[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fReuwHgKhcMEVZSdvSdRwSCma1Le04q_pc_Wa_MejpK8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},95,"Tien ohesta tempomia","Malmberg, Aino",1866,1933,"95-malmberg-aino-tien-ohesta-tempomia","95__Malmberg_Aino__Tien_ohesta_tempomia",null,"runous",[],[],"fi",1901,15935,101280,false,15676,[22,23],"Fiction","Short stories",[25],"Poetry","\"Tien ohesta tempomia\" by Aino Malmberg is a collection of poetic reflections and societal commentaries likely written in the early 20th century. The book addresses various themes including the depth of the sea, the concept of progress, and the roles of women in society, intertwined with literary and philosophical explorations. The opening portion introduces the reader to the powerful symbolism of the sea and its mysteries, setting a contemplative tone for the collection.  The beginning of the work highlights the beauty and complexity of the sea through a lyrical meditation, expressing both admiration and caution. It presents a dream sequence where a general rallies soldiers for war, met with unexpected resistance from a voice calling for peace. The protagonist's friend, Mefisto, reflects on the contradictions and systems of human society, weighing the ancient customs of war against the rising ideals of progress and morality. As the narrative unfolds, the themes of love, loss, societal expectations, and the pursuit of individual identity begin to emerge. The rich imagery and societal critique invite readers to reflect on human nature and the forces that shape our lives. (This is an automatically generated summary.)",[],332,"Esikoisteos koostuu lyyrisistä teksteistä, lastuista ja tunnelmakuvista. Kokoelma tarkastelee elämän eri puolia, kuten luontoa, naisen asemaa ja kirjailijaksi tulemista. Tekstit yhdistelevät pohdiskelevaa otetta ja havaintoja arjen keskeltä vuosisadan vaihteen tunnelmissa.","Aino Malmbergin 'Tien ohesta tempomia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 95. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Gutenbergin DP oikolukijat.","TIEN OHESTA TEMPOMIA\n\nKirj.\n\nAino Malmberg\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1901.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJumalan kuva\nMeri\nEdistystä\nEtevä nainen\nKuinka hänestä tuli kirjailija\nTunnelmia\nNaurettava juttu\nTäydellinen\nPikku-veli\nElämän leikki\n\n\n\n\nJUMALAN KUVA\n\n\n\n\nMERI\n\n\nKuka laskee mereni laajuuden, kuka käsittää sen pohjattomat syvyydet,\nkuka aavistaa mitä aarteita se sylissään säilyttelee?\n\nPaljon piilee mereni povessa, piilee pahaa, piilee parhainta.\n\nJos mereni syntysanat mulle selviäisi, jos sen syvyyksien salaisuudet\nmulle mainittaisi, hyvän silloin ilmoille nostaisin, painaisin pahan\npohjamutaan. Hopealle silloin hohteleisivat ulappojen aallot, kullalle\nkuumottaisivat mereni mainingit.\n\nMoitit mertani kylmäksi, valitat viluisiksi siintäviä selkiä.\n\nEi ole kylmä mun mahtava mereni, vaan viileä se on ja puhdas. Pois\nhaihtuu polttava hehku sen aaltojen hyväilyssä ja puhdistuu mainen\nmustuus.\n\nEi ole konsaan kylmä mun mahtava mereni, se on lämpimäin virtojen meri.\n\nKun sen virtojen vetrehet vedet hellien hyväilevät rantamaita, silloin\nkukkaset elpyvät eloon ja nurmen nukka vihannoi. Ei polta poroksi, ei\ntuota tuhoa mun mereni lauhkea lämpö, se vain sulattaa jään ja\nhaihduttaa hyisen hallan. Eloa ja voimaa se henkii, karuille\nkallioillekin se kukkia kasvattaa.\n\nLuulet joskus tyyneksi merta, tyyneksi kuin kuollut. Voi ihmislapsi,\nlyhytnäköinen ihmislapsi, joka et jaksa pintaakaan oppia, vielä vähemmin\nsyvyyksiin syventyä!\n\nEtkö käsitä mereni mahtia, sen elonvoimien valtavuutta, jotka panevat\nvirrat väsymättä vyörymään ja pakoittavat pinnan hiljaa huokuen\nheilumaan, vaikka vaahtopäät hyrskyt olisivatkin lepoon laskeutuneet?\nKuollut vain voi liikkumatta levätä, mutta mereni uhkuu eloa, eikä väsy\nsen voima konsanaan.\n\nKavalaksi kuulin mertani mainittavan, viekkaaksi sanottavan voimakasta.\nLiian mahtava on mereni ollakseen kavala, liian voimakas ollakseen\nviekas.\n\nMutta elä leiki sen kanssa, elä yllytä voimakasta vihaan, sillä\nvaarallinen on mereni viha. Monta on karia meressä, paljon on kallioita\naaltojen alla. Varo purttasi, varo henkeäsi! Elä koske mereni\nsalakareihin, joita se ei tahdo ihmisten ilmoille paljastaa!\nPirstaleiksi purtesi pusertuu, henkesi heität mereni syleilyssä.\n\nMutta ellet pelkää purttasi, etkä elämääsi sääli, jos uskallat ne uhrata\nmereni salaisuuksia selvitelläksesi, silloin pue purtesi purjeisiin,\nlähde uurtamaan ulapoita!\n\nLemmellä meri lempesi palkitsee, jos kaikkesi sille kannat, jos onnesi\nsille uskot. Eikä koskaan luovu meri omastaan, jonka sydämen se kerran\non sitonut.\n\nOi mereni, mereni, maireheni, kuinka aina sinua kaipaan, sinä yksinäisen\nystävä, sinä lemmettömän lohduttaja! En löydä lepoa lehdoissa, ei katoa\nmetsissä mieleni kaiho. Sinä mereni, sinä vapaa, viileä mereni, sinä\nyksin voit tyynnyttää tuskat, laulaa lepoon maiset murheet.\nYksinäisyyden ydinsalaisuutta sinä mulle opetat, siitä neuvot onnea\netsimään.\n\n\n\n\nEDISTYSTÄ\n\n\nNäin unta. Laaja kenttä oli edessäni ja voimakkaan musiikin soidessa\nmarssi esiin loistava sotajoukko. Siinä oli jalkaväkeä, siinä oli\nratsuväkeä, siinä oli tykkiväkeä ja jos jotakin. Loppumaton ihmisjoukko\noli kokoontunut kentän ympärille, ja naisilla oli kyyneleet silmissä.\n\nMinä ymmärsin, että sotilaat olivat lähdössä sotaan, ja heidän omaisensa\nolivat tulleet sanomaan viimeiset jäähyväisensä heille.\n\nKomea kenraali ratsasti rivien ohi, jotka hurrasivat innoissaan. Näin\nkuinka hän seisahtui joukkojen eteen ja alkoi puhua. Kuulin hänen\nsanovan:\n\n\"Isänmaan jalot pojat! Te olette nyt lähdössä täyttämään suurinta,\npyhintä velvollisuuttanne, saattamaan surmaa isänmaan vihollisille --\"\n\nSamassa kajahti kirkas ääni väkijoukosta:\n\n\"_Ei sinun pidä tappaman!_\"\n\nMinä näin kuinka ihmiset rupesivat liikahtelemaan levottomasti, mutta\nkenraalin silmät säihkyivät ja hänen äänensä oli kuin ukkosen jyrinä:\n\n\"Vaiti kaikki mielettömät intoilijat!\"\n\nÄänetön hiljaisuus seurasi, ja kenraali jatkoi kiihkeästi:\n\n\"Vai semmoista tahdotaan uskotella isänmaan jaloimmille pojille! Tuo\nkäsky on olemassa ja se koskee murhaa, mutta tietysti ei sotaa. Sota on\nitse Jumalan asettama, ja maailman suurimmat henget, kirjailijat ja\ntaiteilijat, ovat sitä teoksissaan ylistäneet. Kansat pystyttävät kilvan\nmuistopatsaita sotasankareilleen. Eikö siinä ole kyllin todistusta sodan\npyhyydestä? Niin, pojat, tuollainen käsky 'ei sinun pidä tappaman' on\nolemassa muita varten, mutta teille minä annan paljoa suuremman ja\ntärkeämmän käskyn, ja se on: 'Surmatkaa vihollisianne!' Jos sen käskyn\ntäytätte, on isänmaa teille sankarin nimen antava ja vihreällä\nvoitonseppeleellä teitä tervehtivä!\"\n\nÄäretön hurraa-huuto seurasi kenraalin sanoja, ja minä kuulin kuinka\njoku takanani hiljakseen nauraa hytkähteli. Käännyin ympäri ja näin,\nettä se oli ystäväni Mefisto, joka ihastuneena hieroi käsiään. Hän\ntarttui ystävällisesti käsivarteeni ja huudahti innoissaan:\n\n\"Eikös se ole mainiota! niin innostuttavaa, mieltä ylentävää!\nKuunnellaanpa jatkoa.\"\n\nKenraali puhui taas:\n\n\"Jokainen järkevä ihminen käsittää sen päivänselvän asian, että eri\naloilla on eri vaatimukset, eri käskyt, eri mittakaavat. Kyllä tiedän\nettä äsköinen intoilija on valmis teille huutamaan myöskin: 'ei sinun\npidä valehteleman', ja siinä hän on oikeassa, mikäli koskee omia\npäälliköitänne. Se joka päälliköilleen valehtelee, on kuoleman\nansainnut, mutta muistakaa myöskin, mitä teille sanon tällä\njuhlallisella eron hetkellä: Jos voitte valheella, vaikkapa valalla\nvahvistetulla, vihollisen harhaan houkutella, niin se on luettava teille\nsuuremmaksi ansioksi kuin kirkkain totuus.\"\n\nTaas räjähti hurraa-huuto ilmoille, ja Mefisto takanani huusi\nliikutettuna: \"Eläköön!\"\n\nYhä enemmän ja enemmän innostui kenraali, ja yhä useammin keskeyttivät\njoukkojen riemuhuudot hänen puheensa.\n\n\"Teidän kädessänne, pojat\", huusi hän, \"on nyt isänmaan onni ja maine!\nKansamme kunnian kilpi kiiltää silloin vasta täydessä loistossaan, kun\nse tuhatkertaisesti on huuhdottu ja pesty vihollisen verellä!\"\n\nSotilaiden silmät hehkuivat ja posket punottivat. He olivat valmiit\nsiinä silmänräpäyksessä surmaamaan vaikka kenen.\n\nMutta kenraali hiljensi ääntään ja sanoi, että he kumminkaan eivät saa\nunohtaa viimeistä velvollisuuttaan, joka oli avun anominen ylhäältä.\n\nHeti sen jälkeen komea kenraali ratsasti syrjään, ja minä näin kuinka\nkunnia-arvoisa piispa, kiiltävä kultaristi rinnassa, astui rintaman\neteen. Kaikki lankesivat polvilleen, ja piispa rukoili korkealla äänellä\nvoittoa tälle joukolle ja surmaa viholliselle. Hän vakuutti, että\nKaikkivaltias itse ylhäällä katselee, kuinka he täyttävät\nvelvollisuutensa hallitsijaansa ja isänmaata kohtaan.\n\nMusiikki soitti sitten virren, johon kaikki yhtyivät, ja lopuksi vielä\nkajahutettiin kansallishymni. Liikutettuina ja innostuneina alkoivat\nryhdikkäät joukot reippaan musiikin kaikuessa marssia pois hakemaan\nvihollista ja voittamaan tai kuolemaan.\n\nMefisto nykäsi minua käsivarresta ja kysyi:\n\n\"Emmekö nyt lähde katsomaan vastapuolueen joukkojen lähtöä? Minusta tämä\ntodellakin on niin jalostavaa ja innostavaa, että voisimme nähdä saman\nnäytöksen vielä kerran uudistuvan. Paitsi sitä vastapuolueella on aivan\ntoisenlainen ja vielä parempi musiikki, vaikka muu komento onkin\njokseenkin sama. Lähdetäänkö?\"\n\n\"Ei. Sain tuosta jo kylläkseni\", vastasin kylmästi.\n\n\"Hm -- hiukan blaseerattu -- kuten nykyajan ihmiset ovat. No, katsellaan\nsitten seurauksia. Onhan niilläkin viehätyksensä. -- Heidän hartaat\nrukouksensa kuullaan\" -- Mefisto koetti näyttää hurskaalta ja puhui\nsamalla äänellä kuin äskeinen piispa. -- \"Vihollinen saa surmansa --\nkummankin puolueen vihollinen. Satoja ja tuhansia jää tappelutantereelle\nisänmaan maineen ja kunnian tähden.\"\n\nMefisto pudisteli punaista vaippaansa, ja minä näin edessäni verisen\nkentän täynnä silvottuja ruumiita, ja kuolevien tuskanhuudot täyttivät\nilman. Käännyin kauhulla pois, mutta Mefisto lohdutti minua sanoen:\n\n\"Murheella ja kauhulla ei sovi heitä surra. Heille pystytetään\nmuistopatsaita ja heistä kirjoitetaan innostavia runoja, sillä isänmaan\nkunniahan vaati heidän verensä.\"\n\nMefisto poisti kamalan näyn potkaisemalla kerran kaviollaan maahan, ja\nme seisoimme taas tyhjällä kentällä.\n\n\"Milloinka maailma edistyy, Mefisto?\" kysyin.\n\n\"Hm -- sanoppas muuta\", virkkoi Mefisto huoahtaen, \"paljon, paljon on\nvielä tekemistä. Se on se systeemin puute, joka on edistyksen esteenä.\nKun on järjestystä, musiikkia, puheita y.m.s., niin kaikki käy kuin\nvoideltuna, kuten äsken näit. Mutta missä ei ole systeemiä, siellä ei\nole edistystä. Se se oli minunkin erehdykseni, se systeemin\nlaiminlyöminen\".\n\nMefisto huokasi syvään ja näytti huolestuneelta, enkä minä oikein\nymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.\n\n\"Jos olisin alusta alkaen johtanut kaikki tarkkaan systeemiin, olisi\nminun nyt helpompi olla,\" sanoi hän, \"mutta nyt kertyy huolia pääni\npäälle, niin että hiukseni käyvät harmaiksi. Ei se riitä ollenkaan, että\nihmiset uskovat tappamisen oikeuteen. Sekin perustus alkaa peloittavasti\nhuojua. Mutta jos uhraisin sodan, ehkä silloin helpommin voisin\ntoteuttaa toisen unelmani. Ja se olisi varmaan mielestäsi edistys, suuri\nedistys!\"\n\n\"En ymmärrä sinua, Mefisto,\" sanoin.\n\n\"Lähdeppäs katsomaan, niin ymmärrät,\" virkkoi Mefisto.\n\nHän pudisteli taas punaista vaippaansa, ja äskeinen tyhjä kenttä täyttyi\nuudelleen väellä.\n\nHyvin harjoitettu joukko marssi esiin. Ei se näyttänyt oikein\nsotajoukoltakaan, pikemmin voimistelujoukolta. Kaikki olivat puetut\nsinisiin, ruumista myöten käypiin pukuihin, ja jokaisella oli vaatemytty\nkainalossa. Yht'äkkiä kuului johtajan ääni, joka komensi:\n\"_Pu-keu-tu-kaa!_\" Salaman nopeudella kukin veti esiin vaatemyttynsä,\neikä viipynyt viittä minuuttiakaan, ennenkuin joukko oli aivan toisen\nnäköinen kuin äsken. Siinä oli silkkiin puettuja naisia, ryysyisiä\nkerjäläisiä, silinterihattuisia herroja, palvelijoita -- kaikki\nsekaisin, vierekkäin, mutta kumminkin suorissa riveissä, hyvässä\njärjestyksessä ja tarkkaan totellen komentosanoja. Kaikilla oli\ntavattoman hyvin hoidetut kapeat kädet ja nopeaan liikkuvat sormet.\n\nTaas kuului komentajan ääni: \"Taskuvarkaat asentoon!\" Ja suorissa\nriveissä marssi joukko kentän oikealle laidalle.\n\nHeidän jälkeensä seurasi toinen joukko. Siinä oli jättiläisen kokoisia\nmiehiä tummissa puvuissa. Kädessä heillä oli rautatangot ja vyöllä\nriippui hohtimia, tiirikoita ja avaimia. Komentajan ääni kuului taas:\n\"Murtovarkaat asentoon!\" Ja joukko asettui kentän vasemmalle puolelle.\n\nNyt ratsasti tömisten esiin loistava joukko komeilla korskuvilla\nratsuilla. Miehillä oli mustat naamarit silmillä, heiluvat vihreät\nhöyhentupsut leveälierisissä hatuissa ja suopungit käsivarrella.\nKomentajan ääni kajahti jälleen: \"Maantierosvot asentoon!\" Ja komea\njoukko ohjasi uljaat ratsunsa keskelle kenttää.\n\nJoukkojen keskelle oli kohotettu korkea puhujalava, ja sen luokse\nratsasti maantierosvojen loistavaan univormuun puettu upseeri. Notkeasti\nhän hypähti ratsultaan, jota yksi taskuvarkaista jäi pitelemään, ja\nnousi sitten puhujalavalle.\n\n\"Isänmaan ylpeys, jalot varkaat!\" niin kuulin hänen alkavan. \"Ilolla\ntervehdin teitä tällä samalla kentällä, jolla ennen muinoin noina\njulmina raakalaisuuden aikoina esi-isäimme sotajoukot kokoontuivat. Me\ntuskin voimme ymmärtääkään, että on ollut sellainenkin aika, jolloin\nihmiset pitivät oikeutenaan surmata toisiaan, ja jolloin valtio ylläpiti\nsuunnattomia sotajoukkoja, joita varta vasten opetettiin ja kasvatettiin\nmurhaajiksi. Onneksi ne ajat ovat olleet ja menneet. Siihen aikaan\nolivat ihmiset liian ahdasmielisiä täysin käsittääkseen ja\ntunnustaakseen varkauden ylevää ammattia. Tosin ovat nimet semmoiset\nkuin Rinaldo Rinaldini, Robin Hood y.m. loistavina tähtinä tuossa\npimeyden yössä, ja tapahtumat sellaiset kuin Panamayhtiön toiminta ynnä\nuseat muut samanlaatuiset seikat todistuksena siitä, että silloinkin eli\nsuuria sieluja, jotka ymmärsivät varkauden ylevän aatteen. Löytyi\nsilloinkin henkilöitä, hallitsijoista kerjäläisiin asti, jotka innolla\nharjoittivat varkauden ammattia, mutta usein, oi kovin usein saivat he,\nellei heidän yhteiskunnallinen asemansa ollut kyllin korkea suojelemaan\nheitä, kolkoissa vankilakomeroissa marttyyreinä maksaa uljuutensa\".\n\nMinä kuulin kuinka puhujan ääni värisi liikutuksesta ja näin kuinka\nkauniit naiset nostivat nenäliinat silmilleen. Mefisto huokasi\nosanottavasti selkäni takana.\n\nPuhuja siirtyi sitten selittämään varkauden etuja tieteelliseltä\nkannalta katsoen. Hän osoitti oppineessa ja tarkassa laskussa, kuinka\nvarkaus kansantaloudellisessa suhteessa oli saanut aikaan hämmästyttäviä\ntuloksia. \"Niillä varoilla\", selitti hän, \"jotka meidän varkaat toivat\nkotiin viime sodasta, ylläpidetään tätä nykyä 20,000 kirkkoa ja koulua!\"\n\nInnokkailla suosionosoituksilla palkitsivat joukot tuon lauseen, ja\npuhuja jatkoi sitten, selittäen varkauden merkitystä esteetilliseltä ja\nmoraliselta kannalta. \"Ei mikään ammatti\", vakuutti puhuja, \"ole niin\nomiaan kehittämään ihmisen parhaimpia puolia, uljuutta, rohkeutta,\nkekseliäisyyttä, näppäryyttä, päättäväisyyttä, j.n.e. puhumattakaan\nsiitä kuinka suuri vastuunalaisuus, mutta samalla jalo tehtävä varkailla\non omaisuuden oikeassa tasoittamisessa. Muistakaa aina\", lopetti hän,\n\"että varastaessanne rikkailta, jaatte osan saaliista köyhille!\"\n\nLiikutettuina hurrasivat joukot, ja upseeri luki vielä hymnin, jonka\nkansan suurin runoilija oli kirjoittanut varasarmeijan ylistykseksi.\n\n\"Eikö tuo olisi suuremmoinen edistys?\" kysyi Mefisto innoissaan. \"Mutta\narveleppas, jos tuo olisi ollut rinnan sota-armeijan kanssa! Ystävinä ja\nauttaen toinen toistaan ja siten toteuttaen veljeyden suurta aatetta!\"\nMefisto saneli tavattoman suurella ponnella ja vakuutuksella. Mutta\nsitten hän lisäsi synkästi: \"Pelkään että se on liian myöhäistä!\"\n\n\"Ei minusta sinulla ole syytä valittaa varkaiden puutetta nytkään,\nvaikk'ei meillä tosin ole varsinaista varasarmeijaa,\" virkoin minä.\n\n\"Ei, se on totta\", myönsi Mefisto, \"mutta niiden lukumäärä on\nvähenemässä. Kohta voi tulla se aika, jolloin ainoastaan kaikkein\nylhäisimmät uskaltavat varastaa, ja keskisääty ja kansa on pakoitettu\nluopumaan tuosta toimesta kokonaan. Toista olisi, jos heillekin\npystytettäisi muistopatsaita, jos heillekin musiikki soittaisi, puheita\npidettäisi ja ylistysrunoja kirjoitettaisi kuten tappajille. Mutta\nsanoinhan jo, että se systeemin puute se oli minun erehdykseni\".\n\n\"Eivätkö muut paheet sinua huolestuta, Mefisto? Kuinka on valheen,\npetoksen, vihan, kateuden y.m. laita? Taitavat olla vähenemässä nekin\".\n\n\"Ei ole hätää vielä!\" huudahti Mefisto innoissaan. \"Tuo henkisempi puoli\ntyöalastani kehittyy varsin tyydyttävästi. Ihmiset ovat näet aina\nsuosineet henkisyyttä ja idealisuutta. Se on hyvin kaunis puoli heissä\".\n-- Mefisto oli merkillisen arvokkaan ja ylevämielisen näköinen. Sitten\nhän jatkoi: \"Isänmaanrakkauden nimessä kansa vihaa kansaa. Oikeuden ja\ntotuuden nimessä veli sortaa veljeä. Kunnia ja arvo vaatii että vahvempi\nmusertaa heikompia, joita hän on luvannut suojella ja joiden oikeudet\nhän on valallaan vahvistanut. Katsoppas, ystäväni, tuota kaikkea\nsanotaan korkeammassa kielessä politiikaksi. Siinä on systeemiä, ja minä\nolen sen itse järjestänyt\".\n\nMefisto kaapi tyytyväisenä kaviollaan maata ja hymyili muistellessaan\nvoittojaan tuolla henkisellä työalalla. Sitten hän lisäsi huoahtaen\nnöyrästi:\n\n\"Mutta kiittämättömyyttä saan tietysti osakseni parhaimmilta\npalvelijoiltanikin. Koska he minulle myöntäisivät kunnian työstään? Ei,\n_toisen_ nimessä he käskyni täyttävät!\"\n\n\"Kestääkö valtasi kauvan vielä, Mefisto?\" kysyin.\n\nTuo kysymys ei mahtanut oikein miellyttää Mefistoa, sillä hän tiuskasi\nkovalla äänellä: \"Kestää! Uskallatko sinäkin epäillä sitä?\" Sitten hän\nvähän ajan perästä jatkoi tyynemmin: \"Kerran se aika tulee jolloin\n_kaikki_ uskovat että valtani kestää, ja silloin se kestää. Kurjat\noptimistit, jotka aina toivovat paremman ajan koittavan ja heikontavat\ntoivollaan valtaani, ne sortuvat. Silloin ihmiset luottavat järkeensä\nvain ja usko, toivo ja rakkaus ovat kuolleet. Silloin on valtani vankka.\nEi mikään sitä silloin enää voi järkähyttää. Tuleva aika on oleva minun,\nminun, _minun_!\"\n\nMefisto kasvoi jättiläisen kokoiseksi, ja minusta näytti kuin hän olisi\nvoinut sulkea koko maailman veripunaiseen vaippaansa. Vereni jähmettyi.\nEikö siis enää ollut pelastusta missään?\n\nMefisto pudisteli vaippaansa, ja auringon valo sammui. Minä kuulin\nkuinka hän nauroi kamalasti, huutaen: \"Nyt on valo mennyt, nyt alkaa\nminun valtani!\"\n\nMinä tunsin tuskan hien otsallani ja huusin: \"Sanoithan äsken että\nvaltasi alkaa vasta kun usko, toivo ja rakkaus ovat kuolleet -- --\"\n\n\"Niin, mutta ne ovat jo kuolleet! Ne sammuivat kuin auringon valo äsken\nsammui. Katso ihmiskuntaa! Missä luulet löytäväsi uskoa, toivoa ja\nrakkautta? Katso omaa kansaasi! Pimeässä yössä se toivotonna vaeltaa, ja\nvalta on minun, minun, minun!\"\n\nTuska oli tukahduttaa minut. Minä vaivuin maahan.\n\n\"Onko valo iäksi mennyt -- onko voittanut pimeys?\"\n\n\"Pimeys -- pimeys -- pimeys --\" vastasi kaiku ympärilläni.\n\nMinä makasin maassa ja tunsin sen vaipuvan allani syvemmälle, yhä\nsyvemmälle. Epätoivon voimalla nousin ylös maasta.\n\n\"Valon täytyy löytyä jostain. Ei ole pimeys voittanut valoa! -- Valoa,\nvaloa kohti!\"\n\nMinä syöksyin eteenpäin pimeässä ja kompastuin alituiseen. Olin nääntyä\nväsymyksestä, mutta jota enemmän riensin, sitä varmemmaksi kävi tieto\nrinnassani, että valon täytyi löytyä jostain. Olin vaipua maahan taas,\nmutta en uskaltanut antaa valtaa väsymykselle, ettei epätoivo taas minua\nmasentaisi. Vihdoin tunsin, että nyt olivat voimani lopussa, nyt en\njaksanut enää. Enkö koskaan saisi valoa nähdä?\n\nSilloin huomasin etäällä heikon säteen. Sitä kohti suuntasin kulkuni, ja\nse kasvoi kasvamistaan yhä kirkkaammaksi. Hyvin, hyvin etäältä kuulin\nhiljaista laulua. Kohta eroitin sanatkin:\n\n      \"Valo ei katoo!\n      Valo on ikuinen!\"\n\nSe kasvoi yhä voimakkaammaksi, ja samalla valo kirkastui hohtavaksi\npäiväpaisteeksi. Laulu oli muuttunut äärettömäksi riemuhymniksi, ja sen\nkaikuessa heräsin unestani.\n\nAamuaurinko loisti heloittavana huoneeseeni ja ulkona lauloivat linnut\ntuhansin sävelin.\n\nÄskeinen hymni oli valanut lämpöä ja toivoa nääntyvään, toivottomaan\nmieleeni, ja minä tunsin kuinka sen säveleet paisuivat yhä valtavammiksi\nrinnassani. Pois haihtuu kerran pimeys, mutta\n\n      \"Valo ei katoo!\n      Valo on ikuinen!\"\n\n\n\n\nETEVÄ NAINEN\n\n\nTässä tuonoin näin \"Päivälehdessä\", että \"tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen\npiti sunnuntaina erinomaisen valaisevan esitelmän lastenhoidosta\nuusimpien lääketieteellisten tutkimuksien mukaan\". Seuraavana päivänä\nhuomasin \"Suomettaressa\", että \"Hamburger Nachrichten\", \"Daily\nTelegraph\" ja \"Le Temps\" ovat erittäin kiittävästi arvostelleet tohtori\nLienu Oksasen-Pitkäsen uusinta teosta \"Raittiusliikkeestä Raamatun\nvalossa\". Ja sitten seuraavana päivänä sattuivat silmäni heti\nilmoitukseen, jossa kehoitetaan yleisöä miehissä saapumaan iltamaan,\njossa tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen tunnetulla taidollaan tulee\nlausumaan oman sepittämänsä \"Hymnin taiteille\". -- Sitä ennen olin jo\nmonta monituista kertaa nähnyt sanomalehdissä, kuinka tohtori Lienu\nOksanen-Pitkänen oli \"harvinaisella kyvyllään\" pitänyt puheen siinä ja\nsiinä juhlassa, tai \"kiitettävällä innolla\" ruvennut puuhaamaan sitä tai\nsitä hyvää asiata. Mutta joka ikinen kerta oli sattunut niin hullusti,\nettä minä en ollut läsnä noissa tilaisuuksissa, enkä siis koskaan ollut\nnähnyt tohtori Lienu Oksasta-Pitkästä, jota kohtaan ihailuni oli päivä\npäivältä kasvamassa.\n\nUteliaisuuteni kasvoi samassa määrässä, enkä mitenkään ilennyt näyttää\ntietämättömyyttäni, kysymällä _kuka_ on tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen,\nsillä tiesin varsin hyvin että Helsingissä _ei saa_ olla tietämätön\ntuommoisista asioista.\n\nEnin minua vaivasi se kysymys: Onko tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen mies\nvai nainen? Lienu nimi näytti viittaavan siihen suuntaan, että hän oli\nnainen, mutta minä tunnen kaksi Aino nimistä miestä ja yhden Lyyli\nnimisen ja ainakin puolikymmentä Tyyne nimistä, miks'ei niitä siis voisi\nolla Lienu nimisiäkin miehiä? Lienuna hän varsin hyvin saattoi olla\nkumpi tahansa. Tuo kaksoisnimi Oksanen-Pitkänen myöskin ensin pani minut\narvelemaan, että se ehkä oli joku rouva, omaa sukua Oksanen ja\nnaimisissa Pitkäsen kanssa. Tiesin että suurilla naisilla on tapana\nsäilyttää molemmat nimet. Mutta sitten muistin Wetterhoff-Aspin ja\nymmärsin että suurilla miehilläkin oli sama tapa. Kaksoisnimi ei siis\nantanut mitään ohjetta minulle.\n\nKun näin että hän oli pitänyt esitelmän lastenhoidosta lääketieteen\nuusimpien tutkimusten mukaan, päätin että hän oli lääketieteen tohtori.\nSemmoisena hän myöskin saattoi olla yhtä hyvin nainen kuin mies.\n\nMutta kun sitten huomasin että hän kirjoitti kirjoja raittiudesta\nRaamatun valossa, selvisi minulle, että hän olikin teoloogi ja varmaan\nmies.\n\nUteliaisuuteni oli noussut korkeimmilleen, ja minä päätin ettei mikään\neste enää saisi estää minua omin silmin näkemästä, kuka tohtori Lienu\nOksanen-Pitkänen oli.\n\nOtin sanomalehden käsiini ja katsoin missä tohtori Lienu sinä iltana\nesiintyi. Näin että hänen piti kertoa satu ylioppilastalolla kello\n1/2 8.\n\nVilkaisin kelloani. Se oli 7. Syöksyin sitten suoraa päätä\nylioppilastalolle ja istauduin odottamaan. En voinut ollenkaan kuulla\nniitä laulu- ja soittonumeroita, jotka olivat Lienu-tohtorin\nesiintymisen edellä, sillä sydämeni tykki niin rajusti odotuksen\nkiihkossa.\n\nVihdoin koitti se hetki, jolloin odotettu tohtori astui estraadille.\nSilloin minä näin että tohtori Lienu oli nainen. Paitsi sitä hän oli\nharmaa, iho harmaa, silmät harmaat, puku harmaa, sielu har-- niin, sitä\nminä en tietysti nähnyt, aavistin vain. Nyt en tietysti tarkoita että\nhän oli harmaa vanhuuttaan, päin vastoin, hän oli nuoruuttaan harmaa.\nEtevät miehet ja naiset ovat hyvin usein nuoruuttaan harmaita, ja\ntohtori Lienu Oksanen-Pitkänen oli etevä. Nuori hän oli epäilemättä\nmyöskin, vaikka oli mahdoton tarkoin määrätä hänen ikäänsä. Hän oli näet\nsitä tyyppiä, joka 18-vuotisesta 60-vuotiseksi asti näyttää\n30-vuotiselta.\n\nMutta ennen kaikkia hän oli etevä. Sen kuulin niin usein, että\nminun oli pakko sitä uskoa. Aina kun joku puhuu tohtori Lienu\nOksasesta-Pitkäsestä, sanotaan hänestä että hän on etevä nainen. Ei\njuuri mitään muuta, eikä hänestä luultavasti voi muuta sanoakaan, mutta\nonhan sitä siinäkin. Hän on etevä, ja sillä hyvä.\n\nMinä tutustuin häneen kohta persoonallisesti, ja hämmästykseni oli\nsanomaton, kun sain selville, että olimme oikeastaan vanhat tutut\nlapsuuden ajoilta, jolloin hän Oksalan Lienuna eleli eräässä pitäjässä\nKuopion takana. Silloin ei kukaan tietysti voinut aavistaa, että hänestä\ntulisi etevä. Ennemmin olisi luullut hänestä tulevan jotain muuta, sillä\nhänellä oli varsin paljon luonnonlahjoja. Ei sitä eteväksikään pääse\naivan ilman luonnonlahjoja, vaikka se tosin on etupäässä kohtalo, joka\netevyyden määrää.\n\nMutta Oksalan Lienustahan minun nyt piti puhua.\n\nHän eleli, kuten sanoin, Kuopion takana varakkaan talon ainoana\ntyttärenä, ja koska hänet kansakoulussa huomattiin hyväpäiseksi, pääsi\nhän sieltä Kuopion tyttökouluun jatkamaan lukujaan. Siellä hän oli\nkoulun paras oppilas, mutta eteväksi hänet havaittiin vasta Helsingin\njatkoopistossa, jonne hän Kuopiosta siirtyi. Vasta jatkoopistossa hän\nmyöskin rupesi harrastamaan.\n\nJokainen helsinkiläinen kyllä tietää, mitä harrastaminen merkitsee,\nsillä täällä kaikki ihmiset harrastavat, mutta en ole varma siitä, että\nmaaseutulaisten kieliaisti on yhtä kehittynyt. Siitä syystä lienee\npaikallaan valaista harrastamiskäsitettä parilla esimerkillä.\n\nJos ihminen tahtoo harrastaa jotain -- sanokaamme esim. suomalaisuutta\n-- niin sitä ei suinkaan ole käsitettävä niin, että hänen itse pitäisi\npuhua suomea, edistää voimiensa mukaan suomalaista taidetta,\nkirjallisuutta, teollisuutta y.m. Se olisi perin orjuuttavaa ja ikävää.\nHän saa kotikielekseen valita, minkä ikinä tahtoo. Erittäin ansiokasta\non, jos suomenkielen harrastaja kotikielekseen ottaa joko ranskan tai\nsaksan tai englanninkielen, mutta noiden puutteessa kyllä\nruotsinkielikin soveltuu. Tuttavapiirissään hänellä tietysti ei myöskään\nole mitään velvollisuuksia kieleen nähden. Eikä hänen itsensäkään ole\npakko oppia suomea, sillä sehän on niin perin vaikeata kieltä. Pääasia\non että hän aina ja joka paikassa puhuu siitä, kuinka äärettömän\ntärkeätä ja välttämätöntä se on isänmaan edulle, että koetetaan\nkaikkialla puhua suomea sekä edistää suomalaista taidetta,\nkirjallisuutta, teollisuutta j.n.e. Varsinkin juhlapuheissa tulee\ntarkkaan teroittaa noita asioita kuulijakunnan sydämeen. Se on\nsuomalaisuuden harrastamista.\n\nRaittiutta voi harrastaa siten, että aina koettaa selvittää kuinka\nturmiollista alkoholin nautinto on muille. Se ei tietysti mitenkään estä\nitse harrastajaa hyvässä seurassa juomasta pari lasia, vaikka tosin\njonkunmoinen kohtuus on suotava. --\n\nMutta nyt minä taas jouduin pois Lienu Oksasesta.\n\nLienu harrasti erisin isänmaallisuutta ja kansallisuutta. Se sopi niin\nhyvin siksi että hän puhui leveätä Savon murretta, eikä oikein osannut\nperehtyä kirjakielen suulliseen käytäntöön. Hän kyllä vakavasti koetti\noppia ruotsiakin, mutta se oli niin merkillistä, että hänen kielensä\naina käännähti puhumaan sellaista Kuopion takana kehittynyttä ruotsia,\njoka, kuten tunnettu, hiukkasen eroaa esim. Tukholman ruotsista. Nuo\nsyyt kaikki vaikuttivat sen että Lienu innokkaasti harrasti\nkansallisuutta. Ihmisen pitäisi aina antaa olosuhteiden määrätä\nharrastuksiaan, eikä ruveta omin päin puskemaan sinne tänne, niin kaikki\nkävisi hyvin, kuten Lienu Oksasellekin.\n\nKun Lienu esim. lausui runon Savon murteella tai piti jatkoopiston\nkonventissa \"puhheen isänmoalle\", niin se oli siinä määrin kansallista,\nettä kenen tahansa saattoi käydä kateiksi.\n\nIsänmaallis-kansallista harrastusta seurasi luonnollisena liitteenä\nraittiusharrastus esitelmineen, teeiltamineen, paketti-iltoineen\ny.m., y.m.\n\nMutta kaikki harrastukset käyvät ajan pitkään yksitoikkoisiksi, ellei\nhanki niissä tarpeellista vaihtelua. Nainen, jonka sallimus on määrännyt\nkehittymään eteväksi, vaatii monipuolisempaa työtä, laajempia näköaloja.\n\nEnsi aluksi Lienu päätti ruveta harrastamaan lastenkasvatuksen\nparantamista ja piti siinä tarkoituksessa sarjan esitelmiä\nkansankodissa, siten tarkoin seuraten luonnon viisasta järjestelmää,\njoka on säätänyt, että kaikki lastenkasvatusesitelmät ovat etevien\nlapsettomien naisten hoitoon jätettävät. Vai onko joku ehkä kuullut\njonkun äidin pitävän esitelmää lastenkasvatuksesta? Ei ikinä. Tuskin he\nkykenevät lapsiaan kasvattamaankaan, vielä sitten esitelmiä pitämään.\nTyön jako on siinä kuten muuallakin maailmassa ainoa oikea. Toiset\nsynnyttävät lapsia ja hoitavat niitä. Toiset synnyttävät teoriioja\nlapsista ja kehittävät niitä.\n\nKun Lienun esitelmäsarja loppui, hän perusti lastenkasvatusyhdistyksen,\nhankki sille valtioavun ja tuli itse yksimielisesti valituksi sen\nensimäiseksi kunniajäseneksi sekä rupesi sitten harrastamaan muita\naatteita.\n\nHän päätti ensi aluksi uhrata koko elämänsä naisasialle. Siksi hän\nleikkuutti tukkansa lyhyeksi, halveksi kaikkia miehiä ja ryhtyi\nsuorittamaan ylioppilastutkintoa. Mutta se matematiikka rupesi niin\npahasti kangertelemaan. Ja kun hän tarkkaan mietti asiata, niin olihan\nsulaa hulluutta uhrata kallista aikaa tuollaisen mitättömän tutkinnon\nsuorittamiseen, kun hänellä itse asiassa jo oli paljoa suuremmat tiedot\nkuin siihen vaaditaan. Paljoa parempi oli tietysti heti suorittaa neljä\nlaudaturia ja yksi cum laude sekä pyytää dispanssi ylioppilastutkinnosta\nja tulla suoraa päätä maisteriksi.\n\nNiin hän päätti tehdäkin ja rupesi siinä tarkoituksessa kuuntelemaan\nluentoja yliopistossa.\n\nMutta senhän koko maailma tietää, että professorit meidän yliopistossa\novat _niin_ omituisia. Vaativat kaikenlaisia detaljitietoja sen sijaan\nettä heidän tietysti pitäisi tyytyä siihen, että nuoret tiedemies-alut\nosaavat tuollaisia ylimalkaisia yleiskatsauksia ja johtavia aatteita. Se\non suorastaan intelligenssin ja luontaisen orginaliteetin surmaamista\ntuo laudaturien lukeminen täällä meillä.\n\nSen huomasi Lienu Oksanen sangen pian ja käsitti, kuinka lievimmin\nsanoen mieletöntä olisi ruveta täällä meidän yliopistossa tutkintoja\njauhamaan. Monta vertaa viisaampaa oli tietysti mennä jonnekin\nulkomaille, jossa ei olla niin ahdasmielisiä, ja tulla suorastaan\ntohtoriksi. Siihen menisi vuosi, tai korkeintaan puolitoista.\n\nSitten voisi aina nimikortteihinsa painattaa _D:r Phil._ nimen jälkeen.\nSe olisi toista kuin ylioppilaslakki ja laakeriseppele! Ja paitsi sitä,\njos isänmaalliselta kannalta katsoi asiata, niin se oli suorastaan hänen\nvelvollisuutensa menetellä siten. Suomi on niin köyhä maa, että sillä\ntodellakaan ei ole varaa kätkeä kynttilöitään vakan alle, vaan niiden on\nsallittava loistaa niin kirkkaasti kuin suinkin.\n\nKaikista noista syistä Lienu piti velvollisuutenaan lähteä ulkomaille.\nJa hän läksi.\n\nPuolen vuoden perästä hän palasi, ja hänen nimikorteissaan oli _Lienu\nOksanen, D:r Phil. Helsingfors, Finlande_. Siitä päättäen hän oli\ntohtori. Ja miks'ei olisi ollut? Pääsee sitä Amerikassa tohtoriksi\nkuudessa viikossakin, jos on oikein etevä. Ja siitä lähtien hän on ollut\nlähinnä tärkein henkilö Helsingissä. Tärkein on tietysti hänen henkinen\nkaksoisveljensä, jonka toimena on \"edustaminen\" kaikissa\njuhlallisimmissa tilaisuuksissa.\n\nMinun mielestäni nuo molemmat olisivat voineet mennä naimisiin, mutta\nniin ei käynyt. Sehän on tunnettu, että etevien miesten rouvat\ntavallisesti ovat hiukan niin ja näin, mitä etevyyteen tulee, ja se se\nkai oli syynä siihen, että tuo mainittu miehinen edustaja ei tullut\najatelleeksi Lienua, vaan valitsi toisen.\n\nMutta Lienu valitsi myöskin toisen. Tapahtui nimittäin niin, että kun\ntohtori Lienu Oksanen täytti 40 vuotta, hän innostui ja kirjoitti kirjan\nsekä piti esitelmiä siitä kuinka rakkaus, erootillinen rakkaus,\nkumminkin on elämän keskipisteenä, ja selitti että ainakin naisille se\n\"suuri rakkaus\" useimmiten tulee vasta sitten, kun he ovat 40 vuotta\ntäyttäneet.\n\nTuollaista esitelmää kuunteli kerran vasta tullut ylioppilas Mikko\nPitkänen, ja eihän se ollut ihme, että hän siitä ihastui iki hyviksi ja\nsai vamman sydämeensä. Vuoden verran hän suri nuoruuttaan, joka esti\nhäntä uskaltamasta suoraan lausua sydämensä hehkun Lienu tohtorille,\nmutta hän seurasi uskollisesti koko ajan ihannettaan totellen hänen\npienimpiä viittauksiaankin. Ja tohtori heltyi hänen uskollisuudestaan,\notti vuoden lopulla hänet omakseen ja painatti nimikortteihinsa \"_Lienu,\nOksanen-Pitkänen, D:r Phil._\"\n\nNyt oli viimeinen rauhallinen satama saavutettu. Tohtori Lienu\nOksanen-Pitkänen tunsi, että hän nyt saattoi levätä laakereillaan ja\nharrastaa suurella varmuudella mitä ikinä hän tahtoi, sillä hänen\nasemansa oli täysin vakaantunut. Ei koko Suomessa enää ole ainoatakaan,\njoka ei myöntäisi, että tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen on etevä nainen.\n\n\n\n\nKUINKA HÄNESTÄ TULI KIRJAILIJA\n\n\nKoko maailma moittii Alma rouvaa ja kiittää hänen miestään, tunnettua\nkirjailijaa Heikki Soinia. Ja kumminkin on asian laita se, että Heikki\nSoini ei ikinä olisi, tullut siksi, mikä hän nyt on, ellei hänellä olisi\nollut rouvana juuri Alma rouva. Josta syystä meidän siis tulisi olla\nkiitollisia Alma rouvalle eikä moittia häntä.\n\nOnhan se totta että Alma rouva on tavallista typerämpi ja\nkeskinkertaista pintapuolisempi, ja eihän sitä voi kieltää, että hän on,\nsuoraan sanoen, hiukan raaka, mutta se ei ollenkaan vähennä hänen\nansioitaan siinä asiassa, että Suomi sai hyvän kirjailijan.\n\nSe on niin, että kaikki on parasta, mikä tapahtuu, vaikka ihmiset ovat\nitsepäisiä eivätkä ota uskoakseen sitä, vaan koettavat niskotella\nkohtaloa vastaan.\n\nTällä tavalla se tapahtui se heidän yhtymisensä, tarkoitan Heikki Soinia\nja Alma rouvaa.\n\nHeikki Soini oli pienestä pitäen ollut lahjakas poika ja samalla\ntavattoman tunteellinen. Mutta juuri tuo tunteellisuus esti häntä\netenemästä tässä maailmassa. Kaikki asiat näet häneen koskivat, ja hän\ntuntui pitävän itseään vastuunalaisena koko maailman mustuudesta.\n\nMonien mutkien perästä hänestä tuli ylioppilas, ja vaikka hänen\nmenestyksensä yliopistossa ei ollut kovinkaan loistava, oli se sitä\nloistavampi naismaailmassa.\n\nSemmoisia uneksivia, surumielisiä silmiä ei ollut kellään koko\nHelsingissä, ja entäs tuo puolipitkä tumma ja kihara tukka ja mustat\nviikset! Helsingin naismaailma oli lumottu.\n\nJa Heikki viihtyi niin merkillisen hyvin tuossa maailmassa. Hän oli\nrikas poika eikä tarvinnut kiirehtiä virkatutkintoaan. Entä sitten,\nvaikka hän kuluttikin suurimman osan ajastaan naisseuroissa!\n\nHän kulki pidoista pitoihin. Naiset hymyilivät hänelle, tulevaisuus\nhymyili, koko maailma hymyili. Elämä tuntui loppumattomalta\nkevätjuhlalta vain. Hän sai rakkautta kaikkialta ja antoi rakkautta\nkaikille. Koko sydämellään hän tuntui ihailevan tuota viehättävää\nmaailmaansa ja naissukupuolta yleisesti, ei ketään erityisesti. Pieni\nkädenpuristus, kauniiden silmien loiste, poskien punastus, saivat aina\nhänen verensä kuohuksiin, tulivatpa ne sitten miltä taholta tahansa.\n\nTotta on että Anna Kallio herätti hänessä hiukan erilaista tunnetta,\nmutta ei se varmaankaan ollut rakkautta. Ennemmin se oli jonkunmoista\nkunnioitusta, tai ystävyyttä, tai mitä se nyt lienee ollut. Anna Kallio\nkuului naisyhdistykseen ja häneltä puuttui melkein kokonaan tuo\nviehättävä epävarmuus ja epäloogillisuus, joka tekee nuoret tytöt niin\nhurmaavan suloisiksi ja avuttomiksi. Ei Anna Kallio ollenkaan vastannut\nHeikin naisihannetta. Siksi hän oli aivan liian itsenäinen. Mutta se oli\nniin omituista, että joskus kun Heikki oli väsynyt ja alakuloinen,\ntuntui hänestä kuin elämällä olisi ollut toinenkin puoli, jota hän ei\nvielä ollenkaan tuntenut. Sellainen vakava, harmaa työpuoli, joka häntä\nhiukan peloitti. Semmoisina hetkinä hän aina kaipasi Anna Kalliota ja\netsi hänen seuraansa. Siinä oli jotain äidillistä tuossa hellyydessä,\njolla Anna Kallio Heikkiä tyynnytti, ja Heikin oli aina hyvä olla hänen\nseurassaan. Mutta tietysti se ei ollut rakkautta.\n\nSitten tapahtui ensimäinen käänne Heikki Soinin elämässä. Se tapahtui\nhyvin äkkiä. Koko tuo hymyilevä, herttainen naismaailma, joka siihen\nasti oli ollut Heikille elämänehtona, näytti jakautuvan kahtia. Toiselle\npuolelle tulivat kaikki muut naiset, toiselle puolelle vain yksi ainoa.\nJa Heikin järki parka joutui tuosta niin pyörryksiin, ettei hänellä enää\nollut kylliksi älyä rakastuakseen edelliseen puoleen, vaan hän rakastui\njälkimäiseen. Kaikki muu katosi hänen olemuspiiristään, hävisi, peittyi\nsumuun. Tuo yksi ainoa olento, joka jäi jälelle, oli Alma Järvinen.\n\nAlma Järvinen oli äskettäin palannut Sweitsistä Helsinkiin ja herätti\nensi kerran huomiota \"Suomalaisessa Seurassa\" ylioppilastalolla. Siihen\naikaan olivat Helsingin fenomaaniset tytöt ylimalkaan tuollaisia\nherttaisia, pieniä, tyttökoulun läpikäyneitä, joilla oli varsin paljon\nsekä sydäntä että järkeä, mutta ulkonaista suloa hiukan niukemmalta.\nEihän se tietysti ollut mikään vika, mutta miehet ovat Aatamin ajoista\nsaakka olleet hieman omituisia noita asioita arvostellessaan.\n\nSiitä syystä Alma Järvinenkin heti paikalla sai aikaan mullistuksia\nylioppilasmaailmassa, kun hän muodikkaassa vaaleassa silkkihameessa ja\ntukka kammattuna eri lailla kuin kellään muulla koko Helsingissä,\nleijaili Suomalaisessa Seurassa, jonne hänen tähtensä sinä iltana oli\nsaapunut pari tunnettua sveessiäkin.\n\nSe tuli suorastaan kunnia-asiaksi suomenmielisille ylioppilaille estää\nsvekomaaneja anastamasta Alma Järvistä omaan piiriinsä.\n\nSiltä kannalta Heikki Soinikin asian ensin otti, kun hän perin\nhuomattavalla tavalla koetti suositella tuota uutta tähteä. Mutta varsin\npian hän oli itse auttamattomasti kiinni, sillä uutuuden viehätystä ei\nhänkään voinut vastustaa.\n\nAlma Järvinen näytti myöskin melkein heti rakastuvan Heikkiin, ja Heikki\noli onnen kukkuloilla.\n\nOmituista kyllä hänessä tuntui ensin hiukan kuin omantunnonvaivoja joka\nkerta, kun hän sattui muistamaan Anna Kalliota, vaikk'ei hän\nikimaailmassa ollut Annaa hakkaillut. Eihän sitä nyt kukaan ihminen\nvoinut mielistelemiseksi selittää, että hän vakavina hetkinä haki\nmyötätuntoisuutta Anna Kalliolta.\n\nSaattoihan se olla mahdollista että Anna Kallio rakasti Heikkiä --\nHeikillä oli epämiellyttävä aavistus siitä, että se oli _hyvin_\nmahdollista -- mutta Anna Kallio oli niin voimakas ja itsenäinen, että\ntuommoinen pikku pettymys ei varmaankaan kovin paljoa tulisi häntä\nrasittamaan, kun taaskin hento, sinisilmäinen Alma Järvinen varmaan\nsortuisi maan tasalle, jos häntä sydänsuru kohtaisi. -- Niin laski\nHeikki ja laski väärin, kuten miehet tavallisesti aina laskevat väärin,\nkun on naisista kysymys.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun kohtalo itse tarttui ratkaisevasti\nohjaksiin ja ohjasi kaikki oikealle tolalle, kuten kohtalo aina tekee,\nvaikk'eivät ihmiset sitä myönnä.\n\nJos Heikin ja Anna Kallion hyvät ystävät olisivat saaneet päättää noissa\nasioissa, olisi Heikistä ja Anna Kalliosta tullut pari. Ja jos heistä\nolisi tullut pari, olisivat he tulleet niin onnellisiksi, että he\ntäydellisesti olisivat vaipuneet omaan onneensa, eikä kellään muulla\nihmisellä olisi sen perästä ollut mitään iloa eikä hyötyä heistä. He\nolisivat löytäneet, tai luulleet löytävänsä toisissaan vallan\npohjattomia aarteita, joita nauttiessa ja ihaillessa he olisivat\nkuluttaneet kalliin aikansa välittämättä mitään koko muusta maailmasta.\nToisin sanoen, heidän oma onnensa olisi kokonaan niellyt heidät.\n\nAlma Järvinen taas olisi siinä tapauksessa merkillisen pian hakenut ja\nlöytänyt lohdutusta muualta. Hän olisi mennyt naimisiin jonkun pullean\npankintirehtöörin tai senaattorialun kanssa, joutunut suotuisaan\nmaaperään, kukoistanut ja rehoittanut, eikä hänestäkään olisi ollut sen\nenempää hyötyä eikä iloa muualla maailmassa kuin mahdollisesti\nsuuremmissa arpajaistoimikunnissa ja juhlapäivällisissä.\n\nMutta kohtalo tiesi kuinka asiat olivat järjestettävät.\n\nSe pani Heikki Soinin ja Alma Järvisen kihlautumaan ja menemään\nnaimisiin.\n\nEnsin Heikki kumminkin hät'hätää suoritti maisteritutkinnon, sillä eihän\nhän nyt ylioppilaana voinut Alma Järvisen mieheksi ruveta.\n\nSitten he menivät naimisiin, ja Heikki oli niin onnellinen, kuin ihminen\nolla voi. Ei sekään voinut häiritä hänen onneaan, että Anna Kallio\nyht'äkkiä näytti käyvän kymmenen vuotta vanhemmaksi, aivan kuin joku\nkalvava sisällinen tauti olisi häntä rasittanut. Hän matkusti pian sen\njälkeen ulkomaille, ja Heikki kuuli että hän aikoi valmistautua\nsairaanhoitajaksi. Anna Kallio oli aina ollut niin voimakas ja\nitsenäinen, senhän Heikki tiesi jo ennestään.\n\nHeikki eli kuin taivaassa, niin kauvan kuin hänen ja Alma rouvan väli\npysyi semmoisena kuin se oli ollut ensimäisestä päivästä alkaen, s.o.\nniin kauvan kuin Alma hymyili kauniisti, pukeutui aistikkaasti ja\nlaverteli lapsellisesti suuresta rakkaudestaan. Mutta eihän sitä\nijankaiken jaksa hymyillä kauniisti, pukeutua aistikkaasti ja puhua\nyksinomaan rakkaudesta, kun on kahdenkesken eikä ole ketään muita\nnäkemässä eikä kuulemassa.\n\nHeikki teki sen omituisen huomion, että ihmisessä on kaksi puolta,\nulkonainen ja sisäinen, jotka eivät aina ole vallan sopusoinnussa\nkeskenään.\n\nHeikki oli tutustunut ulkonaiseen Alma Järviseen, joka oli hyvin\nmiellyttävä ja harmoonillinen ja hyvin kasvatettu olento, mutta nyt hän\nsai myöskin tutustua sisäiseen Alma Järviseen, joka kovaäänisesti tiuski\npalvelustytölle keittiössä ja kertoi juorujuttuja tuttavistaan, joille\nhän juuri äsken oli hymyillyt mitä sydämellisimmin. Heikki koetti\najatella, että se oli jotain satunnaista hermostumista, mutta väliin se\nsattui niin kipeästi johonkin arkaan paikkaan.\n\nNiinpä kerrankin kun hän ja Alma rouva olivat kävelemässä, tuli heitä\nvastaan Anna Kallion äiti köyryselkäisenä ja kalpeana. He seisahtuivat\nkysymään kuinka täti jaksoi ja oliko Annasta kuulunut mitään. Ja Alma\nrouva sanoi ystävällisesti, että hän oli _niin_ paljon ikävöinyt Annaa,\njoka aina oli niin järkevä ja viisas, ja sitten hän pyysi vanhaa rouvaa\nkäymään heidän \"yksinkertaisessa kodissaan\".\n\nHeikin sydän lämpeni kiitollisuudesta. Kyllä hän oli hyvä, tuo hänen\nAlmansa kumminkin, joka tahtoi ikäänkuin Heikin velkaa maksaa olemalla\nystävällinen Annan äidille.\n\nMutta Heikki oli tuskin ajatellut ajatustaan loppuun, kun sisäinen Alma\nrouva pilkallisesti hymähtäen virkkoi, että vieläpä käy tuokin eukko\nylpeänä ja pää pystyssä, vaikka tyttären poislähdöstä ja ulkomailla\nolosta onkin hyvin kirjavia huhuja liikkeellä.\n\nTuo koski Heikkiin kuin puukon pisto. Hän puhdas, jalomielinen Anna\nystävänsä, joka ei rumaa sanaa sanonut kenestäkään! Hänenkö maineensa\nnyt oli Alma rouvan ja hänen kaltaistensa käsissä -- --. Mutta ei, ei,\nei se ollut hänen vaimonsa, hänen Almansa, joka noin ajatteli ja puhui.\nTuohon kaikkeen oli joku satunnainen syy, joka kerran oli poistuva ja\nkaikki muuttuva entiselleen taas.\n\nHeikki oli joutunut jonkunmoiseen kummalliseen huumaustilaan, joka oli\nvallan tukahduttaa hänet. Lääkärit sanoivat että Heikki Soini oli\nhermostunut.\n\nLiekö se sitten ollut hermostumista vai mitä, mutta kamalaa se oli se\ntila. Häntä kiusasi yöt, päivät, ja varsinkin öillä, se ajatus, että\nhänellä oli kaksi vaimoa: Alma Järvinen, jota hän rakasti ja Alma\nJärvinen, jota hän melkein inhosi. Ja entäs, jos tuo jälkimäinen olisi\nvoimakkaampi ja surmaisi hänen armaansa, hänen oman vaimonsa -- -- Hän\naavisti, hän tunsi, että niin kävisi, ja hän itki tuskasta -- --\n\nKyllä kai hän mahtoi olla hermostunut. Hän ajatteli aivan liian paljon\nvaimoaan ja antoi kaikkien pikku seikkojen vaivata mieltään. Tuo hänen\nijankaikkinen tunteellisuutensa, jolle hänen toverinsa aina ennen olivat\nnauraneet, oli vallan viedä häneltä koko miehuuden -- -- Alma oli nyt\nsellainen ajattelematon -- -- \"Ajattelisit joskus omiakin syntejäsi\",\noli Alma hänelle kerran sanonut, kun hän moitti Almaa jostakin.\n\nSiinäpä se oli. Itsessään hänessä mahtoi olla syy, hermoissa, missä\nlieneekään. Ja hän rupesi ajattelemaan \"omia syntejään\".\n\nSilloin hänelle selveni se merkillinen seikka, että hänessä itsessäänkin\noli kaksi puolta, kaksi eri olentoa, ulkonainen ja sisäinen Heikki\nSoini. Edellinen oli hänelle tuttu, jälkimäinen tuiki tuntematon. Ja tuo\njälkimäinen vieras olento häntä suorastaan peloitti kummallisilla\nkysymyksillään, loppumattomalla kaipauksellaan ja kiihoittuneilla\ntunteillaan. Se oli ulkonainen Heikki Soini, joka koko sydämellään\nrakasti ulkonaista Alma Järvistä, mutta sisäinen Heikki Soini inhosi\nsisäistä Alma Järvistä ja kaipasi rakkautta niin että oli nääntyä.\nVähitellen rupesi sisäinen Heikki Soini inhoamaan vielä enemmän\nulkonaista Heikki Soinia ja sai tuon tuostakin sellaisia toivottomuuden\npuuskia, että sydän oli murtua tuskasta.\n\nVoihan sitä mies tulla hulluksi vähemmästäkin, ja Heikki jo epäili\nolevansakin. Lääkärit määräsivät arsenikkia ja rautaa ja käskivät hänet\nkesäksi Hankoon kylpemään.\n\nKylpymatka ja arsenikki ja rautako lienevät vaikuttaneet, vai mikä\nsiihen mahtoi olla syynä, mutta totta on, että syksymmällä Heikki alkoi\ntyyntyä. Sisäinen ja ulkonainen Heikki Soini olivat nähtävästi tehneet\nkompromissin.\n\nLapsellistahan se oli tuo tuommoinen tuumaileminen ja tunnelmille\nantautuminen. Aika miehen täytyi voida vapautua sairaasta\ntunteellisuudesta. Menköön maailma menojaan! Kylläpähän aika selvittää\nasiat!\n\nHeikki päätti ruveta tutkimaan lakitiedettä ja ottamaan osaa\nkunnalliseen elämään. Hän pyrki jäseneksi \"Suomalaiseen Klubiin\", koetti\nsaada silmiensä surumielisen uneksivan ilmeen muuttumaan valppaaksi ja\nvakavaksi ja pääsi kamreeriksi vankkaan pankkiin.\n\nKaikkien luonnonlakien mukaan sisäisen Heikki Soinin olisi nyt pitänyt\nnukahtaa yhä sikeämpään ja sikeämpään uneen, kunnes herra kamreeri\nSoinista olisi kehittynyt täysin mallikelpoinen yhteiskunnan pylväs,\njoka vakavasti ja varmasti olisi kohonnut ylöspäin yhteiskunnallisella\nasema-asteikolla.\n\nJa niin olisi luultavasti käynytkin, ellei kohtalo olisi antanut\nHeikille Alma rouvaa puolisoksi.\n\nJos Alma rouvalla olisi ollut hiukkaisenkaan sellaisia tarpeettomia\nkoruominaisuuksia kuin esim. hienotuntoisuutta ja ymmärtämiskykyä, olisi\nhän luultavasti jättänyt Heikin rauhassa kehittymään oman luontonsa\nmukaan, koettaen ymmärtää niin paljon kuin taisi ja antaa anteeksi sen\nmitä ei käsittänyt, mutta noista yllämainituista ominaisuuksista ei Alma\nrouvalla, Luojan kiitos, ollut aavistustakaan.\n\nHän ei siis jättänyt Heikkiä rauhaan, vaan otti hellänä aviopuolisona\nosaa kaikkiin pienimpiinkin yksityisseikkoihin, jotka vain koskivat\nHeikkiä. Toisin sanoen, hän esti Heikkiä nukkumasta.\n\nKun Heikki oli nääntyä alakuloisuuteensa, piti Alma rouva\nvelvollisuutenaan olla joka hetki hänen läheisyydessään esittäen milloin\nkylmiä kääreitä, milloin kiniiniä tuskan lievittämiseksi, sillä Alma\nrouva oli vakuutettu, että Heikissä oli influensa. Ja Heikki ei edes\nosannut olla kiitollinen, vaikka hänellä kyllä olisi ollut syytä siihen.\n\nKun. on kotona tuollainen Alma rouva, niin mies muistaa joka hetki\nolevansa köysissä, ja se tunne on erinomaisen terveellinen, sillä se\npitää valveilla.\n\nKaikkeen tosin tottuu tässä maailmassa, mutta kohtalo on säätänyt niin\nviisaasti, että muutamiin seikkoihin tottuminen vaatii kokonaisen\nihmisiän. Kun esimerkiksi vaimo ei koskaan käsitä ainoatakaan miehensä\najatusta, tai käsittää ne vallan väärin ja sitten miehensä kuullen\nkertoo niitä vieraille omina ajatuksinaan, ymmärtämättä ollenkaan, mistä\noikeastaan on kysymys, niin tuohon on miehen hyvin vaikea tottua.\n\nTapahtui esim. kerran että Heikki lukiessaan Björnsonia innostui ja\nrupesi puhumaan Alma rouvalle siitä. Kenellepä hän muillekaan olisi\nsydäntään avannut, ja joskus sitä tulee sellaisia hetkiä, että täytyy\npuhua. \"Se on totta, niin surkean totta\", huudahti hän, \"että pelko,\nalituinen pelko on juurtunut kaikkeen. Ja elämä muuttuu silloin\njonkunmoiseksi portailla elämiseksi, eikä enää omissa suojissa. Sinne ei\nuskalleta päästää ketään. -- Me emme _uskalla_ elää omaa elämäämme.\nKuinka oikeassa Björnson on!\" Miten lienevätkään nuo sanat niin niin\nsyvästi vaikuttaneet Alma rouvaan, mutta varma on, että hän seuraavana\npäivänä, kun oli Heikin syntymäpäivä, ja suuri joukko ystäviä oli tullut\nonnittelemaan, rupesi puhumaan Helsingin vuokraoloista ja virkkoi:\n\n\"Se on niin totta mitä minä eilen sanoin Heikille, kun luimme\nBjörnsonia, että kyllä se on oikein mitä Björnson sanoo siitä, että\nkohta täytyy ruveta portailla elämään, kun ei enää uskalla ajatellakaan\nhuoneiden vuokraamista. Niitä ei suorastaan _uskalla_ enää ajatellakaan\nniitä vuokria\".\n\nHeikki punastui ja näytti onnettomalta, mutta Alma rouva kertoi tyynesti\nkuinka hän ja Heikki molemmat ihailevat Björnsonia, ja mitä nerokkaita\najatuksia sanottu runoilija tuon tuostakin tuo esiin.\n\nTuommoisia kohtauksia sattui alituiseen, mutta Heikki ei ottanut niihin\ntottuakseen.\n\nPaitsi sitä oli hänen myöskin perin vaikea tottua sellaiseen kehnouteen,\njoka ei milloinkaan voinut kohoutua jokapäiväisyyttä ylemmäksi. Heikki\noli hyvin konstikas olento.\n\nEikä hän edes ymmärtänyt sitä, että kaikki nuo ovat erinomaisen\nhyödyllisiä seikkoja, joita kohtalo kaikkiviisaudessaan käyttää\nvälikappaleinaan pitääkseen uneliaita ihmislapsia valveilla. Se se juuri\nHeikinkin piti hereillä, se kotihelvetti.\n\nHeikki itse koetti vakavasti saada rauhaa ja päästä nukahtamaan. Siinä\ntarkoituksessa hän jo yritteli hiukan juomaankin, jos siitä olisi apua.\nMutta siinä hänellä oli luonto vastassa. Esteetillinen tunne oli\nhänessä, kuten monessa muussa kulttuuri-ihmisessä kehittynyt niin\npaljon, että juominen tuntui hänestä ilettävältä. Se ei koskaan voinut\nkehittyä hänessä intohimoksi eikä mitenkään auttanut häntä nukkumaan.\n\nHeikki vaipui yhä enemmän ja enemmän synkkämielisyyteen, ja uskollisena\nvaimona koetti Alma rouva pienillä neulanpistoilla pitää hänen\nsisällistä olentoaan kuohuksissa. Ja se onnistui.\n\nIhme kyllä ei sekään Heikkiä tyynnyttänyt, että hän taas tapasi Anna\nKallion, joka oli muuttunut niin omituisen hiljaiseksi ja rauhalliseksi.\nPäinvastoin Heikki kävi vielä entistä rauhattomammaksi. Hänestä tuntui\naivan kuin hänen olisi pitänyt selittää jotain Anna Kalliolle. Mutta\nmitä se oli, jota hänen piti selittää, sitä hän ei ymmärtänyt. Mutta oli\nvain niin paljon mustaa ja synkkää, jota hänen piti selittää sekä\nitselleen että Anna Kalliolle ja sitten muille myös.\n\nAlma rouva kohenteli kuohua ja vihdoin sen täytyi päästä puhkeamaan\nilmoille.\n\nHeikki turvautui kynään ja paperiin, koska hänellä ei ollut ketään\nmuutakaan, jolle hän olisi voinut sydäntään purkaa. Ja se huojensi\nmerkillisen paljon hänen mieltään.\n\nEnsin hän oli ruvennut kirjoittamaan huojentaakseen omaa mieltään, mutta\nsitten hänestä tuntui siltä kuin hänen pitäisi huojentaa muittenkin\nmieltä, Anna Kallion ja muitten. Silloin hän rupesi rakentelemaan noita\nomituisia teoriiojaan, jotka viehättivät ja tyynnyttivät niin monen\nhuolia ja saattoivat ihmisiä uskomaan kohtalon viisaaseen johtoon.\n\nJoskus häntä vielä kohtasi toivottomuuden ja väsymyksen puuska, ja hän\noli heittää kynänsä nurkkaan ja väkisinkin ruveta nukkumaan, nukkumaan\npois kaikesta, mutta silloin oli Alma rouva aina vieressä pitämässä\nhuolta siitä, että haavat eivät päässeet menemään umpeen.\n\nJa niin Heikki Soinista kehittyi vallan väkisin tuo hieno, syvämielinen\nkirjailija, jota niin paljon ihaellaan ja jonka rouvaa niin paljon\nmoititaan.\n\nJa kumminkin se on aivan Alma rouvan ansio, että Heikki Soinista tuli\nsemmoinen mies.\n\n\n\n\nTUNNELMIA\n\n\nEräs tuttu lääkäri tunnusti minulle, että tunnelmakirjallisuus on tehnyt\narvaamattoman paljon hyötyä kärsivälle ihmiskunnalle. Erittäinkin on sen\nsiunaustatuottavat ominaisuudet olleet avuksi sellaisille sairaille,\njoita vaivaa onnettomuus. Hän sanoi aina määräävänsä niin ja niin monta\nsivua tunnelmia unettomille potilailleen ja vakuutti että kymmentä sivua\nenempää hysteerisimmätkään eivät kestä vaipumatta virkistävään uneen.\n\nMorfiinilla, opiumilla, y.m. nukutusaineilla on se perin turmiollinen\npuoli, että annoksia yhä pitää lisätä, kun potilas pääsee niihin\ntottumaan, muutoin ne eivät vaikuta, mutta tunnelmilla on aivan\npäinvastainen ominaisuus. Sairas, joka alussa verrattain hyvin kestää\nkymmenen sivua, ei kuukauden perästä enää mitenkään siedä enempää kuin\npuoli sivua, ennenkuin hän on sikeässä unessa.\n\nMinä innostuin tuota kuullessani kovasti, sillä tuossahan avautui laaja\nala filantroopiselle toiminnalle, joka vielä voisi tuottaa mitä\nhämmästyttävimpiä tuloksia. Päätin heti kirjoittaa Kalle serkulleni,\njoka on tunnettu tunnelmakirjailija, ja kysyä hänen neuvojaan, miten\nvarmimmin ja perinpohjaisimmin voi valmistua tunnelmakirjailijaksi. Se\naika ei ehkä enää ole kaukana, jolloin perustetaan erityinen\ntunnelma-akatemia, jossa jokainen asianharrastaja voi saada\nperusteellisen valmistuksen, mutta tuota aikaa odotellessa lienee varsin\npaikallaan, että julkaisen Kalle serkkuni vastauksen kokonaisuudessaan.\nEhkä se sisältää edes jonkun hyvän siemenen, joka kerran on tuottava\nrunsaan sadon. Tällainen oli hänen vastauksensa:\n\n\"Kun yliopistolukuni professorien ilkeyden tähden eivät onnistuneet,\npäätin halveksia heitä ja ruveta kirjailijaksi. Mutta siihen tarvitsin\nvälttämättömästi tunnelmia. Tietysti myöskin oikokirjoitusta, mutta\nsitähän minä kyllä osasin. Mutta tunnelmat, mistä minä ne ottaisin?\nTiesin että ilman niitä en pääse mihinkään, sillä ihmisen, ja varsinkin\nkirjailijan, tulee aina perustaa työnsä ja elämänsä tunnelmiin, jos hän\ntahtoo jotain saavuttaa. Todellinen elämä on sellainen inhoittavan ikävä\nvaltamaantie, jota kaikki kulkevat ja joka siis ei kelpaa mihinkään.\n\nMinulla sattui olemaan hyvä ystävä, joka oli tunnelmakirjailija. Päätin\nkysyä neuvoa häneltä. Tullessani hänen luokseen, sattuikin niin\nonnellisesti, että hän juuri oli tunnelman vallassa, päättäen siitä,\nettä hän käveli pitkillä askeleilla huoneessaan, tuijotti kattoon ja\nlausui korkealla äänellä vasta mustepullosta lähtenyttä sonettia. Sanoin\nhänelle asiani ja hän neuvoi inspiratsioonilla näin: 'Ah, ystäväni, mene\nkorpeen, synkkään korpeen. Istu yksinäiselle kivelle ja kuuntele\nkotikuusen kuiskehia. Anna notkean vartalosi kuvastua siniaaltoihin, luo\nsilmäsi taivaan tähtiin ja anna tuskasi sulaa kaihon kyyneliin. Silloin\nluonnon pyhät tunnelmat sinut vastustamatta saavuttavat!'\n\nNo niin, olihan se helppo antaa se neuvo, mutta entäs sen käytäntöön\npano! Sinä, joka olet helsinkiläinen niinkuin minä ja aiot\nkirjailijaksi, sinä ymmärrät asemani. Mistä minä nyt otin sen synkän\nkorven ja yksinäisen kiven, puhumattakaan notkeasta vartalosta?\nEsplanaadeissa ei ole ainoatakaan kunnollista kiveä, ja jos sinne\nsaisikin jonkun kannetuksi, niin on tuskin luultavata, että poliisi\nantaisi kenenkään rauhassa sulattaa siinä tuskiaan kaihon kyyneliin.\n\nOnneksi minulla oli toinenkin tunnelmakirjailijaystävä sitä synkkää,\nsyvää laatua. Arvelin että hän varmaan voi helpommin tunkea tilani\nytimeen, ja päätin kysyä häneltä neuvoa.\n\nHän otti ja pani otsansa syvään poimuun, että se oli kuin synkkä pilvi,\nja hänen silmänsä tuijottivat minuun, että kun ne leimahtivat, niin se\noli kuin pitkäisen tuli, ja hän puhui näin sanoen: 'Haa -- ettäs olet\nluokseni tullut minulta neuvoja kysymään, niin sinulle sanoa tahdon --\nsinun pitää nousta itsessäsi niinkuin synkkä metsä, että sinä sen\nvarjojen alle vaipuisit. Ota uni päällesi ja näe unta -- pitkät hiukset\nliekehtien liehuen takana -- ja kädet suonenvetoisesti väännettyinä! Haa\n-- syvenny sydämesi tummanpunaiseen verisuoneen, ihminen, ja anna\nsydämesi tulvan sanoissa kohista!'\n\nMinä tunsin jo aivan tunnelmien esimakua. Päätin seurata hänen\nneuvojaan, s.o. syventyä sydämeni tummanpunaiseen verisuoneen ja nousta\nitsessäni kuin synkkä metsä.\n\nMutta nyt jouduin toiseen pulaan. En kuolemaksenikaan tiennyt, kuinka\ntuo kaikki oli tapahtuva. Tukkani kyllä kasvatin pitkäksi, niin että se\nliehui sangen hyvin tuulessa, ja käsiäni vääntelin niin\nsuonenvetoisesti, että vasen kerran innostuksen hetkenä meni sijoiltaan,\nmutta siitä ei ollut pienintäkään apua. Ainoa seuraus oli\nepämiellyttävän runsas lääkärin lasku, joka ei mitenkään ollut omiaan\nherättämään minussa tunnelmia, ei ainakaan sellaisia, joita olisi\nviitsinyt suuremmalle yleisölle kertoa.\n\nKaikki oli siis turhaa! Tunnelmat eivät ottaneet tullakseen, ja koko\nkirjallinen urani näytti hämärältä.\n\nTahdoin vielä tehdä viimeisen ponnistukseni ja kysyin kolmannelta\nystävältä, joka aina oli näyttäytynyt varsin käytännölliseksi mieheksi,\neikö hän ymmärtäisi mitään neuvoa. Hän tuumaili kauvan aikaa, selaili\nBrockhausia ja muita paksuja kirjoja ja pudisteli päätään. Vihdoin hän\nnähtävästi löysi jotain ja virkkoi: Auttaisikohan se keino, jota Ellen\nKey suosittaa niille, jotka tahtovat uskoa istuvansa viheriäisessä\nlaaksossa, se nimittäin, että asettuu huppuun viheriäisen vaatteen alle.\nArvelen että jos tarpeeksi kauvan istuu siinä, voisi ehkä saada\nsyntymään viheriäisen laaksotunnelman.'\n\nTuohan nyt kerrankin oli järkevää puhetta! Se ystäväni on aina niin\nmerkillisen käytännöllinen. Päätin heti koettaa sitä keinoa, ja riensin\nmelkein juosten kotiini.\n\nMinulla ei ollut mitään vihreätä vaatetta kotona, mutta sama se! Jos\nkerran vihreä vaate voi saada aikaan kesäisiä laaksotunnelmia, niin\ntotta vissiin lakanan silloin piti voida synnyttää valkoisia\ntalvitunnelmia. Sen sanoi selvä järki. Ja minulle tietysti oli\nsamantekevä, mikä tunnelma syntyi, kunhan se vain oli tunnelma.\n\nVedin kiihkeästi lakanan sängystäni ja aloin valmistautua\nvastaanottamaan tunnelmaa. Asetin paperia ja kynän pöydälleni ja avasin\nmustepullon. Minä tiesin tarkkaan, kuinka äärettömän tärkeä värien\nsopusointu on tunnelmille, ja siitä syystä en tahtonut panna alttiiksi\ntalvitunnelmani onnistumista muutamien kurjien vaateriepujen tähden.\nVaikka huoneeni olikin hiukan kylmähkö (+ 10° C), riisuin siis päältäni\nkaikki värilliset vaatteet ja istauduin sitten lumivalkeassa -- hm --\niltapuvussa -- tuolilleni.\n\nMutta sitten johtui mieleeni, että olisi edullisempaa yksin tein koettaa\nsaada syntymään tunturitunnelmaa, koska talviset laaksotunnelmat eivät\njuuri ole minkään arvoisia. Siinä tarkoituksessa nousin\nkirjoituspöydälleni, työnsin paperit hiukan syrjään ja kävin istumaan.\nJalat vedin alleni kiinalaiseen tapaan, sillä arvelin että tuo minulle\nhieman outo asento ehkä edistäisi tunnelmien syntymistä. Sitten vedin\nlakanan pääni yli. Koetin ajatella Utsjokea.\n\nSe oli kerrassaan ihmeellistä, mitä nyt sain kokea. Ei viipynyt\nkovinkaan kauvan, ennenkuin talvitunnelma oli minut vallannut siihen\nmäärin, että hampaat kalisivat suussani. Ja tunnelma yltyi vain\nyltymistään. Palvelustyttö keittiössä taitteli päreitä, mutta minä olin\nvakuutettu, että revontulet ne nyt noin alkoivat risahdella.\n\nKun aloin aivastella kovin kiihkeästi, niin että kirjoituspöytä huojui\npeloittavasti allani, arvelin että nyt oli aika laskeutua alas tuolille,\ntarttua kynään ja sydämeni tulvan sanoissa kohista antaa. Olen aivan\nvakuutettu, että silloin olisin voinut panna paperille semmoisen\ntalvitunnelman, että moista ei oltu ennen kuultu, mutta ikävä sattuma\nsen sillä kertaa esti.\n\nEnsikertalainen kun olin, en ollut huomannut lukita oveani sisäpuolelta,\njoka on aivan välttämätöntä aina, kun tahtoo antautua tunnelmille. Talon\ntytär Hilma, jonka kanssa minä olin harjoitellut duettolaulua, sattui\nkoputtamaan oveeni, ja tunnelmien vallassa kun olin, tulin\najattelemattomasti huutaneeksi: 'sisään!'\n\nSitä pitää olla nainen, ennenkuin nostaa sellaisen elämän aivan\ntyhjästä. Luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan, ja kun minä yritin\nhiukan selittää asemaa, mutta erehdyksessä tulin potkaisseeksi\nmustepullon ja muutamia kirjoja y.m. pöydältä lattialle, niin hän\nkirkuen syöksyi pois ja juoksi suoraa päätä hakemaan lääkäriä.\n\nMinun ei oikeastaan tekisi mieli kertoa, kuinka tuo ikävä kohtaus\nloppui, sillä sen muisto herättää vieläkin minussa katkeruutta, mutta\nvoinhan sen nyt kumminkin sanoa, osoittaakseni kuinka äärettömän\nvarovaisia kirjailijoiden täytyy olla tunnelmien hetkinä.\n\nJuuri kun minä kokoelin mustepulloni sirpaleita ja turmelin lakanani ja\nmuut valkoiset tamineeni ikipäiviksi musteella, jota hetkinen sitten\nolin luullut tulevani käyttämään vallan toiseen tarkoitukseen, kuulin\nkiireellisiä askeleita oveni takana. Sitten kuulin Hilman rukoilevalla\näänellä sanovan:\n\n'Oi, koettakaa ensin hellyyttä, ennenkuin ryhdytte ankarampiin\nkeinoihin!'\n\nEnnenkuin ennätin ajatella, mitä tuo mahtoi tarkoittaa, syöksyi\nhuoneeseeni rotevarakenteinen lääkäri sekä talon isäntä ja emäntä. Hilma\njäi oven taakse.\n\nIlman minkäänlaisia anteeksipyyntöjä tai selityksiä, aivan kuin se olisi\nollut luonnollisin asia maailmassa, lääkäri astui suoraa päätä luokseni\nja tarttui kuin rautakouralla vasempaan käsivarteeni. Oliko ihme että\nvereni joutui kuohuksiin, vaikka olinkin juuri ollut talvitunnelman\nlumouksen alaisena. Olkoon se minulle anteeksi annettu, että huolimatta\nnaisväen läsnäolosta, sivalsin jotenkin tuntuvasti oikealla kädelläni\ntohtoria poskelle, niin että suuri musta läntti siinä kohden osoitti,\nmihin viimeiset tipat mustepullostani noin aivan aavistamattani\njoutuivat. Samassa tuokiossa syöksyi isäntä esiin ja tarttui oikeaan\nkäsivarteeni. Rouva siunasi itseään, ja minä tein jotain päinvastaista.\n\nMutta minkä minä taisin ylivoimaa vastaan? Ennenkuin tiesinkään makasin\nsängyssäni liikkumattomana. Isäntä piteli kiinni jaloista, tohtori\nkäsistä, ja rouva kantoi suuren jääpussin pääni päälle. Tuo kaikki\ntapahtui tietysti täydellisesti vastoin minun tahtoani, jonka kyllä\nkoetin heille ilmaista sekä sanoilla että, mikäli mahdollista, töillä.\n\nEn ymmärrä kuinka kaikki olisi päättynyt, ellen minä vihdoinkin olisi\nkäsittänyt asemaa. Koko perhe sekä lääkäri olivat nähtävästi saaneet\nlievemmän hulluuden kohtauksen (sellaistahan kuuluu joskus tapahtuvan)\nja luulottelivat minua jonkunmoiseksi vainoojaksi, jota oli pidettävä\nkiinni. Heitä täytyi kohdella varovasti. Rupesin puhumaan heille\ntyynnyttävästi, melkein hellästi, ja vaikutus oli silminnähtävä. Tohtori\nmutisi jotain, että pahin raivopuuska nyt oli ohi (hän nähtävästi itse\nhiukan aavisti asian laidan), ja isäntä ja rouva huokasivat kuin\nhelpoituksesta.\n\nHuoneestani en kumminkaan saanut heitä poistumaan ennenkuin olin\nnukkuvinani, jolloin he hiljaa hiipivät toiseen huoneeseen, ja minä\nkuulin kuinka tohtori määräsi, että jonkun piti vahtia oveni takana ja\nheti hyökätä sisään, jos pienintäkään risahdusta kuuluisi huoneesta.\n\nAsemani oli tietysti hyvin kiusallinen, mutta koettelin pysyä niin\nhiljaa kuin suinkin. Vasta seuraavana aamuna näytti perhe tyyntyneen ja\nrupeavan selviämään edellisen päivän puuskasta. Minä sanoin heille, että\nparas kai oli olla aivan virkkamatta mitään eilispäivän ikävyyksistä,\njohon he myöntyivät, osoittamatta kumminkaan mitään erityistä\nkiitollisuutta. Päästäkseni tohtorista, oli minun lisäksi suorittaminen\nmelkoinen summa muka 'lääkäripalkkiota'.\n\nKoetin unohtaa kaikki nuo ikävyydet, niin pian kuin suinkin saatoin,\nsillä pääasianhan kumminkin olin saavuttanut: Tiesin kuinka tunnelmat\nsaadaan syntymään, ja siitä päivästä saakka olen sen tietänyt, ja\nkirjailijaurani on ollut taattu.\n\nHyvin pian sitä tottuu niin paljon, ettei tarvitse käyttää mitään\nvaatetta, vaan värilliset lasisilmät riittävät. Kun niiden läpi katselee\nilmiöitä, saa syntymään vallan merkillisiä tunnelmia. Lasisilmien väri\non tietysti aina sovitettava sen mukaan, millaisen tunnelman kulloinkin\ntahtoo syntymään.\n\nIlahduttavana ajan merkkinä on mainittava, että kirjallisuus meillä yhä\nenemmän ja enemmän alkaa muodostua tunnelmakirjallisuudeksi. Se on jo\nkäytännöllisistäkin syistä suuri edistysaskel.\n\nMuullaisessa kirjallisuudessa ei näet koskaan edeltäkäsin voi tarkalleen\nmäärätä, kuinka pitkäksi kirjoitus kulloinkin venyy, mutta\ntunnelmakirjallisuudessa voi.\n\nMinä esimerkiksi päätän, että nyt kirjoitan viisi sivua tunnelmaa. Kun\nnuo viisi sivua ovat täynnä, panen pisteen. Jos sattuisi niin, että\nlause jää kesken, niin se ei tee ollenkaan mitään. Silloin panen yhden\npisteen asemesta kolme pistettä, ja se vain kohottaa tunnelmaa.\n\nAjatelkaappa mikä paperin säästö se jo on, kun ei koskaan mene\ntuumankaan vertaa hukkaan, puhumattakaan muista eduista.\n\nPisteiden oikea käyttäminen on hyvin tärkeä puoli tunnelmissa. Jos ei\nlöydä sopivata sanaa, niin on aina aukon kohdalle asetettava vähintäin\nkolme, korkeintain kahdeksan pistettä. Ja jos käsi väsyy liiasta\nponnistamisesta, kuten varsin usein tapahtuu, kun on levereerattava\ntunnelmia useammalle kustantajalle, niin on myöskin aina levähtäessä\npiirrettävä joitakuita pisteitä sinne tänne sanojen väliin. Se on vallan\nihmeellistä, kuinka valtavasti pisteet kohottavat tunnelmia! Joskus voi\nvaihteeksi käyttää ajatusviivojakin, varsinkin ellei satu keksimään\nsopivia ajatuksia, ja pari huutomerkkiä siellä täällä ei myöskään\nvahingoita.\n\nHyvin tärkeätä tunnelmissa on myöskin se, että sama asia sanotaan\ntarpeeksi monta kertaa ja jokseenkin samoilla sanoilla. Sillä on myöskin\nvallan merkillinen voima kohottaa tunnelmia. Jos esim. tahtoo saada\nikävä-tunnelmaa liikuttamaan lukijaa kyyneliin asti, voi sen sanoa näin:\n'Hän istui itsekseen ja ikävöi.... Niin -- -- itsekseen hän -- -- --\nistui -- ja ... ikävöi! Ikävöi ... ikävöi ... alati itsekseen ...\nikä-vöi...' Jos kirjailija tietää, että lukijakunta on hyvin\nblaseerattu, voi hän toistaa vielä useampia kertoja sanottavansa.\nSilloin on vaikutus varma.\n\nEnsi vuodeksi olen tehnyt kontrahdin erään tunnetun sanomalehden kanssa,\nsitoutuen sille kirjoittamaan joka viikko 95 cm tunnelmia à 30 p. cm,\njoka tekee Smk. 28: 50 viikossa, Smk. 114: -- kuukaudessa ja summa\nsummarum Smk 1368: -- vuodessa. Jos mahdollisesti näissä lyhykäisissä\nohjeissani olisin unohtanut mainita jotain seikkoja, joita\ntunnelmakirjoittajan on tärkeä tietää, voi jokainen helposti tulevista\ntunnelmistani saada selville, mitä hän ehkä vielä haluaisi oppia.\"\n\n\n\n\nNAURETTAVA JUTTU\n\n\nPappilassa se alkoi se juttu, jolle koko kirkonkylä nauroi.\n\nAsian laita oli nimittäin se, että rovastilla oli apulainen, kömpelö,\ntalonpoikainen, valkotukkainen pastori Rantala, joka oli niin omituisen\nnälkäisen ja kuihtuneen näköinen, että Ailin, rovastin ainoan tyttären,\noli käynyt häntä kovin sääli ensin. Mutta sitten rupesivat kaikki\npitäjän herrasväet huhuamaan, että Aili oli kihloissa pastorin kanssa.\nHerranen aika, kuinka se harmitti Ailia, ja hän päätti näyttää kaikille,\nettä kyllä hän ei ole kihloissa pastorin kanssa eikä ikinä tule. Ja hän\nnäytti.\n\nMutta ei se ollut se se naurettava juttu.\n\nSe alkoi vasta sen jälestä kun Agnes tuli pappilaan. Agnes oli\n17-vuotias ja kaunis kuin päivä. Hän oli äskettäin ensimäisen kerran\nesiintynyt laulajattarena ja hurmannut pääkaupungin yleisön. Nyt hän oli\ntullut rauhaisaan maapappilaan levähtämään muutamiksi viikoiksi,\nennenkuin hän läksi Pariisiin lauluopintojaan jatkamaan. Vanha rovasti\noli näet hänen enonsa, ja paitsi sitä oli Aili hänen entinen\nkoulutoverinsa ja \"paras ystävänsä\".\n\nAgnesin kävi myöskin ensin sääli pastoria, ja hän koetti olla hyvin\nystävällinen pastori raukalle, joka aina oli yksin. Mutta kun Aili aina\nnauroi ja tirskui hänelle, rupesi Agnesiakin naurattamaan. Pastori\nsaattoikin olla niin sanomattoman koomillinen. Näkyi niin perin selvään,\nettä hän ei ollut tottunut liikkumaan salongeissa, ja että hän\nylimalkaan piti koko maailmaa suurena talonpoikaispirttinä, jossa ei\nkukaan katsonut karsaasti, vaikka hän liikkui ja käyttäytyi omalla\nalkuperäisellä tavallaan. Agnes ja Aili kulkivat aamusta iltaan\nvavistuksessa, että pastori jonakin päivänä sylkisi uudelle\nsalinmatolle, tai tekisi jotain muuta yhtä hirveätä.\n\nMutta sitä pastori ei tehnyt, sillä yht'äkkiä tapahtui hänessä\nkääntymys. En nyt tarkoita kääntymystä maallisista asioista\nhengellisiin, vaan päinvastoin. Pastori oli tähän asti ollut harras\npappi ja toimittanut virkansa nuhteettomasti välittämättä tämän maailman\nturhuudesta. Mutta nyt kaikki tuo vanha elämä ikäänkuin katosi, ja\nhänelle avautui uusi, tuntematon, omituinen maailma, joka saattoi hänet\nvallan ymmälle.\n\nPastori näet rakastui.\n\nSiitähän ei olisi muuta kuin hyvää sanottavaa, jos hän olisi rakastunut\nesimerkiksi rusthollari Penttilän pitkään Miinaan, joka jo kauvan oli\nluonut lempeitä silmäyksiä pikku pastoriin. Mutta niin ei valitettavasti\nollut asian laita.\n\nSehän se oli sen naurettavan jutun alku, että pastori rakastui Agnesiin.\n\nAgnes huomasi sen, ja Aili huomasi sen, ja kaikki pitäjän herrasväet\nhuomasivat sen. Ja Agnes ja Aili nauroivat sille niin, että kyyneleet\nvierivät pitkin poskia, niinkuin ainoastaan 17-vuotiaat osaavat nauraa.\n\nPastorilla itselläänkin oli jonkunmoinen hämärä aavistus siitä, kuinka\nsanomattoman naurettavaa se mahtoi olla, että hän, mökin poika, jonka\narmeliaat rouvat olivat arpajaisten ja soitannollisten iltamain avulla\npapiksi asti kasvattaneet, ja joka ei ylioppilasajallaan ollenkaan\npäässyt tutustumaan Helsingin yleisöön, rakastui tuohon pääkaupungin\nhienoston hemmoteltuun kukkaan, joka kerran oli tuleva voittamaan koko\nmaailman taiteellaan. Eikä se edes ollut tuollaista platonillista\nrakkautta, joka tyytyi ihailemaan etäältä vain. Ei, se oli -- niin, ei\npastori ollenkaan voinut selittää, mitä se oli, sillä hän ei ollut\neläissään lukenut ainoatakaan uudenaikaista psykologillista romaania,\neikä siis tiennyt mitään rakkauden luonteesta ja ilmestysmuodoista.\n\nKyllähän hänkin tietysti oli ajatellut, että hän kerran tulevaisuudessa,\npäästyään pitäjänapulaiseksi tai kappalaiseksi, hankkisi oman kodin ja\nmenisi kristilliseen avioliittoon Penttilän Miinan tai jonkun toisen\nhyvän tytön kanssa, mutta tämä hänen tunteensa Agnesiin oli jotain\nmuuta, jotain uutta, selittämätöntä, jolla ei ollut mitään tekemistä\nulkonaisten muotojen ja yleensä maailman tapojen kanssa.\n\nTähän saakka pastorin sisäinen olento oli ollut yhtä surkastunut kuin\nulkonainenkin, mutta nyt tuntui kuin elämän kevät yht'äkkiä olisi\nhänellekin alkanut. Se oli niin huumaava se tunne. Siinä oli tuskaa, oli\nriemua, ääretöntä riemua. Hän eli, eli, eli ja oli nuori. Hän näki\npäivän paistavan, tunsi kukkain tuoksun, kuuli tuhansia säveliä\nluonnossa. -- Tuo tunne otti hänet kokonaan valtaansa, vei koko hänen\nolentonsa.\n\n-- -- -- -- -- --\n\nPastori oli kyllä, herra paratkoon, ollut kömpelö ja tottumaton\nkäyttäytymään ennenkin, mutta nyt häneltä meni viimeinenkin itsensä\nhallitsemisen hiukkanen.\n\nMutta olikos se kummaa? Mistä hän saattoi aavistaa että maailmassa\nlöytyi tuommoinen Agnes, tuommoinen keväinen keijukainen, nurmen heinä\nhieno ja hento -- tuommoinen laululintunen, joka joskus viserteli kuin\nleivo päiväpaisteessa, ja joskus taas yksin lauleli sellaisia omituisia,\ntuttuja, surunvoittoisia säveliä, jotka palauttivat pastorin mieleen\nkauvan unohdettuja aikoja. Noita samoja säveliähän ennen muinoin,\näärettömän kauvan aikaa sitten, äiti poloinen oli hyräillyt pikku\npojalleen salomaan mökissä.\n\n-- -- -- -- -- --\n\nJa pastori rakasti Agnesia. Eikä ainoastaan rakastanut, vaan toivoi\nomakseen koko sielullaan, kaikilla ennen tukahdetuilla tunteillaan,\njotka elämän ajalla olivat häneen kertyneet ja nyt vasta puhkesivat\nesiin, täyttäen koko hänen olentonsa.\n\n-- -- -- -- -- --\n\nTietysti pastori ei voinut keltään peittää sydämensä tilaa, ja se oli\nloppumattomana ilon lähteenä pitäjän nuorisolle sinä kesänä. Eihän sitä\ntarvinnut muuta kuin mainita Agnesin nimi, niin pastori lensi\ntulipunaiseksi, ja paitsi sitä hän niin epäluuloa herättävällä tavalla\nalkoi käyttää parasta pukuaan arkipäivinä sekä hankki itselleen vaalean\nruskeat kesäkengät ja punaisen kaulahuivin, koska Agnes kerran oli\ntullut maininneeksi rakastavansa lämmintä punaista väriä.\n\nPastori ei koskaan ennen ollut ottanut osaa pitäjän nuorison\nhuvituksiin, mutta nyt hän oli ensimäinen ja viimeinen kaikilla\nkalastusretkillä, lawn-tennis kentällä, kävelymatkoilla y.m. Ja koko\najan hänen katseensa lakkaamatta seurasivat Agnesia, niin että tyttö\nparka olisi vallan hermostunut, ellei se olisi ollut samalla niin\nsanomattoman naurettavaa.\n\nOlisi synti sanoa, että pitäjän nuoriso osoitti mitään ylenmääräistä\nhienotuntoisuutta viittaillessaan pastorin sydämen tilaan. Mutta\npastoria nuo suorat ja epäsuorat viittaukset eivät ollenkaan kiusanneet.\nPäinvastoin. Siinä oli jotain suloista, että ihmiset yhdistivät hänen ja\nAgnesin nimen. Se ikäänkuin antoi hänelle toivon aihetta. -- -- -- Ehkei\nse ollut niin aivan mahdotonta. Olihan suurempiakin ihmeitä tapahtunut.\nAgnes oli tosin niin hento ja hieno, ja kaikki häntä ihailivat. Hänestä\ntoivottiin niin paljon. -- -- Mutta olihan pastorikin nuori ja\ntyökykyinen ja -- niin, työtä hän tekisi tästälähin kuin karhu. -- Eihän\nse piispanistuinkaan mikään maailman mahdottomuus ollut -- --\n\nPitäjän leijona, kunnanlääkäri Björkman, oli varsinkin ottanut\nerityistehtäväkseen pitäjän neitosten ja etupäässä Agnesin huvittamisen\npastorin kustannuksella. Kuinka verrattomasti hän osasi yllyttää\npastoria näyttämään rakkauttaan mitä hullunkurisimmalla tavalla! Pastori\npiti kaunista tohtoria suurena auktoriteettina kaikissa ulkonaista\nesiintymistä koskevissa asioissa, ja se oli varmaan kokonaan tohtorin\nansioksi luettava, että pastori yht'äkkiä rupesi esiintymään mitä\nmerkillisimmissä kaulakoristuksissa, joissa punainen väri aina loisti\nylinnä. Eräänä päivänä sanoi tohtori Agnesille:\n\n\"Kyllä te, neiti Agnes, olette hyvin sydämetön, kun ette koskaan ole\nedes huomaavinanne pastorin komeutta, vaikka hän kohta on uhrannut koko\nvuosipalkkansa punaisiin kravatteihin.\"\n\nAgnes nauroi niin että valkoiset hampaat kiiluivat, ja kun pastori\nsamassa astui sisään, kääntyi 17-vuotias keijukainen heti häneen\nhuudahtaen:\n\n\"Voi kuinka pastorin uusi punainen kaulahuivi on ihana!\"\n\nPastori punastui kaulahuiviaan punaisemmaksi, ja tunsi sydänparassaan\nmelkein tukahduttavaa riemua siitä, että Agnes häntä huomasi ja\npuhutteli, mutta samalla pistävää tuskaa, kun salainen vaisto kuiskasi\nhänelle, että ei hänen paikkansa ollut tässä ympäristössä. Mutta\npunaista kaulahuiviaan hän tuskin sunnuntaisinkaan enää malttoi vaihtaa\nmustaan, sillä olihan Agnes sanonut sitä kauniiksi, ja Agnes ei voinut\nsanoa muuta kuin hän todella ajatteli.\n\nJa yhtenä iltana Agnes lauloi niin lumoavan kauniisti: \"Minun kultani\nkaunis on, sen suu kuin aurankukka\". Kun hän tuli viimeisiin säkeisiin:\n\"Siniset silmät sillä on ja keltainen sen tukka\", suli hänen äänensä\nmelkein kuiskaukseksi, johon hän tuntui panevan koko sielunsa hellyyden.\n\nPastori värisi niin, että hänen täytyi nojata ovenpieleen. Hänellä,\njuuri hänellä, oli keltainen tukka ja siniset silmät. Tohtorin tukka oli\nsysimusta ja silmät ruskeat se oli siis vallan täydellisesti aiheetonta\ntuo katkera mustasukkaisuus, jota pastori joskus oli tuntenut iloista\ntohtoria kohtaan. Voi, kuinka hän nyt sitä katui. -- -- Agnes, Agnes\nlauloi hänelle -- --\n\nOudot onnen kyyneleet nousivat väkisinkin pastorin silmiin, ja hän\npyyhkäsi tuon tuostakin salaisesti kädellään silmäsopukoitaan, eikä\nherännyt unelmistaan, ennenkuin Aili salin nurkassa tirskahti nauraa\nhihittämään ja kysyi, tahtoiko pastori lainata nenäliinaa.\n\nPastori tunsi syntistä halua sanoa sopimattomia sanoja Ailille, mutta\nhän hillitsi mielensä ja meni nopeasti omaan huoneeseensa. Tuskalla se\naina loppui hänen lyhyt onnensa.\n\nSillä lailla se kesä kului alituisten toiveiden ja alituisten\npettymysten lomitse, ja sitten eräänä päivänä ilmoitettiin, että\nylihuomenna Agnes lähtee Helsinkiin pitkittääkseen sieltä matkaansa\nParisiin. Pastorin takertuivat sanat kurkkuun, ja hän meni yksin\nkamariinsa. Tiesihän hän, että Agnesin kerran piti lähteä, mutta\nkumminkin se tuntui niin äärettömän vaikealta. Oli kuin kaikki olisi\nyht'äkkiä pimentynyt. Herra Jumala auttakoon -- -- Mitä tästä tuleekaan!\nHän oli viimeisten viikkojen ajalla unohtanut Jumalan -- laatinut\nepäjumalan itselleen. Tämäkö nyt oli rangaistus -- -- --\n\nJoku koputti ovelle. Se oli tohtori Björkman.\n\n\"Kuuleppas Rantala, kyllä sinunkin pitää hommata kukkia ylihuomiseksi\nAgnesille. Minä tilaan kukkavihon Linnanmäen puutarhurilta, ja voisinhan\nsamalla tilata sinullekin.\"\n\n\"Mitäpä hän minun kukkavihoistani...\"\n\n\"No, no, kas vaan miestä, kun on olevinaan. Sinunhan kukistasi, jos\nkenen, hän...\"\n\n\"No, sama kai se minulle on. Jos luulet sen hänelle huvia tuottavan,\nniin voit tilata minulle samalla kun itsellesikin. Mutta hyvä sen olla\npitää, jos kerran antaa\".\n\nJa sitten meni tohtori kertomaan Agnes'ille, että pastori aikoo\njäähyväisiksi ja viimeiseksi muistoksi antaa hänelle kukkavihon.\nEdeltäkäsin heitä jo nauratti, vaikka pikku keijukainen kyllä yht'äkkiä\nkoetti näyttää totiselta ja sanoi:\n\n\"Hyi teitä, tohtori, kuinka te olette paha.\"\n\nTohtori tilasi itselleen vihkon pelkkiä orvokkeja, sillä niistä Agnes\npiti enin, mutta pastorin vihkoon hän oli määrännyt pantavaksi joka\nlajia, mitä puutarhassa löytyi. \"Jota kirjavampi ja suurempi, sitä\nparempi. Hintaa ei katsota\", niin hän oli sanonut. Se tuli varmaan\ntekemään mainion efektin -- pastori punaisimmassa kaulahuivissaan,\npunaisena mielenliikutuksesta ja kädessään Linnanmäen puutarhurin\nkirjava nerontuote!\n\nLähtöpäivä koitti. Agnes oli hiukan hermostunut, sillä tohtori oli ollut\nniin kalpea ja katsonut häntä niin syvään silmiin ojentaessaan hänelle\ntuoksuvan orvokkivihon -- --. Laivasillalla pappilan rannassa oli\npitäjän nuorisoa koolla. Aili ei koettanutkaan kyyneleitään salata\nsuudellessaan Agnesia kymmeniä kertoja, ja omituisen kaihoava mieliala\nvallitsi kaikissa nyt, kun Agnes heidät oli jättävä. Laiva oli jo\nviheltänyt kolme kertaa, ja Agnes kävi yhä levottomammaksi. Voi, jos\nsaisi itkeä -- mutta ei, ei nyt. Tohtori ja nuo muut tuolla rannalla --\n\nSilloin viimeisessä hetkessä, kun laivan köysiä jo irroiteltiin, näkyi\npastori kukkavihkoineen kiiruhtavan sillalle. Agnes ei huomannut häntä,\nennenkuin vasta siinä silmänräpäyksessä, kun pastori ojensi hänelle\nkukkavihkonsa. Tuon kirjavan, hirvittävän suuren jättiläisvihon!\n\nEi, ei, se oli liikaa -- se tuli niin äkkiarvaamatta. Agnes ei voinut,\nei jaksanut enää hillitä itseään. Hermojen jännitys laukesi, ja hän\npuhkesi äänekkääseen, hillitsemättömään nauruun. Kukkavihko putosi hänen\nkädestään, ja hän nauroi niin, että kyyneleet vierivät pitkin poskia. Se\noli niin vastustamatonta tuo hermostunut, hillitön nauru. Siihen\n_täytyi_ yhtyä.\n\nMutta pastori melkein juoksi kotiin.\n\nLaiva eteni rannasta, ja Agnes huusi naurusta ja itkusta värisevällä\näänellä:\n\n\"Aili rakas, pyydä pastorilta anteeksi. En minä tahtonut häntä loukata.\nHyvästi, hyvästi, tuhannet kiitokset!\"\n\nMikä lienee ollut siihen syynä, mutta Aili ei voinut pyytää pastorilta\nanteeksi.\n\nPastori juoksi kamariinsa ja lukitsi oven. Hän oli polvillaan sohvan\nvieressä ja painoi päätään sohvaan. -- Kuinka hän jaksaisi elää enää ja\nkantaa tuota häpeätä, tuota ääretöntä häpeätä -- -- Hän ymmärsi kaikki\nniin selvään nyt. -- Koko kesän hän oli ollut kaikkien narrina, kaikkien\npilkkana ja käyttäytynyt kuin hullu. -- -- Itse hän oli syynä kaikkeen.\nKuinka hän inhosi itseään. Jumalan hän oli unohtanut -- -- rangaistus\noli oikea, mutta voi, niin katkera -- Agnes, Agnes, jota hän vieläkin\nrakasti, jonka edestä hän oli valmis uhraamaan kaikki -- -- -- Oliko hän\nniin äärettömän suuri syntinen, että Jumalan täytyi häntä noin\nkatkerasti rangaista -- -- -- --\n\nPelasta, pelasta Herra näistä tuskista -- -- --\n\nPastori itki ääneensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPastoria seurasi sentään joskus onnikin. Jo samana syksynä hän sairaan\nluona käydessään kylmettyi, sairastui ja kuoli. Sen perästä unohtui\nhänen rakkausjuttunsakin.\n\nPappilaan tuli uusi apulainen, joka meni naimisiin Ailin kanssa, ja niin\ntuli vanha traditsiooni täytetyksi siinäkin suhteessa. Muuta sen\nkummempaa ei tapahtunut niiden viiden vuoden aikana, joiden kuluttua\nAgnes taas tuli pappilassa käymään.\n\nMutta pieni keijukainen oli kokonaan muuttunut. Hän oli hengittänyt\nsuuren maailman hienostunutta ja turmeltunutta ilmaa, oli nauttinut ja\nkärsinyt. Entisestä luonnonlapsesta, jonka heleä nauru ja valkoiset\nkiiluvat hampaat vieläkin olivat pitäjäläisten muistossa, oli kehittynyt\nhieno, viehättävä, kuuluisa laulajatar.\n\nNyt hän oli tullut taas pappilaan lepäämään ja ehkäpä myös hieman\nhaihduttamaan tuota kalvavaa tunnetta, joka oli hänen sieluunsa syöpynyt\nsilloin, kun hän sai tiedon siitä, että mustasilmäinen maalari, joka oli\nhänen kuvansa Roomassa maalannut, oli toisen oma.\n\nSiitä syystä ei enää nauru helähdellyt kuin ennen, ja laulaessa oli ääni\nusein sortua kyyneliin.\n\nMutta pappilassa oli niin tyyntä ja hiljaista. Se vaikutti\nrauhoittavasti kiihtyneisiin hermoihin.\n\nAili antoi Agnesin olla hyvin paljon yksin, sillä vaistomaisesti hän\ntiesi, että yksinäisyyttä Agnes nyt enin kaipasi.\n\nJa yksin hän kuljeskeli metsissä ja varsinkin suurella\nkoivikko-kirkkomaalla, jossa aina vallitsi niin juhlallinen rauha, että\nkaikki huolet hiljaa raukesivat lepoon. Siellä hän istui usein\npuupenkillä suuren riippukoivun suojassa, ja siellä hänen silmänsä\nkerran osuivat yksinkertaiseen mustaan ristiin, jossa seisoi\n\n      _Pastori Matti Rantala_.\n\nEnsin hän ei siinä huomannut sen kummempaa, mutta yht'äkkiä tuo nimi\ntuntui niin tutulta. Ja salaman nopeudella muistui hänen mieleensä suuri\nkirjava kukkavihko, nolon näköinen, punoittava naama ja sitten\ntuskallinen, sääliä rukoileva katse.\n\nAgnes kavahti pystyyn. Nyt hän ymmärsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitäjäläiset puhuivat vielä vuosikausia siitä, että joku oli kuullut\njoltakulta, että joku oli nähnyt kuinka kuuluisa laulajatar oli tuonut\nkukkia pastori Rantalan haudalle. Mitähän ihmettä sekin mahtoi merkitä?\nOlisikohan se ollut entinen lapsuuden lemmitty? Mutta tuskin se oli\nmahdollista. -- Kuka niiden suurien taiteilijoiden kaikkia oikkuja\nymmärtää!\n\n\n\n\nTÄYDELLINEN\n\n\nSanotaan ettei kukaan tässä maailmassa ole täydellinen, mutta se ei ole\ntotta. Minä tunnen yhden, joka on täydellinen. Se on Katri Manner.\n\nJos jossakin ihmisessä on jotain pahaa, niin ainakin hänen parhaat\nystävänsä sen tietävät ja siitä puhuvat. Mutta Katrista ei kukaan puhu\nmuuta kuin hyvää. Tuntuu oikein naurettavalta ajatella, että jonkun\npäähän pistäisi puhua pahaa Katri Mannerista. Se olisi aivan yhtä\njärkevätä kuin että rupeisi väittämään korppia valkoiseksi. Kun Katrin\nnimikään vain mainitaan, joudun ainakin minä sellaisen ylevän, hieman\njuhlallisen tunnelman valtaan, joka pakoittaa minut antamaan kasvoilleni\nvaatimattoman, mutta samalla arvokkaan ilmeen ja puhumaan puhdasta\nkirjakieltä.\n\nKatrin täydellisyyden alkujuurena oli se, että hänen äitinsä oli melkein\ntäydellinen, ja äidin hyvät ominaisuudet menivät perintönä tyttärelle,\nkehittyen hänessä sitten ylimmilleen.\n\nKatrin äiti oli leski, joka asui Helsingissä ja piti parempain ihmisten\nlapsia luonaan täysihoidossa, ruumiillisessa ja henkisessä\ntäysihoidossa. Hän puhui suomea hyvin huonosti, mutta korvasi sen\npuutteen sillä että oli sitä kansallismielisempi eikä antanut Katrin\nollenkaan oppia ruotsia.\n\nTäydellisyys, kuten muutkin ominaisuudet, näyttäytyy ihmisessä usein\nhyvinkin aikaiseen. Niinpä Katrissakin. Hän oli täydellinen aivan\nkapalolapsesta alkaen. Hän söi ja nukkui kellon mukaan, eikä milloinkaan\nkirkunut ja hermostuttanut talonväkeä, kuten muut lapset. Puhumaan hän\noppi säännölliseen aikaan ja samoin tervehtimään ja kiittämään ja\nsiunaamaan itsensä maata pannessa sekä syömään ruvetessa.\n\nKoulussa oli Katri paras oppilas luokallaan, kaikkien opettajien ilo ja\nylpeys, jota mainittiin esimerkkinä muille vielä vuosikausia\njälestäkinpäin. Koulussa Katrille selvisi hänen elämäntehtävänsäkin.\nTällä tavalla:\n\nSeminaarin läpikäynyt ainekirjoituksen opettajatar kerran jakeli aineet\ntakaisin luokalle ja pidätti viimeiseksi Katrin aineen. Siitä hän piti\nerityisen, liikuttavan puheen, jonka pääsisällys oli se, että Katrin\naine oli paras ja että Katrilla oli hyvin suuri taipumus kirjallisesti\nilmaisemaan tunteitaan. Lopuksi opettajatar kysyi:\n\n\"Eikö Katri koskaan ole aikonut kirjailijaksi?\" ja kun Katri\nvaatimattomuudessaan ei siihen mitään vastannut, vaan punastui ja katsoi\nlattiaan, niin opettajatar jatkoi: \"Meillä tarvittaisi kirjailijoita,\nhyviä naiskirjailijoita\".\n\nSillä samalla hetkellä Katri päätti ruveta kirjailijaksi, hyväksi\nnaiskirjailijaksi.\n\nJa rupesi. Heti koulusta päästyään.\n\nTietysti hän ei ruvennut sellaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa\noikein työkseen. Katrin ja Katrin äidin mielestä se ei oikein sopinut\nnuorelle tytölle.\n\nMutta hän kirjoitti tunnelmia \"kantelon kielistä, joita kosketellaan\nkuutamossa, kun leivoset lehdossa leijailevat\" ja muuta sellaista\nkaunista ja sointuvaa, joka sopii niin ihmeen hyvin meidän\nsurunvoittoiseen suomalaiseen luonteeseemme. Niitä hän julkaisi\nsanomalehtien kellarikerroksissa ja otti kirjailijanimekseen Kirsti\nKaisla.\n\nHän oli niin sanomattoman suloinen tuo pikku Kirsti Kaisla.\n\nKummakos siis että nuoret miehet kilvan häneen rakastuivat hänen\ntullessaan seuraelämään. Katri ei ensimäisenä vuonna rakastunut\nkehenkään, sillä hyvin kasvatettuna tyttönä hän ymmärsi, että yht'äkkiä\nrakastuminen on vallan sopimatonta.\n\nKevätpuoleen alkoi nuori, naimaton, iloinen professori Björk yhä\nselvemmin osoittaa, että hän oli puolestaan päättänyt ylentää, Katrin\nprofesoorskaksi. Ihmiset ilkeydessään puhuivat kovin paljon tuosta\nasiasta. Ja moni todellinen ystävä sanoi rouva Mannerille, että kyllä se\nsentään oli omituista, jos Katri suostui rupeamaan professori Björkin\nrouvaksi, sillä professori oli niin kummallinen, ettei kukaan oikein\nsaanut selville, minkälainen hän oikeastaan oli.\n\nTuli sitten sekin päivä jolloin professori kirjoitti kosimakirjeen\nKatrille. Katri kysyi äidiltä, että mitä tehdä. Äiti tuumaili ja valvoi\nkoko yön ja sanoi sitten, että ei siitä asiasta voinut tulla mitään,\nsillä professorista liikkui niin kummallisia huhuja. Ei kukaan tiennyt\ntarkkaan hänen kantaansa edes kielikysymyksessä, puhumattakaan muista\nkysymyksistä. Lieneekö mies itsekään selvillä niistä.\n\nKatri kyllä ensin arveli, että ehkä hän voisi professoriin vaikuttaa\nedullisesti, mutta äiti sanoi, että ei heikko nainen semmoisissa\nasioissa mitään voi.\n\nSiitä syystä Katri vastasi professorille, että ei hän voi häntä\nrakastaa, kun hän ei tiedä ovatko he elämänkysymyksissä samaa mieltä.\nSisarena lupasi olla ja ystävänä.\n\nProfessori katosi sen jälkeen pitkäksi aikaa seuraelämästä.\n\nTästä rakkausjutusta kertoi rouva Manner ystävilleen ja he taas\nystävilleen j.n.e., ja sen perästä ei kukaan enää epäillyt Katrin\ntäydellisyyttä. Hän ei katsonut yhteiskunnallista asemaa eikä välittänyt\narvonimistä, vaan osasi uhrautua, niin juuri _uhrautua_ sen edestä, mikä\noli oikein. He sanoivat sen suoraan Katrille, ja Katri päätti siitä\nlähtien yhä enemmän ja enemmän uhrautua. Ja hän tunsi jo edeltäkäsin\ntyydytystä siitä.\n\nSeuraavana syksynä hän meni kihloihin maisteri Pekka Salosen kanssa,\njoka oli taatusta kodista, ja jolla oli varma isiltä peritty kanta\nkaikissa tärkeissä kysymyksissä. Hänestä ei kenenkään tarvinnut epäillä,\nmitä hän mahtoi arvella siitä tai siitä asiasta, ei edes hänen\nitsensäkään.\n\nMaisteri Salonen kosi suullisesti iltamassa ylioppilastalolla, mutta\nKatri sanoi, ettei hän voi mitään vastata, ennenkuin hän on kysynyt\nmammalta.\n\nSeuraavana päivänä Pekka Salonen soitti rouva Mannerin ovella, ja rouva\nitse tuli avaamaan. Ei virkkanut sanaakaan rouva, vaan puristi kauvan\nPekan kättä ja katsoi häntä silmiin. Pekasta tuntui ensin hiukan\nnololta, sillä tottumaton kun oli, hän ei oikein ymmärtänyt tarkoittiko\ntuo myöntävää vai kieltävää vastausta, mutta vihdoin virkahti rouva\nliikutettuna:\n\n\"Katri odottaa sinua salissa, poikani.\"\n\nSilloin Pekka tajusi. Hän astui rohkeasti saliin, syleili Katria ja\nsuuteli.\n\nJa nyt he olivat kihloissa, ensin salaisesti, kunnes sormukset ja\nkihlakortit saatiin, ja sitten julkisesti.\n\nKihloissa he olivat kolme vuotta, sillä Pekan piti ensin joutua\ntohtoriksi, ja Katrin piti käydä talouskoulua sekä saada myötäjäisensä\nvalmiiksi, ja molempien heidän piti oppia tuntemaan toisensa\nperinpohjin. Rouva Manner sanoi, että se on _niin_ vaarallista, kun\nnuoret menevät naimisiin, tuntematta toisiaan perinpohjin, aivan\nperinpohjin.\n\nJa koska Katri ja Pekka molemmat asuivat Helsingissä ja tapasivat\ntoisensa joka päivä (klo 5-6 i.p., sillä se sopi parhaiten maisterin\nlukutöihin nähden), niin saattoihan sitä olla kihloissa vaikka kuinka\nkauvan. Molemmat olivat erinomaisen hyvin kasvatettuja.\n\nKihlausajalla se vasta oikein todella alkoi se Katrin kirjallinen työ,\nsillä nyt hän oli saanut aiheen, josta aina saattoi kirjoittaa,\nnimittäin itsensä ja Pekan. Siitäpä syystä hän julkaisikin jouluksi\nensimäisen tunnelmakokoelmansa nimeltä \"Sinivuokkoja Suomen saloilta,\nkokoellut Kirsti Kaisla.\"\n\nSiinä hän liikuttavasti ja runollisesti kuvasi kaikki kohtaukset itsensä\nja Pekan välillä. Se oli niin sanomattoman miellyttävää kaikille\ntuttaville, kun niissä heti paikalla saattoi tuntea Katrin ja Pekan, ja\nsiten jokainen oli tilaisuudessa osanotolla seuraamaan heidän\ntunteittensa eri kehitysasteita. Ja paitsi sitä Katrin tunnelmat loivat\nPekkaan perin uuden ja runollisen valon. Kuka olisi voinut arvata, että\nkun Katri huokaili Pekalle: \"Sinä sankarini suuri, kotkani kaunis ja\nkomea\", Pekka siihen heti osasi vastata: \"Sinä impyeni ihanin, nuortea,\nnotkea neitoni.\" Ei kukaan ihminen ennen ollut huomannut Pekassa mitään\nrunollista, joka voisi innostuttaa kirjoittamaan monta sivua tunnelmia.\nMitäs ne kylmät, välinpitämättömät ihmiset mitään huomaisivat. Mutta\nKatri huomasi.\n\nAsian laita oli se, että Pekka tosin oli lyhyt ja paksu, mutta hänellä\noli kihara tukka, ja se oli juuri Pekan tukka, josta Katrin runosuoni\nsai yhä uutta ja uutta virvoketta. Pekka ei saanut leikkuuttaa tukkaansa\nmuuta kuin Katrin luvalla, ja se tuotti Katrille vilpitöntä iloa, kun\nvieraat ihmiset usein nähdessään Pekan kysyivät: \"Kuka se on tuo\nsoittotaiteilija?\" Pekka oli todellakin omituisen taiteellisen näköinen\nnoin pitkätukkaisena. Kuka tahansa saattoi erehtyä.\n\nVihdoin koitti sekin päivä, jolloin Pekan väitöskirja valmistui ja\nhänestä tuli tohtori. Katri oli samaan aikaan ennättänyt käydä\ntalouskoulunsa ja vieläpä kutomakoulunkin sekä julaissut toisen\nkokoelmansa \"Sinivuokkoja\", joka loppui juuri siihen kohtaan, kun Pekka\ntuo ensimäisen kappaleen valmista väitöskirjaansa Katrille, ja Katri sen\njohdosta ottaa kantelonsa, istuu Pekan jalkain juureen (Pekan hän on\nensin asettanut istumaan sohvaan) ja antaa sydämensä riemun kantelon\nkielistä helistä maailmalle.\n\nSitten viettivät Katri ja Pekka häänsä, vuokrasivat neljä huonetta ja\nkeittiön ja perustivat mallikodin, josta olisi mahdoton kenenkään mitään\nmuistuttaa. Siellä on kaikki juuri niinkuin saattoi otaksuakin. Salissa\non mustapuiset, punapäälliset huonekalut ja yhdessä nurkassa \"ryhmä\"\nsellaista uutta tyyliä, s.o. mahognyn väriseksi kiillotetusta koivusta\ntehty pöytä tuolineen, jotka ovat päällystetyt suurikukkaisella\nvihreällä sametilla. Sitä näytetään erikseen vieraille ja huomautetaan,\nkuinka ilahduttavan korkealle kannalle meidän huonekaluteollisuus on\nkohonnut, kun koivua osataan noin mainiosti väärent -- tarkoitin\n_jalostaa_, että kuka tahansa voi etäältä katsoen luulla sitä\nmahognyksi. Ruokasalissa on ruskeat, polttopiirroksilla koristetut\ntuolit ja pöytä. Katri itse on kuviot niihin polttanut, siten selvästi\nosoittaen, mitä hyvä tahto voi aikaansaada, vaikk'ei olekkaan taipumusta\npiirustukseen tai muuhun taiteellisuuteen. Tohtorin kamari ja makuuhuone\novat tietysti nekin juuri sellaiset kuin voitte arvata. Ei missään ole\nmitään häiritsevää, ajatusta rasittavaa, kysymyksiä herättävää. Sanalla\nsanoen: mallikoti.\n\nJa kaikki toimet käyvät varmasti kuin hyvin voideltu koneisto ainakin.\nTohtori kuuluu jalojen yritysten johtokuntiin, Katri arvokkaiden\narpajaisten toimikuntiin, ja molemmat ovat jäseninä seuroissa, jotka\nansaitsevat kansalaisten kannatusta. Rouva Manner sanoo, että Katri ja\nPekka pitävät velvollisuutenaan uhrautua yhteishyvän edestä.\n\nJa vaikka kaikki tietävät, että Katri on täydellisempi kuin muut, ei hän\nollenkaan millään tavalla pyri herättämään huomiota. Viimekin kesänä,\nkun kolmella neljäs-osalla Helsingin naismaailmaa, leveänaamaisilla ja\nkapeanaamaisilla, vaaleaverisillä ja tummaverisillä, oli aivan\nsamanmuotoiset hatut, joissa kaikissa törrötti jäykkä höyhen pystyssä\ntoisella sivulla, oli Katrillakin juuri semmoinen hattu. Se oli vaisto,\njoka neuvoi häntä tuommoisissa asioissa. Hän ymmärsi ettei se ollut\nmuuta kun epämiellyttävää huomion herättämistä ja itsenäisyyden pyrintöä\ntuo, että muutamat panivat kaksi, toiset ei yhtään höyhentä hattuunsa,\nsilloin kuin enemmistöllä oli vain yksi höyhen.\n\nTämä nyt oli vain pikku seikka, mutta semmoista se oli muissakin\nseikoissa. Kun on täydellinen, niin on.\n\nKatrin ja tohtori Salosen elämässä ei ole tapahtunut mitään erityisiä\nmuutoksia, eikä tule tapahtumaankaan, jos vähänkään osaan ennustaa,\nmuuta kuin että perhe toivottavasti vuosien kuluessa kasvaa ja lisääntyy\nja tulee jonkunmoisen mallirodun perustajaksi.\n\n\n\n\nPIKKU-VELI\n\n\nPikku-veli oli noin kuuden jalan pituinen, tummatukkainen,\nruskeasilmäinen pohjalainen. Silmät ne hänessä enin vetivät huomiota\npuoleensa. Ne olivat niin läpinäkyvän kirkkaat kuin salomaan lähde, ja\ntuntui kuin niiden katse olisi voinut tunkea syvemmälle kuin muitten\nihmisten.\n\nPikku-veljellä oli kaksi \"suurta veljeä\". Eihän hän muutoin tietysti\nolisi ollutkaan pikku-veli. Suuret veljet olivat noin kymmenkunta vuotta\nvanhempia kuin pikku-veli, molemmat professoreja, vanhempi vakinainen,\nnuorempi ylimääräinen. Heitä pidettiin yleensä neroina, ja\nhämmästyttävän nopeasti he olivatkin saavuttaneet tiedemiesmaineen sekä\njoutuneet yliopistoon täyttämään korkeimpia opinpaikkoja.\n\nMutta pikku-veli oli vain ylioppilas, vaikka hän jo oli alun kolmannella\nkymmenellä, eikä ollut ollenkaan toivoa, että hänestä vielä pitkiin\naikoihin tulisikaan sen enempää. Sehän se juuri oli niin huolestuttavaa.\nMilloinka pikku-veljestä koituisi mies?\n\nPikku-veli oli nuorin lapsi kodissa, niin perinpohjaisesti nuorin. Kun\nhän vielä tallusteli mekossa, puhuttiin jo ympäri Suomen suurten veljien\nkyvystä ja lahjoista. Heihin keskittyi kodissa koko huomio, kaikki\ntoiveet. Kuka olisi ennättänyt ajatella pikku-veljeä, joka ei edes\nkoulussa millään lailla herättänyt huomiota. Päinvastoin kävivät hänen\nlukunsa aina hiukan niin ja näin, ja hänellä oli kaikenlaisia muita\npuuhia enemmän kuin koulutöitä. Häntä tuskin saattoi uskoa saman perheen\njäseneksi kuin suuret veljet, niin perin erilainen hän oli. Se oli\ntodellakin huolestuttavaa.\n\nLupaaikoina se oikeastaan alkoi pikkuveljen elämä. Silloin hän pääsi\nmetsiin ja kukkuloille pyssy olalla, tosi kauhuksi professoreille, jotka\neivät ikinä olleet pyssyyn koskettaneet ja tuskin saattoivat eroittaa\njäniksen peltopyystä. Mutta metsissä pikkuveli oli kotonaan. Siellä ei\nkukaan häntä soimannut huolimattomaksi ja lapselliseksi, vaikka hän\nistuikin tuntikausia lammen rannalla ja muodosteli savipalloista\nlumpeenkukkia ja Vellamon neitoja, tai vuoleskeli puupalasista jäniksiä\nja kettuja, joita hän sitten joskus vei äidille tulijaisiksi, kun\nmetsäriistaa oli niukemmalta. Silloin äiti aina hymyili ja suuteli\npikku-veljen ruskettunutta poskea, mutta silmissä oli huolestunut ilme,\nsillä kovin lapsellinen oli pikku-veli eikä tuntunut koskaan kehittyvän.\nPikku-veli huomasi aina äidin salaisen huolen, ja se koski häneen niin\nkipeästi. Ei, ei hänestä ollut muualla olijaksi kuin metsissä.\n\nJo pienenä poikana hän uneksi kauniita unelmia, kuinka hän porolla\najaisi Rastekaiselle niinkuin Sampo Lappelil' ja vielä kauvemmaksi\npohjoiseen, niin pitkälle kuin aatos ulottui. Ja sinne hänen mielensä\nvieläkin paloi, sinne pohjoiseen, jossa on ikuinen hiljaisuus, ja jossa\nrevontulet öisin räiskivät, ja aurinko laskee punaisemmassa purppurassa\nkuin muualla.\n\nUsein viipyi pikku-veli päiväkausia metsäretkillään, mutta siihen oli\nkotona totuttu eikä turhia hätäilty. Äiti vain hymyillen katseli, kun\nhän harmaassa, vihreäkauluksisessa metsästystakissa ja polvihousuissa\nastui viheltäen metsämaille, harmaa leveälierinen huopahattu hiukan\nniskaan työnnettynä, niin että tumma tukka pisti esiin hatun ja otsan\nvälillä. Pikku-veli oli kiusannut ja kärttänyt itselleen tuon\nmetsästyspuvun, vakuuttaen ettei hän voinut olla vapaana salomaillaan\nkoulupuvussa. Suuret veljet, joita pikkuveljen \"taiteellisuus\", kuten he\nsitä nimittivät, kovasti huvitti, olivat puoltaneet pikkuveljen pyyntöä,\nja siksi hänellä oli tuo harmaa ja vihreä puku, joka soveltui hänelle\nniin erinomaisesti.\n\nKun pikku-veli palasi metsästä, olivat hänen ruskeat silmänsä aina\nentistä kirkkaammat, ja oli kuin raitis metsätunnelma olisi tullut koko\ntaloon. Mukanaan hänellä oli melkein aina metsäriistaa, milloin elävänä,\nmilloin ammuttuna. Hän näkyi tuntevan kaikki salomaan salaisuudet, ja\nTapion karjaa hän hallitsi kuin omaansa. Kerrankin hän kesytti\nketunpoikasen, niin että se koiran tavoin juoksenteli hänen perässään,\nja nuoren kotkan hän suositteti niin tutuksi, että se lentää lehahti\nhänen olkapäälleen, hänen samoellessaan salomaita.\n\nMutta pikku-veli hän oli vain kuitenkin, ja itse hän niin mielellään\nsieti tuon nimen. Ei hän muuta tahtonut ollakaan.\n\nOli sitten kerran elokuu. Pikku-veljestä alkoi koti tuntua niin kumman\nahtaalta, hän ikävöi pois metsiinsä. Hän tuskin saattoi hengittää, ilma\ntuntui niin tukahduttavan raskaalta, ja pää oli kuin lyyjyä. Metsiin,\nmetsiin hänen piti päästä, muutoin hän nääntyi.\n\nHän otti pyssyn olalleen ja läksi pitkälle retkelle.\n\nMaantie kulki kotiportilta metsän reunaan, mutta juuri kun pikku-veljen\npiti poiketa astumaan pitkin metsäpolkua, pyörähti vaunu esiin tien\nmutkauksessa. Pikku-veli loi katseensa sinne päin, ja sitten hän ei enää\nvoinutkaan kääntää niitä pois. Vaunussa istui tyttö, vai liekö ollut\nhaltiatar, jolla oli suuret siniset silmät ja kädessä kimppu _Veronica_\nkukkia. Hän katsoi pikku-veljeen ja hymyili, ja samassa tuokiossa hän\noli jo kadonnut näkyvistä.\n\nPikku-veli seisoi kuin lumottu ja katseli katoavaa vaunua. Ei hän\ntiennyt, oliko tuo kaikki ollut unta, vai oliko hän todellakin äsken\nnähnyt tytön, joka oli niin lumoavan kaunis, ja jolla oli suuret siniset\nsilmät, yhtä siniset kuin _Veronica_ kukat hänen kädessään.\n\nVerkalleen läksi pikku-veli astumaan metsään, suuntasi kulkunsa\npohjoiseen päin siintäviä saloja kohti, missä oli outoja seutuja,\nkontion kotipaikkoja. Hän kulki ja kulki mietteissään, eikä lopulta enää\ntiennyt, missä hän olikaan. Oli kuin outo voima olisi häntä johtanut\naina vain tuonne tiheimpään kuusikkoon, josta ei mitään tietä vienyt\nulos. Elokuun kuutamo alkoi välkkyä, ja yö kävi kolkoksi. No, mitäpä\nsiitä! Eihän tämä ollut ensi kerta, kun pikku-veli sai kuusen alle\nyöpyä. Sen musta varjohan ikäänkuin pyysi häntä syliinsä.\n\nPikku-veli laskeutui ikivanhan kuusen suojaan ja katseli, kuinka kuun\nsäteet värähdellen väikkyivät sen oksien lomitse, luoden kummia kuvia\nsammaleiselle maalle. Ei arvannut pikku-veli, että tämä oli Tapion\nuhrikuusi, jonka siimeksessä salon sinipiiat öisin karkeloivat.\n\nHän nojasi kuusen runkoon ja koetti sulkea silmänsä. Mutta outo tunnelma\noli saanut hänet valtaansa, eikä tullut uni hänen silmiinsä. Tuulen\nhyminä kävi läpi salomaan, ja kun kuusen oksat alkoivat hiljaa\nliikahdella, hiipivät salon sinipiiat kuusen alle. Eivät säikähtäneet\npikku-veljeä, hymyilivät hänelle vain ja kiersivät valkoiset\nkäsivartensa hänen kaulaansa. Sinipiioista suloisin, jolla oli suuret,\nkysyvät sinisilmät, katseli kauvan pikku-veljen silmiin. Hän kantoi\nvienoja _Veronica_ kukkia pikku-veljen peitteeksi, ja kukkaset levisivät\nylt'ympäri, niin että koko maa kuusen alla oli sinisenä _Veronica_\nkukista. Pikku-veli vain katseli sinipiikasta eikä arvannut, kuinka\nvaarallista on katsella sinipiikasten silmiin. Ikipäiviksi ne\nkatseillaan kietovat ihmislapsen.\n\nAurinko oli jo korkealla taivaalla, kun pikku-veli heräsi. Hänen\njäseniään poltti ja päätä kivisti. Melkein tiedotonna hän kulki\neteenpäin, ei tiennyt minne, ei kysynyt kunne. Poissa olivat salon\nsinipiikaset, mutta niitä pikku-veli yhä vielä etsi, ei välittänyt enää\nmetsäriistasta, ei kysynyt kontion kotia. Hän kulki ja kulki eikä\nhuomannut mitään, ennenkuin hän seisoi melkein kotiportilla. Hän katsoi\noudoksuen taloa, ei tuntenut enää kotiaan. Vasta kun äiti astui\nportaille ja huusi pikku-veljeä nimeltä, hän tiesi olevansa kotona.\n\nÄiti saattoi pikku-veljen sisään ja pani vuoteelle lepäämään, sillä\nsairas oli nyt pikku-veli. Paljon hän houraili kuumeessaan ja pyyteli\ntuskallisesti sinipiikasta luokseen. Joskus hän sitten makasi hiljaa ja\nhymyili, eikä äiti aavistanut että sinipiikanen silloin oli kuullut\npikku-veljen pyynnön ja tullut häntä tuudittamaan lepoon.\n\nKun pikku-veli vihdoin parani, oli hänen silmiinsä jäänyt outo ilme.\nJoskus aivan aavistamatta ne saattoivat tummeta, ja silloin ne iskivät\ntulta ja salamoita. Niissä oli semmoisina hetkinä jotain melkein\npeloittavata. Eikö se enää ollutkaan reipas, hyväluontoinen pikku-veli?\nKuuma pohjalaisverikö se kiehui pikku-veljenkin suonissa, vai mikä se\npani nuo kirkkaat silmät noin tummenemaan ja salamoimaan? -- Ei arvannut\nkukaan, että metsän sinipiikanen ei päästänyt pikku-veljeä\nlumouksestaan.\n\nTuli sitten kevät, ja pikku-veljestä piti tehtämän ylioppilas. Hän oli\nsilloin jo lähemmä 20-vuotias, sillä kovin hitaasti olivat käyneet\npikku-veljen luvut. Silloin sattui pieneen kaupunkiin, jossa\npikku-veljen koulu oli, tulemaan tyttö, jolla oli suuret, kysyvät\nsinisilmät. Jo ensi kerran, kun pikkuveli tytön näki, hän säpsähti kuin\nsähkön iskemänä. Missä hän oli ennen nähnyt nuo samat silmät, niin\nsyvät, niin salaperäiset ja siniset? Oliko se sama tyttö, joka silloin\nkerran oli vaunussa ajanut hänen ohitseen, vai oliko se metsän\nsinipiikanen, joka oli ihmiseksi muuttautunut voidakseen lempiä\npikku-veljeä?\n\nMutta ei osaa salon sinipiikanen lempiä, eikä osannut sinisilmäinen\ntyttökään. Hän katsoi kummeksuen ja kylmästi pikku-veljeen, kun\npikku-veljen ruskeat silmät hehkuen ja salamoiden kertoivat lemmestä. Ja\nkun pikku-veli vihdoin ei jaksanut vaieta, vaan kertoi tytölle tuskansa\nja toiveensa, purki koko sydämensä ja pyysi häntä omakseen, silloin\nsinisilmäinen tyttö toden teolla loukkaantui. Hän ei ikimaailmassa\naikonut ruveta odottelemaan, kunnes pikku-veljestä koituisi mies. Sehän\nolisikin ollut perin järjetöntä, ja sinisilmäinen tyttö oli hyvin\njärkevä ja ymmärtäväinen. Hän meni kihloihin vanhan, rikkaan lehtorin\nkanssa, joka oli pikku-veljen opettaja.\n\nPikku-veljen mieli kuohui ja hyrskyi. Siinä oli harmia, siinä oli surua,\nensi lemmen surua, ja ennen kaikkea siinä oli katkeruutta ja inhoa. Se\noli ilettävä juttu tuo, kun pikku-veljen sinisilmäinen impi rupesi\nvanhan miehen omaksi. Pikku-veli liittyi iloisiin tovereihin, joitten\nseurassa surun piti haihtua. Usein hän palasi kotiin vasta aamuyöstä\ntilassa semmoisessa, että hän jälestäpäin punastui häpeästä tuota\nmuistellessaan.\n\nJa sitten tietysti koko kaupunki joutui kuohuksiin pikku-veljen\nhurjistelujen tähden. Ei ollut niitä kahvikutsuja, joissa tuo asia ei\nolisi ollut puheenaineena, ja sinisilmäinen tyttö itki siniset silmänsä\npunaisiksi, kun pahat ihmiset hänenkin nimeään sekoittivat noihin\njuttuihin. Hänhän oli viaton, aivan viaton.\n\nJa pikku-veli käyttäytyi niin sanomattoman poikamaisesti. Ei ollut\nkumma, että kaupungissa nousi vallan hirveä myrsky. Ylimääräinen\nprofessori syöksyi suin päin Helsingistä pikku kaupunkiin ja sai\nvihdoinkin auktoriteetillaan myrskyn hiukan tyyntymään ja pikku-veljen\nonnellisesti ylioppilaaksi.\n\nSitten lyöttivät molemmat professorit päänsä yhteen ja tuumivat\nhuolissaan, mitä ihmettä pikku-veljelle olisi tehtävä. Vakinainen\nprofessori, joka oli lakimies, arveli että lakitiede kumminkin oli ainoa\ntässä maailmassa, joka oli omiaan kehittämään ihmisen parhaat puolet,\nmutta ylimääräinen professori, joka oli kielimies, sanoi että kokemus\nselvään on osoittanut, että kielitieteet enemmän kuin mitkään muut\nlaajensivat näköpiiriä ja teroittivat ajatuskykyä.\n\nPikku-veli puolestaan myöntyi molempiin. Hän taipui omituisen nöyrästi\nkaikkiin suurten veljien tuumiin. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi\ntajunnut, mistä oli kysymyskään. Ja mitäpä hän nyt oikeastaan olisi\nymmärtänytkään sellaisia syviä asioita. Hänhän oli vain pikku-veli.\n\nAsia päättyi vihdoin siten, että vanhempi professori, joka oli\nvakinainen, sai tahtonsa täytetyksi, ja pikku-veli pantiin lukemaan\nlakitiedettä. Hän asettui yhdessä ylimääräisen professorin kanssa\nvakinaisen luo asumaan, sillä tämä oli naimisissa, mutta ylimääräinen\nprofessori oli poikamies. Erittäin säännöllisesti kävi sitten pikku-veli\nluennoilla, ja huoneessaan hänellä oli paksuja lakikirjoja pöytä täynnä.\nHänessä itsessään vain ei ruvennut näkymään merkkejä lakitieteen\nvaikutuksista.\n\nYlimääräisen professorin kävi niin sääli pikku-veljeä, jolla näkyi\nolevan niin vaikea päästä eteenpäin maailmassa. Ja sydämensä syvyydessä\nhän oli vakuutettu siitä, että jos hän olisi saanut tahtonsa täytetyksi\nja pikkuveli olisi antautunut kielitieteen alalle, olisivat asiat\ntoisin. Hän tunsi selvään että hän ja pikku-veli kärsivät yhteistä\nmarttyyriutta tuossa asiassa, ja se enensi hänen myötätuntoisuuttaan.\nTuon tuostakin hän meni pikku-veljen huoneeseen, taputti poikaa\nolkapäälle ja puheli hänelle ystävällisiä sanoja.\n\n\"Sano, pikku-veli, suoraan, kiusaako lakitiede sinua. Mitähän jos\nheittäisit lakikirjat nurkkaan ja rupeisit kielimieheksi. Minusta tuntuu\nkuin sinulla olisi selvä taipumus fonetiikkaan\". Niin puheli\nylimääräinen professori pikku-veljelle.\n\n\"Ei, ei\", vastasi pikku-veli, \"en luule että minusta on kielimieheksi.\nPelkään ettei minusta ole mihinkään\".\n\nPikku-veljen silmissä oli kovin surumielinen ilme. Hän ei kehdannut\ntunnustaa, kuinka kipeästi hän kaipasi metsiään, joissa sinipiiat\nkarkeloivat.\n\nMutta ylimääräisen professorin ystävyys liikutti pikku-veljeä niin\nsanomattomasti. Hänessä piili niin suuri määrä hellyyttä, jonka piti\npäästä puhkeamaan, ja muuta esinettä hellyydelleen hän ei nyt löytänyt\nkuin toisen suuren veljensä.\n\nVeljesten elämä kehittyi nyt seuraavana parina vuotena siihen suuntaan,\nettä pikkuveli lueskeli kuten ennenkin lakitiedettä, piirteli kuvia\nmuistiinpanovihkoihinsa ja tuumaili, millä hän voisi hiukan ilahduttaa\nylimääräistä professoria, sillä luvuillaan hän ei, herra paratkoon,\nkenellekään iloa tuottanut. Ylimääräisen professorin huoneessa alkoi\ntapahtua kaikenlaisia muutoksia aivan huomaamatta. Huonekalut muuttivat\npaikkaa, niin että ne muodostivat taiteellisia, aistikkaita ryhmiä, ja\njos pikku-veljen huoneeseen tuotiin joku mukava tuoli, kaunis matto tai\npehmeä patja, muutti se hyvin nopeasti ylimääräisen professorin\nhuoneeseen. Se oli vallan liikuttavaa tuo pikku-veljen huolenpito\nsuuresta veljestä.\n\nMutta pikku-veli itse ei näkynyt saavan takaisin entistä reippauttaan.\nEi ollut hänestä Helsingissä eläjäksi.\n\nTuli sitten taas kevät, ja tuntui siltä kuin pikku-velikin olisi hiukan\nalkanut elpyä eloon. Eräänä päivänä hän oli lähtenyt kotoa aikaisin\naamulla, kierrellyt Alppilan seudut, ja minne lie sitten mennytkään,\nsillä häntä ei kuulunut kotiin aamiaiselle eikä vielä päivällisellekään.\nIltapäivällä, kun jo alkoi hämärtää, tuli vakinaisen professorin rouva\npikku-veljen vastaan portaissa ja ihmetteli, kuinka pikku-veljen silmät\nsäkenöivät ja salamoivat. Hän kantoi suurta vakkaa, joka näytti kovin\nraskaalta, ja meni nopeasti huoneeseensa.\n\nProfessorin rouva meni kaupungille ihmetellen, että mitähän kummia se\npikkuveli nyt puuhaili. Vielä suuremmaksi kasvoi hänen hämmästyksensä,\nkun hän kotiin tullessaan kuuli palvelijalta, että \"nuori herra\" ei\npäästä ketään huoneeseensa eikä luvannut tulla iltasta syömään.\n\nPikku-veli istui lukon takana huoneessaan ja pyysi saada olla rauhassa,\nkun veljekset pyrkivät sisään.\n\n\"Antaa pojan olla rauhassa\", puheli ylimääräinen professori, ja hänen\näänensä ilmaisi jotakuinkin hänen sydämensä ajatukset, jotka sillä\nhetkellä kuuluivat näin: \"Siinä nyt näette, millaiseen epätoivoon poika\nparka on joutunut, kun häntä pidetään sopimattomalla alalla\".\n\nJa pikku-veli sai olla rauhassa koko illan ja koko yön, eikä tullut unta\nhänen silmiinsä sinä yönä. Mutta epätoivoiselta hän ei tosiaankaan\nnäyttänyt. Päinvastoin näytti siltä kuin hänen olentonsa olisi uhkunut\nvoimaa ja nuoruutta yhä enemmän ja enemmän hetki hetkeltä. Poissa oli\nepävarma, uneksiva ilme ja alakuloinen katse. Silmät loistivat ja posket\npunottivat ja pää oli pystyssä. Nyt hänen vihdoinkin piti päästä\nselvyyteen kaikesta, koko elämästään. Hänen täytyi päästä tuosta\nraskaasta, toivottomasta tunteesta, joka teki olon aivan\nsietämättömäksi. Hänen mieleensä oli kertynyt semmoinen ääretön paljous\ntunteita ja kuvia, että sydän oli vallan pakahtua niiden painosta. Hänen\ntäytyi saada teossa tuoda ilmi, mitä mielessä paloi, muutoin ei hän\njaksanut elää. Nyt täytyi vihdoinkin särkyä sinipiikojen lumous, nyt hän\noli heidän herransa! Nyt hänen piti näyttää, mihin hän kelpasi! Jääköön\njo vihdoinkin lakitiede ja kaiken maailman tieteet kunnollisempien\ntyöntekijäin osalle. Pikku-veli tiesi nyt, mitä hän tahtoi.\n\nSuuri vakka keskellä lattiata oli täynnä harmaata savea, ja sitä\npikku-veli nyt muovaeli ja puserteli, niinkuin ennen muinoin savipalloja\nsalomaan lammen rannalla. Pehmeä savi totteli notkeana pikku-veljen\ntahtoa, ja muodottomasta möhkäleestä syntyi vähitellen luonnos, tosin\nkarkea ja epätäydellinen, mutta täynnä ilmettä ja uhkuvaa nuoruutta. Se\noli metsän sinipiikanen, joka houkutellen ojensi käsivartensa,\nkietoakseen niillä ihmislapsen.\n\nPikku-veli teki työtään väsymättä, uupumatta, huomaamatta ajan lentoa.\nJa jota enemmän hän teki, sitä tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi hän kävi.\nNyt hän oli varma tehtävästään, tunsi elävänsä omassa maailmassaan.\n\n\"Laskeppas sisään, pikku-veli!\" kuului ylimääräisen professorin ääni\naamulla oven takana.\n\nPikku-veli avasi oven, ja suuri veli jäi hämmästyneenä seisomaan\nkynnykselle. Hän oli kyllä ollut koko lailla levoton, kun pikkuveli noin\nmerkillisellä tavalla sulkeutui huoneeseensa, mutta näin kauheata hän ei\nollut aavistanut. Oliko poika parka täydellisesti menettänyt järkensä?\n\nHuoneessa oli mitä hirvein sekasorto, huonekalut työnnetyt hujan hajan\nseinille, lattia täynnä savea ja pikku-veli itse kaiken hämmennyksen\nkeskellä, kädet ja vaatteet tahraantuneina savesta, kasvot kalpeina\nvalvonnasta ja silmät hehkuen kuin kuumeessa.\n\n\"Mitä -- mitä tämä merkitsee?\" sai suuri-veli vaivoin sanotuksi.\n\n\"Tuota!\" vastasi pikku-veli itsetietoisesti ja osoitti luonnosta\npöydällä.\n\nProfessori katsoi siihen ääneti, mutta tuntui kuin hän ei olisi siitä\npaljoa viisastunut. Hän astui lähemmäksi luonnosta ja katsoi vuoroin\nsiihen, vuoroin pikku-veljeen. Vihdoin alkoi hänelle selvitä, että\npikku-veli ei mitenkään ollut järjeltään pilalla, ja luonnoksen\nomituinen kauneus vaikutti vastustamattomasti professoriin.\n\n\"Pikku-veli\", virkkoi hän vihdoin vakavana ja miettivänä, \"kenties olet\ntehnyt miehen työn\".\n\nPikku-veli oli riemua täynnä. Tuo oli jo aivan tarpeeksi tunnustusta\nhänelle. Tiesihän hän että rakkain veli ymmärtää häntä!\n\nUlos, ulos hänen nyt piti päästä luontoon. Tämä kaupungin ilma oli\nvallan tukahduttaa hänet.\n\nHän siisti itsensä nopeasti ja läksi ulos. Parin tunnin verran hän\nkierteli Eläintarhan ja Alppilan seutuja, mutta vihdoin alkoi väsymys\ntuntua vallan näännyttävältä, ja hänen piti lähteä astumaan kotiin päin.\n\nKun hän oli astumaisillaan huoneeseensa, kuuli hän sieltä oudon äänen,\njoka sanoi:\n\n\"Sehän olisi rikos, ellei tuollaista lahjaa kehitettäisi!\"\n\nPikku-veli avasi hiukan epäröiden oven, ja siinä seisoivat molemmat\nprofessorit ja vieras herra, jonka hän tunsi eteväksi kuvanveistäjäksi,\nhänen sinipiikansa ympärillä. Vakinainen professori näytti olevan kuin\nilmeinen kysymysmerkki, mutta ylimääräinen professori hymyili\ntyytyväisenä ja tarttui pikku-veljen käteen sanoen:\n\n\"Tässähän se vihdoin tulee itse mestarikin, jota olemme odotelleet.\nTuleppa niin esittelen sinut\".\n\nPikku-veljellä ei ollut aikaa aristella, kun professori esitteli hänet\nkuvanveistäjälle, joka tarttui hänen käteensä kysyen:\n\n\"Ettekö tästälähin suostuisi rupeamaan minun työtoverikseni ja jättämään\nlakitieteenne?\"\n\nLakitieteen professori puuttui nyt puheeseen, huoahtaen puoleksi\nleikillisesti:\n\n\"Minun ei onnistunut tehdä pikku-veljestä suurta omalla alallani, se on\nvalitettavasti perin totta, mutta ehkä se onnistuu teille paremmin\".\n\nKuvanveistäjä puristi pikku-veljen kättä vastatessaan vakavasti:\n\n\"Elleivät kaikki merkit petä, tulee pikku-veljestä kerran suuri-veli\".\n\n\n\n\nELÄMÄN LEIKKI\n\n\n\"Annikki, armahin lapsi, lopeta jo leikkisi ja joudu levolle!\"\n\nÄiti veti punaposkisen Annikin puoleksi hyväillen, puoleksi pakolla pois\nleikkikentältä.\n\n\"Voi, äiti, anna minun vielä leikkiä edes pieni hetkinen vain! Anna\nminun leikkiä!\" valitteli Annikki.\n\n\"Aina vain Annikkini tahtoo leikkiä,\" sanoi äiti ja hymyili, mutta hymy\noli surunsekainen.\n\n\"Miks'et antaisi minun leikkiä, äiti? Enhän pyydä mitään muuta,\" puheli\nAnnikki.\n\n\"Ei ole elämä leikkiä, Annikkini,\" vastasi äiti.\n\nMutta ei tyytynyt tuohon Annikki tyttönen, yhä vain valitteli:\n\n\"En välitä siitä, mitä elämä on, leikkiä vain tahdon!\"\n\nMutta äiti vei Annikin levolle ja puheli tyynnyttävästi tyttöselle:\n\n\"Nuku rauhassa Annikkini, sydänkäpyseni. Huomenna täytät viisitoista\nvuotta, ja silloin ovat lapsen leikit lopussa. Nuku ainoinen Annikkini!\"\n\nJa Annikki nukkui ja uneksi.\n\nHän liiteli kauvas, kauvas kukkaisella kentällä naurusuiden toverien\nkanssa. Leikkiä, huimaavaa leikkiä heidän piti yhdessä aloittaa. Mutta\näkkiä ne hävisivät Annikin toverit, kukin rientäen omalle suunnalleen.\nEi tullut leikistä mitään. Annikki jäi yksin.\n\nKenttä kasvoi kasvamistaan niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ja Annikki\noli yksin. -- Kammoittavaa on olla yksin. Annikki pelkäsi. Pois toverien\nluo hän tahtoi, mutta poissa, poissa olivat kaikki. Annikki tunsi, että\ntuolla laajalla kentällä hänen _täytyi_ olla yksin.\n\nKyyneleet alkoivat kohota Annikin silmiin, mutta samassa hän näki nuoren\nnaisen astuvan häntä kohti yli kukkaisen kentän.\n\nKuka se mahtoi olla tuo nuori nainen, joka kukilla seppelöitynä ja suu\nhymyssä lähestyi Annikkia? Hän näytti niin tutulta, että Annikki ensin\nluuli häntä äidikseen, mutta ei se kumminkaan ollut äiti. Hän ojensi\nkätensä Annikille.\n\n\"Kuka olet?\" puhkesi Annikki kysymään.\n\n\"Elämäsi olen, Annikki ainoiseni\", vastasi hymyilevä tyttö.\n\n\"Elämänikö olet? Kuinka kaunis olet, ja kuinka sinua rakastan!\"\n\nAnnikki tarttui tytön käteen, ja hänestä tuntui kuin Elämän vertaista ei\nlöytyisi muuta.\n\nElämä hymyili: \"Mitä pyydät, Annikkini, minulta lahjaksi\nsyntymäpäivänäsi, nyt kun lapsuutesi loppuu ja minä tulen ylimmäksi\nystäväksesi?\"\n\n\"Elämäni armain, mitä pyytäisin enää muuta, kun sinut saan ylimmäksi\nystäväkseni!\" sanoi Annikki uneksien.\n\n\"Paljon on mulla antimia sulle tarjota. Valitse mitä tahdot. Vaaditko\nviisautta, rakastatko rikkautta, valtaako haluat, vai lempeäkö ikävöit?\nSano sananen vain, Annikkini,\" lausui Elämä.\n\n\"Viisautta, valtaa, rikkautta, lempeä! Mitä niillä tekisin! En välitä\nantimistasi, Elämä!\"\n\nAnnikki nauroi ja heitti kentän kukkia Elämän helmaan.\n\n\"Etkö Elämältä mitään pyydä? Tyydytkö siihen vain, mitä pyytämättäsi\nannan?\" kyseli Elämä.\n\nAnnikin silmät säihkyivät vallattomasti.\n\n\"En välitä suurista antimistasi, mutta yhtä sulta kumminkin pyydän,\nElämä. Anna minun leikkiä!\"\n\n\"Leikkiä!\" Elämän katse himmeni. \"Paljon pyydät Annikkini!\"\n\n\"Paljonko pyydän? Enhän pyydä mitään arvokkaista lahjoistasi. Enhän\ntahdo muuta kuin leikkiä vain!\" puolustihe Annikki.\n\n\"Yksinkö leikkiä tahtoisit, Annikkini?\" kyseli Elämä.\n\nAnnikki nauroi: \"Kuka yksin leikkiä viitsisi! Anna entiset\nleikkitoverini minulle takaisin.\"\n\n\"Yksin on elämän kenttä kuljettava. Ei ole mulla vallassani antaa sulle\nleikkitovereja. Kullakin on oma tiensä astuttavana, oma työnsä\ntehtävänä. Luovu leikin unelmista, Annikkini!\" pyyteli Elämä.\n\n\"En tahdo luopua leikistä enkä tahdo olla yksin!\" valitteli Annikki.\n\"Sinun kanssasi, Elämä, tahdon leikkiä, koska muut eivät rupea\ntovereikseni.\"\n\n\"Annikki ainoiseni, elä pyydä leikkiä Elämän kanssa. Se leikki on\nleikeistä turmiollisin\", varoitteli Elämä.\n\nMutta juuri sitä Annikki pyysi, sitä ainoata hartaasti anoi.\n\n\"Oi Annikkini, miksi minun kanssani pyydät leikkiä?\" kyseli Elämä.\n\n\"Siksi että rakastan sinua\", sanoi Annikki. \"Oi suostu, Elämä,\npyyntööni!\" Ja Annikin katse oli hellä ja hilpeä, mutta vaiti oli Elämä,\nkunnes vihdoin synkkänä virkkoi:\n\n\"Ehdolla suostun.\"\n\n\"Sano ehtosi Elämä.\"\n\nMustaksi oli himmentynyt Elämän katse, ja hymy oli paennut kauvaksi\nhänen lausuessaan:\n\n\"Viisitoista vuotta olet nyt lapsena leikkinyt, viisitoista vuotta vielä\nsaat minun kanssani leikkiä, mutta sitten -- -- --\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Sitten minä vuorostani tahdon leikkiä sinun kanssasi, Annikkini.\nSuostutko ehtooni?\"\n\nAnnikki nauroi heleimmän naurunsa. \"Sinä viehättävä, suloinen Elämäni!\nTietysti suostun. Sehän on vain leikin jatkoa ikuisesti!\"\n\n\"Se on siis suostuttu\", sanoi Elämä.\n\nNuo sanat vielä kaikuivat Annikin korvissa, kun hän aamulla hymyhuulin\nheräsi vastaanottamaan äidin onnittelusuudelmaa. Annikki oli nyt\nviisitoista vuotias.\n\nJa sitten se alkoi se leikki Elämän kanssa.\n\nViehättävä on leikki Elämän kanssa, sillä Elämä on niin kekseliäs\nleikkitoveri.\n\nAluksi Annikki tyytyi lasten leikkeihin, nautti Elämän ilot\nyksinkertaisina ja ilman höysteitä, mutta sitten hän vaati enempää. Ja\nElämä antoi enemmän.\n\nAatteiden leikki on hupainen leikki.\n\nMutta sille, joka aatteille sydänverensä antaa, sille ne tuottavat\ntuskia vain. Sitä ei Annikki tahtonut. Annikki tahtoi leikkiä.\n\nPaljon toi aika aatteita, joiden kanssa oli kaunis leikkiä. Pois oli\npoistuva entisten aikojen ahtaus, uusi aika tarjosi yhdenvertaisuutta ja\nveljeyttä koko ihmiskunnalle. Se tasottaisi hyvän, poistaisi kurjuuden,\nja sen kanssa saapuisi ikuinen rauha, ikuinen onni. Niin sanoivat\ninnokkaat aatteiden ajajat, ja niin sanoi Annikki. Mutta voi niitä,\njotka eivät ymmärtäneet leikkiä, jotka tahtoivat teossa aatteensa\ntoteuttaa! Voi niitä, jotka onnensa uhrasivat aatteensa hyväksi ja\nrupesivat itse sorrettujen vertaisiksi! -- Annikki näki heidän sortuvan\nepätasaisessa taistelussa ja vetäytyi väristen pois, sillä tuohan ei\nollut leikkiä enää.\n\nEi tahtonut Annikki häiritä sopusointua ympärillään, eikä särkeä aatteen\nkirkasta kuorta tunkeakseen ytimeen asti. Hän antoi herttaiset hymynsä,\nsulosointuiset sanansa kauniille aatteelleen ja sai hymyjä ja hellyyttä\npalkakseen. Annikki imi hunajan aatteestaan, ei huolinut karvaasta\npohjanesteestä. Annikki leikki aatteiden leikkiä.\n\nMutta suloisempi aatteiden leikkiä on lemmen leikki. Annikki aavisti sen\nja pyysi Elämältä lempeä.\n\n\"Annikki armahin\", varoitteli Elämä, \"elä leiki lemmellä. Lempi on\nantimistani jaloin. Ei sovi ihmislapsen sillä leikkiä. Kamala on lemmen\nkosto.\"\n\nEi välittänyt Annikki Elämän varoituksista, sillä lemmellä tahtoi\nAnnikki leikkiä.\n\nJa sitten se alkoi se Annikin uusi leikki, lemmen leikki. Ja se oli\nkaikista leikeistä viehättävin.\n\nKun tummat silmät säihkyivät lempeä, ja voimakkaat käsivarret puristivat\nAnnikkia vasten sykkivää sydäntä, silloin ymmärsi Annikki, että lemmen\nleikin vertaista ei ole elämässä muuta.\n\nEntä sitten, vaikka se ei ollutkaan leikkiä sille toiselle! Entä sitten,\nvaikka se olikin täyttä totta sille toiselle. Olihan se Annikille\nhurmaavaa leikkiä!\n\nKun toinen pyysi omakseen, täydellisesti, kokonaan, tahtoen muuttaa\nleikin todeksi, silloin Annikki hymyili suloisimman hymynsä ja sanoi:\n\"Armas, sehän oli leikkiä vain\".\n\nJa se mikä oli parasta ja hienointa siinä toisessa, se kuoli, sillä se\ntoinen ei ollut ymmärtänyt leikkiä. Mutta Annikki ymmärsi, ja Annikki\njatkoi lemmen leikkiä uuden ystävän kanssa.\n\nMutta lemmenkin leikki kyllästyttää.\n\n\"Oi Elämä, anna jotain uutta\", pyyteli Annikki.\n\n\"Kaikkien antimieni kanssa olet jo leikkinyt Annikkini,\" sanoi Elämä,\n\"kaikki iloni olet iloinnut, ei ole mulla muuta jälellä kuin murhe.\"\n\n\"No, anna sitten murhe, en ole sitä vielä koskaan kokenut,\" sanoi\nAnnikki.\n\n\"Annikki ainoiseni, kamala on lemmen kosto, mutta monta vertaa kamalampi\non murheen kosto. Voi sitä ihmislasta, joka murheella leikkii!\"\n\nMutta Annikki tahtoi leikkiä murheella, ei pelännyt sen kostoa.\n\nJa Elämä antoi Annikin aavistaa, millaista oli murhe ja epätoivo. Kun\nnälkä kaatoi kansaa ja taudit raivosivat, tulivat kamalat viestit\nAnnikin kuuluville. Ja Annikki pukeutui surupukuun ja itki säälin\nkyyneleitä. Kaunis oli ollut hymyilevä Annikki, mutta kauniimpi vielä ja\narmaampi oli kyynelsilmäinen Annikki! Ja kärsivien tähden hän tästälähin\ntahtoi ilonsakin iloita. Kun loistavissa huveissa kurjille apua\nkeräiltiin, leijaili Annikki mustassa murhepuvussa tanssin pyörteessä ja\nitki kirkkaimmat kyyneleensä kertoessaan kansan kärsimyksistä. Laupeuden\nenkeliksi nimitettiin kaunista Annikkia, joka murehti murehtivien\nkanssa. Ja päilyvässä shampanjassa joi innostunut nuoriso Annikin\nmaljan, kun Annikki leikki murheen leikkiä.\n\nMutta se leikki väsytti nopeammin kuin lemmen leikki.\n\n\"Anna uutta, Elämä,\" pyyteli Annikki.\n\n\"Saat alkaa kaikki uutena uudestaan,\" lupasi Elämä. \"Huomenna,\nAnnikkini, leikkiaikasi loppuu ja minun vuoroni alkaa.\"\n\n\"Se on hyvä,\" sanoi Annikki väsyneesti. \"En jaksa enää keksiä uusia\nleikkejä, mutta sinä Elämäni varmaan niitä keksit entistä ehompia.\"\n\nJa Annikki heräsi aamulla 30-vuotisena. Sama loiste oli silmissä kuin\nviisitoista vuotta sitten ja huulilla entinen hymy. Leikissä ei himmene\nsilmien säihky, ei kalpene poskien puna, eikä tule tuskalliseksi hilpeä\nhymy.\n\nJa sitten se alkoi Elämän leikki.\n\nElämä vei Annikin uudestaan nuorten karkeloihin, mutta nuoret eivät\ntunteneet häntä, vetäytyivät vain arasti pois.\n\n\"Sano, Elämä, miksi he eivät tahdo minua karkeloihinsa? Olinhan niissä\nennen ensimäisnä,\" kyseli kummeksien Annikki.\n\n\"Et ole nuori enää,\" sanoi Elämä.\n\nOli kuin lunta olisi hiljaa vihmonut Annikin sydämelle, kun Elämä\nhänelle ilmoitti, että nuoruus oli ohi, ja Annikki värisi kuin vilusta.\n\nPois nuorten leikkitanhuvilta! Aatteethan ne toisiakin lämmittivät.\nNiiden palveluksessa Annikki tahtoi onneaan hakea.\n\nMutta Elämä tahtoi leikkiä. Se antoi aatteet, mutta otti pois uskon.\nSellaista on Elämän leikki.\n\nSama kiiltävä kuori oli aatteilla nyt kuin ennenkin. Yhtä kauniilta\nkajahteli niiden ylistys nyt kuin muinoinkin. Mutta usko, usko niiden\ntotuuteen, pyhyyteen, jonka piti lämmittää, se oli poissa. Turhaan haki\nAnnikki niissä kadotetun nuoruutensa korvaajaa.\n\n\"Oi Elämä, lämmitä, lämmitä rintani jälleen!\" rukoili Annikki, joka\npelkäsi verensä jääksi jähmettyvän.\n\n\"Elä pelkää, Annikkini,\" lohdutti Elämä, \"kyllä rintasi vielä osaa\nsykkiä entistä tulisemmin.\"\n\nJa Elämä näytti, että Annikin sydän osasi sykkiä.\n\nSe toi Annikin tielle miehen, jossa Annikki luuli löytäneensä\nkauneimpain unelmiensa sankarin. Hän se antaisi Annikille uutta\nnuoruutta, uutta tulta suoniin ja ennen aavistamatonta onnea.\n\nJa nuori mies opetti Annikille, mitä on lempi, polttava, tuhoava,\nmieletön lempi. Mitä oli kaikki Annikin leikkivä onni ollut verrattuna\npisaraankaan nykyisyydestä! Nyt, nyt vasta elämä alkoi. Nyt ei Annikki\nenää tahtonut leikkiä.\n\nMutta Elämä tahtoi leikkiä.\n\nToisellehan ne säihkyivätkin nuoren miehen silmät, ei Annikille. Ja\ntoistahan ne hakivat nuo hellät hyväilyt, ei Annikkia. Se oli Elämän\nleikkiä vain.\n\nNyt oli Annikin poskien vuoro kalveta, ja Annikki tiesi nyt, millaista\non toivoton tuska.\n\n\"Oi, Elämä, sääli! Ota kaikki muu, elä tätä ainoata,\" rukoili Annikki.\n\n\"Otan minkä annoin ja jolla leikit,\" sanoi Elämä. \"Samat leikit tahdon\nminäkin leikkiä, Annikkini.\"\n\n\"Oi, Elämä, Elämä, kostoako haet? Liian julma on kostosi!\" valitteli\nAnnikki.\n\n\"En hae kostoa, Annikkini,\" sanoi Elämä.\n\n\"Ellet kostoa hae, miksi tuon teet!\" valitteli Annikki.\n\n\"Siksi että rakastan sinua,\" vastasi Elämä.\n\n\"Oi, Elämä, jos rakastat minua, niin jätä minut. Pakene pois luotani,\nElämä, en muuta sulta pyydä enää!\" rukoili Annikki.\n\n\"Ei koskaan Elämä leikkiään kesken lopeta eikä sen vuoksi pakene,\nAnnikkini. Mutta silloin leikkini loppuu, kun opittavasi opit, ja\nsilloin annan sinulle viimeisen antimeni,\" sanoi Elämä.\n\n\"Mikä mahtaisi mulla vielä olla opittavana, Elämä?\" kysyi väsynyt\nAnnikki.\n\n\"Rakasta minua ja usko minun rakkauteeni,\" sanoi Elämä.\n\n\"Ja mitä mulle annat, jos tuonkin vielä opin?\" kysyi Annikki.\n\nElämä vastasi:\n\n\"_Rauhan_.\"\n\n\n\n"]