[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmb185wWx4QpBWPddFe8oLgU034MPSFq8pJXJ6lsFbcY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},947,"Luotsina Mississippi-joella","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"947-twain-mark-luotsina-mississippi-joella","947__Twain_Mark__Luotsina_Mississippi-joella","Humoristinen kertomus","romaani",[14],"huumori",[16],"amerikkalainen","fi",1883,1913,21816,138355,false,48397,[25,26,27,28,29],"Authors, American -- 19th century -- Biography","Mississippi River -- Description and travel","Mississippi River Valley -- Social life and customs -- 19th century","Pilots and pilotage -- Mississippi River","Twain, Mark, 1835-1910 -- Travel -- Mississippi River",[31,32,33],"American Literature","Humour","Novels","\"Luotsina Mississippi-joella: Humoristinen kertomus\" by Mark Twain is a memoir published in 1883. It recounts Twain's experiences as a young steamboat pilot apprentice on the Mississippi River before the Civil War, learning to navigate its treacherous waters under an experienced mentor. The book also chronicles his return journey decades later, observing how the river and its towns have transformed. Blending personal adventure, river lore, and humorous tall tales, this work captures both the romance and reality of steamboat life on America's greatest waterway. (This is an automatically generated summary.)",[],306,"Kerronta seuraa kirjoittajan oppiaikaa kokeneen luotsin alaisuudessa ja kuvaa joen jatkuvaa muutosta. Teos yhdistää huumoria, matkakuvauksia ja historiallista tietoa Mississippi-joen merkityksestä sekä höyrylaivaliikenteen kultakaudesta ennen Yhdysvaltain sisällissotaa.","Mark Twainin 'Luotsina Mississippi-joella' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 947. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","LUOTSINA MISSISSIPPI-JOELLA\n\nHumoristinen kertomus\n\n\nKirj.\n\nMARK TWAIN\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1913.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nMississippi on merkillinen joki, johon kyllä kannattaa hieman\ntutustua. Missään suhteessa ei sitä voi sanoa jokapäiväiseksi,\nvaan pikemmin läpeensä omintakeiseksi, alkuperäiseksi ja\neriskummalliseksi. Jos pitää Missouria sen pääjokena, on se\nensiksikin kieltämättä maailman pisin joki -- ei vähemmän kuin\nneljäntuhannen kolmensadan Englannin penikulman [engl. penikulma\non 1,6 km. Suom.] pituinen. Epäämättömästi voinee myös sanoa, että\nse on haaveellisin ja oikullisen mutkallisin joki maailmassa,\nkun sen juostessaan täytyy kulkea matka, joka linnuntietä ei ole\nkuutta sataa seitsemääkymmentäviittä penikulmaa pitempi. Sen\nvesimäärä on kolme kertaa niin suuri kuin S:t Lawrence-joen,\nkaksikymmentäviisi kertaa niin suuri kuin Rheinin ja kolme sataa\nkolmekymmentäkahdeksan kertaa Thamesia runsaampi. Minkään muun joen\nallas ei ole niin mahdottoman laaja: se ei vastaanota lisävesiä\nvähemmästä kuin kahdestakymmenestäkahdeksasta valtiosta ja\nmaa-alueesta -- aina Delawaresta Atlannin meren rannalta, Idahosta\nLännen rinteiltä ja koko näiden molempain paikkain välillä olevalta\nmaalta, -- neljänkymmenenviiden pituusasteen laajuudelta. Se ei\nvastaanota helmaansa ja kuleta mukanaan Meksikon lahteen vähempää\nkuin viisikymmentäneljä lisäjokea, joilla liikkuu höyrylaivoja,\npuhumattakaan monesta sadasta muusta, joista useimmat kuitenkin ovat\nlotjille ja pienemmille aluksille purjehduskelpoisia. Sen juoksuala\non yhtä suuri kuin Englannin, Walesin, Skotlannin, Islannin,\nRanskan, Espanjan, Portugalin, Saksan, Itävallan, Italian ja Turkin\npinta-alat yhteenlaskettuina -- ja melkein koko tämä valtainen alue\non hedelmällistä maata, melkein hedelmällisintä koko maapallolla.\n\nJoki on eriskummallinen siitäkin, että se käy ahtaammaksi\nsikäli kuin se lähenee suutaan, sen sijaan että useimmat joet\nlaajenevat -- se kapenee ja syvenee. Siitä kohdasta, jossa Ohio\nlaskee Mississippiin, erääseen toiseen määrättyyn paikkaan tämän\npaikan ja suun puolivälissä on leveys Englannin penikulma. Tästä\nkohdasta laskien vähenee sen leveys asteettain, ja \"Solan\" luona\nheti laskukohdan yläpuolella on suurin leveys tuskin Englannin\npenikulmaa. Siinä, missä Ohio laskee Mississippiin on viime\nmainittu kahdeksankymmentäseitsemän jalkaa syvä; -- syvyys\nenenee enenemistään, ja suun läheisyydessä ei se ole sataa\nkahtakymmentäyhdeksää jalkaa vähempi.\n\nPäteväin insinöörien laskelmain mukaan laskee joki vuosittain\nneljäsataa kuusi miljoonaa tonnia mutaa Meksikon lahteen --\nmikä ehdottomasti muistuttaa kapteeni Marryatin epäkohteliaasta\nMississipin nimityksestä -- \"Suuri lokaviemäri\". Jos tämä muta\nvoitaisiin koota kiinteään muotoon, muodostaisi se neliöpenikulman\nlaajuisen ja kahdensadan neljänkymmenenyhden jalan korkuisen vuoren.\n\nPatoutuneet liejumäärät lisäävät siten vähitellen mannermaan\naluetta -- mutta se käy hitaasti; niiden kahdensadan vuoden aikana,\njotka ovat kuluneet siitä kun joki otti sijansa historiassa, on\nrantaviiva edennyt ainoastaan vajaan kolmannespenikulman. Tiedemiehet\notaksuvat yleensä, että joen suu alkuaan on ollut Baton Rougen\nluona, missä vuorijono päättyy, ja että ne kaksi sataa penikulmaa\ntasankomaata, jotka ovat tämän kaupungin ja meren välillä, vähitellen\novat muodostuneet joen lietteestä. Tällä tavoin voi joltisenkin\ntarkasti laskea, kuinka vanha tämän tasankomaan täytyy olla: sata\nkaksikymmentä tuhatta vuotta. Ja kuitenkin on aivan epäilemätöntä,\nettä tämä on nuorin maa näillä seuduin.\n\nMississipillä on vielä yksi ominaisuus, joka kannattaa mainita; --\nme tarkoitamme sen taipumusta aina väliin tehdä valtavia hyppyjä,\npuhkaisemalla kapeita maakaistaleita, ja siten itse muuttaa ja\nlyhentää juoksuansa. Se on useammin kuin kerran tuollaisella hypyllä,\nmuutamassa tunnissa, tullut enemmän kuin kolmekymmentä penikulmaa\nlyhyemmäksi! -- Nämä murtaumiset ovat usein aiheuttaneet mitä\nkummallisimpia tuloksia: satamakaupunkeja on äkkiä tullut muutetuksi\nkauas kuivalle, toisinaan useitakin penikulmia maalle, sekä\nsuletuksi hiekkasärkkiin ja metsiin, niin että kaikki yhteisliikenne\njoen kanssa on käynyt miltei mahdottomaksi. Deltan kaupunki oli\nennen maailmassa kolme penikulmaa alapuolella Vicksburgin; --\nMississipin viimeinen murtauminen on kuitenkin niin perusteellisesti\nkääntänyt olosuhteet ylösalasin, että Delta nyt päin vastoin\nsijaitsee kaksi penikulmaa yläpuolella Vicksburgin. Molemmat nämä\nkaupungit ovat sitäpaitsi yht'aikaa tämän murtautumisen kautta\nvetäytyneet takaperin maaseudulle. Nämä murtautumiset aikaansaavat\nmyös suurta epäjärjestystä ympäröivien valtioiden rajaviivoissa\nja oikeudenkäytössä. Joku henkilö asuu tänään esim. Mississipin\nvaltiossa. Yöllä katkaisee joki niemen, ja seuraavana aamuna huomaa\nhän, että hän ja hänen maatilansa onkin siirtynyt vastaiselle\nrannalle Lousianan rajojen sisäpuolelle ja sen lakien alaiseksi!\n-- Jos jotakin samantapaista on menneinä päivinä tapahtunut joen\nyläjuoksun varrella, on joku orja äkkiä voinut tulla siirretyksi\nMissourista Illinoisiin, ja samalla heti muuttua vapaaksi mieheksi.\n\nMutta eivät ainoastaan murtautumiset muuta Mississipin asemaa; koko\njoki siirtyy samalla kertaa huomaamattomasti, mutta pysähtymättä,\nsivullepäin. Hard Timesin luona, Lousianan valtiossa, on joki\nnyt kaksi Englannin penikulmaa vanhasta joenuomasta. Seuraus on,\nettä tämän kaupungin alkuperäinen asema itse asiassa nyttemmin ei\nensinkään ole Lousianassa, vaan siihen rajoittuvassa Mississipin\nvaltiossa, sekä että melkein koko se kolmentoista sadan penikulman\npituinen osa jokea, jota myöten tunnettu löytöretkeilijä La\nSalle purjehti kaksisataa vuotta sitte, nykyhetkellä on kuivaa,\nmannermaata. Itse joki on paikoin oikealla, paikoin vasemmalla\npuolella vanhaa uomaansa. Mutta riittäkööt esimerkit mahtavan joen\noikuista ja eriskummallisuuksista -- ainakin tällä hetkellä; minä\npalaan siihen edempänä sopivassa tilaisuudessa. Tarkoitukseni on nyt\nkuvata erästä puolta elämää tällä ihmeellisellä joella; se kyllä\nsaattaa olla kuvaamisen arvoinen, sellaisena kuin se esiintyi vanhaan\nhyvään aikaan, kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä vuotta sitte,\nkun höyrylaivaliikenne vielä oli parhaassa vauhdissaan. Mississipin\nluotseista ja ihmeellisestä luotsitieteestä -- en voi nimittää sitä\nvaatimattomammalla nimellä! -- sellaisena, jollaiseksi he sen joella\nkehittivät -- siitä tahdon puhua. Luulenpa, että tuskin missään\nmuussa maailman paikassa on nähty verrempää.\n\n\n\n\nII\n\n\nKun minä olin poika, oli minulla ja tovereillani eräässä\npikkukaupungissa Mississipin länsirannalla vain yksi toiveittemme ja\nkunnianhimomme päämäärä, nimittäin saada jokin paikka höyrylaivassa.\nMeillä oli tosin silloin tällöin muitakin tulevaisuuden unelmia,\nmutta ne olivat ohimeneviä, joka kerran kun taideratsastajajoukko\nkävi kaupungissa, saimme me kaikki hehkuvan halun opetella\nitsemme klowniksi. Ensimäiset neekerilaulajat, jotka esiintyivät\npaikkakunnalla, herättivät meissä syvän kaipuun saada omistautua\ntälle elämänuralle; ja välistä väikkyi mielessämme sekin rohkea\ntoivo, että jos saisimme elää ja olla kilttejä, niin Jumala sallisi\nmeistä tulla merirosvoja, kun tulisimme suuriksi. Kaikki nämä\ntulevaisuuden suunnitelmat kalpenivat yksi toisensa jälkeen; mutta\nhöyrylaivaelämä säilytti aina viehätyksensä.\n\nKerran päivässä laski höyrylaiva laituriimme matkalla ylöspäin S:t\nLouisista ja toinen alaspäin matkalla Keokukista. Ennenkuin nämä\ntapaukset olivat sattuneet, elimme me kaikin toivossa; kun ne olivat\nohi, ei elämällä ollut enää mitään tarjottavana. Näin ei ollut laita\nainoastaan poikain, vaan koko kaupungin. Huolimatta vuosista, jotka\novat sen jälkeen kuluneet, näen kaiken vielä elävänä edessäni:\nvanhan valkean kaupungin, joka uinuu aamuauringon paisteessa; tyhjät\ntai melkein tyhjät kadut; kaksi tai kolme kauppapalvelijaa, jotka\nistuvat nukuksissa puotinsa edustalla alhaalla Rantakadulla, hakien\ntasapainoa seinää vasten tuolin kahdella jalalla, leuat rintaan\npainuneina ja hatut yli silmien vedettyinä; emäsiat pikkuporsaineen\nverkkaan astuskelemassa jalkakäytävällä, einehtien meluunan kuoria\nja sydämiä; kaksi tai kolme vaatimatonta kasaa rahtitavaraa alhaalla\nkivetyllä rantalaiturilla, ja kaupungin kuuluisan, paloviinalta\ntuoksuvan juopporatin uinumassa niiden vähäisessä varjossa;\nkaksi tai kolme halkolotjaa, jotka ovat kiinnitetyt laiturin\nyläpäähän, kenenkään kuulematta aaltojen hiljaista loisketta niiden\nlaitoja vasten; suuren Mississipin, majesteetillisen, valtavan\nMississipin levittämässä penikulman laajuista, välkkyvää pintaansa\npäivänpaisteessa; pimeän metsän vastaisella rannalla; \"niemennenät\"\nyläpuolella kaupunkia, jotka rajoittavat näköalan kummallekin\nsuunnalle ja näyttävät muuttavan joen suureksi, autioksi, loistavaksi\nsisäjärveksi! -- Äkkiä näyttäytyy kapea juova mustaa sauhua toisen\nkaukaisen niemennenän päältä; samassa silmänräpäyksessä korottaa\nmusta laiturirenki, tunnettu terävistä silmistään ja valtavista\nkeuhkoistaan, mölinän, joka lyö korvat lukkoon: \"Laa-a-aiva tulee!\"\nja tuossa tuokiossa on näyttämö muuttunut. Juopporatti alkaa\nliikkua, puotipalvelijat heräävät, vaunuja ja rattaita alkaa ratista\nkivikadulla, väestö virtaa kaikista asumuksista ja kädenkäänteessä\non kuollut kaupunki elossa ja täydessä toimessa. Työntökärryt,\nkuormavaunut, miehet, pojat, kaikki ryntäävät eri tahoilta samaan\nkohtaan, höyrylaivalaiturille. Sinne saavuttua kiinnittävät\nkaikki silmänsä lähestyvään laivaan niinkuin ennenkuulumattomaan\nihmeeseen. Ja laiva on todellakin aika komea näky. Se on pitkä, siro,\nkomea ja loistava; sillä on kaksi korkeaa, kauniisti koristettua\nsavupiippua vierekkäin, joiden välissä riippuu joku kullattu\nkoriste, joka heiluu edes takaisin tuulessa; muhkea \"ohjaushytti\"\npelkkää peililasia ja kultausta ylimmällä kannella; rataskomerot\nupeilevat kultaisine säteineen laivan nimen ympärillä; konekansi,\nmyrskykansi ja teksaskansi komeilevat hienoine, vaaleaksimaalattuine\nrautakaiteineen; Amerikan lippu liehuu iloisesti tangossa; kaikki\nuunit ovat auki ammollaan ja tulet liekehtivät uljaasti niissä;\nylin kansi vilisee matkustajia; suuren kellon luona seisoo kapteeni\ntyynenä, mahtavana, kaikkien kadehtimana; sysimusta savu vyöryy\npaksuina pilvinä savutorvesta -- halpaa huvia, joka aikaansaadaan\nheittämällä muutamia halkoja pesään juuri vähää ennen johonkin\nkaupunkiin saapumista; miehistö on ryhmittynyt kannen katokselle;\nleveä rantaporras pistää alihangan sivusta, ja sen äärimäisessä\nkärjessä keikkuu taitavasti kadehdittava merimies köysivyyhti\nkädessään; pidätetty höyry viheltää kimeästi hanoista; kapteeni\nnostaa kättään -- kello soi; pyörät seisovat; sen jälkeen alkavat\nne pyöriä vastakkaiseen suuntaan, vellovat vedet muutamassa\nsilmänräpäyksessä kuohuksiin, -- ja nyt lepää höyrylaiva hiljaa. Ja\nnyt alkaa hurja kiire päästä maihin, päästä laivaan, purkamaan ja\nottamaan vastaan kuormaa, kaikki yhtaikaa ja keskeymättä perämiesten\nkajahtelevien kirousten, haukkumasanojen ja komennushuutojen\nseuraamana ja avustamana. Kymmenen minuuttia myöhemmin on höyrylaiva\ntaas lähtenyt rannasta, minkään lipun liehumatta tangossa ja\nmustan savun tupruamatta savutorvista -- vielä kymmenen minuuttia\nlisäksi, ja kaupunki on taasen kuollut, ja juopporatti on uudelleen\nrauhallisesti nukahtanut tavarakääryjen varjoon.\n\n[Amerikalaiset jokihöyrylaivat eroavat rakenteeltaan melkoisesti\neuropalaisista. \"Voidakseen kuvitella sellaista alusta\", sanoo v.\nHesse-Wartegg, \"täytyy ajatella kaunista kolmikerroksista rakennusta\npuulautalla, joka vain etu- ja takakeulassa pistää muutaman jalan\nvedenpinnan yläpuolelle. Alin kerros (jossa koneet ovat) on\ntarkotettu tavaroita varten; toisessa kerroksessa on salonki, jonka\nympärillä matkustajain hytit sijaitsevat; kolmannessa kerroksessa\non asumuksia kapteenia, upseereja ja miehistöä varten; ylinnä on\nperämies pienessä lasihytissä. Kaksi pitkää, kapeaa savutorvea ja\njoitakuita lyhty- ja lipputankoja kohoaa yli uinuvan palatsin.\"]\n\nIsäni oli rauhantuomari, ja minä olin vakuutettu siitä, että hänellä\noli ehdoton valta elämän ja kuoleman suhteen -- että hän voi\nsilmänräpäyksessä hirtättää kenen tahansa, joka ei ollut hänelle\nmieleen. Tämä oli tosin yleensä kunniaksi kylläkin minulle, mutta\nsiitä huolimatta oli hetkiä, jolloin en kokonaan voinut vaijentaa\npalavaa haluani päästä höyrylaivapojaksi. Aluksi tuntui minusta\nkuin olisin mieluimmin tahtonut päästä tarjoilijaksi, niin että\nolisin voinut näyttäytyä puettuna valkoiseen esiliinaan ja pudistaa\npöytäliinaa kaiteen yli kaikkien toverien nähden. Myöhemmin tuntui\nminusta merimies, jonka oli tapana seistä köysivyyhti kädessä\nrantaportaalla, kadehdittavimmalta. Mutta ikävä kyllä -- kaikki\ntämä ei ollut muuta kuin valveilla olevan unia, liian taivaallisia\nvoidakseen koskaan toteutua. Eräänä päivänä meni muuan poika\nmenojaan eikä hänestä kuultu sen koommin pitkään aikaan. Vihdoin\nilmestyi hän jälleen koneenrasvaajana eräässä laivassa. Tämä tapaus\nvapisutti kaikkien niiden hyvien opetusten perusteitakin, joita\nminä olin saanut pyhäkoulussa. Kysymyksessä oleva nuorukainen\nei ollut koskaan kunnostautunut millään erikoisen hyveellisellä\nvaelluksella, kun _minä_ taas aina tunnollisesti olin pysytellyt\nhyveiden polulla -- ja siitä huolimatta hän oli saavuttanut tuon\nkuulumattoman korkean kunnian, kun minä taas edelleen sain huokailla\nsurullisessa mitättömyydessä, ja se heittiö ei ollut sitte edes\njalomielinen onnessaan. Hän sovitti aina niin, että hänellä oli\njoku ruostunut ruuvi tai muu sentapainen puhdistettavana silloin\nkun laiva oli meidän laiturissa, ja hän istui aina jollain\nsilmäänpistävällä paikalla konekannella ja suoritti tätä työtään,\njotta me kaikki olisimme nähneet hänet, kadehtineet häntä ja\nvihanneet häntä, ja joka kerran kun hänen laivansa oli nostettu\nmaalattavaksi ja korjattavaksi, tuli hän kotiin ja käydä ketkutteli\nympäri kaupunkia mustimmissa ja rasvaisimmissa vaatteissaan, niin\nettei kukaan ihminen silmänräpäykseksikään voinut unhottaa, että\nhän oli höyrylaivapoika; ja lisäksi ahtasi hän puheeseensa joukon\nhöyrylaiva-sanantapoja, joihin hän oli niin tottunut, varjele,\nettei hän voinut muistaa, että toiset eivät voineet ymmärtää niitä.\nHän puhui hevosen \"ylihangan-puolesta\" säädyttömällä tavalla, joka\nsuorastaan pakotti toisen toivomaan hänelle kuolemaa. Ja hän puhui\n\"Sangluista\" (S:t Louis) niin vastenmielisen tuttavallisesti,\nettä olisi voinut luulla hänen syntyneen ja kasvaneen siellä --\nlinkosi esiin viittauksia tapauksista, jolloin hän \"oli kulkenut\nylös Neljättä katua, tiedättehän\", tai kun hän oli ollut mukana\njossain tulipalossa hoitamassa höyryruiskua, \"Vanhaa Missouria\",\nminkä jälkeen hän ivallisesti vihjasi, että sinä päivänä paloi\ntarpeeksi monta taloa, jotta niillä olisi voinut rakentaa meidän\nkaupunkimme kolmeen kertaan. Pari poikaa oli aikaisemmin ollut\nmeidän kunnioittavan ihmettelymme esineenä, koska he kerran olivat\nolleet S:t Louisissa ja heillä oli piskuinen tuntemus sen ihmeistä\n-- mutta heidän aikansa oli nyt kokonaan mennyttä. He noudattivat\nnöyrää vaikenemista tai vetäytyivät kokonaan taamma, heti kun tuo\npelottava koneenkäyttäjän alku ilmaantui näköpiiriin. Sillä elikolla\noli myös aina rahoja, ja hän käytti aina hiusöljyä. Sitäpaitsi omia\naikojaan käyvä hopeakello ja mahdottoman loistavat messinkiperät.\nHänellä oli nahkavyö uumillaan, ja hän halveksi housunkannattimia.\nJos mitään nuorukaista koskaan sydämellisesti on ihailtu ja\nvihattu ystäviensä ja aikalaistensa taholla, oli se hän. Ei mikään\nkaupungin tyttönen voinut vastustaa hänen lumousvoimaansa. Hän löi\njoka ainoan pojan laudalta. Kun hänen höyrylaivansa vihdoin eräänä\npäivänä räjähti ilmaan, levisi sydämiimme hiljainen tyytyväisyys,\nsellainen, jota me emme olleet tunteneet moneen kuukauteen. Mutta\nkun hän viikko senjälkeen tuli kotia pelastuneena, elävänä ja\nkuuluisana, sekä esiintyi kirkossa kaikkine laastarilappuineen ja\nsiteineen kuin mikäkin loistava sankari, jota kaikki katselivat,\njosta kaikki puhuivat -- näytti meistä todellakin kuin kaitselmuksen\npuolueellisuus tuohon halveksittavaan matelijaan nähden olisi\nsaavuttanut huipun, jota tuskin voi hyväksyä.\n\nTämän olion loistava ura voi aikaansaada vain yhden tuloksen, ja se\nseurasi heti. Poika toisensa jälkeen meni höyrylaivaan. Papin pojasta\ntuli koneenkäyttäjä. Tohtorin ja pormestarin pojista tuli perämiehiä.\nRavintoloitsijan pojasta tuli tarjoilija erääseen laivaan; etevimmän\nkauppiaamme neljästä pojasta ja maatuomarin kahdesta tuli luotseja.\nLuotsina oleminen oli kuitenkin etevintä kaikesta. Luotsilla oli\njo siihen aikaan, kun kaikki palkat olivat paljo alemmat kuin\nsittemmin, ruhtinaallinen palkka -- sadastaviidestäkymmenestä\nkahteensataanviiteenkymmeneen dollariin kuussa ja kaikki ilmaiseksi.\nHänen tulonsa kahtena kuukautena olisivat riittäneet papin koko\nvuosipalkan maksamiseen.\n\nMutta vielä oli meistä muutamia jälellä -- valitettavia olioita,\njoiden vanhemmat eivät sallineet heidän \"lähteä joelle.\"\n\nSeurauksena tästä oli, että minä eräänä päivänä karkasin tieheni.\nSanoin etten koskaan, koskaan enää tule kotia, ennenkuin tulen\nmahtavasti täysin valmiina luotsina. Mutta kuinka olikaan, ei se\nnäyttänytkään käyvän aivan niin helposti kuin olin ajatellut. Minä\nmenin nöyrästi erääseen suurimmista laivoista, joita oli ahtautuneina\nkuin sardiineja S:t Louisin laivaveistämöä pitkin, ja kysyin kainosti\nluotseja, mutta sain vain äreitä ja lyhyitä vastauksia perämiehiltä\nja miehistöltä. Minun täytyi tyytyä tähän kohteluun sillä kertaa,\nmutta lohduttauduin ajatellen sitä aikaa, jolloin minä olisin suuri\nja kunnioitettu luotsi ja minulla olisi kasoittain rahaa, niin että\nvoisin lyödä kuoliaaksi muutamia noista perämiehistä ja maksaa niistä.\n\nAika kului, ja minun kunnianhimoiset unelmani näyttivät yhtä\ntoteuttamattomilta. Mutta minä en kehdannut palata kotiin. Olin\nCincinnatissa, kun aloin tehdä suunnitelmia uutta elämänuraa varten.\nOlin juuri lukenut retkikunnasta, jonka hallitus oli lähettänyt\ntutkimaan Amatson-joen juoksua. En vaivannut itseäni tämän suuren\nyrityksen yksityisseikoilla -- yksityisseikat eivät koskaan ole\nolleet minun asioitani. Pistin vain pillit pussiin ja ostin lipun\nNew Orleansiin, vanhaan puolimätään alukseen nimeltä \"Paul Jones.\"\nKuudentoista dollarin edestä voin sydämestäni nauttia sen salongin\nkauhtuneesta ja likaisesta loistosta, jonka lähin omistaja olin,\nsillä \"Paul Jonesilla\" ei ollut erityistä vetovoimaa kokeneempiin\nmatkustajiin.\n\nKun vihdoin lähdimme porhaltamaan pitkin leveää Ohiota, tunsin\nyht'äkkiä muuttuneeni uudeksi olennoksi, joka melkein herätti omaa\nihastustani. Minä olin _matkustaja!_ Koskaan ei millään sanalla\nole ollut makeampaa makua suussani kuin tällä. Tunsin itseni niin\nylpeäksi, niin yleväksi, niin läpeensä oman arvoni ja tärkeyteni\ntäyttämäksi, että kaikki epäjalot tunteet katosivat sielustani\nja minä voin katsoa ei-matkustavia kanssa-ihmisiäni säälillä,\njossa tuskin oli halveksimisen hiventäkään. Kun pysähdyimme\npikkukaupunkeihin ja lastauspaikkoihin, en voinut olla huolettomasti\nkumartumatta konekannen aitauksen yli, herättääkseni rannalla olevien\npoikien kateutta ja nauttiakseni siitä. Jolleivät ne näyttäneet\nhuomaavan minua, aivastin minä herättääkseni niiden huomion tai\nsiirrähdin sellaiseen paikkaan, jossa niiden oli mahdoton kääntää\nhuomiotaan minusta. Ja heti kun huomasin, että ne katselivat minua,\naloin haukotella ja ojennella itseäni sekä muulla tavoin osottaa,\nettä olin kerrassaan ikävystynyt ja kyllästynyt matkustamiseen.\n\nOlin koko ajan paljain päin ja oleskelin parhaastapäästä tuulessa\nja auringonpaahteessa, saadakseni niin pian kuin mahdollista\nitselleni vanhan matkustajan ahavoittuneen ja päivänpolttaman ihon.\nJo seuraavana päivänä sain tuntea iloa, joka täytti sieluni mitä\npuhtaimmalla kiitollisuudella: nahka rupesi halkeilemaan kaulastani\nja nenältäni. Oikein minä toivoin, että pojat ja tytöt siellä kotona\nolisivat minut nähneet nyt.\n\nEnnen pitkää saavuimme Louisvilleen -- tai ainakin sen välittömään\nläheisyyteen. Me tartuimme pohjaan joillekin särkille keskelle\nvirtaa ja jäimme makaamaan siihen neljäksi päivää. Aloin sinä aikana\ntuntea itseni niin kotiutuneeksi laivalla kuin olisin kuulunut\nperheeseen jonkinlaisena kapteenin pikkupoikana ja perämiehen\nnuorempana veljenä. Ei kukaan voi kuvitella, kuinka ylpeäksi tunsin\nitseni huomatessani tämän, tai miten liikuttava ja sydämellinen\nhellyys noita ihmisiä kohtaan alkoi täyttää sydäntäni. En voinut\narvata silloin, kuinka syvästi ylpeä laivamies halveksii kurjan\nmaalla-asujan moista julkeutta. Ennen kaikkea paloi minussa halu\nkääntää suuren, kiivaan ensimäisen perämiehen huomio itseeni.\nTässä tarkoituksessa pidin häntä herkeämättä silmällä, toivoen\nvihdoin saavani tilaisuuden tehdä hänelle jonkun palveluksen. Tämä\ntilaisuus tuli viimein. Yleisen melun vallitessa, jonka aiheutti joku\ntemppu lastauksessa, ärjäsi äkkiä perämies kääntymättä erikoisesti\nkehenkään: \"Tänne kanki!\" Minä, joka tavallisuuden mukaan olin\nlähettyvillä, ehätin kaikkien edelle, riensin silmänräpäyksessä hänen\neteensä ja sanoin nöyrästi: \"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, missä se\non, niin minä juoksen heti hakemaan!\"\n\nJos joku lumppujen kerääjä tarjoutuisi äkkiä Venäjän keisarille\nsuorittamaan hänen hyväkseen jonkun mutkikkaan valtiollisen\ntehtävän, olisi mahdotonta, että tämä valtias tulisi enemmän\nhämmästyneeksi kuin \"Paul Jonesin\" perämies silloin minun rohkeasta\nesiintymisestäni. Hän lakkasi totisesti kiroomastakin. Hän seisoi\nhiljaa kädet sivulla ja tirkisteli alas minuun. Tarvittiin kymmenen\nsekuntia ennenkuin hän oli saanut kootuksi takaisin hämmentyneet\nsielunkykynsä. Sitten hän sanoi painavasti: \"No, jopa h----ssä!\"\nja kääntyi takaisin työhönsä näköjään aivan kuin oltuaan silmä\nsilmää vastaan jonkun ongelman kanssa, joka on liian monimutkainen\nratkaistavaksi.\n\nMinä piilottelin ja etsin yksinäisyyttä koko lopun päivää. En\nmennyt alas päivälliselle; viivyttelin menemästä illallisellekin\nsiksi kunnes kaikki muut olivat lopettaneet. En enää tuntenut\nolevani miehistön kanssa niin läheistä sukua kuin aamulla. Mutta\nvähitellen heräsivät elonhenget minussa samalla kun taas menimme\nvirtaa alaspäin. Olin pahoillani siitä, että vihasin perämiestä\nniin hirveästi kuin vihasin, sillä itse asiassa oli mahdotonta\nkenenkään -- ainakaan pojan -- olla ihailematta häntä. Hän oli\nkookas, leveäharteinen ja jäntevä, ja hänen kasvonsa olivat\nmelkein kokonaan parran peittämät; hänen oikeaan käsivarteensa\noli tatuoitu punainen ja sininen nainen molemmin puolin sinistä\nankkuria, jossa oli punainen köysi; -- ja mitä kirouksiin tulee,\noli hän mestari. Kun hän oli lastausta valvomassa, pysyttelin aina\nhänen läheisyydessään kuuntelemassa ja katselemassa häntä. Hän oli\nkokonaan oman majesteettitunteensa läpitunkema ja antoi muidenkin\nsen tuntea. Jos hän antoi pienimmänkin käskyn, laukasi hän sen\nkuin pitkäisen leimauksen ja antoi sitä seurata pitkän, kierivän\nukkosenjyrinän kirouksina. En voinut olla mielessäni vertaamatta\nsitä tapaa, jota tavallinen maanjussi käyttää käskyjä antaessaan\nja sitä millä perämies niitä antoi: Jos joku tavallinen ihminen\nesim. tahtoisi maihinmenosillan muutetuksi jalan verran, sanoisi\nhän melkein varmasti näin: \"Kuules, Jussi tai Ville, ole hyvä ja\nsiirrä tätä rantaporrasta vähän.\" Mutta paneppa perämies hänen\nsijaansa, niin saat silmänräpäyksessä kuulla hänen ärjyvän: \"Hei\ntänne, senkin kelvottomat kuhnukset! -- Nostakaa rantaporras ales\nensin, kuuletteko! Nostakaa rantaporras ales ensin, sanon minä! --\nNopeasti toimeen! -- Mitä tuhannen miljoonaa paistettua pikkupirua\nte siekailette? -- Ettekö saa jalkojanne liikkumaan, senkin kirotut\nmaamyyrät! -- Kuuletteko mitä minä sanon? -- Jalat liikkeelle! --\nNo, ettekö te nosta rantaporrasta ensin? Mitä? -- Mitä? -- Enemmän\ntaaksepäin! -- Enemmän taaksepäin! -- No, kiirehtikää, sanon minä,\nmuuten niin --! -- Istu ja pala! -- Nukutteko te, miehet -- No, niin\n-- -- minnekä sinä sen tynnyrin aiot viedä? -- Perään päin, sanon\nminä, perään päin, muuten pakotan sinut nielemään sen kokonaan,\n-- no, tuleeko siitä mitään, senkin -- senkin kilpikonnan ja\npattijalkaisen hautajaishevosen välimuoto!!!!\"\n\nOlisin suonut osaavani puhua sillä tavalla.\n\nKun särkyneet tunteeni olivat alkaneet jonkun verran tyyntyä\nperämiehen kanssa sattuneen ikävän kohtauksen jälkeen, aloin\nvähitellen kainosti lähennellä yhtä laivan vaatimattomimmista\nvirkailijoista -- yövartijaa. Aluksi hän minulle ärjyi, mutta\nlopulta uskalsin tarjota hänelle uuden savipiipun, ja tämä saattoi\nhänet lempeämmälle tuulelle. Sallipa hän minun istua vierellään\nison kellon lähellä myrskykannella, ja antautuipa aikaa myöten\nkanssani keskusteluunkin. Hän olisi tuskin voinut muuta tehdäkään,\nniin selvästi osotin minä, kuinka suurta kunniaa tunsin hänen\nalentuvaisuudestaan, ja niin hartaasti kuuntelin jokaista sanaa,\nmikä kirposi hänen huuliltaan. Hän nimitteli minulle ne epäselvät\nniemet ja saaret, joiden ohi soluimme yön pimeydessä, ja vähitellen\nalkoi hän puhua itsestään ja kertoa minulle elämänsä vaiheita.\nHän näytti tosin hentomieliseltä ollakseen mies, jolla on kuusi\ndollaria palkkaa viikossa. Mutta minä imin ahnaasti joka ainoan sanan\nuskolla, joka olisi voinut siirtää vuoria, jos se vain olisi tullut\njärkevästi käytettyä. Mitäpä minuun kuului, että hän oli likainen,\nrasvainen ja löyhkäsi paloviinalle? Mitäpä minuun kuului, ettei\nhänen puheensa ollut kieliopin mukaista ja että hänen kiroilunsa oli\nniin huonotekoista, että sen pikemmin voi sanoa laimentaneen hänen\nkeskusteluaan? -- Hän oli suurta vääryyttä kärsinyt ihminen, kovaa\nkokenut mies, ja siinä oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Kun\nhän kehitti surullista historiaansa, tippuivat hänen kyyneleensä\nlyhdylle, jota hän piti polvillaan, ja minäkin itkin osaaottaen. Hän\nkertoi olevansa englantilaisen aatelismiehen poika. Hänen isänsä\npiti hänestä, mutta vieroi häntä, sentähden että hän oli pieni; ja\nsenvuoksi lähetettiin hänet jo lapsena \"yhteen noista vanhoista,\nikivanhoista akatemioista\" --, hän oli unohtanut nimen. Aikoinaan\nkuoli aatelismies, minkä jälkeen minun surkuteltavan ystäväni äiti\n\"kahmasi\" koko omaisuuden ja \"syrjäytti\" hänet. Sitte kun äiti oli\nsyrjäyttänyt hänet, onnistui muutamien ylhäisön jäsenten, joihin hän\noli ystävällisissä suhteissa, hankkia hänelle paikka kajuuttavahtina\neräällä aluksella; -- ja tästä kohdasta alkaen heitti yövartijani\nkaikki ajan, paikan ja mahdollisuuden estävät kahleet ja syöksyi\npäistikkaa kertomukseen, joka oli täynnä mitä uskomattomimpia\nseikkailuja -- kertomukseen, joka oli niin verinen ja niin täpötäysi\nmitä järkyttävimpiä ja itsetiedottomia konnankoukkuja, että minä\nistuin hengitystäni pidätellen, ihmeissäni, lumottuna, väristen,\nihaillen ja jumaloiden! -- Olipa kova kolaus, kun sittemmin keksin,\nettä mielenkiintoinen yövartijani itse asiassa oli yksinkertainen,\nraaka, tietämätön, hentomielinen juoppohullu, joka oli ravinnut\nmielikuvitustaan kiihottavilla nurkkanovelleilla ja rikosromaaneilla,\njoista hän oli kokoonpannut tämän lorun; sen oli hän sitte kertonut\nminuntapaisilleni herkkäuskoisille nuorukaisille niin usein, että\nvihdoin itsekin oli alkanut uskoa sitä.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKun oleskelimme neljä päivää hiekkasärkällä Louisvillen edustalla,\nonnistui vanha \"Paul Jones\" viettämään noin 14 vuorokautta matkalla\nCincinnatista New Orleansiin. Tämä oli kuitenkin lopulta onnekseni,\nsillä erityisissä olosuhteissa tutustuin todellakin vihdoin erääseen\nluotsiin, joka kohteli minua jonkinlaisella hyväntahtoisuudella,\nmenipä niinkin pitkälle, että opetti minua hoitamaan ruoria, joka\nluonnollisesti yhä vielä lisäsi joen vetovoimaa minuun.\n\nNew Orleansiin tullessani tein kaksi ikävää huomiota. Toinen oli,\nettei mitään alusta, kaiken todennäköisyyden mukaan, tulisi lähtemään\nAmatson-joen suulle lähimpäin kymmenen tai kahdentoista vuoden\nkuluessa -- ja toinen, että ne yhdeksän tai kymmenen dollaria, jotka\nolivat koko rahavarani, tuskin riittäisivät kestämään sellaisen\nsuurisuuntaisen löytöretken menoja, jollaista olin suunnitellut.\nMinun täytyi siis antautua johonkin muuhun toimeen. \"Paul Jones\"\nlähti pian S:t Louisiin. Tein täydellisen piirityssuunnitelman\nluotsiani vastaan, ja kolmen päivän ankaran vastustuksen perästä\ntäytyi hänen antautua. Hän lupasi opettaa minulle luotsausta\nMississipillä New Orleansista S:t Louisiin viidestäsadasta\ndollarista, jotka minä maksaisin ensimäisestä palkastani\ntutkinnonsuorittaneena luotsina. Minä puolestani otin \"opetellakseni\"\nkaksitoista- tai kolmetoistasataa penikulmaa tuota suurta jokea\nsellaisella itseluottamuksella, jommoinen oli ominainen minun\nijälleni. Jos tosiaan olisin tiennyt, mille koetukselle sielunkykyni\npanin, olisin varmasti ajatellut parikin kertaa uudestaan. Mutta minä\noletin, ettei luotsilla oikeastaan ollut mitään muuta tekemistä kuin\npitää huoli siitä, ettei laiva lähtenyt maalle juoksemaan, ja katsoen\njoen leveyteen oli tuo asia minusta hyvin yksinkertainen.\n\nLaiva lähti New Orleansin rannasta kello neljä iltapäivällä, ja\n\"meidän vahtimme\" ei loppunut ennenkuin kello kahdeksan. Minun\nesimieheni, mr. Bixby, käänsi laivan, ohjasi sen aivan likeltä ohi\nmuutamien laivojen peräpuolia, jotka olivat sulloutuneet rantaan,\nja sanoi sitte: \"Niin no, käy ruoriin ja näytä, että kuljet noiden\nalusten ohi niin kauniisti kuin kuorisit omenaa.\" Minä tartuin\nperäsimeen, ja silloin minusta tuntui aivan kuin sydämeni olisi\nvaipunut alas saappaisiin -- sillä minusta näytti välttämättömältä,\nettä me seuraavassa silmänräpäyksessä raapaisisimme peräpeilin joka\nainoasta aluksesta koko rivissä, niin lähellä me niitä olimme.\nPidätin henkeäni ja aloin voimaini takaa ohjata vastaiselle\npuolelle, samalla; kuin ajattelin omia mietteitäni luotsista, joka\nniin typerällä tavalla oli meidät sysännyt uhkaavaan vaaraan.\nOnneksi olin kylliksi viisas vaijetakseni. Minuutin kuluttua olin\nsuureksi mielihyväkseni laskenut leveän, turvallisen väylän \"Paul\nJonesin\" ja muiden laivojen välille -- ja kymmenen sekunnin kuluttua\nolin häpeällisesti poistettu luottamuspaikaltani, samalla kun\noppimestarini taas huolimattomasti heittäytyi vaaraa kohti, nylkien\nminut elävältä parjauksillaan pelkuruudestani. Tunsin itseni kovin\nloukatuksi, mutta minun täytyi vasten tahtoani ihailla sitä tyyntä\nvarmuutta, millä hän hoiti ruoriratasta, taivuttaen itseään milloin\noikealle, milloin vasemmalle ja aina ohjaten niin läheltä muita\nlaivoja, että perikatomme näytti alati olevan edessämme, jonkun\nverran rauhoituttuaan sanoi hän minulle, ettei virta ollut niin\nvoimakas lähellä rantaa kuin kauempana keskellä, ja että meidän\nsentähden, kun me kuljimme virtaa ylöspäin, täytyi pysytellä niin\nlähellä rantaa kuin mahdollista, kun sitä vastoin kulkiessamme\nvastakkaiseen suuntaan piti pysytellä keskellä, jotta meillä olisi\nvirta apunamme. Hiljaisessa mielessäni päätin aina ohjata laivoja\nvain virtaa alaspäin, ja antaa henkilöiden, jotka olivat kuuroja\njärjen äänelle, kulkea virtaa ylöspäin. Aina väliin osotteli mr.\nBixby kaikenlaisia mieltäkiinnittäviä paikkoja minulle. Hän sanoi:\n\"Tässä meillä on Kuudenneulanniemi.\" Minä suostuin siihen kernaasti.\nSe oli sangen hauska saada tietää, mutta minä en parhaalla tahdollani\nvoinut saada selville, mitä se minulle kuului. Toisen kerran sanoi\nhän: \"Tuo on Kymmenenpenikulmankärki\". Vähän myöhemmin lausui hän:\n\"Tuo tuossa on Kahdentoistapenikulmankärki.\" Kaikki ne olivat melkein\nvedenpinnan tasalla; kaikkityyni näyttivät ne samanlaisilta minun\nsilmiini -- kaikki ne olivat yksitoikkoisia eivätkä millään tavalla\nmuistuttaneet luonnonkauneudesta. Aloin toivoa, että minun arvokas\npäällikköni olisi jo muuttanut puheenainetta. Mutta ei, innolla, joka\nolisi ansainnut paremman asian, ahtasi hän itsepintaisesti minuun\nnoita tarpeettomia tietojaan. Hän luikersi pitkin rantoja erään\nniemen luo ja sanoi samassa: \"Tässä loppuu tyynivesi, aivan tuon\nkiinapuuryhmän kohdalla; me saamme mennä toiselle rannalle nyt\"; ja\nniin hän ohjasi sinne. Hän jätti ruorin minulle pari kertaa, mutta\nminulla oli aina huono onni. Joko minä juuri olin ohjaamaisillani\nylös sokeri-istutuksiin tai ohjasin liian keskelle virtaa --\nja molemmissa tapauksissa jouduin poikkeuksetta epäsuosioon ja\nparjaustulvaan.\n\nVihdoin loppui meidän vahtivuoromme; me söimme illallista ja menimme\nalas hyttiin. Keskiyön aikana tunkeutui jonkun lyhdyn valo unisiin\nsilmiini, ja yövartija sanoi: \"Nouse ylös! --\"\n\nSitte hän poistui. Minä en voinut käsittää tämän mitä ihmeellisimmän\ntapauksen syytä, ja kun olin vähän aikaa miettinyt sitä, nukahdin\nuudestaan. Mutta ei viipynyt kauvaakaan, kun yövartija taas ilmestyi,\nja tällä kertaa rupesi hän olemaan karkea. Minä suutuin ja sanoin:\n\n\"Mitä se merkitsee, että te keskellä yötä tulette tänne tappelemaan?\n-- Saadaanpas nähdä, etten minä enää saa nukuttua.\"\n\nYövartija sanoi:\n\n\"Niin, jollei sitä juuri tapahdu, niin paistettakoon minut silakkana.\"\n\nVäki, joka oli lopettanut vahtivuoronsa, oli juuri laskeutumassa\nyöpuulle, ja minä kuulin pari raakaa naurunpurskahdusta sekä muutamia\npistäviä huomautuksia, kuten esimerkiksi: \"Halloo, yövartija! -- Etkö\nsinä ole saanut penikkaasi vielä valveille? -- Hän itkee varmaankin\näitiään, pikku raukka. Antakaa sille tuttia ja lähettäkää peräpuolen\nsiivoojatar tänne laulamaan sille kehtolauluja.\"\n\nTässä silmänräpäyksessä ilmestyi mr. Bixby näyttämölle. Jonkun\nminuutin perästä kiipesin minä nopeasti rappusia ylös ohjaushyttiin\nmuutamia vaatekappaleita päälläni, muut sylissäni. Mr. Bixby seurasi\nminua ihan kintereillä, jakaen selittäviä huomautuksia. Tämä oli\nuutta -- tämä päähänpisto nousta keskellä yötä työhön. Se oli niitä\nluotsilaitoksen yksityiskohtia, joista olin tähän saakka ollut\ntietämätön. Minä kyllä tiesin, että laivat kulkivat yöaikaankin,\nmutta miten olikaan, en ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että\nihmisten täytyi nousta lämpimistä sängyistään ohjaamaan niitä.\nAloin pelätä, ettei luotsielämä ollutkaan aivan niin romanttista\nkuin olin kuvitellut; ainakin oli sen tässä puolessa jotakin peräti\nproosallista.\n\nYö oli sangen pimeä, vaikka tähtiä tuikki tiheässä taivaalla. Minun\npelkäämäni perämies seisoi ruorissa ja ohjasi vanhaa alusta erästä\nvilkuttavaa tähteä kohti taivaanrannalle, samalla kun hän piti laivaa\nkuitenkin virranuomassa. Molempien rantojen väliä ei ollut täyttä\nengl. penikulmaa, mutta sentään ne näyttivät hyvin kaukaisilta,\nsumuisilta ja epäselviltä. Perämies sanoi:\n\n\"Meidän on laskettava Jonesin istutuksille, sir.\"\n\nNyt riemuitsi minun kostonhimoinen mieleni. Sanoin itsekseni:\n\"Onneksi olkoon, mr. Bixby! -- Tulee hauskaa teidän hakea Jonesin\nistutukset pimeässä -- oikein toivon, ettette koskaan niitä löytäisi,\nniin kauan kuin elätte.\"\n\n\"Ylä- vai alapäähänkö istutuksia?\" kysyi Bixby tyynesti.\n\n\"Yläpäähän.\"\n\n\"Se ei käy päinsä. Vesi on liian matalalla. Ei ole pitkä matka\nalapäähän, ja siihen saatte tyytyä.\"\n\n\"Hyvä, sir. Jollei Jones ole siihen tyytyväinen, niin sanokoon mitä\ntahansa.\"\n\nSenjälkeen perämies poistui. Iloni alkoi vähitellen kylmetä ja\nihmetykseni kasvaa. Tässä oli ihminen, joka ei ainoastaan tyynesti\nottanut löytääkseen noita istutuksia sysimustassa yössä, vaan oli\npäällepäätteeksi valmis löytämään kumman tahansa pään niistä. Mieleni\nkovin teki kysyä erästä seikkaa, mutta minä olin niin tarpeeksi\ntäynnä minulle murahdettuja tylyjä vastauksia, että minä katsoin\nparhaimmaksi pitää suuni kiinni. Kysymys, minkä minä olisin tahtonut\nesittää, oli vain se, missä määrin mr. Bixby todella oli niin suuri\naasi, että kuvitteli voivansa löytää istutukset yöllä, jolloin kaikki\nmaisema oli aivan samanlaista ja samanväristä. Mutta minä olin vaiti.\nOpin tuona aikana pitämään kieleni hampaitten takana.\n\nMr. Bixby ohjasi heti rantaa kohden ja vähän ajan perästä hiipi aivan\npitkin rantaa, ihan kuin kirkkaalla päivällä. Eikä siinä kyllin --\nhän hyräili sitäpaitsi --\n\n\"Taivahan Valtias, ilta jo saapuu\" j.n.e.\n\nMinusta tuntui kuin olisin uskonut henkeni hirveän huolettoman\nmielipuolen käsiin. Hetken kuluttua kääntyi hän minuun ja kysyi:\n\n\"Mikä on ensimäisen niemen nimi New Orleansin yläpuolella?\"\n\nMinua ilahutti, että voin hetkeäkään epäröimättä vastata. Sanoin,\netten sitä tiennyt.\n\n\"Tuhannen tulimmaista, mitä se merkitsee?\"\n\nHänen tapansa pelottivat minua tosiaan. Mutta minä toistin yhä\njärkähtämättömästi, etten sitä tiennyt.\n\n\"Oletpa sinä kaunis lintu\", sanoi mr. Bixby. \"No, entä seuraava niemi\nsitte?\"\n\nEn sitä sen paremmin tiennyt\n\n\"No, tämähän menee ihan päin seiniä! -- Sano edes joku nimeltään\nniistä niemistä -- mikä tahansa -- joita minä sinulle ilmotin.\"\n\nAjattelin hetkisen, mutta tunnustin vihdoin, etten voinut muistaa\nyhtään ainoata.\n\n\"No, kuules! -- Mitä merkkejä kohden ohjataan silloin, kun on\nmuutettava rantaa, heti Kahdentoistapenikulmankärjen yläpuolella?\"\n\n\"Minä -- minä en tiedä.\"\n\n\"Sinä -- sinä -- et tiedä?\" matki hän ääntäni. \"Mitä hittoa sinä\nsitte tiedät, senkin nulikka?\"\n\n\"Minä, minä -- -- en mitään.\"\n\n\"Sinä suuri Pyhä Anttoni! -- siinä sinä sanoit toden. Sinä olet\ntosiaan suurin pässinpää, mitä olen tavannut! -- Ja sinä aijot tulla\nluotsiksi -- sinä! -- -- Sinulla ei ole älyä ohjata edes vanhaa\nlehmää veräjästä sisään!\" --\n\nEi ollut hyvä olla tekemisissä hänen kanssaan, kun hän joutui\ntuollaiselle tuulelle. Hän polki ja nosteli jalkojaan, aivan kuin\nlattia olisi polttanut hänen jalkapohjiaan, samalla kun hän kiehui\nja porisi itsekseen. Väliin kiehahti hän yli äyräittensä ja poltti\nminuakin.\n\n\"Kuuleppas! -- Mitä varten sinä luulit minun sanoneen noiden kaikkien\nniemien nimet, sinä nulikka?\"\n\nAjattelin vapisten sitä muutamia sekunteja, ja silloin meni\npaholainen minuun ja houkutteli minut sanomaan:\n\n\"Tuota -- tuota -- aikani kuluksi, ajattelin minä.\"\n\nSe vaikutti kuin punainen vaate sonniin. Hän kirosi ja pärmänttäsi,\nniin että se teki hänet kai sokeaksi (hän oli juuri aikeissa\najaa suoraan poikki joen), -- sillä hän oli ajamaisillaan erään\nhalkoveneen päälle, rikkoen sen perämelan. Laivuri lähetti tietysti\ntäyden panoksen valittuja kirouksia peräämme. Koskaan ei ole kukaan\nihminen ollut niin kiitollinen mistään hyvästä työstä kuin Bixby\ntästä tapauksesta: hän oli nimittäin pakahtua vihasta, ja nyt\nhän löysi sellaisen, joka voi vastata. Hän avasi luukun, pisti\npäänsä siitä ulos ja huojensi kukkuraisen sydämensä sellaisella\nkaunopuheisuudella, jommoista minä en ollut ennen kuullut. Mitä\nheikommiksi laivurin vannomiset etenivät, sitä suuriäänisemmäksi tuli\nBixby ja sitä voimakkaammiksi kohosivat hänen soimauksensa, ja kun\nhän vihdoin sulki luukun, oli hän kirjaimellisesti \"tyhjä.\" Vaikka\nolisi vetänyt nuottaa hänen sisäisessä ihmisessään, ei olisi voinut\nlöytää pienintäkään kirousta. Hetken kuluttua sanoi hän minulle mitä\nystävällisimmällä äänellä:\n\n\"Poikani, sinun täytyy hankkia itsellesi muistiinpanokirja, ja joka\nkerran kun minä sanon jotain, on sinun vain kirjoitettava se muistiin\nja opeteltava se. Ei ole muuta keinoa tulla hyväksi luotsiksi kuin\nopetella koko joki ulkoa. Se sinun täytyy tuntea kuin aapiskirjasi.\"\n\nSe oli virkistävä tieto, sillä muistini ei koskaan ollut vahva\npuoleni. Koetin sitäpaitsi pitää rohkeuttani yllä ajattelemalla, että\narvokas esimieheni pani hiukan liikoja.\n\nPian senjälkeen veti hän eräästä nuorasta ja löi pari iskua suureen\nsoittokelloon. Nyt olivat kaikki tähdet poissa ja oli pimeä kuin\nsäkissä. Kuulin siipirattaitten heittävän vettä rantoja vastaan,\nmutta en ollut varma, näinkö maata. Joku ääni sanoi myrskykannelta:\n\n\"Missä me olemme, sir?\"\n\n\"Joneksen istutuksilla.\"\n\nAjattelin kaikessa hiljaisuudessa kernaasti lyöväni vetoa siitä,\netteivät ne olleet siinä. Mutta minä en hiiskunut sanaakaan.\nMinä vain odotin. Mr. Bixby soitti konekelloja, ja jonkun ajan\nperästä kääntyi laivan keula maihin päin, lyhty paloi kannella,\njoku musta olento juoksi maihin, ja ääni, joka varmaankin kuului\njollekulle neekerille, sanoi: \"Antakaa minulle kapsäkki, Jones\" --\nja seuraavassa silmänräpäyksessä kuljimme taas virralle, aivan kuin\nei mitään olisi tapahtunut. Vaivuin taas ajatuksiin ja sanoin sitte\n-- tietysti kuulumattomasti: \"No niin, että hän löysi istutukset, on\npelkkä onnellinen sattuma, jommoisia tapahtuu yksi sadassa vuodessa\",\n-- ja minä tosiaan uskoin niin.\n\nKun olimme kulkeneet noin seitsemän- tai kahdeksansataa penikulmaa\njokea ylöspäin, olin mukiinmenevästi oppinut ohjaamaan laivaa\npäivänvalolla, ja ennenkuin saavuimme S:t Louisiin olin ottanut\nmuutamia edistysaskeleita, vaikkakin hyvin vähäpätöisiä, taidossa\nyöllä ohjata sitä. Minulla oli muistiinpanokirja, joka oli\nsullottu täyteen kaikenlaisten kaupunkien, niemien, särkkien,\nsaarien, väylien, matalien y.m. nimiä: mutta muistikirjaan sitte\nrajoittuvatkin kaikki tietoni; päässä ne eivät tahtoneet pysyä.\nSydäntäni särki, kun ajattelin, että minulla joka tapauksessa\non ainoastaan puolen jokea kirjoitettuna muistiin, sillä kun\nvahtivuoroamme kesti vain neljä tuntia, jota seurasi neljän tunnin\nlepo, vaihdellen samalla tapaa päivällä ja yöllä, niin jäi aina\nneljän tunnin tyhjä aukko kirjaani joka kerta kun olin ollut\nnukkumassa, aina matkan alusta asti.\n\nJonkun ajan kuluttua muutti päällikköni erääseen suureen\nNew-Orleans-laivaan, ja minä pistin pillit pussiini ja seurasin\nhäntä. Se oli komea laiva. Kun minä seisoin sen ohjaushytissä,\nolin minä niin korkealla vedenpinnasta, että luulin seisovani\nvuorella; kantta ulottui pitkältä sekä keulaan että perään päin\nallani. Ihmettelin kuinka minä koskaan olin voinut olla niin\nyksinkertainen, että olin pitänyt \"Paul Jonesta\" isona laivana.\nEro oli suuri muissakin suhteissa. \"Paul Jonesin\" ohjaushytti\noli ahdas, ränsistynyt, korearyysyinen hökkeli -- mutta täällä\nse oli loistava temppeli, jossa oli lasiseinät; se oli tarpeeksi\nsuuri vaikka tanssiaisia varten, punan- ja kullankirjavat komeat\nuutimet, arvokkaisuutta lisäävä sohva, nahkaiset pielukset ja\nselkänoja korkealla istuimella, jolla vieraat luotsit tapasivat\nistua \"katselemassa jokea\" ja kertoa loppumattomia laivurikaskuja,\nsirot sylkiastiat entisten puisten sahajauholaatikkojen sijalla,\nkiiltävät vahakangasmatot lattialla, suuri kamiini talven varalta,\nkomeasti kirjailtu ruoriratas niin korkea kuin mies, messinkinupit\nsoittokelloissa ja sievä musta palvelija lumivalkea esiliina edessään\nkantamassa jäätelöä ja kahvia ylös vahtivuoron aikana, oli sitte\nyö tai päivä. Se näytti joltakin, se; minussa alkoi rohkeus taas\nkasvaa, ja rupesin uskomaan, että oli sentään sangen romanttista ja\nmiellyttävää olla luotsina. Heti kun olimme rannalta lähteneet, aloin\nvaeltaa ristiin rastiin tässä suuressa höyryaluksessa, ja kaikki mitä\nnäin, täytti sydämeni ilolla. Kaikki oli hienoa ja kiillotettua kuin\nvastaanottohuoneessa; ja kun seisoin kullankimaltelevan salongin\ntoisessa päässä, olin katselevinani loistavan tunnelin läpi. Joka\nhytin ovea koristi jonkun lahjakkaan ilmoituskilpimaalarin tekemä\nöljytaulu, kaikkialla kimalteli hiotut kristallikynttiläkruunut,\npiletinmyyjän konttori oli sirouden mestarinäyte, ja palvelijoilla\noli käherretyt tukat ja uskomattoman kalliit puvut. Konekansi oli\ntilava kuin kirkko, ja palavien uunien yläpuolella näkyi kahdeksan\ntavatonta höyrypannua! -- Mutta kylliksi tästä! En ole koskaan\ntuntenut itseäni niin yleväksi -- ja kun kuulin, että kaikki\nkohteliaat palvelijat puhuttelivat minua \"sir\", ei tyytyväisyydelläni\nollut rajoja.\n\nKun palasin ohjaushyttiin, oli S:t Louis kadonnut jo näköpiiristä, ja\nkauhukseni huomasin, ettei minulla ollut kaukaisintakaan aavistusta,\nmissä me olimme. Tässä oli kyllä kappale jokea, joka aivan oikein\noli viety kirjaani, mutta valitettavasti se ei minua hyödyttänyt\nvähintäkään -- kaikki oli kokonaan takaperosin käännettyä. Olin\nnähnyt sen, kun tulimme ylöspäin virtaa, mutta ei kertaakaan\nollut päähäni pälkähtänyt kääntyä katsomaan, miltä joki näytti\nvastakkaiseen suuntaan. Sydämeni täytti epätoivo tullessani siihen\nvakaumukseen, että minun täytyi opetella tämä hirveä joki sekä\netu- että takaperin, jos mielin mitään saada aikaan.\n\nOhjaushytti oli täynnä vieraita luotseja, jotka matkustivat\n\"katselemaan jokea.\" Mississippi muuttaa uomaansa mitä\nmerkillisimmin, niin että luotsit tavallisesti katsoivat pakolliseksi\ntehdä pienen tarkastusmatkan virtaa alaspäin Cairoon sillä aikaa\nkun heidän aluksiaan lastattiin, perehtyäkseen vallitseviin\nolosuhteisiin, erittäinkin tällaisina aikoina, jolloin vesi oli\nmatalalla. Meillä ei ollut sen vähempää kuin yhdeksän tai kymmenen\nnoita \"jokitarkastelijoita\" laivallamme, ja heille oli kyllä hyvää\ntilaa ohjaushytissämme, jossa he olivat tervetulleita, sillä luotsit\novat tavattoman puheliaita kohdatessaan toisiaan, ja kun he eivät\nkoskaan puhu muusta kuin joesta, on heidän keskustelunsa aina yhtä\ntenhoava ja mieltäkiinnittävä ammattiveljien kesken. Oikea luotsi ei\nkysele mitään asiaa taivaan ja maan välillä paitsi jokea, ja hän on\nasemastaan ylpeämpi kuin kuningas valtaistuimellaan.\n\nMuutamat vieraamme olivat somistautuneet kiiltäviin\nsilinterihattuihin, paidanrintamuksiin, jalokivineuloihin,\nglacékäsineihin ja kiiltonahkasaappaisiin. He esiintyivät valituilla\nlauseilla ja ilmaisivat koko olemuksessaan sitä tyyntä arvokkuutta,\njoka kuuluu melkoisen omaisuuden ja suuren maineen saavuttaneille\nhenkilöille, Muut olivat huolettomammin puettuja ja käyttivät yleensä\nkorkeapohjaisia, leveälierisiä huopahattuja, jotka muistuttivat\nCromwellin ratsumiehiä.\n\nMinä olin nolla tässä korkeassa seurassa, ja tunsin itseni\nmasentuneeksi, milteipä mitättömäksi. Minua ei katsottu edes\ntarpeelliseksi auttamaan ruorissa silloin kun luotsi tarvitsi\npikaista apua -- se vieraista, joka oli lähimpänä, oli heti käsillä,\nkun tarve vaati, ja se tapahtui hyvin usein purjehdusväylän kapeuden\nja alhaisen veden tähden. Seisoin vaiti nurkassa ja kuuntelin --\nja noiden mahtavien herrojen puhe teki mieleni vielä raskaammaksi,\nsillä siitä, mitä he sanoivat, kävi selvästi, hirvittävän selvästi\nilmi, mikäli korvani eivät minua pettäneet, ettei minun tarvinnut\noppia kaikkien joessa ja joen varrella olevien kaupunkien, kylien,\nsaarten, niemien ja mutkien nimiä, vaan täytyi rakentaa läheinen\npersoonallinen tuttavuus jok'ainoan vanhan \"snagin\" [_Snags_ --\n\"isoja joen irtirepimiä puita, jotka aluksi uivat veden pinnalla,\nkunnes niiden juuret tarttuvat pohjaan, jossa peittyvät hietaan.\nVirta kuluttaa pian latvan, ja teräväksi hioutunut runko kallistuu\nnyt jokeen; sen huomaa ainoastaan tottunut silmä pienestä\npintaväreilystä. Jokainen höyrylaiva, joka ui tällaista snagia päin,\nsaa heti läven pohjaan ja vajoo ilman pelastuksen mahdollisuutta.\"\n-- V. Hesse-Wartegg] kanssa, jotka koristivat joen kahdentoistasadan\npenikulman pituisia rantoja; -- ja mikä vielä pahempi -- minun täytyi\ntietää missä nuo esineet olivat pimeässä, sikäli kuin en saanut\notaksua, etteivät meidän vieraamme olleet varustettuja silmillä,\njotka näkivät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Minä aloin jo toivoa\nkoko luotsilaitosta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja sydämessäni\nvalittaa, että koskaan olin onnettomasti päättänyt valita tällaisen\nammatin itselleni.\n\nKun alkoi hämärtää, soitti mr. Bixby kolme kertaa isoa kelloa\n(maihinlaskemisen merkki) -- ja kapteeni astui kajuutastaan\ntexas-kannelle ja katsoi kysyvästi ylös ohjaushyttiin päin. Mr. Bixby\nsanoi:\n\n\"Me pysähdymme tähän yöksi, kapteeni.\"\n\n\"Hyvä, sir.\"\n\nSiinä kaikki. Laiva ajoi maihin ja oli siinä yön. Minusta näytti\ntavattoman suuremmoiselta se, että luotsi noin vain voi tehdä mitä\nhalusi, pyytämättä siihen lupaa komealta kapteenilta. Minä söin\nillallisen ja menin maata kovin alakuloisena päivän huomioista.\nKallis muistiinpanovihkoni näytti minusta nyt vain tarpeettomien\nnimien sekasotkulta. Aina kun päivän kuluessa katsoin siihen, alkoi\npäätäni huimata enemmän kuin ennen. Toivoin unien tuovan lohdutusta\nja rauhaa -- mutta ei, -- kaikki mitä olin nähnyt, kuullut ja\nkokenut, ajelehti koko yön aivoissani ja painoi rintaani kuin hirveä\nhellittämätön painajainen.\n\nSeuraavana aamuna heräsimme jotenkin huonolla tuulella. Viiletimme\nnyt täyttä vauhtia virtaa ylöspäin, mistään vaaroista välittämättä,\nsillä meidän oli tärkeä ehtiä Cairoon ennen yön tuloa. Mutta mr.\nBixbyn toverin, toisen luotsin, onnistui kesken kaiken asettaa laiva\nkarille, ja niin paljon aikaa meni hukkaan ennenkuin taasen oltiin\nirti, että jokseenkin varmasti näimme pimeän yllättävän meidät\naikoja ennenkuin olimme ehtineet päämääräämme. Tämä oli todellinen\nonnettomuus, varsinkin useille vieraille luotseille, joiden laivat\neivät voineet lähteä ennenkuin he olivat päässeet takaisin.\nOhjaushytissä kävi keskustelun sävy melkoisesti vakavammaksi.\nYlöspäin mentäessä laivat tavallisesti kulkivat koko yön, olipa vesi\nkorkealla tai matalalla; mutta alaspäin mentäessä olivat luotsit\nvarovaisempia -- vaara oli liian suuri voimakkaan virran takia, joten\noli tapana pysähtyä paikoilleen yöksi.\n\nVielä oli kuitenkin heikko toivo; jos me vain voisimme ehtiä\n\"Hattusaaren\" ohi, missä kulkuväylä oli tavattoman vaikea ja täynnä\nvaarallisia kareja, ennen yötä, niin voisimme uskaltaa Cairoon asti\npimeästä huolimatta, sillä jälellä oleva tie ei tarjonnut mitään\nmainittavampia vaikeuksia. Mutta koettaa sivuuttaa Hattusaari\npimeässä olisi sulaa järjettömyyttä. Kelloilta kysyttiin ahkerasti\nneuvoa pitkin ehtoopäivää, ja lukemattomia laskelmia tehtiin\nvauhdin nopeudesta. Hattusaari oli ainoa puheenaine; toisinaan oli\nmieliala ylen toivorikas, ja toisinaan, kun vauhtia hiljennettiin\nvaarallisilla paikoilla, laski toivon astemittari taas alas nollaan.\nMinuunkin tarttui yleinen jännitys siinä määrin, että kauhean\nedesvastuun painostamana, joka tuntui rasittavan hartioitani, toivoin\nvain voivani päästä maihin edes pariksi -- vain pariksi minuutiksi,\njotta olisin saanut vetää oikein syvään henkeä ja sitten alkaa\ntaasen uudelleen. Sinä päivänä ei noudatettu mitään säännöllistä\nvahtivuoroa; meidän luotsimme hoitivat vuorotellen peräsintä, aina\nsen mukaan kuin jommallekummalle olivat tutumpia ne paikat, joita\nkuljettiin, ja molemmat pysyttelivät he poistumatta ohjaushytissä.\n\nTuntia ennen auringonlaskua otti Bixby ruorin, ja W----, toinen luotsi,\nastui syrjään. Seuraavana puolenatuntina piti jokainen kelloa\nkädessään ja seisoi hiljaa ja levottomana ja odottavana. Vihdoin\nsanoi joku syvään huoaisten:\n\n\"Niin -- tuolla on Hattusaari ja me emme ehdi sivuuttaa sitä.\"\n\nKaikki kellot pantiin taskuihin, kaikki huokasivat ja murisivat:\n\"Herra Jumala, jospa vain olisimme olleet tässä puolta tuntia\naikaisemmin\", ja ilma oli painostava pettymyksestä. Jotkut\nkääntyivät jo mennäkseen, mutta viipyivät vähän aikaa, kun ei\nmitään pysähdysmerkkiä kuulunut. Aurinko koski jo taivaanrantaa --\nhöyrylaiva kulki tyynesti edelleen. Kysyvät katseet lensivät toisesta\ntoiseen; eräskin, joka jo oli käsi lukossa ja oli jo painanut nappia,\njäi odottamaan, katsoi taaksensa, otti kätensä pois lukosta ja antoi\nnapin nousta taas paikoilleen. Me kuljimme täysin konein mutkasta\nalas. Vaihdettiin yhä enemmän katseita, nyökytettiin päätä hiljaa\ntoisilleen, ilmaistakseen hämmästystä ja ihmettelyä -- mutta kukaan\nei lausunut sanaakaan. Itsetiedottomasti kasaantuivat kaikki tiheään\nryhmään peräsinmiehen taakse taivaan pimetessä ja tähtien alkaessa\ntulla näkyviin. Vaitiolo ja henkeä pidättävä jännitys alkoi tulla\npainostavaksi.\n\nNyt veti Bixby nuorasta, ja kaksi ison laivakellon syvää, sointuvaa\nlyöntiä kaikui yössä. Sitten silmänräpäyksen väliaika, ja taas\nlyönti. Heti kuului vartian huuto myrskykannelta:\n\n\"Valmiita luotaamaan! -- Luodatkaa alihangan puolelta! -- luodatkaa\nylihangan puolelle!\"\n\nLuotaajain huudot alkoivat kuulua kaukana, ja kansivartijat toistivat\nne:\n\n\"S-y-y-l-tää kolme! -- S-y-y-l-tää kolme! -- Kaksi -- kolme --\nneljännestä! -- Kaksi -- ja puoli! -- Kaksi -- ja -- neljännes! --\nSy-y-l-tää kaksi! -- Yksi -- kolme -- neljännestä!\"\n\nNyt veti Bixby parista kellotangosta, heikko kellon kilinä kuului\nsyvältä alhaalta konehuoneesta, ja meidän vauhtimme alkoi hiljentyä.\nHöyry pihisi hanoista. Luotaajain huudot jatkuivat -- ja niissä\non aina jotakin kamalaa ja pelottavaa, niissä äänissä, yötiseen\naikaan. Jok'ainoa luotsi oli nyt tähystämässä, silmät sirillään,\nja he puhuivat vain kuiskaten. Kukaan muu ei näyttänyt tyyneltä\nja huolettomalta kuin Bixby itse. Hän hoiteli kylmäverisesti ja\nepäröimättä peräsintä, tekemättä mitään muita huomioita, ja ohjasi\nlaivaansa ainakin minun mielestäni täydellisesti näkymättömien\nmerkkien mukaan -- sillä meidän mielestämme, mikäli näytti, me\nolimme pimeällä rannattomalla ulapalla. Hytissä puhuttiin nyt vain\npuoliääneen ja lyhyinä lauseina.\n\n\"Selvä on -- se on nyt ensimäisellä karilla.\"\n\nVaitiolo, ja sitten kuului taas puoliääneen:\n\n\"Istu ja pala! -- tuota sanon minä hienoksi.\"\n\nNyt pysähtyivät koneet kokonaan käymästä ja me ajauduimme virran\nmukana. Ei silti ja senvuoksi, että minä olisin nähnyt ajautuvamme,\nsillä nyt olivat kaikki tähdet kadonneet! Tämä hiljainen painuminen\nvirran mukana oli kuitenkin kaikkein kamalinta -- sydän melkein\nlakkasi sykkimästä siinä. Muutamassa minuutissa erotin lyhyen matkan\npäässä vielä mustempaa kuin tuo paksu pimeys, joka ympäröi meitä\n-- se oli saaren äärimmäinen niemennenä. Me ohjasimme suuntamme\nsuoraan sille. Nyt olimme sen pimeässä varjossa, ja vaara näytti niin\nuhkaavalta, että minä olin menehtyä ja tunsin voimakkaan halun tehdä\njotakin -- mitä hyvänsä -- pelastaakseni laivan. Mutta Bixby seisoi\nyhä edelleen masentumattomana rattaansa ääressä, valppaana kuin\nvaaniva kissa, ja kaikki muut luotsit olkapää toisessaan kiinni hänen\nselkänsä takana.\n\nVesi kävi aina matalaa matalammaksi, luotaajain huudoista päättäen,\nja nyt oli se vain: --\n\n\"Kah-dek-san ja-a-alkaa! Kah-dek-san ja-a-alkaa! -- Seit-se-män ja\nkol-- -- --\"\n\nBixby lausui varottaen puhelintorveen koneenkäyttäjälle:\n\n\"Ole nyt varoillasi.\"\n\n\"Selvä on, sir.\"\n\n\"Seit-se-män ja pu-u-uoli! Seit-se-män ja-a-alkaa! -- Kuu- uu-si ja\nkolme nelj--\"\n\nMe raapasimme pohjaan! -- Samassa silmänräpäyksessä toimeenpani Bixby\nkamalan kellonkilinän ja ulvoi puhelintorveen: -- \"Päästäppäs nyt\npäälle! -- Kaikki mitä vain on!!\" Laiva murskui ja raapi läpi hiekan,\nheilui kauhuisan silmänräpäyksen perikadon partaalla -- ja oli yli\nkarin! ja niin jyrisevä hurraa-huuto, joka silloin kohotettiin Bixbyn\nselän takana, ei liene koskaan ennen eikä jälkeen saanut mitään\nohjaushyttiä tutisemaan liitteissään! --\n\nTästä silmänräpäyksestä alkaen oli kaikki vaara sivuutettu. Bixby oli\nsankari siitä hetkestä alkaen; ja kestipä kauan ennenkuin hän lakkasi\npuhumasta sen illan urotyöstä joella!\n\nVoidakseen täysin käsittää, mitä kuulumatonta varmuutta ja tarkkuutta\nvaaditaan tavattoman höyrylaivan ohjaamisessa oikeaan suuntaan\ntällä pimeällä vesierämaalla, tulee tietää, että peräsimessä\nolevan miehen ei ainoastaan tullut äärimmäisen varovasti luotsata\nlukemattomien snagien ja salakarien ohi sekä sitten kulkea niin\nläheltä niemennenää, että puitten oksat lakasivat peräkantta, vaan\nettä hänen sitäpaitsi tuli päästä tuskin käsivarren pituuden päässä\nohi vajonneen ja näkymättömän hylyn, joka ehdottomasti, jos hän vain\nolisi sattunut pyyhkäsemään siihen, olisi työntynyt eteen ja viidessä\nminuutissa tuhonnut noin neljännesmiljoonan dollarin arvoisen lastin\nja vähintäin sataviisikymmentä ihmishenkeä lisäksi.\n\nSinä iltana kuulin viimeksi seuraavan kohteliaisuuden, joka oli\nosotettu minun arvoisalle päällikölleni: eräs vieraamme mumisi\nitsekseen äänenpainolla, joka ilmaisi syvää tyytyväisyyttä:\n\n\"Istu ja pala! -- se Bixby on oikea jyryluotsi!\" --\n\n\n\n\nIV\n\n\nKun sitten oli kulunut, mikäli minusta itsestäni tuntui, ääretön\naika, olin vihdoinkin onnistunut ahtamaan pääni täyteen saaria,\nkaupunkeja, kareja, niemiä ja väyliä -- ja se oli verrattain raskas\nja vaikea sälytys kannettavaksi vielä mukanakin. Mutta kun nyt\ntodellakin osasin ummistaa silmäni ja luetella sangen kunnioitettavan\njonon nimiä, hyppäämättä enempää kuin kymmenen penikulmaa joka\nviisikymmenluvulla, alkoi minusta tuntua kuin olisin yhdellä\notteella vallan hyvin osannut luotsata laivan alas New-Orleansiin,\nluonnollisestikin edellyttäen, että saisin hypätä noiden pienten\ntyhjäin paikkain yli. Mutta elpyvä itsetuntoni oli tuskin nostanut\npäätään, kun Bixby keksi jonkun tavan lyödäkseen sen maahan takaisin.\nEräänä päivänä kääntyi hän aivan äkkiä minuun sanoen:\n\n\"Kuvaappas rantaviiva Walnut Bendin luona. Minkä muotoinen se on?\"\n\nHän olisi aivan yhtä hyvin voinut pyytää minua tekemään selkoa\nisoäitini mielipiteestä protoplasmaan nähden. Mietin arvokkaasti\nmuutaman silmänräpäyksen ja ilmaisin sitten, ettei sillä minun\ntietääkseni ollut mitään erikoista \"muotoa.\" Tulistuvainen\noppimestarini laukaisi luonnollisesti heti ankaran pamauksen ja\njatkoi sitten lataamista ja laukaisemista, kunnes hänellä ei enää\nollut mitään lisättävää.\n\nOlin jo aikoja sitten oppinut, ettei hänellä ollut varastossa enempää\nkuin määräerä senlaatuisia ampumavaroja ja että hän, heti kun se\noli loppuun käytetty, muuttui varsin myötätuntoiseksi ja melkeinpä\nkatuvaiseksi vanhaksi kunnon mieheksi. Käytän tässä sanaa \"vanha\"\nkiintymyksen ilmauksena -- sillä hän ei ollut siihen aikaan kuin pari\nvuotta yli kolmenkymmenen. Minä siis odotin. Hetken päästä sanoi hän\nlempeästi:\n\n\"Poikani, sinun on aivan pakko, näetkös, perin pohjin tuntea virran\nmuoto. Se on ainoa, jonka mukaan voi ohjata pikimustassa yössä,\nymmärrätkös. Mutta sitäpaitsi pitää sinun tietää, ettei se ole yhtä\nhelppoa yöllä kuin päivällä.\"\n\n\"Mutta millä ihmeellä sitten voin oppia tuon kaiken?\"\n\n\"Mitenkäs sinä osaat kulkea ruokasalissa siellä kotona vaikka kuinka\npimeässä? -- Niin, kas, sen vuoksi että sinä tiedät sen muodon. Sinä\net voi sitä nähdä.\"\n\n\"Tarkotatteko te todellakin, sir, että minun tulee tuntea yhtä hyvin\nne sadat tuhannet mutkat ja lahdet tällä äärettömällä virralla kuin\ntunnen huoneet kotona?\"\n\n\"Hiisi minut vieköön, jollei sinun ole pakko tuntea niitä hyvän\njoukon paremmin kuin kukaan ihminen tuntee huoneensa omassa\ntalossaan, sanon sinulle.\"\n\n\"Soisin olevani kuollut!\"\n\n\"Niin, katsoppas, poikani, ei käy laatuun menettää malttiaan. Tämä,\nnäetkös, tämä täytyy oppia, tämä. Ei käy päinsä vilistää tiehensä.\nTähtikirkkaina öinä käyvät varjot niin mustiksi, ymmärrätkös, että\nellet tuntisi kuin viisi sormeasi, miltä ranta näyttää, pelästyisit\ntiedottomaksi kerran neljännestunnissa, ja kuvittelisit jokaista\npuunrunkoa niemeksi tai muuksi senkin vietäväksi -- ja sinä\nseisoisit ja rehkisit viidenkymmenen kyynärän päässä virralla, kun\nsinun pitäisi olla kahdenkymmenen jalan päässä rannasta. Pimeässä\net voi nähdä, missä jokin snagi on, mutta sinä tiedät pilkulleen,\nmissä se on, ja rantojen muoto sanoo sinulle sen, kun lähestyt\nsitä. Sitten on meillä öitä, jotka ovat pimeitä kuin säkissä --\nsellaisina öinä on virralla kokonaan toinen muoto kuin silloin kun on\ntähtikirkasta. Silloin näyttävät rannat suorilta kuin kanavanreunat,\nja jollet tietäisi enempää kuin sen, ohjaisit sinä myös sen mukaan.\nMutta se, joka tuntee joen, ohjaa laivan suoraan sitä kohti, mikä\nnäyttää suoralta, muuratulta seinältä, ja se seinä väistää häntä\nja päästää hänet eteenpäin -- sillä hän tietää, näetkös, että joki\ntekee käänteen juuri sillä kohdalla. Ja sitten on meillä sumuöitä\ntietystikin. Otappas tuollainen yö, jolloin on oikein harmaa, taaja\nsadesumu, niin saat nähdä, poikaseni, ettei rannoilla ole mitään\nmuotoa ensinkään. Viisaammatkin miehet kuin sinä ovat siinä joutuneet\nymmälle. Ja sitten ovat rannat toisenlaisia aina sen mukaan, onko\nuusi vai loppu- vai täysikuu, ymmärrätkös. On näes --\"\n\n\"Oi, herran tähden, älkää sanoko enempää! -- Onko minun todellakin\nopittava joki kaikilla noilla viidellätuhannella tavalla? Jos minä\npänttäisin kaiken tämän pääkallooni, pakahtuisi se vallan varmasti!\"\n\n\"Ei! -- ei sinun tule oppia muuta kuin kuinka joki on muodostunut.\nJa se on sinun opittava niin eh-dot-to-man ihkavarmasti ja visusti,\nettä aina osaat ohjata oman pääsi mukaan, mitä tahansa sitten luulet\nnäkeväsikin silmiesi edessä.\"\n\n\"No, minä kai koetan sitten -- mutta jos nyt oppisin tuon kaiken,\nniin voin kai sitten luottaa siihen? -- joki on kai aina samanlainen\neikä rupea muuttelemaan muotoaan, toivoakseni?\"\n\nEnnenkuin esimieheni ehti vastata, tuli W----, toinen luotsi,\nottaakseen vartiovuoron, ja sanoi samassa:\n\n\"Kuuleppas, Bixby, olehan varoillasi, kun tullaan Presidentin-saaren\nluo ja niille seuduille. Joki on leikkautunut maihin, ja hiekkasärkät\novat myödänneet, niin että on odotettavissa koko ihanaa. Sinä et tule\ntuntemaan samaksi väylää n:o 40:n yläpuolella. Jos sentään, on kai\nmentävä sycomore-snagin sisäpuolelta.\"\n\nNiin sain vastauksen siihen kysymykseen. Tässä oli siis kokonaisia\npenikulmia rantaa, joka juuri oli muuttamassa muotoaan. Koko\nmiehuuteni oli taas mennyttä. Kaksi seikkaa näytti minusta\npäivänselviltä: se että miehen päästäkseen luotsiksi tuli oppia\nenemmän kuin oikeastaan olisi sallittua kenenkään ihmisen tietää, ja\nse että hänen kerran vuorokaudessa tuli oppia kaikkityyni uudestaan\naivan toisella tavalla.\n\nSinä yönä kesti meidän vartiovuoroamme kahteentoista. Luotseilla oli\ntapana jutella hiukan vartiovuoron vaihtuessa. Kun uusi luotsi otti\npaikan ruorirattaan ääressä, oli lähtevän luotsin tapana ohimennen\nmainita, että oltiin siinä tai siinä käänteessä, tai sen tai sen\nistutuksen tai lautatarhan läheisyydessä. Tämä oli itse asiassa tyhjä\nkohteliaisuus; mutta minä pidin sitä välttämättömyytenä. Kysymyksessä\nolevana yönä tuli W---- kuitenkin kaksitoista minuuttia liian\nmyöhään vuorolleen, ja kun tätä luotsien kesken pidetään melkein\nanteeksiantamattomana virheenä luotsitapoja vastaan, jätti Bixby\nhänelle ruorin ja poistui sanaakaan virkkamatta. Minä kauhistuin.\nYö oli pimeä kuin säkissä, ja me olimme juuri tavattoman leveässä\nja vaarallisessa käänteessä, missä tuskin voi erottaa rantoja tai\nmuita merkkejä. Minusta tuntui uskomattomalta, että Bixbyllä oli\nvoinut olla sydäntä jättää miesparka sillä tavoin ja samalla heittää\nlaiva varmaan perikatoon. Mutta päätin lujasti, etten ainakaan minä\nhylkäisi häntä. Hän saisi tuntea, että hänellä oli ainakin yksi\nystävä vierellään. Minä siis pysyttelin läheisyydessä, samalla kun\nodottelin, että minulta kysyttäisiin, missä me olimme. Mutta W----\nohjasi päätäpahkaa edelleen läpipääsemättömän yhteensulloutuneiden\nmustien kissojen muurin läpi, joka näytti ympäröivän meitä, eikä\nhiiskunut sanaakaan. Siinä oli vasta ylpeä p--u, ajattelin hiljaisessa\nmielessäni; -- sellainen pentele, joka mieluummin antaa laivan\nja meidän kaikkityyni mennä menojamme kuin alentuu hankkimaan\ntietoja minulta, sen vuoksi että minua, jumala paratkoon, vielä\nei voida lukea maan suolaan, tai ettei minulla vielä ole lupa\ntiuskua kapteenille ja riehua mieleni mukaan elämän ja kuoleman\nkanssa höyrylaivalla. Kiipesin penkille ja istuuduin siihen;\nminusta ei näyttänyt viisaalta ruveta nukkumaan niin kauan kuin tuo\nhulluinhuoneen asukas oli vartiovuorolla.\n\nNukkumaan minä siitä huolimatta rupesin, ja aika vahvaan uneen\nvaivuinkin, sillä kun seuraavan kerran katsoin ympärilleni, oli päivä\nvalkenemassa, W---- oli poissa, ja Bixby seisoi taas ruorirattaassa.\nKello oli siis neljä ja kaikki oli niinkuin pitikin -- paitsi minä:\nminä tunsin mielestäni olevani säkki täynnä kuivia luita, joihin\nkaikkiin oli yhtaikaa tarttunut reumaattinen särky.\n\nBixby kysyi minulta, minkä päähänpiston takia olin jäänyt\nkannelle, ja hiukan epäröityäni tunnustin, että perussyyni\noli pelkkä ihmisrakkaus: -- tahdon sanoa W----lle missä oltiin.\nTarvittiin kokonaista viisi minuuttia ennenkuin Bixbyn onnistui\nkäsittää tämä ajatus koko julkeudessaan, mutta silloin täyttikin\nse hänet nähtävästi aina kaulaa myöten, sillä hän sanoi minulle\nkohteliaisuuden, ja kaupantekijäisiksi vielä sellaisen, joka ei ollut\njokapäiväisimpiä. Hän sanoi:\n\n\"Kuuleppas, kun sinut ottaa noin ikään yltäyleensä ja kaikki siihen\nlaskettuna, niin luulen todellakin, että sinä olet suurempi aasi kuin\nmikään muu elävä olento, minkä koskaan ennen tiedän kohdanneeni. Mitä\nturkasta sinä kuvittelet hänen tarvinneen kysyä sinulta?\"\n\nSanoin luulleeni, että -- olisi voinut olla hyvä hänelle saada tietää\nse.\n\n\"Hyvä hänelle! -- No, jopa h----ssä! -- Enkö minä ole sanonut sinulle,\nsinä erinomainen pässinpää, että joki täytyy tuntea yhtä hyvin kuin\ntuntee huoneensa kotonaan omassa talossaan?\"\n\n\"Niin, tiettävästikin, minä kyllä voin löytää omissa huoneissani\npimeässä, jos tiedän, että olen omissa huoneissani -- mutta kuinkas\nsitten käy, jos minä en tietäisi sitä? -- Kuinkas silloin kävisi?\" --\n\n\"Niin, katsoppas, se _pitää_ sinun tietää, kun on kysymys joesta,\nymmärrätkös.\"\n\n\"Vai niin. No, sitten olen iloinen, etten sanonut mitään W----lle.\"\n\n\"Siinä sinä sanoit toden sanan. Senkin sukkula! -- Hän olisi siinä\npaikassa laskettanut sinut ulos läpi ikkunan ja särkenyt yli sadan\ndollarin peilinlasit ja akkunanpuitteet ja muut.\"\n\nOlin hyvilläni siitä, että tällainen kauhea tapaus oli välttynyt,\nsillä kapteeni ei voinut koskaan kärsiä väkeä, joka käsitteli\nvaromattomasti aluksen tavaroita.\n\nOmistauduin nyt todenteolla tutkimaan jokea -- ja sitkeämpää,\nvastahakoisempaa tehtävää ei ainakaan minulla ole ollut onnettomuus\nsaada suoritettavakseni. Kiinnitin silmäni terävään, metsän\npeittämään maankielekkeeseen, joka pisti pitkälle virtaan kappaleen\nmatkan päässä meidän edessämme, ja koetin mitä tunnollisimmin\nvalokuvata sen piirteitä ja ulkonäköä aivokalvooni -- ja katso,\ntuskin olin jotenkuten onnistunut tässä työssä, kun tuo sietämätön\nolio meidän lähetessämme alkoi ikäänkuin sulaa kokoon ja vetäytyä\ntakaperin ympäröivään rannikkoalueeseen! -- Kun panin merkille erään\nsilmäänpistävän kuolleen puun niemenkärjessä, huomasin pian saman\npuun, niin pian kuin tulimme lähemmäksi sitä, mitä juonikkaimmalla\ntavalla sekottautuneen ja sotkeutuneen kokonaiseen metsään muita\npuita. Vuoretkaan eivät suvainneet pysyttää muotoaan viittä\nminuuttia, vaan muuttivat ulkonäköään niin äkkiä kuin olisivat olleet\nvoita ja sijainneet kuuman ilmanalan helteisimmässä keskipisteessä.\nYhdelläkään ainoalla esineellä ei ollut samaa muotoa ylöspäin\nmentäessä kuin niillä oli alaspäin tultaessa. Se oli viedä järjen! --\nValitin tästä Bixbylle, joka vastasi tyynesti:\n\n\"Niin, näetkös, sehän se on juuri temppu asiassa, se. Ellei rannikko\nmuuttaisi ulkonäköään joka minuutti, ei siitä olisi mitään hyötyä.\nKatsohan nyt esimerkiksi tätä paikkaa, missä me nyt olemme. Niin\nkauan kuin tuo kunnas tuolla ei ole muuta kuin yksi ainoa kunnas,\ntiedän minä voivani tyynesti pitää samaa suuntaa kuin tähän asti;\nmutta niin pian kuin se erottautuu ikäänkuin V:ksi, on aika kääntää\nylihankaan niin pian kuin mahdollista, muutoin kulkee laiva suoraan\nkarille; -- ja hiukan etempänä, kun tuon V:n toinen sakara kääntyy\ntoisen taakse, on käännyttävä alihankaan takaisin, jotta en sattuisi\ntekemisiin snagin kanssa, joka voisi katkaista laivan emäpuun\nniin sievästi kuin purasimella. Jos tuolla kunnaalla ei olisi\nymmärrystä muuttaa muotoaan pimeinä öinä, olisi näillä tienoin kaunis\nhöyrylaivahautausmaa vuoden kuluessa, se on totinen totuus.\"\n\nOli selvää, että minun tuli oppia joen ja rantojen muoto kaikilla\najateltavissa olevilla tavoilla -- eteenpäin ja taaksepäin, poikin\nja pitkin -- ei ollut muuta neuvoa -- puhumattakaan siitä, miltä ne\nnäyttivät öisin, jolloin oli sumua eikä niillä ollut mitään muotoa\nensinkään. No, minä nostin kaikki purjeet ja näin kaiken mahdollisen\nvaivan. Ajan mittaan aloin todellakin päästä jotenkuten tuon vaikean\nläksyn herraksi, ja pieni itsetyytyväisyyteni alkoi taasen pistää\npäätään hiukan esiin. Mutta Bixby oli heti valmis antamaan sille\nuuden sysäyksen. Hän avasi tulen seuraavalla tavalla:\n\n\"Kuulehan, paljonko oli meillä vettä väylässä Hole-in-the-Wallin\nluona, viimeisen edellisellä matkalla?\"\n\nMinusta tuntui se melkein loukkaukselta. Minä vastasin:\n\n\"Jokaisella matkalla, mentäköön ylös- tai alaspäin, pitävät\nluodinheittäjät senkinpäiväistä messua kuorossa sillä kohtaa tunnin\ntai kolmeneljännestä kerrallaan. Kuinka voi kukaan vaatia, että minä\nmuistaisin jotakin siitä sotkusta?\" --\n\n\"Niin, niin, poikani, se sinun kuitenkin pitää muistaa. Sinun on\npakko pilkulleen muistaa, miten syvässä laiva kulki ja minkä merkkien\nmukaan me ohjasimme siinä, missä meillä oli matalin vesi koko niiden\nkahden, tuhannen karin matkalla, jotka sijaitsevat S:t Louisin ja\nNew-Orleansin välillä -- etkä sinä myös saa sekottaa matkaa toiseen,\nsillä vedensyvyys vaihtuu joka kerralla. Muistapas se.\"\n\nKun olin tullut taasen tajuihini, sanoin minä:\n\n\"Jos joskus pääsen niin pitkälle, että osaan tehdä tuon, niin täytyy\nminun myös osata herättää kuolleita, ja silloin ei minun tarvitse\nolla luotsina elättääkseni itseäni. Anna minulle yhtä hyvin samalla\nsanko ja köysiluuta; en kelpaa muuksi kuin kannenlakaisijaksi.\nMinulla ei ole tarpeeksi suuria aivoja ollakseni luotsi, ja jos\nminulla olisi, en voisi kantaa enää niitä ylhäällä, vaan täytyisi\nminun kulkea kainalosauvoilla.\"\n\n\"Puuta -- heinää! -- Kun sanon, että opetan ihmisen luotsaamaan, niin\non myös tarkoitukseni tehdä se. Voit luottaa siihen, että minä joko\nopetan hänet tai sitten lopetan hänet.\"\n\nHauskoja toiveita! --\n\nRuveta sanasille sellaisen ihmisen kanssa ei luonnollisestikaan\nkannattanut. En keksinyt mitään muuta keinoa kuin alistaa\nmuistiparkani vielä suuremman painon alle, koko koneiston\nräjähtämisen uhalla; ja kuinka olikaan, alkoi todellakin vähitellen\nmatalavesikin siihen kuuluvine lukemattomine luotsimerkkeineen\ntarttua siihen. Mutta lopputulos oli sama. Tuskin oli yksi vaikeus\nvoitettu, kun jo toinen ilmestyi. Olin tosin usein nähnyt luotsien\ntuijottavan veteen ja lukevan sitä kuin kirjaa; mutta minulle oli se\nkirja sulettu. Vihdoin tuli se aika, jolloin oppimestarini näytti\nkatsovan minun edistyneen niin pitkälle, että voin sulattaa luennon\nkorkeammassa jokikielessä. Hän alkoi:\n\n\"Näetkö tuota käyrää viivaa vedessä? -- Se on kari. Ja lisäksi on se\npoikkikari. Sen alla on kiinteä hiekkasärkkä, joka on pystysuora kuin\nseinä. Vesi on syvä aivan sen vierelle asti, mutta sen yläpuolella on\nse sitä hiivatin hiukan, sanon minä. Jos törmäisit sitä päin, voisit\nyhtä hyvin sanoa alukselle hyvästit samalla. Kas, näetkös, että tuo\nviiva ikäänkuin levenee ja katoaa tuolla yläpäässä?\"\n\nKyllä, sen minä näin.\n\n\"No, siellä särkkä vajoaa, ja sieltä voit hädän tullen kömpiä yli\ntekemättä mitään vahinkoa. Kas niin, ota nyt ruori ja laske aivan\nkarin luokse -- tässä on suvanto eikä virtaa laisinkaan.\"\n\nMinä tottelin parhaani mukaan. Kun lähenimme sitä kohtaa, missä kari\nvaipui, komensi Bixby:\n\n\"Olepas nyt varoillasi. Tee niinkuin käsken. Älä pelkää, että se\nmenee karille -- laiva ei tiedä mitään pahempaa kuin kariston. Työnnä\nnoin -- työnnä noin -- -- pidä ruori vakavana. Päästä nyt alas se! --\nJa pian sittenkin!\"\n\nHän kävi itse käsiksi rattaaseen ja auttoi sitä hyrräämään ympäri\nkuin rukki. Sitten pidimme siitä molemmin kiinni kaikin voimin. Laiva\nvastusteli silmänräpäyksen, mutta samassa kääntyi se ylihankaan,\npisti ylös karia kohti ja lähetti pitkän, vihaisesti kohisevan ja\nkuohuvan aallon perään näin:\n\n\"Varo nyt -- varo nyt, ettei se pääse kulkemaan käsistäsi. Noin, noin\n-- kun se vastustelee ja ohjausköydet lyövät noin, vähän työntämällä,\nniin kevennä hiukan ruoria -- noin -- yöllä ilmoittaa se tuolla\ntavalla, että vesi on liian matalaa. Ohjaa aivan niemeä kohti, sanon\nminä -- hiljaa, hiljaa, vähän kerrallaan. Kas niin, nyt olemme\nhietasärkällä -- niemen ulkopuolella on aina hietasärkkä, sen tähden\nettä vesi siinä huuhtoutuu pyörteissä. Näetkö noita hienoja viivoja\ntuolla, jotka ovat kuin viuhkan rivat? Ne ovat pieniä hiekkauurtoja,\nnuo, -- niille ei sinun juuri tarvitse ajaa päälle, mutta pysyttäydy\naivan niiden luona. Varo nyt -- varo nyt! -- ei liian läheltä tuota\npaikkaa, missä vesi näyttää tyveneltä ja ikäänkuin rasvaiselta -- siinä\non tuskin yhdeksää jalkaa, siinä, sitä ei se siedä. Katsohan, nyt se\njo alkaa haista taulalta -- varo nyt, sanon minä. Tuhat tulimaista,\nsiinä se pääsi sinulta! -- Seisota alihangan pyörä! -- Nopeasti,\nsanon minä. Selvä peräytymään! -- Takaisin!\"\n\nKonekellot kilisivät ja kone totteli heti, valkeiden höyrypilvien\nvyöryessä venttiileistä, mutta se oli vallan liian myöhään. Laiva\noli \"haistanut taulaa.\" Toden teolla: kuohuviivat, jotka olivat\nvetäytyneet kummallekin puolelle keulaa, katosivat silmänräpäyksessä,\nja suuri hyökyaalto tuli kierien eteen, -- laiva painui alihankaan ja\nhyökkäsi sitten virran mukana vastaista rantaa kohti vinhaa vauhtia,\nikäänkuin se olisi tuntenut kuolemanpelkoa ja tahtonut paeta hinnalla\nmillä hyvänsä. Me olimme runsaan penikulman alempana kuin meidän\nolisi pitänyt olla, kun meidän taas onnistui saada urakka siitä.\n\nIltapäivävuorolla seuraavana päivänä kysyi Bixby minulta, luulinko\nvoivani ohjata lähimmät pari penikulmaa omin neuvoin. Minä vastasin:\n\n\"Ensin niemen yläpuolella olevan ensimäisen snagin sisäpuolelta,\nulkopuolelta seuraavaa, sitten Higginsin lautatarhaa kohti ja -- --\"\n\n\"All right. Tulen takaisin ennenkuin ehdit ensimäiselle niemelle.\"\n\nMutta hän ei tullut. Häntä ei näkynyt vielä silloinkaan kun pääsin\nniemen ohi ja tulin väylälle, johon nähden minulla oli omat\nepäilykseni. En aavistanut, että hän seisoi piilossa savutorven\ntakana, nähdäkseen kuinka minä tulen toimeen. Kuitenkin jatkoin\nmatkaani iloisesti, määrättömän ylpeänä, sillä hän ei ollut vielä\nkoskaan antanut minun yksin ohjata laivaa niin pitkää aikaa kuin\ntällä kerralla. Menin niinkin pitkälle ylimielisyydessäni, että\najoittain päästin ruorin ja käänsin selkäni sille, samalla kun\nvälinpitämättömän tyynesti katselin perämerkkejä ja viheltelin\nmuuatta säveltä, -- menettelytapa, jota usein olin kunnioittavasti\nihmetellyt sekä Bixbyssä että muissa luotsipukareissa. Heittäydyin\nkuitenkin mahdollisesti vihdoin kai liian kauan näihin katselemisiin,\nja kun lopulta käännyin, lensi sydän sellaista vauhtia ylös\nkurkkuuni, että jollen olisi purrut hampaita yhteen, olisi se ehkä\nkokonaan muuttanut muihin avaruuksiin saman tien. Sillä aivan\netukeulamme edessä levitti yksi noita kauheita poikkikareja juuri\nsiinä silmänräpäyksessä inhottavan pituutensa! -- Kadotin tuossa\ntuokiossa kaiken tajuni -- en tiennyt seisoinko päälläni vai\njaloillani; -- haukkasin ilmaa ja tunsin ikäänkuin tukehtuvani;\nkieputin ratasta kuin tuulispää; laiva, totteli ja kääntyi heti,\nmutta kari näytti myös kääntyvän, sillä se oli yhä edelleen aivan\nkeulan edessä; -- minä pakenin -- se seurasi jälessä -- aina aivan\nkeulan edessä, niinkuin kauhea kuumenäky. En nähnyt enää minne\nmentiin -- paeta, vain paeta, oli ainoa ajatukseni. Onnettomuus\noli välttämätön -- miksi, miksi ei tuo kurja saapunut! -- Jos\nolisin tehnyt sen rikoksen, että ilman lupaa olisin soittanut\nkelloa, niin olisi voinut tapahtua, että minut ilman tutkimusta ja\ntuomiota olisi heitetty yli laidan, mutta mieluummin niinkin kuin\nantaa aluksen tuhoutua! -- Sokeassa epätoivossa toimeenpaninkin\nalhaalla konehuoneessa helvetillisen hälytyksen, jommoista mikään\nkoneenkäyttäjä ei liene koskaan kuullut. Kesken tätä mieletöntä\nkellonsoittoa alkoivat koneet rajusti peräännyttää, ja sekin\nvähäinen järki, mitä minulla vielä oli jälellä, meni lemmon tietä:\nme olimme nyt vähällä joutaa metsään joen toiselle rannalle.\nTänä kauhun hetkenä ilmestyi mr. Bixby myrskykannelle. Hän tuli\nastuskellen tyynesti ja huolettomasti kuin ei olisi mitään ollut\ntekeillä, ja sieluni lensi häntä vastaan; -- koko hätäni katosi siinä\nsilmänräpäyksessä, olisin tuntenut itseni rauhalliseksi Niagaran\nreunalla niin kauan kuin mr. Bixby seisoi myrskykannella.\n\nLeppoisasti, hiljaa, otti hän hammastikun suustaan ja piteli sitä\nsormiensa välissä niinkuin se olisi ollut sikari -- me olimme juuri\nkiipeämäisillämme suureen puuhun, joka oli kallistunut veteen, ja\nmatkustajat hyökkäsivät esiin kuin pelästyneet rotat -- ja sitten\naukaisi hän suunsa ja ilmoitti minulle mitä lempeimmällä äänellä\nseuraavan neuvon:\n\n\"Pysäytä ylihangan ratas! -- pysäytä alihanka!\"\n\nLaiva epäröi, seisoi hiljaa, painoi peräpeilinsä oksia vastaan\nratkaisevan sekunnin ja alkoi sitten vastahakoisesti loitontua taas\nmaasta.\n\n\"Pysäytä ylihanka. Pysäytä alihanka. Koneet valmiina. Nyt eteenpäin\ntäyttä vauhtia! -- Suuntaa nientä kohti.\"\n\nPois höyrysimme me iloisesti ja rauhallisesti kuin kesäaamu.\nMr. Bixby astui nyt ohjaushyttiin ja lausui teeskennellyn\nyksinkertaisesti:\n\n\"Jos sinua maalta pyydetään pysähdyttämään alus, poikaseni, täytyy\nsinun aina lyödä kolme lyöntiä isolla kellolla ennenkuin käännät,\nniin että voivat selviytyä koneissa.\"\n\nMinä punastuin tästä ivailusta, ja vastasin heikolla äänellä, ettei\nminua oltu maalta käsin pyydetty pysähdyttämään alusta.\n\n\"No, vai niin -- sitten se tapahtui puitten ottoa varten.\nVahtivuorolla oleva perämies ilmoittaa kyllä sinulle, milloin niitä\ntarvitaan.\"\n\nMinua kalvoi häpeä, mutta minun täytyi myöntää, ettei tarkoitukseni\nollut myöskään ottaa puita.\n\n\"No, eikö sitäkään? -- mutta mitä herran nimessä sinulla oli\ntekemistä tuolla mutkassa? -- Oletko kuullut puhuttavan, että joku\nlaiva olisi mennyt rantoja pitkin ylös virtaa veden ollessa näin\nalhaalla, mitä? --\"\n\n\"En, sir -- en -- en ajatellutkaan kulkea rantoja pitkin. Tahdoin\nvain välttää poikkikarin.\"\n\n\"Poikkikarin! -- sellaista ei ole kolmen penikulman päässä täältä.\"\n\n\"Mutta minähän näin sen. Se oli aivan samanlainen kuin tuo tuossa,\njonka ohi me kuljemme.\"\n\n\"Vai niin, tuoko tuolla? -- Aja yli vain!\"\n\n\"Onko se käsky, sir?\"\n\n\"On. Aja yli. Kyllä minä vastaan.\"\n\nNyt minulle oli yhtä tärkeätä hävittää laiva kuin äsken pelastaa.\nToistin hiljaa vielä kerran käskyn itsekseni sen varalle, että joudun\nsiitä oikeudessa vastaamaan, palautin vielä Jumalan mieleeni ja\nohjasin suoraan karille. Kun se katosi laivan keulan alle, pidätin\nhenkeäni; mutta me soluimme sen yli aivan kuin se olisi ollut\nrasvattu.\n\n\"No, näetkös nyt eron, nulikka? -- Se oli vain -- tuulenviima, joka\nväreilyttää veden tuolla tapaa.\"\n\n\"Kyllä minä sen näen: Mutta se näytti joka tapauksessa aivan karilta.\nMiten voin koskaan erottaa niitä toisistaan?\"\n\n\"Niin, tosiaan en voi sanoa sitä sinulle. Vaisto, näes, sen sanoo.\nSitä ei voi selittää.\"\n\nHän näytti olevan oikeassa. Vedenpinta tuli aikaa voittaen\nihmekirjaksi minunkin silmissäni -- kirjaksi, joka oppimattomalle\noli kirjoitettu vieraalla kielellä, mutta joka siihen vihitylle\nilmoitti syvimmät salaisuutensa yhtä selvästi kuin olisi ne joku\nääni lausunut, ja se ei ollut mikään kirja, joka luettiin kerran\nläpi ja pantiin sitte sivulle; koko pitkällä kahdentoistasadan\npenikulman matkalla ei ollut ainoatakaan sivua, jonka rankaisematta\nolisi saanut jättää lukematta, ei ainoatakaan, jonka yli tunsi halua\nhypätä, uskossa että joku toinen olisi jännittävämpi. Koskaan ei ole\nihmiskäsi kirjoittanut ihmeellisempää kirjaa -- ei koskaan mitään\ntenhoavampaa, mieltäkiinnittävämpää, aina uudempaa. Matkustaja,\njoka ei osannut lukea sitä, ihaili mahdollisesti -- sikäli kuin\nhän huomasi sen -- omituista, hienoa poretta veden pinnalla, joka\non kuin hymykuoppa lapsen poskessa; mutta luotsin silmissä oli tuo\npore lause, joka oli painettu harvennetuilla kirjasimilla monine\nvarottavine huutomerkkeineen, -- sillä se merkitsi, että tässä\npiili laivahylky tai kari, joka voisi lävistää vahvimmankin laivan\nupoksiin. Tosiaankin, matkustaja, joka ei voinut saada selkoa tästä\nkirjasta, näki siinä vain sarjan ihania kuvia, jotka aurinko oli\nmaalannut ja pilvet varjostaneet -- mutta harjaantuneelle silmälle\nei tämä ollut kuvia, vaan pikemmin mitä vakavinta ja pelottavinta\ntodellisuutta.\n\nNyt, kun minun vihdoinkin oli onnistunut oppia joen hiljaista kieltä\nja tunsin jokaisen mitättömän esineen sen rannoilla, melkein niinkuin\ntunsin kirjaimet, olin kieltämättä voittanut paljon -- mutta minä\nolin myös kadottanut jotain, mitä en enää koskaan voi saada takaisin.\nKoko majesteetillisen joen kauneus, ihanuus ja runollisuus oli\npoissa! -- Muistan vielä seivästi erään ihmeen ihanan auringonlaskun,\njonka todistajana olin vähä sen jälkeen kun ensin olin alottanut\nelämäni joella. Leveä vedenpinta näytti muuttuneen vereksi; aivan\nkeskellä vaaleni puna ja muuttui kullaksi, ja tälle kultapohjalle\nkuvastui terävästi yksinäinen, sysimusta, uiskenteleva puunrunko;\neräässä kohdassa näkyi pitkä, käyrä, hohtava juova vedessä; toisessa\npaikassa liikuttivat pintaa poreilevat pyörteet, moniloistoiset kuin\nopaalit; missä ruusunhohde oli valjuin, näkyi peilikirkas pinta, jota\nrajoittivat mitä hienoimmat toinen toisiinsa sulautuvat renkaat;\nvasen ranta kasvoi tiheää metsää, ja pimeän varjon, jonka se heitti\nveteen, katkaisi eräässä kohdassa pitkä, uurteinen juova, joka hohti\nkuin hopea, samalla kun korkealla metsän yläpuolella yksinäinen,\ntavaton, kuollut puu ojenteli ainoata vielä lehtien peittämää\noksaansa, joka hehkui kuin tulenliekki laskevan auringon loisteessa.\nKaikkialla miellyttäviä viivoja, päilyviä pintoja, metsittyneitä\nkunnaita ja siintäviä selkiä -- kaikkialla sama taikavalaistus, sama\nlempeästi loistava värileikki.\n\nSeisoin kuin noiduttu, kaikin aistimin ahmien kaikkea tuota\nihanuutta, joka ympäröi minua. Tämä maailma oli vielä aivan uusi\nminulle, enkä ollut mitään sen vertaista nähnyt ennen. Mutta,\nkuten sanottu, tuli päivä, jolloin minulla ei enää ollut silmää\njoen kauneudelle, tai ainakin jolloin se lakkasi vaikuttamasta\nsamalla tavalla minuun. Jos olisin seisonut vielä kerran saman\nluonnonnäytelmän edessä kuin sinä iltana, olisin tyynesti ja\nilman ihastusta pannut sen merkille, sekä luultavasti hiljaisessa\nmielessäni selitellyt kaiken mitä näin seuraavalla tavalla: \"Tuo\naurinko merkitsee, että saamme tuulta huomenna, tuo uiskenteleva\npuu merkitsee, että joki nousee, -- minkä se yhtä hyvin saisi olla\ntekemättä, -- tuo käyrä juova vedessä syntyy poikkikarista, joka\nkyllä jonakin kauniina yönä tehnee selvää yhdestä tai toisesta\nhöyrylaivasta, jos se jatkaa levenemistään tuolla tavoin; nuo\npyörteet osottavat, että hiekkasärkkä tuolla on hajaantumassa ja\nettä kulkuväylä on muuttumassa; nuo vaihtuvat renkaat merkitsevät,\nettä tuo yhteinen paikka, joka jo on niin vaarallinen, on yhä\nmadaltumassa; -- hopeajuova tuolla varjossa on tervehdys uudelta\nsnagilta, joka on niin hyväntahtoinen, että asettuu keskelle\nkulkuväylää, juuri kaikkein parhaalle paikalle, minkä on voinut\nlöytää pyydystääkseen höyrylaivoja; tuo suuri kuollut puu ja sen\nainoa elävä oksa ei tule kestämään kauan, ja kuinka Herran nimessä\nvoi sitten yöaikaan löytää tietä kaikkien noitten salakarien välitse\nilman tuota siunattua vanhaa merimerkkiä, jonka mukaan ohjata?\"\n\nNiin, kaikki tuo runollinen loisto, joka oli levinnyt yli joen, oli\nkadonnut minun silmistäni. Kaikilla niillä yksityisseikoilla, jotka\nennen olivat ihastuttaneet minua, oli nyt minulle arvoa vain sikäli\nkuin ne voivat palvella tienoppaana luotsia.\n\n\n\n\nV\n\n\nSe hyväntahtoinen lukija, joka on ollut niin kohtelias, että on\nseurannut minua aina tähän asti, on varmaankin ihmetellyt, että niin\nperinpohjin olen käsitellyt luotsitaitoa ikäänkuin jonkinlaisena\n\"tieteenä\". Suoraan sanoen on tämä juuri ollut pääasiallinen\ntarkoitukseni näillä vaatimattomilla kuvauksilla; enkä ole vielä\nsanonut kaikkea, mitä minulla on sanottavaa. Toivomuksenani on\nniin selvästi kuin mahdollista osottaa yleisölle, mikä merkillinen\ntiede juuri tämä luotsitaito on. Muut kulkuväylät ovat määritellyt,\nkartotetut ja varustetut majakoilla ja merimerkeillä, niin että on\nverrattain helppo oppia kulkemaan niitä; muut joet muuttavat vain\nhyvin hitaasti juoksuaan ja fyysillistä laatuaan, niin että on\ntarpeeksi, kun kerta kaikkiaan oppii tuntemaan ne -- mutta luotsi\nsaa aivan toisen ja äärettömän paljoa vastuullisemman ja vaikeamman\ntehtävän, kun tulee kysymys jättiläismäisistä virroista semmoisista\nkuin Mississippi ja Missouri, joiden lietteistä muodostuneita\nrantoja kaivaa, leikkaa ja syö vesi, joiden \"snagit\" lakkaamatta\nmuuttavat asemaa, joiden karit alinomaa muuttavat paikkaansa, joiden\nkulkuväylät alinomaa siirtyvät toiselta sivulta toiselle ja joiden\ntuhannet esteet ja vaikeudet on kohdattava ja voitettava kaikkina\naikoina ilman ainoankaan majakkatornin tai poijun, meriviitan taikka\nmerimerkin apua; sillä mitään näistä kaikista ei ollut olemassa\nsiihen aikaan, josta kirjoitan, koko tuolla kolmesta neljään\ntuhannen engl. penikulman matkalla. [Nykyään ovat nämä olosuhteet,\nniinkuin monet muut tässä kuvatut, melkoisesti muuttuneet.] Tunnen\nitseni jossain määrin oikeutetuksi lausumaan mielipiteeni tästä\nasiasta sen seikan vuoksi, ettei kukaan tähän asti ole tehnyt tälle\nsuurelle \"tieteelle\" täyttä oikeutta ja ettei kukaan ole kirjoittanut\nriviäkään siitä, ei ainakaan kukaan, joka itse olisi palvellut\nluotsina ja jolla siten olisi käytännöllistä kokemusta asiasta.\n\nKun olin tullut niin pitkälle, että tunsin kunkin sellaisen esineen\nnimen ja aseman, joka jollakin tavalla oli yhteydessä joen ja\nkulkuväylän kanssa; kun olin opiskellut sen juoksua niin tarkoin,\nettä ummessa silmin ajatuksissani osasin seurata sitä S:t Orleansiin;\nkun olin oppinut lukemaan vedenpintaa yhtä vapaasti kuin luin\naamulehtien johtavia kirjoituksia; ja kun vihdoin uskomattomalla\nvaivalla olin onnistunut harjaannuttamaan tylsän muistini pysyttämään\nsiinä loppumattoman rivin luotsausnumeroita ja vesimerkkejä ynnä\nmuuta sellaista -- silloin alkoi minusta näyttää kuin kasvatukseni\nolisi ollut likimain täydellinen, ja aloin pitää lakkia kolmella\nneljänneksellä ja hammastikkua huulieni välissä, seisoessani\nruorirattaan ääressä. Mr. Bixbyllä oli avoin silmä näille ajan\nmerkeille. Eräänä päivänä sanoi hän:\n\n\"Kuinka korkea mahtanee tuo hietasärkkä tuolla Burgessin luona olla,\nluullaksesi?\"\n\n\"Kuinka minä sitä tietäisin, sir. Sehän on kumminkin kolme\nneljännespenikulmaa tästä.\"\n\n\"Huono silmä -- huono silmä. Ota kiikari.\"\n\nMinä tein niin, ja sanoin muutaman silmänräpäyksen kuluttua:\n\n\"Hm -- -- se voi olla noin likimain puolentoista jalkaa korkea,\najattelen.\"\n\n\"Puolentoista jalkaa! -- tuo on kuuden jalan särkkä tuo, sanon minä,\nhyvä herra. Kuinka korkea oli särkkä viime matkalla?\"\n\n\"Sitä en todellakaan tiedä. En pannut sitä merkille.\"\n\n\"Vai niin, sinä et tehnyt sitä? -- mutta sen sinä saat olla hyvä ja\ntehdä tästedes.\"\n\n\"Minkä takia sitten?\"\n\n\"Ka, hyvin yksinkertaisesti sen vuoksi, että se sanoo sinulle hyvän\njoukon muita asioita, jotka voivat olla hyvät tietää. Ensiksikin\nsanoo se sinulle, onko joessa enemmän vettä kuin viime kerralla.\"\n\n\"Mutta senhän sanovat minulle luotaajat!\"\n\n\"No, mutta oletappas, että he erehtyisivät? -- sehän on\najateltavissa. Sen voisivat he nähdä särkästä, ja silloin voisit sinä\nsamalla antaa luotaajille pienen näpsäyksen. Tuo särkkä oli kymmenen\njalan korkuinen, kun me viimeksi menimme tästä ohi; ja nyt se on vain\nkuusi. Mitä sinä luulet sen merkitsevän?\"\n\n\"Luonnollisestikin, että vesi on nyt korkeammalla kuin silloin.\"\n\n\"Hyvä. No onko vesi nyt nousemassa vai laskemassa?\"\n\n\"Nousemassa.\"\n\n\"Erehdys.\"\n\n\"Anteeksi, mutta sitä minä en usko, sir. Tässä tulee ajelehtiva puu.\"\n\n\"Kun joki nousee, pääsevät ajopuut irti, se on selvä -- mutta ne\nuiskentelevat vielä kauan sen jälkeen kuin laskeminen on alkanut.\nSilloin on särkkä varmin. Näetkö tuolla -- tuota hienoa vyötä\nvaaleata sakkaa? -- Sen on vesi jättänyt, kun se oli korkeammalla.\nSinä näet myös, että ajopuut alkavat tarttua kareille siellä ja\ntäällä. Särkkä auttaa sinua oikeaan toisellakin tavalla. Näetkö tuota\npuunkantoa tuolla niemennenässä?\"\n\n\"Näen, sir.\"\n\n\"No, vesi ulottuu nyt aivan sen juurelle asti. Se sinun pitää\nmuistaa.\"\n\n\"Minkä takia?\"\n\n\"No, se merkitsee, että vesi 103:n luona olevassa 'solassa' on kuusi\njalkaa.\"\n\n\"Mutta meillähän on pitkältä vielä 103:een.\"\n\n\"Siitäpä juuri näet, kuinka suuri hyöty on kunnollisesti tehdä\nhuomioita tuosta särkästä. Vesi on nyt tarpeeksi syvä 103:n luona,\nmutta on toinen kysymys, voiko se olla yhtä syvä, kun me ehdimme\nsinne. Mutta sen voimme me pitkin matkaa lukea särkistä, ymmärrätkös.\nNoista ahtaista solista ei mennä ylös, kun joki on laskemassa, eikä\nniissä ole monta, joita ylipäänsä kuljetaan alaspäin. Se on kielletty\nYhdysvaltain laissa. Mutta saattaa tapahtua, että joki alkaa nousta\ntaas ennenkuin ehdimme 103:n luo, ja siinä tapauksessa koetamme kai\nsulloutua läpi. Annapas katsoa, syvässäkö kulemme?\"\n\n\"Kuusi jalkaa perässä -- kuusi ja puoli etupäässä.\"\n\n\"Katsopas vain, sinä tiedät sentään jotain.\"\n\n\"Niin, mutta nyt minä myös tahtoisin tietää, onko tarkotus, että\nminun lakkaamatta on vain mittaamistani mitattava näiden särkkäin\nkorkeutta tällä koko kahdentuhannen penikulman matkalla, kuukaudet\npääksytysten ympäri vuoden?\"\n\n\"Ymmärrettävästi!\"\n\nTunteeni olivat sitä laatua, ettei niitä voinut tulkita sanoin.\nHetken hiljaisten katselemisten jälkeen kysyin:\n\n\"No, ja näitä niin sanottuja 'solia' [ahtaita salmia saarten ja\nniemien välissä, joista päästään kulkemaan vain korkeimman veden\naikana] -- onko näitä useitakin?\"\n\n\"Kyllä sen saat uskoa. Luultavasti tulemme tekemään tämän matkan\nkokonaan toisella tapaa kuin vielä koskaan olet kokenut. Jos joki\nnousee taas -- ja se ei ihmetyttäisi minua -- niin menemme särkkien\nsisäpuolelta, joiden sinä ennen olet nähnyt nousevan vedestä kuin\ntalon katon -- me kiidämme suoraan yli vajonneiden paikkain, joita\nsinä et ole koskaan huomannut, ja suoraan läpi karien, jotka muuten\novat enemmän kuin viisikymmentä syltä ympärimitaten; me kompuroimme\nväyliä, joissa sinä aina olet luullut olevan pelkkää mannerta; me\npyyhällämme läpi metsien ja teemme siten pieniä oikoteitä, noin\nkaksikymmentäviisi penikulmaa tai niillä vaihein; ja sinä saat nähdä\njoka-ainoan saaren takasivun New-Orleansin ja Cairon välillä.\"\n\n\"Minä siis sangen yksinkertaisesti saan alkaa alusta taas ja oppia\nyhtä paljon kuin olen jo oppinut?\" --\n\n\"Sano yhtä hyvin kaksin verroin niin paljon, niin pääset lähemmäksi\ntotuutta.\"\n\n\"No, oppia on ikä kaikki. Olin aasi, kun laisinkaan ryhdyin koko\nkauppaan.\"\n\n\"Sangen totta; sitä sinä muuten olet vieläkin. Mutta kun sinä kerran\ntulet valmiiksi, niin et enää ole mikään aasi.\"\n\n\"Minusta ei tule koskaan valmista.\"\n\n\"Hm -- se kai jää minun asiakseni, se.\"\n\nSeuraavina kuukausina sain monta merkillistä kokemusta. Jo saman\npäivän iltapäivällä, jolloin ylläoleva keskustelu oli tapahtunut,\nkohtasi meitä suuri vedenpaisumus, joka kuohuten vieri alaspäin\nvirtaa. Koko valtava vedenpinta oli mustanaan uiskentelevia tukkeja,\noksia ja puita, jotka vesi oli syönyt ja temmannut kuletettavakseen.\nMitä suurinta varovaisuutta ja taitavuutta vaati päivänkin valolla\nlaivan ohjaaminen tällaisen eteenpäin syöksyvän ja liikkuvan\ntukkilautan välitse, ja vaikeudet lisääntyivät luonnollisestikin yön\ntullen. Aina vähän väliä sukelsi jättiläismäinen tukki, joka sitä\nennen oli kätkeytynyt aivan veteen, etukeulan eteen -- ei kannattanut\nkoettaa väistää sitä, saattoi vain pysäyttää koneet, minkä jälkeen\ntoinen pyörä jyristen kulki tukin koko pituuden yli hirvittävällä\npauhulla ja rytinällä, ja laiva kallistui toiselle kyljelle, mikä oli\nmitä epämieluisinta matkustajille. Silloin tällöin törmäsimme myös\nnäihin puunrunkoihin pauhaavalla jyrinällä täyttä vauhtia, jolloin\nlaiva huojui ja natisi liitteissään kuin olisi se kulkenut suoraan\nmaalle. Toisinaan suvaitsi tuollainen tukki myös tarttua keskelle\netukeulaa ja sulkea puolen Mississippiä meidän edestämme, -- eikä\nsilloin ollut muuta keinoa kuin kulkea \"kravuntietä\" vähän matkaa,\nkunnes pääsimme eroon vastenmielisestä rasituksestamme. Useimmiten\ntörmäsimme valkoisia, kuorittuja tukkeja päin, jotka ovat vaikeimpia\nerottaa pimeässä; mustat sensijaan näkee jonkunverran selvemmin.\n\nKorkean veden mukana tuli luonnollisestikin, kuten tavallista, koko\njoukko tavattomia tukkilauttoja yliseltä Mississipiltä, hiililotjia\nPittsburgista, halkoaluksia kaikilta mahdollisilta tahoilta ja\ntasapohjaisia, leveitä jokialuksia \"Posey Countysta\" Indianasta,\nkuormattuina \"hedelmillä ja puutavaroilla\" kuten rahtikirjoissa\nsanottiin, vaikka koko ihanuus itse asiassa oli kurpitsoja ja\ntynnyrinkimpiä. Kaikki luotsit vihasivat sanomattomasti näitä\naluksia, ja se maksettiin heille takaisin korkoineen. Laki vaati,\nettä kaikilla tuollaisilla avuttomilla joenkömpijöillä aina tuli olla\npalava lyhty huipussa, mutta tätä lakia harvoin noudatettiin. Tavan\ntakaa sattui pilkkosen pimeinä öinä, että valo äkkiä hypähti ylös\naivan meidän keulamme edestä ja hätääntyneen äänen kuultiin parkuvan\naarniometsän murteelle ominaisella nenä-äänellä:\n\n\"Mihinkä h----tiin te menette? -- Ettekö voi nähdä eteenne, senkin\nkirotut kanavarkaat, senkin yksisilmäiset verenimijät, senkin\ntäytetyn paviaanin umpisokeat poikaset!\"\n\nKun me porhalsimme ohi, valaisi uuniemme punainen hehku\nsilmänräpäyksen lotjaa ja hulluna viittovaa puhujaa, ja tässä\nsilmänräpäyksessä vaihtui hänen ja meidän kansimiestemme ja\nlämmittäjäin välillä kokonainen asevarasto voimakkaimpia kiroamisia\nja noitumisia, samalla kun toinen pyöristämme huristi perämelan\nrouskuvien jätteiden yli, -- sen jälkeen oli kaikki taasen hiljaista\nja mustaa niinkuin ennenkin. Ja tämä sama laivuri ei varmaankaan\nkammonnut New-Orleansissa haastaa meidän laivaamme oikeuteen ja\nvaatia vahingonkorvausta, vannoen ja vakuuttaen, että hänellä\nkoko ajan oli lyhdyssä valo, vaikka puhdas totuus luultavasti\noli, että sama lyhty silloin oli kojussa, missä \"miehistö\" juuri\naskaroitsi pelaamalla korttia ja juopottelemalla, kenenkään olematta\nkannella vartioimassa. Kerran tapahtui ahtaassa solassa, missä --\nniinkuin perämiehet itse tapaavat sanoa -- \"oli pimeä kuin lehmän\nvatsassa\", että me ehdottomasti olisimme murskanneet kokonaisen\nPosey-County-perheen, puutavaroineen kaikkineen, elleivät he\nratkaisevassa silmänräpäyksessä olisi olleet soittamassa viulua\nkojussa. Me kuulimme äänen niin ajoissa, että ehdimme kääntää tieltä,\ntekemättä sanottavampaa vahinkoa -- ikävä kyllä -- vaikka olimme niin\nlähellä, että oli täysi syy toivoa päinvastaista. Nyt tulivat he\nluonnollisesti esiin lyhtyineen, ja sillä aikaa kun me peräännyimme,\nseisoi koko perhe -- miehet, vaimot ja lapset -- rivissä sen\nvalossa ja sadattelivat meitä kunnes olivat sinisiä kasvoiltaan\nponnistuksista. Erään toisen kerran lasketti muuan hiililotja-mies\nrevolverinluodin ohjaushyttiin, kun me eräässä äkkikäänteessä\ntempasimme häneltä perämelan.\n\nSen vedenpaisumuksen aikana, josta nyt on puhe, olivat nämä\npikkualukset sietämätön kiusa ja ainainen harmin lähde. Me kuljimme\nnyt läpi solan toisensa jälkeen -- uutta maailmaa minulle -- ja\njos jossain oli kapeampi paikka kuin muualla, voimme olla melkein\nvakuutettuja siitä, että tapasimme siinä lotjan ennen meitä -- tai\njollei se ollut siinä, oli se vielä pahemmassa paikassa, nimittäin\nkarilla aivan solan suussa. Ja silloin voi olla varma, että\nsadatuksia vaihdeltiin molemmin puolin.\n\nKeskellä jokea saattoi myös tapahtua, juuri kun ravasimme sakeassa\nsumussa, että äkkiä kuulimme huutoa ja läkkiastian räminää, minkä\njälkeen samassa silmänräpäyksessä suuri tukkilautta tuli näkyviin\nsumussa, aivan meidän vierellämme. Sellaisissa tilanteissa ei\nollut aikaa pysähtyä vaihtamaan kohteliaisuuksia, vaan me soitimme\nkonekelloja, niin että ne olivat vähällä hellitä, ja päästimme kaiken\nhöyryn päälle, päästäksemme pois tieltä niin pian kuin mahdollista.\nMielellään ei törmää kallioita ja kiinteitä tukkilauttoja päin, jos\nvain voi välttää niitä.\n\nKuten sanottu, tutustutti tämä suuri tulva minut kokonaan uuteen\nmaailmaan. Kun joki oli noussut yli äyräittensä, jätimme me kaikki\nvanhat merkkimme ja painelimme uljaasti yli särkkien, jotka\nennen olivat olleet kymmenen jalkaa vedenpinnan yläpuolella; me\npysyttelimme aivan lähellä matalikkorantoja, kuten Madrid-poukaman\nluona, jota minun aina oli käsketty välttää; laskimme läpi solista\nsellaisista kuin 82:n luona olevasta, joka itse asiassa ei ole\nmuuta kuin juopa ja jonka suu näytti kiinteältä vihreältä muurilta,\nkunnes olimme aivan sen ääressä. Muutamat näistä solista veivät läpi\ntäydellisen aarniometsän. Tavattomat, kirvestä näkemättömät puut\nolivat kallistuneet pienen, kapean, mutkaisen kulkuväylän yli, ja\nseutu teki sen vaikutuksen, että mikään ihmisjalka ei ollut koskaan\nastunut tällä maalla. Heiluvat viiniköynnökset, ruohottuneet,\nrauhaisat laaksopolut siirtyivät vuoronsa jälkeen ohitsemme; kukkivat\nköynnöskasvit pukivat tulipunaisine kelloineen kuolleitten puitten\nrunkoja, ja koko metsän loisto ja ihanuus levisi täällä näkymättömänä\nja ihmissilmän huomaamattomana. Nämä solat olivat lumoavia paikkoja\nkuljettaviksi; vain aivan suussa olivat ne syviä, virta oli\nkohtalaisen voimakas ja rannat niin äkkijyrkät, että laiva aivan\nhautautui pajupehkoihin, joiden ohi kuljettiin.\n\nKerran sattui eräässä näistä lumotuista solista, että meidän tiemme\nsulki kokonaan iso kumoon kaatunut puu, joka oli muodostanut\njuovan yli sillan. Tämä osottaa parhaiten, kuinka kapea kulkuväylä\nvoi näillä paikoin olla. Matkustajat saivat tunnin kestävän\nmieluisan kävelyn tässä neitseellisessä aarniometsässä, sill'aikaa\nkun meidän väkemme raivasi esteen pois tieltä, sillä kääntyä ei\nluonnollisestikaan voinut.\n\nMatka Cairosta Bàton Rougeen ei tuota tulvaveden aikana mitään\nerikoisia vaikeuksia yöaikaankaan, sillä sen tuhannen penikulman\npituiset muurit läpitunkematonta metsää, jotka reunustivat\njokea, keskeyttää vain pitkien välimatkojen päässä maatalo, niin\nettä on aivan yhtä vaikeaa päästä \"joesta\" kuin on päästä pois\nkujasta, jonka molempia sivuja rajoittaa lankkuaita. Mutta Bàton\nRougesta New-Orleansiin ovat olosuhteet aivan toiset. Joki on\nsiellä penikulmaa leveämpi ja paikoin kaksisataa jalkaa syvä.\nEnemmän kuin sadan penikulman pituinen ranta-alue on metsätön ja\nkokonaan sokeriviljelysten peittämä, joilla vain harvat istutetut\nkiinapuukäytävät keskeyttävät maiseman yksitoikkoisuuden. Kahdesta\nneljään penikulman laajuudelta istutusten takaa on metsä niinikään\nkaadettu. Kun ensi hallat uhkaavat, kiirehtivät istutusten omistajat\nkorjaamaan sadon katon alle. Kun ruoko on puristettu ja jauhettu,\nkootaan jätteet, joita sanotaan \"bagasseksi\", suuriin läjiin ja\npoltetaan. Nämä bagasseläjät palavat sangen hitaasti ja synnyttävät\nsavua, joka ei ole suuresti pahempaa kuin suoraan hiidenluolan\nkeittiöstä nouseva.\n\nKymmenestä viiteentoista jalan korkuinen maavalli oli luotu\nkummallekin puolelle jokea, ja tämä maavalli sijaitsee keskimäärin\n40 jalkaa rannasta. Kuviteltakoon nyt koko seutua täynnänsä\nläpipääsemätöntä savua, jota synnyttivät palavat bagasseläjät\nsadan penikulman alalla, kun joki on noussut yli äyräittensä,\nja sitten onnetonta höyrylaivaa keskellä tätä kaikkea, keskiyön\naikana! -- Mieluisampia kohtauksia voi ajatella. Luotsi on silloin\nrannattomalla, rajattomalla merellä, joka katoaa pimeyteen, sillä\nsakeassa sumussa on mahdoton erottaa maavallin kapeaa juovaa, joka\non ainoa, jonka mukaan oikeastaan voi ohjata. Koko vartiovuoron\najan kiusaa epävarmuuden tuska. Itse istutuksetkin kiskoo savu\nmennessään, ja ne näyttävät osalta merta. Oikeaan suuntaan voi\nvain toivoa ohjaavansa, mutta sitä ei voi tietää. Tietää vain\nsangen todennäköisesti kulkevansa kuuden jalan päässä maavallista\nja perikadosta, juuri kun luulee olevansa keskellä kulkuväylää.\nJa senkin tietää, että jos yht'äkkiä tupertuisi ylös maavallille\nja savupiiput lentäisivät yli laidan, olisi vain vähäinen\nlohdutus muistaa aavistaneensa onnettomuuden. Eräs suurista\nVicksburg-laivoista nousi tuollaisena yönä sokeri-istutukselle ja\nsai jäädä siihen viikoksi aikaa. Mutta tällä urotyöllä ei ollut edes\nuutuuden viehätystä -- se oli suoritettu useat kerrat ennen.\n\nEnnenkuin lopetan tämän luvun, täytyy minun kertoa omituinen tapaus,\njoka tuli juuri nyt mieleeni. Olipa kerran tällä joella aivan\nerinomainen luotsi, mr. X., joka myös oli unissakävijä. Väitettiin,\nettä kun hänen ajatuksensa askartelivat jossain hyvin sekavassa\nja vaikeassa osassa jokea, jota juuri piti kulettaman, voitiin\nhänen nähdä usein kävelevän unissaan ja silloin toimittavan mitä\nmerkillisimpiä asioita. Hän palveli kerran suurella New-Orleansin\nlaivalla toverini, George Ealerin kanssa. George oli alkumatkalla\nlevoton, mutta rauhottui sitten vähitellen, kun hänen toverinsa\nnäytti taipuvaiselta rauhallisesti jäämään kojuunsa sittenkun\nhän kerran oli nukahtanut. Myöhäisenä iltana kerran läheni laiva\nHelenan kaupunkia Arkansasissa. Vesi oli tavattoman matalalla ja\nkulkuväylä heti kaupungin yläpuolella varsin vaikea ja mutkainen.\nEalerilla oli vartiovuoro, mutta kun yö oli tavattoman pimeä ja\nsateinen ja X. oli kulkenut tämän paikan myöhemmin kuin hän, ajatteli\nhän juuri, eikö hänen ollut viisainta pyytää kumppaniaan tulemaan\nylös auttamaan ruoriin, kun ohjaushytin ovi aukeni ja X. astui\nsisään. On huomattava, ettei pimeinä öinä luotsi karta mitään niin\nvisusti kuin valkeanvaloa; jokainenhan tietää, että jos sellaisena\nyönä valaistussa huoneessa, ei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu\nulkopuolella, mutta jos sammuttaa valon, voi pian koko hyvinkin\nerottaa esineitä. Siksi jättävät luotsit tupakoimisenkin sellaisina\nöinä, ohjaushytin kamiinaa ei saa lämmittää, uunit peitetään suurilla\npeitteillä ja kattoikkuna suletaan huolellisesti. Laiva on siis aivan\npimeä. Sillä epämääräisellä oliolla, joka nyt astui ohjaushyttiin,\noli kuitenkin mr. X:n ääni. Se sanoi:\n\n\"Annahan kun minä otan ruorin, George, minä olen ollut täällä\nmyöhemmin kuin sinä ja tunnen kulkureitin paremmin, ja juopa on\nvaikea, ja minun on helpompi ohjata itse kuin sanoa sinulle kuinka\nsinun tulee ohjata.\"\n\n\"Kiitos, sepä oli kunnon teko; olen niin väsynyt, ettei minulla\nluullakseni ole enää hikipisaraakaan ruumiissani. Olen seissyt tässä\nja kieputtanut pyörää kuin orava -- on niin pimeä, etten tiedä minne\nollaan menossa ennenkuin se kierii ympäri kuin hyrrä.\"\n\nEaler heittäytyi hengästyneenä ja huoaten penkille, ja tumma olio\nsijoittui ruorin luo sanaakaan virkkamatta ja seisoi siinä sitten\ntyynenä, liikkuen melkein huomaamattomasti ja kääntäen laivaa milloin\nsivulle, milloin toiselle, niin helposti kuin olisi ollut kirkkain\npäivänvalo. Kun George näki tämän luotsitaidon mestarinäytteen,\ntoivoi hän, ettei olisi tunnustanut heikkouttaan. -- Hän avasi\nsilmänsä, hämmästyi, ja vihdoin sanoi hän:\n\n\"No -- minä luulin todellakin osaavani höyrylaivan ohjaustaidon,\nmutta nyt näen erehtyneeni!\"\n\nX. ei vastannut mitään, mutta jatkoi tyynesti työtään. Hän soitti\nluotaamaan; hän soitti hiljaista vauhtia; hän asetti laivan tarkasti\nnäkymättömien merkkien mukaan kulkemaan ja seisoi sitten taas\ntyynenä ruorissa ja katseli kylmäverisesti eteenpäin ja taaksepäin,\nsaadakseen selville suunnan. Sitä mukaa kuin kulkureitti madaltui,\nantoi hän koneen käydä hiljempää ja pysäytti vihdoin kokonaan, minkä\njälkeen laiva syvässä hiljaisuudessa liukui virran mukana. Kun\nsaavuttiin matalampaan paikkaan, antoi hän taas mennä täyttä vauhtia,\nvei laivan loistavasti yli matalikon ja asetti sen taasen varovasti\nmenemään merkkien mukaan, sama tarkka luotaus ja hiljennetyn vauhdin\nkäyttö seurasi, laiva luisui jälleen yli matalikon seuraavaan\nmerkkiin. Nyt lähestyi viimeinen ja vaikein kari. Hiljaa, melkein\ntuuman tuumalta, luisui laiva eteenpäin pimeässä, ajautui hitaasti\nmatalikolle sekä syöksyi sitten korkealla paineella äkkiä syvään\nveteen: se oli pelastunut! --\n\nEaler veti syvään kauan pidättämänsä henkäyksen, ja sanoi sitte:\n\n\"Olipa se, peijakas vieköön, loistavin luotsaus, mitä tällä joella\nkoskaan on nähty! -- En sitä todellakaan uskoisi, ellen olisi nähnyt\nomin silmin!\" --\n\nVastausta ei kuulunut, ja hän lisäsi:\n\n\"Noh, kuulehan, toveri, olepas hyvä ja jää ruoriin vain viideksi\nminuutiksi, niin käväisen juomassa kupposen kahvia!\"\n\nMinuuttia myöhemmin seisoi Ealer tarjoilupöydän luona alhaalla\nravintolahuoneistossa, pureskellen leivosta ja virkistäen itseään\nkahvilla. Samassa katsahti yövartija sattumalta ovesta, ja kun hän\nhuomasi Ealerin, huusi hän:\n\n\"Kuka on ruorissa. Sir?\"\n\n\"X.\"\n\n\"Kiirehtikää sinne ylös minkä ehditte, herra!\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä syöksyivät molemmat miehet ohjaushytin\nrappusia ylös, kolme porrasaskelta kerrallaan! Siellä oli tyhjää! --\nSuuri höyrylaiva pyyhälsi täyttä vauhtia pitkin virtaa omin neuvoin!\nVartija syöksyi uudelleen ulos; Ealer tarttui ruoriin, komensi\ntaaksepäin ja pidätti henkeään samalla kun höyrylaiva vastahakoisesti\nkääntyi poispäin hinaajalaivasta, jota päin se juuri oli törmäämässä\nkeskellä Meksikon lahtea!\n\nHetken päästä tuli yövartija ja sanoi:\n\n\"Eikö se hölmö puhunut mitään siitä, että hän nukkui, ensin kun hän\ntuli tänne ylös?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Niin, mutta sen hän kuitenkin teki. Minä tapasin hänet kävelemästä\nkaidepuulla niin vapaasti ja huolettomasti kuin olisi kävellyt\nkatukäytävällä. Otin ja pistin hänet hyttiinsä -- mutta nyt oli hän\ntaas ulkona tanssimassa köydellä peräpäässä samalla tavalla, senkin\nriivattu!\"\n\n\"No -- -- ensi kerran kun hän saa kohtauksen, varon minä ja\npysyttelen lähitienoilla. Mutta minä vain toivon, että hän saisi\nniitä usein. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet tuolla matalikoitten\nluona Helenansalmessa. Minä en ole koskaan nähnyt mitään\nloistavampaa! -- Oi, hyvä Jumala -- jos hän voi suorittaa tuollaisen\nkahdeksantoista-karaatin-kiilto-hansikas-timantti-rintaneula-luotsi\n-mestarinäytteen, kun hän on täydessä unessa -- mitä hän mahtaisikaan\ntehdä, jos hän olisi kuollut!!\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nKun vesi on tavallista matalammalla, kuten joskus tapahtuu, käy\nluotsaus vielä vaikeammaksi. Sellaisissa tapauksissa täytyi meidän\nedeltäpäin \"luodata\" matalimmat paikat uomaa, ennenkuin höyrylaivalla\nuskallettiin jatkaa matkaa.\n\nLuotaus toimitettiin seuraavalla tavalla. Laiva kiinnitettiin\nrantaan, heti karin yläpuolelle; se luotsi, jolla oli vapaavuoro,\nottaa \"penikkansa\" eli oppilaansa ja valiomiehistön -- joskus\nseuraa mukana myös joku päällystöstä -- mukaansa veneeseen, ellei\naluksella ole harvinaisena ylellisyysesineenä erikoisesti varustettua\nluotausvenettä, sekä lähtee etsimään parasta kulkuväylää, samalla\nkun vartiovuorolla oleva luotsi tarkkailee hänen liikkeitään\nkaukoputkella ja aina välillä antaa höyryviheltimellä merkin\n\"koettamaan ylempää\" tai \"koettamaan alempaa\"; sillä vedenpinta\nmuistuttaa öljymaalausta siinä, että se on ilmehikkäämpi ja\nkäsitettävämpi määrätyllä etäisyydellä kuin liian läheltä katsottuna.\nMerkinantoja tarvitaan kuitenkin harvoin, ellei tuule ja tuuli\nriko pinnan luonnollista ja merkitysrikasta uurtelua. Kun vene\non ehtinyt karille, hiljennetään vauhti ja luotsi alkaa tutkia\nsyvyyttä kahdestatoista viiteentoista jalan pituisella seipäällä,\nruorinpitäjän tarkoin totellessa käskyjä \"kääntää enemmän ylihankaan\"\ntai muita sellaisia.\n\nKun pohjatutkimus osottaa, että hän lähestyy vaarallista kohtaa,\nlakkaavat miehet komennuksen mukaan soutamasta ja vene ajautuu virran\nvietävänä. Seuraava komennussana on: \"valmiiksi poijun luona!\" ja\nkun matalin kohta on keksitty, komennetaan: \"heittäkää poiju!\",\njoka heti menee yli laidan. Ellei luotsi ole täysin tyytyväinen,\ntutkii hän syvyyttä vielä kerran; jos hän havaitsee erehtyneensä,\nmuutetaan poiju. Vihdoin, kun hän on varma asiastaan, antaa hän\nmääräyksen, miehet ojentavat aironsa ylös ilmaan yhtaikaa ja\nhöyryvihellin ilmoittaa, että merkki on huomattu laivan kannelta;\nsitten laiva puolella höyryllä tulee hiljaa ja varovasti kömpien,\nsuunnaten kulkunsa poijua kohti ja säästäen kaikki voimansa tuleviin\nponnistuksiin. Ratkaisevassa silmänräpäyksessä pinnistää se täydellä\nhöyryllä ja kyntää kitisten ja raapien läpi hiekan ja yli poijun,\nkunnes se saavuttaa syvemmän veden matalikon toisella puolella. Tai\njää se myös kiinni, ja siinä tapauksessa voi mennä monta tuntia\n-- tai päivää -- ennenkuin se onnistuu irtautumaan. Yöaikaan\nkiinnitetään pieni paperilyhty, jossa on sytytetty kynttilä, poijun\nkärkeen; se näyttää engl. penikulman päähän ja etemmäksikin pieneltä\nloistavalta pisteeltä pimeässä vesierämaassa.\n\nMikään ei ollut viekottelevampaa luotsioppilaalle kuin tilaisuus\nsaada tulla mukaan luotaamaan. Niissä retkissä on eräänlaista\nseikkailun tuoksua; toisinaan ne eivät olekaan ilman vaaraa; on\njotain kuvaamattoman ylvästä ja merisoturimaista istua siellä\nkorkealla peräkeulassa ja ohjata nopeata venettä; on jotain peräti\nelähyttävää siinä tavassa, millä vene kiitää vanhain tottuneiden\nmerimiesten ollessa airoissa; on komeata nähdä vaahtojuovain lentävän\nkummallekin puolen etukeulaa: tuntuu kuin kuulisi soittoa, kun joki\nkohisee ympärillä. Maistaapa myös hyvältä tuollaiselle \"penikalle\"\nsilloin tällöin saada tilaisuus komentaa; sillä luotsi antaa sen\njoskus hänen tehtäväkseen, sittenkun hän itse lyhyesti on ilmoittanut\nsuunnan.\n\nToinen syy, miksi luotsioppilas nauttii niin paljon luotauksesta, on\ntieto, että jos on päivänvalo, seuraavat matkustajain silmät kaikkia\nveneen liikkeitä mitä lämpimämmällä harrastuksella, ja jos on pimeä,\novat samat silmät keskeymättä suunnatut veneen lyhtyyn, kun se kiitää\nvettä pitkin ja katoaa kauas pimeyteen.\n\nMinä muistan, että eräällä matkalla oli laivassa muuan hyvin kaunis\nkuusitoistavuotias tyttö, joka vietti melkein kaiken aikansa ylhäällä\nohjaushytissä meidän luonamme yhdessä setänsä ja tätinsä kanssa. Minä\nluonnollisesti rakastuin häneen. Tom G., mr. Thornburgin oppilas,\njoutui myös hänen viehätyksensä uhriksi. Tom ja minä olimme siihen\npäivään asti olleet parhaita ystäviä -- mutta nyt alkoi meidän\nsuhteemme huomattavasti kylmetä. Kerroin nuorelle naiselle koko\njoukon elämäni kohtaloita ja seikkailuita, sekä koetin niissä esittää\nitseni mahdollisimman edullisessa ja sankarillisessa valossa. Tomkin\nkoetti esiintyä samallaisessa valossa, ja onnistuikin jossain määrin\n-- mutta hänellä oli aina se heikkous, että hän tahtoi \"koristella\"\nesityksiään jonkun verran. Kuitenkin, hyveellä on palkkionsa, ja\nminä olin kieltämättä jonkun verran, joskaan en paljoa edellä\nhänestä. Juuri kun asiat olivat tällä kannalla, tapahtui jotakin\nmitä lupaavinta minun toiveilleni kaunottaren suosiosta. Luotsit\npäättivät luodata karin, joka oli n:o 21 luona. Tämän piti kaiken\ntodennäköisyyden mukaan tapahtua kello yhdeksän ja kymmenen välillä\nillalla, kun matkustajat olivat ylhäällä. Mr. Thornburgilla oli\nvartiovuoro, ja Bixby siis, minun herrani ja mestarini, sai johtaa\nluotaamista. Meillä oli lumoava luotausvene, pitkä, komea, siro,\nnopea kuin vinttikoira, tuhdoilla oli pielukset, ja sillä oli\nkaksitoistahenkinen miehistö, paitsi perämiestä, joka seurasi mukana\nkomentamassa, -- sillä meidän laivallamme tapahtui kaikki \"sirosti\".\n\nMenimme maihin heti n:o 21 yläpuolella ja valmistauduimme lähtöön.\nOli pimeä, kolea yö, ja joki oli juuri siltä kohtaa niin leveä,\nettä tottumaton silmä ei olisi voinut erottaa vastakkaista rantaa.\nMatkustajat olivat miehissä jalkeilla ja ylen jännittyneitä. Kun\ntulin juosten läpi konehuoneen, somasti pukeutuneena myrskypukuun,\nkohtasin Tomin enkä voinut pidättyä ohimennessä antamasta hänelle\npientä piikkiä: --\n\n\"Etkö ole aika iloinen, ettei sinun tarvitse lähteä luotaamaan --\nhäh?\"\n\nTom aikoi juuri mennä edelleen, mutta hän kääntyi äkkiä ympäri ja\nsanoi:\n\n\"Sen takia vain, että sinä olet noin ilkeä, saat nyt itse mennä\nhakemaan peilitukin. Minä olisin juuri mennyt, mutta nyt saat sinä\nmennä vaikka helkkariin ennenkuin tuon sen sinulle.\"\n\n\"Kuka on pyytänyt sinua tuomaan sen, häh? -- Sehän on veneessä\".\n\n\"Niin, mutta sielläpä se nyt ei sentään tällä kertaa olekaan, pyydän\nsaada luvan sanoa herralle! -- Se on äsken maalattu ja on maannut\npari päivää naistensalongin kaidepuulla kuivamassa.\"\n\nMinä syöksyin sinne ja säntäsin heti paikalla takaisin keskelle\nihmetteleviä ja uteliaita naisia, juuri paraiksi kuullakseni\nkomennushuudon:\n\n\"Ulos airot, miehet!\"\n\nSilmäys kaiteen yli riitti minulle osottamaan, että kaunis vene\noli täydessä vauhdissa, kurja Tom ruorin luona ja mr. Bixby hänen\nvierellään sama peilitukki kädessä, jota minut oli puijattu hakemaan.\n\n\"Oi, kuinka kauheaa, että täytyy lähteä tuollaisessa pienessä\nveneessä näin pimeällä! -- Kyllä se on kai hirvittävän vaarallista?\"\n\nOlisin mieluummin nähnyt hänen pistävän tikarin rintaani! -- Poistuin\ntäynnä katkeraa sappea ja menin ylös ohjaushyttiin auttamaan.\nHetken kuluttua kadotimme veneen lyhdyn näkyvistä ja vähän sen\njälkeen syttyi heikko kipinä kaukana joella. Mr. Thornbury ilmaisi\nhöyryviheltimellä, että hän oli huomannut merkin, peräännytti, ja\nantoi sitten laivan mennä eteenpäin täyttä vauhtia valoa kohti.\nMuutaman silmänräpäyksen kuluttua hiljennettiin vauhtia, ja pian sen\njälkeen sanoi mr. Thornbury:\n\n\"Halloo, -- se perhanan poijulyhty on sammunut!\"\n\nHän komensi koneet seisomaan. Silmänräpäystä myöhemmin sanoi hän:\n\n\"Kas, tuolla se taas on.\"\n\nPyörät alkoivat taasen käydä ja komennettiin olemaan \"valmiit\nluotaamaan\". Vesi kävi yhä matalammaksi -- sitten tuli taas syvempää!\n-- Mr. Thornbury mumisi:\n\n\"Tuhat tulimaista, minä en käsitä tätä. Todellakaan en usko, että\npoiju olisi ajautunut karilta. Minusta tuntuu kuin sen pitäisi\nolla enemmän ylihangan puolella. No -- varminta on kuitenkin joka\ntapauksessa ohjata sitä kohti.\"\n\nMe jatkoimme siis matkaa valoa kohti, yhä edelleen puolella\nhöyryllä. Juuri siinä silmänräpäyksessä kun höyrylaivan etukeulan\npiti mennä otaksutun poijun yli, tarttui mr Thornbury voimakkaasti\nkellontankoon, soitti oikean hälytysmerkin ja huusi:\n\n\"Tuhat tulimaista -- -- sehän on vene!\"\n\nHurja kuoro hätääntyneitä huutoja ja kirkumisia kuului alikannelta\n-- sitten kuolonhiljaisuus, jota seurasi riuskuva ja rätisevä ääni.\nLuotsi huusi:\n\n\"Kas perhanaa! -- siinä jauhoi pyörä sen kahvipuiksi! -- Juokse! --\nKatso keitä on kuollut!\"\n\nKädenkäänteessä olin alhaalla keskikannella. Mr. Bixby, perämies\nja useimmat miehistöstä olivat pelastuneet. He olivat huomanneet\nvaaran vasta kun oli myöhäistä paeta, ja kun kannenkaide seuraavassa\nsilmänräpäyksessä työntäytyi esiin heidän päänsä päällä olivat\nhe varuillaan ja tiesivät mitä heidän tuli tehdä; Bixby antoi\nkomennuskäskyn ja samassa silmänräpäyksessä hyppäsivät he kaikin\nkiinni kaiteeseen ja vedettiin kannelle. Heti sen jälkeen meni vene\nperäänpäin, kohtasi pyörän ja murskautui hitusiksi. Kaksi miestä ja\nTom olivat kadonneet -- ilmoitus, joka kulovalkean tavoin levisi\nlaivassa. Matkustajat tunkeilivat etukeulaan, naiset niinkuin\nherratkin, kauhistunein katsein ja kalpein poskin, samalla kun\npuoliääneen keskustelivat kamalasta tapauksesta. Yhtämittaa kuului:\n\"Mies-parat! -- poika-raukka, poika-raukka, poika-raukka!\"\n\nVene laskettiin heti vesille ja lähetettiin etsimään kadonneita.\nNyt kuului heikko huuto kaukaa takaapäin. Vene oli kadonnut\nvastakkaiselle taholle. Puolet miehistöä syöksyi laivan toiselle\nsivulle kehottelemaan uijaa huudoillaan, toinen puoli syöksyi\ntoiselle sivulle huutamaan, että vene kääntyisi takaisin. Uija\nnäytti lähenevän, mutta hänen äänensä kuului heikompana, niinkuin\nhänen voimansa olisivat olleet ponnistetut äärimmilleen. Väki seisoi\nnyt tiheässä ryhmässä konekannen kaiteen luona, nojaten yli sen ja\ntähystellen pimeyteen -- ja uijan jokainen huuto puristi heiltä\nsemmoisia sanoja kuin: \"Voi poloista! -- eikö mitään voida tehdä\nhänen pelastamisekseen?\"\n\nMutta huudot jatkuivat yhä ja lähenivät, ja nyt kuultiin äänen\nurhokkaasti huutavan:\n\n\"Minä voin saavuttaa teidät -- heittäkää köydenpää tänne!\"\n\nMillä hurraahuudolla häntä tervehdittiin! -- Ensimäinen\nperämies sijoittui keskelle merkkilyhdyn voimakkainta valoa,\nja hänen auttajansa tungeksivat hänen ympärillään. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä sukelsivat uimarin kasvot valopiiriin ja sekuntia\nmyöhemmin vedettiin hänet laivaan vettä valuen ja väsyneenä,\nhuumaavain hurraahuutojen kaikuessa. Se ei ollut kukaan muu kuin tuo\npahuuksen Tom! --\n\nVeneen miehistö haki joka suunnalta, mutta ei löytänyt jälkeäkään\nkummastakaan muusta miehestä. Varmaankaan he eivät onnistuneet\nsaamaan kaiteesta kiinni, vaan sortuivat takaperin, osuivat pyörään\nja kuolivat paikalla. Mitä Tomiin tuli, ei hän koskaan ollut\nkoettanutkaan hypätä kaiteelle, vaan oli heittäynyt päistikkaa\nveteen ja sukeltanut pyörähuoneen alle. Se oli yksinkertaisin\nasia maailmassa; minä olisin varsin hyvin voinut tehdä samoin, ja\nsen sanoinkin -- mutta kukaan ei välittänyt siitä; kaikki pitivät\nitsepäisesti melua vain tuolle aasille, ikäänkuin hän olisi tehnyt\njonkin suurteon. Minun entinen heilini ei voinut loppumatkalla saada\nkyllikseen \"sankari\"-raukasta; -- mutta minusta se oli samantekevää\n-- minä en voinut kärsiä häntä.\n\nSyy miksi me luulimme veneen merkkilyhtyä poijulyhdyksi oli seuraava.\nMr. Bixby selitti, että sittenkun hän oli laskenut poijun ulos\nja vakuuttautunut siitä, että se pysyi paikoillaan, souti hän\njonkun matkan päähän, muutamia satoja kyynäriä sivulle höyrylaivan\nsuunnasta, odottamaan tätä. Kun he odottelivat, puheli hän perämiehen\nkanssa; muutaman silmänräpäyksen kuluttua katsahti hän ylös ja\nhuomasi poijulyhdyn kadonneen, mutta luuli höyrylaivan jo kulkeneen\nyli karin. Hän huomasi, että höyrylaiva suuntasi kulkunsa heitä\nkohti, mutta ei ihmetellyt tätä, koska sen piti niin tehdäkin --\nsenhän tuli kulkea läheltä heitä ja ottaa heidät kannelle. Vasta\nviime silmänräpäyksessä iski hänen päähänsä kuin salama, että laiva\nkoetti purjehtia hänet upoksiin, sentähden että se piti hänen\nmerkkilyhtyään poijulyhtynä. Hän huusi: \"Valmiina, pojat, hyppäämään\nkaiteelle!\" ja seuraavassa silmänräpäyksessä suoritettiin hyppy.\n\nEnnen kaikkea tulee luotsin viljellä ja harjoittaa sielunvoimiaan,\nkunnes ne saavuttavat melkein uskomattoman täydellisyyden asteen.\nTarkotan muistia. Hän ei saa koskaan eikä millään ehdolla tyytyä\nuskomaan, että joku seikka on niin tai näin -- hänen tulee varmasti\ntietää se. Minkä halveksumisen olisikaan siihen aikaan saanut\nosaksensa luotsi, joka olisi uskaltanut esiintyä heikolla \"minä\nluulen\" voimakkaan \"minä tiedän\" asemasta. Se, joka ei ole kokenut\nsitä, voi muuten tuskin kuvitella, mitä oikeastaan merkitsee tuntea\npienintä yksityiskohtaa myöten kahdentoista sadan penikulman pituinen\njokimatka, ja tuntea se niin hyvin, ettei mikään erehdys ole\nmahdollinen. Ottakaa esimerkiksi New Yorkin pisin katu kulkeaksenne\nristiin rastiin joka suuntaan, tutkikaa kaikki sen yksityiskohdat\nniin tarkkaan, että lopulta tunnette joka talon, akkunan, oven,\nkatulyhdyn tai nimikilven ulkoa ja niin hyvin, että voitte\nsilmänräpäyksessä ja epäröimättä sanoa millä paikalla olette, jos\nteidät pilkkosen pimeänä yönä yht'äkkiä vietäisiin johonkin kohtaan\ntätä katua -- ja te saatte heikon kuvauksen Mississippi-luotsin\ntietomäärän laadusta ja suuruudesta, minkä vanhaan hyvään aikaan\ntäytyi mahtua hänen päähänsä. Jos te sitten edelleen tahdotte\nkoettaa painaa mieleenne tarkasti joka kadunkulman muodon,\nkatuojien leveyden, eri vesilammikkojen ja rikkaläjien laajuuden,\nlaadun ja syvyyden, niin voitte te mahdollisesti alkaa aavistaa,\nmitä Mississippi-luotsin täytyy tietää voidakseen viedä aluksensa\nvarmasti satamaan. Ja jos tahdotte edelleen koettaa vähintäin\nkerran kuukaudessa antaa näiden tunnusmerkkien vaihtaa paikkaansa,\nsekaantumatta niissä tai erehtymättä pimeimpänäkään yönä -- silloin\nte tiedätte jotakuinkin, mitä vaatimuksia oikullinen Mississippi\nasettaa sen ihmisen muistille, jonka on ohjattava suurta höyrylaivaa\nsen ikuisesti vaihtelevissa kulkuvesissä.\n\nOsata koko vanha ja uusi Testamentti ulkoa, edes ja takaisin,\nniin että osaa juoksevasti laskettaa sen alusta loppuun tai alkaa\numpimähkään mistä paikasta tahansa kertaakaan sekaantumatta\ntai erehtymättä tavuissakaan -- se kaikki on mitätöntä sen\njättiläismäisyyden rinnalla, jonka Mississippi-luotsi siihen aikaan\nkykeni esittämään, kun oli kysymys joesta ja sen yksityiskohdista.\nMoni saattaa ehkä pitää tätä vertausta liioteltuna ja epäillä sen\ntodenperäisyyttä -- mutta aivan varmaan ei kukaan luotsi.\n\nJa kuinka helposti ja vaivatta tämä ihmeellinen muisti täyttääkään\ntehtävänsä! -- Kuinka tietoisesti ja selvästi, ilman ponnistuksia\nse toimiikaan! -- Ottakaamme esimerkki. Luotaaja huutaa: \"Kaksi\n-- ja -- puoli! -- Kaksi -- ja puoli! -- Kaksi -- ja -- puoli! --\nKaksi -- ja puoli! --\" kunnes se lopulta tuntuu yksitoikkoiselta\nkuin kellonnaksutus; keskustelu jatkuu koko ajan ja luotsi ottaa\nvaivatta siihen osaa, näyttämättä kuuntelevan luotaajan huutoja;\nmutta jos tämä pistäisi joukkoon ainoankaan \"Kaksi -- kolme --\nneljäsosaa!\" pitkään riviin huutoja \"Kaksi -- ja puoli!\", niin voi\nolla täysin vakuutettu siitä, että luotsi kolme viikkoa jälkeenpäin\nkykenee täysin kuvaamaan pilkulleen laivan aseman joessa silloin\nkun \"Kaksi -- kolme neljäsosaa!\" sanottiin ja niin tarkoin tekemään\nselkoa merkeistä sekä edessä että takana kuin myös sivuilla,\nettä meidän pitäisi kyetä viemään laiva sinne omin neuvoin ensi\nkerralla ja asettaa se aivan samaan paikkaan! -- Luotaajain huudot\neivät vetäneet hänen ajatuksiaan pois keskustelusta, mutta hänen\nharjaantunut muistinsa valokuvasi silmänräpäyksessä kaikkityyni ja\nkokosi sivuseikat vastaista käyttöä varten, ilman mitään hänen omaa\ntietoista ponnistustaan. Luonnoltaan keskinkertainenkin muisti voi\ntämän harjotuksen kautta kehittyä todelliseksi jättiläiseksi; --\nmutta, huomattakoon tarkoin, vain erityisellä tarkoin rajoitetulla\nalalla. Sama mies, jonka muistin on mahdoton jättää kokoamatta\npienintäkään yksityiskohtaa, kun on kysymys väylistä, kareista,\nsärkistä ja merkeistä, pidättääkseen ne kuin ruuvipenkissä, ei\nluultavastikaan päivällisaikaan olisi voinut tehdä selkoa siitä, mitä\nhän oli syönyt aamiaiseksi.\n\nPalvelin kuitenkin kerran ruorimiehenä erään luotsin alaisena,\njonka muisti täytti minut alituisella ihmetyksellä. Tämä muisti oli\nkuitenkin synnynnäinen eikä harjaantumuksen kautta aikaansaatu, ellen\nole erehtynyt. Jos joku esimerkiksi oli sattunut mainitsemaan jonkun\nnimen hänen läsnäollessaan, alkoi hän silmänräpäyksessä:\n\n\"Voi, siunatkoon, hänet minä tunsin! -- Vaalea, punatukkainen mies,\npieni arpi vasemmalla puolella kaulaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut\ntikku nahan alla. Siitä on nyt tasan kolmekymmentä vuotta. Matkustin\nkerran hänen kanssaan. Oli vain viisi jalkaa vettä joen yläjuoksussa\nmuistaakseni. 'Henry Blake' istui karilla Tower Islandin luona, ja\n'Georg Elliott' kadotti peräsimensä 'Sunflowerin' hylyssä.\"\n\n\"Mutta 'Sunflowerhan' upposi vasta --\"\n\n\"Kyllä minä tiedän toki koska se upposi; se oli kolme vuotta\naikaisemmin, toisena päivänä joulukuuta; Asa Hardy kuljetti sitä --\nhänen veljensä oli esimiehenä samalla laivalla; se oli hänen ensi\nmatkansa; Tom Jones kuvasi kaikkityyni, kun me tapasimme toisemme\nNew-OrIeansissa viikkoa myöhemmin -- hän oli ensimäisenä perämiehenä.\nKapteeni Hardy kuoli muuten pian sen jälkeen -- hän sai naulan\njalkaansa kuudes päivä heinäkuuta ja kuoli kouristukseen viidestoista\npäivä. Hänen veljensä John kuoli kahta vuotta myöhemmin -- kolmas\npäivä maaliskuuta -- kasvoruusuun. Minä en tuntenut ketään heistä --\nhe olivat kaikki ylhäältä Allighanysta, olivat he -- mutta ihmiset,\njotka tunsivat heidät, kertoivat minulle. Sama henkilö kertoi myös,\nettä kapteeni Hardy kävi pumpulisukissa sekä kesällä että talvella.\nHänen ensimäisen vaimonsa nimi oli Jane Shook -- hän oli Uudesta\nEnglannista -- ja toinen kuoli hulluinhuoneessa. Se oli näet suvussa.\nHän oli Lexingtonista, Kentukystä, -- hänen nimensä oli Horton!\"\n\nJa niin edespäin aina loppumattomiin. Hän ei suorastaan voinut\nunhoittaa mitään. Sellainen muisti on oikea onnettomuus. Sen\nomistaja kadottaa kokonaan kyvyn erottaa tärkeän merkityksettömästä.\nHänen puheensa tulee sälytetyksi väsyttävillä yksityiskohdilla\nja hän itse aivan yksinkertaisesti sietämättömäksi seuraihmisen\nkannalta katsottuna. Sitäpaitsi on hänen aivan mahdoton koskaan\npysyä asiassa. Hän ei voi vastustaa kiusausta seurata jokaista\npientä muistin syrjäpolkua, joka viittaa hänelle, ja kaiken loppuna\non, että hän joutuu kokonaan harhapoluille. Kysymyksessä oleva\nmr. J. voi esimerkiksi alkaa rehellisellä tarkotuksella kertoa\nennenkuulumattoman hauskaa kaskua koirasta. Hän voi olla niin\nnaurunhaluinen ajatellessansa sitä, että hän tuskin voi puhua.\nHän otti sitten lähtökohdaksi koiran rodun ja henkilökohtaiset\nominaisuudet, ulkonäön, kasvatuksen ynnä muun; sen jälkeen\nharhaili hän koiran entisen omistajan elämänvaiheissa -- omistajan\nperheessä, kuvailen häitä ja hautajaisia, jotka olivat sattuneet\ntässä perheessä, lausuen sen ohessa onnittelu- ja hautausrunoja,\njoita näissä tilaisuuksissa oli esitetty; tällöin voi hän sattua\nmuistamaan, että joku näistä tapauksista oli tapahtunut \"sinä\nankarana talvena\" sinä ja sinä vuonna, minkä jälkeen seurasi\nyksityiskohtainen kuvaus tuosta talvesta, kaikkien kuoliaaksi\npaleltuneitten henkilöitten nimien sekä silavan ja heinäin\ntilastollisten hintatietojen ohella samalta ajalta. Silava ja\nheinät olivat luonnollisena ylimenona viljaan, ja vihannesrehut\njohtivat ajatuksen lehmiin ja hevosiin; hevosista tuli hän aivan\nluonnollisesti taideratsastajiin ja muihin kuuluisiin ratsastajiin.\nTaideratsastajista oli siirtyminen eläinnäyttelyihin helppo ja\nhuomaamaton; elefantista keski-Afrikaan oli vain askel; pakanaraukat\njohtivat ajatuksen uskonnollisiin kysymyksiin -- ja kolmen tai neljän\ntunnin kuluttua tuli vartiovuoron vaihto, ja J. jätti ohjaushytin\nmumisten otetta aikoja sitten pidetyistä saarnoista, jotka koskivat\nrukousta armonvälikappaleena. Ensimäinen johdanto oli siis ainoa,\nminkä koskaan sai tietää tuosta koirasta, jonka elämänvaiheita\nkuullakseen oli koko ajan istunut kuin neuloilla.\n\nLuotsilla tuli, kuten sanottu, olla hyvä muisti, mutta onpa kaksi\nominaisuutta, jotka ovat aivan yhtä välttämättömät hänelle. Hänellä\ntäytyy olla suuri päättäväisyys ja jääkylmä, murtumaton luottamus.\nKun luotsioppilas alkaa tuntea itsensä niin tottuneeksi joella, että\nhän osaa ohjata laivaa yhtä hyvin yöllä kuin päivänvalolla, kulkee\nhän tavallisesti esteettömästi tietään siinä uskossa, että hänen oma\nluottamuksensa se rohkaisee häntä; -- vasta siinä silmänräpäyksessä,\njolloin hänen oppimestarinsa ensi kertaa jättää hänet kokonaan omiin\nvaltoihinsa, keksii hän erehdyksensä ja huomaa, että luottamus onkin\ntoisen. Joki näyttää hänestä samassa silmänräpäyksessä vilisevän\nvaaroja, joita hän ei ensinkään ole valmis kohtaamaan -- hän on\nmenettää kaiken tietoisuutensa, ja neljännestunnissa on hän valkoinen\nkuin hursti ja puolikuoliaaksi pelästynyt. Luotseilla on senvuoksi\ntapana, erilaisin keinoin ja sotajuonin kasvattaa \"penikoitaan\"\ntyynesti katsomaan vaaraa silmiin. Yksi heidän mielinautinnoitaan\nonkin tehdä oppilaillensa tuollaisia pieniä kolttosia kaikessa\nystävyydessä.\n\nMr. Bixby teki minulle kerran sellaisen kepposen, jota minä\nvuosikausiin sen jälkeen en voinut ajatella punastumatta korviani\nmyöten. Olin silloin vähitellen kehittynyt aika kelvolliseksi\nruorimieheksi, niin että mr. Bixby melkein useimmiten luovutti\nminulle koko työn niin päivällä kuin yölläkin. Hän antoi minulle\nharvoin mitään ohjausta, vaan rajoittui hoitamaan ruoria erityisen\npimeinä öinä tai tavallista vaikeammissa väylissä, viemään laivan\nmaihin, kun niin tarvittiin, sekä näyttelemään herrasmiestä yhdeksän\nkymmenettäosaa vartiovuorosta ja nostamaan palkkansa. Vesi oli\nkorkealla, ja minä olisin tuntenut itseni syvästi loukatuksi, jos\njoku olisi tahtonut panna kyseenalaiseksi minun kykyni luotsata laiva\nmistä tahansa läpitse Cairon ja New-Orleansin välillä ilman apua ja\nopetusta. Ajatus, että olisin voinut pelätä kulkea minkä paikan ohi\ntahansa päivänvalolla, oli liian hullu minulle, jotta olisin edes\nsilmänräpäykseksi pysähtynyt siihen.\n\nEräänä kauniina kirkkaana kesäpäivänä tulin puhisten täyttä\nvauhtia pitkin joen mutkaa saaren n:o 66 yläpuolelle, täpötäynnä\nitsetyytyväisyyttä nenä pystyssä kuin milläkin kirahvilla, kun mr.\nBixby sanoi:\n\n\"Minä menen hetkeksi alas. Sinä muistat kai, kuinka sinun tulee\nohjata tästä alkaen -- sinun tulee luovata yli?\"\n\nTämä oli melkein loukkaus. Kysymyksessä oleva ylimenopaikka\noli yksinkertaisimpia ja helpoimpia koko joella. Oli tuskin\najateltavissa, että siinä olisi voinut saada vahinkoa, joko sitten\nohjasi oikein tai ei; ja mitä syvyyteen tulee, ei kenkään koskaan\nollut onnistunut löytämään mitään pohjaa siinä. Kaiken tämän tiesin\nvarsin hyvin.\n\n\"Että muistanko minä sitä? -- Hyvät ihmiset! Tuossa minä voisin\nohjata vaikka sidotuin silmin.\"\n\n\"Miten syvää siinä sitten on?\"\n\n\"Sepä oli merkillinen kysymys. Siinä ei voisi päästä pohjaan\nkirkontornillakaan.\"\n\n\"Vai niin, luuletko niin, vai?\"\n\nPelkästään se äänenpaino, jolla tämä kysymys esitettiin, horjutti\njonkun verran itseluottamustani, juuri sitä oli mr. Bixby tahtonut.\nHän poistui enempää sanomatta. Mielikuvitukseni alkoi heti toimia ja\nuskotella minulle jos jotakin. Bixby lähetti -- luonnollisestikin\nminun tietämättäni -- jonkun peräkannelle ilmoittamaan salaisia\nmääräyksiä luotaajille, toisella sanansaattajalla oli kuiskutteleva\nneuvottelu upseerin kanssa, ja sen jälkeen kätkeytyi hän itse\nsavutorven taakse panemaan merkille, mitä tuleman piti. Hetken\nkuluttua astui kapteeni myrskykannelle; sen jälkeen näyttäytyi\nensimäinen perämies -- sitten koneenhoitaja. Joka minuutti lisääntyi\nseurakunta, ja ennenkuin olin ehtinyt niemen kärjen ohi, oli noin\nviisitoista tai kaksikymmentä henkilöä kokoontunut aivan nenäni\neteen. Aloin ihmetellä, mitä merkillistä mahtoi olla tekeillä.\nJuuri kun käänsin, mennäkseni yli vastakkaiselle rannalle, katsahti\nkapteeni ylös ja kysyi teeskennellyn levottomasti:\n\n\"Missä on Bixby?\"\n\n\"Tuolla alhaalla, kapteeni.\"\n\nMutta silloinpa olinkin mennyttä miestä. Mielikuvitukseni alkoi\nheti luoda vaaroja tyhjästä, ja ne lisääntyivät nopeammin kuin\nehdin laskea niitä. Äkkiä luulin näkeväni karin aivan edessäni!\n-- Kuvaamaton kauhu, joka viime silmänräpäyksessä valtasi koko\nolemukseni, sai jalkani horjumaan. Koko itseluottamukseni katosi\nsiinä paikassa. Tartuin kellon kahvaan -- päästin sen, häveten --\ntartuin siihen uudelleen -- päästin sen taas -- tartuin vielä kerran\nvapisevin käsin, ja soitin niin heikosti, että tuskin voin itse sitä\nkuulla. Samassa silmänräpäyksessä huusivat kapteeni ja perämies kuin\nyhdestä suusta:\n\n\"Halloo -- valmiina luotaamaan! Ylihangan luotaajat -- kiirehtikää,\npojat!\"\n\nTämä oli uusi isku. Aloin kääntää ruoria niinkuin olisin ollut orava\n-- mutta tuskin olin alkanut kääntää alihankaan, ennenkuin luulin\nnäkeväni uusia vaaroja sillä suunnalla, minkä jälkeen hyökkäsin\nvastakkaiselle suunnalle -- ainoastaan vielä kerran kauhistuakseni,\nja kääntääkseni alihankaan uudelleen. Nyt kuuluivat luotaajain huudot\nkuin haudasta:\n\n\"Syl--tää -- nel -- jä!\"\n\nNeljän sylen syvyys paikalla, jossa piti olla mahdoton päästä\npohjaan! Kauhu pysäytti hengitykseni.\n\n\"Syl -- tää kolme! -- Syltää -- kolme! -- Kaksi -- kolme\nneljättäosaa! -- Kaksi -- ja puoli!\" --\n\nTämä on kauheata! -- Kävin kiinni kellon kahvaan ja pysäytin koneen.\n\n\"Kaksi -- ja neljännes! -- Kaksi -- ja neljännes! -- Syl -- tää --\nkaksi!\"\n\nOlin suunniltani. En tiennyt mitä kummaa tehdä. Värisin kuin haavan\nlehti kiireestä kantapäähän, ja olisin voinut ripustaa hattuni\nsilmiini, niin pitkälle ne pullistuivat päästäni pelkästä kauhusta.\n\n\"Yksi -- kolme -- neljännestä! -- Yhdeksän -- jalkaa -- ja -- puoli!\"\n\nLaiva kulki yhdeksän jalan syvyydessä! -- Käteni vapisivat\nkuin hyytelö. En kyennyt niillä vetämään edes kellonnauhasta.\nEpätoivoissani ryntäsin puhetorven luo ja kiljasin koneenkäyttäjälle:\n\n\"Taivaan Jumalan tähden, Ben -- _peräytä!_ -- Peräytä siltä sielu\nruumiista, jos sinulle on elämä rakas! -- Pian, Ben! -- Takaperin!\"\n\nOvi sulkeutui hiljaa. Katsahdin ympärilleni, ja siinä seisoi Bixby\nlempeän hyväntahtoisesti hymyilevin huulin. Senjälkeen laukesi\nkoko seurakunta myrskykannella sydämelliseen, loppumattomaan\nnauruntyrskeeseen. Käsitin nyt kaikki, ja tunsin itseni nolommaksi\nkuin voi sanoin kuvata. Laiva asetettiin taas merkkien mukaan, kone\npantiin käyntiin, ja senjälkeen sanoin minä:\n\n\"Olipa kaunis kepponen toimittaa minut näyttelemään raukan osaa! --\nNyt en suinkaan pääse kuulemasta puhuttavan, että olen ollut kyllin\nyksinkertainen antaakseni luodata 66:n yläpuolella.\"\n\n\"Sattuuhan sellaista, poikani, ja se on oikein sinulle. Etkö sinä\n_tiennyt_, että siinä ei voi tavata pohjaa? --\"\n\n\"Kyllä, sir, sen tiesin.\"\n\n\"No, kuinka tuhannen turkasta sinä sitten voit olla semmoinen aasi,\nettä annat minun tai kenen tahansa uskotella itsellesi jotakin\ntoista? -- On oltava varma asiastaan, katsohan. Muista se. Ja yksi\nseikka lisäksi: jos joudut vaaralliseen pulaan, niin älä käyttäydy\nkuin hupakko. Se ei maksa mätää munaa.\"\n\nSe oli hyödyllinen läksytys, joskin vaikea sulattaa. Mutta pahinta\nkaikesta oli kuitenkin useampana kuukautena lakkaamatta kaikissa\nmahdollisissa tilaisuuksissa kuulla toistettavan sananpartta, johon\nnähden minulla oli erityinen vastenmielisyys: \"Taivaan Jumalan\ntähden, Ben -- _peräytä!!\"_\n\n\n\n\nVII\n\n\nEdellisissä luvuissa olen parhaan kykyni mukaan koettanut antaa\nlukijoille käsitystä luotsitaidon laadusta ja merkityksestä, sekä\nosottaa, että tämä merkillinen taito kyllä ansaitsee huomionsa. Jos\nlukija siitä, mitä olen sanonut, on päätellyt käsitelleeni ainettani\n_con amore_, niin on hän tosiaan arvannut oikein; sillä minä myönnän\nmielelläni, että tämä ammatti oli minulle rakkaampi kuin mikään\nniistä monista, joille sittemmin olen omistautunut vaiherikkaan\nelämäni aikana, ja olin luotsina ylpeämpi ja tyytyväisempi asemaani\nkuin koskaan sittemmin. Syy tähän on helposti havaittavissa: siihen\naikaan, josta puhun, voitiin luotsin kirjaimellisesti sanoa olevan\nainoa täydellisesti vapaa ja riippumattomin olento koko maailmassa.\nKuninkaat ovat riippuvaisia lakiasäätävistä kokouksistaan ja\nministereistään -- eduskunnan jäsenet tottelevat valitsijoitaan --\nsanomalehdenjulkaisijain käsiä sitovat tuhannet sopimukset, joita ei\nsaa laiminlyödä -- mikään pappi ei uskalla ajatella vapaasti, tai\nlausua täyttä vakaumustaan, jottei hän loukkaisi seurakuntalaisiaan\n-- ja kaikkien kirjailijain voidaan sanoa jossain määrin olevan\nyleisön orjia. Totuus on, että tuskin on yhtään miestä, naista tai\nlasta, jolla ei olisi herraansa -- joka ei hiljaisuudessa huokaisi\njonkin painavan ikeen alla. Mutta vanhaan, hyvään aikaan, josta\nkirjoitan, voitiin todella sanoa, ettei Mississippi-luotsilla ollut\nylempäänsä. Hänen vapautensa oli rajaton ja hänen tahtonsa laki.\nKapteeni seisoi myrskykannella, jaellen muutamia käskyjä niinä\nviitenä tai kuutena minuuttina, jotka laiva tarvitsi perääntyäkseen\nlaiturista; -- mutta siihen loppui hänen hallituksensa.\n\nSamassa silmänräpäyksessä, jolloin alus tuli joelle, oli se luotsin\nvälittömän ja eittämättömän herruuden alainen. Hän voi ryhtyä\nmihin halutti, ohjata minne ja miten näki hyväksi, ja pysäyttää\nmilloin ja kuinka kauan hänestä näytti tarkoituksenmukaiselta. Hän\nei kysynyt keltään neuvoa, ei vastaanottanut keltään käskyjä ja\notti kovin pahakseen, jos joku uskalsi sekaantua hänen asioihinsa.\nNiin, Yhdysvaltojen laki kielsi häntä suorastaan kuulemastakaan\nkenenkään, olkoonpa sitten kuka tahansa, neuvoja tai käskyjä, sillä\nyleensä täysin oikealla edellytyksellä, että luotsin varmaankin\nparemmin kuin kenenkään muun laivalla olijan tuli tietää, kuinka\nlaivaa piti ohjata. Olen omin silmin nähnyt kahdeksantoistavuotiaan\npojan levollisesti ohjaavan suurta höyrylaivaa, mikäli näytti,\nvarmaan perikatoon, vanhan kapteenin seisoessa hänen vieressään,\nlevottomuudesta värisevänä, mutta uskaltamatta virkkaa sanaakaan.\nOn helppo huomata, että luotsi näissä olosuhteissa, katsoen hänen\nrajattomaan valtuuteensa, oli ylhäinen ja tärkeä henkilö. Häntä\nkohtelivat erityisen huomaavasti kapteeni ja miehistö, kuten myös\nmatkustajat. Luotsit ovatkin ainoat ihmiset, mikäli minä muistan,\njotka ovat näyttäneet täysin tyyniltä ja huolettomilta vieraiden,\nmatkustavien ruhtinaitten ja valtaherrain läsnäollessa. He pitivät\nniitä ylipäänsä ylhäisyydessään vertaisinaan.\n\nPitkäaikainen tottumus oli tehnyt luonnolliseksi seikaksi luotsille\nlausua kaikki toivomuksensa käskyn muodossa. Minä tunnustan, että\nvielä tänä päivänä tuntuu minusta happamalta esittää tahtoni\nkehoituksen heikossa muodossa, sensijaan että voimakkaasti\nsinkauttaisin sen määräyksinä.\n\nAjatus luotsin poikkeusasemasta yksinvaltiaana joella muistuttaa\nmieleeni Stephen W:n erikoisen henkilöllisyyden. Hän oli taitava\nluotsi, hyvä toveri, väsymätön juttelija, jotapaitsi hän oli saanut\nlahjaksi hyvän annoksen sukkeluutta ja hyväntuulisuutta. Sitäpaitsi\noli hän kuulumattoman itsenäinen ja esiintyi mitä uskomattomimman\nsuorasti ja häikäilemättömästi koko maailmaa kohtaan, sallimatta\nvähintäkään vaikuttaa itseensä sellaisen pikkuseikan kuin ijän,\nyhteiskunnallisen aseman tai rikkauden. Hän oli aina kiintynyt\ntoimeensa, ei pannut koskaan mitään säästöön, lainaili yhtä\ntaitavasti kaikilta ihmisiltä ja olikin veloissa korviaan myöten joen\njokaikiselle luotsille ja suurimmalle osalle kapteeneja. Oli jotain\nhurjaa, uskomatonta \"tuhannentulimaista\" hänen ohjaamistavassaan,\njoka todellakin oli suorastaan kiehtovaa -- joskaan ei kaikille.\nHän teki kerran matkan yhdessä rauhallisen, hiljaisen vanhan\nkapteeni Y:n kanssa, mutta sai \"kauniit kiitokset\", kun saapui\nNew-Orleansiin. Joku lausui ihmettelynsä tämän johdosta. Kapteeni Y.\nvärisi ajatellessaankin Stepheniä. Sen jälkeen antoi hän vanhalla\npiipittävällä äänellään seuraavan selityksen:\n\n\"En, Jumala varjelkoon! -- Minä en tahtoisi sellaista villieläintä\nlaivaani mistään hinnasta! -- Hän kiroo, hän laulaa, hän viheltää,\nhän ulvoo, -- niin, pahemmin kuin pahin intiaani -- yöt läpeensä,\nkun hän on sillä päällä; kaikki ajat ovat hänelle samantekeviä.\nHän alkaa ulvoa tuolla tavalla, kesken kaiken -- ei sen vuoksi,\nettä hän tahtoisi jotakin, ei, vaan ainoastaan sen takia, että se\nhuvittaa häntä, senkin pahuusta! -- Milloinkaan en saanut hiventäkään\nunta silmiini hänen saattamattansa minua kylmään hikeen noilla\nhirveillä sotahuudoillaan. Merkillinen mies -- hyvin merkillinen!\nHän ei pelännyt Jumalaa eikä ihmisiä. Joskus suvaitsi hän sanoa\nminua 'Janneksi'. Ja sitte hänellä oli viulu ja kissa. Soitti\nmerkillisesti. Se suututti kissaa, ja niin alkoi se naukua. Kukaan\nihminen ei voinut nukkua siellä missä se mies -- ja hänen perheensä\n-- oli. Ja uhkarohkea sitten, sanokaapas muuta. Jos herrat uskovat\ntai ei, niin on päivänselvä totuus, että se mies voi antaa aluksensa\nkulkea täyttä vauhtia suoraan kaikkien noiden ilkeitten karien\nyli Chicotin luona myrskyssä, jonka vertaa en ole koskaan nähnyt!\n-- Niin, minun perämieheni voivat puhua siitä herroille -- he\nnäkivät sen itse. Ja, hyvät herrat, juuri kun hän porhaltaa mennä\nkeskelle kareja, ja minä seison siinä ja vapisen kuin haavanlehti\nja rukoilen Herraamme varjelemaan meitä, niin jaa, niin totta kuin\nolen rehellinen ihminen -- niin voivatko herrat ajatella, että hän\nalkaa viheltää -- niin, hyvät herrat -- viheltää: 'Hei tytöt pienet\nBuffalon, iltana tänä tanssit on' -- tyynesti ja huolettomasti kuin\nolisi hän ollut hautajaisissa eikä ruumis olisi hänelle tuttu. Ja kun\nuskalsin tehdä hänelle muutamia huomautuksia, hymyili se peto vain\nminulle, niinkuin olisin ollut lapsi, ja käski minun mennä sisään ja\nkoettaa olla kiltti eikä sekaantua siihen, mikä kuului esimiehelleni.\"\n\nTapahtui kerran New-Orleansissa, että kapteeni joka oli saituudestaan\nkuuluisa, tapasi Stephenin, jolla sattumalta ei ollut mitään\ntointa, ja, kuten tavallista, ei myöskään rahoja. Kapteeni tarrasi\nStepheniin kaikin voimin, ja tämä, joka oli tavallista ankarammassa\npulassa, suostui vihdoin tekemään sopimuksen hänen kanssaan\nsadastakahdestakymmenestäviidestä dollarista kuukaudessa, mikä\non tasan puolet tavallisesta palkasta. Kapteeni lupasi pyhästi\nolla ilmaisematta tätä pelottavaa salaisuutta, jottei Stephen\njoutuisi ammattitoverien halveksumiselle alttiiksi. Mutta laiva ei\nollut tehnyt muuta kuin päivän matkan New-Orleansista, ennenkuin\nStephen sattumalta keksi, että kapteeni kaikkea muuta kuin vaieten\nkerskasi liikesalaisuudestaan ja että perämiehetkin tiesivät asian\nlaidan. Stephen ei puhunut mitään, vaan oli omissa ajatuksissaan.\nIltapuolella tuli kapteeni myrskykannelle, katsahti ympärilleen ja\nnäytti saaneen jotenkin vastenmielisen yllätyksen. Hän katsahti\nkysyvästi Stepheniin, mutta tämä vihelteli tyynesti eikä ollut\ntietääkseenkään. Kapteeni hyppeli levottomana ympäri hetken ja näytti\npari kertaa olevan aikeissa sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä ja\nvaikeni, sekä vetäytyi hetken päästä takaisin hyttiinsä. Pian tuli\nhän kuitenkin taas ja näköjään yhä huolestuneempana. Vihdoin rohkaisi\nhän itsensä ja huomautti kunnioittavasti:\n\n\"Vesi on aika korkealla, vai kuinka, sir?\"\n\n\"Luulisinpä kylläkin, sir! -- Kun joki on äyräitään myöten täysi, voi\nsitä todellakin sanoa aika hyväksi.\"\n\n\"Tässä näyttää olevan kova virta?\"\n\n\"Kova ei ole oikea sana. Se on pahempi kuin myllyjuovassa.\"\n\n\"Eiköhän virta olisi heikompi lähempänä maata kuin keskellä jokea?\"\n\n\"Kyllä, se on kyllä luultavaa, se; mutta ei voi koskaan olla liian\nvarovainen -- täällä keskellä voitte uskoa, ettemme törmää karille,\nsir.\"\n\nKapteeni poistui ankara epäilyksen ilme kasvoillaan. Tällä tavoin oli\nvarsin todennäköistä, että hän kuolisi vanhuuttaan, ennenkuin ehtisi\nS:t Louisiin.\n\nSeuraavana aamuna tuli hän uudelleen kannelle ja huomasi Stephenin\nyhä edelleen uskollisesti ohjaavan keskellä virtaa, parhaan kykynsä\nmukaan kamppaillen koko Mississipin vesijoukkoja vastaan ja yhä\nvain viheltäen samaa rauhallista säveltä. Asia näytti tulevan\nvakavammaksi. Lähempänä maata höyrysi paljon hitaammin laiva\ntyvenemmässä vedessä ja pääsi joka minuutti yhä enemmän edelle; nyt\nalkoi se ohjautua \"solaa\" kohti Stephenin yhä edelleen pysyessä\nkeski-uomassa. Kapteeni ei voinut vaieta kauemmin:\n\n\"Mr W. -- tuo sola tuossa -- -- eikö se lyhentäisi tietä melkoisesti?\"\n\n\"Kyllä tuulen niin, mutta en tiedä.\"\n\n\"Ette tiedä! -- Eikö ole tarpeeksi vettä, jotta pääsisi läpitse?\"\n\n\"Luulen kyllä -- mutta en ole aivan varma siitä.\"\n\n\"No, onpa se merkillistä. Anteeksi, mutta tuon aluksen luotsit\nnäyttävät aikovan koettaa sitä. Tahdotteko todellakin väittää,\nettette tiedä yhtä paljon kuin he?\"\n\n\"_Nuo_ luotsit! -- Hyvät ihmiset, nehän ovatkin\nkahdensadanviidenkymmenen dollarin luotseja, nuo! -- Mutta kapteenin\nei tarvitse olla levoton -- kyllä minä tiedän niin paljon kuin voi\nvaatia sadallakahdellakymmenelläviidellä, uskokaa pois.\"\n\nKapteeni luovutti aseensa. Viisi minuuttia myöhemmin höyrysi Stephen\nläpi solan ja näytti kilpailijalleen parin kahdensadanviidenkymmenen\ndollarin anturoita.\n\nMelkein jokaisella kapteenilla oli useampia tai harvempia todisteita\nStephenin lainaamista summista, aina sadastaviidestäkymmenestä\ndollarista korkeampiin summiin. Hän ei maksanut koskaan, mutta\noli ylen ahkera ja tarkkaavainen, kun oli kysymys todisteen\nuudistamisesta joka kahdestoista kuukausi.\n\nLuonnollisestihan valkeni vihdoin sekin päivä, jolloin Stephenillä\nei enää ollut mitään toiveita saada lainata enempää vanhoilta\nvelkojiltaan; hänen täytyi etsiä uusia uhreja, jotka eivät\nvielä tunteneet häntä. Sellaisen uhrin keksi hän rehellisessä,\nhyväsydämisessä nuoressa Yatesissa, joka oli omia tovereitani.\nYates oli juuri ollut konttorissa ja iloisesti nostanut ensimäisen\nkuukauden palkan, kun hän tapasi Stephenin ja hurmaantui siihen\nmäärin tämän viettelijän hopeakielestä, että komeat, ihka uudet\nsetelit, kaksisataa viisikymmentä dollaria, olivat muuttaneet\nmuutamassa silmänräpäyksessä Stephenin taskuun, Tapaus tuli pian\ntunnetuksi ja herätti suurta hilpeyttä ja tyytyväisyyttä vanhoissa\nluotonantajissa. Viaton Yates ei epäillyt silmänräpäystäkään, että\nStephenin lupaus maksaa rahat viikon lopulla oli täysin arvoton.\nMäärättynä aikana tuli hän hakemaan rahojaan; Stephen lausui\nhänelle monta suloista sanaa, mutta pyysi vielä viikon maksuajan\npitennystä. Yates saapui taasen sopimuksen mukaan, tuli kohdelluksi\ntaasen hunajanmakealla kohteliaisuudella, sekä päätti vielä kerran\nmyöntää viikon lykkäyksen. Ja tällä tavoin jatkui sitä. Yates\najoi takaa Stepheniä viikon toisensa jälkeen ilman vähintäkään\ntulosta, ja vihdoin heitti hän kaikki sikseen. Mutta nyt alkoi\nvuorostaan Stephen ajaa takaa Yatesta! -- Missä tahansa Yates\nnäyttäytyi, ilmestyi Stephenkin viipymättä näyttämölle. Eikä siinä\nollut kyllin, että hän oli saapuvilla; hän oli lisäksi nöyrääkin\nnöyrempi ja uhkui anteeksipyyntöjä sen johdosta, ettei hänellä ollut\nmahdollisuutta maksaa tuota pikku summaa vielä. Lopulta meni tämä\nniin pitkälle, että Yates-parka lähti pakoon, kun hän vain pitkän\nmatkan päästä näki vilahduksenkaan Stephenistä; mutta se ei auttanut\n-- hänen velallisensa saavutti hänet aina lopulta ja ajoi hänet\njohonkin nurkkaan, josta hän ei voinut päästä pakoon. Ähkyen ja\nkasvot tulipunaisina ohjasi Stephen kulkunsa suoraan surkuteltavaa\nhyväntekijäänsä kohden, syöksyi esiin säihkyvin silmin ja ojennetuin\nkäsin, sekaantui heti keskusteluun, jos Yates oli muitten seurassa,\ntarttui nuorta miestä molempiin käsiin, ravisti ne melkein sijoiltaan\nja alkoi puhua kielevästi:\n\n\"Hyvät ihmiset, miten olen saanut juosta! -- Näin, että sinä et\ntuntenut minua ja sentähden lähdin kulkemaan täydellä höyryllä,\njotta et pääsisi kokonaan käsistäni. Ja tässä sinä nyt sitte olet!\n-- Tässä on minulla nyt sinut, kunnon veli! -- Oi, seisoppa hiljaa\nhetkinen, että saan nähdä sinut! -- Aina samat, jalot kasvonpiirteet\n--\" (Yatesin ystävälle:) \"Mutta katsoppas häntä! -- Eikö tunnukin\noikein hyvältä katsella häntä? -- Eikö se ole vahvistavaa, häh? --\nMitäs sanot? -- Eikö se ole täydellinen taulu -- öljymaalaus? --\nMitä minä sanonkaan -- Öljymaalaus? -- Minä sanon häntä panoraamaksi\n-- täydelliseksi panoraamaksi! -- Juuri sitä hän on, sitä. Ja --\ntuhat tulimaista -- nyt minä muistankin -- etten minä sentään\ntavannut sinua tunti sitten! -- Onpa se sentään moninkertaisin\nonnettomuus, josta koskaan olen kuullut puhuttavan. Tässä nyt olen\nkäynyt kaksikymmentäneljä tuntia ja kantanut noita siunattuja\nkahtasataaviittäkymmentä dollaria, tiedäthän. Hakenut sinua ylhäältä\nja alhaalta! -- Kuljin ja odotin sinua Planterin luona kello\nkuudesta eilen illalla kello kahteen yöllä, sekä nukkumatta että\nsyömättä. Vaimoni sanoo, kun tulen kotia: 'Missä sinä olet asunut\nkoko yön?' Minä vastaan: -- 'Tuo siunattu Yatesin velka se painaa\nminua!' Silloin sanoo hän: 'Koskaan en ole nähnyt miestä, joka ottaa\nitseensä tuolla tavoin tuollaisesta pikkusummasta', sanoo hän.\n'Niin, näetkös', sanon minä, 'sellainen nyt on kerta kaikkiaan minun\nluontoni, en voi sitä muuttaa!' 'Mene ja laskeudu levolle', sanoo\nhän, 'ja levähdä hiukkasen!' 'En eläissäni', sanon minä, 'ennen kuin\ntuo jaloluontoinen nuori miesparka on saanut rahansa!' Niin istuin\nminä valveilla päivänsarastukseen asti -- ja niin lähdin uudelleen\nkiertämään. Mutta silloin ei käy paremmin kuin että ensimäinen\nihminen, jonka tapaan, kertoo minulle, että sinä olet ottanut pestin\n'Suur-Turkkiin' ja matkustanut New-Orleansiin. Se koski minuun niin,\nhyvät herrat, että minun, jos uskotte tai ette, oli pakko nojautua\nseinää vasten ja itkeä. Mies, jonka talo oli, tuli ulos kuivausriepu\nkädessä ja sanoi, ettei hän kärsinyt ihmisten kastelevan hänen\nseiniään, ja silloin tuntui minusta suoraan sanoen kuin koko maailma\nolisi ollut minua vastaan eikä minulla olisi ollut mitään, minkä\nvuoksi elää. Sitte tulen vaeltaen ylös katua tunti sitten, kaikki\nhelvetin tuskat rinnassani, ja tapaan Jim Wilsonin ja annan hänelle\nnuo rahat maksuksi vanhasta velasta, ja ajatteles -- ajatteles, että\nminä nyt tapaan sinut, kunnon poika, ilman penniäkään taskussa! Mutta\nniin totta kuin seison tässä tämän ijankaikkisen pilkun päällä --\nkas tuohon, nyt minä vedän merkin tuohon tiilikiveen muistaakseni\nparemmin -- sitten minä menen tuossa tuokiossa lainaamaan nuo rahat\njostain -- ja huomispäivänä -- huomenna päivällä kahdentoista\nlyönnillä olet sinä ne saapa! -- Oi -- seisoppas noin silmänräpäys\nvielä, että saan oikein katsella sinua.\"\n\nJa niin edespäin. Yatesille kävi elämä raskaaksi. Hän ei voinut paeta\nvelallistaan ja tämän hirveitä sieluntuskia, koska velka ei ollut\ntullut maksetuksi. Hän tohti tuskin näyttäytyä kadulla pelosta että\nStephen olisi vaanimassa häntä jossain kulman takana.\n\nBogartin biljardisali oli luotsien tavallinen kokouspaikka. He\nkokoontuivat sinne yhtä paljon kuulemaan uutisia kuin pelaamaan.\nEräänä aamupäivänä tuli Yates sinne; Stephen oli siellä jo\nentuudestaan, mutta pysytteli toistaiseksi poissa kintereiltä. Mutta\nhetken kuluttua, kun melkein kaikki luotsit, jotka silloin olivat\nkaupungissa, olivat ehtineet kokoontua, hyökkäsi Stephen äkkiä esiin\nsekä heittäytyi tavallisine ihastuksineen pahaa aavistamattoman\nYatesin kimppuun ikäänkuin olisi hänessä tavannut kauan kaipaamansa\nja ikävöimänsä veljen.\n\n\"Suuri Jumala\", huudahti hän liikutettuna. \"Kuinka minua\nilahduttaakaan tavata sinut, kunnon veli! -- Jumala siunatkoon\nsinua -- sydämmelleni on todellinen nautinto katsella sinua! Hyvät\nherrat -- olen, paha kyllä, velkaa teille kaikille; -- kaikki\nyhteenlaskettuna pitäisi sitä olla ainakin neljäkymmentätuhatta\ndollaria, tai niille maille. Minä en pyydä parempaa kuin saada maksaa\n-- minä olen maksava -- viimeiseen penniin! -- Herrat tietävät\nkaikkityyni, minun tarvitsemattani kerrata sitä, kuinka kauheasti\nolen kärsinyt siitä, että minun on täytynyt vasten tahtoani olla niin\nsuurissa velkasitoumuksissa niin kärsivällisille ja jalomielisille\nystäville; mutta karvaimman vaivan, hyvät herrat, kaikkein\nkarvaimman, on minulle aiheuttanut -- minä sanon sen suoraan -- se\nvelka, joka minulla on tälle jalolle nuorelle miehelle; ja olen\ntullut tänne tänä päivänä siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että\ntiedoksi antaisin vihdoinkin keksineeni keinon kaikkien velkojeni\nmaksamiseksi! -- Ja minä toivoin erityisesti, että veli Yates olisi\nläsnä, kun teen tämän ilmoituksen. Niin, uskolliset ystäväni,\nhyväntekijäni -- vihdoinkin olen keksinyt keinon! -- Kaikki minun\nsitoumukseni tulevat suoritetuiksi ja Te tulette saamaan rahanne\ntakaisin!\" Toivon säde alkoi pilkottaa Yatesin silmästä; Stephen\nhymyili isällisen hyväntahtoisesti, laski kätensä Yatesin pään päälle\nja lisäsi:\n\n\"Minä aion maksaa ne aakkosellisessa järjestyksessä!!\"\n\nSen jälkeen hän kääntyi kantapäillään ympäri ja meni. Kesti muutaman\nminuutin ennenkuin joukko käsitti Stephenin uuden maksujärjestelmän\nkoko laajuuden ja oivallisuuden; sen jälkeen veti Yates syvän\nhenkäyksen ja mumisi:\n\n\"No, niin muodoin on Y:illä loistavia toiveita. Hän ei ehdi koskaan\nedemmäksi kuin C:hen tässä maailmassa, ja minä luulen, että me\nmolemmat ehdimme kuluttaa hyvän annoksen ijankaikkisuuttakin\nennenkuin ne siellä ylhäällä lakkaavat puhumasta minusta,\nrutiköyhästä luotsi raukasta, joka tuli tänne ylös S:t Louisista\naikojen alussa!\"\n\n\n\n\nVIII\n\n\nSittenkun minä pari vuotta tai vähän yli olin kokenut kovaa\nluotsioppilaana ja sen ohessa myös ajoittain palvellut vähemmänkin\ninhimillisten oppimestarien kuin mr. Bixbyn johdolla ja kokenut\nmonta vaihtelevaa kohtaloa, joiden kuvaaminen kävisi liian pitkäksi,\npääsin vihdoin niin pitkälle, että voin suorittaa tutkinnon ja\nlunastaa täysinoppineen luotsin todistuksen. Aluksi täytyi minun\ntyytyä tilapäisiin, vähemmän tuottaviin toimiin, mutta kun kaikki\nmeni onnellisesti eikä mitään onnettomuustapauksia sattunut,\nsain vähitellen kiinteän jalansijan ja arvon ammatissani. Minun\nonneni näytti olevan ratkaistu, elämänurani selväksi suunniteltu\neteeni, ja pidin päätettynä asiana, että viettäisin jälellä olevat\nelonpäiväni joella tai kuolisin paikallani kuin ruorin uskollinen\nritari, kun hetkeni oli tullut. Mutta kohtalo oli toisin päättänyt.\nSota syttyi, kaikki yhteiskunnalliset siteet heltisivät, kauppa ja\nliikenne lakkasi, ja samalla päättyi minunkin toimintani ja toiveeni\netenemisestä uralla, jonka olin valinnut.\n\nMinun täytyi ansaita elatukseni muulla tavoin. Läksin aluksi Nevadan\nhopeakaivoksille; sitten yritin sanomalehtikirjeenvaihtajana; sitte\nkullankaivajana Californiassa; sitte taasen erään San Franciscon\nsanomalehden \"reportterina\"; -- sittemmin erikoiskirjeenvaihtajana\nSandwich-saarilla; -- myöhemmin koetin onneani kiertelevänä Europan\nja Itämaiden kirjeenvaihtajana; senjälkeen valistuksen tulisoihdun\nkantajana luentokateederissa; ja lopuksi olen joutunut kirjailijaksi\nUuden Englannin muitten kirjailijain joukkoon.\n\nTällä tavoin oli kulunut kaksikymmentäyksi pitkää vuotta siitä kun\nviimeksi katselin ulos läpi ohjaushytin ikkunan, kun minut eräänä\npäivänä valtasi voimakas halu saada taasen nähdä jokea, höyrylaivoja\nja niin monta vanhaa \"poikaa\" kuin mahdollisesti vielä oli jälellä.\nVoitin puheillani seuraksi pari ystävääni ja me läksimme iloisina\nmatkalle länteenpäin huhtikuun alussa. Erinäisistä syistä olimme\npäättäneet kulkea tekaistuilla nimillä. Ajatus sinänsä oli hyvä,\nmutta se aiheutti meille loppumattomia huolia; sillä vaikka Smith,\nJones ja Johnson ovat nimiä, jotka helposti muistaa, kun ei ole\nvälttämätöntä, on kuitenkin, merkillistä kyllä, melkein mahdoton\npitää niitä mielessä, kun niitä tarvitsee. Kuinka rikolliset voivat\nmuistaa ihka uusia tekonimiään, on minulle arvotus. Olin viaton kuin\nvastasyntynyt lapsi -- ja kuitenkin voin harvoin tai koskaan saada\nuutta nimeäni yli huulteni, kun sitä parhaiten tarvittiin. Minusta\ntuntui, että jos minun omallatunnollani sitäpaitsi olisi ollut joku\nrikos, olisin todennäköisesti ollut liian suunniltani muistaakseni\nedes oikeaa nimeäni.\n\nMe ostimme liput \"Gold Dust \"-höyrylaivaan. Kello oli kahdeksan\nillalla, kun peräydyimme laiturista mennäksemme yli joen. Kun\npilkkosen pimeässä aloimme lähetä rantaa, tuli äkkiä näkyviin\nloistava sähkövalo peräkannella ja valaisi veden ja pakkahuoneen\nniin kirkkaasti kuin olisi ollut päivä. Tämä oli suuri muutos:\nheiluvien, savuavien, häkääsynnyttävien merkkilyhtyjen aika oli\nohi. Ja sen sijaan, että olisi touhulla ja melulla huudettu tusinan\nverta miehiä laittamaan maihinmenosiltaa paikoilleen, suoritti kaksi\nmiestä vähän höyryn ja hissitelan avulla tämän toimituksen niin\nkevyesti ja vaivattomasti, että kaikki oli jo kunnossa ja paikoillaan\nlyhyemmässä ajassa kuin perämies vanhaan aikaan tarvitsi noiden\nvalmistavien kirousten laskettelemiseen. Ettei tätä käytännöllistä\nja yksinkertaista maihinmenosiltojen hoitamisen keinoa oltu keksitty\nsamalla kun ensimäinen höyrylaiva rakennettiin, osottaa joka\ntapauksessa, mikä hitaasti edistyvä hyönteinen inhimillinen ymmärrys\non.\n\nKello kahdeksan korvissa läksimme me vihdoin matkalle. Kello\nkuusi seuraavana aamuna nousin kannelle. Kuljimme juuri erään\nkallioniemen ohi, jolla näkyi vanha pakkahuone -- eli oikeammin\n-- sen rauniot. Katselin ihmetellen ympärilleni -- kaikki näytti\nminusta aivan oudolta ja vieraalta. Oliko mahdollista, että minä\nkahdessakymmenessäyhdessä vuodessa olin voinut unhottaa tutut rannat?\n-- Itse joen muoto näytti minusta uudelta, ja silmäni ei keksinyt\nainoatakaan kohtaa, joka olisi sille ollut tuttu. Tunsin itseni\nvastenmielisesti yllätetyksi, alakuloiseksi ja kiukkuiseksi.\n\nSanotussa niemessä laskimme maihin hyvin puetun herrasmiehen sekä\nkolme siroa naista ynnä useita ryssännahkaisia matkalaukkuja.\nMerkillinen palkka tuollaisille matkustajille, ajattelin minä.\nVaunuja ei näkynyt. Seurue ei näyttänyt myöskään odottavan mitään\nsellaista, vaan käyskeli tyynesti edelleen kaartelevaa polkua pitkin\nja katosi pian näkyvistä.\n\nMutta salaisuus sai selityksensä, kun me uudelleen pääsimme\nliikkeelle. Matkustajat aikoivat selvästikin suureen kaupunkiin,\njoka sijaitsi äskenmuodostuneen saaren piilossa. En voinut muistaa\nsellaista kaupunkia. Koko seutu oli minulle aivan outo. Aloin\ntodella tulla huonolle tuulelle. Sitten osottautui, että kaupunki\noli S:t Genevieve. Oikullinen joki oli eräänä päivänä puhkaissut\nniemen ja sijoittanut suuren, tarpeettoman saaren sen eteen,\nkatkaisten sen yhteyden veden kanssa ja muuttaen sen täydelliseksi\nsisämaankaupungiksi. Se on komea vanha kaupunki, joka todella olisi\nansainnut paremman kohtalon. Sen perustivat alkuaan ranskalaiset, ja\nse on jäännös kauan sitten menneestä ajasta, jolloin voitiin kulkea\nMississipin suulta Quebeciin ja koko ajan olla Ranskan alueella ja\nRanskan lakien alaisena.\n\nVähän sen jälkeen nousin myrskykannelle ja heitin pitkän, kaihoisan\nsilmäyksen ohjaushyttiin päin.\n\nTarkkaan tutkittuani vartiovuorossa olevan luotsin kasvoja tulin\nsiihen tyydyttävään vakaumukseen, etten koskaan ennen ollut nähnyt\nhäntä; rohkaisin siis itseni ja astuin portaita ylös. Luotsi katseli\ntarkkaan minua enkä minäkään vähemmin tarkasti häntä. Kun nämä\nvalmistavat toimenpiteet oli saatu pois tieltä, istahdin korkealle\npenkille, ja hän kääntyi kokonaan ympäri, sekä alkoi uudelleen\nhoitaa tointaan. Minä katsahdin ympärilleni. Kaikki ohjaushytin\nyksityiskohdat näyttivät niin ihmeen tutuilta -- paitsi yhtä ainoata\npoikkeusta: isoa torvea, jonka päässä oli leveä suppilo, lähellä\nruoria. Minä mietin hetken, mitä tuo mahtoi olla; vihdoin kysyin sitä\nluotsilta.\n\n\"Konekellojen kuuntelemista varten.\"\n\nTaas järkevä keksintö, jonka olisi pitänyt olla keksitty puolen\nvuosisataa sitten. Ajattelin juuri tätä, kun luotsi äkkiä kysyi:\n\n\"Tiedättekö te, mihin tätä köyttä käytetään?\"\n\nMinun onnistui kiertää kysymys, antamatta ilmi itseäni.\n\n\"Herra on kai ensi kertaa ohjaushytissä?\"\n\nSen kysymyksen alitse minä konttasin.\n\n\"Mistä herra on kotoisin?\"\n\n\"Uudesta Englannista.\"\n\n\"Ensi kerranko herra on matkalla länteenpäin?\"\n\nSen kysymyksen yli minä kiipesin.\n\n\"Jos herraa miellyttää tämä, niin sanon herralle mielelläni, mihin\nnäitä kaikkia kojeita tarvitaan.\"\n\nMinä kiitin nöyrimmästi.\n\n\"Tämä\" -- hän laski kätensä sille kellolle, jolla annettiin merkki\n\"takaperin\" -- \"on hälytyskello, jos tuli sattuisi pääsemään irti;\ntämä\" -- merkkikello \"täyttä vauhtia\" -- \"on tarjoilijan kutsumista\nvarten; tämä\" -- höyryvihellin -- \"on kapteenin kutsumista varten\" --\nja niin jatkoi hän esineen esittämistä toisensa jälkeen, tyynesti ja\ntasaisesti lasketellessaan pitkän jonon mitä hirvittävimpiä valheita.\nMinä tunsin hyvin tuon; muistin vanhastaan, mikä erinomainen\nnautinto oli höyrylaivan väellä syöttää pajuköyttä vieraille vatsan\ntäydeltä mitä uskomattomimpien ryövärihistoriain muodossa. Koskaan\nen ole tuntenut itseäni suuremmassa määrässä matkustajaksi kuin\ntässä silmänräpäyksessä. Kiitin häntä teeskennellyn liikutettuna\ntiedonannoistaan ja merkitsin mieltäkiinnittävimmät uutiset\nmuistikirjaani. Yhä innostuneempana alkoi hän nyt valehdella minulle\nvanhaan hyvään tapaan. Toisinaan pelkäsin melkein, että hänen\nkeksimiskykynsä räjähtäisi sen pelottavan korkeapaineen alla, millä\nhän ne esitti; mutta se piti. Niin jouduimme vähitellen joen moniin\nomituisuuksiin ja oikkuihin -- ja tässä sai hänen mielikuvituksensa\nvasta oikean näytöspaikan. Ne olivat jättiläismäisiä ja\nhämmästyttäviä tapauksia, joilla hän kuvitti kertomuksensa.\nEsimerkiksi:\n\n\"-- Näkeekö herra tuota pientä luotoa tuolla, joka nipin napin\nulottuu vedenpintaan? -- Niin, kun minä ensi kertaa tulin tänne, oli\nse runsaasti kuusikymmentä jalkaa korkea ja kaksi penikulmaa pitkä\nvankka vuori. Kaiken muun on joki syönyt, paitsi tuota hiukkaa.\"\n(Syvä huokaus.)\n\nTunsin voimakkaan halun iskeä hänet kuoliaaksi, mutta hillitsin\nitseni.\n\nKun jonkun alkaa myöhemmin tapasimme omituisen aluksen eli oikeammin\nlotjan, joka oli varustettu hissilaitoksella ja nostovivulla\ntuntematonta tarkoitusta varten, viittasi hän välinpitämättömästi\nja ohimennen -- ikäänkuin se olisi ollut liian tavallinen esine\nansaitakseen erikoista huomiota -- \"alligaattorilaivaan\".\n\n\"Alligaattorilaiva! -- Mitä lajia ne ovat?\"\n\n\"Alligaattorien pyydystämistä varten, luonnollisestikin.\"\n\n\"Onko niitä nyt niin monta, että ne ovat vaivaksi?\"\n\n\"Oh, ei juuri niin paljoa enää nykyään, kun hallitus on alkanut\nrajoittaa niiden lukua. Mutta ennen oli toisin. Ei nyt aivan joka\npaikassa, tiettävästikään -- mutta niillä oli lempipaikkansa, siellä\ntäällä, missä joki oli leveä ja vesi matala -- esimerkiksi Plum\nPointin, Stack Islandln ja muutamain muitten paikkain läheisyydessä\n-- niitä sanotaan vielä tänä päivänä Alligaattori-särkiksi!\"\n\n\"Hyvät ihmiset! -- voivatko ne todella olla haitaksi laivakululle?\"\n\n\"Oo-ja, kyllä ne sitä olivat, siihen aikaan. Matalalla vedellä\nluonnollisestikin. Oli tuskin ainoatakaan matkaa, jolla ei olisi\ntartuttu karille alligaattoreihin.\"\n\nMinusta tuntui kuin minun nyt olisi pitänyt ottaa tomahawki esille.\nMutta hillitsin itseni vielä vähän ja sanoin:\n\n\"Se mahtoi olla hirvittävää.\"\n\n\"Kyllä, luulisipa kylläkin. Se oli suurimpia luotsausvaikeuksia.\nOlihan aivan mahdoton laskea etukäteen; ne tuhannen pahuukset\neivät olleet paikallaan koskaan viittä minuuttia. Karinhan voi\nnähdä, hiekkasärkän voi nähdä, sehän ei ole mikään taito -- mutta\nalligaattorimatalikkoa ei voi koskaan nähdä -- ei siitä puhettakaan.\nEi voi koskaan tietää, kuinka on ohjattava sen ympäri, kun sattuu,\nettä ne kanaljat muuttavat paikkaa taas, tuossa tuokiossa, niin ettei\npääse kulkemaan. Tietystikin oli myös sellaisia, joilla oli erikoinen\nsilmä alligaattorivesiä varten -- mutta luonto oli sen heille\nlahjottanut -- se oli heillä syntyään, nähkääs, herra; sellaista ei\nvoi oppia, ei -- siinä tarvitaan vainua. Malttakaas, -- minä voisin\nmainita heistä muutamia vielä -- niitä oli Ben Thornburgy, ja Beck\nJolly, ja Horace Bixby, ja Georg Ealer, ja Billy Youngblood --\nkaikki parhaita ensiluokan alligaattoriluotseja. Ne miehet osasivat\nhaistaa alligaattoriveden pitkän matkan päähän, niinkuin joku muu\nvoi haistaa whiskyn. Hyvä Jumala! -- olisipa minulla totta vie\ndollari jokaiselta penikulmalta, jonka päästä ne miehet voivat tuntea\nalligaattorimatalikon! -- Ja ne miehet maksoivat, sen saa herra\nuskoa. Hyvällä alligaattoriluotsilla oli selvät viisitoistasatasensa\nrahaa kuukaudessa. Niin, niin! -- väitettiin että heillä oli oikein\nalligaattorivainu, vieläpä yölläkin -- niin, sanon nyt vain niinkuin\nolen kuullut kerrottavan. On kyllä semmoisia, jotka voivat syöttää\nihmisille pajuköyttä eivätkä ole siitä millään, varjelkoon, kunhan\nvain saavat ihmisten silmät tuijottamaan. Mutta kas, sellaista vikaa\nei ole Robert Stylesissä, ei, -- hän ohjaa aina selvää suuntaa, hän.\"\n\nHerra Jumala! -- tämä oli Rob Styles? -- tämä viiksiniekka ja komea\nherra? -- Pieni, laiha, hintelä \"penikka\" siihen aikaan kun minä\nhänet tunsin. Hän oli huomattavasti pulskistunut edukseen ulkonaisen\nihmisensä puolesta niiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jotka\nolivat kuluneet viime tapaamisestamme -- puhumattakaan siitä, miten\nhän oli pulskistunut taidossa \"kirjailla\".\n\nHetken mietittyäni sanoin:\n\n\"Minusta näyttää kuin ei kannattaisi juuri naarata alligaattoreja --\nnehän tulevat kuitenkin takaisin taas.\"\n\n\"Oi, jospa herra tuntisi alligaattorit yhtä hyvin kuin minä, ei herra\nsanoisi niin. Jos alligaattori sattuu joutumaan kerrankin alttiiksi\nnaaraukselle, on se saanut tarpeeksi. Te ette saa enää koskaan kuulla\npuhuttavan hänestä. Hän ei tule takaisin, ei, vaikka tarjoisitte\nhänelle omenapasteijaa. Jos alligaattori karttaa maailmassa mitään\nenemmän kuin muuta, niin se karttaa joutumista naaratuksi. Eivätkä\nne peijakkaat muuten pääsekään paljaalla hätyyttämisellä -- useimmat\notetaan laivaan ja lasketaan lastiruumaan -- ja kun lasti on täysi,\nviedään ne alas Orleansiin hallituksen tehtaisiin.\"\n\n\"Minkä takia sitten?\"\n\n\"Kenkien valmistamista varten sotaväelle. Alligaattorinnahkaa\nparempaa ei ole. Ne kengät kestävät viisi vuotta ja ovat\nvedenpitäviä. Alligaattorinpyydystys kuuluu hallitukselle. Jos\ntapatte alligaattorin, voitte kiittää Jumalaa, jos ette tule\nhirtetyksi siihen paikkaan. Alligaattori on etelävaltioiden pyhä\nlintu -- sitä ei saa koskea.\"\n\n\"No, vieläkö nytkin on tapana törmätä alligaattorikarille?\"\n\n\"Ei, sitä ei ole tapahtunut vuosikausiin.\"\n\n\"No, miksi vielä pidetään alligaattorilaivoja tällä joella?\"\n\n\"Oo, vain jonkinlaisena poliisikuntana. Ne kulkevat nyt vain ylös\nja alas, silloin tällöin. Alligaattorit tuntevat ne yhtä hyvin kuin\nmurtovaras poliisikonstaapelin, ja kohta kun ne näkevät niiden\ntulevan, pistävät ne pillit pussiin ja lähtevät käpälämäkeen.\"\n\nTämän alligaattorihistorian sopivan lopun, ellen sanoisi pyöristyksen\njälkeen, siirryimme muihin läheisiin aineisiin, ja ystäväni Styles\nkertoi hiuksia nostavia juttuja kuuluisain laivain urotöistä\nentisaikaan. Hän pysytteli erityisellä innolla eräässä näistä\nlaivoista ja lisäsi sitten:\n\n\"Se laiva -- se oli 'Cyclone' -- ja se oli sen viimeinen matka -- se\nupposi samalla matkalla -- kapteenin nimi oli Tom Ballons, pahin\npeijakas valehtelemaan, mitä minä koskaan olen tavannut. Se mies\nei osannut puhua totta -- se oli hänelle suorastaan mahdotonta,\noli sitte ilma mikä tahansa. Niin, kylmät väreet kulkivat pitkin\nselkää, kun häntä kuunteli. Minun täytyi jättää hänet lopuksi -- en\njaksanut enää kestää kauempaa. Sananlasku sanoo: 'Minkälainen herra,\nsellainen renki' -- ja kun aina elää sellaisen ihmisen kanssa, tulee\nitse epäillyksi. Rehellisyys ennen kaikkea, sanon minä. Hänellä oli\nuseampia huonoja ominaisuuksia kuin seitsemällä muulla miehellä.\nKaikki ne olivat sälytetyt hänen pääkallonsa takapäähän ja painoivat\nsuorastaan hänen päätään taaksepäin, niin että hän aina kulki nenä\npystyssä. Ihmiset luulivat, että se oli ylpeyttä, mutta ei, se oli\npelkkää ilkeyttä. Jospa vain olisitte nähnyt hänen jalkansa, olisitte\nluullut häntä yhdeksäntoista jalan pituiseksi, mutta sitä hän ei\nollut, hän oli vain viisi. Jaloissa vain oli vika. Jos hänestä olisi\nottanut kaikki valheet, siitä miehestä, olisi hän varmaan kutistunut\nkokoon, niin ettei hän olisi ollut herran hattua suurempi; ja jos\nsitten olisi ottanut hänestä ilkeyden, olisi hän samassa kadonnut.\n'Cyclone' oli koko peto kulkemaan ja hienoin laiva ohjattavaksi, mikä\nkoskaan on uinut vedessä. Ei tarvinnut muuta kuin panna ruori suoraan\nja antaa mennä, niin se selviytyi itsestään suunnista. Eräänä aamuna\n-- se oli juuri viimeinen matka, minkä se koskaan teki -- otettiin\nruori kannelle korjattavaksi. Minä en tiennyt siitä mitään, minä,\nvaan peräydyin laiturista ja laskin alas jokea, sangen iloisena ja\ntyytyväisenä. Olin kulkenut varmaankin kaksikymmentäkolme penikulmaa\nhyvin vaikeassa väylässä --\"\n\n\"Ilman ruoria?\"\n\n\"Aivan niin -- -- kun kapteeni tulee ylös kannelle ja alkaa torua\nminua, kun minä ajan täyttä vauhtia, vaikka on pilkkosen pimeä yö --\"\n\n\"Yö --? -- mutta tehän sanoitte --\"\n\n\"Älkää välittäkö siitä mitä minä sanoin -- pimeä silloin vain oli\nkuin säkissä, se on varma, mutta hetken päästä tuli esiin kuu, ja --\"\n\n\"Te kai tarkotatte aurinkoa -- sillä tehän sanoitte -- kuulkaahan\n-- oliko tuo ennenkuin te jätitte kapteenin sen takia että hän niin\nvalehteli, vai --\"\n\n\"Oi, aikoja ennen -- aikoja ennen -- No, kuten sanoin, minä --\"\n\n\"Mutta tälläkö matkalla sitten laiva upposi --\"\n\n\"Hyvät ihmiset, ei! -- se oli paljon jälkeenpäin -- useita kuukausia.\nNo kapteeni, hän --\"\n\n\"Hän siis teki kaksi viimeistä matkaa, sillä tehän sanoitte\nselvästi --\"\n\nHän astui takaperin ruorin luota, pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja sanoi:\n\n-- -- \"Kuulehan, sinä --\" (hän mainitsi minut nimeltä) -- \"nyt voit\nkernaasti ottaa ruorin hetkeksi ja valehdella minun asemastani.\nSinä olet paremmin niissä asioissa perillä. Vai niin, sinä aioit\nnäytellä vieraan ja matkustajan osaa, varjelkoon! -- -- Hyvä Jumala,\nminä tunsin sinut ennenkuin olit ehtinyt sanoa seitsemää sanaa --\nja niin minä päätin koetella hiukan suonenlyöntiäsi. Vai niin, sinä\ntahdoit saada minut kertomaan. No, toivoakseni olet tyytyväinen. Kas\nniin, tule nyt kauniisti tänne, ota ruori ja päätä vartiovuoroni,\ntoveri. Äläkä purjehdi toista kertaa väärän lipun alla, muuten pääset\ntekemästä työtä elatukseksesi!\"\n\nNiin päättyi matkani tuntemattomana; tuskin kuuden tunnin päässä S:t\nLouisista! -- Mutta minä voitin kuitenkin kaupassa, sillä kaiken\naikaa olivat sormeni syhyneet päästä käsiksi ruoriin. Näytti kuin\nolisin unohtanut itse virran -- mutta laivan ohjaamistaitoa en ollut\nunohtanut, enkä myöskään ollut kadottanut kykyä nauttia siitä!\n\n\n\n"]