[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxwE8vZn8BTJzOxXCP0IjraD414cNy1f3-3w0MgUxHrQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},948,"Jenkkejä maailmalla I","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"948-twain-mark-jenkkeja-maailmalla-i","948__Twain_Mark__Jenkkejä_maailmalla_I","Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle","tietokirja",[14],"huumori",[16],"amerikkalainen","fi",1869,1922,69900,465616,false,48415,[25,26,27],"Europe -- Description and travel","Middle East -- Description and travel","Voyages and travels",[29,30,31],"American Literature","Humour","Travel Writing","\"Jenkkejä maailmalla I\" by Mark Twain is a travel narrative written in the early 20th century. The book presents an amusing account of a group of American travelers embarking on a journey to Europe and the Holy Land, showcasing their preparations, expectations, and the adventures they face along the way. Twain's characteristic wit and humor provide a lively commentary on society and culture during this period.  The opening of the book sets the stage for what promises to be a humorous and entertaining journey. It begins with the narrator discussing the great excitement surrounding a unique excursion planned to Europe and the Holy Land. The elaborate itinerary outlines adventures on a luxurious steamship, engaging with diverse cultures, and even encounters with notable personalities. Additionally, the challenges of organizing such a trip and the eclectic mix of characters in the travel party are introduced, promising an exploration of both the picturesque and the farcical aspects of travel during Twain's time. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Inha, Into Konrad",226,"Twainin humoristinen matkakertomus kuvaa amerikkalaisten huviretkeä Eurooppaan ja Pyhälle maalle. Teos tarkastelee vanhan maailman nähtävyyksiä ja kulttuuria rehellisen ironisella otteella välttäen perinteisten matkaoppaiden ylevää tyyliä.","Mark Twainin 'Jenkkjä maailmalla I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 948. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JENKKEJÄ MAAILMALLA I\n\nHeidän toivioretkensä Pyhälle Maalle\n\n\nKirj.\n\nMARK TWAIN\n\n\nSuomentanut I. K. Inha\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1922.\n\n\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nTämä kirja on kertomus huvimatkasta. Jos se olisi kertomus\njuhlallisesta tieteellisestä retkestä, olisi se tietenkin sen\nmukaisesti vakavakin, syvällinen ja niin vaikuttavan vaikeasti\nkäsitettävä, kuin senkaltaiset teokset yleensä ovat, ja samalla yhtä\npuoleensakin vetävä. Mutta vaikka se onkin vain huviretkijuttu, on\nsillä kuitenkin tarkoituksensa, se näet tahtoo lukijalle kuvailla,\nmiltä Eurooppa ja Itä _hänestä_ näyttäisivät, jos hän katselisi\nniitä omilla silmillään, eikä niitten silmillä, jotka ovat noissa\nmaissa matkustaneet ennen häntä. Minä en vähääkään väitä kykeneväni\nkenellekään osoittamaan, kuinka hänen _pitäisi_ katsella meren\ntakaisia nähtävyyksiä -- sen tekevät muut kirjat, eikä se siis ole\ntarpeen, vaikka voisinkin sen tehdä.\n\nEn puolustele itseäni, vaikka minua voitaisiinkin syyttää siitä, että\nolen poikennut tavanmukaisesta matkakertomustyylistä, sillä luulen\nkatselleeni asioita puolueettomilla silmillä, ja varmasti tiedän\nkirjoittaneeni rehellisesti, kirjoitinpa sitten viisasta tai en.\n\nOlen tätä teosta varten osaksi käyttänyt kirjeitä, joita kirjoitin\nSan Franciscon \"Daily Alta Californiaan\", tämän lehden omistajain\nluovuttua oikeuksistaan ja annettua minulle vapaan vallan. Olen\nmyös käyttänyt osia niistä kirjeistä, joita kirjoitin New Yorkin\n\"Tribunelle\" ja saman kaupungin \"Heraldille\".\n\nSan Franciscossa.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\n\n\nI OSA.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nRetki yleisenä puheen aiheena -- Ohjelma -- Tiketit kunnossa --\nKuuluisuudet jäivätkin kotiin.\n\n\nKuukausia oli suuresta huviretkestä Eurooppaan ja Pyhälle maalle\nkirjoiteltu kaikissa Amerikan sanomalehdissä ja lukemattomien\nkotiliesien ääressä sitä oli pohdittu. Se oli uudenlaatuinen retki\n-- semmoista ei kukaan ollut ennen ajatellut -- ja niinpä se\nherätti semmoista huomiotakin kuin mielenkiintoisten uutuuksien\non tapana herättää. Siitä piti tulla oikein jättiläis-piknikki.\nNämäpä huviretkeilijät eivät aikoneet vuokrata kömpelöä höyrylauttaa\nja nuorikkojen ja kaunottarien, paistosten ja leivosten kanssa\nräpylöidä johonkin tuntemattomaan jokipahaseen ja purkautua siellä\nvihannalle nurmelle ja koko kesäisen päivän pitkän väsyttää itseään\nrasittavilla kisoilla siinä käsityksessä, että se on hauskaa, vaan\nheidän piti lähteä matkaan suurella valtamerilaivalla, liehuvin\nlipuin ja jyrisevin tykein, ja viettää ruhtinaalliset lomapäivät\nleveän valtameren tuolla puolen, monessa oudossa ilmanalassa ja\nmaissa, jotka ovat historiassa kuulut. Heidän piti kuukausimääriä\nviillettää viileää Atlanttia ja päivänpaisteista Välimerta; heidän\npiti tallustella päivät laivan kansilla ja täyttää laiva huudoillaan\nja naurullaan -- taikka lukea romaaneja ja runoja savutorvien\nvarjossa, taikka katsella meduusoja ja nautilusta parraspuulta, ja\nhaikaloja, valaita ja muita syvyyden ihmeellisiä kummituksia; ja\nöisin, heidän piti tanssia taivasalla yläkannella, tanssia keskellä\ntanssisalia, joka ulottui taivaanrannasta taivaanrantaan, kattonaan\ntaivaan kaarto, lamppuinaan ei sen vähemmät kuin tähdet ja tuo uljas\nkuu -- tanssia ja kävellä, ja tupakoida ja laulaa ja kuherrella ja\netsiä taivaalta uusia tähtitarhoja \"Suuren sukeltajan\" (Otavan)\nsijaan, johon oli niin perin kyllästytty; ja heidän piti nähdä\nkahdetkymmenet sotalaivastot -- kahdenkymmenen omituisen kansan puvut\nja tavat -- puolen maailman suuret kaupungit -- heidän piti juoda\nmaljoja ylhäisten kanssa ja tuttavallisesti keskustella kuninkaitten\nja prinssien, suurmogulin ja mahtavain valtakuntain voideltujen\nhallitsijain kanssa!\n\nMainiohan se oli tuuma; mitä kekseliäimmästä aivokopasta\nlähtenyt. Hyvin sitä ilmoiteltiinkin, vaikka se tuskin olisi sitä\ntarvinnut, sillä rohkean omintakeisuutensa, harvinaisuutensa,\nhoukuttelevaisuutensa ja suurenmoisuutensa ansiosta se oli kaikkialla\npuheen alaisena ja herätti mielenkiintoa joka perheessä kautta maan.\n(Me emme silloin tienneet, että tämänkaltaisten retkien aloite oli\nEnglannista lähtenyt ja sieltä lainattu.) Ja kukapa olisi voinut\nlukea retken ohjelman haluamatta päästä mukaan? Painatan sen tähän.\nSe melkein käy kartasta. Ja tämän kirjan tekstinä se kerrassaan pitää\npaikkansa.\n\n_Retki Pyhään maahan, Egyptiin, Krimille, Kreikkaan ja välillä\noleville mieltäkiinnittäville paikoille._\n\n    Brooklyn, 1 p. helmik. 1867.\n\n    Allekirjoittanut tekee tulevana matkailijakautena yllä mainitun\n    retken ja pyytää saada Teille esittää seuraavan ohjelman:\n\n    Hän valitsee ensiluokan höyrylaivan, joka kokonaan on hänen\n    komentonsa alainen ja johon mahtuu vähintään sataviisikymmentä\n    hyttimatkustajaa, ja tähän ottaa hän mukaan valitun seuran, ei\n    kuitenkaan enempää kuin kolmeneljännestä siitä mitä laivaan\n    sopisi. On hyvä syy luulla, että tämä seura saadaan kokoon\n    lähimmästä ympäristöstä, keskinäisistä ystävistä ja tuttavista.\n\n    Höyrylaivaan hankitaan kaikki tarpeelliset mukavuudet, muun\n    muassa kirjasto ja soittokoneita.\n\n    Kokenut lääkäri mukana laivalla.\n\n    New Yorkista lähdetään kesäk. 1 p:n vaiheilla ja kuljetaan\n    Atlantin poikki miellyttävää keskeisiä reittiä Azorien kautta;\n    St Michaeliin saavutaan noin kymmenen päivän kuluttua. Siellä\n    viivytään päivä tai pari nauttien näiden saarien hedelmistä\n    ja jylhästä kauneudesta, minkä jälkeen matkaa jatketaan ja\n    Gibraltariin saavutaan kolmen tai neljän päivän kuluttua.\n\n    Siellä vietetään päivä tai pari katsellen paikan ihmeellisiä\n    maanalaisia varustuksia, johon lupa helposti saadaan.\n\n    Gibraltarista kulkee matka pitkin Espanjan ja Ranskan rannikkoa\n    ja Marseilleen saavutaan kolmen päivän kuluttua. Siellä suodaan\n    runsaasti aikaa sekä tämän, kuusisataa vuotta ennen ajanlaskumme\n    alkua perustetun kaupungin että sen keinotekoisen sataman\n    katselemiseen, joka on laatuaan Välimeren kaunein, jota paitsi\n    retkeilijät saattavat käydä Pariisin maailmannäyttelyssä ja\n    kauniissa Lyonissa, joka on keskivälillä ja jonka mäiltä selvänä\n    päivänä vaivatta näkyvät Mont Blanc ja Alpit. Matkustajat,\n    jotka tahtovat viipyä Pariisissa kauemmin, voivat sieltä jatkaa\n    Sveitsin kautta ja Genovassa taas tulla laivaan.\n\n    Marseillesta Genovaan on yhden yön matka. Retkeilijöillä on\n    hyvä tilaisuus katsella tätä \"palatsien uljasta kaupunkia\"\n    ja kaunista, Napoleon I:n rakentamaa tietä käydä Columbuksen\n    syntymäpaikalla, joka on kaksitoista mailia kaupungin\n    ulkopuolella. Täältä voidaan tehdä retkiä Milanoon, Lago di\n    Comolle ja Lago Maggiorelle, taikka Milanoon, Veronaan (joka on\n    kuulu suurenmoisista linnoituksistaan), Padovaan ja Veneziaan.\n    Taikka voivat matkustajat kulkea junalla Firenzeen, jos haluavat\n    käydä Parmassa, joka on kuulu Correggion freskoista, ja\n    Bolognassa, sekä yhtyä sitten Livornossa laivaan. Täten he voivat\n    viettää kolmisen viikkoa Italian kuuluisimmissa taidekaupungeissa.\n\n    Laiva kulkee Genovasta Livornoon yhdessä yössä, ja viipyy se\n    viimeksimainitussa paikassa niin kauan, että sieltä ehtii hyvin\n    käydä tutustumassa Firenzeen, sen palatseihin ja taidekokoelmiin;\n    Pisaan ja sen katedraaliin ja \"vinoon torniin\", Luccaan ja sen\n    kylpylaitoksiin ja roomalaiseen amfiteatteriin. Firenzeen, joka\n    näistä paikoista on etäisin, on rautateitse vain kuudenkymmenen\n    mailin matka.\n\n    Livornosta Napoliin (poiketen Civita Vecchiassa, jos kuka\n    mieluummin tahtoo lähteä sieltä Roomaan) kuljetaan noin\n    kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa; reitti kulkee pitkin Italian\n    rannikkoa, aivan läheltä Capreran, Elban ja Corsican ohi. On\n    pidetty huoli siitä, että Livornosta saadaan luotsi Capreraan ja\n    siellä poiketaan Garibaldin kodissa, jos suinkin mahdollista.\n\n    Matkustajat voivat käydä Roomassa (rautateitse), Herculaneumissa,\n    Pompeijissa, Vesuviuksella, Virgiliuksen haudalla ja ehkä\n    Paestumin raunioillakin ja tutustua Napolin kauneihin\n    ympäristöihin ja sen viehättävään lahteen.\n\n    Seuraava viehätyskohta on Palermo, Sisilian kaunein kaupunki,\n    johon Napolista saavutaan yhdessä yössä. Siellä vietetään yksi\n    päivä ja illalla lähdettäessä suunnataan kulku Ateenaan.\n\n    Matka käy pitkin Sisilian pohjoisrannikkoa. Aiolisten saarien\n    kautta kahden toimivan tulivuoren, Strombolin ja Vulcanian ohi,\n    Messinan salmen kautta, \"Skylla\" toisella puolella, toisella\n    \"Kharybdis\", pitkin Sisilian itärantaa, Etna näkyvissä,\n    sitten Italian etelärantaa seuraillen, pitkin Kreikan itä- ja\n    etelärantaa, näkyvissä muinainen Kreeta, kunnes saavutaan\n    Ateenan mutkaan ja Piraioon. Kahden ja puolen tai kolmen päivän\n    kuluttua saavutaan Ateenaan. Kun siellä on viivytty joku\n    aika, kuljetaan Salamiin lahden poikki ja oleskellaan päivä\n    Korinthossa, josta matkaa jatketaan Konstantinopoliin läpi\n    Aigeian meren saaristojen, Dardanellien ja Marmarameren Kultaisen\n    sarven suuhun, ja suoritetaan tämä matka Ateenasta lukien\n    neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa.\n\n    Kun Konstantinopolista lähdetään, käy matka ensin kautta\n    kauniin Bosporon, sitten Mustan-meren poikki Sevastopoliin ja\n    Balaklavaan noin neljässäkolmatta tunnissa. Siellä aiotaan\n    viipyä pari päivää, käydä satamissa, linnoituksissa ja Krimin\n    tappotanterilla; sieltä takaisin Bosporoon ja poiketen uudelleen\n    Konstantinopoliin ottamaan matkaan ne, jotka ehkä ovat mieluummin\n    sinne jääneet; alas Marmara-meren ja Dardanellien kautta, pitkin\n    Aasian puolta, muinaisen Troian ja Lydian rantaa Smyrnaan, jonne\n    Konstantinopolista on kahden tai kahden ja puolen päivän matka.\n    Täällä viivytään sen verran, että halukkailla on aikaa käydä\n    Efesossa, jonne on viidenkymmenen mailin rautatiematka.\n\n    Smyrnasta Pyhälle maalle kuljettaessa käy tie Aigeian meren\n    saariston kautta aivan Patmos-saaren ohi pitkin Aasian, muinaisen\n    Pamfylian ja Kypron rantaa. Beirutiin saavutaan kolmen päivän\n    kuluttua. Beirutista voivat retkeilijät tehdä matkan Damaskoon,\n    jonka jälkeen höyrylaiva lähtee Joppeen.\n\n    Jopesta käsin voidaan käydä Jerusalemissa, Jordanin virralla,\n    Tiberiaan järvellä, Nasaretissa, Bethaniassa, Betlehemissä\n    ja Pyhän maan muilla nähtävillä paikoilla, ja siellä voivat\n    höyrylaivaan taas palata ne, jotka mieluummin ovat kulkeneet\n    Beirutista maitse Damaskon, Galilean, Kapernaumin, Samarian,\n    Jordanin joen ja Tiberiaan järven kautta.\n\n    Kun Jopesta lähdetään, on seuraava merkkipaikka Aleksandria,\n    johon saavutaan vuorokauden kuluttua. Siellä ansaitsee\n    käydä katsomassa Caesarin palatsia, Pompeijuksen patsasta,\n    Kleopatran neulaa ja katakombeja sekä vanhan Aleksandrian\n    raunioita. Muutamassa tunnissa päästään sieltä Kairoon, jonne on\n    sadankolmenkymmenen mailin rautatie-matka ja josta voidaan käydä\n    muinaisessa Memfiissä, Joosefin vilja-aitoissa ja pyramiideilla.\n\n    Aleksandriasta lähdetään paluumatkalle poiketen Maltassa,\n    Cagliarissa (Sardiniassa) ja Parmassa (Mallorcassa), jotka kaikki\n    ovat oivallisia satamia, luonnonkauniita ja hedelmistä rikkaita.\n\n    Kussakin paikassa viivytään päivä tai pari, ja kun Parmasta\n    illalla lähdetään, saavutaan seuraavana aamuna Espanjan\n    Valenciaan. Tässä Espanjan kauneimmassa kaupungissa vietetään\n    muutamia päiviä.\n\n    Valenciasta jatketaan paluumatkaa Espanjan rannikkoa sivuillen.\n    Alicanten, Carthagenan, Paloksen ja Malagan ohi kuljetaan mailin\n    tai parin päässä ja neljänkolmatta tunnin kuluttua saavutaan\n    Gibraltariin.\n\n    Siellä viivytään yksi päivä ja jatketaan sitten matkaa Madeiraan,\n    jonne saavutaan kolmisen päivän kuluttua. Kapteeni Marryat\n    kirjoittaa: \"En tiedä maailmassa toista paikkaa, joka ensi\n    näkemällä siihen määrään hämmästyttäisi ja viehättäisi kuin\n    Madeira.\" Siellä viivytään päivä tai pari, mutta jos aika sallii,\n    voidaan viipyä kauemminkin, ja Canarian saariston läpi mennen,\n    arvatenkin Teneriffan Pic näkyvissä, kuljetaan Atlantin poikki\n    nyt eteläisempää suuntaa koillispasaadin leveysasteilla, joilla\n    aina voidaan toivoa leutoa ja kaunista säätä ja tyyntä merta.\n\n    Vihdoin poiketaan Bermuda-saarilla, jotka ovat aivan tämän\n    kotimatkan varressa ja jonne Madeirasta on kymmenen päivän matka,\n    ja kun on vietetty vähän aikaa ystäväimme bermudalaisten luona,\n    käännetään kokka suoraan kotia kohti, jonne saavutaan noin kolmen\n    päivän kuluttua.\n\n    Olemme jo saaneet tilauksia Euroopassa olevilta maanmiehiltä\n    jotka siellä aikovat liittyä retkeen.\n\n    Laiva on kaiken aikaa oleva koti, jossa retkeläisiä ympäröivät\n    herttaiset ystävät, jos he sattuvat sairastumaan, jossa he saavat\n    kaiken mahdollisen hoidon ja myötätunnon.\n\n    Jos jossain yllä mainituista satamista sattuisi olemaan tarttuvia\n    tauteja, niin sivuutetaan ne ja niiden sijaan poiketaan muihin\n    mieltä kiinnittäviin paikkoihin.\n\n    Matkan hinnaksi on määrätty 1,250 dollaria aikuisilta. Hytit ja\n    pöytäpaikat jaetaan sen mukaan kuin matkustajat saapuvat, eikä\n    tilausta pidetä sitovana, ennenkuin kymmenen prosenttia hinnasta\n    on rahastonhoitajalle maksettu.\n\n    Matkustajat voivat jäädä höyrylaivaan joka satamassa, jos\n    haluavat, mitään lisämaksua suorittamatta; kaikki venemaksut\n    suoritetaan laivasta.\n\n    Koko maksu on suoritettava etukäteen, ennenkuin matkaan\n    lähdetään, jotta lähdöstä määrätyllä ajalla voitaisiin pitää mitä\n    paras huoli.\n\n    Komitean tulee hyväksyä paikkatilaukset ennenkuin pilettejä\n    annetaan. Tilaukset voidaan lähettää allekirjoittaneelle.\n\n    Mieltäkiinnittävät ja omituiset esineet, joita matkustajat ehkä\n    matkalla hankkivat, he saavat tuoda kotia mitään rahtimaksua\n    suorittamatta.\n\n    Viisi dollaria kullassa päivältä riittää runsaasti _kaikkiin_\n    matkakustannuksiin maalla ja kaikkialla, missä matkustajat\n    haluavat useammaksi päiväksi lähteä, höyrylaivasta.\n\n    Matkustajain _yksimielisen_ päätöksen mukaan voidaan retkeä\n    pidentää ja matkareittiä muuttaa.\n\n    _Chas. C. Duncan_ 117, Wall Street, New York.\n\n    P.S. Retkeä varten on vuokrattu sangen kaunis ja vahva,\n    siipihöyry \"_Quaker City_\", joka lähtee New Yorkista 8 p. kesäk.\n    Hallitus on lähettänyt kirjeitä, joissa retkikunta ulkomailla\n    suljetaan asianomaisten suosioon.\n\nMikä tästä ohjelmasta enää puuttui, eikö se ollut kerrassaan\nvastustamaton? Ei mitään, mitä äärellinen mieli saattoi keksiä.\nPariisi, Englanti, Skotlanti, Sveitsi, Italia -- Garibaldi!\nAigeian meren saaret! Vesuvius! Konstantinopoli! Smyrna! Pyhä maa!\nEgypti ja \"ystävämme bermudalaiset!\" Maanmiehiä Euroopassa, jotka\nhalusivat liittyä retkikuntaan -- tarttuvat taudit vältettäisiin\n-- venemaksut suoritettaisiin laivasta -- lääkäri mukana -- matkaa\njatkettaisiin vaikka maan ympäri, jos matkustajat yksimielisesti\nhaluaisivat -- erityinen komitea, joka pitäisi huolta, että seura\nolisi mitä ankarimmin valittu -- ja yhtä ankara asiantuntijain\nkomitea vastaamassa siitä, että laiva olisi yhtä luotettavasti\nvalittu. Ihmisluonto ei voinut vastustaa näitä viettelyksiä, jotka\nkerrassaan panivat pään pyörälle. Juoksin rahastonhoitajan luo ja\nmaksoin kymmenen prosenttia etukäteen. Ilokseni kuulin, että vielä\noli muutamia hyttejä vapaana. Minä tosiaan pelastuin tuon ankaran\nkomitean kynsistä sen pääsemättä persoonallisesti ja kriitillisesti\nluonteenominaisuuksiani tutkimaan, mutta minä kehoitin heitä\nkuulustelemaan kaikilta yhteiskunnan ylhäisiltä henkilöiltä, mitä\nmieleeni juolahti ja joista saatoin arvata, että he eivät ainakaan\nminusta mitään tietäisi.\n\nPian sitten julkaistiin ohjelmaan jatkoakin, jossa sanottiin, että\nlaivalla käytettäisiin \"Plymouthin virsikokoelmaa.\" Maksoin nyt loput\npiletin hinnasta.\n\nMinulle annettiin kuitti ja niin olin virallisesti ja asianmukaisesti\nhyväksytty retkeilijäksi. Se oli hauska juttu, mutta vähäistä oli se\nhauskuus sen uutuuden rinnalla, että tiesi kuuluvansa \"valikoituihin.\"\n\nTämän ohjelman jatko niinikään kehoitti retkeilijöitä ottamaan\nmukaansa keveitä soittokojeita, niillä ylläpitää laivalla rattoa;\nsatuloita Syyriaa varten; viheriäiset silmälasit ja päivänvarjot:\nhunnut Egyptiä varten ja lämpöiset vaatteet vaivalloisia toivioretkiä\nvarten Pyhässä maassa. Lisäksi viitattiin siihen, että vaikka laivan\nkirjastossa olisikin melko laaja valikoima luettavaa, olisi jokaisen\nmatkustajan hyvä ottaa mukaansa muutamia oppaita, raamattu ja\nparhaita matkakertomuksia. Lueteltiin sitten varsinkin Pyhää maata\nkoskevia teoksia, koska Pyhä maa sisältyi retken ohjelmaan, vieläpä\nnäytti olevan sen pääosa.\n\nPastori Henry Ward Beecherin piti tulla retkelle, mutta kiireelliset\ntoimet pakottivat hänet luopumaan tuumasta. Oli muita matkustajia,\njoita paitsi olisi tultu paremmin toimeen ja jotka olisi jätetty\nmaalle paljon mieluummin. Kenraaliluutnantti Shermanin piti myös\ntulla mukaan, mutta intiaanisota pakotti hänet jäämään Mississipin\ntaa lakeuksille. Muuan suosittu näyttelijätär oli kirjoittanut\nnimensä laivan kirjoihin, mutta sitten sattui jotain, joka esti häntä\nmukaan tulemasta. \"Potomacin rumpalipoika\" karkasi ja niinpä meille\nei enää jäänyt ainoatakaan kuuluisuutta!\n\nMutta pitihän meidän ainakin saada meriministeriöstä \"tykkipatteri\"\n(niin seisoi ilmoituksessa), jotta voitaisiin vastata kuninkaitten\nkunnialaukauksiin; ja meriministerin antama suosituskirja, jonka\npiti tasoittaa \"kenraali Shermanille ja hänen seuralleen\" tietä\nVanhan maailman hoveissa ja leireissä, senkin saimme pitää, vaikka\nsekä asiakirjaa että tykkipatteria luullakseni oli jonkun verran\ntypistetty siitä mikä alkuaan oli luvassa. Mutta olihan vielä\njäljellä houkutteleva ohjelma, Pariisi, Konstantinopoli, Smyrna,\nJerusalem, Jeriko ja \"ystävämme bermudalaiset\". Eikö sitä jo siinä\nollut!\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nSuuria valmistuksia -- Kunnioitusta herättävä suuruus -- Kaikki\nlähtevät Eurooppaan -- Mr Blucherin mielipide -- Hytti n:o 10 --\nNurkkakuntain kokoontuminen -- Vihdoinkin merellä.\n\n\nSilloin tällöin poikkesin seuraavan kuun kuluessa Wallstreetin\n117:ään kysymään, miten laivan korjaus ja varustelu edistyivät; miten\nmatkustajaluettelo täyttyi; kuinka monta pyrkijää komitea päivittäin\noli hylännyt \"epävalioina\" ja täten jättänyt surun ja mieliapean\nomaksi. (Pian kyllä tuli ilmi, että jokainen oli riittävästi\n\"valittu\", joka vain kykeni matkan maksamaan.). Ilokseni sain kuulla,\nettä meidän piti saada matkaan pieni kirjapaino, jotta voisimme\npainaa joka päivä oman sanomalehden. Ja ilolla kuulin, että pianomme,\nharmoniomme ja melodeonimme olivat parasta, mitä yleensä rahalla\nsai. Ja ylpeänä totesin, että retkeilijöihimme kuului kolme sanan\njulistajaa, kahdeksan tohtoria, kuusi- tai kahdeksantoista naista,\nmonta sotilas- ja meriylhäisyyttä kauniisti helähtävine arvonimineen\nja runsas sato erilaisia \"professoreja\" ja eräs herra, jonka nimen\nperässä jyrisi \"AMERIKAN YHDYSVALTAIN ASIAMIES EUROOPPAA, AASIAA\nJA AFRIKKAA VARTEN\" kammottavan mahtavasti! Olin varovasti aikonut\ntyytyä laivassa syrjäiseen paikkaan sen seuran erikoisen valittuun\nlaatuun nähden, joka suosituksineen kykenisi kulkemaan tuon mainitun\nkomitean kameelinsilmän läpi; olin totutellut itseäni näkemään\npeloittavan valikoiman sotilas- ja merisankareita, minkä vuoksi minun\ntäytyisi syrjäisestä paikastani ehkä siirtyä vieläkin syrjemmäksi,\nmutta minun täytyy suoraan tunnustaa, että _tämmöistä_ moukarin iskua\nminä en osannut odottaa.\n\nTämä arvonimivyöry nujersi minut aivan maan tasalle. Minä sanoin,\nettä jos moisen mahtimiehen _täytyy_ kulkea meidän laivassamme meren\nyli -- varmaan hänen todella täytyi -- että jos Yhdysvallat näkivät\ntarpeelliseksi lähettää meren poikki moisen tonniston virka-arvoa,\nniin olisi ollut hienotunteisempaa ja varmempaa hajoittaa hänet osiin\nja kuljettaa osat erikseen, monella laivalla.\n\nAh, olisinpa vain silloin tiennyt, että hän oli vain tavallinen\nkuolevainen ja ettei hänen tehtävänsä ollut sen valtavampi kuin koota\nsiemeniä ja tuntemattomia juuria ja erinomaisia kaaliksia ja kummia\nojakonnia tuolle köyhälle, hyödyttömälle, viattomalle, homehtuneelle\nvanhalle kivettymälle Smithsonian Institutille (Washingtonin\nkansalliselle tieteelliselle laitokselle), niin olisi se tuntunut\n_hyvin_ keventävältä.\n\nTämän ikimuistettavan kuukauden kuluessa paistattelin itseäni siinä\nonnen tunteessa, että kerrankin elämässäni olin päässyt uimaan suuren\nkansallisen liikkeen kantamana. Jokainen aikoi matkustaa Eurooppaan\n-- ja minä, minä myös aioin matkustaa Eurooppaan. Jokainen aikoi\nmatkustaa Pariisin kuuluun maailmannäyttelyyn -- ja minäkin aioin\nmatkustaa Pariisin näyttelyyn. Höyrylaivalinjat veivät amerikkalaisia\nmaan eri satamista summassa sanoen neljä tai viisi tuhatta viikossa.\nMahdoinko koko kuukauden kuluessa tavata kahtatoistakaan ihmistä,\njotka eivät aikoneet piakkoin matkustaa Eurooppaan, en varmaan\nmuista. Kuljeskelin paljon kaupungilla erään nuoren mr Blucherin\nkanssa, joka niinikään oli lunastanut paikan. Hän oli luottavainen,\nhyväluontoinen, mutkaton ja seurasopuinen mies; mutta hän ei ollut\nniitä miehiä, joita mainitaan ruudin keksijöinä. Hänellä oli mitä\nliioitelluimmat käsitykset tästä kansainvaelluksesta Eurooppaan ja\nluuli lopulta koko Amerikan kansan säälivän kapineitaan kapsäkkiin\nRanskaan muuttaakseen. Poikkesimme kerrankin erääseen puotiin\nBroadwayn varrella, josta hän osti kaulaliinan, ja kun myyjällä ei\nollut antaa takaisin, sanoi mr B.:\n\n\"Ei tee mitään, maksan sen teille Pariisissa.\"\n\n\"Mutta en minä aio lähteä Pariisiin.\"\n\n\"Mitä -- kuinka te sanoittekaan?\"\n\n\"Minä sanoin, etten minä aio lähteä Pariisiin.\"\n\n\"Ette aio lähteä Pariisiin! Ette läh... -- no hyvä, mutta minne\nihmeeseen te sitten aiotte lähteä?\"\n\n\"En minnekään.\"\n\n\"Ette ihan minnekään? -- ette minnekään muuanne kuin tänne?\"\n\n\"En minnekään muuanne kuin juuri tänne -- olen täällä koko kesän.\"\n\nToverini otti ostoksensa ja sanaakaan sanomatta lähti puodista --\nlähti loukkaantunut ilme kasvoillaan. Kun oli katua vähän matkaa\nastuttu, katkaisi hän äänettömyyden ja sanoi vaikuttavasti: \"Se oli\nvale -- se on minun vakaumukseni!\"\n\nKun aika oli täytetty, oli laivakin valmiina ottamaan vastaan\nmatkustajansa. Minut esitettiin sille nuorelle herralle, jonka olin\nsaanut hyttitoverikseni, ja huomasin hänet älykkääksi, rattoisaksi,\nepäitsekkääksi, kaikin puolin jalomieliseksi, kärsivälliseksi ja\nihmeteltävän hyväntahtoiseksi nuoreksi mieheksi. Ei ainoakaan niistä\nmatkustajista, jotka seurasivat mukana \"Quaker Cityllä\", kieltäne\nnäiden sanaini oikeutusta. Valitsimme hytin, joka oli tyyrpuurin\npuolella, siipien etupuolella, välikannella. Siinä oli kaksi\nvuodetta, murheellinen paksulasinen akkuna, pesukaappi astioineen\nja pitkä, ylellisesti pehmustettu kaappi, joka samalla teki sohvan\nvirkaa -- ja osaksi oli kamssujemme säilytyspaikkana. Huolimatta\nkaikista näistä huonekaluista mahtui siinä vielä kääntymään, vaikka\nei kissaa olisi mahtunut kieputtamaan, ei ainakaan isoa kissaa. Mutta\nolihan tuo kuitenkin melkoinen hytti laivan hytiksi ja kaikin puolin\ntyydyttävä.\n\nLaivan lähtöpäiväksi oli määrätty eräs lauantai kesäkuun alkupuolella.\n\nVähän puolenpäivän jälkeen minä tänä merkillisenä lauantaina saavuin\nsatamaan ja lähdin laivaan. Pelkkää kiirettä ja sekamelskaa. (Olen\nnähnyt tämän huomautuksen jossain muualla.) Rantasilta oli täynnään\najoneuvoja ja ihmisiä; matkustajia saapui ja kiirehti laivaan; laivan\nkansi oli täynnään arkkuja ja kapsäkkejä. Vihmasateessa kulki ja\ntöllisteli retkeilijäryhmiä huomiota herättämättömiin matkapukuihin\npuettuina, ja he näyttivät niin lakastuneilta ja surkeilta kuin\nkananpoikaset sulkasadossaan. Uljas lippumme, saman surkeuden uhri,\nriippui märkänä ja alakuloisena pitkin mastoa. Se kaiken kaikkiaan\noli noloin näky, mitä ajatella saattoi. Tämä oli huvimatka -- sitä ei\nkäynyt kieltäminen, seisoihan se ohjelmassa -- olihan se piletissäkin\nmainittu -- mutta ei totisesti se ylimalkaan siltä näyttänyt.\n\nKaiken tämän mäiskeen ja jyryn ja pauhun ja huudon ja höyryn pihinän\njälkeen kajahti vihdoinkin käsky \"irti maasta!\"-- äkillinen hyökkäys\nporrassillakkeille -- saattajat purkautuvat maalle -- siivet alkavat\npyöriä ja olemme liikkeellä -- matka on alkanut! Kaksi sangen mietoa\nhurraata kohosi rantasillalta vettä tiukkuvasta yleisöstä; me\nvastasimme yhtä siivosti livettävältä kannelta; lippu teki yrityksen\nliehua, mutta siitä ei tullut mitään; ja \"tykkipatteri\" vaikeni -- ei\nollut ruutia. Keksimme nyt, että tähän \"patteriin\", josta olimme niin\nriemuinneet, kuuluikin tarkalleen yksi tykki, kun kaikki luettiin, ja\nminä luin ne itse -- yksi tykki, joka oli liian pieni kenttätykiksi,\nmutta kyllin pieni kynttilänjalaksi.\n\nAjoimme alas sataman suuhun ja kävimme siellä ankkuriin. Satoi\nyhä. Eikä vain satanut, vaan vielä myrskysikin. \"Ulkopuolella\",\nsen näimme itse, oli kauhea aallokko. Meidän täytyy pysyä\nalallamme tyynessä satamassa, kunnes myrsky asettuu. Matkustajia\non viidestätoista valtiosta; vain harvat heistä ovat ennen olleet\nmerellä; ilmeisestikin olisi varomatonta usuttaa heidät rintansa\ntäydeltä puhaltavaa myrskyä vastaan, ennenkuin ovat ennättäneet\npäästä merijaloilleen. Meitä oli saatellut kaksi höyryhinaajaa, sillä\nlaivalla oli vielä iloinen nuori newyorkilainen samppanjaseurue,\njoka oli lähtenyt mukaan asianmukaisesti ja vanhan kansan tapaan\nhyvästelläkseen erään heikäläisensä, ja nämä palasivat iltapuoleen\ntakaisin ja nyt olimme yksinämme syvyyksillä. Viiden sylen\nvedellä vain ja pohjaan lujasti ankkuroituina. Ja kaiken lisäksi\njuhlallisessa sateessa. Huvia ettei paremmasta väliä.\n\nTuntui kerrassaan huojennukselta, kun malmirumpu kutsui\nrukouskokoukseen. Jonkun toisen huviretken ensimmäinen lauantai-ilta\nolisi varmaan omistettu kortinpeluulle ja tanssille; mutta jätän\nennakkoluulottoman mielen päätettäväksi, olisiko _meille_ sopinut\ntämmöinen kevytmielisyys, siihen nähden mitä olimme kokeneet ja missä\nmielentilassa olimme. Hautajaistilaisuudessa olisimme loistaneet,\nmutta emme missään sen juhlallisemmassa.\n\nMerellä kuitenkin aina on reipastuttava vaikutuksensa, ja yöllä,\nnukkuessani liekkuuni aaltojen tahdikkaaseen tuuditteluun ja etäisten\nhyökyjen pauhuun, vaivuin rauhallisesti täydelliseen tiedottomuuteen\npäivän ikävystyttävistä kokemuksista ja rankaisevista tulevaisuuden\nvaroituksista.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nMatkustajat ylipäätään -- Kaukana merellä -- Ahdistusta patriarkkain\nkesken -- Huvituksen etsiminen vaikeissa oloissa -- Laivan viisi\nkapteenia.\n\n\nKoko sunnuntain olimme ankkurissa. Myrsky oli laimentunut koko\nlailla, aallokko ei. Yhä kiipeili tuolla \"ulkona\" korkealle ilmaan\nvaahtoisia mäkiä, kuten kiikareillamme selvään näimme. Ei olisi\nollut sopivaa alkaa huvimatkaa sunnuntaina; emme voineet viedä\nkoettelemattomia vatsojamme noin armottomalle aallokolle alttiiksi.\nMeidän täytyi jäädä alallemme maanantaihin. Ja me jäimme. Mutta\nolihan meillä saarnat ja rukouskokoukset; ja niinpä me tietenkin\nolimme täällä yhtä hyvässä tallessa kuin missä muualla tahansa.\n\nSapatin aamuna nousin ylös ja aikaisin söin suurusta. Tunsin sangen\nluonnollista halua luoda matkustajiin pitkän, ennakkoluulottoman\nkunnon silmäyksen semmoisella hetkellä, jolloin he olisivat\nitsetietoisuudesta vapaat -- joka juuri on aamiaisen aika, jos\nsemmoista hetkeä yleensä on ihmisolentojen elämässä.\n\nHämmästyin suuresti nähdessäni niin paljon vanhanpuoleisia ihmisiä\n-- voisin melkein sanoa kunnianarvoisaa väkeä. Kun loi silmäyksen\npäitten pitkään riviin, niin melkein teki mieli luulla, että ne\nolivat _paljasta_ harmaata. Niin ei laita sentään ollut. Oli siinä\nseassa koko hyvä sekoitus nuortakin väkeä ja toinen melko hyvä\nsekoitus semmoisia herroja ja naisia, joiden ikä oli epämääräinen, he\nkun eivät olleet oikeastaan vanhoja, eivätkä ehdottomasti nuoriakaan.\n\nSeuraavana aamuna vivuttiin ankkuri pohjasta ja lähdettiin merelle.\nSuuri ilo oli päästä matkaan tämän pitkästyttävän, mieltä lannistavan\nviivytyksen jälkeen. Minusta tuntui kuin ei ilmassa olisi koskaan\nollut semmoista rattoa, auringossa moista kirkkautta, kauneutta\nmeressä. Minä siis olin tyytyväinen piknikkiin ja kaikkeen, mitä\nsiihen kuului. Kaikki häjyt vaistot olivat minussa kuolleet; ja\nAmerikan kadotessa taaksemme näkymättömiin tuntui minusta kuin olisi\nniiden sijan saanut armeliaisuuden tunne, joka, ainakin toistaiseksi,\noli yhtä rajaton kuin aava valtamerikin, joka ympärillämme paisutteli\naaltojaan. Minun teki mieleni purkaa tunteitani -- minun teki mieleni\nkorottaa ääneni ja laulaa; mutta minä en tiennyt, mitä laulaisin, ja\nsentakia täytyi siitä tuumasta luopua. Ei tainnut olla laivalle juuri\nvahinkokaan.\n\nVilpasta oli ja miellyttävää, mutta aallokko oli vielä aika tyly.\nJos mieli käyskennellä, niin niskansa kaupalla; yhtenä hetkenä\nkeulapuomi ampui suoraan päin aurinkoa, joka kaartoi keskitaivaalla,\nseuraavana yritti keihästää haikalan meren pohjasta. Kuinka kummalta\ntuntuukaan, kun laivan perä sukkelaan vaipuu alta ja samalla keula\nlähtee kiipeämään pilviin! Turvallisinta oli tuona päivänä takertua\nparraspuuhun kiinni ja pysyä siinä; käveleminen oli liian epäiltävää\nhuvia.\n\nMikä lienee ollut onnen potkaus, mutta minä en ollut merikipeä.\n-- Tässä oli ylpeyden syytä, en ollut sitä aina välttänyt. Jos\nmaailmassa mikään tekee ihmisen ihmeellisen ja sietämättömän\nitserakkaaksi, niin ainakin se, kun huomaa vatsansa pitävän puoliaan\nensimmäisenä päivänä merellä, kaikkien toverien ollessa merikipeitä.\nPian ilmestyi peräkannelle salongin oveen eräs kunnianarvoisa\nfossiili, saalitettuna leukojaan myöten ja käärittynä kuin muumio,\nilmestyi ja laivan seuraavan kerran kyljelleen kuukahtaessa ampui\nsuoraan syliini. Minä sanoin:\n\n\"Hyvää huomenta, herrani. Kaunis päivä.\"\n\nHän laski kätensä vatsalleen ja sanoi: \"_Voi_, mun!\" ja sitten\nhoiperteli pois ja kukistui erään kailetin puurille.\n\nKohta syytää sama ovi sisästään toisenkin vanhan, herran, lujalla\nvoimalla. Minä sanoin:\n\n\"Rauhoittukaa, hyvä herra -- ei ole kiirettä. Kaunis päivä.\"\n\nHänkin laski kätensä vatsalleen ja sanoi: \"_Voi_, mun!\" ja hoippui\npois.\n\nVähän ajan kuluttua purki sama ovi taas äkillisesti sisästään\nveteraanin, joka kynsi ilmaa kiinni pitääkseen. Minä sanoin:\n\n\"Hyvää huomenta, herra. Mainio huviretkipäivä. Te juuri aioitte sanoa\n--\"\n\n\"_Voi_, mun!\"\n\nSitä minä ajattelinkin. Ennätin ainakin ennenkuin _hän_. Taisin\nseisoa siinä tunnin, ja koko ajan minua pommitettiin vanhoilla\nherroilla; mutta minä en saanut heistä muuta lähtemään kuin \"_Voi_,\nmun!\"\n\nLähdin silloin pois, miettiväisenä. Ja sanoin, tämä on hyvä\nhuviretki. Minä pidän siitä. Matkustajat eivät ole riitaisia, mutta\nsiitä huolimatta he ovat seurallisia. Minä pidän näistä vanhoista\nherroista, mutta syystä taikka toisesta heidän \"Voi munsa\" näyttää\nolevan koko lailla epäkunnossa.\n\nTiesinhän minä mikä heidän oli. Merikipeitä. Ja se ilahutti minua.\nMeistä on kaikista hauskaa nähdä toiset merikipeinä, kun emme itse\nole. Hauskaa on pelata vistiä salongin lampun ääressä, kun yöllä\nmyrskyää; hauskaa on kävellä peräkannella kuutamossa; hauska polttaa\ntupakkaa keulamaston tuulisessa kopassa, kun uskaltaa sinne nousta;\nmutta kaikki nämä huvit ovat heikkoja ja jokapäiväisiä verrattuna\nsiihen iloon, jota tuntee muiden väännellessä meritaudin kurjuudessa.\n\nIltapäivän kuluessa kokosin koko joukon tietoja. Kiipesin kerrankin\nperäkantta, juuri kun laivan perä oli korkealla ilmassa; poltin\nsikaria ja tunsin itseni tyytyväiseksi. Joku huusi:\n\n\"Te siellä, hei, _tuo_ ei käy laatuun. Lukekaa kirjoitus --\nTUPAKANPOLTTO KIELLETTY SIIPIEN PERÄPUOLELLA!\"\n\nSe oli kapteeni Duncan, retken päällikkö. Lähdin tietenkin\nkeulapuoleen. Yläkannella näin ohjaushytin takana eräässä hytissä\nhyllyllä pitkän kiikarin ja tavoittelin sitä -- näkyi laiva\netäisyydessä:\n\n\"Ah, ah -- heittäkää se. Tulkaa pois sieltä!\"\n\nJa minä tulin pois. Sanoin kannen lakaisijalle -- matalalla äänellä\ntietysti:\n\n\"Kuka on tuo mittava huligaani tuolla, jolla on viikset ja niin\nsoriseva ääni?\"\n\n\"Se on kapteeni Bursley -- toimeenpaneva upseeri -- purjehdusopas.\"\n\nKäyskelin taas jonkun aikaa, ja kun ei ollut parempaakaan tehtävää,\naloin siitä veitselläni vuoleskella porraspuuta. Joku sanoi nyt\nvakavalla, varoittavalla äänellä:\n\n\"_Kuulkaahan_ -- hyvä ystävä -- eikö teillä ole parempaa tehtävää\nkuin vuolla tuolla tavalla koko laiva piipuiksi? _Teidän_ sentään\nluulisi enemmän ymmärtävän.\"\n\nPalasin takaisin ja löysin kannen lakaisijan:\n\n\"Kuka on tuo silkonaama huhtova kuvatus tuolla hienoissa vaatteissa?\"\n\n\"Se on kapteeni L------, laivan omistaja -- se on yksi pääpomoista.\"\n\nAjan kuluessa ajelehdin lopulta ohjaushytin \"tyyrpuurin\" puolelle\nja satuin siellä näkemään penkillä sekstantin. Tosiaan, sanoin,\ntällä kojeella ne \"ottavat auringon\"; enköhän minä sillä näkisi\ntuota laivaa. Tuskin olin saanut sen silmälleni, kun joku kosketti\nolkapäätäni ja sanoi nuhtelevalla äänellä:\n\n\"Minun pitää -- antakaapa minulle tuo, hyvä herra. Jos teitä haluttaa\ntietää, kuinka aurinko otetaan, niin ei minulla ole mitään sitä\nvastaan, vaikka sanoisinkin -- mutta tuota kojetta en mielelläni usko\nkenellekään. Jos tahdotte, että lasken -- Kohta, kohta!\"\n\nHän katosi, häntä kutsuttiin toiselle laidalle. Minä menin kannen\nlakaisijan luo:\n\n\"Kuka on tuo hämähäkinsäärellinen gorilla tuolla, jolla on tuo\ntekopyhä naama?\"\n\n\"Se on kapteeni Jones -- ensimmäinen perämies.\"\n\n\"Hyvä. Tämä jättää kauas jälkeensä kaikki, mitä olen koskaan\nkuullut. Luuletteko -- minä kysyn teiltä nyt ihmisenä ja veljenä --\n_luuletteko_ te, että minä voisin tässä mihinkään suuntaan nakata\ntiilikiveä tapaamatta jotakuta tämän laivan kapteeneista?\"\n\n\"Mene tiedä -- kun ei vain mahtaisi käydä vahtikapteeniin, hän\nnäyttää seisovan tuolla aivan keskitiellä.\"\n\nMinä lähdin kannen alle -- miettivänä ja hieman nyrpeissäni. Minä\najattelin, että jos viisi kokkia voi pilata liemiruoan, niin mitä\nvoineekaan viisi kapteenia tehdä huviretkelle.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nPyhiinvaeltajat kotiutuvat -- Pyhiinvaeltajain elämä merellä --\n\"Hevosbiljardi.\" -- \"Synagooga\" -- Kirjoituskoulu. -- Jackin\npäiväkirja -- \"Q.C. Klubi\" -- Taikalyhty -- Tanssiaiset kannella --\nLeikkikäräjöimistä -- Arvoittelua -- Pyhiinvaellusjuhlallisuutta --\nHidasta musiikkia -- Toimeenpaneva upseeri lausuu mielipiteen.\n\n\nUrheasti kynnimme merta viikon päivät ilman minkäänmoisia\nmainitsemisen arvoisia oikeudellisia kahnauksia kapteenien kanssa.\nMatkustajat oppivat pian mukautumaan uusiin oloihin ja laivalla elämä\nkävi melkein yhtä järjestelmällisen yksitoikkoiseksi kuin kasarmissa.\nSillä en suinkaan tarkoita, että se olisi ollut ikävystyttävää, sillä\nsitä se ei suinkaan joka suhteessa ollut -- mutta siinä kuitenkin\noli koko joukon yhtä ja samaa. Matkustajat alkoivat piankin oppia\nmerimiessanoja, kuten merellä tapana on -- merkki siitä, että he\nalkoivat kotiutua. Puoliseitsemän ei enää ollut puoliseitsemän näille\nUudesta Englannista, Etelästä ja Mississipin laaksosta lähteneille\npyhiinvaeltajille, vaan se oli \"seitsemän lasia\"; kello kahdeksan,\nkaksitoista ja neljä oli \"kahdeksan lasia\"; kun kapteeni määräsi\npituusasteen, ei kello ollut yhdeksän, vaan \"kaksi lasia\". Sujuvasti\npuhuivat kaikki peräsalongista ja etusalongista, paapuurista ja\ntyyrpuurista ja kanssista.\n\nKun soitettiin seitsemän lasia, raikui malmirumpu ensi kerran.\nKahdeksan lasin aikaan syötiin suurusta, ne nimittäin, jotka olivat\nsiksi terveitä, että saattoivat syödä. Tämän jälkeen kaikki terveet\nkävelivät edestakaisin pitkällä kävelykannella nauttien kauniista\nkesäaamuista ja merikipeätkin kömpivät kannelle ja varustautuivat\nsiipikojujen suojaan, nielläkseen siellä vaivaisen teensä ja\nvehnäpullansa, ja näyttivät surkeilta. Kello yhdestätoista lunshiin\nja lunshista päivälliseen, joka syötiin kuuden aikaan illalla,\nhommattiin ja huviteltiin mikä mitenkin. Jotkut lukivat; hyvin\nmonet polttivat tupakkaa ja neuloivat, vaikk'eivät samat kumpaakin;\nsyvyyden kummituksia tietenkin katseltiin ja ihmeteltiin; vieraita\nlaivoja tutkittiin teatterikiikareilla ja tehtiin niihin nähden\nviisaita päätelmiä; ja vielä lisäksi jokainen aivan persoonallisella\nmielenkiinnolla huolehti siitä, kohosiko meillä lippu mastoon ja taas\nkolmesti kohteliaasti laskettiinko alas vastaukseksi näiden vieraiden\ntervehdykseen; tupakkahuoneessa aina tapasi herroja, jotka pelasivat\nkorttia, tammea ja dominoa, varsinkin dominoa, tuota ihastuttavan\nviatonta peliä; ja alhaalla pääkannella, kanakoppien ja lehminavetan\netupuolella -- siellä on \"hevosbiljardin\" paikka. Hevosbiljardi oli\nmainiota peliä. Se suo hyvää vilkasta ruumiinliikettä, hupia ja on\nerinomaisen jännittävää. Se on kahden vanhan kisan yhdistelmä ja sitä\nkisataan koukkusauvalla. Kanteen piirretään suuri tarha, samanlainen,\njolla lapset kiveä hyppäävät, ja jokainen osasto merkitään numerolla.\nKisaaja seisoo kolmen tai neljän askeleen päässä, edessään muutamia\nisoja puisia kiekkoja, jotka hän koukkusauvallaan tuimasti sysäten\ntyöntää tarhaan. Jos kiekko pysähtyy liituviivalle, ei työnnistä\nsaa mitään, jos se jää 7:ään, saa siitä 7, jos 5:een, 5 ja niin\nedelleen. Joka ensin pääsee 100:aan, voittaa pelin; neljä voi\nottaa siihen osaa samalla haavaa. Tämä kisa olisi ollut sangen\nyksinkertaista, jos tarha olisi pysynyt paikallaan, mutta meiltä\nse vaati kerrassaan tieteellistä taitoa. Meidän täytyi myös ottaa\nlukuun laivan kallistelu oikealle ja vasemmalle. Sangen usein kisaaja\narviolaskussaan otti huomioon kallistumisen oikealle, mutta laiva\nheittäytyikin toiselle kyljelleen. Seuraus siitä oli, ettei kiekko\nosunut koko tarhaan, vaan meni askeleen tai pari sivu, ja tästä\njohtui toiselle puolelle nöyryytys, toiselle nauru.\n\nSateella matkustajain tietenkin täytyi pysyä kannen alla -- tai\nainakin kansisalongissa -- ja kisailla siellä, lueskella, katsella\nakkunasta aaltoja, jotka alkoivat näyttää sangen tutuilta, ja jutella\nniitä näitä.\n\nSeitsemän aikaan illalla päivällinen alkoi olla syötynä; seurasi\ntunnin kävely yläkannella; sitten helähti gongongi ja suuri osa\nretkeläisistä lähti rukoilemaan ylempään peräsalonkiin, joka oli\nsuuri, viisi- tai kuusikymmentä jalkaa pitkä huone. Parantumattomat\nkutsuivat tätä salonkia \"synagoogaksi\". Hartaushetkeen kuului\nvain kaksi virttä \"Plymouth-kokoelmasta\" ja lyhyt rukous ja se\nharvoin kesti muuta kuin viisitoista minuuttia. Virsiä säestettiin\nharmoniolla, jos meri sattui olemaan siksi tyyni, että soittaja\nsaattoi istua soittokoneen ääressä tarvitsematta köyttää häntä\ntuoliin kiinni.\n\nHartaushetken jälkeen synagooga tuota pikaa muuttui kuin\nkirjoituskouluksi. Onko missään laivassa mahdettu koskaan\nsen tapaista nähdä! Pitkäin ruokapöytäin ääressä salongin\nkummallakin puolella, hajallaan pitkin sen pituutta, istui pari\nkolmekymmentä herraa ja naista heiluvain lamppujen alla ja pari\nkolme tuntia ahkeraan kirjoitteli päiväkirjaansa. Voi voi! että\nniin laajasti aloitetut päiväkirjat sentään saivatkin niin velton\nja saamattoman lopun kuin useimmat niistä saivat! Epäilen, onko\nkoko joukossa ainoatakaan pyhiinvaeltajaa, jolla olisi näyttää\nsataakaan kunnollista päiväkirjasivua kahdenkymmenen ensi päivän\nmatkasta \"Quaker Cityllä\"; ja olen siveellisesti varma siitä,\nettei kymmenenkään koko seurasta voisi näyttää kahtakymmentä\npäiväkirjasivua niitten kahdenkymmenentuhannen mailin matkoista,\njotka sitten seurasivat! Erikoisina aikoina ihmisen rakkaimmaksi\nhaluksi käy kaikkien töittensä uskollinen kirjaan kirjoittaminen;\nja hän hyökkää työhönsä käsiksi innolla, joka häneen istuttaa sen\nkäsityksen, että päiväkirjan kirjoittaminen on paras ajanvietto\nmaailmassa ja hauskin kaikista. Mutta jos hän sen jälkeen elää\nyksikolmattakaan päivää, huomaa hän piankin, että vain ne harvinaiset\nluonteet, joiden kokoomus on paljasta urhoollisuutta, kestävyyttä\nja velvollisuudentuntoa velvollisuuden vuoksi ja lannistumatonta\npäättäväisyyttä, voivat uskaltaa ryhtyä niin hirmuiseen yritykseen\nkuin päiväkirjan pitäminen on, kärsimättä häpeällistä tappiota.\n\nJack, eräs suosituimmista nuorukaisistamme, mainio nuori mies,\njonka pää on täynnään tervettä järkeä ja jonka sääret pituuteensa,\nsuoruuteensa ja hoikkuuteensa nähden ovat kerrassaan ihmeelliset,\nkuvaili joka aamu mitä hehkuvimpia ja innostuneimpia sanoja käyttäen\nedistystään ja sanoi:\n\n\"Ah, se käy kuin rasvattu!\" (hän käytti hieman alhaista kieltä\nhyvällä päällä ollessaan), \"eilen illalla kirjoitin päiväkirjaani\nkymmenen sivua -- ja niinkuin tiedätte, kirjoitin edellisenä iltana\nyhdeksän ja sitä edellisenä kaksitoista. Sehän on kerrassaan huvia!\"\n\n\"Mitä te siihen kirjoitatte, Jack?\"\n\n\"Kaikki tietysti. Leveys- ja pituusasteet joka päivä kello\nkaksitoista, ja kuinka monta mailia me kuljimme edellisen vuorokauden\nkuluessa; ja montako peliä dominoa olen voittanut, ja montako\nhevosbiljardia; ja valaista ja haikaloista ja delfiineistä; ja\nsunnuntaisin saarnan tekstin (se kun tiedättekös tekee kotona hyvän\nvaikutuksen); ja mitä laivoja olemme tervehtineet ja mitä kansakuntaa\nne ovat; ja mistä tuuli käy ja onko aallokko kova ja mitä purjeita\nmeillä on mastossa, vaikka meillä ei ole niitä koskaan _ainoatakaan_\npääasiassa siitä syystä, että kuljemme vastatuuleen -- mikä ihme\nsiihenkin lienee syynä? -- ja, montako valetta Moult on sanonut\n-- kaikki, kaikki! Kaikki minä olen kirjoittanut kirjaan. Isäni\nkäski minua pitämään tätä päiväkirjaa. Isä ei möisi sitä tuhannesta\ndollarista, kun se on valmis.\"\n\n\"Ei, Jack; se on enemmän kuin tuhannen dollarin arvoinen -- kun se on\nvalmis.\"\n\n\"Niinkö? -- Niinkö te tosiaan luulette?\"\n\n\"Tietysti, se on ainakin tuhannen dollarin arvoinen -- kun se on\nvalmis. Ehkä enemmänkin.\"\n\n\"Well, minä vähin luulen niin itsekin. Se ei olekaan mikään\nhutiluspäiväkirja.\"\n\nMutta pian siitä kuitenkin tuli mitä surkein \"hutiluspäiväkirja\".\nEräänä iltana minä Pariisissa sanoin, ankaran\nkaupunginkatsomispäivätyön päätyttyä:\n\n\"Minä lähden ja käyn nyt vähän kahviloita katsomassa, Jack, ja annan\nsinulle tilaisuuden kirjoittaa päiväkirjaasi.\"\n\nHänen naamansa menetti intonsa. Hän sanoi:\n\n\"Well, ei, älkää välittäkö siitä. Taidan heittää sikseen koko\npäiväkirjan pitämisen. Se on kamalan ikävää. Tiedättekös --\nolen laskenut, että minä olen jäänyt ainakin neljätuhatta sivua\njälkeen. Ranskaan en ole päässyt ensinkään. Ensin ajattelin, että\njättäisin Ranskan pois ja alkaisin taas alusta. Mutta se ei kävisi\npäinsä, vai _kävisikö se_? Ukko sanoisi: 'Kuules, poika -- etkö\nsinä nähnyt Ranskassa mitään?' _Se_ kissa ei tappelisi. Ensin minä\najattelin, että jos ma kopioisin Ranskan matkaoppaasta, samoin kuin\netukajuutassa vanha Badger, joka kirjoittaa kirjaa, mutta siinä on\nsitä enemmän kuin kolmesataa sivua. Niin, _minun_ mielestäni ei\npäiväkirjasta ole mitään hyötyä -- vai mitä? Ei niistä ole muuta kuin\nharmia, _eikö_ niin?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, epätäydellinen päiväkirja ei ole paljonkaan arvoinen,\nmutta kunnollisen päiväkirjan arvo on tuhat dollaria -- kun se on\nvalmis.\"\n\n\"Tuhat! -- well, kyllä varmaan. Minä en sitä jatkaisi loppuun\nmiljoonastakaan.\"\n\nHänen kokemuksensa ei ollut sen kummempi kuin useimpainkaan niistä,\njotka salongin iltakoulussa niin uutteraan kirjoittivat. Jos\nnuorelle ihmiselle tahdotte määrätä sydämettömän ja ilkeämielisen\nrangaistuksen, niin velvoittakaa hänet vuodeksi pitämään päiväkirjaa.\n\nKeksittiin koko paljon keinoja retkeläisten huvittamiseksi ja\npitämiseksi hyvällä tuulella. Kaikki matkustajat muodostivat klubin,\njoka hartaushetkien jälkeen piti kokouksiaan kirjoituskoulussa ja\njossa luettiin ääneensä niistä maista, joita nyt lähestyttiin, ja\npohdittiin täten saatuja tietoja.\n\nRetkikunnan valokuvaaja moneen kertaan otti esiin läpikuultavat\nkuvansa ja antoi meille sangen soman taikalyhty-näytöksen. Hänen\nmaisemansa olivat melkein kaikki ulkomaalaisia, mutta oli joukossa\nyksi tai pari kotimaastakin. Hän ilmoitti \"näytännön alkavan\nperäsalongissa toista lasia soitettaessa (klo 9 j.p.p.), jolloin hän\naikoi retkeläisille näyttää, minne nyt tultaisiin\" -- mikä kaikki\noli kuin olla pitikin, mutta hullunkurisen sattuman vuoksi olikin\nensimmäinen kuva, joka kankaalle välähti, Greenwoodin hautausmaa!\n\nUseana tähtikirkkaana yönä tanssimme yläkannella päiväteltan alla\nja ripustimme sen kannattimiin lamppuja, niin että se melkein\noli kirkkaasti valaistu kuin tanssisali. Soitannon puolta hoiti\nmelodeoni, jolla oli sangen tyydyttävä sekaohjelma, vaikka sitä\nhieman vaivasikin hengenahdistus, niin että se pidätti henkeään\nsilloin kun sitä olisi pitänyt oikein kovaa puhaltaa; klarinetti,\njonka korkeat äänet olivat hieman epäluotettavat, matalat koko\nlailla surumieliset; ja sangen moitittava akkordeoni, jolla oli\njossain vuoto ja joka hengitti kovemmin kuin naukui -- en satu tällä\nhaavaa muistamaan hienompaa sanaa. Tanssi oli kuitenkin rajattomasti\nhuonompaa kuin musiikki. Kun laiva kallistui tyyrpuurikyljelleen,\nhyökkäsi koko tanssijaplutoona sen mukaan tyyrpuurille ja päätyi\njoukolla parraspuulle; ja kun se kallistui paapuurille, ryöppysivät\nkaikki paapuurille samaa yksimielisyyttä osoittaen. Valssijat\npyörähtelivät ympäri epävakaasti viisitoista sekuntia ja sitten\nlaskivat mäkeä parraspuulle, ikäänkuin aikeissa mereen hypätä.\nVirginia-riili semmoisena kuin sitä \"Quaker Cityssä\" tanssittiin\noli enemmän riiliä kuin ainoakaan riili, mitä olen ennen nähnyt, ja\nkatsojalle se tarjosi yhtä paljon mielenkiintoa kuin tanssijoillekin\nepätoivon mahdollisuuksia ja täperiä pelastumisia. Lopulta luovuttiin\nkoko tanssista.\n\nVietimme erään naisen syntymäpäivää maljoilla, puheilla, runoilla\nja niin edespäin. Oli meillä leikkikäräjätkin. Onkohan koskaan\nlaivaa lähtenyt merelle, ettei olisi leikkikäräjiäkin toimeenpantu.\nRahastonhoitajaa syytettiin siitä, että hän oli hytistä n:o 10\nvarastanut päällystakin. Valittiin tuomari, kirjurit, konstaapelit,\nsheriffit, yleinen syyttäjä ja syytetyn asianajaja. Todistajia\nhaastettiin sakon uhalla ja valatuomarit saatiin paljon jääväilyn\njälkeen täysilukuisiksi. Todistajat olivat tyhmiä ja epäluotettavia\nja puhuivat ristiin, kuten todistajain on aina tapa, syyttäjä ja\nasianajaja olivat kaunopuheliaita, vakuuttavia ja kostonhimoisesti\nletkauttelivat toisiaan, kuten asiaan oikeudella kuuluukin. Juttu\nlopulta jätettiin oikeuden ratkaistavaksi, minkä jälkeen tuomari sen\nasianmukaisesti päätti mahdottomalla päättelyllä ja naurettavalla\ntuomiolla.\n\nUseana iltana näyttelivät nuoret herrat ja naiset salongeissa\nkuva-arvoituksia, ja kaikista huvitteluyrityksistä ja tämä kaikkein\nhienoin ja onnistunein.\n\nYritettiin saada kokoon väittelyklubi, mutta se meni myttyyn.\nLaivalla ei ollut ainoatakaan puhujakykyä.\n\nKaikilla meillä oli hauska -- luulen voivani huoletta tämän\nvakuuttaa, mutta ilomme oli rauhallista. Me soitimme pianoa sangen,\nsangen harvoin; soitimme yhdessä huilua ja klarinettia, ja soitimme\nhyvin, mitä soitimme, mutta soitimme aina samaa vanhaa nuottia; se\noli sangen kaunis nuotti -- kuinka hyvin sen muistan -- ihmettelen\nitsekseni, mahdanko koskaan päästä siitä erilleni. Me emme koskaan\nsoittaneet melodeonia emmekä harmoonia, paitsi hartaushetkinä --\nmutta minä pidän liiaksi kiirettä: nuori Albert _osasi_ osan eräästä\nnuotista -- jotain sen tapaista kuin \"Voi ihme ja kumma kuinka\nsuloista on tietää että hän on hänen olipahan mikä tahansa\" (en\ntarkkaan muista sen nimeä, mutta se oli sangen valittava ja täynnään\ntunnetta); Albert soitteli sitä hyvin usein koko ajan, kunnes teimme\nhänen kanssaan välipuheen, että hän hillitsisi itseään. Mutta\nei kukaan laulanut kuutamossa yläkannella, ja seurakunnan laulu\nkirkonmenossa ja hartaushetkinä ei ollut arkkitehtuuriltaan kaikkein\nparasta. Minä vältin sitä niin kauan kuin saatoin ja sitten yhdyin\njoukkoon ja koetin parantaa sitä, mutta tämä rohkaisi nuoren Yrjönkin\njoukkoon yhtymään, ja se pilasi kaikki; Yrjön ääni kun oli juuri\nkesken sorrosta, niin että kun hän paraillaan lauloi jonkinmoista\nkolkkoa bassoa, niin se singahtikin käsistä ja säikäytti kaikki mitä\nsoraäänisimmillä kiekuvilla ylä-äänillä. Yrjö ei sitä paitsi osannut\nnuotteja, joka sekin haittasi hänen esiintymistään. Minä sanoin:\n\n\"Tule pois, Yrjö, älä improvisoi. Se näyttää liian itserakkaalta.\nTekevät huomautuksia. Pidä sinä vain kiinni 'kruunauksesta', niinkuin\nmuutkin. Se on hyvä nuotti -- _sinä_ et ainakaan voi sitä parantaa,\nnoin vain, käden käänteessä.\"\n\n\"Mitä kanssa, enhän minä koetakaan parantaa sitä -- minähän _laulan_\nniinkuin muutkin -- juuri niinkuin nuoteissa seisoo.\"\n\nJa niin hän rehellisesti luuli tekevänsäkin; eikä hän sen vuoksi\nvoinut syyttää muita kuin itseään, kun hänen äänensä toisinaan\ntakertui keskikorkeuksille ja loppui kuin naulaan.\n\nParantumattomain kesken oli niitä, jotka luulivat ainaisen\nvastatuulemme johtuvan mieltä masentavasta köörilaulustamme. Oli\nniitä, jotka avoimesti sanoivat, että moinen kaamea musiikki oli\nkylläkin arveluttava silloinkin, kun se oli parhaimmillaan; mutta\nettä synnin maljan yli vuotavaksi täyttäminen siten, että annettiin\nYrjönkin auttaa, oli Kaitselmukselle kerrassaan isku vasten\nkasvoja. Nämä sanoivat, että kööri varmaan aikoi jatkaa raatelevia\nyrityksiään, kunnes jonain päivänä yllyttäisi niskaamme myrskyn, joka\nhukuttaisi koko laivan.\n\nRukoileminenkin herätti nurkumista. Toimeenpaneva upseeri sanoi,\nettei pyhiinvaeltajilla ollut lähimmäisen rakkautta.\n\n\"Sinne menevät kannen alle joka ilta kahdeksannella lasilla ja\nrukoilevat myötätuulta -- vaikka tietävät juuri yhtä hyvin kuin\nminäkin, että tämä on ainoa laiva, joka tähän aikaan vuodesta kulkee\nitää kohti, mutta että on tuhatkunta, jotka kulkevat länttä kohti\n-- ja että se mikä on meille myötätuuli, on näille _vastatuuli_.\n-- Kaikkivaltias antaa myötätuulen tuhannelle laivalle, mutta tämä\nseurakunta vaatii häntä kääntämään sen aivan ympäri _yhden_ mieliksi\n-- joka päälle päätteeksi on höyrylaiva! Se ei ole kohtuullista,\neikä se ole tervettä järkeä eikä hyvää kristillisyyttä eikä edes\ntavallista lähimmäisenrakkautta. Pois se semmoinen joutavuus!\"\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nKesä Keski-Atlantilla -- Oikullinen kuu - Mr Blucher menettää\nluottamuksensa -- \"Laiva-ajan\" salaisuus -- Syvyyden asukkaat\n-- \"Maata!\" -- Ensimmäinen maihinmeno vieraalle rannalle --\nAlkuasukkaitten yllätys -- Vähän Azorien saarista -- Blucherin\ntuhoisa juhlapäivällinen -- Sen onnellinen päättyminen.\n\n\nKaiken kaikkiaan meillä oli miellyttävä kymmenen päivän matka New\nYorkista Azorien saarille -- ei tosin nopea, sillä väliä on vain\nkaksituhattaneljäsataa mailia -- mutta pääasiassa aika miellyttävä.\nTosin meillä oli vastatuuli _koko_ ajan ja useita myrskykokemuksia,\njotka ajoivat viisikymmentä prosenttia matkustajista kannen alle\nsairastamaan ja saivat laivan näyttämään kaamealta ja hylätyltä\n-- myrskykokemuksia, jotka jokainen muistaa, joka ne koki alati\nkaatuvalla kannella ja sai osansa niistä mahtavista tyrskyläikistä,\njoita tuon tuostakin syöksähti korkealle ilmaan keulan tuulen\npäälliseltä puolelta ja huuhtoi laivaa kuin ukkosvaaru; mutta\nenimmäkseen meillä oli virkistävää kesäilmaa ja yöt olivat vielä\npäiviäkin kauniimmat. Saimme nähdä sen kumman, että täysikuu joka\nyö samalla hetkellä oli aivan samalla paikalla taivaalla. Ensin\nemme älynneet syytä tähän kuun omituiseen käytökseen, mutta se\nselvisi perästäpäin, kun ajattelimme, että joka päivä voitimme aikaa\nparikymmentä minuuttia, me kun niin nopeaan kuljimme itää kohti --\nvoitimme joka päivä juuri sen verran, että pysyimme kuun rinnalla.\nSe oli muuttunut vanhaksi kuuksi ystäville, jotka olivat rannalle\njääneet, mutta meille Joosuoille se seisoi alallaan samalla paikalla\nja pysyi aina samana.\n\nNuorelle mr Blucherille, joka on Kaukaisesta Lännestä ja ensi\nmatkallaan, tuotti muuttumistaan muuttuva \"laiva-aika\" paljon\npäänvaivaa. Hän oli alussa ylpeä uudesta kellostaan ja veti sen\ntaskustaan paikalla, kun puolenpäivän aikaan soitettiin kahdeksan\nlasia, mutta jonkun ajan kuluttua hän alkoi näyttää siltä kuin olisi\nhän menettänyt luottamuksensa siihen. Kun oli oltu matkalla New\nYorkista seitsemän päivää, tuli hän kannelle ja sanoi jyrkästi ja\nvarmasti:\n\n\"Tämä on petoskauppa!\"\n\n\"Mikä on petoskauppa?\"\n\n\"Mikä, tämä kello tietysti. Ostin sen Illinoisissa -- annoin siitä\n150 dollaria -- ja otaksuin, että se oli hyvä. Ja Yrjön nimessä, se\n_on_ hyvä maalla, mutta mikä lienee kun se ei pidä kutiaan veden\npäällä -- taitaa tulla merikipeäksi. Se hyppää; käy ensin kylläkin\nsäännöllisesti siksi kuin kello on puoli kaksitoista, mutta sitten\naivan äkkiä laskee takaperoa. Olen kääntänyt rukkuuvartta yhä\nnopeampaan ja lopulta aivan ympäri koko kehän, mutta siitä ei ole\napua; se jättää nyt jälkeensä joka kellon mitä on koko laivalla ja\nmennä huristaa ihmeteltävää luikua puoleenpäivään asti, mutta ne\nkahdeksan lasia vain aina pääsevät siitä kymmenkunnan minuuttia\nedelle. En ymmärrä, mitä sille tekisin. Se koettaa parastaan -- käy\nkaikkein parasta luikuaan, mutta siitä ei pelastusta. Tiedättekös,\nei ole koko laivassa kelloa, joka joutuisi paremmin kuin tämä: mutta\nmitä se merkitsee? Kun kahdeksan lasia soitetaan, niin aina siltä\npuuttuu melkein tarkkaan kymmenen minuuttia oikeasta ajasta.\"\n\nLaiva voitti aikaa täyden tunnin aina kolmessa päivässä, ja tämä\nmies koetti saada kellonsa kulkemaan siksi, nopeaan, että pysyisi\nrinnalla. Mutta hän oli nyt työntänyt rukkuuviisarin niin pitkälle\nkuin se meni ja kello kulki \"parasta luikuaan\", eikä hänellä nyt sen\nvuoksi ollut muuta neuvoa kuin panna kätensä ristiin ja antaa laivan\nvoittaa kilpailussa. Lähetimme hänet kapteenin luo, joka hänelle\nselitti \"laiva-ajan\" salaisuuden ja rauhoitti hänen häiriintynyttä\nmieltään. Tämä nuori mies kyseli koko joukon meritaudista, ennenkuin\nmatkaan lähdettiin, ja halusi saada tietää, mitkä sen luonnepiirteet\nolivat, ja mistä hän saattoi tietää, koska hän oli sen saanut. Ei\nhänen tarvitse enää kysyä.\n\nNäimme tavanmukaiset haikalat, mustekalat, delfiinit y.m.,\ntietysti, ja vähitellen liitettiin suuret parvet portugalilaisia\n\"manuvaarejakin\" säännöllisten meri-ihmeitten luetteloon. Toiset\nolivat valkoisia, toiset kirkkaan veripunaisia. Nautilus ei ole\nmuuta kuin läpikuultava hyytelökudos, joka levittää itsensä tuulen\nkannettavaksi ja perässään uittelee jalan tai parin mittaisia\nhilamaisilta näyttäviä nauhoja, jotka pitävät sitä vedessä vakavana.\nSe on täysin oppinut merimies ja sillä on hyvä merimiehen älli. Kun\nmyrsky uhkaa tai käy navakankinlainen tuuli, reivaa se purjeensa\nja käärii ne aivan kokoon täyden myrskyn raivotessa ja sukeltaa\nsyvyyteen. Tavallisesti se kasteleekin purjeensa kääntymällä ympäri\nja upottamalla sen hetkeksi veteen. Merimiehet sanovat, että\nnautilusta on vain näissä vesissä 35:nnen 45:nnen leveysasteen\nvälillä.\n\nKello kolmen aikaan aamulla kesäkuun 21 p:nä meidät herätettiin\nsillä tiedolla, että Azorit olivat näkyvissä. Minä sanoin, etteivät\nminua huvittaneet mitkään saaret kello kolmen aikaan aamulla. Mutta\nsitten tuli toinen kiusaaja ja sitten taas yksi ja lopulta tultuani\nvakuutetuksi siitä, ettei yleinen innostus sallisi kenenkään nukkua,\npääsin minäkin jalkeilleni ja lähdin unisena kannelle. Kello oli nyt\npuoli kuusi; raaka, pauhaava aamu. Matkustajat olivat sulloutuneet\nsavupiippujen luo ja varustautuneet ilmatorvien taa ja kaikki olivat\npukeutuneet talvivaatteisiin ja näyttivät unisilta ja onnettomilta\narmottomassa myrskyssä ja kastavassa roiskeessa.\n\nNäkyvissä oleva saari oli Flores. Se ei näyttänyt sen kummemmalta\nkuin kuraläjältä siellä meren kolkkojen huurujen keskellä. Mutta kun\najoimme päin sitä, tuli aurinko näkyviin ja teki siitä kauniin taulun\n-- kaikki vihantina viljelyksinä ja niittyinä, jotka kumpusivat\nviidentoista sadan jalan korkeuteen ja yläreunallaan sekaantuivat\npilviin. Teräviä, jyrkkiä harjanteita kaartoi rinteillä, kapeat\nrotkot halkoilivat niitä, ja siellä täällä kukkuloilla matkivat\nilmaan pistävät kallioryhmät linnoja ja muureja; ja pilvien\nrepeämistä syyti päivä leveitä valosääriä, jotka kirkastivat kukkulat\nja kaltaat ja syvät notkot tulivyöhykkeihin, jättäen väliin syviä\nvarjovöitä. Ikäänkuin olisi hyisen navan revontulet karkoitettu tänne\nkesän maahan!\n\nKiersimme kaksi kolmannesta saaren ympäryksestä neljän mailin\npäässä rannasta, ja kaikkia teatterikiikareita, mitä laivalla oli,\nvaadittiin nyt ratkaisemaan semmoisia kiistan alaisia asioita kuin\nolivatko ylämaan sammalen tapaiset pälvet lehtoja vai rikkaruohoa,\ntaikka olivatko nuo valkoiset kylät alhaalla meren paarteessa\ntodella kyliä, vaiko vain kalmistojen hautapatsasrykelmiä! Lopulta\ntaas käännettiin kokka ulos merelle ja suunnattiin San Migueliin,\nja Flores tuota pikaa taas oli vain kurakeko ja vaipui huuruihin ja\nkatosi. Mutta monesta merikipeästä matkustajasta tuntui kovin hyvältä\ntaas katsella vihantia mäkiä ja kaikki olivat tämän välikohtauksen\njälkeen taas rattoisemmalla päällä kuin kukaan olisi osannut odottaa\nheidän olevan siihen nähden, miten syntisen varhain oli noustu ylös.\n\nMutta San Migueliin nähden meidän täytyi luopua aikomuksestamme,\nsillä puolenpäivän aikaan puhkesi myrsky, joka siihen määrään\nheitteli ja reutoi alusta, että tavallinen järki vaatimalla vaati\nsuojaa etsimään. Käänsimme sen vuoksi saariston lähintä maata --\nFauyalia kohti. Kävimme ankkuriin Hortan avoimelle redille, puolen\nmailin päähän rannasta. Kaupungissa on kahdeksasta kymmeneentuhanteen\nasukkaaseen. Lumivalkoiset talot kurkistelevat somasti raikkaan\nvihannan kasvuvaipan poimuista, eikä voisi kylä näyttää somemmalta\neikä puoleensa vetävämmältä. Amfiteatteri kukkuloita sulkee sen\nhelmaansa ja näiden rinteet kohoavat mikä kolme, mikä seitsemän sataa\njalkaa korkeuteen ja ovat huolellisesti viljellyt laelle saakka -- ei\njalan vertaakaan maata ole vapaata. Jokainen tila, joka tynnörinala\nmaata on jaettu pieniin nelikulmaisiin lokeroihin kiviaidoilla,\njoiden tehtävä on suojella kasvajia täällä puhaltavilta tuhoisilta\nmyrskyiltä. Nämä sadat viheriöitsevät, mustilla laava-aidoilla\npiirretyt ruudut saavat rinteet muistuttamaan suuria sakkilautoja.\n\nSaaristo kuuluu Portugalille ja Fayalissa onkin kaikessa\nportugalilaisuuden leima. Siitä kohta enemmän. Parvi mustanpuhuvia,\nmeluavia, valehtelevia, olkapäitään kohottelevia, käsillään viittovia\nportugalilaisia venemiehiä, messinkirenkaat korvissaan ja petos\nsydämessään, kapusi laivaan ja meikäläisiä joukolla heidän kanssaan\nkauppoja tekemään maihin pääsystä, sopien hinnan päätä myöden,\nminkä maan hopearahassa tahansa. Siinä paikassa, jossa meidät\nvietiin maihin, oli pieni linna muurineen ja patterineen, joita\nHorta kahdentoista ja kolmenkymmenen naulan tykkineen piti sangen\nhirmuisena laitoksena, mutta jos meidän joskus pitäisi lähteä sitä\ntunnustelemaan jollain torniniekalla monitorillamme, niin saisivat\nvarmaan muuttaa sen pois jonnekin maaseudulle, jos tahtoisivat\nviedä sen semmoiseen paikkaan, mistä löytäisivät, kun taas\ntarvitsisivat. Se joukko, joka oli rantasillalla, oli ruostunutta\nromua -- miehiä ja vaimoja, poikia ja tyttöjä, kaikki repaleisia,\npaljain jaloin, kampaamattomia ja likaisia, ja vaistoltaan,\nkasvatukseltaan ja ammatiltaan kerjäläisiä. Ne parveilivat\nperässämme, emmekä sen koommin päässeet heistä erillemme, niin kauan\nkuin Fayalissa viivyimme. Lähdimme nousemaan pääkadun keskustaa,\nja ne piirittivät meidät joka puolelta ja mulkoilivat meitä; ja\nvähän väliä ampui kiihtyneitä pareja tämän jonon edelle nähdäkseen\nparemmin taakseen, aivan samoin kuin meillä kylän pojat tekevät\nsaatellessaan elefanttia sen reklaamikävelyllä kadulta kadulle.\nMinusta tuntui erikoisen mairittelevalta, kun kuuluin näin suurta\nhuomiota herättävään kokoelmaan. Siellä täällä näimme ovissa naisia,\njoilla oli päässään muodin mukainen portugalilainen myssynsä. Tämä\nmyssy on tehty paksusta sinisestä vaatteesta, kiinnitetty samasta\nvaatteesta tehtyyn kaapuun, ja se on rumuuden ihme. Se törröttää\nkorkeana ja rehentelee leveänä ja on mittaamattoman syvä. Se sopii\nkuin sirkusteltta ja naisen pää katoo siihen samalla tavalla kuin\nteatterissa kuiskaajan pää koppiinsa. Tässä luonnottomassa kapotissa,\njoksi sitä sanotaan, ei ole ainoatakaan somaa kohtaa -- se ei ole\nmuuta kuin koruton ruma kuolleensininen paljous purjetta, ja kun\nnaisella on semmoinen päässään, niin voineeko poiketa kahdeksaakaan\nviivaa tuulen suunnasta; hänen täytyy kulkea myötätuuleen tai olla\nkokonaan kulkematta. Kapotin yleinen malli on kaikilla saarilla sama\nja jää siksi seuraavaksi vuosikymmeneksi, mutta joka saari muodostaa\nkapottinsa kuitenkin sen verran erikoiseksi, että katsoja yhdellä\nsilmäyksellä huomaa, mikä erikoinen saari saa hienohelman omakseen\nsanoa.\n\nPortugalin pennit eli _reit_ ovat oikeita tuhlaripojan rahoja. Niitä\nmenee tuhannen reitä yhteen dollariin, ja kaikki kustannusarviot\nlasketaan reissä. Me emme tästä tienneet, ennenkuin Blucherin\ntoimesta pääsimme asian perille. Blucher sanoi olevansa niin\nmielissään ja kiitollisuutta täynnään, kun taas oli päässyt kovalle\nmaalle, että hän halusi sitä juhlia -- sanoi kuulleensa, että tämä\noli halpa maa, minkä vuoksi hänen täytyi panna toimeen suuret pidot.\nHän kutsui niihin kymmenen miestä, ja me söimme parhaassa hotellissa\nerinomaisen päivällisen. Kesken hyväin sikarien, hyvän viinin ja\nmukiin menevien kaskujen synnyttämää iloisuutta isäntä toi laskun.\nBlucher vilkaisi siihen ja hänen naamansa piteni. Hän silmäsi siihen\ntoisenkin kerran vakuuttaaksensa itsensä siitä, etteivät hänen\naistimensa olleet pettäneet, ja sitten luki ääneensä postit, äänen\npettäessä ja ruusujen muuttuessa tuhkaksi hänen poskillaan.\n\n\"'Kymmenen päivällistä à 600 reitä, 6000 reitä!' Tuho ja hävitys!\n\n\"'Viisikolmatta sikaria, à 100 reitä, 2,500 reitä!' Voi pyhä äiti!\n\n\"'Yksitoista pulloa viiniä, à 1,200 reitä, 13,200 reitä!' Ole meidän\nkaikkien kanssamme!\n\n\"'YHTEENSÄ, KAKSIKYMMENTÄYKSI TUHATTA SEITSEMÄN SATAA REITÄ!' Voi\nkärsivä Mooses! -- Koko laivassa ei ole niin paljon rahaa, että\ntämä lasku voitaisiin maksaa! Menkää -- jättäkää minut, pojat,\nkurjuuteeni, minä olen kukistunut yhteiskunta.\"\n\nSe oli luullakseni kalpeanaamaisin seura, mitä olen koskaan\nnähnyt. Ei kukaan saanut sanaa suustaan. Oli kuin olisi joka sielu\nhalvaantunut mykäksi. Viinilasit laskettiin hitaasti pöydälle,\nsisällystä maistamatta. Sikarit putosivat huomaamatta hervottomista\nsormista. Joka mies etsi naapurinsa silmää, mutta ei siitä löytänyt\nainoatakaan toivon, ei rohkaisun sädettä. Vihdoin tämä kamala\nvaitiolo keskeytettiin. Kuin pilvi vaipui Blucherin kasvoille\nepätoivoisen päättäväisyyden varjo ja hän nousi ja sanoi: --\n\n\"Isäntä, tämä on alhaista, halpamaista petosta, minä en koskaan,\nkoskaan myönny siihen. Tässä on sataviisikymmentä dollaria, hyvä\nherra, enempää ette saa -- minä uin veressä, ennenkuin maksan\nsenttiäkään enempää.\"\n\nMeidän rohkeutemme nousi ja isännän laski -- ainakin meistä näytti\nsiltä; ainakin hän oli ymmällään, vaikk'ei hän ymmärtänyt sanaakaan\nsiitä, mitä oli sanottu. Hän vilkaisi pienestä kultakasasta\nBlucheriin moneen kertaan ja lähti sitten ulos. Varmaankin hän oli\nkäynyt jonkun amerikkalaisen luona, sillä hän toi takaisin laskunsa\nkäännettynä kielelle, jota kristitty ymmärsi -- näin: --\n\n    10 päivällistä, 6000 reitä, eli............. Doll. 6.00\n    25 sikaria, 2500 reitä, eli ................. \" .. 2.50\n    11 pulloa viiniä, 13,200 reitä, eli ......... \" . 13,20\n                    Yhteensä, 21,700 reitä, eli Doll. 21.70\n\nTaas vallitsi ilo Blucherin päivällisseurassa. Tilattiin lisää\nvirvoituksia.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nKiinteitä tosiasioita -- Fossiilinen yhteiskunta -- Ihmeellisiä teitä\nja tapoja -- Jesuiitta-humpuukia -- Haaveellista pyhiinvaellusta --\nErään kivityksen alkuperä -- Tilinteko fossiilien keralla -- Jälleen\nmerellä.\n\n\nAzorit luullakseni ovat Amerikassa sangen vähän tunnetut. Ei koko\nlaivassa ollut ainoatakaan, joka olisi niistä mitään tiennyt. Jotkut\nseuramme jäsenistä, jotka olivat paljon lukeneet useimmista muista\nmaista, tiesivät Azoreista sen verran, että niihin kuului yhdeksän\ntai kymmenen pientä saarta ja että ne olivat kaukana Atlantin meren\nkeskellä, vähän enemmän kuin puolitiessä New Yorkista Gibraltariin\nmentäissä. Siinä kaikki. Tämän seikan huomioon ottaen pistän juuri\ntähän väliin pykälän kuivia tosiasioita.\n\nTämä yhteiskunta on silmäänpistävän portugalilainen -- se toisin\nsanoen on hidas, köyhä, kykenemätön, uninen ja laiska. Siellä\non sivilikuvernööri, jonka Portugalin kuningas nimittää, ja on\nsotilaskuvernöörikin, joka voi ottaa ylijohdon käsiinsä ja antaa\nsivilikuvernöörille virkavapautta, koska hyväksi näkee. Saarilla\nasuu 200.000 ihmistä, melkein paljaita portugalilaisia. Kaikki\non asuttua ja vakaantunutta, sillä maa oli sadan vuoden vanha jo\nsilloin kun Columbus löysi Amerikan. Tärkein vilja on vehnä, ja\nsitä viljellään ja jauhetaan aivan samoin kuin iso-iso-iso-isoisän\naikana. He kyntävät laudalla, joka on vähään matkaan raudoitettu;\nheidän mitättömiä piskuisia karhejaan vetävät miehet ja naiset;\npienet tuulimyllyt jauhavat viljan, kymmenen bushelia päivässä, ja\nerikoinen superintendentin apulainen syöttää viljaa tuuttiin ja\nkenraalisuperintendentti seisoo vieressä ja pitää huolta siitä,\nettä hän pysyy hereillä. Kun tuuli kääntyy, valjastetaan myllyn\neteen moniaita aaseja ja käännetään ympäri myllyn koko yläosa,\nkunnes siivet ovat oikeassa asennossa, sen sijaan että juttu\njärjestettäisiin sillä tavalla, että käännettäisiin siipiä, ei\nmyllyä. Härät tallaavat vehnän irti tähkistä sen mallin mukaan,\njoka oli yleinen Methusalemin aikana. Ei ainoitakaan työntörattaita\nole koko maassa -- kaikki kannetaan pään päällä, tai aasin selässä,\ntai vasukärryillä, joiden pyörinä ovat täysinäiset puunkappaleet\nja akselit pyörivät pyöräin keralla. Ei ole koko saaristossa\najanmukaista auraa eikä puimakonetta. Kaikki yritykset tuoda niitä\nmaahan ovat menneet myttyyn. Katolinuskoinen harras portugalilainen\nteki ristinmerkin ja rukoili Jumalaa varjelemaan häntä kaikelta\njumalaapilkkaavalta halulta tietää enemmän kuin mitä hänen isänsä\ntiesi ennen häntä. Ilmasto on lauhkeata; siellä ei koskaan jäädy eikä\nsada lunta, enkä nähnyt kaupungissa savupiippuja. Aasit ja miehet,\nvaimot ja perheen lapset, kaikki syövät ja nukkuvat samassa huoneessa\nja ovat likaisia, syöpäläisten raatelemia ja todellisesti onnellisia.\nKansa valehtelee ja pettää vierasta ja on toivottoman tietämätöntä,\nja vainajiaan kohtaan sillä tuskin on mitään kunnioitusta.\nViimeksimainittu piirre osoittaa, kuinka vähän parempia he ovat kuin\naasit, joiden kanssa he syövät ja nukkuvat. Ainoat hyvin puetut\nportugalilaiset koko yhteiskunnassa ovat puolenkymmentä varakasta\nperhettä, jesuiittapapit ja pienen varusväen sotamiehet. Työmiehelle\nmaksetaan kahdestakymmenestä kahteenkymmeneenneljään senttiin\npäivässä ja niille, joiden koneisto toimii tavallista paremmin, kaksi\nsen vertaa. Kaikki he laskevat reissä, joita menee tuhat dollariin,\nja se tekee heidät rikkaiksi ja onnellisiksi. Oivallisia rypäleitä\nkasvoi näillä saarilla ja niistä puserrettiin mainiota viiniä, jota\nvietiin maasta. Mutta viisitoista vuotta takaperin tauti tappoi\nkaikki köynnökset eikä viiniä ole sen koommin tehty. Kun saaret\novat kokonaan tulivuorien tuotteita, niin on maanlaatukin tietenkin\nsangen lihavaa. Melkein joka jalanleveys maata on viljelyksessä\nja kustakin kasvajasta saadaan vuodessa pari kolme satoa, mutta\nmaasta ei viedä mitään, paitsi vähän oransseja -- pääasiallisesti\nEnglantiin. Ei ketään käy täällä, ei ketään täältä lähde. Uutinen\non Fayalissa tuntematon asia. Ja yhtä tuntematon intohimo on niiden\njano. Muuan portugalilainen, jonka äly näytti edustavan keskitasoa,\nkysyi meiltä, oliko sisällinen sotamme jo päättynyt, joku kun oli,\nhän sanoi, maininnut sen päättyneen -- taikka ainakin hänen mieleensä\njohtui, että joku oli hänelle maininnut jotain sen tapaista! Ja kun\neräs matkustajista antoi muutamalle varusväen upseereista \"Tribunen\",\n\"Heraldin\" ja \"Timesin\" numeroita, hämmästyi tämä siitä, kun niistä\nluki myöhempiä Lissabonin uutisia kuin mitä hän vast'ikää oli saanut\npienellä, kuukausivuorollaan poikenneella höyrylaivalla. Hänelle\nkerrottiin, että ne oli saatu kaabelilla. Hän sanoi tietävänsä, että\nkymmenen vuotta takaperin oli yritetty laskea kaabeli, mutta hänen\nmieleensä oli jäänyt, ettei siitä syystä tai toisesta tullut mitään!\n\nTämänkaltaisissa yhteiskunnissa rehoittaa jesuiittapetos. Kävimme\neräässä jesuiittakatedraalissa, joka oli lähes kahdensadan vuoden\nvanha, ja näimme siinä kappaleen siitä samaisesta rististä, jolle\nVapahtajamme ristiinnaulittiin. Se oli kiilloitettu ja kova ja\nerinomaisesti säilynyt, ikäänkuin Golgathan synkkä surunäytelmä olisi\ntapahtunut eilen, eikä kahdeksantoista vuosisataa takaperin. Mutta\nnämä luottavat ihmiset uskovat arvelematta tuohon puupalaan.\n\nEräässä katedraalin kappelissa on alttari, jonka sivut ovat selvää\nhopeaa -- ainakin niin sanotaan, ja minä itse luulen, että sitä olisi\nainakin parisataa tonnia (puhuakseni hopeakaivosmalliin) ja sen\nedessä palaa aina pieni lamppu. Eräs hurskas rouva jätti jälkeensä\nrahoja ja tilasi niillä loppumattomat määrät messuja sielunsa\nautuudeksi ja sääti samalla, että tämän lampun piti aina palaa yöt,\npäivät. Se on sangen pieni lamppu ja sangen himmeäkin, enkä luulisi\nhänen ikuista lepoaan paljoakaan häiritsevän, vaikka se saisi\naivan sammuakin. Katedraalin suuri pääalttari ja kolme tai neljä\npienempääkin alttaria ovat paljasta kullattua joulukuusikorua. Ja\nsitten siellä oli koko liuta ränstyneitä, pölyttyneitä, koin syömiä\napostoleita tämän rihkaman ympärillä seisomassa, toisilla vain toinen\njalka, toisilta toinen silmä poissa, mutta toisessa pönäkkä ilme,\nja toisilta oli katkennut pari kolme sormea, ja kaikkikin olivat\nraajarikkoisia ja rempallaan ja olisivat paljon paremmin olleet\npaikallaan jossain lasaretissa kuin tuomiokirkossa.\n\nSaarnastuolin seinät ovat posliinia, maalattu täyteen henkilökuvia,\njotka ovat melkein luonnollista kokoa. Puvut ovat sitä haaveellista\nkuosia, joka oli pari vuosisataa takaperin vallalla, suoritus sangen\ntaiteellista. Juoni oli kertomusta jostain tai jostakusta, mutta\nmeidän joukossamme ei ollut ainoatakaan niin oppinutta, että olisi\nsen perille päässyt.\n\nPalatessamme takaisin rantaan tapasimme lauman pieniä, valmiiksi\nsatuloituja aaseja. Satulat olivat lievimmin sanoen omituiset. Ne\nolivat jonkunlaisia sahapukkeja, joilla oli pieni patja, ja tämä\nhuonekalu peitti melkein puolet aasista. Jalustimia ei ollut, mutta\nsemmoista tukea ei toden teolla tarvittukaan -- moisessa satulassa\nistuminen oli kuin olisi ratsastanut ruokapöydällä -- tukea oli\nsiinä yllin kyllin aina polvitaipeisiin saakka. Ympärillämme\ntunkeili liuta repaleisia portugalilaisia muulin ajajia, jotka\ntarjoilivat elukoitaan puolesta dollarista tunti -- siinäkin\nkehveltäen ulkomaalaiselta, sillä käypä hinta on kuusitoista senttiä.\nPuolentusinaa meikäläisistä kiipesi näihin kömpelöihin laitoksiin ja\nantautui siihen häpeään, että kymmentuhantisen kaupungin valtakatu\nsai meistä maksuttoman ilveilyn.\n\nLähdettiin matkaan. Se ei ollut ravia, ei nelistämistä, ei pikku\nlaukkaa, vaan ryöstökarkua, jossa kaikki mahdolliset menon tyylit\nolivat edustettuina. Kannuksia ei siinä tarvittu. Jokaisella aasilla\noli oma ajajansa ja molemmin puolin vielä tusina vapaaehtoisia, ja\nnämä takoivat aaseja sauvoillaan ja tuikkivat niitä rautapiikeillä\nja huusivat jotain sen tapaista kuin \"_Sekki-jah_!\" pitäen melua\nja elämää kuin olisi kokonainen hulluinhuone päässyt valloilleen.\nKaikki nämä masinistit kulkivat jalan, mutta mitäs siitä, eivät\nkertaakaan ne myöhästyneet aikataulusta -- ne voittavat juoksussa ja\nkestävyydessä aasinkin. Niin että prosessionimme oli kaiken kaikkiaan\nsangen vilkas ja maalauksellinen.\n\nBlucher ei voinut kerrassaan mitään muulilleen. Elukka mennä porhalsi\ntien poikki ristiin rastiin ja toiset törmäsivät hänen päälleen;\nse hankasi Blucheria kärryihin ja nurkkiin; tien kahden puolen oli\nkorkeat kiviaidat ja elukka antoi vähän poleerausta ensin hänen\ntoiselle ja sitten toiselle kyljelleen, mutta ei vahingossakaan\nhairahtunut keskeä kulkemaan; lopulta se saapui siihen taloon, jossa\nse oli syntynyt, ja törmäsi oikopäätä vierashuoneeseen, raapaisten\novipielen avulla Blucherin selästään. Noustuaan uudelleen satulaan\nBlucher sanoi ajajalle: \"Kas niin, tämä jo riittää; nyt kuljette\nsiivolla.\" Mutta eihän mies englannin kieltä osannut eikä ymmärtänyt,\nhän vain huutamaan \"_Sekki-jakia_\" ja aasi oikaisi taas matkaan\nsuinpäin. Eräässä mutkassa se teki äkkikäännöksen, ja Blucher putosi\npäistikkaa sen pään yli tielle. Ja totta puhumakseni kompastui\njoka muuli näihin molempiin ja koko ratsuseuramme purkautui siihen\nyhteen kasaan. Vahinkoa ei minkäänlaista. Kun putoo näiden aasien\nselästä, ei siitä juuri ole arveluttavampia seurauksia kuin sohvalta\nkierähtäessä. Aasit seisoivat kaikki siivosti alallaan tuhoturmion\njälkeen ja odottivat, elämöivien ajomiesten paikatessa hajonneita\nsatuloita ja pannessa ne uudelleen selkään. Blucher oli aika lailla\näkeissään ja tahtoi kirota, mutta joka kerta kun hän avasi suunsa,\nteki hänen elukkansakin samoin ja päästi jakson kiljahduksia, joihin\nkaikki muut äänet hukkuivat.\n\nSe oli hauskaa se rientelemisemme vilppailla kukkuloilla ja kauniissa\nrotkoissa. Siinä oli kaikessa uutuuden harvinaista nautintoa; tämä\naasinratsastuksemme oli raikas, uusi, ilostuttava kokemus, parempi\nkuin sata kulunutta, nukkavierua kotoista huvia.\n\nTiet olivat kerrassaan ihmeteltävät, se täytyy tunnustaa. Tässä\nsaaressa, jossa oli vain kourallinen asukkaita -- 25.000 -- oli siitä\nhuolimatta semmoiset tiet, ettei Yhdysvalloissa missään Central\nParkin ulkopuolella. Minne, mille suunnalle vain lähdettekin,\nkaikkialla tapaatte joko kovan, sileän, tasaisen valtatien, jolle\non vast'ikään siroteltu mustaa laavahiekkaa, kahden puolen pienet,\nvähäisillä mukulakivillä somasti kivetyt katuojat, taikka sitten\nsileät kivitykset kuin New Yorkin Broadwaylla. New Yorkissa puhutaan\nniin paljon venäläisestä kivityksestä ja sanotaan sitä uudeksi\nkeksinnöksi -- mutta tässä etäisessä meren keskellisessä saaressa\nsitä on käytetty kaksisataa vuotta! Hortassa on joka katu somasti\nlaskettu noilla isoilla venäläisillä paasilla, ja pinta on tarkka\nja tasainen kuin permanto, eikä reikiä täynnään kuten Broadway. Ja\njoka tie on aidattu korkeilla vankoilla laavamureilla, jotka tässä\nmaassa, missä pakkanen on tuntematon, kestävät tuhannen vuotta. Ne\novat sangen paksut ja usein rapatut ja liidulla valkaistut, selkä\nhakatuilla, ulos pistävillä laakakivillä katettu. Takana olevista\npuutarhoista puut soutelevat häälyviä riipuksiaan, joiden kirkas\nvihannuus raikkaasti eroaa valkaistuista tai laavamustista muureista\nja tekevät ne kauneiksi. Toisin paikoin puut ja köynnökset kokonaan\nkattavat nämä kapeat tiet ja pidättävät päiväpaisteen, ikäänkuin\nratsastaisi tunnelissa. Kivitykset, tiet, sillat, kaikki on\nhallituksen työtä.\n\nSilloissa on vain yksi tukematon kaari, hakatusta kivestä tehty,\nselkä laavapaasilla laskettu ja mukulasommitteluilla koristettu. Joka\npuolella on muureja, muureja, muureja -- aistikkaita ja somia kaikki\n-- ja iankaikkisen kestäviä; ja kaikkialla on noita ihmeteltäviä\nkivityksiä, jotka ovat niin siroja, sileitä ja häviämättömiä. Ja jos\nmissään tiet ja kadut ja talojen ulkopuolet ovat täydelleen vapaat\nkaikesta mikä vähänkään vivahtaa likaan tai pölyyn tai kuraan tai\nminkäänlaiseen törkeyteen, niin on Horta, on Fayal se paikka. Alemman\nrahvaan kodit eivät ole siistit, sen enempää kuin he itsekään --\nmutta siinä onkin raja: kaupunki ja saaret ovat puhtauden ihmeitä.\n\nSaavuimme lopulta taas kotiin kymmenen mailia samoiltuamme ja\nparantumattomat aasinajajamme ravasivat kantapäillämme pitkin\npääkatua, pistellen aaseja ja huutaen ainaista \"Sekki-jahiaan\" ja\nlaulaen \"John Brown's Bodya\" murhaavalla englannin kielellä.\n\nKun olimme maahan astuneet ja ryhdyttiin tilintekoon, niin syntyi\nsiitä huuto ja jankutus, kiroileminen ja riiteleminen aasinajajain\nja meidän keskemme, että korvat olivat mennä lukkoon. Yksi pyysi\ndollaria tunnilta aasistaan, toinen vaati puolta dollaria siitä että\noli sitä pistellyt, toinen neljännesdollaria siitä, että oli ollut\ntässä työssä avullisena, ja osapuilleen neljätoista opasta esitti\nmeille laskuja siitä, että olivat näyttäneet meille tietä kaupungissa\nja sen ympäristössä. Ja jokainen kadunkuljeksija kirkui, pauhasi,\nviittoi riivatummin kuin hänen naapurinsa.\n\nMuutamilla näistä saarista on sangen korkeita vuoria. Laskimme pitkin\nPico saaren rantaa, komean vihannan pyramidin alle, joka aivan\njalkaimme juuresta katkeamatta, yhdellä rupeamalla nousi 7,613 jalan\nkorkeuteen ja pisti kukkulansa valkopilvien yläpuolelle, josta se\nnäkyi kuin sumussa uiskenteleva saari!\n\nSaimme näillä Azoreilla tietenkin yllin kyllin tuoreita oransseja,\nlimooneja, aprikooseja, viikunoita y.m. Mutta jääköön tuo. En minä\nole tähän ryhtynyt patenttiselostuksia kirjoittaakseni.\n\nOlemme matkalla Gibraltariin ja saavumme sinne viiden tai kuuden\npäivän kuluttua Azoreilta lähdettyämme.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\nMyrsky-yö -- Espanja ja Afrikka näytteillä -- Tervehdimme\nmajesteetillista vierasta -- Herkuleen patsaat -- Gibraltarin\nkallio -- Väsyttäviä toisteluita -- \"Kuningattaren tuoli\" --\nVoitettu tyyneys -- Salaisen luolan kummia -- Gibraltarin ihmiset\n-- Eräitä kummia luonteita -- Yksityishuvit Afrikassa: Maurilaista\nlinnaväkeä revitään parrasta (ilman ihmishengen hukkaa) -- Kuritettu\nturhamaisuus -- Maihintulo Marokon keisarikunnassa.\n\n\nViikko myrskyisen, säälimättömän meren paiskeltavina; viikko\nmeritautia ja salonkien tyhjyyttä; yksinäisiä tyrskyn huuhtomia\nyläkansia -- niin uhmailevan tyrskyn, että se silasi paksulla\nvalkoisella suolakuorella savutorvemmekin hamaan päähän saakka;\nviikon värjöttelyä pelastusveneiden ja kansihyttien suojassa\npäivällä, ja tukahuttavien savupilvien pöllyyttelyä ja isoäänistä\ndominon pelaamista tupakkahuoneessa iltaisin.\n\nJa viimeinen näistä seitsemästä yöstä oli myrskyisin kaikista.\nUkkosta ei ollut, ei muuta meteliä kuin laivan jyskivä keula, myrskyn\nkimakka vihellys köysistössä ja sihiseväin vetten pauhu. Ja laiva se\nkiipesi korkeuteen, ikäänkuin aikoen kiivetä taivaaseen -- sitten\nherkesi hetkeksi, joka oli kuin vuosisata, ja sukelsi taas päistikkaa\nalas kuin äkkijyrkänteen partaalta. Täysinä läikkinä huuhtoi tyrsky\nkansia. Pimeyden mustuus oli kaikkialla. Pitkin väliajoin repäisi\nsen salaman leimaus värisevällä tulijuovalla, joka paljasti kohoovan\nja laskevan vesimaailman siinä, missä ei ollut mitään ennen,\nsytytti pimeihin köysiin hopean kiiltoa ja valaisi ihmisten kasvot\naavemaisella hohteella!\n\nPelko ajoi kannelle monenkin, jonka tapana oli ollut karttaa\nyötuulia ja tyrskyjä. Toisten mielestä laiva ei voisi säilyä aamuun\nasti, ja tuntui vähemmän kamalalta seisoa hurjan myrskyn keskellä\nja _nähdä_ uhkaava vaara kuin olla kaameaan hyttiin suljettuna\nhimmeitten lamppujen alla ja kuvitella hirmuja, jotka raivosivat\nulkona valtamerellä. Ja kerran ulos tultuaan -- tultuaan ja nähtyään\nlaivan taistelun myrskyn kovassa kouristuksessa -- kuultuaan tuulten\nkiljunan ja koettuaan lentävän tyrskyn ja nähtyään majesteetillisen\nkuvan, jonka salamat paljastivat katseelle, he joutuivat\nvastustamattoman julman lumouksen kahleihin ja jäivät ulos. Se oli\nkurja yö -- ja sangen, sangen pitkä.\n\nJokainen kompuroi kiireellä kannelle kello seitsemän tänä kesäkuun\n30 päivän ihanana aamuna, sillä oli kuultu iloinen uutinen, että\nmaa oli näkyvissä! Oli aivan harvinaista ja riemastuttavaa nähdä,\nettä laivaperheen jäsenet _kaikki_ jälleen olivat ulkona, vaikkapa\nkaikilla kasvoilla asuva onnen tunne saattoikin vain osaksi peittää\nne hävitykset, jotka tuo pitkä myrskypiiritys oli niin monessa\nsaanut aikaan. Mutta rauenneet silmät alkoivat taas säteillä\nmielihyvästä, kalpeat posket jälleen punoittaa, ja taudin heikontamat\nvartalot saivat uutta eloa säteilevän raikkaan aamun virkistävästä\nvaikutuksesta. Niin, ja vielä voimallisemmastakin vaikutuksesta:\nnäiden riutuneitten, murtuneitten raukkain piti taas saada nähdä\nsiunattu maa! -- ja sen näkeminen palautti kaikille maaäidin, joka\noli jokaisen ajatuksissa.\n\nTunnin kuluttua me olimme aivan Gibraltarin salmessa, oikealla\nkädellämme Afrikan korkeat keltaläikkäiset kukkulat, joiden liepeet\nolivat sinisissä auerharsoissa, kukkulat pilvikääreissä, mikä käykin\nyhteen piplian sanain kanssa että \"pilvet ja pimeys ovat maan\npäällä\". Luullakseni sanottu juuri tästä Afrikan osasta. Vasemmalla\npuolella olivat vanhan Espanjan graniittisärmäiset vuoritemppelit.\nSalmen leveys on kapeimmalta kohdalta vain kolmetoista mailia.\n\nEspanjan rannalla oli aina vähän matkan päässä omituisen näköisiä\nvanhoja kivitorneja -- maurilaisiksi luulimme niitä -- mutta saimme\nmyöhemmin oikeamman tiedon. Marokon merirosvojen tapana oli ennen\nvanhaan aluksineen purjehtia pitkin Espanjan rantaa, kunnes tarjoutui\nhyvä tilaisuus ja he saattoivat hyökätä jonkun espanjalaisen kylän\nkimppuun, valloittaa sen ja viedä mukanaan kaikki kauniit naiset,\nmitä siitä löysivät. Se oli hauskaa bisnessiä ja sangen suosittua.\nEspanjalaiset rakensivat siksi kukkuloilleen vahtitorneja voidakseen\npitää marokkolaisia bisnessmiehiä tarkemmin silmällä.\n\nNäköala tuntui kovin kauniilta alati kaltaisensa meren uuvuttamista\nsilmistä, ja laivassa oleva seurue muuttui vähitellen aivan\nihmeteltävän rattoisaksi. Mutta meidän siinä seisoessa ja\nihmetellessä pilvihatullisia kukkuloita ja autereisen hämäryyden\nverhoamia alamaita ilmestyi äkkiä eteemme vielä ihanampi näky, joka\nlumosi Puoleensa joka silmän kuin magneetti -- uljas laiva, johon oli\nkasattu purjetta purjeen päälle, niin että se oli yhtenä pullistuvana\nvaltavana purjepaljoutena! Se tuli meren poikki kiitäen kuin suuri\nlintu. Afrikka ja Espanja unohtuivat. Kaikkien ihailu kääntyi kauniin\nvieraan puoleen. Ja jokaisen sitä katsellessa se suurenmoisena\npyyhkäisi ohi ja \"tähdet ja raidat\" lensivät sen kahvelin nokkaan!\nNopeammin kuin ajatus välähtivät nenäliinat ja hatut ilmaan ja\npuhkesimme hurraa-huutoon! Se oli ollut ennen kaunis -- nyt se oli\nsäteilevä. Kannellamme monikin silloin ensi kerran tunsi, kuinka\nvähän merkitsevä oman maan lippu on kotona sen rinnalla, mitä se on\nvieraassa maassa. Sen nähdessään on näkevinään sielussaan kodin itse\nja kaikki mitä siinä on pyhää ja tuntee tunnesykähdyksen, joka panisi\nsykkimään kokonaisen virran hidasta verta!\n\nLähestyimme kuuluja Herkuleen patsaita, Afrikan puoleinen,\n\"Apinavuori\", oli jo näkyvissä, jyhkeä vanha vuori, kukkula\ngraniittiportaista juovaisena. Toinen, Gibraltarin suuri kallio,\noli vielä näkymättömissä. Vanhalla ajalla pidettiin Herkuleen\npatsaita purjehduksen päätekohtana ja maailman loppuna. Se tieto,\nmitä vanhoilla ei ollut, oli sentään sangen laaja. Profeetatkin\nkirjoittivat kirjan toisensa jälkeen, mutta eivät kertaakaan\nhiiskahtaneetkaan siitä, että meidän puolellamme vettä oli suuri\nmaanosa; mutta luultavasti he kuitenkin tiesivät, että se oli\nolemassa, kuinkas muutoin.\n\nTuota pikaa kohosi uljaasti näkyviin yksinäinen, suunnaton\nkallioröykkiö, joka näytti seisovan aivan leveän salmen keskellä,\nmeren huuhtelemana joka puolelta, eikä kenenkään ikävystyttävän,\npaljon matkustaneen papukaijan tarvinnut tulla meille sanomaan,\nettä se oli Gibraltar. Yhdessä kuningaskunnassa ei voi olla kahta\nsemmoista kalliota.\n\nGibraltarin kallio on noin puolitoista mailia pitkä, ja luullakseni\n1,400 tai 1,500 jalkaa korkea ja tyvestä neljännesmailia leveä.\nToinen kylki ja toinen pää nousee merestä jotakuinkin yhtä suoraan\nkuin huoneen seinä, toinen pää on epäsäännöllinen ja toinen kylki\njyrkkä rinne, jota armeijan olisi sangen työläs kiivetä. Tämän\nrinteen juurella on Gibraltarin kaupunki, muurin ympäröimänä --\ntaikka oikeammin sanoen kaupunki jo on itse rinteellä. Kaikkialla,\nmille suunnalle vain katseenne luottekin -- rinteillään,\njyrkänteillään meren reunassa, kukkuloillaan -- Gibraltar on\nmuurauksella verhottu, kaikkialta pistää esiin tykkejä. Se on\nmieleen painuva, eloisa näky, miltä suunnalta sitä katsookin. Se on\nmereen työnnettynä matalan kapean maankielekkeen päässä ikäänkuin\nkattopäreen päässä savikokkare. Muutama satakunta askelta vain tätä\nmatalaa maata sen juurelta kuuluu Englannille ja sen perästä tulee\n\"puolueeton maa\", joka ulottuu kannaksen poikki -- matkaa neljännes\nmailia -- Atlantin merestä Välimereen ja on pari kolmesataa askelta\nleveä ja kummallekin puolelle vapaa.\n\n\"Aiotteko lähteä Espanjan kautta Pariisiin?\" Tätä kysymystä nakeltiin\nlaivassa edes ja takaisin yöt ja päivät Fayalista Gibraltariin\nsaakka, enkä mielestäni ollut koskaan siihen määrään kyllästynyt\nkuulemaan aina vain samaa sanayhdistelmää tai siihen määrään väsynyt\nvastaamaan \"enkä tiedä\". Viime hetkessä oli sitten kuudella tai\nseitsemällä riittävästi luonteen lujuutta lähtöpäätöksen tekoon ja\nlähtöön, ja minusta se paikalla tuntui huojennukselta -- nythän se\noli auttamattomasti liian myöhäistä ja minä saatoin kaikessa rauhassa\npäättää, etten lähtisi. Minulla mahtaa olla mahdoton määrä mieltä;\ntoisinaan sen malttamiseen voi kulua kokonainen viikko.\n\nMutta nähkääs, kuinka kiusat uudistuvat. Tuskin olimme tästä\nEspanjan-murheesta päässeet erillemme, kun Gibraltarin oppaat panivat\nliikkeelle uuden -- alkoivat tuskastuttavasti hokea erästä juttua,\njoka ei itsessään ollut kovin merkillinen, ei edes ensi kädessäkään:\n\"Tuota kukkulaa tuolla sanotaan 'Kuningattaren tuoliksi'; sinne\nnimittäin eräs Espanjan kuningatar antoi viedä tuolinsa, kun Ranskan\nja Espanjan armeijat piirittivät Gibraltaria, ja lupasi istua\nsiinä siksi, kunnes Englannin lippu oli laskettu linnasta alas.\nElleivät englantilaiset olisi olleet niin kohteliaita, että olisivat\neräänä päivänä laskeneet lippunsa alas muutamaksi tunniksi, olisi\nkuningattaren joko täytynyt valansa rikkoa tai sinne vuorelle kuolla.\"\n\nRatsastimme aaseilla ja muuleilla jyrkkiä kapeita katuja vuorelle\nja menimme niihin maanalaisiin käytäviin, joita englantilaiset ovat\nkallioon ampuneet. Nämä käytävät ovat kuin avaria rautatietunneleita,\nja tuon tuostakin katselee niistä merelle ja kaupungin yli suuria\njulmia tykkejä aukoistaan, jotka ovat viisi tai kuusisataa jalkaa\nmerta korkeammalla. Näitä maanalaisia laitoksia on mailin verta tai\nsille vaiheille ja varmaan ne ovat maksaneet paljon rahaa ja työtä.\nNäitten käytävien tykit vallitsevat niemimaata ja molempain merten\nsatamia, mutta yhtä hyvin, luulisin, tultaisiin toimeen ilmankin\nniitä, sillä ei mikään armeija sittenkään voisi kiivetä näitä\näkkijyrkkiä vuorenseinämiä. Mutta suurenmoisia näköaloja merelle on\nnäistä korkeista tykinrei'istä. Eräässä paikassa oli ulos pistävään\nkallionpolvekkeeseen koverrettu huone, jossa sisustuksena oli valtava\ntykki ja akkunoina ampumareiät, ja sinne näkyi eräs läheinen kukkula\nja muuan sotamies sanoi --\n\n\"Tuota kukkulaa tuolla sanotaan 'Kuningattaren tuoliksi'; sinne\nnimittäin Espanjan kuningatar antoi kantaa tuolinsa kerran, kun\nRanskan ja Espanjan armeijat piirittivät Gibraltaria, ja lupasi istua\nsiinä siksi, kunnes Englannin lippu oli laskettu linnasta alas.\nElleivät englantilaiset olisi olleet niin kohteliaita, että olisivat\neräänä päivänä laskeneet lippunsa alas muutamaksi tunniksi, olisi\nkuningattaren täytynyt joko rikkoa valansa tai sinne vuorelle kuolla.\"\n\nGibraltarin ylimmällä huipulla viivyimme hyvän aikaa, epäilemättä\nmuulit olivat uupuneet. Siihen niillä olikin oikeus. Sotilastie oli\nhyvä, mutta jotenkin jyrkkä, ja sitä oli jommoinenkin matka. Kapealta\nkallioportaalta oli suurenmoinen näköala; kun sieltä teleskoopilla\nkatselimme aluksia, jotka näyttivät kaikkein piskuisimmilta\nleikkiveneiltä, muuttuivatkin ne uljaiksi laivoiksi; ja näillä\nsamoilla kaukoputkilla selvään erotti muita laivoja, joitten\nsanottiin olevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen mailin päässä ja\njoita ei paljaalla silmällä vähääkään nähnyt. Allamme näimme toisella\npuolella päättömän paljon pattereita ja toisella puolella katselimme\nsuoraan alas mereen.\n\nMinun siinä istuessani kaikessa rauhassa ja mukavuudessa vallilla ja\njäähdytellessä suloisessa tuulahduksessa kiehuvan kuumaa päätäni,\nlähestyi toiselle joukolle kuuluva virallinen opas ja sanoi:\n\n\"Senor, tuota korkeata kukkulata tuolla sanotaan 'Kuningattaren\ntuoliksi'\" --\n\n\"Hyvä herra, minä olen turvaton orpo vieraassa maassa. Armahtakaa\nminua. Älkää -- _älkää_ kiduttako minua tuolla kirotulla vanhalla\njutulla enää tänäpäivänä!\"\n\nSiinä se -- minä olin käyttänyt voimakkaita sanoja, luvattuani\nensin, että se olisi viimeinen kerta; mutta kiusaus oli niin suuri,\nettei sitä ihmisluonto enää kestänyt. Jos teitä olisi sillä tavalla\nikävystytetty, juuri kun Espanja ja Afrikka ja sininen Välimeri\njalona panoraamana levisi jalkainne juuressa ja te tahdoitte vain\nkatsella ja nauttia, hiljaisuudessa ahmia sen ihanuutta, niin teistä\nehkä olisi puhjennut voimakkaampiakin sanoja kuin minusta.\n\nGibraltar on kestänyt monta pitkällistä piiritystä, joista yksi\nkesti lähes neljä vuotta (epäonnistuen) ja englantilaiset saivat sen\nhaltuunsa vain sotajuonella. Ihmettä, kuinka kukaan voi uneksiakaan\nmitään niin mahdotonta kuin sen valloittamista väkirynnäköllä -- ja\nsitäkin on kuitenkin koetettu enemmän kuin yhden kerran.\n\nPaikka oli maurien hallussa tuhatkaksisataa vuotta takaperin, ja\nkaupungin keskellä seisoo vielä kulmiaan rypistellen heikäläinen\njäykkä vanha linna sammalta kasvavine sakaroineen ja seinineen,\njotka ammoin unhotetuissa taisteluissa ja piirityksissä ammutuista\nlaukauksista ovat arpia täynnään. Joku aika takaperin löydettiin\nsen takaa kalliosta salakammio, jossa oli erinomaisen hienotekoinen\nmiekka ja vanha haarniska muinaistutkijoille tuntematonta mallia,\nehkä roomalaisajalta. Gibraltarin merenpuoleisesta päästä on eräästä\nluolasta löydetty Rooman aikaisia haarniskoita ja monenlaisia muita\nesineitä. Historia kertoo, että Rooma ajanlaskumme alussa piti tätä\nmaata hallussaan, ja nämä esineet näyttävät vahvistavan tuon tiedon\noikeaksi.\n\nLuolasta on niinikään löydetty sangen paksun kivettymäsilauksen\nverhoomia ihmisluita, ja tietoviisaat ovat uskaltaneet väittää, että\nnuo ihmiset elivät ennen vedenpaisumusta, vieläpä kymmenentuhatta\nvuotta ennen sitä. Voi olla totta -- tuntuu kylläkin otaksuttavalta\n-- mutta kun asianomaiset eivät enää pysty äänestämään, ei asialla\nnäytä olevan sen enempää yleistä merkitystä. Ja vielä tuosta samasta\nluolasta löydettiin semmoisten eläinten kivettyneitä luurankoja\nja muita fossiilijäännöksiä, joita on Afrikassa kaikkialla, mutta\njoita ei muiston ja perintätiedon mukaan ole ollut Espanjassa\nmissään muualla kuin tällä Gibraltarin yksinäisellä kukkulalla!\nJa siitä on päätetty, että Gibraltarin ja Afrikan välinen salmi\non kerran ollut kuivaa maata ja että tuo matala, asiaankuulumaton\nkannas Gibraltarin ja takana kohoavien kukkulain välillä kerran on\nollut merta, ja tietenkin että nämä afrikkalaiset eläimet suuren\nmullistuksen tapahtuessa tulivat erotetuiksi ja jäivät tälle\nkalliolle. Salmen toisella puolella ovat Afrikan mäet täynnään\napinoita ja samoin Gibraltarin kalliolla on apinoita ja on aina ollut\n-- mutta muualla Espanjassa ei missään! Asia on mieltäkiinnittävä.\nApinat tietysti _voisivat_ matkustaa pitkin Espanjaa, jos mieli\ntekisi, ja epäilemättä niiden tekee mieli; kuinka kilttiä, kuinka\nkieltäytyvää niiden puolelta on se, että ne kaikesta huolimatta\npysyvät tällä ikävällä kalliolla, tuli mikä tuli, ei muuta kuin\ntieteellistä teoriaa tukeakseen. Missä maailmassa on moista puhdasta\nlaimentamatonta epäitsekkäisyyttä ja uskollisuutta kristinuskon\nperiaatteita kohtaan kuin Gibraltarin apinoissa.\n\nGibraltarissa on englantilaista sotaväkeä 6000 tai 7000 miestä, ja\nniinpä on siellä paljon tulipunaisia univormuja; ja punaisia ja\nsinisiä; ja lumivalkoisia sivilipukuja; ja paljaspolvisten Skotlannin\nylämaalaisten omituisia univormuja; ja siellä näkee sulosilmäisiä\nSan Roquen espanjattaria ja Tarifan hunnullisia maurilaisia\nkaunottaria (minä otaksun, että ne ovat kaunottaria) ja Fezistä\nturbaanipäisiä, kirjovöisiä, roimahousuisia maurilaisia kauppiaita,\nja pitkäkauhtanallisia, paljassäärisiä, repaleisia muhamettilaisia\nmaankulkureita Tetuanista ja Tangerista, toiset ruskeita, toiset\nkeltaisia, toiset mustia kuin veres kirjoitusmuste -- ja juutalaisia\njos jostain, päässään gabardini-patalakki, jalassa tohvelit, aivan\nkuin kuvissa ja teatterissa ja kuten heillä epäilemättä oli jo\nkolmetuhatta vuotta takaperin. Helposti ymmärrätte, että semmoinen\nheimo kuin meidän on (pyhiinvaeltajistamme syystä tai toisesta\ntekee mieli käyttää tuota sanaa, ehkä sen vuoksi, että he näiden\nulkomaisten paikkain kautta kulkevat hajanaisessa jonossa muodossaan\nsemmoinen intiaaninen tyytyväisyys ja suositteleva tietämättömyys),\njoka on viidestä- tai kuudestatoista unionivaltiosta koottu, tapasi\njos kuinka paljon töllistelemisen aihetta tässä vaihtelevassa\nmuotipanoraamassa.\n\nPyhiinvaeltajista puhuessani johtuu mieleeni, että meillä joukossamme\non yksi tai kaksi, joista toisinaan on todellista harmia. Oraakkelia\nen kuitenkaan lue näitten joukkoon. Sallittakoon minun selittää,\nettä oraakkeli on viaton vanha aasi, joka syö yhtä paljon kuin neljä\nmuuta ja näyttää viisaammalta kuin koko Ranskan akatemialla olisi\noikeutta näyttää, eikä koskaan käytä yksitavuista sanaa, kun muistaa\npitemmän, eikä milloinkaan sattumaltakaan tiedä minkään pitkän\nsanan merkitystä, mitä hän käyttää, taikka milloinkaan osaa sitä\noikeaan paikkaan: mutta siitä huolimatta hän rauhallisesti tokaisee\nmielipiteensä mitä oudoimmistakin asioista ja itse tyytyväisenä\ntukee sitä sitaateilla auktoreista, joita ei ole milloinkaan\nollut olemassakaan, ja lopulta ahtaalle pantuna luiskahtaa asian\npäinvastaiselle puolelle ja sanoo olleensa sillä puolella koko\najan, ja käy sitten uudelleen kimppuunne teidän omilla vastikään\nlausumillanne argumenteilla, suuret sanat vain kaikki yhtenä\nsekasotkuna, ja heittää ne vasten naamaanne omina alkuperäisinä\nmielipiteinään. Hän lukee matkaoppaista luvun, sekoittaa huonossa\nmuistissaan kaikki asiat ja lähtee sitten rankaisemaan jotakuta koko\ntällä sekasotkulla, esittäen sen viisautena, joka on vuosikausia\nhänen aivoissaan märkinyt, jonka hän muka on yliopistossa koonnut\noppineista, nykyään jo kuolleista ja loppuunmyydyistä auktoreista.\nTänä aamuna hän aamiaista syötäessä viittasi akkunasta ja sanoi:\n\n\"Näettekö te tuota mäkeä tuolla Afrikan rannalla? -- It's one of them\nPillows of Herkeleus, I should say -- ja tuolla on äärimmäinen sen\nvieressä.\"\n\n\"Äärimmäinen -- hyvä sana kyllä -- but the Pillars are not both\non the same side of the strait.\" (Minä huomasin, että matkaoppaan\nhuolimattomasti kirjoitettu lause oli vienyt hänet harhaan.)\n\n\"Well, sitä ette voi sanoa te, sen enempää kuin minäkään. Muutamat\nauktorit sanovat niin, toiset näin. Vanha Gibbons ei sano siitä\nmitään -- kiertää koko jutun -- Gibbons aina tekee niin, kun takertuu\nkiinni -- mutta onhan Rolampton, mitä _hän_ sanoo? Hän sanoo, että\nne olivat molemmat samalla puolella, ja samoin tekee Trinculian ja\nSobaster ja Syraccus ja Langomargaubl --\"\n\n\"So so, jo riittää --. Jos teidän täytyy tässä ruveta auktoreita\nja todistuksia keksimään, ei minulla ole enää mitään sanottavaa --\nolkoot _vaan_ samalla puolella.\"\n\nEmme ole oraakkelista millämmekään. Paremminkin pidämme hänestä.\nSuvaitsemme oraakkelia vallan helposti; mutta laivallamme on eräs\nrunoilija ja eräs hyvänluontoinen toimihaluinen idiootti ja nämä ne\n_tuottavat_ harmia seuralle. Toinen antaa runojensa jäljennöksiä\nkonsuleille, upseereille, hotellinisännille, arabialaisille,\nalamaalaisille -- sanalla sanoen vaikka kenelle, ken vain antautuu\nmitä ystävällisimmin tarkoitetun kidutuksen alaiseksi. Hänen\nrunoilunsa käy vallan hyvin laatuun laivalla, vaikka aiheiden\nvalintaa pidettiinkin vähän liian jyrkkänä, kun hän ensin kirjoitti\n\"oodin myrskyävälle merelle\" ja sitten ennen puolen tunnin kulumista\n\"apostrofin kukolle, joka on laivan vyötärössä\", mutta kun hän\nlähettää otteen runojaan Fayalin kuvernöörille ja toisen Gibraltarin\nylipäällikölle ja muille arvon miehille ja vielä laivan \"poeta\nlauraetuksen\" terveisin, ei tämä saavuta matkustajain suosiota.\n\nSe toinen mainitsemani on nuori ja keltainen, vailla sukkeluutta,\noppia ja järjen paljouttakin. Mutta varmaan hänessä vielä on näitä\navuja viljaltakin, jos hän muistaa kaikki kysymyksiinsä saamansa\nvastaukset. Laivalla häntä sanotaan \"kysymysmerkiksi\", joka paljossa\nkäytännössä on kulunut \"kysymykseksi.\" Jo kahdesti hän on kunnostanut\nitseään. Fayalissa näyttivät hänelle kukkulaa ja sanoivat, että se\noli kahdeksansataa jalkaa korkea ja tuhat ja sata jalkaa pitkä. Ja\nhe kertoivat hänelle, että kukkulan päästä päähän kulki tunneli,\njoka oli kaksituhatta jalkaa pitkä ja tuhat korkea. Hän uskoi sen.\nKertoi sitä sitten jokaiselle ja luki taskukirjastaan. Lopulta hän\notti oppia seuraavasta huomautuksesta, jonka eräs ajatteleva vanha\npyhiinvaeltaja sanoi:\n\n\"Well, yes, se _on_ hieman merkillistä -- tosiaan ihmeellinen tunneli\n-- kohoo kukkulan laesta ilmaan parisataa jalkaa ja toinen pää pistää\nkukkulasta ulos yhdeksänsataa jalkaa!\"\n\nTäällä Gibraltarissa hän ahdistelee näitä valistuneita brittiläisiä\nupseereja ja pommittaa heitä kaikenlaisella kerskauksella Amerikasta\nja siitä, mitä ihmeitä se kykenisi tekemään. Eräälle heistä hän\nsanoi, että jos tänne lähetettäisiin pari meikäläistä tykkivenettä,\nniin ne läimäyttäisivät koko Gibraltarin Välimereen!\n\nJuuri nyt on meitä puolisen tusinaa lähtenyt yksityiselle itse\nkeksimällemme huviretkelle. Pieni höyrylaiva potkii salmen poikki\nAfrikan puolelle, Tangerin kunnioitettavan vanhaan maurilaiseen\nkaupunkiin. Valkoisista matkustajista olemme me enemmistönä. Ei\nmikään voisi olla ehdottomasti varmempaa kuin että me olemme\nyritykseemme tyytyväiset. Ei kukaan voisikaan muuta olla rientäessään\nnäiden kimaltelevien vesien poikki ja hengittäessään tämän\npäiväpaisteisen maan leutoa ilmaa. Huoli on meitä vastaan täällä\nvoimaton. Olemme sen tuomiovallan ulkopuolella.\n\nJa uhkarohkeasti me ajoimme Malabatin ankaran linnan ohi (se on\nMarokon keisarin varustuksia) tuntematta hitustakaan pelkoa. Koko\nlinnaväki marssi aseineen esiin ja asettui uhkaavaan asentoon --\nme vaan emme pelänneet. Koko linnaväki marssi vallilla eteenpäin\nja marssi takaisin, täydelleen näkyvissä -- mutta kaikesta tästä\nhuolimatta emme silmääkään räpäyttäneet.\n\nMinä luulen, ettemme oikeastaan tiedä, mitä pelko onkaan. Minä\ntiedustelin Malabatin linnoituksen karnisuunin nimeä ja sanottiin sen\nolevan Mehemet Ali Ben Sancom. Minä sanoin, ettei olisi hullumpaa\nhankkia vähän enemmänkin karnisuuneja häntä auttamaan; mutta minulle\nvastattiin, että ei; hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin\npitää paikka hallussaan, ja siihen hän oli pätevä; oli jo kaksi\nvuotta tehnyt niin. Se oli todistus, jota vastaan en voinut keksiä\njuuri mitään. Ei ole mitään, joka olisi maineeseen verrattavissa.\n\nVähän väliä tunkee aina mieleeni eilisiltainen hansikaskauppani\nGibraltarissa. Dan ja laivan lääkäri ja minä olimme olleet suurella\ntorilla kuulemassa mainioiden sotilassoittokuntien soitantoa\nja katselemassa englantilaista ja espanjalaista naissuloa ja\nmuoteja ja olimme kello 9 aikaan menossa teatteriin, kun vastaamme\ntuli kenraali, tuomari, kommodööri, eversti ja Yhdysvaltain\nkommissionari Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa varten, jotka olivat\nolleet klubitalossa rekisteröimässä arvonimensä ja ruokalistaan\naukkoja tekemässä; ja nämä kehoittivat meitä käymään pienessä\npukuesine-kaupassa oikeustalon vieressä ostamassa silohansikkaita.\nNe olivat perin hienoja, he sanoivat, ja sangen halpoja. Tuntui\nsangen tyylikkäältä lähteä teatteriin silohansikkaissa, minkä vuoksi\notimme neuvon onkeemme. Myymälässä oli sangen soma nuori nainen,\njoka tarjosi minulle parin sinisiä hansikkaita. Minä en olisi\nsinisistä huolinut, mutta hän sanoi, että ne minun käsiini sopisivat\nkovin hyvin. Huomautus koski hellimpiin tunteisiini. Vilkaisin\nsalavihkaa käteeni, ja miten ollakaan, se näyttikin sangen somalta\njäseneltä. Koetin hansikasta vasempaan käteeni ja punastuin hiukan.\nIlmeisestikin koko oli minulle liian pieni. Mutta sitä suurempi oli\nmielihyväni, kun hän sanoi:\n\n\"Ah, ne ovat juuri parhaan kokoiset!\" -- mutta tiesinhän minä, ettei\nsiinä ollut perää.\n\nMinä kiskoin uutteraan, mutta se oli masentavaa työtä. Hän sanoi:\n\n\"Ah! Näkee, että kyllä _te_ olette tottunut käyttämään\nsilohansikkaita -- mutta toiset herrat ovat _niin_ kömpelöitä\nhansikkaita käteensä pannessaan.\"\n\nTuota kohteliaisuutta kaikkein vähimmin osasin odottaa. Mutta sitä\nkiihkeämmin minä koetin saada vuohennahkaisen vaatekappaleen parhaani\nmukaan käteeni. Tein uuden yrityksen -- hansikas repesi peukalon\njuuresta keskelle kämmentä -- minä koetin salata repeämän. Nainen\nyhä sanoi kohteliaisuuksia ja minä päätin myös ansaita ne tai kuolla\nsiihen paikkaan:\n\n\"Ah, teillä tosiaan on tottumusta!\" (Ratkesivat pitkin selkää.) \"Ne\novat teille aivan parhaan kokoiset -- teillä on sangen pieni käsi --\njos ne repeävät, ei teidän tarvitse maksaa niitä.\" (Repesivät keskeä\nhalki.) \"Minä heti huomaan, kuka herra osaa panna silohansikkaat\nkäteensä. Siinä näkyy hienous, jota ei saavuteta muuta kuin pitkällä\nkokemuksella.\" (Koko peräpuoli repesi pois, rystäillä saumat\nratkesivat auki eikä hansikkaasta jäänyt muuta kuin surkea raunio.)\n\nOlin imartelusta liian hyvilläni näyttääkseni, mitä oli tapahtunut,\nja nakatakseni kauppatavaran enkelin käsiin. Olin kiihtynyt,\ntuskissani, hämilläni, mutta siltä mielissäni; mutta minua suututti,\nettä toiset pojat niin syvällä mielenkiinnolla seurasivat tapausta.\nOlisivat saaneet mennä vaikka Jerikoon. Minusta tuntui kerrassaan\nerikoisen ilkeältä reippaasti sanoessani:\n\n\"Tämä sopii sangen hyvin -- mainiosti. Minun hansikkaitteni todella\npitää sopia. Ei, ei, rouvani, ei tarvitse, panen toisen kadulla\nkäteeni. Täällä on hyvin lämmin.\"\n\nSiellä _oli_ lämmin. Se oli lämpöisin paikka, missä olen milloinkaan\nollut. Maksoin laskun ja lähtiessäni puodista lumoavasti kumartaen\nolin huomaavinani naisen silmissä välähdyksen, joka oli lievästi\npilkallinen; ja kun katsoin kadulta taakseni ja hän itsekseen nauroi\nja nauroi, mitä lienee nauranut, niin sanoin itselleni murhaavan\nivallisesti: \"Oo, epäilemättä; _sinä_ tiedät, kuinka silohansikkaita\nkäteen pannaan, eikö totta? -- itserakas aasi, jolta vaikka mikä\nhienohelma imartelullaan vie järjen, kun vain viitsii sen vaivan\nnähdä!\"\n\nPoikain hiljaisuus harmitti minua. Vihdoin Dan sanoi miettiväisenä:\n\n\"Toiset herrat eivät osaa panna käteensä silohansikkaita; mutta\ntoiset osaavat.\"\n\nJa tohtori sanoi (kuulle, kuten minusta näytti):\n\n\"Mutta sen aina paikalla huomaa, kuka herra on tottunut panemaan\nkäteensä silohansikkaita.\"\n\nDan, pienen paussin jälkeen, jatkoi yksinpuheluaan:\n\n\"Ah, niin; siinä näkyy hienous, joka tulee vain pitkästä, sangen\npitkästä tottumuksesta.\"\n\n\"Niin todellakin, minä olen huomannut, että kun mies kiskoo käteensä\nsilohansikasta, ikäänkuin kiskoisi hännästä tuhkatorveen mennyttä\nkissaa, niin _hän_ ymmärtää, kuinka silohansikkaita pannaan käteen;\n_hänellä_ on --\"\n\n\"Pojat, tämä jo riittää tästä asiasta! Te pidätte Itseänne kovin\nsukkelina, mutta minä olen toista mieltä. Ja jos te hiiskutte\ntästä mitään laivan vanhoille lörpöille, niin en koskaan anna sitä\nanteeksi; siinä kaikki.\"\n\nHe jättivät minut rauhaan siksi kertaa. Me noudatimme aina sitä,\nettä jätimme toisemme ajoissa rauhaan, ettei suuttumus päässyt\nleikkiä turmelemaan. Mutta hekin olivat ostaneet hansikkaita. Tänä\naamuna nakkasimme kaikki ostoksemme hiiteen. Ne olivat karkeata,\nheikkoa lajia, täynnään keltaisia leveitä länttejä, eivät ne\nkestäneet kädessä eikä niitä kehdannut julkisesti käyttää. Olimme\nhuomaamattamme huvittaneet enkeliä, emmekä osanneet häntä narrata.\nHänpä osasi.\n\nTanger! Heimokunta jänteviä maureja kahlaa ulos mereen kantamaan\nmeidät pienistä veneistä selässään maihin.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nTangerin vanha kaupunki -- Outoja nähtävyyksiä -- Historian kehtoja\n-- Me rikastumme -- Kuinka posti Afrikassa ryöstetään -- Rikkauden\nvaara Marokossa.\n\n\nTämä on kuninkaallista. Antaa niiden, jotka lähtivät Espanjan kautta,\nhuvitella itseään vaikka kuinka -- nämä Marokon keisarin maat pätevät\nkyllä hyvin _meidän_ pienelle joukollemme. Gibraltarissa olemme\ntoistaiseksi saaneet Espanjasta aivan tarpeeksemme. Tanger on se\npaikka, jota olemme kaiken aikaa ikävöineet. Olemme muualla tavanneet\nulkolaisilta näyttäviä esineitä ja ulkolaisilta näyttäviä ihmisiä,\nmutta aina sekaantuneina esineihin ja ihmisiin, jotka olivat meille\ntuttuja, ja niinpä tilanteen uutuus aina menetti osan voimastaan.\nKaipasimme jotain kauttaaltaan, vastaansanomattoman ulkomaalaista --\nulkomaalaista kiireestä kantapäähän -- ulkomaalaista keskipisteestä\nhamaan kehään -- ulkomaalaista sisältä ja päältä ja ylt'ympärinsä\n-- ei mitään missään sen ulkomaalaisuutta miedontamassa -- ei\nmitään muistuttelemassa mitään muuta kansaa tai mitään muuta maata\nauringon alla. Ja kas! Tangerista olemme sen löytäneet. Täällä ei ole\nvähintäkään, mitä olisimme milloinkaan nähneet muuta kuin kuvissa\n-- emmekä koskaan ole uskoneet kuvia. Nyt meidän täytyy. Kuvat\ntavallisesti näyttivät liioitteluilta -- ne näyttivät liian kummilta\nja haaveellisilta ollakseen todellisuutta. Mutta kas, ne eivät olleet\nedes kylläksi hurjia -- ne eivät olleet kyllin haaveellisia -- ne\neivät kertoneet asiasta puoltakaan. Tanger ainakin on ulkomaalainen\nmaa, jos semmoista yleensä on olemassa; ja mahdotonta on sen oikeata\nluonnetta koskaan löytää mistään muusta kirjasta kuin \"Tuhannesta\nja yhdestä yöstä\". Täällä ei näy ainoatakaan valkoista ihmistä,\nmutta ihmisiä siltä kiehuu ympärillämme. Ahdinkoon asti täyteen\nsullottu kaupunki, jykevillä kivimuureilla piiritetty, nuo muuritkin\nyli tuhannen vuoden ikäiset. Melkein kaikki talot ovat yksi- tai\nkaksikerroksiset; paksuista kivimuureista tehdyt; ulkopuolelta\nrapatut; nelikulmaiset kuin pakkalaatikko; katto lakea kuin lattia,\nilman kattolistoja; liidulla valkaistut ylt'yleensä -- täpötäysi\nkaupunki lumivalkeita hautakammioita! Ja ovet ovat kaarretut\ntuohon omituiseen kaareen, jonka tunnemme maurilaisista kuvista;\nlattiat on ladottu värikirjaviin kivisiin ruutukuvioihin; Fesin\nuuneissa valmistetuista posliinipaasista monivärisiin tarhoihin;\nniissä on punaista tiiltä ja leveätä kaakelia, johon ajan hammas\nei pysty; huoneissa (juutalaisten asunnoissa) ei ole minkäänlaisia\nhuonekaluja, paitsi divaanit -- mitä maurilaisten huoneissa on, sitä\nei kukaan kuolevainen saa tietää; ei ainoakaan koira pääse heidän\npyhäin seinäinsä sisäpuolelle. Ja kadut ovat itämaalaisia -- toiset\nkolmea jalkaa leveät, toiset kuutta, ja vain kaksi on, jotka ovat\nleveämmät kahtatoista; yksi mies voi tukkia niistä useimmat, kun käy\npoikkipuolin maata. Eikös se ole aika itämaalainen kuva?\n\nTäällä on jänteviä erämaan beduiineja ja komeita maureja, jotka\nylpeilevät hamaan aikain yöhön ulottuvasta historiastaan; ja\njuutalaisia, joiden isät pakenivat tänne jos kuinka monta vuosisataa\ntakaperin; ja vuoristosta mustanpuhuvia riffiläisiä -- synnynnäisiä\nmaantierosvoja -- ja alkuperäisiä väärentämättömiä neekereitä, mustia\nkuin itse Mooses; ja ulvovia dervishejä ja arabialaisia senkin\nseitsemää rotua -- kaikennäköisiä ja -mallisia ihmisiä, jotka ovat\nsangen ulkomaalaisen ja kumman näköisiä katsella.\n\nJo heidän pukunsa ovat oudot yli kaiken ymmärryksen. Tuossa tulee\npronssinaamainen mauri, jolla päässään on mahdottoman suuri turbaani,\njakku omituisesti kirjailtu, vyö tulipunainen, kultaompeluksellinen,\nmonilaskoksinen ja vyötärön ympäri kiedottu jos kuinka moneen\nkertaan, jalassa housut, jotka ulottuvat vain vähän polvien\nalapuolelle ja joissa kuitenkin on kuusikymmentä jalkaa kangasta, ja\nvielä kirjailtu simitari, paljaat sääret, sukattomat jalat, keltaiset\ntohvelit ja kammottavan pitkä pyssy -- paljas sotamies! ja minä kun\nluulin miestä vähintään keisariksi. Ja tässä on vanhoja maureja,\njoilla on pitkät aaltoilevat parrat ja pitkät valkoiset kauhtanat\nlaajoine kaapuineen; ja beduiineja, joilla on pitkät raidalliset\nkaapuviitat; ja neekereitä ja riffiläisiä paljaiksi ajelluin kalloin,\nlukuunottamatta sukkelannäköistä nylkytukkaa korvan takana taikka\noikeammin takaraivon kulmalla; ja jos jonkinlaisia barbaareja\nkaikennäköisissä kummissa puvuissa ja kaikki mikä missäkin määrässä\nrepaleisia. Ja täällä on maurilaisia naisia, kiireestä kantapäähän\nkarkeihin valkoisiin mekkoihin verhottuja, joiden sukupuolen voi\narvata vain siitä, ettei heistä näy kuin toinen silmä ja etteivät\nhe koskaan katso omaan rotuunsa kuuluvaa miestä ja etteivät nämä\njulkisuudessa katso heihin. Juutalaisia on täällä viisituhatta,\nsiniseen gaberdinikauhtanaan puettuja, vaatevyöt vyötäisillään,\ntohvelit jalassa, takaraivolla pienet patalakit, hiukset otsaan\nkammatut ja otsan poikki suoraan leikatut puolesta toiseen -- aivan\nsamaan malliin kuin heidän tangerilaisilla esi-isillään herra tiesi\nkuinka pyörryttävän monta vuosisataa, takaperin. Jalat ja nilkat\nheillä on paljaat. Nenä on könkö ja kaikilla aivan samaan malliin.\nKaikki he ovat siihen määrään toistensa näköisiä, että melkein\nluulisi heidän kaikkien kuuluvan samaan perheeseen. Heidän naisensa\novat pyöreähköt ja somat, ja hymyilevät kristitylle tavalla, joka on\nmitä suurimmassa määrässä lohdullinen.\n\nMikä hullunkurinen vanha kaupunki! Tuntuu melkein pyhyyden\nhäväisyltä, kun nauraa, laskee leikkiä ja pitää meidän aikanamme\ntavallista kevytmielistä suukopua sen ajasta harmaitten jäännösten\nkeskellä. Vain profeetan poikien juhlallinen puheenparsi ja\ntäsmälliset sanat soveltuvat tämmöiseen kunnianarvoiseen vanhuuteen.\nTäällä on hajoava muuri, joka oli vanha Columbuksen löytäessä\nAmerikan; oli vanha, kun Pietari erakko nostatti aseihin keskiajan\nritarillisia miehiä ensimmäiselle ristiretkelle; oli vanha Kaarle\nSuuren sankariensa keralla piirittäessä lumottuja linnoja ja\ntaistellessa jättiläisiä ja haltioita vastaan muinaisina taruaikoina;\noli vanha, kun Kristus opetuslapsineen vaelsi maan päällä; seisoi\nsiinä missä se seisoo tänä päivänäkin Memnonin huulien sanoja\nlausuessa ja ihmisten ostaessa ja myydessä hävinneen Babylonin\nkaduilla!\n\nFoinikialaiset, karthagolaiset, englantilaiset, maurit, roomalaiset,\nkaikki ovat Tangerista taistelleet -- kaikki ovat sen valloittaneet\nja menettäneet. Tuossa on repaleinen, itämaisen näköinen neekeri\njostain Afrikan sisäosain erämaan paikasta ja täyttää vuohennahkaansa\ntahraantuneesta ja ränstyneestä kaivosta, jonka roomalaiset\nrakensivat tuhatkaksisataa vuotta takaperin. Tuolla on hajonneen\nsillan raunioiksi raukeava kaari, jonka Julius Caesar rakennutti\ntuhatyhdeksänsataa vuotta takaperin. Sillä ehkä on seisonut ihmisiä,\njotka olivat nähneet Jeesus-lapsen Neitsyen käsivarrella.\n\nLähellä on sen telakan raunioita, jolla Caesar korjautti laivansa\nja otti niihin viljaa purjehtiessaan Britanniaa valloittamaan\nviisikymmentä vuotta ennen kristittyä ajanlaskua.\n\nTäällä rauhallisten tähtien alla tuntuu siltä kuin vilisisi näillä\nvanhoilla kaduilla unhotettujen aikain haamuja. Siinä paikassa,\njohon katseeni nyt on kiintynyt, seisoi kerran muistomerkki, jonka\nroomalaiset historiankirjoittajat näkivät ja kuvasivat lähes\nkaksituhatta vuotta takaperin ja johon oli kirjoitettu:\n\n\"ME OLEMME KANAANILAISIA. ME OLEMME NIITÄ, JOTKA JUUTALAINEN ROSVO\nJOOSUA KARKOITTI KANAANIN MAASTA.\"\n\nJoosua ajoi heidät maasta ja he tulivat tänne. Ei ole monta\npenikulmaa täältä juutalaisheimon luo, jonka esivanhemmat pakenivat\ntänne tehtyään epäonnistuneen kapinan kuningas Davidia vastaan, ja\nheidän jälkeläisensä ovat vielä kirouksen alaisia ja elävät erikseen.\n\nTangeria on mainittu historiassa kolmetuhatta vuotta. Jo se\noli kaupunki, vaikkapa kummanlainen, kun Herkules neljätuhatta\nvuotta takaperin astui tässä maihin, leijonan nahka hartioillaan.\nNäillä kaduilla hän tapasi maan kuninkaan Anitoksen ja löi hänen\naivokoppansa nuijallaan hajalle, kuten hienojen miesten kesken oli\nniihin aikoihin tapana. Tangerin asukkaat (siihen aikaan paikkaa\nsanottiin Tingikseksi) asuivat mitä yksinkertaisimmissa majoissa,\nheillä oli nahasta vaatteet ja nuijat aseinaan, ja yhtä villejä he\nolivat kuin ne villieläimetkin, joiden kanssa heidän täytyi käydä\nainaisia sotia. Mutta he olivat herraskaista rotua, eivätkä tehneet\ntyötä. He elivät maansa luonnollisista tuotteista. Maan kuningas\nasui tuossa kuulussa Hesperidien puistossa, jonne täältä on rantaa\npitkin seitsemänkymmentä penikulmaa. Tämä puisto kultaomenineen\n(oranssineen) on hävinnyt -- ei merkkiäkään siitä ole säilynyt.\nMuinaistutkijat ovat yksimieliset siitä, että Herkuleen kaltainen\nmies on muinaisuudessa ollut olemassa ja että hän oli yritteliäs ja\nponteva mies, mutta eivät ota uskoakseen, että hän oli jumala, bona\nfide jumala.\n\nKap Spartelin luona onkin täällä Herkuleen kuulu luola, johon sankari\npakeni, kun hänet voitettiin ja ajettiin Tangerin maasta pois. Se\non täynnään kirjoituksia, joissa on käytetty kuolleita kieliä,\njoka seikka panee ajattelemaan, ettei Herkules varmaankaan ole\nvoinut paljon matkustaa, muutoin hän ei varmaankaan olisi pitänyt\npäiväkirjaa.\n\nViiden päivämatkan -- parin sadan mailin -- päässä täältä on erään\nvanhan kaupungin rauniot, jonka historiasta ei ole kirjoitettua eikä\nmuistotietoa säilynyt. Ja kuitenkin sen kaaret, pylväät, kuvapatsaat\ntodistavat, että se oli valistuneen rodun rakentama.\n\nMyymälän suuruus Tangerissa on osapuilleen sama kuin tavallisen\nkotiryöppykomeron sivistyneessä maassa. Muhammedilainen kauppias,\ntinaaja, suutari tai rihkamakauppias istuu maassa sääret ristissä\nja ulottuu kädellään joka esineeseen, mitä vain ostaa haluatte.\nViidelläkymmenellä dollarilla kuussa voitte vuokrata kokonaisen\nkortteerin näitä lokeroita. Kansaa tunkeilee torilla, tuoden\nvasuissaan kaupaksi viikunoita, taateleita, melooneja, aprikooseja\ny.m. ja rahvaan kesken kulkee jonoittain aaseja, tuskin paljoakaan\nsuurempia kuin Newfoundlandin koira, mutta selässään sitä\nenemmän kuormaa. Näky on vilkas, maalauksellinen ja haisee kuin\npoliisioikeus. Lähellä vieressä on juutalaisilla rahanvaihtajilla\nkomeronsa; aamusta iltaan he laskevat pronssirahoja ja siirtävät\nniitä vakkavasusta toiseen. Ei näytä täällä nykyään lyötävän rahaa.\nEn nähnyt ainoatakaan, joka ei olisi ollut neljää tai viittäsataa\nvuotta vanha ja pahoin kulunut ja kolhittu. Nämä rahat eivät ole\nkovin arvokkaita. Jack lähti vaihtamaan yhtä kulta-napoleonia (neljän\ndollarin arvoinen) saadakseen rahaa, joka soveltui kaiken yleiseen\nhalpuuteen, ja takaisin tullessaan kertoi tyhjentäneensä koko pankin;\nostaneensa yksitoista tuoppia vaskirahaa, minkä vuoksi pankin\npäätirehtöörin oli täytynyt lähteä kadulle lainaamaan, mitä häneltä\npuuttui summasta. Yhdellä killingillä minä itse ostin lähes puoli\nkorttelia heidän rahaansa. Minä en kuitenkaan ole ylpeä siitä, että\nminulla on niin paljon rahaa. Rikkaudesta minä en suuria välitä.\n\nMaureilla on joitakuita pieniä hopearahojakin ja muutamia\nhopeapötköjäkin -- dollarin arvoisia kappale. Nämä viimemainitut ovat\ntavattoman harvinaisia -- jopa siihen määrään, että köyhät repaleiset\narabialaiset pyytävät saada sitä suudella, kun sattuvat joskus\nnäkemään.\n\nJa on täällä pieni kultarahakin, jonka arvo on kaksi dollaria.\nJa siitä johtuu mieleeni eräs asia. Kun Marokossa soditaan,\nkuljettavat arabialaiset postimiehet kirjeet paikasta toiseen ja\nottavat vaivastaan runsaan postimaksun. Aina vähän väliä heitä\njoutuu rosvojoukkojen käsiin ja nämä ryöstävät heidät putipuhtaiksi.\nKokemuksesta viisastuneina he sen vuoksi, paikalla kun ovat saaneet\nkokoon kahden dollarin verran rahaa, vaihtavat ne tämmöiseen\nkultarahaan ja rosvojen tavatessa nielevät sen. Tämä sotajuoni\nmenestyi mainiosti, niin kauan kuin se pysyi salassa, mutta se tuli\ntunnetuksi, ja sen jälkeen rosvot vain antoivat Yhdysvaltain konsulin\nkekseliäälle postimiehelle ulostusainetta ja istuivat viereen\nodottamaan.\n\nMarokon keisari on sieluton hirmuhallitsija, ja hänen korkeimmat\nupseerinsa ovat hirmuhallitsijoita pienemmässä mittakaavassa.\nSäännöllistä verotusta ei ole, mutta kun keisari tai pasha tarvitsee\nrahaa, vippaavat he sitä joltain rikkaalta, jonka täytyy marssia\ntyrmään, ellei tahdo antaa. Harva Marokossa sen vuoksi uskaltaa\nolla rikas. Se on liian vaarallista ylellisyyttä. Turhamaisuus\njoskus saa ihmiset rikkauksillaan ylpeilemään, mutta ennemmin tai\nmyöhemmin keisari keksii heitä vastaan syytä -- minkälaista tahansa,\nkaikki kelpaa -- ja panee sinetin rikkaan tavaroille. Valtakunnassa\non tietenkin enemmänkin rikkaita, mutta he kaivavat rikkautensa\nmaahan ja teeskentelevät köyhyyttä. Vähän väliä keisari pistää\ntyrmään miehen, jota epäillään siitä rikoksesta, että hän on rikas,\nja ikävystyttää häntä siihen määrään, että hänen lopulta täytyy\nilmaista, kuhun on rahansa kaivanut.\n\nToisinaan maurit ja juutalaiset rupeavat ulkomaiden konsulien\nsuojeluksen alaisiksi ja voivat silloin vaaratta näytellä\nrikkauksiaan keisarin nenän edessä.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nPyhiinvaeltaja hengenvaarassa -- Kuinka kello korjuutettiin --\nMaurilaisten rangaistuksia -- Häätapoja -- Erilaista sunnuntain\nviettoa -- Muhammedilaisten pyhiinvaeltajain neuvokkuutta --\nKunnioitus kissoja kohtaan -- Mikä siunaus ylikonsulin virka on.\n\n\nEnsimmäiset seikkailut, mitä meillä oli eilen täällä maihin tulomme\njälkeen, olivat vähällä tehdä lopun tuosta päättömästä Blucherista.\nOlimme juuri nousseet muulien ja aasien selkään ja lähteneet\nmatkaan komean, ruhtinaallisen, uhkean Hadji Mohammed Lamartyn\nsiipien suojassa (lisääntyköön hänen heimonsa!), kun satuimme\nkauniin maurilaisen moskean kohdalle, jossa oli korkea torni ja\nmonivärisestä posliinista tehtyjä ruutusommitteluja ja rakennuksen\njoka kohta koristettu Alhambran omituiseen tyyliin, ja Blucher yritti\nratsastaa sisään avoimesta portista. Säikähtynyt \"Hi-hi!\", joka\npääsi vartijoiltamme, ja erään mukana olevan englantilaisen äänekäs\n\"seis!\" seisauttivat seikkailijan ja sitten meille, ilmoitettiin,\nettä niin kamalana häväistyksenä pidetään sitä, jos kristitty koira\nastuu jalkansa maurilaisen moskean kynnyksen yli, ettei mikään\npuhdistus enää sinä ilmoisna ikänä voi tehdä sitä arvolliseksi\npaikaksi uskovaisten rukoilla. Jos Blucherin olisi onnistunut päästä\nsisään, olisi häntä epäilemättä ajettu takaa kautta kaupungin ja\nkivitetty. Ja on ollut semmoinenkin aika, eikä siitä vielä ole monia\nvuosia kulunutkaan, jolloin kristitty olisi armotta murhattu, jos\nhänet olisi moskeassa saatu kiinni. Näimme vilaukselta sivustan\nsiroja ruudullisia kivilaskoksia ja uskovaisia, jotka altaiden luona\npeseytyivät; mutta maurilaiset, joita oli siinä ääressä, pitivät jo\ntätäkin liikana.\n\nMuutamia vuosia takaperin joutui moskean tornissa oleva kello\nepäkuntoon. Tangerin maurit ovat siihen määrään rappeutuneet, että\non kauan kulunut siitä, kun heidän joukossaan oli ainoatakaan\nsiksi taitavaa, että hän olisi kyennyt auttamaan niin hellävaroin\npideltävää potilasta kuin vanha kello on. Kaupungin suuret miehet\ntulivat koolle juhlalliseen konklaaviin pohtiakseen, miten pulasta\noli suoriuduttava. Asia pohdittiin juurta jaksain, voimatta\nkuitenkaan keksiä ratkaisua. Lopulta nousi muuan patriarkka ja sanoi:\n\n\"Voi te profeetan lapset, teille on tunnettu, että portugalilainen\nkristitty koira, kellojen korjaaja, saastuttaa Tangeria\nläsnäolollaan. Ja te myös tiedätte, että kun moskeoja rakennetaan,\nkantavat aasit kiviä ja laastia ja kulkevat pyhän kynnyksen poikki.\nLähettäkää siis tuo kristitty koira pyhään paikkaan paljain jaloin ja\nnelin kontin kelloa korjaamaan ja käyköön hän aasista!\"\n\nJa tällä tavalla tehtiinkin. Jos Blucher siis tahtoo milloinkaan\nnähdä moskean sisustan, täytyy hänen luopua ihmisyydestään ja\nmennä sisään oikeassa luonnossaan. Kävimme tyrmässäkin ja siellä\nmaurilaiset vangit tekivät mattoja ja vasuja. (Tämä tapa käyttää\nhyödyllisellä tavalla rikollisuutta haiskahtaa sivistykseltä.)\nMurha rangaistaan kuolemalla. Joku aika takaperin vietiin kolme\nmurhamiestä kaupungin ulkopuolelle ammuttaviksi. Maurilaisilla on\nhuononlaiset pyssyt ja huononlaisia he ovat ampumaankin. Tällä\nkerralla he asettivat murhamiesparat tavallista pitemmän matkan\npäähän maalitauluiksi ja alkoivat ampua pilkkaan -- ja siinä poloisten\nsitten täytyi hyppiä ja väistellä luoteja puolen tuntia, ennenkuin\nsattui paikalle.\n\nKun joku saadaan kiinni karjan varkaudesta, hakataan häneltä poikki\noikea käsi ja vasen reisi ja nämä naulataan Markkinapaikalle\njulki kaikille varoitukseksi. Leikkaustaito ei täällä ole kovin\ntaiteellista. Vähän viilletään auki luun ympäriltä, jonka jälkeen\njäsen murretaan poikki. Joskus potilas paranee, useimmiten hän\nsentään kuolee. Mutta maurilla on jäykkä sydän. Maurit ovat aina\nolleet urheita. Nämä rikolliset kestävät tuon kamalan operation\nääntäkään päästämättä, vapisematta millään tavalla, valittamatta!\nEi ole sitä kärsimystä, joka voisi maurin ylpeyden lannistaa taikka\nsaada hänet huudolla häpäisemään arvonsa.\n\nNaimiskaupan sopivat täällä asianomaisten vanhemmat. Ei tarvita\nminkäänlaisia rakkauskirjeitä, salaisia kohtauksia, ei yhteisiä\nratsastusretkiä, ei hakkailua hämärissä saleissa, ei rakastavain\nriitoja eikä jälleen sopimisia -- ei mitään semmoista, jota me\npidämme avioliittoon mentäessä asiaan kuuluvana. Nuori mies ottaa\ntytön, jonka hänen isänsä on hänelle valinnut, menee hänen kanssaan\nnaimisiin ja vasta tämän jälkeen nainen esiintyy hunnutta ja\nnuori aviomies saa nähdä hänet ensi kerran. Jos mies asianomaisen\ntutustumisen jälkeen mieltyy tyttöön, niin hän pitää tämän; mutta\njos hän epäilee tämän puhtautta, lähettää hän hänet muitta mutkitta\ntakaisin isän luo; jos hän huomaa hänessä tautia, samoin; taikka jos\nnainen kohtuullisen väliajan jälkeen laiminlyö lapsen synnyttämisen,\nniin mars vain takaisin lapsuuden kotiin. Kuinka omituisia\nnämä barbaarit sentään ovat; meidän sivistyneemmässä maassamme\nhedelmätöntä vaimoa pidetään onnena.\n\nTäkäläiset muhammedilaiset pitävät monta vaimoa, kenellä vain varoja\non. Niitä sanotaan vaimoiksi, vaikka koraani luullakseni myöntää vain\nneljä laillista vaimoa -- loput ovat jalkavaimoja. Marokon keisari\nei tiedä, montako vaimoa hänellä on, mutta luulee niitä olevan\nviisisataa. Osapuilleen tuo luku lieneekin oikea -- tusina sinne tai\ntänne ei suuria merkitse.\n\nSisämaassa on juutalaisillakin monta vaimoa.\n\nOlen vilaukselta nähnyt monenkin maurilaisen naisen kasvot (sillä\nihmisiähän ovat hekin ja näyttävät kasvonsa kristitylle koiralle,\nkun ei miehistä mauria ole näkyvissä), ja minä olen täynnään\nkunnioitusta sitä viisautta kohtaan, joka saa heidät peittämään niin\nanteeksiantamattoman rumuuden.\n\nLapsiaan he kantavat selässään pussissa, kuten muutkin raakalaiset\nkautta maailman.\n\nNeekereistä suurin osa on maurien orjia. Mutta paikalla kun naisorja\npääsee herransa jalkavaimoksi, katkeavat orjan kahleet, ja heti kun\nmiesorja pystyy lukemaan koraanin ensimmäisen luvun (joka sisältää\nuskontunnustuksen), ei häntä enää voida pitää orjuudessa.\n\nTangerilaisilla on viikossa kolme sunnuntaita. Muhammedilaisten\nsunnuntai on perjantaina, juutalaisten lauantaina ja kristittyjen\nkonsulien sunnuntaina. Juutalaiset ovat radikaalisimmat. Maurilainen\nmenee sabattinaan moskeaansa puolenpäivän aikaan, samoin kuin\nmuinakin päivinä, riisuu ovipieleen kenkänsä, suorittaa pesut ja\nsitten salaamit siten että moneen kertaan painaa kivitykseen päänsä,\nlukee rukouksensa ja palaa sitten takaisin työhönsä.\n\nMutta juutalainen sulkee puotinsa, ei koskekaan vaski- tai\npronssirahaan, ei saastuta käsiään millään kultaa ja hopeaa\nhalvemmalla; käy uskollisesti synagoogassa; ei keitä eikä muutoinkaan\nmitenkään käsittele valkeata, ja hartaasti karttaa ryhtymistä\nmihinkään uuteen yritykseen.\n\nMauri saa suuren kunnian tehtyään pyhiinvaelluksen Mekkaan. Semmoista\nmiestä sanotaan hadjiksi, ja hän on siitä pitäen suuri henkilö.\nTangeriin kokoontuu joka vuosi sadoittain maureja kulkeakseen sieltä\nMekkaan. Osan matkasta he suorittavat englantilaisella höyrylaivalla;\nkymmenen tai kaksitoista dollaria maksaa matka, mutta siinä ovatkin\nkustannukset. He ottavat mukaansa suuret määrät eväitä, ja kun\nmuonitusosasto alkaa olla tyhjä, niin he ottavat, mistä saavat. Siitä\nhetkestä, kun he matkaan lähtevät, aina siksi kunnes kotiin palaavat\nhe eivät kertaakaan peseydy maalla sen enempää kuin merelläkään.\nMatkalla ollaan viidestä seitsemään kuukauteen, ja kun he eivät tällä\najalla vaihda vaatteitaan, niin ovat he palatessaan salonkiin aivan\nmahdottomat.\n\nMonen heistä täytyy kauan säästää, ennenkuin on koossa ne kymmenen\ndollaria, jotka laivapiletti maksaa; ja kun pyhiinvaeltaja vihdoin\ntakaisin palaa, on hän sitten koko loppuikänsä vararikkoinen. Harva\nmauri voi enää loppuiällään parsia asioitaan näin suhdattoman\nrahanmenon jälkeen. Keisari on määrännyt, ettei pyhiinvaellukselle\nsaa lähteä muut kuin sinisimmät ylimykset, joilla on ainakin sadan\ndollarin arvo kovia kolikoita; tällä hän on tahtonut säilyttää\nhadjin arvon maan ylimystölle ja rikkaille. Mutta ah, monet keinot\non vääryydellä lain kiertämiseksi! Juutalainen rahamies esim. lainaa\npyhiinvaeltajalle sata dollaria siksi, että hän on ennättänyt vannoa\nitsensä kaikkien muodollisuuksien läpi, ja saa rahan takaisin,\nennenkuin laiva lähtee satamasta!\n\nEspanja on ainoa maa, jota maurit pelkäävät. Syynä siihen on se,\nettä Espanja lähettää suurimmat sotalaivansa ja järeimmät tykkinsä\npeloittamaan näitä moslemeja; jota vastoin Amerikka ja muut kansat\nvain lähettävät halveksittavan tykkiveneen, pienen kuin pesuammeen,\nsilloin tällöin. Maurit ottavat samoin kuin muutkin raakalaiset oppia\nsiitä, mitä näkevät; ei siitä mitä kuulevat ja lukevat. Meillä on\nsuuria laivastoja Välimeressä, mutta Tie poikkeavat harvoin Afrikan\nsatamiin. Maureilla on huonot luulot Englannista, Ranskasta ja\nAmerikasta ja he pakottavat näitä aika lailla juttelemaan pöytäveran\nympärillä, ennenkuin heille myöntävät tavallisen oikeudenkaan,\nsuosiosta puhumattakaan. Mutta heti kun Espanjan edustaja jotain\npyytää, suostutaan siihen paikalla, oli pyyntö oikeutettu tai ei.\n\nEspanja kuritti maureja viisi tai kuusi vuotta takaperin\nriidanalaisen maakaistaleen vuoksi, joka on Gibraltaria vastapäätä,\nja valtasi Tetuanin kaupungin. Espanja vaati alueensa suurentamista\nja kaksikymmentä miljoonaa dollaria rahaa. Sitten se luovutti\ntakaisin kaupungin. Ei kuitenkaan ennenkuin espanjalaiset\nsotamiehet olivat syöneet kaupungin kaikki kissat. Maurit eivät\ntahtoneet suostua rauhaan, niin kauan kuin kissat pitivät\npuoliaan. Espanjalaiset pitävät kovin paljon kissan lihasta.\nMaurit sitä vastoin kunnioittavat kissoja kuin pyhiä olennoita.\nEspanjalaiset siis sillä kerralla koskettivat hellään kohtaan. Heidän\nepäkissamainen menetelmänsä, kun he söivät Tetuanin kissat, sytytti\nmaurien rinnassa heitä vastaan vihan, jonka rinnalla Espanjastakin\nkarkoitus oli joutavaa ja intohimotonta. Maurit ja espanjalaiset\novat nyt ainaiset vihamiehet. Ranskalla oli täällä kerran ministeri,\njoka mitä viattomimmalla aiheella katkeroitti koko kansan itseään\nvastaan. Hän tappoi pari pataljoonaa kissoja (Tanger on niitä\ntäynnään) ja teetti nahoista vastaanottohuoneeseensa lattiamaton.\nMaton hän teetti kehiin -- ensiksi kehä harmaita kollikissoja, joiden\nkaikkien hännät osoittivat keskustaan, sitten kehä keltaisia kissoja;\ntämän jälkeen kehä mustia ja toinen valkoisia kissoja; sitten kehä\nkaikenkarvaisia kissoja; ja keskuskappaleiksi vihdoin lajiteltu\nvalikoima kissanpoikasia. Se oli ylen kaunis; mutta maurit kiroovat\nhänen muistoaan vielä tänä päivänä.\n\nKäydessämme tänään tapaamassa amerikkalaista ylikonsuliamme panin\nmerkille, että hänen seurapöydillään näyttivät kaikki mahdolliset\nseurapelit olevan edustettuina. Minun mielestäni tuo viittasi\nyksinäisyyden tunteeseen. Olinkin oikeassa. Hänen perheensä on ainoa\namerikkalainen, mitä Tangerissa on. Kaupungissa on tosin monta\nulkomaan konsulia; mutta seurustelua on vähän. Tanger on kerrassaan\nmaailman ulkopuolella; ja mitä hyötyä olisi seurustelemisesta, kun\nihmisillä ei ole tämän taivaallista, mistä keskustella? Sitä ei\ntodellakaan ole. Jokaisen konsulin perhe sen vuoksi enimmäkseen pysyy\nkotonaan ja huvittelee itseään miten parhaiten taitaa. Tangerissa\non yhdeksi päiväksi jos kuinka paljon mieltäkiinnittävää, mutta sen\njälkeen se on ikävystyttävä vankila. Ylikonsuli on ollut täällä\nviisi vuotta, mutta on saanut Tangerista tarpeekseen vuosisadaksi\nja lähtee pian kotiin. Hänen perheensä hyökkää postin saavuttua\nkirjeittensä ja sanomalehtiensä kimppuun, lukee niitä pari kolme\npäivää jos kuinka moneen kertaan, keskustelee niistä puhki ja poikki\ntoiset pari kolme päivää, kunnes ne ovat aivan loppuun kuluneet\nja sen jälkeen syövät, juovat ja makaavat monet päivät ja käyvät\nratsastamassa samalla vanhalla tiellä ja katselevat samoja vanhoja\nikävystyttäviä asioita, joita eivät kymmenetkään vuosisadat ole\nsanottavasti muuttaneet, eivätkä sano halaistua sanaakaan! Heillä\nei sanan kirjaimellisessa merkityksessä ole mitään, mistä puhua.\nAmerikkalaisen sotalaivan saapuminen on heille armolahja. \"Oi\nyksinäisyys, missä en se viehätys, jonka viisaat ovat kasvoissasi\nnähneet?\" Tämä on täydellisin maanpako, mitä voin kuvitella. Minä\ntäydellä todella esittäisin Yhdysvaltain hallitukselle, että kun mies\ntekee niin katalan rikoksen, ettei laissa ole siitä asian vaatimaa\nrangaistusta, niin lähettäkööt hänet Tangeriin ylikonsuliksi.\n\nOlen hyvilläni, että olen nähnyt Tangerin, maailman toisen kaupungin\nikäjärjestyksessä. Mutta luullakseni olen nyt valmis sanomaan sille\njäähyväiset.\n\nLähdemme illalla tai huomisaamuna Gibraltariin; ja luultavasti\n\"Quaker City\" ennen parin vuorokauden päättymistä taas lähtee matkaan.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\nHeinäkuun 4 p:nä merellä -- Auringonlasku Välimerellä -- Oraakkeli\nlausuu mielipiteen -- Juhlamenoja -- Kapteenin puhe -- Ranska\nnäkyvissä -- Tietämätön maanasukas -- Marseille -- Toinen harha-askel\n-- Eksyksissä suuressa kaupungissa -- Jälleen oikealla tolalla --\nRanskalaisia nähtävyyksiä.\n\n\nHeinäkuun neljännen päivän vietimme \"Quaker Cityllä\" keskellä\nmerta. Se oli joka suhteessa luonteenomainen Välimeren päivä --\nmoitteettoman kaunis. Pilvetön taivas; raikas kesätuuli; säteilevä\nauringonpaiste, joka iloisesti loi kimallustaan karkeloiviin\npikkuaaltoihin eikä vesivuoriin; allamme meri, joka oli niin\nihmeteltävän sininen, niin rehevän, niin kirkkaan sininen, että se\nviehätyksensä lumousvoimalla voitti hitaimmankin tunteen.\n\nJa kauniita auringonlaskujakin on välimereläisillä -- ja ne kyllä\novat suurimmassa osassa maailmaa harvinaisia. Sinä iltana, jona\nläksimme Gibraltarista matkaan, ui tämä jyrkkäpiirteinen kallio\nkermaisessa autereessa, joka oli niin värimehuista, niin vienoa,\nniin lumoavan epämääräistä ja uinailevaa, että oraakkelikin,\ntuo tyven, tuo inspireerattu, tuo ylivoimainen humpuuki, uhmasi\npäivällisgongongin kutsun ja jäi hartauttaan osoittamaan!\n\nSanoi: \"Well, tuo on jotain ekstraa, vai mitä! Tuollaista ei ole\nsiellä meidän puolessamme, vai? Nämä vaikutukset ne näyttävät\njohtuvan auringon tiraamisen kombinatsuunin suuremmasta fraksuunista\nJubiterin periheeliumin lymfaattisten voimien kanssa. Vai mitä te\narvelette?\"\n\n\"Voi, _menkää_ maata!\" sanoi Dan ja meni matkoihinsa.\n\n\"Niin, yes, hyvä sitä on sanoa, että mene maata, kun saa kuulla\narkumentin, johon ei voi vastata. Dan ei koskaan uskalla ryhtyä\narkumentteeraamaan minun kanssani. Sen hän kyllä hyvin itsekin\ntietää. Mitäs te tuumaatte, Jack?\"\n\n\"Kuulkaas nyt, tohtori, älkää te tulko minua rääkkäämään tuolla\nsanakirjalorullanne. Teenkö minä teille pahaa? Antakaa sitten te\n_minun_ olla rauhassa.\"\n\n\"Hänkin meni matkaansa. Well, nämä junkkarit väittävät kaikki\npistäneensä vanhan oraakkelin pussiin, mutta taitaapa ukko vain pitää\npuolensa. Mahtaako poeetta laureaattimme olla näihin tetuksuuneihin\ntyytyväinen?\"\n\nRunoilija vastasi barbaarisella säkeellä ja lähti kannen alle.\n\n\"Näyttää siltä, ettei hänessäkään ole kvalifikatsuunia. Well, en\nminä mitään odottanutkaan _hänestä_. En ole vielä koskaan nähnytkään\nrunoilijaa, joka olisi mitään tiennyt. Lähtee nyt alas ja märehtii\nneljä riisillistä kaikkein kamalinta pötyä tuosta vanhasta kalliosta\nja antaa sen jollekulle konsulille tai luotsille tai neekerille tai\nkelle hyvänsä, kuka vaan sattuu ensiksi tulemaan sille kohdalle,\nettä hänen täytyy vastaanottaa. Se on niin surkeata, että jonkun\npitäisi ottaa haltuunsa tuo vanha hupsu ja kaivaa hänestä pois koko\nrunotörky. Miksei ihminen käytä järkeään semmoisiin asioihin, joilla\non todellista arvoa? Gibbons ja Hippokratus ja Sarkofagus ja kaikki\nmuut vanhat filosoohvit, eivät niille kelvanneet runoniekat --\"\n\n\"Tohtori\", minä sanoin, \"nyt te rupeatte keksimään auktoriteetteja,\nnyt minunkin täytyy lähteä. Minä aina mielelläni kuuntelen, kun\nte puhutte, vaikka teidän sanavarastonne onkin niin runsas,\nkun te nimittäin filosofeerailette omalla vastuullanne; mutta\nkun te lennätte noin korkealle -- ja tuette mielipiteitänne\nauktoriteeteilla, jotka ovat oman mielikuvituksenne luomia, niin\nminäkin alan epäillä.\"\n\nTällä tavalla tohtoria parhaiten mielisteltiin. Hän piti sitä\njonkinlaisena heikkouden tunnustuksena, ettei uskallettu ruveta\nhäntä vastaan väittelemään. Hän lakkaamatta vainosi matkustajia\nhämärillä mietteillä, käyttäen niitä esittäessään kieltä, jota ei\nkukaan ymmärtänyt, ja he kestivät tätä valikoitua kidutusta minuutin\ntai pari ja sitten karkasivat tiehensä. Tämänkaltainen voitto\npuolesta tusinasta vastustajasta, johan se riitti yhdeksi päiväksi;\nja tämän jälkeen hän nyt asteli edestakaisin kannella, hymyillen\nkaikille säteilevänä ja suosiollisena ja niin rauhallisen, siunatun\ntyytyväisenä!\n\nMutta minä poikkean aineesta. Päivän koitossa ilmaisi kunnon\ntykkimme jyrinällään -- kaikille niille, jotka olivat hereillä\n-- että oli heinäkuun neljäs päivä. Mutta monikin meistä sai\nsen tiedon vasta myöhemmin, almanakasta. Kaikki liput vedettiin\nmastoihin puoltakymmentä lukuunottamatta, jotka tarvittiin laivan\nalaosain koristamiseksi, ja tuota pikaa laiva näytti kaikin puolin\njuhlalliselta. Aamun kuluessa pidettiin kokouksia ja valittiin\nkaikenlaisia komiteoja juhlamenoja valmistelemaan. Iltapäivällä\nkokoontuivat laivalla olevat peräkannelle aurinkoteltan alle; huilu,\nhengenahdistusta poteva melodeon ja keuhkotautinen klarinetti\nvirittivät \"Star Spangled Bannerin\", kuoro ajoi sen väsyksiin ja\nYrjö yhtyi siihen omituisen raatelevalla rääkäyksellä loppunuottia\nlaulettaessa ja tappoi sen. Ei kukaan surrut.\n\nKannoimme ruumiin ulos kolmella hurraalla (tämä sukkeluus ei\nollut tarkoitettu enkä minä hyväksy sitä), ja sitten presidentti,\njoka istui kansallislipulla verhotun köysiarkun takana,\njulisti: \"esilukija!\", joka nousi ylös ja luki saman vanhan\nitsenäisyysjulistuksen, jota kaikki olemme niin usein kuunnelleet\nkiinnittämättä huomiota! siihen, mitä siinä sanotaan; ja tämän\njälkeen presidentti vihelsi päivän merkityksestä puhumaan ja puhuja\npiti tuon saman vanhan puheen kansallisesta suuruudestamme, johon\nme niin hartaasti uskomme ja jolle me niin kiihkeästi paukutamme\nkäsiämme. Nyt tuli taas kuoron ja nauku vain soittokoneitten\nvuoro ja ne kävivät \"Hail Columbian\" kimppuun; ja kun voitto\nhäälyi vaakakupissa puoleen ja toiseen, tuli Yrjö apuun kamalalla\nvillihanhi-rekisterillään ja kuoro tietysti voitti. Pappi luki\nrukouksen, jonka jälkeen isänmaallinen pikku kokouksemme hajosi.\nHeinäkuun neljännen päivän kunnia oli pelastettu, oli ainakin\nVälimerellä.\n\nIllalla päivällispöydässä lausui eräs laivan kapteeneista hehkuvasti\nhyvin kirjoitetun alkuperäisen runon ja kolmetoista virallista maljaa\njuotiin, tyhjentäen moniaita koreja samppanjaa. Puheet olivat huonoja\n-- kamalia, melkein poikkeuksetta. Niin tosiaan, ilman _ainoatakaan_\npoikkeusta, yhtä lukuun ottamatta. Kapteeni Duncan piti hyvän puheen;\nhän piti ainoan hyvän puheen, mitä koko iltana saatiin kuulla. Hän\nsanoi:\n\n\"Hyvät naiset ja herrat: Eläkäämme kaikki kukoistavaan vanhaan\nikään, menestykäämme ja olkaamme onnelliset. Hovimestari, uusi kori\nsamppanjaa.\"\n\nSitä pidettiin sangen pätevänä yrityksenä.\n\nJuhlat päättyivät kävelykannella taas moiseen ihmeelliseen\ntanssitilaisuuteen. Me emme kuitenkaan olleet tottuneet tanssimaan\nlaivan heilumatta ja menestys oli niin ja näin. Mutta kaiken\nkaikkiaan se oli rattoisa, hauska, reipas heinäkuun neljäs päivä.\n\nSeuraavana päivänä ajoimme iltamyöhällä tämän jalon Marseillen\nsuureen keinotekoiseen satamaan ja näimme sammuvan päivänpaisteen\nkultaavan sen torni- ja sakarajoukot ja valavan sen vihannille\nympäristöille virstoittain ja penikulmittain lauhkeata säteilyään, ja\ntämä soi yhä lisää suloa valkoisille huviloille, jotka täplittivät\nmaisemaa lähellä ja kaukana. (Jälkipainos lain nojalla kielletty.)\n\nKantaportaat oli vedetty maalle, emmekä sen vuoksi päässeet laivasta\nrantasillalle. Se oli kovin harmillista. Me paloimme innosta --\ntahdoimme nähdä Ranskan! Aivan yön tullen sovimme kolmen miehen\nerään vedenkuljettajan kanssa, että saisimme käyttää hänen venettään\nsiltana -- sen perä oli meidän portaassamme kiinni ja keula koski\nrantasiltaan. Me hyppäsimme veneeseen ja mies huopasikin ulos\nsatamaan. Minä sanoin hänelle ranskaksi, ettemme mitään muuta\ntahtoneet kuin astua hänen tahtojensa poikki maalle, ja kysyin, minne\nhän nyt lähti viemään meitä? Hän sanoi, ettei hän ymmärrä minua. Minä\nsanoin saman uudestaan. Mutta ei sittenkään hän ymmärtänyt. Hänen\nranskan taitonsa näytti olevan kovin huono. Tohtori koetti parastaan,\nmutta hän ei ymmärtänyt tohtoriakaan. Minä pyysin venemiestä\nselittämään, miksi hän näin menetteli, ja sen hän tekikin; mutta nyt\nminä en ymmärtänyt _häntä_. Dan sanoi:\n\n\"Rantasillalle, vanha hupsu -- sinnehän meidän pitää päästä!\"\n\nSanoimme tyynesti Danille, että tämän ulkolaisen kanssa oli turha\npuhua englantia -- että hänen oli parempi antaa meidän selittää tämä\nasia ranskan kielellä, jottei vieras nähnyt, kuinka sivistymätön hän\noli.\n\n\"Well, jatkakaa, jatkakaa\", hän sanoi, \"älkää välittäkö minusta.\nEn minä sekaannu asiaan. Minä vain tarkoitan, että jos te hänelle\npuhutte omaa ranskaanne, niin ei hän koskaan pääse selville siitä,\nminne me tahdomme. Se on minun mielipiteeni asiasta.\"\n\nNuhtelimme häntä ankarasti tästä huomautuksesta ja sanoimme, ettemme\nme olleet vielä kukaan tavanneet tietämätöntä ihmistä, jolla ei olisi\nollut ennakkoluuloja. Ranskalainen puhui taas ja tohtori sanoi:\n\n\"Kuules nyt, Dan, hän sanoo, että hän _allez_ soutaa _douainiin_.\nTarkoittaa, että hän vie meidät hotelliin. Se on selvää, _me_ emme\nosaa ranskaa.\"\n\nTämä oli musertava totuus, kuten Jack olisi sanonut. Se tukki\ntyytymättömän jäsenen suun. Soudimme suurien höyrylaivojen teräväin\nkeulain sivu ja pysähdyimme vihdoin kiviselle rantasillalle jonkun\nvirallisen rakennuksen eteen. Helppo oli nyt muistaa, että _douain_\noli tullihuone, eikä hotelli. Emme siitä kuitenkaan virkkaneet\nmitään. Miellyttävän kohteliaasti oikeaan ranskalaiseen tapaan\nvirkamiehet vain avasivat ja sulkivat laukkumme, passejamme eivät\nruvenneet katsomaankaan ja lähettivät meidät sitten matkaan.\nPysähdyimme ensimmäisen kahvilan eteen, mitä tielle sattui, ja\nastuimme sisään. Vanha vaimo osoitti meille pöydän, jonka ääreen\nistuimme, ja odotti tilaustamme. Tohtori sanoi:\n\n\"Avez-vous du vin?\"\n\nRouva näytti hämmästyneeltä. Tohtori sanoi uudelleen mitä\nhuolellisimmin ja selvimmin lausuen kaikki tavut:\n\n\"Avez-vous du -- vin!\"\n\nRouva näytti vielä hämmästyneemmältä. Minä sanoin:\n\n\"Tohtori, teidän ääntämisessänne on jokin vika. Antakaas kun minä\nkoetan. Madame, avez-vous du vin? Tohtori, siitä ei ole mitään apua\n-- näettehän nyt itse.\"\n\n\"Madame, avez-vous du vin -- ou fromage -- pain -- siansorkkaa\npikkelsissä -- beurre -- des oeufs -- du beuf -- retiisiä,\nhapankaalia, sianlihaa -- vaikka mitä, _vaikka mitä_ maailmassa mitä\nkristityn vatsa kestää!\"\n\nHän vastasi:\n\n\"Siunatkoon, miks'ette heti sanoneet englanniksi? -- minä kun en osaa\nkoko ranskaa ollenkaan!\"\n\nTyytymättömän jäsenen halventavat äikistelyt pilasivat koko\nillallisen, se syötiin vaieten ja vihassa, jonka jälkeen lähdettiin\npois niin pian kuin suinkin. Tässä me nyt olimme kauniissa Ranskassa\n-- suuressa, vanhan mallisessa kivitalossa -- ympärillämme\nkaikenlaisia kummasanaisia ranskalaisia kirjoituksia -- omituisesti\npuettujen parrakkaitten ranskalaisten katseltavina -- ja juuri,\nkun kaikki vähitellen ja varmasti meihin tunki sitä hartaasti\ntoivottua tietoisuutta, että me vihdoinkin ja ilman vähintäkään\nepäilystä todella _olimme_ kauniissa Ranskassa ja nyt yhteytimme\nitseemme sen luontoa siihen määrään, että unhotimme kaiken muun,\nja pääsimme tuntemaan sen viehättävän romanttisuuden koko lumoavaa\nihastuttavuutta -- juuri sillä hetkellä yllättää meidät tämä\nveteraani nahkiainen kirotulla englannin kielellään ja hajoittaa\nkauniin mielikuvani kaikkiin tuuliin! Siitä saattoi tulla epätoivoon.\n\nLähdimme hakemaan kaupungin keskustaa, kysellen aina silloin\ntällöin tietä. Meille ei koskaan onnistunut saada ketään tarkalleen\nymmärtämään juuri sitä, mitä tahdoimme, eikä meille koskaan\nonnistunut päästä tarkkaan senkään perille, mitä he vastasivat --\nmutta viittasivathan he aina -- sen he tosiaan tekivät aina, ja\nme kumarsimme kohteliaasti ja sanoimme \"merci, monsieur\", Ja tämä\nainakin oli murhaava voitto tyytymättömästä jäsenestä. Hän alkoi olla\nlevoton näiden voittojen johdosta ja usein kysyi:\n\n\"Mitä se merirosvo sanoi?\"\n\n\"Mitäkö? Sanoi meille, mitä tietä meidän piti kulkea Grand Casinoon\ntullaksemme.\"\n\n\"Yes, mutta mitä hän _sanoi?\"_\n\n\"Vähät siitä, mitä hän sanoi -- _me_ ymmärsimme; mitä hän sanoi. Nämä\novat sivistyneitä ihmisiä -- eivät semmoisia kuin mahdoton venemies.\"\n\n\"Well, olisivat edes sen verran sivistyneitä, että neuvoisivat\nihmiselle tien, joka edes vie _johonkin_ -- sillä nyt me olemme\ntunnin kulkeneet kehää -- seitsemän kertaa olen kulkenut tämän vanhan\nrohdoskaupan ohi.\"\n\nMe sanoimme, että se oli halpamainen, kunnoton vale (mutta me kyllä\ntiesimme, ettei se sitä ollut.) Selvää oli, ettei meidän enää\nsopinut kulkea tämän rohdoskaupan ohi -- tietä kysellä voimme kyllä\nedelleenkin, mutta meidän täytyy lakata seuraamasta sormenosoituksia,\njos mieli tyytymättömän jäsenen epäluuloja aisoissa pitää.\n\nKuljimme kauan sileitä, asfaltilla laskettuja katuja, joiden kahden\npuolen oli kortteerittain laajoja uusia kauppataloja, kerman\nvärisestä kivestä tehtyjä -- joka talo ja joka kortteeri täsmälleen\nsamanlainen kuin kaikki muutkin talot ja kortteerit mailin matkalla,\nja kaikki kirkkaasti valaistut -- ja näin vihdoin pääsimme kaupungin\nvaltaväylälle. Joka puolella oli kirkkaita värejä, leimuavia\nkaasuliekki-sikermiä, syrjäkäytävillä tungokseen asti vilkas pukuisia\nmiehiä ja naisia -- kiirettä, elämää, toimeliaisuutta, rattoa,\njuttelua ja naurua kaikkialla! Löysimme hotellin, Grand Hotel du\nLouvre et de la Paix'n, ja kirjoitimme sen kirjaan, keitä olimme,\nmissä olimme syntyneet, mikä ammattimme oli, mistä viimeksi tulimme,\nolimmeko naimisissa vai naimattomat, miten tuo meitä miellytti,\nkuinka vanhoja olimme, minne olimme matkalla ja koska arvelimme\nsinne saapuvamme ja paljon muuta samanlaista tietoa -- kaikki talon\nisännän ja salaisen poliisin valistamiseksi. Palkkasimme oppaan ja\nryhdyimme paikalla kaupunkia katselemaan. Tämä ensimmäinen ilta\nRanskassa oli sangen levoton ilta. En muista puoliakaan niistä\npaikoista, joissa kävimme, taikka mitä me oikeastaan näimme; meitä\nei ollenkaan haluttanut perusteellisesti tutkia mitään -- me\nvain tahdoimme pikimältään nähdä ja lähteä -- kulkea, olla aina\nvain kulussa! Maan henki oli tullut meihin. Vihdoin me, sangen\nmyöhäisellä tunnilla, kävimme suureen Casinoon istumaan ja tilasimme\nväärentämätöntä samppanjaa. On niin helppo olla pöyhkeintä ylimystä\nsiellä, missä se ei maksa paljon mitään! Lähes viisisataa ihmistä\noli tässä häikäisevässä paikassa, minun arvioni mukaan, vaikka\noikeastaan niitä olisi voinut olla vaikka monta sataa tuhatta,\nseinät kun kaikki olivat niin sanoakseni peilillä paperoidut.\nNuoria, mitä siroimmin puettuja keikareita ja nuoria, tyylikkäästi\npuettuja naisia ja samoin vanhoja herroja ja vanhoja rouvia istui\nparittain ja seuroittain lukemattomien marmoripöytien ääressä ja söi\nillallista, joi viiniä ja ylläpiti rupattavaa keskustelun humua, joka\nkerrassaan huumasi aistimet. Etäällä toisessa päässä oli näyttämö\nja suuri orkesteri; ja aina vähän päästä esiintyi hullunkurisiin\nkoomillisiin pukuihin puettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä ja\nlauloi mitä ylöttömimpiä hulluttelulauluja, mielettömistä elkeistään\nPäättäen; mutta kuulijakunta vain siksi aikaa lakkasi rupattamasta,\nkyynillisesti mulkoili heihin, eikä kertaakaan hymyillyt, kertaakaan\npaukauttanut käsiään! Ja minä kun olin aina luullut, että\nranskalaiset olivat vainulta nauramaan vaikka mille.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\nMe alamme \"tottua siihen\" -- Saippuattomuus -- Ruokalista,\ntable d'hote -- \"Amerikkalainen, sir\"! -- Omituinen löytö --\n\"Pyhiinvaeltaja\"-lintu -- Outoa seuraa -- Eläväin hauta --\nPitkällinen vankeus -- Muutamia Dumas'in sankareita -- Kuulun\n\"Rautanaamarin\" vankikoppi.\n\n\nMe alamme ulkomaalaistua nopeaan ja helposti. Me! alamme suostua\nsaleihin ja makuuhuoneihin, joissa on epäkodikkaat kivipermannot\neikä lattiaverhoja ensinkään -- permantoihin, jotka kävellessä\nkajahtelevat niin terävällä äänellä, ettei sentimentaalinen\nmietiskely pääse alkuunkaan. Alamme tottua siisteihin, ääneti\nliikkuviin passareihin, jotka hiipivät edes ja takaisin ja hyörivät\ntäkänänne ja kyynärpäänne ääressä kuin perhoset ja nopeaan\nymmärtävät käskyn ja nopeaan sen täyttävät; ovat juomarahoista\nkiitolliset, niiden määrää kysymättä; ja aina kohteliaita -- ei\nvahingossakaan muuta kuin kohteliaita. Tämä on suurin kumma, mitä\nvielä olemme nähneet -- todella kohtelias hotellitarjoilija, joka\nei ole samalla idiootti. Olemme tottuneet ajamaan suoraan hotellin\nkeskuspihaan, keskelle tuoksuvaa kukka- ja köynnöskiehkuraa, ja\nsamalla myös keskelle herraseuroja, jotka rauhallisesti lukevat\nsanomalehteä ja polttavat tupakkaa. Olemme alkaneet tottua jäähän,\njoka on keinotekoisesti tavalliseen pulloon jäädytetty -- se on\nainoanlaatuinen jää, mitä täällä on. Me olemme alkaneet tottua\nkaikkeen tähän; mutta me: _emme_ ole tottuneet kuljettamaan mukanamme\nomaa saippuaamme. Olemme kyllin sivistyneet kuljettaaksemme mukanamme\nomat kampamme ja hammasharjamme; mutta tämä seikka on meille uutuus,\nettä täytyy olla mukana saippua joka kerta, kun tahtoo peseytyä,\nja se on sangen ikävä uutuus. Muistamme sen parahiksi, kun olemme\nennättäneet perusteellisesti kastella päämme ja kasvomme taikka juuri\nkun mielestämme olemme olleet kylläksi kauan kylpyammeessa, ja siitä\ntietysti on seurauksena harmillinen viivytys. Nämä marseillelaiset\ntekevät marseljeeseja ja marseljin liivejä ja marseljin saippuaa koko\nmaailmalle; mutta he eivät koskaan laula marseljeesiaan, eivät käytä\nliivejään eivätkä pese itseään omalla saippuallaan.\n\nOlemme oppineet kärsivällisesti kestämään table d'hoten koko\nverkallisen rutiinin, kärsivällisesti, mielen tyyneydellä,\ntyytyväisyydellä. Saamme annoksemme liemiruokaa; odotamme muutaman\nminuutin kalaa; sitten taas muutaman minuutin, kunnes lautaset on\nvaihdettu ja rostpihvi tulee; uusi vaihdos ja syömme herneruoan;\njälleen vaihdos ja saamme virvilöitä; vaihdos ja kotilopiiraita (minä\npidän enemmän heinäsirkoista); vaihdos ja kananpaistia salaatin\nkera; sitten mansikkahilloa ja hyytelöä; sitten vereksiä viikunoita,\npäärynöitä, oransseja, viheriäisiä manteleita j.n.e.; lopun lopuksi\nkahvia. Viiniä tietysti joka ruokalajin kanssa, kun kerran ollaan\nRanskanssa. Kun on semmoisessa lastissa, on ruoansulatus hitaanlaista\nja meidän täytyy istua pitkään viileissä huoneissa ja poltella --\nja lueskella ranskalaisia sanomalehtiä, joilla on kumma tapa kertoa\naivan selvää juttua, kunnes olette itse \"niksiin\" päässeet, ja sitten\nsiihen pirahtaa pieni sana, jota ei kukaan ihminen osaa kääntää, ja\nkoko juttu on tärvelty. Eilen sortui maakuopan seinä ja muutamia\nranskalaisia jäi alle, ja sanomalehdet ovat siitä tänään täynnään --\nmutta kuolivatko uhrit, vai tuliko heistä raajarikkoja, vai saivatko\nruhjevammoja, vai pääsivätkö säikähdyksellä, sen perille on ollut\nmahdoton päästä -- vaikka juuri sen olisin tahtonut tietää.\n\nTänään meille päivällisillä tuotti hieman häiriötä eräs\namerikkalainen, joka puhui sangen kovaäänisesti ja karkeasti ja\nnauroi suurella melulla kaikkien muitten ollessa aivan hiljaa\nja käyttäytyessä hyvin. Hän tilasi viiniä kuninkaallisella\nkädenliikkeellä ja sanoi: \"Minä en koskaan syö päivällistä ilman\nviiniä, sir\" (mikä oli kehno vale) ja katseli ympärilleen yleisöön\npaistattaakseen itseään siinä ihailussa, jonka hän luuli kaikkien\nkasvoista loistavan. Ja kaikki tämä kerskailu maassa, jossa ihmiset\npikemminkin jättäisivät liemiruoan ruokasetelistään kuin viinin! --\nmaassa, jossa viini on joka säädyssä melkein yhtä yleistä kuin vesi!\nTämä kuvatus sanoi: \"Minä olen vapaana syntynyt hallitsija, sir,\namerikkalainen, sir, ja se pitää jokaisen tietää!\" Hän ei sanonut\nsitä, että hän suoraan polveutui Bileamin aasista; mutta sen kyllä\njokainen älysi hänen sanomattaankin.\n\nOlemme ajelleet Pradolla, tuolla uljaalla kujannetiellä, jonka\nkahden puolen patriisseilla on komeat talonsa varjoisain puitten\ntakana -- ja olemme käyneet Chateau Boarelyssa ja sen omituisessa\nmuseossa. Siellä meille näytettiin pienoiskalmisto -- jäljennös\nensimmäisestä kalmistosta, mitä Marseillen paikoille lienee\nkaivettu. Hennot pienoisluurangot makasivat murtuneissa holveissa,\nkotijumalat ja kyökkikapineet kerallaan. Se kalmisto, josta\ntämä oli jäljennös, tavattiin muutama vuosi takaperin kaupungin\npääkatua kaivettaessa. Se oli säilynyt siellä, kaksitoista jalkaa\nsyvällä vain, viisikolmattasataa vuotta taikka sille vaiheille.\nRomulus taisi käydä täällä, ennenkuin hän Rooman rakensi, ja taisi\ntuumailla, perustaisiko hän tähän kaupungin, vaikka hän sitten luopui\ntuumasta. Varmaankin hän persoonallisesti tunsi joitakuita näistä\nfoinikialaisista, joiden luurankoja olemme tässä katselleet.\n\nSuuressa eläintieteellisessä puutarhassa eikö liene ollut näytteitä\nkaikista eläimistä, mitä maailmassa on, muiden mukana dromedaari\nja apina, jolla oli koristuksena kirkkaansinisiä ja veripunaisia\nkarvatukkoja -- sangen uhkea se oli apinaksi -- Niilin virtahepo\nja eräänlainen korkea, pitkäsäärinen lintu, jolla oli nokka kuin\nruutisarvi ja ruumiin mukaiset siivet kuin hännystakin liepeet.\nTämä otus seisoi silmät kiinni ja olkapäät hieman etukumarassa\nja näytti siltä kuin sen kädet olisivat olleet takin liepeitten\nalla. Sitä rauhallista tyhmyyttä, sitä yliluonnollista vakavuutta,\nitsehurskautta ja sitä katoamatonta itsetyytyväisyyttä, joka puhui\ntämän ruumiiltaan harmaan, mustasiipisen, kaljupäisen ja aivan\nluonnottoman ruman linnun naamasta ja asennosta! Sen pää oli niin\nkömpelö, niin täynnään näppylöitä, sen sääret niin suomuiset; mutta\nsiitä huolimatta se oli niin kirkkaan rauhallinen, niin sanomattoman\ntyytyväinen! Se oli koomillisimman näköinen eläin, mitä ajatella\nsaattaa. Oikein hyvää teki kuulla tohtorin ja Danin nauravan --\nniin luonnollista ja hivelevää naurua ei oltu retkeläisten kesken\nkuultu siitä pitäen, kun laivamme lähti Amerikan rannalta. Tämä\nlintu oli meille oikea onnen lahja ja olisin kiittämätön, jos\nunohtaisin mainita sen kaikella kunnialla näillä lehdillä. Olihan\nmeidän retkemme huviretki; sen vuoksi seisoimme tämän linnun edessä\ntuntikauden ja iloitsimme niin paljon kuin suinkin mahdoimme.\nKoetimme silloin tällöin häiritä sen rauhaa, mutta se vain hitaasti\nraotti toista silmäänsä ja sulki sen taas tinkimättä hitustakaan\njuhlallisesta hurskaudestaan ja kamalasta totisuudestaan. Se vain\nnäytti sanovan: \"Älä saastuta taivaan voideltua pyhittämättömillä\nkäsillä.\" Me emme tienneet sen nimeä ja nimitimme sitä sen vuoksi\n\"Pyhiinvaeltajaksi\". Dan sanoi:\n\n\"Siltä ei totisesti puutu muuta kuin Plymouthin virsikokoelma.\"\n\nValtavan elefantin paras toveri oli tavallinen kissa! tällä\nkissalla oli tapana kiivetä ylös elefantin takasääriä pitkin ja\nmaata sen selässä. Siinä se istui, käpälät koukussa rinnan alla, ja\npuolen iltapäivää makasi päiväpaisteessa. Alussa se aina harmitti\nelefanttia, niin että se kurkotti kärsällään ja otti sen alas,\nmutta kissa meni peräpuoleen ja kiipesi ylös uudelleen. Ja näin se\nitsepintaisesti teki, kunnes lopulta voitti elefantin ennakkoluulot,\nja nyt ne ovat eroamattomat ystävät. Kissa usein leikkii elefantin\netujaloissa tai kärsän päällä, kunnes tulee koiria, jolloin se\npaikalla kiipee yläilmoihin hyvään turvaan. Elefantti on hiljattain\ntuhonnut useita koiria, jotka liian kiivaasti ahdistivat sen toveria.\n\nVuokrasimme purjeveneen ja kävimme eräällä sataman pienistä\nsaarista nähdäksemme d'Ifin linnan. Tällä vanhalla linnalla on\nsangen surullinen historia. Pari kolmesataa vuotta sitä on käytetty\nvaltiollisten vankien säilytyspaikkana ja sen kopeissa on seinät\nuurrettu täyteen karkeita nimiä, ja monen monet ovat ne, jotka\ntäällä ovat elämänsä kituneet jättämättä jälkeensä muuta muistoa\nkuin nämä surulliset, omin käsin piirtämänsä hautakirjoitukset.\nKuinka taajassa noita nimiä oli! Ja niiden ammoin manalan majoille\nlähteneitä omistajoita näytti aaveina tungeskelevan näissä synkissä\nkopeissa ja käytävissä. Vaelsimme vankilasta vankilaan aina\nkomeroihin saakka, jotka näyttivät olevan kovaan kallioon merenpintaa\nalemmaksi uurrettuja, Nimiä kaikkialla! -- toisia alhaisten,\ntoisia ylhäisten, jopa joukossa ruhtinaittenkin. Plebeijeillä,\nruhtinailla ja jalosyntyisillä oli kaikilla yksi yhteinen huoli --\nhe eivät tahtoneet joutua unohduksen omiksi! He saattoivat kestää\nyksinäisyyden, toimettomuuden ja hiljaisuuden, jota ei ainoakaan\nääni milloinkaan häirinnyt; mutta sitä ajatusta he eivät voineet\nkestää, että maailma oli heidät kerrassaan unhottanut. Siitä syystä\nhe piirsivät nimensä. Eräässä kopissa, johon pääsi vain hieman valoa,\noli muuan mies elänyt kaksikymmentä seitsemän vuotta näkemättä\nainoankaan ihmisolennon kasvoja -- elänyt liassa ja kurjuudessa,\nilman muuta seuraa kuin omat ajatuksensa, ja ne epäilemättä\nolivat kylläkin surulliset, kylläkin toivottomat. Kaikki mitä hän\nvanginvartijain mielestä tarvitsi, annettiin hänen koppiinsa yöllä\novessa olevasta luukusta. Tämä mies uurti vankilansa seinät lattiasta\nkattoon saakka täyteen kaikenlaisia ihmisten ja eläinten kuvia,\nsommitellen niistä mutkikkaita piirroksia. Siinä hän ahkeraan ahersi\nvuoden toisensa jälkeen valitsemaansa työtä tehden, ja kapalolapset\nennättivät tällä ajalla kasvaa pojiksi -- pojat nuorukaisiksi --\nkäydä koulut ja yliopistot -- hankkia viran -- saavuttaa kypsän\nmiesiän -- mennä naimisiin ja muistella lapsuuttaan kuin epämääräisiä\nmuinaisia aikoja. Mutta kuka voi kertoa, kuinka monelta aikakaudelta\ntämä vangista tuntui! Edellisten aika toisinaan lensi; jälkimmäisen\nei milloinkaan -- se aina kulki madellen. Edellisille tanssien\nvietetyt yöt olivat tuntuneet minuuteilta, eivätkä tunneilta;\njälkimmäiselle nämä samat yöt olivat olleet samanlaiset kuin kaikki\nmuutkin vankeusyöt, ne olivat tuntuneet hitailta, vetelehtiviltä\nviikoilta, eivätkä tunneilta ja minuuteilta.\n\nMuuan vanki, joka oli ollut täällä viisitoista vuotta, oli\nraapustellut runoja seinilleen ja lyhyitä suorasanaisia mietelmiä\n-- ne olivat lyhyitä, mutta täynnään paatosta. Ne eivät kertoneet\nhänestä itsestään eivätkä hänen kovasta onnestaan; vaan pyhätöstä,\njohon hänen henkensä pakeni vankeudesta hartauttaan harjoittamaan --\nkodista ja mistä epäjumalista, jotka se kätki. Hän ei elänyt siksi,\nettä olisi koskaan enää saanut ne nähdä.\n\nNäiden vankihuoneiden seinät ovat yhtä paksut kuin kotonamme jotkut\nmakuuhuoneet -- viisitoista jalkaa. Näimme ne kosteat kamalat kopit,\njoissa kaksi Dumas'n sankaria -- \"Monte Christon\" sankaria -- vietti\nvankeusaikansa. Täällä kunnon apotti omalla verellään kirjoitti\nkirjan; kynällä, jonka hän teki rautaisen renkaan kappaleesta, ja\nvalon antajana lamppu, jonka sydämen hän oli tehnyt vaatteittensa\nriekaleista, kastaen ne ravinnostaan kuorimaansa rasvaan; ja sitten\nkaivoi puhki paksun seinän jollain mitättömällä aseella, jonka hän\noli itse valmistanut jostain satunnaisesta raudankappaleesta tai\npöytäkalustosta, ja vapautti Dantésin kahleista. Sääli ajatella, että\nniin monen viikon uupumaton työ lopun lopuksikin oli hukkatyötä.\n\nMeille näytettiin se katala koppi, jossa kuulu \"Rautanaamari\" --\nerään tylysydämisen Ranskan kuninkaan kovaonninen veli -- sai jonkun\najan viettää, ennenkuin hänet lähetettiin kätkemään elämänsä outo\nsalaperäisyys uteliailta St. Margueriten vankiluoliin. Tällä paikalla\noli meistä paljon suurempi mielenkiinto kuin sillä olisi ollut,\njos aivan varmaan olisimme tienneet, kuka tuo Rautanaamari oli ja\nmikä hänen historiansa oli ja miksi hänen osakseen oli tullut tämä\nennen kuulumaton rangaistus. Salaperäisyys! Siinä lumous piili.\nTuo sanaton kieli, nuo kahlehditut kasvonpiirteet, tuo sydän,\njoka oli niin raskas julki puhumattomista huolista ja tuo rinta,\njota sen säälittävä salaperäisyys oli niin rasittanut, ne olivat\nolleet täällä. Nämä kosteat seinät ovat tunteneet sen miehen, jonka\nsurullinen historia on kaikiksi ajoiksi suljettu kirja! Paikalla oli\nlumouksensa.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nHuvimatka kautta Ranskan -- Maiseman kesäpuku -- Amerikan\nsuurilla lakeilla -- Ranskan rautatievaunujen omituisuuksia --\nRanskalainen kohteliaisuus -- Amerikkalaiset rautatie-virkailijat --\n\"Kolmekymmentä minuuttia päivällisaikaa!\" -- Miks'ei satu tapaturmia\n-- \"Vanhat matkustajat\" -- Yhä lennossa -- Vihdoinkin Pariisissa\n-- Ranskalainen levollisuus ja järjestys -- Bastiljin paikalla\n-- Kaupunkia katsomassa -- Barbaarista julmuutta -- Nurinkuriset\nbiljardit.\n\n\nEdessämme likimain viidensadan mailin rautatiematka kautta Ranskan\nsydämen. Mikä lumoava maa tämä on! -- Mikä puutarha! Penikulmittain\nkirkkaan viheriäisiä niittyjä, jotka varmaan joka päivä harjataan\nja kastellaan, joiden nurmen parturi näyttää joka päivä leikkaavan.\nEpäilemättä oikeat arkkitehtipuutarhurit muotoilevat ja mittaavat\nnämä pensasaidat ja säilyttävät niiden symmetrian. Varmaankin nuo\npitkät suorat rivit komeita poppeleita, jotka jakavat tämän maiseman\nkuin tammilaudan ruutuihin, varmaankin ne on viivoittimella ja\nluodilla istutettuja niiden tasakorkeus vesivaa'alla katsottu.\nVarmaankin nuo suorat, sileät, puhtaan valkoiset maantiesalvat joka\npäivä höylätään ja hietapaperilla hiestataan. Miten muutoin olisi\nvoitu saada aikaan tämmöistä merkillistä symmetriaa, puhtautta ja\njärjestystä. Se on todella ihmeteltävää. Ei minkäänlaisia rumia\nkivimuureja, ei aitoja minkäänlaisia. Ei likaa, ei rappiota, ei\ntörkyä missään -- ei mitään, mikä edes viittaisi saastaan -- ei\nmitään, mikä hengähtäisikään laiminlyöntiä. Kaikki on hyvässä\njärjestyksessä ja kaunista -- kaikki silmää lumoavaa.\n\nVilahteli tuontuostakin näkyviin Rhone ruohoisten äyräittensä\nvälitse liukuen; somia asumuksia kukkain ja pensaitten peitosta;\nomituisia vanhoja kyliä punaisine tiilikattoineen ja sammaltuneine\nkeskiaikaisine kirkkoineen, jotka kohosivat korkealle niiden\nkeskeltä; metsäisiä mäkiä, joiden lehvistä kohosi muratin verhoamia\nritarilinnoja torneineen ja sakaroineen; vilahteli paratiisimaisia\nmaisemia, jotka meistä elivät kuin lumotun tarumaan näkyjä!\n\nTunsimme silloin, mitä runoilija tarkoitti laulaessaan ihanasta\nRanskan maasta, sen vihannista viljavainioista ja päivänpaahteisista\nviinitarhoista.\n\nSe _on_ ihana maa. Sattuvampaa sanaa ei sille voisi löytää. Sanotaan,\nettei ranskan kielessä ole \"kodille\" sanaa. Well, kun huomioon ottaa,\nettä heillä on asia itse näin viehättävässä muodossa, niin eivätkö\ntulle tavalla tai toisella toimeen ilman tuota sanaa. Älkäämme\ntuhlatko liian paljon sääliä \"kodittomaan\" Ranskaan. Minä olen\nhuomannut, että ulkomaille muuttaneet ranskalaiset harvoin kokonaan\nluopuvat aikomuksestaan palata Ranskaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt\nen sitä ihmettele.\n\nEmme siltä ole aivan hullaantuneet näihin ranskalaisiin\njunavaunuihin. Ostimme ensi luokan piletin, emme herättääksemme\nhuomiota menettelyllä, joka Euroopassa on harvinaista, vaan koska\nsiten saatoimme tehdä matkamme nopeammin. Vaikeata on missään\nmaassa tehdä rautatiellä matkustamista miellyttäväksi. Se on\nliian ikävystyttävää. Postivaunulla matkustaminen on verrattoman\npaljon hauskempaa. Kuljin kerran Lännen lakeitten ja erämaitten ja\nvuoristojen poikki Missourista Californiaan ja sen jälkeen mittaan\nkaikki huvimatkani tämän verrattoman riemuretken mukaan. Kaksituhatta\nmailia herkeämättä eteenpäin syöksyen, ravistellen, retuutellen, yöt\nja päivät eikä ainoatakaan ikävän hetkeä, mielenkiinnon väsähtämistä!\nEnsimmäiset seitsemänsataa mailia tasaista mannerta, jonka\nnurmivaippa oli vehreämpää ja pehmeämpää ja tasaisempaa kuin mikään\nmerenpinta ja kirjailtu suuruutensa mukaisiin kuvioihin -- pilvien\nvarjoihin. Siellä ei ollut muita näkemyksiä kuin kesänäkemyksiä,\neivätkä nämä mihinkään muuhun kehoittaneet kuin makaamaan pitkällään\npostisäkkien päällä virvoittavassa ilman viimassa ja unelmoiden\npolttelemaan rauhan piippua -- mitäs muuta, kun ympärillä kaikki\noli lepoa ja tyytyväisyyttä? Viileinä aamuhetkinä, ennenkuin\naurinko vielä oli kunnolla noussut, maksoi vaikka ikäkauden\nkaupunkilaisaherrusta ja nakerrusta istua kuskipukilla ajomiehen\nrinnalla ja nähdä kuuden mustangin laukkaavan prerian poikki piiskan\nkipeästi läiskähdellessä niiden päällä, mutta koskaan koskematta;\ntähyillä tämän maailman siintäviä etäisyyksiä, joka ei muuta herraa\ntuntenut kuin meidät; halkaista tuulta paljain päin ja tuntea\nhitaan suonensa kiihtyvän tästä raisusta riennosta, joka pyrki\nkilpailemaan hirmumyrskyn vastustamattoman hyökkäyksen kanssa! Sitten\ntuhat kolmesataa mailia autioita erämaita; rannattomia panoraamoja\nhämmästyttävine perspektiiveineen; aavekaupunkeja, monisakaraisia\nkatedraaleja, jykeviä linnoja, jotka oli ikikallioon muovailtu ja\njotka laskeva aurinko kirkkaasti punasi ja kultasi; pyörryttäviä\nkorkeuksia sumujen kiehtomien kukkulain ja sulamattomain lumien\nkeskellä, jossa ukkoset ja salamat ja myrskyt suurenmoisesti sotivat\njalkaimme alla ja ylhäällä myrskypilvet pieksivät naamojamme\nrevittyine lippuineen!\n\nMutta minä unohdin. Olenkin nyt sirossa Ranskan maassa, enkä kiitele\nsuuressa South Passissa enkä Wind River vuoristossa, antilooppien\nja puhveleitten, maalattujen ja sotapolulle lähteneitten intiaanien\nkeskellä. Sopimatonta olisi minun tehdä halventavia vertauksia\nhaukotuttavan rautatiematkan ja moisen kuninkaallisen postivaunuissa\npoikki valtavan maanosan suoritetun kesälennon välillä. Aikomukseni\noli vain alussa huomauttaa, että rautatiematkat ovat ikävystyttäviä\nja uuvuttavia ja niin ne todella ovatkin, vaikka mieleeni sattuikin\nerikoisesti muistumaan muuan kamala viidenkymmenen tunnin toivioretki\nNew Yorkista St. Louisiin. Tietysti ei pikku retkemme Ranskan halki\nollut todella ikävystyttävä, sillä olivathan kaikki näkemykset\nja kokemukset uusia ja outoja, mutta, kuten Dan sanoi, sillä oli\nerikaltaisuutensa.\n\nVaunut on jaettu osastoihin, joihin mahtuu kahdeksan henkeä kuhunkin.\nKukin osasto on puolittain jaettu pienempiin osastoihin, niin että\nniissä on kaksi jotakuinkin tyydyttävästi eristettyä neljän seuraa.\nNeljä ja neljä istuu aina vastakkain. Istuimissa ja selkänojissa on\nvahvat patjat ja pehmustukset ja ne täytyy myöntää mukaviksi; voitte\ntupakoida, jos haluttaa; kulkukauppiaita ei kiusana minkäänlaisia;\nolette turvassa suuren matkustajaseuran rasitukselta. Tämähän on\nkaikki hyvä. Mutta sitten junankuljettaja sulkee teidät vaunuun,\nkun juna lähtee; vaunussa ei ole juomavettä, mitä juoda; ei ole\nminkäänlaista lämmitystä yömatkoja varten; jos osastoonne sattuisi\nsaapumaan juopunut reuhaaja, ette voi siirtyä hänestä parinkymmenen\nsijan päähän, ettekä lähteä toiseen vaunuun; mutta ennen kaikkea,\njos olette uupunut ja teidän täytyy nukkua, täytyy torkahdella\nistuvassa asennossa vähän kerrallaan, sääret koukussa ja kiduttavassa\nkurjuudessa, josta vielä seuraavana päivänä olette riutunut ja\nraihnas -- sillä katso, Ranskassa ei ole ensinkään tuota kaiken\narmeliaisuuden ja inhimillisen ystävyyden huippua, makuuvaunua.\nMinä pidän enemmän amerikkalaisesta järjestelmästä. Siinä ei ole\nniin monta tuskaa tuottavaa erikaltaisuutta. Ranskassa kaikki on\nkellon käyntiä, järjestystä. Täällä ei tehdä erehdyksiä. Joka\nkolmannella miehellä on univormu, ja olipa hän valtakunnan marsalkka\ntai jarrumies, aina hän on valmis ja täydelleen halukas vastaamaan\nkaikkiin kysymyksiimme uupumattomalla kohteliaisuudella, valmis\nsanomaan, mihin vaunuun teidän on mentävä, niin, jopa valmis tulemaan\nja istuttamaan teidät tuohon vaunuun ollakseen varma siitä, ettette\nkulje harhaan. Ette pääse aseman odotussaliin, ennenkuin olette\nlunastanut piletin, ettekä pääse ulos sen ainoasta lähtöovesta,\nennenkuin juna on kynnyksen edessä valmiina vastaanottamaan. Junaan\npäästyänne odotetaan vielä, kunnes pilettinne on tarkastettu --\nkunnes jokaisen matkustajan piletti on tarkastettu. Tämä tarkoittaa\npääasiassa teidän omaa parastanne. Jos jonkun mahdollisuuden johdosta\nsittenkin olette joutunut väärään junaan, annetaan teidät kohteliaan\nvirkailijan haltuun ja hän vie teidät sinne, minne tulee, ja\nkumartaa teille jos kuinka monet kohteliaat kumarrukset. Pilettiänne\ntarkastellaan tuon tuostakin pitkin matkaa, ja kun on aika vaihtaa\njunaa, annetaan teille siitä tieto. Olette virkailijain käsissä,\njotka mitä huolellisimmin valvovat etujanne ja mukavuuttanne, sen\nsijaan että lahjojaan käyttäisivät uusien menetelmien keksimiseen,\nmiten teitä häiritsisivät ja nolaisivat, joka taas sangen usein\non tuon ylenmäärin itsetyytyväisen itsevaltiaan, amerikkalaisen\njunankuljettajan tapa.\n\nMutta paras pykälä Ranskan rautateiden hallinnossa on --\nkolmenkymmenen minuutin päivällispysähdys! Ei mitään viiden minuutin\nkarkauksia sitkeiden vehnästen, poroisen kahvin, epäilyttäväin\nmunain, kautsupihvien ja paistosten kimppuun, joiden sommittelu ja\nsuoritus on pimeä ja verinen mysterio kaikille muille kuin kokille,\njoka ne on valmistanut! Ei; me istuimme rauhallisesti pöytään --\nse oli vanhassa Dijonissa, joka on niin helppo kirjoittaa ja niin\nmahdoton ääntää -- ja kaadoimme laseihin mehukkaita Bourgognen\nviinejä ja pureskelimme kaikessa rauhassa pitkän table-d'hôte listan\npäästä päähän kotilopasteijineen, hienoine hedelmineen ja kaikkineen,\nsitten maksoimme sen vähän, minkä se maksoi, ja tyytyväisinä nousimme\ntaas junaan emmekä olleet kertaakaan kironneet rautatie-yhtiötä.\nHarvinainen kokemus ja kokemus, jota on syytä muistella ainiaan.\n\nVäittävät, ettei näillä Ranskan rautateillä tapahdu onnettomuuksia,\nja se mahtaa olla totta. Kuljimme korkealta maanteiden poikki, jos\noikein muistan, taikka tunneleissa niiden alitse, emmekä kertaakaan\nkulkeneet niiden poikki samalla tasolla. Aina neljännes mailin\npäässä, näytti minusta, tuli mies esiin ja piti koholla nuijaa,\nkunnes juna oli mennyt ohi, osoittaakseen siten, että edessäpäin\nkaikki oli niinkuin olla pitikin. Vaihteet asetettiin jo mailin\npäästä eteenkäsin vetämällä rautalangasta, joka kulki maassa radan\nrinnalla asemalta asemalle. Eri päivä- ja eri yösignaalit aina\nhyvissä ajoin ilmaisivat, missä asemassa vaihteet olivat.\n\nEi, näillä Ranskan radoilla ei tosiaankaan tapahdu onnettomuuksia,\njoita kannattaisi mainita. Miks'ei? Siitä yksinkertaisesta syystä,\nettä onnettomuuden tapahtuessa aina _joku_ joutuu siitä kiikkiin!\n[Lähdetään siitä periaatteesta, että on parempi, että yksi viaton\nkärsii kuin viisisataa.] Ehkä ei juuri kiikutukseenkaan saakka\nsentään, mutta ainakin hänet rangaistaan niin perusteellisen\nvaikuttavasti, että rautatie-virkailijat sen jälkeen kauan muistavat\nkammota huolimattomuutta. \"Viranomaisia ei kohtaa moite\" -- tämä\nvalheellinen ja turmiota tuottava tuomio, jonka meidän helläsydämiset\njuryt niin usein langettavat, on Ranskassa sangen harvinainen.\nJos tapaturman syy on junankuljettajan osastossa, täytyy tämän\nvirkailijan ottaa edesvastuu niskoilleen, ellei hän voi työntää syytä\njonkun alempansa kannettavaksi; jos taas veturinkuljettajan osastossa\nja edellytykset muutoin ovat samat, rangaistaan veturinkuljettajaa.\n\nVanhat matkustajat -- nuo hauskat papukaijat, jotka \"ovat olleet\ntäällä ennen\" ja tietävät maasta enemmän kuin Louis Napoleon tietää\nnyt tai on milloinkaan tiennyt -- kertovat meille näitä asioita,\nja me uskomme niihin, koska niihin on hauska uskoa ja koska ne\ntuntuvat niin hyväksyttäviltä ja tuoksahtavat sille ankaralle lain ja\njärjestyksen vallalle, jonka huomaamme ympärillämme joka puolella.\n\nMutta me rakastamme \"vanhoja matkustajia\". Me niin mielellämme\nkuuntelemme, kun he juttelevat, lörpöttelevät ja laskettelevat\nomiaan. Arvaamme, mitä he ovat miehiään, paikalla kun heidät näemme.\nHe aina ensin tunnustelevat, mitä me olemme miehiä; he eivät\nmilloinkaan laske itseään valloilleen, ennenkuin ovat jokaista\ntunnustelleet ja saaneet selville, ettei hän ole matkustanut.\nSitten he avaavat kurkkuläppänsä, ja kuinka he sitten kerskuvat ja\nivaavat ja pöyhistelevät ja lentävät ja pitävät häpeänä totuuden\npyhää nimeä! Heidän johtava aatteensa, heidän ylin tarkoituksensa\non nujertaa teidät, pitää teitä peukalonsa alla, saada teidät\ntuntemaan itsenne mitättömäksi ja halvaksi heidän kosmopoliittisen\nkunniansa loisteessa! He eivät myönnä teidän tietävän mitään.\nIlkkuvat viattomimpiakin arveluitanne; nauravat tunnottomasti\nunelmillenne, mitä teillä on vieraista maista; leimaavat matkoja\ntehneitten tätienne ja setienne kertomat tiedot tyhmiksi\nmahdottomuuksiksi; panevat nauruksi luotettavimmatkin auktorinne\nja kiihkeän kuvainhävittäjän säälimättömällä raivolla tuhoavat ne\nviehättävät kuvat, joita nämä ovat auliin mielenne ihailtaviksi\nluoneet! Mutta sittenkin minä pidän vanhoista matkustajista.\nPidän heistä heidän kömpelöiden tyhmyyksiensä vuoksi; heidän\nylenluonnollisen ikävystyttämiskykynsä vuoksi; heidän ilahduttavan\naasimaisen turhamaisuutensa vuoksi; heidän mielikuvituksensa uhkuvan\nrehevyyden vuoksi; heidän hämmästyttävän, loistavan, ylivoimaisen\nvalheellisuutensa vuoksi!\n\nKiidimme ohi Lyonin ja Saonen (jossa näimme Lyonin rouvan, mutta\nemme kovinkaan ihastuneet hänen kauneuteensa); ohi Villa Francan,\nTonneren, iäkkään Sensin, Melunin, Fontainebleaun ja kymmenien\nmuitten kauniitten kaupunkien, ja kaikkialla panimme merkille, ettei\nnäkynyt sikain tonkimapaikkoja, rikkinäisiä aitoja, karjatarhoja,\nmaalaamattomia taloja eikä kuraa, ja panimme merkille senkin, että\nkaikkialla näkyi puhtautta, suloutta, hienoa aistia kaunistuksessa\nja koristuksessa, jopa puun sijoitukseen ja aidan mutkaankin nähden,\nkuinka ihmeellisen hyvät tiet olivat, mainiossa korjuussa, ilman\npyörän raittia, jopa ilman pinnan epätasaisuuttakin -- vierimme ja\nvierimme tunnin toisensa jälkeen tänä kirkkaana kesäpäivänä ja yön\nlähestyessä saavuimme tuoksuviin kukka- ja pensasaarnioihin, kiidimme\nniiden halki ja sitten kiihtyneinä ja riemastuneina, puoleksi siinä\nkäsityksessä, että olimme vain kauniin unen narreja, seisoimmekin\nkeskellä uljasta Pariisia.\n\nKuinka mainiota järjestystä tällä laajalla asemalla pidettiin! Ei\nminkäänlaista vimmattua tunkeilua eikä tyrkkimistä, ei huutoa,\nei kiroilua, ei raakamaisia ajureita kerskuen palveluksiaan\ntungettelemassa. Herrat ajurit seisoivat ulkopuolella -- seisoivat\nrauhallisina pitkän vaunurivinsä luona eivätkä sanoneet sanaakaan.\nJonkinlainen ajurikenraali näytti komentavan koko ajopelilaitosta.\nKohteliaasti hän otti vastaan matkustajat ja saattoi heidät sen\ntapaisten ajoneuvojen luo, mitä kukin tarvitsi, ja sanoi ajurille,\nminne kunkin viedä. Siinä ei tarvittu minkäänlaista väittelyä,\nei tarvinnut harmitella liikamaksusta, ei nurista mistään. Tuota\npikaa pyörimme jo pitkin Pariisin katuja ja ilomielin näimme nimiä,\nhuomasimme kulkevamme paikoilla, joihin jo aikoja sitten olimme\nkirjoista tutustuneet. Oli kuin olisimme vanhan ystävän tavanneet,\nkun eräässä kadun kulmassa luimme nimen \"Rue de Rivoli\"; Louvren\nlaajan aukion tunsimme samoin kuin Louvren itsensäkin kuvistaan; kun\nkuljimme heinäkuun patsaan ohi emme kaivanneet ketään kertomaan, mikä\nse oli, taikka mieleemme johtamaan, että julma Bastilji kerran oli\nsillä paikalla seisonut, tuo ihmisonnen, inhimillisen toivon hauta,\ntuo kamala vankila, jonka komeroissa niin monet nuoret kasvot olivat\nuurtuneet vanhuuden ryppyihin, niin moni ylpeä henki nöyrtynyt, niin\nmoni kunnon sydän murtunut.\n\nTilasimme hotellista huoneet, taikka oikeammin annoimme yhteen\nhuoneeseen kantaa kolme vuodetta, jotta voisimme olla yhdessä,\nja sitten lähdimme ulos erääseen ravintolaan, juuri kun lamput\noli sytytetty, ja söimme kaikessa rauhassa tyydyttävän, hitaan\npäivällisen. Oli todellinen nautinto syödä, kun kaikki oli\nniin puhdasta, ruoka niin hyvin keitettyä, tarjoilijat niin\nkohteliaita ja muut tulevat ja lähtevät vieraat niin viiksellisiä,\nniin vallattoman iloisia, suostuttelevia, niin kauhean, niin\nihmeteltävän ranskalaisia! Koko ympäristö oli iloinen ja elähyttävä.\nSyrjäkäytävällä istui pienien pöytien ääressä kaksisataa ihmistä ja\nmaisteli viiniä ja kahvia; kaduilla tungeskeli kevyitä ajoneuvoja\nja iloisia huvittelijoita; ilmassa oli soitantoa, elämää ja tointa\nkaikkialla ympärillämme ja oikea tulipalo kaasuliekkejä joka puolella!\n\nPäivällisen jälkeen meitä halutti käydä katsomassa semmoisia Pariisin\nerikoisuuksia, joiden löytäminen ei vaatinut kovin huolestuttavaa\nvoimanponnistusta, ja lähdimme siis kuljeskelemaan pitkin\nkirkkaasti valaistuja katuja ja katselemaan korutavara-myymäläin ja\njalokivikauppain monenlaisia siroja pikkuesineitä.\n\nToisinaan me vain julmuuden halusta aloimme kiduttaa ranskalaisia,\njotka eivät olleet tehneet meille mitään pahaa, esittäen heille\nkysymyksiä heidän omalla kotikielellään, jota heidän näytti olevan\nniin mahdoton ymmärtää, ja heidän väännellessään itseään me\nlävistimme heidät, pommitimme heitä, uhrasimme heidät heidän omilla\nkehnoilla verbeillään ja partisiipeillaan.\n\nJalokivipuodeissa huomasimme, että toisiin esineihin oli\nkiinnitetty lippu, jossa seisoi \"kultaa\", toisiin \"jäljennöstä\".\nMe ihmettelimme tätä ylenpalttista rehellisyyttä ja tiedustelimme\nasiaa. Saimme kuulla, että koska useimmat ihmiset eivät kykene\nerottamaan väärennettyä kultaa todellisesta, niin pakottaa\nhallitus jalokivikauppiaat leimauttamaan tuotteensa viranomaisten\ntoimesta kullan hienouden mukaan ja jäljennöksiin panemaan laput,\njoissa niiden arvottomuus ilmoitetaan. Meille sanottiin, etteivät\njalokivikauppiaat uskalla tätä lakia loukata ja että muukalainen voi\nolla varma siitä, että hän heidän puodeistaan mitä tahansa ostaessaan\nsaa juuri sitä tavaraa, jota hän on pyytänytkin. -- Totisesti,\nihmeellinen maa on Ranska!\n\nSitten lähdimme parturia takaa-ajamaan. Varhaisimmasta lapsuudestani\nsaakka oli rakkaimpia unelmiani ollut, että joskus pääsisin\npariisilaiseen palatsimaiseen parturiliikkeeseen ajeltavaksi.\nKuvittelin, kuinka saisin käydä pehmustettuun lepotuoliin venymään\npitkin pituuttani, ympärilläni tauluja ja upeita huonekaluja; ylläni\nfreskokuvalliset seinät ja kullatut holvikaaret ja korinttilaisia\npylväskäytäviä jos kuinka pitkälle; Arabian sulotuoksut aistimiani\nhuumaamassa ja etäisen melun unettava humu minua uneen vaivuttamassa.\nTunnin kuluttua havahtuisin kaipauksella ja huomaisin kasvoni\nsileiksi ja pehmeiksi kuin lapsen kasvot. Lähtiessäni kohottaisin\nkäteni parturin pään päälle ja sanoisin: \"Jumala teitä siunatkoon,\npoikani.\"\n\nEtsimme siis idät ja lännet, pari tuntia etsimme, mutta emme\nlöytäneet ensimmäistäkään parturinliikettä. Näimme vain\ntekotukka-liikkeitä, joiden lasikaapeista maalattuja vahaisia\nryöväreitä, päässään tukoittain kuolleita ilkeän näköisiä hiuksia,\nkivisillä silmillään tuijotti ohikulkeviin ja säikäytti heitä\nnaamainsa aavemaisella valkeudella. Jonkun aikaa kartoimme näitä\nkylttejä, mutta lopulta päättelimme, että peruukkien tekijät\nvarmaankin samalla ovat partureita, koska emme voineet tavata\nainoatakaan tämän veljeskunnan edustajaa. Astuimme sisään ja kysyimme\nja saimme kuulla, että niin oli asian laita.\n\nMinä sanoin, että halusin saada partani ajelluksi. Parturi kysyi,\nmissä asuin. Minä sanoin, että väliäpä siitä, missä asuin, minä\nhalusin tulla ajelluksi -- siinä paikassa. Tohtori sanoi, että hän\nniinikään halusi tulla ajelluksi. Molempain parturien kesken huomasi\nnyt levottomuutta! Tapahtui kiihtynyt neuvottelu, sitten juostiin\nsinne ja tänne ja kuumekiireellä etsittiin partaveitsiä hämäristä\npaikoista ja kaahittiin, kopeloitiin, missä saippua olisi. Sitten\nmeidät vietiin pieneen kehnoon risaiseen takahuoneeseen ja otettiin\nkaksi tavallista arkihuonetuolia, joihin meidän piti käydä istumaan,\ntakit yllämme, vanha, vanha sulounelmani särkyi kuin saippuakupla!\n\nIstuin suorassa kuin kynttilä vaieten, surullisena, juhlallisena.\nToinen näistä peruukintekijärosvoista saippuoitsi kasvojani kymmenen\ntuskastuttavaa minuuttia ja hyväksi lopuksi tuhrasi kosolta\nsaippuavaahtoa suuhuni. Karkoitin tämän ilkeän aineen mehevällä\nenglantilaisella voimasanalla ja sanoin: \"Muukalainen, varokaa!\"\nSitten Se vääräuskoinen veteli partaveistään saappaallaan, vaappui\npäälläni pahaa ennustavasti kuusi kamalaa sekuntia ja sitten iski\nkimppuuni kuin hävityksen henki. Ensimmäinen veitsen raapaisu\nirroitti kerrassaan nahkan kasvoistani ja kohotti minut tuoliltani.\nAntakaamme verhon peittää tämä raateleva kohtaus. Mainitsen vain,\nettä minä kestin loppuun saakka, kestin sen julman kidutuksen,\nminkä ranskalaisen parturin ajelu tuottaa; mitä valituimman tuskan\nkyyneleitä valahti aina silloin tällöin poskilleni, mutta minä jäin\nkuin jäinkin henkiin. Sitten se tomppeli ja salamurhaaja pisti\nvesivadin leukani alle ja räiskytti sen sisällyksen kasvoihini ja\npitkin rintaani ja alas pitkin selkääni juoksemaan sillä katalalla\ntekosyyllä, että hän pesi pois saippuan ja veren. Pyyhkittyään\nkasvoni käsiliinalla hän lähti hiuksiani kampaamaan, mutta\nminä pyysin, että hän suvaitsisi jättää sen tekemättä. Sanoin\nmyrkyllisellä ivalla, että riittihän tuo, kun oli tullut nyljetyksi\n-- minä en halunnut menettää vielä päänahkaanikin.\n\nLähtiessäni pidin nenäliinaani kasvojeni edessä, eikä minua\nkoskaan, koskaan, koskaan enää haluttanut uneksia palatsimaisista\npariisilaisista parturinliikkeistä. Totuus on, kuten luulen myöhemmin\nselville saaneeni, ettei siellä ole, Pariisissa, ainoatakaan\nparturinliikettä, jota kannattaisi mainita -- eikä sen puolesta\npartureitakaan. Se petturi, joka täällä esiintyy parturina,\ntuo kuppinsa ja liinansa ja kidutuskojeensa kerallaan kotianne\nja täydellä tarkoituksella nylkee teidät omassa yksityisessä\nasunnossanne. Ah, kuinka minä olen kärsinyt, kärsinyt, kärsinyt\ntäällä Pariisissa, mutta odottakaahan -- vielä tulee se aika, jona\ntuon kaiken kamalasti ja verisesti kostan. Jonain päivänä tulee\npariisilainen parturi huoneeseeni minua nylkemään ja siitä päivästä\nsaakka ei sitä parturia enää ole kukaan näkevä.\n\nYhdentoista aikaan tapasimme kyltin, joka ilmeisestikin tarkoitti\nbiljardia. Kuinka hauskaa! Olimme Azoreilla pelanneet biljardia\npalloilla, jotka eivät olleet pyöreitä, ja vanhalla pöydällä, joka\noli hyvin vähän nupukivitystä sileämpi -- se oli yksi noita kehnoja\nikäkuluja laitoksia, joilla ei ole reunoissa joustavuutta ensinkään,\njoiden virttynyt vaate on paikattu ja joiden näkymättömät esteet\nsaavat pallot kulkemaan mitä hämmästyttävimpiä ja odottamattomimpia\nmutkia ja tekemään aavistamattomia \"fukseja\", jotka kerrassaan\npanivat pään pyörälle. Gibraltarissa olimme pelanneet palloilla,\njotka olivat pähkinän kokoisia, pöytä kuin kaupungin tori -- ja\nkummassakin tapauksessa osaksemme tuli enemmän murhetta kuin\nhuvitusta. Toivoimme täällä paremmin käyvän, mutta se oli suuri\nerehdys. Reunapehmustus oli koko joukon korkeampi kuin pallot, ja\npallot pyrkivät aina tarttumaan kiinni pehmustuksen alle, minkä\nvuoksi karamboleja tuli sangen vähän. Pehmustukset olivat kovat ja\nkimmottomat ja kepit niin vääriä, että niiden käyrä välttämättä\npiti ottaa lukuun, jos mieli osata palloa sille puolelle, jolle\ntarkoitettiin. Danin piti kirjoittaa muistoon tohtorin ja minun\npelatessa. Tunnin kuluttua ei kumpikaan meistä vielä ollut saanut\nlukua kokoon, ja Dan väsyi kirjoittamaan, kun ei ollut mitään\nkirjoittamista, ja me olimme kiihtyneet, suuttuneet ja harmissamme.\nMaksoimme suuren laskun -- noin kuusi senttiä -- ja lupailimme\nkeskenämme palata joskus, kun meillä olisi viikko aikaa, pelataksemme\npelin loppuun.\n\nSe jäi siis toistaiseksi ja lähdimme erääseen sievään kahvilaan\nja söimme illallista ja maistelimme maan viinejä, kuten\nmeitä oli neuvottu tekemään, ja huomasimme ne viattomiksi ja\nkiihoittamattomiksi. Ehkäpä ne kuitenkin olisivat kiihoittaneet, jos\nolisimme juoneet niitä kynäksemme.\n\nPäättääksemme ensi päivämme Pariisissa hauskasti ja miellyttävästi\nlähdimme nyt Grand Hotel du Louvreen mainioon huoneeseemme ja\nkiipesimme upeihin vuoteihimme lukeaksemme ja poltellaksemme -- mutta\nvoi!\n\n    It was pitiful,\n    In a whole city-full,\n    Gas we had none.\n\nEi ollut kaasua, jotta voisi lukea -- ei muuta kuin kurjia\nkynttilöitä. Sehän oli häpeä. Koetimme kartasta suunnitella\nseuraavaksi päiväksi retkiä; vaivasimme päätämme ranskalaisilla\nPariisin-oppailla; puhelimme hajanaisesti koettaessamme turhaan\nvähän selvitellä itsellemme tämän päivän näkemyksien ja kokemuksien\nhurjaa kaaosta; raukesimme sitten velttoon tupakoimiseen; aukoilimme\nsuutamme ja haukottelimme ja oioimme itseämme -- sitten lievästi\nihmettelimme, olimmeko nyt todella ja omassa persoonassamme\nkuulussa Pariisissa, ja luisuimme sitten raukeina vähitellen siihen\nmittaamattomaan salaperäiseen tyhjyyteen, jota ihmisten kesken\nsanotaan uneksi.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\nVieläkin vastoinkäymisiä -- Monsieur Billfinger -- Ranskalaisen\nuudelleen ristiminen -- Pariisilaisen oppaan kynsissä --\nKansainvälinen näyttely -- Komea sotaväen katselmus. -- Vilaukselta\nkeisari Napoleon ja Turkin sulttaani.\n\n\nSeuraavana aamuna nousimme ylös ja pukeuduimme kymmeneltä. Menimme\nhotellin _commissairen_ luo -- en tiedä, mikä _commissaire_ on,\nmutta se se mies oli, jonka luo menimme -- ja sanoimme hänelle\ntarvitsevamme oppaan. Tämä sanoi suuren maailmannäyttelyn tuoneen\nPariisiin niin paljon englantilaisia ja amerikkalaisia, että oli\nmelkein mahdoton saada hyvää opasta. Tavallisesti hänellä muka oli\nniitä tusina tai pari, nyt sitä vastoin vain kolme. Hän lähetti\nnäille sanan. Yksi näytti semmoiselta ryöväriltä, että paikalla\nhylkäsimme hänet. Seuraava puhui teeskennellyllä ääntämisen\ntäsmällisyydellä, joka oli kerrassaan hermostuttava, ja sanoi:\n\n\"If ze zhentlemans will to me make ze grande honneur to me rattain in\nhees serveece. I shall show to him every sing zat is magnifique to\nlook upon in ze beautiful Pairree. I speaky ze Angleesh pairfaitemaw.\"\n\nHänen olisi ollut viisainta pysähtyä tähän, sillä tämän verran hän\ntaisi ulkoa ja lausui erehdystä tekemättä. Mutta itserakkaudessaan\nhän viehättyi lähtemään löytöretkille englannin kielen\ntutkimattomillekin aloille, ja tämä koe oli hänen tuhonsa. Kymmenessä\nsekunnissa hän sekaantui semmoiseen revittyjen ja vertavuotavain\nkieliriekaleitten sotkuun, ettei mikään ihmisnero olisi voinut häntä\nsiitä kunnialla selvittää. Oli liiankin selvää, ettei hän puhunut\nenglantia niin \"pairfaitemaw\" kuin hän itse väitti.\n\nKolmanteen tartuimme. Hänen pukunsa oli vaatimaton, mutta hänen\nolennossaan oli huomattava siisteys. Hänellä oli korkea silkkihattu,\njoka tosin oli vähän vanha, mutta joka oli huolellisesti harjattu.\nHänen silohansikkaansa olivat vanhat, mutta hyvässä korjuussa, ja\nkädessään hänellä oli hieno meriruoko-keppi, jossa oli koukkuinen\nkädensija -- naisen reisi, norsunluusta tehty. Hän astui niin\nkauniisti ja sirosti kuin kissa kuraisen kadun poikki kulkiessaan;\nja ah, hän oli kohteliaisuus itse; levollinen, ei vähääkään\ntungetteleva, arvonsa tuntoinen; ilmetty huomaavaisuus! Hän puhui\nhiljaisesti ja varovaisesti; ja kun äänen piti lausua joku asia\nomalla vastuullaan taikka esittää mielipide, punnitsi hän sitä\nensin drakmoin ja skrupelein pikku keppinsä koukku miettiväisesti\nhampaita vastaan asetettuna. Hänen avauspuheensa oli täydellinen\nlauserakennukseen, ajatukseen, kielioppiin, painostukseen,\nääntämiseen -- kaikkeen nähden. Hän puhui sen jälkeen vähän\nja varovasti. Olimme ihastuneet. Enemmän kuin ihastuneet --\nhaltioissamme. Palkkasimme hänet paikalla. Samalla kuin tämä mies\noli lakeijamme, palvelijamme, kieltämätön orjamme, oli hän kuitenkin\ngentlemanni -- sen helposti huomasimme -- jota vastoin noista\nmolemmista muista toinen oli raaka ja kömpelö ja toinen synnynnäinen\npetkuttaja. Kysyimme Perjantaimme nimeä. Hän veti taskukirjastaan\nlumivalkean pienen kortin ja ojensi sen meille syvään kumartaen:\n\n          A. BILLFINGER.\n\n Opas Pariisia, Ranskaa, Saksaa, Espanjaa\n          y.m. y.m. varten.\n\n       _Grand Hôtel du Louvre_.\n\nBILLFINGER!\n\nTämä kamala nimi karsi pahasti korvaa. Useimmat meistä oppivat\nsietämään kasvoja, jotka ensi näkemältä tekevät vastenmielisen\nvaikutuksen, jopa pitämäänkin niistä, mutta harva luullakseni aivan\nhelposti suostuu ilkeään nimeen. Minua melkein kadutti, että olimme\ntämän miehen palkanneet, hänen nimensä oli niin sietämätön. Mutta\nei auttanut. Kärsimättöminä odotimme, koska pääsisimme lähtemään.\nBillfinger astui ulko-ovelle ajoneuvoja kutsumaan ja tohtori sanoi\nsilloin:\n\n\"Well, opas saa nähtävästi tehdä parturiliikkeelle, biljardipöydälle,\nkaasuttomalle makuuhuoneelle ja ehkä monelle muullekin rauenneelle\nPariisin-kuvitelmalle seuraa. Minä odotin, että oppaamme olisi\njoku Henri de Montmorency tai Armand de Chartreuse tai jotain\nmuuta, joka näyttäisi komealta, kun kotiin kirjoittaa; mutta\najatelkaas, ranskalainen, jonka nimi on Billfinger! Voi! Sehän on\naivan nurinkurista. Se on mahdotonta. Emmehän me voi kutsua häntä\nBillfingeriksi; siitä tulee kipeäksi. Antakaamme hänelle uusi nimi:\nsanokaa jokin parempi. Miten olisi Alexis du Caulaincourt?\"\n\n\"Alphonse Henri Gustave de Hauteville\", minä ehdotin.\n\n\"Sanotaan häntä Fergusoniksi\", arveli Dan.\n\nSe oli käytännöllistä, haaveilematonta tervettä järkeä. Muitta\nmutkitta me panimme Billfingerin viralta ja sanoimme häntä\nFergusoniksi.\n\nAjoneuvot -- avoimet vaunut -- tulivat portaitten eteen. Ferguson\nnousi ajurin viereen pukille ja sitten pyörimme pois aamiaiselle. Mr\nFerguson seisoi vieressä välittääkseen tilauksemme ja vastatakseen\nkysymyksiimme. Jonkun ajan kuluttua hän sivumennen mainitsi -- se\nviekas kettu -- että hän lähtisi syömään aamiaista heti kun me\nolimme aamiaisemme päättäneet. Hän tiesi, ettemme me tulleet ilman\nhäntä toimeen ja ettei meitä taas huvittanut vetelehtiä joutilaina\nja odottaa häntä. Kehoitimme häntä istumaan alas ja syömään meidän\nkanssamme. Hän kumarteli ja kielteli. Se ei ollut sopivaista, hän\nsanoi; hän kävisi toisen pöydän ääreen istumaan. Me jyrkästi käskimme\nhäntä istumaan meidän seuraamme.\n\nTähän päättyy ensimmäinen opetuksemme. Se oli erehdys.\n\nKaiken aikaa, minkä sen jälkeen pidimme tätä veitikkaa\npalveluksessamme, hänen oli aina nälkä, aina jano. Varhain hän\ntuli; myöhään viipyi; joka ravintolaan hänen piti poiketa; jokaista\nviinimyymälää hän katseli himoitsevin silmin. Aina hänen huulillaan\noli ehdotus, että poikettaisiin, alati hän keksi tekosyitä\nsaadakseen syödä ja juoda. Koetimme, kaikin tavoin ahtaa hänet niin\ntäyteen, ettei hänessä pariksi viikoksi enää olisi tyhjää tilaa;\nmutta se oli hukkayritys. Häneen ei mahtunut niin paljon, että\nhänen yli-inhimillisen ruokahalunsa vaatimukset olisivat tulleet\ntyydytetyiksi.\n\nHänessä oli eräs toinenkin vika. Hän kaiken aikaa vaati meitä\nostamaan ja ostamaan. Mitä joutavimmilla tekosyillä hän\nkoetti houkutella meitä paitakauppoihin, kenkäkauppoihin,\nräätälinliikkeisiin, hansikaspuoteihin -- kaikkialle, missä aavan\ntaivaan alla vain näytti häämöttävän mahdollisuus, että hän saisi\nmeidät ostamaan jotain. Vaikka kuka olisi tuosta arvannut, että\nkauppiaat hänelle maksoivat prosentin siitä, mitä me ostimme, mutta\nsiunatussa yksinkertaisuudessamme me emme tätä huomanneet, ennenkuin\ntämä puoli hänen käytöksestään kävi sietämättömän julkeaksi. Dan\nsattui eräänä päivänä mainitsemaan, että hän aikoi ostaa kolme tai\nneljä silkkistä pukukangasta antaakseen ne lahjoiksi. Fergusonin\nnälkäiset silmät kiintyivät häneen paikalla. Parinkymmenen minuutin\nkuluttua vaunut pysähtyivät.\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Teme on se hienompi silkkimagasäng Pariisissa -- se kaikki paras\ntunnettu.\"\n\n\"Miksi toitte meidät tänne? Meidänhän piti ajaa: Louvren palatsin\nluo.\"\n\n\"Mine luule herra sano osta silkki.\"\n\n\"Älkää 'luulko' mitään seuramme puolesta, Ferguson. Emme halua\nrasittaa voimiamme liiaksi. Tahdomme; itse kantaa osan päivän\nhelteestä ja rasituksista. Koetamme; itse 'luulla' sitä mitä pidämme\nvälttämättömänä. Ajakaamme edelleen.\" Näin puhui tohtori.\n\nViidentoista minuutin kuluttua vaunut jälleen pysähtyivät, toisen\nsilkkikaupan eteen. Tohtori sanoi:\n\n\"Ah, Louvren palatsi: mikä kaunis, kaunis rakennus! Asuuko keisari\nNapoleon nyt täällä, Ferguson?\"\n\n\"Ah, doktöör! te laske leikki; teme ei se palatsi; me tule sinne\npian. Mutta kun me aja juuri teme magasäng ohi, jossa on niin kaunis\nsilkki --\"\n\n\"Ah! minä näen, minä näen. Minun kun piti teille kertoa, ettemme\naikoneet tänään ostaa silkkiä; mutta hajamielisyydessäni unohdin\nja minun niinikään piti teille sanoa, että halusimme ajaa suoraan\nLouvreen; mutta senkin unohdin. Mutta nyt lähdemme sinne. Suokaa,\nFerguson, anteeksi näennäinen huolimattomuuteni. Ajakaa edelleen.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua taas pysähdyimme -- uuden silkkimyymälän\neteen. Meitä suututti; mutta tohtori pysyi alati rauhallisena, puhui\naina tasaisella äänellä. Hän sanoi:\n\n\"Vihdoinkin! Kuinka mahtava tämä Louvre onkaan, mutta kuinka pieni!\nKuinka erinomaisen hienosti muotoiltu! Mikä viehättävä ympäristö! --\nMikä kunnianarvoisa, vanha rakennus --\"\n\n\"Anteeksi, doktöör, teme ei on Louvre -- teme on --\"\n\n\"_Mikäs_ se on?\"\n\n\"Minulla idea -- tule mieli heti -- teme magasängi silkki --\"\n\n\"Ferguson, kuinka huolimaton minä olenkin. Minun varma aikomukseni\noli teille sanoa, ettei meidän aikomuksemme ollut tänään ostaa\nsilkkiä, ja aikomukseni oli niinikään teille sanoa, että me palamme\nhalusta päästä Louvreen nyt paikalla, mutta se harvinainen onni,\njoka minulle on suotu, kun olen tänään nähnyt teidän nielevän\nneljä aamiaista, on siihen määrään täyttänyt minut iloisella\nmielenliikutuksella, että laiminlyön hetken tärkeimmätkin asiat.\nMutta nyt, Ferguson, nyt ainakin lähdemme Louvreen.\"\n\n\"Mutta herra doktöör\", (kiihtyneesti) \"se otta vain yksi minuut --\nyksi pikku minuut! Herra ei tarvi osta, jos herra ei tahdo -- herra\nvaan _katsele_ silkki -- _katsele_ kaunis kangas.\" (Rukoilevalla\näänellä.) \"_Sair_ -- yksi _lyhyt_ minuut!\"\n\nDan sanoi: \"Hiiteen koko idiootti! Minä en halua tänään katsella\nsilkkikankaita, ja minä _en_ katsele niitä. Antaa mennä.\"\n\nJa tohtori: \"Me emme nyt halua silkkikankaita, Ferguson. Meidän\nsydämemme ikävöi Louvreen. Jatketaan matkaa -- jatketaan matkaa.\"\n\n\"Mutta _doktöör!_ se otta vaan yks minuut -- yksi pikku minuut. Ja se\naika on kyllä -- aivan kyllä. Siellä ei mitä näke nyt -- liian myöhä.\nKello kymmenen minuutti ennen neljä ja Louvre sulke kello neljä --\n_yksi_ pieni minuut vaan, doktöör!\"\n\nSe kavala hylky! Syötyään neljä aamiaista ja juotuaan neljä pulloa\nsamppanjaa hän kehtasikin tehdä meille moisen kepposen. Emme sinä\npäivänä saaneet nähdä vilaustakaan Louvren kokoelmain lukemattomista\ntaideaarteista ja ainoa surkea lohdutuksemme oli se, ettei\nFergusonille onnistunut saada kaupan ainoatakaan silkkipukukangasta.\n\nOlen tämän luvun kirjoittanut osaksi siitä syystä, että Billfingerin,\nsen viekkaan veijarin, pahoinpitely tuottaa minulle erikoista\nnautintoa, osaksi myös osoittaakseni jokaiselle, joka sattuu tämän\nlukemaan, kuinka Pariisin oppaat pitelevät amerikkalaisia, ja mitä\nlaatua miehiään Pariisin oppaat ovat. Suotta on luulla, että me\nolimme tyhmempiä ja helpommat pettää kuin maanmiehemme yleensä,\nsillä sitä me emme olleet. Oppaat pettävät ja nylkevät jokaista\namerikkalaista, joka saapuu Pariisiin ensi kerran ja katselee\nkaupunkia yksinään tai toisten yhtä kokemattomien seurassa kuin\nhän itsekin on. Mutta vielä minä palaan Pariisiin uuden kerran\nja varokoot oppaat silloin itseään! Minä tulen sotamaalissani --\ntomahawkki kerallani.\n\nLuullakseni emme menettäneet Pariisissa paljonkaan aikaa hukkaan.\nOlemme joka yö menneet uupuneina nukkumaan. Tietysti kävimme kuulussa\nmaailmannäyttelyssä. Siellähän kävi koko maailma. Kävimme siellä\nkolmantena päivänä Pariisiin tultuamme -- ja viivyimme siellä\n_lähes kaksi tuntia_. Se oli ensimmäinen ja viimeinen käyntimme.\nTotta puhuen näimme yhdellä vilkaisulla, että tässä mahdottomassa\nlaitoksessa olisi pitänyt olla viikkoja -- jopa kuukausiakin --\njos halusi saada siitä jonkinlaisen käsityksen. Se oli ihmeteltävä\nnäyttely, mutta vielä ihmeellisemmät olivat ne kaikkiin kansoihin\nkuuluvat liikkuvat ihmispaljoudet, joita siellä näki. Minä huomasin,\nettä vaikka viettäisin siellä kuukauden, niin sittenkin katselisin\nihmisiä, enkä näyttelyn kuolleita esineitä. Mieltäni hieman alkoi\nkiinnittää omituinen vanha seinäverho kolmanneltatoista vuosisadalta,\nmutta samalla kulki ohi joukko araabeja ja heidän tummat kasvonsa ja\nomituiset pukunsa paikalla käänsivät huomioni puoleensa. Tarkastelin\nhopeajoutsenta, jonka liikunnoissa oli elävä sulo, silmissä elävä äly\n-- katselin, kuinka se uiskenteli yhtä huolettomana ja tyytyväisenä,\nkuin olisi se rämeessä syntynyt eikä kultasepän puodissa -- katselin,\nkuinka se veden alta otti hopeakalan ja piti koholla päätään ja\nsuoritti kaikki nielemisen tavanmukaiset perusteelliset temput --\nmutta juuri kun kala katosi sen kurkkuun, tuli siihen muutamia\ntatuoituja Etelämeren saarelaisia ja niiden viehätysvoima voitti\nminut. Vähän ajan kuluttua huomasin sitten monen sadan vuoden vanhan\npyörivän pistoolin, joka oli kummasti uudenaikaisen Coltin näköinen,\nmutta samassa sain juuri kuulla, että Ranskan keisarinna oli\nrakennuksen jossain toisessa osassa ja kiiruhdin katselemaan, miltä\nhän mahtoi näyttää. Kuulimme sotilassoittoa -- näimme tavallista\nenemmän sotilaita, jotka kiireesti kulkivat jonnekin -- yleisön\nkesken syntyi yleistä liikettä. Kysyimme, mitä tuo kaikki merkitsi,\nja saimme kuulla, että Ranskan keisarin ja Turkin sulttaanin piti\n_Arc de l'Etoilen_ luona tarkastaa viisikolmattatuhatta sotamiestä.\nLähdimme paikalla sinne. Minulla oli paljon suurempi hätä nähdä nämä\nmiehet kuin kaksikymmentä maailmannäyttelyä.\n\nAjoimme sinne ja asetuimme avoimelle paikalle aivan Amerikan\nministerin talon kohdalle. Muuan keinottelija asetti laudan kahden\ntynnörin väliin sillaksi ja vuokrasimme siltä seisomapaikan.\nSamassa kuului etäistä soitantoa; ja pian näimme pölypatsaan,\njoka hitaasti liikkui meitä kohti; ja kun vielä kului hetkinen,\nsukelsi pölypilvestä esiin uljas ratsumiesjoukko liehuvin lipuin ja\nmahtavasti raikuvin sotilassoitoin ja hiljaista ravia lähestyi katua\npitkin. Heidän jälkeensä tuli pitkä jono tykkiväkeä; sitten taas\nratsuväkeä loistavissa univormuissa; ja sitten heidän keisarilliset\nmajesteettinsa Napoleon III ja Abdul Aziz. Suunnaton kansanpaljous\nheilutti hattujaan ja huusi -- koko laajan ympäristön akkunoista ja\nkatoilta puhkesi oikea lumituisku heiluvia nenäliinoja ja niiden\nheiluttajain huudot yhtyivät alla olevan kansanpaljouden huutoon. Se\noli sangen vaikuttava näky.\n\nMutta molempiin keskushenkilöihin kiintyi kaikki huomiomme.\nLieneekö suuren yleisön eteen milloinkaan ilmestynyt tämmöistä\nvastakohtaa? Napoleon sotilasunivormuun puettuna -- pitkävartaloinen,\nlyhytsäärinen mies, julmin viiksin, vanha, ryppyinen, silmät\npuolittain suljetut ja silmissä niin syvä, viekas, harkitseva\nilme! -- Napoleon, joka mitä ystävällisimmin kumarteli äänekkäille\nsuosionosoituksille ja hattunsa syvään painetun lierin alta\nkissansilmillään tarkasteli kaikkia ja jokaista, ikäänkuin\nkeksiäkseen jonkun merkin, etteivät nämä suosionosoitukset olleet\ntodellisia ja lähteneet sydämestä.\n\nAbdul Aziz, Ottomanisen valtakunnan rajaton itsevaltias -- puettuna\ntummanvihreihin eurooppalaisiin vaatteisiin, melkein ilman\nminkäänlaisia arvon merkkejä ja koristuksia; päässä turkkilainen\nfessi -- lyhyt, paksu, tumma mies, mustapartainen, mustasilmäinen,\ntyperä, ei minkään näköinen -- mies, jonka koko ulkomuoto teki sen\nvaikutuksen, että jos hänellä vain olisi ollut lihaveitsi kädessään\nja valkoinen esiliina edessään, niin ei olisi ensinkään tarvinnut\nhämmästyä, vaikka olisi kuullut hänen sanovan: \"Lampaanpaistiako\ntänään, vai pitääkö olla hyvä oluttupapaisti?\"\n\nNapoleon III, nykyajan korkeimman sivistyksen, edistyksen ja\nhienostuksen edustaja; Abdul Aziz, kansan edustaja, jonka luonteeseen\nja kasvatukseen kuuluvat lika ja raakuus, tietämättömyys, taikausko,\nkykenemättömyys edistykseen -- ja hallituksen edustaja, jonka kolme\nsulotarta ovat Sorto, Riisto ja Veri. Täällä loistavassa Pariisissa,\ntämän majesteettisen triumfikaaren alla, tervehtii ensimmäinen\nvuosisata yhdeksättätoista!\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\nNotre-Damen kunnianarvoisa vanha katedraali -- Jean Sanspeurin\nlisärakennus -- Aarteita ja pyhiä reliikkejä -- Ristin taru -- La\nMorgue -- Blondin liekeissä -- _Cancan_ koko julkeudessaan -- Louvre\n-- Suuri puisto -- Upeata loistoa -- Kuulujen esineiden säilyminen.\n\n\nLähdimme katsomaan Notre-Damen katedraalia. -- Olimme kuulleet siitä\nennen. Toisinaan minä ihmetellen ajattelen, kuinka paljon me todella\ntiedämme ja kuinka älykkäitä olemme. Me paikalla tunsimme tuon\nruskean vanhan goottilaisen rakennuksen; se oli kuvainsa näköinen.\nSeisoimme vähän matkan päässä ja katselimme sitä monesta paikasta,\nkatselimme kauan sen korkeita neliskulmaisia torneja ja runsaasti\nkoristettua etusivua, jossa oli aivan paksulta kivisiä, typistettyjä\npyhäinkuvia. Rauhallisesti olivat ne sieltä komeroistaan kautta\naikain katselleet tämän maailman menoa. Jerusalemin patriarkka oli\nseisonut niiden alla ritarivallan ja romantiikan ammoisina aikoina\nja saarnannut kolmatta ristiretkeä. Enemmän kuin kuusisataa vuotta\non siitä kulunut, ja siitä pitäen ne ovat siellä seisoneet ja\nrauhallisesti korkeudestaan katselleet mitä järkyttävimpiä tapauksia,\nkomeinta loistoa, kaikkia ihmeellisiä näytelmiä, jotka eri aikoina\novat pariisilaisia ilahuttaneet ja surettaneet. Nämä säiden pieksämät\nvanhat veikot, joista harva oli nenänsä ehyenä säilyttänyt, näkivät\nmonen monet rautapaitoihin pukeutuneet ritarijonot, kun he palasivat\ntakaisin Pyhältä maalta; he kuulivat kellojen ylhäältä pauhaavan\nkäskyä, että Pärttylin yön teurastus oli alkava, ja he näkivät\nteurastuksen, joka siitä alkoi; myöhemmin he näkivät hirmuvallan,\nvallankumouksen verilöylyt, kuninkaan valtaistuimelta sysäämisen, ja\nmolempien Napoleonien kruunauksen, sen nuoren prinssin kastamisen,\njoka tänään Tuileries linnassa vallitsee palvelijoitaan -- ja\nehkäpä ne vielä seisovat komeroissaan silloinkin, kun Napoleonin\nhuone vuorostaan kukistuu ja suuren tasavallan liput liehuvat sen\nraunioiden päällä. Kunpa nämä vanhat kuvat osaisivat puhua! Ne\nkertoisivat tarun, jota kannattaisi kuulla.\n\nSanotaan, että Rooman vallan aikana, kahdeksantoista tai parikymmentä\nvuosisataa takaperin nykyisen Notre Damen paikalla oli pakanallinen\ntemppeli -- sen jäännöksiä on Pariisissa vielä säilynyt; ja että\nkristitty kirkko rakennettiin sen paikalle vuoden 300 vaiheilla\nj.Kr. V. 500 rakennettiin sen tilalle uusi; ja nykyisen katedraalin\nperustukset laskettiin vuoden 1100 vaiheilla j.Kr. Luulisi paikkaa\nvähitellen koko pyhitetyksi. Osa tästä jalosta rakennuksesta\nmuistuttaa vanhain aikain omituisia tapoja. Sen rakennutti Burgundin\nherttua Jean Sans-Peur omaatuntoaan viihdyttääkseen - hän kun oli\nmurhannut Orleansin herttuan. Ah! nuo vanhat ajat ovat olleet ja\nmenneet, ajat, jolloin murhamies saattoi pestä nimestään tahran ja\ntunnontuskansa viihdyttää nukuksiin sillä yksinkertaisella tavalla,\nettä otti esiin tiilensä ja muurilaastinsa ja jatkoi kirkkoa.\n\nSuuren läntisen päädyn porttaalit on nelitahoisilla pilareilla kahtia\njaettu. Keskimmäinen poistettiin v. 1852 maankiitosta juhlittaessa\nsen johdosta, että presidenttiys jälleen oli saatettu voimaan --\nmutta sangen pian saatiin tilaisuus muuttaa päätöstä ja panna se\ntakaisin paikoilleen. Ja se tehtiin kuin tehtiinkin.\n\nKuljeskelimme kirkon mahtavissa laivoissa tunnin tai pari katsellen\npää takakenossa sen upeita maalattuja akkunoita, jotka oli sinisillä\nja keltaisilla ja veripunaisilla marttyyreillä koristettu, ja\nkoetimme ihailla kappelien lukemattomia suuria maalauksia, ja tämän\njälkeen meidät laskettiin sakaristoon ja siellä saimme nähdä ne\nsuurenmoisen komeat viitat, joihin paavi oli puettu kruunatessaan\nNapoleon I:n; vaunullisen puhtaasta kullasta ja hopeasta tehtyjä\nesineitä, joita käytettiin kirkon suurissa julkisissa juhlakuluissa\nja menoissa; muutamia todellisen ristin nauloja, palan itse rististä\nja osan orjantappurakruunua. Olimme jo Azoreilla sikäläisessä\nkirkossa nähneet suuren palan oikeata ristinpuuta, mutta siellä ei\nollut nauloja. Meille näytettiin niinikään sitä veristä viittaa,\njoka Pariisin arkkipiispalla oli yllään, kun hän v. 1848 asetti\nalttiiksi pyhitetyn persoonansa ja uhmasi kapinallisia, nousi\nbarrikaadeille ja kohotti korkealle öljypuun oksaa toivoen siten\ntekevänsä murhaamisesta lopun. Tämä jalo yritys maksoi hänen\nhenkensä. Hänet ammuttiin kuoliaaksi. Saimme nähdä valinkuvan hänen\nkasvoistaan, kuoleman jälkeen otetun, luodin, joka hänet tappoi, ja\nmolemmat kylkiluut, joitten väliin se tarttui. Näillä ihmisillä on\npyhiinjäännöksiin nähden ihmeellisenlainen maku. Ferguson kertoi\nmeille, että hopearisti, joka hyvällä arkkipiispalla oli vyöllään,\nriistettiin irti ja heitettiin Seineen, jossa se viisitoista vuotta\nmakasi lietteeseen hautautuneena, kunnes eräälle papille ilmestyi\nenkeli ilmaisten hänelle, miltä kohdalta hän sukeltamalla sen\nlöytäisi; ja hän _sukelsi_ ja löysi sen, ja nyt se on Notre Damessa\nnäytteillä ja sitä saa vapaasti katsella jokainen, jota ihmeellisesti\nkeksityt elottomat esineet huvittavat.\n\nKävimme sitten Morguessa, tuossa kamalassa paikassa, johon\nsalaperäisesti kuolleet viedään, jos kuka jäännöksistä voisi auttaa\nkaamean hämäryyden selville saamista. Seisoimme rautaristikon edessä\nja katselimme sen läpi huoneeseen, jonka seinät olivat täyteen\nripustetut kuolleitten vaatteita; karkeita, vedessä viruneita\npuseroita; naisten ja lasten ohuita vaatekappaleita; ylimyksen\nvaatteita, jotka olivat piestyt, puukotetut ja punatahraiset; hattu,\njoka oli lyttyyn lyöty ja verinen. Kaltevalla kivellä makasi uponnut\nmies, alastomana, pöhöttyneenä, sinipunaisena; kouristaen katkenneen\npensaan oksaa vielä kuolemassakin puristaen niin kivettyneellä\nvoimalla, ettei ihmisvoima olisi kyennyt hänen kättään irti saamaan\n-- se yksin oli ollut hänen viimeisten epätoivon ponnistustensa\ntodistajana, kun hän koetti tuhoon tuomitun henkensä pelastaa.\nVettä lakkaamatta virtasi hänen rumain kasvojensa yli. Me tiesimme,\nettä ruumis ja vaatteet olivat siinä, jotta ystävät voisivat sen\ntuntea, mutta siltä ajattelimme, saattoiko kukaan rakastaa moista\nkamalaa esinettä tai surra sen menetystä. Me kävimme miettiväisiksi\nja ihmettelimme, mahtoiko neljäkymmentä vuotta takaperin, kun tämän\nhirmuisen olennon äiti piti sitä polvellaan ja suuteli ja hyväili\nsitä ja tyytymyksen ylpeydellä näytteli sitä ohikulkeville, mahtoiko\nsilloin koskaan hänen aivojensa läpi vilahtaa profeetallinen aavistus\ntästä kamalasta lopusta. Minä puolittain pelkäsin, että meidän siinä\nseistessämme voisi tulla vainajan äiti tai vaimo tai veli, mutta ei\nmitään sentapaista tapahtunut. Tuli miehiä, tuli naisia ja jotkut\nkatsoivat uteliaasti sisään ja painoivat kasvojaan ristikkoa vastaan;\ntoiset loivat huolimattoman silmäyksen ruumiiseen ja kääntyivät pois\npettyneen näköisinä -- arvatenkin ihmisiä, jotka hakevat väkeviä\nmielenliikutuksia ja säännöllisesti käyvät Morguen näyttelyissä aivan\nsamoin kuin toiset joka yö käyvät teattereissa. Kun eräs tämmöinen\nvilkaisi ristikon taa ja taas meni menojaan, täytyi minun pakostakin\najatella -- \"Tämä ei näytä tuottavan teille mitään tyydytystä --\nmurhattu perhe, vähempi mielenvirkistys ei _teille_ kelpaa.\"\n\nEräänä iltana kävimme kuulussa _Jardin Mabillessa_, mutta viivyimme\nsiellä vain vähän aikaa. Halusimme kuitenkin nähdä vähän tämänkin\nlaatuista Pariisin elämää ja lähdimme sen vuoksi seuraavana iltana\nAsnièresin esikaupunkiin samanlaiseen huvittelupaikkaan. Iltasella\nlähdimme rautatieasemalle ja Ferguson osti toisen luokan piletit.\nEn ole useinkaan nähnyt niin taajassa ihmisiä -- mutta siitä\nhuolimatta ei pidetty pahaa elämää, ei ollut epäjärjestystä eikä\nraakaa reuhaamista. Muutamista vaunuun tulleista naisista ja nuorista\ntytöistä tiesimme, että ne olivat _demimondea_, mutta toisista emme\nensinkään olleet varmoja.\n\nVaunussamme olevat tytöt ja naiset käyttäytyivät vaatimattomasti\nja säädyllisesti koko ajan, paitsi että he polttivat tupakkaa.\nSaavuttuamme Asnièresin puistoon maksoimme frangin tai pari\npääsymaksua ja pääsimme puutarhaan. Siellä oli kukkamaita, nurmikoita\nja pitkiä kaarevia pensaskujia, siellä täällä suljettu lehtimaja,\njossa olisi mainiosti sopinut syödä hyytelöä. Kuljimme mutkaisia\nsorakäytäviä lukemattomien impien ja nuorten miesten seurassa, ja\näkkiä puhkesi eteemme, puhkesi kuin pudonnut aurinko, kupukattoinen,\nkirjokoristeinen valkoinen temppeli, joka oli kaasuliekkejä\nylt'yleensä, ylt'yleensä täyteen tähditettynä. Lähellä oli iso kaunis\nrakennus, jonka väljä edusta oli samalla tavalla valaistu, ja sen\nkatolla liehui \"the Star Spangled banner\", Amerikan tähtilippu.\n\n\"Well!\" sanoin. \"Mitäs tämä on?\" Vähältä ettei henki salpautunut.\n\nFerguson sanoi, että isäntä oli amerikkalainen -- New Yorkista, ja\nettä hän tuimasti kilpaili Jardin Mabillen kanssa.\n\nPuutarhassa sipsutteli seuroja, joihin kuului kumpaakin sukupuolta\nja melkein joka ikääkin, taikka istui heitä taivasalla lipputangon\nja temppelin edustalla juoden viiniä, kahvia ja tupakoiden. Tanssi\nei ollut vielä alkanut. Ferguson sanoi, että pian saataisiin nähdä\nesiintymistäkin. Kuulun Blondinin piti esiintyä jännitetyllä köydellä\ntoisessa puutarhan osassa. Lähdimme sinne. Siellä valaistus oli\nhämärä ja ihmiset olivat sangen taajaan sulloutuneet. Ja nyt tein\ntuhmuuden, jonka vaikka mikä aasi voi tehdä, järkevä mies ei koskaan.\nMinulle sattui erehdys, jonka huomaan uudistuvan elämäni jok'ikisenä\npäivänä. -- Seisoessani siinä nuoren hienon naisen vieressä sanoin:\n\n\"Dan, katsopas tätä tyttöä, eikös ole kaunis!\"\n\n\"Kiitän teitä, hyvä herra, enemmän kohteliaisuutenne ilmeisestä\nvilpittömyydestä kuin siitä tavattomasta julkisuudesta, jonka olette\nsille suonut.\" Hyvällä puhtaalla englannin kielellä.\n\nLähdimme pienelle kävelylle, mutta mieleni oli kovin, kovin\nlannistunut. En pitkään aikaan sen jälkeen tahtonut rauhoittua ja\ntyytyä. Miksi _ovat_ ihmiset niin tyhmiä, että luulevat itseään\nainoiksi ulkomaalaisiksi kymmentuhantisessa joukossa?\n\nMutta pian esiintyi sitten Blondin. Ilmestyi jännitetylle köydelle\nkorkealle heiluvien hattujen ja nenäliinojen meren yli, ja satain\nrakettien sähistessä hänen sivuitseen taivasta kohti hän niiden\nloistossa oli kuin pieni hyönteinen. Tangollaan tasapainoaan\nhoitaen hän kulki köyden päästä päähän -- pari kolmesataa jalkaa;\npalasi sitten takaisin, otti miehen ja kantoi hänet poikki; palasi\ntaas keskelle köyttä ja tanssi jonkun tanssin; suoritti sitten\nmuutamia voimistelu- ja tasapainotemppuja, jotka olivat liian\nvaarallisia, jotta niitä olisi ollut hauska katsella; ja hyväksi\nlopuksi hän itseensä kiinnitti tuhatkunnan roomalaista kynttilää,\nKathariina-pyörää, käärmettä ja kaiken näköistä ja väristä rakettia,\nsytytti ne kaikki yhtaikaa tuleen ja käveli ja valssasi köydellään\njälleen häikäisevässä loistossa ja kirkkaudessa, joka valaisi koko\npuiston ja ihmisten kasvot kuin yösydännä suuri tulipalo.\n\nTanssi oli alkanut, ja me lähdimme temppeliin. Tässä oli juomasali;\nja ympäri joka puolella oli leveä kehän muotoinen lava tanssijoita\nvarten. Peräydyin temppelin seinälle ja odotin. Tanssijat\njärjestyivät kahteenkymmeneen ryhmään, soitto alkoi ja sitten\n-- kohotin käteni kasvojeni eteen häpeästä. Mutta minä katselin\nsormieni lomista. He tanssivat kuulua \"Can-cania.\" Edessäni olevasta\nryhmästä sipsutti soma tyttö keveästi esiin kohtaamaan vastassa\nolevan herran -- sipsutti takaisin taas, tarttui voimakkaasti kahden\nkäden hameittensa helmoihin, kohotti ne melko korkealle ja tanssi\naivan merkillisen jigin, jossa oli enemmän tointa ja rohkeutta,\nkuin ainoassakaan jigissä, mitä minä olin nähnyt, ja sitten edeten\nreippaasti keskelle potkaisi vallattoman potkun vis-à-vitaan vastaan\nja olisi varmaan potkaissut häneltä nenän pois, vaikka hän olisi\nollut seitsemää jalkaa pitkä. Se oli miehen onni, että hänen mittansa\noli vain kuusi.\n\nSemmoista se on can-can. Sen idea on tanssia niin hurjasti,\nsuurella melulla ja vallattomasti kuin suinkin; näyttää itseänsä\nniin paljon kuin suinkin, jos olette nainen; ja potkia niin\nkorkealle kuin voitte, kuuluittepa kumpaan sukupuoleen tahansa.\nTässä ei ole sanaakaan liioittelua. Jokainen niistä vakaantuneista,\nkunnianarvoisista, iäkkäistä henkilöistä, joita siellä oli, voi\ntodistaa tämän väitteen todeksi. Semmoisia henkilöitä oli läsnä koko\npaljon. Minä otaksun, ettei ranskalainen moraali ole sitä piukkaan\nnyöritettyä laatua, joka vähästä säikähtää.\n\nSiirryin vähän syrjemmälle ja loin can-caniin yleissilmäyksen.\nHuutoja ja naurua, rajua soittoa, hurja sekamelska sikin sokin\nkiitäviä muotoja, iloisten pukujen myrskyistä ravistelua ja\nnykimistä, päitten keikkumista, käsivarsien heittoa, valkosukkaisten\npohkeitten ja hienojen kenkäin salamanvälähtelyä ilmassa ja sitten\nsuuri loppusekasorto, kamala meteli ja hurja rynnistys paikoilleen!\nKautta taivaan! Ei mitään tähän verrattavaa ole ollut maan päällä\nsiitä kuin tutiseva Tam O'Shanter näki pirun noitain kanssa elämöivän\nsinä myrsky-yönä \"Allowayn kummittelevassa kirkossa.\"\n\nKävimme Louvressa semmoiseen aikaan, jolloin meillä ei ollut\nminkäänlaisia silkkiostoksia mielessämme, ja katselimme\nvirstakaupalla sen vanhain mestarien maalauksia. Jotkut niistä\nolivat kauniita, mutta samalla ne siihen määrään todistivat noitten\nsuurten miesten matelevaa henkeä, että heidän teostensa katseleminen\ntuotti meille vähän nautintoa. Niistä puhui selvemmin, kiinnitti\nenemmän huomiota ruhtinaallisten suojelijain ytelä jumaloiminen, kuin\nvärin ja ilmeen viehätys, jota heidän tauluissaan väitetään olevan.\nKiitollisuus hyvyydestä on paikallaan, mutta minusta näyttää, että se\nmuutamissa näistä taiteilijoista meni niin pitkälle, että se lakkasi\nolemasta kiitollisuutta ja muuttui jumaloimiseksi. Jos ihmisten\njumaloimista voidaan millään hyväksyttävällä syyllä puolustaa,\nantakaamme sitten vain kaikin mokomin anteeksi Rubensille ja hänen\nveljilleen.\n\nMutta jätän tämän asian, etten vanhoista mestareista sanoisi\nsemmoista, joka olisi parempi jättää sanomatta.\n\nTietysti me kävimme ajelemassa _Bois de Boulognessa_, tuossa\nrannattomassa puistossa, jossa on paljon metsiä, järviä, könkäitä\nja leveitä teitä. Siellä oli ajoneuvoja jos kuinka monin tuhansin,\njoka puolella iloa ja vilkkautta. Siellä oli sangen vaatimattomia\najurinvaunuja, joissa isä ja äiti ja kaikki lapset istuivat; huomiota\nherättäviä avoimia pieniä vaunuja ja niissä tunnettuja naisia, joiden\nmaine oli hieman niin ja näin; siellä oli liikkeellä herttuoita Ja\nherttuattaria, kirjavat lakeijat vaunujen takana kököttäen ja yhtä\nkirjava ratsumies jokaisella kuudesta hevosesta; siellä oli sinistä\nja hopeista ja viheriäistä ja kultaista ja punaista ja mustaa ja\nkaikennäköisiä ja -karvaisia yllättäviä ja päätä pyörälle panevia\nlivreitä, ja minä melkein halusin passariksi itsekin, moisten\nkauniitten vaatteitten vuoksi.\n\nMutta sitten tuli keisari ja hän pimitti kaikki muut. Hänen edellään\nratsasti komeihin univormuihin puettu henkivartiasto ja hänen\nvaunuhevosillaan (niitä näytti olevan tuhannen vaiheille) ratsastivat\nkomeat miehet, tyylikkäihin univormuihin puettuina hekin, ja vaunujen\nperässä tuli toinen osasto henkivartioita. Kaikki antoivat tietä,\nkaikki kumarsivat keisarille ja hänen ystävälleen sulttaanille.\nRivakkaa ravia he ajoivat ohi ja katosivat.\n\nEn yritä kuvata Boulognen metsää. En voi sitä kuvata. Se sanalla\nsanoen on kaunis, sivistynyt, rannaton, ihmeteltävä erämaa. Se on\nlumoava paikka. Nyt se on, voisi sanoa, itse Pariisissa, mutta siinä\non mureneva vanha risti joka muistuttaa, ettei asian laita aina ole\nollut niin. Risti on pystytetty paikalle, jossa neljännellätoista\nvuosisadalla eräs kuulu trubaduuri ryöstettiin ja murhattiin. Tässä\npuistossa se junkkari, jolla on se nimi, jota on mahdoton lausua,\nviime kevännä yritti pistoolilla ampua kuoliaaksi Venäjän tsaarin.\nLuoti sattui puuhun. Ferguson näytti meille paikan. Amerikassa\ntämä merkillinen puu olisi kaadettu ja unohdettu vähemmässä kuin\nviidessä vuodessa, mutta täällä se pyhitetään. Oppaat näyttävät sitä\nmatkailijoille kahdeksansataa vuotta tämän jälkeen, ja kun se lahoo\nja vanhuuttaan kaatuu, siirtävät he siihen toisen puun ja jatkavat\nsamaa vanhaa juttua aivan kuin ennenkin. Soisin, että mekin voisimme\nmaahamme tuoda hiukan tätä miellyttävää eurooppalaista kunnioitusta\nhistoriallisia esineitä kohtaan.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\nRanskan kansallinen hautausmaa -- Suurien vainajien joukossa --\nOnnettoman rakkauden hauta -- Abelardin ja Heloisen historia --\n\"Täällä puhutaan englantia\" -- \"Täällä sekoitetaan amerikkalaisia\njuomia\" -- Keisarillisia kunnianosotuksia amerikkalaiselle --\nGrisetin liiallinen maine -- Lähtö Pariisista -- Vakaantunut\nmielipide naisten kauneudesta.\n\n\nHauskimpia retkiämme oli käynti Père la Chaisen kalmistossa,\nRanskan kansallisella hautausmaalla, muutamain sen suurimpain ja\nparhaitten lasten kunnioitetussa lepopaikassa, monen miehen ja\nnaisen viimeisessä kodissa, jolla ei ole ollut korkeita arvonimiä,\nvaan joka on oman voimansa, oman neronsa ansiosta mainetta saanut.\nSe on juhlallinen kaupunki kiertelevine katuineen ja vainajille\nrakennettuine marmoritemppeleineen ja huoneineen, jotka valkoisina\nloistavat reheväin lehväin ja raikkaitten kukkasten keskeltä. Eivät\nolekaan kaikki kaupungit yhtä taajaan asutut kuin tämä, eikä ole\nkaikkien muurien piirissä näin laajalta alaa. Vähän on missään\nkaupungissa palatseja, jotka olisivat yhtä siroja rakenteeltaan, yhtä\nrunsaalla taiteella koristetut, yhtä kalliista aineesta rakennetut,\nyhtä täynnään suloa, yhtä kauniit.\n\nOlimme seisoneet St. Denis'n vanhassa kirkossa, jossa hautain päällä\nmakasi kolmekymmentä polvea kuninkaita ja kuningattaria marmoriin\nkuvattuna, ja vaikutus, jonka siitä saimme, oli hämmästyttävä ja\nsuuri; omituiset asepuvut, vanhanaikaiset vaatetukset, rauhalliset\nkasvot, kaunopuheineen rukoukseen vastakkain asetetut kädet -- se\noli hämärän muinaisuuden näky. Tuntui omituiselta täten seisoa ja\ntavallaan katsella kasvoista kasvoihin vanhaa Dagobert I ja Klodvigia\nja Kaarle Suurta, noita hämäriä suurenmoisia sankareita, noita\nhaamuja, noita tuhannen vuoden taruolennoita! Kosketin sormellani\nheidän tomuttuneita kasvojaan, mutta Dagobert oli kuolleempi kuin ne\nkuusitoista vuosisataa, jotka ovat hänen ylitseen kulkeneet. Klodvig\nnukkui lujasti Kristuksen hyväksi tekemänsä työn jälkeen ja vanha\nCharlemagne uneksi edelleen urhoistaan, paladineistaan, verisestä\nRoncesvallesista, eikä vähääkään välittänyt minusta.\n\nPère la Chaisenkin suuret nimet tekevät vaikutuksen, mutta se\nvaikutus on toisenlainen. Siellä kaikki koko ajan muistuttaa mieleen,\nettä tämä paikka on pyhitetty jalommille ruhtinaille -- sydämen ja\nneron ruhtinaille. Jokaista hengen lahjaa, jokaista ihmisluonnon\njaloa piirrettä, jokaista korkeata alaa, jolle ihmiset voimansa\nomistavat, näyttää täällä edustavan kuulu nimi. Seuraus siitä on\nomituinen sekoitus. Davoust ja Massena, jotka vaikuttivat niin monen\ntaistelutragedian ratkaisuun, ovat täällä, ja täällä on myös Rachel,\njoka näyttämötragedian alalla saavutti yhtä suuren maineen. Täällä\nlepää apotti Sicard -- mykkäin ja kuurojen ensimmäinen suuri opettaja\n-- mies, jonka sydän oli avoin jokaiselle onnettomalle ja joka\npyhitti koko elämänsä onnettomain auttamiselle; ja vain lyhyen matkan\npäässä hänestä sai vihdoinkin levon ja rauhan marsalkka Ney, jonka\nmyrskyiselle mielelle paras soitanto oli torven taistelupuhallus.\nSe mies, joka sai aikaan julkisen kaasuvalaistuksen, ja eräs toinen\nhyväntekijä, se, joka pani alulle perunanviljelyksen ja siten\ntuotti siunauksen miljoonille nälkää näkeville maanmiehilleen,\nhe makaavat täällä, seuranaan Masseronon ruhtinas ja Taka-Intian\nmaanpakoon tuotuja kuningattaria ja ruhtinaita. Kemisti Gay-Lussac,\ntähtitieteilijä Laplace, haavalääkäri Larrey, asianajaja Sèze ovat\ntäällä ja heidän seuranaan ovat Talma, Bellini, Rubini, de Balzac,\nBeaumarchais, Béranger, Molière ja Lafontaine ja kymmeniä muita,\njoiden nimet ja arvokas työ ovat yhtä tunnetut sivistyksen etäisissä\nsyrjäseuduissa kuin niiden kuninkaitten ja ruhtinaitten nimet, jotka\nSt. Denis'n marmoriholveissa nukkuvat iäistä unta.\n\nMutta Père la Chaisen tuhansien hautain joukossa on yksi, jonka\nohitse ei ainoakaan mies, nainen, nuorukainen tai impi kulje\npysähtymättä sitä katsomaan. Se on Abelardin ja Heloisen hauta --\nhauta, jota on enemmän kunnioitettu, joka on laajemmalta tunnettu,\njosta on enemmän kirjoitettu ja runoiltu, jonka vuoksi enemmän\nitketty seitsemänsataa vuotta kuin ainoankaan toisen haudan vuoksi\nkristikunnassa vain Vapahtajan hautaa lukuunottamatta. Kaikki, jotka\nhautausmaalla käyvät, viivähtävät miettiväisinä sen luona; kaikki\nnuoret ottavat siitä lähtiessään jonkun muiston mukaansa; kaikki\nPariisin nuorukaiset ja immet, joita vaivaa onneton rakkaus, tulevat\nhaudalle suremaan ja huokailemaan; moni onneton rakastaja tulee tänne\ntoivioretkelle etäisistäkin maakunnista itkemään ja valittamaan\nsuruaan ja eternellejä ja kukkaumppuja uhraamalla ostamaan tämän\nhaudan puhdistettujen henkien myötätunnon.\n\nMenkää sinne milloin tahansa, aina tapaatte tällä haudalla jonkun\nsuruaan valittamassa. Menkää sinne milloin tahansa, aina näette\nsiellä näitä umppuvihkoja ja lakastumattomia eternellejä. Menkää\nsinne milloin tahansa, aina tapaatte siellä Marseillesta tulleen\nsorajunan korvaamassa, mitä ovat vieneet muistoesineitä anastavat\nvandaalit, joiden lempi on karille ajanut.\n\nMutta kuka oikeastaan tuntee Abelardin ja Heloisen historian? Niitä\non sangen vähän. Nimet ovat jokaiselle tutut, mutta siinä onkin\nmelkein kaikki. Sanomattomalla vaivalla olen tähän historiaan\nperehtynyt ja aion tässä kertoa sen, osaksi ilmaistakseni yleisölle\nrehellisen totuuden, osaksi vakuuttaakseni osalle tästä yleisöstä,\nettä se on kuluttanut aivan hukkaan suuren määrän kauppansa tekevää\ntunnetta.\n\nKERTOMUS ABELARDISTA JA HELOISESTA.\n\nHeloise syntyi seitsemänsataakuusikymmentäkuusi vuotta takaperin.\nLuultavasti hänellä oli vanhemmat. Siitä ei kuitenkaan ole mitään\ntietoa. Hän asui setänsä Fulbertin luona, joka oli Pariisin\nkatedraalin kanonikko. Mikä katedraalin kanonikko on, sitä en\noikein tiedä, mutta se hän vaan oli. Tuskinpa hän kuitenkaan oli\nmuuta kuin jonkinlainen vuorimörssäri, sillä raskaita kanuunia ei\nsiihen aikaan ollut. Riittäköön se, että Heloise asui tämän mörssäri\nsetänsä luona ja oli onnellinen. -- Suurimman osan lapsuudestaan hän\nvietti Argenteuilin luostarissa. Tyttö sitten palasi setänsä luo\nja tämä opetti hänet kirjoittamaan ja lukemaan latinaa, joka oli\nkirjallisuuden ja hienostuneen seuraelämän kieli niihin aikoihin.\n\nAivan samaan aikaan Pierre Abelard, joka jo oli tullut laajalta\nkuuluksi puhetaidon opettajana, saapui Pariisiin perustamaan\npuhetaidon koulun. Hänen aatteittensa alkuperäisyys, hänen\nkaunopuheliaisuutensa, suuri ruumiin voimansa ja kauneutensa tekivät\nsangen syvän vaikutuksen. Hän näki Heloisen ja immen kukoistava\nnuoruus, kauneus ja viehättävä olento voittivat hänen tunteensa. Hän\nkirjoitti immelle ja impi vastasi. Hän kirjoitti toisenkin kerran ja\nimpi jälleen vastasi. Hän oli nyt rakastunut ja tahtoi päästä immen\nkanssa tuttavaksi -- puhua hänen kanssaan.\n\nAbelardin koulu oli lähellä Fulbertin taloa. Hän pyysi Fulbertilta\nlupaa saada käydä hänen luonaan. Tämä kunnon vanha tyhmeliini keksi\ntässä harvinaisen tilaisuuden: hänen veljentyttärensä, jota hän niin\npaljon rakasti, saisi samalla oppia tältä mieheltä, eikä hänen,\nsedän, tarvitsisi maksaa siitä penniäkään. Semmoinen oli Fulbert --\nkitupiikki.\n\nFulbertin etunimeä ei ainoakaan auktori mainitse. Mutta sopisihan\nesimerkiksi George W. Fulbert siinä kuin jokin toinenkin nimi.\nPitäköön sen. Hän pyysi Abelardia opettamaan impeä.\n\nAbelard otti ilolla tilaisuudesta vaarin. Hän tuli usein ja viipyi\nmyöhään. Eräästä hänen kirjeestään heti ensi lauseesta näkyy, että\nhän, kylmäsydäminen konna kun oli, tuli tämän ystävällisen katon alle\nnimenomaan ja vartavasten turmelemaan luottavan viattoman immen. Näin\nhän kirjeessään sanoo:\n\n    \"Minä en voi lakata ihmettelemästä Fulbertin yksinkertaisuutta:\n    Minä olin yhtä hämmästynyt, kuin jos hän olisi uskonut karitsan\n    nälkäisen suden valtaan. Heloise ja minä opiskelun varjolla\n    antauduimme kokonaan rakkaudelle ja opintomme meille hankki sen\n    yksinäisyyden, jota rakkaus etsii. Kirjat olivat edessämme auki,\n    mutta useammin puhuimme lemmestä kuin filosofiasta ja helpommin\n    tulivat huulillemme suutelot kuin sanat.\"\n\nJa pitäen täten pilkkana kunniallista luottamusta, jota hänen\nturmeltunut vaistonsa piti \"naurettavana yksinkertaisuutena\", tämä\nepämiehuullinen Abelard vietteli sen miehen veljentyttären, jonka\nvieras hän oli. Pariisi pääsi asian perille. Fulbertille kerrottiin\nse -- kerrottiin monelta taholta -- mutta hän ei ottanut sitä\nuskoakseen. Hän ei voinut käsittää, kuinka mies voisi olla niin\nturmeltunut, että käyttäisi vierasvaraisuuden pyhää suojelusta ja\nturvallisuutta tehdäkseen tämänlaisen rikoksen. Mutta kun hän kuuli\nkatupoikain laulavan lemmenlauluja, joita Abelard oli Heloiselle\nkirjoittanut, oli asia jo liian selvä -- lemmenlaulut eivät kuulu\nkaunopuheliaisuuden ja filosofian opetukseen.\n\nHän karkoitti Abelardin talostaan. Abelard kuitenkin palasi salassa\nja vei Heloisen Palais'hen Bretagneen, josta hän oli kotoisin.\nSiellä Heloise pian sen jälkeen synnytti pojan, jolle harvinaisesta\nkauneudestaan annettiin liikanimeksi Astrolabe -- William G. Immen\npako sai Fulbertin raivoihinsa ja hän janosi kostoa, mutta pelkäsi\nkostaa, koska Heloise olisi voinut tulla siitä kärsimään -- hän kun\nvielä hellästi rakasti veljentytärtään. Lopulta Abelard tarjoutui\nnaimaan Heloisen -- mutta häpeällisellä ehdolla: avioliitto oli\npidettävä maailmalta salassa, jotta hänen papillinen maineensa jäisi\ntahrattomaksi (jotavastoin Heloisen maine olisi jäänyt edelleenkin\nhäväistyksi). Se oli konnamaista. Fulbert huomasi tässä hyvän\ntilaisuuden ja suostui. Saatuaan avioliiton toimeen hän päätti\npettää sen miehen luottamuksen, joka oli hänelle tämän juonen\nopettanut: hän päätti paljastaa salaisuuden ja siten poistaa jonkun\nverran siitä häpeästä, joka hänen veljentyttärensä maineen tahrasi.\nMutta veljentytär aavisti hänen juonensa. Hän ei alussa tahtonut\nsuostua avioliittoon; sanoi Fulbertin sitten ilmaisevan salaisuuden\npelastaakseen hänet, ja toiseksi hän ei tahtonut painaa alas\nrakastajaa, joka oli niin lahjakas, jota maailma piti niin suuressa\nkunniassa ja jolla edessään oli niin loistava rata. Se oli jaloa,\nuhrautuvaa rakkautta, Heloisen puhtaan mielen mukaista, mutta se ei\nollut tervettä järkeä.\n\nMutta hänen täytyi suostua ja vihkimys toimitettiin salassa. Nyt\ntuli Fulbertin vuoro! Hänen haavoitettu sydämensä oli vihdoinkin\nsaava parannuksen; kidutettu ylpeä mieli jälleen pääsevä lepoon;\nnöyryytetty niska voisi jälleen oikaista itsensä. Hän julisti\navioliiton kaupungin korkeimmissa paikoissa ja iloitsi, kun häpeä oli\nhänen huoneensa jättänyt. Mutta katso! Abelard kielsi avioliiton!\nHeloise kielsi sen! Ihmiset, asian entisyyden tietäen, ehkä olisivat\nFulbertia uskoneet, jos vain Abelard olisi kieltänyt, mutta kun se\nhenkilö, jota se etupäässä koski -- tyttö itse -- kielsi, niin joutui\nepätoivoinen Fulbert naurun ja pilkan alaiseksi.\n\nPariisin katedraalin kanonikkoparan suu jälleen tukittiin.\nViimeinen keino korjata hänen huonettaan kohdannut vääryys oli\nmenetetty. Mitäpä nyt? Ihmisluonto kuiskasi, miten kostaa. Hän kuuli\nkuiskauksen. Historioitsija sanoo:\n\n    \"Fulbertin palkkaamat roistot kävivät yöllä Abelardin kimppuun ja\n    silpoivat hänet kamalalla tavalla, jota ei voi kertoa.\"\n\nMinä tästä lähden ja haen näiden \"roistojen\" viimeisen leposijan.\nKun löydän sen, vuodatan paikalle muutamia kyyneliä ja lasken\nsille jonkun kukkavihkon ja eternellejä ja hankin työntökärryt ja\nkuljetan sieltä pois jonkun verran soraa muistaakseni sitä, että\nkuinka rikoksen tahraama näiden roistojen elämä lieneekin ollut,\nyhden oikean teon he kuitenkin tekivät, vaikk'ei lain puustavi ehkä\nantanutkaan sille tukea.\n\nHeloise meni luostariin ja sanoi ikuiset hyvästit tälle maailmalle ja\nsen huvituksille. Kahteentoista vuoteen hän ei kuullut Abelardista\nmitään - ei kuullut edes hänen nimeään mainittavan. Hänestä\noli tullut Argenteuilin abbedissa ja siellä hän eli kokonaan\neristäytyneenä. Eräänä päivänä hän sattui näkemään Abelardin\nkirjoittaman kirjeen, jossa tämä kertoi historiansa. Heloise itki ja\nkirjoitti hänelle. Abelard vastasi ja puhutteli häntä \"sisarenaan\nKristuksessa\". He jatkoivat kirjeenvaihtoa, Heloise horjumattoman\ntunteen koruttomin sanoin, Abelard silon kaunopuhujan kylmillä\nfraaseilla. Heloise purki sydäntään intohimoisiin, katkonaisiin\nlauseihin; Abelard vastasi hiotuilla tutkielmilla, jotka oli jaettu\nlukuihin ja alalukuihin, premisseihin ja todisteluihin. Heloise\ntuhlasi hänelle hellimpiä nimityksiä, mitä rakkaus saattoi keksiä,\nAbelard hyisen sydämensä pohjoisnavasta puhutteli häntä \"Kristuksen\nmorsiamena\"! Mokoma häpeämätön jäävuori!\n\nHeloise ei kyllin ankarasti hallinnut nunniaan, minkä vuoksi näiden\nkeskuudesta tuli tunnetuksi muutamia häpeällisiä juttuja ja St.\nDenis'n apotti lakkautti hänen luostarinsa. Abelard siihen aikaan oli\nSt. Gildas de Ruys luostarin pää, ja kuullessaan, kuinka kodittomaksi\nHeloise oli tullut, hän tunsi rinnassaan jotain säälin tapaista\n(kumma, ettei tämä harvinainen tunne aivan sekoittanut hänen päätään)\nja hän sijoitti Heloisen pienen joukkonsa keralla Paracleten pieneen\nkappeliin, uskonnolliseen laitokseen, jonka hän oli pakolaisuutensa\naikana perustanut. Heloisen täytyi siellä alussa paljon kärsiä ja\nnähdä puutetta, mutta kuntonsa ja sydämellisyytensä johdosta hän\nsaavutti vaikutusvaltaisia ystäviä ja hänen laitoksestaan kasvoi\nrikas ja kukoistava luostari. Heloise saavutti kirkon päämiesten\nsuuren suosion, samoin kuin yleisönkin, vaikka hän harvoin julkisesti\nesiintyi. Nopeaan hän edistyi arvossa, maineessa ja hyödyllisessä\ntoimessa ja Abelard yhtä nopeaan menetti arvoaan. Paavi piti Heloisea\nniin suuressa kunniassa, että teki hänestä hänen nunnakuntansa\npään. Abelard kaikkine loistavine lahjoineen, aikansa ensimmäinen\nväittelijä, kävi araksi, epäröiväksi ja menetti luottamuksen omaan\nvoimaansa. Yksi suuri vastoinkäyminen riitti kukistamaan hänet siitä\nkorkeasta asemasta, joka hänellä oli älyparhaimmiston kesken, ja\ntämä vastoinkäyminen tuli. Kuninkaitten ja ruhtinaitten kehoittamana\nmittelemään väittelyssä voimiaan terävän Pyhän Bernhardin kanssa\nja musertamaan hänet Abelard kuninkaallisten ja kuuluisuuksien\nläsnäollessa nousi puhumaan vastustajan päätettyä puheensa,\nkatseli ympärilleen, mutta sai vain alkua änkytetyksi. Sitten\nhänen rohkeutensa petti, hänen kielensä taito oli mennyt: voimatta\npuhettaan pitää hän vapisi ja istui alas, voitettuna, häpeään\njoutununeena taistelijana.\n\nAbelard oli kuollessaan kukistunut mies; hänet haudattiin Clunyhin\nv. 1144. Hänen ruumiinsa myöhemmin siirrettiin Paracleteen ja\nkun Heloise kahtakymmentä vuotta myöhemmin kuoli, haudattiin\nhänet viimeisen pyyntönsä mukaisesti Abelardin viereen.\nAbelard oli kuollessaan kuudenkymmenenneljän ikäinen, Heloise\nkuudenkymmenenkolmen. Kolmesataa vuotta haudassaan levättyään\nruumiit uudelleen siirrettiin. V. 1800 ne uudelleen siirrettiin\nja seitsemäntoista vuotta takaperin ne taas kaivettiin ylös ja\nmuutettiin Père la Chaiseen, jossa ne saavat olla levossa ja\nrauhassa, kunnes niille uudelleen tulee aika nousta ylös ja lähteä\nliikkeelle.\n\nHistoria ei tiedä mitään vuorimörssärin viimeisistä vaiheista.\nSanokoon maailma hänestä mitä tahtoo, _minä_ ainakin aina kunnioitan\ntuon vanhan siloreiän muistoa ja surua petetyn luottamuksensa,\nsärkyneen sydämensä ja häirityn mielenrauhansa vuoksi. Levätköön hän\nrauhassa!\n\nSemmoinen on Abelardin ja Heloisen historia. Semmoinen on se juttu,\njonka vuoksi Lamartine on vuodattanut semmoisia kyyneltulvia.\nMutta mies ei voinutkaan koskaan joutua vähääkään pateettisen\naiheen vaikutuspiiriin tulvimatta äyräittensä yli. Hänet olisi\npitänyt padota. Semmoinen se historia on -- ei semmoinen,\njommoisena se tavallisesti kerrotaan, vaan karsittuna ytelästä\nsentimentalisuudestaan, joka rakastavan kunnioituksemme esineeksi\ntahtoo pyhittää Pierre Abelardin kaltaisen pelkurimaisen viettelijän.\nEn ainoallakaan sanalla tahdo moittia petettyä uskollista tyttöä\nenkä hänen haudaltaan tahtoisi karkoittaa ainoatakaan niistä\nyksinkertaisista uhreista, joita onnettomat nuorukaiset ja immet\nhänen muistolleen pyhittävät, mutta minua surettaa, että minulla\nei ole aikaa eikä tilaisuutta kirjoittaa neljää tai viittä nidosta\nmielipiteitäni hänen ystävästään, joka perusti Parachuten tai\nParacleten, tai mikä se lienee ollut.\n\nVoi kuinka monta tonnia tunnetta olen tietämättömyydessäni uhrannut\nsille petturille! Tämän jälkeen aion pitää tunteeni kurissa\ntämänkaltaisiin ihmisiin nähden, kunnes olen heistä kaikki lukenut\nja tiedän, ovatko he todella kyynelhuomion arvoisia, vai eivätkö.\nToivoisin nyt, etten olisi eternellejäni vienytkään, sen enempää kuin\njuurikasvejanikaan.\n\nPariisissa usein näimme puodinakkunoissa kirjoituksen \"_English\nSpoken Here_\" aivan samoin kuin kotona akkunoissa näkee \"_Ici on\nparle Française_\". Me aina suoraa päätä hyökkäsimme näihin paikkoihin\n-- ja aina meille poikkeuksetta vastattiin moitteettomalla ranskan\nkielellä, että se apulainen, joka hoiti laitoksessa englannin\nkielen, juuri oli lähtenyt päivälliselle ja tunnin kuluttua palaisi\n-- tahtoisiko monsieur ostaa jotain? Meitä ihmetytti, miksi nuo\nkielitaiturit aina söivät päivällistä niin tavattomina aikoina, sillä\nme emme koskaan käyneet puodeissa semmoiseen aikaan, jolloin saattoi\nvähääkään otaksua kunnon kristityn olevan semmoisella asialla. Asian\ntodellinen laita oli se, että tuo kaikki oli katalaa petosta --\nansa tietämättömien pyydystämiseksi -- liimapaperi linnunpoikasten\nkiinnisaamiseksi. Heillä _ei ollut_ englanninkieltä raatelevaa\napulaista. He vain luottivat siihen, että kirjoitus houkuttelisi\nulkomaalaisia heidän pesäänsä ja samalla siihenkin, että he kauniilla\nsanoilla saisivat heidät puodissa viipymään, kunnes ostaisivat jotain.\n\nPaljastimme toisenkin ranskalaisen petkutuksen -- kirjoituksen, jonka\ntuon tuostakin näki akkunoissa: \"KAIKENLAISIA AMERIKKALAISIA JUOMIA\nVALMISTETAAN TÄÄLLÄ TAITEELLISESTI.\" Hankimme avuksemme herrasmiehen,\njoka oli perehtynyt amerikkalaisen baarin nimityksiin, ja teimme\nhyökkäyksen erään tuommoisen petkuttajan kimppuun. Kumarteleva,\nesiliinallinen ranskalainen sipsutti esiin ja sanoi:\n\n\"Que voulez les messieurs?\" (\"Jaha, mitä saa luvan olla?\")\n\nKenraalimme sanoi: \"Antakaa meille whisky-straight.\"\n\n(Tuijotus ranskalaisen puolelta.)\n\n\"Well, ellette tiedä, mitä se on, niin antakaa meille\nsamppanja-kukonhäntä.\"\n\n(Tuijotus ja olkain kohotus.)\n\n\"Well, antakaa sitten sherry-suutari (sherry cobbler).\"\n\nRanskalainen oli nolattu.\n\n\"Antakaa meille brandy smash!\"\n\nRanskalainen alkoi tehdä takaperoa, viimeisen tilauksen peloittavaa\nvoimaa epäillen, kohautteli olkapäitään ja onnettomana levitteli\nkäsiään.\n\nKenraali jatkoi hyökkäystä ja sai täydellisen voiton. Tämä tietämätön\nmuukalainen ei edes voinut antaa meille Santa Cruz punssia, silmäin\naukaisijaa, kiviaitaa eikä maanjäristystä. Ilmeinen petkuttaja.\n\nMuuan tuttavistani mainitsi eräänä päivänä, että hän epäilemättä oli\nainoa maailmannäyttelyssä käynyt amerikkalainen, jolle oli tapahtunut\nse suuri kunnia, että keisarin henkivartiasto oli häntä saattanut.\nMinä häikäilemättömän suoraan sanoin olevani hämmästyksissäni siitä,\nkuinka hänen kaltaisensa pitkäkoipinen, lyhytleukainen, mitättömän\nnäköinen kuvatus olisi ennen muita valittu tulemaan osalliseksi\ntämmöisestä kunniasta ja kysyin häneltä, kuinka se oli tapahtunut.\nHän sanoi joku aika takaperin olleensa _Mars-kentällä_ suuressa\nsotaväen katselmuksessa ja yleisön joka puolella taajenemistaan\ntaajetessa hän oli kaidepuitten takana huomannut aukean paikan. Hän\noli lähtenyt vaunuistaan ja mennyt sinne. Hän oli ainoa, mitä koko\ntällä aukealla paikalla oli, ja tilaa hänellä oli väljältä, ja kun\npaikka oli hyvin keskellä, näki hän sieltä mainiosti kaikki kentän\nvalmistukset. Jonkun ajan kuluttua kuului sitten soittoa ja Ranskan\nkeisari ja Itävallan keisari kuulujen _Cent Gardien_ saattamana\ntulivat aukealle paikalle. He eivät näyttäneet häntä huomaavan, mutta\nkaartin komentajan viittauksesta tuli nyt oikopäätä nuori luutnantti\nmiesroikan kanssa hänen luokseen, kohotti kätensä ja tervehti\nsotilaan tapaan ja sitten sanoi matalalla äänellä, että hänen\nmielensä oli paha, kun täytyi häiritä ulkomaalaista ja gentlemannia,\nmutta paikka oli ruhtinaille varattu. Tämä new-jerseyläinen kummitus\nnousi silloin ylös ja kumarsi ja pyysi anteeksi, minkä jälkeen\nhänet upseeri rinnallaan ja miesroikka perässään marssien kaikella\nmahdollisella kunnialla saatettiin vaunujensa luo, saattajina\nkeisarillinen henkivartiasto! Upseeri tervehti jälleen ja palasi\ntakaisin, new-jerseyläinen vintiö kumarsi vastaan ja sen verran\nhänellä vielä oli mielenmalttia, että sanoi tulleensakin vain\nyksityisessä asiassa näitä keisareita tapaamaan, heilutti heille\nkädellään jäähyväiset ja ajoi kentältä!\n\nKuvitelkaapa, että jokin ranskalaisparka tietämättömyydessään\ntunkeutuisi julkiselle puhujalavalle, joka on pyhitetty jollekulle\nkuudenkymmenen pennin viranomaiselle Amerikassa. Poliisi ensinnäkin\npeloittaisi hänet kuoliaaksi sadattelumyrskyllä ja sitten repisi\nhänet kappaleiksi saadakseen hänet sieltä pois. Olemme muutamissa\nasioissa paljon etevämpiä kuin ranskalaiset, mutta he ovat toisissa\nmittaamattoman paljon parempia kuin me.\n\nKiittäköön tämä nyt kerraksi Pariisista. Olemme sitä kohti täyttäneet\nkoko velvollisuutemme. Olemme nähneet Tuileriat, Napoleonin patsaan,\nMadeleinen, Napoleonin haudan, tuon ihmeitten ihmeen, kaikki suuret\nkirkot ja museot, kirjastot, keisarilliset palatsit, veistos- ja\ntaulukokoelmat, Pantheonin, Jardin des Plantesin, oopperan,\nsirkuksen, eduskuntatalon, biljardisalit, parturit, _grisetit_ --\n\nAh niin, _grisetit!_ Olin vähällä unohtaa. Hekin ovat romanttinen\npettymys. He olivat (jos annatte matkakirjani sanoa) aina niin\nkauniita -- niin somia ja siistiä, niin siroja -- niin naiveja\nja luottavaisia -- niin vienoja ja viehättäviä -- niin tarkat\npuotivelvollisuuksiinsa nähden, niin vastustamattomat ostajalle\njoutavilla puheilla tavaroitaan tarjotessaan -- niin hellät Quartier\nLatinin köyhille ylioppilaille -- niin kevytmielisiä ja iloisia\nsunnuntai-huviretkillään esikaupungeissa -- ja oh, niin viehättävän,\nniin ihastuttavan epäsiveellisiä!\n\nKolme tai neljä päivää minä yhteen mittaan sanoin:\n\n\"Sukkelaan, Ferguson! onko tuo grisetti?\"\n\nJa hän aina vastasi \"ei\".\n\nVihdoin hän käsitti, että minä tahdoin nähdä grisetin. Ja hän\nosoitti niitä sitten tusinoittain. He olivat samanlaisia kuin\nkaikki ranskalaiset naiset, mitä olen nähnyt -- eivät paljon\nminkään näköisiä. Heillä oli suuret kädet, suuret jalat, suuri\nsuu; ja yleensä heillä oli nykerö nenä ja viikset, joita ei hyvä\nkasvatuskaan voinut estää näkemästä; he kampasivat hiuksensa\nsuoraan päälaelle ilman jakausta, he olivat kömpelömuotoisia, he\neivät olleet puoleensa vetäviä, he eivät olleet siroja eivätkä\nsuloisia; he söivät kynsilaukkaa ja sipulia. Ja mitä heidän kehuttuun\nepäsiveellisyyteensä tulee, kuinka _voisivat_ he olla epäsiveellisiä?\nEläinten hairahduksesta ei käytetä niin komeita sanoja.\n\nSiten kukistui taas muuan nuoruuteni epäjumala.\n\nMe olemme nähneet kaikki ja huomenna lähdemme Versaillesiin. Pariisia\nnäemme enää vain pikimmittäin palatessamme ja lähtiessämme sieltä\ntaas laivaamme, ja niinpä voin jo tässä lausua tälle kauniille\nkaupungille kaipauksen jäähyväiset. Matkustamme monet tuhannet mailit\ntäältä lähdettyämme ja käymme monessa suuressa kaupungissa, mutta\nemme tapaa ainoatakaan niin lumoavaa kuin tämä.\n\nToiset joukostamme ovat lähteneet Englantiin aikoen tehdä\nkiertoretken ja palata laivaan Livornossa tai Napolissa monen viikon\nkuluttua. Olimme vähällä lähteä täältä Genèveen, mutta olemmekin\npäättäneet palata Marseilleen ja Genovasta lähteä retkeilemään kautta\nItalian.\n\nTahdon päättää tämän luvun eräällä huomautuksella, tuntien itseni\nerikoisen ylpeäksi siitä, että voin tämän huomautuksen tehdä -- ja\niloiseksi, että toverini sydämestään sitä kannattavat: että nimittäin\nverrattomasti kauneimmat naiset, mitä olemme Ranskassa nähneet,\nolivat Amerikassa syntyneet ja kasvaneet.\n\nTunnen itseni nyt mieheksi, joka on yhdellä oikealla teolla\nyhdennellätoista hetkellä pelastanut katoavan maineen ja antanut\nuutta loistetta himmenevälle kilvelle.\n\nPudotkoon esirippu hitaan soitannon soidessa.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\nVersailles -- Paratiisi takaisin saatu -- Ihmeteltävä puisto --\nMenetetty paratiisi -- Napoleonimaista sotataitoa.\n\n\nVersailles! Se on ihmeteltävän kaunis! Katselette ja katsotte pitkään\nja koetatte käsittää, että se on todellista, että se on maan päällä,\nettei se olekin Edenin puutarha -- mutta päätänne alkaa pyörryttää,\nympärillä oleva kauneusmaailma saattaa teidät ymmällenne ja puoleksi\njo uskotte, että ehkä olettekin ihanan unen narri. Näköala karmii\nkuin sotilassoitto! Jalo palatsi, jonka koristettua julkipuolta\njatkuu jos kuinka monen kortteerin mitan, kunnes näyttää siltä,\nikäänkuin ei siitä koskaan tulisi loppua; sen edustalla suurenmoinen\nkävelypaikka, jolla suuren valtakunnan armeijat mahtuisivat paraateja\npitämään; joka puolella kukkassateenkaaria ja valtavia kuvapatsaita,\njoiden luku on melkein lukematon, mutta joita siitä huolimatta\nnäyttää olevan vaan siellä täällä näillä väljillä tiloilla;\nleveitä kiviportaita, jotka kävelypaikalta vievät alas puiston\nmatalampiin osiin -- portaita, joille mahtuisi seisomaan kokonaisia\nrykmenttejä ja joille vielä jäisi tyhjääkin tilaa; suurenmoisia\nsuihkulähteitä, joiden pronssikuvat purkivat ilmaan virtanaan\nkimaltelevaa vettä ja kietoivat sadoittain kaartavia suihkuja\nverrattoman kauneiksi muodoiksi; leveitä nurmennukka-kujanteita,\njoita haaroi sinne ja tänne joka suuntaan ja joita näytti riittävän\nmittaamattoman pitkälle, pitkin matkaa kummallakin puolella sankat\nrivit lehteviä puita, joiden oksat ylhäällä yhtyivät ja muodostivat\nniin virheettömiä ja symmetrisiä kaaria, ettei milloinkaan kivestä\nole säännöllisempiä muovailtu; ja sieltä ja täältä vilahteli pieniä\nmetsäjärviä, joiden pinnalla pienoislaivat kuvastelivat itseään.\nJa kaikkialla -- palatsin portailla, suurella kävelypaikalla,\nlähteitten ympärillä, puitten keskellä, ja kaukana päättömien\nkujannekaartojen alla jos kuinka monta sataa vilkaspukuista ihmistä,\ntoisia kävellen, toisia juosten tai tanssien; nämä vihdoin soivat\ntälle tarumaailmalle sen elon ja vilkkauden, joka olikin ainoa,\nmitä siinä täydellisyydestä puuttui. Se oli todella toivioretken\narvoinen. Kaikki oli niin jättiläismäisessä mittakaavassa. Ei\nmitään pientä -- ei mitään halpahintaista. Kaikki kuvapatsaat\novat suuret; palatsi suurenmoinen; puisto pinta-alaltaan pieni\nkreivikunta; kujanteet loppumattomat. Versaillesin kaikki etäisyydet\nja suhteet ovat valtavat. Minun oli ollut tapana luulla, että kuvat\nliioittelivat etäisyyksiä ja suhteita aivan suhdattomasti ja että\nne tahallaan tekivät Versaillesista kauniimman kuin mikään paikka\nvoi olla. Mutta nyt tiedän, etteivät kuvat missään suhteessa vedä\nvertoja todellisuudelle ja ettei mikään maalari voisi esittää\nVersaillesta kankaalla niin kauniiksi kuin se todella on. Minun\ntapani oli ajatella, että Louis XIV teki huonon työn kuluttaessaan\ntuhannen miljoonaa frangia tähän ihmeteltävään puistoon, kun osalla\nhänen alamaisistaan oli niin niukasti leipää; mutta nyt en asiasta\nole niinkään varma. Hän otti maakappaleen, jonka ympärysmitta on\nkuusikymmentä mailia ja ryhtyi tekemään tätä puistoa ja rakentamaan\ntätä palatsia ja tietä täältä Pariisiin. Työssä hänellä oli joka\npäivä 36,000 miestä ja työ oli niin epäterveellistä, että heitä kuoli\nja vedätettiin joka yö pois kuormittani. Erään sen ajan aatelismiehen\nrouva mainitsee tämän seikan \"haittana\", mutta naivisti lisää, että\n\"se ei näytä olevan huomion arvoinen asia siihen onnelliseen rauhan\ntilaan nähden, jota nyt saamme nauttia.\"\n\nKotona aina ajattelin pahaa ihmisistä, jotka leikkasivat puunsa\nja pensaansa pyramideiksi, neliöiksi, torneiksi ja kaikenlaisiksi\nluonnottomiksi muodoiksi, ja kun näin samaa harjoitettavan tässä\nsuuressa puistossa, aloin käydä levottomaksi. Mutta pian huomasin\nasian aatteen ja viisauden. Sillä tavoitellaan _yleistä_ vaikutusta.\nMe pakotamme kymmenkunnan kituvaa puuta harvinaisiin muotoihin\npienessä pihassa, joka ei ole ruokasalia suurempi, ja silloin ne\nkylläkin näyttävät nurinkurisilta. Täällä sitä vastoin otetaan\nparisataatuhatta suurta metsäpuuta ja asetetaan kahdenkertaiseen\nriviin; ei anneta ainoankaan lehden tai oksan kasvaa rungossa\nkuutta jalkaa korkealle maasta; miehen korkeudesta oksat alkavat\nhaarautua ja hyvin verkalleen leviävät ulospäin laajemmalle ja\nlaajemmalle, kunnes pään päällä yhtyvät, ja siten muodostuu\nmoitteeton lehvätunneli. Holvikaari on matemaattisen tarkka. Vaikutus\non erinomaisen kaunis. Puille annetaan puolensataa erilaista muotoa,\nja siten nämä omituiset vaikutukset ovat sanomattoman vaihtelevia\nja maalauksellisia. Ei ole kahta kujannetta, jossa puut olisivat\naivan samanlaiset, eikä silmää sen vuoksi väsytä minkäänlainen\nyksitoikkoinen yhdenmukaisuus. Heitän tähän tämän asian ja annan\ntoisten selvittää, kuinka nämä ihmiset saavat päättömät rivit\nkorkeita metsäpuita kasvamaan juuri yhtä paksuiksi (esim. jalan ja\nkaksikolmannesta); kuinka he saavat ne juuri yhtä korkeina pysymään;\nkuinka ne saadaan kasvamaan niin lähekkäin; kuinka yksi valtava haara\nsaadaan joka puusta lähtemään juuri samasta paikasta ja muodostamaan\nholvin pääkaari; ja kuinka kaikki nämä seikat saadaan säilymään\ntarkkaan samassa tilassa ja säilytetään sama erinomainen muotohienous\nja sopusuhtaisuus kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen -- sillä\nminä olen koettanut keksiä selitystä tälle probleemalle, mutta en ole\nonnistunut.\n\nKävelimme Versaillesin palatsissa suuren veistoshallin ja\nsadanviidenkymmenen taulugallerian läpi ja tunsin, että semmoisessa\npaikassa oli turha käydäkään, ellei ollut kokonaista vuotta\nkäytettävänään. Kaikki nämä taulut kuvaavat taisteluita ja vain yksi\npieni kangas on joukossa esittämässä muuta kuin suuria ranskalaisia\nvoittoja. Katselimme niinikään Suuren Trianonin ja Pienen Trianonin,\nnuo kuninkaallisen tuhlaavaisuuden muistomerkit, joilla on niin\nsurullinen historia -- liittyyhän niihin muistoja Napoleon\nensimmäisestä ja kolmesta kuninkaasta ja heidän kuningattaristaan.\nKaikki he peräkkäin makasivat samassa upeassa vuoteessa, mutta nyt\nsiinä ei makaa ketään. Suuressa ruokasalissa oli pöytä, jonka ääressä\nLouis XIV ja hänen rakastajattarensa, Madame Maintenon, ja heidän\njälkeensä Louis XV ja Pompadour olivat syöneet alasti, kenenkään\npalvelematta -- pöytä nimittäin seisoi luukulla ja laskeutui alempiin\nmaailmoihin, aina kun sille oli tuotava uusia ruokia. Eräässä pienen\nTrianonin huoneessa olivat huonekalut aivan samassa järjestyksessä,\njohon Marie Antoinette parka oli ne jättänyt roskaväen tullessa\nja raastaessa hänet kuninkaan keralla Pariisiin, josta he eivät\nkoskaan palanneet. Lähellä oli vaunuvajoissa suunnattoman upeita\najoneuvoja, joissa ei näkynyt muuta väriä kuin kultaa -- ajoneuvoja,\njoita Ranskan kuninkaat juhlatilaisuuksissa käyttivät, mutta jotka\nnyt otetaan esille vain kun on kuninkaallinen pää kruunattava tai\nkeisarillinen lapsi kastettava. Ja samassa joukossa oli joitakuita\nomituisia rekiä, jotka olivat mikä jalopeuran, mikä tiikerin, mikä\njoutsenen tai muun muotoinen -- ajoneuvoja, jotka somine koristeineen\nja taituriteoksineen olivat aikanaan olleet aika kauniita, nyt sitä\nvastoin pölyyttyneet ja rappeutuneet. Niilläkin oli historiansa.\nKun Louis XIV oli saanut Suuren Trianonin valmiiksi, ilmoitti hän\nmadame Maintenonille rakentaneensa hänelle paratiisin ja kysyi,\nvieläkö hän saattoi ajatella mitään muuta, mitä toivoa. Hän sanoi\ntahtovansa tehdä Trianonista täydellisen -- muutoin hän ei tyytyisi.\nMaintenon sanoi, ettei hänellä ollut muuta kuin yksi toivomus -- oli\nkesä ja tämä tapahtui Ranskan leudon taivaan alla -- saada lähteä\nrekiretkelle Versaillesin lehteviin kujanteihin! Seuraavana aamuna\noli nurmikujanteille virstamäärin levitetty lumivalkeata suolaa ja\nsokeria ja jono näitä omituisia rekiä odotti porraspäässä Ranskan\niloisimman ja vallattomimman hovin ensimmäistä jalkavaimoa!\n\nUpeasta Versaillesista, sen palatseista, kuvapatsaista, puistoista\nja suihkulähteistä matkustimme takaisin Pariisiin ja kävimme sen\nantipodien luona -- Faubourg St. Antoinessa. Pieniä kapeita katuja;\nlikaisia lapsia niitä sulkemassa; rasvaisia siivottomia vaimoja niitä\nkiinni ottamassa ja pieksämässä; likaisia komeroita alakerroksissa,\nniissä lumppupuoteja (Faubourgin vilkkain liike onkin juuri\nlumppuliike); toisia likaisia koppeja, joissa vanhoja ja vanhan\nvanhoja pukuja myydään hinnoilla, jotka veisivät vararikkoon myyjän,\nellei hän olisi varastoaan varastanut; ja vielä toisia likaisia\nkoppeja, joissa myytiin siirtomaantavaroita -- myytiin viiden pennin\narvosta kerralla -- viidellä dollarilla olisi ostanut koko varaston\ntyhjäksi ja vielä puodinkin kaupanpäällisiksi. Näillä koukeroisilla\nkaduilla murhaavat miehen seitsemästä dollarista ja heittävät ruumiin\nSeineen. Ja eräitten toisten -- luullakseni useimpien -- katujen\nvarrella asuu naikkosia.\n\nKaikkialla käyvät tässä Faubourg St. Antoinessa kurjuus, köyhyys,\npahe ja rikos käsi kädessä, ja joka puolelta tuijottaa tämä tosiasia\nkulkijaa kasvoihin. Täällä asuvat ne ihmiset, jotka aloittavat\nvallankumoukset. Aina kun on senkaltaista tekeillä, aina he ovat\nvalmiina. Yhtä todellisella nautinnolla he rakentavat barrikaadin\nkuin leikkaavat joltain kurkun poikki tai heittävät ystävän Seineen.\nNämä hurjan näköiset roistot ne silloin tällöin hyökkäävät Tuileriain\nupeitten salien kimppuun ja lähtevät joukolla Versaillesiin, kun\nkuningas on tilille vaadittava.\n\nMutta vastedes he eivät enää rakenna barrikaadeja eivätkä katukivillä\nnakkele sotamiesten päitä puhki. Louis Napoleon on pitänyt siitä\nhuolta. Hän hävittää kaikki väärät kadut ja rakentaa niiden sijaan\njaloja bulevardeja, jotka ovat suoria kuin nuoli -- kujanteita,\njoita pitkin tykinluoti voi lentää päästä päähän tapaamatta\nmitään ihmislihaa ja ihmisluuta pahempaa estettä -- bulevardeja,\njoiden komeissa rakennuksissa nälkiintyneet, tyytymättömät\nkapinanpuuhaajat eivät koskaan saa tyyssijaa juoniaan punoakseen.\nViisi näistä suurista valtaväylistä säteilee yhdestä väljästä\nkeskustasta -- keskustasta, joka erinomaisesti soveltuu raskaan\ntykistön asemapaikaksi. Sillä paikalla oli roskaväen ennen tapana\nmellastaa, mutta tulevaisuudessa sen täytyy etsiä toisia paikkoja,\nmihin kokoontua. Ja tämä kekseliäs Napoleon laatii suurkaupunkiensa\nkadut asfaltista ja hiekasta, jotka muodostavat sileän, yhtenäisen\npeitteen. Rakentakootpa nyt jos voivat laakakivistä katusulkuja --\nkäyköötpä nyt nupukivillä hänen majesteettinsa sotaväen kimppuun. En\nvoi tuntea erikoista ystävyyttä entistä maanmiestäni Napoleon III\nkohtaan, varsinkaan tätä nykyä [kesäk. 19 p 1867 keisari Maximilian\nMexikossa ammuttiin], kun mielikuvituksessani näen Maximilianin,\nhänen herkkäuskoisen uhrinsa, makaavan Mexikossa kylmänä ja jäykkänä\nja hänen mielipuolen leskensä Ranskalaisessa hoitolassa hartaasti\nvuottelevan sitä tulijaa, joka ei koskaan tule -- mutta minä ihailen\nhänen tarmoaan, hänen tyyntä itseluottamustaan, hänen sukkelaa älyään.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\nSota -- Amerikan sotavoima voittanut -- \"Jälleen kotona\" -- Italia\nnäkyvissä -- \"Palatsien kaupunki\" -- Genovan naisten kauneus\n-- \"Pätkäjääkärit\" -- Palatsien keskellä -- Lahjakas opas --\nKirkkokomeutta -- \"Naisilta pääsy kielletty\" -- Kuinka Genovassa\neletään -- Jykevää rakennustapaa -- Vähän vanhaa historiaa -- Hautoja\n60.000:lle.\n\n\nPaluumatkamme merelle sujui sangen hauskasti. Saimme kuulla, että\nlaivallamme oli kolmena viimeisenä iltana vallinnut sotatila.\nEnsimmäisenä iltana olivat erään brittiläisen laivan merimiehet,\nrommigrogista hyvällä päällä, tulleet rantasillalle ja vaatineet\nmeidän väkeämme tasaiseen tappeluun. Nämä suostuivat ilomielin,\nlähtivät rantasillalle ja saivat -- osansa ratkaisemattomasta\ntappelusta. Poliisi korjasi huostaansa useita runneltuja ja verisiä\njäseniä kummaltakin puolelta ja pisti heidät putkaan seuraavaan\naamuun saakka. Toisena iltana brittiläiset pojat jälleen tulivat\ntappelua jatkamaan, mutta meidän miehemme olivat saaneet jyrkän\nkäskyn pysyä laivassa ja poissa näkyvistä. Niin he tekivätkin,\nmutta piirittäjät kävivät yhä isoäänisemmiksi ja sättivät yhä\npahemmin ja pahemmin, kun nyt selvään nähtiin (heidän mielestään),\nettä meidän miehemme eivät uskaltaneet tulla ulos. Vihdoin he\nlähtivät tiehensä päästäen lopuksi suuren naurun ja syytäen suustaan\nloukkaavia haukkumasanoja. Kolmantena iltana he taas tulivat ja\npitivät pahempaa suuta kuin koskaan ennen. He kuljeskelivat melkein\ntyhjällä rantasillalla edestakaisin ja syytivät meidän miehiämme\nvastaan kirouksia, rivouksia ja purevia pilkkasanoja. Sitä ei enää\nihmisluonto voinut kestää. Päivystävä upseeri komensi miehemme\nmaalle -- sillä ohjeella, ettei pitänyt tapella. He hyökkäsivät\nbrittiläisten kimppuun ja saivat loistavan voiton. Luultavasti\nminä en olisi virkkanut tästä sodasta mitään, jos se olisi toisin\npäättynyt. Minä matkustan oppiakseni ja muistan vielä, ettei\nVersaillesin tappelugallerioissa kuvattu ranskalaisten tappioita.\n\nOli kuin olisi tullut kotia, kun taas astuimme mukavaan laivaamme\nja saimme poltella ja vetelehtiä sen vilpoisilla kansilla. Eikä\nse kuitenkaan tuntunut aivan kodilta, kun niin paljon perheen\njäsenistä oli poissa. Kaipasimme muutamia miellyttäviä kasvoja,\njotka olisimme tahtoneet nähdä päivällispöydässä, ja illalla oli\nkorttiseuroissa aukkoja, joita ei voitu tyydyttävästi täyttää.\n\"Moult\" oli Englannissa, Jack Sveitsissä, Charley Espanjassa. Blucher\noli lähtenyt ei kukaan tiennyt minne. Mutta olimme jälleen merellä,\njälleen olivat tähdet ja ulapat katseltavanamme ja mietteisiin\nväljältä tilaa.\n\nAikanaan tuli Italian ranta näkyviin ja meidän seistessä kannella\nvarhain kirkkaana kesäaamuna kohosi merestä Genovan komea kaupunki,\nheijastaen auringonvaloa sadoista palatseistaan.\n\nTäällä me nykyään lepäämme -- taikka oikeammin, täällä olemme\nkoettaneet levätä vähän aikaa, mutta samalla juoksennelleet liian\npaljon saadaksemme tässä suhteessa paljoakaan aikaan.\n\nTänne jäisin mielelläni. En tahtoisi lähteä edemmä. Euroopassa\nehkä voi olla kauniimpia naisia, mutta minä sitä epäilen. Genovan\nväkiluku on 120,000; kaksikolmannesta tästä luvusta näyttää olevan\nnaisia ja ainakin kaksikolmannesta naisista on kauniita. Ne ovat\nniin sirosti, niin aistikkaasti puettuja, niin suloisia kuin yleensä\nvoivat olematta enkeleitä. Enkelit eivät taidakaan olla aistikkaasti\npuettuja. Eivät ainakaan ne, joita kuvissa näkee, -- niillä ei ole\nmuuta kuin siivet. Mutta nämä Genovan naiset todella näyttävät\nviehättäviltä. Nuorista neitosista useimmat ovat puettuina valkoiseen\npilveen kiireestä kantapäähän, vaikka on paljon niitäkin, jotka\nitseään runsaamminkin koristelevat. Yhdeksällä kymmenesosalla ei\npäässään ole muuta kuin jonkinlainen kevyt huntu, joka valkoisena\nutuna valuu heidän selkäänsä. He ovat sangen hyvännäköisiä ja monella\non siniset silmät, mutta mustat ja haaveilevan tummanruskeat ovat\nkuitenkin tavallisimmat.\n\nGenovan naisilla ja herroilla on hauska tapa kuudesta yhdeksään\nillalla kävellä suuressa puistossa, joka on erään mäen päällä\nkeskellä kaupunkia, ja sitten läheisessä puutarhassa syödä tunti tai\npari hyytelöä. Kävimme tässä puistossa sunnuntai-iltana. Siellä oli\nkoolla parituhatta henkeä, enimmäkseen nuoria naisia ja herroja.\nHerrat olivat puetut Pariisin kaikkein uusimman muodin mukaan, ja\nnaisten hameet välkkyivät puitten seasta kuin lumihiutaleet. Yleisö\nkulki ympäri puistoa suuressa jonossa. Soittokunnat soittivat,\nsuihkulähteet säestivät; kuu ja kaasulamput valaisivat ihmisliikettä\nja kaiken kaikkiaan se oli sangen loistava ja vilkas kuva. Katsoin\nkasvoihin jokaista naista, joka sivuitsemme kulki, ja mielestäni ne\nkaikki olivat kauniita. En ollut milloinkaan ennen nähnyt moista\nkauneus tulvaa. En voi käsittää, kuinka mies, jolla olisi vain\ntavallinen päätöskyky, voisi täällä mennä naimisiin, sillä ennenkuin\nhän olisi ennättänyt päätöstään tehdä, olisi hän jo rakastunut\njohonkin toiseen.\n\nÄlkää koskaan polttako italialaista tupakkaa. Älkää koskaan tehkö\nsitä millään ehdolla. Minua pöyristyttää, kun ajattelen, mitä kaikkea\nsiinä mahtaa olla. Mahdotonta nakata minnekään vanhaa sikarin pätkää,\netteikö joku kulkuri paikalla hyökkää sen kimppuun. Minä poltan koko\nmielelläni, mutta tuntoani loukkaa, kun näen moisen pätkäjääkärin\nnälkäisten silmäinsä pielistä tähyilevän minua ja laskevan, kauanko\nsikarini mahtaa kestää. Se muistutti minulle liian tuskallisesti\nerästä sanfranciscolaista hautausliikkeen omistajaa, jonka tapa oli\nkäydä sairaitten luona kello kädessä kandidaattejaan aikaamassa.\nMuuan näistä pätkäjääkäreistä seurasi meitä eilen illalla pitkin\npuistoa, emmekä kertaakaan saaneet polttaa asiaksi asti. Aina\nhellyimme lepyttämään häntä pätkällä, ennenkuin puoletkaan sikarista\noli kulunut, hänellä näytti olevan niin häijyn hätä. Hän piti meitä\nomana laillisena saaliinaan, löytäjän oikeudella, luullakseni, koska\nhän karkoitti useita muita ammattimiehiään, jotka aikoivat meidät\nanastaa.\n\nJaa, varmaankin nämä vanhat pätkät sitten jauhetaan ja myydään\npiipputupakaksi. Löytäkööt siis muut kuin italialaiset laadut\nostaessanne armonne.\n\n\"La Superba\" ja \"Palatsien kaupunki\", ne nimet Genovalla on ollut\nkautta vuosisatain. Se varmaan onkin täynnään palatseja ja palatsit\novat sisältä upeat, mutta ulkoa ne ovat sangen rähjäiset, eikä niiden\nrakennustyyli ole minkään arvoinen. \"Genova la Superba\" olisi sangen\nsattuva nimitys, jos se tarkoittaisi naisia.\n\nOlemme käyneet useassa näistä palatseista -- ne ovat suunnattomia\npaksuseinäisiä rakennuksia, joissa on väljät kiviportaat, kuviolliset\nmarmorilattiat (toisinaan pienistä kivenmukuloista tai sementtiin\nupotetuista marmoripaloista sommiteltua monimutkaista mosaiikkia),\nja suuret salit, joiden seinillä riippuu Rubensin, Guidon, Tizianin,\nPaolo Veronesen ja muitten tauluja ja suvun päämiesten muotokuvia\ntöyhtökypärineen ja uhkeine panssaripaitoineen ja menneiden\nvuosisatain omituisiin muoteihin puettuja vallasnaisia. Mutta ihmiset\ntietysti olivat nyt kesällä kaikki maalla, ja tuskinpa he olisivat\nmeitä päivällisille käskeneet, vaikka olisivat kotonakin olleet, ja\nniinpä kaikki nuo suuret tyhjät salit kaikuvine kivilattioineen,\nkuolleiden esivanhempain ankarat kuvat, repaleiset liput, joita\npeitti menneiden vuosisatain tomut, näyttivät juhlallisuudessaan\nhuokuvan kuolemaa ja hautaa, ja siitä rattoisuutemme raukesi ja\nmieleemme hiipi masennus. Emme kertaakaan nousseet yhdenteentoista\nkerrokseen. Aloimme aina pelätä aaveita. Siinä oli aina\nhautausliikkeen omistajaa muistuttava palvelijakin saapuvilla, joka\nmeille antoi ohjelman, osoitti taulun, joka oli luettelon ensimmäinen\nsiinä salissa, johon hän kuului, ja seisoi sitten jäykkänä ja\nvankkana ja totisena kivettyneessä livreessään, kunnes olimme valmiit\nlähtemään toiseen huoneeseen, jolloin hän murheellisena marssi edellä\nja asettui uuteen pahansuovan kunnioittavaan asentoon kuten ennenkin.\nMinä kulutin niin paljon aikaa rukoillakseni kattoa sortumaan näiden\nikävystyttävien lakeijain päälle, etten paljon joutanut katselemaan\npalatsia enkä tauluja.\n\nJa sitä paitsi oli meillä täällä samoin kuin Pariisissakin opas.\nTuho vieköön kaikki oppaat! Tämä sanoi, että hän oli Genovan paras\nkielitaituri englannin kieleen nähden ja ettei kaupungissa häntä\npaitsi ollut kuin kaksi henkeä, jotka ensinkään osasivat mainittua\nkieltä. Hän näytti meille Christopher Columbuksen syntymäpaikan\nja meidän vaieten ja kunnioittaen katseltuamme sitä viisitoista\nminuuttia sanoi, ettei se ollutkaan Columbuksen, vaan Columbuksen\nmummon syntymäpaikka! Kun me vaadimme häntä selittämään käytöstään,\nkohautti hän vain olkapäitään ja vastasi pohjattomalla italian\ntulvalla. Puhun tästä oppaasta enemmän jossain tulevassa luvussa.\nLuullakseni saamme kanssamme kulkemaan kaiken tiedon, mitä saimme\nhänestä lähtemään.\n\nEn ole moniin aikoihin ollut kirkossa niin usein kuin näinä viime\nviikkoina. Näiden vanhain maitten ihmiset näyttävät ottaneen kirkot\noikein erikoisuudekseen. Varsinkin näyttää näin olevan Genovan\nasukkaitten laita. Minä luulen, että siellä kautta kaupungin aina\non kirkko kolmen tai neljänsadan askeleen päässä. Kaduilla vilisee\npäästä päähän kihvelihattuisia, pitkäkauhtanaisia, hyvin ruokittuja\npappeja, ja kirkonkelloja moikaa tusinoittain melkein aamusta\niltaan. Aina vähän päästä tulee vastaan harmaaseen veljeskuntaan\nkuuluva munkki ajelluin päälain, pitkään karkeaan kaapuun puettuna,\nnuora vyöllä, rukousnauha kädessä ja jaloissa sandaalit tai aivan\navojaloin. Nämä arvon miehet kiduttavat lihaansa ja luultavasti\ntekevät parannusta koko elämänsä, mutta päältä nähden he ovat oikeita\nnälänhädän tekijöitä. Lihavia ja rauhallisia.\n\nSan Lorenzon vanha katedraali on kai siinä mainittava kuin mikä\nmuu Genovan rakennus tahansa. Se on sangen suuri, siinä on jaloja\npylväskäytäviä, suuret urut ja tavanmukainen ylenpalttisuus\nkullattuja muovailuja, maalauksia, kattofreskoja ja niin edespäin.\nEn tietenkään voi ryhtyä sitä kuvaamaan -- siihen tarvittaisiin koko\njoukko sivuja. Mutta se on omituinen paikka. Sanotaan, että puolet\nsiitä -- pääovesta puoliväliin alttarille päin -- oli juutalainen\nsynagooga ennen Vapahtajan syntymistä ja ettei sitä ole sen jälkeen\nmuutettu. Me epäilimme tätä tietoa, mutta teimme sen vastahakoisesti.\nPaljon mieluummin olisimme sen uskoneet. Paikka näytti olevan liian\nhyvässä kunnossa ollakseen niin vanha.\n\nKatedraalin mieltäkiinnittävin kohta on Johannes Kastajan pieni\nkappeli. Naisia siihen lasketaan vain kerran vuodessa, tämä\nsukupuoli kun vielä on vihan alainen pyhimyksen murhasta Herodiaan\noikun tyydyttämiseksi. Tässä kappelissa on marmorikirstu, jossa\nsanottiin Pyhän Johanneksen tuhkaa säilytettävän; ja sen ympärillä\noli kahleet, joilla hänen sanottiin olleen vankeudessa kahlehdittu.\nEmme tahtoneet epäillä näitä tietoja, mutta emme siltä voineet pitää\nniitä aivan luotettavinakaan -- osaksi siitä syystä, että olisimme\nvoineet katkaista nämä kahleet, ja sen olisi Pyhä Johanneskin voinut\ntehdä, ja osaksi siitä, että olimme ennen eräässä toisessa kirkossa\nnähneet Pyhän Johanneksen tuhkan. Emme voineet saada itseämme\nuskomaan, että Pyhällä Johanneksella oli kahdet tuhkat. Näyttivät\nmeille myös Jumalan äidin kuvan, jonka Pyhä Luukas oli maalannut,\neikä se näyttänyt puoleksikaan niin vanhalta ja savuiselta kuin\njotkut Rubensin taulut. Emme voineet olla ihailematta apostolin\nvaatimattomuutta, kun hän ei ole kirjoituksissaan kertaakaan\nmaininnut, että hän osasi maalatakin.\n\nMutta eiköhän tätä pyhäinjäännösjuttua vähän liioitella? Meille\nnäytetään oikean ristin kappaleita jokaisessa vanhassa kirkossa,\njonne poikkeamme, ja joku niistä nauloista, jotka ovat sitä koossa\npitäneet. En tahdo mitään varmasti väittää, mutta luullakseni\nme olemme nähneet ainakin pöntöllisen näitä nauloja. Ja entä\norjantappurakruunu; Sainte Chapellessa Pariisissa on siitä osa, osa\nNotre Damessa. Ja mitä Pyhän Denis'n, Pariisin ensimmäisen piispan\nluihin tulee, niin luulisin meidän nähneen niitä niin paljon, että\nniistä tarvittaessa tulisi kaksikin pyhimystä.\n\nAikomukseni oli kirjoittaa vain kirkoista, mutta eksyin taas pois\naineesta. Voisin sanoa, että Annunziata kirkko on oikea aarniometsä\nkauniita pylväitä, kuvapatsaita, kullattuja muovailuja, ja että siinä\non maalauksia jopa lukemattomiin, mutta kun se ei antaisi aivan\ntäydellistä käsitystä asiasta, niin mitä hyötyä siitä olisi. Yksi\nperhe rakensi koko rakennuksen ja sille vielä jäikin railoja. Siinä\non asian salaisuus. Aluksi meistä tuntui, että vain rahapaja olisi\nmoisen rahamenon jälkeen pystyssä pysynyt.\n\nTäkäläiset ihmiset asuvat jykevimmissä, korkeimmissa, pimeimmissä\nja lujimmissa taloissa, mitä ajatella saattaa. Kaikki ne vaikka\nkestäisivät piirityksen. Sata jalkaa julkisivua ja sata jalkaa\nkorkeutta on yleinen malli, ja saatte nousta kolmet portaat,\nennenkuin alkaa näkyä merkkejä asukkaista. Kaikki on kivestä, ja\nkivet kaikkein jykevintä laatua -- permannot, portaat, pesät, penkit\n-- kaikki. Seinät ovat neljää tai viittä jalkaa paksut. Kadut\nyleensä ovat neljästä tai viidestä kahdeksaan jalkaan leveät ja\nväärät kuin korkkiruuvi. Kun kuljette tämmöisen väärän halkeaman\npohjalla ja katselette ylöspäin, on taivas vain valonauha korkealla\npäänne päällä, kussa korkeitten talojen yläkerrokset kummaltakin\npuolelta melkein kallistuvat yhteen. Teistä tuntuu, kuin olisitte\njonkun suunnattoman kuilun pohjalla ja koko maailma korkealla\nyläpuolellanne. Mutkailette sisään ja ulos siellä ja täällä mitä\nsalaperäisimmällä tavalla, eikä teillä ole kompassin suunnista\nenempää käsitystä kuin sokealla. Ette voi koskaan vakautua siihen\nkäsitykseen, että nämä ovat todellisia katuja ja nuo kolkot,\nmustuneet, luonnottomat rakennukset asumuksia, ennenkuin näette\njonkun kauniin, somasti puetun naisen tulevan ulos semmoisesta\n-- näette hänen tulevan ulos kolkon näköisestä luolasta, joka on\nkuin vankitorni ulottuen maasta puoliväliin taivasta. Ja silloin\nihmettelette, kuinka niin viehättävä perho voi tulla moisesta\nkammottavasta ulkokuoresta. Kadut on järkevästi kyllä tehty näin\nkapeat ja talot jykevät ja vahvat ja kiviset, että ihmisten olisi\nviileämpi tässä paahtavassa ilmastossa. Ja ne ovat viileät ja pysyvät\nviileinä. Ja muistaessani -- miesten, iho on sangen tumma, naisten\ntaas yleensä tavattoman vaalea. Omituista, eikö olekin?\n\nGenovan valtavissa palatseissa pitäisi asua yhden perheen kussakin,\nmutta luullakseni niihin mahtuisi vaikka satakunta. Ne ovat muistoja\nGenovan kukoistusajan mahtavuudesta -- niistä ajoista, jolloin se,\nmonta vuosisataa takaperin, oli suuri kauppa- ja merimahti. Vaikka\nnämä palatsit ovat täyttä marmoria, ovat kuitenkin monet niistä\npäältä nähden himmeän punertavat väriltään ja kadusta kattolistaan\nsaakka maalatut täyteen genovalaisia tappelukohtauksia, suunnattomia\nJupitereita ja Cupidoja ja kreikkalaisen jumaluustaruston tunnettuja\naiheita. Missä maali on ajan ja sään vaikutuksesta rapissut pois,\non vaikutus kaikkea muuta mutt'ei hauska. Nenätön Cupido, Jupiter,\njoka on toissilmä, Venus, jolla on risa rinnassaan, eivät taulussa\ntunnu kovinkaan viehättäviltä. Jotkut näistä maalatuista seinistä\nmielestäni muistuttivat niitä kaikenlaisilla haaveellisilla\nohjelmilla ja kuvilla verhottuja vaunuja, joilla sirkukset maalla\nkulkevat kylästä kylään. En ole lukenut enkä kuullut, että talojen\nseinät ainoassakaan toisessa kaupungissa koko Euroopassa olisivat\ntällä tavalla freskotut.\n\nEn voi kuvitellakaan Genovaa raunioina. Moisia jykeviä holveja,\nvankkoja alusrakennuksia, jotka kannattavat näitä korkeita\nleveäsiipisiä rakennuksia, olemme nähneet harvoin ennen; ja\nvarmaankaan ne suuret paadet, joista nämä talot on rakennettu,\neivät voi milloinkaan rappeutua. Seinät, jotka ovat amerikkalaisen\nporttikäytävän vahvuiset, eivät voi milloinkaan hajota.\n\nGenovan ja Pisan tasavallat olivat keskiajalla sangen mahtavat.\nNiiden laivat täyttivät Välimeren ja Konstantinopolin, ja Syyrian\nkanssa ne kävivät laajaa kauppaa. Niiden kauppahuoneet olivat ne\nsuuret jakeluvarastot, joista Itämaitten kallisarvoiset tuotteet\nlähetettiin kautta Euroopan. Ne olivat pieniä sotaisia valtoja ja\nuhmasivat aikanaan valtakuntia, jotka kohoavat niiden yli kuin\nvuoret myyränkasain yli. Saraseenit valloittivat ja hävittivät\nGenovan yhdeksänsataa vuotta takaperin, mutta seuraavan vuosisadan\nkuluessa Genova ja Pisa tekivät hyökkäys- ja puolustusliiton ja\npiirittivät Sardinian ja Balearien saraseenilaisia siirtokuntia\nitsepäisyydellä, joka neljäkymmentä vuotta säilytti alkuperäisen\nvoimansa ja piti kiinni päämäärästään. Lopulta ne voittivatkin ja\njakoivat valloituksensa tasan suurten patriisisukujensa kesken.\nGenovan palatseissa vielä asuu muutamien näitten ylpeitten sukujen\njälkeläisiä ja heidän kasvoissaan voimme huomata samaa näköä kuin\nnoissa ankarissa ritareissa, joiden muotokuvat riippuvat heidän\nkomeissa saleissaan, ja maalatuissa kaunottarissa nyrpistettynne\nhuulineen ja iloisine silmineen, joiden originaalit ovat olleet\ntomuna ja tuhkana niin monta kuollutta ja unhotettua vuosisataa.\n\nHotellin, jossa asumme, omisti ristiretkien aikana eräs noista\nsuurista ristin ritarikunnista, ja haarniskapukuiset vartiomiehet\novat muinoin seisoneet sen paksuissa torneissa vartioina ja\nkannuksillaan herättäneet näiden salien ja käytävien kaikuja.\n\nMutta Genovan suuruus on rappeutunut vaatimattomaksi sametin ja\nhopeafiligraniteosten myynniksi. Sanotaan, että Euroopassa joka\nkaupungilla on erikoisuutensa. Nämä filigraniteokset ovat Genovan\nerikoisuus. Sen sepät ottavat hopeaharkkoja ja takovat niistä\nkaikenlaisia siroja ja kauniita muotoja. Tekevät hopealehdistä\nja langoista kukkavihkoja, jotka matkivat niitä hentoja muotoja,\njoita pakkanen akkunaruutuun kutoo; ja meille näytettiin pienoista\nhopeatemppeliä, jonka uurretut pilarit, korinttilaiset kapiteelit\nja rikkaat pienaukset, jonka torni, kuvapatsaat, kellot ja runsaat\nveistokirjaukset olivat kiillotetusta hopeasta tehdyt niin\nverrattoman taidokkaasti, että joka detalji oli mielenkiinnon ja\ntutkimisen arvoinen ja koko valmis rakennus kauneuden ihme.\n\nOlemme jälleen valmiit lähtemään liikkeelle, vaikk'emme oikeastaan\nvielä ole todella kyllästyneet tämän vanhan marmoriluolan kapeihin\nkorridooreihin. Luola onkin hyvä sana -- puhuttaessa Genovasta\ntähtien valossa. Harhaillessamme yösydännä näissä pimeissä rotkoissa,\njoita nämä sanovat kaduiksi, missä ei kaikunut muuta jalan liikettä\nkuin meidän, missä vain me olimme liikkeellä ja missä valoja\nilmestyi vain pitkäin väliaikain jälkeen ja matkan päässä ja taas\nsalaperäisesti katosi ja talot kyynärpäämme vieressä näyttivät\nkohoovan vielä entistäkin korkeammalle taivaihin, muistui aina\nmieleeni eräs luola, jossa kotona usein kävin, sen korkeat käytävät,\nsen autius ja äänettömyys, sankka pimeys, sen hautakaiut, äkkiä\nilmestyvät ja katoavat harhavalot ja kaikkein enimmän haararotkojen\nja käytävien ilmestyminen semmoisissa paikoissa, missä niitä kaikkein\nvähimmän kaipasi.\n\nEmmekä ole kyllästyneet näihin iloisiin leikillisiin\njuoruttelijoihin, joita päättöminä jonoina tunkeilee näissä\npihoissa, näillä kaduilla, aamusta iltaan; emme munkkeihin emmekä\nheidän karkeihin kaapuihinsa; emmekä \"Asti\" viineihin, joita vanha\ntohtorimme (jota oraakkeliksi sanomme) tavalliseen sattuvaan, kaikkea\nväärentävään tapaansa sättii \"nastyksi\" (kehnoiksi). Mutta siitä\nhuolimatta meidän täytyy lähteä.\n\nViimeksi kaikista näimme hautausmaan (siinä on varattu tilaa 60,000\nruumiille), ja sen muistamme vielä sen jälkeenkin, kun olemme\npalatsit unohtaneet. Se on suunnattoman laaja marmoripylväskäytävä,\njoka piirittää avaraa nelikulmaista maakappaletta; sen leveä\npermanto on marmoria ja joka laa'assa on nimi -- sillä joka\nlaa'an alla on vainaja. Sen keskitse kulkiessa näkee kummallakin\npuolella muistopatsaita, hautoja ja veistokuvia, jotka ovat mitä\nhuolellisimmin muovaillut ja täynnään sulavaa kauneutta. Ne ovat\nuusia ja lumivalkeita; joka viiva on täydellinen, ei ainoakaan\npiirre typistetty, ei tahraa, ei risaa; ja sen vuoksi ovat meidän\nmielestämme nämä kauas ulottuvat rivit lumoavia muotoja paljon\nviehättävämpiä kuin ne rappeutuneet ja tuhruiset kuvapatsaat,\njoita on muinaisajan taiteen raunioista pelastettu ja Pariisin\nveistoskokoelmiin koottu maailman ihailtaviksi.\n\nOlimme valmiina astumaan junaan, Milano matkan määränä.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\nLennossa kautta Italian -- Marengo -- Kuulu katedraali ensi näkemältä\n-- Muutamia sen ihmeitä -- Hyvä mies -- Saarna haudasta -- Kultaa ja\nhopeaa tonnittain -- Vähän lisää pyhäinjäännöksiä -- Tosi Salomonin\ntemppeli.\n\n\nKoko päivän kiidimme kautta vuorimaan, jonka kukkulat olivat\nkirkkaassa päiväpaisteessa, rinteillä somia huviloita puutarhainsa\nja pensastoittensa keskellä, jonka syvät rotkot olivat viileät ja\nvarjoisat ja näyttivät niin kovin luokseen kutsuvilta helteisistä\nyläilmoista nähden, jossa me lintujen keralla liitelimme eteenpäin.\n\nOli meillä kuitenkin aikalailla viileitä tunneleitakin, jotka\nhillitsivät hikoilemista. Aikasimme niistä yhden. Kaksikymmentä\nminuuttia kului, ennenkuin olimme sen läpi kulkeneet; nopeutemme oli\nkolmestakymmenestä kolmeenkymmeneen viiteen mailiin tunnissa.\n\nAlessandrian tuolla puolella kuljimme Marengon tappelutantereen\npoikki.\n\nIltahämärässä lähestyimme Milanoa, ja näkyviin välähti kaupunki ja\nsiniset vuorenkukkulat sen takana. Mutta näistä me emme välittäneet\n-- ne eivät huvittaneet meitä vähääkään. Meidät oli vallannut\nkuumekiihkoinen kärsimättömyys; me olimme menehtymäisillämme\nodotuksesta, koska saisimme nähdä katedraalin! Katselimme,\nkurkistelimme -- suuntaan ja toiseen -- joka puolelle -- kaikkialle.\nEmme kaivanneet ketään sitä sormella näyttämään -- emme tahtoneet,\nettä kukaan sen sormellaan osoittaisi -- tiesimme tuntevamme sen\nvaikka Saharan suuressa erämaassa.\n\nVihdoin metsä siroja neuloja, ambran karvaisessa auringonvalossa\nhohtaen, hitaasti kohosi näkyviin kääpiömäisten talonkattojen päälle,\nsamoin kuin merellä joskus näkee kullatun, monisakaraisen pilven\netäisellä taivaanrannalla kohottavan itseään korkealle yli aaltojen\nautiuden -- katedraali! Tunsimme sen silmänräpäyksessä.\n\nPuolen tätä iltaa ja koko seuraavan päivän tämä rakennustaiteen\nitsevaltias oli mielenkiintomme ainoa esine.\n\nMikä ihme se on! Niin mahtava, juhlallinen, suuri! Ja samalla\nkuitenkin niin hieno, niin ilmava, täynnään suloa! Kokonainen maailma\njykevää painoa ja kuitenkin se kuutamon vienoudessa näyttää olevan\nvain jääkukkakutomus keijujen maailmasta, jonka yksi henkäys saisi\nkatoamaan! Kuinka terävinä sen sakaraiset kulmat ja tornihuippujen\nmetsä kuvautuivat taivasta vastaan ja kuinka runsaina niiden varjot\nlankesivat sen lumivalkoiselle katolle! Se oli kuin ilmestys\nhenkimaailmasta! -- ihme! -- kiveen laulettu hymni, marmoriin\nmuovailtu runo!\n\nMiten tätä suurta katedraalia katsellettekin, se on aina jalo ja\nkaunis! Missä Milanossa seisonettekin tai seitsemän mailin piirissä\nMilanosta, kaikkialle se näkyy -- ja kun se on näkyvissä, ei mikään\nmuu esine voi koko huomiotanne kiinnittää. Jättäkää silmänne\nminuutiksikaan vapaiksi tahtonne kahleista, varmaan ne kääntyvät\nsitä etsimään. Se on ensimmäinen esine, jota katselette aamulla\nnoustessanne ja viimeinen, jolla katseenne illalla viivytellen lepää.\n\nKello yhdeksän aamulla lähdimme liikkeelle ja seisahduimme\ntämän marmorikolossin eteen. Sen viidestä suuresta ovesta on\nkeskimmäinen kehystetty lintuja ja hedelmiä, nelijalkaisia ja\nhyönteisiä esittävillä matalilla kohokuvilla, jotka on marmorista\nniin taidokkaasti muovailtu, että ne näyttävät elävän -- ja näitä\nolennoita on niin paljon ja sommittelu on niin monimutkainen, että\nsitä voisi viikon tutkia vähentymättömällä mielenkiinnolla. Suuressa\ntornissa, joka kohoaa kaikkien muitten lukemattomien tornien yli\n-- näiden tornien sisäpuolella -- ovien ja ikkunain päällä --\nnurkissa ja kulmauksissa -- kaikkialla, missä tässä suunnattomassa\nrakennuksessa on komeroa tai konsoolia huipusta hamaan maahan saakka,\non marmoripatsas ja joka patsas on itsessään erikoisen tutkimuksen\narvoinen! Rafael, Angelo, Canova -- sen kaltaiset jättiläiset\nsuunnittelivat ne ja heidän omat oppilaansa veistivät ne marmoriin.\nKaikki kasvot ovat kaunopuheliaan ilmeikkäät, joka asento on suloa\ntäynnään. Tuolla kaukana korkealla katolla ponnistaa korkealle ilmaan\nvuoltuja ja reiällisiä torneja, joiden runsaiden seulakirjailujen\nkautta näkyy takana oleva taivas. Niiden keskeltä kohoo keskimmäinen\ntorni ylpeänä korkeuteen kuin jonkun suuren purjelaivan päämasto\nparveilevain rannikkopursien keskeltä.\n\nHalusimme lähteä katolle. Suntio osoitti meille marmoriportaat\n(tietysti ne olivat marmoria, vieläpä kaikkein vaikeinta,\nrakennusaineena kun ei ole käytetty mitään muuta kiveä, tiiltä eikä\npuuta) ja kehoitti nousemaan satakahdeksankymmentäkaksi askelta\nja seisahtumaan sitten ja odottamaan, kunnes hän tuli. Suotta\noli kehoittaa meitä seisahtumaan -- olisimme tehneet sen joka\ntapauksessa. Olimme väsyksissä, kun sinne saavuimme. Olimme katolla.\nLeveiltä marmorilaa'oilta kohoten oli siellä pitkät rivit torneja,\njotka läheltä katsoen näyttivät sangen korkeilta, mutta etäisyydessä\nvähenivät kuin urkupiipuiksi. Näimme nyt, että kuvapatsas, joka oli\njokaisen päässä, oli ison miehen kokoinen, vaikka ne kadulta katsoen\nolivat kuin nukkeja. Huomasimme niinikään, että jokaisen tuommoisen\nonton tornin sisältä kuudestatoista kolmeenkymmeneen yhteen\nmarmoripatsaaseen katseli alla olevaa maailmaa.\n\nRäystäistä katonharjalle oli loppumaton rivi suuria kaarevia\nmarmoripelkkoja, jotka muistuttivat höyrylaivan keula- ja perätukkia,\nja kullakin tukikaarella seisoi päästä päähän rivi runsaasti vuoltuja\nkukkia ja hedelmiä -- kukin omaa eri lajiaan ja monta tuhatta lajia\nedustettuna. Vähän matkan päästä katsoen nämä rivit näyttävät\nsulkeutuvan yhteen kuin ratapölkyt, ja tämän marmoripuutarhan\numppujen ja kukkain sommitelmat muodostavat yhteiskuvan, joka on\nsilmälle erinomaisen viehättävä.\n\nAstuimme taas maahan ja menimme kirkkoon. Kirkossa uurrettujen\npilarien pitkät rivit kuin muistopatsaat jakoivat rakennuksen\nleveihin laivoihin ja ylhäältä, maalatuista akkunoista, lankesi\nkirjopermannolle vienoja punastuksia. Minä tiesin, että kirkko\noli sangen avara, mutta en saanut täyttä käsitystä sen suuresta\nkoosta, ennenkuin huomasin, kuinka pieniltä pojilta etäällä alttarin\nluona seisovat miehet näyttivät ja kuinka he paremminkin näyttivät\nliukuvan kuin kävelevän. Kuljeskelimme ja kävelimme, katselimme\nvaltavia ikkunoita, jotka kirkkaine hehkuvine värikuvineen esittivät\nkohtauksia Vapahtajan ja hänen opetuslastensa elämästä. Jotkut\nnäistä kuvista ovat mosaiikkeja ja niin taiteellisesti ovat niiden\ntuhannet värilliset lasi- ja kivipalaset yhteen liitetyt, että teos\non täydelleen yhtä sulava ja ehyt kuin maalaus. Eräässä ikkunassa\nlaskimme kuusikymmentä ruutua ja kukin ruutu oli moisella neron ja\nkärsivällisyyden mestariteoksella kaunistettu.\n\nLähdemme nyt alas Milanon katedraalin pääalttarin alla olevaan\nkryptaan kuullaksemme siellä vaikuttavan saarnan huulilta, jotka ovat\nkolmesataa vuotta vaienneet, käsiltä, jotka ovat kolme vuosisataa\nliikkeettä maanneet.\n\nPappi seisahtui pieneen holviin ja kohotti kynttilänsä. Tämä\noli hyvän miehen, lämminsydämisen miehen, epäitsekkään miehen\nviimeinen leposija; miehen, joka oli koko elämänsä omistanut köyhäin\nauttamiselle, heikkojen rohkaisemiselle, sairaiden lohduttamiselle;\npuutteen lieventämiselle aina ja kaikkialla, missä hän sitä näki.\nHänen sydämensä, kätensä, kukkaronsa olivat aina avoinna. Hänen\nelämäntarinansa kuultuaan melkein voi mielessään nähdä hänen\nhyväntahtoiset kasvonsa rauhallisesti liikkumassa milanolaisten\nriutuneitten haahmojen keskellä siihen aikaan, kun rutto teki\nkaupungissa tuhojaan. Kulkien rohkeana siellä missä muut olivat\npelkureita, täynnään lähimmäisen rakkautta siellä missä kauhun\nhurjistama itsensäsäilyttämisen vaisto oli raastanut säälin kaikista\nmuista rinnoista, rohkaisten kaikkia, rukoillen kaikkien kanssa,\nauttaen kaikkia kädellään, älyllään ja kukkarollaan hän teki tämän\naikana, jolloin vanhemmat hylkäsivät lapsensa, ystävä luopui\nystävästä ja veli kääntyi pois sisaresta, jonka rukoukset vielä\nvalittivat hänen korvissaan.\n\nTämä oli hyvä pyhä Carlo Borromeo, Milanon piispa. Kansa jumaloi\nhäntä; ruhtinaat tuhlaten antoivat hänelle rikkauksia. Seisoimme\nhänen haudassaan. Lähellä oli hänen arkkunsa tippuvien kynttiläin\nvalaisemana. Seinillä oli puhtaasta hopeasta muovailtuja korkokuvia,\njotka esittivät kohtauksia hänen elämästään. Pappi pani lyhyen\nvalkoisen pitsivaatteen mustan kaapunsa päälle, teki ristinmerkin,\nkumarsi nöyrästi ja alkoi hitaasti vääntää erästä kampia. Arkku\njakautui pitkin pituuttaan kahteen osaan ja alempi osa vaipui alas ja\nnäkyviin paljastui vuorikristallista tehty sisempi arkku, kirkas kuin\nitse ilma. Sen sisässä oli ruumis kalliisiin kullalla kirjailtuihin\nvaatteisiin puettuna, kimaltelevia jalokiviä täynnään kuin taivas\ntähtiä. Lahoava pää oli vanhuuttaan musta, kuiva iho oli kiristynyt\ntiukalle luitten päälle, silmät olivat poissa, ohimossa oli reikä,\nposkessa toinen ja nahkeat huulet olivat avautuneet kaameaan hymyyn!\nNäiden kamalain kasvojen, niiden tomun ja lahouden ja niiden ilkkuvan\nirvistyksen päällä riippui kruunu, joka oli täpötäynnään säteileviä\nbriljantteja; ja rinnalla oli kultaisia ristejä ja paimensauvoja,\njotka uhkuivat smaragdeja ja timantteja.\n\nKuinka vaivaiselta ja halvalta ja triviaalilta tämä rihkama näytti\nkuoleman juhlallisuuden, suuruuden, kammottavan majesteetin\nläsnäollessa! Ajatelkaa, että Milton, Shakespeare tai Washington\nolisi tällä tavalla asetettu kunnioittavan maailman katseltaviksi\nlasihelmiin, vaskisiin korvarenkaisiin ja lakeuksien villien\ntimanttihelyihin puettuina.\n\nBartolomeo vainaja saarnasi painavia sanojaan, joiden ytimenä oli:\nTe, jotka palvelette maailman turhuutta -- te, jotka himoitsette\nmaailman kunniaa, maailman rikkautta, maailman kunniaa -- katsokaa,\nminkä arvoisia ne ovat!\n\nMeistä tuntui, että niin hyvä mies, niin säälivä sydän, niin\nyksinkertainen luonne olisi ansainnut saada levon ja rauhan\nhaudassa, joka olisi suojeltu utelevien silmäin tungettelulta,\nja me arvelimme, että hän itsekin olisi niin suonut, mutta ehkä\nviisautemme tässä suhteessa ampui harhaan. [Carlo Borromeo, joka\näidin puolelta oli Medici ja paavi Pius IV:n läheinen sukulainen,\noli aikansa mahtavimpia kirkkoruhtinaita, tunnettu hartaudestaan ja\nlahjomattomasta mielestään. Hän todella puhdisti Milanon tuomiokirkon\nkaikesta turhasta korusta ja kohotti suuressa määrin papiston\ntietotasoa ja paransi sen kuria. Hän siis epäilemättä olisi ollut\nensimmäinen tuomitsemaan hautansa jumaloinnin ja ylellisyyden.\nHänen ankaruutensa herätti papiston kesken niin paljon vihaa, että\nhäntä vastaan tehtiin murhayrityskin, josta hän kuin ihmeen kautta\npelastui. Suom. muist.]\n\nMeidän jälleen noustua kirkon permannolle tarjoutui toinen pappi\nnäyttämään meille kirkon aarteet. Mitä, vieläkö lisää? Sen ahtaan\nkuolonkammion sisustus, josta juuri tulimme, painoi kuusi miljoonaa\nfrangia unsseissa ja karaateissa jo se yksin, laskematta penniäkään\nsiitä mestarillisesta työstä, joka siihen oli uhrattu! Mutta me\nseurasimme häntä suureen huoneeseen, joka oli täynnään suuria\nkaappeja, ikäänkuin vaatekaappeja. Hän avasi nämä kaapit ja katso,\nNevadan kaivoskonttorien kultaharkot hälvenivät mitättömiksi\nmielessäni. Siellä oli neitsyeitä ja piispoja, luonnollista\nsuuremmassa koossa, jotka oli tehty puhtaasta hopeasta; siellä oli\nhopeisia korkokuvia, jotka painoivat kuusisataa naulaa; paimensauvoja\nja ristejä ja kynttiläjalkoja, kuudesta kahdeksaan jalkaan korkeita,\njotka olivat pelkkää kultaa ja jalokiviä täynnään; ja vielä siellä\noli kaikenlaisia vaaseja ja maljoja ja muuta sen kaltaista ja\nkallisarvoisia kaikki. Se oli Aladdinin palatsi.\n\nPapit näyttivät meille kahta Pyhän Paavalin sormea ja yhtä, joka oli\nkuulunut Pyhälle Pietarille; Juudas Iskariotin luuta (se oli musta)\nja muittenkin opetuslasten luita; ynnä liinaa, johon oli jäänyt\nVapahtajan kasvojen painalmus. Kalleimpia kaikista näistä pyhistä\njäännöksistä olivat eräs Pyhän haudan kivi, osa orjantappurakruunua\n(Notre Damessa on koko kruunu), kappale siitä purppuraviitasta, joka\nVapahtajalla oli päällään, ristin naula ja Neitsyen ja Lapsen kuva,\njoka oli Pyhän Luukkaan maalaama. Se on toinen Luukkaan maalaama\nNeitsyt, mitä jo olemme nähneet. Kerran vuodessa kaikkia näitä pyhiä\njäännöksiä juhlallisesti kannetaan pitkin Milanon katuja.\n\nRakennus on viittäsataa jalkaa pitkä ja sataakahdeksaakymmentä\nleveä, ja päätornin korkeus lähentelee neljääsataa jalkaa. Siinä on\n7148 marmoripatsasta, ja kun kirkko on valmis, lienee niiden luku\nkymmenentuhannen vaiheilla. Sitäpaitsi siinä on tuhannenviisisataa\nkorkokuvaa. Tornien luku on satakolmekymmentäkuusi -- ja yksikolmatta\nrakennetaan vielä entisten lisäksi. Jokaisen tornin päässä on\nkuutta ja puolta jalkaa korkea kuvapatsas. Kaikki on marmoria ja\nmarmori kaikki samasta louhimosta, joka jo vuosisatoja takaperin\nlahjoitettiin arkkipiispakunnalle tätä tarkoitusta varten.\n\nKaunein katedraali on kuutamossa, koska vanhemmat osat, jotka jo\novat iän tummentamat, epämiellyttävästi erottuvat uudemmista ja\nvalkoisemmista osista. Se näyttää korkeuteensa verraten jonkun verran\nliian leveältä, mutta ehkä tottumus hälventäisi tämän vaikutuksen.\n\nSanotaan, että Milanon katedraalista vie voiton vain Rooman Pietarin\nkirkko. Minulle on käsittämätöntä, kuinka mikään ihmiskäsin\nrakennettu voisi siitä voiton viedä.\n\nJa sitten sanoimme sille hyvästit -- ehkä ainiaaksi. Ja varmaan\njoskus tulevaisuudessa, sen muiston menetettyä eloisuutensa,\nluulemmekin nähneemme sen ihmeellisessä unessa, emmekä koskaan\nhereillä olevan silmillä.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\n\"Do You Wis zo Haut can be?\" -- La Scala -- Petrarca ja Laura\n-- Lucrezia Borgia -- Kekseliäitä freskoja -- Vanha roomalainen\namfiteatri -- Taitava petos -- Biljardisurkeutta -- Euroopan elämän\npääviehätys -- Italialainen sauna -- Saippuaa! -- Raajarikkoista\nranskaa -- Runneltua englantia -- Maailman kuuluin maalaus --\nAmatööri-ihastusta -- Puolueetonta arvostelua Kasku -- Ihmeellinen\nkaiku -- Suutelo frangilla.\n\n\n\"Do you wis zo haut can be?\"\n\n\"Tahto te nin höög voi olla?\" näin opas kysyi meidän katsellessa\nRauhan portin päällä olevia pronssihevosia. Hän tarkoitti, tahdotteko\nnousta tuonne? Mainitsen sen esimerkkinä opasenglannista. Nämä ne\ntekevät matkailijan elämän rasitukseksi. Heidän kielensä ei koskaan\npysy alallaan. He puhuvat ja puhuvat loppumattomiin ja tämmöistä\non se sekasotku, jota he käyttävät. Ei inspiraatiokaan voisi niitä\nkäsittää. Jos he vain tyytyisivät osoittamaan mestariteoksen tai\nvanhan haudan tai vankilan taikka tappotantereen, jonka liikuttavat\nmuistot tai historialliset vaiheet tai suuret tradiitiot ovat\npyhittäneet ja sitten astuisivat syrjään ja pysyisivät alallaan\nkymmenen minuuttia ja antaisivat matkailijaparan ajatella, niin\ntuo vielä menisi mukiin. Mutta he keskeyttävät joka unen, jokaisen\nhauskan ajatuksenjuoksun väsyttävällä laverruksellaan. Joskus\nseistessäni jonkun hellimäni vanhan epäjumalan edessä, joka oli\nmieleeni kuvista juurtunut jos kuinka monta vuotta takaperin koulussa\nmaantiedettä lukiessamme, on mieleeni johtunut, että antaisin koko\nmaailman, jos tuo ihmispapukaija rinnaltani äkkiä tuhoutuisi ja\njättäisi minut katsomaan, harkitsemaan ja palvomaan.\n\nEi, me emme halunneet \"wis zo haut can be\". Me halusimme mennä La\nScalaan, jota luullakseni sanotaan maailman suurimmaksi teaatteriksi.\nJa niin teimmekin. Se oli avara juttu. Seitsemän toisestaan erotettua\nihmispaljoutta -- kuusi mahtavaa \"parvea\" ja yksi suunnaton\n\"permanto.\"\n\nHalusimme käydä Ambrosilaisessa kirjastossa ja sen teimmekin. Näimme\nsiellä erään Virgilius-käsikirjoituksen, johon Petrarca oli käsin\nkirjoittanut huomautuksia, sama mies, joka rakasti toisen miehen\nLauraa ja tähän kaiken elämänsä tuhlasi rakkautta, mikä ilmeisestikin\noli raaka-aineen haaskausta. Se oli terveesti tunnettua, mutta\nhuonosti harkittua. Se tuotti kummallekin asianomaiselle mainetta\nja loi heitä kohtaan sentimentaalisissa sydämissä säälin lähteen,\njoka juoksee vielä tänäpäivänä. Mutta kuka sanoo sanaakaan herra\nLaura paran puolesta? (En tiedä hänen toista nimeään.) Kuka veisaa\nhänen mainettaan? Kuka kostuttaa kyynelillään hänen hautaansa?\nKuka kirjoittaa hänestä runoja? Ei kukaan. Mitä luulette, että\n_hän_ ajattelisi tuosta asianlaidasta, joka maailmalle on tuottanut\nniin paljon iloa? Mitä piti hän siitä, että toinen mies kaikkialle\nseurasi hänen vaimoaan ja runoilemalla sonetteja hänen toisen-omille\nsilmäkulmilleen saattoi hänen nimensä jokaiseen sipuliatuhoovaan\nsuuhun kautta Italian? _He_ saivat mainetta ja myötätuntoa -- hän ei\nkumpaakaan. Tämä on omituisen sattuva esimerkki siitä, mitä sanotaan\nrunolliseksi oikeudeksi. Se on kaikki sangen kaunista; mutta syystä\ntai toisesta se ei tahdo käydä yhteen sen kanssa, mitä pidän oikeana.\nSe on liian yksipuolista -- liian epäjaloa. Antaa maailman vain\nkiusata itseään Lauran ja Petrarcan vuoksi, jos tahtoo; mitä minuun\ntulee, minä tuhlaan kyyneliäni ja valituksiani hänelle, jolle ei\nkukaan ole lauluja sepittänyt.\n\nNäimme niinikään kirjeen, jonka Lucrezia Borgia omakätisesti oli\nkirjoittanut, nainen, jota aina olen suuresti respekteerannut hänen\nharvinaisten näyttelijälahjainsa vuoksi, ja siksi, että hänellä oli\nniin paljon oikeita kultamaljoja, jotka olivat kullatusta puusta, ja\nettä hän oli niin mainio oopperanesittäjä ja että hän niin sievästi\ntilaili kuudenkertaiset hautajaiset ja hankki niihin ruumiit. Näimme\nmyös yhden ainoan karkean keltaisen hiuksen, joka oli Lucrezian\npäästä. Sitä pidetään sangen suurena ja arvokkaana harvinaisuutena;\narvattavasti se kai sitten oli ainoa keltainen hius, mitä hänellä oli\npäässään. Näimme tässä samassa kirjastossa muutamia Michel Angelon\npiirustuksia, Leonardo da Vincin niinikään. Näihin harjoitelmiin\nnähden emme nyt tahdo lausua mitään mielipidettä.\n\nToisessa rakennuksessa meille näytettiin eräs fresko, joka kuvasi\nvaunuja vetäviä leijonia ja muita eläimiä; ne näyttivät ulkonevan\nseinästä niin kauas, että luulimme niitä kuvan veistokseksi.\nViekkaasti taiteilija oli vielä kohentanut vaikutusta siten, että hän\noli eläinten selkään maalannut tomua, ikäänkuin se luonnollisesti\nolisi laskeutunut. Terävä mies -- jos sitä voi sanoa teräväksi, että\npettää muukalaisia.\n\nJossain näimme valtavan roomalaisen amfiteaatterin, jonka\nkivi-istuimet vielä olivat sangen hyvin säilyneet. Uudistettuna sillä\nnyt saadaan nähdä rauhallisempia näytelmiä kuin ennen, jolloin siellä\nvillipedoille syötettiin kristittyjä päivälliseksi. Toisin ajoin\nmilanolaiset panevat sillä toimeen hevoskilpailuja, toisin laskevat\ntanteren veden alle ja panevat toimeen vilkkaita kilpapurjehduksia.\nOpas kertoi meille tämän kaiken, ja tuskinpa hän olisi ollut niin\nuhkarohkea, että olisi ruvennut meille valehtelemaan, sillä jos hän\nenglannin kielellä yrittää poiketa hiukankaan totuudesta, on suu\npaikalla lukossa.\n\nEräässä toisessa paikassa meille näytettiin jonkinlainen lehtimaja,\njonka edessä oli aita. Me sanoimme, ettei tuo ollut mitään.\nKatselimme uudelleen ja näimme lehtimajan lävitse päättömän\npitkältä puutarhaa, pensaistoa ja nurmikenttää. Me kaikin puolin\nsuostuimme poikkeamaan sinne, saadaksemme vähän levätä, mutta se ei\nollut mahdollista. Se olikin vain uusi petos -- jonkun kekseliään\ntaiteilijan maalaus, jolla taiteilijalla ei sydämessään ollut sääliä\nuupuneita ihmisiä kohtaan. Petos oli niin täydellinen kuin suinkin.\nEi kenenkään päähän olisi pälkähtänyt, että puisto olikin vain kuva.\nAlussa me mielestämme tunsimme kukkienkin hajua.\n\nHämärässä nousimme ajurin vaunuihin ja ajelimme? varjoisia kujanteita\nmuun ylimystön keralla, ja päivällisen jälkeen joimme viiniä ja\nsöimme hyytelöä suuren yleisön keralla. Soitanto oli erinomaista,\nkukat ja pensaat olivat suloiset silmälle, kaikki oli sangen\nvilkasta, ihmiset miellyttäviä ja kohteliaita, naisilla vähän viiksiä\nja kauniit puvut, mutta muutoin he eivät olleet paljon minkään\nnäköisiä.\n\nLähdimme sitten erääseen kahvilaan ja pelasimme tunnin biljardia ja\nminä sain kuusi tai seitsemän pistettä, kun tohtori pisti pallonsa\npussiin, ja tohtori yhtä monta pistettä, kun minun palloni meni\npussiin. Pöytä oli sitä tavallista eurooppalaista mallia -- patjat\nhervottomat ja kahta vertaa korkeammat palloja; kepit huonossa\nkunnossa. Emme vielä ole nähneet kenenkään pelaavan ranskalaista\nkolmipallopeliä, enkä luule semmoista peliä Hanskassa olevankaan,\neikä taida olla niin mieletöntä miestä, joka yrittäisi sitä pelata\nnäillä eurooppalaisilla pöydillä. Lopulta meidän täytyi heittää koko\nhuvi, Dan kun aina nukahti neljännestunnin pisteitten välillä eikä\nhoitanut kirjanpitoa.\n\nJäljestäpäin me jonkun aikaa kävelimme edestakaisin eräällä\nvilkkaimmista kaduista, nautimme muiden ihmisten huolettomuudesta\nja toivottelimme, että voisimme lähettää sitä hiukkasen kotoisille\nrauhattomille, aina ahertaville, elinvoimaa kuluttaville\nmarkkinoillemme. Juuri tässä huolettomuudessa piilee Euroopan\nelämän suurin viehätys. Amerikassa meillä on aina kiire -- ja\nonhan se hyvä; mutta kun päivän työ on tehty, ajattelemme me vain\nedelleenkin tappioita ja voittoja, suunnittelemme huomispäivää\nvarten, viemmepä liikehuolet vuoteeseenkin kerallamme ja niiden\nvuoksi vääntelemme ja kääntelemme, vaikka meidän pitäisi virkistää\nränstynyttä ruumistamme ja päätämme unella. Me poltamme loppuun\nvoimamme näillä kiihoituksilla ja joko aikaisin kuolemme tai sorrumme\nkehnoon ikäheikkouteen semmoiseen aikaan elämästämme, jota Euroopassa\nsanotaan miehen parhaaksi iäksi. Kun maakappale on kauan ja hyvin\ntuottanut, jätämme sen yhdeksi kasvukaudeksi kesantona lepäämään.\nEmme kuljeta miestä maanosan poikki samoissa postivaunuissa,\njoissa hän matkaan lähtee -- vaunut asetetaan jossain lakeuksilla\nmuutamaksi päiväksi vajaan ja kuumentuneen koneiston annetaan\njäähtyä; kun partaveitsi on ollut kauan käytännössä eikä enää tahdo\npitää teräänsä, panee parturi sen muutamaksi viikoksi lepäämään\nja terä korjautuu itsestään. Elottomille esineille omistamme\nharkittua huolta, emme sitä vastoin itsellemme. Mikä vankka, mikä\najattelijakansa voisimme olla, jos vain silloin tällöin panisimme\nitsemme hyllylle, jotta terämme korjautuisi! Minä kadehdin näiden\neurooppalaisten huolettomuutta. Kun päivän työ on tehty, unhottavat\nhe sen. Jotkut heistä lähtevät vaimoineen ja lapsineen olutkapakkaan\nja istuvat siellä rauhallisesti ja mukavasti, juovat kannun tai kaksi\nolutta ja kuuntelevat musiikkia; toiset käyskentelevät katuja, toiset\najelevat kujanteilla; toiset keräytyvät varhain illalla suurille\nkoristetuille aukioille nauttimaan kukkain kauneudesta ja tuoksusta\nja kuulemaan sotilassoittokuntain soittoa -- ei ole Euroopassa sitä\nkaupunkia, jossa ei oiva sotilassoittokunta iltahämärässä soittelisi;\nja vielä toisia istuu taivasalla virvoitushuoneitten edustalla ja syö\njäätelöä ja juo mietoja juomia, jotka eivät lastakaan vahingoittaisi.\nHyvissä ajoin he menevät maata ja nukkuvat hyvin. He ovat aina\nlevollisia, aina säännöllisiä, aina hyvällä päällä, huolettomia ja\nantavat arvoa elämälle ja sen monille siunauksille. Heidän keskensä\nei milloinkaan näe juopunutta miestä. Pieni seurueemme on jo\nennättänyt muuttua aivan hämmästyttävällä tavalla. Päivä päivältä me\nmenetämme jonkun verran levottomuuttamme ja yhteytämme itseemme vähän\nsitä rauhan ja huolettomuuden henkeä, joka vallitsee ympärillämme\nlevollisessa ilmakehässä ja yleisön olennossa. Me viisastumme\nnopeaan. Me alamme ymmärtää, mitä varten eletään.\n\nOlemme käyneet Milanossa kylpemässä, julkisessa kylpylaitoksessa.\nAikoivat pistää meidät kaikki kolme samaan kylpyammeeseen, mutta me\nteimme tenän. Itsekullakin meistä oli italialainen maanviljelystila\nselässään. Olisimme voineet tuntea itsemme vakavaraisiksi, jos meidät\nolisi virallisesti mitattu ja raja-aidattu. Me mieluummin otimme\nkolme kylpyammetta ja suurta kylpyammetta -- ammeita, jotka todella\nsoveltuivat tiluksellisten ylimysten arvoon ja mukanaan toivat tämän\narvon. Kun olimme riisuutuneet ja saaneet kokea ensimmäisen vilun\nryöpsähdyksen, niin ilmaantuikin taas tuo sama kummitteleva kiusa,\njoka oli elämäämme katkeroittanut niin monessa kaupungissa ja kylässä\nItaliassa ja Ranskassa -- ei ollut saippuaa. Minä korotin ääneni\nhuutoon. Nainen vastasi ja minulla nipin näpin oli aikaa heittäytyä\noven eteen -- seuraavassa sekunnissa hän olisi ollut siellä sisällä.\nMinä sanoin:\n\n\"Varokaa, vaimo! Menkää pois täältä -- pois heti, taikka teidän käy\nhuonosti. Minä olen turvaton mies, mutta puolustan kunniaani henkeni\nkaupalla!\"\n\nNämä sanat mahtoivat häntä peloittaa, koska hän sangen nopeaan\nkiirehti pois.\n\nDanin ääni kohosi ilmaan:\n\n\"Voi, tuokaa saippuaa, miks'ette jo tuo!\"\n\nVastaus italian kielellä. Dan jatkoi.\n\n\"Saippuaa, kuuletteko -- _Soap_. Sitä minä tarvitsen -- saippuaa.\n_S-o-a-p, soap; s-o-p-e, soap; s-o-u-p, soap_. Joutuun nyt! Minä\nen tiedä, kuinka te iiriläiset sen kirjoitatte, mutta sitä minä\ntarvitsen. Kirjoittakaa, kuinka mielenne tekee, mutta tuokaa sitä.\nMinua viluttaa.\"\n\nKuulin tohtorin sanovan ja painavasti:\n\n\"Dan, kuinka usein me olemme sinulle sanoneet, etteivät nämä\nmuukalaiset ymmärrä englantia? Miks'et pyydä meitä auttamaan?\nMiks'et sano _meille_, mikä sinulta puuttuu ja anna meidän pyytää\nsitä maan kielellä? Se meidät säästäisi monelta nöyryytykseltä,\njohon tietämättömyytesi on syynä. Tahdon kääntyä tämän henkilön\npuoleen hänen äidinkielellään: 'Hei, cospetto! corpo di Bacco!\nSacramento! Solferino! -- Saippuaa, senkin vihannes!' Dan, olisit\nantanut _meidän_ puhua puolestasi etkä olisi taas paljastanut\ntietämättömyyttäsi.\"\n\nEi tämäkään sujuva italiankielinen purkaus hankkinut saippuaa\npaikalla, mutta siihen oli hyvä syy. Sitä tavaraa ei ollut koko\nlaitoksessa. Ja minun vakaumukseni on, ettei sitä ollut koskaan\nollutkaan. Heidän täytyi lähettää kauas kaupungille ja moneen\neri paikkaan hakemaan, ennenkuin sitä löytyi, niin he sanoivat.\nMeidän täytyi odottaa pari-kolmekymmentä minuuttia. Sama juttu oli\ntapahtunut edellisenä iltana hotellissa. Luulen lopulta päässeeni\ntämän asianlaidan perille. Englantilaiset tietävät, miten matkustaa\nmukavasti, ja he kuljettavat saippuaa mukanaan; muut ulkomaalaiset\neivät koko tavaraa käytä.\n\nJoka hotellissa, mihin poikkeamme, meidän aina viime hetkellä,\npäivällisille pukeutuessamme, täytyy lähettää saippuaa hakemaan\nja se kirjoitetaan laskuun kynttilän ja muun tyhjän kanssa.\nMarseillessa valmistetaan puolet niistä hienoista saippuoista, mitä\nAmerikassa käytämme, mutta marseillelaisilla itsellään on vain hämärä\nteoreettinen käsitys siitä, miten sitä käytetään, jonka käsityksen\nhe ovat saaneet matkakertomuksista, samoin kuin he ovat saaneet\nepämääräisiä aavistuksia puhtaasta paidasta, gorillan omituisuuksista\nja muista ihmeellisistä asioista. Tästä muistuu mieleeni Blucher\nparan kirjelappu hotellinisännälle Pariisissa: --\n\n    PARIS, le 7 Juillet.\n\n    _Monsieur le Landlord_. -- Sir: _Pourquoi_ te ette _mettez_\n    vähän _savon_ makuuhuoneihimme? _Est-ce que vous pensez_, että\n    minä varastan sen? _La nuit passee_ te veloitte minua _pour deux\n    chandelles_, vaikka minulla oli vain yksi; _hier vous avez_\n    velkoneet minua _avec glace_, vaikk'en ole tilannut; _toot les\n    jours_ te keksitte jonkun uuden metkun, _mais vous ne pouvez\n    pas_ tehdä minulle tätä _savon_ metkua kahdesti. _Savon_ on\n    _necéssaire de la vie_ kaikille muille paitsi ranskalaisille, _et\n    je l'aurais hors de cet hôtel_, taikka minä nostan melun. Siinä\n    sen kuulitte. _Allons_.\n\n                                                  BLUCHER.\n\nMinä vastustelin tämän kirjelapun lähettämistä, se kun oli semmoista\nsotkua, ettei isäntä koskaan pääsisi sen sisällyksestä selville;\nmutta Blucher sanoi otaksuvansa, että ukko ymmärtäisi sen, mitä siinä\noli ranskaa, ja arvaisi lopun.\n\nTäällä Milanossa on vanhassa, puoleksi raunioituneessa kirkkorämässä\nmaailman kaikkein kuuluisimman maalauksen surulliset jäännökset\n-- \"Viimeinen ehtoollinen\", Leonardo da Vincin maalaama. Emme ole\nerehtymättömiä taiteen arvostelijoita, mutta tietysti kävimme\nkuitenkin katsomassa tätä ihmeteltävää maalausta, joka kerran\non ollut niin kaunis, jota taiteen mestarit aina ovat niin\nsuuresti ihailleet ja joka runossa ja historiassa on säilyttävä\nlakastumattoman maineen. Ja ensimmäiseksi sattui siellä eteemme\nplakaatti, joka oikein haisi englanninkielensä huonoutta.\n\nEntä itse taulu? \"Viimeinen ehtoollinen\" on maalattu pienen kappelin\nrappeutuneelle seinälle, joka kappeli, kuten otaksun, ennen kuului\npääkirkkoon. Se on ränstynyt ja raapiutunut joka suuntaan, ajan\nryvettämä ja haalistama, ja Napoleonin hevoset potkivat sääret poikki\nuseimmilta opetuslapsilta, kun ne (hevoset, eivät opetuslapset)\nkäyttivät tätä kappelia tallinaan enemmän kuin puoli vuosisataa\ntakaperin.\n\nMinä paikalla tunsin tuon vanhan maalauksen -- Vapahtajan, joka\npää kallellaan istuu keskellä pitkän, karkeasti tehdyn pöydän\ntakana, jolla pöydällä on hajallaan hedelmiä ja ruokia, ja\nkuusi pitkäviittaista opetuslasta hänen kummallakin puolellaan,\nkeskustelemassa toistensa kanssa -- taulun, josta kaikki kaiverrukset\nja jäljennökset on tehty kolmen vuosisadan kuluessa. Onko kukaan\nkristisielu kuullut, että Herran ehtoollista koskaan olisi\nyritettykään toisin maalata. Maailma näyttää vakaantuneen siihen\nuskoon, ja jo aikoja sitten, ettei ihmisneron ole mahdollista\nvoittaa tätä da Vincin luomaa. Maalarit arvatenkin yhä edelleenkin\nkopioivat ja kopioivat sitä, niin kauan kuin alkuteoksesta on\njäljellä vähänkin silmin nähtävää. Huoneessa oli paritoistakymmentä\nmaalarin telinettä ja yhtä monta taiteilijaa, jotka kiinnittivät\nkankaalle tätä suurta taulua. Lisäksi oli joka taholla kaiverruksia\nja kivipainojäljennöksiä, viittäkymmentä eri mallia. Ja samoin kuin\ntavallisesti täytyi minun nytkin todeta, kuinka paljon paremmat\njäljennökset olivat alkukuvaa, se on: minun kokemattomilla silmillä\nnähden. Missä vain tapaatte jonkun Rafaelin, Rubensin, Michel\nAngelon, Caraccin tai da Vincin luoman (ja näemmehän niitä joka\npäivä), aina tapaatte myös taiteilijoita niitä jäljentämässä, ja\njäljennökset aina ovat kauniimmat. Epäilemättä originaalit olivat\nkauniit ollessaan uudet, mutta nyt ne eivät enää ole.\n\nTämä taulu on noin kolmeakymmentä jalkaa pitkä ja luullakseni\nkymmentä tai kahtatoista korkea, ja henkilöt ovat ainakin\nluonnollista kokoa. Se on suurimpia maalauksia, mitä Euroopassa on.\n\nVärit ovat ajan haalistamat; kasvot ovat kesineet ja arvettuneet\nja melkein kaikki ilme on niistä hävinnyt; hiukset ovat kuin mitä\nseinälle joutunutta sotkua tahansa; silmissä ei ole eloa. Vain\nasennot ovat varmat.\n\nKaikilta maailman ääriltä tulee tänne ihmisiä kiittämään tätä\nmestariteosta. He seisovat sen edessä haltioissaan, henkeään\npidätellen ja suu auki, ja kun he puhuvat, niin ei kuulu muuta kuin\nhurmauksen tarttuvia huudahduksia: --\n\n\"Oi ihanaa!\"\n\n\"Kuinka vaikuttavaa!\"\n\n\"Kuinka sulavat asennot!\"\n\n\"Mikä arvokkuus!\"\n\n\"Kuinka täydellistä on tuo piirustus!\"\n\n\"Kuinka verratonta väritys!\"\n\n\"Mikä tunteen syvyys!\"\n\n\"Mikä vivahdusten delikaattisuus!\"\n\n\"Mikä sommittelun subliimisuus!\"\n\n\"Kerrassaan ilmestys! Kerrassaan ilmestys!\"\n\nEn muuta voi kuin kadehtia noita ihmisiä! Kadehdin heidän rehellistä\nihailuaan, jos se on rehellistä -- heidän iloaan, jos he tuntevat\niloa. Minä en kanna mielessäni vihaa heitä kohtaan. Mutta samalla\nminun _täytyy_ suoda sijaa tällekin ajatukselle: \"Kuinka he voivat\nnähdä, mikä ei ole nähtävissä? Mitä ajattelisitte miehestä, joka\njotakin lakastunutta, sokeaa, hampaatonta, rokonarpista Kleopatraa\nkatsellessaan sanoisi: 'Mikä verraton kauneus! Mikä sielukkuus!\nMikä ilmeikkyys!' Mitä sanoisitte ihmisestä, joka sumuista, kolkkoa\nauringonlaskua katsellessaan sanoisi: 'Kuinka ylevää! Mikä tunnelma!\nMikä väriuhkeus!' Mitä sanoisitte miehestä, joka haltioituneena\nahmisi silmillään paljasta kannokkoa ja sanoisi: 'Ah, sieluni kautta,\nonpa tuossa jalo metsä!'\"\n\nAjattelisitte, että onpas noilla ihmisillä hämmästyttävä kyky\nnähdä seikkoja, jotka ovat olleet ja menneet. Niin minä ajattelin\nseisoessani \"Viimeisen ehtoollisen\" edessä ja kuullessani ihmisten\nhuudahtelevan ihmeistä ja kauneuksista ja mestarillisuuksista, jotka\novat tuosta maalauksesta haalistuneet ja kadonneet satakunta vuotta\nennen kuin he syntyivätkään. Voimme kyllä kuvitella kauneuden,\njoka vanhoilla kasvoilla on aikanaan ollut; voimme mielessämme\nkuvitella metsän, kun näemme kannot; mutta me emme mitenkään voi\n_nähdä_ näitä, kun ne ovat kadonneet. Voin uskoa sen, että kokeneen\ntaiteilijan katse voi kiintyä \"Viimeiseen ehtoolliseen\" ja uudistaa\nsen värihehkun siinä, missä siitä on jäänyt vain aavistus, nähdä\nsisällisellä silmällään kadonneen väritunnun, luoda uudelleen\nhaihtuneen ilmeen; paikata ja värittää ja lisätä, kunnes himmentyneen\nvaatteen henkilöt vihdoin hänen edessään loistavat yhtä eloisina,\ntunteellisina, tuoreina, yhtä täynnään samaa jaloa kauneutta kuin\nmestarin kädestä tullessaan. Mutta _minä_ en voi saada aikaan tätä\nihmettä. Voivatko nuo toiset innoitusta puuttuvat kävijät sen tehdä,\nvai kuvittelevatko he sitä vain omiksi mielikseen?\n\nLuettuani niin paljon \"Viimeisestä ehtoollisesta\" voin uskoa, että se\nkerran on ollut oikein taiteen ihme. Mutta siitä on kolmesataa vuotta.\n\nMinua harmittaa, kun kuulen ihmisten niin vapaasti puhuvan\n\"tunteesta\", \"ilmeestä\", \"tunnusta\" ja noista muista helposti\nhankituista ja helppohintaisista taidesanoista, joilla on\nniin hyvä loistaa, kun keskustellaan maalaustaiteesta. Ei\nole seitsemässäkymmenessäviidessäsadassa yhtä ihmistä, joka\npystyisi sanomaan, _mitä_ kuvattujen kasvojen oikeastaan on\ntarkoitus ilmaista. Ei ole viidessäsadassa yhtä, joka oikeuden\nistuntohuoneeseen astuessaan voisi olla varma siitä, ettei hän erehdy\nluulemaan jotakuta hyvänahkaista syytöntä lautamiestä mustasisuiseksi\nmurhamieheksi, joka tässä on tuomittava. Mutta semmoiset ihmiset\nsiitä huolimatta puhuvat \"luonteesta\" ja rohkenevat tulkita taulujen\n\"ilmeitä\". On muuan vanha juttu Mathewsista, näyttelijästä, kuinka\nhän kerran kehui ihmiskasvojen kykyä ilmaista kaikkia intohimoja\nja tunteita, mitä hänen rintansa kätki. Hän väitti kasvojen voivan\nilmaista selvemmin kuin kieli, mitä sydämessä liikkui.\n\n\"Niin\", hän sanoi, \"katsokaa kasvojani -- mitä ne esimerkiksi nyt\nilmaisevat?\"\n\n\"Epätoivoa!\"\n\n\"Bah, ne ilmaisevat tyyntä resignatiota! _Entä nyt?\"_\n\n\"Raivoa!\"\n\n\"Ohoh! Ne ilmaisevat kauhua! _Ja nyt?_\"\n\n\"Typeryyttä!\"\n\n\"Houkka! Tämähän on hillittyä julmuutta! _Entä nyt?_\"\n\n\"Iloa!\"\n\n\"Kirous! _Kuka_ aasi tahansa näkee, että tämä tarkoittaa hulluutta!\"\n\nIlme! Ihmiset kylmäverisesti väittävät pystyvänsä sen lukemaan,\nvaikka he kyllä tunnustaisivat tuhmanylpeytensä, jos väittäisivät\nosaavansa lukea Luksorin obeliskien hieroglyfit -- mutta toden teolla\nhe ovat yhtä kykenemättömät kumpaankin. Kuulin aivan viime päivinä\nkahden sangen älykkään arvostelijan puhuvan Murillon \"Saastattomasta\nsikiämisestä\". Toinen sanoi:\n\n\"Ah, Neitsyen kasvot ovat täynnään täydellisen riemun haltioitumista\n-- jolla ei maailmassa enää ole mitään suurempaa toivottavana!\"\n\nToinen sanoi:\n\n\"Ah, nuo ihmeteltävät kasvot ovat niin nöyrät, niin rukoilevat --\nne sanovat niin selvään kuin suinkin sanat voisivat sanoa: 'Minä\npelkään; minä vapisen; minä olen arvoton. Mutta tapahtukoon Sinun\ntahtosi; tue Sinä palvelijaasi!'\"\n\nLukija voi nähdä tämän useimmassakin salongissa; se on helppo\ntuntea; Neitsyt (ainoa nuori ja todella kaunis Neitsyt, mitä vanhat\nmestarit ovat maalanneet, niin ajattelevat jotkut) seisoo uuden\nkuun sakarassa, ylt'ympärillään liiteleviä keruubeja ja vielä\nenempi tulossa; kätensä hän on pannut rinnalleen ristiin ja hänen\nylöspäin käännetyille kasvoilleen lankeaa taivaasta sädekehä.\nKoettakoon lukija itse, jos häntä huvittaa, päättää, kumpi näistä\narvostelijoista oikein käsitti Neitsyen ilmeen, vai käsittikö\nkumpikaan.\n\nJokainen, joka on vanhain mestarien tauluja nähnyt, ymmärtää, kuinka\npaljon \"Viimeinen ehtoollinen\" on vahingoittunut, kuullessaan, ettei\nkatsoja enää voi varmaan sanoa, ovatko opetuslapset heprealaisia\nvaiko italialaisia. Nuo vanhat mestarit eivät koskaan oppineet\nvapautumaan omasta kansallisuudestaan. Italialaiset taiteilijat\nmaalasivat italialaisia \"neitsyitä\", hollantilaiset hollantilaisia,\nranskalaisten maalarien naiset olivat ranskattaria -- ei kukaan\nheistä koskaan saanut Madonnan kasvoihin tuota selittämätöntä,\nmitä se lieneekään, mikä ilmaisee juutalaisnaisen, näkipä hänet\nNew Yorkissa, Konstantinopolissa, Pariisissa, Jerusalemissa tai\nMarokon sulttaanin valtakunnassa. Näin kerran Sandwichin saarilla\ntaulun, jonka muuan lahjakas saksalainen taiteilija oli kopioinut\namerikkalaisen kuvalehden julkaisemasta kaiverruksesta. Se oli\nallegoria, joka esitti Davisia allekirjoittamassa unionin purkamista.\nHänen yläpuolellaan kohosi Washingtonin haamu varoittavana ja\ntaustassa marssi joukko epäselvästi näkyviä sotilaita, eurooppalaiset\nunivormut yllään, tuiman lumimyrskyn läpi, riepuihin käärityin\nkengättömin jaloin. Tämä tietysti tarkoitti Valley Forgea\n(Yhdysvaltain vapaussodasta kuulua paikkaa). Jäljennös näytti\ntarkalta, mutta siitä huolimatta oli jossakin vika. Kauan sitä\ntutkittuani huomasin, mikä se oli -- nuo varjomaiset sotamiehet\nolivat kaikki saksalaisia! Jeff. Davis oli saksalainen! Haamukin oli\nsaksalainen haamu! Taiteilija oli tietämättään pannut tauluun oman\nkansallisuutensa. Totta puhuen alan olla vähän ymmälläni Johannes\nKastajan ja hänen muotokuvainsa suhteen. Ranskassa lopulta tyydyin\nsiihen, että hän aina oli ranskalainen; täällä hän kieltämättä on\nitalialainen. Entä tämän jälkeen? Onko mahdollista, että maalarit\ntekevät Johannes Kastajasta Madridissa espanjalaisen, Dublinissa\nirlantilaisen?\n\nOtimme avovaunut ja ajoimme kaksi mailia Milanon ulkopuolelle \"katso\nse kaikku\", kuten opas sanoi. Tie oli sileä, puiden paartama, kahden\npuolen vainioita ja heinäniittyjä ja lauhan ilman täytti kukkatuoksu.\nTyöstä tuli maalauksellisia tyttöparvia, jotka huutelivat meille,\nilkamoivat meille, pitivät meistä jos minkälaista ilvettä ja\nsaivat minut kerrassaan hyvälle tuulelle. Minun kauan mielessäni\nhemmottelemani mielipide sai vahvistuksen. Olin aina pitänyt noita\npörröisiä, romanttisia, pesemättömiä talonpoikaistyttöjä, joista\nrunoissa olin niin paljon lukenut, olin aina pitänyt niitä räikeänä\nvalheena.\n\nAjeluretki oli nautinto. Se oli mitä virkistävintä lepoa väsyttävän\nkiertokatselun jälkeen.\n\nSe ihmeellinen kaiku, josta opas puhui niin paljon, askarrutti meitä\nhyvin vähän. Aloimme tottua tuohon ihmeitten kehumiseen, ihmeitten,\njoissa emme sitten huomanneetkaan mitään ihmeellistä. Mutta sittenpä\nsaimmekin nyt kokea mitä mieluisimman pettymyksen ja todeta, ettei\nopas edes ollut osannut kohota ylistettävänsä ansioitten tasalle.\n\nSaavuimme siis erääseen hajoamistilassa olevaan vanhaan pesään,\njota sanottiin Palazzo Simonettiksi -- se oli hakatuista kivistä,\njykevä juttu, ja siinä asui perhekunta repaleisia italialaisia.\nHyvännäköinen nuori tyttö vei meidät toiseen kerrokseen eräälle\nakkunalle, joka antoi kolmelta puolelta korkeiden rakennusten\nympäröimään pihaan. Tyttö pisti päänsä ulos akkunasta ja huudahti.\nKaiku vastasi niin monta kertaa, ettemme osanneet lukeakaan. Tyttö\notti puhetorven ja huudahti siihen terävään, sukkelaan vain:\n\n\"Ha!\" Kaiku vastasi!\n\n\"Ha! -- -- -- ha! -- -- ha! -- ha! -- ha! ha! ha! h-a-a-a-a-a-!\"\nlopulta purskahtaen hullunkurisimpaan naurun hohotukseen mitä\najatella saattaa. Se oli niin iloista -- sitä kesti niin kauan -- se\noli niin perin sydämellistä ja herttaista, että jokaisen täytyi yhtyä\nsiihen. Oli aivan suotta vastustella.\n\nSitten tyttö otti pyssyn ja ampui. Olimme varuillamme lukeaksemme\npamauksien hämmästyttävän rätinän. Emme olisi voineet sanoa yksi,\nkaksi, kolme, kyllin nopeaan, mutta saatoimme kynän kärjellä ripottaa\nmuistikirjaamme pisteitä melkein riittävän nopeaan laatiaksemme\ntuloksesta jonkinlaisen pikakirjoituskertomuksen. Kokonaan en pysynyt\nperässä, mutta tein minkä voin.\n\nMerkitsin viisikymmentäkaksi selvää vastausta, mutta sitten kaiku\nvei minusta voiton. Tohtori pääsi kuuteenkymmeneenneljään, mutta\nsitten kaiku jätti hänet jälkeensä. Kun ei eri paukkuja enää voinut\nerottaa, sulivat kaiut hurjaksi pitkäveteiseksi rytinäksi, melkein\nkuin yövartian raiskan rätinäksi. Eikö tämä todella liene maailman\nmerkillisin kaiku.\n\nTohtori pilalla tarjoutui suutelemaan tätä nuorta tyttöä ja\nhätkähti hiukan, kun tyttö vastasi, että kyllä yhdestä frangista!\nYksinkertaisin ritarillisuus vaati tohtoria pysymään sanassaan,\njonka vuoksi hän maksoi frangin ja sai suukon. Tyttö oli filosofi.\nHän ajatteli, että frangi oli hyvä omistaa, eikä hän taas yhdestä\nvaivaisesta muiskusta piitannut mitään, koska niitä jäi hänelle\nkokonainen miljoona. Silloin toverimme, joka aina oli ovela\nliikemies, tarjoutui ottamaan koko varaston kolmenkymmenen päivän\nmaksuajalla, mutta tämä pikku ahveeri ei vedellyt.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\nItalian maaseutu junan ikkunasta -- Savustetut -- Yö Comojärvellä\n-- Kuulu järvi -- Sen maisemat -- Como- ja Tahoe-järvet toisiinsa\nverrattuina.\n\n\nLähdimme Milanosta junalla. Takanamme katedraali kuusi seitsemän\nmailia etäällä -- suuret, uinailevat, sinervät lumivuoret\nkaksikymmentä mailia edessäpäin -- ne olivat maisemain valtapiirteet.\nLähimmät nähtävyydet olivat vainiot ja maalaistalot vaunun\nulkopuolella ja hirmuisen suuripäinen kääpiö ja viiksellinen\nvaimo sen sisäpuolella. Nämä viimeksimainitut eivät olleet mitään\nnäyttelyväkeä. Ah, epämuodostuneet ja parrakkaat naiset ovat\nItaliassa liian yleisiä huomiota herättääkseen.\n\nKuljimme villien maalauksellisten kukkulain lomitse, joiden jyrkistä,\nkeilamaisista metsärinteistä siellä täällä pisti esiin rosoisia\nkallioita ja joilla kohosi asumuksia ja raunioiksi sortuvia linnoja\nkorkealle kohti ajelehtivia pilviä. Söimme lunchin Comon omituisessa\nvanhanaikaisessa kaupungissa, joka on alhaalla järven rannassa, ja\nnousimme sitten pieneen höyryyn ja teimme iltapäiväretken tänne --\nBellaggioon.\n\nKun astuimme rantaan, oli vastassa joukko poliiseja (joiden\nkolmikulmainen hattu ja muhkea univormu saattaisi häpeään\nkauneimmankin sotilasunivormun, mitä Yhdysvalloissa näette) ja nämä\npistivät meidät pieneen kivikoppiin ja lukitsivat sinne. Meillä\noli koko matkustajajoukko seuranamme, eikä siellä ollut valoa, ei\nakkunoita eikä ilmanvaihtoa. Kaikki reiät kiinni ja kuuma. Kovin,\nkovin ahdasta. Se oli Calcutan \"Musta luola\" pienoiskoossa. Sitten\nalkoi jaloistamme kohota savua. Savua, joka haisi kaikelle mädälle,\nmitä on maailmassa, kaikelle turmelukselle, mitä ajatella saattaa.\n\nOlimme siinä viisi minuuttia ja kun läksimme ulos, niin vaikeata\nolisi ollut sanoa, kuka löyhkäsi ilkeimmältä.\n\nTätä nuo hylkiöt sanoivat \"savustamiseksi\", mutta se sana toden\ntotta oli liian lievä. Meitä savustettiin, ettemme toisi koleraa,\nvaikkemme tulleetkaan saastutetusta satamasta. Olimme kaiken aikaa\njättäneet koleran taaksemme. Niin totta, mutta heidän täytyy tavalla\ntai toisella pitää ruttoja loitolla, ja savustaminen on halvempaa\nkuin saippua. Heidän täytyi joko pestä itsensä tai savustaa muita\nihmisiä. Alemmista luokista toiset mieluummin kuolisivat kuin\npesisivät itsensä, mutta muukalaisten savustaminen ei tuota heille\ntuskaa. Itse he eivät ole savustuksen tarpeessa. Heidän tapansa\ntekevät sen tarpeettomaksi. He kuljettavat vastakeinonsa mukanaan;\nhe hikoilevat ja savustavat päivän pitkän. Luulen voivani vakuuttaa,\nettä olen nöyrä ja vakaa kristitty. Koetan tehdä sen, mikä on oikein.\nMinä tiedän, että velvollisuuteni on \"rukoilla niiden puolesta,\njotka kopeasti minua kohtelevat\"; ja sen vuoksi koetan, vaikka se\nonkin kovin vaikeata, aina eteenkinpäin rukoilla näiden savustavain,\nmakaronia itseensä mättäväin posetiivinvääntäjäin puolesta.\n\nHotellimme on veden äärellä -- ainakin sen etupuutarha on -- ja me\nkäyskentelemme pensaitten keskellä ja vetelemme haikuja iltahämyssä;\nkatselemme täältä etäisyydestä Sveitsiä ja Alppeja ja tunnemme\nvelttoa halua jättää ne lähempää katsomatta; astumme alas portaita\nja uimme järvessä; otamme pienen soman veneen ja soutelemme ulompana\ntähtien peilikuvain keskellä; makaamme teljoilla ja kuuntelemme\netäistä naurua, laulua, huiluja ja kitarain suloisia säveliä,\njoita kantautuu veden poikki huvigondoloista; päätämme illan\ntuskastuttavalla biljardipartialla tuommoisella vanhalla kirotun\nkehnolla pöydällä. Puoliyön aikaan lunchi väljässä makuuhuoneessamme;\nvihoviimeiset savut sen suppealla parvekkeella, vesi, puistot ja\nvuoret edessämme; siinä tilinteko päivän tapauksista. Sitten unen\npäästä kiinni, mutta unisia aivoja raatelee villitty panoraama,\njoka sotkee yhteen kuvia Ranskasta, Italiasta, laivalta, mereltä ja\nkodista hullunkuriseksi ja päätä pyörryttäväksi kompotiksi. Sitten\ntuttujen kasvojen, kaupunkien ja liekuttavain aaltojen sulautumista\nja raukeamista unhon ja rauhan suureen suvantoon.\n\nJa tämän jälkeen yöpainajainen.\n\nHuomeneksella aamiainen ja sitten järvi.\n\nMinä en pitänyt siitä eilen. Minun mielestäni Tahoejärvi (Californian\nvuorimaassa) on _paljon_ kauniimpi. Minun täytyy kuitenkin nyt\ntunnustaa, että arvosteluni kävi jonkun verran harhaan, vaikkei\nylöttömästi. Minä aina kuvittelin, että Como olisi iso järvi, kuten\nTahoekin, suurien vuorien piirittämä. Niin, vuorimuuri tässä kyllä\non, mutta järvi ei ole mikään oikea järvi. Se on yhtä väärä kuin mikä\npuro tahansa ja sen leveys on vain neljäsosasta kahteenkolmannekseen\nMississippin leveydestä. Ei askeleenkaan vertaa ole tasaista maata\nkummallakaan rannalla -- ei muuta kuin päättömiä vuorijonoja, jotka\nkohoavat aivan pystyyn veden reunasta ja ryntäävät korkeuksiin,\njotka vaihtelevat tuhannen ja kahdentuhannen jalan välillä.\nVuorien kalliorinteet ovat kasvullisuuden peittämät, ja kaikkialla\npilkottaa rehevän lehvästön keskeltä valkoisia taloja. Jopa niitä\nkyyröttää tuhannenkin jalan korkeudessa ulkonevain maalauksellisten\nkallionpolvekkeitten päässä.\n\nJa rannoilla taas virstoittain somia maalaistaloja puutarhain ja\npuistikoiden kehyksissä aivan vedessä kiinni, toisinaan lymyten\nnurkkauksissa, joita luonto on kovertanut viiniköynnöksellisiin\njyrkänteihin ja joista ei pääse pois, sen enempää kuin sinnekään,\nmuuten kuin veneellä. Toisista on leveät kiviportaat aivan\nalas veteen saakka ja jykevät kiviset kaiteet kuvapatsaineen,\nköynnöskasvilleen ja helakkoine kukkineen -- kerrassaan kuin\nalaslaskettava näyttämöverho, ei puutu muuta kuin pitkävyötäisiä\nkorkeakorkoisia naisia ja silkkihousuihin puettuja sulkahattuisia\nkavaljeereja, joita laskeutuisi porraspäässä odottavaan upeaan\ngondolaan, serenaadille lähteäkseen.\n\nSuurena tekijänä Comon viehättävyydessä ovat nuo somain talojen ja\npuutarhain ryhmät, joita on taajassa rannoilla ja vuoririnteillä.\nNe näyttävät niin viihdykkäiltä ja kodikkailta, ja kun iltamyöhällä\nkaikki näyttää uinuvan ja vesperkellojen soitto hiipii yli veden,\nniin tuntuu melkein siltä kuin ei missään muualla kuin Comon\nrannoilla voisi olla näin rauhallista levon paratiisia.\n\nAkkunastani täältä Bellaggiosta katselen nyt järven toista puolta,\nja se on kaunis kuin taulu. Uurteinen, ryppyinen jyrkänne kohoo\ntuhannenkahdeksansadan jalan korkeuteen; pienoisella penkillään istuu\nsen mahtavalla seinämällä korkealla puolitiessä kirkko kiinni kuin\nlumihiutale eikä näytä olevan pääskyn pesää suurempi. Vuorenseinämän\njuurta paartaa satakunta oranssilehtoa ja puutarhaa, joiden uumenista\nvalkoisia asumuksia pilkottaa. Rannassa kelluu joutilaana kolme tai\nneljä gondolaa -- ja järven sileä peili jäljentää vuoren, kappelin,\ntalot, lehdot ja veneet niin kuulakkaasti ja selvästi, että tuskin\nhuomaa, missä todellisuus päättyy, missä kuvastus alkaa!\n\nTaulun ympäristötkin ovat ihanat. Mailin päässä pistää järveen\nlehtokirjainen niemi kuvastaen palatsiaan sen sinisiin syvyyksiin.\nJärven keskellä leikkaa vene hohtavaa pintaa, jättäen jälkeensä\npitkän piirron kuin valonsäteen. Etäämmillä vuorilla uinailee\npurppuraista auerta hienona huntuna. Etäällä vastakkaisella suunnalla\nsulkee järven myllertelevä paljous vuoritorneja ja vihantia rinteitä\nja laaksoja, ja tässä todella etäisyys kohentaa näköalan viehätystä\n-- sillä tälle leveälle kankaalle ovat aurinko ja pilvet ja mehevän\nmehevä ilma sulattaneet yhteen tuhansia värivivahduksia ja sen\npinnalla ajelehtivat kalvomaiset valot ja varjot tunnista tuntiin ja\nvalavat sille kauneuden, joka on kuin kajastusta jumalten asunnoilta.\nArvelematta tämä on herkullisin näköala, mitä vielä olemme nähneet.\n\nViime yönä oli näköala hyvin omituinen ja maalauksellinen.\nVastakkaisella puolella järveen kuvastui vuorenhuippuja ja puita ja\nlumivalkoisia huoneita ihmeteltävän selvästi, ja valovirtoja sädehti\nmonesta etäisestä akkunasta kauas yli tyynten vetten. Tällä puolella,\naivan lähellä, paistoi suuria, kuutamossa lumivalkoisia taloja\nsankoista lehvistöistä, jotka mustina ja muodottomina lepäsivät\nvuorenseinämän luomassa varjossa -- ja alhaalla järven kalvoon\nkuvautui uskollisesti tämän haaveellisen näyn joka piirre.\n\nTänään olemme istuskelleet erään herttuallisen tilan ihmeteltävässä\npuutarhassa -- mutta taisi jo tulla kuvailluksi riittämään saakka.\n\nComossa epäilemättä on kirkkaampi vesi kuin hyvin monessa\nmuussa järvessä, mutta kuinka sameata senkin vesi on Tahoe-järven\nihmeteltävään läpinäkyväisyyteen verraten! Tarkoitan Tahoen\npohjoisrannikkoa, jossa voi lukea taimenen suomut\nsadankahdeksankymmenen jalan syvyyteen. Olen koettanut saada tämän\nväitteen kaupan täällä al pari, mutta huonolla menestyksellä\n-- minun on sen vuoksi täytynyt luovuttaa se viidenkymmenen\nprosentin alennuksella. Sillä hinnalla se on johonkuhun mennyt;\nehkä se menee lukijaan samoilla ehdoilla -- yhdeksänkymmentä\njalkaa sadanjakahdeksankymmenen asemesta. Mutta muistakoon\njokainen, että nämä ovat pakkoehtoja -- pakkohuutokauppahintoja.\nMitä minuun yksityisesti tulee, en tingi i:n pilkkuakaan\nalkuperäisestä väitteestäni, että nimittäin tuossa kummasti\nisontavassa vedessä todella voi lukea taimenen suomut (isokokoisen\ntaimenen) sadankahdeksankymmenen jalan syvyydessä -- moni näkee\njoka kiven nokareen mitä pohjassa on. Puhutaan siitä, kuinka\nkirkasta vesi on Mexicon lahdessa Acapulcon kohdalla, mutta omasta\nkokemuksestani tiedän, ettei se ole ollenkaan verrattavissa siihen\nveteen, josta tässä puhun. Olen Tahoesta onkinut taimenia ja\nkahdeksankymmenenneljän jalan mittasyvyydessä olen nähnyt niiden\nkoskettelevan täkyä kuonollaan ja nähnyt kiduksien aukenevan ja\nsulkeutuvan. Kuivassa ilmassa tuskin olisin edes nähnytkään taimenta\nniin pitkän matkan päästä.\n\nKun hengessäni siirryn taapäin ja johdan mieleeni tuon jalon järven,\njoka lepää lumihuippujen keskellä kuudentuhannen jalan korkeudessa\nmerestä, vahvistuu minussa taas lujaksi se vakaumus, että Como\nnäyttäisi vain hämmästyneeltä pieneltä hoviherralta tämän juhlallisen\nvaltiaan rinnalla.\n\nSurut ja kova onni kohdatkoon lainsäätäjiä, jotka vielä vuodesta\nvuoteen sallivat Tahoen pitää epämusikaalisen liikanimensä!\nTahoe! Kuuluuko tämä kristilliseltä, maalauksellisilta rannoilta,\nylevyydeltä! _Tahoe_ nimenä järvellä, joka on ylhäällä pilvissä;\njärvellä, jolla on luonnetta, joka sen osoittaa toisin ajoin\njuhlallisella tyyneydellään, toisin ajoin rajuilla myrskyillä;\njärvellä, jonka kuninkaallista eristymistä vartioi ketju\nhuurreotsaisia vahtikukkuloita, kohoten yhdeksäntuhatta jalkaa yli\ntasaisen maailman; järvellä, jonka joka haahmo on vaikuttava, jonka\nkaikki omistukset ovat kauniita, jonka yksinäinen majesteettisuus on\nkuin kuva jumaluudesta.\n\nTahoe merkitsee heinäsirkkaa. Se merkitsee heinäsirkkarokkaa; se\non intiaanilainen ja intiaanilaisluontoinen sana. Toiset sanovat\nolevan piuten, toiset kaivajain kieltä. Minä puolestani olen varma\nsiitä, että nimen antoivat kaivajat -- nuo alhaiset villit, jotka\npaistavat kuolleet omaisensa, sitten sekoittavat ihmisrasvaan ja\nluitten tuhkaan tervaa ja sivelevät sitä paksulta yli päänsä, otsansa\nja korvansa ja kulkevat sitten mäillä naukumassa ja sanovat sitä\n_suremiseksi. Nämä_ jalot olennot ne antoivat tuolle järvelle nimen.\n\nComo on vähän syvempi kuin Tahoe, jos täkäläiset ihmiset puhuvat\ntotta. He väittävät sen olevan tuhatkahdeksansataa jalkaa syvän\ntällä kohdalla, mutta sen sini ei näytä olevan siksi syvää. Tahoe\non keskeltä tuhannen viidensadan ja viidenkolmatta jalan syvyinen\nvaltion geologien mittauksen mukaan. Tätä kaupunkia vastapäätä olevan\nsuuren kukkulan sanotaan olevan viidentuhannen jalan korkuisen;\nmutta olen melkein varma siitä, että mitta sitä mitattaessa\nluiskahti. Järvi on tältä kohdalta mailin levyinen ja pysyy näin\nleveänä tästä pohjoispäähänsä saakka -- sinne on matkaa kuusitoista\nmailia; tästä eteläpäähänsä -- noin viidentoista mailin matkan --\nse ei luullakseni miltään kohdalta ole puolenkaan mailin levyinen.\nSen lumipeitteiset vuoret, joista niin paljon puhutaan, näkyvät\nvain toisinaan ja silloin vasta etäisyydessä -- Alpit. Tahoe on\nkymmenestä kahdeksaantoista mailiin leveä ja vuoret sulkevat sen\nhelmaansa kuin seinä. Niiden huipuilta ei lumi kesälläkään koskaan\nkatoa. Yksi seikka siinä on sangen omituinen: sen pinnalle ei koskaan\nmuodostu hiventäkään jäätä, vaikka samassa vuoristossa on alempana\nja lämpimämmässä ilmastossa toisia järviä, jotka talvella jäätyvät\nkauttaaltaan.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\nSoma Lago di Lecco -- Ajeluretki maaseudulla -- Ajurin hämmästyttävä\ntuttavallisuus -- Nukkuva maa -- Verisiä pyhättöjä -- Pappisvallan\nsydän ja koti -- Jännittävä keskiaikainen tarina -- Harlekiinin\nsynnyinseutu -- Lähestyessä Veneziaa.\n\n\nPalatessamme kuljimme laivalla Lago di Leccoa jylhän vuorimaiseman\nkautta, ohi mökkien ja huvilain, ja astuimme Leccon kaupungissa\nmaihin. Siellä kuulimme, että vaunuilla oli vain kahden tunnin matka\nBergamon vanhaan kaupunkiin ja että pääsisimme sinne hyvinkin ajoissa\njunaan ennättääksemme. Otimme avoimet vaunut ja saimme villityn\nnäköisen puheliaan ajurin ja lähdimme matkaan. Se oli ihanaa. Hevoset\nolivat nopeat ja tie oli moitteettoman tasaista! Vasemmalla kädellä\nkohosi korkeita vuoria ja oikealla oli kaunis Lago di Lecco ja aina\nvähän päästä ropsautti sateen niskaamme. Juuri kun lähdettiin, ajuri\npoimi kadulta sikarinpätkän, tuuman mittaisen, ja pisti sen suuhunsa.\nKun hän oli pitänyt sitä sillä tavalla tunnin verran, ajattelin\nminä, että sula kristillinen armeliaisuuskin vaati antamaan hänelle\ntulta. Ojensin hänelle sikarini, jonka juuri olin sytyttänyt, ja hän\npisti sen suuhunsa ja pätkän työnsi taskuunsa! En koskaan ole nähnyt\ntuttavallisempaa miestä. En ainakaan ole koskaan nähnyt miestä, joka\nolisi ollut tuttavallisempi niin lyhyen tuttavuuden jälkeen.\n\nNäimme nyt Italian sisäosia. Talot olivat täyttä kiveä eivätkä usein\nhyvässä kunnossa. Talonpojat ja heidän lapsensa olivat joutilaina, se\noli yleisintä, ja aasit ja kanat olivat kuin kotonaan vierashuoneissa\nja makuuhuoneissa, eikä niitä häiritty. Vastaamme tuli hitaasti\nmatkaavia torivaunuja, eikä ollut ainoatakaan, jonka ajaja ei olisi\nmaannut tavarainsa päällä sikeässä unessa. Aina, minusta näytti\nkolmen tai neljän sadan askelen päästä, tulimme jonkun pyhimyksen\ntai muun pyhätölle -- hänen karkeatekoiselle kuvalleen, joka oli\ntien viereen rakennettu suureen ristiin tai kivipatsaaseen. --\nJotkut Vapahtajan kuvista olivat tavallaan kummallisuuksia. Ne\nesittävät häntä ristiinnaulittuna, kasvot tuskan väänteleminä.\nOrjantappurakruunun haavoista, auki viilletystä kyljestä, silvotuista\nkäsistä ja jaloista, ruoskitusta ruumiista -- hänen olemuksensa joka\nkäden leveydestä juoksi verivirtoja! Tällaisen verisen, kamalan\nnäyn luulisi peloittavan lapset aivan järjiltään. Kuvaan kuului\nmyös eräitä ainutlaatuisia apuneuvoja, jotka lisäsivät sen tepsivää\nvaikutusta. Nimittäin oikeasta puusta ja raudasta tehtyjä esineitä,\njotka oli asetettu kuvan ympärille huomattaviin kohtiin: naulakimppu;\nvasara, jolla naulataan; sieni; ruoko, johon se kiinnitettiin;\netikkakuppi; tikapuut, joilla ristinpuuhun noustiin; keihäs, jolla\nVapahtajan kylki lävistettiin. Orjantappurakruunu oli oikeista\nokasista tehty ja naulattu kiinni pyhään päähän. Joissakuissa\nitalialaisissa kirkkomaalauksissa, vanhain mestarienkin luomissa, on\nVapahtajalla ja Neitsyellä hopeaiset tai kullatut kruunut, jotka ovat\nmaalattuun päähän nauloilla kiinnitetyt. Vaikutus on luonnoton ja\nnurinkurinen.\n\nSiellä täällä näimme tien vieren ravintolain etuseinissä kärsivistä\nmarttyyreista hyvin suurikokoisia karkeita freskoja. Tuskinpa se\nvain lievensi heidän kärsimyksiään, että olivat noin kömpelösti\nkuvatut. Olimme pappiuden oikeassa kodissa ja sydämessä -- pappiuden\nja samalla onnellisen, rattoisan, tyytyväisen tietämättömyyden,\ntaikauskon, alennuksen, köyhyyden, velttouden ja ainaisen\npyrkimyksestä vapaan kunnottomuuden kotiliesillä. Ja me sanoimme\nhartaasti: se sopii näille ihmisille tismalleen; antakaa heidän\nnauttia niistä, yhdessä muitten eläimien kanssa, ja suokoon taivas,\nettei heitä häirittäisi. _Me_ emme kanna kaunaa noita pimittäjiä\nvastaan.\n\nKuljimme mitä ihmeellisimpäin, lystillisimpäin vanhain kaupunkien\nläpi, joista meillä ei ole ollut aavistustakaan, jotka vielä\nistuvat syvällä kiinni vanhempain aikain tavoissa ja unelmissa\nvähääkään aavistamatta, että maailma pyörii ympäri! Ja lisäksi ne\neivät vähääkään välittäneet siitä, pyöriikö se ympäri vai seisooko.\n_Heillä_ ei ole muuta tehtävää kuin syödä ja maata ja maata ja syödä,\nja työskennelläkin pikkuisen, jos saavat ystävän olemaan läsnä ja\npitämään heitä valveilla. _Heille_ ei makseta palkkaa ajattelemisesta\n-- _heille_ ei makseta palkkaa, jotta he vaivaisivat päätään maailman\nasioilla. He eivät ole kunnioitettavia kansalaisia -- he eivät ole\narvon miehiä -- he eivät ole oppineita, eivät viisaita eivätkä eteviä\nkansalaisia -- mutta heidän rinnassaan asuu koko heidän pitkän\ntyperän elämänsä ajan rauha, joka käy yli ymmärryksen! Kuinka voivat\nihmiset, jotka itseään ihmisiksi sanovat, tyytyä elämään niin syvässä\nalennuksessa ja olemaan niin onnelliset?\n\nAjoimme monenkin harmaan vanhan keskiaikaisen linnan ohi,\njonka torneista ja sakaroista liehui kuin lippuja, paksuja\nmurattiköynnöksiä; ennen vanhaan niiltä oli liehunut jonkun\nristiretkeläisen lippu. Ajuri osoitti yhtä näistä vanhoista linnoista\nja sanoi (minä käännän hänen sanansa):\n\n\"Näettekö tuon suuren rautakoukun, joka on seinässä juuri tuon\nsortuvan tornin korkeimman räystään alla?\"\n\nMe sanoimme, ettemme nähneet sitä niin kaukaa, mutta että se\nepäilemättä mahtoi olla siellä.\n\n\"No niin\", hän sanoi, \"siihen rautakoukkuun liittyy eräs legenda.\nLähes seitsemänsataa vuotta takaperin tuon linnan omisti jalosukuinen\nkreivi Luigi Gennaro Guido Alphonso di Genova --\"\n\n\"Mikä hänen toinen nimensä oli?\" kysyi Dan.\n\n\"Ei hänellä ollut toista nimeä. Se nimi, jonka mainitsin, oli ainoa\nnimi, mitä hänellä oli. Hänen isänsä oli -- --\"\n\n\"Köyhää, mutta kunniallista sukua -- tietysti -- älkää välittäkö\nsivuseikoista -- antaa legendan luistaa.\"\n\n\n_Legenda_.\n\nHyvä -- koko maailma oli siihen aikaan kovin kuohuksissaan Pyhän\nhaudan vuoksi. Kaikki Euroopan suuret lääniherrat panttailivat maansa\nja hopeansa varustaakseen sotilaita ja yhtyäkseen sitten kristikunnan\nsuuriin armeijoihin ja lähteäkseen pyhiin sotiin kunniaa niittämään.\nKreivi Luigi keräsi rahoja niinkuin kaikki muutkin, ja eräänä\nleutona syysaamuna hän sotakirveineen, haarniskoineen ja jyrisevine\numpiputkineen ratsasti linnansa torneista ja varustuksista, mukanaan\nniin urhea joukko kristittyjä rosvoja, ettei Italiassa parempaa.\nVyöllään hänellä oli miekkansa, Excalibur. Kaunis kreivitär ja nuori\ntytär viittoivat itkusilmin jäähyväisensä linnansarvilta ja muureilta\nja kreivi karautti pois iloisella mielellä.\n\nHän teki rosvoretken erästä naapuriparonia vastaan ja täydensi\nvarustuksensa saamallaan saaliilla. Sitten hän hajoitti linnan maata\nmyöten, teurastutti perheen ja kulki edelleen. Ne olivat kovia\npoikia, nuo vanhan kansan ritarit. Oi voi! Ei semmoisia aikoja tule\nenää koskaan.\n\nKreivi Luigi sai Pyhässä maassa paljon mainetta. Hän rypi satain\ntappeluitten verissä, mutta hänen hyvä Excaliburinsa aina pelasti\nhänet hengissä verilöylyistä, vaikka usein pahoin haavoitettunakin.\nHänen kasvonsa ruskettuivat pitkillä marsseilla Syyrian paahteessa:\nhän kärsi nälkää ja janoa; hän kitui vankiloissa, riutui iljettävissä\nruttohospitaaleissa. Ja monen monta kertaa hän ajatteli kotiin\njääneitä rakkaitaan ja arvaili, oliko kotona kaikki hyvin. Mutta\nhänen sydämensä sanoi: ole rauhassa, vartioihan veljesi taloasi.\n\nYhdeksäntoista vuotta sai kuluneeksi; se hyvä sota voitettiin.\nGottfried hallitsi Jerusalemissa -- kristityt sotajoukot kohottivat\nristin lipun Pyhälle haudalle!\n\nOli iltahämärä. Viisikymmentä harleikkia lähestyi uupuneina\ntätä linnaa, sillä he kulkivat jalan, ja tomu, jota oli heidän\nvaatteissaan, osoitti heidän tulleen kaukaa. He kulkivat talonpojan\nohi ja kysyivät häneltä, luuliko hän linnasta saavan ruokaa ja\nvieraanvaraisen yösijan, kristillisen armeliaisuuden nimessä, ja\nmahtaisiko siveä sisähuoneilveily saada osakseen suosiollisuutta --\n\"sillä\", sanoivat he, \"tämä näyttelys ei sisällä mitään, joka voisi\nloukata vaateliaintakaan aistia.\"\n\n\"Pyhän Neitsyen nimessä\", vastasi talonpoika, \"jos teidän arvonne\nsuvaitsevat, paljon parempi olisi teidän juosta täältä pitkät matkat\nilvesirkuksenne kanssa, kuin viedä luitanne tuohon linnaan.\"\n\n\"Kuinkas nyt, senkin moukka!\" huudahti päämunkki, \"selitä rivo\npuheesi taikka, Pyhän Neitsyen nimessä, sinun käy huonosti.\"\n\n\"Rauhoitu, hyvä komeljantti, en minä sanonut muuta kuin totuuden,\njoka oli sydämelläni. Pyhä Paavali olkoon todistajani, että jos\nvain tapaatte paksun kreivi Leonardon hiprakassa, niin linnansa\nkorkeimmalta muurilta hän nakkaa teidät kaikki! Voi kumminkin, hyvä\nLuigi herra ei enää hallitse täällä näinä surkeina aikoina.\"\n\n\"Hyvä Luigi herra?\"\n\n\"Niin, juuri hän, teidän arvonne luvalla. Hänen ajallaan köyhät\nelivät yltäkylläisyydessä ja rikkaita hän sorti; veroja ei tietty\nolevankaan, kirkon isät lihoivat hänen anteliaisuudestaan;\nmatkustajia tuli ja meni, eikä heille kukaan mitään tehnyt. Ja\nhänen salissaan oli sydämellisesti tervetullut ken tahansa ja sai\nsyödä hänen leipäänsä ja juoda hänen viiniään. Mutta voi meitä!\nYhdeksäntoista vuotta sitten hyvä kreivi ratsasti täältä taistelemaan\npyhän ristin puolesta, ja monta vuotta on kulunut siitä, kun olemme\nsaaneet häneltä sanaa tai merkkiä. Ihmiset sanovat, että hänen luunsa\nmakaavat Palestiinan kentillä valkenemassa.\"\n\n\"Entä nyt?\"\n\n\"_Nyt!_ Jumala armahtakoon, julma Leonardo isännöi linnassa. Hän\nkiristää köyhiltä veroja; ryöstää kaikki matkustajat, jotka kulkevat\nhänen porttiensa ohi; viettää päivänsä vainoissa ja murhissa ja yönsä\njuomingeissa ja irstaudessa; kirkon isiä hän paistaa keittiössään\nvartaassa ja iloitsee siitä, kutsuen sitä ajanvietoksi. Näinä\nkolmenatoista vuotena Luigin kreivitärtä ei kukaan ole nähnyt ja\nmoni kuiskailee, että hän kituu linnan vankiluolissa siitä syystä,\nettei hän tahdo mennä Leonardon kanssa naimisiin, vaan sanoo rakkaan\nherransa vielä elävän ja mieluummin kuolevansa kuin pettävänsä hänet.\nKuiskataan sitäkin, että hänen tyttärensäkin on vankina. Ei, hyvät\nilveilijät, hakekaa te virvoituksia muualta. Parempi teidän on kuolla\nkristityllä tavalla kuin hypätä alas tuosta pyörryttävästä tornista.\nHyvästi, hyvästi.\"\n\n\"Jumalan haltuun, hyvä mies -- hyvästi.\"\n\nMutta talonpojan varoituksesta huolimatta näyttelijät kulkivat suoraa\npäätä linnaan.\n\nKreivi Leonardolle vietiin sana, että ilveilijäjoukko oli tullut\npyytämään häneltä vieraanvaraisuutta.\n\n\"Hyvä. Menetelkää heidän suhteensa tavalliseen tapaan. Mutta seis!\nMinä tarvitsenkin heitä. Antakaa heidän tulla tänne. Sitten myöhemmin\nheittäkää ne alas muurilta -- vai -- montako pappia meillä on\nvaralla?\"\n\n\"Tämän päivän saalis on pieni, hyvä herra. Yksi apotti ja tusina\nkerjäläismunkkeja, siinä kaikki.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista! Talohan joutuu aivan hunningolle! Lähettäkää\ntänne komeljantit. Ja sitten perästäpäin paistakaa ne yhdessä pappien\nkanssa.\"\n\nKaapuihin ja kasvoja peittäviin hilkkoihin puetut harleikit astuivat\nsisään. Julma Leonardo istui neuvostopöytänsä päässä koko hovinsa\nympärillään. Kummallakin puolella seisoi pitkin salin seiniä lähes\nsatakunta aseellista miestä.\n\n\"Ahaa, konnat!\" sanoi kreivi, \"mitä osaatte tehdä ansaitaksenne\nvieraanvaraisuuden, jota pyydätte?\"\n\n\"Pelätyt herrat ja mahtavat suuret kuulijakunnat ovat nöyrille\nponnistuksillemme suvainneet paukuttaa ihastuksissaan käsiään.\nJoukkoomme kuuluvat monitaitoinen ja lahjakas Ugolino, syystä kuulu\nRodolfo, etevä ja kaikkitaitava Roderigo; johto ei ole säästänyt\nvaivoja eikä kuluja --\"\n\n\"Kirous! Mitä voitte te _tehdä?_ Pidä kurissa lörpöttelevä kielesi.\"\n\n\"Hyvä herra, akrobaattitemppuja, puntti voimistelua, punnerrusta ja\nkorkeita hyppyjä olemme harjoitelleet -- ja koska teidän korkeutenne\nminulta kysyy, uskallan tässä ilmoittaa julkisuutta varten, että\ntodella ihmeellisessä ja huvittavassa zampillaerastatsuunissa --\"\n\n\"Kiinni se mies! Kuristakaa se! Bacchuksen ruumiin kautta! -- olenko\nminä koira, että minua saa raadella tuommoisilla monitavuisilla\nherjauksilla? Mutta seis! Lucretia, Isabel, astukaa esiin!\nTomppeli, katso tätä rouvaa, tätä itkevää tyttöä. Edellisen kanssa\nmenen naimisiin ennenkuin tunti on kulunut; jälkimmäisen täytyy\nkuivata kyyneleensä tai hän joutuu korppien ruoaksi. Sinä ja\nmaankulkurijoukkosi saatte hauskuuttaa häitämme ilonpidollanne.\nTuokaa tänne pappi!\"\n\nLinnan oikean isännän vaimo juoksi näyttelijäin johtajan luo.\n\n\"Ei, pelastakaa minut!\" hän huudahti. \"Pelastakaa minut kotitalosta,\njoka on kuolemaakin kauheampi! Katso näitä surullisia silmiä, näitä\nkuihtuneita poskia, tätä riutunutta ruumista! Katso, mihin kurjuuteen\ntämä ilkiö on minut saattanut, ja anna säälin liikuttaa sydäntäsi!\n\n\"Katso tätä impeä; katso, kuinka hänen ruumiinsa on riutunut, kuinka\nvoimattomat hänen askeleensa, poskensa ruusuttomat, vaikka niillä\npitäisi olla nuoruuden puna ja ilon riemastuttaa hänen hymyjään!\nKuule meitä ja armahda meitä. Tämä hirviö oli isäntäni veli. Hän,\njonka olisi pitänyt olla kilpemme kaikkea pahaa vastaan, on pitänyt\nmeitä vangittuna torninsa kamalissa luolissa, ah, kolmetoista pitkää\nvuotta. Ja mistä rikoksesta? Ei mistään muusta kuin siitä, etten\nole tahtonut kieltää uskollisuuttani, repiä rinnastani voimallista\nrakkauttani sitä kohtaan, joka ristin joukkojen kanssa taistelee\nPyhässä maassa, (sillä oi, hän ei ole kuollut!) ja mennä tuon kanssa\nnaimisiin! Pelasta meidät, oi, pelasta meidät vainotut, jotka sinua\nrukoilemme!\"\n\nHän heittäytyi näyttelijän jalkain juureen ja syleili hänen polviaan.\n\n\"Ha!-ha!-ha!\" karjui raaka Leonardo. \"Pappi, tee tehtäväsi!\", ja hän\nraastoi itkevän naisen luokseen. \"Sano kerta kaikkiaan, _tahdotko_\ntulla omakseni? -- sillä, kaiken pyhän nimessä, se henkäys, joka\nkieltosi lausuu, on oleva viimeisesi maan päällä!\"\n\n\"EN KOSKAAN!\"\n\n\"Sitten kuole!\", ja miekka lensi tupestaan.\n\nNopeammin kuin ajatus, nopeammin kuin salaman leimaus katosi\nviisikymmentä munkkikaapua ja viisikymmentä loistavaa haarniskoitua\nritaria seisoi siinä paljastuneena! Viisikymmentä säilää leimahti\nilmaan asemiesten päälle ja kirkkaampana, tuimempana kaikkia muita\nsäihkyi korkealla Excalibur ja vingahtaen iski miekan julman\nLeonardon kourasta!\n\n\"Luigin miehet, apuun! Uhuup!\"\n\n\"Leonardon miehet! Hei nyt hei!\"\n\n\"Ah Jumalani, ah Jumalani, mieheni!\"\n\n\"Ah Jumalani, ah Jumalani, vaimoni!\"\n\n\"Isäni!\"\n\n\"Kultaseni!\" (Tabloo.)\n\nKreivi Luigi sitoi petollisen veljensä kädet ja jalat. Palestiinasta\ntulleet karkaistut ritarit kuin huvityökseen leikkoivat ja\npaloittelivat linnan kömpelöt asepukarit. Voitto oli täydellinen.\nKaikki olivat onnelliset. Kaikki ritarit saivat tyttären\npuolisokseen. Riemua! Maljoja! Finis!\n\n\"Entä mitä ne tekivät sille pahalle veljelle?\"\n\n\"Oh, ei mitään -- muuta kuin ripustivat tuohon rautakoukkuun, josta\npuhuin. Leuasta.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Pistivät sen kiduksien kautta hänen suuhunsa.\"\n\n\"Jättivät hänet siihen?\"\n\n\"Moniaaksi vuodeksi.\"\n\n\"Ah -- onko -- onko hän kuollut?\"\n\n\"Ollut jo kuusisataa viisikymmentä vuotta taikka niille maille.\"\n\n\"Mainio legenda -- mainio vale -- antaa mennä.\"\n\n\nSaavuimme Bergamoon, omituiseen vanhaan linnoitettuun kaupunkiin,\nhistoriassa kuuluun, saavuimme kolme neljännestuntia ennen kuin juna\noli valmis lähtemään. Kaupungissa on kolme- tai neljäkymmentätuhatta\nasukasta ja se on muistettava siitä, että se on harleikin\nsyntymäkaupunki. Kun tämän keksimme, sai ajurin legenda silmissämme\nuuden merkityksen.\n\nLevänneinä ja virkistyneinä nousimme iloisina ja tyytyväisinä\njunaan. En joudu nyt puhumaan kauniista Lago di Gardasta, sen\nkomeasta linnasta, joka kiviseen poveensa kätkee niin etäisen\najan salaisuuksia, ettei perimätietokaan niistä mitään virka; en\nmahtavista vuorimaisemista, jotka jalostavat näköaloja; en edes\nvanhasta Paduasta enkä ylpeästä Veronasta; enkä sen Montagueista\nenkä Capuleteista, niiden kuuluista balkongeista ja Julian ja Romeon\nhaudoista j.n.e., vaan riennän suoraan meren vanhaan kaupunkiin,\nAdrianmeren leskeksi jääneen morsiamen luo. Se oli pitkä, sangen\npitkä junamatka. Mutta iltapuolella, istuessamme vaieten ja tuskin\ntietoisinakaan siitä, missä olimme -- vaipuneina siihen miettiväiseen\ntyyneyteen, joka niin varmasti seuraa keskustelun myrskyä -- joku\nhuudahti:\n\n\"VENEZIA!\"\n\nJa niin todellakin, tyvenellä merellä ujuen lepäsi moniaan virstan\npäässä suuri kaupunki; torneineen ja kattoineen ja tapuleineen uinui\nauringonlaskun kultaisessa auteressa.\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\nYö Veneziassa -- \"Upea gondolieri\" -- Suuri juhla kuutamossa --\nVenezian nähtävyydet -- Tasavaltain hyljätty äiti.\n\n\nTämä Venezia, joka lähes tuhat neljäsataa vuotta oli ylpeä,\nvoittamaton, loistava tasavalta, jonka armeijoille koko maailman\ntäytyi paukuttaa käsiään, koska tahansa ja missä tahansa ne\ntappelivat, jonka laivastot hallitsivat melkein kaikkia meriä ja\njonka kauppalaivat purjeillaan valkaisivat etäisimmätkin väylät\nja kantoivat näille kivimöljille joka ilmanalan tuotteita, tämä\nylpeä mahti on kukistunut köyhyyden, laiminlyönnin ja surumielisen\nrappion saaliiksi. Kuusisataa vuotta takaperin Venezia oli kaupan\nyksinvaltias; sen markkinat olivat maailman suuri kauppakeskus,\njakeluhuone, josta Itämaiden suunnaton kauppa hajaantui kautta\nLännen maailman. Nykyään sen rantasillat ovat autiot, tavaratalot\ntyhjät, sen kauppalaivastot ovat kadonneet, sen armeijat ja laivastot\novat vain muistoja. Sen kunnia on mennyt ja satamarakennustensa\nja palatsiensa sortuva suuruus ympärillään se lepää hidasvetisten\nlaguuniensa keskellä hylättynä ja kerjäläistyneenä, maailman\nunhottamana. Se, joka kunnian päivinään hallitsi kokonaisen\npallonpuoliskon kauppaa ja mahtavan sormensa osoituksella määräsi\nkokonaisten kansain kohtalot, on vaipunut maailman halvimpain kansain\njoukkoon -- rihkamakauppiaaksi, joka myy naisten lasihelmiä ja\nkoulutyttöjen ja lasten mitättömiä leluja ja koruja.\n\nTasavaltain kunnianarvoisa äiti tuskin on sovelias aihe\nkevytmieliselle puheelle tai matkailijan joutavanpäiväiselle\nlavertelulle. Tuntuu melkein pyhyyden loukkaamiselta häiritä sitä\nvanhaa romanttista hohtoa, joka etäältä nähden saa sen kuvastamaan\nkuin värikkään autereen vienontaman aja esiripun tavoin salaa rappion\nja autiuden. Pitäisi todella ummistaa silmänsä sen ryysyille,\nköyhyydelle ja alennukselle ja ajatella sitä vain semmoisena,\njommoisena se upotti Kaarle Suuren laivastot, jommoisena se nöyryytti\nFredrik Barbarossan tai kohotti voitokkaat lippunsa liehumaan\nKonstantinopolin muureille.\n\nSaavuimme Veneziaan kahdeksan aikaan illalla ja astuimme Grand Hotel\nd'Europan ruumisvaunuun. Se nimittäin oli enemmän ruumisvaunun\nkuin minkään muun näköinen, vaikka se täsmällisemmin puhuen\nolikin gondola. Ja tämäkö siis oli Venezian kuulu gondola! -- se\nrunollinen vene, jossa ennen muinoin ruhtinaalliset kavaljeerit\nviillettelivät kuutamoisten kanavain vesillä ja katsoivat lemmen\nkaunopuheliaisuutta patriisilaisten kaunottarien vienoihin silmiin,\nupean silkkinuttuisen gondolierin soitellessa kitaraansa ja laulaessa\nniin kuin vain gondolierit osaavat laulaa! Tämäkö kuulu gondola ja\ntuoko upea gondolieri! -- toinen musta, ränstynyt vanha kanootti,\njonka keskelle on lyöty hiekanvärinen ruumisvaunun katos, toinen taas\navojalkainen renttumainen katupoika, jonka ei olisi pitänyt paljastaa\nniin paljon vaatteittensa pyhimmästä yleisön uteliaisuudelle. Tuota\npikaa, kääntyessään kulman ympäri ja kääntäessään ruumisvaununsa\nkaameaan ojaan kahden pitkän ja pilviä pitävän asumattoman talorivin\nväliin, upea gondolieri alkoi laulaa, heimonsa perityille tavoille\nuskollisena. Kestin sitä vähän aikaa. Sitten sanoin:\n\n\"Kuulkaas nyt, Roderigo Gonzales Michel Angelo, olen pyhiinvaeltaja\nja muukalainen, mutta minä en aio sallia tunteitani raadeltavan\ntuommoisella sahanviilauksella kuin tuo on. Jos sitä jatkuu, täytyy\njommankumman meistä lähteä uimaan. Eikö siinä jo ole kylläksi,\nettä rakkaimmat unelmani Veneziasta ovat ainaiseksi luhistuneet\nromanttiseen gondolaan ja upeaan gondolieriin nähden; tämä\njärjestelmällinen hävitystyö ei saa jatkua; suostun ruumisvaunuun,\nvastalausein, ja voitte rauhassa antaa airutlippunnekin liehua, mutta\ntahdon vannoa synkän ja verisen valan, että te ette saa laulaa.\"\n\nAloin tuntea, että laulun ja historian vanha Venezia. oli ainaiseksi\nollut ja mennyt. Mutta minä hätäilin liiaksi. Muutaman minuutin\nkuluttua teimme kauniin käännöksen ja tulimme Canale Grandeen,\nja kuutamon lauhassa valossa näimme edessämme runouden ja tarun\nVenezian. Aivan veden rajasta kohosi uljaita marmoripalatseja\npitkät rivit; gondoloita liukui sukkelaan sinne ja tänne ja katosi\näkkiä aavistamattomiin portteihin ja soliin; kivisillat loivat\nvarjonsa kimaltelevien aaltojen poikki. Kaikkialla oli elämää ja\nliikettä, mutta kaikkialla vallitsi samalla jonkinlainen vaitiolo,\nsalainen hiljaisuus, joka johti muistoon palkattujen murhamiesten ja\nlemmenseikkailijain salaiset hommat; ja puoleksi kuutamon säteiden\nverhoamana, puoleksi salaperäisissä varjoissa näyttivät tasavallan\nuhkaavat vanhat kartanot siltä kuin olisivat ne vainunneetkin\ntämmöisiä yrityksiä juuri tällä samaisella hetkellä. Soitantoa\nvirtasi vetten yli -- Venezia oli täydellinen.\n\nSe oli kaunis taulu -- sangen vieno ja unelmoiva ja kaunis. Mutta\nmitä oli tämä Venezia verrattuna sydänyön Veneziaan? Ei mitään.\nVietettiin juhlaa -- suurta juhlaa jonkun pyhimyksen muistoksi,\njoka oli kolmesataa vuotta takaperin ollut avullisena koleraa\ntorjumassa, ja koko Venezia oli vesillä liikkeellä. Se ei ollut\nmikään joutavanpäiväinen homma, venezialaiset eivät nimittäin\ntienneet, kuinka pian he ehkä uudelleen voisivat tarvita pyhimyksen\napua, koleran parhaillaan kaikkialla levitessä. Laajalle aukealle\n-- lieneekö ollut kolmannesmailia leveä ja kahta pitkä -- oli\nkokoontunut parituhatta gondolaa ja jokaisessa riippui kahdesta\nkymmeneen, kahteenkymmeneen ja kolmeenkinkymmeneen värilliseen\nlamppuun ja niissä oli neljästä kahteentoista henkeen. Näitä\nväritulia oli niin pitkältä kuin silmä kantoi yhdessä rykelmässä --\nse oli kuin laaja puutarha monivärisine kukkineen, sillä erotuksella\nvain, etteivät nämä kukat olleet hetkeäkään alallaan. Ne sujuivat\nherkeämättä edes takaisin, sekaantuivat toisiinsa, ne houkuttelivat\nkatsojan koettamaan, voisiko hän seurata niiden sotkuista\nliikehtimistä, kunnes hänen päänsä meni aivan pyörälle. Siellä täällä\nsuurella uholla pakeneva raketti valaisi voimakkailla punaisilla,\nviheriäisillä ja sinisillä valoillaan häikäisevän kirkkaasti\nympärillään olevat veneet. Jokainen gondola, joka ui ohitsemme\nkoukerojen, pyramidien ja kehäin muotoon ripustettuine lamppuineen\nja valaisi allaan nuorten ja hienotuoksuisten ja suloisten\nolioitten kasvoja, oli kuin taulu. Ja noiden tulien kuvastuksetkin,\njotka venyivät niin pitkiksi, hoikiksi, lukemattomiksi, niin\nmonivärisiksi, vääntyneiksi ja kurttuisiksi aaltojen vaikutuksesta,\nmuodostivat taulun, ja taulun, joka oli lumoavan kaunis. Jos kuinka\nmonta nuorten naisten ja herrain seuruetta kulki ohi uhkeasti\nkoristelluissa juhlagondoloissaan ja söi aluksellaan illallista,\njota hännystakilliset, valkoliinaiset pikentit tarjosivat, ja pöydät\nolivat koristellut kuin hääateriaan. Vierashuoneista oli otettu\nkalliit pallolamput ja pitsi- ja silkkiuutimet arvatenkin samasta\npaikasta. Olipa otettu mukaan pianotkin ja kitarat ja soiteltiin\nja lauleltiin oopperoita, jota kaikkea etukaupunkien ja takakujain\nplebeijimäiset paperilamppu-gondolat keräytyivät töllistelemään ja\nkuulemaan.\n\nSoitantoa oli kaikkialla -- kuoroja, jouhisoittokuntia,\ntorvisoittokuntia, huiluja, kaikkea. Minut ympäröi semmoinen\nmusiikin, loiston ja sulon paljous, että sama henki valtasi minutkin\nja minäkin lauloin sävelen. Mutta kun huomasin muitten gondolain\nliukuneen pois ja oman gondolierini juuri aikovan hypätä mereen, niin\nvaikenin.\n\nJuhla oli suurenmoinen. Sitä jatkettiin kaiken yötä, eikä minulla ole\nmilloinkaan ollut hauskempaa kuin tämän menon kestäessä.\n\nMikä lystikäs vanha kaupunki tämä Adrianmeren kuningatar on! Kapeita\nkatuja, laajoja synkkiä marmoripalatseja, vuosisatain jäytämäin\nhuurujen mustuttamia ja kaikki osaksi veteen vaipuneita; kuivaa maata\nei näkyvissä missään eikä jalkakäytäviä, mitä kannattaisi mainita.\nJos tahdotte lähteä kirkkoon, teatteriin tai ravintolaan, täytyy\nteidän ottaa gondola. Tämä mahtaa olla raajarikkojen paratiisi, sillä\ntäällä ihminen ei toden totta jalkojaan tarvitse.\n\nPäivän tai pari kaupunki muistutti siihen määrään tulvan yllättämää\nArkansasin kaupunkia, sen virtaamaton vesi kun huuhtoi aivan talojen\nkynnyksiä ja akkunain alla kun oli kimpuittain kiinnikytkettyjä\nveneitä ja toisia kiiteli solissa ja kujissa edes takaisin, etten\nminä tahtonut päästä siitä vaikutelmasta, että tämä olikin kevättulva\nja että vesi muutaman viikon kuluttua alenisi, jättäen taloihin\nlikaiset korkeat vesiviivat ja kadut täyteen liejua ja ryönää.\n\nPäivän häikäisevässä valossa Venezia ei ole kovinkaan runollinen,\nmutta kuun säälivässä valossa sen haalistuneet palatsit ovat\njälleen valkoiset, niiden ränstyneet kuvanveistokset varjojen\nverhoissa ja vanha kaupunki näyttää uudelleen sen suuruuden\nkruunaamalta, joka siinä vallitsi viisi vuosisataa takaperin. On\nsen vuoksi helppo mielessään kuvitella näille hiljaisille kanaville\nsulkatöyhtöisiä kavaljeereja ja kauniita naisia -- Shylockeja\ngabardiinikauhtanoissaan, sandaalit jalassa, lainaamassa rahoja\nkauppaylimysten rikkaita laivalasteja vastaan -- Othelloja ja\nDesdemonoja, Jagoja ja Roderigoja -- uljaita laivastoita ja\nvoitokkaita, sodista palaavia legioonia. Kavalassa auringonpaisteessa\nsitä vastoin näemme Venezian rappeutuneena, sortuneena, köyhtyneenä\nja kaupattomana -- unohdettuna ja pienimmänkin merkityksensä\nmenettäneenä. Vain kuutamossa neljätoista suuruuden vuosisataa yhä\nverhoovat sitä kunniallaan, ja silloin se jälleen on ruhtinaallisin\nmaailman kansoista.\n\nEntä mitä haluaisi Veneziassa ensiksi nähdä? Tietysti Huokausten\nsillan ja sitten San Marcon kirkon ja suuren torin, pronssihevoset ja\nSan Marcon kuulun leijonan.\n\nAikomuksemme oli mennä Huokausten sillalle, mutta satuimmekin ensin\njoutumaan doogin palatsiin -- rakennukseen, jolla tietysti on\nsuuri sija Venezian runoudessa ja traditioissa. Vanhan tasavallan\nsenaatin huoneessa katselimme silmämme uuvuksiin Tintoretton ja\nPaolo Veronesen historiallisia maalauksia, joita oli eekerikaupalla,\nmutta ei mikään tehnyt meihin niin voimallista vaikutusta kuin eräs\nseikka, joka voimakkaasti vaikuttaa _kaikkiin_ muukalaisiin -- musta\nneliö erään muotokuvakokoelman keskellä. Suuren hallin keskellä oli\npitkässä rivissä Venezian doogien muotokuvat (kunnianarvoisia ukkoja,\njoilla oli valkoiset rinnalle valuvat parrat, sillä kolmestasadasta\ntähän virkaan vaalikelpoisesta senaattorista vanhin tavallisesti\nvalittiin doogiksi) ja kunkin alle oli kiinnitetty ansiokirjoitus --\nkunnes tulitte siihen paikkaan, missä Marino Falieron kuvan pitäisi\nolla, mutta se oli tyhjä ja musta -- tyhjä, lukuunottamatta lyhyttä\nkirjoitusta, joka ilmoittaa kavaltajan rikoksensa palkaksi kärsineen\nkuoleman. Tuntui julmalta, että tämä säälimätön kirjoitus vielä\nsaa huutaa julki katkeraa vihaansa, onnettoman raukan jo maattua\nhaudassaan viisisataa vuotta.\n\nJättiläisten portaitten päässä, jossa Marino Falieron pää lyötiin\npoikki ja jossa doogit ennen muinoin kruunattiin, osoitettiin\nkiviseinässä kahta rakoa -- kahta viattoman näköistä, mitään\nmerkitsemätöntä aukkoa, jotka eivät koskaan olisi herättäneet\nvieraan huomiota -- mutta ne ne siitä huolimatta olivat nuo kamalat\nLeijonan kidat! Päät on viety (ranskalaiset hakkasivat ne poikki\npitäessään Veneziaa hallussaan), mutta nämä olivat kurkut, joihin\nnimettömät henkilöt pistivät vihamiehiään vastaan ilmiantojaan yön\npimeydessä, saaden siten monen viattoman miehen kulkemaan Huokausten\nsillan poikki ja laskeutumaan luolaan, johon joutunut ei voinut\ntoivoa sen koommin näkevänsä auringon valoa. Tämä tapahtui niinä\nvanhoina aikoina, jolloin patriisit yksin hallitsivat Veneziaa --\nyhteisellä kansalla ei ollut ääntä, ei äänioikeutta. Patriiseja\noli tuhatviisisataa; näistä valittiin kolmesataa senaattoria;\nsenaattoreista valittiin doogi ja kymmenenneuvosto ja salaisella\näänestyksellä nuo kymmenen valitsivat omasta keskuudestaan kolmen\nneuvoston. Nämä kaikki siis olivat hallituksen urkkijoita ja jokainen\nurkkija oli itsekin urkinnan alainen -- ihmiset puhelivat Veneziassa\nkuiskaten, eikä kukaan luottanut naapuriinsa -- ei aina edes omaan\nveljeensä. Ei kukaan tiennyt, kutka kolmen neuvostoon kuuluivat -- ei\nedes senaatti, ei edes doogi; tämän pelätyn tuomioistuimen jäsenet\nkokoontuivat yön pimeydessä erikoiseen huoneeseensa naamioituina\nja kiireestä kantapäähän veripunaisiin kaapuihin puettuina eivätkä\ntunteneet toisiaankaan muuta kuin äänestä. Heidän velvollisuutensa\noli tuomita pahat valtiolliset rikokset eikä heidän tuomiostaan\nvoitu vedota. Nyökkäys pyövelille riitti. Tuomittu vietiin erään\nsalin ja oven kautta katetulle Huokausten sillalle, sillan poikki\nvankiluolaansa ja kuolemaan. Ainoa, joka tällä matkalla sai nähdä\nhänet, oli hänen saattajansa. Jos jollakulla siihen aikaan oli\nvihollinen, ei hänen tarvinnut kuin pistää Leijonan kitaan kolmen\nneuvostolle ilmianto: \"Tuo mies juonii hallitusta vastaan.\" Elleivät\nnuo pelätyt kolme löytäneet todistusta, niin kymmenessä tapauksessa\nyhdestätoista he kuitenkin tavalla tai toisella hukuttivat hänet\nvielä tavallistakin vaarallisempana konnana, hänen juoniaan kun oli\nmahdoton saada selville. Naamioidut tuomarit ja naamioidut pyövelit,\njoilla oli rajaton valta, joiden tuomiosta ei voitu vedota, eivät\ntuona kovana, julmana aikana tunteneet lempeyttä epäilemiänsä\nhenkilöitä kohtaan, vaikk'eivät voineetkaan syyllisiksi osoittaa.\n\nKuljimme kymmenen neuvoston salin läpi ja astuimme sitten kolmen\nneuvoston kamalaan koppiin.\n\nPöytä, jonka ympärillä he olivat istuneet, oli vielä paikallaan ja\nsamoin sijat, joissa naamioidut urkkijat ja pyövelit olivat ennen\nseisoneet, kylminä, suorina ja vaieten, kunnes saivat verikäskyn ja\nsitten sanaa sanomatta kuin järkähtämättömät koneet lähtivät pois\nkäskyä täyttämään. Seinille maalatut freskot vastasivat kammottavassa\nmäärässä paikan merkitystä. Palatsin kaikissa muissa saleissa,\nhalleissa ja suurissa virastohuoneissa loistivat katot ja seinät\nkultauksista, ne oli kaunistettu taidokkailla kuvanveistoksilla ja\nuljaat maalaukset esittivät Venezian sotavoittoja, venezialaisten\nesiintymistä ulkomaitten hoveissa, ja pyhän Neitsyen, ihmisten\nVapahtajan ja rauhan evankeliumin ensimmäisten saarnaajain kuvat\nloivat kaiken yli pyhyyden hohteen -- mutta täällä kohtasi sitä\nkaameampi vastakohta, paljaita kuoleman ja kamalain kärsimysten\nesityksiä! -- Ei sitä elävää olentoa, joka ei olisi kidutuksen\ntuskissa väännellyt, ei sitä vainajaa, joka ei olisi ollut veren\ntahraama, haavoihin lyöty, niiden tuskain tuivertama, jotka olivat\nsiltä hengen vieneet!\n\nPalatsista ei synkkään vankilaan ole kuin yksi askel -- melkein\nvoisi hypätä välillä olevan kapean kanavan poikki. Toisen kerroksen\ntasalla kulkee sen poikki Huokausten jykevä kivisilta -- silta, joka\noikeastaan on katettu tunneli -- on mahdoton nähdä niitä, jotka sen\nyli kulkevat. Se on pitkittäin kahtia jaettu, toista puolta kulkivat\nne, joilla ennen vanhaan oli lievät tuomiot, toista puolta synkkinä\nne kovaonniset, jotka nuo kolme olivat tuominneet vankikomeroissa\nkurjuudessa riutumaan ja ainaiseksi unohtumaan, taikka äkilliseen\nsalaperäiseen kuolemaan. Syvällä vedenpinnan alapuolella saimme\nsavuavain soihtujen valossa nähdä ne kosteat, paksuseinäiset kopit,\njoissa yksinäisen vankeuden pitkällinen kurjuus oli loppuun jäytänyt\nmonenkin ylpeän patriisin elämän -- pimeässä, ilman, kirjain\npuutteessa; alastomana, ajelemattomana, kampaamattomana, täynnään\nsyöpäläisiä; hyödytön kieli tehtävänsä unohtaen, ilman ketään, kenen\nkanssa puhuisi; elämän päivät ja yöt ilman huomattavaa rajaa, aika\nhukkuen ainaiseen tapauksettomaan yöhön, kaukana kaikista rattoisista\näänistä, haudan hiljaisuuteen kätkettyinä, voimattomain ystäväin\nunohtamana ja uhrin kohtalo heille ainiaan synkkänä arvoituksena,\nmenettäen lopulta oman muistinsa, tietämättä edes lopulta sitä,\nkuka hän oli tai kuinka hän sinne tuli, syöden leipäpalan ja juoden\nveden, jotka näkymätön käsi koppiin työnsi, ja vaivaamatta lopulta\nenää riutunutta mieltään toiveilla, pelolla, epäilyksillä ja\nvapauden kaiholla, lakaten riipustamasta seinille turhia rukouksia\nja valituksia, joita ei kukaan, ei edes hän itse saattanut nähdä, ja\nalistuen vihdoin toivottomaan välinpitämättömyyteen, jaarittelevaan\nlapsellisuuteen ja hulluuteen! Monen monta tämmöistä sydäntä särkevää\nkohtaloa nämä seinät voisivat kertoa, jos niillä olisi puhelahja.\n\nPienessä lähellä olevassa käytävässä meille näytettiin, mihin\nmonikin vanki, komeroissa viruttuaan, kunnes kaikki muut kuin hänen\nvainoojansa olivat hänet unhottaneet, oli tuotu, minkä jälkeen\nnaamioidut pyövelit hänet kuristivat tai neuloivat säkkiin, pienestä\nakkunasta työnsivät veneeseen ja yön pimeydessä veivät johonkin\netäiseen paikkaan sinne hukuttaakseen.\n\nTapana oli katsojille näyttää kidutuskojeet, joilla kolmen neuvoston\noli tapana syytetyistä kiristää salaisuuksia -- katalia koneita\npeukaloiden ruhjomiseksi, jalkapuu, jossa vanki istui liikkumattomana\nveden tippa tipalta pudotessa hänen päällänsä, kunnes kidutus kävi\nyli sen, mitä ihmisluonto saattoi kestää, ynnä pirullinen teräskoje,\njohon vangin pää pantiin kuin pommin sisään ja ruuvilla hitaasti\nruhjottiin. Siinä oli vielä tahroja verestä, jota ennen muinoin oli\nsen liitoksista vuotanut, ja sen toisella puolella oli pykälä, jolle\nkiduttaja laski kyynärpäänsä, voidakseen mukavammin kumartaa alas\nkorvansa kuulemaan kojeen sisässä tuhoutuvan kärsijän voihkinaa.\n\nTietysti kävimme katsomassa Venezian vanhan suuruuden\nkunnianarvoisinta muistomerkkiä, San Marcon tuomiokirkkoa, jonka\nkivilaskoksia plebeijien ja patriisien jalat tuhatkunnan vuotta ovat\nkuluttaneet. Se on kokonaan rakennettu kallisarvoisista, Itämailta\ntuoduista marmoreista -- kotoista ei sen sommittelussa ole mitään.\nVanhuuttaan harmaiden traditioittensa vuoksi se on mitä syvimmän\nmielenkiinnon esine välinpitämättömimmällekin muukalaiselle, ja\ntässä mielessä se viehätti minuakin; mutta ei sen enempää. En\nvoinut haltioitua sen karkeista mosaiikeista, sen epäkauniista\nbysantilaisesta tyylistä enkä sen viidestäsadasta omituisesta\nsisäpilarista, jotka ovat yhtä monesta etäisestä kivilouhoksesta.\nKaikki oli lopen kulunutta -- jokainen kivilohkare oli sileä ja\nmelkein muodoton kätten ja hartiain hankauksesta, kaikkien noitten\nlukemattomain tyhjäntoimittajain, jotka kuluneina vuosisatoina ovat\ntäällä hartaina vetelehtineet ja kuolleet ja menneet helv-- ei, minä\nvain tarkoitan: kuolleet.\n\nAlttarin alla lepäävät Pyhän Markuksen luut -- ja Mattheuksen,\nLuukkaan ja Johanneksen niinikään, sen mukaan kuin olen kuullut.\nVenezia kunnioittaa näitä pyhiä jäännöksiä enemmän kuin mitään\nmuuta maan päällä. Neljätoista vuosisataa on Pyhä Markus ollut sen\nsuojeluspyhä. Kaikki mitä kaupungissa on, näyttää saaneen hänestä\nnimensä tai saaneen muuten nimen, joka jollain tavalla liittyy\nhäneen. Se näyttää olevan idea. Venezian toiveitten kaikkein korkein\npäämäärä näyttää olevan hyvä sopu Pyhän Markuksen kanssa. Pyhällä\nMarkuksella sanotaan olleen kesy jalopeura, jonka keralla hän\nmatkusti -- ja kaikkialle, minne Pyhä Markus meni, sinne seurasi\nehdottomasti jalopeurakin. Se oli hänen suojelijansa, ystävänsä,\nkirjastonhoitajansa. Ja niinpä on San Marcon siivellinen jalopeura,\njolla on avoin piplia käpälänsä alla, tässä kuulussa vanhassa\nkaupungissa suosituimpia tunnuskuvia. San Marcon suurella aukiolla\nse luo varjoa Venezian vanhimman pylvään päästä alla tunkeilevain\nvapaitten kansalaisten päälle, ja on tehnyt samoin jo monta pitkää\nvuosisataa. Siivekkään leijonan tapaa kaikkialla -- eikä luultavasti\ntäällä, missä siivekäs jalopeura on, tarvitse mitään pahaa pelätä.\n\nPyhä Markus kuoli Egyptissä, Aleksandriassa. Luullakseni marttyyrinä.\nMutta se ei millään tavalla kuulu legendaani. Siihen aikaan kun\nVenezian kaupunki perustettiin -- noin neljäsataaviisikymmentä vuotta\njälkeen Kristuksen -- (Venezia on paljon nuorempi kuin mikään muu\nItalian kaupungeista) -- kuuli muuan pappi enkelin hänelle unessa\nsanovan, ettei kaupunki koskaan kohoisi kansain kesken suureen\nmahtiin, ennenkuin Pyhän Markuksen jäännökset tuotaisiin Veneziaan.\nPyhimyksen ruumis oli anastettava, tuotava kaupunkiin ja suurenmoinen\nkirkko rakennettava sen päälle. Sinä päivänä, jona venezialaiset\nsallisivat siirtää pyhimyksen pois uudesta leposijastaan, olisi\nVenezia häviävä maan päältä. Pappi kertoi unensa ja Venezia ryhtyi\npaikalla toimiin hankkiakseen pyhimyksen ruumiin. Retkikunta toisensa\njälkeen yritti, mutta ei menestynyt. Siitä huolimatta tuumasta ei\nluovuttu neljäänsataan vuoteen. Lopulta se onnistui sotajuonen\navulla, vuonna kahdeksansataa ynnä niin ja niin paljon lisää. Erään\nvenezialaisen retkikunnan komentaja pukeutui valepukuun, varasti\nluut, erotti ne toisistaan ja kätki silavalla täytettyihin astioihin.\nMahometin uskonnon tunnustajat kauhistuvat kaikkea, mitä vain\nsiasta saadaan, ja kun siis upseerit kaupungin porteilla pidättivät\nkristityn, eivät he muuta kuin katsahtivat hänen kallisarvoisiin\nvasuihinsa, kääntääkseen sitten paikalla pois nokkansa saastaisesta\nsilavasta ja laskeakseen hänet menemään menojaan. Jo monet ajat\noli suuri tuomiokirkko pyhiä luita odottanut, ja nyt ne vihdoinkin\nvoitiin haudata sen holveihin. Näin Venezia saattoi olla hyvässä\nturvassa ja tulevaisuudestaan varma. Vielä tänä päivänä luulee\nVeneziassa moni, että jos tämä pyhä tomu varastettaisiin ja\nvietäisiin pois, katoisi tämä vanha kaupunki kuin uni ja sen\nperustukset ainaiseksi hautaantuisivat muistamattomaan mereen.\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\nKuulu gondola -- Gondolan epärunollinen puoli -- Pyhän Markon suuri\ntori ja siivekäs leijona -- Keikarit meillä ja muualla -- Suurten\nvainajain hautoja -- Letkaus \"vanhoille mestareille\" -- Oppaamme --\nSalaliitto -- Jälleen liikkeellä.\n\n\nVenezialainen gondola on liukuvassa liikunnossaan vapaa ja siro kuin\nkäärme. Se on kahdesta- kolmeenkymmeneen jalkaan pitkä ja kapea\nja syvä kuin kanootti. Sen terävä keula ja perä kaartavat vedestä\nylöspäin kuin uuden kuun sakarat, kaaren jyrkkyys vain hieman\nlievennettynä.\n\nKeula on koristettu teräskammalla sotatapparoineen, jotka joskus\nuhkaavat katkaista kahtia ohi kulkevan veneen, mutta eivät sitä\nkuitenkaan milloinkaan tee. Gondola on mustaksi maalattu, syystä että\nVenezian loistoaikana gondolat alkoivat olla liian prameat, minkä\nvuoksi senaatti päätti, että kaikesta tästä koreilusta täytyi tulla\nloppu ja velvoitti kaikki käyttämään vakavaa korutonta mustaa. Jos\ntotuus tulisi tunnetuksi, saataisiin epäilemättä nähdä, että rikkaat\nplebeijit alkoivat herättää liian suurta huomiota patriisien joukossa\nSuurella kanavalla, minkä vuoksi he kaipasivat terveellistä nolausta.\nPyhän entisyyden ja sen muistojen kunnioittaminen pitää tätä kolkkoa\nmuotia voimassa yhä vielä, vaikk'ei pakkoa olekaan. Jääköön vain\nminun puolestani. Se on surun väri, Venezia suree.\n\nVeneen perä on kannellinen ja kannella gondolieri seisoo. Hänellä on\nvain yksi airo -- pitkälapainen tietysti, sillä hän seisoo melkein\nsuorana. Oikeanpuolisessa laidassa on puinen hanka, puoltatoista\njalkaa pitkä, toisessa syrjässä kaksi matalaa kuoppaa, toisessa\nyksi. Tätä hankaa vastaan gondolieri airollaan ponnistaa, muuttaen\nsen milloin hangan toiselle, milloin sen toiselle puolelle, tai\nlaskien sen johonkin kuopista, miten ohjaaminen kulloinkin vaatii --\nja miten maailmassa hän voi huovata ja pysäyttää, kiidättää suoraan\neteenpäin tai äkkiä kiepahtaa nurkan ympäri ja saada airon pysymään\nnäissä vähäpätöisissä pykälissä, se on minulle arvoitus ja ainaisen\nmielenkiinnon aihe. Pelkäänpä katselevani enemmän gondolierin\nihmeteltävää taitoa kuin palatseja kuvanveistoksineen, joiden\nkeskellä kuljemme. Hän viilettää kulman ohi niin tarkkaan, silloin\ntällöin, tai sivuaa toisen gondolan niin läheltä, ettei siihen jää\nhiuskarvankaan vertaa tyhjää tilaa ja että hermojani karmii aivan\nkuin likaisen pyörän raapaistessa kylkeeni. Mutta kaikki laskunsa\nhän tekee täsmällisimmällä tarkkuudella ja puikkelehtii kaikkein\nvilkkaimmankin venevilinän läpi huolettoman luottavasti kuin paras\npika-ajuri Broadwayn pahimmassa sekasorrossa. Erehdy hän ei koskaan.\n\nToisinaan kiidämme suuria kanavia sitä luikua, ettemme joudu kuin\nvilaukselta näkemään talojen ovia, ja etukaupunkien pimeissä kujissa\ntaas vakaannumme juhlallisuuteen, kuten hiljaisuuteen, homeeseen,\nhappanevaan veteen, kiinni tavoitteleviin vesikasveihin, autioihin\ntaloihin ja paikan yleiseen elottomuuteen sopii, ja liikumme vakavan\nmietiskelyn henkeen.\n\nGondolieri _on_ maalauksellinen veitikka, vaikk'ei hänellä olekaan\nsatiinijakkua, sulkalakkia eikä silkkikaatioita. Hänen ryhtinsä on\nuljas; hän on notkea ja sukkela; kaikki hänen liikkeensä ovat suloa\ntäynnään. Kun hänen pitkä aironsa ja kaunis vartalonsa perässä\nolevalla korkealla seisontapaikalla kuvautuvat iltataivasta vastaan,\non siinä kuva, joka ulkomaalaisen silmälle on sangen uusi ja mieleen\npainuva.\n\nIstumme hytissä pehmeillä patjoilla, uutimet syrjään vedettyinä,\nja polttelemme tai luemme tai katselemme ulos ohi viliseviä\nveneitä, taloja, siltoja, ihmisiä ja nautimme tästä paljon enemmän\nkuin kotonamme nupukivikaduillamme reutovissa vaunuissa. Tämä on\nsujuvinta, miellyttävintä kulkua, mitä olemme milloinkaan kokeneet.\n\nMutta kummalta -- kovin kummalta -- näyttää, kun venettä käytetään\nyksityisten vaunujen tavoin. Näemme liikemiesten tulevan talonsa\novelle ja astuvan gondolaan, eikä ajurinvaunuun, ja lähtevän sillä\nkonttoriinsa.\n\nNäemme visiitillä käyväin nuorten naisten seisovan eteisen ovella\nja nauravan ja suutelevan toisiaan erotessaan ja heiluttelevan\nviuhkaansa ja sanovan: \"Tule pian -- tulekin -- olet taas ollut niin\nhäijy kuin suinkin -- et tiedäkään, kuinka äiti on sinua ikävöinyt\n-- ja me kun olemme muuttaneet uuteen taloon, ah, kuinka hieno se\non! -- niin lähellä postitoimistoa ja kirkkoa, ja Nuorten Miesten\nKristillistä Yhdistystä; ja me kalastamme ja olemme vallattomia ja\nuimme kilpaa takapihassa -- ah, sinun _täytyy_ tulla -- mikä matka\ntämä nyt on, ja jos tulet ensin San Marcon ohi ja Huokausten sillan\nali ja sitten oikaiset kujan poikki Santa Maria dei Frarin kirkolle\nja siitä Suureen Kanavaan, niin ei ole _vähääkään_ virtaa -- _tule_\nnyt, Sally Maria -- hyvästi, kultaseni!\" ja sitten tuo pikku humpuuki\nsipsuttaa alas portaita, hyppää gondolaan ja sanoo puoliääneensä:\n\"Ikävä vanha hupakko, minä toivon, että hän _ei_ tule!\" ja mennä\npyyhkäisee pois nurkan ympäri; ja toinen tyttö mäjäyttää kiinni\nulko-oven ja sanoo: \"Hyvä, _tuosta_ kiusankappaleesta nyt ainakin\npääsi -- mutta luultavasti minun kuitenkin täytyy käydä heillä\n-- väsyttävä nenäkäs houkka!\" Ihmisluonto näyttää olevan aivan\nsamanlainen kaikkialla maailmassa. Näemme arastelijanuorukaisen,\nsilkkiviiksisen, runsastukkaisen, jonka aivokoppa on yhtä tyhjä\nkuin hänen pukunsa on hieno, näemme hänen laskevan _hänen_ isänsä\ntalolle, käskevän ajuriaan viskaamaan veden ja odottamaan,\npelokkaasti lähtevän portaita nousemaan ja kohtaavan \"vanhan herran\"\naivan kynnyksellä! -- kuulemme hänen kysyvän, millä kadulla uusi\nbrittiläinen pankki on -- ikäänkuin hän olisi _sitä_ varten tullut --\nja sitten loikkaavan takaisin veneeseensä ja livistävän tiehensä,\npelkurimainen sydän aivan saappaissaan! -- näemme hänen tuota pikaa\nhiipivän takaisin kulman takaa, raottaen uutimiaan vanhan herran\nkatoavaa gondolaa kohti, ja ulos luikkii hänen Susannansa, parvi\npieniä italialaisia hyväilysanoja huulilta lepatellen, ja lähtee\nhänen kanssaan ajelemaan vetisiä katuja kohti Rialtoa.\n\nNäemme rouvain lähtevän ostoksilleen, mitä luonnollisimmin, ja\njuoksevan kadulta kadulle ja myymälästä myymälään, aivan siihen\ntunnettuun hyvään tapaan, sillä erotuksella vain, että he yksityisten\nvaunujensa asemesta jättävätkin gondolansa kynnyksen eteen pariksi\ntunniksi odottamaan -- odottamaan sen aikaa kuin he antavat nuorien\nhienojen apulaisten vetää hyllyiltä alas tonnikaupalla silkkejä ja\nsametteja ja moareita ja muita. Ja sitten he ostavat paperillisen\nnuppineuloja ja meloskelevat pois suomaan tuhoisan suojeluksensa\njollekin toiselle myymälälle. Ja aina pitää ostokset lähettää heille\nkotiin siihen vanhaan tunnettuun tapaan. Ihmisluonto, on _hyvin_\nsamanlaista kaikkialla maailmassa; ja se on _niin_ oman rakkaan\nsynnyinkotini kaltaista, kun näen venezialaisen rouvan menevän\nmyymälään ostamaan kymmenellä sentillä sinistä nauhaa ja antavan\nsen tulla proomulla kotiin. Ah, nämä luonnon pikku piirteethän ne\nliikuttavat kyyneliin näissä etäisissä vieraissa maissa.\n\nNäemme pienien tyttöjen ja poikain hoitajattariensa keralla lähtevän\ngondolalla raikasta ilmaa saamaan. Näemme vakavien perheitten\nrukouskirjoineen ja helmi nauhoineen parhaissa pyhävaatteissaan\nastuvan gondolaansa ja viilettävän kirkkoon. Ja puolenyön aikaan\nnäemme teatterien lopettavan näytäntönsä ja purkavan sisästään\ntulvanaan iloista nuoruutta ja kauneutta; kuulemme ajuri-gondolierien\nhuutelevan ja näemme tepastelevan ihmispaljouden löytävän kukin\nomansa ja veneitten mustan parven vaahtoavin keuloin pyyhkäisevän\npitkin kuutamoisia katuja; näemme, kuinka veneitä siellä\ntäällä eroilee ja katoaa poikkikujiin; heikkoa naurun ääntä ja\njäähyväishuudahduksia kantaa vettä pitkin luoksemme etäisyydestä;\nja sitten, tämän omituisen juhlayleisön hälvettyä, meillä on taas\nautioita matkoja kimaltavaa vettä -- juhlallisia rakennuksia --\nmustia möhkälevarjoja -- kummia, kuutamoon esiin hiipiviä naamoja\n-- hylättyjä siltoja -- liikkumattomia veneitä kytkyissään. Ja yli\nkaiken vaanii tuo salaperäinen hiljaisuus, hiipivä lepo, joka niin\nhyvin sopii tälle unelmain vanhalle Venezialle.\n\nOlemme gondolallamme kuljeksineet melkeinpä kaikkialla. Olemme\nmyymälöistä ostaneet helmiä ja valokuvia ja vahatikkuja San Marcon\nsuurella torilla. Viimeksimainittu huomautus antaa aihetta pieneen\nsyrjäpoikkeukseen. Kaikki lähtevät iltaisin tälle suurelle torille.\nSotilassoittokunnat soittavat sen keskellä ja kummallakin puolella\nkäyskentelee edestakaisin naisia ja herroja lukemattomat parit ja\nplutoonittain niitä kaiken aikaa ajelehtii vanhaa tuomiokirkkoa kohti\nja ohi ikäarvoisen patsaan, jonka päässä Pyhän Markuksen siivekäs\nleijona on, ulos rantaan kytketyille veneille; ja gondoloista kaiken\naikaa tulee uusia plutoonia suureen ihmisvilinään yhtyäkseen.\nKävelijäin ja syrjäkäytäväin välillä istuskelee sadoittain ihmisiä\npienien pöytäin ääressä tupakoiden ja nauttien _granitaa_ (se on\njäähyytelön lähin orpana); syrjäkäytävillä on toisia, jotka ovat\nsamassa toimessa. Torin kolmella sivulla on muurit korkeita taloja,\njoiden alakertain myymälät ovat kirkkaasti valaistut, ilma on\ntäynnään soitantoa ja iloisia ääniä ja kaiken kaikkiaan tämä on\nniin kirkasta ja rattoisaa ja hauskuutta pulppuavaa kuin suinkin\ntoivoa saattaa. Se ilahuttaa meitä kerrassaan. Nuorista naisista\nmonet ovat erinomaisen sieviä ja pukeutuvat harvinaisen hyvällä\naistilla. Vähitellen ja suurella vaivalla alamme oppia sen pahan\ntavan, että silmääkään räväyttämättä katselemme heitä kasvoihin --\nemme sen vuoksi, että moinen käytös olisi meille mieluinen, vaan\nkoska se on maan tapa ja neitosten sanotaan siitä pitävän. Tahdomme\noppia kaikkien eri maitten omituiset ulkomaalaiset tavat, niin että\nvoimme loistaa niillä ja hämmästyttää ihmisiä, kun tulemme kotiin.\nTahdomme herättää matkustamattomain ystäväimme kateutta kummilla\nulkomaalaisilla tavoillamme, joita emme enää voi karistaa itsestämme\npois. Kaikki matkustajamme pitävät tätä asiaa tarkkaan mielessään\nyllä mainitsemallani tarkoituksella. Ystävällinen lukijani ei\nkoskaan, koskaan aavista, mikä maailmanlopun aasi hänestä voi tulla,\nennenkuin hän lähtee ulkomaille. Puhun nyt tietysti edellyttäen,\nettei ystävällinen lukija ole ollut ulkomailla ja ei siis jo ole\nmaailmanlopun aasi. Jos asian laita kuitenkin on toinen, niin pyydän\nanteeksi ja ojennan hänelle toveruuden sydämellisen käden ja sanon\nhäntä veljekseni. Olen aina ilolla, matkani päätettyäni, kohtaava\naasin, joka on oman mieleni mukainen.\n\nTästä puheen ollessa sallittakoon minun huomauttaa, että Italiassa\ntapaa amerikkalaisia, jotka kolmessa viikossa ovat unohtaneet\näidinkielensä -- unohtaneet sen Ranskassa. He eivät voi englannin\nkielellä edes nimeään kirjoittaa hotellin vieraskirjaan.\n\nMinä pidän tuonkaltaisista ihmisistä... Muuan tuommoinen huvittava\nidiootti, jonka nimi oli Gordon, antoi kadulla huutaa nimeään\nkolme kertaa, ennenkuin suvaitsi kuulla, ja sitten pyysi _mille\npardons_ ja sanoi tottuneensa niin kuulemaan itseään kutsuttavan\nM'sieu Gor-r-_dong_iksi, r:ää tärähyttäen, ettei hän enää tuntenut\nnimeään, kun se lausuttiin hänen omalla kielellään! Hän käytti ruusua\nnapinreiässään; hän tervehti ranskalaiseen tapaan -- kaksi kertaa\nvilkuttaen kädellään kasvojensa edessä, sanoi Parisia _Pärriiksi_,\npiti rintataskussaan kirjekuoria, joissa oli ulkomaalaiset\npostimerkit, viljeli viiksiä ja imperiaalia (leukapartaa) ja koetti\nkaikin tavoin uskotella katsojalle, että hän oli Louis Napoleonin\nnäköinen...\n\n... Nauramme kotona englantilaisille, kun he niin jäykästi pitävät\nkiinni kotimaansa tavoista, mutta ulkomaalla arvostelemme tuota hyvin\nanteeksiantavalla mielellä. Ei ole hauskaa nähdä amerikkalaisen\n_tungettelevaisesti_ näyttelevän ulkomailla kansallisuuttaan, mutta\nvoi, aivan säälittävää on nähdä hänen tekevän itsestään olennon, joka\nei ole uros eikä naaras, ei kala eikä lintu -- surkea, säälittävä\nhermafrodiitti ranskalainen vain!\n\nNiistä monista kirkoista, taidekokoelmista ja muista, joissa\nVeneziassa kävimme, mainitsen vain yhden -- Santa Maria dei\nFrarin kirkon. Se on luullakseni noin viittäsataa vuotta vanha ja\nkaksitoistatuhatta paalua kannattaa sitä. Siinä lepäävät Canovan\nruumis ja Tizianin sydän loistavain muistopatsaitten alla. Tizian oli\nkuollessaan melkein satavuotias. Siihen aikaan raivosi rutto, johon\nsortui viisikymmentätuhatta henkeä, ja suuren maalarin nauttimaa\nkunnioitusta todistaa se seikka, että hän oli ainoa, jolle tasavalta\ntuona hirmun ja kuoleman aikana myönsi valtion hautauksen.\n\nTässä kirkossa on myös doogi Foscarin muistopatsas, jonka nimen lordi\nByron Veneziassa asuessaan runoili kuuluksi.\n\nDoogi Giovanni Pesaron muistopatsas, joka niinikään on tässä\nkirkossa, on koristuksiltaan kumma. Se on kahdeksankymmenen jalan\nkorkuinen, julkipuoli kuin haaveellinen pakanallinen temppeli. Sitä\nvastassa seisoo neljä jättiläiskokoista nuubialaista, mustaa kuin yö,\nvalkoisiin marmorivaatteihin puettuina. Mustat sääret ovat paljaat\nja hihain ja housujen haloista näkyy iho, joka on hohtavaa mustaa\nmarmoria. Taiteilijan kekseliäisyys ei ollut pienempi kuin hänen\nsommittelunsa luonnottomuus. Kaksi luurankoa on kuvattu paperikääröt\nkädessä ja kaksi suurta lohikäärmettä kannattaa arkkua. Korkealla,\nkaiken tämän kumman keskellä, istuu doogi vainaja.\n\nLuostarirakennuksissa, jotka liittyvät tähän kirkkoon, ovat Venezian\nvaltion arkistot. Emme käyneet niitä katsomassa, mutta niissä\nsanottiin olevan miljoonia asiakirjoja. \"Näihin asiakirjoihin\nkirjoitettiin muistiin mitä valppaimman, huomaa vimman ja\nepäluuloisimman hallituksen teot ja toimet vuosisatain kuluessa\n-- niihin kätkettiin kaikki, eikä mitään julkaistu.\" Ne täyttävät\nmelkein kolmesataa huonetta. Niiden joukossa on asiakirjoja\nlähes kahdentuhannen perheen ja luostarin arkistosta. Niissä on\nVenezian salainen historia tuhannelta vuodelta -- sen salaliitot,\nsalaiset oikeudenkäynnit, salamurhat, sen palkattujen vakoojain ja\nnaamioitujen pyövelien teot -- valmista aineistoa vaikka kuinka\nmoneen synkkään ja salaperäiseen romaaniin.\n\nNiin, luulen nähneemme, mitä Veneziassa on nähtävää. Olemme näissä\nvanhoissa kirkoissa nähneet ylenpalttisen määrän kalliita taidokkaita\nhautakoristuksia, runsauden moisen, ettemme olisi osanneet semmoista\naavistaakaan. Olemme seisoneet näiden ikäarvoisten pyhättöjen\nhämärässä uskonnollisessa valossa, Venezian suurten vainajain\ntomuttuneiden muistopatsaitten ja kuvain pitkäin rivien keskellä,\nkunnes tunsimme vaipuvamme takaisin, takaisin, takaisin juhlalliseen\nmenneisyyteen ja katselevamme näiden etäisen muinaisuuden ihmisten\nelämää ja seurustelevamme heidän kanssaan. Olemme kaiken aikaa\nkuin puolivalveilla nähneet unta. En tiedä, miten muutoin voisin\ntämän tunteen kuvata. Osa olemuksestamme on edelleenkin jäänyt\nyhdeksänteentoista vuosisataan, mutta toinen osa on tuntunut jollain\nselittämättömällä tavalla vaeltavan kymmenennen haamujen keskellä.\n\nOlemme nähneet kuuluisia tauluja, kunnes silmämme ovat väsyneet\nniitten katselemiseen, eivätkä enää suostu niissä mitään\nmielenkiintoista huomaamaan. Mutta onko se ihme, kun Veneziassa\non tuhatkaksisataa Palma nuoremman taulua ja Tintoretton\ntuhatviisisataa? Ja muistakaamme, että Tizianin ja muitten\ntaiteilijain tauluja on samassa suhteessa. Olemme nähneet Tizianin\nkuulun \"Kainin ja Abelin\", hänen \"Davidin ja Goljatinsa\" ja hänen\n\"Abrahamin uhrinsa\". Olemme nähneet Tintoretton jättiläismaalauksen,\njoka on seitsemääkymmentäneljää jalkaa pitkä, enkä tiedä kuinka monta\njalkaa korkea, ja minusta se oli sangen tilava taulu. Olemme nähneet\nkylläksemme marttyyrien tauluja ja pyhimysten tauluja varustaaksemme\nniillä vaikka koko maailman. Minun ei pitäisi sitä tunnustaa,\nmutta koska Amerikassa ei ole tilaisuutta oppia kriitillisesti\ntaidetta arvostelemaan ja koska en voinut toivoa siihen perehtyväni\nEuroopassakaan muutaman lyhyen viikon kuluessa, niin voin huoletta\nmyöntää, asianmukaisesti itseäni puolustellen, että minun mielestäni\nkun olin nähnyt yhden näistä marttyyreistä, niin olin nähnyt ne\nkaikki. Ne kaikki ovat huomattavassa määrässä keskenään sukua, niillä\non kaikilla samanlainen puku, karkea munkkikaapu ja sandaalit, kaikki\nne ovat kaljupäisiä, kaikki seisovat melkein samassa asennossa, ja\nkaikki ilman poikkeusta katselevat taivasta kohti kasvoilla, joiden\namerikkalaiset matkailijat minulle ilmoittavat olevan täynnään\n\"ilmettä\". Minusta näissä mielikuvituksen muotokuvissa ei ole mitään\ntodellista, ei mitään, mihinkä voisin tarttua ja minkä vuoksi tuntea\nvilkasta mielenkiintoa. Jos suurella Tizianilla vain olisi ollut\nprofeetan lahjat ja hän olisi heittänyt hiiteen kaikki marttyyrit\nja lähtenyt Englantiin ja maalannut Shakespearesta kuvan, vaikkapa\nvain poikana, johon kuvaan kaikki nyt voisimme luottaa, olisi maailma\nviimeiseen sukupolveensa saakka hänelle antanut anteeksi jonkun\nmenetetyn marttyyrin saatuaan sen sijaan runoilijasta luotettavan\nkuvan. Eiköhän jälkimaailma olisi voinut luvusta jättää vielä jonkun\ntoisenkin marttyyrin kuvaa, jos olisi saanut Tizianin omalta ajalta\nja hänen itsensä maalaaman historiallisen taulun -- esimerkiksi\nlöytämästään Uudesta maailmasta palanneen, kahleihin pannun\nColumbuksen. Vanhat mestarit maalasivat joitakuita tauluja Venezian\nhistoriasta, ja niitä me emme väsyneet katselemaan, vaikka semmoiset,\njoissa kuvattiin kuolleitten doogien juhlallinen esittely Neitsyt\nMaarialle pilvien takaisissa seuduissa, mielestämme olivat koko\npahasti ristiriidassa sopivaisuuden kanssa.\n\nMutta vaikka olemmekin taideasioissa nöyrät ja vaatimattomat, eivät\ntutkimuksemme maalattujen munkkien ja marttyyrien kesken kuitenkaan\nole olleet aivan turhat. Olemme ponnistelleet kovasti oppiaksemme.\nMeillä on ollut jonkun verran menestystä. Olemme päässeetkin\nmuutamain asiain perille, joilla ehkä on oppineitten silmissä vähän\nmerkitystä, mutta meille ne tuottavat tyydytystä, ja me olemme yhtä\nylpeät pienistä saavutuksistamme kuin muut, jotka ovat oppineet\npaljon enemmän, ja me yhtä suurella nautinnolla niitä julistamme.\nKun näemme munkin, joka vaeltaa leijonan kanssa ja rauhallisesti\nkatselee taivaaseen, tiedämme hänet Pyhäksi Markukseksi. Kun näemme\nmunkin, jolla on paperia ja kynä ja joka rauhallisesti katselee\ntaivaaseen ja etsii sanaa, niin tiedämme Pyhän Matheuksen olevan\nedessämme. Kun näemme munkin istuvan kalliolla ja rauhallisesti\nkatselevan taivaaseen, vieressään ihmisen pääkallo, mutta ei mitään\nmuita kapistuksia, niin tiedämme hänet Pyhäksi Hieronymukseksi. Sillä\ntiedämmehän hänen aina juoksennelleen vähillä matkakapistuksilla.\nKun taas näemme asianomaisen kuvattuna rauhallisesti katselemassa\ntaivaaseen vähääkään tuntematta, että nuolia ammutaan aivan hänen\nruumiinsa läpi, tiedämme hänet Pyhäksi Sebastianiksi. Kun näemme\nmuita munkkeja, jotka rauhallisesti katselevat taivaaseen, mutta\njoilla ei ole firmamerkkiä, kysymme aina, ketä he ovat. Me teemme\nsen siitä syystä, että nöyrästi haluamme oppia. Olemme nähneet\nkolmetoistatuhatta Pyhää Hieronymusta ja kaksikymmentäkaksituhatta\nPyhää Markusta ja kuusitoistatuhatta Pyhää Mathiasta ja\nkuusikymmentätuhatta Pyhää Sebastiania ja neljä miljoonaa lajiteltua\nmunkkia, nimittämätöntä, ja tämä rohkaisee meitä luulemaan, että\nkun olemme nähneet enemmän näitä kaikenlaisia maalauksia ja saaneet\nlaajemman kokemuksen, niin alamme syventyä niihin samanlaisella\nmielenkiinnolla kuin Ranskassa käyneet hienostuneet maanmiehemmekin.\n\nMinulle tuottaa todellista tuskaa, kun täytyy näin\nvähällä ymmärtämyksellä puhua vanhoista mestareista ja heidän\nmarttyyreistään, sillä laivalla ovat hyvät ystäväni -- ystävät,\njotka perinpohjin ja tunnollisesti ymmärtävät niitä ja ovat joka\nsuhteessa pätevät erottamaan hyvät taulut ala-arvoisista -- ovat\nvaatineet minua omaksi parhaakseni olemaan saattamatta julkisuuteen\nsitä seikkaa, että minulta puuttuu tämä ymmärrys ja kriitillinen\narvostelukyky. Minä luulen, että se, mitä olen kirjoittanut ja ehkä\nvielä kirjoitan tauluista, on tuottava heille tuskaa, ja minä olen\nsiitä vilpittömästi pahoillani. Jo tulin luvanneeksi senkin, että\nkätkisin kömpelöt tunteeni omaan rintaani. Mutta ah! En ole koskaan\nkyennyt pitämään lupausta. En syytä itseäni tästä heikkoudesta,\nkoska vika varmaan lienee ruumiinrakennuksessani. Luultavasti\nannettiin niin kovin runsaalla mitalla tilavuutta sille elimelleni,\njonka toimesta kykenen _antamaan_ lupauksia, että se elin, jonka\npitäisi tehdä minulle mahdolliseksi pitää niitä, jäi tilanpuutteen\nvuoksi pois. Mutta minä en valita. Minä en pidä puolinaisuuksista.\nMieluummin pidän yhden kyvyn, joka on jalosti kehittynyt, kuin kaksi\ntavallisen puoleista. Minä varmaan aion pitää tuon lupauksen, mutta\nnyt huomaan, etten voikaan. Italian läpi on mahdoton matkustaa\ntauluista puhumatta, ja voinko minä nähdä niitä toisten silmillä?\n\nEllen niin ihailisi niitä suuria tauluja, joita kaikkien vanhain\nmestarien ruhtinas, luonto, joka elämäni päivä eteeni levittelee,\nniin alkaisin toisinaan jo uskoa, etten minä kauneutta ymmärrä\nensinkään.\n\nMinusta tuntuu, että milloin tahansa minä ylpeydekseni olen luullut\nkeksiväni vanhan maalauksen, joka on kaunis ja kaiken kiitoksen\narvoinen, aina on se nautinto, jonka se minulle tuottaa, pettämätön\ntodistus siitä, että se _ei_ ole kaunis taulu eikä missään suhteessa\nsuosituksen arvoinen. Juuri näin minulle on Veneziassa käynyt\nuseamman kerran kuin saatan mainita. Jok'ainoassa tapauksessa opas on\nmusertanut paisuvan innostukseni huomauttamalla:\n\n\"Ei se ole mitään -- se on _renessanssia_.\"\n\nMinä en tietänyt, mitä hittoa tuo renessanssi oli, jonka vuoksi minun\njoka kerta vain täytyi tyytyä sanomaan:\n\n\"Ah! niinpä onkin -- minä kun en huomannut.\" En voinut tunnustaa\ntietämättömyyttäni sivistyneelle neekerille, etelä-carolinalaisen\norjan jälkeläiselle. Mutta kun se sattui siksi usein tuo \"ei se ole\nmitään -- se on renessanssia\", ettei minunkaan itsetyytyväisyyteni\nenää sitä kestänyt, niin sanoin lopulta:\n\n\"_Kuka_ on tuo Renessanssi? Mistä hän oli tullut? Kuka antoi hänelle\nluvan tupata koko tasavallan täyteen kehnoja töherryksiään?\"\n\nSaimme silloin tietää, ettei renessanssi ollut ihminen; että\n_renessanssi_ vain oli oppisana, jota käytettiin vaillinaisesta\ntaiteen nuorennuksesta. Opas sanoi, että Tizianin jälkeen ja sen\njälkeen kun nuo muut kaikille tutut suuret nimet kukoistivat, korkea\ntaide oli rappeutunut; sitten se oli jälleen osaksi noussut -- oli\nkasvanut ala-arvoisempi maalaripolvi, ja nämä tuhrustaulut olivat\nheidän käsialaansa. Minä silloin sanoin kiivaudessani, että minä\n\"toivoin että korkea taide herran nimessä olisi rappeutunut jo\nviittäsataa vuotta aikaisemmin.\" Renessanssitaulut käyvät minusta\nsangen hyvin laatuun, vaikka totta puhuen tuo koulu liian mielellään\nmaalasi todellisia ihmisiä eikä kylliksi harrastanut marttyyrejä.\n\nTässä mainitsemani opas on ainoa kaikista niistä, mitä meillä on\nollut, joka on tiennyt jotain. Hän oli syntynyt Etelä-Carolinassa\norjavanhemmista. Perhe tuli Veneziaan jo hänen lapsuudessaan. Hän\non täällä kasvanut. Hän on saanut sangen hyvän kasvatuksen. Hän\nosaa lukea, kirjoittaa ja puhua englantia, italiaa, espanjaa ja\nranskaa aivan sujuvasti; hän on harras taiteen ihailija ja siihen\nperinpohjin perehtynyt. Hän osaa ulkoa Venezian historian eikä\nkoskaan väsy puhumaan sen mainehikkaasta menneisyydestä. Hänen\npukunsa on luullakseni parempi kuin kenenkään meistä, ja hän on\nhienosti kohtelias. Veneziassa neekereitä pidetään yhtä hyvinä kuin\nvalkoisiakin, eikä tällä miehellä sen vuoksi ole vähintäkään halua\npalata synnyinmaahansa. Hän arvostelee asian oikein.\n\nOlen taas ajattanut partani. Kirjoittelin nyt iltapäivällä\netuhuoneessamme ja ponnistin kovasti mieltäni kiinnittääkseni sen\ntyöhön, jotten katselisi kanavaa. Vastustin ilmaston veltostuttavia\nvaikutuksia niin hyvin kuin taisin ja koetin voittaa haluni\nlaiskotella ja olla iloinen. Toverit lähettivät hakemaan parturia.\nKysyivät minulta tahdoinko minäkin ajattaa partani. Muistutin heille,\nmiten minua oli kidutettu Genovassa, Milanossa ja Comossa; ja että\nvalani velvoitti minua olemaan kärsimättä Italian maassa enempää.\nSanoin siis: \"Ei kiitoksia, en minä.\"\n\nJatkoin kirjoitusta. Parturi alkoi tohtorista. Kuulin tämän sanovan:\n\n\"Dan, näin kepeästi minua ei ole ajeltu siitä kuin laivasta lähdin.\"\n\nJa vähän ajan kuluttua hän taas sanoi:\n\n\"Dan, kuulitko, sitä melkein voisi nukahtaa tämän ajellessa.\"\n\nDan asettui vuorostaan tuoliin. Sitten hän sanoi:\n\n\"Kah, tämähän on itse Tizian. Yksi niistä vanhoista mestareista.\"\n\nMinä jatkoin kirjoitustani. Vähän päästä Dan sanoi:\n\n\"Tohtori, tämä on todellista nautintoa. Laivan parturi ei ole mitään\ntähän verraten.\"\n\nKarkea parransänkeni vaivasi minua sietämättömiin. Parturi paraillaan\nkokoili kapineitaan. Viettelys oli liian voimallinen. Sanoin:\n\n\"Seis, ajelkaa minunkin partani.\"\n\nIstuin nojatuoliin ja suljin silmäni. Parturi saippuoi kasvoni, otti\npartaveitsensä ja raapaisi sillä vedon, joka oli vähältä, saada\nminut kouristuksiin. Hypähdin ylös tuolista: Dan ja tohtori molemmat\npyyhkielivät kasvoistaan verta ja nauroivat.\n\nMinä sanoin, että tämä oli kehno, häpeällinen petos.\n\nHe sanoivat, että tämän ajelun kurjuus oli siihen määrään voittanut\nkaikki, mitä he olivat ennen kokeneet, että heidän täytyi ottaa vaari\ntilaisuudesta kuullakseen asiasta minunkin vilpitön mielipiteeni.\n\nTämä oli häpeällistä. Mutta asiaa ei voinut enää auttaa. Nylkeminen\noli alettu ja se oli loppuun saatettava. Kyyneleeni virtasivat joka\nvedolla ja sama oli hehkuvain sadatustenkin laita. Parturi hämmästyi\nja vuodatti verta joka vetäisyllä. Tovereitani tämä näytti huvittavan\nenemmän kuin mikään muu mitä he olivat nähneet tai kuulleet siitä\nkuin kotoa lähdimme.\n\nOlemme käyneet katsomassa Campanilea, Byronin kotia ja maantieteilijä\nBalbin asuntoa ja Venezian kaikkien entisten herttuain ja doogien\npalatseja ja olemme nähneet heidän veltostuneitten jälkeläistensä\ntuulettavan jalosukuisuuttaan muodin mukaisessa ranskalaisessa\npuvussa San Marcon suurella torilla ja syövän jäätelöä ja juovan\nhalpoja viinejä, sen sijaan että kävisivät upeissa rautapaidoissa\nja hävittäisivät laivastolta ja armeijoja, kuten heidän suuret\nesivanhempansa tekivät Venezian kunnian aikoina. Emme ole nähneet\nsalamurhaajia myrkkystiletteineen, emme naamareita, emme hurjaa\nkarnevaalia. Mutta me olemme nähneet Venezian muinaisen ylpeyden,\ntuimat pronssihevoset, joista tuhannet legendat kertovat. Venezialla\non täysi syy suosia niitä, sillä ne ovat ainoat hevoset, mitä\nsillä on koskaan ollut. Tässä kummassa kaupungissa sanotaan olevan\nsadoittain ihmisiä, jotka eivät ole eläissään elävää hevosta nähneet.\nSe kai on totta, epäilemättä.\n\nJa täten kylliksi katseltuamme lähdemme huomenna matkoihimme ja\njätämme tasavaltain ikäarvoisen kuningattaren kutsumaan aseihin\nkadonneita laivojaan ja johtamaan haamuarmeijojaan ja jälleen unessa\ntuntemaan muinaisen kunnian ylpeyttä.\n\n\n\n\nXXIV LUKU,\n\nHalki Italian junalla -- Laiskottelua Firenzessä -- Dante ja\nGalilei -- Kiittämätön kaupunki -- Häikäisevää jalomielisyyttä --\nIhmeteltäviä mosaikkeja -- Historiallinen Arno -- Jälleen kadotettuna\n-- Taas löydettynä, mutta syöttövasikkaa ei varalla -- Pisan vino\ntorni -- Vanha duomo -- Vanhin heiluri, mikä on koskaan heilunut\n-- Lumoava kaiku -- Uusi pyhä hauta -- Muinaismuisto -- Kukistunut\ntasavalta -- Livornossa -- Jälleen kotona ja laivalla, kylläisinä --\nLaivamme vakavain epäluulojen alaisena -- Käynti kenraali Garibaldin\nluona -- Karanteeniuhkauksia.\n\n\nJotkut \"Quaker Cityn\" matkustajista olivat tulleet Veneziaan\nSveitsistä ja muista maista ennen poistumistamme ja toisia odotettiin\njoka päivä. Emme kuulleet, että olisi sattunut tapaturmia tai\nsairastumisia.\n\nOlimme kiertokatselusta hieman väsyneet ja kulkea retuutimme junalla\npaljon matkaa yhteenmittaan, viitsimättä pysähtyä. En kirjoittanut\nmontakaan muistiinpanoa. Bolognasta en taskukirjassani ole maininnut\nmuuta kuin että saavuimme sinne oikeaan aikaan emmekä nähneet\nainoatakaan niistä makkaroista, joista paikka on niin hyvällä syyllä\nkuulu.\n\nPistoia vain ohimennen herätti huomiotamme.\n\nFirenze miellytti meitä jonkun aikaa. Hyväksyimme muistaakseni\nDavidin suuren kuvapatsaan, joka on suurella torilla, ja\nveistosryhmän, jota sanotaan \"Sabiinitarten ryöstöksi\". Tietysti\nvaelsimme Pittin ja Uffizzin taulugalleriain päättömän pitkäin\ntaulu- ja veistoskokoelmani läpi. Totean tämän itsepuolustukseksi;\nmutta siihen jääköönkin. En voinut jäädä sille moitteelle\nalttiiksi, että olin käynyt Firenzessä, mutta jättänyt käymättä sen\nväsyttävät virstat taulukokoelmia. Koetimme välinpitämättömästi\njohtaa mieleemme jotain Gelfeistä ja Gibelliineistä ja muista\nhistoriallisista puukkojunkkareista, joiden riidat ja salamurhat\ntäyttävät niin suuren osan Firenzen historiasta, mutta aineelta\npuuttui viehätystä. Pienellä matkallamme oli meiltä riistänyt kaikki\nkauniit vuoristomaisemat rautatien rakennusmalli, johon kuuluu aina\nkolme mailia tunnelia ja sata askelta päivänvaloa, eivätkä tunteemme\nFirenzeä kohtaan olleet ystävälliset. Olimme nähneet sen paikan,\nse oli jossain kaupungin ulkopuolella, jossa nämä ihmiset olivat\nantaneet Galilein luitten levätä pyhittämättömässä maassa monet ajat\nsen hänen suuren löytönsä johdosta, että maailma pyörii ympäri,\njota oppia kirkko piti rangaistavana harhaoppina. Ja me tiedämme,\nettä vielä kauan sen jälkeenkin, kun maailma oli tämän käsityksen\nhyväksynytkin ja kohottanut hänen nimensä korkealle suurmiestensä\nluettelossa, antoivat he hänen edelleenkin siinä levätä. Se että\nolemme saaneet nähdä hänen tomunsa kunniallisesti haudattuna Santa\nCrocen kirkkoon, on erään kirjallisen yhdistyksen ansio, eikä\nFirenzen eikä sen vallanpitäjäin. Näimme Dantenkin haudan samassa\nkirkossa, mutta olimme hyvillämme siitä, ettei hänen ruumiinsa\nollut siinä ja että vaikka tämä kiittämätön kaupunki, joka oli\nhänet karkoittanut ja häntä vainonnut, antaisikin paljon saadakseen\nhänet takaisin, on sen suotta toivoa itselleen koskaan niin suurta\nkunniaa. Medicit saavat kelvata Firenzelle. Viljelköön se Medicejä\nvaan ja rakentakoon suuria muistomerkkejä heidän päälleen todistamaan\nmaailmalle, kuinka kiitollisena Firenzen oli tapa nuolla kättä, joka\nsitä kuritti.\n\nJalomielinen Firenze! Sen jalokivimarkkinat ovat täynnään\nmosaiikkiteoksia. Firenzen mosaiikit ovat maailman valioimmat.\nFirenze sallii mielellään näin sanottavan. Firenze on siitä ylpeä.\nFirenze tahtoisi edistää tätä erikoisuuttaan. Se on kiitollinen\ntaiteilijoille, jotka sille tuottavat tämän suuren maineen ja\ntäyttävät sen raha-arkut ulkomaalaisilla kolikoilla, ja se sen\nvuoksi antaa heille kehoitukseksi eläkkeitä. Eläkkeitä! Kuulkaahan,\nkuinka anteliasta. Se tietää, että ne ihmiset, jotka sommittelevat\nkokoon näitä kauniita pikkukoruja, aikaisin kuolevat, työ kun on\nniin alallista, niin kättä ja aivoja uuvuttavaa, ja sen vuoksi se on\npäättänyt, että kaikki nämä taiturit kuusikymmentä vuotta täytettyään\nsaavat loppuiäkseen eläkkeen. En ole kuullut kenenkään heistä\nvielä käyneen osinkoaan perimässä. Muuan ponnisteli, kunnes täytti\nkuusikymmentä vuotta, ja lähti eläkettään nostamaan, mutta hänen\nsyntymäkirjassaan näyttää olleenkin vuoden erehdys, jonka vuoksi hän\nluopui koko yrityksestä ja kuoli.\n\nNämä taiteilijat ottavat kiven ja lasin siruja, jotka eivät ole\nsinapinsiementä suuremmat, ja sommittelevat ne paidan nappiin tai\nkalvosimennappiin niin tarkkaan ja sulattelemalla niin täsmälleen\nyhteen sirujen hienot värivivahdukset, että siitä syntyy pienoinen\nruusu varsineen, okineen, lehtineen ja terineen, ja kaikki on niin\ntäydellistä, niin pehmeästi ja todesti väritetty, kuin olisi sen\nluonto itse rakentanut. He jäljentävät kärpäsen tai kirkkaanvärisen\nkovakuoriaisen tai Colosseumin rauniot rintaneulan ahtaaseen kantaan\nja tekevät sen niin sirosti ja taitavasti, että sitä voisi luulla\nsuuren mestarin maalaukseksi.\n\nNäin Firenzen suuressa mosaiikkikoulussa pienen pöydän --\nvähäpätöisen yksijalkaisen sohvapöydän -- jonka levy oli tehty\njonkinlaisesta kalliista kiilloitetusta kivestä, ja kiveen oli\nupotettu huilun kuva, jolla oli kellomaisesti laajeneva suu ja\nmonimutkainen läppäjärjestelmä. Ei mikään maalaus maailmassa olisi\nvoinut olla pehmeämpi ja rikkaampi, vivahduksia ei olisi ollut\nmahdollinen saada täydellisemmin toista toiseensa sulamaan, taideteos\nei olisi voinut olla täydellisempi kuin tämä huilu. Mutta jos olisi\npitänyt laskea ne lukemattomat pienet kivensiruset, joista tämän\nkuvan vakuutettiin olevan kootun, olisi vaikka kenen laskutaito\nsiinä tehnyt vararikon. En luule, että kukaan tavallisen tarkoilla\nsilmillä olisi voinut erottaa, missä kaksi sirua liittyi toisiinsa.\nEmme ainakaan _me_ olisi voineet semmoista vikaa huomata. Tämä\npöytälevy oli maksanut yhden miehen kymmenen pitkän vuoden työn, niin\nsanottiin, ja siitä tahdottiin kolmekymmentäviisituhatta dollaria.\n\nKävimme Firenzessä ollessamme tuon tuostakin Santa Crocen kirkossa\nitkemässä Michel Angelon, Rafaelin ja. Machiavellin haudoilla\n(otaksun heidän olevan sinne haudatut, mutta onhan mahdollista sekin,\nettä he asustavat muualla ja ovat jollekulle toiselle hautansa\nvuokranneet -- Italiassa tämä on muotina), ja aika ajoin meidän\noli tapana käydä silloilla seisoskelemassa ja ihailla Arnoa. Arnon\nihaileminen on suuressa suosiossa. Se on suuri historiallinen oja,\njonka uomassa on neljä jalkaa vettä ja jonka pinnalla uiskentelee\njokunen lautta. Se olisi varsin mukiinmenevä joki, jos siihen\npumputtaisiin jonkun verran vettä. Kaikki sitä sanovat joeksi ja\nrehellisesti luulevat, että se _onkin_ joki ... nämä tummat ja\nveriset firenzeläiset. Paremmin itseään pettääkseen he rakentavat\nsen poikki siltojakin. En ymmärrä, miksi he olisivat liian hyvät\nkahlaamaan.\n\nKuinka matkan rasitukset ja harmit toisinaan täyttävät mielen\nkatkerilla ennakkoluuloilla! Voisin kuukauden päästä ehkä tulla\nFirenzeen paremmilla edellytyksillä ja silloin pitää sitä kauniina\nja kerrassaan viehättävänä. Mutta nyt minua ei haluta ajatella sitä,\nei vähääkään, eikä sen tilavia myymälöitä, jotka ovat kattoa myöden\ntäynnään lumivalkoisia marmori- ja alabasterijäljennöksiä kaikista\nveistokuvista, mitä Euroopassa on kuuluisia -- jäljennöksiä, jotka\nsiihen määrään lumoavat silmän, että minua ihmetyttää, ovatko ne\ntodella samoja kuin ne ryöttyneet kivettyneet yöpainajaiset, joista\nne on jäljennetty. Eksyin Firenzessä eräänä iltana yhdeksän aikaan ja\nkuljin eksyksissä sen kapeitten katujen ja laajain talojen pitkäin\nrivien sokkelikossa ... talot ovat kaikki toistensa näköisiä... aina\nkello kolmen aikaan aamulla. Se oli miellyttävä yö ja aluksi oli koko\npaljon ihmisiä liikkeellä, ja paljon kirkkaita tulia paloi. Myöhemmin\ntotuin hiiviskelemään salaperäisissä rotkoissa ja komeroissa ja\nihmettelemään ja utelemaan, kun kadunkulmain ympäri pujahtaen aina\nodotin äkkiä hotellin ilmestyvän ja mulkoilevan minua vasten naamaa,\neikä tapahtunutkaan mitään sinnepäinkään. Yhä myöhemmin aloin väsyä.\nAloin pian olla aivan huomattavan väsyksissäni. Mutta nyt ei enää\nollut ketään liikkeellä -- ei edes poliisia. Kävelin, kunnes olin\nmenettänyt kaiken kärsivällisyyteni ja minun tuli sangen kuuma ja\njano. Vihdoin, mihin aikaan lienee ollut kello yhden jälkeen, tulin\nodottamatta eräälle kaupungin porteista. Tiesin silloin olevani\nsangen kaukana hotellista. Sotamiehet luulivat minun aikovan poistua\nkaupungista, hyppäsivät ylös ja salpasivat tieni musketeillaan. Minä\nsanoin:\n\n\"Hotel d'Europe!\"\n\nSiinä oli kaikki italiankieli, mitä taisin, enkä edes ollut varma\nsiitä, oliko se italiaa vaiko ranskaa. Sotamiehet töllistelivät\ntyhmännäköisinä toisiaan ja minua ja pudistelivat päätään ja\nottivat minut haltuunsa. Sanoin, että minä tahdoin mennä kotia.\nHe eivät ymmärtäneet minua. He veivät minut vahtihuoneeseen ja\nkopeloivat minut, mutta eivät löytäneet minusta kapinahankkeita.\nLöysivät vain pienen saippuanpalan (meillä on nyt aina saippua\nmatkassamme), ja annoin sen heille lahjaksi, nähdessäni heidän\npitävän sitä harvinaisuutena. Ho'in vain edelleenkin Hotel\nd'Europe ja he edelleenkin ravistelivat päätään, kunnes vihdoin\neräässä nurkassa torkkuva nuori sotamies havahtui ja sanoi jotain.\nHän sanoi tietävänsä, missä se hotelli oli, niin luulen, koska\nvahtiupseeri lähetti hänet minun matkaani. Käyskentelimme satakunnan\ntai sataviisikymmentä mailia, minusta tuntui, kunnes _hän_ eksyi.\nHän kääntyi yhtäänne, kääntyi toisaanne ja lopulta heitti koko\netsimisen ja viittaili minulle, että hän alkoi lopun aamusta yrittää\nlöytäisikö takaisin kaupunginportille. Siinä samassa minuun iski,\nettä vastapäätä kadun toisella puolella oleva talo näytti tutulta. Se\nolikin hotelli!\n\nSe oli minulle onni, että siellä sattui olemaan sotamies, joka tiesi\nedes sen verran kuin tämä tiesi. Sanottiin nimittäin hallituksen\nnoudattavan semmoista politiikkaa, että se herkeämättä siirtelee\nsotaväkeä paikasta toiseen ja maalta kaupunkiin, jotteivät miehet\ntutustuisi rahvaaseen ja alkaisi laiminlyödä velvollisuuksiaan\nja kutoisi ystäviensä kanssa juonia ja salaliittoja. Kokemukseni\nFirenzessä olivat enimmäkseen ikäviä. Siirryn toiseen asiaan.\n\nPisassa kiipesimme kummimman rakennuksen päähän, mitä maailmassa on\n-- Vinon tornin. Se on, kuten jokainen tietää, sadankahdeksankymmenen\njalan vaiheille korkea -- ja minä pyydän saada huomauttaa, että\nsatakahdeksankymmentä jalkaa on melkein yhtä paljon kuin neljä\ntavallista kolmenkertaista taloa päällekkäin pantuna, ja se on sangen\nhuomattava korkeus mille tasapaksulle tornille tahansa, vaikkapa\nse seisoo aivan pystyssäkin -- mutta tämä kun on enemmän kuin\nkolmetoista jalkaa kallellaan pystysuorasta. Se on seitsemänsadan\nvuoden vanha, mutta ei historia sen enempää kuin perimätietokaan\nkerro, rakennettiinko se semmoiseksi kuin se on tahallaan, vai onko\nyksi sivu vajonnut. Ei ole säilynyt mitään tietoa siitä, että se\nkoskaan olisi seisonut pystyssä. Se on marmorista rakennettu. Ilmava\nja kaunis rakennus se on, ja kutakin sen kahdeksasta kerroksesta\nympäröivät uurretut pilarit, toiset marmorista, toiset graniitista.\nNiiden korinttolaiset kapiteelit olivat kauniit uusina. Se on\nkellotorni ja päässä riippuu yhä vielä vanhanaikainen kellosoitto.\nTornin sisäpuolella kiertävät portaat ovat pimeät, mutta nouseva\nkuitenkin aina tietää, kummalla puolella tornia hän kulloinkin\nkulkee, hän kun aina säännöllisesti kaartaa porraskäytävän toiselta\npuolelta toiselle sen mukaan kuin torni nousee tai laskee. Toiset\nporraskivistä ovat kuluneet vain toisesta päästä; toiset vain\ntoisesta päästä; toiset vain keskeltä. Kun tornin päästä katsoo\nalas tornin sisustaan, tuntuu siltä kuin katsoisi alas kallellaan\nolevaan kaivoon. Köysi, joka riippuu yläpäästä aivan keskeltä,\nkoskee seinään, ennenkuin pohjaan ennättää. Päässä kun seisoo, niin\nei tunnu kovinkaan hyvältä katsella alas korkealta puolelta; mutta\nkun vatsallaan ryömii alemman puolen reunalle ja koettaa kurkottaa\nkaulansa niin pitkälle, että näkee tornin juuren, niin karmii se\nnahkaa ja hetkiseksi saa katsojan vakuutetuksi siitä, kaikesta hänen\nfilosofiastaan huolimatta, että rakennus juuri kaatuu. Hoidatte\nitseänne sangen huolellisesti kaiken aikaa sen typerän vaikutelman\nlumoissa, että _vaikkei_ se kaatuisikaan, niin riittää teidän\nhiukkasenne painoa sen kaatamaan, ellette hyvin huolellisesti katso,\nmiten liikutte.\n\nDuomo, joka on aivan vieressä, on Euroopan kauneimpia tuomiokirkkoja.\nSe on kahdeksansadan vuoden ikäinen. Sen suurenmoisuus on elänyt\nkauemmin kuin se erinomainen kaupan kukoistus ja valtiollinen\nmahti, jotka tekivät sen välttämättömäksi tai paremminkin\nmahdolliseksi. Köyhyyden, rappeutumisen ja raunioiden ympäröimänä se\nkouraantuntuvammin kuin mitkään kirjat antaa meille käsityksen Pisan\nmuinaisesta suuruudesta.\n\nKastekirkko, Battisterio, joka on Vinoa tornia muutaman viikon\nvanhempi, on komea rotunda, valtavan suuri ja kallis rakennus.\nSiinä riippuu lamppu, jonka säännöllisestä heilumisesta Galilei sai\naatteen heilurin rakentamiseen. Se näytti kylläkin vähäpätöiseltä\nsiihen verraten, kuinka valtavasti se laajensi tieteen ja mekaniikan\naloja. Asioita aprikoidessani sen suggeroivassa läheisyydessä\nolin näkevinäni hurjistuneen universumin heiluvia kiekkoja, tämän\nalallisen isän työskenteleviä lapsia. Sillä näytti olevan jokin\nälyllinen ilme olennossaan, ikäänkuin se olisi tiennyt, ettei se\nollutkaan oikeastaan lamppu; vaan että se oli heiluri; valepukuinen\npendeli omia syvämietteisiä ihmeteltäviä ja selittämättömiä\ntarkoituksiaan varten, eikä suinkaan mikään tavallinen heiluri, vaan\nvanha alkuperäinen heiluripatriarkka -- maailman Aatami heiluri.\n\nBattisterion ihmeitä on kaiku, joka on ihanin kaikista kaiuista,\nmistä olemme lukeneet. Opas lauloi kaksi yhteen sointuvaa ääntä,\njoiden väliä oli puolen oktaavin verta; kaiku vastasi mitä\nlumoavimmalla, soinnukkaimmalla, rikkaimmalla sulosointujen\nsekoituksella, mitä kuvitella saattaa. Se oli kuin urkujen pitkä\nakordi, etäisyyden määrättömiin vienontama. Ehkä tätä asiaa\nliioittelen, mutta jos niin teen, on syy korvani -- ei kynäni. Kuvaan\nmuistoa -- ja muistoa, jonka säilytän kauan.\n\nVanhan ajan omituinen uskonnollinen hartaus, joka enemmän luotti\nuskonharjoituksen ulkonaisiin muotoihin kuin sydämen valppaaseen\nvartioimiseen syntisiä ajatuksia vastaan ja kätten varjelemiseen\nsyntisiltä teoilta ja joka uskoi elottomien esineitten suojeleviin\nominaisuuksiin niiden saatua pyhityksen kosketuksesta pyhitettyihin\nesineihin, esiintyy eräässä Pisan kalmistoista hyvin huomiota\nherättävällä tavalla. Haudat on kaivettu maahan, joka on ennen\nvanhaan laivoilla tuotu Pyhästä maasta. Vanhat pisalaiset pitävät\nhautausta semmoiseen maahan paljon pätevämpänä lunastuksen keinona\nkuin monta kirkolta ostettua messua ja monen kynttilän pyhitystä\nNeitsyelle.\n\nPisaa luullaan noin kolmeatuhatta vuotta vanhaksi. Se oli yksi vanhan\nEtrurian kahdestatoista suuresta kaupungista, yhteiskunnan, joka\non erinomaisesta edistyksestään jättänyt niin monta muistomerkkiä\nja niin vähän omaa asiallista määrättyä historiaa. Muuan Pisan\nmuinaisesineitten kauppias antoi minulle vanhanaikaisen kyynelruukun,\njonka hän vakuutti olevan kokonaista neljätuhatta vuotta vanha. Se\noli löydetty Etrurian erään vanhimman kaupungin raunioista. Hänen\nsanainsa mukaan se oli ollut jossain haudassa ja sitä oli käytetty\nniinä ammoisina aikoina, joina Egyptin pyramidit vielä olivat nuoria,\nDamasko kylä, Abraham jokeltava lapsi, jolloin vanhasta Troijasta\nei vielä kukaan ollut untakaan nähnyt, käytetty vastaanottamaan\nkyynelet, joita oli vuodatettu jonkun perheelle rakkaan omaisen\nhaudalla. Se puhui meille omaa kieltään. Ja hellemmällä paatoksella\nkuin mitkään sanat sen mykkä kaunopuheliaisuus kantoi kautta\nvuosisatain pitkän jakson, tuoden meille viestinsä tyhjästä\nistuimesta, tutuista askeleista, joita ei enää kuulunut kynnyksellä,\nmiellyttävästä äänestä, joka oli keskusteluista hälvennyt,\nhävinneestä muodosta! viestin, joka meille aina on niin uusi, niin\nhämmästyttävä, niin kamala, niin aistimia turruttava, ja katso,\nkuinka, nukkavieru ja vanha se on! Ei valiosanaisinkaan historia\nolisi voinut kantaa eteemme tuon vanhan unelma-ajan taruja ja haamuja\nihmislihaan verhottuina ja inhimillisen myötätunnon lämmittäminä\nyhtä elävästi kuin tämä pieni tunnoton savenvalajan tuote. Pisa oli\nkeskiajalla tasavalta, jolla oli oma hallituksensa, armeijansa ja\nlaivastonsa ja suuri kauppa. Se oli sotainen valta, joka lippuihinsa\nikuisti monta loistavaa tappelua Genovaa ja turkkilaisia vastaan.\nSanotaan tässä kaupungissa yhteen aikaan asuneen neljäsataatuhatta\nihmistä; mutta valtikka on otettu sen kourasta, sen laivat ja\narmeijat ovat menneet, sen kauppa kuollut. Sen taistelulippuja\npeittää vuosisatain tomu, sen torit ovat autiot, se on kutistunut\nsyvälle sortuvain muuriensa sisään ja sen lukuisa väestö on\nvähentynyt kahteenkymmeneentuhanteen sieluun. Sille ei ole jäänyt\nkuin yksi asia, mistä ylpeillä, eikä se hyvin paljoa: se on Toscanan\ntoinen kaupunki.\n\nSaavuimme Livornoon siksi ajoissa, että näimme siitä kaikki, mitä\nhalusimmekin, kauan ennenkuin kaupungin portit illaksi suljettiin, ja\nlähdimme sitten laivaan.\n\nMeistä tuntui, kuin olisimme olleet kotoa poissa kokonaisen\naikakauden. Emme olleet ennen täysin älynneetkään, mikä erinomaisen\nmiellyttävä koppi hyttimme sentään olikin; emmekä sitä, kuinka\nhupaisaa oli istua päivällistä syömässä omassa tuolissaan omassa\nsalongissaan ja tuttavallisesti jutellen ystävien kanssa omalla\nkielellään. Oi mikä suloinen onni, kun ymmärtää jok'ainoan sanan,\nmitä sanotaan, ja tietää, että jokainen vastaukseksi lausuttu sana\nniinikään ymmärretään! Puhuisimme itsemme nyt kuoliaaksi, mutta\nkuudestakymmenestäviidestä ei ole kuin kymmenen, joiden kanssa\npuhua. Muut ovat vaelluksella, tuskin edes tiedämme, missä. Emme\nlähde Livornossa rantaan. Olemme saaneet kylläksemme italialaisista\nkaupungeista, toistaiseksi, ja paljon mieluummin kuljeskelemme\ntutulla peräkannellamme ja katselemme tätä etäältä.\n\nTämän Livornon typerät vallanpitäjät eivät jaksa ymmärtää, kuinka\nniin suuri höyry kuin meidän voisi tulla Atlantin takaa ilman\nmitään muuta tarkoitusta kuin palvella herras- ja naisseuraa heidän\nhuviretkellään. Se näyttää liian uskomattomalta. Se heidän mielestään\nantaa aihetta epäluuloihin. Jotain tärkeämpää täytyy piillä tuon\nkaiken takana. He eivät jaksa sitä ymmärtää ja halveksivat laivan\npaperien todistusta. Lopun lopuksi he ovat päättäneet, että me\nolemme pataljoona valepukuisia kiihoittavia ja verenhimoisia\ngaribaldilaisia! Ja täydessä vakavuudessa he ovat asettaneet\ntykkiveneen pitämään laivaa silmällä yöt päivät, käskien ryhtyä\nheti paikalla toimeen, jos huomataan jotain vallankumouksellista\nliikettä! Ympärillämme kulkee vahtivia poliisiveneitä kaiken\naikaa, eikä merimiehen tarvitse muuta kuin pukea punainen paita\npäälleen, niin on hän vaarassa saada tehdä korttikaalin kanssa\ntuttavuutta. Nämä poliisit seuraavat perämiehemme venettä rannalta\nlaivaan ja laivasta maalle ja pitävät valppaasti silmällä hänen\nhämäriä liikehtimisiään. Vielä he vangitsevat hänet, ellei hän\nala näyttää naamaa, joka on vähemmän verenvuodatusta, kapinaa ja\nkiihoitusta. Muutamat matkustajistamme kävivät kaikessa ystävyydessä\neilen (kutsuttuina) kenraali Garibaldin luona, ja tämä on paljon\nvahvistanut niitä hirveitä epäluuloja, joita hallitus hautoo meitä\nvastaan. Ystävällistä vierailua pidetään vain verisen salaliiton\nverhona. Nämä ihmiset tulevat läheltä katselemaan, kun uimme meressä\nlaivan vieressä. Mahtanevat luulla, että pohjassa on enemmänkin\nkonnia, joiden kanssa pidämme yhteyttä.\n\nKuulostaa siltä, että meitä Napolissa luultavasti odottaa karanteeni.\nPari kolme meistä ei halua antautua tähän vaaraan. Levättyämme aiomme\nsen vuoksi ranskalaisella laivalla kulkea Civita Vecchiaan ja sieltä\nRoomaan ja junalla Napoliin. Junia ei pidetä karanteenissa, olivatpa\nne saaneet matkustajansa mistä tahansa.\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\nVararikkoinen rakentaja -- Rautatiekomeutta -- Miten täyttää valtion\ntyhjä kukkaro -- Kirkko-äidin uhkeutta -- Kirkollista loistoa --\nKomeutta ja kurjuutta -- Yleistä sadattelua -- Yhä komeutta -- Hyvä\nsana pappien puolesta -- Kaamea Civita Vecchia -- Matkalla Roomaan.\n\n\nTäällä Italiassa on koko joukko semmoista, mitä en ymmärrä\n-- varsinkaan en pysty älyämään sitä, kuinka vararikkoisella\nhallituksella voi olla tämmöiset palatsimaiset rautatieasemat ja\ntämmöiset ihmeteltävät maantiet. Tosiaan, nämä viimeksimainitut ovat\ntimantin kovuiset, suorat kuin viivoitin, sileät kuin permanto ja\nvalkoiset kuin lumi. Kun on liian pimeä nähdä mitään muuta, näkee\nvielä Ranskan ja Italian valkoiset maantiet. Ja ne ovat niin puhtaat,\nettä niiltä vaikka söisi, ilman pöytäliinaa. Siitä huolimatta niillä\nei kanneta veroa.\n\nMitä taas rautateihin tulee -- ei meillä ole ainoatakaan rataa,\nmitä voisimme niihin verrata. Vaunut liukuvat niin tasaisesti, kuin\nolisi niiden alla jalakset. Asematalot ovat hakatusta marmorista\nrakennettuja palatseja, uljaat pilarikäytävät ja laajat seinät ja\nkatot päästä päähän freskoilla runsaasti koristetut. Korkeita ovia\nsulostavat kuvapatsaat ja leveät lattiat ovat kaikki kiilloitetuilla\nmarmorilevyillä lasketut.\n\nNämä seikat suostuttelevat minua enemmän kuin Italian sadat\nkokoelmat verrattomine taideaarteineen, minä kun edelliset ymmärrän,\njälkimmäisille en ole pätevä arvoa antamaan. Maanteissä, rautateissä,\nasemataloissa ja Firenzen ja muitten täkäläisten kaupunkien uusissa\nbulevardeissa samanmallisine taloineen näen Louis Napoleonin hengen,\ntaikka oikeammin, näen tämän valtiomiehen töitä matkittavan. Mutta\nLouis on pitänyt huolta siitä, että näillä uudistuksilla Ranskassa\non tosi pohja ja perustus -- rahoja. Hänellä on aina rahoja, millä\ntukea suunnitelmiaan; ne vahvistavat Ranskaa, eivätkä milloinkaan\nheikonna sitä. Ranskan aineellinen menestys on tosipohjalla. Mutta\ntäällä asian laita on toinen. Tämä maa on vararikkotilassa. Täällä ei\nole näihin suuriin töihin todellista perustusta. Varallisuus, jota\nniiden pitäisi ilmaista, on olematon. Valtion raha-arkut ovat tyhjät\nja sen vuoksi ne heikontavat sitä, sen sijaan että vahvistaisivat.\nItalia on saavuttanut sydämensä rakkaimman toivon, siitä on tullut\nitsenäinen valtio -- mutta tämä voitto on kuin olisi se voittanut\nelefantin valtain arpajaisissa. Sillä ei ole, millä sitä ruokkia.\nTottumattomana hallitsemaan se syöksyi kaikenlaisiin tarpeettomiin\nmenoihin ja turmeli raha-asiansa melkein yhdessä päivässä. Se tuhlasi\nmiljooneja frangeja laivastoon, jota se ei tarvinnut, ja heti ensi\nkerralla, kun se otti uuden leikkikalunsa käytäntöön, sille annettiin\nsemmoinen potku, että se lensi korkeammalle kuin Gilderoyn leija --\npyhiinvaeltajaimme sanoja käyttääkseni.\n\nMutta huono se tuuli, joka ei tuo kenellekään hyvääkin mukanaan.\nVuosi takaperin, kun täydellinen luhistuminen uhkasi Italiaa\nja sen setelit tuskin olivat paperin arvoiset, jolle ne olivat\npainetut, rohkeni eduskunta tehdä kaappauksen, joka vähemmän\nepätoivoisissa oloissa olisi ollut sen lujimmillekin valtiomiehille\nliian kammottava. He tavallaan takavarikoivat kirkon tilukset!\nTässä pappien riivaamassa maassa! Tässä maassa, joka on haparoinut\npapillisen taikauskon sydänyössä tuhatkuusisataa vuotta! Se oli\nItalialle harvinaisen hyvä onni tuo paha ilma, joka pakotti sen\nvankilansa seinät murtamaan.\n\nSitä ei sanota kirkon omaisuuden _takavarikoimiseksi_. Tämä vielä\nkuulostaisi liian karkealta. Mutta sitä se kuitenkin on. Italiassa\non tuhansia kirkkoja, kullakin tiesi kuinka monia miljoonia aarteita\nkomeroittensa säiliöissä ja jokaisella pappipataljoonansa, jota se\nelättää. Ja sitten ovat kirkon tilukset -- penikulmittain parhaita\npeltoja ja jaloimpia metsiä Italian eri osissa, joista kaikista\nkirkko saa suunnattomia tuloja, mutta joista ei ainoakaan maksa\nvaltiolle sentin vertaakaan veroa. Muutamissa suurissa piireissä\nkirkko omistaa _kaiken_ omaisuuden -- maat, vedet, metsät, myllyt ja\ntehtaat. Kirkko ostaa, myy, valmistaa, ja kun se ei maksa veroa, niin\nkuka voi sen kanssa kilpailla?\n\nMutta nyt hallitus on tämän kaiken anastanut, ei tosin vielä\nmuodollisesti, mutta epäilemättä anastuksesta vielä tulee kaikin\npuolin ankara ja runoton todellisuus. Jotain on tehtävä nälkiintyneen\nvaltionrahaston vahvistamiseksi, eikä koko Italiassa ole muita\napulähteitä -- ei muuta kuin kirkon rikkaudet. Hallitus sen vuoksi\naikoo anastaa suuren osan pappien maatilain, tehtaitten y.m.\ntuloista, jopa kirkotkin ja jatkaa niiden toimintaa omalla tavallaan\nja omalla edesvastuullaan. Muutamassa tapauksessa vain se aikoo\njättää suurien suosituimpain kirkkojen laitokset koskematta, mutta\nkaikissa muissa se aikoo pitää vain kourallisen pappeja saarnaamista\nja rukoilemista varten, maksaa joillekuille harvoille eläkkeen ja\nantaa lopulle matkapassit.\n\nKatsokaa, pyydän, jotakuta näistä kirkoista ja niiden koristuksista\nnähdäksenne, menetteleekö hallitus oikein vai eikö. Veneziassa,\nkaupungissa, jonka asukasluku on satakuntatuhatta, on nykyään\ntuhatkaksisataa pappia. Taivas yksin tietää, paljonko niitä oli,\nennenkuin eduskunta niiden luvun rajoitti. Siellä oli muun muassa\njesuiittain suuri kirkko. Ennen tarvittiin sen koneiston käyttämiseen\nkuusikymmentä pappia -- hallitus tulee nyt toimeen viidellä ja muut\non viroistaan erotettu. Tämän kirkon ympärillä on joka puolella vain\nkurjuutta ja köyhyyttä. Sen ovella kurotettiin eteemme toistakymmentä\nhattua ja lakkia, ja yhtä monta päätä nöyrästi kumarrettiin, yhtä\nmonta kättä ojennettiin pennejä pyytämään -- niitä pyydettiin\nvieraalla kielellä, jota emme ymmärtäneet, mutta niitä pyysivät myös\nsurulliset silmät, kuopalle painuneet posket ja ryysyiset vaatteet\nsanoilla, jotka eivät kaivanneet kielenkääntäjää. Astuimme sitten\nsisään suuresta ovesta, ja siellä näyttivät koko maailman rikkaudet\nolevan edessämme! Valtavia, yhdestä ainoasta marmorilohkareesta\nveistettyjä pilareita, pitkin pituuttaan täynnään monimutkaisia,\nkalliista viheriästä marmorista vuoltuja, varteen upotettuja\nkuvioita; saarnastuoleja samoista kalliista aineista, kuvallisine,\nlaskoksissa riippuvine kiviverhoineen, joihin kankaan langatkin oli\nmitä hienoimmin jäljennetty; loistava pääalttari kiilloitettuine\npintalevyineen ja kaiteineen, jotka ovat tehdyt itämaisesta\nagaatista, jasperista, verde anticasta ja muista kalliista kivistä,\njoiden nimiäkään tuskin tunnemme -- ja kaikkialla arvaamattoman\nkalliita lapislazuli-levyjä niin tuhlaten, ikäänkuin kirkolla olisi\nollut niitä kokonainen kivilouhos. Keskellä tätä loistoa näyttivät\ntäydestä kullasta ja hopeasta tehdyt alttariesineet halvoilta\nja jokapäiväisiltä. Lattia ja kattokin maksavat ruhtinaallisen\nomaisuuden.\n\nMutta mitä hyötyä on siitä, että nämä rikkaudet saavat maata\njoutilaina, vaikka toinen puoli yhteiskunnasta päivästä päivään\ntuskin tietää, kuinka voisivat säilyttää ruumiinsa ja sielunsa\nyhteyden? Ja mitä viisautta on siinä, että pidetään jos kuinka\nmonia satoja miljoonia hyödyttöminä kirkkokoruina kautta Italian ja\nannetaan kansan nääntyä horjuvan valtiomahdin verotaakan alla?\n\nSen mukaan mitä minä voin nähdä, on Italia tuhannen viidensadan\nvuoden aikana käyttänyt kaiken tarmonsa, kaikki rahansa ja kaiken\nahkeruutensa rakentaakseen valtavan määrän ihmeteltäviä kirkkoja ja\nnäännyttääkseen kansalaistensa nälkään saadakseen tämän aikaan. Koko\nmaa on nykyään kuin yhtenä ainoana loiston ja kurjuuden museona.\nTavallisen amerikkalaisen kaupungin kaikki kirkot yhteensäkään eivät\nriittäisi yhden ainoankaan italialaisen duomon jalokivikorujen\nostamiseen. Mutta duomoja siellä on satoja. Ja yhtä Amerikan\nkerjäläistä vastaan Italia voi asettaa sata -- ryysyjä ja syöpäläisiä\nsen mukaan. Se on maailman kurjin ja ruhtinaallisin maa.\n\nKatsokaamme esimerkiksi Firenzen suurta duomoa -- valtavaa\nrakennusta, joka on kansalaisten kukkaroita nylkenyt viisisataa\nvuotta, eikä ole vielä likimainkaan valmis. Samoin kuin kaikki muut\nihmiset minäkin lankesin maahan ja palvelin sitä, mutta kun likaisia\nkerjäläisiä alkoi hyöriä ympärilläni, oli vastakohta liian jyrkkä,\nliian kaunopuhelias ja minä sanoin: \"Oi te klassillisen Italian\npojat, _onko_ yritteliäisyyden, itseluottamuksen, jalon alotteen\nhenki teissä kerrassaan kuollut? Miks'ette ryöstä kirkkoanne?\"\n\nKolmesataa onnellista pappia, joilta ei mitään puutu, on tässä\nkatedraalissa toimessa.\n\nFirenzessä on suuri mausoleokin, joka rakennettiin Herramme\nja Vapahtajamme ja Medicin perheen haudaksi. Tämä kuuluu\njumalanpilkalta, mutta se on totta ja jumalanpilkka toteutettiinkin.\nKuolleet ja kirotut Medicit, Firenzen julmat hirmuhallitsijat, jotka\nolivat sen kirouksena yli kaksisataa vuotta, lepäävät suolattuina\nkallisarvoisessa holvikehässä ja tämän keskelle aiottiin Pyhä Hauta\ntuoda. Retkikunta, joka lähetettiin sitä Jerusalemista noutamaan,\nkohtasi kuitenkin vastarintaa eikä voinutkaan ryöstöä toimittaa ja\nmausoleon keskusta on sen vuoksi nyt tyhjä. Firenzessä sanotaan,\nettä koko mauseleo oli aiottu Pyhäksi haudaksi ja että se muutettiin\nperhehaudaksi vasta sitten kun Jerusalemin-retki meni myttyyn\n-- mutta minulla on omat epäilykseni. Epäilemättä jotkut noista\nMediceistä olisivat hiljaisuudessa pitäneet huolta siitä, että he\nolisivat sisään päässeet. -- Mitä _ne_ eivät juljenneet tehdä, se\nei ollut tekemisen arvoista. Niin, antoivathan he maalata noista\ntavallisista, ammoin unohdetuista sotaretkistään maalla ja merellä\nsuuria freskoja (kuten Venezian vanhat doogitkin), joissa Vapahtaja\nja Neitsyt heille heittävät pilvistä kukkavihkoja ja Jumaluus itse\ntaivaassa valtaistuimellaan osoittaa heille mielihyväänsä! Ja kutka\nmaalasivat näitä? Tizian, Tintoretto, Paolo Veronese, Rafael --\nkutkas muut kuin nuo maailman epäjumalat, \"vanhat mestarit\".\n\nAndrea del Sarto ikuisti ruhtinaansa maalauksilla, jotka luultavasti\nainaiseksi pelastavat heidät hyvin ansaitusta unhotuksesta, ja he\nantoivat hänen nähdä nälkää -- joka kyllä saattoi olla paikallaan.\nRafael maalasi Katharina de Medicin kaltaisen ilkimyksen taivaaseen\nistumaan tuttavallisessa juttelussa Neitsyt Maarian ja enkelien\nkanssa (en mainitsekaan korkeampia), mutta siitä huolimatta ystäväni\nmorkkaavat minua siitä, että minulla on ennakkoluuloja \"vanhoja\nmestareita\" vastaan, minä kun en aina huomaa kauneutta, joka heidän\ntuotteissaan on. Minä en voi olla sitä näkemättä silloin tällöin,\nmutta minä yhä edelleenkin huudan sitä matelevaa henkeä vastaan, joka\nsai nuo mestarit halventamaan jalot lahjansa semmoisten hirviöitten\nliehakoitsemiseen, kuin Ranskan, Venezian ja Firenzen ruhtinaat\nolivat kolmisensataa vuotta sitten.\n\nMinulle sanotaan, että vanhain mestarien täytyi tehdä nämä häpeätyöt\nleipänsä vuoksi, ruhtinaat ja vallanpitäjät kun olivat taiteen\nainoat suosijat. Jos suurlahjaisen miehen on lupa tallata ylpeytensä\nja miehuutensa lokaan leivän vuoksi mieluummin kuin nähdä nälkää\nja säilyttää jaloutensa tahrattomana, silloin puolustus on pätevä.\nSamalla syyllä voisimme puolustaa Washingtonia ja Wellingtonia, jos\nhe olisivat varkaita, ja epäsiveitä naisia.\n\nMutta oli miten oli, Medicien mausoleo ei vain lähde mielestäni.\nSe on kirkon suuruinen, sen kivilattia niin upea, että se kelpaisi\nvaikka kuninkaan palatsiin, sen suuri kupu täynnään freskoja, sen\nseinät tehdyt -- mistä? Marmoristako? -- vai laastista? -- puusta? --\npaperista? Ei. Punaisesta porfyyristä -- viheriäisestä marmorista --\njaspiksesta -- itämaisesta agaatista -- alabasterista -- helmiäisestä\n-- kalsedonista -- punaisesta korallista -- lapis latsulista! Kaikki\nnuo laajat seinät ovat kokonaan näistä kallisarvoisista kivistä,\njotka on yhteen upotettu muodostamaan mitä monimutkaisimpia kuvioita\nja kirjailuja ja kiilloitettu niin sileiksi, että ne loistavat kuin\nsuuret peilit, heijastaen ylhäältä kuvun loistavia maalauksia. Ja\nerään Medici vainajan muistopatsaan edessä lepää kruunu -- jossa\non niin paljon loistavia timantteja ja smaragdeja, että niillä\nmelkein ostaisi suuren sotalaivan -- jos ne nimittäin ovat oikeita.\nTämmöisiin esineihin hallitus on kateen silmänsä iskenyt, ja onnen\npäivä on Italialle se päivä, jona ne valtion rahastoon katoavat.\n\nJa nyt --. Ei mutta tuossa taas lähestyy kerjäläinen. Käyn ulkona\ntuhoamassa hänet ja tulen sitten takaisin ja kirjoitan vielä luvun\nsisunpurkauksia.\n\nSyötyäni tuon ystävättömän orvon -- karkoitettuani pois hänen\ntoverinsa -- lopulta taas tyynnyttyäni ja käytyäni jälleen\nmiettiväiseksi -- alan nyt olla ystävällisemmällä tuulella. Alan\ntuntea, että puhuttuani niin vapaasti papeista ja kirkoista tulee\nminun oikeuden nimessä myös kertoa, jos tiedän niistä jotain\nhyvääkin. Minä _olen_ kuullut koko joukon asioita, jotka näyttävät\nolevan papistolle ansioksi, mutta huomattavin asia, minkä nyt\nmuistan, on erään kerjäläismunkkikunnan uhrautuvaisuus viime\nvuonna raivonneen koleran aikana. Tarkoitan dominikaaneja --\nmunkkeja, jotka käyttävät karkeaa paksua ruskeaa kaapua ja hilkkaa\nilmaston kuumuudesta huolimatta ja käyvät paljain jaloin. He elävät\nluullakseni kokonaan almuista. Epäilemättä he rakastavat uskontoaan,\nkun he niin paljon kärsivät sen vuoksi. Koleran raivotessa\nNapolissa ja sortaessa ihmisiä sadoittain, joka päivä, itsekkäitten\nyksityisten etujen hukuttaessa kaiken huolen yhteishyvästä ja\nkaikkien kansalaisten pitäessä vain kukin omaa parastaan ainoana\nsilmämääränään liittyivät nämä miehet yhteen ja kiertelivät\npitkin kaupunkia hoitamassa sairaita ja kuolleita hautaamassa.\nMoni sai hengellään maksaa jalon työnsä. Iloisella mielellä he\nsiitä luopuivat, kuten hyvin saattoivatkin. Matemaattisen tarkat\nuskontunnustukset ja oikeaoppisuuden saivartelut ovat ehdottomasti\nvälttämättömät eräänlaisten sielujen autuudelle, mutta varmaankin\narmeliaisuus, puhtaus ja epäitsekkäisyys, joka asuu tämänkaltaisten\nihmisten sydämessä, lunastaisi heidän sielunsa, vaikkapa he oikeaan\nuskontunnustukseen nähden -- siihen, joka on meidän -- olisivatkin\nvararikkoisia.\n\nEräs tämmöinen paljasjalkainen veitikka tuli tänne Civita\nVecchiaan kanssamme samassa pienessä ranskalaisessa höyrylaivassa.\nSalongissa meitä kaikkiaan oli vain puolikymmentä henkeä. Munkki\nkuului kansimatkustajiin. Hän oli laivan sielu, tuo inkvisition\nverenhimoinen poika! Hän ja erään ranskalaisen sotalaivan\nkapellimestari soittivat pianoa ja vuorotellen lauloivat\noopperasäveliä. Yhdessä he lauloivat duettoja. Sommittelivat\nitselleen sitten tilapäisiä teatteripukuja ja esittivät meille\nhullunkurisia ilveilyjä ja pantomiimeja. Tulimme munkin kanssa\nkerrassaan ensiluokkaisesti toimeen ja juttelimme aivan ylöttömästi,\nvaikkei hän ymmärtänyt, mitä me sanoimme, eikä hänkään lausunut\nsanaakaan, jonka merkityksen me olisimme arvanneet.\n\nTämä Civita Vecchia on suurenmoisin lian, syöpäläisten ja\ntietämättömyyden pesä, mitä vielä olemme nähneet, lukuunottamatta\ntuota afrikkalaista kadotusta, jota sanotaan Tangeriksi ja joka on\njuuri tämän kaltainen. Täkäläiset ihmiset elävät kujien varsilla,\njotka ovat kahden askeleen levyiset ja uhoavat hajua, joka on\nomituinen, mutta ei erikoisen ihastuttava. Hyvä on, etteivät kujat\nole sen leveämmät, sillä nyt niissä on niin paljon löyhkää kuin\nihminen kestää voi. Jos ne olisivat leveämmät, niin tietysti niihin\nmahtuisi enemmän ja ihmiset kuolisivat. Nämä kujat ovat kivellä\nlasketut ja permantoverhona niissä on kuolleita kissoja ja hajonneita\nryysyjä ja mätäneviä naatteja ja vanhojen kenkärajojen rauskoja,\njoka kaikki on tiskivedestä vettynyttä, ja ihmiset istuvat ympärillä\ntuoleilla ja nauttivat siitä. Yleensä he ovat laiskoja, mutta siitä\nhuolimatta heillä on vähän ajanviettoja. Pari kolme tuntia tehdään\ntyötä yhteen mittaan, ei kuitenkaan kovasti, sitten heitetään ja\npyydystellään kärpäsiä. Tähän ei erikoista taitoa tarvita, ei\ntarvitse kuin hairaista -- ellei satu tulemaan tavoitettu, tulee\njoku toinen. Heistä se ajaa saman asian. Heillä ei ole erikoisia\nsuosikkeja. Saivatpa minkä tahansa, juuri se heidän pitikin saada.\n\nNiillä on muunkinlaisia hyönteisiä, mutta eivät he siltä ole\nylpeitä. Sangen rauhallista, vaatimatonta kansaa. Heillä on enemmän\ntämänkaltaista omaisuutta kuin muilla yhteiskunnilla, mutta he eivät\nsiltä kersku.\n\nHe ovat kovin likaisia -- nämä ihmiset -- naama likainen, vaatteet\nlikaiset, koko ihminen likainen. Kun he näkevät jonkun, jolla on\npuhdas paita päällään, suuttuvat he. Vaimot pesevät toisen puolen\npäivästä vaatteita kadulla yhteisissä altaissa, mutta ne luultavasti\novat jonkun toisen vaatteita. Taikka ehkä heillä on yksi puku,\njota pitävät, ja toinen, jota pesevät; sillä koskaan heillä ei ole\npäällään vaatteita, joita olisi koskaan pesty. Kun he ovat pestävänsä\npesseet, istuvat he kujissaan ja hoitavat penskojaan. Hoitavat yhtä\ntuhkimusta kerrallaan ja toiset hinkkaavat selkäänsä ovenkamaraa\nvastaan ja iloitsevat.\n\nKaikki tämä maa kuuluu kirkkovaltioon. Kouluja täällä ei näy olevan\nensinkään ja vain yksi biljardipöytä. Opetus on sangen alhaisella\nkannalla. Osa miehistä menee sotaväkeen, osa rupeaa papiksi ja loput\nsuutariksi.\n\nTäällä on voimassa passijärjestelmä, mutta sama on asian laita\nTurkissakin. Tästä näkyy, että Kirkkovaltio on yhtä edistynyt kuin\nTurkkikin. Tämä seikka jo sinään riittää tukkimaan pahansuopain\npärjääjäin suun. Minun täytyi saada passini \"viseeratuksi\" Roomaa\nvarten Firenzessä, mutta täällä minua ei siitä huolimatta tahdottu\nlaskea maihin, ennenkuin poliisi oli sen tarkastanut ja sitten\nlähettänyt minulle luvan. Eivät edes uskaltaneet kahteentoista\ntuntiin antaa minun saada passiani takaisin omaan käteeni, niin\npelättävältä näytin. Pitivät viisaimpana antaa minun ensin jäähtyä.\nPelkäsivät arvatenkin, että valloittaisin kaupungin. Vähän he\nminua tunsivat. Minä en huolisi siitä ilmaiseksikaan. Asemalla\nmatkatavarani tutkittiin. Otettiin eräs kaikkein parhaista\nkaskuistani ja luettiin se kahteen kertaan huolellisesti läpi ja\nsitten luettiin takaperin. Mutta se oli heille liian syvällistä.\nAntoivat sen kiertää ja jokainen punnersi sitä vähän aikaa, mutta se\nvei heistä kaikista voiton.\n\nSe ei ollutkaan mikään tavallinen kasku. Lopulta eräs upseeri\nveteraani tarkkaavasti tavaili sen läpi ja pudisti kolmesti tai\nneljästi päätään ja sanoi, että se hänen käsityksensä mukaan oli\nkapinallinen. Tällöin ensi kertaa tunsin levottomuutta. Lupasin\npaikalla selittää asiakirjan ja he keräytyivät ympärilleni. Ja sitten\nminä selitin ja selitin ja selitin ja he tekivät muistiinpanoja\nkaikesta, mitä sanoin, mutta kuta enemmän selitin, sitä enemmän he\neivät ymmärtäneet sitä, ja kun vihdoin herkesin, niin en ymmärtänyt\nsitä itsekään. He sanoivat luulevansa, että se oli paloartikkeli,\njoka oli tähdätty hallitusta vastaan. Minä selitin juhlallisesti,\nettä sitä se ei ollut, mutta he vain pudistelivat päätään, eivätkä\ntahtoneet uskoa. Sitten he neuvottelivat hyvän aikaa ja lopulta\nottivat sen takavarikkoon. Olin kovin pahoillani siitä, sillä olin\nnähnyt paljon vaivaa siitä pilasta ja olin siitä koko lailla ylpeä,\nmutta nyt luullakseni en saa nähdä sitä enää koskaan. Arvatenkin\nse lähetetään Roomaan, ja pistetään rikosarkiston lokeroihin, ja\nsiellä sitä vasta pidetään salaperäisenä helvetinkoneena, joka olisi\nkuin miina räjähdyttänyt hyvän paavin ilmaan ja hajoittanut hänet\nyltympäri, ellei ihmeellinen kaitselmus olisi sitä estänyt. Ja\nluultavasti seuraavat poliisit minua Roomassa kuin koirat paikasta\npaikkaan kaiken aikaa, pitäen minua vaarallisena yksilönä.\n\nCivita Vecchiassa on peloittavan kuuma. Kadut ovat hyvin kaidat ja\ntalot hyvin paksuseinäiset, vankat ja korkeat suojaksi kuumuutta\nvastaan. Tämä on ensimmäinen kaupunki, mitä olen Italiassa nähnyt,\njolla ei ole suojeluspyhimystä. Luultavasti ei kukaan muu pyhimys\nkestäisi ilmastoakaan kuin se yksi, joka meni taivaaseen tulisissa\nvaunuissa.\n\nTäällä ei ole mitään nähtävää. Ei ole edes tuomiokirkkoa eikä\nyhtätoista tonnia puhtaita hopea-arkkipiispoja sen sakastissa.\nEikä täällä näytellä seitsemäntuhannen vuoden vanhoja lahoavia\nrakennuksia, Eikä savukuivia vanhoja tulivarjostimia, jotka olisivat\nRubensin tai Simsonin tai Tizianin tai Fergusonin tai kenen muun\ntahansa \"mestariteoksia\". Eikä täällä ole pullottuja pyhimysten\njäännöksiä eikä naulaakaan oikeasta rististä. Lähdemme Roomaan.\nTäällä ei ole mitään nähtävää.\n\n\n\n\nXXVI LUKU\n\nNykyinen roomalainen matkoilla -- Pietarin kirkon suuruus --\nPyhäinjäännöksiä -- Suurenmoinen näköala kirkon katolta -- Pyhä\ninkvisiitio -- Mielenkiintoista munkkipetkutusta -- Colosseum\nraunioina -- Colosseum mahtinsa valta-aikoina -- Colosseumin ohjelma\n-- Roomalaisen sanomalehden taidearvostelu 1700 vuotta sitten.\n\n\nMikä antaa ihmiselle jaloimman tyydytyksen? Mikä se on, joka\nylpeydellä paisuttaa ihmisen rinnan yli sen, mitä muut kokemukset\nvoivat? Löytäminen! Se että tiedätte astuvanne, missä ei kukaan\nennen ole astunut, että katselette, mitä ihmissilmä ei ole ennen\nnähnyt, että hengitätte ilmoilla, missä ei ennen kukaan ole\nhengittänyt. Se, että luotte idean -- keksitte suuren aatteen --\nälyllisen kultamöhkäleen aivan saman kentän pintapölyn alla,\nminkä poikki jos kuinka moni älyaura on ennen kulkenut. Se että\nlöydätte uuden planeetan, keksitte uuden saranan, huomaatte tien,\nmiten saada salamat viestejänne viemään. Olla _ensimmäinen_ -- se\non pääasia. Tehdä jotain, sanoa jotain, nähdä jotain ennenkuin\n_kukaan_ muu -- tämä se tuottaa mielihyvän, jonka rinnalla kaikki\nmuut mielihyvät haalenevat ja tuntuvat jokapäiväisiltä, muut\nhaltioitumiset halvoilta ja triviaaleilta. Morse, joka alisti\nsalaman palvelijakseen viestejään viemään, Fulton, joka tuolla\nseisauksen pitkällä vuosisadalla laski kätensä höyrykoneen läpälle\nja sai höyrylaivan liikkumaan, Jenher, jonka potilaat, lehmästä\nsaatu myrkky suonissaan, tarttumaa saamatta saattoivat kulkea\nisorokkosairashuoneen läpi, Howe, jonka mieleen äkkiä juolahti,\nettä neulansilmä sadanviidenkymmenen sukupolven aikana oli ollut\nneulan väärässä päässä, se nimetön taiteen mestari, joka muinoin,\nmuistoista häipyneellä ajalla, laski kädestään taltan ja katseli\nvalmiiksi saamaansa Laokonia, Daguerre, joka käski auringon\nkeskitaivaalta piirtämään maisemankuvan hänen hopeoituun levyynsä ja\nsai auringon tottelemaan, Columbus \"Pintansa\" köysistössä, kun hän\nheilutti hattuaan yli tarumaisen meren ja loi ensimmäisenä katseensa\ntuntemattomaan maailmaan! Nämä ovat niitä miehiä, jotka ovat todella\n_eläneet_ -- jotka ovat todella tienneet, mitä mielihyvä on -- jotka\novat monta innoittamisen elinaikaa keskittäneet yhteen ainoaan\nhetkeen.\n\nMitä voi Rooma tarjota minulle nähtävää, mitä muut eivät olisi\nnähneet ennen minua? Mitä on siellä minun kosketeltavaa, mitä muut\neivät olisi ennen kosketelleet? Mitä on siellä minulle huomattavaa,\nopittavaa, kuultavaa, tiettävää, joka sykäyttäisi minun mieltäni,\nennenkuin se muille joutuu? Mitä voin löytää? -- En mitään. En yhtään\nmitään. Yksi matkustuksen viehätyksistä tässä kuolee. Mutta olisinpas\nroomalainen! -- Jos omani lisäksi voisin saada nykyroomalaisen\nlaiskuuden, nykyroomalaisen taikauskon ja nykyroomalaisen rajattoman\ntietämättömyyden, mitä aavistamattomain ihmeitten pyörryttäviä\nmaailmoja löytäisinkään! Ah, olisinpa vaikka vain Campagnalla\nsyntynyt ja elänyt, viidenkolmatta mailin päässä Roomasta. _Silloin_\nminä vasta matkustelisin.\n\nMenisin Amerikkaan näkemään ja oppimaan ja palaisin Campagnalle ja\nseisoisin maanmiesteni edessä kuuluna löytäjänä. Sanoisin heille:\n\n\"Näin siellä maan, jossa ei ollut kaikki varjostavaa kirkko-äitiä,\nja siellä kuitenkin elettiin. Näin hallituksen, jolla ei turvanaan\nole ollut ainoatakaan ulkomaalaista sotamiestä ja joka ei niiden\npalkkaamiseen kuluta suurempaa summaa kuin maan koko hallintoon.\nNäin tavallisia ihmisiä, jotka taisivat lukea ja kirjoittaa; näin\ntavallisen maalaiskansan pieniä lapsiakin, jotka lukivat kirjaa; jos\nrohkenisin luulla teidän uskovan sitä, niin sanoisin heidän taitavan\nkirjoittaakin. Kaupungeissa näin ihmisten juovan maukasta juomaa,\njoka oli tehty liidusta ja vedestä, mutta en kertaakaan nähnyt vuohia\najettavan pitkin heidän Broadwaytaan tai Pennsylvania Avenuetaan tai\nMontgomery Streetiään ja talojen ovilla lypsettävän. Näin oikeita\nlasiakkunoita alhaisimmankin rahvaan asunnoissa. Osa taloista ei\nole kivestä eikä edes tiilestä; minä pyhästi vannon, että ne ovat\npuusta. Talot siellä syttyvät ja palavat, toisinaan -- palavat\ntodella aivan pohjiaan myöden, niin ettei jää mitään jäljelle. Voisin\nvaikka kuolinvuoteellani vannoa, että tämä on totta. Ja todistukseksi\nsiitä, ettei tuo ole edes harvinaista, minä väitän, että heillä\non kone, jota sanotaan paloruiskuksi ja joka syöksee itsestään\nvirtanaan vettä ja on aina varalla, yöt päivät, lähetettäväksi\npaikalla palaviin taloihin. Arvelette kai yhden koneen riittävän,\nmutta joissakuissa suurissa kaupungeissa on satakin. Siellä pidetään\nkuukausipalkalla miehiä, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin\nsammuttaa tulipaloja. On ihmisiä, jotka vakuuttavat talonne, ettei se\npala, kun maksatte heille jonkun verran; ja jos se kuitenkin palaa,\nmaksavat he sen. Kouluja siellä on sadoittain ja tuhansittain ja ken\ntahansa voi ruveta oppimaan ja tulla yhtä viisaaksi kuin itse pappi.\nTuossa ihmeellisessä maassa rikas joutuu kadotukseen, jos hän kuolee\nsynnintekijänä; hän ei paljollakaan rahalla voi ostaa synninpäästöä.\nSiellä ei rikkaudesta ole paljoa apua. Nimittäin toisen maailman\nasioihin nähden, mutta tämän maailman asioihin nähden paljon, ylen\npaljon. Siellä nimittäin rikasta pidetään hyvin suuressa arvossa ja\nhänestä tehdään lainsäätäjä, kuvernööri, kenraali tai senaattori,\nvaikka hän olisi kuinka tietämätön aasi tahansa -- aivan samoin kuin\nmeidän rakkaassa Italiassamme aatelisilla on kaikki korkeat virat,\nvaikkapa he joskus olisivatkin jalosyntyisiä idiootteja. Rikkaalle\nannetaan siellä kalliita lahjoja, häntä kutsutaan pitoihin ja häntä\nkestitään monimutkaisilla juomilla; mutta köyhät ja velkaiset taas\naina maksavat laskunsa. Naiset pukeutuvat erilaiseen pukuun melkein\njoka päivä; tavallisesti heidän pukunsa on hieno, mutta muodoltaan\nvallan luonnoton.\n\n\"Sen itse muoto ja kuosikin vaihtuu kaksi kertaa vuosisadassa; ja\njos himoitsisin ylöttömän valehtelijan mainetta, niin sanoisin sen\nmuuttuvan useamminkin. Amerikan naisten päässä ei kasva hiuksia;\nhiuksia heille tekevät taitavat työmiehet erikoisissa verstaissa,\nkähertäen ja kihertäen niitä häpeällisiin ja jumalattomiin muotoihin.\nToiset ihmiset käyttävät lasisia silmiä, joitten läpi he taitavat\nnähdä helpostikin, muutoin kaiketi he eivät niitä käyttäisi. Ja\ntoisilla on suussaan hampaita, jotka ihmisen epäpyhä käsi on\nvalmistanut. Puku on naurettavan hullunkurinen. Jokapäiväisessä\nelämässä he eivät käytä muskettia eivätkä pitkää suippoa tankoa.\nHe eivät käytä laajaa, viheriävuorista viittaa; eivät mustaa\nhuopaista pipohattua, eivät polviin ulottuvia nahkasäärystimiä,\neivät vuohennahkaisia housuja, joissa karva on ulospäin, eivät\nkantanaulakenkiä, eivätkä valtavia kannuksia. Päässä he pitävät\nsilinterin muotoista hattua, jota sanotaan 'stormiksi'; muita\nvaatteita takkia, joka on kaikkein synkintä mustaa, paitaa, jossa\nlika näkyy niin helposti, että sitä on joka kuukausi vaihdettava,\njoka tuottaa paljon vastusta; vaatekappaleita, joita sanotaan\nhousuiksi ja joita olkahihnat kannattavat, ja jalassaan kenkiä,\njotka ovat naurettavaa mallia eivätkä vähääkään kestä kulumista.\nMutta vaikka näillä ihmisillä on näin kummalliset puvut, nauroivat\nhe _minun_ pukuani. Kirjat ovat tuossa maassa niin tavallisia, ettei\nniitä suinkaan ole vaikea saada nähdäkseen. Sanomalehdet niinikään.\nHeillä on suuri kone, joka painaa semmoisia kapineita tuhansia\ntunnissa.\n\n\"Näin siellä tavallisia miehiä -- miehiä, jotka eivät olleet pappeja\nsen enempää kuin ruhtinaitakaan -- mutta jotka siitä huolimatta\ntäydelleen omistivat viljelemänsä maan. Sitä ei ollut antanut\nvuokralle kirkko enempää kuin aatelikaan. Olen valmis tämän valallani\nvahvistamaan. Siinä maassa saattaa kolmesti pudota kolmannen\nkerroksen akkunasta tekemättä hilloa sotamiehestä tai papista.\n-- Tämmöisten henkilöitten harvinaisuus on aivan hämmästyttävä.\nKaupungeissa voitte nähdä kaksitoista sivilimiestä aina yhtä\nsotamiestä kohti ja saman verran jokaista pappia ja saarnaajaa kohti.\nJuutalaisia kohdellaan siellä aivan kuin ihmisiä eikä kuin koiria. He\nvoivat pitää mitä ammattia tahansa. He saavat myydä uuden uutukaisia\ntavaroita, jos tahtovat, saavat pitää rohtopuoteja, saavat harjoittaa\nlääkärinammattia kristittyjen kesken, saavatpa kristityn kättäkin\npuristaa, jos tahtovat, he saavat liittyä yhteen heidän kanssaan,\nkuten yksi ihmisolento tekee toisen ihmisolennon kanssa, heidän ei\ntarvitse olla yhteen kaupungin nurkkaukseen suljettuina; he saavat\nasua missä kaupunginosassa ikinä itse parhaiten haluavat; sanotaan\nheillä olevan oikeus ostaa maata ja talojakin ja itse omistaa ne,\nmutta sitä minä puolestani epäilen; heidän ei ole koskaan tarvinnut\njuosta aasien kanssa alasti kilpaa julkisilla kaduilla huvittaakseen\nkarnevaalin aikana ihmisiä; siellä eivät sotamiehet koskaan ole\nsatoja vuosia ajaneet heitä sunnuntaisin kirkkoon kuulemaan, miten\nheitä itseään ja erikoisesti heidän uskontoaan kirotaan; ja aivan\ntänä päivänä on tuossa kummassa maassa juutalaisen sallittu äänestää,\nhoitaa virkoja ja vieläpä nousta, julkisella kadulla puhujalavallekin\nja lausua mielipiteensä hallituksesta, ellei hallitus ole hänelle\nmieluinen! Ah, se on ihmeellistä. Yhteinen kansa tietää siellä koko\njoukon: jopa se julkeaa, valittaakin, ellei sitä kunnollisesti\nhallita, ja ottaa hallituksen pois ja auttaa itse sitä hoitamaan;\njos heillä olisi niinkuin meillä laki, joka jokaisesta kolmesta\ndollarista, minkä sato tuottaa, antaisi yhden hallitukselle, niin he\nmuuttaisivat tämän lain: heidän ei tarvitse jokaisesta saamastaan\ndollarisadasta maksaa kolmeakymmentä kolmea veroa, vaan he valittavat\njo, jos tarvitsee seitsemänkään maksaa. He ovat ihmeellistä kansaa.\nHe eivät tiedä, koska ovat hyvissä varoissa. Kerjäläispappeja ei\nhiiviskele heidän keskuudessaan koppineen kerjäämässä kirkolle\nja syömässä heidän tavaraansa. Tuskin milloinkaan näkee siellä\nsananjulistajaa vaeltelemassa ympäri paljain jaloin kerjäämässä\nkoppaansa almuja. Saarnaajat eivät siinä maassa ole kuten meidän\nkerjäävät munkkikuntamme -- heillä on pari kolme vaatekertaa ja\naina joskus he peseytyvätkin. Siinä maassa on vuoria, jotka ovat\nAlbanisia vuoria paljon korkeammat. Rooman laaja Campagna, joka on\nsataa mailia pitkä ja kokonaista neljääkymmentä mailia leveä, on\ntodellisuudessa pieni Amerikan Yhdysvaltoihin verraten. Kuulu jokemme\nTiber, jonka mahtava juoksu on melkein kahtasataa mailia pitkä ja\njonka poikki poikanen Roomassa tuskin kykenee kiveä heittämään, ei\nole yhtä pitkä eikä leveäkään kuin Amerikan Mississippi -- eikä\nedes vedä Ohiolle eikä Hudsonillekaan vertaa. Amerikassa kansa on\nehdottomasti viisaampaa ja tietää paljon enemmän kuin sen isoisät.\n_He_ eivät kynnä teroitetulla seipäällä eivätkä edes kolmitahoisella\npuumöhkäleellä, joka vain kynsii maan pintaa. Me kynnämme sillä\ntavalla, koska isämme ovat niin kyntäneet arvatenkin kolmetuhatta\nvuotta. Mutta nuo ihmiset eivät tunne mitään pyhää kunnioitusta\nesi-isiään kohtaan. He kyntävät auralla, joka on terävä käyrä\nrautalevy, ja se viiltää maata viittä tuumaa syvältä. Eikä siinä\nkaikki. Viljansa he leikkaavat hirvittävällä koneella, joka päivässä\nkaataa kokonaisia vainioita. Sanoisin, jos uskaltaisin, että siellä\njoskus käytetään hirveätä auraa, joka työskentelee tulen ja höyryn\nvoimalla ja repii nurin eekerin maata vain yhdessä tunnissa -- mutta\n-- mutta -- minä näen silmistänne, ettette te usko, mitä minä kerron.\nVoi, olen menettänyt rehellisen nimeni ja minut leimataan valeitten\npuhujaksi!\"\n\nTietysti olemme käyneet suunnattomassa Pyhän Pietarin kirkossa\nja montakin kertaa. Tiesin sen mittasuhteet. Tiesin, että se oli\nmahdottoman suuri rakennus. Tiesin, että se oli juuri Washingtonin\nCapitolin pituinen -- seitsemänsataakolmekymmentä jalkaa. Tiesin\nsen leveyden olevan kolmesataakuusikymmentäneljä jalkaa, ja että se\nsiis oli Capitolia leveämpi. Tiesin kirkon kupolan päällisen ristin\nolevan neljäsataakolmekymmentäkahdeksan jalkaa maasta ja siis sataa\ntai ehkä sataaviittäkolmatta jalkaa korkeammalla kuin Capitolin\nkupolan huippu. -- Täten minulla siis oli vertausmitat. Koetin\nmuodostaa itselleni niin oikean käsityksen kuin suinkin siitä, miltä\nse tulisi näyttämään. Olin utelias näkemään, paljonko olin erehtynyt.\nJa minä erehdyin melkoisesti. Pyhän Pietarin kirkko ei näyttänyt\nlikimainkaan niin suurelta kuin Capitoli, ja varmaan se ei ollut\nkahdenneksikymmenenneksikään osaksi yhtä kaunis, ulkopuolelta.\n\nKun astuimme ovesta ja seisoimme kirkon sisällä, oli mahdotonta\nkäsittää, että se oli _hyvin_ suuri rakennus. Minun täytyi laskemalla\nkoettaa saada siitä käsitys. Minun täytyi etsiä muistoni kätköt\nlöytääkseni lisää vertauskohtia. Pyhän Pietarin kirkko on kyllä\nsangen kookas. Sen korkeus ja koko vastaisi kahta Washingtonin\nCapitolia päällekkäin asetettuna -- jos Capitoli olisi leveämpi.\nTaikka kaksi tai kaksi ja puoli kortteeria tavallisia rakennuksia\npäällekkäin asetettuina. Pyhän Pietarin kirkko _on_ niin suuri,\nmutta se ei näytä siltä. Vika piilee siinä, että kaikki sen sisässä\nja ulkopuolella on niin valtavan suurta samassa mittakaavassa,\nettei ole mitään vertauskohtaa, jonka mukaan arvostella -- muuta\nkuin ihmiset, ja niitä minä en huomannut. Ne olivat hyönteisiä.\nKuvapatsaitten esittämät lapset, jotka kantavat vihkivesiastioita,\novat valtavan suuret ja samaan suuntaan juuri on kaikki heidän\nympärilläänkin. Kupolan mosaiikkimaalaukset ovat valtavat ja\nvalmistetut lukemattomista tuhansista lasikuutioista, jotka ovat\npikkusormeni pään kokoisia, mutta siitä huolimatta nuo maalaukset\nnäyttivät aivan sileiltä ja meheviltä ja niiden suhteet kupolaan\novat hyvät. Ilmeisestikään ne eivät kelvanneet mittakaavaksi.\nAlhaalla kirkon toisessa päässä (minä todella luulin, että se oli\naivan toisessa päässä, mutta perästäpäin huomasinkin, että se\noli keskellä, kupolan alla) on se laitos, jota _baldacchinoksi_\nsanotaan -- suuri pronssinen pyramidimainen kehys, joka muistuttaa\nsääskiverhon kehystä. Se ei näyttänyt kuin melkoisesti suurennetulta\nsängyltä -- ei sen kummemmalta. Mutta minä tiesin, että se oli koko\njoukon korkeampi kuin puolet Niagaran putouksesta. Sen kattona\non niin valtava kupola, että sen oma korkeus sen rinnalla vaipuu\nmitättömiin. Kirkossa on neljä suurta nelitahoista patsasta, yhtä\nkaukana toisistaan, jotka kannattavat kattoa, mutta en millään\nvertailumenetelmällä voinut muodostaa itselleni oikeata käsitystä\nniiden todellisesta koosta. Minä tiesin, että niiden, kunkin yksi\nsivu on jotenkin yhtä leveä kuin hyvin suuri asuinrakennus (viidestä\nkuuteenkymmeneen jalkaan) ja että ne ovat kahta vertaa korkeammat\nkuin tavallinen kolmenkertainen talo, mutta siltä ne näyttivät\npieniltä. Koetin kaikkia eri keinoja, mitä saatoin ajatella,\npakottaakseni itseni ymmärtämään, kuinka suuri Pyhän Pietarin kirkko\non, mutta huonolla menestyksellä. Eräs apostoli, joka on kuvattu\nmosaiikkiin, kirjoittaa kuuden jalan mittaisella kynällä, mutta hän\nei näyttänyt kuin tavalliselta apostolilta.\n\nMutta jonkun ajan kuluttua ihmiset herättivät huomiotani. Kun seisoo\nkirkon ovella ja katselee sen toisessa päässä, kahden korttelin mitan\npäässä olevia ihmisiä, vaikuttaa etäisyys niihin pienentävästi.\nValtavain maalausten ja kuvapatsaitten ympäröimänä ja tilan\nmahtavuuteen kadoten he näyttävät hyvin paljon pienemmiltäkin, kuin\njos he seisoisivat ulkona kahden korttelin matkan päässä. Tarkkasin\nvaikutuksen miehestä, kun hän kulki ohitseni, ja seurasin häntä\nsilmilläni, kun hän liikkui kaukana baldacchinon luona ja siitä\nyhä poispäin -- näin hänen kutistuvan vähäpätöiseksi koulupojaksi\nja vihdoin menetin hänet näkyvistäni ihmiskääpiöiden äänettömään\nvilinään, jonka keskitse hän kulki. Kirkko oli hiljalleen koristettu\nPyhän Pietarin kunniaksi vietetyn suuren juhlan johdosta ja\nparaillaan oli miehiä ottamassa seiniltä ja patsaista pois kukkia\nja kultapaperia. Kun eivät mitkään tikapuut olisi ulottuneet niin\nkorkealle, olivat miehet tämän työn suorittaakseen päästäneet itsensä\nköysillä alas kaidepuista ja pilasterien kapiteeleista. Ylempi\ngalleria, joka kulkee kuvun ympäri, on kaksisataaneljäkymmentä\njalkaa kirkon lattiaa korkeammalla -- Amerikassa olisi hyvin vähän\nkirkontorneja, jotka siihen ulottuisivat. Vieraat nousevat aina sinne\nylös katsellakseen sieltä alas kirkkoon, sieltä kun saa parhaan\nkäsityksen muutamista korkeuksista ja etäisyyksistä. Seistessämme\nlattialla näimme yhden työmiehistä riippuvan tästä galleriasta pitkän\nköyden päässä. En ollut ennen luullut, että ihminen _voisi_ näyttää\nsiihen määrään hämähäkiltä. Hän oli aivan mitättömän kokoinen ja\nhänen köytensä oli vain hämähäkin lanka. Siihen nähden että hän\ntäytti niin vähän tilaa saatoin uskoa tuon jutun, että Pyhän Pietarin\nkirkkoon kerran lähti messua kuulemaan kymmenentuhatta miestä\nsotaväkeä ja ettei heidän komentajansa, vähän myöhemmin tultuaan,\nlöytänyt heitä, minkä vuoksi hän otaksui, etteivät he olleet\nvielä saapuneet. Mutta kirkossa he silti olivat -- olivat eräässä\nristilaivassa. Lähes viisikymmentätuhatta ihmistä oli Pyhän Pietarin\nkirkossa koolla, kun oppi saastattomasta sikiämisestä julistettiin.\nKirkon lattialle mahtuu arvion mukaan seisomaan -- hyvin suuri luku\nihmisiä; olen unohtanut tarkat numerot. Mutta se ei tee mitään -- se\nmelkein riittää.\n\nPyhän Pietarin kirkossa on kaksitoista pientä pilaria, jotka ovat\nSalomon temppelistä. Siellä on myös -- ja tämä paljon enemmän\nkiinnittää minun mieltäni -- pala todellisesta ristinpuusta ja\nmuutamia nauloja ja orjantappurakruunusta pala.\n\nTietysti nousimme kupolan huippuun ja tietysti kävimme myös\nkullatussa vaskipallossa, joka on sen päällä. -- Siinä oli tilaa\nparilletoistakymmentä hengelle, kun hieman ahtaaseen asetuttiin,\nja kuuma ja tukala oli kuin uunissa. Muutamia niistä, jotka niin\nmielellään kirjoittelevat nimiään merkkipaikkoihin, oli ollut\nsiellä ennen meitä -- miljoona tai pari luullakseni. Pyhän Pietarin\nkirkon kupolan katolta näkee jokaisen huomattavan esineen, mitä\nRoomassa on, San Angelon linnasta Colosseumiin. Sieltä erottaa ne\nseitsemän kukkulaa, joille Rooma on rakennettu. Näkee Tiberin ja\nsen sillan paikan, jota Horatius puolusti sinä \"hyvänä vanhana\naikana\", Lars Porsenan yrittäessä valloittajajoukkoineen kulkea sen\nyli. Näkee paikan, missä Horatiukset ja Curatiukset taistelivat\nkuulun taistelunsa. Sinne näkyy leveä vihanta Campagna, joka ulottuu\nvuoristoita kohti, näkyvät muinaiset sortuneet holvikaaret ja\nkatkeillut vesisillat, jotka ovat niin maalaukselliset harmaassa\nrauniotilassaan ja niin somasti viiniköynnösten kiehkuroimat.\nSinne näkyvät Albaniset vuoret, Apenniinit, Sabiiniset kukkulat\nja sininen Välimeri. Ympäryskuva, joka siellä katsojaa kohtaa, on\nvaihtelevainen, laaja, silmälle kaunis ja historiassa kuulumpi kuin\nEuroopassa ainoakaan toinen. -- Hänen jalkainsa juuressa leviävät\njäännökset kaupungista, jossa ennen oli neljä miljoonaa asukasta;\nja sen rakennustiheikköjen keskeltä kohoo temppelien raunioita,\npylväitä ja triumfiportteja, jotka ovat nähneet Caesarit ja Rooman\nkunnian päiväsydämen; ja niiden vieressä on yhtä vankkana kuin\nennenmuinoinkin jykeviä holvikaari, muistona siitä vanhemmasta\nkaupungista, joka oli tällä paikalla ennen Romuluksen ja Remuksen\nsyntymää ja ennenkuin Roomaa vielä oli ajateltukaan. Via Appia\non vielä jäljellä ja näyttänee hyvinkin samanlaiselta kuin\nkeisarin ennen muinoin triumfisaattoineen kulkiessa sitä pitkin ja\nkuljettaessa mukanaan kahlehdittuja prinssejä maan ääristä. Emme enää\nnäe sotavaunujen pitkää jonoa emmekä anastettua saalista kantavia\nrautapaitaisia sotamiehiä, mutta voimme kuvitella, miltä tämä loisto\nnäytti. Paljon mielenkiinnon arvoisia esineitä näemme Pyhän Pietarin\nkirkon katolta. Ja kaikkein viimeksi viipyy katseemme rakennuksessa,\njoka on aivan jalkaimme juuressa ja joka kerran oli inkvisition.\nKuinka ajat ovat muuttuneet vanhemmista tähän uuteen! Seitsemän- tai\nkahdeksantoista vuosisataa takaperin Rooman tietämättömäin miesten\ntapana oli työntää kristittyjä tuonne Colosseumin areenalle ja\npäästää petoeläimet yleisön huviksi heitä raatelemaan. Se oli samalla\nopiksi tarkoitettu. Siten tahdottiin opettaa ihmisiä kammoamaan ja\npelkäämään sitä uutta oppia, jota Kristuksen seuraajat opettivat.\nPedot repivät uhrit jäsen jäseneltä ja käden käänteessä muuttivat\nne kurjiksi raadelluiksi ruumiiksi. Mutta kun kristityt saivat\nvallan, kun pyhä kirkkoäiti kohosi barbaarien valtiattareksi, ei se\ntämmöisillä keinoilla opettanut heitä erehdyksiään tuntemaan. Ei,\nse pani ne tähän viihdykkääseen inkvisitioon ja osoitti Siunattua\nVapahtajaamme, joka oli niin hyvä ja sääliväinen kaikille ihmisille,\nja vaati barbaareja rakastamaan häntä -- ensin siten, että ruuvilla\nväänsi heidän peukalonsa nivelistään, sitten nyppien heidän ihoaan\nnipistimillä -- ne olivat tulikuumat, koska ne siten tuntuivat\nparemmalta kylmällä säällä, sitten nylkien heitä jonkun verran\nelävältä ja lopuksi kärventäen heidät julkisesti. Barbaarit aina\ntulivat vakuutetuiksi. Oikea usko oikealla tavalla käytettynä, kuten\nkirkko-äiti aina on sitä käyttänyt, on sangen, sangen lohduttava.\nJa se on ihmeen vakuuttavakin. On suuri ero ihmisten syöttämisellä\nvillipedoille ja heidän hienompain tunteittensa kiihoittamisella\ninkvisitiossa. Edellinen on rappeutuneen barbaarisuuden, jälkimmäinen\nvalistuneitten ja sivistyneitten ihmisten järjestelmä. On suuri\nvahinko, ettei tätä leikkisää inkvisitiota ole enää olemassa.\n\nEhkä on parasta, etten ryhdy Pyhän Pietarin kirkkoa kuvaamaan. Sen\novat muut jo ennen tehneet. Pietarin, Vapahtajan opetuslapsen, luut\nlepäävät kryptassa baldacchinon alla. Seisoimme hartaalla mielellä\ntällä paikalla. Niin teimme Mamertiiniläisessä vankilassakin, jossa\nhäntä pidettiin vankina, jossa hän käänsi sotamiehet ja jossa\nhän tarun mukaan sai lähteen syntymään voidakseen kastaa heidät.\nMutta kun meille näytettiin Pietarin kasvojen painalmusta vankilan\nkovassa kiviseinässä ja kun sanottiin sen syntyneen sen kautta, että\napostoli oli kaatunut siihen, niin me epäilimme. Ja kun munkki San\nSebastianon kirkossa näytti meille lattiassa kiveä, jossa oli kaksi\nsuurta jalanjälkeä, ja sanoi niitä Pietarin jalkain tekemiksi, niin\npuuttui meiltä taas uskoa. Semmoiset seikat eivät vaikuta. Munkin\nkertomuksen mukaan enkelit tulivat ja yöllä vapauttivat Pietarin\nvankeudesta ja hän tiesi apostolin lähteneen Roomasta Via Appiaa\nmyöten. Vapahtaja tuli häntä vastaan ja käski häntä palaamaan\ntakaisin, minkä hän tekikin. Kiveen, jolla Pietari silloin seisoi,\njäivät muka nämä jalanjäljet. Ei kerrottu, kuinka yleensä saatiin\nselville, kenen jalanjäljet olivat, siihen nähden että keskustelu\ntapahtui yöllä. Vankilan seinässä näkemämme kasvojen painalmus oli\ntavallisen kokoisen miehen; jalanjäljet vastasivat likimain numero\nkahdeksaatoista. Ristiriita vahvisti epäuskoamme.\n\nTietysti kävimme Forumilla, jossa Caesar murhattiin, ja\nTarpejilaisella kalliolla. Näimme Capitoliumilla \"kuolevan\ngladiaattorin\", ja luullakseni mekin käsitimme tämän taiteen ihmeen;\nehkä yhtä paljon kuin annoimme arvoa sillekin marmoriin hakatulle\nhirmutarulle, jonka Vatikanissa näimme -- Laokonille. Ja kävimme\ntietysti Colosseumissakin.\n\nKen ei tuntisi Colosseumia kuvista. Ken ei paikalla tuntisi tuota\n\"reiällistä ja akkunallista\" hattukoteloa, josta toinen puoli on\npurtu pois. Se on verraten yksinään ja esiintyy sen vuoksi paremmin\nkuin mitkään muut vanhan Rooman muistomerkeistä. Kaunis Pantheonkin,\njonka pakanalliset alttarit nyt kannattavat ristiä ja jonka\nVenus, kaikenlaisella pyhitetyllä rihkamalla koristeltuna nykyään\nvastahakoisesti virkailee Neitsyt Maariana, on joutunut kurjain\nhökkelien sekaan, jotka pahasti häiritsevät sen vaikutusta. Mutta\nEuroopan kaikkien raunioitten valtias, Colosseum, on säilyttänyt\ntuon pidättyväisyyden ja kuninkaallisen eristyksen, joka on\nmajesteettisuudelle ominaista. Rikkaruohoja ja kukkia versoo sen\njykevistä holvikaarista ja kehäistuimista ja sen korkeilta seiniltä\nriippuu viiniköynnöksiä. Vaikuttava hiljaisuus vallitsee tässä\nkammottavassa valtavassa rakennuksessa, johon muinoin kokoontui niin\npaljon miehiä ja naisia. Perhoset ovat nyt anastaneet niiden\nmuoti- ja sulokuningatarten sijat, jotka täällä loistivat\nkahdeksantoista vuosisataa sitten, ja keisarin pyhitetyllä istuimella\nliskot paistattavat itseään päiväliekkosessa. Elävämmin kuin mitkään\nkirjoitetut historiat Colosseum kertoo Rooman suuruudesta ja Rooman\nrappeutumisesta. Se on kummankin arvokkain olemaan jäänyt edustaja.\nKuljeskellessamme nykyään Roomassa voi meidän olla hyvinkin vaikea\nuskoa sen muinaiseen suuruuteen ja miljooniin asukkaihin. Mutta tämä\nitsepintainen todistaja, joka meille kertoo, että se tarvitsi\nteatterin, johon mahtui istumaan kahdeksankymmentätuhatta ihmistä ja\nnäiden lisäksi vielä kaksikymmentätuhatta seisomaan, jotta sen\nhuvittelunhaluiset kansalaiset tulisivat tyydytetyiksi, tämä\nitsepintainen todistaja uskoamme helpottaa. Colosseum on yli\ntuhatkuusisataa jalkaa pitkä, seitsemääsataaviittäkymmentä leveä ja\nsataakuuttakymmentä korkea. Muodoltaan se on soikea.\n\nAmerikassa käytämme rikoksentekijöitä siten, että heistä on hyötyä,\nsamalla kuin heitä rankaisemme heidän rikoksistaan. Annamme\nheitä vuokralle ja pakotamme heidät ansaitsemaan valtiolle rahaa\ntekemällä tynnyreitä tai rakentamalla teitä. Yhdistämme täten hyödyn\nja rangaistuksen ja kaikki käy oivasti yhteen. Mutta vanhassa\nRoomassa uskonnollinen velvollisuus yhdistettiin huviin. Kun oli\nvälttämätöntä hävittää se uusi uskonlahko, joka kutsui itseään\nkristityksi, arveli kansa parhaaksi tämän työn suorittamista siten,\nettä se oli valtiolle hyödyksi ja samalla tuotti yleisölle huvia.\nGladiaattoritaisteluitten ja muitten näytelmäin ohessa heitettiin\naina silloin tällöin tuon vihatun uskonlahkon jäseniä Colosseumin\nareenalle ja villipetoja laskettiin heidän kimppuunsa. On arvioitu,\nettä seitsemänkymmentätuhatta kristittyä kärsi tässä paikassa\nmarttyyrikuoleman. Tämän vuoksi Colosseum on Vapahtajan seuraajain\nsilmissä pyhää maata. Ja hyvällä kyllä syyllä; sillä jos kahleet,\njoilla pyhimys on ollut kahlehdittuna ja jalanjäljet, jotka hän\non jättänyt jalkainsa alla olleeseen kiveen, ovat pyhät, niin\nvarmastikin on pyhä se paikka, missä ihminen on uskonsa vuoksi\nhenkensä heittänyt.\n\nSeitsemän- tai kahdeksantoista vuosisataa takaperin tämä Colosseum\noli Rooman pääteatteri ja Rooma oli maailman valtiatar. Loistavia\nnäytelmiä esitettiin täällä ja keisarit, valtion korkeimmat\nvirkamiehet, ylimykset ja ääretön paljous vähempiarvoista yleisöä oli\ntäällä niitä katsomassa. Gladiaattorit taistelivat gladiaattoreja\nvastaan ja toisinaan myös sotamiesvankeja vastaan, joita tuotiin\nmonesta etäisestä maasta. Colosseum oli Rooman -- koko maailman\n-- pääteatteri eikä muotimies, joka ei kuin sivumennen ja mitään\nerikoista tarkoittamatta saattanut mainita \"yksityisaitiostaan\nColosseumissa\", voinut kunnolla seurustella parhaissa piireissä. Kun\nvalmiitten vaatteitten kauppias tahtoi saada kadun toisella puolella\nolevan siirtomaatavarakauppiaan kateudesta pakahtumaan, osti hän\nennakkotilaukset eturivin istuimiin ja antoi tämän levitä naapurien\nkesken. Kun vastustamaton kauppa-apulainen, synnynnäistä vaistoaan\nnoudattaen, halusi voittaa ja tuhota, pukeutui hän parhaaseen, mitä\nrahalla sai, ja vei jonkun toisen veitikan nuoren naisen Colosseumiin\nja sitten yhä loukkausta painostaakseen tarjosi tälle jäätelöä\nnäytäntöjen väliajalla, taikka lähestyi häkkiä ja valaanluisella\nkepillään tyrkki marttyyrejä seurakumppaniaan huvittaakseen.\nRoomalainen keikari oli oikeassa elementissään vasta kun hän nojautui\npilariin ja naisia halveksien sormieli viiksiään, kun hän parin\ntuuman mittaisella teatterikiikarilla katseli verisiä taisteluita,\nkun hän herätti maaseutulaisten kateutta arvostelulla, joka osoitti\nhänen kovin, kovin usein käyneen Colosseumissa ja jo aikoja sitten\npäässeen uutuuskannasta, tai kun hän haukotellen kääntyi pois ja\nsanoi:\n\n\"_Tuoko_ tähti! Käyttelee miekkaansa kuin maantierosvon oppipoika!\nMaaseudulla hän ehkä menee, mutta ei hän pääkaupunkiin kelpaa!\"\n\nIloista oli se nuori joukko, joka lauantaisin kokoontui permannolle,\nja onnellisia roomalaiset katupojat, jotka paratiisin pyörryttävässä\nkorkeudessa söivät maapähkinöitä ja härnäsivät gladiaattoreja.\n\nMinulle oli suotu se suuri kunnia, että raunioiksi rauenneen\nColosseumin ruuhkista löysin ainoan näytäntöohjelman, mitä on meidän\naikoihimme säilynyt. Siitä tuoksui vielä sangen aatteluttavaa mintun\ntuoksua, yhtä sen kulmista oli ilmeisestikin pureskeltu ja reunaan\noli sirolla naisen käsialalla puhtaimmalla latinalla kirjoitettu\nseuraavat sanat:\n\n    Tule tapaamaan minua Tarpejilaisella kalliolla huomisiltana,\n    armaani, tarkalleen kello seitsemän. Äiti on silloin kotoa poissa\n    ystäväinsä luona Sabiinilaisilla kukkuloilla.\n\n                                                 _Claudia_.\n\nAh, missä on nyt se onnen poika ja missä se pieni käsi, joka\nkirjoitti nuo sirot rivit? Tomuna ja tuhkana he ovat olleet\nseitsemäntoista vuosisataa!\n\nOhjelma kuuluu näin:\n\n          _ROOMAN COLOSSEUM._\n\n          VERRATON VETOVOIMA!\n\n    UUDET VARUSTUKSET! UUDET JALOPEURAT!\n          UUDET GLADIAATTORIT!\n\n          Esiintyy kuuluisa\n\n    _MARCUS MARCELLUS VALERIANUS!_\n\n          AINOASTAAN KUUTENA ILTANA!\n\nJohto pyytää saada yleisölle tarjota huvitusta, joka loistossa\nvoittaa kaikki, mitä tähän saakka on millään näyttämöllä yritetty.\nEi mitään kuluja ole säästetty avauskauden tekemiseksi sen jalon\nja auliin suosion arvoiseksi, jota johto varmasti toivoo saavansa\nponnistustensa palkaksi. Johto pyytää saada ilmoittaa, että sille\non onnistunut palvelukseensa kiinnittää todellinen\n\n          TÄHDISTÖ KYKYJÄ!\n\n    jommoisia Roomassa ei ole vielä milloinkaan nähty.\n\n          Näytäntö alkaa tänä iltana\n\n    SUURENMOISELLA LEVEÄKALPATAISTELULLA!\n\nkahden nuoren ja lupaavan harrastelijan ja kuulun Parthialaisen\ngladiaattorin välillä, joka juuri on tuotu vankina Veruksen leiristä.\n\n    Tätä seuraa suuri ja vaikuttava\n\n          SOTATAPPARA-OTTELU!\n\njossa esiintyvät kuulu Valerianus (toinen käsi taakseen sidottuna)\nja kaksi jättiläismäistä raakalaista Britanniasta.\n\nJonka jälkeen kuulu Valerianus (jos hän jää henkiin) taistelee\nleveäteräisellä miekalla\n\n          VASEMMALLA KÄDELLÄÄN!\n\nKuutta Sofomooria ja yhtä Gladiaattori-opiston kokelasta vastaan\nSeuraa pitkä jakso loistavia otteluita, joihin valtakunnan parhaat!\n\n          kyvyt ottavat osaa.\n\n    Jonka jälkeen kuulu Ihmelapsi, joka tunnetaan nimellä\n\n          \"NUORI AKHILLES\",\n\ntaistelee neljää tiikerin penikkaa vastaan ilman muuta asetta\nkuin pikku keihonsa!\n\n    Koko näytäntö päättyy siveällä ja kauniilla\n\n          YLEISELLÄ VERILÖYLYLLÄ!\n\njossa kolmetoista Afrikan leijonaa ja kaksikymmentä kaksi Barbaarilaista\nvankia tappelee keskenään, kunnes kaikki ovat tuhotut.\n\n          PILETTIEN MYYNTI ALKANUT\n\nEnsi Rivi Yksi Dollari; Lapset ja Palvelijat maksavat puolet.\nTehokas poliisivoima ylläpitää järjestystä ja estää villipetoja\nhyppäämästä kaiteitten yli ja tuottamasta kuulijakunnalle ikävyyksiä.\n\n    Ovet avataan kello 7. Näytäntö alkaa kello 8.\n\n    VAPAAPAIKAT EHDOTTOMASTI EVÄTÄÄN.\n\n          Diodoruksen tilapäistöiden paino.\n\nMerkillisen ja samalla ilahuttavankin sattuman kautta oli minulla\nmyös onni samalla löytää areenan ruuhkista tahraantunut ja repaleinen\nkappale \"Rooman Jokapäiväistä Sota-Tapparaa\", jossa oli arvostelu\njuuri tästä samasta näytännöstä. Se on jo niin monta vuosisataa\nvanha, ettei sitä tietysti voi pitää uutisen arvoisena, ja käännän\nsen tähän vain osoitukseksi siitä, kuinka vähän teaatteriarvostelun\nyleinen tyyli ja fraseologia on muuttunut niiden pitkäin aikain\nkuluessa, jotka ovat hitaasti laahustaneet päättymystään kohti siitä,\nkuin jakajat tämän kappaleen vielä kosteana ja uuden uutukaisena\nkantoivat roomalaisille tilaajilleen:\n\n    \"AVAJAISNÄYTÄNNÖT. -- COLOSSEUM. -- Huolimatta epätyydyttävästä\n    säästä olivat kaupungin ylhäisö ja vallaspiirit huomattavan\n    monilukuisina eilen illalla saapuneet katselemaan nuorta\n    näyttelijää, joka viime aikoina on niittänyt niin kauniita\n    laakereita maakuntain amfiteattereissa. Saapuvilla lienee\n    ollut kuuteenkymmeneentuhanteen henkeen, ja epäilemättä olisi\n    huone ollut aivan täysikin, elleivät kadut olisi olleet niin\n    mahdottomassa kunnossa. Hänen Ylhäinen Majesteettinsa, Keisari\n    Aurelius, oli keisarillisessa aitiossa, ja häneen kääntyivät\n    kaikkien katseet. Monet valtakunnan kuuluisimmista ylimyksistä ja\n    kenraaleista kunnioittivat tilaisuutta läsnäolollaan, eikä vähin\n    heistä ollut se nuori patriisiupseeri, jonka laakerit, 'Ukkosen\n    legioonassa' voitetut, vielä ovat niin vihannat hänen otsallaan.\n    Suosionhuudot, joilla häntä tervehdittiin hänen tullessaan,\n    kuuluivat Tiberin taa!\n\n    \"Hiljakkoin suoritetut korjaukset ja koristeet suuresti\n    kohottavat Colosseumin näköä ja mukavuutta. Marmori-istuinten\n    uudet patjat ovat erinomainen parannus siihen nähden, että niin\n    kauan olemme saaneet tottua kovaan kiveen. Nykyinen johto pitää\n    yleisöstä hyvää huolta. Se on jälleen hankkinut Colosseumiin\n    ne runsaat kultaukset ja upeat pehmustukset ja läpikotaisen\n    loisteliaisuuden, joka oli Rooman ylpeys viitisenkymmentä vuotta\n    takaperin, kuten vanhat Colosseumin kävijät vielä muistavat.\n\n    \"Eilisillan avauskohtaus -- kohden nuoren harrastelijan taistelu\n    leveäteräisellä miekalla kuuluisaa Parthialaista gladiaattoria\n    vastaan, joka on lähetetty tänne sotavankina -- oli mitä\n    onnistunein. Vanhempi nuorista herroista harrastelijoista hoiti\n    asettaan sulavuudella, joka ilmaisi erinomaisia luonnonlahjoja.\n    Hänen valepistoansa, jonka suojassa hän silmänräpäyksessä sivalsi\n    onnistuneen iskun, lyöden Parthialaisen päästä kypärin, yleisö\n    tervehti sydämellisin kättentaputuksin. Syrjäisku ei häneltä\n    vielä sujunut aivan mallikelpoisesti, mutta hänen lukuisille\n    ystävilleen tuotti suurta tyydytystä se tieto, että hän käytännön\n    koulussa vielä olisi tämän puutteen voittanut. Hän sai kuitenkin\n    surmansa. Hänen sisarensa, jotka olivat saapuvilla, osoittivat\n    melkoista mielipahaa. Hänen äitinsä lähti Colosseumista\n    kokonaan pois. Toinen nuorukaisista jatkoi taistelua\n    semmoisella reippaudella, että yleisö puhkesi haltioituneihin\n    suosionosoituksiin. Kun hän vihdoin ruumiina kaatui, juoksi hänen\n    iäkäs äitinsä huutaen ja hiukset hajallaan, silmät kyyneliä\n    valuen, alas ja pyörtyi samalla kun sai käsillään kaidepuista\n    kiinni. Poliisi pikimmiten poisti hänet. Asianhaaroihin nähden\n    vaimon käytös ehkä oli anteeksiannettava, mutta me uskallamme\n    huomauttaa, että semmoiset kohtaukset ovat omiaan loukkaamaan\n    näytännön aikana noudatettavaa sopivaisuutta ja varsinkin ne ovat\n    Keisarin läsnäollessa suuressa määrin säädyttömät. Parthialainen\n    sotavanki taisteli urhoollisesti ja hyvin; ja siihen hänellä\n    olikin täysi syy, sillä hän taisteli sekä elämänsä että\n    vapautensa puolesta. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat saapuvilla\n    terästämässä hänen kättään rakkaudellaan ja muistuttelemassa\n    hänelle vanhaa kotia, jonka hän saisi nähdä, jos voittaisi.\n    Kun hän kaatoi toisen vastustajansa, puristi vaimo lapsiaan\n    rintaansa vastaan ja itki ilosta. Mutta se oli vain ohimenevää\n    onnea. Vanki hoiperteli häntä kohti ja vaimo älysi, että vapaus,\n    jonka hän oli voittanut, oli voitettu liian myöhään. Mies oli\n    saanut surmaiskun. Ensimmäinen näytös täten päättyi yleiseksi\n    tyydytykseksi. Johtaja kutsuttiin verhon eteen ja kiitti hänelle\n    osoitetusta kunniasta puheella, joka uhkui sukkeluutta ja\n    huumoria, ja lopuksi lausui toivovansa, että hänen vaatimattomat\n    ponnistuksensa hankkia rattoisaa ja opettavaista ajanviettoa yhä\n    edelleenkin saavuttaisivat Rooman yleisön suosion.\n\n    \"Tämän jälkeen esiintyi laitoksen uusi tähti, jota tervehdittiin\n    äänekkäillä suosionosoituksilla ja kuudenkymmenentuhannen\n    nenäliinan heilutuksella. Marcus Marcellus Valerianus\n    (näyttämönimi -- hänen oikea nimensä on Smith) on loistava\n    esimerkki ruumiillisesta kehityksestä ja harvinaisen ansiokas\n    taiteilija. Tapa, jolla hän käyttelee sotakirvestä, on\n    ihmeteltävä. Hänen rattoisuutensa ja leikillisyytensä ovat\n    vastustamattomat koomillisissa asioissa, mutta silti ne jäävät\n    varjoon hänen yleväin luomainsa rinnalla tragedian vakavilla\n    aloilla. Kun hänen kirveensä hämmentyneitten barbaarien pään\n    päällä piirsi tulisia kehiään tarkkaan samassa tahdissa kuin\n    hänen joustava ruumiinsakin ja ponnistavat säärensä, puhkesi\n    yleisö vastustamattomiin naurun puuskauksiin; mutta kun hänen\n    aseensa hamara ruhjoi yhden vastustajan kallon ja sen terä\n    melkein samassa silmänräpäyksessä leikkasi toisen ruumiin\n    kahtia, räjähtivät kaikki niin innostuneeseen suosion ulvontaan,\n    että koko rakennus tärisi, ja näin oli mitä kriitillisin\n    yleisö tunnustanut hänet ammattinsa kaikkein jaloimman osan\n    mestariksi. Jos hänellä vikaa on (olemme pahoillamme siitä, että\n    meidän täytyy tämmöiseen mahdollisuuteen viitatakaan), olisi\n    semmoisena mainittava tuo yleisöön vilkuminen keskellä esitysten\n    kiihoittavimpia kohtia, ikäänkuin hän kaipaisi ihailua. Paussit\n    kesken taistelua kumarruksia varten, kun hänelle heitetään\n    kukkavihkoja, osoittavat nimikään huonoa makua. Suuressa vasemman\n    käden tappelussa hän näytti puolen aikaa katsovan yleisöön\n    sen sijaan että olisi leikellyt vastustajiaan; ja kun hän oli\n    kaatanut kaikki sofomoorit ja leikitteli oppilaan kanssa, kumarsi\n    hän ja otti maasta kukka vihkon, joka juuri putosi, ja tarjosi\n    tämän vastustajalleen, juuri kun hänen päätään kohti putosi isku,\n    joka kaikin puolin suositteli itseään hänelle surmaiskuksi.\n    Tämmöinen kevytmielisyys olkoon paikallaan maaseudulla, mutta\n    pääkaupungin arvolle se on sopimaton. Olemme vakuutetut siitä,\n    ettei nuori ystävämme loukkaannu näistä huomautuksista, sillä\n    tarkoitamme niillä yksinomaan hänen parastaan. Kaikki, jotka\n    meidät tuntevat, tietävät hyvin, että vaikka toisinaan olemmekin\n    ankarat tiikereitä ja marttyyrejä kohtaan, emme koskaan\n    tahallamme loukkaa gladiaattoreita.\n\n    \"Ihmelapsi teki ihmeitä. Helposti hän suoriutui neljästä\n    tiikerin pennustaan saamatta muuta vammaa, kuin että menetti\n    osan päänahkastaan. Yleinen verilöyly suoritettiin detaljeihin\n    nähden tarkkuudella, joka on mitä suurimmaksi kunniaksi siihen\n    osaa-ottaneille vainajille.\n\n    \"Kaiken kaikkiaan eilinen esitys oli kunniaksi sekä johdolle\n    että koko sille kaupungillekin, joka rohkaisee ja kannattaa\n    tämmöisiä terveellisiä ja opettavaisia ajanviettoja. Pyydämme\n    vain saada huomauttaa, että raakamaisten nuorten poikain\n    tapa nakella paratiisista tiikerin päälle maapähkinöitä ja\n    paperitolloja ja huudella 'Hei! hei!' ja ilmaista mielihyväänsä\n    tai tyytymättömyyttään huutelemalla 'antaas nyt leijonan\n    koettaa!' 'no nyt, klatiaattori!' 'keltanokka, saapastas nyt\n    vähän sukkelampaan!' ja niin edespäin, ovat suurimmassa määrin\n    moitittavia Keisarin läsnäollessa ja tulisi poliisin kaikin\n    mokomin estää ne. Monta kertaa eilen illalla, kun palvelusväki\n    tuli areenalle ruumiita ulos vetämään, huutelivat poika-roikaleet\n    heille paratiisista kaikenlaisia sopimattomia huomautuksia\n    tehdäkseen heidät naurettaviksi. Tämmöiset häiriöt ovat yleisölle\n    ylen vastenmielisiä.\n\n    \"Tänään iltapäivällä on pienokaisia varten luvassa matinea,\n    jossa tilaisuudessa tiikereille syötetään useita pyhäkoululapsia\n    siitä uskonlahkosta, jota sanotaan Kristityksi. Säännöllisiä\n    näytännöitä on joka ilta, kunnes toisin ilmoitetaan.\n    Valerianuksen lahjanäytäntö tiistaina t.k. 29 p., jos hän elää.\n\n    \"Huom. -- Teaatterin johto haluaa ostaa kolme- tai neljäkymmentä\n    ensi luokan jalopeuraa ja tiikeriä. Hyeenoja niinikään.\n    Marttyyreista maksetaan hyvä hinta.\"\n\nOlen itse ollut teatteriarvostelija aikanani ja ihmeekseni silloin\nhuomasin, kuinka paljon enemmän tiesin Hamletista kuin Forrest;\nja nyt minulle tuottaa iloa huomata, kuinka paljon paremmin\nkuin gladiaattorit virkaveljeni ennen vanhaan tiesivät, miten\nleveäteräistä miekkaa on tappelussa käytettävä.\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\n\"Teurastettu, että Rooma saisi juhlapäivän\" -- Eräs, joka ei koskaan\nvalittanut -- Tuskastuttava asia -- Aasimaisia oppaita -- Rooman\nkatakombit -- Pyhimys, jonka kylkiluut intoutuminen sai katkeamaan --\nIhmeellinen verta vuotava sydän -- Ara Coeli-legenda.\n\n\nSikäli siis kaikki on kuin pitääkin. Jos kenelläkään on, oikeutta\ntuntea itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi, niin epäilemättä minulla.\nSillä enkö minä ole kirjoittanut Colosseumista ja gladiaattoreista,\nmarttyyreista ja leijonista käyttämättä kertaakaan fraasia\n\"teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän\". Minä olen ainoa vapaa\nvalkoinen mies vakaantuneella iällä, joka olen tämän aikaan saanut\nsitten kun Byron tuon sananparren keksi.\n\nTeurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän kuuluu hyvältä\nensimmäiset seitsemän- tai kahdeksantoistasataatuhatta kertaa,\nminkä sen näkee painettuna, mutta sen jälkeen se alkaa väsyttää.\nOlen sen nähnyt kaikissa Roomaa koskevissa kirjoissa -- ja tässä\nse nyt muistuttaa minua tuomari Oliverista. Oliver oli nuori\nlakimies, juuri kouluista päässyt, ja hän oli lähtenyt ulos Nevadan\nerämaihin elämäänsä alkamaan. Hänestä tuo maa ja se elämänlaatu,\njota siellä vietimme niinä varhaisina aikoina, koko lailla erosi\nUuden Englannin tai Pariisin elämästä. Mutta hän puki ylleen\nvillapaidan ja vyötti laivastorevolverin vyölleen, iski kiinni\nläskiin ja papuihin, joita maa tarjosi, ja päätti olla Nevadassa\nNevadan tavalla. Oliver tyytyi asemaansa niin täydelleen, että\nvaikka monetkin hänen ratkaisemansa jutut varmaan tuottivat hänelle\nsurua, hän ei koskaan valittanut -- toisin sanoen, hän ei koskaan\nvalittanut muuta kuin yhden kerran. Hän, kaksi muuta ja minä itse\nlähdimme sitten Humboldt-vuoriston uusille hopeakaivoksille -- hän\nolemaan Humboldt-kauntin tuomari ja me hopeata kaivamaan. Matka\noli kaksisataa mailia. Oli sydäntalvi. Ostimme kahden hevosen\nvaunut ja kuormasimme niihin tuhatkahdeksansataa naulaa sianlihaa,\njauhoja, papuja, vuoriruutia, kakkuja ja kihveleitä. Ostimme kaksi\nsurkean näköistä meksikolaista hevoskaakkia, joiden karva kasvoi\nnurjaan suuntaan ja joiden ruumiissa oli enemmän kulmia kuin Omarin\nmoskeijassa; valjastimme ja lähdimme matkaan. Se oli kamala retki.\nMutta Oliver ei valittanut. Hevoset kiskoivat vaunujamme kaksi\nmailia kaupungin ulkopuolelle ja sitten heittivät. Sitten me kolmen\ntyönsimme vaunuja seitsemän mailia ja Oliver kulki edellä ja kiskoi\nperässään hevosia suitsista. Me valitimme, Oliver ei. Maa oli jäässä\nja se palelsi selkäämme maatessamme. Viima pyyhkieli naamaamme ja\npalellutti nenämme. Oliver ei valittanut. Viisi päivää työnnettyämme\nvaunuja päivällä ja yöllä vilua kärsittyämme tulimme matkamme\npahalle osalle -- neljänkymmenen mailin erämaahan tai Great American\nDesertiin, jos se nimi paremmin miellyttää teitä. Eikä vieläkään tämä\nmiehistä tasaisin, mitä on milloinkaan elänyt, ollut valittanut.\nLähdimme poikki yrittämään kahdeksan aikaan aamulla, kiskoen läpi\nhiekan, joka oli pohjatonta. Ponnistaen päivän pitkän tuhansien\nvaununrauskain ja kymmenientuhansien häränluurankojen ohi. Ohi niin\nlukemattomain pyöränvanteitten, että niillä olisi voinut vyöttää\nWashingtonin muistopatsaan ylös saakka ja ohi häränkahleitten,\njoita olisi riittänyt koko Long Islandin ympäri. Ohi ihmishautain.\nKurkkumme kaiken aikaa janosta käheänä. Huulemme alkalipölystä\nverisinä. Nälkäisinä, hikoillen ja ylen, ylen uupuneina -- niin\nuupuneina, että kun aina viidenkymmenen askelen kuluttua laskeusimme\nhiekalle hevosia lepuuttamaan, niin tuskin jaksoimme hereillä pysyä\n-- Oliver vain ei valita. Eikä seuraavana aamunakaan, kun kolmen\naikaan pääsimme poikki, puolikuolleina uupumuksesta. Herätessämme\npari kolme yötä myöhemmin puoliyön aikaan ahtaassa kurussa siitä,\nettä lunta satoi kasvoillemme, ja kauhistuen uutta vaaraa, että\nlumi meidät hautaisi alleen, valjastimme hevoset ja ponnistimme\naamulla kello kahdeksaan, kuljimme vedenjakajan poikki ja tiesimme,\nettä olimme pelastuneet. Ei valituksia. Viisitoista vuorokautta\nvaivaa ja uupumusta koettuamme pääsimme kahdensadan mailin matkamme\npäähän eikä tuomari vaan ollut valittanut. Ihmettelimme, tokko\nmikään _saattoikaan_ tuskastuttaa häntä. Rakensimme Humboldt-majan.\nSe tehdään näin. Vuoren juurelle kaivetaan jyrkkään rinteeseen\nneliskulmainen hauta ja kaivetaan maahan kaksi pystypatsasta ja\nniiden päälle pannaan kaksi niskahirttä. Niskahirsien päälle pannaan\nsitten suuri kangas, niin että se peittää ne ja vielä etusivunkin\nmaahan saakka. Kangas muodostaa talon katon ja etuseinän. Sivuseininä\nja takaseinänä on kaivettaessa nostettu multa. Savupiippu on helppo\ntehdä siten että katon yhtä kulmaa käännetään auki. Oliver istui\neräänä iltana yksin tässä kolkossa kopissa marunavarvuista tehdyn\nvalkean ääressä ja kirjoitti runoja; hänen mielitöitään oli tuo\nrunojen kaivaminen itsestään, tai räjäyttäminen, jos ne istuivat\nkovassa. Hän kuuli jonkun eläimen käyskentelevän katon ääressä;\nkivi tai pari ja jonkun verran multaa varisi läpi ja putosi hänen\nviereensä. Hän kävi levottomaksi ja sanoi \"Hoi! -- menetkös sieltä,\nhoi hoi!\" -- aina vähän väliä. Mutta sitten hän sattui siinä\ntorkahtamaan ja tuota pikaa putosi savupiipusta sisään muuli! Tuli\nlensi joka suuntaan ja Oliver kaatui selälleen. Kymmenisen iltaa\nkului kunnes hän taas rohkaisi mieltään sen verran että uudelleen\nalkoi kirjoittaa runoutta. Ja taas hän sattui torkahtamaan ja muuli\njälleen putosi savupiipusta. Tällä kertaa sortui muulin kanssa sisään\nmelkein puolet majan siitä osasta. Ponnistellessaan jalkeille muuli\npotkaisi kynttilän sammuksiin ja särki suurimman osan kyökkiastioista\nja nosti melkoisesti pölyä. Nämä väkivaltaiset herätykset varmaankin\nlienevät tuntuneet Oliverista harmillisilta, mutta hän ei kertaakaan\nvalittanut. Hän muutti toiseen majaan, joka oli kurun vastakkaisella\npuolella, hän kun oli huomannut, ettei sillä puolella käynyt muuleja.\nEräänä iltana hän kahdeksan aikaan puuhaili runonsa päättelemisessä,\nkun sisään vierähti kivi -- sitten ilmestyi vaatteen alle sorkka --\nsitten lehmästä toinen puoli -- peräpuoli. Hän kauhistuneena nojautui\ntaapäin ja huusi \"Hoi nyt! hoi! menetkös siitä!\" ja lehmä ponnisteli\nurhoollisesti -- menetti jalansijaa kaiken aikaa -- multaa ja pölyä\nryöppysi alas ja ennenkuin Oliver pääsi kunnolla pois, putosi koko\nlehmä katon läpi pöydälle ja särki kaikki muodottomaksi läjäksi!\n\nSilloin, ensi kerran eläissään luullakseni, Oliver valitti Hän sanoi:\n\n\"_Tämä alkaa käydä yksitoikkoiseksi!_\"\n\nHän luopui tuomarinvirastaan ja lähti Humboldt-kauntista.\n\"Teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän\" on käynyt minulle\nyksitoikkoiseksi.\n\nHaluan tässä yhteydessä lausua sanan Michelangelo Buonarottista. Olin\nennen aina ihaillut Michelangelon mahtavaa neroa -- tuon miehen, joka\noli suuri runoilijana, maalarina, kuvanveistäjänä, arkkitehtina --\nsuuri kaikessa, mihin hän ryhtyi. Mutta minua ei maita Michelangelo\naamiaiseksi -- lunshiksi -- päivälliseksi -- teen särpimeksi --\nillalliseksi -- välipalaksi. Haluan joskus vaihteluakin. Genovassa\nkaikki oli hänen käsialaansa. Milanossa hänen tai hänen oppilaittensa\nkäsialaa. Como järvi oli hänen käsialaansa. Padovassa, Veronassa,\nVeneziassa, Bolognassa, kuulimmeko oppaitten puhuvan kenestään muusta\nkuin Michelangelosta? Firenzessä hän maalasi kaikki, suunnitteli\nkaikki, melkein, ja mikä ei ollut hänen suunnittelemaansa, sitä\nhänen oli ollut tapana katsella joltain mielikiveltään, ja meille\ntämä kivi näytettiin. Pisassa hän piirsi kaikki paitsi tuota vanhaa\nhaulitornia, ja senkin he olisivat antaneet hänelle, ellei se olisi\nniin kamalan pahasti poikennut pystysuorasta. Livornon rantasillat ja\nCivita Vecchian tullisäädökset, hänen työtään. Mutta täällä -- täällä\nhän on kerrassaan hirveä. Hänen käsialaansa on Pyhän Pietarin kirkko,\nhänen paavi, hänen Pantheon, hänen paavin sotamiesten univormut,\nTiber, Vatikaani, -- Colosseum, Capitolium, Tarpejilainen kallio,\nBarberiini-palatsi, Pyhän Johanneksen Lateraani, Campagna, Via\nAppia, Rooman seitsemän kukkulaa, Caracallan kylpylät, Claudiuksen\nakvedukti, Cloaca Maxima -- eikö tuo maanvaiva liene piirustanut koko\nIkuista kaupunkia, ja elleivät kaikki ihmiset ja kirjat valehtele,\nmaalasi hän siinä kaikki! Dan sanoi tuonaan oppaalle: \"Riittää,\nriittää! Älkää sanoko enempää! Sanokaa summakaupalla kaikki! Sanokaa,\nettä Luoja teki koko Italian Michelangelon piirustuksista!\"\n\nEn ole koskaan tuntenut olevani niin hartaan kiitollinen, niin\nlohdutettu, niin tyyni, niin täynnään siunattua rauhaa kuin eilen\nkuullessani, että Michelangelo oli kuollut.\n\nMutta sen me olemme saaneet tästä oppaasta puserretuksi. Hän on\nnäyttänyt meille mailittain tauluja ja veistoksia Vatikaanin\nloppumattomissa käytävissä; ja mailittain tauluja ja veistoksia\nkahdessakymmenessä muussa palatsissa; hän on näyttänyt meille\nSixtiiniläisen kappelin suuren taulun ja niin paljon freskoja, että\nniillä voisi varustaa kaikki taivaat -- ja melkein kaikki tuntui\nolevan Michelangelon käsialaa. Olemme sen vuoksi hänen kanssaan\npitäneet somaa peliä, jolla olemme niin monta muutakin opasta\nvoittaneet. Nuo arvon miehet eivät koskaan epäile -- heillä ei ole\nkäsitystäkään ivasta.\n\nHän näyttää meille taideteosta ja sanoo: \"Statu brunzo.\" (Pronssinen\nkuvapatsas.)\n\nKatselemme sitä välinpitämättömästi ja tohtori kysyy: \"Michelangelon\ntekemä!\"\n\n\"Ei -- ei tiedä kenen.\"\n\nSitten hän näyttää Rooman vanhan Forumin. Tohtori kysyy:\n\"Michelangelon tekemä?\"\n\nOpas tuijottaa häneen hämmästyneenä \"Ei -- tuhannen vuosi ennen hän\nsynty.\"\n\nSitten egyptiläisen obeliskin. Taas: \"Michelangelon tekemä?\"\n\n\"Oh, _mon dieu_, hyvä herra! Tämä _kaksi_ tuhannen vuosi ennen hän\nsynty!\"\n\nToisinaan hän siihen määrään väsyy tämän herkeämättömän kyselyn\njohdosta, ettei hän tahdo uskaltaa näyttää meille mitään. Hän on\nkaikilla tavoilla, mitä suinkin on keksiä voinut, koettanut saada\nmeidät ymmärtämään, että Michelangelon vastuulle tulee vain osa\nmaailman luomisesta, mutta syystä tai toisesta hän ei ole vielä\nsiinä onnistunut. Silmämme ja korvamme, jotka ovat tutkimuksista ja\nkiertokatselusta liian rasittuneet, ovat huojennuksen tarpeessa,\ntaikka meistä ehdottomasti tulee idiootteja. Tämän oppaan täytyy\nsen vuoksi kärsiä edelleenkin. Ellei se häntä huvita, sen pahempi\nhänelle, Meitä se huvittaa.\n\nVoisinpa tähän paikkaan sovittaa pienen luvun näistä maanvaivoista,\neurooppalaisista oppaista. Moni mies on sydämessään toivonut, että\nhän tulisi oppaatta toimeen. Mutta tietäen, ettei se käy päinsä, hän\nkoettaa saada hänestä jotain huvitusta korvaukseksi hänen seuransa\ntuottamasta rasituksesta. Meille tämä onnistui, ja jos meidän\nesimerkkimme voi olla toisille hyödyksi, niin kehoitamme sitä kaikin\nmokomin koettamaan.\n\nOppaat osaavat englantia juuri sen verran, että osaavat kaikki\nasiat sekoittaa, niin ettei niissä ole pontta, ei perää. He osaavat\nsanottavansa ulkoa -- jokaisen näyttämänsä veistoksen, maalauksen,\nkatedraalin tai muun ihmeen historian. He osaavat sen ja latelevat\nsitä kuin papukaija -- ja jos keskeytätte ja suistatte heidät\nradalta, täytyy heidän palata takaisin ja alkaa taas alusta. Koko\nelämänsä heidän täytyy näytellä ulkomaalaisille ihmeteltäviä esineitä\nja kuulla heidän ihastuksen purkauksiaan. Ihmisluonnolle ominaista on\niloita, kun voi herättää ihastusta. Se se yllyttää lapsia sanomaan\nvoimallisia asioita ja tekemään nurinkurisia ja kaikin tavoin\nherättämään huomiota, kun on seuraa läsnä. Se se saa juorusuut\nlähtemään liikkeelle sateesta ja myrskystä huolimatta voidakseen\nensimmäisenä kertoa jonkun huomiota herättävän pienen uutisen.\nHelppo on siis käsittää, mikä intohimo siitä oppaassa kehittyy,\nhänelle kun on suotu joka päivä näyttää vieraille ihmisille ihmeitä,\njotka saavat heidät ihailusta kerrassaan haltioihinsa! Hän siitä\npöyhistyy niin, ettei mitenkään enää voisi elää vaatimattomammassa\nilmakehässä. Kun olimme tämän perille päässeet, emme enää koskaan\njoutuneet haltioihimme -- emme enää koskaan ihailleet mitään -- emme\nkoskaan osoittaneet muuta kuin liikkumattomia naamoja ja tyhmää\nvälinpitämättömyyttä, vaikka opas olisi meille näyttänyt kuinka\nyleviä ihmeitä. Olimme keksineet heidän heikon kohtansa. Olemme siitä\npitäen mitä parhaiten käyttäneet keksintöä hyväksemme. Toisinaan\nolemme saaneet oppaan suuttumaan, mutta oma rauhallisuutemme ei ole\nkoskaan järkkynyt.\n\nTavallisesti tohtori esittää kysymykset, hän kun osaa säilyttää\nvakavan naamansa ja näyttää enemmän haltioituneelta idiootilta ja\näänensä sävyyn panna enemmän typeryyttä kuin kukaan toinen elävä\nihminen. Hänelle se on luontaista.\n\nGenovan oppaat opastavat erikoisella mielihyvällä amerikkalaisia\nseuroja, koska amerikkalaiset niin kovasti ihmettelevät kaikkia\nColumbuksen muistoja ja osoittavat niin paljon tunteellisuutta\nja mielenliikutusta niiden edessä. Meidän oppaamme oli täynnään\nvilkkautta -- täynnään malttamattomuutta. Hän sanoi:\n\n\"Tule minu kanssa, hyvä herra! -- tule! Minä teille näyttä\nChristoforo Colombo käsikirjoitus! -- hän itse kirjoitta! -- hän itse\nkirjoitta oma käsi kanssa! -- tule!\"\n\nHän vei meidät kunnan palatsiin. Vaikuttavan avainten etsimisen\nja lukkojen avauksen jälkeen tuo tahraantunut vanha asiakirja\nlevitettiin eteemme. Oppaan silmät säteilivät. Hän tanssi\nympärillämme ja naputti pergamenttia sormellaan:\n\n\"Mitä minä sano, herra! Onkko se niin? Katso! Christoforo Colombo\nkäsikirjoitus! -- hän itse kirjoitta!\"\n\nTeeskentelimme välinpitämättömyyttä. Tohtori tutki asiakirjaa sangen\ntarkkaavasti, kiusallisen paussin vallitessa. -- Sitten hän sanoi,\nminkäänlaista mielenkiintoa osoittamatta:\n\n\"Ah -- mitä -- mikä se olikaan sen asianomaisen nimi, joka tämän\nkirjoitti?\"\n\n\"Christoforo Colombo! se suuri Christoforo Colombo!\"\n\nUusi tarkka tutkistelu.\n\n\"Ah -- kirjoittiko hän sen itse, vai -- vai mitä?\"\n\n\"Hän itse kirjoitta! -- Christoforo Colombo! Häne oma käsikirjoitus,\nhän itse kirjoitta!\"\n\nTohtori sitten laski asiakirjan kädestään ja sanoi:\n\n\"Mitä, minä olen Amerikassa nähnyt tuskin neljätoistavuotiaitten\npoikain kirjoittavan paremmin kuin tuo. --\"\n\n\"Mutta teme ole se suuri Christo--\"\n\n\"Mitä minä huolin siitä, kuka se on! Se on huonointa käsialaa, mitä\nolen milloinkaan nähnyt. Älkää luulko voivanne meitä pettää, vaikka\nolemmekin muukalaisia. Me emme aio kärsiä semmoista kohtelua. Jos te\nvoitte meille todella näyttää hyvää kaunokirjoitusta, niin tutustumme\nsiihen mielihyvällä, mutta ellette voi, niin älkäämme viivytelkö\ntäällä.\"\n\nKuljimme edelleen. Oppaan mieli oli melkoisesti järkkynyt, mutta tämä\nteki vielä toisen yrityksen. Hänellä oli varalla jotain muuta, jonka\nhän toivoi voittavan meidät. Hän sanoi:\n\n\"Ah, hyvä herra, tule minu kanssa! Minä näyttä kaunis, oi, suuremoine\nChristoforo Colombo kuvapatsas! -- ihana, mainio, loistava!\"\n\nHän vei meidät kauniin kuvapatsaan eteen -- se todella _oli_ kaunis\n-- ja hypähti taapäin ja asettui takakenoon:\n\n\"Ah, katso, hyvä herra! -- kaunis, suuremoine -- Christoforo Colombo\nkuvapatsas! -- kaunis patsas, kaunis pedestaal!\"\n\nTohtori pisti silmään monokkelin -- jonka hän oli tämmöisiä\ntilaisuuksia varten hankkinut:\n\n\"Ah -- mikä tämän herran nimi olikaan?\"\n\n\"Christoforo Colombo! -- se suuri Christoforo Colombo! Christoforo\nColombo -- se _suuri_ Christoforo Colombo. Well, mitäs _hän_ on\ntehnyt?\"\n\n\"Löytä Ameerika! -- löytä Ameerika, oh helvetti!\"\n\n\"Löytänyt Amerikan. Ei. Tuo väitös ei mene meihin. Me olemme juuri\nitse tulleet Amerikasta. Emme ole siitä mitään kuulleet. Christoforo\nColombo -- kaunis nimi -- onko -- onko hän kuollut?\"\n\n\"Oh, corpo di Bacho! -- kolmesata vuosi!\"\n\n\"Mihin hän kuoli?\"\n\n\"Ei minä tiedä! -- Ei minä voi sanoa.\"\n\n\"Ehkä isoonrokkoon?\"\n\n\"Ei minä tiedä, hyvä herra! -- Ei minä tiedä, _mihin_ kuole.\"\n\n\"Luultavasti tuhkarokkoon?\"\n\n\"Ehkä -- ehkä -- minä _ei_ tietä -- minä luule hän johonki kuoli.\"\n\n\"Elävätkö vanhemmat?\"\n\n\"Mahtoton!\"\n\n\"Ah -- mikä on kuvapatsas ja mikä pedestaali?\"\n\n\"Santa Maria! -- _teme_ se kuvapatsas! -- _teme_ se pedestaal!\"\n\n\"Ah, kyllä näen, kyllä näen -- onnistunut yhdistelmä -- sangen\nonnistunut yhdistelmä, tosiaan. Onko -- onko tämä ensi kerta, kun\ntälle herralle yleensä on patsasta tehty?\"\n\nTämä pilapuhe ei enää mennyt oppaaseen -- hän oli saanut kylläkseen.\n\nOlemme koko lailla ylläpitäneet tämän roomalaisen oppaan\nmielenkiintoa. Eilen vietimme taas kolme tai neljä tuntia\nVatikaanissa, tuossa omituisten nähtävyyksien ihmemaailmassa. Olimme\njo hyvin vähällä ilmaista mielenkiintoa, toisinaan -- ja ihastustakin\n-- oli sangen vaikeata pidättyä siitä. Mutta onnistui se meille\nkuitenkin. Opas oli ymmällään -- ei tiennyt mitä tehdä. Hän juoksi\nitsensä miltei läkähdyksiin etsiessään kaikenlaisia kummallisia\nnähtävyyksiä ja käytti meitä kohtaan kaiken kekseliäisyytensä, mutta\nyhtä huonolla seurauksella, emme kertaakaan osoittaneet minkäänlaista\nmielenkiintoa. Lopun lopuksi hän oli säästänyt sen, mitä hän piti\nsuurimpana ihmeenä -- kuninkaallisen egyptiläisen muumion, ehkä\nparhaiten säilyneen, mitä on koko maailmassa. Hän vei meidät sen luo.\nHän oli tällä kertaa niin varma asiastaan, että hiukkanen vanhasta\ninnostuksesta palasi häneen takaisin:\n\n\"Hyvä herra katso! -- Muumio! Muumio!\"\n\nMonokkeli kohosi silmään yhtä tyynesti, yhtä tutkistelevasti kuin\nkoskaan.\n\n\"Ah -- minkä sanoittekaan olevan tämän herrasmiehen nimen?\"\n\n\"Nimen? -- ei hänellä ole nimi! -- Muumio! -- egyptiläine muumio!\"\n\n\"Tietysti, tietysti. Täällä syntynyt?\"\n\n\"Ei! Egyptiläine muumio!\"\n\n\"Ah, aivan niin. Luultavasti ranskalainen?\"\n\n\"Ei! -- _ei_ ranskalainen, ei roomalainen! -- syntynyt Egyptassa!\"\n\n\"Syntynyt Egyptassa. En ole koskaan ennen kuullut Egyptasta.\nArvatenkin joku ulkomainen paikka. Muumio -- muumio. Kuinka\nrauhallinen hän on -- kuinka maltillinen. Onko, ah -- onko hän\nkuollut?\"\n\n\"Oo, _sacre bleu_, kuollu kolme tuhannen vuosi!\"\n\nTohtori kääntyi hänen puoleensa vihaisesti:\n\n\"Kuulkaas nyt, mitä tarkoitatte tuommoisella käytöksellä? Pidätte\nmeitä narrinanne, kun me olemme muukalaisia ja koetamme oppia!\nKoetatte tyrkyttää vanhaa kehnoa romuraatoanne _meille!_ -- tuli\nja leimaus, minun tekee mieleni teille -- teille -- jos teillä on\nnäytettävänä hyvä _veres_ ruumis, niin tuokaa tänne! -- tai kautta\nYrjön me väännämme teiltä niskat nurin!\"\n\nMe pidämme tämän ranskalaisen mielenkiintoa kaikin puolin vireillä.\nHän on kuitenkin, ainakin osaksi, maksanut meille samalla mitalla,\nvaikkei tiennyt siitä. Hän tuli tänä aamuna hotelliin kysymään,\nolimmeko jo liikkeellä, ja koetti parhaan taitonsa mukaan kuvata\nmeitä, jotta ravintolan isäntä tietäisi, kenestä oli kysymys. Lopuksi\nhän sivumennen huomautti, että me olimme hulluja. Tämä huomautus oli\nniin viaton ja niin rehellinen, että se oppaan sanaksi oli kaikin\npuolin kunnioitusta herättävä.\n\nOlemme käyneet katakombeissa. Se oli kuin olisi laskeutunut hyvin\nsyvään kellariin, se vain oli kellari, jolla ei ollut päätä\nensinkään. Kapeat käytävät on karkeasti kalliosta louhittu ja\nkummallekin puolelle on seinämiin louhittu hyllyjä; kullakin hyllyllä\non kerran ollut ruumis. Melkein joka ruumisarkkuun on kaiverrettu\nnimiä ja kristittyjä symboleja ja rukouksia tai kristillisiä toiveita\nilmaisevia lauseita. Päivämäärät ovat tietysti kaukaa kristillisen\najanlaskun alkuajoilta saakka. Täällä syvällä maanalaisissa luolissa\nensimmäiset kristityt aika ajoin piilivät vainoa välttääkseen. Öisin\nhe hiipivät ulos ruokaa hakemaan, päivät pysyivät piilossa. Pappi\nkertoi meille Pyhän Sebastianon eläneen maan alla jonkun aikaa häntä\ntakaa ajettaessa. Eräänä päivänä hän lähti ulos, mutta sotamiehet\nkeksivät hänet ja ampuivat hänet nuolillaan kuoliaaksi. Viisi tai\nkuusi vanhimmista paaveista -- ne jotka hallitsivat noin kuusitoista\nvuosisataa takaperin -- piti paavillista hoviaan ja opetti papistoaan\nsyvällä maan uumenissa. Seitsemääntoista vuoteen -- armon vuodesta\n235 vuoteen 252 -- paavit eivät ensinkään nousseet maan pinnalle.\nNeljä tällä ajalla valittiin tuohon korkeaan toimeen. Kukin hallitsi\nnelisen vuotta tai niille vaiheille. Tuo puhuu kylläkin selvää kieltä\nnäiden maanalaisten kalmistojen epäterveellisyydestä asuinpaikkana.\nMyöhemmin eräs paavi vietti katakombeissa koko pontifikaattinsa --\nkahdeksan vuotta. Eräs toinen saatiin siellä kiinni ja murhattiin\npiispanistuimeensa. Paavina ei ollut hauska olla niihin aikoihin.\nIkävyyksiä oli liian paljon. Rooman alla on satakuusikymmentä\nkatakombia, jokaisessa sokkelo ristiinrastiin risteileviä käytäviä\nja jokaisen käytävän seinät päästä päähän ja permannosta kattoon\ntäynnään kallioon koverrettuja hautoja. Tarkan laskun mukaan on\nkaikkien näiden hautakäytäväin pituus, yhteensä yhdeksänsataa mailia\nja hautain luku on seitsemän miljoonaa. Emme kulkeneet kaikkien\nkatakombikäytäväin läpi. Olisimme kovin mielellämme sen tehneet\nja olimmekin sitä varten ryhtyneet asianmukaisiin valmistuksiin,\nmutta ajan niukkuus pakotti luopumaan tuumasta. Haparoimme sen\nvuoksi vain Pyhän Calixtuksen kammottavan käytäväsokkelikon läpi,\njoka on Pyhän Sebastianon kirkon alla. Kaikissa katakombeissa on\npieniä, kallioon karkeasti hakattuja kirkkoja, joissa ennen muinoin\nkristityt hämärässä, aavemaisessa valossa pitivät jumalanpalvelusta.\nKuvitelkaahan messua ja saarnaa tuolla syvällä maan alla mutkikkaissa\nsokkeloissa!\n\nKatakombeihin haudattiin Pyhä Cecilia, Pyhä Agnes ja useita muita\nkuuluimmista pyhimyksistä. Pyhän Calixtuksen katakombissa oli Pyhän\nBrigitan tapana viettää monet tunnit pyhissä tutkisteluissa ja Carlo\nBorromeon oli tapa viettää siellä yökausia rukouksissa. Siellä\ntapahtui sangen ihmeellisiäkin asioita.\n\n    \"Tässä Pyhän Philip Nerin sydämen täytti jumalallinen rakkaus\n    siihen määrään, että se mursi hänen kylkiluunsa.\"\n\nOlen lukenut tämän vakavan tiedon kirjasta, joka on painettu New\nYorkissa 1858 ja jonka on kirjoittanut \"Past. William H. Neligan,\noikeustieteen tohtori ja filosofian maisteri, Dublinin Trinity\nCollegesta, ja Suur-Britannian muinaistieteellisen seuran jäsen.\"\nTäytyy siis uskoa. Muutoin ei voisi. Muutoin olisin ollut utelias\nkuulemaan, mitä Philip oli päivälliseksi syönyt.\n\nSama kirjoittaja aina vähän väliä panee herkkäuskoisuuteni kovalle\nkoetukselle. Hän kertoo eräästä Pyhästä Joosepista Calasanctiuksesta,\njonka talossa hän Roomassa ollessaan kävi. Hän näki vain talon --\npappi kuoli jo parisataa vuotta takaperin. Hän kertoo Neitsyt Maarian\nilmestyneen tälle pyhimykselle. Sitten hän jatkaa: --\n\n    \"Hänen kieltään ja sydäntään, joitten huomattiin vuosisadan\n    kuluttua säilyneen ennallaan, kun ruumis kaivettiin maasta\n    kanonisoitavaksi, säilytetään yhä vielä lasilaatikossa ja kahden\n    vuosisadan kuluttua sydän vielä oli ehjä. Kun ranskalaiset joukot\n    marssivat Roomaan ja Pius VII vietiin pois vankina, tippui siitä\n    verta.\"\n\nJos lukisi tämän jonkun munkin varhain keskiajalla kirjoittamasta\nkirjasta, ei se ketään ihmetyttäisi. Se tuntuisi luonnolliselta\nja hyvin ymmärrettävältä. Mutta kun yhdeksännentoista vuosisadan\nkeskivaiheilla mitä parhaimman kasvatuksen saanut mies, lakitieteen\ntohtori, filosofian maisteri ja yksi muinaistieteen suurmiehiä\nvakavissaan puhuu tämmöisiä, niin kuuluu se kylläkin kummalta. Ilolla\nsiitä huolimatta vaihtaisin oman epäuskoni Neliganin uskoon ja\nantaisin hänen asettaa vaikka kuinka kovat ehdot.\n\nTuon vanhan herran epäilemätön tutkiskelematon yksinkertaisuus tuntuu\nniin harvinaisen raikkaalta näinä rautateiden ja sähkölennätyksen\nproosallisina aikoina. Kuulkaa, mitä hän sanoo \"Ara Coeli\" kirkosta:\n\n    \"Kirkon kattoon on aivan pääalttarin yläpuolelle kaiverrettu\n    '_Regina Coeli laetare Alleluia_.' Roomassa raivosi kuudennella\n    vuosisadalla kauhea rutto. Gregorius Suuri vaati kansaa\n    katumuksen tekoon ja muodostettiin yleinen juhlakulkue. Sen\n    piti kulkea Ara Coelista Pyhän Pietarin kirkkoon. Kun se kulki\n    Hadrianuksen mausoleon ohi, joka nykyään on San Angelon linna,\n    kuului taivaallisten äänien laulua (se oli pääsiäisaamu,)\n    '_Regina coeli, laetare alleluia! quia quem meruisti portare,\n    alleluia! resurrexit sicut dixit; alleluia_!' Paavi, joka\n    kädessään kantoi Neitsyen kuvaa (se on pääalttarin yläpuolella ja\n    sitä sanotaan Pyhän Luukkaan maalaamaksi) vastasi hämmästyneen\n    kansan kanssa '_Ora pro nobis Deum, alleluia_!' Samalla nähtiin\n    enkeli, joka pisti miekkansa tuppeen, ja rutto samana päivänä\n    lakkasi. On neljä seikkaa, jotka _vahvistavat_ [kursiveeraus\n    minun -- _M. T_.] tämän ihmeen: vuotuinen juhlakulkue\n    länsikirkossa Pyhän Markuksen juhlapäivänä; Pyhän Miikaelin\n    kuvapatsas, joka on Hadrianuksen mausoleon päällä, jota\n    rakennusta siitä pitäen on sanottu San Angelon linnaksi; antifoni\n    Regina Coeli, jota katolinen kirkko pääsiäisen aikaan laulaa, ja\n    kirkossa oleva kirjoitus.\"\n\n\n\n\nXXVIII LUKU.\n\nMaalauksellista hirmua -- Tuomas veljen legenda -- Suru\ntieteellisesti esitettynä -- Kuolleiden juhlaseura -- Vatikaanin\nsuuret mestarit -- Paavi taiteen suojelijana -- Korkeita hintoja\nvanhoista mestareista -- Raamatun korjaus -- Rooman pyhimysten\narvojärjestys -- Heille osoitetun kunnioituksen järjestys --\nLähestymme Napolia.\n\n\nPyhän inkvisition verinäytelmistä, Colosseumin teurastuksista ja\nKatakombian kammottavista haudoista tuntuu sangen luontevalta\nsiirtyä kapusiiniluostarin maalauksellisiin kauhuihin. Pysähdyimme\nhetkeksi kirkossa olevaan pieneen kappeliin ihailemaan taulua, joka\nkuvaa Pyhän Mikaelin voittoa saatanasta -- taulua, joka on niin\nkaunis, että minun täytyy uskoa senkin kuuluvan tuohon halveksittuun\n\"renessanssiin\", vaikka taisivathan ne mainita, että se oli jonkun\nvanhan mestarin maalaama -- ja sitten astuimme alla olevaan laajaan\nholvistoon.\n\nTäällä sitten oli näkö herkille hermoille! Ilmeisestikin olivat\nvanhat mestarit olleet täällä työssä. Huoneessa oli kuusi osastoa ja\njoka osasto oli omaan erikoiseen malliinsa koristettu -- ja kaikki\nnämä koristukset olivat ihmisluista muodostetut! Oli komeita kaaria,\njotka olivat kauttaaltaan reisiluista rakennetut, oli peloittavia\npyramideja, jotka olivat kokonaan irvistävistä pääkalloista\nrakennetut, oli monenlaisia omituisia rakennustaiteellisia\nsommitelmia, joihin rakennusaineiksi oli käytetty sääriluita ja\nkyynärluita. Seinillä oli taidokkaita freskoja, joiden kiemurtelevat\nköynnökset olivat tehdyt solmuihin taivutetuista ihmisen\nselkärangoista, joiden hienot karhit olivat suonista ja lihaksista,\nkukat lumpion luista ja varpaan kynsistä. Jokainen ihmisruumiin\npysyvä osa oli edustettuna näissä monimutkaisissa sommitelmissa\n(luultavasti Michelangelon käsialaa), ja nämä taideteokset olivat\nsangen huolellisesti viimeistellyt ja yksityisseikoille omistettu\ntarkkuus osoitti taiteilijan sekä työtään rakastaneen että olleen\ntaitavan ja kouluutetun. Kysyin meitä saattavalta hyväluontoiselta\nmunkilta, ken oli tämän tehnyt? Ja hän vastasi: \"_Me_ olemme tämän\ntehneet\" -- tarkoittaen itseään ja yläkertaan jääneitä veljiään.\nSaatoin huomata, että vanha munkki oli hyvin ylpeä tästä kummasta\nnäyttelystä. Saimme hänet puheliaalle tuulelle osoittamalla\nmielenkiintoa, jota emme koskaan oppaille osoittaneet.\n\n\"Keitä nämä ihmiset ovat olleet?\"\n\n\"Meitä -- jotka asumme tuolla ylhäällä -- Kapusiinien munkkikunnan\njäseniä -- veljiäni.\"\n\n\"Kuinka monta elämästä eronnutta munkkia on tarvittu näiden kuuden\nkammion koristamiseen?\"\n\n\"Tässä on neljäntuhannen luut.\"\n\n\"Tarvittiin varmaankin paljon aikaa niiden kokoamiseen?\"\n\n\"Monta, monta vuosisataa.\"\n\n\"Niiden eri osat ovat kauttaaltaan erotetut -- kalloja yhdessä\nhuoneessa, sääriluita toisessa, kylkiluita kolmannessa -- täällä\ntulisi varmaan kova kiire vähäksi aikaa, jos tuomiopasuuna soisi.\nJotkut veljistä voisivat sekamelskassa saada väärän jalan tai väärän\nkallon ja lähteä matkaan ontuen tai katsellen maailmaa silmillä,\njotka ovat kauempana toisistaan tai lähempänä toisiaan kuin alkuaan.\nLuultavasti ette tunne näistä erikseen ainoatakaan?\"\n\n\"Kyllä, tunnen heistä montakin.\"\n\nHän kosketti sormellaan erästä kalloa. \"Tämä oli veli Anselmo --\nkuoli kolmesataa vuotta takaperin -- hyvä mies.\"\n\nHän kosketti toista. \"Tämä oli veli Aleksanteri - ollut vainajana\nkaksisataakahdeksankymmentä vuotta. Tämä oli veli Carlo -- kuoli\nsamaan aikaan.\"\n\nSitten hän otti erään kallon ja piti sitä kädessään ja katseli sitä\nmiettiväisenä, samaan tapaan kuin haudankaivaja Yorickista puhuessaan.\n\n\"Tämä\", hän sanoi, \"oli veli Tuomas. Hän oli nuori prinssi, kuului\nylpeään sukuun, jonka juuret olivat hamassa vanhan Rooman ajassa,\nulottuen pari tuhatta vuotta taapäin. Hän rakasti halvempaan säätyyn\nkuuluvaa. Suku siitä vainosi häntä ja vainosi neitoakin. He ajoivat\nneidon pois Roomasta; hän meni perässä, etsi kadonnutta läheltä\nja kaukaa, eikä löytänyt. Hän palasi takaisin ja uhrasi murtuneen\nsydämensä alttarillemme ja väsyneen henkensä Jumalan palvelukseen.\nMutta nähkääs, miehen isä pian sen jälkeen kuoli ja äiti niinikään.\nNeitonen palasi iloiten takaisin. Kaikkialta hän etsi sitä\nnuorukaista, jonka silmät olivat hellästi katsoneet hänen silmiinsä\ntästä kurjasta pääkallosta, mutta ei löytänyt häntä. Lopulta hän\nnäki nuorukaisen kadulla -- puettuna tähän meidän karkeaan pukuumme.\nNuorukainen tunsi immen. Se oli liian myöhään. Hän kaatui siihen\nmissä seisoi. Ihmiset nostivat hänet ylös ja toivat tänne. Hän ei\nsen koommin milloinkaan puhunut. Ennen viikon päättymistä hän kuoli.\nNäette hänen hiustensa värin -- hieman haalistuneena -- tästä ohuesta\ntupsusta, joka vielä on ohimoissa kiinni. Tämä\" (ottaen käteensä\nreisiluun) \"on hänen. Siinä koristuksessa, joka on päänne päällä,\nnäkyy suonia, jotka olivat hänen käsiniveliään sataviisikymmentä\nvuotta sitten.\"\n\nTämä koruton tapa kuvata liikuttavaa sydämen tarinaa panemalla\neteemme rakastajan maallisia jäännöksiä sieltä täältä ja\nnimittelemällä ne tuntui niin nurinkuriselta ja kaamealta, että\nharvoin olen samanlaista kokenut. Tuskin tiesin, pitikö minun\nhymyillä, vaiko kauhistua. Ruumiissamme on hermoja ja lihaksia,\njoiden tehtävien ja toimintatapojen selostaminen kylmillä\nfysiologisilla nimityksillä ja haavurin teknillisillä sanoilla\ntuntuu kuin pyhyyden loukkaamiselta, ja jotain tämäntapaista munkin\npuhe minussa vaikutti. Kuvitelkaa, että haavalääkäri nipistimillään\nnostaa näkyviin suonia, lihaksia ja muita senkaltaisia ruumiin\nmonimutkaisesta koneistosta ja huomauttaa: \"Nyt tämä pieni hermo\nvärisee -- värinä kulkee tähän lihakseen -- tästä se kulkee tähän\nsäieaineeseen; tässä sen aineosat veren kemiallisen vaikutuksen\njohdosta hajaantuvat -- osa menee sydämeen ja sykäyttää sitä sillä,\nmitä yleistajuisella sanalla sanotaan tunteeksi, osa kulkee tätä\nhermoa pitkin aivoihin ja vie sinne hälyyttävän luontoisia tietoja --\nkolmas osa luistaa tätä tiehyettä pitkin ja koskettaa jousta, joka\nhallitsee silmän takana olevia nestesäiliöitä. Tämän yksinkertaisen\nja kauniin toiminnan kautta asianomainen saa tietää, että hänen\näitinsä on kuollut, ja itkee.\" Hirveää!\n\nKysyin munkilta, aikoivatko kaikki päällä asuvat munkit kuoltuaan\npäästä tähän paikkaan. Hän vastasi rauhallisesti:\n\n\"Meidän täytyy kaikkien lopulta tulla tänne.\"\n\nKas vaan, mihin sitä voi tottua. Se aate, että hänet jonain päivänä\nhajoitetaan kappaleiksi kuin joku kone tai kello, taikka talo, joka\non menettänyt omistajansa, ja kootaan uudelleen holvikaariksi ja\npyramideiksi ja kamaliksi freskoiksi, ei vähintäkään huolestuttanut\ntätä munkkia. Minusta päinvastoin tuntui siltä kuin olisi hän\nitsetyytyväisellä turhamaisuudella ajatellut, että hänen oma kallonsa\nnäyttäisi hyvältä keon ylimpänä ja hänen omat kylkiluunsa lisäisivät\nfreskoihin viehätyksen, joka niiltä nyt puuttui.\n\nSiellä täällä makasi koristeellisissa alkooveissa luuvuoteilla\nkuolleita ja kuivuneita munkkeja, hinterät vartalot käärittyinä\nmustiin kaapuihin, joihin tavallisesti papit pukeutuvat. Tutkimme\nerästä tarkemminkin. Nahistuneet kädet olivat rinnan päällä ristissä;\nkallossa oli kiinni kaksi sameata hiustukkoa; iho oli ruskea ja\nkuopalle painunut; poskipäillä se oli kireällä, niin että ne terävinä\npistivät esiin; syvällä kuopissaan olivat tuikeat kuolleet silmät;\nsieraimet olivat tuskallisen silmäänpistävät, nenän pää kun oli\nkadonnut; huulet olivat keltaisista hampaista käpertyneet pois;\nja vierivien vuosien takaa, niiden kivettämänä, tervehti meitä\nvuosisataa vanha nauru!\n\nSe oli hyvätuulisin ja samalla hirvittävin nauru, mitä ajatella\nsaattaa. Varmaankin, niin ajattelin, oli se mitä erinomaisin\nsukkeluus, jonka tämä veteraani lausui viimeisen kerran\nhengähtäessään, kun hän sitä nauraa vielä tänäpäivänä.\n\nPäätäni pyörryttää, kun ajattelen Vatikaania -- sen kuvapatsaitten,\nmaalauksien ja kaikenlaisten ja kaiken ikäisten muitten ihmeitten\nrannattomuutta. \"Vanhoja mestareita\" (etenkin kuvanveistäjiä)\noikein vilisee siellä. En voi kirjoittaa Vatikaanista. Luullakseni\nen koskaan ole selvään muistava siitä mitä siellä näin muuta kuin\nmuumiot ja Rafaelin \"Kristuksen kirkastuksen\" ja muutamia muita\nseikkoja, joita on tarpeeton nyt mainita. \"Kristuksen kirkastuksen\"\nmuistan osaksi siitä syystä, että se oli asetettu melkein yksinään\nomaan huoneeseensa ja osaksi koska kaikki tunnustavat sen maailman\nensimmäiseksi öljymaalaukseksi ja osaksi siitä, että se oli kaunis.\nVärit ovat tuoreet ja mehevät, \"ilme\" on oiva, niin sanotaan,\n\"tunne\" vilkas, \"sävy\" hyvä, \"syvyys\" syvä ja leveys noin neljä\nja puoli jalkaa minun arvioni mukaan. Se on taulu, joka virittää\nmielenkiintoa; sen kauneus on lumoava. Se oli kyllin kaunis ollakseen\nvaikka \"renessanssia\". Huomautus, jonka lausuin joku aika takaperin,\njohtaa erääseen ajatukseen -- ja toivoon. Eikö ole mahdollista,\nettä syy, miksi tässä taulussa näen niin paljon viehättävää, on sen\nyksinäisyys, se että se on eristetty galleriain hurjasta kaaoksesta?\nJos joitakuita muitakin eristettäisiin itsekseen, niin eivätkö\nnekin olisi kauniita? Jos tämä asetettaisiin keskelle sitä taulujen\nerämaata, jonka Rooman gallerioissa tapaamme, niin näyttäisikö se\nminusta yhtä kauniilta? Jos tähän saakka olisin joka palatsissa\nnähnyt vain yhden \"vanhan mestarin\", enkä eekerikaupalla seiniä ja\nkattoja aivan paperoituina niillä, niin eiköpähän minulla olisi\nvanhoista mestareista sivistyneempi käsitys kuin tämä nykyiseni?\nMelkeinpä luulen. Kun olin koulupoika ja minun piti ostaa uusi\npuukko, en voinut muodostaa itselleni mielipidettä siitä, mikä\nnäytelaatikossa olevista oli sievin, eivätkä ne mielestäni ainoakaan\nolleet erikoisen sieviä. Tein senvuoksi vaalini raskaalla sydämellä.\nMutta kun katselin ostostani kotona, jossa ei ollut muita kiiltäviä\nteriä sen kanssa kilpailemassa, niin aivan hämmästyin sen kauneutta.\nAivan tähän päivään saakka ovat uudet hattuni aina näyttäneet\nkauniimmilta puodista päästyään kuin puodissa muitten uusien hattujen\nseurassa. Minulle alkaa nyt hämärtää, että se, mitä kokoelmissa olen\npitänyt yleisenä rumuutena, ehkä oikeastaan onkin yleistä kauneutta.\nMinä toivon vilpittömästi, että se olisi sitä muille, mutta minulle\nse ei ainakaan sitä ole. Ehkä oli syynä siihen, että tapani oli\nniin mielelläni käydä New Yorkin taideakatemiassa, se, ettei\nsiellä ollut kuin muutamia satoja maalauksia, minkä vuoksi niihin\nkaikkiin tutustuminen ei käynyt yli voimaini. Akatemia oli kai kuin\npapuruoka ja läski neljänkymmenen mailin erämaassa, eurooppalainen\ngalleria taas juhla-ateria, johon kuuluu kolmetoista ruokalajia.\nYhdestä ruokalajista ei jää pienintäkään näkyväistä merkkiä, mutta\nkolmetoista ruokalajia karkoittaa pois ruokahalun tuottamatta mitään\ntyydytystä.\n\nOn kuitenkin yksi asia, josta olen aivan varma. Kaikista\nMichelangeloista, Rafaeleista, Guidoista ja muista vanhoista\nmestareista huolimatta Rooman suurenmoinen historia on jäänyt\nmaalaamatta! Neitsyitä kyllä ja paaveja ja pyhiä variksenpelättimiä\nmaalattiin niin paljon, että niillä melkein olisi voinut kansoittaa\nparatiisin, mutta muuta he eivät maalanneetkaan. \"Nero soittaa\nRooman palaessa\", Caesarin murha, taikka semmoinen järkyttävä\nkohtaus, kun satatuhatta ihmistä Colosseumissa hurmauksen kiihkossa\nkumartui eteenpäin nähdäkseen kahden taitavan gladiaattorin kolhivan\ntoisiaan murhamielellä, tiikerin hyppäävän polvistuvan marttyyrin\nkimppuun -- näitä ja tuhansia muita aiheita, joista luemme elävällä\nmielenkiinnolla, täytyy meidän tyytyä etsimään vain kirjoista -- emme\nvanhain mestarien jättämästä romusta -- mestarien, joita ei enää ole\nolemassa, kuten mielihyvällä muistan.\n\nHe maalasivat ja veistivät marmoriin vain yhtä historiallista\nkohtausta (joka on jossain määrin kuulu), yhtä ainoata. No mikähän\nse sitten oli ja minkä vuoksi he erikoisesti sen valitsivat? Se\noli \"Sabiinitarten ryöstö\" ja rintain ja säärien vuoksi he sen\nvalitsivat. Minun täytyy punastua heidän tähtensä.\n\nMinä kuitenkin katselen mielelläni kuvapatsaita ja katselen\nmielelläni taulujakin -- yksinpä pyhässä haltioitumisessa taivasta\nkohti katselevia munkkejakin ja munkkeja, jotka mietiskelyssä\nkatsovat alaspäin, ja munkkeja, jotka nuuskivat, mistä saisivat\njotain syödäkseen -- ja sen vuoksi minä heitän mielestäni kaiken\nkaunan ja kiitän paavillista hallitusta siitä, että se niin\nkateellisesti vaalii näitä esineitä ja niin uutteraan niitä kokoo;\nja että se sallii minun, muukalaisen, joka en edes ole aivan\nystävällinen, liikkua niiden kesken mielin määrin ja häiritsemättä,\nottamatta minulta mitään maksua, vaatien ainoastaan sen, että\nkäyttäydyn niin hyvin kuin minun tulee käyttäytyä kenen toisen\ntalossa tahansa. Kiitän Pyhää isää oikein sydämellisesti ja toivotan\nhänelle pitkää ikää ja yllinkyllin onnea.\n\nPaavit ovat kauan olleet taiteen suojelijoita ja säilyttäjiä aivan\nsamalla tavalla kuin uusi käytännöllinen tasavaltamme on tekniikan\nedistyksen ja menestyksen suojelija. Heidän Vatikaaniinsa on koottu\nsäilöön kaikki, mitä taiteen alalla on omituista ja kaunista, meidän\npatenttivirastomme säilyttää kaikki, mitä mekaniikan alalla on\nkummaa ja hyödyllistä. Kun joku keksii uuden mallisen riimun tai\nuuden entistä etevämmän sähkölennätysmenetelmän, antaa hallituksemme\nhänelle patentin, joka on suuren omaisuuden arvoinen; kun taas\njoku Campagnalla kaivaa maasta vanhan kuvapatsaan, antaa paavi\nhänelle suuren omaisuuden verran kultakolikolta. Voimme johonkin\nmäärään arvata ihmisen luonteen siitä, minkälainen nenä hänellä on\nnaamassaan. Vatikaani ja patenttivirasto ovat hallinnollisia neniä ja\nniissä on koko lailla luonnetta.\n\nOpas näytti meille Vatikaanissa valtavaa Jupiterin patsasta, jonka\nhän sanoi näyttävän näin vahingoittuneelta ja kuluneelta -- niin\nkulkuripoikain jumalalta -- siitä syystä, että se aivan hiljakkoin\noli kaivettu esiin Campagnan mullasta. Hän kysyi, paljonko arvoiseksi\ntämän Jupiterin otaksuimme? Minä vastasin, oikopäätä kuin älymies\nainakin, että sen arvo oli noin neljä dollaria -- ehkä puoliviidettä.\n\"Satatuhatta dollaria!\" sanoi Ferguson. Ferguson lisäksi sanoi, ettei\npaavi salli viedä tämänkaltaisia muinaistuotteita alueeltaan pois.\nHän asettaa komissionin tutkimaan tämänkaltaisia löytöjä ja antamaan\nlausuntonsa niiden arvosta. Paavi sitten maksaa löytäjälle puolet\narvioidusta määrästä ja ottaa kuvapatsaan. Hän sanoi, että tämä\nJupiter oli löydetty vainiosta, jonka joku vast'ikään oli ostanut\nkolmellakymmenellä dollarilla, ja oli ensimmäinen sato uudelle\nviljelijälle siis ollut sangen tyydyttävä. En tiedä, puhuuko Ferguson\naina totta vai eikö, mutta otaksun hänen puhuvan. Tiedän, että\nkaikille vanhain mestarien maalaamille tauluille on pantu suunnaton\nvientitulli, jottei niitä yksityisistä kokoelmista myytäisi. Olen\nmyös tullut vakuutetuksi siitä, ettei oikeita vanhain mestarien\ntauluja ole Amerikassa juuri nimeksikään, koska halvimmistakin ja\nvähäpätöisimmistä vaaditaan hyvänlaisen maatalon hinta. Aioin vähin\nitsekin ostaa erään pienen vähäpätöisyyden, Rafaelin käsialaa, mutta\nhinta oli kahdeksankymmentätuhatta dollaria, vientitullin kanssa se\nolisi noussut joukon toisellesadalletuhannelle, jonka vuoksi vain\ntutkiskelin sitä vähän aikaa ja sitten päätin, etten huolikaan.\n\nTekee mieleni tässä mainita näkemäni kirjoitus, ennenkuin unhotan sen:\n\n\"'Kunnia Jumalalle korkeudessa, rauha maassa _ihmisille, joilla\non hyvä tahto_!' Se ei ehkä ole hyvää Jumalan sanaa, mutta se on\nväärentämätöntä katolilaisuutta ja ihmisluontoa.\" [Verratessani tätä\nrovasti Alfordin Uuden Testamentin käännökseen huomaan kuitenkin\nnöyryytettynä, että se _on_ hyvää Jumalan sanaa. No niin, ehkä olen\ntietämätön, mutta paha en ole. -- _M. T_.]\n\nTämä on kultakirjaimilla kirjoitettu erään mosaiikkiryhmän ympäri,\njoka on \"Scala santan\" sivulla Pyhän Johanneksen Lateraanikirkossa;\ntämä taas on maailman kaikkien katolisten kirkkojen äiti ja\nvaltiatar. Ryhmä esittää Vapahtajaa, Pyhää Pietaria, paavi Leoa,\nPyhää Silvesteriä, Constantinusta ja Kaarle Suurta. Pietari antaa\n_palliumin_ paaville ja lipun Kaarle Suurelle. Vapahtaja antaa\navaimet Pyhälle Silvesterille ja lipun Constantinukselle. Vapahtajaan\nei kohdistu rukouksia -- hänen tärkeytensä ei yleensä näytä Roomassa\nolevan suuri; vaan alla olevassa kirjoituksessa seisoo: \"_Siunattu\nPietari, anna paavi Leolle ikää ja Kaarle kuninkaalle voitto_.\" Siinä\nei sanota: \"Välitä meidän puolestamme Vapahtajan kautta tämä pyyntö\nIsälle\", vaan suoraan sanotaan \"Siunattu Pietari, _anna se_ meille.\"\n\nKaikessa vakavuudessa -- tahtomatta olla pilkallinen -- tahtomatta\nolla epähurskas ja varsinkin tahtomatta olla pyhyyttä häväisevä\n-- voin siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, pyhäin henkilöiden\narvojärjestykseen nähden Roomassa tehdä seuraavat johtopäätökset:\n\nEnsimmäinen on \"Jumalan äiti\", toisella nimellä Neitsyt Maaria.\n\nToinen Jumaluus.\n\nKolmas Pietari.\n\nNeljäs sija kuuluu kahdelle- tai viidelletoista kanonisoidulle\npaaville ja marttyyrille.\n\nViides Jeesukselle Kristukselle Vapahtajalle (aina kuitenkin\nsylilapsena).\n\nVoin ehkä olla väärässä -- päätelmäni usein käyvät harhaan, kuten\nmuittenkin ihmisten -- mutta tämä _on_ päätelmäni, olipa tuo sitten\nhyvä tai paha.\n\nTässä juuri tahdon mainita erään seikan, joka minusta näyttää\nomituiselta. Roomassa ei ole ensinkään \"Kristuksen kirkkoja\", sen\nenempää kuin \"Pyhän hengenkään\" kirkkoja, mikäli minä olen huomannut.\nSiellä on kaikkiaan nelisensataa kirkkoa, mutta noin neljäs osa\nnäyttää saaneen nimensä madonnasta ja Pyhästä Pietarista. Maarian\nmukaan on nimitetty niin monta, että niitä on täytynyt erotella\ntoisistaan kaikenlaisilla lisäkkeillä, jos oikein käsitän. Siten\non kirkkonsa Pyhällä Ludvigilla, Pyhällä Augustinuksella, Pyhällä\nAgneksella, Pyhällä Calixtuksella, Lucinan Pyhällä Laurentiuksella,\nDamason Pyhällä Laurentiuksella, Pyhällä Cecilialla, Pyhällä\nAthanasiuksella, Pyhällä Filippus Nerillä, Pyhällä Catharinalla,\nPyhällä Dominicuksella ja monen monella pienemmällä pyhällä, joiden\nnimi ei ole kautta maailman tuttu -- ja kaukana jälkipäässä,\nkerrassaan kirkkojen luvun ulkopuolella, tulee pari sairashuonetta:\ntoinen niistä on saanut Vapahtajan, toinen Pyhän hengen nimen!\n\nPäivän toisensa ja yön toisensa jälkeen olemme vaeltaneet Rooman\nsortuvain ihmeitten keskellä; päivän toisensa ja yön toisensa jälkeen\nolemme ahmineet viidenkolmatta vuosisadan tomuja ja tähteitä --\nolemme niitä päivät miettineet, niistä yöt unta nähneet, kunnes\njoskus mielestämme tunsimme itsekin lahoavamme ja muuttuvamme\nsilvotuiksi ja kulmattomiksi, joka hetki joutuvamme jonkun\nmuinaistutkijan saaliiksi, saavamme sääremme paikatuiksi, tulevamme\n\"ennalleen korjatuiksi\" kömpelöllä uudella nenällä, saavamme väärät\nnimilaput ja väärät aikamäärät ja joutuvamme lopulta Vatikaanin\nkokoelmiin, jotta runoilijat meistä loruilisivat ja kaikennäköiset\nvandaalit yhä ja ikuisesti kirjoittelisivat meihin nimiään. Mutta\njoutomme on nyt täällä päättynyt ja huomenna lähdemme matkaan.\n\n\n\n\nXXIX LUKU.\n\nNapoli -- Vihdoinkin karanteenissa -- Annunziata.-- Vesuviolle nousu\n-- Kahden sentin yhteiskunta -- Napolilaisten luonteen mustia puolia\n-- Pyhän Januariuksen veri -- Vesuviolle nousua jatketaan -- Vieras\nja ajuri -- Napoli yöllä vuoren rinteeltä nähden -- Vesuviolle nousua\njatketaan.\n\n\nLaivamme lojuu täällä Napolin satamassa -- karanteenissa. Se on ollut\ntäällä monta päivää ja viipyy vielä monta päivää tämän jälkeenkin.\nMe, jotka tulimme Roomasta junalla, olemme tämän onnettomuuden\nvälttäneet. Tietysti ei kenenkään ole lupa lähteä laivaan, eikä\ntulla siitä maalle. Vankila se nyt on. Matkustajat luultavasti\nviettävät pitkät hehkuvan helteiset päivät siten, että telttakattojen\nalta katselevat Vesuviota ja kaunista kaupunkia -- ja kiroilevat.\nAjatelkaahan, kymmenen päivää tätä huvia! -- Me soudamme sinne joka\npäivä veneellä ja pyydämme heitä tulemaan maihin. Se lohduttaa\nheitä. Me jäämme kymmenen askeleen päähän laivasta ja kerromme\nheille, kuinka mainio kaupunki tämä on ja kuinka paljon parempi\nruoka täkäläisissä hotelleissa on kuin missään muualla Euroopassa;\nja kuinka viileätä niissä on; ja kuinka täällä on jäähyytelöä kuin\nnapajäätiköitä; ja kuinka sanomattoman hauskaa on ollut laukata\npitkin maata ja purjehtia lahden saariin. Tämä rauhoittaa heitä.\n\n\n_Vesuviolle nousu_.\n\nVesuvio-retkemme ei tule hevillä unohtumaan mielestäni -- osaksi\novat siihen syynä maisemakokemukset, mutta pääasiassa kuitenkin\nmatkan rasitukset. Pari kolme meistä oli käynyt lepäilemässä Ischian\nsaaren tyynten ja kauniitten näköalain keskellä, kahdeksantoista\nmailin päässä ulkona satamassa; olimme olleet siellä pari päivää.\nSanomme sitä \"lepäämiseksi\", mutta en nyt muista, mikä siinä oli\nlepäämistä, sillä palatessamme Napoliin emme olleet nukkuneet\nneljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Olimme juuri yöpuulle\nasettumaisillamme varhain illalla, saadaksemme vähän takaisin\nmenettämiämme unia, kun saimme kuulla tästä Vesuvion retkestä.\nRetkikuntaan piti kuulua kahdeksan henkeä, ja Napolista oli\nlähdettävä puolenyön aikaan. Varustimme matkalle jonkun verran\neväitä, tilasimme ajoneuvoja viemään meidät Annunziataan ja\nkuljeskelimme sitten kaupungilla pysyäksemme kahteentoista valveilla.\nMatkaan lähdettiin täsmälleen, ja puolentoista tunnin kuluttua\nsaavuttiin Annunziatan kaupunkiin. Annunziata on se vihoviimeinen\npaikka, mitä on auringon alla. Italian muissa kaupungeissa ihmiset\nmakailevat alallaan rauhallisesti ja odottavat, että kysytte heiltä\njotain, taikka teette jonkun julkisen teon, josta voi vaatia\nmaksua -- mutta Annunziatassa he ovat tämänkin hienotunteisuuden\nrippeen menettäneet. He ottavat tuolista naisen saalin ja antavat\nsen takaisin ja vaativat siitä lantin. Avaavat vaunujen oven ja\nvaativat maksun -- sulkevat sen, kun olette ulos päässyt, ja\nvaativat maksun. Auttavat teitä ottamaan esiin vaateharjan -- kaksi\nsenttiä. Harjaavat vaatteenne ja pölyyttävät ne pahemmiksi kuin ne\nolivatkaan -- kaksi senttiä. Hymyilevät teille -- kaksi senttiä.\nKumartavat, mielistelevästi irvistäen, hattu kädessä -- kaksi\nsenttiä. He kysymättä antavat kaikki tiedot, esimerkiksi että muulit\ntulevat paikalla -- kaksi senttiä -- lämmin päivä, hyvä herra --\nkaksi senttiä -- neljä tuntia tarvitsette vuorelle päästäksenne\n-- kaksi senttiä. Ja tähän suuntaan sitä jatkuu. He ahdistavat\nteitä -- vaivaavat teitä, hyörivät ympärillänne ja hikoilevat ja\nhaisevat pahalta. Ei ole niin alentavaa tointa, etteivätkö he sitä\ntekisi rahasta. Minulla ei ole ollut tilaisuutta omain havaintojeni\nperustuksella tutustua ylempiin luokkiin, mutta sen mukaan mitä olen\nniistä kuullut, olen päätellyt, että jos heiltä puuttuukin yksi tai\npari hirtehisten huonoista piirteistä, korvaavat he ne yhdellä tai\nparilla toisella, jotka ovat vielä huonommat. Kuinka nämä ihmiset\nkerjäävät! -- vaikka monikin heistä on hyvin puettu.\n\nMinä sanoin, etten omain havaintojeni perustuksella tiennyt mitään\nylemmistä luokista. En sattunut muistamaan. Se mitä näin heidän\nurhoollisimpain ja kauniimpain tekevän eilisiltana, oli semmoista,\nettä lauhkeammissa maissa halvimmatkin sitä punastuisivat. Heitä\noli kokoontunut sadoittain ja tuhansittainkin San Carlon suureen\nteatteriin -- mitä tekemään? Mitäkö? Ilveilemään vanhan naisen\nkustannuksella -- nauramaan, viheltämään, pilkkaamaan vanhaa\nnäyttelijätärtä, jota he ovat aikanaan jumaloineet, mutta jonka\nkauneus nyt on lakastunut ja jonka ääni on entisen sointunsa\nmenettänyt. Jokainen puhui siitä, mikä harvinainen urheilu odotti.\nSanoivat teatterin täyttyvän reunojaan myöden Frezzolinia kuulemaan.\nSanottiin, ettei hänen laulunsa enää ollut täysipätöistä, mutta että\nihmiset ainakin tahtoivat nähdä hänet. Ja niinpä lähdimme mekin.\nJa joka kerta kuin tämä nainen lauloi, he sihittivät ja nauroivat\n-- koko suurenmoinen huone -- ja heti kun hän poistui näyttämöltä,\nhe taas kättentaputuksilla kutsuivat hänet esiin. Kerran tai pari\nhänet vaadittiin toistamaan viisi tai kuusi kertaa yhteen mittaan ja\nvastaanotettiin sihinällä esiintyessään ja laskettiin sihinällä ja\nnaurulla menemään, kun oli lopettanut -- sitten paikalla vaadittiin\ntoistamaan ja joutumaan uudelleen samain solvausten alaiseksi! Ja\nkuinka jalosyntyiset nauttivat siitä! Valkohansikkaiset herrat ja\nnaiset nauroivat, niin että kyynelet juoksivat, ja paukuttivat\nkäsiään aivan haltioissaan joka kerta, kun tuo onneton vanha vaimo\nnöyränä astui esiin kuudennen kerran kärsivällisenä ja valittamatta\n-- vastaanottamaan sihinän myrskyn! Se oli verrattoman julmaa menoa\n-- riettainta ja tunnottominta, mitä ajatella saattaa. Laulajatar\nolisi kerrassaan voittanut puolelleen amerikkalaiset hampuusitkin\nurhealla, vääjäämättömällä tyyneydellään (sillä hän toisti ja toisti\njos kuinka moneen kertaan ja nauroi ja kumarteli herttaisesti ja\nlauloi niin hyvin kuin suinkin taisi ja poistui kumarrellen keskellä\nilkkunaa ja sihinää, menettämättä malttiaan tai ryhtiään). Ja varmaan\nmissä muussa maassa tahansa kuin Italiassa hänen sukupuolensa ja\navuttomuutensa olisi runsaasti riittänyt häntä suojelemaan -- hän\nei olisi muuta suojelusta kaivannut. Ajatelkaahan, mikä paljous\npieniä sieluja eilen illalla tungokseen saakka täytti tuon teatterin.\nJos johtaja olisi voinut teatterinsa täyttää vain napolilaisilla\nsieluilla, ilman niihin kuuluvia ruumiita, olisi hänen täytynyt\nsaada kokoon ainakin yhdeksänkymmentä miljoonaa dollaria. Mitä\nluonteenpiirteitä täytyykään olla miehellä, kun ne saavat hänet\ntarjoamaan kolmelletuhannelle heittiölle tilaisuuden sihistä,\nilkkua ja nauraa vanhalle ystävättömälle naiselle ja häpeällisesti\nnöyryyttää häntä? Hänellä täytyy olla _kaikki_ halpamaiset piirteet\nmitä yleensä on. Havaintoni minulle vakuuttavat (en mielelläni\nvakuuta yli omain henkilöllisten havaintojeni), että Napolin\nylemmillä luokilla on nuo luonteenpiirteet. Muutoin voivat olla\nsangen hyvää väkeä. Mene tiedä.\n\n\n_Vesuviolle nousua jatketaan_.\n\nTässä Napolin kaupungissa uskotaan yhteen kaikkein kehnoimmista\nuskonnollisista petoksista, mitä Italiassa voi tavata -- Pyhän\nJanuariuksen veren ihmeelliseen nesteeksi muuttumiseen. Kahdesti\nvuodessa papit kokoavat kaiken kansan katedraaliin ja ottavat ulos\ntämän maksoittunutta verta sisältävän pullon ja antavat rahvaan\nnähdä, kuinka se hitaasti sulaa ja liukenee nesteeksi -- ja\nkahdeksan päivää tätä kehnoa narripeliä jatketaan antamalla veren\njoka päivä uudelleen liueta, ja samalla papit kulkevat rahvaan\nkesken ja kokoavat maksuksi rahaa. Ensimmäisenä päivänä veri sulaa\nneljässäkymmenessä seitsemässä minuutissa -- kirkko on silloin täysi\nja kolehdin kerääjät tarvitsevat aikaa ennättääkseen kerätä rahat.\nSeuraavina päivinä se päivä päivältä sulaa aina vähän sukkelammin,\nsitä mukaa kuin \"huoneetkin\" vähenevät, kunnes se kahdeksantena\npäivänä, jolloin saapuvilla on vain muutama kymmenkunta, sulaa\nneljässä minuutissa.\n\nJa täällä oli myös tapana panna toimeen suuri juhlakulkue,\njohon otti osaa pappeja, kansalaisia, sotamiehiä, merimiehiä ja\nkaupunginhallituksen korkeimpia virkamiehiä, keritsemään hiukset\ntekemällä tehdyn madonnan päästä -- täytetyn ja maalatun kuvan,\njoka oli kuin muotikauppiaitten nukke -- sillä tämän nuken\nhiukset kasvoivat uudestaan ihmeen kautta aina kahdentoista\nkuukauden kuluttua. Vielä neljä tai viisi vuotta takaperin tätä\nkeritsemisjuhlaa juhlittiin. Se tuotti suuria tuloja sille\nkirkolle, joka tämän merkillisen kuvan omisti, ja tuo julkinen\ntukan keritseminen toimitettiin aina mitä suurimmalla loistolla ja\njuhlallisimmilla menoilla -- kuta juhlallisemmin, sitä parempi,\nsillä kuta suurempi oli komeus, sitä enemmän kokoontui väkeä ja sitä\nrunsaammin meno tuotti rahaa -- mutta viimein koitti se päivä, että\nNapolissakin paavi ja hänen palvelijansa menettivät suosionsa ja\nkaupungin hallitus lakkautti tämän vuotuisen keritsemisjuhlan.\n\nTässä meillä on kaksi kuvaavaa piirrettä näistä napolilaisista --\nkaksi tyhmintä petosta, mitä ajatella saattaa, mutta joita siitä\nhuolimatta toinen puoli kansasta hartaasti ja uskollisesti uskoi ja\ntoinenkin puoli joko uskoi taikka sitä vaieten suvaitsi, tukien siten\ntätä petosta. Minä puolestani mielelläni uskon, että koko väestö\nuskoi näihin surkeihin, halpoihin ihmeihin -- ihmiset, jotka vaativat\nkaksi senttiä joka kerran kuin teille kumartavat ja julkisesti\npitävät naista pilkkanaan, semmoiset ihmiset luullakseni siihen\nkykenevät.\n\n\n_Vesuviolle nousua jatketaan_.\n\nNämä napolilaiset pyytävät aina neljä kertaa enemmän hintaa, kuin\nmihin he aikovat tyytyä, mutta jos annatte heille sen, mitä he\nensiksi pyysivät, häpeävät he, kun pyysivät niin vähän, ja pyytävät\npaikalla enemmän. Kun rahaa on maksettava ja vastaanotettava,\nväitellään siitä aina rajusti ja huhdotaan käsillä ja liikkeillä.\nMahdotonta ostaa ja maksaa kahden sentin arvosta simpukankuoria\nilman toraa ja ikävyyksiä. Yksi ajurinmatka kahden hevosen vetämissä\nvaunuissa maksaa frangin -- se on halpaa -- mutta ajuri pyytää\naina enemmän, milloin milläkin tekosyyllä, ja jos hän saa, pyytää\nhän uudelleen. Sanotaan erään ulkomaalaisen kerran ajaneen yhdellä\nhevosella erään matkan, jolta taksa oli puoli frangia. Hän antoi\najurille kokeeksi viisi frangia. Tämä pyysi lisää, ja sai vielä\nyhden frangin. Vielä sittenkin hän pyysi lisää ja sai frangin --\npyysi lisää, mutta nyt tuli kieltoa Hän kiivastui -- ja toisen yhä\nkieltäessä alkoi pitää pahaa ääntä. Ulkomaalainen sanoi: \"No hyvä,\nantakaa minulle takaisin ne seitsemän frangia, niin katson, mitä voin\ntehdä\" -- ja saatuaan ne hän antoi ajurille puoli frangia, ja tämä\npaikalla pyysi kaksi senttiä juomarahoja. Voidaan ehkä luulla minua\nennakkoluuloiseksi. Ehkäpä olenkin. Häpeäisin itseäni, ellen olisi.\n\n\n_Vesuviolle nousua jatketaan_.\n\nNo niin, kuten minun piti sanoa, saimme muulimme ja hevosemme\ntingittyämme tunnin, puolentoista Annunziatan asukkaitten kanssa,\nja lähdimme unisina nousemaan vuorta, joka muulin hännässä heittiö,\njoka oli muulia muka hoputtamassa, vaikka hän todellisuudessa pitikin\nkiinni ja antoikin elukan kiskoa itseään ylös. Alussa edistyi matkani\nhitaasti, mutta sitten minua alkoi kaduttaa tuo kauppa ... pitikö\nminun maksaa heitukalleni viisi frangia siitä hyvästä että hän kiskoi\nmuuliani hännästä taapäin ja esti sitä mäkeä nousemasta? Annoin\nhänelle lähtöpassit. Matka alkoi nyt sujua sukkelammin.\n\nEräältä korkealta kohdalta näimme vuoren rinteeltä Napolin\nsuurenmoisena kuvana edessämme. Emme tietenkään nähneet mitään\nmuuta kuin kaasulamput -- kaksi kolmannesta ympyrän kehästä suuren\nlahden ympärillä -- timanttisen kaulakoristeen, joka kaukaisesta\netäisyydestä kimalsi läpi pimeyden -- ei yhtä säteilevänä kuin\ntähdet päämme päällä, mutta vienompana, sävyrikkaampana, kauniimpana\n-- ja kautta koko suuren kaupungin kiiteli valoja ristiin rastiin,\nmuodostaen jos miten monta kimaltelevaa viivaa ja käyrää. Ja\nkaupungin takana, kautta tasaisen campagnan, penikulmia laajalta\nympäriinsä, oli siroteltuna valorivejä, ympyröitä ja rypäleitä,\njotka kaikki kiilsivät kuin jalokivet ja ilmaisivat kymmenet unta\nottavat kylät. Juuri tähän aikaan se heittiö, joka riippui edelläni\nkulkevan hevosen hännästä ja hevosta kohtaan harjoitti kaikenlaista\ntarpeetonta julmuutta, sai semmoisen potkun, että hän lensi noin\nneljäntoista sylen päähän, ja tämä seikka yhdessä etäisyyden\nsatumaisten valojen kanssa herätti minussa autuaallista iloa ja minä\nolin hyvilläni, että olin lähtenyt Vesuviolle.\n\n_Vesuviolle nousua jatketaan_.\n\nTästä aiheesta tulee oiva luku ja huomenna tai ylihuomenna minä sen\nkirjoitan.\n\n\n\n\nXXX LUKU.\n\n_Vesuviolle nousua jatketaan_.\n\nVesuviolle nousua jatketaan -- Kaunis näköala auringon noustessa --\nEi aivan yhtä kaunis syrjäkaduilla -- Vesuviolle nousua jatketaan\n-- Sadan jalan korkuisia taloja -- Kirjava kulkue -- Kaupustelijain\nruokaseteli -- Ruhtinaallisia palkkoja -- Vesuviolle nousua jatketaan\n-- Hintamietelmiä -- Ihmeteltävä \"Sininen luola\" -- Käynti Napolin\nlahden kuuluilla paikoilla -- Myrkyllinen \"Koiraluola\" -- Kivettynyt\nlaavavirta -- Nousua jatketaan -- Saavutaan kukkulalle -- Kraaterin\nkuvaus -- Vesuviolta laskeudutaan.\n\n\n\"Nähdä Napoli ja kuolla\". No niin, enpä kuitenkaan tiedä,\ntarvitsisiko siitä kuolla, että vain näkee sen, mutta hieman\ntoiseksi voisi asia käydä, jos yrittäisi asettua sinne asumaan.\nNähtynä aamun ensi valkeamalla korkealta Vesuvion rinteeltä, kuten\nme sen näimme, Napoli on ihmeteltävän ihana taulu. Näin etäältä\nnähden sen likaiset rakennukset näyttivät valkoisilta -- ja niin ne\nrivi riviltä parvekkeilleen, akkunoineen ja kattoineen sinisestä\nmerestä kohosivat yhä korkeammalle ja korkeammalle aina Pyhän Elmon\nvaltavaan linnaan saakka, joka tuon valkoisen pyramidin huippuna\nantoi taululle sopusuhtaa, vaikuttavaisuutta ja täydellisyyttä.\nJa kun sen liljat muuttuivat ruusuiksi -- kun se auringon ensi\nsuutelosta punastui -- oli se sanoin kuvaamattoman kaunis. Silloin\nsangen hyvin olisi saattanut sanoa \"nähdä Napoli ja kuolla\". Taulun\nkehystys oli sekin lumoava. Edessä sileä meri - suunnattoman laajana\nmonivärisenä mosaiikkina; korkeat saaret, jotka etäisyydessä ujuivat\nhaaveellisissa autereissa; kaupungin meidän puoleisessa päässämme\nVesuvion uhkea kaksoiskukkula jykevine mustine laavasärmineen ja\nsaumoineen, jotka valuivat alas rannatonta tasaista campagnaa kohti\n-- vihanta matto, joka lumoaa silmän ja opastelee sitä yhä edemmä\nja edemmä ohi puuryhmäin, yksinäisten talojen ja lumivalkoisten\nkylien, kunnes se lopulta hajoaa ja on reunustus auerta ja yleistä\nepämääräisyyttä. Erakkolasta, Vesuvion rinteeltä, tulee \"Napoli nähdä\nja kuolla\".\n\nMutta älkää menkö sen muurien sisäpuolelle tarkemmin katsomaan. Se\nhieman vähentää sen romanttisuutta. Väki on tavoiltaan likaista ja\nsiitä ovat kadut likaiset ja tästä on seurauksena iljettäviä näköjä\nja hajuja. Ei koskaan ole mikään yhteiskunta kammonnut koleraa siihen\nmäärään kuin nämä napolilaiset. Mutta siihen heillä onkin hyvät syyt.\nKolera tavallisesti voittaa napolilaisen häneen kiinni käydessään,\nsillä, nähkääs, ennenkuin tohtori lian kautta ennättää kaivautua\ntautiin saakka, mies kuolee. Ylemmät luokat kylpevät meressä kerran\npäivässä ja ovat melko siistit.\n\nKatujen leveys yleensä riittää yksille vaunuille, ja kuinka niillä\nkuhisee väkeä! New Yorkin Broadway joka kadulla, joka aukiolla,\njoka kujassa! Semmoiset paljoudet, semmoiset tungokset, semmoiset\nvilinät kuin siellä on rientävää, hyörivää, taistelevaa ihmiskuntaa!\nJalkakäytäviä on tuskin ollenkaan, ja jos on, niin ovat ne usein\nniin kapeat, ettei toisen sivu voi kulkea karamboloimatta häntä\nvastaan. Kaikki sen vuoksi kävelevät kadulla -- ja missä kadut ovat\nkyllin leveät, siellä kiitää ajoneuvoja lakkaamatta ohitsenne.\nKuinka ei joka päivä tuhatkunta ihmistä joudu vaunujen alle ja käy\nraajarikoksi, se on mysteeri, jota ei vielä kukaan ole kyennyt\nselvittämään.\n\nMutta jos maailmassa on kahdeksatta ihmettä, niin varmaan tämä kunnia\nkuuluu Napolin asuinrakennuksille. Rehellinen vakaumukseni on, että\nrunsaasti suurin osa on enemmän kuin sadan jalan korkuisia! Ja niiden\njykevät tiiliseinät ovat seitsemää jalkaa vahvat. Täytyy nousta\nyhdeksät portaat, ennenkuin on ensi \"kerroksessa\". Ei, ei yhdeksiä,\nmutta niille vaiheille. Joka akkunan edessä on kuin pieni lautainen\nlinnunhäkki aina ylös, ylös, ylös, ylös ikuisiin pilviin saakka,\njossa katto on, ja joka akkunassa aina on joku, joka katselee ulos\n-- tavallisen kokoisia ihmisiä, jotka katselevat ulos ensimmäisestä\nkerroksesta, hivenen pienempiä toisesta kerroksesta, ihmisiä, jotka\nnäyttävät sitäkin pienemmiltä, kolmannesta -- ja siitä ylöspäin\nne säännöllisen vähenemisasteikon mukaan käyvät yhä pienemmiksi\nja pienemmiksi, kunnes ylimpäin kerrosten ihmiset enemmän kuin\nmitään muuta muistuttavat lintuja harvinaisen suuressa pääskysen\npesässä. Tämmöiset kapeat katurotkot korkeine taloriveineen, jotka\netäisyydessä yhtyvät kuin ratakiskot, niiden vaatenarut, joita kulkee\nkadun poikki kaikissa korkeuksissa heilutellen lippumaisia ryysyjään\nalla kihisevän ihmishyörinän päällä, ja valkopukuiset naiset, joita\nkyyröttää parvekkeiden kaiteilla pitkin matkaa kivilaskokselta hamaan\ntaivaaseen -- tämä on perspektiivi, jonka seikkaperäisyyttä todella\nkannattaa lähteä Napoliin katsomaan.\n\n\n_Vesuviolle nousua jatketaan_.\n\nNapolissa ja sen lähimmissä esikaupungeissa on kuusisataa\nkaksikymmentäviisituhatta asukasta, mutta olen varma siitä, ettei\nse alaltaan ole suurempi kuin sadanviidenkymmenentuhannen asukkaan\nkaupunki Amerikassa. Mutta ylös ilmaan se ulottuu korkeammalle\nkuin kolme amerikkalaista kaupunkia ja siinä onkin koko salaisuus.\nTahdon tässä sivumennen huomauttaa, että ylellisyyden ja köyhyyden,\nloiston ja kurjuuden vastakohdat ovat Napolissa vielä räikeämmät\nkuin Pariisissakaan. Pariisissa täytyy lähteä Boulognen metsään, jos\nmieli nähdä muodikkaita pukuja, loistavia ajoneuvoja ja kaikkein\nkomeimpia livreitä, Faubourg St. Antoineen taas näkemään pahuutta,\nkurjuutta, repaleita ja likaa -- mutta Napolin valtakaduilla on tämä\nkaikki sekaisin. Alastomia yhdeksänvuotiaita poikia ja rikkaitten\nkorupukuisia lapsia, rääsyjä ja repaleita ja loistavia univormuja,\naasinrattaita ja loistoajoneuvoja, kerjäläisiä, prinssejä ja piispoja\ntyrkkii toisiaan joka kadulla. Kello kuusi koko Napoli joka ilta\nlähtee ajelemaan Riviera di Chiajalle (mitä sekin nimi merkinnee)\nja pari tuntia voi silloin seisoa ja katsella sivu kulkevaa jonoa,\njoka on kirjavin ja räikein sekoitukseltaan, mitä silmänne ovat\nmilloinkaan nähneet. Prinssit (Napolissa on enemmän prinssejä kuin\npoliiseja -- niitä on vaivaksi asti) -- prinssit, jotka asuvat\nkahdeksannessa kerroksessa eivätkä omista mitään ruhtinaskuntia,\npitävät omia vaunuja ja näkevät nälkää; ja puotipalvelijat,\nmekaanikot, muotikauppiaat ja irstaat naiset jättävät päivällisensä\nsyömättä voidakseen ajaa Chiajalla vuokravaunuissa; kaupungin\nhunttiot ja ryysyläiset ahtautuvat kaksin-kolminkymmenin pienille\nretkuville rattaille, joita aasi vetää, ei paljoakaan kissaa\nsuurempi, ja _hekin_ ajelevat Chiajalla; herttuat ja pankkimiehet\nupeissa vaunuissa, loistavine ajomiehineen ja heitukkoineen lähtevät\nniinikään liikkeelle ja näin tuo hurja jono menee ja tulee. Pari\ntuntia ylhäisö ja rikkahisto ja alhaiso ja köyhälistö sahailee edes\ntakaisin tässä hurjassa kulkueessa ja sitten kaikki lähtevät kotia\ntyydytetyllä mielellä, onnellisina ja mielestään kunnian kukkuloilla.\n\nKatselin eräänä päivänä kuninkaan palatsissa suurenmoista marmorista\nporraskäytävää, jonka sanottiin maksaneen viisi miljoonaa markkaa,\nja minä arvostelin, että olisikohan maksanut puoli miljoonaa.\nMinusta tuntui, että elämä mahtaisi olla kuin silkkiä maassa, jossa\nmukavuuteen ja loisteliaisuuteen kannattaa näin paljon uhrata.\nJa sitten astuin ulos, mietiskellen, ja olin vähällä astua erään\ntyhjäntoimittajan päälle, joka jalkakäytävän reunalla söi päivällistä\n-- leipäpalasta ja rypäleitä. Huomatessani, että tämä villivarsa\nolikin hedelmäliikkeen kauppa-apulainen (liike hänellä oli vasussa\nkanssaan), josta hän sai kaksi senttiä päiväpalkkaa, ja ettei hänen\nkotinsa ollut mikään palatsi, menetin jonkun verran innostustani\nItalian elämän silkkisyyteen nähden.\n\nTämä luonnon järjestyksessä saa minut muistelemaan täkäläisiä\npalkkoja. Armeijan luutnantit saavat dollarin vaiheilla päivässä,\ntavalliset sotamiehet pari senttiä. Tunnen vain yhden konttoristin\n-- hänellä on neljä dollaria kuussa. Kirjanpainajat saavat kuusi ja\npuoli dollaria kuussa, mutta olen kuullut mainittavan, että eräs\ntyönjohtaja saa kolmetoista. Näin äkillinen ja raju rikastuminen\non tietysti tehnyt tästä miehestä pöyhkeän aristokraatin. Hänen\nsuhtautumisensa on käynyt aivan sietämättömäksi.\n\nJa palkoista taas johtuvat mieleeni kauppatavarain hinnat. Pariisissa\nsaatte Jouvinin parhaista hansikkaista maksaa kaksitoista dollaria\ntusinalta; jotenkin yhtä hyviä hansikkaita myydään täällä kolmella\ntai neljällä dollarilla tusina. Liinapaidat maksavat Pariisissa\nviisi tai kuusi dollaria kappale; täällä ja Livornossa niitä myydään\nkahdella ja puolella. Marseillessa maksatte neljäkymmentä dollaria\nensi luokan hännystakista, joka on hyvän räätälin tekoa, mutta\nLivornossa saatte samalla hinnalla täydellisen juhlapuvun. Täällä\nsaatte siistejä arkipukuja hinnoilla, jotka vaihtelevat kymmenestä\nkahteenkymmeneen dollariin, ja Livornossa saatte viidellätoista\ndollarilla päällystakin, josta New Yorkissa saisitte maksaa\nseitsemänkymmentä. Hienot kengät maksavat Marseillessa kahdeksan\ndollaria ja neljä dollaria täällä. Lyonin silkistä maksetaan\nAmerikassa paremmat hinnat, kuin Genovan. Mutta enin osa siitä\nsilkistä, mitä valloissamme myydään, on Genovassa kudottu ja sitten\nviety Lyoniin, jossa se on leimattu Lyonin tuotteeksi ja sitten\nviety Amerikkaan. Genovassa voitte viidelläkolmatta dollarilla ostaa\nniin paljon silkkiä, että siitä tulee puku, joka New Yorkissa maksaa\nviisisataa dollaria -- niin naiset minulle vakuuttavat. Nämä seikat\nluonnollisesti ja vaivatta johtavat minut takaisin aiheeseeni --\n\n\n_Vesuviolle nousua jatketaan_.\n\nJa siitä muistuu mieleeni tuo ihmeteltävä Sininen luola. Se on\nCaprin saarella, kahdenkolmatta mailin päässä Napolista. Vuokrasimme\npienen höyryn ja kävimme siellä. Poliisi tietysti tuli laivaan\nja tutki terveydentilamme ja vaati selvitystä valtiollisesta\nkannastamme, ennenkuin meitä laskettiin maihin. Näitten pienten\nhyönteishallitusten suhtautuminen on todella sanomattoman\nnaurettavaa. Jopa he lähettivät laivaankin poliisin pitämään meitä\nsilmällä, niin kauan kuin Caprin rajain sisäpuolella viivyimme.\nLuulivat luultavasti, että me aioimme varastaa heidän luolansa. Se\nkyllä olisi kannattanut varastaa. Luolan suu on neljä jalkaa korkea\nja neljä jalkaa leveä ja se sijaitsee korkean, merestä pystyyn\nnousevan kallioseinämän laidassa. Siihen kuljetaan pienillä veneillä\nja tiukka paikka se onkin. Luolaan ei ollenkaan pääse vuoksivedellä.\nKunnialla sisään päästyänne huomaatte olevanne holviluolassa, joka\non noin sataakuuttakymmentä jalkaa pitkä, sataakahtakymmentä leveä\nja ehkä seitsemääkymmentä jalkaa korkea. Kuinka syvä se on, sitä ei\nkukaan tiedä. Se ulottuu valtameren pohjaan saakka. Tämän tyynen\nmaanalaisen järven vesi on kirkkainta ja kauneinta sineä mitä\najatella saattaa. Se on läpinäkyvää kuin kristalli, ja sen väri\nsaattaisi häpeään hehkuvimmankin taivaan, mitä Italian yli on koskaan\nkaartanut. Ei kauniimpaa väriä, uhkeampaa loistoa voi ajatella.\nKun nakkaat veteen kiven, säihkyvät ne lukemattomat pienen pienet\nilmaporeet, joita siitä syntyy, kirkasta häikäisevää valoa kuin\nsiniset teatteritulet. Kun kastat siihen airon, muuttuu sen lapa\nuhkeaksi sinikiehtavaksi himmeäksi hopeaksi. Jos annat miehen hypätä\nveteen, paikalla hänen päällään on loistava haarniska, jonka vertaa\nei kuninkaallisillekaan ristiretkeläisille ollut suotu.\n\nSitten menimme Ischiaan, mutta siinä saaressa olin jo ollut ja olin\nnyt aivan menehtyä ikävään, kun piti siellä \"levätä\" pari päivää\nja tutkistella inhimillistä konnamaisuutta, Grande Sentinellan\nhotellinomistaja mallina. Lähdimme sitten Procidaan ja sieltä\nPozzuoliin, jossa Samoksesta matkaan lähtenyt Pyhä Paavali astui\nmaihin. Astuin maalle juuri samassa paikassa, jossa Pyhä Paavali\noli astunut maalle, ja niin tekivät Dan ja kaikki muutkin Se oli\nmerkillinen yhteensattuma. Pyhä Paavali saarnasi näille ihmisille\nseitsemän päivää, ennenkuin lähti Roomaan.\n\nNeron kylpylä, Baiaen rauniot, Serapiin temppeli, Cumae, jossa\nCumaen Sibylla selitteli oraakkelilauseita, Agnano järvi, jossa\nsyvällä pohjassa näkyy vanha uponnut kaupunki -- näitä ja useita\nmuita huomattavia paikkoja tutkimme kriitillisellä typeryydellä,\nmutta suurinta huomiotamme herätti Koiraluola, me kun olimme siitä\nkuulleet ja lukeneet niin paljon. Kaikki Pliniuksesta hamaan Smithiin\novat kirjoittaneet Grotto de Canesta ja sen myrkkyhöyryistä ja harva\nse matkailija, joka ei ole luolan permannon päällä pitänyt koiraa\njaloista koetellakseen paikan tehoa. Koira kuolee puolessatoista\nminuutissa -- kananpoikanen paikalla. Yleensä eivät vieraat, jotka\nryömivät siihen nukkumaan, herää, ennenkuin heitä kutsutaan. Eivätkä\nhe herää sittenkään. Vieras, joka panee sinne maata, aikoo jäädä\nvakinaiseksi asukkaaksi. Minua halutti nähdä tämä luola. Päätin ottaa\nmukaan koiran ja antaa sen hiukan tukehtua ja katsoa ajan, antaa sen\ntukehtua enemmän ja sitten lopettaa sen. Saavuimme luolaan kolmen\naikaan iltapäivällä ja ryhdyimme paikalla kokeita tekemään. Mutta nyt\nesiintyi huomattava vaikeus. Meillä ei ollut koiraa.\n\n\n_Vesuviolle nousua jatketaan_.\n\nErakkolassa olimme noin viisi- tai kahdeksantoistasataa jalkaa yli\nmerenpinnan, ja niin kauas oli enin osa tietä noussut aika jyrkkään.\nSeuraavat kaksi mailia tie oli sekalaista -- toisin paikoin nousu oli\njyrkkää, toisin paikoin ei. Mutta yksi tunnuspiirre sillä oli kaiken\naikaa, erehtymättä -- ilman muunteluita -- se oli hellittämättömän ja\nsanoin kuvaamattoman katalaa. Se oli rosoinen kapea polku ja kulki\nvanhan laavavirran yli -- yli mustan valtameren, joka oli myllertänyt\ntuhansiin haaveellisiin muotoihin -- hurja kaaos raunioita,\nautiutta ja karuutta -- erämaa aaltoröykkiöitä, rajuja kurimuksia,\nrikkirevenneitä pienoisvuoria -- pahkaista, solmuista, ryppyistä ja\nkiertynyttä mustaa ainepaljoutta, joka matki haarovia juuria, suuria\nköynnöksiä, puunrunkoja, ja kaikki tämä oli sekaantunut ja kutoutunut\nyhdeksi ryteiköksi. Ja kaikki nämä ihmeelliset muodot, koko tämä\nmelskeinen panoraama, kaikki tämä myrskyinen, kauas ulottuva\nmusta autius järkyttävine elämän, toimen, kiehumisen, hyrskymisen\nja raivoisan liikunnon ilmauksineen oli kivettynyt! -- kaikki\nkuoliaaksi lyöty ja kylmäksi mielettömimmän hurjistelunsa hetkellä!\n-- kahlehdittu, saanut jäykänkouristuksen ja jätetty ainaiseksi\ntuijottamaan taivasta kohti voimatonta raivoaan!\n\nVihdoin seisoimme tasaisessa kapeassa laaksossa ja kahden puolen\nkohosivat korkeuteen Vesuvion molemmat jyrkät huiput. Toinen, jolle\nmeidän oli kavettava ja jossa toimiva tulivuori on, näytti noin\nkahdeksansadan tai tuhannen metrin korkuiselta ja melkein liian\npystyltä kenenkään kuolevaisen kiivetä, eikä varmaankaan muuli voi\nsitä kiivetä ihminen selässään. Neljä täkäläistä alkuasukasrosvoa\nkyllä ottaa kantaakseen teidät kukkulalle sedantuolissa, mutta\notaksukaamme, että he sattuisivat kompastumaan ja te putoisitte\n-- onko luultavaa, että koskaan lakkaisitte kierimästä? Tuskinpa\nainakaan ikuisuuden tällä puolella. Jätimme muulit, hioimme\nkyntemme ja aloimme nousun, josta olen näin laajasti kirjoittanut,\nkahtakymmentä minuuttia vailla kello kuusi aamulla. Polku nousi\nsuoraan ylös pitkin löyhää hohkakivirinnettä, ja aina kun astuimme\nkaksi askelta eteenpäin, luiskahdimme yhden taapäin. Se oli niin\nylenmäärin jyrkkä, että meidän aina viiden- tai kuudenkymmenen\naskeleen kuluttua täytyi pysähtyä ja huo'ahtaa hetkinen. Nähdäksemme\ntoverimme täytyi meidän yläpuolellamme olevia katsella melkein aivan\nsuoraan ylöspäin ja allamme olevia melkein aivan suoraan alaspäin.\nVihdoin seisoimme huipulla -- tunti ja viisitoista minuuttia oli\nkulunut tähän kapuamiseen.\n\nSiellä emme sitten nähneet sen kummempaa kuin ympyriäisen kraaterin\n-- ympyriäisen kuopan, jos haluatte -- joka oli noin kaksisataa\njalkaa syvä ja neljä tai viisisataa jalkaa leveä ja jonka sisäkehä\noli noin puoli metriä ympärimitaten. Täten muodostuneen kehäaukon\nkeskellä oli sataa jalkaa korkea rikkinäinen ja rosoinen röykkiö,\nkauttaaltaan kuin lumisateen jälkeen jos kuinka monen kirkkaan ja\nkauniin värisen rikkikuoren verhoamana, ja hauta ympäröi sitä kuin\nvallihauta linnaa tai kuin pieni joki piirittää pientä saarta,\njos tämä vertaus paremmin miellyttää. Tuon saaren rikkisilaus oli\näärettömän väriloistava -- siinä oli mitä uhkeimmassa sekaannuksessa\npunaista, sinistä, ruskeaa, mustaa, keltaista, valkoista en\ntiedä, mahtoiko siitä puuttua ainoatakaan väriä tai värin tai\nväriyhdistelmän vivahdusta -- ja kun aurinko puhkaisi aamun huurut\nja sytytti tämän värikkään upeuden, niin kattoi se keisarillisen\nVesuvion kuin jalokivissään hohtava kruunu!\n\nKraateri itse -- kuoppa -- ei ollut väritykseltään niin vaihteleva,\nmutta pehmeydessään, mehevyydessään ja vaatimattomassa hienoudessaan\nse oli viehättävämpi, silmää lumoavampi. Sen jalosyntyisessä ja\njaloverhoisessa ulkomuodossa ei ollut mitään \"huutavaa\". Kysytte\noliko se kaunis? Olisit voinut seistä ja katsella sitä vaikka\nviikon väsymättä. Se oli kuin miellyttävä niitty, hennot ruohot ja\nsamettimaiset sammalet hohtavan tomun vienontamat ja haalea vihannuus\nasteittain syventyen oranssin lehvän tummimpaan viheriään ja siitä\nedelleen ruskeaksi, sitten kalveten oranssinkeltaiseksi, siitä\nkirkkaimmaksi kullaksi ja saavuttaen huippunsa vasta puhjenneen\nruusun hennossa ruusunpunassa. Missä niitystä oli osia vajonnut ja\ntoisia osia murtunut kuin ajojääkenttä, siellä elivät edellisten\nrotkomaiset onkalot ja jälkimmäisten rosoiset käppyräiset reunat\nhentoväristen rikkikiteitten muodostamani pitsikudosten paartamat,\nja nämä muuttivat niiden muodottomuuden omituisiksi ulkonäöiksi ja\nkuvioiksi, jotka olivat täynnään suloa ja kauneutta.\n\nKuopan seinille antoivat loistoa keltaiset rikkisärkät ja\nmonenväriset kirjavat laavat ja hohkakivipeitteet. Tulta ei näkynyt\nmissään, mutta kraaterin tuhansista pienistä risoista ja halkeamista\nkohosi ääneti näkymättömiä henkäyksiä rikkihöyryä ja joka tuulahdus\ntoi niitä nenäämme. Tukehtumisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, kunhan\nvain kätkimme nenämme sitä varten tehtyyn liinaan.\n\nKumppaneista toiset pistivät halkeamiin pitkiä paperiliuskoja,\njoten he saattoivat sytyttää sikarinsa Vesuvion tulella, ja toiset\nkeittivät munia kallionrisain päällä ja olivat tyytyväisiä.\n\nKukkulalta olisi ollut suurenmoinen näköala, ellei aurinko niin\nharvoin olisi kyennyt puhkaisemaan huuruja. Ne vilaukset, joita\nnäimme alla olevasta suuresta panoraamasta, olivat sen vuoksi\noikullisia ja epätyydyttäviä.\n\n\n_Vesuviolta lasku_.\n\nVuorelta laskeutuminen ei ollut kuin neljän minuutin työ. Sen sijaan\nettä olisimme kompuroineet alas samaa rosoista polkua, jota olimme\nnousseetkin, valitsimme toisen, jolla oli polvia myöten pehmyttä\ntuhkaa, ja kynnimme tietämme suunnattomilla harppauksilla, jotka\nmelkein olisivat saattaneet ne seitsemän penikulman saappaat häpeään.\n\nMeidän aikaimme Vesuvio on vain laimea ihme Sandwich saariston\nmahtavaan Kilaueaan verraten, mutta olen kuitenkin hyvilläni, että\nkävin sillä.\n\nSanotaan Vesuvion erään suuren purkauksensa aikana syytäneen monen\ntonnin painoisia kalliomöhkäleitä tuhannen jalan korkeuteen ja\nsen valtavan savu- ja höyrypatsaan kohonneen taivaanlakea kohti\nkolmekymmentä mailia ja sen tuhkain kulkeneen ilmavirtain mukana\nja sataneen laivain kannelle seitsemänsadanviidenkymmenen mailin\npäässä merellä! Tuhkan suostun vastaanottamaan kohtuullisella\nalennuksella, jos joku toinen vastaanottaa nuo kolmekymmentä mailia\nsavua, mutta yksin en puolestani jaksa omistaa koko jutulle riittävää\nmielenkiintoa.\n\n\n\n\nXXXI LUKU.\n\n_Pompejin haudattu kaupunki_.\n\nPompejin haudattu kaupunki -- Asuntoja, joissa ei tuhanteen\nkahdeksaansataan vuoteen ole ollut asukkaita -- Tuomioistuin --\nAutiutta -- Menneitten jalanjäljet -- \"Naisilta pääsy kielletty\"\n-- Teatterit, leipäpuodit, koulut j.n.e. -- Tuhkan säilyttämiä\nluurankoja -- Urhea velvollisuutensa marttyyri -- Maineen\nkatoavaisuutta.\n\n\nMinulla oli aina se käsitys, että Pompejiin laskeuduttiin soihtujen\nvalossa kosteita pimeitä portaita aivan kuin hopeakaivoksiin ja\nettä siellä kuljettiin pimeissä tunneleissa, joissa oli kattona\nlaavaa ja kahden puolen kovasta maasta kaivettu kuin sortuneita\nvankiloita, jotka heikosti muistuttivat asumuksia. Mutta se ei ollut\nsinnepäinkään. Ainakin ehkä puolet tästä haudatusta kaupungista on\ntäydelleen esiin kaivettu ja paljastettu päivän täydelle terälle. Ja\nsiellä seisovat vankasti rakennetut (katottomat) tiilitalot pitkissä\nriveissä aivan samoin kuin tuhatkahdeksansataa vuotta takaperin,\nhehkuvan auringon helteestä kuumina. Ja siellä ovat niiden permannot\npuhtaaksi laastuina ja ainoankaan kirkkaan sirusen himmentymättä\ntai puuttumatta isotöisistä mosaiikeista, joihin kuvattiin\neläimiä, lintuja ja kukkia samaan tapaan kuin meidän aikoinamme\nnopeaan turmeltuviin mattoihin. Ja siellä Venukset ja Bakkukset\nja Adonikset salien ja makuuhuoneitten seinillä armastelevat\nja juopuvat monivärisissä freskoissa. Ja kadut ovat kapeat ja\njalkakäytävät vielä kapeammat, hyvillä kovilla laavalaa'oilla\nlasketut, kaduissa on vaununpyöräin kuluttamat syvät kourut ja\njalkakäytävät ovat muinaisten pompejilaisten anturain kuluttamat.\nSiellä ovat leipurinmyymälät, temppelit, oikeuspalatsit, kylpylät,\nteatterit -- kaikki puhtaiksi kaavittuina ja siroina ja millään\ntavalla muistuttamatta maan uumeniin louhittua hopeakaivosta.\nMurtuneet pylväät, joita makasi kaikkialla, ovettomat oviaukot ja\nseinäin erämaan sortuneet yläreunat muistuttivat merkillisesti\nmeidän kaupunkiemme \"palanutta kaupunginosaa\", ja jos täällä olisi\nollut hiiltyneitä hirsiä, hajonneita akkunanpuitteita, kasoittain\nkaikenlasta rauskaa ja kaikki yleiseen mustunutta ja savustunutta,\nolisi yhdennäköisyys ollut täydellinen. Mutta ei -- aurinko paistaa\nvanhan Pompejin päälle tänä päivänä yhtä kirkkaasti kuin se paistoi\nKristuksen syntyessä Betlehemissä, ja sen kadut ovat sata vertaa\npuhtaammat kuin minä pompejilaiset itse milloinkaan näkivät niitä\nkaupunkinsa loistoaikanakaan. Minä tiedän, mitä sanon -- sillä\nenkö ole suurilla valtakaduilla (Kauppiaitten kadulla ja Onnen\nkadulla) omin silmin nähnyt, kuinka kivilaskoksia ei oltu korjattu\nainakaan kahteen sataan vuoteen! -- kuinka petetyt veronmaksajat\nkautta sukupolvien olivat rattaanpyörillään kuluttaneet viiden ja\nkymmenenkin tuuman syvyisiä kouruja paksuihin laakakiviin? Ja enkö\nnäistä merkeistä tiedä, etteivät Pompejin katukomisarjukset koskaan\nhoitaneet tehtäviään ja että kun he eivät koskaan korjauttaneet\nkivilaskoksia, niin eivät he niitä koskaan siivonneetkaan? Ja sitä\npaitsi, eikö katukomisarjusten luonteelle ole ominaista laiminlyödä\nvelvollisuuksiaan milloin siihen on vähänkään tilaisuutta? Tekisi\nmieleni tietää sen miehen nimi, joka viimeksi hoiti tätä virkaa\nPompejissa, niin saisi hän minulta kuulla kunniansa. Puhun tästä\nasiasta todellisella tunteella, sillä jalkani tarttui erääseen pyörän\nkouruun, ja mielihaikea, joka minut valtasi nähdessäni ensimmäisen\nonnettoman luurangon, jossa vielä oli kiinni takertunutta tuhkaa ja\nlaavaa, lauhtui koko joukon, kun mieleeni johtui, että ehkä juuri tuo\nsama olikin katukomisarjus.\n\nEi -- Pompeji ei enää ole haudattu kaupunki. Se on monen, monen sadan\nkatottoman talon kaupunki ja katusokkelojen kaupunki, jossa oppaatta\nhelposti eksyisi ja saisi yönsä nukkua jossain aavepalatsissa, jossa\nei ole elävää asukasta ollut jälkeen tuon kamalan marraskuun yön\ntuhatkahdeksansataa vuotta takaperin.\n\nKuljimme sen kadun, joka on Välimeren puolella (sitä sanottiin\n\"Merikaduksi\") ja Minervan ränstyneen, murtuneen kuvan ohi, joka\nvielä uupumatta vartioi omaisuuttaan, vaikkei voinutkaan sitä tuholta\nturvata, ja nousimme sitten pitkää katua, kunnes seisoimme leveällä\nOikeus-Forumilla. Permanto oli tasainen ja puhdas ja kummallakin\npuolella oli jalo rivi sortuneita pilareita, kauniita joonilaisia ja\nkorintholaisia kapiteeleja joka puolella hajallaan. Yläpäässä olivat\ntuomarien tyhjät sijat ja niiden takana laskeuduimme vankilaan,\njossa tuhkat ja rakeet tuona ikimuistettavana marraskuun yönä olivat\ntavanneet kaksi vankia kahleissaan ja kiduttaneet heidät kuoliaaksi.\nKuinka he mahtoivat raastaa armottomia siteitään julmain tulten\nraivotessa heidän ympärillään!\n\nKuljimme sitten monen upean yksityisasunnon läpi, joihin emme olisi\nennen vanhaan, omistajain eläessä, päässeet ilman käsittämättömällä\nlatinalla kirjoitettua nimenomaista kutsua -- jota kutsua me\narvatenkaan emme olisi saaneet. Nuo ihmiset rakensivat talonsa\nkoko lailla samanmallisiksi. Permannot olivat monivärisistä\nmarmoripaloista koottuja mosaiikkeja, kuvat mielikuvituksellisia\nsommitelmia. Kynnyksellä silmään ensimmäiseksi sattui joskus\nlatinalainen tervetulolause tai koiran kuva, jonka alla seisoi \"Varo\nkoiraa\", ja toisinaan karhun tai faunin kuva, johon ei kuulunut\nminkäänlaista kirjoitusta. Sitten astutaan jonkinlaiseen eteiseen,\njossa oli tapana pitää hattutelinettä -- luultavasti. Seuraava\njärjestyksessä oli huone, jonka keskellä oli suuri marmoriallas ja\nsuihkulähteen torvet. Kahden puolen on makuuhuoneita. Suihkulähteen\ntakana on vastaanottohuone, sitten pieni puutarha, ruokahuone ja niin\nyhä edespäin. Permannot olivat kaikki mosaiikkia, seinät stukolla\nverhotut tai varustetut freskoilla tai korkokuvilla koristellut\nja siellä täällä oli kuvapatsaita, suuria ja pieniä, ja pieniä\nkala-allikoita ja kimaltelevia vesikaskaadeja, jotka juoksivat\npihaa ympäröivän kauniin pylväskäytävän kätköistä ja pitivät\nkukkalavoja tuoreina ja ilmaa raikkaana. Nämä pompejilaiset olivat\nmaultaan ja tavoiltaan sangen ylellisiä. Hienoimmat pronssiteokset,\nmitä olemme Euroopassa nähneet, ovat olleet kotoisin Pompejin\nja Herculaneumin esiin kaivetuista kaupungeista, samoin kuin\nhienoimmat kameatkin ja hienoimmat jalokivikaiverrukset. Heidän\nmaalauksensa ovat kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuosisadan\niästä huolimatta usein paljon miellyttävämmät kuin kolme vuosisataa\ntakaperin eläneitten vanhain mestarien kuulut yöpainajaiset. He\nolivat taiteessa sangen edistyneet. Näistä ensimmäisen vuosisadan\nteoksista aina yhdenteentoista vuosisataan saakka taidetta ei näytä\nsanottavasti olleen olemassakaan -- ei siitä ainakaan ole mitään\nsäilynyt -- ja omituista oli nähdä, kuinka suuresti nämä vanhan\najan pakanat (ainakin muutamissa suhteissa) voittivat ne etäiset\nmestarisukupolvet, jotka tulivat heidän jälkeensä. Maailman ylpeys\nkuvanveiston alalla näyttää olevan Laokoon ja \"Kuoleva gladiaattori\",\njotka näimme Roomassa. Ne ovat yhtä vanhat kuin Pompeji ja kaivettiin\nesiin maasta kuten Pompejikin. Mutta niiden tarkkaa ikää ei voida\nmuuta kuin arvata, samoin kuin ei sitäkään, kuka niiden tekijä\non. Mutta kuluneina, halkeilleina, historiattomina ja päällään\nluvuttomain vuosisatain tahratkin ne yhä vielä mykkinä uhmaavat\nkaikkia yrityksiä kilpailla katoamattoman täydellisyytensä kanssa.\n\nKummalta ja omituiselta tuntui käyskennellä tässä kuolleiden vanhassa\nhiljaisessa kaupungissa -- vaellella pitkin tyhjän tyhjiä katuja,\njoissa kerran tuhannet ihmisolennot olivat ostaneet ja myyneet,\nkäyskennelleet ja ratsastaneet ja täyttäneet paikat liikkeen ja\nilomielen melulla ja hyörinällä. He eivät olleet laiskoja. Niihin\naikoihin pidettiin kiirettä. Löysimme siitä todistuksen. Eräässä\nkulmauksessa oli temppeli ja oli lyhempi kulkea kadulta toiselle\ntämän temppelin pylväitten välitse kuin ympäri -- ja katso!\naikaa säästävät jalat olivat monen miespolven aikana kuluttaneet\nrakennuksen vankkaan laakakivipermantoon syvän uoman! Ei ollut aikaa\nkiertää, missä oikaisemalla pääsi sukkelampaan.\n\nKaikkialla näkee seikkoja, jotka saavat ihmettelemään, kuinka vanhoja\nnämä vanhat talot olivat, ennenkuin tuhoyö tuli -- ja nämäkin seikat\npalauttavat nuo ammoin kuolleet asukkaat mieleemme ja asettavat\nne ilmielävinä silmäimme eteen. Ne portaat esimerkiksi (kahden\njalan vahvuisia laavamöhkäleitä), jotka kulkevat pois koulusta\nja samanlaiset portaat, jotka johtavat pääteatterin hienoimmille\nriveille, ovat melkein poikki kuluneet! Kautta sukupolvien olivat\npojat kiiruhtaneet pois tuosta koulusta ja heidän vanhempansa\nkiiruhtaneet teatteriin ja hermostuneet jalat, jotka ovat olleet\ntomua ja tuhkaa kahdeksantoista vuosisataa, ovat jättäneet merkkinsä,\njotka me voimme tänä päivänä lukea.\n\nKäännyimme pois ja katselimme verstaan toisensa jälkeen, myymälän\ntoisensa jälkeen Kauppiaitten pitkää katua alas kulkien ja kysyimme\nmielikuvituksessamme Rooman ja idän tuotteita, mutta kauppiaat olivat\nmenneet, torit olivat, tyhjät eikä ollut mitään muuta jäänyt kuin\nsärkyneet ruukut, kaikki tuhkan ja tomun yhteen kivettämänä: viini ja\nöljy, jotka kerran olivat ne täyttäneet, olivat tuhoutuneet samalla\nkuin omistajatkin.\n\nEräässä leipomossa oli mylly viljan jauhamiseksi ja uunit leivän\nleipomiseksi. Ja sanotaan Pompejin esiin kaivajain näistä samoista\nuuneista löytäneen kauniita, hyvin leivotuita kyrsiä, joita leipuri\nei ollut ennättänyt ottaa uuneista, kun hän viimeisen kerran lähti\npuodistaan, asianhaarat kun pakottivat hänen poistumaan niin suurella\nkiireellä.\n\nEräässä talossa (Pompejin ainoassa rakennuksessa, johon naisilta\non pääsy kielletty) oli pienet kammiot ja lyhyet vuoteet vankasta\nkivestä aivan samanlaisina kuin ennen vanhaankin, ja siellä oli\nkuvia, jotka näyttivät melkein yhtä tuoreilta, kuin olisi ne eilen\nmaalattu, mutta joita ei kynä rohkenisi selostaa. Ja siellä täällä\noli latinalaisia kirjoituksia -- ruokottomia neron pilkistyksiä, ehkä\nsamain käsien riipustamia, jotka ennen aamun valkeamista kohotettiin\napua rukoillen taivasta kohti keskellä tuiskivan tulen myrskyä.\n\nEräällä valtakadulla oli jykevä kiviallas ja vesisuihku, josta siihen\njuoksi vettä. Ja missä Campagnan uupuneitten hikisten työntekijäin\noli ollut tapa lepuuttaa oikeata kättään kumartaessaan huulensa\nsuihkuun, siihen oli Vankkaan kiveen kulunut tuumaa tai kahta syvä\nleveä kouru. Ajatelkaahan, kuinka lukemattomat tuhannet kämmenet\nolivat noina ammoin olleina aikoina tätä kohtaa painaneet, kun raudan\nkovuiseen kiveen oli kuoppa kulunut!\n\nPompejissa oli suuri julkinen ilmoitustaulukin -- paikka johon\nkiinnitettiin ilmoitukset gladiaattoritaisteluista, vaaleista ja\nmuista sen tapaisista asioista -- ei nopeaan turmeltuvaa paperia,\nvaan kestäviä, kaiverrettuja kivitauluja. Eräs nainen, joka\nnähtävästi oli rikas ja hyvin kasvatettu, ilmoitti vuokrattavaksi\nasumuksen tai muuta sen tapaista kylpylöineen ja muine ajanmukaisine\nparannuksineen, ja monta sataa puotia, pannen ehdoksi, ettei\nasumuksia käytettäisi siveettömiin tarkoituksiin. Vuolluista\novitauluista on helppo saada selkoa monenkin Pompejin talon asukkaan\nnimestä. Ja samoin on helppo nähdä, keitä oli haudoissa. Kaikkialla\nnäkee ympärillään esineitä, jotka ilmaisevat jotain tämän unhotetun\nväestön tavoista ja vaiheista. Mutta mitä jättäisi tulivuori\namerikkalaisesta kaupungista, jos se sataisi jonkun päälle tulta ja\ntuhkaa. Tuskin merkkiäkään, josta myöhemmin sen kohtalot voitaisiin\nselville saada.\n\nPompejin pitkistä saleista löydettiin eräästä miehen luuranko,\njolla oli toisessa kädessä kymmenen kultarahaa, toisessa iso avain.\nHän oli ottanut rahansa ja juossut ovea kohti, mutta tulimyrsky\noli yllättänyt hänet aivan kynnyksellä ja hän oli vaipunut alas ja\nkuollut. Vielä yksi minuutti kallista aikaa olisi ehkä ollut hänen\npelastuksensa. Näin miehen, naisen ja kahden nuoren tytön luurangot.\nNaisen kädet olivat leveälle levitetyt kuin kuolon tuskassa ja\nkuvittelin vielä näkeväni hänen muodottomissa kasvoissaan saman\nhurjan epätoivon ilmauksen, joka ne silloin ammoin muodottomiksi\nväänsi taivaan sataessa tulta näille kaduille. Tytöt ja mies\nmakasivat kasvoja käsivarsillaan peitellen, ikäänkuin he olisivat\ntahtoneet suojella niitä ympäröivältä tuhkalta. Eräästä huoneistosta\nlöydettiin kahdeksantoista luurankoa, kaikki istuvassa asennossa,\nja seinillä mustuneet kohdat vielä ilmaisevat heidän muotoaan ja\nasennoitaan kuin varjot. Eräällä heistä, joka oli nainen, oli vielä\nluurankokaulassaan helmet, joihin hänen nimensä oli kaiverrettu --\nJulie di Diomede.\n\nMutta ehkä runollisin muisto, mitä Pompeji on nykyaikaiselle\ntutkimukselle antanut, on se uljas, täyteen rautapukuun puettu\nroomalainen sotilas, joka velvollisuudelleen uskollisena, uskollisena\nroomalaisen soturin uljaalle maineelle ja täynnään sitä horjumatonta\nrohkeutta, josta tuo maine sai suurimman kunniansa, seisoi\nvartiopaikallaan kaupungin portilla, suorana ja väistymättä, kunnes\nympärillä raivoava helvetti _poltti pois_ pelkäämättömän hengen, jota\nse ei voinut lannistaa.\n\nAina kun luemme Pompejista, muistamme tuon sotilaan. Emme voi\nkirjoittaa Pompejista tuntematta luonnollista halua antaa hänelle\ntunnustusta, jonka hän niin hyvin ansaitsi. Muistakaamme, että\nhän oli soturi -- eikä poliisi -- ja soturina häntä kiittäkäämme.\nSoturina hän pysyi paikoillaan -- soturin luonto kun kielsi häntä\npakenemasta. Jos hän olisi ollut poliisi, olisi hän niinikään jäänyt\npaikoilleen -- koska hän olisi vetänyt makeita unia.\n\nKoko Pompejissa ei ole puoltakaan tusinaa portaita eikä muitakaan\nmerkkejä, jotka osoittaisivat talojen olleen muuta kuin\nyhdenkertaisia. Ihmiset eivät siellä asuneet pilvissä, kuten nykyiset\nvenezialaiset, genovalaiset ja napolilaiset.\n\nLähdimme sitten tämän ikäarvoisen menneisyyden kaupungin\njuhlallisista mysteereistä -- tämän kaupungin, joka kaikkine vanhoine\nmenoineen ja omituisine vanhoine tapoineen tuhoutui niin kaukana\nmenneisyydessä, siihen aikaan, jolloin opetuslapset saarnasivat uutta\nuskoa, joka nyt on meistä yhtä vanha kuin vuoret ja kukkulat -- ja\nhaaveilimme puitten keskellä, joitten alla vielä lepää monet eekerit\nesille kaivamattomia katuja ja aukioita, kunnes räikeä vihellys ja\nhuuto \"_kaikki vaunuun -- viimeinen juna lähtee Napoliin_!\" herätti\nminut ja muistutti, että kuuluin yhdeksänteentoista vuosisataan enkä\nollut kahdeksantoista vuosisataa tuhkaan ja ruuhkiin piintyneenä\nmaannut tomuinen muumio. Siirtyminen nykyisyyteen oli yllättävä. Se\ntosiseikka, että vanhassa kuolleessa Pompejissa todella oli rautatie,\njoka siellä hihkaisi epäkunnioittavan vihellyksensä ja meluisasti ja\narkimielisesti kutsui kokoon matkustajia, tuntui sangen kummalta ja\nyhtä runottomalta ja epämiellyttävältä kuin se oli kummaa.\n\nVerrattakoon tämän päivän rattoisaa elämää ja auringonpaistetta\nhirmuihin, jotka Plinius nuorempi näki täällä marraskuun 9 p.\narmon vuonna 79, urheasti ponnistelussaan äitinsä pelastamiseksi\nvaaran ulottuvilta ja äidin taas, äidin kaikella epäitsekkyydellä,\nrukoillessa poikaansa jättämään hänet ja pelastamaan itsensä.\n\n    \"Tällöin oli synkeä pimeys saonnut siihen määrään, että olisi\n    luullut olevansa ulkona pilkkopimeänä ja kuutamottomana yönä\n    tahi huoneessa, jossa kaikki valot oli sammutettu. Joka puolelta\n    kuulimme naisten valituksia, lasten itkua ja miesten huutoja.\n    Yksi kutsui isäänsä, toinen poikaansa ja kolmas vaimoaan ja vain\n    äänistään he saattoivat tuntea toisensa. Moni epätoivossaan\n    rukoili, että kuolema tulisi ja tekisi lopun heidän kurjuudestaan\n\n    \"Toiset rukoilivat jumalilta apua ja toiset luulivat tätä yötä\n    viimeiseksi, ikuiseksi yöksi, joka hukuttaisi koko maailman!\n\n    \"Siltä minustakin tuntui -- ja lohdutukseksi lähestyvää kuolemaa\n    vastaan ajattelin: Katso, maailma katoaa tyhjyyteen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKierreltyämme Rooman, Baiaen ja Pompejin mahtavain raunioitten\nkeskellä ja vilkaistuamme ajan kalvamiin nimettömiin keisarillisiin\nmarmoripäihin, joita Vatikaanin käytävissä on pitkät rivit, tunnen\nyhden vaikutelman kolkuttavan mieltäni voimalla, jota sillä ei\nole koskaan ennen ollut: maineen tyhjyyden ja hataruuden. Ihmiset\novat muinaisaikoina eläneet vanhoiksi ja kaiken pitkän elämänsä\ntehneet työtä kuin orjat, mikä puhujana, mikä sotapäällikkönä,\nmikä kirjailijana, ja sitten kallistuneet vuoteelleen ja kuolleet\nonnellisina siinä ajatuksessa, että heidän työnsä kestää historiassa\nja heidän nimensä on saavuttanut kuolemattomuuden. Kyllä kai,\nparikymmentä lyhyttä vuosisataa lepattelee tiehensä ja mitä tästä\nkaikesta jää? Mustaan kiveen mieletön kirjoitus, jota muinaistutkijat\nnuuskivat ja saivartelevat ja sekoittelevat saamatta siitä muuta\nselville kuin paljaan nimen (jonka he lukevat väärin) -- ei\nhistoriaa, traditiota, ei runoutta -- ei mitään, joka sille antaisi\nohimenevääkään mielenkiintoa. Mitä mahtaa olla jäljellä kenraali\nGrantin suuresta nimestä neljänkymmenen vuosisadan kuluttua? Ehkä\ntämä -- vuoden 5868 tietosanakirjassa:\n\n    \"URIAH S (tai Z) GRAUNT -- suosittu muinaisuuden runoilija\n    Brittiläisen Amerikan Yhdysvaltain Azteekkiläisissä maakunnissa.\n    Jotkut tutkijat sanovat hänen eläneen vuoden 742 vaiheilla j.Kr.\n    Mutta oppinut Ah-ah Foo-foo vakuuttaa hänen olleen englantilaisen\n    runoilijan Scharkspyren aikalaisen ja eläneen vuoden 1328\n    vaiheilla j.Kr., kolmisen vuosisataa Troijan sodan _jälkeen_,\n    eikä ennen sitä. Hän kirjoitti: 'Liekuta minut uneen, äiti'.\"\n\nNämä ajatukset tekevät minut alakuloiseksi. Minä menen maata.\n\n\n\n"]