[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgDXcEHOKNDe8PC8CQ4lmN6Y7qzaLK38l7CVTz06kVFA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},949,"Jenkkejä maailmalla II","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"949-twain-mark-jenkkeja-maailmalla-ii","949__Twain_Mark__Jenkkejä_maailmalla_II","Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle","tietokirja",[14],"huumori",[16],"amerikkalainen","fi",1869,1922,73538,488828,false,48416,[25,26,27],"Europe -- Description and travel","Middle East -- Description and travel","Voyages and travels",[29,30,31],"American Literature","Humour","Travel Writing","\"Jenkkejä maailmalla II\" by Mark Twain is a travel narrative likely written in the early 20th century. This work follows a group of American travelers as they navigate their adventures across the Mediterranean, delving into historical and contemporary observations of the places they visit, particularly focusing on Greece and Turkey. The blend of humor and social commentary showcases Twain’s wit while capturing the contrasts between ancient splendor and modern hardships.  The opening of the book presents the travelers aboard a ship as they set sail towards Sicily, surrounded by fellow passengers, immersed in camaraderie after weeks apart. The narrative quickly shifts to their eagerness to explore ancient Athens, but their plans are thwarted by quarantine restrictions, leading to a midnight escapade in a quest to set foot on the iconic city. The initial chapters emphasize the blend of excitement and trepidation as the travelers confront both the allure of ancient history and the realities of travel, hinted at through their comedic encounters with local figures—including a somewhat foolish oracle—and their debates over classical landmarks, establishing a rich tapestry of exploration infused with Twain's characteristic irony and keen observations. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Inha, Into Konrad",280,"Humoristinen matkakuvaus seuraa amerikkalaisten turistien ryhmää 1860-luvun Euroopassa ja Pyhässä maassa. Satiirinen teos tarkastelee eri kulttuureja, historiallisia nähtävyyksiä ja matkakumppaneita terävän havainnollisesti.","Mark Twainin 'Jenkkjä maailmalla II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 949. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JENKKEJÄ MAAILMALLA II\n\nKirj.\n\nMark Twain\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1922.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nJälleen merellä -- Pyhiinvaeltajat kaikki tallella -- Uljas Stromboli\n-- Sisilia kuutamossa -- Skylla ja Kharybdis -- Oraakkelin erehdys --\nHän parantaa \"horisonttaalisen parallaksin\" -- Läpi Kreikan saariston\n-- Vanha Ateena -- Karanteeni, kielto lähteä maihin -- Murramme\nsaarroksen -- Veretön yöllinen seikkailu -- Pakko tekee meistä\nrosvoja -- Koetamme valloittaa Akropoliin rynnäköllä -- Hukkayritys\n-- Menneisyyden muistojen keskellä -- Veistokuvain sortunut maailma\n-- Näköala unelmain maasta -- Kuuluja paikkoja -- Peräydymme hyvässä\njärjestyksessä -- Vahdit pidättävät -- Matkustamme sotilaallisin\nkunnianosoituksin -- Jälleen turvassa laivassa.\n\n\nJälleen kotona! Ensi kerran moneen viikkoon oli laivan koko perhe\njälleen koolla ja peräkannella tapahtui yleinen kättely. Monelta\nilmansuunnalta ja monesta maasta oli keräydytty, mutta ei ainoatakaan\npuuttunut. Tauti ja kuolema olivat säästäneet laumaamme, eivätkä\nmitkään soraäänet siis häirinneet jälleennäkemisen iloa. Jälleen\noli kannella täysilukuinen kuulijakunta merimiesten laulaen\nvivutessa ankkuria pohjasta ja täysilukuisina viuhdoimme jäähyväisiä\nkiitäessämme Napolista ulapalle. Päivällispöydässä olivat kaikki\nistuimet jälleen asutut, dominoseurueet aukottomat ja yläkannella\nvallitsi ihanassa kuutamossa jälleen samanlainen elämä ja hyörinä\nkuin ennen vanhaankin -- ennen vanhaan, s.o. aikoina, joista tosin\noli kulunut vain viikkoja, mutta jotka olivat olleet niin täynnään\ntapauksia, seikkailuja ja mielenkiintoa, että ne melkein tuntuivat\nvuosilta. \"Quaker Citystä\" ei puuttunut rattoisuutta. Kerrankin tuo\nnimi oli nurinkurinen. Seitsemän aikaan illalla, auringon mailleen\nmentyä, mutta etäisistä laivoista pilkullisen lännen taivaanrannan\nvielä kuultaessa laajana kultamerenä, täysikuun viilettäessä\nkorkealle kohti taivaan napoja ja meren jalkaimme alla hehkuessa\ntummaa sineään, kaikkien näiden eri valojen ja värien kutoessa\nympärillemme omituisia hämärän tunnelmiaan, kohosi jalo Stromboli\nnäkyviin. Kuinka majesteetillisena tuo yksinvaltias näytteli\nmahtiaan meren autiolla ulapalla! Etäisyys verhosi sen purppuraiseen\ntummuuteen ja sen päälle heitti hohtavista autereista hunnun, ja nämä\nsiihen määrään vienonsivat sen rosoista ankaruutta, että se meistä\nnäkyi kuin hopeisen harson läpi. Soihtunsa se oli sammuttanut, mutta\ntuli kyti sen pätseissä ja korkea savupatsas, joka nousi siitä ja\nhäipyi vahvistuvaan kuutamoon, oli ainoa merkki, jolla se osoitti\nolevansa elävä meren herra eikä vain kuollut haamu.\n\nKello kahden aikaan aamulla ajoimme Messinan salmen läpi, ja niin\nkirkasta oli kuutamo, että toisella puolella Italia, toisella\npuolella Sisilia näkyivät melkein yhtä selvään, kuin jos olisimme\nkatselleet niitä jonkun kadun keskeltä sen yli kulkiessamme.\nMaidonvalkoisena, täynnään kaasuliekkejä kuin tähtiä, oli Messinan\nkaupunki kuin ilmestys tarujen maailmasta. Meitä oli kannella suuri\njoukko tupakoimassa ja meluamassa ja odottamassa, että saisimme\nnähdä kuulun Skyllan ja Kharybdiin. Nyt Oraakkelikin nousi kannelle,\nainainen kiikarinsa kainalossaan, ja asettui hajareisin seisomaan\nkuin mikäkin Rhodoksen kolossi. Meille oli yllätys nähdä hänet tähän\naikaan vuorokaudesta liikkeellä. Ei kukaan otaksunut hänen välittävän\nmitään Skyllan ja Kharybdiin tapaisesta vanhasta tarusta. Muuan\nnuoremmista sanoi:\n\n\"Halloo, tohtori, mitäs te teette kannella tähän aikaan yöstä? -- Mitä\nvarten te olette tullut tätä paikkaa katsomaan?\"\n\n\"Mitäkö varten _minä_ olen tullut tätä paikkaa katsomaan. Nuori mies,\nvähän te minua tunnette, kun teette semmoisia kysymyksiä. Minä tahdon\nnähdä _kaikki_ paikat, mitä raamatussa mainitaan.\"\n\n\"Mitä -- eihän tätä paikkaa ole raamatussa mainittu.\"\n\n\"Eikö sitä ole raamatussa mainittu! -- eikö _tätä_ paikkaa ole\nmainittu -- no mikäs paikka tämä sitten _on_, kun tiedätte siitä niin\npaljon?\"\n\n\"Tämä tietysti on Skylla ja Kharybdis.\"\n\n\"Skylla ja Kha-- mitä hullua, minä kun luulin Sodoma ja Gomorra!\"\n\nJa hän työnsi putkensa kokoon ja lähti kannen alle. Näin laivalla\nkerrottiin. Kertomuksen todenperäisyyttä kuitenkin hieman heikontaa\nse seikka, ettei Oraakkeli, ollut mikään raamatun tuntija eikä\najastaan paljoakaan uhrannut pipliallisten paikkain tutkimiseen.\nOraakkelin sanottiin näinä kuumina päivinä valitelleen, että ainoa\nmukiin menevä juoma, mitä laivalla oli, oli voi. Hän ei tietystikään\nvoita tarkoittanut, mutta siihen nähden, että tämä tavara on\nnestemäisessä olotilassa jään loputtua, täytyy meidän tunnustaa, että\nhän on kerrankin osannut oikeaan. Roomassa hän sanoi, että paavi\n(pope) oli jalon näköinen vanha mies, mutta ettei hän pitänyt hänen\nIliadiaan suurenkaan arvoisena. (Englantilainen runoilija Pope on\nvapaasti kääntänyt Iliadin.)\n\nOraakkeli on ammatiltaan patenttirohtotohtori ja hänen rajaton\ntietämättömyytensä sen vuoksi on hänen arvokkain rikkautensa.\nKoska hän ei mitään tiedä, mutta on silti kaikki tietävinään, niin\nei laivassa ole tavatonta esittää hänelle erikoisen pulmallisia\nkysymyksiä, jotta saataisiin nähdä, kuinka rauhallisesti hän\nne ratkaisee. Kapteenin pieni poika Harry tässä eräänä päivänä\npurjehdustaidon tutkimuksissaan sattui kuulemaan \"horisonttaalisesta\nparallaksista\" puhuttavan. Hänen mielestään tuo sana erikoisesti sopi\nOraakkelille. Hän sen vuoksi etsi tämän ja sanoi:\n\n\"Tohtori, mikä on hyvä horisonttaaliseen parallaksiin?\"\n\n\"Hori -- hori -- mihin?\"\n\n\"Horisonttaaliseen parallaksiin. Yksi merimiehistä on saanut sen ja\noikein pahoin!\"\n\n\"Horisonttaaliseen parallaksiin\" -- (päätään kynsien) --\n\"horisonttaaliseen parallaksiin. Hm. Horisont -- kuules nyt, Harry,\nmitä varten rääkkäät sinä _minua_ tällä, kun se koskee merimiehiä.\nEiväthän merimiehet _minuun_ kuulu. Miks'et käänny laivan lääkärin\npuoleen? ... Se on _hänen_ asiansa.\"\n\n\"Niin kyllä, minä tiedän, että se on. Mutta kun minä kävin hänen\nluonaan, niin hän sanoi, ettei hän tiedä siitä mitään.\"\n\n\"Well, niin taitaakin olla asian laita. Se tietysti _on_ sillä\ntavalla. Aina vain nuhjustelee pitkin laivaa moittimassa parempiaan\n-- pitämässä pilkkanaan toisia, joiden pikkulilli tietää enemmän kuin\nhän koko vuonna. Horisonttaalinen -- Harry, minäpä sanon, mitä sinun\ntulee tehdä. Ota ja anna sille elukalle neljän ruokalusikallisen\nverta ooppiumia, jotta hän nukkuu, ja sitten ota ja pane noin\ntavallisen satulan kokoinen sinappilaastari hänen selkärangalleen,\nettä hän taas herää, niin minä luulisin sen auttavan. Virkeyttä --\nse on idea. _Aktiivisuutta_. Näes hänellä on verentungos ja hän vain\ntarvitsee jotain, joka ajaa hänet ylös vähän vaivaamaan itseään.\n\n\"Kirotut horisonttaaliset parallaksit, niistä on kristitylle\niankaikkista harmia, kun ne kerran alkuun pääsevät.\"\n\nYhden hauskan päivän vietimme Kreikan saaristossa, sivuten saaren\ntoisensa jälkeen. Ne ovat sangen vuoriset. Vallitsevat värit ovat\nharmaa ja ruskea, punaista lähentelevä. Laaksoissa piilee pieniä\nvalkoisia kyliä puitten ympäröiminä, tai kyyröttää niitä korkealla\näkkijyrkillä rantakallioilla.\n\nAuringonlasku oli ihana -- lämmin veripunainen hehku, joka punasi\nkoko läntisen taivaan ja kauas meren yli loi rusappaa hohdetta.\nKauniit auringonlaskut näyttävät olevan harvinaisia tässä maan\npuolessa -- ainakin erikoisen räikeät. Ne ovat täälläpäin vienoja,\naistillisia, viehättäviä -- ne ovat valioita, hienostuneita,\nveltostuneita, mutta emme ole täällä vielä kertaakaan nähneet\nainoatakaan semmoista auringonlaskua kuin ne uhkeat palot, jotka\nleimuavat laskevan auringon kintereillä meidän pohjoisemmilla\nleveyksillä.\n\nMutta mitä olivat meille auringonlaskut hurjassa kiihtymyksessämme,\nkun tiesimme lähestyvämme kaikkein kaupunkien kuuluinta! Mitä\nvälitimme me ulkopuolisista näkemyksistä, kun Agamemnon, Akilles\nja tuhatkunta muuta suuren menneisyyden sankaria haamukulkueena\nvaelsi läpi mielikuvituksemme! Mitä olivat meille auringonlaskut,\nkun meidän pian tuli saada elää ja hengittää ja kävellä itse\nAteenassa! Niin, ja syventyä syvälle vainajain vuosisatoihin ja\njulkisella markkinapaikalla itse tarjota hintaa orjista, Diogeneesta\nja Platosta, tai jutella naapurien kanssa Troijan piirityksestä tai\nMarathonin loistavista sankaritöistä. Me halveksimme auringonlaskuja.\n\nVihdoin saavuimme perille ja laskimme Piraion vanhaan satamaan.\nKävimme ankkuriin noin puolen mailini päähän kaupungista.\nEtäisyydestä näkyi Attikan aaltoilevan lakeuden takaa pieni\ntasaselkäinen kukkula ja kukkulalla jotain, jonka kaukoputkillamme\npiankin huomasimme sortuneista rakennuksistaan ateenalaisten\nlinnavuoren raunioiksi, ja muita ylemmä kohosi niistä ikäarvoinen\nParthenon. Niin erinomaisen kirkasta ja puhdasta on tämä ilma, että\nkiikari erotti jalon temppelin joka pilarin ja sitä ympäröivät\npienemmätkin rauniot piirtyivät muotoineen. Vaikka matkaa oli viisi\ntai kuusi mailia. Akropoliin lähellä erotti laaksossa tavallisilla\nsilmälaseillakin epämääräisesti Ateenan piirteitä. Kaikki olivat\ntäynnään malttamattomuutta ja tahtoivat päästä maalle niin pian kuin\nsuinkin lähteäkseen näille klassillisille paikoille. Ei ainoakaan\nennen näkemämme maa ollut matkailijain kesken herättänyt näin yleistä\nharrastusta.\n\nMutta tuli huonoja uutisia. Piraion komentaja tuli veneellään ja\nsanoi, että meidän joko tuli lähteä pois, taikka poistua sataman\nulkopuolelle ja olla laivassamme vankina yksitoista päivää ankarassa\nkaranteenissa! Nostimme siis ankkurin ja laskimme vähän kauemmaksi\nollaksemme siellä päivän tai vähän paremmin, kunnes saisimme laivaan\nmuonaa, jonka jälkeen aioimme lähteä Konstantinopoliin. Se oli\nkatkerin pettymys, mitä olimme vielä kokeneet. Maata kokonainen päivä\nAteenan näkyvissä ja kuitenkin täytyä lähteä pois Ateenassa käymättä!\nPettymys tuskin oli kyllin ankara sana tilanteen leimaamiseksi.\n\nJoka sielu oli kaiken iltapäivän kannella kirjoineen, karttoineen\nja kiikarineen koettaen saada selville, mikä \"kapea kallioselänne\"\noli Areiopagi, mikä mäenrinne Pnyks, mikä kumpu Museokukkula ja\nniin edespäin. Mutta kaikki menikin sekaisin. Väittely alkoi käydä\nkiivaaksi ja puoluehenki ylivoimaiseksi. Kirkonmiehet katselivat\nliikutettuina erästä kukkulaa, väittäen sitä samaksi, jolta Pyhä\nPaavali oli saarnannut, mutta toinen puolue väitti, että tuo mäki\noli Hymettos ja kolmas, että se oli Pentelikon! Kaiken ristiriitamme\njälkeen saatoimme olla varmat vain yhdestä asiasta -- että tuo\ntasalakinen kukkula oli Akropolis ja suurenmoiset rauniot sen laella\nParthenon, jonka kuva meille jo lapsuuden koulukirjoista oli tuttu.\n\nKyselimme jokaiselta, ken vain tuli laivan lähettyville, oliko\nPiraiossa vartioita, oltiinko siellä ankaria, oliko mahdollisuutta\nvälttää takaa-ajo, jos joku meistä lähtisi maihin, ja mitä meille\ntodennäköisesti tehtäisiin, jos joku meistä tekisi tuon yrityksen\nja joutuisi kiinni? Vastaukset eivät olleet rohkaisevia: Vartiasto\ntai poliisivoima oli suurilukuinen. Piraios oli pieni kaupunki ja\njokainen muukalainen, joka siellä nähtäisiin, ehdottomasti herättäisi\nhuomiota -- kiinni joutuminen olisi varma. Satamakapteeni sanoi, että\nrangaistus olisi \"kova\", ja kun häneltä kysyttiin \"kuinka kova?\"\nsanoi hän että se olisi \"sangen ankara\" -- muuta selitystä emme\nhäneltä saaneet siitä asiasta.\n\nKello yhdentoista aikaan yöllä, kun laivassa useimmat jo vetivät\nrauhallisia unia, hiipi meistä neljä pienellä veneellä varkain\nmaihin, kuuta peittäväin pilvien suosiessa yritystämme, ja\nkaksittain lähdimme sitten, pitkää välimatkaa pitäen molempain\nparien välillä, kapuamaan matalan mäen poikki, aikoen kiertää\nkoko Piraion ja siten selviytyä poliiseista. Poimiessamme täten\nhiipien tietämme kallioisen, nokkosia kasvavan mäen yli tuntui\nminusta koko lailla siltä, kuin olisin ollut menossa jonnekin\nvarkaihin. Lähimmän toverini kanssa puhuimme hiljaisella äänellä\nkaranteenilaeista ja niiden rangaistuksista, mutta aine ei tuntunut\nvähääkään huvittavalta. Minä olin hankkinut tietoja asiasta.\nOlin vast'ikään, muutama päivä takaperin, puhunut kapteenimme\nkanssa, ja hän kertoi minulle miehestä, joka oli jossain, missä\nlieneekään, uinut maihin karanteenissa olevasta laivasta ja siitä\nsaanut kuusi kuukautta vankeutta. Ja kun hän oli joitakuita vuosia\ntakaperin ollut Genovassa, oli karanteeniin määrätyn laivan kapteeni\nveneellään käynyt eräässä lähtevässä laivassa, joka jo oli sataman\nulkopuolella, ja antanut laivaan perheelleen toimitettavan kirjeen,\nja viranomaiset olivat siitä antaneet hänelle kolme kuukautta\nvankeutta ja sitten vieneet hänet laivoineen ulos merelle ja siellä\nvaroittaneet häntä koskaan eläissään enää tulemasta siihen satamaan.\nTästä tämänlaisesta keskustelusta ei ollut muuta hyvää kuin että\nse karanteeninrikkomisretkellemme antoi kolkkoa mielenkiintoa,\nja me sen vuoksi heitimme koko asian. Kuljimme koko kaupungin\nympäri näkemättä ketään muuta kuin yhden miehen, joka uteliaana\ntuijotti meihin, sanomatta kuitenkaan mitään, ja paritoistakymmentä\nihmistä, jotka makasivat maassa kynnyksensä edustalla ja joiden\nyli kuljimme, kenenkään heräämättä -- mutta koiria heräsi, totta\npuhuen, enemmän kuin tarpeeksi -- niitä aina kulki yksi tai pari\nhaukkuen kintereillämme ja monta kertaa niitä oli kymmenkunta ja\nkerran kaksitoista. Ne pitivät semmoista mieletöntä meteliä, että\nihmiset laivalla sanoivat koirain haukunnasta kauan aikaa kuulleensa,\nmiten matkamme edistyi ja missä milloinkin olimme. Kuu oli vielä\npilvien peitossa, ja se seikka suosi meitä. Kun olimme kulkeneet koko\nkierroksen ja kuljimme kaupungin takana olevain talojen sivu, alkoi\nkuu kumottaa koko loistossaan, mutta me emme enää pelänneet valoa.\nLähestyessämme juodaksemme erään talon vieressä olevasta lähteestä\nomistaja vain vilkaisi meihin ja meni sitten sisään. Rauhallisen\nuinuvan kaupungin hän jätti meidän armoillemme. Olen ylpeä voidessani\ntässä vakuuttaa, ettemme tehneet sille mitään.\n\nKun ei näkynyt tietä, otimme maamerkiksi etäisen Akropoliin\nvasemmalla puolella näkyvän korkean kukkulan ja ohjasimme suoraan\nsitä kohti yli kaikkien esteitten ja yli hieman rosoisemman maan\nkuin on missään muualla maailmassa lukuunottamatta ehkä Nevadan\nvaltiota. Osan matkasta maa oli pienien irtaimien kivien peitossa --\nastuimme aina kuuden päälle samalla haavaa ja ne kaikki vierivät.\nToinen osa oli kuivaa pehmyttä, hiljakkoin kynnettyä maata. Ja\nvielä oli yksi osa siitä pitkältä matalavartista viiniköynnöstä,\njoka oli kovin sotkuista ja vastuksellista ja jota me luulimme\nkarhunvatukkapensaikoksi. Attikan lakeus oli viinitarhoja\nlukuunottamatta paljasta, autiota, runotonta erämaata -- mitä se\nsitten mahtoi olla Kreikan kukoistuksen ajalla, viisisataa vuotta\nennen Kristuksen syntymän?\n\nYhden aikaan aamulla, kun olimme kiireestä astumisesta hikiset ja\nsuu janosta kuivana, Denny huudahti: \"Kas, nämä rikkaruohothan ovat\nviiniköynnöksiä!\" ja viidessä minuutissa varustimme siitä itsellemme\nparikymmentä kimppua suuria valkoisia mitä herkullisimpia rypäleitä\nja kumarruimme ottamaan vielä enemmän, kun varjoista vierestämme\nsalaperäisesti kohosi tumma haamu ja sanoi: \"hoi!\", ja me otimme\nlähdön.\n\nKymmenen minuutin kuluttua siitä satuimme mainiolle tielle ja toisin\nkuin muut, joita oli eteemme sattunut, tämä kulki oikeaan suuntaan.\nSeurasimme sitä. Se oli leveä ja tasainen ja valkoinen -- kaunis ja\nmitä parhaassa korjuussa, kahden puolen yksinkertaiset puurivit ja\nmyös rehevät viinitarhat. Kahdesti poikkesimme niihin ja varastimme\nrypäleitä ja toisella kerralla joku huusi meille näkymättömästä\npaikasta. Jonka jälkeen me taas otimme lähdön. Emme sen koommin\nantautuneet rypälekeinotteluihin Ateenan tällä puolen.\n\nPian tulimme sitten vanhalle kiviselle akveduktille, joka oli\nholvikaarille rakennettu, ja siitä eteenpäin meillä oli kaiken\naikaa raunioita ympärillämme -- lähestyimme matkamme päämäärää.\nEmme nyt nähneet Akropolista, emmekä sitä korkeaa kukkulaakaan, ja\nminä tahdoin, että kuljettaisiin tietä, kunnes oltaisiin niiden\nkohdalla, mutta muut äänestivät minut kumoon ja me ahersimme\nsuurella vaivalla heti edessämme olevan korkean mäen päälle --\nja näimme sen laelta toisen -- kiipesimme sille ja näimme taas\nuuden! Tuntikausi uuvuttavaa työtä. Tulimme sitten avoimille\nhaudoille, jotka oli louhittu riviin kovaan kallioon -- yhdessä\nniistä Sokratesta pidettiin jonkun aikaa vankina -- kuljimme\nkallion olkapään ympäri ja nyt linnavuori kaikessa raunioituneessa\nsuurenmoisuudessaan äkkiä paljastui eteemme! Kiirehdimme notkon\npoikki ja nousimme kiemurtelevaa tietä ja seisoimme pian vanhalla\nAkropoliilla, linnan mahtavat muurit kohoten korkealle päämme\nyli. Emme pysähtyneet katselemaan niiden jykeviä marmoripaasia\nemmekä niiden korkeuttakaan mittaamaan tai arvaamaan niiden\ntavatonta vahvuutta, vaan astuimme suoraa päätä rautatientunnelia\nmuistuttavaan suureen holvikäytävään ja oikopäätä portille, josta\npääsi vanhoille temppeleille. Se oli lukossa! Niin että sittenkin\nnäytti siltä, ettemme saisi katsoa suurta Parthenonia kasvoihin.\nKuljimme muurinkulman ympäri ja löysimme matalan linnansarven --\nse oli ulkoa kahdeksan jalkaa korkea -- sisäpuolelta kymmentä tai\nkahtatoista. Denny varustihe kiipeämään sen yli ja me seuraamaan\nhänen perässään. Tuimasti tepasteltuaan hän lopulta pääsikin päälle,\nmutta muutamia irtaimia kiviä lähti liikkeelle ja putosi suurella\npaukauksella sisäpuolella olevaan pihaan. Paikalla mäiskyteltiin\novia ja kuului huutoa. Denny silmänräpäyksessä pudottautui muurilta\nja peräydyimme epäjärjestyksessä portille. Xerxes valloitti tämän\nmahtavan linnan neljäsataakahdeksankymmentä vuotta ennen Kristuksen\nsyntymää tullessaan Kreikkaan viidellä miljoonalla sotamiehellään\nja leiriväellään ja jos me neljä maankulkuria olisimme saaneet olla\nedes viisi minuuttia kauemman aikaa häiritsemättä, olisimme mekin sen\nvalloittaneet.\n\nLinnaväki -- neljä kreikkalaista -- oli marssinut ulos. Me portille\nriitelemään, ja he päästivät meidät sisään. (Lahjuksia, turmelusta).\n\nKuljimme laajan pihan poikki, sitten suuresta ovesta ja seisoimme\nnyt puhtaimmalla valkoisella marmoripohjalla, joka oli syvälle\nkulunut jalkain hankauksesta. Edessämme kohosivat kuutamotulvassa\njaloimmat rauniot, mihin olimme milloinkaan katseemme kiinnittäneet\n-- Propyleet; pieni Minervan temppeli; Herakleen temppeli ja\nylhäinen Parthenon. Kaikki nämä rakennukset olivat Pentelikonin\npuhtainta marmoria, vaikka pinta nyt oli saanut punertavan värisävyn.\nMutta mistä on pala pois lohjennut, siinä murtuma on kuin hienoa\nkekosokeria. Herakleen temppelin portikoa kannattaa kuusi liehuviin\nviittoihin puettua kariatidia eli marmorinaista, mutta muitten\nrakennusten portikot ja pylväskäytävät ovat muodostetut jykevistä\ndoorilaisista ja joonilaisista pilareista, joiden uurteet ja\nkapiteelit vielä ovat melko täydelliset huolimatta vuosisadoista,\njotka ne ovat nähneet, ja piirityksistä, jotka ne ovat kestäneet.\nParthenon oli alkuaan kahtasataakahtakymmentäkuutta jalkaa pitkä,\nsataa jalkaa leveä ja seitsemääkymmentä korkea ja siinä oli päissä\nkahdenkertaiset rivit suuria pilareita, kahdeksan pilaria kummassakin\nrivissä ja molemmilla sivuilla yksinkertaiset rivit, kummassakin\nrivissä seitsemäntoista pilaria. Se oli siroimpia ja kauneimpia\nrakennuksia, mitä on milloinkaan rakennettu.\n\nUseimmat Parthenonin mahtavista pylväistä ovat vielä pystyssä,\nmutta katto on poissa. Se oli vielä ehjä kaksisataaviisikymmentä.\nvuotta takaperin, jolloin venezialainen pommi putosi siinä olevaan\nruutimakasiiniin ja sen aikaansaama räjähdys sai rakennuksen ja\nvarsinkin katon sortumaan. Parthenonista en paljoa muista, ja nämä\ntiedot olen ottanut matkaoppaasta.\n\nVaelsimme miettiväisinä tämän uljaan temppelin marmoripermannolla\nja katselimme ihmeen vaikuttavaa ympäristöä. Siellä täällä oli\nylellinen runsaus miesten ja naisten hohtavan valkoisia kuvapatsaita\nmarmorikappaleihin tuettuina, toiset ilman käsivarsia, toiset ilman\nsääriä, toiset puuttuen päätä -- mutta kaikki kuutamossa surevain\nnäköisiä ja hämmästyttävän inhimillisiä! Joka puolella niitä kohoili\nja asettui yöllisten rauhanhäiritsijäin tielle -- tuijottaen heihin\nkivisilmillään aavistamattomista nurkista ja komeroista, tirkistäen\nkappalekasain takaa hyljätyissä käytävissä, sulkien tien keskellä\naukiota ja kädettömillä käsivarsillaan juhlallisesti osoittaen, mistä\ntie meni pyhitetystä kartanosta; ja katottomaan temppeliin valoi kuu\nkirkkauttaan, juovi lattian ja pimitti hajallaan olevia jäännöksiä ja\nmurtuneita kuvapatsaita pylväitten viistoilla varjoilla.\n\nMikä maailma sortuneita kuvanveistoksia oli ympärillämme!\nRiveihin pönkitettyinä -- pinoihin ladottuina -- hajallaan pitkin\nAkropoliin laajaa aluetta -- oli sadoittain kaikenkokoisia, mitä\nhienoimmin muovailtuja raajarikkoja kuvapatsaita; ja tavattoman\nsuuria marmorikappaleita, jotka olivat kuuluneet entablementtiin,\nkorkoveistoksineen, jotka esittivät taisteluita ja piirityksiä,\nsotalaivoja kolmeen ja neljäänkin riviin asetettuine airoineen,\njuhlakulkueineen ja koruineen -- mitä vain ajatella saattoi.\nHistorian tietojen mukaan olivat Akropoliin temppelit täynnään\nPraksiteleen ja Feidiaan jaloimpia teoksia, puhumattakaan monesta\nmuusta kuvanveiston mestarista -- ja varmasti nämä hienot jäännökset\nsen todistavat.\n\nMenimme Parthenonin takana olevaan ruohoa kasvavaan pihaan, joka myös\noli jäännöksiä täynnään. Vähän väliä meitä säikäyttivät valkoiset\nkivikasvot, jotka äkkiä ruohosta tuijottivat meihin kuolleilla\nsilmillään. Paikalla näytti vilisevän haamuja. Puolittain odotin\nnäkeväni parikymmentä vuosisataa sitten eläneitten ateenalaisten\nsankarien hiipivän esiin varjoista ja kulkevan vanhaan temppeliin,\njonka he niin hyvin tunsivat ja jota he katselivat niin rajattomalla\nylpeydellä.\n\nTäysikuu kaarteli nyt korkealla pilvettömällä taivaalla. Astelimme\nhuolettomina ja mitään ajattelematta linnavuoren korkean muurin\nreunalle ja katsoimme alas -- mikä ilmestys! Ateena kuutamossa!\nVarmaan profeetta, joka luuli Uuden Jerusalemin ihanuutta hänelle\nnäytettävän, näkikin sen sijaan tämän! Se lepäsi tasaisella maalla\naivan jalkaimme juuressa -- levitettynä kaikkineen kuin taulu --\nja me katselimme sitä alas kuin olisimme olleet ilmapallossa. Emme\nnähneet kaduista merkkiäkään, mutta joka huone, joka akkuna, joka\nsuikerteleva köynnös, joka nyppylä oli edessämme niin selvänä ja\nteräväpiirteisenä kuin päiväsydännä; eikä kuitenkaan ollut mitään\nloistoa, kimallusta, karkeata tai häiritsevää -- äänetön kaupunki\nui vienoimmassa valossa, mitä kuu on milloinkaan itsestään valanut,\nja näytti melkein elävältä olennolta, joka oli rauhalliseen uneen\nkallistunut. Sen toisella puolella oli pieni temppeli, jonka sirot\npilarit ja korupääty hehkuivat mehevää loistoa, kahlehtien silmän\nkuin taikatenholla. Ja lähempänä kuninkaan palatsin kermanväriset\nseinät kohosivat suuren puiston keskeltä ja puisto oli yltyleensä\nkylvetty täyteen ambramaisia valoja -- kuin olisi siihen suihkunnut\nkultatähtiä, jotka menettivät loisteensa kuutamon kirkkaudessa ja\nvienosti vilkuttivat tummalla lehvämerellä kuin linnunradan kalpeat\ntähtöset. Yläpuolellamme komeat pilarit, vielä raunioissaankin\nmajesteettiset -- jalkaimme juuressa uinuva kaupunki -- etäisyydessä\nhopeinen meri. Taulu ei muuta kaivannut. Se oli täydellisyys.\n\nKäännyttyämme ja jälleen kuljettuamme temppelin kautta olisin\nsuonut kuulujen miesten, jotka ammoin menneinä aikoina siinä\nistuivat, jälleen palaavan siihen ja ilmestyvän meille -- Platonin,\nAristoteleen, Demostheneen, Sokrateen, Phokionin, Pythagoraan,\nEuklideen, Pindaroksen, Xenofonin, Herodotoksen, Praksiteleksen\nja Feidiaan ja maalari Zeuksiin. Mikä tähtikuvio kuuluja nimiä!\nMutta kaikkein mieluimmin olisin nähnyt vanhan Diogeneen, joka niin\nkärsivällisenä haparoi lamppuineen ja niin väsymättä etsi, löytäisikö\nmaailmasta yhdenkään rehellisen ihmisen, kaikkein mieluimmin olisin\nnähnyt hänen meanderoivan tietään ja äkkiä tapaavan meidän joukkomme.\nMinun ei ehkä pitäisi sitä sanoa, mutta ken tietää, vaikka hän olisi\ntulensa sammuttanut.\n\nJätimme Parthenonin vartioimaan vanhaa Ateenaa, kuten se jo oli\ntehnyt kaksikymmentäkolme vuosisataa, ja lähdimme ja seisoimme\njälleen linnavuoren muurien ulkopuolella. Etäisyydessä oli tuo\nikivanha, mutta yhä vieläkin melkein ehyt Theseuksen temppeli ja\naivan sen vieressä, länttä kohti antaen, oli Beema, jolta Demosthenes\njyrisi filippikansalle ja sytytti isänmaallisuuden tulta horjuvain\nmaanmiestensä rintaan. Oikealla oli Areksen kukkula, jossa Areiopagi\nistui ennen muinoin ja jossa Pyhä Paavali määritteli kantansa, ja\nalempana oli tori, jossa hän \"joka päivä väitteli\" puheliaitten\nateenalaisten kanssa. Nousimme samat kiviportaat, joita Pyhä\nPaavalikin oli noussut ja seisoimme neliön muotoisella paikalla,\njolla hänkin oli seisonut, ja koetimme muistaa raamatun kertomuksen\nasiasta -- mutta eräistä syistä en voinut johtaa sanoja muistooni.\nOlen ne sittemmin löytänyt:\n\n    \"Kun Paavali heitä odotti Ateenassa, tuli hänen\n    henkensä liikutetuksi, kun hän näki kaupungin kokonansa\n    epäjumalanpalvelukselle alttiina.\n\n    \"Siitä syystä hän synagoogassa väitteli juutalaisten ja\n    hartaitten ihmisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa,\n    joita hän kohtasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    \"Ja he ottivat ja veivät hänet Areiopaagille sanoen, Voimmeko\n    saada kuulla, mikä tämä uusi oppi on, josta sinä puhut?\n\n       *       *       *       *       *\n\n    \"Paavali sitten seisoi Areksen kukkulan keskellä ja sanoi. Te\n    Ateenan miehet, minä huomaan, että te kaikissa asioissa olette\n    liian taikauskoiset.\n\n    \"Sillä kun kuljin sivu ja katsoin teidän uskonasioitanne, niin\n    huomasin yhden alttarin, johon oli kirjoitettu: Tuntemattomalle\n    Jumalalle. Se jota te siis tietämättänne palvelette, sen minä\n    teille selitän.\" -- Ap. teot, XVII.\n\nMieleemme jonkun ajan kuluttua juolahti, että jos tahdoimme päästä\nkotia, ennenkuin päivänvalo meidät ilmiantaisi, niin oli meidän paras\nlähteä liikkeelle. Me siis kiireen kaupalla matkaan. Päästyämme\ntiellämme jo hyvään matkaan loimme Parthenoniin jäähyväiskatseen ja\nnäimme kuutamon virtaavan sen avoimista pylväsriveistä ja hopeoivan\nniiden kapiteelit. Semmoisena kuin se silloin näytti, juhlallisena,\nmahtavana ja kauniina, se on aina pysyvä muistossamme.\n\nMarssiessamme eteenpäin aloimme päästä pelostamme ja heittää kaikki\nhuolet karanteenivahdeista ja mistä muusta tahansa. Me kävimme\nrohkeiksi ja hurjapäiksi. Ja kerran, äkillisen rohkeuden puuskan\npäälle tullessa, minä jopa nakkasin koiraa kivellä. Miellyttävältä\ntuntui kuitenkin, kun en osannutkaan, sillä olisihan sen isäntä\nvoinut olla poliisi. Tämän osaamattomuuden kiihoittamana uljuuteni\nriehaantui aivan ylivoimaiseksi ja aika ajoin minä suorastaan\nviheltelin, vaikka kohtuulliseen tyyliin. Mutta rohkeus synnyttää\nrohkeutta ja tuota pikaa minä kirkkaassa kuutamossa sukelsin\nviinitarhaan ja anastin kannun verran ihania rypäleitä, välittämättä\nedes talonpojasta, joka ratsasti muulilla. Denny ja Birch noudattivat\nminun esimerkkiäni. Nyt minulla oli rypäleitä vaikka täydelle\ntusinalle, mutta Jacksonkin oli ylenmäärin pöyhistynyt rohkeudesta,\nniin että hänenkin tuota pikaa oli pakko poiketa erääseen\nviinitarhaan. Heti ensimmäinen rypäle, johon hän kävi kiinni, tuotti\nhäiriötä. Pörröinen partainen maantierosvo hyppäsi luikaten tielle\nja heristeli pyssyllä kuutamossa! Me väistyimme Piraioa kohti --\nemme juosten, kuten voitte arvata, vaan edeten vain kiireellisesti.\nMaantierosvo taas huusi, mutta me vain etenimme. Alkoi olla myöhä,\neikä meillä ollut aikaa jutella vieraitten kanssa. Denny sanoi äkkiä:\n\"Ne junkkarit tulevat perässämme!\"\n\nMe käännyimme, ja niin tosiaan, siinä ne nyt olivat kolme ihmeellisen\nnäköistä ryöväriä, pyssy kullakin. Me hiljensimme kulkuamme, että\nhe saivat meidät kiinni, ja sillä välin minä otin rypälelastini\nja pudottelin ne -- järkähtämättä, vaikka vastahakoisesti,\ntienvierustan varjoihin. Mutta en minä pelännyt. Minä vain tunsin,\nettei ollut oikein varastaa rypäleitä. Eikä varsinkaan omistajan\nollessa, lähimailla -- eikä vain lähimailla, vaan vielä ystäviensä\nkeralla. Vieraat saivat meidät kiinni ja etsivät mytyn, joka t:ri\nBirchillä oli kädessään, ja haukkuivat häntä, kun eivät siitä muuta\nlöytäneet kuin muutamia pyhiä kivenpalasia Areksen mäeltä, jotka\neivät olleet luvatonta tavaraa. He ilmeisestikin epäilivät hänen\nharjoittavan jotain katalaa petosta heitä kohtaan ja näyttivät\nmelkein haluavan nylkeä joukkomme päänahkat. Mutta lopulta he\nvaroitettuaan meitä luopuivat ja jättäytyivät rauhallisesti meidän\nvanaveteemme. Seurattuaan kolmesataa askelta he pysähtyivät, ja me\njatkoimme riemuiten matkaamme. Mutta katso, uusi asestettu roikale\nilmestyi pimennoista ja asettui heidän sijaansa ja seurasi meitä\nkaksisataa askelta. Sitten hän luovutti meidät uudelle heittiölle,\njoka ilmaantui jostain salaperäisestä paikasta, ja tämä vuorostaan\nseuraavalle! Puolentoista mailin matkan selkäpuolemme näin oli\nkaiken aikaa asestettujen miesten suojelema. En ole eläissäni ennen\nmatkustanut näin isoisesti ja muhkeasti.\n\nVasta hyvän ajan kuluttua rohkenimme taas varastaa rypäleitä ja kun\nsen teimme, saimme taas liikkeelle vastuksellisen maantierosvon ja\nsitten heitimme kaikki tämänkaltaiset keinottelut. Kun ei vain se\ntalonpoika, joka muulilla ratsasti sivuitsemme, olisi herättänyt\nmeitä silmällä pitämään kaikki nuo vahtimiehet Ateenasta Piraioon\nsaakka.\n\nJoka vainiota tällä pitkällä matkalla vartioi asestettu vahtimies,\njoista toiset epäilemättä olivat torkahtaneet, mutta siitä huolimatta\nolivat varalla. Tästä näkyy, minkälainen maa nykyinen Attika on --\nsangen epäilyttäväin henkilöitten yhteiskunta. Nämä miehet eivät\nolleet vahdissa suojellakseen omaisuuttaan muukalaisia vastaan,\nvaan toisiaan vastaan. Sillä Ateenassa ja Piraiossa harvoin käy\nmuukalaisia ja kun niitä käy, käyvät ne päiväiseen aikaan ja voivat\nmuutamalla lantilla ostaa niin paljon rypäleitä kuin suinkin jaksavat\nsyödä. Nykyiset asukkaat ovat maankuuluja anastajia ja väärentäjiä,\njos yleinen puhe pitää paikkansa, ja minä puolestani auliisti uskon,\nettä se pitää.\n\nJuuri kun aamunkoiton varhaisimmat värit rusottivat idän taivaalla\nja muuttivat Parthenonin pilareineen katkenneeksi harpuksi\nhelmenväriselle taivaanrannalle, päättyi meidän kolmentoista mailin\nmittainen uuvuttava kiertokävelymme ja me ilmestyimme laivan kohdalla\nmerenrannalle, tuhatviisisataa Piraion koiraa kuten tavallista\nkintereillämme saattamassa ja ulvomassa. Kutsuimme venettä, joka\noli kahden tai kolmensadan metrin päässä rannasta, ja keksimme\nsilmänräpäyksessä, että se olikin poliisivene, joka väijyi laivaan\nehkä pyrkiviä karanteenin rikkojia. Me siis livistimme -- sen me\ntäällä aikoja jo olimme tottuneet tekemään -- ja kun vahdit saapuivat\nsille paikalle, jossa me olimme äsken olleet, niin olimmekin poissa.\nHe risteilivät pitkin rantaa, mutta väärään suuntaan, ja tuota pikaa\nhämärästä ilmestyi oma veneemme, joka vei meidät laivaan. Olivat\nlaivalla kuulleet merkkimme. Sousimme ääneti tiehemme ja ennenkuin\npoliisivene uudelleen tuli näkyviin, olimme me jälleen kotona hyvässä\nturvassa.\n\nNeljä muutakin matkustajaa tahtoi kaikin mokomin käydä Ateenaa\nkatsomassa ja he lähtivät matkaan puolen tuntia sen jälkeen, kun me\nolimme palanneet. Mutta eivät viittä minuuttiakaan he ennättäneet\nolla maalla, ennenkuin poliisi keksi heidät ja ajoi heitä niin\nkiivaasti, että he töin tuskin pelastuivat takaisin veneeseensä, ja\nsekin oli onnen potkaus. He eivät sen koommin jatkaneet yritystä.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nNykyinen Kreikka -- Kukistunutta suuruutta -- Matka läpi\nArkipelaagin ja Dardanellien -- Historian jalanjälkiä -- Ensimmäinen\ngulashiurakoitsija, mistä historia kertoo -- Ankkuroimme\nKonstantinopolin edustalle -- Kummia muoteja -- Kekseliäs\nhanhikauppias -- Ihmeellisiä rampoja -- Suuri moskeija -- Tuhat yksi\npylvästä -- Stambulin suuri basaari.\n\n\nAteenasta alkaen kautta koko kreikkalaisen saariston emme nähneet\nsanottavasti muuta kuin jylhiä rantajyrkänteitä ja karuja kukkuloita,\njoiden päällä joskus näkyi kolme tai neljä pylvästä jostain vanhasta\ntemppelistä -- hyljätyssä autiudessaan kuvaava vertauskuva siitä\nhäviöstä, joka näinä uusimpina aikoina on vallannut koko Kreikan.\nEmme nähneet kynnettyjä vainioita, sangen vähän kyliä, emme puita,\nemme ruohoa, emme paljon minkäänlaista kasvullisuutta ja tuskin\nmilloinkaan erillistä taloa. Kreikka on kalpeaa hymytöntä erämaata,\nkaikesta päättäen vailla maanviljelystä, teollisuutta tai kauppaa.\nKäsittämätöntä on, mistä sen köyhyyteen vaipunut kansa, mistä\nhallitus saa toimeentulonsa.\n\nJos vanhaa Kreikkaa ja nykyistä Kreikkaa verrattaisiin toisiinsa,\nniin luullakseni huomattaisiin niiden muodostavan toisilleen mitä\nihmeellisimmän vastakohdan, jolle historiassa tuskin olisi vertaa.\nYrjö I, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, ja joukkue ulkomaalaisia\nvirkamiehiä istuu Themistokleen, Perikleen ja Kreikan kulta-ajan\nkuulujen oppineitten ja sotapäälliköiden tiloilla. Laivastot, jotka\nolivat maailman ihmeitä Parthenonin ollessa uusi, ovat huvenneet\nniukaksi kouralliseksi kalastaja-aluksia, ja se miehuullinen kansa,\njoka Marathonin luona teki unohtumattomia urheuden ihmeitä, on\ntänäpäivänä vain heimokunta merkityksettömiä orjia. Klassillinen\nIlissos on kuivunut ja samoin ovat kuivuneet kaikki Kreikan\nrikkauden ja suuruuden lähteet. Koko kansan pääluku on nykyään\nvain kahdeksansataatuhatta, ja köyhyyttä, kurjuutta ja kerjäläistä\nsiinä olisi riittävästi yhtä monelle miljoonalle ja vielä ylikin\njäisi. Otto kuninkaan aikana valtion tulot olivat viisi miljoonaa\ndollaria -- ne saatiin ottamalla _kymmenes osa_ maanviljelyksen\ntuotteista (talonpoikain tuli kuljettaa tämä kymmenys muulin\nselässä kuninkaallisiin viljavarastoihin enintään kuuden leguan\nmatka) ja verottamalla ylenmäärin raskaasti ammatteja ja kauppaa.\nNäillä viidellä miljoonalla tuo pikku tiranni koetti ylläpitää\nkymmenentuhannen miehen armeijaa, palkata sadat tarpeettomat\nhovitallimestarit, hovikamariherrat, rahattoman valtionrahaston\nsuurkanslerit ja muut hullutukset, joita nämä leikkikuningaskunnat\nitselleen suovat, suuria monarkioita matkien. Ja hyväksi lopuksi hän\nryhtyi rakentamaan valkoista marmoripalatsia, joka jo se yksinään\nmaksoi viisi miljoonaa. Seuraus oli mitä yksinkertaisin. Kymmenen\nei sisälly viiteen yhtään kertaa eikä jää mitään yli. Tätä kaikkea\noli mahdoton tehdä viidellä miljoonalla ja Otto kuninkaalle kävi\nohraisesti.\n\nKreikan valtaistuin ja siihen kuuluva arveluttava painolasti\nrepaleista kansaa, älykkäitä heittiöitä, jotka olivat työttä\nkahdeksan kuukautta vuodessa, koska oli liian vähän, mitä lainata,\nja vielä vähemmän, mitä puhaltaa, ja vaikka kuinka paljon paljaita\nmäkiä ja rikkaruohoa kasvavia erämaita, sai melko kauan kerjätä uutta\nkuningasta. Sitä tarjottiin eräälle Viktorian pojista ja myöhemmin\nuseiden muiden kuninkaallisten nuoremmille pojille, joiden isillä ei\nollut valtaistuinta eikä omaa liikettä, mutta kaikki he olivat siksi\narmeliaita, että hylkäsivät tämän surkean kunnian ja kunnioittivat\nsiksi paljon Kreikan muinoista suuruutta, etteivät tahtoneet ilkkua\nsen surullisia repaleita ja likaa kultapaperivaltaistuimella näinä\nsen alennuksen aikoina -- kunnes tultiin tämän nuoren tanskalaisen\nYrjön luo, joka otti sen vastaan. Hän on rakentanut valmiiksi sen\nuljaan palatsin, jonka muutamana yönä näin kirkkaassa kuutamossa, ja\nsanotaan hänen toimittavan paljon muutakin Kreikan pelastukseksi.\n\nLaskimme paljaan Arkipelagin kautta ja tulimme siihen\nkapeaan salmeen, jota milloin sanotaan Dardanelleiksi, milloin\nHellespontoksi. Tämä maanpuoli on rikas historiallisista muistoista\nja köyhä kuin Sahara kaikesta muusta. Lähestyessämme Dardanelleja\nsivuilimme esimerkiksi Troijan lakeutta ja kuljimme Skamanderin\nsuitse. Näimme, missä Troija oli ollut (etäisyydessä) ja missä\nse ei ole nykyään -- kaupunki, joka tuhottiin siihen aikaan, kun\nmaailma vielä oli nuori. Troijalaisparat ovat nyt kaikki kuolleet.\nHe syntyivät liian myöhään nähdäkseen Noan arkin ja kuolivat liian\nvarhain nähdäkseen meidän aikamme sirkukset. Näimme paikan, jossa\nAgamemnonin laivastot olivat olleet koolla, ja loitolla sisämaassa\nvuoren, jonka kartta ilmoitti Idan vuoreksi. Hellespontossa itsessään\nnäimme, missä historian ensimmäinen keinottelu-urakka suoritettiin\nja urakoitsijat saivat Kserkseeltä ystävälliset nuhteet. Tarkoitan\nsitä kuulua laivasiltaa, jonka Kserkses käski rakentaa Hellesponton\nkapeimman kohdan poikki (siinä missä se on vain parin kolmen mailin\nlevyinen). Kohtalainen myrsky hävitti tämän hataran rakennuksen ja\nkuningas, otaksuen, että urakoitsijani julkisella rankaisemisella\nvoisi olla seuraaviin yrittäjiin hyvä vaikutus, kutsui heidät ulos\narmeijan eteen ja antoi hakata heiltä pään poikki. Ja ennenkuin\noli kulunut kymmenen minuuttia hän antoi sillan toisille urakalle.\nVanhat kirjailijat mainitsevat, että se toinen silta oli sangen\nhyvä silta. Kserkses vei viisi miljoonaansa sitä pitkin salmen\nyli, ja ellei sitä olisi tahallaan hävitetty, olisi se siinä\nluultavasti vieläkin. Jos meidänkin hallituksemme joskus kurittaisi\nmeidän gulashiurakoitsijoitamme, voisi siitä olla paljon hyötyä.\nHellespontossa näimme sen paikan, josta Leander ja lordi Byron\nuivat yli, toinen nähdäkseen mielitiettynsä, jota hän rakasti niin\nhartaasti, että vain kuolema saattoi heidät erottaa, toinen vain\nturhanpäiten. Olimme niinikään kiinnittäneet huomiomme kahteen\nhautaan. Toisella rannalla lepäsi Ajax, toisella Hekuba.\n\nHellesponton molemmilla rannoilla näimme vesipattereita ja linnoja,\njoista liehui Turkin veripunainen lippu valkoisine kuunkoukeroineen,\nja silloin tällöin kylän ja joskus kameelijonon. Kaikkia näitä saimme\nkatsella, kunnes saavuimme leveälle Marmaramerelle, ja siellä maa\npian katosi näkyvistä ja alkoi taas knorrin peluu ja visti.\n\nHuomeneksella päivän valjetessa kävimme Kultaisen sarven suuhun\nankkuriin. Vain kolme tai neljä meistä oli jalkeilla näkemässä\nottomaanien suuren pääkaupungin. Matkustajat eivät enää hyökkää\nkannelle sopimattomina aikoina kuten ennen näkemään niin varhain\nkuin suinkin, kun vieraat kaupungit ensi kerran kohottavat pykäliään\ntaivaanrannan yläpuolelle. Siitä he ovat jo kokonaan päässeet. Vaikka\nmakaisimme Egyptin pyramidien näkyvissä, eivät he tätä nykyä nousisi\nkannelle ennenkuin aamiainen on syöty.\n\nKultainen sarvi on kapea lahti, joka haarautuu Bosporosta (leveästä\nvirran tapaisesta, joka yhdistää Marmarameren ja Mustan-meren)\nja kaaren muodostaen jakaa kaupungin kahtia. Galata ja Pera ovat\nsamalla puolella Bosporoa ja Kultaista sarvea, Stambul (muinainen\nByzantion) toisella. Bosporon vastakkaisella puolella ovat Skutari\nja Konstantinopolin muut esikaupungit. Tässä suuressa kaupungissa\non miljoona asukasta, mutta kadut ovat niin kapeat ja talot niin\nyhteensullotut, ettei sen pinta-ala ole paljoa muuta kuin puolet\nNew Yorkin pinta-alasta. Ankkuripaikalta tai Bosporolta mailin\npäästä tai niiltä vaiheilta nähden se on ehdottomasti kaunein\nkaupunki, mitä olemme nähneet. Sen taaja taloryteikkö kumpuaa veden\npartaalta ylöspäin ja peittää monen kukkulan laen. Ja puistot,\njoita kurkistelee sieltä täältä, moskeijain suuret umput ja\nlukemattomat minareetit, joita silmä kohtaa kaikkialla, antavat tälle\npääkaupungille sen omituisen itämaisen ulkonäön, jonka kuva mieleemme\npiirtyy lukiessamme itämaisia matkakirjoja. Konstantinopoli on jalo\ntaulu katsella.\n\nMutta maalauksellisuus onkin sen viehätysten alku ja loppu. Siitä\nalkaen, jolloin matkamies maalle lähtee, hamaan siihen hetkeen\nsaakka, jona hän laivaan palaa, hän sitä sadattelee. Vene, johon\nhän astuu, on ihmeteltävän huonosti suunniteltu siihen toimeen,\njohon se on rakennettu. Se on somasti ja siististi sisustettu,\nmutta mahdotonta on kenenkään kuolevaisen hoitaa sitä kunnolla\nvuolaassa virrassa, joka Mustasta merestä tullen liukuu Bosporoa\npitkin Marmaramereen, ja harva sitä kykenisi tyydyttävästi soutamaan\nalallisessakaan vedessä. Se on pitkä kevyt kanootti (kajikki),\ntoinen pää leveä, toinen kaveten kuin veitsenterä. Tämä pitkä terävä\npää on keula, ja voitte kuvitella, kuinka nämä pyörteiset virrat\nsitä kieputtelevat. Siinä on kaksi airoa ja toisinaan neljäkin\neikä peräsintä ensinkään. Lähdette pyrkimään johonkin määrättyyn\npaikkaan ja kuljette viiteenkymmeneen eri suuntaan, ennenkuin sinne\npääsette. Ensin soutaa vettä toinen, sitten toinen airo. Harvoin\nmolemmat työskentelevät samalla haavaa. Tämmöinen venekulku on omiaan\nsaattamaan kärsimättömän ihmisen viikossa hulluuden partaalle.\nVenemiehet ovat kömpelöimmät, tyhmimmät ja tietämättömimmät, mitä on\nmaan päällä. Aivan varmaan.\n\nRannalla oli -- niin, siellä oli kaikki ainaista sirkusta.\nIhmisiä kuhisi kapeilla kaduilla tiheämmässä kuin mehiläisiä, ja\nmiehet olivat puetut jos jonkinlaisiin hirveisiin, kummallisiin,\njumalattomimpiin ja hurjimpiin pukuihin, mitä suinkin juoppohullu\nräätäli on kiehuvissa aivoissaan keksinyt. Ei ollut niin\nmieletöntä pukuhullutusta, jota ei täällä olisi suosittu, ei niin\nnurinkurista, ettei sitä olisi suvaittu, ei niin haaveellista\nryysyistä pirullisuutta, ettei sitä olisi yritetty. Ei kahta miestä,\njoilla olisi ollut samanlaiset vaatteet. Joka kadulla oli jokainen\ntepasteleva tungos täynnään hämmästyttäviä, nopeaan hajoavia\nvastakohtia. Muutamilla patriarkoilla oli kunnioitusta herättävät\nvaltavat turbaanit, mutta uskottoman lauman suuret paljoudet\nkäyttävät tuota tulipunaista patalakkia, jota sanotaan fessiksi.\nLoput heidän sommittelemastaan puvusta oli semmoista, että sitä on\nmahdoton kuvata.\n\nTäkäläiset puodit ovat vain kanakoppeja tai laatikoita tai\nkylpyhuoneita, vaatekammioita -- taikka mitä muuta tahansa -- kaikki\nensi kerroksessa. Turkkilaiset istuvat niissä ristissä säärin ja\ntyöskentelevät, myyvät, polttelevat pitkiä piippujaan ja haisevat\n-- kuin turkkilaiset. Niiden edustalla tunkeilee ahtailla kaduilla\nkerjäläisiä, jotka aina ja alati kerjäävät eivätkä koskaan saa\nmitään; ja ihmeellisiä rampoja, jotka ovat niin epämuotoiset,\nettä niitä tuskin ihmisiksi tuntisi, kuormattuja aaseja ajavia\nlaiskajaakkoja, kantajia, selässään huoneen kokoisia pakkalaatikoita,\nrypäleitten, kuuman vehnän, kurpitsan siemenien ja satain muitten\nesineitten kaupustelijoita. Ja tyytyväisinä, onnellisina,\nrauhallisina loikovat rientäväin jaloissa Konstantinopolin kuulut\nkoirat. Ja ääneti ajelehtii siellä täällä parvittain turkkilaisia\nnaisia, leuasta jalkoihin väljiin viittoihin verhottuina ja\nlumivalkoiset hunnut sidottuina pään ympäri, niin että vain silmät\nnäkyvät ja kasvonpiirteistä epämääräistä hämärää aavistusta.\nLiikkuessaan etäällä Suuren basaarin hämärissä holvikaarroksissa\nne näyttävät aivan semmoisilta kuin varmaankin ruumiskääreissään\nliikkuvat kuolleet näyttivät noustessaan haudoistaan niiden myrskyjen\nja ukkosten ja maanjäristysten keskellä, jotka puhkesivat raivoamaan\nKaivariavuorella ristiinnaulitsemisen kammon yönä. Konstantinopolin\nkatu on näky, joka pitää nähdä kerran -- ei useammin.\n\nJa sitten on vielä mainittava hanhikauppias -- ukkeli, joka edellään\najoi satakuntaa hanhea pitkin kaupunkia, tarjoten niitä kaupan.\nHänellä oli kädessään kymmenen jalan sauva, jonka päässä oli koukero,\nja silloin tällöin joku hanhiyksilö murtautui ulos laumasta ja otti\ntuiman lähdön kulman ympäri päästäkseen, siivet puoleksi koholla ja\nkaula niin pitkällä kuin suinkin. Hätääntyikö hanhikauppias? Ei. Hän\notti sauvansa ja tavoitteli sillä karkulaista sanoin kuvaamattoman\nkylmäverisesti -- pisti koukeron hanhen kaulan ympäri ja kiskaisi\nhanhen vaivatta laumaan. Sauvallaan hän ohjasi hanhikarjaansa yhtä\nhelposti kuin kippari jaalaansa. Muutamia tunteja myöhemmin näimme\nhänen istuvan kadunkulmassa kivellä keskellä hyörinää, vetäen\nmakeita unia päiväliekkosessa ja hanhet kököttäen ympärillä tai\nväistellen aaseja ja ihmisiä. Palasimme takaisin tunnin kuluttua,\nja nyt hän luki karjaansa nähdäkseen, oliko siitä mitään varastettu\ntai muutoin kadonnut. Ja hän menetteli siinä perin omintakeisella\ntavalla. Keppinsä pään hän pisti kuuden tai kahdeksan tuuman päähän\nkiviseinästä ja pakotti hanhet peräkanaa yksi erältään marssimaan sen\nja seinän välitse. Siinä ei ollut helppo ainoankaan salailla itseään.\n\nJos teille pitää olla kääpiöitä -- tarkoitan, että vain joku harva\nkääpiö kumman vuoksi -- niin menkää Genovaan. Jos taas tahdotte\nostaa niitä paljottain, vähittäismyyntiä varten, niin menkää\nMilanoon. Kääpiöitä on runsaasti kautta Italian, mutta Milanossa\nmielestäni laji kasvoi tavallista rehevämmin. Jos tahdotte nähdä\nhyvän monipuolisen valikoiman lajiteltuja rampoja, niin menkää\nNapoliin tai matkustakaa Rooman ympäristössä. Mutta jos tahdotte\nnähdä sekä rampain että ihmishirviöitten sydämen ja perikodin, niin\nmenkää suoraapäätä Konstantinopoliin. Napolissa kerjäläinen, joka voi\nnäyttää yhteen ainoaan varpaaseen ja muodottomaan kynteen sulaneen\njalan, voi pitää itseään rikkaana -- mutta Konstantinopolissa ei\nsemmoinen näyttelyesine herättäisi mitään huomiota. Mies kuolisi\nsiellä nälkään. Kuka kiinnittäisi huomiota semmoisiin vetovoimiin\nniiden harvinaisten hirviöiden keskellä, joita tungeskelee Kultaisen\nsarven silloilla tai näyttelee epämuodostuksiaan Stambulin katuojain\npartailla? Oi semmoista viheliäistä petturia! Mitä hän merkitsisi\nkolmisäärisen naisen rinnalla tai miehen rinnalla, jonka silmä\non poskessa? Kuinka hänen täytyisi punastua sen miehen rinnalla,\njolla on sormet kyynärpäässä? Minne pääsisi hän häpeämään, kun\nkääpiö, jolla on seitsemän sormea kummassakin kädessä, ylähuulta ei\nollenkaan ja jolta alaleuka puuttuu, tulisi häntä vastaan kaikessa\nmajesteettisuudessaan? Bismillah! Euroopan rammat ovat paljasta\nmitättömyyttä ja petoskauppaa. Todella lahjakkaat rehoittavat vain\nPeran ja Stambulin syrjäkaduilla.\n\nTuo kolmijalkainen vaimo makasi sillalla, liikepääomansa siten\njärjestettynä, että se teki mitä parhaan vaikutuksen -- yksi\nluonnollinen sääri ja kaksi pitkää, hoikkaa ja kiertynyttä, joissa\noli jalat kuin tavallisen ihmisen kyynärvarsi. Vähän kauempana taas\noli mies, jolla ei ollut silmiä ja jonka kasvot olivat väriltään\nkuin matoinen pihvi ja ryppyiset ja nääntyneet kuin laavavirta --\nniin mullistuneet ja vääntyneet tosiaan olivat hänen piirteensä,\nettei kukaan ihminen olisi kyennyt erottamaan syylää, joka hänellä\nteki nenän virkaa, poskipäistä. Stambulissa oli mies, jolla oli\naivan hirveän suuri pää, tavattoman pitkä ruumis, kahdeksan tuuman\nmittaiset sääret ja jalat kuin lumikengät. Hän teki taivalta näillä\njaloillaan ja käsillään ja oli notkoselkäinen, ikäänkuin olisi\nRhodoksen kolossi hänellä ratsastanut. Ah, kerjäläinen tarvitsee\nerinomaisen hyvät pisteet, jos hänen mieli elää Konstantinopolissa.\nSininaamaista miestä, jolla ei olisi muuta tarjottavana, kuin\nettä hän on ollut mukana kaivosräjähdyksessä, pidettäisiin täällä\njoutavana petturina, ja paljaastaan rampautunut, kainalosauvoilla\nkulkeva sotamies ei saisi senttiäkään.\n\nPyhän Sofian moskeija on Konstantinopolin pääleijona. Minä vähän\nepäilen, että suurin osa sen herättämästä mielenkiinnosta johtuu\nsiitä, että se rakennettiin kristityksi kirkoksi ja sitten muutettiin\nmelkein semmoisenaan moskeijaksi, kun muhammedilaiset valloittivat\nmaan.\n\nPyhä Sofia on valtavan suuri kirkko, kolme- tai neljätoista\nvuosisataa vanha ja siksi huonon näköinen, että se voisi olla paljon\nvanhempikin. Sen suunnattoman kuvun sanotaan olevan vielä paljon\nihmeellisemmän kuin Pietarin kirkonkin, mutta sen likaisuus on vielä\nihmeellisempi kuin tuo kupu, vaikk'ei sitä koskaan mainita. Kirkossa\non sataseitsemänkymmentä pilaria, jokainen yhdestä kappaleesta ja\nkaikki monenlaisista kallisarvoisista marmoreista, mutta ne tuotiin\nBaalbekin, Heliopoliin, Ateenan ja Efesoksen vanhoista temppeleistä\nja ovat rappeutuneet ja pahannäköiset. Niillä oli tuhat vuotta ikää\ntämän kirkon ollessa uusi, ja vastakohta varmaankin häiritsi silmää\n-- elleivät Justinianuksen arkkitehdit niitä korjailleet. Kirkon\nsisäpuolella herättää heti huomiota kamalan suuri, kultamosaiikkiin\nlaadittu turkkilainen kirjoitus, joka loistaa kuin sirkusohjelma.\nPerspektiiviä joka suuntaan häiritsevät lukuisat köydet, joita\nriippuu kuvun pyörryttävästä korkeudesta ja joihin on kiinnitetty,\nkuuden tai seitsemän jalan päähän lattiasta, lukemattomia tuhruisia\nöljylamppuja ja strutsinmunia. Kyykkysillään tai ryhmissä istuen\noli siellä ja täällä, etäällä ja lähellä, repaleisia turkkilaisia,\njotka lukivat kirjaa, kuuntelivat saarnoja tai nauttivat opetusta\nkuin lapset, ja viidessäkymmenessä paikassa oli samanlaisia olentoja\nkumarrellen ja taas oikaisten itseään, kumartaen uudelleen ja\nlaskeutuen alas maata suutelemaan ja mutisten koko ajan rukouksia\nja jatkaen tätä voimistelua, kunnes heidän olisi luullut väsyvän,\nelleivät ehkä väsyneetkin.\n\nKaikkialla oli likaa ja tomua ja tuhruisuutta ja pimeyttä. Kaikkialla\noli harmaan muinaisuuden merkkejä, mutta ilman mitään viehättävää\ntai kaunista. Kaikkialla oli näitä omituisia pakanaryhmiä, ylhäällä\nräikeät mosaiikit ja hämähäkin verkkoa muistuttavat lamppuköydet --\nei missään ollut mitään, joka olisi voittanut katsojan lemmen tai\nherättänyt hänen ihastuksensa.\n\nIhmiset, jotka Pyhän Sofian kirkossa haltioituvat, varmaankin\nsaavat haltioitumisensa matkaoppaastaan (jossa jokaisesta\nkirkosta sanotaan, että \"päteväin asiantuntijain mielestä monessa\nsuhteessa merkillisimpiä rakennuksia, mitä maailma on milloinkaan\nnähnyt\"). Taikka ovat ne noita New Jerseyn erämaitten vanhoja\ntaiteentuntijoita, jotka kärsivällisesti tutkivat freskon ja\npalohanan välistä eroavaisuutta ja siitä pitäen pitävät itseään\netuoikeutettuina ainaisesti purkamaan kriitillistä hölynpölyään\nmaalaustaiteesta, kuvanveistotaiteesta ja rakennustaiteesta.\n\nKävimme tanssivia dervishejä katsomassa. Niitä on yksikolmatta.\nHe olivat puetut pitkään, vaaleaan viittaan, joka löyhänä riippui\nkantapäihin saakka. Jokainen vuoron mukaan meni papin luo (he\nolivat kaikki laajan kaidekehän sisäpuolella) ja kumarsi syvään ja\nsitten poistuivat hurjasti ympäri hyrräten ja asettuivat kehään\nkukin hänelle määrätylle paikalleen ja hyrräsivät siinä edelleen.\nKun kaikki olivat hyrränneet paikoilleen -- he olivat viiden kuuden\njalan päässä toisistaan -- hyrräsi koko tämä hyrräävien pakanain\nkehä kolmeen kertaan huoneen ympäri. Siihen kului viisikolmatta\nminuuttia. Hyrrätessään he seisoivat vasemmalla jalallaan ja\nantoivat vauhtia oikealla, siirtäen sen sukkelaan vasemman editse ja\nponnistaen sillä vahatusta lattiasta. Muutamat heistä saavuttivat\nuskomattomia ennätyksiä. Useimmat hyrräsivät ympäri neljäkymmentä\nkertaa minuutissa ja kieppuivat sitä menoa viisikolmatta minuuttia.\nIlma täytti viitat, niin että ne pullistuivat joka puolelle kuin\nilmapallot.\n\nHe eivät pitäneet minkäänlaista ääntä ja useimmat taivuttivat päänsä\ntakakenoon ja sulkivat silmänsä jonkinlaisessa uskonnollisessa\nhaltioitumisessa. Osan ajasta kuului hyvin kömpelöä soitantoa, mutta\nsoittajat olivat näkymättömissä. Vain hyrrääjät saivat olla kehän\nsisäpuolella. Se melkein oli barbaarisin meno, mitä vielä olimme\nnähneet. Sitten tuli sairaita ja laskeutui maahan makaamaan ja vaimot\ntoivat heidän viereensä sairaat lapsensa (eräällä lapsi rinnallaan)\nja dervishien patriarkka käveli heidän ruumiittensa yli. Hänen\nluultiin parantavan heidän tautejaan, kun tallasi heidän rintaansa\ntai selkäänsä tai seisoi heidän niskallaan. Tämä kyllä soveltuu\nihmisille, jotka luulevat näkymättömäin ilmanhenkien hoitavan tai\nturmelevan kaikki heidän asiansa -- jättiläisten, maanhaltijain ja\nhenkien -- ja jotka vielä tänä päivänä pitävät kaikkia \"tuhannen ja\nyhden yön\" hurjia taruja totena. Niin minulle vastikään kertoi eräs\nälykäs lähetyssaarnaaja.\n\nKävimme tuhannen ja yhden patsaan huoneessa. En tiedä, miksi se\nalkuaan oli tarkoitettu, mutta sanovat sen rakennetun vesisäiliöksi.\nSe on keskellä Konstantinopolia. Paljaan paikan keskeltä lähtee maan\nalle kiviportaat ja kun olette ne astuneet, niin olette perillä,\nneljäkymmentä jalkaa maan alla, ympärillänne oikea aarniometsä\npitkiä hoikkia graniittipylväitä, jotka ovat bysanttilaista tyyliä.\nAsettukaa mihin tahansa, muuttakaa paikkaanne kuinka monesti tahansa,\naina olette keskusta, josta säteilee toistakymmentä holvitietä\nja pylväskäytävää kadotakseen etäisyyteen ja paikan synkkään\npuolihämärään. Tässä vanhassa kuivuneessa säiliössä oleskelee nykyään\nmuutamia aavemaisia silkinkehrääjiä ja eräs heistä osoitti minulle\nristiä, joka oli hakattu korkealle erään pylvään varteen. Luullakseni\nhän tarkoitti, että minun piti ymmärtää sen olleen siinä jo ennen\nturkkilaisten tuloa ja minusta hän huomautti jotain siihen suuntaan.\nMutta hänen puheessaan näyttää olleen jotain vikaa, koska en häntä\nymmärtänyt. (Yksinkertaisuudessani en silloin tullut esittäneeksi\nmitään häiritseviä kysymyksiä, mutta nyt juolahtaa mieleeni, että\nehkä se vanha silkkimato olikin itse uurtanut tuon ristin siinä\nmielessä, että siitä vielä koituisi tulolähde.)\n\nRiisuimme kengät jalasta ja menimme sulttaani Mahmudin marmoriseen\nmausoleoon. Mahmudin hauta oli peitetty mustalla samettivaipalla,\njoka oli hopealla kauniisti kirjailtu. Sen ympärillä oli hopeiset\nkaiteet. Sivuilla ja kulmilla oli hopeiset kynttilänjalat, jotka\nlienevät painaneet enemmän kuin satakunnan naulaa, ja niissä oli\nkynttilät, jotka olivat miehen säären vahvuiset. Arkun päällä\noli tessi, johon oli kiinnitetty kaunis timanttikoriste -- muuan\nvartijoista sanoi sen maksaneen satatuhatta puntaa. Tohtori sanoi,\nettä mahtaisi olla kovin lohdullista olla ruumis ja maata tämmöisen\ntimantin alla.\n\nKävimme me tietysti Stambulin suuressa basaarissa enkä tahdo sitä sen\nenempää kuvata kuin sanoa, että se on suunnaton pesä pieniä puoteja\n-- eikö niitä liene tuhansia -- jotka kaikki ovat saman katon alla ja\nholvikatollisten kapeitten katujen jakelema lukemattomiksi pieniksi\nkorttereiksi. Yhdellä kadulla on vain yhtä erikoista kauppatavaraa,\ntoisella toista ja niin edelleen. Kun haluatte ostaa kenkäparin,\non siinä kadun mitta valitsemisen varaa -- ei tarvitse kävellä\nitseään uuvuksiin paikasta paikkaan eri puodeista valitsemaan. Sama\non silkkien, vanhain esineitten, saalien y.m. laita. Basaarissa\non alati ahtamalla väkeä, ja kun idän iloisenvärisiä tuotteita on\nrunsaasti levällään joka puodin edessä, on Stambulin suuri basaari\ntodella niitä nähtävyyksiä, joita kannattaa käydä katsomassa. Se\non täynnään elämää ja hyörinää ja kaupantekoa, likaa, kerjäläisiä,\naaseja, luikkaavia kulkukauppiaita, kantajia, dervishejä,\nylhäisiä turkkilaisia, jotka käyvät ostoksilla, kreikkalaisia ja\nkummannäköisiä ja kummapukuisia muhammedilaisia vuoristoista ja\netäisistä maakunnista -- ja se ainoa haju, jota ei tunnu isossa\nbasaarissa, on hyvä haju, vaikka minkälainen.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nSiveyden ja viskyn puute -- Tyttömarkkinat -- Kauppasiveys --\nKonstantinopolin parjatut koirat -- Sanomalehdentoimittamisen ilot\nTurkissa -- Kekseliäitä italialaisia sanomalehtimiehiä -- Ei meille\nturkkilaisia lunsheja -- Turkkilainen sauna petosta -- Nargili\npetosta -- Minut höylätään -- Turkkilainen kahvi petosta.\n\n\nMoskeijoja on paljon, kirkkoja on paljon, hautausmaita on paljon,\nmutta siveyttä ja viskyä on vähän. Juomasta kieltää muhammedilaisia\nkoraani, ja luontaiset vaistot estävät heitä olemasta siveellisiä.\nSulttaanilla sanovat olevan kahdeksansataa vaimoa. Tämä jo lähentelee\nmonivaimoisuutta. Meidän poskillemme nousee häpeän puna nähdessämme\ntäällä Turkissa moista suvaittavan. Suolajärven kaupungissa se ei\nniinkään loukkaa meitä.\n\nCirkassilaiset ja georgialaiset vanhemmat vielä myyvät\nKonstantinopolissa tyttäriään, vaikkeivät julkisesti. Suuret\norjamarkkinat, joista kaikki olemme niin paljon lukeneet -- joilla\nhentoja tyttöjä riisuttiin alasti tarkastettaviksi ja arvosteltiin\nja moitittiin aivan kuin hevosia maanviljelysnäyttelyssä -- ne ovat\nlakanneet. Näyttelyt ja kaupat ovat nyt yksityisiä. Varastot ovat\njuuri tällä haavaa vähissä, osaksi sen vilkkaan kysynnän johdosta,\njonka sulttaanin seurueen äskettäinen paluu Euroopan hoveista\nsynnytti, osaksi leipäviljan tavattoman runsauden johdosta, joka\nsäästää tavaran omistajat nälän kidutuksilta ja sallii heidän odottaa\nhintain nousua, ja osaksi siitä syystä, että ostajat ovat liian\nheikot ja myyjät kaikin puolin valmistuneet taistelemaan korkeampain\nhintain puolesta. Jos suuret amerikkalaiset päivälehdet painettaisiin\nKonstantinopolissa, saataisiin niiden kauppatiedoissa arvatenkin\nlukea suunnilleen seuraava kertomus markkinain tilasta:\n\n    TILANNE ORJATYTTÖ-MARKKINOILLA.\n\n    \"Cirkassittaret, paras laatu, 1850 vuoden satoa, £ 200; 1852,\n    £ 250; 1854, £ 300. Georgittaret, parasta laatua ei ole\n    markkinoilla; huonompi laatu, 1851, £ 180. Yhdeksäntoista\n    valakialaistyttöä, hyvistä keskinkertaisiin, tarjottu hinnoista\n    £ 130--150 saamatta ostajaa; kuusitoista priima A 1 myyty pienin\n    erin loppuun -- hinnoista ei anneta tietoja.\n\n    \"Myyty yksi erä cirkassittaria, priimasta hyviin, 1852-1854,\n    hinnat £ 240-242 1/2, ostaja 30; yksi 49-vuotias --\n    vahingoittunut -- £ 23, myyjä 10. Useita georgittaria,\n    sekalaatuja, 1852, siirtyi toisiin käsiin tilauksien täytteeksi.\n    Nykyään tarjona olevat georgittaret ovat enimmäkseen viime vuoden\n    satoa, joka oli harvinaisen huono. Uusi sato on jonkun verran\n    myöhästynyt, mutta saapunee pian. Sekä paljouteen että laatuun\n    nähden ovat ennakkotiedot erittäin lupaavia. Tässä yhteydessä\n    voimme niinikään sanoa, että uusi cirkassitarsato on erinomaisen\n    hyvän näköinen. Hänen Majesteettinsa sulttaani on jo lähettänyt\n    haaremiaan varten suuria tilauksia, jotka kahden viikon kuluessa\n    täytetään, ja tämä on luonnollisesti vahvistanut markkinoita ja\n    antanut cirkassitar-varastolle voimakkaan noususuunnan. Käyttäen\n    hyväkseen markkinain inflatiotilaa monet keinokkaimmat myyjät\n    tekevät hankintakauppoja. Jotkut merkit viittaavat siihen, että\n    aiotaan pidättää valakiattaret kaupasta, kunnes hinnat nousevat.\n\n    \"Nubiattarista ei mitään uutta. Markkinat lamassa.\n\n    \"Eunukit -- tarjolla ei ensinkään. Suuria lasteja odotetaan\n    kuitenkin tänään Egyptistä.\"\n\nTähän suuntaan luullakseni laadittaisiin markkinakertomus. Hinnat\novat nykyään varsin korkeat ja tavara varmoissa käsissä. Vielä pari\nkolme vuotta takaperin toivat nälkiintyneet vanhemmat tänne nuoria\ntyttäriään ja möivät niitä kahdesta kolmeenkymmeneen dollariin, kun\neivät muulla tavalla voineet pelastaa itseään ja tyttäriään nälkään\nkuolemasta. Surkeata on ajatella tämmöistä kurjuutta, ja minä\npuolestani iloitsen vilpittömästi, että hinnat taas ovat kohonneet.\n\nKauppasiveys on erikoisen huono. Sitä olisi turha kieltää.\nKreikkalaisten, turkkilaisten ja armenialaisten siveyteen ei muuta\nkuulu, kuin että määrättyinä sabatteina käy kirkossa ja sitten rikkoo\nkaikkia kymmeniä käskyjä loput viikkoa. Valehteleminen ja pettäminen\non heillä luonnossa, ja tätä luontoaan he koko pitkän iän vielä\nparantavatkin, kunnes saavuttavat täydellisyyden. Suositellessaan\nkauppiaalle poikaansa lahjakkaana kauppapalvelijana isä ei sano, että\nhän on siivo, siveellinen ja avomielinen poika ja käy sunnuntaikoulua\nja on rehellinen, vaan hän sanoo: \"Tämä poika maksaa painonsa kovia\nkolikoita -- sillä katso, hän pettää vaikka kenen, jonka kanssa\njoutuu tekemisiin, eikä Mustasta-merestä Marmaran mereen ole toista\nniin lahjakasta valehtelijaa!\" Mitä arvellaan moisesta suosituksesta?\nLähetyssaarnaajat kertoivat minulle, että he joka päivä kuulevat\nihmisiä näin kehuttavan. Ihmisistä, joita ihaillaan, sanotaan: \"Ah,\nhän on ihastuttava keinottelija ja mitä valioin valehtelija!\"\n\nJokainen valehtelee ja pettää -- ainakin jokainen, joka liike-elämän\nalalla toimii. Ulkomaalaisten täytyy pian mukautua maan tapoihin,\neivätkä he kauan Konstantinopolissa osta ja myy, ennenkuin hekin\nvalehtelevat ja pettävät kuin kreikkalainen. Sanon kreikkalainen,\nkoska kreikkalaisia tässä suhteessa pidetään pahimpina rikkojina.\nMonet amerikkalaiset, jotka ovat asuneet Konstantinopolissa kauan,\nväittävät turkkilaisten enimmäkseen olevan koko luotettavia, mutta\nsangen harva väittää kreikkalaisilla olevan minkäänlaisia avuja,\njoita voisi huomata -- ei ainakaan ilman tulikoetta.\n\nOlen puoleksi taipuvainen uskomaan, että Konstantinopolin kuuluja\nkoiria on esitetty väärässä valossa -- parjattu. Olin aina saanut sen\nkäsityksen, että niitä oli kadulla niin vahvassa, että sulkivat tien,\nettä ne kuljeskelivat järjestetyissä komppanioissa, plutoonissa ja\nrykmenteissä ja päättäväisillä, rajuilla hyökkäyksillä ottivat, mitä\ntarvitsivat. Ja että ne yöllä hukuttivat kaikki muut äänet kamalaan\nulvontaansa. Ne koirat, mitä täällä näen, eivät voi olla samoja,\njoista olen lukenut.\n\nNiitä näkee kaikkialla, mutta ei aivan joukoittain. Korkeintaan olen\ntavannut samassa höykässä kymmenestä kahteenkymmeneen. Ja yöt päivät\nveti niistä melkoinen osa sikeätä unta. Ne, jotka eivät nukkuneet,\nnäyttivät aina siltä kuin olisivat olleet nukkumaisillaan. En ole\neläissäni ennen nähnyt niin ylenmäärin surkeita, nälkiintyneitä,\nsurullisen näköisiä, masentuneita koiria. Tuntui julmalta ivalta\nsyyttää tämmöisiä elukoita siitä, että ne yrittäisivät: anastaa\nmitään väkisin. Niillä tuskin näytti olevan riittävästi voimia tai\nitsetuntoa kävelläkseen kadun poikki -- en luule nähneeni ainoankaan\nvielä kävelleen niin pitkää matkaa. Ne ovat rupisia, naarmuisia ja\nsilvotuita ja joskus näette yksilöitä, joilta karva on kärventynyt\nniin laajoilta aloilta ja selväreunaisesti, että ne muistuttavat\nuusien territoriemme karttaa. Ne ovat surkeimmat elukat, mitä maa\npäällään kantaa -- viheliäisimmät -- säälittävimmät. Niiden kasvoilla\nasuu vakaantunut surumielisyyden ilme, toivottoman mielenmasennuksen\nilme. Tämmöisen koiran karvattomia täpliä suosivat Konstantinopolin\nkirput enemmän kuin paljon laajempia aloja terveistä koirista.\nNäin tämmöisen koiran rupeavan kirppuja näykkimään -- kärpänen\nherättikin sen huomiota ja se koetti hotkaista sen suuhunsa. Kirppu\nkutsui uudelleen, ja tuo kokonaan lannisti sen sisun. Se katseli\nalakuloisena kirppulaiduntaan, katseli sitten alakuloisena paljasta\npaikkaansa. Sitten se huokasi syvään ja laski päänsä alistuvaisena\nkäpälilleen. Se ei ollut tilanteen tasalla.\n\nKoirat nukkuvat kaduilla katitta kaupungin. Kadulla lienee päästä\npäähän minun arvioni mukaan keskimäärin kahdeksan tai kymmenen koiraa\nkorttelia kohti. Toisin paikoin on tietysti kuitenkin viidestätoista\nkahteenkymmeneenkin. Ne eivät ole kenenkään omaisuutta, eikä niiden\nkesken näy vallitsevan läheisiä ystävyyssuhteita. Mutta kaupungin ne\novat itse jakaneet piireihin, ja kunkin piirin koirien tulee pysyä\nomain rajainsa sisäpuolella, olipa piiri sitten puolen korttelin tai\nkymmenen korttelin suuruinen. Voi sitä koiraa, joka uskaltaa astua\nrajan yli! Naapurit yhdessä sekunnissa puhdistavat sen karvoista.\nNiin sanotaan. Mutta eivät ne siltä näytä.\n\nNe ovat näinä päivinä maanneet kaduilla. Ne ovat kompassini, oppaani.\nKun näen koirain rauhallisesti jatkavan untaan, ihmisten, lampaitten,\nhanhien ja kaikkien liikkuvain olentojen väistävän ja kulkevan niiden\nympäri, niin tiedän siitä, etten ole sillä suurella kadulla, jonka\nvarressa hotelli on, vaan että minun tulee jatkaa matkaani. Suurella\nkadulla koirain eleet ilmoittavat, että ne ovat tottuneet pitämään\nvaransa -- jonka ilmeen ne ovat saaneet siitä, että niiden joka päivä\ntäytyy väistää monia ajoneuvoja -- ja tämän vaeltaja paikalla huomaa.\nMutta tämän kadun ulkopuolella ei ainoankaan koiran naama ilmaise\nsamaa. Kaikki muut nukkuvat rauhallisesti, eivätkä varo mitään. Ne\neivät liikahtaisi, vaikka sulttaani itse kulkisi ohi.\n\nEräällä kapealla kadulla (oikeastaan ei ainoakaan niistä ole leveä)\nnäin käppyrässä kolme koiraa jalan tai parin päässä toisistaan.\nKun ne makasivat peräkkäin, niin muodostivat ne tarkkaan sillan\nkoko kadun poikki katuojasta katuojaan. Ohi kulki satakunta\nlammasta. Ne kulkivat suoraan koirien yli, takimmaiset kiireessään\ntunkien etumaisien päälle. Koirat kohottivat laiskasti katseensa,\nkiljaisivat vähän, kun lampaiden malttamattomat jalat koskettivat\nniiden selässä oleviin haavoihin -- huokasivat ja kävivät uudelleen\nrauhallisesti nukkumaan. Tuo sanoi enemmän kuin pitkät puheet. Toiset\nlampaista hyppivät niiden yli, toiset tunkivat välistä, silloin\ntällöin haavoittaen niitä terävillä sorkillaan, ja kun koko lauma\noli hypännyt yli, aivastelivat koirat hiukan pölypilvessä, mutta\nruumistaan ne eivät siirtäneet hiventäkään. Minä pidin itseäni\nlaiskana, mutta minä olen höyrykone Konstantinopolin koiriin\nverraten. Mutta eikö tämä sentään ollut kumma näykseen kaupungissa,\njossa on miljoona asukasta?\n\nNämä koirat ovat kaupungin siivoojat. Se on niiden virallinen asema,\nja kova virka se onkin. Mutta siinä on niiden turvakin. Elleivät\nne olisi niin hyödyllisiä näiden kauheitten katujen osittaisessa\npuhdistamisessa, ei niitä kauan siedettäisi. Ne syövät kaikkea, mitä\nsuinkin eteen sattuu, meloonin kuorista ja pahentuneista rypäleistä\nalkaen kautta kaikenlaatuisen ja asteisen saastan ja jätteiden aina\nomiin kuolleisiin ystäviinsä ja omaisiinsa saakka -- mutta siitä\nhuolimatta ne aina ovat laihat, aina nälissään, aina alakuloisella\nmielellä. Asukkaat eivät ilkeä niitä tappaa -- eivätkä sitten\ntodella tapakaan. Turkkilaisissa on synnynnäinen vastenmielisyys\nkaikenlaisten eläinten tappamista kohtaan, niin sanotaan. Mutta\nhe kohtelevat niitä vielä kehnommin, he kiduttavat ja potkivat ja\nkivittävät ja polttavat kuumalla vedellä näitä kurjia olennoita,\nkunnes ne ovat puolikuolleita, ja sitten jättävät ne elämään ja\nkitumaan.\n\nEräs sulttaaneista kerran päätti tappaa kaikki täkäläiset koirat\nja alkoi työn, mutta väestö päästi semmoisen kauhun ulvonnan että\nteurastus oli keskeytettävä. Jonkun ajan kuluttua hän ehdotti, että.\nne vietäisiin erääseen Marmarameren saareen. Sitä ei vastustettu\nja yksi laivalasti tai sille vaiheille lähetettiin matkaan. Mutta\nkun tuli tietoon, etteivät koirat syystä tai toisesta koskaan\npäässeetkään saarelle, vaan aina yöllä putosivat mereen ja hukkuivat,\nnousi uusi huuto ja tämäkin tuuma hylättiin.\n\nKoirat saavat siis kaikessa rauhassa pitää kadut. En tahdo sanoa,\netteivät ne yöllä ulvoisi tai etteivät ne kävisi semmoisen ihmisen\nkimppuun, jolla ei päässään ole punaista fessiä. Minä vain sanon,\nettä olisi halpamaista, jos _minä_ syyttäisin niitä moisista\nsopimattomuuksista, minä kun en ole omin silmin nähnyt enkä omin\nkorvin kuullut niiden sitä tekevän.\n\nOlin vähän ihmeissäni nähdessäni turkkilaisten ja kreikkalaisten\nleikkivän sanomalehtipoikaa tässä salaperäisessä maassa, jossa\n\"Tuhannen ja yhden yön\" jättiläiset ja henget ovat ennen muinoin\nasustaneet -- jossa siivekkäät hevoset ja hydrapäiset louhikäärmeet\novat vahtineet lumottuja linnoja -- jossa prinssit ja prinsessat\nlensivät halki ilman matoilla, jotka tottelivat salaperäistä\ntalismania -- jossa yhdessä yössä taikurin temppuillessa kohosi\nkaupunkeja jalokivisine rakennuksineen ja jossa markkinat kesken\nvilkkainta kauppaa äkkiä lumoutuivat ja jokainen kansalainen makasi\ntai istui tai seisoi ase kohotettuna tai jalka askelta ottaen juuri\nsemmoisenaan mykkänä ja liikkumattomana, kunnes aikaa oli kulunut\nsatakunta vuotta!\n\nOmituista oli nähdä sanomalehtipoikain myyvän lehtiään tämmöisessä\nunelmain maassa. Mutta totta puhuen ne ovat täällä verraten uudet.\nSanomalehtien myyminen virisi Konstantinopolissa vasta vuosikausi\ntakaperin ja sen isä oli Preussin ja Itävallan sota.\n\nTäällä ilmestyy nyt eräs englanninkielinenkin lehti -- \"The Levant\nHerald\", ja kreikkalaisia ja ranskalaisia lehtiä tavallisesti monta.\nNe nousevat ja lankeavat, ponnistavat taas jalkeilleen ja taas\nlankeavat. Sanomalehdet eivät ole sulttaanin hallituksen suosiossa.\nSe ei ymmärrä shurnalismia. Sananlasku sanoo, että \"tuntematon on\naina suurta\". Hovin käsityksen mukaan sanomalehti on salaperäinen\nja roistomainen laitos. Nämä tietävät, mitä rutto on, he kun vähän\nväliä saavat ruton, joka vähentää väkeä parituhatta henkeä päivässä,\nja sanomalehteä he pitävät lievänä ruton muotona. Kun se ampuu\nharhaan, lakkautetaan se -- sen kimppuun käydään ilman varoitusta,\nse nujerretaan. Ellei se taas pitkään aikaan astu harha-askelta,\naletaan sitä siitä epäillä ja se kuristetaan joka tapauksessa,\nkoska sen luullaan hautovan jotain ennen kuulumatonta kataluutta.\nKuvitelkaahan, kuinka suurvisiiri juhlallisessa ministerikokouksessa\nvaltakunnan suurmiesten kanssa tavailee vihatun sanomalehden palstoja\nja lopulta julistaa syvämietteisen päätöksensä: \"Tässä on jotain\npirullista kujetta -- se on niin hämärän, niin epäilyttävän viatonta\n-- lakkautetaan se! Varoittakaa julkaisijaa, ettemme voi sietää\ntuommoista. Toimittaja tyrmään!\"\n\nSanomalehtihommalla on siis Konstantinopolissa vastuksensa. Kaksi\nkreikkalaista ja yksi ranskalainen sanomalehti lakkautettiin täällä\nmuutaman päivän kuluessa. Kretalaisten voitoista ei saa julkaista\nmitään tietoja. Aina jonkun ajan kuluttua suurvisiiri lähettää\nkaikille päätoimittajille ilmoituksen, että Kretan kapina on kokonaan\nkukistettu, ja vaikka toimittajat kyllä tietävät asian oikean\nlaidan, täytyy heidän kuitenkin painattaa ilmoitus. \"Levant Herald\"\npuhuu liian mielellään hyvää amerikkalaisista ollakseen sulttaanin\nsuosiossa, sillä sulttaani ei pidä siitä, että olemme kretalaisia\nkohtaan myötätuntoisia, ja siitä syystä täytyy tuon sanomalehden\nolla erikoisen varovainen välttääkseen pahoja seurauksia. Kerran\ntoimittaja, unohtaen lehdessään olleen virallisen ilmoituksen,\nettä kretalaiset oli perin pohjin kukistettu, painoi aivan\ntoisensisältöisen tiedon, jonka hän oli saanut Amerikan konsulilta\nKretasta, ja häntä siitä sakotettiin kaksisataaviisikymmentä\ndollaria. Vähän myöhemmin hän painatti uuden samasta lähteestä\nsaamansa tiedon ja sai vaivoistaan kolme kuukautta vankeutta.\nSaisin luullakseni \"Levant Heraldissa\" aputoimittajan paikan, mutta\ntaidankin koettaa, enkö voisi elää retustaa ilman sitä.\n\nSanomalehden lakkauttaminen tuottaa täällä julkaisijalle melkein\nvararikon. Mutta Napolissa näkyivät keinottelevan moisilla\nonnettomuuksilla. Siellä lakkautellaan sanomalehtiä joka päivä\nja seuraavana päivänä ne syntyvät uudelleen uudella nimellä.\nNiiden kymmenen tai neljäntoista päivän kuluessa, jotka siellä\nviivyimme, eräs sanomalehti kahdesti tapettiin ja kahdesti nousi\nylös kuolleista. Sanomalehtipojat ovat siellä sangen kekseliäitä,\nsamoin kuin ne ovat muuallakin. He käyttävät hyväkseen yleisön\nheikkouksia. Huomatessaan, etteivät saakaan kaikkia kaupaksi, he\nsalavihkaisesti lähestyvät jotakuta kansalaista ja sanovat hiljaa:\n\"Viimeinen kappale, hyvä herra, kahdenkertainen hinta; lehti on\njuuri lakkautettu!\" Mies ostaa, eikä tietenkään löydä siitä mitään.\nSanotaan -- en takaa, että se on totta -- sanotaan, että siellä\njoskus painetaan suuri painos jotain lehteä, jossa on hurjan\nkapinallinen kirjoitus, lehti sukkelaan jaetaan sanomalehtipoikain\nkesken, jonka jälkeen asianomaiset livistävät pakoon, kunnes\nhallituksen kiukku jäähtyy. Se kannattaa hyvin. Takavarikko ei suuria\nmerkitse. Kirjakkeita ja painimia ei kannata surra.\n\nNapolissa on vain yksi englanninkielinen lehti. Sillä on\nseitsemänkymmentä tilaajaa. Julkaisija mahtaa rikastua.\n\nEn koskaan enää syö turkkilaista aamiaista. Keittopaikka oli pienessä\naamiaishuoneessa, lähellä basaaria, ja katua kohti aivan avoin. Kokki\noli likainen ja samoin oli pöytäkin, eikä sillä ollut liinaa. Mies\notti kourallisen makkaralihaa ja litisteli sitä rautalangan ympäri ja\npani sen sitten hiillokseen kypsymään. Kun se oli valmis, laski hän\nsen syrjään, ja sisään astui alakuloisen näköinen koira ja näykkäsi\nsitä. Se haisteli sitä ensiksi ja luultavasti tunsi sen jonkun\nystävänsä jäännöksiksi. Kokki otti sen pois koiran edestä ja pani\nmeidän eteemme. Jack sanoi \"minä passaan\" -- hän joskus lyö korttia\n-- ja me passasimme kaikki vuoron mukaan. Kokki sitten leipoi leveän\nlatuskan vehnäleivän, rasvasi sen hyvin makkaranrasvalla ja lähti\nsitä meille kantamaan. Se putosi likaan, mutta hän nosti sen ylös ja\nkiilloitti sen housuihinsa ja toi sen meidän eteemme. Jack sanoi:\n\"minä passaan\". Me kaikki passasimme. Hän pani munia paistinpannuun\nja seisoi miettiväisenä ja haarukalla kaiveli lihapaloja hampaittensa\nvälistä. Sitten hän samalla haarukalla käänsi munat -- ja toi ne\nmeille. Jack sanoi \"passi taas minun puolestani\". Kaikki seurasimme\nesimerkkiä. Emme tienneet mitä tehdä, jonka vuoksi tilasimme uuden\nannoksen makkaraa. Kokki otti rautalankansa, erotti kohtuullisen\nmäärän makkaralihaa, litisti sen käsiinsä ja alkoi muokata!\nTällä kertaa me kaikki kuin yhdestä suusta passasimme. Maksoimme\nja poistuimme. Siinä kaikki, mitä sain tietooni turkkilaisista\nlunsheista. Turkkilainen lunshi on hyvä, epäilemättä, mutta on sillä\nvain pienet puutteensakin.\n\nAjatellessani, kuinka minua on itämaisilla matkakertomuksilla\npetetty, tekisi mieleni syödä matkailija suurukseksi. Kuinka monia\nvuosia lienenkään uneksinut turkkilaisen saunan ihmeistä; kuinka\nmonia vuosia olenkaan itselleni luvannut, että vielä kerran siinä\nkylven. Monen monet kerrat olen mielikuvituksessani loikonut\nmarmoriammeessa ja hengittänyt idän ryytien hurmaavia tuoksuja, jotka\ntäyttivät ilman. Sitten suorittanut jonkun kumman ja monimutkaisen\nvetelemis- ja muokkaamis-, peukaloimis- ja hieromismenetelmän\nalastomain villi-ihmisten käsissä, jotka olin näkevinäni suurina\nja epämääräisinä, kuin satuhenget läpi höyryäväin huurujen.\nSitten levännyt hetkisen divaanilla, joka olisi kelvannut vaikka\nkuninkaalle; sitten käynyt uuden monimutkaisen kiirastulen kautta,\njonka joka seuraava koetus aina oli edellistään vaikeampi; ja vihdoin\nantanut pehmeihin kankaihin kiedottuna viedä itseni ruhtinaalliseen\nsaliin ja laskea itseni haahkanuntuvavuoteelle, jossa loistavasti\npuetut eunukit leyhyttelivät päälleni viileyttä minun uinahtaessani\nja unelmoidessani tai tyytyväisenä katsellessani huoneen reheviä\nriippuvia verhoja ja uutimia, pehmeitä mattoja, ylellisiä\nhuonekaluja, tauluja, ja maistellessa mitä valiointa kahvia,\npolttaessani viihdyttävää nargilia, lopulta vaipuen rauhalliseen\nlepoon näkymättömäin tuoksuttajain aistillisten tuoksujen, nargilin\npersialaisen tupakan miedon vaikutuksen ja kesäistä sadetta matkivain\nsuihkulähteitten tuudittamana.\n\nSemmoinen oli kuva, aivan semmoinen, minkä sytyttävistä\nmatkakirjoista olin saanut. Se oli surkean kehno petos. Todellisuus\nei ole parempi sen rinnalla kuin St. Giles's Edenin puutarhan\nrinnalla. Minut otettiin vastaan suuressa pihassa, jossa oli\nmarmorilaatoista permanto. Pihan ympärillä oli leveät pylväskäytävät,\ntoinen toisensa päällä, joiden matot olivat likaiset, kaidepuut\nmaalaamattomat, suuret leposohvat puoleksi rauskat, niiden patjat\nvanhat ja huonot ja kuoppaiset yhdeksän sukupolven niissä lepäiltyä\nja jätettyä niihin painalmuksensa. Tämä paikka oli avara, alaston\nja kolkko, sen piha kuin lato, pylväskäytävät kuin tallin pilttuut.\nNe haaskan näköiset puolialastomat hylkiöt, jotka olivat laitoksen\npalvelevat henget, eivät ulkokuorensa puolesta olleet vähääkään\nrunollisia, eivät vähääkään romanttisia, eikä heissä ollut vähääkään\nitämaista loisteliaisuutta. He eivät levittäneet mitään sulotuoksuja\n-- aivan päinvastoin. Heidän nälkäiset silmänsä ja hinterät ruumiinsa\njoka hetki muistuttelivat sitä räikeää, epäsenttimenttaalista\ntosiasiaa, että heille ennen kaikkea olisi pitänyt olla kunnon ateria.\n\nKävin erääseen pukuhäkkiin ja riisuuduin. Muuan likainen nälkimys\nkietaisi räikeän kirjavan pöytäliinan lanteilleen ja ripusti\nvalkoisen rääsyn minun harteilleni. Minut sitten vietiin portaita\nalas märkään, livettävään pihaan, ja ensimmäiset esineet, jotka\nherättivät huomiotani, olivat omat kantapääni. Kaatumiseni ei\naiheuttanut mitään huomautuksia. Epäilemättä sitä odotettiin. Se\nkuului niihin veltostuttaviin, aistillisiin vaikutelmiin, jotka ovat\ntälle itämaisen ylellisyyden kodille ominaisia. Veltostuttava se\nepäilemättä kylläkin oli, mutta sen käytäntö ei ollut onnistuneesti\nosattu. Nyt minulle annettiin puiset pakkulat -- kuin pienoispenkit,\njoiden päällä oli nahkapäläät pitämässä kiinni jalkojani (minkä ne\nolisivatkin tehneet, jos minä olisin käyttänyt 13 numeron kenkiä).\nNämä kappaleet killuivat sangen epämukavasti hihnoissaan, kun nostin\njalkojani, ja sattuivat sopimattomiin ja odottamattomiin paikkoihin,\nkun taas laskin ne maahan, ja toisinaan keikahtivat kyljelleen, niin\nettä nyrjäytin nilkkani sijoiltaan. Kuitenkin kaikitenkin, olihan se\nitämaista ylellisyyttä ja minä nautin siitä parhaan taitoni mukaan.\n\nSitten veivät minut toiseen osaan latoa ja laskivat minut\njonkinmoiselle pehmustetulle lepovuoteelle, joka ei ollut verhottu\nkultakankaalla eikä persialaisilla saaleilla, vaan oli samanlainen\nvaatimaton kappale, mitä saa nähdä Arkansaan neekerikortteereissa.\nTässä hämärässä marmorivankilassa ei ollut mitään muuta kuin\nvielä viisi muuta samanlaista paaria. Se oli sangen juhlallinen\npaikka. Minä odotin, että Arabian ryytimäiset hajut nyt hiipisivät\naistimiini, mutta vielä mitä. Kuparinvärinen luuranko, jolla oli\nrääsy ympärillään, toi minulle lasisen vesikannun, jonka päällä\noli valmiiksi sytytetty tupakkapiippu, ja kolmen jalan mittaisen\ntaipuisan letkun, jossa oli messinkinen suupala.\n\nSe oli Idän kuulu \"nargili\" -- se piippu, jota Suurturkki polttelee\nkuvissa. Tämä alkoi tuntua vähän ylellisyydeltä. Minä vetäisin\nsiitä savun ja se riitti. Savua meni suuri paljous alas vatsaani,\nkeuhkoihini, jopa koko ruumiini etäisimpiinkin osiin. Räjähdin\nvaltavaan yskän purkaukseen ja se oli kuin olisi itse Vesuvio\npuhjennut toimeen. Seuraavat viisi minuuttia minä savusin joka\nhuokoisesta kuin lautainen talo, jonka sisällä on tulipalo. En\nkaivannut enää nargilia. Savulla oli ilkeä maku ja vielä ilkeämpi\noli niiden tuhansien epäuskoisten kielien maku, jota oli siinä\nmessinkisessä suupalassa. Minä aloin tuntea mielenmasennusta. Aina\nkun tämän jälkeen connecticutilaisen tupakkakäärön kuoressa näen\nSuurturkin sääret ristissä allaan polttavan nargiliaan ja näyttävän\nniin autuaalliselta, tiedän hänet häpeämättömäksi humpuukiksi.\n\nTämä vankihuone oli täytetty kuumalla ilmalla. Kun olin lämmennyt sen\nverran, että olin valmistunut vielä kuumempaan lämpötilaan, veivät\nminut sinne -- marmoriseen huoneeseen, joka oli märkä, livettävä\nja höyryävä, ja panivat minut keskellä olevalle korkealle lavalle.\nSiellä oli sangen lämmin. Mies pani minut sitten säiliön viereen,\njossa oli kuumaa vettä, kasteli minut perusteellisesti, otti käteensä\nkarkean rukkasen ja alkoi sillä kiilloittaa minua ylt'yleensä. Aloin\nhaista ilkeältä. Kuta enemmän hän kiilloitti, sitä enemmän minä\nhaisin. Aloin käydä levottomaksi ja sanoin hänelle:\n\n\"Minä huomaan, että minä jo olen koko lailla pahentunut. Minut\npitäisi haudata ilman tarpeetonta ajanhukkaa. Ehkä teidän olisi paras\nnyt heti lähteä hakemaan ystäviäni, ilma kun on niin lämmin, enkä\nminä enää voi kauan säilyä.\"\n\nHän vain hinkkasi ja hinkkasi eikä ollut tietävinäänkään. Minä\npiankin näin, että hän vähensi kokoani. Hän painoi kovasti\nrukkastaan, ja sen alta kieri pieniä lieriöitä kuin makaroneja. Se ei\nvoinut olla likaa, kun se oli niin valkoista. Pitkän ajan hän tällä\ntavalla kaapi minua vähemmäksi. Lopulta sanoin:\n\n\"Tämä on ikävystyttävää hommaa. Siihen kuluu monta tuntia, ennenkuin\nsaatte höylätyksi minut sen kokoiseksi kuin tahdotte. Minä odotan.\nMenkää ja hakekaa pitkähöylä.\"\n\nHän ei ollut kuulevinaankaan.\n\nJonkun ajan kuluttua hän toi vadin, saippuaa ja jonkin esineen,\njoka näytti olevan hevosenhäntä. Sitten hän teki suunnattoman\nmäärän saippuavaahtoa, upotti minut siihen kiireestä kantapäähän,\nvaroittamatta vähääkään silmiä sulkemaan, ja sitten hirveästi huosi\nminua hevosenhännällä. Sitten hän jätti minut siihen lumivalkeaksi\nvaahtopatsaaksi ja lähti pois. Väsyttyäni odottamaan lähdin ja etsin\nhänet. Hän seisoi toisessa huoneessa seinään nojaten ja nukkui.\nHerätin hänet. Hän ei siitä hämmästynyt. Vei minut takaisin ja\nkaatoi päälleni vedenpaisumuksen kuumaa vettä, teki sitten päähäni\nturbaanin, kääri ympärilleni kuivia pöytäliinoja ja vei minut\neräälle parvekkeelle säleistä tehtyyn kanakoppiin ja osoitti erästä\nmainitsemistani Arkansas-vuoteista. Kävin sille pitkäkseni ja\nepämääräisesti taas odottelin Arabian sulotuoksuja. Ne jäivät kuin\njäivätkin tulematta.\n\nAlaston, koruton kanakoppi ei missään suhteessa muistuttanut\nsitä itämaista hekkumallisuutta, josta niin paljon luemme. Se\nmuistutti enemmän maalaislasarettia kuin mitään muuta. Nahistunut\npalvelija toi nargilin, mutta minä toimitin, että hän heti kantoi\nsen taas ulos, kuluttamatta siihen aikaa. Sitten hän toi tuota\nmaailmanmainiota turkkilaista kahvia, jonka ylistystä runoilijat ovat\nkautta sukupolvien laulaneet niin hurmaavasti, ja minä kävin siihen\nkäsiksi kuin viimeiseen toivoon, mitä oli jäänyt vanhoista idän\nylellisyysunelmistani. Se oli uusi petos. Kaikista epäkristillisistä\njuomista, mitä milloinkaan on huulieni yli valunut, on turkkilainen\nkahvi kehnointa. Kuppi on pieni, laidat poron tahraamat. Kahvi\nmustaa, paksua, pahanhajuista ja hirvittävän makuista. Kupin\npohjalla on liejuista sakkaa puolta tuumaa vahvalta. Tämä valuu alas\nkurkustanne, mutta osa sijoittuu jo tielle synnyttäen pistelevää\nkutkaa, joka panee teidät haukkumaan ja yskimään tuntikauden.\n\nTähän päättyvät kokemukseni kuuluista turkkilaisista kylvyistä ja\ntähän myös päättyy unelmani siitä autuudesta, jota kuolevainen muka\nhekkumoi sen suorittaessaan. Se on ilkeämielistä petkutusta. Se mies,\njoka siitä nauttii, kykenee nauttimaan kaikesta, mikä on silmälle tai\ntunteelle tympäisevää, ja se, joka voi sen verhota runouden lumoihin,\nkykenee yleensä tekemään runoa kaikesta mitä maailmassa on ikävää ja\nkurjaa ja kaameata ja ilkeätä.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nKuljemme Bosporon kautta Mustalle-merelle -- \"Maailmanrannan-Mooses\"\n-- Surumielinen Sevastopol -- Vieraanvarainen vastaanotto Venäjällä\n-- Miellyttäviä englantilaisia -- Epätoivoista taistelua --\nMuistoesineitten etsijät.\n\n\nJätimme Konstantinopoliin paritoistakymmentä matkustajaa ja\npurjehdimme kauniin Bosporon kautta kauas Mustalle-merelle. Jätimme\nheidät turkkilaisen oppaan, \"Maailmanrannan-Mooseksen\", kynsiin\nja varmaan hän viettelee heidät ostamaan laivanlastin ruusuöljyä,\nloistavia turkkilaisia vaatteita ja kaikenlaisia outoja esineitä,\njoita he eivät milloinkaan tarvitse. Murrayn korvaamattomat\nmatkaoppaat ovat maininneet Maailmanrannan-Mooseksen nimen ja hän\non nyt pohjattu mies. Joka päivä hän saa ilokseen huomata olevansa\ntunnustettu kuuluisuus. Kun hän on saanut päälleen kustannuksia\nkatsomatta hankkimansa puvun, uhkeat roimahousut, keltaiset\nsuipot tohvelit, tulipunaisen fessin, sinisen silkkisen jakun,\npersialaisesta kirjokankaasta tehdyn avaran vyön ja siihen pistänyt\nkokonaisen patterin hopeahelaisia ratsuväen pistooleja ja vyölleen\nkauhean turkkilaisen koukkusapelinsa, pitää hän sanomattomana\nhalventamisena sitä, että sanomme häntä Fergusoniksi. Emme voi sille\nmitään. Meille kaikki oppaat pakostakin ovat Fergusoneja, kun emme\nkykene lausumaan heidän kamalia ulkomaisia nimiään.\n\nSevastopol luultavasti on pahimmin runneltu kaupunki mitä on\nVenäjällä tai missään muuallakaan. Mutta siitä huolimatta meillä on\nsyytä olla tyytyväisiä siihen, sillä ei vielä missään maassa meitä\nole otettu niin ystävällisesti vastaan. Paikalla kun ankkuri putosi\npohjaan, lähetti kaupungin kuvernööri upseerin laivaan kysymään,\nsaattoiko hän mitenkään olla meille avullinen, ja kehoittamaan\nmeitä olemaan Sevastopolissa kuin kotonamme! Jos Venäjän tunnette,\nniin tiedätte samalla, että tämä oli hurjan pitkälle menevää\nvieraanvaraisuutta. Tavallisesti täällä muukalaisia epäillään ja\nmonimutkaiseen passijärjestelmään kuuluvilla viivytyksillä ja\nrettelöillä kiusataan. Jos olisimme jostain toisesta maasta, emme\nvarmaankaan olisi saaneet lupaa astua Sevastopolissa maihin ja\ntaas lähteä kolmen päivän kuluttua -- mutta nyt saimme vapaasti\ntulla ja mennä milloin ja miten vain halusimme. Konstantinopolissa\nolivat kaikki varoittaneet meitä pitämään tarkan huolen passistamme,\nkatsomaan, että ne olivat tarkkaan asetusten, mukaiset, eikä\nkoskaan hetkeksikään unohtamaan niitä. Kerrottiin jos kuinka monta\nesimerkkiä englantilaisista ja muista, joita oli Sevastopolissa\nviivytelty päiviä, viikkoja ja kuukausiakin pienien puutteiden\nvuoksi, mitä heidän passeissaan oli ollut heidän syyttään. Minä\nolin hukannut passini ja matkustin nyt Konstantinopoliin jääneen\nhyttikumppanini passilla. Kuka tahansa, joka luki selostuksen\nhänen passituntomerkeistään ja sitten katsoi minuun, saattoi\nhuomata, etten ollut enemmän hänen näköisensä kuin Herkuleen.\nLähdin siis Sevastopolin satamaan pelolla ja vavistuksella --\ntäynnään epämääräistä kamalaa tunnetta, että minut keksittäisiin ja\nhirtettäisiin. Mutta kaiken tuon aikaa oli oikea passini uljaasti\nliehunut päämme päällä -- se ei ollut sen kummempi kuin -- lippumme.\nMuuta passia ei meiltä kukaan kysynyt.\n\nTänään kävi laivallamme koko joukko venäläisiä ja englantilaisia\nherroja ja naisia ja aika on kulunut rattoisasti. Ne olivat kaikki\niloisia ihmisiä enkä ole koskaan kuullut äidinkielemme sointuvan\nsuloisemmalta kuin noiden englantilaisten huulien lausumana tässä\netäisessä maassa. Puhuin koko paljon venäläisille, ollakseni yleensä\nvain ystävällinen, ja he puhuivat minulle samasta syystä. Olen varma\nsiitä, että keskustelu tuotti tyydytystä kummallekin puolelle,\nmutta emme sanaakaan siitä ymmärtäneet kummatkaan. Enimmän puhelin\nkuitenkin noitten englantilaisten kanssa ja olen pahoillani siitä,\nettemme voi ottaa muutamia heistä mukaamme.\n\nTänään olemme käyneet kaikkialla, minne vain suinkin halusimme, eikä\nosaksemme ole tullut muuta kuin mitä huomaavinta ystävällisyyttä. Ei\nkukaan ole kysynyt, oliko meillä passia vai eikö.\n\nUseat valtion virkamiehet ovat ehdottaneet, että laivallamme\nlähtisimme pieneen kylpypaikkaan, jonne täältä on kolmekymmentä\nmailia, ja kävisimme tervehtimässä Venäjän keisaria. Hän viettää\nsiellä maalaiselämää. Nuo upseerit vakuuttivat pitävänsä huolta\nsiitä, että osaksemme tulisi sydämellinen vastaanotto. He lupasivat,\njos lähtisimme, sekä ilmoittaa keisarille sähkösanomalla tulomme\nettä vielä lähettää maitse erityisen airuen. Aikamme on kuitenkin\nniin lyhyt ja varsinkin ovat hiilemme niin loppumaisillaan, että me\npäätimme parhaaksi luopua siitä harvinaisesta nautinnosta, jonka\nseurustelu todellisen keisarin kanssa tuottaisi.\n\nPompejin rauniokaupunki on hyvässä kunnossa verrattuna Sevastopoliin.\nKatselittepa siellä mihin suuntaan tahansa, kaikkialla katsettanne\nkohtaavat vain rauniot, rauniot, rauniot! -- talojen rauskoja,\nsortuneita muureja, risaisia revenneitä mäkiä, hävitystä kaikkialla.\nNäyttää siltä kuin olisi valtava maanjäristys tällä pienellä paikalla\nkaiken voimansa raivonnut. Kahdeksantoista pitkää kuukautta sodan\nmyrskyt purkautuivat tätä avutonta kaupunkia vastaan, kunnes se\nlopulta oli kauheimpana rauniokasana, mitä koskaan on auringon alla\nollut. Ei ainoakaan talo säilynyt ehjänä -- eikä edes asuttavana.\nTämmöistä pohjatonta, täydellistä hävitystä on melkein mahdoton\nkäsittää. Talot olivat kaikki olleet jykevät, hakatusta kivestä\nrakennetut. Useimmat olivat tykinluotien kyntelemät puhki ja poikki\n-- ne olivat menettäneet kattonsa ja repeilleet, lohkeilleet\nräystäistä perustuksia myöten -- ja puolen mailin mittainen rivi\nniitä näyttää nyt päättömältä jonolta pahoin runneltuja savupiippuja.\nNe eivät edes näytä enää taloilta. Joistakuista suuremmista\nrakennuksista on nurkat rouskutettu puhki, pilareita katkeillut,\nkattolistoja ammuttu säpäleiksi ja reikiä oijeti läpi seinäin. Monet\nnäistä rei'istä ovat niin pyöreät ja puhtaasti tehdyt kuin kairatut.\nToiset ovat puhkaisseet seinän vain puoleksi ja kiveen on jäänyt niin\nsileä ja kaunis kuoppa kuin olisi se ollut kittiä. Siellä täällä on\nseinässä vielä luoti, josta pisartelee rautaisia kyyneliä, värittäen\nkiven.\n\nTaistelutantereet olivat sangen lähellä toisiaan. Malakovin torni\non kukkulalla aivan kaupungin syrjässä. Redan on siitä pyssyn\nkantomatkan päässä. Inkerman oli mailia kauempana ja Balaklavaan oli\ntunnin ratsastusmatka. Ranskalaiset juoksuhaudat, joiden puolelta\nMalakovia lähestyttiin ja se sitten saarrettiin, olivat edenneet\nniin lähelle sen kaltevia rinteitä, että venäläisten tykkien äärestä\nolisi voinut heittää niihin kiven. Kerran toisensa jälkeen he kolmena\nhirmun päivänä hyökkäsivät Malakovin pienelle mäelle ja aina heidät\nlyötiin takaisin ja heille tuotettiin kauhea mieshukka. Lopulta he\nkuitenkin saivat paikan haltuunsa ja ajoivat ulos venäläiset, jotka\nsitten koettivat peräytyä kaupunkiin. Englantilaiset olivat kuitenkin\nvalloittaneet. Redanin ja sulkivat heiltä tien tuliseinällä. Heillä\nei ollut muuta neuvoa kuin palata ja valloittaa Malakov takaisin tai\nkuolla sen tykkien alla. He palasivat. He valloittivat Malakovin\ntakaisin, valloittivat sen pari kolme kertaa, mutta tämä epätoivoinen\nurheus ei auttanut, vaan lopulta heidän täytyi lannistua.\n\nNämä kauhun kentät, joissa kerran raivosi semmoiset surman myrskyt,\novat nyt kylläkin rauhalliset. Ei ainoatakaan ääntä kuulu, tuskin\nliikkuu niillä ainoatakaan elävää olentoa, ne ovat yksinäiset ja\nhiljaiset -- niiden autius on täydellinen.\n\nEi ollut muuta nähtävää, jonka vuoksi kaikki alkoivat etsiä\nmuistoesineitä. Niitä on sullottu koko laiva täyteen. Niitä on tuotu\nMalakovista, Redanista, Inkermanista, Balaklavasta -- kaikkialta.\nOn tuotu tykinluoteja, murtuneita laastikkuja, pomminsiruja --\nvenekuorma romurautaa. Jotkut toivat murtuneita luitakin -- toivat\nne suurella vaivalla pitkäin matkain päästä, ja olivat sitten kovin\npettyneitä, kun lääkäri sanoi niitten olevan vain muulien ja härkäin\nluita. Minä tiesin, ettei Blucher päästäisi tämmöistä tilaisuutta\nkäsistään. Hän toi laivaan säkillisen ja aikoi lähteä toista\nhakemaan. Minä sain hänet siitä luopumaan. Hänen hyttinsä on jo kuin\nmuseo täynnään kaikenlaista arvotonta romua, mitä hän on matkoillaan\nkoonnut. Hän kiinnittää paraillaan voitonmerkkeihinsä nimilippuja.\nSatuin äskettäin ottamaan eräänkin niistä käteeni ja siinä seisoi\n\"venäläisen kenraalin jäännöksiä.\" Vein sen ulos paremmin nähdäkseni\n-- se ei ollut sen kummempi kuin kappale hevosen leukaluuta ja pari\nhammasta. Sanoin jotenkin ankarasti:\n\n\"Venäläisen kenraalin jäännöksiä! Tämähän on mieletöntä. Etkö koskaan\naio mitään oppia?\"\n\nHän vain sanoi: \"Rauhoitu, rauhoitu, ei eukko (hänen tätinsä) huomaa\neroa.\"\n\nTämä henkilö kokoaa nykyään muistoesineitä vähääkään mistään\nvälittämättä, sekoittaa ne kaikki sikin sokin sitten kaikessa\nrauhassa varustaa niihin nimiliput vähääkään välittämättä totuudesta,\nsopivaisuudesta tai edes mahdollisuudesta. Olen nähnyt hänen\nmurtavan kiven kahtia ja toiseen puoleen kirjoittavan \"Demostheneen\npuhujalavasta lohjennut pala\" ja toiseen \"Sirpale Abelardin\nja Heloisan haudasta\". Olen nähnyt hänen ottavan tiensivusta\nkourallisen kivenmukuloita ja tuovan ne laivaan ja varustavan ne\nnimikirjoituksilla, joissa mainittiin kaksikymmentä kuuluisaa,\nviidensadan mailin päässä toisistaan olevaa paikkakuntaa. Minä\ntietysti kiivailen näitä järjellisyyden ja totuuden törkeitä\nloukkauksia vastaan, mutta siitä ei ole vähääkään apua. Joka kerta\nsaan saman rauhallisen, suuni tukkivan vastauksen:\n\n\"Ei se tee mitään -- ei eukko huomaa eroa.\" Aina siitä kun me kolme\ntai neljä onnen poikaa kävimme yöllisellä retkellämme Ateenassa, on\nhän vilpittömällä mielihyvällä lahjoitellut jokaiselle kautta laivan\nkivennokareen Areksen kukkulalta, jolla Pyhä Paavali saarnasi. Kaikki\nnämä kivennokareet hän noukki laivan kohdalta rannalta, mutta väittää\nsaaneensa ne eräältä retkikuntamme jäseneltä. Joka tapauksessa\nminun olisi aivan suotta ryhtyä petosta paljastamaan -- se tuottaa\nhänelle huvia, eikä vahingoita ketään. Häneltä eivät, niin hän sanoo,\nkoskaan lopu Pyhän Paavalin muistot, niinkauan kuin hän pääsee\njohonkin sorakasaan käsiksi. No hyvä, mutta onko hän muita huonompi?\nOlen huomannut kaikkien matkustavain samalla tavalla täydentävän\nkokoelmainsa aukkoja. En eläissäni enää luota semmoisiin esineihin.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nYhdeksäntuhatta mailia idässä -- Odessan amerikkalaisuus --\nKiitollisuutta, joka on tullut liian myöhään -- Lähdössä Venäjän\nitsevaltiaan vieraaksi.\n\n\nOlemme nyt kulkeneet niin kauas itään -- sataviisikymmentä\npituusastetta San Franciscosta -- ettei kelloni enää pysy ajan\ntasalla. Se on uupunut ja seisahtunut. Luullakseni se siinä menetteli\nviisaasti. Sevastopolin ja Tyynenmeren rannikon välinen aikaerotus\non suunnaton. Kun täällä kello on kuusi aamulla, on se Californiassa\njotain toisella viikolla. On anteeksiannettavaa, että ajanlaskumme\ntahtoo mennä vähän sekaisin. Nämä huolet ja harmit ajasta ovat\nkiusanneet minua paljon, niin että luulin mieleni saaneen vähän\nvikaa: pelkäsin, etten enää koskaan saisi takaisin oikeata käsitystä\najasta. Mutta kun huomasin, kuinka ovela yhä vielä olin hoksaamaan\npäivällistunnin, tuli minuun siunattu rauhallisuus, eivätkä\nepäilykset tai pelko enää minua kiduta.\n\nOdessa on Sevastopolista parinkymmenen tunnin matkan päässä ja on\nse Mustan-meren pohjoisin satama. Tulimme tänne etupäässä hiiliä\nottamaan. Kaupungin väkiluku on satakolmekymmentäkolmetuhatta\nja kasvaa se nopeammin kuin mikään muu pieni kaupunki Amerikan\nulkopuolella. Se on vapaasatama ja tämän maailmanpuolen tärkein\nviljamarkkinapaikka. Sen redi on laivoja täynnään. Paraillaan ovat\ninsinöörit työssä muuttaakseen avoimen redin avaraksi keinotekoiseksi\nsatamaksi. Se aiotaan melkein kokonaan sulkea vankoilla kivisillä\naallonmurtajilla, joista yhden on määrä pistää ulos mereen\nsuoraviivaisesti yli kolmetuhatta jalkaa.\n\nEn ole pitkään aikaan tuntenut olevani siihen määrään kotonani kuin\nseisoessani ensi kerran Odessassa. Se oli aivan kuin amerikkalainen\nkaupunki, kadut kauniit ja leveät ja suoratkin, talot matalat, kahden\ntai kolmenkertaiset, avarat, puhtaat ja aivan vapaat kaikenlaisesta\nrakennustaiteellisesta koristelusta. Katukäytävät akaasiakujain\nreunustamat, kaduilla ja myymälöissä vilkas liike, jalkamiehillä\naina kiire, talot ja kaikki niin tuttavallisen uuden näköistä, niin,\nja lentävä, tukahuttava pöly, joka siihen määrään tuntui olevan\ntervehdys omasta rakkaasta synnyinmaastamme, että tuskin saatoimme\npidättää itseämme vuodattamasta muutamia kiitollisia kyyneleitä\nja sadattelemasta vanhaan ikäarvoiseen amerikkalaiseen tapaan.\nKatselimmepa katuja ylös tai alaspäin, tuonne tai tänne, kaikkialla\nnäimme vain Amerikkaa! Ei ainoakaan seikka meille muistuttanut, että\nolimmekin Venäjällä. Kävelimme vähän matkaa, ahmien näitä kotoisia\nnäkyjä, kunnes tapasimme kirkon ja pika-ajurin... presto! illusioni\nhävisi! Kirkolla oli hoikkatorninen kupukatto, joka juureltaan oli\nsisäänpäin pyöristetty, niin että se oli kuin ylösalaisin käännetty\nräätikkä, ja pika-ajuri näytti olevan puettu pitkään hameeseen,\njossa ei ollut vanteita ensinkään (matkakertomus liikkuu krinoliinin\nloppuajoilla). Nämä esineet olivat täydelleen ulkomaalaiset, ja\nsamoin olivat vaunutkin -- mutta nämä asiat ovat kaikille tunnetut ja\nsuotta on minun ruveta niitä kuvaamaan.\n\nMeidän piti viipyä täällä vain päivä ja yö ja ottaa hiiliä. Tutkimme\nmatkaoppaita ja ihastuimme huomatessamme, ettei Odessassa ollut\nmitään nähtävää. Ja niin meillä oli käytettävänämme yksi hyvä\nesteetön lupapäivä, jona ei tarvinnut muuta kuin kulkea jouten pitkin\nkaupunkia ja pitää hauskaa. Kävelimme ja katselimme kauppatorit ja\nihmettelimme ylämaalaisten hirveitä kummallisia pukuja, tarkastelimme\nasukkaat, mikäli se silmänäön mukaan oli mahdollista, ja lopetimme\nhauskuutemme ylellisillä jäähyytelöpidoilla. Me emme saa jäähyytelöä\nkaikkialla, jonka vuoksi me sitä saadessamme helposti hairahdumme\nirstailuun. Kotona emme koskaan välittäneet jäähyytelöstä, mutta nyt\nme melkein jumaloimme sitä, se kun on näissä Idän punahehkuvissa\nilmastoissa niin harvinaista.\n\nTapasimme vain kaksi kuvapatsasta, ja se oli uusi siunaus. Toinen oli\nkenraali de Richelieun, loistavan kardinaalin veljenpojan. Se oli\navaralla kauniilla kävelypaikalla, josta oli näköala merelle, ja sen\njuurelta kulki alas satamaan mahtavan leveät kiviportaat -- siinä oli\nkaksisataa porrasta, aina kahdenkymmenen portaan jälkeen hyvin laaja\nporras. Portaitten leveys oli viisikymmentä jalkaa. Ne ovat sangen\nkauniit portaat ja etäältä nähden niillä kämpivät ihmiset ovat kuin\nhyönteisiä. Mainitsen tämän kuvapatsaan ja nämä portaat siitä syystä,\nettä niillä on oma historiansa. Richelieu perusti Odessan -- vaali\nsen kohtaloita isällisellä huolella -- työskenteli hedelmällisellä\nnerollaan ja viisaalla asiantuntemuksellaan sen parhaaksi -- kulutti\nauliisti omaisuutensa samaan tarkoitukseen -- hankki sille vankan\ntoimeentulon ja mahdollisuuden vielä kohota yhdeksi Vanhan maailman\nsuurkaupungeista -- rakennutti nämä jalot portaat omilla yksityisillä\nvaroillaan - ja -- --. No niin, ne ihmiset, joiden hyväksi hän\noli niin paljon tehnyt, antoivat hänen sitten kovan onnen päivän\ntultua kulkea nämä samat portaat alas avuttomana, vanhana, köyhänä,\nilman päällystakkiakaan suojakseen. [Mark Twainin historialliset\ntiedot käyvät tässä harhaan. Herttua Richelieu palasi Ranskaan ja\nvaikutti sitten m.m. maansa pääministerinä ratkaisevalla tavalla\nsen kohtaloihin. _Suom_.] Ja kun hän sitten vuosien kuluttua kuoli\nSevastopolissa köyhänä ja unhotettuna, niin pidettiin kokous,\nkoottiin suuri summa rahaa ja viipymättä pystytettiin hänen\nmuistokseen tämä kaunis muistomerkki ja annettiin eräälle kadulle\nhänen nimensä! Siitä johtuu mieleeni, mitä skotlantilaisen runoilijan\nRobert Burnsin äiti lausui, kun hänen muistokseen pystytettiin komea\nmuistopatsas: \"Ah, Robbie, sinä pyysit heiltä leipää ja he antoivat\nsinulle kiven.\"\n\nOdessalaiset ovat, samoin kuin sevastopolilaisetkin, lämpimästi\nkehoittaneet meitä käymään keisarin luona. He ovat kysyneet hänen\nmajesteetiltaan asiaa sähkösanomalla ja saaneet vastaukseksi, että\nhän suostuu ottamaan meidät vastaan. Me siis nostamme ankkurin ja\nlähdemme hänen suvihuvilalleen. Mikä pään raapiminen nyt alkaakaan!\nmikä tärkeiden kokousten pitäminen ja juhlallisten komiteain\nvalitseminen! -- ja mikä hännystakkien ja valkoisten liinain\npenkominen! Kun se kauhea koettelemus, joka meitä odottaa, kuvautuu\nmielikuvituksessani kaikessa pelätyssä ylevyydessään, alan tuntea\nrajun haluni saada keskustella oikean keisarin kanssa jäähtyvän ja\nhupenevan. Mitä tulee minun tehdä käsilläni? Mitä tulee minun tehdä\njaloillani? Mitä ihmettä tulee minun itselläni tehdä?\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nKeisarillisten kesäasunto -- Valmistuksia pelättyä tulikoetta varten\n-- Komitea laatii adressin -- Keisari perheineen ottaa meidät vastaan\n-- Keisarillisten puvut -- Keskitettyä voimaa -- Suuriruhtinaitten\nluona -- Viehättävä huvila -- Ritarillinen ilmiö -- Suuriruhtinatar\n-- Suuriruhtinaan aamiainen -- Leipurin poika saa aikaan nälänhädän\n-- Teatterihallitsijat petosta -- Kenraalikuvernööri käy laivalla --\nVirallinen \"tyyli\" -- Ylhäisiä vieraita -- \"Munkhausijuttelua\" heidän\nkanssaan -- Loppumenot.\n\n\nKävimme ankkuriin täällä Jaltassa pari kolme päivää takaperin.\nMinusta paikka muistuttaa meidän sierrojamme. Korkeat harmaat vuoret\ntaustassa, niiden rinteet mäntymetsineen, rotkoineen, harmaine\nkallionpolvineen, joita siellä täällä kohoo näkyviin, ja nuo pitkät\nviirut, joita kulkee kukkuloilta suoraan alas mereen, ilmaisten\njonkun entisen maavyöryn uraa -- kaikki tämä oli niin samanlaista,\nkuin mitä oman maamme sierroilla näkee, ikäänkuin toinen olisi ollut\ntoisensa valokuva. Jaltan pieni kylä on amfiteatterin juurella, joka\nkohoo taapäin ja ylöspäin vuorimuuriin ja näyttää siltä kuin se olisi\nvoinut rauhallisesti laskea nykyiseen asemaansa jostain korkeammalta.\nTämä alho on täynnään ylimysten suuria puistoja ja puutarhoja ja\nvihantain sakeiden lehväin keskeltä puhkeavat heidän palatsiensa\nkirkkaat värit näkyviin kuin kukat. Se on kaunis paikka.\n\nMeillä oli laivalla Yhdysvaltain konsuli -- Odessan konsuli.\nKokoonnuimme laivan salonkiin ja käskimme häntä sanomaan, mitä\nmeidän oli pelastukseksemme tehtävä ja sanomaan sen sukkelaan.\nHän piti puheen. Ensimmäinen asia, mitä hän sanoi, lankesi kuin\nhalla jokaiseen toiverikkaaseen mieleen: hän ei ollut koskaan\nollut missään vastaanottotilaisuuksissa hovissa. (Kolmenkertainen\nmutina konsulille.) Mutta hän sanoi olleensa vastaanotoissa\nkenraalikuvernöörin luona Odessassa ja oli usein kuullut ihmisten\npuhuvan vastaanottokokemuksistaan Venäjän ja muiden maiden hoveissa\nja luuli sangen hyvin tietävänsä, minkälaisen koetuksen läpi meidän\nnyt oli mentävä. (Toivo alkoi jälleen versoa.) Hän sanoi, että meitä\noli monta; kesäpalatsi oli pieni -- tavallinen maalaiskartano vain;\nepäilemättä meidät vastaanotettaisiin kesämaihin -- puutarhassa.\nSeisoisimme siellä rivissä, kaikki herrat puettuina hännystakkeihin\nja valkoisiin hansikkaihin ja liinoihin ja naiset vaaleihin\nsilkkihameihin tai muuhun sentapaiseen. Määrätyllä ajalla -- auringon\nkulkiessa puolipäiväpiirin kautta -- tulisi keisari loistaviin\nunivormuihin puetun seurueensa kanssa ja kulkisi hitaasti rivimme\nohi, toisille kumartaen ja toisille lausuen pari kolme sanaa.\nSamalla kuin Hänen Majesteettinsa saapuu, tulisi yleisen ihastuneen,\ninnokkaan hymyn kuin päivänpaisteen puhjeta matkustajain kasvoille\n-- rakkauden, kiitollisuuden, ihailun hymyn -- ja kuin sopimuksen\nmukaan olisi seuran ruvettava kumartamaan -- ei ylöttömästi, vaan\nkunnioittavasti ja arvonsa tunnolla. Viidentoista minuutin kuluttua\nkeisari palaisi huoneihinsa, ja me saisimme jälleen lähteä kotia.\nTunsimme sanomatonta kevennystä. Tuohan tuntui melkein helpolta.\nKoko joukossa ei ollut ainoatakaan sielua, joka ei olisi luullut\nosaavansa vähällä harjoituksella seisoa rivissä, etenkin jos mukana\noli muitakin. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi luullut osaavansa\nkumartaa tallaamatta takinliepeilleen ja niskaansa taittamatta.\nSanalla sanoen, me aloimme luulla pystyvämme tehtävän kaikkiin osiin,\nlukuunottamatta tuota monimutkaista hymyä. Konsuli niinikään sanoi,\nettä meidän pitäisi laatia keisarille pieni adressi ja antaa se\njollekulle hänen adjutanteistaan, joka sitten sopivassa tilaisuudessa\nantaisi sen hänelle. Viisi herraa sen vuoksi valittiin tätä\nasiakirjaa laatimaan ja muut viisikymmentä kulkivat pitkin laivaa\nsurkeasti hymyillen -- he harjoittelivat. Seuraavain kahdentoista\ntunnin kuluessa näytimme jotakuinkin siltä, kuin olisimme olleet\nhautajaisissa, joissa jokainen oli suruissaan kuolemantapauksesta,\nmutta iloissaan, että se oli ohi -- joissa jokainen hymyili, vaikka\nmurtuneella mielellä.\n\nMaihin lähetettiin komitea tapaamaan hänen ylhäisyyttään\nkenraalikuvernööriä ja kuulemaan kohtaloamme. Kolmen tunnin uhkaavan\nodotuksen jälkeen he palasivat takaisin ja sanoivat keisarin ottavan\nmeidät vastaan seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan -- lähettävän\nvaunuja meitä hakemaan -- vastaanottavan itse adressin. Suuriruhtinas\nMiikael oli lähettänyt kutsun tulla hänenkin palatsiinsa. Ken tahansa\nsaattoi nähdä, mikä tässä oli aikomuksena: tuli osoittaa Venäjän\nystävyys Amerikkaa kohtaan niin vilpittömäksi, että yksityiset\nkansalaisetkin ansaitsivat ystävällistä huomaavaisuutta.\n\nMäärätyllä hetkellä ajoimme nuo kolme mailia ja kokoonnuimme keisarin\npalatsin edustalle kauniiseen puutarhaan.\n\nAsetuimme piiriin oven edessä olevain puitten alle, sillä talossa ei\nollut ainoatakaan huonetta, johon kuusikymmeninen joukkomme olisi\nväljästi mahtunut, ja muutaman minuutin kuluttua keisarillinen\nperhe tuli ulos kumarrellen ja hymyillen ja seisahtui keskuuteemme.\nHeidän kerallaan tuli valtakunnan korkeimpia virkamiehiä\narkiunivormuihin puettuina. Joka kumarruksella Hänen Majesteettinsa\nlausui jonkun tervetulosanan. Jäljennän nämä sanat. Niissä on\nluonnetta -- venäläistä luonnetta -- joka on kohteliaisuus itse ja\nkaikin puolin vilpitöntä. Ranskalaisetkin ovat kohteliaita, mutta\nheidän kohteliaisuutensa usein on vain muotoja. Venäläinen valaa\nkohteliaisuuksiinsa, sekä sanoihin että töihin, sydämellisyyttä,\njohon täytyy uskoa. Tsaari, kuten sanoin, painosti lauseitaan\nkumarruksilla:\n\n\"Hyvää huomenta -- olen iloinen nähdessäni teidät luonani -- olen\nihastunut -- olen hyvilläni -- olen onnellinen, kun saan ottaa teidät\nvastaan!\"\n\nKaikki ottivat hatun päästään ja konsuli luki ikävystyttävän\nadressimme. Keisari kesti sen järkähtämättömän urhoollisesti,\notti sitten vastaan vaivaisen näköisen asiakirjamme ja antoi sen\njollekin korkealle virkamiehelle liitettäväksi Venäjän arkistoihin\n-- tai pesään heitettäväksi. Hän kiitti meitä adressista ja sanoi\nolevansa sangen hyvillään, kun sai ottaa meidät vastaan, etenkin\nkun Venäjän ja Yhdysvaltain välillä vallitsi niin ystävälliset\nsuhteet. Keisarinna sanoi, että amerikkalaiset Venäjällä olivat\nerittäin suositut ja että hän toivoi venäläisiä katseltavan samoilla\nsilmillä Amerikassa. Siinä olivat kaikki puheet, mitä pidettiin, ja\nminä suosittelen niitä yhtymille, jotka lahjoittelevat poliisille\nkultakelloja, lyhyyden ja asiallisuuden perikuvina. Tämän jälkeen\nkeisarinna tuli ja puheli tuttavallisesti (keisarinnaksi) useiden\npiiriin kuuluvain naisten kanssa. Useat herrat puuttuivat siellä\ntäällä puheisiin keisarin kanssa. Ruhtinaat ja prinssit, amiraalit\nja hovineidit antautuivat vapaaseen ja kevyeen keskusteluun milloin\nminkin seuraamme kuuluvan henkilön kanssa, ja ketä vain halutti astui\nesiin ja puhui vaatimattoman pikku suuriruhtinattaren Marian, tsaarin\ntyttären kanssa. Hän on neljäntoista vuoden ikäinen, vaaleatukkainen,\nsinisilmäinen, vaatimaton ja sievä. Kaikki puhuvat englantia.\n\nKeisarin lakki, lievetakki ja housut olivat kaikki jonkinlaisesta\nyksinkertaisesta valkoisesta reivaasta -- lieneekö ollut puuvillaa\nvai liinaa -- eikä hänellä ollut minkäänlaisia jalokiviä eikä\nkorkeita arvomerkkejä. Tuskin olisi mahdollista pukeutua vähemmän\nhuomiota herättävästi. Hän on sangen pitkä ja laiha ja päättäväisen,\nmutta siitä huolimatta miellyttävän näköinen. Helppo oli nähdä, että\nhän on ystävällinen ja herttainen. Hänen ilmeessään on jotain sangen\njaloa, kun hän on lakitta päin. Hänen silmissään ei ole vähääkään\nsitä viekkautta mitä Louis Napoleonin silmissä huomaa.\n\nKeisarinnalla ja pikku suuriruhtinattarella oli yksinkertaiset puvut\nfulardista (tai fulardisilkistä, kumpi lienee oikeammin), jossa\noli pieniä sinisiä pilkkuja. Puvut olivat sinisellä reunustetut.\nMolemmilla oli vyötäisillä leveät siniset vyöt, liinaiset kaulukset,\nmusliiniliinat, matalat, sinisellä sametilla reunustetut olkihatut,\npäivänvarjot ja lihanväriset hansikkaat. Suuriruhtinattaren kengissä\nei ollut korkoja ensinkään. En tiedä tätä omasta tiedostani, mutta\neräs naisistamme sanoi minulle. Minä en katsellut hänen kenkiään.\nMinua ilahutti nähdä, että hänellä oli omat hiuksensa, jotka olivat\npäälaella vahvoissa palmikoissa, eikä semmoisena rumana laitoksena,\njota sanotaan vesiputoukseksi ja joka on yhtä vähän vesiputouksen\nnäköinen kuin vaatteella peitetty kinkku on Niagaran näköinen.\nKun ottaa huomioon keisarin kasvojen ystävällisen ilmeen ja hänen\nnuoren tyttärensä sulouden, tekisi mieleni epäillä, eikö tsaarin\nlujuus joutuisi liian kovalle koetukselle, jos hänen pitäisi tuomita\nSiperian erämaitten kurjuuteen armoa rukoileva raukka ja tytär tämän\npuolesta puhuisi. Aina kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näin\nyhä enemmän ja enemmän, kuinka valtava voima tällä hennolla kainolla\nkoulutytöllä olisi ollut, jos hän olisi tahtonut sitä käyttää.\nMonen monta kertaa hän saattaisi käskeä Venäjän itsevaltiasta,\njonka pieninkin sana on laki seitsemällekymmenelle miljoonalle\nihmisolennolle! Hän oli vain tyttö ja näytti samanlaiselta kuin\ntuhannet muut, mitä olen nähnyt, mutta ei koskaan ennen ole tyttö\nminussa herättänyt niin outoa ja omituista mielenkiintoa. Omituinen\nuusi tunne on harvinainen asia tässä jokapäiväisessä elämässä,\nja minä ko'in sen nyt. Ne ajatukset ja tunteet, joita tilanne ja\nolosuhteet herättivät, eivät todellakaan olleet kuluneita eivätkä\nväljähtyneitä. Tuntui niin omituiselta -- omituisemmalta kuin voin\nkertoa -- että tämän miesten ja naisten kokouksen keskushenkilö,\njoka tässä puiden siimeksessä jutteli kuin maan kaikkein tavallisin\nyksilö, oli mies, jonka ei tarvinnut kuin suunsa avata saadakseen\nlaivat kyntämään aaltoja, veturit kiitelemään tasangoilla, airuet\nlaukkaamaan kylästä kylään, sadat sähkölennättimet kipinöimään\nhänen sanansa kautta valtakunnan, jonka laajat rajat käsittävät\nseitsemännen osan maapallon asuttavasta alasta, ja lukemattoman\nihmisjoukon kilvan rientämään täyttämään hänen käskynsä. Minulla\noli jonkinlainen epämääräinen halu tutkia hänen käsiään nähdäkseni,\nolivatko ne lihaa ja verta, niinkuin muittenkin ihmisten. Tuossa oli\nse mies, joka saattoi tehdä nämä ihmeet, ja kuitenkin olisin voinut\niskeä hänet maahan, jos olisin tahtonut. Asia oli aivan ilmeinen,\nmutta se tuntui kuitenkin aivan järjettömältä, -- yhtä järjettömältä\nkuin jos olisi tahtonut iskeä nurin vuoren tai pyyhkäistä pois\nmaanosan. Jos tämä mies sattuisi nilkkansa nyrjäyttämään, veisi\nmiljoona mailia sähkölennätinlankaa tiedon yli vuorten --\nlaaksojen -- asumattomani erämaitten -- alitse tiettömän meren -- ja\nkymmenentuhatta sanomalehteä juttelisi siitä. Jos hän sairastuisi\narveluttavasti, tietäisi sen koko maailma ennen auringonnousua. Jos\nhän kaatuisi hengetönnä siihen paikkaan, voisi hänen kaatumisensa\njärkyttää puolen maailman valtaistuimia! Jos olisin voinut varastaa\nhänen lakkinsa, olisin tehnyt sen. Kohdatessani tämän kaltaisen\nmiehen haluan saada jotain, mistä muistaa hänet.\n\nYleensä ovat meitä palatseissa opastelleet milloin minkinlaiset\nplyyssikoipiset hopeahelaiset pikentit, vaatien aina frangin\nvaivoistaan. Mutta puolen tuntia kanssamme keskusteltuaan Venäjän\nkeisari itse perheensä keralla näytti meille oman talonsa. Eikä se\nmaksanut mitään. Se näytti heitä oikein huvittavan.\n\nPuolisen tuntia kuljeskelimme näin pitkin palatsia ihaillen sen\nviehättäviä huoneita ja upeita, mutta samalla erinomaisen kodikkaita\nlaitoksia, ja sitten keisarillinen perhe ystävällisesti hyvästeli\nmeitä.\n\nSaimme sitten kutsun käydä keisarin vanhimman pojan -- Venäjän\nperintöruhtinaan palatsissa, joka oli lähellä. Nuori kruununprinssi\noli kotoa poissa, mutta herttuat ja kreivittäret ja prinssit kulkivat\nkerallamme kautta palatsin yhtä vapaasti kuin keisarinkin luona ja\nkeskustelu jatkui yhtä vilkkaasti kuin ennenkin.\n\nKello oli nyt vähän yli yhden. Ajoimme suurherttua Miikailin luo,\njonne oli mailin matka, hän kun oli meidät jo ennen kutsunut.\n\nSaavuimme sinne parinkymmenen minuutin kuluttua sen jälkeen kun\nolimme keisarin luota lähteneet. Se on viehättävä paikka. Kaunis\npalatsi lymyy puiston ihanain vanhain lehtojen keskellä, puisto on\nmaalauksellisten kallioiden ja kukkulain ympäröimä ja molemmatkin\nantavat viileälle merelle. Puistossa on siellä täällä maalaisistuimia\nhämärissä varjoisissa kolkissa. Siinä on kristallikirkkaita\npikkupuroja, allikoita vehmaine, houkuttelevine rantoineen,\nkimaltelevia koskia pilkoittaa reheväin lehväin aukoista, kirkkaita\nvesivirtoja kumpuaa suurten metsäpuitten tekopahkoista, harmailla\nvanhoilla kallionpolvekkeilla on pienoisia marmoritemppeleitä ja\nilmavilta näköpaikoilta silmä käsittää laajalta maisemia ja merta.\nPalatsi on rakennettu parhaita, kreikkalaisia esikuvia noudattaen ja\nsen laajat pylväistöt ympäröivät keskuspihaa, jonka harvinaisilta\nkukkapenkeiltä kantaa kaikkialle sulotuoksuja, ja niiden keskellä\nsuihkuaa lähde, joka jäähdyttää suvista ilmaa ja ehkä siittää\nsääskiä, vaikk'en minä sitä luule.\n\nSuuriruhtinas ja ruhtinatar tulivat ulos ja esittelymenot olivat\nyhtä yksinkertaiset kuin ne olivat keisarinkin luona olleet.\nMuutaman minuutin kuluttua keskustelu oli täydessä käynnissä kuten\nennenkin. Keisarinna ilmestyi verandalle ja pikku suuriruhtinatar\ntuli ulos seuraan. Muutaman minuutin kuluttua tuli keisari itsekin\nratsain. Meistä tuntui sangen hyvältä. Voitte arvata sen, jos koskaan\nolette olleet kuninkaallisten luona ja teistä välistä on tuntunut\nsiltä, kuin alkaisitte ehkä tuntua rasittavilta -- vaikka luulenkin\nruhtinaallisten yleensä monitta mutkitta lähettävän vieraansa\nmatkoihinsa, kun heistä ei enää ole taikaa.\n\nSuuriruhtinas on keisarin kolmas veli, ehkä noin\nkolmenkymmenenseitsemän ikäinen ja ulkomuodoltaan ruhtinaallisin\nmies koko Venäjällä! Hän on vielä keisariakin pitempi, suora kuin\nintiaani ja käyttäytyy samaan laatuun kuin nuo upeat ritarit, joista\nolemme ristiretkiromansseissa lukeneet. Hän näyttää suurisydämiseltä\nmieheltä, joka käden käänteessä nakkaisi vihollisensa virtaan ja\nsitten itse hyppäisi perässä ja oman henkensä uhalla vetäisi hänet\ntaas kuivalle maalle. Jutuista päättäen, mitä hänestä kerrotaan,\nhän on luonnostaan urhea ja jalomielinen. Varmaan hän halusi\nnäyttää, että amerikkalaiset olivat tervetulleita vieraita Venäjän\nkeisarillisissa palatseissa, koska hän ratsasti koko matkan Jaltaan\nja itse saattoi seuramme keisarin luo, ja lähetti adjutanttinsa\npitämään tien auki ja auttamaan meitä, missä ikinä apua ehkä\ntarvittiin. Kohtelimme häntä silloin koko lailla tuttavallisesti,\nkun emme tienneet, kuka hän oli. Nyt näimme, mikä hän oli miehiään,\nja pidimme suuressa arvossa sitä, että hän niin ystävällisesti oli\nmeille tehnyt palveluksen, johon ei varmaankaan ainoakaan toinen\nsuuriruhtinas koko maailmassa olisi antautunut. Hänellä oli yllin\nkyllin palvelijoita, joita hän olisi voinut lähettää, mutta hän\nmieluummin hoiti asian itse.\n\nSuuriruhtinas oli puettuna kasakkaupseerin kauniiseen ja muhkeaan\nunivormuun. Suuriruhtinattarella oli valkoinen alpakkapuku, saumat\nja paarteet mustilla pitseillä somistetut, ja pieni harmaa hattu,\njossa oli samanvärinen sulka. Hän on nuori, sangen kaunis, kaino ja\nvaatimaton, täynnään suostuttelevaa kohteliaisuutta.\n\nSeuramme katseli kaikki talon paikat, jonka jälkeen ylhäisyydet\nnäyttivät meille puiston ja lopulta saattelivat meidät takaisin\npalatsiin puolikolmen aikaan aamiaiselle. Sanoivat sitä aamiaiseksi,\nmutta me olisimme sanoneet sitä lunshiksi. Siihen kuului kahta lajia\nviiniä, teetä, leipää, juustoa ja kylmää paistia ja se tarjottiin\nvastaanottohuoneessa ja verandoilla keskuspöydillä -- missä vain\nsopi, kaikki oli vapaata. Se oli jonkinlainen piknikki. Olin jo ennen\nkuullut, että meidän tuli syödä täällä aamiaista, mutta Blucher\nsanoi puolestaan uskovansa, että Leipurin poika oli ehdottanut sitä\nhänen keisarilliselle korkeudelleen. Minä en luule sitä -- vaikka\nolisi se hänen tapaistaan. Leipurin poika on laivan \"nälänhädän\ntekijä\". Hänen on aina nälkä. He sanovat hänen kulkevan hytistä\nhyttiin matkustajain ollessa poissa ja syövän kaikki saippuat.\nJa sanovat hänen syövän tervariiveitäkin. Sanovat hänen syövän\nmitä tahansa voi aterian välillä saada, mutta varsinkin riiveitä.\nPäivälliseksi hän ei tahdo riiveitä, mutta hän syö niitä mielellään\nlunshiksi, välipalaksi ja niin edespäin. Se tekee hänet sangen\nepämiellyttäväksi, koska hänen hengityksensä alkaa siitä löyhkätä\nja hänen hampaansa aina ovat tervaiset. Leipurin poika ehkä ehdotti\naamiaisen, mutta minä kuitenkin toivon, ettei asia niin ollut.\nMuutoin se sujui sangen hyvin. Ylhäinen isäntämme liikkui paikasta\npaikkaan ja auttoi tuhoamaan muonavarastoita ja ylläpitämään vilkasta\nkeskustelua, ja suuriruhtinatar jutteli verandalla olevain ryhmäin\nkanssa ja semmoisten kanssa, jotka olivat tyydyttäneet ruokahalunsa\nja siirtyneet ulos vastaanottohuoneesta.\n\nSuuriruhtinaan tee oli oivallista. Teen kanssa tarjottiin sitruuna,\njoka puristetaan sisään, tai jäistä kermaa, ken piti siitä enemmän.\nEdellinen on parempaa. Tämä tee tuodaan maan poikki Kiinasta. Tee\nhuononee, jos se kuljetetaan meritse.\n\nKun oli aika lähteä, lausuimme ylhäiselle isäntäväellemme\njäähyväiset. Olimme viettäneet päivän jälkipuoliskosta suurimman\nosan keisarillisten kodissa, ja meidän oli kaiken aikaa ollut yhtä\nrattoisa ja hauska kuin jos olisimme olleet omassa laivassamme.\nMinä melkein olisin luullut viihtyväni yhtä hyvin Abrahamin\nhelmassa kuin palatsissa, jonka isäntä oli keisari. Minä otaksuin,\nettä keisarit olisivat hirmuisia. Minä ajattelin, että heillä\nkai aina on komeat kruunut päässään ja punaiset juhlaviitat\ntäpliin neulottuine villatupsuineen päällään, ja että he kai aina\nistuvat valtaistuimellaan ja toruvat lakeijojaan ja parketilla\nsipsuttelevia hovilaisiaan ja lähettävät ruhtinaita ja ruhtinattaria\nmestattaviksi. Mutta minä huomaankin, että jolla on se onni,\nettä pääsee, kurkistamaan kulissien taa ja näkee heidät kotonaan\nja oman kotilietensä ääressä, se huomaakin heidän olevan aivan\nihmeellisesti tavallisten kuolevaisten näköisiä. He ovat siellä\npaljon miellyttävämmät kuin teatteri-osissaan. Heille näyttää olevan\naivan yhtä luontevaa pukeutua ja olla kuten muut ihmiset kuin\nkenelle hyvänsä pistää liivintaskuunsa ystävänsä lyijykynä saatuaan\nsen hetkiseksi lainaksi. Mutta tämän jälkeen en enää koskaan usko\nteatterin korukuninkaihin. Se on suuri tappio. Minulle ne aina\ntuottivat semmoista pöyristyksen sekaista huvia. Mutta tämän jälkeen\nkäännyn heistä alakuloisena pois ja sanon:\n\n\"Tämä ei kelpaa -- tämä ei ole sen tapainen keisari, mihin _minä_\nolen tottunut.\"\n\nKun he näyttämöllä komeilevat upeissa viitoissaan ja jalokivikruunut\npäässään, niin tekee minun mieli muistuttaa, että kaikki keisarit,\njoiden kanssa minä olen seurustellut, ovat käyneet mitä tavallisimman\nlaatuisissa vaatteissa eivätkä ole komeilleet. Ja kun he tulevat\nnäyttämölle ympärillään valtava kypäripäinen ja tinahaarniskoitu\nhenkivartiasto, niin on velvollisuuteni -- mieluisa velvollisuuteni\nilmoittaa tietämättömille, ettei ainoallakaan kruunatulla päällä,\njoka kuuluu minun tuttavapiiriini, ole talossaan eikä ympärillään\nainoatakaan sotamiestä.\n\nEhkä luullaan seuramme viipyneen liian kauan tai muutoin\nkäyttäytyneen sopimattomasti, mutta niin ei suinkaan ollut\nasianlaita. Seura tunsi, että se oli saanut tavallista\nvastuunalaisemman tehtävän -- se edusti Amerikan kansaa eikä sen\nhallitusta -- ja sen vuoksi oli joka miehen huolena parhaan taitonsa\nmukaan kunnialla suorittaa korkea tehtävänsä.\n\nToiselta puolen keisarilliset perheet epäilemättä ottivat huomioon,\nettä ne meidän kanssamme seurustellessaan enemmän seurustelivat\nAmerikan kansan kanssa kuin osoittamalla huomaavaisuutta vaikka\nkokonaiselle plutoonalle täysivaltaisia ministereitä. Ja siitä\nsyystä he tapaukselle antoivat sen parhaan merkityksen, että se\noli suopeuden ja ystävällisten tunteitten ilmaus kokonaista maata\nkohtaan. Näin käsitimme ystävyyden, jota meille osoitettiin, emmekä\nitseemme, seuraamme kohdistuvaksi. Emme kiellä, ettemmekö tunteneet\nylpeyttä sen johdosta, että meidät otettiin vastaan kansamme\nedustajina. Ja epäilemättä tunsimme kansallista ylpeyttä, kun\nvastaanotto oli niin sydämellisen lämmin.\n\nRunoilijamme on ollut ankaran silmälläpidon alainen aina siitä\nkuin laskimme ankkurin. Kun tuli tietoon, että lähtisimme Venäjän\nkeisarin vieraiksi, puhkesivat hänen suuren syvyytensä lähteet, ja\nhän tihkui sanomatonta pötyä neljäkolmatta tuntia. Alkuperäinen\nhuolestuksemme siitä, mitä meidän piti tehdä itsellemme, muuttui\näkkiä huolestukseksi siitä, mitä meidän piti tehdä runoilijallemme.\nProbleema tuli kuitenkin lopulta ratkaistuksi. Hänelle esitettiin\nkaksi vaihtoehtoa -- joko hänen tuli vannoa hirmuinen vala, ettei\njulkaisisi ainoatakaan säettä omaa runouttaan niin kauan kuin oltiin\ntsaarin valtakunnassa, taikka jätettäisiin hän laivaan vartioituna,\nkunnes jälleen olisimme onnellisesti saapuneet Konstantinopoliin. Hän\npiti kauan puoliaan, mutta mukautui kuitenkin lopulta. Se oli suuri\nhelpotus. -- -- --\n\nMeri on ollut harvinaisen levoton kaiken päivää. Mutta siitä\nhuolimatta on meidän ollut aika hauska. Vieraita on käynyt\ntulvimalla. Kenraalikuvernöörikin kävi luonamme, ja me tervehdimme\nhäntä yhdeksällä tykinlaukauksella. Hänellä oli perhe kerallaan.\nPanin merkille, että rantasillan päästä hänen vaunuihinsa asti\nlevitettiin mattoja, joita pitkin hän sitten käveli, vaikka olen\nnähnyt hänen kävelevän siellä ilmankin mattoja, kun hän ei kulkenut\nvirantoimituksessa. Minä ajattelin, että ehkä hänellä oli erikoisen\nylenmäärin hyvin kiilloitetut saappaat ja että hän tahtoi suojella\nniitä, mutta sitten katsoin, enkä voinut huomata, että ne olisivat\nkiiltäneet vähääkään tavallista paremmin. Voi olla, että hän ennen\noli unohtanut mattonsa, mutta ei hänellä ainakaan ollut sitä silloin\nkanssaan. Hän oli sangen miellyttävä vanha herra.\n\nLaivalla kävi niinikään ruhtinas Dolgoruki ja yksi tai pari\nsuuramiraalia, jotka olimme tavanneet eilisessä vastaanotossa.\nPysyttelin alussa hieman etäällä näistä, sillä vierailtuani\nkeisarillisten luona en mielelläni rupea liian tuttavalliseksi\nihmisten kanssa, jotka tunnen vain nimeltä ja joiden maineesta ja\nyhteiskunnallisesta asemasta en ole aivan selvillä. Katson parhaaksi\npitää heitä alussa jonkun verran etäällä itsestäni. Sanoin itselleni,\nettä ruhtinaat ja kreivit ja suuramiraalit ovat kyllä hyviä miehiä,\nmutta eivät he ole keisareita eikä sitä voi olla kyllin tarkka, kenen\nkanssa seurustelee.\n\nParoni Wrangel tuli myös. Hänen tapanaan oli ollut edustaa Venäjää\nWashingtonissa. Kerroin hänelle, että minulla oli ollut setä, joka\nvuosikauden ennen sitä oli pudonnut kaivokseen ja katkennut kahtia.\nSe oli vale, mutta en mitenkään voinut sallia sitä, että joku toinen\nvoittaisi minut hämmästyttäväin seikkailujen kertojana, jos siitä\npienellä tekaistuksella selvisi. Paroni on miesten parhaita ja\nsanotaan keisarin suuresti luottavan häneen ja pitävän häntä suuressa\narvossa.\n\nParoni Ungern-Sternberg, äänekäs ehyttunteinen vanha ylimys, tuli\nmuiden mukana. Hän on edistyksen ja yritteliäisyyden mies -- aikaansa\nedustava henkilö. Hän on Venäjän rautateitten ylitirehtori --\njonkinlainen rautatiekuningas. Hän se tavallaan pitää huolta siitä,\nettä maassa kaikki kulkee eteenpäin. Amerikassa hän on matkustanut\nlaajalti. Hän sanoo koetelleensa vankityötä ja tehneensä sen\nerinomaisella menestyksellä. Hän sanoo vankien tekevän ahkerasti\ntyötä ja olevan hyväntapaisia ja rauhallisia. Hän huomautti nykyään\nkäyttävänsä heitä lähes kymmentätuhatta. Tämä näytti olevan uusi\nvetoaminen minun kykyyni. Mutta minä olin hetken vaatimusten\ntasalla. Minä sanoin, että meillä oli Amerikan rautateillä työssä\nkahdeksankymmentätuhatta vankia -- kaikki kuolemaan tuomittuja\ntörkeästä murhasta. Enempää _hän_ ei kaivannut.\n\nLuonamme kävi kenraali Totleben (Sevastopolin puolustuksen\nkuulu johtaja piirityksen aikana) ja paljon maaupseereja ja\nmeriupseerejakin ja koko joukko virattomia venäläisiä naisia ja\nherroja. Tietysti oli samppanja-aamiainen varalla ja se syötiin ilman\nihmishengenhukkaa. Maljoja ja leikkipuheita lauottiin runsaasti,\nmutta puheita ei pidetty, paitsi että Keisaria ja suuriruhtinasta\nkenraalikuvernöörin kautta kiitettiin vieraanvaraisesta\nvastaanotosta, ja että kenraalikuvernööri piti vastauspuheen,\nkiittäen keisarin puolesta puheesta j.n.e., j.n.e.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\nJälleen Konstantinopolissa -- Lähdemme Aasiaan -- Merimiesten\nilvehtelyä -- Vanha Smyrna -- \"Itämainen loisto\" petosta -- Piplian\n\"elämän kruunu\" -- Pyhiinvaeltajain ennustusviisautta -- Smyrnan\narmeenialaiset -- Suloinen muisto -- \"Kameelit tulossa, hö-hö!\"\n\n\nPalasimme Konstantinopoliin ja vietettyämme päivän tai pari\nuuvuttavassa retkeilyssä pitkin kaupunkia ja kajikilla soutelussa\nKultaisella sarvella lähdimme taas matkaa jatkamaan. Laskimme\nMarmarameren halki Dardanelleihin ja ohjasimme sitten uuteen maahan\n-- ainakin meille uuteen -- Aasiaan. Tähän saakka olimme siihen\ntutustuneet vain hyvän-päivän verran tehdessämme huviretkiä Skutariin\nja sen ympäristöön.\n\nKuljimme Lemnoksen ja Mytilenen välitse ja näimme ne -- samoin\nkuin olimme nähneet Elban ja Balearien saaretkin -- vain kookkaina\nhahmoina, etäisyyden vienontavain autereitten verhoamina -- kuin\nvalaskaloina sumussa. Sitten suuntasimme kulkumme etelää kohti ja\naloimme lukea tuloamme varten kuuluun Smyrnaan.\n\nKaikkina päivän ja yön hetkinä huvittelivat merimiehet kanssissa\nitseään ja meille tuottivat harmia sillä, että tekivät pilaa meidän\nkäynnistämme keisarillisten luona. Keisarille antamamme adressin\njohdanto kuului seuraavasti:\n\n\"Olemme kourallinen yksityisiä Amerikan kansalaisia, jotka\nmatkustamme vain virkistykseksemme -- ja vaatimattomasti, kuten\nepäviralliseen asemaamme kuuluu -- eikä meillä sen vuoksi ole\nesitettävänä minkäänlaista puolustusta siihen, että tulemme Teidän\nMajesteettinne eteen, kuin halumme esiintuoda kiitollisuuden\ntunteemme sen valtakunnan herralle, joka valtakunta myötä- ja\nvastoinkäymisessä on ollut sen maan vankka ystävä, jota niin\nrakastamme.\"\n\nKolmas kokki, kruununa kiiltävä peltikannu ja keisarillisena\nverhonaan rasvalänteistä ja kahvitahroista pilkullinen pöytäliina\nja kädessään valtikka, joka kummasti muistutti kauhaa, asteli\nränstynyttä mattoa pitkin ja istahti ankkurivintturille,\nlentävästä tyrskystä huolimatta. Hänen tervaiset ja säiden\nahavoittamat kamariherransa, herttuansa ja lordiyliamiraalinsa\nasettuivat hänen ympärilleen puettuina niin juhlallisesti kuin\nvanhoilla presenningeillä ja purjeen riekaleilla oli mahdollista.\nSitten vieraileva \"lomavahti\", muutettuaan itsensä sulottomiksi\nrouviksi ja kömpelöiksi pyhiinvaeltajiksi törkeästi jäljiteltyine\nniskaputouksineen, vannehameineen, valkoisine hansikkailleen ja\nhännystakkineen, juhlallisesti nousi kannelle ja syvään kumartaen\nesitti yhdistelmän monimutkaisia ja mitä ihmeellisimpiä hymyjä,\njoita harva hallitsija olisi voinut katsella pakahtumatta. Sitten\nvalekonsuli, kalkkivedellä maalattu kansijätkä, veti esiin töhryisen\npaperirepaleen ja alkoi vaivalla lukea:\n\n\"Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, Aleksanteri II:lle, Venäjän\nKeisarille:\n\n\"Olemme kourallinen yksityisiä Amerikan kansalaisia, jotka\nmatkustamme vain virkistykseksemme -- ja vaatimattomasti, kuten\nepäviralliseen asemaamme kuuluu -- eikä meillä sen vuoksi ole\nesitettävänä minkäänlaista puolustusta siihen, että tulemme Teidän\nMajesteettinne eteen --\"\n\nKeisari: -- \"No mitä pirua te sitten tulitte?\"\n\n-- \"Kuin halumme esiintuoda kiitollisuuden tunteemme sen valtakunnan\nherralle, joka --\"\n\nKeisari: -- \"Ah, h----ttiin koko adressi! -- lukekaa se poliisille.\nHovimestari, viekää nämä ihmiset veljieni suuriruhtinaitten luo ja\nantakaa heille kelpo ateria. Adieu! Olen onnellinen -- olen hyvilläni\n-- olen ihastunut -- olen ikävystynyt. Adieu, adieu -- paidjom!\nPalatsin ylikamariherra lukekoon kaikki irtaimet arvoesineet, mitä\ntaloon kuuluu.\"\n\nIlveily tähän päättyi, mutta se toistettiin joka kerta, kun\nvahtia vaihdettiin, ja kaunistettiin uusilla ja vielä kummemmilla\npukukeksinnöillä ja kohteliaisuuksilla.\n\nPitkin päivää ja yötä tämän tuskastuttavan adressin fraasit\nrääkkäsivät korviamme. Ryvettyneitä merimiehiä laskeutui alas\netumastosta tyynesti ilmoittaen olevansa \"kourallinen yksityisiä\nAmerikan kansalaisia, jotka _matkustivat vain virkistyksekseen_\nja vaatimattomasti\" j.n.e. Hiilipassarit kulkivat työhönsä laivan\nsalattuihin syvyyksiin puolustellen naamainsa mustuutta ja pukunsa\ntuhruisuutta sillä, että _he_ olivat \"kourallinen yksityisiä\nkansalaisia, jotka matkustivat vain virkistyäkseen\", j.n.e., ja kun\npuolenyön aikaan kautta laivan kuului huuto \"_Kahdeksan lasia! --\npaapuurin vahti kannelle_!\" niin tuli paapuurin vahti komeroistaan\nhaukotellen ja jäseniään oikoen ja hokien tuota iankaikkista: \"Joo\njoo, herra! Me olemme kourallinen yksityisiä kansalaisia Amerikasta,\njotka matkustamme vain virkistyäksemme ja vaatimattomasti, kuten\nepäviralliseen asemaamme kuuluu!\"\n\nMinä olin ollut komitean jäsen ja ollut avullisena adressin\nlaatimisessa ja iva sattui sen vuoksi erikoisesti minuun. En ole\nkoskaan kuullut merimiehen julistavan olevansa kourallinen Amerikan\nkansalaisia, jotka matkustavat virkistyksekseen, mutta minä toivoin,\nettä hän kompastuisi ja putoisi mereen ja siten vähentäisi tätä\nkourallista edes yhdellä yksilöllä. En ole koskaan siihen määrään\nkiusaantunut mistään lauseparresta kuin näistä Venäjän keisarille\nannetun adressin alkusanoista, ja siitä saan kiittää merimiehiämme.\n\nTämä Smyrnan satama, ensimmäinen huomattava tuttavuutemme Aasiassa,\non taajaan sullottu kaupunki, jossa on satakolmekymmentätuhatta\nasukasta ja samoin kuin Konstantinopoli on sekin vailla\nesikaupunkeja. Sen laidat ovat aivan yhtä taajaan ahdetut kuin\nkeskustakin ja asunnot sitten yht'äkkiä lakkaavat ja alkaa lakeus,\njoka näytti olevan aivan asumukseton. Se on aivan samanlainen kuin\nmikä muu itämaalainen kaupunki tahansa. Sen moslemilaiset talot\ntoisin sanoen ovat raskaat ja pimeät ja ilottomat kuin hauta.\nKadut ovat koukkuiset, kömpelösti ja epätasaisesti kivetyt eivätkä\ntavallisia portaita leveämmät. Kadut järjestään vievät kulkijan\njohonkin toiseen paikkaan kuin siihen, mihin hän aikoo, ja yllättävät\nhäntä saattelemalla hänet mitä odottamattomimpiin paikkoihin. Kauppaa\nkäydään pääasiallisesti suurissa katetuissa basaareissa, joissa\non kuten mehiläiskennossa lukemattomia puoteja, tuskin muuta kuin\ntavallisen vaatekomeron suuruisia. Ja koko pesä on leikattu ristiin\nrastiin kulkevilla kujilla, joihin nipin näpin mahtuu kuormattu\nkameeli ja jotka ovat kuin luodut saattamaan muukalaisen ymmälle\nja ehkä eksyksiinkin. Kaikkialla on likaa, kaikkialla on kirppuja,\nkaikkialla hoippuvia masentuneita koiria. Joka kuja on tupaten\ntäynnään ihmisiä. Minne vain katsotte, kaikkialla katseenne kohtaa\nkummia pukuja kuin hurjissa naamiaisissa. Verstaat ovat kaikki katua\nkohti avoimet ja työmies näkyvissä. Kaikenlaisia ääniä tunkee korviin\nja muita kaikkia ylempänä kaikuu muessinin huuto jostain korkeasta\nminareetista kutsuen uskovaisia tyhjäntoimittajia rukoukseen.\nJa voiton tästä rukoukseen kutsustakin, katujen metelistä,\nmielenkiintoisista puvuista, voiton kaikesta vie ja pääosan huomiosta\nvaatii ensimmäiseksi, viimeiseksi ja joka aikana yhdistelmä\nmuhammedilaisia löyhkiä, joiden rinnalla kiinalaiskortteerinkin\nhaju on yhtä mieluinen kuin lihoitetun vasikan paistosavut palaavan\ntuhlaajapojan sieraimissa. Semmoista on itämaalainen ylellisyys --\nsemmoista itämaalainen loisto! Luemme siitä joka päivä, mutta emme\nkäsitä sitä, ennenkuin näemme sen. Smyrna on sangen vanha kaupunki.\nSen nimi seisoo pipliassa monessa kohden, yksi tai pari Kristuksen\nopetuslapsista kävi siinä ja Smyrnalle kuului yksi niistä seitsemästä\nkirkosta, joista ilmestyskirjassa puhutaan. Näitä kirkkoja verrattiin\npyhässä sanassa kynttilänjalkoihin ja eräillä ehdoilla oli toteutuva\njonkinlainen lupaus, että Smyrnalle annettaisiin \"elämän kruunu\". Sen\ntuli \"olla uskollinen hamaan kuolemaan\" -- ne olivat sanat. Se ei ole\npysynyt tasaisesti uskollisena, mutta pyhiinvaeltajat, jotka tänne\ntulevat, arvelevat sen tulleen kyllin lähelle sitä pelastaakseen\nitsensä, ja he siis viittaavat siihen seikkaan, että Smyrnalla\nnykyään on elämän kruununsa ja että se on suuri kaupunki, täynnään\ntarmoa ja käypä laajaa kauppaa, jota vastoin ne kaupungit, joissa\nolivat ne muut kuusi kirkkoa ja joille ei mitään elämän kruunua\nluvattu, ovat maan päältä kadonneet. Smyrnalla siis todella on vielä\nkruununsa, liikkeen kannalta katsoen. Kahdeksantoista vuosisadan\nkuluessa on sen rata tosin ollut sangen monivaiheinen ja monen\nuskoiset ruhtinaat ovat sitä hallinneet, mutta koko tällä ajalla ei\nole ollut ainoatakaan jaksoa, mikäli tiedämme (nimittäin semmoista\najanjaksoa, jona siinä yleensä on ollut asukkaita), jolloin sillä ei\nolisi ollut pientä \"hamaan kuolemaan uskollista\" kristittyä pikku\nseurakuntaansa. Se oli ainoa kirkko, jota vastaan ei ilmestyskirja\nsisältänyt uhkauksia, ja ainoa, joka on jäänyt eloon.\n\nToisin oli Efeson laita, jonne täältä on neljäkymmentä mailia ja\njossa on toinen noista seitsemästä kirkosta. \"Kynttilänjalka\" on\nviety Efesosta. Sen valo on sammutettu. Pyhiinvaeltajamme, jotka\naina ovat kärkkäät etsimään pipliasta ennustuksia, semmoisistakin\npaikoista, joissa niitä ei ole, puhuvat iloisesti ja tyytyväisesti\nraunioiksi sortuneesta Efeso raukasta; joka on ennustuksen uhri. Eikä\nkuitenkaan ole ainoatakaan lausetta, joka selvään uhkaisi kaupunkia\nhävityksellä. Nuo sanat kuuluvat:\n\n    \"Muista siis, mistä olet pudonnut, ja kadu ja tee ensimmäiset\n    työt; taikka tulen muutoin nopeaan luoksesi ja poistan\n    kynttilänjalan paikastaan, ellet kadu.\"\n\nSiinä kaikki. Muut värsyt järjestään ovat Efesolle erinomaisen\nsuosiolliset. Uhkaus on ehdonalainen. Ei ole mitään historiallista\ntodistusta, etteikö se olisi katunut. Mutta meidän aikamme viisaitten\njulma tapa on se, että he kylmästi ja mielivaltaisesti pukevat\nprofeetanpaidan väärän miehen päälle. He tekevät sen välittämättä\nvähääkään siitä, mikä on järjellistä. Molemmat vast'ikään\nmainitsemani tapaukset ovat siitä esimerkkejä. Nuo \"ennustukset\"\nselvään tarkoittavat \"Efeson, Smyrnan y.m. _kirkkoja_\", mutta\nsiitä huolimatta pyhiinvaeltajat aina ja alati kohdistavat ne\nitse _kaupunkeihin_. Ei mitään elämän kruunua luvattu Smyrnan\nkaupungille eikä sen kaupalle, vaan sille kouralliselle kristittyjä,\njoka muodosti \"kirkon\". Jos _he_ pysyisivät \"uskollisina hamaan\nkuolemaan\", niin heillä nyt on kruununsa -- mutta ei mikään määrä\nuskollisuutta eikä lakiin perustavaa kekseliäisyyttä yhteisvoiminkaan\nvoi kohtuudella sekoittaa _kaupunkia_ osalliseksi ennustuksen\nlupauksista. Piplian juhlalliset sanat tarkoittavat elämän kruunua,\njonka loisto heijastaa iankaikkisuuden loppumattomain aikain\npäivänsäteitä eikä ihmiskäsin rakennetun kaupungin perhoslyhyttä\nelämää, sillä tämän täytyy rakentajineen hajota tomuksi ja unohtua\nsenkin vuosisatakourallisen kuluessa, joka kiinteälle maailmallemme\nitselleen on suotu aikaa kehdosta hautaan.\n\nTuo tapa leipoa ennustusten täyttymyksiä tapauksissa, joissa\nennustukset ovat täynnään \"jos'ia\", lähentelee jo luonnottomuutta.\nOtaksukaamme, että tuhannen vuoden kuluttua Smyrnan matala satama\non vilutaudin saastuttama suo taikka että kaupunki jostain muusta\nsyystä kuolee. Ja otaksukaamme myös, että saman ajan kuluessa suo,\njoka on täyttänyt Efeson kuulun sataman ja saanut aikaan, että vanha\nkaupunki tappavan ilmanalansa vuoksi nykyään on asumaton, muuttuu\nkovaksi ja terveelliseksi maaksi. Otaksukaamme, että tästä on\nluonnolliset seuraukset: Smyrnasta tulee surullinen rauniokaupunki,\nEfeso rakennetaan uudelleen. Mitä ennustusten selittäjämme silloin\nsanoisivat? He kylmäverisesti hyppäisivät meidän maailmanaikamme yli\nja sanoisivat: \"Smyrna ei ollut uskollinen hamaan kuolemaansa ja sen\nvuoksi siltä kiellettiin elämän kruunu. Efeso katui ja katso! sen\nkynttilänjalkaa ei otettu pois. Katsokaa näitä todistuksia! Kuinka\nihmeteltävä on ennustus!\"\n\nSmyrna on kuudesti perinpohjin hävitetty. Jos sen elämänkruunu olisi\nollut vakuutuskirja, olisi sillä ollut tilaisuus kantaa vakuutusmaksu\nensi kerran kukistuessaan. Mutta se on sillä ehdonalaisena ja\nselittelyn varassa, joka ei oikeastaan koske sitä. Kuusi eri kertaa\nluulen kuitenkin omahyväisten ennustusintoilijain pahoin hairahtuneen\nja Smyrnan ja smyrnalaisten sanomattomaksi harmiksi sanoneen:\n\"Totisesti, tässä on ennustus ihmeteltävästi toteutunut! Smyrna ei\nole ollut uskollinen hamaan kuolemaansa ja katso, sen elämänkruunu on\nsen päästä otettu. Totisesti, nämä ovat ihmeellisiä asioita!\"\n\nSemmoisilla asioilla on paha vaikutus. Ne yllyttävät maailmallisia\nihmisiä puhumaan kevytmielisesti pyhistä asioista. Paksupäiset\nraamatunselittäjät, tyhmät saarnamiehet ja opettajat tuottavat\nuskonnolle enemmän vahinkoa kuin järkevät, kiihkotta arvostelevat\npapit voivat perata pois, vaikka miten ponnistelisivat. Ei ole\ntervettä harkintaa elämän kruunun omistamisessa kaupungille, joka on\nkuudesti hävitetty. Ne päinvastaisen suunnan viisastelijat, jotka\nvääntelevät ennustukset sillä tavalla, että ne päinvastoin uhkaavat\nsamaa kaupunkia hävityksellä ja autioksi jäämisellä, harkitsevat\nasioita yhtä epäonnistuneesti, sillä onhan kaupunki, heidän\nonnettomuudekseen, nyt sangen kukoistavassa tilassa. Näistä asioista\nsaa uskottomuus aseita.\n\nOsa kaupungista on melkein kokonaan turkkilainen. Juutalaisilla\non oma kortteerinsa; frankeilla niinikään kortteerinsa, samoin\nkuin armenialaisillakin. Armenialaiset tietysti ovat kristittyjä.\nHeidän talonsa ovat suuret, puhtaat, ilmavat, somasti permannoidut\nmustilla ja valkoisilla marmoriruuduilla ja monen talon keskellä\non neliskulmainen piha, pihassa rehevä kukkatarha ja kimalteleva\nsuihkulähde. Kaikkien huoneitten ovet antavat siihen. Sangen leveä\nhalli kulkee katuovelle ja siinä naiset istuvat suurimman osan\npäivää. Illan viileässä he pukeutuvat parhaisiin vaatteisiinsa ja\nilmestyvät ovelle. Kaikki he ovat kasvoiltaan hyvän näköisiä ja\nerinomaisen siroja ja puhtaita; näyttävät siltä, kuin olisi heidät\njuuri otettu liinakauppiaan pahvirasiasta. Jotkut nuorista neidoista\n-- suuri osa heistä, voinen sanoa -- ovat sangen kauniitakin. He\novat keskimäärin hiukkasta paremman näköiset kuin amerikkalaiset\ntytöt -- jotka puolueettomat sanat pyydän antamaan minulle\nanteeksi. He ovat erittäin seuranrakkaita ja nauravat takaisin,\njos muukalainen heille hymyilee, kumartavat takaisin, jos hän\nkumartaa, ja vastaavat puheeseen, jos hän puhuu heille. Esittelyä\nei tarvita. Tunnin juttelu ovella soman tytön kanssa, jota ei ole\nkoskaan ennen nähnyt, on helppo saada ja sangen miellyttävä. Olen\nitse koettanut. En osannut mitään muuta kuin englantia, eikä tyttö\nosannut mitään muuta kuin kreikkaa tai armeniaa tai jotain muuta sen\ntapaista barbaarikieltä, mutta juttuun me tulimme sangen hyvin. Olen\nhuomannut, ettei tämänkaltaisissa tapauksissa se seikka, ettette voi\ntoisianne käsittää, tuota suurtakaan haittaa. Tuossa venäläisessä\nJaltan kaupungissa tanssin tuntikauden sangen ihmeellistä tanssia\nja tanssia, josta en ollut ennen kuullutkaan, tanssin sen sangen\nsoman tytön kanssa ja me puhuimme yhtämittaa ja nauroimme vallan\nuuvuksiin saakka, eikä kumpikaan vähääkään tiennyt siitä, mitä\ntoinen tarkoitti. Mutta se oli mainiota. Lattialla oli kaksikymmentä\nhenkeä, ja tanssi oli sangen vilkasta ja monimutkaista. Se oli\nkylläkin mutkikasta ilman minua -- minun kanssani vielä sitäkin\nmutkikkaampaa. Silloin tällöin pistin sekaan jonkun tarkoituksettoman\ntempun, joka oli meille kaikille yllätys. Mutta minä en ole koskaan\nlakannut ajattelemasta sitä samaista venäläistä tyttöä. Olen\nkirjoittanut hänelle, mutta en saa kirjeisiini osoitetta, hänen\nnimensä kun on semmoinen yhdeksänliitoksinen venäläinen juttu eikä\nmeidän aakkosissamme ole niin paljon kirjaimia, että ne koko nimeen\nriittäisivät. En ole niin varomaton, että hereilläni koettaisin sitä\nlausua, mutta unissani minä olen yrittänyt. Mutta se ei koskaan\npääse suustani repäisemättä mukaansa vanhaa torahammasta. Ja silloin\nleukaloukkuni loksahtaa kiinni ja puraisee poikki pari viimeistä\ntavua, mutta ne maistavat hyviltä.\n\nDardanellien läpi laskiessamme näimme kaukoputkillamme rannalla\nkameelijonoja, mutta läheltä emme saaneet nähdä niitä, ennenkuin\ntulimme Smyrnaan. Nämä kameelit ovat paljon suurempia kuin ne\nhontelot yksilöt, joita näkee eläintarhoissa. Ne kulkevat näillä\nkaduilla yksinkertaisessa jonossa, toistakymmentä peräkkäin,\nselässään raskaat taakat ja naamiaismainen neekeri turkkilaisen\npuvussa tai arabialainen edellä ratsastaen pienellä aasilla,\nvaltavain kuormaeläinten rinnalla aivan mitättömän näköisenä.\nKameelijono kuormineen, jossa ovat Arabian mausteet ja Persian\nharvinaiset kankaat, marssiessaan basaarin kapeilla käytävillä\nkuormia kantavain ihmisten, rahanvaihtajain, lamppukauppiaitten,\nlasitavaraa kaupustelevain alnaskarien, pyyleväin, jalat allaan\nristissä istuvain ja kuulua nargiliaan polttavain turkkilaisten\nkeskellä, keskitse idän kirjaviin pukuihin puettu, edestakaisin\nsahailevan rahvaan, on todella itämainen ilmestys. Taulusta ei puutu\nmitään. Se oikopäätä heittää teidät takaisin unhotettuun poikaikäänne\nja alatte uudelleen uneksia \"Tuhannen ja yhden yön\" ihmeistä. Jälleen\novat tovereinanne prinssit, herrananne kalifi Harun Al Rashid ja\npalvelijoinanne hirmuisia jättiläisiä ja henkiä, jotka tulevat\nsavussa, salamoissa ja ukkosen jyrinällä ja lähtiessään lähtevät kuin\nmyrsky!\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nSmyrnan \"leijonat\" -- Marttyyri Polykarpos -- Ne \"seitsemän kirkkoa\"\n-- Mennyttä suuruutta -- Salaperäiset osterisuonet -- Osterit\nmatkailijoina -- Maailmanloppu, jota ei tullutkaan -- Joutilas\nrautatie.\n\n\nKyselimme ja saimme tietää, että Smyrnan \"leijonat\" olivat ensinnäkin\nvanhan linnan rauniot, joiden mahtavat sortuneet muurit uhkaavana\nkatselevat kaupunkia sen vieressä olevalta korkealta kukkulalta\n(pyhän sanan Pagus vuorelta, niin sanottiin). Toiseksi erään kirkon\npaikka, joka kirkko oli yksi ilmestyskirjan mainitsemista Aasian\nseitsemästä kirkosta, sen mukaan mitä jo ajanlaskumme ensimmäisellä\nvuosisadalla uskottiin. Ja vihdoin se paikka, jossa arvoisa\nPolykarpos kahdeksantoista vuosisataa takaperin Smyrnassa kärsi\nuskonsa vuoksi marttyyrikuoleman, ja hänen hautansa.\n\nSaimme pienet aasit ja lähdimme liikkeelle. Näimme Polykarpoksen\nhaudan ja riensimme sitten edelleen.\n\nSeuraavina olivat listalla ne \"seitsemän kirkkoa\", kuten täällä\nlyhentäen sanottiin. Ratsastimme sinne -- puolentoista mailin\nverran paahtavassa auringonpaisteessa -- ja saimme nähdä pienen\nkreikkalaisen kirkon, jonka vakuutettiin olevan vanhalla paikalla.\nMaksettuamme pienen pääsyrahan antoi pyhä vartia meille kullekin\npienen vahakynttilän muistoksi tästä paikasta, ja minä pistin omani\nhattuuni, jossa aurinko sulatti sen ja rasva juoksi kaikki niskaani\nja pitkin selkääni. Joten minulle ei jäänyt mitään muuta kuin sydän\nja sangen surkean ja kuihtuneen näköinen sydän se on.\n\nUseat meistä koettelivat parhaan taitonsa mukaan todistella, että\npipliassa mainittu \"kirkko\" tarkoittikin kristittyjen joukkoa eikä\nrakennusta, että piplia kuvasi heitä ylen köyhiksi -- niin köyhiksi,\nmikäli käsitin, ja niin vainon alaisiksi (kuten Polykarpoksen\nmarttyyrikuolema osoittaa), ettei heillä ensinnäkään olisi ollut\nvaroja rakentaa kirkkoa ja toiseksi että he eivät olisi uskaltaneet\nrakentaa sitä kaikkien nähtäväksi, vaikka olisivat voineetkin. Ja\nviho viimeiseksi, että jos he olisivat voineet sen rakentaa, niin\nolisi yleinen mielipide vaatinut rakentamaan sen Annekin kaupungin\nläheisyyteen. Mutta retkeilijä-perheemme vanhemmat kumosivat\nmielipiteemme ja halveksivat todisteluamme. Siitä he kuitenkin\nperästäpäin saivat ansaitun palkkansa. He huomasivat, että heidät\noli johdettu harhaan ja että he olivat menneet väärään paikkaan. He\nhuomasivat, että paikka onkin kaupungissa.\n\nRatsastaessamme kaupungin läpi näimme merkkejä niistä kuudesta\nSmyrnasta, jotka ovat olleet ja joko palaneet tai maanjäristysten\nvaikutuksesta sortuneet. Toisin paikoin ovat kukkulat ja vuoret\nhalkeilleet, kaivauksien kautta on päivän valoon saatettu suuria\nrakennuspaasia, jotka ovat täällä maanneet haudattuina kautta\naikain, ja tien varassa ovat nykyisen Smyrnan kaikki halvat talot ja\nmuurit kirjavinaan katkenneita pilareita, kapiteeleja ja veistettyjä\nmarmorijäännöksiä, jotka ennen muinoin koristivat kaupungin ylpeitä\npalatseja ja temppeleitä.\n\nLinnavuorelle oli sangen jyrkkä polku, ja nousimme jotenkin\nhitaasti. Mutta paljon mieltäkiinnittävää näimme ympärillämme.\nEräässä paikassa, viisisataa jalkaa merenpinnan yläpuolella, oli\ntien yläpuolella äkkijyrkkä, kymmentä tai viittätoista jalkaa korkea\nseinämä ja leikkauksessa oli paljastunut kolme simpukankuorisuonta\naivan samalla tavalla kuin olemme nähneet Nevadassa tai Montanassa\ntieleikkauksien paljastavan kvartsisuonia. Suonien vahvuus oli noin\nkahdeksantoista tuumaa ja niiden välillä oli maata pari tai kolme\njalkaa ja ne kulkivat viistoon alaspäin kolmekymmentä jalkaa tai\nenemmänkin ja katosivat sitten siinä paikassa, jossa leikkaus yhdytti\ntien. Taivas yksin tietää, kauasko niitä voitaisiin seurata, jos ne\npaljastettaisiin. Siinä oli puhtaita kauniita osterinkuoria, suuria\nja aivan samanlaisia kuin muutkin osterinkuoret. Niitä oli vahvalta\npäällekkäin, mutta suomen ylä- tai alapuolella ei ollut hajallaan\nainoatakaan. Joka suoni oli selvä ja naapurikerroksista erillään.\nEnsimmäinen päähänpistoni oli pystyttää tavanmukainen --\n\n    TIEDONANTO:\n\n    \"Me allekirjoittaneet varaamme itsellemme viisi klaimia,\n    kahdensadan jalan mittaisia kukin (ja yksi löydöstä) tästä\n    osterisuonesta kaikkine poimuineen, taskuineen, kulmineen,\n    vaihteluineen ja mutkineen ja viisikymmentä jalkaa niiden\n    kummaltakin puolelta hyödyntääksemme niitä etc. Smyrnan\n    kaivoslakien mukaisesti.\"\n\nNe olivat niin kaikin puolin luonnollisen näköisiä suonia, että minun\noli vaikea niistä luopua. Osterinkuorien seassa oli kaikenlaisia\njäännöksiä vanhoista murtuneista savenvalajan teoksista. Miten\novat nämä osterinkuoripaljoudet tänne tulleet? Siitä en ole voinut\npäästä selvyyteen. Murtuneet saviastiat ja osterinkuoret saavat\najattelemaan ravintoloita -- mutta eihän meidän aikoinamme ole\nvoinut olla semmoisia laitoksia täällä kaukana vuorenrinteellä siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei täällä ole ketään asunut. Ravintola\nei kannattaisi tämmöisessä kivisessä, autiossa ja toivottomassa\npaikassa. Sitäpaitsi ei kuorien joukossa ollut samppanjakorkkeja.\nJos täällä yleensä on koskaan ollut ravintolaa, on se ollut Smyrnan\nloistoaikana, jolloin mäet olivat palatseja täynnään. Voisin uskoa\nyhden ravintolan niillä edellytyksillä; mutta kun niitä pitäisi\nolla kolme? Onko täällä ollut ravintoloita kolmena eri maailman\naikakautena? -- koska osterisuonien välissä on kaksi tai kolme jalkaa\nkovaa maata. Ilmeisestikään ei ravintolaratkaisu kelpaa.\n\nKukkula on joskus voinut olla merenpohjana ja maanjäristys on\nvoinut kohottaa sen korkeuteen simpukkakerroksineen -- mutta entä\nsaviastiat? Ja vielä, mitenpä se, kun simpukkakerroksia on _kolme_\npäällekkäin ja niiden välillä on paksut kerrokset pätevää kunnon\nmaata?\n\nSe teoria ei kelpaa. On kun onkin mahdollista, että tämä kukkula\non Araratin vuori ja että Noan arkki pysähtyi tähän ja että hän\nsöi ostereita ja nakkeli kuoret veteen. Mutta ei, ei kelpaa\nsekään. Niitähän on kolme kerrosta ja kovaa maata välissä -- ja\nsitäpaitsi, Noan perheeseen kuului vain kahdeksan henkeä, eivätkä\nhe olisi voineet syödä kaikkia näitä ostereita niinä parina kolmena\nkuukautena, jotka he tämän vuoren laella viipyivät. Niin, mutta\neläimet -- niin, mutta onhan aivan nurinkurista otaksua, että hän\nolisi ruvennut ruokkimaan eläimiä ostereilla.\n\nSe on tuskallista -- jopa nöyryyttävää -- mutta minulle ei lopulta\njää kuin yksi heikko teoria: että simpukat ovat omin voimin sinne\nkiivenneet. Mutta mikä olisi niiden tarkoitus voinut olla? -- mitä ne\nluulivat sieltä löytävänsä? Mitä syytä on millään osterilla lähteä\nmäkeä kiipeämään? Mäelle kiipeäminen ehdottomasti on osterille\nväsyttävä ja ikävystyttävä voimanponnistus. Luonnollisin johtopäätös\nolisi, että osterit kiipeisivät sinne näköalaa katselemaan. Mutta\nkun tulee ajatelleeksi osterin luonnonlahjoja, niin näyttää\nselvältä, ettei se välitä maisemista. Osterilla ei ole vaistoja\nsiihen suuntaan, se ei välitä mitään siitä mikä on kaunista. Osteri\non taipumuksiltaan syrjäisyyttä suosiva eikä se ole vilkas -- ei\nedes hilpeämielinen muuta kuin kohtalaisesti, eikä se ole koskaan\nyritteliäs. Mutta ennen kaikkea, osterilla ei ole minkäänlaista\nmielenkiintoa näköaloja kohtaan -- se halveksii niitä. Mihin olen\nnyt sitten tullut? Ei muuta kuin siihen kohtaan, josta lähdinkin,\nnimittäin että _nuo osterinkuoret ovat siellä_ säännöllisissä\nkerroksissa viiden sadan jalan korkeudessa merestä eikä kukaan tiedä,\nkuinka ne ovat sinne tulleet. Olen penkonut kaikki matkaoppaat, ja\nsumma kaikesta siitä, mitä ne sanovat, on se että: \"Siellä ne ovat,\nmutta kuinka ne ovat sinne päässeet, se on salaisuus.\"\n\nViisikolmatta vuotta takaperin paljon ihmisiä Amerikassa pukeutui\nylösnousemusvaatteihinsa, hyvästeli kyynelsilmin ystävänsä ja\nvarustautui lentämään taivaaseen heti tuomiopasuunan ensi kerran\ntörähtäessä. Mutta enkeli ei puhaltanutkaan pasuunaansa. Millerin\ntuomiopäivä kärsi haaksirikon. Minä en osannut aavistaa, että\nVähässä-Aasiassakin oli milleriläisiä, mutta eräs herrasmies kertoi\nminulle, että Smyrnassa eräänä päivänä kolme vuotta takaperin\nodotettiin maailmanloppua ja että sitä varten oli ryhdytty kaikkiin\nvalmistuksiin. Jo paljon ennen oli ryhdytty hommaamaan ja varustamaan\nja määrähetken tullen vallitsi hurja kiihtymys. Muuan väkijoukko\nnousi varhain aamulla linnavuorelle välttääkseen siten yleisen\nhävityksen ja moni saman hullaantumisen valtaama sulki puotinsa\nja heitti kaikki maalliset huolet. Mutta omituisinta asiassa oli,\nettä kolmen aikaan iltapäivällä, herrasmiehemme syödessä ystävineen\npäivällistä hotellissa, puhkesi hirmuinen myrsky ja rankkasade\nsalamoineen ja ukkosineen ja kamalalla raivolla tätä ilmaa kesti\npari kolme tuntia. Tämä oli siihen vuoden aikaan Smyrnasta\naivan luonnonvastaista ja jotkut suurimmistakin epäilijöistä\nsäikähtivät. Kaduilla vesi juoksi virtanaan ja hotellin permanto\noli veden vallassa. Päivällinen täytyi keskeyttää. Kun myrsky\ntaukosi ja kaikki olivat kauttaaltaan likomärkinä ja alakuloisina\nja puoleksi hukkuneita, palasivat ylösnousijat vuorelta alas\nyhtä kuivina kuin yhtä monta hyväntekeväisyyssaarnaa! He olivat\nkatselleet alhaalla raivoavaa hirveätä myrskyä ja luulleet, että\nheidän maailmanloppusuunnitelmansa todella oli saavuttanut suuren\nmenestyksen.\n\nRautatie täällä Aasiassa -- Idässä, unelmain valtakunnassa --\n\"Tuhannen ja yhden yön\" tarumaassa -- tuntuu sangen oudolta\najatukselle. Mutta rautatie täällä siitä huolimatta on ja toista\nrakennetaan. Tämä nykyinen on hyvin rakennettu ja hyvässä\nhoidossa, mutta englantilainen yhtiö, joka sen omistaa, ei korjaa\nkovinkaan suuria voittoja. Ensimmäisenä vuotena sillä kulki koko\npaljon matkustajia, mutta tavaroita ei kaikkiaan kuljetettu kuin\nkahdeksansataa naulaa viikunoita!\n\nSe menee melkein Efeson porteille saakka -- kaupunkiin, joka on\nollut suuri kaikkina maailman aikoina -- kaupunkiin, joka on\nkaikille piplian lukijoille tuttu ja joka jo oli vanha kuin itse\nvuoret Kristuksen opetuslapsien saarnatessa sen kaduilla. Sen\njuuret ovat kaukana tarujen hämärissä ajoissa ja se oli Kreikan\njumaluustarustossa kuulujen jumalain syntymäkoti. Se ajatus, että\nveturi ajaa porhaltaisi tämänkaltaisen paikan kautta ja herättäisi\nsen vanhain romanttisten aikain haamut kuolleitten ja menneitten\nvuosisatain unesta, se tuntui kylläkin kummalta.\n\nMatkustamme sinne huomenna kuuluja raunioita katsomaan.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nMatkalla muinaiseen Efesoon -- Vanha Ajassaluk -- Aasin kataluutta\n-- Hullunkurinen kulkue -- Mennyttä loistoa -- Historian rippeitä --\nLegenda seitsemästä unikeosta.\n\n\nTämä on ollut levoton päivä. Rautatien päällikkö antoi junan\nkäytettäväksemme ja osoitti meille vielä senkin ystävyyden, että\nsaattoi meitä Efesoon ja valppaasti piti meistä kaiken aikaa huolta.\nKuljetimme mukanamme tavaravaunuissa kuusikymmentä tuskin huomattavaa\naasia, sillä meillä oli katseltavanamme laaja alue. Olemme nähneet\nrautatien kahden puolen pukuja, jotka ovat hullunkurisimpia,\nmitä ajatella saattaa. Olen iloinen, ettei mikään mahdollinen\nsanayhdistelmä voi niitä kuvata, sillä muutoin ehkä olisin niin\nmieletön, että yrittäisin.\n\nVanhassa Ajassalukissa tapasimme keskellä kolkkoa autiomaata pitkiä\nraunioiksi sortuneita akvedukteja ja muita rakennustaiteellisen\nsuuruuden jäännöksiä, jotka meille kylläkin selvään kertoivat, että\nlähestyimme suurta muinaista kaupunkia. Astuimme junasta, nousimme\naasien selkään kutsuvieraittemme -- miellyttäväin nuorten miesten\nkeralla, jotka kuuluivat amerikkalaisen sotalaivan upseeristoon.\n\nPikku aasiemme selässä oli varta vasten hyvin korkeiksi sommitellut\nsatulat, etteivät ratsastajan jalat laahaisi maata. Tämä varokeino\nei kuitenkaan riittänyt pisimmille pyhiinvaeltajillemme. Ohjaksia\nei ollut, yksi nuoranpala vain, joka oli kuolaimiin kiinni sidottu.\nSe oli vain koriste, sillä aasi ei välittänyt siitä vähääkään.\nJos se painautui tyyrpuurin puoleen, niin saittepa vääntää ruorin\nvaikka kuinka kauas vastakkaiselle puolelle tahansa, jos se tuotti\nteille erikoista huvia, aasi vain painautui tyyrpuurin puoleen siitä\nhuolimattakin. Ei ollut kuin yksi menetelmä, johon saattoi luottaa,\nnimittäin astua maahan ja nostaa aasin takaosaa jommallekummalle\npuolelle, kunnes sen pää osoitti oikeaan suuntaan, taikka ottaa se\nkainaloonsa ja kantaa se semmoiselle tien osalle, josta sen oli\nmahdoton päästä pois kiipeämättä. Aurinko syyti liekkejään kuin\npätsin suusta, eivätkä niskahuivit, hunnut ja päivänvarjot suojelleet\njuuri ollenkaan. Ne vain saivat aikaan sen, että pitkä jonomme\nnäytti kahta haaveellisemmalta -- sillä minun täytyy sanoa, että\nnaiset kaikki ratsastivat samaan malliin kuin miehetkin, koska he\neivät muodottomissa satuloissa voineet sivuittain istua -- miehet\nhikoilivat ja olivat pahalla tuulella, jalat kolistellen kiviä,\naasit hyökkäilivät kaikkiin mahdollisiin suuntiin paitsi ei oikeaan,\njosta syystä niitä muokattiin nuijilla, ja silloin tällöin aina\nleveä päivänvarjo äkkiä pulahti alas muun ratsujoukon keskeltä,\nilmaisten taas yhden pyhiinvaeltajan haistaneen ruohoa. Tuskinpa vain\non milloinkaan ollut aaseja, joitten navigatsioni olisi ollut niin\nvaikea kuin näiden tai joilla olisi ollut niin monta tuskastuttavaa\nvaistoa. Toisinaan me niin uuvuimme ja hengästyimme niiden kanssa\ntaistellessamme, että meidän täytyi lakata siitä -- ja paikalla aasit\nasettuivat vakaasti kävelemään. Tämä ja uupumus ja aurinko nukuttivat\nmiehen pakostakin ja heti kun mies nukahti, pani aasi maata. Minun\naasini ei ole koskaan enää näkevä lapsuuden kotiaan. Se on ruvennut\nmakuulle yhden kerran liikaa. Sen täytyy kuolla.\n\nSeisoimme kaikki muinoisen Efeson valtavassa teatterissa -- tarkoitan\nkivi-istuimellisessa amfiteatterissa -- ja annoimme valokuvata\nitsemme. Näytimme siellä yhtä siistiltä joukolta, luullakseni, kuin\nmissä muualla tahansa. Me emme paljoa kaunista erämaan yleistä\ntyhjyyttä. Lisäämme niin paljon arvoa kuin voimme uhkeille raunioille\nviheriäisillä päivänvarjoillamme ja aaseillamme, mutta paljoa se ei\nmerkitse. Mutta me kuitenkin tarkoitamme hyvää.\n\nHaluan sanoa muutaman sanan Efeson ulkonäöstä.\n\nKorkealla, jyrkällä, merelle antavalla mäellä on vankoista\nmarmorilohkareista rakennettu rauniolinna, jossa perimätiedon mukaan\nPyhää Paavalia pidettiin tuhatkahdeksansataa vuotta sitten vankina.\nNäiltä vanhoilta muureilta on kaunein näköala sen aution seudun yli,\njossa Efeso muinoin oli, muinaisuuden ylpein kaupunki, jonka Dianan\ntemppeli oli niin jalosti suunniteltu ja niin ihmeen taiten tehty,\nettä se kuului maailman seitsemän ihmeen ensimmäisiin.\n\nTakanamme on meri, edessä tasainen vihanta laakso (oikeastaan\nsuo), joka kohoo kauas vuorten keskelle. Eteisellä alalla on\noikealla Ajassalukin vanha linna korkealla kukkulalla, lähellä sitä\nlakeudella sulttaani Selimin moskeija, joka on raunioiksi sortunut\n(se on rakennettu Pyhän Johanneksen haudalle ja oli ennen kristitty\nkirkko). Lähempänä katsojan puolessa on Pionin kukkula, rintansa\nympärillä ryhmissä kaikki, mitä Efeson raunioista vielä on pystyssä.\nKapea laakso erottaa sen Koressoksen pitkästä, kallioisesta ja\nrosoisesta vuoresta. Maisema on sangen soma, mutta autio -- sillä\ntuolla laajalla tasangolla ihmisen on mahdoton elää eikä sillä\nole ihmisasunnolta. Ellei Pionin kukkulan juurella kohoisi noita\nsortuvia kaaria, valtavia patsaita ja hajoavia muureja, olisi vaikea\nluulla, että tällä paikalla muinoin on ollut kaupunki, jonka maine\non vanhempi kuin tarukin. Tuntuu mahdottomalta tajuta, kuinka asiat,\njotka nykyään kuuluvat koko maailman yhteiseen käsitepiiriin, voivat\nkuulua tämän hiljaisen, alakuloisen autiomaan historiaan ja hämäriin\nlegendoihin. Puhumme Apollosta ja Dianasta -- he syntyivät täällä,\nSyrinksin muuttumisesta ruo'oksi -- se tapahtui täällä, suuresta\nPan jumalasta -- hän asui Koressos kukkulan luolissa, amatsoneista\n-- tämä oli heidän kuuluin kotinsa, Bakkoksesta ja Herakleesta\n-- molemmat taistelivat täällä näitä sotaisia naisia vastaan,\nkykloopeista -- he kantoivat paikalle ne jykevät marmorilohkareet,\njoita on muutamissa näistä raunioista, Homeroksesta -- tämä oli yksi\nhänen monesta syntymäkodistaan, Kimon Ateenalaisesta, Alkibiadeesta,\nLysanderista, Agesilaoksesta -- he kävivät täällä, ja sen teki\nAleksanteri Suurikin ja Hannibal, Antiokhos, Scipio, Lucullus ja\nSulla, Brutus, Cassius, Pompejus, Cicero ja Augustus. Antonius\noli tässä paikassa tuomarina ja jätti kesken oikeusistuntoa,\nasianajajain pitäessä puheitaan, paikkansa juostakseen Kleopatran\njälkeen hänen oven ohi kulkiessaan. Tästä kaupungista nuo molemmat\nlähtivät huviretkilleen aluksilla, joita soudettiin hopea-airoilla,\njoiden purjeet olivat hyvänhajuiset, kauniita tyttöparvia mukana\npalvelemassa ja näyttelijöitä ja soittoniekkoja huvittamassa.\nAikana, joka on kaupungin vanhimmasta historiasta niin kaukana, että\nse melkein tuntuu nykyisyydeltä, saarnasi täällä apostoli Paavali\nuutta uskontoa, vieläpä Johanneskin, ja täällä edellisen otaksutaan\ntulleen työnnetyksi petoeläinten eteen, sillä Paavalin ensimmäisessä\nkirjeessä korinttolaisille, 15 l. 32 v. seisoo:\n\n    \"Jos minä ihmisten tavoin olen taistellut petojen kanssa\n    Efesossa\" j.n.e.\n\nkun vielä eli paljon ihmisiä, jotka olivat nähneet Kristuksen.\nTäällä Maria Magdalena kuoli ja täällä Neitsyt Maria päätti päivänsä\nJohanneksen kanssa, vaikka Rooma sitten näki parhaaksi sijoittaa\nhänen hautansa muualle, kuusi tai seitsemän vuosisataa takaperin\n-- melkein kuin eilen -- tungeskeli näillä kaduilla suurin joukoin\nhaarniskoituja ritareita. Ja muistellaksemme pikkuasioitakin, tuo\npuhe jokien meanderipoimuista saa uutta sisällystä, kun huomaamme,\nettä sanakirjamme saikin tämän sanan tuosta kiemurtelevasta Meander\njoesta, joka juoksee tuossa laaksossa. Tunnen itseni melkein yhtä\nvanhaksi kuin nuo karut kukkulat katsellessani näitä sammalten\nverhoilemia raunioita, tätä historiallista autiutta. Voimme lukea\npyhää sanaa ja uskoa, mutta emme voi seisoa tuolla muinaisen\nteatterin raunioiden keskellä ja mielikuvituksessamme uudelleen nähdä\nsiinä niitä ammoin hävinneitä kansajoukkoja, jotka siellä pahoin\npitelivät Paavalin tovereita ja yhteen ääneen huusivat: \"Suuri on\nefesolaisten Diana!\" Ajatus, että tämmöisessä autiudessa joskus on\nhuudettu, melkein pöyristyttää.\n\nSe oli, tämä Efeso, ihmeteltävä kaupunki. Minne vain mennettekin\ntällä leveällä lakeudella, kaikkialla tapaatte taajassa mitä\nhienoimmin veistettyjä marmorijäännöksiä ruuhkan ja rikkaruohojen\nkeskellä. Ja maasta kohoo tai maassa makaa pitkänään kauniita\nuurrettuja pylväitä, mikä porfyyristä, mikä minkinlaisesta\nkalliista marmorista. Ja joka askeleella tapaatte sirosti vuoltuja\nkapiteeleja ja jykeviä aluslaakoja ja sileiksi kiilloitettuja\nlaattoja kreikkalaisille kirjoituksilleen. Se on kokonainen maailma\narvokkaita jäännöksiä, erämaa riutuneita, typistettyjä jalokiviä. Ja\nmitä ovat nämä niiden ihmeitten rinnalla, joita tässä maa povessaan\nkätkee? Konstantinopolissa, Pisassa ja Espanjan kaupungeissa on\nsuuria moskeijoja ja katedraaleja, joiden kauneimmat pylväät on\ntuotu Efeson temppeleistä ja palatseista, eikä kuitenkaan tarvitse\nkuin maata kynsiä löytääkseen täältä yhtä kauniita. Vasta kun tämä\nruhtinaallinen kaupunki on esiin kaivettu, saamme käsitystä siitä,\nmitä loisto on.\n\nKaunein kuvanveistos, mitä olemme vielä nähneet ja mikä meihin on\nsyvimmän vaikutuksen tehnyt (sillä taiteesta me emme paljoa tiedä\nemmekä helposti voi kiihoittaa itseämme haltioitumaan sen vuoksi), on\ntässä Efeson vanhassa teatterissa, joka Paavalin aikaansaaman metelin\nvuoksi on niin kuulu. Se on vain päätön miehen vartalo, haarniskaan\npuettu, rintalevyssä Medusan pää, mutta tulimme vakuutetuiksi siitä,\nettei semmoista arvoa, semmoista majesteettisuutta ole koskaan ennen\nsaatu kivestä esiin.\n\nMitä rakentajia ne olivat nuo muinaisuuden miehet! Muutamain tässä\nnäkyväin raunioitten jykevät kaaret lepäävät seinäpatsailla,\njotka ovat viittätoista jalkaa joka sivu ja kokonaan suurista\nmarmorilohkareista rakennetut. Ne eivät ole kivitorvia tai -kaivoja,\njoiden sisusta olisi kiviruuhkalla täytetty, vaan koko patsas\non täyttä kiveä. Mahtavat kaaret, jotka ehkä ovat ennen olleet\nkaupungin portteina, on rakennettu samalla tavalla. Ne ovat uhmanneet\nkolmentuhannen vuoden myrskyt ja piiritykset ja moni maanjäristys\non niitä ravistellut, mutta yhä vielä ne seisovat pystyssä. Niiden\nvierestä kaivettaessa löydetään jykeviä muurauksia, jotka yhä\novat joka kohdasta yhtä täydellisiä kuin vanhain kyklooppimaisten\njättiläisten käsistä lähtiessään. Eräs englantilainen yhtymä aikoo\nryhtyä Efesoa esiin kaivamaan -- ja, silloin!\n\nMutta nyt muistuukin mieleeni\n\n\n_Legenda seitsemästä unikeosta_.\n\nTuolla Pionin vuoressa on seitsemän unikeon luola. Puolitoista\nvuosituhatta takaperin tai niille vaiheille asui Efesossa lähekkäin\nseitsemän nuorukaista, jotka kuuluivat kristittyjen halveksittuun\nlahkoon. Sattui niin, että hyvä Maximilianus kuningas (juttelen\ntämän tarinan kiltille nuorille pojille ja tytöille), sattui niin,\nminä sanon, että hyvä Maximilianus kuningas ryhtyi vainoomaan\nkristittyjä, ja ajan ehtien paikat alkoivat käydä heille hyvin\nkuumiksi. Nuo seitsemän nuorukaista sanoivat silloin toisilleen,\nnouskaamme ylös ja lähtekäämme matkalle. He eivät joutuneet edes\nhyvästelemään vanhempiaan eivätkä ystäviään, mitä heillä oli tuttuja.\nHe vain ottivat eräitä rahasummia, mitä heidän vanhemmillaan oli,\nja vaatteita, jotka kuuluivat heidän ystävilleen, jotta he niistä\nmuistaisivat heidät kaukana vieraalla maalla ollessaan. Ja he ottivat\nmyös Ketmehr koiran, joka oli heidän naapurinsa Malkoksen omaisuutta,\nsillä eläin juoksi päänsä silmukkaan, jota yksi nuorista miehistä\nkantoi huolimattomasti, eikä heillä ollut aikaa päästellä sitä irti.\nJa he ottivat myös muutamia kanoja, jotka näyttivät niin yksinäisiltä\nnaapurien kanatarhoissa, ja vielä muutamia pulloja omituisia juomia,\njotka olivat siinä saatavissa erään siirtomaatavarakauppiaan\nakkunassa. Ja sitten he lähtivät kaupungista. Pian he sitten tulivat\nPionin kukkulalle erääseen ihmeelliseen luolaan ja astuivat siihen\nja pitivät pidot ja sitten he taas riensivät eteenpäin. Mutta he\nunohtivat ne pullot, joissa oli niitä omituisia juomia, ja jättivät\nne jälkeensä. He matkustivat monet maat ja kokivat monta kummaa\nseikkailua. He olivat kunnollisia nuorukaisia eivätkä menettäneet\nainoatakaan tilaisuutta, mitä sattui, ansaitakseen elatuksensa.\nHeidän elämänohjeensa sisältyi näihin sanoihin: \"huomiseksi\njättäminen on ajan varas\". Ja milloin he vain tapasivat miehen,\njoka oli yksinään, he siis sanoivat: Katsos, tällä miehellä on\nvarallisuutta -- etsikäämme hänet. Ja he etsivät hänet. Viiden\nvuoden kuluttua he olivat väsyneet matkusteluun, ja seikkailuun ja\nikävöivät takaisin vanhaan kotiinsa kuulemaan ääniä ja näkemään\nkasvoja, jotka olivat heille nuoruudessa olleet rakkaat. Siitä syystä\nhe etsivät kaikki ne, jotka sattuivat heidän tielleen siellä, missä\nhe kulloinkin sattuivat olemaan, ja matkustivat jälleen takaisin\nEfesoon. Sillä hyvä Maximilianus kuningas oli kääntynyt uuteen uskoon\nja kristityt iloitsivat, heitä kun oli niin kauan vainottu. Eräänä\npäivänä auringon mennessä mailleen he tulivat luolaan, joka oli\nPionin vuoressa, ja sanoivat, kukin toverilleen: Nukkukaamme täällä\nja menkäämme ja juhlikaamme ja pitäkäämme iloa ystäväimme kanssa,\nkun tulee aamu. Ja jokainen noista seitsemästä koroitti äänensä ja\nsanoi: Niin oikein! He siis menivät luolaan ja katso, siinä mihin he\nolivat panneet ne pullot, joissa oli niitä outoja juomia, siinä ne\nolivat, ja he päättivät, ettei ikä ollut mahtanut turmella niiden\noivallisuutta. Ja siinä nämä vaeltajat olivatkin oikeassa, ja heidän\npäänsä olivat selvät. Nuorukaisista kukin siis joi kuusi pulloa\nja katso he alkoivat sitten tuntea itsensä kovin väsyneiksi ja\nlaskeutuivat levolle ja nukkuivat sikeään.\n\nKun he heräsivät, sanoi heistä Johannes -- liikanimeltään Sminthianus\n-- me olemme alasti. Ja niin oli asia. Heidän vaatteensa olivat\nhävinneet, ja raha, jonka he olivat saaneet eräältä vieraalta\nmieheltä etsiessään hänet kaupunkia lähestyessään, se räkyili maassa\nsyöpyneenä ja homehtuneena ja epämuotoisena. Samoin oli Ketmehr koira\nhävinnyt eikä siitä ollut jäljellä mitään muuta kuin vaski, jota oli\nollut kaulahihnassa. He ihmettelivät paljon näitä asioita. Mutta he\nottivat rahat ja käärivät ruumiinsa ympäri lehtiä ja menivät kukkulan\nlaelle. Siellä he joutuivat aivan ymmälleen. Dianan ihmeteltävä\ntemppeli oli kadonnut. Kaupungissa oli monta suurta rakennusta, joita\nhe eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Kaduilla kulki ihmisiä,\njoilla oli oudot vaatteet, ja kaikki oli muuttunut.\n\nJohannes sanoi: tämä tuskin näyttää Efesolta. Mutta tuossa on\nKimnaasi; tuossa valtava teatteri, jossa olen nähnyt koolla\nseitsemänkymmentätuhatta ihmistä, tuossa Agora; tuolla on kaivo,\njohon pyhä Johannes Kastaja upotti kääntyneet; tuo on hyvän Pyhän\nPaavalin vankila, jossa meidän oli tapana käydä suutelemassa niitä\nvanhoja kahleita, joilla hän oli sidottu, ja parantamassa siten\nvammojamme. Näen opetuslapsi Luukkaan haudan, ja kaukana etäisyydessä\non tuolla kirkko, jossa pyhän Johanneksen luut lepäävät ja jossa\nEfeson kristityt käyvät kahdesti vuodessa kokoamassa tomua haudalta,\njolla on voima jälleen parantaa taudin turmelemat ruumiit ja\npuhdistaa sielu synnistä. Mutta katsos, kuinka laivasillat anastavat\nmereltä alaa ja kuinka paljon laivoja on lahdella ankkurissa ja\nkatsos, kuinka kaupunki on levinnyt ulospäin, kauas Pionin takaisen\nlaaksonkin yli ja Ajassalukinkin laaksoon. Ja katsos, kaikki mäet\novat valkoisinaan palatseja ja marmoripylväistöjä. Kuinka mahtavaksi\nEfeso on käynyt!\n\nJa ihmetellen sitä, mitä heidän silmänsä olivat nähneet, he menivät\nalas kaupunkiin ja ostivat vaatteita ja pukivat ne päälleen. Ja kun\nheidän piti mennä pois, puri kauppias hampaillaan rahoja, jotka\nhe olivat hänelle antaneet, ja käänteli niitä ja katseli niitä\nuteliaana ja heitti ne tiskilleen kuullakseen, helähtivätkö ne. Ja\nsitten hän sanoi: Nämä ovat prujua. Mutta he sanoivat: Mene sinä\nHadekseen, ja lähtivät tiehensä. Tultuaan kotitaloilleen he tunsivat\nne, vaikka ne näyttivät vanhoilta ja kehnoilta; ja he riemuitsivat\nja olivat iloiset. He juoksivat oville ja kolkuttivat ja outoja\nihmisiä tuli avaamaan ja katsoi heihin kysyväisesti. Ja he sanoivat\nsuuresti kiihtyneinä ja sykkivin sydämin ja vuoron takaa kalveten ja\npunastuen: Missä on isäni? Missä on äitini? Missä ovat Dionysios ja\nSerapion ja Perikles ja Decius. Ja ne oudot ihmiset, jotka olivat\navanneet, sanoivat: Me emme tunne näitä. Ne seitsemän sanoivat:\nKuinka, ettekö tunne heitä? Kuinka kauan olette asuneet täällä, ja\nminne ovat ne menneet, jotka asuivat täällä ennen teitä? Ja vieraat\nsanoivat: Te teette meistä pilkkaa, nuorukaiset. Me ja meidän isämme\nolemme asuneet näiden kattojen alla kuusi sukupolvea yhteen mittaan.\nNe nimet, jotka mainitsitte, lahoavat haudoilla -- ja ne, joille\nne kuuluivat, ovat kulkeneet lyhyen ratansa päähän, nauraneet ja\nlaulaneet, kestäneet surut ja rasitukset, jotka oli heidän osalleen\nmäärätty, ja lepäävät nyt. Kahdeksantoista vuosikymmenen kesät\novat tulleet ja menneet ja syyslehvät varisseet siitä kuin ruusut\nlakastuivat heidän poskiltaan ja he rupesivat vainajien keralla\nnukkumaan.\n\nSilloin ne seitsemän nuorukaista kääntyivät pois kodeistaan ja\nvieraat sulkivat heidän jälkeensä ovensa. Vaeltajat suuresti\nihmettelivät ja katsoivat kasvoihin kaikkia, jotka vastaan tulivat,\nikäänkuin toivoen löytävänsä jonkun, jonka he tuntisivat. Mutta\nkaikki olivat outoja ja kulkivat ohi eivätkä lausuneet ainoatakaan\nystävällistä sanaa. He olivat kovin murheelliset ja alakuloisella\nmielellä. Sitten he puhuttelivat erästä kaupunkilaista ja sanoivat:\nKuka on Efeson kuningas? Ja kaupunkilainen vastasi: Mistä te tulette,\nkun ette tiedä, että suuri Laertius hallitsee Efesossa? He katselivat\ntoinen toiseensa kovin hämmästyneinä ja kysyivät taas: Missä sitten\non hyvä Maximilianus kuningas? Kaupunkilainen kaikkosi syrjään,\nikäänkuin se, joka pelkää, ja sanoi: Totisesti ovat nämä miehet\nhulluja ja näkevät unia, muutoin he tietäisivät, että se kuningas,\njosta he puhuvat, on ollut vainaja parisataa vuotta.\n\nSuomut silloin putosivat näiden seitsemän silmästä ja yksi sanoi: Voi\nettä me joimme niitä ihmeellisiä juomia. Ne ovat meidät uuvuttaneet\nja me olemme nukkuneet nämä kaksi pitkää vuosisataa unetonta unta.\nKotimme ovat tyhjät, ystävämme ovat kuolleet. Katso, leikki on\nloppunut -- menkäämme ja kuolkaamme. Ja vielä samana päivänä he\nlähtivät ja panivat maata ja kuolivat.\n\nJa ne nimet, jotka ovat heidän haudoillaan vielä tänä päivänäkin,\novat Johannes Smithianus, Valtti, Lahja, Ylhäinen ja Alhainen, Jaakko\nja Erä. Ja unikekojen vieressä ovat myös ne pullot, joissa kerran\noli niitä ihmejuomia. Ja niihin on kirjoitettu vanhanaikaisilla\nkirjaimilla tämmöisiä sanoja -- vanhain pakanajumalien nimiä kuten\nnämä: Rommipunssi, Katajanmarjaviina, Munatoti.\n\nSemmoinen on juttu \"seitsemästä unikeosta\" (pienin vaihdoin) ja minä\ntiedän, että se on tosi, sillä olenhan itse nähnyt sen luolan.\n\nNiin lujasti tähän legendaan todella ennen vanhaan uskottiin, että\nvielä niinkin myöhään kuin kahdeksan tai yhdeksänsataa vuotta\ntakaperin oppineet matkustajat taikauskoisesti pelkäsivät luolaa.\nKaksi kertoo yrittäneensä mennä siihen sisään, mutta sukkelaan\njälleen juosseensa ulos, he kun pelkäsivät nukahtavansa ja elävänsä\nohi lastenlastenlastensa vuosisadan tai pari. Vielä tänäpäivänäkin\nkammoavat sitä lähiseudun tietämättömät ihmiset, niin etteivät\nhevillä lähde siihen nukkumaan.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\nEstettyä vandalismia -- Pyhiinvaeltajat vihoissaan -- Lähestymme\nPyhää maata! -- Kiireellisiä valmistuksia -- Huoli dragomaaneista\nja juhdista -- Lähdemme \"pitkälle reitille\" -- Syyriassa --\nVähän Beirutista -- Kreikkalainen \"Ferguson\" -- Varustukset --\nHevoskehnoutta -- Aladdinin lamppu.\n\n\nViime kerran muistikirjaani kirjoittaessani olimme Efesossa. Nyt\nolemme Syyriassa, Libanonin vuorille leiriytyneinä. Välimatka on\npitkä sekä aikaan että etäisyyteen nähden. Emme Efesosta ottaneet\nmuistoesineitä mukaamme! Kerättyämme marmoriveistosten kappaleita ja\nmurrettuamme kirjauksia moskeijain sisustuksista ja kuljetettuamme ne\nsanomattomalla vaivalla ja vastuksella viisi mailia muulin selässä\nrautatieasemalle pakotti hallituksen virkamies kaikki, joilla oli\nsemmoista tavaraa, \"ylönantamaan\" ne! Häntä oli Konstantinopolista\nkäsketty _pitämään retkikuntaamme silmällä_ ja katsomaan, ettemme\nsaaneet viedä mitään mukanamme. Se oli viisas, oikeutettu ja hyvin\nansaittu nolaus, mutta se herätti suurta sensaatiota. Aina kun voin\nvastustaa viettelystä ryöstää jonkun vieraan talossa, tunnen itseni\naivan sietämättömän itserakkaaksi sen johdosta. Tällä kerralla\ntunsin itseni sanoin kuvaamattoman ylpeäksi. Pysyin kirkkaana\nja rauhallisena niiden vihanpurkausten aikana, joita syydettiin\nottomaanista hallitusta vastaan siitä, että se näin oli solvaissut\nhuvimatkuetta, johon kuului kaikin puolin kunnioitettavia herroja ja\nnaisia. Minä sanoin: \"Meitä, joilla on vapaa sielu, se ei koske.\"\nKenkä ei ainoastaan likistänyt seuraamme, vaan se likisti vielä\nkovastikin. Eräs pääkärsijöistä keksi, että keisarillisen käskyn\nkotelo oli suljettu Konstantinopolissa olevan brittiläisen lähetystön\nsinetillä ja että se niin ollen epäilemättä johtui kuningattaren\nedustajan kuiskauksesta. Tämä oli paha asia -- sangen paha. Jos se\nolisi ollut vain ottomaanien keksintö, olisi se ehkä merkinnyt vain\nottomaanista vihaa kristittyjä vastaan ja alhaista tietämättömyyttä\nhienoista keinoista sen ilmaisemiseksi. Mutta kun sen oli aiheuttanut\nkristitty, hienosti sivistynyt, valtiollinen brittiläinen lähetystö,\nniin merkitsi se vain sitä, että me olimme herroja ja naisia, joita\nsieti pitää silmällä! Näin retkikuntamme käsitti asian ja suuttui\nsen mukaisesti. Asian oikea laita luultavasti oli se, että samoihin\nvarokeinoihin olisi ryhdytty _kaikkia_ matkustavaisia vastaan, koska\nse englantilainen yhtiö, joka oli hankkinut oikeuden ryhtyä Efesossa\nkaivauksiin ja oikeudesta oli maksanut suuren summan, oli oikeutettu\nsaamaan suojelusta ja sen ansaitsikin. He eivät voi sallia, että\nmatkustavaiset väärinkäyttävät heidän vieraanvaraisuuttaan, etenkin\nkun kaikki matkustajat, kuten on yleiseen tunnettua, täydelleen\nhalveksivat säädyllisiä tapoja.\n\nLähdimme Smyrnasta hurjimpain odotusten merkeissä, sillä pääasia,\nmatkan suuri päämäärä, oli lähellä - me lähestyimme Pyhää maata!\nKuinka nyt lastihuoneesta kaivettiin esiin arkkuja, jotka olivat\nsiellä viikkoja ja kuukausiakin maanneet! Kuinka kannella ja kannen\nalla juostiin edes takaisin! Kuinka tavaroita pengottiin ja otettiin\nesiin kilvalla! Kuinka hyttien ahtaat paikat leviteltiin täyteen\npaitoja ja hameita ja kaikenlaisia isoja ja pieniä, nimellisiä\nja nimittämättömiä tarpeita! Kuinka nyt rakennettiin myttyjä,\nasetettiin varalle päivänvarjoja, viheriäisiä silmälaseja ja paksuja\nharsoja! Kuinka tutkisteltiin mitä kriitillisimmin satuloita ja\nsuitsia, jotka eivät vielä koskaan olleet hevosta tunteneet! Kuinka\npuhdistettiin ja laitettiin revolvereita ja tarkastettiin puukkoja!\nKuinka puolipohjailtiin housujen istuinpaikkoja lujalla säämiskällä!\nJa tutkittiin, urkittiin vanhoja karttoja! Luettiin pipliaa ja\nPalestiinan matkakertomuksia! Kuinka nyt piirrettiin reittejä! Kuinka\nepätoivoisia yrityksiä tehtiin koko seuran jakamiseksi pieniin\nhyväsopuisiin joukkioihin, jotka voisivat riitelemättä tehdä tuon\npitkän ja vaivalloisen matkan! Ja kuinka aamuin, päivin ja illoin\nsalongeissa oli joukkokokouksia, pidettiin puheita, esitettiin\nviisaita neuvoja, harmiteltiin ja riideltiin, ja kuinka pahennus\nitse oli aivan yleiseen liikkeellä! Ei koskaan ollut laivassa vielä\nmokomaa nähty!\n\nMutta nyt se kaikki on ohi. Olemme jaetut kuuden tai kahdeksan\nhengen joukkoihin, jotka tällä haavaa ovat hajallaan kaikilla\nilmansuunnilla. Meidän joukkomme on kuitenkin ainoa, joka on\nuskaltanut lähteä \"pitkälle tripille\" -- nimittäin Syyriaan,\nBaalbekin kautta Damaskoon ja sieltä alas halki Palestiinan\npäästä päähän. Se oli liian vaivalloinen ja vaarallinenkin matka\ntähän kuumaan vuodenaikaan muille paitsi voimakkaille, terveille\nmiehille, jotka ovat jonkun verran tottuneet väsyttävään ja raakaan\nulkoilmaelämään. Muut joukot lähtevät lyhemmille reiteille.\n\nOlemme kaksi viimeksi kulunutta kuukautta paljon vaivanneet\npäätämme Pyhän maan toivioretkemme erään puolen vuoksi. Tarkoitan\nkulkuneuvoja. Tiesimme varsin hyvin, että Palestiina oli maa,\njonka matkailijaliike ei ollut kovinkaan suuri, ja jokainen, jonka\ntapasimme ja joka tiesi jotain, vakuutti ei puolenkaan meistä\nsaavan dragomaaneja eikä ratsuja. Konstantinopolissa aloimme joka\nmies lähetellä sähkösanomia Amerikan konsuleille Aleksandriaan ja\nBeirutiin, ilmoittaen tarvitsevamme dragomaaneja ja juhtia. Olimme\naivan epätoivoissamme -- olisimme tyytyneet hevosiin, aaseihin,\nkameleopardeihin, kenguruihin -- mihin tahansa. Smyrnasta lähetettiin\ntaas sähkösanomia samasta asiasta. Ja pahinta peläten tilasimme\nsähkösanomalla paljon paikkoja Damaskon postivaunussa ja hevosia\nBaalbekin raunioille.\n\nSyyriassa ja Egyptissä levisi huhu, kuten odottaa saattoikin,\nettä \"Amerikan maakunnan\" koko väestö (turkkilaiset pitävät\nmeitä vähäpätöisenä pikku maakuntana jossain harvoin käydyssä\nmaailmannurkassa) oli tulossa Pyhään maahan -- ja kun siis eilen\nsaavuimme Beirutiin, oli koko kaupunki täynnään dragomaaneja ja\nheidän varustuksiaan. Olimme kaikki aikoneet matkustaa postivaunussa\nDamaskoon ja matkalta poiketa Baalbekiin -- me kun aioimme palata\nlaivaan, lähteä sitten Karmelin vuorelle ja sieltä pyhille\npaikoille. Mutta kun oma kahdeksanmiehen yksityinen seuramme huomasi\nmahdolliseksi ja kaikin puolin sopivaksi lähteä \"pitkälle tripille\",\nniin otimme sen ohjelmaksemme. Emme ole koskaan ennen tuottaneet\nmillekään konsulillemme suurta vaivaa, mutta Beirutin konsulillemme\nolemme olleet kamalana rasituksena. Mainitsen tämän sen vuoksi,\netten voi olla ihailematta hänen kärsivällisyyttään, ahkeruuttaan ja\navuliaisuuttaan. Ja mainitsen sen senkin vuoksi, etteivät mielestämme\nkaikki laivamme matkustajat antaneet hänen oivasta avustaan niin\nsuurta tunnustusta kuin hän ansaitsi.\n\nWell, sitten me valitsimme kahdeksanmiehisestä joukkiostamme\nkolme hoitamaan kaikki retken käytännölliset valmistelut. Meillä\nmuilla ei ollut muuta tehtävää kuin katsella Beirutin kaunista\nkaupunkia ja sen kirkkaita uusia taloja, jotka katselivat merelle\nverkalleen kallistuvalta rinteeltä tiheiden, koko ylänkömaan\nverhoavain pensasaarnioitten keskeltä. Ja myös Libanonin vuoria,\njotka ympäröivät sitä. Ja vielä uida läpinäkyvässä sinisessä\nvedessä, joka aaltoina vyöryi laivamme ympäri (emme tienneet, että\nsiellä oli haikaloja). Meidän täytyi sitäpaitsi kulkea kaupungin\nkautta edestakaisin ja katsella pukuja. Ne ovat maalaukselliset ja\nhaaveelliset, mutta eivät yhtä vaihtelevaisia kuin Konstantinopolissa\nja Smyrnassa. Beirutin naiset saavat miekkosen aivan tuskastumaan.\nMolemmissa ensiksi mainituissa kaupungeissa kauniilla sukupuolella on\nohut harso, jonka läpi näkee (ja usein he näyttelevät nilkkojaankin),\nmutta Beirutissa he peittävät kasvonsa kokonaan tummilla tai\nmustilla harsoilla, niin että näyttävät muumioilta, mutta sen sijaan\npaljastavat rintansa yleisön nähtäviksi. Eräs nuori herrasmies\n(luulen, että hän oli kreikkalainen) tarjoutui näyttämään meille\nkaupungin -- se muka tuottaisi hänelle suurta huvia, hän kun\nopiskeli englantia ja mielellään harjoitteli. Mutta kun olimme\nkiertokatselumme päättäneet, pyysi hän palkkaa -- sanoi toivovansa,\nettä herrat antaisivat hänelle muutaman piasterin (piaster noin\nviisi senttiä) vaivoistaan. Ja me annoimme. Konsuli hämmästyi\ntämän kuullessaan ja sanoi tuntevansa miehen perheen sangen hyvin\nja että se oli vanha ja erittäin suuressa arvossa pidetty suku,\njonka omaisuus arvosteltiin sadaksiviideksikymmeneksi tuhanneksi\ndollariksi! Moni samanlaisissa oloissa elävä olisi varmaan hävennyt.\n\nMäärätyllä ajalla bisnessikomiteamme ilmestyi ja sanoi, että kaikki\noli valmiina -- että meidän piti tänään lähteä matkaan hevosinemme,\nkuormajuhtinemme ja telttoinemme ja matkustaa Baalbekiin, Damaskoon,\nTiberiaan merelle ja sitten etelää kohti Jaakobin unen ja muitten\nraamatullisten paikkain ohi Jerusalemiin -- ja sieltä luultavasti\nPunaiselle merelle, taikka mahdollisesti ei -- ja sitten palata\nmerelle ja yhdyttää laiva Jopessa kolmen tai neljän viikon\nkuluttua. Ehdot viisi kultadollaria mieheen päivältä, dragomaanin\nhankittava kaikki. Väitettiin, että saisimme asua mukavasti kuin\nhotellissa. Olin joskus lukenut jotain tuon tapaista, enkä tahtonut\nsaattaa arvostelukykyäni häpeään uskomalla siitä sanaakaan. En\nkuitenkaan virkkanut mitään, vaan pistin laukkuuni lakanan ja saalin\nvuodetarpeiksi, piippuja ja tupakkaa, pari kolme villapaitaa,\nsalkun, matkaoppaan ja piplian. Otin vielä matkaan pyyhinliinan ja\nsaippuapalan herättääkseni arabialaisten kunnioitusta -- jotta minua\nluulisivat valepukuiseksi kuninkaaksi.\n\nKello kolmen aikaan meidän tuli valita hevosemme. Määrätyllä hetkellä\nAbraham, dragomaanimme, toi ne eteemme. Kaikella mahdollisella\njuhlallisuudella vakuutan tässä, että nuo hevoset olivat kehnoin\nkokoelma, mitä olen milloinkaan ennen tavannut, ja että niiden\nvarustukset olivat niiden itsensä kanssa kaikin puolin sopusoinnussa.\nEräs elukka oli toissilmäinen, toiselta oli häntä sahattu lyhyeksi\nkuin jäniksen häntä ja se oli siitä ylpeä, kolmannen selkää pitkin\nkulki kaulasta häntään luuharjanne, joka muistutti niitä raunioiksi\nsortuneita akvedukteja, joita näkee Rooman seuduilla, ja kaula oli\nkuin laivan kokkapuu. Kaikki ne ontuivat ja kaikilla niillä oli\nselkä haavoissa ja pitkin ruumista sierottuneita paikkoja ja vanhoja\nrupia kuin messinkinauloja matka-arkussa. Niiden kulku oli aivan\nihmeellisen harkittua ja täynnään vaihtelua -- matkalla kulkueemme\noli kuin laivasto myrskyssä. Se oli kauheaa. Blucher pudisteli\npäätään ja sanoi:\n\n\"Se lohikäärme saa vielä kyytiä siitä, kun on ottanut nämä vanhat\nrauskat tämmöisinä sairashuoneesta, ellei hän ole lupaa saanut.\"\n\nMinä en virkkanut mitään. Tämä oli kaikki matkaoppaan mukaista ja\nemmekös me matkaoppaan jälkeen matkustaneet? Minä valitsin hevoseni\nsen vuoksi, että se minusta näytti säikkyvän, ja kun ajattelin, ettei\nkannata halveksia hevosta, jossa on sen verran sisua, että se säikkyy.\n\nKello 6 j.p.p. pysähdyimme tänne komean vuoren tuuliselle laelle,\njosta näkyy yli meren ja yli kauniin laakson. Siinä laaksossa asui\nkai noita muinaisuuden yritteliäitä foinikialaisia, joista olemme\nniin paljon lukeneet. Kaikkialla ympärillämme on niitä maita, joita\nTyyron kuningas Hiram hallitsi, ja näiltä Libanonin vuorilta hän sai\nseeteripuut, joista kuningas Salomon temppeli osaksi rakennettiin.\n\nVähän kuuden jälkeen saapui kuormastomme. En ollut nähnytkään\nsitä ennen ja hyvä syy minulla oli hämmästyä. Meillä oli\nyhdeksäntoista palvelusmiestä ja kuusikolmatta kuormamuulia! Se\noli täydellinen karavaani. Siltä se kyllä näyttikin kallioiden\nkeskellä kierrellessään. Minä ihmettelin, mitä onnetonta meille\nkahdeksalle miehelle tarvittiin näin mahdottomia laitoksia. Vähän\naikaa ihmettelin, mutta aloinkin sitten himoita tinalautasta ja\npapuja ja läskiä. Olin elänyt leireissä monen monet kerrat ennenkin\nja tiesin, mitä tuleman piti. Lähdin riisumaan satulaa hevoseni\nselästä, palvelijoita odottamatta, ja pesin sen kylkiluista ja\nselkärangasta semmoisia kohtia, jotka pistivät esiin nahkan alta,\nja kun tulin takaisin, niin katso, viisi muhkeaa sirkustelttaa oli\nsaatu pystyyn -- niistä loisti sinistä, kullankeltaista, punaista\nja kaikenlaisia kirjavia koristuksia! En saanut sanaa suustani.\nSitten tuotiin kahdeksan pientä rautasänkyä ja vietiin telttoihin ja\nkuhunkin sänkyyn pehmeät patjat ja pielukset, hyvät peitteet ja kaksi\nlumivalkoista lakanaa joka vuoteeseen. Sitten keskipaalun ympärille\nkiinnitettiin pöytä ja tälle tuotiin pesukannut, vadit, saippuat\nja mitä valkoisimmat pyyhinliinat -- joka miehelle eri laitokset.\nViitaten telttakankaassa oleviin taskuihin he huomauttivat, että\nniihin saatoimme pistää kaikenlaisia pikkuesineitämme, ja että jos\ntarvitsimme nuppineuloja tai muuta sen tapaista, niin oli niitä\nkaikkialla. Sitten tuli kaiken kukka -- permannolle levitettiin\nmatot! Minä vain ajattelin, \"jos tätä sanotaan leirielämäksi, niin\nmiksei minun puolestani -- mutta ei se ole sitä laatua, johon minä\nolen tottunut. Pikku tavaramyttyni, jonka otin mukaan, on kaupan\nalennetuin hinnoin.\"\n\nTuli pimeä ja pöydille tuotiin kynttilät -- kynttilät, jotka oli\npantu kirkkaihin uusiin messinkisiin kynttiläjalkoihin. Ja pian\nhelähti kello -- oikea puhdasääninen kello -- ja meidät kutsuttiin\n\"salonkiin\". Minä olin jo ajatellut, että meillä oli mukanamme joku\nteltta liikaakin, mutta tälle ainakin oli tehtävä annettu; sitä\naiottiin käyttää yksinomaan ruokahuoneena. Samoinkuin muutkin se\noli niin korkea, että siinä olisi voinut elää vaikka kirahviperhe,\nja se oli sisältä sangen kaunis ja puhdas ja kirkasvärinen. Se\noli oikea jalokivi teltakseen. Pöytä oli kahdeksalle ja kahdeksan\nkangastuolia; pöytäliina ja pyyhinliinat, joiden valkeus ja hienous\nsaattoivat kerrassaan häpeään ne esineet, joihin olimme tottuneet\nsuuressa huviretkihöyryssämme. Veitset ja haarukat, syvät ja matalat\nlautaset -- kaikki mitä somimmat. Se oli ihmeteltävää! Ja sanovat\n_tätä_ leirielämäksi. Jyhkeät palvelusmiehet, roimahousulliset ja\nturbaanifessilliset, kantoivat sisään päivällisen, johon kuului\nlampaanpaistia, kananpaistia, hanhenpaistia, perunoita, leipää,\nteetä, putinkia, omenia ja suloisen makuisia viinirypäleitä.\nLiharuoat olivat paremmin valmistetut kuin mitä olimme viikkokausiin\nsyöneet, ja pöytä oli uushopeisine kynttilänjalkoineen ja muine\nylellisyyksineen paremman näköinen kuin ainoakaan pöytä, minkä\nääressä olimme hyvään aikaan istuneet, ja kuitenkin Abraham,\nkohtelias dragomaanimme, tuli sisään kumartaen ja pyydellen anteeksi\nkoko juttua, kun näin pitkälle matkalle lähdettäessä kaikki alussa\npakostakin oli sekaisin. Hän lupasi vastedes vielä paljon parantaa!\n\nOn puoliyö nyt ja kello kuusi aamulla puretaan leiri.\n\nTätä sanovat leirielämäksi! Jos näin on asiat, on toivioretki Pyhässä\nmaassa todellista nautintoa.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\"Jacksonville\" Libanonin vuoristossa -- Aamiainen näköalapaikalla\n-- Kadonnut kaupunki -- \"Jeriko\", kumma hevoseni -- Pipliallisia\nmaisemia -- Hermon, Joosuan tappelutantereet y.m. -- Noan hauta --\nKansoista kurjin.\n\n\nOlemme leiriytyneet lähelle Temnin-el-Fokaa -- toverit ovat tehneet\nnimen koko joukon yksinkertaisemmaksi, jotta se olisi helpompi\nkirjoittaa. Sanovat sitä Jacksonvilleksi. Se kuuluu jonkun verran\noudolta täällä Libanonin laaksossa, mutta sillä on se hyvä puoli,\nettä se on helpompi muistaa kuin arabialainen nimi.\n\nNukuin sangen sikeästi viime yön, mutta kun dragomaanin kello puoli\nkuuden aikaan aamulla soi ja kuului huuto \"kymmenen minuuttia aikaa\npukeutua, sitten aamiaiselle!\", niin kuulin molemmat. Hämmästyin,\nminä kun en ollut kuukauteen kuullut laivan aamiaisgongongia,\nja milloin vain meillä on ollut tilaisuus ampua päivänvalolla\ntervehdyslaukauksia, olen siitä vasta myöhemmin keskusteluissa saanut\ntiedon. Mutta ulkona nukkuminen, vaikkapa upeassakin teltassa, tekee\nmiehen aamulla raikkaaksi ja vilkkaaksi -- etenkin jos ilma, jota\nhengitämme, on viileätä raikasta vuoristoilmaa.\n\nEnnenkuin määrätyt kymmenen minuuttia edes olivat kuluneet, olin jo\npuettuna ja lähdin ulos. Salonkiteltan seinät oli päästetty pois,\nniin että vain katto oli jäänyt. Istuessamme syömään saatoimme täten\nkatsella kaunista panoraamaa, jonka vuoristo, meri ja autereinen\nlaakso muodostivat. Ja meidän siten istuessamme aurinko nousi\nhitaasti ja valoi taululle tulvanaan meheviä värejä.\n\nKuumaa lammaskotlettia, paistettuja kanoja, omeletteja, paistettuja\nperunoita ja kahvia -- kaikki oivallista. Semmoinen oli ruokaseteli.\nSärpimenä oli kamala ruokahalu, jonka edellisen päivän ankara\nratsastus ja virkistävä uni puhtaassa ilmassa olivat synnyttäneet.\nPyytäessäni toista kuppia kahvia vilkaisin olkani yli ja kas,\nvalkoinen kylämme oli kadonnut -- komeat telttamme olivat kadonneet\nkuin taikavoimalla! Ihmetellä täytyi, kuinka sukkelaan nämä\narabialaiset olivat telttansa kokoon käärineet, ja ihmeteltävää\noli, kuinka sukkelaan he olivat koonneet kaikki leirin tuhannet\npikkukapineet ja kadonneet niiden keralla.\n\nPuoliseitsemän aikaan olimme taas liikkeellä, ja koko Syyria näytti\nniinikään olevan liikkeellä. Tie oli täynnään muuliraitoja ja pitkiä\nkameelijonoja. Tästä mieleeni johtuu, että me olemme nyt jonkun aikaa\nkoettaneet ajatella, miltä kameeli näyttää, ja nyt olemme päässeet\nsiitä selville. Kun se on maassa nelinkontin ja makaa rinnallaan\nkuormansa saadakseen, muistuttaa se jonkun verran uivaa hanhea. Ja\nkun se on pystyssä, näyttää se strutsilta, jolla on ylimääräinen\njalkapari. Kameelit eivät ole kauniita ja pitkän lerpattavan\nalahuulen ansiosta niiden ilme on erinomaisen katkera. Jalat ovat\nvaltavat litteät kaksihaaraiset tallukkaat ja pölyyn ne jättävät\njäljen kuin piirakka, josta on viiplu pois leikattu. Ruokaansa nähden\nne eivät ole valikoivia. Ne söisivät vaikka hautakiven, jos siihen\npystyisivät hampaat. Täällä kasvaa ohdaketta, jolla on semmoiset\npiikit, että ne luullakseni puhkaisisivat vaikka anturanahkan. Jos\nsatutte semmoiseen koskemaan, eivät muut kuin rumat sanat tuota\nlievennystä. Kameelit niitä syövät. Eleillään ne osoittavat, että ne\npitävät niistä. Minä melkein luulen, että kameeli voisi syödä samaa\nmitä mekin laivassa ja pysyä hengissä, sillä ehdolla kuitenkin, että\nse nauttisi biskviitä kohtuullisesti ja jättäisi paistokset aivan\nkoskematta.\n\nPuhuessani eläimistä tahdon myös mainita, että minulla nyt on\nhevonenkin, tamma, jonka nimi on \"Jeriko\". Olen ennenkin nähnyt\nmerkillisiä hevosia, mutta en koskaan niin merkillistä kuin tämä.\nTahdoin saada hevosen, joka olisi vauhko, ja tämä täyttää kaikki\nkohtuulliset vaatimukset. Minulla oli se käsitys, että säikkyminen\nmerkitsi vilkkautta. Jos olin oikeassa, niin olen saanut vilkkaimman\nhevosen, mitä on maan päällä. Se säikkyy, mitä täydellisintä\npuolueettomuutta osoittaen, kaikkea, mitä eteen sattuu. Varsinkin\nsähkölennätinpatsaita se näyttää pelkäävän kuin kuolemaa. Ja onni\non, että niitä on tien kummallakin puolella, sillä näin en koskaan\nputoa selästä kahdesti peräkkäin samalle puolelle. Jos aina putoisin\nsamalle puolelle, kävisi se lopulta yksitoikkoiseksi. Tämä elukka\non tänään säikkynyt kaikkea, mitä on sattunut matkalla näkemään,\nheinärukoa lukuun ottamatta. Se asteli tämän luo yltiöpäisellä\nrohkeudella, joka oli hämmästyttävä. Ja vaikka kenen täytyisi\nihailla nähdessään, kuinka se ohrasäkin läheisyydessä säilyttää\nmielenmalttinsa. Tämä hurja rohkeus on vielä jonain päivänä tuottava\ntuolle hevoselle kuoleman.\n\nSe ei ole erikoisen nopea, mutta luulen sen sentään vievän minut\nkautta Pyhän maan. Sillä on vain yksi vika. Sen häntä on hakattu\npoikki, tai on se muutoin istahtanut liian rutosti, ja kärpäsiä\nvastaan sen siis täytyy taistella kantapäillään. Tuo on kyllä kaikki\npaikallaan, mutta kun se koettaa takajalallaan potkaista kärpäsen\npäälaeltaan, niin on siinä jo liiaksi vaihtelua. Jonain päivänä sille\nvielä käy siitä huonosti. Se hairailee myös taapäin ja koettaa purra\nminua sääriin. Siitä minä en tosin erikoisesti välitä, minä vain en\npidä siitä, että hevonen on niin tuttavallinen.\n\nLuullakseni oli tämän eläimen omistajalla siitä väärä mielipide.\nHänen käsityksensä mukaan se oli yksi noita tulisia kesyttämättömiä\nratsuja, mutta sen luontoinen se ei ole. Minä tiedän, että se oli\narabialaisen käsitys asiasta, sillä kun hän Beirutissa toi hevosen\ntarkastettavaksi, nyki ja nyki hän ohjaksista ja huusi arabian\nkielellä \"hoi! mitä sinä? aiotko sinä juosta tiehesi, hurja elukka\nja katkaista kaulasi?\" vaikk'ei hevonen koko aikana tehnyt tämän\ntaivaallista, vaan ainoastaan näytti siltä, kuin olisi se tahtonut\nnojautua jotain tukea vastaan ja miettiä. Aina kun se ei mitään\nsäikähtele tai tavoittele kärpäsiä, haluaa se nytkin tehdä samoin.\nKuinka omistaja mahtaisi ällistyä, jos hän sen tietäisi!\n\nOlemme tänään olleet historiallisessa seudussa. Päiväsydännä\nleiriydyimme kolmeksi tunniksi ja söimme lunshimme Meksehissä lähellä\nLibanonin vuorten ja Jebelel Kuneiyisehin yhtymäkohtaa ja katselimme\nalas Libanonin suunnattoman tasaiseen, puutarhan kaltaiseen laaksoon.\nTänä yönä on leirimme lähellä samaa laaksoa ja näemme sitä sangen\nlaajalta. Voimme nähdä Hermonin pitkän, valaan selän tavoin kaartuvan\nlaen kohoavan idässä kukkulain takaa. \"Hermonin kaste\" putoo nyt\npäällemme ja teltat ovat siitä jo melkein likomärät.\n\nEdessä päin ja korkeammalla laaksossa näemme kiikarilla. Baalbekin,\nluulon mukaan raamatun Baal-Gadin, ihmeteltäväin raunioitten hämärät\nulkopiirteet. Joosua ja eräs toinen mies olivat ne kaksi vakoojaa,\njotka Israelin lapset lähettivät tähän Kanaanin maahan hankkimaan\nsiitä tietoja -- tarkoitan, että he olivat ne kaksi vakoojaa, jotka\ntoivat siitä suotuisia tietoja. He toivat mukanaan muutamia näytteitä\ntämän maan rypäleistä, ja lasten kuvakirjoissa heidät aina kuvataan\nkantamassa korennolla välillään hirmuisen suurta rypälekimppua,\njolla olisi kuormannut kokonaisen aasikaravaanin. Sunnuntaikirjat\nliioittelevat hiukan. Rypäleet ovat vielä tänä päivänäkin mitä\nparhaita, mutta kimput eivät sentään ole juuri niin suuria kuin\nkuvissa. Hämmästyin ja loukkaannuinkin nähdessäni ne, sillä nuo\nvaltavan suuret rypälekimput olivat olleet lapsenuskoni kaikkein\nrakkaimpia kuvitelmia.\n\nJoosua toi edulliset raportit ja Israelin lapset jatkoivat matkaa,\nMooses hallituksen esimiehenä ja Joosua komentaen armeijaa, johon\nkuului kuusisataatuhatta miestä. Naisia ja lapsia ja siviilimiehiä\noli lukematon lauma. Koko tästä valtavasta joukosta ei kukaan muu\nkuin nuo molemmat uskolliset vakoojat elänyt niin kauan, että olisi\nsaanut astua jalallaan Luvattuun maahan. He ja heidän jälkeläisensä\nvaelsivat neljäkymmentä vuotta erämaassa ja sitten Mooses, tuo\nlahjakas sotilas, runoilija, valtiomies ja filosofi, lähti ylös\nPisgah'ille ja sai siellä salaperäisen loppunsa. Ei kukaan tiedä,\nkunne hän haudattiin -- sillä\n\n    ... \"ei kenkään kaivanut sitä hautaa,\n    Eikä kenkään koskaan nähnyt sitä --\n    Sillä Jumalan pojat käänsivät turpeen\n    ja laskivat sinne kuolleen miehen!\"\n\nSitten Joosua alkoi kauhean sotaretkensä ja kulki kautta maan\nkuin hävityksen henki Jerikosta aina tänne Baal-Gadiin saakka.\nHän teurasti kansan, tuhosi heidän vainionsa ja hävitti heidän\nkaupunkinsa maan tasalle. Hän tuhosi kolmekymmentäyksi kuningastakin.\nMutta sukupuuttoon hän tuskin kuitenkaan sai heitä hävitetyksi, sillä\nniihin aikoihin oli aina runsaasti kuninkaita, jopa liikenemään\nsaakka. Mutta kolmekymmentäyksi kuningasta hän joka tapauksessa\nhävitti ja jakoi heidän valtakuntansa israelilaisten kesken. Hän\njakoi tämän laaksonkin, joka leviää tässä edessämme, joten siis se on\naikanaan ollut juutalaista aluetta. Mutta juutalaiset ovat jo aikoja\nsitten hävinneet siitä.\n\nTuolla takanapäin, tunnin matka täältä, kuljimme arabialaisen kylän\nläpi, joka oli rakennettu kivisistä pakkalaatikoista (ne ovat sen\nnäköisiä) ja siinä oli Noan hauta lukkojen takana. (Noa oli se, joka\narkin rakensi.) Näiden vanhain kukkulain ja laaksojen yli uiskenteli\nkerran arkki, joka sisälsi kaikki, mitä oli hävinneestä maailmasta\njäänyt.\n\nEn tahdo puolustella sitä, että annan nämä seikkaperäiset tiedot.\nAinakin joillekuille lukijoistani ne ovat uutisia.\n\nNoan hauta on rakennettu kivestä ja pitkällä kivirakennuksella\nkatettu. Bakshiishilla pääsimme sisään. Rakennuksen täytyy olla\npitkä, sillä vanhan arvoisan purjehtijan hauta on kahtasataa ja\nkymmentä jalkaa pitkä! Siltä se on vain nelisen jalkaa leveä ja\nnelisen korkea. Hän mahtoi luoda varjon kuin ukkosenjohdatin.\nTodistusta, että tämä on oikea paikka, johon Noa haudattiin, voivat\nepäillä vain erikoisen epäuskoiset ihmiset. Todistus on kylläkin\nmutkaton. Noan poika Sem oli hautajaisissa saapuvilla ja näytti\npaikan jälkeläisilleen, jotka jättivät tiedon perintönä heidän\njälkeläisilleen ja siten on tieto kulkemat perintönä suorassa\nlinjassa polvesta polveen aina tähän päivään saakka. Oli hauska tehdä\nnäin kunnianarvoisan suvun jäsenen tuttavuutta. Se oli asia, josta\nsaattoi ylpeillä. Melkein kuin olisi ollut tuttu Noan itsensä kanssa.\n\nNoan ikimuistettavaa matkaa kohtaan olen tästä lähin aina tunteva\npersoonallista mielenkiintoa.\n\nJos milloinkaan on ollut sorrettua kansaa, niin on se tämä, jonka\nnäemme ympärillämme Ottomaanisen valtakunnan kahlehtimana. Soisin,\nettä Eurooppa antaisi Venäjän tuhota Turkkia hiukkasen -- ei paljoa,\nmutta sen verran kuitenkin, että paikkaa olisi vaikea enää löytää\nilman taikasauvaa tai sukelluskelloa. Syyrialaiset ovat hyvin\nköyhiä, mutta siitä huolimatta heitä ruhjoo verotusjärjestelmä,\njoka olisi saattanut suunniltaan minkä toisen kansan tahansa.\nViime vuonna heidän veronsa totisesti jo olivat kylläkin raskaat\n-- mutta tänä vuonna niitä on lisätty niillä veroilla, jotka ennen\nnälkäaikoina poistettiin. Kaiken tämän päälliseksi hallitus on\nottanut kymmenyksen maan kaikesta tuotannosta. Tämä on vain toinen\npuoli asiasta. Pashalikin pasha ei huoli nähdä sitä vaivaa, että\nasettaisi veronkantajat. Hän laskee, paljonko kaikkien näiden verojen\npitäisi jossain piirissä tuottaa. Sitten hän antaa kannon vuokralle.\nHän kutsuu rikkaat kokoon, enimmän tarjoava saa koko jutun, maksaa\npashalle paikalla ja myy sitten vähin erin pienemmille verenimijöille\nja nämä vuorostaan oikealle rosvolaumalle vielä pienempiä\nverenimijöitä. Nämä viimeksimainitut pakottavat talonpojan tuomaan\nvähät viljansa kylään omalla kustannuksellaan. Se sitten punnitaan,\neri verot erotetaan pois ja loput annetaan viljelijälle itselleen.\nMutta veronkantaja lykkää tämän velvollisuuden päivästä päivään ja\nviljelijän perhe sillä välin on nälkään nääntymäisillään. Lopulta\nköyhä raukka, joka tietenkin kylläkin hyvin ymmärtää yskän, sanoo:\n\"Ota neljäsosa -- ota puolet -- ota kaksikolmannesta siitä, jos\ntahdot, ja laske minut menemään!\" Se on mieltä kuohuttavaa nylkemistä.\n\nLuonnostaan nämä ihmiset ovat hyväsydämisiä ja älykkäitä, ja jos\nhe saisivat valistusta ja vapautta, tulisi heistä onnellinen ja\ntyytyväinen kansa. Usein he kääntyvät muukalaisen puoleen kysyäkseen,\neikö suuri maailma kerran tule heitä pelastamaan. Sulttaani on\nEnglannissa ja Pariisissa tuhlannut rahaa kuin vettä, ja hänen\nalamaisensa saavat nyt kärsiä seuraukset.\n\nTämän laatuinen leirikomento saa minut aivan ymmälle. Nyt meillä on\nsaapaspihdit ja kylpyamme, eivätkä kaikki kuormamuulien kantamat\nsalat vielä ole tulleet ilmi. Mitähän tämän jälkeen?\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nPatriarkallisia tapoja -- Suurenmoinen Baalbek -- Kertomus raunioista\n-- Nimensä ikuistajia nekin -- Pyhiinvaeltajain uskollisuus lain\nkirjaimelle -- Bileamin aasin kunnioitettu lähde.\n\n\nIkävä viiden tunnin ratsastusmatka Libanonin laakson poikki\nauringonpaisteessa. Se ei sitten ollutkaan juuri niin puutarhamainen\nkuin vuorenrinteeltä nähden näytti. Se oli erämaata, rikkaruohojen\npeittämää karuutta, jolla oli vahvassa miehen nyrkin kokoisia kiviä.\nSiellä täällä maanasukkaat olivat kynsineet maata ja kasvattaneet\nkitukasvuisen laihon, mutta enimmäkseen laaksoa hallitsi kourallinen\npaimenia, joiden laumat tekivät, mitä niiltä kunnolla saattoi vaatia\nravintonsa hankkiakseen, mutta edellytykset olivat huonot. Näimme\ntien vieressä vähän väliä kömpelöitä kivikasoja ja älysimme, että\nne olivat rajapyykkejä, arvatenkin Jaakobin aikuisia. Ei näkynyt\nkivimuureja, aitoja, ei pensasaitoja, ei mitään muuta kuin nämä\nvähäpätöiset kivikasat ihmisten maita toisistaan erottelemassa.\nIsraelilaiset pitivät niitä vanhoina patriarkallisina aikoina\npyhinä, ja sama on näitten arabialaistenkin laita, jotka heistä\nsuoraan polveutuvat. Tavallisen älykäs amerikkalainen hyvin nopeaan\nmelkoisesti laajentaisi maataan, kun rajat olisivat näin hatarat. Se\nei hänelle maksaisi muuta kuin jonkun verran ylimääräistä käsityötä\nyön pimeydessä.\n\nNäiden ihmisten aurat ovat vain teroitettuja seipäitä, samanlaisia\nsiis, joilla Abrahamkin kynti, ja vehnänsäkin he pohtivat yhä samalla\ntavalla kuin hän -- kasaavat sen talonsa katolle ja sitten viskovat\nsitä lapiolla ilmaan, kunnes tuuli on puhaltanut pois akanat. He\neivät koskaan keksi mitään, eivätkä koskaan opi mitään.\n\nMeillä oli mainio mailin kestävä kilpa-ajo kameelin selässä\nistuvan arabialaisen kanssa. Toiset hevosista olivat nopeat ja\nniiden ennätykset olivat hyvät, mutta kameeli juosta hölskytti ja\npysyi niiden rinnalla paljoakaan vaivaamatta itseään. Kaikkien\nasianomaisten kiljuminen ja huuteleminen, piiskaaminen ja\nlaukkaaminen teki siitä hauskan; kiihoittavan ja erikoisen meluisan\nkilpa-ajon.\n\nKello yhdentoista aikaan sattuivat silmämme Baalbekin seiniin\nja pylväihin, ja siinä olivat edessämme jalot rauniot, joiden\nhistoria on suljettu kirja. Se on seisonut siinä tuhansia vuosia\nmatkustajain ihmeenä ja ihailtavana, mutta ken sen rakensi ja koska\nse rakennettiin, nämä ovat kysymyksiä, joihin ehkä ei saada koskaan\nvastausta. Yksi asia on kuitenkin sangen varma. Sen suunnittelun\nsuurenmoisuuden ja työn sirouden vertaista, jonka Baalbekin\ntemppeleissä näkee, eivät ihmiskädet ole voineet sen koommin\nainoassakaan työssään aikaan saada kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa.\n\nSuuri Auringon temppeli, Jupiterin temppeli ja monta pienempää\ntemppeliä on yhdessä ryhmässä keskellä viheliäistä Syyrian kylää,\nnäyttäen kylläkin oudoilta moisessa halvassa seurassa. Temppelit\non rakennettu jykevälle alustalle, joka melkein kantaisi vuoren.\nKäytetyt ainekset ovat kivipaasia, omnibusin kokoisia -- hyvin\nvähän, tuskin ensinkään, on kirvesmiehen työkaluarkkua pienempiä\n-- ja näissä alusrakennuksissa on muuratuita tunneleita, joiden\nläpi rautatiejuna mahtuisi kulkemaan. Ei ole ihme, että Baalbek\ntämmöisillä perustuksilla on niin kauan säilynyt. Auringon temppeli\non lähes kolmensadan jalan pituinen ja sadankuudenkymmenen jalan\nlevyinen. Sen kehässä oli viisikymmentäneljä pylvästä, mutta vain\nkuusi on enää pystyssä -- muut makaavat murtuneina tyvensä ympärillä\nsekavissa ja maalauksellisissa kasoissa. Nuo kuusi patsasta ovat\ntäydelliset, samoinkuin niiden jalustatkin ja korinttilaiset\nkapiteelit ja simssit -- ja kuutta komeampaa pilaria ei ole\nmaailmassa. Pylväät ja simssi ovat yhteensä yhdeksänkymmenen jalan\nkorkuiset -- tosiaan valtava korkeus rivipatsaille -- eikä katsoja\nkuitenkaan muuta muistaa kuin niiden kauneuden ja sopusuhtaisuuden\nniitä silmäillessään. Pylväät näyttävät hoikilta ja siroilta,\nsimssi hienoine kuvanveistoksineen on kuin upeaa stukkityötä. Mutta\nkun olette katselleet korkeutta kohti silmänne väsyksiin asti,\nluotte katseen niihin suuriin pylväänjäännöksiin, joitten keskellä\nseisotte, ja huomaatte, että ne ovat kahdeksan jalkaa läpimitaten. Ja\nniiden seassa makaa kauniita, pienen mökin kokoisia kapiteeleja. Ja\nniinikään yksityisiä, mitä jaloimmin veisteltyjä kivilaakoja, joiden\nvahvuus on neljästä viiteen jalkaan ja jotka täydelleen peittäisivät\ntavallisen arkihuoneen lattian. Ja te ihmettelette, mistä nämä\nhirmuiset kappaleet ovat tulleet, ja vasta vähän aikaa ajateltuanne\nkäsitätte, että tuo ilmava ja siro rakennus, joka kohoo yllänne,\nonkin tehty samanlaisista. Se tuntuu aivan luonnottomalta.\n\nJupiterin temppeli on pienempi raunio kuin tämä, josta yllä olen\npuhunut, ja kuitenkin on sekin suunnaton. Se on säilynyt verraten\nhyvin. Yksi rivi pylväitä, jossa on yhdeksän pylvästä, seisoo\nmelkein vahingoittumattomana. Niiden korkeus on kuusikymmentäviisi\njalkaa ja ne kannattavat jonkinlaista porttaalia eli kattoa, joka\nyhdistää ne rakennuksen kattoon. Tämä porttaali on koottu valtavista\nkivilaa'oista, jotka ovat alapuolelta niin hienosti veistellyt, että\nne maasta katsoen näyttävät freskolta. Yksi tai pari näistä laa'oista\non pudonnut maahan, ja jälleen ihmettelin, eivätkö todellakaan\nnämä jättiläismäiset veistellyt kallionkappaleet, jotka vieressäni\nmakasivat, olleet suurempia kuin nuo pääni päälliset. Temppelin\nsisustan ornamentit olivat mitä taidokkaimmat ja valtavan suuret.\nMikä rakennustaiteellisen kauneuden ja suuruuden ihme tämä rakennus\nmahtoikaan olla, kun se oli uusi! Ja minkä kauniin taulun se ja sen\nvielä mahtavampi toveri mahtavine rauniosekasortoineen yhä vielä\nkuutamossa tarjoavat!\n\nEn voi käsittää, kuinka nämä suunnattomat kivilohkareet saatiin\nlouhimoista tänne kulkemaan ja kuinka ne voitiin nostaa noihin\nhuimaaviin korkeuksiin, joissa ne nyt temppeleissä ovat. Ja kuitenkin\novat nämä veistetyt paadet kooltaan vähäpätöisiä verrattuina niihin\nkarkeasti hakattuihin paasiin, joista suuren temppelin leveä alusta\non rakennettu. Yksi osa tätä alustaa on kahta sataa jalkaa pitkältä\nmuodostettu raitiovaunun kokoisista kivistä ja suuremmistakin. Niitä\nkannattaa kymmenen tai kahdentoista jalan korkuinen seinä. Minä\npidin jo näitä isoina kivinä, mutta ne jäivät aivan mitättömiksi\nverrattuina paasiin, joista eräs toinen osa siltamaa oli rakennettu.\nNäitä oli kolme, ja mielestäni olivat ne kukin yhtä pitkät kuin kolme\nperättäin asetettua raitiovaunua, mutta tietysti ne ovat kolmatta\nosaa leveämmät ja kolmatta osaa korkeammat kuin raitiovaunu. Ehkä\nkaksi peräkkäin asetettua kaikkein suurinta rautatien tavaravaunua\nantaisi koosta paremman käsityksen. Yhteensä on näiden kolmen kiven\npituus lähes kaksisataa jalkaa. Sivujen leveys on kolmetoista\njalkaa. Kahden pituus on 64 jalkaa kummankin, yhden 69. Ne on\njykevään seinään sovitettu parikymmentä jalkaa korkealle maasta.\nSiinä ne ovat, mutta kuinka ne on sinne saatu, siihen ei ole helppo\nlöytää vastausta. Kaikki nämä kivet ovat tarkkaan ja kauniisti\nyhteen liitetyt. Varmaan Baalbekissa ennen muinoin asui jumalia tai\njättiläisiä.\n\nKävimme kivilouhoksessa, josta Baalbekin paadet oli tuotu. Se oli\nnoin neljännesmailin päässä ja alempana. Suuressa kuopassa oli\nraunioiden suurimman kiven kumppani. Se makasi siinä aivan siten\nkuin tuon vanhan unhotetun ajan jättiläiset olivat sen jättäneet,\nkun heidät täältä kutsuttiin -- ja maannee samoin vielä tuhansia\nvuosia eteenkin päin kaunopuheliaana muistuttajana semmoisille,\njotka mielellään halveksivat ennen heitä eläneitä. Siinä makaa\ntämä suunnaton paasi, tahoiltuna ja valmiina rakentajalle --\nyhtenä ehyenä kappaleena, jonka paksuus ja leveys ovat neljätoista\nja seitsemäntoista jalkaa, pituus taas muutama tuuma vaille\nseitsemänkymmentä! Kahdet vaunut mahtuisivat sen pintaa rinnan\nkulkemaan ja vielä jäisi tyhjää tilaa sen verran, että mies tai pari\nmahtuisi kulkemaan kummallakin puolella.\n\nOlisi melkein voinut vannoa, että kaikki John Smithit ja Georg\nWilkinsonit ja muut pienet mitättömyydet, mitä on Suuren Suolajärven\nja Baalbekin välillä, kirjoittaisivat pienet nimipahasensa Baalbekin\nsuurenmoisten raunioitten seiniin ja perään vielä kaupungin,\nkauntin ja valtionkin, mistä ovat. Vahinko, etteivät jotkut suuret\nrauniot hautaa allensa jotakuta näistä itikoista ja peloita muita\nheidän kaltaisiaan, etteivät he milloinkaan enää hankkisi nimelleen\nkuuluisuutta riipustelemalla sitä seiniin ja muistomerkkeihin.\n\nOikeastaan oli meillä Damaskoon kolmen päivän matka, niin kurjat\nolivat ne eläinrauniot, joilla ratsastimme. Mutta meidän oli pakko\nkulkea tuo matka vähemmässä kuin kahdessa päivässä. Se oli pakko\nsiitä syystä, ettei kolme pyhiinvaeltajaamme suostunut matkustamaan\nsabattina. Olimme kaikkikin aivan halukkaita pyhittämään sabatit,\nmutta on tilaisuuksia, jolloin on synti pitää kiinni kaikin puolin\noikeutetun pyhän lain _kirjaimesta_, ja niin oli nyt asian laita.\nRukoilimme uupuneiden, pahoin pideltyjen hevosten puolesta ja\nkoetimme osoittaa, että niiden uskollinen apu ansaitsi palkaksi\nhyvää kohtelua ja niiden kohtalo sääliä. Mutta koska on omahyväisyys\ntuntenut sääliä? Mitä merkitsi se, että muutamain liiaksi\nrasitettujen elukkain vaivoja jatkettiin muutamalla pitkällä tunnilla\n-- kun näiden ihmissielujen autuus oli kysymyksessä? Meidän seuramme\nei ollut semmoista seuraa, josta saattoi toivoa saavansa korkeampaa\nkunnioitusta uskontoa kohtaan uskon tunnustajien esimerkkinä. Me\nsanoimme, että Vapahtaja, joka sääli sieluttomia eläimiä ja opetti,\nettä härkä on pyhänäkin kaivosta nostettava, ei olisi hyväksynyt\ntämänkaltaista pikamarssia. Me sanoimme, että \"pitkä trippi\" oli\nuuvuttava ja siitä syystä vaarallinen kesän polttavassa kuumuudessa,\nvaikkapa kuljettiin vain tavallisiakin päivämatkoja, ja että jos me\nitsepintaisesti jatkoimme tämmöistä tuimaa kulkua, niin ehkä jotkut\nsen johdosta sairastuisivat maassa vallitseviin kuumeihin. Ei mikään\nvaikuttanut pyhiinvaeltajiin. Heidän _täytyi_ pyrkiä eteenpäin.\nVaikka kuolisivat miehet, vaikka kuolisivat hevoset, heidän täytyi\npäästä Pyhään maahan seuraavalla viikolla ilman minkäänlaista\nsabatin rikkomusta tahranaan. He siis olivat valmiit tekemään syntiä\nuskonnollisen lain henkeä vastaan voidakseen sen kirjaimen pitää.\nAivan suotta oli heille huomauttaa, että \"kirjain\" tappaa. Puhun\nnyt persoonallisista ystävistä, miehistä, joista pidän, miehistä,\njotka ovat hyviä kansalaisia, jotka ovat kunniallisia, rehellisiä,\ntunnollisia, mutta joiden käsitys Vapahtajan uskonnosta minusta on\nnurja. Armotta he läksyttävät meitä puutteittemme vuoksi ja joka\nilta kutsuvat meidät kokoon ja lukevat meille testamentista lukuja,\njotka huokuvat paljasta lempeyttä, armeliaisuutta ja sääliä. Ja\nsitten he koko seuraavan päivän istuvat kuin liimatut satuloissaan\naina näiden rosoisten vuorien laelle saakka ja aivan juurelle saakka\nniinikään. Testamentin lempeyttä ja armeliaisuutta ja sääliäkö\nsovittaa ponnistelevaan, riutuneeseen ja uupuneeseen hevoseen?\n-- Lorua -- ne kuuluvat Jumalan luomille ihmisille, eivät Hänen\nsieluttomille elukoilleen. Mitä pyhiinvaeltajat vain suvainnevatkin\ntehdä, kunnioitus heidän melkein pyhää olentoaan kohtaan vaatii, että\nminä sallin sen tapahtua -- mutta oi kuinka mielelläni soisin saavani\nkiinni jonkun toisen retkikunnan jäsenistä ratsastamassa hevosellaan\njollekulle näistä uuvuttavista kukkuloista vaikka vain kerrankin!\n\nOlemme antaneet pyhiinvaeltajille monta hyvää esimerkkiä, joista\nheillä voi olla hyötyä, mutta se on hukkaan heitettyä hyvyyttä. He\neivät ole kuulleet meidän virkkavan kenellekään heistä ainoatakaan\npahaa sanaa, mutta _he_ ovat riidelleet kerran tai pari. Meitä\nhuvittaa kuulla heidän sitä tekevän, he kun ovat meitä läksyttäneet.\nHeti ensi työkseen he Beirutissa maihin tullessaan veneessä\nriitelivät. Minä olen sanonut pitäväni heistä -- mutta joka kerta kun\nhe läksyttävät minua luennoillaan, saavat he painetun vastauksen.\n\nEi sillä hyvä, että he pakottivat ajamaan kaksinkertaiset\npäivämatkat, vaan vielä he poikkesivat syrjään valtatiestä ja tekivät\nsuuren mutkan käydäkseen eräällä lähdepahasella, jota sanottiin\nFigiaksi, ja syynä oli se; että Bileamin aasi oli siitä kerran\njuonut. Me siis teimme vaan taivalta kautta kamalain kukkulain ja\nerämaitten ja paahtavan auringonpaisteen ja sitten kauas yön selkään\netsien lätäkköä, joka on kuulu Bileamin aasista, kaikista meidän\nkaltaisten pyhiinvaeltajain suojeluspyhästä. Muistikirjassani on vain\ntämä:\n\n    \"Ratsastimme tänään kaikkiaan kolmetoista tuntia osaksi erämaata,\n    osaksi paljaita ikäviä mäkiä ja lopuksi jylhiä vuorisia seutuja\n    ja leiriydyimme yhdentoista aikaan yöllä kirkkaan joen partaille\n    lähellä erästä syyrialaista kylää. En tiedä sen nimeä -- en\n    tahdokaan tietää -- tahdon nukkumaan. Kaksi hevosta rampana\n    (minun ja Jackin), muut kovin uupuneet. Jack ja minä kävelimme\n    kolme tai neljä mailia yli mäkien ja talutimme hevosia. --\n    Vaivaisen lystiä.\"\n\nKaksi- tai kolmetoista tuntia satulassa on kristillisessäkin maassa\nja kristillisessä ilmastossa ja hyvällä hevosella väsyttävä matka.\nMutta Syyrian kaltaisessa uunissa, rääsyisessä satulassa, joka on\nkuin lusikka ja luistelee edes ja takaisin kyljeltä kyljelle ja\nyleensä joka tavalla, ja hevosella, joka on uupunut ja rampa ja\njota kuitenkin on piiskattava ja kannustettava melkein hetkeksikään\nhellittämättä koko päivän, kunnes veri kyljistä tihkuu, ja kun\nomatuntonne rankaisee teitä joka kerran kun lyötte, jos olette\npuoleksikaan mies -- se on matka, jota on muisteltava mielen\nkatkeruudella ja mahtipontisesti sadateltava enemmän kuin puolet\ntavallisesta ihmiseniästä.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\nOtteita muistikirjastani -- Mahometin paratiisi ja piplian -- Kaunis\nDamasko, maailman vanhin kaupunki -- Itämaisia näkyjä tässä vanhassa\nkaupungissa -- Damaskon raitioliikenne -- Pyhän Paavalin kääntymys\n-- Se \"katu, jota sanotaan suoraksi\" -- Mahometin hauta -- Miten\nkristittyjä vihataan -- Kuinka muhammedilaiset pelkäävät saastutusta\n-- Naamanin talo -- Spitaalitaudin kauhut.\n\n\nSeuraava päivä oli kerrassaan ilkityö sekä ihmisiä että hevosia\nkohtaan. Se oli toinen kolmentoista tunnin taival (mukaan\nluettuna tunnin päivällislepo). Tie oli karuimpia kalkkivuoria ja\npaljaimpia rotkoja mitä Syyriakaan voi tarjota. Kuumus väreili\nilmassa kaikkialla. Rotkoissa melkein tukahduimme polttavassa\nilmassa. Korkealla maalla oli kalkkivuorien heijastus häikäisevä.\nJulmaa oli hoputtaa rampoja hevosia, mutta ei auttanut, kun oli\npäästävä Damaskoon lauantai-iltana. Näimme vanhoja hautoja ja\ntyyliltään omituisia temppeleitä, joita oli louhittu kovaan kallioon\näkkijyrkänteitten seinään korkealle päämme päälle, mutta emme\njoutuneet emmekä jaksaneet kiivetä sinne ylös niitä tutkimaan.\nMuistikirjani karut lauseet riittäkööt tämän päivän muista\nkokemuksista:\n\n    \"Lähdimme leiristä k:lo 7 e.pp. ja kuljimme kammottavan taipaleen\n    Zeb Danan laakson kautta ja rosoisten vuorten poikki -- hevoset\n    ontuen ja tuo arabialainen kiljukurkku, joka on melkein ainoa,\n    joka laulaa, ja joka kantaa vesipusseja, aina tuhannen mailia\n    edessäpäin, tietysti, eikä vettä, mitä juoda -- eikö hänestä\n    _koskaan_ lähde henki? Kaunis joki rotkossa, kahden puolen\n    taajassa granaattiomena-, viikuna-, öljypuu- ja kvittenitarhoja,\n    ja lepäsimme päiväsydännä tunnin Figiassa Bileamin aasin kuululla\n    lähteellä, joka on Syyrian lähteistä toinen suuruudeltaan\n    ja jonka vesi on kylmintä, mitä on Siperian ulkopuolella --\n    matkaoppaissa ei sanota, joiko Bileamin aasi koskaan tästä\n    lähteestä -- joku ehkä on pyhiinvaeltajia narrannut. Uimme siinä\n    -- Jack ja minä. Yhden sekunnin vain -- vesi jäistä. Se on Abana\n    joen päälähde -- se laskee siihen puolen mailin päässä tästä.\n    Kaunis paikka -- jättiläispuita ympäriinsä -- _niin_ varjoisaa ja\n    viileää, kun vain pysyisi hereillä -- suuri virta kuohuu koskena\n    aivan vuoren alta. Sen päällä on sangen vanha raunio, jolla ei\n    ole tiettyä historiaa -- otaksutaan siinä palvellun lähteen\n    jumalaa tai Bileamin aasia tai jotain muuta. Viheliäinen kylä\n    ihmissyöpäläisineen lähteen luona -- repaleita, likaa, kuoppaisia\n    poskia, taudin kalpeutta, mätähaavoja, esiinpistäviä luita,\n    silmissä tylsä, tuskallinen surkeus ja jokainen kaunopuhelias\n    suoni ja lihas päästä jalkaan ilmaisten kalvavaa nälkää. Kuinka\n    he hyökkäsivät luun kimppuun, kuinka he purivat leipään, jonka\n    heille annoimme! Kun näitä tämän kaltaisia hyörii ympärillä ja\n    vahtii joka suupalaa ahnain silmin ja vaistomaisesti nielaisee\n    joka kerran, kun me nielemme, ikäänkuin luullen noitten armaitten\n    palain luistavan alas heidän omasta kurkustaan -- kiiruhtakaa\n    karavaania -- en ainoatakaan ateriaa enää voi nautinnolla syödä\n    tässä surkeassa maassa. Ja kun ajattelen, että meidän vielä\n    täytyy kolme viikkoa syödä kolmesti päivässä _tämmöisissä_\n    oloissa -- se on vielä kovempi rangaistus kuin ratsastaa koko\n    päivä auringonpaisteessa. Yleisössämme on kuusitoista nälkäistä\n    lasta, joiden ikä on yhdestä kuuteen vuoteen, eivätkä niiden\n    sääret ole luudan vartta vahvemmat. Läksimme lähteeltä k:lo 1\n    j.pp. (lähde poikkeutti meidät ainakin kaksi tuntia syrjään)\n    ja saavuimme sille paikalle, josta Mahomet katseli Damaskoa,\n    siksi ajoissa, että mekin saatoimme kunnolla katsella kaupunkia,\n    ennenkuin täytyi lähteä liikkeelle? Väsyneitäkö? Kysykää\n    tuulilta, jotka kaukana tähteitä sirottelivat merelle.\"\n\nPäivän räikeän paisteen vienontuessa hämäräksi katselimme allamme\nleviävää taulua, joka on kuulu kautta maailman. Luullakseni olen\nainakin neljäsataa kertaa lukenut, että kun Mahomet halpana\nkameelinajajana saapui tälle paikalle ja ensi kerran katseli\nDamaskoa, lausui hän kuuluksi tulleet sanat. Hän sanoi, ettei\nihmisen ole suotu päästä muuta kuin yhteen paratiisiin ja että hän\nmieluummin meni taivaalliseen. Hän sen vuoksi istui tähän ja katseli\nsilmäinsä iloksi tätä maallista Damaskon paratiisia ja lähti sitten\npois sen porttien sisäpuolelle astumatta. Mäelle on rakennettu torni\nilmaisemaan paikkaa, jossa hän seisoi.\n\nDamasko _on_ kaunis vuorelta nähden. Se on kaunis rehevään\nkasvullisuuteen tottuneiden ulkomaalaistenkin mielestä, ja voin\nhelposti ymmärtää, kuinka sanomattoman kaunis se mahtaa olla\nsilmissä, jotka ovat tottuneet vain Jumalan hylkäämän Syyrian\nkaruuteen ja autiuteen. Luulisipa todella syyrialaisen joutuvan\nhaltioihinsa hurjasta ihastuksesta tämmöisen taulun ensi kerran\navautuessa hänen eteensä.\n\nKorkealta mäeltä näkyy edessä ja alla muuri alakuloisia vuoria,\njoilla ei mitään kasva, räikeän helottavina auringonpaisteessa.\nVuorimuuri aitaa helmaansa tasaisen kellervän hiekkaerämaan,\njoka on sileä kuin sametti ja jolla risteilee hienoina viivoina\ntien tapaisia, joilla kameelijonoja ja vaeltavia ihmisiä matelee\nhiljalleen eteenpäin. Aivan erämaan keskellä on aaltoileva ala\nvihantaa lehvää ja aivan sen sydämeen on pesinyt suuri valkoinen\nkaupunki, hohtaen kuin helmistä ja opaaleista muodostunut saari\nsmaragdimeressä. Semmoinen on se taulu, joka siinä leviää etäällä\nallanne, kaukaisuuden vienous sävyillään, auringonpaisteen\nihannoimana, voimakkaat vastakohdat vaikuttavuuttaan kohentamassa,\nja yllä ja ympärillä levollisuuden raukaisevaa tuntua, joka antaa\nsille henkevyyttä ja saa sen paremminkin näyttämään kauniilta\nkangastukselta niistä salaperäisistä maailmoista, joissa unissamme\nkäymme, kuin karkean, arkimielisen pallomme todellisuudelta. Ja\nkun muistelette, kuinka päättömät taipaleet olette saaneet kulkea\npäivän polttamaa, näännyttämää, hietaista, kaihoista, rumaa, ikävää,\ninhottavaa maata tänne päästäksenne, niin on se teidän mielestänne\nkaunein, kauneistakin kaunein taulu, mikä on koskaan ihmissilmää\nlumonnut kautta avaran maailmankaikkeuden! Jos minun pitäisi käydä\nDamaskossa toisen kerran, niin leiriytyisin Mahometin kukkulalle\nviikoksi ja lähtisin sitten tieheni. On aivan suotta lähteä muurien\nsisäpuolelle. Profeetta menetteli tietämättään sangen viisaasti, kun\nhän päätti olla käymättä Damaskon paratiisissa.\n\nOn olemassa kunnianarvoisa vanha perintätieto, että muka se suunnaton\npuutarha, jonka keskellä Damasko on, oli Edenin puutarha, ja uuden\najan kirjailijat ovat kokoilleet paljon todistuksia osoittaakseen,\nettä se todella oli Eden ja että Farpar ja Abana ovat ne \"kaksi\njokea\", jotka kastelivat Aatamin paratiisia. Saattaa ollakin niin,\nmutta ei se nyt ole mikään paratiisi ja yhtä mielellään oleskelee ken\ntahansa sen ulkopuolella kuin muurien sisäpuolellakin. Se on niin\nkoukkuinen ja ahdas ja likainen, ettei tahdo voida käsittää olevansa\nsiinä loistavassa kaupungissa, jonka kukkulalta näki. Korkeat maasta\ntehdyt muurit estävät näkemästä puutarhoja, ja paratiisi on muuttunut\noikeaksi saasta- ja ja törkyruumaksi. Damaskossa on kuitenkin\nrunsaasti kirkasta puhdasta vettä ja se riittää arabialaiselle,\nettä hän pitäisi sitä kauniina ja siunattuna. Vettä on niin vähän\nauringon polttamassa Syyriassa. Amerikassa johdamme rautatiet suurien\nkaupunkiemme kautta. Syyriassa taas tiet mutkitetaan siten, että\nne kulkevat niiden riutuvain pienien lätäköiden ohi, joita siellä\nsanotaan \"lähteiksi\" ja joita ei matkalla tapaa taajemmassa kuin joka\nneljäs tunti. Mutta \"Raamatun joet\" Farpar ja Abana (paljaita puroja)\njuoksevat Damaskon läpi ja niinpä on joka talolla ja joka puutarhalla\nkimaltelevat lähteensä ja pikkupuronsa. Lehvämetsineen ja runsaine\nvesineen Damasko epäilemättä on erämaan beduiineille ihmeitten ihme.\nDamasko on vain keidas -- keidas juuri se on. Neljään tuhanteen\nvuoteen sen vedet eivät ole kuivuneet, eikä sen hedelmällisyys\nehtynyt. Nyt käsitämme, kuinka tämä kaupunki on elänyt niin kauan. Se\nei ole voinut kuolla. Niin kauan kuin vesi pysyy sille uskollisena\ntuolla ulkona ulvovan erämaan keskellä, niinkauan on Damasko pysyvä\nhengissä ilahuttaakseen uupuneen ja janoisen matkamiehen silmiä.\n\n    \"Vaikka olet yhtä vanha kuin historia itse, olet raikas kuin\n    kevään henkäys, kukoistava kuin oma ruusunumppusi ja tuoksuva\n    kuin oma oranssikukkasi, oi Damasko, idän helmi!\"\n\nDamasko on vanhempi Abrahamiakin, se on maailman vanhin kaupunki. Sen\nperusti Uz, Noan pojanpoika. \"Damaskon varhaisin historia peittyy\nharmaan muinaisuuden autereihin.\" Jos jätämme pois ne asiat, jotka\nkerrotaan vanhan testamentin yhdessätoista ensimmäisessä luvussa,\nniin ei maailmassa ole sattunut ainoatakaan tapausta, mistä on\nkirjoitettu tieto säilynyt, josta Damasko ei olisi ollut viestiä\nsaamassa. Kuinka kauas siirtynemmekin hämärään muinaisuuteen, aina\non Damasko ollut olemassa. Enemmän, kuin neljätuhatta vuotta on\njoka vuosisata kirjoituksissaan maininnut sen nimeä ja laulanut sen\nylistystä. Damaskolle ovat vuodet vain hetkiä, vuosikymmenet vain\nlenteleviä ajan hiukkasia. Se ei aikaa mittaa päivin, kuukausin\neikä vuosin, vaan valtakuntain mukaan, joiden se on nähnyt kohoavan\nja kukoistavan ja sortuvan raunioiksi. Se on kuolemattomuuden\nperikuva. Se näki Baalbekiä, Thebeä ja Efesoa perustettavan. Se näki\nnäiden kyläin kasvavan mahtaviksi kaupungeiksi ja hämmästyttävän\nmaailmaa suurenmoisuudellaan -- ja se on nähnyt niiden kukistuvan\nja jäävän autioiksi, pöllöjen ja lepakoitten tyyssijoiksi. Se näki\nisraelilaisten valtakunnan kohoavan loistoon ja taas tuhoutuvan.\nSe näki Kreikan kohoavan ja kukoistavan kaksituhatta vuotta ja\nsortuvan. Vanhoilla päivillään se näki Roomaa rakennettavan ja näki\nsen mahdillaan vallitsevan koko maailmaa, ja näki sen sortuvankin.\nGenovan ja Venezian muutamain vuosisatain mahti ja loisto olivat\nvakaalle vanhalle Damaskolle vain vähäpätöistä kipinöimistä, jota\ntuskin kannatti muistaa. Damasko on nähnyt kaikki, mitä maailmassa\non tapahtunut, ja kuitenkin se elää. Se on nähnyt tuhatkunnan\nvaltakunnan kuivat luut ja näkee vielä toisen mokoman hautaan\nvaipuvan, ennenkuin se kuolee. Vanha Damasko se oikeastaan on\n\"ikuinen kaupunki\", vaikka nimen on saanut toinen.\n\nSaavuimme kaupungin portille juuri auringon laskiessa. Syyriassa\npääsee bakshiishilla yölläkin vaikka mihin muurilla ympäröityyn\nkaupunkiin Damaskoa lukuunottamatta. Mutta Damaskolla, joka täten on\nylläpitänyt maailmassa neljätuhatta vuotta säädyllisyyttä, on paljon\nvanhoja ukkovaarimaisia käsityksiä. Katulyhtyjä ei ole ensinkään,\nvaan laki pakottaa kaikki, jotka liikkuvat yöllä ulkona, ottamaan\nlyhdyn kerallaan aivan samoin kuin ennen vanhaankin \"tuhannen ja\nyhden yön\" sankarien ja sankarittarien kuljeskellessa Damaskossa tai\ntaikamatoilla lennellessä pois Bagdadiin.\n\nTuli varsin pimeä muutama minuutti sen jälkeen, kun olimme muurien\nsisäpuolelle päässeet, ja ratsastimme pitkiä matkoja ihmeellisen\nvääriä katuja, joiden leveys oli vain kahdeksasta kymmeneen jalkaan\nja joita puutarhain korkeat savimuurit kummallakin puolella\nseurailivat. Vihdoin pääsimme paikkaan, jossa siellä täällä\nkiiteli lyhtyjä, ja tiesimme siitä olevamme tämän kumman vanhan\nkaupungin keskustassa. Pienellä kapealla kadulla, joka oli täynnään\nkuormamuulejamme ja kummallisia arabialaisia, laskeuduimme satulasta\nmaahan ja jonkinlaisesta muuriin tehdystä lävestä astuimme hotelliin.\nSeisoimme isossa liputetussa pihassa, kukkia ja sitruunapuita\nympärillämme ja keskellä valtava vesisäiliö, johon monesta torvesta\njuoksi vettä. Kuljimme pihaton poikki ja menimme huoneihin, jotka\noli varattu neljälle meistä. Molempain huoneitten välillä oli\nsuuressa marmorisessa, kivellä lasketussa välikössä säiliö, johon\npuolesta tusinasta torvesta herkeämättä juoksi kirkasta viileätä\nvettä, vuotaen kaiken aikaa säiliön laitain yli. Ei ole mitään tässä\npaahtavassa paljaassa maassa, joka olisi näöllään virkistänyt niin\nkuin tämä puhdas, lampun valossa kimalteleva vesi; ei mitään, joka\nolisi ollut niin kaunista, hyväillyt niin suloisesti korvaa kuin tämä\ntekosade sen oltua niin kauan tämmöisiä ääniä kuulematta. Huoneemme\nolivat suuret, mukavasti sisustetut ja niiden lattiatkin oli verhottu\npehmeillä, hauskan värisillä matoilla. Olipa oikein mieluista nähdä\njälleen mattojakin, sillä minä en ainakaan tiedä mitään ikävämpää,\nkuin nuo Euroopan ja Aasian hautamaiset, kivipermantoiset vieras- ja\nmakuuhuoneet. Ne saavat kaiken aikaa hautaa ajattelemaan. Kummankin\nhuoneen toisella seinällä oli koko huoneen poikki kulkeva sangen\nleveä, ilokirjainen divaani, kahta- tai viittätoista jalkaa pitkä, ja\nvastapäätä oli yhden hengen vuoteita, joissa oli jousipatjat. Suuret\npeilit ja marmoripöydät. Kaikki tämä ylellisyys oli sitä mieluisampaa\nväsyttävän päivänmatkan riuduttamille jäsenille ja aistimille, kun\nse oli aivan odottamatonta -- sillä kuka olisi voinut arvata, mitä\nturkkilaisessa kaupungissa voi itämaisia näkyjä toivoa saavansa,\nvaikkapa siinä olisi neljännesmiljoonakin asukkaita.\n\nEn oikein tiedä, mutta minä luulen, että niiden oli tapana ottaa\njuomavettä tästä molempain huoneitten välisestä säiliöstä. Se ei\nkuitenkaan mieleeni juolahtanut, ennenkuin olin polttavan pääni\nupottanut pitkälle sen viileään syvyyteen. Mutta sitten tulin\nsitä ajatelleeksi ja vaikka kylpy olikin ihana, olin kuitenkin\npahoillani, että olin tuon tehnyt, ja olin jo menossa pyytelemään\nisännältä anteeksi. Mutta kähärä villainen, hyvillä hajuilla\nhajustettu villakoira hyppeli paikalle ja näykkäsi juuri siinä\nsamassa pohkeeseeni, ja ennenkuin huomasinkaan, olin upottanut\nsen säiliön pohjaan, ja nähdessäni palvelijan tulevan siihen\nvesiruukkuineen, livistin tieheni ja jätin penikan yrittämään pois,\nmiten taisi, vaikka ei siitä tahtonut tulla mitään. Tyydytetty kosto\noli ainoa, mitä enää kaipasinkaan tunteakseni itseni täydellisen\nonnelliseksi, ja astellessani tänä ensi iltana, minkä Damaskossa\nvietimme, illallispöytään, olin minä tässä tilassa. Makailimme noilla\ndivaaneilla illallisen jälkeen pitkän ajan poltellen nargileja\nja pitkävartisia tshibukeja ja puhellen sen päivän kamalasta\nratsastusretkestä, ja tunsin silloin, mitä olin tuntenut joskus\nennenkin -- että hyvin kannattaa lopen väsyä, koska lepo sen jälkeen\ntuntuu niin sanomattoman suloiselta.\n\nAamulla lähetimme hakemaan aaseja. Kannattaa panna tähdelle, että\nmeidän täytyi _lähettää_ niitä hakemaan. Minä jo sanoin, että\nDamasko on vanha fossiili, ja niin se onkin. Vaikka missä muualla\nmeidän kimppuumme olisi hyökännyt elämöivä paljous aasinajajia,\noppaita, kaupustelijoita ja kerjäläisiä -- mutta Damaskossa vihataan\nulkolaisen kristityn näkemistäkin siihen määrään, ettei hänen\nkanssaan tahdota olla missään tekemisissä. Vielä vuosi tai pari\ntakaperin ei hänen kaikiste ollut turvallista liikkua Damaskon\nkaduilla. Se on uskonkiihkoisin muhammedilainen kiirastuli, mitä\non Arabian ulkopuolella. Siinä missä muualla näkee yhden viheriän\nhadshiturbaanin (korkeasti kunnioitettu merkki siitä, että sen\narvoisa omistaja on käynyt Mekassa pyhiinvaelluksella), näkee niitä\nDamaskossa luullakseni tusinan. Damaskolaiset ovat rumimpia ja\nhäjyimmän näköisiä roistoja, mitä olemme nähneet. Melkein kaikki\nhunnutetut naiset, mitä olemme vielä nähneet, ovat jättäneet silmänsä\nverhoamatta, mutta täällä Damaskossa melkein kaikki täydelleen\npeittävät kasvonsa tiukalla mustalla hunnulla, joka saa naisen\nnäyttämään muumiolta. Jos joskus satuimme yllättämään verhoamattoman\nsilmän, paikalla se peitettiin, etteivät kristilliset silmämme\npääsisi sitä saastuttamaan. Kerjäläiset toden totta kulkivat\nsivuitsemme pyytämättä bakshiishia. Basaareissa kaupustelijat eivät\nojennelleet tavaroitaan ja ahnaasti huudelleet \"hei Juho!\" tai\n\"näes näitä, hauadshi!\" He päinvastoin julmistivat muotonsa eivätkä\nvirkkaneet sanaakaan.\n\nKapeilla kaduilla vilisi kuin mehiläispesässä miehiä ja naisia\nkummissa itämaisissa puvuissa, ja pienet aasimme armottomain\naasipoikain hoputtamina tönivät niitä oikeaan ja vasempaan meidän\nkyntäessämme vakoa joukon läpi. Nuo vainolaiset juoksevat elukkain\nperässä luikaten ja sohien niitä monet tunnit yhteen mittaan. Aasien\ntäytyy laukata kaiken aikaa, eivätkä he siitä huolimatta milloinkaan\nväsy eivätkä jää jälkeen. Aasit joskus kompastuvat, ja me mukelsimme\nniiden pään yli kadulle, mutta mitäs muuta kuin selkään uudelleen\nja kiireesti eteenpäin. Ne kolhivat meitä teräviin nurkkiin,\nkuormankantajiin, kameeleihin ja kansalaisiin yleensä. Ja meillä oli\nniin paljon hommaa väreessämme yhteentörmäyksiä ja tapaturmia, ettei\nmeillä ollut pienintäkään tilaisuutta katsella ympärillemme. Ajoimme\nläpi puolen kaupungin ja kautta sen kuulun \"kadun, jota sanotaan\nSuoraksi\", näkemättä juuri mitään. Luumme olivat melkein nivelistään\nvääntyneet, olimme hurjan mielenkiihkon vallassa ja kylkemme\nkimoilivat kärsimästään mukiloinnista. Damaskon raitiotieliike ei\nminua miellytä.\n\nOlimme matkalla Juudaksen ja Ananiaksen paljon mainittuihin taloihin.\nNoin tuhannenkahdeksan- tai -yhdeksänsataa vuotta sitten Saul, joka\noli Tarsoksesta, oli erikoisen katkeroitunut sitä uutta uskonlahkoa\nvastaan, jota sanottiin kristityksi, ja hän lähti Jerusalemista ja\nkulki maan kautta raivoisalla ristiretkellä niitä vastaan. Hän kulki\nja \"uhkui uhkauksia ja kuolemaa Herran opetuslapsia vastaan.\"\n\n    \"Ja kun hän oli matkalla, tapahtui hänen lähestyessään Damaskoa,\n    että yht'äkkiä leimahti hänen ympärillään valo taivaasta\";\n\n    ja hän kaatui maahan ja kuuli äänen, joka sanoi hänelle: \"Saul,\n    Saul, miksi vainoat minua?\"\n\n    Hän sanoi: \"Kuka olet, herra?\" Hän vastasi: \"Minä olen Jeesus,\n    jota sinä vainoat.\"\n\nHän sai käskyn nousta ja mennä tähän vanhaan kaupunkiin, jossa\nhänelle joku sanoisi, mitä hänen tuli tehdä. Hänen sotamiehensä\nseisoivat mykkinä ja kauhistuneina, sillä he kuulivat salaperäisen\näänen, mutta eivät nähneet ketään. Saul nousi ja huomasi, että\nkirkas yliluonnollinen valo oli turmellut hänen näkönsä, niin että\nhän oli sokea. Niinpä \"he taluttivat häntä kädestä ja veivät hänet\nDamaskoon\". Hän kääntyi kristinuskoon.\n\nPaavali makasi kolme päivää sokeana Juudaan talossa eikä tällä ajalla\nsyönyt eikä juonut.\n\nAnanias nimiselle Damaskon miehelle sanoi ääni: \"Nouse ja mene sille\nkadulle, jota sanotaan Suoraksi kaduksi, ja kysy Juudaan talosta Saul\nnimistä tarsolaista miestä. Sillä katso, hän rukoilee.\"\n\nAnaniasta ei alussa haluttanut mennä, sillä hän oli kuullut tästä\nSaulista ja hänellä oli epäilyksensä tämmöisen \"valitun astian\"\nsuhteen, minkälainen rauhan evankeliumin saarnaaja hän olisi. Käskyä\ntotellen hän kuitenkin lähti \"sille kadulle, jota Suoraksi kaduksi\"\nsanotaan (kuinka hän koskaan löysi tälle kadulle ja kuinka hän sitten\ntaas löysi siltä pois, ne ovat mysteerejä, joita on mahdoton selittää\nmuuten kuin että hän kulki jumalallisen haltioitumisen vaikutuksen\nalaisena). Hän löysi Paavalin ja paransi hänet ja teki hänestä\nsaarnamiehen. Ja tästä vanhasta talosta, jonka me olimme nuuskineet\nja löytäneet siltä kadulta, jota aivan sopimattomasti sanotaan\nSuoraksi kaduksi, hän alkoi rohkean lähetyssaarnaajantoimensa\nja pysyi sille uskollisena kuolemaansa saakka. Se ei ollut sen\nopetuslapsen talo, joka möi Mestarin kolmestakymmenestä hopearahasta.\nLausun tämän nimenomaan Juudaksen puolesta, sillä hän oli aivan\ntoisenlainen mies kuin se henkilö, johon juuri viittasin. Sangen\ntoisenlainen mies ja hän eli sangen hyvässä talossa. Vahinko, ettemme\ntiedä hänestä enempää.\n\nOlen edellä olevissa kappaleissa antanut vähän lisätietoja ihmisille,\njotka eivät viitsi lukea Raamatun historiaa, ennenkuin heidät\ntämänkaltaisilla keinoilla siihen viekoitellaan. Toivon, ettei kukaan\nedistyksen eikä kasvatuksen ystävä häiritse tai estä tätä erikoista\ntehtävääni.\n\nSe katu, jota sanotaan Suoraksi, on suorempi korkkikierua, mutta se\nei ole yhtä suora kuin sateenkaari. Pyhä Luukas pitää varansa, ettei\npuhu itseään pussiin. Hän ei sano, että se on se katu, joka _on_\nsuora, vaan että \"se on se katu, jota _sanotaan_ Suoraksi.\" Se on\nhyvin hienoa ivaa; se luullakseni on ainoa leikillinen huomautus,\nmitä on koko raamatussa. Kuljimme hyvän matkaa sitä katua, jota\nsanotaan suoraksi, ja sitten poikkesimme syrjään ja menimme Ananiaan\nmainittuun taloon. Ei taida olla suurtakaan syytä epäillä, etteikö\nosa alkuperäisestä talosta ole vielä säilynyt. Se on vanha huone,\njoka on kaksitoista tai viisitoista jalkaa maan alla, ja sen seinät\nilmeisestikin ovat hyvin vanhat. Ellei Ananias siinä asunut Paavalin\naikaan, niin asui joku toinen, ja sehän on sama asia. Join Ananiaan\nkaivosta ja kumma kyllä oli vesi aivan yhtä raikasta, kuin jos kaivo\nolisi eilen kaivettu.\n\nMenimme kaupungin pohjoispäähän katsomaan sitä paikkaa, jossa\nopetuslapset yön pimeydessä laskivat Paavalin alas Damaskon muurilta\n-- hän kun oli saarnannut Kristuksesta Damaskossa niin pelottomasti,\nettä kansa koetti tappaa hänet, aivan samalla tavalla kuin se samasta\nasiasta tekisi vielä tänäpäivänäkin, ja hänen täytyi salaa lähteä\nkaupungista ja paeta Jerusalemiin.\n\nSitten kävimme Mahometin lasten haudalla ja haudalla, joka\nosoittautui Pyhän Yrjänän haudaksi, sen joka lohikäärmeen tappoi, ja\nniin edelleen aina siihen kallion alaiseen kuoppaan saakka, jossa\nPaavali piili pakonsa aikana, kunnes vainoojat heittivät takaa-ajon.\nJa niiden viidentuhannen kristityn mausoleossa, jotka turkkilaiset\nv. 1861 teurastivat Damaskossa. Näillä kapeilla kaduilla kerrotaan\nsilloin juosseen verta monta päivää. Kautta kristittyjen kortteerin\nteurastettiin erotuksetta miehiä, naisia ja lapsia ja jätettiin\nsadoittain mätänemään. Ja löyhkä oli kauhea, niin kerrotaan. Kaikki\nkristityt, jotka suinkin pääsivät, olivat paenneet pois kaupungista,\neivätkä muhammedilaiset suostuneet käsiään saastuttamaan sillä, että\nolisivat haudanneet \"uskottomat koirat\". Verenhimo levisi Hermonin\nja Antilibanonin ylämaihin saakka, ja lyhyessä ajassa teurastettiin\nvielä lisää viisikolmattatuhatta kristittyä ja heidän omaisuutensa\nhävitettiin. Kuinka kristittyä täällä Damaskossa vihataan! -- ja\nmelkeinpä kautta koko turkkilaismaan. Ja kuinka kalliiksi tämä viha\ntulee, kun Venäjä taas kääntää tykkinsä Turkkia vastaan!\n\nTuntuu sydäntä viihdyttävältä soimata Englantia ja Ranskaa siitä,\nettä ne kävivät väliin ja pelastivat Ottomaanisen valtakunnan\ntuhosta, jonka se on tuhannen vuotta niin runsaassa mitassa\nansainnut. Turhamaisuuttani loukkaa nähdä näiden pakanain\nkieltäytyvän syömästä ruokaa, joka on meille keitetty, tai syömästä\nastiasta, josta me olemme syöneet, taikka juomasta vuohennahkasta,\njonka me olemme kristityillä huulillamme saastuttaneet, paitsi kun\nensin säkin suun peittävät rievulla tai sienellä ja juovat sen\nkautta! En ole koskaan inhonnut kiinalaista siihen määrään kuin näitä\nturmeltuneita turkkilaisia ja arabialaisia, ja kun Venäjä taas on\nvalmis sotimaan heitä vastaan, niin toivon, etteivät Englanti ja\nRanska pidä hyvän kasvatuksen tai hyvän arvostelukyvyn mukaisena\nastua väliin.\n\nDamaskossa ollaan sitä mieltä, ettei koko maailmassa ole jokia,\njotka vetäisivät vertoja heidän pienelle Abanalleen ja Farparilleen.\nTätä mieltä damaskolaiset ovat aina olleet. Toisessa Kuningasten\nkirjassa 5 luvussa Naaman ylenmäärin kerskaa niistä. Tämä tapahtui\nkolmetuhatta vuotta takaperin. Hän sanoo: \"Eivätkö Abana ja Farpar,\nDamaskon joet, ole parempia kuin kaikki Israelin vedet? Enkö voi\nniissä peseytyä ja tulla puhtaaksi?\" Mutta jotkut lukijoistani\nlienevät unohtaneet, kuka tämä ammoinen Naaman oli. Naaman oli\nSyyrian sotajoukkojen ylipäällikkö. Hän oli kuninkaan suosikki ja\neli ylen komeasti. \"Hän oli mahtava ja urhoollinen mies, mutta hän\noli spitaalinen.\" Kumma kyllä on se talo, jota nyt näytetään hänen\ntalonaan, muutettu spitaalihospitaaliksi, jonka hoidokit muukalaisen\nsisään astuessa näyttelevät kammottavia vammojaan ja ojentavat\nkätensä bakshiishia pyytämään.\n\nTämän taudin kamaluutta on mahdoton käsittää, ennenkuin sen koko\nhirmuisuuden näkee Naamanin vanhassa talossa Damaskossa. Luut ovat\nvääntyneet aivan muodottomiksi, kasvoissa ja ruumiissa on suuret\nkuhmut, nivelet mätänevät ja putoavat pois -- hirmuista!\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\nVaihteeksi koleraa -- Kuumuus -- Taas kumma kulkue -- Kynäpiirros\nSyyrian \"Jonesboroughista\" -- Nimrodin, valtavan metsämiehen\nhauta -- Raunioitten uhkein -- Astumme Pyhän maan rajan yli --\nJordanin lähteillä -- Muistoesineitten hankkijat taas liikkeellä\n-- Kansa, jonka opetuslapset tunsivat -- \"Tälle kalliolle rakennan\nkirkkoni\" -- Kurjuutta-- Jalo ratsuni \"Baalbek\" -- Arabialaisten\nhevos-senttimentaalisuus.\n\n\nViimeiset neljäkolmatta tuntia, jotka Damaskossa vietimme, makasin\nankaran kolerakohtauksen eli cholera morbuksen kouristuksissa, jonka\nvuoksi minulla oli hyvä tilaisuus ja hyvä tekosyy loikoilla leveällä\ndivaanilla ja kerrankin levätä kunnollisesti. Minulla ei ollut muuta\ntehtävää kuin kuunnella suihkulähteitten läiskettä ja niellä rohtoja.\nMinulla oli vaikka kuinka paljon lunta Hermonin vuorelta, ja kun se\nei tahtonut pysyä vatsallani, ei mikään estänyt minua syömästä sitä\n-- aina oli tilaa enemmälle. Minä olin olooni sangen tyytyväinen.\nSyyriassa matkustamisella on mielenkiintoiset puolensa, samoinkuin\nmatkoilla missä tahansa maanääressä, mutta taittunut jalka, tai\nkoleranpuuskaus kuitenkin tuo siihen tervetullutta vaihtelua.\n\nLähdimme Damaskosta puolenpäivän aikaan ja ratsastimme parissa\ntunnissa lakeuden poikki, jonka jälkeen matkueemme vähäksi aikaa\npysähtyi ja asettui muutamain viikunapuitten siimekseen lepäämään,\nSe oli kuumin päivä, mitä vielä olimme kokeneet -- aurinko syyti\nliekkejään maahan kuin juottopillistä. Tuntui siltä kuin säteet\nolisivat sataneet maahan rankkasateena päämme päälle ja valuneet alas\nkuin sade katolta. Kuvittelin voivani erottaa säderyöpyt toisistaan\n-- mielestäni saatoin sanoa, milloin mikin ryöppy sattui päähäni,\nmilloin se valui alas hartioilleni ja milloin seuraava ryöppy tuli.\nSe oli hirmuista. Koko erämaa hohti niin palavana, että silmäni\nkoko ajan uivat kyynelissä. Tovereilla oli valkoiset päivänvarjot,\njotka olivat vahvalla tumman viheriällä kankaalla sisustetut. Ne\nolivat kuvaamaton siunaus. Minä kiitin onneani, että minullakin\noli samanlainen päivänvarjo, vaikka se olikin kuormastossa ja nyt\nkymmenen mailia edellä. Hulluutta on matkustaa Syyriassa ilman\npäivänvarjoa. Kertoivat minulle Beirutissa (semmoiset ihmiset, jotka\naina evästävät toisia neuvoilla), että oli hulluutta matkustaa\nSyyriassa ilman päivänvarjoa. Siitä syystä minäkin sitten ostin.\n\nMutta totta puhuen on minun mielestäni päivänvarjo harmin kappale\nmissä tahansa, kun sillä on auringonpaistetta torjuttava. Ei\nainoallakaan arabialaisella ole fessissään lippaa eikä päivänvarjoa\neikä mitään muutakaan, millä varjostaa silmiään tai kasvojaan, ja hän\ntulee aina päivänpaisteessa hyvin toimeen ja näyttää tyytyväiseltä.\nMutta kaikista naurettavista näöistä mitä olen milloinkaan nähnyt,\non meidän kahdeksan miehen seurueemme naurettavin -- näyttävät niin\nperin ulkomaalaisilta. Matkustavat yksinkertaisessa jonossa; pitävät\nkaikki sitä päätöntä valkoista konstantinopolilaista riepua, joka\non kääritty hatun ympäri jos miten moneen kertaan ja sittenkin\npäitä roikkuu pitkin selkää, käyttävät kaikki paksuja viheriäisiä\nsilmälaseja, joissa on vielä sivulasitkin; pitävät kaikki pään päällä\nvalkoista, viheriällä sisustettua sateenvarjoa; heidän jalustimensa\novat poikkeuksetta liian lyhyet -- he ovat kehnoin ratsumiesjoukko,\nmitä maailmassa; heidän hevoselukkansa juosta hölskyttävät kamalan\nkovaa -- ja kun he lappavat peräkanaa toinen toisensa jälkeen\nriviin, tuijottavat eteensä ja pidättävät henkeään, pomppoilevat\nkorkealle ja aivan tahdittomasti pitkin linjaa, polvet korkealla ja\njäykkinä, kyynärpäät lepattaen kuin kukonpoikasen orrellaan, kun se\naikoo kiekaista, kun päivänvarjojen pitkä rivi pomppii suonenvedon\ntapaisesti ylös ja alas -- kun näkee tämän raivostuttavan taulun\narmottomassa päivänvalossa, täytyy hämmästyä, etteivät jumalat kaiva\nesiin ukonnuoliaan ja hävitä heitä maan päältä! Se minua ainakin\nihmetyttää. Minä en ainakaan laskisi semmoista karavaania maani\nkautta kulkemaan.\n\nJa kun aurinko laskee taivaanrannan alle ja kumppanit sulkevat\npäivänvarjonsa ja pistävät ne kainaloonsa, niin on se vain vaihtelua,\nmutta kuvan nurinkurisuus ei siitä muutu.\n\nMutta ehk'ette te älyä silmälasien ylenpalttista nurinkurisuutta.\nKyllä älyäisitte, jos olisitte täällä. Täällä kaiken aikaa\ntunnette, ikäänkuin eläisitte osapuilleen vuotta 1200 ennen\nKristuksen syntymää -- patriarkkain aikoina. Piplian maisemat ovat\nympärillänne -- patriarkkain tavat ovat ympärillänne -- sama kansa\nsamoissa liehuvissa viitoissa ja sandaaleissa kulkee tienne poikki\n-- samat jonot arvokkaita kameeleja tulevat ja menevät -- sama\nvaikuttava uskonnollinen juhlallisuus ja hiljaisuus verhoaa erämaan\nja vuoret kuin etäisinä muinaisaikoinakin ja katso, tämmöiseen\nympäristöön tunkeutuu äkkiä tämä haaveellisen näköinen sirkusjoukko\nviheriäsilmälasillisia jenkkejä räpylöivine kyynärpäineen ja\npomppivine päivänvarjoineen! Se on aivan nurinkurista.\n\nKolmen tai neljän tunnin päässä Damaskosta kuljimme sen paikan ohi,\njossa Saul niin äkkiä tuli käännytetyksi, ja tästä paikasta loimme\nsilmäyksen taapäin polttavaan erämaahan ja näimme viimeisen vilauksen\nkauniista Damaskosta ja sen hohtavista vihannista verhoista. Yön\npimetessä saavuimme teltoillemme, jotka olivat juuri Baldwinsvillen,\nilkeän arabialaisen kylän ulkopuolella. Paikan oikea nimi on El\nja jotain muuta kaupan päälle, mutta se ainoa ulkomaalainen, joka\nkerran yritti sen lausua, heitti henkensä. Sanoessani tämän kylän\nolevan tuota tavallista mallia tahdon tehdä tietyksi, että kaikki\nsyyrialaiset kylät viidenkymmenen mailin piirissä Damaskosta ovat\nsamanlaiset -- niin samanlaiset, että täytyisi olla yli-inhimillinen\näly, jos mieli sanoa, missä suhteessa joku poikkeaisi toisista.\nSyyrialainen kylä on kuin mehiläispesä, mökit kaikki yhdenkertaisia\n(miehen korkuisia) ja neliskulmaisia kuin pakkalaatikko. Se on\nravalla silattu ylt'yleensä, laaka kattokin, ja tavallisesti samaan\nlaatuun kalkilla valkaistu. Yksi ja sama katto usein ulottuu yli\npuolen kylän, kattaen monen kadunkin, jotka yleensä ovat askelta\nleveät. Kun puolenpäivän aikaan ratsastatte tämmöisen kylän läpi,\ntulee ensin vastaanne surumielinen koira, joka katsoo teihin ja\nilmaisee mykän pyynnön, ettette ajaisi hänen ylitseen, mutta tieltä\nse ei suostu lähtemään. Sitten tulee vastaan pieni poika, jolla ei\nole vaatteita, ja hän kurottaa kättään ja sanoo \"bakshiish!\" --\nhän ei kyllä odota saavansa senttiäkään, hän vain oppi sanomaan\ntuon sanan ennenkuin oppi sanomaan \"äiti\", ja nyt hänen on\nmahdoton vieroittaa itseään siitä. Sitten kohtaatte naisen, jolla\non musta huntu tiheänä kasvojensa edessä, mutta rinta avoin. Ja\nlopuksi tapaatte monta kipeäsilmäistä lasta ja lapsia, joita on\nrampuuden ja riutumisen joka asteelta. Ja nöyränä tomussa istuen ja\nylt'yleensä likaisten repaleitten reunustamana on kurja ihmisraunio,\njonka käsivarret ja sääret ovat mukuraiset ja vääntyneet kuin\nviiniköynnöksen runko. Siinä kaikki ihmiset, mitä voitte odottaa\nnäkevänne. Loput väestöstä nukkuu huoneissa tai on lakeuksilla\ntai mäenrinteillä vuohia paimentamassa. Kylä on rakennettu jonkun\nkalvetustautisen pienen puron varteen ja sen ympärillä on hiukkasen\nvehmaan näköistä kasvullisuutta. Tämän lumotun piirin ulkopuolella\non joka puolella vaikka kuinka laajalti surkeata hiekka- ja\nsoraerämaata, jolla kasvaa Amerikan marunavarvukkoa muistuttava\nharmaa mätästävä pensas. Syyrialainen kylä on surkein näky, mitä\najatella saattaa, ja ympäristöt ovat sen kanssa mitä parhaassa\nsopusoinnussa.\n\nEn olisi ryhtynyt näin jäsentelemään syyrialaista kylää, ellei\nNimrod, raamatun kertomuksen valtava metsästäjä, olisi haudattu\nJonesboroughiin ja ellen haluaisi saattaa yleisön tiedoksi, missä\nhänen tomunsa on. Samoinkuin Homeroksen väitetään hänenkin lepäävän\nviimeistä untaan monessa muussakin paikassa, mutta tämä on ainoa\noikea ja varma paikka.\n\nKun alkuperäiset heimot enemmän kuin neljätuhatta vuotta takaperin\nhajoitettiin, matkusti Nimrod suuren seuran kanssa kolme- tai\nneljäsataa mailia ja asettui siihen paikkaan, jossa myöhemmin\nBabylonin suuri kaupunki oli. Nimrod rakensi tämän kaupungin.\nHän alkoi niinikään rakentaa Baabelin kuulua tornia. Kahdeksan\nkerrosta hän sitä rakensi ja kaksi siitä vielä tänä päivänä on\npystyssä -- valtava muurattu tynkä, jonka maanjäristykset ovat\nkeskeltä halkaisseet ja vihaisen Jumalan salamat kärventäneet ja\nlasittaneet. Mutta tämä valtava raunio on vielä pystyssä pysyvä monet\najat saattamassa häpeään näiden nykyisten ihmispolvien kääpiötyöt.\nPöllöt ja leijonat asuvat sen mahtavissa saleissa ja vanha Nimrod\nlepää unhotettuna tässä viheliäisessä kylässä kaukana suurenmoisen\nyrityksensä paikoilta.\n\nLähdimme leiristä sangen varhain aamulla ja ratsastimme yhä ja yhä ja\nyhä loppumattomiin, kuten minusta tuntui, kautta janoisten erämaitten\nja yli kallioisten mäkien nälissämme ja vailla vettä juodaksemme.\nOlimme lyhyessä ajassa juoneet vuohennahkasäkit aivan kuiviin.\nPuolenpäivän aikaan pysähdyimme El Yuba Damiin, kurjaan arabialaiseen\nkaupunkiin, joka kökötti korkealla vuoren kupeella, mutta dragomaani\nsanoi, että jos koettaisimme sieltä pyytää vettä, niin kävisi koko\nheimo kimppuumme, sillä siellä ei pidetty kristityistä. Meidän täytyi\nkulkea edelleen. Kaksi tuntia myöhemmin saavuimme korkean yksinäisen\nvuoren juurelle, jonka vuoren huipussa oli Baniaan hajoava linna,\nkomein tämän laatuinen linna, mitä on maan päällä, ainakin sen\nmukaan mitä me tiedämme. Se on tuhatkunta jalkaa pitkä ja kahtasataa\nleveä ja tehty kauttaaltaan mitä tasasuhtaisimmista ja samalla\njykevimmistäkin paasista. Linnan valtavat tornit ja vallinsarvet ovat\nyli kolmekymmentä jalkaa korkeat ja ne ovat ennen olleet kahta vertaa\nkorkeammat. Vuoren huipulta kohoavat sen sortuneet tornit yli vanhain\ntammi- ja öljypuulehtojen ja ovat ihmeteltävän maalaukselliset. Tämä\nlinna on niin vanha, ettei kukaan tiedä, kuka sen on rakentanut ja\nkoska se on rakennettu. Sen luo on kerrassaan mahdoton päästä muuta\nkuin yhdestä paikasta, jossa kapea polku kiertelee kallioseinämäin\nvälitse vanhalle nostosillalle. Hevosten kaviot ovat kallioon\nkuluttaneet kuutta tuumaa syvät kuopat niiden tiesi kuinka monien\nsatain vuosien kuluessa, joina linnassa on ollut puolustajat.\nKuljeskelimme kolmisen tuntia linnan kammioissa ja holveissa ja\nvankikopeissa ja astelimme paikoilla, joilla monen ristiretkeilijän\nterästetty kanta oli kalskunut ja joilla foinikialaiset sankarit\nolivat käyskennelleet monet ajat ennen heitä.\n\nIhmettelimme, kuinka maanjäristyskään voisi vahingoittaa näin jykeviä\nmuureja, emmekä käsittäneet, mikä voima oli Baniaan raunioiksi\nkukistanut. Mutta hetken kuluttua kuitenkin löysimme hävittäjän,\nja ihmetyksemme silloin kasvoi kymmenkertaiseksi. Näiden valtavain\nmuurien rakoihin oli pudonnut siemeniä. Siemenet olivat itäneet,\nhennot, mitättömän pienet idut olivat alkaneet kasvaa, versot\nkovettua ja kehittyä yhä suuremmiksi ja vakaalla, huomaamattomalla\npainostuksellaan hajoittaa paasia toisistaan, ja nyt ne tuottavat\nvarman tuhon jättiläismäiselle teokselle, joka on maanjäristyksetkin\nkestänyt. Kaikkialla kasvaa vanhoista muureista kyhmyisiä puita\nkaunistaen ja varjostaen näitä harmaita muureja ja torneja rehevillä\nomavaltaisilla lehvillään.\n\nNäistä vanhoista torneista katselimme allamme leviävää laajaa, kauas\nulottuvaa vihantaa tasankoa ja sen kimaltelevia lampareita ja puroja,\njotka ovat pyhän Jordanin lähteet. Se oli virkistävä näky niin paljon\nerämaan jälkeen.\n\nJa kun ilta lähestyi, kiipesimme alas vuorelta Bashanin\nraamatullisten tammilehtojen kautta (sillä tässä juuri kuljimme\nrajan poikki, ja astuimme kauan etsittyyn Pyhään maahan) ja aivan\nsen juurella, leveän laakson auetessa, tulimme tähän pieneen kehnoon\nBaniaan kylään ja leiriydyimme suureen öljypuumetsään lähelle\nkimaltelevaa kirkasvetistä vuoripuroa, jonka partailla viikunapuut,\ngranaatit ja oleanderit levittelivät lehviään. Se oli todellinen\nparatiisi, kun emme ota lukuun kylän läheisyyttä.\n\nKaikkein ensimmäinen halu, joka mielen valtaa leiriin tullessa\npalavana ja pölyisenä, on päästä veteen. Kuljimme virran vartta\nylöspäin siihen, missä se, kolmensadan askeleen päässä teltoista,\nkuohuu esiin vuoren sivusta, ja uimme niin jääkylmässä vedessä, että\nluulisin sairastuvani siitä, ellen tietäisi, että tämä on pyhän joen\npäälähde.\n\nPyhiinvaeltajat, jotka eivät millään ota ojentuakseen, ovat palanneet\nleiriin taskut täynnään raunioista murrettuja muistoesineitä. Soisin,\nettä tämä säädyttömyys voitaisiin estää. He mursivat palasia Noan\nhaudasta, Baalbekin temppelien siroista kuvanveistoksista, Juudaksen\nja Ananiaksen taloista Damaskossa, Nimrodin, suuren metsästäjän\nhaudasta, niistä kuluneista kreikkalaisista ja roomalaisista\nkirjoituksista, joita on Baniaan linnan muinaisvanhoihin seiniin\nkiinnitetty. Ja nyt he ovat kilkuttaneet ja kalkuttaneet näitä\ntäkäläisiä vanhoja holvikaaria, joita Jeesus itse on katsellut. He\nkyllä ottavat mukaansa Kalvaria vuorenkin Jerusalemista lähtiessään.\n\nTäkäläiset rauniot eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia. Täällä on\nsuuren neliskulmaisen rakennuksen, entisen linnoituksen, jykevät\nmuurit ja monta jykevää vanhaa holvikaarta, jotka ovat siihen\nmäärään raunioihin peittyneet, että tuskin maasta kohoavat, ja\nvahvaseinäiset vesijohdot, joissa yhä vieläkin virtaa lapsukainen\nJordan äsken syntyneenä, ja vuorenrinteellä on Herodes Suuren\nrakentaman kalliin marmoritemppelin pohjia -- vielä on säilynyt osia\nsen kauniista mosaiikkipermannoistakin. Täällä vielä on omituinen\nvanha kivisilta, joka arvatenkin teki tehtävätään jo ennen Herodeksen\naikoja. Kaikkialla, teillä, metsissä, on hajallaan korintholaisia\nkapiteeleja, murtuneita porfyyripilareita ja pieniä kuvanveistosten\nkappaleita. Ja tuolla ylhäällä jyrkänteessä, jossa lähde kuohuu\nesiin, on kallionkomeroiden yläpuolella ajan kuluttamia kreikkalaisia\nkirjoituksia muistona kreikkalaisista ja heidän jälkeensä tulleista\nroomalaisista, jotka täällä palvelivat metsä-jumalaa Pania. Mutta\npuita ja pensaita kasvaa nykyään monilla näistä raunioista.\nMuinaisuuden hajonneille muurauksille on pieni joukko repaleisia\narabialaisia rakentanut kurjat mökkirähjänsä. Koko paikan sävy on\ntorkkuva, tyhmä, maalainen, ja vaikea on saada itseään uskomaan, että\ntällä paikalla kerran on ollut vilkas, vankasti rakennettu kaupunki,\nvaikkapa kaksikintuhatta vuotta sitten. Tällä paikalla kuitenkin\nsattui tapaus, jonka vaikutukset ovat liittäneet sivun toisensa\njälkeen, niteen toisensa jälkeen maailman historiaan. Sillä tässä\npaikassa Kristus seisoi sanoessaan Pietarille:\n\n    \"Sinä olet Pietari; ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni\n    ja helvetin portit ovat sitä vastaan voimattomat. Ja minä annan\n    sinulle taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä levänsä sinä maassa\n    sidot, on oleva taivaassa sidottu, ja mitä hyvänsä sinä maassa\n    päästät, olkoon päästetty taivaassa.\"\n\nNäille pienille lauseille on rakennettu Rooman kirkon valtava\nrakennus. Niihin perustuu paavien keisarillinen valta yli maallisten\nja heidän jumalallinen valtansa kirota sieluja tai pestä ne synnistä\nvalkeiksi. Rooma väittää olevansa \"ainoa oikea kirkko\" ja tämän\nasemansa kannattamiseksi se on taistellut ja ponnistellut ja tehnyt\ntyötä monet vuosisadat ja on varmaan edelleenkin puuhaava samaan\nsuuntaan hamaan aikain loppuun. Mainitsemani muistettavat sanat\nantavat tälle rauniokaupungille melkein kaiken sen mielenkiinnon,\nmitä se ihmisille tarjoaa meidän aikoinamme.\n\nMeistä tuntuu kylläkin omituiselta seistä maalla, jota Vapahtajan\njalka on kerran tallannut. Tästä johtuva todellisuuden ja\nkoskettavuuden tunne tuntuu olevan ristiriidassa sen epämääräisyyden,\nsalaperäisyyden ja aavemaisuuden kanssa, joka luonnollisesti kuuluu\njumalaan. En vielä voi käsittää todella istuvani paikassa, missä\njumala on seisonut, ja katselevani puroa ja vuoria, joita tuo jumala\non katsellut, ja näkeväni ympärilläni tummaihoisia miehiä ja naisia,\njoiden esivanhemmat näkivät ja puhuivatkin hänen kanssaan kasvoista\nkasvoihin ja huolettomasti, aivan samoin kuin olisivat puhuneet minkä\nmuukalaisen kanssa tahansa. En voi käsittää tätä. Ne jumalat, jotka\novat minun käsityksissäni, ovat aina peittyneet pilviin ja olleet\nsangen etäällä.\n\nTänä aamuna aamiaista syödessämme istui leirin lumotun piirin\nulkopuolella kärsivällisesti tavanmukainen kokoelma likaista\nihmiskuntaa odottamassa muruja, joita armeliaisuus ehkä soisi\nheidän kurjuutensa lieventämiseksi. Siinä oli vanhaa ja nuorta,\nruskeaihoista ja keltaista. Miehistä olivat jotkut pitkiä ja\njänteviä (tuskin missään tosiaankaan näkee niin komean näköisiä\nmiehiä kuin täällä Idässä), mutta lapset ja naiset näyttivät\nkaikki näivettyneiltä ja alakuloisilta ja nälän masentamilta.\nNämä ihmiset muistuttivat intiaaneja. Vaatteita heillä oli vähän,\nmutta ne mitä heillä oli, olivat sangen omituiset muodoltaan ja\nhaaveelliset sovittelultaan. Mitä kummaa korua tai rihkamaa heillä\nvain sattuikaan olemaan, aina he sen sijoittivat siten, että se\nherätti niin suurta huomiota kuin suinkin. Ääneti he istuivat ja\nväsymättömällä kärsivällisyydellä vahtivat joka liikettämme, vahtivat\nniitä tuolla tylsällä, vaihtamattomalla epäkohteliaisuudella, joka\non niin tosi-intiaanimaista ja joka tekee valkoisen miehen niin\nhermostuneeksi ja levottomaksi.\n\nNäillä ympärillämme olevilla ihmisillä oli muitakin omituisuuksia,\njotka olen jalossa punaisessa miehessä huomannut: heillä oli viljalta\nsyöpäläisiä ja likaa oli liettynyt heidän pintaansa, niin että se\nmelkein kävi kaarnasta.\n\nPienet lapset olivat surkeassa tilassa -- kaikkien silmät olivat\nkipeät ja monenlaisia muitakin tauteja heissä oli. Väittävät,\nettä tuskin on koko Idässä ainoatakaan lasta, jolla olisi terveet\nsilmät, ja että tuhansia joka vuosi menettää toisen tai molempainkin\nsilmäinsä näön. Melkeinpä luulen niin olevan, sillä joka päivä näen\npaljon sokeita, enkä ole muistaakseni nähnyt ensinkään semmoisia\nlapsia, joilla ei olisi silmätautia. Voitteko kuvitella, että\namerikkalainen äiti voisi tuntikauden istua lapsi sylissään ja antaa\nsatakunnan kärpästä kaiken aikaa istua sen silmissä? Minä olen nähnyt\ntuota joka päivä. Eilen tuli vastaamme pienellä aasilla ratsastava\nnainen, pieni lapsi käsivarrellaan. Minä totta puhuen luulin, että\nlapsella oli siniset silmälasit lähestyessämme heitä ja ihmettelin,\nkuinka tämä äiti oli niin suurellinen. Mutta lähemmä tullessamme\nnäimmekin, että siniset silmälasit olivatkin vain kärpäsleirejä,\njoita oli yksi lapsen kummassakin silmässä ja yksi osasto sitä paitsi\nkaivelemassa sen nenää. Kärpäset olivat hyvillään, lapsi tyytyväinen,\neikä äiti siis puuttunut asiaan.\n\nHeti kun heimo sai kuulla, että joukossamme oli tohtori, alkoi\nihmisiä virrata joka suunnalta. T:ri B., luonnostaan sääliväinen\nihminen, oli ottanut lapsen lähellä istuvalta vaimolta ja pannut\nsen kipeihin silmiin jonkinlaista rohtoa. Vaimo lähti pois ja nosti\nliikkeelle koko kansakunnan, ja kannattipa nähdä, kuinka niitä alkoi\nkiehua! Rammat, ontuvat, sokeat, spitaaliset -- kaikki laiskuuden,\nlian ja puutteen synnyttämät vaivat -- olivat edustettuina tässä\nkongressissa, ennenkuin oli kulunut kymmentäkään minuuttia, ja\nyhä vain tuli uusia! Jokainen vaimo, jolla oli sairas lapsi, toi\nsen, ja jokainen vaimo, jolla ei ollut, lainasi lapsen. Kuinka\nkunnioittavasti, kuinka jumaloiden he katselivat tuota kammottavaa,\nsalaperäistä voimaa, tohtoria! He katsoivat, kun hän otti ulos\npullonsa, he katsoivat, kun hän mittasi valkoisia pulvereitaan, he\nkatsoivat, kuinka hän sekoitti tippoja yhdestä nesteestä ja sitten\ntippoja toisesta. Ei ainoakaan liike jäänyt heiltä huomaamatta.\nHeidän silmänsä olivat häneen kiinninaulitut lumouksella, jota ei\nmikään voinut häiritä. Melkeinpä uskon, että he luulivat hänellä\nolevan jumalalliset lahjat. Jokaisen silmät säteilivät ilosta, kun\nhän oli saanut rohtoannoksensa -- vaikka he luonnostaan ovatkin\nkiittämätöntä ja tylyä ihmislajia -- ja sairaan kasvoista puhui\njärkähtämätön usko, ettei mikään maailmassa estäisi häntä nyt\nparanemasta.\n\nKristus tiesi, miten saarnata näille yksinkertaisille,\ntaikauskoisille, taudin kiduttamille olennoille: Hän paransi sairaat.\nNiitä riensi tänä aamuna joka taholta meidän tohtorimme luo, joka\nvain oli vaivainen ihminen, kun huhu siitä, mitä hän oli tehnyt\nsairaalle lapselle, alkoi levitä, ja he jumaloivat häntä silmillään,\nvaikk'eivät vielä tienneet, oliko hänen annoksissaan voimaa vai\neikö. Näiden esi-isät -- ihmisiä, jotka olivat täydelleen heidän\nkaltaisiaan värinsä, pukunsa, tapainsa ja yksinkertaisuutensa\npuolesta -- seurasivat laumoittain Kristusta, ja kun he näkivät\nHänen yhdellä sanalla parantavan taudin vaivaamia, niin ei ole ihme,\nettä he Häntä jumaloivat. Ei ihmettä, että koko kansa puhui Hänen\nteoistaan. Ei ihmettä, että väenpaljous, joka Häntä seurasi, oli niin\nsuuri, että eräänkin kerran -- kolmenkymmenen mailin päässä täältä\n-- sairas mies täytyi katon kautta laskea alas hänen luokseen, kun\novesta oli mahdoton päästä. Ei ihmettä, että Hänen kuulijakuntansa\nolivat niin suuret Galileassa, että Hänen täytyi saarnata haahdesta,\nvähän matkan päässä rannasta. Ei ihmettä, että Betsaidan seudun\nautioissa paikoissa viisituhatta tulvasi Hänen yksinäisyyteensä ja\nHänen täytyi ravita heidät ihmeen kautta, etteivät he luottavan\nuskonsa ja hartautensa vuoksi kärsisi. Ei ihmettä, että kun niinä\npäivinä jossain kaupungissa syntyi suuri liike, toinen naapuri\nselitti sen toiselleen sanoen: \"Sanovat natsarealaisen Jeesuksen\ntulleen!\"\n\nNiin, kuten jo sanoin, tohtori jakeli rohtoja niin pitkältä kuin\nhänellä oli jaettavaa, ja hänen maineensa on nyt Galileassa suuri.\nHänen potilaittensa joukossa oli sheikin tyttären lapsi -- sillä\ntälläkin köyhällä, repaleisella kourallisella mätähaavoja ja syntejä\non kuninkaallinen sheikkinsä -- kurja vanha muumio, joka paremminkin\nnäytti olevan jonkun vaivaistalon asukas kuin tämän toivottoman,\npaidattoman raakalaisheimon ensimmäinen virkamies. Prinsessa --\ntarkoitan sheikin tytär -- oli vain kolmentoista tai neljäntoista\nikäinen ja hänellä oli sangen suloiset ja sangen sievät kasvot. Hän\noli ainoa syyrialainen nainen, mitä olimme vielä nähneet, joka ei\nollut niin syntisen ruma, ettei hän olisi voinut lauantai-iltana\nkymmenen jälkeen hymyillä rikkomatta sabattia. Mutta hänen lapsensa\noli sangen arveluttava näyte -- siinä ei ollut niin paljoa, että se\nolisi riittänyt yhdeksi piiraaksi, ja tuo pikku raukka katseli niin\nrukoilevasti jokaiseen, joka lähestyi (ikäänkuin se olisi käsittänyt,\nettä nyt jos koskaan oli tullut sille apu), että se täytti meidät\nsäälillä, joka oli todellista, eikä keinotekoista tavaraa.\n\nMutta tämä viimeinen saamani uusi hevonen koettaa katkaista kaulansa\ntelttaköysiin, niin että minun täytyy lähteä ankkuroimaan se.\nJeriko ja minä, me olemme eronneet. Uusi hevonen ei luullakseni\nole juuri kehumisen arvoinen sekään. Yksi sen takajaloista taipuu\nväärään suuntaan ja toinen on niin suora ja kankea kuin teltantanko.\nHampaistaan se on suurimman osan menettänyt ja se on sokea kuin\nyölepakko. Nenänsä se on joskus taittanut, milloin lieneekään, ja\nse on nyt kaareva kuin holvisilta. Alahuuli riippuu pitkällä kuin\nkameelin ja korvat on hakattu pois melkein päätä myöden. Minun oli\nalussa hieman vaikea keksiä sille sopivaa nimeä, mutta lopulta päätin\nristiä sen Baalbekiksi, koska se on niin suurenmoinen raunio. En voi\nolla puhumatta hevosistani, koska minulla edessäni on niin pitkä ja\nikävä matka ja ne luonnollisestikin askarruttavat ajatuksiani melkein\nyhtä paljon kuin näöltään paljon tärkeämmät asiat.\n\nPyhiinvaeltajaimme mieliksi ratsastimme nuo pahat taipaleet\nBaalbekista Damaskoon, mutta Danin ja Jackin hevoset olivat niin\nkehnossa kunnossa, että ne oli jätettävä jäljelle ja saatava\nuudet. Dragomaani väittää, että Jackin hevonen kuoli. Minä tein\nhevoskauppaa Mohammedin, sen kuninkaallisen näköisen egyptiläisen\nkanssa, joka on Fergusonimme luutnantti. Fergusonilla tietenkin\ntarkoitan dragomaaniamme Abrahamia. Minä en ottanut tätä hevosta\nsen persoonallisen ulkomuodon vuoksi, vaan koska en ollut nähnyt\nsen selkää. En tahdokaan sitä nähdä. Olen nähnyt kaikkien muitten\nhevosten selät ja nähnyt enimmät täynnään kamalia satulan\nsierottumia, joita ei ollut kuukausiin pesty, ei hoidettu, kuten\nhyvin tiesin. Se ajatus, että täytyy päivän pitkän ratsastaa\ntämmöisillä kamalilla kidutuksilla, on mieltä masentava. Epäilemättä\non minun hevoseni samanlainen kuin muutkin, mutta ainakin minulla on\nse lohdutus, etten tiedä sitä.\n\nToivon tulevaisuudessa säästyväni kaikilta sentimentaalisilta\nkorupuheilta, kuinka muka arabialainen jumaloi hevostaan. Poikana\nhaaveilin, että kun olisin erämaan arabialainen ja minulla olisi\nkaunis tamma, niin nimittäisin sen Selimiksi tai Benjamiksi tai\nMohammediksi ja ruokkisin sitä omasta kädestäni ja laskisin sen\ntelttaani ja opettaisin sen hyväilemään itseäni ja katselemaan\nminua hellästi suurilla hellillä silmillään. Ja minä toivoin, että\njoku vieras tulisi semmoisena hetkenä ja tarjoisi minulle siitä\nsatatuhatta dollaria, jotta voisin tehdä kuten muutkin arabialaiset\n-- epäröidä, himoita tuota rahaa, mutta rakkaudesta tammaani\nkuitenkin lopulta sanoa: \"Minäkö eroaisin sinusta, kaunokaiseni!\nEn eläissäni! Pois kiusaaja, minä halveksin kultaasi!\" ja sitten\nhyppäisin satulaan ja tuulena kiitäisin poikki erämaan.\n\nMutta minä peruutan nyt ne mietteet. Jos nämä arabialaiset ovat\ntoisten arabialaisten kaltaisia, on heidän rakkautensa kauniita\ntammojaan kohtaan paljasta satua. Ne, mitä minä tunnen, eivät\nvähääkään rakasta hevosiaan, eivät tunne niitä kohtaan mitään sääliä\neivätkä vähääkään tiedä, miten niitä on kohdeltava ja hoidettava.\nSyyrialainen satulaloimi on kahden tai kolmen tuuman vahvuinen\ntäytetty patja. Sitä ei koskaan oteta hevosen selästä, ei päivällä\neikä yöllä. Se kerää paksulta likaa ja karvoja ja hikeä. Sen täytyy\nvälttämättä synnyttää haavoja. Näiden ihmisten päähänkään ei pälkähdä\npestä hevosen selkää. Eivätkä he pidä hevostaan teltoissa suojassa,\nvaan niiden on seisominen ulkona ja tyytyminen säihin semmoisinaan.\nKatsokaa typöhäntää, raihnasta \"Baalbek\" raukkaa ja itkekää, että\ntarun Selimeihin on hukkaan tuhlattu niin paljon tunnetta!\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\nDan -- Bashan -- Genesaret -- Kuulu näköala -- Palestiinan pienuus\n-- Historiallisia muistoja -- Maan luonne -- Beduiinipaimenia --\nVilauksia harmaasta muinaisuudesta -- Grimesin beduinit -- Eräs\nJoosuan tappotanner -- Tämän soturin sodankäynti -- Barakin tappelu\n-- Kaiken pienuus.\n\n\nRatsastettuamme tunnin verran epätasaista kivistä tietä, joka oli\npuoleksi tulvaveden vallassa, ja kuljettuamme Bashanin tammimetsän\nläpi, saavuimme Daniin.\n\nTältä lakeudelta lähtee pienestä kummusta leveä virta kirkasta vettä,\njoka muodostaa laajan matalan allikon ja sitten rajulla voimalla\nja lisääntyneellä vedellä lähtee matkaan. Tämä allikko on yksi\nJordanin tärkeimpiä lähteitä. Sen partaat, samoinkuin puronkin, ovat\nkunnioitettavassa määrässä kauniina kukkivia oleandereita, mutta\npaikan sanoin kuvaamaton ihanuus ei kuitenkaan järkytä rauhallista\nmieltä pois suunniltaan, kuten Syyrian matkaoppaista saattaisi\nodottaa.\n\nSiitä paikasta, josta nyt puhun, kantaisi tykinluoti yli Pyhän maan\nrajan ja putoisi pyhittämättömään maahan kolmisen mailia rajan taa.\nVasta yhden pienen tunnin matkan olimme kulkeneet Pyhän maan rajain\nsisäpuolella -- emme vielä olleet ennättäneet oikein eläytyä siihen,\nettä nyt olimme toisenlaisella maalla kuin olimme kaiken aikaa olleet\nsiihen saakka, ja kuitenkin alkoi historiallisia nimiä jo olla oikein\npaksulta ympärillämme! Dan - Bashan -- Hulehin järvi -- Jordanin\nlähteet -- Galilean meri. Ne olivat kaikki näkyvissä lukuunottamatta\nviimeksimainittua, eikä tämä ollut kaukana. Bashanin pikku kaupunki\noli ennen muinoin se kuningaskunta, joka oli Raamatussa niin kuulu\nhäristään ja tammistaan. Hulehin järvi on piplian \"Meromin vesi\". Dan\noli Palestiinan pohjoisraja, Beersheba eteläinen -- siitä sananparsi\n\"Danista Beershebaan\". Se vastaa meikäläisiä sananparsia \"Mainesta\nTexasiin\" tai \"Baltimoresta San Franciscoon\". Meidän sananpartemme\nja israelilaisten sananparsi merkitsevät molemmat samaa -- suurta\netäisyyttä. Heidän hitailla kameeleillaan ja aaseillaan oli\nDanista Beershebaan noin seitsemän päivän matka -- suunnilleen\nsataviisi- tai -kuusikymmentä mailia -- koko heidän maansa mitta,\neikä sille lähdetty ilman suuria valmistuksia ja monia menoja.\nTuhlaajapoika matkustaessaan \"etäiseen maahan\" ei luultavasti mennyt\nkuin kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen mailin päähän. Palestiinan leveys\non vain neljästäkymmenestä kuuteenkymmeneen mailiin. Missourin\nvaltiosta voisi leikata kolme Palestiinaa ja vielä jäisi koko joukon\nainetta neljänteenkin -- ehkäpä tulisi neljäs kokonaankin.\nBaltimoresta San Franciscoon on monta tuhatta mailia, mutta kun saan\nvielä eläneeksi pari kolme vuotta, voi tämän matkan junalla kulkea\nseitsemässä päivässä. (Siihen aikaan kun tämä kirjoitettiin ei\npasifikratoja vielä ollut). Jos elän, niin varmaan kuljen maanosamme\npoikki junalla aina silloin tällöin, mutta epäilemättä yhdessäkin\nmatkassa Danista Beershebaan on kylliksi. Tämä varmaan on näistä\nmolemmista rasittavampi. Jos sen vuoksi satumme huomaamaan, että\nDanista Beershebaan israelilaisten mielestä oli valtava matka, niin\nälkäämme silti naurako heille, vaan muistakaamme, että se _oli_ ja\n_on_ valtava matka, kun sitä ei voi junalla kulkea.\n\nSillä pienellä kummulla, jonka äsken mainitsin, oli kerran Laishin\nfoinikialainen kaupunki. Zorahista ja Escholista lähti rosvojoukko ja\nvalloitti tämän kaupungin eläen siellä sitten rennosti ja vapaasti,\npalvellen omatekoisia jumaliaan ja varastaen naapureilta epäjumalia,\nmilloin heidän omansa alkoivat lopen kulua. Jerobeam laati täällä\nkultaisen vasikan kansaansa lumoamaan ja pidättämään, etteivät he\ntekisi Jerusalemiin vaarallisia hartausretkiä, jotka voisivat saada\nheidät jälleen alistumaan laillisen esivaltansa alle. Kaikella\nkunnioituksella noita vanhoja israeliittoja kohtaan en kuitenkaan\nvoi jättää huomioon ottamatta sitä seikkaa, etteivät he aina\nolleet kyllin lujia vastustaakseen kultaisen vasikan viettelyksiä.\nIhmisluonto ei ole sen jälkeen paljoakaan muuttunut.\n\nNelisenkymmentä vuosisataa takaperin Mesopotamian arabialaiset\nruhtinaat hävittivät Sodoman kaupungin ja muiden vankien keralla\nveivät mukanaan patriarkka Letinkin ja matkallaan omille mailleen\ntoivat hänet tänne. He toivat hänet Daniin ja Arbaham, joka ajoi\nheitä takaa, hiipi hiljaa yösydännä kuiskailevain oleanderien\nkeskitse, mahtavain tammien varjossa, ja hyökkäsi makaavain\nvoittajain päälle ja havautti heidät unestaan teräksen kalskeella.\nHän sai takaisin Lotin ja kaiken muun ryöstösaaliin.\n\nLähdimme taas liikkeelle. Olimme nyt vihannassa laaksossa, joka oli\nviittä tai kuutta mailia leveä ja viittätoista pitkä. Ne joet, joita\nsanotaan Jordanin lähteiksi, juoksevat sen läpi Hulehin järveen,\nmatalaan, läpimitaten kolmea mailia leveään järveen, ja järven\neteläpäästä lähtee koko Jordanin vesi yhdessä uomassa matkaan.\nRämeen ja laaksoa paartavain vuorien välillä on melkoinen vyöhyke\nhedelmällistä maata. Laakson Danin puoleisessa päässä on puolet\nmaasta kovaa ja hedelmällistä ja Jordanin lähteitten kastamaa.\nSitä on riittävästi yhdeksi maatilaksi. Se melkein oikeuttaa Danin\nvalloittajain, seikkailevan rosvojoukon, lähettämäin vakoojain\ninnostuksen. He sanoivat: \"Me olemme nähneet sen maan ja katso se on\nsangen hyvä... Se on paikka, jossa ei mitään puutu siitä mitä maan\npäällä on.\"\n\nHeidän ihastuksensa oli oikeutettu ainakin siinä mielessä, etteivät\nhe olleet koskaan nähneet näin hyvää maata. Ja sitä oli riittävästi\nrunsaan elannon antajaksi heidän kuudellesadalle miehelleen ja näiden\nperheille.\n\nKun olimme saapuneet alas Danilaisen maatilan lakealle osalle,\ntulimme paikoille, joissa saatoimme kerrassaan ajaa juosten. Se oli\nhuomattava asianhaara.\n\nOlimme monta päivää yhteen mittaan suurella vaivalla kiipeilleet\nyli loppumattomien mäkien ja kallioiden, ja tullessamme äkkiä tälle\nhämmästyttävälle kappaleelle kivetöntä lakeutta kannusti joka mies\nhevostaan ja lähti kiitämään nopeudella, joka epäilemättä tuotti\nitsekullekin mitä suurinta iloa, mutta jota Syyriassa olisi ollut\nturha koettaa käsittää.\n\nTässä oli viljelyksenkin merkkejä -- tässä maassa harvinainen näky\n-- eekeri tai pari viljavaa maata, jossa oli edellisen vuoden\nvehnänsänkeä, korret peukalon vahvuisia, mutta sangen kaukana\ntoisistaan. Mutta tämmöisessä maassa se oli näky, joka teki mitä\nvirkistävimmän vaikutuksen. Lähellä sitä oli virta ja virran\npartaalla suuri lauma kumman näköisiä syyrialaisia vuohia ja lampaita\nmielihalulla söi soraa. En väitä tätä kivikovana tosiasiana -- minä\nvain _otaksun_, että ne mahtoivat syödä soraa, siinä kun ei näyttänyt\nolevan mitään muuta syötävää. Paimenet, jotka niitä paimensivat,\nolivat ilmettyjä Joosefeja ja hänen veljiään, siitä minulla ei ole\nvähintäkään epäilystä. He olivat kookkaita, voimallisia ja sangen\ntummaihoisia beduiineja, parrat sysimustat. Huulet olivat lujat,\nsilmät kiinteät ja käynti oli kuin kuninkaiden. Heidän kirjava\npäähineensä oli puoleksi lakki, puoleksi hilkka, ripsulliset päät\nharteille riippuen ja väljä isopoimuinen viitta leveillä mustilla\nkaistaleilla poikittain juovittu -- sama puku siis, johon aina\nnäkee erämaan tummaihoiset pojat kuvattuina. Nämä kyllä näyttävät\nsiltä, että he myisivät nuoremman veljensä, jos ilmaantuisi\ntilaisuus. Heillä on tuon vanhan kannan tavat, puku, toimet ja\nhöllät periaatteet. (Viime yönä he kävivät leirimme kimppuun, enkä\nole heille juuri suopea.) Heillä oli kerallaan noita kääpiöaaseja,\njoita Syyriassa näkee kaikkialla ja jotka ken tahansa muistaa \"Pyhän\nperheen pakoa Egyptiin\" kuvaavista tauluista, joissa Maria ja lapsi\nratsastavat ja Joosef rinnalla kävelee, kohoten korkealle pienen\naasin olkain yläpuolelle.\n\nMutta toden teolla täällä mies ratsastaa ja kantaa lasta ja vaimo\nkävelee. Tavat eivät ole Joosefin ajoista muuttuneet. Emme huolisi\nseinällemme taulua, jossa Joosef ratsastaisi ja Maria kävelisi. Me\npitäisimme sitä pyhyyden loukkauksena, mutta syyrialainen kristitty\nei katselisi kuvaa samoilla tunteilla. Mutta minä tiedän, että tämän\njälkeen pidän epätarkkana taulua, josta puhuin.\n\nEmme tietenkään voineet asettua ja jäädä parin kolmen tunnin matkan\npäähän leiristämme, vaikka puro olikin rinnallamme. Taivalsimme\nsen vuoksi tunnin verran edelleen. Näimme sitten vettä, mutta ei\nmissään meitä ympäröivässä autiudessa ollut jalan vertaakaan varjoa,\nja me olimme paistua kuoliaaksi. \"Niinkuin suuren kallion varjo\nnääntyneessä maassa.\" Pipliassa ei ole mitään kauniimpaa kuin tämä\neikä varmaankaan ole ainoatakaan paikkaa, missä me olemme vaeltaneet,\njoka voisi antaa sille niin liikuttavan ilmauksen kuin tämä\ntulikuuma, paljas, puuton maa.\n\nTäällä ette pysähtele juuri mihin vain haluatte, vaan milloin voitte.\nLöysimme vettä, mutta emme varjoa. Matkustimme edelleen ja vihdoin\nlöysimme puun, mutta emme vettä. Levähdimme ja söimme päivällisemme\nja tulimme tähän paikkaan, Ain Mellahahiin. Se oli sangen lyhyt\npäivämatka, mutta dragomaani ei halua kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi\nhän on keksinyt sen uskottavalta tuntuvan valheen, että maassa\ntästä eteenpäin vilisee rosvoilevia arabialaisia, joiden keskellä\nnukkuminen voisi käydä liian vaaralliseksi ajanvietoksi. No niin,\nvarmaankin he ovat vaarallisia. Aseina heillä on vanha ruostunut,\nsäissä ränstynyt piilukkoinen pyssy, jonka piippu on pidempi kuin\nmies itse. Tähtäimiä ei ole ensinkään. Se ei kanna kauemmaksi kuin\ntiilikivi eikä ole puoleksikaan yhtä tarkka. Ja suuressa vyöliinassa,\njonka he käärivät pariin kolmeen kertaan vyötäistensä ympäri, on\nkaksi tai kolme aivan mahdotonta vanhaa hevospistoolia, jotka\novat ikuisesta käyttämättömyydestä ruostuneet -- aseita, joiden\npalamiseen kuluisi paraiksi sen verran aikaa, että ennättäisitte\nkulkea kantomatkan ulkopuolelle, jonka jälkeen ne halkeisivat ja\nrepäisisivät arabialaiselta pään pois. Erinomaisen vaarallisia\ntodella ovat nämä erämaan pojat. Vereni oli tapana hyytyä lukiessani,\nkuinka nipin näpin Wm. C. Grimes usein pelastui beduiinien kynsistä.\nMutta luullakseni voisin nyt lukea hänen kuvauksensa ihoni käymättä\nkananlihalle. Ei hän luullakseni missään sano, että beduiinit\ntodella hyökkäsivät hänen kimppuunsa tai koskaan kohtelivat häntä\npahoin, mutta melkein joka toisessa luvussa hän huomasi niiden\nlähestyvän, ja vaaran hän aina osasi kehittää verta hyydyttävällä\ntavalla. Ja hän aina ihmetteli, miltä hänen etäisistä omaisistaan\nmahtaisi tuntua, jos he näkisivät vaeltavan poika parkansa jalat\nuupuneina, silmät hämärinä, tämmöisessä kamalassa vaarassa. Ja\najatteli viimeisen kerran sitä vanhaa kotia ja rakasta vanhaa kirkkoa\nja lehmää ja kaikkea muuta. Ja lopuksi oikaisi satulassa selkänsä\nniin suoraksi kuin suinkin, veti luotettavan revolverinsa ja sitten\niski \"Mohammedin\" kylkeen kannukset ja hyökkäsi suoraa päätä julmaa\nvihollista vastaan myydäkseen henkensä niin kalliista hinnasta kuin\nsuinkin. Tosin beduiinit eivät koskaan tehneet hänelle mitään, kun\nhän saapui, eivätkä ensi kädessä edes aikoneet tehdä hänelle mitään,\nvaan kummastelivat, mitä hittoa hän mahtoi pitää niin suurta melua.\nMutta en kuitenkaan voinut vapautua siitä mielipiteestä, että jokin\nkamala vaara oli vältetty tuon miehen hurjapäisen rohkeuden avulla,\nenkä sitten koskaan voinut rauhallisesti nukkua, kun olin lukenut\nWm. C. Grimesin beduiineista. Mutta nyt minä luulen, että koko tuo\nbeduiinijuttu on paljasta petosta. Minä olen tuon hirviön nähnyt eikä\nhän vedä minulle juoksussa vertoja. En koskaan aio pelätä sitä, että\nhän uskaltaa seisoa oman pyssynsä takana ja laukaista sen.\n\nNoin tuhatviisisataa vuotta ennen Kristuksen syntymää oli tämä\nmeidän leiripaikkamme Meromin vetten partaalla Joosuan erään\nteurastustappelun näyttämönä. Jabin, Hazorin kuningas (jostain Danin\nseuduilta) kutsui kokoon kaikki sheikkinsä väkineen valmistautumaan\ntaisteluun Israelin hirmuista kenraalia vastaan, joka lähestyi.\n\n    \"Ja kun kaikki nämä kuninkaat olivat tulleet koolle, menivät ne\n    ja asettuivat yhdessä Meromin vetten luo taistellakseen Israelia\n    vastaan.\n\n    \"Ja he lähtivät ulos, he ja heidän joukkonsa heidän kanssaan,\n    paljon kansaa, niin paljon kuin on luvultaan hiekkaa meren\n    rannalla\", j.n.e.\n\nMutta Joosua hyökkäsi heidän kimppuunsa ja tuhosi heidät kaikkineen.\nSe oli hänen tavallista sotapolitiikkaansa. Hän ei koskaan jättänyt\nsanomalehtikirjeenvaihtajille tilaisuutta väitellä, kuka oli\ntaistelussa voittanut. Hän teki tästä laaksosta, joka nyt on niin\ntyyni, löyhkävän teurastustarhan.\n\nJossain tässä maanpuolessa -- en varmaan tiedä missä -- Israel sata\nvuotta myöhemmin taisteli toisenkin ankaran tappelun. Naisprofeetta\nDeborah käski Barakia ottamaan kymmenentuhatta miestä ja käymään\ntoista Jabin kuningasta vastaan, joka oli jotain tehnyt. Barak\ntuli alas Taborin vuorelta, joka on täältä kahdenkymmenen tai\nviidenkolmatta mailin päässä, ja alkoi taistelun Jabinin sotavoimaa\nvastaan, joita Sisera johti. Barak voitti taistelun ja sillä välin\nkun hän täydensi voittoansa tappamalla loputkin voitetusta väestä,\nkuten tavallista oli, pakeni Sisera jalan, ja kun hän oli melkein\nnääntyä uupumuksesta ja janosta, käski Jael, eräs nainen, jonka\ntuttava hän oli ollut, häntä tulemaan telttaansa lepäämään. Uupunut\nsoturi hyvinkin mielellään suostui ja Jael valmisti hänelle vuoteen.\nHän valitti ankaraa janoa ja pyysi jaloa pelastajaansa tuomaan\nmaljalla vettä. Vaimo toi hänelle maitoa ja hän joi kiitollisena\nja kävi uudelleen nukkumaan unhottaakseen mieluisissa unelmissa\nmenetetyn tappelunsa ja nöyryytetyn ylpeytensä. Kun hän oli nukkunut,\nhiipi nainen hiljaa ja löi vasaralla kamalan telttanaulan hänen\naivoihinsa!\n\n\"Sillä hän makasi sikeässä unessa ja oli uupunut. Niin hän kuoli\".\nNäin kuuluu piplian liikuttava kertomus. \"Deboran ja Barakin\" laulu\nkiittää Jaelia ylistelevin sanoin tästä muistettavasta teosta:\n\n    \"Siunattu yli kaikkien vaimojen on Jael Keniittalaisen Heberin\n    vaimo, siunattu hän on oleva yli kaikkien vaimojen, mitä on\n    teltassa.\n\n    \"Hän pyysi vettä ja tämä toi hänelle maitoa, toi voita kalliilla\n    kupilla.\n\n    \"Jael otti naulan käteensä ja oikeaan käteensä työmiehen vasaran\n    ja vasaralla hän iski Siseran ja puhkaistuaan hänen ohimonsa\n    hakkasi poikki hänen päänsä.\n\n    \"Hän lyyhistyi Jaelin jalkain juureen, putosi pitkäkseen. Jaelin\n    jalkain juureen hän lyyhistyi ja putosi. Siihen mihin hän\n    lyyhistyi, siihen hän kuolleena putosi.\"\n\nKumma kyllä on Comanche intiaaneilla samat omituiset patriarkalliset\ntavat kuin valitulla kansallakin oli.\n\nTämänkaltaisia järisyttäviä kohtauksia ei tässä laaksossa enää satu.\nSiinä ei ole koko matkalla ainoatakaan kylää -- ei kolmenkymmenen\nmailin matkalla kumpaankaan suuntaan. Siinä on beduiinien telttoja\nkaksi tai kolme pientä ryhmää, mutta ei ainoatakaan vakinaista\nasumusta. Näillä seuduin voi ratsastaa kymmenen mailia näkemättä\nkymmentäkään ihmisolentoa.\n\nTätä seutua koskee eräs profeettain ennustuksista.\n\n    \"Minä tahdon saattaa sen maan häviöön; ja vihamiehenne, jotka\n    siinä asuvat, hämmästyvät sitä. Ja minä hajoitan teidät pakanain\n    joukkoon ja paljastan miekan teidän jälkeenne; ja teidän maanne\n    on oleva autio ja teidän kaupunkinne hävitetyt.\"\n\nEi kukaan, joka seisoo tässä hylätyn Ain Mellahahin luona, voi sanoa,\netteikö ennustus ole toteutunut.\n\nEräässä raamatun värsyssä, jonka olen yllä maininnut, puhutaan\n\"kaikista näistä kuninkaista\". Se paikalla herätti huomiotani, koska\nse mielessäni herättää niin valtavasti erilaisia vaikutuksia, kuin\nmitä se aina teki kotona. Huomaan kylläkin selkeästi, että jos tahdon\nhyötyä tästä retkestä ja päästä oikein ymmärtämään siihen liittyvät\nmielenkiintoiset asiat, täytyy minun uskollisesti ja perusteellisesti\nkarsia mielestäni koko joukon käsityksiä, jotka tavalla tai\ntoisella olen tästä Palestiinasta muodostanut. Minun täytyy ryhtyä\njärjestelmälliseen vähennystyöhön. Samoinkuin rypäleeni, jotka\nvakoojat kantoivat pois Luvatusta maasta, olen Palestiinaan nähden\nkaikesta muustakin muodostanut liian suuret käsitykset. Jotkut\nniistä ovat aivan kurjat. Sana Palestiina herätti minussa aina\nepämääräisen mielikuvan maasta, joka kooltaan lähenteli Yhdysvaltoja.\nSyytä en tiedä, mutta niin oli laita. Luultavasti se johtui siitä,\netten ymmärtänyt, kuinka pienellä maalla voisi olla niin suuri\nhistoria. Enkö liene vähän ällistynyt sitäkin, kun huomasin Turkin\nsuursulttaanin olevan vain tavallisen kokoisen miehen. Minun\ntäytyy koettaa vähentää käsitykseni Palestiinasta kohtuullisempaan\nmuotoon. Poikana toisinaan saa suuria vaikutelmia, joita vastaan\nsitten saa taistella koko elämänsä. \"Kaikki nämä kuninkaat\". Aina\nkun luin nämä sanat pyhäkoulukirjasta muistin semmoisten maitten\nkuin Englannin, Ranskan, Espanjan, Saksan ja Venäjän y.m. kuninkaat\npuettuina loistaviin jalokivikoruisiin viittoihinsa, marssien\njuhlasaatossa, kultavaltikat kädessään ja päässään loistavat kruunut.\nMutta täällä Ain Mellahahissa, Syyrian läpi tultua ja maan luontoon\nja tapoihin perusteellisesti tutustuttua, menettää lauseparsi\n\"kaikki nämä kuninkaat\" suuruutensa. Nyt ajattelen vain kourallista\npikkupäälliköitä -- huonosti puettuja ja huonoissa oloissa eläviä\nraakalaisia, meidän intiaaniemme kaltaisia, jotka ovat hallinneet\nsilmän kantomatkan päässä toisistaan ja joiden kuningaskunnat olivat\nsuuria, kun niiden ala oli viisikin neliömailia ja asukasluku\nparituhatta sielua. Joosua eräällä kuululla sotaretkellään tuhosi\nkolmenkymmenen \"kuninkaan\" valtakunnat, jotka yhteensä eivät\nkäsittäisi enempää maata kuin neljä meikäläistä tavallisen kokoista\nkauntia. Se vanha köyhä sheikki, jonka näimme Kesarea Filippissä\nsadan repaleisen miehensä keralla, olisi ollut \"kuningas\" noina\nmuinoisina aikoina.\n\nKello on seitsemän aamulla, ja kun olemme maaseudulla, pitäisi ruohon\nkimallella kasteesta, kukkien täyttää ilma tuoksullaan ja lintujen\nlaulaa puissa. Mutta voi, ei kastetta täällä, ei kukkia, ei lintuja,\nei puita. Täällä on vain lakeutta ja varjoton järvi ja niiden takana\nkaruja vuoria. Teltat lakoilevat nurin ja arabialaiset riitelevät\nkuin kissa ja koira niinkuin tavallisesti, leiripaikka on täynnään\nmyttyjä ja kimppuja, niitä paraillaan kuormataan muulien selkään ja\nnopeaan edistyy työ, hevoset on satuloitu, päivänvarjot ovat esillä,\nkymmenen minuutin kuluttua nousemme satulaan, jonka jälkeen pitkä\njonomme lähtee liikkeelle. Mellahahin valkoinen kaupunki, hetkeksi\nnoustuaan ylös kuolleitten vuosisatain syvyyksistä, katoaa jälleen\njälkeä jättämättä.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\nArabialaisen huilu -- Jackin seikkailu -- Joosefin kaivo -- Joosefin\nhistoria -- Joosefin ja Esaun jalomielisyys -- Genesaretin pyhä järvi\n-- Pyhiinvaeltajain innostus -- Miksi me emme purjehtineet Galilean\nmerellä -- Kapernaum -- Vapahtajan veljet ja sisaret -- Matkalla\nMagdalaa kohti.\n\n\nKuljimme muutamia maileja autioita seutuja, joiden maanlaatu olisi\nollut kylläkin hedelmällistä, mutta joka on jätetty kokonaan\nrikkaruohojen valtaan. Se oli hiljaista, alakuloista maisemaa, jossa\nnäimme vain kolme ihmistä -- arabialaisia, joilla ei ollut päällään\nmitään muuta kuin pitkä karkea paita, samanlainen kuin neekeripojilla\netelävaltioittemme plantaaseissa ainoana kesäpukunaan. Ne olivat\npaimenia ja tavanmukaisella paimenpillillä he lumosivat laumaansa --\nruokosoittimella, jonka soitanta oli yhtä valikoidun helvetillistä\nkuin näiden samaisten arabialaisten laulukin.\n\nHeidän huiluissaan ei ollut etäistä kangastustakaan siitä\nihmeellisestä soitannosta, jota heidän paimen-esi-isänsä kuulivat\nBetlehemin lakeuksilla enkelien laulaessa \"rauha maassa, ihmisille\nhyvä tahto\".\n\nOsa siitä maasta, jonka poikki kuljimme, ei ollut maata ensinkään,\nvaan kallioita -- kermanvärisiä, kuin veden uurtamia kallioita.\nHarvassa niissä näki särmää tai pykälää, mutta sen sijaan ne olivat\ntäynnään kuoppia, komeroita ja reikiä ja kaikenlaisia ihmeellisiä\nmuotoja, joista pääkallojen kömpelöt jäljennökset olivat aika\ntavallisia. Tällä tienosalla näkyi silloin tällöin vanhan roomalaisen\nvia Appian kaltaisen tien jäännöksiä, jonka kivet vielä pysyivät\nkiinni paikoillaan aito roomalaisella sitkeydellä.\n\nHarmaita liskoja, noita sortumisen, hautain ja autiuden\nperillisiä livisti edes takaisin kivien keskellä tai makasi\npäivää paistattamassa. Missä vauraus on vallinnut ja kukistunut,\nmissä kunnia on loistanut ja sammunut; missä kauneus on asunut ja\ntyyssijansa hylännyt, missä ilo on vallinnut ja suru asettunut sen\ntiloille, missä elämän loisto on uhkunut ja hiljaisuus ja kuolema\nnyt vaanivat sen korkeilla istuimilla, sinne tämä matelija asettuu\nja ilkkuu inhimillistä turhuutta. Sen takki on tuhkan värinen ja\ntuhka on sortuneitten toiveitten, rauenneitten pyyteitten, haudan\nvaatiman lemmen symboli. Jos se voisi puhua, sanoisi se: Rakentakaa\ntemppeleitä ja minä hallitsen niiden raunioissa; rakentakaa palatseja\nja minä asun niissä; perustakaa valtakuntia ja minä perin ne;\nhaudatkaa kauneimpanne ja minä katselen, kuinka madot tekevät työtä;\nja te, jotka seisotte tässä ja filosofeerailette minusta, vielä minä\nkerran ryömin _teidänkin_ ruumiinne yli.\n\nMuutamia muurahaisiakin oli tässä autiossa paikassa, mutta vain kesää\nviettämässä. Eväänsä ne toivat Ain Mellahahista -- yhdentoista mailin\npäästä.\n\nJack ei voi tänään kovinkaan kiitettävästi, se on helppo nähdä; mutta\nvaikka hän onkin vielä poika, on hän kuitenkin liian paljon miestä\nsiitä puhuakseen. Hän antoi auringon paistaa päälleen liiaksi eilen,\nmutta kun se johtui hänen vakaasta halustaan oppia ja saada tästä\nmatkasta niin paljon hyötyä kuin tilaisuudet sallivat, niin ei kukaan\nkoeta häntä moitteilla masentaa. Kaipasimme häntä leirissä tunnin\nverran ja löysimme hänet sitten jonkun matkan päästä puron partaalta\nilman päivänvarjoa suojaksi polttavaa auringonpaistetta vastaan. Jos\nhän olisi tottunut ennen kulkemaan ilman päivänvarjoaan, niin eihän\ntuosta tietenkään olisi ollut mitään sanottavaa. Mutta niin ei ollut\nasianlaita. Hän juuri nakkasi savikokkareella liejukilpikonnaa, joka\npaistatti päivää purossa pienellä lie'olla. Me sanoimme:\n\n\"Pois se, Jack. Miksi teet sille pahaa? Mitä se on tehnyt?\"\n\n\"No olkoon, mutta en minä sitä olisi tappanut, vaikka se kyllä olisi\nsen ansainnut, sillä se on pahaa petosta sekin.\"\n\nMe kysyimme, miten niin? mutta hän ei tahtonut vastata. Kysyimme\nvielä miksi? kävellessämme takaisin leirille, mutta hän ei vaan\ntahtonut vastata. Mutta myöhään illalla, kun hän vuoteessaan istui\nmiettiväisen näköisenä, kysyimme taas ja hän sanoi:\n\n\"Niin no, olipa tuo miten tahansa. En minä siitä enää välitä, mutta\npäivällä, nähkääs, oli asia toinen, sillä _minä_ en kerro mitään,\njoka ei ole niinkuin minä sanon, eikä minun mielestäni everstinkään\npitäisi. Mutta sen hän on tehnyt, sillä eilen hän, ollessamme\npyhiinvaeltajain teltassa rukoilemassa, kertoi minulle ja aivan kuin\nolisi pipliasta lukenut, että tässä maassa vuoti maito ja hunaja\nja että maassa soivat kilpikonnan (engl. turtle) sävelet. Minusta\ntuo kuului liikanaiselta, ainakin mitä kilpikonniin tulee, mutta\nminä kysyin mr Churchilta, oliko se totta, ja hän sanoi että oli,\nja mitä Church sanoo, sen minä uskon. (Turturikyyhky on englanniksi\nmyös turtle.) Mutta siinä minä tänään istuin tuntikauden vahtimassa\ntuota kilpikonnaa ja olin vähällä paistua auringonpaisteessa. Mutta\nen kertaakaan kuullut sen laulavan. Melkein luulen hikoilleeni\nkahmalollisen hikeä -- minä _tiedän_, että hikosin -- se kun juoksi\nsilmiini ja sitä tippui nenästäni kaiken aikaa; ja tiedättehän, että\nminun housuni ovat tiukemmat kuin kenenkään toisen -- pariisilaista\nhullutusta -- ja niiden säämiskäinen istuinkappale kastui hiestä\nläpimäräksi ja sitten kuivi ja alkoi kutistua ja kiristää ja repeillä\n-- se oli kamalaa -- mutta en kertaakaan minä kuullut sen laulavan.\nLopulta minä sanoin: Tämä on -- tämä on petosta -- niin juuri,\npetosta se on -- ja jos minulla olisi ollut vähänkin älyä, niin\nolisin tiennyt, ettei liejukilpikonna osaa laulaa. Ja sitten sanoin,\netten tahtonut olla ankara tätä konnain konnaa vastaan, ja annoin\nhänelle täsmälleen kymmenen minuuttia aikaa, että hän saisi alkaa.\nKymmenen minuuttia -- ja sitten, ellei hän tekisi sitä, niin alas\nkoko komento. Mutta tiedättekös, se _ei_ alkanut. Olin odottanut\nsiinä koko ajan ajatellen, että ehkä se piankin, se kun kaiken aikaa\nkohotti päätään ja taas laski sen alas ja veti luomet silmilleen\nminuutiksi ja jälleen avasi ne, ikäänkuin se olisi tuumaillut, mitä\ntässä laulaisi, mutta juuri kun ne kymmenen minuuttia olivat kuluneet\nja minä olin peräti uupunut ja rakkoinen, laski se kirotun päänsä\nalas oksalle ja nukkui sikeään uneen\".\n\n\"Se oli hieman hävytöntä, kun olit niin kauan odottanut.\"\n\n\"Niinhän tuota luulisi. Minä sanoin, no hyvä, ellet aio laulaa,\nniin et ainakaan saa nukkuakaan. Ja jos te senkin vietävät olisitte\njättäneet minut itsekseni, niin olisin komentanut sen korjaamaan\nluunsa Galileasta sukkelammin kuin vielä koskaan mikään kilpikonna.\nMutta nyt se ei merkitse mitään -- olkoon mitä on. Niskastani on\nkaikki nahka lähtenyt.\"\n\nKymmenen aikaan aamulla pysähdyimme Joosefin kaivolle. Se on\nkeskiaikainen raunioiksi sortunut kaani, jonka yhdessä sivupihatossa\non suuri muurilla ympäröity katettu kuoppa, kuopassa vettä, ja\ntähän kuoppaan vanhan tiedon mukaan veljet heittivät Joosefin.\nLuotettavampi perimätieto, joka saa vahvistusta maan maantieteestä,\nsijoittaa tämän kaivon Dothaniin, jonne on täältä kahden päivän\nmatka. Mutta mielenkiintonsa on tälläkin kuopalla, monet kun\nluulevat, että se on se oikea.\n\nVaikeata on ruveta valitsemaan kauneinta kohtaa kirjasta, jossa niitä\non, kuten raamatussa, taajassa kuin rintakoristeessa jalokiviä.\nMutta varmaa kuitenkin on, että sen kansien välissä ei ole montakaan\nkohtaa, joka voittaisi Joosefin hienon kertomuksen. Keneltä nuo\nvanhat kirjoittajat mahtoivat oppia yksinkertaisen kielensä,\nsattuvat lausetapansa, paatoksensa ja varsinkin kykynsä kokonaan\nkadota lukijan näkyvistä, niin että kertomus esiintyy ja tuntuu itse\nsanovan sanottavansa? Shakespeare, on aina mukana, kun luemme hänen\nkirjojaan. Macaulay on läsnä, kun seurailemme hänen juhlallisia\nlauseitaan. Mutta vanhan testamentin kirjoittajat ovat silmiltämme\nsalatut.\n\nJos kaivo, jonka olen maininnut, on oikea, niin sattui tässä ennen\nmuinoin tapaus, joka on meille kaikille kuvista hyvin tuttu. Jaakobin\npojat olivat täällä läheisyydessä paimentaneet laumojaan. Isä\nalkoi käydä levottomaksi, kun he viipyivät niin kauan, ja lähetti\nsuosikkinsa Joosefin katsomaan, oliko heille sattunut vahinkoa.\nTämä matkusti kuuden tai seitsemän päivän matkan. Hän oli vasta\nseitsemäntoistavuotias ja poikamaiseen tapaan hän vaivalla kulki tuon\npitkän taipaleen kehnointa, kivisintä ja pölyisintä maata, mitä on\nkoko Aasiassa, puettuna kauniiseen moniväriseen takkiinsa, joka oli\nhänen sydämensä ylpeys. Joosef oli suosikki ja se oli rikos hänen\nveljiensä silmissä. Hän oli nähnyt unta ja selittänyt sen siten,\nettä hän etäisessä tulevaisuudessa kohoaisi omaisiaan korkeammalle,\nse oli toinen. Hän oli hyvin puettu ja oli luultavasti nuorison\nviatonta turhamaisuutta noudattaen tätä erikoisesti suurennellut\nveljiensä edessä. Nämä olivat ne rikokset, joita vanhemmat veljet\nkeskenään vihoittelivat ja päättivät rangaista, kun sattuisi\ntilaisuutta. Nähdessään hänen tulevan ylös Galilean mereltä, tunsivat\nhe hänet ja iloitsivat. He sanoivat: \"Kas tässä tulee se unennäkijä\n-- tappakaamme hänet.\" Mutta Ruben rukoili, ettei hänen henkeään\notettaisi, ja he säästivät sen. Mutta he ottivat pojan kiinni,\nkiskoivat vihatun takin hänen yltään ja työnsivät hänet kaivoon.\n_He_ aikoivat jättää hänet siihen kuolemaan, mutta Ruben aikoi\nsalaa vapauttaa hänet. Mutta Rubenin ollessa vähän aikaa muualla\nveljekset möivät Joosefin muutamille ismaelilaisille kauppiaille,\njotka matkustivat Egyptiä kohti. Semmoinen on tämän kaivon taru.\nJa se sama kaivo on siellä paikallaan vielä tänä päivänä. Ja sinne\nse jää, kunnes seuraava osasto kuvanmurtajia ja haudanhäväisijöitä\n\"Quaker Cityn\" retkikunnasta sattuu paikalle. He ilman vähintäkään\nepäilystä kaivavat sen maasta ja vievät mukanaan. Sillä katso, ei\nmitään kunnioitusta heissä ole entisyyden juhlallisia muistomerkkejä\nkohtaan, vaan he hävittävät, eivätkä säästä, minne vain tullevatkin.\n\nJoosefista tuli rikas, etevä ja voimallinen mies -- piplian mukaan\n\"koko Egyptin maan herra\". Joosef oli valtakunnan todellinen\nkuningas, voima ja järki, vaikka arvo oli faaraon. Joosef on yksi\nvanhan testamentin todella suuria miehiä. Ja hän oli, Esauta\nlukuunottamatta, jaloin ja miehuullisin. Miksemme sanoisi hyvää\nsanaa ruhtinaallisen beduiininkin puolesta? Ainoa rikos, josta\nhäntä voidaan syyttää, oli se, että hän oli onneton. Miksi kaikki\nkiittävät Joosefin suurisydämistä jaloutta julmia veljiään kohtaan\nsäästämättä ylistyssanoja, mutta heittävät vain vastahakoisesti\nkiitoksen luupalan Esaulle, joka, vielä ylevämmin kohteli häntä\nvääryyttänyttä veljeä? Jaakob käytti hyväkseen Esaun ankaraa nälkää\nriistääkseen häneltä esikoisoikeuden ja sen suuren kunnian ja arvon,\njoka tähän asemaan kuului. Petoksella ja valheella hän riisti häneltä\nheidän isänsä siunauksen. Hän teki hänestä vieraan omassa kodissaan,\nvaeltajan. Mutta kun kaksikymmentä vuotta oli kulunut ja Jaakob\nkohtasi Esaun ja pelosta vapisten lankesi hänen jalkainsa juureen ja\nsurkeasti kerjäsi, että tämä antaisi hänelle anteeksi, vaikka hän\noli niin hyvin ansainnut rangaistuksen, niin mitä teki tuo uljas\nraakalainen? Lankesi hänen kaulaansa ja syleili häntä! Kun Jaakob,\njoka oli kykenemätön käsittämään luonteen jaloutta -- vielä epäili,\nvielä pelkäsi ja tahtoi \"löytää armon herransa luona\" tarjoamalla\nhänelle lahjukseksi karjaa, niin mitä sanoi tuo uhkea erämaan poika?\n\n\"Ei, minulla on kylliksi, veljeni. Pidä itse mitä sinulla on!\"\n\nEsau tapasi Jaakobin rikkaana, vaimojen ja lasten rakastamana,\nja matkustaen suurella loistolla palvelijoineen, karjoineen ja\nkameeleineen -- mutta itse hän vielä oli halpa erämaan kiertäjä,\njoksi tämä veli oli hänet tehnyt.\n\nKolmentoista vuoden päästä, joiden kuluessa oli suuria tapahtunut,\ntulivat veljet, jotka olivat Joosefille niin paljon vääryyttä\ntehneet, vieraina vieraaseen maahan, nälkäisinä ja nöyrinä, ostamaan\n\"vähän ruokaa\", ja tuotuina erääseen palatsiin ja syytettyinä\nrikoksesta he sen omistajaksi huomasivatkin veljensä, jolle he\nolivat vääryyttä tehneet. He olivat vapisevia kerjäläisiä -- hän\nmahtavan valtakunnan herra! Olisiko maailmassa toista Joosefia, joka\njättäisi käyttämättä tämmöisen tilaisuuden maksaa samalla mitalla?\nKenelle annamme ensi sijan -- hylätylle Esaulleko, joka antoi\nanteeksi rikkaalle Jaakobille, vaiko Joosefille, joka kuninkaan\nvaltaistuimella antoi anteeksi repaleisille vapisijoille, joiden\nonnekas konnantyö oli hänet sille kohottanut?\n\nJuuri ennen kuin tulimme Joosefin kaivolle, olimme kohonneet mäelle\nja tuolla, muutaman mailin päässä edessäpäin, ainoankaan puun tai\npensaan näköalaa häiritsemättä, oli kuuluisuus, josta miljoonat\nuskonhartaat maailman etäisissä maissa olisivat antaneet puolen\nomaisuudestaan -- Galilean pyhä meri!\n\nEmme sen vuoksi viipyneet kaivolla kuin lyhyen ajan. Lepuutimme\nhevosiamme ja lepäsimme itsekin ja tunsimme muutaman minuutin ajan\nvanhain rakennusten siunattua varjoa. Meiltä oli loppunut vesi,\nmutta ne pari kolme uhkaavan näköistä arabialaista, jotka pitkine\npyssyineen vetelehtivät paikalla, väittivät, ettei vettä ole heillä\neikä koko lähiseudussa. He tiesivät, että kaivossa oli vähän\nsuolansekaista vettä, mutta he pitivät niin suuressa arvossa paikkaa,\njonka heidän esi-isänsä vankeus oli pyhittänyt, etteivät he halunneet\nnähdä kristityn koirankaan siitä juovan. Mutta Ferguson sitoi yhteen\nriepuja ja käsiliinoja, kunnes niistä tuli niin pitkä köysi, että se\nulottui pohjaan saakka, ja me joimme ja sitten ratsastimme edelleen.\nJa lyhyen ajan kuluttua laskeusimme satulasta näille rannoille, jotka\nVapahtajan jalat ovat tehneet pyhäksi maaksi.\n\nPuolenpäivän aikaan uimme Galilean meressä -- se oli autuaallinen\nnautinto tässä polttavassa ilmastossa -- ja sitten söimme\nlunshimme laiminlyödyn vanhan viikunapuun alla lähteen luona, jota\nsanotaan Ain-et-Tiniksi, satakunnan askelta raunioiksi rauenneesta\nKapernaumista. Jokaista pienintäkin puroa, joka tässä maan puolessa\ntihkuu hiekasta ja kallionraoista, nimitetään komeasti \"lähteeksi\"\nja ihmiset, jotka tuntevat Hudsonin, suuret järvet ja Missisippin,\njoutuvat haltioihinsa niitä ihaillessaan ja tyhjentävät runosuonensa\nkuiviin sommitellakseen säkeitä niiden ylistykseksi. Jos koottaisiin\nkirjaan kaikki se runous ja hölynpöly, mitä on vuodatettu tämän\nseudun lähteille ja maisemille, tulisi siitä poltettavaksi mitä\narvokkain nide.\n\nLunshin aikana seuramme pyhiinvaeltaja-intoilijoilla, joiden sydän\noli ollut niin kevyt, jotka aina siitä, kun jalkamme koskettivat\npyhää maata, olivat olleet niin onnelliset, että tuskin saattoivat\nsyödä, oli suuri hätä päästä haahteen ja omakohtaisesti purjehtia\nsillä samalla vedellä, joka kerran oli apostolien alusta kantanut.\nHeidän hätänsä kasvoi ja innostuksensa yltyi hetki hetkeltä,\nkunnes pelkoni alkoi herätä ja aloin epäillä, että he nykyisessä\nmielentilassaan mistään välittämättä ryntäisivät kumoon kaikki\njärjellisyyden teljet ja ostaisivat kokonaisen laivaston haaksia,\nmillä purjehtia, sen sijaan että vuokraisivat yhden ainoan yhdeksi\ntunniksi, kuten vaatimattomain ihmisten tapa on. Minä vapisin\najatellessani, kuinka tuhoisaksi tämän päivän hommat saattaisivat\nkäydä kukkaroillemme. En voinut olla pahoin aavistuksin ajattelematta\nsitä hillitöntä kiihkoa, joka voi saada keski-ikäisetkin miehet\nunohtamaan itsensä ja antautumaan ylellisyyteen maistaessaan ensi\nkerran houkuttelevaa mielettömyyttä. Enkä kuitenkaan tuntenut olevani\noikeutettu hämmästymään sitä asiain tilaa, joka tuotti minulle\nniin paljon huolta. Näitä miehiä oli lapsuudesta saakka opetettu\nkunnioittamaan, melkeinpä jumaloimaan niitä pyhiä paikkoja, joilla\nheidän katseensa nyt lepäsi. Monen monta vuotta oli juuri tämä taulu\nväikkynyt heidän mielikuvituksessaan, päivin ja öin elänyt heidän\nunissaan. Seisoa sen edessä omassa lihassaan -- nähdä se kuten he\nnyt sen näkivät -- purjehtia tällä pyhitetyllä merellä ja suudella\nsitä pyhää maata, joka sitä ympäröi, nämä olivat ne kaihot, joita\nhe olivat hemmotelleet mielessään yhden sukupolven viivyttelevine\nvuodenaikoineen hitaasti kuluessa ja jättäessä ryppynsä heidän\nkasvoihinsa, härmänsä heidän hiuksiinsa. Katsellakseen tätä kuvaa\nja purjehtiakseen tällä merellä he olivat jättäneet kotinsa ja\nrakkaansa ja matkustaneet niin monet tuhannet mailit väsymystä ja\nharmia kokien. Oliko ihme, että arkivarovaisuuden alhainen järkeily\nkalpenisi heidän ihanan toivonsa rinnalla, joka oli kypsyytensä\ntäydessä loistossa? Antaa heidän tuhlata miljooneja! sanoin -- kuka\npuhuu rahasta tämmöisenä hetkenä?\n\nTässä mielentilassa seurasin niin nopeaan kuin taisin\npyhiinvaeltajain innostuneita askelia ja tulin järven rantaan ja\npaisutin hatullani ja äänelläni sitä rajua hohoijausta, jota he\nluikkasivat rannasta lähteneen \"haaksen\" jälkeen. Menestys oli\ntäydellinen. Meren ahertajat kääntyivät maata kohti ja laskivat\naluksensa rantaan. Iloa loistivat kaikki kasvot.\n\n\"Kuinka paljon? -- kysykää häneltä, Ferguson, kuinka paljon!\n-- Kuinka paljon meistä kaikista -- kahdeksasta ja teistä --\nBethsaidaan, tuonne noin, ja Jordanin suuhun ja siihen paikkaan,\nkussa siat juoksivat mereen -- sukkelaan! -- ja me tahdomme kulkea\nrantoja pitkin kaikkialle! -- kaikkialle! -- Koko päivän! -- _minä_\nvoisin purjehtia vaikka vuoden näillä vesillä! -- ja kertokaa\nhänelle, että poikkeamme Magdalaan ja päätämme retken Tiberiaassa!\n-- kysykää kuinka paljon? -- vaikka mitä -- kuinka paljon tahansa!\n-- kertokaa hänelle, ettemme välitä siitä, paljonko maksaa!\" (Minä\nsanoin itsekseni, että kyllä tiedän, mitä siitä tulee.)\n\nFerguson -- (kääntäen) -- \"hän sanoo kaksi napoleonia -- kahdeksan\ndollaria.\"\n\nYksi tai pari naamaa venyi. Sitten paussi.\n\n\"Liian paljon! -- annamme yhden!\"\n\nEn koskaan tule tietämään, miten se tapahtui -- minua vielä\npöyristyttää ajatellessani, kuinka paikka on ihmeille altis -- mutta\nminusta näytti, että ajattomassa ajassa haaksi oli kahdenkymmenen\naskeleen päässä rannasta ja kiiti pois kuin säikäytetty otus!\nKahdeksan noloa Jumalan luomaa seisoi rannalla ja oo, ajatelkaa sitä!\ntämä -- tämä -- kaiken tuon ylivoimaisen innostuksen jälkeen! Ah,\nmikä häpeällinen, häpeällinen loppu semmoisen sopimattoman kerskailun\njälkeen! Se muistutti liian paljon tuota \"annas kun saan hänet\nkäsiini!\" ja sitä seuraavaa varovaista \"kaksi teistä pitelemään häntä\n-- yksi pidelköön minua.\"\n\nLeirissä paikalla alkoi valitus ja hammasten kiristely. Tarjottiin ne\nkaksi napoleonia -- enemmänkin jos tarpeellista -- ja pyhiinvaeltajat\nja dragomaanit huusivat äänensä käheäksi rukoillessaan poistuvia\nhaaksimiehiä palaamaan takaisin. Mutta tyynesti he menivät menojaan\neivätkä sen koommin välittäneet pyhiinvaeltajista, jotka olivat koko\nelämänsä toivotelleet saavansa kerran purjehtia Galilean pyhällä\nvedellä ja kuunnella sen pyhiä tarinoita aaltojen kuiskeessa ja jotka\nolivat matkustaneet lukemattomia penikulmia sitä varten ja -- sitten\npäättivät, että hinta oli liian korkea. Nenäkkäät muhammedilaiset\narabit, että uskaltavatkin ajatella moista toiseen uskoon kuuluvista\nkunnon miehistä!\n\nNiin, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin tyytyä vaan ja luopua ilosta\npurjehtia Genetsaretilla, jonka suloutta nauttimaan oli tultu aina\nmaapallon toiselta puolelta saakka. Siihen aikaan, jolloin Vapahtaja\ntäällä opetti, oli rannikon kalastajilla paljon veneitä -- mutta\nnyt ovat sekä veneet että kalastajat menneet. Ja kahdeksantoista\nvuosisataa takaperin oli vanhalla Joosefilla tällä vedellä\nsotalaivasto -- satakolmekymmentä uljasta venettä -- mutta nekin\novat olleet ja menneet, eikä merkkiäkään niistä ole jäänyt. Täällä\nei enää vesillä taistella ja Galilean koko kauppalaivastoon kuuluu\nvain kaksi alusta, jotka ovat aivan samanlaisia kuin opetuslastenkin\nkäyttämät pienet haahdet. Toisen olimme auttamattomasti menettäneet,\ntoinen oli monen mailin päässä, eikä sen luo kantanut mikään ääni. Me\nsiis nousimme hevosten selkään ja ratsastimme julmistuneina edelleen\nMagdalaan, laukkaillen pitkin veden parrasta, kun ei ollut keinoja,\nmillä päästä sen yli.\n\nKuinka pyhiinvaeltajat sättivät toisiaan! Jokainen syytti toistaan ja\njokainen vuorostaan kielsi syyllisyytensä. Syntiset eivät puhuneet\nsanaakaan -- lievinkin iva olisi voinut tämmöisellä hetkellä olla\nvaarallinen. Syntiset, joita on pidetty alamaisuudessa ja joille on\nesitetty ylentäviä esimerkkejä, jotka ovat saaneet kärsiä niin monet\nluennot, ja joita on niin ojenneltu siveydessä ja varovaisuudessa ja\nvakavuudessa ja halvan kielenkäytön hillitsemisessä, ja joita on niin\nahdistettu olemaan aina moitteettomat ja erehtymättä käyttäytymään\nkiitettävästi, että lopulta elämä on käynyt heille rasitukseksi,\ntämmöiset syntiset eivät semmoisella hetkellä jätättelisi\npyhiinvaeltajain jälkeen salassa toisilleen iskeäkseen silmää ja\niloitakseen ja tehdäkseen muita samanlaisia rikoksia -- sillä se ei\njuolahtaisi heidän mieleensä. Muutoin kyllä. Mutta he tekivät sen\nkumminkin -- ja heille niinikään teki niin mahdottoman hyvää kuulla\npyhiinvaeltajani haukkuvan toisiaan. Me soimme itsellemme halpamaisen\ntyydytyksen nähdessämme heidän aina vähän väliä alkavan toran koska\nse osoitti, että he sittenkin olivat vain kurjia ihmisparkoja\nniinkuin mekin.\n\nMe siis kaikki ratsastimme alas Magdalaan hammasten kiristelyn\nvuoroin kiihtyessä ja heikentyessä, ja karkeat sanat häiritsivät\nGalilean pyhää rauhaa.\n\nJottei joku ehkä luulisi minun puhuvan ilkeämielisyydestä puhuessani\nnäin pyhiinvaeltajista, tahdon kaikessa totuudessa vakuuttaa, ettei\nasian laita ole se. Minä en kuuntelisi semmoisten miesten luennoita,\njoista en pitäisi tai joita en kunnioittaisi. Eikä kukaan näistä voi\nväittää, että minä koskaan epäystävällisesti otin vastaan heidän\nopetuksensa, taikka osoitin levottomuutta tämän kurituksen alaisena,\ntaikka etten koettanut hyötyä siitä mitä he minulle sanoivat. He\novat parempia miehiä kuin minä. Voin sanoa tämän rehellisesti. Ja he\novat minun hyviä ystäviänikin -- ja sitäpaitsi, elleivät he sietäisi\nsilloin tällöin hieman muokkausta painetussa sanassa, niin miksi\nlähtivät he minun kanssani? He tunsivat minut. He tiesivät minun\nanteliaisuuteni -- että minä mielelläni suon sekä annettavan että\notettavan -- kun minä olen antamassa ja muut ottamassa. Kun eräs\nheistä uhkasi jättää minut Damaskoon minun koleraan sairastuttuani,\nei hän todella aikonut tehdä niin -- minä tiedän hänen kiihkeän\nluontonsa ja kuinka hyvät impulssit sen alla piilevät. Ja enkö\nkuullut Churchin, erään toisen pyhiinvaeltajan, sanovan, ettei hän\nvälittänyt siitä, kuka lähtisi tai kuka jäisi, _hän_ jäisi minun\nluokseni, kunnes kävelisin Damaskosta omilla jaloillani taikka minut\narkussa kannettaisiin, vaikkapa siihen kuluisi vuosi? Ja erotanko\nminä luvusta Churchin koskaan heitä pehmitellessäni? -- ja onko\nluultavaa, että minä hänestä puhuisin ilkeämielisesti? Haluan vain\nvähän muokata heitä, heidän terveydekseen, siinä kaikki.\n\nOlimme jättäneet Kapernaumin taaksemme. Se oli kaikki muodottomana\nrauniona. Se ei mitenkään muistuttanut kaupunkia, eikä siinä ollut\nmitään, josta olisi voinut päättää, että se oli koskaan ollutkaan\nkaupunki. Mutta vaikka se olikin niin autio ja asumaton, oli se\nkuitenkin kuuluisaa maata. Siitä versosi se kristinuskon puu, jonka\nleveät haarat nykyään varjostavat niin monta etäistä maata. Kun\npaholainen oli erämaassa kiusannut Kristusta, tuli Kristus tänne ja\nalkoi opettaa. Ja niinä kolmena tai neljänä vuotena, jotka hän sen\njälkeen eli, oli tämä paikka melkein kokonaan hänen kotinsa. Hän\nalkoi parantaa sairaita ja hänen maineensa pian levisi niin laajalle,\nettä sairaita tuli Syyriasta ja Jordanin takaa ja Jerusalemistakin,\nmonen päivämatkan päästä, saamaan parannusta. Täällä hän paransi\nsadanpäämiehen palvelijan ja Pietarin anopin ja paljon rampoja ja\nsokeita ja pirun riivaamia ihmisiä. Ja täällä hän niinikään herätti\nkuolleista Jairuksen tyttären. Hän astui opetuslapsineen haahteen,\nja kun he keskellä myrskyä herättivät hänet unestaan, tyynnytti\nhän tuulet ja vaivutti lepoon pauhaavan veden äänellään. Hän kulki\ntoiselle puolelle, jonne oli muutaman mailin matka, ja vapautti\nkaksi miestä perkeleistä, jotka menivät sikolaumaan. Palattuaan\nhän kutsui Matteuksen verojen kannosta, paransi muutamia sairaita\nja herätti pahennusta syömällä publikaanien ja syntisten kanssa.\nSitten hän kulki parannellen ja opettaen kautta Galilean ja kävi\nTyyrossa ja Sidonissakin. Hän valitsi kaksitoista opetuslasta ja\nlähetti ne ulos uutta evankeliumia saarnaamaan. Hän teki voimatekoja\nBetsaidassa ja Korasinissa -- nämä kylät olivat parin kolmen mailin\npäässä Kapernaumista. Lähellä toista näistä kylistä otaksutaan\nsaadun se ihmeellinen kalansaalis ja lähellä toista hän autiossa\npaikassa ihmeellisellä tavalla muutamalla leivällä ja kalalla\nruokki tuhansia. Hän kirosi molemmat kaupungit ja Kapernaumin\nsamoin siitä, etteivät ne katuneet, vaikka hän oli niin suuria\nvoimatekoja tehnyt niissä, ja ennusti niitä vastaan. Ne ovat nyt\nkaikki raunioina -- joka seikka pyhiinvaeltajille tuottaa suuren\ntyydytyksen, sillä, kuten tavallista, sovelluttavat he jumalten\nikuiset sanat tämän maan katoaviin asioihin. Luultavampaa on, että\nKristus tarkoitti _kansaa_, eikä sen kehnoja hökkelikyliä. Hän sanoi,\nettä heidän kävisi huonosti \"tuomiopäivänä\" -- mutta mitä yhteyttä on\nkurahökkeleillä tuomiopäivän kanssa? Ennustus ei vähääkään kärsisi --\nse ei todistaisi sitä vastaan sen enempää kuin sen puolestakaan --\nvaikka nämä kaupungit nyt olisivatkin uhkeita suurkaupunkeja, eivätkä\nvain katoavia raunioita. Kristus kävi Magdalassa, joka on lähellä\nKapernaumia, ja hän kävi myös Kesarea Filippissä. Hän kävi vanhassa\nkodissaan Nasaretissa ja tapasi veljensä Jooseen ja Juudaan ja\nJaakobin ja Simonin -- nämä henkilöt, joista joskus luulisi kuulevan\npuhuttavan, koska ne olivat Jeesuksen Kristuksen veljiä, mutta kuka\non milloinkaan nähnyt heidän nimiään sanomalehdessä tai kuullut niitä\nsaarnastuolista? Kuka kysyy, minkälaisia nuorukaisia he olivat,\nmakasivatko he Jeesuksen kanssa, leikkivätkö, teuhasivatko hänen\nkanssaan, riitelivätkö hänen kanssaan leluista ja vähäpätöisistä\nesineistä, löivätkö häntä, aavistamatta, kuka hän oli? Kuka kyselee,\nmitä he ajattelivat nähdessään hänen palaavan Nasaretiin kuuluisana\nja katsellessaan pitkään hänen vieraantuneihin kasvoihinsa, ollakseen\nvarmat, ja sitten sanoessaan: \"Tämä _on_ Jeesus?\" Ken arvailee, mitä\nheidän mielessään liikkui, kun he näkivät tämän veljen (joka heille\noli _vain_ veli, kuinka paljon hän muille olikin salaperäinen vieras\nja jumala, joka oli pilvien yläpuolella katsellut Jumalaa kasvoista\nkasvoihin) tekevän kummia ihmeitä hämmästyneiden ihmisjoukkojen\nnähden? Kuka ihmettelee, mahtoivatko Jeesuksen veljet kutsua häntä\nkotia kerallaan ja sanoa hänelle, että hänen äitinsä ja sisarensa\nsurivat hänen pitkällistä poissaoloaan ja hurmaantuisivat ilosta, jos\njälleen näkisivät hänen kasvonsa? Kuka maailmassa ajatuksellakaan\nmuistaa Jeesuksen sisaria? -- kuitenkin hänellä oli sisaria.\nJa varmaan hän usein muisteli heitä, kun vieraat häntä pahoin\nkohtelivat, kun hän oli kodittomana ja sanoi, ettei hänellä ollut\n\"kuhun päänsä kallistaisi\", kun kaikki hänet hylkäsivät, Pietarikin,\nja hän seisoi yksin vihamiestensä keskellä.\n\nKristus teki Nasaretissa vähän ihmeitä ja viipyi siellä vain lyhyen\najan. Kansa sanoi: \"_Tämäkö_ Jumalan poika! Hänen isänsähän on\nvain puuseppä. Me tunnemme perheen. Näemme sen joka päivä. Eivätkö\nhänen veljiensä nimet ole ne ja ne ja hänen sisartensa ne ja ne ja\neikö hänen äitinsä ole se henkilö, jota sanotaan Mariaksi? Tämä on\nmahdotonta.\" Hän ei kironnut kotiaan, mutta hän karisti sen tomut\njaloistaan ja lähti pois.\n\nKapernaum on tämän pienen meren reunassa kiinni pienellä, ehkä viiden\nmailin pituisella ja mailin tai parin levyisellä lakeudella. Tällä\nlakeudella on kohtuullinen oleanderikoristelu ja nämä oleanderit\nnäyttävät sitä paremmilta, kun niiden vastakohtana ympärillä on\npaljaita kukkuloita ja ulvovia erämaita, mutta eivät ne ole niin\nhurmaavan kauniita kuin miksi kirjat niitä maalailevat. Joka pysyy\nrauhallisena ja päättäväisenä, voi katsella niiden somuutta ja\nsäilyttää järkensä.\n\nKaikkein hämmästyttävimpiä asioita, mitä vielä olemme tulleet\nhuomanneeksi, on sen maanpaikan tavaton pienuus, josta kristinuskon\nnykyään niin rehoittava kasvi on versonut. Pisin matka, mitä\nVapahtajamme koskaan kulki, oli täältä Jerusalemiin -- noin satakunta\ntai satakaksikymmentä mailia. Sen jälkeen pisin oli täältä Sidoniin\n-- noin kuusi- tai seitsemänkymmentä mailia. Amerikkalaisten\netäisyyskäsitteiden mukaan luulisi niiden paikkain, jotka Kristuksen\nläsnäolon vuoksi ovat tulleet erikoisen kuuluiksi, olevan verraten\nkaukana toisistaan, mutta sen sijaan ne ovatkin täällä melkein\nnäkyvissä kaikki, tykin kantomatkan päässä Kapernaumista. Jos jätämme\nluvusta pois kaksi tai kolme lyhyttä matkaa, vietti Vapahtaja\nelämänsä, saarnasi evankeliuminsa ja teki ihmeensä alueella,\njoka ei ollut tavallista amerikkalaista kauntia laajempi. Töin\ntuskin kykenen käsittämään tätä ällistyttävää tosiasiaa. Kuinka se\nmatkamiestä rasittaa, kun hänen jokaista paria kolmea mailia kohti\ntäytyy lukea sata sivua historiaa -- sillä totisesti ovat Palestiinan\nkuuluisat paikat näin lähekkäin! Kuinka väsyttävästi, kuinka päätä\npyöryttävästi niitä vilisee tiellämme!\n\nAikanaan saavuimme sitten Magdalan vanhaan kylään.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\nOmituisia taide- ja rakennustaide-jäännöksiä -- Pyhiinvaeltajain\njulkinen vastaanotto -- Maria Magdaleenan talo -- Tiberias ja sen\nomituiset asukkaat -- Galilean pyhä meri -- Galilea yöllä.\n\n\nMagdala ei ole mikään kaunis paikka. Se on kauttaaltaan syyrialainen,\nmikä tietää, että se on kauttaaltaan ruma ja ahdas, likainen,\nepämukava ja törkyinen -- juuri samanlainen kaupunki kuin tämän\nmaan kaupungit Aatamin ajoista saakka, kuten kaikki kirjoittajat\novat koettaneet kovalla työllä osoittaa ja siinä onnistuneetkin.\nMagdalan katujen leveys on siinä kolmen ja kuuden jalan välimailla\nja ne haisevat saastalta. Talojen korkeus on viidestä seitsemään\njalkaan ja kaikki on rakennettu saman mielivaltaisen suunnitelman\nmukaan -- ja se on pakkalaatikon iloton muoto. Seiniin on sivelty\nsileätä valkoista laastia, ja ne on aistikkaasti freskoiltu sekä\nylhäältä että alaalta kameelinlantakiekoilla, joita on ripustettu\nkuivamaan. Tästä rakennus saa romanttisen ulkomuodon, ikäänkuin\nse olisi ammuttu reikiin tykinkuulilla, ja se tekee talon kovin\nsotaisen näköiseksi. Laa'alla, saviruukilla silatulla katolla on\nkoristuksina maalauksellisia freskoainespinoja, jotka perinpohjin\nkuivuttuaan ja valmistuttuaan on asetettu sinne ollakseen lähellä,\nkun niitä tarvitaan polttopuiksi. Palestiinassa ei ole asiaksi\nasti minkäänlaista puutavaraa -- ei vähääkään poltettavaksi, eikä\nsiellä ole kivihiilikaivoksiakaan. Syyrialaisessa majassa ei ole\nakkunoita eikä savupiippuja. Lukiessani, että vuoteen omana maannut\nsairas vaimo talutettiin Kapernaumissa erääseen taloon katon kautta,\nettä hän saisi tavata Vapahtajan, kuvittelin aina mielessäni\nkolmenkertaista taloa ja ihmettelin, kun he eivät katkaisseet hänen\nkaulaansa tässä kummassa kokeessa. Nyt kuitenkin käsitän, että he\nolisivat vallan hyvin voineet ottaa hänen kantapäistään kiinni ja\nnakata hänet puhtaasti koko talon yli, eikä se olisi hyvinkään\npaljoa hänen rauhaansa häirinnyt. Palestiina ei ole niistä ajoista\ntapoihinsa, tottumuksiinsa, rakennuksiinsa eikä väestöönsä nähden\npaljoakaan muuttunut.\n\nEi ainoatakaan sielua ollut näkyvissä meidän Magdalaan\nratsastaessamme. Mutta hevosten kavioiden kapse havautti typerät\nasukkaat ja kaikki työntäysivät ulos -- ukot ja akat, pojat ja\ntytöt, sokeat, hullut ja rammat, kaikki repaleisissa, ryvettyneissä,\nvähissä vaatteissaan ja kaikki olivat parantumattomia kerjäläisiä\nluonnostaan, vaistoltaan ja kasvatukseltaan. Kuinka niitä hyöri ja\npyöri! Kuinka ne näyttelivät haavojaan ja paiseitaan ja surkeasti\nosoittelivat taudin rikkomia vääntyneitä jäseniään ja rukoilevilla\nsilmillään kerjäsivät almua! Me olimme herättäneet toiveita, joita\nemme voineet tyydyttää. Niitä riippui hevosten hännissä, piteli\nkiinni niiden harjoista ja jalustimista, tunkeili yhä lähemmäksi joka\npuolelta välittämättä vaarallisista kavioista -- ja kuin välipuheen\nmukaan puhkesi heidän uskottomista kurkuistaan yht'aikaa hurja,\nkorvia vihlova huuto: \"Hauatshi, bakshiish! hauatshi, bakshiish!\nhauatshi, bakshiish! hauatshi, bakshiish! hauatshi bakshiish!\nbakshiish!\" En koskaan ole ennen ollut mokomassa myrskyssä.\n\nMaksaessamme bakshiishia kipeäsilmäisille lapsille ja ruskeille\niloisille tytöille, joilla oli ilkeästi tatuoidut huulet ja leuka,\nkuljimme jonossa kaupungin läpi, kunnes tulimme pihaan, jossa oli\nhaitaksi asti okapensaita ja roomalaisen näköiset rauniot, ja tämä\nmuka oli Pyhän Maria Magdaleenan, Jeesuksen ystävän ja seuralaisen\ntodellinen asumus. Opas uskoi sen ja niin tein minäkin. Mitäs muuta\nolisinkaan voinut, kun talo oli aivan nenäni edessä selkeänä kuin\npäivä. Pyhiinvaeltajat repivät osan etuseinästä muistoesineiksi,\nniinkuin heidän kunnioitettava tapansa on, ja sitten lähdimme matkaan.\n\nOlemme nyt leiriytyneinä tähän paikkaan, heti Tiberiaan muurien\nsisäpuolelle. Menimme kaupunkiin ennen yön tuloa ja katselimme kansaa\n-- taloista emme suuria välittäneet. Asukkaita on paras katsella\nmatkan päästä. Ne ovat erikoisen huonon näköisiä juutalaisia,\narabialaisia ja neekereitä. Lika ja köyhyys ovat Tiberiaan ylpeys.\nNuoret naiset pujottelevat myötäjäisensä vahvaan rautalankaan, joka\npäälaelta kaartuu alas leukaan -- kaikki turkkilaiset hopearahat,\nmitä ovat saaneet kokoonhaalituksi tai perineet. Useimmat näistä\ntytöistä eivät ole rikkaita, mutta muutamille harvoille onnetar on\nollut sangen suosiollinen. Näin siellä perijättäriä, joiden arvo oli\n-- niin, enkö uskaltane sanoa puolikymmentä dollaria. Mutta semmoiset\ntapaukset olivat harvinaisia. Kun satutte semmoisen kohtaamaan,\nkohtelee hän tietenkin teitä arvonsa tuntevasti. Hän ei pyydä\nbakshiishia. Ei hän edes suvaitse liian suurta tuttavallisuutta.\nMuutamat ihmiset eivät kestä rikkautta.\n\nMeille sanottiin, että ne pitkänenäiset, hontelot, vatsatautiset\nkuvatukset, joilla oli päässään se sanoin kuvaamaton hattu ja\nkummankin korvan edustalla roikkuva pitkä suortuva, olivat niitä\nvanhoja, meille kaikille tuttuja, omahyväisiä farisealaisia,\njoista olemme raamatussa lukeneet. Siltä he tosiaan näyttivät.\nPaljaasta yleisestä mallista päättäen ja ilman minkäänlaisia muita\ntietoja saattaisi helpostikin epäillä, että omahyväisyys on heidän\nerikoisuutensa.\n\nOlen useista kirjoista poiminut Tiberiaasta tietoja. Sen rakensi\nHerodes Antipas, Johannes Kastajan murhaaja, ja nimensä se sai\nkeisari Tiberiuksesta. Samalla paikalla oli luultavasti sitä ennen\nkaukana muinaisuudessa melkoisen hyvin rakennettu kaupunki, kuten\nkautta Tiberiaan ja pitkin järven rantaa etelän puolella tavattavat\nkauniit porfyyripylväätkin todistavat. Pylväät olivat aikoinaan\nuurteelliset, mutta vaikka kivi on melkein raudan kovuista, ovat\nuurteet miltei kokonaan kuluneet pois. Pylväät ovat pienet kooltaan\nja epäilemättä rakennukset, joita ne kaunistivat, olivat pikemmin\nhuomattavat siroutensa kuin suuruutensa puolesta. Nykyinen kaupunki\n-- Tiberias -- mainitaan uudessa testamentissa, vanhassa ei ensinkään.\n\nSanhedrin kokoontui täällä viimeksi, ja kolmesataa vuotta\nTiberias oli Palestiinassa juutalaisten pääkaupunki. Se on yksi\nisraelilaisten neljästä pyhästä kaupungista ja se on heille samaa\nkuin muhammedilaisille Mekka ja Jerusalem kristityille. Moni oppinut\nja kuuluisa juutalainen rabbiini on siellä asunut ja lepää siellä\nhaudattuna, ja lähellä heitä lepää viisikolmattatuhatta heidän\nuskontokuntaansa kuuluvaa, jotka ovat kaukaa tulleet ollakseen heidän\nläheisyydessään eläessään ja levätäkseen heidän rinnallaan kuoltuaan.\nKuulu rabbi Ben Israel vietti täällä kolme vuotta kolmannen\nvuosisadan alkupuolella. Nyt hän on kuollut.\n\nGalilean kuulu meri ei ole Tahoe [Mittaan kaikki järvet Tahoen mukaan\nosaksi koska tunnen sen paremmin kuin muut, osaksi kun niin syvästi\nsitä ihailen ja olen siitä säilyttänyt niin viehättäviä muistoja.\nNiinpä on minun melkein mahdoton puhua järvistä mainitsematta\nsitäkin. _M.T._] järven kokoinen likimainkaan -- se on siitä vain\nkaksi kolmannesta jotenkin tarkkaan. Ja kauneudesta puhuen ei tämä\njärvi ole Tahoen rinnalla enempää kuin puolipäiväpiiri sateenkaareen\nverrattuna. Tämän lammen sameasta vedestä ei käy puhuminenkaan Tahoen\nhohtavan kirkkauden rinnalla. Nämä matalat, paljaiksi ajellut,\nkeltaiset kallio- ja hiekkamäet, joilta niin kokonaan puuttuu\nperspektiiviä, eivät ole mitään niiden yleväin huippujen rinnalla,\njotka seinänä ympäröivät Tahoea ja joiden särmäisillä, rotkoisilla\nrintamilla komeat petäjiköt näyttävät yhä pienenevän ja pienenevän,\nkuta korkeammalle kiipeävät, kunnes ne ikuisen lumen rajoille\nsaapuessaan näyttävät olevan vain varpuja ja pensaita. Äänettömyys\nja autius vaanivat Tahoen yllä ja äänettömyys ja autius vaanivat\nniinikään tällä Genesaretin järvellä. Mutta edellisen autius on\nsaman verran rattoisaa ja tenhoavaa kuin jälkimmäisen kaameata ja\nvieroittavaa.\n\nAamulla varhain katselen päivänkoiton ja pimeyden äänetöntä\ntaistelua Tahoen vesillä tyynellä mielenkiinnolla. Mutta kun varjot\nvastahakoisesti väistyvät ja rannan kauneudet toinen toisensa jälkeen\nkehittyvät puolenpäivän täyteen loistoon, kun leveät kaistaleet\nsinistä, viheriää ja valkoista vyöttävät hiljaisen pinnan reunain\nja keskustan puolitiessä, kun veltostuttavana kesäiltapäivänä\nmakaan veneessäni kaukana siellä, missä syvän veden musta sini\nalkaa, ja polttelen rauhan piippuani ja joutilaana lakinlitsini\nalta nyökyttelen etäisille huipuille ja lumilaikoille, kun vene\najelehtii rantaa kohti valkoiselle vedelle ja loikoilen sen partaalla\nja tuntimääriä katselen alas kristallisyvyyksiin ja panen merkille\nkivennokareiden värin ja tarkastelen eväisiä sotajoukkoja, jotka\njonossa kulkevat ohitseni sadan jalan syvyydessä, kun yöllä näen kuun\nja tähdet, männyistä höyhenelliset vuorenselänteet nokkineen, uljaine\nesivuorineen, laajoine rosoisine tunturialoineen, joista kohoavat\nkaljut, kimaltelevat huiput, ja näen, kuinka kaikki suurenmoisesti\nkuvastuu järven kiilloitettuun peiliin runsaimpine, vienoimpine\nyksityiskohtineen, silloin aamun herättämä rauhallinen mielenkiinto\nasteittain varmasti syvenee ja syvenee, kunnes se lopulta saavuttaa\nkorkeimpansa vastustamattomana lumouksena.\n\nSe on autiutta, sillä rannalla ovat linnut ja oravat, vedessä kalat\nainoat olennot, jotka sitä elostuttavat, mutta se ei ole semmoista\nautiutta, joka ikävystyttää. Tulkaa Galileaan sitä näkemään. Elleivät\nnämä asumattomat erämaat, nämä viheliäiset karuuden kummut, jotka\neivät koskaan, koskaan, koskaan ravista auringon kirpeätä helotusta\nulkopiirteiltään ja häivy ja himmene epämääräisiksi perspektiiveiksi,\nelleivät tuon Kapernaumin surulliset rauniot, tämä Tiberiaan torkkuva\nkylä kuusine haudankolkkoine palmutöyhtöineen, ellei tuo autio rinne,\njosta ihmeen siat juoksivat alas mereen ja epäilemättä pitivät\nparempana nielaista pirun tai kaksi ja hukuttaa itsensä kaupan päälle\nkuin elää kauemmin tämmöisessä maassa, ellei tuo pilvetön polttava\ntaivas, tämä vakava, purjeeton, väritön järvi, joka lepää kellerväin\nkukkulainsa ja matalain jyrkkäin äyräittensä kehyksissä ja näyttää\nniin ilmeettömältä ja epärunolliselta (jättäen luvusta pois sen\nylevän historian) kuin jokin kristikunnan suurkaupunkivesisäiliö --\nelleivät nämä asiat ole omiaan laulamaan vaikka kenelle tuutulaulua,\nniin ei sitten mikään.\n\nMutta minun ei pitäisi esittää vain syyttäjäpuolen todistuksia ja\njättää syytetyn puoli kuulematta. Wm. C. Grimes todistaa seuraavasti:\n\n    \"Olimme ottaneet aluksen kulkeaksemme sillä toiselle rannalle.\n    Meri oli vain kuutta mailia leveä. Mutta maiseman kauneutta en\n    voi kyllin kiittää, enkä voi käsittää, missä niiden matkustajain\n    silmät ovat olleet, jotka ovat järven näköaloja kuvanneet\n    vähäpätöisiksi ja mielenkiintoa puuttuviksi. Sen ensimmäinen\n    suuri luonteenpiirre on syvä syvänne, jonka pohjalla se on.\n    Sen syvyys on kolmesta neljäänsataan jalkaan joka puolelta\n    paitsi alapäästä, ja rantain jyrkkiä kaltaita, jotka ovat mitä\n    vehmainta vihannuutta, vilkastuttavat vadit ja uomat, jotka\n    kulkevat syvänteen rinteitä alas, muodostaen pimeitä rotkoja\n    tai valoisia päivänpaisteisia laaksoja. Lähellä Tiberiasta nämä\n    äyräät ovat kalliota, ja niissä näkyy vanhoja hautoja, joiden\n    ovet antavat järvelle. Nuo vanhat valitsivat juhlallisia paikkoja\n    haudoilleen, kuten ennen vanhaan egyptiläisetkin, ikäänkuin\n    olisivat suunnitelleet, että Jumalan äänen herättäessä makaajat\n    heti ulos astuessaan ja silmänsä avatessaan näkisivät edessään\n    suurenmoisen kauniita maisemia. Idässä jylhät autiot vuoret ovat\n    syvälle siniselle järvelle ihanana vastakohtana. Ja pohjoisen\n    puolesta katselee Hermon ylevänä ja majesteettisena järvelle\n    kohottaen valkoisen lakensa taivasta kohti ylpeänä siitä, että on\n    nähnyt satain ihmispolvien lähtöaskeleet. Järven koillisrannalla\n    oli yksinäinen puu, ja se on ainoa jonkun kokoinen puu, mitä\n    järveltä näkyy, lukuun ottamatta Tiberiaan kaupungissa muutamia\n    yksinäisiä palmuja, ja yksinäisyytensä johdosta tuo puu herättää\n    enemmän huomiota kuin herättäisi kokonaine metsä. Kaikkiaan tämä\n    näköala on juuri mitä Genesaretin maisemalta odottaisimme, mitä\n    siltä toivoisimme, suurenmoisen kaunis, mutta levollinen ja\n    rauhallinen. Itse vuoretkin ovat rauhallisia.\" (Hän varmaan on\n    tottunut vuoriin, jotka hyppivät. _M. T.)_\n\nSe on kekseliäästi laadittu kuvaus ja kerrassaan omiaan johtamaan\nharhaan. Mutta jos siitä karsitaan maali ja rimssut ja kukat, löytyy\nalta luuranko.\n\nTämän karsimisen jälkeen jää jälelle järvi, joka on kuutta mailia\npitkä ja väritön. Äyräät ovat jyrkät ja viheriät, puuttuen pensaita,\njotka lieventäisivät niiden yksitoikkoisuutta. Toisessa päässä on\npaljaita, ruman näköisiä kallioita, joissa on (melkein näkymättömiä)\nlokeroita, jotka lokerot eivät mitään vaikuta kuvaan. Itäpuolella\n\"jylhiä autioita vuoria\" (matalia autioita mäkiä, hänen olisi pitänyt\nsanoa), pohjoisessa vuori, jota sanotaan Hermoniksi ja jolla on\nlunta. Taulun omituisuus on \"rauhallisuus\", sen silmäänpistävin\npiirre yksi puu.\n\nEi mikään kekseliäisyys riittäisi tekemään tämmöistä taulua kauniiksi\n-- omilla silmillä nähden.\n\nVaadin itselleni oikeuden korjata vääriä tietoja ja olen sen\nvuoksi yllä olevassa toiveessa korjannut veden värin. Genesaretin\njärven vedellä on hyvin haalea siniväri, jopa korkealtakin ja\nviiden mailin päästä nähden. Aivan vierestä nähden (todistaja\npurjehti järvellä) sitä tuskin voi sanoa siniseksi ensinkään, mitä\nsitten tummansiniseksi. Tahdon myös huomauttaa, en korjatakseni,\nvaan lausuakseni mielipiteeni, ettei Hermonin vuori suinkaan ole\nhuomattava eikä maalauksellinen vuori, se on siksi liian lähellä\nmelkein yhtä korkeita naapureita. Siinä kaikki. En soimaa sitä,\nettä todistaja kiskoo vuoren neljänkymmenen viiden mailin päästä\nkohentamaan kysymyksessä olevaa maisemakuvaa, koska se on aivan\npaikallaan ja taulu todella on sen tarpeessa.\n\n\"C.W.E\" (kirjassa \"Pyhässä massa\") todistaa seuraavasti:\n\n    \"Kaunis järvi lepää Galilean mäkien povessa, keskellä sitä maata,\n    jonka kerran omistivat Zebulon, Naftali, Asher ja Dan. Taivaan\n    sini tunkeutuu järven syvyyksiin ja sen vesi on suloista ja\n    viileää. Lännessä on leveitä hedelmällisiä lakeuksia, pohjoisessa\n    kalliorannat asteittain kohoavat, kunnes kaukana etäisyydessä\n    kumpuavat taivasta kohti Hermonin lumiset kukkulat. Idässä\n    näkyvät auerhunnun läpi Perean ylävät tasangot, jotka juoksevat\n    kohti rosoisia vuoria, jotka monia teitä johtavat mieltä\n    kohti pyhää Jerusalemia. Kukkia kukoistaa tässä maallisessa\n    paratiisissa, joka kerran oli huojuvista puista kauniina ja\n    vihantana, laulavat linnut lumoavat korvan, turtturikyyhky\n    viihdyttää suloisella kuherruksellaan, töyhtöleivo lähettää\n    laulunsa kohti taivasta ja vakava, juhlallinen haikara herättää\n    mielessä aatteita ja johdattaa sitä mietiskelyyn ja lepoon. Elämä\n    oli täällä kerran idyllistä ja viehättävää. Täällä ei silloin\n    ollut rikkaita, ei köyhiä, ei ylhäisiä eikä alhaisia. Se oli\n    hyvän toimeentulon, yksinkertaisuuden ja kauneuden maailma. Nyt\n    se on autiutta ja kurjuutta.\"\n\nTämä ei ole sattuva kuvaus. Se on kehnoin, mitä olen milloinkaan\nnähnyt. Huolellisen seikkaperäisesti se kuvaa sitä, mitä se sanoo\n\"maalliseksi paratiisiksi\", ja päättää sillä yllättävällä tiedolla,\nettä tämä paratiisi on \"_autiuden ja kurjuuden näyttämö_\".\n\nOlen täten esittänyt kaksi edustavaa esimerkkiä siitä, mitä useimmat\nkirjailijat näistä seuduista sanovat. Yksi sanoo: \"Maiseman kauneutta\nen voi kyllin kiittää\", ja sitten helkkyvillä korulauseilla verhoaa\nnähtävyyden, joka lähempää tarkastusta varten paljastettuna onkin\nvain vaatimaton vesisyvänne, joku verta vuorista autiutta ja yksi\npuu. Toinen, koetettuaan mitä tunnollisimmin rakentaa samoista\nrakennusaineista maallisen paratiisin, lisäten vain \"vakavan uhkean\nhaikaran\", pilaa kaikki, kun lopuksi vahingossa tunnustaa surkean\ntotuuden.\n\nMelkein joka kirja, mitä on Galileasta ja sen järvestä kirjoitettu,\nkuvaa maiseman kauniiksi. Ei -- ei kuitenkaan aina niin suoraan.\nToisinaan tahallaan luodaan se vaikutus, että se on kaunis, samalla\nkuin kirjoittaja kuitenkin koruttomasti _sanoo_, ettei se sitä\nolekaan. Mutta jos huolellisesti analysoidaan nämä kuvaukset, niin\nnähdään, etteivät ne ainekset, joista ne ovat sommitellut, itsessään\nole kauniita ja ettei niitä voida yhdistelmiksikään koota, joita\nkannattaisi sanoa kauneiksi. Hartaus ja rakkaus, joka monessa\nkirjoittajassa asui näitä heidän kuvaamiaan maisemia kohtaan,\nkiihoittivat heidän mielikuvitustaan ja johtivat harhaan heidän\narvostelunsa. Mutta kieltämättä ne miellyttävät perättömyydet, joita\nhe kirjoittivat, silti olivat täynnään rehellistä vilpittömyyttä.\nToiset kirjoittivat kuten kirjoittivat pelosta, että toisenlaisista\nkuvauksista ei pidettäisi: Toiset olivat teeskentelijöitä ja pettivät\ntahallaan. Jokainen heistä olisi kysyttynä oikopäätä sanonut, että\noli _aina_ oikein ja aina _paras_ lausua julki totuus.\n\nJoka tapauksessa he sanoisivat niin, elleivät hoksaisi, mihin\nsuuntaan kysymys tähtää.\n\nMutta miks'ei tästä seudusta saisi sanoa totuutta? Onko totuus\nturmioksi? Onko sen milloinkaan tarvinnut kätkeä kasvojaan? Jumala\nteki Galilean meren ja sen ympärystän semmoiseksi kuin ne ovat. Onko\nherra Grimesin asia parantaa Hänen työtään?\n\nLukemaini kirjain äänensävystä olen varma siitä, että suuri\nosa niistä, jotka ovat tässä maassa menneinä vuosina käyneet,\non presbyteriläisiä, ja nämä ovat tulleet hakemaan tukikohtia\nerikoiselle uskolleen. He ovat löytäneet presbyteriläisen\nPalestiinan ja he olivat jo mielessään päättäneet, etteivät\nmuuta löytäisikään, vaikkeivät sitä uskonkiihkonsa sokeudessa\nehkä tienneetkään. Toiset olivat baptisteja, jotka hakivat\nbaptismille tukikohtia ja baptistista Palestiinaa. Toiset olivat\nkatolilaisia, metodisteja, episkopaaleja, jotka kaikki hakivat\nkukin erikoiselle uskolleen tukea ja katolilaista, metodistista tai\nepiskopaalista Palestiinaa. Luultavasti näiden miesten aikomukset\novat voineet olla kylläkin rehelliset, mutta he ovat olleet täynnään\npuolueellisuutta ja ennakkoluuloa, he ovat maahan tulleet valmiine\nmielipiteineen, eivätkä he enää voineet siitä kirjoittaa kiihkotta\neivätkä puolueettomasti sen enempää kuin omasta vaimostaan ja\nlapsistaankaan. Meidän pyhiinvaeltajamme ovat tuoneet mukanaan hekin\nomat mielipiteensä. He ovat sen osoittaneet keskusteluissaan aina\nsiitä pitäen kuin Beirutista lähdimme. Minä melkein voin valmiin\nlauseparsin sanoa, mitä he sanovat nähdessään Taborin, Nazarethin,\nJerikon ja Jerusalemin -- _koska minulla, on ne kirjat, joista\nhe lunttaavat ajatuksensa_. Nuo kirjat sisältävät kuvauksia ja\nylistysvirsiä ja vähemmät miehet kulkevat heidän jälkiään ja näkevät\nauktorin silmillä, eivät omillaan, ja puhuvat hänen kielellään. Se\nmitä nämä pyhiinvaeltajat sanoivat Kesarea Filippissä hämmästytti\nminua viisaudellaan. Löysin sen perästäpäin \"Robinsonista\". Se mitä\nhe sanoivat Genesaretin avautuessa heidän nähtäväkseen, viehätti\nminua kauneudellaan. Olen löytänyt sen Thompsonin kirjasta \"Maa ja\nkirja\". He ovat monesti hyvin valituilla sanoilla, jotka eivät ole\nkoskaan vaihdelleet, puhuneet siitä, kuinka he aikovat Bethelissä\nkallistaa väsyneen päänsä samoinkuin Jaakob ja sulkea hämärtyneet\nsilmänsä ja ehkä uneksia enkeleistä, jotka laskeutuvat taivaasta\ntikapuilla. Se oli sangen somaa. Mutta lopulta olen keksinyt tuon\nväsyneen pään ja hämärtyneet silmät. He lainasivat aatteen -- ja\nsanat -- ja lauseen -- ja välimerkit -- Grimesistä. Kotia palattuaan\npyhiinvaeltajamme eivät kuvaa Palestiina semmoisena kuin se näytti\n_heistä_, vaan semmoisena kuin se näytti Thompsonista ja Robinsonista\nja Grimesistä -- vaihdellen kukin värisävyjä oman uskonsa mukaan.\n\nPyhiinvaeltajat, synnintekijät ja arabialaiset ovat nyt kaikki\nmakuulla ja leirissä vallitsee hiljaisuus. Työ on yksinäisyydessä\nikävystyttävää. Viimeiset muutamat muistikkeeni kirjoitettuani\nolen puolen tuntia istunut telttani edessä. Yö on se aika, jolloin\nGalilea on nähtävä. Näiden kirkkaiden tähtien alla Genesaret\nei ole vähääkään vastenmielinen. Nähdessäni tähtitarhojen\nkimaltelevilla kuvastuksillaan luovan valoläikkiä Genesaretin\npinnalle kadun melkein, että ollenkaan olen nähnyt sitä päivän\nräikeässä helotuksessa. Sen historia ja aateyhteydet ovat jokaisen\nsilmissä sen paras viehätys, mutta niiden kutoma lumo on heikko\nauringon armottomassa valossa. _Silloin_ tuskin tunnemme siteitä.\nAjatuksemme alati vaeltavat elämän käytännöllisiin puoliin\neivätkä ota kiintyäkseen asioihin, jotka tuntuvat epämääräisiltä\nja epätodellisilta. Mutta kun päivä on päättynyt, täytyy\nvälinpitämättömimmänkin mielen viehättyä hiljaisen tähtivalon\nuinailevista vaikutelmista. Seudun vanhat muistot hiipivät\nhänen mieleensä ja kummittelevat hänen unissaan ja sitten hänen\nmielikuvituksensa kaikessa näkee ja kuulee yliluonnollista. Aaltojen\nlipatuksessa rannalla hän kuulee aaveiden airojen loisketta, yön\nsalaisissa äänissä henkien puhetta, tuulen lauhassa henkäilyssä\nnäkymättömien siipien suhinaa. Aavehaaksi on merellä, kahdenkymmenen\nvuosisadan vainajat nousevat esiin haudoistaan ja yötuulen\nvalitusvirret kertoilevat jälleen vanhain unohdettujen aikain lauluja.\n\nTähtien valossa Galilealla ei ole muuta rajaa kuin taivaan avara\npiiri, se on silloin suurille tapauksille arvollinen näyttämö;\narvollinen synnyinseutu uskonnolle, joka kykeni pelastamaan maailman;\nja arvollinen sille mahtavalle Henkilölle, joka oli määrätty\nseisomaan tällä näyttämöllä ja julistamaan sen korkeita käskyjä.\nMutta auringonvalossa täytyy sanoa: Niiden töittenkö vuoksi, joita\ntehtiin, niiden sanainko vuoksi, jotka lausuttiin tällä pienellä\nyhden mitan alalla kalliota ja hiekkaa kahdeksantoista vuosisataa\ntakaperin, niidenkö vuoksi kellot tänä päivänä soivat meren etäisissä\nsaarissa ja laajalta kautta maanosain, jotka vyöttävät valtavan\npallomme ympäristöä?\n\nSe on mahdollista käsittää vasta kun yö on salannut kaikki\nristiriidat ja luonut näyttämön, joka on näin suuren draaman arvoinen.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\nVanhat kylpylät -- Kumma ilmestys -- Kuulu näköala -- Turvavartiamme.\n-- Kuulu näköala -- Kerakin herran kohtalo -- Taborin vuori -- Mitä\nsen laelle näkyy -- Muisto ihmeellisestä puutarhasta -- Naisprofeetta\nDeborahin talo.\n\n\nUimme Galilean meressä taas eilen iltahämärässä ja tänä aamuna\nauringon noustessa. Purjehtineet emme ole, mutta kolme uintia käy\nyhdestä purjehduksesta, eikö niin? Vedessä näkyi viljalti kaloja,\nmutta meillä ei tällä pyhiinvaellusretkellämme ole muita sivullisia\napuneuvoja kuin \"Telttaelämää Pyhässä maassa\", \"Maa ja kirja\" ja\nmuuta samanlaista kirjallisuutta -- kalastusvehkeitä meillä ei ollut.\nTiberiaan kylästä ei ollut mahdollinen saada kaloja. Tosin kyllä\nnäimme parin kolmen tyhjäntoimittajan parsivan verkkojaan, mutta he\neivät kertaakaan koettaneet saada niillä mitään.\n\nEmme käyneet vanhoissa lämpimissä kylpylöissä, jonne Tiberiaasta\nolisi ollut pari mailia. Minua ei haluttanut käydä siellä. Tämä\ntuntui hieman omituiselta ja se kehoitti minua koettamaan saada\nselville tämän luonnottoman välinpitämättömyyden syyn. Syyksi\nosoittautui vain se, että Plinius mainitsee ne. Olen saanut\njonkinlaisen selittämättömän vihamielisyyden Pliniusta ja Pyhää\nPaavalia vastaan, koska näyttää siltä, kuin en koskaan löytäisi\npaikkaa, jonka saisin omanani pitää. Aina vaan tulee lopulta ilmi,\nettä Pyhä Paavali on ollut samassa paikassa ja että Plinius on\n\"maininnut\" sen.\n\nAamulla varhain nousimme satulaan ja lähdimme matkaa jatkamaan.\nJa nyt kulki kumman näköinen ilmiö jonomme päässä -- rosvo,\nmielestäni, rosvo, jos maan päällä on koskaan rosvoa ollut. Hän\noli kookas arabialainen, tumma kuin intiaani, ja nuori -- ehkä\nnoin kolmenkymmenen vuoden. Päänsä ympäri hän oli tiukkaan sitonut\nuhkean kelta- ja punajuovaisen silkkivyön, jonka päät runsaine\ntupsuineen riippuivat alas olkapäiden vähin ja heiluivat tuulessa.\nKaulasta ulottui polviin saakka laajapoimuinen viitta, joka oli\ntäynnään käyriä ja mutkittelevia mustia ja valkoisia raitoja kuin\noma tähtilippumme. Selästä pisti jostain esiin tshibukin pitkä\nvarsi, ulottuen kauas oikean jalan yläpuolelle. Viistoon kulki selän\npoikki korkealle vasemman olkapään yli ulottuva arabialainen pyssy,\nSaladinin aikuinen, hopeaheloilla mainiosti koristettu perästä aina\nmittaamattoman pitkän piipun päähän saakka. Vyötärönsä ympäri hän\noli kietonut monen monta syltä korukirjaista, mutta jo surkeasti\nhaalistunutta kangasta, joka oli kudottu upeilevassa Persiassa, ja\netupuolen väljistä poimuista kiilteli auringonsäteissä hirmuinen\npatteri vanhoja messinkihelaisia pistooleja ja verenhimoisten\nveitsien kullattuja kahvoja. Toisille pistooleille oli kiinnitetty\nhuotrat siihen ihmeelliseen kääröön pitkäkarvaisia vuohennahkoja ja\npersialaisia mattoja, jota mies oli oppinut katsomaan siinä mielessä,\nettä ne olivat jonkunlainen satula. Ja alhaalla satulasta heiluvain\nmahtavain lerkkuvain tupsuvarustusten seassa ja kalisten vasten\nrautaista jalustinta, joka pönkitti soturin polvea korkealle leukaa\nkohti, oli käyrä, hopealla huoliteltu koukkusapeli, simetari, jonka\nmitat olivat niin kauheat ja näkö niin julma, ettei kukaan voisi\ntoivoa näkevänsä sitä tuntematta pöyristyksiä. Prinssi röyhelöissään\nja koruvaatteissaan ei ponynsa selässä maalaiskylään ratsastaessaan\ntai elefanttiaan ohjatessaan ole kuin köyhä alaston raukka verrattuna\ntähän varustusten ja koristusten kaaokseen, ja edellisen onnellinen\nturhamaisuus on kerrassaan tyytyväisyyden köyhyyttä verrattuna\ntämän toisen majesteettiseen levollisuuteen ja ylivoimaiseen\nitsetyytyväisyyteen.\n\n\"_Kuka_ tuo on? _Mitä_ tämä tietää?\" tämä kysymys kulki väreillen\npitkin koko linjaamme.\n\n\"Turvavartiamme! Galileasta aina Vapahtajan syntymäpaikkaan saakka\nmaassa vilisee julmia beduiineja, joiden ainoa onni tässä matoisessa\nmaailmassa on leikkoa ja pistellä ja mukiloida ja murhata viattomia\nkristittyjä. Allah olkoon meidän kanssamme!\"\n\n\"Palkatkaa sitten kokonainen rykmentti! Aiotteko laskea meidät\nmatkaan näiden hurjain laumain keskelle ilman muuta turvaa hädän\nhetkellä kuin tämä vanha sakkitorni?\"\n\nDragomaani nauroi -- ei vertauksen sukkeluutta, sillä totisesti ei\nole sitä opasta tai matkapalvelijaa tai dragomaania vielä elänyt,\njoka olisi vähänkään käsittänyt pilapuhetta, vaikka tuo pilapuhe\nolisi niin paksu ja jykevä, että se häneen sattuessaan litistäisi\nhänet kuin postimerkin -- dragomaani nauroi, ja jonkun epäilemättä\naivokopassaan piilevän ajatuksen rohkaisemana ryhtyi ennen\nkuulumattomaan -- iski silmää.\n\nKun mies tämänkaltaisessa vaarapaikassa nauraa, on se rohkaisevaa;\nkun hän iskee silmää, tuntuu se kerrassaan rauhoittavalta. Lopulta\nhän viittasi siihen, että yksi vartia riittäisi suojaksemme, mutta\nettä yksi oli aivan välttämätön. Hänen hirveillä varustuksillaan\nmuka olisi beduiineihin niin suuri vaikutus. Minä silloin sanoin,\nettemme me kaivanneet minkäänlaista turvavartiaa. Jos yksi naurettava\nmaankulkuri riitti suojaamaan kahdeksaa asestettua kristittyä ja\narabialaista palvelijalaumaa kaikesta pahasta, niin epäilemättä\nosastomme kykeni itse puolustamaan itseään. Hän pudisti päätään\nepäilevästi. Minä sanoin silloin, että ajatelkaas miltä se näyttäisi\n-- ajatelkaas mitä itseensä luottavat amerikkalaiset sanoisivat\nlukiessaan, että me hiivimme tämän aution erämaan kautta tämän\nnaamiaisarabialaisen suojelemana, miehen, joka vaikka katkaisisi\nkaulansa, kunhan vain kyllin nopeaan pääsisi pakoon, jos todella joku\njoskus _lähtisi_ häntä takaa-ajamaan. Se oli kurja, alentava tilanne.\nMinkä vuoksi meitä sitten ollenkaan käskettiin ottamaan mukaamme\nmeriväen revolverit, jos meidän lopultakin piti ottaa tämä erämaan\nruostunut rihkamapuoti turvaksemme? Nämä puheet olivat kuitenkin\nsuotta -- dragomaani vain hymyili ja ravisti päätään.\n\nMinä ratsastin etupäähän ja tein tuttavuutta kuningas\nSalomonin-kaikessa-kunniassaan kanssa ja sain hänet näyttämään\ntuon hitaan iäisyyden pyssykseen. Lukko oli ruostunut piilukko.\nPyssy oli vyötetty renkailla ja juovilla ja silattu hopealla päästä\npäähän, mutta se poikkesi yhtä paljon suorasta kuin ne biljardikepit\nvuodelta 1849, joita vielä tapaa käytännössä Californian vanhoissa\nkaivosleireissä. Suun oli vuosisatain ruoste syönyt repaleihin, niin\nettä se oli kuin tulen polttaman peltitorven pää. Suljin toisen\nsilmäni ja kurkistin sisään -- se oli täynnään ruostehilsettä kuin\nvanha laivan höyrypannu. Lainasin hänen jykevät pistoolinsa ja koetin\nlaukaista. Nekin olivat sisältä ruosteessa, eivätkä olleet latinkia\ntunteneet miespolveen. Lähdin takaisin kaikin puolin rohkaistuna ja\nkäännyin oppaan puoleen ja käskin häntä lähettämään hiiteen tämän\nhylätyn linnoituksen. Mutta nyt totuus tulikin ilmi. Tämä suuruus\nolikin Tiberiaan sheikin miehiä. Hän oli hallituksen tulolähteitä.\nHän oli Tiberiaan valtakunnalle samaa kuin tullit Amerikalle. Sheikki\npakotti matkustajat ottamaan mukaansa turvavartiat ja kantoi niistä\nmaksun. Se on sangen tuottava tulolähde, jopa toisinaan tuottaa\nvaltion rahastoon kolmekymmentäviisi dollaria vuodessa.\n\nNyt tiesin sotilaan salaisuuden. Tiesin hänen ruostuneitten\nlelujensa onton turhamaisuuden ja halveksin hänen aasimaista\nitsekylläisyyttään. Kantelin häntä vastaan muillekin, ja\nuhkarohkeasti joukkomme karautti oikopäätä erämaan yksinäisyyden\nuhkaaviin vaaroihin ja halveksi hänen raivoisia varoituksiaan, että\nmuka siellä joka puolella vaani teloitus ja kuolema.\n\nSaavuttuamme tuhannenkahdensadan jalan korkeuteen järvestä (minun\ntulee ehkä mainita, että järvi on kuusisataa jalkaa Välimerta\nalempana -- ei ainoakaan matkustaja koskaan unohda koristella\nkirjettään tällä tiedonmurulla) levisi eteemme niin kalju ja\nikävystyttävä panoraama, ettei monessakaan maassa sen pahempaa. Mutta\nsitä tiheämmässä siinä oli historiallista mielenkiintoa. Jos kaikki\nne sivut, mitä siitä on kirjoitettu, leviteltäisiin sen pinnalle,\npeittäisivät ne sen kuin kivilaskos taivaanrannasta taivaanrantaan.\nNiistä paikoista, joita tähän näköalaan sisältyi, mainittakoon\nHermonin vuori, ne kukkulat, jotka reunustavat Kesarea Filippiä, Dan,\nJordanin lähteet ja Meromin vedet, Tiberias, Galilean meri, Joosefin\nkaivo, Kapernaum, Betsaida, ne paikat, joissa Vapahtajan otaksutaan\npitäneen vuorisaarnan, ruokkineen ihmispaljoudet ja Pietarin saaneen\nsuuren kalansaaliinsa, se rinne, jolta siat juoksivat mereen,\nJordanin suu ja niska, Safed, \"kukkulalle rakettu kaupunki\", yksi\njuutalaisten neljästä pyhästä kaupungista, ja se paikka, jossa he\nluulevat oikean Messiaan ilmestyvän tullessaan maailmaa vapahtamaan,\nosa Hattinin taistelutantereesta, jossa ritarilliset ristiretkeilijät\ntaistelivat, viimeisen taistelunsa ja kunnian liekkien ympäröiminä\npoistuivat näyttämöltä ja ainaiseksi päättivät loistavan ratansa,\nTaborin vuori, jossa perinnäistiedon mukaan Kristuksen kirkastus\ntapahtui. Ja alhaalla kaakon puolessa oli maisema, joka toi mieleeni\nseuraavan raamatun paikan (sitaatti epäilemättä on epätäydellinen):\n\n    \"Efraimilaiset, jotka nyt kutsuttiin jakamaan ammonilaissodan\n    saalista, kokosivat valtavan joukon taistellakseen israelin\n    tuomaria Jeftaa vastaan. Joka tiedon saatuaan heidän\n    aikomuksestaan keräsi ympärilleen israelin miehet ja soti\n    heitä vastaan ja ajoi heidät pakoon. Paremmin varmentaakseen\n    voittonsa hän asetti vartiat Jordanin kaikkiin kaalamoihin ja\n    käski näitä, etteivät he laskisi ylitse ketään, joka ei osannut\n    sanoa 'shibboleth'. Efraimilaiset, jotka olivat eri heimoa,\n    eivät voineet sovittaa suutaan, niin että olisivat lausuneet\n    sanan oikein, vaan sanoivat 'Sibboleth', joka ilmiantoi heidät\n    vihollisiksi ja maksoi heidän henkensä. Jonka vuoksi heitä sinä\n    päivänä kaatui neljäkymmentäkaksituhatta Jordanin kaikilla\n    ylimenopaikoilla ja kaalamoilla.\"\n\nAjaa hölskytimme rauhallisesti suurta karavaanitietä, joka vie\nDamaskosta Jerusalemiin ja Egyptiin, ohi Lubian ja eräitten muitten\nSyyrian kyläin, jotka melkein järjestään kököttävät jyrkkäin\nkumpujen ja kukkulain laella, ympärillään aitana jättiläiskaktuksia\n(arvottoman maan merkki), joista riippuu pistäviä päärynöitä\nkuin savustettuja kinkkuja, ja saavuimme vihdoin Hattinin\ntaistelutantereelle. Täällä verraton Saladin iski yhteen kristityn\nsotajoukon kanssa seitsemänsataa vuotta takaperin ja kaikiksi\najoiksi teki lopun heidän mahdistaan Palestiinassa. Oli kauan\nvallinnut aselepo molempain vihamielisten leirien välillä, mutta\nmatkaoppaan tietojen mukaan Raynauld de Chatillon, Kerakin herra,\nrikkoi sen ryöstämällä erään damaskolaisen karavaanin eikä suostunut\nluovuttamaan pois kauppiaita sen enempää kuin tavaroitakaan Saladinin\nvaatiessa. Tämä vähäpätöisen alipäällikön käytös raivostutti\nsulttaania ja hän vannoi tappavansa Raynauldin omalla kädellään,\nlöytäisipä hänet kuinka, koska tai missä tahansa. Molemmat armeijat\nvarustautuivat sotaan. Jerusalemin heikon kuninkaan johdossa\ntaisteli kristityn ritariston paras kukka. Typeryydessään hän\npakotti väkensä suorittamaan pitkän uuvuttavan marssin paahtavassa\nauringonpaisteessa ja käski sen sitten leiriytyä ilman vettä tai\nmuita virvokkeita tälle avonaiselle kentälle. Moslemien ratsujoukot\noivilla hevosillaan samosivat Genesaretin pohjoispään ympäri polttaen\nja hävittäen tullessaan ja pystyttivät leirinsä vastustajain linjain\neteen. Aamunkoitossa alkoi hirveä taistelu. Joka puolella sulttaanin\nhyöriväin pataljoonain ympäröiminä kristityt ritarit taistelivat\nilman pelastuksen toivoa. He taistelivat epätoivoisen urheasti, mutta\nturhaan. Helle, ylivoima ja näännyttävä jano kävivät yli heidän\nvoimainsa. Puolenpäivän aikaan heidän joukkonsa urheimmat puhkaisivat\nmoslemien rintaman ja pääsivät pienelle kukkulalle, jolla ne tunnin\ntoisensa jälkeen, ristinlippu keskellään, torjuivat vihollisten\nratsujoukkojen hyökkäykset.\n\nMutta kristityn sotajoukon kohtalo oli ratkaistu. Auringon laskiessa\nSaladin oli Palestiinan herra ja kristitty ritaristo makasi kasoissa\nkentällä ja Jerusalemin kuningas, temppeliherrain suurmestari ja\nRaynauld de Chatillon olivat vankina sulttaanin teltassa. Saladin\nkohteli kahta vangeistaan ruhtinaallisen kohteliaasti ja käski\ntuoda heille virvoituksia. Kun kuningas Chatillonille ojensi jäistä\nsherbetiä, sanoi sulttaani: \"Sinä annat sen hänelle, enkä minä.\" Hän\nmuisti valansa ja omalla kädellään tappoi onnettoman Chatillonin.\n\nOli vaikeata kuvitella itselleen, että tällä hiljaisella tasangolla\nkerran olivat sotatorvet soineet, että se oli asestettujen\nmiesten askelista tärissyt. Vaikea oli tähän autiuteen kuvitella\nhyökkääviä ratsumieskolonnia ja voittajain huutojen, haavoitettujen\nparkunan ja lippujen ja teräksen läikkeen kiiruhtavan sen raukeata\nsuonentykintää taistelun hyökyvissä aalloissa. Niin kuollutta on tämä\nnyt, ettei edes mielikuvitus kykene sitä elämän ja toimen mahdilla\nvilkastuttamaan.\n\nSaavuimme Taboriin hyvässä turvassa ja koko joukon ennen kuin\ntuo vanha panssaroitu suojavahti hylkymme. Emme koko matkalla\nnähneet ainoatakaan ihmisolentoa, ja vielä vähemmän rosvoilevia\nbeduiinijoukkoja. Tabor seisoo erillään ja yksinään kuin\njättiläisvartia Esdraelonin lakeudella. Se kohoo tuhannenneljänsadan\njalan vaiheille yli ympärillä olevan tasangon vihantana metsäisenä\nkeilana, sopusuhtaisena ja täynnään suloa -- se on kauas näkyvä\nmaamerkki ja erinomaisen viehättävä Syyrian erämaan kolkon\nyksitoikkoisuuden väsyttämälle silmälle. Kiipesimme jyrkkää polkua\nsen laelle kautta okapensaitten ja tuulisten tammilehtojen. Sen\nkorkeimmalta kukkulalta avautui näköala, joka oli melkein kaunis.\nAlla Esdraelonin leveä tasainen lakeus, ruutuisena pelloista kuin\nsakkilautta ja näköjään aivan yhtä sileänä ja tasaisena. Reunat\npilkullisina valkoisia kyliä ja lähellä ja etäällä teitten ja\npolkujen haihtuvia käyriä viivoja. Kun kevät sen pukee verekseen\nvihannuuteen, on se varmaan itsessäänkin viehättävä taulu. Sen\neteläreunaa paartaa \"Vähä Hermon\", jonka huipun takaa kurkistaa\nGilboa. Nain, kuulu lesken pojan kuolleista herätyksestä, ja Endor,\nyhtä kuulu noitansa töistä, ovat näkyvissä. Idässä näkyy Jordanin\nlaakso ja sen takaa Gileadin vuoret. Lännessä on Karmelin vuori.\nHermon pohjoisessa -- Bashanin pöytämämaa -- pyhä kaupunki Safed,\njoka valkoisena kiiltää Libanonin vuoriston korkealla polvekkeella\n-- terässininen kolkka Galilean merta -- satulahuippuinen Hattin,\nperimätiedoissa \"Kauneuksien vuori\" ja sen viimeisen taistelun mykkä\ntodistaja, jonka ristiretkeläiset taistelivat pyhän ristin edestä --\nnämä täydentävät taulun.\n\nKatselen tämän maiseman esiintyvimpiä piirteitä maalauksellisen\nkehyksen kautta, jona on Kristuksen aikuinen sortunut ja lovinen\nholviakkuna, ja annan sen peittää näkyvistä kaiken, mikä on\nvastenmielistä, ja se tuottaa nautinnon, jonka vuoksi hyvin kannattaa\nvuorelle kiivetä. Pitää seisoa päällään, jos mieli nähdä kaunis\nauringonlasku mitä vaikuttavimpana, ja asettaa maisema rohkeaan\njykevään kehykseen, joka on hyvin lähellä katsojaa, jotta se\nluovuttaisi kaiken kauneutensa. Tämän viimeksimainitun totuuden\noppii kaikiksi ajoiksi kreivi Pallavicinin ihmeteltävässä lumoavassa\npuutarhassa lähellä Genovaa. Vaellatte siellä tuntikausia kukkulain\nja metsäisten laaksojen keskellä, jotka on siten taiteellisesti\nsommiteltu, että ne näyttäisivät luonnon, eivätkä ihmisen töiltä.\nKuljette kierteleviä polkuja ja tulette äkkiä hyppeleville koskille\nja maalaissilloille. Tapaatte metsälampia paikoissa, joissa\nette odottaisikaan. Kuljeskelette sortuneitten keskiaikaisten\npienoislinnain keskellä, jotka näyttävät harmaan muinaisuuden\njäännöksiltä, vaikka ne rakennettiinkin kymmenkunta vuotta takaperin.\nVaivutte mietiskelyihin vanhain sortuvain hautain luona, joiden\nmarmoriset pylväät se nykyaikainen taiteilija, joka on ne tehnyt,\non tahallaan lyönyt rikki ja hangannut ikäkuluiksi. Tulette\näkkiarvaamatta leikkipalatseille, jotka on tehty harvinaisista\nkallisarvoisista aineista, ja taas talonpoikaismökeille, joiden\nränstyneistä huonekaluista olisi mahdoton arvata, että ne on tehty\nsiten tilauksesta. Kuljette ympäri ja ympäri metsän keskellä\nlumotulla puisella hevosella, jota jokin näkymätön voima liikuttaa.\nVaellatte roomalaisilla teillä ja kuljette majesteetillisten\ntriumfikaarien alatse. Lepäätte omituisissa lehtimajoissa, joissa\nnäkymättömät henget suihkuttavat teitä kohti vettä joka suunnalta ja\njoissa kukatkin pirskoittavat päällenne sateen niihin koskiessanne.\nSoutelette maanalaisella järvellä luolain ja holvien keskellä, joista\nriippuu ruhtinaallisen uhkeita stalaktiittirypäleitä ja liu'utte\nvapaaseen valoon taivas-alle toiselle järvelle, jota paartavat\nviettävät nurmiäyräät ja vilkastuttavat ylimykselliset alukset,\nankkurinsa ympärillä pyöriskellen, ja pienoinen, kirkkaasta vedestä\nkohoava marmoritemppeli, joka peilailee valkoisia kuvapatsaitaan,\nuhkeita kapiteelejaan ja uurrepylväitään sen rauhallisissa\nsyvyyksissä. Näin olette vaellelleet ihmeestä ihmeeseen, kaiken\naikaa ajatellen, että viimeksi nähty varmaan on merkillisin. Ja\ntosiaan, tärkein ihme _onkin_ säästetty viimeiseksi, mutta sitä ette\nnäe, ennenkuin astutte rannalle ja kukka-aarnioitten läpi kulkien,\njoihin on tuotu harvinaisuuksia kaikilta maailman kulmilta, astutte\nvielä yhden leikkitemppelin kynnykselle. Aivan tässä paikassa\ntaiteilija on jännittänyt korkeimmilleen kaikki neronsa voimat ja\nkerrassaan avannut satujen maailman portit. Katselette vaatimattoman,\nkeltaiseksi värjätyn lasiruudun läpi. Heti ensimmäiseksi näette\nväreilevän lehvästön, joka on edessänne vain kymmenen lyhyen askeleen\npäässä ja jonka keskellä on lehväaukko kuin portti -- luonnossahan\nsemmoista näkee kylläkin usein eikä se ole omiaan herättämään\nepäilyksiä syvämietteisistä ihmissuunnitelmista -- ja porttikäytävän\npohjasta kohoo mitä huolettomimmin muutamia troopillisia lehtiä\nja kirkkaita kukkia. Aivan äkkiä näette tästä kirkkaasta uljaasta\nporttikäytävästä vilauksen haihtuvinta, vienointa ja rikkainta\ntaulua, mitä kuoleva pyhimys konsaan on uneksinut sen jälkeen kuin\nJohannes näki uuden Jerusalemin kimaltelevan taivaan pilvien päällä.\nLaajan meren, jolla on kuin pilkkuja kallistuvia purjeita, terävän,\nmereen pistävän niemen, jolla on korkea majakka, ruohoisen rinteen\nsen takana, yhä kauempana kappaleen vanhaa \"palatsien kaupunkia\"\npuistoineen, mäkineen ja muhkeine taloineen, näiden takana valtavan\nvuoren, jonka ulkopiirteet voimakkaasti leikkaavat merta ja taivasta,\nja kaiken yläpuolella vaeltelevia pilvilauttoja ja hattaroita,\njotka uiskentelevat kultameressä. Meri on kultaa, kaupunki kultaa,\nniitty, vuori, taivas -- kaikki on kullasta -- runsasta, mehevää\nja haaveellista kuin häämötys paratiisista. Taiteilija ei voisi\nkankaalle kiinnittää sen hurmaavaa kauneutta, eikä se kuitenkaan\nilman keltaista lasiaan ja taidolla sommiteltua kehystään, joka saa\nsen kaikkoamaan lumottuun etäisyyteen ja karsii siitä pois kaikki\nepämieluiset piirteet, ollut taulu, joka olisi katsojan mielen\nvallannut.\n\nNyt ei muu auta kuin palata taas takaisin vanhaan Taboriin, vaikka\naihe on kylläkin ikävystyttävä, eikä se voi estää minua harhailemasta\nmaisemiin, joita on hauskempi muistella. Hyppään yli tavalla tai\ntoisella. Taborissa ei ole mitään (paitsi jos myönnämme, että\nKristuksen kirkastus tässä tapahtui) -- ei mitään muuta kuin vähän\nvanhoja harmaita raunioita, jotka ovat olleet siellä paikallaan\nkautta kaikkien maailman aikain vankan Gideonin ja muiden kolme\nvuosituhatta takaperin eläneitten arvomiesten ajoista ristiretkien\naikain verekseen eilispäivään. Sillä on kreikkalainen luostarinsa,\njonka kahvi oli hyvää, mutta luostarissa ei ollut lastuakaan\noikeasta rististä eikä minkään pyhimyksen luunpalastakaan, joka\nolisi voinut kiinnittää maailmallisten miesten joutavia ajatuksia\nja johtaa ne vakavammille urille. Minusta ei katolinen kirkko ilman\npyhäinjäännöksiä ole minkään arvoinen.\n\nEsdraelonin kenttä -- \"kansain taistelutanner\" -- saa vain\najattelemaan Joosuaa ja Benhadadia ja Saulia ja Gideonia, Tamerlania,\nTankredia, Leijonamieltä ja Saladinia, Persian sotilaskuninkaita,\nEgyptin sankareita ja Napoleonia -- sillä kaikki he ovat täällä\ntaistelleet. Jos kuutamon tenhovoima voisi unohdettujen vuosisatain\nja monien maitten haudoista nostattaa ne lukemattomat myriadit, jotka\novat tällä laajalla, kauas ulottuvalla permannolla taistelleet, ja\npukea ne satain kansallisuuksiensa tuhansiin omituisiin pukuihin ja\nlähettää tämän loistavan valtavan joukon tasankoa samoamaan sulkineen\nja lippuineen ja kimaltelevine peitsineen, niin voisin seisoa tässä\nmiesiän katselemassa tätä aavekomeutta. Mutta kuutamon lumous on\ntyhjää ja petollista, ja ken tahansa siihen asettaa luottamuksensa,\nsaa tuntea surua ja pettymystä.\n\nAlhaalla Taborin juurella ja aivan Esdraelonin historiallisen\nlakeuden reunalla on Deburiehin vähäpätöinen kylä, jossa Deborah eli,\nIsraelin profeetta. Se on aivan samaa maata kuin Magdalakin.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\nNasaretia kohti -- Purevia kameeleja -- Marian ilmestyksen luola\n-- Nasaret -- Kuuluista luolista yleensä -- Joosefin verstas --\nPyhä paasi -- Neitsyen lähde -- Grimes Palestiinassa -- Kirjallisia\nnäytteitä.\n\n\nLaskeuduimme alas Taborin vuorelta, kuljimme syvän rotkon poikki\nja matkasimme mäkistä, kivistä tietä Nasaretiin, jonne oli parin\ntunnin taival. Idässä kaikki välimatkat mitataan tunnittain, eikä\nmailittain. Hyvä hevonen kävelee kolme mailia tunnissa melkein\nvaikka minkälaista tietä. Sen vuoksi tietää täällä yksi tunti aina\nkolmea mailia. Tämä laskutapa on hankala ja harmillinen. Eikä\nse anna mielelle minkäänlaista käsitystä, ennenkuin siihen on\nperusteellisesti tottunut, ennenkuin sitä on pysähtynyt ja muuttanut\nnuo pakanalliset tunnit kristityiksi maileiksi, aivan samoin kuin\nihmiset tekevät kuullessaan puhuttavan vierasta kieltä, johon ovat\njonkun verran tutustuneet, vaikk'eivät niin hyvin, että paikalla\nkäsittäisivät sanain merkityksen. Ihmisjalkain kulkemat matkat\narvostellaan niinikään tunneissa ja minuuteissa, vaikk'en tiedäkään,\nmikä laskuperuste on. Konstantinopolissa kysytte: \"Pitkältäkö\non konsulaattiin?\" ja vastataan: \"Noin kymmenen minuuttia.\" --\n\"Pitkältäkö on Lloydin toimistoon?\" -- \"Neljännes tunti.\" --\n\"Pitkältäkö on alemmalle sillalle?\" -- \"Neljä minuuttia.\" En tosin\nvoi vakuuttamalla vakuuttaa, mutta minä luulen, että kun siellä\nmies tilaa housut, niin määrää hän pituuden neljännesminuutiksi ja\nvyötärön mitan yhdeksäksi sekunniksi.\n\nTaborista Nasaretiin on kaksi tuntia -- ja koska se oli tavallista\nkapeampaa ja mutkallisempaa polkua, niin tulivat tietysti kaikki\nkameeli- ja aasikaravaanit, mitä Jerikon ja Jacksonvillen välillä\nkulki, vastaamme juuri tällä välillä eivätkä missään muualla.\nAaseista ei niinkään haittaa, ne kun ovat niin pienet, että\nniiden yli voi hevosella karauttaa, jos siinä on vähänkään sisua,\nmutta kameeli on ylihyppäämätön. Kameeli on yhtä korkea kuin mikä\ntavallinen asuinrakennus Syyriassa tahansa -- joka merkitsee, että\nkameeli on yksi tai kaksi joskus kolmekin kertaa korkeampi kuin\ntavallisen kookas mies. Tässä maan puolessa sen kuorma enimmäkseen\ntehdään kahdesta valtavasta säkistä, joita on yksi kummallakin\npuolella. Kameeli kantamuksineen ottaa saman verran tilaa kuin\ntavalliset vaunut. Ajatelkaahan, että tämmöinen este tulee vastaan\nkapealla polulla. Kameeli ei väistäisi, vaikka vastaantulija olisi\nkuningas. Se astua patsastelee juhlallisena tietään, siirtäen\npehmustettuja puujalkojaan eteenpäin pitkillä ja säännöllisillä\nheilahduksilla, jotka muistuttavat tornikellon heiluria, ja kaiken\nmitä tiellä on, täytyy hyvällä väistyä, muutoin se tilavilla\nsäkeillään lakaisee kaikki puhtaaksi. Meille tämä kappale oli kovin\nväsyttävä ja hevosille kerrassaan näännyttävä. Meidän täytyi hypätä\nnoin tuhannenkahdeksansadan aasin yli ja koko retkikunnassa ei ollut\nkuin yksi mies, jota kameelit eivät olisi satulasta pyyhkäisseet\nainakin kuusikymmentä kertaa. Tämä tuntuu kylläkin voimalliselta\nvakuutukselta, mutta runoilija on sanonut: \"Asiat eivät ole miltä ne\nnäyttävät.\" Nyt en voi kuvitella mitään, joka varmemmin saisi ihoni\nkananlihalle, kuin se kun pehmeätallukkainen kameeli hiipii perässä\nja koskettaa korvaani kylmällä, lerpattavalla alahuulellaan. Eräs\nkameeli teki tämän eräälle tovereista, joka torkkui satulassaan,\ntutkistellen maan ruskeita värejä. Hän vilkaisi ylös ja näki tämän\nmajesteettisen ilmiön häälyvän päällään ja teki hurjia ponnistuksia\npäästäkseen tieltä, mutta kameeli oikaisi kaulansa ja puri häntä\nolkapäähän, ennenkuin hän pääsi pakoon. Tämä oli retken ainoa hauska\ntapaus.\n\nNasaretissa leiriydyimme öljylehtoon, joka oli lähellä Neitsyt\nMarian lähdettä, ja tuo ihmeteltävä arabialainen turvavartiamme tuli\nkokoamaan bakshiishia \"palveluksistaan\", hän kun oli Tiberiaasta\nkulkenut mukanamme ja aseistuksensa hirmuisuudella torjunut\nnäkymättömiä vaaroja. Dragomaani oli maksanut hänen isännälleen,\nmutta se ei tullut lukuunkaan -- jos täällä palkkaatte miehen\naivastamaan puolestanne ja toinen näkee hyväksi auttaa häntä, niin\ntäytyy teidän maksaa kummallekin. Ei mitään tehdä maksutta. Kuinka\nnäitä ihmisiä mahtoi ällistyttää kuullessaan lunastusta tarjottavan\nheille \"_rahatta ja ilman hintaa_\". Jos tämän maan tavat, kansa tai\nkohtelu ovat Vapahtajan ajasta muuttuneet, ei sitä piplian kuvilla\neikä vertauksilla ole mahdollinen todistaa.\n\nKävimme suuressa latinalaisessa luostarissa, joka on rakennettu\nsille paikalle, missä perimätiedon mukaan pyhä perhe asui. Astuimme\nviisitoista porrasta maan alle ja seisoimme pienessä kappelissa, joka\noli koristeltu riippuvilla verhoilla, hopealampuilla, öljytauluilla\nja muulla rihkamalla. Alttarin alla oli marmorilattiaan tehty risti\nja sen paikan sanotaan Neitsyeen jaloillaan ainaiseksi pyhittäneen,\nsillä siinä hän seisoi vastaanottaessaan enkelin sanoman. Niin\nyksinkertainen, niin vaatimaton paikka, niin mahtavan tapauksen\nnäyttämö! Juuri se paikka, jossa ilmestys tapahtui -- tapaus,\njonka muisto kautta sivistyneen maailman on pyhitetty loistavilla\nkappeleilla ja juhlallisilla temppeleillä ja jonka arvokas esitys\nkankaalla on ollut taiteen ruhtinaitten ylevin kunnianhimo; se\npaikka, jonka historian tuntevat ensi alkeita opiskelevat lapsetkin\njoka talossa ja kaupungissa ja matalassa majassa kristikunnan\netäisimmissäkin maissa, paikka, joka saisi lukemattomat ihmiset\nkestämään kaikki matkan rasitukset ja saapumaan etäisimmistäkin\nmaista sen nähdäkseen. Helppo oli ajatella nämä ajatukset. Mutta\nhelppoa ei ollut kohottaa itseään tilanteen ylevyyden tasalle. Voisin\nistua monen tuhannen mailin päässä ja kuvitella enkelin ilmestyvän\nläpinäkyvine siipineen ja loistavine kasvoineen ja näkeväni säteilyn\nvirtaavan Neitsyen pään päälle Jumalan valtaistuimelta lähetetyn\nsanoman kohdatessa hänen korvansa -- jokainen voi sen kuvitella\nvaltameren takana, mutta harva täällä. Näin sen pienen komeron, josta\nenkeli astui, mutta en voinut sen tyhjyyttä täyttää. Ne enkelit,\nmitä minä tunnen, ovat häälyvän mielikuvituksen luomia -- ne eivät\nsovi vanhan kiven onkaloihin. Mielikuvitus työskentelee parhaiten\netäisyydessä. Epäilen, tokko kukaan voi seisoa Ilmestyksen luolassa\nja mielikuvilla kansoittaa sen liian käteen tuntuvia kiviseiniä.\n\nMeille osoitettiin katosta riippuvaa katkennutta graniittipylvästä,\njonka moslemilaisten sanotaan hakanneen poikki Nasaretin\nvalloittaessaan, he kun suotta toivoivat saavansa pyhätön siten\nsortumaan. Mutta ihmeen kautta pylväs jäi ilmaan riippumaan ja niin\nse, itse tuettomana, yhä vieläkin tukee luolan kattoa. Huomasimme,\nettä kun jakoi tämän tiedon kahdeksan miehen kesken, sitä ei ollut\nvaikea uskoa.\n\nNämä lahjakkaat latinalaiset munkit eivät koskaan tee mitään\npuolinaisesti. Jos he tahtoisivat teille näyttää vaskikäärmeen, joka\nerämaassa kohotettiin, niin voitte olla varmat siitä, että heillä\nmyös olisi varalla tanko, jonka päähän se nostettiin, ja läpikin,\njossa tanko seisoi. Heillä on siis täällä Ilmestyksen luola ja\naivan yhtä mukavasti sen vieressä kuin kurkku on suun vieressä, on\nNeitsyen kyökki ja hänen arkihuoneensakin, jossa hän Joosefin kanssa\nkatseli, kun Vapahtaja lapsena leikki heprealaisilla leikkikaluilla\ntuhannenkahdeksansataa vuotta takaperin. Kaikki saman katon alla\nja kaikki siistiä, tilavia ja mukavia \"luolia\". Tuntuu kummalta,\nettä Pyhään perheeseen läheisesti liittyvät henkilöt aina asuivat\nluolissa, -- Nasaretissa, Betlehemissä, ruhtinaallisessa Efesossa\n-- vaikkei kukaan muu niihin aikoihin ja sen sukupolven kuluessa\nvähääkään seurannut esimerkkiä. Jos he todella niin tekivät, niin\novat heidän luolansa kaikki kadonneet ja mielestäni on täysi syy\nihmetellä sitä, että nämä erikoisesti ovat ihmeen kautta säilyneet.\nKun Neitsyt pakeni Herodeksen vihaa, piiloutui hän Betlehemissä\nluolaan, ja se luola on siellä vielä tänä päivänä. Viattomain\nlasten teurastus Betlehemissä tapahtui luolassa. Vapahtaja syntyi\nluolassa -- molempia pyhiinvaeltajille yhä näytetään. Erinomaisen\nomituista on, että kaikki nämä valtavat asiat tapahtuivat luolissa\n-- ja erinomaisen onnellistakin, sillä lujimmatkin rakennukset ajan\npitkään luhistuvat raunioiksi, mutta kovan kallion ympäröimä luola on\nainainen. Se on tietysti petosta -- tämä luolajuttu -- mutta petosta,\njosta meidän kaikkien tulisi olla katolilaisille kiitollisia.\nMissä hyvänsä he nuuskivat esille unohtuneen paikan, jonka joku\nraamatullinen tapaus on pyhittänyt, viipymättä he siihen rakentavat\njykevän -- melkein häviämättömän -- kirkon ja säilyttävät paikan\nmuiston tulevain sukupolvien mielen ylennykseksi. Jos tämä mitä\narvokkain työ olisi jäänyt protestanttien tehtäväksi, niin tuskin\ntänään edes tietäisimme sitä, missä Jerusalem on, ja se mies, joka\nvoisi laskea sormensa Nasaretin päälle, olisi tähän maailmaan liian\nviisas. Maailma on velvollinen antamaan katolilaisille tunnustuksensa\nsiitäkin onnistuneesta kepposesta, että he kallioon hakkasivat nämä\nvaleluolat. Sillä äärettömän paljon tyydyttävämpää on katsella\nluolaa, jossa ihmiset ovat vuosisatoja hyvässä luottamuksessa\nuskoneet Neitsyen kerran asuneen, kuin kuvitella hänen asuntoaan\nmilloin missäkin kautta tämän Nasaretin kaupungin ilman mitään\nvarmaa johtoa. Valittava seutu on liian laaja. Mielikuvitus ei voi\ntyöskennellä. Ei olisi mitään erikoista paikkaa, joka kiinnittäisi\nsilmämme, herättäisi mielenkiintoa ja saisi ajattelemaan. Vanhat\nmunkit ymmärsivät asian. He tiesivät, miten lyödä paalu rakkaaseen\nperimätietoon pitämään sitä kaikiksi ajoiksi paikallaan.\n\nKävimme niillä paikoilla, missä Jeesus viisitoista vuotta työskenteli\npuuseppänä ja missä hän yritti synagoogassa opettaa, josta\nkuitenkin rahvas ajoi hänet ulos. Näillä paikoilla on katolilaisia\nkappeleita suojelemassa vanhain seinäin vähäpätöisiä jäännöksiä.\nPyhiinvaeltajamme mursivat niistä näytepaloja. Kävimme niinikään\nuudessa kappelissa, joka oli keskikaupungilla ja rakennettu noin\nkahdeksantoista jalkaa pitkän, neljää leveän paaden ympärille. Papit\nmuutama vuosi takaperin keksivät, että opetuslapset olivat tällä\npaadella kerran levänneet Kapernaumista tullessaan. He kiiruumman\nkautta ottivat tämän pyhän jäännöksen haltuunsa. Pyhät jäännökset\novat sangen hyvää omaisuutta. Matkustajain otaksutaan maksavan\nsaadakseen ne nähdä, ja sen he ilolla tekevätkin. Me suosimme tätä\nideaa. Ketä omatunto soimaisi siitä, että sitä on maksanut matkansa\nkuin mies. Pyhiinvaeltajamme olisivat olleet kovin hyvillään, jos\nolisivat voineet ottaa esiin lamppunokensa ja shablooninsa ja maalata\nnimensä tälle kalliolle ja niiden Amerikan kylien nimet, joista he\novat kotoisin, mutta papit eivät salli mitään sen tapaista. Selvän\ntotuuden sanoakseni voin kuitenkin vakuuttaa, ettei meidän joukkomme\nusein hairahdu sillä tavalla, vaikka meillä laivassa on miehiä, jotka\neivät koskaan päästä käsistään tilaisuutta, milloin vain voivat sen\ntehdä. Pyhiinvaeltajaimme pääsynti on muistoesineitten himoitseminen.\nLuultavasti he tätä aikaa tuumalleen tietävät tuon paaden koon ja\ntonnilleen sen painon. Enkä minä epäile lausua julki semmoista\nsyytöstä, että he ensi yönä palaavat takaisin ja koettavat kantaa sen\nkokonaan pois.\n\nTämä \"Neitsyen lähde\" on sama, josta Maria perinnäistiedon mukaan\ntyttönä tapasi käydä vettä noutamassa kaksikymmentä kertaa päivässä,\nkantaen sitä päänsä päällä ruukussa. Erillään kylän taloista on\nvanha muurattu seinä, jonka tapinrei'istä vesi juoksee. Nasaretin\nnuoria tyttöjä vieläkin keräytyy sen ympärille kymmenittäin,\nnauraen vallattomasti ja pitäen lystiä. Nasaretin tytöt eivät ole\njuuri minkään näköisiä. Toisilla on suuret hohtavat silmät, mutta\nsieviä kasvoja ei ainoallakaan. Tavallisesti tytöillä on yllään\nvain yksi vaatekappale ja se on väljä, muodoton, väri epämääräinen.\nTavallisesti se on korjauksenkin puutteessa. Päälaelta leukaan heillä\nriippuu samoinkuin Tiberiaankin kaunottarilla omituisia rahanauhoja\nvanhoine rahoineen ja nilkoissa ja korvissa on messinkihelyjä. Kenkiä\nja sukkia eivät käytä. He ovat inhimillisimmät immet, mitä vielä\nolemme tässä maassa tavanneet, ja hyväluontoisimmatkin. Mutta ei ole\nepäilystäkään siitä, etteivätkö nämä maalaukselliset neitoset ole\nsurkean rumia.\n\nMuuan pyhiinvaeltajista -- \"Intoilija\" -- sanoi: \"Katsokaa tuota\npitkää suloista impeä! katsokaa hänen kasvojensa madonnamaista\nkauneutta!\"\n\nToinen pyhiinvaeltaja tuli vähän päästä ja sanoi: \"Oletteko\nhuomanneet tuota pitkää suloista impeä? mikä kuningatarmainen,\nmadonnamainen kauneuden sulous onkaan hänen kasvoissaan.\"\n\nMinä sanoin: \"Hän ei ole pitkä vaan lyhyt; hän ei ole kaunis, vaan\nsangen tavallista lajia. Suloinen hän kyllä on, sen myönnän, mutta\npitää koko lailla isoa ääntä.\"\n\nKolmas ja viimeinen pyhiinvaeltaja ennen pitkää kulki ohi ja sanoi:\n\"Ah, mikä pitkä suloinen impi! Mikä kuningatarmainen kauneuden\nmadonnamainen sulous!\"\n\nSiinä olivat nyt kaikki todistukset. Nyt oli aika katsoa, mistä\nlähteistä nämä mielipiteet olivat. Löysin seuraavan pykälän. Kenen\nkirjoittaman? Kenenkäs muun kuin Wm. C. Grimesin:\n\n    \"Noustuamme satulaan ratsastimme alas lähteelle luomaan vielä\n    kerran katseen Nazarethin naisiin, jotka olivat ehdottomasti\n    kauneimmat, mitä olimme idässä nähneet. Lähestyessämme joukkoa\n    astui Mirjamia kohti yhdeksäntoistavuotias pitkä tyttö,\n    tarjoten hänelle maljan vettä. Hänen liikkeensä olivat suloiset\n    ja kuningatarmaiset. Huudahdimme paikalla, hänen kasvojensa\n    madonnamaisen kauneuden nähdessämme. Whitleyta alkoi äkkiä\n    janottaa ja hän pyysi vettä, joi sen hitaasti, katsoen yli maljan\n    reunain ja kiinnittäen silmänsä hänen suuriin mustiin silmiinsä,\n    jotka katselivat häntä aivan yhtä uteliaasti kuin hän impeä.\n    Sitten Monerightin tuli jano. Impi antoi sitä hänellekin, ja hän\n    sai siitä osan vahingossa kaatumaan pois, niin että hän saattoi\n    pyytää toisenkin kerran, ja minun luokseni vihdoin tullessaan\n    impi älysi, mitä tämä merkitsi, ja hänen silmänsä olivat täynnään\n    leikillisyyttä, kun hän katsoi minuun. Minä nauroin peittelemättä\n    ja hän purskahti niin iloiseen naurunhelkkeeseen, kuin suinkin\n    mikään maalaistyttö vanhassa Orangekauntissa. Olisin tahtonut\n    saada hänestä kuvan. Madonna, jonka kasvot olisivat tämän kauniin\n    Nazaretin tytön kuva, tuottaisi kauneudellaan ainaista iloa.\"\n\nSemmoista pötyä sitä on Palestiinasta lasketeltu kautta aikain.\nLukekoon Fennimore Cooperia, joka tahtoo nähdä kauneutta\nintiaaneissa, ja Grimesiä, joka tahtoo nähdä sitä arabialaisissa.\nArabialaiset miehet usein ovat hyvännäköisiä, mutta eivät\narabialaiset naiset. Voimme kaikki uskoa, että Neitsyt Maria oli\nkaunis. Ei ole luonnollista ajatella toisin. Mutta johtuuko siitä,\nettä meidän velvollisuutemme on löytää kauneutta Nasaretin nykyisissä\nnaisissa?\n\nMinä lainailen mielelläni Grimesista, hän kun on niin dramaattinen.\nJa niin romanttinen. Ja koska hän niin vähän välittää siitä, puhuuko\ntotta vai eikö, kunhan vain peloittaa lukijaa ja herättää hänessä\nkateutta tai ihailua.\n\nHän kulki tämän rauhallisen maan kautta toinen käsi alati revolverin\nkahvalla, toisessa kädessä nenäliina. Milloin hän ei ollut kyyneliin\npuhkeamaisillaan jonkun pyhän paikan vuoksi, oli hän tappamaisillaan\njonkun arabialaisen. Hänelle tapahtui Palestiinassa enemmän kummia\nkuin on koskaan tapahtunut kenellekään matkustajalle täällä tai\nmissään muuallakaan siitä kuin Münckhausen kuoli.\n\nBeit Jinissä, jossa ei kukaan ollut häntä häirinnyt, hän yösydännä\nryömi teltastaan ja ampui mustaa, jota hän luuli kalliolla väjyväksi,\nrikoksellisia tarkoituksia hautovaksi arabialaiseksi. Luoti tappoi\nsuden. Dramaattisesti hän kuvaa -- lukijaa säikäyttääkseen, kuten\ntavallisesti miltä hän juuri ampuessaan näytti:\n\n    \"Oliko se kuvittelua, vai näinkö liikkuvan esineen kallion\n    pinnalla? Jos se oli mies, niin miks'ei hän kaatanut minua? Hänen\n    olisi ollut niin hyvä osata minun siinä seistessäni mustassa\n    humuksessani valkoisen telttani edessä. Minä jo tunsin, kuin\n    olisi luoti tunkeutunut kurkkuuni, rintaani, aivoihini.\"\n\nVaromaton olento!\n\nRatsastaessaan Genesaretia kohti he näkivät kaksi beduiinia ja \"me\ntarkastimme pistoolimme ja selvittelimme ne saalissamme mitään\nvirkkamatta\", j.n.e. Aina kylmäverinen.\n\nSamariassa hän rynnäköllä valloitti mäen, jolta viskottiin kiviä. Hän\nampui miesjoukkoon, joka niitä nakkeli. Hän sanoo:\n\n    \"_En koskaan laiminlyönyt tilaisuutta_, milloin saatoin\n    arabialaisille näyttää amerikkalaisten ja eurooppalaisten\n    aseitten etevyyttä ja kuinka vaarallista oli hyökätä aseellisen\n    frankin kimppuun. En luule, että tämä luoti jäi ilman opettavaa\n    vaikutustaan.\"\n\nBeitinissä hän antoi kaikkien arabialaisten muulinajajainsa kokea\nmielenlaatuaan ja sitten:\n\n    \"Tyydyin vain juhlallisesti vakuuttamaan heille, että jos\n    käskyni vielä toisen kerran laiminlyötäisiin, niin ruoskisin\n    syyllisen perusteellisemmin kuin hän koskaan on uneksinut\n    mahdolliseksikaan, ja että jollen syyllistä saisi selville, niin\n    ruoskisin heidät kaikki, ensimmäisestä viimeiseen, olipa paikalla\n    kuvernööriä tai ei, vaikka minun täytyisi se itse tehdä.\"\n\nTäydelleen peloton mies, kuten näkyy.\n\nHän ratsasti Baniaan linnasta tammilehtoon äkkijyrkkää kalliopolkua\ntäyttä karkua ja hänen hevosensa hyppäsi \"kolmekymmentä jalkaa\" joka\nharppauksella. Tarjoudun tuomaan kolmekymmentä luotettavaa miestä\ntodistamaan, että Putnamin kuulu ratsastus Horseneckin luona oli\nmitätön teko tähän verraten.\n\nKuulkaapa vaihteeksi, kuinka hän aina teatraalisena -- katselee\nJerusalemia, käsi kerrankin, luultavasti huomaamattomuudesta, poissa\npistoolin kahvalta.\n\n    \"Seisoin tiellä, käteni hevosen kaulalla, ja sumeilla silmilläni\n    koetin selvitellä niiden pyhäin paikkain ulkopiirteitä, jotka jo\n    kauan sitten olin mieleeni juurruttanut, mutta nopeaan virtaavat\n    kyyneleet estivät minua. Seuraamme kuuluvat muhammedilaiset\n    palvelijamme, latinalainen munkki, kaksi armenialaista ja yksi\n    juutalainen kaikki katselivat sitä kyyneliä valuvin silmin.\"\n\nJos latinalaiset munkit ja arabialaiset itkivät, niin tiedän varmaan\nhevostenkin itkeneen ja siten kuva on täydellinen.\n\nMutta tarpeen tullen hän saattoi olla kova kuin timantti. Libanonin\nlaaksossa eräs arabialainen nuorukainen -- kristitty, sillä hän\nnimenomaan selittää, etteivät muhammedilaiset varasta -- ryösti\nhäneltä kymmenen mitättömän dollarin arvosta ruutia ja hauleja. Hän\nantoi sheikin tuomita varkaan ja katseli itse, kun tämä kärsi kauhean\nraipparangaistuksen. Kuulkaa, miten hän kertoo:\n\n    \"Hän (Mousa) oli kädenkäänteessä selällään ulvoen, huutaen,\n    kiljuen, mutta hänet kannettiin torille oven eteen, josta\n    saatoimme nähdä toimituksen, ja laskettiin suulleen. Yksi\n    mies istui hänen selkäänsä, yksi säärilleen, viimeksimainittu\n    pitäen yläällä hänen jalkojaan, kolmannen iskiessä paljaisiin\n    jalkapohjiin lehmännahkakurbashilla, [Kurbash on julmin ruoska,\n    mitä tunnetaan. Se on raskas kuin lyijy ja taipuisa kuin kumi,\n    tavallisesti noin neljänkymmenen tuuman mittainen ja juuresta\n    päähän päin vähitellen oheneva. Sen iskujen merkit _jäävät\n    moniksi ajoiksi_. -- Saman kirjoittajan eräästä toisesta\n    teoksesta.] joka joka sivalluksella vinkui ilmassa. Moreright\n    parka väänteli tuskissaan ja Nama ja Nama toinen (Mousan äiti\n    ja sisar) olivat maassa kasvoillaan kerjäten ja valittaen,\n    milloin syleillen minun, milloin Whitleyn polvia, kun taas veli\n    ulkopuolella värisytti ilmaa vielä äänekkäämmillä huudoilla kuin\n    Mousa. Jusefkin tuli ja polvillaan rukoili minulta armoa, ja viho\n    viimein Betunikin -- se roisto oli heidän talossaan menettänyt\n    syöttöpussin ja oli samana aamuna kaikkein äänekkäimmin syytellyt\n    -- rukoili hauadshia armahtamaan raukkaa.\"\n\nMutta hän ei ollut semmoinen mies. Rangaistus \"keskeytettiin\"\n_viidennellätoista iskulla_, jotta syytetty sai tunnustaa. Sitten\nGrimes seuralaisineen ratsasti pois ja jätti koko kristityn\nperheen _muhammedilaisen sheikin_ sakotettavaksi ja niin ankarasti\nrangaistavaksi kuin tämä hyväksi näki.\n\n    \"Kun nousin satulaan, pyysi Jusei uudelleen minua puuttumaan\n    asiaan ja armahtamaan heitä, mutta minä loin silmäyksen joukon\n    tummiin kasvoihin enkä sydämessäni löytänyt ainoatakaan säälin\n    pisaraa heitä kohtaan.\"\n\nKuvauksensa hän päättää meluisalla leikillisyyden purkauksella, joka\nmuodostaa sangen vaikuttavan vastakohdan äidin ja lasten surulle.\n\nVielä yksi kappale:\n\n    \"Sitten jälleen kumarsin pääni. Ei ole häpeä itkeä Palestiinassa.\n    Minä itkin nähdessäni Jerusalemin, minä itkin maatessani\n    Betlehemissä tähtien valossa, minä itkin Galilean siunatuilla\n    rannoilla. Käteni ei vähemmän lujasti pitänyt kiinni ohjaksista,\n    sormeni ei värissyt pistoolini liipasimella ratsastaessani\n    sinisen meren rannalla se oikeassa kädessäni (itkien). Nuo\n    kyyneleet eivät samentaneet silmiäni, eivätkä mitenkään\n    heikontaneet sydäntäni. Sulkekoon, ken mielenliikutustani\n    pilkkaa, tässä tämän niteen, sillä vähänpä hän löytää mielensä\n    mukaista matkustuksistani Pyhässä maassa.\"\n\nHuomaan, että olen Grimesin kirjasta puhunut kylläkin laajasti.\nOn kuitenkin aivan oikeutettua ja paikallaan puhua siitä, sillä\n\"Vaelluksia Palestiinassa\" on edustava kirja -- se edustaa kokonaista\n_luokkaa_ Palestiinan kirjoja -- ja sen arvostelu on samalla niiden\nkaikkienkin arvostelua. Ja koska niitä käsittelen kaikin puolin\nedustavassa teoksessa, olen nähnyt parhaaksi mainita sekä kirjan että\nsen kirjoittajan keksaistuilla nimillä. Ehkä joka tapauksessa on\nhienotunteisempaa menetellä niin.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\nVapahtajan lapsuus -- Vakaiden pyhiinvaeltajain sopimattomia ilveitä\n-- Endorin noidan koti -- Nain -- Tavallinen itämaalainen näky --\nPiplian vertauskuvat käyvät yhä ymmärrettävämmiksi -- Shunemin ihme\n-- \"Erämaan vapaa poika\" -- Nabotin viinamäki -- Gideonin voitto --\nSamaria ja sen kuulu piiritys.\n\n\nNasaret on ihmeteltävän mielenkiintoinen, sillä tämä kaupunki tuntuu\nsiltä, kuin olisi se aivan semmoisenaan säilynyt siitä kun Jeesus\nsiitä erosi, ja huomaamattaan hokee matkamies itsekseen kaiken\naikaa: \"Poika Jeesus on seisonut tällä ovella -- leikkinyt tällä\nkadulla -- kosketellut käsillään näitä kiviä -- kiipeillyt näillä\nliituvuorilla:\" Jokainen, joka taidolla kirjoittaa kirjan Jeesuksen\nlapsuudesta, kirjoittaa kirjan, jota nuoret ja vanhat lukevat yhtä\nvilkkaalla mielenkiinnolla. Päättelen niin siitä, että Nasaret\nmeitä viehätti paljon enemmän kuin mitkään Kapernaumiin ja Galilean\nmereen liittyvät seikat. Galilean meren ääressä seistessäni en\nvoinut muodostaa muuta kuin epämääräisen, etäisen käsityksen siitä\nmajesteetillisestä Henkilöstä, joka aaltojen harjoilla käveli kuin\nkovalla maalla ja joka kosketti kuolleihin ja sai heidät nousemaan\nylös ja puhumaan. Muistiinpanoistani luin nyt uudella mielenkiinnolla\nmuutamia lukujen päällekirjoituksia, jotka olin koonnut eräästä v.\n1621 painetusta apokryfisen Uuden testamentin painoksesta.\n\n    \"Kristus, jota noitain mykäksi loitsima morsian suutelee,\n    parantaa hänet. Vesi, jolla Kristus-lapsi oli pesty, parantaa\n    spitaalitautisen tytön, joka rupeaa Joosefille ja Marialle\n    palvelijaksi. Spitaalitautinen prinssi paranee samalla tavalla.\n\n    \"Nuorukainen, joka on noiduttu ja muutettu muuliksi, paranee\n    ihmeen kautta, kun Vapahtaja-lapsukainen nostetaan hänen\n    selkäänsä, ja nai spitaalitaudista parantuneen tytön. Jonka\n    jälkeen läsnä olevat ylistävät Jumalaa.\n\n    \"16 luku. Kristus ihmeen kautta laajentaa tai supistaa ovia,\n    maitoastioita, seuloja tai laatikoita, joita Joosef, joka ei ole\n    puusepän ammatissaan taitava, ei ole kunnolla tehnyt. Jerusalemin\n    kuningas tilaa Joosefilta valtaistuimen. Joosef tekee sitä kaksi\n    vuotta ja tekee sen kaksi vaaksaa liian lyhyeksi. Kuninkaan\n    vihastuessa hänelle Jeesus lohduttaa häntä -- käskee häntä\n    vetämään valtaistuimen toisesta sivusta ja vetää itse toisesta ja\n    valtaistuin saa oikeat suhteet.\n\n    \"19 luku. Jeesusta syytetään siitä, että hän on nakannut pojan\n    alas huoneen katolta, mutta saa kuolleen pojan ihmeen kautta\n    puhumaan ja todistamaan hänen syyttömyytensä. Jeesus tuo\n    äidilleen vettä, särkee ruukun ja ihmeen kautta kokoo veden\n    viittaansa ja tuo sen kotia. Jonka jälkeen läsnäolevat kiittävät\n    Jumalaa.\n\n    \"Koulunopettajan oppiin lähetettynä hän ei suostunut tavaamaan,\n    ja kun koulunopettaja aikoi piiskata häntä, niin hänen kätensä\n    kuihtui.\"\n\nTässä omituisessa hyljättyjen evankeliumien kirjassa on vielä Pyhän\nClemensin kirje korintholaisille, jota neljä- tai viisitoista\nvuosisataa takaperin käytettiin kirkoissa ja pidettiin oikeana. Tässä\nkertomuksessa tarumaisesta feeniks-linnusta sanotaan:\n\n    \"1. Katsokaamme tuota ihmeellistä ylösnousemuksen laatua, joka on\n    nähtävänä itäisissä maissa, toisin sanoen Arabiassa.\n\n    \"2. Siellä on eräs lintu, jota sanotaan feeniksiksi. Sitä ei ole\n    koskaan muuta kuin yksi erältään ja tämä elää viisisataa vuotta\n    Ja kun sen hajoamisen aika lähestyy ja sen täytyy kuolla, tekee\n    se itselleen pesän hajuaineista ja muista ryydeistä, johon se\n    aikansa täytyttyä menee ja kuolee.\n\n    \"3. Mutta mädätessään sen liha synnyttää erään madon, joka\n    kuolleen linnun mehuilla eläen alkaa muodostaa höyheniä; ja\n    kun se on varttunut täydelliseksi, ottaa se pesän, jossa sen\n    synnyttäjän luut ovat, ja kantaa sen Egyptiin kaupunkiin, jonka\n    nimi on Heliopolis.\n\n    \"4. Ja lentäen keskipäivällä kaikkien ihmisten nähden laskee sen\n    auringon alttarille ja taas palaa sinne, mistä on tullutkin.\n\n    \"5. Papit sitten katsovat aikakirjoista ja huomaavat, että se on\n    palannut tarkkaan viidensadan vuoden kuluttua.\"\n\nBisnessi on bisnessiä ja täsmällisyys käy yli kaiken, etenkin\nfeenikslintuun nähden.\n\nNe muutamat luvut, jotka koskevat Vapahtajan lapsuutta, sisältävät\nmonta asiaa, jotka näyttävät joutavanpäiväisiltä ja arvottomilta\nsäilytettäviksi. Suuri osa kirjan jäljellä olevista osista kuitenkin\ntuntuu hyvältä pyhältä sanalta. Yksi värsy on, jota ei olisi\npitänyt hylätä, koska se niin ilmeisen profeetallisesti tarkoittaa\nYhdysvaltain kongressien yleistä menoa:\n\n    \"199. He käyttäytyvät ylpiästi ja kuin viisaat miehet; ja vaikka\n    he ovat narreja, tahtoisivat he näyttää opettajilta.\"\n\nOlen kirjoittanut nämä otteet muistoon siten kuin ne ovat eteeni\nsattuneet. Ranskan ja Italian tuomiokirkkojen keskellä kaikkialla\ntapaa perimätietoja henkilöistä, joita ei ole raamatussa, ja\nihmeistä, joita ei sen lehdillä mainita. Mutta ne ovat kaikki tässä\napokryyfisessa Uudessa Testamentissa, ja vaikka ne on tuomittu\npoistettaviksi nykyisestä pipliastamme, väitetään niiden olleen\npätevää evankeliumia kaksi- tai viisitoista vuosisataa takaperin\nja yhtä suuressa arvossa kuin mikä muu sana tahansa. Tämä kirja on\nluettava ennenkuin käydään noissa ikäarvoisissa katedraaleissa,\njoihin liittyy niin suuret aarteet pyhää unhotettua perimätietoa.\n\nNasaretissa pakottivat meidät ottamaan toisen maantienrosvon --\ntoisen voittamattoman arabialaisen suojelijan. Loimme viimeisen\nsilmäyksen kaupunkiin, joka istui mäen rinteessä kiinni kuin\nvalkaistu ampiaisen pesä, ja kahdeksan aikaan aamulla lähdimme\nmatkaan. Laskeusimme maahan ja talutimme hevosiamme alas polkua,\njoka luullakseni oli aivan yhtä väärä kuin korkkikieru, jonka tiedän\nolevan aivan yhtä jyrkän kuin sateenkaaren alamäen ja jota luulen\npahimmaksi tienpätkäksi, mitä maantiede tuntee, lukuunottamatta\nerästä Sandwichin saarilla ja ehkä yhtä tai kahta Sierra Nevadan\nvuoripolkua. Usein täytyi hevosen tällä kapealla polulla punnertaa\ntarkkaan muodottomalla kiviportaalla ja sitten laskea etujalkansa\nreunalta alas vähän enemmän kuin puolet omasta korkeudestaan. Tämän\nkautta sen kuono joutui lähelle maata, häntä taas osoitti jonnekin\nkohti keskitaivasta, niin että näytti siltä kuin se aikoisi seisoa\npäällään. Hevonen ei tämmöisessä asennossa voi näyttää arvokkaalta.\nVihdoin päättyi pitkä mäenlasku ja ravuutimme ratsujamme pitkin\nEsdraelonin suurta lakeutta.\n\nJoku meistä saa luodin lävitseen ennenkuin tämä pyhiinvaellus\non päättynyt. Pyhiinvaeltajat lukevat \"Vaeltajan elämää\" ja se\npitää heitä yhtämittaisessa donquixotemaisen sankarimaisuuden\nmielentilassa. Koko ajan he hypistelevät pistoolinsa perää ja\naina silloin tällöin, milloin sitä vähimmin aavistaa, vetäisevät\nsen esiin ja tähtäilevät näkymättömiä beduiineja tai kiskaisevat\npuukkonsa ja vihaisesti viiltelevät toisia olemattomia beduiineja.\nMinä olen kaiken aikaa hengenvaarassa, sillä nämä raivokohtaukset\novat äkillisiä ja epäsäännöllisiä enkä tietysti voi arvata, koska\npitäisi tieltä väistyä. Jos minut vielä tapaturmaisesti murhataan\npyhiinvaeltajain antautuessa näihin romanttisiin hurjisteluihin,\non Grimesiä ehdottomasti pidettävä syyllisenä. Jos pyhiinvaeltajat\nnimenomaan tähtäisivät jotakuta ja ampuisivat, niin ei siihen\nolisi mitään sanottavaa -- koska sillä miehellä ei olisi mitään\nhätää. Mutta näitä umpimähkäisiä hyökkäyksiä minä pelkään. En\nhalua enää nähdä muita Esdraelonin kaltaisia paikkoja, joissa maa\non lakeata ja hevonen voi nelistää. Ne nostavat pyhiinvaeltajain\npäähän melodramaattista hölynpölyä. Yht'äkkiä minun hölskyttäessäni\ntyhmänä auringonpaisteessa ja ajatellessani jos kuinka etäisiä\nasioita he tulla pyyhkäisevät täyttä laukkaa kuin myrskypilvi\nkiljuen ja kannustaen näitä vanhoja haavaselkäisiä hevosränkkyjään,\nkunnes heidän kantapäänsä lentävät korkeammalle kuin pää, ja\nheidän porhaltaessaan sivu lentää ilmaan pikkuinen potaattipyssy\nrevolverikseen, kuuluu säikäyttävä pikku poksahdus ja pienoinen luoti\nmennä vihkaisee läpi ilman. Alettuani nyt tämän pyhiinvaelluksen\naion vaeltaa loppuun saakka, vaikka totta puhuen ainoastaan\nepätoivoisin urhoollisuus on näihin saakka voinut pitää minua lujana\npäätöksessäni. En välitä beduiineista -- niitä en pelkää, sillä\neivät beduiinit sen enempää kuin arabialaisetkaan ole osoittaneet\nminkäänlaista halua tehdä meille pahaa. Mutta omia tovereitani minä\ntodella pelkään.\n\nSaavuttuamme lakeuden äärimmäiselle reunalle ratsastimme vähän\nmatkaa vastamäkeä ja saavuimme noitaämmästään kuuluun Endoriin.\nHänen jälkeläisensä asuvat siellä yhä vielä. Ne olivat villein lauma\npuolialastomia raakalaisia, mitä tähän saakka olemme kohdanneet.\nNiitä tulla tuiskui maapesistä ja pakkalaatikon mallisista\nsavitaloistaan, ammottavista luolista kalliopykäläin alta ja maan\nhalkeamista. Viiden minuutin kuluttua ei ollut enää merkkiäkään\npaikan kolkosta autiudesta ja hiljaisuudesta, vaan hevosten\njaloissa taisteli kerjäävä, kirkuva, huutava roskajoukko sulkien\ntien. \"Bakshiish! bakshiish! bakshiish! hauatshi, bakshiish!\" Siis\ntaas sama juttu kuin Magdalassakin, täällä uskottomain silmät vain\npaloivat uhmaa ja vihaa. Väkiluku on parisataa ja viisikymmentä\nja enemmän kuin toinen puoli asuu kalliorotkoissa. Lika, rappio\nja villiys ovat Endorin erikoisuudet. Emme sano enää sanaakaan\nMagdalasta emmekä Deburiehista. Endorin on ensi sija. Se on pahempi\nkuin intialainen sotaleiri. Mäki on karu, kallioinen ja luotaan\ntorjuva. Ei ruohon korttakaan näy ja vain yksi puu. Se on viikunapuu,\njoka kituen taistelee henkensä puolesta kallioiden keskellä kolkon\nluolan suulla, jossa luolassa ennen muinen asui se oikea Endorin\nnoita. Tässä luolassa istui, perimätiedon mukaan, kuningas Saul\nsydänyönä ja tuijotti ja vapisi maan järistessä ja ukkosen jyristessä\nvuoristossa ja tulen ja savun keskeltä kohosi kuolleen profeetan\nhenki ja ilmestyi hänen eteensä. Saul oli hiipinyt tähän paikkaan\npimeässä, armeijansa maatessa, saadakseen tietää, mikä kohtalo\nhäntä huomispäivän taistelussa odotti. Hän palasi sieltä takaisin\nmurtuneella mielellä, kohtaamaan häpeän ja kuoleman.\n\nLähde pisartelee kalliosta luolan pimeissä onteloissa, ja meidän\noli sangen jano. Endorin asukkaat kuitenkin estivät meitä sinne\nmenemästä. He eivät välitä liasta, eivät ryysyistä, eivät\nsyöpäläisistä, he eivät välitä raakalaistietämättömyydestä eikä\nvilliydestä, he eivät välitä kohtuullisesta määrästä nälänhätää,\nmutta he _tahtovat_ olla puhtaat ja pyhät jumalansa edessä, olipa\nhän ken tahansa, ja sen vuoksi heitä pöyristyttää ja he melkein\nkalpenevat ajatellessaan sitä, että kristityt huulet saastuttaisivat\nlähteen, jonka veden on määrä juosta heidän pyhiin kurkkuihinsa.\nMeillä ei ollut mitään kopeata halua loukata edes _heidän_ tunteitaan\ntai astua heidän ennakkoluuloilleen, mutta meiltä oli loppunut vesi\njo näin varhain päivällä ja meitä vaivasi polttava jano. Tällöin\nja näissä oloissa minä sitten lausuin aforismin, joka on jo tullut\nkuuluksi. Minä sanoin: \"Hätä ei kysy lakia.\" Me menimme sisään ja\njoimme.\n\nPääsimme lopulta erillemme näistä meluavista hylyistä, karistaen\nniitä päältämme joukoittain ja parittain mäkien poikki jonossa\nkulkiessamme -- vanhukset ensin, sitten lapset, tämän jälkeen\nnuoret tytöt. Voimalliset miehet juoksivat rinnallamme penikulman\nja jättivät meidät vasta sitten, kun olivat puristaneet meistä\nviimeisenkin piasterin bakshiishia.\n\nTunnin kuluttua saavuimme Nainiin, jossa Kristus herätti kuolleista\nlesken pojan. Nain on Magdala vähässä mitassa. Sen väkiluvusta ei\nkannata puhua. Sadan askeleen päässä siitä on vanha kalmisto, mikäli\nminä tiedän. Hautakivet ovat maassa lappeallaan; se on Syyriassa\njuutalaisten tapa. Moslemit eivät salli heidän kohottaa hautakiviään\npystyyn. Moslemiläinen hauta tavallisesti on karkeasti savilaastilla\nsilattu ja kalkilla valkaistu ja sen toisessa päässä on pystykohoke,\njossa on kovin kömpelöitä koristekokeiluja. Kaupungeissa usein ei\nhautaa näy ensinkään, korkea, hoikka marmorinen hautakivi, joka on\nhuolellisesti kullattu ja maalattu ja kirjoituksella varustettu,\nilmaisee hautauspaikkaa ja tämän päällä on turbaani, joka on siten\nkaavailtu ja muodosteltu, että se ilmaisee miehen aseman hänen\neläissään.\n\nMeille näytettiin vanhan muurin jäännös, jonka sanottiin olevan\ntoinen puoli siitä portista, josta tuolla vuosisatain takana lesken\nkuollutta poikaa kannettiin Jeesuksen tullessa saattoa vastaan:\n\n    Kun hän nyt lähestyi kaupungin porttia, katso, silloin kannettiin\n    ulos kuollutta, äitinsä ainokaista poikaa. Ja äiti oli leski, ja\n    hänen seurassaan kulki paljon kaupungin kansaa.\n\n    Ja hänet nähdessään Herra armahti häntä ja sanoi hänelle: \"Älä\n    itke\".\n\n    Ja hän meni ja koski arkkuun; niin kantajat seisahtuivat. Ja hän\n    sanoi: \"Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse.\"\n\n    Niin kuollut nousi istualleen ja rupesi puhumaan. Ja hän antoi\n    hänet äidilleen.\n\n    Ja heidät kaikki valtasi pelko ja he ylistivät Jumalaa sanoen:\n    \"On noussut suuri profeetta meidän keskuuteemme\", ja: \"Jumala on\n    tullut katsomaan kansaansa.\"\n\nPieni moskeija on sillä paikalla, missä perimätiedon mukaan oli\nlesken asunto. Kaksi tai kolme iäkästä arabialaista istui sen ovella.\nMenimme sisään, ja pyhiinvaeltajat mursivat näytteitä perusmuureista,\nvaikka heidän sitä tehdessään täytyi koskettaa rukousmattoja, jopa\nastuakin niille. Se oli melkein saman arvoista kuin murtaa paloja\nnäiden vanhain arabialaisten sydämestä. Astuessaan raa'asti saapas\njalassa pyhille rukousmatoille -- mitä ei kukaan arabialainen tekisi\n-- he tuottivat tuskaa miehille, jotka eivät olleet loukanneet meitä\nmillään tavalla. Kuvitelkaahan, että aseistettu joukko ulkomaalaisia\ntunkeutuisi Amerikassa johonkin kyläkirkkoon ja murtaisi alttarin\nkaidepuista muistoesineiksi koristeita ja kiipeisi ylös ja kävelisi\nraamatulla ja saarnastuolin pehmustuksilla. Mutta onhan asiassa\nkuitenkin eroa. Toisessa tapauksessa on kysymyksessä meidän uskomme\ntemppelin -- toisessa vain pakanatemppelin häväiseminen.\n\nLaskeuduimme jälleen lakeudelle ja pysähdyimme hetkeksi eräälle\nkaivolle -- epäilemättä Abrahamin aikuiselle. Se oli erämaisessa\nseudussa. Kolme jalkaa korkea, tahoilluista jykevistä lohkareista\nrakennettu muuri ympäröi sitä, pipliallisten kuvain tapaan. Sen\nympärillä osaksi seisoi, osaksi polvistui kameeleja. Oli siinä\nmyös ryhmä somia pieniä aaseja, joista riippui kiinni alastomia\ntummaihoisia lapsia, ne, jotka eivät mahtuneet pitkin selkää\nhajareisin istumaan tai hännästä kiskomaan. Ruskeaihoisia,\nmustasilmäisiä paljasjalkaisia impiä, ryysyihin puettuja,\nkuparirenkaat käsivarsissaan, korvissaan valekultahelyt, asetteli\nvesiruukkuaan päälaelleen tai ammensi vettä kaivosta. Vieressä seisoi\nlammaslauma odottamassa, että paimenet täyttäisivät kivikaukalot\nvedellä ja se pääsisi juomaan -- jotka kivikaukalot olivat samoin\nkuin kaivon kehäkivetkin kuluneet kuopalle ja sileiksi janoisten\neläinten satakunnan miespolven aikana hangatessa niitä leuoillaan.\nMaassa istui ryhmissä maalauksellisia arabialaisia ja juhlallisina\nkiskoi haikuja pitkävartisista tshibukeistaan. Toisia arabialaisia\noli täyttämässä mustia siannahkoja vedellä -- kun ne oli hyvin\ntäytetty ja vesi oli pullistanut niiden lyhyet sääret hajalleen,\nnäyttivät ne hukkuneilta ja veden turvottamilta sian ruhoilta.\nTässä oli semmoinen mainio itämaalainen taulu, joita tuhansia\nkertoja olin hienoissa mehevissä teräspiirroksissa ihaillut! Mutta\nteräspiirroksissa ei ollut autiutta, ei likaa, ei repaleita, ei\nkirppuja, ei rumia naamoja, ei kipeitä silmiä, ei syöviä kärpäsiä,\nei typerää tietämättömyyttä naamoissa, ei haavoja aasien selässä, ei\ntuntemattomien kielien ilkeätä mongerrusta, ei kameelien löyhkää,\neikä minkäänlaista tuntoa siitä, että jos ryhmän alla polttaisi pari\ntonnia ruutia, niin se suuresti kohentaisi vaikutusta ja antaisi\ntälle nähtävyydelle todellista mielenkiintoa ja viehätystä, jota aina\nolisi mieluinen muistella, vaikka eläisi tuhannen vuotta.\n\nItämaiset nähtävyydet näyttävät parhailta teräspiirroksissa. Minuun\nei ainakaan enää vaikuta tuo taulu, joka kuvaa Saban kuningattaren\nvierailua Salomon luona. Sanon itselleni: te majesteetti olette kyllä\nhyvän näköinen, mutta jalkanne ovat likaiset ja te löyhkäätte kuin\nkameeli.\n\nSamalla eräs villi arabialainen, joka kuljetti kameelijonoa, huomasi\nFergusonissa vanhan ystävän, ja he juoksivat ja lankesivat toistensa\nkaulaan ja suutelivat toistensa likaisia parrakkaita naamoja\nmolemmille poskille. Se paikalla selitti erään asian, joka aina\noli näyttänyt vain kaukaa etsityltä itämaalaiselta puheenparrelta.\nTarkoitan sitä, kun Kristus nuhteli farisealaista tai jotakuta muuta\nsenkaltaista ja muistutti häntä siitä, ettei tämä ollut hänelle\nantanut \"tervehdyssuuteloa\". Minusta ei tuntunut luonnolliselta, että\nmiehet suutelisivat toisiaan, mutta nyt minä tiedän, että he sen\ntekivät. Siihen oli syytäkin. Tapa oli luonnollinen ja paikallaan,\nkoska ihmisten täytyy suudella eikä mies juuri vapaaehtoisesti ja\nomasta tahdostaan voisi taipua suutelemaan tämän maan naisia. Joka\nmatkustaa, se oppii. Joka päivä nyt vanhat raamatunlauseet, jotka\nmielestäni ennen olivat aivan merkityksettömät, saavat sisällystä.\n\nKuljimme vuoren -- \"Vähän Hermonin\" -- juuren ympäri, El Fulehin\nvanhan ristiretkeläislinnan ohi ja saavuimme Shunemiin. Tämä oli\nsäntilleen toinen Magdala, freskoineen ja kaikkineen. Täällä\nperimätiedon mukaan profeetta Samuel syntyi ja täällä shunemilainen\nvaimo kaupungin muurille rakensi profeetta Elishalle pienen\nmajan. Elisha kysyi häneltä, mitä hän tahtoi palkakseen. Tämä\noli luonnollinen kysymys, sillä näiden ihmisten tapana on ja oli\nsilloinkin ensin tarjota apuaan ja palveluksiaan ja sitten odottaa ja\nkerjätä maksua. Elisha tunsi heidät hyvin. Hän ei voinut ymmärtää,\nettä kukaan olisi hänelle rakentanut tämän matalan pienen majan\nvain vanhan ystävyyden vuoksi ja ilman minkäänlaista itsekästä\ntarkoitusta. Minusta tuntui ennen kovin epäkohteliaalta, jopa\nkarkealtakin, kun Elisha vaimolta kysyi sitä, mutta nyt se ei enää\ntunnu siltä ensinkään. Vaimo vastasi, ettei hän tahtonut mitään.\nHänen hyvyytensä ja epäitsekkyytensä palkaksi profeetta silloin\nilahutti hänen sydäntään sillä tiedolla, että hän synnyttäisi pojan.\nSe oli suuri palkka -- mutta vaimo ei olisikaan kiittänyt häntä\ntyttärestä -- tyttäret ovat aina olleet täällä huonossa suosiossa.\nPoika syntyi, kasvoi, varttui voimalliseksi, kuoli. Elisha Shunemissa\nherätti hänet jälleen elämään.\n\nTapasimme täällä sitruunapuulehdon -- viileän, varjoisan, täynnään\nhedelmiä. Olemme taipuvaisia liioittelemaan kauneutta, kun se on\nharvinaista, mutta minusta tämä lehto tuntui sangen kauniilta. Se\n_oli_ kaunis. Minä en liioittele. Minun täytyy aina pitää Shunemia\nkiitollisessa muistossa paikkana, joka soi meille tämän lehväisen\nvarjon pitkän kuuman ratsastuksen jälkeen. Söimme lunshimme,\nlepäsimme, juttelimme, polttelimme piippua tuntikauden, sitten\nnousimme hevosen selkään ja jatkoimme matkaa.\n\nRatsujemme juosta hölskyttäessä Jesreelin lakeutta tapasimme\npuolentusinaa digger-intiaaneja (beduiineja), joilla oli\nkädessään hyvin pitkät keihäät ja jotka tepastelivat vanhoilla\nvariksenpelätyshevosillaan ja keihästivät kuviteltuja vihollisia.\nKiljuen ja liehutellen ilmassa rääsyjään he joka suhteessa\nkäyttäytyivät kuin joukko täydellisiä mielipuolia. Tässä siis\nvihdoinkin olivat \"erämaan villit vapaat pojat kiitäen lakeuden yli\nkuin tuuli kauniilla arabialaisilla tammoillaan\", joista olemme niin\npaljon lukeneet, joita niin paljon toivotelleet nähdäksemme! Nämä\nsiis olivat nuo \"maalaukselliset puvut!\" Tämä oli se \"uljas näky!\"\nKuljeskelevia ryysyläisiä -- joutavia kerskureita -- \"arabialaiset\ntammat\" kyhmyselkäisiä ja pitkäkaulaisia kuin iktyosaurus museossa\nja kyttyräselkäisiä ja kulmikkaita kuin dromedaarit! Ei tarvitse\nkuin vilkaista erämaan poikaan, jotta hän mielessämme ainaiseksi\nmenettäisi kaiken romanttisuutensa -- eikä muuta kuin nähdä hänen\nhevosensa toivoakseen säälistä, että se vapautettaisiin valjaistaan\nja saisi hajota kappaleiksi.\n\nSaavuimme kohdakkoin eräälle kukkulalle, jolla oli raunioiksi\nsortunut vanha kaupunki, ja oli tämä kaupunki muinoinen Jesreel.\n\nSamarian kuningas Ahab (hänen kuningaskuntansa oli sen aikuisiksi\nsangen laaja, lähes puolet Rhodoksen saaren alasta) asui Jesreelin\nkaupungissa, joka oli hänen pääkaupunkinsa. Lähellä häntä asui Nabot\nniminen mies, jolla oli viinamäki. Kuningas pyysi sitä häneltä,\nja kun hän ei tahtonut antaa, tarjoutui kuningas ostamaan sen.\nMutta Nabot ei suostunut myymäänkään. Niihin aikoihin pidettiin\nmiltei rikoksena luopua perinnöstään millään hinnalla -- ja vaikka\nmies olisikin siitä luopunut, olisi se palannut hänelle tai hänen\nperillisilleen takaisin seuraavana riemujuhlavuotena. Tämä kaikessa\nkuninkuudessaan pilattu lapsi lähti silloin ja laskeutui vuoteelleen\nkasvot seinää kohti ja pahoitteli sitä katkerasti. Kuningatar, joka\noli huonomaineinen aikalaistensa kesken ja jonka nimi on vielä\nmeidänkin aikoinamme häväistys ja moite, tuli sisään ja kysyi, mitä\nhän suri, ja kuningas kertoi. Jesebel sanoi, että hän kykeni sen\nviinitarhan hankkimaan, ja lähti ja kuninkaan nimessä kirjoitti\nvääriä kirjeitä ylimyksille ja viisaille ja käski heitä julistamaan\npaaston ja asettamaan Nabotin korkealle kansan eteen ja hankkimaan\nkaksi todistajaa vannomaan, että hän oli pilkannut Jumalaa. He\ntekivät näin ja kansa kivitti syytetyn kaupungin muurin luona, johon\nhän kuoli. Sitten Jesebel tuli ja kertoi kuninkaalle ja sanoi: Katso,\nNabotia ei ole enää -- nouse ja ota viinamäki. Ahab otti silloin\nviinamäen ja meni siihen omistaakseen sen. Mutta profeetta Elija\ntuli sinne hänen luokseen ja ilmoitti hänelle hänen kohtalonsa ja\nJesebelin kohtalon. Ja sanoi, että siinä paikassa, jossa koirat\nnuolivat Nabotin veren, nuolisivat ne hänenkin verensä -- ja hän\nsanoi myös, että koirat söisivät Jesebelin Jesreelin muurin luona.\nKuningas sitten tappelussa kaatui, ja kun hänen vaununsa pyörät\npestiin Samarian allikossa, nuolivat koirat veren. Myöhemmin Jehu,\njoka oli Israelin kuningas, marssi Jesreeliä vastaan erään profeetan\nkäskystä ja toimitti yhden noista vakuuttavista kurituksista, jotka\nsen ajan ihmisten kesken olivat niin yleisiä: hän tappoi monta\nkuningasta ja paljon heidän alamaisiaan, ja kun hän tuli tänne,\nnäki hän Jesebelin, joka maalattuna ja hienosti puettuna katsoi\nulos ikkunasta, ja hän käski, että nainen heitettäisiin alas hänen\nluokseen. Eräs palvelija teki niin ja Jehun hevonen tallasi hänet\njalkainsa alle. Sitten Jehu meni sisään ja istui aterialle ja vähän\najan kuluttua sanoi: Menkää ja haudatkaa se kirottu nainen, sillä hän\non kuninkaan tytär. Säälin henki kuitenkin tuli liian myöhään, sillä\nennustus oli jo toteutunut -- koirat olivat syöneet hänet, \"eikä\nhänestä enää löydetty kuin kallo ja jalat ja molemmat kädet.\"\n\nAhab, vanha kuningas, oli jättänyt jälkeensä turvattoman perheen ja\nJehu tappoi orpopoikia seitsemänkymmentä. Sitten hän tappoi kaikki\nperheen sukulaiset ja opettajat ja palvelijat ja ystävät ja lepäsi\ntöittensä päälle, kunnes oli tullut lähelle Samariaa, jossa hän\nkohtasi neljäkymmentäkaksi henkeä ja kysyi heiltä, keitä he olivat.\nHe sanoivat olevansa Juudan kuninkaan veljiä. Hän tappoi heidät.\nTultuaan Samariaan hän sanoi tahtovansa näyttää, kuinka innokas hän\noli Herran puolesta. Hän kokosi yhteen kaikki papit ja asukkaat,\njotka palvelivat Baalia, väittäen aikovansa kääntyä siihen uskoon ja\ntoimittaa suuren uhrin. Ja kun ne oli kaikki suljettu paikkaan, jossa\neivät voineet puolustaa itseään, surmautti hän heidät kaikki. Sitten\nJehu, Herran hyvä palvelija, taas lepäsi töistään.\n\nPalasimme laaksoon ja ratsastimme Ain Jeludin lähteelle. Sitä\ntavallisesti sanotaan Jesreelin lähteeksi. Se on allikko, satakuntaa\njalkaa ristiin ja neljää jalkaa syvä, ja sisäkaltevan kallioriutan\nalta vuotaa siihen vesivirta. Se sijaitsee suuren erämaan keskellä.\nTähän Gideon ennen muinoin pystytti leirinsä. Shunemin takana ovat\n\"midianilaiset, amalekilaiset ja Idän lapset\", joita oli \"niin\npaljon kuin heinäsirkkoja. Sekä he että heidän kameelinsa olivat\nlukemattomat, niiden paljous oli kuin hiekkajyvästen meren rannalla.\"\nJoka merkitsee, että heitä oli satakolmekymmentäviisituhatta miestä\nja että heidän kuljetusneuvonsa olivat sen mukaiset.\n\nGideon vain kolmensadan miehen voimalla yllätti heidät yöllä ja\nseisoi vieressä ja katseli, kun he teurastivat toisensa, kunnes\nsatakaksikymmentätuhatta makasi kentällä kuolleena.\n\nLeiriydyimme Jeniniin yöksi ja nousimme ja lähdimme jälleen\nliikkeelle yhden aikaan aamulla. Aamun valjetessa kuljimme sen paikan\nohi, jossa luotettavimman muistotiedon mukaan on se kaivo, johon\nveljet heittivät Joosefin, ja puolenpäivän aikaan, kuljettuamme monen\nvuorenkukkulan poikki, joilla kasvoi viikuna- ja öljypuulehtoja ja\njoille Välimeri näkyi neljänkymmenen mailin päässä, ja sivuutettuamme\nmonta vanhaa pipliallista kaupunkia, joiden asukkaat vihaisesti\nmulkoilivat kristittyä kulkuettamme ja ilmeisestikin olivat halukkaat\nkivittämään meitä, tulimme omituisesti pengermöidyille rumille\nmäille, jotka ilmaisivat meidän vihdoinkin tulleen Galileasta\nSamariaan.\n\nKiipesimme korkealle vaaralle käydäksemme Samarian kaupungissa, josta\nehkä oli kotoisin Jaakobin lähteellä Kristuksen kanssa keskustellut\nvaimo ja josta epäilemättä myös oli tuo kuuluisa hyvä samarialainen.\nHerodes Suuren mainitaan tehneen tästä paikasta komean kaupungin\nja monet tutkijat huomauttavat kahdenkymmenen jalan mittaisten ja\nkahden vahvuisten karkeitten kalkkikivipylväitten, joita on täällä\npaljon ja joista melkein kokonaan puuttuu muodon ja koristelun\nrakennustaiteellinen sulo, todistavan tätä. Vanhassa Kreikassa niitä\nei olisi pidetty kauniina.\n\nTämän leirin asukkaat ovat erikoisen ilkeitä. Päivä tai pari\ntakaperin ne kivittivät kahta meikäläistä pyhiinvaeltajajoukkiota,\njotka olivat tämän rettelön aikaan saaneet revolvereitaan\nnäyttelemällä, vaikkeivät aikoneetkaan niitä käyttää -- Kaukaisessa\nLännessä tuota pidetään \"sysmangin\" puutteena ja epäilemättä sitä\nolisi pidettävä älyttömyytenä missä tahansa. Kun mies meidän uusissa\nterritorioissamme laskee kätensä aseelle, tietää hän myös, että hänen\ntulee sitä käyttää. Hänen tulee käyttää sitä heti paikalla, muutoin\nhän voi olla varma siitä, että toinen ampuu hänet siihen paikkaan.\nNuo pyhiinvaeltajat olivat tutkineet Grimesiä.\n\nSamariassa meillä ei ollut muuta tehtävää kuin ostaa kourittain\nvanhoja roomalaisia rahoja, jotka maksoivat markan tusina, ja\nkatsella erästä ristiretkeläisten sortunutta kirkkoa ja siinä olevaa\nholvia, jossa ennen oli ollut Johannes Kastajan maalliset jäännökset.\nNämä pyhät jäännökset siirrettiin jo aikoja sitten Genovaan.\n\nSamarian täytyi kerran, Elishan aikoina, kestää tuhoisa piiritys\nSyyrian kuninkaan sitä ahdistaessa. Ruokatavarat nousivat niin\nsuunnattomasti, että aasin päästä maksettiin kahdeksankymmentä\nhopearahaa ja kyyhkysen lantaa ostettiin ruoaksi.\n\nTuosta ankarasta ajasta kerrotaan eräs kohtaus, joka antaa\nsangen hyvän käsityksen näiden sortuvien muurien sisäpuolella\nsilloin vallinneesta hädästä. Kun kuningas eräänä päivänä käveli\nvarustuksilla, \"huusi eräs vaimo ja sanoi: 'Auta, minun herrani, oi\nkuningas!' Ja kuningas sanoi: 'Mikä sinua vaivaa?' ja nainen vastasi:\n'Tämä vaimo sanoi minulle: Anna poikasi, että syömme hänet tänään,\nja minun poikani syömme huomenna. Me siis keitimme poikani ja söimme\nhänet. Ja minä sanoin hänelle seuraavana päivänä: Anna poikasi, että\nnyt söisimme hänet; mutta hän oli piilottanut poikansa'.\"\n\nProfeetta Elisha sanoi, että neljänkolmatta tunnin kuluessa\nelintarpeiden hinnat alenisivat melkein olemattomiksi, ja niin\nkävikin. Syyrialainen armeija purki leirinsä ja pakeni syystä tai\ntoisesta, nälänhätä tuli ulkoapäin autetuksi ja monikin kyyhkyn\nlannan ja aasinlihan kehno keinottelija teki vararikon.\n\nOlimme iloiset, kun pääsimme lähtemään tästä kuumasta ja pölyisestä\nvanhasta kylästä ja saatoimme jatkaa matkaa. Kahden aikaan\npysähdyimme vanhaan Sikemiin syödäksemme lunshimme ja levätäksemme.\nSe on Gerisimin ja Ebalin, kahden historiallisen vuoren välillä,\njoilta muinoin lakikirjat, kiroukset ja siunaukset korkeudesta\nluettiin alla olevalle juutalaisväelle.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\nOmituinen entisyyden jäännös -- Maailman vanhin \"ensimmäinen perhe\"\n-- Vanhin käsikirjoitus -- Joosefin oikea hauta -- Jaakobin kaivo --\nShiloh -- Leiriytyneinä arabialaisten keralla -- Jaakobin tikapuut --\nLisää autioita maita -- Ramah, Beroth, Samuelin hauta, Beiran lähde\n-- Kärsimättömyyttä -- Lähestyessämme Jerusalemia -- Pyhä kaupunki\nnäkyvissä -- Erottelemme sen tärkeimpiä rakennuksia ja paikkoja --\nMajautuneina pyhäin muurien sisäpuolelle.\n\n\nSe kapea rotkolaakso, jossa Nablus eli Sikem on, on hyvin viljelty,\nja maaperä on erinomaisen musta ja viljava. Vettä on runsaasti\nja sen rehevä kasvullisuus vaikuttaa vielä voimallisemmin\nvastakohdan vuoksi, jona se on molemmilla puolilla kohoaville\nkaruille kukkuloille. Yksi näistä kukkuloista on vanha Siunausten\nvuori, toinen Kirouksien vuori. Ja viisaat ihmiset, jotka tutkivat\nennustuksien toteutumista, luulevat tässä näkevänsä tämänkaltaisen\nihmeen -- että nimittäin Siunausten vuori on omituisen hedelmällinen\nja se toinen omituisen hedelmätön. Me emme kuitenkaan voineet\nhuomata, että niiden välillä siinä suhteessa oli suurtakaan eroa.\n\nSikem on kuulu siitäkin, että se oli yksi patriarkka Jaakobin\nasuinpaikkoja ja niiden heimojen keskustoja, jotka erosivat\nisraelilaisista veljistään ja tunnustivat oppeja, jotka eivät käyneet\nyhteen juutalaisten alkuperäisen uskonnon kanssa. Tuhansia vuosia\non tämä heimo asunut Sikemissä ankaran \"tabun\" alaisena ja karttaen\nkauppaa tai muuta yhteyttä muitten ihmisten kanssa, kuuluivatpa nämä\nmihin uskontoon tai kansallisuuteen tahansa. Moneen sukupolveen ei\nheitä ole ollut kaiken kaikkiaan muuta kuin sadasta pariinsataan\nhenkeen, mutta yhä he vain pitävät kiinni vanhasta uskostaan ja\nnoudattavat vanhoja menojaan ja tapojaan. Puhukaa sitten vanhoista\nsuvuistanne! Ruhtinaat ja ylimykset ylpeilevät sukujuuristaan, joita\nvoidaan seurata joku satakunta vuotta taapäin. Mitä se merkitsee\nnäiden muutamain Sikemin sukujen rinnalla, jotka voivat ilman\nainoatakaan hyppäystä luetella esi-isänsä taapäin tuhansia vuosia --\nsuoraan taapäin niin etäiseen aikaan, että semmoisen maan lapset,\njossa jo kahden vuosisadan takaista aikaa pidetään vanhana, aivan\nhämmästyvät ja käyvät päästään pyörälle yrittäessään sitä käsittää!\nTässä teille on ikäarvoisuutta -- tässä \"sukua\" -- tässä jaloa rotua,\njosta kannattaa puhua. Tämä surkea, ylpeä jäännös ennen mahtavasta\nyhdyskunnasta pysyttäytyy yhä vieläkin kaikesta maailmasta erillään.\nHe elävät yhä samoin kuin elivät heidän esi-isänsä, työskentelevät\nsamoin kuin heidän esi-isänsä työskentelivät, ajattelevat samoin kuin\nhe, tuntevat kuin he, palvelevat Jumalaa samassa paikassa, samat\nmaanpaikat ympärillään ja samalla omituisella patriarkallisella\ntavalla kuin heidän esivanhempansa enemmän kuin kolmekymmentä\nvuosisataa takaperin. Yllätin itseni siinä kun töllistelin jotakuta\ntämän kumman rodun kuljeskelevaa vesaa lumouksen tenhoamana, melkein\nsamalla tavalla kuin katselisi elävää mastodonia tai megatheriumia,\njoka on elänyt luomisen harmaan aamuvalkeaman aikana ja nähnyt sen\nsalaperäisen maailman ihmeet, joka eli ennen vedenpaisumusta.\n\nTämän omituisen yhteiskunnan pyhissä arkistoissa säilytetään\nhuolellisesti käsikirjoitusjäljennöstä juutalaisten vanhasta laista\nja tätä väitetään vanhimmaksi asiakirjaksi, mitä on maan päällä.\nSe on pergamentille kirjoitettu ja on neljää tai viittätuhatta\nvuotta vanha. Mahdoton saada bakshiishitta nähdäkseen. Sen maine on\nnäinä viime aikoina jonkun verran himmennyt monen monen Palestiinaa\nkuvailevan matkustajan lausuttua mielestään oikeutettuja epäilyksiä\nsen alkuperäisyydestä.\n\nJoosua antoi Sikemissä Israelin lapsille viimeisen säädöksensä\nja samaan aikaan hautasi sinne tammen alle arvokkaan aarteen.\nTaikauskoiset samarialaiset eivät ole milloinkaan uskaltaneet sitä\netsiä. He luulevat julmain, ihmiselle näkymättömäin henkien sitä\nvartioivan.\n\nPuolentoista mailin päässä Sikemistä levähdimme Ebal vuoren juurella\npienen nelikulmaisen alan kohdalla, jota piiritti soma valkaistu\nmuuri. Tämän suljetun paikan toisessa päässä on muhammedilaisten\ntapaan rakennettu hauta. Se on Joosefin hauta. Ei mikään tosiasia ole\nparemmin todettu.\n\nKuolemaisillaan ollessaan Joosef ennusti Israelin lasten Egyptistä\nlähdön, joka neljäsataa vuotta myöhemmin tapahtui. Samalla hän\nkansaltaan vaati valan, että he Kanaanin maahan lähtiessään\nottaisivat kanssaan hänen luunsa ja hautaisivat ne hänen isäinsä\nvanhaan perintö maahan. Vala pidettiin.\n\n    \"Ja Joosefin luut, jotka Israelin lapset toivat Egyptistä, he\n    hautasivat Sikemiin palstaan, jonka Jaakob osti Sikemin pojan\n    Hamorin pojilta sadalla hopearahalla.\"\n\nHarvaa hautaa maan päällä kunnioittavat niin monet eri uskontoa\ntunnustavat rodut ja ihmiset kuin tätä Joosefin hautaa. \"Sitä pitävät\nyhtä suuressa kunniassa samarialaiset ja juutalaiset, moslemit ja\nkristityt, ja kaikki he käyvät sille hartauttaan osoittamassa. Se on\nkaikille sen Joosefin hauta, joka oli niin nöyrä poika, rakastava,\nanteeksi antava veli, siveä ihminen, viisas ruhtinas ja hallitsija.\nEgypti koki hänen vaikutuksensa -- maailma hänen historiansa.\"\n\nTässä samassa maakappaleessa, jonka Jaakob osti Hamorin pojilta\nsadalla hopearahalla, on Jaakobin kuulu kaivo. Se on hakattu kovaan\nkallioon ja se on kolmea jalkaa ristiin ja yhdeksääkymmentä jalkaa\nsyvä. Tällä vaatimattomalla syvennyksellä, jonka ohi helposti\nsaattaisi kulkea sitä huomaamattakaan, on nimi, jonka lapsetkin ja\ntalonpojat tuntevat mitä etäisimmissä maissa. Se on kuulumpi kuin\nParthenon, vanhempi pyramidejakin.\n\nTämän kaivon vieressä Jeesus istui ja keskusteli tuohon omituiseen,\nvanhanaikaiseen, jo mainitsemaani samarialaiseen yhteiskuntaan\nkuuluvan vaimon kanssa ja puhui hänelle elämän salaperäisestä\nvedestä. Samoin kuin vanhain englantilaisten ylimysten jälkeläiset\nyhä rakkaassa, muistossa säilyttävät milloin minkin esi-isänsä\nseurustelua kuninkaan kanssa kolmesataa vuotta takaperin, samoin\nsamarialaisen vaimon jälkeläiset Sikemissä epäilemättä yhä\nanteeksiannettavalla turhamaisuudella kertovat tästä esivanhempansa\nkeskustelusta joku vähä aikaa takaperin kristittyjen Messiaksen\nkanssa. Ei ole luultavaa, että he tämänkaltaista kunniaa pitävät\nhalpana. Samarialaiset ovat ihmisiä ja ihmisille ominaista on, että\nhe aina muistavat seurustelunsa kuuluisuuksien kanssa.\n\nPerheensä kunnian häväisemisestä Jaakobin pojat kerran surmasivat\nkaikki Sikemin asukkaat.\n\nLähdimme Jaakobin kaivolta ja teimme taivalta kahdeksaan\nillalla, vaikka verraten hitaasti, sillä olimme olleet satulassa\nyhdeksäntoista tuntia ja hevoset olivat julmasti väsyneet.\nKuljimme niin kauas edelle teltoista, että meidän täytyi leiriytyä\narabialaiseen kylään ja nukkua maassa. Olisimme tosin päässeet\nsuurimpaan taloon nukkumaan, mutta sillä oli pienet haittansa: siinä\nasui ennestään paljon syöpäläisiä, permannolla oli lantaa, se ei\nmissään suhteessa ollut puhdas ja makuuhuoneessa oli vuohiperhe\nja arkihuoneessa kaksi aasia. Ulkopuolella ei ollut minkäänlaisia\nhaittoja, paitsi että tummia, repaleisia, totisina töllisteleviä\nkyläläisiä molempaa sukupuolta ja kaiken ikäisiä asettui joka\npuolelle ympärillemme kyykkimään ja puhui meistä ja arvosteli meitä\nmeluavasti puoliyöhön saakka. Melusta emme välittäneet, kun olimme\nuupuneet, mutta epäilemättä lukija tietää, että on melkein mahdoton\nsaada unen päästä kiinni, kun tietää ihmisten katselevan. Kymmenen\naikaan kävimme levolle ja nousimme jälleen kahden aikaan ja lähdimme\nuudelleen liikkeelle. Näin vainoavat ihmisiä dragomaanit, joiden\nainoa päämäärä tässä elämässä on päästä toinen toisensa edelle.\n\nAamun valjetessa kuljimme Shilohin ohi, jossa liiton-arkki oli\nkolmesataa vuotta ja jonka portilla hyvä Eli vanhus kaatui maahan ja\n\"katkaisi kaulansa\" taistelusta tulleen tuimasti ratsastaneen airuen\nhänelle kertoessa hänen kansansa häviöstä, hänen poikainsa kuolemasta\nja ennen kaikkea vanhan arkin menetyksestä, israelin ylpeyden, toivon\nja turvan, jonka sen esi-isät olivat tuoneet kerallaan Egyptistä. Ei\nole ihmettelemistä, että hän semmoisissa olosuhteissa kaatui maahan\nja katkaisi kaulansa. Mutta Shiloh ei meitä lumonnut. Meidän vilumme\noli niin ankara, että vain liikunto saattoi tuottaa lohdutusta, ja\nmeidän oli niin uni, että tuskin pysyimme pystyssä.\n\nJonkun ajan kuluttua saavuimme muodottomalle rauniokasalle, jota\nvielä sanotaan Beteliksi. Täällä Jaakob nukkui ja näki kauniin\nunensa, kuinka enkelit liitelivät edestakaisin maasta pilviin\nulottuvia portaita, ja taivaan avoimista porteista näki vilaukselta\nheidän siunatut asuntonsa.\n\nPyhiinvaeltajat ottivat, mitä pyhistä raunioista oli jäänyt,\nkiiruhtivat sitten kohti ristiretkemme päämäärää, pyhää Jerusalemia.\n\nKuta kauemmin teimme taivalta, sitä polttavammaksi tuli aurinko, sitä\nkivisemmäksi ja paljaammaksi, luotaan torjuvammaksi ja kurjemmaksi\nmaisema. Tässä maailman osassa ei olisi voinut olla enemmän kiviä\nylt'yleensä hajallaan, vaikka kullakin kymmenen neliöjalan maa-alalla\nolisi toiminut oma kivenhakkuuverstaansa monta ihmisikää. Tuskin\nmissään näkyi puuta tai pensasta. Yksin öljypuu ja kaktuskin, nuo\narvottoman maan ensi ystävät, olivat melkein kokonaan hylänneet\ntämän maan. Ei ole toista maisemaa, joka olisi silmälle väsyttävämpi\nkuin Jerusalemin ulkoääriä ympäröivä. Ainoa ero teiden ja muun\nmaan välillä on se, että tiellä on vielä enemmän kiviä kuin niitä\npaartavalla maalla.\n\nKuljimme Raman ja Berotin ohi ja näimme oikealla puolella korkealla\nvallitsevalla mäellä profeetta Samuelin haudan. Jerusalemia ei\nvain alkanut näkyä. Kiiruhdimme edelleen kärsimättöminä. Hetkisen\nviivähdimme Beiran vanhalla lähteellä, mutta sen kivet, joihin\njanoiset, jo vuosisatoja sitten kuolleet eläimet olivat leuoillaan\nkuluttaneet syviä koloja, eivät tarjonneet meille mielenkiintoa --\nme kaihosimme Jerusalemia. Karautimme ylös mäen toisensa jälkeen ja\ntavallisesti aloimme kurkottaa kaulaamme jo minuutteja ennen kuin\nolimme mäen päälle päässeet mutta aina seurasi pettymys -- takana\nyhä toisia tuhmia mäkiä -- yhä lisää, aaltoilevaa maata -- eikä vain\nPyhää kaupunkia.\n\nVihdoin päiväsydämen seuduilla alkoi tien kahden puolen olla vanhoja\nmuurinpätkiä ja hajoavia holvikaaria -- ponnistelimme vielä yhden\nmäen päälle, ja joka pyhiinvaeltaja ja jokainen syntinen lennätti\nhattunsa korkealle! Jerusalem!\n\nMuistelmiinsa vaipuneena iäisellä kukkulallaan, valkoisena,\nkupukattoisena, vankkana, yhteen tungettuna ja muurien korkeitten\nharmaitten vanteitten ympäröimänä ikäarvoinen kaupunki loisti\nauringonpaisteessa. Niin pieni! Niin, se ei ollut suurempi\namerikkalaista nelituhantista kaupunkia eikä laajempi tavallista\nSyyrian kaupunkia, jossa on kolmekymmentätuhatta asukasta.\nJerusalemin asukasluku on vain neljätoistatuhatta.\n\nLaskeusimme satulasta ja katselimme, kymmenkuntaakaan lausetta\npuhumatta, välissä olevan laakson poikki tunnin tai enemmänkin ja\npanimme merkille semmoisia huomattavia kaupungin kohtia, jotka ovat\nkuvista joka miehelle tuttuja koulusta pitäen hamaan kuolemaan.\nTunsimme Hippikoksen tornin, Omarin moskeijan, Damaskon portin,\nÖljymäen, Josafatin laakson, Daavidin tornin ja Getsemanen puutarhan\n-- ja näistä maanmerkeistä lähtien saatoimme osapuilleen arvata monen\ntoisen paikan, joita emme voineet nähdä.\n\nTotean tässä sen huomattavan, vaikkei suinkaan häpeäksi luettavan\ntosiasian, etteivät edes meidän pyhiinvaeltajamme itkeneet. En luule\njoukossamme olleen ainoatakaan henkeä, jonka mielessä eivät olisi\nkuohuneet ne ajatukset ja kuvat ja muistot, joita edessämme olevan\nikäarvoisen kaupungin suuri historia herätti, mutta silti ei kuulunut\nheidän keskuudestaan ensinkään \"niiden ääntä, jotka itkivät\".\n\nEi ollut mitään aihetta kyyneliin. Kyynelet olisivat olleet pois\npaikaltaan. Ne ajatukset, joita Jerusalem synnyttää, ovat täynnään\nrunoutta, ylevyyttä ja ennen kaikkea arvontuntoa. Tämmöisille\najatuksille eivät lasten kamarin mielenliikutukset ole sovelias\nilmaisu.\n\nHeti puolenpäivän jälkeen ratsastimme näille kapeille ja\nväärille kaduille vanhasta ja kuulusta Damaskon portista, ja nyt\nolen koettanut tuntikausia alkaa ymmärtää, että todella olen\nsiinä kuulussa vanhassa kaupungissa, jossa Salomo eli, jossa\nAbraham seurusteli Jumaluuden kanssa ja jossa vielä on pystyssä\nristiinnaulitsemisen nähneitä seiniä.\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\n\"Koko maailman ilo\" -- Kuvaus Jerusalemista -- Pyhän haudan kirkko\n-- Voitelemisen kivi -- Jeesuksen hauta -- Nikodemuksen ja Arimatian\nJoosefin haudat -- Ilmestyksen paikat -- Ne kolme ristiä löydetään --\nLegenda -- Munkkien pieniä petoksia -- Ruoskimisen pylväs -- Erään\npyhänjäännöksen paikka -- Gottfriedin miekka -- \"Kristuksen siteet\"\n-- \"Maailman keskusta\" -- Tomu, josta Aatami luotiin -- Aatamin hauta\n-- Sotamies-marttyyri -- Kuparilevy, joka oli ristiin kiinnitetty --\nHyvä Pyhä Helena -- Paikka, jossa vaatteet jaettiin -- Pyhä Dimas,\nkatuva varas -- Keisari Maksimilian vainajan lahja -- Luola, josta\nristit löydettiin ja naulat ja orjantappurakruunu -- Pilkkaamisen\nkappeli -- Melkisedekin hauta -- Kahden kuuluisan ristiretkeläisen\nhaudat -- Ristiinnaulitsemisen paikka.\n\n\nRipeä kävelijä voisi mennä Jerusalemin muurien ulkopuolelle ja\ntunnissa astua kaupungin ympäri. En tiedä, miten muuten voisin\ntehdä ymmärrettäväksi, kuinka pieni se on. Kaupungin ulkomuoto on\nomituinen. Se on lukemattomista pienistä kupukatoista nyppyläinen\nkuin vankilan ovi niitinkannoista. Jokaisessa talossa on yhdestä\npuoleentusinaan näitä valkeiksi silatuita leveitä ja matalia kivisiä\nkupuja, toiset laa'an katon keskellä, toiset ryhmän muodostaen. Ja\nkun siitä syystä joltain korkealta paikalta katselee tuota täyttä\ntalonujakkaa (talot ovat niin taajaan yhteensullotut, ettei katuja\nhuomaa ensinkään, vaan kaupunki näyttää yhdeltä kappaleelta),\nnäkee katsoja Konstantinopolin jälkeen maailman nyppyläisimmän\nkaupungin. Näyttää siltä kuin olisi se keskustasta laitoihin saakka\nkatettu kumotuilla liemikupeilla. Tämän näköalan yksitoikkoisuutta\nkeskeyttävät vain Omarin moskeija, Hippikoksen torni ja yksi tai pari\nmuuta rakennusta, jotka kohoavat muita vallitsevammiksi.\n\nTalot tavallisesti ovat kahdenkertaiset, vankasti muuratut,\npäältä kalkilla valkaistut tai rapatut ja joka akkunan edessä on\npuinen sälehäkki. Jerusalemilaisen kadun voisi helposti jäljentää\nsiten, että amerikkalaisen kadun kahden puolen joka akkunan eteen\nkiinnittäisi kumotun kanahäkin.\n\nKadut ovat karkeasti ja huonosti kivillä lasketut ja ne ovat\nkohtuullisen mutkikkaat -- siihen määrään, että joka katu näyttää\nkaiken aikaa kapenevan ja päättyvän satasen askelta pyhiinvaeltajan\nedessä niin kauan kuin häntä huvittaa kävellä sitä pitkin. Monenkin\ntalon alakerroksen yläreunasta pistää ulos hyvin kapea suojakatto,\njonka alla ei ole ensinkään tukia, ja minä olen usein nähnyt\ntoisilleen naukuvain kissain hyppäävän kadun poikki suojakatolta\ntoiselle ja kissat olisivat voineet hypätä kahta vertaa pitemmänkin\nmatkan ylenmäärin voimiaan rasittamatta. Mainitsen tämän seikan\nantaakseni paremman käsityksen katujen kapeudesta. Kun kerran kissa\nvoi hypätä näiden katujen poikki vähääkään vaivaamatta itseään, on\ntuskin tarvetta sanoa, että semmoiset kadut ovat vaunuille liian\nkapeat. Semmoisilla ajoneuvoilla ei Pyhässä kaupungissa kuljeta.\n\nJerusalemin väestö on koottu moslemeista, juutalaisista,\nkreikkalaisista, latinalaisista, armeenialaisista, syyrialaisista,\nkopteista, abyssinialaisista, kreikkalaiskatolilaisista ja\nkourallisesta protestantteja. Satakunta vain asuu tästä\nviimeksimainitusta uskontokunnasta nykyään kristinuskon\nsyntymäseudussa. Niin monta kansallisuutta sisältyy tähän lukuun,\nniin monta kieltä ne puhuvat, että niitä on mahdoton luetellakaan.\nMinusta näyttää, että kaikki maailman rodut ja värit ja kielet\nvarmaankin mahtavat olla edustettuina niiden neljäntoistatuhannen\nhengen joukossa, jotka Jerusalemissa asuvat. Ryysyjä, kurjuutta,\nköyhyyttä ja likaa, noita merkkejä ja symboleja, jotka ilmaisevat\npuolikuun vallan varmemmin kuin puolikuu itse, niitä on tulvanaan.\nSpitaalitautiset, rammat, sokeat ja tylsämieliset käyvät joka\npuolella kimppuumme, ja he näyttävät tuntevan vain yhden sanan\nyhdestä kielestä -- tuon iankaikkisen \"bakshiishin\". Kun näkee\nnäiden muotopuolien, rujojen, sairaitten ihmisten suuret laumat\ntunkeilemassa pyhillä paikoilla ja sulkemassa kaikki ovet, tekisi\nmieli otaksua vanhain aikain palanneen takaisin ja Herran enkeliä\njälleen odotettavan sekoittamaan Betesdan vettä. Jerusalem on\nsurullinen, kolkko, eloton. Minä en tahtoisi asua täällä.\n\nLuonnollisesti matkailija ensimmäiseksi menee Pyhälle haudalle.\nSe on aivan kaupungin sisässä, lähellä läntistä porttia. Se ja\nristiinnaulitsemisen paikka ja todella kaikki muutkin paikat, jotka\nläheisesti liittyvät tähän valtavaan tapaukseen, on kekseliäästi\nkoottu yhteen, niin että ne on voitu kattaa yhdellä katolla -- Pyhän\nhaudan kirkon katolla.\n\nAstuessamme rakennukseen, läpi tavanmukaisen kerjäläisjoukon, näemme\nvasemmalla puolella muutamia turkkilaisia vartijoita -- sillä eri\nuskontokuntiin kuuluvat kristityt tekisivät toran ja tappelisivatkin\nkeskenään tässä pyhässä paikassa, jos se sallittaisiin. Edessämme\non marmorilaatta, joka peittää voitelukiveä, sitä kiveä, jolle\nVapahtajan ruumis laskettiin hautausta varten hoidettavaksi. Oli\npakko täten peittää oikea kivi, että se säilyisi hävitykseltä.\nPyhiinvaeltajat olivat liian ahnaita hakkaamaan siitä paloja,\nviedäkseen ne muistona kotiinsa. Lähellä on kehän muotoinen kaide\nsen paikan ympärillä, jossa Neitsyt seisoi, kun Jumalan ruumis\n\"öljyttiin\".\n\nSuureen rotundaan astuessamme seisoimme kristikunnan pyhimmän paikan\n-- Jeesuksen haudan edessä. Se on kirkon keskustassa, aivan suuren\nkuvun alla. Se on suljettu keltaisesta ja valkoisesta kivestä\ntehtyyn, vapaasti sommiteltuun pieneen temppeliin. Tässä pienessä\ntemppelissä on osa siitä samasta kivestä, joka vieritettiin pois\nhaudan ovelta ja jolle enkeli istui Marian tullessa sinne \"varhain\naamun koittaessa\". Matalaan kumartaen astuimme holviin -- itse\nhautaan. Sen mitat ovat vain kuusi ja seitsemän jalkaa, ja kivivuode,\njolla kuollut Vapahtaja makasi, ulottuu kammion päästä päähän ja\ntäyttää puolen sen leveydestä. Se on peitetty marmorilevyllä, jota\npyhiinvaeltajain huulet ovat paljon kuluttaneet. Tämä levy on\nnykyään alttarina. Sen yläpuolella riippuu viitisenkymmentä\nkulta- ja hopealamppua, jotka alati palavat, ja muutoin paikka on\ntäynnään kaikenlaista vastenmielistä korua ja rihkamaa.\n\nKaikilla kristityillä uskontokunnilla (protestanttisia\nlukuunottamatta) on kappelit Pyhän Haudan kirkon katon alla, ja\njokaisen täytyy pysyä omalla alueellaan ja varoa, ettei lähde\ntoisen alueelle. On vakuuttavasti osoitettu, etteivät ne voi\nrauhassa harjoittaa yhteisesti hartauttaan maailman Vapahtajan\nhaudan ympärillä. Syyrialaisten kappeli ei ole kaunis. Koptilaisten\non vaatimattomin kaikista. Se ei ole muuta kuin Kalvarian vuoren\nkallioon karkeasti louhittu kolkko luola. Sen yhteen sivuun on\nhakattu kaksi vanhaa hautaa; niitä väitetään samoiksi, joihin\nNikodemus ja Arimatian Joosef haudattiin.\n\nKulkiessamme toisessa osassa kirkkoa sen suurien pylväitten\nkeskellä tapasimme joukon mustakauhtanaisia, eläimellisen näköisiä\nitalialaisia munkkeja, jotka kynttilät kädessään lauloivat jotain\nlatinankielistä ja toimittivat uskonnollista menoa permantoon\nupotetun valkoisen marmorilaatan ympärillä. Siinä kuolleista noussut\nVapahtaja puutarhurin muodossa ilmestyi Maria Magdaleenalle. Lähellä\noli toinen samanlainen kivi, tähden muotoinen, siinä oli Magdaleena\nitse samaan aikaan seisonut. Munkit pitivät jotain menoa silläkin\npaikalla. He pitävät menoja kaikkialla -- kautta tämän valtavan\nrakennuksen ja kaikkina päivän hetkinä. Heidän kynttilöitään kiitelee\nalati kirkon hämärissä holveissa ja ne tekevät hämärän vanhan kirkon\nvielä kolkommaksi kuin se muutoin onkaan, vaikka se onkin hauta.\n\nMeille osoitettiin se paikka, jossa Herramme ilmestyi äidilleen\nylösnousemisen jälkeen. Tässäkin on marmorilaatta sillä paikalla,\nmistä Pyhä Helena, keisari Konstantinuksen äiti, löysi ristit\nkolmisensataa vuotta ristiinnaulitsemisen jälkeen. Legendan mukaan\ntämä suuri löytö herätti tavattomia ilon ilmauksia. Mutta niitä ei\nkestänyt kauan. Itsestään esiintyi kysymys: \"Mikä oli se, jossa\nVapahtaja riippui, mitkä ne, joissa varkaat?\" Surkeata ja onnetonta\noli jäädä tietämättömäksi niin tärkeästä asiasta -- epätietoiseksi\nsiitä, mitä niistä palvella. Yleinen riemu muuttui murheeksi. Mutta\nmikä pyhä pappi ei olisi kaikkina aikoina kyennyt selviytymään näin\nyksinkertaisesta huolesta? Eräs heistä tuota pikaa keksi keinon,\njoka olisi varma koetus. Eräs jalosukuinen nainen oli Jerusalemissa\npahasti sairastunut. Viisas pappi määräsi, että nuo kolme ristiä\noli yksi erältään tuotava hänen vuoteensa luo. Tehtiin niin. Kun\nhänen katseensa sattui ensimmäiseen, päästi hän huudon, joka\nkuului Damaskon portin ulkopuolelle, sanottiinpa sen kuuluneen\nÖljyvuorellekin saakka, ja vaipui sitten takaisin vuoteelleen\npyörtyen ja puolikuolleena. He saivat hänet tointumaan ja toivat\ntoisen ristin. Nainen paikalla sai kamalia kouristuksia, niin että\nkuusi voimallista miestä hädin tuskin saattoi häntä alallaan pitää.\nHeitä pelotti nyt tuoda kolmatta ristiä sisään. He alkoivat pelätä,\nettä ehkä heille olivatkin sattuneet väärät ristit ja että ehk'ei\noikeata ristiä ensinkään ollut luvussa. Mutta kun nainen näytti\nkuolevan kouristuksiin, jotka häntä raatelivat, päättivät he, että\nkolmas risti korkeintaan voisi lyhentää hänen kurjuuttaan ja päästää\nhänet rauhaan. Se siis tuotiin ja katso, tapahtui ihme! Nainen\nponnahti vuoteeltaan hymyillen ja iloisena ja terveydeltään kaikin\npuolin ennallaan. Kuullessamme tämmöisiä todistuksia emme voi muuta\nkuin uskoa. Meitä hävettäisi epäillä ja hyvällä syyllä. Onhan juuri\nse osakin Jerusalemia, jossa tämä kaikki tapahtui, vielä jäljellä.\nNiin ettei siis ole epäilykseen todellista syytä.\n\nPapit koettivat saada meidät jostain akkunasta näkemään kappaleen\noikeasta Ruoskimisen patsaasta, johon Kristus oli ollut sidottuna,\nkun hänet ruoskittiin. Mutta me emme voineet sitä nähdä, kun ristikon\ntakana oli pimeä. Varalla oli kuitenkin sauva, jolla pyhiinvaeltaja\nsaattoi tunnustella ristikon läpi, jonka jälkeen hänen pakostakin\ntäytyy uskoa, että oikea Ruoskimisen patsas on siellä. Hänellä ei ole\nmitään oikeutta epäillä sitä, sillä hän voi tuntea sen kepillä. Hän\ntuntee sen yhtä selvästi kuin mitä muuta tahansa.\n\nJotenkin lähellä tätä paikkaa oli komero, jossa oli tapana säilyttää\npyhän ristin kappaletta, mutta sekin on nyt menetetty. Tämä ristin\nkappale löydettiin kuudennellatoista vuosisadalla. Latinalaiset papit\nsanoivat, että sen jo monta aikaa takaperin varastivat erään toisen\nuskonlahkon papit. Tämä näyttää kylläkin tylyltä väitteeltä, mutta\ntiedämmehän me sangen hyvin, että se todella _on_ varastettu, sillä\nme olemme itse nähneet sen monessakin katedraalissa Italiassa ja\nRanskassa.\n\nSe pyhä jäännös, joka meitä enin liikutti, oli kuitenkin vankan\nvanhan ristiretkeläisen Bouillonin Gottfriedin -- Jerusalemin\nkuninkaan -- koruton vanha miekka. Ei koko kristikunnassa ole toista\nsäilää, joka samassa määrin viehättäisi -- ei ainoakaan toinen\nmiekka, mitä Euroopan sukulinnoissa ruostuu, kykene katsojan mielessä\nherättämään samanlaisia romanttisia näkemyksiä -- ei ainoakaan voi\nkertoa semmoisista ritarillisista urotöistä eikä semmoisia entisten\nsota-aikain sankaritarinoita. Se herättää miehen mielessä jokaisen\nmuiston, mitä hänen päässään on kautta vuosien uinaillut noista\npyhistä sodista, ja hänen ajatuksiinsa kohoo kuvia rautapukuisista\nritareista, marssivista armeijoista, taisteluista ja piirityksistä.\nSe puhuu hänelle Balduinista, Tankredista, ruhtinaallisesta\nSaladinista ja suuresta Rikhardista, jolla oli leijonan sydän.\nJuuri semmoisilla säilillä kuin tämä noitten loistavien sankariajan\nurhojen oli tapana jakaa mies, niin että toinen puoli kaatui\ntoiselle, toinen toiselle puolelle. Tämä samainen miekka halkaisi\nsatoja saraseenilaisia ritareita päälaesta leukaan saakka niinä\nammoisina aikoina, jolloin Gottfried sitä käytteli. Se oli silloin\nhengen lumoama, joka oli Salomo kuninkaan käskyn alainen. Vaaran\nlähestyessä omistajan telttaa se aina iski kilpeen ja kalskutti\nankaran hälyytyksen yön säikähtyneisiin korviin. Epäilyksen aikoina\ntai sumussa tai pimeydessä se huotrastaan vedettynä paikalla kääntyi\nvihollista kohti ja siten osoitti tietä, ja koettipa se itsestään\nlähteä vihollista vastaankin. Kristityn oli mahdoton pukeutua\nsemmoiseen valepukuun, ettei se paikalla olisi tuntenut häntä ja\nkieltäytynyt häneen käymästä -- eikä moslemi voinut siten puvulla\nsalata, mitä hän todella oli, ettei se paikalla hypännyt tupestaan\nja lyönyt häntä kuoliaaksi. Kaikki nämä väitteet perustuvat moniin\nlegendoihin, jotka ovat luotettavimpia niistä, mitä hyvät vanhat\nkatolilaiset munkit säilyttävät. Minä en tämän jälkeen koskaan unhota\nvanhan Gottfriedin miekkaa. Koetin sitä erääseen moslemiin ja se\nhalkaisi hänet kahtia kuin piirakkaan. Grimesin henki oli tullut\nminuun, ja jos minulla olisi ollut hautausmaa, niin olisin hävittänyt\nkaikki uskottomat, mitä Jerusalemissa oli. Pyyhkielin veren vanhasta\nmiekasta ja annoin sen takaisin papille -- en kaivannut verestä\nhurmetta hävittämään noita pyhiä tahroja, jotka punasivat sen\nkirkkauden eräänä päivänä kuusisataa vuotta takaperin ja siten\nvaroittivat Gottfriediä siitä, että hänen elämänsä oli ennen päivän\nmailleen menoa päättyvä.\n\nKulkien edelleen Pyhän haudan kirkon pimennoissa tulimme pieneen,\nkallioon hakattuun kappeliin -- paikkaan, jota on sanottu \"Herramme\nvankilaksi\" monet vuosisadat. Perimätiedon mukaan pidettiin\nVapahtajaa tässä vankina juuri ennen ristiinnaulitsemista. Oven\nsuussa oli erään alttarin alla ihmissääriä varten kiviset jalkapuut.\nNäitä sanotaan \"Kristuksen siteiksi\", ja nykyisen nimensä ne ovat\nsaaneet siitä, mihin niitä on aikoinaan käytetty.\n\nKreikkalainen kappeli on Pyhän haudan kirkon kappeleista avarin,\nrikkain ja komein. Sen alttari on, samoin kuin kreikkalaisten\nkirkkojen yleensäkin, korkea väliseinä, joka ulottuu aivan kappelin\npoikki ja on kultauksilla ja tauluilla erinomaisen upeasti\nkoristettu. Ne lukuisat lamput, jotka sen edessä riippuvat, ovat\nkultaa ja hopeaa ja maksavat paljon rahaa.\n\nMutta paikan merkillisin nähtävyys on lyhyt patsas, joka kohoo\nkappelin marmorilattian keskeltä ja tarkalleen osoittaa _maailman\nkeskustaa_. Mitä luotettavimmat perimätiedot meille kertovat, että\ntämän jo aikoja sitten tiedettiin olevan maan keskustan ja että\nKristus maan päällä vaeltaessaan kaikiksi ajoiksi poisti siihen\nnähden kaikki epäilykset omalla suullaan vakuuttamalla, että\nperimätieto oli oikea. Muistakaa, Hän sanoi, että juuri tämä patsas\nseisoo aivan maailman keskustassa. Jos maailman keskusta muuttuu,\nmuuttaa patsaskin sen mukaan paikkaansa. Tämä patsas onkin itsestään\nkolmesti muuttanut paikkaansa. Syynä on se, että kolmessa suuressa\nluonnonmullistuksessa suuria maakappaleita -- luultavasti kokonaisia\nvuoristoita -- on lentänyt ilmaan, joten maan laajuus on muuttunut\nja keskustan tarkka paikkakin siitä pisteen tai pari siirtynyt. Tämä\non hyvin merkillinen ja mielenkiintoinen seikka ja tuhoava todistus\nniitä filosofeja vastaan, jotka väittävät mahdottomaksi, että mikään\nosa maasta voisi lentää avaruuteen.\n\nTullakseen vakuutetuksi siitä, että tämä paikka todella oli maan\nkeskusta, oli eräs epäilijä kerran suuret lunnaat maksettuaan päässyt\nkiipeämään kirkon kupolan päälle katsomaan, loiko aurinko hänestä\npuolenpäivän aikaan varjoa millekään suunnalle. Alas tullessaan hän\noli täydelleen vakuutettu. Taivas oli ylt'yleensä pilvessä eikä\naurinko luonut varjoa ensinkään; mutta mies oli nyt varma siitä,\nettä vaikka aurinko olisi tullut esiin ja luonut varjoja, ei se\nolisi voinut luoda varjoa hänestä. Moittijain joutilaat kielet eivät\nvoi syrjäyttää tämmöisiä todistuksia. Semmoisiin, jotka eivät ole\ntekopyhiä, vaan ovat valmiit vakaumuksensa muuttamaankin, on niillä\nvakuuttava voima, jota ei mikään voi järkyttää.\n\nJos joku kaipaa vielä suurempia todistuksia kuin nämä mainitsemani\nsaadakseen kovapäiset ja houkat vakuutetuiksi siitä, että tässä\non maan todellinen keskusta, niin tulevat ne tässä. Suurin niistä\non se tosiasia, että aivan tämän pylvään alta otettiin se _tomu,\njosta Aatami luotiin_. Tätä kieltämättä voi katsella ratkaisevan\ntodistuksen valossa. Ei ole todenmukaista, että alkuperäinen\nensimmäinen ihminen olisi tehty halvemmanlaatuisesta mullasta, kun\noli niin mukavaa saada aivan ensiluokkaista aivan maan keskustasta.\nTämän täytyy vaikuttaa vakuuttavasti jokaiseen miettivään mieleen.\nEttä Aatami luotiin juuri tästä paikasta otetusta kurasta, sen\ntodistaa runsaasti se tosiasia, ettei kuuteentuhanteen vuoteen kukaan\nole kyennyt todistamaan, että kuraa, josta hän tehtiin, _ei_ otettu\ntästä.\n\nOmituisena seikkana mainittakoon vielä, että aivan tämän saman suuren\nkirkon katon alla eikä aivan kaukana tuosta kuuluisasta kivestä,\nAatami, ihmiskunnan isä, lepää haudattunakin. Ei epäilystäkään,\netteikö hän todella lepäisi siinä haudassa, jota hänen haudakseen\nsanotaan -- siitä ei voi olla epäilystä -- sillä ei ole vielä\nmilloinkaan todistettu, ettei tämä hauta olisi se, johon hänet\nhaudattiin.\n\nAatamin hauta! Kuinka liikuttavaa oli täällä vieraassa maassa,\nkaukana kotoa ja ystävistä ja kaikista, jotka minusta vähääkään\nvälittivät, tavata sukulaisen hauta. Tosin etäisen sukulaisen, mutta\nsukulaisen sittenkin. Luonnon erehtymätön vaisto sykähti sille\nvastaukseksi. Lapsen rakkauteni lähde liikkui syvimpiä syvyyksiään\nmyöden ja päästin myrskyiset tunteeni valloilleen. Nojauduin\npylvääseen ja puhkesin kyyneliin. En ensinkään häpeä sitä, että\ntäten itkin sukulaisraukkani haudalla. Sulkekoon se, joka ottaa\nmielenliikutuksestani pahastuakseen, tämän kirjan tällä kohdalla,\nsillä häntä eivät retkeilyni Pyhässä maassa mahda juuri huvittaa.\nJalo vanha mies -- hän ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt minut\n-- hän ei elänyt niin kauan, että olisi saanut poikansa nähdä. Enkä\nminä -- minä -- ah, enkä minä elänyt niin, että olisin saanut nähdä\n_hänet_. Surun ja pettymyksen murtamana hän kuoli, ennenkuin minä\nsynnyin -- kuusituhatta lyhyttä kesää ennenkuin minä synnyin. Mutta\nkoettakaamme kestää se urheasti. Luottakaamme siihen, että hänen on\nparempi olla siellä, missä hän on. Lohduttakaamme itseämme sillä\najatuksella, että hänen menetyksensä on meidän ikuinen voittomme.\n\nSeuraava paikka, johon opas meidät pyhässä kirkossa vei, oli eräs\nalttari, sille roomalaiselle soturille pyhitetty, joka kuului\nristiinnaulitsemiseen järjestystä yllä pitämään lähetettyyn\nsotilasvartioon ja joka -- temppelin esiripun revetessä\nsitä seuraavassa kammottavassa pimeydessä, Golgatan kallion\nmaanjäristyksen johdosta haljetessa, taivaan tykistön jyristessä\nja salamain kaameassa valossa kuolleiden kääreissään juostessa\nJerusalemin kaduilla -- vapisi pelosta ja sanoi: \"Varmasti tämä oli\nJumalan poika!\" Siinä missä tämä alttari nyt on, seisoi silloin\ntuo roomalainen sotilas, ristiinnaulitun Vapahtajan näkyvissä --\ntäydelleen nähden ja kuullen kaikki ne ihmeet, jotka tapahtuivat\nKalvarian mäen ympärillä. Ja tässä samassa paikassa temppelin papit\nmestasivat hänet niiden Jumalaa pilkkaavain sanain vuoksi, jotka hän\noli lausunut.\n\nTällä alttarilla oli tapana pitää erästä kaikkein omituisinta\npyhäinjäännöstä, mitä ihmissilmän on suotu koskaan katsella --\nesinettä, jolla oli kyky lumota katsoja jollain salaperäisellä\ntavalla ja saada hänen tuntikausia yhteen mittaan tuijottamaan. Se\nei ollut vähempi esine kuin se kuparilaatta, jonka Pilatus kiinnitti\nVapahtajan ristiin ja johon hän kirjoitti: \"TÄMÄ ON JUUTALAISTEN\nKUNINGAS\". Luullakseni Pyhä Helena, Konstantinuksen äiti, löysi tämän\nihmeellisen muistoesineen käydessään täällä kolmannella vuosisadalla.\nHän matkusteli kautta Palestiinan ja kaikkialla häntä onni suosi.\nMilloin vain tuo kunnon vanha hurmailija löysi pipliassaan, vanhassa\ntai uudessa testamentissa mainitun paikan, paikalla hän lähti sitä\netsimään eikä levännyt, ennenkuin oli sen löytänyt. Jos se oli\nAatami, niin hän löysi Aatamin, jos arkki, niin hän löysi arkin,\njos Goljat tai Joosua, niin hän löysi _ne_. Luultavasti hän löysi\ntämänkin kirjoituksen, jonka juuri mainitsin. Hän löysi sen aivan\ntältä paikalta, aivan sen paikan vierestä, jossa marttyyrikuoleman\nkärsinyt roomalainen sotamies seisoi. Tuo kuparilaatta on nykyään\neräässä Rooman kirkoista. Ken tahansa voi nähdä sen siellä. Kirjoitus\non sangen selvä.\n\nKuljimme edelleen muutaman askeleen ja näimme alttarin, joka oli\nrakennettu juuri sille paikalle, missä kunnon katolilaisten pappien\nmukaan sotamiehet jakoivat Vapahtajan vaatteet.\n\nSitten laskeuduimme alas luolaan, jonka pilkkaajat väittävät\nennen olleen vesisäiliön. Se on nyt kuitenkin kappeli -- Pyhän\nHelenan kappeli. Se on viittäkymmentäyhtä jalkaa pitkä ja\nneljääkymmentäkolmea leveä. Siinä on marmori-istuin, jolla Helenan\noli tapana istua valvoessaan työmiestensä työtä, kun he kaivoivat\nmaasta oikeata ristiä. Tässä paikassa on Pyhälle Dimakselle,\nkatuvalle varkaalle, pyhitetty alttari. Uusi pronssinen kuvapatsaskin\non täällä -- Pyhän Helenan kuvapatsas. Se muistutti meille\nkovaonnista Maksimiliania, joka niin hiljakkoin ammuttiin. Hän\nlahjoitti sen tähän kappeliin lähtiessään Meksikoon valtaistuintaan\nvastaanottamaan.\n\nSäiliöstä laskeusimme kaksitoista askelta suureen rosoiseen luolaan,\njoka oli kokonaan louhittu kovaan kallioon. Helena louhitti sen\netsiessään oikeata ristiä. Se oli tuima työ, mutta palkka olikin sitä\nkauniimpi. Tästä paikasta hän sai orjantappurakruunun, ristinpuun\nnaulat, oikean ristinpuun itsensäkin ja katuvan rosvon ristin.\nLuullen jo kaikki löytäneensä hän aikoi lopettaa työn tähän, mutta\nsilloin häntä unessa kehoitettiin jatkamaan vielä yksi päivä. Se oli\nonneksi, sillä kun vielä yksi päivä kaivettiin, löydettiin toisenkin\nrosvon risti.\n\nTämän rotkon seinät ja katto vielä itkevät katkeria kyyneliä\nKalvarian vuoren tapahtuman muistoksi ja hurskaat pyhiinvaeltajat\nvoihkivat ja nyyhkyttävät, kun nämä surun kyyneleet tippuvat\nheidän päälleen hikoilevasta kalliosta. Munkit nimittävät tätä\nluolaa \"Ristin keksimisen kappeliksi\" -- joka nimi on kylläkin\nepäonnistunut, koska se saa tietämättömän kuvittelemaan, että koko\njuttu ristin löytämisestä tältä paikalta Helenan toimesta on satua --\nkeksittyä. Lohdullista on kuitenkin tietää, etteivät älykkäät ihmiset\nepäile juttua, eivät sen ainoatakaan yksityiskohtaa.\n\nKaikki Pyhän haudan kirkon kappelien ja uskontokuntain papit\nsaavat käydä tässä pyhässä luolassa itkemässä ja rukoilemassa ja\npalvelemassa lempeää Vapahtajaa. Mutta kahta eri seurakuntaa ei\nlasketa samalla kertaa, koska ne aina tappelevat.\n\nKulkien edelleen Pyhän Haudan ikäarvoisen kirkon kautta pitkiin\nkarkeihin viittoihin ja sandaaleihin puettujen pappien ja monen\nväristen ja monta kansaa edustavain, kaikenlaisiin outoihin pukuihin\npuettujen pyhiinvaeltajani lomitse, tummenneiden holvikaarrosten\nalitse, tahraantuneiden seinäpilarien ja pylväitten ohi, kautta\ntuomiokirkon tumman pimennon, joka oli savusta ja hajusteista\nraskaana ja jossa kuin utuisia tähtiä äkkiä ilmestyi ja yhtä\näkkiä katosi kymmenittäin kynttilöitä taikka salaperäisesti\najelehti etäisissä siipilaivoissa sinne ja tänne kuin aavemaisia\nvirvatulia -- tulimme vihdoin pieneen kappeliin, jota sanotaan\n\"Pilkkaamisen kappeliksi\". Alttarin alla oli marmoripatsaan kappale;\nsiinä oli Kristus istunut, kun häntä ilkuttiin ja hänet pilkalla\nkruunattiin kuninkaaksi orjantappurakruunulla ja hänelle annettiin\nruoko valtikaksi. Tässä he peittivät hänen silmänsä ja löivät\nhäntä ja sanoivat ilkkuen: \"Profeteeraa, kuka se oli, joka löi\nsinua\". Perimätieto, että juuri tämä oli pilkkaamisen paikka, on\nsangen vanha. Opas sanoi, että Saewulf oli ensimmäinen, joka sen\nmainitsee. En tunne Saewulfia, mutta en kuitenkaan voi kieltäytyä\nvastaanottamasta hänen todistustaan -- ei kukaan meistä voi.\n\nMeille näytettiin, missä Jerusalemin ensimmäiset kristityt\nkuninkaat, suuri Gottfried ja hänen veljensä Balduin, olivat ennen\nlevänneet haudattuina sen pyhän haudan luona, jonka puolesta he\nolivat niin kauan ja niin urhoollisesti taistelleet, riistääkseen\nsen uskottomain käsistä. Mutta komerot, jotka ennen olivat\nsisältäneet näiden kuulujen ristiretkeläisten tuhkat, olivat nyt\ntyhjät. Heidän hautainsa kattokin oli viety -- kreikkalaisen\nkirkon uskonkiihkoilijat olivat ne hävittäneet, koska Gottfried ja\nBalduin olivat latinalaisia ruhtinaita ja heidät oli kasvatettu\nkristinuskoon, joka muutamissa vähäpätöisissä kohdissa erosi heidän\nkristinuskostaan.\n\nKuljimme edelleen ja pysähdyimme Melkisedekin haudan eteen!\nEpäilemättä muistatte Melkisedekin. Hän oli se kuningas, joka tuli ja\notti Abrahamilta veroa siihen aikaan, kun hän ajoi Lotin ryöstäjiä\ntakaa Daniin ja riisti heiltä heidän kaiken omaisuutensa. Tämä\ntapahtui noin neljätuhatta vuotta takaperin, ja Melkisedek kuoli\nvähän sen jälkeen. Tämä hauta on kuitenkin säilynyt sangen hyvässä\nkunnossa.\n\nJoka astuu Pyhän Haudan kirkkoon, haluaa tietysti ensimmäiseksi nähdä\npyhän haudan ja sen hän todella ensimmäiseksi näkeekin. Seuraava,\nmitä hän voimakkaasti janoo nähdäkseen, on se paikka, missä Vapahtaja\nristiinnaulittiin. Mutta se näytetään viimeksi. Se on paikan ylin\nkunnia. Katsoja on vakava ja miettiväinen seisoessaan Vapahtajan\npienessä haudassa -- kuinka hän voisikaan muuta olla semmoisessa\npaikassa -- mutta häneen ei mahdu pieninkään uskon kipinä, että\nHerra koskaan on tässä levännyt, ja suuresti, sangen suuresti hänen\nmielenkiintonsa tähän paikkaan sen ajatuksen vuoksi lannistuu. Hän\nnäkee paikan, toisessa osassa kirkkoa, missä Maria seisoi ja missä\nJohannes seisoi ja Maria Magdaleena; missä kansa pilkkasi Herraa;\nmissä enkeli istui; mistä orjantappurakruunu löydettiin ja oikea\nristi; missä ylösnoussut Vapahtaja ilmestyi -- kaikkia näitä paikkoja\nvaeltaja katselee mielenkiinnolla, mutta samalla vakaumuksella, jonka\nhauta itse synnyttää, ettei niissä nimittäin ole mitään oikeaa, vaan\nettä ne ovat munkkien mielikuvituksen luomia pyhiä paikkoja. Mutta\nRistinpaikka tekee vaeltajaan toisen vaikutuksen. Hän täydelleen\nuskoo näkevänsä juuri sen samaisen paikan, jolla Vapahtaja heitti\nhenkensä. Hän muistaa, että Kristuksen maine oli sangen suuri paljon\nennen kuin hän tuli Jerusalemiin. Hän tietää, että hänen maineensa\noli niin suuri, että hänen jäljessään aina kulki väkijoukkoja. Hän\ntietää, että Vapahtajan tulo kaupunkiin herätti suurta huomiota ja\nettä hänen vastaanottonsa oli jonkinlainen mielenosoitus. Häneltä\nei voi jäädä huomaamatta, että kun Vapahtaja ristiinnaulittiin, oli\nJerusalemissa paljon semmoisia, jotka todella luulivat häntä Jumalan\npojaksi. Semmoisen henkilön julkinen teloitus oli jo itsessään omiaan\ntekemään teloituspaikan moniksi ajoiksi huomattavaksi paikaksi. Tämän\nlisäksi olivat myrsky, pimeys, maanjäristys ja temppelin esiripun\nrepeäminen ja kuolleitten herääminen tapauksia, jotka olivat omiaan\nkiinnittämään teloituksen ja sen paikan ajattelemattomimpienkin\nnäkijäin muistoon. Isät kertoivat pojilleen tästä ihmetapauksesta ja\nosoittivat heille paikan. Pojat kertoivat asian edelleen lapsilleen\nja täten helposti silloittuu kolmesataa vuotta -- joiden kuluttua\nHelena tuli ja rakensi kirkon Kalvaria vuorelle muistoksi Herran\nkuolemasta ja hautauksesta ja säilyttääkseen tämän pyhän paikan\nihmisten muistossa. Siitä pitäen on siinä aina ollut kirkko. Ei ole\nmahdollista, että ristiinnaulitsemisen paikasta olisi erehdytty.\nLieneekö muuta kuin puolenkymmentä ihmistä tiennyt, mihin Vapahtaja\nhaudattiin, eikä hautaus mitenkään ole mikään huomiota herättävä\ntapaus. On sen vuoksi anteeksi annettavaa, ellemme usko haudan\npaikkaan, mutta ristin paikan laita on toinen. Viidensadan vuoden\nkuluttua ei Bunker Hillin muistopatsaasta enää ole jälkeäkään, mutta\nAmerikka tietää vielä silloinkin, missä taistelu taisteltiin ja missä\nWarren kaatui. Kristuksen ristiinnaulitseminen oli Jerusalemissa\nhuomattava tapaus ja Kalvarian vuori sen johdosta liian kuulu\nunohtuakseen kolmensadan vuoden lyhyessä ajassa. Nousin kirkossa\nolevia portaita pienen, sen sisällä olevan kallionnyppylän päähän\nja katselin sitä paikkaa, jossa oikea risti oli kerran ollut,\npaljon syvemmällä mielenkiinnolla kuin olin ennen tuntenut mitään\nmaallista kohtaan. En tosin voinut uskoa, että kallion päällä olevat\nkolme kuoppaa todella olivat ne samat kuopat, joissa ristit olivat\nseisoneet, mutta tunsin olevani vakuutettu siitä, että ristit olivat\nseisoneet niin lähellä näitä kuoppia, etteivät ne muutamat jalat,\nmitä ne ovat saattaneet olla sivussa oikeasta paikasta, merkinneet\nmitään.\n\nSeisoessaan sillä paikalla, jossa Vapahtaja ristiinnaulittiin,\nkatsojalla on täysi työ saada mielestään pois sitä vaikutusta, ettei\nKristusta ristiinnaulittu katolilaisessa kirkossa. Hänen täytyy\nvähän väliä johtaa mieleensä, että tämä suuri tapaus tapahtui ulkona\ntaivasalla, eikä synkässä, vahakynttiläin valaisemassa komerossa\nmahtavan kirkon nurkkauksessa ja porrasten päässä -- komerossa, joka\non kauttaaltaan koristeltu jalokivillä ja loistavilla, vaikka kehnon\nmauttomilla ornamenteilla.\n\nPöydän kaltaisen marmorialttarin alla on marmoripermannossa\npyöreä kuoppa, aivan sen alla olevan kuopan kohdalla, jossa oikea\nristi seisoi. Jokainen ensi työkseen polvistuu ja ottaa kynttilän\nkatsoakseen kuoppaan. Tämän omituisen tutkimuksen hän suorittaa\nvakavuudella, jota on mahdoton koskaan käsittää tai arvata sen, joka\nei ole itse tätä toimitusta nähnyt. Sitten hän pitää kynttiläänsä\nVapahtajan upeasti kaiverretun kuvan edessä, joka on piirretty\nvahvaan kultaharkkoon ja timanttisätein ja tähtösin ihmeteltävästi\nkoristettu ja alttarissa olevan kuopan yläpuolelle ripustettu.\nHänen juhlallisuutensa silloin muuttuu eloisaksi ihastukseksi. Hän\nnousee ylös ja hänen edessään on alttarin takana ristinpuissaan\nriippuvain Vapahtajan ja pahantekijäin hienosti sommitellut kuvat,\nmonenvärisellä metallihohteella loistaen. Hän kääntyy sitten aivan\nniiden vieressä olevain Neitsyen ja Maria Magdaleenan muotokuviin.\nTämän jälkeen siihen kallionhalkeamaan, jonka ristiinnaulitsemisen\naikana maanjäristys sai aikaan ja josta hän jo on ennen nähnyt\njatkoa eräässä alla olevista luolista. Hän katselee sitten kaappia,\njossa myös on Neitsyen kuva, ja hämmästyy sitä jalokivien ja helmien\nruhtinaallista rikkautta, jolla kuva on niin tiheään ympäröity, että\nne melkein puvun tavoin sen verhoavat. Kaikkialla kautta huoneen\nloukkaa silmää kreikkalaisen kirkon kirjava korurihkama ja se\nväkisinkin tahtoo saada unohtamaan, että tämä on ristiinnaulitsemisen\npaikka -- Golgata -- Kalvarian vuori. Ja viimeinen, mihin hän\nkatsoo, on se, johon hän ensimmäiseksikin katsoi -- se paikka, jossa\noikea risti seisoi. Se hänet kiinnittää siihen, missä hän seisoo,\nja pakottaa hänet, uteliaisuutensa tyydytettyään ja menetettyään\nmielenkiintonsa kaikkeen muuhun, mitä täällä on, katsomaan ja\nkatsomistaankin katsomaan.\n\nJa tähän päätän lukuni Pyhän haudan kirkosta -- pyhimmästä\npaikasta, mitä maan päällä on, lukemattomille miljoonille miehille\nja naisille ja lapsille, jaloille ja nöyrille, ikeen alaisille ja\nvapaille. Historiansa ja valtavain aateyhtymäinsä johdosta se on\nkristikunnan kuuluin rakennus. Huolimatta kaikista mitättömistä\nsivunähtävyyksistä ja kaikenlaisista mauttomista uskotuksistaan se\nkuitenkin on juhlallinen, kunnianarvoinen, hartautta herättävä, sillä\nJumala on siinä kuollut. Tuhatviisisataa vuotta sen pyhiä paikkoja\novat kostuttaneet maan etäisimmistä ääristä tulleet pyhiinvaeltajat\nkyynelillään ja urheimmat ritarit, mitkä milloinkaan ovat kalpoja\nkäyttänyt, kuluttivat elämänsä taistellessaan ja valloittaessaan\nsen ja suojellessaan sen pyhyyttä uskottomain saastutukselta. Ja\nmeidän omalla ajallammekin käytiin sota, joka maksoi verivirtoja ja\nmiljoonia varallisuutta sen johdosta, että kaksi kilpailevaa kansaa\nkumpikin vaati itselleen yksinoikeutta uuden holvikaton rakentamiseen\nhaudan päälle. Historia on täynnään tätä Pyhän haudan vanhaa kirkkoa\n-- täynnään verta, jota ihmiset ovat vuodattaneet kunnioituksesta ja\nhartaudesta nöyrän ja alhaisen, lempeän ja säälivän Rauhan ruhtinaan\nviimeistä lepopaikkaa kohtaan!\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\n\"Murheen tie\" -- Legenda Pyhän Veronican pyyhinliinasta -- Kuulu kivi\n-- Vaeltavan juutalaisen talo -- Vaeltajan taru -- Salomon temppeli\n-- Omarin moskeija -- Moslemien perimätietoja -- \"Naisilta pääsy\nkielletty\" -- Juoruilijan kohtalo -- Turkkilaisia pyhäinjäännöksiä\n-- Davidin ja Saulin tuomioistuin -- Todellisia kalliita jäännöksiä\nSalomon temppelistä -- Kyllästyneet katselemiseen -- Siloamin allikko\n-- Getsemanen puisto ja muita pyhiä paikkoja.\n\n\nSeisoimme kapealla kadulla Antonion tornin luona. \"Näillä hajoavilla\nkivillä\", sanoi opas, \"istui Vapahtaja ja lepäsi, ennenkuin hän otti\nristin. Tästä alkaa Surullinen tie eli Murheen tie\". Seura kiinnitti\nhuomionsa pyhään paikkaan ja kulki edelleen. Kuljimme \"Ecce homo\"\nkaaren alitse ja näimme sen samaisen akkunan, josta Pilatuksen vaimo\nvaroitti miestään olemasta millään tavalla osallisena vanhurskaan\nmiehen vainoamiseen. Tämä akkuna on säilynyt erinomaisen hyvin sen\nsuureen ikään nähden. Meille näytettiin sitten, missä Jeesus oli\ntoisen kerran levännyt ja missä roskaväki kieltäytyi päästämästä\nhäntä ja sanoi \"tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja lastemme\npäälle\". Ranskan katolilaiset rakentavat tälle paikalle kirkon ja\ntavanmukaista historiallisten jäännösten kunnioitustaan noudattaen\nyhdistävät rakennukseen vanhain seinäin tähteitä, mitä ovat paikalla\nlöytäneet. Kauempana näimme sen paikan, missä Vapahtaja uupuen vaipui\nristinsä painon alla. Suuri graniittinen pylväs, joka oli kuulunut\njohonkin vanhaan temppeliin, sattui olemaan siinä pitkällään, ja\nraskas risti kolahti siihen niin kovaa, että se katkesi keskeltä\nkahtia. Niin opas kertoi pysäyttäessään meidät tämän murtuneen\npylvään eteen.\n\nKuljimme kadun poikki ja tulimme siihen taloon, jossa Pyhä Veronica\nmuinoin asui. Vapahtajan ohi kulkiessa hän tuli ulos täynnään\nnaisellista sääliä ja puhui hänelle osanoton sanoja roskajoukon\nuhkauksista tai pahoista sanoista välittämättä, ja käsiliinallaan\npyyhki hien hänen kasvoiltaan. Olimme kuulleet Pyhästä Veronicasta\nniin paljon ja nähneet niin monen mestarin kuvan hänestä, että\ntuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän, kun täten äkkiarvaamatta\ntuli Jerusalemissa hänen vanhaan kotiinsa. Ihmeellisin seikka tässä\nkohtauksessa, jonka kautta hänen nimensä on tullut niin kuuluksi,\non se, että hänen hikeä pois pyyhkiessään Vapahtajan kasvojen kuva\njäi hänen liinaansa, täydellinen muotokuva, joka on siinä vielä tänä\npäivänä. Tiesimme tämän, koska olimme nähneet tämän liinan eräässä\nPariisin tuomiokirkossa, toisen Espanjassa ja vielä kaksi Italiassa.\nMilanon katedraalissa maksoi viisi frangia, kun sai sen nähdä, mutta\nPietarin kirkossa sitä tuskin sai nähdä millään hinnalla. Ei mikään\nperimätieto ole niin monenkertaisesti todeksi osoitettu kuin tämä\nkertomus Pyhästä Veronicasta ja hänen käsiliinastaan.\n\nSeuraavassa kulmassa näimme talon nurkassa kovassa kivimuurissa syvän\nkolon, mutta olisimme ehkä kulkeneet ohi sitä huomaamatta, ellei opas\nolisi sanonut, että sen oli tehnyt Vapahtaja kyynärpäällään tässä\nkompastuessaan ja kaatuessaan. Pian tulimme sitten toisen seinän luo,\njossa oli aivan samanlainen kuoppa, ja opas sanoi, että Vapahtaja\nkompastui siinäkin ja teki kolon kyynärpäällään.\n\nMuitakin paikkoja oli, joissa Herra oli maahan vaipunut, ja muita,\njoissa hän oli levännyt. Mutta yhden vanhan historian merkillisimpiä\nrajakiviä tapasimme tänä aamuna kävellessämme Kalvarian vuorelle\njohtavilla väärillä kujilla. Se oli erään huoneen seinään rakennettu\nkivi -- kivi, joka oli niin ryppyinen ja uurteinen, että se tavallaan\nmuistutti kummallisesti vääntyneitä ihmiskasvoja. Kuhmut, jotka\nedustivat poskia, olivat kuluneet aivan sileiksi etäisistä maista\ntulleiden toivioretkeläisten kiihkeistä suuteluista. Kysyimme\n\"miksi?\" Opas sanoi: sen vuoksi, että tämä oli yksi niitä Jerusalemin\nkiviä, jotka Kristus mainitsi, kun häntä, hänen aasilla saapuessaan\nikimuistettavalle käynnilleen Jerusalemiin, moitittiin siitä, että\nhän salli kansan huutaa \"hosiannaa!\" Eräs pyhiinvaeltajista sanoi:\n\"Mutta ei ole mitään todistusta siitä, että kivet todella huusivat --\nKristus sanoi, että jos kansa olisi lakannut huutamasta hosiannaa,\nniin olisivat kivet huutaneet\". Opas pysyi aivan rauhallisena.\nHän vastasi tyynesti: \"Tämä on yksi niitä kiviä, jotka olisivat\nhuutaneet.\" Olisi ollut aivan turhaa koettaa järkyttää tämän miehen\nyksinkertaista uskoa -- se oli helppo huomata.\n\nJa niin tulimme vihdoin toiselle ihmeelle -- sille samaiselle\ntalolle, missä asui se onneton vaivainen, jota runoissa ja\nkertomuksissa enemmän kuin kahdeksantoista vuosisataa on ikuisteltu\nvaeltavan juutalaisen nimellä. Sinä muistettavana päivänä, jona\nristiinnaulitseminen tapahtui, hän seisoi tällä vanhalla ovella\nkädet puuskassa, katsellen lähestyvää, tunkeilevaa joukkoa, ja\nkun uupunut Vapahtaja olisi hetkeksi istuutunut ja levähtänyt,\ntyrkkäsi hän häntä raa'asti pois ja sanoi: \"Kävele, kävele vaan!\"\nHerra sanoi: \"Kävele sinäkin samaten\", eikä tätä käskyä ole siitä\npäivästä tähän päivään saakka peruutettu. Kaikki ihmiset tietävät,\nkuinka se heittiö, jonka päätä tämä oikeutettu kirous kohtasi, on\naikakausia vaeltanut kautta avaran maailman edestakaisin etsien\nlepoa, mutta koskaan sitä löytämättä -- pyytäen kuolemaa, mutta\naina hukkaan -- haluten pysähtyä kaupungeissa, erämaissa, autioilla\nmailla, mutta aina kuullen saman hellittämättömän käskyn -- kulje\n-- kulje yhä ja aina! Nuo ikäharmajat perimätiedot kertovat, että\nkun Titus valloitti Jerusalemin ja sen kaduilla ja kujilla teurasti\nyksitoistasataatuhatta juutalaista, niin nähtiin Vaeltava juutalainen\naina sakeimmassa tappelussa. Sotatapparain ilmassa leiskuessa hän\ntaivutti päätään niiden alle, kalpain leimutessa salamoitaan hän\njuoksi päin niitä, hän paljasti rintansa viuhkaville keihäille,\nsihiseville nuolille ja kaikille aseille, mitkä vain lupasivat\nkuolemaa, unhotusta ja lepoa. Mutta turhaan kaikki -- haavaakaan\nsaamatta hänen täytyi lähteä verilöylystä kulkemaan. Ja sanotaan\nhänen viisisataa vuotta myöhemmin seuranneen Mahomettia tämän\nkiertäessä Arabiaa sen kaupunkeja hävittämässä, ja sitten kääntyneen\nhäntä vastaan, toivoen saavansa petturin kuoleman. Jälleen hänen\nlaskunsa pettivät. Armoa ei annettu ainoallekaan elävälle ihmiselle\npaitsi yhdelle, ja tämä yksi oli ainoa niistä kaikista, joka ei\nsitä halunnut. Hän etsi taas viidensadan vuoden kuluttua kuolemaa\nristiretkien sodissa ja tarjoili itseänsä Askalonissa nälänhädälle\nja rutolle. Jälleen hän pelastui -- hän ei voinut kuolla. Näillä\nyhä uudistuvilla pettymyksillä ei lopulta voinut olla kuin yksi\nvaikutus -- ne järkyttivät hänen luottamustaan. Sen jälkeen Vaeltava\njuutalainen on harjoittanut jonkinlaista tilapäistä leikittelyä\nkaikkein lupaavimmilla hävityskeinoilla ja aseilla, mutta yleensä\nilman sanottavaa menestystä. Hän on jonkun verran ajatellut koleran\nja rautateiden mahdollisuuksia ja kiinnittänyt melkein kiihkeätä\nhuomiota helvetinkoneihin ja patenttirohtoihin. Hän on vanha ja\nvakava, kuten niin vanhan miehen sopiikin. Ei harrasta minkäänlaisia\nkevyitä huvituksia, paitsi että joskus käy mestauksissa ja\nerikoisesti suosii hautajaisia.\n\nYksi seikka on, jota hän ei voi välttää. Missä maailmassa hän\nvaeltaneekin, aina hänen erehtymättä täytyy joka viideskymmenes vuosi\ntulla Jerusalemiin näyttämään itseään. Aivan nykyään, vuosi tai pari\nsitten, hän kävi täällä kolmannenkymmenennenseitsemännen kerran siitä\nkuin Jeesus Kalvaria-vuorella ristiinnaulittiin. Sanovat monenkin\ntäkäläisen vanhuksen silloin nähneen hänet ja nähneen hänet ennenkin.\nHän näyttää alati samalta -- vanhalta ja kuihtuneelta ja silmät ovat\nsyvällä kuopissaan. Hän näyttää välinpitämättömältä kaikesta, mutta\njotain kuitenkin on, joka tuntuu siltä kuin hän etsisi jotakuta,\nodottaisi jotakuta -- ehkä nuoruutensa ystäviä. Aina hän kävelee\nsamoja vanhoja katuja yksinäisen näköisenä ja piirtäen siellä täällä\nseiniin merkkinsä ja tarkastellen kaikkein vanhimpia rakennuksia\njonkunlaisella ystävällisellä puolimielenkiinnolla. Ja muinaisen\ntalonsa kynnyksellä hän vuodattaa muutamia kyyneliä, ja katkeria\nkyyneliä ne ovat. Sitten hän kantaa vuokrat ja lähtee uudelleen\nmatkaan. Monena tähtikirkkaana yönä hänen on nähty seisovan pyhän\nhaudan kirkon läheisyydessä, sillä monta vuosisataa hän on hautonut\nsemmoista mieliaatetta, että hän saisi levon, kunhan vain pääsisi\nsisään. Mutta paikalla kun hän lähestyy, mäjähtävät ovet kiinni, maa\njärisee ja kaikki Jerusalemin valot palavat aavemaisella sinisellä\nliekillä! Siitä huolimatta hän aina viidenkymmenen vuoden kuluttua\nyrittää uudelleen. Se on toivotonta, mutta tietenkin on sangen vaikea\nluopua tavoista, joihin on tuhannenkahdeksansadan vuoden kuluessa\ntottunut. Nykyään tämä vanha matkailija retkeilee jossain etäisissä\nmaissa. Hän mahtaa tuntea ylivoimaista ylenkatsetta näitä nykyisiä\nitsetyytyväisiä lapsia kohtaan, jotka näinä rautateiden aikoina\nkiitelevät pitkin maailmaa ja sanovat sitä matkustamiseksi.\n\nKaikki mitä olen tässä ilmituonut vaeltavasta juutalaisesta, on\nkaikin puolin todistettavissa, jos käännytte oppaamme puoleen.\n\nOmarin mahtava moskeija ja sitä ympäröivä kivetty piha käsittävät\n_neljännen osan_ Jerusalemista. Tämä moskeija on pyhin paikka, mitä\nmuhammedilaisilla on Mekan jälkeen. Vielä vuosi tai pari takaperin\noli kristityn mahdoton päästä siihen tai sen pihaan, koettipa hän\nrahalla tai suosiolla. Mutta kielto on peruutettu ja bakshiishilla\npääsimme helposti sisään.\n\nMutta on suotta puhua siitä ihmeteltävästä kauneudessa ja\nerinomaisesta siroudesta ja sopusuhtaisuudesta, jotka ovat tehneet\ntämän moskeijan niin kuuluksi -- koska minä en niitä nähnyt.\nSemmoisia seikkoja ei näe hetken silmäyksellä -- usein vasta\nmelkoisen pitkän tuttavuuden jälkeen näkee, kuinka todella kaunis\ntodella kaunis vaimo on. Ja sama laki pitää paikkansa Niagaran\nputouksesta, majesteettisista vuorista ja moskeijoista -- eritoten\nmoskeijoista.\n\nOmarin moskeijan suurin merkillisyys on aimo kallio, joka on sen\npyörykön keskellä. Tällä kalliolla Abraham oli vähällä uhrata\nIisakin -- tämä ainakin on varma tieto -- tai ainakin se on paljon\nluotettavampi kuin enimmät perinnäistiedot. Tällä kalliolla enkeli\nniinikään seisoi ja uhkasi Jerusalemia ja Daavid sai hänet säästämään\nkaupungin. Mahometille tämä kivi oli hyvin tunnettu. Siitä hän nousi\ntaivaaseen. Kivi koetti seurata häntä, ja ellei enkeli Gabriel sulan\nonnellisen sattuman kautta olisi ollut paikalla ja tarttunut siihen\nkiinni, olisi se sen tehnytkin. Sangen harvoilla henkilöillä on\nsemmoinen koura kuin Gabrielilla -- kalliossa vielä tänä päivänä\nnäkyvät hänen ihmesormiensa jäljet ja ne ovat kahden tuuman syvyiset.\n\nVaikka tämä kallio onkin niin suuri, riippuu se kuitenkin ilmassa. Se\nei koske mihinkään. Niin sanoi opas. Se on kerrassaan ihmeellistä.\nSiinä sen paikassa, jossa Mahomet seisoi, jäivät hänen jalanjälkensä\nkovaan kiveen. Mutta minunhan piti sanoa, puhuessani siitä, että\nkallio riippuu ilmassa, että sen alla olevan luolan permannossa he\nnäyttivät kivilaattaa, joka heidän sanainsa mukaan peitti reikää,\njoka reikä muhammedilaisille oli erikoisen merkillinen, koska\nse vie alas kadotukseen, ja jokaisen sielun, joka sieltä pääsee\ntaivaaseen, täytyy kulkea tämän aukon kautta. Mahomet seisoo siellä\nja vetää heidät tukasta. Kaikki mahomettilaiset ajelevat päänsä,\nmutta varovat tarkkaan, että jättävät tupsun, johon profeetta sitten\nkäy kiinni. Oppaamme huomautti, että hyvä muhammedilainen pitäisi\nitseään pakotettuna jäämään ikuisesti kadotukseen, jos hän menettäisi\npäänahkatupsunsa ja sattuisi kuolemaan, ennenkuin se ennättäisi\nuudelleen kasvaa. Suurimman osan niistä, mitä minä olen nähnyt, olisi\nkuitenkin parasta mielisuosiolla mennä kadotettujen luo ottamatta\nvähääkään lukuun, kuinka parturi on heidän tukkansa leikannut.\n\nMoniin aikoihin ei ainoankaan naisen ole sallittu astua luolaan,\njossa tämä tärkeä reikä on. Syynä tähän on se, että muuan kauniin\nsukupuolen jäsen saatiin kiinni siitä, että hän siellä lörpötteli\nmanan majoilla oleville tuomituille kaikki, mitä tiesi maan päällä\ntapahtuvan. Hän lörpötteli siihen määrään, ettei enää mitään voitu\npitää salassa -- ei mitään tehdä eikä sanoa maan päällä kaikkien\nkadotettujen saamatta siitä tietoa ennen auringon mailleen menoa.\nOli aika tehdä loppu tästä sähkölennätyksestä ja hyvin äkkiä siitä\ntekikin lopun -- pyöveli.\n\nSuuren moskeijan sisusta on sangen komea vaihtelevine\nmarmoriseinineen ja mosaiikkiakkunoineen ja kirjoituksineen.\nTurkkilaisilla on pyhäinjäännöksensä samoin kuin katolilaisillakin.\nOpas näytti meille sen haarniskan, jota Mahometin suuri vävy ja\njälkeläinen oli käyttänyt, samoin kuin Mahometin sedän kilvenkin.\nKalliota ympäröivä suuri rauta-aita oli eräässä kohdassa koristettu\ntuhansilla rievuilla, jotka oli sen reikiin kiinni sidottu.\nNäiden tehtävänä on muistutella Mahometia, ettei hän unohtaisi\npalvelijoitaan, jotka ne siihen kiinnittivät. Tätä pidetään melkein\nyhtä hyvänä keinona kuin lankain kietomista sormen ympäri.\n\nHeti moskeijan ulkopuolella on pienoistemppeli sillä paikalla, jossa\nDaavidin ja Goliatin oli tapana istua ja tuomita kansaa. (Eräs\npyhiinvaeltajista ilmoitti minulle, ettei se ollut Daavid ja Goliat,\nvaan Daavid ja Saul. Minä kuitenkin pidän kiinni väitteestäni -- opas\nkertoi minulle niin ja hän kai tietänee).\n\nKaikkialla Omarin moskeijan ympärillä on pilarin kappaleita,\nihmeellisesti sommiteltuja alttareita ja sirosti veistettyjä\nmarmoripalasia -- Salomon temppelin kalliita jäännöksiä. Näitä on\nkaivettu esiin Morian vuorelta kaikista syvyyksistä ja moslemit\novat aina osoittaneet haluavansa säilyttää ne mitä suurimmalla\nhuolella. Siinä osassa Salomon temppelin vanhaa seinää, jota\nsanotaan \"juutalaisten itkun paikaksi\" ja jonka ikivanhoja kiviä\nheprealaiset joka perjantai kokoontuvat suutelemaan itkeäkseen Sionin\nkukistunutta suuruutta, voi ken tahansa nähdä Salomon temppelistä\nosan, jonka alkuperäisyyttä ei kenkään epäile eikä kiellä, ja on\nsiinä päällekkäin kolme tai neljä kiveä, kukin noin kahta vertaa\npitempi seitsemän oktaavin pianoa ja likimaille yhtä vahva kuin\nsemmoisen pianon korkeus. Mutta kuten olen jo huomauttanut, ei ole\nkulunut kuin vuosi tai pari siitä kuin se vanha käsky peruutettiin,\njoka kielsi meidän kaltaisiamme kristittyjä hylkiöitä astumasta\nOmarin moskeijaan ja katselemasta niitä kallisarvoisia marmoreita,\njotka muinoin kaunistivat temppelin sisustaa. Näiden jäännösten\nkirjaukset ovat sangen omituiset ja erikoiset, ja siitä niiden\nitsessään herättämä mielenkiinto saa yhä syvemmän sisällyksen.\nJoka käänteellä tapaa näitä ikäarvoisia jäännöksiä, varsinkin el\nAksan moskeijan läheisyydessä ja sen sisäseinissä, joihin niitä on\nmuurattu sangen suuri luku, jotta ne säilyisivät häviöltä. Nämä\nkivenkappaleet, jotka ovat vanhuuttaan niin mustuneet ja väriään\nmuuttaneet, viittaavat hämärästi suuruuteen, jota kaikki olemme\noppineet pitämään ruhtinaallisimpana, mitä milloinkaan on maailmassa\nnähty. Ja ne johtavat mieleemme kuvia loistosta, joka on joka miehen\nmielikuvitukselle tunnettu -- ryydeillä ja rikkauksilla kuormattuja\nkameeleja -- kauniita orjia, joita lahjoitettiin Salomon haaremiin --\npitkät jonot upeasti koristettuja ratsuja ja sotilaita -- ja ennen\nmuita Saaban kuningattaren tämän \"itämaisen loiston\" kauneimpana\nkukkana. Nämä sirot jäännökset herättävät runsaampaa mielenkiintoa\nkuin se juhlallinen kivimuuri, jota juutalaiset \"Valitusten paikalla\"\nsuutelevat, milloinkaan voi herättää huolettomassa syntisessä.\n\nAlhaalla ontossa maassa, suuren moskeijan pihassa rehoittavien\noliivien ja oranssipuitten alla, on pilarimetsä -- vanhan temppelin\njäännös; ne kannattivat sitä. Siellä on syvyydessä myös vankkoja\nholvikäytäviä, joiden yli ennustuksen hävittävä \"aura\" kulki mitään\ntekemättä. On hauska tietää, että olemme pettyneet siinä, ettemme\nkoskaan uneksuneetkaan voivamme saada nähdä osia itse Salomon\ntemppelistä, emmekä kuitenkaan tunne epäilyksen varjoakaan siitä,\nettä ne muka olisivat munkkien humbugia ja petosta.\n\nOlemme aivan ylenmäärin kyllästyneet katselemiseen. Ei mikään\nmuu meitä enää viehätä kuin Pyhän haudan kirkko. Olemme käyneet\nsiellä joka päivä, emmekä ole siihen väsyneet, mutta kaikkeen\nmuuhun me olemme väsyneet. Nähtävyyksiä on liian paljon, niitä\nvilisee ympärillämme joka askeleella. Ei koko Jerusalemissa eikä\nsen ympäristössä ole jalanleveyttäkään maata, jolla ei olisi omaa\nmieltäliikuttavaa historiaansa. Tuntuu kovin huojentavalta salavihkaa\nastua satakunnan askelta ilman opasta, joka uupumatta puhuu joka\nkivestä, jolle astutte, ja raastaa teitä taapäin kautta aikain siihen\npäivään, jona se saavutti kuuluisuutensa.\n\nTuntuu melkein epätodelliselta, kun hetkeksi huomaan nojautuvani\nmuurin raunioihin ja _kuuntelematta_ katselevani alas Betesdan\nhistorialliseen allikkoon. Minä en luullut semmoisia esineitä\n_voivan olla_ niin taajassa, että siitä mielenkiinto vähenisi. Mutta\nvakavasti totta puhuen olemme useita päiviä ajelehtineet ympäri\nkäyttäen silmiämme ja korviamme enemmän velvollisuudentunnosta\nkuin mistään korkeammista ja arvollisemmista syistä. Ja liiankin\nusein olemme iloinneet, kun oli aika lähteä kotia ja päästä rauhaan\nkuuluista paikoista.\n\nPyhiinvaeltajamme ahtavat liian paljon yhteen päivään. Nähtävyyksiä\nvoi ahmia kyllästykseen saakka aivan samoin kuin makeisiakin. Siitä\nkuin tänä aamuna söimme aamiaista olemme nähneet niin paljon,\nettä siinä olisi ollut ravintoa vaikka vuoden mietiskelylle, jos\nolisimme saaneet kaikessa rauhassa ja mielemme mukaan katsella.\nKävimme Hesekian allikolla, jossa Daavid näki Urian vaimon nousevan\nkylpemästä ja rakastui häneen.\n\nMenimme ulos kaupungista Jaffan portista ja saimme tietenkin kuulla\npaljon asioita Hippikoksen tornista.\n\nRatsastimme Hinnomin laakson poikki Gihonin kahden allikon välitse\nja ohi Salomon rakentaman vesijohdon, joka vieläkin tuo kaupunkiin\nvettä. Nousimme Pahan neuvon mäelle, jolla Juudas sai kolmekymmentä\nhopearahaansa, ja viivyimme niinikään hetkisen sen puun alla, johon\nhän kunnianarvoisen muistotiedon mukaan hirttäytyi.\n\nLaskeuduimme takaisin notkoon ja opas alkoi sitten nimitellä joka\ntörmän ja paaden, jonka näimme, ja kertoa niiden historian: \"Tämä\noli Veren kenttä; nämä kallioon hakatut onkalot olivat Molokin\npyhätöitä ja temppeleitä; tässä uhrattiin lapsia; tuolla on Sionin\nportti; Tyropealainen laakso; Ofelin kukkula; tässä on Josafatin\nlaakson haara -- oikealla puolellanne on Jobin lähde.\" Poikkesimme\nJosafatiin. Opas jatkoi esitelmäänsä. \"Tämä on Öljymäki; tämä\nLoukkauksen kukkula; tuo mökkirykelmä on Siloamin kylä; täällä,\ntuolla, joka puolella on Kuninkaan puutarha; tämän suuren puun alla\nylipappi Sakarias murhattiin; tuolla on Morian-vuori ja temppelin\nmuuri; Absalomin hauta; Pyhän Jaakobin hauta; Sakariaan hauta;\ntoisella puolella ovat Getsemanen yrttitarha ja Neitsyt Marian hauta;\ntässä on Siloamin allikko ja --\"\n\nMe sanoimme, että aioimme laskeutua maahan satulasta ja sammuttaa\njanomme ja levätä. Helle oli polttaa meidät. Niin monen, morien\npäivän uupumaton kulkeminen ja keräytynyt uupuminen alkoi viedä\nmeistä voiton. Kaikki suostuivat.\n\nAllikko on syvä, muureilla ympäröity hauta, jonka kautta virtaa\nkirkas puro. Puro tulee jostain Jerusalemin alta ja kulkee Neitsyen\nlähteen kautta tai saa siitä vettä ja saapuu tähän paikkaan jykevän\nmuuratun tunnelin kautta. Kuulu allikko epäilemättä näytti aivan\nsamanlaiselta kuin se näytti Salomonkin aikana ja samat tummaihoiset\nitämaalaiset naiset tulivat alas vanhaan itämaiseen tapaansa ja\nkantoivat päänsä päällä vesiruukkuja aivan samalla tavalla kuin\nkolmetuhatta vuotta takaperinkin ja aivan samalla tavalla kuin he\ntekevät viisikymmentätuhatta vuotta tämän jälkeenkin, jos heidän\nsukuaan silloin vielä on.\n\nLähdimme sieltä pois ja pysähdyimme Neitsyen lähteelle. Mutta vesi ei\nollut hyvää eikä ollut lohdutusta eikä rauhaa missään sen poika- ja\ntyttö- ja kerjäläisrykmentin vuoksi, joka kaiken aikaa ahdisti meitä\nbakshiishia saadakseen. Opas kehoitti meitä antamaan heille vähän\nrahaa, ja me annoimme. Mutta kun hän edelleen sanoi, että he olivat\nnälkään kuolemaisillaan, niin emme muuta voineet kuin ajatella, että\nolimme tehneet suuren synnin estäessämme näin kiitettävän aikomuksen,\nja koetimme kerätä rahat takaisin, joka kuitenkin oli mahdotonta.\n\nAstuimme Getsemanen yrttitarhaan ja kävimme Neitsyen haudalla, jotka\nmolemmat olimme ennen nähneet. Ei ole sopivaa, että puhun niistä nyt.\nToiste tullee parempi tilaisuus.\n\nEnkä voi puhua Öljymäestäkään enkä miltä näyttävät sieltä katsoen\nJerusalem, Kuollut meri ja Moabin vuoret, enkä Damaskon portista\nenkä puusta, jonka Jerusalemin kuningas Gottfried istutti. Pitää\nolla tyytyväisemmällä mielellä, kun puhuu tämmöisistä asioista.\nEn voi sanoa mitään kivipatsaasta, joka pistää Josafatin laakson\nyli temppelin muurista kuin kanuuna, paitsi että moslemit uskovat\nMahometin istuvan sillä hajareisin, kun hän tulee maailmaa\ntuomitsemaan. Vahinko, ettei hän voi tuomita sitä joltain orrelta\nomassa Mekassaan, niin ettei hänen tarvitsisi tunkeutua _meidän_\npyhälle maallemme. Lähellä on temppelin seinässä Kultainen portti --\nportti, joka temppelin aikana oli mitä siroin veistotaideteos ja on\nsitä vieläkin. Siitä ennen vanhaan juutalaisten ylipappi päästi ulos\nsyntipukin ja laski sen pakenemaan erämaahan, viemään mukanaan kansan\nkahdentoista kuukauden synnit. Jos nyt päästettäisiin semmoinen otus\nmenemään, ei se pääsisi edes Getsemanen yrttitarhaan, ennenkuin\ntäkäläiset kurjat olennot söisivät sen suuhunsa syntineen kaikkineen.\n_He_ eivät eroa tekisi. Lammasmuhennos syntien kanssa olisi heistä\noikeata herkkua. Moslemit vahtivat kultaista porttia kateellisin ja\npelokkain silmin, sillä heidän vanhan kunnioitetun perintätietonsa\nmukaan kukistuu sen kaatuessa islamkin ja sen kanssa ottomaaninen\nvaltakunta. Minua ei kovinkaan surettanut huomatessani, että tuo\nvanha portti alkaa näyttää koko lailla tutisevalta.\n\nOlemme jälleen kotona. Olemme uuvuksissamme. Aurinko oli vähällä\nkärventää meidät.\n\nEräs ajatus tuottaa meille kuitenkin täyttä tyydytystä. Euroopassa\nsaavuttamastamme kokemuksesta tiedämme, että tämä uupumus\nunohtuu. Kuumuus unohtuu ja jano, oppaan väsyttävä lavertelu,\nkerjäläisten ahdistelut -- ja lopuksi jää vain miellyttäviä\nmuistoja Jerusalemista, muistoja, jotka palautamme mieleemme alati\nkasvavalla mielenkiinnolla vuosien vieriessä, muistoja, jotka\nvielä jonain päivänä muuttuvat kaikki kauniiksi, kun mielistämme\non haihtunut viimeinenkin harmin syy, joka on niihin takertunut,\nollakseen koskaan palaamatta. Kouluajat eivät ole onnellisempia\nkuin myöhemmänkään elämän, mutta muistelemme niitä kaihoten, koska\nolemme unohtaneet koulussa kärsimämme kurituksen ja kuinka surimme\nhukatessamme marmorikuulamme tai leijamme -- koska olemme unohtaneet\ntuon pyhän ajan kaikki surut ja puutteet ja muistamme vain sen\npuutarharosvoudet, sen puusapelimahtailut ja lupapäiväin onkiretket.\nMe olemme tyytyväiset. Me voimme odottaa. Meidän palkkamme on tuleva.\nVuoden kuluttua Jerusalem ja näiden päiväin elämykset ovat meille\nlumoava muisto -- muisto, jota emme menettäisi mistään hinnasta.\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\nKapina leirissä -- Paimentolaiselämän viehätyksiä -- Kaameita huhuja\n-- Matkalla Jerikoon ja Kuolleelle merelle -- Pyhiinvaeltajain\nsotatemppuja -- Betania ja Lasaruksen talo -- \"Beduiineja!\" --\nVanha Jeriko -- Kurjuutta -- Yömarssi -- Kuollut meri -- Mitä\npalestiinalainen \"erämaa\" on -- Mar Saban pyhät erakot -- Hyvä Pyhä\nSaba -- Naisilta pääsy kielletty -- Maailmalta haudatut kaikiksi\najoiksi -- Epäitsekästä katolilaista hyväntahtoisuutta -- Gaselleja\n-- Paimenten lakeus -- Betlehem, Vapahtajan syntymäpaikka --\nSyntymisen kirkko -- Sen sata pyhää paikkaa -- Kuulu \"maitoluola\" --\nPerimätietoja -- Paluu Jerusalemiin -- Uupumusta.\n\n\nTeimme tilin. Tulos oli sangen tyydyttävä. Jerusalemissa ei\nenää ollut mitään nähtävää, paitsi vertauksen \"rikkaan miehen\nja Lasaruksen\" talot, mikäli muistetaan, kuninkaitten haudat ja\ntuomarien haudat, paikka, jossa yksi opetuslapsista kivitettiin\nkuoliaaksi ja toinen mestattiin, huone ja pöytä, jotka ovat Herran\nehtoollisesta kuulut, viikunapuu, jonka Jeesus kuihdutti, joukko\nhistoriallisia paikkoja Getsemanen ja Öljymäen ympärillä ja\nviisitoista tai parikymmentä muuta paikkaa itse kaupungissa eri\nosissa siitä.\n\nLoppu alkoi lähestyä. Ihmisluonto alkoi nyt vaatia oikeuksiaan.\nLiikarasitukset ja niiden aikaansaama uupumus alkoivat vaikuttaa\nluonnollisella tavallaan. Ne alkoivat viedä voiton seuramme tarmosta\nja masentaa sen intoa. Ollessamme nyt ehdottomasti varmat siitä,\nettei mikään osa pyhiinvaelluksesta enää jäisi suorittamatta,\naloimme ikäänkuin ennakolta kuluttaa lepoa, joka pian oli oleva\nmeidän palkkamme. Kävimme hieman laiskoiksi. Tulimme myöhään\naamiaiselle ja olimme hitaat nousemaan päivällispöydästä. Laivasta\noli lyhyitä reittejä tullut kolme- tai neljäkymmentä pyhiinvaeltajaa\nja puheen aihetta oli paljon. Ja helteisinä iltapäivinä osoitimme\nsuurta halua loikoilla hotellin viileillä divaaneilla ja poltella\nja puhella hauskoista tapauksista, joita oli sattunut kuukausi\ntakaperin -- sillä jo näin varhain alkoivat matkaepisodit, milloin\nharmilliset, milloin aivan tuskastuttavat ja yhtä usein lopun lopuksi\naivan merkityksettömätkin, kohoilla yksitoikkoisten muistelmien\ntasapinnasta ja muodostua mielessä muhkeiksi maanmerkeiksi. Sumupilli\nhukkuu kaupungissa miljooniin pieniin ääniin, niin että sitä tuskin\nhuomaa kortteria kauempana, mutta merimies kuulee sen merellä, jonne\nnuo tuhannet vähäpätöiset äänet eivät kanna, sangen kauas. Roomassa\novat kaikki tuomiokirkot samanlaisia, mutta kun on poistunut siitä\nkymmenkunnan mailin päähän, katoaa kaupunki kokonaan näkyvistä\nja vain Pyhän Pietarin kirkko kumpuaa tasaisesta lakeudesta kuin\nankkuroitu ilmapallo. Kun matkustaa Euroopassa, tuntuvat joka päivän\ntapaukset kaikki samanlaisilta. Mutta kun ne ovat jääneet selän\ntaa kahden kuukauden ja kahdentuhannen mailin päähän, esiintyvät\nmuita huomattavimpina ne, jotka ansaitsevat muistamista, ja ne\novat kadonneet, jotka todenteolla olivatkin vähäpätöiset. Tämä\ntaipumus tupakoimiseen, loikoilemiseen ja juttelemiseen ei ollut\nhyvä. Itsestään selvää oli, että sitä oli estettävä leviämästä. Oli\nkoetettava jotain mielenvirkistystä, ettei turmelus saisi valtaa.\nEhdotettiin Jordania, Jerikoa ja Kuollutta merta. Loput Jerusalemista\noli jätettävä vähäksi aikaa katsomatta. Tämä matka paikalla\nhyväksyttiin. Joka suoni alkoi taas sykkiä vilkkaammin. Satulaan --\npois lakeuksille -- makaamaan vuoteissa, joita vain taivaanranta\nrajoitti -- mielikuvitus alkoi paikalla pohtia näitä asioita.\nKiusallista oli todeta, kuinka helposti nämä kaupungissa kasvaneet\nmiehet olivat suostuneet leirin ja erämaan vapaaseen elämään.\nPaimentolaisvaisto on inhimillinen vaisto. Se syntyi Aatamissa ja\nkulki perintönä patriarkkain kautta, eikä sivistys kolmekymmentä\nvuosisataa vakaasti ponnisteltuaan ole saanut sitä meistä kokonaan\npois. Sillä on viehätys, joka saa jokaisen, joka on sitä koettanut,\nuudelleen sitä kaipaamaan. Paimentolaisvaistoa ei intiaanista saa\nkasvatuksellakaan mitenkään häviämään.\n\nKun Jordanin matka näin oli päätetty, annettiin asioista paikalla\ntieto dragomaanillemme.\n\nYhdeksän aikaan aamulla oli karavaani hotellin oven edessä ja me\naamiaisella. Oli tavallista enemmän liikettä. Kaikkialla risteili\nhuhuja sodasta ja verenvuodatuksesta. Jordanin laakson ja Kuolleen\nmeren erämaitten rosvoilevat beduiinit olivat tarttuneet aseihin ja\naikoivat tuhota kaikki tulijat. He olivat tapelleet turkkilaisen\nratsumiesjoukon kanssa ja voittaneet sen. Monta miestä oli kaatunut.\nHe olivat ajaneet erään kylän asukkaat ja turkkilaisen linnaväen\nlähellä Jerikoa vanhaan linnaan ja piirittivät sitä nyt. Jordanin\nluona he olivat marssineet erään meidän retkeilijäjoukkomme leiriä\nvastaan ja pyhiinvaeltajat olivat nahkansa pelastaneet vain\nsiten, että olivat hiipineet pois ja yön pimeässä piiskain ja\nkannusten voimalla paenneet Jerusalemiin. Erästä toista joukkoamme\noli ammuttu väijytyksestä, jonka jälkeen sen kimppuun oli käyty\nkeskipäivällä. Kummaltakin puolelta oli ammuttu laukauksia. Onneksi\nei kuitenkaan ollut vuotanut verta. Puhuttelimme sitä samaista\npyhiinvaeltajaa, joka oli ampunut yhden laukauksista, ja kuulimme\nhänen omilta huuliltaan, kuinka tässä välittömässä hengenvaarassa\nvain pyhiinvaeltajani kylmäverinen rohkeus, heidän suuri lukunsa\nja vaikuttava sotavälineiden näytteleminen oli heidät pelastanut\nperinpohjaisesta tuhosta. Ilmoitettiin konsulin pyytäneen, ettei\npyhiinvaeltajistamme lähtisi toisia joukkoja Jordanille, niin kauan\nkuin asiat olivat tällä kannalla, ja vielä, että hän ei mielellään\nsuonut niitä lähtevän ollenkaan, ei ainakaan ilman tavallista\nvoimallisempaa sotilassuojaa. Tämä oli paha pykälä. Mutta kun hevoset\nolivat porraspäässä ja jokainen tiesi, mitä varten ne oli tuotu,\nniin mitä olisitte tehneet? Tunnustaneet pelkäävänne ja häpeällä\nperäytyneet? Tuskinpa. Se olisi ollut vasten ihmisluontoa, kun\nsaapuvilla oli niin paljon naisia. Olisitte tehneet niinkuin mekin:\nsanoneet, ettette pelänneet, vaikka tulisi miljoona beduiinia --\ntehneet testamenttinne ja hiljaisuudessa itseksenne luvanneet asettua\njonon jälkipäähän vaatimattomaan paikkaan.\n\nLuulen melkein meidän kaikkien päättäneen noudattaa samaa taktiikkaa,\nsillä näytti siltä, kuin emme koskaan pääsisi Jerikoon. Minulla\noli oikein tunnetusti hidaskulkuinen hevonen, mutta syystä tai\ntoisesta en voinut saada sitä häntäpäässä pysymään, jotta olisin\npääni pelastanut. Se aina vain tunkeutui etupäähän. Taisin vähän\nvavista semmoisina hetkinä ja laskeutua maahan kiristämään\nsatulavöitä. Mutta se oli aivan suotta. Kaikki muutkin laskeutuivat\nmaahan satulaansa kiinnittämään. En ole koskaan nähnyt semmoista\nhuolenpitoa satuloista. Se oli ensi kerta, kun ainoakaan niistä oli\nkolmeen viikkoon joutunut epäkuntoon, mutta nyt ne olivat joutuneet\nepäkuntoon kaikki samalla haavaa. Koetin kävellä, saadakseni\nruumiinliikuntoa -- en ollut saanut kävellä kyllikseni Jerusalemissa\nhakiessani pyhiä paikkoja. Mutta sekään ei vedellyt. Koko joukko\nkärsi ruumiinliikunnon puutetta, eikä kulunut viittätoista\nminuuttiakaan, ennenkuin kaikki olivat maassa ja minun täytyi jälleen\njohtaa. Se oli sangen masentavaa.\n\nTämä kaikki sen jälkeen kun olimme päässeet Betanian tuolle puolelle.\nPysähdyimme Betanian kylään, jonne Jerusalemista oli tunnin verta.\nMeille näytettiin Lasaruksen hauta. Melkein asuisin mieluummin siinä\nkuin ainoassakaan kaupungin taloista. Ja meille niinikään näytettiin\nsuuri \"Lasaruksen lähde\", ja kylän keskustassa Lasaruksen vanha\nasunto. Lasarus näyttää olleen varakas mies. Pyhäkoululegendat\ntekevät hänelle, suurta vääryyttä; niistä saa sen vaikutuksen,\nikäänkuin hän olisi ollut köyhä. Se on siitä syystä, että hänet\non sekoitettu siihen Lasarukseen, jolla ei ollut muuta ansiota\nkuin kuntonsa, eikä kunto koskaan ole ollut niin suuressa arvossa\nkuin raha. Lasaruksen talo on kolmenkertainen rakennus, kivestä\nmuurattu, mutta aikain kuluessa on kaikki hautaantunut kasaantuneiden\nruuhkain alle, ylintä kerrosta lukuunottamatta. Otimme kynttilät\nja laskeuduimme kolkkoihin, vankikoppeja muistuttaviin kammioihin,\njoissa Jeesus aterioitsi Martan ja Marian kanssa ja keskusteli heidän\nkanssaan heidän veljestään. Emmepä muuta voineet kuin tavallista\nsuuremmalla mielenkiinnolla katsella näitä vanhoja mustuneita\nhuoneita.\n\nOlimme erään vuoren kukkulalta vilaukselta nähneet Kuolleen meren,\njoka päilyi Jordanin lakeudella kuin sininen kilpi, ja nyt kuljimme\nalas ahdasta, palavaa, rosoista, kuollutta laaksoa, jossa ei mikään\nelävä olento olisi voinut elää ja viihtyä, ellei ehkä salamanteri. Se\noli niin karua, kammottavaa, kauheata erämaata! Se oli se \"erämaa\",\njossa Johannes saarnasi, kameelinkarvavaate lanteillaan -- vaatetta\nsiinä oli kylläkin -- mutta mahdotonta hänen olisi ollut saada täältä\nheinäsirkkojaan ja kesyttömäin mehiläisten hunajaa -- sen enempää\nkuin luullakseni seurakuntaakaan. Kompuroimme alas tämän kamalan\nseudun kautta, häntäpäässä joka mies. Suojavartijamme -- kaksi\nmuhkeasti puettua arabialaista sheikkiä, täydet kuormat miekkoja,\npyssyjä, pistooleja ja tikareita mukanaan -- kulkivat jouten\netupäässä.\n\n\"BEDUIINEJA!\"\n\nJoka mies hätkähti ja katosi vaatteihinsa kuin liejukilpikonna.\nMinun ensimmäinen mielijohteeni oli hyökätä eteenpäin ja tuhota nuo\nbeduiinit. Toinen mielijohteeni oli hyökätä takapäähän katsomaan,\ntuliko niitä sieltäkin päin. Viimeksimainittua impulssia seurasin.\nNiin tekivät kaikki muutkin. Jos sillä hetkellä olisi siltä\nilmansuunnalta tullut beduiineja, olisivat ne saaneet kalliisti\nmaksaa varomattomuutensa. Kaikki huomasimme tämän, perästäpäin.\nOlisi seurannut melske ja verilöyly, jota ei mikään kynä kykenisi\nkuvaamaan. Tiedän sen, koska joka mies kertoi, mitä erikoisesti hän\nolisi tehnyt, ja mahdoton olisi teidän ollut kuvitellakaan niin\nkummia ja ennen kuulemattomia julmuuksia, kuin nämä olivat keksineet.\nYksi sanoi, että hän oli tyynesti päättänyt kuolla siihen paikkaan,\nmissä seisoi, jos se kävisi tarpeelliseksi, väistynyt hän ei olisi\ntuumaakaan. Hän olisi katkeran kärsivällisenä odottanut, kunnes olisi\nvoinut lukea ensimmäisen beduiinin takista raidat, ja sitten lukenut\nne ja antanut paukahtaa. Eräs toinen oli aikonut istua hiljaa, kunnes\nensimmäinen keihäs olisi tullut tuuman päähän hänen rinnastaan,\nsitten väistää ja hairata sen käteensä. Minä en uskalla sanoakaan,\nmitä hän aikoi tehdä sille beduiinille, jonka keihäs oli. Vereni\nhyytyy, kun ajattelenkin. Eräs toinen aikoi nylkeä päänahkan joka\nbeduiinilta, joka hänen osalleen tulisi, ja ottaa erämaan paljaspäät\npojat mukaansa elävinä voitonmerkkeinä. Mutta se raivosilmäinen\npyhiinvaeltaja, joka sepitti virsiä, vaikeni. Hänen näköelimissään\npaloi hurja tuli, mutta hänen huulensa eivät liikkuneet. Alettiin\nhuolestua ja häneltä kysyttiin. Jos hänen kimppuunsa olisi käynyt\nbeduiini, niin mitä olisi hän tälle tehnyt -- ehkä ampunut? Hän\nhymyili julman halveksumisen hymyn ja ravisti päätään. Ehkä pistänyt\npuukollaan kuoliaaksi? Uusi päänravistus. Ehkä leikellyt hänet\nkappaleiksi -- nylkenyt? Yhä uusia päänravistuksia. Voi! hirmun\nnimessä, mitä _olisi_ hän tehnyt?\n\n\"Syönyt hänet!\"\n\nSemmoisen kamalan lauseen hän singautti huuliltaan. Iloitsin\nsydämessäni, että olin säästynyt näiltä julman verenvuodatuksen\nnäyiltä. Ei ainoakaan beduiini hyökännyt pelättävän jälkijoukkomme\nkimppuun. Ei ainoakaan hyökännyt etujoukonkaan päälle. Uudet\ntulokkaat olivat vain apujoukko paidallisia, paljassäärisiä\narabialaishylkyjä, jotka oli lähetetty kauas edellemme ravistelemaan\nruostuneita pyssyjään, huutamaan ja kerskumaan ja elämöimään\nkuin mielipuolet, peloittaakseen siten pois kaikki rosvoilevat\nbeduiinijoukot, joita ehkä väijyi matkamme varressa. Mikä häpeä, että\nasestettujen valkoisten kristittyjen täytyy matkustaa tämmöisten\nlasten suojassa, suojassa erämaan kuljeskelevia rosvoja vastaan --\nnoita verisiä pahantekijöitä vastaan, jotka aina muka ovat valmiina\ntihutöihin, mutta eivät tee koskaan mitään. Voin tässä jo mainita,\nettemme koko matkallamme nähneet ainoatakaan beduiinia ja ettemme\narabialaista vartiota tarvinneet enempää kuin olisimme tarvinneet\nkiiltokenkiä ja valkeita hansikkaitakaan. Ne beduiinit, jotka niin\nrajusti kävivät toisten pyhiinvaeltajaosastojen kimppuun, olivat\nnäihin tilaisuuksiin kunkin osaston arabialaisten vartijain hankkimat\nja Jerusalemista varta vasten lähetetyt virkailemaan tilapäisesti\nbeduiineina. Taistelun jälkeen ne pyhiinvaeltajain nähden yhtyivät\nja söivät yhdessä aamiaista, jakoivat vaaran hetkinä kiristetyt\njuomarahat ja sitten seurasivat retkikunnan perässä kotia kaupunkiin!\nNämä harmilliset arabialaiset vartijat johtuvat sheikkien ja\nbeduiinien yhteisestä sopimuksesta, joka on tehty, niin sanotaan,\nheidän molemmanpuoliseksi hyödykseen, ja epäilemättä tässä on paljon\nperää.\n\nKävimme sillä lähteellä, jonka profeetta Elisha muutti suolattomaksi\n(se on suolaton vieläkin) ja jonka luona hän oleskeli jonkun aikaa\nkorppien ruokkimana.\n\nVanha Jeriko ei raunioina ole hyvinkään maalauksellinen. Marssiessaan\nkolmisentuhatta vuotta sitten sen ympäri seitsemään kertaan ja\npuhaltaessaan sen torvillaan sortumaan Joosua teki työnsä niin\nhyvin ja perusteellisesti, että kaupungista tuskin jäi jäljelle\nmitään, joka olisi varjoa luonut. Kirousta, joka julistettiin sen\njälleenrakentamista vastaan, ei ole koskaan peruutettu. Muuan\nkuningas, joka piti kirousta mitättömänä, teki yrityksen, mutta\nse kävi hänelle kovin kalliiksi. Jerikon paikka on aina pysyvä\nasumattomana. Ja kuitenkin se on yksi kaikkein parhaita kaupungin\npaikkoja, mitä olemme Palestiinassa nähneet.\n\nAjoivat meidät vuoteestamme kahden aikaan aamulla -- taas tuota\nanteeksiantamatonta julmuutta -- taas dragomaanimme koettaa päästä\njonkun kilpailijansa edelle. Jordanille ei ollut kahdenkaan tunnin\nmatka. Me olimme kuitenkin pukeutuneet ja lähteneet matkaan ennenkuin\nkenenkään päähän pälkähti katsoa, mitä kello oli, ja näin ratsastimme\ntorkkuen vilussa yöilmassa ja uneksimme leiritulista, lämpimistä\nvuoteista ja muusta mieluisasta.\n\nKeskusteltu ei ollenkaan. Ihmisten ei ole tapana jutella, kun heitä\nviluttaa ja unettaa ja kaikki tuntuu niin kurjalta. Me toisin ajoin\ntorkuimme satulassa ja hätkähtäen taas havahduimme huomataksemme,\nettä matkue oli hävinnyt pimeyteen. Sitten seurasi tarmon puuska ja\nankara toimen puuska, kunnes sen hämärät ulkopiirteet jälleen tulivat\nnäkyviin. Silloin tällöin kulki jonon kautta matalaääninen käsky:\n\n\"Sulkekaa rivi -- sulkekaa rivi! Beduiineja väijyy täällä kaikkialla!\"\n\nSaavuimme kuuluisalle joelle ennen kello neljää, ja yö oli niin\npimeä, että olisimme voineet hyvin ratsastaa siihen näkemättä sitä.\nToiset meistä olivat sangen pahalla päällä. Me odotimme ja odotimme\npäivänvaloa, mutta sitä ei kuulunut. Lopulta lähdimme pimeihin\npensaihin ja makasimme tuntikauden maassa ja vilustuimme. Se oli sen\npuolesta sangen kallista unta, mutta muutoin se oli sangen kannattava\npääomansijoitus, koska se sai unohtamaan näiden minuuttien surkeuden\nja sai meidät vähän sopivampaan mielentilaan siksi hetkeksi, jolloin\nensiksi näkisimme pyhän joen.\n\nAamuvalkeaman ensi henkäyksellä pyhiinvaeltajat riisuuntuivat alasti\njoka mies ja kahlasivat pimeään vuolaaseen virtaan laulaen:\n\n    \"Ma rannalla Jordanin myrskyisen\n    Nyt seison ja kaiholla katselen\n    Kanaanin maata kaunoista\n    Ja muistain Herran lupausta...\"\n\nMutta kauan he eivät laulaneet. Vesi oli niin kylmää että heidän\ntäytyi lakata laulamasta ja hyökätä takaisin maalle. Sitten he\nseisoivat rannalla värjöttäen ja niin myrtyneinä ja murheellisina,\nettä he ansaitsivat rehellistä sääliä. Sillä olihan taas pettänyt\nmuuan unelma, rakas toivo. He olivat kaiken aikaa itselleen\nlupailleet, että he kulkisivat Jordanin poikki samalla kohdalla kuin\nIsraelin lapsetkin tullessaan Kanaanin maahan erämaasta, pitkältä\npyhiinvaellukseltaan. Heidän aikomuksensa oli kulkea poikki siltä\nkohdalta, johon oli pantu kaksitoista kiveä tämän suuren tapauksen\nmuistoksi. Marssiessaan joen poikki he aikoivat mielessään kuvitella\ntuota valtavaa pyhiinvaeltaja-armeijaa, joka jakautuneen veden poikki\nkulkien kantoi pyhää liiton arkkia huutaen hosiannaa ja laulaen\nkiitos- ja ylistyslauluja. Jokainen oli itselleen luvannut, että hän\nennen muita menisi joen poikki. Vihdoinkin he nyt olivat saavuttaneet\ntoiveittensa päämäärän, mutta virta oli liian kova ja vesi liian\nkylmää!\n\nNyt Jackista tuli heille suuri apu. Osoittaen tuota viehättävää\nvälinpitämättömyyttä seurauksista, joka on nuorisolle ominaista ja\njoka sille niin hyvin sopii ja on sen kaunistus, hän lähti jokeen\nja kulki edellä Jordanin yli ja taas oli kaikki iloa ja riemua.\nItsekukin kaalasi nyt yli ja seisoi tuota pikaa toisella rannalla.\nVettä ei millään kohdalla ollut aivan rintaan saakka. Jos sitä\nolisi ollut enemmän, niin tuskin olisimmekaan yli päässeet, väkevä\nvirta kun olisi vienyt meidät mukanaan ja me olisimme uupuneet ja\nhukkuneet ennenkuin olisimme päässeet semmoiseen paikkaan mistä\nolisimme voineet kulkea yli. Kun päätarkoitus näin oli saavutettu,\nistahti vettä valuva, kurjan näköinen retkikunta rannalle odottamaan\naurinkoa, sillä kaikki tahtoivat nähdäkin veden, ei vain tuntea.\nMutta se oli liian vilua huvia. Muutamiin kannuihin otettiin pyhästä\njoesta vettä, sen rannoilta leikattiin ruokoja ja sitten nousimme\nhevosen selkään ja ratsastimme vastahakoisesti pois, koska muutoin\nolisimme voineet paleltua kuoliaaksi. Jordanin näimme siis sangen\nhämärästi. Pensastiheiköt, jotka paartoivat sen rantoja, loivat\nvarjonsa sen matalalle, pyörteiselle vedelle (hymni sanoo niitä\n\"myrskyisiksi\", mutta se on vain imarteleva kuvitelma), emmekä\nsilmänäön mukaan voineet arvata sen leveyttä. Tiesimme kuitenkin\nkahlauskokemuksistamme, että Amerikassa on paljon katuja, jotka ovat\nkahta vertaa leveämmät kuin Jordan.\n\nPäivä valkeni pian sen jälkeen, kun olimme matkaan lähteneet, ja\ntunnin tai parin kuluttua saavuimme Kuolleelle merelle. Lakeassa,\npalavassa erämaassa, joka sitä paartaa, ei kasva mitään muuta kuin\nrikkaruohoja ja Kuolleen meren omenaa, jonka runoilijat sanovat\nolevan silmälle kauniin, mutta murenevan tuhaksi ja tomuksi, kun\nmurratte sen. Ne mitä me löysimme, eivät olleet kauniita ja maultaan\nne olivat karvaita. Niistä ei lähtenyt tomua. Ehkä oli se sen vuoksi,\netteivät ne vielä olleet kypsiä!\n\nErämaa ja paljaat kalliot Kuolleen meren ympärillä helottavat\npäivänpaisteessa, niin että kipeätä tekee, eikä sen pinnalla eikä\npartailla ole ainoatakaan miellyttävää esinettä eikä elävää olentoa,\njoka silmää ilahuttaisi. Se on paahtavaa, kuivaa, kammottavaa\nerämaata. Maisemista huokuu hiljaisuus, joka masentaa mieltä. Se saa\najattelemaan hautajaisia ja kuolemaa.\n\nKuollut meri on pieni. Sen vesi on sangen kirkasta ja pohja on\nsoraista ja matalaa jonkun matkan päähän rannasta. Se sisältää suuret\nmäärät asfalttia. Kaikkialla rannoilla on kappaleita. Tästä aineesta\npaikka haisee koko lailla ilkeältä.\n\nKaikki mitä olimme lukeneet, oli saanut meidät odottamaan, että\nensimmäisestä hyppäyksestä Kuolleeseen mereen olisi huonot seuraukset\n-- ruumiissa tuntuisi kuin pistettäisiin siihen yht'äkkiä miljoonia\npunahehkuvia neuloja, tätä kamalaa kirvelyä kestäisi tuntikausia,\njopa voisimme odottaa ihomme nousevan rakkoihin kiireestä\nkantapäähän ja saavamme kestää monta päivää kamalaa kurjuutta.\nKoimme pettymyksen. Me kahdeksan hyppäsimme veteen samalla kertaa\nkuin eräs toinenkin pyhiinvaeltajajoukkue, eikä kukaan kertaakaan\nedes kiljaissut. Ei kukaan valittanut muuta kuin pientä pistelyä\nniillä kohdilla, joilta nahka oli lähtenyt, ja sekin pian lakkasi.\nKasvojani kirveli pari tuntia, mutta osaksi oli siihen syynä se, että\naurinko pääsi ne pahoin polttamaan sillä aikaa kuin uin, minä kun\nolin vedessä niin kauan, että sain ruumiini kauttaaltaan suolalla\nsilatuksi.\n\nEi, vesi ei nostanut rakkoja ihoomme. Se ei verhonnut meitä\nlimaisella lietteellä eikä antanut meille minkäänlaista ilkeää\ntuoksua. Enkä minä voinut huomata, että me todella olisimme\ntuoksuneet pahemmalta kuin me olemme tuoksuneet aina siitä pitäen,\nkun Palestiinaan tulimme. Se on vain erilainen tuoksu, mutta ei aivan\nhuomiota herättävä senkään vuoksi, sillä siihen nähden meillä on\nollut koko lailla vaihtelua. Me emme tuoksuneet siellä Jordanilla\nsamalta kuin tuoksuimme Jerusalemissa, emmekä me tuoksu Jerusalemissa\naivan samalta kuin Nasaretissa tai Tiberiaassa tai Kesarea Filippissä\ntaikka Galilean muissa vanhoissa rauniokaupungeissa. Ei, me kaiken\naikaa vaihtelemme ja tavallisesti huonompaan päin. Vaatteemme pesemme\nitse.\n\nSe oli lystikästä uimista. Mahdoton painua. Saattoi oikaista\nitsensä selälleen pitkäkseen ja laskea kätensä rinnalleen ja koko\nruumis pysyi vedenpinnan yläpuolella viivaa myöden, joka kulki\nleuan kolkasta keskikylkeä ja keskireittä nilkkaan. Päänsä saattoi\nnostaa aivan ylös vedestä, jos halutti. Ei missään asennossa ollut\nmahdollinen pysyä kauan. Menetit tasapainosi ja pyörähdit ympäri,\nensin selällesi ja sitten suullesi ja niin edespäin. Voitte maata\nvedessä mukavasti pää aivan yläällä, sääret polvesta saakka veden\nalla, kun tuette itseänne käsillänne. Voitte istua siten, että\nkoukistatte polvenne leuan alle ja syleilette niitä käsivarsillanne,\nmutta pian teidän täytyy mukeltaa ympäri, koska olette yläpainoinen\ntässä asennossa. Voitte seisoa suorana vedessä, jossa jalka ei\npohjaa, ja rintakehänne puolitiestä pysytte kuivana. Mutta ette voi\npysyä siinä asennossa. Vesi piankin kohottaa jalkanne pinnalle.\nJos koetatte uida selällänne, niin ette pääse paljon mihinkään,\nkoska jalkanne temppuilevat pinnalla ja vain kantapäät työntyvät\neteenpäin. Jos taas uitte suullanne, niin potkitte ylös vettä kuin\nperäsiipilaiva. Eteenpäin ette pääse. Hevonen on niin yläpainoinen,\nettei se Kuolleessa meressä voi uida eikä seisoa. Se kääntyy paikalla\nkyljelleen. Jotkut meistä uivat toista tuntia ja kun sitten nousimme\nvedestä, oli suola meidät silannut, niin että kiilsimme kuin\njääpuikot. Hankasimme suolan pois karkealla pyyhinliinalla ja kun\nratsastimme pois, olimme saaneet ihka uuden löyhkän, vaikka ei se\nollut sen ilkeämpi kuin ne muutkaan, joita nyt olemme saaneet monta\nviikkoa nauttia. Vaihtelun vuoksi sen kataluus ja uutuus viehätti\nmeitä. Järven rannoilla kimaltelee suolakiteitä auringonpaisteessa.\nToisin paikoin ne verhoavat maata kuin hohtava jääkuori.\n\nKun olin poika, syntyi minussa syystä tai toisesta se käsitys, että\nJordan oli neljäätuhatta mailia pitkä ja kolmeakymmentä viittä mailia\nleveä. Sen pituus on vain yhdeksänkymmentä mailia ja se mutkittelee\nniin kovasti, ettei kulkija likimainkaan aina tiedä, kummalla\nrannalla hän oikeastaan on. Virtaamalla yhdeksänkymmentä mailia se\nei pääse eteenpäin kuin viisikymmentä mailia. Se ei ole vähääkään\nleveämpi kuin New Yorkin Broadway katu. Yläpäässä on Galilean meri ja\ntässä Kuollut meri -- ei kumpainenkaan niistä kahtakymmentä mailia\npitkä tai kolmeatoista leveä. Ja kuitenkin minä pyhäkoulua käydessäni\nluulin, että ne olivat kuuttakymmentätuhatta mailia rannasta rantaan.\n\nMatkustelu ja kokemus turmelevat uljaimmatkin kuvittelut ja riistävät\nmeiltä poikaikämme rakkaimmat käsitykset. Hyvä, menkööt. Olen jo\nnähnyt kuningas Salomon valtakunnan kutistuvan Pennsylvanian valtion\nkokoiseksi. Luullakseni kestän senkin, että täytyy tinkiä merien ja\njokien koosta.\n\nMatkaa tehdessämme kurkistelimme joka puolelle, mutta emme\nainoatakaan raetta tai kidettä nähneet Lotin vaimosta. Se oli suuri\npettymys. Monen monet vuodet oli hänen surullinen historiansa ollut\nmeille tunnettu ja se oli herättänyt meissä mielenkiintoa, kuten\nkova onni aina tekee. Mutta hän oli kadonnut. Hänen maalauksellinen\nhahmonsa ei enää kohoa korkealle yli Kuolleen meren erämaitten\nmuistutellen tuhoutuneitten kaupunkien kärsimää rangaistusta.\n\nEn kykene kuvaamaan kamalaa iltapäiväretkeämme Kuolleelta mereltä\nMar Sabaan. Tunnen vieläkin ahdistusta, kun sitä ajattelen. Aurinko\nkuritti meitä niin kiukkuisesti, että kerran tai pari kyyneleet\nvaluivat pitkin poskiamme. Aavemaiset, puuttomat, ruohottomat, tuulen\nhenkäyksettömät rotkot olivat niin tukehuttavat kuin jos olisimme\nolleet uunissa. Me kerrassaan tunsimme, kuinka aurinko _painoi_.\nEi ainoakaan kyennyt istumaan suorassa sen painon alla. Kaikki\nkyyristyivät satulassaan sangen syvään. Johannes saarnasi tässä\n\"erämaassa!\" Se mahtoi olla uuvuttavaa työtä. Kuinka kerrassaan\ntaivaallisilta meistä näyttivät Mar Saban jykevät tornit ja muurit,\nkun ne ensin välähtivät silmiimme!\n\nViivyimme koko yön tässä suuressa luostarissa vieraanvaraisten\npappien luona. Mar Saba, jota laellaan kannattaa kallionpolveke,\non kuin inhimillinen linnunpesä äkkijyrkkään vuorenseinämään\nkiinnitettynä. Se on kokonainen maailma valtavaa muurausta, joka\npengermä pengermältä kohoo korkeuteen, samoin kuin pengermittäin\nkohoavat pylväskartanot, joita näkee Belsasarin pitoja ja vanhain\nfaaraoitten palatseja esittävissä mielikuvituksellisissa tauluissa.\nEi ainoatakaan toista ihmisasuntoa ole läheisyydessä. Sen joskus\nennen vanhaan perusti pyhä erakko, joka aluksi asui kalliossa\nolevassa luolassa -- luolassa, joka nykyään on luostarin muurien\nsisäpuolella ja jota papit hurskasmielisinä meille näyttivät. Tämä\nerakko, joka ankarasti kidutti lihaansa, ravinnokseen nautti vain\nleipää ja vettä, joka kokonaan erottautui kaikesta seuraelämästä ja\nmaailman turhuuksista, joka herkeämättä rukoili ja pyhäisesti katseli\npääkalloa, sai herätetyksi liikkeen, joka hänen luokseen toi paljon\nopetuslapsia. Rotkolaakson vastakkaisella puolella olevassa kalliossa\non paljon pieniä komeroita, joita he ovat kallioon louhineet niissä\nelääkseen. Mar Saban nykyiset asukkaat, joita on seitsemänkymmenen\nvaiheille, ovat kaikki erakkoja. He käyttävät karkeaa kaapua, rumaa\nlieritöntä hattua, joka on kuin uuninpiippu, ja käyvät kengättöminä.\nHe eivät syö mitään muuta kuin leipää ja suolaa, eivät juo muuta kuin\nvettä. Heidän ei ole lupa elinaikanaan poistua luostarin muurien\nulkopuolelle, eikä katsoa naiseen -- ainoakaan nainen ei pääse Mar\nSabaan millään syyllä.\n\nJotkut näistä miehistä ovat olleet tänne suljettuina kolmekymmentä\nvuotta. Koko tämän yksitoikkoisen ajan kuluessa he eivät ole kuulleet\nlapsen naurua eivätkä naisen siunattua ääntä. He eivät ole nähneet\nihmiskyyneliä, eivät ihmishymyä. He eivät ole tunteneet ihmis-iloja,\neivät rakentavia ihmissuruja. Heidän sydämessään ei ole mitään\nmuistoja menneisyydestä, eikä heidän mielessään tulevaisuuden\nunelmia. Kaiken mikä on rakastettavaa, kaunista, arvokasta, he ovat\nsysänneet kauas luotaan. Kaikkia esineitä vastaan, jotka ovat kauniit\nkatsella, kaikkia ääniä vastaan, jotka ovat korvalle soitantoa, he\novat ainaiseksi sulkeneet jykevät ovensa ja kohottaneet armottomat\nkivimuurinsa. He ovat kironneet elämän hellän sulouden ja jättäneet\nvain tyhjiin juosseen näivettyneen ilkkunan. Heidän huulensa ovat\nhuulia, jotka eivät koskaan suutele, eivätkä koskaan laula. Heidän\nsydämensä ovat sydämiä, jotka eivät koskaan vihaa eivätkä koskaan\nrakasta. Heidän rintansa ovat rintoja, joita ei koskaan paisuta tuo\ntunne \"minulla on maa ja lippu\". He ovat käveleviä ruumiita.\n\nKirjoitan muistoon nämä ensimmäiset ajatukset, koska ne ovat\nluonnollisia -- en sen vuoksi, että ne muka osuisivat oikeaan tai\nettä edes olisi oikein niitä kirjoittaa. Kirjantekijän on helppo\nsanoa, \"minä ajattelen niin ja niin katsellessani sitä ja sitä\"\n-- vaikka totuus onkin, että he ajattelivatkin kaikki nämä mainiot\najatuksensa vasta jälestäpäin. Ensi ajatus ei yleensä tahdo olla\naivan tarkkaan oikea, mutta ei siltä ole rikos ajatella sitä eikä\nkirjoittaa sitä, aikomuksella muutella sitä myöhemmän kokemuksen\nmukaisesti. Nämä erakot _ovat_ kuolleita monessa suhteessa, mutta\neivät kaikissa, eikä ole kohtuullista, että ajateltuani heistä\nalussa pahaa ajattelisin edelleenkin, taikka että heistä pahaa\npuhuttuani yhä toistaisin sanojani ja pitäisin niistä kiinni. Ei,\nsiksi herttaisesti he meitä kohtelivat. Heissä piilee jossain\nkipinä inhimillisyyttäkin. He tiesivät, että olimme ulkomaalaisia\nja protestantteja ja ettemme luultavasti heitä ihailleet emmekä\ntunteneet heitä kohtaan sanottavaa ystävällisyyttäkään. Mutta heidän\nlaajamielinen armeliaisuutensa oli liian ylevää ottaakseen lukuun\nsemmoisia asioita. He vain näkivät meissä ihmisiä, jotka olimme\nnälissämme ja janoiset ja uupuneet, ja se riitti. He avasivat ovensa\nja lausuivat meidät tervetulleiksi. He eivät kysyneet kysymyksiä\neivätkä osoittaneet vieraanvaraisuutta omaksi kunniakseen. He eivät\npyydystelleet kiitosta. Rauhallisina he liikkuivat askareissaan,\nkantoivat eteemme pöydät, tekivät vuoteet ja toivat vettä, jolla\nsaatoimme pestä itsemme, eivätkä vähääkään välittäneet siitä, kun\nsanoimme, ettei käynyt laatuun, että he tekivät sen, kun meillä\nkerran oli miehet, joiden tehtäviin semmoiset toimet kuuluivat.\nMeidän oli sangen hyvä olla ja istuimme pitkään päivällispöydässä.\nPerästäpäin kävimme erakkojen kanssa rakennuksen kaikki paikat ja\nistuimme sitten sen korkeilla muureilla ja tupakoimme nauttiessamme\nilman viileydestä, jylhästä maisemasta ja auringonlaskusta.\nYksi tai pari valitsi kodikkaat makuuhuoneet nukkuakseen, mutta\npaimentolaisvaisto sai muut viettämään yönsä suuren hallin ympäri\nkulkevalla leveällä divaanilla, koska se oli kuin ulkona nukkumista\nja sen kautta hauskempaa ja rattoisempaa. Ruhtinaallisen saimme levon.\n\nNoustessamme seuraavana aamuna syömään olimme uusia miehiä. Kaikesta\ntästä vieraanvaraisuudesta ei vaadittu varsinaista maksua. Saimme\nantaa jonkun verran, jos halusimme, mutta meidän ei tarvinnut antaa\nmitään, jos olimme köyhiä tai kitupiikkejä. Köyhät ja avuttomat\nsaavat tulla Palestiinan katolisiin luostareihin yhtä vapaasti kuin\nkuka muu tahansa. Minut on kasvatettu vihamielisyyteen kaikkea\nkatolilaista vastaan ja sen vuoksi on minun toisinaan paljon\nhelpompi keksiä katolilaisten vikoja kuin katolilaisten ansioita.\nMutta on eräs seikka, jota en tahdo syrjäyttää enkä unhottaa:\nsitä rehellistä kiitollisuutta nimittäin, jonka minä ja kaikki\npyhiinvaeltajat olemme velkaa Palestiinan luostari-isille. Heidän\novensa ovat aina avoimet, ja jokainen arvollinen mies on heidän luo\ntervetullut, olipa hän puettu ryysyihin tai purppuraan. Katolilaiset\nluostarit ovat köyhille verraton siunaus. Rahaton pyhiinvaeltaja,\nolipa hän protestantti tai katolilainen, voi matkustaa kautta\nPalestiinan ja näissä rakennuksissa aina saada terveellistä ruokaa\nja puhtaan vuoteen. Parempiosaiset pyhiinvaeltajat usein sortuvat\ntautivuoteille kuumuuden tai maassa vallitsevain kuumeitten\nvaikutuksesta ja luostarit tarjoavat heille silloin suojan. Ilman\nnäitä vieraanvaraisia tyyssijoja olisi matkustus Palestiinassa huvia,\njohon vain voimakkaimmat miehet voisivat antautua. Meidän seurueemme,\npyhiinvaeltajat ja kaikki, on aina mielihyvällä tyhjentävä lasinsa\nPalestiinan luostari-isäin terveydeksi, menestykseksi ja pitkäksi\niäksi.\n\nLepäytyneinä ja virkistyneinä me siis asetuimme jonoon ja jonossa\nkuljimme yli Judean paljaitten vuorien, pitkin kallionharjanteita\nja kautta karujen kurujen, joissa vallitsi iäinen hiljaisuus\nja yksinäisyys. Täältä puuttuivat ne hajanaiset asestetut\npaimenryhmätkin, joita olimme edellisinä päivinä iltapuoleen nähneet\npitkäkarvaisia vuohilaumojaan paimentamassa. Näimme vain kaksi elävää\nolentoa. Ne olivat gaselleja, vienoista silmistään maineessa. Ne\nnäyttivät hyvin nuorilta vohlilta, mutta etäisyyttä ne tuhosivat kuin\npikajuna. En ole koskaan nähnyt eläimen nopeammin kulkevan, ellei\nehkä omain suurten lakeuksiemme antilooppien.\n\nYhdeksän tai kymmenen aikaan aamulla saavuimme Paimenten lakealle\nja seisoimme muureilla ympäröidyssä öljypuistossa, jossa paimenet\nkahdeksantoista vuosisataa takaperin vartioivat laumojaan\nenkelijoukkojen tuodessa heille tiedon, että Vapahtaja oli syntynyt.\nNeljännesmailin päässä oli Judean Betlehem, ja pyhiinvaeltajat\nottivat osan kivimuurista mukaansa ja kiiruhtivat edelleen.\n\nPaimenten lakea on erämaata, irtonaisilla kivillä kivettyä, vailla\nkasvullisuutta, julmassa auringonpaisteessa hehkuen. Vain enkelien\nsoitanto, jonka se kerran kuuli, voisi lumota, sen pensaat ja kukat\njälleen eloon ja palauttaa sen kadonneen kauneuden. Ei mikään vähempi\ntaika kykenisi tätä ihmettä aikaan saamaan.\n\nBetlehemin valtavassa Syntymisen kirkossa, jonka itsepäinen\nPyhä Helena rakennutti tuhatviisisataa vuotta takaperin, meidät\nvietiin maan alle, kovaan kallioon louhittuun luolaan. Tämä oli\n\"seimi\", jossa Kristus syntyi. Permannossa on hopeinen tähti, jonka\nlatinalainen kirjoitus mainitsee tämän seikan. Monen sukupolven\nkuluessa ovat hartaat pyhiinvaeltajat sen suudelmillaan silittäneet.\nRotko oli koristettu siihen tavanmukaiseen epäaistikkaaseen tapaan,\njoka on huomattava kaikissa Palestiinan pyhissä paikoissa. Samoin\nkuin Pyhän haudan kirkossa, samoin esiintyi täälläkin kateutta ja\ntylyyttä. Kreikkalaisten ja latinalaisten kirkkojen papit ja jäsenet\neivät voi kulkea saman käytävän kautta polvistumaan Vapahtajan\nsyntymäpaikalla, vaan niiden on pakko lähestyä ja poistua eri teitä,\nettei syntyisi toraa ja tappelua tällä maailman pyhimmällä paikalla.\n\nMinulla ei ole mitään mietelmiä tämän paikan johdosta, jossa ensi\nkerran maailmassa \"iloista joulua!\" lausuttiin ja josta Santta Klau,\nlapsuuteni ystävä, lähti ensimmäiselle matkalleen ilahuttamaan ja\nyhä vieläkin talviaamuina ilahuttamaan hulmuavan liesitulen piiriä\nmonessa etäisessä maassa. Kosketan kunnioittavin sormin sitä samaista\npaikkaa, jossa Jeesus lapsi lepäsi, mutta minä en ajattele -- mitään.\n\nEtte _voi_ ajatella tässä paikassa sen enempää kuin missään\nmuussakaan paikassa Palestiinassa, jonka luulisi antavan mietteihin\naihetta. Kerjäläiset, raajarikot ja munkit ympäröivät teitä ja saavat\nteidät ajattelemaan vain bakshiishia, kun mieluummin ajattelisitte\njotain muuta, paikan luonteen mukaista.\n\nOlin iloinen, kun pääsin lähtemään, ja iloinen, kun olimme kulkeneet\nniiden luolain läpi, joissa Eusebius kirjoitti ja Hieronymus\npaastosi ja Joosef valmistautui pakenemaan Egyptiin, ja nähneet\nparitoistakymmentä muuta kunnioitettua luolaa, ja tiesin, että nyt\nolimme valmiit. Jeesuksen Syntymisen kirkko on melkein yhtä täyteen\nsullottu erinomaisen pyhiä paikkoja kuin itse Pyhän haudan kirkko.\nOn siinä luolakin, jossa kaksikymmentätuhatta lasta teurastettiin\nHerodeksen käskystä, kun hän yritti murhauttaa Jeesus-lapsen.\n\nKävimme tietysti Maitoluolassa -- siinä Maria jonkun aikaa piili,\nennenkuin pakeni Egyptiin. Luolan seinät olivat mustat, ennenkuin\nhän siihen tuli, mutta kun hän imetti lastaan, putosi permannolle\npisara hänen maitoaan ja se muutti paikalla luolan mustat seinät\nyhtä lumivalkeiksi kuin se itsekin oli. Otimme täältä monta pientä\nkiven sirua, sillä kaikkialla Itämailla tiedetään hyvin, ettei\nhedelmättömän vaimon tarvitse muuta kuin niitä huulillaan koskettaa,\nkun hän paikalla pääsee viastaan. Otimme paljon siruja siinä\nmielessä, että voisimme tuoda onnen eräille tuttaville perheille.\n\nLähdimme iltapäivällä Betlehemistä ja jätimme sen kerjäläislaumat\nja pyhäinjäännöskaupustelijat ja vietettyämme vähän aikaa Raakelin\nhaudalla kiiruhdimme Jerusalemiin niin nopeaan kuin suinkin. En\nkoskaan ole tuntenut itseäni niin iloiseksi taas kotia päästessäni.\nEn koskaan ole nauttinut levosta niinkuin näinä muutamina viimeisinä\ntunteina. Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Betlehemiin oli\nlyhyt, mutta se oli väsyttävä. Semmoista kärventävää kuumuutta,\npainostavaa autiutta ja semmoista kaameata karuutta ei varmaankaan\nvoi olla missään muualla maailmassa. Ja _semmoista_ väsymystä!\n\nYksinkertaisinkin ymmärrys varoittaa minua, että minun pitäisi\nkirjoittaa tuo tavanmukainen mieluisa vale ja sanoa, että minä\nvastahakoisesti irtauduin jokaisesta tunnetusta Palestiinan\npaikasta. Niin sanoo jokainen, mutta minä hiljaisuudessa epäilen\njokaisen sanoja, joka sen sanoo. Voisin vannoa hirmuisen valan,\netten ole kuullut ainoankaan neljästäkymmenestä pyhiinvaeltajastamme\nkertaakaan lausuneen mitään semmoista, ja he ovat yhtä hyviä\nihmisiä ja yhtä vilpittömästi hartaita kuin kukaan, joka on käynyt\ntäällä ennen. Kotiin tultuaan he kylläkin pian sanovat sen, ja\nmiks'eivät sanoisikin? Heillä ei ole halua nousta sotaan kaikkia\nmaailman Lamartineja ja Grimesejä vastaan. Ei olisi järjenmukaista,\nettä kukaan olisi vastahakoinen luopumaan paikoista, joissa\ntungeskelevat kerjäläis- ja kaupustelijalaumat melkein puristavat\nhengen matkamiehestä, riippuen roikkina hänen hihoistaan ja\ntakinliepeistään ja kirkuen ja huutaen hänen korviinsa ja raadellen\nhänen näköään kauheilla mätähaavoillaan ja epämuodostumillaan, joita\nhe näyttelevät. _Iloinen_ sitä on, kun pääsee lähtemään. Olen kuullut\nhäpeämättömäin ihmisten kiittävän onneaan, kun pääsivät pois rouvain\niltamasta, joissa nuoret suloiset neidot parvittain kiusasivat heitä\nostamaan. Muuttakaa nämä sulottaret tummiksi akoiksi ja repaleisiksi\nvilli-ihmisiksi ja pankaa heidän pyöristettyjen muotojensa sijaan\nkuihtuneet mukuraiset känttyrät ja pehmeitten kätten sijaan arpiset\nrumat epämuodostumat ja ajatelkaa heidän äänensä vakuuttelevan\nmusiikin sijasta vihatun kielen soraäänistä rääkynää ja katsokaamme\n_sitten_, kuinka paljon vastahakoista viivyttelyä lähdön hetkellä\nteistä saisi puristetuksi. Ei, onhan somaa sanoa, että olitte\nvastahakoinen, ja jättää toisiin aikoihin ne syvät ajatukset, jotka\naivoissanne \"taistelivat sanoja löytääkseen.\" Mutta totuus on, että\nte ette ollut vastahakoinen ja että huomasitte mahdottomaksi ajatella\nensinkään -- vaikka myöntää täytyy, ettei pidetä arvon mukaisena\nsanoa sitä eikä runollisenakaan.\n\nPyhillä paikoilla me emme ajattele; me ajattelemme jälkeenpäin\nvuoteessamme, kun päivän häikäisevä polte, melu ja elämä ovat\nhälvenneet, ja vasta mielikuvituksessamme lähdemme yksin menneisyyden\nmuistopaikoille ja herätämme uudelleen eloon muinaisaikain haamut.\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\nLähtö Jerusalemista -- Simson -- Saaronin lakeus -- Joppe -- Simson\nnahkurin talo -- Pitkä pyhiinvaellus päättynyt -- Palestiinan\nmaisemain luonne -- Kirous.\n\n\nKävimme Jerusalemin ympäristössä kaikilla niillä pyhillä paikoilla,\njotka olivat jääneet näkemättä, ennenkuin matkustimme Jordanille,\nja sitten me kello kolmen aikaan iltapäivällä asetuimme jonoon ja\nmarssimme ulos komeasta Damaskon portista ja Jerusalemin portit\nsulkeutuivat meille ainaiseksi. Pysähdyimme etäisen mäen laella,\nloimme vielä viimeisen silmäyksen tuohon ikäarvoiseen kaupunkiin,\njoka oli ollut meille niin hyvä koti, ja lopullisesti hyvästelimme\nsen.\n\nNelisen tuntia kulki matkamme yhtämittaa alamäkeä. Kuljimme kapeaa\npolkua, joka kulki vuoristo-uomain poikki, ja missä vain voimme,\nväistimme pitkiä kuormattuja kameeli- ja aasijonoja, ja missä emme\nvoineet, siellä meidän täytyi kestää se kurjuus, että ohi kulkeva\nkuormasto ruhjoi meidät mäskiksi äkkijyrkkiin kallioseinämiin tai\nvei nahkan sääristämme. Jack joutui satimeen pari kolme kertaa, Dan\nja Moult yhtä usein. Yksi hevosista kompastui pahoin livettävillä\nkallioilla ja muitten oli vähällä käydä samoin. Kun tämä tie\nkuitenkin oli yhtä hyvä kuin Palestiinan kaikki muutkin tiet, ehkäpä\nparhainkin, niin ei ollut syytä valittaa.\n\nJoskus tapasimme rotkoissa reheviä viikuna-, aprikoosi- ja\ngranaattilehtoja ja muuta senkaltaista, mutta useammin maisema oli\nrosoista, kallioista, vuorista, kolkkoa ja ilman vihannuutta. Siellä\ntäällä oli torneja korkealla rinteillä, jotka näyttivät kerrassaan\npääsemättömiltä. Tämä rakennusmain on yhtä vanha kuin Palestiina\nitsekin, se kun muinaisaikoina tarjosi paremman turvan vihollisia\nvastaan.\n\nKuljimme sen puron poikki, josta Daavid sai sen kiven, jolla hän\ntappoi Goljatin, ja epäilemättä oli siinä silmäimme edessä ihka\nsamainen kenttäkin, jolla tuo kuulu tappelu tapeltiin. Kuljimme\nmaalauksellisten vanhain goottilaisten raunioiden ohi, joiden\nkivipermannoita monen urhean ristiretkeläisten kannukselliset\nkantapäät olivat soinnutelleet, ja ratsastimme seudun läpi, jonka\nasukkaita Simson oli, kuten meille kerrottiin.\n\nViivyimme koko yön Ramlehin luostarin kunnon munkkien luona ja\nhuomeneksella nousimme satulaan ja ajoimme täyttä laukkaa suuren osan\nluostarin ja Jaffan eli Joppen välimatkasta, sillä tasanko oli lakea\nkuin lattia ja kivetön ja tämä sitä paitsi oli viimeinen taipaleemme\nPyhässä maassa. Näiden parin kolmen tunnin kuluttua saisimme me ja\nuupuneet hevoset levätä ja nukkua niin kauan kuin mielemme teki. Tämä\noli se lakeus, josta Joosua puhui sanoessaan \"aurinko, seiso alallasi\nGibeonilla ja sinä kuu Ajalonin laaksossa\". Kun aloimme lähestyä\nJaffaa, kannustivat kumppanit hevosiaan ja siitä tuli oikein kiihkeä\nkilparatsastus -- jommoista virkistävää huvitusta meillä ei ollut\nollut, siitä kuin Azoreilla ratsastimme aaseilla kilpaa.\n\nSaavuimme vihdoin siihen jaloon oranssilehtoon, johon Jaffan\nitämainen kaupunki on hautaantunut. Kuljimme muurin poikki ja\nratsastimme jälleen pitkin kapeita katuja ja eläväin ryysyparvien\nkeskiste ja näimme muitakin näkyjä ja koimme muitakin kokemuksia,\njotka jo kauan olivat olleet meille tuttuja. Laskeusimme satulasta\nviimeisen kerran, ja ulkona redillä näimme ankkurissa laivamme!\nPistän tähän huutomerkin, sillä me _tunsimme_ huutomerkin nähdessämme\nlaivan. Pitkä pyhiinvaellus oli päättynyt ja syystä tai toisesta\ntaisimmekin olla siitä hyvillämme.\n\n(Kuvaus Jaffasta luettakoon matkaoppaasta.) Simon nahkuri eli täällä\nennen muinoin. Kävimme hänen talossaan. Kaikki pyhiinvaeltajat\nkäyvät Simon nahkurin talossa. Jaffasta Joonas lähti matkaan,\nkun hän sai käskyn lähteä Niiniveä vastaan profeteeraamaan, ja\nepäilemättä valaskala jossain tämän kaupungin läheisyydessä ylenantoi\nhänet huomatessaan, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Joonas oli\ntottelematon, nurkuva ja moitiskeleva luonteeltaan, jonka vuoksi\nhänestä tuskin kannattaa vakavasti puhua. Ne parrut, joita käytettiin\nSalomon temppeliin, tuotiin Jaffaan lautoissa, ja se kapea särkän\naukko, josta ne tuotiin rantaan, ei ole tuumaakaan leveämpi eikä\nhiventäkään vähemmän vaarallinen laivakululle kuin se oli silloin.\nNiin uneliasta on Palestiinan ainoan hyvän sataman väestö ollut\nnyt ja aina. Jaffalla on historia ja levoton historia. Turha on\nsitä etsiä tästä kirjasta. Jos lukija suvaitsee poiketa kiertävään\nkirjastoon ja mainita minun nimeni, annetaan hänelle kirjoja, joista\nhän voi Jaffasta lukea mitä täydellisimmät selostukset.\n\nNäin päättyy pyhiinvaellus. Meidän olisi syytä olla hyvillämme siitä,\nettemme lähteneet sille saadaksemme silmäinherkuksi viehättäviä\nluonnon nähtävyyksiä, sillä se olisi meille tuottanut pettymyksiä --\nainakin tähän vuodenaikaan. Teoksessa \"Elämää Pyhässä maassa\" eräs\nkirjoittaja huomauttaa:\n\n    \"Vaikka suuri osa Pyhää maata näyttäneekin yksitoikkoiselta ja\n    luotaan torjuvalta ihmisille, jotka ovat tottuneet oman maamme\n    kukkain melkein yhtämittaiseen vihannuuteen, runsaihin jokiin ja\n    vaihtelevaan pintaan, on meidän muistettava, että se epäilemättä\n    näytti aivan toisenlaiselta israelilaisista heidän neljäkymmentä\n    vuotta uupuneina erämaassa kierrettyään.\"\n\nMinkä me kaikki empimättä myönnämme. Mutta se todella _on_\n\"yksitoikkoinen ja luotaan torjuva maa\", eikä ole riittävää syytä\nsitä toisin kuvata.\n\nKaikista kolkkojen maisemain maista, mitä maailmassa on, kuuluu\nluullakseni Palestiinalle ensi sija. Mäet ovat paljaat, väriltään\nelottomat, muodoltaan epäkauniit. Laaksot ovat rumia erämaita, joita\npaartaa heikko, surkean ja voimattoman näköinen kasvullisuus. Kuollut\nmeri ja Galilean meri nukkuvat laajain kukkula- ja tasankoalain\nkeskellä, joilla silmää ei viihdytä ainoakaan miellyttävä väri,\nainoakaan huomiota herättävä esine, ei ainoakaan vieno maisemakuva,\njoka uinuisi purppuraharsoissa tai olisi pilvenvarjojen kirjailema.\nUlkopiirrekin on kova, joka sävy terävä, perspektiivi puuttuu,\netäisyys ei täällä tuota mitään viehätystä. Se on toivoton, ikävä,\nmieltä masentava maa.\n\nPienet kaistaleet ja kolkat siitä mahtavat kuitenkin olla sangen\nkauniit kevään täydessä vehmaudessa ja sitä kauniimmat, kun niiden\nympärillä joka puolella on niin vaikuttavana vastakohtana kauas\nulottuva autio elottomuus. Tahtoisin nähdä keväiseen aikaan Jordanin\npartaat ja Sikemin, Esdraelonin, Ajalonin ja Galilean reunat -- mutta\nsilloinkin nämä laikat näyttäisivät vain leikkipuutarhoilta, joita on\nylenmäärin pitkin välimatkoin asetettu rannattoman karuuden autiuteen.\n\nPalestiina on verhoutunut säkkikankaaseen ja tuhkaan. Sen yllä vaanii\nkirouksen lumous, joka on kuihduttanut sen kentät ja kahlehtinut sen\ntoimeliaisuuden. Siinä missä kerran kohosivat Sodoman ja Gomorran\nkatot ja tornit, peittää nykyään lakeutta tuo hymytön meri, jonka\nkatkerassa vedessä ei mikään elävä olento tule toimeen -- jonka\naallottoman pinnan päällä kärventävä ilma lepää liikkumattomana ja\nkuolleena -- jonka rannoilla ei kasva muuta kuin rikkaruohoja ja\nhajallisia ruokopehkuja ja tuota petollista hedelmää, joka lupaa\nvirkistystä halkeileville huulille, mutta koskettaessa muuttuu\ntuhkaksi. Nasaret on hävinnyt ja sillä Jordanin kaalamolla, jonka\npoikki Israelin joukot ilolauluin kulkivat Luvattuun maahan, tapaa\nnykyään vain erämaan omituisten beduiinien likaisen leirin. Kirottu\nJeriko on nykyään sortuvana rauniona, aivan samanlaisena, joksi sen\nJoosuan ihmetyö jätti enemmän kuin kolmetuhatta vuotta takaperin.\nBetlehemillä ja Betanialla ei köyhyydessään eikä alennuksessaan\nole nykyään mitään, joka muistuttelisi niiden kerran tunteneen\nVapahtajan läsnäolon korkean kunnian. Se pyhä paikka, jossa paimenet\nyöllä vartioivat laumojansa ja missä enkelit lauloivat \"maassa\nrauha, ihmisille hyvä tahto\", ei tunne ainoankaan elävän olennon\nläsnäoloa eikä sillä ole ainoankaan silmälle mieluisan piirteen\nsiunausta. Kuuluisa Jerusalem itsekin, historian suurin nimi, on\nmenettänyt kaiken entisen suuruutensa ja on muuttumassa köyhälistön\nkyläksi. Siellä ei enää ole Salomon rikkauksia, jotka herättäisivät\nvierailevain itämaisten kuningattarien ihailua. Ihmeteltävä temppeli,\nIsraelin ylpeys ja kunnia, on mennyt ja ottomaaninen puolikuu\non kohotettu sille paikalle, johon tuona maailman aikakirjain\nmuistettavimpana päivänä pyhä risti pystytettiin. Kuulu Galilean\nmeri, jolla Roomalla ennen oli laivastoita ja jolla Vapahtajan\nopetuslapset purjehtivat haaksilla, on jo kauan ollut sekä sodan\nettä kaupan miesten hylkäämä ja sen rannat ovat vaikenevaa erämaata.\nKapernaum on muodoton raunio, Magdala arabialaisten kerjäläisten\nkoti, Betsaida ja Korasin ovat hävinneet maan pinnalta ja niitä\nympäröivät autiot paikat, joissa tuhannet ihmiset kerran kuulivat\nVapahtajan puhetta ja söivät ihmeleipää, nukkuvat yksinäisyydessä,\njota vain petolinnut ja kiertelevät ketut häiritsevät.\n\nPalestiina on erämaata ja sulotonta. Ja kuinka se muuta olisikaan?\nVoiko Jumaluuden kirous kaunistaa maata?\n\nPalestiina ei enää ole tätä meidän työpäivän maailmaamme. Se on\npyhitetty runoudelle ja muistotiedolle -- se on unelmain maa.\n\n\n\n\nXXVI LUKU.\n\nIlomme ollessamme jälleen merellä -- \"Koti\" huviretkilaivassa --\nPuristamme laivan kättä -- Jackin puku -- Hänen isänsä jäähyväisneuvo\n-- Lähestymme Egyptiä -- Maihin Aleksandriassa -- Aasian ansaittu\nkiittely -- Amerikan hävinneitten heimojen hyökkäys -- Kuulun \"Jaffan\nsiirtokunnan\" loppu -- Kairo -- Shepherdin hotelli verrattuna\nerääseen amerikkalaiseen hotelliin -- Lähtöhommissa pyramideille.\n\n\nMaksoipa kuningaskunnan olla jälleen merellä. Tuntui huojennukselta,\nkun jälleen sai heittää kaikki huolet -- kaikki kysymykset, minne\nlähdettäisiin, kauanko viivyttäisiin, kannattaisiko siellä käydä,\nkaikki huolet hevosten kunnosta, kaikki sen tapaiset kysymykset kuin\n\"pääsemmekö _koskaan_ veden luo?\", \"saammeko _koskaan_ aamiaista?\"\n\"Ferguson, kuinka monta miljoonaa mailia täytyy meidän _vielä_\nlaahustaa tämän kärventävän auringon alla, ennenkuin teemme leirin?\"\nHuojentavaa oli heittää kauas kaikki nämä kiduttavat pikku huolet\n-- teräsköysiä ne olivat ja jokainen kiristäen omalla erikoisella\ntavallaan -- ja tuntea sitä hetkellistä tyytyväisyyttä, joka lähtee\nkaiken huolen ja edesvastuuntunteen karkoittamisesta. Emme katselleet\nkompassia, emme välittäneet nyt siitä, mihin laiva meni, kunhan\nvain katosi maa näkyvistä niin sukkelaan kuin suinkin. Kun jälleen\nlähden matkalle, valitsen huviretkilaivan. Emme millään rahalla olisi\nvieraassa laivassa ja tuntemattomien kasvojen kesken voineet ostaa\nsitä täydellistä tyytyväisyyttä ja _koto_-tunnetta, jonka tunsimme\njälleen astuessamme \"Quaker Cityyn\" -- _meidän omaan laivaamme_ --\ntämän uuvuttavan pyhiinvaelluksen jälkeen. Aina olemme tunteneet\njotain erikoista siihen palatessamme, jotain, jota emme olisi\nhalunneet mistään hinnasta luovuttaa pois.\n\nRiisuimme päältämme siniset villapaitamme, kannuksemme ja raskaat\nsaappaamme, verenhimoiset revolverimme ja kauriinnahkalla\nvahvistetut ratsuhousumme, ajatimme partamme ja esiinnyimme jälleen\nkristillisissä vaatteissa. Kaikki muut paitsi Jack, joka vaihtoi\nkaikkia muita vaatekappaleita paitsi matkahousujaan. Ne vielä\nsäilyttivät ehoina laajat säämiskäiset istuinvahvistuksensa ja\nyhdessä lyhyen jakun ja hänen pitkäin ohuitten sääriensä kanssa ne\nsuuressa määrin kohensivat hänen maalauksellisuuttaan, kun hän seisoi\nkorkealla keulakanssilla ja kaiteen yli katseli merta. Tämmöisinä\nhetkinä muistin hänen isänsä viimeiset lähtövaroitukset. Hän oli\nsanonut:\n\n\"Jussi, poikani, lähdet nyt loistavaan seuraan, herrain ja naisten\nseuraan, jotka ovat hienostuneet ja valistuneet ja täydelleen\nperehtyneet hyväin seurapiirien tottumuksiin ja tapoihin. Kuuntele\nheidän keskusteluaan, tutki heidän tapojaan ja opi. Ole kohtelias\nja avulias kaikkia kohtaan, äläkä moiti kenenkään mielipiteitä,\npuutteita tai ennakkoluuloja. Koeta saavuttaa kaikkien nuorien\nmatkustajatoveriesi oikeutettu arvonanto, vaikk'et saavuttaisikaan\nheidän ystävällistä suosiotaan. Ja Jack -- älä eläissäsi koskaan\nrohkene esiintyä julkisesti laivan kannella kauniilla säällä puvussa,\njoka ei sopisi äitisi vierashuoneeseen!\"\n\nOlisipa siitä melkein maksanut vaikka mitä, jos tämän toivehikkaan\nnuorukaisen isä olisi voinut joskus ilmestyä laivaan ja nähdä hänen\nseisovan korkealla etukeulassa merimiesnuttuineen, tupsullisine\npunaisine fessineen, säämiskäpaikkoineen ja kaikkineen --\nrauhallisena katsellen merta -- mitä valikoiduimpana nähtävyytenä\nvaikka kenen vierashuoneessa.\n\nMiellyttävän matkan ja hyvän levon jälkeen lähestyimme Egyptiä\nja näimme kaikkein vienoimmasta auringonlaskusta Aleksandrian\nkirkkojen ja minareettien kohoavan taivaanrannalle. Heti kun ankkuri\noli pohjassa, otimme Jack ja minä veneen ja lähdimme maalle. Oli\nyö ja muut matkustajat mieluummin jäivät laivaan, lähteäkseen\nvasta aamiaisen jälkeen vanhaan Egyptiin. Juuri niin he tekivät\nKonstantinopolissakin. Uudet maat herättivät heissä mitä vilkkainta\nmielenkiintoa, mutta heidän koulupoika-malttamattomuutensa oli\nkulunut pois ja he olivat oppineet, että oli viisainta ottaa asiat\nrauhalliselta kannalta ja matkustaa mukavasti -- eivät nuo vanhat\nmaat yöllä minnekään mene, ovat ne paikallaan vielä aamiaisenkin\njälkeen.\n\nSatamalaiturille päästyämme oli siellä kokonainen sotajoukko\negyptiläisiä poikia aaseineen, jotka eivät olleet heitä suuremmat,\nmatkustajia odottamassa -- aasit kun toimittavat Egyptissä omnibusin\nvirkaa. Olisimme mieluummin kävelleet, mutta emme saaneetkaan olla\njuuri niinkuin itse tahdoimme. Poikia tunkeili ympärillämme huutaen\nja kiskoen aasejaan tiellemme poikkipuolin, minne vain käännyimme. He\nolivat hyväluontoisia veitikoita ja niin olivat aasitkin. Nousimme\nselkään ja pojat juoksivat perässä ja pakottivat aasit hurjaan\nlaukkaan, juuri samoin kuin Damaskossakin. Luullakseni ratsastan\nmieluummin aasilla kuin millään muulla eläimellä, mitä on koko\nmaailmassa. Se kävelee reippaasti, ei ole ylpeä, on hyväoppinen,\nvaikka itsepäinen. Ei piru itsekään voisi sitä säikäyttää, ja se on\nkäytännöllinen -- kovin käytännöllinen. Kun ratsastaminen väsyttää,\nniin voitte laskea jalkanne maahan ja antaa sen juosta pois altanne.\n\nLöysimme hotellin ja tilasimme huoneet ja suureksi mielihyväksemme\nkuulimme, että Walesin prinssi oli joskus asunut siinä. Se oli\nkaikkialle kirjoitettu. Sen jälkeen ei siinä ole muita prinssejä\nasunut, kunnes Jack ja minä tulimme. Kävimme sitten kaupungilla\nja näimme valtavia liiketaloja ja leveitä kauniita katuja, kaikki\nkaasuliekeillä kirkkaasti valaistuina. Yöllä se oli jonkinlainen\nPariisin muisto.\n\nAamulla tulivat Amerikan kadotetut heimot maalle ja täyttivät\nhotellit ja anastivat kaikki aasit ja vaunut, mitä oli tarjolla.\nHe ajoivat maalauksellisena saattona Amerikan konsulin luo,\nkävivät suurissa puistoissa, Kleopatran neulalla, Pompeijuksen\npatsaalla, Egyptin varakuninkaan palatsilla, Niilillä, uhkeissa\ntaatelipalmulehdoissa. Eräällä piintyneimmällä muistoesineiden\nkokoojalla oli kerallaan vasaransa ja hän koetti murtaa palan\npystyssä seisovasta neulasta, mutta ei voinut; sitten hän koetti\nmurtaa kaatuneesta, mutta siitäkään ei tullut mitään. Sitten hän\neräältä muurarilta lainasi suuren moukarin, mutta ei sittenkään\nsaanut mitään irti lähtemään. Hän kävi nyt Pompeijuksen patsaan\nkimppuun, mutta sekin uhmasi hänen yrityksensä. Suuren monoliitin\nympärillä oli joka puolella hajallaan jalokasvoisia sfinksejä,\njotka oli kaikki veistetty Egyptin graniitista, sinisen teräksen\nkovuisesta, ja joiden sulaviin muotoihin ei viiden vuosituhannen\nriuduttava voima ollut jälkeä jättänyt. Muistoesineiden kokooja\ntakoi näitä kaikkia itsepintaisesti ja vuodatti työssään runsaat\nhikikarpalot. Yhtä hyvin hän olisi voinut ruveta kuuta pirstomaan. Ne\nkatselivat häntä rauhallisesti ja hymyilivät sitä ylevää hymyä, jota\nolivat niin kauan hymyilleet ja joka näytti sanovan: \"Nakuta, nakuta,\nhyönteisraukka, ei meitä ole luotu pelkäämään sinun kaltaistasi.\nKahdenkymmenen hitaasti laahustavan vuosisadan kuluessa me olemme\nnähneet enemmän sinun kaltaisiasi kuin on hiekkajyväsiä jalkaisi\nalla. Ovatko ne jättäneet meihin tahraa?\"\n\nMutta minä unohdan Jaffan siirtolaiset. Jaffassa olimme ottaneet\nlaivaan nelisenkymmentä sangen kuulun yhteiskunnan jäsentä. Niitä\noli mies- ja naispuolisia, sylilapsia, nuoria poikia ja tyttöjä,\nnuoria aviopuolisoita ja joitakuita, jotka olivat jo elämän kukkeuden\ntuolla puolella. Tarkoitan \"Adamsin Jaffan siirtokuntaa\". Toisia oli\nlähtenyt jo ennen. Jätimme Jaffaan herra Adamsin ja hänen vaimonsa\nja viisitoista onnetonta, joilla ei ollut rahoja ja jotka eivät\nedes tienne, kunne kääntyä, minne mennä. Niin meille vakuutettiin.\nMeidän neljäkymmentä oli kylläkin kurjassa kunnossa ja koko matkan\nhe makasivat laivan kansilla merikipeinä, ja matka näyttikin\nlisäävän sen, mitä heidän kurjuudestaan vielä puuttui. Yksi tai\nkaksi nuorta miestä pysyi kuitenkin pystyssä ja heitä hellittämättä\nahdistelemalla saimme heistä tiirikoitua hieman tietoja. He kertoivat\nne vastahakoisesti ja kovin katkonaisina paloina, sillä jouduttuaan\nprofeettansa häpeällisen humpuukin uhreiksi he tunsivat itsensä kovin\nnöyryytetyiksi ja onnettomiksi. Ihmiset eivät semmoisessa tilassa ole\ntaipuvaisia puheliaisuuteen.\n\nSiirtokunta oli täydellinen \"fiasko\". Olen jo sanonut, että\nsemmoiset, jotka saattoivat päästä pois, myös lähtivät. Niitä lähti\ntuon tuostakin. Profeetta Adams -- hän oli alkuaan ollut näyttelijä,\nsitten paljon muuta, ja lopulta mormoni ja lähetyssaarnaaja ja aina\nseikkailija -- jää Jaffaan sen kourallisen keralla, mitä hänellä\nvielä on surullisia alamaisia. Ne neljäkymmentä, jotka olimme\nmukaamme ottaneet, olivat enimmäkseen aivan varattomia, vaikk'eivät\nkuitenkaan kaikki. He halusivat päästä Egyptiin. Miten heidän sitten\nkävisi, sitä he eivät tienneet eivätkä luultavasti välittäneetkään\nsiitä -- kunhan vain pääsivät pois vihatusta Jaffasta. Suurta\ntoivomisen varaa heillä ei enää ollut. Bostonista peräisin olleet\ntuntemattomat henkilöt olivat sanomalehtien välityksellä pyytäneet\nJaffan siirtolaisille yleisön apua ja mainitussa kaupungissa oli\navattu toimisto rahoja vastaanottamaan, mutta kaikkiaan niitä oli\nkertynyt vain yksi dollari. Egyptissä oleva pääkonsulimme näytti\nminulle sanomalehtiuutisen, jossa tämä kerrottiin, samoin kuin sekin,\nettä keräys oli keskeytetty ja toimisto suljettu. Ilmeisestikään ei\nkäytännöllinen Uusi Englanti ollut ensinkään pahoillaan, kun pääsi\nerilleen tämmöisistä haaveilijoista, eikä sillä ollut vähääkään halua\nhellittää kukkaronsa nauhoja auttaakseen heitä palaamaan. Onnettomain\nsiirtolaisten mielestä oli kuitenkin parempi päästä edes Egyptiin,\nvaikk'ei näyttänytkään olevan toiveita päästä sieltä matkaa jatkamaan.\n\nNäissä oloissa he siis Aleksandriassa lähtivät maihin laivastamme.\nEräs matkustajistamme kysyi pääkonsulilta, paljonko maksaisi lähettää\nnämä ihmiset Liverpoolin kautta kotiaan Maineen, ja hän sanoi, että\ntuhat viisisataa dollaria riittäisi. Mr B. antoi hänelle shekin tälle\nsummalle ja Jaffan siirtolaisten huolet siihen päättyivät.\n\nAleksandria oli liiaksi eurooppalaisen kaupungin kaltainen\ntarjotakseen uutuuden viehätystä, jonka vuoksi pian väsyimme\nsiihen. Nousimme junaan ja saavuimme tänne vanhaan Kairoon, joka\n_on_ itämaalainen kaupunki, vieläpä täydellisintä mallia. Vähänpä\nsiellä olisi, joka ilkkuisi matkailijan erehdystä, vaikkapa hän\nalkaisi kuvitella olevansa sydän-Arabiassa. Juhlallisia kameeleja\nja dromedaareja, tummia egyptiläisiä ja samoin turkkilaisia ja\nmustia etiooppialaisia turbaaneineen, kirjovöineen ja muotorehevine\nitämaalaisine pukuineen, joista kaikki mahdolliset kirkkaat värit\nja vivahdukset loistavat, näitä -- näkee joka puolella tunkeilevan\nkapeilla kaduilla ja basaarin kennokopeissa. Asumme Shepherdin\nhotellissa, joka on kehnoin, mitä on maan päällä, lukuun ottamatta\nerästä, jossa kerran majailin amerikkalaisessa pikkukaupungissa.\nHauska on nyt lukea muistikirjastani tuo kynäpiirros ja tietää, että\nvielä suoriutuisin Shepherdin hotellistakin, koska olin majaillut\naivan samanlaisessa Amerikassakin ja säilynyt:\n\n    Asuin Bentonin hotellissa. Sen tapoja oli olla hyvä hotelli,\n    mutta sehän ei todista mitään -- olihan minunkin tapojani olla\n    hyvä poika. Molemmat olemme viime vuosina luisuneet alaspäin.\n    Benton ei ole hyvä hotelli. Bentonilta puuttuu sangen paljon\n    ollakseen hyvä hotelli.\n\n    Oli jo sangen myöhä, yösydän, kun tulimme sinne, ja sanoin\n    konttoristille tarvitsevani hyvän valaistuksen, koska aioin\n    vielä lukea tunnin tai pari. Kun tulin N:o 15:een vahtimestarin\n    keralla (kuljimme hämärän hallin kautta, jonka vanhat matot\n    olivat aivan haalistuneet ja monesta kohden puhki kuluneet ja\n    paikatut vanhoilla öljykankaan kappaleilla -- hallin, joka notkui\n    jalkain alla ja kaameasti rääkäisi joka askelella) sytytti\n    hän kynttilän -- kahden tuuman mittaisen likaisen, surkean,\n    kalvetustautisen talikynttilän, joka paloi sinisellä liekillä ja\n    pihahteli ja lannistui kokonaan ja sammui. Vahtimestari sytytti\n    sen uudelleen ja minä kysyin, siinäkö kaikki valaistus, mitä\n    konttoristi lähetti. Hän vastasi: \"Eihän toki, tässä minulla on\n    toinen\", ja hän otti esiin toiset kaksi tuumaa talikynttilää.\n    Minä sanoin: \"Sytyttäkää molemmat -- toisenkin pitää palaa, että\n    näkee toisen\". Hän teki niin, mutta tulos oli vielä pimeyttäkin\n    kolkompi. Hän oli rattoisa, käsityskykyinen veitikka. Hän sanoi\n    lähtevänsä \"jonnekin\" varastamaan lampun. Minä kaikin tavoin\n    vahvistin häntä tässä rikollisessa aikomuksessa. Kuulin hotellin\n    isännän kymmenen minuuttia myöhemmin hyökkäävän hänen perässään\n    halliin.\n\n    \"Minne viette tuota lamppua?\"\n\n    \"Viisitoista on pyytänyt sitä, hyvä herra.\"\n\n    \"Viisitoista! onhan hän saanut kahdenkertaiset kynttilät --\n    aikooko hän panna toimeen ilotulituksen? -- puuhaako hän\n    soihtukulkua? -- mitä _ihmettä_ hän tuumaa?\"\n\n    \"Hän ei tykkää kynttilöistä -- tahtoo lampun.\"\n\n    \"Mitä riivattua hän -- onko maailmassa mokomaa kuultu? Mitä\n    kehnoa hän tekee sillä lampulla?\"\n\n    \"Well, tahtoo vain lukea -- niin hän sanoo.\"\n\n    \"Tahtoo lukea, vai tahtoo? -- eikö hänelle riitä tuhannen\n    kynttilää, pitääkö se välttämättä olla lamppu! -- tekisi mieleni\n    tietää, mitä pirua se mokoma lampulla tekee? Vie hänelle vielä\n    yksi kynttilä, ja ellei hän sitten -- --\"\n\n    \"Mutta hän tahtoo lampun -- sanoo, että hän polttaa tämän kirotun\n    vanhan hökkelin, ellei saa lamppua!\" (huomautus, jota en koskaan\n    lausunut).\n\n    \"Tahtoisinpa nähdä hänen tekevän sen. No ota se -- mutta minä\n    vannon, että nyt minun malttini loppuu -- ja koeta saada\n    selville, mihin herran nimessä hän _tarvitsee_ tuota lamppua.\"\n\n    Ja hän lähti pois ja ärhenteli itsekseen ja aina vain ihmetteli\n    N:o 15:n käsittämätöntä käytöstä. Lamppu oli hyvä, mutta se\n    paljasti muutamia ikäviä asioita -- vuoteen, joka oli jossain\n    huone-erämaan esikaupungissa -- vuoteen, jossa oli mäkiä ja\n    laaksoja, ja jossa piti sovittaa ruumiinsa siihen painalmukseen,\n    jonka viimeinen nukkuja oli siihen jättänyt, ennenkuin siinä\n    saattoi mukavasti nukkua; maton, joka oli nähnyt parempia päiviä;\n    alakuloisen näköisen pesutelineen, joka oli jossain etäisessä\n    nurkassa, ja sillä raihnaisen vesikannun, joka suri lohjennutta\n    nokkaansa; peilin, joka oli keskeltä halki, joka leuan kohdalta\n    katkaisi pään ja sai katsojan näyttämään kamalalta puolivalmiilta\n    hirviöltä; ja seinäpaperit, jotka roikkuivat repaleina joka\n    puolella.\n\n    Minä huokasin ja sanoin: \"Tämä on sangen kaunista; ja nyt, ettekö\n    luule, että voisitte hankkia minulle jotain luettavaa?\"\n\n    Vahtimestari sanoi: \"Ah, varmaan; ukolla on kuormittain kirjoja.\"\n    Ja hän katosi, ennenkuin edes ennätin sanoa, minkälaista\n    kirjallisuutta mieluimmin halusin. Siitä huolimatta hänen\n    kasvonsa ilmaisivat mitä täydellisintä luottamusta, että hän\n    mitä parhaalla menestyksellä kykenisi toimittamaan asian. Ukko\n    hyökkäsi taas hänen kimppuunsa.\n\n    \"Mitä sinä aiot tehdä tuolla kirjakasalla?\"\n\n    \"Viisitoista tarvitsee, herra.\"\n\n    \"Viisitoista, vai viisitoista? Pian kai hänellä pitää olla\n    lämmityspannu -- ja sitten sairaanhoitaja! Vie hänelle kaikki,\n    mitä tässä talossa on -- vie ylivahtimestari -- vie pakaasivaunu\n    -- vie kamaripiika! Onko herran nimessä mokomaa nähty? Mihin hän\n    sanoi tarvitsevansa noita kirjoja?\"\n\n    \"Tahtoo niitä lukeakseen, arvatenkin; ei hän luultavasti niitä\n    syödäkseenkään tarvitse, minun luullakseni.\"\n\n    \"Tahtoo niitä lukeakseen -- tahtoo lukeakseen tähän aikaan yöstä,\n    hulluko hän on! Niin, mutta hän ei voi saada niitä.\"\n\n    \"Mutta hän sanoo, että hänen täytyy saada ne. Hän sanoo, että\n    hän lähtee ja penkoo ja kääntää talon mullin mallin -- niin,\n    ei ole takeita mitä hän tekee, ellei hän saa niitä, sillä hän\n    on humalassa ja hurjistelee, raivoo, eikä mikään muu saa häntä\n    rauhoittumaan kuin nuo kirotut kirjat.\" (Minä en suinkaan ollut\n    uhkaillut enkä ollut siinä tilassa kuin vahtimestari kertoi.)\n\n    \"Vai niin vai. Mutta minä aionkin olla paikalla, kun hän rupeaa\n    penkomaan ja kääntämään mullin mallin, ja heti kun hän rupeaa\n    penkomaan, niin minä mullistan hänet akkunasta ulos mäelle.\" Ja\n    vanha herra meni matkoihinsa toruen itsekseen kuten ennenkin.\n\n    Vahtimestarin neroa täytyi kerrassaan ihmetellä. Hän laski\n    sylillisen kirjoja vuoteelle ja sanoi \"hyvää yötä\" niin\n    tyytyväisenä, ikäänkuin hän olisi tarkalleen tiennyt, että nämä\n    kirjat juuri olivat niitä, joita halusin lukeakseni. Eikä syyttä.\n    Hänen valikoimansa käsitti luvallisen kirjallisuuden kaikki\n    alat. Siinä, oli pastori t:ri Cummingsin \"Viimeinen tuomio\"\n    -- teologiaa, \"Missourin valtion korjattu perustuslaki\" --\n    lakitiedettä, \"Täydellinen hevoslääkäri\", lääketiedettä, Victor\n    Hugon \"Meren ahertajat\", proosakaunokirjallisuutta, \"William\n    Shakespearen teokset\", runoutta. En koskaan lakkaa ihailemasta\n    tuon lahjakkaan edeskäyvän älyä ja tahdikkuutta.\n\nMutta kaikki kristikunnan aasit ja suurin osa Egyptin pojista\ntaitavat olla ulko-ovella ja siellä melutaan, lievää sanaa\nkäyttääkseni. -- Olemme lähdössä Egyptin kuuluille pyramideille ja\nmatkalle otettavat aasit ovat tarkastettavina. Menen ja valitsen\nyhden, ennenkuin muut saavat parhaat.\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\nHurja ratsastus -- Egyptiläistä kainoutta -- Mooses kaislikossa\n-- Paikka, missä pyhä perhe oleskeli -- Pyramiidit etäältä nähden\n-- Ja lähempää -- Pyramideille nousu -- Kaunis näköala huipusta\n-- \"Bakshiish! Bakshiish!\" -- Arabialaisen ketteryys -- Pyramidin\nsisuksissa -- Sotajuoni -- Poikamainen yritys -- Muistoja \"Lupapäivän\nmäeltä\" -- Majesteettinen sfinksi -- Asioita, joita tekijä ei kerro\n-- Mainio vanha Egypti.\n\n\nAasit olivat järjestään hyviä, hyvän näköisiä, voimakkaita ja\nhyvässä kunnossa, kaikki nopeita ja halukkaita sen osoittamaan. Ne\nolivat parhaat, mitä vielä olimme missään saaneet. Niitä oli meltoa\nhiirakkoväriä, valkoisia, mustia ja kirjavia. Toisilta oli karva\nkeritty aivan lyhyeksi ylt'yleensä, hännän päähän vain oli jätetty\ntupsu kuin maalipensseli. Toisia oli, jotka oli täten leikattu\npuutarhakaavoihin, ruumis täyteen kaarevia juovia, joita toisella\npuolella rajoitti karva, toisella puolella keritsimien jättämä lyhyt\nsänki. Ne olivat kaikki vast'ikään tulleet parturista ja olivat\nerinomaisen tyylikkäät. Valkoisista toisilla oli kuin sebroilla\nsiniset, punaiset ja keltaiset poikkiraidat, niin että ne olivat\nkirjavat kuin sateenkaari. Nämä olivat sanomattoman muhkeita. Dan\nja Jack valitsivat kumpikin yhden näistä, ne kun heidän mieleensä\npalauttivat italialaisia muistoja \"vanhoista mestareista\". Satulat\nolivat samanlaisia korkeita, pehmustettuja sammakkomaisia esineitä,\njoihin olimme tutustuneet Efesossa ja Smyrnassa. Aasipojat olivat\nvilkkaita nuoria egyptiläisiä, jotka saattoivat juosta aasin perässä\nja hoputtaa sitä juoksemaan puolen päivää uupumatta. Vähän tuotti\nvaikeuksia, ennenkuin pääsimme kannolla matkaan. Osanneeko kukaan\nohjata aasia? Toiset törmäsivät yhteen kameelien, dervishien,\neffendien, aasien, kerjäläisten ja vaikka minkä muun kanssa, joka\naasille tarjosi jonkinlaisen yhteentörmäysmahdollisuuden. Mutta kun\nkäännyimme siihen leveään puistokujaan, joka kaupungista kulkee ulos\nVanhaan Kairoon, oli tilaa väljältä. Puutarhoja ja tietä paartoivat\nkomeat taatelipalmut kuin seinä, luoden varjoaan, ja ilma kävi siitä\nviileäksi. Meihinkin se vaikutti virkistävästi ja kilpailu muuttui\nhurjaksi paoksi, karkulaukaksi, pakokauhuksi. Kunpa eläisin niin\nkauan, että saisin vielä kerran kokea saman.\n\nJossain tämän tien varressa näyttäytyi meille itämainen\nyksinkertaisuus kaikessa alastomuudessaan. Pitkin valtatietä tuli\nvastaamme näköjään noin kolmetoistavuotias tyttö puettuna kuin Eeva\nennen syntiinlankeemusta. Kotona olisimme sanoneet häntä kolmetoista\nvuotiaaksi, mutta täällä tytöt, jotka näyttävät kolmetoista\nvuotiailta, eivät todenteolla olekaan muuta kuin yhdeksänvuotiaita.\nToisinaan näimme ilkialastomia, komeavartaloisia miehiä uimassa,\neivätkä he yrittäneetkään salata itseään. Tunnin tottumus tähän\nlystikkääseen tapaan sai pyhiinvaeltajatkin siihen suostumaan, eikä\nse sitten enää aiheuttanut huomautuksia. Näin yllättävimmätkin\nuutuudet tuota pikaa menettävät vaikutuksensa uutuuksiin\nkyllästyneihin vaeltajiin.\n\nSaavuttuamme Vanhaan Kairoon ottivat leirin palvelijat aasit\nja kirjaimellisesti vierittivät ne pieneen alukseen, jossa oli\nkolmikulmainen purje, ja me seurasimme, jonka jälkeen lähdettiin\nmatkaan. Kannella oli aaseja ja ihmisiä taajassa kuin nuijalla\nlyöden. Molempien merimiesten täytyi kulkea tämän tungoksen yli ja\nali voidakseen nostaa purjeet ja perämiehen täytyi ajaa tieltä neljä\ntai viisi aasia, kun hän tahtoi tehdä äkkikäännöksen ja työntää\nruorinvarren tiukkaan toiselle puolelle. Mutta mitä me huolimme\nheidän vastuksistaan. Meillä ei ollut mitään tehtävää. Ei mitään\nmuuta kuin iloita retkestämme. Ei mitään muuta kuin työntää aaseja\nliikavarpailtamme ja katsella Niilin viehättäviä maisemia.\n\nOikealla puolellamme oli saarella se kone, jota sanotaan\nnilometriksi, kivipatsas, jonka tehtävä on ilmaista veden nousemisen,\nja ennustaa, nouseeko se vain kolmekymmentäkaksi jalkaa tuottaen\nnälänhädän, vai tulviiko se kunnolla yli äyräittensä ja nousee\nneljäkymmentä jalkaa tuottaakseen runsautta, vai nouseeko se\nneljäänkymmeneen kolmeen ja tuottaa laumoille ja viljoille kuolemaa\nja tuhoa -- mutta kuinka se saa tämän kaiken aikaan, sitä meille\nei osattu selittää, niin että olisimme sen ymmärtäneet. Samalla\nsaarella vielä näytetään paikkaa, jossa faaraon tytär löysi Mooseksen\nkaislikosta. Lähellä sitä paikkaa, josta lähdimme jokimatkalle, pyhä\nperhe oleskeli Egyptiin paettuaan, kunnes Herodes olisi lopettanut\nviattomain lasten teurastuksen. Se samainen puu, jonka alla he\nlepäsivät, oli siellä vielä hiljakkoin, mutta varakuningas lähetti\nsen lahjaksi keisarinna Eugenielle. Se tapahtuikin viime nipukassa,\nmuutoinhan pyhiinvaeltajamme olisivat sen vieneet.\n\nNiili on tällä kohdalla liejuinen, vuolas ja samea eikä paljoa puutu,\netteikö se ole Mississipin levyinen.\n\nGhizehin kurjan kaupungin kohdalla kiipesimme jyrkän törmän päälle,\nnousimme jälleen aasien selkään ja ajaa karautimme matkaan. Neljä\ntai viisi mailia matka kulki pitkin korkeaa pengertä, jonka\nsulttaanin sanottiin rakentaneen rautatietä varten, ei missään\nmuussa tarkoituksessa kuin että keisarinna Eugenie tullessaan hänen\nvieraakseen voisi mukavasti käydä pyramideilla. Se on oikeata\nitämaalaista vieraanvaraisuutta. Olen hyvilläni, että me saamme\nkulkea aaseilla eikä rautatievaunussa.\n\nMuutaman mailin päästä katsoen näyttivät palmujen takaa kohoavat\npyramidit sangen puhdaspiirteisiltä, sangen suurilta ja mahtavilta\nja samalla sangen lauhoilta ja haamumaisilta, uiden mehevässä\nautereessa, joka niistä kokonaan hävitti tunnottoman kiven tunnun\nja sai ne näyttämään vain unennäön ilmavalta tyhjyydeltä --\nrakennuksilta, joiden olisi luullut voivan puhjeta kukkaan ja\nmuodostaa epämääräisiä holvikaaria tai koristeltuja pylväistöjä ja\nmuunteleida ja vaihtua kaikenlaisiksi siroiksi rakennustaiteellisiksi\nmuodoiksi meidän katsellessamme ja sitten hienosti sulautua pois ja\nsekaantua väreilevään ilmaan.\n\nRantapenkereen päähän heitimme muulit ja kuljimme purjealuksella\nyhden Niilin haaran tai tulvaputaan yli ja astuimme maihin siinä,\nmissä suuren Saharan hiekka muodosti seinän kaltaisen suoran äyrään\npitkin joen hetemaan reunaa. Vaivalloisen kävelymatkan jälkeen\ntulisessa päivänpaisteessa tulimme Kheopsin suuren pyramidin\njuurelle. Nyt se ei enää ollut mikään utukuva. Röykkiöinen,\nruma paasivuori se oli. Jokainen sen hirmuisista sivuista oli\nleveä portaikko, joka askel askeleelta kohosi ylöspäin, kaiken\naikaa kaveten, kunnes se korkealla ilmassa suippeni pisteeksi.\nHyönteismäisiä miehiä ja naisia -- \"_Quaker Cityn_\" pyhiinvaeltajia\n-- ryömi sen pyörryttävillä pykälillä ja yksi pieni musta parvi\nheilutteli postimerkkejä ilmavalla kukkulalla -- nenäliinojaan\ntietysti.\n\nTietysti piiritti meitä roskajoukko rotevia egyptiläisiä ja\narabialaisia, jotka kauppasivat apuaan laahatakseen ruhomme huippuun\n-- se on kaikkien matkailijain kova kohtalo. Tietysti on mahdotonta\nkuulla omaa ääntään ympärillä pauhaavalta meteliltä. Tietysti sheikit\nsanoivat, että _he_ olivat ainoat oikeat asianomaiset, että kaikki\nsopimukset oli tehtävä heidän kanssaan, kaikki rahat maksettava\nheille, ja että kenellään muulla ei ollut oikeutta kiristää meiltä\nmitään. Tietysti he suostuivat siihen, ettei niiden hylkyjen, joiden\ntuli meidät pyramidin päähän laahata, pitänyt saada kertaakaan\nmainita bakshiishia. Semmoinen on nimittäin tavanmukainen rutiini.\nMe tietysti teimme sopimuksen heidän kanssaan, maksoimme heille,\nmeidät annettiin laahaajien käsiin ja laahattiinkin pyramidien\npäähän ja jouduimme tietysti loppumattomaan bakshiishikiristykseen\nja puristukseen, jota kesti juurelta ihka huipulle saakka. Ja me\nmaksoimme, sillä meidät oli ehdointahdoin hajoitettu sangen kauas\ntoisistamme pyramidin laajalle kyljelle. Ei ollut lähellä apua,\nvaikka olisimmekin huutaneet, ja niillä Herkuleilla, jotka meitä\nkiskoivat ylös, oli oma tapansa pyytää bakshiishia sulosuulla ja\nniin mairittelevasti, että se kerrassaan hurmasi, ja myös katsella\njulmasti ja uhkaavasti, ikäänkuin nakatakseen alla ammottavaan\nkuiluun, joka sekin tuntui sangen kehoittavalta ja vakuuttavalta.\n\nKun joka porras oli hyvinkin ruokapöydän korkuinen ja näitä portaita\noli kovin, kovin monta ja yksi arabialainen piti toisesta ja toinen\ntoisesta kädestämme kiinni ja he hyppäsivät ylöspäin portaalta\nportaalle ja sieppasivat meidät perässään ja pakottivat meidät joka\nkerta nostamaan jalkaamme aina rintaan saakka ja tekemään sen nopeaan\nja jatkamaan, jatkamaan, kunnes olimme vähällä pyörtyä, niin kuka\nuskaltaa väittää, ettei se ollut vilkasta, virkistävää, raatelevaa,\nlihaksia venäyttävää, luita nyrjäyttävää ja sietämättömän rääkkäävää,\ntykkänään uuvuttavaa ajanviettoa tämä pyramideille kiipeäminen? Minä\nrukoilin arabialaisiani, etteivät he vääntäisi sijoiltaan _kaikkia_\nniveliäni. Minä toistin ja uudistin ja _vannoinkin_ heille, etten\nminä halunnut voittaa ketään kiipeämisessä. Tein kaikki mitä voin\nvakuuttaakseni heille, että jos pääsisin sinne kaikkein viimeisenä,\nniin tuntisin itseni siunatuimmaksi kaikista ihmisistä ja heille\nikuisesti kiitolliseksi. Minä kerjäsin, rukoilin, vannotin heitä,\nettä antaisivat minun pysähtyä ja levähtää hetkisen -- vain yhden\nlyhyen hetkisen. Mutta he vastasivat vain yhä kamalammilla hypyillä\nja takanani pestaamaton vapaaehtoinen alkoi pommittaa minua\npäättäväisillä pään tuuppauksilla, jotka uhkasivat ruhjoa koko\nvaltiotalouteni rauskaksi ja raunioiksi.\n\nKahdesti he antoivat minun minuutin verran levätä, sen ajan jonka\nkiristivät minulta bakshiishia, ja sitten jatkoivat riivattua\nlentoaan pyramidin huippua kohti. He tahtoivat voittaa kaikki\nmuut ryhmät. Heille ei merkinnyt mitään, että minut, muukalainen,\noli uhrattava heidän epäpyhän kunnianhimonsa alttarilla. -- Mutta\nmurheen keskellä kasvavat ilon kukkaset. Tälläkin pimeällä hetkellä\nsain suloisen lohdutuksen. Sillä minä tiesin, että elleivät nämä\nmuhammedilaiset katuisi, joutuisivat he jonain päivänä tuhon omiksi.\nMutta _he_ eivät milloinkaan kadu -- he eivät milloinkaan luovu\npakanuudestaan. Tämä aate rauhoitti minua, virkisti minua, ja\nvaivuin kukkulalla maahan rentona ja uupuneena, mutta tyytyväisenä,\nsisällisesti _niin_ tyytyväisenä ja rauhallisena.\n\nToisella puolella ulottui mahtavaa keltaista hiekkamerta kauas\nmaan ääriin saakka ja se levisi juhlallisena, hiljaisena, vailla\nkasvullisuutta, ainoankaan luodun elävän muodon vilkastuttamatta\nsen autiutta. Toisella kädellä levisi allamme Egyptin Eden --\nleveänä vihantana permantona, mutkittelevain jokien halkomana,\nkylistä täpläisenä. Yhä loittonevat palmulehdot vähenevällä koollaan\nilmaisivat ja mittailivat sen aavoja etäisyyksiä. Se makasi ja\nuinui lumotussa ilmapiirissä. Ei kuulunut ääntä, näkynyt Rikettä.\nKeskivaiheilla kumpusi taatelitöyhtöjen yläpuolelle kupukattoinen\nsakarainen kaukomätäs, mitä vienoimman värikkään autereen läpi\nhohtaen. Kauempana taivaanrannan puolessa vartioi toistakymmentä\njyhkeää pyramidia Memfiin raunioita. Ja jalkaimme juuressa lempeä,\numpimielinen sfinksi hiekan keskelliseltä valtaistuimeltaan katseli\nmaisemakuvaa niin levollisena ja miettiväisenä kuin se on näitä\nsamoja kuvia katsellut täyteen viisikymmentä hidastelevaa vuosisataa.\n\nKärsimme kidutusta, jota ei mikään kynä voi kuvata, niiden nälkäisten\nbakshiish-pyyntöjen johdosta, joita kiilui arabialaisten silmistä\nja herkeämättä virtasi arabialaisten huulilta. Miksi koettaa\npalauttaa muistoon kadonneen egyptiläisen suuruuden traditioita,\nmiksi koettaa kuvitella Egyptiä saattamassa kuollutta Ramsesta hänen\npyramidihautaansa, taikka israelin pitkää jonoa lähdössä tuon erämaan\npoikki? Miksi yrittää ajatella ensinkään? Sehän oli aivan mahdotonta.\nTäytyy tuoda mietteensä valmiiksi leikattuina ja kuivattuina tai\nleikata ja kuivata ne vasta perästäpäin.\n\nTavanmukainen arabialainen esiintyi ja lupasi tavanmukaiseen tapaan\njuosta Kheopsin pyramidilta alas ja sitten sen kahdeksasosan mailia\nhiekkaa, joka on sen ja Kefrenin suuren pyramidin välillä, ja\npalata meidän luo Kheopsin pyramidin huippuun -- kaikki yhdeksän\nminuutin kuluessa ja koko homman yhdestä dollarista. Ensimmäisessä\nkiukunpuuskauksessani olin kerrassaan vastahakoinen suomaan apua\nja lohdutusta tälle uskottomalle. Mutta odotahan. Kefrenin ylin\nkolmannes oli verhottu tahkotulla marmorilla, joka oli liukasta\nkuin lasi. Siunattu ajatus juolahti päähäni. Hän ehdottomasti\ntaittaa niskansa. Teimme välipuheen kiiruimman kautta ja päästimme\nhänet menemään. Ja hän lähti. Me katselimme. Hän loikki alas\npyramidin leveätä sivua, hypyn toisensa jälkeen kuin vuorikauris.\nHän pieneni pienenemistään, kunnes vihdoin oli kuin pomppiva pygmee\nkaukana alhaalla pyramidin juurella -- sitten katosi. Käännyimme\nja katselimme toiselle puolelle -- neljäkymmentä sekuntia --\nkahdeksankymmentä sekuntia -- sata -- iloitkaa, hän on jo kuollut!\n-- kaksi minuuttia -- ja neljännes -- \"Tuolla hän menee!\" Liiankin\ntotta -- liiankin totta. Hän oli nyt kovin pieni. Verkalleen, mutta\nvarmasti hän eteni tasaisen maan poikki. Alkoi taas hyppiä ja\nkiivetä. Ylös, ylös, ylös -- saapui vihdoin sileälle verholle -- nyt\nvihdoinkin! Mutta hän tarrasi siihen kiinni varpain ja sormin kuin\nkärpänen. Hän ryömi yhtäänne ja toisaanne -- nyt oikealle, luisuen\nylöspäin -- nyt vasemmalle, yhä ylöspäin luisuen -- ja seisoi lopulta\nkuin pieni musta pliki huipulla ja heilutti pygmeemäistä vyötään!\nSitten hän jälleen ryömi alas karkeille portaille, sitten turvautui\nsukkeliin kinttuihinsa ja lensi. Pian hän katosi näkyvistämme.\nMutta tuota pikaa näimme hänet taas allamme ja kiipeävän ylöspäin\nvähentymättömällä tarmolla. Eikä kauan kulunut, ennenkuin hän\nhyppäsi keskelle joukkoamme uljaalla sotahuudolla. Aika kahdeksan\nminuuttia neljäkymmentäyksi sekuntia. Hän oli voittanut. Hänen luunsa\nolivat ehyet. Hukkayritys siis. Minä hiukan mietin asiaa. Ajattelin\nitsekseni, että nyt hän on väsynyt ja luultavasti hänen päätään alkaa\npyörryttää. Uhraan vielä yhden dollarin.\n\nJa hän lähti uudelleen. Kulki pikkuretkensä uuden kerran. Luiskahti\nsileällä verholla -- hän oli jo vähältä minun. Mutta kovan onnen rako\npelasti hänet. Hän tuli luoksemme taas -- ja aivan terveenä. Aika\nkahdeksan minuuttia neljäkymmentäkuusi sekuntia.\n\nSanoin Danille: \"Lainaa minulle dollari -- vielä minä tämän pelin\nvoitan\".\n\nKävi vielä nolommin. Hän voitti taas. Aika kahdeksan minuuttia\nneljäkymmentäkahdeksan sekuntia. Minulta loppui kärsivällisyys\nkokonaan. Olin suunniltani. Raha ei merkinnyt minulle enää mitään.\nMinä sanoin: \"Oi sinä profeetan poika, saat sata dollaria, jos\nhyppäät tämän pyramidin huipusta päistikkaa alas. Ellet hyväksy\ntarjousta, niin sano ehtosi. Minä en välitä siitä, mitä maksaa.\nMinä jään tänne ja lyön vetoa niin kauan kuin Danilla on senttikään\nkukkarossaan\".\n\nMinulla oli hyvät toiveet voittaa nyt, sillä arabialaiselle tämä oli\nhäikäisevä tilaisuus. Hän punnitsi asiaa hetkisen ja luullakseni\nolisi yrittänyt, mutta sitten tuli hänen äitinsä ja sekaantui\nasiaan. Äidin kyyneleet liikuttivat minua -- en koskaan voi\nvälinpitämättömänä nähdä naisten vuodattavan kyyneliä -- ja minä\nlupasin hänellekin satasen, jos hänkin hyppäisi.\n\nMutta se oli hukkayritys. Arabialaiset ovat Egyptissä liian korkeassa\nhinnassa. He näyttävät naamaa, joka ei vähääkään sovi moisille\nvilli-ihmisille.\n\nLaskeusimme alas palavissa päin ja huonolla tuulella. Dragomaani\nsytytti kynttilät ja astuimme kaikki pyramidin juurta, ympärillämme\nhurja roskajoukko arabialaisia, jotka kaikki pyytämättä tungettelivat\nmeille palveluksiaan. He laahasivat meitä mukanaan pitkin pitkää\nkaltevaa käytävää ja tiputtelivat kynttilöistä talia päällemme\nylt'yleensä. Tämä käytävä ei ollut kuin kaksi kertaa leveämpi ja\nkorkeampi kuin muotia seuraavan naisen matka-arkku, ja seinät, katto\nja lattia olivat täysistä egyptiläisistä graniittilohkareista,\njoiden leveys oli vaatekaapin, paksuus kaksi ja pituus kolme kertaa\nsuurempi kuin vaatekaapin. Kiipesimme, kiipesimme ahdistavassa\npimeydessä, kunnes mielestäni mahdoimme uudelleen lähestyä pyramidin\nhuippua, ja tulimme sitten \"kuningattaren kammioon\" ja pian sen\njälkeen \"kuninkaan kammioon\". Nämä avarat huoneet olivat hautoja.\nSeinät oli rakennettu valtavista silitetyistä graniittimöhkäleistä,\njotka oli tarkkaan liitetty yhteen. Jotkut lohkareista olivat\ntavallisen arkihuoneen kokoisia. Kuninkaan kammion keskellä oli\nsuuri kivinen arkku, joka muistutti kylpyammetta. Sen ympärille\noli kokoontunut maalauksellinen ryhmä villejä arabialaisia ja\nryvettyneitä, repaleisia pyhiinvaeltajia, jotka puhellessaan\nkohottivat kynttilöitään korkealle pimeään, ja häälyvät valoläikät\nmuodostivat hämärän sädekehän erään parantumattoman muistoesineiden\nkerääjän ympäri, kun hän pyhyyttä häväisevällä vasarallaan naputteli\nikäarvoista arkkua.\n\nVaivalla kompuroimme jälleen ulkoilmaan ja kirkkaaseen\nauringonpaisteeseen ja otimme sitten kolmisenkymmentä minuuttia\nvastaan repaleisia arabialaisia parittain, tusinoittain ja\nplutoonittain ja maksoimme heille bakshiishia palveluksista, joita\nhe vannoivat ja toinen toisensa avulla todistivat tehneensä, mutta\njoista meillä ei ollut ennen mitään tietoa -- ja kun kukin joukko\noli saanut maksunsa, jätättivät he taas jonon jälkipäähän ja\nsopivalla hetkellä tulivat uudelleen ja esittivät uuden keksimänsä\npalveluslaskun tilitettäväksi.\n\nSöimme lunshimme pyramidin varjossa tämän tungettelevan ja\nepätervetulleen seuran keskellä ja sitten Dan ja Jack ja minä\nlähdimme kävelemään. Ulvova joukko maanasukkaita seurasi meitä --\nympäröi meidät -- melkein erotti meidät muista. Heidän kanssaan oli\nsheikki, joka oli puettu poimukkaaseen valkoiseen burnukseen ja\nmoniväriseen päähineeseen. Hän tahtoi saada lisää bakshiishia. Mutta\nme olimme päättäneet noudattaa uutta ohjetta -- vaikka miljooneja\npuolustukseksi, mutta juomarahoja ei penniäkään. Minä kysyin häneltä,\nsuostuiko hän kehoittamaan muita poistumaan, jos maksaisimme hänelle.\nHän sanoi, että kyllä -- kymmenellä frangilla. Me suostuimme kauppaan\nja sanoimme --\n\n\"Ja nyt kehoita vasallejasi peräytymään.\"\n\nHän läimäytti pitkällä sauvallaan olkansa takaa ja kolme arabialaista\nhaistoi maata. Hän hyppi roskajoukon keskellä kuin mielipuoli. Hänen\niskunsa sattuivat kuin rakeet, ja minne isku sattui, siihen aina\nkäpertyi yksi hänen alamaisistaan. Meidän täytyi rientää apuun ja\nsanoa hänelle, ettei niitä tarvinnut tappaa, hiukan vahingoittaa\nvain. -- Kahden minuutin kuluttua olimme yksinämme sheikin kanssa\nja saimme edelleenkin jäädä. Tämän lukutaidottoman raakalaisen\nkehoituskyky oli aivan merkillinen.\n\nJokainen Kheopsin pyramidin sivu on seitsemänsataa jalkaa\nja vähän päälle. Se on noin seitsemääkymmentäviittä jalkaa\nkorkeampi kuin Rooman Pietarin kirkon risti. Kun ensi kerran\neläissäni laskin Mississipin, luulin korkeinta St. Louisin ja New\nOrleansin välillä olevaa törmän polvea -- se oli lähellä Selmaa,\nMissourissa -- maailman ehkä korkeimmaksi vuoreksi. Sen korkeus oli\nneljäsataakolmetoista jalkaa. Se yhä vielä väikkyy muistossani yhtä\nkorkeana. Voin vielä nähdä puitten ja pensaitten käyvän pienemmiksi\nja pienemmiksi, kuten silloinkin seuratessani silmillä sen valtavaa\nrinnettä, kunnes ne olivat vain höyhenpaarre etäisellä kukkulalla.\nTämä Kheopsin symmetrinen pyramidi -- tämä täysi kivivuori, ihmisten\nkärsivällisten käsien rakentama -- tämä unhotetun hallitsijan\nmahtava hauta -- saattaa häpeään lempivuoreni. Se on nimittäin\nneljääsataakahdeksaakymmentä jalkaa korkea. Vielä varhaisempina\nvuosina kuin muistiin johtamani oli meidän kaupunkimme Lupapäivän\nmäki minun mielestäni Jumalan jaloin teos. Se näytti ulottuvan\npilvien yli. Se oli lähes kolmeasataa jalkaa korkea. Niihin aikoihin\npaljon mietiskelin, voimatta kuitenkaan koskaan käsittää, miks'ei se\nkoonnut lakensa ympäri ainaisia pilviä ja kruunannut majesteetillista\notsaansa ikilumella. Minä olin kuullut, että se oli suurten vuorten\ntapa muualla maailmassa. Muistan, kuinka erään toisen pojan kanssa\nahersimme monenakin iltapäivänä, jonka luvuilta varastimme ja sitten\nselkänahkallamme kuittasimme, kaivaaksemme maan valtavan paaden\nalta, joka oli kukkulan laen reunalla, toivoen siten saavamme sen\nliikkeelle. Muistan, kuinka eräänä lauantai-iltapäivänä uhrasimme\ntähän kolmen tunnin rehelliset ponnistukset ja huomasimme niiden\nvihdoin tulevan palkituiksi. Muistan, kuinka sitten istuimme alas\nja pyyhimme kasvoiltamme hien ja odotimme, että mäen alla tietä\npitkin kulkevat huviretkeläiset ennättäisivät alta pois -- ja sitten\npäästimme paaden matkaan. Mainiota. Se lähti suurella ryskeellä\nlaskemaan rinnettä, repien juurineen pieniä puita, laoten pensaita\nkuin heinää, ruhjoen, raadellen, rikkoen kaikki matkallaan -- se\nsärki ja hajoitti puupinon kukkulan juurella ja sitten korkealta\npenkereltä hyppäsi kuormarattaiden yli tielle -- neekeri katsahti\nylös ja väisti -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä teki pienen\npientä silppua eräästä tynnörintekijän verstaasta, josta alkoi\npurkaa tynnörintekijöitä kuin ampiaisia. Sitten me sanoimme, että se\noli kerrassaan suurenmoista, ja otimme lähdön. Tynnörintekijät kun\nhyökkäsivät mäen päälle asiaa peräämään.\n\nTuo vuori, vaikka olikin niin hirmuinen, ei kuitenkaan ollut\nmitään Kheopsin pyramidiin verraten. En voinut mieleeni johtaa\nainoatakaan vertausta, joka antaisi tyydyttävän käsityksen näiden\nhirmuisten paasien muodostaman latomuksen suuruudesta, latomuksen,\njoka peitti kolmetoista eekeriä maata ja ulottui ylöspäin\nneljäsataakahdeksankymmentä väsyttävää jalkaa, ja niinpä heitin koko\nasian ja astelin alas sfinksin luo.\n\nVuosien odotuksen jälkeen se vihdoinkin oli edessäni. Nuo suuret\nkasvot olivat niin alakuloiset, niin vakavat, kaihoisat ja\nkärsivälliset. Niiden ilmeessä oli arvokkuutta, joka oli enemmän\nkuin maallista, ja hyväntahtoisuutta mointa, jommoista ei koskaan\nmikään inhimillinen ole huokunut. Se oli kiveä, mutta se näytti\ntuntevan. Jos milloinkaan kivi on ajatellut, niin tämä ajatteli.\nSe katsoi maiseman äärtä kohti, mutta ei siltä katsellut mitään --\nei mitään muuta kuin etäisyyttä ja tyhjyyttä. Se katsoi yli kaiken\nnykyisen ja kauemmaksi, kauas etäiseen muinaisuuteen. Se katsoi yli\najan valtameren -- yli vuosisata-aaltojen vaeltavain jonojen, jotka\npoistuessaan yhä etäämmäksi ja etäämmäksi yhä enemmän ja enemmän\nlähestyivät toisiaan ja lopulta sekaantuivat katkeamattomaksi\nvuokseksi kaukana harmaan muinaisuuden taivaanrannalla. Se ajatteli\nmenneitten aikain sotia, valtakuntia, joitten se oli nähnyt\nkehittyvän ja häviävän, kansoja, joiden se oli nähnyt syntyvän,\njoiden edistystä se oli seurannut, joiden tuhon pannut merkille,\nviidentuhannen hitaasti vierivän vuoden iloja ja suruja, elämää\nja kuolemaa, suuruutta ja häviötä. Siihen oli ruumiillistunut\nyksi inhimillinen kyky -- ihmisen sydämen ja järjen lahja. Se oli\n\"muisto\", \"silmäys menneisyyteen\" näkyvässä ja tuntuvassa muodossa.\nKaikki, jotka tietävät, mitä paatosta on menneiden aikain ja\nkadonneitten kasvojen muistoissa -- vaikkapa ne eivät olisikaan kuin\nparin vähäpätöisen vuosikymmenen päässä -- se jonkun verran käsittää\npaatosta, joka asuu noissa vakavissa silmissä, noissa silmissä,\njotka niin järkähtämättä kiinnittävät kaukokatseensa tuntemiinsa,\nvielä historiaakin vanhempiin asioihin -- vanhempiin perimätietoakin\n-- asioihin, jotka olivat, muotoihin, jotka liikkuivat jopa\nrunoudellekin melkein aivan tuntemattomina aikoina ja toinen toisensa\njälkeen raukesivat olemattomuuteen ja jättivät tämän kivisen\nhaaveilijan yksinään keskelle outoa uutta aikaa ja käsittämättömiä\ntapauksia.\n\nSfinksi on suurenmoinen yksinäisyydessään, mahtava suuruudessaan, se\nvaikuttaa salaperäisyydellä, joka sen syntyä verhoo. Ja tämän ikuisen\nkivikuvan korkealle kohoavassa majesteettisuudessa ja sen syyttävässä\nmuistossa kaikkien aikain töistä on jotain, joka katsojalle antaa\naavistusta siitä, mitä hän on tunteva viimeisenä päivänä seisoessaan\nJumalan ylevyyden edessä.\n\nOn muutamia seikkoja, jotka ehkä pitäisi Amerikan hyvän maineen\nnimessä jättää sanomatta, mutta juuri nämä asiat sattuvat toisinaan\nolemaan juuri niitä, jotka amerikkalaisten todelliseksi parhaaksi\novat huomattavalla tavalla ilmi tuotavat. Meidän seisoessa\nkatselemassa ilmestyi sfinksin leukaan syylä tai joku muu näppylä.\nKuulimme vasaran tutun kilkutuksen ja käsitimme asian paikalla.\nEräs meidän hyvää tarkoittavista hylkiöistämme -- tarkoitan\nmuistoesineitten kokoojistamme -- oli ryöminyt sinne ylös ja koetti\nnyt murtaa näytteen majesteetillisimmista kasvoista, mitä ihmisen\nluova käsi on milloinkaan aikaan saanut. Mutta suuri kuva katsoi\nkuolleihin aikoihin yhtä rauhallisesti kuin ennenkin vähääkään\ntietämättä siitä vähäpätöisestä hyönteisestä, joka nakerteli sen\nleukaa. Egyptiläisen graniitin, joka on uhmannut kaikkien aikain\nmyrskyt ja maanjäristykset, ei tarvitse pelätä ymmärtämättömäni\nhuviretkeilijäin eikä tämän yksilön kaltaisten maantierosvojen\nnupi vasaroita. Hänen yrityksensä meni myttyyn. Lähetimme sheikin\nvangitsemaan hänet, jos hänellä oli siihen valtaa, tai varoittamaan\nhäntä, ellei hänellä valtaa ollut, että Egyptin lakien mukaan se\nyritys, jonka hän aikoi tehdä, oli rangaistava vankeudella tai\nselkäsaunalla. Nyt hän heitti ja lähti tiehensä.\n\nTuli sitten jotain väliin, niin ettemme käyneetkään Punaisella\nmerellä emmekä saaneet kävellä Arabian hiekoilla. En rupea\nkuvaamaan Mehmet Alin suurta moskeijaa, jonka sisäseinät ovat\nkauttaaltaan hiottua kiiltävää alabasteria. En rupea kertomaan,\nkuinka pikkulinnut ovat rakentaneet pesiään moskeijassa riippuvain\nsuurten kynttiläkruunujen palloihin ja kuinka ne täyttävät koko\npaikan sävelillään eivätkä pelkää ketään, koska niiden rohkeus\nsallitaan, niiden oikeuksia kunnioitetaan, eikä kenenkään sallita\npuuttua niiden oloihin, vaikkapa moskeijan sen vuoksi täytyisikin\njäädä pimeäksi. En millään ehdolla aio kertoa tuota kulunutta\njuttua mamelukkien teurastuksesta, koska olen hyvilläni siitä,\nettä mokomat villityt roistot teurastettiin, enkä suinkaan tahdo\nherättää heitä kohtaan myötätuntoa. En kerro sitäkään, kuinka tuo\nyksi mamelukki hevosineen hyppäsi alas linnan muurilta sadan jalan\nkorkeudesta ja pääsi pakoon, sillä sille minä en suurta arvoa anna\n-- sen olisin voinut tehdä itsekin. En kerro Joosefin kaivosta,\njonka hän kaivoi linnavuoren kovaan kallioon ja joka on vielä\nyhtä hyvä kuin uutenakin, enkä kuinka samat muulit, jotka hän\nosti vettä vetämään (päättömillä kahleilla) yhä vieläkin vetävät\nvettä ja alkavat siihen väsyä. Jääkööt myös kuvaamatta Joosefin\nvilja-aitat, jotka hän rakensi viljaa säilyttääkseen Egyptin\npörssikauppiaitten samaan aikaan tehdessä \"hankintakauppoja\" --\ntietämättä, olisiko maassa ensinkään viljaa, kun tulisi aika täyttää\nhankintasitoumus. En kerro mitään Kairosta, joka on sangen, sangen\nmerkillinen kaupunki, sillä oikeastaan se on vain itämaalaisen\nkaupungin toistuma, vaikkapa hyvän kylläisesti väkevöittynä ja\nliioiteltuna -- itämaisista kaupungeistahan olen jo puhunut. En\nkerro suuresta karavaanista, joka joka vuosi lähtee Mekkaan, sillä\nse jäi minulta näkemättä. Enkä rahvaan tavasta heittäytyä maahan\npitkäkseen ja muodostaa kivilaskos ihmisistä, jotta retkikunnan\njohtaja kotia palatessaan saisi ratsastaa heidän ylitseen ja siten\nantaa heille osan paratiisin iloihin, sillä sekin jäi minulta\nnäkemättä. Enkä puhu rautatiestä, sillä se on samanlainen kuin mikä\nmuu rautatie tahansa -- mainitaan vain, että veturia lämmitetään\nkolmentuhannen vuoden ikäisillä muumioilla, joita sitä varten\nostetaan tonnittain tai hautausmaittain, ja että maailmallismielisen\nkoneenkäyttäjän toisinaan kuulee harmitellen huudahtavan: \"Kirotut\nplebeijit, eivät lämmitä sentin vertaa -- tuokaa kuninkaita.\"\n[Kerrottu minulle totena. Minä vain kerron asian niinkuin kuulin.\nOlen taipuvainen uskomaan sen. Voin uskoa mitä vain. -- M.T.]\nEn tee selkoa niistä kurakeoista, joita on kuin ampiaispesiä\nylimmän vesirajan yläpuolelle nousevilla kummuilla kautta koko\nEgyptin maan -- alemman kansan kylistä. En puhu tasaisen lakean\nrannattomasta laajuudesta, joka uhkuvine laihoineen ilahuttaa\nsilmää niin pitkälti kuin se näkee Egyptin lauhkeassa mehevässä\nilmassa. En puhu pyramideista viidenkolmatta mailin päästä nähtyinä,\nsillä tämä näkö on niin eteerinen, ettei sitä innoittumaton kynä\nvoi kuvata. En kerro tummaihoisista naisista, joita joukoittain\nkokoontui vaunujemme ympärille niiden hetkeksi pysähtyessä asemille,\nmyydäkseen meille vettä tai punertavan mehukkaan granaattiomenan.\nEn tahdo kertoa siitä kirjavasta väenpaljoudesta enkä hurjista\npuvuista, joista eräällä barbaarisella asemalla paraikaa pidetyt\nmarkkinat saattoivat ylpeillä. Enkä kerro siitäkään, kuinka koko\ntällä pikamatkalla herkuttelimme vereksillä taateleilla ja nautimme\nmitä miellyttävimmästä maisemasta. Enkä miten lopulta porhalsimme\nAleksandriaan, pyrähdimme junasta, soudatimme itsemme laivaan,\njätimme jälkeemme toverin (jonka määrä oli palata Eurooppaan ja vasta\nsieltä kotia), nostimme ankkurin ja pitkän matkamme jälkeen käänsimme\nkeulan kotia kohti ja ainaiseksi. Enkä edes siitä, kuinka hohtavan\nauringon laskettua maailman vanhimman maan taivaanrannan alle Jack ja\nMoult juhlallisina kokoontuivat tupakkahyttiin ja koko yön surivat\nmenetettyä toveriaan eivätkä ottaneet mistään lohduttautuakseen. En\nlausu sanaakaan kaikista näistä asioista enkä kirjoita riviäkään.\nOlkoot ne sinetillä suljettu kirja. En tiedä, mikä sinetillä\nsuljettu kirja on, koska en ole semmoista koskaan nähnyt, mutta\nsinetillä suljettu kirja on se lausetapa, jota tämmöisestä asiasta on\nkäytettävä, sillä se on vakaantunut.\n\nOlimme hyvillämme siitä, että olimme nähneet sen maan, joka oli\nsivistyksen äiti -- joka opetti kreikkalaisille tiedon alkeet\nja Kreikan kautta Roomalle, Rooman kautta koko maailmalle, sen\nmaan, joka olisi voinut opettaa ihmisyyttä ja sivistystä israelin\nonnettomille lapsille, mutta salli heidän poistua rajainsa yli ei\npaljoakaan raakalaisia parempina. Olimme hyvillämme siitä, että\nolimme nähneet tämän maan, jolla oli valistunut uskonto ja ikuiset\ntulevaisuuden palkat ja rangaistukset, vaikkei edes israelilaisten\nuskonto käsittänyt tulevaisuuden lupausta. Olimme hyvillämme\nnähtyämme sen maan, joka tunsi lasin kolmetuhatta vuotta ennenkuin\nEnglanti ja jossa osattiin sille maalata paremmin kuin nykyään\nmissään. Sen maan, jossa kolmetuhatta vuotta takaperin lääketieteestä\nja haavain parantamisesta tiedettiin melkein kaikki, mitä tiede\non viime aikoina selville saanut, jolla oli kaikki ne omituiset\nhaavalääkärikojeet, jotka tiede on muka keksinyt meidän ajallamme,\njoka oli korkealle kehittänyt tuhatkunnan edistyneen sivistyksen\nylellisyystavaraa ja käytäntöesinettä, mitä me nykyaikoina olemme\nvähitellen saaneet kehitetyiksi ja väitämme uutuuksiksi, jolla\noli paperia jos kuinka monta vuosisataa ennen kuin me siitä\nuneksuimmekaan -- ja hiusputous niskassa, ennenkuin meidän naisemme\nolivat niitä ajatelleetkaan, joilla oli täydellinen kansakoululaitos\nniin kauan ennen kuin me olemme voineet kerskata saavutuksistamme\ntällä alalla, että se tuntuu iankaikkisen etäiseltä; joka balsamoi\nkuolleet siten, että liha kävi melkein kuolemattomaksi -- jota taitoa\nme emme taida; jonka rakentamat temppelit uhmaavat ajan hammasta ja\nivaten hymyilevät meidän kiitetyille pienille rakennusihmeillemme;\ntuon vanhan maan, joka tiesi kaikki mitä me tiedämme ja ehkä\nenemmänkin, joka vaelsi sivistyksen leveätä valtatietä luomisen\nharmaassa aamuhämärässä jo niin monen monet aikakaudet ennen meidän\nsyntymistämme; joka jätti ylevän valistuneen mielen leiman sfinksin\nikuiselle otsalle saattamaan häpeään kaikki pilkkaajat, jotka, maan\nkaikkien muitten todistuksien hävittyä, ehkä koettavat maailmalle\nuskotella, että keisarillinen Egypti korkean maineensa aikoina\nhaparoi pimeässä.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU.\n\nMatkalla kotia -- Väsähtynyt muistokirja -- Pojan päiväkirja -- Vanha\nEspanja.\n\n\nOlimme jälleen merellä, sangen pitkä matka edessämme -- meidän kun\npiti kulkea Levantti päästä päähän, koko varsinainen Välimeri päästä\npäähän ja sitten koko leveän Atlantin poikki -- monen viikon matka.\nItsestämme vakaannuimme hyvin hitaaseen koturielämänlaatuun ja\npäätimme olla hiljaista, mallikelpoista väkeä, emmekä enää harhailla\npariin-, kolmeenkymmeneen päivään. Emme ainakaan pitemmältä kuin\nlaivan kokasta perään. Tämä oli sangen viihdyttävä tulevaisuudenkuva,\nsillä olimme uupuneet ja kaipasimme pitkää lepoa.\n\nOlimme nyt kaikki laiskoja ja kyllästyneitä, kuten muistikirjani\nlaihat lisäykset (jotka minulle olivat niin varma osoittaja\nmielentilastani) todistavat. Miten tyhmä kapine muistikirjasta\nsentään tulee merellä. Olkaa hyvä, päättäkää itse:\n\n    \"_Sunnuntaina_ -- Jumalanpalvelus kuten tavallisesti, neljän\n    lasin aikaan. Jumalanpalveluksia illallakin. Korttia ei lyöty.\n\n    \"_Maanantaina_ -- Kaunis päivä, mutta satoi rankasti. Eläimet,\n    jotka ostettiin Aleksandriasta pihviksi, olisi tehtävä\n    kattopäreiksi. Taikka lihoitettava. Niiden lanteilla vesi\n    muodostaa syviä lätäköitä. Ja sinne tänne pitkin selkääkin. Hyvä,\n    etteivät ole lehmiä -- se vuotaisi sisään ja pilaisi maidon.\n    Syyrialainen kotka parka näyttää sateessa sangen surkealta ja\n    nololta istuessaan ankkuri vintturilla. Sillä näyttää olevan\n    merimatkoista oma mielipiteensä, ja jos se lausuttaisiin sanoiksi\n    ja sanat muutettaisiin kiinteiksi kappaleiksi, niin voisi niillä\n    luultavasti tukkia maailman suurimmankin virran.\n\n    \"_Tiistaina_ -- Jossain Maltan saaren lähettyvillä. Emme voi\n    poiketa sinne. Kolera. Sää sangen myrskyistä. Paljon matkustajia\n    merikipeinä ja näkymättöminä.\n\n    \"_Keskiviikkona_ -- Sää yhä edelleenkin kovin paha. Myrsky\n    puhalsi merelle kaksi maalintua ja ne tulivat laivaan. Muuan\n    haukkakin tuli tuulen mukana. Se kierteli ja kaarteli laivan\n    ympäri ja halusi istahtaa, mutta pelkäsi ihmisiä. Se oli\n    kuitenkin niin uupunut, että sen täytyi istahtaa lopulta, ellei\n    tahtonut tuhoutua. Moneen kertaan se istahti etumaston päähän ja\n    yhtä monta kertaa tuuli puhalsi sen pois. Lopulta Harris sai sen\n    kiinni. Meri täynnään lentokaloja. Niitä kohoilee kolminsadoin\n    samalla kertaa ja liidettyään salaman nopeudella aallonharjain\n    poikki pari kolmesataa jalkaa putoavat alas ja katoavat.\n\n    \"_Torstaina_. -- Ankkuroimme Algierissa, Afrikassa. Kaunis\n    kaupunki, kaunis vihanta kukkulamaisema sen takana. Olimme\n    siellä puolen päivää ja lähdimme sitten pois. Emme saaneet lupaa\n    lähteä maihin, vaikka terveydentila laivallamme oli moitteeton.\n    Pelkäsivät Egyptin ruttoa ja koleraa.\n\n    \"_Perjantaina_. -- Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla\n    käveltiin kannella. Myöhemmin charaadeja.\n\n    \"_Lauantaina_. -- Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla\n    käveltiin kannella. Myöhemmin dominoa.\n\n    \"_Sunnuntaina_. -- Aamujumalanpalvelus neljän lasin aikaan.\n    Iltajumalanpalvelus kahdeksan lasin aikaan. Yksitoikkoisuutta\n    puoleenyöhön. -- Jonka jälkeen dominoa.\n\n    \"_Maanantaina_. -- Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla\n    käveltiin kannella. Myöhemmin charaadeja ja t:ri C. Dominon\n    luento.\n\n    \"_Ilman päivämäärää_. -- Ankkuroimme Cagliarin maalauksellisen\n    kaupungin edustalle, Sardiniassa. Viivyimme puoleen yöhön, mutta\n    nämä sydämettömät ulkomaalaiset eivät laskeneet meitä maihin. He\n    haisevat kamalasti -- kammoavat pesuvettä -- pelkäävät koleraa.\n\n    \"_Torstaina_. -- Ankkuroimme Espanjan Malagan, kauniin\n    katedraalikaupungin edustalle. -- Lähdimme maihin kapteenin\n    veneessä -- emme sentään maihinkaan, sillä maalle meitä ei\n    laskettu. Karanteeni. Lähetin sanomalehtikirjoitukseni, jotka\n    he ottivat vastaan pihdeillä, kastoivat meriveteen, leikkoivat\n    täyteen reikiä ja sitten savustivat katalilla höyryillä,\n    kunnes ne haisivat kuin oikea espanjalainen. Kysyin, mitä\n    mahdollisuuksia oli pujahtaa saarroksen poikki ja käydä\n    Granadassa ja Alhambrassa. Liian vaarallista -- voisivat hirttää.\n    Lähdimme merelle -- iltapäivän puolitiessä.\n\n    \"Ja niin edespäin ja niin edespäin ja edelleen monta päivää.\n    Kävimme lopulta ankkuriin Gibraltariin, joka näyttää tutulta ja\n    kodikkaalta.\"\n\nSe minulle muistuttaa päiväkirjaa, jonka kerran aloitin eräänä\nuudenvuoden päivänä ollessani vielä poikanen ja luottava ja aulis\nuhri noille mahdottomille parannussuunnitelmille, joita hyvää\ntarkoittavat vanhat immet ja isoäidit virittävät varomattomain\nnuorukaisten kompastuskiviksi tähän aikaan vuodesta -- antaen\nheille ylivoimaisia tehtäviä, jotka pakostakin kärsivät haaksirikon\nja ehdottomasti heikontavat pojan tahdonvoimaa, vähentävät hänen\nitseluottamustaan ja vahingoittavat hänen menestysmahdollisuuksiaan\nelämässä. Suvaitkaa vastaanottaa pieni näyte:\n\n    \"Maanantaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.\n\n    \"Tiistaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.\n\n    \"Keskiviikkona -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.\n\n    \"Torstaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.\n\n    \"Perjantaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.\n\n    \"Seuraavana perjantaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.\n\n    \"Perjantaina kahden viikon päästä -- Nousin ylös, peseydyin,\n    panin maata.\n\n    \"Seuraavassa kuussa -- nousin ylös, peseydyin, panin maata.\"\n\nSitten heitin, masentuneena. Huomattavia tapauksia näytti minun\nelämässäni sattuvan liian harvoin, että niiden vuoksi olisi tarvinnut\nruveta päiväkirjaa pitämään. Muistelen kuitenkin yhä vieläkin\nylpeydellä, että minä jo niin varhaisellakin iällä peseydyin ylös\nnoustessani. Se päiväkirja teki minusta lopun. En ole milloinkaan\nsen jälkeen uskaltanut toiste semmoista yrittää. Silloinen\nitseluottamukseni pettäminen on jäänyt pysyväksi.\n\nLaivan piti jäädä Gibraltariin viikoksi tai enemmäksikin ottamaan\nhiiliä kotimatkaa varten.\n\nOlisi ollut kovin ikävystyttävää odottaa täällä, minkä vuoksi meistä\nneljä mursi karanteenisaarroksen ja vietti seitsemän ihanaa päivää\nSevillassa, Cordovassa, Cadizissa ja vaeltaen Andalusian, vanhan\nEspanjan miellyttävillä maalaisseuduilla. Tämän hauskan viikon\nkokemukset olivat liian vaihtelevat ja lukuisat mahtuakseen yhteen\nlyhyeen lukuun, ja pitkään minulla taas ei ole tilaa. Jätän ne sen\nvuoksi pois kaikki.\n\n\n\n\nXXIX LUKU.\n\nLähtö Cadizista -- Ansaittu ojennus -- Kaunis Madeira -- Tabu\n-- Ihanat Bermudat -- Englantilaiset tervetuliaiset -- Hyvästit\n\"ystävillemme bermudalaisille\" -- Matka-arkut kuntoon, koti lähestyy\n-- Ensimmäinen tapaturmamme -- Pitkä retkemme päättymässä -- Kotona\n-- Amen.\n\n\nKymmenen tai yhdentoista aikaan saavuimme eräänä aamuna Cadizissa\naamiaiselle. Meille kerrottiin laivan jo olleen satamassa pari\nkolme tuntia. Meille tuli kiire. Laiva ei karanteenin vuoksi voinut\nodottaa kuin vähän aikaa. Pääsimmekin pian laivaan ja ennen tunnin\nkuluttua vaipuivat valkoinen kaupunki ja Espanjan miellyttävät rannat\naaltoihin ja katosivat näkyvistä. Emme ainoankaan maan olleet nähneet\nhälvenevän silmistämme niin kaihomielin.\n\nMeluisassa julkisessa kokouksessa oli pääsalongissa jo aikoja sitten\npäätetty, ettei lähdettäisi Lissaboniin, koska meitä siellä varmaan\nodotti karanteeni. Me teimme aina, vanhaan hyvään kansalliseen\ntapaan, yleisissä kokouksissa päätöksen, kun oli ohjelmasta joku\nvaltakunta huikattava toiseen tai muuta yhteistä tehtävä, jopa ruoan\nhuonouden ja pyyhinliinain vähyyden moittimiseen saakka. Mieleeni\nmuistuu nyt muuan valitus, jonka eräs matkustajista teki keittopuolta\nvastaan. Kahvi oli kolmen viikon ajan käynyt yhä katalammaksi ja\nkatalammaksi, kunnes se lopulta oli kerrassaan lakannut olemasta\nkahvia ja käynyt vain värinsä muuttaneeksi vedeksi -- niin tämä\nhenkilö sanoi. Hän sanoi sen olevan niin heikkoa, että se kupin\nlaidoilla oli tuumaa syvältä läpinäkyvää. Kun hän eräänä aamuna\nlähestyi pöytää, huomasi hän tuon läpinäkyvän reunan -- hänellä kun\noli niin erikoisen tarkat silmät -- paljon ennen kuin hän ennätti\ntuolinsakaan luo. Hän palasi takaisin ja äänekkäästi valitti asiasta\nkapteeni Duncanille. Sanoi, että kahvi oli kelvotonta. Kapteeni\nnäytti omaansa. Se näytti välttävän hyvältä. Typerä kapinoitsija\nsuuttui silloin vielä entistäänkin enemmän, kuuluttaen julkisesti,\nettä kapteenin pöytää suosittiin laivan muihin pöytiin verraten.\nHän pyörähti takaisin ja otti kuppinsa ja laski sen kapteenin eteen\nvoitonriemuisena ja sanoi:\n\n\"Maistakaapa tuota sekoitusta, kapteeni Duncan.\"\n\nKapteeni haistoi -- maistoi -- hyvänsuopeasti hymyili -- sitten sanoi:\n\n\"Se _on_ ala-arvoista -- _kahviksi_ -- mutta vallan mukiinmenevää\n_teetä_.\"\n\nNolostunut kapinoitsija haistoi, maistoi ja palasi tuolilleen.\nHän oli auttamattomasti osoittanut aasimaisuutensa koko seuran\nedessä. Hän ei tehnyt sitä toiste. Sen jälkeen hän tyytyi asioihin\nsemmoisinaan. Se henkilö olin minä.\n\nLaivalla alkoi taas vanha elämänlaatu, kun maa katosi näkyvistä.\nPäivän toisensa jälkeen se jatkui samana, toinen päivä oli tarkkaan\ntoisensa näköinen ja minulle ne kaikki olivat miellyttäviä. Vihdoin\nkävimme ankkuriin Funchalin avoimelle redille Madeiran kauniin saaren\nedustalle.\n\nSen vuoret näyttivät ylenmäärin kauniilta vehmaan vihannuuden\npeittäminä, laavariuttain ruodoittamina, täpläisinä valkoisista\ntaloista, syväin, tummanpurppuraisten rotkojen uurtamina, valtavat\nrinteet helottaen auringon paisteessa ja taivaan ajelehtivain\nlaivastojen varjoista kirjavina ja tämän suurenmoisen taulun\narvoisena kruununa avaruutta kohti ponnistavat huiput, joiden otsia\npilvien laahustavat reunat lakaisivat.\n\nMutta meitä ei laskettu maalle. Olimme siinä koko päivän ja\nkatselimme ja sätimme sitä ihmistä, joka karanteenin keksi, pidimme\npuolen tusinaa yleistä kokousta, ahdoimme ne täyteen keskeytettyjä\npuheita, ehdotuksia, jotka hylättiin kapaloonsa, muutosehdotuksia,\njoista ei tullut mitään, ja päätöksiä, jotka kuolivat sulasta\nuupumuksesta koettaessaan saavuttaa kokouksen hyväksymisen. Yöllä\nlähdimme matkaan.\n\nKeskimäärin pidimme neljä yleistä kokousta viikossa matkalla\nollessamme -- me näytimme aina olevan tässä suhteessa ankarassa\nhommassa, ja kuitenkin niin usein näkö petti, että aina kun pitkäin\nväliaikain jälkeen pääsimme onnellisesti päätökseen asti, oli se\nyleisen ilon aihe ja lippu vedettiin mastoon ja ammuttiin kanuunalla.\n\nKuluivat päivät -- ja yöt. Ja sitten ylenivät merestä kauniit\nBermudat. Laskimme koukkuiseen väyläkanavaan, ohjailimme sinne ja\ntänne kirkkaitten kesäisten saarien keskellä ja asetuimme vihdoin\nlepoon Englannin lipun suojaan ja olimme tervetulleet. Täällä, jossa\nvallitsi sivistys ja äly espanjalaisen ja italialaisen taikauskon,\nlian ja koleeran pelon asemesta, emme olleet yöpainajaisia.\nMuutama päivä saariston tuulivilpaissa lehdoissa, kukkatarhoissa,\nkoralliluolissa ja sen kauniit näköalat sinisille vesille, joita\nmutkaili sinne ja tänne, katoili ja jälleen ilmestyi kirkkaan\nvehmaitten tiheäin lehväseinäin keskelle, palauttivat ennalleen\ntarmomme, jota pitkällinen torkkuminen valtamerellä oli raukaissut,\nja vahvistivat meitä lopullista retkeämme varten -- tuota pientä\ntuhannen mailin trippiämme varten New Yorkiin -- Amerikkaan -- KOTIIN.\n\nLausuimme jäähyväiset \"ystävillemme bermudalaisille\", kuten\nohjelmassamme sanottiin -- suurin osa niistä, joitten, lähintä\ntuttavuutta teimme, oli neekereitä -- ja etsimme taas ulappain\nsuosiota. Sanoin suurin osa. Me tunsimme enemmän neekereitä\nkuin valkoisia, koska meillä oli paljon pesua, mutta valkoisten\nkesken saimme muutamia mitä parhaita ystäviä, joita mieluisa\nvelvollisuutemme on kauan säilyttää kiitollisessa muistossa.\n\nLaskimme ulapalle ja siitä hetkestä päättyi kaikki laiskottelu.\nSemmoista yleistä kokoilua, yleistä hyttien etsiskelyä ja arkkujen\npakkausta emme olleet nähneet siitä, kun laskimme ankkuriin Beirutin\nsatamassa. Jokainen oli hommassa. Kaikista ostoksista oli tehtävä\nluettelot ja niihin kirjoitettava hinnat, jotta tullaus olisi\nhelpompi. Kaiken päivää jatkui puuhaa ja epäjärjestystä.\n\nJa nyt sattui ensimmäinen tapaturmamme. Eräs matkustaja myrskyisenä\nyönä juoksi välikannella käytävää pitkin, jolloin hänen jalkansa\ntarttui huolimattomuudesta auki jätetyn oven rautaiseen hakaan ja\nhänen sääriluunsa nilkan kohdalta katkesi. Se oli ensimmäinen vakava\ntapaturmamme. Olimme matkustaneet paljon yli kahdenkymmenen tuhannen\nmailin maata ja merta ja monessa rasittavassa ilmastossa, ilman että\nainoakaan oli loukkaantunut tai vakavasti sairastunut ja ilman että\nkuudenkymmenenviiden matkustajan kesken oli sattunut ainoatakaan\nkuoleman tapausta -- vanhin oli 70 vuoden ikäinen. Hyvä onnemme oli\nollut ihmeteltävä. Muuan merimiehistä oli Konstantinopolissa eräänä\nyönä hypännyt mereen, eikä häntä sen koommin nähty, mutta epäiltiin\nhänen karanneen, ja olihan joka tapauksessa mahdollista, että hän\nsaavutti rannan. Mutta matkustajain luettelo oli täydellinen.\nLuettelosta ei puuttunut ainoatakaan nimeä.\n\nVihdoin me eräänä miellyttävänä aamuna laskimme New Yorkin satamaan,\nkaikki kannella ja kaikki puettuina kristittyihin vaatteihin --\nerikoisen käskyn johdosta, sillä eräillä tahoilla oli salaisia\nhaluja esiintyä turkkilaisina -- ja odottavain ystäväin viuhtoessa\nnenäliinoillaan tervetuloaan pyhiinvaeltajat panivat merkille kannen\ntäräyksen, joka ilmoitti laivan ja rantasillan jälleen paiskanneen\nkättä toisilleen, ja pitkä omituinen matkamme oli päättynyt. Amen.\n\n\n\n\nJÄÄHYVÄISSANA.\n\n\nVuosi saa pian kuluneeksi siitä kun tämä huomattava toivioretki\npäättyi. Ja istuessani täällä kotona San Franciscossa ja\najatellessani tekee minun mieleni tunnustaa, että päivä päivältä\novat muistoni retkestämme käyneet yhä mieluisammiksi, sitä mukaa\nkuin matkan ikävät elämykset, jotka ovat niihin kietoutuneet, toinen\ntoisensa jälkeen ovat mielestäni haihtuneet -- ja jos \"Quaker City\"\nnyt jälleen nostaisi ankkurinsa lähteäkseen aivan samalle retkelle,\nniin ei mikään olisi minulle mieluisempaa, kuin jälleen lähteä\nmatkustajana mukaan. Saman kapteenin ja samain pyhiinvaeltajainkin,\nsamain synnintekijäinkin keralla. Olin mitä parhaissa väleissä\nkahdeksan tai yhdeksän retkeläisen kanssa (he ovat yhä vieläkin\nvankkoja ystäviäni) ja muittenkin kanssa puhelusuhteissa. Olen ollut\nmerellä aivan riittävästi tietääkseni, että tämä oli sangen hyvä\nkeskimäärä. Sillä pitkä merimatka sekä paljastaa ihmisestä kaikki\nhäjyt puolet, mitä hänessä on, liioittelee niitä, että kohottaa\npinnalle vielä muitakin, joita hän ei osannut itsessään aavistaakaan,\njopa luo aivan uusiakin. Kahdentoista kuukauden merimatka tekisi\ntavallisesta ihmisestä kerrassaan häjyyden ihmeen. Toiselta puolen,\njos kenessä on hyviä ominaisuuksia, niin harvoin henki saa häntä\nosoittamaan niitä laivalla, ei ainakaan erikoisen tarmokkaasti. Nyt\ntiedän, että pyhiinvaeltajamme maalla ovat miellyttävää vanhaa väkeä.\nJa tiedän senkin, että he olisivat hauskempia, jos lähtisimme yhdessä\ntoiselle matkalle, ainakin jonkun verran hauskempia kuin suurella\nretkellämme, ja minä sen vuoksi arvelematta sanon, että mielihyvällä\nlähtisin heidän kanssaan uudelle retkelle. Ainakin voisin muutamain\nvanhain ystäväini keralla nauttia elämästä. Ja he voisivat samoin\nnauttia elämästä _omain_ klikkiensä keralla -- matkustajat aina\njakautuvat klikkeihin, _kaikilla_ laivoilla.\n\nJa sanon tässä, että mieluummin lähden huviretkelle\nMetusael-seurankin kanssa, kuin yhtä mittaa vaihdan laivaa ja seuraa,\nkuten ihmisten täytyy tehdä tavalliseen tapaan matkustaessaan. Nämä\nviimeksimainitut aina surevat jotain _toista_ laivaa, jossa ovat\nolleet, jonka ovat jättäneet, ja _toisia_ matkatovereita, jotka\neroavat reitit ovat heiltä vieneet. He alkavat pitää laivasta,\nvasta kun se pitää vaihtaa toiseen, ja he kiintyvät miellyttävään\nmatkatoveriin vain menettääkseen hänet. He saavat kokea tuon\nkolkoimman kaikista elämyksistä, että ovat vieraalla laivalla\nvieraitten ihmisten seurassa, jotka eivät heistä, vähääkään välitä,\nja joka kuukausi saavat yhä uudelleen ja uudelleen kokea vieraitten\nlaivaupseerien nolailut ja vieraitten palvelijain hävyttömyyden.\nJa heidän täytyy vielä kärsiä, tuo arkkujenkin purkaus- ja\npakkauskurjuus -- monien tullitarkastusten harmilliset rettelöinnit\n-- ja huolet matkatavarain lähetyksestä maateitä paikasta paikkaan.\nMieluummin lähden laivaretkelle vaikka kokonaisen patriarkkabrigadin\nkanssa, kuin antaudun näihin kärsimyksiin. Meidän ei tarvinnut\npakata arkkujamme kuin kahdesti -- New Yorkista lähtiessämme ja\nsinne palatessamme. Aina maaretken alkaessamme laskimme, montako\npäivää viipyisimme retkellä ja mitä kaikkia vaatteita tarvitsisimme,\nlaadimme laskumme matemaattisen tarkasti, pakkasimme kapsäkin tai\npari sen mukaisesti ja jätimme arkut laivaan. Valitsimme toverimme\nvanhoista koetuista ystävistämme ja lähdimme heidän kanssaan.\nEmme koskaan olleet riippuvaisia vieraista tovereita etsiessämme.\nMeillä oli usein tilaisuus sääliä amerikkalaisia, joita näimme\nikävissään vieraitten kanssa matkustamassa ilman ainoatakaan ystävää,\njonka kanssa vaihtaa sanaa harmista ja iloista. Aina palatessamme\njoltain maamatkalta etsimme katseellamme ensimmäiseksi etäisyydestä\nlaivaamme, ja kun näimme sen ankkurissaan pyörimässä, lippu mastossa,\ntuntui meistä aina samalta kuin palaavasta matkamiehestä kotinsa\nnähdessään. Laivaan astuessamme huolemme hälvenivät, vastuksemme\nsiihen päättyivät, sillä laiva oli meille koti. Aina meitä odotti\nsama tuttu hyttimme, jossa tunsimme olevamme turvassa, rauhassa ja\nhyvässä korjuussa kaikin puolin.\n\nEn huomaa mitään moitteen syytä retkemme johdossa. Ohjelma\nsuoritettiin uskollisesti -- asia, joka hämmästytti minua, sillä\ntavallisesti suuret yritykset lupaavat mahdottoman paljon enemmän\nkuin aikaansaavat. Olisi hyvä, jos tämmöinen retki voitaisiin\nsaada aikaan joka vuosi ja siitä tulisi säännöllinen järjestelmä.\nMatkustaminen on tuhoisaa ennakkoluuloille, hurskastelulle ja\nahdasmielisyydelle ja meilläkin on paljon ihmisiä, joille se tästä\nsyystä tulisi kipeään tarpeeseen. Laajoja, terveitä ja ihmisrakkaita\nkäsityksiä ihmisistä ja asioista ei hankita siten, että koko elinaika\nnuhjastellaan jossain pienessä nurkkakunnassa.\n\nToivioretki on päättynyt ja vaipunut olleitten asiain seuraan. Mutta\nsen vaihtelevat nähtävyydet ja monenlaiset tapaukset säilyttävät\nmuistossamme mieluisan sijan monet vuodet tämän jälkeenkin. Kun\nolimme herkeämättä jalkeilla ja aina vain lyhyeksi hetkeksi\npysähtelimme nähdäksemme ohimennen vilaukselta puolen maailman\nihmeet, niin emme voineet toivoa saavamme tai säilyttävämme eläviä\nvaikutelmia kaikesta, mitä meidän oli onni nähdä. Mutta siltä ei\nlomaretkemme ole ollut turha -- sillä epämääräisten muistelmien\nsekaannuksesta kohoavat muutamat sen kalleimmista tauluista ja nämä\nsäilyttävät värinsä ja piirteensä täydellisinä senkin jälkeen, kuin\nniiden ympäristöt ovat haihtuneet mielestä.\n\nSäilytämme jonkun muiston kauniista Ranskasta ja Pariisistakin,\nvaikka se eteemme leimahti kuin uhkea meteori, kohta jälleen\nkadotakseen, tuskin edes tiedämme kuinka tai minne. Ja muistamme,\nkuinka näimme majesteettisen Gibraltarin espanjalaisen auringonlaskun\nmehevissä väreissä uivan kuin sateenkaarien muodostamassa meressä.\nMielikuvituksessamme näemme uudelleen Milanon ja sen juhlallisen\nkatedraalin marmorisine torni- ja sakarametsineen. Ja Paduan --\nVeronan -- Comon tähdentuikkeineen; ja ylimyksellisen Venezian\nalallisilla vesillään leväten -- vaieten, autiona, ylväänä --\nhalveksien alennuksensa tilaa -- menetettyjen laivastojensa,\ntaisteluittensa ja voittojensa ja kaiken menneen loisteensa\nmuistoihin piintyneenä.\n\nEmme voi unohtaa Firenzeä -- Napolia -- emmekä Kreikan suloista\nilmastoa, joka on taivaan esimakua -- emmekä ainakaan Ateenaa\nemmekä Akropoliin sortuneita temppeleitä. Varmasti emme unohda\nikäarvoista Roomaa -- emmekä vehmasta lakeutta, joka sitä ympäröi\nja jonka vihannuus muodostaa niin vaikuttavan vastakohdan sen\nharmaalle rappeutumiselle -- emmekä raunioihin sortuvia holvikaareja,\njoita tällä lakeudella on ja joiden ränstyneitä aukkoja ja kaaria\nköynnökset kiertelevät. Muistamme Pietarin kirkon, emme semmoisena,\nmiltä se näyttää Rooman katuja kävellessä, jonne kaikki kaupungin\nkupolit näyttävät samoilta, vaan semmoisena, jolta se näyttää kauas\nCampagnalle, kaikkien halvempien rakennuksien kadottua näkyvistä\nja sen yksinään kohottaessa kupukattoaan ylväänä auringonlaskun\nruskoihin, täynnään arvoa ja suloa, varmapiirteisenä kuin vuori.\n\nMuistamme Konstantinopolin ja Bosporon -- Baalbekin valtavan komeuden\n-- Egyptin pyramidit -- sfinksin ihmeellisen muodon ja hyväntahtoiset\nkasvot -- itämaisen Smyrnan -- mykän Jerusalemin -- Damaskon, \"Idän\nhelmen\", Syyrian ylpeyden, tarujen Edenin puiston, \"tuhannen ja yhden\nyön\" prinssien ja henkien kodin, maailman vanhimman valtakaupungin,\nsen ainoan maailman kaupungin, joka on säilyttänyt nimensä ja\npitänyt paikkansa ja tyynesti katsellut, kuinka neljän vuosituhannen\nkuningaskunnat ja valtakunnat ovat nousseet elämään, iloinneet lyhyen\nylpeytensä ja mahtinsa ajan ja sitten kadonneet ja unohtuneet!\n\n\n\n"]