkän ruohon kahinan.\n\nEsterin valppautta ei kuitenkaan ollut helppo pettää. Hän oli kauan\nahdistunein mielin kuunnellut epäiltäviä ääniä, joita erämaan\npoikki eteni kalliota kohti, eikä äkillinen kiljuntakaan jäänyt\nkallion väsymättömiltä vartijoilta huomaamatta. Raakalaiset, jotka\nolivat vähän etäämpänä laskeutuneet maahan hevosten selästä, eivät\ntavanmukaiseen hiljaiseen kavalaan tapaansa ennättäneet kiertää\nkalliota, ennenkuin amatsoni korotti äänensä ja kysyi:\n\n\"Kuka on siellä kallion juurella? Vastatkaa, henkenne uhalla!\nOlittepa siouxeja tai paholaisia, en minä teitä pelkää!\"\n\nTähän uhman huutoon ei kuitenkaan vastattu, vaan soturit\nseisoivat paikallaan luottaen siihen, että heidän tummat hahmonsa\nsulautuvat lakeuden varjoihin. Tämän hetken erämies päätti\nparhaaksi pakosuunnitelmansa toteuttamiseksi. Hänet oli muitten\nystäväinsä keralla jätetty niitten miesten vartioitavaksi, joitten\nvelvollisuutena oli myös hevosista huolehtiminen, ja kun he kaikki\nedelleenkin istuivat hevosen selässä, näytti hetki soveliaalta tuuman\ntoteuttamiseen. Vartijain huomio kiintyi kallioon, ja samalla kulki\nyli synkkä pilvikin, joka pimitti tähtienkin suoman heikon valon.\nHevosensa kaulaan nojaten vanhus mutisi:\n\n\"Missä minun koirani on? Missä sinä olet -- Hektor -- missä sinä\nolet, penikka?\"\n\nKoira kuuli tutun äänen ja vastasi ystävällisellä vinkunalla, joka\nuhkasi yltyä läpitunkevaksi ulvonnaksi. Erämies aikoi juuri oikaista\nvartalonsa tämän onnistuneen tempun suoritettuaan, kun hän samalla\ntunsi Weuhan käden kouristavan kurkkuaan, ikäänkuin hän muitta\nmutkitta kuristamalla olisi tahtonut tukehduttaa hänen äänensä. Tätä\nseikkaa hyväkseen käyttäen hän sai päästetyksi toisen matalan äänen,\nikäänkuin koettaessaan kaikin voimin vetää henkeään, ja tämä sai\nuskollisen koiran uudelleen vingahtamaan. Weuha hellitti paikalla\nisännän kurkusta kostaakseen koiralle. Mutta samalla kuului jälleen\nEsterin ääni, ja sitä kuunnellessa heitettiin muut hommat sikseen.\n\n\"Vinkukaa te ja vääntäkää vain kurkkuanne miten tahdotte, te pimeyden\noliot\", hän sanoi käheästi, mutta uhmaavasti nauraen. \"Kyllä minä\nteidät tiedän. Odottakaas, niin saamme valoa paljastamaan teidän\npahat tekonne. Pane kekäle sytykkeisiin, Phoebe, pane kekäle\nsytykkeisiin, että isä ja pojat näkevät ja tietävät tulla kotiin\nvieraitaan tervehtimään.\"\n\nHänen sanottuaan tämän leimahti kallion huipulta kirkas valo kuin\nloistava tähti ja tämä kasvoi monikieliseksi liekiksi, joka hetken\nkierteli valtavan risupinon sokkeloissa, kunnes se täytenä valkeana\nkohosi korkeutta kohti, ilman viimassa sinne tänne häälyen ja\nlevittäen kirkasta valoa jokaiseen esineeseen, joka oli sen piirissä.\nYlhäältä kuului ilkkuva nauru, johon sekaantui kaiken ikäisten\nääniä, ikäänkuin olisi siellä riemuittu siitä, että oli niin hyvällä\nmenestyksellä paljastettu tetonien kavalat aikeet.\n\nErämies katseli ympärilleen nähdäkseen, missä tilassa hänen ystävänsä\nolivat. Merkkejä totellen Middleton ja Paavo olivat vetäytyneet\nhieman syrjään ja näyttivät nyt olevan valmiina aloittamaan\npakomatkansa kolmannen merkin saatuaan. Hektor oli päässyt vihaisen\nraakalaisen käsistä ja oli jälleen koukistunut isäntänsä hevosen\njalkoihin. Mutta leveä valokehä laajeni vähitellen ja kirkastui,\nminkä vuoksi vanha erämies, jonka harkinta niin harvoin osui\nväärään, kärsivällisesti odotti otollisempaa hetkeä yrityksensä\ntoteuttamiseksi.\n\n\"Nyt, Ismael, minun mieheni, jos näkösi ja kätesi pitävät paikkansa\nvanhaan tapaan, nyt on aika käydä näiden punanahkain kimppuun,\njotka vaativat itselleen kaikkia tavaroitasi ja vielä vaimoasi ja\nlapsiasikin! Nyt, hyvä mieheni, näytä sukusi ja luontosi!\"\n\nSiltä suunnalta, jolta siirtolainen poikineen lähestyi, kuului\netäinen huuto, antaen linnaa puolustaville naisille tiedon, ettei\napu ollut kaukana. Ester vastasi tähän toivottuun ääneen kimakalla\nkiljahduksella ja riemastuksensa ensimmäisessä purkauksessa kohotti\nruumistaan kivien takaa niin korkealle, että alhaalla kaikki hänet\nnäkivät. Tyytymättä vielä tähänkään vaaralliseen suojattomuuteen\nhän vielä aikoi voitonriemussaan käsilläänkin huitoa, kun samalla\nMahtoreen tumma hahmo syöksyi valoon ja hän pusersi vaimon käsivarret\nkylkeen kiinni. Kallion selkää pitkin kiiti sitten kolmen muunkin\nsotilaan hahmot kuin kolme pilvissä luikkivaa alastonta paholaista.\nIlma oli täynnään nuotion kypeniä, ja sitten seurasi musta pimeys,\nmelkein kuin pilven peittäessä kuun viimeisetkin säteet. Intiaanit\nvuorostaan puhkesivat riemun kiljuntaan, jota ennemmin säesti kuin\nseurasi Hektorin pitkä äänekäs vinkuna.\n\nPaikalla vanha erämies ennätti Middletonin ja Paavon hevosten väliin\nja tarttui kädellään kummankin ohjaksiin, hillitäkseen ratsastajain\nmalttamattomuutta.\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", hän kuiskasi, \"niiden silmissä on nyt hetkisen\nkaikki niin pimeää kuin olisi Luoja ne sokaissut. Mutta niiden korvat\novat auki. Hiljaa, hiljaa, ainakin sata askelta meidän täytyy kulkea\nvain käymäjalkaa.\"\n\nSeuraavat viisi epätietoisuuden minuuttia tuntuivat kaikista muista\npaitsi erämiehestä pitkiltä kuin ihmisikä. Näkökyvyn jälleen\npalatessa ennalleen heistä näytti, että hetkellinen pimeys, joka\nseurasi rovion sammumista, taas vaihtui kuin täydeksi päivänvaloksi.\nVanhus antoi kuitenkin hevosten vähitellen kiiruhtaa kulkuaan, kunnes\noli saavuttu preerianotkon pohjalle. Nauraen sitten hiljaiseen\ntapaansa hän hellitti ohjaksia ja sanoi:\n\n\"Nyt antakaa niiden liikutella jalkojaan, mutta pysytelkää\nkuihtuneella ruoholla, ettei kapse kuulu.\"\n\nSuotta on sanoakaan, että matkaajat tottelivat häntä mielellään.\nMuutaman minuutin kuluttua he taas nousivat maanaallolle ja kulkivat\nsen poikki, minkä jälkeen pakoa jatkettiin niin nopeasti kuin hevoset\nsuinkin pääsivät, pitäen merkkitähteä johtona kuin aaltojen pieksämä\nlaiva, joka ohjaa sataman turvallisuuteen kutsuvaa valoa kohti.\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\n\nHiljaisuus, joka oli yhtä syvä kuin edessä olevain aavikoitten\nsynkeys, jäi pakolaisten jälkeen sille paikalle, josta he olivat\njuuri lähteneet. Erämieskin pingoitti turhaan kokenutta kuuloaan\nerottaakseen semmoisia tuttuja ääniä, joista olisi saattanut arvata\ntoivotun taistelun todella alkaneen Mahtoreen ja Ismaelin joukkojen\nvälillä. Hevoset kantoivat heidät äänenkuulumattomiin, ilman että\npienintäkään siihen viittaavaa oiretta olisi kantautunut korviin.\nVanha erämies mutisi tuon tuostakin jonkin tyytymättömän sanan,\nilmaisematta kuitenkaan levottomuutta, jota hän todella tunsi,\nmuutoin kuin hoputtamalla hevostaan yhä kiihkeämmin lisäämään\nnopeuttaan. Ohimennen hän osoitti hylättyä metsikköä, jossa\nsiirtolaisen perheen leiri oli ollut hänen ensiksi tavatessaan\nsen, ja sen jälkeen hän vaipui pahaenteiseen äänettömyyteen.\nMatkakumppanit olivat jo riittävästi tutustuneet hänen luonteeseensa\nvoidakseen siitä päätellä, että tilanne oli varsin arveluttava, koska\nse saattoi häiritä vanhuksen tyynen mielenmaltin.\n\n\"Emmekö jo ole kulkeneet riittävän kauas?\" kysyi Middleton muutaman\ntunnin kuluttua hellässä huolestuksessaan siitä, etteivät Inez ja\nEllen kykenisi enempiä rasituksia kestämään. \"Olemme ratsastaneet\ntuimasti ja jättäneet taaksemme paljon lakeutta. Nyt on aika etsiä\nlepopaikka.\"\n\n\"Saatte etsiä sen taivaasta, ellette kykene kauemmaksi kulkemaan\",\nmutisi vanhus. \"Jos tetonin ja siirtolaisen välillä olisi syntynyt\ntappelu, kuten kaiken todennäköisyyden mukaan piti syntyä, olisi\nmeillä nyt aikaa silmäillä ympärillemme ja ajatella matkamme\nmukavuuksiakin, ei vain pelastuksen mahdollisuutta. Mutta asiain näin\nollen tuottaisi se minun käsitykseni mukaan kuoleman tai pitkällisen\nvankeuden, jos sallisimme silmäimme ummistaa lepoon, ennenkuin\nsaatamme kätkeä päämme johonkin tavallista parempaan lymypaikkaan.\"\n\n\"En tiedä\", vastasi nuori upseeri, joka enemmän muisti turvassaan\nolevan hennon olennon kärsimyksiä kuin kumppaninsa kokemusta, \"en\ntiedä, mutta me olemme jo kulkeneet peninkulmia, enkä näe mitään\nvaaran merkkejä. Jos pelkäätte omasta puolestanne, hyvä ystävä, niin\nerehdytte, uskokaa pois, sillä --\"\n\n\"Isoisänne, jos hän eläisi ja olisi täällä\", keskeytti vanhus\nojentaen kätensä ja laskien merkitsevästi yhden sormen Middletonin\nkäsivarrelle, \"ei olisi sanonut noita sanoja. Hänellä oli jonkin\nverran syytä uskoa, etten minä parhaina aikoinanikaan, jolloin\nsilmäni oli terävämpi kuin haukan ja sääreni nopsat kuin kauriin,\nkoskaan liian kiihkeästi ja arkaillen vaalinut henkeäni. Miksi\nminä sitten nyt niin lapsellisesti rakastaisin asiaa, jonka tiedän\nturhaksi ja kärsimysteni ja surun seuralaiseksi? Tehkööt tetonit mitä\ntahansa, kurja riutunut ansapyytäjä ei varmaankaan ole se mies, jonka\nhe huomaavat äänekkäimmin valittavan tai heitä rukoilevan.\"\n\n\"Antakaa minulle anteeksi, kallis, verraton ystävä\", huudahti\nsanojaan katuen nuori upseeri, lämpimästi puristaen kättä, jonka\nvanhus juuri aikoi vetää pois. \"En tiennyt, mitä sanoin -- taikka\noikeammin ajattelin vain niitä, joiden heikkoutta meidän tulee ensi\nsijassa muistaa.\"\n\n\"Riittää. Se on luonnollista ja oikein. Siinä asiassa isoisänne olisi\nmenetellyt aivan samoin. Ah niin, kuinka monet vuodenajat helteineen\nja viluineen, poutineen ja sateineen on tämän kurjan pääni yli vienyt\nsiitä kuin me yhdessä ponnistelimme järvien punahuronien parissa,\nvanhan Yorkin rosoisissa, vuorisissa takamaissa. Moni uljas sarvas\non sen jälkeen saanut luodistani surmansa -- ja moni rosvoileva\nmingokin! Sano, poika, kertoiko kenraali, sillä kenraaliksi tiedän\nhänen ylenneen, kertoiko hän koskaan siitä kauriista, jonka saimme\nsinä yönä, jolloin niiden kirottujen heimojen vakoilijat ajoivat\nmeidät saarelle luoliin, ja kuinka me hyvässä turvassa söimme ja\nmässäsimme?\"\n\n\"Kuulin hänen usein kertovan tarkoittamanne yön pienimmätkin\ntapaukset, mutta --\"\n\n\"Ja laulajasta ja hänen aina avoimesta kurkustaan ja siitä, kuinka\nhän huusi tappeluissa!\" jatkoi vanhus, nauraen iloisesti omille\nmuistoilleen.\n\n\"Kaikesta, kaikesta, hän ei unohtanut mitään, ei vähäpätöisintäkään\npiirrettä. Ettekö te --\"\n\n\"No, entä kertoiko hän siitä heittiöstä, joka piili pölkyn takana --\nja siitä raukasta, joka meni koskeen -- tai siitä kovaonnisesta, joka\noli puussa?\"\n\n\"Kaikki hän kertoi, jokaisesta, kaikki mitä heille tapahtui.[13]\nMinun mielestäni --\"\n\n\"Niin\", jatkoi vanhus äänellä, josta kuului, kuinka voimakkaina\nvaikutelmat olivat hänen omassa mielessään säilyneet, \"minä olen\noleskellut metsissä ja erämaissa seitsemänkymmentä vuotta, enkä\nluule monenkaan oppineen paremmin tuntemaan maailmaa eikä näkemään\nhirmuja! Mutta en koskaan ennen enkä sen jälkeen ole nähnyt ihmistä\nsemmoisessa epätoivossa ja kuolon tuskassa kuin se raakalainen oli.\nEikä hän kuitenkaan pitänyt arvolleen sopivana puhua eikä parkua eikä\nmyöntää epätoivoista tilaansa! Se on heidän lahjansa ja jalosti hän\nsen otti varteen!\"\n\n\"Kuulkaas nyt, vanha ansuri!\" keskeytti Paavo, joka siihen saakka\noli ratsastanut harvinaisen vaiteliaana siinä mieluisessa tiedossa,\nettä se käsivarsi, joka oli hänen vyötäistensä ympäri kietoutunut,\noli hänen oman Ellinsä, \"silmiäni ovat yhtä luotettavat ja tarkat\nkuin kolibrin, keskipäivällä nimittäin, mutta tähtien valossa niitä\nei kannata kehua. Sairas puhveliko se kämpii tuolla notkossa, vai\nlieneekö intiaanien karjaa eksynyt tänne?\"\n\nPakolaiset pysähtyivät katsellakseen tarkemmin Paavon osoittamaa\nesinettä. He olivat enimmäkseen ratsastaneet pieniä notkoja\nsaadakseen varjoista suojaa, mutta juuri nyt he olivat nousseet maan\naallolle laskeutuakseen juuri samaan alhoon, jossa tuo tuntematon\neläin näkyi.\n\n\"Laskeutukaamme sinne\", sanoi Middleton, \"olipa se eläin tai ihminen,\nnäin suuren joukon ei tarvitse sitä pelätä.\"\n\n\"Ellei se olisi niin tuiki mahdotonta\", erämies huudahti, \"niin\nväittäisin näkeväni saman miehen, joka täällä matkustelee matoja ja\nhyönteisiä etsimässä -- meidän matkakumppanimme tohtorin.\"\n\n\"Miksi se olisi mahdotonta? Ettekö te käskenyt häntä kulkemaan juuri\ntätä samaa suuntaa meihin yhtyäkseen?\"\n\n\"Kyllä, mutta minä en käskenyt häntä ennättämään aasilla hevosten\nedelle -- olet oikeassa -- olet oikeassa\", sanoi erämies, keskeyttäen\ntaas puheensa, kun hän, välimatkan vähitellen lyhentyessä, varmasti\ntunsi Obedin ja Asinuksen. \"Olet oikeassa, vaikka tämä totisesti\nonkin ihme. Hyvä Jumala, mitä pelko sentään saa aikaan! Kuinkas nyt,\nhyvä ystävä, uutterasti te olettekin taivaltanut, kun olette niin\nlyhyessä ajassa päässyt näin kauas edelle. Sepä on joutuisa aasi!\"\n\n\"Asinus on uupunut\", vastasi luonnontutkija murheellisesti. \"Se\nei todellakaan ole ollut jouten siitä kuin erosimme, mutta nyt se\nkaikista käskyistäni ja muistutuksistani huolimatta vastustaa matkan\njatkamista. Minä toivon, etteivät intiaanit ole aivan lähellä.\"\n\n\"Tiesi hänet, miten lienee -- asiat eivät ole aivan sillä kannalla\nkuin niiden pitäisi, siirtolaisen ja tetonin välit nimittäin, enkä\nminä vielä mene päänahastamme takuuseen. Juhta on sortunut! Te\nolette hoputtanut sitä yli voimain, ja se on nyt kuin väsytetty\nkoira. Kaikissa asioissa pitäisi muistaa, mitä sääli ja varovaisuus\nvaativat, silloinkin kuin mies ratsastaa henkensä edestä.\"\n\n\"Te näytitte minulle tuon tähden\", vastasi tohtori, \"ja minä otaksuin\nasian vaativan, että minä suurella kiireellä pyrkisin osoitettuun\nsuuntaan.\"\n\n\"Luulitteko te kiireellä pääsevänne perille? Menkää, menkää, te\npuhutte rohkeasti Luojan luontokappaleista, vaikka minä näen\nselvästi, että te niiden lahjoihin ja vaistoihin verrattuna olette\nkuin lapsi. Missä tilassa te nyt olisitte, jos meidän täytyisi vielä\ntaivaltaa nopeasti ja kauas?\"\n\n\"Syy on kvadrupedien ruumiinrakenteessa\", sanoi Obed, jonka\nrauhallinen sisu alkoi liikehtiä näin monen alentavan viittauksen\njohdosta. \"Jos sillä kahden ulottimen asemesta olisi pyörävivut, ei\nse olisi puoleksikaan niin uupunut, sillä --\"\n\n\"Hiiteen pyörävipunne, uuvutettu aasi on uuvutettu aasi, ja se joka\nsen kieltää, ei ole aasin veljeä parempi. Nyt, kapteeni, meidän\ntäytyy valita jompikumpi kahdesta pahasta, joko jättää tämä mies,\njoka on siksi paljon kokenut kanssamme myötä- ja vastoinkäymisiä,\nettemme voi häntä kevyellä mielellä hylätä, taikka täytyy meidän\netsiä piilopaikka ja antaa aasin levätä.\"\n\n\"Kunnioitettava metsästäjä\", huudahti Obed pelästyen, \"minä vetoan\nkaikkiin yhteisen luontomme salattuihin sympatioihin, kaikkiin --\"\n\n\"Kas vain, pelko on opettanut hänet puhumaan vähän järjellisemmin!\nSe ei olisikaan luonnon mukaista, jos hädässä hylkäisimme veljen,\nja Luoja tietää, etten ole koskaan tehnyt itseäni syypääksi niin\nhäpeälliseen tekoon. Olette oikeassa, ystäväni, aivan oikeassa.\nMeidän täytyy kaikkien piiloutua ja sukkelaan sittenkin. Mutta\nmitä teemme aasille? Tohtori ystäväni, ettekö todella tahdo luopua\nelukastanne?\"\n\n\"Se on vanha ja uskollinen palvelija\", vastasi Obed epätoivoissaan,\n\"ja suuri olisi suruni, jos sen kävisi huonosti. Sidottakoon sen\ntakaraajat ja jätettäköön se tähän ruohon sekaan lepäämään. Minä\ntakaan, että se huomenna löytyy samasta paikasta, johon sen nyt\njätämme.\"\n\n\"Entä siouxit? Miten käy aasin, jos joku punanahoista sattuisi\nnäkemään sen korvien kärkien pistävän esiin ruohosta kuin ukonkukan\nlehdet?\" huudahti mehiläispyytäjä. \"Ne ampuisivat sen täyteen\nnuolia kuten nainen pistää neulatyynynsä neuloja täyteen, ja sitten\nluulisivat lopettaneensa kaikkien kaniinien kantaisän! Mutta\nkunniani kautta, heti ensimmäisen suupalan syötyään he huomaisivat\nerehdyksensä!\"\n\nMiddleton, joka näitten pitkien juttujen johdosta alkoi käydä\nlevottomaksi, puuttui nyt puheeseen, ja kun hänen sanoillaan hänen\nsotilasarvonsa vuoksi oli koko joukon painoa, sai hän pitkittä\npuheitta syntymään sovinnon. Nöyrä aasi, joka oli liian heikko ja\nuupunut vastustellakseen, sidottiin ja jätettiin kuivuneen ruohon\nsekaan lepäämään, isäntänsä ollessa aivan varma siitä, että muutaman\ntunnin kuluttua jälleen tapaisi sen ennallaan. Vanha erämies vastusti\nkuitenkin jyrkästi tätä menettelyä ja moneen kertaan huomautti, että\nveitsi tekisi tehtävänsä paljon paremmin kuin siteet, mutta Obedin\nrukoukset ja ehkä myös erämiehen salainen vastahakoisuus eläimen\ntuhoamiseen pelastivat sen hengen. Kun Asinus oli täten kytketty ja\nomistajansa vakuutuksen mukaan hyvin kätkettykin, lähtivät kaikki\njoukolla hakemaan paikkaa, missä voisivat levätä sen aikaa kuin\nhevosetkin.\n\nErämiehen laskujen mukaan he olivat ratsastaneet kaksikymmentä\nmailia siitä kuin pakomatkansa aloittivat. Inezin hento ruumis alkoi\nylenmääräisestä rasituksesta raueta, eivätkä retken tavattomat\nponnistukset suinkaan olleet vaikuttamatta Elliinkään, sillä vaikka\nhän olikin rivakampi, oli hänkin nainen. Middletonille itselleenkin\nlepo oli sangen tervetullut, ja voimakas, urhea Paavokin empimättä\ntunnusti, että pieni lepo tekisi hänelle varsin hyvää. Vanhus yksin\nnäytti olevan tunnoton luonnon kaikille vaatimuksille. Vaikka hän\nolikin aivan tottumaton tämänlaatuiseen taipaleen tekoon, eivät\ninhimillisen heikkouden tavalliset oireet näyttäneet ensinkään\npystyvän häneen. Vaikka hän olikin niin lähellä lopullista eroaan,\npiti riutunut ruumis yhä puoliaan kuin säitten karkaiseman tammen\nkuiva, paljas, myrskyjen tuivertama runko, taipumattomana, ikäänkuin\nkiveksi kovettuneena. Hän johti itse lepopaikan etsiskelyä, johon\npaikalla ryhdyttiin, nuorukaisen tarmolla mutta älynsä ja suuren\nikänsä kokeneisuuden maltilla.\n\nRuohokkoa, josta tohtori oli tavattu ja johon hänen aasinsa nyt\njätettiin, kuljettiin edelleen vähän matkaa, kunnes huomattiin\npreerian aaltoilevan pinnan tasoittuvan laajaksi lakeaksi tasangoksi,\njolla tiesi miten pitkälle kasvoi samaa ruohoa.\n\n\"Ahaa, ehkä tämä välttää\", sanoi vanhus, kun he olivat tulleet tämän\nkuloheinämeren partaalle. \"Minä tunnen tämän paikan, sillä usein olen\nmaannut tämän seudun salatuissa alhoissa päiväkausia yhteen mittaan\nintiaanin ajaessa kentällä puhveleita. Mutta meidän täytyy kulkea\nhyvin varovaisesti, ettemme jätä leveätä jälkeä, sillä intiaanien\nuteliaisuus on vaarallinen naapuri.\"\n\nItse edellä kulkien hän valitsi paikan, jossa pitkä karkea heinä oli\nmelkein pystyä, muistuttaen sekä mittansa että taajuutensa puolesta\nkorkeata ruovostoa. Sitten hän yksin ratsasti heinikon sekaan ja\nkäski muita niin tarkkaan kuin suinkin seuraamaan jälkiään. Edettyään\nheinätiheikköön joitakin kymmeniä askelia hän antoi ohjeet Paavolle\nja Middletonille, jotka jatkoivat matkaa syvemmälle ruohon sekaan,\nitse hän taas laskeutui hevosen selästä ja palasi samoja jälkiään\nniityn reunaan. Siellä hän viipyi monta minuuttia, suorien tallattua\nruohoa ennalleen ja hävittäen mahdollisimman tyystin kaikki jäljet.\n\nJoukon muut jäsenet jatkoivat sillä välin matkaa, vaikka\nvaivalloisesti ja sen vuoksi hitaastikin, kunnes olivat edenneet\nmailin verran. Löydettyään mieleisensä paikan he laskeutuivat hevosen\nselästä ja alkoivat varustautua loppuyön viettoon. Erämies oli sillä\nvälin yhtynyt joukkoon ja ryhtyi taas puuhia johtamaan.\n\nTuota pikaa revittiin ja leikattiin heinä ja rikkaruohot siksi\nlaajalta alalta, että Inezille ja Ellille saatiin laitetuksi\nvuode hiukan syrjempään. Vuode olisi vaikka haahkan untuvain\nkanssa kilpaillut pehmeydessä ja joustavuudessa, ja sille uupuneet\nnaiset, nautittuaan hiukkasen Paavon ja erämiehen mukaansa\nottamia virvokkeita, nyt kävivät lepäämään, jättäen voimakkaammat\nmatkakumppaninsa pitämään huolta omastakin mukavuudestaan. Middleton\nja Paavo noudattivatkin pian morsiantensa esimerkkiä, jättäen\nerämiehen ja luonnontutkijan istumaan hyvätuoksuisen biisoninpaistin\nääreen, joka oli aikaisemmalla levähdyspaikalla keitetty ja joka\nsyötiin kylmänä, kuten tavallista.\n\nJonkinlainen itsepintainen ahdistuksen tunne, joka niin kauan oli\nollut ylinnä Obedin mielessä, karkoitti alussa unen hänen silmistään.\nVanhuksen tarpeet taas oli tottumus ja pakko siinä määrin alistanut\ntahdon alaiseksi, kuin olisivat ne kokonaan riippuneet siitä, mikä\nhänelle milloinkin oli otollista. Samoinkuin kumppaninsakin hänkään\nei sen vuoksi nukkunut, vaan jäi valvomaan.\n\n\"Jos ne ihmiset, jotka hyvässä turvassa elävät hyviä päiviä,\ntietäisivät, kuinka paljon luonnontutkijain on heidän puolestaan\nkestettävä rasituksia ja vaaroja\", sanoi Obed hetken vaitiolon\njälkeen Middletonin levolle ruvettua, \"niin pystytettäisiin\nhopeapatsaita ja vaskikuvia heidän kunniansa ainaisiksi\nmuistomerkeiksi!\"\n\n\"Mene tiedä, kuinka kävisi\", vastasi kumppani, \"hopeata ei ole\nkovinkaan runsaasti, ei ainakaan täällä erämaassa, ja vaskiset\nepäjumalankuvat on Herran kymmenessä käskyssä kielletty.\"\n\n\"Sillä kannalla todella oli juutalaisten suuri lainlaatija, mutta\negyptiläisten ja kaldealaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten\noli tapana täten ihmismuotoja esittävillä kuvilla ilmaista\nkiitollisuutensa. Todella ovat monet muinaisuuden kuulut mestarit\ntaidollaan ja tiedollaan voittaneet luonnonkin aikaansaannokset ja\nluoneet niin kauniita ja täydellisiä ihmismuotoja, että niitä on\nvaikea tavata specieksen, genus homon, etevimmissäkään elävissä\neksemplaareissa.\"\n\n\"Voivatko epäjumalanne kävellä ja puhua, tai onko niillä järjen\nihana lahja?\" kysyi erämies hieman kärtyisellä äänellä. \"Vaikk'ei\nminua juuri halutakaan käydä kyläkunnissa niiden nielua ja suukopua\nkuulemassa, olen minäkin kuitenkin käynyt kaupungeissa aikanani\nvaihtamassa nahkani lyijyyn ja ruutiin ja usein olen siellä nähnyt\nvahanukkejanne ja niiden koreita pukuja ja lasisia silmiä.\"\n\n\"Vahanukkeja!\" keskeytti Obed. \"Taiteen häväisemistä on verrata\nvahakuvakauppiaitten kurjia tekeleitä antiikin puhtaisiin\nihannekuviin!\"\n\n\"Luojan silmissä on häväisevää\", vastasi vanhus, \"verrata hänen\nluomainsa teoksia hänen omien kättensä työhön.\"\n\n\"Kunnianarvoisa metsämies\", aloitti jälleen luonnontutkija, karistaen\nkurkkuaan, kuten vakavaan keskusteluun ryhtyvä ainakin, \"pohtikaamme\nasiaa ymmärryksellä ja ystävyydessä. Te puhutte tietämättömyyden\nvaahdosta, kun taas minun muistissani elävät ne kallisarvoiset\nhelmet, joita minulla oli onni ennen katsella Vanhan maailman talteen\nsaatujen ihanien aarteitten joukossa.\"\n\n\"_Vanhan_ maailman\", tokaisi vastaan erämies, \"se on kaikkien\nniiden nälkiintyneitten heittiöitten kurja valtti, joita on tähän\nsiunattuun maahan lappanut aina lapsuudestani saakka! Ne puhuvat\n_Vanhasta_ maailmasta, ikäänkuin Luojan vallassa ja tahdossa ei\nolisi luoda maailmaa yhdessä päivässä tai ikäänkuin hän ei olisi\nlahjojaan jakanut, vaikk'ei niitä olekaan vastaanotettu ja käytetty\nyhtäläisellä mielellä tai yhtäläisellä ymmärryksellä. Jos he\npuhuisivat _kuluneesta_ tai _väärinkäytetystä_ tai _tulevasta_\nmaailmasta, eivät ehkä osuisi niinkään väärään!\"\n\nTohtori Battius, joka oli huomannut yhtä työlääksi puolustaa\nmieliasemiaan näin epäsäännöllistä vastustajaa vastaan kuin hänen\nolisi ollut vaikea pysyä jaloillaan lännen painijain otteessa,\nrykäisi ääneensä ja käytti hyväkseen erämiehen uutta käännettä\nohjatakseen keskustelun uudelle tolalle.\n\n\"Vanhalla ja Uudella maailmalla, oiva kumppani\", hän sanoi, \"ei\ntarkoiteta sitä, etteivät meidän oman maailmanpuoliskomme kukkulat\nja laaksot ja kalliot olisi yhtä vanhoja kuin se maanpaikka, jossa\ntapaamme Babylonin tiilet. Se vain tarkoittaa sitä, ettei sen\nmoraalinen eksistenssi ole samanaikainen kuin sen fyysillinen ja\ngeologinen muodostus.\"\n\n\"Mitä?\" sanoi vanhus, katsoen filosofin kasvoihin kysyvästi.\n\n\"Sitä vain, ettei se ole ollut moraalisesti tunnettu yhtä kauan kuin\nkristikunnan muut maat.\"\n\n\"Sitä parempi, sitä parempi. Minä en ollenkaan pidä teidän vanhoista\nmoraaleistanne, kuten sanotte, sillä minä olen aina huomannut,\nja minä olen pitkän aikani elänyt ikäänkuin luonnon sydämessä,\netteivät vanhat moraalinne ole kaikkein parhaita. Ihmiskunta\nkääntelee ja vääntelee Herran käskyjä oman pahuutensa mukaisesti,\nkun se pirullisessa oveluudessaan on saanut niitä liian kauan pitää\npilkkanaan.\"\n\n\"Kunnioitettava metsämies, ette vieläkään käsitä tarkoitustani.\nMoraalilla en tarkoita sanan suppeampaa merkitystä, siveyttä, vaan\nihmisten tapoja ja toimia, jotka kuuluvat heidän jokapäiväiseen\nseurusteluunsa, laitoksiinsa ja lakeihinsa.\"\n\n\"Mutta sitä minä sanon silkaksi ja selväksi vallattomuudeksi ja\nturmelukseksi\", keskeytti jäykkä vastaväittäjä.\n\n\"No, voipa olla niin\", vastasi tohtori, luopuen tuskastuneena\nselittely-yrityksistään. \"Ehkä myönsin kuitenkin liikaa\", hän sentään\nlisäsi, kuvitellen vielä näkevänsä pienen väittelyn mahdollisuuden.\n\"Ehkä kuitenkin myönsin liikaa sanoessani, että tämän meidän\nmaailmanpuoliskon muodostus todella on yhtä vanha kuin sen, joka\nkäsittää Euroopan, Aasian ja Afrikan vanhimmat kulttuuriseudut.\"\n\n\"On helppo sanoa, ettei mänty ole yhtä pitkä kuin leppä, mutta sitä\nei ole helppo todistaa. Voitteko te selittää semmoisen luulon?\"\n\n\"Syitä on paljon ja päteviä\", vastasi tohtori, ihastuen tähän\nrohkaisevaan aloitteeseen. \"Luokaamme silmäys Egyptin ja Arabian\nlakeuksille. Niiden hiekkaerämaissa vilisee muinaisuuden\nmonumentteja, muistomerkkejä, ja meillä on myös kirjalliset tiedot\nniiden muinaisesta loistosta. Nämä yhä vahvistavat todistuksia niiden\nentisestä hedelmällisyydestä, vaikka ne nyt ovat sen menettäneet.\nMutta turhaan me etsimme samanlaisia todistuksia siitä, että ihminen\nolisi tässä meidän maanosassamme milloinkaan kohonnut sivistyksen\nkukkuloille, ja tuloksitta saamme etsiä polkua, jota hän on kulkenut\nalaspäin nykyisen, toisen lapsuuden tilaansa.\"\n\n\"Entä mitä te tässä kaikessa näette?\" kysyi erämies, jota\nluonnontutkijan käyttämät oudot sanat jonkin verran hämmensivät,\nvaikka hän käsittikin hänen ajatustensa juonen.\n\n\"Todistuksen probleemalleni, ettei luonto ole luonut näin\nsuunnattoman laajaa seutua jäämään asumattomaksi kautta aikojen.\nTämä on vain asian moraalinen puoli, niitä sen eksaktiseen ja\ngeologiseen...\"\n\n\"Ei minulle enempää teidän moraalejanne\", vastasi vanhus, \"sillä minä\nnäen niissä kerrassaan mielettömyyden korskeuden. Minä en paljon\ntiedä teidän Vanhan maailmanne saduista, koska olen kaiken aikani\nvain katsonut luontoa vakaasti kasvoihin ja enemmän käyttänyt aikaani\nsen harkitsemiseen, mitä olen nähnyt, kuin sen, mitä olen ihmisten\npuheita kuullut. Mutta kirjojen kirjalle eivät korvani ole koskaan\nolleet kuurot, ja monet pitkät talvi-illat olen istunut delavarien\nwigwameissa ja kuunnellut kunnon herrnhutilaisten puhetta, heidän\nselitellessään vanhojen aikojen historiaa ja oppia Lenapin kansalle!\nMieluista oli väsyttävän metsästyksen jälkeen kuulla semmoista\nviisautta! Suuresti se minua miellytti ja usein keskustelin sitten\nniistä asioista delavarien Suuren Käärmeen kanssa, milloin meillä\nretkillämme oli joutilasta lomaa seuratessamme sotapolulla liikkuvain\nmingojen jälkiä tai Yorkin kauriita väijyessämme. Muistan silloin\nkuulleeni, että se Luvattu maa ennen muinoin oli yhtä hedelmällinen\nkuin Mississippin laaksot ja että siinä kasvoi viljaa ja hedelmiä\nniin paljon kuin maa mahtoi kantaa, mutta että se sitten joutui\nkirouksen alaiseksi ja että se nyt on enemmän mainittava karuudestaan\nkuin mistään luonnon rikkaudesta.\"\n\n\"Se on totta, mutta Egypti -- ja suurikin osa Afrikasta tarjoaa vielä\nomituisemman esimerkin luonnon uupumisesta.\"\n\n\"Sanokaa minulle\", keskeytti vanhus, \"onko se varma totuus, että\nfaaraon maassa vielä on pystyssä rakennuksia, joita muotonsa puolesta\nvoi verrata maan kukkuloihin?\"\n\n\"Se on yhtä totta, kuin että luonto aina antaa etuhampaat\nnisäkkäille, mammalia, genus homo...\"\n\n\"Se on sangen ihmeellistä, ja se todistaa, kuinka suuren Hänen täytyy\nolla, kun hänen kurjat luontokappaleensa voivat tehdä semmoisia\nihmeitä! Paljon ihmisiä on varmaan tarvittu semmoisen rakennuksen\nrakentamiseen, ja ihmisiä, joilla on ollut voimia ja tahtoa! Onko\nsiinä maassa yhä vieläkin paljon samanlaista kansaa?\"\n\n\"Kaukana siitä. Suurin osa maasta on hietaerämaata ja ilman sitä\nsuurta jokea olisi koko maa autio.\"\n\n\"Niinpä niin, joet ovat arvaamaton lahja niille, jotka kyntävät\nmaata, kuten jokainen heti huomaa, joka kulkee laajemmalti\nKalliovuorten ja Mississippin välisiä maita. Mutta kuinka te\nselitätte, te kirjanoppineet, nämä maan itsensä pinnalla tapahtuneet\nmuutokset ja kansojen sortumisen?\"\n\n\"Siihen ovat syynä moraaliset vaik...\"\n\n\"Siinä olette oikeassa, huono moraali on siihen syynä. Heidän\npahuutensa ja ylpeytensä ja pääasiallisesti kaikenlainen haaskaaminen\non sen saanut aikaan! Kuulkaa nyt, mitä vanha mies on kokemuksestaan\noppinut. Minä olen elänyt kauan, kuten harmaista hapsistani ja\nryppyisistä käsistäni näkyy, vaikk'ei kieleni kertoisikaan vuosieni\nviisautta. Ja paljon olen nähnyt ihmisten mielettömyyttä, sillä\nihmisen luonto on sama, syntyipä hän erämaassa tai kaupungeissa.\nMinun heikon ymmärrykseni mukaan eivät hänen lahjansa koskaan ole\nhänen pyyteittensä tasalla. Jokainen, joka näkee hänen katkerat\npyrkimyksensä täällä matoisessa maailmassa, tietää myös, että hän\nkaikkine luonnottomuuksineen kiipeisi hamaan taivaaseen, jos vain\ntuntisi tien. Se, ettei hänen valtansa ole yhtä suuri kuin hänen\ntahtonsa, johtuu siitä, että Luojan viisaus on asettanut rajat hänen\npahoille töilleen.\"\n\n\"On liiankin varmaa, että eräät faktat tukevat sitä teoriaa,\njoka kannattaa genuksen luontaista turmelusta. Mutta jos tiede\nvoitaisiin keskittää tehoamaan vähentymättömällä voimalla kokonaiseen\nspeciekseen, niin voisi ehkä kasvatus juurineen hävittää pahan\nprinsiipit.\"\n\n\"Vai teidän kasvatuksenne! Oli semmoinenkin aika, että luulin voivan\nihmisen kasvattaa eläimestä itselleen kumppanin. Paljon penikoita ja\ntäpläisiä kauriinvasoja olen näillä vanhoilla käsilläni kasvattanut,\nkunnes jo aloin pitää niitä järjellisinä ja muuttuneina olentoina\n-- mutta mitä siitä lopun lopuksi tuli? Karhu puri ja kauris\njuoksi, vaikka minä syntisessä ylpeydessäni luulin voivani muuttaa\nluonnonlaadun, jonka Luoja itse oli nähnyt hyväksi antaa. No, jos\nihminen on siihen määrään mielettömyytensä sokaisema, että hän ajasta\naikaan vain jatkaa pääasiallisesti oman itsensä vahingoittamista,\nniin on yhtäläinen syy luulla, että hän täällä on saanut aikaan saman\npahan kuin niissä maissa, joita te sanotte niin vanhoiksi. Katselkaa\nympärillenne. Missä ovat ne paljoudet, jotka ennen asuivat näillä\npreerioilla, kuninkaat ja palatsit, tämän preerian rikkaudet ja\nmahti?\"\n\n\"Entä missä ovat ne monumentit, jotka kannattaisivat niin hataraa\nteoriaa?\"\n\n\"Mitä te sanotte momenteiksi?\"\n\n\"Ihmisen rakennuksia! Theben ja Baalbekin mahtavia muistomerkkejä,\npylväitä, katakombeja ja pyramiideja, jotka seisovat Idän hietikoissa\nkuin haaksirikkoutuneet laivat kalliorannalla todistamassa aikojen\nmyrskyjä!\"\n\n\"Ne ovat olleet ja menneet. Aika on ollut niitä kestävämpi.\nMiksi? Koska aika on Luojan luoma, ne taas ihmisen. Tämä ruohoa\nja heinää kasvava paikka tässä, jossa nyt istutte, on ehkä joskus\nollut mahtavan kuninkaan puutarha. Kaikkien luotujen kohtalo on\nkypsyä ja sitten rappeutua. Puu kukkii ja tekee hedelmänsä, joka\nputoaa, mätänee, kuihtuu ja sen siemenkin katoaa! Menkää ja lukekaa\ntammen tai sykomoorin lustot, ne ovat renkaissa toinen toisensa\nulkopuolella ja niitä on niin paljon, että silmät sekaantuvat, kun\nyrittää niitä lukea. Ja kuitenkin kuluu täysi vuodenajan kierros\nrungon kiertäessä yhden semmoisen pienen renkaan ympärilleen, kuten\npuhveli karvaansa vaihtaessaan tai sarvas sarviaan. Ja mikä on siitä\ntuloksena? Jalo puu, joka täyttää paikkansa metsässä pitempänä,\nmahtavampana ja rikkaampana ja vaikeampana jäljentää kuin ainoakaan\nniistä mitättömistä pylväistänne, ja sekin kestää tuhatkunnan\nvuotta, kunnes Luojan suoma aika on täytetty. Sitten tulevat tuulet,\njoita ette näe, repimään sen kuorta ja taivaasta vesi sen huokosia\npehmittämään ja laho, jonka jokainen näkee, mutta ei kukaan voi\nselittää, lannistamaan sen ylpeyden ja sortamaan sen maahan. Siitä\npitäen sen kauneus alkaa riutua. Se makaa nyt vuosisatasen lahoavana\nruhona ja lopulta multakasana, ihmishaudan murheellisena kuvana. Tämä\non todellinen muistomerkki, vaikka onkin toisenlaisen voiman työtä\nkuin teidän veistetyt marmorinne! Ja lopulta koko dakotain kansan\novelin vakoilija saisi elämänsä etsiä sitä paikkaa, johon se kaatui,\nymmärtämättä siitä silmäinsä hämärtyessä enempää kuin silloinkaan,\nkuin hän ne ensin avasi. Ikäänkuin tämä ei riittäisi vakuuttamaan\nihmiselle, kuinka tietämätön hän on. Ja ikäänkuin pilkatakseen\nhänen suuria luulojaan itsestään kohoaa tammen juurista mänty\nkasvamaan, aivan samoin kuin karuus seuraa hedelmällisyyttä taikka\nkuten nämä paljaat erämaat ovat syntyneet siihen, mihin olisi voitu\nluoda yrttitarha. Älkää puhuko minulle vanhoista maailmoistanne!\nJumalan pilkkaamista on sillä tavalla määrätä rajat ja vuodenajat\nKaikkivaltiaan töille, aivan samoin kuin vaimo laskee lapsensa iän.\"\n\n\"Metsästäjä eli ansapyytäjä ystäväni\", aloitti jälleen\nluonnontutkija, kurkkuaan karistaen ja hieman hämmentyneenä\ntoverinsa voimakkaan hyökkäyksen johdosta, \"jos maailma hyväksyisi\njohtopäätöksenne, rajoittaisivat ne arveluttavalla tavalla järjen\nponnistuksia ja suuressa määrin supistaisivat tiedon aloja.\"\n\n\"Sitä parempi -- sitä parempi, sillä sen minä olen huomannut, ettei\nitsestään luuleva ihminen koskaan ole tyytyväinen. Kaikki osoittaa\nsitä. Miksei meillä olisi kotkan silmät, kyyhkysen siivet ja hirven\nsääret, jos Luojan tahto olisi, että ihminen saisi kaikki toiveensa\ntäytetyksi?\"\n\n\"On eräitä fyysillisiä puutteita, arvoisa ansapyytäjä, joihin,\nminä mielelläni myönnän sen, voitaisiin keksiä suuria ja edullisia\nmuutoksia. Esimerkiksi omaan muodostamaani lahkoon Phalangacru--\"\n\n\"Heittäkää nuo riivatut nimenne! Vai teidän kaltaisenne vaivainen\ntekisi uusia luontokappaleita! Vai tuommoisenko sormen kosketus\nhävittäisi apinan ilkkuvan muodottomuuden! Menkää tiehenne,\nei ihmisen mielettömyyttä tarvita Jumalan suurten teosten\ntäydentämiseen. Ei ole semmoista vartaloa eikä kauneutta eikä\nsuhteita eikä värejä, jotka ihmiselle sopivat, joita Hän ei jo olisi\nkäyttänyt.\"\n\n\"Siinä taas kosketatte erästä kysymystä, josta on paljon väitetty\",\nhuudahti tohtori, joka kävi kiinni innokkaan ja jäykkäuskoisen\nvanhuksen jokaiseen selvästi hahmoteltuun aatteeseen siinä turhassa\ntoivossa, että siitä voisi kehittää loogillisen keskustelun, jossa\nhän koko tieteellisellä päätelmätykistöllään tuhoisi vastustajansa\noppimattomat varustukset.\n\nKertomuksemme kannalta on kuitenkin tarpeetonta selostaa sitä\nhajanaista keskustelua, joka nyt seurasi. Vanha erämies vältti\nvastustajansa tuhoiskut samalla tavalla kuin kevytaseinen\nsoturi välttää säännöllisen sotamiehen iskut, samalla kuin itse\nvastustajaansa eniten ahdistaa, ja kului tuntikausi heidän\npääsemättä tyydyttävään tulokseen ainoastakaan kysymyksestä, mihin\npuututtiin. Nämä pohtelut vaikuttivat kuitenkin tohtorin hermostoon\nkuin rauhoittava unijuoma, ja vanhuksen vihdoin valmistautuessa\nkallistamaan päänsä selkärepulleen oli Obedkin, tämän aatteellisen\nkaksinkamppailun virkistämänä, siinä tilassa, että luonnollinen lepo\noli hänelle otollinen eikä hänen enää tarvinnut pelätä tetonisoturien\nja veristen tomahawkien painajaisena itseään kiduttavan.\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\n\nPakolaiset nukkuivat useita tunteja. Erämies heräsi ensimmäisenä,\nsamoin kuin hän viimeisenä oli antautunut sen valtaan. Heräten aamun\nharmaan valon juuri alkaessa vaalentaa sitä tähdekkään taivaankannen\nosaa, joka oli kentän itäreunalla, hän kehoitti matkakumppanejaankin\nnousemaan lämpimiltä sijoiltaan ja huomautti, kuinka tärkeätä oli\nlähteä paikalla liikkeelle. Middletonin pitäessä huolta niistä\nvarustuksista, jotka olivat tarpeen Inezin ja Ellin mukavuudeksi\nedessä olevalla pitkällä ja rasittavalla matkalla, vanhus ja Paavo\nlaittoivat aterian, jonka edellinen oli kehoittanut nauttimaan,\nennenkuin noustiin hevosen selkään. Paljon ei aikaa kulunut näihin\nvarustuksiin, ja tuota pikaa pieni joukko jälleen istui aterian\nääreen, joka ehkä ei ollutkaan yhtä herkullinen kuin Middletonin\nnuoren vaimon kotona, mutta jolta ei suinkaan puuttunut mehukasta\nmakua eikä ravitsevaisuutta.\n\n\"Kun pääsemme kauemmaksi pawneitten metsästysmaille\", sanoi erämies,\nasettaen Inezin eteen mehukkaan kauriinpaistin pienellä, häntä\nitseään varten sarvesta somasti tehdyllä lautasella, \"niin tapaamme\nlihavampia ja paremmanmakuisia puhveleita, viljalti kauriita ja yllin\nkyllin kaikkia muitakin Luojan lahjoja tarpeittemme tyydyttämiseksi.\nEhkä sattuu tiellemme majavakin ja saamme sen hännästä makupalan,\njoka on kaikkein parhaita\".[14]\n\n\"Mihin suuntaan aiotte kulkea eksytettyänne ensin nuo verihurtat\njäljiltämme?\" kysyi Middleton.\n\n\"Jos minä saan lausua mielipiteeni\", sanoi Paavo, \"niin pyrimme\njoelle ja lähdemme laskemaan sitä niin pian kuin mahdollista.\nKun vain saan pumpulipuun pölkyn käsiini, niin teen siitä\nyhdessä päivässä ja yössä kanootin, joka kantaa meidät kaikki,\naasia lukuun ottamatta. Elli on kyllä reipas tyttö, mutta ei\nmikään kilparatsastaja, ja paljon mukavampi on kulkea kuusi tai\nkahdeksansataa mailia veneellä kuin juosta preeriaa kuin hirvilauma,\nja sitä paitsi ei veteen jää jälkiä.\"\n\n\"Siitä minä en ole niinkään varma\", vastasi erämies. \"Usein on\nminusta tuntunut siltä, että punanahka vainuaa jäljet ilmastakin.\"\n\n\"Katsos, Middleton\", huudahti Inez, puhjeten äkkiä nuorekkaaseen\nihastukseen, joka sai hänet hetkeksi unohtamaan tilansa, \"kuinka\nkaunis taivas on. Se on varmaankin onnellisempien aikojen lupaus.\"\n\n\"Ihanaa!\" vastasi puhuteltu. \"Kuinka taivaallisen loistava tuo kirkas\npunainen juova ja tuolla vielä kirkkaampi purppurapuna. Harvoin olen\nnähnyt värikkäämpää auringonnousua.\"\n\n\"Auringonnousua!\" toisti vanha erämies hitaasti, kohoten istuviltaan\nkoko pitkään mittaansa tarkkaavan näköisenä ja kiinnittäen katseensa\ntaivaanrannan vaihteleviin ja kieltämättä kauniisiin väreihin.\n\"Auringonnousua! Minä en pidä tuommoisesta auringonnoususta. Voi\nkumminkin! Ne vietävät ovat tehneet meille kamalan kepposen. Preeria\npalaa!\"\n\n\"Korkeuden Herra meitä varjelkoon!\" huudahti Middleton, pusertaen\nIneziä rintaansa vasten vaaran välittömän uhkan vaikutuksesta.\n\"Älkäämme, vanha ystävä, menettäkö hetkeäkään. Jokainen hetki on nyt\nkuin päivä, paetkaamme.\"\n\n\"Minne?\" kysyi erämies, viitaten häntä tyynenä ja arvokkaana\nseisahtumaan. \"Tässä heinän ja ruohon maassa olette kuin kompassiton\nalus aavoilla järvillä. Yksi ainoakin askel väärään suuntaan voisi\ntuottaa meille kaikille tuhon. Harvoin vaara on niin pakottava, ettei\njärjellä olisi aikaa tehdä työtään. Odottakaamme siis sen käskyjä.\"\n\n\"Minä puolestani\", sanoi Paavo Hoover, luoden ympärilleen kylläkin\ntodellista huolestumista kuvastavan katseen, \"myönnän, että jos tämä\nkuiva heinä syttyy palamaan, täytyisi mehiläisenkin lentää tavallista\nkorkeammalta, jos mieli välttää siipiensä kärventymisen. Minä, vanha\nansuri, kannatan siis kapteenia ja sanon, että nouskaamme hevosen\nselkään ja paetkaamme.\"\n\n\"Te olette väärässä, kerrassaan väärässä. Ihminen ei ole eläin, joka\nnoudattaa vaistonsa lahjaa ja vainuaa tietonsa ilman hajusta tai\näänistä, vaan hänen tulee nähdä ja ajatella ja sitten päättää. Tulkaa\nsiis kanssani vähän matkan päähän vasemmalle kädelle kummulle, joka\nnäkyy tuolla, niin katselemme ympärillemme.\"\n\nVanhus teki käskevän kädenliikkeen ja pitemmittä puheitta kulki\nosoittamalleen paikalle, koko säikähtynyt matkaseura perässään.\nVähemmän tottunut silmä ei ehkä olisi huomannutkaan hänen\ntarkoittamaansa matalaa maanaaltoa, joka niityn pinnalla näytti vain\ntavallista pitemmältä heinikolta. Paikalle saavuttuaan he kuitenkin\nhuomasivat kellastuneen ruohon itsensäkin osoittavan siitä puuttuvan\nkosteutta, joka oli saanut muualla niityllä heinän niin rehevästi\nkasvamaan, ja siitä saattoi arvata, mistä erämies oli tiennyt paikan\nmaanlaadun. Muutama minuutti kului siinä ympärillä olevan ruohon\nlyhentämiseen, se kun oli niin pitkää, että kohosi Middletonin ja\nPaavonkin pään yli, ja vapaamman näköalan raivaamiseen ympärillä\npalavalle tulimerelle.\n\nTämä peloittava näky ei suinkaan lisännyt pakolaisten toiveita,\nse päinvastoin saattoi tehdä ne kerrassaan tyhjiksi. Vaikka päivä\nalkoi sarastaa, kävivät taivaan kirkkaat värit yhä hehkuvammiksi,\nikäänkuin tuli olisi ryhtynyt syntiseen kilpailuun auringon kanssa.\nSiellä täällä kohosi ilmaan kirkkaita liekkejä pitkin aavikon rantaa,\nmelkein kuin revontulien häälyviä säteitä, paljon uhkaavampia vain ja\njulmempia väriltään ja vaikutuksiltaan. Erämiehen jäykkien kasvojen\nhuolestus kasvoi huomattavasti, hänen kiireettä tarkastellessaan\npaloa joka levisi leveänä vyönä heidän pakopaikkansa ympärillä,\nkunnes se oli kiertänyt koko taivaanrannan.\n\nPäätään pudistaen, kasvot käännettyinä sitä kohtaa kohti, missä vaara\nnäytti olevan lähinnä ja nopeimmin lähestymässä, vanhus sanoi:\n\n\"Olemme pettäneet itseämme sillä toivolla, että olimme eksyttäneet\ntetonit jäljiltämme, mutta tässä meillä nyt on ilmeinen todistus\nsiitä, että ne sekä tietävät meidän olopaikkamme että myös aikovat\najaa meidät savulla piilostamme kuin kiertelevät petoeläimet.\nKatsokaa, ne ovat samalla haavaa sytyttäneet tulen koko tämän\nalanteen ympärille, ja ne peijakkaat ovat nyt kiertäneet meidät yhtä\ntäydellisesti kuin vesi saaren.\"\n\n\"Nouskaamme hevosen selkään ja ratsastakaamme pakoon\", huudahti\nMiddleton, \"eikö henki ole sen arvoinen, että siitä kannattaa\ntaistella?\"\n\n\"Minne menisitte? Onko tetonilaishevonen salamanteri, niin että se\nvoi kulkea liekkien läpi vammaa saamatta, vai luuletteko Jumalan\nosoittavan voimaansa teidän puolestanne, kuten ennen muinoin, ja\nkuljettavan teidät vaaratta semmoisen lieskan läpi, jonka näette tuon\npunaisen pilven alla hehkuvan? Ja joka puolella on siouxeja nuolineen\nja veitsineen, jos minä vähääkään ymmärrän heidän kirottuja juoniaan.\"\n\n\"Ratsastakaamme vaikka koko heimon keskelle\", vastasi nuori upseeri\nrajusti, \"ja koettakaamme, onko heissä miehen vastusta.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, tuo kuuluu kauniilta, mutta mitä se tositeossa\nmerkitsisi? Tämä mehiläispyytäjä voi opettaa teille järkeä\ntämmöisissä asioissa.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, vanha ansuri\", sanoi Paavo, ojennellen\nvoimallista ruhoaan, \"minä olen kapteenin puolella enkä kannata\nkilpajuoksua palon kanssa, vaikkapa juoni veisikin keskelle tetonin\nwigwamia. Minun Ellini --\"\n\n\"Mitä hyötyä on teidän rohkeasta luonnostanne, kun voitettavana on\nsekä Jumalan tuli että ihminen. Silmäilkää ympärillenne, ystävät,\nsilmäilkää ympärillenne, jos löydätte ainoankaan aukon, lupaan minä\nseurata teitä.\"\n\nMatkakumppanit ryhtyivätkin paikalla tähyilemään, kaiken näkökykynsä\nteroittaen, mutta tämä tähystys oli enemmän omiaan osoittamaan\ntodeksi heidän toivottoman asemansa kuin heidän huolestustaan\nrauhoittamaan. Valtavia savupatsaita kierteli ilmaan aavikolta,\nsaeten sankaksi seinäksi kautta taivaanrannan. Punainen hehku, joka\nkajasti niiden mahtavista vyöryistä, missä valaisten niitä kuin\nsuuren tulipalon lieska, missä puhjeten uusiksi liekeiksi palon\nalla kiitäessä eteenpäin, peittäen takanaan kaikki kammottavaan\nsynkeyteen, julisti sanoja selvemmin tämän välittömän, lähestyvän\nvaaran laatua.\n\n\"Tämä on hirmuista!\" huudahti Middleton, puristaen vapisevaa Ineziä\nrintaansa vasten. \"Tämmöiseen aikaan ja tämmöisellä tavalla!\"\n\n\"Taivaan portit ovat avoinna kaikille, jotka todella uskovat\",\nkuiskasi hurskas Inez.\n\n\"Tuo alistuvaisuus saattaa minut epätoivoon! Mutta me olemme miehiä\nja me taistelemme henkemme puolesta! Mitä ajattelette, kunnon uljas\nystäväni, nousemmeko jälleen hevosen selkään ja ratsastammeko\nliekkien poikki, vai jäämmekö tähän näkemään, kuinka rakkaimpamme\nkamalasti tuhoutuvat, meidän yrittämättäkään pelastua?\"\n\n\"Minä kannatan parveilua ja pakoa, ennenkuin pesä käy meille\nliian kuumaksi\", sanoi mehiläispyytäjä, johon Middletonin sanat\nkohdistuivat, kuten on helppo huomata. \"Hei, vanha ansuri, teidän\ntäytyy tunnustaa että tämä on hidasta vaaran pakenemista. Jos jäämme\ntänne kauemmaksi, pökerrymme paikoillemme kuin savustetut mehiläiset\npesänsä viereen. Voitte jo kuulla tulen pauhun, ja kokemuksesta\ntiedän, että kun preeria syttyy palamaan, ei sen, joka tahtoo päästä\npakoon, sovi olla mikään laiskiainen.\"\n\n\"Luuletteko te\", vastasi vanha erämies, viitaten heitä ympäröivään\nkuivaan ja yhteentakertuneeseen ruohoryteikköön, \"että minkään\nkuolevaisen jalat kykenevät tämmöisellä tiellä voittamaan tulen\nnopeuden! Kunhan vain tietäisin, millä puolella ne konnat väijyvät!\"\n\n\"Mitä te sanotte, tohtori ystävä\", huudahti Paavo suunniltaan ja\nkääntyi luonnontutkijan puoleen sellaisen saamattomuuden valtaamana,\njonka usein huomaamme voimakkaissa heidän etsiessään neuvoa\nheikommilta väkevämmän olennon käden tehdessä tyhjäksi inhimilliset\nponnistukset, \"mitä sanotte, ettekö tiedä mitään keinoa, kun henki on\nkysymyksessä?\"\n\nLuonnontutkija seisoi muistiinpanokirja kädessään ja katseli\nkammottavaa näytelmää tyynenä, ikäänkuin palo olisi varta vasten\nsytytetty jonkin mutkikkaan tieteellisen ongelman ratkaisemiseksi.\nPaavon kysymyksestä havahtuen hän kääntyi yhtä levollisen, vaikka\ntoisia asioita ajattelevan erämiehen puoleen ja osoittaen mitä\nharmillisinta tunnottomuutta tilanteen äärimmäistä uhkaa kohtaan\nsanoi:\n\n\"Kunnioitettava metsämies, olette usein nähnyt tämmöisiä fenomeeneja\n--\"\n\nPaavo keskeytti hänet karkealla tavalla, iskien muistiinpanokirjan\nhänen kädestään niin rajusti, että kylläkin huomasi, kuinka\ntäydelleen hän oli menettänyt mielenmalttinsa. Luonnontutkija ei\nkuitenkaan ehtinyt esittämään tähän vastalausettaan, ennenkuin vanha\nerämies, joka kaiken aikaa oli näyttänyt epäröivän, miten menetellä,\nvaikka enemmän ymmälle joutuneen kuin hätääntyneen näköisenä, äkkiä\nmuuttui varman ja päättäväisen näköiseksi, ikäänkuin hän ei enää\nolisi ollut epätietoinen toimintatavasta.\n\n\"On aika ryhtyä toimeen\", hän sanoi, keskeyttäen riidan, joka oli\nsyttymäisillään luonnontutkijan ja mehiläispyytäjän välillä, \"on aika\nheittää kirjat ja valitukset ja ryhtyä toimeen.\"\n\n\"Olette siis vihdoinkin tullut järkiinne, ukko rukka\", huudahti\nMiddleton, \"liekit ovat neljännesmailin päässä meistä ja tuuli tuo\nniitä tännepäin hirvittävää kyytiä.\"\n\n\"Liekit! Joutavia! Niistä minä en suuria välitä. Jos vain tietäisin,\nkuinka saada vältetyksi tetonien kavalat aikeet, yhtä hyvin kuin\ntiedän, miten riistää liekeiltä saaliin, ei meidän tarvitsisi muuta\nkuin kiittää Jumalaa pelastuksestamme. Sanotteko tätä tuleksi?\nOlisittepa vain nähneet, mitä minä olen nähnyt itävaltioitten\nkukkuloilla mahtavien vuorien kuumottaessa kuin sulatusuuni, silloin\nolisitte tienneet, mitä liekkien pelko on, ja kiittäneet Jumalaa,\nettä säästyitte! Tulkaa, pojat, tulkaa, nyt on aika ryhtyä työhön\nja heretä juttelemasta. Liekki totisesti lähestyy nopeasti kuin\nlaukkaava hirvi. Käykää käsiksi tähän lyhyeen kuivaan heinään, jolla\nseisomme, ja repikää maa paljaaksi.\"\n\n\"Aiotteko riistää palolta uhrinsa niin lapsellisilla keinoilla?\"\nhuudahti Middleton.\n\nHeikko, mutta juhlallinen hymy käväisi vanhuksen piirteillä, kun hän\nvastasi:\n\n\"Isoisänne olisi sanonut, että vihollisen ollessa lähellä sotamies ei\nvoi tehdä muuta kuin totella.\"\n\nKapteeni tunsi ojennuksen oikeutetuksi ja ryhtyi sokeasti paikalla\nnoudattamaan Paavon esimerkkiä, sillä tämä jo sulasta epätoivosta\nnoudatti kehoitusta ja repi maata paljaaksi. Ellikin kävi työhön,\neikä kulunut kauan, ennenkuin Inezkin uurasti muitten mukana,\nvaikk'ei kukaan tiennyt miksi. Kun henki on työn palkka, on ihmisten\ntapana ahkeroida. Hyvin sukkelaan saatiin nyt paljastetuksi ala,\njonka läpimitta oli parinkymmenen jalan vaiheilla. Tämän pienen\nalueen yhteen kulmaan erämies asetti naiset, kehoittaen Middletonia\nja Paavoa peittämään heidän kevyet ja helposti syttyvät vaatteensa\nretkikunnan peitteillä. Heti tämän tapahduttua vanhus lähestyi heinän\nvastakkaista reunaa, sillä heinä yhä ympäröi heitä vaarallisena\nkehänä, ja valiten kourallisen kuivinta ruohoa asetti sen pyssynsä\nsankkipannun päälle. Kuivat ruohot syttyivät kipinästä paikalla.\nPienen liekin hän asetti kuivaan kuloheinään ja peräytyen sitten itse\npaljaan paikan keskelle odotti kärsivällisesti seurauksia.\n\nVikkelä tuli hyppäsi ahnaasti uuden polttoaineen kimppuun, ja\nnopeasti alkoivat monihaaraiset tulikielet suikertaa heinikon läpi\nmelkein samaan tapaan kuin karjan kielet kiertelevät ruohossa,\nilmeisesti maukkaimpia osia etsien.\n\n\"Nyt\", sanoi vanhus, sormensa nostaen ja nauraen omaan omituiseen\näänettömään tapaansa, \"saatte nähdä tulen taistelevan tulta vastaan!\nAh niin monta kertaa olen täten polttanut itselleni sileän tien,\nkun olen ollut niin kelvottoman laiska, etten ole viitsinyt raivata\ntietäni alhojen sotkuisten pehkojen läpi.\"\n\n\"Mutta eikö tämä ole vaarallista?\" huudahti hämmästynyt Middleton.\n\"Ettekö tuo vihollista lähemmäksi, sen sijaan että väistäisitte sitä?\"\n\n\"Kärvennyttekö te niin vähästä? Isoisällänne oli sitkeämpi nahka.\nMutta pian saamme nähdä. Saamme kaikki nähdä sen.\"\n\nKokenut erämies oli oikeassa. Paisuessaan ja kuumuuden lisääntyessä\ntuli alkoi levitä kolmelle puolelle, neljännellä loppuen ravinnon\npuutteessa. Sen vallan vahvistuessa alkoi kuulua uhkaavaa humua\nja se tuhosi kaikki edestään, jättäen mustan savuavan maan paljon\npaljaammaksi kuin viikatemiehen jäljiltä. Pakolaisten tila olisi\nedelleenkin ollut vaarallinen, ellei alue olisi yhä laajentunut tulen\nkiertäessä heidän ympärinsä. Mutta etenemällä siihen paikkaan, jossa\nerämies oli heinän sytyttänyt, he välttivät kuumuuden, ja hyvin pian\ntuli alkoi etääntyä joka suunnalle jättäen heidät tosin savupilveen,\nmutta muutoin hyvään turvaan, tulen yhä vyöryessä eteenpäin\nraivokkaalla vauhdilla.\n\nKatsojat katselivat erämiehen yksinkertaisen vastakeinon tehoa\nsamanlaisella ihmetyksellä kuin Ferdinandin hovimiehet puheen mukaan\nColumbusta, kun hän pani munan seisomaan päällään; näiden mielessä\nvain oli nyt ylinnä kiitollisuus eikä kateus.\n\n\"Ihmeellistä!\" sanoi Middleton, nähdessään vastapalon täydellisen\ntehon ja kuinka se täten oli pelastanut heidät vaarasta, jota hän oli\npitänyt voittamattomana. \"Tuo ajatus oli taivaan lahja, ja käsi, joka\nsen toteutti, ansaitsi kuolemattoman nimen!\"\n\n\"Vanha erämies\", huudahti Paavo, pistäen sormensa hiuskuontaloonsa,\n\"monta kuormaa kantavaa mehiläistä olen reikäänsä juontanut ja\nminä tunnen metsän tavat, mutta tämä on kuin riistäisi ampiaiselta\npistimen hyönteiseen koskematta!\"\n\n\"Kyllä se tekee tehtävänsä -- niin vain tekeekin\", vastasi\nvanhus, joka voittonsa ensi hetkestä ei näyttänyt sen enempää\nasiaa ajattelevan. \"Nyt hevoset valmiiksi. Antaa valkean tehdä\ntuhojaan puolen tuntia, sitten nousemme hevosen selkään. Sen verran\naikaa niitty tarvitsee jäähtyäkseen, sillä nämä kengittämättömät\ntetonilaishevoset arastelevat kavioitaan kuin paljasjalkaiset tytöt.\"\n\nMiddleton ja Paavo, jotka pitivät tätä odottamatonta pelastusta\nkuin ylösnousemuksena kuolleista, odottivat kärsivällisesti\nerämiehen mainitseman ajan, luottaen nyt entistäkin enemmän hänen\nerehtymättömään älyynsä. Tohtori otti maasta muistikirjansa, joka\nei ollut paljoakaan turmeltunut, vaikka olikin pudonnut tulen\npolttamaan ruohoon, ja lohdutti itseään pienen tapaturmansa johdosta\nmerkitsemällä herkeämättä muistiin semmoisia valon ja varjon\nvaihteluita, joita hänen mielestään saattoi pitää \"fenomeeneina\".\n\nVeteraani, jonka kokemuksesta he kaikki niin empimättä odottivat\npelastustaan, tähyili sillä välin etäämpiä esineitä aukkojen kautta,\njoita ilmanhenki silloin tällöin avasi koko aavikkoa kauttaaltaan\npeittäviin valtaviin savupilviin.\n\n\"Katsokaa, pojat\", hän sanoi pitkän ja huolellisen tähyilyn jälkeen,\n\"teidän silmänne ovat nuoret ja näkevät ehkä paremmin kuin minun\nkehnot näköelimeni -- vaikka on ollut semmoinenkin aika, jolloin\nviisaat ja urhoolliset miehet pitivät minua tarkkana tähystäjänä.\nMutta ne ajat ovat olleet ja menneet, ja monta hyvää ja koettua\nystävää olen sen jälkeen menettänyt. Ah niin! Jos saisin valita\nkaitselmuksen säännöksiin muutoksen -- jota kyllä en voi ja jonka\nyrittäminen olisi Jumalan pilkkaa, koska kaikkia asioita hallitsee\nihmisen heikkoutta viisaampi järki -- mutta jos minun pitäisi valita\nmuutos, niin pyytäisin, että niiden, jotka ovat ystävyydessä ja\nrakkaudessa kauan yhdessä eläneet ja osoittaneet soveliaisuutensa\nolemaan toistensa seurana monella kärsimyksen ja rohkeuden teolla\ntoistensa puolesta, sallittaisiin erota elämästä silloin kuin toisen\nkuolema jättää toiselle vähän syytä toivoa, että hänen elämänsä\njatkuisi.\"\n\n\"Intiaaninko näette?\" kysyi malttamaton Middleton.\n\n\"Punainen nahka ja valkoinen nahka ovat hyvinkin sama asia.\nYstävyys ja tottumus voivat sitoa ihmiset metsissä yhtä lujasti\nyhteen kuin kaupungeissakin -- niin, ja miks'ei vielä lujemminkin.\nEsimerkiksi näitten preeriain nuoret soturit. -- Usein he liittyvät\nyhteen parittain ja vihkivät elämänsä ystävyyden töille, ja hyvin\nja uskollisesti he teossa pitävät lupauksensa. Kun toista kohtaa\nsurmaisku, tuottaa se tavallisesti surman toisellekin! Minä olen\nollut yksinäinen mies suuren osan ajastani, jos semmoista voi sanoa\nyksinäiseksi, joka on elänyt seitsemänkymmentä vuotta aivan luonnon\nhelmassa, jossa hän on voinut joka hetki avata sydämensä Jumalalle\nkarsimatta siitä pois kaupunkien huolia ja pahuutta -- mutta tätä\nlukuunottamatta minä olen ollut yksinäinen mies. Mutta aina olen\nsiitä huolimatta huomannut, että seurustelu muitten kaltaisteni\nkanssa on ollut miellyttävä ja ero haikea, jos toveri on urhoollinen\nja rehellinen. Urhoollinen siitä syystä, että arka toveri metsissä\",\nhän samalla kuin huomaamattaan kiinnitti silmänsä hajamieliseen\nluonnontutkijaan, \"helposti tekee lyhyestä matkasta pitkän, ja\nrehellinen, koska kavaluus ennemmin on eläinten vaistoja kuin\nihmismielelle sopiva lahja.\"\n\n\"Mutta se, jonka näitte, oliko se siouxi?\"\n\n\"Mitä tästä Amerikan maailmasta tulee ja mihin sen kansan puuhat ja\nkeksinnöt lopulta vievät, Luoja yksin tietää. Olen aikanani nähnyt\nsen päällikön, joka aikanaan näki ensimmäisen kristityn astuvan\nkehnon jalkansa Yorkin maalle! Kuinka paljon erämaan kauneus on\nkahden lyhyen ihmisiän kuluessa turmeltunut! Itse näin ensi kerran\npäivän valon Idän meren rannalla, ja hyvin minä muistan, kuinka\nkoettelin kaikkein ensimmäisen rihlani kuntoa isäni ovelta metsään\nsemmoisen kävelyretken jälkeen, jonka nuorukainen kykeni kahden\nauringonnousun välillä tekemään. Ja sen minä tein loukkaamatta\nainoankaan semmoisen oikeuksia tai ennakkoluuloja, joka tekeytyy\nluonnon eläinten omistajaksi. Luonto oli silloin vielä koko\nrannikolla täydessä uhkeudessaan, ja vain kapea kaistale metsien\nja valtameren välillä oli siirtolaisten ahneudelle alttiina. Ja\nmissä nyt olen? Vaikka minulla olisi kotkan siivet, uupuisivat\nne, ennenkuin olisin kulkenut kymmenettä osaakaan siitä matkasta,\njoka minut erottaa siitä merestä. Ja koko tällä alueella on nyt\nkaupunkeja ja kyliä ja taloja, teitä, kirkkoja ja kouluja, sanalla\nsanoen kaikkia ihmisen keksintöjä ja metkuja. Olen nähnyt sen ajan,\njolloin muutama punanahka rajalla kiljumalla saattoi ajaa maakunnat\nliikkeelle. Miehet asestautuivat, etäisestä maasta kutsuttiin\nsotaväkeä apuun, rukoiltiin, naiset pelkäsivät ja harva uskalsi\nnukkua rauhassa, kun irokeesit olivat lähteneet sotapolulle tai\nkirotut mingot tomahawkiin tarttuneet. Kuinka ovat asiat nyt? Maa\nlähettää laivansa kaukaisiin maihin sotimaan. Tykkejä on enemmän kuin\nennen pyssyjä. Eikä ole puutetta opetetusta väestä, kun tarve vaatii\nkymmeniä tuhansia palvelukseen. Semmoinen, hyvät miehet, on maakunnan\nja valtakunnan välinen ero. Ja minä kurja, loppuun kulunut mies, olen\nelänyt niin kauan, että olen sen kaiken nähnyt!\"\n\n\"Ei kukaan järkevä ihminen voi kieltää, eikä sen puolesta tahdokaan\nkieltää, että te olette nähnyt monen puunpilkkojan kuorivan kerman\nmaan pinnalta ja monen siirtolaisen korjaavan luonnon parhaan\nhunajan, vanha ansuri\", sanoi Paavo. \"Mutta minun Ellini alkaa olla\nsiouxien vuoksi levoton, ja nyt, kun olette niin vapaasti mieltänne\nkeventänyt niistä asioista, asettakaa meidät nyt oikealle juonelle,\nniin tekee parvi uuden yrityksen.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Minä vain sanon, että Elli alkaa käydä levottomaksi, ja kun savu\nalkaa kohota lakeudelta, niin eiköhän liene parasta lähteä uudelleen\nliikkeelle?\"\n\n\"Poika on oikeassa. Minä kun unohdinkin, että me olemme raivoisan\ntulen keskellä ja että ympärillämme siouxit väijyvät kuin nälkäiset\nsudet puhvelikarjaa. Mutta kun muistot alkavat liikkua vanhoissa\naivoissani, ammoin menneitten aikojen muistot, niin tahtovat hetken\nvaatimukset unohtua. Oikein puhuttu, lapseni. On aika lähteä\nliikkeelle, ja nyt meidän pulmamme vaikein kohta onkin edessä. Helppo\non pettää palo, sillä eihän se ole muuta kuin raivoava elementti,\neikä aina ole vaikea eksyttää jäljiltä harmaatakarhuakaan, sillä sitä\nvainu sekä opastaa että sokaisee, mutta vahtivan tetonin silmäin\nlumoaminen on asia, joka vaatii tarkempaa harkintaa, sillä hänen\nhirmujuoniaan auttaa äly.\"\n\nVaikka vanhus näyttikin olevan niin selvillä tehtävän vaikeudesta,\nryhtyi hän kuitenkin vakaasti ja reippaasti toimeen. Päätettyään\ntutkistelun, jonka hänen surumieliset mietelmänsä olivat\nkeskeyttäneet, hän viittasi tovereilleen nousemaan hevosen selkään.\nHevoset, jotka raivoavan elementin keskellä olivat pysyneet alallaan,\nvaikka vapisivatkin, vastaanottivat kuormansa niin ilmeisellä\nmielihyvällä, että saattoi toivoa mitä parasta niiden halusta jatkaa\nmatkaa. Erämies viittasi tohtorille, että tämä nousisi hänen ratsunsa\nselkään, aikoen itse kulkea jalan.\n\n\"Minä en ole tottunut tekemään taivalta muuten kuin omilla\njaloillani\", hän lisäsi ehdotustaan perustellakseen, \"ja jalkani\novat väsyneet toimettomuuteensa. Sitä paitsi, jos sattuisimme\nväijytykseen, joka ei suinkaan ole mahdotonta, niin pääsee hevonen\npaljon paremmin pakoon yksi kuin kaksi henkeä selässään. Minulle\npuolestani ei paljoakaan merkitse, elänkö jonkin päivän enemmän tai\nvähemmän! Ottakoot tetonit päänahkani, jos se on Jumalan tahto, he\nnäkevät, että se on harmaitten hapsien peittämä. Mutta ihmisäly\nei voi minulta riistää sitä tietoa eikä kokemusta, joka ne on\nharmaannuttanut.\"\n\nKun levottomina odottavista kuulijoista kukaan ei näyttänyt\nhaluavan vastustaa tätä vaihtoa, hyväksyttiin se ääneti. Tohtori\ntosin mutisi muutamia valituksen sanoja Asinuksen puolesta, mutta\noli siitä huolimatta ylen ihastunut siihen tietoon, että hänellä\nnyt olisi neljän jalan nopeus käytettävänään kahden asemesta, ja\nantoi suostumuksensa vähääkään aikailematta. Ja käden käänteessä\nmehiläispyytäjä, joka ei koskaan ollut viimeinen suutaan avaamaan\ntämmöisissä tilaisuuksissa, ilmoitti meluten kaikkien olevan valmiina\nlähtemään.\n\n\"Katsokaa nyt tuonne itää kohti\", sanoi vanhus, lähtiessään astumaan\nedellä mustunutta, yhä savuavaa lakeutta. \"Kylmistä jaloista ei ole\npelkoa tämmöisellä tiellä. Mutta katselkaa itää kohti, ja jos näette\nvalkoisen pinnan hohtoa, ikäänkuin sulaa hopeaa savun aukoista,\nniin se on vettä. Jalo joki juoksee siellä, minä jo äsken luulin\nväläykseltä näkeväni sen, mutta sitten tuli muita ajatuksia mieleeni\nja se katosi taas näkyvistäni. Se on leveä ja nopeasti virtaava joki,\nsamanlaisia Luoja on luonut tähän erämaahan monta, sillä kaikessa\nrikkaudessaan esiintyy luonto täällä. Mutta puut ovatkin maalle sama\nkuin hedelmät puutarhalle, ilman niitä ei mikään ole kaunista eikä\ntodella hyödyllistä. Tähyilkää nyt kaikki tarkkaan, jotta näkisitte\nkimaltelevaa vettä. Emme ole turvassa, ennenkuin olemme jättäneet sen\njälkiemme ja tarkkasilmäisten tetonien väliin.\"\n\nTämä varoitus kiinnitti kaikkien huomion toivotun virran suunnalle.\nSitä kohti pakolaiset nyt alkoivat matkata, syvintä hiljaisuutta\nvaarinottaen, vanhus kun oli heidän mieleensä teroittanut, että\nvarovaisuus oli tarpeen heidän ratsastaessaan savupilviin, jotka\nusvan tavoin vyöryivät tasangon poikki, sankkoina etenkin semmoisissa\npaikoissa, missä palon tielle oli sattunut vesipaikkoja.\n\nJonkin mailin he täten matkasivat jokea näkemättä. Palo raivosi\nedelleenkin etäisyydessä ja ilmanviiman puhaltaessa pois ensimmäisen\npalosavun kohosi yhä uutta sijaan rajoittamaan näköalaa. Vihdoin\nvanhus, joka oli alkanut käydä hieman levottomaksi, herättäen sillä\nlevottomuutta seuralaisissaankin, jotka alkoivat pelätä hänen savussa\neksyneen, äkkiä pysähtyi ja pyssynsä maahan laskien seisahtui\nkatselemaan jotakin edessään maassa makaavaa esinettä. Middleton ja\nmuut ratsastivat hänen rinnalleen ja kysyivät pysähtymisen syytä.\n\n\"Kas tässä\", vastasi erämies, osoittaen kärventynyttä hevosen\nraatoa, joka makasi pienessä kuopassa, puoleksi palaneena, \"tässä\nnäette, mikä mahti preeriapalolla on. Maa on tässä kosteata ja heinä\non ollut tavallista pitempää. Tämän eläinparan on tuli yllättänyt\nmakuulta. Siinä nyt näette luut, kärventyneen, halkeilevan nahan ja\nirvistävät hampaat. Tuhannenkaan talvea ei voisi hävittää eläintä\nniin täydelleen kuin tuli yhdessä minuutissa.\"\n\n\"Ja tämä olisi voinut tulla meidänkin kohtaloksemme\", sanoi\nMiddleton, \"jos liekit olisivat yllättäneet meidät maatessamme!\"\n\n\"Ehkä ei sentään, ehkä ei sentään. Ei sen puolesta, etteikö\nihminenkin palaisi kuin taula, mutta hevosta älykkäämpänä hän\nparemmin älyää, kuinka välttää vaaran.\"\n\n\"Ehkä tämä siis onkin ollut jo kuollut, muutoin kai sekin olisi\npaennut?\"\n\n\"Näettekö nuo kosteaan maahan jääneet jäljet? Tuossa on kavioiden\njälkiä ja -- tuossa on mokkasiinin jälkiä, niin totta kuin minä\nolen vain kurja syntinen! Eläimen omistaja on kovasti ponnistellut\nsaadakseen sen lähtemään, mutta eläimen vaisto on semmoinen, että se\ntulessa pelkää ja pitää oman päänsä.\"\n\n\"Se on tunnettu asia. Mutta jos eläimellä on ollut omistaja, niin\nmissä hän on?\"\n\n\"Niin niin, sepä tässä ihmetyttääkin\", vastasi erämies, kumartuen\nmaahan tutkiakseen tarkemmin maassa näkyviä jälkiä. \"Niin aina,\nselvästi näkee, että ne ovat taistelleet kauan. Isäntä on voimainsa\ntakaa koettanut saada hevostaan pois, mutta tuli on ollut kovin ahne,\nmuutoin kai se olisi paremmin onnistunut!\"\n\n\"Kuulkaas nyt, vanha ansuri\", keskeytti Paavo ja osoitti vähän\netäämpänä olevaa kuivempaa paikkaa, jossa ruohonkasvu oli ollut\nkarumpaa, \"niitä on ollut kaksi hevosta. Tuolla makaa toinen.\"\n\n\"Poika on oikeassa! Olisiko niin, että tetonit ovat pudonneet omaan\nkuoppaansa? Niinkin joskus käy, ja tuossa on kaikille pahantekijöille\nvaroittava esimerkki. Niinpä kyllä, tuossa -- näettekös -- on rautaa.\nEläimen varusteissa on ollut valkoistenkin kapistuksia -- niin\nvain onkin -- niin vain onkin -- joukko niitä konnia on hiipinyt\nruohokossa meidän perässämme samaan aikaan, kuin heidän ystävänsä\nsytyttivät preeriata palamaan, ja tässä näemme, kuinka heidän on\nkäynyt. He ovat menettäneet hevosensa ja hyvä onni heillä on ollut,\nelleivät he nyt itsekin vaella sitä tietä, joka vie intiaanin\ntaivaaseen.\"\n\n\"Olihan heillä samat keinot käytettävänään kuin teilläkin\", huomautti\nMiddleton, joukon verkalleen edetessä ja lähestyessä toista raatoa,\njoka oli aivan heidän tiellään.\n\n\"Ei se ole varmaa. Jokaisella intiaanilla ei ole tuluksia mukanaan\neikä hänen pyssyssään niin hyvää sankkikuppia kuin tässä minun\nvanhassa veikossani. Kahdella kalikalla ei saa hyvin sukkelaan\nvalkeata syntymään, eikä tässä ollut paljon aikaa ajatella eikä\nkeksiä, kuten näette tuosta tuliviirusta, joka leiskuu tuulen edellä,\nikäänkuin ruutijuonta kulkien. Ei ole kulunut montakaan minuuttia\nsiitä kuin tuli tästä lähti, ja parasta on jokaisen tarkastella\nsankkiruutinsa. Ei sen vuoksi, että minua haluttaisi tapella tetonien\nkanssa, siitä minua taivas varjelkoon! -- mutta jos täytyy tapella,\nniin on aina parasta ampua itse ensimmäinen laukaus.\"\n\n\"Hoi, ukko, tämähän on ollut kummallinen otus\", sanoi Paavo\nohjaksiaan tai oikeammin riimuaan kiristäen, niin että hänen\nhevosensa pysähtyi toisen raadon viereen, muitten jo ratsastettua ohi\nmenon kiireessään. \"Kummallinen hevonen, kun sillä ei ole päätä eikä\nkavioita.\"\n\n\"Tuli on tuli\", vastasi erämies, tarkastellen silmillään\nvalppaasti taivaanrantaa savupyörteitten välistä. \"Kokonaisesta\npuhvelista se käden käänteessä tekisi paistia ja polttaisi\nsarvet ja sorkat valkoiseksi tuhkaksi. Häpeä, vanha Hektor. Se\nei ole ihme, että kapteenin penikka osoittaa puuttuvan ikänsä ja\npuuttuvan kasvatuksensakin, voinen loukkaamatta sanoa. Mutta sinun\nkaltaisellesi koiralle, joka on elänyt niin kauan metsissä, ennenkuin\ntulit näille aavoille maille, se on sangen alentavaa -- irvistät\nhampaitasi ja muriset kärventyneelle hevosenraadolle, ikäänkuin\ntahtoisit isännällesi ilmoittaa sattuneesi harmaankarhun jäljille.\"\n\n\"Mutta minäpä sanon teille, ukko, tämä ei olekaan hevonen -- sillä ei\nole päätä, kavioita eikä nahkaa.\"\n\n\"Mitä! Eikö se ole hevonen? Sinun silmäsi riittävät mehiläisten ja\npuunkolojen löytämiseen, poikani, mutta -- Herra siunatkoon, poika\nonkin oikeassa! Minäkin erehdyin luulemaan puhvelin nahkaa, vaikka se\nonkin niin kärventynyt ja kurttuinen, hevosen raadoksi! Voi minua! On\nollut semmoinenkin aika, hyvät miehet, kun minä saatoin ilmoittaa,\nmikä eläin oli, niin pitkän matkan päästä kuin suinkin silmä kantoi,\nvieläpä värin, iän ja sukupuolenkin.\"\n\n\"Verraton kyky se on ollut, kunnioitettava metsästäjä!\" huomautti\ntarkkaavainen luonnontutkija. \"Siltä, joka erämaassa voi niin\ntarkkaan nähdä, säästyy monet pitkät jalkavaivat ja tiedustelut,\njoiden tulokset usein ovat aivan hyödyttömät. Sanokaa minulle, oliko\nnäkönne tarkkuus niin etevä, että myös saatoitte erottaa ordon ja\ngenuksen?\"\n\n\"Minä en tiedä, mitä te noilla konstikkailla sanoilla tarkoitatte.\"\n\n\"Vai ette!\" keskeytti mehiläispyytäjä hieman halveksuvasti,\nvanhalle ystävälleen puhuen. \"Kuulkaas nyt, vanha ansuri, sillä te\nmyönnätte oman kielenne taitamattomuuden, jota ei niin kokeneelta\nja ymmärtäväiseltä mieheltä odottaisi. Oorningilla meidän oppinut\nkumppanimme tarkoittaa sitä, että kulkevatko ne sekaparvissa, kuten\nkuningatarta seuraava mehiläisparvi, vai yksinkertaisessa jonossako,\nkuten usein näkee puhvelien preerialla seuraavan toistensa jälkiä.\"\n\nKun Paavo oli tämän kekseliään selityksensä päättänyt ja vielä\ngenuksestakin oman yhtä sattuvan mielipiteensä lausunut, katsoi\nhän tarkoittavasti taakseen, ikäänkuin sanoakseen: \"Siinä näet,\netten minä ole tuhma mies, vaikk'en usein vaivaakaan itseäni näillä\nasioilla.\"\n\nEllin ajatukset Paavosta olivat muutoin kylläkin hyvät, hänen\nopilleen hän vain ei antanut kovin suurta arvoa. Paavon suorassa,\npelottomassa ja miehuullisessa luonteessa oli yhdessä sangen\nedullisen ulkomuodon kanssa aivan riittävästi viehätysvoimaa neidon\nsuosion saavuttamiseksi, vaikk'ei hän opin puolesta ollutkaan\nerikoisen hyvin varustettu. Tyttöparka punastui kuin ruusu ja\nsievillä sormillaan hypisteli vyötä, josta piteli kiinni hevosen\nselässä pysyäkseen. Ikäänkuin kääntääkseen muitten kuulijain\najatukset pois heikkoudesta, jota hän ei mielellään itse ajatellut,\nhän sitten hätäisesti huomautti:\n\n\"Eikö tämä sitten oikeastaan olekaan hevonen?\"\n\n\"Se ei ole sen kummempi kuin puhvelin nahka\", sanoi erämies, joka\njoutui melkein yhtä ymmälle Paavon selityksestä kuin tohtorin\nsanoista, \"karva on alapuolella. Tuli on kulkenut sen yli, kuten\nnäette, mutta kun se on ollut vielä tuore, eivät liekit ole siihen\nvaikuttaneet. Elukka ei ole ollut kauan kuolleena, ja mahdollista on,\nettä siinä vielä on jonkin verran lihaakin.\"\n\n\"Nostakaa nahan reunaa, ansuri\", sanoi Paavo äänellä, josta tuntui\nikäänkuin hän nyt mielestään olisi ollut oikeutettu puhumaan siinä\nkuin joku toinenkin missä neuvottelussa tahansa. \"Jos siihen on\njäänyt kyttyrästä jotakin jäljelle, on se nyt kypsä ja tervetullut\nmeille.\"\n\nVanha erämies naurahti herttaisesti toverinsa ahneudelle. Mutta kun\nhän pisti jalkansa nahan alle, liikkui se. Sitten se äkkiä lensi\nsyrjään, ja sen alta hyppäsi pystyyn intiaanisoturi niin ketterästi,\nettä kylläkin huomasi, kuinka täpärään tilanteeseen hän mielestään\noli joutunut.\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\n\nYksi silmäys riitti osoittamaan pakolaisille, että sama nuori pawnee,\njonka he jo olivat tavanneet, jälleen seisoi heidän edessään.\nKumpikin puoli oli yllätyksestä sanatonna, ja enemmän kuin minuutin\nhe katselivat toisiaan hämmästynein ja epäluuloisin katsein. Nuoren\nsoturin kummastus oli kuitenkin paljon hillitympi ja arvokkaampi\nkuin hänen kristittyjen tuttavainsa. Middletonin ja Paavon tuntiessa\nväristyksen, joka vapisutti heidän naisturvattejaan, saaden veren\nnopeammin virtaamaan heidän suonissaan, tuijottivat intiaanin\nhehkuvat silmät toisesta toiseen, ikäänkuin ei ankarinkaan hyökkäys\nolisi voinut niiden katsetta järkyttää. Viivyttyään hetkisen\nkaikissa näissä ihmettelevissä kasvoissa nuoren soturin katse\nlopuksi vakaantui erämiehen niinikään järkähtämättömiin piirteisiin.\nÄänettömyyden rikkoi ensimmäisenä tohtori Battius huudahtaen:\n\n\"Ordo primates, genus homo, species preeria!\"\n\n\"Niin -- niin -- salaisuus tuli nyt ilmi\", sanoi vanha erämies\npäätään pudistaen, ikäänkuin olisi saanut selvitetyksi jonkin\ntavallista mutkallisemman pulman. \"Nuori soturi on piillyt ruohossa,\ntuli on yllättänyt hänet nukkuessa ja hevosensa menetettyään hänen\non täytynyt suojella itseään tällä vereksellä puhvelinnahalla. Ei\nole hullumpi keino, kun ei ole piikiveä eikä ruutia vastapalon\nsytyttämiseksi. Olen varma siitä, että tämä on ovela nuorukainen,\njonka seurassa olisi hyvä kulkea! Puhuttelen häntä ystävällisesti,\nsillä kaikkein vähimmin meitä hyödyttäisi riidan haastaminen. Veljeni\non tervetullut\", hän sanoi kielellä, jota pawnee ymmärsi, \"tetonit\novat koettaneet ajaa hänet savulla piilostaan kuin pesukarhun.\"\n\nNuori pawnee katseli pitkin kenttiä, ikäänkuin tarkastellakseen vielä\nkamalaa vaaraa, josta hän oli juuri päässyt, mutta ei vähimmälläkään\noireella ilmaissut, kuinka vähällä se oli ollut hänetkin kärventää.\nSilmäkulmiaan rypistäen hän erämiehen sanoihin vain vastasi:\n\n\"Tetoni on koira. Kun pawneitten sotahuuto kaikuu niiden korviin,\nulisee koko kansa.\"\n\n\"Se on totta. Ne hylyt ovat jäljillämme, ja olen iloinen tavatessani\nsoturin, jolla on tomahawki kädessään ja joka ei heitä rakasta.\nSuostuuko veljeni opastamaan lapseni kyläänsä? Jos siouxit seuraavat\njäljillämme, auttavat nuoret mieheni häntä lyömään niitä.\"\n\nNuoren pawneen katse vaelsi vieraasta vieraaseen tarkkaan tutkien,\nennenkuin hän piti sopivana vastata niin tärkeään kysymykseen. Miehiä\nhän tarkasti vain lyhyeen ja näytti olevan näkemäänsä tyytyväinen.\nMutta paljon pitempään ja ilmeisemmällä ihailulla kuin edellisessä\nkohtauksessa hän nyt kiinnitti katseensa Ineziin, jonka ihmeteltävä,\nennennäkemätön kauneus hänestä oli kuin ilmestys. Vaikka hänen\nkatseensa muutamaksi hetkeksi siirtyikin hänen kasvoistaan Ellin\nhelpommin käsitettävään, vaikka kylläkin harvinaiseen suloon,\npalasi se taas aina ihailemaan espanjatarta, jonka kauneus hänen\ntottumattomilla silmillänsä nähtynä ja vapaan mielikuvituksensa\nkohentamana oli kuin nuoren runoilijan hehkuvan mielen luoma\nihannekuva. Näin kaunista, ihanteellista sulotarta, näin täydellisen\narvokasta palkitsemaan soturin rohkeuden ja uhrautuvaisuuden ei ollut\npreerioilla vielä milloinkaan nähty, ja nuori urho näytti syvästi\ntuntevan niin harvinaisen naisellisen sulon vaikutuksen. Huomaten\nkuitenkin katseensa saattavan ihailun esineen levottomaksi nuori\nsoturi käänsi silmänsä toisaanne ja laskien kätensä ilmeikkäällä\nliikkeellä rinnalleen vaatimattomasti vastasi:\n\n\"Isäni on tervetullut. Kansani nuoret miehet metsästävät hänen\npoikiensa kanssa, päälliköt polttavat piippua harmaapään kanssa.\nPawneetytöt laulavat hänen tyttäriensä korvaan.\"\n\n\"Entä jos kohtaamme tetoneja?\" kysyi erämies, joka tahtoi päästä\ntäydelleen selville tämän uuden liiton tärkeistä ehdoista.\n\n\"Pitkien veitsien vihollinen saa tuntea pawneen iskut.\"\n\n\"Se on hyvä. Nyt yhtykäämme veljeni ja minä neuvotteluun, ettemme\nkulje mutkallista tietä, vaan että tiemme hänen kyläänsä olisi kuin\nkyyhkyjen lento.\"\n\nNuori pawnee ilmaisi suostumuksensa ilmeikkäällä eleellä ja seurasi\nerämiestä vähän syrjempään, jottei olisi keskeytyksen pelkoa\nvaromattoman Paavon tai hajamielisen luonnontutkijan puolelta. Heidän\nneuvottelunsa oli lyhyt, mutta kun se tapahtui alkuasukkaitten\nharkitsevaan tapaan, sai kumpikin toiseltaan kaikki tarpeelliset\ntiedot. Kun he jälleen yhtyivät seuraan, näki vanhus olevan syytä\nseuraavalla tavalla selittää osan siitä, mitä he olivat kahden kesken\npuhuneet.\n\n\"Niin vain, minä en erehtynyt\", hän sanoi, \"tämä hyvännäköinen nuori\nsoturi -- sillä hyvän ja jalon näköinen hän tosiaan on, vaikka\nehkä hieman julma katsella sotamaalissaan -- tämä hyvännäköinen\nnuorukainen siis kertoo lähteneensä vakoilemaan juuri näitten samojen\ntetonien toimia. Hänen joukkonsa ei kuitenkaan ollut kyllin suuri\nkäydäkseen heidän kimppuunsa, sillä tetoneja on lähtenyt kylistään\nsuurella joukolla puhvelinajoon, mutta viestit ovat lähteneet\nhakemaan apua pawneitten kylistä. Tämä nuori mies näyttää olevan\npeloton soturi, sillä hän on yksinään seurannut heidän kintereillään,\nkunnes hänen, samoin kuin meidänkin, täytyi piiloutua heinikkoon.\nMutta hän kertoi minulle muutakin, kertoi uutisen, joka minua\nsuuresti huolestuttaa, että nimittäin kavala Mahtoree ei ryhtynytkään\nkoettamaan siirtolaisen kanssa voimiaan, vaan sen sijaan rupesi hänen\nliittolaisekseen ja että sen vuoksi nyt sekä punaiset että valkoiset\novat jäljillämme ja että ne konnat juuri tämän palavan lakeuden\nympärillä vaanivat tuhotakseen meidät.\"\n\n\"Mistä hän tietää, että kaikki tuo on totta?\" kysyi Middleton.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Millä tavalla hän on voinut hankkia tiedon siitä, että asiat ovat\nniin?\"\n\n\"Milläkö tavalla! Luuletteko vakoilijan tarvitsevan sanomalehtiä ja\nkaupungin kuuluttajia huutamaan, mitä preerialla tapahtuu, niinkuin\nvaltioissa? Ei juoruava vaimokaan, joka juoksee talosta taloon\nnaapuriaan panettelemaan, voi kannella kieliä yhtä sukkelaan kuin\nnämä ihmiset levittävät tietojaan merkeillä ja varoituksilla, joita\nvain he ymmärtävät. Se on heidän viisauttaan, ja se on sen parempi\nhankittu ulkoilmassa eikä minkään koulun penkeillä. Minä vakuutan,\nkapteeni, että se, mitä hän sanoo, on totta.\"\n\n\"Minä puolestani\", sanoi Paavo, \"olen valmis sen valallani\nvahvistamaan.\"\n\n\"Sen kyllä voitkin, poikani, sen kyllä voitkin. Ja vielä hän minulle\nsanoi, etteivät vanhat silmäni sittenkään valehdelleet, vaan että\njoki on tuolla parin mailin päässä. Palo on, kuten näette, sillä\npuolella tehnyt tehtävänsä melkein loppuun saakka ja tiemme kulkee\nsavun läpi. Hän on niinikään yhtä mieltä siitä, että meidän pitää\nvedessä huuhtoa jälkemme. Niin vain, meidän tulee jättää tuo joki\nitsemme ja siouxien silmien välille, ja sitten me Jumalan avulla ja\nomiin ponnistuksiimme luottaen voimme saavuttaa sutten kylän.\"\n\n\"Sanat eivät auta meitä jalkaakaan eteenpäin\", sanoi Middleton,\n\"lähtekäämme liikkeelle.\"\n\nVanhus suostui, ja joukko suoriutui jälleen matkaan. Pawnee heitti\npuhvelin nahan hartioilleen ja kulki edellä, luoden silloin tällöin\nsalavihkaa silmäyksen mitään aavistamattomaan Ineziin, ihmetelläkseen\nhänen erinomaista, hänelle käsittämätöntä ihanuuttaan.\n\nTunnin kuluttua pakolaiset saapuivat joen rannalle. Se oli yksi\nniistä monista kymmenistä, jotka kuljettavat edelleen tämän aavan\nja asumattoman seudun vesiä Missouriin ja Mississippiin ja edelleen\nvaltamereen. Syvä se joki ei ollut, mutta sen juoksu oli virtava\nja nopea. Tuli oli korventanut maan joen rantaan saakka ja kun\nlämpimästä joesta kohoavat höyryt joutuivat kylmään aamuilmaan ja\nsekaantuivat yhä riehuvan palon savuun, oli sen pinta enimmäkseen\nhäälyvän usvan verhoissa. Erämies huomautti tästä hyvillä mielin ja\nauttaessaan Ineziä laskeutumaan hevosen selästä veden partaalla sanoi:\n\n\"Ne konnat ovat pettäneet itsensä! En ole ensinkään varma siitä,\nenkö itse olisi sytyttänyt preeriaa palamaan peittääkseni savuun\nliikkeemme, mutta ne sydämettömät hylyt säästivät meiltä sen vaivan.\nOlen minä aikanani nähnyt niinkin tehtävän ja tehtävän hyvällä\nmenestyksellä. Nyt, rouva, laskekaa hento jalkanne maahan -- kamalaa\naikaa tämä on ollut nuorelle naiselle, joka on niin arka ja joka on\nkasvanut semmoisissa oloissa kuin te. Voi kuitenkin! Mitä kaikkea\nminunkin on täytynyt nähdä hentojen, siveitten ja vaatimattomain\nnuorten kärsivän intiaanisodan hirmujen ja juonien keskellä! Tulkaa,\ntoiselle rannalle ei ole kuin vajaa neljännemaili, ja sitten ainakin\novat jälkemme hävinneet.\"\n\nPaavo oli sillä välin auttanut Ellinkin laskeutumaan maahan ja\nseisoi nyt murheellisin silmin katsellen virran paljaita rantoja.\nEi puuta eikä pensasta kasvanut sen äyräillä, siellä täällä vain\njokin yksinäinen pajupehko, josta ei olisi ollut helppo löytää\nkymmenkuntaakaan siksi vahvaa runkoa, että niistä olisi tullut\ntavallinen kävelykeppi.\n\n\"Kuulkaas nyt, vanha ansuri\", huudahti Paavo nyrpeänä, \"helppo on\npuhua tämä joen tai puron, tai miksi sitä sanotte, toisesta rannasta,\nmutta minun mielestäni pitää olla sangen hyvä rihla, jos mieli nakata\nlyijypala sen poikki -- siten nimittäin, että se tehoo intiaaniin;\ntai kauriiseen.\"\n\n\"Niin kyllä pitääkin, vaikka on minulla pyssy, tämä tässä, joka on\nhädän tullen tehnyt tehtävänsä yhtä pitkältä matkalta.\"\n\n\"No, aiotteko te sitten ampua Ellin ja kapteeninrouvan toiselle\nrannalle, vai pitääkö niiden lohenpoikasen tavoin kulkea sinne suu\nveden alla?\"\n\n\"Onko tämä joki liian syvä kahlattavaksi?\" kysyi Middleton, joka\nPaavon tavoin alkoi pitää mahdottomana kuljettaa toiselle rannalle\nvaimoansa, jonka pelastus oli hänelle omaa henkeään kalliimpi.\n\n\"Kun ylämaan vuoret sitä ruokkivat rankkasateillaan, on se vuolas\nja voimallinen virta, kuten itse näette. Mutta olen minä kulkenut\nsen hiekkaisen uoman poikki niinkin, ettei polvenikaan ole kastunut.\nMutta onhan meillä siouxien hevoset. Olen varma siitä, että ne\npotkivat häijyläiset uivat kuin kauriit.\"\n\n\"Vanha ansuri\", sanoi Paavo, vieden sormensa pörröönsä, kuten\nhänen tapansa oli tavallista vaikeamman asian vaivatessa hänen\najatuskykyään, \"minä olen aikanani uinut kuin kala ja uin nytkin,\nmilloin asiat vaativat. Enkä minä suuria kysy, mimmoinen ilma on.\nMutta se minua epäilyttää, saisitteko te Nellyn istumaan hevosen\nselässä tuommoisessa virrassa, joka on vuolas kuin myllynruuhi. Ja\nselvästikin siitä on mahdoton päästä kuivin jaloin.\"\n\n\"Ah niin, poika on oikeassa. Meidän täytyy siis keksiä toisia\nkeinoja, muuten emme pääse joen poikki.\" Katkaisten sitten lyhyeen\nkeskustelun erämies kääntyi pawneen puoleen ja selitti hänelle,\nkuinka vaikea asia naisten vuoksi oli. Nuori soturi kuunteli\nvakavana, heitti puhvelinnahan olaltaan maahan ja ryhtyi paikalla,\nasianymmärtävän vanhuksen silloin tällöin auttaessa, toivotun\ntarkoituksen saavuttamiseksi tarpeellisiin valmistuksiin.\n\nTuota pikaa he antoivat vuodalle nurin käännettyä sateenvarjon\nvaatetta tai laskupurjetta muistuttavan muodon, käyttäen apunaan\nkauriinnahkaisia nauhoja, joita kummallakin oli runsaasti kerallaan.\nMuutamalla ohuella kepillä tuettiin nahkaa niin, ettei se päässyt\npainumaan luttuun. Kun tämä yksinkertainen ja luonnollinen laitos oli\nkoossa, laskettiin se veteen, ja intiaani osoitti merkillä olevansa\nvalmis vastaanottamaan kuorman. Sekä Inez että Elli epäröivät\nastua niin hataraan alukseen, eivätkä Middleton ja Paavokaan sitä\nsallineet, ennen kuin kumpikin oli sitä itse koettanut ja tullut\nvakuuttuneeksi siitä, että se kantoi aiottua paljon suuremmankin\npainon. Mutta sitten he, vaikka vastahakoisesti, voittivat\nepäilyksensä, ja nahan piti saada kallis kantamuksensa.\n\n\"Antakaa nyt pawneen kuljettaa se\", sanoi erämies, \"minun käteni\neivät ole yhtä vakavat kuin ennen, mutta hänen lihaksensa ovat kuin\nsitkeä hikkori. Luottakaa kokonaan pawneen älyyn.\"\n\nAviomiehellä ja sulhasella ei ollutkaan muuta neuvoa, ja niin he\nnyt jäivät mielenkiinnolla vaikka toimettomina katselemaan tämän\nalkeellisen lautan kulkua. Kolmesta hevosesta pawnee valitsi\nMahtoreen oman ratsun niin arvelematta, että paikalla huomasi hänen\nhyvin älyävän tämän jalon eläimen etevät ominaisuudet, ja sen\nselkään hypäten ratsasti veteen. Pistäen sitten keihäänsä toisen\npään nahkaan hän hinasi kevyttä alusta vastavirtaan ja sitten\nlaskien ratsunsa vapaasti menemään ratsasti rohkeasti virtaan.\nMiddleton ja Paavo tulivat perässä, pysytellen niin lähellä venhoa,\nkuin varovaisuus suinkin salli. Täten nuori soturi kuljetti kalliin\nkuormansa vastakkaiselle rannalle mitä turvallisimmin ja matkustajain\nkärsimättä minkäänlaista haittaa. Varmuus ja nopeus, jolla työ\nsuoritettiin, osoittivat hänen samoin kuin hevosenkin olleen ennenkin\ntämmöisessä toimessa. Rantaan päästyään nuori soturi purki venhon,\npisti kepit kainaloonsa, heitti nahan olalleen ja sanaakaan sanomatta\npalasi noutamaan jäljelle jääneitäkin toiselle rannalle, jota oloihin\nnähden arvelematta saattoi sanoa turvallisemmaksi.\n\n\"Nyt, tohtori-ystävämme\", sanoi vanhus, nähdessään intiaanin toisen\nkerran ratsastavan virtaan, \"minä tiedän tuon punanahan uskolliseksi.\nHyvännäköinen ja rehellisenkin näköinen nuorukainen hän on, mutta\ntaivaan tuulet eivät ole petollisemmat kuin nämä villit, kun piru\nheissä saa vallan. Jos tämä pawnee olisi ollut tetoni, taikka\nsemmoinen sydämetön mingo, joita ennen, kuutisenkymmentä vuotta\ntakaperin, hiiviskeli Yorkin metsissä, niin näkisimme nyt hänen\nselkänsä emmekä hänen kasvojaan. Sydämessäni jo virisi epäluulo, kun\nnäin pojan valitsevan parhaan hevosen, sillä yhtä helppo olisi jättää\nmeidät sillä hevosella kuin nopean kyyhkyn jättää jälkeensä rääkyvän\nja raskaasti räpyttävän varisparven. Mutta nyt näette, että siinä\npojassa asuu totuus, ja kun kerran saatte punanahasta ystävän, pysyy\nhän ystävänä niin kauan kuin kohtelette häntä rehellisesti.\"\n\n\"Pitkäkö matka mahtaa olla tämän joen latvoille?\" kysyi tohtori\nBattius, joka, sangen vahva epäröinti ilmeessään, katseli joen\npyörteitä. \"Kuinka kaukana mahtavat olla sen salatut lähteet?\"\n\n\"Taitaa riippua ilmoista. Varmaankin valittaisitte jalkavaivojanne,\nennen kuin olisitte patikoinut Kalliovuoriin sen lähteille, mutta\ntoisina vuodenaikoina sen voisitte tehdä jalkojanne kastelematta.\"\n\n\"Entä minä erikoisina aikoina vuodesta sattuvat nämä periodiset\njaksot?\"\n\n\"Joka kulkee tästä yli muutaman kuukauden kuluttua, tapaa kuohuvan\nvirran asemesta vain lentävää hiekkaa.\"\n\nLuonnontutkija vaipui syviin mietteisiin. Samoinkuin enimmät\nmuutkin, joilla ei ole liiemmäksi fyysillistä tarmoa, arvoisa\ntiedemiehemmekin oli alkanut pitää tätä virran yli menoa yhä\narveluttavampana, kuta enemmän ratkaisun hetki lähestyi, ja hän jo\nmietti, eikö olisi mahdollista kiertää virtaa, niin että pääsisi sen\nvaaroihin antautumasta. On ehkä suotta syventyä siihen uskomattomaan\nkekseliäisyyteen, jolla kauhu aina pyrkii tukemaan horjuvia syitä.\nKunnon Obed oli jo kiitettävällä uutteruudella harkinnut asian kaikki\npuolet ja juuri tullut siihen lohdulliseen loppupäätökseen, että oli\nmelkein yhtä kunniakasta saada selville näin melkoisen joen lähteet,\nkuin hyönteisellä tai kasvilla lisätä opin aarteita, kun pawnee\ntoisen kerran saavutti rannan. Vähääkään epäröimättä vanha erämies\nastui nahkavenhoon, -- heti kuin se oli kunnossa ottamaan hänet\nvastaan, ja asetettuaan Hektorin huolellisesti jalkojensa väliin\nnyökkäsi toverilleen, että hän astuisi siihen kolmanneksi.\n\nLuonnontutkija tunnusteli alusta jalallaan melkein samalla tavalla\nkuin elefantin voi kuvitella tunnustelevan siltaa tai kuin hevosen\nusein näkee samalla tavalla epäröivän, ennenkuin uskaltaa astua\nkammoamalleen lautalle, mutta peräytyikin juuri kuin vanhus luuli\nhänen käyvän istumaan.\n\n\"Kunnianarvoisa metsästäjä\", hän murheellisena lausui, \"tämä\non sangen epätieteellinen alus. Sisällinen ääni kieltää minua\nluottamasta sen kantokykyyn!\"\n\n\"Mitä?\" kysyi vanha erämies, joka hypisteli koiransa korvia samalla\ntavalla kuin isä hypistelee lempilapsensa vastaavia ruumiinosia.\n\n\"Minä en harrasta tämmöisiä epäsäännöllisiä nestekokeita. Aluksella\nei ole muotoa eikä suhteita.\"\n\n\"Se ei kyllä ole yhtä soma kuin tuohikanootti, mutta usein wigwami\ntarjoaa enemmän suojaa kuin paras palatsi.\"\n\n\"On mahdotonta, että alus, jonka rakenne siihen määrään riitelee\ntieteen perusteita vastaan, olisi turvallinen. Tämä amme ei,\nkunnioitettava metsästäjä, koskaan kunnialla saavuta toista rantaa.\"\n\n\"Näittehän, että se jo tapahtui.\"\n\n\"Kyllä, mutta se oli onnellinen sattuma, joka ei kelpaa säännöksi.\nJos poikkeukset kelpaisivat säännöksi asiain kulussa, vaipuisi\nihmissuku tuota pikaa tietämättömyyden kuiluun. Arvoisa metsämies,\ntämä apukeino, jonka varaan te olette valmis turvallisuutenne\nuskomaan, on todellisten keksintöjen aikakirjoissa verrattava siihen,\nmitä luonnonhistoriassa voidaan karakterisoida sanoilla _lusus\nnaturae_ -- se on epämuodostus!\"\n\nVaikea on sanoa, kauanko tohtori Battius olisi halunnut\nselvittelyjään jatkaa, sillä niiden voimallisten henkilökohtaisten\nsyitten lisäksi, jotka kehoittivat häntä viivyttelemään tätä koetta\n-- se kieltämättä ei ollutkaan aivan vaaraton -- alkoi järjen\nylpeys kohottaa häntä tässä väittelyssä. Mutta vanhan erämiehen\nkärsivällisyyden onneksi kävikin niin, että juuri kuin luonnontutkija\noli päässyt sanaan, jolla hän viimeisen lauseensa päätti, halkaisi\nilman ääni, joka melkein tuntui hänen ajatuksensa yliluonnolliselta\nkaiulta. Nuori pawnee, joka oli odottanut tämän hänelle\nkäsittämättömän keskustelun päättymistä vakavana ja intiaanille\nominaisella mielenmaltilla, kohotti päätään ja kuunteli tuota\noutoa ääntä kuin sarvas, jonka salatut aistit myrskyssä keksivät\netäisten koirien jäljet. Erämies ja tohtori eivät kuitenkaan olleet\nniin tietämättömät siitä, mitä nämä ihmeelliset äänet merkitsivät.\nViimeksimainittu tunsi ne oman juhtansa tutuksi hirnunnaksi ja aikoi\njuuri kaipauksen hellin tuntein lähteä juoksemaan sitä kohti sen\npienen törmän päälle, joka kohosi joen rannasta, kun Asinus itse\nlaukkasi vastaan, ollen jo varsin lähellä, kärsimättömän ja raa'an\nWeuhan hoputtamana tähän luonnottomaan vauhtiin, sillä Weuha se oli,\njoka sen selässä istui.\n\nTetonin ja pakolaisten silmät kohtasivat toisensa. Edellinen päästi\npitkän ja kimakan kiljahduksen, jossa riemastuksen ja varoituksen\ntunnut kamalasti yhtyivät. Tämä tuima huuto antoi lopullisen iskun\nkaikille väittelyille aluksen ansioista, ja tohtori kiirehti nopeasti\nvanhuksen rinnalle, ikäänkuin usvat olisivat yht'äkkiä haihtuneet\nhänen mielestään. Ja samalla jo nuoren pawneen ratsu täysin voimin\nponnisteli virrassa.\n\nHevosen täytyi ponnistaa kaikki voimansa auttaakseen pakolaisia\nkyllin nopeasti poistumaan nuolien tieltä, joita ilma melkein\nsamassa oli täynnä. Weuhan huuto oli opastanut paikalle puolensataa\ntetonia, mutta onneksi ei heidän joukossaan ollut ainoatakaan niin\nkorkea-arvoista, että hänellä olisi ollut oikeutta käyttää pyssyä.\nMutta pakolaiset olivat tuskin ennättäneet puoliväliinkään, ennenkuin\nrannalle ilmestyi Mahtoree itse ja voimattomat pyssynlaukaukset\njulistivat päällikön raivoa ja pettymystä. Useamman kuin yhden\nkerran erämies jo oli kohottanut rihlansa ikäänkuin koettaakseen\nsen tehoa näihin vihollisiin, mutta joka kerran hän taas laski sen\nalas ampumatta. Pawnee-soturin silmät paloivat kuin kuguaarin, kun\nhän näki näin monta vihollisheimon miestä, ja hän vastasi heidän\npäällikkönsä voimattomaan yritykseen heilauttaen kättään ilmassa ja\npäästäen heimonsa sotahuudon. Tämä uhma oli liian ärsyttävä, että\nsitä olisi voitu kestää. Tetonit hyökkäsivät joukolla jokeen, ja\nveden pinta vilisi tuota pikaa kirjavanaan hevosten ja ratsastajain\ntummia muotoja.\n\nAnkarasti ponnistelivat pakolaiset nyt ystävällistä rantaa kohden.\nDakotain hevoset eivät olleet edellisissä rasituksissa uupuneet,\nkuten pawneen, ja kun niiden vauhtia ei ollut ehkäisemässä muuta\nkuin ratsumiehet, oli takaa-ajajain nopeus paljon suurempi kuin\npakolaisten. Erämies, joka selvästi käsitti tilanteen koko vaaran,\nkäänsi silmänsä tyynesti tetoneista nuoreen intiaanikumppaniinsa,\nhän kun tahtoi nähdä, eikö tämän päättäväisyys alkanut horjua\nedellisten lähetessä. Mutta ei minkäänlaista pelkoa hän saattanut\nhuomata enempää kuin epäröintiäkään, jonka vaaran välittömyys olisi\nvoinut helposti synnyttää, vaan nuoren soturin otsa rypistyi ankaran\nverivihan ilmeeksi.\n\n\"Pidättekö henkeänne suuren arvoisena, tohtori-ystäväni?\" kysyi\nvanhus filosofisen tyynesti, joka tyyneys sai kysymyksen puhutellusta\ntuntumaan kahta kamalammalta.\n\n\"En itsensä vuoksi\", vastasi luonnontutkija, hörppien vettä kädestään\nkurkkuansa selvittääkseen. \"En itsensä vuoksi, mutta mitä suurimmassa\nmäärin sen vuoksi, että minun eksistenssini luonnonhistorialle on\nniin tärkeä. Sen vuoksi --\"\n\n\"Niin, niin!\" sanoi jälleen erämies, joka näytti tavanmukaisella\nperusteellisuudellaan harkitsevan tohtorin sanoja. \"Semmoista se\ntosiaan on luonnon historian kulku, mutta se on alhainen ja itsekäs\ntunne. Tuolle nuorelle pawneelle henki nyt on yhtä arvokas kuin\nmille valtioitten maaherralle tahansa, ja hän voisi sen pelastaa\ntaikka ainakin saisi siihen paremman tilaisuuden, jos hän antaisi\nmeidän mennä virran mukana. Mutta siitä huolimatta näette hänen\nmiehuullisesti pitävän sanansa, kuten kunnon intiaanisoturi ainakin.\nMinä itse puolestani olen vanha ja valmis vastaanottamaan sen\nonnen, jonka Luoja näkee hyväksi minulle suoda, enkä minä käsitä,\nkuinka teistäkään olisi ihmiskunnalle suurta hyötyä. Mutta se on\nhuutava häpeä ja synti, että noin mainion nuorukaisen pitää menettää\npäänahkansa kahden niin arvottoman olennon tähden kuin me olemme.\nMinun sen vuoksi tekee mieli, jos nimittäin te siihen suostutte,\nsanoa pojalle, että hän livistää tiehensä niin nopeasti kuin suinkin\npääsee ja jättää meidät tetonien armoille.\"\n\n\"Minä hylkään ehdotuksenne luonnonvastaisena ja tieteen\nkavaltamisena!\" huudahti säikähtyen luonnontutkija. \"Meidän vauhtimme\non aivan ihmeteltävä. Ja kun tämä loistava keksintö liikkuu niin\nmainion helposti, niin ei kulu monta minuuttia, ennenkuin jo olemme\nmaissa.\"\n\nVanhus katsoi häneen vakaasti hetkisen ja sanoi sitten, päätään\npudistaen:\n\n\"Hyvä Jumala, mitä pelko sentään saa aikaan! Se muuttaa luodut\nolennot ja ihmisen mielen, niin että se, mikä on rumaa, näyttää\nmeistä hyvältä, ja se mikä on kaunista, rumalta! Hyvä Jumala, mitä\npelko sentään saa aikaan!\"\n\nTakaa-ajon yhä kiihtyvä mielenkiinto keskeytti kuitenkin heidän\nväittelynsä. Dakotain hevoset olivat nyt ennättäneet virran\nkeskivaiheille ja ilma jo täyttyi ratsastajani riemastuksen\nkiljunnasta. Middleton ja Paavo, jotka olivat vieneet molemmat naiset\npieneen viidakkoon, palasivat nyt takaisin joen rannalle, uhaten\nvihollisiaan rihloillaan.\n\n\"Hevosen selkään, hevosen selkään!\" huusi erämies heti heidät\nnähdessään. \"Hevosen selkään ja paetkaa, jos rakastatte niitä, jotka\novat apunne varassa. Nouskaa hevosen selkään ja jättäkää meidät\nLuojan huomaan.\"\n\n\"Kumartakaa päätänne, vanha ansuri\", kuului Paavon ääni vastaan,\n\"pistäkää kumpikin pää pesäänne. Tetonipiru on aivan teidän\nkohdallanne. Kumartakaa päätänne, että kentuckylainen luoti pääsee\nlentämään.\"\n\nVanhus käänsi päätään ja huomasi, että Mahtoree ajon kiihkossa oli\nennättänyt jonkin verran edelle muusta joukostaan ja oli nyt venhon\nja mehiläispyytäjän kanssa samalla linjalla ja että viimeksimainittu\noli valmis toteuttamaan vihamielisen uhkauksensa. Hän kumartui\nsyvään, ja samassa pyssy pamahti ja nopea lyijy lensi viheltäen\nhänen ylitseen etäisemmälle asialleen. Mutta yhtä nopea ja tarkka\nkuin ampujan oli tetonipäällikön silmä. Hän heittäytyi hevosen\nselästä silmänräpäystä ennen pyssyn pamausta ja sukelsi veteen.\nHevonen korskui kauhusta ja tuskasta, rynnistäen epätoivossaan joesta\npuoleksi näkyviin. Sitten sen nähtiin ajelehtivan alaspäin virran\nmukana, punaten veden verellään.\n\nTetonipäällikkö ilmestyi taas pinnalle ja huomatessaan, mitä oli\nmenettänyt, ui voimakkain vedoin lähimmän nuoren miehen luo, joka\npaikalla luovutti hevosensa kuululle soturille. Tapaus synnytti\nkuitenkin hämminkiä koko dakotain joukossa ja se odotti nyt\njohtajansa määräyksiä, ennenkuin ryhtyi uudelleen pyrkimään joen\npoikki. Nahkavenho oli sillä välin päässyt rantaan ja jälleen olivat\nkaikki pakolaiset koolla joen äyräällä.\n\nIntiaanit uiskentelivat nyt sinne tänne, samoin kuin kyyhkysparven\nnäkee lepattelevan sekaisin, etumaisen rivin vastaanotettua ampujain\nyhteislaukauksen. He näyttivät epäröivän, oliko syytä hyökätä niin\ntehokkaasti puolustetulle rannalle. Intiaanisodan hyvin tunnettu\nvarovaisuus vei jälleen voiton, ja viisastuneena äskeisestä\nseikkailustaan Mahtoree johti sotilaansa takaisin rannalle, jolta\nne olivat juuri lähteneet, etenkin kun heidän hevosensa jo alkoivat\nosoittaa levottomuuden oireita.\n\n\"Nouskaa te nyt naisinenne hevosen selkään ja ratsastakaa tuolle\nkummulle\", sanoi erämies. \"Sen takaa löydätte toisen joen.\nRatsastakaa sen uomaa päivää kohti kääntyen mailin verran, kunnes\ntulette korkealle hiekkaiselle tasangolle. Siellä tapaan teidät.\nMenkää, nouskaa hevosen selkään, tämä pawnee-nuorukainen ja minä\nja jäykkä lääkäriystäväni, joka on soturien soturi, jaksamme kyllä\npuolustaa tätä rantaa, meidän kun ei tarvitse muuta kuin näytellä\nitseämme ja uhkailla.\"\n\nMiddleton ja Paavo eivät nähneet olevan syytä turhiin puheisiin tämän\nehdotuksen kuullessaan. Siinä rohkaisevassa tiedossa, että selkäpuoli\noli suojattu, vaikkapa puutteellisestikin, he kiireen kaupalla\nhoputtivat hevosensa matkaan ja tuota pikaa katosivat osoitetulle\nreitille. Pari- kolmekymmentä minuuttia kului tämän jälkeen,\nennenkuin vastarannan tetoneilla näytti olevan halua ryhtyä uuteen\nyritykseen. Mahtoreen nähtiin soturiensa keskellä antavan käskyjään\nja ilmaisevan kostonhimoaan heristämällä silloin tällöin pakolaisille\nnyrkkiään. Mutta semmoisiin valmistuksiin ei ryhdytty, jotka olisivat\ntienneet välittömiä sotatoimia. Lopulta hyökkääjät päästivät hurjan\nkiljunnan, joka osoitti jotakin uutta olevan tulossa. Sitten näkyi\netäisyydessä Ismael hitaine poikineen, ja pian koko yhdistynyt\nsotavoima eteni aivan joen rantapiihin. Siirtolainen alkoi\ntutkistella vihollistensa asemia tavanmukaisella kylmäverisyydellään\nja ikäänkuin rihlansa kantavuutta tutkien ampui heidän joukkoonsa\nluodin, joka välimatkasta huolimatta vielä olisi kyennyt kaatamaan\nmiehen, jos olisi osunut.\n\n\"Menkäämme pois nyt!\" huudahti Obed, koettaen salavihkaa nähdä\nvilahdukselta lyijypalan, jonka hän kuvitteli vingahtavan aivan\nkorvansa juuressa. \"Olemme riittävän kauan urhoollisesti puolustaneet\ntätä äyrästä, peräytyminen vaatii aivan yhtä paljon sotataitoa kuin\neteneminenkin.\"\n\nVanhus loi taakseen silmäyksen, ja huomatessaan hevosmiesten\nennättäneen kummun taakse hän vastustelematta suostui ehdotukseen.\nKolmas hevonen annettiin tohtorille, jota käskettiin ratsastamaan\nsamaa reittiä kuin Paavo ja Middletonkin. Kun luonnontutkija oli\npäässyt ratsunsa selkään ja saanut sen hyvään juoksuun, hiipivät\nerämies ja nuori pawnee paikalta sillä tavalla, että vihollinen\njonkin aikaa oli epätietoinen siitä, minne he olivat joutuneet. He\neivät kulkeneetkaan lakeuden poikki suoraan kumpua kohti, koska he\nsiten olisivat olleet näkyvissä, vaan lyhyempää reittiä maaston\npeitossa ja menivät sitten pienen joen poikki juuri samalla paikalla,\njossa Middletonia oli käsketty ylittämään se, ja tulivat perille\nsiksi ajoissa, että vielä tapasivat muunkin joukon. Tohtori oli\ntehnyt taivalta niin uutteraan, että hänkin jo oli saavuttanut\nystävänsä, ja siten kaikki pakolaiset olivat jälleen koolla.\n\nErämies silmäili nyt ympärilleen etsien sopivaa paikkaa, johon koko\njoukko voisi jäädä hänen sanojensa mukaan viideksi tai kuudeksi\ntunniksi.\n\n\"Seis!\" huudahti tohtori säikähtyen, kun tämä ehdotus tuli hänenkin\nkorviinsa. \"Kunnioitettava metsästäjä, näyttää siltä kuin päin\nvastoin pitäisi käyttää monta päivää uutteraan pakoon.\"\n\nMiddleton ja Paavo olivat molemmat samaa mieltä, ja kumpikin lausui\nsen ominaisella tavallaan julki.\n\nVanhus kuunteli heidän puhettaan kärsivällisesti, mutta pudisti\npäätään, ikäänkuin ei olisi tullut vakuuttuneeksi, ja vastasi sitten\nyleisesti ja yhteisesti kaikkiin heidän esittämiinsä syihin.\n\n\"Miksi me pakenisimme?\" hän kysyi. \"Voivatko ihmisen jalat jättää\nnopeat hevoset jälkeensä? Luuletteko tetonien panevan maata ja\nnukkuvan, vai tulevatko he joen poikki jälkiämme nuuskimaan?\nLuojalle kiitos, että olemme ne hyvin pesseet tuossa joessa, ja\njos me älykkäästi ja varovasti lähdemme tästä paikasta, voimme\nvielä eksyttää ne jäljiltämme. Mutta preeria ei ole metsä. Metsässä\nmies voi kulkea pitkät matkat jättämättä muuta kuin mokkasiininsa\njäljen, jota vastoin vakoilija esimerkiksi tuolta kummulta näkisi\nkauas ympärilleen, kuten liitelevä haukka, joka vaanii saalistaan.\nEi, ei, vasta yöllä, pimeässä, voimme lähteä tästä paikasta. Mutta\nkuulkaamme, mitä pawneella on sanottavaa. Hän on reipas poika ja\nmonta tuimaa kilpajuoksua hänellä varmaan on ollut siouxien kanssa.\nLuuleeko veljeni, että jälkemme jo ovat kyllin pitkät?\" hän kysyi\nintiaanien kielellä.\n\n\"Onko tetoni kala, että hän näkisi ne joessa?\"\n\n\"Mutta nuoret mieheni ovat sitä mieltä, että meidän tulisi venyttää\nniitä, kunnes ne ulottuvat preerian poikki.\"\n\n\"Mahtoreella on silmät. Hän näkee sen.\"\n\n\"Minkä neuvon veljeni antaa?\"\n\nNuori soturi tarkasti hetken taivasta ja näytti epäröivän. Vähän\naikaa itsekseen ajateltuaan hän sitten vastasi, ikäänkuin varman\nmielipiteen muodostettuaan:\n\n\"Dakotat eivät nuku\", hän sanoi, \"meidän täytyy maata ruohossa.\"\n\n\"Ahaa, poika on samaa mieltä kuin minäkin\", sanoi erämies, selittäen\nlyhyesti punaisen seurakumppaninsa mielipiteen valkoisille\nystävilleen. Middletonin täytyi myöntyä, ja koska tietenkin oli\nvaarallista pysyä jalkeilla, ryhtyi jokainen niihin hommiin, jotka\nheidän yhteiseksi hyväkseen päätettiin tarpeellisiksi. Inez ja Elli\npiilotettiin puhvelinnahan lämpöiseen suojaavaan peittoon, minkä\njälkeen päälle kannettiin pitkää ruohoa, ettei tavallinen ihmissilmä\nheitä huomannut. Paavo ja pawnee sitoivat hevoset ja keikauttivat ne\nkumoon, minkä jälkeen niille tuotiin heiniä ja ne jätettiin preerian\npitkän heinän sekaan piiloon. Kun tämä oli tehty, kävivät kaikki\nmuutkin levolle ja piiloon, ja jälleen näytti preeria yhtä autiolta\nkuin ennenkin.\n\nVanha erämies oli koettanut saada toverinsa käsittämään, että heidän\nvälttämättä täytyi täten pysyä kätkössä tuntikausia. Kaikki heidän\npakotoiveensa riippuivat siitä, kuinka tämä juoni menestyi. Jos he\ntällä yksinkertaisella ja sen vuoksi vähemmän epäillyllä tavalla\nsaattoivat välttää takaa-ajajainsa viekkauden, saattaisivat he illan\ntullen jatkaa pakoaan suuntaansa muuttaen, ja siten lopullisen\npelastuksen mahdollisuudet paljon paranisivat. Näiden tärkeitten\nsyitten vaikutuksesta koko joukko makasi, tilaansa miettien, kunnes\najatukset alkoivat uupua ja kaikki toisensa jälkeen vaipuivat uneen.\n\nTuntikausia vallitsi nyt syvin äänettömyys, minkä jälkeen erämiehen\nja pawneen herkät korvat havahtuivat Inezin pieneen hämmästyksen\nhuudahdukseen. Hypäten pystyyn kuin miehet, joiden täytyy ryhtyä\ntaistelemaan henkensä edestä, he huomasivat koko aavan lakeuden\naaltoilevine kumpuineen, pienine mäkineen ja hajallaan kasvavine\nviidakkoineen kauttaaltaan olevan häikäisevän valkoisen lumivaipan\npeitossa.\n\n\"Jumala olkoon meille kaikille armollinen!\" huudahti vanhus,\nmurheellisin katsein ympärilleen tähyillen. \"Nyt minä, pawnee,\nymmärrän, miksi sinä katselit pilviä niin tarkkaan. Mutta nyt on\nliian myöhäistä, liian myöhäistä auttaa asiaa. Oravakin jättäisi\njälkensä tähän keveään lumivaippaan. Alas kaikki, alas, pelastuksen\nmahdollisuutemme ovat pienet, mutta kevytmielisesti emme heitä niitä\nsittenkään.\"\n\nPaikalla koko seurue jälleen piiloutui, vaikka heinän läpi luotiinkin\nsalavihkaa pelokkaita katseita vihollisiin ja heidän liikkeisiinsä.\nTetonijoukon nähtiin puolen mailin päässä ratsastavan piiriä,\njota vähitellen supistettiin, kunnes se paikka, jossa pakolaiset\nmakasivat, lopulta keksittäisiin. Tämän liikkeen tarkoitusta ei\nollut vaikea arvata. Lumi oli satanut siksi varhain, että he\ntiesivät etsimäinsä pakolaisten olevan takanaan, ja väsymättömän\nitsepintaisesti ja hellittämättä, kuten intiaanisoturien tapa on, he\nnyt kiersivät pakolaisten piilopaikan ympärille läpipääsemättömän\npiirin.\n\nJoka minuutti paheni pakolaisten vaaranalainen asema. Paavo ja\nMiddleton panivat pyssynsä varalle, ja kun etsivä Mahtoree lopulta\ntuli viidenkymmenen jalan päähän, kaiken aikaa tuijottaen ruohoon,\njonka poikki ratsasti, tähtäsivät molemmat samalla haavaa ja vetivät\nliipaisimesta. Mutta vain lukkojen naksahdukset olivat siitä\nseurauksena.\n\n\"Riittää\", sanoi vanha erämies, nousten arvokkaana seisomaan.\n\"Olen karistanut sankkiruudin pois, sillä varma kuolema olisi\nseuraus hätäilystänne. Alistukaamme nyt miesten tavoin kohtaloomme.\nValitukset ja ruikutukset eivät herätä intiaanien myötätuntoa.\"\n\nHänen ilmestystään tervehdittiin kiljunnalla, joka levisi kautta\nlakeuden, ja tuota pikaa nähtiin satakunnan miehen mieletöntä\nvauhtia ratsastavan paikalle. Mahtoree otti vankinsa vastaan sangen\nhillitysti, vaikka hänen synkän otsansa alta leimahtikin yksi ainoa\nhurjan riemun välähdys, ja Middletonin sydäntä jääti, kun hän näki\npäällikön silmän ilmeen hänen kääntyessään melkein tajuttoman, mutta\nsiitä huolimatta ihastuttavan Inezin puoleen.\n\nValkoisten vankien kiinnisaaminen synnytti niin valtavan\nriemastuksen, että heidän nuori tumma ja liikkumaton\nintiaanitoverinsa aluksi jäi kokonaan huomaamatta. Hän seisoi\nsyrjässä, viitsimättä edes katsella vihollisiaan, liikkumattomana,\nikäänkuin jähmettyneenä arvon ja mielenmaltin asentoonsa. Jonkin\najan kuluttua sivuasiatkin kuitenkin herättivät tetonien huomiota.\nJa vasta nyt erämies voitonhuudoista ja pitkistä ilonkiljahduksista,\njoita äkkiä pääsi sadasta kurkusta, samoinkuin siitä pelätystä\nnimestäkin, joka täytti ilman, kuuli, että nuori ystävänsä olikin\nitse pelätty ja siihen saakka voittamaton Kova Sydän.\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\n\nPuutteellisen draamamme esiripun täytyy nyt laskea, ja sen jälleen\nnoustessa näemme edessämme uuden näyttämön. Aika on edistynyt useita\npäiviä, joiden kuluessa näyttelijäin asemassa on tapahtunut sangen\nhuomattavia muutoksia. On puolenpäivän aika, paikka korkea tasanko ja\nsen alla lähellä yksi seudun lukemattomista joista ja hedelmällinen\nalho sen varressa jyrkän rinteen juurella. Joki alkaa Kalliovuoriston\nulkokaltailta. Laajan tasangon halki juostuaan se yhtyy vielä\nsuurempaan jokeen, sekaantuakseen lopulta Missourin sameaan veteen.\n\nMaiseman ulkonäkö oli huomattavasti parantunut, vaikka käsi, joka\nympärillä olevaan seutuun oli painanut niin paljon erämaan leimaa,\noli osan voimastaan jättänyt tähänkin paikkaan. Kasvullisuus ei\nkuitenkaan näyttänyt yhtä toivottomalta kuin aaltomaisten preeriain\nkarummat aavikot. Pieniä metsiköitä oli taajemmassa ja näköalan\nrajoitti pohjoisessa pitkä metsänreuna. Jokialhossa näkyi siellä\ntäällä hataran ja pintapuolisen viljelyksen merkkejä, mutta siellä\nkasvatettiin vain semmoisia paikkakunnan kasviksia, jotka kehittyivät\nnopeasti ja joiden tiedettiin menestyvän muokkaamattomassa maassa\nsyväpohjaisilla lietemailla. Pöytämän reunalla oli satakunta\nkiertelevän siouxheimon majaa. Heidän kevyet asuntonsa oli pystytetty\nsikin sokin ilman minkäänlaista järjestystä. Veden läheisyys näytti\nolevan ainoa ehto, jota niiden sijoituksessa oli yritetty ottaa\nhuomioon, mutta ei tätäkään tärkeätä vaatimusta oltu aina noudatettu.\nSuurin osa majoista oli pitkin tasangon reunaa, mutta useita näkyi\nkauempanakin semmoisissa paikoissa, jotka ensi silmäyksellä olivat\nsattuneet miellyttämään intiaanien oikullista silmää. Leiri ei tehnyt\nsotaista vaikutusta eikä asema sen enempää kuin varustuksetkaan\nvähimmässäkään määrässä suojelleet sitä yllätyksiltä. Se oli joka\npuolelta avoin ja joka puolelta sitä oli yhtä helppo lähestyä kuin\nmitä muuta kohtaa tahansa näissä autiomaissa, ellei oteta lukuun joen\nvaillinaista luonnonestettä. Sanalla sanoen, paikka näytti siltä\nkuin olisi siinä asuttu kauemmin aikaa kuin asukkaat olivat alkuaan\naikoneetkaan, mutta toiselta puolen saattoi myös huomata valmiutta\nnopeaan ja ehkä pakolliseenkin lähtöön.\n\nTämä oli Mahtoreen heimon sen osan väliaikainen leiri, joka nyt oli\nkauan metsästellyt päällikkönsä kanssa tetonien vakinaisten asumusten\nja sotaisten pawneeheimojen kylien välimailla. Majat olivat korkeita,\nnahasta valmistettuja ja mitä alkuperäisimmin ja yksinkertaisimmin\nrakennettuja. Majan ulkopuolella näkyi ovensuussa ohuessa paalussa\nriippumassa omistajan kilpi, viini, keihäs ja jousi. Soturin yksi,\nkaksi tai kolme vaimoa -- luku riippui hänen saavuttamastaan\nmaineesta -- pitivät majan seinällä sikin sokin niitä talouskaluja,\nmitä heillä oli, ja siellä täällä kurkisteli pikkulapsen pyöreä,\ntäyteläinen ja kärsivällinen naama karkeista tuohikääreistä, jotka\nmainittuun patsaaseen ripustettuina heiluivat ilmanviimoissa.\nSuurempia lapsia piehtaroi maassa, päällekkäin, ja poikalapset jo\ntällä varhaisella iällä osoittivat sitä käskyvallan tietoa, joka\nmyöhemmällä iällä asettaa niin suuren juovan sukupuolien välille.\nJokialhossa nuorukaiset koettivat nuorilla voimillaan hillitä isiensä\nhurjia hevosia, kun taas siellä täällä näkyi neito, joka oli töistään\nsalavihkaa pistäytynyt ihailemaan heidän rajua hurjaa uskallustaan.\n\nTähän saakka kuva esittää vain turvallisuuteensa luottavan leirin\narkielämää. Mutta aivan majojen edustalla oli joukko, joka näytti\nennustavan tavallista mielenkiintoisempia toimia. Siinä oli yhdessä\nryhmässä muutamia heimon kuihtuneista häijyistä akoista valmiina\nhetken tullen täyttä kurkkua kiihottamaan jälkipolveansa hirmuihin,\njoita heidän turmeltunut makunsa himoitsi samaan tapaan kuin\nylellisten roomalaisten naistenkin, jotka katselivat gladiaattorien\nkamppailua ja kuolontuskaa. Miehet olivat jakaantuneet ryhmiin, jotka\noli järjestetty sen mukaan, paljonko niihin kuuluvilla yksilöillä oli\nansiotöitä ja mainetta arvoa antamassa.\n\nNe jotka olivat sillä ikärajalla, että jo saivat ottaa osaa\nmetsästykseen, vaikka vielä olivatkin liian koettelemattomia\npäästäkseen sotaan, seisoskelivat ulkoreunalla, oppien edessään\nolevista tylyistä malleista käytöksen vakavuutta ja hillittyä\nesiintymistä, joka ajan mukana oli juurtuva niin syvälle heidän\nomaankin luonteeseensa. Jotkut harvat vähän vanhemmista, jotka jo\nolivat kuulleet vihollisen sotahuudon, olivat vähän rohkeampia\nja tunkeilivat lähemmäs päälliköitä, vaikkeivät suinkaan vielä\nuskaltaneet ottaa neuvotteluihin osaa; heille riitti vielä kunniaksi\nsekin, että saivat poimia viisaitten huulilta putoilevia viisauden\nsanoja. Vielä varmemmin esiintyivät joukon tavalliset soturit,\njotka arvelematta seurustelivat pienempien päälliköitten kanssa,\nvaikk'eivät vielä likimainkaan uskaltaneet väitellä semmoisten\nurhojen kanssa, joilla oli jo vakaantunut maine, taikka arvostella\ntoimenpiteitä, joita kansan lahjakkaammat neuvojat esittivät.\n\nVarsinaisten päälliköittenkin kesken huomasi miestä monenlaista.\nHe jakautuivat kahteen luokkaan, niihin, joiden vaikutus perustui\netupäässä ruumiillisiin ominaisuuksiin ja urotöihin, ja niihin, jotka\nolivat kunnostautuneet enemmän viisaudella kuin sodassa osoitetulla\netevyydellä. Edellinen luokka oli paljon lukuisampi ja tärkeämpi.\nSiihen kuuluvat olivat kookkaita ja ryhdikkäitä miehiä, joiden tylyt\npiirteet usein olivat kahta vaikuttavammat semmoisten urheuden\nmerkkien johdosta, joita vihollisen käsi oli kauneutta katsomatta\niskenyt heidän kasvoihinsa. Se luokka, jonka oli vaikutuksestaan\nkiittäminen järjenlahjojaan, oli sangen vähälukuinen. Nämä tunsi\nhelposti silmien vilkkaasta ja terävästä ilmeestä, epäluuloisuudesta,\njoka esiintyi heidän kaikissa liikkeissään, ja silloin tällöin heidän\nrajuista lausunnoistaan äkillisissä mielenpurkauksissa, jotka tuon\ntuostakin puhkesivat esiin heidän puhuessaan.\n\nAivan valioneuvonantajain muodostaman piirin keskellä näkyi\nMahtoree näköjään rauhallisena, vaikka mieli olikin levoton.\nHänen henkilöllisyytensä ja luonteensa oli yhdistelmä muitten\nominaisuuksista. Järjen ja ruumiin ominaisuudet yhdessä olivat\nperustaneet hänen arvovaltansa. Arpia hänellä oli yhtä paljon ja\nyhtä syviä kuin heimon harmaimmillakin vanhuksilla. Lihasvoima oli\nparhaimmillaan, rohkeus täydessä tarmossaan. Näiden sielullisten\nja ruumiillisten etujen harvinainen yhdistelmä sai koko joukon\nterävimmänkin silmän kääntämään katseensa maahan hänen uhkaavan\nkatseensa kohdatessaan. Rohkeus ja oveluus olivat hankkineet\nhänelle vaikutusvallan ja aika oli sen tavallaan pyhittänyt. Hän\nosasi niin taitavasti yhdistää järjen ja voiman avut, että hänestä\noloissa, joissa olisi voinut suuremmassa mitassa käyttää lahjojaan,\nluultavasti olisi tullut valloittaja ja yksinvaltias.\n\nVähän syrjässä neuvottelukokouksesta näkyi joukko ihmisiä, joiden\nsukujuuri oli kokonaan toinen. Vartalot olivat paljon pitemmät ja\njäntevämmät, ja vaikka Amerikan aurinko olikin paahtanut kasvot\nniin tummiksi, huomasi heissä vielä saksilaisen ja normannilaisen\nsukuperän tunnuspiirteitä. Läntisin eurooppalainen ja etäisin\naasialainen olivat tässä maailman mullistusten johdosta joutuneet\nkosketuksiin toistensa kanssa, ja mielenkiintoista olisi\nsemmoisten asiain tutkijan ollut tässä perehtyä molempien rotujen\neroavaisuuksiin. Ryhmän, jota tarkoitamme, muodosti siirtolaisen\nperhe. He seisoivat siinä juroina, hitaina ja toimettomina kuten\ntavallisestikin, milloin heidän piilevää tarmoaan ei välittömästi\nkysytty, seisoivat ryhmittyneinä neljän tai viiden nahkamajan edessä,\njotka tetoniliittolaiset olivat heille vieraanvaraisuuden vaatimusten\nmukaisesti luovuttaneet. Heidän odottamattoman liittoutumisensa\nehtoja ilmaisivat riittävästi hevoset ja kotieläimet, jotka\nrauhallisesti söivät jokialhossa reippaan Hetyn tarkan silmän\nkaitsemina. Vaunut oli vedetty majojen ympärille epäsäännölliseksi\nvarustukseksi, joka paikalla ilmaisi, ettei sopu vielä ollut\ntäydelleen palautettu, vaikka toiselta puolen joko harkinta tai\nluontainen välinpitämättömyys estivät heitä liian julkisesti\nosoittamasta epäluottamustakaan. Miehet seisoivat rihlaansa nojaten\nja katselivat siouxien neuvottelun eri vaiheita, jurojen kasvojensa\nhitaassa ilmeessä omituinen yhdistelmä piilevää ihmettelyä ja\nlievää uteliaisuutta. Mutta ei nuorinkaan heistä pienimmälläkään\noireella osoittanut odotustaan tai mielenkiintoaan, vaan näyttivät\nhe kiireettömässä mielenmaltissa kilpailevan hurjien liittolaistensa\nkylmäverisimpäinkin kanssa. He puhuivat harvoin ja milloin puhuivat,\nlausuivat vain jonkin lyhyen, halveksivan huomautuksen, joka oli\nomiaan kouraantuntuvasti korostamaan valkoisten ruumiillista\netevämmyyttä intiaaneihin verraten. Sanalla sanoen, Ismaelin perhe\nnäytti nyt olevan menestyksen ylimmällä aallolla, mutta jotkut\nepämääräiset oireen vilahdukset viittasivat siihen, että heidän\nturvallisuutensa oli vaarassa tulla pahoin häirityksi tetonien\npetollisuuden vuoksi. Abiram vain oli poikkeuksena tästä näennäisen\nrauhallisuuden tilasta.\n\nVietettyään elämänsä tuhansissa halpamaisissa ja vähäisemmissä\nkonnantöissä hän oli siihen määrin paatunut, että oli ryhtynyt\nsiihen hurjaan ilkityöhön, jonka olemme kertomuksemme varrella\nlukijalle paljastanut. Hänen vaikutuksensa Ismaelin rohkeampaan,\nvaikka hitaammin liikkuvaan mieleen ei suinkaan ollut suuri, ja ellei\njälkimmäistä olisi äkkiä karkoitettu hedelmällisestä jokilaaksosta,\njonka hän oli siihen jäädäkseen anastanut suuriakaan välittämättä\nlain muodoista, ei Abiram olisi milloinkaan saanut sisarensa miestä\nhoukutelluksi niin suurta päättäväisyyttä ja ennakkoharkintaa\nkysyvään yritykseen. Olemme nähneet, kuinka onni alussa suosi heidän\nyritystään ja kuinka sitten seurasivat vastoinkäymiset. Abiram istui\nnyt erikseen ja mielessään pohteli, kuinka hän sittenkin voisi\nkorjata yrityksensä hedelmät, joitten hän huomasi käyvän hetki\nhetkeltä yhä epävarmemmiksi sen ihastuksen johdosta, jota Mahtoree\npeittelemättä osoitti hänen konnantyönsä viatonta uhria kohtaan.\nJätämme hänet horjuviin ja sekaviin suunnitteluihinsa tehdäksemme\nselkoa näytelmän eräistä toisista henkilöistä.\n\nTaulussamme on vielä nurkkaus, jossa tapaamme henkilöitä. Pienellä\ntöyryllä kauimpana leirin oikealla puolella venyivät Middleton ja\nPaavo. Heidän kivistävät jäsenensä oli sidottu biisonin nahasta\nleikatuilla hihnoilla ja harkitun julmasti heidät oli asetettu\nsillä tavalla, että kumpikin saattoi nähdä oman kurjuutensa kuvan\nnaapurissaan. Kymmenkunnan askelen päässä heistä oli maahan vankasti\npystytetty paalu, johon joustava, apollomainen Kova Sydän oli\nsidottu. Heidän välissään seisoi erämies, jolta rihla, ruutisarvi\nja luotipussi oli otettu pois, mutta joka muutoin oli jätetty\njonkinlaiseen halventavaan vapauteen. Viisi tai kuusi nuorta soturia,\njotka seisoivat jonkin matkan päässä paikasta, viinet selässä\nja pitkät sitkeät jouset olaltaan killuen, osoittivat kuitenkin\nriittävän selvästi, kuinka turhaa niin vanhan ja heikon olisi\nollut yrittää pakoa. Nämä henkilöt eivät olleet vaiti, kuten tämän\ntärkeän neuvottelun muut katsojat, vaan keskustelivat pulmallisesta\nasemastaan.\n\n\"Kapteeni\", sanoi mehiläispyytäjä kasvoillaan koomillisen\nhuolestuksen ilme, sillä ei nykyinen onneton tilakaan voinut kokonaan\nlamauttaa hänen rattoisuuttaan, \"tunnetteko te todella tuon kirotun\nparkitsemattoman nahkahihnan leikkaavan olkapäitänne, vai minäkö vain\ntunnen oman käsivarteni kimoilun?\"\n\n\"Kun mielen tuska on niin suuri, on ruumis kivuille tunnoton\",\nvastasi hienotunteisempi, vaikka vähemmän reipas Middleton. \"Suokoon\ntaivas, että joukko kelpo tykkimiehiäni kävisi tämän kirotun leirin\nkimppuun!\"\n\n\"Yhtä hyvin voisitte toivoa, että nämä tetonimajat olisivat\nampiaispesiä ja että ampiaiset äkkiä pyrähtäisivät niistä ulos\ntappelemaan näitä puolialastomia raakalaisia vastaan.\" Naurahdellen\nsitten omaa sukkeluuttaan mehiläispyytäjä kääntyi toveristaan ja\nkoetti kurjuudessaan lohduttaa itseään kuvittelemalla, että mokoma\nhurja tuuma olisi mahdollinen toteuttaa ja kuinka tuo hyökkäys tekisi\näkkilopun intiaanienkin tunnetusta mielenmaltista.\n\nMiddleton tyytyi olemaan vaiti. Mutta vanhus, joka oli kuullut nuo\nsanat, tuli vähän lähemmäksi ja jatkoi keskustelua.\n\n\"Tässä luultavasti alkaa säälimätön ja pirullinen meno!\" hän sanoi\npudistaen päätään tavalla, joka osoitti hänenkin kokemuksensa\nkykenemättömäksi keksimään pelastusta näin tukalasta pulmasta.\n\"Pawnee-ystävämme on jo paalussa kidutusta varten, ja hyvin minä\nnäen suuren siouxin silmästä ja naamasta, että hän aikoo kiihottaa\nkansaansa muihinkin julmuuksiin --\"\n\n\"Kuulkaa nyt, vanha ansuri\", sanoi Paavo, vääntäen itseään siteissään\nsiten, että näki erämiehen surumieliset kasvot, \"te taidatte\nintiaanien kieltä ja tunnette minkä tunnette intiaanien pirullisia\nvehkeitä. Menkää niiden neuvotteluun ja sanokaa minun nimessäni\npäälliköille, että minä Paavo Hoover Kentuckyn valtiosta mielihyvin\nluovutan heille päänahkani sillä tavalla, jonka he päättävät\ntuottavan itselleen suurinta huvia, kunhan he sallivat Elli Wade\n-nimisen henkilön häiritsemättä palata valtoihin. Tai elleivät he\nniillä ehdoin suostu kauppaan, niin luvatkaa vielä tunti tai pari\nedelläkäypää kidutusta, jotta kauppa paremmin kutkuttaisi heidän\nkirottuja mielihalujaan.\"\n\n\"Ohoh, poika, vähänpä he semmoisesta tarjouksesta välittävät,\nhe kun hyvin tietävät, että sinä jo olet kuin karhu loukussa,\nyhtä kykenemätön tappelemaan kuin pakenemaankin. Mutta älä anna\nmielesi lannistua, sillä valkoisen miehen väri on toisinaan hänen\nkuolemantuomionsa näiden syrjäisten villiheimojen keskuudessa, joskus\ntaas hänen kilpensäkin. He eivät tosin meistä pidä, mutta usein voi\nviekkaudella sitoa heidän kätensä. Jos punainen kansa voisi toteuttaa\ntahtonsa, ei kuluisi kauan, ennen kuin puita jälleen kasvaisi\nAmerikan kentillä ja metsät olisivat valkoisinaan kristittyjen\nluita. Ei kukaan, joka tietää, millä tavalla punanahka vaaleanaamaa\nrakastaa, voi tätä epäillä. Siitä syystä meidän kohtalomme on\nepävarma, mutta pawneella, pelkään, ei ole paljon toivoa!\"\n\nVaiettuaan vanhus hitaasti astui viimeisen huomautuksensa esinettä\nkohti, asettuen vähän matkan päähän hänestä. Siihen hän jäi, seisoen\nääneti ja arvokkaana, kuten hänen kuulun vankitoverinsa tilaan\nsoveltui. Mutta Kova Sydän oli kiinnittänyt katseensa etäisyyteen\nja hänen koko ilmeensä oli miehen, jonka ajatukset olivat kokonaan\neronneet ympäristöstä.\n\n\"Siouxit ovat neuvottelussa veljeni tähden\", erämies vihdoin sanoi\nhuomatessaan vain puhumalla voivansa herättää toisen huomiota.\n\nTyynesti hymyillen nuori päällikkö käänsi päätään ja vastasi:\n\n\"He lukevat päänahkoja Kovan Sydämen majan päällä!\"\n\n\"Epäilemättä, epäilemättä. Heidän luontonsa alkaa nousta\nmuistellessaan, kuinka paljon tetoneja sinä olet iskenyt, ja parempi\nsinulle nyt olisi, jos olisit viettänyt enemmän aikaa kauriinajossa\nja vähemmän sotapolulla. Silloin voisi joku tämän heimon lapseton\näiti ottaa sinut menetetyn poikansa sijaiseksi ja saisit elää aikasi\nrauhassa.\"\n\n\"Luuleeko isäni, että soturi voi koskaan kuolla? Elämän herra ei\navaa kättään ottaakseen lahjojaan takaisin. Kun hän tarvitsee nuoria\nmiehiään, kutsuu hän heitä, ja he menevät. Mutta punanahkoihin hän on\npuhaltanut hengen loppumattomaksi ajaksi.\"\n\n\"Niin, tuo on lohdullisempi ja nöyrempi usko kuin tuon sydämettömän\ntetonin! Näissä susissa on jotakin, mikä heitä kohtaan avaa sydämeni\nsisimmän. Heissä näyttää olevan vuoriston delavarien rohkeus ja\nrehellisyys. Ja tämä poika -- se on ihmeteltävää, sangen ihmeteltävää\n-- mutta ikä ja silmät ja jäsenet ovat kuin kahden veljen! Sano\nminulle, pawnee, oletko koskaan isien puheissa kuullut mahtavasta\nkansasta, joka muinoin asui Suolajärven rannoilla, nousevan auringon\nläheisyydessä?\"\n\n\"Maa on valkoisenaan ihmisiä, joiden väri on isäni.\"\n\n\"Ei, ei, en minä nyt tarkoita maankiertäjiä, jotka ovat\nhiipineet maahan riistämään sen laillisilta omistajilta heidän\nsyntymäoikeutensa, vaan kansasta, joka on tai oikeammin oli sekä\nluonnoltaan että maaliltaan punainen kuin pensaan marja.\"\n\n\"Olen kuullut vanhojen miesten sanovan, että oli joukkoja, jotka\npiilivät metsissä nousevan auringon alla, he kun eivät uskaltaneet\ntulla avoimelle preerialle taistelemaan miesten kanssa.\"\n\n\"Eikö isäinne tieto kerro teille suurimmasta, urhoollisimmasta\nja viisaimmasta punanahka-kansasta, mille Wakonda on milloinkaan\nhengittänyt?\"\n\nKova Sydän kohotti päätään ylevästi ja arvokkaasti, jota siteetkään\neivät voineet estää, ja vastasi:\n\n\"Onko ikä tehnyt isäni sokeaksi, vai näkeekö hän niin paljon\nsiouxeja, ettei hän luule pawneita enää olevankaan?\"\n\n\"Ah, tuommoista on kuolevaisten turhamaisuus ja ylpeys!\" huudahti\npettynyt vanhus englanniksi. \"Luonto on yhtä voimallinen punanahassa\nkuin semmoisessakin, jolla on valkoisen lahjat. Delavari kuvittelisi\nolevansa paljon voimallisempi kuin pawnee, juuri samoin kuin pawnee\nylpeilee siitä, että hän kuuluu maan ruhtinaisiin. Ja samahan se\noli asianlaita Kanadan ranskalaisten ja englantilaisten punatakkien\nvälillä, joita kuningas lähetti valtioihin siihen aikaan, kuin ne\neivät vielä olleet valtioita, vaan valittavia ja anovia maakuntia\n-- taisteltiin ja taisteltiin, ja kuinka ihmeellisiä asioita he\nmaailmalle kerskuivat omasta urhoollisuudestaan ja voitoistaan,\nvaikka kumpikin puolue unohti mainita maan omat halvat soturit, jotka\nsuorittivat varsinaisen työn, mutta joilla ei ollut oikeutta polttaa\ntupakkaa kansansa suuren neuvottelutulen ääressä ja jotka harvoin\nkuulivat mainetöistään ne suoritettuaan.\"\n\nVanhuksen täten purettua julki melkein nukkunutta, vaikk'ei suinkaan\nsammunutta soturinylpeyttään, joka oli niin huomaamatta harhauttanut\nhänet juuri samaan erehdykseen, jota hän moitti, lauhtui hänen\nkatseensa, jossa jo oli alkanut elää ja tuikkia hiukkasen entistä\nnuoruuden hehkua, ja kääntyi huolestuneena vankiin, jonka kasvoihin\nniinikään oli palannut entinen kylmä kaukomielisyyden ja mietiskelyn\nilme.\n\n\"Nuori soturi\", hän jatkoi äänellä, joka alkoi vapista, \"en ole\nkoskaan ollut isä enkä veli. Wakonda asetti minut yksin elämään.\nHän ei milloinkaan sitonut sydäntäni huoneisiin eikä peltoihin\nsemmoisilla siteillä, jotka kiinnittävät rotuni miehiä koteihinsa.\nJos hän olisi sen tehnyt, en olisi matkustanut näin kauas enkä nähnyt\nnäin paljon. Mutta minä olen kauan oleskellut kansan keskuudessa,\njoka asui mainitsemissani metsissä, ja paljon syytä minulla oli ottaa\nesikuvakseni heidän rohkeutensa ja rehellisyytensä. Elämän Herra\non antanut meille kaikille tunteita lähimmäisiämme kohtaan. En ole\nkoskaan ollut isä, mutta hyvin tiedän, mitä on isänrakkaus. Sinä olet\nsamanlainen kuin eräs nuorukainen, joka oli minulle rakas, ja minä\naloin jo kuvitella, että suonissasi ehkä oli hiukkasen hänen vertaan.\nMutta mitä siitä? Sinä olet oikea mies, minkä tiedän siitä, miten\npidät sanasi, ja rehellisyys on siksi harvinainen lahja, ettei sitä\npidä unohtaa. Sydämeni on lämmin sinua kohtaan ja mielelläni sinua\nauttaisin.\"\n\nNuori soturi kuunteli sanoja, jotka vanhuksen huulilta putoilivat\ntotuuttaan julistavalla voimalla ja yksinkertaisuudella, ja hän\ntaivutti päänsä paljasta rintaansa vastaan merkiksi kunnioituksesta,\njota hän tunsi tarjousta kohtaan. Kohottaen sitten tummat silmänsä\nkaukaisuuteen hän jälleen näytti kiinnittävän mielensä asioihin,\njotka olivat kaikista henkilöllisistä suhtautumisista vapaat.\nErämies, joka hyvin tiesi, kuinka soturin ylpeys häntä lopun edellä\nkannattaisi, odotti nuoren ystävänsä mielijohteita nöyränä ja\nkärsivällisenä, jotka hyveet hän oli oppinut tämän merkillisen rodun\nkanssa seurustellessaan. Pawneen katse alkoi lopulta häälyä. Sitten\nhän nopeasti ja leimahduksen tavoin katsoi vuoroin vanhukseen,\nvuoroin ilmaan ja ilmasta taas kumppaninsa syväuurteisiin kasvoihin,\nikäänkuin henki, joka näitä liikkeitä hallitsi, olisi alkanut\nepäröidä.\n\n\"Isä\", vastasi nuori urho vihdoin luottavalla ja ystävällisellä\näänellä, \"olen kuullut sanasi. Ne ovat kulkeneet sisään korvistani ja\novat nyt sisässäni. Valkopäisellä pitkällä veitsellä ei ole poikaa;\npawneitten Kova Sydän on nuori, mutta hän on jo sukunsa vanhin. Hän\nlöysi isänsä luut osagein metsästysmailta ja hän on lähettänyt ne\nhyvien haltijain preerioille. Varmaan suuri päällikkö, hänen isänsä,\non nähnyt ne ja tietää, mikä on osa hänestä itsestään. Mutta Wakonda\nkutsuu pian meitä molempia, sinua siitä syystä, että olet nähnyt\nkaikki, mitä täällä maassa on nähtävää, ja Kovan Sydämen siitä\nsyystä, että hän tarvitsee soturia, joka on nuori. Pawneella ei ole\naikaa osoittaa vaaleanaamaa kohtaan sitä velvollisuudentuntoa, jonka\npoika on isälleen velkaa.\"\n\n\"Vaikka olenkin vanha ja nyt seison kurjana ja avuttomana siihen\nverraten, mitä ennen olin, saan ehkä elää, kunnes näen auringon\nlaskevan preeriaan. Odottaako poikani näkevänsä saman verran?\"\n\n\"Tetonit laskevat majani päällä päänahkoja!\" vastasi nuori päällikkö\nhymyillen, ja sen surumielisyyttä valaisi omituisesti voitonriemun\nvälähdys.\n\n\"Ja monta he sieltä löysivät. Liian monta omistajansa\nturvallisuudelle, niin kauan kuin hän on heidän kostonhimoisissa\nkäsissään. Poikani ei ole nainen ja vakaalla silmällä hän katselee\ntietä, jota hän lähtee kulkemaan. Eikö hänellä ole mitään\nkuiskattavaa kansansa korviin, ennenkuin hän lähtee? Nämä jalkani\novat vanhat, mutta ehkä ne vielä vievät minut susien joen haaraan.\"\n\n\"Sanokaa heille, että Kova Sydän on tehnyt wampumiinsa solmun\njokaisen tetonin varalle!\" sanoi vanki rajusti, intohimojen murtaessa\nkeinotekoiset salvat. \"Jos hän tapaa heistä ainoankaan Elämän herran\npreerioilla, muuttuu hän sydämeltään siouxiksi!\"\n\n\"Ah, tuo tunne olisi vaarallinen toveri miehelle, jolla on valkoisen\nmiehen lahjat hänen lähtiessään niin vakavalle matkalle\", mutisi\nvanhus englanniksi. \"Niin eivät hyvät Mährin veljet puhuneet\ndelavarien neuvostoissa, eikä kaupungeissa ja kylissä valkoisille\nniin saarnata, vaikka minun täytyy värini häpeäksi myöntää, että\nsaarnoista ei suuria välitetä. Pawnee, olet minulle rakas, mutta\nkristittynä en voi viedä semmoista sanaa.\"\n\n\"Jos isäni pelkää tetonien kuulevan, kuiskatkoon sen hiljaa vanhoille\nmiehillemme.\"\n\n\"Pelko, nuori soturi, ei ole enempää vaaleanaaman kuin punanahankaan\nhäpeä. Wakonda opettaa meitä rakastamaan suomaansa henkeä, mutta\nsillä tavalla kuin miehet pitävät metsästyksistään, koiristaan ja\nrihloistaan, eikä hemmotellen kuin äiti, joka katselee sylilastaan.\nElämän herran ei tarvitse ääneensä kahdesti huutaa, kun hän minua\nnimeltä kutsuu. Olen yhtä valmis noudattamaan kutsua nyt kuin\nhuomennakin tai milloin tahansa hänen mahtava tahtonsa hyväksi näkee.\nMutta mitä on sotilas ilman perittyjä tapoja? Minun perintöni kieltää\nminua saattamasta perille sanojasi.\"\n\nPäällikkö kumarsi arvokkaasti päätään, ja nyt oli suuri vaara\ntarjona, että ne luottamuksen tunteet, jotka olivat niin omituisesti\nheränneet, äkkiä haihtuisivat. Mutta vanhuksen sydämeen olivat kauan\nuinuneet, vaikka yhäkin elinvoimaiset muistot tehneet niin syvän\nvaikutuksen, ettei hän näin tylysti voinut keskeyttää keskustelua.\nMinuutin harkittuaan hän jälleen hartaalla mielellä käänsi katseensa\nnuoreen kumppaniinsa ja jatkoi:\n\n\"Jokaista soturia on arvosteltava hänen lahjojensa mukaan. Minä olen\nsanonut pojalleni, mitä en voi, mutta avatkoon hän nyt korvansa\nkuulemaan, mitä voin. Hirvi ei mittaa preerioita nopeammin kuin nämä\nvanhat jalkani, jos pawnee antaa minulle sanoman, jonka valkoinen\nmies voi viedä.\"\n\n\"Kuunnelkoon vaaleanaama\", vastasi toinen, vielä hetkisen epäröityään\nedellisen pettymyksensä vaikutuksesta. \"Hän jää tänne, kunnes siouxit\novat lukeneet kuolleitten soturiensa päänahat. Hän odottaa, kunnes he\novat koettaneet peittää kahdeksantoista tetonin pään yhden pawneen\nnahalla. Hän avaa silmänsä suuriksi nähdäkseen, mihin paikkaan he\nhautaavat soturin luut.\"\n\n\"Kaiken tämän minä tahdon ja voin tehdä, jalo nuorukainen.\"\n\n\"Hän panee merkin paikalle sen tunteakseen.\"\n\n\"Ei pelkoa, ei pelkoa, että minä unohdan sen paikan\", keskeytti\ntoinen, jonka mielenlujuus alkoi pettää toisen niin vaikuttavalla\ntavalla osoittaessa tyyneyttään ja alistuvaisuuttaan kohtaloonsa.\n\n\"Sitten minä tiedän, että isäni menee kansani luo. Hänen päänsä on\nharmaa, eikä savu vie mukanaan hänen sanojaan. Menköön hän majalleni\nja huutakoon ääneen Kovan Sydämen nimeä. Ei ainoakaan pawnee jää\nkuuroksi. Pyytäköön isäni sitten varsaa, jolla ei ole vielä koskaan\nratsastettu, mutta joka on sileämpikarvainen kuin sarvas ja isoa\nhirveä nopeampi.\"\n\n\"Minä ymmärrän, poikani, minä ymmärrän\", keskeytti tarkkaavainen\nvanhus, \"ja minä teen, mitä sanot, ja teen sen hyvin, jos minulla on\nvähänkään tietoa kuolevan ihmisen toivomuksista.\"\n\n\"Ja kun nuoret mieheni ovat antaneet isäni käteen varsan kaulahihnan,\ntaluttaako hän sen mutkaista tietä Kovan Sydämen haudalle?\"\n\n\"Minäkö en taluttaisi! Minä teen sen, kunnon nuorukainen, vaikka\ntalvi lumikinoksineen peittäisi nämä lakeudet ja aurinko olisi\npiilossa saman verran päivällä kuin yölläkin. Pyhän paikan pääpuoleen\ntalutan varsan ja asetan sen niin, että sen silmät katsovat laskevaa\naurinkoa kohti.\"\n\n\"Ja isäni puhuu sille ja kertoo sille, että isäntä, joka sitä ruokki\nsyntymästä saakka, nyt tarvitsee sitä.\"\n\n\"Senkin teen, vaikka Luoja tietää, etten minä puhu hevoselle siinä\nturhassa luulossa, että se ymmärtäisi sanani, vaan ainoastaan\ntyydyttääkseni intiaanin taikauskon vaatimuksia. Hektor, penikkani,\nmitä _sinä_ ajattelet hevoselle puhumisesta?\"\n\n\"Puhukoon harmaaparta sille pawneen kielellä\", keskeytti nuori uhri\nhuomatessaan, että hänen toverinsa oli juuri jutellessaan käyttänyt\ntuntematonta kieltä.\n\n\"Poikani tahto täytetään. Ja näillä vanhoilla käsilläni, joiden jo\nmelkein luulin kylläksi vuodattaneen verta, ihmisen samoin kuin\neläimenkin, isken varsan haudallasi!\"\n\n\"Se on hyvä\", vastasi toinen, ja mielihyvän välähdys valaisi hänen\nkasvojaan. \"Kova Sydän ratsastaa hevosellaan siunatuille preerioille\nja päällikkönä hän tulee elämän herran eteen!\"\n\nÄkillinen ja yllättävä muutos, joka samassa tapahtui intiaanin\nkasvoilla, sai erämiehen katsomaan syrjään, ja hän huomasi nyt\nsiouxien neuvottelun päättyneen ja Mahtoreen yhden tai parin\netevimmän soturinsa kanssa lähestyvän suoraan uhriaan kohti.\n\n\n\n\nXXVI LUKU.\n\n\nParinkymmenen askelen päässä vangeista tetonit pysähtyivät, ja heidän\njohtajansa viittasi vanhaa erämiestä tulemaan lähemmäksi. Erämies\nteki niin, jättäen nuoren pawneen merkitsevällä katseella, jonka\ntoinen käsitti, kuten se oli aiottukin, uudeksi vakuudeksi, ettei\nhän milloinkaan unohda lupaustaan. Heti kuin Mahtoree huomasi, että\ntoinen oli pysähtynyt riittävän lähelle, ojensi hän käsivartensa\nja laskien kätensä tarkkaavaisen vanhuksen olalle katsoi häntä\nminuutin ajan silmillä, jotka näyttivät tahtovan tunkeutua hänen\nsalaisimpainkin ajatustensa piiloihin.\n\n\"Onko vaaleanaamalle aina luotu kaksi kieltä?\" hän kysyi huomattuaan,\nettä hänen tutkittavansa kuten tavallisesti yhtä vähän pelästyi hänen\ntuimaa katsettaan kuin oli huolissaan siitäkään, mikä häntä odotti.\n\n\"Rehellisyys on nahkaa syvemmällä.\"\n\n\"Niin onkin. Kuulkoon isäni nyt minua. Mahtoreella on vain yksi\nkieli, harmaapäällä monta. Ne voivat kaikki olla suoria, eikä\nainoakaan kaksijakoinen. Siouxi ei ole muuta kuin siouxi, mutta\nvaaleanaama on kaikkea! Hän taitaa puhua pawneelle ja konzalle ja\nomahalle ja hän osaa puhua omallekin kansalleen.\"\n\n\"Kaupungeissa on kielimiehiä, jotka osaavat paljon enemmän. Mutta\nmitä hyötyä on siitä kaikesta? Elämän Herralla on korva joka\nkielelle!\"\n\n\"Harmaapää on tehnyt väärin. Hän on puhunut toista kuin on\ntarkoittanut. Hän on katsonut eteensä silmillään ja taakseen\nmielellään. Hän on ratsastanut liian kovaa siouxin hevosella, hän on\nollut pawneen ystävä ja minun kansani vihollinen.\"\n\n\"Tetoni, minä olen vankisi. Vaikka sanani ovat valkoiset, eivät ne\nvalita. Tee tahtosi.\"\n\n\"En. Mahtoree ei tahdo punata valkoisia hiuksia. Isäni on vapaa.\nPreeria on hänen joka puolellaan avoin. Mutta ennenkuin harmaapää\nkääntää selkänsä siouxeille, katselkoon hän heitä tarkkaan, että hän\ntietää omalle päällikölleen kertoa, kuinka suuri dakota on!\"\n\n\"Minulla ei ole kiirettä lähteä tielleni. Näet, tetoni, valkeapään\nmiehen etkä naista. Minä en juokse itseäni hengästyksiin kertoakseni\npreeriain kansoille, mitä siouxit tekevät.\"\n\n\"Se on hyvä. Isäni on polttanut tupakkaa monessa neuvottelussa\npäälliköitten kanssa\", vastasi Mahtoree, joka nyt luuli olevansa\nriittävän varma toisen suopeudesta käydäkseen suoraan asiaansa.\n\"Mahtoree puhuu sangen rakkaan ystävänsä ja isänsä kielellä.\nNuori vaaleanaama kuulee, kun hänen kansansa vanhus avaa suunsa.\nMene; isäni tekee, mitä köyhä intiaani sanoo valkoisen korvalle\nkerrottavaa.\"\n\n\"Puhu isolla äänellä!\" sanoi erämies heti käsittäen kuvaannollisen\ntavan, jolla tetoni lausui julki pyyntönsä, että hän tulkitsisi\nhänen sanansa englanninkielelle. \"Puhu, nuoret mieheni kuulevat.\nNyt, kapteeni, ja sinäkin, mehiläispyytäjä, valmistautukaa tämän\nraakalaisen pirullisiin juoniin valkoisten soturien jäykällä\nsydämellä. Jos huomaatte hänen uhkauksiensa lannistavan mielenne,\nniin kääntäkää katseenne tähän jaloon pawneehin, jonka aika on\nmitattu yhtä kitsaalla kädellä kuin kaupunkilainen kauppias\nmitatessaan Luojan antimia tuuma tuumalta ahneuttaan tyydyttääksen.\nYksi ainoa silmäys tuohon poikaan vahvistaa teidän kummankin\njäykkyyttä.\"\n\n\"Veljeni on kääntänyt silmänsä väärälle tielle\", keskeytti Mahtoree\nsuosiollisena, josta saattoi huomata, kuinka vastahakoinen hän oli\nloukkaamaan tarvitsemaansa tulkkia.\n\n\"Tahtooko dakota puhua nuorille miehilleni?\"\n\n\"Sittenkuin hän on laulanut vaaleanaamain kukan korvaan.\"\n\n\"Luoja tälle paatuneelle konnalle antakoon anteeksi!\" huudahti vanhus\nenglanniksi. \"Ei ole niin hentoa, nuorta tai viatonta, joka välttäisi\nhänen saastaiset pyyteensä. Mutta jyrkät sanat ja kylmät katseet\neivät hyödytä vähääkään. Sen vuoksi on viisainta puhua hänelle\nkauniisti. Avatkoon Mahtoree suunsa.\"\n\n\"Huutaisiko isäni, niin että naiset ja lapset kuulisivat\npäälliköitten viisauden! Menemme majaan ja kuiskaamme.\"\n\nTämän sanottuaan tetoni merkitsevästi viittasi telttaan, joka seisoi\nhieman syrjässä muista ja oli koristettu räikeällä kuvaesityksellä\neräästä hänen rohkeimmista ja enimmän kehutuista mainetöistään.\nErillinen asema osoitti, että se kuului jollekulle joukon\netevimmistä. Ovella olivat kilpi ja viini tavallista upeammat, ja\npyssy, jonka omistaminen oli suuri etuoikeus, ilmaisi omistajansa\nmerkitystä. Mutta kaikki muut yksityisseikat osoittivat ennemmin\nköyhyyttä kuin rikkautta. Talousesineitä oli vähemmän ja ne olivat\nyksinkertaisemmat muodoiltaan kuin mitä yleensä näkyi halvimpienkaan\nmajojen ovien ympärillä, eikä näkynyt ainoatakaan semmoista\nsivistyneen elämän suosittua esinettä, joita silloin tällöin\nkauppiailta ostettiin, ylettömiä hintoja maksaen. Kaikki ne antelias\npäällikkö oli alemmilleen lahjoittanut, sitä myöten kuin oli niitä\nsaanutkin, ostaakseen siten vaikutusvallan, joka teki hänestä heidän\nelämänsä valtiaan. Se oli rikkautta, joka epäilemättä oli itsessään\njalompi ja hänen kunnianhimolleen paljon rakkaampi.\n\nVanha erämies tiesi hyvin, että se oli Mahtoreen maja, ja hitain\nja vastahakoisin askelin hän päällikön viittausta noudattaen astui\nsitä kohti. Mutta läsnä oli toisiakin, joita lähestyvä neuvottelu\nkoski samalla tavalla ja joiden huolia ei ollut yhtä helppo asettaa.\nMiddletonin valpas ja kade silmä oli jo nähnyt siksi paljon, että\nkamalat aavistukset täyttivät hänen mielensä. Sanomattomilla\nponnistuksilla noustuaan seisaalleen hän kovalla äänellä huusi\npoistuvalle erämiehelle:\n\n\"Vannotan teitä, vanhus, että jos se rakkaus, jota tunsitte\nvanhempiani kohtaan, oli muuta kuin sanoja, tai jos Jumalaa\nrakastatte kristityn tavoin, niin älkää lausuko sanaakaan, joka\nloukkaisi viattoman korvaa...\"\n\nUupunein mielin ja sidotuin jaloin hän sitten kaatui maahan kuin\npölkky ja jäi siihen makaamaan kuin kuollut.\n\nPaavo oli kuitenkin älynnyt tarkoituksen ja täydensi nyt hänen\nkehoituksensa omaan omituiseen tapaansa.\n\n\"Kuulkaas, vanha ansuri\", hän huusi, koettaen samalla turhaan tehdä\nkädellään uhmaavan liikkeen, \"jos te aiotte tehdä tulkin virkaa,\nniin puhukaa sen kirotun raakalaisen korviin semmoisia sanoja kuin\nvalkoisen tulee käyttää ja pakanan kuulla. Sanokaa hänelle minun\npuolestani, että jos hän tekee tai puhuu mitään sopimatonta Elli\nWade-nimiselle tytölle, kiroan minä häntä viimeiseen hengenvetooni\nsaakka ja pyydän kaikkia hyviä kristittyjä, mitä Kentuckyssa on,\nkiroamaan häntä, istuallaan ja seisoallaan, syödessään ja juodessaan,\ntapellessaan, rukoillessaan, kilpa-ajoissa, sisällä ja ulkona,\nkesällä ja talvella ja maaliskuussa, sanalla sanoen minä aion -- ja\ntäydellä todella -- vainota häntä, jos vain vaaleanaamain henki _voi_\nnousta haudasta, jonka punanahka on kaivanut!\"\n\nPurettuaan täten sisustaan kamalimmat sadatukset, mitä suinkin\nkeksi ja joita rehellinen mehiläispyytäjä arveli piankin pääsevänsä\ntositoimessa toteuttamaan, hän taas pakostakin ryhtyi odottamaan\nuhkauksensa hedelmiä alistuvaisena kuten ainakin lännen rajalainen,\njoka vastamainittujen näköalojen lisäksi oli siinä asemassa, että\nharkitsi niitä sidottuna ja vankina. Emme tahdo kertomuksemme kulkua\npitkittää selostaaksemme niitä kummia mielenvahvistuskeinoja,\njoilla hän sitten yritti rohkaista herkkätunteisemman toverinsa\nmasentunutta mieltä, tai niitä tilapäisiä omituisia siunauksia, joita\nhän jakeli kaikille dakotain joukoille niistä alkaen, joita hän\nsyytti varastelemisesta ja murhista etäisen Mississippin rannoilla,\nlopun lopuksi mainiten soveliain voimasanoin tetonien heimon.\nViimeksimainitut joutuivat enemmän kuin yhden kerran perusteellisten\nja mutkikkaitten kirousten alaisiksi, jotka, kuten arvoisa Tristram\nShandy on kaikille luvuntaitamattomille protestanteille hurskailla\ntutkimuksillaan paljastanut, vetivät vertoja katolisen kirkon\nkuululle anateemalle. Middleton kuitenkin, uupumiskohtauksestaan\ntoinnuttuaan, pyrki rauhoittamaan onnettomuustoverinsa meluisia\nmielenpurkauksia huomauttaen niiden turhuudesta ja kuinka ne\nehkä saattoivat päinvastoin kiirehtiä juuri sitä onnettomuutta,\njota vastaan hän pauhasi, kiihottamalla kiukkuun ihmisiä, jotka\nrauhallisimmissakin mielialoissaan olivat niin mielivaltaisia ja\njulmia.\n\nSillä välin astui erämies siouxipäällikön keralla majalle.\nEdellinen oli tuskaisella mielenkiinnolla tutkistellut Mahtoreen\nsilmäin ilmettä Middletonin ja Paavon sanojen seuratessa heidän\naskeliaan, mutta intiaanin ilme oli niin hillitty ja varovainen,\nettei vähintäkään siitä, mitä hänen sisässään liikkui, päässyt\nihmistulivuoren tavallista tietä purkautumaan. Hänen katseensa\nsuuntautui pieneen majaan, jota he lähestyivät, ja toistaiseksi hänen\najatuksensa näyttivät kokonaan kiintyneen tämän omituisen vierailun\ntarkoituksiin.\n\nMajan sisusta vastasi ulkomuotoa. Se oli useimpia muita avarampi,\nmuodoltaan huolitellumpi ja paremmista aineista rakennettu.\nMutta siihen sen paremmuus päättyikin. Yksinkertaisempaa ja\ntasavaltaisempaa elämänlaatua ei olisi ollut helppo kuvitella\nkuin tämän kunnianhimoisen ja mahtavan tetonin kansansa suosion\nsaavuttamiseksi noudattama. Sisustuksena oli valiokokoelma\nmetsästysaseita ja pari kolme mitalia, joita kauppiaat ja Kanadan\nvaltiolliset asiamiehet olivat antaneet hänen henkilökohtaisia\nominaisuuksiaan liehakoidakseen tai ehkä pikemmin tunnustaakseen\nhänen korkean johtaja-arvonsa, ynnä muutamia harvoja\nvälttämättömimpiä käyttöesineitä. Majan ovella omistaja hyvin älysi,\nettä yhden ainoan yksilön anteliaisuus tulisi runsaasti korvatuksi\nkokonaisen heimon jokapäiväisten lahjojen muodossa. Vaikka hän oli\nyhtä etevä ajossa kuin sotapolulla, ei kaurista tai puhvelia koskaan\nnähty kokonaisena kannettavan hänen majaansa. Toiselta puolen ei\nleiriin useinkaan kannettu eläintä Mahtoreenkin perheen saamatta\nsiitä osaansa. Mutta päällikön politiikka salli hänen harvoin\npitää majassaan enempää kuin mikä yhden päivän tarpeisiin riitti,\nhän kun oli täysin vakuuttunut siitä, että kaikkien täytyi kärsiä\npuutetta, ennenkuin nälkä, luonnonkansojen tuhoaja, pääsi niin\nvaikutusvaltaiseen uhriin julmia kynsiään iskemään.\n\nAivan päällikön valiojousen alla, jonkinlaisen, aikanaan\npaljon käytetyistä keihäistä, kilvistä ja nuolista muodostetun\ntaikakehän sisällä, riippui salaperäinen pyhä rohtopussi. Se oli\nkauttaaltaan vampumista tehty ja runsaasti koristettu helmillä ja\npiikkisian piikeillä parhaaseen intiaanitapaan. Olemme useamman\nkerran viitanneet Mahtoreen omituiseen uskonnollisen vakaumuksen\npuutteeseen, mutta tämä esine näytti olevan siitä ainoa poikkeus, ja\ntähän yliluonnollisen voiman edustajaan hän sen vuoksi oli tuhlannut\nkaiken huomionsa. Siouxi vain matki farisealaisten hyvin tunnettua\nkeinoa, että ihmiset heidät näkisivät.\n\nMahtoree ei kuitenkaan ollut käynyt teltassa siitä kuin hän\npalasi äskeiseltä retkeltään. Siitä oli nyt, kuten lukija on jo\narvannut, tullut Inezin ja Ellin vankila. Middletonin vaimo istui\nhyvänhajuisista ruohoista tehdyllä, nahoilla verhotulla vuoteella.\nHän oli jo kärsinyt niin paljon ja nähnyt niin paljon hurjia ja\nodottamattomia asioita lyhyenä vankeusaikanaan, että jokainen uusi\nonnettomuus yhä vähemmällä voimalla kohtasi hänen uskonharrasta\nmieltään. Posket olivat verettömät, tummiin silmiin, jotka\ntavallisesti olivat niin vilkkaat, oli vakaantunut lähtemätön huolen\nilme ja hänen vartalonsa näytti kuihtuvalta ja herkältä, ikäänkuin ei\nlopullinen sammuminen olisi kaukana. Mutta kesken näitä luontaisen\nheikkouden oireita hänessä toisin ajoin ilmeni semmoinen hurskaan\nalistuvaisuuden ilme, hänen kasvoilleen välähti semmoista nöyrän,\nmutta pyhän toivon hohdetta, että näytti jo kyseenalaiselta, oliko\nonnetonta vankia syytä enemmän sääliä vaiko ihailla. Kaikki isä\nIgnatiuksen käskyt olivat juurtuneet hänen uskolliseen muistiinsa, ja\nmonikin hänen hurskaista näyistään väikkyi hänen mielikuvituksessaan.\nNäin pyhän vakavuuden tukemana lempeä, kärsivällinen ja luottava\nnainen kumarsi päänsä vastaanottamaan uuden Kaitselmuksen iskun\nsamalla nöyryydellä, jolla hän olisi alistunut mihin muuhun syntiensä\nsovitukseksi määrättyyn katumukseen tahansa, vaikka luonto toisin\nhetkin taistelikin voimallisesti tämmöistä pakotettua nöyryyttä\nvastaan.\n\nElli taas oli osoittanut paljon enemmän naisen luontoa ja siis myös\nmaailman kiihkoja. Hän oli itkenyt niin että silmät olivat turvonneet\nja punaiset. Posket punoittivat ja paloivat kiukusta ja ilmeessä\noli sisukkuutta ja hehkua, jota kuitenkin melko lailla lauhdutti\nhuoli tulevaisuudesta. Sanalla sanoen, Paavon kihlatun silmistä ja\nkäytöksestä saattoi arvata, että jos onnellisemmat ajat uudelleen\nkoittaisivat ja mehiläispyytäjän uskollisuus tulisi palkituksi, saisi\nhän elämänkumppanin, joka kaikin puolin kykeni korvaamaan hänen oman\najattelemattoman ja kuohuvan luonteensa puutteet.\n\nKolmaskin nainen kuului vielä tähän naisseuraan. Hän oli nuorin,\nlahjakkain ja tähän saakka suosituin tetonin vaimoista. Hänen\nsuloutensa oli voimakkaasti kiinnittänyt ylpeätä päällikköä, joka\noli hänen miehensä, kunnes vaaleanaamain naisen ihmeellinen ihanuus\nnyt oli niin odottamatta tuon mahtavan lumonnut. Siitä pitäen nuoren\nintiaanin sulous, kiintymys ja uskollisuus olivat lumovoimansa\nmenettäneet. Ja kuitenkin Tachechanan ihonväri oli kirkas ja\nterve, vaikk'ei ollutkaan yhtä häikäisevä kuin uuden kilpailijan.\nPähkinänruskeat silmät olivat suloiset ja leikilliset kuin\nantiloopin, ääni pehmyt ja lauhkea kuin linnunlaulu ja hänen iloinen\nnaurunsa kuin metsän oma sävel. Kaikista siouxitytöistä Tachechana\n(kauris) oli rattoisin ja kadehdituin. Hänen isänsä oli ollut etevä\nurho ja hänen veljensä olivat jo jättäneet luunsa etäiselle, kolkolle\nsotapolulle. Lukemattomat olivat ne soturit, jotka olivat lähettäneet\nlahjoja hänen vanhempainsa majalle, mutta ei kenenkään puheille\nkallistettu korvaa, ennenkuin suuri Mahtoree tuli. Hän oli tosin\npäällikön kolmas vaimo, mutta yleensä tunnustettiin, että hän oli\nheistä suosituin. Vain kaksi lyhyttä vuotta heidän yhdessäoloaan oli\nkestänyt ja sen hedelmä makasi nyt uneen vaipuneena hänen jalkojensa\njuuressa, kiedottuna intiaanilapsen tavallisiin kapaloihin, nahkaan\nja tuoheen.\n\nMahtoreen ja erämiehen tullessa majan ovelle istui siouxilaisvaimo\nyksinkertaisella tuolilla, kääntäen vienot silmänsä, joiden ilme\nvaihteli, samoinkuin hänen tunteensakin, rakkauden ja ihmetyksen\nvälillä, nukkuvasta lapsesta outoihin olentoihin, jotka olivat hänen\nnuoren ja oppimattoman mielensä täyttäneet ihailulla ja ihmetyksellä.\nVaikka Inez ja Elli olivat viettäneet koko päivän hänen nähtävissään,\nnäytti hänen uteliaisuutensa vain kiihtyvän joka katseesta. Hänen\nmielestään he sekä luontonsa että tilansa puolesta olivat kokonaan\neri olentoja kuin preeriain naiset. Heidän monimutkainen pukunsakin\nsalaperäisyys vaikutti hänen yksinkertaiseen mieleensä, vaikka\nenintä ihailua hänessä herättikin heidän naisellinen suloutensa ja\nviehätysvoimansa, jota kohtaan luonto on tehnyt kaikki kansat niin\nherkiksi. Mutta vaikka hän yksinkertaisuudessaan empimättä myönsikin\nvieraitten etevämmyyden dakotain vaatimattomampain naisten rinnalla,\nei hän ollut huomannut mitään syytä vihata heidän paremmuuttaan.\nHänen miehensä oli nyt ensi kertaa kotonaan käymässä siitä kuin\noli retkeltään palannut, ja intiaanivaimon mielessä hän alati asui\nvoitokkaana soturina, joka ei joutohetkinään hävennyt näyttää\naviomiehen ja isän hellempiäkin tunteita.\n\nOlemme koettaneet kaikkialla osoittaa, että vaikka Mahtoree\njoka suhteessa olikin preerian soturi, oli hän kuitenkin paljon\nedellä muusta kansastaan niissä saavutuksissa, jotka ennustavat\nsivistyksen valkenemista. Hän oli usein tavannut Kanadan kauppiaita\nja sotilasretkikuntia, ja tämä seurustelu oli horjuttanut paljon\nhänen synnynnäisiä hurjia käsityksiään antamatta ehkä sijaan toisia\nkyllin varmoja hyötyä tuottaakseen. Hänen ajatuksenjuoksunsa oli\nennemmin viekas kuin suora ja hänen elämänkäsityksensä paljon enemmän\nrohkea kuin syvä. Samoin kuin tuhansien valistuneempienkin, jotka\nkuvittelivat voivansa kestää ihmiselämän koetukset ilman muuta tukea\nkuin omat aivoituksensa, hänenkin siveelliset käsitteensä mukautuivat\nhetken tarpeisiin ja hänen vaikuttimensa olivat itsekkäät. Nämä\nerikoiset luonnepiirteet voimme aina ymmärtää intiaanin erikoisesta\nasemasta, vaikka voimmekin helposti löytää yhtäläisiä piirteitä\nkaikista ihmisistä, joiden luonto on oleellisesti sama, miten olot\nsitä muuttanevatkin.\n\nHuolimatta Inezin ja Ellin läsnäolosta astui tetonipäällikkö\nsuosikkivaimonsa majaan valtiaan askelin ja ryhdillä. Hänen\nmokkasiininsa askel oli äänetön, mutta renkaitten ja sääryksien\nhopeahelyjen kalina riitti ilmaisemaan hänen lähestymisensä, kun\nhän työnsi syrjään nahkaisen oviverhon ja seisahtui majassa olevain\neteen. Tachechana näin odottamatta yllätettynä päästi pienen\nilonhuudahduksen, mutta paikalla hän taas hillitsi tunteensa ja\nasettui siihen nöyrään asentoon, joka heimon aviovaimoille kuului.\nVastaamatta kuitenkaan nuoren ja salassa iloitsevan vaimonsa\nsalavihkaiseen katseeseen Mahtoree astui vuoteen luo, jolla hänen\nvankinsa olivat, ja kävi heidän eteensä intiaanipäällikön suoraan,\nylpeään asentoon. Erämies oli hiipinyt hänen ohitseen ja oli jo\nvalmiina täyttämään tehtävää, joka oli hänelle annettu.\n\nHämmästyksessään molemmat naiset vaikenivat ja tuskin saattoivat\nhenkeään vetää. Vaikka he olivatkin tottuneet näkemään\nraakalaissotureja kamalan ammattinsa inhottavissa koruissa,\noli heidän anastajansa majaan tulo niin säikähdyttävä ja hänen\narvoituksellinen katseensa niin rohkea, että kumpikin nainen kauhun\nja hämmingin valtaamana loi katseensa maahan. Inez kuitenkin\nmalttoi pian mielensä ja erämiehen puoleen kääntyen kysyi loukatun\nvallasnaisen arvontunnolla, vaikka samalla tavanmukaisella\nsulollaankin, mitkä seikat olivat syynä tähän omituiseen ja\nodottamattomaan käyntiin. Vanhus epäröi, mutta karistaen kurkkunsa,\nikäänkuin ryhtyäkseen tehtävään, johon hän oli vähän tottunut, hän\nvastasi:\n\n\"Lady\", hän sanoi, \"intiaani on intiaani, älkääkä odottako\nkaupunkilaisten tapoja ja muodollisuuksia paljaalla, tuulisella\npreerialla. Muodit ja kohteliaisuudet ovat niin kevyttä tavaraa,\nettä tuuli veisi ne mukanaan, kuten nämä intiaanit sanoisivat. Mitä\nitseeni tulee, niin, vaikka olenkin metsäihminen, olen aikanani\nnähnyt isoisten tapoja eikä minun tarvitse oppia tietämään,\nettäs ne suuresti eroavat alhaisten tavoista. Nuorena olin kauan\npalveluksessa, en tosin mikään kotipassari, vaan mies, joka palvelin\nmetsässä upseerin keralla, ja hyvin tiedän, miten on kapteenin\nrouvaa lähestyttävä. Jos tämä vierailu olisi minun määräyksestäni\ntapahtunut, olisin ensin ovella rykäissyt äänen, että olisitte\ntienneet vieraita olevan tulossa, ja sitten minä --\"\n\n\"Tapa ei mitään merkitse\", keskeytti Inez, joka pelon valtaamana ei\njoutanut kuuntelemaan vanhuksen pitkiä selityksiä. \"Mikä on tämän\nkäynnin tarkoitus?\"\n\n\"Sen asian sanokoon intiaani itse. Vaaleanaamain tyttäret tahtovat\ntietää, miksi Suuri Tetoni on tullut majaansa?\"\n\nMahtoree loi kysyjään hämmästyneen katseen, josta näkyi, kuinka\nkummallisena hän tätä kysymystä piti. Asettuen sitten, hetkisen\nepäröityään, myöntyvään asentoon hän vastasi:\n\n\"Laula mustasilmän korvaan. Sano hänelle, että Mahtoreen maja on\nsangen suuri ja ettei se ole täysi. Hänellä on siinä tilaa eikä\nkukaan ole oleva häntä suurempi. Sano vaaleahiuksiselle, että hänkin\nsaa jonkun urhon majassa sijaa ja saa syödä hänen saalistaan.\nMahtoree on suuri päällikkö. Hänen kätensä ei koskaan ole suljettu.\"\n\n\"Tetoni\", vastasi erämies, päätään pudistaen ankaran moitteen\nmerkiksi kuulemansa johdosta, \"punanahkain kielen tulee olla\nvalkoinen, ennenkuin se voi kuulua hyvältä vaaleanaaman korvaan. Jos\nkertoisin sanasi, sulkisivat tyttäreni korvansa ja Mahtoree näyttäisi\nheidän silmissään kauppiaalta. Kuule nyt harmaaparran sanat ja puhu\nsitten niiden mukaisesti. Minun kansani on mahtava kansa. Aurinko\nnousee sen itärajalla ja laskee länsirajalla. Se maa on täynnään\nkirkassilmäisiä, nauravia tyttöjä, samanlaisia kuin nämä tässä --\nniin, tetoni, minä en valehtele\", hän sanoi huomatessaan kuulijan\näkillisen epäuskon ilmeen, \"kirkassilmäisiä ja mieluisia katsella,\nniinkuin nämäkin, jotka ovat tässä edessäsi.\"\n\n\"Onko isälläni sata vaimoa!\" keskeytti intiaani, laskien sormensa\nerämiehen olalle uteliaan mielenkiintoisena.\n\n\"Ei, dakota. Elämän herra sanoi minulle: elä yksinäsi. Metsä olkoon\nmajasi, pilvet wigwamisi katto. Mutta vaikka en olekaan milloinkaan\nollut sen salaisen uskollisuuden sitoma, joka minun kansani kesken\nsitoo miehen naiseen, olen kuitenkin usein nähnyt sen mielisuosion\nvaikutuksen, joka liittää heidät kaksittain yhteen. Mene kansani\nmaille, näet siellä maan tyttärien liehuvan kaupungeissa kuin\nmoniväriset iloiset linnut kukinta-aikana. Tapaat niitä laulamassa\nja iloitsemassa maan suurilla teillä ja kuulet niiden naurun\nkaikuvan metsissä. Ne ovat sangen kauniita katsella ja nuoret miehet\nkatselevat heitä mielellään.\"\n\n\"Hugh!\" huudahti Mahtoree.\n\n\"Niin, hyvin voit uskoa, mitä kuulet, sillä se ei ole valhetta. Mutta\nkun nuorukainen on löytänyt tytön, joka häntä miellyttää, puhuu hän\nhänelle niin vienolla äänellä, ettei kukaan muu sitä kuule. Hän ei\nsano: majani on tyhjä ja siinä on toiselle sijaa, vaan hän sanoo:\nrakennanko minä ja näyttääkö neito minulle, minkä lähteen vieressä\nhän tahtoo asua? Hänen äänensä on makeampi kuin hunaja ja se menee\ntytön korvaan sykähdyttävänä kuin linnun laulu. Jos veljeni siis\ntahtoo, että hänen äänensä kuuluisi, täytyy hänen puhua valkoisella\nkielellä.\"\n\nMahtoree pohti syvästi näitä sanoja eikä yrittänytkään salata\nihmetystään. Hänestä oli yhteiskunnallisen järjestyksen ja siis\nhänen vakaantuneitten mielipiteittensä mullistusta ja ehkä vaaraksi\nhänen päällikön-arvolleen, jos soturi siten nöyryyttäisi itsensä\nnaisen edessä. Mutta kun hän näki edessään Inezin niin kylmänä ja\nylhäisenä, kokonaan tietämättömänä hänen sanoistaan ja vielä vähemmän\naavistaen hänen odottamattoman vierailunsa todellista tarkoitusta,\njoutui hän tämän uuden tavan vaikutuksen alaiseksi. Päätään\nkumartaen, ikäänkuin erehdyksensä tunnustaakseen, hän astui hieman\ntaapäin ja huolettoman arvontunnon asentoon seisahtuen alkoi puhua\nluottamuksellisesti kuin mies, joka on yhtä etevä puhelahjoiltaan\nkuin asetöiltään. Kiinnittäen silmänsä Middletonin vaimoon, joka ei\nhänen tarkoituksiaan arvannut, hän lausui:\n\n\"Minä olen mies, jolla on punainen nahka, mutta minun silmäni ovat\ntummat. Monet lumet ne jo ovat nähneet. Paljon ovat silmäni nähneet,\nne osaavat erottaa urhon pelkurista. Poikana minä en nähnyt muuta\nkuin biisonin ja kauriin. Minä lähdin metsästämään ja näin kuguaarin\nja karhun. Se teki Mahtoreesta miehen. Hän ei enää puhunut äitinsä\nkanssa. Hänen korvansa olivat auki vanhojen miesten viisaudelle.\nHe kertoivat hänelle kaikki -- he kertoivat hänelle pitkistä\nveitsistä. Hän lähti sotapolulle. Hän oli silloin viimeinen, nyt\nhän on ensimmäinen. Kuka dakotoista uskaltaa sanoa, että hän lähtee\npawneitten metsästysmaille ennen Mahtoreeta? Päälliköt kohtaavat\nhänet ovellaan ja he sanovat: pojallani ei ole kotia. He antoivat\nhänelle majansa, he antoivat hänelle rikkautensa ja he antoivat\nhänelle tyttärensä. Silloin Mahtoreesta tuli päällikkö, kuten hänen\nisänsä olivat olleet. Hän löi kaikkien kansojen sotilaita, ja hän\nolisi voinut valita vaimon pawneista, omahoista ja konzoista. Mutta\nhän katsoi metsästysmaitaan eikä kyliään. Hänen mielestään hevonen\noli mieluisempi kuin dakotatyttö. Mutta preerioilta hän löysi\nkukkasen ja hän poimi sen ja toi sen majaansa. Hän unohtaa, että hän\non yhdenkään hevosen isäntä. Hän antaa muukalaiselle kaikki, sillä\nMahtoree ei ole varas. Hän vain tahtoo pitää kukkasen, jonka hän\npreerialta löysi. Kukkasen jalat ovat sangen hennot. Kukkanen ei voi\nkävellä isänsä ovelle, hän jää urhoollisen soturin majaan ainaiseksi.\"\n\nPäätettyään tämän ihmeellisen puheensa tetoni semmoisen kosijan\nilmeellä, joka ei suinkaan pelännyt nöyryyttävää vastausta, odotti\nsen kääntämistä. Erämies oli kätkenyt mieleensä joka sanan ja aikoi\nnyt ruveta kertaamaan puhetta englanniksi sillä tavalla, että sen\nvarsinainen tarkoitus jäisi vielä hämärämmäksi kuin se alkuaan\nolikaan. Mutta juuri kuin hän oli avaamaisillaan vastahakoiset\nhuulensa, kohotti Elli sormensa ja pikaisesti vilkaisten eloisilla\nsilmillään yhä tarkkaavaiseen Ineziin, keskeytti puhujan:\n\n\"Säästäkää sanojanne, kaikkea mitä raakalainen sanoo, ei ole sovelias\ntoistaa kristitylle ladylle.\"\n\nInez säpsähti, punastui ja kumartaen hieman päätään kiitti kylmästi\nvanhusta hänen aikeistaan ja huomautti haluavansa olla yksin.\n\n\"Tyttäreni eivät tarvitse korvia ymmärtääkseen, mitä suuri dakota\nsanoo\", vastasi erämies odottavaan Mahtoreehin kääntyen. \"Hänen\nkatseensa ja viittauksensa riittävät. He ymmärtävät häntä, he\ntahtovat ajatella hänen sanojaan, sillä heidän isänsä olivat suuria\nurhoja, eivätkä urhojen lapset tee mitään ajattelematta paljon.\"\n\nTähän selitykseen, joka niin imarteli hänen kaunopuheliaisuutensa\nvoimaa ja sisälsi niin suuret menestyksen toiveet, tetoni tyytyi.\nHän päästi tavanmukaisen myöntymyksen huudahduksen ja valmistautui\npoistumaan. Tervehtien naisia kansansa kylmään, arvokkaaseen\ntapaan hän kietaisi viitan ympärilleen ja vain huonosti salaten\nvoitonriemunsa hän kääntyi pois.\n\nEdellä olevaa kohtausta oli kuitenkin liikkumatta ja muiden\nhuomaamatta katsellut sekin, johon se kipeimmin koski. Jokainen\nodotetun aviomiehen sana pisti hänen viatonta vaimoaan suoraan\nsydämeen. Samalla tavalla hän oli häntäkin kosinut hänen isänsä\nmajassa ja samoja heimon urheimman miehen maineylistyksiä ja\nansiotöitä kuullakseen hän oli sulkenut korvansa niin monen\nsiouxilaisen nuorukaisen helliltä puheilta.\n\nKun tetoni kääntyi lähteäkseen majastaan, näki hän tämän puoleksi\nunohdetun vaimon odottamatta edessään. Intiaanitytön halvassa puvussa\nhän nöyränä seisoi hänen tiellään, kohottaen häntä kohti heidän\nrakkautensa hedelmää. Päällikkö säpsähti, mutta hänen kasvonsa\njähmettyivät kohta samaan marmorimaiseen välinpitämättömyyteen,\njoka niin huomattavassa määrässä kuului hänen ilmeeseensä hänen\nkeinotekoisesti sitä hillitessään, ja käskevällä liikkeellä hän\nviittasi vaimoa väistymään.\n\n\"Eikö Tachechana ole päällikön tytär?\" kysyi hillitty ääni, jossa\nylpeys ja huoli taistelivat. \"Eivätkö hänen veljensä olleet urhoja?\"\n\n\"Mene, miehet kutsuvat päällikköään, hänen korvansa eivät ole naista\nvarten.\"\n\n\"Ei\", vastasi anoja, \"se ei ole Tachechanan ääni, jonka kuulet, vaan\ntämän pojan, joka puhuu äitinsä kielellä. Hän on päällikön poika ja\nhänen sanansa nousevat isän korviin. Kuule, mitä hän sanoo. Milloin\noli Mahtoreen nälkä, eikä Tachechanalla ollut hänelle ruokaa?\nMilloin hän lähti pawneitten poluille ja tapasi ne tyhjinä, ettei\näitini itkenyt? Milloin hän palasi takaisin heidän iskemin arvin,\nettei äitini laulanut? Kuka siouxilaistyttö on antanut urholle minun\nkaltaistani poikaa? Katso minuun tarkoin, ettäs tuntisit minut.\nSilmäni ovat kotkan. Minä katson aurinkoa ja nauran. Pian dakotat\nseuraavat minua metsästysretkelle ja sotapolulle. Miksi isäni kääntää\npois silmänsä vaimosta, joka antaa minulle maitoa? Miksi on hän niin\npian unohtanut mahtavan siouxin tyttären?\"\n\nKorskea isä salli kylmän silmänsä hetkisen viivähtää nauravan pojan\nkasvoilla ja vähällä hänen jäykkä luontonsa jo oli heltyä. Mutta\nravistaen itsestään taas tämän suopeuden, ikäänkuin kiusallisesta\nnuhtelevasta äänestä päästäkseen, hän tyynesti laski kätensä vaimonsa\nkäsivarrelle ja talutti hänet aivan Inezin eteen. Osoittaen suloisia\nkasvoja, jotka hellästi ja säälien kiinnittivät äitiin säteilevän\nkatseensa, hän pysähtyi antaakseen vaimonsakin katsella tätä\nsuloutta, joka oli hänen mielensä vieroittanut ja jonka ihmeellisen\nviehätyksen vaimonkin naisellinen vaisto hyvin käsitti. Kun mies\nmielestään oli antanut vaimonsa katsella siksi kauan, että vastakohta\ntuntuisi kyllin räikeältä, nosti hän äkkiä pienen peilin, joka\nriippui äidin rinnalla ja jonka hän itse oli hellänä hetkenä tälle\nantanut hänen kauneutensa tunnustukseksi, ja näytti hänelle nyt hänen\noman tumman muotonsa. Kietaisten sitten viittansa ympärilleen tetoni\nviittasi erämiestä seuraamaan itseään ja astui ylpeästi majastaan,\nmutisten mennessään:\n\n\"Mahtoree on ylen viisas! Millä kansalla on niin suuri päällikkö kuin\ndakotoilla?\"\n\nTachechana seisoi jähmettyneenä kuin nöyryyden kuvapatsas.\nHänen lempeät kasvonsa, jotka tavallisesti olivat niin iloiset,\nliikahtelivat, ikäänkuin sisällinen taistelu olisi pyrkinyt purkamaan\nsielun ja aineellisen osan yhteyden, aineellisen osan rumuuden\nalettua inhottaa. Inez ja Elli eivät vähääkään ymmärtäneet, mitä\nhän oli miehensä kanssa keskustellut, vaikka jälkimmäisen terävä\nja nopea äly olikin alkanut arvata asian todellisen laidan. Inez\nlapsellisuudessaan ei osannut aavistaa mitään. Molemmat he kuitenkin\naikoivat juuri osoittaa myötätuntoaan sukupuolensa kauniiseen,\nluontaiseen tapaan, kun tämä äkkiä näyttikin käyvän tarpeettomaksi.\nNuoren siouxinaisen kasvot asettuivat ja muuttuivat kylmiksi ja\njäykiksi kuin veistetty kivi. Niihin jäi vain yksi ainoa masennetun\ntuskan ilme, joka oli painanut poimunsa otsaan, jota siihen saakka\nsuru harvoin oli saanut rypistymään. Eikä tämä enää milloinkaan\nhävinnyt niiden vuodenaikain, kohtaloitten ja vuosien vaiheissa,\njotka hän oli myöhemmin kokeva raakalaiselämän kärsimyksissä ja\nvastoinkäymisissä. Hän oli kuin ennen aikaansa kärventynyt kasvi,\njoka loppuiäkseen säilyttää saamansa merkin, miten se muutoin\nelpyneekin.\n\nTachechana riisui päältään pienimmänkin niistä karkeista rakkaista\nkoristuksista, jotka hän oli anteliaalta mieheltään saanut, ja ojensi\nne nöyrästi ja sanallakaan valittamatta Inezille hänen ylivaltansa\ntunnustaakseen. Hän väänsi renkaat irti nilkoistaan, riisti kirjavat\nhelmikoristeet sääryksistään ja leveän hopeavyön otsaltaan. Sitten\nhän jäi pitkään, kiusalliseen toimettomuuteen. Mutta näytti siltä,\nettei mikään piilevä tunne, niin luonnollinen kuin se olisikin ollut,\nenää voinut muuttaa päätöstä, jonka hän oli tehnyt. Poikansakin hän\nvihdoin asetti otaksutun kilpailijan jalkojen juureen, ja syystä\nsaattoi tetonin nöyrtynyt vaimo nyt ajatella suorittaneensa uhrinsa\ntäyden mitan.\n\nInezin ja Ellin ihmettelevin silmin katsellessa näitä omituisia\nliikkeitä, sanoi hiljainen sointuva ääni kielellä, jota he eivät\nymmärtäneet:\n\n\"Vieras kieli kertoo pojalleni, kuinka hänestä tulee mies. Hän kuulee\nääniä, jotka ovat uusia, mutta hän oppii ne ja unohtaa äitinsä\näänen. Se on Wakondan tahto, eikä siouxitytön pidä valittaa. Puhukaa\nhänelle vienosti, sillä hänen korvansa ovat sangen pienet. Kun\nhän on suurempi, olkoot sananne äänekkäämmät. Älkää tehkö hänestä\ntyttöä, sillä surullinen on vaimon elämä. Opettakaa häntä katsomaan\nmiehiä. Osoittakaa hänelle, miten lyödä niitä, jotka tekevät hänelle\nvääryyttä, älkääkä antako hänen koskaan unohtaa, että iskuun on\nvastattava iskulla. Kun hän lähtee metsästämään, niin vaaleanaamain\nkukkanen\", hän lopuksi sanoi uskottoman miehensä vertauskuvaa\nmielensä katkeruudessa käyttäen, \"hiljaa kuiskaa hänen korvaansa,\nettä hänen äitinsä nahka oli punainen ja että hänen äitinsä oli\ndakotain Kauris.\"\n\nTachechana suuteli poikansa huulia ja poistui majan toiselle\npuolelle. Siellä hän peitti päänsä ohuella karttuunivaatteellaan\nja nöyryyden merkiksi istui paljaalle maalle. Kaikki yritykset\nherättää hänen huomiotaan olivat turhat. Hän ei kuullut puhetta ja\nkosketukselle hän oli tunnoton. Kerran tai pari hän vavahtelevan\nvaatteensa alta kohotti äänensä jonkinlaiseen valittavaan lauluun,\nmutta se jäi vain hiljaiseksi vaikeroimiseksi. Siten hän oli\npeitetyin kasvoin tuntikausia, joiden kuluessa majan ulkopuolella\ntapaukset perin pohjin sekä muuttivat hänen oman tulevaisuutensa\nedellytykset että pysyväisesti ja perusteellisesti käänsivät koko\nvaeltavan siouxiheimon elämän uudelle tolalle.\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\n\nMajansa ovella Mahtoree kohtasi Ismaelin, Abiramin ja Esterin.\nSilmäys jykevän siirtolaisen kasvoihin riitti viekkaalle tetonille\nilmaisemaan, että petollinen aselepo, jonka hän oli tehnyt näiden\netevämmän oveluutensa uhrien kanssa, oli vaarassa saada väkivaltaisen\nlopun.\n\n\"Kuulkaas nyt, vanha harmaaparta\", sanoi Ismael ja tarttui\nerämieheen, kiepauttaen hänet ympäri kuin hyrrän. \"On selvä asia,\nettä minä olen väsynyt keskustelemaan ei kielellä, vaan sormilla\nja peukaloilla, niin että ruvetkaa te nyt tulkiksi ja kääntäkää se\nintiaanin kielelle välittämättä siitä, kelpaavatko ne punanahan\nmahaan vai eivätkö.\"\n\n\"Antaas kuulua, ystävä\", vastasi erämies tyynesti, \"saavat kuulla ne\nyhtä selvään kuin tekin ne sanotte.\"\n\n\"Ystävä!\" toisti siirtolainen, katsoen toista hetkisen katseella,\njonka ilme oli arvoituksellisen epämääräinen. \"Mutta eihän se ole\nmuuta kuin sana, eikä ääni riko luita eikä maanmittari maatiloja.\nSanokaa siis tälle siouxi-varkaalle, että minä tulen vaatimaan\nkallion alla tekemämme juhlallisen välipuheen ehtojen täyttämistä.\"\n\nKun erämies oli lausunut hänen sanojensa sisällyksen siouxin\nkielellä, kysyi Mahtoree hämmästyneen näköisenä:\n\n\"Onko veljeni vilu? Puhvelinnahkoja on paljon. Onko hänen nälkä?\nKantakoot nuoret mieheni riistaa hänen majoihinsa.\"\n\nSiirtolainen kohotti nyrkkinsä uhkaavalla tavalla ja löi sen rajusti\ntoisen kätensä avoimeen kämmeneen aikomuksensa vahvistukseksi, kun\nhän vastasi:\n\n\"Sanokaa sille petolliselle valehtelijalle, etten minä ole tullut\nkerjäläisen tavoin hänen luupalojaan kalvamaan, vaan vapaana miehenä,\njoka vaatii omaansa, ja se minun pitää saada. Ja sanokaa hänelle\nvielä, että minä vaadin teitäkin, kurjaa syntistä, tuomittavaksi ja\nrangaistavaksi. Siitä ei yli eikä ympäri: vankini, sukulaistyttöni\nja teidät. Niitä kolmea minä häneltä vaadin vannotun sopimuksemme\nperustuksella.\"\n\nJärkähtämätön vanhus hymyili omituisin ymmärtämyksen ilmein ja\nvastasi:\n\n\"Ystäväni siirtolainen, teidän pyyntönne on semmoinen, että harva\nsiihen mielisuosiosta myöntyisi. Ensin te leikkaisitte kielen tetonin\nsuusta ja sitten sydämen hänen rinnastaan.\"\n\n\"Vähät Ismael Bush siitä välittää, kenelle tai mille vahinko tulee,\nkun hän omaansa vaatii. Mutta kysykää te ne kysymykset selvällä\nintiaanin kielellä ja itsestänne puhuessanne tehkää semmoinen merkki,\nettä valkoinen mies tietää, ettei häntä petetä.\"\n\nErämies naurahti äänettömään tapaansa ja mutisi itsekseen muutamia\nsanoja, ennenkuin kääntyi päällikön puoleen:\n\n\"Avatkoon dakota korvansa ylen auki\", hän sanoi, \"että suuret sanat\nniihin mahtuvat. Hänen ystävänsä pitkä veitsi tulee tyhjin käsin ja\nhän sanoo, että tetonin tulee ne täyttää.\"\n\n\"Wagh! Mahtoree on rikas päällikkö. Hän on preeriain valtias.\"\n\n\"Hänen täytyy antaa pois mustatukka.\"\n\nPäällikön otsa rypistyi uhkaaviin poimuihin, jotka ennustivat\nrohkealle siirtolaiselle pikaista tuhoa, mutta ikäänkuin äkkiä\nsuunnitelmansa muistaen hän viekkaasti vastasi:\n\n\"Tyttö on liian kevyt semmoisen urhon käteen. Minä täytän sen\npuhveleilla.\"\n\n\"Hän sanoo, että hänen pitää saada vaaleatukka myös, joka on hänen\nvertaan.\"\n\n\"Hänestä tulee Mahtoreen vaimo, sitten pitkästä veitsestä tulee\npäällikön isä.\"\n\n\"Ja minut\", jatkoi erämies, tehden semmoisen merkin, joilla\nalkuasukkaat ilmaisevat ajatuksensa melkein yhtä selvästi kuin\nsanoin, ja kääntyen samalla siirtolaisen puoleen, että tämä näki\nvaatimuksen tulleen rehellisesti esitetyksi. \"Hän vaatii kehnoa\nränstynyttä ansapyytäjääkin.\"\n\nDakota kohotti käsivartensa vanhuksen olalle rakkaasti, ennenkuin\nvastasi tähän kolmanteen ja viimeiseen vaatimukseen.\n\n\"Ystäväni on vanha\", hän sanoi, \"eikä voi matkustaa kauas. Hän jää\ntetonien luo, että he oppivat viisautta hänen sanoistaan. Kenellä\nsiouxilla on kieli kuin isälläni! Ei, olkoot hänen sanansa ylen\npehmeät, mutta ne olkoot ylen selvät. Mahtoree antaa nahkoja ja\npuhveleita. Vaaleanaamain nuorille miehille hän antaa vaimot, mutta\nhän ei voi antaa pois niitä, jotka elävät hänen omassa majassaan.\"\n\nTäydelleen tyytyen tähän lyhyeen vastaukseensa päällikkö lähti\nodottavia neuvonantajiaan kohti, mutta kääntyi sitten äkkiä takaisin\nja erämiehen tulkinnan keskeyttäen lisäsi:\n\n\"Sano Suurelle Puhvelille\", tämän nimen tetonit jo olivat ennättäneet\nIsmaelille antaa, \"että Mahtoreella on käsi, joka on aina avoin.\nKatso\", hän lisäsi, viitaten tarkkaavaisen Esterin tuikeihin,\nryppyisiin kasvoihin, \"hänen vaimonsa on liian vanha niin suurelle\npäällikölle. Lähettäköön hänet pois majastaan. Mahtoree rakastaa\nhäntä kuin veljeään. Hän _on_ hänen veljensä. Hän saa tetonin\nnuorimman vaimon. Tachachena, siouxien tyttöjen ylpeys, keittää hänen\nsaaliinsa ja moni urho katsoo häneen kateellisella mielellä. Mene,\ndakota on antelias.\"\n\nTetonin omituinen kylmäverisyys, hänen tehdessään tämän rohkean\nehdotuksen, sai kokeneen erämiehenkin ymmälle. Hän tuijotti poistuvan\nintiaanin jälkeen hämmästyneenä, koettamattakaan sitä salata, eikä\nhän ryhtynyt Mahtoreen sanoja tulkitsemaan, ennenkuin päällikkö oli\nkadonnut häntä niin kauan luonteenomaisella kärsivällisyydellään\nodottaneitten soturien joukkoon.\n\n\"Tetonipäällikkö on sanonut selvät sanat\", jatkoi vanhus. \"Hän\nei anna teille ladyä, johon teillä, Jumala sen tietää, ei ole\nminkäänlaista oikeutta, ei ainakaan muuta kuin suden oikeus\nlampaaseen. Hän ei suostu antamaan teille sitä tyttöä, jota sanotte\nsukulaiseksenne, ja siinä, minä myönnän, en ole ollenkaan yhtä varma\nsiitä, onko hänellä oikeus puolellaan. Sitä paitsi hän lyhyesti\nhylkää teidän pyyntönne, että minä kurja, arvoton olento annettaisiin\nteille, enkä minä luule hänen siinä tyhmästi menettelevän, koska\nminulla olisi monta syytä karttaa pitkiä matkoja teidän seurassanne.\nMutta hän tekee teille tarjouksen, jonka minä oikeuden ja kohtuuden\nnimessä teen teille tiettäväksi. Tetoni sanoo minun kauttani,\njoka olen vain hänen puhetorvensa enkä siis vastuunalainen hänen\nsynnillisistä sanoistaan, hän sanoo minun kauttani, että kun teidän\nhyvän vaimonne kauneusaika alkaa olla takanapäin, niin on oikeus\nja kohtuus, että kyllästytte semmoiseen vaimoon. Hän käskee teitä\najamaan hänet pois majastanne ja lupaa lähettää teille, kun se on\ntyhjä, oman mielikkinsä, taikka oikeammin entisen mielikkinsä,\njota siouxit sanovat 'Hyppiväksi kauriiksi', täyttämään hänen\npaikkansa. Siitä näette, naapuri, että vaikka punanahka haluaa\npitää omaisuutenne, suostuu hän kuitenkin antamaan siitä vastaavan\nkorvauksen!\"\n\nKuullessaan nämä vastaukset esittämiinsä vaatimuksiin Ismael\nalkoi yhä enemmän tuntea semmoista kasvavaa kiukkua, joka\njuroissa luonteissa lopulta johtaa kaikkein väkivaltaisimpiin\nraivonpurkauksiin. Hän oli nauravinaan ehdotukselle, että hän\nvaihtaisi koetun elämänkumppaninsa nuoren Tachechanan vereksempään\napuun, mutta hänen äänensä oli kolea ja väkinäinen. Ester sitä\nvastoin ei ollenkaan osannut katsoa asiaa leikin kannalta. Korottaen\näänensä kaikkein kimakimpaan tasoonsa hän, haukottuaan henkeään kuin\ntukehtuva, laski kielensä kannan valloilleen:\n\n\"Hohhoh! Vai intiaaniko määräämään ja purkamaan aviovaimojen\noikeuksia! Luuleeko hän, että vaimo on kuin preerian pedot, että\nhäntä käy kylästä karkoittaminen koiralla ja pyssyllä. Tulkoon heidän\nparas squawinsa kerskaamaan, mitä on saanut aikaan, onko hänellä\nnäyttää semmoisia lapsia kuin minulla. Ilkeä tyranni se punanahkainen\nvaras on ja suuri vintiö. Tahtoisi olla kapteeni sekä kotonaan että\nulkona! Kunniallinen vaimo ei hänen silmissään ole lunttua parempi.\nJa sinä, Ismael Bush, jolla on seitsemän poikaa ja niin monta\nhyvännäköistä tytärtä, sinäkin kehtaat avata syntisen suusi muuta\nkuin kirotaksesi häntä! Tahtoisitko sinä saattaa häpeään värisi\nja sukusi ja kansasi sekoittamalla valkoista ja punaista verta ja\ntahtoisitko sinä saada muuleja jälkeläisiksesi! Piru on sinua usein\nvietellyt, mieheni, mutta ei vielä milloinkaan ole asettanut eteesi\nniin kavalaa paulaa kuin tämä. Mene lastesi luo, ystäväni, mene ja\nmuista, ettet sinä ole kuljeskeleva karhu, vaan kristitty mies, ja\nkiitä Jumalaa, että olet laillinen aviomies!\"\n\nYmmärtäväinen erämies oli arvannut, minkä metelin Ester nostaisi.\nHän oli helposti arvannut, että eukon palava sisu syttyisi\npurkaukseen tämän häpeällisen hylkäämisehdotuksen johdosta, ja\nhän käytti nyt myrskyä hyväkseen väistyäkseen paikkaan, jossa\nhän oli turvassa hänen rauhallisemman, mutta sitä vaarallisemman\nmiehensä välittömältä väkivallalta. Ismaelin, joka oli esittänyt\nvaatimuksensa siinä jäykässä mielessä, että hän ne ajaisi perille,\nvaikka väkipakolla, poikkeutti eukon vihan myrsky aikomuksestaan\nkuten monen itsepintaisemmankin aviomiehen, ja tyynnytelläkseen\nmustasukkaisuutta, joka muistutti pentujaan puolustavan karhun\nraivoa, hän nyt mielisuosiolla poistui jonkin matkan päähän majasta,\njossa tämän äkillisen metelin viaton aiheuttaja oli.\n\n\"Tulkoon tänne nyt se vaskenkarvainen lunttu ja näyttäköön tuhruisen\nnaamansa vaimolle, joka on kuullut useamman kuin yhden kirkon\nkellot ja nähnyt mikä voima oikealla laadulla on\", huusi Ester,\nvoitonriemuisesti kättään heilauttaen ja ajaen Ismaelia ja Abiramia\nedellään kuin uppiniskaisia poikia omaa leiriään kohti. \"Sen minä\ntakaan, että tässä on akka, joka hyvin äkkiä tukkisi hänen suunsa!\nÄlkää ajatelkokaan, miehet, jäädä tänne. Älkää ajatelkokaan sulkea\nsilmiänne leirissä, jonka läpi piru kulkee kuin paras mies, varmana\nsiitä, että on tervetullut. Missä te olette, Abner, Eenokki,\nJesse, mitä te aiotte? Kiireellä liikkeelle, sillä jos teidän\npehmeäluontoinen ja vähämielinen isänne vielä tällä paikalla syö tai\njuo, niin vielä saamme nähdä, että nämä kavalat pirulaiset hänet\nmyrkyttävät. Ei sen vuoksi, että minä välittäisin siitä, kuka minun\ntilalleni tulee, kun se on laillisesti tyhjä. Mutta Ismael, minä en\nkoskaan ajatellut, että sinä, jolla on ollut valkonahkainen vaimo,\nantaisit vietellä itsesi katsomaan vaskenkarvaista -- niin, totisesti\npunaista kuin kupari. Sitä sinä et voi kieltää, ja punaisen hänellä\non luontokin!\"\n\nKokenut aviomies ei tähän loukatun naisellisen ylpeyden\nsisunpurkaukseen vastannut muuta kuin lausui silloin tällöin jonkin\nhuudahduksen, joka oli ikäänkuin valmistelua hänen viattomuuden\nvakuutukseensa. Mutta eukon raivo ei ottanut talttuakseen. Hän ei\nkuullut muuta kuin oman äänensä, eikä sen vuoksi kuulunutkaan muuta\nkuin hänen vaatimuksensa, että oli lähdettävä matkaan.\n\nSiirtolainen oli kaiken varalta koonnut elukkansa ja kuormannut\nvaununsa, ennenkuin hän ryhtyi aikomiinsa väkivaltaisiin toimiin.\nEster näki nyt, että kaikki oli tehty hänen mielensä mukaisesti.\nNuorukaiset tuijottivat toisiinsa nähdessään äitinsä näin\ntavattomasti kiihtyneenä, mutta eivät muutoin suuriakaan välittäneet\nkoko asiasta, sillä semmoiseen he olivat tottuneet. Isän käskystä\nnostettiin teltatkin nyt vaunuihin merkiksi siitä, ettei äskeiseen\nliittolaiseen enää luotettu, jonka jälkeen joukko lähti matkaan\nhaluttomasti ja hitaasti kuten tavallisestikin.\n\nLähtevän matkueen jälkijoukkona astui pelättävä ryhmä hyvin\nasestettuja rajalaisia ja siouxit sallivat sen lähteä osoittamatta\nvähimmälläkään tavalla hämmästystä tai suuttumusta. Samoinkuin\ntiikeri raakalainenkin harvoin hyökkää vihollisen kimppuun,\njoka häntä odottaa. Jos tetonien soturit hyökkäystä miettivät,\ntekivät he sen samaan hiljaiseen ja kärsivälliseen tapaan kuin\nkissan sukuun kuuluvat pedotkin väijyvät toisen varomattomuutta\nvarmemmin iskeäkseen. Mahtoree, josta hänen kansansa menettely niin\nsuuresti riippui, piti kuitenkin aikeensa syvällä omien ajatustensa\nkätkössä. Ehkä hän iloitsi siitä, että niin helpolla suoriutui\nniin kiusallisista vaatimuksista, tai ehkä hän vain odotti sopivaa\ntilaisuutta osoittaakseen voimansa. Taikka ehkä hänen mielensä nyt\ntäyttivät niin paljon tärkeämmät asiat, ettei häneltä riittänyt aikaa\nniin yhdentekevän tapauksen harkintaan.\n\nIsmael ei kuitenkaan vähääkään näyttänyt aikovan luopua\nalkuperäisistä vaatimuksistaan, vaikka hän täten tyynnyttelikin\nEsterin kuohahtaneita tunteita. Mailin verran hänen joukkonsa kulki\njoen vartta ja pysähtyi sitten korkeamman maan polvekkeelle paikkaan,\njoka oli sovelias leiriksi. Siihen hän jälleen pystytti telttansa,\nriisui juhtansa, lähetti karjan joen rantaan ja sanalla sanoen\nryhtyi yön viettoa varten kaikkiin tavanmukaisiin valmistuksiin yhtä\nkylmäverisesti ja arvelematta, kuin ei hän olisikaan vast'ikään\nuhmaavilla vaatimuksillaan ärsyttänyt vaarallisia naapureitaan.\n\nTetonit ryhtyivät sillä välin siihen puuhaan, joka heillä oli lähinnä\nedessään. Leirissä oli vallinnut julma, riehakka riemu aina siitä\npitäen, kuin levisi tieto, että heidän päällikkönsä oli tuonut\nmukanaan vihollisheimon kauan pelätyn ja vihatun päällikön. Monta\ntuntia olivat heimon naiset kierrelleet majasta majaan kiihottamassa\nsotureita, jottei heidän mieliinsä jäisi vähintäkään sijaa armolle.\nKenelle puhuttiin pojasta, jonka päänahka savustui pawneen majan\nräppänässä, kenelle lueteltiin hänen saamiaan arpia, kärsimiään\ntappioita ja muuta häpeää, kenelle muistutettiin nahkojen ja hevosten\nmenetystä, kenelle tehtiin pisteliäitä kysymyksiä jostakin tuimasta\nseikkailusta, jossa tiedettiin hänen olleen kärsivänä puolena.\n\nTäten oli miehet saatu sikäli kiihotetuiksi, että he olivat\nkokoontuneet edelläkerrotulla tavalla, vaikk'ei vielä ollutkaan\nvarmaa, missä määrin he kostonsa toteuttaisivat. Vankien\nteloituksesta vallitsi eri mieliä, mutta Mahtoree oli keskeyttänyt\nkeskustelun asiasta saadakseen ensin selville, missä määrin tämä\ntoimenpide edistäisi tai ehkäisisi hänen erikoisia tarkoituksiaan.\nSiihen saakka neuvottelu oli ollut vain valmistavaa laatua, kukin\npäällikkö kun vain tahtoi saada selville, montako kannattajaa\nhänen erikoinen mielipiteensä voisi saada tämän tärkeän asian\njoutuessa heimon suuren neuvoston käsiteltäväksi. Viimeksimainitun\nneuvottelun aika oli nyt tullut, ja valmistuksiin ryhdyttiin\ntilaisuuden harvinaisen mielenkiinnon mukaisella arvokkuudella ja\njuhlallisuudella.\n\nHarkitulla julmuudella, joka saattoi juolahtaa vain intiaanin\nmieleen, oli tämän vakavan neuvottelun paikaksi valittu juuri saman\npaalun ympärystä, johon neuvottelun tärkein kohde oli kiinnitetty.\nMiddleton ja Paavo tuotiin paikalle sidottuina ja laskettiin pawneen\njalkojen juureen. Miehet asettuivat sitten paikoilleen sen mukaiseen\njärjestykseen, kuin itsekukin luuli itsellään arvoa olevan. Sitä\nmyöten kuin sotureita saapui, kävivät he laajaan piiriin istumaan,\nvakavina ja miettiväisinä, ikäänkuin he juuri olisivat olleet\noikeat miehet jakamaan oikeutta, armeliaisuuden taivaallisen avun\nlieventämänä. Kolmelle tai neljälle etevimmälle päällikölle oli\nvarattu paikka, ja muutamat kaikkein vanhimmista vaimoista, jotka\nolivat kuihtuneet iän, ulkoilman, rasitusten ja elinkautisten\nraakalaiskiihkojen vaikutuksesta, tunkeutuivat etumaiseen piiriin,\nmihin sammumaton julmuuden nälkä antoi heille rohkeutta ja mitä vain\nheidän vanhuutensa ja pitkä koettu uskollisuutensa kansaa kohtaan\nsaattoi puolustaa.\n\nKaikki mainittuja päälliköitä lukuunottamatta olivat nyt paikoillaan.\nNämä olivat viivähtäneet kauemmin siinä turhassa toivossa, että\nheidän oma yksimielisyytensä tasoittaisi puoluekunnille tien.\nHuolimatta siitä, että Mahtoreen vaikutusvalta olikin ylin, täytyi\nhänen kuitenkin mahtiaan ylläpitääkseen alati vedota alempiensa\nmielipiteisiin. Kun nämä tärkeät henkilöt vihdoin yhdessä joukossa\nastuivat piiriin, ilmaisivat heidän synkkä otsansa ja tyytymätön\nmuotonsa, kuinka suuri erimielisyys heidän keskuudessaan vallitsi,\nvaikka heillä olikin ollut pohteluun niin runsaasti aikaa. Mahtoreen\nsilmien ilme vaihteli äkillisten leimahdusten, jotka näyttivät\nilmaisevan sielun hehkuvia mielijohteita, ja kylmän, hillityn\njäykkyyden välillä, joka paremmin soveltui neuvottelussa päällikölle.\nHän kävi istumaan harkitun vaatimattomasti, kuten kansankiihottaja\nainakin, mutta terävä, leimuava katse, jonka hän kohta loi\nvaikenevaan kokoukseen, ilmaisi ennemmin tyrannin vallanhimoista\nluontoa.\n\nKaikkien kokoonnuttua vanha soturi sytytti kansansa suuren piipun\nja puhalsi savun kaikille neljälle ilmansuunnalle. Heti tämän\nvalmistavan uhritoimituksen jälkeen hän tarjosi sen Mahtoreelle,\njoka teeskennellyn nöyrästi ojensi sen vieressään istuvalle\nharmaahapselle. Kaikkien saatua osansa rauhoittavasta yrtistä\nseurasi vakava hiljaisuus, ikäänkuin jokainen olisi nyt sekä kyennyt\najattelemaan syvällisemmin esillä olevia asioita, että myös olisi sen\ntehnyt. Sitten nousi vanha intiaani ja sanoi:\n\n\"Kotka oli päättömän joen putouksella munassaan monen lumen sulattua\nsen jälkeen kuin käteni iski pawneen. Mitä kieleni sanoo, sen ovat\nsilmäni nähneet. Bohrecheena on sangen vanha. Kukkulat ovat kauemmin\nseisoneet paikoillaan, kuin hän on heimossaan ollut, ja joet olivat\ntäynnään ja tyhjinä, ennenkuin hän syntyi. Mutta missä on se siouxi,\njoka sen tietää, paitsi häntä itseään? Mitä hän sanoo, sen he\nkuulevat. Jos mitkään hänen sanoistaan putoavat maahan, poimivat\nhe ne ja nostavat korvaansa. Jos tuuli vie niitä mukanaan, ottavat\nnuoret mieheni ne kiinni, sillä he ovat sangen nopeat. Kuulkaa siis.\nSiitä kuin vesi on juossut ja puut kasvaneet on siouxi tavannut\npawneen sotapolullaan. Samoin kuin kuguaari rakastaa antilooppia,\nsamoin dakota rakastaa vihollistaan. Kun susi löytää kauriin, makaako\nse paikallaan ja nukkuu? Kun pantteri näkee kauriin lähteellä,\nsulkeeko se silmänsä? Te tiedätte, ettei se sitä tee. Sekin juo,\nmutta se juo verta! Siouxi on hyppäävä pantteri, pawnee vapiseva\nkauris. Kuulkoot lapseni minua. He huomaavat, että sanani ovat hyvät.\nMinä olen puhunut.\"\n\nKaikkien Mahtoreen kannattajain huulilta pääsi syvä, hyväksymistä\nilmaiseva kurkkuhuudahdus, heidän kuullessaan tämän verenhimoisen\nneuvon, jonka oli antanut mies, joka epäilemättä oli kansansa\nvanhimpia. Se syvälle juurtunut kostonhimo, jolla oli niin\nvallitseva asema heidän luonteessaan, tapasi mieluisan vastakaiun\nhänen vertauksellisesta lausunnostaan, ja päällikkö itse arveli\nniiden suuren luvun, jotka ilmaisivat kannattavansa hänen ystävänsä\nneuvoja, ennustavan hyvää hänen omien tuumiensa menestykselle. Mutta\nvielä oltiin kaukana yksimielisyydestä. Ensimmäisen puhujan sanoja\ntervehdittiin pitkällä kunnioittavalla vaitiololla, jotta kaikki\nvoisivat asianmukaisesti harkita niiden viisautta, ennenkuin toinen\npäällikkö ryhtyi niitä tekemään tyhjäksi. Toiseltakin puhujalta oli\ntosin jo paras miehuuden ikä jäänyt taakse, mutta niin vanha hän ei\nlikimainkaan ollut kuin edellinen. Hän tiesi tämän seikan itselleen\nepäedulliseksi ja koetti mikäli mahdollista korvata puutteen\nylenmääräisellä nöyryydellä.\n\n\"Minä olen vain lapsi\", hän aloitti, katsellen salavihkaa\nympärilleen, missä määrin yleinen käsitys hänen viisaudestaan ja\nrohkeudestaan olisi ristiriidassa näiden sanojen kanssa. \"Minä olen\nelänyt naisten kanssa siitä pitäen, kuin isästäni tuli mies. Syynä\nsiihen, että hiukseni ovat harmaat, ei ole vanhuus. Osa lumesta,\njoka on sille satanut minun maatessani sotapolulla, on siihen\njäätynyt eikä osagein kyläin kuuma aurinko ole paistanut kyllin\nkuumasti, jotta se olisi sulanut.\" Kuului hiljaista mutinaa, joka\nilmaisi niitten ansiotöiden ihailua, joihin hän täten kautta rantain\nviittasi. Puhuja odotti vaatimattomasti, että tämä tunne jonkin\nverran asettuisi, minkä jälkeen hän, muitten täten rohkaisemana,\njatkoi entistä suuremmalla tarmolla. \"Mutta nuoren urhon silmät ovat\nhyvät. Hän näkee kauas. Hän on ilves. Katsokaa nyt kasvojani ... ei\ntätä arpea, sillä siitä silmänne eivät koskaan näe henkeäni. Se on\nreikä, jonka konzat ovat lyöneet. Mutta tässä on aukko, jonka Wakonda\non tehnyt, ja siitä näette sieluuni. Mitä minä olen? Dakota ulkoa ja\nsisältä. Te sen tiedätte. Siis kuulkaa minua. Jokaisen preerialla\nliikkuvan eläimen veri on punaista. Kuka osaa erottaa paikan, jossa\npawnee on lyöty, siitä paikasta, jossa nuoret mieheni ottivat\nbiisonin? Sen väri on sama. Elämän herra teki heidät toisilleen. Hän\nteki kaikki samanlaisiksi. Mutta kasvaako ruoho vihannaksi sillä\npaikalla, jossa vaaleanaama on tapettu? Nuoret mieheni älkööt luulko\nsitä kansaa niin lukuisaksi, ettei se soturia kaipaisi. Usein he\nlukevat ne ja sanovat: missä ovat poikani? Jos he jotakuta kaipaavat,\nlähettävät he miehiä preerioille häntä etsimään. Elleivät he häntä\nlöydä, käskevät he juoksijoitaan etsimään heitä siouxien luota.\nVeljeni, pitkät veitset eivät ole houkkia. Meidän keskuudessamme\non sen kansan mahtava rohtomies, kuka voi sanoa, kuinka kova hänen\näänensä on tai kuinka pitkälle hänen käsivartensa ulottuu?\"\n\nPuhuja alkoi lämmetä, mutta hänen puheensa katkaisi kärsimätön\nMahtoree, joka äkkiä ponnahti pystyyn ja huusi äänellä, jossa\nvallantietoisuus yhtyi halveksumiseen ja lopulta purevaan ivaankin:\n\n\"Taluttakoot nuoret mieheni neuvostoon vaaleanaamojen pahan hengen!\nVeljeni saa katsella rohtomiestään silmästä silmään!\"\n\nJuhlallinen kuolonhiljaisuus seurasi tätä hämmästyttävää keskeytystä.\nSe oli ankara loukkaus neuvottelun pyhiä kohteliaisuustapoja vastaan\nja lisäksi se oli omiaan uhmaamaan jotakuta niistä tuntemattomista,\nkäsittämättömistä voimista, joita niihin aikoihin harvat intiaanit\nolivat kyllin valistuneet kunnioituksetta ajatellakseen, harvat\nkyllin karkaistut vastustaakseen. Käskyläiset kuitenkin tottelivat ja\nObed talutettiin ulos majastaan, Asinuksella ratsastaen, semmoisin\nmenoin ja siinä tilassa, että niiden arveltiin saattavan hänet\nnaurunalaiseksi, vaikka siitä huolimatta pelkokin näytteli omaa\nosaansa. Tohtorin ja Asinuksen piiriin tullessa Mahtoree, joka\noli arvannut tohtorin suuren vaikutusvallan ja täten koettanut jo\netukäteen taittaa siltä kärjen, saattamalla hänet halveksimisen\nalaiseksi, loi silmäyksen pitkin kokousta nähdäkseen tapauksen\nvaikutuksen niihin tummiin naamoihin, jotka häntä ympäröivät.\n\nTosiaan olivat luonto ja taide yhdessä luonnontutkijan ilmeestä ja\nolennosta luoneet semmoisen otuksen, että hän missä tahansa olisi\nkelvannut ihmeeksi. Pää oli ajeltu siouxien parhaan mallin mukaan.\nUhkea skalppitupsu, jota luultavasti ei olisi säästetty, jos asiasta\nolisi kysytty tohtorin itsensä mieltä, oli ainoa jäännös hänen\nrehevästä ja tähän vuodenaikaan kylläkin tarpeellisesta peruukistaan.\nPäälaelle oli sivelty vahvat kerrokset maalia ja silmäin ja suun\nympärille oli maalattu mielikuvituksellisia kuvioita, niin että\nsilmien terävä katse oli saanut vilkuilevan viekkauden ilmeen ja\nsuun oppineisuus koko joukon noidan kaameutta. Päällysvaatteet oli\nriistetty pois ja ruumiin suojaksi kylmää vastaan pantu muokatusta\nkauriinnahasta valmistettu kummallinen viitta. Ikäänkuin hänen\nammattinsa pilkaksi oli hänen yksinäiseen hiustöyhtöönsä, korviinsa\nja muihin esiintyviin ruumiinosiinsa kiinnitetty konnia, sammakoita,\nliskoja, perhoja, jotka kaikki hän itse oli säilystänyt liittääkseen\nne kotiin palattuaan yksityisiin kokoelmiinsa. Jos näiden\nkummallisten pukulisäkkeitten tekemän vaikutuksen ohella mainitsemme\nne synkät, huolestuneet epäilyksen välähdykset, jotka tekivät hänen\nkasvonsa kahta kaameammiksi ja ilmaisivat arvoisan Obedin mielessä\nriehuvia pahoja aavistuksia hänen nähdessään persoonallisen arvonsa\ntäten nujerrettuna ja häntä itseään -- ja tämä hänelle merkitsi\npaljon enemmän -- vietävän uhrattavaksi pakanallisin menoin, kuten\nhän vakaasti uskoi, niin voi lukija hyvin käsittää sen kammon\ntunteen, jonka hänen ilmestymisensä herätti tässä joukossa, sillä\ntoden teolla se jo oli enemmän kuin puoleksi valmis häntä palvelemaan\npahan hengen voimallisena käskyläisenä.\n\nWeuha talutti Asinuksen suoraan piirin keskelle, jättäen heidät\nsiihen molemmat (luonnontutkijan jalat oli näet kiinnitetty juhtaan\nsillä tavalla, että molemmat tavallaan olivat yhtyneet muodostamaan\nuuden luokan), jonka jälkeen hän palasi omalle paikalleen ja\npoistuessaan tuijotti luultuun noitaan ihmetellen ja ihaillen, kuten\nhänen mielensä orjamaiselta tuhmuudelta saattoi odottaakin.\n\nTämän omituisen näytelmän katsojat ja katsottava näyttivät molemmat\nyhtä hämmästyneiltä. Tetonit katselivat kammoten ja peläten\nhänen rohtotaitonsa salaperäisiä tunnusmerkkejä, tohtori taas\nvilkui ympärilleen joka puolelle aivan yhtä ihmeellisten sekavien\ntuntemusten vallassa, joista tuntemuksista kammo kuitenkin muodosti\nhuomattavan osan. Kaikkialla hänen silmänsä, joilla juuri tällä\nhaavaa oli salainen suurennuskyky, näyttivät kohtaavan lukemattomia\ntummia, villejä ja tunteettomia naamoja, joista hän ei voinut\nainoassakaan herättää pienintäkään myötätunnon tai säälin välähdystä.\nLopulta hänen harhaileva katseensa kiintyi erämiehen vakaviin ja\nsäädyllisiin kasvoihin. Tämä seisoi, Hektor jalkojensa juuressa,\npiirin reunalla nojaten rihlaansa, jonka hän tunnustettuna ystävänä\noli saanut takaisin, ja näytti miettivän, miten asiat tässä\nmonenmoisten ihmeellisten menojen neuvottelussa tulisivat kehittymään.\n\n\"Arvoisa metsästäjä eli ansapyytäjä\", sanoi lohduton Obed, \"iloitsen\nsuuresti kohdatessani teidät jälleen. Minä pelkään, että se kallis\naika, joka minulle oli suotu valtavan työni loppuun saattamiseksi,\npäättyy ennenaikaisesti, ja mielelläni minä keventäisin mieltäni\nmiehelle, joka tosin ei ole tieteen oppilas, mutta jolla kuitenkin on\njonkin verran siitä tiedosta, jota sivistys istuttaa halvimpiinkin\nlapsiinsa. Epäilemättä maailman tieteelliset seurat panevat toimeen\nmonta vakavaa tiedustelua saadakseen kohtaloni selville ja ehkä\nlähetetään näihin seutuihin retkikuntia hälventämään kaikki tässä\ntärkeässä asiassa ehkä ilmenevät epäilykset. Tunnen onnekseni,\nettä läsnä on rahvaan kieltä osaava mies, joka voi kertoa loppuni\ntapaukset. Voitte sanoa, että minä hyvin eletyn, kunniakkaan\nelämäni jälkeen kuolin tieteen marttyyrinä ja mieltenpimityksen\nuhrina. Kun odotan viime hetkinäni olevani erikoisen rauhallinen\nja mietiskelevä, voitte lisätä muutamia piirteitä siitä, kuinka\nsuurella mielenlujuudella ja oppineen arvokkuudella kävin kuolemaan.\nSe voi olla rohkaisuksi semmoisille, jotka tulevaisuudessa pyrkivät\nsamanlaiseen kunniaan, eikä varmaankaan ketään loukkaa. Ja nyt,\nmetsästäjä-ystäväni, tahdon velvollisuudentunnosta ihmisluontoa\nkohtaan kysyä, olenko jo menettänyt kaiken toivon, vai vieläkö on\nkeinoja, joilla niin suuri määrä arvokkaita tietoja voidaan pelastaa\ntietämättömyyden kourista ja säilyttää _historia naturaliksen_\nlehdille.\"\n\nVanhus kuunteli tarkkaavaisesti tätä surullista pyyntöä ja näytti\npohtivan tätä tärkeätä asiaa joka puolelta, ennenkuin uskalsi vastata.\n\n\"Minä, tohtori-ystävä, ajattelen niin\", hän lopulta totisena vastasi,\n\"että elämän ja kuoleman mahdollisuudet erikoisesti teihin nähden\nkokonaan riippuvat kaitselmuksen tahdosta, miten se tahtoo itsensä\nilmaista intiaanin kavaluuden kirottujen mutkien kautta. Minä\npuolestani en huomaa, että pääasiassa olisi mahdollista saada aikaan\nsuurtakaan muutosta, etenkin kun se ei suuria merkitse kenellekään\nmuulle kuin teille itsellenne, elättekö vai kuolette.\"\n\n\"Pidättekö te opin rakennuksen perustuksien kulmakiven sortumista\njoutavana asiana aikalaisillemme ja jälkipolvelle?\" keskeytti\nObed. \"Sitä paitsi, iäkäs kumppanini\", hän nuhtelevaisesti lisäsi,\n\"mielenkiinto, joka ihmisellä on omaa eksistenssiään kohtaan, ei\nsuinkaan ole vähäpätöinen, miten hänen yleisemmät filantrooppiset\nharrastuksensa sen varjoon saattanevatkin.\"\n\n\"Minä vain tahtoisin sanoa sen\", aloitti taas erämies, joka ei\nlikimainkaan käsittänyt kaikkia niitä hienoja erittelyitä, joilla\nhänen oppineempi kumppaninsa näki hyväksi niin usein kaunistella\npuhettaan, \"että kaikilla elävillä on vain yksi synty ja yksi\nkuolema, olipa koira tai kauris, punanahka tai valkoinen. Molemmat\novat Luojan kädessä, koska ihmisen on kielletty toista kiiruhtamasta,\nsamoin kuin hänen on mahdoton toista estää. Mutta minä en tahdo\nsanoa, etteikö voitaisi jotakin tehdä jälkimmäisen asian estämiseksi\nainakin joksikin aikaa, ja sen vuoksi on jokaisella oikeus kysyä\nomalta viisaudeltaan, kuinka pitkälle hän tahtoo mennä ja kuinka\npaljon vaivaa hän tahtoo kärsiä pidentääkseen aikaa, joka ehkä\non jo voinut olla liian pitkä. Monta kolkkoa talvea ja palavaa\nkesää on jo kulunut siitä, kuin olen millään tavalla koettanut\ntunnin vertaakaan pidentää elämääni, joka jo on kestänyt kappaleen\nyhdeksättäkymmentä ajastaikaa. Minä olen alati yhtä valmis vastaamaan\nnimeäni kutsuttaessa kuin sotamies iltahuudossa. Minun luuloni on se,\nettä jos teidän asianne jää intiaanin tuulien varaan, käyvät suuren\nsiouxin tuumat siihen suuntaan, että hän saa kansansa uhraamaan\nteidät kaikki. Enkä minä suuria luota siihen suosioon, jota hän\non minua kohtaan osoittavinaan. Sen vuoksi on nyt kysymyksessä,\noletteko valmis semmoiseen matkaan. Ja eikö nyt ole yhtä hyvä\naika lähteä matkaan kuin milloin muulloin tahansa, jos te olette\nvalmis? Jos minun mieltäni kysytään, niin tämän verran minä tahdon\npuhua puolestanne. Että minä nimittäin luulen teidän elämänne\nolleen kylläkin viattoman sen puolesta, ettette ole tehnyt suuria\nrikkomuksia, vaikka minun rehellisyyden nimessä täytyy lisätä, ettei\nkaikkea sitä, mitä voitte työssä ansioksenne lukea, siinä suuressa\ntilinteossa huomata suurenkaan arvoiseksi.\"\n\nObed käänsi murheelliset silmänsä erämiehen tyyneen, filosofiseen\nmuotoon saadessaan näin masentavan vastauksen kysymykseensä, karisti\nkurkkuansa peittääkseen epätoivoisen pelon, joka alkoi vallata hänen\nkoko olentonsa, siihen pieneen ylpeyden tähteeseen, joka harvoin\nkokonaan hylkää ihmisraukan luontoa suurimmassakaan hädässä.\n\n\"Minä uskon, kunnioitettava metsästäjä\", hän vastasi, \"että kun\ntarkastan kysymystä joka puolelta ja otaksuin teorianne oikeaksi,\nniin on varminta tehdä se johtopäätös, etten minä ole valmis niin\näkilliseen lähtöön ja että varokeinoihin olisi paikalla ryhdyttävä.\"\n\n\"Jos asia niin on\", vastasi erämies harkiten, \"niin toimin teidän\npuolestanne aivan samalla tavalla kuin toimisin itseni puolesta.\nVaikka minä siihen nähden, että teidän aikanne on aloittanut\nmäenlaskunsa, neuvon teitä nopeasti panemaan asianne järjestykseen,\nsillä voisi hyvinkin tapahtua, että nimenne huudetaan teidän\nollessanne yhtä valmistamaton vastaamaan kuin nytkin.\"\n\nTämän ystävällisen neuvon annettuaan vanhus jälleen peräytyi\npiiriin, seisten siinä miettien, miten olisi viisainta menetellä.\nHänen harkinnassaan yhtyivät omituisella tavalla päättäväisyys ja\nalistuvaisuus, muodostaen yhdessä luonteen, jossa mitä suurin tarmo\nja nöyrin tyytyminen Kaitselmuksen tahtoon omituisesti yhtyivät.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU.\n\n\nSiouxit olivat kiitettävän kärsivällisesti odottaneet edelläkerrotun\nkeskustelun päättymistä. Joukon useimpia jäseniä hillitsi salainen\nkammo, johon Obedin salaperäinen ammatti antoi aihetta, kun taas\njotkut älykkäämmät päälliköt mielellään käyttivät hyväkseen\ntilaisuutta järjestääkseen ajatuksiaan sanasotaan, jonka arvattiin\nseuraavan. Mahtoree, johon eivät kummatkaan näistä tunteista\nvaikuttaneet, tyytyi erämiehelle osoittamaan, kuinka paljoon hän\nmyöntyi hänen mielikseen. Ja kun vanhus herkesi puhumasta, loi\npäällikkö häneen katseen, jolla hän ilmaisi suuren kärsivällisyytensä\nhänen toimiaan suvaitessaan. Syvä, liikkumaton hiljaisuus seurasi\nlyhyttä keskeytystä. Sitten Mahtoree nousi, ilmeisesti valmiina\npuhumaan. Asettuen ensin arvokkaaseen asentoon hän loi koko\nkokoukseen vakaan, ankaran katseen. Silmien ilme muuttui kuitenkin\nsen mukaan, milloin hänen katseensa kohtasi puoluelaisia, milloin\nvastustajia. Edellisille katse ei ollut uhkaava, vaikka jyrkkä, kuin\nse taas jälkimmäisille näytti ennustavan, mihin kaikkiin vaaroihin he\nantautuivat niin mahtavan miehen vihaa uhmatessaan.\n\nKesken tätä ylpeyttä ja luottamusta tetoni kuitenkin osasi säilyttää\noveluutensa ja viekkautensa. Näin hän oli ikäänkuin antanut\ntodisteluhaasteen koko heimolle, etevämmyyttään korostaen, mutta\nnyt hänen ilmeensä muuttui suopeammaksi ja kiukku lauhtui silmistä.\nNyt vasta hän korotti äänensä kesken kuolonhiljaisuutta, vaihdellen\näänensävyä vertauksiensa vaihtelevan luonteen ja kaunopuheisuutensa\nvaatimusten mukaan.\n\n\"Mikä on siouxi?\" päällikkö ovelasti aloitti. \"Hän on preeriain\nvaltias, sen eläinten herra. Sekaisen veden joessa kalat tuntevat\nhänet ja tulevat hänen kutsuessaan. Hän on kettu neuvostossa, kotka\nnäöltään, harmaakarhu taistelussa. Dakota on mies!\" Odotettuaan\nsen hiljaisen hyväksyvän mutinan asettumista, joka seurasi tätä\nimartelevaa kuvaa hänen kansastaan, tetoni jatkoi: \"Mikä on pawnee?\nVaras, joka varastaa vain vaimoilta, punanahka, joka ei ole\nurhoollinen, metsästäjä, joka kerjää saalista. Neuvostossa hän on\norava, joka hyppii paikasta toiseen. Hän on pöllö, joka yöllä lähtee\npreerialle. Taistelussa hän on hirvi, jolla on pitkät sääret. Pawnee\non nainen.\" Seurasi uusi tauko, jonka aikana monesta suusta puhkesi\nilon kiljuna ja vaadittiin, että nämä pilkkasanat käännettäisiin\nheidän purevan ylenkatseensa tietämättömälle esineelle. Vanhus katsoi\nmääräystä Mahtoreen silmistä ja teki niin. Kova Sydän kuunteli\nvakavana, minkä jälkeen hän, ikäänkuin tietäen, ettei hänen aikansa\npuhua ollut vielä tullut, jälleen kiinnitti katseensa ilmaan. Puhuja\ntutki hänen kasvojaan ilmeellä, josta näkyi, kuinka sammumaton hänen\nvihansa oli tätä laajan ympäristön ainoata päällikköä kohtaan, jonka\nmainetta voitiin hyvällä syyllä verrata hänen omaan maineeseensa.\nVaikka hän tunsikin pettymystä, kun ei voinut loukata tuon vain\npoikana pitämänsä pawneen ylpeyttä, ryhtyi hän nostattamaan oman\nheimonsa miesten luontoa, jota hän pitikin tärkeämpänä saadakseen\nheidät panemaan toimeen hänen julmat aikeensa. \"Jos maa olisi\ntäynnään rottia, jotka eivät mihinkään kelpaa\", hän sanoi, \"niin\nei sille mahtuisi puhveleita, jotka intiaanille antavat ruokaa ja\nvaatetta. Jos preeria olisi täynnään pawneita, ei dakotan jalalla\nolisi sillä sijaa. Susi on rotta, siouxi suuri puhveli. Antakaa\npuhvelien polkea rotat jalkoihinsa ja tehdä tilaa itselleen.\n\n\"Veljeni, pieni lapsi on teille puhunut. Hän kertoo teille, etteivät\nhänen hiuksensa ole harmaat, vaan härmässä -- ettei ruoho kasva,\nmissä vaaleanaama on kuollut. Tietääkö hän pitkän veitsen veren\nvärin? Ei! Minä tiedän, ettei hän tiedä. Hän ei ole sitä milloinkaan\nnähnyt. Kuka dakota paitsi Mahtoreeta on koskaan lyönyt vaaleanaamaa?\nEi kukaan. Mutta Mahtoreen täytyy vaieta. Jokainen tetoni tukkii\nkorvansa, kun hän puhuu. Hänen majansa päänahat ovat naisten ottamat.\nNe otti Mahtoree ja hän on nainen. Hänen suunsa on tukittu, hän\nodottaa juhlia laulaakseen tyttöjen kanssa!\"\n\nHuolimatta niistä mielipahan ja harmin huudahduksista, jotka tätä\nalentavaa selitystä seurasivat, asettui päällikkö paikalleen,\nikäänkuin olisi päättänyt olla sen enempää puhumatta. Mutta mukina\nkasvoi äänekkäämmäksi ja kävi yleisemmäksi, ja uhkaavat merkit\nviittasivat siihen, että neuvottelu päättyisi sekasortoon. Sen\nvuoksi hän nousi ja jatkoi jälleen puhettaan, muuttaen menettelynsä\nkostonhimoisen soturin rajuksi ja kiivaaksi mielenpurkaukseksi.\n\n\"Lähtekööt nuoret mieheni etsimään Tetaoa!\" hän huudahti. \"He\ntapaavat hänen päänahkansa kuivumassa pawneitten savussa. Missä\non Bohrecheenan poika? Hänen luunsa ovat valkoisemmat kuin hänen\nmurhaajainsa kasvot. Makaako Mahhah majassaan? Te tiedätte, että\non kulunut monta kuukautta siitä, kuin hän lähti siunatuille\npreerioille. Kunpa hän olisi nyt täällä sanomassa, minkä värinen se\nkäsi oli, joka häneltä otti päänahan!\"\n\nTähän suuntaan viekas päällikkö jatkoi monta minuuttia, kutsuen\nnimeltä niitä sotureja, joiden tiedettiin saaneen surmansa pawneita\nvastaan tapellessaan taikka jossakin niistä laittomista kahakoista,\njoita niin usein tapahtui siouxien ja valkoisten, heitä sivistyksessä\ntuskin paljoakaan parempien seikkailijain välillä. Hän ei suonut\naikaa tarkemmin pohtia useimpien tarkoittamiensa miesten ansioita\ntaikka oikeammin ansiottomuutta, vaan mainitsi heidän nimensä\nnopeasti. Mutta niin viekkaasti hän käytti näitä tapauksia, niin\nkuohuttavat olivat hänen kiihotuksensa, joiden tehoa vielä syvä,\nytimekäs ääni lisäsi, että jokainen niistä kosketti jonkun kuulijan\nrinnan myötätuntoisia kieliä.\n\nKesken hänen kaunopuheisuutensa korkeata lentoa astui aivan piirin\nkeskustaan mies, joka oli niin vanha, että hän vain suurimmalla\nvaivalla pääsi kulkemaan, asettuen aivan puhujan eteen seisomaan.\nHyvin tarkka korva olisi ehkä huomannut puhujan äänen hieman\nvavahtavan, kun hänen leimuava katseensa ensin sattui tähän\nodottamattomaan tulijaan, mutta niin vähäpätöinen oli muutos, ettei\nsitä olisi aavistanutkaan kukaan, joka ei perinpohjin tuntenut\nasianomaisia. Tulija oli aikanaan ollut yhtä kuulu kauneudestaan ja\nuljaasta ulkomuodostaan kuin hänen kotkansilmänsä vastustamattomasta\nja kauheasta katseestaan. Mutta hänen ihonsa oli nyt ryppyinen ja\nhänen piirteensä niin täynnään arpia, että Kanadan ranskalaiset\npuolen vuosisataa takaperin antoivat hänelle liikanimen, joka oli\naikanaan ollut monella Ranskan sankarilla ja jota tämä puheenalainen\nheimo oli alkanut itsekin käyttää, se kun muistutti heidän oman\nsankarinsa kuuluja mainetöitä. Miehestä mieheen kulki Le Balafrén\nnimi hänen ilmestyessään ja tämä mutina ilmaisi sekä hänen nimensä\nettä nauttimansa suuren arvon, samoinkuin myös sen, kuinka\ntavattomana tapauksena hänen tuloaan pidettiin. Mutta kun hän ei\npuhunut eikä liikkunut, asettui hänen ilmestymisensä synnyttämä\nhämminki piankin, ja jokaisen silmä kääntyi jälleen puhujaan ja\njokainen korva joi jälleen hänen hurjistuttavan kiihotuksensa humalaa.\n\nOlisi ollut helppo lukea Mahtoreen voiton kajastavan kuulijain\nkasvoista. Ei kulunut kauaa, ennenkuin useimpain soturien tylyillä\nkasvoilla kuvastui julmuus ja kostonhimo ja jokaista uutta ja kavalaa\nviittausta, että viholliset olivat tuhottavat, seurasi uusi ja yhä\nvähemmän hillitty hyväksymisen purkaus. Menestyksensä huipulla tetoni\nlopetti puheensa vetoamalla heimonsa ylpeyteen ja rohkeuteen ja siten\nhän äkkiä istahti.\n\nKesken sen hyväksyvän sorinan, joka seurasi tätä suurenmoista\nkaunopuheisuuden näytettä, kuului matala, heikko ja kolea ääni, joka\ntuntui tulevan kuin ihmisrinnan sisimmistä onkaloista ja ilmaan\ntullessaan vahvistui ja voimistui. Juhlallinen hiljaisuus seurasi\nnäitä ääniä, ja vasta nyt nähtiin iäkkään soturin huulien liikkuvan.\n\n\"Le Balafrén päivä on lähellä loppuaan\", olivat ensimmäiset\nselvästi kuuluvat sanat. \"Hän on kuin puhveli, jonka karva ei kasva\npitemmäksi. Hän on pian valmis lähtemään majastaan etsimään toista,\njoka on kaukana siouxien majoista, jonka vuoksi se, mitä hänellä on\nsanottavaa, ei koske häntä, vaan niitä, jotka hän jättää jälkeensä.\nHänen sanansa ovat kuin puun hedelmät kypsät ja valmiit päälliköille\nannettaviksi.\n\n\"Monta lunta on satanut siitä kuin Le Balafré on sotapolulla tavattu.\nHänen verensä on ollut sangen kuumaa, mutta sillä on ollut aikaa\njäähtyä. Wakonda ei enää anna hänelle sotaunia, hän näkee, että on\nparempi elää rauhassa.\n\n\"Veljeni, toinen jalka on kääntynyt autuaita metsästysmaita kohti,\ntoinen pian seuraa perässä, ja sitten nähdään valkoisen päällikön\netsivän isänsä mokkasiinin jälkiä, ettei hän erehtyisi, vaan olisi\nvarma siitä, että hän tulee elämän herran eteen samaa polkua, jota\nniin moni kunnon intiaani on jo kulkenut. Mutta kuka seuraa? Le\nBalafrélla ei ole poikaa. Hänen vanhin poikansa on ratsastanut liian\nmonella pawneen hevosella. Nuorimman luita ovat konzain koirat\nkalvaneet! Le Balafré on tullut hakemaan nuorta käsivartta, johon hän\nvoisi nojata, ja hakemaan pojan, ettei hänen majansa olisi tyhjä, kun\nhän on mennyt. Tachechana, tetonien hyppivä kauris, on liian heikko\ntukemaan soturia, joka on vanha. Hän katsoo eteenpäin, eikä taapäin.\nHänen mielensä on hänen miehensä majassa.\"\n\nVanhan soturin puhe oli tyyni, mutta selvä ja varma. Hänen\nselityksensä kuultiin vaitiollen, ja vaikka useat päälliköt, jotka\nolivat yksissä neuvoin Mahtoreen kanssa, käänsivätkin silmänsä\njohtajiinsa, ei kukaan uskaltanut esiintyä niin iäkästä ja\nkunnioitettua urhoa vastaan hänen lausuessaan julki aikomuksen, joka\noli täydelleen heimon tapojen mukainen. Tetoni itse tyytyi odottamaan\ntulosta näköjään levollisena, vaikka silmäin rajut leimahdukset\ntoisinaan ilmaisivatkin, mitä tunteita tämä esitys hänessä synnytti,\nesitys, joka olisi riistänyt häneltä sen uhrin, jota hän eniten\nvihasi.\n\nLe Balafré meni sillä välin hitaasti ja vaivoin vankeja kohti. Hän\npysähtyi Kovan Sydämen eteen, jonka moitteetonta ulkomuotoa, vakaata\nsilmää ja ylhäistä ilmettä hän kauan ja ilmeisellä tyydytyksellä\nkatseli. Tehden sitten arvovaltaisen liikkeen hän odotti, kunnes\nhänen käskynsä oli täytetty ja nuorukainen yhdellä veitsen viillolla\noli päästetty paalusta ja siteistään. Kun nuori soturi talutettiin\nlähemmäksi, jotta vanhuksen himmentyneet ja heikontuneet silmät\nparemmin näkisivät hänet, tarkasti tämä häntä uudelleen mitä\nhuolellisimmin ja hänen ruumiinsa täydellisyys herätti vanhuksessa\nihastuksen tunteen, kuten ruumiinrakenteen etevyys raakalaisia\nyleensä ihastuttaa.\n\n\"Se on hyvä\", mutisi vanha soturi huomatessaan, ettei hänen urhojen\nparhaita ominaisuuksia tunteva silmänsä voinut huomata mitään vikaa,\n\"tämä on hyppäävä pantteri! Puhuuko poikani tetonin kielellä?\"\n\nVangin silmien välähdys ilmaisi, kuinka hyvin hän tämän kysymyksen\nkäsitti, mutta hän oli liian ylpeä ilmaistakseen ajatuksiaan\nkielellä, joka oli vihamielisen kansan. Jotkut ympärillä seisovista\nsotilaista selittivät vanhalle päällikölle, että vanki oli pawneitten\nsuden heimoa.\n\n\"Poikani on avannut silmänsä 'susien vesillä'\", sanoi Le Balafré\npawneen kielellä, \"mutta hän sulkee ne sekaisen veden joen mutkassa.\nHän syntyi pawneena, mutta kuolee dakotana. Katso minua. Minä olen\nsykomori, joka olen aikanani nähnyt monen löytävän allani varjon.\nLehdet ovat varisseet ja oksat alkavat riippua. Mutta yksi ainoa\nverso on versonut juuristani, se on pieni köynnös, joka kietoo\nitsensä viheriän puun ympärille. Minä olen kauan etsinyt semmoista,\njoka olisi kelvollinen kasvamaan rinnallani. Nyt minä olen löytänyt.\nLe Balafré ei ole enää vailla poikaa, hänen nimeään ei unohdeta, kun\nhän on mennyt! Tetonien miehet, minä otan tämän nuorukaisen majaani.\"\n\nEi ainoakaan rohjennut kieltää tätä oikeutta, jota niin usein\nolivat käyttäneet tätä puhujaa paljon vähäpätöisemmätkin soturit,\nja vakavalla ja kunnioittavalla vaitiololla kuultiin tämä päätös.\nLe Balafré tarttui pojakseen valitsemansa käsivarteen ja taluttaen\nhänet aivan piirin keskelle astui syrjään, ilon ilme kasvoillaan,\njotta katsojat voisivat hyväksyä hänen vaalinsa. Mahtoree ei\nmitenkään ilmaissut, mitä hän asiasta arveli, vaan näytti odottavan\nhetkeä, joka paremmin soveltuisi hänen harkitsevalle viekkaalle\nmenettelylleen. Kokeneemmat ja älykkäämmät päälliköt näkivät, kuinka\nkerrassaan mahdotonta oli, että kaksi niin kuulua, niin vihamielistä\npäällikköä kuin heidän omansa ja vihollisheimon päällikkö olivat,\nsaattaisivat tulla toimeen rinnan ja ystävyydessä samassa heimossa.\nLe Balafrén arvovalta oli kuitenkin niin suuri ja tapa, johon hän\noli vedonnut, niin pyhä, ettei kukaan uskaltanut korottaa ääntään\nhänen tahtoaan vastustaakseen. Heidän mielenkiintonsa tapauksen\njohdosta suureni, mutta siitä huolimatta he säilyttivät kylmän\nkäytöksensä, jonka alta mielen levottomuutta tuskin tuntui. Tästä\npulasta, joka helposti olisi voinut johtaa hajaannukseenkin, päästi\nheimon odottamatta sen miehen päätös, jota iäkkään päällikön aikeen\nmenestyminen lähinnä koski.\n\nOlisi koko edelläkerrotun kohtauksen aikana ollut vaikea huomata\nainoatakaan selvää mielenliikettä vangin piirteissä. Sanoman\nvapautuksestaan hän oli kuullut yhtä välinpitämättömänä kuin käskyn\nsitoa itsensä paaluunkin. Mutta nyt, hetken tultua, jolloin hänen\ntäytyi ilmaista ajatuksensa, hän puhui ja osoitti, ettei se jäykkyys,\njosta hän oli mainenimensä saanut, vielä ollut vähääkään lannistunut.\n\n\"Isäni on sangen vanha, mutta hän ei vielä ole katsellut kaikkea\",\nsanoi Kova Sydän niin sointuvalla äänellä, että kaikki sen kuulivat.\n\"Hän ei koskaan ole nähnyt puhvelin muuttuvan lepakoksi. Hän ei\nkoskaan saa nähdä, että pawneesta tulee siouxi!\"\n\nVanki lausui päätöksensä niin äkkiä ja tyynesti, että useimmat\nkuulijoista ymmärsivät sen muuttumattomaksi. Le Balafrén sydän oli\nkuitenkin kääntynyt nuorukaisen puoleen, eikä ikämiehen ystävyyttä\nollut niin helppo torjua luotaan. Paheksuen ihastuksen ja riemun\npurkausta, jolla tämän selityksen rohkeutta ja jälleen verestyneitä\nkostontoiveita tervehdittiin, vanhus loi kautta joukon välähtävän\nkatseen, minkä jälkeen hän uudelleen kääntyi ottopoikansa puoleen,\nikäänkuin tämä ei olisikaan evännyt hänen aikomustaan.\n\n\"Se on hyvä\", hän sanoi, \"semmoisia sanoja urhon tulee käyttää, että\nsoturit näkisivät hänen sydämensä. On ollut sekin päivä, jolloin\nLe Balafrén ääni oli äänekkäin konzain majoissa. Mutta valkoisten\nhiusten juuri on viisaus. Poikani osoittaa teloneille, että hän on\nurhea, ja lyö heidän vihollisiaan. Dakotain miehet, tämä on poikani!\"\n\nPawnee epäröi hetkisen ja astuen sitten päällikön eteen tarttui\nhänen kovaan ja ryppyiseen käteensä ja laski sen kunnioittaen päänsä\npäälle, ikäänkuin tunnustaakseen kiitollisuudenvelkansa suuruuden.\nMutta sitten hän, ponnahtaen askelen taapäin oikaisi vartalonsa\nsuoraksi ja katsoi ylhäisesti ja halveksien vihollisjoukkoon, joka\nhäntä ympäröi, sanoen sitten kovalla äänellä siouxin kielellä:\n\n\"Kova Sydän on tutkinut itseään sisältä ja päältä. Hän on ajatellut\nkaikkea, mitä hän on tehnyt metsästyksissä ja sodissa. Kaikkialla\nhän on sama. Hänessä ei ole muutosta. Hän on kaikessa pawnee. Hän\non lyönyt niin monta tetonia, ettei hän voisi koskaan syödä heidän\nmajoissaan. Hänen nuolensa lentäisivät takaperin. Hänen keihäänsä\nkärki olisi väärässä päässä. Heidän ystävänsä itkisivät jokaista\nhänen sotahuutoaan, heidän vihollisensa nauraisivat. Tuntevatko\ntetonit suden? Katsokoot he jälleen häntä. Hänen päänsä on maalattu,\nhänen käsivartensa on lihaa, hänen sydämensä on kallio. Kun tetonit\nnäkevät auringon tulevan Kalliovuorilta ja liikkuvan vaaleanaamain\nmaata kohti, pehmenee Kovan Sydämen sydän ja hän muuttuu siouxiksi.\nSiihen päivään saakka hän elää ja kuolee pawneena.\"\n\nRiemastuksen kiljuna, jossa ihailu ja julmuus omituisella tavalla\nyhtyivät, keskeytti puhujan ja liiankin selvään ilmaisi, mikä hänen\nkohtalokseen tulisi. Vanki odotti hetkisen, kunnes melu asettui, ja\nkääntyen uudelleen Le Balafrén puoleen hän jatkoi sovinnollisella\nja ystävällisellä äänellä, ikäänkuin olisi huomannut tarpeelliseksi\nlieventää kieltoaan, jottei loukkaisi sen miehen ylpeyttä, joka niin\nmielellään olisi ollut hänen hyväntekijänsä.\n\n\"Nojatkoon isäni raskaammin dakotain kauriiseen\", hän sanoi. \"Hän\non nyt heikko, mutta kun hänen majansa täyttyy nuorista, käy hän\nvoimallisemmaksi. Katso\", hän lisäsi, ohjaten toisen katseen\ntarkkaavan erämiehen vakaviin kasvoihin. \"Kova Sydän ei ole vailla\nharmaapäätä, joka osoittaa hänelle tien siunatuille preerioille.\nJos hän milloinkaan saa toista isää, on se oleva tämä oikeamielinen\nsoturi.\"\n\nLe Balafré kääntyi nuorukaisesta pois pettyneenä ja lähestyi\nvierasta, joka oli siten ennättänyt ennen häntä. Kauan ja uteliaasti\nmolemmat vanhukset tutkivat toisiaan. Ei ollut helppo huomata\nerämiehen todellista luontoa naamarin läpi, jolla niin monien\nvuosien rasitukset olivat hänen kasvonsa verhonneet, etenkin kun\nhänen pukunsakin oli niin omituinen ja tavaton. Kului hetkinen,\nennenkuin tetoni puhui, eikä hän aluksi tiennyt, puhuiko hän itsensä\nkaltaiselle, vaiko jollekulle vaeltajalle, joka kuului siihen\nkansaan, jonka hän oli kuullut nälkäisten heinäsirkkojen tavoin\nleviävän kautta maan.\n\n\"Veljeni pää on sangen valkoinen\", hän sanoi, \"mutta Le Balafrén\nsilmä ei enää ole kotkan. Minkä värinen on hänen nahkansa?\"\n\n\"Wakonda teki minut samanlaiseksi kuin ne, joiden näet odottavan\ndakotain tuomiota. Mutta Luojan hyvät ja pahat säät ovat muuttaneet\nminun värini tummemmaksi kuin ketun. Mitä siitä! Vaikka kuori on\nrosoinen ja naarmuinen, on puun sydän terve.\"\n\n\"Veljeni on pitkä veitsi! Kääntäköön hän kasvonsa laskevaa aurinkoa\nkohti ja avatkoon silmänsä. Näkeekö hän suolajärven, joka on vuorien\ntakana?\"\n\n\"On ollut aika, tetoni, jolloin harva näki kotkan pään kauempaa\nkuin minä, mutta seitsemänyhdeksättä ajastajan päivänpaisteet ovat\nhimmentäneet silmäni, ja vähän minä olen ikäni lopulla voinut näköni\nhyvyyttä kiitellä. Luuleeko siouxi, että vaaleanaama on Jumala, joka\nvoi nähdä kukkulain läpi?\"\n\n\"Katsokoon veljeni silloin minua. Minä olen lähellä häntä ja hän voi\nnähdä, että minä olen tyhmä punainen mies. Miks'ei hänen kansansa näe\nkaikkea, koska se vaatii kaikki?\"\n\n\"Minä ymmärrän tarkoituksesi, päällikkö, enkä tahdo kieltää sanojesi\noikeutusta, sillä liian paljon ne perustuvat totuuteen. Mutta vaikka\nolenkin synnyltäni sitä kansaa, jota niin vähän rakastat, ei pahin\nvihamiehenikään, ei edes valehteleva mingo, uskaltaisi sanoa, että\nminä koskaan olen ottanut toisen omaisuutta, paitsi mitä olen miesten\nsodassa käsiini saanut, taikka että minä milloinkaan olen himoinnut\nenemmän maata, kuin Luoja on itsekutakin varten säätänyt.\"\n\n\"Ja kuitenkin veljeni on tullut punanahkain luo ottamaan itselleen\npojan?\"\n\nErämies laski sormensa Le Balafrén paljaalle olalle ja luoden\nluottavan katseen hänen arvettuneisiin kasvoihinsa vastasi:\n\n\"Niin kyllä, mutta vain tehdäkseni pojalle hyvän työn. Jos sinä,\ndakota, luulet minun ottaneen hänet pojakseni vanhuuteni tueksi,\nymmärrät minun hyvän tarkoitukseni yhtä väärin kuin näyt ymmärtävän\noman kansasi armottomia aikeita. Olen ottanut hänet pojakseni, että\nhän tietäisi jonkun jäävän jälkeensä, joka -- hiljaa, Hektor, hiljaa!\nEtkö häpeä koiran vinkunalla häiritä harmaapäitten puhetta! Koira on\nvanha, tetoni, ja vaikka se onkin opetettu olemaan siivolla, näyttää\nse kuitenkin rupeavan unohtamaan nuoruutensa tavat niinkuin mekin.\"\n\nVanhojen soturien puheen keskeytti nyt räikeä kiljunta, joka\nsamalla puhkesi tusinan kuihtuneen akan huulilta, samojen, joitten\njo kerroimme tunkeutuneen piiriin näkyvälle paikalle. Huudon oli\naiheuttanut Kovan Sydämen ulkomuodossa tapahtunut äkkimuutos. Kun\nvanhukset kääntyivät nuoren soturin puoleen, näkivät he hänen\nseisovan aivan piirin keskellä, pää pystyssä, avaruuteen tuijottaen,\ntoinen jalka edessä ja käsivarsi hieman kohotettuna, ikäänkuin\nhänen koko olentonsa olisi kiintynyt kuuntelemaan. Hymy välähti\nhetkiseksi hänen kasvoillaan, minkä jälkeen hän taas kokonaan\nasettui entiseen arvokkuuteensa ja kylmyyteensä, ikäänkuin äkkiä\nmielenmalttinsa takaisin saaden. Liike oli käsitetty halveksimiseksi\nja päällikköjenkin sisu alkoi kuohua. Voimatta enää raivoaan hillitä\nakat joukolla murtautuivat piiriin ja aloittivat hyökkäyksensä\nsättimällä vankia mitä katkerimmin. He kerskuivat mainetöistä,\njoita heidän poikansa olivat tehneet pawneitten eri heimojen\nvahingoksi. He halvensivat hänen omaa mainettaan ja käskivät hänen\nkatsoa Mahtoreeta, ellei hän ollut vielä koskaan nähnyt soturia. He\npilkkasivat häntä siitä, että kauris muka oli hänet imettänyt ja että\nhän äidinmaitonsa keralla oli juonut pelkuruutta. Sanalla sanoen,\nhe syytivät järkähtämätöntä vankiaan vastaan tulvanaan semmoisia\nkostonhimoisia parjauksia, joita intiaaninaiset ovat mestareita\nkeksimään, mutta joista on siksi paljon kirjoitettu, että meidän on\nturha niitä tässä toistaa.\n\nTämä meteli teki kaikesta muusta lopun. Le Balafré kääntyi pois\npettyneenä ja kätkeytyi joukkoon, kun taas erämies, jonka rehelliset\nkasvot vavahtelivat sisällisestä mielenliikutuksesta, tunkeutui\nlähemmäksi nuorta ystäväänsä, samoin kuin semmoisten, joita\nrikolliseen liittävät niin voimakkaat siteet, että he uskaltavat\nuhmata ihmisten mielipidettä, usein nähdään seisovan teloituspaikan\nläheisyydessä tukeakseen tuomittua hänen viimeisellä hetkellään.\nKiihko levisi pian halvempiin sotureihinkin, vaikka päälliköt vielä\nviivyttelivät merkkiään, joka olisi antanut uhrin heidän käsiinsä.\nMahtoree, joka odotti miestensä keskuudessa semmoisia oireita,\nhaluten salata oman kateellisen vihansa, pitkästyi pian odotukseen ja\nsilmäyksellään yllytti kiduttajia aloittamaan työnsä.\n\nWeuha, joka jo kauan oli kiihkeästi vahtinut päällikön kasvoja,\nmilloin tämä antaisi luvan, ponnahti merkin saatuaan esiin kuin\nverikoira hihnasta päästettynä. Tunkeutuen keskelle akkaliutaa,\njoka jo alkoi sättimisestä siirtyä väkivallan tekoon, hän moitti\nheidän kärsimättömyyttään ja käski heidän odottaa, kunnes sotilas\noli aloittanut kidutuksen, jolloin he saisivat nähdä uhrinsa naisen\ntavoin vuodattavan kyyneliä.\n\nSydämetön raakalainen aloitti nyt työnsä, heiluttaen tomahawkiaan\nvangin pään päällä sillä tavalla, että oli syytä luulla joka iskun\nupottavan aseen hänen lihaansa, vaikka kiduttaja käyttikin sitä niin,\nettei se edes raapaissut ihoa. Kova Sydän oli kerrassaan tunnoton\ntätä tavallista koetta kohtaan. Hän tuijotti edelleenkin ilmaan yhtä\nvakaasti ja kiinteästi, vaikka kirkas kirves temppuineen piirsikin\nkiiltävän valokehän hänen kasvojensa edessä. Kun tästä ei ollut\nseurauksia, laski tyly siouxi kylmän terän uhrin kaljulle päälaelle\nja alkoi selostaa, millä kaikilla tavoilla vanki voitiin nylkeä.\nHänen julmien temppujensa tahdissa jatkoivat akat ärsyttelyään\nja koettivat pawneen jähmettyneistä piirteistä pusertaa jonkin\ninhimillisen tunteenilmauksen. Mutta vanki ilmeisesti säästi itseään\npäälliköitä varten ja niitä äärimmäisen tuskan hetkiä varten, jolloin\nylhäinen henki voisi ilmaista itsensä suurta tahratonta mainetta\nparemmin vastaavalla tavalla.\n\nErämiehen silmät seurasivat tomahawkin liikkeitä oikean isän\nmielenkiinnolla, kunnes hän lopulta, kykenemättä enää suuttumustaan\nhillitsemään, huudahti:\n\n\"Poikani on unohtanut taitonsa. Tuo on halpamielinen intiaani, joka\nhelposti hairahtuu tuhmuuksiin. Minä en sitä voi, sillä meidän\ntapamme kieltää kuolevaa soturia pilkkaamasta vainoojiaan, mutta\npunanahan lahjat ovat toisenlaiset. Sanokoon pawnee katkerat sanat ja\nhankkikoon siten helpon kuoleman. Minä takaan, että se menestyy, jos\nhän puhuu, ennenkuin vakavat miehet tuovat viisauttansa tämän houkan\nmielettömyyden avuksi.\"\n\nRaivostunut siouxi, joka kuuli hänen sanansa niiden merkitystä\nkäsittämättä, kääntyi puhujan puoleen ja uhkasi häntä tämän\nuhkarohkeuden vuoksi kuolemalla.\n\n\"Niin vain, tee tahtosi\", sanoi järkähtämätön vanhus, \"minä olen nyt\naivan yhtä valmis kuin huomennakin. Vaikka se olisikin kuolema, jota\nrehellinen mies ei halua. Katsele, tetoni, tuota jaloa pawneeta ja\nkatso, mitä punanahasta voi tulla, kun hän pelkää Elämän herraa ja\nnoudattaa hänen lakejaan. Kuinka monta teidän kansastanne hän onkaan\nmahtanut lähettää etäisyyden preerioille?\" hän jatkoi ajatellen,\nettä jos hän tällä hurskaalla viekkaudella saisi suunnatuksi vaaran\nitseänsä kohti, saattoi hän varmaan hyvällä oikeudella kehua tuon\ntoisen ansioita. \"Kuinka monta kiljuvaa siouxia hän on lyönyt\nsoturina avoimessa taistelussa ilman ollessa sakeampana nuolia\nkuin lumisateella hiutaleita! Mene! Voiko Weuha mainita ainoankaan\nvihollisen nimeä, jonka hän olisi eläessään lyönyt?\"\n\n\"Kova Sydän!\" kiljaisi siouxi kääntyen raivostuneena ja suunnaten\nuhrinsa päätä kohden surmaiskun. Hänen käsivartensa putosikin vangin\navoimeen kouraan. Lyhyen tuokion he siinä seisoivat kuin lumottuina,\ntoinen odottamattomasta vastarinnasta tyhmistyneenä, toinen päätään\nkumartaen, ei surmaiskua ottamaan, vaan pingoittaakseen yhäkin\nenemmän tarkkaavaisuuttaan. Akat kirkuivat voitonriemusta, he kun\nluulivat vangin hermojen lopultakin pettäneen. Erämies pelkäsi\nystävänsä kunnian puolesta, ja Hektor, ikäänkuin tietäen, mitä\ntapahtui, kohotti kuononsa ilmaan ja päästi surkean ulinan.\n\nMutta vain hetkisen pawnee epäröi. Salaman nopeasti hän kohotti\ntoisen kätensä, tomahawki välähti ilmassa ja silmään saakka\nhalkaistuin kalloin Weuha lyyhistyi hänen jalkoihinsa. Raivaten\nsitten tien verisellä aseella hän syöksyi ulos aukosta, jonka\nsäikähtyneet akat jättivät, ja näytti yhdellä hyppäyksellä\nponnistavan rinteen alle.\n\nVaikka taivaasta olisi singahtanut vasama tetonijoukon keskuuteen, ei\nse olisi saanut aikaan suurempaa äkkihämmästystä kuin tämä rohkea,\nepätoivon teko. Kaikkien akkojen huulilta pääsi räikeä ja valittava\nhuuto, ja hetken näyttivät vanhimmatkin soturit kuin lamaantuneilta.\nMutta vain hetkisen tätä hämmästystä kesti. Sitä seurasi koston\nkiljunta, joka puhkesi sadoista kurkuista, ja huutojen mukana yhtä\nmonta sotilasta syöksyi matkaan verisimmin kostamaan. Mutta Mahtoreen\nvoimakas, käskevä ääni sai miehet seisahtumaan. Päällikkö, jonka\nkasvoissa raivo ja pettymys taistelivat teeskenneltyä levollisuutta\nvastaan, viittasi ojennetulla kädellään jokea kohti, ja koko asia sai\nselityksensä.\n\nKova Sydän oli jo ennättänyt rinteen ja joen välisen alhon\npuoliväliin. Juuri samassa kaartoi joentakaisen maanaallon takaa\nnäkyviin joukko asestettuja, ratsastavia pawneita, karauttaen sitten\njoen rantaan, samalla kuin pakenevan selvään kuultiin syöksyvän\nvirtaan. Muutamassa minuutissa hän voimakkain vedoin pääsi toiselle\nrannalle, minkä jälkeen pawneitten huudot pettyneille tetoneille\njulistivat heidän nöyryytyksensä suuruuden.\n\n\n\n\nXXIX LUKU.\n\n\nOn helppo käsittää, että vastakerrotut tapaukset siouxien joukossa\nherättivät mitä tavattominta huomiota. Johtaessaan joukkonsa\nmetsästäjät leiriin takaisin ei päällikkö suinkaan ollut laiminlyönyt\nintiaanien kesken tavallisia varokeinoja salatakseen jälkensä\nvihollisiltaan. Pawneet näyttivät kuitenkin löytäneen ne ja\nkäyttäneen vaarallista löytöään niin taitavasti hyväkseen, että\nolivat voineet lähestyä leiriä ainoalta puolelta, jolta luultiin\ntarpeettomaksi sitä suojella tavanmukaisella vahtimieslinjalla.\nVahdit, joita oli hajallaan mikä milläkin nyppylällä leirin takana,\nolivat viimeisiä saamaan vaarasta tiedon.\n\nHetken hädässä ei ollut aikaa pitkiin keskusteluihin. Samanlaisissa\nvaikeuksissa osoittamallaan mielenlujuudella Mahtoree oli hankkinut\nja vakaannuttanut kansansa kesken nauttimansa suuren arvovallan, eikä\nhän suinkaan näyttänyt aikovan sitä menettää osoittamalla epäröintiä\nnykyisessä pulassa. Lasten kirkuessa, vaimojen huutaessa ja akkojen\nhurjasti ulvoessa, jotka äänet jo itsessään olisivat riittäneet\nhämmentämään vaaroihin vähemmän tottuneen mielen, hän viipymättä\npalautti valtansa ja kylmäverisesti kuin vanha veteraani jakeli\nkäskyjään.\n\nSotilaitten asestautuessa lähetettiin pojat jokialhoon hakemaan\nhevosia. Vaimot hät'hätää hajoittivat teltat ja kuormasivat ne\nsemmoisten hevosten selkään, jotka eivät olleet luotettavia\ntappelussa. Äidit nostivat pienet lapsensa selkäänsä, ja ne lapset,\njotka jo olivat kyllin suuria kävelläkseen, ajettiin jälkijoukkoon\nkuin karja älyttömiä eläimiä. Vaikka kaikki nämä liikkeet tapahtuivat\nhuutaen ja meluten, joka muistutti Baabelin kieltensekoitusta,\nsuoritettiin ne kuitenkin uskomattoman ravakasti ja älykkäästi.\n\nMahtoree ei sillä välin laiminlyönyt ainoatakaan vastuunalaisesta\nasemasta johtuvaa velvollisuuttaan. Korkealta seisomapaikaltaan\nhän täydelleen näki vihollisjoukon luvun ja liikkeet. Julma hymy\nvalaisi hänen kasvojaan, kun hän huomasi, että hänen oma joukkonsa\nmiesluvultaan oli vihollista voimakkaampi. Tästä edusta huolimatta\noli kuitenkin toisia seikkoja, jotka luultavasti olisivat pyrkineet\ntekemään hänen menestyksensä lähestyvässä ottelussa sangen\nepäiltäväksi. Hänen kansansa kotimaa oli pohjoisempi ja karumpi kuin\nvihollisen eikä sillä suinkaan ollut runsaasti sitä omaisuutta,\nhevosia ja aseita, jotka muodostavat läntisen intiaanin halutuimman\nrikkauden. Näkyvissä olevalla vihollisjoukolla oli hevonen joka\nmiehellä, ja kun se oli tullut niin kauas pelastamaan tai kostamaan\nsuurinta päällikköään, oli hänellä syytä otaksua, että joukossa\noli vain urhoja. Hänen omista miehistään useat sitä vastoin olivat\npaljon etevämmät metsästämään kuin taistelemaan, miehiä, jotka kyllä\nkelpasivat poikkeuttamaan vihollisen huomion syrjään, mutta joilta\nhän ei voinut odottaa sanottavaa apua tuimassa tappelussa. Siitä\nhuolimatta hänen leimuava silmänsä näki edessään sotilasjoukon, johon\nhän oli usein luottanut ja joka ei ollut milloinkaan häntä pettänyt.\nJa vaikk'ei hän siinä asemassa, jossa hän nyt oli, ollutkaan\nhalukas taistelua kiiruhtamaan, ei hän suinkaan olisi halunnut sitä\nkarttaakaan, elleivät vaimot ja lapset olisi vaikuttaneet, että\npäätösvalta nyt kokonaan kuului hänen vastustajilleen.\n\nPawneet puolestaan, jotka olivat niin odottamatta menestyneet\nensimmäisessä suuressa aikeessaan, eivät osoittaneet minkäänlaista\naikomusta saada aikaan ratkaisua. Joki oli vaarallinen este yli\nkuljettavaksi jäykän vihollisen sitä puolustaessa, ja täydelleen\nheidän varovaisen sotataitonsa mukaista olisi ollut perääntyä\njoksikin aikaa ja tehdä hyökkäys yön pimeyden suojassa. Mutta\nheidän päällikköään elähdytti henki, joka ainakin tällä hetkellä\nkohotti hänet raakalaissodan tavallisten temppujen yläpuolelle.\nHänen rinnassaan paloi halu kostaa häväistys, jonka alaisena hän\noli vast'ikään ollut. Ja mahdollista on, että hän luuli peräytyvän\nsiouxilaisleirin sisältävän aarteen, jolla alkoi hänen silmissään\nolla paljon enemmän arvoa kuin puolensadan tetonin päänahoilla.\nMiten tämän asian laita lieneekin ollut, tuskin oli Kova Sydän\nvastaanottanut joukkonsa lyhyet onnittelut ja päälliköille\nilmoittanut semmoisia seikkoja, jotka olivat tärkeät tietää, kun\nhän jo valmistautui tulevassa taistelussa näyttelemään semmoista\nosaa, joka sekä vahvistaisi hänen hyvin ansaittua mainettaan että\ntyydyttäisi hänen salaisia toiveitaan! Päällikölle oli tuotu\nhevonen, joka oli metsästysretkillä harjaantunut, vaikk'ei oltukaan\nosattu toivoa, että päällikkö sitä enää eläessään tarvitsisi.\nHienotunteisesti ja huomaavaisesti, joka osoitti, kuinka syvästi\nnuorukaisen jalot ominaisuudet olivat hänen kansansa tunteisiin\nvaikuttaneet, oli hevosen selkään kiinnitetty jousi, keihäs ja viini,\nsillä nämä oli aiottu uhrata nuoren urhon haudalla. Näin olisi\nerämiehen saama hurskas velvollisuus käynyt tarpeettomaksi.\n\nVaikka Kovaan Sydämeen soturien ystävällinen muistavaisuus tekikin\nvaikutuksen ja vaikka hän luulikin siten varustetun päällikön\nkunnialla voivan lähteä Elämän herran etäisille metsästysmaille,\nnäytti hän olevan yhtä halukas ajattelemaan, että niitä nykyisissä\noloissa voitaisiin yhtä hyvin käyttää tositoimeen. Tuima mielihyvä\nkirkasti hänen kasvojaan, kun hän koetteli jousen jäntevyyttä ja\nhyväsuhtaisen keihään kätevyyttä. Kilpeen hän loi vain sivumennen\nvälinpitämättömän katseen. Mutta hypätessään suositun sotaratsunsa\nselkään hän tunsi semmoisen riemastuksen, että se rikkoi intiaanin\npidättyväisyydenkin rajat. Hän ratsasti edes takaisin sotilaittensa\nkeskellä, joiden riemastus tuskin oli pienempi, ohjaten ratsuaan\nsirosti ja taidokkaasti, jota eivät mitkään keinotekoiset säännöt\nvoi koskaan opettaa. Milloin hän heilutteli keihästään, ikäänkuin\nkoetellakseen, pysyikö ratsunsa selässä, milloin huolellisesti tutki\ntuliluikkuaan, joka myös oli otettu mukaan, sanalla sanoen, hän otti\nihmeen kautta pelastuneen ilolla jälleen haltuunsa aarteet, jotka\nolivat hänen ylpeytensä ja suurin onnensa.\n\nJuuri samaan aikaan Mahtoree sai valmiiksi varustelunsa ja päätti\ntehdä ratkaisevamman liikkeen. Tetoni oli ymmällä, mitä tehdä\nvangeille. Siirtolaisen teltat olivat vielä näkyvissä, ja ovelana\nja varovaisena miehenä hän tiesi, että oli aivan yhtä tarpeen\nvarustautua kohtaamaan hyökkäys siltä taholta kuin pitää silmällä\nselvempien ja toimeliaampien vihollisten liikkeitä. Hänen ensimmäinen\nmielijohteensa oli ollut tappaa miehet tomahawkilla ja jättää naiset\nsaman suojajoukon haltuun kuin heimon omatkin naiset. Mutta se tapa,\njolla hänen omista urhoistaan monet yhä vielä katselivat pitkien\nveitsien otaksuttua rohtomiestä, sai hänet varomaan niin vaarallista\nkoetta juuri taisteluun ryhdyttäessä. Sitä voitaisiin pitää huonon\nsotaonnen enteenä. Tässä pulassa hän kutsui luokseen yli-ikäisen\nsoturin, jonka huostaan hän oli uskonut ne, jotka eivät osallistuneet\ntaisteluun, ja vieden hänet syrjään laski sormensa merkitsevästi\nhänen olalleen ja sanoi äänellä, jonka käskevyyttä luottamus miedonsi:\n\n\"Kun nuoret mieheni lyövät pawneita, niin anna vaimoille veitset.\nRiittää. Isäni on sangen vanha, hänen ei tarvitse kuulla viisautta\npojalta.\"\n\nTuima vanha raakalainen loi häneen julman ymmärtämyksen katseen, ja\npäällikön mieli näytti nyt olevan levollinen tämän tärkeän asian\nsuhteen. Siitä pitäen hän kiinnitti kaiken tarmonsa kostotoimeensa ja\nsoturimaineensa vaarinottamiseen. Hevosen selkään hypäten hän antoi\nmerkin käskien heitä seuraamaan itseään ja lopetti lyhyeen sotalaulut\nja juhlalliset menot, joilla useat heistä rohkaisivat mieltään\nurotöihin. Kun kaikki olivat järjestyksessä, lähti koko joukko\nvakaasti ja ääneti joen rannalle.\n\nVain vesi virtasi nyt molempien vihollisjoukkojen välillä. Joki\noli siksi leveä, ettei intiaanien tavallisia heittoaseita ollut\nmahdollinen käyttää, mutta päälliköt vaihtoivat tuliluikuillaan\nmuutamia hyödyttömiä laukauksia enemmän kerskuakseen kuin saadakseen\naikaan tuhoja. Jokin aika tietenkin kului valeuhkailuihin ja\nhukkayrityksiin, minkä vuoksi jätämme ne palataksemme siksi aikaa\nniitten henkilöittemme luokse, jotka jäivät intiaanien käsiin.\n\nOlemme vuodattaneet paljon mustetta hukkaan ja tuhrineet paperia,\njoka ehkä olisi voitu käyttää paremmin, jos meidän nyt tarvitsee\nlukijalle kertoa, että harvat edelläkerrotuista liikkeistä jäivät\nkokeneelta erämieheltä huomaamatta. Hän oli, samoinkuin kaikki\nmuutkin, hämmästynyt Kovan Sydämen äkkilähtöä, ja hetkiseksi\nmielipahan ja masennuksen tunne sai voiton halusta pelastaa\nnuorukaisen henki. Yksinkertainen, hyvää tarkoittava vanhus olisi,\nhuomatessaan hänen voimakasta myötätuntoaan herättäneen soturin\njäykkyyden pettävän, tuntenut samanlaista surua kuin kristitty\nisä nähdessään jumalattoman poikansa kuolevan. Mutta kun hän\nhuomasi, ettei hänen ystävänsä ollutkaan antautunut voimattomaan\nja epämiehuulliseen taisteluun olemassaolonsa puolesta, vaan että\nhän päin vastoin intiaanisoturin tavanmukaisella ja arvokkaalla\nalistuvaisuudella oli odottanut, kunnes tarjoutui tilaisuus paeta,\nja että hän sen tullen oli osoittanut mitä lahjakkaimman urhon\nsisua ja päättäväisyyttä, kävi hänen mielensä siitä niin hyväksi,\nettä hän tuskin enää saattoi hillitä tunteitaan. Keskellä Weuhan\nkuoleman ja vangin karkaamisen aiheuttamia valituksia ja melua\nhän asettui valkoisten onnettomuustoveriensa läheisyyteen aikoen\ntoimia vaikka millä hinnalla, jos intiaanien raivo kääntyisi heitä\nvastaan. Vihollisjoukon ilmestyminen teki kuitenkin turhaksi moisen\nepätoivoisen yrityksen, josta luultavasti ei olisi ollut apuakaan,\nja niin hän sai jatkaa havaintojaan ja paremmassa rauhassa kehitellä\nsuunnitelmiaan.\n\nErikoisesti hän pani merkille sen, että vaikka melkein kaikki vaimot\nja lapset ynnä heimon tavarat oli kiireimmiten lähetetty jälkipäähän,\nluultavasti salaisin ohjein piiloutua johonkin läheiseen metsään, oli\nMahtoreen oma teltta jätetty pystyyn ja sen sisällys koskemattomaksi.\nLähellä seisoi kuitenkin kaksi valiohevosta parin nuorukaisen\npiteleminä, jotka vielä olivat liian nuoria tappeluun lähteäkseen,\nmutta kuitenkin jo siksi varttuneita, että osasivat hoitaa hevosia.\nErämies käsitti tämän merkitsevän sitä, ettei Mahtoree uskaltanut\nlähettää äskenlöytämiään \"kukkasia\" näkyvistään pois ja että hän\nsamalla oli ottanut lukuun tappionkin mahdollisuuden. Eikä häneltä\nollut jäänyt huomaamatta, kuinka tetoni oli uskonut jonkin tehtävän\nvanhalle intiaanisoturille, eikä se julma tyydytys, jonka tämä\nverinen tehtävä oli viimeksimainitussa synnyttänyt. Kaikista näistä\nsalaperäisistä liikkeistä vanhus huomasi, että tulossa oli ratkaiseva\nkäänne, ja hän palautti mieleensä kaikki mahdolliset kokemukset, mitä\nhän oli pitkän elämänsä varrella koonnut, keksiäkseen keinoja esillä\nolevasta pulasta suoriutuakseen. Hänen miettiessään, mihin keinoihin\nturvautua, tohtori jälleen kiinnitti puoleensa hänen huomionsa\nrukoillen surkealla äänellä apua.\n\n\"Kunnioitettava ansapyytäjä taikka, voin nyt sanoa, vapauttaja\",\nalkoi Obed vaikertaa, \"näyttää siltä, kuin olisi vihdoinkin tullut\nsovelias aika sen luonnottoman ja kokonaan säännöttömän yhteyden\nkatkaisemiseksi, joka vallitsee alaraajaini ja Asinuksen ruumiin\nvälillä. Jos semmoinen osa raajoistani vapautettaisiin, että voisin\nsitten hallita loppuakin, ja jos tätä edullista tilaisuutta sopivalla\ntavalla käytettäisiin pikamarssiin asutuita seutuja kohti, niin ehkä\nvielä olisi jonkin verran toivoa pelastaa ne tiedon aarteet, joiden\narvoton säilyttäjä minä olen. Tulosten tärkeys epäilemättä on kokeen\ntuottaman vaaran arvoinen.\"\n\n\"Miten lie, miten lie\", vastasi varovainen vanhus. \"Ne itikat ja\nmatelijat, joita teillä on päällänne, on Luoja tehnyt preerioita\nvarten, enkä minä ymmärrä, mitä hyödyttäisi niiden lähettäminen\nsemmoisiin seutuihin, jotka ehkä eivät ollenkaan sovellu niiden\nluonnolle. Ja sitä paitsi te voitte olla aivan erikoisen suureksi\nhyödyksi siinä aasin selässä istuessanne, vaikk'en minä puolestani\nihmettele, ettette te sitä tiedä, sillä hyödyllisyys niin\nkirjanoppineelle miehelle on outo asia.\"\n\n\"Mitä hyötyä voi tuottaa tämä tuskallinen orjuuteni, joka on kokonaan\nseisauttanut animaaliset toiminnot ja soaissut intellektuaaliset\ntoiminnot sen salaisen sympatian kautta, joka yhdistää psyyken ja\nmaterian? Todennäköisen laskelman mukaan tapahtuu pian verenvuodatus\nnoitten molempien pakanajoukkojen törmätessä yhteen, ja vaikk'en minä\nsuinkaan halua virkaani toimittamaan, olisi kuitenkin paljon parempi,\njos voisin tehdä operatioita, kuin tässä menettää kallista aikaa sekä\nsielulle että ruumiille haitaksi.\"\n\n\"Vähänpä punanahka kysyy tohtoria haavojaan hoitamaan, kun sotahuuto\nvielä kaikuu hänen korvissaan. Kärsivällisyys on intiaanin hyve,\neikä se voi olla kristityllekään häpeäksi. Katsokaa, tohtori, noita\nakkoja. Ellei niillä ole verenhimoiset aikeet ja elleivät ne ole\nvalmiit tyydyttämään kirottuja himojaan meitä kaikkia kohtaan,\nniin en minä mitään ymmärrä villien luonnonlaadusta. Kuulkaas\nnyt, niin kauan kuin te pysytte aasin selässä ja säilytätte tuon\njulman näkönne, joka ei suinkaan kuulu luontaisiin lahjoihinne,\nvoi niin suuren rohtomiehen pelko jonkin verran hillitä heidän\nrohkeuttaan. Minä olen tässä kuin kenraali tappelun edellä ja minun\nvelvollisuuteni on nyt käyttää voimiani sillä tavalla kuin luulen\nitsekunkin lahjoille parhaiten sopivan. Jos minulla on mitään tietoa\nnäistä mutkista, niin hyödytätte oman itsenne säilyttämistä paremmin\nsemmoisena kuin nyt olette, kuin toisissa levottomammissa toimissa.\"\n\n\"Kuulkaas nyt, vanha ansuri\", huusi Paavo, jonka kärsivällisyys\nei enää kestänyt kuulla vanhuksen harkitsevia ja pitkäpiimäisiä\nselityksiä, \"mitenhän olisi, jos te lyhyesti katkaisisitte kaksi\nasiaa, jotka minä voin mainita. Nimittäin juttelunne, jota on\nkyllä hauska kuulla hyvin paistetun puhvelinkyttyrän ääressä, ja\nnämä kirotut nahkahihnat, jotka eivät minun kokemukseni mukaan voi\nmissään olla mieluisat. Yksi ainoa puukonsivallus toimittaisi nyt\nenemmän kuin pisinkään puhe, mitä on milloinkaan pidetty Kentuckyn\nkäräjätaloissa.\"\n\n\"Niin aina, käräjätalot ovat, kuten punanahka sanoisi, autuaitten\nmetsästysmaita niille, jotka eivät ole syntyneet mailmaan paremmilla\nlahjoilla kuin kielen. Kerran minut itseni vietiin semmoiseen\nlaittomuuden pesään, eikä juttu koskenut sen suurempaa asiaa kuin\nkauriin nahkaa. Herra antakoon heille anteeksi -- Herra antakoon\nheille anteeksi! He eivät sen paremmin ymmärtäneet, vaan toimivat\noman heikon älynsä mukaan, ja sitä enemmän heitä täytyy sääliä. Ja\nkuitenkin, olihan se juhlallinen näky, kun vanha mies, joka aina on\nulkoilmassa elänyt, lain voimalla kytkettiin kiinni kaulastaan ja\nnilkoistaan ja asetettiin riehakan siirtokunnan nähtäväksi, niin että\nkaikki naiset ja pojat saivat häntä osoittaa sormellaan!\"\n\n\"No, jos teillä on semmoiset ajatukset vankeudesta, kunnon ystävä,\nniin olisi teidän nyt parempi osoittaa ne teossa ja vapauttaa meidät\nniin sukkelasti kuin suinkin\", sanoi Middleton, joka kumppaninsa\ntavoin alkoi pitää koetellun vanhan ystävänsä vitkastelua yhtä\nkäsittämättömänä kuin se ehdottomasti oli kiusallinen.\n\n\"Kovin mielelläni tekisin sen, etenkin teille, herra kapteeni, joka\nsotilaana ehkä olisitte sekä huvitettu että voisitte hyötyäkin,\njos saisitte paremmassa asemassa katsella intiaanien välisen\ntappelun mutkia ja petostemppuja. Mitä ystäväämme tulee, ei se\npaljoa merkitse, minkä verran hän tästä sodasta näkee, sillä eihän\nmehiläisiä vastaan sodita samalla tavalla kuin intiaaneja vastaan.\"\n\n\"Vanha mies, tuo kurjan tilamme pilkkaaminen on ajattelematonta,\nlievästi --\"\n\n\"Niin kyllä, kuumaverinen ja pikainen oli isoisännekin, ja suotta\nolisi odottaa pantterinpenikkain ryömivän maata pitkin kuin\npiikkisikapoikue. Olkaa nyt vaiti kumpikin, ja sen mitä minä sanon,\nminä olen puhuvinani niistä sotaliikkeistä, joita tuolla alhaalla\ntapahtuu, sillä näitten lähelläolevien epäluuloja täytyy nukuttaa ja\nlumota silmiä, jotka harvoin torkkuvat, milloin häijyys ja julmuus on\nkysymyksessä. Ensiksikin minulla siis on syytä luulla, että kavala\ntetonipäällikkö on antanut näille käskyn tappaa meidät kaikki, heti\nkuin hän luulee, että se voidaan toimittaa salavihkaa ja ilman suurta\nmelua.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Sallitteko te siis teurastaa meidät kuin lauhkeat\nlampaat?\"\n\n\"Hiljaa, kapteeni, hiljaa, pikaisuus ei ole paikallaan, kun tarvitaan\nviekkautta enemmän kuin iskuja. Ah, tuo pawnee totisesti on jalo\nnuorukainen! Teidän sydämellenne tekisi hyvää nähdä, kuinka hän\nperääntyy joelta viekoitellakseen vihollista yrittämään sen poikki,\nja vaikka heillä, sen mukaan kuin minun kehnoilla silmilläni näkee,\non kaksi sotilasta yhtä pawneeta vastaan! Mutta vähän hyödyttää\nhätäily ja ajattelemattomuus, niinkuin jo sanoin. Asia on niin\nselvä, että lapsikin älyäisi niiden järjen. Villit ovat eri mieltä\nsiitä, miten meitä on kohdeltava. Toiset pelkäävät meitä värimme\nvuoksi ja antaisivat mielellään meidän mennä matkoihimme, toiset\nkohtelisivat meitä samalla säälillä kuin nälkäinen susi kaurista. Kun\nheimojen neuvotteluissa mielipiteet käyvät ristiin, harvoin silloin\ninhimillisyys vie voiton. No nyt, näettekö nuo ryppyiset ja julman\nnäköiset ämmät -- ei, te ette niitä makuulta näe, mutta tuolla ne\nsiitä huolimatta ovat valmiina ja halukkaina sopivan hetken tullen\nkäymään kimppuumme kuin raivostuneet emokarhut.\"\n\n\"Kuulkaas nyt, vanha kunnianmies ja ansapyytäjä\", keskeytti Paavo\nhieman katkerasti, \"jutteletteko te näitä asioita meidän huviksemme\nvai omaksi huviksenne? Jos juttelette meidän huviksemme, niin yhtä\nhyvin voitte säästää sanojanne ensi kilpajuoksuunne saakka, sillä\nminua tämä lysti jo kiukuttaa, niin että olen pakahtua.\"\n\n\"Hiljaa nyt\", sanoi erämies, leikaten sangen kätevästi ja sukkelasti\npoikki hihnan, joka sitoi toisen Paavon käsivarsista ruumiiseen, ja\npudottaen samalla puukon siten, että vapautettu käsi saattoi sen\nottaa. \"Hiljaa, poika, hiljaa, se oli onnellinen hetki! Alhaalta\nkuuluva kiljunta käänsi kaikkien noitten verenimijäin silmät sinne\npäin, eikä vielä ole hätää. Käytä nyt hyväksesi menestystäsi, mutta\npidä varasi, että teet sen kenenkään huomaamatta.\"\n\n\"Kiitos tästä pienestä avusta, vanha kuhnustelija\", mutisi\nmehiläispyytäjä, \"vaikka se tuleekin myöhäisenIaiseen, kuin lumi\ntoukokuussa.\"\n\n\"Tuhma poika!\" huudahti vanhus nuhdellen -- hän oli siirtynyt\nvähän loitommalle ystävistään ja oli tarkkaavaisesti katselevinaan\nsotivien joukkojen liikkeitä, \"ette milloinkaan opi kärsivällisyyden\nviisautta? Ja tekin, kapteeni, vaikka olenkin itse mies, joka\nharvoin vaivaan mieltäni turhilla tunteilla, näen teidän nyt olevan\nvaiti, koska olette liian ylpeä pyytääksenne apua ukolta, joka\nteidän mielestänne on niin hidas sitä antamaan. Epäilemättä te\nmolemmat olette nuoria ja täynnään voimanne ja miehuutenne tarmoa,\nja varmaankin te luulitte, ettei tarvinnut muuta kuin leikata\nhihnat poikki, jotta voisitte tässä mielin määrin tepastella.\nMutta se joka on paljon nähnyt, ajatteleekin paljon. Jos minä\nolisin kuin hätääntynyt nainen juossut vapauttamaan teidät,\nolisivat nuo siouxilaisakat sen nähneet, ja miten olisi teille\nsilloin käynyt? Tomahawkia ja veistä olisitte saaneet maistaa kuin\nparkuvat lapset, vaikka olettekin parrallisia miehiä. Kysykää\nystävältänne mehiläispyytäjältä, onko hän nyt, niin monta tuntia\nsidottuna oltuaan, kovinkaan hyvässä kunnossa taistellakseen\nvaikka tetonilaispoikaa vastaan, saatikka kymmenkuntaa armotonta,\nverenhimoista intiaaninaista vastaan!\"\n\n\"Se on totta, vanha ansuri\", vastasi Paavo ojennellen jäseniään,\njotka hän nyt oli saanut kokonaan vapautetuksi, ja koettaen palauttaa\nverenkiertoa ennalleen, \"te näytte vähin ymmärtävän näitä asioita.\nTässä minä totisesti nyt makaan; minä Paavo Hoover, joka en painissa\nenkä juoksussa häpeä paljon ketään, olen melkein yhtä avuttomana\nkuin tullessani ensi kertaa vanhan Paavon kotiin -- hän on jo kauan\nollut kuollut, Herra hänelle antakoon anteeksi, jos hän lienee tehnyt\njoitakin pieniä hairahduksia siellä kotona Kentuckyssa! Tuossa on nyt\njalkani maassa, jos saa silmiään uskoa, mutta ei minun silti olisi\nvaikea vannoa, että se on ainakin kuutta tuumaa korkealla ilmassa.\nMinä pyydän teitä, kunnon ystävä, joka jo olette niin paljon saanut\naikaan, olkaa hyvä ja pidätelkää vähän tuonnempana noita kirottuja\nämmiä, joista te tiedätte niin hauskoja asioita, kunnes tässä\nkäsivarressani veri alkaa kiertää, jotta olen valmis ottamaan heidät\nvastaan.\"\n\nErämies osoitti merkillä, että hän täydelleen ymmärsi asian, ja\nasteli iäkästä intiaania kohti, joka oireista päättäen aikoi\nryhtyä saamaansa tehtävää toteuttamaan. Mehiläispyytäjän hän jätti\nvirkistämään jäseniään käyttökuntoon niin hyvin kuin taisi ja\nsaattamaan Middletoninkin samalla tavalla puolustuskuntoon.\n\nMahtoree ei erehtynyt uskoessaan vanhalle intiaanille verityön\ntoimeenpanon. Hänen valitsemansa mies oli yksi niitä säälimättömiä\nraakalaisia -- niitä on enemmän tai vähemmän kaikissa heimoissa\n-- jotka olivat hankkineet itselleen jonkinlaisen sotilaallisen\nmaineen osoittamalla synnynnäiseen julmuudenhimoonsa pohjautuvaa\nsäälimätöntä tylyyttä. Preerian intiaanien ylhäisen ja ritarillisen\nkäsityksen mukaisesti on ansiollisempi teko anastaa kaatuneelta\nviholliselta voitonmerkki kuin tappaa hänet, mutta tämä päinvastoin\noli tullut huomatuksi siitä, että hän mieluummin tuhosi kuin voitti.\nJalompien ja arvostaanpitävämpien urhojen etsiessä persoonallista\nkunniaa oli hän enimmäkseen jonkin hyvän turvan suojassa riistämässä\nhaavoitetuilta viimeisen toivon saattamalla täytäntöön, mitä urheampi\nsoturi oli aloittanut. Kaikissa heimon julmuuksissa hän oli aina\nollut ensimmäisenä, eikä siouxien neuvotteluissa kukaan koskaan ollut\nniin poikkeuksetta säälimättömien neuvojen puolella.\n\nKärsimättömänä, jota hänen pitkä tottumuksensa itsensä\nhillitsemiseenkään ei tahtonut voida lannistaa, hän oli odottanut\nhetkeä, jolloin voisi ryhtyä toteuttamaan suuren päällikkönsä\nkäskyä -- ilman tätä käskyä ja käskijän voimakasta suojelusta hän\nei olisikaan uskaltanut astua askelta, jota heimossa niin monet\nvastustivat. Mutta tapaukset jouduttivat molempien taistelevain\npuolien välistä ratkaisua, ja aika oli nyt tullut, jolloin hän,\nsalaisesti iloiten, saattoi vapaasti ryhtyä toteuttamaan tahtoaan.\n\nErämies tapasi hänet jakelemassa veitsiä julmille akoille, jotka\nottivat ne vastaan laulaen matalalla äänellä yksitoikkoista laulua,\njoka muistutteli heimon tappiota taistelussa valkoisten kanssa ja\nylisti koston nautintoa ja kunniaa. Semmoisen ryhmän esiintyminen\nolisi jo itsessäänkin ollut riittävä peloittamaan vaikka ketä\nastumasta heidän hurjain ja vastenmielisten menojensa piiriin, mutta\nvanha erämies oli tottunut semmoisiin näkyihin.\n\nAseen saatuaan naiset alkoivat toisensa jälkeen hitain ja tahdikkain,\nvaikka kömpelöin askelin kiertää vanhan raakalaisen ympäri, kunnes\nkaikki hyppivät hänen ympärillään jonkinlaista loitsutanssia.\nLiikkeet tapahtuivat jossakin määrin laulun sanojen mukaisessa\ntahdissa, samoin kuin muutkin eleet sen ajatuksia ilmaisten. Omista\ntappioistaan puhuessaan he ravistelivat ilmassa harmaita hapsiaan\ntai antoivat niiden sekavina pudota kuihtuneelle kaulalleen.\nMutta kun joku mainitsi siitä, kuinka suloista oli vastata iskuun\niskulla, päästivät kaikki yhteisesti ulvonnan ja tekivät liikkeitä,\njotka liiankin kuvaavasti ilmaisivat heidän kiihottavan toisiaan\nasianmukaiseen raivoon.\n\nErämies astui nyt aivan näiden paholaisia muistuttavien riiviöitten\npiiriin yhtä tyynenä ja tarkkaavaisena kuin kylän kirkkoon. Hänen\nilmestymisensä ei vaikuttanut muuta, kuin sai heidät uudistamaan\nuhkaavat liikkeensä ja vieläkin kouraantuntuvammin toistamaan julmat\naikeensa. Viitaten heitä lakkaamaan vanhus kysyi:\n\n\"Miksi laulavat tetonien äidit katkeralla kielellä? Pawneevangit\neivät vielä ole heidän kylässään. Heidän nuoret miehensä eivät vielä\nole palanneet päänahkataakkoineen.\"\n\nVastaukseksi hän sai yleisen ulvonnan ja muutamat rohkeimmista\nraivottarista lähestyivätkin häntä, vilkutellen veistään vaarallisen\nlähellä hänen vakaasti katsovia silmiään.\n\n\"Te näette nyt soturin, ettekä pitkien veitsien juoksijoita, joiden\nkasvot käyvät kalpeammiksi, kun he näkevät tomahawkin\", vastasi\nerämies piirteenkään värähtämättä. \"Ajatelkoot siouxien vaimot. Siinä\nmissä yksi valkonahka kuolee, kohoaa sata hänen tilalleen.\"\n\nNaiset eivät vieläkään vastanneet muuta kuin lisäten vain hyppivän\npiirinsä nopeutta ja kohottaen laulunsa uhkaavia kohtia yhä\nkovemmiksi ja kuuluvammiksi. Äkkiä yksi vanhemmista ja kaikkein\njulmimmista kimposi piiristä ja mennä kääpersi uhrejaan kohti kuin\npetolintu, joka ilmassa liideltyään, kunnes on varma uhristaan,\näkkiä syöksyy alas iskeäkseen siihen kyntensä. Muut seurasivat\nsekasortoisena, kirkuvana liutana, peläten tulevansa liian myöhään\nveritöitten hekumaan.\n\n\"Kansani mahtava rohtomies\", huusi vanha erämies tetonin kielellä,\n\"korota äänesi ja puhu, että siouxin kansa kuulisi!\"\n\nOliko Asinus sikäli viisastunut edellisistä kokemuksistaan, että se\ntiesi äänensä mahdin, vai se kumman näköinen naisjoukkoko sen luontoa\njärkytti, joka nyt porhalsi sen ohi ja täytti ilman niin kamalilla\näänillä, että ne tuntuivat ilkeiltä aasinkin korvissa, sitä emme voi\nsanoa, mutta varmaa on, että aasi nyt teki sen, mihin Obedia oli\nkehoitettu, ja sai luultavasti aikaan paljon suuremman vaikutuksen\nkuin luonnontutkija olisi saanut, vaikka olisi kuinka pinnistänyt\näänivarojaan. Tämä outo otus puhui nyt ensimmäisen kerran siitä\nkuin se oli leiriin tullut. Tämän kauhean äänen varoittamina naiset\nkaikkosivat erilleen kuin haaskalta karkoitetut korppikotkat, tosin\nyhä kiljuen, mutta kuitenkin jo puolittain luopuen aikomuksestaan.\n\nNaisten äkillinen ilmestyminen ja vaaran välittömyys sillä välin sai\nveren kierron virkoamaan Paavon ja Middletonin suonissa nopeammin\nkuin kaikki heidän kiireet hieromisensa ja muut ruumiilliset\napukeinonsa. Edellinen oli jo noussut seisomaankin ja asettunut\nasentoon, joka ehkä uhkasi enemmän kuin arvoisa mehiläispyytäjä olisi\nkyennyt saamaan aikaan, ja Middletonkin oli kohonnut polvilleen ja\nnäytti aikovan pontevasti puolustaa henkeään. Vankien käsittämättömän\nirtipääsyn siteistään akat luulivat johtuneen rohtomiehen loitsuista.\nJa tämä harhaluulo ehkä vaikutti yhtä paljon heidän hyväkseen kuin\nAsinuksenkin ihmeellinen ja oikealla ajalla tapahtunut asiaan\npuuttuminen.\n\n\"Nyt on aika tulla esiin väijytyksestämme\", huudahti vanhus, rientäen\nystäviensä luokse, \"ja ryhtyä avoimeen ja miehuulliseen taisteluun.\nOlisi ollut viisasta viivyttää taistelua, kunnes kapteenikin\nparemmin kykenisi siihen ottamaan osaa, mutta kun olemme patterimme\npaljastaneet, täytyy meidän pitää paikkamme --\"\n\nHänet keskeytti jättiläisen käsi, jonka hän tunsi käyvän olkaansa\nkiinni. Ympäri kääntyen sen sekavan vaikutuksen alaisena, että\ntässä todella kummitteli, hän huomasikin joutuneensa Ismael Bushin\nkaltaisen vaarallisen ja väkevän taikurin käsiin. Mahtoreen yhä\npystyssä seisovan teltan takaa ilmestyi jono siirtolaisen hyvin\nasestettuja poikia, ja tämä selitti sekä sen, kuinka heidän selkänsä\noli kierretty, heidän kiinnittäessään kaiken huomionsa etupuolellaan\noleviin asioihin, että myöskin kaiken vastarinnan täydellisen\nmahdottomuuden.\n\nEivät Ismael sen enempää kuin hänen poikansakaan pitäneet\ntarpeellisena ryhtyä pitkiin selityksiin. Middleton ja Paavo\nsidottiin jälleen ääneti ja sukkelaan, ja tällä kerralla erämieskin\njoutui saman kohtalon alaiseksi. Teltta purettiin, naiset autettiin\nhevosen selkään ja koko joukko lähti taipaleelle siirtolaisen leiriä\nkohti niin lyhyessä ajassa, että se kylläkin tuntui noituudelta.\n\nTämän summittaisen ja lyhyen selvityksen aikana Mahtoreen pettynyt\nuskottu julmine apulaisineen karkasi kentän poikki minkä pääsi\nperäytyvien perheitten jälkeen. Ja kun Ismael lähti paikalta\nvankeineen ja saaliineen, oli seutu, jossa aivan äsken suuren\nintiaanileirin elämä ja hommat olivat hyörineet, jälleen yhtä\nhiljainen ja tyhjä kuin näiden laajojen autiomaitten mikä muu kolkka\ntahansa.\n\n\n\n\nXXX LUKU.\n\n\nNäiden tapahtuessa ylängöllä eivät alhossa sotivat suinkaan olleet\njoutilaina. Jätimme taistelevat joukot katselemaan toisiaan ja\närsyttävillä herjauksilla ja halventavilla puheilla kiihottamaan\ntoisiaan johonkin varomattomaan tekoon. Pawneepäällikkö keksi\nkuitenkin pian, ettei tämmöinen ajanhukka hänen viekkaalle\nvastustajalleen suinkaan ollut vastenmielinen, sen enempää kuin\nmolemminpuolisten yritysten turhuuskaan. Sen vuoksi hän muutti\nsuunnitelmiaan ja peräytyi äyräältä, kuten jo kuulimme erämiehen\nselittävän, houkutellakseen siouxien suurta joukkoa tulemaan joen\nyli. Tämä temppu ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen,\nja susien täytyi miettiä toista keinoa tarkoitustensa perille\npäästäkseen.\n\nSen sijaan, että olisivat hukanneet kallista aikaa turhiin yrityksiin\nsaada vihollinen tulemaan joen poikki, pawneitten nuori päällikkö\njohti joukkonsa nopeaa laukkaa pitkin sen rantaa etsien soveliasta\nkohtaa, missä hän äkkihyökkäyksellä ilman mieshukkaa voisi miehineen\npäästä vastarannalle. Heti kuin hänen tarkoituksensa huomattiin,\nannettiin jokaiselle ratsastavalle tetonille jalkamies taakseen,\nja Mahtoree saattoi siten jälleen keskittää koko voimansa estämään\nyritystä. Huomatessaan tämänkin tuuman ehkäistyksi ja välttääkseen\nhevostensa hengästymistä, ne kun turhassa juoksussa olisivat\nmenettäneet taistelussa tarvittavaa tarmoaan, Kova Sydän, vaikka\nolikin jättänyt jälkeensä raskaampaa taakkaa kantavat siouxihevoset,\nkokosi joukkonsa ja pysähdytti sen.\n\nKun maa oli liian paljasta intiaanisodankäynnin tavallisiin\ntemppuihin ja aika kiirehti, päätti ritarillinen pawnee saada aikaan\nratkaisun semmoisella mieskohtaisella urotyöllä, joista intiaanien\nsankarit ovat niin huomattavat ja joilla he usein saavat suurimman\nja rakkaimman maineensa. Hänen valitsemansa paikka oli semmoiselle\ntuumalle edullinen. Joki, joka yleensä oli syvä ja vuolas, oli\nsillä kohdalla levinnyt kahta vertaa leveämmäksi ja veden kareet\nosoittivat, että vesi siinä oli matalaa. Keskellä virtaa oli laaja\npaljas hietikko vain hieman korkeammalla veden pintaa ja sen värinen\nja laatuinen, että tottunut silmä paikalla huomasi sen olevan kyllin\nkiinteää ja varmaa kantaakseen jalan. Tätä paikkaa kohti päällikkö\nnyt käänsi etsivän katseensa, eikä hän pitkää aikaa tarvinnut\nryhtyäkseen tekoon. Puhuttuaan ensin sotureilleen ja ilmaistuaan\nheille tarkoituksensa hän karautti virtaan ja pääsi kuin pääsikin\nsaarelle.\n\nKovan Sydämen päätelmä osoittautui oikeaksi. Noustuaan korskuvalla\nratsullaan vedestä hän huomasi tulleensa kostealle kantavalle\nhiekalle, jolla hevonen saattoi vapaasti näyttää parhaita\nominaisuuksiaan. Hevonen näytti käsittävän asian ja kantoi sotaista\nratsastajaansa niin joustavin askelin ja ylpein elein, ettei\njaloimmankaan, parhaiten opetetun sotaratsun olisi tarvinnut sitä\nhävetä. Päällikönkin veri kiihtyi tilanteen jännityksestä. Hän istui\nratsullaan ikäänkuin tietoisena siitä, että kahden heimon silmät\nseurasivat hänen liikkeitään, ja samoin kuin tämä luontaisen sirouden\nja rohkeuden osoitus ylenmäärin ihastutti ja riemastutti hänen omaa\njoukkoaan, samoin se hänen vihamiehilleen oli mitä suurimmassa määrin\närsyttävä ja nöyryyttävä.\n\nPawneen äkillinen ilmestyminen hiekalle sai tetonit puhkeamaan\nyleiseen raivoiseen vihan kiljuntaan. Kaikki hyökkäsivät rantaa\nkohti, ampuakseen puolensataa nuolta ja laukaisten muutamia\ntuliluikkuja, ja useat urhot osoittivat peittelemättä halua\nratsastaa jokeen rankaisemaan röyhkeän vihollisen uhkarohkeutta.\nMahtoreen huuto ja käsky sai kuitenkin joukon kiihtyvän, melkein\nhillittömän raivon asettumaan. Ei ainoankaan sotilaan hän\nsallinut kastaa hevosensa jalkoja, eikä joukkonsa suotta koettaa\nnuolillaan karkoittaa vihollista, vaan hän käski kaikkien peräytyä\nrannalta, samalla kuin hän itse yhdelle tai parille suosituimmalle\nseuralaiselleen ilmaisi aikeensa.\n\nKun pawneet huomasivat vihollisen hyökkäyksen, ratsasti heti\nparikymmentä sotilasta veteen, mutta heti kuin he näkivät tetonien\nperääntyvän, peräytyivät hekin joka mies, jättäen nuoren päällikkönsä\nkoetun taitonsa ja usein osoitetun rohkeutensa varaan. Kova Sydän\noli joukostaan erotessaan antanut uhrautuvan ja uskaliaan luontonsa\nmukaiset ohjeet. Niin kauan kuin häntä vastaan tulisi vain yksi\nsoturi kerrallaan, oli hänet jätettävä Wakondan ja oman käsivartensa\nvaraan, mutta jos siouxit joukolla kävisivät hänen kimppuunsa,\ntuli hänen saada apua, mies miestä vastaan, jopa koko joukonkin.\nNäitä uljaita ohjeita noudatettiin tarkasti ja vaikka joukossa niin\nmoni mies sykkivin sydämin himoitsi hetkeä, milloin päästäisiin\nosallisiksi päällikön kunniaan ja vaaraan, ei ollut ainoatakaan,\njoka ei olisi osannut malttamattomuuttaan salata intiaanien\ntavallisen itsensähillitsemisen naamariin. Terävin ja ahnain silmin\nhe odottivat, miten kävisi, eikä ainoatakaan hämmästyksen huutoa\nheidän joukostaan kohonnut, kun he huomasivat, kuten pian näemme,\nettä heidän päällikkönsä koe ehkä saattoikin johtaa rauhaan taistelun\nsijasta.\n\nViipymättä Mahtoree ilmoitti suunnitelmansa luottamusmiehilleen,\njotka hän sitten lähetti liittymään perääntyvään joukkoonsa. Tetoni\nratsasti nyt vähän matkaa jokeen ja pysähtyi. Siinä hän monta kertaa\nkohotti kätensä, kämmen ulospäin, ja teki monta semmoista merkkiä,\njoilla tämän seudun asukkaitten on tapana ilmaista ystävällisiä\naikeitaan. Sitten hän, ikäänkuin näitä merkkejään vahvistaakseen,\nnakkasi tuliluikkunsa rannalle ja eteni syvemmälle, pysähtyen\njälleen nähdäkseen, millä tavalla pawnee vastaanottaisi hänen\nrauhantarjouksensa.\n\nKavala siouxi ei ollut turhaan luottanut nuoremman kilpailijansa\njaloon ja rehelliseen luonteeseen. Nuolisateen aikana ja tetonien\nyleisen hyökkäyksen uhatessa Kova Sydän oli karautellut hietikon\npoikki ylpeän ja luottavaisen näköisenä kuin alussakin vaaraa\nuhmatessaan. Huomatessaan tetonien helposti tunnettavan päällikön\nratsastavan jokeen hän riemastuen heilautti kättään ja ravisti\nkeihästään, kohottaen heimonsa karmivan sotahuudon, vaatiakseen häntä\ntulemaan voimain mittelyyn. Mutta nähdessään aselevon merkkejä,\nei hän pitänyt arvonsa mukaisena ilmaista vähemmän miehuullista\nluottamusta kuin hänen vihollisensakin oli osoittanut, vaikkapa\ntunsikin niin perinpohjin intiaanitappeluiden kavalat temput.\nHietikon päähän ratsastaen hänkin nakkasi maahan tuliluikkunsa ja\nratsasti takaisin samaan paikkaan.\n\nMolemmilla päälliköillä oli nyt samanlainen aseistus. Kummallakin\noli keihäs, jousi, viini, pieni tappara ja puukko. Sitä paitsi oli\nkummallakin nahkainen kilpi, joka pystyi hyvin suojaamaan kaikkia\nnäitä aseita vastaan. Siouxi ei enää epäröinyt, vaan eteni syvemmälle\njokeen ja tuota pikaa nousi maihin saaren siihen päähän, jonka\nkohtelias vastustaja oli jättänyt hänelle sitä varten vapaaksi.\nJos ken olisi sattunut näkemään Mahtoreen kasvot hänen kulkiessaan\nveden poikki, joka erotti hänet vaarallisimmasta ja eniten vihatusta\nkilpailijasta, olisi hän voinut kuvitella näkevänsä salaisen ilon\nvälähtelevän pilvestä, johon syvämietteinen kavaluus ja sydämetön\npetollisuus oli hänen tummat kasvonsa verhonnut, ja kuitenkin hän\nolisi voinut toisina hetkinä luulla niinkin, että tetonin silmien\nleimahdukset ja hänen sieraimiensa laajeneminen johtuivat jalommasta\nja intiaanipäällikölle arvollisemmasta tunteesta.\n\nPawnee odotti vihollisensa lähestymistä tyynenä ja arvokkaana. Tetoni\nratsasti kaarroksen tai pari hevosensa tulisuutta taltuttaakseen\nja jokimatkan jälkeen asentoaan vakauttaakseen, jonka jälkeen hän\nkarautti hietikon keskelle ja kohteliaasti viitaten kehoitti toista\nlähestymään. Kova Sydän lähestyi parhaiksi lähelle, että hänen oli\nyhtä hyvä edetä kuin peräytyäkin, ja seisahtui hänkin vuorostaan,\ntuijottaen vastustajaansa palavin silmin. Pitkä ja vakava tauko\nseurasi tätä liikettä, ja molemmat kuulut urhot, jotka nyt kohtasivat\ntoisensa ensimmäisen kerran ase kädessä, istuivat ja silmäilivät\ntoisiaan kuin soturit, jotka osasivat antaa arvoa urhean, vaikka\nvihatun vihollisen ansioille. Mahtoreen ilme ei kuitenkaan ollut\nlikimainkaan niin jyrkkä eikä sotaisa kuin susien päällikön. Heittäen\nkilpensä olalleen, ikäänkuin toisen luottamuksen voittaakseen, hän\nviitaten tervehti ja ryhtyi ensimmäisenä puhumaan.\n\n\"Menkööt pawneet kukkuloille\", hän sanoi, \"ja katsokoot\naamuauringosta ilta-aurinkoon, lumen maasta paljojen kukkien maahan,\nniin he näkevät, että maa on sangen suuri. Miksi eivät punaiset\nmiehet saa siinä tilaa kaikille kylilleen?\"\n\n\"Onko tetoni koskaan kuullut susien soturin tulevan kyliinsä\nkerjäämään paikkaa majalleen?\" vastasi nuori urho. Sanoja säesti\nkatse, jonka ylpeyttä ja ylenkatsetta hän ei koettanutkaan salata.\n\"Kun pawneet metsästävät, lähettävätkö he airuita Mahtoreelta\nkysymään, eikö preerioilla ole siouxeja?\"\n\n\"Kun sotilaan majassa on nälkä, etsii hän puhvelia, joka on hänelle\nravinnoksi annettu\", jatkoi tetoni, pyrkien hillitsemään kiukkua,\njonka toisen ylenkatse herätti. \"Wakonda on tehnyt niitä enemmän\nkuin intiaaneja. Hän ei ole sanonut: tämä puhveli on pawneita ja\ntuo dakotoja varten, tämä majava konzoja ja tuo omahoja varten.\nEi; hän sanoi: niitä on kylliksi. Minä rakastan punaisia lapsiani\nja minä olen heille antanut suuria rikkauksia. Nopein hevonen ei\njuokse tetonien kylästä susien kylään monessa päivässä. Pawneitten\nkylistä on pitkä matka Osagien joelle. Tilaa on kaikille, joita minä\nrakastan. Miksi punainen mies siis löisi veljeään?\"\n\nKova Sydän laski keihään toisen pään maahan ja heitettyään kilpensä\nolalleen hän kevyesti nojasi aseeseensa ja vastasi hymyillen, jota ei\nvoinut käsittää väärin:\n\n\"Ovatko tetonit väsyneet metsästämään ja kulkemaan sotapolulla?\nTahtovatko he vain keittää otuksen, eikä ollenkaan tappaa sitä?\nAikovatko he antaa hiuksien peittää päänahkaa, etteivät viholliset\ntietäisi, mistä löytää heidän päänahkansa? Mene, pawneesoturi ei\nkoskaan tule ottamaan semmoisia siouxiakkoja vaimokseen!\"\n\nKamala raivon välähdys leimahti esiin dakotan hillitystä ilmeestä\nhänen kuullessaan tämän purevan loukkauksen, mutta sukkelaan hän\njälleen masensi sisunsa kuohahduksen ja pakotti kasvoilleen ilmeen,\njoka paljon paremmin soveltui hänen nykyiseen tarkoitukseensa.\n\n\"Sillä tavalla nuoren päällikön tulee sodasta puhua\", hän vastasi\nerittäin hillitysti, \"mutta Mahtoree on nähnyt useamman talven\nsurkeuden kuin hänen veljensä. Kun yöt ovat olleet pitkät ja pimeys\non ollut hänen majassaan, on hän nuorten miesten maatessa ajatellut\nkansansa kärsimyksiä. Hän on sanonut itselleen: tetoni, lue savussasi\nolevat päänahat. Ne ovat kaikki punaiset paitsi kahta! Tuhooko\nsusi suden, tai iskeekö kalkkaro veljensä? Sinä tiedät, ettei niin\ntapahdu. Sen vuoksi olet sinä väärässä kulkiessasi tomahawki kädessä\npolkua, joka johtaa punanahan kylään.\"\n\n\"Siouxi tahtoisi ryöstää soturilta kunnian. Hän sanoisi nuorille\nmiehilleen: menkää, kaivakaa preerialta juuria ja hakekaa kuoppia,\njoihin voisitte tomahawkinne haudata, te ette enää ole urhoja!\"\n\n\"Jos Mahtoreen kieli koskaan sanoo niin\", vastasi viekas päällikkö,\nsuurta suuttumusta teeskennellen, \"niin leikatkoot hänen vaimonsa\nsen pois ja polttakoot sen puhvelin jäännösten kanssa. Ei\", hän\nlisäsi, edeten jonkin askelen lähemmäksi liikkumatonta Kovaa Sydäntä,\nikäänkuin luottamuksensa vilpittömyyttä osoittaakseen. \"Punaiselta\nmieheltä ei puutu vihollisia. Heitä on enemmän kuin puissa lehtiä,\nilmassa lintuja tai preerioilla puhveleita. Avatkoon veljeni silmänsä\nsuuriksi. Eikö hän missään näe vihollista, jonka hän tahtoisi lyödä?\"\n\n\"Kuinka pitkä aika on siitä kuin tetoni laski sotilaittensa päänahat,\njotka kuivuvat pawneen majan savussa? Tässä on käsi, joka ne otti,\nvalmiina lisäämään kahdeksantoista kahdeksikymmeneksi.\"\n\n\"Älköön veljeni antako mielensä lähteä väärälle tielle. Jos punanahka\naina lyö punanahkoja, kenen hallussa ovat sitten preeriat, kun\nei enää ole soturia, joka sanoisi: ne ovat minun? Kuule vanhojen\nmiesten ääntä. He sanovat meille, että heidän aikoinaan tuli metsistä\nnousevan auringon alta paljon intiaaneja ja että he ovat täyttäneet\npreeriat valituksillaan pitkien veitsien rosvouksista. Minne\nvaaleanaama tulee, siihen punainen mies ei voi jäädä. Maa on liian\npieni. Heidän on aina nälkä. Katso, he ovat jo täällä!\"\n\nPuhuessaan tetoni viittasi Ismaelin telttoihin, jotka olivat selvästi\nnäkyvissä, ja sitten hän vaikeni odottaakseen sanojensa vaikutusta\nnuoren vihollisensa mieleen. Kova Sydän kuunteli, ikäänkuin toisen\najatukset olisivat hänenkin mielessään herättäneet uusia mietteitä.\nHän mietti minuutin verran, ennenkuin kysyi:\n\n\"Minkä neuvon antavat siouxien viisaat päälliköt?\"\n\n\"He ajattelevat, että jokaisen vaaleanaaman mokkasiinia olisi\nseurattava kuin karhun jälkiä. Ettei pitkän veitsen, joka tulee\npreerialle, pitäisi koskaan palata takaisin. Että polku olkoon avoin\nniille, jotka tulevat, ja suljettu niiltä, jotka menevät. Tuolla\non monta. Heillä on hevoset ja pyssyt. He ovat rikkaita, mutta me\nköyhiä. Tahtovatko pawneet tavata tetonit neuvottelussa? Ja kun\naurinko laskee Kalliovuorien taa, sanovat he: tämä on sudelle ja tämä\nsiouxille.\"\n\n\"Tetoni -- ei! Kova Sydän ei ole koskaan lyönyt vierasta. He\ntulevat hänen majaansa ja syövät ja he menevät ulos turvallisina.\nMahtava päällikkö on heidän ystävänsä! Kun nuoret mieheni kutsuvat\nnuoria miehiäni lähtemään sotapolulle, on Kovan Sydämen mokkasiini\nviimeinen. Mutta tuskin on hänen kylänsä kadonnut puitten joukkoon,\nkun hän on ensimmäinen. Ei, tetoni, hän ei koskaan kohota kättään\nvierasta vastaan!\"\n\n\"Houkka, kuole sitten tyhjin kourin!\" huudahti Mahtoree, asetti\nnuolen jousen jänteelle ja ampui sen äkkiä, surmamielessä, kohti\njalomielisen ja luottavan vihollisensa rintaa.\n\nKavalan tetonin teko oli niin nopea ja hyvin valmistettu, ettei\npawnee ennättänyt ryhtyä tavallisiin puolustuskeinoihin. Hänen\nkilpensä riippui vielä toisella olalla ja nuolenkin hän oli antanut\npudota paikaltaan jousta pitävään kouraan. Mutta urhon nopea silmä\nennätti nähdä liikkeen, eivätkä hänen nopeat ajatuksensa häntä\nhylänneet. Kovalla, nopealla nykäyksellä hän sai ratsunsa nousemaan\nkahdelle jalalle, ja kun hän samalla kumarsi ruumiinsa matalaksi, oli\nratsu hänelle kilpenä vaaraa vastaan. Mutta niin tarkka oli tähtäys\nja niin voimakas käsi jännitti jousen, että nuoli puhkaisi hevosen\nkaulan ja vielä rikkoi nahan vastakkaiseltakin puolelta.\n\nNopeammin kuin ajatus Kova Sydän lennätti nuolen vastaan. Se\nlävisti tetonin kilven, mutta ei koskenut häneen itseensä. Vähän\naikaa helähtelivät nyt jouset ja vilahtelivat nuolet herkeämättä,\nvaikka taistelevien täytyikin käyttää niin suuri osa tarmostaan\nitsepuolustukseen. Viinet tyhjenivät käden käänteessä, mutta vaikka\nverta jo vuotikin, ei kummankaan taistelevan tarmo ollut siitä\nheikennyt.\n\nSeurasi sitten jakso mestarillisia ja nopeita ratsastusliikkeitä.\nPyörrettiin ympäri, hyökkäiltiin, edettiin ja kaarrellen peräydyttiin\nkuin lentelevä pääskysparvi. Pistettiin keihäillä, hiekka pyrysi ja\npistot näyttivät usein ehdottomasti kuolettavilta. Mutta kumpikin\nurho pysyi siitä huolimatta satulassaan, ja vakaalla kädellä kumpikin\nhoiti ohjastaan. Tetonin täytyi vihdoin heittäytyä alas hevosen\nselästä välttääkseen piston, joka muutoin olisi ollut ehdottomasti\nkuolettava. Pawnee lävisti keihäällään hänen hevosensa, päästäen\nvoitonhuudon ohi karauttaessaan. Hän oli juuri pyörtänyt takaisin,\nkäyttääkseen voittoaan hyväkseen, kun hänen omakin haavoitettu\nhevosensa horjahti ja kaatui, kykenemättä enää kauemmin kuormaansa\nkantamaan. Mahtoree päästi nyt vuorostaan voitonhuudon ja hyökkäsi\npuukoin ja tapparoin hevoseensa takertuneen nuoren pawneen kimppuun.\nEi mikään ripeys olisi auttanut Kovaa Sydäntä pääsemään ajoissa\nerilleen kaatuneesta hevosestaan. Hän älysi asemansa epätoivoiseksi.\nTemmaten veitsensä hän otti terän sormensa ja peukalonsa väliin ja\nihmeteltävän kylmäverisesti nakkasi aseen lähestyvää vihamiestään\nvastaan. Terävä veitsi kiepahti muutaman kerran ilmassa ympäri, kärki\ntapasi rajun siouxin rinnan ja terä upposi sarvesta tehtyä päätä\nmyöten hänen lihaansa.\n\nMahtoree laski kätensä veitsenpäälle ja näytti epäröivän, vetääkö se\npois vai eikö. Hetkeksi sammumattomin viha ja raivo pimitti hänen\nkasvonsa, sitten hän, ikäänkuin sisällisen äänen huomauttaessa,\nkuinka vähän elon aikaa hänellä enää oli jäljellä, horjui rantaan ja\njo veteen päästyään pysähtyi. Kavaluus ja kaksimielisyys, jotka niin\nkauan olivat pimittäneet hänen luonteensa valoisampia ja jalompia\npiirteitä, hämmentyivät ylivoimaiseen ylpeyden tunteeseen, joka jo\nlapsuudessa oli häneen juurtunut.\n\n\"Sutten poika\", hän sanoi ja hymyili julmasti, \"mahtavan dakotan\npäänahka ei saa koskaan kuivua pawneen savussa!\"\n\nVetäen veitsen haavasta hän halveksien nakkasi sen vihollistaan\nkohti. Pudistaen sitten nyrkkiään voittajalle sanoin kuvaamattoman\nylenkatseen ja vihan taistellessa hänen tummilla kasvoillaan, hän\nsuin päin syöksyi vuolaimpaan virtaan, heiluttaen voitokkaasti\nkättään ilmassa vielä senkin jälkeen, kuin hänen ruumiinsa oli\nainaiseksi uponnut veteen. Kova Sydän oli nyt päässyt ratsunsa\nalta. Äänettömyyden, joka tähän saakka oli molemmissa joukoissa\nvallinnut, rikkoivat äkkiä yleiset melskeiset huudot. Viisikymmentä\nkummankin puolen soturia oli jo virrassa rientääkseen tuhoamaan tai\npuolustamaan voittajaa ja taistelu oli nyt pikemmin alkamassa kuin\npäättymässä. Nuori voittaja ei kuitenkaan mitään välittänyt näistä\nvaaran ja hädän merkeistä. Hän hypähti ottamaan veitsen ja ponnistaen\nantiloopin askelin hietikkoa katseli virtaavaa vettä, joka vei hänen\nvoitonpalkkansa mukanaan. Tumma verinen kohta osoitti sen paikkaa,\nja puukko aseenaan hän sukelsi virtaan, päättäen mieluummin siihen\nkuolla kuin sallia sen viedä hänen voitonpalkkansa mennessään.\n\nHietikolla alkoi samalla verenvuodatus ja tappelu. Pawneilla oli\nkuitenkin paremmat hevoset ja ehkä he olivat tappelunhaluisemmatkin,\nminkä vuoksi heitä saapui ajoissa paikalle siksi paljon, että he\nsaattoivat pakottaa vihollisensa perääntymään. Voittajat ajoivat\nheitä takaa toiselle puolelle, saavuttaen rannan keskellä tappelua.\nMutta siellä olivat tetonilaiset aikamiehet vastassa, ja nyt\npawneitten puolestaan täytyi väistyä.\n\nTaistelu muuttui nyt enemmän tavalliseksi varovaiseksi\nintiaanikahakoimiseksi. Kun se outo kiihtymys, joka oli saanut\nmolemmat taistelevat puolet ryhtymään niin katkeraan käsirysyyn,\nalkoi asettua, saattoivat päälliköt ruveta käyttämään vaikutustaan\nja maltillaan hillitsemään hyökkäyksiä. Johtajainsa kehoituksista\nsiouxit käyttivät hyväkseen maaston tarjoamaa suojaa, missä\nheiniköitä, missä jotakin pensasta, mätästä tai kuoppaa, ja samalla\npawneesoturien hyökkäykset muuttuivat varovaisemmiksi ja mieshukka\npienemmäksi.\n\nTällä tavalla taistelua jatkui vaihtelevalla menestyksellä ja ilman\nsuuria tappioita. Siouxit olivat päässeet tunkeutumaan paksuun\ntakkuiseen ruohokkoon, johon vihollisen hevoset eivät voineet\nseurata, ne kun siinä olisivat olleet enemmän haitaksi kuin hyödyksi.\nOli välttämätöntä ajaa tetonit tästä suojasta, jos mieli taistelua\njatkaa. Monta epätoivoista yritystä oli torjuttu ja masentuneina\npawneet jo aikoivat perääntyä, kun samalla Kovan Sydämen tunnettu\nsotahuuto kajahti aivan lähellä ja päällikkö ilmestyi aivan heidän\nkeskelleen, heiluttaen suuren siouxin päänahkaa kuin voittoon\nviittaavaa lippua.\n\nHäntä tervehti riemastunut kiljunta, ja hänen perässään tunkeutuivat\nkaikki heinikkoon niin rajusti, että alussa kaikki väistyivät\nheidän tieltään. Mutta päällikön verinen voitonmerkki kiihotti\nsiouxejakin, ei vain hyökkääjiä. Mahtoree oli jättänyt jälkeensä\njoukkoonsa monta rohkeata urhoa, ja puhuja, joka samana päivänä oli\nneuvottelussa esiintynyt rauhan puolesta, osoitti nyt mitä jalointa\nuhrautuvaisuutta voidakseen riistää kansansa perivihollisilta\näskeisen vastustajansa viimeisen muiston.\n\nVoitto alkoi kallistua suuremman miesluvun puolelle. Ankaran\ntaistelun jälkeen, jossa kaikki päälliköt osoittivat mitä kauneinta\nhenkilökohtaista urheutta, pawneitten täytyi perääntyä avoimelle\nmaalle, ja siouxit seurasivat heitä läheltä, ottaen haltuunsa joka\njalanleveyden maata, jolta viholliset väistyivät. Jos tetonit\nolisivat hellittäneet ruohokon reunalla, olisi voitto luultavasti\nlopulta jäänyt heille, vaikka Mahtoreen kaatuminen olikin heille\nollut korvaamaton tappio. Mutta joukon hurjimmat urhot erehtyivät\nvaromattomuuteen, joka kokonaan muutti sotaonnen ja äkkiä riisti\nheiltä suurilla ponnistuksilla saavutetun edun.\n\nEräs pawneitten päälliköistä oli saamistaan lukuisista haavoista\nsortunut ja kaatui nyt, kymmenkunnan nuolen satuttamana, peräytyvän\njoukkonsa kaikkein viimeisten miesten joukossa. Välittämättä\nvihollisensa ahdistamisesta sen enempää kuin omankaan yrityksensä\nuhkarohkeudesta siouxien urhot äänekkäästi huutaen hyökkäsivät\neteenpäin, joka mies palaen halusta saada kaatuneen ruumiin\nsilpomisesta tuleva maine itselleen. Heitä kohtasi Kova Sydän ja\njoukko valiourhoja, jotka kaikki mielivät yhtä jäykästi pelastaa\nkansansa kunnian niin rumasta häpeästä. Taistelu tapahtui miehestä\nmieheen, ja verta alkoi vuotaa runsaammin. Pawneitten perääntyessä\nruumiin keralla seurasivat siouxit heidän kintereillään, ja vihdoin\nviimeksimainitut huutaen hyökkäsivät esiin suojastaan, uhaten\npelkällä ylivoimallaan lamata kaiken vastarinnan.\n\nKova Sydän kumppaneineen olisi siinä piankin sortunut, sillä kaikki\nhe olisivat ennemmin kaatuneet kuin jättäneet vainajansa, elleivät he\nodottamatta olisi saaneet voimakasta apua. Vasemmalta kuului pienestä\nmetsiköstä huuto ja sitä seurasi viipymättä yhteislaukaus Lännen\ntuhoisista rihloista. Viisi tai kuusi siouxia hyppäsi ilmaan kuolon\ntuskista ja muitten käsivarsi pysähtyi kesken iskuaan, ikäänkuin\nolisi pilvistä salama singahtanut susien asiaa auttamaan. Sitten\nIsmael jäykkine poikineen tuli esiin, hyökäten äskeisten petollisten\nliittolaistensa kimppuun elein ja huudoin, jotka ilmaisivat, mistä\napu tuli.\n\nTätä iskua siouxien urheus ei enää kestänyt. Useita heidän\nurheimmista päälliköistään oli jo kaatunut ja lauma alkoi perääntyä.\nMuutamat uhkarohkeimmista urhoista koettivat vielä pitää puoliaan\nkunniansa kohtalokkaan pantin lähettyvillä ja siinä jalosti kaatuivat\nuutta rohkeutta saaneitten pawneitten iskuista. Uusi yhteislaukaus\nsiirtolaisen ja hänen joukkonsa pyssyistä teki voiton täydelliseksi.\n\nSiouxien nähtiin nyt pakenevan etäisempiin suojiin yhtä kiihkeästi\nja epätoivoisen kiireesti kuin he aikaisemmin olivat taisteluun\ntunkeilleet. Voitokkaat pawneet ponnistivat eteenpäin takaa-ajamaan\nkuin jalorotuiset, opetetut ajokoirat. Joka puolella kuului\nvoittajain riemuhuutoja ja koston kiljuntaa. Jotkut pakolaisista\nyrittivät kantaa pois kaatuneitten sotilaitten ruumiita, mutta\nkiivas takaa-ajo pakotti jättämään kaatuneet, vaatien eloon jääneitä\netsimään pelastustaan. Kaikista niistä kahakoista, joihin siouxit\nnyt antautuivat säilyäkseen siltä häpeältä, jonka heidän omituisen\nkäsityksensä mukaan kaatuneen päänahan joutuminen viholliselle\nsisälsi, vain yksi ainoa menestyi.\n\nOlemme jo nähneet, kuinka eräs siouxipäällikkö aamun neuvottelussa\nvastusti julkilausutuita vihamielisiä aikeita. Mutta vaikka hän\nolikin turhaan kohottanut äänensä rauhan puolesta, ei hän suinkaan\nollut muita huonompi iskemään sodan velvollisuuksien kutsuessa.\nOlemme jo maininneet hänen urheutensa. Pääasiallisesti hänen\nrohkeutensa ja esimerkkinsä vaikutti sen, että tetonit nyt niin\nsankarillisesti pitivät puoliaan, kun Mahtoreen kuolema tuli\ntunnetuksi. Tämä soturi, jota kansansa vertauksellisilla sanoilla\nsanottiin \"Iskeväksi kotkaksi\", oli ollut viimeinen luopumaan\nvoiton toiveista. Huomatessaan, että pelätyn rihlan taisteluun\nsekaantuminen oli riistänyt hänen joukoltaan ankaralla taistelulla\nsaavutetun voiton toivon, peräytyi hän jäykästi nuolituiskun\nkeskellä piilopaikkaan, johon hän oli hevosensa kätkenyt pisimpiin\nheinäpehkoihin. Siellä hän tapasi uuden, aivan odottamattoman\nkilpailijan, joka aikoi hänen kanssaan riidellä ratsusta. Tämä mies\noli Bohrecheena, Mahtoreen iäkäs ystävä, sama mies, joka oli taipunut\ntoisen neuvoihin vasten omia viisaampia mielipiteitään ja joka nyt\nnuolen lävistämänä kärsi lähestyvän kuoleman tuskia.\n\n\"Olen ollut viimeisellä sotapolullani\", sanoi tuima vanha soturi\nhuomatessaan hevosen oikean omistajan tulleen ratsuaan perimään.\n\"Saako pawnee viedä siouxin valkoiset hapset kyläänsä naistensa ja\nlapsiensa pilkaksi?\"\n\nToinen tarttui hänen käteensä, vastaten vetoomukseen järkähtämättömän\npäätöksen lujalla katseella. Tähän sanattomaan vakuutukseen tyytyen\nhän auttoi haavoitettua nousemaan hevosen selkään. Talutettuaan\nhevosen suojaavan heinikon reunaan hän itsekin hyppäsi selkään ja\ntoverinsa vyöhönsä kiinnitettyään ratsasti esiin avoimelle kentälle,\nluottaen sitten kokonaan hevosensa taattuun nopeuteen. Pian pawneet\nhuomasivat nämäkin pakolaiset, ja useat heistä käänsivät hevosensa\nheitä takaa-ajaakseen. Mailin verran kesti ajoa, haavoitetun\nvalittamatta ainoallakaan äännähdyksellä, vaikka hänen ruumiillisten\ntuskiensa lisäksi oli kestettävä sekin vaiva, että näki vihollisten\njoka askelella tulevan yhä lähemmäksi.\n\n\"Pysäytä\", hän sanoi, kohottaen heikon käsivartensa kumppaninsa\nnopeutta hillitäkseen. \"Heimoni kotkan tulee levittää siipensä\nleveämmiksi. Vieköön hän vanhan soturin valkoiset hapset palaneen\nmetsän kylään!\"\n\nMonta sanaa ei näiden vanhojen uroitten, joita samat kunniakäsitteet\nhallitsivat, tarvinnut vaihtaa, kumpikin he siksi hyvin tiesivät\nromanttisen kunniantuntonsa käskyt. Iskevä Kotka hyppäsi maahan\nhevosen selästä ja auttoi kumppaniaankin laskeutumaan alas. Vanhus\nkohotti vapisevan ruumiinsa polvilleen ja luoden ensin silmäyksen\nylöspäin heimokumppaninsa kasvoihin, ikäänkuin jäähyväiset\nlausuakseen, ojensi kaulansa pyytämänsä iskun vastaanottaakseen.\nMuutama tomahawkin isku ja puukon viillos riittivät erottamaan pään\nvähempiarvoisesta vartalosta. Tetoni nousi jälleen hevosen selkään,\nennättäen juuri parahiksi välttää kiihkeitten, mutta pettyneitten\ntakaa-ajajainsa nuolet. Julmaa, veristä päätä heiluttaen hän\nvoitonriemuaan kiljuen karautti jälleen matkaan ja laukkasi nyt\nkentän poikki vapaasti, ikäänkuin häntä todella olisi siivillään\nkantanut se voimakas lintu, josta hän oli saanut imartelevan\nnimensä. Iskevä Kotka pääsi onnellisesti kyliinsä. Hän oli yksi\nniistä harvoista siouxeista, jotka pelastuivat sen kovanonnen päivän\nverilöylystä. Ja monet ajat jälkeenpäin hän oli pelastuneista ainoa,\njoka vähentymättömällä luottamuksella saattoi kohottaa äänensä\nkansansa neuvotteluissa.\n\nVeitsi ja keihäs lopettivat voitettujen suurimman osan pakoretken.\nPakenevan vaimo- ja lapsilaumankin voittajat hajoittivat. Ja aurinko\noli jo aikoja sitten vaipunut lännen aaltoilevan taivaanrannan\ntaakse, ennenkuin tämän tuhoisan tappion kaamea verinäytelmä päättyi.\n\n\n\n\nXXXI LUKU.\n\n\nSeuraava päivä valkeni rauhallisena. Verityö oli kokonaan päättynyt,\nja aurinko noustessaan valaisi säteillään yksinäisiä, autioita\naavikoita. Ismaelin teltat seisoivat yhä samalla paikalla, jossa\nne viimeksi nähtiin, mutta ei ainoatakaan muuta merkkiä ihmisestä\nnäkynyt aavikon millään suunnalla. Siellä täällä liiteli ja rääkyi\npetolintuja pienissä parvissa niitten paikkojen kohdalla, missä surma\noli kangistuvan tetonin tavoittanut, mutta kaikki muut äskeisen\ntaistelun merkit olivat hävinneet. Joen juoksua saattoi seurata\nkauas rannattomilla niityillä sen uomasta nousevan usvan johdolla.\nPienet hopeiset utupilvet, joita päilyi allikoitten ja lähteitten\nkohdalla, alkoivat haihtua ilmaan tuntiessaan elähdyttävän lämmön,\njoka hehkuvalta taivaalta säteillen ulotti hyväilevän, hellän\nvaikutuksensa tämän aavan, varjottoman seudun jokaiseen esineeseen.\nPreeria oli samoinkuin taivaskin myrskypuuskan ohi mentyä vieno,\ntyyni ja leppoisa.\n\nTämmöisessä ympäristössä siirtolaisen perhe kokoontui ratkaisemaan\nniitten henkilöitten kohtalon, jotka kertomaimme tapausten vaiheet\nolivat heidän käsiinsä saattaneet. Jokainen, joka oli vapaa ja\nkynnelle kykeni, oli ollut liikkeellä siitä kuin ensimmäinen\nharmaa aamun sarastus oli idän taivaalla kajastanut. Ja vaeltavan\nperheen kaikkein nuorinkin jäsen näytti tietävän, että oli tullut\nselvityksien hetki, jolla saattoi olla käänteentekevä vaikutus heidän\npuoliraakalaisen tilansa kohtaloihin.\n\nIsmael liikkui pienessä leirissään vakavana kuten mies, jonka\nodottamatta on täytynyt ryhtyä käsittelemään paljon vakavampia\nasioita kuin hänen säännöttömän elämänsä varrella yleensä sattui.\nPojat, joilla oli niin usein ollut tilaisuus todeta isänsä luonteen\njärkähtämätön ankaruus, näkivät nyt hänen jurossa ilmeessään ja\nkylmässä katseessaan vakaan aikomuksen pysyä päätöksissään, jotka\nhän tavallisesti toteutti yhtä itsepintaisesti, kuin tylysti\ntekikin, sillä horjuvaisuudesta ja epäröinnistä ei hänessä näkynyt\nmerkkiäkään. Esteriinkin näyttivät huomattavasti vaikuttaneen ne\ntärkeät asiat, jotka niin raskaasti koskivat perheen kohtaloihin.\nTosin hän ei laiminlyönyt kotoisia askareitaan, jotka luultavasti\nolisivat kulkeneet kulkuaan kaikissa mahdollisissa oloissa, aivan\nsamoin kuin maapallokin pyörii ympäri maanjäristysten repiessä sen\nkuorta ja tulivuorien porottaessa sen sisuksia, mutta äänensä hän\noli vaimentanut tavallista hiljaisemmaksi ja enteellisemmäksi, ja\nlastenkin kesken tavan takaa syntyviä riitoja hillitsi ikäänkuin\nkotirauhan lempeämpi arvovalta.\n\nAbiram näytti kuten tavallisestikin olevan eniten huolissaan\nja epäröivän. Tuon tuostakin hän loi katseen Ismaelin jäykkiin\nkasvoihin, ikäänkuin hänellä olisi ollut jonkinlaisia pahoja\naavistuksia, ikäänkuin hän olisi niistä lukenut, kuinka vähän heidän\nvälillään vallitsi entistä luottamusta ja keskinäistä ymmärrystä.\nHänen katseensa näyttivät häälyvän toivon ja pelon vaiheilla.\nJoskus hänen kasvojaan kirkasti saastainen ilo, hänen sattuessaan\nvilkaisemaan telttaan, jossa hänen takaisinsaatu vankinsa oli,\nmutta sitten taas tuiman pelon varjot näyttivät selittämättömällä\ntavalla karkoittavan tämän vaikutuksen. Viimeksimainitun vaikutuksen\nalaisena hän poikkeuksetta aina loi katseensa juron ja tutkimattoman\nsukulaisensa kasvoihin. Mutta niissä hän näki ennemmin levottomuuden\nsyitä kuin rohkaisevia oireita, sillä siirtolaisen piirteet\nilmaisivat koko sävyllään sen peloittavan totuuden, että hän oli\nhitaan mielensä kokonaan vapauttanut ihmisrosvon vaikutuksesta\nja että hänen ajatuksensa nyt askartelivat vain hänen omien\nitsepintaisten aikeittensa toteuttamisessa.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun Ismaelin pojat, isänsä käskyä\ntotellen, toivat hänen päätösvaltansa alaiset henkilöt vankeudestaan\nulkoilmaan. Kaikki he olivat saman kohtelun alaiset. Middleton ja\nInez, Paavo ja Elli, Obed ja erämies tuotiin paikalle ja asetettiin\nvastaanottamaan omavaltaisen tuomarinsa tuomiota. Nuoremmat lapset\nkokoontuivat sivuille ylettömän uteliaisuuden houkuttelemina ja\nEsterkin jätti keittohommansa tullakseen kuuntelemaan.\n\nPawneista vain Kova Sydän oli saapuvilla tätä outoa ja kylläkin\nvaikuttavaa näytelmää näkemässä. Hän seisoi vakavana, keihääseensä\nnojaten. Läheisyydessä kävi laitumella hepo, jonka höyryäminen\nosoitti hänen ratsastaneen pitkän matkan ja nopeaan ennättääkseen\ntätä näytelmää näkemään.\n\nIsmael oli ottanut uuden liittolaisensa vastaan kylmästi, joka\nosoitti, kuinka vähän hän ymmärsi nuoren päällikön hienotunteisuutta,\njoka oli saanut hänet tulemaan yksin, ettei hänen soturiensa läsnäolo\nsynnyttäisi levottomuutta tai epäluuloja. Siirtolainen ei kosiskellut\nheidän apuaan sen enempää kuin heidän vihamielisyyttäänkään pelkäsi,\nja nyt hän ryhtyi edessään olevaan asiaan varsin levollisena,\nikäänkuin olisi se patriarkallinen valta, jota hän käytti, yleisesti\ntunnustettu.\n\nVallan omistamisessa on jotakin ylentävää, miten sitä\nväärinkäytettäneenkin. Mieli pyrkii tekemään ponnistuksia\ntodistaakseen kykynsä ja omistajansa aseman välisen suhteen\noikeutetuksi, vaikkapa tämä ei aina onnistuisikaan, vaan saisi\nsen, mikä ennen oli vain vihattua, näyttämään sen johdosta\nnaurettavaltakin. Ismael Bushiin se ei kuitenkaan tehnyt niin\nalentavaa vaikutusta. Ulkomuodon vakavuus, luonteen itsevaltaisuus,\nhänen käytettävissään olevien voimien pelättävyys ja hänen laittoman\nitsepäisyytensä vaarallisuus antoivat tälle omavaltaiselle\noikeusistuimelle vakavuuden leiman, jonka vaikutusta ei valistunut\nMiddletonkaan voinut kokonaan välttää. Aikaa ei kuitenkaan nyt ollut\nsemmoisiin mietteisiin, sillä vaikka kiire ei kuulunut siirtolaisen\ntapoihin, ei hän nyt näyttänyt aikovan menettää aikaa viivyttelyihin.\nHuomatessaan kaikkien tulleen paikoilleen hän loi vankeihinsa juron\nkatseen ja kääntyen kapteenin puoleen, jota hän piti kuviteltujen\nrikoksentekijäin etevimpänä miehenä, lausui:\n\n\"Minun tulee tänä päivänä suorittaa tehtävä, joka kyläkunnissa\nannetaan tuomareille, niille kun kuuluu ihmisten välisten asioitten\nratkaiseminen. Minä en paljoa tiedä siitä, miten tuomioistuimet\npäättävät, mutta on semmoinen sääntö, jonka kaikki tietävät ja joka\nopettaa, että 'silmä on annettava silmästä' ja 'hammas hampaasta'.\nMinä en ole paljon vaivannut kyläkuntia läsnäolollani ja kaikkein\nvähimmän minä haluan asua semmoisilla plantaaseilla, jotka sheriffi\non mitannut, mutta siinä laissa, jonka minä sanoin, on järkeä ja se\non siis luotettava johto, ja sen vuoksi on nyt juhlallinen tosiasia,\nettä minä tänä päivänä aion pysyä siinä lujana ja jokaiselle antaa\nsen, mitä hänelle tuleva on, enkä sen enempää.\"\n\nTämän verran mieltään huojennettuaan Ismael vaikeni ja katseli\nympärilleen, ikäänkuin nähdäkseen kuulijain kasvoista, minkä\nvaikutuksen puhe oli tehnyt. Kun hänen katseensa kohtasi Middletonin\nsilmän, vastasi viimeksimainittu:\n\n\"Jos pahantekijä on rangaistava ja se, joka ei ole kenenkään oikeutta\nloukannut, on päästettävä vapaaksi, niin täytyy teidän vaihtaa\npaikkaa minun kanssani ja tuomarista ruveta vangiksi.\"\n\n\"Te tarkoitatte, että minä tein teille vääryyttä ottaessani tämän\nnuoren naisen isänsä huoneesta ja tuodessani hänet näin kauas näihin\nerämaihin vasten hänen tahtoaan\", vastasi järkähtämätön siirtolainen,\njoka ei näyttänyt vähääkään suuttuvan sen enempää kuin laskevan\nsyytöstä tunnolleenkaan. \"Minä en tahdo valheella tukea huonoa tekoa\nenkä sanojanne kieltää. Sen jälkeen kuin meidän välisemme asiat ovat\ntälle kannalle joutuneet, on minulla ollut aikaa ajatella asioita\nrauhassa, ja vaikk'ei minun ajatuksenjuoksuni kuljekaan sukkelaan\nenkä ole niitä miehiä, jotka yhdellä silmäyksellä käsittävät kaikki\nasiat, olen kuitenkin valmis ottamaan oikeat syyt huomioon, enkä\nminä kiellä totuutta, kun saan aikaa ajatella. Sen tähden olen\nyleensä tullut siihen päätökseen, että se oli erehdys, kun veimme\nlapsen isänsä luota, ja me tahdomme viedä ladyn niin kauniisti ja\nturvallisesti kuin voimme sinne, josta me hänet otimmekin.\"\n\n\"Niin, niin\", lisäsi Ester, \"minun mieheni on oikeassa. Köyhyys ja\ntyö ahdistivat häntä ankarasti, etenkin kun virkamiehistä alkoi olla\nvastusta, ja heikkona hetkenä hän teki sen pahan työn. Mutta hän\non kuullut minun sanojani ja nyt hänen mielensä taas on palannut\nrehelliselle kantilleen. Kamalaa ja vaarallista se on, kun otetaan\ntoisten ihmisten lapsia rauhalliseen ja säädylliseen perheeseen!\"\n\n\"Ja kukahan teitä tästä kiittää kaiken sen jälkeen, mitä jo on\ntapahtunut?\" mutisi Abiram, kasvoillaan pettyneen ahneuden irvistys,\njonka vastenmielisyyttä vielä ilkeys ja pelko lisäsivät. \"Kun piru\ntekee tiliä, niin ei ole muuta maksajaakaan kuin hän.\"\n\n\"Vaiti!\" sanoi Ismael, ojentaen sukulaistaan kohti vankan kätensä\ntavalla, joka paikalla tukki puhujan suun. \"Sinun äänesi on kuin\nkorpin ääni minun korvissani. Ellet _sinä_ olisi koskaan puhunut,\nolisi tämä häpeä minulta säästynyt.\"\n\n\"Koska te siis olette alkanut huomata erehdyksenne ja nähdä\ntotuuden\", sanoi Middleton, \"niin älkää jättäkö asioita kesken, vaan\nvoittakaa itsellenne jalomielisellä menettelyllä ystäviä, jotka\nvoivat olla teille vast'edes avullisia lain uhan torjumisessa --\"\n\n\"Nuori mies\", keskeytti siirtolainen, synkästi otsaansa rypistäen,\n\"_tekin_ olette puhunut kylliksi. Jos lain pelko olisi minut\nvallannut, ette te olisi tässä näkemässä, kuinka Ismael Bush jakaa\noikeutta.\"\n\n\"Älkää polkeko hyviä tarkoituksianne, vaan muistakaa, että jos te\naiotte tehdä meille väkivaltaa, niin ulottuu teidän halveksimanne\nlain käsivarsi kauas. Vaikka se joskus onkin hidas matkamies, tulee\nse kuitenkin varmasti!\"\n\n\"Niin, hänen sanoissaan on paljon totta, siirtolainen\", sanoi\nerämies, jonka tarkkaavat korvat harvoin jättivät huomioonottamatta\nainoatakaan sanaa, mitä hänen läsnäollessaan lausuttiin.\n\"Toimeliaaksi ja vastukselliseksi käsivarreksi se on usein huomattu\ntässä meidän Amerikan maassamme, jossa, kuten sanotaan, ihminen\nsuuressa määrässä on jätetty kulkemaan niin kuin itse tahtoo, ja\nonnellisempi, niin, ja miehuullisempi ja rehellisempi hän tämän\netuoikeuden vuoksi on! Niin, tiedättehän te, hyvät ihmiset, että on\nsemmoisiakin seutuja, joissa laki on niin ahkerassa toimessa, että\nse sanoo: tällä tavalla teidän tulee elää, tällä tavalla kuolla ja\ntällä tavalla taas maailmasta erota ja lähteä Luojan tuomioistuimen\neteen! Mutta se on pahaa ja häiritsevää sekaantumista sen Yhden\nasioihin, joka ei ole luomiaan tehnyt paimennettaviksi kuin naudat\nja ajettaviksi kentältä kentälle, kuten heidän tyhmät ja itsekkäät\nkaitsijansa päättävät heidän tarpeensa kulloinkin vaativan. Surkeuden\nmaa on pakostakin se maa, jossa sekä sielu että ruumis sidotaan ja\njossa Jumalan luomia, jotka hänen lapsinaan syntyvät, sillä tavalla\nkohdellaan, ikäänkuin meidän kaikkien suuren Hallitsijamme tehtävä\nniille kuuluisi!\"\n\nErämiehen täten mieltään purkaessa Ismael tyytyi olemaan vaiti,\nmutta se katse, jonka hän kiinnitti puhujaan, ei suinkaan ilmaissut\nystävällisiä tunteita. Kun vanhus oli sanottavansa sanonut, kääntyi\nsiirtolainen Middletonin puoleen ja jatkoi asiaa, jonka toinen oli\nkeskeyttänyt.\n\n\"Mitä meihin itseemme tulee, nuori kapteeni, olemme me kumpikin\nmenetelleet väärin. Jos minä olen loukannut pahoin tunteitanne\nanastaessani teidän vaimonne sillä rehellisellä tarkoituksella, että\ntoimittaisin hänet teille takaisin, kun tuon ilmetyn pirun tuumat\nolisivat käyneet toteen, niin olette tekin puolestanne murtautunut\nminun leiriini ja ollut apuna minun omaisuuteni hävittämisessä.\"\n\n\"Mutta minähän vain vapautin --\"\n\n\"Meidän välimme ovat selvät\", keskeytti Ismael äänellä, joka sanoi,\nettä kun hän kerran oli itse asian mielessään ratkaissut, ei hän\nsuuriakaan välittänyt, mitä siitä muut arvelivat. \"Te ja vaimonne\nolette vapaat menemään ja tulemaan koska ja miten vain haluatte.\nAbner, päästä kapteeni irti. Ja jos te tahdotte odottaa, kunnes minä\nolen valmis palaamaan lähemmäksi kyläkuntia, niin voin tarjota teille\nkummallekin sijaa vaunuissani. Ellette tahdo, niin älkää sanoko,\netten minä teille esittänyt ystävällistä tarjousta.\"\n\n\"Sortakoon minua väkevän käsi ja etsittäköön syntini ankarasti oman\npääni päälle, jos minä rehellisyyttänne unohdan, vaikka se onkin niin\nmyöhään itsensä ilmaissut\", huudahti Middleton, heti irti päästyään\nitkevän Inezin rinnalle rientäen. \"Ja nyt, hyvä ystävä, sotilaan\nkunniasanalla lupaan teille, että teidän oma osanne tässä jutussa\non unohdettu, mihin muuhun nähnenkin olevan syytä ryhtyä päästyäni\nsemmoiseen paikkaan, jossa hallituksen käsi tehoaa.\"\n\nKolkko hymy, jonka nämä sanat aiheuttivat siirtolaisen kasvoilla,\nosoitti, kuinka vähän arvoa hän antoi nuoren miehen vakuutukselle,\njonka ensimmäinen riemastuksen tunne sai tämän niin arvelematta\nantamaan.\n\n\"Ei pelko eikä mielisuosio ole saanut minua näin tuomitsemaan\", hän\nsanoi, \"vaan se, jota sanon oikeudeksi. Tehkää te, mitä te pidätte\noikeana, ja olkaa vakuuttunut siitä, että maailma on kyllin suuri\nmeille kummallekin, niin ettei meidän tiemme enää tarvitse kohdata!\nJos te olette tyytyväinen, on se hyvä, ellette ole tyytyväinen,\nniin koettakaa hakea tunteillenne tyydytystä omalla tavallanne.\nMinä en pyydä auttamaan itseäni pystyyn, jos kerran kunnolla saatte\nminut kumoon. Ja nyt, tohtori, olemme tilinteossamme tulleet teidän\nlehteenne. On aika, että teemme suoraksi senkin tilin, joka meidän\nkesken on ollut jonkin ajan avoinna. Teidän kanssanne minä tein\nmiehuullisen ja luottavan välipuheen -- millä tavalla te olette sen\npitänyt?\"\n\nIsmael oli siksi onnistuneesti työntänyt vastuunalaisuuden kaikesta\ntapahtuneesta omilta niskoiltaan vankiensa niskoille, vieläpä\noloissa, jotka eivät sallineet kovinkaan tarkasti tutkistella\nhänen siveysoppinsa heikkoja kohtia, että ne henkilöt, joiden nyt\npiti odottamatta vastata, joutuivat kylläkin pahaan pulaan, vaikka\nhe yksinkertaisuudessaan olivatkin pitäneet menettelyään niin\nansiokkaana. Obedin elämä oli ollut niin puhtaasti teoreettinen,\nettä hänen hämmästyksensä näissä oloissa oli kylläkin ymmärrettävä,\nvaikk'ei niissä ehkä olisi ollutkaan kovin paljon ihmettelemistä,\njos hän olisi hieman perehtyneempi maailman menoon. Arvoisa\nluonnontutkija ei ollut ensimmäinen, joka juuri sillä hetkellä,\njolloin hän mielestään oli suurimman kiitoksen ansainnut, äkkiä\nhuomasikin joutuneensa syytteeseen juuri niistä teoistaan, jotka\nhänen mielestään olivat ennen muita kiitoksen arvoiset. Vaikka\nhän tunsikin itsensä melko noloksi sen käänteen johdosta, jonka\nasiat odottamatta olivat saaneet, koetti hän kuitenkin suoriutua\ntilanteesta, miten parhaiten taisi, ja puolustuksekseen esittää\nsemmoisia seikkoja, jotka hänen mielensä sekasorrossa ensimmäiseksi\npyrkivät pinnalle.\n\n\"Että Obed Battin, lääketieteen tohtorin, ja Ismael Bushin,\nmatkustajan eli kiertelevän maanviljelijän välillä\", hän sanoi,\nkoettaen välttää kaikkia loukkaavia sanoja, \"oli olemassa\njonkinlainen pactum eli sopimus, sitä en tahdo kieltää. Minä myönnän\nsiinä asetetun ehdoksi, stipuleeratun, että määrätty matka oli\nyhdessä suoritettava, kunnes määrätty luku päiviä oli kulunut.\nMutta kun sanottu määräaika on täysin loppuun kulunut, otaksun minä\nvoitavan täydellä syyllä sanoa, että sanottu sopimus nyt on voimaton.\"\n\n\"Ismael\", keskeytti Ester hätäisesti, \"älä ryhdy sanasotaan miehen\nkanssa, joka voi rikkoa luusi yhtä helposti kuin ne sijoilleenkin\npanna, ja anna tuon myrkkymiehen mennä matkoihinsa! Petturi hän\non kaikkine pulloineen ja rasioineen. Anna hänelle toinen puoli\npreeriasta ja pidä itse toinen. Hänkö opettaisi meitä kestämään!\nMinä lupaan viikossa opettaa lapseni kestämään suovilutaudin ilman\nainoatakaan sen konstikkaampaa sanaa kuin kirsmarjapuun kuori ja\nlännen sydäntävahvistava. Se ainakin on vissi asia, Ismael, että minä\nen tahdo kulkea miehen kanssa, joka voi tehdä kunniallisen vaimon\nkielen kankeaksi, olipa hänen taloutensa järjestyksessä tai ei.\"\n\nSynkkä ilme, joka oli vakaantunut siirtolaisen kasvoille, keventyi\nhetkiseksi, kun hän juromaisen leikillisesti vastasi:\n\n\"Eri ihmiset voivat, Ester, eri tavoin arvostella tämän miehen\ntaitoa. Mutta kun tahtosi on, että hän saa lähteä matkoihinsa, niin\nen minä tahdo kaivaa preerialle kuoppia, että hänen olisi vaikeampi\nkulkea tietään. Ystävä, olette vapaa menemään kyläkuntiin, ja siellä\nminä kehoittaisin teitä pysymäänkin, sillä minun kaltaiseni miehet\ntekevät harvoin välipuheita eivätkä pidä siitä, että niitä niin\nhelposti rikotaan.\"\n\n\"Ja nyt, Ismael\", vastasi hänen voitolle päässyt vaimonsa,\n\"kotirauhamme säilyttämiseksi ja kaiken kateuden poistamiseksi meidän\nväliltämme tulee sinun näyttää tuolle punanahalle\", ja hän viittasi\niäkkääseen Le Balafréhen ja leskeksi jääneeseen Tachehanaan, \"mistä\ntie kulkee heidän kyläänsä, ja sanokaamme heille samalla, että Jumala\nteitä siunatkoon ja hyvästi!\"\n\n\"He ovat intiaanien sotalain mukaan pawneen vankeja, enkä minä voi\nsekaantua hänen oikeuteensa.\"\n\n\"Varo paholaista, mieheni! Hän on viettelijä ja kiusaaja eikä kukaan\nvoi sanoa itseään varmaksi hänen kamalia vehkeitään vastaan! Kuule\nminun neuvoani, sillä nimesi kunnia on sydämelläni, ja lähetä pois\ntuo punainen Isebeli.\"\n\nSiirtolainen laski leveän kätensä vaimonsa olalle ja katsoen häntä\nvakaasti silmiin sanoi jyrkällä ja juhlallisella äänellä:\n\n\"Vaimo, meillä on tässä edessämme tärkeämpiä asioita kuin sinun\ntarkoittamasi hullutukset. Muista, mitä vielä on tulossa, ja heitä\ntuo hupsu mustasukkaisuutesi.\"\n\n\"Se on totta, se on totta\", mutisi vaimo, peräytyen tyttäriensä\njoukkoon. \"Jumala minulle antakoon anteeksi, että minä sen unohdin!\"\n\n\"Ja nyt, nuori mies, sinä, joka niin usein olet tullut minun\nkotinurkilleni sillä tekosyyllä, että muka juonnat mehiläisen\nreikäänsä\", aloitti Ismael taas oltuaan hetken vaiti, ikäänkuin\nmielensä tasapainon palauttaakseen, \"sinun kanssasi minulla on isompi\ntili tehtävänä. Ei sillä hyvä, että olet kääntänyt leirini mullin\nmallin, sinä vielä varastit tytönkin, joka on vaimoni sukulainen ja\njonka minä aioin vielä kerran saada omaksi tyttärekseni.\"\n\nTämä kuulustelu herätti enemmän huomiota kuin mikään edellisistä.\nNuoret miehet käänsivät uteliaat silmänsä Paavoon ja Elliin.\nEdellinen näytti koko lailla hämmentyneeltä, kun taas jälkimmäinen\nhäveten painoi päänsä alas.\n\n\"Kuule nyt, ystävä Ismael Bush\", vastasi mehiläispyytäjä\nhuomatessaan, että häntä syytettiin sekä kotirauhan häiritsemisestä\nettä naisenryöstöstä. \"Minä en tahdo kieltää, että pitelin vähän\nkovakouraisesti teidän patojanne ja astioitanne. Jos sinä tahdot\nmainita, minkä hintaisina sinä niitä pidät, niin voidaan vahinko\nmeidän kesken sopia kaikessa rauhassa ja unohtaa vihat. Minä en\nollut kirkkomiehen tuulella, kun me kiipesimme kalliollenne, ja\nmahdollista on, että minä siellä potkin yhtä paljon kuin saarnasin.\nMutta parhainkin takki voidaan rahalla paikata. Mitä tämän Elli\nWaden asiaan tulee, niin siitä emme taida niin vähällä päästä. Eri\nihmiset ovat avioliitosta eri mieltä. Toisten mielestä ei tarvitse\nmuuta sanoa kuin jaa ja ei, kun pappi tai virkamies kysyy, jotta\nsiitä syntyisi rauhallinen koti. Mutta minä olen sitä mieltä, että\njos naisen mieli pyrkii johonkin suuntaan kulkemaan, niin on parasta\nantaa ruumiin kulkea samaa tietä. Ei silti, että minä tahtoisin\nsanoa, etteikö Elliä olisi pakotettu tekemään se, minkä hän teki, ja\nsen vuoksi hän tässä asiassa on yhtä viaton kuin tuo aasikin, joka\nhäntä kantoi -- hyvin kyllä vasten tahtoaan, niinkuin se kyllä, hitto\nvieköön, itsekin sanoisi, jos se osaisi puhua yhtä isolla äänellä\nkuin hirnua.\"\n\n\"Nelly\", aloitti jälleen siirtolainen, joka kiinnitti hyvin vähän\nhuomiota tähän Paavon omasta mielestään sangen mukiinmenevään ja\nkekseliääseen puolustuspuheeseen. \"Nelly, suuri ja paha on tämä\nmaailma, johon sinä olet koettanut niin suurella hopulla karata. Sinä\nolet vuoden syönyt ja nukkunut minun leirissäni, ja minä olin luullut\nrajaseutujen vapaan ilman sinua miellyttävän, niin että olisit\nhalunnut jäädä meidän luoksemme.\"\n\n\"Antaa tytön tehdä niinkuin tahtoo\", mutisi Ester taempaa. \"Se joka\nehkä olisi saanut hänet jäämään, makaa nyt kylmän paljaan preerian\npovessa, ja vähän toivoa on siitä, että tyttö muuttaisi mielensä.\nNaisen mieli on sitä paitsi oikullinen kapine, jota ei ole helppo\nkääntää pois itsepintaisuudestaan, niinkuin sinä, mieheni, itse\ntiedät, sillä muutoinhan minä en olisi tässä poikiesi ja tyttäriesi\näitinä.\"\n\nSiirtolainen näytti olevan vastahakoinen niin vähällä luopumaan\nmielipiteestä, jonka hän oli ujosta neidosta muodostanut, ja\nennenkuin hän vastasi vaimonsa ehdotukseen, antoi hän tavanmukaisen\njuron katseensa vaeltaa pitkin poikajoukkonsa uteliaita naamoja\nnähdäkseen, eikö heidän joukossaan ollut ketään, joka olisi kelvannut\ntäyttämään vainajan paikan. Paavo huomasi hänen ilmeensä, ja arvaten\ntällä kertaa tavallista tarkemmin toisen ajatukset, hän luuli\nkeksineensä keinon, joka ratkaisisi koko pulman.\n\n\"Se on aivan selvä asia, Bush ystävä\", hän sanoi, \"että tässä\nasiassa on kaksi ajatusta, teidän poikienne puolesta ja minun\nitseni puolesta. Minä en näe muuta kuin yhden keinon, miten tämä\nriita voitaisiin ystävyydessä sopia, ja se on tämä: Valitkaa te\npojistanne yksi, kenen tahdotte, ja me kävelemme yhdessä parin mailin\npäähän preerialle. Se joka jää sinne, ei sen koommin tule kenenkään\nkotirauhaa häiritsemään, ja se joka takaisin palaa, koettakoon\nvoittaa tämän nuoren naisen suosion, miten parhaiten voi.\"\n\n\"Paavo!\" huudahti Elli nuhtelevalla, vaikka tukahdutetulla äänellä.\n\n\"Älä pelkää, Nelly\", kuiskasi mehiläispyytäjä, jonka suorasukainen\nmieli ei käsittänyt lemmityllä olevan muuta huolta kuin suru hänestä.\n\"Minä olen katsonut ne jok'ikisen, ja sinä voit luottaa silmään, joka\non juontanut reikäänsä niin monta mehiläistä!\"\n\n\"Minä en aio ruveta toisten tunteitten määrääjäksi\", huomautti\nsiirtolainen. \"Jos tytön sydän todella on kyläkunnissa, niin sanokoon\nsen vain, minä en tahdo häntä käskeä enkä estää. Sano, Nelly, ja anna\nsen mitä sanot, tulla omasta tahdostasi, ilman pelkoa tai pakkoa.\nTahdotko sinä jättää meidät lähteäksesi tämän nuoren miehen kanssa\nkyläkuntiin, vai tahdotko jäädä tänne ja jakaa sen vähän, mitä meillä\non annettavaa ja minkä me niin mielellämme annamme?\"\n\nTäten haastettuna Elli ei voinut enää epäröidä. Hänen katseensa\noli alussa arka ja kartteleva. Mutta sitä myöten kuin puna alkoi\nnousta hänen poskilleen ja hänen hengityksensä käydä nopeammaksi\nja kiihkeämmäksi, näytti neidon synnynnäinen reippaus ilmeisesti\npääsevän naisellisesta ujoudesta voitolle.\n\n\"Te otitte minut kotiinne, isättömän, köyhän ja ystävättömän orvon\",\nhän sanoi, vaivoin ääntään halliten, \"kun toiset, jotka teihin\nverrattuna elävät varakkaina, unohtivat minut, ja hyvä Jumala\nsiunatkoon teitä siitä! Se vähä, mitä minä olen työtä tehnyt, ei\nkoskaan voi palkita sitä yhtä hyvää työtä. Minä en pidä teidän\nelämänlaadustanne, se eroaa niin suuresti lapsuuden-ajastani ja\nsiitä, mitä minä haluan. Mutta ellette te olisi ottanut tätä hyvää ja\nviatonta ladyä omaistensa luota, en minä olisi milloinkaan jättänyt\nteitä, ennenkuin te olisitte itse sanonut: 'mene, ja seuratkoon sinua\nJumalan siunaus!'\"\n\n\"Se ei ollut viisas teko, mutta sitä kadutaan ja se hyvitetään,\nmikäli se voidaan vaaratta tehdä. Sano nyt arvelematta, tahdotko\njäädä vai lähteä?\"\n\n\"Minä olen tälle ladylle luvannut\", sanoi Elli, silmänsä maahan\nluoden, \"etten häntä jätä. Ja kun hän on teidän puoleltanne kärsinyt\nniin paljon vääryyttä, on hänellä ehkä oikeus vaatia, että minä pidän\nsanani.\"\n\n\"Päästäkää se nuori mies siteistä\", sanoi Ismael. Kun käsky oli pantu\ntoimeen, viittasi hän kaikkia poikiaan astumaan esiin ja asetti ne\nriviin Ellin eteen. \"Pois nyt kaikki verukkeet ja avaa sydämesi.\nTässä on kaikki, mitä minulla on tarjottavaa, ja sydämellinen\ntervetuliainen päälle päätteeksi.\"\n\nPulassaan tyttö antoi ujon katseensa vaeltaa nuorukaisesta toiseen,\nkunnes se kohtasi Paavon huolestuneet ja mielenliikutusta osoittavat\nkasvot. Silloin hän heittäytyi mehiläispyytäjän syliin ja ääneen\nnyyhkyttäen ilmaisi sydämensä vaalin. Ismael viittasi pojilleen, että\nhe perääntyisivät, ja ilmeisestikin nolostuneena, vaikka ehkä olikin\narvannut, kuinka tulisi käymään, hän enemmittä epäilyksittä sanoi:\n\n\"Ota tyttö ja kohtele häntä rehellisesti ja ystävällisesti. Sen tytön\npitäisi olla tervetullut mihin taloon tahansa, ja mieleni olisi\npaha, jos hänen kävisi huonosti. Ja nyt olen tehnyt tilini teidän\nkaikkien kanssa ja minä toivon, ettette te pidä ehtoja kovina, vaan\npäin vastoin kohtuullisina ja miehen arvon mukaisina. Minulla on vain\nyksi asia kysyttävänä enää, kapteenilta nimittäin. Tahdotteko käyttää\nhyväksenne vaunujani matkataksenne kyliin, vai ettekö?\"\n\n\"Olen kuullut, että osa sotamiehistäni etsii minua pawneitten kylien\nläheisyydestä\", sanoi Middleton, \"ja aion lähteä tämän päällikön\nkanssa miehiini yhtyäkseni.\"\n\n\"Sitä parempi sitten, kuta pikemmin eroamme. Niityllä on riittävästi\nhevosia. Menkää, valitkaa niistä ja jättäkää meidät rauhaan.\"\n\n\"Se on mahdotonta, jos tämä vanhus, joka on ollut sukumme ystävä\nlähes puolen vuosisataa, jää tänne vangiksi. Mitä hän on tehnyt, kun\nhäntä ei lasketa vapaaksi?\"\n\n\"Älkää kysykö asioita, joihin ehkä ette saa suoraa vastausta\",\nvastasi siirtolainen synkästi. \"Minulla on tämän ansapyytäjän kanssa\nasioita, joihin valtioitten upseerin ei ole hyvä sekaantua. Menkää,\nniin kauan kuin tienne on auki.\"\n\n\"Siirtolainen ehkä antaa teille rehellisen neuvon ja kuulkaa sitä\nkaikki, joita se koskee\", huomautti vanha vanki, joka ei näyttänyt\nolevan milläänkään siitä poikkeuksesta, joka hänen suhteensa tehtiin.\n\"Siouxit ovat lukematon ja verenhimoinen kansa, eikä kukaan voi\nsanoa, kuinka kauan kestää, ennenkuin he taas lähtevät liikkeelle\nkostamaan. Sen vuoksi minäkin sanon teille, että menkää. Ja alhoissa\npitäkää varanne varsinkin siitä, ettette sekaannu paloihin, sillä\ntähän aikaan vuodesta kunnialliset metsästäjät usein polttavat\nruohon, jotta puhveleilla keväällä olisi parempi ja vehmaampi laidun.\"\n\n\"Minä unohtaisin sekä kiitollisuuteni että velvollisuuteni lakejakin\nkohtaan, jos jättäisin vangin teidän käsiinne, vaikkapa hänen omalla\nsuostumuksellaankin, ellemme saa kuulla hänen rikostaan, jossa me\nehkä olemme kaikki olleet hänen viattomia apumiehiään.\"\n\n\"Riittääkö teille se tieto, että hän ansaitsee kaikki, mitä hänelle\nannetaan?\"\n\n\"Ainakin se muuttaa käsitykseni hänestä.\"\n\n\"Katsokaa sitten tätä\", sanoi Ismael, näyttäen kapteenille luotia,\njoka oli Asan nutusta löytynyt, \"tällä lyijypalalla hän kaatoi niin\nkauniin pojan, ettei monellakaan isällä ole hänen vertaansa!\"\n\n\"En voi uskoa hänen sitä tehneen, paitsi ehkä itsepuolustuksen tai\njonkin muun oikeutetun syyn vuoksi. Minä myönnän, että hänellä oli\ntieto poikanne kuolemasta, sillä hän osoitti minulle metsikön, jossa\nruumis oli, mutta minun on mahdoton uskoa, että hän on syyttä ottanut\nvainajalta hengen, ellei hän itse sitä tunnusta.\"\n\n\"Minä olen elänyt kauan\", sanoi erämies, joka kaikkien vaikenemisesta\nhuomasi, että odotettiin hänen julistavan syyttömyytensä, \"ja paljon\npahuutta minä olen aikoinani nähnyt. Monta kuljeskelevaa karhua ja\npantteria olen tavannut taistelemassa ruokapalasta, joka on niiden\ntielle heitetty, ja monta järjellistä ihmistä olen nähnyt toisiaan\nvastaan ponnistamassa kuolemaan saakka. Mitä minuun tulee, niin\ntoivon voivani kerskumatta sanoa, että vaikka kättäni onkin tarvittu\npahuutta ja sortoa lyömään alas, ei se ole koskaan iskenyt iskua,\njota sen omistajan tarvitsisi hävetä tilinteossa, joka on oleva tätä\npaljon mahtavampi.\"\n\n\"Jos isäni on ottanut hengen oman heimonsa jäseneltä\", sanoi nuori\npawnee, jonka nopsa silmä oli luodista ja läsnäolevain kasvoista\nlukenut, mistä oli kysymys, \"niin antakoon hän soturin tavoin itsensä\nvainajan ystäville. Hän on liian oikeamielinen tarvitakseen siteitä\nviemään itseään tuomiolle.\"\n\n\"Poika, minä toivon, että teet minulle oikeutta. Jos minä olisin\ntehnyt sen ruman työn, josta minua syytetään, olisi minussa sen\nverran miehuutta, että tulisin ja tarjoisin pääni rankaisijan\niskettäväksi, kuten kaikki rehelliset ja kunnolliset punaiset\ntekevät.\" Luoden sitten huolestuneeseen intiaaniin katseen\nvakuuttaakseen hänelle viattomuuttaan hän kääntyi muitten tarkkaavain\nkuulijainsa puoleen ja jatkoi englanniksi: \"Se ei ole pitkä, se\njuttu, joka minulla on kerrottavana, ja se joka sen uskoo, uskoo\ntotuuden, mutta se joka ei sitä usko, kulkee vain harhaan ja ehkä\nvie harhaan lähimmäisensäkin. Me makasimme kaikki leirinne ympärillä\nväijymässä, ystäväni siirtolainen, niinkuin te alkanette huomata,\nsillä me olimme saaneet tietää, että siinä oli vääryyttä kärsinyt\nlady, jota pidettiin vankina, eikä meillä ollut sen kunniallisempaa\neikä epäkunniallisempaa tarkoitusta kuin vapauttaa hänet, sillä\nvapauteen hänellä ihmisyyden ja lain nimessä oli oikeus. Siihen\nnähden, että minä olin muita taitavampi vakoilemaan, jäivät he\npuitten suojaan, ja minut lähetettiin preerialle tiedustelulle.\nVähän te osasitte aavistaa, että siinä oli niin lähellä ihminen,\njoka näki metsästyksenne kaikki temput, mutta siellä minä kuitenkin\nolin, milloin pensaan tai heinämättään takana pitkälläni, milloin\nvieritellen itseäni alamäkeä alhoon, ja vähän te osasitte aavistaa,\nettä teidän liikkeitänne vahdittiin, kuten pantteri vahtii juovaa\nkaurista. Herranen aika, kun minä aikanani olin kaikkein parhaissa\nvoimissa ja kukkeimmillani, katsoin minä, hyvä siirtolainen, monta\nkertaa aivan vihollisten teltan ovesta sisään ja näin heidän nukkuvan\nja untakin näkevän, että olivat kotona ja kaikki rauhallista! Jos\nolisi aikaa, kertoisin minä tarkemminkin --\"\n\n\"Jatkakaa selontekoanne\", keskeytti Middleton.\n\n\"Niin aina, ja verinen ja ilkeä nähtävä se oli! Minä makasin\nheinikossa ja näin, kuinka kaksi metsästäjistä lähestyi toisiaan.\nHeidän kohtauksensa ei ollut sydämellinen eikä semmoinen kuin miesten\nkohtauksen erämaassa tulisi olla. Mutta minä luulin heidän sentään\nrauhassa eroavan, kunnes näinkin toisen ojentavan pyssynsä toisen\nselkää vastaan ja tekevän kavalan ja rikollisen murhan, sillä siksi\nminä sitä sanon. Se poika oli jalo ja miehuullinen nuorukainen!\nVaikka ruuti poltti reiän hänen takkiinsa, kesti hän iskuja enemmän\nkuin minuutin, ennenkuin kaatui. Sitten hän nousi polvilleen ja\nepätoivoisesti ja miehuullisesti ponnistaen ryömi metsikköön kuten\nhaavoitettu karhu kätköön!\"\n\n\"Mutta miksi taivaallisen oikeuden nimessä te piditte tämän salassa?\"\nhuudahti Middleton.\n\n\"Miksikö! Luuletteko te, kapteeni, että mies, joka on erämaassa\nelänyt seitsemättäkymmentä vuotta, ei ole oppinut vaiteliaisuuden\navua. Juokseeko punainen soturi näkemiään kertomaan, ennenkuin tulee\noikea aika? Minä vein tohtorin paikalle katsomaan, voisiko hänen\ntaitonsa auttaa, ja ystävämme mehiläispyytäjäkin oli matkassa, joten\nhänkin tiesi, että pensaikossa oli ruumis.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Paavo, \"mutta kun en voinut tietää, mitä\nyksityisiä syitä erämiehellä oli pitää asia salassa, niin puhuin\nsiitä niin vähän kuin suinkin, mikä tietää sitä, etten hiiskahtanut\nsiitä sanaakaan.\"\n\n\"Entä kuka tämän murhan teki?\" kysyi Middleton.\n\n\"Tuossa seisoo se mies, ja häpeä koko ihmissuvulle on, että hän on\nvainajan verta ja sukua.\"\n\n\"Hän valehtelee! Hän valehtelee!\" huusi Abiram. \"En minä murhannut,\nannoin vain iskun iskusta.\"\n\nIsmaelin ääni oli syvä, kammottava, kun hän vastasi:\n\n\"Riittää. Päästäkää ukko irti. Pojat, pankaa äitinne veli hänen\nsijaansa.\"\n\n\"Älkää koskeko minuun!\" huudahti Abiram. \"Minä kutsun Jumalan\nkiroamaan teidät, jos koskette minuun!\"\n\nHänen silmäinsä hurja ja mieletön palo sai pojat ensin pysähtymään,\nmutta kun Abner, muita vanhempi ja jäykempi, kulki suoraan häntä\nkohti ja kun kauhistunut murhamies näki hänen vihamielisyyttä\nilmaisevat kasvonsa, kääntyi hän ja yritti paeta, mutta putosikin\nmaahan suulleen ja näytti heittäneen henkensä. Kesken hillittyjä\nkauhunhuudahduksia Ismael kädenviittauksella käski poikiaan kantamaan\nruumiin telttaan.\n\n\"Ja nyt\", hän sanoi, kääntyen kaikkien niitten puoleen, jotka hänen\nleirissään olivat vieraita, \"ei ole muuta jäljellä, kuin että\njokainen kääntyy kulkemaan omaa tietään. Toivotan teille kaikille\nhyvää ja sinulle Elli, vaikk'et ehkä lahjastani kiitäkään, minä\nsanon: Jumala sinua siunatkoon!\"\n\nTapauksen järkyttämänä, joka niin ilmeisesti näytti taivaan\ntuomiolta, Middleton ei enää vastustellut, vaan varustautui\nlähtemään. Matkavalmistuksiin ei kulunut paljonkaan aikaa ja pian\nniistä suoriuduttiin. Kun kaikki olivat valmiina, lausuivat he\nsiirtolaiselle ja hänen perheelleen ääneti lyhyet jäähyväiset, minkä\njälkeen tämä eriseurainen joukko hitaasti ja vaiteliaana seurasi\nvoitokasta pawneeta hänen etäisiin kyliinsä.\n\n\n\n\nXXXII LUKU.\n\n\nIsmael odotti kauan ja kärsivällisesti, kunnes Kovan Sydämen\nkirjava joukko oli kadonnut, ja antoi sitten käskyn purkaa teltat.\nJuhdat olivat jo valjaissa ja irtaimisto oli kuormattu vaunuihin\npaikoilleen. Kun kaikki nämä valmistukset oli suoritettu, vedettiin\nse pieni vaunu, jossa Inez oli niin kauan majaillut, sen teltan\neteen, johon ihmisrosvon tajuton ruumis oli kannettu, ja ilmeisesti\nryhdyttiin nyt valmistuksiin uuden vangin vastaanottoa varten. Nyt\nvasta, Abiramin kalpeana, pelon valtaamana ja ilmitulleen rikoksensa\ntaakan alla horjuen ilmestyessä teltasta, perheen nuoremmat jäsenet\nnäkivät, että hän vielä kuuluikin elävien joukkoon. Heidän kesken\noli päässyt valtaan se taikauskoinen käsitys, että taivas oli\nniin hirmuisesti rangaissut hänen rikoksensa, ja nyt he katsoivat\nhäneen kuin olentoon, joka jo kuului enemmän toiseen maailmaan kuin\ntavallisiin kuolevaisiin, joiden vielä täytyi kestää viimeinen\nkuolonkamppaus, ennenkuin inhimillisen olemisen suuri rengas katkesi.\nRikollinen itse näytti olevan tilassa, jossa mitä herkin ja hurjin\nkauhu omituisesti yhtyi täydelliseen ruumiilliseen lamaannukseen.\nHuomatessaan tulleensa ulkoilmaan hän katseli ympärilleen, eikö\nsaapuvilla olevien kasvoissa näkyisi jotakin tietoa siitä kohtalosta,\nmikä häntä odotti. Ympärillään hän näki tosin vakavia, mutta\nrauhallisia kasvoja, eikä ainoassakaan silmässä pikaista väkivaltaa\nuhkaavaa ilmettä, ja miesraukka alkoi siitä elpyä. Ja vaunuun\nnoustuaan hän jo juonikkaassa mielessään alkoi punoa keinoja, miten\nvoisi parhaiten torjua sukulaistensa oikeutetun vihan, tai niiden\nturhaan rauetessa paeta rangaistusta, jonka aavistus hänelle sanoi\ntulevan hirmuiseksi.\n\nNäiden valmistusten aikana Ismael ei paljoa puhunut. Kädenviittaus\ntai silmäys riitti pojille ilmaisemaan, mitä hän tahtoi, ja nämä\nyksinkertaiset ilmaisukeinot näyttivät kaikkia asianomaisia\ntyydyttävän. Annettuaan merkin liikkeellelähtöön siirtolainen heitti\nrihlan käsivarrelleen ja kirveen olalleen ja tavalliseen tapaan lähti\nastumaan edellä. Ester kätkeytyi vaunuun, jossa hänen tyttärensä\nmatkasivat. Nuorukaiset asettuivat juhtien luo tai karjan sekaan\ntavallisille paikoilleen, ja kaikki lähtivät tavalliseen hitaaseen,\nmutta hellittämättömään tapaansa tekemään taivalta.\n\nEnsi kerran monista ajoista siirtolainen nyt käänsi auringonlaskulle\nselkänsä. Suunta, jota hän kulki, kävi kyläkuntia kohti, ja siitä\nkuinka hän kulki, tiesivät lapset, jotka olivat oppineet isänsä\nkasvoista lukemaan hänen päätöksensä, että heidän preeriamatkansa oli\npian päättyvä. Tuntikausiin ei kuitenkaan ilmennyt mitään, mikä olisi\nosoittanut äkillistä tai rajua käännettä IsmaeIin tarkoituksissa\ntai tunteissa. Kaiken aikaa hän astui yksin, pysyen joitakin satoja\naskelia vaunujen edellä ja harvoin ilmaisten minkäänlaista erikoista\nkiihtymystä. Kerran tai pari hänen kookas muotonsa nähtiin etäiselle\nmaanaallolle seisahtuneena, pyssyyn nojaten, pää maata kohden\nkumartuneena. Mutta näitä ankaran ajattelun hetkiä oli vähän eivätkä\nne kestäneet kauan. Matkueen varjot olivat jo kauan langenneet itään,\nennenkuin taipaleenteossa tapahtui minkäänlaista muutosta. Kahlattiin\njokien poikki, kuljettiin kenttien halki, noustiin maanaalloille\nja laskeuduttiin niiltä alas, ilman että tapahtui minkäänlaista\nmuutosta. Siirtolainen oli jo vanhastaan tottunut tämän omituisen\nmatkanteon vaikeuksiin ja jonkinlaisen vaiston vaikutuksesta väisti\ntämmöisillä taipaleilla esiintyviä suurempia esteitä, aina ajoissa\npolveten oikealle tai vasemmalle, sen mukaan kuin maanmuodostus, puut\ntai jokien merkit hänelle ennakolta ilmaisivat väistämisen olevan\ntarpeen.\n\nVihdoin lähestyi se aika, jolloin sekä ihmisten että juhtien\nuupuminen vaati suomaan niille lepoa. Hyvällä ymmärryksellä kuten\ntavallisestikin Ismael valitsi soveliaan paikan. Maan yleinen\nmuodostus, jonka olemme kirjamme alkuluvuissa kuvanneet, oli jo\naikoja sitten vaihtunut epätasaisemmaksi ja ryhmyisemmäksi pinnaksi.\nYleensä tosin edelleenkin olivat vallalla samat alhot ja sama\naaltoilevain kenttien ja autiuden omituinen jylhä vaihtelu, joka saa\nnämä omituiset seudut muistuttamaan vanhoja, jonkin käsittämättömän\nkohtalon kautta asukkaansa ja asumuksensa menettäneitä maita. Mutta\nnäihin aaltoilevain preeriain valtapiirteisiin oli jo aikoja sitten\nsekaantunut epäsäännöllisiä mäkiä, satunnaisia kallioita ja leveitä\nmetsävyöhykkeitä.\n\nIsmael valitsi pysähdyspaikaksi lähteen, joka kumpusi esiin neljän,\nviidenkymmenen jalan korkuisen kallion juurelta, ja se olikin\ntarkoitukseen varsin sovelias. Vesi kostutti pientä alhoa, joka\noli kallion alla ja joka hedelmöittävän lahjansa palkaksi kasvoi\nhuononlaista nurmea. Yksinäinen raita oli juurtunut lietteeseen ja\nmaan ainoana omistajana kasvanut paljon korkeammaksi vieressä olevan\nkallion huippua, jota sen oksat ennen olivat varjostaneet. Mutta\nelämän salaperäisen ytimen kanssa se oli suloisuutensa menettänyt ja\noli nyt, ikäänkuin paikan laihaa vihannuutta pilkatakseen, jäänyt\nsiihen entisen vehmauden jaloksi ja juhlalliseksi muistomerkiksi.\nRepaleisina, haaveellisina isoimmat oksat vielä kurottelivat päitään\nkorkeutta kohti, mutta vaalistunut, harmaa runko törrötti kaljuna,\nmyrskyjen pieksämänä. Ei ainoatakaan lehteä eikä muutakaan elonvoiman\nmerkkiä siinä huomannut, vaan kaikki julisti olemisen tyhjyyttä ja\najan täyttymystä.\n\nSiinä Ismael, tavanmukaisella merkillä kehoitettuaan matkuetta\nlähestymään, oikaisi nurmikolle valtavan ruumiinsa ja näytti\nmiettivän tilanteensa syvää vastuunalaisuutta. Pojat saapuivat\npian paikalle, sillä heti vettä ja laidunta vainutessaan juhdat\nkiiruhtivat kulkuaan, ja sitten seurasivat syöttöpaikan tavalliset\naskaret ja puuhat.\n\nAamun tapaukset eivät suinkaan olleet tehneet Ismaelin ja Esterin\nlapsiin niin syvää ja pysyvää vaikutusta, että se olisi saanut heidät\nunohtamaan luonnon vaatimukset. Poikien etsiessä varastoista suuhun\npantavaa nälkänsä tyydyttämiseksi ja nuorempien lasten riidellessä\nyksinkertaisista ruoistaan oli tämän puolivillin perheen isällä ja\näidillä muuta ajateltavaa.\n\nHuomattuaan kaikkien, elpyvän Abiraminkin, kaikin voimin tyydyttävän\nnälkäänsä siirtolainen loi vaimoonsa katseen ja lähti matkan päähän\nmaanaallolle, joka idässä rajoitti näköalan. Aviopuolisoitten\nkeskustelu tällä paljaalla paikalla oli kuin neuvottelu murhatun\npojan haudalla. Ismael viittasi vaimoaan istahtamaan viereensä\nkivelle, ja sitten seurasi hetken äänettömyys, kun ei kumpaakaan\nhaluttanut puhua.\n\n\"Olemme matkustaneet kauan yhdessä ja nähneet hyvää ja pahaa\",\naloitti Ismael vihdoin. \"Paljon meidän on täytynyt kokea ja monta\nkatkeraakin maljaa meidän on täytynyt juoda, mutta ei mitään tämän\nkaltaista ole milloinkaan tielleni sattunut.\"\n\n\"Se on raskas risti ymmärtämättömän ja syntisen vaimoraukan kantaa\",\nvastasi Ester, kumartaen päänsä polviaan vastaan ja kätkien kasvonsa\nosaksi vaatteisiinsa. \"Raskas ja rasittava kuorma tämä on sisaren ja\näidin niskoille!\"\n\n\"Niin, siinä se asian pulma onkin. Minä olisin paljoakaan\nvastaanhangoittelematta saanut itseni rankaisemaan tuota koditonta\nansapyytäjää, sillä mielellään hän ei minulle ystävän tekoa tehnyt,\nja Jumala antakoon minulle anteeksi, jos minä syyttä epäilin häntä\npaljosta pahasta! Tämähän on kumminkin majani yhden oven avaamista\nhäpeälle, jotta toisesta ovesta ajaisin sen ulos. Mutta pitääkö minun\npoikani murhattaman ja murhamiehen kulkea irrallaan? Poika ei koskaan\nsaa rauhaa!\"\n\n\"Voi, Ismael, me menimme siinä asiassa liian pitkälle! Jos olisi\nvähemmän puhuttu, niin kuka olisi asiasta tullut sen viisaammaksi?\nOmatuntomme olisi ollut rauhallinen.\"\n\n\"Ester\", sanoi siihen mies, luoden häneen nuhtelevan, vaikka yhä\njuron katseensa, \"oli semmoinenkin aika, jolloin sinä luulit toisen\ntehneen tämän pahan työn.\"\n\n\"Niin oli, niin oli! Jumala antoi sen tunteen rangaistukseksi\nsynneistäni! Mutta hänen armonsa ei viipynyt, vaan antoi minun nähdä.\nMinä luin kirjaa, Ismael, ja siitä minä löysin lohdutuksen sanat.\"\n\n\"Onko sinulla se kirja mukanasi, vaimo, ehkä se meille antaa neuvon\ntässä vaikeassa asiassa.\"\n\nEster kopeloi taskuaan ja veti siitä osan pipliaa, jota oli niin\npaljon peukaloitu, joka oli niin savuttunut, että sitä tuskin saattoi\nlukea. Se oli ainoa kirjantapainen, mitä siirtolaisen kapistuksissa\noli, ja hänen vaimonsa oli sen säilyttänyt surullisena jäännöksenä\nonnellisemmilta ja ehkä viattomammiltakin ajoilta. Hänen tapanaan\noli jo kauan ollut turvautua siihen semmoisissa pulissa, joista ei\nnäyttänyt olevan mahdollista inhimillisillä keinoilla suoriutua,\nvaikka hänen sisunsa ja tarmonsa harvoin kaipasikaan apua, kunhan\nvain tavallisista keinoista näytti olevan hyötyä. Ester oli täten\ntehnyt Jumalan sanasta itselleen kuuliaisen liittolaisen. Mutta\nharvoin hän siltä neuvoa etsi, paitsi milloin hänen oma kykynsä\noli aivan riidattomasti riittämätön päästämään pahasta. Jätämme\ntietoviisaitten ratkaistavaksi, poikkesiko hän tässä suhteessa muista\nuskovaisista, ja käymme taas muitta mutkitta kertomustamme jatkamaan.\n\n\"Näillä lehdillä on paljon peloittavia asioita, Ismael\", hän sanoi\nkirjan avattuaan ja käännellessään sen lehtiä hitaasti sormillaan,\n\"ja on semmoisiakin paikkoja, joissa opetetaan, kuinka on\nrangaistava.\"\n\nIsmael kehoitti vaimoaan etsimään joitakin niistä lyhyistä\ntoimintaohjeista, joita kaikki kansat ovat pitäneet Luojan\nsuoranaisina käskyinä ja jotka on huomattu niin oikeudenmukaisiksi,\nettä nekin, jotka kieltävät niiden korkean perustuksen, myöntävät\nniiden viisauden. Ismael kuunteli vakavana ja tarkkaavaisena, kun\nhänen elämänkumppaninsa luki kaikki muistamansa värssyt, jotka hänen\nmielestään sopivat heidän tilanteeseensa ja pulaansa. Mies pyysi\nhäntä näyttämään sanat ja katseli niitä oudolla kunnioituksella.\nMiehessä, joka niin hitaasti liikehti, tehty päätös tavallisesti\noli peruuttamaton. Hän laski kätensä kirjalle ja sulki sen itse,\nikäänkuin siten ilmaistakseen, ettei hänen tarvinnut enempää\nkuulla. Ester, joka niin hyvin tunsi hänen luonteensa, vapisi tämän\nhuomatessaan, vilkaisi hänen vakaviin silmiinsä ja sanoi:\n\n\"Ismael, onhan minun vereni ja minun lasteni veri hänen suonissaan!\nEikö armo ole mahdollinen?\"\n\n\"Vaimo\", vastasi mies jyrkästi, \"kun me luulimme, että se kurja vanha\nansapyytäjä oli sen tehnyt, ei silloin puhuttu armosta!\"\n\nEster ei vastannut, vaan laskien käsivartensa ristiin rinnalleen\nistui vaiti ja miettiväisenä monta minuuttia. Sitten hän jälleen\nkäänsi pelokkaan katseensa miehensä kasvoihin, joissa hän huomasi\nkaiken kiihkon ja huolen hautautuneen kylmimpään tunnottomuuteen.\nKäsittäen nyt, että hänen veljensä kohtalo oli ratkaistu, ja\nehkä sisässään tuntien, että hän oli ansainnut häntä odottavan\nrangaistuksen, hän ei enää ajatellut sovittelua. Sen enempää he\neivät virkkaneet, vilkaisivat toisiinsa, nousivat sitten molemmat ja\nastuivat vaiti ollen leiriä kohti.\n\nSiirtolainen tapasi lapsensa odottamassa heidän paluutaan samaan\nvälinpitämättömään tapaan, jolla he aina odottivat tulevia tapauksia.\nKarja oli jo ajettu kokoon ja hevoset valjastettu valmiiksi jatkamaan\nmatkaa heti kuin isä ilmoittaisi niin tahtovansa. Lapset olivat\njo omassa vaunussaan, eikä lyhyesti sanoen mikään muu viivyttänyt\nlähtöä, kuin joukon vanhempien poissaolo.\n\n\"Abner\", sanoi isä samaan suorasukaiseen tapaan kuin ainakin, \"ota\näitisi veli vaunusta ja anna hänen seisoa maan päällä.\"\n\nAbiram astui kätköstään esiin, vavisten kyllä, mutta kuitenkin\nvielä mielessään toivoen, että hänen lopultakin onnistuisi saada\nsukulaisensa oikeutettu viha lauhtumaan. Luotuaan ympärilleen katseen\nsiinä turhassa toivossa, että näkisi edes yhdet ainoat kasvot, joista\nvälähtäisi edes hiukkanen myötätuntoa, hän koetti masentaa pelkonsa,\njoka taas alkoi elpyä entiseen hurjuuteensa, yrittäen aloittaa\nsiirtolaisen kanssa ystävällisen ajatuksenvaihdon.\n\n\"Juhdat alkavat rasittua, veljeni\", hän sanoi, \"ja kun me jo\nolemme kulkeneet niin pitkän matkan, niin eikö ole aika leiriytyä.\nMinun nähdäkseni täytyy kulkea kauas, ennenkuin löytyy parempaa\nyöpymispaikkaa.\"\n\n\"Se on hyvä, että se miellyttää sinua. Taidat saada jäädä tänne\npitkäksi aikaa. Poikani, tulkaa lähemmäksi ja kuulkaa. Abiram\nWhite\", hän lisäsi, nostaen lakkiaan ja puhuen niin juhlallisesti ja\nvakaasti, että hänenkin juro ilmeensä teki syvän vaikutuksen, \"sinä\nolet tappanut minun esikoiseni, ja Jumalan ja ihmisten lakien mukaan\nsinun täytyy kuolla!\"\n\nIhmisrosvo säikähti tätä kauheaa ja äkillistä tuomiota, säikähti\nniinkuin olisi äkkiä huomannut joutuneensa jonkin hirviön kouriin,\njoista ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta. Vaikka hänen\nmielensä olivatkin täyttäneet mitä vakavimmat aavistukset siitä,\nmikä hänen kohtalokseen tuli, ei hän kuitenkaan ollut rohjennut\nkatsoa vaaraa silmiin, ja sillä petollisella lohdutuksella, joka\nsaa raukkamaiset luonteet itseltään salaamaan toivottoman tilansa,\nhän oli ennemmin toivonut viekkaudestaan pettävää apua kuin\nvalmistautunut pahimpaan.\n\n\"Kuolla!\" hän toisti äänellä, joka tuskin pääsi rinnasta. \"Ei\nsuinkaan tarvitse pelätä sukulaistensa parissa!\"\n\n\"Niin poikanikin luuli\", vastasi siirtolainen, viitaten vaunua, jossa\nvaimo tyttärineen istui, lähtemään taipaleelle ja tarkastaen itse\nsangen kylmäverisesti pyssynsä sankkiruudin. \"Pyssyllä sinä tuhosit\npoikani, oikeus ja kohtuus on, että sinä päätät päiväsi samalla\naseella.\"\n\nAbiram tuijotti ympärilleen mielettömin katsein. Jopa hän nauroikin,\nikäänkuin vakuuttaakseen sekä itselleen että muillekin, että se mitä\nhän kuuli, oli vain leikkipuhetta, jolla tahdottiin koetella hänen\nhermojaan. Mutta ei millään taholla hänen kamala naurunsa herättänyt\nvastakaikua. Ympärillä kaikki oli juhlallista ja hiljaa. Sisarenpojan\nkasvot olivat kiihtyneet, mutta häntä kohtaan kylmät, ja hänen\nentisen liittolaisensa ilme kauhistuttavan varma. Tämä ilmeen varmuus\nse oli tuhat vertaa musertavampi ja toivottomampi kuin kovakourainen\nväkivaltakaan. Viimeksimainittu ehkä olisi koskenut hänen sisuunsa ja\nkiihottanut vastarintaan, mutta edellinen jätti hänet kokonaan omien\nheikkojen sielunvoimiensa varaan.\n\n\"Veli\", hän kuiskasi hätääntyneellä, luonnottomalla äänellä,\n\"kuulinko oikein?\"\n\n\"Sanani ovat selvät, Abiram White. Sinä olet tehnyt murhan ja sen\nvuoksi sinun täytyy kuolla!\"\n\n\"Ester! Sisareni, jätätkö sinä minut! Voi, sisareni! Kuuletko sinä,\nettä minä huudan sinua?\"\n\n\"Minä kuulen hänen puhuvan haudastaan!\" vastasi Esterin sortunut ääni\nvaunun kulkiessa sen paikan ohi, jossa rikoksentekijä seisoi. \"Se on\nesikoiseni ääni, joka huutaa oikeutta! Jumala olkoon sinun sielullesi\narmollinen!\"\n\nJuhdat menivät hitaasti menojaan ja hylätty Abiram huomasi nyt\nmenettäneensä pienimmänkin toivon kipinän. Sittenkään hän ei\nkyennyt sen vertaa mieltään rohkaisemaan, että olisi uskaltanut\nkäydä kuolemaan, ja elleivät jalat olisi kieltäneet häneltä apuaan,\nolisi hän vielä yrittänyt paeta. Sitten hänen mielentilansa äkkiä\ntoivosta vaihtui äärimmäiseksi epätoivoksi, hän vaipui polvilleen\nja alkoi rukoilla, jumalattoman riivautuneeseen tapaan vuoroin\nsadatellen, vuoroin huutaen armoa Jumalalta ja sukulaisiltaan.\nIsmaelin pojat kääntyivät kauhistuen pois tästä iljettävästä\nnäystä, ja siirtolaisenkin jyrkkä luonto alkoi taipua näin surkean\nraukkamaisuuden vaikutuksesta.\n\n\"Suokoon Hän sen, mitä sinä Häneltä pyydät\", hän sanoi, \"mutta isä ei\nvoi milloinkaan unohtaa murhattua lastaan.\"\n\nVastaukseksi syyllinen mitä nöyrimmin rukoili, että hänelle\nsuotaisiin aikaa, viikko, päivä tai vain tuntikin, ja rukouksen\nhartaus oli sen arvon mukainen, jonka nämä ajat saavat, kun\nkokonainen elämä supistuu niiden ahtaisiin puitteisiin. Siirtolainen\nepäröi ja lopulta hän osaksi myöntyi rikollisen pyyntöihin.\nLopullista aiettaan hän ei kuitenkaan muuttanut, vaikka hän\nvalitsikin toiset keinot. \"Abner\", hän sanoi, \"nouse kalliolle ja\nkatso joka puolelle, ettei ketään ole lähettyvillä.\"\n\nSisarenpojan noudattaessa käskyä häivähteli ihmisrosvon\nvärähtelevillä piirteillä palaavan toivon ilmeitä. Abner toi tiedon,\nettei mitään muuta elämän merkkiä näkynyt kuin poistuvat kuormat.\nNäiltä kuitenkin oli tulossa sanantuoja, ilmeistä kiirettä pitäen.\nIsmael odotti, kunnes se ennätti perille. Ihmettelevän ja pelkäävän\ntyttönsä kädestä hän vastaanotti muutamia lehtiä siitä kirjasta,\njota Ester oli niin huolellisesti tallettanut. Siirtolainen viittasi\nlastaan poistumaan ja antoi lehdet murhamiehen käteen.\n\n\"Ester lähettää sinulle tämän\", hän sanoi, \"että sinä viimeisinä\nhetkinäsi muistaisit Jumalaa.\"\n\n\"Jumala häntä siunatkoon! Hyvä ja rakas sisar hän on minulle ollut!\nMutta minun tulee saada aikaa lukeakseni; aikaa, veljeni, aikaa!\"\n\n\"Aikaa ei sinulta ole puuttuva. Sinä saat itse olla oma teloittajasi,\nniin että minä pääsen siitä viheliäisestä tehtävästä.\"\n\nIsmael lähti toteuttamaan uutta päätöstään. Ihmisrosvon lähintä\npelkoa vaimensi se tieto, että hän ehkä vielä saisi elää monta\npäivää, vaikka hänen lopullinen rangaistuksensa olikin varma.\nArmonaika oli Abiramin kaltaiselle raukkamaiselle heittiölle melkein\narmahduksen arvoinen. Vieläpä hän itse oli uutterin auttaja niissä\nkamalissa valmistuksissa, joihin ryhdyttiin, ja kaikista niistä,\njotka olivat tässä kammottavassa murhenäytelmässä osallisina, hän\nvain puhui kevytmielisellä ja leikillisellä äänellä.\n\nRaidan repaleisten haarain alla oli kallioseinämässä kapea porras. Se\noli monta jalkaa korkealla maasta ja soveltui erinomaisesti siihen\ntarkoitukseen, johon se oli esiintymisellään itse viitannut. Tälle\npienelle pykälälle rikollinen asetettiin, käsivarret kyynärpäistä\nselän taa sidottuina sillä tavalla, ettei hänen mitenkään ollut\nmahdollista saada niitä irti, ja sama nuora jatkui hänen kaulansa\nympäri puun haaraan. Nuora kiinnitettiin sillä tavalla, etteivät\ntuomitun jalat ulottuisi maahan, kun hän joutuisi sen varassa\nriippumaan. Piplian lehdet pantiin hänen käteensä ja hänet jätettiin\nnyt etsimään niistä lohdutusta, miten taisi.\n\n\"Ja nyt, Abiram White\", sanoi siirtolainen, kun hänen poikansa\nolivat saaneet kaikki valmiiksi ja tulleet alas, \"minä kysyn sinulta\njuhlallisesti viimeisen kerran. Kuolema on sinun edessäsi kahdessa\nmuodossa. Tällä pyssyllä sinun surkeutesi voidaan lopettaa nopeasti,\ntaikka täytyy sinun tuo nuora teloittajanasi ennemmin tai myöhemmin\nsaada surmasi.\"\n\n\"Anna minun elää! Ah, Ismael, sinä et tiedä, kuinka suloiselta elämä\ntuntuu, kun viimeiset hetket ovat niin lähellä!\"\n\n\"Se on tehty\", sanoi siirtolainen, viitaten apulaisiaan seuraamaan\nkarjaa ja vaunuja. \"Ja nyt, kurja mies, lohdutukseksi sinulle\nviimeisinä hetkinäsi minä annan sinulle anteeksi, mitä olet minulle\ntehnyt, ja jätän sinut Jumalallesi.\"\n\nIsmael kääntyi pois ja lähti tavalliseen hitaaseen, raskaaseen\ntapaansa astumaan preeriata. Vaikka pää olikin hieman etukumarassa,\nei hänen hidas luontonsa saanut häntä katsomaan taakseen. Kerran\nhän kyllä oli kuulevinaan nimeään mainittavan ikäänkuin hieman\ntukehtuneella äänellä, mutta se ei saanut häntä seisahtumaan.\n\nSillä paikalla, missä hän oli Esterin kanssa keskustellut, hän\nsaavutti kallion näköpiirin rajan. Siinä hän pysähtyi ja vilkaisi\ntaakseen siihen suuntaan, josta oli juuri tullut. Aurinko oli\nvaipumaisillaan lakeuksien rannan taa ja sen viimeiset säteet\nsattuivat raidan lehdettömiin oksiin. Hän näki sen repaleisen\nulkopiirteen kuvautuvan taivaankannen hehkua vasten ja näki sen\nolennonkin, jonka hän oli siihen jättänyt kurjasti kuolemaan, vielä\nseisovan pystyssä. Maanaallon vastakkaiselle rinteelle kääntyen\nhän jatkoi matkaansa ja hänestä tuntui, kuin olisi hänet äkkiä ja\nväkivaltaisesti ainaiseksi erotettu äskeisestä työkumppanistaan.\n\nMailin verran taivallettuaan siirtolainen saavutti matkueen. Pojat\nolivat löytäneet yönviettoon soveliaan paikan ja odottivat vain\nhänen vahvistustaan vaalilleen. Muutamalla sanalla hän ilmaisi\nhyväksymisensä. Kaikki suoritettiin tavallista hiljaisemmin. Esterin\nei kuultu toruvan lapsiaan, taikka kuului hänen äänensä enemmän\nhillityltä kehoitukselta kuin torumiselta.\n\nMiehen ja vaimon välillä ei vaihdettu montakaan kysymyksen eikä\nselityksen sanaa. Vasta kuin viimeksimainittu oli poistumaisillaan\nyöksi lastensa joukkoon, näki edellinen hänen salavihkaa vilkaisevan\npyssynsä sankkipannuun. Ismael käski poikiensa mennä nukkumaan\nja lupasi itse vartioida leiriä. Kun kaikki oli vaiennut, asteli\nhän ulos preerialle sellaisin tuntein, kuin olisi hänen henkeään\nahdistanut telttojen keskellä. Yö oli omiaan vahvistamaan niitä\ntunteita, joita päivän tapaukset olivat herättäneet.\n\nKuun noustessa oli tuulikin virinnyt ja silloin tällöin se peuhasi\npreerialla sillä tavalla, että vahtimiehen oli helppo kuvitella\nkuulevansa tuulenpuuskissa ääniä henkien maailmasta. Kokemainsa\nomituisten vaikutusten alaisena hän loi katseen ympärilleen\nnähdäkseen, nukkuivatko kaikki rauhassa, ja lähti sitten astumaan\nennenmainittua maanaaltoa kohti. Sieltä hän huomasi näkevänsä\nvapaasti sekä itää että länttä kohti. Kuun edessä kiiteli kevyitä\npilvenhahtuvia, mikä sai sen näyttämään kylmältä ja sadetta\nennustavalta, mutta toisin ajoin sen rauhalliset säteet virtasivat\nselkeältä siniaavalta ja näyttivät kaikille esineille valavan oman\nlempeän sulonsa.\n\nEnsimmäinen kerran hurjan ja seikkailurikkaan elämänsä varrella\nIsmael tunsi viiltävän yksinäisyyden tunteen. Paljaat preeriat\nalkoivat tuntua rannattomalta autiudelta ja tuulen humu kuului\nkuolleitten kuiskaukselta. Jonkin ajan kuluttua hän luuli kuulevansa\nparahduksen ohikiitävän tuulenpuuskan mukana. Se ei ollut maallisen\näänen kaltainen, vaan kiiti kamalana kautta yläilmojen, tuulen käheän\nvoihkinan säestämänä. Siirtolainen puri yhteen hampaansa ja hänen\nvaltava kouransa pusersi rihlaa, ikäänkuin olisi hän tahtonut painaa\nluttuun raudan. Sitten seurasi hetken tyyntä ja taas kovempi puuska\nja kauhunhuuto, joka tuntui lähtevän aivan hänen korvansa juuresta.\nHänen omilta huuliltaan pääsi vaistomaisesti kuin kaiku semmoinen\nääni, jonka luonnoton kiihtymys aiheuttaa ja heittäen pyssyn olalleen\nhän jättiläisen askelin lähti harppaamaan kalliota kohden.\n\nUsein ei Ismaelin veri virrannut yhtä nopeasti kuin tavallisten\nihmisten suonissa, mutta nyt hänestä tuntui, ikäänkuin olisi se ollut\nvalmiina suihkuamaan esiin ruumiin jokaisesta huokosesta. Hänen\nsyvimmälläkin piilevät eläimelliset voimansa olivat havahtuneet.\nVielä edetessäänkin hän kuuli samoja huutoja, jotka milloin tuntuivat\npilvissä kaikuvan, milloin taas kulkevan ohi niin läheltä, kuin\nolisivat ne hipaisseet maata. Vihdoin kuului huuto, josta ei voinut\nolla epäilystä ja jonka kauhua ei mielikuvituskaan olisi voinut\nlisätä. Se tuntui täyttävän ilman joka sopen, samalla tavalla kuin\nsähkövirran yksi ainoa häikäisevä leimahdus usein voi muuttaa\nvaloisaksi koko näkyvän ilmapiirin. Jumalan nimi kuului selvästi,\nvaikka kamalalla ja herjaavalla tavalla yhtyneenä sadatuksiin, joita\nemme voi kertoa. Siirtolainen pysähtyi ja hetkeksi peitti korvansa\nkäsillään. Kun hän jälleen otti kätensä pois, kuuli hän värähtävän,\nmasentuneen äänen, joka hiljaa kuiskasi hänen vieressään:\n\n\"Ismael, mieheni, kuulitko mitään?\"\n\n\"Hiljaa!\" vastasi mies, laskien voimakkaan käsivartensa Esterin\nolalle, mutta osoittamatta vähintäkään hämmästystä siitä, että näin\nodottamatta tapasi vaimonsa. \"Hiljaa, vaimo! Jos pelkäät taivasta,\nniin ole hiljaa!\"\n\nSeurasi syvä hiljaisuus. Vaikka tuuli kiihtyi ja laimeni kuten\näskenkin, ei sen humussa enää kuulunut noita kamalia huutoja.\nMahtavia ja juhlallisia olivat äänet, mutta se oli luonnon\njuhlallisuutta ja majesteettisuutta.\n\n\"Lähtekäämme eteenpäin\", sanoi Ester. \"Kaikki on hiljaa.\"\n\n\"Vaimo, mikä toi sinut tänne?\" kysyi Ismael, jonka veri oli palannut\nentisiin väyliinsä ja jonka ajatukset jo olivat menettäneet osan\nkiihtymyksestään.\n\n\"Ismael, hän murhasi meidän esikoisemme, mutta ei ole sopivaa, että\nminun äitini poika jää makaamaan maan päälle kuin koiran raato!\"\n\n\"Tule mukaan\", vastasi siirtolainen, tarttuen taas rihlaansa ja\nharpaten kalliota kohti. Matkaa sinne oli vieläkin melko lailla ja\nkammo hidasti heidän askeleitaan heidän tullessaan lähemmäksi. Monta\nminuuttia kului, ennenkuin he tulivat semmoiselle paikalle, että\nhimmeitten esineitten ulkopiirteitä alkoi erottaa.\n\n\"Minne te panitte ruumiin?\" kuiskasi Ester. \"Katso, tässä on kuokka\nja lapio, että minun veljeni saisi leposijan maan povessa!\"\n\nKuu tuli esiin pilven takaa ja vaimon katse saattoi nyt seurata\nIsmaelin sormen osoitusta. Se viittasi ihmisruumiiseen, joka häälyi\nilmassa raidan repaleisen, hohtavan haaran alla. Ester kumarsi päänsä\nrintaansa vastaan ja peitti vaatteella silmänsä. Mutta Ismael tuli\nlähemmäksi ja katseli kauan työtään kammoen, vaikk'ei katuen. Pyhän\nkirjan lehdet olivat hajaantuneet pitkin maata ja kallioportaastakin\nihmisrosvo oli kuolontuskissaan pudottanut osan. Mutta kaikki oli\nnyt kuolonhiljaista. Uhrin julmat ja vääntyneet kasvot joutuivat\ntoisinaan täyteen kuutamoon ja tuulen jälleen asettuessa kovanonnen\nnuora piirsi tumman juovan sen kirkkaan pinnan poikki. Siirtolainen\nkohotti pyssynsä mitä huolellisimmin ja laukaisi. Nuora katkesi ja\nruumis putosi maahan raskaasti, tunnottomana kappaleena.\n\nEster ei tähän saakka ollut liikkunut eikä puhunut. Mutta nyt hänen\nkätensä viipymättä ryhtyivät auttamaan hetken töissä. Hauta tuli\ntuota pikaa kaivetuksi ja viipymättä se sai vastaanottaa kurjan\nasukkaansa. Hengettömän ruumiin vaipuessa alas Ester, joka kannatti\npäätä, tuskaisin ilmein katsoi miestään kasvoihin ja sanoi:\n\n\"Ismael, mieheni, se on niin hirveää! Minä en voi suudella isäni\nlapsen ruumista!\"\n\nSiirtolainen laski leveän kämmenensä vainajan povelle ja sanoi:\n\n\"Abiram White, me kaikki tarvitsemme armoa. Kaikesta sielustani minä\nannan sinulle anteeksi! Taivaan Jumala armahtakoon sinua syntistä!\"\n\nVaimo kumartui ja painoi pitkän ja palavan suudelman veljensä\nkalpealle otsalle. Tämän jälkeen seurasi multakokkareitten\nputoileminen ja haudan täyttämisen muut juhlalliset äänet. Ester oli\nedelleenkin polvillaan ja Ismael paljasti päänsä vaimon lukiessa\nhiljaa rukouksen. Sitten oli kaikki lopussa.\n\nSeuraavana aamuna nähtiin siirtolaisen juhtien ja karjan jatkavan\nmatkaansa asuttuja maita kohti. Lähestyessään yhteiskunnan ulkokulmia\ntämä matkue hävisi tuhansien muitten joukkoon. Tämän omituisen\npariskunnan lukuisista jälkeläisistä tosin jotkut luopuivat\nlaittomasta ja puoliraakalaisesta elämänlaadustaan, mutta perheen\nisästä ja äidistä ei sen koommin kuultu mitään.\n\n\n\n\nXXXIII LUKU.\n\n\nPawneen paluuta kyläänsä ei häirinnyt minkäänlainen sotainen\nseikkailu. Hänen kostonsa oli ollut yhtä täydellinen kuin\nsummittainenkin. Ei ainoatakaan siouxilaista vakoilijaakaan ollut\njäänyt niille metsästysmaille, joitten poikki matka kulki, ja\nMiddletonin seurueen matka oli sen vuoksi niin rauhallinen, kuin he\nolisivat kulkeneet valtioitten turvallisissa sisäosissa. Matkanteon\nnopeus sovitettiin naisten heikkojen voimien mukaiseksi. Voittajat\nsanalla sanoen näyttivät voittonsa keralla menettäneen viimeisenkin\njäljen hurjasta julmuudestaan ja palvelivat nyt kilvan vieraittensa\nvähäpätöisimpiäkin tarpeita, vaikka nämä vieraat kuuluivatkin samaan\nkansaan, joka herkeämättä loukkasi heidän oikeuksiaan ja saattoi\nlännenkin punaiset miehet ylpeästä itsenäisyydestään pakolaisten ja\nmaankulkurien asemaan.\n\nSeikkaperäinen selonteko voittajain riemullisesta paluusta ei sopisi\nkertomuksemme kehyksiin. Heimon riemastus oli nyt sitä suurempi,\nkuta syvempi sen edellä käynyt masennus oli ollut. Äidit kerskuivat\npoikiensa kunniakkaasta kuolemasta, vaimot julistivat miestensä\nkunniaa ja osoittivat heidän arpiaan, ja intiaanineidot palkitsivat\nnuoria urhoja voitonlauluin. Kaatuneitten vihollisten päänahat\npantiin näytteille samaan tapaan kuin sivistyneemmissä seuduissa\nanastetut liput. Vanhukset kertoivat entisten aikojen sankaritöistä,\njoiden he väittivät tämän voiton kunniakkuuden rinnalla vaalenevan,\nkun taas Kova Sydän itse, jonka urotyöt poikaiästä tähän päivään\nsaakka olivat olleet niin etevät, yksimielisesti julistettiin\nansiokkaimmaksi päälliköksi ja jäykimmäksi urhoksi, mitä Wakonda\nmilloinkaan oli suonut suosituimmille lapsilleen, pawneitten susille.\n\nVaikka Middleton nyt tiesikin takaisinsaadun aarteensa olevan\nverraten hyvässä turvassa, ei hän suinkaan ollut pahoillaan\nhuomatessaan uskollisten, jäykkien tykkimiestensä seisovan muun\njoukon seassa ja hänen villin saattojoukkonsa keralla kohottavan\näänensä sotaiseen tervehdyshuutoon. Vaikka tämä joukko olikin niin\npieni, poisti se kuitenkin kaiken levottomuuden varjonkin hänen\nmielestään. Hän oli sen turvissa omien liikkeittensä herra, se antoi\nhänelle arvoa ja tärkeyttä uusien ystäviensä silmissä ja teki hänelle\nmahdolliseksi suoriutua niiden laajojen alueitten vaikeuksista,\njotka vielä erottivat pawneitten kylän hänen maanmiestensä\nlähimmästä linnoituksesta. Inezin ja Ellin yksinomaiseen käyttöön\nluovutettiin maja, ja nähdessään valtioitten univormuun puetun\nvahtimiehen astelevan sen edustalla edestakaisin Paavokin uskalsi\nlähteä punanahkojen majojen keskelle kuljeskelemaan, sangen\narkailematta udellen heidän kotoista talouttaan, arvostellen milloin\nleikillisesti, milloin vakavasti ja aina vapaasti kaikkia heidän\ntyötapojaan ja koettaen saada ihmettelevät eukot käsittämään hänen\nomituiset selityksensä hänen kiitellessään valkoisten tapoja paljon\nparemmiksi.\n\nIntiaanien kesken ei vähääkään matkittu tätä uteliaisuutta\nja sekaantumista muitten asioihin. Koko kansa osoitti samaa\nhienotunteisuutta ja pidättyväisyyttä kuin Kova Sydänkin. Sittenkuin\nhe olivat antaneet apuaan joka tavalla, minkä heidän yksinkertainen\nelämänlaatunsa ja pienet tarpeensa sallivat, ei ainoakaan tunkeileva\njalka yrittänyt lähestyä niitä majoja, jotka oli annettu vieraitten\nkäytettäviksi. Heidän annettiin etsiä lepoaan, niinkuin heidän\ntapansa ja taipumuksensa parhaiten soivat. Mutta kauas yön selkään\nheimo jatkoi laulantaansa ja ilonpitoaan, ja aivan yösydännäkin\nkuului useamman kuin yhden soturin ääni hänen majansa luota kertovan\nkansansa teoista ja ylistävän sen kunniaa.\n\nHuolimatta yön riemunpidosta oli jokainen, jolla henki oli, jo\nauringon noustessa jälleen liikkeellä. Riemun hurmaus, joka niin\näskettäin oli vallinnut kaikkien kasvoilla, oli nyt muuttunut hetken\ntuntuun paremmin sopivaksi ilmeeksi. Kaikki olivat saaneet tietää,\nettä vaaleanaamat, jotka olivat heidän päällikkönsä ystäviä, aikoivat\nlausua heimolle jäähyväiset. Middletonin sotilaat olivat paluumatkan\nvaralle tehneet sopimuksen erään kauppiaan kanssa, jonka ostot\nolivat onnistuneet huonosti, että paluumatkalla saataisiin käyttää\nhänen venettään, joka joella odotti kuormaa, ja kaikki pitkän matkan\nvaatimat valmistukset oli suoritettu loppuun.\n\nMiddleton ei ollut kokonaan epäluuloista vapaa tämän hetken\nlähestyessä. Hänen kateelliselta silmältään ei ollut jäänyt\nhuomaamatta, millä ihailulla Kova Sydän Ineziä katseli, sen enempää\nkuin Mahtoreenkaan luvattomat aikeet. Hän tiesi, kuinka taitavasti\nintiaanit osasivat salata aikeensa, ja hänen mielestään olisi ollut\nrikollista heikkoutta olla varustautumatta pahimmankin varalta.\nMiehilleen hän oli antanut salaiset ohjeet, ja muut varokeinot,\nmihin ryhdyttiin, peitettiin sotilaalliseen paraatiin, joka piti\nlähdettäessä panna toimeen.\n\nNuori soturi tunsi kuitenkin omantunnon soimauksia nähdessään koko\nheimon aseettomana ja murheellisin katsein seuraavan lähteviä\nvirran rantaan. Se asettui kehään vieraitten ja heidän päällikkönsä\nympärille ja katseli rauhallisena ja suurella mielenkiinnolla\nlähtöhommia. Kun oli ilmeistä, että Kova Sydän aikoi puhua,\npysähtyivät valkoiset, ilmaisten olevansa halukkaat kuuntelemaan, ja\nerämies tulkitsi puheen. Nuori päällikkö puhui kansalleen intiaanien\ntavalliseen vertauskuvalliseen tapaan. Hän viittasi ensinnäkin\nkansansa vanhuuteen ja maineeseen. Hän puhui sen menestyksistä\nsotapolulla ja eräretkillä ja siitä, kuinka he olivat aina osanneet\npuolustaa oikeuksiaan ja kurittaa vihollisiaan. Puhuttuaan\nriittävästi susien suuruudesta ja kunnioituksestaan sitä kohtaan\nkuulijainsa ylpeyden tyydyttämiseksi hän äkkiä kääntyi puhumaan siitä\nrodusta, johon muukalaiset kuuluivat. Hän vertasi heidän lukematonta\npaljouttaan muuttolintujen laumoihin kukkasten vuodenaikana ja\ntaas lehdenlähdön aikana. Hienotunteisesti, johon kukaan ei pysty\ntäydellisemmin kuin intiaanisoturi, hän ei suoranaisesti maininnut\nsitä ahneutta, jota niin useat heistä olivat osoittaneet kaupoissaan\npunaisten kanssa. Tietäen epäluottamuksen tunteen syöpyneen\nsyvälle hänen heimonsa mieleen, hän paremminkin koetti epäsuorasti\nselitellen ja puolustellen lepytellä sitä oikeutettua vihaa, mitä\nehkä joku saattoi heitä kohtaan tuntea. Hän muistutti kuulijoilleen,\nettä pawneitten susienkin oli täytynyt karkoittaa kylistään monta\narvotonta yksilöä. Wakonda toisinaan peitti kasvonsa punaiselta\nmieheltä. Epäilemättä vaaleanaamainkin Suuri henki usein loi\nlapsiinsa pimeän katseen. Semmoiset, jotka oli pahalle jätetty, eivät\nkoskaan voineet olla urheita eikä siveitä, olipa heidän ihonvärinsä\nmikä tahansa. Hän käski nuoria miehiään luomaan silmäyksen pitkien\nveitsien käsiin. Ne eivät olleet tyhjät kuin nälkäisten kerjäläisten.\nEivätkä ne olleet tavaraa täynnään kuten petkuttavain kauppiaitten.\nHe olivat sotureita, samoin kuin he itsekin, ja heillä oli aseet,\njoita he osasivat hyvin käyttää -- he ansaitsivat, että heitä\nsanottiin veljiksi.\n\nSitten hän kiinnitti kaikkien huomion muukalaisten päällikköön.\nHän oli heidän suuren valkoisen isänsä poika. Hän ei ollut tullut\npreerialle säikyttämään puhveleita laitumiltaan eikä etsimään\nintiaanien riistaa. Pahat miehet olivat häneltä ryöstäneet yhden\nhänen vaimoistaan, epäilemättä sen, joka oli heistä kaikista\nkuuliaisin, nöyrin ja suloisin. Heidän ei tarvinnut muuta kuin avata\nsilmänsä nähdäkseen, että hänen sanansa olivat todet. Löydettyään\nvaimonsa valkoinen päällikkö nyt aikoi rauhassa palata oman kansansa\nluo. Hän kertoisi siellä, että pawneet olivat oikeamielinen kansa\nja vampumivyö yhdistäisi molemmat kansat. Toivottakoon koko hänen\nkansansa vieraille onnellista paluuta kaupunkeihinsa. Susien sotilaat\nosasivat sekä vastaanottaa vihollisensa että poistaa okaat ystäväinsä\ntieltä.\n\nMiddletonin sydän sykki nopeammin nuoren päällikön viitatessa\nInezin sulouteen, ja pikimmältään hän jo loi levottoman silmäyksen\npieneen sotamiesjoukkoonsakin; mutta samalla hetkellä päällikkö\nnäytti unohtavan koskaan nähneensäkään niin kaunista olentoa.\nTunteensa, jos hänellä tässä asiassa tunteita oli, hän verhosi\nintiaanin itsensäkieltämyksen kylmän naamarin taa. Hän kätteli\njokaista soturia, alhaisintakaan unohtamatta, mutta molempia naisia\nkohti hänen kylmä, vakaa katseensa ei enää hetkeksikään eksynyt.\nYlenpalttisen anteliaasti, niin että se jo herätti jonkin verran\nhuomiota heimon nuorten miesten keskuudessa, hän oli pitänyt\nhuolta heidän mukavuudestaan, mutta ei missään muussa seikassa hän\nosoittanut heikomman sukupuolen suhteen semmoista huomaavaisuutta,\njoka olisi loukannut heidän miehistä ylpeyttään.\n\nHyvästely oli yleinen ja tuntui varsin vaikuttavalta. Jokainen\nmiehenpuolinen pawnee oli tarkka siitä, ettei unohtanut ainoatakaan\nvalkoista soturia, ja niinpä tähän menoon kului aikaa. Ainoana\npoikkeuksena oli tohtori Battius. Useat nuorista miehistä eivät näet\npitäneet tarpeellisena osoittaa kohteliaisuutta miehelle, jolla oli\nniin epäilyttävä ammatti, mutta luonnontutkijalle tuotti lohdutusta\nvanhojen miesten vakaampi kohteliaisuus, sillä vaikk'eivät nämä\nluulleetkaan pitkien veitsien rohtomiesten sodassa kelpaavan paljon\nmihinkään, luultiin hänen kuitenkin ehkä olevan hyödyksi rauhan\naikana.\n\nKun Middletonin koko joukko oli astunut veneeseen, nosti erämies\nsiihen pienen mytyn, joka edellä kerrottujen menojen aikana oli ollut\nhänen jalkojensa juuressa, ja Hektorin rinnalleen viheltäen hän oli\nviimeinen astumaan veneeseen. Tykkimiehet hurrasivat tavalliseen\ntapaan ja heimo vastasi huudoillaan, minkä jälkeen vene loittoni\nvirtaan ja alkoi nopeasti uida alamaita kohden.\n\nLähdön jälkeen seurasi pitkä, miettivä, melkeinpä surunvoittoinenkin\näänettömyys. Sen rikkoi ensin erämies, jonka surullinen katse puhui\nselvää kieltä hänen mielialastaan:\n\n\"Se on urhoollinen ja rehellinen heimo\", hän sanoi. \"Sen minä\nuskallan rohkeasti sanoa heidän hyväkseen, enkä minä luule heistä\nvievän voittoa muitten kuin kukkulain delavarien ennen niin mahtavan,\nnyt sitä vastoin hajaantuneen kansan. Ah niin, kapteeni, jos te\nnäissä punanahkain kansoissa olisitte nähnyt niin paljon hyvää ja\npahaa kuin minä, tietäisitte te, mikä on urhean ja suoramielisen\nsoturin arvo. Minä tiedän olevan semmoisiakin, jotka luulevat ja\nsanovat, ettei intiaani ole näitten paljaitten kenttäin elukoita\nparempi. Mutta täytyy olla itse rehellinen, ennenkuin kykenee muitten\nrehellisyyttä tuomitsemaan. Epäilemättä he tuntevat vihollisensa\nja vähänpä he niille pyrkivät osoittamaan suurta luottamusta tai\nrakkautta.\"\n\n\"Semmoinen on ihminen\", vastasi kapteeni, \"eikä heiltä\nluultavastikaan missään suhteessa puutu ihmisen luontaisia\nominaisuuksia.\"\n\n\"Ei, ei, vähänpä heiltä puuttuu semmoista, mitä luonto on voinut\nheille antaa. Mutta se joka on nähnyt vain yhden intiaanin tai yhden\nheimon, ei punanahan luontoa tunne sen enempää kuin sekään höyhenien\nvärejä, joka on katsellut vain varista. Nyt, perämies, kääntäkää\nnyt veneen kokka tuota matalaa hietanientä kohti, niin teette minun\nmielikseni.\"\n\n\"Minkätähden?\" kysyi Middleton. \"Olemmehan me nyt parhaassa virrassa\nja rantaa lähestyessämme vain menetämme vauhtimme.\"\n\n\"Kauan teidän ei tarvitse viivytellä\", vastasi vanhus, tarttuen itse\nperäsimeen pyyntönsä täyttääkseen. Soutajat olivat siksi paljon\nnähneet, kuinka suuri vaikutusvalta hänellä oli heidän johtajaansa,\netteivät he riidelleet hänen pyyntöään vastaan, ja ennenkuin oli\njouduttu asiasta sen enempää keskustelemaan, oli vene jo koskettanut\nrantaan.\n\n\"Kapteeni\", sanoi erämies, avaten pienen laukkunsa siteet\npäättäväisesti, vaikka sillä tavalla, että näki hidastelun olevan\nhänelle mieleen, \"minä tahtoisin uskoa teille pienen kauppa-asian.\nTämä ei ehkä ole kovin arvokas erä, mutta se on paras, mitä minä,\njonka kädelle rihlan käyttämisen taito on jäähyväisen sanonut ja joka\nnyt olen vain kurja ansapyytäjä, voin tarjota, ennenkuin eroamme.\"\n\n\"Eroamme!\" toistivat yhdestä suusta kaikki ne, jotka niin hiljakkoin\nolivat hänen kanssaan jakaneet yhteiset vaarat ja saivat kiittää\nhänen taitavaa johtoaan pelastuksestaan.\n\n\"Mitä hittoa, vanha ansuri, jalanko te aiotte patikoida kylille,\nvaikka tämä vene kuljettaa meidät sinne puolta lyhyemmässä ajassa\nkuin aasi, jonka tohtori antoi pawneelle, sen matkan juoksisi!\"\n\n\"Kylillekö, poika! Siitä on kulunut pitkä aika, kun minä jätin kyläin\nja kuntien haaskiot ja pahuudet selkäni taa. Elänhän minä täälläkin\nraiviossa, mutta se on Luojan itsensä luoma raivio, eikä minulla\ntähän nähden ole pahoja ajatuksia. Mutta ei koskaan enää minua saada\nvapaalla tahdolla niiden riettauksien vaaroihin.\"\n\n\"Minä en osannut ajatellakaan eroa\", vastasi Middleton ja loi\nkatseensa ystäväinsä myötätuntoisiin kasvoihin, ikäänkuin etsiäkseen\nniistä oman huolestuksensa kevennystä. \"Minä päin vastoin toivoin ja\nuskoin, että te seuraisitte minua alamaahan, ja minä lupaan pyhästi,\nettei siellä ole mitään puuttuva siitä, mikä voisi tehdä elämänne\nhuolettomaksi ja hauskaksi.\"\n\n\"Niinpä niin, poika, niinpä niin, te kyllä tekisitte tehtävänne.\nMutta mitä merkitsevät ihmisen ponnistukset pirun vehkeitä vastaan!\nJos ystävälliset tarjoukset ja hyvät toivotukset olisivat riittäneet,\nolisi minusta jo aikoja sitten voinut tulla kongressin jäsen tai ehkä\nmaaherra. Samaa toivoi isoisänne, ja Otsegon vuoristossa toivoakseni\non vielä elossa ihmisiä, jotka mielellään olisivat antaneet minulle\npalatsin asumukseksi. Mutta mitä ovat rikkaudet ilman tyytyväisyyttä!\nAikani on nyt joka tapauksessa pakostakin lyhyt ja minä toivon, ettei\nsitä lueta suureksi synniksi sille, joka on lähes yhdeksänkymmentä\nkesää ja talvea rehellisesti tehnyt tehtävänsä, vaikka hän\nhaluaisikin oman mielensä mukaan viettää ne muutamat vuodet, jotka\nhänellä vielä on elonaikaa. Jos minä teidän mielestänne, kapteeni,\nolen tehnyt väärin tullessani näin kauas jättääkseni teidät jälleen,\nniin ilmoitan peittelemättä ja häpeämättä teille syyn. Vaikka minä\nolen nähnyt niin paljon erämaata, en voi kieltää, että minun tunteeni\novat samoin kuin nahkanikin valkoiset. Mutta ei olisi sopivaa, jos\nnuo pawneitten sudet saisivat nähdä vanhan soturin heikkouden, jos\nhänessä sattuisi esiintymään heikkouden oireita, hänen erotessaan\nikipäiviksi niistä, joita hänellä on syytä rakastaa, vaikk'ei hänen\nsydämensä olisikaan heihin sillä tavalla liittynyt, että hän tahtoisi\nlähteä heidän seurassaan kylille.\"\n\n\"Kuulkaas, vanha ansuri\", sanoi Paavo, karistaen kurkkuaan epätoivon\nponnistuksella saadakseen äänelleen selvän väylän: \"Kun te puhutte\nkaupoista, niin antakaas kun minä ehdotan teille tämmöisen kaupan.\nMinä tarjoan teille puolet mökistäni enkä paljoa välitä, vaikka se\nolisi isompi puoli, ja sitten makeinta ja puhtainta hunajaa, mitä\nvilliakaasiasta on mahdollinen tehdä, ja sitten aina kylläksi syödä\nja silloin tällöin palan kauriinpaistia tai vaikka puhvelinkyttyrää\nkoska aion jatkaa tämän eläimen tuttavuutta, ja niin hyvän ja siistin\nruoanvalmistuksen kuin Elli Wade, josta pian tulee Nelly se ja se,\nvoi saada aikaan, ja yleensä semmoisen kohtalon kaikessa kuin kunnon\nmiehen voi edellyttää suovan parhaalle ystävälleen, tai vaikkapa\nomalle isälleen. Ja te puolestanne kerrotte meille joutohetkinänne\nvanhoja juttujanne, ehkä annatte meille silloin tällöin jonkin verran\nhyviä neuvojakin, vähän kerrallaan, ja niin paljon hauskaa seuraanne\nkuin hyväksi näette.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, poika\", vastasi vanhus, laukkuaan kopeloiden, \"sinä\nrehellisesti tarjoat, enkä minä epäkiitollisesti hylkää, mutta se ei\nkäy päinsä -- se ei mitenkään käy päinsä.\"\n\n\"Kunnioitettava metsämies\", sanoi tohtori Battius, \"on\nvelvollisuuksia, joita jokaisella miehellä on yhteiskuntaa ja\nihmisluontoa kohtaan. On aika teidänkin palata maanmiestenne luo\nluovuttamaan talteen edes osan siitä eksperimentaalisesta tiedosta,\njonka epäilemättä olette kerännyt oleskellessanne niin kauan näissä\nerämaissa ja joka, vaikka ehkä onkin teidän oman käsitystenne\nturmelemaa, kuitenkin voi olla kelvollista niille, jotka, kuten\nsanoitte, teidän pian täytyy ainiaaksi jättää.\"\n\n\"Tohtori-ystävä\", vastasi erämies, katsoen toista vakaasti kasvoihin,\n\"samoinkuin ei olisi helppo kalkkaron luonnonlaadusta päättää,\nminkälaiset tavat hirvellä on, samoin on vaikea puhua toisen ihmisen\nhyödyllisyydestä kehumalla liiaksi sitä mitä toinen on tehnyt. Teillä\nluullakseni on lahjanne kuten toisillakin, enkä minä tahdo niitä\nväheksyä. Mutta mitä minuun tulee, niin minusta Luoja on tehnyt\ntoimen miehen eikä tyhjän puhujaa, ja siitä syystä minä en mielestäni\nmenettele sopimattomasti, vaikka suljenkin korvani kutsultanne.\"\n\n\"Älkäämme puhuko enempää tästä\", keskeytti Middleton, \"olen nähnyt\nja kuullut niin paljon tästä ihmeellisestä miehestä, että minä\ntiedän turhaksi koettaa kehoituksilla muuttaa hänen aikeitaan. Ensin\ntahdomme kuulla, mitä teillä, hyvä ystävä, oli pyydettävää, ja sitten\nkatsomme, mitä voimme hyväksenne tehdä.\"\n\n\"Tämä on vain mitätön erä, kapteeni\", vastasi vanhus, saatuaan\nvihdoinkin myttynsä auki. \"Vähäpätöinen, mitätön erä se vain on\nsiihen verrattuna, mitä minä ennen toin vaihtokauppiaille, mutta kun\nse on parasta, mitä minulla on, niin ei sitä sovi ylenkatsoa. Tässä\non neljän majavan nahat, jotka minä sain noin kuukauden päivät ennen\ntapaamistamme, ja tässä vielä pesukarhun nahka -- joka ei kyllä ole\nsuuren arvoinen, mutta ehkä kuitenkin voi tehdä kaupan tasaiseksi.\"\n\n\"Ja mikä on tarkoituksenne?\"\n\n\"Minä tarjoan ne lailliseen vaihtokauppaan. Ne siouxiroistot\n-- Jumala minulle antakoon anteeksi, kun saatoin heitä epäillä\nkonzoiksi! -- varastivat parhaat ansani ja pakottivat minut\nturvautumaan kaikenlaisiin hätävara-keksintöihin, mikä tietää minulle\nhuonoa talvea, jos minun aikani vielä jatkuisi vuodella. Minä pyydän\nteitä sen vuoksi ottamaan nämä nahat ja tarjoamaan ne jollekulle\nansapyytäjälle, joita varmaan tapaatte siellä alempana, muutaman\nansan hinnaksi, ja lähettämään ansat minun nimelläni pawneitten\nkylään. Mutta siitä teidän tulisi pitää huoli, että minun merkkini\nmaalataan niihin, kirjain N ja koiran korva sekä pyssyn lukko.\nSilloin ei ainoakaan punanahka kiellä oikeuttani. Vaikk'ei minulla\nkaikesta tästä vaivasta ole muuta tarjottavaa kuin kiitokseni, ellei\ntämä mehiläispyytäjä ystäväni suostu asiaa hoitamaan ja ottamaan\npesukarhun nahkaa vaivoistaan.\"\n\n\"Jos minä siihen suostun, niin viek--!\" Kädellään Elli sulki Paavon\nsuun ja hänen täytyi niellä loput lauseestaan, minkä hän tekikin\njonkin verran liikuttuneena, joka melkoisesti muistutti tukahtumista.\n\n\"No niin, no niin\", vastasi vanhus nöyrästi, \"minä toivon, etten\naivan pahoin loukannut, vaikka pyysinkin. Minä tiedän, ettei\npesukarhun nahka ole suuren arvoinen, mutta enhän minä aivan suurta\nvastapalvelustakaan pyytänyt.\"\n\n\"Te erehdytte kokonaan ystävämme tarkoituksesta\", keskeytti\nMiddleton, joka huomasi mehiläispyytäjän katselevan joka suuntaan\npaitsi oikeaan ja olevan aivan kykenemätön itse puolestaan puhumaan.\n\"Ei hän sitä tarkoittanut, ettei hän ajaisi asiaa, vaan sitä,\nettei hän voi ottaa vastaan mitään korvausta. Suotta on kuitenkin\npuhua siitä sen enempää. Minä huolehdin siitä, että velkamme tulee\nkunnollisesti maksetuksi ja että teidän kaikista tarpeistanne\npidetään hyvä huoli.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti vanhus, katsoen kysyvästi kapteenin kasvoihin,\nikäänkuin selitystä pyytäen.\n\n\"Kaikki asiat toimitetaan pyyntönne mukaisesti. Laskekaa nahat\ntavaraimme joukkoon. Teemme kaupan aivan kuin olisivat ne omia\ntavaroitamme.\"\n\n\"Kiitoksia, kapteeni; isoisänne oli aulis ja jalomielinen mies,\njopa niin jalomielinen, että oikeamieliset delavarit sanoivat häntä\n'avokädeksi'. Soisinpa nyt olevani vielä samassa kunnossa kuin\nennen, että saisin rouvalle lähettää muutamia kauniita näädännahkoja\nkauluriin tai nutunvuoriksi, sen verran vain, että näkisitte,\nettä minä voin kohteliaisuuteen vastata samalla mitalla. Mutta\nälkää sentään mitään sen tapaista odottako, minä olen liian vanha\nluvatakseni! Kaikki käy niinkuin Luoja suo. Minä en voi _teille_\nmitään muuta luvata, sillä en ole elänyt niin kauaa erämaassa, etten\nmuistaisi mitä gentlemannit pitävät sopivana, mitä ei.\"\n\n\"Kuulkaas nyt, vanha ansuri\", huusi mehiläispyytäjä, paiskaten\noman kätensä toisen ojentamaan kämmeneen mäjäyksellä, joka melkein\noli kuin pyssyn laukaus, \"kaksi asiaa vain minulla on, nimittäin\nensinnäkin, että kapteeni sanoi teille sen, mitä minun piti sanoa,\nselvemmin kuin minä itse taisinkaan, ja toiseksi, että jos te\ntarvitsette nahan joko itseänne varten tai muille lähetettäväksi,\nniin on minulla nahka tarjota ja se nahka on Paavo Hooverin oma\nnahka.\"\n\nVanha erämies vastasi Paavon kädenpuristukseen samalla tavalla,\navaten suunsa kaikkein leveimmilleen omaan omituiseen, äänettömään\nnauruunsa.\n\n\"Et sinä, poikaparka, olisi kyennyt tuolla tavalla puristamaan\nsilloin kuin tetoniakat hääräsivät ympärilläsi puukkoineen! Ah\nniin, sinä olet nyt parhaimmillasi, voimaisi ja onnesi kukkuloilla,\njos vain tiesi tapaavat rehellisyyttä.\" Sitten hänen karkeitten\nkasvojensa ilme äkkiä muuttui vakavaksi ja miettiväiseksi. \"Tule\ntänne, poika\", hän sanoi, taluttaen mehiläispyytäjän maalle ja puhuen\nhänelle erikseen kehoittavalla ja luottavalla äänellä. \"Paljon me\nolemme vaihtaneet sanoja metsän ja rajamaitten elämän hauskuudesta\nja arvokkuudesta. Minä en nyt tarkoita sitä, etteikö kaikki\nolisi totta, mutta eri luonnonlaadut kaipaavat erilaista hommaa.\nSinä olet nyt rinnallesi saanut hyvän ja rakkaan lapsen ja sinun\nvelvollisuutesi on nyt ajatella häntä yhtä paljon kuin itseäsikin\nelämääsi suunnitellessasi. Sinun tapasi taitaa olla liikuskella\nkylien ulkokulmilla, mutta minun käsitykseni mukaan tyttö raivion\npäivänpaisteessa olisi enemmän kukoistavan kukan kaltainen kuin\npreerian tuulissa. Unohda sen vuoksi, mitä olet minulta kuullut,\nvaikka se totta onkin, ja käännä mielesi ihmisten ilmoille.\"\n\nPaavo ei kyennyt vastaamaan muuten kuin kädenpuristuksella, joka\nolisi saanut vaikka kenen silmät kyyneltymään, mutta joka ei vanhan\nerämiehen kovettuneisiin lihaksiin vaikuttanut muuta, kuin sai\nhänet nauramaan ja nyökkäämään, ikäänkuin hän olisi pitänyt sitä\ntodistuksena siitä, että mehiläispyytäjä muistaisi hänen neuvonsa.\nErämies kääntyi sitten pois karkeasta, mutta lämminsydämisestä\nkumppanistaan ja kutsuttuaan Hektorin veneestä näytti vielä haluavan\nlausua muutaman sanan.\n\n\"Kapteeni\", hän aloitti, \"minä tiedän, että kun köyhä puhuu velaksi\notosta, on se maailman tavan mukaan arkaluontoinen asia. Ja kun vanha\nmies puhuu elämästä, puhuu hän asiasta, josta hän ei enää kauankaan\nsaa olla osallinen. Mutta siitä huolimatta on eräs asia, josta minä\ntahtoisin puhua, en niinkään paljon omasta kuin toisen puolesta.\nTässä on tämä minun Hektorini, hyvä ja uskollinen koira, joka on\nelänyt paljon yli yhden koiran iän. Ja samoinkuin isäntänsäkin\nse nyt välittää enemmän mukavuudestaan kuin pitkistä juoksuista.\nMutta eläimellä on tunteensa samoinkuin kristitylläkin. Se on viime\naikoina seurustellut tuon heimolaisensa kanssa ja näyttää suuresti\nmielistyneen sen seuraan, ja minun täytyy tunnustaa, että minun\ntunteeseeni koskee, kun koirien nyt täytyy niin äkkiä erota. Jos te\ntahdotte määrätä koirallenne hinnan, niin koetan saada sen teille\nkeväällä suoritetuksi, varsinkin jos ne ansat onnellisesti tulevat\nperille. Taikka ellette tahdo kokonaan luopua koirastanne, niin\npyydän minä saada pitää sen tämän talven lainassa. Näyttää siltä,\nettei minun koirani sen kauempaa elä. Minä luulen ymmärtäväni\nsemmoisia asioita, sillä monta ystävää, sekä punanahkaa että koiraa,\nolen aikoinani nähnyt täältä eroavan, vaikk'ei Herra olekaan nähnyt\nvielä otolliseksi käskeä enkeleitään minun nimeäni huutamaan.\"\n\n\"Ottakaa se, ottakaa\", huudahti Middleton, \"ottakaa kaikki, mitä\ntahansa!\"\n\nVanha erämies vihelsi nuoremman koiran maalle ja ryhtyi sitten\nlopullisia jäähyväisiä heittämään. Paljoa ei puhuttu kummallakaan\npuolella. Erämies kätteli juhlallisesti jokaista ja lausui jokaiselle\njonkin hyvän, ystävällisen sanan. Middleton oli kokonaan vaiti ja\nkoetti peitellä mielentilaansa penkomalla tavaroita. Paavo vihelsi\nminkä taisi ja Obedkin lausui jäähyväisensä ponnistuksella, joka\ntuntui epätoivoiselta filosofiselta päättäväisyydeltä. Jokaisen\nhyvästeltyään vanha erämies itse omin käsin työnsi veneen virtaan,\ntoivottaen Jumalan siunausta matkalle. Ei sanaakaan sanottu, ei\nairoa veteen kastettu, ennenkuin virta oli vienyt matkustajat\nkunnaan taakse, joka peitti erämiehen näkyvistä. Viimeksi hän näkyi\nseisomassa matalalla niemekkeellä, Hektor vieressään istumassa\nja nuorempi koira leikillisenä ja eloisana kuin penikka ainakin\nhietikolla juoksentelemassa.\n\n\n\n\nXXXIV LUKU.\n\n\nJoessa oli vesi korkeimmillaan, ja kuin lintu kiiti vene alamaahan\nvirran mukana. Matka oli onnellinen ja nopea. Vuolaitten virtojen\nkuljettamina seikkailijamme kulkivat tuon matkan kolmannessaosassa\nsiitä ajasta, joka olisi kulunut maata pitkin matkaten. Niinkuin\nihmisruumiissa suonet nämä joet laskivat yhä suurempaan ja alus\nniitten mukana, kunnes läntisten vesien suuri valtasuoni onnellisesti\nkantoi joukkomme aivan Inezin isän porraspäähän.\n\nHelppo on kuvitella Don Augustinon iloa ja arvoisan isä Ignatiuksen\nhämminkiä. Edellinen itki ja kiitti taivasta, jälkimmäinen kiitti\neikä itkenyt. Hyvän maalaisrahvaan ilo oli niin suuri, ettei se\njoutanut miettimään tämän riemullisen tapauksen uskonnollista\nmerkitystä. Yleiseksi käsitykseksi vakaantui piankin, että\nMiddletonin morsiamen oli konna ryöstänyt ja että hänet ihmisvoimin\noli tuotu takaisin. Oli kuitenkin niitäkin, joilla asiasta\nedelleenkin oli omat epäilyksensä, mutta he pitivät ne omina\ntietoinaan vaalien luuloaan salaisesti hemmotellen kuin saituri, joka\nsalassa katselee yhä karttuvia vaikka hyödyttömiä aarteitaan.\n\nAntaakseen arvoisalle sielunpaimenelle muuta ajattelemisen aihetta\nMiddleton antoi hänen liittää yhteen Paavon ja Ellin. Edellinen\nsuostui tähän menoon huomatessaan ystäviensä pitävän asiaa tärkeänä.\nMutta pian sen jälkeen hän vei morsiamensa Kentuckyyn sillä\nverukkeella, että muka täytyi käydä tapaamassa erinäisiä Hooverin\nsuvun jäseniä. Siellä ollessaan hän käytti tilaisuutta antaakseen\ntuttavan rauhantuomarin, jonka kykyyn takoa pätevät aviositeet\nhän luotti enemmän kuin kaikkiin paavilaisuuden kaapuniekkoihin,\nasianmukaisesti vahvistaa avioliittonsa. Elli, joka näytti olevan\ntäysin selvillä siitä, että tavallista lujemmat varat ehkä olivat\ntarpeen niin seikkailevan luonteen vakaannuttamiseksi, kuin hänen\nmiehensä oli, ei ensinkään vastustanut näitä kahdenkertaisia siteitä,\nja niinpä olivat kaikki tyytyväisiä.\n\nSe suuri vaikutusvalta, jonka Middleton oli paikkakunnalla\nsaavuttanut mennessään avioliittoon Don Augustinon kaltaisen rikkaan\nmaanomistajan tyttären kanssa, yhdessä hänen omien ansioittensa\nkeralla kiinnitti häneen hallituksen huomion. Hänelle uskottiin\npiankin monenlaisia tärkeitä tehtäviä ja luottamustoimia, jotka sekä\nkohottivat hänen yhteiskunnallista arvoaan että myös tarjosivat\nhänelle tilaisuuden auttaa muita. Mehiläispyytäjä oli ensimmäisiä,\njonka hän näki hyväksi ottaa siipiensä suojaan. Eikä ollutkaan\nvaikea keksiä tointa niin kyvykkäälle miehelle kuin Paavo oli niissä\noloissa, jotka kolmekolmatta vuotta takaperin niillä seuduilla\nvallitsivat. Lämpimästi ja älykkäästi Elli auttoi Middletonin ja\nInezin ponnistuksia hänen miehensä hyväksi, ja aikaa myöten niistä\nolikin seurauksena suuri ja edullinen muutos hänen luonteessaan.\nHänestä tuli maanomistaja ja pian myös hyvä maanviljelijä ja ennen\npitkää kaupungin virkamieskin. Menestyvä vaurastuminen, jota hyvässä\ntasavallassamme niin usein ja niin huomattavalla tavalla seuraa\ntietojen ja oman arvon tunnon vastaava paraneminen, vei häntä yhä\nylemmäksi porras portaalta, kunnes vaimo äidinilokseen saattoi\ntodeta, ettei hänen enää tarvinnut pelätä lapsiensa vaipuvan takaisin\nsamaan asemaan, josta vanhemmat olivat nousseet. Paavo on nykyään\njäsenenä alemmassa lainsäätäjäkunnassa siinä valtiossa, jossa hän\non niin kauan asustanut, ja hän on tullut kuuluksi puheistaan,\njotka tavallisesti saavat maakunnan isät hyvälle tuulelle, mutta\njoilla suuren käytännöllisen olojen tuntemuksen vuoksi on oma\narvonsa niiden saivarteluitten rinnalla, joilla kaikenlaiset\npolitikoitsijat noissa kokouksissa joka päivä pyrkivät loistamaan.\nMutta kaikki nämä edulliset tulokset olivat paljon huolen ja pitkän\najan ja kokemuksen tuloksia. Middleton, joka paremman kasvatuksensa\nmukaisesti menestyksellisesti suorittaa edusmiehen velvollisuuksia\npaljon korkeammassa lainsäätäjäkunnassa, on se lähde, josta olemme\nsaaneet useimmat kertomuksemme sommitteluun tarvittavat tietomme.\nSen lisäksi, mitä hän on jutellut Paavosta ja omasta jatkuvasta\nonnestaan, hän niinikään on lyhyesti kertonut retkestä, jonka\nhän myöhemmin teki preerialle, ja koska tämän retken kokemukset\nsoveliaalla tavalla täydentävät sitä, mitä edellä olemme kertoneet,\npidämme asianmukaisena päättää niillä sepustuksemme.\n\nKertomuksemme tapauksia seuraavan vuoden syksynä tapaamme nuoren\nkapteenimme, joka silloin vielä oli sotapalveluksessa, Missourilla\nseudussa, josta ei ollut aivan pitkä matka pawneitten kyliin. Vapaana\nkiireellisistä virkavelvollisuuksista ja mukana olevan Paavon\ninnokkaasta kehoituksesta hän päätti nousta maihin ja ratsastaa\npoikkimaisin pawneitten kylään tervehtimään heidän päällikköään ja\nkysymään erämies-ystävänsä kohtaloita. Retkikunta oli hänen toimensa\nja sotilasarvonsa mukainen, ja sen vuoksi hänen ei nyt tarvinnut\nkokea samoja vaaroja ja kohtaloita kuin edellisellä kerralla samoissa\nseuduissa kulkiessaan, vaikka ei erämaamatka nytkään sujunut ilman\nrasituksia ja puutteita, jotka moiseen matkaan luonnostaan kuuluvat.\nSaavuttuaan kyllin lähelle hän lähetti ystävälliseen heimoon kuuluvan\nintiaaniairuen ilmoittamaan retkikuntansa lähestyvän ja jatkoi sitten\nmatkaa hitaammin, jotta sanansaattaja ennättäisi perille ennen\nhäntä. Retkeläisten ihmeeksi ei pawneitten kylästä tullut vastausta.\nKului tunti toisensa jälkeen, ilman että tuli minkäänlaisia merkkejä\nkunnioittavasta vastaanotosta tai edes siitä, että vieraat olivat\ntervetulleet. Retkikunta, jonka etunenässä Middleton ja Paavo\nratsastivat, laskeutui vihdoin korkealta tasangolta, jota pitkin\nmatka oli kulkenut, rehevään alhoon, jonka pohja oli samalla tasalla\nkuin susien kyläkin. Aurinko alkoi lähestyä taivaanrantaa ja\nrauhalliselle tasangolle valui kultainen valo, kutoen sen tasaiselle\npinnalle samoja ihania värituntuja ja vivahduksia, joita inhimillinen\nmielikuvitus pyrkii ajattelemaan vielä ylhempien maisemien\nkaunistuksena. Kesän vihannuus ei vielä ollut kadonnut, hevosia ja\nmuuleja kävi laitumella laajoilla niityillä valppaitten pawneepoikien\npaimentamina. Paavo osoitti niiden joukosta Asinuksen tutun muodon.\nSe oli nyt silokarvainen, lihava ja niin täysi ja tyytyväinen\nkuin suinkin, korvat niuhussa ja silmät raollaan, ikäänkuin olisi\nmiettinyt nykyisen joutilaisuutensa kiitettävyyttä.\n\nRetkikunnan matka kulki jokseenkin läheltä erään nuorukaisen\nohi, joka toveriensa keralla paimensi heimon parasta omaisuutta.\nNuorukainen kuuli hevosten kavioiden kapseen ja vilkaisi sivulleen,\nmutta sen sijaan että olisi osoittanut uteliaisuutta tai säikähdystä,\nhän paikalla käänsikin katseensa entiseen suuntaan -- sille taholle\nsiis, jossa kylän tiedettiin olevan.\n\n\"Tämä kaikki kummastuttaa minua\", mutisi Middleton puoleksi\nloukkaantuneena, sillä hän piti vastaanottoa sekä arvoaan\nalentavana että itseään loukkaavanakin. \"Tuo poika on varmaan\nkuullut tulostamme, muutoin hän epäilemättä kiiruhtaisi antamaan\nsiitä heimolleen tiedon. Mutta siitä huolimatta hän tuskin viitsii\nvilkaista meihin. Pitäkää aseenne varalla, miehet, meidän ehkä täytyy\nantaa näiden villien tuntea voimamme.\"\n\n\"Siinä minä, kapteeni, luulen teidän erehtyvän\", vastasi Paavo.\n\"Jos preerialla yleensä _on_ rehellisyyttä, niin ainakin vanha\nystävämme Kova Sydän on rehellinen. Eikä intiaania ole arvosteltava\nsaman mukaan kuin valkoista. Kas, kas! Ei meitä sentään kokonaan\nylenkatsota, tuolla tulee vihdoinkin vastaamme joukko, vaikka se\nulkonäöltään ja miesluvultaan onkin surkeanlainen.\"\n\nPaavo oli oikeassa. Pienen kunnaan takaa kaartoi vihdoinkin näkyviin\nratsumiesjoukko, edeten lakeuden poikki oikopäätä heitä kohti.\nSe lähestyi hitaasti ja arvokkaasti. Sen saapuessa lähemmäksi\nnähtiin susien päällikön ratsastavan etunenässä ja hänen perässään\ntoistakymmentä nuorta soturia. Kaikki olivat aseettomia eikä heillä\nedes ollut päällään niitä koristeita ja sulkia, joita intiaanit\nkäyttävät sekä vastaanottamalleen vieraalle kunnioitustaan\nosoittaakseen että merkkinä omastakin arvostaan.\n\nKohtaus oli molemmin puolin ystävällinen, vaikka hieman hillitty.\nMiddleton, joka oli arka sekä omasta arvostaan että edustamansa\nhallituksen arvovallasta, epäili Kanadan asiamiesten tavalla tai\ntoisella vaikuttaneen epäystävälliseen suuntaan. Ja koska hän oli\npäättänyt joka tapauksessa korostaa hallituksen arvovaltaa, piti\nhän velvollisuutenaan osoittaa ylpeyttä, joka hänen tunteilleen\ntodellisuudessa oli vieras. Mutta pawneitten vaikuttimien perille ei\nollut niinkään helppo päästä. He esiintyivät tyyninä, arvokkaina,\nmutta ei silti mitenkään töykeinä, he osoittivat hillittyä\nkohteliaisuutta, jota ei suinkaan jokainen hiottu hovidiplomaattikaan\nolisi kyennyt matkimaan.\n\nTällä tavalla molemmat joukot ratsastivat edelleen kylään. Middleton\najatteli loppumatkalla päänsä ympäri, mitkä mahdolliset syyt olivat\nvoineet tämän oudon vastaanoton aiheuttaa. Vaikka hänellä oli\nmatkassa varsinainen tulkki, esittivät päälliköt tervehdyksensä\nsillä tavalla, ettei hänen apuaan tarvittu. Kymmeniä kertoja\nkapteeni kiinnitti katseensa entiseen ystäväänsä, koettaen arvata\nhänen jäykkien piirteittensä ilmeen. Mutta kaikki arvelut olivat\nturhat. Kovan Sydämen katse oli jäykkä, levollinen ja hieman\nhuolestunut, mutta kaikkeen muuhun nähden, mitä hänen mielessään\nliikkui, mykkä. Hän ei puhunut itse, eikä tuntunut rohkaisevan\nvieraitaankaan puhumaan. Middleton ei voinut muuta kuin tekeytyä yhtä\nkärsivälliseksi kuin isännätkin ja odottaa, eivätkö tapaukset toisi\nmukanaan selitystä.\n\nKylään ratsastaessaan huomasivat he asukkaitten kokoontuneen\navoimelle paikalle, johon he olivat asettuneet tavalliseen iän ja\narvon mukaiseen järjestykseen. Väkijoukko muodosti ison piirin,\njonka keskellä oli toistakymmentä etevintä päällikköä. Lähestyessään\nKova Sydän teki kädenliikkeen ja ihmisjoukon jakaantuessa ratsasti\npiiriin kumppaniensa seuraamana. Siinä he laskeusivat alas ratsailta\nja hevoset talutettiin syrjään. Vieraat huomasivat nyt ympärillään\ntuhatkunnan vakavaa, totista, mutta samalla huolestunuttakin ihmistä.\n\nMiddleton katseli ympärilleen, käyden yhä levottomammaksi, sillä\nei ainoallakaan huudolla kansa, josta hän niin verekseltä oli\nkaipauksen tuntein eronnut, nyt häntä tervehtinyt. Sama levottomuus,\nmelkeinpä pelko, oli tarttunut hänen kaikkiin seuralaisiinsakin.\nJäykkyys ja jyrkkä päättäväisyys alkoi kuvastua jokaisen silmästä ja\nvaieten joka mies tunnusteli aseitaan ollakseen varma siitä, että ne\ntarpeen tullen olivat valmiit käytettäviksi. Mutta kesti-isäntäin\nesiintymisessä ei näkynyt minkäänlaisia vihamielisyyden eleitä. Kova\nSydän nyökkäsi Middletonia ja Paavoa seuraamaan häntä ja astui edellä\npiirin keskellä olevan ryhmän luo. Täällä vieraat saivat selityksen\nkaikkiin niihin liikkeisiin, jotka olivat heissä synnyttäneet niin\nsuurta levottomuutta.\n\nErämies oli siinä asetettu yksinkertaiselle istuimelle, joka\nvarta vasten oli siten kyhätty, että se kannatti hänen vartaloaan\npystyssä, helpossa asennossa. Jo ensi silmäys riitti näille vanhoille\nystäville ilmaisemaan, että vihdoin oli tullut vanhuksenkin vuoro\nlausua elämälle jäähyväiset. Hänen silmänsä olivat lasimaiset ja\nnäköjään vailla sekä näköä että ilmettä. Piirteet olivat hieman\nenemmän näivettyneet ja jyrkemmät kuin edellisellä kerralla. Mutta\nmuuta muutosta hänen ulkomuodossaan tuskin olikaan tapahtunut.\nLähestyvä loppu ei ollut varsinaisen taudin aiheuttama, vaan oli se\nruumiinvoimain hiljaista ja vienoa riutumista. Elämän liekki tosin\nvielä paloi hänen ruumiissaan, mutta toisinaan se oli kuin aivan\nsammumaisillaan, kunnes jälleen elpyi, ikäänkuin vastahakoisena\nlähtemään majasta, jota ei milloinkaan pahe ollut turmellut eikä\ntauti heikontanut. Ei olisi tuntunut kovinkaan luonnottomalta\nkuvitella, että henki liehui vanhan eränkävijän rauhallisilla\nhuulilla vastahakoisena eroamaan kuoresta, joka niin kauan oli suonut\nsille rehellisen ja kunniallisen majan.\n\nHänet oli asetettu tuolille sillä tavalla, että laskevan auringon\nvalo täytenä sopi hänen juhlallisille kasvoilleen. Pää oli paljas,\npitkät, ohuet harmaat hapset häälyivät kevyesti illan tuulessa. Pyssy\nhänellä oli polvillaan, muut metsästyskapistukset rinnallaan, käden\nulottumissa. Hänen jalkojensa välissä makasi koira, pää maata vasten,\nikäänkuin se olisi nukkunut, ja niin täydellisen luonteva ja soma\nsen asento oli, että Middletonin täytyi vilkaista toisenkin kerran,\nennenkuin huomasi, että se olikin vain Hektorin nahka, joka intiaanin\nherkällä käsityksellä ja kekseliäisyydellä oli täten täytetty elävää\neläintä esittämään. Hänen oma koiransa kisaili vähän matkan päässä\nTachechanan ja Mahtoreen lapsen kanssa. Äiti itse seisoi lähellä,\nkäsivarrellaan toinen lapsi, joka saattoi ylpeillä siitä, että Kovan\nSydämen kaltainen päällikkö oli sen isä. Le Balafré istui kuolevan\nerämiehen vieressä, itsekin lähellä eronsa hetkeä, kuten riutuva\nruumis kylläkin selvästi ilmaisi. Muut piirin keskellä seisovat\nmiehet olivat vanhuksia, jotka ilmeisesti olivat astuneet lähemmäksi\nnähdäkseen, kuinka oikeamielinen ja peloton soturi lähti suurimmalle\nmatkalleen.\n\nVanha erämies sai nyt kohtuullisen ja toimeliaan elämänsä palkaksi\nkirkkaan rauhallisen kuoleman. Tavallaan hänen elinvoimansa kesti\nviimeiseen saakka. Kun riutuminen alkoi, edistyi se kyllä nopeasti,\nmutta vaivattomasti. Hän oli heimon kanssa metsästänyt kevään\nja suurimman osan kesääkin, kunnes raajat äkkiä kieltäytyivät\nsuorittamasta tavanmukaista tehtäväänsä. Sitä mukaa valtasi\nsitten heikkous kaikki muutkin kyvyt ja pawneet luulivat tällä\nodottamattomalla tavalla menettävänsä viisaan ja neuvojan, jota\nhe olivat alkaneet sekä rakastaa että kunnioittaa. Mutta kuten jo\nsanoimme, kuolematon asukas näytti olevan vastahakoinen lähtemään\nmajastaan. Elämän lampun liekki lepatti, mutta ei sammunut. Saman\npäivän aamuna, jona Middleton saapui, vanhuksen kaikki voimat jälleen\nelpyivät. Hänen huuliltaan kuultiin jälleen viisauden sanoja ja hänen\nsilmänsä silloin tällöin tunsi ystävät. Hänen mielensä oli jo luultu\niäksi katkaisseen yhteytensä maallisen elämän kanssa, mutta näin se\nvielä kerran virkosi lyhyeen lopulliseen hyvästelyyn.\n\nVietyään vieraansa kuolevan miehen eteen Kova Sydän tauon jälkeen,\njoka johtui yhtä paljon surusta kuin sopivaisuudentunteesta, kumartui\nhieman eteenpäin ja kysyi:\n\n\"Kuuleeko isäni poikansa sanat?\"\n\n\"Puhu\", vastasi erämies äänellä, jonka sija tuntui olevan hänen\nrinnassaan, mutta joka paikalla vallitsevan hiljaisuuden vuoksi\nkuului kammottavan selvältä. \"Minä olen lähtemäisilläni sutten\nkyliltä ja olen pian äänenne kuulumaa kauempana.\"\n\n\"Älköön viisas päällikkö olko huolissaan matkasta\", jatkoi Kova\nSydän huolestuneena, jolloin hän hetkeksi unohti, että oli muitakin\nodottamassa puhuakseen hänen ottoisänsä kanssa. \"Sata sutta raivaa\nokaat hänen polultaan.\"\n\n\"Pawnee, minä kuolen niinkuin olen elänytkin kristittynä miehenä\",\naloitti erämies jälleen niin voimakkaalla äänellä, että se vaikutti\nkuulijoihin yllättävästi kuin torven torahdus äkkiä ja vapaasti\nilmaan kohotessaan, kuuluttuaan sitä ennen etäältä ja esteitten\ntakaa. \"Samana kuin olen maailmaan tullut, tahdon siitä erotakin.\nHevoset ja aseet eivät ole tarpeen sille, joka seisoo minun kansani\nSuuren Hengen edessä. Hän tietää värini ja lahjaini mukaan hän\narvostelee tekojani\".\n\n\"Isäni kertoo nuorille miehilleni, kuinka monta mingoa hän on\nkaatanut ja mitä urheuden ja oikeuden töitä hän on tehnyt, että he\ntietäisivät, kuinka olla hänen kaltaisensa.\"\n\n\"Kerskujan kieli ei kuulu valkoisen miehen taivaassa!\" vastasi vanhus\njuhlallisesti, \"Mitä minä olen tehnyt, sen Hän on nähnyt. Hänen\nsilmänsä ovat aina avoimet. Sen mitä on hyvin tehty, Hän muistaa,\nsen mitä minä olen väärin tehnyt, sen Hän muistaa kurittaa, vaikka\nHän tekeekin sen armollisesti. Ei, poikani, vaaleanaaman ei ole lupa\nlaulaa omaa kiitostaan ja toivoa, että se olisi hänen Jumalansa\nedessä otollista!\"\n\nHieman pettyneenä nuori päällikkö vaatimattomasti astui syrjään,\njoten vastatulleet saattoivat lähestyä. Middleton tarttui erämiehen\nlaihoihin käsiin ja mielenliikutustaan hilliten sai äänensä sikäli\nvaltaansa, että saattoi ilmoittaa läsnäolonsa. Vanhus kuunteli kuin\nmies, jonka ajatukset olivat aivan eri asiaan kiintyneet, mutta\nMiddletonin saatua hänet käsittämään, että hän oli lähellä, valahti\niloisen tuntemisen ilme hänen kuihtuneille kasvoilleen:\n\n\"Minä toivon, ettette näin pian ole unohtanut niitä, joita niin\nhyvin autoitte!\" Middleton lopuksi sanoi. \"Minulle olisi tuskallista\najatella, että olen jättänyt muistiinne niin nopeasti haihtuvan\nvaikutuksen.\"\n\n\"Vähän minä olen unohtanut siitä, mitä olen elämäni varrella nähnyt\",\nvastasi erämies. \"Minä olen monen uuvuttavan päivän päähän päässyt,\nmutta ei ainoatakaan ole niiden joukossa, jota tahtoisin unohtaa.\nMinä muistan teidät ja koko seuranne, ja isoisännekin, joka oli\nteidän edellänne. Minä olen iloinen, että olette palannut näille\nlakeuksille, sillä minä kaipasin englanninkielen taitoista, mutta\nen voi suuriakaan luottaa näitten seutujen kauppiaisiin. Tahdotteko\nvanhalle kuolevalle miehelle tehdä hyvän työn.\"\n\n\"Sanokaa, minkä\", virkkoi Middleton, \"niin se tehdään.\"\n\n\"Pitkä matka se on tämmöisten vähäpätöisyyksien lähettämiseen\",\nvastasi vanhus, joka puhui lyhyin väliajoin, sitä mukaa kuin voimat\nja hengitys sallivat, \"pitkä ja väsyttävä matka. Mutta avuliaisuus ja\nystävyys ovat asioita, joita ei pidä unohtaa. Otsegon vuoristossa on\nkylä --\"\n\n\"Minä tiedän paikan\", keskeytti Middleton huomatessaan, että puhe\nalkoi käydä yhä vaikeammaksi, \"sanokaa vain, mitä soisitte minun\ntekevän.\"\n\n\"Ottakaa tämä rihla ja ruutisarvi ja luotipussi ja lähettäkää ne\nsille henkilölle, jonka nimi on kaiverrettu pyssyntukin laattoihin --\neräs kauppias piirsi kirjaimet veitsellään -- sillä jo aikoja sitten\npäätin lähettää hänelle tämän ystävyyteni merkin.\"\n\n\"Sen teen. Onko muuta, mitä haluatte?\"\n\n\"Vähänpä minulla on muuta annettavaa. Ansani annan Kovalle Sydämelle,\nsillä rehellisesti ja ystävällisesti hän on sanansa pitänyt. Tulkoon\nhän eteeni.\"\n\nMiddleton selitti päällikölle, mitä erämies oli sanonut, ja siirtyi\nhänen tieltään.\n\n\"Pawnee\", vanha mies jatkoi, vaihtaen aina kieltä sen mukaan, kenelle\npuhui, ja joskus senkin mukaan, mitä puhui, \"minun kansani kesken on\nsemmoinen tapa, että isä jättää pojalleen siunauksensa, ennenkuin\nhän iäksi sulkee silmänsä. Siinä annan sinulle tämän siunauksen.\nOta se, sillä kristityn miehen siunaus ei koskaan tee oikeamielisen\nsoturin taivalta autuaitten preerioille pitemmäksi eikä vaikeammaksi.\nKatsokoon valkoisen miehen Jumala tekojasi ystävällisellä silmällä,\nja suokoon hän, ettet milloinkaan tekisi tekoa, joka saa hänen\nmuotonsa pimenemään. En tiedä, kohtaammeko toisiamme milloinkaan. On\npaljon kertomuksia hyvien henkien paikasta. Minun kaltaiseni vanhan\nja kokeneen miehen asia ei ole asettua kansan mielipiteitä vastaan.\nSinä uskot siunattuihin preerioihin ja minä uskon isäini sanoihin.\nJos kummatkin ovat totta, on eromme lopullinen. Mutta jos käy\ntoteen, että sama asia sisältyy eri sanoihin, saamme, pawnee, kerran\nyhdessä seistä teidän Wakondanne kasvojen edessä, hän kun silloin\non meidänkin Jumalamme. Paljon voidaan sanoa kummankin uskonnon\npuolesta, sillä kumpikin soveltuu omalle kansalleen, ja epäilemättä\nse onkin ollut tarkoitus. Minä pelkään, etten minä ole kokonaan\nseurannut värini lahjoja, etenkin kun minun on jonkin verran vaikeata\nainaiseksi luopua pyssyn käyttämisestä ja metsästyksen hauskuuksista.\nMutta syyni on tietysti ollut omani siihen nähden, ettei se ole\nvoinut olla Hänen. Niin, Hektor\", hän jatkoi hieman eteenpäin\nnojaten ja tunnustellen koiransa korvia, \"vihdoinkin on tullut eron\naika, koira, ja siitä tulee pitkä metsästysretki. Sinä olet ollut\nrehellinen ja rohkea ja uskollinen koira. Pawnee, sinä et voi tappaa\nkoiraa haudallani, sillä mihin kristitty koira kuolee, siihen se jää\nainaiseksi. Mutta voit olla sille hyvä minun mentyäni, rakkauden\nvuoksi, jota tunnet sen isäntää kohtaan.\"\n\n\"Isäni sanat ovat korvissani\", vastasi nuori päällikkö, tehden\nmyöntymykseksi vakavan ja kunnioittavan liikkeen.\n\n\"Kuuletko sinä, koira, mitä päällikkö on luvannut?\" kysyi erämies,\nkoettaen kiinnittää itseensä koiransa kuolleen kuvan huomion. Kun\ntämä ei vastaukseksi katsonut häneen eikä tavalliseen tapaansa\nystävällisesti vingahtanut, tunnusteli vanhus sen suuta ja koetti\ntunkea kätensä sen kylmien huulien väliin. Sitten asian todellinen\nlaita äkkiä valkeni hänelle, vaikk'ei hän suinkaan käsittänyt,\nkuinka hänet oli johdettu harhaan. Hän vaipui takaisin istuimelleen\nja pää vaipui rinnalle, ikäänkuin olisi hän kokenut ankaran ja\nodottamattoman kolahduksen. Tätä hetkellistä unohduksen tilaa\nhyväkseen käyttäen kaksi nuorta intiaania poisti nahan yhtä\nhienotunteisesti kuin olivat sen siihen tuoneetkin.\n\n\"Koira on kuollut!\" mutisi erämies oltuaan useita minuutteja vaiti.\n\"Koiran aika täyttyy kerran samoin kuin ihmisenkin, ja hyvin\nse on aikansa käyttänyt! Kapteeni\", hän jatkoi, koettaen tehdä\nkädenliikkeen Middletonille, \"olen iloinen, että tulitte, sillä\nvaikka nämä intiaanit ovatkin ystävällisiä ja hyvää tarkoittavia\nvärinsä lahjojen mukaan, eivät he kuitenkaan ole soveliaat laskemaan\nhautaan valkoisen miehen päätä. Minä olen myös ajatellut koiraani,\ntätä tässä. Ei ole soveliasta herättää semmoista käsitystä, että\nkristitty voi toivoa näkevänsä koiransa jälleen haudan toisella\npuolella. Mutta siinä ei voi olla mitään moitittavaa, että se, mitä\nuskollisesta palvelijasta jää, mullataan maahan isäntänsä luitten\nläheisyyteen.\"\n\n\"Täytämme toivomuksenne.\"\n\n\"Olen iloinen, että tästä asiasta olette samaa mieltä kuin minäkin.\nTyön säästämiseksi pankaa siis koira jalkopäähäni, tai vaikka\nviereeni. Metsämiehen ei koskaan tarvitse hävetä sitä, että hän on\nkoiransa seurassa!\"\n\n\"Lupaan täyttää pyyntönne.\"\n\nVanhus vaikeni nyt pitkäksi aikaa ja näytti miettivän. Jonkin kerran\nhän kohotti katseensa, ikäänkuin olisi jälleen tahtonut puhua\nMiddletonille, mutta jokin sisällinen tunne näytti aina pidättävän\nsanat. Middleton, joka huomasi hänen epäröintinsä, kysyi häneltä\nrohkaisevasti, oliko vielä jotakin, mitä hän saattoi tehdä hänen\nhyväkseen.\n\n\"Minä olen tässä maailmassa aivan ilman omaisia!\" vastasi erämies,\n\"minun erottuani loppuu sukunikin. Emme ole milloinkaan olleet\npäälliköitä, mutta rehellisiksi ja hyödyllisiksi omalla tavallamme me\nolemme aina osoittaneet itsemme, sitä toivoakseni ei voida kieltää.\nIsäni on haudattuna lähellä merta ja hänen poikansa luut valkenevat\npreerialla --\"\n\n\"Sanokaa paikka, niin viemme teidät isänne viereen\", keskeytti\nMiddleton.\n\n\"Ei suinkaan, kapteeni. Antakaa minun maata siellä, missä olen\nelänytkin, poissa kylien melskeestä! En kuitenkaan näe syytä,\nmiksi rehellisen miehen haudan tarvitsisi olla kätkössä kuin\npunanahka väijytyksessä. Minä maksoin eräälle miehelle siellä\nkaupunkipaikoissa, että hän isäni lepopaikalle panisi hakatun kiven.\nSe maksoi kaksitoista majavannahkaa, ja taitavasti ja somasti hän\nsen hakkasi! Se kertoi sitten kaikille ohikulkijoille, että sen alla\nlepäsi kristitty mies, ja se puhui hänen elämänlaadustaan, iästään\nja rehellisyydestään. Kun me siinä vanhassa sodassa olimme päässeet\nranskalaisista, tein minä paikalle matkan nähdäkseni, oliko kaikki\noikein tehty, ja mielihyvällä voin sanoa, että se työmies oli pitänyt\nsanansa.\"\n\n\"Semmoisenko kiven te tahtoisitte haudallenne?\"\n\n\"Minäkö! En, en, minulla ei ole muuta poikaa kuin Kova Sydän, eivätkä\nintiaanit ymmärrä valkoisten tapoja ja tyylejä. Minä sitä paitsi jo\nolen hänelle velkaa, kun olen voinut niin vähän tehdä sinä aikana,\njonka olen heimon parissa elänyt. Rihla ehkä riittäisi sen korvaamaan\n-- mutta minä tiedän, että se tuottaa sille pojalle siellä iloa, kun\nhän saa sen ripustaa seinälleen. Ei, ei, pyssy on lähetettävä sille,\njonka nimi on piirretty lukkoon!\"\n\n\"Mutta on yksi, joka mielellään osoittaisi ystävyytensä\nmainitsemallanne tavalla, mies, jonka on itsensä teitä kiittäminen\nsiitä, että on niin monesta vaarasta pelastunut ja joka lisäksi on\nesivanhemmiltaan perinyt niin suuren kiitollisuuden velan. Kivi\nasetetaan hautanne pääpuoleen.\"\n\nVanhus ojensi näivettyneen kätensä ja puristi kiitollisena puhujan\nkättä.\n\n\"Minä ajattelin, että te ehkä mielellänne sen tekisitte\", hän sanoi,\n\"mutta epäröin kysyä, kun te ette ole sukulaiseni. Älkää panko siihen\nkehuvia sanoja, vaan ainoastaan nimi, ikä ja kuolinpäivä ja joitakin\npyhän kirjan sanoja. Ei mitään muuta. Nimeni ei sitten aivan katoa\nmaan päältä enkä minä muuta kaipaa.\"\n\nMiddleton ilmoitti siihen suostuvansa, ja sitten seurasi hiljaisuus,\njonka kuluessa kuoleva lausui vain sekavia, katkonaisia lauseita.\nHän näytti nyt päättäneen tilinsä maailman kanssa ja odottavan vain\nloppukehoitusta erotakseen siitä. Middleton ja Kova Sydän asettuivat\nhänen istuimensa kahden puolen ja murheellisina tarkkasivat hänen\nkasvojenilmeittensä vaihteluita. Kahteen tuntiin ei näkynyt\nhuomattavaa muutosta. Hänen kuihtuneitten ja ajan näivettämien\nkasvojensa ilme osoitti tyyntä ja arvokasta lepoa. Aina jonkin ajan\nkuluttua hän taas puhui, milloin antaen neuvon, milloin kysyen\njotakin henkilöistä, joita hän vielä ystävyydellä muisteli. Koko\ntämän juhlallisen ja tuskallisen ajan heimon jokainen yksilö pysyi\npaikallaan, osoittaen mitä hillityimpää kärsivällisyyttä. Vanhuksen\npuhuessa kaikki kumarsivat päänsä kuunnellakseen, ja kun hän oli\nsanansa sanonut, näyttivät he punnitsevan niiden viisautta ja\nhyödyllisyyttä.\n\nLiekin lähestyessä sammumistaan hänen äänensä vaikeni, ja toisinaan\nläsnäolevat jo epäilivät, vieläkö hän mahtoi kuulua eläviin.\nMiddleton tarkkasi hänen ahavoituneitten kasvojensa pienintäkin\nilmettä ihmisluonnon tarkan havaitsijan mielenkiinnolla, jota\nhenkilökohtaisen kiintymyksen hellä tunne lämmitti, ja luuli voivansa\nlukea vanhuksen sielunliikkeet kasvojen voimakkaista piirteistä.\nEhkä se, mitä valistunut sotilas piti harhakäsityksen aiheuttamana\nkuvitelmana, todella valtasikin kuolevan mielen, sillä onko ketään,\njoka olisi tuosta tuntemattomasta maailmasta palannut selittämään,\nminkä muotojen kautta ja millä tavalla hänet on sen vanhurskaisiin\nsuojiin saatettu? Uskaltamatta ryhtyä selittämään sitä, minkä aina\ntäytyy eläville jäädä salatuksi, tahdomme vain kertoa tosiasiat\nsemmoisina kuin ne tapahtuivat.\n\nErämies oli tuntikauden pysynyt melkein liikkumatta. Vain silloin\ntällöin hän oli avannut ja sulkenut silmänsä. Avatessaan ne\nhän näytti kiinnittävän katseensa pilviin, joita päilyi lännen\ntaivaanrannalla heijastaen auringonlaskun kirkkaita värejä, saaden\nniistä muotoa ja lumousta. Hetki -- vuodenajan tyyni kauneus --\ntilaisuus, kaikki yhdessä täyttivät katsojat pelonsekaisella\njuhlallisuudella. Miettiessään merkillistä asemaa, johon oli\njoutunut, Middleton äkkiä tunsi käden, josta hän piti kiinni,\ntarttuvan omaan käteensä uskomattomalla voimalla, ja ystäväinsä\nkummaltakin puolen tukemana vanhus kohosi seisomaan suoraksi.\nHetkisen hän katseli ympärilleen, ikäänkuin kehoittaen kaikkia\nläsnäolevia kuulemaan (inhimillisen haurauden viipyvä jäännös), minkä\njälkeen hän, pää uljaassa sotilaallisessa asennossa, äänellä, jonka\npiti kuulua lukuisan väenkokouksen joka soppeen, lausui sanan:\n\n\"Minä.\"\n\nTämä kokonaan odottamaton liike yhdessä uljuuden ja nöyryyden\nkanssa, jotka niin omituisella tavalla yhtyivät erämiehen ilmeessä,\nynnä kirkas ja tavattoman voimakas ääni, jolla hän sanan lausui,\nsynnyttivät kaikissa läsnäolevissa lyhyen ajan kestävän hämmennyksen.\nKun Middleton ja Kova Sydän, jotka kumpikin olivat vaistomaisesti\nojentaneet kätensä tukemaan vanhuksen vartaloa, jälleen kääntyivät\nhänen puoleensa, huomasivat he, että heidän mielenkiintonsa esine\nainaiseksi oli poistunut apua tarvitsemasta. Murheellisin mielin\nhe laskivat ruumiin istuimelleen ja Le Balafré nousi julistamaan\nheimolle, että kaikki oli päättynyt. Vanhan intiaanin ääni oli kuin\nkaiku siitä näkymättömästä maailmasta, johon erämiehen henki oli\njuuri lähtenyt.\n\n\"Urhea, oikeamielinen ja viisas sotilas on lähtenyt kulkemaan sitä\npolkua, joka johtaa hänet kansansa siunatuille maille!\" hän sanoi.\n\"Kun Wakondan ääni kutsui häntä, oli hän valmis vastaamaan. Lähtekää,\nlapseni, muistakaa vaaleanaamojen oikeamielistä päällikköä ja\nraivatkaa okaat omalta polultanne!\"\n\nHauta kaivettiin muutamain uljaitten tammien varjoon. Pawneitten\nsudet ovat huolellisesti vartioineet sitä tähän saakka, ja usein sitä\nnäytetään matkustajalle ja kauppiaalle paikkana, missä oikeamielinen\nvalkoinen nukkuu. Jonkin ajan kuluttua pystytettiin sitten kivi\nhaudan pääpuoleen ja siihen oli piirretty erämiehen itsensä pyytämä\nkirjoitus. Omasta puolestaan Middleton vain lisäsi sanat: \"_Älköön\nkunnottoman käsi koskaan häiritkö hänen maallisia jäännöksiään.\"_\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Geologia astui vasta ensimmäisiä askeliaan siihen aikaan kuin\ntämä kirja kirjoitettiin. Suuresta jääkaudesta tai oikeammin\njääkausista ei kukaan silloin vielä ollut uneksinutkaan. -- Suom.\nmuist.\n\n[2] Lukija saa oikeamman käsityksen Mississippin merkityksestä\najatellessaan, että Mississippi ja Missouri oikeastaan ovat sama\nvirta. Niiden pituus ei yhteensä varmaan jää paljoakaan vaille\nneljästätuhannesta mailista.\n\n[3] Kaikkia vapaussodan jälkeen Yhdysvaltain unioniin otettuja\nvaltioita sanotaan uusiksi valtioiksi, Vermontia lukuunottamatta,\njolla oli sotaa vanhemmat oikeudet, vaikka ne vasta myöhemmin\ntunnustettiin.\n\n[4] Eversti Boone, Kentuckyn patriarkka.\nYhdeksännelläkymmenennellätoisella ikävuodellaan tämä karkaistu\ntienraivaaja muutti kolmesataa mailia kauemmaksi Mississippin taa,\nkoska hänen mielestään kymmenen henkeä neliömaililla jo oli liian\ntaaja asutus!\n\n[5] Ansapyytäjää vastaava amerikkalainen sana on \"trapper\", joka\ntulee sanasta \"trap\", ansa.\n\n[6] Uusissa maissa on tapana koota paljon miehiä, joskus kokonaisen\nkauntin miehet, hävittämään petoeläimiä. He asettuvat piiriin, joka\non monen mailin laajuinen, ja vähitellen kulkevat keskustaan, tappaen\nkaikki edestään. Ajettu peto säikkyy miehestä mieheen, ja siitä\nviittaus.\n\n[7] Valkoisen miehen ja intiaaninaisen lapset. Tämä rotu on omaksunut\nsuuren osan sivistyksen turmeluksista, eikä sillä ole alkuasukkaitten\navuja.\n\n[8] Intiaanit antoivat tämän nimen valkoisille heidän miekkojensa\nvuoksi.\n\n[9] Anton Wayne oli pennsylvanialainen, joka kunnostautui\nvapaussodassa ja sitten taisteli intiaaneja vastaan, saaden\nuhkarohkeudestaan miehiltään hullun Antonin nimen.\n\n[10] Amerikan hallitus nimittää läntisiin heimoihin päälliköitä ja\nantaa heille hopeamitaleja, joissa on jonkun presidentin muotokuva.\nWashingtonin kuva on halutuin.\n\n[11] Lukijalle tuskin tarvitsee sanoakaan, että se eläin, jota tässä\nkirjassa niin monessa kohdassa tarkoitetaan ja jota tavallisessa\npuheessa sanotaan puhveliksi, todella onkin biisoni. Siitä johtuvat\nnuo monet inttelyt preerian miesten ja tiedemiehen kesken.\n\n[12] Mehiläispyytäjän ammatti ei ole harvinainen Amerikan\nsiirtokuntain ulkokulmilla, vaikka se tässä esiintyy hieman\nihannoituna. Nähdessään mehiläisiä kukista mettä imemässä pyytäjä\nottaa yhden tai pari kiinni. Hän asettuu sitten sopivaan paikkaan ja\npäästää yhden mehiläisistä lentämään ja säännöllisesti hyönteinen\nlentää oikopäätä pesäänsä. Muuttaen jonkin matkan päähän toiseen\npaikkaan mehiläispyytäjä sitten päästää toisen mehiläisen lentämään.\nPantuaan merkille mehiläisten lentosuunnat pyytäjä harkitsee, missä\nnämä suunnat kohtaavat toisensa, ja siitä hän tavallisesti löytää\npesän.\n\n[13] Ne jotka ovat lukeneet edelliset teokseni, joissa erämies\nesiintyy metsämiehenä ja tiedustelijana, arvaavat helposti, mitä nämä\nviittaukset tarkoittavat.\n\n[14] Amerikan metsästäjät pitävät majavan häntää ravitsevampana\nravintoaineena.\n\n\n\n"]