[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fG15cUSRZ64-Rhvi9zJQ9nzgWcmSEGRtCdimWkF0ahqI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},950,"Johanna d'Arc","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"950-twain-mark-johanna-d-arc","950__Twain_Mark__Johanna_d'Arc","Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan","muistelmat",[14],"sota",[16],"ranskalainen","fi",1896,49592,317737,false,48412,[24,25,26,27],"Biographical fiction","Christian women saints -- Fiction","France -- History -- Charles VII, 1422-1461 -- Fiction","Joan, of Arc, Saint, 1412-1431 -- Fiction",[29,30,31,32],"Biographies","French Literature","History - European","History - Warfare","\"Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan\" by Mark Twain is a novel published in 1896 that recounts the life of Joan of Arc. Presented as translated memoirs by Joan's fictional page Louis de Conte, the story follows her journey from a precocious peasant girl in Domrémy through her divine calling to save France. The narrative tracks her rise as a military commander leading armies to victory, her role in crowning Charles VII, and ultimately her trial in Rouen, revealing both historical events and fictionalized details of her remarkable life. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Rainio, Lilli",224,"Fiktiivinen muistelmateos kuvaa Johanna d’Arcin elämänvaiheita lapsuudesta sotaretkiin ja marttyyrikuolemaan. Tarina on kerrottu hänen uskollisen kirjurinsa Louis de Conten näkökulmasta, yhdistäen historiallisia faktoja ja kerronnallista otetta.","Mark Twainin 'Johanna d'Arc' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 950.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JOHANNA D'ARC\n\nKertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan\nmuistiin kirjoittanut hänen käskyläisensä ja kirjurinsa,\nSieur Louis de Conte.\n\n\nRanskan valtionarkistossa olevista vanhoista asiapapereista\nnykyajan kielelle kääntänyt ja muodostanut\n\nMARK TWAIN\n\n\nVapaasti suomentanut Lilli Rainio\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1910.\n\n\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nSaadaksemme oikean mielipiteen etevästä historiallisesta henkilöstä,\ntulee häntä arvostella oman aikansa näkökannalta, ei nykyajan. Monen\njaloimmankin henkilön luonne näyttää vähemmän ansiokkaalta, kun\nmyöhempäin aikakausien tutkimus esittää hänen tekonsa selvemmässä\nvalossa, mutta tuskin on neljä-, viisisataa vuotta sitten ollut\nkuuluisaa henkilöä, joka kaikin puolin vastaisi nykyajan siveellisiä\nvaatimuksia. Ainoa laatuaan on Johanna d'Arcin luonne. Sitä saattaa\narvostella jokaisen aikakauden näkökannalta ja kuitenkin on tulos\naina yhtä ihmeteltävä. Hän näyttää aina yhtä viattomalta, yhtä\nihanteelliselta, hän on ylevin henkilö kuolevain joukossa.\n\nJa kun ajattelee, että tavat hänen aikanaan olivat niin raakoja,\nkurjia ja alhaisia kuin historian pimeimpinä aikoina, niin on\nmielestämme ihme, että moinen maaperä voi kasvattaa niin ihanaa\nkukkaa. Hän ja aikalaisensa olivat vastakohtia kuin päivä ja yö. Hän\npysyi totuudessa, kun valhe oli ihmisissä tavallista; oli rehellinen,\nkun rehellisyys oli melkein kadonnut avu; hän piti lupauksensa,\nvaikka lupauksia tavallisesti rikottiin; hänen mielensä oli täynnä\nsuuria ajatuksia ja se tähtäsi suurta päämaalia, kun toisten mieli\nviihtyi turhamaisissa haaveissa ja itsekkäässä kunnianhimossa, hänen\nkäytöksensä oli kaino ja arvokas aikana, jolloin kevytmielisyys\nja tapainturmelus oli vallalla; hän oli armelias aikana, jolloin\nsäälimätöntä julmuutta harjoitettiin, hän oli luja, rohkea ja\npelkäämätön silloin, kun hänen kansansa oli toivottomana ja\ntoimetonna; hänellä oli luja usko, vaikka uskottomuus oli yleistä;\nhän oli siveellinen, puhdas ja turmeltumaton ruumiin ja sielun\npuolesta yhteiskunnassa, jossa ylhäisimmätkin kansanluokat olivat\nvaipuneet rikoksiin, ja aikana, jolloin kristikunnankin edustajain\nkauheudet ja eläimelliset intohimot ja petomaiset julmuudet\nhämmästyttivät aikalaisiaankin.\n\nKenties on hän ainoa yleisessä historiassa mainittu henkilö, jossa\nei voi huomata itsekkyyttä. Hänen sanoissaan ja töissään emme tapaa\nomanvoitonpyyntöä. Kun hän oli pelastanut kuninkaansa maanpakolaisen\nkiertolaiselämästä ja toimittanut kruunun hänen päähänsä, tarjottiin\nhänelle palkinnoita ja kunnianosotuksia, mutta hän kieltäytyi\nniistä kaikista. Hän pyysi vain, että kuningas sallisi hänen palata\nmaalaiskotiinsa paimentamaan lampaitaan ja auttamaan äitiään, jonka\nhyväilyjä hän kaipasi. Tuo voitollisten sotajoukkojen johtaja,\nprinssien seuralainen ja kunnioittavan, kiitollisen kansan ihanne, ei\npyytänyt muuta palkintoa.\n\nHänen tekojansa voi verrata historian suurimpiin urostöihin,\netenkin jos ajattelee niitä oloja, missä ne toimitettiin, hänen\nvoittamiaan vaikeuksia ja hänen käytettävinään olleita apuneuvoja.\nCaesar teki suuria valloitusretkiä, mutta hänen joukkoonsa kuului\nRooman karaistuja, voitonvarmoja uroita ja hän itse oli sotilaaksi\nkasvatettu. Napoleon hajoitti Europan järjestettyjä sotajoukkoja\nkuin akanoita tuuleen, mutta hänkin oli sotilaaksi kasvatettu, ja\nkun hän alkoi sotaretkensä, olivat hänen sotilaansa nuoria, hehkuvia\nisänmaanystäviä, joita oli innostanut vallankumouksen ja vapauden\nihmeitätekevä henki, joka siihen aikaan valtasi kansat. Mutta Johanna\nd'Arc sitä vastoin, ollen vielä lapsi, tietämätön, oppimaton, köyhä\ntalonpoikaistyttö, ilman vaikutusvaltaa ja voimakkaita ystäviä, näki\nkoko kansansa kahleissa, avuttomana ja toivottomana vieraan vallassa,\nvarat hävinneinä, sotajoukot lamautuneina ja hajallaan, näki kuinka\nulkonainen sorto ja sisällinen hajaannus oli masentanut kaikki\nmielet, rohkeus oli kadonnut, pelokas kuningas valmistautumassa\npakenemaan omasta maastaan; ja hän laski kätensä tämän kuolevan\nkansan ruumiille ja se nousi ja seurasi häntä. Hän vei sen voitosta\nvoittoon, hän johti sen satavuotisen sodan onnellisempaan suuntaan,\nmursi Englannin ylivallan ja kuoli Ranskan vapauttajana, joka nimi\nhänen muistoansa nytkin vielä seuraa.\n\nJa palkinnoksi kaikesta tästä Ranskan kuningas, jolle hän lahjoitti\nkruunun, toimettomana ja välinpitämättömänä antoi ranskalaisten\npappien vangita tuon jalon lapsen, viattomimman, rakastettavimman,\nylevimmän olennon, josta historia kertoo ja elävänä uhrata hänet\npolttoroviolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksityiskohdat Johanna d'Arcin elämäkerrasta ovat jälkimaailmalle\nsäilyneet omituisella tavalla. Tämä on ainoa valalla vahvistettu,\ntodistajien antama elämäkerta. Vielä talletetaan Ranskan\nvaltioarkistossa hänen kuolemantuomionsa oikeuspöytäkirjoja vuodelta\n1431 ja samoin pöytäkirjoja, jotka pidettiin oikeudenkäynnissä\nhänen maineensa puhdistamiseksi pari vuosikymmentä myöhemmin. Ne\nsisältävät merkillisen paljon seikkoja hänen elämästään. Näiltä\nkaukaisilta ajoilta ei meillä suinkaan ole yhtään niin täydellistä ja\ntodenmukaista elämäkertaa kuin Johanna d'Arcin.\n\nSieur Louis de Conten päiväkirja on pääasiassa yhtäpitävä\nnoiden julkisten pöytäkirjain kanssa; tässä suhteessa on siis\nhänen kertomuksensa täysin luotettava; mutta kertomuksen monet\nyksityiskohdat perustuvat ainoastaan siihen, mitä hän itse sanoo\nnähneensä ja kuulleensa.\n\nMARK TWAIN.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA.\n\nSieur Louis de Conte kertoo veljensä pojille ja tyttärille sekä\nheidän lapsilleen ja lastenlapsilleen Johannan lapsuudesta.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nNyt on vuosi 1492. Olen kahdeksankymmenen kahden vuoden vanha.\nTapahtumat, joista nyt aijon teille kertoa, olen itse lapsena ja\nnuorena ollessani nähnyt ja kuullut.\n\nKaikissa lauluissa ja taruissa, joita te Johanna d'Arcista luette,\nlaulatte ja tutkitte, ja jotka äsken keksityn kirjapainotaidon avulla\novat levinneet koko maailmaan, mainitaan hänen nimensä rinnalla\nminun, vapaasukuisen herran, Louis de Conten nimi. Olin hänen\naseenkantajansa ja kirjurinsa. Seurasin häntä alusta loppuun asti.\n\nKasvoin samassa kylässä kuin hän. Leikin lapsena hänen kanssaan joka\npäivä, niinkuin te nyt leikitte kasvinkumppanienne kanssa. Nyt kun\nkoko maailma ylistää hänen nimeänsä, tuntuu teistä ihmeelliseltä,\nettä kertomukseni ovat tosia. Mutta tosia ne sittenkin ovat.\n\nOlin hänen leikkitoverinsa ja sitten seurasin häntä sotaan. Vielä\ntänäkin päivänä muistan hänet kauniina ja puhtaana, muistan tuon\nhennon olennon, kun hän Ranskan armeijan etunenässä istui ratsunsa\nselässä, kumartuneena hevosen kaulaa kohti, tukka liehuen tuulessa,\nhopeankirkkaalla miekalla raivaten tietä sodan kuumimpaan tuoksinaan,\njoskus kadoten näkyvistä keskellä hevosten päitä, kohotettuja\naseellisia käsivarsia, kilpiä ja liehuvia höyhentöyhtöjä. Seurasin\nhäntä loppuun asti; ja kun tulivat nuo synkät päivät, joiden varjo\nijäti kirouksena painaa hänen murhaajainsa muistoa, samoin kuin\nRanskan kansaa, joka toimettomana antoi ilkityön tapahtua, sain\nviimeisenä puristaa hänen kättänsä.\n\nVuodet vierivät. Näky tuon ihmeellisen tytön elämän meteorin\nkaltaisesta loistosta Ranskan sotataivaalla ja sen sammumisesta\npolttorovion savupatsaisiin, vaipui yhä syvemmälle muistojen\nmaailmaan ja nousee sieltä jälleen ihmeellisenä, kirkkaana ja\nylevänä. Vihdoin käsitän hänet sellaiseksi kuin hän oli --\njaloimmaksi ihmiseksi, mitä maailmassa on elänyt, ellemme ota lukuun\nitse maailman Vapahtajaa.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nMinä Louis de Conte olen syntynyt Neufchâteaussa 6 päivänä tammikuuta\n1410, kaksi vuotta ennen Johannan syntymistä Domrémyssä. Vanhempani\nolivat vuosisadan alkupuolella Parisin lähitienoolta muuttaneet\ntähän kaukaiseen seutuun. Isäni kuului Armagnac puolueeseen, joka\npuolusti meidän omaa, laillista, ranskalaista kuningastamme, joskin\ntämä siihen aikaan oli heikko ja tarmoton. Burgundilainen puolue\ntaas oli englantilaisten liittolainen. Sillä oli valta ja se kohteli\nhirmuhaltijan tavoin kaikkia, jotka eivät sen valtaan taipuneet.\nIsältänikin olivat nämä puoluelaiset ryöstäneet kaiken muun, paitse\nhänen aatelisvaakunaansa, ja köyhänä, murtuneena miehenä hän asettui\nNeufchâteauhon, missä hän kuitenkin hyvin viihtyi, koska hän siellä\nsai elää verraten rauhallisissa oloissa.\n\nParisissa kulki siihen aikaan pitkin katuja joka yö aseellisia\njoukkoja, jotka huutaen ja kiroten hävittivät, polttivat, murhasivat\nja häpäisivät ketä ja mitä tahtoivat eikä kukaan uskaltanut heitä\nvastustaa. Auringon noustessa nähtiin hävitettyjä asuntoja, suitsevia\nraunioita ja rosvojoukkojen kauheasti silpomia ja varkaiden paljaaksi\nriistämiä ruumiita.\n\nEi kukaan uskaltanut niille toimittaa kristillistä hautausta, sillä\nkielletty oli ketään julkisesti hautaamasta, jotta kansa ei muka\npeljästyisi niitä monia kuolemantapauksia ja joutuisi epätoivoon.\nRuumiit mätänivät siinä, mihin olivat kaatuneet ja niistä levisi\nilmaan pahaa löyhkää, josta seurasi rutto ja monenlaiset taudit;\nihmisiä kuoli kuin kärpäsiä ja niitä haudattiin salaa yön aikana.\n\nKaiken tämän lisäksi oli Ranskassa niin kova talvi, ettei moista\nsanottu olleen viiteensataan vuoteen. Nälkää, ruttoa, murhaa ja\nlunta -- kaikki nämä vaivat rasittivat yht'aikaa Parisin asukkaita.\nKuolleita makasi joukottain kaduilla ja susia tunkeutui selvällä\npäivällä ruumiita repimään.\n\nRanskassa vallitsi kova aika, koettelemusten ja nöyryytysten aika.\nEnglantilaisten petomaiset hampaat olivat iskeneet Ranskan sydämmeen\nja he olivat imeneet sen verta jo viisi kahdeksattakymmentä vuotta\nja enemmänkin aikaa. Kaikista kärsimyksistään ja tappioistaan oli\nRanskan kansa niin hätääntynyt, että puheenparreksi oli käynyt,\nkuinka ranskalaiset pakenivat jo nähtyäänkin englantilaisen\nsotajoukon.\n\nOllessani viisivuotias kohtasi Ranskaa uusi kova onnettomuus,\nAzincourtin taistelu. Englannin kuningas tosin palasi maahansa\nnauttimaan voittonsa kunniaa, mutta voitetun Ranskan hän\njätti julmien Burgundien palveluksessa olevain rosvojoukkojen\nriistettäväksi, jotka kaikkialla kulkivat ryöstäen ja hävittäen\nmaata. Tämmöinen joukko tuli eräänä yönä Neufchâteauhon ja palavan\nkattomme valossa näin kaikki lähimmät omaiseni ja rakkaimpani --\npaitse vanhinta veljeäni, joka oli jäänyt hoviin -- julmimmalla\ntavalla murhatuiksi. Vaikka olivat rukoilleet armoa, olivat murhaajat\nvain ivaillen nauraneet heidän surkeuttaan ja pilkanneet heidän\nhätäänsä ja kuolintuskiansa. En tiedä, kuinka eivät minua huomanneet,\nniin että pääsin pakoon. Kun olivat menneet, ryömin piilopaikastani\nja vietin yöni kuolleiden ja kuolevain joukossa, itkien palavan\ntalomme edustalla.\n\nSitten minut lähetettiin Domrémyhin, siellä olevan papin luo, jonka\nemännöitsijästä sain rakkaan kasvatusäidin. Pappi opetti minua\nlukemaan ja kirjoittamaan. Paitse häntä ja minua ei koko kylässä\nollut ketään kirjoitus- ja lukutaitoista henkilöä. Tuo hyvä pappi\n-- nimeltään Guillaume Fronte -- asui aivan kirkon juuressa, ja\nkirkon toisella puolella oli Johannan vanhempain puutarha. Perheeseen\nkuului isä Jacques d'Arc, hänen vaimonsa Isabelle Rome, kolme poikaa,\nJacques, joka siihen aikaan oli kymmenen vuotias, Pierre kahdeksan\nja Jean seitsemän vuoden vanhat. Johanna oli minun tullessani\nkylään melkein neljän vuoden ja hänen sisarensa Catherine vuoden\nvanha. Kaikki nämä lapset olivat kohta alussa leikkitovereinani\nja rakkaimpia ystäviäni. Toisista yhdenikäisistäni muistan Pierre\nMorelin, Etienne Rozen, Noel Rainguessonin ja Edmond Aubreyn, jonka\nisä siihen aikaan oli kylänvanhin, sekä myöskin kaksi tyttöä,\njotka olivat Johannan parhaita ystäviä ja kasvinkumppaneita:\ntoisen nimi oli Haumette ja toinen oli pikku Mengette. He olivat\ntalonpoikaistyttöjä niinkuin Johannakin ja joutuivat sitten naimisiin\ntavallisten talonpoikain kanssa, mutta myöhemmin ei kukaan vieras\nkylässä, joskin oli kuinka korkea ja ylhäinen, ollut käymättä näiden\nköyhäin, vanhain vaimojen luona, jotka nuorina olivat saaneet olla\nJohanna d'Arcin ystäviä.\n\nKaikki olivat he hyviä, hurskaita ja tottelevia lapsia, ystävällisiä\ntoisilleen ja alamaisia vanhemmilleen ja papille, niinkuin oikean\nnuorison tulee olla. Kirkon oppiin he yksinkertaisesti uskoivat ja\nluottivat, niinkuin heidän vanhempansa sen heille olivat opettaneet.\nJuhana Hussin aatteista ja paavien riidoista eivät kaukaisen Domrémyn\nasukkaat silloin vielä mitään tienneet. Koko kylän asukkaat kuuluivat\nisänmaalliseen Armagnac puolueeseen. Me lapsetkaan emme mitään\nmaailmassa niin vihanneet kuin kansamme vihollisia, englantilaisia ja\nburgundeja ja kaikkea, mikä heihin kuului.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nMeidän kylämme ei muuten missään suhteessa eronnut toisista\nsenaikuisista, saman seudun kylistä. Kujat olivat pitkät ja\nmutkaiset ja leveäräystäiset olkikatot suojasivat huoneita sateilta\nja tuulilta. Akkunain asemesta oli seinissä aukot, joiden eteen\nyöksi vedettiin laudat, lattiat olivat savesta ja huonekalut hyvin\nalkuperäiset. Asukkaiden pääelinkeinona oli lampaan- ja karjanhoito;\nnuorison aika kului tavallisesti paimenessa.\n\nSeutu oli ihana. Kylän edustalla levisi kukkia kasvava tasanko Meuse\nvirtaan asti; kylän takana yleni maa vähitellen ja ylimpänä kasvoi\nsuuri tumma tammimetsä, missä ennen oli oleskellut rosvoja ja missä\nmonta murhaa oli tehty, jonkatähden meidän lasten mielestä sillä\npaikalla oli kamala viehätyksensä.\n\nOli siellä myöskin ennen muinoin oleskellut monta kauheaa\nlohikäärmettä, joista meidänkin aikoinamme paljon puhuttiin. Vielä\nnytkin siellä oleskeli yksi semmoinen. Sanottiin, että se oli\nraakapuun pituinen ja täysi-ikäisen miehen vahvuinen. Sitä peittivät\nsuuret suomukset, sillä oli punaiset silmät, isot kuin tinalautaset\nja haarainen pyrstö kuin ankkurin sakara. Tämän lohikäärmeen\nsanottiin olevan väriltään vaaleansinisen, selässä kultaiset pilkut\nja juovat, mutta kun ei kukaan sitä ollut nähnyt, niin tämä oli\nvain arvelua. Olkoon asian laita miten tahansa, se vain on varmaa,\nettä tämä lohikäärme ainakin kerran lähestyi kylää, mutta Jumala\nvarjeli niin, ettei se saanut vahingoittaa ihmisiä eikä eläimiä.\nPierre Morel, joka yksin oli lähtenyt metsään, tunsi näet myrkyllistä\ntulikiven hajua, jota semmoisista hirviöistä lähtee, ja pakeni minkä\nehti sekä varotti kylän asukkaita.\n\nMuinaisina aikoina oli satoja uroita maailman ääristä kokoontunut\ntänne taistelemaan lohikäärmeen kanssa, saadakseen palkinnon\nniinkuin saduissa kerrotaan, mutta jo meidän aikoinamme olivat\nsellaiset sankarityöt käyneet vanhanaikuisiksi. Sen sijaan ryhtyi tuo\nhurskas Guillaume isä karkottamaan petoa. Hän järjesti sitä varten\nkomean juhlakulkueen, jossa ihmiset vihittyine vahakynttilöineen,\nsuitsutusastioineen ja vihkivesineen kulkivat pitkin metsän reunaa\nlukien hartaita rukouksia ja anoen pyhän neitsyen suojelusta. Vähän\nväliä pappi itse voimakkain sanoin manasi lohikäärmeen pakosalle\nkylästä. Tästä hetkestä oli tuo kauhea peto kadonnut, vaikka tosin\nmuutamat luulivat yhä edelleen tuntevansa pahaa tulikiven hajua\nmetsässä.\n\nEräällä kedolla Vaucouleursiin vievän tien varrella kasvoi\näärettömän iso ja kaunis tammipuu, jonka varjoisat oksat levisivät\nlaajalle. Aivan puun juurella lorisi kirkas lähde, ja kun kesä\ntuli, lähtivät kaikki kylän lapset sinne, niinkuin oli ollut\ntapana jo kuudetta sataa vuotta, laulamaan ja hyppelemään puun\nvarjossa ja nauttimaan ihanan lähteen virvottavaa vettä. Usein\nsitoivat he kukista seppeleitä, joita ripustivat puuhun ja lähteen\npartaalle miellyttääkseen haltijoita ja keijukaisia, jotka sillä\npaikalla oleskelivat ja jotka kiitollisina heidän osottamastaan\nystävyydestä aina pitivät veden lähteessä kylmänä ja kirkkaana\nja karkottivat kaikki käärmeet ja myrkylliset matelijat sen\nlähitienoolta. Kylän nuorison ja haltijain välillä vallitsi siis\nrauha ja sopu muinaisista ajoista saakka - ja kun joku lapsi kuoli,\nsanottiin, että metsänhaltijat surivat sitä yhtä paljon kuin lapsen\nomat leikkitoverit sekä ripustivat yön aikana pienen seppeleen\nlakastumattomista kukista puun alle, sille kohdalle, niissä lapsi\ntavallisesti istui. Tämän olen omin silmin nähnyt ja voin vakuuttaa\nsen todeksi.\n\nHuomattava on, että kaikkia lapsia, jotka kasvoivat Domrémyssä,\nsanottiin vanhastaan \"Puun lapsiksi\", ja tuo nimi oli heille rakas\nja kallis, koska sitä seurasi ihmeellinen ja salaperäinen lahja --\nsemmoinen, että kun joku noista Puun lapsista oli lähellä kuolemaa,\nilmestyi puu hänelle vihantana ja kauniina kuin parhaana kesän aikana\n-- jos nimittäin sen ihmisen sielu oli saanut Herran armon. Toiset\nsanoivat tosin, että näky oli kahtalainen -- että puu vuotta tai\nparia ennen sen ihmisen kuolemaa, jonka sielu oli synnin ja pahuuden\nkahleissa, ilmeni varotuksena, mutta että se oli silloin paljas ja\nalaston kuin talvella ja että silloin syntisen valtasi sanomaton\nkauhu ja katumus. Sille, joka sitten teki parannuksen, näyttäytyi puu\njälleen kuolinhetkellä kaikessa kesäisessä ihanuudessaan, mutta ellei\nparannusta tehty, ei puutakaan nähty ja silloin tiesi sielu raukka\nijankaikkiseen kadotukseen joutuvansa. Toiset kuitenkin sanoivat,\nettä näky ilmestyy vain kerran, ja ainoastaan niille, jotka puhtaina\nja viattomina kuolevat kaukaisella maalla, kipeästi kaivaten jotain\nmuistoa rakkaasta, etäällä olevasta kodista.\n\nEn tiedä kuinka lienee, mutta sen vain tiedän, että kun Puun\nlapset kaukaisella maalla tuntevat kuoleman lähestyvän, kääntävät\nhe -- kun heidän sielunsa on saanut rauhan Jumalassa -- himmeät\nkaipaavat katseensa kotia kohti ja näkevät silloin ikäänkuin pilvien\nlomitse tuon ihmeellisen puun kevätvihantana loistavan kultaisessa\npäivänpaisteessa; he näkevät kukkakedon joen rantaan asti ja\nhengittävät vielä kerran kotikukkain suloista tuoksua. Näky katoaa\npian -- mutta he ymmärtävät merkityksen! -- ja kuolevan ympärillä\nseisojat näkevät myös hänen kirkastuneista katseistaan, että\ntaivaasta tuli hänelle toivottu sanoma. Minäkin vanhana ja murtuneena\nodotan iloisena luottaen sitä hetkeä, jolloin Herra minut luokseen\nkutsuu -- sillä minullekin on suotu armo, että olen saanut nähdä\npuun. Olen sen nähnyt ja pääsen kohta rauhaan.\n\nVanhastaan on ollut tapana, että lapset hyppiessään piirissä\nHaltijapuun ympärillä ovat laulaneet puun laulua nimeltä _La chanson\nde L'Arbre Fée de Bourlemont_ [suomeksi: Bourlemontin Haltijapuun\nlaulu]. Sitä lauletaan vanhalla kauniilla säveleellä, jota kaikki\nlapset ovat kuulleet äitinsä hyräilevän ja joka minun korvissani on\nsoinut kaiken ikäni lohdutukseksi ja iloksi, kun sydäntäni surut ja\nhuolet ovat painaneet.\n\nEi yksikään muukalainen saata ymmärtää laulun merkitystä\nmaanpakolaisuudessa oleville puun lapsille ja kuinka se kautta aikain\non heitä lohduttanut ja vahvistanut, muistoon johdattaen kaukaista,\nrakasta, rauhallista ja ihanaa kotia.\n\n      Haltijapuun laulu.\n\n    Kuin vihanta sun latvas on!\n    _Arbre Fée de Bourlemont_,\n    Sä otit lasten kyyneleet\n    Ja kuulit heidän huokaukset,\n    Näin lohdun toit\n    Ja ilon soit,\n    Taas sydämmiinsä lämmön loit.\n\n    On runkos suora, mutkaton,\n    _Arbre Fée de Bourlemont_.\n    Lasten lempi, rakkaus\n    On kautta aikain aina uus,\n    He lauluillaan\n    Ja riemuillaan\n    Sun pilviin saivat kohoomaan.\n\n    Ain' muistos ompi verraton,\n    _Arbre Fée de Bourlemont!_\n    Sun ihanuutes iloittaa\n    Ja murheissakin lohduttaa,\n    Kun kaukana\n    Ja vieraana\n    On meistä armas kotimaa.\n\nTuon laulun olen Johannan kanssa laulanut monta, monta kertaa, ja\nsentähden on se minulle vieläkin paljon rakkaampi ja kalliimpi kuin\nse muutoin olisi.\n\nHaltijat olivat siellä vielä meidän aikanamme, vaikka emme koskaan\nniitä nähneet. Sillä noin sata vuotta ennen sitä aikaa Domrémyn\npappi, joka oli ankara herra eikä niin hyväsydämminen kuin Guillaume\nisämme, oli pitänyt juhlallisen messun puun alla ja manannut kaikki\nmetsän haltijat ja peikot paholaisen joukkona pannaan. Sitten\nhän ankarasti kielsi niitä näyttäytymästä kellekään ihmiselle ja\njos eivät tottelisi, uhkasi hän karkottaa heidät ainiaaksi koko\npaikkakunnalta. Mutta näkymättöminä henkinä, niinkuin jo sanoin,\nsuojelivat ne vieläkin puuta, pitivät veden lähteessä kirkkaana ja\najoivat pois kaikki myrkylliset eläimet ja pistävät hyönteiset sen\nläheisyydestä, niinkuin kaikki siihen aikaan hyvin huomasimme.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nTalvi-iltoina istuimme usein yhdessä vanhan Jacques d'Arc'in suuressa\ntuvassa, missä iloinen tuli loimusi liedellä ja missä nuoret\nleikkivät ja lauloivat ja vanhat kertoivat ihmeellisiä satuja ja\ntarinoita myöhään yöhön.\n\nEräänä talvi-iltana -- jota talvea vielä vuosien perästä mainittiin\nkovaksi talveksi -- olimme jälleen tavallisuuden mukaan sinne\nkokoontuneet. Ulkona vinkui ankara myrsky ja lumiräntää satoi\nlakeisesta alas. Minusta tuntui hauskalta kuunnella tuulen pauhua,\nkun itse sai istua suojassa ja lämpimässä. Meillä oli suojaa ja\nlämmintä, ja puhe, laulu ja nauru kaikuivat tuvassa. Sitten saimme\nillalliseksi lämmintä puuroa ja papuja ja voitaleipää, ja ruokahalu\noli kaikilla hyvä.\n\nPieni Johanna istui puurokuppeineen erillään eräässä nurkassa\nkaikkein elätti-eläintensä keskellä, joille hän jakoi ateriastaan.\nHänellä oli paljon semmoisia hoidettavia, sillä kaikki kodittomat\nkissat, loukkaantuneet koirat ja onnettomat eläimet turvautuivat\nhäneen, linnut ja metsäneläimetkään eivät häntä peljänneet, vaan\narimmatkin niistä ikäänkuin aavistivat, että hän oli niiden ystävä.\nHän puolestaan oli niille kaikille vierasvarainen, sillä kaikki\neläimet olivat hänelle yhtä rakkaat, koska olivat ihmistä heikompia\nja avuttomampia. Hän tosin antoi niiden vapaasti tulla ja mennä,\nmutta ne viihtyivät hänen seurassaan niin hyvin, etteivät tahtoneet\npoiskaan lähteä. Vanha Jacques tosin ärisi nähdessään noita joutavia\nsyöttiläitä, mutta hänen vaimonsa sanoi, että Herra itse oli antanut\nlapselle sellaisen mielen ja ettei niitä sentähden saanut pois\nkarkottaa. Ja tyttö sai siis olla rauhassa lemmikkeineen, ja siinä\nhän nyt istui, kanit, oravat, linnut, kissat ympärillään, kaikki\nhyvässä sovussa.\n\nKun näin istuimme yhdessä, koputettiin ovelle. Ja sisään astui\nkulkija -- laiha ja huonoissa vaatteissa oleva kerjäläinen, jommoisia\nnäinä sota-aikoina paljon liikuskeli. --\n\nHän kopisteli jalkojaan, pudisti lunta huonoista vaatteistaan,\nkatseli sitten nälkäisenä esillä olevaa ruokaa, tervehti nöyrästi\nja sanoi, että hyvältä tuntui tämmöisenä iltana istua loimuavan\nvalkean ääressä hyvässä suojassa ystäväin seurassa, -- ja että Jumala\narmahtakoon kodittomia, joiden täytyy kulkea ulkona kylmässä ja\npimeässä.\n\nEi kukaan vastannut hänelle sanaakaan tervehdykseksi, ja kun hän\nkatseli ympärilleen, rupesi hänen leukansa vapisemaan ja hän peitti\nkasvonsa käsiinsä ikäänkuin salatakseen liikutustaan.\n\n\"Istu paikoillasi!\"\n\nNäin ärjäsi vanha Jacques d'Arc Johannalle, joka seisoi vieraan\nedessä ja tarjosi hänelle puurokuppiansa. Mies sanoi:\n\n\"Jumala kaikkivaltias sinua siunatkoon, rakas lapsi!\" ja sitten\nkyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan, mutta hän ei uskaltanut\nottaa puuroa.\n\n\"Etkö sinä kuule? Istu paikoillasi, sanon!\"\n\n\"Isä, hänen on nälkä -- etkö näe, että hänen on nälkä\", sanoi vain\nJohanna.\n\n\"Tehköön sitten työtä. Tuollaiset kulkijat syövät meidät puti\npuhtaiksi, että meidän on kohta lähteminen talosta; olen sanonut,\netten sitä enää kärsi. Hän näyttää oikein rosvolta -- mene\npaikoillesi, sanon minä.\"\n\n\"Isä, hänellä on nälkä -- hän saa minun puuroni -- minä en enää\ntarvitse mitään.\"\n\n\"Vai et sinä tottele -- roistot ja laiskat eivät tarvitse apua kunnon\nihmisiltä, jotka itse saavat hankkia ruokansa. Meillä on kyllin\nköyhiä omassa kylässämme. Kuuletko, Johanna?\"\n\nTyttö laski kupin käsistään ja meni isän luo.\n\n\"Jos sen kiellät, isä, täytyy minun totella, mutta ajattele ensin\nvähän, -- tuon miesraukan _vatsa_ on nälissään, eikä se ole tehnyt\nmitään pahaa, jos hän itse olisikin huono ihminen. Isä rakas\nanna -- --.\"\n\n\"Sinä et ymmärrä, lapsi. Tee niinkuin käsken.\"\n\nMutta nyt rupesi Aubrey, kylänvanhin puhumaan. Hänellä oli\nhyvä puhelahja ja selittäminen ja väitteleminen olivat hänen\nmielitekojaan, koska hän muka silloin sai jokaiselle näyttää\nmestaruuttaan puhujana. Nyt hän nousi, nojasi kättänsä pöytään ja\nsanoi:\n\n\"Tässä asiassa olen toista mieltä kuin sinä, arvoisa veljeni, sekä\nryhdyn tämän arvoisan seuran edessä todistamaan\", hän nyökäytti\npäätään vakuuttavasti, \"ettei lapsen äskeinen lausunto suinkaan ole\nniin järjetön kuin se ajattelemattomasta katselijasta näyttää. Sillä\npitäisihän olla kyllin todistettu ja näytetty, että miehen pää yksin\nhallitsee koko ruumista. Vai onko täällä ketään, joka tämän taitaa\nkieltää?\" Hän katseli jälleen ympärilleen, mutta ei kukaan ruvennut\nhäntä vastustamaan. \"Siis hyvä -- mitään erityistä ruumiinosaa ei\nsaata pitää vastuunalaisena niistä teoista, joita se toimittaa pään\nkäskystä; siis on _pää_ yksin vastuunalainen niistä rikollisista\ntöistä, joita ihmisten jäsenet toimittavat, oli se sitten käsi\ntai jalka tai joku muu ruumiinjäsen. Hyvä, otaksukaamme nyt, että\nhiilihanko tuolla, arvoisa veli, kaatuu jalallesi ja siten tuottaa\nsinulle kipua tai pakotusta. Tuleeko mielestäsi siis rangaista sitä\nsiitä vahingosta, minkä se on tehnyt? -- Ei suinkaan. Missä vapaata\ntahtoa puuttuu, siinä ei myöskään ole edesvastuuta. Olenko oikeassa\nvai väärässä?\" Vastauksena kuului myöntyvä hyminä, toinen nykäsi\ntoistaan ja kuiskasi, ettei kukaan osannut niin hyvin selittää\nasiaa kuin kylänvanhin. -- \"Nyt siis, arvoisa veli ja korkeasti\nkunnioitetut läsnäolijat, itse riita-asiaan, nimittäin vatsan ja\npään keskinäiseen suhteeseen ja osallisuuteen edesvastuusta. Nyt\ntahtoisimme huomauttaa tässä suhteessa vatsan ja ennen mainitun\nhiilihangon suurta yhtäläisyyttä. Minun täytyy pyytää kunniallista\nyleisöä ottamaan tämän tarkasti huomioonsa. Voikohan vatsa lujasti\npäättäen ja vapaasta tahdostaan murhata? -- Voiko se varastaa? --\nTehdä murhapolttoa? -- Ei, ja taas ei. No -- huomaa nyt! -- _Voikohan\nhiilihanko tehdä kaikkea tätä?_ -- Ei suinkaan.\" Yhä selvempää\nihmettelyä kuului. \"Siis, hyvät ystävät ja kylänmiehet -- vatsa ei\nvoi lujasti päättäen ja vapaaehtoisesti tehdä rikosta, eikä sitä siis\nsaata pitää siitä vastuunalaisena -- siitä olemme yksimieliset. Joka\nsiis oli todistettava: vatsaa ei koskaan voi pitää rangaistuksen\nalaisena niistä rikoksista, joita pää miettii ja panee toimeen. Josta\nseuraa: -- että suurinkin rikollinen ja häpeällisin rosvo saattaa\nomistaa viattoman, puhtaan ja turmelemattoman vatsan, ja samoin: että\nmeidän hyvinä kristittyinä ja armeliaina ihmisinä tulee sekä ravita\nnälkäistä vatsaa, joka syntisen ruumiissa säilyy, että myös tehdä se\nilolla, kun ajattelemme, kuinka viattomana ja nuhteettomana mainittu\nvatsa on voinut olla kaikissa kiusauksissa ja sille vastenmielisissä\noloissa. Olen puhunut.\"\n\nNäiden sanain vaikutus oli erinomainen. Kaikki nousivat, taputtivat\nkäsiään, tunkeutuivat hänen ympärilleen kyynelsilmin ja vakuuttivat\nkovalla äänellä, etteivät koskaan olleet kuulleet kauniimpaa,\ntodempaa ja enemmän sydämmeen käypää puhetta. Jacques isäkin oli\nliikutettu ja huudahti:\n\n\"Anna hänelle puuro, lapseni!\"\n\nMutta Johanna oli hämillään eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän oli\naikaa sitten antanut miehelle kuppinsa ja tämä oli jo syönyt puuron\ntarkkaan. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut odottanut, sanoi\nhän vain, että miesraukan vatsa oli niin nälkäinen, ettei hän voinut\nodottaa, koska hän ei tiennyt, mitä sitten päätettäisiin -- ja\ntässähän lapsi teki hyvästi ja viisaasti.\n\nMies ei kuitenkaan ollut mikään rosvo, hän oli hyvä ihminen, vaikka\nköyhä ja onneton, niinkuin moni muu Ranskassa siihen aikaan. Kun\nhän oli saanut vatsansa täyteen, aukenivat hänen kielensä siteet\nja hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. Hän\noli vuosikausia ollut sodassa ja hänen kertomuksensa innostutti\njokaisen isänmaallista mieltä, sydämmet alkoivat sykkiä ja\nveri juoksi kiivaammin suonissamme. Sitten kertoi hän Ranskan\nkunniakkaasta muinaisajasta, ja hengessä näimme kahdentoista ritarin\njättiläishaamut, kuulimme lukemattomien vihollisjoukkojen kulkevan\nohitsemme, ja näimme tuon pienen sankarijoukon taistelevan heitä\nvastaan ja kaatavan vihollisia kuin niittomies kaataa viljaa. Koko\nRanskan tarumaailman ihmeelliset, mainehikkaat urotyöt astuivat\neteemme. Näimme milloin minkin mahtavan sankarin nousevan satuajan\nhämäryydestä, näimme heidän mies mieheltä kaatuvan, kunnes vain\nviimeinen oli jälellä, -- hän, joka ei tuntenut pelkoa, Roland,\njota ylistetään \"Laulujen laulussa\", jota ei kenkään ranskalainen\nvoi innostumatta kuunnella, sillä se herättää yleviä aatteita ja\nisänmaanrakkautta. Me näimme hänen taistelunsa ja hänen ihanan\nsankarikuolemansa. Ja kun kertoja lopetti, vallitsi hiljaisuus\nhuoneessa, missä istuimme henkeämme pidättäen, avonaisin huulin\nkiintyen joka sanaan. Oli hiljaista kuin taistelukentällä, missä\nsankari kuolleiden keskellä oli hengittänyt viimeisen huokauksensa.\n\nTämän juhlallisen äänettömyyden vallitessa asetti vieras hyväillen\nkätensä Johannan päälaelle ja sanoi:\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, olet tänä iltana pelastanut\nminut kuolemasta -- nyt annan sinulle palkinnon, ainoan, minkä\nköyhyydessäni voin antaa.\" Ja nyt korotti hän äänensä ja rupesi\nlaulamaan. Kauniimpaa, liikuttavampaa ääntä en milloinkaan ole\nkuullut. Hän esitti Rolandin laulun.\n\nAjatelkaa, kuinka tämä vaikutti ranskalaisiin kuulijoihin, jotka\njo edeltäkäsin olivat haltioissaan ihmeellisistä tarinoista. Mitä\noli kaunopuheisuus näiden sävelten rinnalla? Kaikki nousivat\nyhtenä miehenä seisomaan, posket hehkuivat ja silmät loistivat\nkyynelten vuotaessa; tahtia nyökytettiin nuottiin ja rinta kohosi\nja painui ja kuului ihastushuutoja ja huokauksia. Ja kun hän ehti\nviimeiseen säkeistöön, ja Roland makasi maassa kuolevana, yksin,\nja kohotti kätensä korkeuteen, Jumalan puoleen lausuen kalpeille\nhuulineen viimeisen, kauniin rukouksensa, silloin puhkesivat\nkaikki äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja valitushuutoihin. Mutta kun\nviimeinen voimakas sävel oli kaikunut ja laulu loppui, silloin kaikki\nkiirehtivät laulajan luo ja innostuksissaan kiittivät ja syleilivät\nhäntä. Mutta Johanna oli ennen muita ehtinyt hänen luokseen,\nkiertänyt kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä suutelemistaan.\n\nMyrsky riehui ja lumi tuiskusi yhä ulkona, mutta mitä siitä! --\nTäällä sai vieras kodin siksi aikaa kun hän tahtoi kylässä viipyä.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nKaikilla meillä lapsilla oli liikanimet, jotka saimme pitää koko\nelinaikamme -- mutta Johannalla oli niitä ainakin puoli tusinaa ja\nne sopivat hänelle kaikki. Useimmat maalaistytöt ovat ujoja, mutta\nJohannan ujous oli erinomainen; hän punehtui äkkiä ja oli niin arka\nja hämillään vierasten läsnäollessa, että jo pienenä nimitimme\nhäntä \"ujoksi Johannaksi\". Olimme kaikki isänmaan ystäviä, mutta\nhäntä nimitettiin \"isänmaalliseksi\", koska lämpimimmät tunteemme\nmaatamme kohtaan olivat kylmät hänen tunteittensa rinnalla. Kun hän\nsitten kasvoi lapsesta neitoseksi, ruvettiin häntä kylässä sanomaan\n\"kauniiksi Johannaksi\", ja sekin nimitys oli oikea, sillä kauniimpaa\nja suloisempaa olentoa ei kukaan ollut nähnyt. Annoimme hänelle vielä\nyhden nimen, ja se oli -- \"rohkea\".\n\nOlimme nyt niin vanhoja, että tiesimme yhtä paljon kuin täysikäiset\nsiitä tuhoavasta sodasta, joka riehui pohjoisen ja lännen\npuolella rauhallisesta kylästämme, ja useimmat meistä seurasivat\nvilkkaasti kaikkea, mitä tapahtui tuossa levottomassa maailmassa\nja mistä pyhiinvaeltajat ja kulkijat meille toivat sanomia. Oli\ntiistai-iltapäivä alkukesästä, jolloin tavallisuuden mukaan olimme\nkokoontuneet puun alle hyppimään ja laulamaan.\n\nÄkkiä huudahti pikku Mengette:\n\n\"Kas! -- kas! -- mikä tuo on?\"\n\nHyppy taukosi heti ja kaikki kokoontuivat läähättäen ja hikisinä\nyhteen tuijottaen tarkasti kylään päin.\n\n\"Se on musta lippu.\"\n\n\"Niin todellakin! -- Mitä se mahtaa merkitä?\"\n\n\"Varmaankin jotakin suurta onnettomuutta.\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Kysy tuolta, joka sitä kantaa. Hän tulee tännepäin.\"\n\n\"Hän juoksee kiivaasti -- kuka se on?\"\n\nNäin kaikki kysyimme ja vastasimme. Kohta näimmekin, että\nlipunkantaja oli Etienne Roze, jota tavallisesti sanoimme \"Auringon\nruusuksi\", koska hänellä oli suuri keltainen tukka ja pyöreät\nrokonarpiset kasvot. Hän kulki kiivaasti ylös mäenrinnettä ja nosti\naina välillä surulippuaan korkealle ilmaan ja heilutti sitä kuin\nmerkiksi meille. Lippuna oli musta esiliina solmittuna pitkän tangon\nnenään. Kaikki odottivat häntä kiihkeinä ja levottomina. Vihdoin\nhän oli perillä. Hän työnsi lipputangon pystyyn maahan ja lausui\nläähättäen:\n\n\"Seiso siinä niinkauvan kun vedän henkeäni. Ranska ei nyt tarvitse\nmuuta lippua.\"\n\nKuolonhiljaisuus vallitsi -- ei kukaan uskaltanut kysyä.\n\n\"Huonoja uutisia on tullut kylään. Troyesissa on tehty sopimus\nRanskan, Englannin ja Burgundin välillä. Ranskanmaa on petetty ja\nluovutettu vihollisille. Burgundin herttua ja tuo paha kuningatar\nIsabella ovat siitä sopineet. Englannin Henrik kuuluu menevän\nnaimisiin Ranskan Katarinan kanssa. -- --\"\n\n\"Mahdotonta! -- meidän prinsessamme ja Azincourtin teurastaja! -- Et\nole kuullut oikein.\"\n\n\"Jos ette tätä usko, niin vielä vähemmin saatatte uskoa sitä, että se\nlapsi, joka syntyy tästä avioliitosta -- vaikka se olisi tyttölapsi\n-- on perivä sekä Englannin että Ranskan kruunun ja että hänen\nsukunsa aina on hallitseva molempia valtakuntia.\"\n\n\"Se nyt on varmaan valhe, sillä se on vasten saalalaista lakia\",\nkeskeytti Edmond Aubrey painavasti. Hän oli kylänvanhimman poika ja\nluuli siis tietävänsä siitä asiasta enemmän kuin muut. Me nimitimme\nhäntä \"Paladiniksi\" [vaeltava ritari], koska hän usein kehuskellen\npuhui siitä, mitä aikoi tehdä aikamieheksi tultuaan ja kuinka\nkarkottaisi sotajoukkoja pakosalle.\n\n\"Anna hänen puhua loppuun\", sanoi Haumette. \"Jos hänen kertomuksensa\neivät ole tosia, niin sitä parempi. Mutta kuinka sitten, Etienne?\"\n\n\"Ei ole paljon lisättävää. Meidän vanha kuninkaamme Kaarle seitsemäs\nhallitsee kuolemaansa asti; sitten on Englannin Henrik hallitseva\nRanskaa, kunnes hänen lapsensa tulee niin vanhaksi, että -- --\"\n\n\"Hän Ranskan hallitsijaksi. -- Teurastaja? -- Se on valhe -- suuri\nvalhe!\" huusi Paladin. \"Ja mihin joutuu meidän oma perintöprinssimme?\n-- Mitä sopimuksessa hänestä on päätetty?\"\n\n\"Ei mitään. He ottavat vain häneltä kruunun ja lähettävät hänet\nmaanpakolaisuuteen.\"\n\nKaikki huusivat nyt yhteen ääneen, että se oli mahdotonta.\n\n\"Kuninkaan täytyy tietysti kirjoittaa nimensä sopimuskirjan alle,\njotta se olisi laillinen -- ja sitä hän ei suinkaan koskaan tee --\nkoska se tekee hänen oman poikansa perinnöttömäksi.\"\n\nAuringonruusu sanoi: \"Mutta kuningatar -- ettekö luule, että hän\nkirjoittaa semmoisen sopimuksen alle? --\"\n\n\"Tuo kyykäärme -- hän tekee mitä tahansa; ei ole niin kurjaa tekoa,\nmihin hän ei suostuisi saadakseen oman tahtonsa täytetyksi -- ja hän\nhalveksii poikaansa. Mutta kuninkaan tulee kirjoittaa sopimuksen\nalle, muutoin ei se ole laillinen.\"\n\n\"Mutta kuningas -- onhan hän --\"\n\n\"Heikkomielinen -- ja siksi me häntä vielä enemmän rakastamme,\nonnetonta miesraukkaa.\"\n\n\"Mutta heikkomielinen ihminen ei tiedä, mitä tekee -- hän tekee vain,\nmitä toiset käskevät, ja kuningas on kirjoittanut sopimuskirjan alle.\"\n\n\"Kuka häntä on siihen pakottanut?\"\n\n\"Sitä ei suinkaan tarvitse kysyä. Kuningatar tietysti.\"\n\nNyt nousi melu uudestaan -- kaikki yhtaikaa panetellen kuningatarta.\nVihdoin sanoi Jacques d'Arc:\n\n\"On niin monta huhua liikkeellä, joista useimmat eivät ole tosia.\nToivokaamme, että tämäkin, häpeällisin kaikista sanomista on valhe.\nKeltä olet kaiken tämän kuullut? --\"\n\nMe tuskin uskalsimme hengittää ja Johanna kalpeni -- tuskaisina\nodotimme vastausta.\n\n\"Maxeyn pitäjän pappi on sen kertonut.\"\n\nMe vedimme syvään henkeämme. Hän oli luotettava mies.\n\n\"Hän sanoi varmasti _tietävänsä_, että se oli totta.\"\n\nMuutamat tytöistä rupesivat itkemään; pojat eivät saattaneet mitään\npuhua. Johannan kasvojen ilme muistutti kuoliaaksi haavottunutta\neläintä. Eläin kärsii valittamatta; hänkään ei valittanut, mutta hän\nkärsi sitä enemmän. Vähitellen toiset tointuivat ja pojat rupesivat\npuhumaan. Noel Rainguesson lausui:\n\n\"Me emme koskaan tule täysikäisiksi! -- kasvamme niin hitaasti, ja\nRanska tarvitsee juuri nyt sotamiehiä poistaakseen tuon häpeätahran.\"\n\n\"Minä vihaan tätä lapsimaisuutta\", sanoi Pierre Morel, jota sanottiin\n\"Korennoksi\", koska hänellä oli pallisilmät. \"Tässä täytyy odottaa,\nja odottaa ja odottaa, kun toiset sotivat. Olisinpa sotamies!\"\n\n\"Sen sanon teille, pojat, että omasta puolestani en kauvan aijo\nodottaa\", alkoi Paladin. \"Kohta minä lähden ja sitten saatte kuulla\nminusta, se on varma. Toiset kulkekoot jälkijoukossa, jos se heitä\nhuvittaa -- mutta minä tahdon olla eturinnassa, muuten jään pois!\"\n\nTytötkin hehkuivat sotaista intoa ja Marie Dupont sanoi:\n\n\"Jospa minäkin olisin mies, niin lähtisin paikalla.\"\n\n\"Ja minä myös\", sanoi Cecile Letellier kumarrellen kuin sotahevonen.\n\"Minä en todellakaan lähtisi pakoon, vaikka koko Englannin sotajoukko\ntulisi vastaani!\"\n\n\"Pyh!\" sanoi Paladin, \"kyllähän tytöt saattavat puhua, mutta\njos tuhat tyttöä kohtaisi kymmenen sotamiestä, niin saataisiin\nnähdä, kuka pakoretkelle lähtisi. Eiköhän pikku Johannakin aijo\nsotamieheksi?\"\n\nKaikki nauroivat, eikä Paladin voinut olla pitkittämättä:\n\n\"Ajatelkaa, kun hän hyökkäisi sotaan kuin vanha sotauros -- kuinka\nvihollisen sotajoukot pelosta pakenisivat! --\"\n\nNäin hän pilkkasi ja laski leikkiä, jolloin toiset nauroivat, että\nolivat katketa, sillä mahdottomampaa ei saattanut kuvailla, kuin että\ntuo lempeä arka olento, joka ei madollekaan tehnyt pahaa eikä voinut\nnähdä verta, lähtisi sotaan. Hän, pieni raukka, istui siinä punehtuen\nja hämillään toisten pilkasta.\n\nMutta äkkiä tapahtui jotakin, joka antoi asialle aivan toisen\nkäänteen. -- Kenenkään aavistamatta kurkisti Haltijapuun takaa\nkamala, tuskin ihmisen näköinen olento, jonka punaiset himmeät silmät\ntuijottivat meihin. Hänet me kaikki hyvin tunsimme ja jäykistyimme\npelosta nähdessämme, että se oli mielipuoli Benoist, joka jollakin\ntavalla oli päässyt ulos rautahäkistään, missä häntä tavallisesti\npidettiin, ja että olimme kuoleman hädässä -- sillä tuo raivoisa\nmielipuoli ei murhanhalussaan säästänyt ystävää eikä vihollista.\n\nRepaleisena, karvaisena ja siivottomana olisi hän peljästyttänyt\nrohkeimmankin, kun hän hitaasti lähestyen, kirves suorana tuli\nmeitä vastaan. Koko tuo iloinen joukko hajosi kuin akanat tuuleen\nhuutaen ja valittaen. Kaikki pakenivat mikä minnekin, mutta Johanna\npysyi paikoillaan. Hän vain nousi ja kääntyi mielipuolta kohti.\nVasta metsän reunassa uskalsimme seisahtua ja katsella taaksemme\n-- silloin sydämmemme jälleen kauhusta hämmästyi. Johanna lähestyi\nvakaasti miestä, vaikka tämä kirveellä häntä uhkasi, kunnes oli\naivan tuon hurjan edessä ja näytti puhuttelevan häntä. Maailma\nmusteni silmissäni enkä erottanut mitään. Kun jälleen selvisin, näin\nihmeekseni, että Johanna käveli aivan hiljaa mielipuolen vieressä\nkädestä taluttaen häntä kyläänpäin ja toisessa kädessään pidellen\nhänen kirvestään.\n\nVähitellen hiipivät pojat ja tytöt piilopaikoistaan ja kokoontuivat\npuun alle katsellen noita kahta olentoa, kunnes he katosivat\nnäkyvistä kylän ensimmäisen rakennuksen taakse. Silloin Johanna sai\nnimekseen \"Rohkea\".\n\nKun tulimme jälleen kylään, oli vaara ohi ja mielipuoli jälleen\nkiinni. Kaikki ihmiset olivat kokoontuneet pienelle torille, kirkon\nedustalle puhumaan tuosta merkillisestä tapahtumasta; sillä hetkellä\nolivat nuo häpeälliset valtiolliset uutiset unohduksissa. Vaimot\nsyleilivät ja suutelivat pikku Johannaa ja itkivät ilosta, ja miehet\ntaputtivat hänen päätänsä ja sanoivat, että hänen olisi pitänyt olla\npoikalapsi, sillä silloin hänestä olisi tullut kuuluisa urhoollinen\nsotilas. Itse näytti hän olevan hämillään tästä ylistyksestä ja\nkoetti päästä pois ihmisten näkyvistä.\n\nKyläläiset rupesivat sitten kysymään meiltä tapahtuman\nyksityiskohtia, mutta meidän ei tehnyt mieli paljon selittää\narkuuttamme ja niin vetäydyimme jälleen yksin erin puun alle, missä\ntapasimme Johannankin. Kokoonnuimme hänen ympärilleen ja kysyimme,\nkuinka hän oli uskaltanut olla niin rohkea. Hän vastasi kainosti:\n\n\"Tuo nyt ei ollut mitään erinomaista. Jos en olisi miestä tuntenut,\nolisi ollut aivan toista -- mutta minä tunnen hänet ja hän minut ja\nhän rakastaa minua. Olen antanut hänelle ruokaa rautaristikon takaa,\nja viime talvena, kun häneltä katkaistiin kaksi sormea, ettei olisi\nsaanut tarttua ohikulkeviin, hoidin minä joka päivä hänen kättään,\nkunnes se parani.\"\n\n\"Niin, mutta oli se sentään vaarallista. Eikö hän uhannut lyödä sinua\nkirveellä?\" arvelivat lapset.\n\n\"Kyllä hän uhkasi.\"\n\n\"Etkö peljännyt?\"\n\n\"En -- en juuri paljon, mutta vähän vain.\"\n\n\"Mutta, miksi et peljännyt?\"\n\nHän mietti hetken, mutta vastasi vihdoin:\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\nKaikki nauroivat ja Cecile kysyi:\n\n\"Miksi et juossut pois niinkuin me muut?\"\n\n\"Täytyihän jonkun jäädä. Jos häntä ei olisi saatu häkkiin, niin hän\nehkä olisi jonkun tappanut ja silloin hänelle olisi tehty pahaa.\"\n\nKaikki olivat hetken ääneti ja luulen, että vähän jokainen mietti\nitsekseen, kuinka huonoja ja arkamaisia kaikki olimme olleet hänen\nrinnallaan, joka oli nuorin ja heikoin meistä kaikista. Koetin\nmiettiä syytä, millä olisin voinut itseäni puolustaa, mutta vaikea\noli sellaista keksiä. Vihdoin sanoi Noel Rainguesson:\n\n\"Jos olisin vähänkään ehtinyt ajatella, en tietysti olisi juossut\ntieheni. Mutta se tapahtui niin äkkiä -- siinä se oli koko asia. En\nminä pelkää tuota mielipuoli raukkaa! -- Jos hän olisi täällä, niin\nkyllä hänelle näyttäisin -- --\"\n\n\"Saman sanon minä\", jatkoi Pierre Morel. \"Minä ajaisin hänet puuhun,\nennenkun hän ehtisi aivastaakaan -- uskokaa se! Jos hän vielä kerran\ntulee, niin -- --\"\n\n\"Niin, minä menisin suoraan häntä vastaan, vaikka hänellä olisi sata\nkirvestä -- kehui Paladin. Minä tekisin ja sanoisin --\" ja niin hän\npitkitti.\n\nKaikki toiset olivat myös sitä mieltä, ja pian he tiesivät,\nettä toisella kertaa he välttämättä samallaisissa tapauksissa\ntoimittaisivat varsin merkillisiä asioita -- joka ajatus heitä\nlohdutti ja tyydytti.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nTähän asti oli elämämme kulunut rauhallisesti, vaikka sota riehui\njoka taholla ympärillämme ja ryöstävät ja hävittävät rosvojoukot,\njotka kaikkialla kulkivat, olivat monta kertaa niin lähellä syrjäistä\nkyläämme, että öisellä taivaalla näimme onnettoman punaisen hohteen,\njoka todisti, että joku kylä tai maatalo oli pistetty tuleen; ja\nkaikki tiesivät tai kumminkin aavistivat, että kerran meidänkin\nvuoromme tulisi. Tämä pelko yhä eneni pari vuotta Troyesin liiton\njälkeen.\n\nRanskassa oli kamala vuosi. Eräänä päivänä oli meillä pojilla ollut\ntavallinen tappelu Maxeyn kylän vihattujen burgundilaisten poikain\nkanssa, ja iltahämärässä palasimme kotiin lyötyinä ja väsyneinä.\nSilloin kuulimme äkkiä hätäkelloja soitettavan kylässä. Läksimme\njuoksemaan ja huomasimme kylään tullessamme tulisoihduilla valaistun\ntorin täynnä väkeä. Kirkon portailla seisoi vieras burgundilainen\npappi, joka kansalle puhui uutisia, minkä johdosta ihmiset alkoivat\nvihasta itkeä, raivota, vavista ja kirota. Hän sanoi, että vanha\nmielipuoli kuninkaamme oli kuollut ja että me ja Ranska ja kruunu\nkuuluimme englantilaiselle lapselle, joka makasi kehdossaan\nLontoossa. Hän kehotti meitä vannomaan tälle lapselle uskollisuuden\nvalan ja olemaan hänen kuuliaita alamaisiaan ja sanoi, että me\nnyt vihdoinkin saisimme voimakkaan ja kelvollisen hallituksen.\nHän kertoi, että Englannin sotajoukko pian lähtisi viimeiselle\nsotaretkelleen, sillä nyt ei ollut enää muuta tekemistä kuin kurittaa\nja taivuttaa kaukaisemmissa maakunnissa asuvia kansalaisia, jotka\nvielä itsepäisesti tahtoivat kuulua Ranskan mitättömän ja unohdetun\nlipun alle.\n\nKansa nurisi ja valitti ja moni kohotti nyrkkiänsä pudistaen sitä\nuhkaavasti vierasta kohti; mutta hän seisoi siinä levollisena ja\nvälinpitämättömänä, ikäänkuin tuota kuohuksissa olevaa joukkoa hänen\nympärillään ei olisi ollut olemassakaan. Vihdoin hän kertoi, kuinka\nsota-airut vanhan kuninkaan hautajaisissa oli murtanut sauvansa\nkuningas Kaarle seitsemännen ja hänen hallituksensa arkun ääressä\nja sitten huutanut: \"Kauvan eläköön Henrik, Ranskan ja Englannin\nkuningas, herramme ja hallitsijamme!\" ja tähän huutoon pyysi hän\nmeitä kaikesta sydämmestämme yhtymään.\n\nIhmiset seisoivat kalpeina vihasta, mutta eivät ensi hetkellä\nlöytäneet sanoja ilmaistakseen tunteitaan. Pieni Johanna, joka seisoi\naivan lähellä portaita, katsoi hänen kasvoihinsa ja sanoi totisena:\n\n\"Tahtoisin nähdä sinun pääsi irrotettuna ruumiista!\" -- sitten\nristien silmiään hetken perästä -- \"jos niin olisi Jumalan tahto\".\n\nOlen merkinnyt tämän vähäpätöisen asian, koska se oli ainoa kerta,\njolloin muistan kuulleeni Johannan lausuvan kovia sanoja.\n\nSiitä päivästä elimme alituisessa levottomuudessa ja huolessa.\nToisinaan tulivat rosvosoturit melkein veräjillemme, mutta yhä me\nsäästyimme kaikista hyökkäyksistä. Vihdoin tuli kuitenkin meidänkin\nvuoromme. Se tapahtui keväällä 1428. Burgundilainen sissijoukko\nryntäsi yön pimeydessä suuresti meluten aseet käsissä kylään ja\nmeidän täytyi paeta vuoteiltamme pelastaaksemme henkemme. Koko\nkyläkunta syöksyi kauheassa mylläkässä Neufchâteaun tielle ja\nmoni olisi varmaankin joutunut jalkoihin tallattavaksi ja kuollut\ntungoksessa, ellei Johanna, ainoa joka tässä hämmingissä oli\nlevollinen ja neuvokas, olisi ryhtynyt johtoon ja ennen pitkää\nonnistunut muuttamaan ajattelematonta pakoretkeä järjestetyksi\npaluumatkaksi.\n\nHän oli siihen aikaan kuudentoista vuoden vanha, vartaloltaan hoikka\nja hyvin muodostunut ja kasvoiltaan niin kaunis ja suloinen, ettei\nkielessä löydy sanoja, millä sitä ihanuutta kuvailla. Sen lisäksi\noli hän hyvin jumalinen. Siitä käy ihminen usein surumielisen\nnäköiseksi, mutta niin ei ollut hänen laitansa. Hänen jumalisuutensa\nteki hänet erinomaisen iloiseksi ja tyytyväiseksi; ja jos hän joskus\nnäytti alakuloiselta ja surulliselta, johtui se siitä, että hän suri\nisänmaansa kohtaloa. Mutta uskonto tuotti hänelle vain lohdutusta.\n\nKylämme oli suurimmaksi osaksi hävitetty ja kun vihdoin uskalsimme\npalata takaisin, ymmärsimme vasta oikein, mitä toiset onnettomat\nihmiset Ranskan kaikilla kulmilla vuosikausien kuluessa olivat\nsaaneet kärsiä. Ensi kerran näimme ryöstettyjä ja poltettuja taloja\nja kujilla ja teillä rosvojen pelkästä murhanhalusta tappamia\nkotieläimiä. Useat niistä olivat lasten elättilampaita ja vasikoita,\nja surkeaa oli kuulla heidän itkuaan niiden tähden.\n\nMutta lopuksi kohtasi meitä vielä kamalampi näky. Mielipuoli raukka\noli hakattu kappaleiksi ja lävistetty keihäillä ahtaassa häkissään.\nEi kukaan meistä nuorista ollut ennen nähnyt ihmistä surmattuna\nväkivaltaisella tavalla ja tämä näky veti meitä kamalasti puoleensa;\nemme saattaneet kääntää katseitamme siitä ja seisoimme kuin noidutut.\n-- Johanna yksin kääntyi kauhistuen pois eikä voinut edes lähestyä\npaikkaa, missä julmuus oli tehty. Ja kummalta tuo tuntuu, kun\najattelee, että monet niistä, jotka silloin saattoivat katsella\nveristä silvottua ruumista, niinkuin mitäkin näytelmää, sitten elivät\npäivänsä kaikessa rauhassa, jota vastoin sen, joka kauhusta kääntyi\nsiitä pois, sittemmin täytyi joka päivä sotakentällä nähdä moisia\nnäkyjä, voimatta kuitenkaan siihen saada luontoaan totutetuksi.\n\nTämä tapahtuma antoi tietysti paljon puheenainetta kylässä\npitkiksi ajoiksi jälkeenpäin. Näytti siltä kuin kansa nyt vasta\noikein olisi käsittänyt, että kaikki ne kauhut, joiden kuuleminen\nennen oli tuottanut jonkunmoista viehätystä, olivat aivan tosia.\nVanhemmat ihmiset puhuivat moittien siitä, että moista sai tapahtua.\nKuninkaalle -- tuolle nuorelle lailliselle, mutta virastaan\nerotetulle kuninkaalle, maanpakolaisuudessa olevalle Kaarle\nseitsemännelle oli ilmoitettava, että hänen olisi aika heretä\ntoimettomasta uneksivasta elämästään ja vakavasti ryhtyä uskollisten\nalamaistensa auttamiseen, etteivät tulisi murhatuiksi omilla\nvuoteillaan ja ettei heidän omaisuuttaan poltettaisi tuhaksi!\n\nKoko Ranskassa oli tämä sanoma julkilausuttava.\n\nMeillä nuorillakin oli tietysti tästä paljon puhumista ja alituisesti\ntulvasivat sanat huuliltamme paimenessa ollessamme. Olin siihen\naikaan noin kahdeksantoista vuotias ja toiset olivat paria kolmea\nvuotta vanhemmat -- olimme siis jo kohta täysikäisiä miehiä.\nEräänä päivänä rupesi Paladin arvostelemaan Ranskan isänmaallisia\nsotakenraaleja ja sanoi:\n\n\"Mitä ovat nuo meidän suuret kenraalimme! -- Dunois, jota sanotaan\nOrleansin äpäräksi? olisin minä hänen sijassaan -- en voi sanoa mitä\ntekisin, tahtoisin ennemmin _toimia_ kuin puhua -- mutta olisin\nminä hänen sijassaan! Ei kannata puhuakaan Saintraillesta ja tuosta\nylvästelijästä La Hirestä -- mitä kenraaleja he ovatkaan!\"\n\nMeitä kaikkia suututti kuullessamme hänen niin kevytmielisesti\npuhuvan noista suurista miehistä. Kuvailimme heitä mielessämme\nylenluonnollisiksi olennoiksi, suuriksi sankareiksi, joita eivät\ntavalliset kuolevaiset pystyisi arvostelemaan. Puna nousi Johannan\nposkille ja hän sanoi:\n\n\"Kuinka saattaa joku lausua tuollaisia sanoja niistä miehistä, jotka\ntodellakin ovat Ranskan valtion pylväitä, jotka joka päivä uhraavat\nhenkensä ja verensä maansa hyväksi. Minulle tapahtuisi mielestäni\nsuuri kunnia, jos kerrankin saisin etäältä nähdä heidän kasvojansa --\nenempää en näin halpa-arvoisena voisi toivoa.\"\n\nPaladin kävi vähän hämilleen, kun huomasi, että kaikki olimme yhtä\nmieltä Johannan kanssa, mutta vähitellen hän sai takaisin entisen\nrohkeutensa ja jatkoi arvosteluaan. Silloin sanoi Johannan veli:\n\n\"Jos et ole tyytyväinen heidän toimiinsa, niin miksi et itse lähde\nsotaan parantamaan heidän töitään? Puhut aina sotaan menostasi etkä\nkuitenkaan lähde.\"\n\n\"Näetkös\", sanoi Paladin, \"en voi mennä, koska en ole aatelismies,\nsiinä on koko asia. Mitä voi tavallinen sotamies siellä toimittaa?\nEn hetkeäkään viipyisi täällä, jos olisin aatelismies. Saattaisin\npelastaa Ranskan, jos olot olisivat toisellaiset, sillä tiedän mihin\nkelpaan, vaikka kuinka nauraisitte. Lähettäkööt minua hakemaan, jos\ntarvitsevat -- ja asettakoot minut sellaiseen asemaan, jossa saan\nnäyttää kykyäni -- vasta silloin minun on aika lähteä sotaan.\"\n\nKaikki nauroivat ja Pierre d'Arc sanoi:\n\n\"Niin, kun lähettävät sinua hakemaan, lähden minä mukaan, ehkä jo\nviiden vuoden perästä.\"\n\n\"Hän lähtee ennen --\", sanoi Johanna hiljaa ja itsekseen niinkuin ei\nkukaan olisi sitä kuullut. Eivätkä häntä luullakseni kuulleetkaan\nmuut kuin minä. Huomasin, että hänen neuleensa oli pudonnut helmaan\nja että hänen silmänsä haaveksien tähystivät eteensä. Toisinaan hänen\nhuulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen, mutta\nääntä en ensinkään kuullut.\n\nNoel Rainguesson sanoi:\n\n\"Onhan meillä kumminkin aatelismies kylässämme. Eikös Koululainen\nsaattaisi vaihtaa nimeä ja tointa Paladinin kanssa.\"\n\nKoululainen olin minä, jota sanottiin sillä nimellä, koska osasin\nlukea ja kirjoittaa.\n\nKaikki myöntyivät siihen ja Auringonruusu sanoi:\n\n\"Sehän oli mukava keksintö -- niin -- näin selviämme koko pulmasta.\nHänen armonsa sieur de Conte suostuu kyllä tähän. Hän seuraa\ntuota suurta sotaherraa, ritari Edmond Aubreyta sotaan ja kuolee\ntuntemattomana sotilaan kunniakkaan kuoleman.\"\n\n\"Ei, ei -- hän menee Jeanin ja Pierren kanssa ja elää vielä\nsittenkin, kun tämä sota jo aikoja on loppunut --\" kuiskasi Johanna.\n\"Ja viimeisellä hetkellä lähtevät Noel ja Paladin heidän kanssaan --\nmutta eivät omasta vapaasta tahdostaan.\" Hän lausui tuon niin hiljaa,\nettä tuskin kuulin sanoja, mutta ne tuntuivat minusta pelottavan\nsalaperäisiltä.\n\nKeskustelu jatkui, naurua ja leikkipuhetta kuului ja meillä oli\nmonenlaisia erinomaisia tulevaisuudentuumia. Paladin selitti,\nettä kun hän oli toimittanut tehtävänsä, nostanut kuninkaan\nvaltaistuimelle ja lahjoittanut hänelle kruunun, niin hän palkinnoksi\npyytäisi ainakin herttuakuntaa ja Ranskan suuriherttuan arvonimeä.\n\n\"Ja sitten vielä kuninkaantytärtä vaimoksesi -- se on tietty\",\nlisäsivät toiset.\n\nPaladin kävi vähän punaiseksi ja sanoi lyhyesti:\n\n\"Tyttärestä en välittäisi -- minä kyllä tietäisin kenen ennemmin\nottaisin.\"\n\nHän tarkotti Johannaa, vaikkei kukaan vielä silloin sitä ymmärtänyt,\nsillä ei kukaan koko kylässä ollut mielestämme kyllin hyvä Johannalle.\n\nSanottuamme jokainen vuoroomme, minkälaisen palkinnon itsellemme\nhalusimme, jos tekisimme semmoisia ihmeitä kuin Paladin aikoi tehdä,\ntuli sitten Johannan vuoro ja kysyimme häneltä, mitä hän pyytäisi\npalkinnoksi. Mutta ensin täytyi hänelle tarkkaan selittää koko asia,\nsillä hän oli vaipunut haaveiluihinsa eikä ollut huomannut meidän\ntuumiamme. Hän ajatteli hetken ja sanoi sitten vakavasti:\n\n\"Jos kuningas todellakin suuresta armostaan ja hyvyydestään\nsanoisi minulle: 'Nyt olet rikas -- valitse mitä tahdot' -- niin\nlankeisin polvilleni hänen eteensä ja pyytäisin, että hän ainaiseksi\nvapauttaisi meidän kylämme kaikista veroista ja maksuista.\"\n\nHän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja kaikesta sydämmestään, ettei\nkukaan nauranut. Ja koittipa sekin päivä, jolloin olimme iloiset,\nettemme sitä olleet tehneet -- silloin kun hän piti sanansa ja\nuskollisesti täytti, mitä oli luvannut, kun hän pyysi kuninkaalta\njuuri tuota lahjaa eikä itselleen ottanut pienintäkään palkintoa.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nKoko lapsuutensa ajan, vieläpä täyttäessään kolmetoista vuotta, oli\nJohanna ollut iloisin ja leikillisin olento kaikista kylän lapsista.\nHän hypähteli käydessään ja hänen naurunsa oli niin iloista, että\nvakavimpainkin täytyi siihen yhtyä. Tämä sekä hänen hellä ja\nrakastava luontonsa tekivät hänestä kaikkein lemmikin. Hän oli aina\nollut innokas isänmaanystävä ja surusanomat sodasta saivat kyllä\nusein hänet katkerasti itkemään, mutta pian hänen henkensä siitä\njälleen virkistyi.\n\nMutta nyt oli hän jo toista vuotta ollut toisenlainen, ei surullinen\neikä jäykkä, mutta vakava, haaveksiva ja miettivä. Ranskan\nkoettelemukset painoivat hänen sydäntänsä ja tämä tuntui raskaalta.\nHän ei puhunut kyläläisilleen näitä surujaan, mutta minulle hän\ntoisinaan ilmaisi enemmän kuin muille ja siitä syystä tiesin, kuinka\nisänmaan kohtalo häntä painoi. Mutta minusta tuntui, että hänellä\nsen lisäksi oli joku salaisuus, jota hän ei minulle eikä muille\nilmoittanut. Monta kertaa hän äkkiä keskeytti sanansa, juuri kun\naikoi jotakin ilmaista, ja rupesi puhumaan muusta. Sain sittemmin\ntietää tämän salaisuuden.\n\nJonkun ajan kuluttua edellämainitusta keskustelusta olimme kahden\nkedolla karjaa kaitsemassa, ja tavallisuuden mukaan keskustelimme\nRanskasta ja sen onnettomuuksista. Olin tähän asti hänen tähtensä\nkoettanut esittää kaikki asiat parhaassa valossa, mutta sen tein\nvastoin vakaumustani, sillä minusta näytti aivan järjettömältä toivoa\nmaan pelastusta. En kuitenkaan voinut tällä tavoin pettää häntä, joka\nkaikessa oli suora ja rehellinen ja olin siis päättänyt puhua hänelle\nsuoraan ajatukseni.\n\n\"Kuule, Johanna\", sanoin äkkiä, \"olen tarkemmin ajatellut asiaa ja\nminun täytyy sanoa suoraan, että olemme erehtyneet. Ei ole enää\ntoivoa, maamme on hukassa.\"\n\nEn uskaltanut katsoa häneen, sillä pelkäsin, että nämä kovat sanat\nhänet aivan masentaisivat, mutta kun vihdoin silmäilin häntä, näytti\nhän vain hiukan hämmästyneeltä ja sanoi levollisesti.\n\n\"Maamme hukassa? Miksi niin -- miksi niin luulet?\"\n\nNyt huoleni katosi ja rupesin puhumaan aivan avonaisesti.\n\"Jättäkäämme syrjään isänmaallinen innostus ja katselkaamme asioita\nsellaisina kuin ne ovat. Kuninkaamme on, niinkuin sanotaan,\nvetäytynyt suosikkeineen valtakuntansa soppeen, missä viettää\npäivänsä toimettomana turhissa huvituksissa, ajattelematta\nalamaistensa parasta, eikä huoli heidän kärsimyksistään. Rahavarat\novat lopussa ja hänen sotajoukkonsa hajaantunut kaikille suunnille,\nei kukaan enää välitä hänen vallastaan. Kansa on köyhtynyt ja\nvailla rohkeutta eikä kuningas itse enää ajattelekaan voimakkaamman\nvihollisen vastustamista. Sanotaan, että hän aikoo jättää kaikki ja\npaeta Skotlantiin. Se on tosi -- eikö ole?\"\n\n\"Niin, on se tosi.\"\n\n\"Ei siis enää ole toivoa maamme pelastamisesta.\"\n\n\"Kuinka voit noin puhua, kuinka saattaa sinusta niin tuntua?\"\n\n\"Kuinka voin niin puhua? Voitko sitten sinä, Johanna, ajatellessasi\nkaikkea tuota, vielä toivoa maallemme mitään hyvää?\"\n\n\"Toivoa -- vielä paljon enemmänkin! -- Ranska on tuleva vapaaksi ja\nvoimakkaaksi -- se on varma! --\"\n\nMinusta näytti, kuin olisi hänen isänmaallinen innostuksensa\nhämmentänyt hänen selvän järkensä ja minun täytyi ruveta hänelle\nuudestaan selittämään.\n\n\"En ymmärrä, kuinka saatat antaa sydämmesi hämmentää päätäsi,\nJohanna. -- Kas tässä\" -- vedin kepillä muutamia viivoja maahan. \"Tämä\nmerkitsee Ranskaa. Nyt vedän viivan suoraan halki maan idästä länteen\n-- se merkitsee erästä virtaa.\"\n\n\"Se on Loire.\"\n\n\"Niin. Kaikki, mikä on tämän maan pohjoispuolella, on jo\nenglantilaisten käsissä. Etelänpuoliset maat eivät oikeastaan ole\nkenenkään omat -- sillä kuninkaamme ei niitä puolusta ja aikoo paeta\nvieraaseen maahan. Englantilaisilla on hyvä sotajoukko, heillä on\nylivalta ja heistä vain riippuu, milloin ottavat maan haltuunsa.\nRanskan valtakuntaa ei ole enää, se on hukassa. Ranska on nyt vain\nenglantilainen maakunta.\" --\n\n\"Se on tosi\", sanoi hän hiljaisella ja liikutetulla äänellä.\n\n\"Ja sen lisäksi täytyy meidän häpeäksemme tunnustaa, että\nranskalaiset eivät enää kykene voittamaan. Siitä saakka, kun\nkahdeksantuhatta englantilaista Azincourtin luona voitti\nkuusikymmentä tuhatta ranskalaista, näyttää pelko masentavan Ranskan\nkansaa. Onhan yleisenä puheenpartena, että jos viisikymmentä\nranskalaista sotamiestä kohtaa viisi englantilaista, niin\nranskalaiset lähtevät käpälämäkeen.\"\n\n\"Jumala paratkoon -- sekin on kyllä totta.\"\n\n\"Toivoa ei siis enää ole.\"\n\nHän katsoi minuun ja sanoi varmasti:\n\n\"Saat nähdä. Ranska tointuu vielä.\"\n\n\"Tointuu, vaikka se on Englannin vallassa ja englantilaisten\nsotajoukkojen piirittämänä?\"\n\n\"Tuon taakan Ranska vielä kerran heittää niskoiltaan ja tallaa\njalkainsa alle.\" Tämän hän sanoi omituisen innokkaasti.\n\n\"Ilman sotajoukkoa ja sotilaita.\"\n\n\"Ne kokoontuvat sotarummun kaikuessa -- ja menevät taisteluun --\"\n\n\"Ja lähtevät pakoon -- niinkuin ennenkin.\"\n\n\"Ei, ei -- taisteluun -- voittoon -- yhä voittoon -- saat nähdä.\"\n\n\"Ja kuningas?\"\n\n\"Hän nousee valtaistuimelleen -- hän on kantava sitä kruunua, joka\nhänelle kuuluu.\"\n\n\"Päätä alkaa pyörryttää, kun kuulee sinun puhuvan, Johanna. Jos\nsaattaisin uskoa, että maamme neljässäkymmenessä vuodessa voisi\nvapautua Englannin ikeestä ja -- --\"\n\n\"Sinä saat nähdä sen tapahtuvan jo ennen -- kahden vuoden kuluttua.\"\n\n\"Ja kuka nuo ihmeet on toimittava?\"\n\n\"Jumala.\"\n\nTuo lausuttiin hiljaa ja juhlallisesti, mutta selvään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuka oli pannut tuollaisia outoja ajatuksia Johannan päähän? Tätä\nmietin alituisesti pari kolme päivää. Minusta näytti melkein kuin\nolisi alituinen suru ja huoli Ranskan kohtalosta hämmentänyt hänen\nselvän järkensä ja täyttänyt hänen päänsä kaikellaisilla haaveilla.\n\nMutta pidin häntä tarkasti silmällä enkä huomannut hänessä\nmielipuolen oireita. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja viisaat, hänen\nkäytöksensä luonnollista, puheensa järkevää ja suoraa. Ei tosiaankaan\nollut kellään koko kylässä selvempää ymmärrystä kuin hänellä. Hän\najatteli ja teki työtä toisten hyväksi, niinkuin hän aina oli\ntehnyt. Hän hoiti sairaitaan ja köyhiään ja antoi aina mieluisasti\nkulkijoille vuoteensa, tyytyen itse lepäämään lattialla. Asiassa oli\njotakin salaista, mutta mielenhäiriötä hänessä ei huomannut.\n\nAikanani sain kuitenkin kaikki tietää, niinkuin nyt käyn kertomaan.\nKoko maailma puhuu nyt noista ihmeellisistä tapahtumista, mutta se,\njoka ne omin silmin on nähnyt, ei ole niistä vielä kertonut.\n\nOlin eräänä päivänä käymässä vuoristossa ja astuin palatessani kotiin\ntammimetsän halki. Tultuani kedolle, jossa tuo iso tammipuu kohosi,\npysähdyin hetkeksi metsän reunaan, puiden ja pensaiden suojaan. Olin\nnimittäin huomannut Johannan puun alla ja aijoin tehdä hänelle jonkun\nleikillisen kepposen, enkä aavistanut minkä hämmästyttävän ilmiön\nitse kohta olin näkevä.\n\nSinä päivänä oli taivas pilvessä ja puun tiheä lehtiverkko levitti\ntumman pehmeän varjon vihreälle kentälle. Johanna istui puun\njuurella. Hänen kätensä olivat vaipuneet helmaan ja pää oli hiukan\nkumarruksissa ja hän oli miettivän, haaveksivan näköinen, ikäänkuin\nolisi hän unohtanut itsensä ja koko maailman ympärillään. Ja nyt näin\nihmeellisen näyn, sillä huomasin valkean haamun hitaasti lähestyvän\npuuta. Se näytti suurelta ja mahtavalta ja sillä oli siivet. Ja\ntuo haamu oli niin valkea, valkeampi kuin mikään maailmassa, ellei\nsitä voi verrata salamaan, mutta ei salamakaan ole niin kirkas kuin\nse oli, sillä sen hohde häikäisi ja nosti vedet silmiin. Paljastin\npääni, sillä aavistin, että olin jonkun taivaallisen olennon lähellä.\nSaatoin tuskin hengittää, sillä hämmästys ja pelko valtasi minut.\n\nMetsä oli ollut hiljainen, niinkuin se usein on ennen myrskyn tuloa,\njolloin metsän eläimet pakenevat pesiinsä; mutta nyt rupesivat kaikki\nlinnut äkkiä laulamaan ja niiden laulu kaikui niin iloisena ja\nriemukkaana, että tuntui kuin olisi sekin ollut Luojan sallima ihme\nsillä hetkellä. Ensimmäiset säveleet kuultuaan lankesi Johanna maahan\npolvilleen kädet ristissä rinnalla.\n\nHän ei ollut vielä nähnyt ilmestystä; näytti kuin olisi lintujen\nlaulu ollut enteenä sen lähestymisestä. Hän oli ehkä jo ennenkin\nnähnyt samanlaisia ihmeitä.\n\nOlento lähestyi hitaasti Johannaa, sen valo kohtasi häntä ja\nikäänkuin kirkasti hänetkin taivaallisella hohteellaan. Tässä\nerinomaisessa valossa tulivat hänen kauniit kasvonsa ihmeen ihaniksi,\nhänen jokapäiväiset vaatteensa tässä kunnian loisteessa hohtivat\nkuin valkeus, niinkuin Jumalan autuaitten pyhimysten vaatteet, kun\nunissamme näemme heidän seisovan Herran istuimen edessä.\n\nNyt hän nousi ja seisoi, pää vielä kumarruksissa ja kädet ristissä\nalaspäin riippuen, yhä vielä tuon ihmeellisen valon ympäröimänä,\nmutta nähtävästi hän ei vielä sitä huomannut. Hän näytti kuuntelevan,\nmutta minä en kuullut mitään. Hetken perästä hän kohotti päätänsä\nja käsiänsä korkeuteen, ikäänkuin armoa rukoillen. Kuulin muutamia\nsanoja. Hän lausui:\n\n\"Mutta olen niin nuori! oi, niin nuori lähteäkseni äitini luota ja\nkodistani ja mennäkseni vieraaseen maailmaan niin suuria asioita\ntoimittamaan! Voi, kuinka saatan puhua miesten kanssa, olla heidän\ntoverinaan -- sotamiesten! -- Kuka minua uskoisi, he häpäisisivät\nja halveksisivat minua. -- Kuinka saattaisin mennä sotaan ja johtaa\nsotajoukkoja -- minä, tyttö raukka, joka en tiedä mitään sotataidosta\n-- en edes osaa nousta hevosen selkään ja ratsastaa. -- -- -- Mutta\njos minun täytyy -- jos niin tahdot --\"\n\nHänen äänensä kävi hiljaisemmaksi ja keskeytyi nyyhkytyksiin enkä\nerottanut enää, mitä sanottiin. Vähitellen toinnuin ja huomasin,\nettä olin nähnyt Jumalan ilmestyksen, ja peloissani pakenin metsän\nkätköön. Sitten leikkasin merkin erääseen puuhun, sillä minusta\ntuntui kaikki kuin unelta. Ajattelin, että jos täydessä tajussani\npalaisin sen luo toisella kertaa ja silloin näkisin merkin puussa,\nniin tietäisin, että kaikki oli totta.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nKuulin Johannan äänen mainitsevan nimeäni. Hämmästyin, sillä kuinka\nhän tiesi minun olevan siellä? Sanoin itsekseni: \"kaikki on unta\n-- äänet näyt ja kaikki; haltijat ovat minut lumonneet\". Sitten\nristin silmiäni ja mainitsin Jumalan nimeä päästäkseni lumouksista.\nNyt tiesin, että olin täydessä tajussani enkä nähnyt unta, sillä\nlumouksista pääsee ainoastaan Jumalan nimen kautta.\n\nSitten kuulin jälleen nimeäni huudettavan, tulin heti metsän kätköstä\nja siellä oli todellakin Johanna, mutta aivan muuttuneena äskeisestä.\nHän ei itkenyt enää, vaan oli enemmän entisensä näköinen, jolloin hän\nvielä oli iloinen, leikillinen ja huoleton. Hänen entinen lujuutensa\nja rohkeutensa näyttivät jälleen palanneen ja hänen olennossaan oli\ninnostuksen tulta. Tuntui melkein kuin hän nyt vasta olisi herännyt\ntäyteen tajuntaan kutsumuksestaan. Oli todellakin kuin olisi hän\nollut jonkun aikaa poissa ja tullut taas meille takaisin. Iloissani\nsiitä kiiruhdin hänen luokseen ja sanoin:\n\n\"Voi, Johanna, olen nähnyt niin ihmeellistä unta sinusta -- et voi\narvata, mitä uneksuin. Näin sinun niin selvään seisovan juuri tuossa\nnoin ja --\" Mutta hän nosti kätensä ja sanoi: \"Ei se ollut unta.\"\n\n\"Ei unta, mistä sen tiedät, Johanna?\"\n\n\"Uneksitko nyt?\"\n\n\"En tiedä, en suinkaan.\"\n\n\"Et sinä näe unta nyt etkä silloinkaan, kun leikkasit merkin puuhun.\"\n-- Väristys kävi läpi ruumiini, sillä nyt ymmärsin, etten todellakaan\nollut uneksinut, vaan olin omin silmin nähnyt olennon, joka ei ollut\ntästä maailmasta. Samassa muistin, että syntisillä jaloillani seisoin\npyhällä maalla. Väistyin äkkiä syrjään ja vapisin pelosta. Johanna\ntuli jälessäni.\n\n\"Elä pelkää\", hän sanoi. \"Tule kanssani lähteelle, niin kerron\nsinulle koko salaisuuteni.\" Kun hän alkoi, keskeytin häntä ja kysyin:\n\"Mutta mistä sinä tiesit, että olin leikannut merkin puuhun?\"\n\n\"Odota vähän -- sitten saat sen tietää.\"\n\n\"Mutta sano minulle kumminkin heti, mikä tuo pelottava aave oli,\njonka näin?\"\n\nSen sanon sinulle, mutta älä hämmästy. Sinä näit enkelin -- ylienkeli\nMikaelin, taivaan sotajoukkojen päämiehen.\n\nRistin itseäni vavisten.\n\n\"Etkö sinä peljännyt, Johanna -- näitkö hänen kasvonsa -- ja hänen\nvartalonsa?\"\n\n\"En peljännyt, sillä tämä ei ollut ensi kerta. Ensimmäisellä kerralla\npelkäsin.\"\n\n\"Milloin se oli, Johanna?\"\n\n\"Siitä on jo kulunut melkein kolme vuotta.\"\n\n\"Niin kauvan? Oletko nähnyt hänet monta kertaa?\"\n\n\"Olen, monta kertaa.\"\n\n\"Sentähden oletkin niin muuttunut -- nyt ymmärrän. Miksi et puhunut\nsiitä kellekään?\"\n\n\"Siihen ei minulla ollut lupaa. Nyt olen saanut käskyn puhua kaikki,\nmutta vain sinulle. Vielä täytyy sen pysyä jonkun aikaa salaisuutena.\"\n\n\"Eikö kukaan toinen ole ennen nähnyt tuota valkoista haamua?\"\n\n\"Ei kukaan. Sen valo on ympäröinyt minua sinun ja toistenkin\nläsnäollessa, mutta ei kenkään ole voinut sitä nähdä. Tänään on ollut\ntoisin erityisestä syystä; mutta näky ei enää ilmesty kellekään.\"\n\n\"Se oli siis erityisenä merkkinä minulle jotakin tarkotusta varten --\"\n\n\"Niin, mutta siitä en saa puhua.\"\n\n\"Ihme, että joku saattaa olla tuossa häikäisevässä valossa itse sitä\nnäkemättä! --\"\n\n\"Sen ilmestyessä kuuluu myös ääniä. Monta pyhimystä tulee\nlukemattomien enkelein seurassa ja he puhuvat minulle; kuulen heidän\näänensä, mutta toiset eivät sitä kuule. Ne ovat minulle hyvin rakkaat\n-- ne ääneni, niinkuin niitä nimitän.\"\n\n\"Mitä ne sanovat sinulle, Johanna?\"\n\n\"Paljon sellaista mikä koskee Ranskan maata.\"\n\n\"Mitä ne ovat sinulle ilmoittaneet?\"\n\nHän huokasi ja sanoi:\n\n\"Ne puhuvat pelkistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä -- eivät ne\nmuuta ole voineet ilmoittaa.\"\n\n\"Ne ovat puhuneet niistä sinulle edeltäkäsin.\"\n\n\"Niin, tiesin, mitä piti tapahtua, se teki mieleni surulliseksi\nniinkuin olet nähnyt. Mutta ne ovat myös puhuneet lohduttavia sanoja\nparemmista ajoista. Vieläpä ovat sanoneet minulle, että Ranska on\npelastettava ja tuleva voimakkaaksi ja vapaaksi kuin ennen. Kuinka\nja kenen kautta -- -- sitä eivät ilmoittaneet minulle ennenkun\ntänäpäivänä.\"\n\nKun hän oli lausunut nämä viimeiset sanat, loisti hänen silmissään\ninnostuksen tuli, jonka sittemmin usein niissä olen nähnyt\nsotarumpujen kutsuessa joukkoja taisteluun. Hänen rintansa kohosi ja\npuna nousi kasvoille.\n\n\"Mutta nyt sen tiedän. Jumala on siihen työhön valinnut vähäisimmän\nluoduista olennoistaan. Hänen käskystään, hänen suojassaan ja\nvoimassaan minä olen johtava Ranskan armeijan voittoon, vapauttava\nrakkaan isänmaamme, asettava kruunun Dauphinin [suom. perintöprinssi]\npäähän ja Herran nimessä tekevä hänet Ranskan kuninkaaksi.\"\n\nOlin hämmästynyt ja sanoin:\n\n\"Sinä Johanna? Sinä, vielä lapsi, johtaisit sotajoukkoja?\"\n\n\"Niin, ensin minäkin olin siitä aivan masentunut. Sinä sanoit oikein,\nolenhan vielä aivan lapsi ja niin oppimaton -- oppimaton kaikessa,\nmikä sotaan kuuluu. -- Kuinka voin minä elää sotamiesten kanssa ja\nkärsiä sodan rasituksia. Mutta Herra on heikoissa väkevä, minä en\nsitä epäile. Hän auttaa minua, kunnes Ranska vapautuu Englannin\nylivallasta. Ääneni eivät ole minulle koskaan valehdelleet, kuinka\nvoisin niitä epäillä. Ne sanovat, että minun pitäisi mennä Robert\nde Baudricourtin, Vaucouleursin linnanherran puheille ja hän antaa\nminulle sotamiehiä, jotka saattavat minut kuninkaan luo. Jo vuoden\nkuluttua saamme aikaan taistelun, joka on alkuna -- eikä sitten ole\npitkä aika loppuun.\"\n\n\"Missä se taistelu tulee olemaan?\"\n\n\"Sitä eivät ääneni ole ilmoittaneet; eivätkä sitäkään, mitä tänä\nvuonna tapahtuu. Sen vain tiedän, että Herra on valinnut minut\nnämä toimittamaan. Sitä taistelua seuraa toisia ja muutaman viikon\nkuluttua on Englannin valta murrettu ja kruunu pantu Dauphinin päähän\nsillä niin on Jumalan tahto; ääneni ovat niin sanoneet ja epäilisinkö\nniitä! -- Ne puhuvat vain totta.\"\n\nNuo olivat hämmästyttäviä tietoja. Järkeni ei voinut niitä käsittää,\nmutta sydämmessäni ne uskoin, -- ja siinä uskossa olen pysynyt tähän\npäivään asti. Nyt sanoin:\n\n\"Uskon todeksi, mitä olet sanonut, Johanna, ja olen iloinen, että\nsaan sinun kanssasi lähteä tuohon suureen sotaan.\"\n\nHän katsoi ihmeissään minuun.\n\n\"Se on tosi, että sinä lähdet kanssani sotaan, mutta kuinka sen\ntiesit?\"\n\n\"Olen kerran kuullut sinun itseksesi lausuvan, että minun pitää\nlähteä sinun kanssasi, ja silloin lähtevät myös Jean ja Pierre, mutta\nei Jaques.\"\n\n\"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain asian tietää, enkä ole aavistanut,\nettä minun piti lähteä sinun kanssasi sotaan. Mutta kuinka sinä sen\nsait tietää?\"\n\nSilloin kerroin hänelle, kuinka ja milloin hän oli sen minulle\nilmoittanut, mutta siitä hän ei muistanut mitään. Minusta näytti\nkuin olisi hän ollut kuin unessa tai horroksissa niin puhuessaan.\nHän pyysi nyt, etten vielä ilmoittaisi asiaa kellekään, ja sen minä\nlupasin ja pidinkin lupaukseni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki, jotka sinä päivänä näkivät Johannan, huomasivat hänessä\ntapahtuneen muutoksen. Hän puhui ja liikkui päättävästi ja varmasti;\nhänen silmissään oli kirkkaampi loiste ja hän käyttäytyi entistä\narvokkaammin. Hänen korkea kutsumuksensa, jonka Herra itse oli\nhänelle uskonut, antoi hänen silmilleen uuden loisteen ja hänen\nolennolleen ylevän tyyneyden. Vaikka hän aina pysyi kainona ja\nvaatimattomana, oli hänen olennossaan kuitenkin siitä päivästä asti\njotakin ihmeen majesteetillista ja käskevää, ja semmoisena hän yhä\npysyi, kunnes oli päättänyt tehtävänsä.\n\nIllalla hän sanoi salaa minulle:\n\n\"Ennen päivän koittoa lähden täältä. Sitä eivät tiedä muut kuin\nsinä. Menen puhuttelemaan Vaucouleursin linnanherraa, niinkuin minua\non käsketty, mutta hän nauraa ja puhuu minulle kovia sanoja eikä\nluultavasti tällä kertaa ota minua auttaakseen. Ensin menen Bureyhin\nja pyydän enoani Laxartia seuraamaan minua, koska minun ei käy yksin\nmeneminen. Luultavasti tarvitsen sinua Vaucouleursissa, sillä, ellei\nlinnanherra ota minua vastaan, niin lähetän hänelle kirjeen ja\nminulla täytyy sentähden olla kirjoitustaitoinen apulainen. Sinun\ntäytyy lähteä täältä huomenna iltapäivällä ja viipyä siellä kunnes\ntarvitsen sinua.\"\n\nTässä hän menetteli yhtä viisaasti kuin aina. Hän ei hyvän maineensa\ntähden antanut minun lähteä kanssaan eikä sallinut minun mennä\nedeltäkäsin rukoilemaan hänen puolestaan linnanherraa, vaikka\ntietysti aatelismiehenä helpommin olisin päässyt hänen puheilleen.\nMutta pahat kielet olisivat varmaan saaneet paljon sanomista,\njos nuori aatelismies näin olisi esiintynyt halpa-arvoisen\ntalonpoikaistytön puoltajana ja suojelijana. Tuo hänen suuri\nkaino varovaisuutensa, jota ehkä moni olisi sanonut turhaksi ja\nliikanaiseksi, vaikutti sen, että hän saattoi säilyttää maineensa\nniin puhtaana loppuun asti.\n\nSeuraavana päivänä läksin siis Vaucouleursiin ja hankin itselleni\nsiellä yksinkertaisen asunnon. Sitten menin linnaan ja kävin\nkunniatervehdyksellä linnanherran luona, joka seuraavana päivänä\nkutsui minut linnaan puoliselle. Hän oli aikansa parhaita sotilaita,\npitkä, roteva, harmaapäinen, tuima, sekä käytti puheessaan outoja\nkirouksia ja sananparsia, joita oli oppinut monissa sodissa. Koko\nelinaikansa hän oli viettänyt sotapalveluksessa ja hänen mielestään\noli sota Jumalan parhaita lahjoja ihmiselle. Hän oli puettu\nrintahaarniskaan ja pitkävartisiin saappaisiin, miekka vyöllä.\nNähdessäni hänen mahtavan olentonsa ja kuullessani hänen merkillisen\nsotilasmaisen puhetapansa, ja ajatellessani kuinka vähän lempeyttä\nja suosiota tuo ujo viaton talonpoikaistyttö häneltä saisi, toivoin,\nettei Johanna ensinkään pääsisi linnanherran luo, vaan tyytyisi\nkirjeen lähettämiseen.\n\nSeuraavana päivänä puolisen aikaan tulin jälleen linnaan ja minut\nvietiin suureen juhlasaliin ja pyydettiin istumaan korokkeella\nseisovaan pöytään, jonka ympärillä linnanherra vieraineen atrioitsi.\nMutta toisen pitkän pöydän ääressä atrioitsivat linnan upseerit.\nOvella seisoivat kunniavahdit puettuina rintahaarniskaan ja kypäriin.\n\nPuhe koski tietysti Ranskan onnetonta tilaa. Siinä oli elämää ja\nväittelyä; joku sanoi, että Salisbury varustautui piirittämään\nOrleansia. Toiset luulivat, että hän heti lähtisi liikkeelle, toiset,\nettä hän viipyisi syksyyn, toiset taas arvelivat, että piiritys kyllä\nkävisi pitkälliseksi ja tuottaisi hänelle monta tappiota. Mutta ei\nkukaan epäillyt, että Orleans ennemmin taikka myöhemmin antautuisi\nja että Ranskan kohtalo silloin olisi ratkaistu. Tähän loppui\nkeskustelu, ja äänettömyys vallitsi. Jokainen vaipui ajatuksiinsa\nja unhotti missä olikaan. Tuo äkkinäinen äänettömyys, joka seurasi\nvilkasta keskustelua, oli pitkä ja tuskallinen. Silloin tuli\npalvelija sisään ja kuiskasi jotakin linnanherran korvaan, joka sanoi:\n\n\"Puhuako minun kanssani?\"\n\n\"Niin, ylhäinen herra.\"\n\n\"Hm -- minusta tuntuu kummalta, mutta tulkoot sisään.\"\n\nSisään astui Johanna enonsa Laxartin saattamana. Nähdessään niin\nsuuren seuran ylhäisiä henkilöitä, kadotti vanhus raukka rohkeutensa.\nHän seisahtui keskelle lattiaa hämmästyneenä ja peloissaan, punainen\nvillatakki kädessään, kumarsi nöyrästi oikealle ja vasemmalle ja joka\ntaholle. Mutta Johanna astui vakavin askelin suorana ja rohkeana\nlinnanherran eteen. Hän tunsi minut, mutta salatakseen tuttavuuttamme\nei ollut minua huomaavinaankaan. Kuului ihastuksen kuiskeita, joihin\nlinnanherrakin yhtyi, sillähän mutisi: \"Jumalan nimessä, kaunis\ntyttö!\" Sitten ukko hetken aikaa tarkasti häntä ja sanoi:\n\n\"No, mikä on asiasi, lapseni?\"\n\n\"Asiani sinulle, linnanherra Robert de Baudricourt on se, että\nlaittaisit sanan Dauphinille, että hän odottaisi eikä lähtisi heti\ntaistelemaan vihollisiaan vastaan, sillä Jumala aikoo nyt lähettää\nhänelle apua.\"\n\nTuo outo asia hämmästytti seuruetta ja moni lausui: \"Tyttö raukka on\njärkensä menettänyt.\"\n\nLinnanherra rypisti kulmiaan ja sanoi:\n\n\"Mitä joutavia? Kuningas -- eli Dauphin, niinkuin sinä sanot -- ei\ntarvitse semmoisia sanomia. Hän kyllä odottaa ilman niitäkin -- se on\nvarma. Eikö sinulla ole muuta asiaa?\"\n\n\"On se, että sinun pitää antaa minulle joukko aseellisia miehiä,\njotka saattavat minut Dauphinin luo.\"\n\n\"Mitä sanot? Miksi niin?\"\n\n\"Että hän tekisi minut sotajoukkonsa johtajaksi, sillä minulta on\nkäsky, että minun pitää ajaa englantilaiset maasta ja asettaa kruunu\nlaillisen kuninkaamme päähän.\"\n\n\"Mitä -- sinä? Sinähän olet vain lapsi!\"\n\n\"Mutta minulle on sittenkin annettu tuo käsky.\"\n\n\"Todellakin? Ja milloin tuo kaikki tapahtuu?\"\n\n\"Ensi vuonna hän on kruunattava ja sitten hän yhä edelleen on oleva\nRanskan kuningas.\"\n\nNyt purskahtivat kaikki suureen nauruun, ja kun se vähän hiljeni,\nkysyi linnanherra:\n\n\"Kuka sinut on tänne lähettänyt tuommoisia loruja laskemaan?\"\n\n\"Herrani.\"\n\n\"Mikä Herra?\"\n\n\"Taivaallinen kuningas.\"\n\nMoni mutisi: \"tyttö raukka, tyttö raukka!\" ja toiset: \"hän on hupsu\n-- perin hupsu.\" Linnanherra kutsui vanhaa Laxartia ja sanoi:\n\n\"Vie, moukka, pois tuo hullu tyttö ja anna hänelle hyvä selkäsauna.\nSe on parasta rohtoa tuommoisille tuumille.\"\n\nKun Johanna kääntyi poismennäkseen, sanoi hän yksinkertaisesti:\n\n\"Te ette anna minulle sotamiehiä, mutta en ymmärrä miksi, sillä\nHerrani on teitä käskenyt. Niin, hän itse on minut lähettänyt,\nsentähden täytyy minun tulla vielä uudestaan ja silloin sinun pitää\ntäyttää pyyntöni.\"\n\nHänen mentyään puhuttiin ja ihmeteltiin vielä kauvan tuota tapausta.\nVartijat ja palvelijat kertoivat siitä kaupungilta, sieltä levisi\nsanoma maaseudulle, ja kun me palasimme Domrémyhin, oli huhu ehtinyt\nsinne ennen meitä. Johanna parka oli nyt kaikkein huulilla ja hänen\nomat kyläläisensä nauroivat ja pilkkasivat häntä.\n\nEi kukaan hänen rakkaista lapsuuden tovereistaankaan häntä\npuolustanut, mutta Haumette, pikku Mengette ja minä olimme kuitenkin\nhänelle uskollisia ystäviä. Hänen isänsäkin oli kovin vihastunut\nsiitä, että Johanna sanoi menevänsä sotaan, ja hänen vanhempansa\npitivät häntä tarkasti silmällä, ettei hän pääsisi lähtemään kylästä.\nTuo kaikki koski kipeästi Johannaan, joka sen vuoksi salaa vuodatti\nmonta kyyneltä. Mutta julkisuudessa hän aina näytti levolliselta,\nlempeältä ja hiljaiselta niinkuin ennenkin.\n\nNiin kului kesä, ja kun vanhemmat huomasivat, että tyttö oli luja\npäätöksessään, toivoivat he Johannan menevän naimisiin Paladinin\nkanssa, joka selitti, että Johanna jo muutamia vuosia sitten oli\nluvannut tulla hänen vaimokseen.\n\nMutta sen Johanna lujasti kielsi eikä mikään saanut häntä tähän\nehdotukseen suostumaan. Hän puolusti itseään niin arvokkaasti ja\nviisaasti, että kylän arvokkaimmat henkilötkin sitä ihmettelivät ja\nrupesivat jälleen kunnioituksella häntä kohtelemaan. Isä ja äitikin\nhäneen vihdoin leppyivät.\n\nMutta kesän ja syksyn kuluessa oli Johannalla kuitenkin paljon\nhuolia; Salisbury oli joukkoineen Orleansin edustalla ja Ranskan\ntaivas oli synkkäin pilvien peitossa. Äänet käskivät kuitenkin hänen\nodottamaan eivätkä antaneet hänelle mitään erityisiä määräyksiä.\nNiin tuli talvi ja aika kulki kulkuaan; -- mutta vihdoin koitti\ntapahtumain hetki.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\nSodassa ja taistelussa.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nTammikuun viimeisenä päivänä 1429 tuli Johanna enonsa Laxartin\nseurassa luokseni ja sanoi:\n\n\"Aika on tullut. Ääneni puhuvat minulle selvää kieltä ja sanovat,\nmitä pitää tehdä. Ennen kahden kuukauden kuluttua täytyy minun olla\nDauphinin luona.\"\n\nHän oli iloisen ja rohkean näköinen. Tuo hänen reippautensa vaikutti\ntaas minuun, jotta sydämmeni alkoi sykkiä nopeammin ja olin\nkuulevinani rumpujen pärinää ja aseellisten miesten astuntaa.\n\n\"Minä uskon sen\", sanoin.\n\n\"Minäkin sen uskon\", sanoi vanha Laxart. \"Tähän asti olen epäillyt,\nkun hän puhui, kuinka Jumala on lähettänyt hänet sotaan pelastamaan\nmaatamme. Mutta nähtyäni hänen seisovan levollisena ja rohkeana\nkaikkien noiden ylhäisten valtamiesten edessä ja kuultuani hänen\npuhuvan heille, uskon, ettei hän sitä olisi voinut tehdä, ellei\nJumala olisi ollut hänen kanssaan. Olen siis valmis kaikessa\nnöyryydessä tottelemaan ja seuraamaan häntä, mihin hän vain käskee.\"\n\n\"Enoni on hyvin hyvä minulle\", sanoi Johanna. \"Pyysin häntä\ntulemaan ja puhumaan äidilleni, että tämä sallisi minun mennä\nhoitamaan hänen vaimoaan, joka on heikko. Kaikki on valmiina ja me\nlähdemme huomenaamuna. Enon luota menen ennen pitkää Vaucouleursiin\nja odotan siellä, kunnes pyyntööni suostutaan. Keitä olivat ne\nnuoret aatelismiehet, jotka istuivat sinun vasemmalla puolellasi\nlinnanherran päivällisillä?\"\n\n\"Toinen oli jalosukuinen herra Jean de Novelonpont eli de Metz --\ntoinen oli herra Bertrand de Poulengy.\"\n\n\"Molemmat hyviä miehiä ja jaloja ritareja -- panin sen merkille --\nniistä saan auttajia. -- -- Mitä näen kasvoistasi? -- epäilystä.\"\n\nOlin päättänyt aina sanoa hänelle totuuden enkä salata mitään.\nSentähden vastasin:\n\n\"He luulivat sinua mielipuoleksi ja surkuttelivat onnettomuuttasi --\nniin he todellakin luulivat.\"\n\n\"Viisas luopuu tuumistaan, kun huomaa olevansa väärässä\", sanoi hän\nlevollisesti. -- \"He saavat nähdä erehtyneensä ja kun lähden täältä,\ntulevat he mukaani. Tapaan heidät varmaankin kohta -- näytät sinäkin\nepäilevän, etkö usko minua?\"\n\n\"E-en. -- Muistin vain, että sinä näit heidät vuosi takaperin ja\netteivät asu siellä, olivat vain käymässä.\"\n\n\"He tulevat takaisin. Mutta nyt asiaan. Tulin antamaan sinulle\nmuutamia käskyjä. Sinun pitää seurata minua jonkun päivän kuluttua.\nToimita asiasi, sillä sinä et niin pian palaa takaisin.\"\n\n\"Lähtevätkö Jean ja Pierre myöskin?\"\n\n\"Eivät -- eivät vielä. Myöhemmin he tulevat ja tuovat vanhempaini\nsiunauksen ja suostumuksen, että saan noudattaa kutsumustani. Silloin\ntulen rohkeammaksi -- sillä heidän vastustuksensa heikontaa minua.\"\nHän oli hetken ääneti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sitten\nhän lisäsi: \"Tahtoisin sanoa jäähyväiset pikku Mengettelle. Saata\nhän huomenaamuna aikaiseen kylän ulkopuolelle -- hänen pitää seurata\nminua kappale matkaa.\"\n\n\"Entä Haumette?\"\n\nNyt hänen mielensä masentui; hän rupesi itkemään ja sanoi:\n\n\"Ei, ei, -- hän on minulle liian rakas -- en voisi sitä kestää, koska\ntiedän, etten enää koskaan saa häntä maailmassa nähdä.\"\n\nSeuraavana aamuna noudin Mengetten ja me neljä kuljimme aamukylmässä\npitkin kylätietä, kunnes kotikylä oli kaukana takanamme; sitten\nmolemmat tytöt sanoivat jäähyväiset syleillen toisiaan ja valittivat\neron ikävyyttä kyyneleitä vuodattaen. Ja Johanna silmäili kauvan\nkaukaista kyläänsä ja Haltijapuuta ja tammimetsää ja kukoistavaa\nkenttää ja jokea, ikäänkuin olisi tahtonut ijäksi painaa muistiinsa\nnuo tutut paikat, sillä hänestä tuntui kuin ei hän enää milloinkaan\nsaisi niitä nähdä. Sitten hän kääntyi ja läksi luotamme katkerasti\nitkien. Sinä päivänä hän täytti seitsemäntoista vuotta ja minä\nyhdeksäntoista.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nMuutaman päivän kuluttua vei Laxart Johannan Vaucouleursiin ja\nsai hänelle asunnon Catherine Royerin, erään pyöräntekijän vaimon\nluona, joka oli kunniallinen ja hyvä ihminen. Johanna kävi messussa\nsäännöllisesti, hän auttoi taloustoimissa, ja jos joku halusi kuulla\nhänen kutsumuksestaan, niin hän puhui siitä vapaasti eikä enää\npitänyt asiaa salassa. Olin saanut asunnon lähellä ja voin siis saada\ntietää, mitä hänestä tuumattiin. Pian levisi huhu, että Jumala oli\nlähettänyt nuoren tytön pelastamaan Ranskaa. Yhteinen kansa kokoontui\njoukottain häntä katsomaan ja kuulemaan, ja hänen raitis kauneutensa\nja nuori viehkeytensä vaikutti, että moni uskoi häntä ja toiset\nluottivat hänen vakavuuteensa ja innostukseensa. Ylhäisemmät henkilöt\npysyivät poissa ja pilkkasivat häntä, niinkuin tavallista on.\n\nNyt johtui myös mieleen satoja vuosia vanha sana, joka ennusti,\nettä Ranska kerran naisen kautta joutuisi perikatonsa partaalle,\nmutta että nainen sen jälleen pelastaisi. Nyt olikin maa perikatonsa\npartaalle joutunut kelvottoman kuningattarensa, Bayerin Isabellan\nkautta; epäilemättä oli Jumala lähettänyt tämän kauniin ja puhtaan\nnuoren tytön tuota ennustusta toteuttamaan.\n\nTuo puhe antoi uutta mielenvirikettä, innostus kohosi yhä\nkorkeammalle, toivo ja rohkeus elpyivät ja tämä mieliala levisi\nkauvas ympäristöön. Kansaa tuli etäisimmistäkin kylistä itse\nnähdäkseen ja kuullakseen; ja ihmiset näkivät, kuulivat ja uskoivat.\nKoko kaupunki täyttyi matkustavaisista, niin etteivät kaikki\nmahtuneet majataloihin, vaan toisten täytyi viettää yönsä taivasalla,\nvaikka oli talvi.\n\nJohannan kotikyläläiset Domrémyssä kuulivat kaiken tämän ja\nkummastelivat, kuinka heidän keskuudessaan oli semmoinen ihmelapsi\nkasvanut heidän huomaamattaan. Pierre ja Jean, Johannan veljetkin\nlähtivät Vaucouleursiin, ja joka paikassa, minne tulivat, kokoontui\nkansaa katsomaan tuon tytön veljiäkin, hänen, joka oli enkelien\nkanssa puhunut ja jonka Jumala oli valinnut pelastamaan onnetonta\nRanskanmaata.\n\nVeljet toivat Johannalle vanhempain terveiset ja siunauksen ja nämä\nlupasivat itse tulla häntä tervehtimään. Johanna meni sydän täynnä\ntoivoa ja innostusta jälleen linnanherran puheille. Mutta tämä ei\nollut taipuvaisempi nyt kuin ennenkään, eikä luvannut lähettää häntä\nkuninkaan luo. Johanna ei kuitenkaan lannistunut vaan sanoi:\n\n\"Minun täytyy tulla yhä uudestaan, kunnes täytätte pyyntöni ja\nannatte minulle aseellisia miehiä, sillä niin on käsketty enkä\nuskalla olla tottelematon. Minun täytyy vaikkapa polvillani ryömien\npäästä Dauphinin luo.\"\n\nOlimme veljien kanssa joka päivä Johannan luona ja näimme ja\nkuulimme, mitä kansa puhui. Eräänä päivänä tuli sinne herra Jean de\nMetz. Hän puhutteli Johannaa leikillisellä tavalla niinkuin lapsia\npuhutellaan:\n\n\"Mitä teet täällä, tyttönen? Karkottavatko he kuninkaan Ranskasta ja\ntäytyykö meistä tulla englantilaisia?\"\n\nHän vastasi levollisella, yksinkertaisella tavallaan:\n\n\"Olen tullut pyytämään, että Robert de Baudricourt lähettäisi minut\nkuninkaan luo, mutta hän ei kuule sanojani.\"\n\n\"Oletpa ihmeteltävän lujatuumainen; vuosi on kulunut etkä ole vielä\nperäytynyt. Näin sinut käydessäsi täällä ensi kerralla.\"\n\nJohanna sanoi yhtä levollisesti kuin ennenkin:\n\n\"Kyllä hän vielä suostuu. Jaksan odottaa.\"\n\n\"On ehkä parasta, ettet niin varmaan luota häneen. Linnanherra on\njäykkä mies. Ja jos hän yhä edelleen pysyy päätöksessään --\"\n\n\"Hänen täytyy suostua; hänellä ei ole valtaa toisin tehdä.\"\n\nNuoren aatelismiehen mieli rupesi muuttumaan. Johannan vakavuus oli\nhäneen vaikuttanut. Niin kävi aina, että ihmiset, jotka leikillisesti\nalkoivat häntä puhutella, kävivät lopulta vakaviksi. He alkoivat pian\nluottaa häneen, kun näkivät hänen rehellisyytensä ja lujan uskonsa\ntehtäväänsä. Herra de Metz vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, sitten hän\nalkoi ystävällisesti:\n\n\"Onko sitten niin tärkeää, että pian pääset kuninkaan luo? -- Vai\nmitä --?\"\n\n\"Keskipaaston aikana minun täytyy olla hänen luonaan, vaikka jalkani\nkuluisivat polviin asti!\"\n\nHän sanoi nuo sanat niin vakuuttavan innokkaasti, että ne ilmaisivat\nkoko hänen harrastuksensa ja tahtonsa. Ja sanat herättivät\nvastakaikua nuoren miehen mielessä. Hänen silmänsä välkähtivät ja hän\nsanoi vakavasti:\n\n\"Jumalan nimessä, tuli mitä tuli, niin sinun pitäisi saada joukko\naseellisia miehiä. Mitä toivot? Mikä on aikeesi?\"\n\n\"Pelastaa Ranska. Ja niin on säädetty, että minun pitää se tehdä.\nSillä ei kukaan koko maailmassa, ei kuninkaat, ei herttuat eivätkä\nketkään voi sitä pelastaa, vaan minä yksin.\" Ääni oli selvä ja\njuhlallinen ja se liikutti tuota hyvää aatelismiestä. Johanna sanoi\nsitten hiljaisesti: \"Tahtoisin todellakin ennemmin olla kotona\nkehräämässä äitini kanssa, sillä se sopisi minulle paljon paremmin;\nmutta minun täytyy sittenkin niin tehdä, sillä se on Herrani tahto.\"\n\n\"Kuka on Herrasi?\"\n\n\"Jumala.\"\n\nSitten herra de Metz vanhan vasallitavan mukaan polvistui ja antoi\nkätensä Johannalle uskollisuuden merkiksi ja vannoi, että hän itse\nJumalan avulla saattaisi Johannan kuninkaan luo.\n\nSeuraavana päivänä tuli sieur Bertrand de Poulengy ja hänkin vannoi\nkunniasanallaan auttavansa Johannaa ja seuraavansa häntä minne\ntahansa.\n\nSaman päivän iltapuolella levisi huhu kaupungissa, että itse\nlinnanherra aikoi käydä tytön luona hänen yksinkertaisessa\nasunnossaan. Ja seuraavana aamuna kaikki kadut olivat täynnä\nuteliasta kansaa, joka tahtoi nähdä sitä ihmettä. Linnanherra tuli\ntodellakin suuren seurueensa kanssa ja sanoma tästä levisi joka\npaikkaan, tehden Johannan nimen entistä kuuluisammaksi. Linnanherra\noli tullut siihen päätökseen, että Johanna oli joko noita taikka\npyhimys ja että hänen piti tutkia, kuinka asianlaita oikeastaan oli.\nHän toi papin mukanaan ajamaan ulos paholaista, jos sitä tytössä\nolisi. Pappi teki tehtävänsä, mutta ei löytänyt paholaista. Siitä\nhänellä jo ennestään olisi pitänyt olla selvä vakaumus, koska Johanna\noli jo hänelle ripittänyt itsensä ja koska hän epäilemättä tiesi,\nettä kaikki pahat henget pelkäävät rippituolia kuin kuolemaa ja\nhuutaen ja sadatellen pakenevat tuota pyhää toimitusta.\n\nLinnanherra palasi takaisin huolestuneena ja ajatuksissaan eikä\ntiennyt mitä tehdä. Ja hänen epäillessään kului aika ja helmikuun 14\npäivä oli käsissä. Silloin Johanna meni linnaan ja sanoi:\n\n\"Jumalan nimessä, Robert de Baudricourt, sinä olet suuren vastuun\nalainen ja tuotat itsepäisyydelläsi paljon vahinkoa. Tänäpäivänä\non kuningas kärsinyt suuren tappion taistelussa Orleansin luona\nja pahempaa saattaa tapahtua, ellet nyt heti lähetä minua hänen\nluokseen.\"\n\nLinnanherra hämmästyi tästä ilmoituksesta ja sanoi:\n\n\"Tänäpäivänä, lapsi, _tänäpäivänä?_ Mistä sinä tiedät, mitä siellä\non tänäpäivänä tapahtunut? Sieltä ei tule sanaa ennen kahdeksaa tai\nkymmentä päivää.\"\n\n\"Ääneni ovat tuoneet minulle sanan ja se on tosi. Tänäpäivänä on\nsiellä kärsitty tappio ja sinun syysi se on, kun olet minua niin\nkauvan viivyttänyt.\"\n\nLinnanherra käveli edes takaisin lattialla puhuen itsekseen, ja\ntoisinaan kuului kiroussana hänen huuliltaan ja vihdoin hän sanoi:\n\"Hiisi vieköön, jos on tosi, mitä sanot, annan sinulle kirjeen ja\nlähetän sinut kuninkaan luo, mutta en muutoin. Mene ja odota siksi.\"\n\nJohanna sanoi: \"Jumalan kiitos, nyt päättyvät odotuksen päivät.\nYhdeksän päivän kuluttua on tieto täällä.\"\n\nKansa oli jo lahjoittanut hänelle hevosen ja muita tarpeellisia\nvarustuksia pitkälle matkalle ja puettanut hänet sotamieheksi.\n\nHelmikuun 20 päivänä kutsui Johanna kokoon pienen joukkonsa\n-- molemmat nuoret ritarit, veljensä ja minut -- salaiseen\nsotaneuvotteluun, vaikka oikeastaan hän ei ensinkään neuvotellut\nkanssamme, vaan antoi käskyjä. Lyhyesti selitti hän meille, mitä\ntietä hän aikoi mennä kuninkaan luo, kuinka kauvas päivässä piti\nehdittämän ja mitä seutuja oli kuljettava, että vältettäisiin niitä\npaikkoja, jotka olivat vihollisten vallassa. Ihmettelin itsekseni\nkuinka hän, joka ei koskaan ollut maantietoa lukenut, niin tarkkaan\ntiesi tuon kaiken, mutta päätin, että nuo taivaalliset äänet olivat\nhänelle sen ilmoittaneet. Sittemmin huomasin kuitenkin, että hän\noli näitä seikkoja tarkkaan kysellyt monilta vierailta, jotka sekä\nläheltä että kaukaa siihen aikaan kävivät hänen luonaan, ja että hän\nheiltä viisaasti ja kärsivällisesti tutkien oli saanut nuo arvokkaat\nja hyödylliset tiedot. Nuo kaksi aatelismiestä ihmettelivät suuresti\nhänen hyvää ymmärrystään.\n\nHän sanoi meille, että matkustaisimme etupäässä yönaikana ja\nlepäisimme päivällä, koska suurimmaksi osaksi oli kuljettava\nvihollisen alueella.\n\nHän käski meidän myös varustautua matkalle kenenkään tietämättä,\nkoska hän aikoi huomaamatta lähteä kaupungista, -- hän nimittäin\npelkäsi, että huhu lähdöstämme tulisi vihollisten korville, jolloin\nme varmaankin olisimme joutuneet kiinni.\n\n\"Nyt on vain päätettävä, minä päivänä lähdemme täältä, jotta tiedätte\najoissa varustautua matkaan. Kolmen päivän kuluttua on meidän\nlähteminen -- kahdentenakolmatta päivänä.\"\n\nNiin pääsimme lähtemään. Nuo kaksi aatelismiestä näyttivät\nlevottomilta ja masentuneilta ja ritari Bertrand sanoi:\n\n\"Kuinka hän tietää, että linnanherra silloin antaa hänelle\nsaattojoukon ja kirjeen kuninkaalle? -- Minusta päivän ja hetken\nedeltäkäsin määrääminen on turhaa, kun kaikki näyttää niin\nepävarmalta.\"\n\n\"Koska hän on määrännyt lähtöpäivämme, niin voimme olla tyytyväisiä\",\nminä sanoin. \"Äänet ovat häntä varmaankin neuvoneet. Meidän on vain\ntotteleminen.\"\n\nJa me tottelimme. Johannan vanhemmille lähetettiin sana, että\ntulisivat kaupunkiin niinä päivinä, vaikk'ei mainittu syytä tähän\nkiireeseen.\n\nKoko sen päivän näin Johannan levottomana tarkastavan jokaista uutta\ntulokasta, mutta ne, joita hän odotti, eivät kuitenkaan saapuneet.\nMutta pimeän tullen hänen toivonsa katosi ja kyyneleet nousivat\nsilmiin. Kohta hän ne kuitenkin kuivasi ja sanoi:\n\n\"Niin se kaiketi on sallittu -- minun täytyy taipua Herran tahtoon.\"\n\nDe Metz lohdutti häntä ja sanoi:\n\n\"Ei linnanherra vielä ole laittanut sanaa -- he tulevat ehkä huomenna\n-- ja --\"\n\n\"Ei siitä tule mitään\", keskeytti Johanna. \"Yöllä me lähdemme.\"\n\nJa niin kävi. Myöhään illalla tuli linnanherra vahtineen ja\nmiehineen, jotka pitelivät tulisoihtuja ja jätti hänelle pienen\njoukon aseellisia miehiä ja kirjoituksen kuninkaalle. Viimeksi otti\nhän oman miekkansa ja pani sen omin käsin Johannan vyölle, sanoen:\n\n\"Olit oikeassa, lapseni. Tappio kärsittiin sinä päivänä kuin sanoit.\nPysyn sanassani. Mene nyt Herran nimessä -- tulkoon mitä tulee.\"\n\nJohanna lausui linnanherralle kiitoksensa ja tämä lähti pois.\n\nKohta sammuivat tulet kaikista taloista ja sitten kuljimme me pitkin\nhiljaisia katuja, kunnes kaupungin läntisen portin kautta katosimme\npimeyteen.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nMeitä oli viisikolmatta-henkinen, hyvin varustettu joukko.\nRatsastimme kaksittain, Johanna veljineen keskellä, Jean de Metz\netupäässä ja ritari Bertrand viimeisenä, jotta ei kukaan olisi\nvoinut karata. Parin kolmen tunnin kuluttua piti meidän olla\nvihollisen alueella ja silloin ei varmaankaan kukaan uskaltanut\npoistua seurueesta. Vähitellen alkoi kuulua kirouksia, valituksia ja\nvoivotuksia eri tahoilta pitkin linjaa ja kysyttäessä saatiin tietää,\nettä monet miehistä olivat talonpoikia, jotka eivät koskaan ennen\nolleet istuneet hevosen selässä ja nyt pitivät ratsastamista varsin\nvaivaloisena. Linnanherra oli väkivallalla ja uhkauksilla pakottanut\nheidät lähtemään, koska hänellä itsellään ei ollut kyllin väkeä. Nämä\npakkosotilaat oli hän asettanut vanhan, kokeneen soturin valvonnan\nalaiseksi, ja tällä oli käsky armotta tappaa se, joka aikoi karata.\n\nNuo miehet olivat olleet ääneti niin kauvan kuin suinkin, mutta\nheidän kärsimyksensä kävivät ennen pitkää niin tukaloiksi, etteivät\nvoineet pidättää itseään. Mutta koska nyt olimme vihollisen maassa,\ntäytyi heidän jatkaa matkaa, vaikka Johanna antoi heille vapaan\nvallan lähteä tai seurata mukana.\n\nPäivän koittaessa tulimme suureen metsään, jossa pysähdyimme\nlepäämään. Ennen pitkää olivat kaikki muut, paitse vahdit, vaipuneet\nsyvään uneen huolimatta vilusta ja jäätyneestä maasta, jolla\nlepäsimme.\n\nVasta puolenpäivän aikana heräsin syvästä unesta, enkä ensimmältä\ntiennyt, missä olin ja mitä oli tapahtunut. Vähitellen selvisivät\nkuitenkin ajatukseni ja siinä maatessani johtui mieleeni, että\nkaksi Johannan ennustusta ei ollutkaan toteutunut. Missä olivat\nNoel Rainguesson ja Paladin, joiden piti hänen sanainsa mukaan\nlähteä kanssamme, joskin viimeisellä hetkellä? -- Olin niin tottunut\nluottamaan hänen sanoihinsa, että nyt kävin oikein levottomaksi ja\nrupesin epäilemään hänen toisia tärkeämpiäkin ennustuksiaan. Samassa\navasin silmäni ja -- siinähän seisoikin Paladin nojautuen puuta\nvastaan ja katsellen minua. Tulin niin iloiseksi hänet nähdessäni,\nettä hyppäsin ylös ja pudistin hänen kättänsä, vein hänet erilleen,\npyysin häntä istumaan ja sanoin:\n\n\"No, kuinka olet tullut tänne? Ja kuinka löysit tämän paikan?\"\n\n\"Ratsastin teidän kanssanne eilen illalla\", hän sanoi.\n\n\"Et suinkaan\", huudahdin minä ja muistin, että Johannan ennustus oli\nkumminkin puoleksi tosi.\n\n\"Tosi se on. Kiiruhdin Domrémystä ehtiäkseni teidän joukkoonne\nja olinkin tulla liian myöhään -- niin tulinkin myöhään, mutta\nrukoukseni ja innostukseni isänmaani puolustuksesta liikuttivat\nlinnanherraa -- ja hän antoi minullekin luvan lähtöön.\"\n\nItsekseni ajattelin, että hän valehteli ja että hän ehkä oli niitä,\njoita linnanherra oli väkivallalla pakottanut mukaan, sillä olihan\nJohannakin ennustanut, että hän lähtisi viimeisellä hetkellä, vaan ei\nomasta tahdostaan. Sitten sanoin:\n\n\"Olen iloinen tulostasi. Jalo on asiamme, eikä kukaan saa istua\nkotonaan tämmöisinä aikoina.\"\n\n\"Istua kotona! En voisi sitä tehdä yhtä vähän kuin salama saattaa\npysyä pilvissä ukkosen käydessä.\"\n\n\"Varmaankin olet kunnostava itsesi sodassa.\"\n\nHän ihastui tästä puheesta ja suurentelihe kuin sammakko:\n\n\"Niin, olisin minä vain oikealla paikallani eikä tavallinen sotamies.\nOlisin noiden suurten sotaherrain vertainen, niin _silloin_ -- niin,\nenpä ole niitä, jotka suotta suurin sanoin kehuvat itseään niinkuin\nNoel Rainguesson ja sellaiset -- mutta tahdon kuitenkin toimittaa\njotakin suurta tässä maailmassa ja kohottaa alhaisen sotamiehen\nnimen kunniaan ja maineeseen, jonka loiste himmentää suurimpainkin\nsankarien nimet.\"\n\n\"Puhut Noel Rainguessonista, milloin näit hänet viimeksi?\"\n\n\"Puoli tuntia sitten. Hän makaa tuolla. Hänkin tuli mukaan yöllä.\"\n\nSydämmeni sykki ilosta ja päätin itsekseni: \"nyt olen rauhallinen ja\ntyytyväinen; en enää koskaan epäile Johannan ennustuksia.\" Sitten\nsanoin:\n\n\"Olen oikein iloinen! Koko kylällemme on kunniaa siitä, että kaikki\nreippaat poikamme ovat valmiit lähtemään sotaan, kun isänmaa kutsuu.\"\n\n\"Reippaat pojat! -- Noelistako puhut? -- hän, joka itki kuin lapsi\nja rukoili polvillaan, että pääsisi vapaaksi ja saisi olla äitinsä\nluona.\"\n\n\"Hyvänen aika! Luulin että hän vapaaehtoisesti lähti.\"\n\n\"Hän vapaaehtoisesti? -- Niinkuin joku lähtee telotuspaikalle. Kun\nolin päättänyt lähteä mukaan, pyysi hän päästä kanssani katsomaan\nkaupunkia ja ihmisiä. Niin tulimme ja näimme linnanväen tulisoihdut\nja kun lähestyimme paikkaa, otatti linnanherra Noelin ja pari muuta\nmiestä kiinni pistääkseen heidät miesten joukkoon. Noel itki ja\nrukoili ja minä pyysin päästä hänen sijalleen, johon linnanherra\nsuostuikin, mutta ei kuitenkaan laskenut Noelia vapaaksi, vaan\nsoimasi häntä raukkamaiseksi pelkuriksi.\"\n\n\"On mielestäni oikein ikävää kuulla hänestä moisia uutisia. Luulin\nhänen olevan miehekkään pojan.\"\n\n\"Miehekäs poika! Olisit kuullut eilen, kuinka hän kiroili ja voivotti\nsitä, että satula häntä vaivasi. Minä taas istuin niinkuin olisin\nsiinä ikäni istunut. Kaikki vanhat sotamiehet sitä ihmettelivät.\nMutta häntä heidän täytyi pidellä kiinni koko ajan.\"\n\nSamassa levisi maukas ruuanhaju leiristä luoksemme ja Paladin veti\nhalukkaasti sitä nenäänsä, sitten hän kankein jäsenin lähti pois\nsanoen katsovansa hevostaan.\n\nHän oli kuitenkin hyväsydämminen nuorukainen, vaikka hän liian paljon\nkehui ja ylisteli itseään. Hän oli niin tottunut kehumisiinsa eikä\nvoinut hallita mielikuvitustaan, että hän itsekin uskoi puheitaan\neikä tiennyt, olivatko ne tosia vai valheita.\n\nPian tapasin Noelin ja lausuin hänet tervetulleeksi seuraamme sanoen:\n\n\"Oli hyvä, että tulit, Noel.\"\n\nHän iski silmää ja sanoi:\n\n\"Niin, luulen, että se oli hyvä, vaikka se ei ole oma ansioni.\"\n\n\"Kenenkä sitten?\"\n\n\"Linnanherran. Kun tulimme Paladinin kanssa kaupunkiin, niin ritari\nnäki meidät tulisoihtujen valossa ja pakotti meidät hevosen selkään,\nkoska hänellä ei ollut kyllin väkeä. Mutta lopulta en välittänyt\nmitään, kun ajattelin, kuinka ikäväksi elämä kylässä olisi käynyt\nilman Paladinia.\"\n\n\"Kuinka hän yöllä tuli toimeen hevosen selässä? -- Ja lähtikö hän\nmatkalle mielellään?\"\n\n\"Kyllähän hän sanoi mielellään lähtevänsä, kun näki, ettei\nvastustaminen auttanut. Hevosen selässä hän pysyi yhtä hyvin kuin\nminäkin; jos hän piti pahempaa elämää, johtui se siitä, että hän on\nsuurempi. Me emme pudonneet hevosen selästä, sillä meitä pidettiin\nkiinni. Olemme tänään molemmat yhtä jäykkiä -- jäsenemme ovat niin\nkankeita, ettei minun tee mieli istumaankaan.\"\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nMeidät kutsuttiin koolle ja Johanna tarkasti meitä kiireestä\nkantapäähän. Sitten hän piti lyhyen puheen, jossa sanoi, että\nsotaakin saattoi käydä ilman kirouksia ja muita siveettömiä sanoja\nja että hän vakavasti vaati meitä pitämään sen mielessämme ja\nnoudattamaan sitä. Sitten hän käski jonkun sotavanhuksista antaa\nnuorille ratsutaidon opetusta puolen tuntia. Hän itse ei ottanut\nsiihen osaa, vaan istui hevosensa selässä niinkuin ratsastaja-patsas\nja katsoi toimitusta. Se oli hänelle kylläksi. Hän painoi mieleen\nopetuksen ja käytti sitä sitten hyväkseen yhtä varmasti ja taitavasti\nkuin olisi ollut tottunut ratsastaja.\n\nKuljimme nyt kolmena yönä kaksitoista, kolmetoista peninkulmaa\nkerrallaan, eikä kukaan meitä hätyyttänyt eikä pidättänyt, koska\nmeitä pidettiin jonakin kiertelevänä sissijoukkona. Maalaisväestö\noli iloinen nähdessään semmoisen joukon menevän ohi pysähtymättä.\nMutta matka oli kuitenkin hyvin vaivaloinen, sillä siltoja oli\nharvassa ja jokia paljon; kun meidän piti niiden yli kahlata, tuntui\nvesi kylmältä, ja sen jälkeen täytyi meidän levätä jäätyneellä tai\nlumisella maalla ja lämmitellä itseämme kuinka hyvänsä sekä nukkua\njos saimme unta, sillä valkean tekeminen olisi ollut vaarallista.\nUsein siis rohkeutemme lannistui näissä koettelemuksissa, jolloin\nolimme aivan uuvuksissa, mutta Johannan oli toisin. Hän oli aina\nkirkassilmäinen ja hyvissä voimissa. Me emme sitä ymmärtäneet, vaan\nihmettelimme suuresti.\n\nMutta jos matkamme tähän asti oli ollut vaivaloinen, kävi se\nseuraavan viiden yön kuluessa yhä tukalammaksi, sillä kulku oli\nvielä uuvuttavampaa, ja meitä ahdistettiin useampia kertoja, jolloin\neri kahakoissa menetimme viisi miestä. Huhu, että tuo innostunut,\nihmeellinen tyttö Domrémystä oli sotajoukon kanssa lähtenyt\nkuningasta auttamaan, oli jo levinnyt vihollistenkin keskuuteen, ja\nnyt oli vartijoita kaikilla teillä.\n\nKävimme kaikesta tästä vielä entistä alakuloisemmiksi. Ja siihen\nlisäksi tuli eräs asia, jonka Noel oli keksinyt ja jonka hän heti\nilmaisi päämajassa. Muutamat miehistä olivat turhaan koettaneet\nsaada selville, kuinka Johanna yhä pysyi reippaana, uupumattomana ja\nhyvällä mielellä, vaikka voimakkaimmatkin miehet tunsivat väsymystä\nkovasta marssista ja kävivät masentuneiksi ja alakuloisiksi. Mutta\nmiehillä saattaa olla silmät eivätkä kuitenkaan näe. Koko elinaikansa\nolivat nuo miehet nähneet, kuinka vaimot lehmän kanssa olivat\nvetäneet auraa miesten ollessa ohjaksissa. Olivat he myöskin nähneet,\nettä naisilla on paljon enemmän kärsivällisyyttä ja kestävyyttä kuin\nmiehillä -- mutta tämä ei heihin mitään vaikuttanut. He ihmettelivät\nnähdessään seitsentoistavuotisen tytön kestävän sodan vaivoja\nparemmin kuin vanhat sotilaat. He eivät ymmärtäneet, että suuri\nsielu suurine päämäärilleen saattaa tehdä heikon ruumiin lujaksi, ja\ntässä oli maailman suurin sielu. Mutta tätä he eivät ymmärtäneet. He\npäättivät, että Johanna oli noita ja että hän oli saanut voimansa\npaholaiselta, ja aikoivat salaa ottaa hänet hengiltä.\n\nTuommoinen salaliitto oli meistä hyvin vaarallinen ja ritarit\npyysivät Johannalta luvan, että saisivat hirttää moiset miehet. Mutta\nhän kielsi sen kohta ja sanoi:\n\n\"Eivät he eikä kukaan voi ottaa henkeäni, ennenkun tehtäväni on\ntäytetty, miksi siis tahraisin käteni heidän verellään? Tahdon tutkia\nheitä ja ilmoittaa sen heille. Kutsukaa heidät tänne.\"\n\nKun he tulivat, sanoi hän heille selvään, ettei hänen henkeään voitu\nottaa, ennenkun hän oli tehtävänsä toimittanut. Miehet hämmästyivät\nkuullessaan hänen lausuvan tämän niin varmalla ja vakuuttavalla\ntavalla, mutta vielä enemmän he peljästyivät hänen viimeisistä\nsanoistaan, sillä eräälle näistä miehistä hän lausui surullisella\näänellä:\n\n\"On ikävää, että sinä väijyt toisen henkeä, vaikka oma kuolemasi on\naivan lähellä.\"\n\nSamana iltana kompastui sen miehen hevonen meidän ratsastaessamme\nerään salmen poikki ja mies putosi hevosen selästä ja hukkui,\nennenkun kukaan pimeässä ehti hänen avukseen. Sitten ei enää\njoukossamme tehty salaliittoja.\n\nVielä oli matkustettava yksi yö, ennenkun pääsimme vihollisen\nalueelta, mutta levottomina olimme siitä, mitä ennen sitä saisimme\nkokea. Olimme kaikki kiihkeitä pääsemään eteenpäin, vaikka kyllä\ntiesimme, että nämä viimeiset peninkulmat olivat vaikeimmat kulkea.\nSitäpaitse olimme kuulleet, että meidän sinä yönä piti kulkea leveän\nja virtaisen joen poikki, jonka yli vievä ainoa silta oli vanha ja\nlahonnut, ja kun rupesi vielä lisäksi satamaan kylmää lumiräntää,\nniin pelkäsimme, että tulvavesi virrassa saattaisi kokonaan viedä\npois sillan ja silloin olisi meidän melkein mahdoton päästä pakoon\nvihollisen käsistä.\n\nPimeän tultua läksimme metsästä ja Johanna ratsasti etupäässä,\nniinkuin hänen oli tapana aina siitä asti, kun viholliset rupesivat\nmeitä ahdistamaan. Ennenkun olimme ehtineet puoltakaan peninkulmaa,\nmuuttui sade rakeiksi ja lumeksi ja pieksi kasvojamme, jotta tuskin\nsaatoimme pitää silmiämme auki. Äkkiä kuului pimeästä ääni:\n\n\"Seis!\"\n\nMe tottelimme. Erotimme mustan joukon edessämme, joka minusta näytti\nratsujoukolta, mutta ei kukaan saattanut selvään nähdä mitään. Eräs\nmies huusi Johannalle nuhtelevalla äänellä:\n\n\"Olette ollut kauvan matkalla, herra kapteeni. No, mitä olette\nkeksinyt? -- Onko tyttö vielä takanamme vai onko ehtinyt edelle?\"\n\n\"Hän on takananne --\" vastasi Johanna levollisesti.\n\nTämä vastaus näytti lepyttävän toista.\n\n\"Jos tämä on totta, ette ole turhaan viipynyt, kapteeni. Mutta mistä\nsen tiedätte?\"\n\n\"Olen hänet nähnyt.\"\n\n\"Nähnyt hänet! -- nähnyt itse noidan.\"\n\n\"Niin, olen ollut hänen leirissään.\"\n\n\"Todellakin, kapteeni Raymond, pyydän anteeksi äskeiset sanani.\nOlette tehnyt rohkean, kunnon palveluksen. Missä hän oli?\"\n\n\"Metsässä -- ei puoltakaan peninkulmaa täältä.\"\n\n\"Hyvä, pelkäsin, että hän oli ehtinyt meidän ohitsemme, mutta nyt\non vielä kaikki pelastettavissa. Nyt voimme hänet hirttää, te itse\nsaatte sen tehdä. Ei kukaan ole kelvollisempi hirttämään tuota\npaholaisen lasta kuin te.\"\n\n\"En tiedä, kuinka teitä kiittäisin. Jos hänet saavutamme, niin --\"\n\n\"'Jos!' sitä ei tarvitse epäillä. Tahtoisin juuri tietää, minkälainen\nse noita on, joka on saanut tuommoista elämää aikaan. Kuinka monta\nmiestä hänellä on?\"\n\n\"Minä luin kahdeksantoista, mutta hänellä saattoi olla enemmän.\"\n\n\"Siinäkö kaikki. Sittenhän me hänet otamme kiinni aivan paikalla.\nOnko totta, että hän on vain tyttölapsi?\"\n\n\"Ei hän ole kuin kahdeksannellatoista.\"\n\n\"Kaikkea sitä kuulee! Onko hän vahva vai hoikka kasvultaan?\"\n\n\"Hoikka.\"\n\n\"Mitä hän teki?\"\n\n\"Hän puhui levollisesti erään upseerin kanssa.\"\n\n\"Levollisesti, ei antanut käskyjä?\"\n\n\"Ei, hän puhui levollisesti kuin me nyt.\"\n\n\"Hyvä. Tässä ilmassa hänen ei taida tehdä mieli lähteä. Sitten mekin\nvoimme pysähtyä tuonnemmaksi.\"\n\n\"Mutta hänellä on kaksi ritaria mukanaan. He ehkä pakottavat hänet\nmarssimaan eteenpäin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa tulee hän meitä vastaan ja hän tuskin pääsee\npakoon.\"\n\n\"Niin, elleivät lähetä edellänsä vakoilijoita tutkimaan teidän\nasemaanne. Sitten he pian menevät toista tietä sillalle. Onko\nviisasta, että silta jätetään vartioimatta.\"\n\nHänen sanansa värisyttivät minua, niin rohkeilta ne tuntuivat.\n\nVihollisjoukon päällikkö mietti hetken ja sanoi: \"Viisainta\ntodellakin olisi sillan hävittäminen ja aijoinkin sen tehdä, mutta\"\n-- Johanna sanoi levollisesti: \"Teidän luvallanne hävitän sen itse.\"\n\n\"Kiitän teitä, kapteeni. Kun te sen teette, niin voin olla varma,\nettä se tulee hyvin tehdyksi.\"\n\nHe tervehtivät ja me läksimme jälleen liikkeelle. Hengitin vapaammin.\nHeidän puhuessaan olin kuulevinani todellisen kapteeni Raymondin\ntulevan takanamme. Mutta en nytkään ollut levollinen, sillä\nJohannan komento kuului vain \"eteenpäin!\" ja me ajoimme hiljaista\njuoksua pitkin vihollisen mustia rivejä, jotka tuntuivat ulottuvan\nloppumattomiin meidän kulkiessamme ohi. Ne olivat tuskallisia hetkiä,\nmutta sitten antoi vihollisen torvensoittaja lähtömerkin. Johanna\nkomensi --\"ravia\" ja me kiirehdimme kulkua. Huomasin, että Johanna\njälleen oli ollut viisaampi kuin me kaikki. Jos olisimme heti\nkiirehtineet heidän ohitsensa, olisi ehkä joku vaatinut tunnussanaa,\nmutta nyt pääsimme kaikessa rauhassa eteenpäin. Mutta vihollisjoukon\nliikkeelle lähtiessä ei kukaan meitä epäillyt, vaikka ajoimmekin\nkovemmin. Vihollisten miesluku oli ehkä noin sata tai vähän enemmän,\nvaikka se meistä tuntui tuhatlukuiselle. Kun vihdoin pääsimme ohi,\nkiitin sydämmestäni Jumalaa ja kaikkia pyhiä ja kohta ehdimmekin\nsillalle, joka vielä oli ehjä. Kuljimme sen yli onnellisesti ja\nsitten hajoitimme sen. Vasta tämän tehtyämme tunsimme olevamme\nturvassa.\n\nMyöhemmin yöllä hiljeni myrsky ja lumituisku, mutta tiet olivat\npehmeät ja hevosten täytyi käyden kulkea. Nyt olimme perin väsyneet\nja miltei makasimme satuloissamme. Uhkaava vaarakaan ei voinut pitää\nmeitä hereillä.\n\nVihdoin, kun aamu koitti, näimme leveän virran edessämme, ja\nhuomasimme, että se oli Loire; tulimme sitten Gienen kaupunkiin ja\nnyt olimme ystäväin luona ja kaikki vastukset voitettuina. Se oli\nmeille iloinen aamuhetki.\n\nOlimme kaikki väsyneitä ja huonossa kunnossa, mutta kuitenkin oli\nJohanna meistä kaikista reippain sekä ruumiin että sielun puolesta.\nOlimme joka yö kulkeneet noin kolmetoista peninkulmaa huonoja\nmutkaisia teitä. Tästä nähdään, mitä ihmiset saavat aikaan, kun\nheillä on johtaja, jonka rohkeus, päättäväisyys ja into eivät koskaan\nlannistu.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nMe lepäsimme ja virkistimme itseämme muutamia tunteja Gienessä, mutta\nennen pitkää levisi huhu, että nuori tyttö, jonka Jumala oli valinnut\npelastamaan Ranskanmaata, oli tullut, jonka tähden ihmisiä kokoontui\nlaumoittain meidän asunnollemme häntä katsomaan ja meidän täytyi\netsiä rauhallisempi paikka, joten läksimme taas matkaan ja tulimme\npieneen Fierbois nimiseen kaupunkiin.\n\nOlimme nyt kuuden peninkulman päässä kuninkaasta, sillä hän oleskeli\nnyt Chinonin linnassa. Johanna saneli heti hänelle kirjeen ja minä\nkirjoitin sen. Siinä hän sanoi tulleensa sadan viidenkymmenen\nranskalaisen peninkulman päästä tuomaan hänelle hyviä uutisia ja\npyysi, että hän armosta sallisi Johannan itsensä saattaa perille nämä\ntiedot. Johanna lisäsi, että vaikkei hän ollut kuningasta nähnyt, hän\nkuitenkin tuntisi hänet missä tahansa.\n\nNuo kaksi ritaria ratsastivat heti viemään tätä kirjettä; toiset\nlepäsivät vaivoistaan ja nukkuivat melkein koko iltapäivän.\n\nSeuraavana päivänä me käännyimme Chinonia kohti. Orleans oli\ntakanamme englantilaisten piirittämänä ja me toivoimme pian Jumalan\navulla pääsevämme sitä auttamaan. Gienestä oli uutinen levinnyt\nOrleansiin, että tuo ihmeellinen tyttö Vaucouleursistä oli Jumalan\nlähettiläänä tullut lopettamaan piirityksen ja karkottamaan\nviholliset; ja nämä sanomat olivat herättäneet suurta levottomuutta\nkaupunkilaisissa, jotka nyt viisi viikkoa piiritystä kestettyään\nkiihkeästi toivoivat pelastusta. He lähettivät salaa kuninkaan luo\nlähetystön, joka rukoili häntä kuulemaan tytön sanoja, ja tämä\nlähetystö oli jo ehtinyt ennen meitä Chinoniin.\n\nVihdoin saavuimme kaupunkiin ja asetuimme erääseen majataloon ja\ntännekin kokoontui paljo väkeä katsomaan Domrémyn tyttöä.\n\nKauvan aikaa kului, ennenkun nuo kaksi nuorta ritaria palasivat\ntakaisin. He näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta ja ritari de Metz\nsanoi Johannalle:\n\n\"Kuningas on saanut kirjeemme, mutta he eivät päästäneet meitä hänen\npuheilleen.\"\n\n\"Kuka sen kielsi?\"\n\n\"Ei kukaan kieltänyt, mutta pari kolme kuninkaan uskottua\nneuvonantajaa ja hovimiestä -- jotka eivät taida olla pettureja\nparempia, koettavat kaikin tavoin estää meitä keksien valheita ja\njuonia, jotta saisivat meidät menettämään aikaa. Pahimmat heistä\novat George de la Tremouille ja Reimsin arkkipiispa. Niin kauvan\nkuin voivat kuningasta pidättää toimettomuudessa taikka kokonaan\nkietoa hänen ajatuksensa juhliin ja turhiin huvituksiin, ovat he itse\nvallassa. Jos hän heräisi välinpitämättömyydestään ja itse miehen\ntavalla ryhtyisi taistelemaan kruununsa ja valtakunnan puolesta,\nniin heidän mahtinsa olisi mennyttä. Mitä he välittävät maansa\nperikadosta, kun vain itse pääsevät valtaan.\"\n\n\"Puhuitteko muiden kuin heidän kanssaan?\"\n\n\"Emme hoviväen kanssa -- he ovat kaikki noiden herrain nöyrimpiä\npalvelijoita ja orjia, jotka puhuvat vain heidän mielikseen ja\ntekevät heidän tahtonsa. He kohtelivat meitä halveksivasti,\nkääntyivät ja poistuivat, kun vain lähestyimme heitä. Mutta me\npuhuimme Orleansin lähettiläiden kanssa, ja he sanoivat vihastuneina\nja pahoillaan, että kuningas on kuin noiduttu, eikä välitä muusta\nkuin huvituksistaan. Jokaisen täytyi heidän mielestään kummeksia\nsitä, että kuningas mitään tekemättä antaa maansa joutua vihollisten\nkynsiin. Hän on täällä kaukaisessa valtakuntansa sopukassa kuin\nhiiri satimessaan. Linna, jossa hän oleskelee, on kuin hauta, eikä\nkuin kuninkaallinen asunto, huonekalut ovat vanhat ja koinsyömät,\nsamoin seinäverhot. Joka paikassa on vain hävityksen kauhistusta ja\ntämän kaiken kurjuuden keskellä ovat kuningas ja hänen suosikkinsa\npuettuina kultaan, samettiin ja silkkiin, niin loistokkaasti, että\ntuskin missään maailman hovissa saa nähdä sen vertaa. Hän kyllä\ntietää, että meidän kurja kaupunkimme taistelee nälkää, ruttoa ja\nvihollisen ylivaltaa vastaan ja että kun se lannistuu, on koko Ranska\nmenetetty, mutta hän ei sittenkään tee mitään meitä pelastaakseen,\nhän ei tahdo edes meitä nähdä eikä rukouksiamme kuulla. Näin puhuivat\nOrleansin lähettiläät epätoivon vallassa.\"\n\nJohanna sanoi ystävällisesti:\n\n\"Se on surkeaa, mutta heidän ei tarvitse joutua epätoivoon. Kohta on\nDauphin heitä kuuleva, sanokaa se heille.\"\n\nHän nimitti kuningasta yhä vielä Dauphiniksi eli perintöprinssiksi,\nsillä Johannan mielestä hän ei vielä ollut kuningas, koska ei ollut\nkruunattu.\n\n\"Kyllä me sanomme heille kaikki ja se heitä rauhoittaa, sillä he\nuskovat, että sinä olet Jumalan lähettiläs. Mutta arkkipiispa ja\nhänen liittolaisensa ovat uskotelleet erästä sotavanhusta, Raoul\nde Gaucourtia, jolla on korkea virka hovissa ja muuten rehellinen\nmies vaikka ei mikään teräväpäinen -- ettei saata ymmärtää, kuinka\nalhaista sukua oleva, kaikkeen sotataitoon oppimaton tyttö, voi\nheikolla kädellään saada voittoja, kun vanhat sotauroot turhaan\nviidenkymmenen vuoden aikana ovat taistelleet vihollista vastaan. Ei\nhänkään siis tahtonut meitä kuunnella, vaan pilkkasi meitä.\"\n\n\"Kun Herra itse taistelee, on yhdentekevää, onko se käsi, joka hänen\nmiekkaansa käyttää, heikko vai vahva. Sen hän aikanaan kyllä saa\nnähdä. -- Eikö koko linnassa sitten ole ketään, joka meitä suosisi?\"\n\n\"On tosiaankin -- kuninkaan anoppi, Sicilian kuningatar, Yolande,\njoka on viisas ja hyvä. Hän puhui sieur Bertrandin kanssa.\"\n\n\"Hän meitä suosii ja vihaa kuninkaan viettelijöitä\", sanoi Bertrand.\n\"Hän kyseli minulta tarkasti kaikkia asioita ja kun olin lopettanut\npuheeni, istui hän niin kauvan ääneti, että luulin hänen melkein\nnukkuneen. Mutta vihdoin hän sanoi hitaasti ikäänkuin olisi itsekseen\npuhunut: 'Lapsi, vasta seitsemäntoista vuotias -- heikko neito --\nkasvanut maalla -- tottumaton sotatapoihin ja aseiden käyttöön --\nujo, vaatimaton ja nöyrä -- hän heittää paimensauvansa, pukeutuu\nrautaan ja taistellen kulkee läpi vihollisen alueen, pelkäämättä\nja epäilemättä -- ja tulee tänne -- hän, jolle kuninkaan pelkkä\nnäkeminen mahtaa olla juhlallista ja pelottavaa -- aikoo rohkeasti\nkäydä kuninkaan eteen ja sanoa: Elä pelkää, Jumala on lähettänyt\nminut pelastamaan sinut! -- Mistä olisi hän saanut tuon uskon ja\nrohkeuden, ellei itse Jumalalta!' Kuningatar vanhus oli jälleen\nääneti syviin ajatuksiin vaipuneena. Vihdoin hän lausui: -- 'Olkoon\nhän Jumalan lähettämä tai ei, niin hän epäilemättä on kuitenkin\netevämpi tavallisia ihmisiä -- sillä hänessä on salainen voima,\njoka tekee pelkureista sankareita ja saa masentuneet, epätoivoiset\njoukot uudelleen koolle, jotta tulisin katsein laulut huulilla käyvät\nsotaan ja rajuilman tavoin karkottavat vihollisen! -- Tuommoinen\nhenki nyt voi pelastaa Ranskan, mutta ei mikään muu. Jumalan Henki on\nvarmaankin tuossa lapsessa -- kuinka hän muuten olisi voinut sankarin\ntavoin päästä tänne näinä vaarallisina aikoina? -- Kuninkaan täytyy\nsaada hänet nähdä ja puhutella häntä!' -- Näin hyvästi puhuen hän\nantoi minun lähteä ja tiedän, että hän pitää lupauksensa, vaikka\nhäntä vastaan kuinkakin juoniteltaisiin.\"\n\n\"Olisi tuo nainen kuninkaana hänen sijassaan!\" sanoi toinen\nritareista. \"Sillä kuningasta tuskin saa virkoamaan siitä\ntoimettomuudesta, johon hän on vaipunut. Sanotaan, että hän on\nmenettänyt kaiken toivon ja haluaa vain paeta pois johonkin\nkaukaiseen maahan ja kätkeytyä sinne. Hän kuuluu olevan kuin noiduttu\n-- on kuin joku paino häntä rasittaisi ja riistäisi häneltä kaiken\nvoiman -- ei kukaan tiedä, mikä häntä painaa.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi Johanna hiljaisesti, mutta varmasti. \"Minä\ntiedän sen salaisuuden, joka häntä painaa, mutta sitä ei tiedä\nmuut kuin Jumala. Kun saan nähdä hänet, ilmoitan hänelle jotakin,\njoka poistaa kaiken hänen epäilyksensä ja tekee hänestä kuin uuden\nihmisen.\"\n\nOlimme menehtyä uteliaisuudesta, mutta ei kukaan uskaltanut tiedustaa\nhäneltä ja jos kohta olisimme niin tehneet, ei se olisi mitään\nauttanut, koska hän kaiken lapsellisen avomielisyytensä ohella aina\nosasi säilyttää salaisuuksia, joita hänellä ei ollut lupa ilmoittaa.\n\nSeuraavana päivänä sai kuningatar Yolande todellakin tahtonsa\ntäytetyksi, sillä huolimatta kaikista hoviväen estelemisistä, sai hän\nkuninkaan vastaanottamaan nuo kaksi ritaria ja kuulemaan, mitä heillä\noli sanottavana. He kertoivat kuninkaalle, kuinka puhdas ja tahraton\nJohannan luonne oli ja kuinka suuri ja jalo henki häntä innosti ja\nhe rukoilivat kuningasta uskomaan ja luottamaan siihen, että Johanna\noli lähetetty Ranskan pelastajaksi ja että hän sallisi tytön tulla\npuheilleen. Kuningas kuunteli heitä liikutettuna ja lupasi pitää\nasian mielessään sekä kuulustella neuvonantajainsa mielipidettä. He\npalasivat iloisina majataloon.\n\nVähän myöhemmin samana päivänä syntyi majatalossa suuri hälinä ja\nisäntä itse juoksi luoksemme ja ilmoitti, että kuningas itse oli\nlähettänyt joukon korkea-arvoisia pappeja ja hurskaita hengen miehiä\npuhumaan tuon kuuluisan tytön kanssa. Sitten hän kiiruhti takaisin,\nmutta pian palasi hän jälleen syvään kumarrellen, tuoden muassaan\nneljä komeaa piispaa sekä suuren joukon pappeja ja maallikoita\nhuoneeseen, jossa Johanna istui.\n\nJohanna nousi seisomaan ja me samoin. Piispat asettuivat istumaan\neikä pitkään aikaan sanottu mitään, sillä heidän tuli puhua ensin,\nmutta he olivat niin hämmästyneinä nähdessään, minkälainen lapsi\noli saanut niin paljon melua aikaan, etteivät aluksi voineet puhua\nmitään. Vihdoin eräs heistä lausui Johannalle, että koska he olivat\nkuulleet hänellä olevan asiaa kuninkaalle, olivat he nyt saaneet\nkäskyn tulla sitä kuulemaan, ja pyysivät hänen suoraan ja viipymättä\nilmoittamaan heille asiansa.\n\nTämän kuultuamme tulimme hyvin iloisiksi ja olen varma siitä, että\nkaikki samoin kuin minä rukoilimme Jumalaa armossaan antamaan\nJohannalle voimaa ja taitoa oikein asiansa esittämään, jotta nämä\nmahtavat ja ylhäiset miehet olisivat uskoneet hänen kutsumustaan.\n\nMutta kuinka hämmästyimme kuullessamme Johannan vastauksen. Hän\nseisoi heidän edessään nöyränä, pää kumarruksissa ja kädet ristissä\ntarkkaavasti kuunnellen heidän puhettansa. Mutta heti, kun he\nvaikenivat, nosti hän päänsä ja katsoi heihin niin levollisesti\nja vakavasti kuin olisi hän ollut kuninkaan tytär ja vastasi\nyksinkertaisella äänellään ja tavallaan:\n\n\"Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutta minun tulee ilmoittaa asiani\nkuninkaalle itselleen.\"\n\nKaikki hämmästyivät ja vaikenivat hetkeksi ja heidän kasvoillensa\nlensi puna, sitten sanoi jälleen ensimmäinen puhuja:\n\n\"Uskallatko halveksia kuninkaan käskyä, kun et puhu asiaasi hänen\nlähettiläilleen?\"\n\n\"Jumala itse on käskenyt minun ilmoittaa sanoman ainoastaan\nkuninkaalle, enkä minä uskalla muita kuulla kuin häntä. Pyydän,\nviekää minut Dauphinin luo.\"\n\n\"Elä ole mieletön, vaan puhu nyt asiasi! Eläkä menetä turhaan aikaa.\"\n\n\"Te erehdytte, arvoisat Herran palvelijat, ei asia niin ole. En ole\ntullut tänne puhumaan teidän kanssanne, vaan pelastamaan Orleansia,\nja viemään Dauphinin hänen kaupunkiinsa Rheimsiin ja siellä\nkruunaamaan hänet.\"\n\n\"Onko tämä se sanoma, jonka viet kuninkaalle?\"\n\n\"Pyydän anteeksi, mutta vielä huomautan, ettei minulla ole teille\nsanomia.\"\n\nSilloin nousivat kuninkaan lähettiläät suuresti vihastuneina ja\npoistuivat huoneesta, me ja Johanna lankesimme polvillemme heidän\nmentyään.\n\nOlimme synkän näköisiä ja pahat aavistukset painoivat sydämmiämme.\nKallis hetki oli turhaan rauvennut -- ei kukaan meistä ymmärtänyt\neikä hyväksynyt sillä hetkellä Johannan käytöstä, vaikka hän muutoin\nnäytti niin viisaalle. Vihdoin rohkeni sieur Bertrand kysyä, miksi\nhän ei nyt käyttänyt hyväkseen tätä kallista tilaisuutta, jolloin\nolisi saanut asiansa kuninkaalle esitetyksi.\n\n\"Kuka heidät tänne lähetti?\" kysyi hän vastauksen asemesta.\n\n\"Kuningas.\"\n\n\"Kuka sai kuninkaan heidät tänne lähettämään?\"\n\nEi kukaan vastannut, vaikka me kaikki rupesimme aavistamaan mitä hän\ntarkoitti. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Dauphinin neuvonantajat ne olivat, jotka saivat hänen lähettämään\ntänne nuo miehet. -- Ovatkohan ne minun ystäviäni vai vihollisiani,\n-- ja harrastavatko Dauphinin parasta?\"\n\n\"Sitä eivät tee.\"\n\n\"Jos joku tahtoo väärentämättömänä saada jonkun asian perille -- niin\nvalitseeko hän silloin kavaltajia ja pettureita sanansaattajikseen?\"\n\nMe emme voineet tähän mitään vastata ja hän jatkoi:\n\n\"He olivat asettaneet satimen tielleni, mutta se oli liian selvä. He\nluulivat saavansa minulta kuulla tietoni, voidakseen sitten mielensä\nmukaan sitä väärennellä ja siten ainaiseksi saada Dauphinin sulkemaan\nsilmänsä ja korvansa minulta. Mutta se päivä ei ole kaukana, jolloin\nhän minua kuulee. Olkaa hyvässä turvassa.\"\n\nSieur Jean de Metz nyökäytti päätään ja puhui itsekseen:\n\n\"Hän on meitä kaikkia viisaampi -- nyt niinkuin aina.\"\n\nJohannan kielto ei jäänyt seurauksia vaille. Kuningas rupesi\nkunnioittamaan nuoren tytön rohkeutta, tämä kun uskalsi pitää oman\npäänsä, ja hänkin päätti tällä kertaa seurata omaa tahtoaan vasten\nkaikkia vääriä neuvonantajia. Hän pyysi Johannan muuttamaan tuosta\nyksinkertaisesta majatalosta Coudrayn linnaan, jossa hänet uskottiin\nhovimestari Raoul de Gaucourtin vaimon äidilliseen huostaan. Kun\nuutinen siitä armosta, jonka kuningas oli suvainnut hänelle osoittaa,\nlevisi kaupunkiin, kiiruhtivat kaikki hovin ylhäiset herrat ja naiset\nhäntä tapaamaan ja jokainen tahtoi nähdä ja kuulla tuota ihmeellistä\ntyttöä, jonka nimi nyt oli kaikkein huulilla ja joka oli kieltäytynyt\nkuulemasta kuninkaan lähettiläitä.\n\nJohanna miellytti heitä kaikkia rakastettavalla,\nteeskentelemättömällä olennollaan ja itse aavistamattomalla\nkaunopuheisuudellaan, ja parhaimmat, jaloimmat heistä tunnustivat,\nettä hän tuntui tavallisia ihmisiä ylevämmältä ja arvokkaammalta. Ei\nylhäinen eikä alhainen voinut nähdä hänen kasvojaan taikka kuulla\nhänen ääntään ja olla hänestä välinpitämätön.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nKuninkaan neuvonantajat koettivat kuitenkin kaikin tavoin viivyttää\naikaa ja pyysivät häntä tarkkaan miettimään niin tärkeää asiaa\nja varomaan seurauksia. Sitä varten lähetettiin nyt Johannan luo\njoukko pappeja tarkkaan tutkimaan hänen mainettaan ja elämätään\naina lapsuudesta asti. Tähän tietysti oli kuluva monta viikkoa ja\nminusta tuntui melkein siltä kuin joku, jonka talo oli tulessa, olisi\nkieltänyt toisen sitä sammuttamasta, kunnes hän olisi hankkinut\ntodistuksen siitä, että tämä aina tunnollisesti oli pitänyt\npyhäpäivän säännöt.\n\nNämä viivytykset tuntuivat meistä nuorista äärettömän pitkiltä; mutta\nvihdoin tuli tieto, että kuningas oli suostunut Yolande kuningattaren\nja ritareimme pyyntöihin ja todellakin päättänyt vastaanottaa\nJohannan.\n\nJohanna kuuli tämän uutisen kiitollisena ja levollisena, mutta me\ntoiset olimme siitä melkein hämmentyneet, koska emme milloinkaan\nolleet nähneet kuningasta ja kuvailimme mielissämme aivan\nsatumaiseksi kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä häntä ympäröisi.\n\nMutta molemmat ritarimme taas olivat levottomia Johannan puolesta,\nkoska vastaanotto tapahtuisi illalla ja he pelkäsivät kovasti, että\nJohanna viattomuudessaan ja kokemattomuudessaan aivan hämmästyisi\nnähdessään häikäisevän valon pitkistä tulisoihturiveistä ja\ntuon komean ihmisjoukon loistavissa puvuissaan, että hän, tuo\nyksinkertainen maalaistyttö joutuisi aivan ymmälle, eikä saattaisi\nmitään puhua. Itsekseni ajattelin, että kyllä olisin voinut heitä\nrauhoittaa, jos olisin uskaltanut puhua, mitä tiesin. Hämmästyisikö\nJohanna tuota turhaa, katoovaista, kuninkaallista komeutta ja\nloistoa, hän, joka kasvoista kasvoihin oli katsellut taivaan\nsotajoukkoja, ruhtinaita ja valtoja, Jumalan pyhiä enkeleitä ja\nylienkeleitä äärettömiin asti -- ja puhunut Herran pyhien kanssa ja\nnähnyt taivaat avoinna sellaisen kirkkauden loisteessa, johon ei\nmitään maallista valkeutta saata verrata? --\n\nYolande kuningatar toivoi, että kuningas ja hoviväki mieltyisivät\nJohannaan ja tahtoi sentähden vaatettaa hänet kalliiseen pukuun ja\nloistaviin koreuksiin, joita hän olisi omasta varastostaan tytölle\nantanut. Mutta siihen ei Johanna suostunut, vaan pyysi hartaasti,\nettä hän saisi esiintyä yksinkertaisessa vaatetuksessa, joka paremmin\nsopi Herran nöyrälle palvelijalle ja valitulle aseelle. Silloin tuo\nhyvä kuningatar teetti hänelle valkean, hopeakoristeisen puvun, josta\nusein olen teille kertonut ja jota en vielä vanhoilla päivillänikään\nsaata mielenliikutuksetta muistella, niinkuin sydän sykähtää\nkuullessaan suloista soittoa tai laulua. Niin, hän oli siinä puvussa\nkuin laulu, kuin unelma, kuin korkeampi olento.\n\nHänellä oli tämä vaatetus sitten usein juhlatilaisuuksissa ja sitä\nsäilytetään vieläkin Orleansin kaupungin aarreaitassa, jossa myöskin\non hänen miekkansa ja hänen lippunsa ja muita pyhiä tavaroita, jotka\novat olleet hänen omiansa.\n\nMäärätyllä ajalla eräs ylhäinen kreivi suuren seurueen mukana tuli\nsaattamaan Johannaa kuninkaan luo ja nuo kaksi aatelismiestä ja minä\nsaimme häntä seurata, koska kuuluimme hänen julkiseen virkakuntaansa.\n\nKun tulimme vastaanottosaliin, kohtasi meitä kaikkia tuo komeus\nja loisto, jota jo mielessämme olimme kuvailleet, vaikka tosin\nemme olleet voineet aavistaa kaikkea sitä, mitä nyt näimme.\nKuninkaalliset vahdit kirkkaine aseineen ja keihäineen seisoivat\novella, ja salin molemmat sivut helottivat kuin kukkasarakkeet ja\nloistivat taivaankaaren värisinä, niin komeita ja kalliita olivat\nne puvut, jotka sekä herroja että naisia verhosivat, ja kulta- ja\njalokivikoristeet säteilivät satojen tulisoihtujen valossa. Ovelta\nsalin perälle oli käytävä, joka johti suoraan korotetulle, katetulle\nvaltaistuimelle, jossa istui majesteettinen olento kruunu päässä ja\nvaippa hartioilla.\n\nOven luona seisoi neljä torvensoittajaa kullalla kirjatuissa\nsotilaspuvuissa käsissä pitkät torvet ja niistä riippuivat\nneliskulmaiset liput, joihin Ranskan vaakuna oli ommeltu. Kun Johanna\nkreivin taluttamana astui sisään, kohottivat he torvet huulilleen\nja puhalsivat pitkän, voimakkaan säveleen ja meidän kulkiessamme\neteenpäin kaarevan, maalatun katoksen alla, uudistui tämä kuusi\nkertaa. Molemmat nuoret ritarimme oikasivat itsensä suoriksi ja\nastuivat vakavina ja sotilasmaisina, ylpeinä siitä kunniasta, jota\nnäin osoitettiin tuolle talonpoikaistytölle.\n\nJohanna kulki kreivin kanssa edellä ja toiset seurasivat vähän matkan\npäässä. Ylhäinen kreivi kumartui maahan asti, mainitsi Johannan\nnimen, kumartui jälleen ja vetäytyi sitten lähellä olevain korkeain\nherrain joukkoon.\n\nKaikkein silmät olivat kiintyneet Johannaan ja kaikki näkyivät\nihmettelevän hänen sulouttaan ja nöyrää kainouttaan. Kaikkein huulet\nolivat liikkumattomat, merkkinä siitä, että ihmiset, jotka harvoin\nunohtivat itsensä, nyt sen tekivät ja etteivät ajatelleet muuta kuin\nmitä sillä hetkellä näkivät.\n\nMutta vähitellen he jälleen tointuivat ja toiset vetivät suutaan\npilkalliseen hymyyn. Nyt he uudestaan kiinnittivät katseensa\nJohannaan ja näyttivät hyvin uteliailta, mitä hänen piti tehdä --\nheillä olikin erityinen ja salainen syy tähän uteliaisuuteen.\n\nMutta he näkivät, ettei Johanna kumartunut eikä edes painanut\npäätään alas nöyryyden merkiksi, vaan seisoi äänettömänä tuijottaen\nvaltaistuinta.\n\nMinä silmäilin De Metziä ja hämmästyin hänen kalpeuttaan ja kuiskasin\nhänelle: \"Mitä tämä merkitsee, mitä?\"\n\nHän vastasi niin hiljaa, että tuskin saatoin häntä kuulla: \"He\ntahtovat koetella häntä ja tehdä hänestä pilkkaa hänen kirjeensä\njohdosta. Tuo ei ole kuningas, hän on toisten joukossa.\"\n\nSitten katsoin jälleen Johannaan. Hän käänsi samassa päätään ja\nhänen silmänsä kiitivät pitkin ritarien ja jalosukuisten naisten\nloistavaa riviä. Äkkiä hän huomasi heidän joukossaan aivan nuoren\nmiehen toisia yksinkertaisemmassa puvussa; sitten hänen kasvonsa\nkirkastuivat ja hän juoksi ja lankesi hänen jalkainsa juureen,\nsyleillen hänen polviansa ja huudahti suloisella, soinnukkaalla\näänellään, joka nyt vapisi syvien tunteiden liikuttamana:\n\n\"Jumala armossaan suokoon teille, jalo Dauphin, pitkän ja onnellisen\nelinajan!\"\n\n\"Herran nimessä, tuo on todellakin ihmeellistä --\" kuiskasi De Metz\nminulle, puristaen kovasti kättäni.\n\n\"Sinä erehdyt, lapseni -- minä en ole kuningas\", sanoi tuo nuori mies\nsamassa Johannalle. \"Kuningas istuu tuolla!\"\n\nMutta Johanna ei liikkunut paikaltaan, vaan katseli yhä häntä\nloistavilla silmillään ja sanoi:\n\n\"Ei, armollinen herra -- ei -- te olette kuningas eikä kukaan muu.\"\nSitten kysyi kuningas:\n\n\"Mutta sano minulle, kuka olet ja mitä tahdot?\" Johanna nousi\nseisaalleen ja sanoi: \"Minä olen Johanna Domrémystä, ja taivaan\nHerra ja kuningasten kuningas on lähettänyt minut sanomaan teille,\nettä pian olette kruunattava ja voideltava hänen käskynsä haltijaksi\nRheimsin hyvässä kaupungissa. Ja hän tahtoo myöskin, että sallitte\nminun toimittaa sen työn, jonka hän on määrännyt minun tehtäväkseni,\nja annatte minulle sotamiehiä.\" Hetken perästä hän lisäsi loistavin\nsilmin säestäen oman äänensä kaikua: -- \"sillä hänen avullaan tahdon\nauttaa Orleansia ja murtaa Englannin vallan!\"\n\nNuoren kuninkaan hymyilevät kasvot synkkenivät kuullessaan nämä\nsotaisat sanat, jotka raittiin pohjatuulen tavoin tunkivat häntä\nympäröivään, ummehtuneeseen ilmaan. Hän näytti vakavalta ja\nmiettivältä, sitten hän hetken epäiltyään viittasi hoviväelleen, että\nse poistuisi syrjäpuolelle. Kaikki jättivät kuninkaan ja Johannan\npuhumaan kahden kesken.\n\nLäsnäolijat ihmettelivät suuresti sitä, että tyttö oli kestänyt\nkoetuksen, josta hän kirjeessään oli puhunut, ja he olivat yhtä\nihmeissään siitä, ettei häntä kuninkaallisen hovin loisto ollut\nhäikäissyt, ja että hän oli levollinen ja varma asiastaan.\n\nKeskustelu kuninkaan ja Johannan välillä kesti kauvan ja he\npuhuivat hiljaisella äänellä ja vakavasti. Kukaan ei sitä silloin\nkuullut, mutta me näimme heidät ja aavistimme heidän kasvoistaan\nja liikkeistään, mitä puhe koski. Ja varmaa on, että se mitä nyt\nnäimme, oli mieleen pantavaa ja ihmeellistä, ja sentähden moni\nsen on kirjoittanut historioihin ja muistikirjoihin ja moni, joka\nsilloin oli läsnä, on sen valalla todistanut Johannan maineen\npuhdistusoikeudessa. Sillä äkkiä näimme kuninkaan vavahtavan\ntakaperin, ikäänkuin olisi kuullut jotakin äärettömän hämmästyttävää\nja samassa hän ikäänkuin virkosi välinpitämättömyydestään, kävi\nmiehekkäämmäksi ja suuremmaksi ja näytti kuin olisi joku raskas\ntaakka hänen hartioiltaan pudonnut.\n\nKauvan aikaa kului, ennenkun saimme tietää, mitä he keskustelivat,\nmutta nyt on kuitenkin salaisuus tullut ilmi ja koko maailma\nsen tietää. Hämmästynyt kuningas pyysi Johannalta merkkiä, joka\nantaisi hänelle täyden varmuuden siitä, että Jumala todellakin oli\nhänet lähettänyt ja että ne äänet, jotka hänelle puhuivat, olivat\nyliluonnollisia ja että niillä oli tavallisia kuolevia korkeampi\ntieto. Johanna vastasi siihen:\n\n\"Minä annan teille sen merkin ja sitten ette enää epäile.\nSydämessänne on salainen epäilys, josta ette saata kenenkään kanssa\npuhua -- epäilys, joka ryöstää teiltä rohkeuden ja viettelee teitä\njättämään kaikki ja pakenemaan vieraille maille. Vähän aikaa sitten\nrukoilitte sydämmessänne, että Jumala armossaan vapauttaisi teidät\ntästä epäilyksestä, vaikka sitten saisittekin tietää, ettei kuninkaan\nkruunu kuulukaan teille.\"\n\nTästä kuningas hämmästyi, sillä Johanna oli sanonut oikein: hän\noli todellakin sitä rukoillut eikä sitä tiennyt muut kuin Jumala.\nKuningas sanoi:\n\n\"Merkki on riittävä. Nyt tiedän, että nuo äänet ovat Jumalasta. Ne\novat puhuneet totta tässä asiassa, jos ovat puhuneet enemmän, niin\nkerro minulle -- minä sen uskon.\"\n\n\"Ne ovat sanoneet, että te olette isänne kuninkaan laillinen\nperillinen ja Ranskan oikea perintöprinssi. Jumala on sen puhunut.\nNostakaa päänne pystyyn, elkää epäilkö enää, mutta antakaa minulle\nsotamiehiä ja antakaa minun toimittaa tehtäväni.\"\n\nKun kuningas kuuli, että hän oli laillinen perillinen, niin hän\nheti olisi suostunut Johannan pyyntöön, jos vaan olisi ollut\nvapaana petollisista neuvonantajistaan. Mutta he saivat vielä aikaa\nviivytetyksi.\n\nTämän keskustelun perästä saattoi kuningas itse Johannan ovelle,\njolloin kaikki ritarit ja naiset kumartuivat maahan ja soittajat\npuhalsivat jälleen torviinsa. Sitten hän lausui monta armollista\nsanaa tytölle jäähyväisiksi, kumartui ja suuteli hänen kättänsä.\nKaikkialla -- sekä ylhäisestä että alhaisesta seurasta erotessaan --\nJohanna palasi entistä enemmän kunnioitettuna ja arvossapidettynä.\n\nKuningas käski sitten oman vartijajoukkonsa tulisoihtujen valossa\nsaattamaan meitä takaisin Coudrayn linnaan, ja se oli komeaa joukkoa,\nvaikka sanottiin, ettei se vuosikausiin ollut saanut palkkaansa.\n\nMaine Johannan käynnistä kuninkaan luona ja hänen tekemistään\nihmeistä siellä oli nyt levinnyt, ja kansa kokoontui ympärillemme\nsaadakseen nähdä häntä, jotta töin tuskin pääsimme eteenpäin läpi\njoukkojen, jotka riemuiten huusivat hänelle: \"eläköön Ranskan\npelastaja!\"\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nSiitä hetkestä, jolloin Johanna oli kuninkaalle ilmoittanut sen\nsalaisuuden, joka hänen sydäntänsä painoi, uskoi tämä, että tyttö\noli Jumalan lähettämä, ja jos hän olisi ollut yksin, olisi hän\nheti suostunut Johannan pyyntöön. Mutta hän ei saanut vapaasti\nseurata omaa tahtoaan. George de la Tremouille ja tuo ulkokullattu\nkettu, Rheimsin arkkipiispa, tiesivät, miten kuninkaan kanssa piti\nmenetellä. He sanoivat vain:\n\n\"Te, kuninkaallinen korkeus, sanotte, että taivaalliset äänet ovat\nhänelle ilmoittaneet salaisuuden, jota eivät tiedä muut kuin Jumala\nja te itse. Mutta kuinka tiedätte, eikö hän ole saatanan välikappale\n-- sillä eikö saatanakin tiedä ihmisten salaisuuksia ja käytä\ntietoansa heidän sieluinsa kadotukseksi? Tässä saattaa olla suuri\nvaara ja teidän, kuninkaallinen korkeus, olisi ensin asia tarkkaan\ntutkittava.\"\n\nTämä oli kylläksi saattamaan kuninkaan horjuvan, mielen jälleen\nepäilyksiin, ja heti hän asetti joukon piispoja tarkkaan tutkimaan\nja kyselemään Johannalta, olivatko hänen äänensä Jumalasta vai\npaholaisesta.\n\nSamaan aikaan oli Alençonin herttua, kuninkaan sukulainen, joka kolme\nvuotta oli ollut englantilaisten sotavankina, nyt päästetty vapaaksi\nsuuria lunnaita vastaan; ja koska sanoma tuosta ihmeellisestä\nneitseestä oli hänenkin korvilleen tullut -- sillä tytön nimi oli\nnyt joka miehen huulilla -- tuli hän itse omin silmin näkemään, mitä\nlajia ihmisiä Johanna oli. Kuningas kutsutti tytön luokseen ja esitti\nhänet herttualle. Johanna sanoi yksinkertaisella tavallaan:\n\n\"Olette tervetullut, jalo herra; jota useampi Ranskan kuninkaan\nheimolainen meihin liittyy, sitä parempi asiallemme ja maallemme.\"\nHeidän erotessaan oli herttua hänen ystävänsä ja liittolaisensa.\n\nSeuraavana päivänä Johanna oli läsnä kuninkaan messussa ja sitten\nhänet kutsuttiin puoliselle kuninkaan ja herttuan pöytään.\nKuningas näytti yhä enemmän panevan arvoa hänen seuraansa ja hänen\npuheisiinsa, jota ei saata ihmetellä, koska hän niinkuin monet\nmuut kuninkaat ja ruhtinaat oli liehakoitsevien silmäinpalvelijain\nympäröimänä, jotka eivät koskaan hänelle puhuneet suoraan ja\nrehellisesti, vaan koettivat häntä kaikin tavoin mielistellä. Mutta\nJohannan puhe oli; raitista ja vapaata, yksinkertaista ja nöyrää,\nja hän sanoi aina suoraan ajatuksensa. Hänen puheensa oli varmaan\nkuninkaan mielestä kuin raitis virvottava vesi, joka juoksee vuorilta\nja antaa uusia voimia sille, joka kauvan on saanut janoansa sammuttaa\nlaakson mutaisista seisovista lammikoista.\n\nPäivällisen jälkeen pidettiin ratsastus- ja miekkailuharjoituksia\neräällä kentällä kuninkaallisen linnan edustalla, ja herttua ihastui\nniin Johannan taitavuuteen tässä urheilussa, että hän lahjoitti\nhänelle komean mustan sotaratsun.\n\nJoka päivä kuulustelivat ja kyselivät piispat Johannaa ja kertoivat\nsitten kuninkaalle, mitä olivat saaneet tietää. Mutta tästä he\neivät kovin viisastuneet. Hän puhui heille niin paljon kuin huomasi\ntarpeelliseksi ja piti loput tietonsa omanaan. Heidän viekkautensa ja\nuhkauksensa eivät häneen mitään vaikuttaneet. Hän oli avomielinen ja\nviaton kuin lapsi ja vaikka hän tiesi, että häntä kuninkaan tahdosta\nnäin tutkittiin, sanoi hän suoraan kuninkaalle eräänä päivänä, että\nhän vastasi kysymyksiin silloin, kun sen hyväksi näki.\n\nPiispojen täytyi vihdoin tunnustaa, etteivät voineet päättää, oliko\nJohanna Jumalan lähettämä, vai ei. Nyt he menettelivät kuin varovat\nkokeneet hovimiehet, koska hovissa oli kaksi puoluetta, Sicilian\nkuningattaren ja arkkipiispan, joista toinen puolusti Johannaa,\ntoinen kaikin tavoin häntä vastusti. Piispat eivät tahtoneet loukata\nkumpaakaan puoluetta, jonkatähden he koettivat siirtää päätösvallan\ntoisille ja selittivät asian olevan niin tärkeän, että se oli\nannettava Poitiersin yliopiston kuuluisain jumaluusoppineiden\ntutkittavaksi. He antoivat Johannasta vain sen lausunnon, että\nhän oli _\"lempeä ja kaino paimentyttö, hyvin suora, mutta ei\npaljonpuhuvainen\"_.\n\nNiin me sitten ratsastimme Johannan kanssa Poitiersiin, missä\nviivyimme vielä kolme pitkää viikkoa, jolloin lapsi raukkaa\nuudestaan joka päivä tutkittiin -- ja sitä eivät tehneet sotilaat,\nniinkuin voisi päättää siitä, että hän pyysi sotajoukkoa viedäkseen\nsitä Ranskan vihollisia vastaan -- vaan papit ja munkit ja\njumaluusoppineet ja kuuluisan yliopiston professorit tutkivat, oliko\nhänen kristillisyytensä oikeaa ja eikö hänellä ollut kerettiläisiä\nmielipiteitä.\n\nJohanna oli tämän kunnianarvoisen ja pelottavan tuomioistuimen\nedessä niin levollinen ja rohkea kuin olisi hän ollut vain syrjästä\nkatselija. Hän istui penkillään yksin, mutta turvallisena ja\nrohkeana, eikä koskaan hämmentynyt heidän viisaasti asetetuista\nkysymyksistään, ja hänen pyhä viattomuutensa ja yksinkertaisuutensa\nsaattoi heidän oppinsa häpeään. Kaikki viisaustieteen ja puhetaidon\nnuolet olivat voimattomat horjuttamaan hänen lujaa uskoansa ja\nlämmintä innostustaan suureen tehtäväänsä.\n\nHän vastasi avonaisesti ja vapaasti kaikkiin kysymyksiin, kertoi\nnäyistään ja enkelein ilmestyksistä ja mitä nämä olivat hänelle\nsanoneet. Ja hän kertoi kaikki niin teeskentelemättömästi ja\nvakuuttavasti ja todesti, jotta nuo hänen ankarat tuomarinsa\nistuivat kuin lumottuina, ihmetellen ja mielenkiinnolla kuunnellen\njokaista hänen sanaansa. Mutta jos ei joku tätä usko, niin katsokoon\nasiakirjoihin, ja siellä hän löytää valalla vannotun todistuksen\nsiitä, että hänen puheensa oli \"jaloa ja yksinkertaista\", niinkuin\npöytäkirjat hänen maineensa puhdistusoikeudesta osoittavat. Silloin\nhän oli vain seitsemäntoista vuoden vanha, ja ilman kenenkään apua,\noppimattomana ja kokemattomana, hän piti puoliaan noiden oppineiden\nja korkeiden herrain rinnalla. Mutta sydämmensä ja luontonsa jalot\nominaisuudet ja hänen äänensä pehmeys ja soinnukkuus vaikuttivat niin\njokaiseen, ettei niitä hevillä unohtanut.\n\nNiinkuin olen sanonut, ei hän osannut lukea. Eräänä päivänä\nhe laajasti puhuivat, kuinka se ja se viisaustieteilijä ja\njumaluusoppinut oli kirjoittanut siitä ja siitä asiasta, kunnes\nvihdoin Johannan kärsivällisyys loppui ja hän kääntyi heidän\npuoleensa, sanoen kiivaasti:\n\n\"Minä en erota a-ta enkä o-ta, mutta sen tiedän, että Taivaan Herran\nkäskystä olen tullut vapauttamaan Orleansin Englannin vallasta ja\nkruunaamaan kuninkaan Rheimsissä, mutta nuo asiat, joista te puhutte,\neivät kuulu tähän.\"\n\nNämä olivat hänelle koettelemuksen aikoja, mutta hän ei kuitenkaan\nnäyttänyt väsyneeltä ruumiin eikä sielun puolesta ja harvoin hän\nosotti kärsimättömyyttä.\n\nEräänä päivänä teki eräs dominikanimunkki, isä Aymer, hänelle\nsalakavalan kysymyksen, joka sai kaikki tarkkaamaan vastausta, ja\nme, hänen ystävänsä, vapisimme pelosta, ettei hän suoriutuisi tästä\npulmasta.\n\n\"Sinä vakuutat siis, että Jumala tahtoo pelastaa Ranskan Englannin\nikeestä\", hän sanoi välinpitämättömästi ikäänkuin ei asia olisi ollut\nniinkään tärkeä.\n\n\"Niin, se on hänen tahtonsa.\"\n\n\"Ja sinä pyydät aseellisia miehiä, jotta heidän kanssaan saisit\nlähteä Orleansiin kaupungin avuksi.\"\n\n\"Niin, ja jota pikemmin sitä parempi.\"\n\n\"Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä, mitä hän tahtoo, eikö niin?\"\n\n\"Niin totisesti!\"\n\nSitten munkki nosti äkkiä päänsä ja lausui hyvin painavasti seuraavat\nsanat:\n\n\"Jos Jumala tahtoo pelastaa Ranskan, niin koska hän on kaikkivaltias,\nei hän siihen tarvitse sotamiehiä.\"\n\nSalissa syntyi nyt yleistä hälinää ja munkin teräväjärkisyyttä\nihmeteltiin. Mutta Johanna seisoi levollisena ja rohkeana ja vastasi\nvain:\n\n\"Hän tahtoo auttaa niitä, jotka itseään auttavat. Ranskalaisten tulee\ntaistella, mutta hän antaa voiton.\"\n\nTämän vastauksen kuultuaan levisi kuin päivänpaiste kaikkein\nkasvoille, sillä jokaisen täytyi myöntää, että hän vastasi oikein,\nja eräs kunnianarvoinen piispa lausui kaikkein kuullen: \"Jumalan\nnimessä, lapsi puhuu totta. Herran tahto oli, että Goliatin piti\nkaatua ja hän valitsi lapsen, tuommoisen kuin tuo, aseekseen siihen\ntyöhön.\"\n\nToisena päivänä, kun kuulustelu oli kestänyt niin kauvan, että kaikki\nolivat siihen väsyneet, rupesi veli Seguin, Poitiersin korkeakoulun\nprofessori, tekemään hänelle kaikenlaisia kysymyksiä ja tiedusteli\nhäneltä silloin muun muassa, kuinka hän ymmärsi taivaallisia\nenkeleitä, puhuivatko he ranskaa? --\n\n\"Paremmin kuin te\", hän vastasi vähän kärsimättömänä, mutta tämä\nvastaus sai monen vetämään suutaan nauruun, koska veli Seguin,\nniinkuin hän itsekin sitten myönsi, puhui kotipuolensa murretta, joka\npaljon erosi yleisestä kielestä.\n\nVeli Seguin kävi hämilleen ja kiiruhti toiseen asiaan ja sanoi:\n\n\"No, sinä, joka niin vahvasti uskot Jumalaan, sinun pitää myös\ntodistaa uskosi merkkein kautta. Mikä sinun merkkisi on?\"\n\nNyt nousi Johanna seisomaan ja vastasi innosta vavisten:\n\n\"En ole tullut Poitiersiin teille merkkiä antamaan. Viekää minut\nOrleansiin, niin saatte kylliksenne nähdä merkkejä ja ihmeitä.\nAntakaa minulle sotaväkeä -- vaikkapa vain pieni joukko -- ja\npäästäkää meidät menemään!\"\n\nTuli leimusi tuon pienen sankarin silmistä ja puna oli noussut\nhänen poskillensa, kun hän jälleen istuutui. Ja ihmiset puhkesivat\nhyvähuutoihin.\n\nKoko kuulustelun aikana asui Johanna vieraana erään kaupungin\narvossapidetyn raatimiehen rouvan luona ja tänne tulivat kaikki\nkaupungin arvokkaimmat naiset joka ilta katsomaan ja puhuttelemaan\nhäntä.\n\nMutta moni mieskin, raatimies ja vanha, kuuluisa lainoppinut\nyliopistosta tuli sinne joka ilta kyselemään ja tutkimaan häntä,\nensiksi epäillen, mutta sitten mieltyen tuohon ihmeelliseen,\nsuloiseen lapseen, johon sekä ylhäiset että alhaiset ihastuivat; ja\njokainen alkoi vihdoin uskoa, että hän oli Jumalan lähettiläs.\n\nVihdoin koitti se päivä, jolloin jumaluusoppineet julistivat\nlopullisen päätöksensä. Tutkintosali oli tungokseen asti täynnä\nväkeä ja kaikki odottivat kiihkeästi, mitä saisivat kuulla. Kun\ntämmöisten tilaisuuksien tavalliset juhlamenot olivat toimitetut ja\noikeuden jäsenet istuneet paikoilleen, nousi puheenjohtaja ja lausui\nkauvaskuuluvalla äänellä.\n\n\"Olemme huomanneet ja täten julistamme, että tämä neitsyt, Johanna\nd'Arc, on hyvä kristitty ja hyvä katolilainen eikä ole hänessä\nja hänen sanoissaan mitään villitystä ja että kuningas saattaa\nvastaanottaa sen avun, jonka hän tarjoo, koska hän siihen suostumatta\nvoisi tehdä syntiä Pyhää Henkeä vastaan ja näin ansaita Jumalan vihan\nja rangaistuksen.\"\n\nTämän oikeuspäätöksen kuultuaan puhkesi yleisö suureen riemuun,\njosta ei loppua tahtonut tullakaan, ja pitkään aikaan en ensinkään\nnähnyt Johannaa, sillä ihmiset tunkeutuivat niin joka taholta hänen\nympärilleen onnittelemaan ja siunaamaan häntä, jonka heikkoon apuun\nRanskan kohtalo nyt oli uskottu.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nSanoma jumaluusoppineiden julistuksesta levisi kuin kulovalkea ja\nse herätti joka paikassa erinomaista riemua. Kuollut Ranska heräsi\näkkiä eloon, rohkeana ja taistelunhaluisena kiiruhti kansa sotimaan\nJohannan lipun johdolla ja aseiden kalske ja rumpujen pärinä täytti\nilman ja kulki kuin ukkosen ääni läpi maan ja sai veren kaikkein\nsuonissa kiivaammin virtaamaan.\n\nSanotaan, että onnettomuus harvoin tulee yksin, mutta saman voi\nonnestakin sanoa. Niin kävi nytkin. Moni hurskas kirkonpalvelija\noli vakavasti epäillyt, oliko naisella laillista oikeutta esiintyä\nmiehen vaatteissa, ja Johannaa oli siitä varotettu, vaikk'ei hän\nsitä tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa. Mutta nyt oli pari kolme\nkuuluisaa jumaluusoppinutta, joista yksi oli itse Parisin yliopiston\nkansleri, antanut siihen suostumuksensa. He päättivät, että \"koska\nJohannan täytyi toimittaa miehen ja sotilaan tehtäviä, niin on oikeus\nja kohtuus, että hän käyttää siihen soveliasta pukua\".\n\nAirueet lähetettiin heti viemään kuninkaalle tietoa oikeuden\nlopullisesta päätöksestä. Jo varhain seuraavana aamuna heräsimme\ntorventoitotuksiin, ja äkkiä kiiruhdimme vuoteistamme kadulle, sillä\ntuo ilmoitustapa oli kuninkaan, ja sitä käytettiin vain silloin\nkuin kuninkaan oma airut julisti kansalle tärkeitä kuulutuksia.\nKaikki kaupungin asukkaat olivatkin jo liikkeellä ja joka talosta\nkiirehti miehiä, vaimoja ja lapsia, osaksi vielä puolipukeissaan ja\nuni silmissä, yhtenä miehenä isolle torille, jossa airut loistavassa\npuvussa ja hovipoikain ja palvelijain ympäröimänä jo oli asettunut\nkorokkeelle tien risteykseen, keskelle toria. Hetken perästä hän\nvoimakkaalla ja kuuluvalla äänellä luki seuraavan julistuksen:\n\n\"Olkoon täten kaikille tiettävä, että kaikkein voimallisin ja\nkunniakas herra, Kaarle, Jumalan armosta Ranskan kuningas, suvaitsee\nkutsua ja nimittää rakkahimman alamaisensa ja palvelijansa, Johanna\nd'Arcin, jota sanotaan Domrémyn neitsyeksi, Ranskan sotajoukon\nylipäälliköksi, ja olkoon hänellä kaikki edut, oikeudet ja arvonimet,\njotka tämmöistä nimitystä seuraavat.\" --\n\nNyt kaikki päät paljastuivat ja kuului loppumattomia riemuhuutoja;\nmutta vihdoinkin airut sai uudelleen äänensä kuuluville:\n\n-- -- \"jonka ohella hän kenraaliluutnantiksi ja alipäälliköksi\nsuvaitsee määrätä erään prinssin kuninkaallisesta huoneesta,\narmollisen herran, Alençonin herttuan.\"\n\nNyt puhkesi riemu uudestaan ilmoille ja rajutuulen tavalla kiiti se\npitkin katuja ja kujia yli koko kaupungin. Nyt oli Johanna Ranskan\nsotajoukkojen johtaja, hänen käskynsä alaisina olivat prinssit ja\nvanhat kuuluisat sotasankarit, niinkuin La Hire, Saintrailles,\nOrleansin Bastardi y.m. semmoiset. Nämä suuret ihmeet täyttivät\nmieleni tällä hetkellä.\n\nSitten ajatukseni kääntyivät kuluneisiin aikoihin ja äkkiä johtui\nmieleeni eräs kuva kotikylästäni, joka tapahtuma vielä oli tuoreessa\nmuistissani, koska siitä ei ollut pitkiä aikoja kulunut. Kaukaisessa\nkylässä näin nuoren, ei vielä seitsemäätoista vuotta täyttäneen\ntytön, joka oli maailmalle niin tuntematon kuin olisi hän elänyt\ntoisessa maailmassa. Tuo tyttö oli kävellessään pitkin kylätietä\ntavannut pienen, harmaan kissanpojan, laihan, nälkiintyneen ja perin\nkurjassa tilassa. Hän oli ottanut eläinraukan kotiinsa, syöttänyt\nja hoidellut sitä ja nyt se kiemurassa makasi hänen sylissään niin\nturvallisesti ja hän itse neule kädessä istui mietteissään --\nhaaveksien -- kaikille tuntemattomia asioita. Tuo koditon eläin oli\ntuskin ehtinyt kasvaa suureksi, kun tyttö jo oli Ranskan armeijan\npäällikkönä ja hänen nimensä kaikui tuhansien huulilta maan äärestä\ntoiseen. -- Tosiaankin, pyhäintarut ja vanhat aikakirjat eivät ole\nkoskaan kertoneet suurempia ihmeitä!\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nPoitiersistä lähti Johanna Toursiin, siellä järjestääkseen\nvalloitusretkeä Orleansiin. Ennen sitä hän antoi minun kirjoittaa\nkirjeen englantilaiselle sotapäällikölle Orleansin edustalla,\nkehottaen häntä luopumaan piirityksestä ja poistumaan Ranskasta.\nHän oli varmaankin jo ennen miettinyt kirjeen, niin luonnollisesti\nja varmasti hän sitä saneli. Tämä kirje lähetettiin sitten\nBloisista. Mutta nyt oli tullut kylliksi ruokavaroja ja rahaa, ja\nJohanna määräsi, että sekä sotamiehet että varastot koottaisiin\nviimeksimainittuun kaupunkiin ja että La Hire ryhtyisi siellä\njärjestämään joukkoja. Orleansin kuvernööri, Dunois, jota myöskin\nsanottiin Bastardiksi, koska hänkin oli sukua kuninkaalle, oli\njo kauvan pyytänyt, että Johanna viipymättä lähetettäisiin hänen\navukseen. Ja nyt tuli jälleen sanansaattaja, vanha d'Aulon, jalo\nritari ja tottunut sotasankari. Hänet kuningas määräsi Johannan\nhuoneenhaltijaksi ja sitten antoi hän Johannalle vallan mielensä\nmukaan valita muut virkailijansa ja apulaisensa ja samalla hän\nkäski, että nämä henkilöt parhaimmalla tavalla varustettaisiin ja\nhankittaisiin heille aseet, vaatteet ja hevoset.\n\nKuningas teetätti myöskin Johannalle täydellisen sota-asun\nhienoimmasta teräksestä koristettuna hopealla ja kuvapiirroksilla ja\nse välkkyi kuin kuvastin.\n\nJohannan äänet olivat sanoneet hänelle, että Fierboissa, jossakin\npyhän Katarinan kirkon alttarin takana, olisi vanha miekka, ja hän\nlähetti de Metzin sitä hakemaan. Papit eivät tienneet mitään siitä\nmiekasta, mutta sitä etsittiin ja se löytyi todellakin lattian\nalta maahan kaivettuna. Papit antoivat puhdistaa ja kirkastaa tuon\nruostuneen aseen ja lähettivät sen Johannalle. Yleisesti luultiin,\nettä miekka entisinä aikoina oli ollut Kaarle Suuren, mutta sitä\nei kukaan varmasti tiedä. Olisin mielelläni sen terottanut, mutta\nJohanna sanoi, ettei sitä tarvinnut tehdä, koska hän ei milloinkaan\naikonut sillä ketään tappaa, vaan pitää sitä ainoastaan sotamerkkinä.\n\nToursissa eräs skotlantilainen taiteilija, nimeltä James Power\nvalmisti hänelle myöskin sotalipun. Se oli kaunista, valkeata\nliinavaatetta ja välkkyi kuin silkki. Siihen oli kuvattuna Isä Jumala\nistumassa pilvien keskellä miekka kädessä, kaksi enkeliä polvistuen\nhänen jalkainsa juuressa, käsissään valkoisia liljoja. Kirjoituksena\noli Jesus, Maria, jonka yläpuolella kaksi enkeliä piteli Ranskan\nkruunua. Hän teetätti myös pienemmän lipun, ja siihen oli kuvattu\npyhä neitsyt, jolle eräs enkeli tarjosi liljaa.\n\nNyt oli elämää ja liikettä Toursissa; rumpujen pärinää, torvien\ntoitotusta ja aseiden kalsketta kuului kaduilta, kaikki majatalot\nolivat täynnä, kiirettä ja hommaa oli joka paikassa ja kaikkien\nkasvoilla loisti iloinen toivo, sillä ihmeellisellä tavallaan Johanna\nosasi kaikille jakaa omasta sankarimielestään rohkeutta ja uskoa,\neikä kukaan nyt enää epäillyt, ettei hän veisi Ranskan armeijaa\nvoittoon.\n\nHänen päämajansa ympärillä oli aina suuri joukko ihmisiä, jotka\ntahtoivat nähdä uutta kenraalia, mutta siihen heillä vain harvoin\noli tilaisuutta, sillä hänellä oli monenlaista tehtävää lähestyvää\nsotaretkeä varten. Mekin, hänen vanhat ystävänsä ja seuraajansa\nnäimme hänet ani harvoin.\n\nMe olimme milloin iloisia, milloin taas huolissamme. Hän ei ollut\nvielä virkailijoitansa valinnut, ja siitä meillä oli huolta. Hänen\nsuosiotaan ja virkojaan hakivat nyt maan ylhäisimmät miehet, ja\nkuinka me saatoimme heidän kanssaan kilpailla? Mutta meistä tuntui\nikävälle, että me, jotka häntä alusta asti olimme seuranneet ja jotka\nolisimme hänen tähtensä veremme ja henkemme uhranneet, nyt saisimme\nhäntä vain etäältä seurata. Usein tästä asiasta keskustelimme ja\nkoetimme kääntää kaikki asiat parhain päin. Paladin oli meistä\nkaikista toivottomin, sillä hänellä oli pahoja syitä pelkoon.\n\nEräänä päivänä sanoi hänelle Noel Rainguesson:\n\n\"Ole hyvällä mielellä, Paladin, minä näin viime yönä unta, että sinä\nsait jonkun hyvin korkean ja kunniakkaan viran.\"\n\nPaladin näytti ensin iloiselta, sillä hän uskoi unia. Mutta\nsitten hän rupesi käymään edes takaisin lattialla niin vakavan ja\njuhlallisen näköisenä, että tuskin häntä enää tunsimme. Sitten ilo\nkatosi hänen kasvoiltaan, hän näytti surulliselta ja sanoi:\n\n\"Voi, hyvä ystävä, se on kaikki erehdystä, se ei koskaan saata olla\ntotta. Minä olen käyttäytynyt häntä kohtaan tuhmasti. Olen sanonut,\nettä hän lapsena oli luvannut tulla vaimokseni ja se on tullut hänen\nkorviinsa ja hän on siitä minuun suuttunut. Olen näinä viikkoina\nkoettanut välttää häntä, toivoen että hän unohtaisi asian ja antaisi\nanteeksi -- mutta luulen, ettei hän sitä milloinkaan tee.\" Poika\nraukka rupesi nyt itkemään, sitten hän sanoi katuvalla äänellä: \"Tämä\nkerta on ainoa, jolloin olen valehdellut.\"\n\nSamassa astui eräs d'Aulonin palvelijoista luoksemme ja sanoi, että\nJohanna oli kutsunut meitä päämajaan. Me nousimme ja Noel lausui:\n\n\"No, mitä sanoin, minussa on ennustuksen henki. Hän antaa sinulle\nviran ja me kaikki tulemme todistajiksi. Tule nyt!\"\n\nMutta Paladin ei uskaltanut lähteä mukaan, ja me jätimme hänet.\n\nKohta seisoimme Johannan edessä loistavissa puvuissa olevien\nsotilaiden joukossa, ja Johanna tervehti meitä suloisesti hymyillen\nja sanoi, että hän halusi asettaa meidät lähimpäin hovimiestensä\njoukkoon, sillä hän tahtoi läheisyydessään nähdä vanhat ystävänsä.\nMeille tuo sanoma oli iloinen, hämmästyttävä uutinen, koska hän\nnäin tahtoi meitä korottaa, vaikka hän olisi saanut ylhäisiä ja\nkuninkaallisiakin henkilöitä näihin paikkoihin, mutta me emme voineet\npuhua mitään, hän näytti meistä niin suurelta ja ylevältä sillä\nhetkellä. Nyt ojensi päällikkömme d'Aulon meille virkanimityksemme.\nMolemmat nuoret ritarimme, Jean de Metz ja Bertrand de Poulengy,\nsaivat korkeimmat virat ja heidän jälkeensä Johannan molemmat veljet\nJaques ja Pierre d'Arc. Minä, Louis de Conte, sain hovimiehen ja\nkirjurin toimen; Noel nimitettiin sanansaattajaksi; Johannalla oli\nsitäpaitse kaksi sota-airutta sekä myöskin saarnaaja ja almujen\njakaja, isä Jean Pasquerel. Hovimestareita ja palvelijoita oli hän\nd'Aulonin kanssa jo edeltäkäsin ottanut palvelukseensa. Nyt hän\nkatseli ympärilleen ja kysyi:\n\n\"Mutta missä on Paladin?\"\n\nRitari Bertrand sanoi:\n\n\"Hän luuli, ettei häntä oltu kutsuttu, korkea kenraali.\"\n\n\"Ei se ollut tarkotukseni, kutsukaa hänet tänne.\"\n\nNiin kävi, ja Paladin tuli hyvin nöyränä ja jäi ovensuuhun seisomaan\nja näytti hämmästyneeltä ja pelokkaalta. Sitten Johanna puhui\nystävällisesti ja sanoi:\n\n\"Minä pidin sinua huomiossani matkalla. Sinä alotit huonosti, mutta\nvähitellen olet parantunut. Sinä et ole oppinut hallitsemaan kieltäsi\n-- mutta kuitenkin aijon tehdä sinusta miehen. Tahdotko seurata\nminua?\"\n\n\"Vaikka tuleen!\" hän sanoi -- ja hänen äänestänsä päättäen ajattelin\nitsekseni: \"Tosiaankin, Johanna on tehnyt itsensäkehujasta sankarin.\nSiinä taas uusi ihmetyö!\"\n\n\"Minä uskon sinua\", sanoi Johanna. \"Tässä, ota lippuni. Saat seurata\nminua taisteluihin ja kun Ranska on pelastettu, niin annat sen\nminulle takaisin.\"\n\nHän otti lipun, jota nyt säilytetään pyhänä muistona Johanna\nd'Arcista, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, kun hän sanoi:\n\n\"Minä vannon, että suojelen hengelläni tätä ja jos rikon valani, niin\npyydän, että nämä ystäväni toimittavat minulle sen rangaistuksen,\njonka pelkuri ansaitsee! --\"\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nEräänä kirkkaana, kauniina aamuna huhtikuussa läksimme Toursista\nBloisiin. Meidän joukkomme näytti komealta, ratsastimme kaksittain,\nJohanna ja Alençonin herttua etupäässä ja sitten d'Aulon ja\nPaladin, joka kantoi ylipäällikön lippua, jonka jälkeen kaikki\nnuo toiset seurasivat kukin järjestyksessään. Kaikki kadut olivat\ntäynnä väkeä, ja kun me kuljimme tungoksen läpi, kumarsi Johanna\nystävällisesti päätään joka taholle ja auringonsäteet välkkyivät\nhänen hopeakoristeisella haarniskallaan. Silloin hän todellakin\nmonen mielestä näytti taivaalliselta olennolta ja monen valtasi\nvavistus ajatellessaan, että nyt elettiin sankaritarua, jommoista\nei vielä milloinkaan oltu maailmassa kuultu. Riemuhuudot täyttivät\nilman, johon yhtyi rumpujen pärinä, pillien ja torvien toitotus.\nKaupungin ulkopuolella yhtyi meihin kuninkaan lähettämä vartijajoukko\nratsuväkeä, heidän keihäänsä kimaltelivat auringon valossa, ja\nmeidän sydämmemme sykkivät iloisista tunteista, sillä nythän alkoi\nensimmäinen todellinen sotaretkemme, josta niin kauvan olimme\nuneksineet.\n\nPari kolme päivää viivyimme Bloissa. Sotaväki, joka siellä majaili\nLa Hiren komennon alaisena, näytti minusta melkein rosvo- ja\nsissijoukolta. Järjestystä ja sotakuria ei ollut nimeksikään, mutta\nkaikellaisia paheita julkisesti harjotettiin. Siellä huudettiin,\ntapeltiin ja kirottiin sekä juotiin, pelattiin ja harjotettiin\nsiveettömyyttä. Kaikellaisia kulkijoita ja irstaita naisia oleskeli\nsotaväen joukossa ja eli sen kustannuksella.\n\nTuommoisen raa'an joukon keskellä Noel ja minä ensi kerran näimme\nLa Hiren. Hänen ulkomuotonsa oli sen sankarin kaltainen, jota jo\nlapsuudessamme olimme mielessämme kuvailleet. Hän oli päätänsä\npitempi kaikkea muuta kansaa ja kooltaan vahva ja voimakas, kiireestä\nkantapäähän rautaan puettuna, kypärissä höyhentöyhtö ja kupeella\njättiläismiekka.\n\nHän oli nyt menossa kunniatervehdykselle Johannan luo ja kulkiessaan\nleirin läpi antoi hän käskyjä ja julisti, että neitsyt oli tullut ja\nettä hänen, läsnäollessaan piti sotajoukossa vallita hyvä järjestys.\nTätä järjestystä hän opetti omalla tavallaan, suurten nyrkkiensä\navulla. Kulkiessaan eteenpäin kiroten ja uhaten, löi hän oikeaan ja\nvasempaan taikka suoraan eteensä ja se, johon hänen kätensä sattui,\nkaatui maahan.\n\n\"Kirottu joukko!\" hän sanoi, \"täällä te noidutte ja juotte itsenne\njuovuksiin ja ylikenraali on leirissä! Katso ylös siinä!\" ja taas hän\nkaatoi miehen. Eikä kukaan ymmärtänyt, miksi hänen piti katsoa ylös.\n\nMe seurasimme sotaurosta päämajaan kuunnellen, katsellen, ihmetellen\n-- kun vihdoin saimme nähdä sen miehen, jota jo lapsesta olimme\nkuulleet ylistettävän kaikista urhokkaimmaksi.\n\nJohannan uskottuina palvelijoina pääsimme siihen saliin, missä\nhän, sotajoukon korkeimpien johtajien, komeiden ja arvokkaiden\nmiesten ympäröimänä vastaanotti odotetun vieraan. Kun La Hire astui\nsisään, näytti hän hämmästyvän Johannan nuoruutta ja kaunista\nulkomuotoa ja tämä taas hymyili, iloisesti tervehtiessään lapsuutensa\nsankaria. La Hire kumarsi syvään hänelle ja Johanna tervehti häntä\nkunnioittavasti. Kohta huomasi, että heidän välillään syntyi\nystävyyssuhde, joka sitten kesti sodan monissa vaiheissa.\n\nHetken perästä Johanna antoi toisten poistua, mutta pyysi La Hiren\nvielä viipymään ja he maistelivat viiniä ja puhuivat ja nauroivat\ntoistensa kanssa kuin vanhat ystävät. Mutta sitten hän antoi\nvieraalleen muutamia neuvoja järjestyksen ylläpidosta leirissä ja\ntuntui kuin kenraali olisi hämmästyksestä henkeään pidättänyt.\nEnsiksi sanoi hän vakavasti tahtovansa, että kaikki irstaat naiset\npoistettaisiin leiristä. Sitten hän käski, että kaikki juopumus\nolisi ankarasti rangaistava. Järjestystä ja kuria oli ylläpidettävä\nja kaikki vallattomuus kiellettävä. Vihdoin hän sanoi tahtonsa\nolevan, että jokaisen, joka oli ruvennut hänen lippuansa seuraamaan,\npiti ripittää itsensä niinkuin oikean kristityn tulee, ja ottaa\nsynninpäästö, jonka ohella koko sotajoukon piti kahdesti päivässä\nkuunnella messua.\n\nLa Hire istui hyvän aikaa ikäänkuin salaman lyömänä, vihdoin hän\nsanoi huolestuneella äänellä:\n\n\"Voi, hyvä lapsi, sinä et tunne minun miesraukkojani! -- Ne ovat\nhelvetin sikiöitä! -- kuunnella messua! -- Ennemmin antaisivat meidät\npaholaiselle! sydänkäpyni.\"\n\nNäin hän pitkitti vielä hetken aikaa vuoroon kiroten, vuoroon\nsiunaten, jotta Johanna vihdoin purskahti nauruun, enkä ollut hänen\nkuullut niin sydämmellisesti nauravan, sittenkun lapsena kotikylän\nleikkikentällä.\n\nMutta kuitenkin hän oli luja päätöksessään, kunnes La Hire\nselitti, että koska Johanna niin tahtoi, ei hänen ollut muuta kuin\ntotteleminen, jolloin hän vahvasti vannoi, että hän kyllä kurittaisi\njokaista, joka ei kääntyisi ja eläisi kristillisesti; -- hän\nkatkaisisi hänen kaulansa. Mutta tämä taas pelotti Johannaa; ei hän\ntahtonut semmoiseen menettelyyn suostua.\n\nHän sanoi, että paheista luopumisen piti olla vapaaehtoista.\n\nLa Hire arveli, ettei hän aikonut tappaa niitä, jotka vapaaehtoisesti\nkääntyivät, vaan nuo toiset.\n\nEi, ei ketään saanut tappaa -- Johanna ei siihen suostunut. Jos itse\npäällikkö olisi heille hyvänä esimerkkinä ja kävisi ahkerasti ripillä\nja messussa, niin hän tiesi varmaan, että kansa, jonka sankari ja\nepäjumala hän epäilemättä oli, ei myöskään olisi käyttämättä näitä\narmon välikappaleita.\n\n\"Minäkö -- minä kävisin ripillä ja messussa?\" huudahti hän hyvin\nhämmästyneenä. \"Sinä et tiedä mitä sanot!\"\n\n\"Kyllä minä tiedän ja tiedän senkin, että te, jalo herra, jo\nhuomenaamuna tulette messuun ja sitten jatkatte siellä käyntiä,\nniinkuin oikean ritarin ja Herran Jumalan taistelijan tulee. Minun\ntäytyy myös pyytää, että ette niin paljon kiroilisi, koska Jumalan\nnimen turhaanlausuminen taikka paholaisen avuksihuutaminen on\nkielletty.\"\n\n\"Mahdotonta, kenraalini\", huudahti hän. \"Vaadi jotakin muuta\nvanhalta sotilaalta. Kaikkea paitse tuota. Sinä kai et tahdo minulta\ntavattomia, lapsi!\"\n\nHän pyysi kauvan ja hartaasti, ja Johanna vihdoin ehdotti, että hän\nkiroilisi sotasauvansa kautta, jota hän kantoi virkamerkkinään.\n\nVanha sotauros lupasi koettaa, ja tuo jalopeura lähti hänen\nluotaan paljon kesympänä ja taipuvaisempana kuin tullessaan,\nja siitä hetkestä hän todellakin oli muuttunut mies. Aikaiseen\nseuraavana aamuna oli hän kaikkein ihmeeksi messussa, vaikka hänen\ntuima ja ankara katseensa osotti, että hän oli paljon taistellut\nitsensä voittamiseksi. Mutta tästä päivästä alkaen ei hän koskaan\nlaiminlyönyt aamurukousta eikä iltamessua ja noudatti muutenkin\ntarkkaan pyhän kirkon sääntöjä ja tapoja.\n\nToisetkin seurasivat hänen esimerkkiään, ja paholainen karkotettiin\nleiristä. Johanna ratsasti sitä pitkin, ja missä tuo nuori kaunis\nolento kirkkaassa sotapuvussa näyttäytyi, niin kansa tuijotti häneen\nkuin olisi se nähnyt sodan hengettären tulevan alas taivaan pilvistä.\nEnsin he ihmettelivät ja sitten jumaloivat häntä. Lopuksi hän sai\nheidät tekemään, mitä vain tahtoi.\n\nNyt tehtiin leirissä puhdistustyötä ja karkotettiin kaikki huonot,\nraa'at tavat ja irstaat naiset. La Hire oli hämmästynyt, hän ei\nymmärtänyt näitä ihmeitä. Hän poistui leiristä, kun halusi kirota.\nHän oli luonteeltaan ja tavoiltaan raaka, mutta hän kunnioitti\npyhiä asioita. Hän ihmetteli myöskin sitä innostusta, joka nyt oli\nvallannut sotajoukot. Vielä viikko sitten olisi vaikka lammaslauma\nsaattanut niitä pelottaa, nyt voitiin niillä vastustaa itse\npaholaista.\n\nHän ja Johanna olivat nyt miltei erottamattomat, vaikka olivatkin\nluonteiltaan jyrkästi vastakkaiset. Sotilas oli iso ja Johanna pieni,\nedellinen oli karkea ja sotaisa, jälkimmäinen nuori ja viaton; tämä\noli niin notkea ja hoikka, mutta tuo vanha sotilas niin jäykkä;\nhänen kasvonsa niin ahavoittuneet ja arpiset, Johannan nuorekkaat ja\nhienot, hänen olivat intohimoiset, mutta tytön puhtaat ja viattomat.\nTämän silmät loistivat rakkautta ja hellyyttä ja hänen katseensa\nnäytti tuottavan siunausta ja Jumalan rauhaa, mutta vanhan sotauroon\nkatse oli tulinen ja taistelunhaluinen.\n\nHe ratsastivat monta kertaa päivässä leirin läpi, tarkastaen sen\njoka kolkan, pitäen huolta kaikesta, ja missä he vain näyttäytyivät,\nei riemuhuudoista tahtonut loppua tulla. He ratsastivat toistensa\nrinnalla, tuo suuri, kuin raudasta valettu jättiläisuros ja tuo\nhoikka, kuin taiteilijan valama hopeapatsas. Ja kun nuo raa'at\nsotilaat ja junkkarit näkivät heidät, niin he kunnioittavasti\ntervehtien heitä sanoivat:\n\n\"Tuolla tulevat paholainen ja Kristuksen hovipoika!\"\n\nTähän aikaan koetti Johanna vakavasti ja väsymättä kääntää tuon\nkuuluisan taistelijan mielen Jumalan puoleen ja johtaa häntä synnin\ntieltä, jotta hänen levoton sydämmensä olisi uskonnon voimasta\npuhdistunut ja saanut levon ja rauhan. Hän pyysi, hän vaati häntä\nkyynelsilmin rukoilemaan. Sotilas pysyi niinä kolmena päivänä, joina\nvielä olimme leirissä, taipumattomana; hän tahtoi ennen kaikkea\npäästä juuri siitä asiasta, se oli hänelle aivan mahdotonta. -- Hän\ntahtoi tehdä kaikkea muuta, mitä Johanna käski, hän olisi mennyt\nvaikka tuleen hänen tähtensä -- mutta rukoilla hän ei voinut, hän ei\nollut koskaan sitä tehnyt, hän ei löytänyt siihen sanoja.\n\nMutta kuitenkin -- kuka olisi uskonut? -- vihdoin Johanna tässäkin\nasiassa voitti. Hän sai sotilaan rukoilemaan. Niin, tämä seisoi siinä\nJohannan edessä ja taivutti kätensä rukoukseen. Ja hän rukoili omalla\ntavallaan sanoen:\n\n\"Jalo Herra Jumala, minä rukoilen sinua, menettele La Hiren kanssa,\nniinkuin hän menettelisi sinun kanssasi, jos nimittäin sinä olisit La\nHire ja hän olisi Jumala, amen.\"\n\nSitten hän painoi päähänsä kypärin ja lähti Johannan luota\ntyytyväisenä itseensä niinkuin se, joka on kaikkein mieliksi\ntäyttänyt vaikean ja hämmästyttävän tehtävän.\n\nJos olisin tiennyt, että hän oli rukoillut, niin olisin ymmärtänyt,\nmiksi hän näytti niin juhlalliselta, mutta sitä tietysti en tiennyt.\n\nTulin sillä hetkellä telttaan ja näin hänen lähtevän sieltä. Hän\noli todellakin komea ja ylevä nähdä. Mutta kun menin teltan ovelle,\nseisahduin siihen, sillä kuulin Johannan itkevän, itkevän, niinkuin\nluulin, oikein sydämmensä pohjasta. Mutta niin ei ollut, hän nauroi\nvain La Hiren rukoukselle.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nVihdoin läksimme suurella melulla ja komeudella Orleansia kohti.\nJohanna itse ratsasti joukon etupäässä ja etevimmät sotapäälliköt\nympäröivät häntä. Edellä kulki hänen lipunkantajansa ja sen jälkeen\npappeja, munkkeja ja kuoripoikia, jotka kantoivat ristiä ja kaikki\nyhteensä laulaen _Veni Creator_, jotta kirkkoveisun vakavat säveleet\nsekaantuivat aseiden kalskeeseen ja torvien toitotukseen. Sitten\nseurasivat eri osastot, joiden aseet loistivat ilmassa, nuo kuuluisat\nranskalaispuolueen kenraalit, La Hire, marsalkka de Boussac, sieur\nde Retz, Florent d'Illiers ja Poton de Saintrailles johtivat eri\nosastoja.\n\nVaikka nämä kaikki olivat rohkeita ja taitavia päälliköitä, eivät\nhe kuitenkaan olleet tottuneet hyvään järjestykseen, vaan jokainen\ntahtoi tehdä oman mielensä mukaan.\n\nKuninkaan selvä käsky oli ollut: Totelkaa ylimmäistä päällikköä\nkaikessa, elkää tehkö mitään hänen tietämättään ja ilman hänen\nkäskyään.\n\nMutta nuo vallattomat uroot eivät huolineet laista. Harvoin he\ntottelivat kuningasta; he eivät häntä ensinkään totelleet, jos\nhänen käskynsä olivat heistä vastenmielisiä. Kuulisivatko ensinkään\nJohannaa? He luulivat itse paljon paremmin ymmärtävänsä sotataitoa\nkuin tuo seitsentoistavuotinen maalaistyttö ja lammaspaimen, joka ei\nkoskaan ollut nähnyt sotatappelua eikä ollut siihen harjaantunut.\nSiitä huolimatta he kyllä häntä kunnioittivat ja uskoivat hänet\nJumalan lähettilääksi, josta hänellä itsellään näytti olevan niin\nvarma vakaumus ja josta hän oli antanut niin monta ihmeellistä\ntodistusta. He huomasivat ja pitivät arvossa hänen vaikutustaan\nkansaan, se oli kuin auringon vaikutus hedelmälliseen maahan, he\ntäysin uskoivat, että hän voi puhaltaa henkeä ja elämää kuolleeseen\nruumiiseen ja välinpitämättömistä sotureista tehdä sankareita. Mutta\nettä hän itse todellakin johtaisi sotajoukkoja ja ottaisi osaa\ntaisteluun, se oli heistä mahdotonta.\n\nHe eivät siis aikoneetkaan ehdottomasti häntä kuulla ja totella.\nHän oli tehnyt tarkan sotasuunnitelman ja aikoi suoraan kulkea\nvihollisen sotarintaa vastaan Orleansiin, Loiren pohjoista rantaa\nmyöten. Hän antoi käskyn siitä päälliköilleen, mutta nuo kokeneet\nsotilaat pitivät sitä lapsellisena ymmärtämättömyytenä ja lähettivät\nsalaa sanan Dunois'n kreiville, jolla oli ylikomento Orleansissa,\nettä he aikoivat lähestyä kaupunkia virran etelänpuoliselta rannalta,\njonne Johannan huomaamatta johtivat sotajoukon. Hänen tarkotuksensa\noli heti hyökätä englantilaisten kimppuun ja karkottaa heidät\npiiritysasennosta, mutta kenraalit sitävastoin päättivät piirittää\nvihollisjoukot ja estämällä heille kaiken elintarpeiden tuonnin\nlannistaa heidät ja tehdä tyhjäksi heidän vastustuksensa.\n\nEnglantilaiset olivat rakentaneet hyvin varustettuja torneja ympäri\nkaupungin ja niistä heidän miehensä ampuivat kaupunkia ja olivat\nsiten saaneet haltuunsa kaupunkiin vievät sillat ja portit, paitse\nyhtä ainoaa. Ranskalaisten päällikköjen mielestä olisi ollut\nmahdotonta hyökätä näiden varustuksien läpi kaupunkiin, he luulivat,\nettä tämä yritys olisi tuhonnut koko sotajoukon ja tähän luuloonsa\nheillä kyllä oli pätevät syynsä. Mutta he eivät olleet ottaneet\nlukuun sitä, että englantilaiset sotamiehet olivat menettäneet\nrohkeutensa, sillä nämä luulivat, että neitsyt oli liitossa\npaholaisen kanssa ja että heidän aseensa olivat voimattomat tämän\ntaikakeinoja vastaan. Johannan sotilaat taas olivat täynnä rohkeutta\nja innostusta.\n\nSinä yönä makasi Johanna itse ja kaikki hänen väkensä varustuksissaan\npelkällä maalla ja varhain seuraavana aamuna läksimme jälleen\nmatkaan. Yö oli ollut kylmä ja aamukin samoin, eikä rautainen puku\njuuri anna lämpöä pakkasta vastaan, mutta hän oli iloinen siitä,\nettä hän kohta saavuttaisi sen päämaalin, johon hän niin kauvan oli\npyrkinyt.\n\nHänen intonsa ja maltittomuutensa eneni joka peninkulmalta; mutta\nkun pääsimme Olivetiin, joka on kylä Loiren etelärannalla vastapäätä\nOrleansia, muuttui hänen mielialansa äkkiä suuttumukseksi. Hän\nhuomasi nyt, kuinka häntä oli petetty, joki oli meidän ja Orleansin\nvälillä.\n\nEnsi hetkellä hän aikoi hyökätä erään tornin kimppuun, jollaisia\noli kolme etelänpuolisella rannalla, siten saadakseen haltuunsa\nläheisen sillan ja päästäkseen sitä tietä kaupungin avuksi, mutta\njuurtunut pelko englantilaisia kohtaan valtasi nytkin ranskalaiset\nsotapäälliköt ja he rukoilivat Johannaa luopumaan tästä aikeestaan.\nSotamiehet tahtoivat taistella, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin\nja jatkaa matkaa Chesyyn, kuusi englannin peninkulmaa Orleansista.\n\nTänne tuli Dunois'n kreivi, mukana pieni seurue ritareita ja\nporvareita, lausumaan Johannalle tervetuliaiset. Tämä oli vielä\nsuutuksissaan äskeisestä pettymyksestään, eikä hänen mielensä tehnyt\nkoreuksia lausumalla tervehtiä lapsuutensa ihailtua sotaurostakaan.\n\n\"Oletteko Orleansin ylipäällikkö?\"\n\n\"Olen sama mies ja olen hyvin iloinen tulostanne.\"\n\n\"Ja oletteko te neuvonut sotapäälliköitä johtamaan minua tälle\npuolelle jokea sen sijaan, että olisin suoraan mennyt sotimaan\nTalbotia ja englantilaisia vastaan?\"\n\nJohannan varmuus hämmästytti häntä ja Dunois ei voinut itseään\npuolustaa, vaan epävarmana ja puoleksi anteeksi pyytäen hän selitti,\nettä sekä hän että kokeneimmat sotapäälliköt Johannan sotajoukosta\nolivat tarkan harkinnan jälkeen huomanneet tämän tien parhaimmaksi.\n\n\"Jumalan nimessä\", virkkoi Johanna, \"Herran neuvot ovat viisaammat\nja luotettavammat kuin teidän ja hän voi ilman teitäkin toteuttaa\ntahtonsa. Meillä on ruokavaroja, viljaa ja karjaa nälkäisten\nkaupunkilaisten auttamiseksi. Virta on kova, veneet ovat kaupungin\nalapuolella ja on vastatuuli. Teidän tulee neuvoa, kuinka nyt\nparhaiten menetellä, koska me teidän neuvostanne olemme joutuneet\ntänne virran toiselle rannalle.\"\n\nDunois ja hänen seuralaisensa koettivat löytää jotakin puolustuksen\naihetta, mutta vihdoin täytyi heidän tunnustaa, että olivat\nerehtyneet.\n\n\"Niin todellakin, erehdys on tässä tapahtunut\", sanoi Johanna, \"ja te\nsaisitte siitä paljon kärsiä, ellei Jumala armossaan tule avuksemme\nja käännä tuulta, että saadaan kaikki korjatuksi.\"\n\nHänen vielä puhuessaan kääntyikin tuuli ja veneet saatiin vastavirtaa\nluoksemme ja palasivat takaisin vieden mukanaan ruokatavaroita\nnälkäisille kaupunkilaisille, jotka peljäten niitä odottivat, koska\narvelivat niiden joutuvan vihollisten käsiin. Mutta kaikkein suureksi\nihmeeksi ei niin kuitenkaan käynyt.\n\nNyt pidettiin sotaneuvottelu ja päätettiin, että pääarmeija palaisi\ntakaisin Bloisiin tullakseen sieltä pohjoista rannikkoa myöten\nOrleansiin, niinkuin Johanna alusta oli suunnitellut. Niin suurta\nsotajoukkoa ei saatu virran yli eikä se etelänpuolisella rannikolla\nvoinut mitään hyödyttää.\n\nJohanna valitti hukkaan mennyttä aikaa eikä mielellään olisi\neronnut sotajoukostaan, mutta hänen täytyi mukaantua asianhaaroihin\nja jäädä paikalle, lähteäkseen kohta Dunois'n ja La Hiren, sekä\ntuhannen miehen kanssa Orleansiin, jossa koko kaupunki kiihkeästi\nodotti neitsyen tuloa. Kello oli kahdeksan illalla, kun tuo pieni\njoukko kulki Burgundin portista kaupunkiin. Paladin lippuineen\nratsasti edellä, Johannalla oli valkea hevonen ja valkea sotapuku\nsekä kädessään pyhä miekka Fierboista. Olisittepa nyt nähneet\nOrleansia! Kansaa kulki mustanaan kaduilla, keihäät välkkyivät\nilmassa, tervetulohuutoja, kellojen soittoa ja kanunain pauketta!\nOli kuin maailman loppu. Joka paikassa, tulisoihtujen valossa,\nnähtiin uteliaiden ihmisten katselevan Johannaa ja kyyneleet vuotivat\nsilmistä; Johanna tunkeutui hiljalleen joukkojen läpi ja hänen\nsolakka vartalonsa yleni kuin hopeapatsas tuon mustan ihmisjonon\nkeskellä. Ihmiset luulivat näkevänsä pyhimyksen ja suutelivat\nkiitollisina hänen jalkojansa, ja ne, jotka eivät niin likelle\npäässeet, koskettivat hänen hevostaan ja suutelivat sitten sormiaan.\n\nJohannan liehuva, pitkä lippu lennähti erääseen tulisoihtuun ja\nsyttyi palamaan. Hän kumartui eteenpäin ja sammutti tulen käsissään.\n\n\"Tuo ei pelkää tulta, ei mitään!\" huusivat ihmiset ja riemuitsivat.\nJohanna ratsasti kirkkoa kohti, johon meni kiittämään Jumalaa. Sitten\nhän taas ihmisjoukkojen saattamana ja ystävällisesti heille puhellen\nratsasti Orleansin herttuan rahavartijan, Jaques Boucherin, talolle,\njonka vieraana hänen piti olla Orleansissa ja jonka vaimo ja tytär\nystävällisesti ja kunnioittavasti hänet ottivat vastaan. Tämä tytär\noli sitten Johannan huonetoverina hänen Orleansissa ollessaan.\n\nHänen lähimmät seuralaisensa, Jean d'Aulon, Bertrand de Poulengy,\nJean de Metz, hänen uskolliset ritarinsa ja hyvät ystävänsä, jotka\nhäntä olivat seuranneet kaikissa vaiheissa, sekä Pierre d'Arc, minä\nja vielä pari uskottua, saimme asua samassa talossa kuin Johanna.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nJohanna oli valmis taisteluun, mutta hänen täytyi kärsivällisesti\nodottaa, kunnes sai sotajoukon johtaakseen.\n\nSeuraavana aamuna, lauvantaina 30 päivänä huhtikuuta vuonna\n1429 kuulusteli hän sitä sanansaattajaa, joka oli vienyt hänen\njulistuksensa englantilaisille Bloista, vaan josta hän sitten ei\nollut kuullut. Merkillinen on tuo asiakirja, siinä käydään suoraan\nasiaan, siinä on innostusta ja voimaa ja lapsellista luottamusta\nsuureen tehtävään, joka hänelle oli uskottu. Joka rivillä saattaa\nsiinä kuulla sodan melskettä ja rumpujen pärinää. Siinä kuvastuu\nJohannan sotaisa sielu ja hetkeksi on tuo pieni suloinen paimentyttö\nkadonnut näkyvistä. Tuo oppimaton maalaistyttö, joka ei ollut\ntottunut mitään kirjallista kyhäämään, saatikka sellaista, joka\nenimmästi on kuninkaiden ja kenraalien tehtäviä, saneli nyt tätä niin\nhelposti ja tarkasti kuin olisi hän siihen lapsuudestaan harjaantunut.\n\n\"Jeesus Maria.\n\n\"Englannin kuningas ja te Bedfordin herttua, joka nimitätte itseänne\nRanskan hallitsijaksi, te William de la Pole, Suffolkin kreivi;\nja te Thomas Scalesin lordi, te kaikki jotka nimitätte itseänne\nedellämainitun Bedfordin sota-ylimyksiksi ja sijaisiksi -- tehkää\noikeutta taivaan Kuninkaan nimessä. Lähettäkää Jumalan valitulle\nneitsyelle kaikkein niiden hyväin kaupunkein avaimet, jotka olette\nväkivallalla Ranskalta anastaneet. Neitsyt on Jumalan lähettiläs\nasettamaan laillisen kuninkaan jälleen valtaistuimelleen. Hän\ntahtoisi heti tehdä rauhan, jos te suostutte noudattamaan oikeutta\nRanskassa ja korvaamaan sen, minkä olette saaneet. Ja te sotilaat,\nasetoverit, ylimykset ja kaikki te, jotka nyt olette Orleansin\nedustalla, menkää Jumalan nimessä omaan maahanne, sillä muutoin\non neitsyt lähettävä teille toisellaisia sanomia ja suureksi\nvahingoksenne saatte häntä sitten tavata. Englannin kuningas, minä\nolen Ranskan sotapäällikkö, ja milloin vain täällä tapaan teidän\nväkeänne, karkotan sen hyvällä tai pahalla; ja jos sotamiehenne\neivät tottele, lyön heidät kaikki, mutta jos tottelevat, armahdan\nheitä. Jumala, taivaan Kuningas on minut tänne lähettänyt, maksoi\nmitä maksoi, karkottamaan teidät Ranskasta, vaikka täällä onkin monta\nviekastelijaa ja juonittelijaa, jotka tahtovat hävittää valtakunnan.\nElkää luulko, kuningas, että taivaan Jumala, pyhän Marian Poika,\nsallii teidän omistaa Kaarle kuninkaan laillista kruunua, sillä\nHerra ei sitä salli, jonka tosiasian teitä vastaan hän neitsyen\nkautta täten teille julistaa. Jos ette usko näitä sanomia, niin\nmeidän täytyy taistella ja nostaa sellainen mellakka, ettei moista\nole tässä maassa kuultu tuhanteen vuoteen. Se tietäkää, että Jumala\nvoi neitsyelle antaa niin paljon voimaa, että te ette voi vastustaa\nhäntä, ettekä hänen hyviä sotilaitaan, ja sitten saamme nähdä, kenen\npuolella on oikeus, taivaan Jumalan vai teidän. Bedfordin herttua,\nrukoilen teitä, elkää syöskö itseänne turmioon. Jos kuulette sanani,\nniin saatte seurata ranskalaisia, kun nämä ryhtyvät kauneimpaan\nurostyöhönsä, sellaiseen, mitä ei kristikunnassa vielä ole toimeen\nsaatu. [Hän haaveksi voivansa Ranskan vapauttamisen jälkeen panna\ntoimeen ristiretken Jerusalemiin siellä vallottaakseen pyhän haudan.]\nMutta jos ette sitä tee, niin pian saatte katua suurta vääryyttänne.\"\n\nTähän kirjeeseen ei tullut vastausta, eikä sanansaattajakaan palannut\ntakaisin. Johanna lähetti vielä kaksi eri kertaa sanansaattajia\ntaivuttamaan englantilaisten päälliköitä sovintoon, mutta he vain\nuhkasivat polttaa Johannan, jos ei hän heti pakenisi sotakentältä\nkarjaansa paimentamaan.\n\nSunnuntai-aamuna Johannan äänet taikka joku aavistus antoivat\nhänelle varotuksen ja hän lähetti Dunois'n Bloisiin komentamaan\nsotajoukot Orleansiin. Tämä toimenpide oli hyvä, sillä siellä\nolivat kuninkaan viekkaat suosikit koettaneet kaikin voiminsa saada\nsotajoukkoja hajoamaan ja johtajia luopumaan Orleansin auttamisesta.\nMutta Dunois oli nyt lujasti päättänyt pysyä Johannan puolella eikä\nsuostunut kuuntelemaan noita juonittelijoita. Hän sai pian sotajoukot\nliikkeelle.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nTiistai-iltana, klo 10 aikana, pyysi Paladin puhutella Johannaa\nkahden kesken, sillä hän sanoi tietävänsä tärkeitä uutisia. Ennen\npitkää tulikin Johanna vastaanottohuoneeseen. Nyt ilmotti Paladin,\nettä hän, joka liikkuvana, puheliaana ja kehuskelevana pian tutustui\nerisäätyisiin ihmisiin, oli päivän kuluessa tavannut muutamia\nkalastajia, jotka kertoivat, että suuri liike oli vallinnut joen\ntoisella puolen olevissa linnoituksissa, ja näytti siellä jotain\nerikoista olevan tekeillä. Sitten oli hän vielä illemmällä mennyt\ntapaamaan erästä sotavankia, joka oli päässyt karkaamaan Augustins\nnimisestä linnoituksesta, ja tämä oli kertonut hänelle, että\nenglantilaiset yön aikana aikoivat viedä jonkun osan sotaväestään\nmeidän puolisille linnoituksille ja siten yllättää Dunois'n\npääsotajoukkoa, ennenkun se ehtisi kaupunkiin ja siten hajoittaa\nsen perinpohjin. Tämä olisi heidän mielestään helppoa, sillä he\narvelivat, ettei ranskalainen noita silloin olisi joukon mukana ja\nettei se siis voinut vastustaa voimakkaampaa vihollista enempää kuin\nennenkään. Tämän kuultuaan sanoi Johanna:\n\n\"Sinä olet tehnyt viisaasti ja minä kiitän sinua siitä. Ehkä saamme\nsuuren onnettomuuden estetyksi. Sinä saat palkinnon ansiosi mukaan.\"\n\nPaladin kumartui syvään ja kun hän jälleen ojentui, oli hän\nmonta tuumaa pitempi, siten hän pöyhistelihe ylpeänä saamistaan\nkiitoslauseista. Kun hän lähti huoneesta, oli hänen nenänsä niin\npystyssä, että tuskin huomasi minua.\n\nJohanna lähetti minut heti herättämään Jean de Metziä ja kohta sen\njälkeen oli hän menossa La Hiren luo ilmottamaan, että tämä Villarsin\nkreivin ja Florent d'Illiersin sekä viidensadan valitun ratsumiehen\nkanssa päivänkoitossa kiiruhtaisi Johannan luo.\n\nMääräaikana läksimme matkaan ja meidän onnistui vaaratta päästä\nkaupungista vihollisen vahtipaikkojen ohi ja me tapasimme sotaväen\netujoukot jonkun matkan päässä kaupungista. Dunois tervehti meitä ja\niloitsi suuresti, sillä kansa oli lähestyessään Orleansia ja noita\npelottavia linnoituksia ruvennut pelkäämään ja masentumaan. Sanoma\nneitsyen tulosta levisi nopeasti kuin salama riveistä riveihin ja\nsitä seurasi sanomaton riemuhuuto. Dunois pyysi, että hän pysähtyisi\npienelle kukkulalle tien varrelle ja antaisi sotamiesten kulkea\nohi, jotta kaikki hänet näkisivät. Sen hän tekikin ja sotamiehet\ntervehtivät häntä kohottaen korvia huumaavia ilohuutoja, joihin hän\nloistavin silmin ja punottavin poskin ystävällisesti vastasi. Hän oli\ntäysissä sotavaruksissa ilman kypärää, sen sijaan oli hänen päässään\npieni samettilakki, jota valkeat kamelikurjen höyhenet koristivat.\nNiin on hän kuvattu eräässä taulussa, joka on Rouenin raatihuoneen\nseinällä.\n\nEräillä kuormavaunuilla makasi mies kädet ja jalat sidottuina.\nJohanna viittasi sen osaston päällikölle ja kysyi, mitä pahaa mies\noli tehnyt.\n\n\"Karkulainen, kenraali.\"\n\n\"Mitä hänelle aijotte tehdä?\"\n\n\"Hän on hirtettävä, mutta siihen ei ollut aikaa, kun sotajoukko lähti\nmatkaan.\"\n\n\"Mitä muuta hänestä tiedätte?\"\n\n\"Hän on urhoollinen sotilas, mutta hän pyysi päästä tervehtimään\nkuolevaa vaimoansa. Se häneltä kiellettiin ja hän lähti luvatta\nleiristä. Eilen illalla hän taas tuli takaisin.\"\n\n\"Ja tuota miestä te sanotte karkulaiseksi! -- Jumalan nimessä --\ntuokaa hänet tänne.\"\n\nMiehen jalat päästettiin siteistä ja hän vietiin Johannan luo.\nHän oli oikea sotilas, lähes seitsemän jalkaa korkea ja muutenkin\nharteva. Kasvot olivat karkeapiirteiset ja tukka harjaamattomana\nhatun alla; vyöllä oli hänellä aika sotakirves. Sen lisäksi oli hänen\nulkomuotonsa hyvin surunvoittoinen, ikäänkuin kaikki tässä maailmassa\nolisi ollut hänelle aivan yhdentekevää.\n\n\"Ojenna tänne kätesi\", sanoi Johanna.\n\nMies seisoi pää kumarassa. Tuon lempeän ja ystävällisen äänen\nkuultuaan, hän katsoi ihmeissään ylös ja ikäänkuin tietämättään nosti\nkätensä. Johanna katkaisi miekallaan siteet. Ne olivat tehneet syviä\nuurteita käsiranteeseen, niin että siitä vuoti verta.\n\n\"Voi\", sanoi hän säälien, \"he ovat tehneet sinulle pahaa -- -- verta!\n-- minä en saata nähdä verta!\" -- Hetkeksi hän kääntyi pois, mutta\nsanoi sitten: \"Antakaa tänne jotakin, millä sidon haavan.\"\n\nJohannalle annettiin side, jolloin joku huomautti, ettei se työ ollut\nhänelle sopivaa.\n\n\"Ei ole sopivaa. -- Saatte kauvan etsiä löytääksenne sopivampaa --\nolen siihen hyvin harjaantunut, sillä olen hoidellut sekä ihmisiä\nettä eläimiä\".\n\nMies seisoi hiljaa hänen toimittaessaan tehtäväänsä, salaa katsellen\nhäntä. Miehen raskasmieliset ja kummastelevat silmät muistuttivat\nhaavoitetun, mutta kärsivällisen eläimen silmiä.\n\nSidottuaan haavan sanoi Johanna: \"Puhu nyt, mitä olet tehnyt, sano\nvapaasti ja pelkäämättä.\"\n\n\"Sen teen, sinä taivaan enkeli! -- Vanha äitini kuoli ja kolme pientä\nlastani toinen toisensa perästä, kaikki yhtenä vuonna. He kuolivat\nnälkään, niinkuin moni tähän aikaan. Niin oli Jumalan tahto. Minä\nnäin heidän kuolevan; se armo minulle suotiin -- sain haudata heidät\nnäillä käsilläni. Sitten tuli vaimoni vuoro; he lähettivät minulle\nsanan, että hän oli kuolemaisillaan. Hän oli minulle rakas, hän oli\nminulle kaikki kaikessa. Pyysin ja rukoilin polvillani lupaa päästä\nhänen luokseen. He eivät minua kuulleet. Saatoinko antaa hänen\nkuolla, yksin ja hyljättynä -- hänen, joka olisi tullut luokseni,\nvaikka henkensä kaupalla? -- Karkasin leiristä. Hän kuoli sylissäni.\nMinä hautasin hänet. Kun tulin takaisin, oli sotajoukko lähtenyt.\nSeurasin sen jälkiä. Siihen kului aikaa, mutta minulla on pitkät\nsääret ja päivässä on monta tuntia. Eilen illalla saavutin sen.\"\n\nMies oli vaiti ja Johanna sanoi ikäänkuin itsekseen: Minusta näyttää\nkuin puhuisi hän totta. -- \"Katso minua silmiin\" -- hän sitten\nkehotti. Mies katsoi suoraan häntä silmästä silmään. Sitten hän sanoi\npäällikölle: \"Mies on vapaa. Te voitte mennä.\" Sotamiehelle hän\nsanoi: \"tiesitkö, että sinua kuolema uhkasi, jos palaisit takaisin\nsotaväkeen?\"\n\n\"Sen tiesin.\"\n\n\"Miksi siis tulit?\"\n\n\"Juuri sentähden, että halusin kuolla\", hän sanoi. \"Vaimoni oli\nminulle kaikki kaikessa. Minulla ei ollut enää ketään, jonka hyväksi\nolisin elänyt\".\n\n\"Sinun pitää elää Ranskan hyväksi. Mikä on nimesi?\"\n\n\"Kääpiöksihän ne minua sanovat, mutta vain leikillä. Ristimänimeni on\nMikko.\"\n\n\"Tahdotko kuulua minun henkivartioväkeeni?\"\n\n\"Minä tahdon antaa vaikka henkeni sinun tähtesi.\"\n\nNäin tuli Kääpiö Johannan palvelukseen, eikä kukaan sitten ollut\nuskollisempi ja luotettavampi sotilas. Hänelle olivat Ranska ja\nJohanna kuin yksi, ja hän oli valmis milloin tahansa uhraamaan\nhenkensä näiden puolesta. Ja kun tarkoin ajattelen, niin samoin teki\nmoni muukin. Nähdessään Johannan, he eivät nähneet yksin häntä, vaan\nnäkivät isänmaansa, ihanan Ranskan.\n\nKun joukot olivat kulkeneet Johannan ohi, niin hän tapansa mukaan\nasettui armeijan etunenään. Täytyy tunnustaa, että tottumattomana ja\nkokemattomana sotapalvelukseen vapisin meidän lähestyessämme noita\nsynkkiä linnoituksia, joiden muurien takana vihollisjoukot väijyivät,\nuhaten syöstä meidän rivejämme surman suuhun. Enkä minä ollut\nainoa, joka tunsin pelkoa, sillä avonaisella kentällä ja oikeassa\ntaistelussa lienee helpompi kohdata vihollista, kuin kulkea hiljaa\nja hitaasti hänen varustuksiensa ohi. Me kaikki odotimme vihollisen\nankaraa hyökkäystä.\n\nMutta vaikka englantilaiset olivat täysissä varustuksissa valmiina\ntaistelemaan, eivät kuitenkaan suureksi ihmeeksemme tehneet\nmeille mitään, vaan antoivat meidän rauhassa kulkea ohi. Sittemmin\nkuulimme, että kun heidän sotamiehensä näkivät tuon suloisen\nneitseen ratsastavan joukon etunenässä, niin heidän rohkeutensa\nlannistui kokonaan, he luulivat, ettei hän ollut tavallinen ihminen,\nvaan paholaisen liittolainen; ja tämä luulo tarttui johtajiin ja\npäällikköihinkin, jotka eivät uskaltaneet komentaa taisteluun. Tosi\non, ettei kukaan tehnyt meille mitään pahaa ja että me sillä kertaa\nikäänkuin ihmeen kautta pelastuimme.\n\nKoko kaupunki oli meitä vastassa kaduilla, ja ääretön oli ilo ja\nriemu tulostamme, ja ihmisjoukot saattoivat meidät eri puolille\nkaupunkia asuntoihimme. Nyt kelpasikin uni jokaiselle, sillä kaikki\nolivat uuvuksissa päivän marsseista ja yön jännityksestä.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nRatsastaessaan Orleansiin oli Dunois, niinkuin sanotaan, ilmoittanut\nJohannalle, että englantilaiset hänen kuulemansa mukaan pian\nodottivat lisää sotaväkeä sir John Falstaffin johdolla. Tämän tiedon\nkuultuaan oli Johanna miettivän näköinen, sillä hän oli kahden\nvaiheilla, pitikö hänen heti hyökätä linnoituksia vastaan, niinkuin\nhän ensin aikoi, vai lähtisikö englantilaista apujoukkoa ahdistamaan\nja hävittämään. Mutta väsyneenä huolista ja päivän vaivoista oli hän\nvetäytynyt huoneeseensa ja nukkunut.\n\nIstuimme vielä valveilla puhellen emäntämme kanssa, mutta muutoin oli\nkaikki hiljaista, kun äkkiä emännän tytär tuli sisään ja sanoi:\n\n\"Joutuun, herra, joutuun!\" Neitsyt havahti äkkiä unestaan ja huusi:\n\"ranskalaista verta vuotaa! -- aseeni, antakaa minulle aseeni!\" Hänen\njättiläisensä oli ovella vahdissa ja tämä meni kutsumaan D'Aulonia,\njoka sitten rupesi pukemaan Johannaa aseisiin ja minä jättiläisen\nkanssa satuloitsimme hänen hevosensa.\n\nTäysissä aseissa kiiruhti Johanna portaita alas ja mennessään minun\nohitseni hän sanoi:\n\n\"Voi, ranskalaista verta on vuotanut, ettekä ole ilmoittanut minulle!\"\n\n\"En todellakaan ole sitä kuullut\", sanoin, \"eihän täällä ole sodasta\ntietoakaan, kaikki on hiljaista, ylhäinen kenraalimme.\"\n\n\"Kohta saatte kuulla sotamelua kylläksi\", hän sanoi ja meni.\n\nTämä toteutui pian. Ennen pitkää rupesi kuulumaan melua, miesten ja\nhevosten astuntaa, jota komennushuudot säestivät; ja etäisyydestä\njyriseviä kanunain ääniä, ja tämä hälinä lähestyi taloa kuin\ntuulispää.\n\nJohanna nousi satulaan ja ratsasti pois --\n\n\"Antakaa tietä -- tietä _Orléansin neitsyelle!_\" Ensi kerran\nlausuttiin nyt tämä kuolematon nimi. Kansajoukko jakaantui nyt kuin\nPunaisen meren vesi ja hän kulki edelleen huutaen: \"Eteenpäin,\nranskalaiset -- seuratkaa minua!\" Ja me seurasimme hänen lippuansa ja\ntie sulkeutui jälleen meidän jälkeemme.\n\nTämä oli toista kuin tuo hirvittävä kulku vihollisten linnoitusten\nohi. Nyt ei kukaan tuntenut pelkoa, vaan jokainen oli innostunut.\nSyynä tähän oli se, että osa miehistöä päällikköineen ihastuneena\nJohannan tulosta, ei voinut enää pidättäytyä kauvan toivotusta\nsotahyökkäyksestä, vaan ilman ylikomentajan käskyä läksi viisisataa\nsotamiestä ja kaupunkilaista valloittamaan erästä lordi Talbotin\nkovinta, St. Loup nimistä, Burgundin portin luona olevaa linnoitusta.\nMutta tämä hyökkäys ei onnistunutkaan, niinkuin innoissaan olivat\nkuvailleet, sillä englantilaiset, nähdessään heidän aikeensa, olivat\ntulleet heitä vastaan avonaiselle kentälle ja saaneet apuväkeä\ntoisesta linnoituksesta, ja kun me lähestyimme ranskalaisia, olivat\nhe jo pakomatkalla. Mutta kun Johanna liehuvine lippuineen saapui\nja huusi: \"Eteenpäin, miehet -- seuratkaa minua!\" niin ranskalaiset\nkääntyivät takaisin ja hyökkäsivät eteenpäin kuin valtava meren laine\nja ajoivat englantilaisia lyöden ja surmaten ja joutuivat samoin\nitsekin englantilaisten iskujen alaisiksi.\n\nKääpiö, samoin kuin useimmat meistä, oli alati lähellä Johannaa\nja teki ikäänkuin tietä hänelle. Ja mihin hän vain mahtavan\nsotakirveensä iski, siinä murtui kypäri ja mies kaatui maahan.\nJohanna oli aina kuumimmassa taistelussa ja hänen ystävänsä\nseurasivat häntä uskollisesti. Olisittepa vain nähneet Paladiniakin,\nei hänessä nyt näkynyt pelkoa, vaan hän näytti unhottaneen kokonaan\nitsensä katsellessaan vaaraa suoraan silmiin ja antaessaan iskuja\noikeaan ja vasempaan.\n\nEnglantilaisten täytyi ennen pitkää peräytyä, mutta sen he tekivät\nhyvässä järjestyksessä, ja me ajoimme heitä askel askeleelta\nlinnoitukseensa takaisin, heidän vastustaessaan meitä kaiken aikaa.\n\nVihollisjoukot vetäytyivät sitten linnoituksensa suojaan, jättäen\nulkopuolelle meidät sekä suuren joukon kuolleita ja haavoitettuja.\n\nNyt ajoi Dunois Johannan luo iloisesti tervehtien ja kiittäen\nhäntä voitosta. Mutta Johanna ei vielä tahtonut kuulla voitosta\npuhuttavan, vaan sanoi, että heidän piti ensin valloittaa linnoitus.\nDunois'n estelemiset eivät auttaneet, vaan hänen täytyi antaa merkki\nhyökkäykseen.\n\nKolme tuntia riehui taistelu taukoamatta ja usein näytti voitto\nepävarmalta. Mutta vihdoin La Hire, joka oli tullut avuksi, teki\nviimeisen valtavan rynnäkön ja Pyhän Loupin linnoitus oli meidän.\nMe tyhjensimme sen ja otimme kaikki aseet ja elintarpeet ja vihdoin\nhävitimme koko varustuksen.\n\nSitten koko meidän sotajoukkomme puhkesi riemuhuutoihin, se tahtoi\nsiten voitosta ylistää ja kunnioittaa kenraaliaan, mutta silloin oli\nJohanna kadonnut kaikkein näkyvistä. Ja kun löysimme hänet, istui hän\nkaatuneiden joukossa, painaen päätään käsiinsä ja itkien katkerasti,\nsillä hän oli nuori tyttö ja hänen sankarisydämmensä oli myöskin\nhellä ja myötätuntoinen. Hän ajatteli noiden kuolleiden ystävien ja\nvihamiesten äitejä.\n\nVangittujen joukossa oli moniaita pappeja ja Johanna otti heidät\nsuojelukseensa ja vihdoin vapautti heidät, sillä hän sanoi heidän\nolevan Jumalan palvelijoita.\n\nMe marssimme kaupunkiin sotasaaliinemme, vankeinemme, ja\nrikkirevittyine lippuinemme. Tämä oli ensimmäinen kaupunkilaisten\nnäkemä taistelu ja voitto piirityksen aikana, jota oli kestänyt\nseitsemän kuukautta. Siitä he tietysti kovin iloitsivat. Kelloja\nsoitettiin ja Johannan ympärille tunkeutuivat ihmisjoukot, jotta\nme tuskin pääsimme kulkemaan niiden läpi pitkin katuja. Hänen uusi\nnimensä oli jokaisen huulilla. Vaucouleursin Pyhä neitsyt oli nyt\nunhotettu, sillä kaupunkilaiset tahtoivat omistaa hänet itselleen ja\nhän oli nyt Orleansin neitsyt. Minäkin olen onnellinen, kun sain olla\nmukana sinä hetkenä, jolloin tämä nimi ensi kerran mainittiin. Voi,\najatelkaa, kuinka monta ihmispolvea on elänyt ja kuollut sen jälkeen,\nkun tämä nimi ensi kerran mainittiin ja kuinka monta ihmispolvea\nvielä elää ja kuolee ennenkun se viimeisen kerran mainitaan!\n\nHänen isäntäväkensä otti hänet vastaan suurella ilolla ikäänkuin oman\nlapsensa, joka oli jonkun ihmeen kautta pelastunut kuoleman hädästä.\nHe nuhtelivat häntä siitä, että hän oli mennyt pahimpaan sotarintaan,\nhe eivät ymmärtäneet, että hän oli sen tehnyt vapaasta tahdostaan,\nvaan luulivat, että joukot olivat hänet temmanneet mukaansa yleisessä\ntungoksessa. He varottivat häntä sentähden toisella kertaa menemästä\nniin lähelle taistelupaikkaa, mutta tämä hyvä neuvo kaikui kuuroille\nkorville.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nSeuraavana päivänä, joka oli helatorstai, saivat aseet olla alallaan,\nmutta sotaherrat päättivät Johannan tietämättä pitää salaisen\nsotaneuvottelun. Aivan heidän aavistamattaan sai hän sen kuitenkin\ntietää ja lähti heti heidän kokouspaikkaansa. Hän kysyi heiltä, mitä\nolivat neuvotelleet ja päättäneet. Kokoontuneet päälliköt olivat\nkaikki olleet sitä mieltä, että nyt, kun kaupunki oli hyvästi saanut\nruokavaroja ja lisää linnaväkeä, ei pitänyt hätäillä eikä siten\nehkä menettää suurta määrää sotamiehiä ja niitä etuja, joita jo oli\nvoitettu, vaan ennemmin tehdä pieniä hyökkäyksiä ja kahakoita ja\nsiten koettaa heikentää vihollisen voimaa. Kun Johanna oli jonkun\naikaa heitä kuunnellut, huudahti hän:\n\n\"Jumalan nimessä! -- Seitsemän kuukauden piiritystila ei ole\nteille kylläksi. Te tahdotte pysyä siinä vuosikauden. Mutta moiset\nhaaveilut ovat vain haitaksi. Kolmen päivän kuluttua me karkotamme\nenglantilaiset täältä.\"\n\nHe rukoilivat ja uhkailivat ja koettivat siten saada häntä luopumaan\nnäin uhkarohkeasta yrityksestä, mutta hän ei kallistanut korviaankaan\nheidän sanoilleen, vaan lausui:\n\n\"Tässä ei ole kellään muilla kuin minulla valtaa antaa käskyjä\nkuninkaan nimessä. Huomenna päivän koitossa me hyökkäämme\netelärannalla oleville linnoituksille ja valloitamme ne\nväkirynnäköllä.\"\n\nLa Hire tuli nyt vasta rymisten sisään ja huusi:\n\n\"Par mon baton, [sotasauvani kautta] tämä musiikki on minulle\nmieluista! Niin sitä pitää puhua, nuo ovat kauniita sanoja,\nkenraalini, me valloitamme heidät väkirynnäköllä!\" -- Kun Johanna\nkohta sen jälkeen lähti huoneesta, niin hän lisäsi:\n\n\"Tuo lapsi ymmärtää sotataitoa paremmin kuin me kaikki, hyvät herrat,\nja jos tahdotte kuulla vanhan sotilaan neuvoa, niin sanon teille:\nElkää tehkö mitään ilman hänen tahtoaan ja suostumustaan -- sillä kun\nhän ratsastaa edellä, niin voitto rientää kantapäillä.\"\n\nKaupungissa levisi pian uutinen, että kaikkein nöyryytysten jälkeen\nRanska kerrankin ryhtyisi taisteluun, että Ranska, joskin tottunut\nperäytymään, nyt kerrankin marssisi eteenpäin, että tuo pelkurimainen\nRanska nyt kerrankin näyttäisi olevansa rohkea. Kansan riemu oli\nääretön. Väkeä kiehui mustanaan sotajoukkojen ympärillä, kun nämä\nseuraavana aamuna marssivat englantilaisia vastaan. Ja innostus oli\nsuuri, kun Johanna lippuineen ratsasti sotarivien etunenässä.\n\nHetken aikaa kului, ennenkun pääsimme joen yli, sillä veneet olivat\npienet ja vähälukuiset niin suuren väkijoukon kuljettamiseksi, mutta\nhyvässä järjestyksessä me kuitenkin saavuimme toiselle rannalle ja\nmarssimme \"les Augustinsin\" linnoitusta kohti, joka sillä rannalla\noli ensimmäinen ja vahvin englantilaisten varustuksista, koska he\nsiitä tahtoivat vartioida siltaa.\n\nNyt puhallettiin rynnäkköön ulkovarustuksia vastaan, mutta\nenglantilaiset puolustautuivat hyvin rohkeasti ja kun pääarmeija ei\nvielä ollut ehtinyt perille, niin, meidän täytyi peräytyä. Ennenkun\nolimme ehtineet järjestyä uuteen hyökkäykseen, saivat englantilaiset\nlisäväkeä S:t Privéstä, jolloin linnanväki teki äkkirynnäkön ja\npuhdisti kerrassaan kaikki. Ranskalaiset pakenivat kuin akanat\ntuuleen ja kiirehtivät veneisiinsä, ja saivat Johannan hetkeksi\nmukaansa, kun eivät kuunnelleet hänen huutojaan ja kehotuksiaan.\nVihdoin hän innostui, käänsi hevosensa ja komensi soittajia\npuhaltamaan hyökkäykseen ja huusi korkealla äänellä:\n\n\"Jos täällä on tusinakaan rohkeita miehiä pelkurien joukossa, niin\nseuratkaa minua!\"\n\nJa hän riensi eteenpäin, jolloin pieni joukko miehiä seurasi häntä.\nTakaa-ajajat pelkäsivät ja vapisivat nyt vuorostaan, kun hän vain\nmuutaman miehen kanssa hyökkäsi heitä vastaan ja arvelivat, että\nhän varmaankin oli noita ja paholaisen sikiö. Ja hämmästyksissään\npakenivat he seisahtumatta Johannan seuratessa heitä kintereillä,\nkunnes sai lippunsa pystytetyksi sen vallihaudan reunalle, joka\nympäröi linnoitusta.\n\nMeidän oma pakeneva joukkomme, kuultuaan hyökkäysmerkin, kääntyi\nkatsomaan taakseen; ja kun se näki neitsyen lipun kiitävän\nvastakkaiseen suuntaan ja vihollisen epäjärjestyksessä pakenevan,\nniin miesten rohkeus palasi ja he kiiruhtivat meidän jälkeemme.\n\nLa Hire kuuli myös tämän ja riensi avuksemme, ja nyt olimme kyllin\nvoimakkaita. Meillä oli pitkällinen ja kova työ, mutta me saimme\nsen suoritetuksi ennen yön tuloa Johannan ja La Hiren meitä\nkiihottaessa. Englantilaiset taistelivat yhtä urhoollisesti. Savussa\nja tulessa me useampia kertoja hyökkäsimme vihollista vastaan ja\nkanunat paukkuivat, ja vihdoin auringon laskiessa me väkirynnäköllä\nvalloitimme linnoituksen ja pystytimme lippumme sen valleille.\n\nNyt oli les Augustins meidän, mutta Tourelles oli vielä\nvalloitettava, ennenkun silta oli vapaa ja voitto meidän. Olimme\nlopettaneet suuren päivätyön, Johanna oli päättänyt jatkaa\nvalloitusta. Meidän täytyi levätä varustuksissamme siinä, missä\nolimme, ja aamulla varhain olimme jälleen valmiit taisteluun. Johanna\nei antanut miesten harjoittaa ryöstöä eikä siveettömyyttä, linnoitus\npoltettiin kaikkine ruokavaroineen, sotatarpeet vain pelastettiin.\n\nKaikki olivat väsyneet pitkästä päivätyöstä ja Johanna tietysti\nmyös. Hän tahtoi kuitenkin jäädä joukkojensa mukana Tourellesin\nedustalle ryhtyäkseen seuraavana aamuna hyökkäykseen. Mutta päälliköt\nkehottivat, että hän lähtisi kaupunkiin, jossa saisi paremmin levätä\nja sidotuttaa jalassa olevaa haavaansa. Me hänen lähimmät ystävänsä\nseurasimme häntä kaupunkiin ja saimme taas nähdä, kuinka kansa\nriemuiten ylisti Johannaa.\n\nKauvan ei hän kuitenkaan saanut levätä, sillä koossa olevat\nsotapäälliköt olivat lähettäneet hänelle sanan, että he hänen\npoistuttuaan leiristä, olivat pitämässään neuvottelussa päättäneet,\netteivät nyt enää tekisi äkkinäisiä hyökkäyksiä, joten voisivat\nmenettää entisetkin voittonsa. Seuraavana päivänä, jolloin miehet\nolivat väsyneitä edellisen päivän taisteluista ei heidän mielestään\nsaanut alkaa rynnäkköä, vaan piti odottaa apujoukkoja, jotka eivät\nvarmaankaan kovin kauvan viipyisi ja sitten vasta ryhtyä hyökkäykseen.\n\n\"Parantumattomat pelkurit!\" huudahti Johanna sanansaattajalle.\n\"Senkötähden tahtoivat minun poistumaan leiristä ja olivat pitävinään\nhuolta voimistumisestani? Tuollaisille akkamaisille sankareille ei\nteidän tarvitse viedä minulta vastausta -- mutta viekää minulta sana\nOrleansin Bastardille ja La Hirelle, jotka ovat miehiä -- että huomen\naamuna komennamme hyökkäykseen. Saatte mennä, hyvä herra.\"\n\nSitten hän sanoi rippi-isälleen: \"Nouskaa huomenna aikaiseen ja\nolkaa kaiken päivää luonani. Minulla on paljon työtä, ja minä tulen\nhaavoitetuksi tähän, niskan ja olkapään välille.\"\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna messun jälkeen me läksimme. Pihassa\ntapasimme isäntämme, joka ei millään tavalla tahtonut antaa Johannan\nlähteä ilman aamiaista ja kertoi, että hän oli saanut hyvää kalaa,\njoka oli harvinaista kaupungissa ja jota hän nyt kaikin mokomin\ntahtoi tarjota Johannalle. Mutta tämä sanoi vain:\n\n\"Säästäkää se illalliseksi -- minä tuon muutamia englantilaisia\nmukanani ja tulen takaisin siltaa myöten.\"\n\nHuomattava on, että silta oikeastaan oli hävitetty, eikä sitä myöten\nensinkään olisi voinut tulla, ellei olisi päässyt tunkeutumaan\nTourellesin linnoituksen ja sen ulkovarustuksen läpi, jotka nyt\nolivat englantilaisten hallussa.\n\nMe läksimme. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta kaikki näyttivät hyvin\nalakuloisilta. Me sitä ihmettelimme, sillä emme olleet sellaiseen\ntottuneet, mutta kun näkivät Johannan, virkosivat kaikki, ja suusta\nsuuhun kulki kysymys:\n\n\"Mihin hän menee?\"\n\nJohanna kuuli sen ja sanoi:\n\n\"Menen valloittamaan Tourellesia.\"\n\nSanoin ei saata kuvailla, kuinka tämä lause tenhosi kaikkein mielet.\nSotamiehiä riensi joukkoihimme ja kaupunkilaisiakin yhtyi ase kädessä\nmeihin, jotta rivimme yhä laajenivat.\n\nKun tulimme Burgundin portille, oli se suljettu ja vahdissa seisoi\nmuutamia sotamiehiä ritari Raoul de Gaucourtin johdolla, joka sanoi\nsaaneensa neuvostolta käskyn, ettei portista saisi laskea ketään,\nsillä kukaan ei saisi poistua kaupungista.\n\nTähän vastasi Johanna:\n\n\"Täällä ei ole ketään lähinnä kuningasta minua korkeampaa\nkäskynhaltijaa. Jos teillä on kuninkaan kielto, niin näyttäkää se.\"\n\n\"En voi sitä tehdä, kenraali.\"\n\n\"Avatkaa sitten portit ja antakaa tietä!\"\n\nNyt piti ritari -- joka niinkuin kaikki nuo toiset paremmin soti\nsanoin kuin miekoin -- pitkän puheen siitä, minkätähden hän ei voinut\neikä tahtonut avata portteja ilman esimiestensä lupaa. Johanna\nkuunteli hetken kärsimättömänä, sitten hän kääntyi meihin päin ja\nsanoi vain:\n\n_\"Eteenpäin!\"_\n\nMe ryntäsimme ja avasimme portit ja pääsimme vahtien suureksi\nhämmästykseksi pitemmittä mutkitta eteenpäin.\n\nIloisina ja leikkisästi meluten ratsastimme Tourellesia kohti.\nEnnenkun itse päälinnoitus voitiin valloittaa, oli meidän saatava\nhaltuumme pienempi, mutta hyvin luja torni, josta nostosilta johti\npäälinnaan ja sillan alla virtasi syvä joki.\n\nLinnoitus oli luja ja Dunois rupesi epäilemään sen valloittamista,\nmutta Johanna ei epäillyt. Kun kaiken edelläpuolisen olimme\npommittaneet tornia, antoi hän itse hyökkäysmerkin. Nyt meidän\nmiehet hyvin rohkeasti menivät tuleen ja huolimatta savusta ja\nvihollisten nuolista hyökkäsivät vallihautaan ja Johanna sotilaitaan\njoka paikassa rohkaisten ensimmäisenä alkoi kiivetä rynnäkköportaita\nylös. Mutta juuri sillä hetkellä toteutui hänen ennustuksensa, hänet\nsaavutti nuoli, joka sattui rintaan olkaluun alapuolelle. Tuskissaan\nja peloissaan, nähdessään veren virtaavan, vaipui hän maahan\nkatkerasti valittaen.\n\nEnglantilaiset päästivät ilohuudon ja kiiruhtivat alas häntä\nottamaan. Hänen ympärillään riehui nyt tulisen tuima taistelu.\nTässäpä miltei ratkaistiin Ranskan tuleva kohtalo. Jos Johanna\nsillä hetkellä olisi kuollut tai jos hän olisi joutunut vihollisten\nvangiksi, olisi kuningas heti karannut maasta, sotajoukko hajonnut,\nTroyesin liitto vahvistettu ja Ranska ikuisiksi ajoiksi antautunut\nEnglannin vallan alle. Sentähden ei saa unohtaa niiden miesten nimiä,\njotka panivat henkensä alttiiksi hänen tähtensä ja etenkin Kääpiön\nnimi on säilyvä jälkeentuleville, sillä hän seisoi kuin kallio\nJohannan edessä, molemmin käsin heiluttaen suurta kirvestään, niin\nettä kypärit murtuivat ja miehiä kaatui maahan, mihin se vain sattui.\nVihdoin, kun vihollinen oli vetäytynyt takaisin ja maassa hänen\nedessään oli joukko kuolleita, joiden suojassa olisi voinut taistella\nkuin rintavarustuksen takana, hän voimakkaille käsivarsilleen nosti\nJohannan niinkuin lapsen ja kantoi hänet taistelusta saamaan sitä\nhoitoa ja lepoa, jota hän nyt tarvitsi.\n\nSanotaan, että Johanna itse veti nuolen haavastaan ja sitten se\nsidottiin öljyyn kastetuilla kääreillä. Väsyneenä ja kärsivänä makasi\nhän sitten maassa monta tuntia, vaan vieläkin seuraten taistelun\nkulkua.\n\nHänen läsnäollessaan taistelivat miehet kuin sankarit, mutta kun\neivät häntä nähneet, lannistui heidän intonsa. Illan tullessa\nrupesivat voimat uupumaan ja Johanna kuuli, että Dunois antoi\nperäytymismerkin.\n\nHänen haavansa unohtui samassa silmänräpäyksessä. Hän lähetti sanan\npäälliköille, että jatkaisivat taistelua, nostatti itsensä sotaratsun\nselkään ja kiiruhti jälleen sotakentälle. Hän kehotti kaikkia vielä\nponnistamaan voimiaan ja vakuutti, että torni pian olisi heidän\nkäsissään.\n\nSitten hän riensi suoraa päätä sille paikalle, jossa oli\nhaavoittunut, ja seisoen siinä nuolituiskussa käski hän Paladinin\npitämään lippua korkealla ilmassa ja panemaan merkille, milloin sen\nlieve koskisi muuria.\n\nKohta sanoikin tämä:\n\n\"Nyt se koski.\"\n\n\"No, nyt\", huusi Johanna odottaville sotajoukoille, \"nyt on aika\nhyökätä linnaan! Sotatorvet soimaan! Nyt -- kaikki miehet! --\nEteenpäin!\"\n\nJa kaikki tottelivat. En koskaan ole moista nähnyt. Me kiipesimme\nrynnäkköportaita myöten muurille ja paikka oli meidän. Käsi kädessä\nme taistelimme kuin metsän pedot, ja englantilaisia kaatui kuin\nheinää, sillä ei kukaan nyt ajatellut peräytymistä.\n\nMeillä oli täysi työ ja tuskin kuulimme viittä kanunan laukausta,\njotka paukkuivat rannalla, jonne tykkiväki oli sijoitettu, mutta ne\nolivat Johannan ja La Hiren välillä suostuttuna merkkinä. La Hire\noli meidän tietämättämme pienemmän joukon kanssa palannut kaupunkiin\nja aikoi siltä puolen kaikessa kiireessä kyhättyä siltaa myöten\nhyökätä Tourellesia vastaan. Nyt oli vihollinen kahden tulen välissä,\nsillä meidän ahdistellessamme ulkovarustuksia, karkasi toinen joukko\nOrleansin puolelta pääjoukon kimppuun.\n\nVene, joka oli täynnä palavia aineita, vietiin laskusillan alle, joka\nyhdisti Tourellesin meidän ahdistamaamme ulkovarustukseen, ja siten\nsytytettiin silta tuleen. Ja kun englantilaiset meidän ajaminamme\nkoettivat paeta siltaa myöten päälinnaan, hukkuivat he siinä\nsurkeasti, kun palavat hirret murtuivat heidän allaan ja he raskaissa\nsotapuvuissaan syöksyivät virtaan. Oli sääli nähdä urhoollisten\nmiesten saavan sellaisen lopun.\n\n\"Jumala heitä armahtakoon!\" sanoi Johanna ja itki nähdessään tuon\nsurullisen näytelmän. Häntä liikutti varsinkin heidän päällikkönsä,\nWilliam Gladsdalen kohtalo, vaikka tämä muutamia päiviä ennen oli\npilkannut häntä ja antanut hänelle kaikellaisia häväistysnimiä, kun\nJohanna oli lähettänyt hänelle sanan ja pyytänyt häntä antautumaan.\n\nEnnen pitkää panimme taas laskusillan jotakuinkin kuntoon, jotta\nsaimme hyökätä vihollisen viimeistä varustusta vastaan, joka\nvirran tällä puolen sulki tien Orleansiin. Ennen auringon laskua\noli Johannan muistettava toimi päättynyt, hänen lippunsa liehui\nTourellesin linnan huipulla, hänen lupauksensa oli täytetty, hän oli\nvoittanut Orleansin taistelussa!\n\nSeitsenkuukautinen piiritysaika oli päättynyt, voitto, jota Ranskan\nparhaimmat sotapäälliköt olivat pitäneet mahdottomana, oli saatu.\nVaikka kuninkaan ministerit ja neuvonantajat kaikin tavoin olivat\nkoettaneet estää valloitusta, oli tämä seitsemännellätoista oleva\nmaalaistyttö täyttänyt aikeensa, vieläpä vain muutamassa päivässä.\n\nHyvät sanomat leviävät yhtä pian kuin huonot. Kun me käännyimme\nOrleansiin, oli se ilotulituksesta yhtenä punaisena liekkinä ja ilma\nkajahteli kanunain paukkeesta ja kellojen soitosta.\n\nJa kaupunkiin tuloamme ei voi sanoin kuvailla. Kyyneleet vuotivat\nihmisten silmistä ja he suutelivat Johannan kantapäitäkin. \"Terve!\nterve, Orleansin neitsyt\", näin huusivat sadat tuhannet. \"Terve\nmeidän neitsyemme! lausuivat toiset.\"\n\nEi ole missään historiassa kerrottu tytöstä, joka olisi saanut\nosakseen enemmän kunniaa kuin Johanna sinä päivänä. Mutta, joka\nluulee, että hän tästä huumautuneena tahtoi nauttia ihmiskiitoksesta\nja ylistysvirsistä, hän suuresti erehtyy. Johanna oli niin\nylevämielinen, ettei hän siitä ylvästynyt. Hän meni suoraa päätä\nvuoteeseensa ja tahtoi nukkua kuin väsynyt lapsi; ja kun ihmiset\nkuulivat, että hän oli haavoittunut ja tahtoi levätä, niin he\nkielsivät kaiken liikkeen siinä kaupunginosassa ja seisoivat kaiken\nyötä vahdissa, jotta ei mikään Johannan unta häiritsisi. He sanoivat:\n\"Hän on toimittanut meille rauhan, hänen tulee itsekin saada olla\nrauhassa.\"\n\nKaikki tietävät, että englantilaiset seuraavana päivänä läksivät\npaikkakunnalta ja kaikki sanoivat, että kaupungin sekä nykyiset\nasukkaat että vastaiset sukupolvet tulevat aina pyhittämään tämän\npäivän Johanna d'Arcin muistoksi. Nämä sanat ovat toteutuneet jo\nseitsemättäkymmentä vuotta ja niin on oleva vastaisuudessakin.\nOrleans ei koskaan unohda toukokuun 8 päivää, Johanna d'Arcin päivää.\n[Sitä vietetään vieläkin joka vuosi, jolloin pidetään kirkollisia\njuhlallisuuksia ja sotilasparaateja. Mark Twain.]\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna läksi Talbot joukkoineen linnoituksiltaan.\nHän ei kaikkein ihmeeksi polttanut, hävittänyt eikä vienyt pois\nmitään, vaan jätti ruokavaroja, aseita ja varustuksia, joita olivat\nsinne hankkineet pitkällistä piiritystä varten. Orleansin asukkaat\ntämän nähdessään tuskin uskoivat silmiään, sillä he olivat aivan\nhämmästyneet, kun tuo hirmuinen Talbot, Ranskan vitsaus, todellakin\nnyt oli voitettu ja kun hänet oli ajanut pakosalle neitsyt, joka ei\nvielä ollut täyttänyt kahtakymmentä.\n\nJohannan levättyä pari päivää, jolloin haava jotakuinkin parani,\nläksimme me viemään sanaa kuninkaalle Toursiin. Joka paikassa matkan\nvarrella tervehdittiin meitä riemuhuutojen kaikuessa ja kansajoukot\nkokoontuivat Johannan ympärille, suutelivat hänen jalkojansa, hänen\nhevostaan, aseitaan, vieläpä maatakin, jota hän oli kulkenut.\n\nKoko maassa ylistettiin Johannaa. Monta kirkon ylhäistä miestä\nkirjoitti kuninkaalle onnitellen häntä voitosta. Ylistellen\nvertasivat he neitsyttä raamatun pyhimyksiin ja sankareihin.\nHe varottivat myös kuningasta, ettei hän antaisi \"epäuskon,\nkiittämättömyyden tai muun pahuuden\" estää itseään vastaanottamasta\nsitä Jumalan apua, jota hän Johannan kautta tarjosi kuninkaalle.\nNäissä miehissä oli varmaankin ennustuksen henki, mutta minä luulen\nmyös, että he tunsivat kuninkaan heikon ja horjuvan luonteen ja että\nhe sen johdosta tahtoivat häntä varottaa.\n\nKuningas oli tullut Toursiin Johannaa vastaan. Viime aikoina on\ntälle hallitsijalle annettu nimi Kaarle Voittoisa, mutta siihen\naikaan häntä moni kahden kesken nimitti Kaarle Mitättömäksi. Hän otti\nmeidät vastaan istuen valtaistuimella, jonka molemmille puolille\njalosukuiset ylimykset ja naiset olivat asettuneet. Hän itse oli\npuettuna aivan vartalonmukaisiin vaatteisiin, jotka olivat hänelle\nkuin valetut. Jalassa oli hänellä niin pitkäkärkiset kengät, että\nniiden päät olivat kiinnitetyt polviin, jotta hän ei niihin olisi\nkompastunut, hartioilla oli tulipunainen samettiviitta, joka ulottui\nvain kyynärpäihin, päässä jäykkä, sormustimen muotoinen huopahattu ja\nsiihen kiinnitettyyn, jalokivillä koristettuun nauhaan oli pistetty\nsulka kuin kynä mustetolppoon. Lakin alta riippui hartioille asti\nhänen käherretty, karkea, paksu, musta tukkansa. Koko puku oli\nkallisarvoisesta kankaasta ja loistavan värikäs. Polvellaan piti\nhän rakkikoiraa, joka tyytymättömänä murisi ja näytti valkeita\nhampaitaan, kun joku liikkeillään häiritsi sen rauhaa. Kuninkaan\nhoviväen puvut olivat samaa kuosia kuin hänen omansa. Johanna oli\nkerran verrannut kuninkaan ylimyksiä kamarineitsyeihin ja sen\nnäköisiä he nyt todellakin olivat.\n\nJohanna polvistui Ranskan hallitsijan eteen, mutta luo kävi minun\nsydämmelleni, koska mielestäni kuninkaalla nyt olisi ollut enemmän\nsyytä polvistua Johannan eteen. Sillä mitä oli todellakaan tämä\nmies tehnyt maansa tai kenenkään hyväksi, mutta Johanna -- hän oli\nsydänvertaan vuodattamalla hankkinut kuninkaalle jälleen valtakunnan\nja kuninkaanarvon, jonka tämä muuten olisi menettänyt.\n\nMutta myöntää täytyy, että kuningas tällä kertaa käyttäytyi kuninkaan\ntavalla ja moni asia olisi ollut toisin, jos hän olisi pitkittänyt\nniinkuin oli alkanut. Hän nousi jalosti ja arvokkaasti, astui\nJohannaa kohti, ojensi hänelle kätensä, nosti hänet ylös, hymyili\nhänelle ystävällisesti ja kiittäen häntä sanoi:\n\n\"Teidän ei todellakaan tarvitse polvistua minun edessäni, urhokas\nkenraalini! Jalosti olette täyttänyt lupauksenne ja kuninkaallisesti\nolette vastaanotettava. Mutta olette kalpea -- olette, niinkuin olen\nkuullut, vuodattanut verenne maamme hyväksi -- eikä haavanne ole\nvielä parantunut -- tarvitsette lepoa.\" Hän talutti Johannan istumaan\nja istui itse hänen viereensä. \"Puhukaa nyt vapaasti ja suoraan\nkuninkaallenne, joka tämän hoviväkensä kuullen tunnustaa olevansa\nteille kiitollisuuden velassa. Pyytäkää mitä palkintoa itse haluatte\n-- se teille suodaan.\"\n\nMinä näin, kuinka kalpeus katosi Johannan kasvoilta ja puna nousi\nposkille, ja huomasin myös, että hoviväki kiihkeänä ja kateellisin\nkatsein odotti Johannan vastausta. Mutta kun hän vihdoin sai\npuhutuksi, hämmästyivät he suuresti, sillä ei kukaan odottanut\nsellaista pyyntöä. Hän sanoi vain:\n\n\"Minä pyytäisin ainoastaan yhtä asiaa, jalo, armollinen herrani --\nvain sitä --\"\n\n\"Elkää peljätkö, lapseni -- sanokaa suoraan.\"\n\n\"Että ette hukkaisi yhtään aikaa. Sotajoukko on voimakas, urhoollinen\nja uskollinen -- ja tahtoisi päättää alkamansa työn. Lähtekää\nkanssani Reimsiin ja ottakaa vastaan kruununne!\"\n\nKuninkaan kasvot synkistyivät.\n\n\"Reimsiin? -- vaikka englantilaiset pitävät kaikki tiet hallussaan --\nmahdotonta, kenraalini!\"\n\nMinä näin hoviväen kuiskailevan toisilleen ja ymmärsin kasvojen\nilmeistä, kuinka vastenmielinen tämä ehdotus oli heille, ja että he\nolivat kuninkaan kanssa yhtä mieltä. Ei kukaan heistä tahtonut luopua\ntuosta mukavasta, turhanaikaisesta hovielämästä.\n\n\"Voi, minä rukoilen Teitä, kuninkaani, elkää antako tämän oivallisen\ntilaisuuden liukua käsistänne, kaikki olisi nyt valmiina lähtöön.\nMeidän sotajoukkomme on voitosta innostunut, mutta englantilaiset\nmasennuksissa tappioistaan. Viivytteleminen haihduttaa tämän\nmielialan. Kun meidän joukkomme huomaa, että epäilemme aikeemme\ntoteuttamista, niin hekin menettävät rohkeutensa ja tarmonsa, mutta\nenglantilaiset taas kokoovat voimansa ja terästyvät jälleen meitä\nvastaan. -- Nyt on oikea aika -- lähtekäämme siis matkaan!\"\n\nNäin rukoili ja pyysi Johanna moneen kertaan kyynelsilmin, ja minusta\nnäytti kuin hänen intonsa ja kaunopuheisuutensa olisi tehnyt jonkun\nvaikutuksen kuninkaaseen, mutta hänen kavala neuvonantajansa, la\nTremouille, mielistelevänä ja liukaskielisenä ehätti sanomaan:\n\n\"Olisi epäilemättä hyvin varomatonta näin asettaa teidän jaloa\npersonaanne, majesteetti, vaaranalaiseksi. Englantilaisilla on vielä\nhuostassaan kaikki varustukset pitkin Loire jokea -- ja matka on\npitkä tästä Reimsiin!\"\n\nTämän kuultuaan näytti kuin kuningas olisi hengähtänyt helpotuksesta\nja hän sanoi:\n\n\"Kuulettehan, lapseni, aikaa myöten, kun tie on avoin ja vaaraton,\ntahdomme ottaa asian tarkemman harkinnan alaiseksi. Eihän tässä ole\nniin kiirettä.\"\n\n\"Onhan toki tässä kiire, jalo herra ja kuningas\", lausui Johanna\ninnostuneena. \"Minä vannotan Teitä, että nyt annatte minun toimia\nniin kauvan, kun on aikaa. -- Minun aikani ei ole pitkä. Herra on\nsuonut minulle vain vuoden.\"\n\n\"Vain vuoden!\" huudahti kuningas ihmeissään.\n\n\"Tehän olette parhaassa kukoistuksessanne ja teillä on vielä\nvarmaankin viisikymmentä vuotta toimimisen aikaa.\"\n\n\"Erehdytte totisesti, kuninkaani, vuoden kuluttua loppuni lähestyy.\nAika on niin lyhyt, niin lyhyt; hetket kiitävät ohi, ja niin paljon\nolisi tekemistä. Käyttäkää minua ja pian -- elämä tai kuolema Ranskan\nhyväksi!\"\n\nNämä sanat liikuttivat kuningasta. Hän näytti hyvin vakavalta ja\nmiettivältä. Hänen katseensa kävi äkkiä loistavaksi ja henkeväksi ja\nhän nousi, veti miekkansa huotrastaan, kohotti sen ylös, laski sen\njälleen hiljaa Johannan olkapäälle ja lausui:\n\n\"Ah, te olette niin suora, niin uskollinen, niin suuri ja jalo,\ntulen aikanani täyttämään pyyntönne, mutta nyt tällä ritarilyönnillä\ntahdon suoda teille sijan Ranskan vapaasukuisten joukossa. Ja minä\nkorotan teidät sekä kaikki teidän sukulaisenne, ja teidän ja heidän\njälkeläisensä ja perillisensä sekä miehen että vaimonpuoliset\nikuisiksi ajoiksi aatelissäätyyn ja on heillä polvi polvelta oikeus\nomistaa kaikki aatelisen säädyn oikeudet ja edut. Tämän lisäksi minä\nosottaakseni erinomaista, historiassa ennen kuulumatonta kunniaa ja\nsuosiota teidän suvullenne säädän, että te ja kaikki sen naispuoliset\njäsenet saavat antaa miehilleenkin, jos nimittäin ovat alhaisempaa\nsäätyä, samat aateliset edut ja oikeudet kuin heillä itsellään on.\nJa tästälähin olkoon sukunimenänne Du Lis, [suomeksi: Liljoista]\nkiitolliseksi muistoksi siitä voitosta, jonka taistelussa olette\ntuottanut Ranskan liljoille, ja liljat, kuninkaallinen kruunu sekä\nteidän miekkanne olkoot teidän vaakunamerkkinne ja pysykööt ainaisena\nmuistona teidän jaloudestanne.\"\n\nJohanna nousi, jolloin hoviväki kokoontui hänen ympärilleen ja\nonnitteli häntä sen arvon johdosta, johon hän oli korotettu ja kaikki\nnimittivät häntä tuolla uudella nimellä; mutta hän itse ei näyttänyt\nsiitä iloitsevan, vaan sanoi, että sellainen kunnia oli hänelle liian\nsuuri ja sanoi omasta puolestaan aina tyytyvänsä entiseen nimeensä,\nJohanna d'Arc'iin, eikä haluavansa sen parempaa.\n\nSen parempaa! Löytyisikö maailmassa sen parempaa, sen korkeampaa ja\nsuurempaa nimeä? Sitä ei voinut mikään maallinen kuningas hänelle\nantaa.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nPäivät kuluivat -- ei mitään toimitettu, ei mitään tehty. Sotajoukko\noli innostunut, mutta sen tuli nälkä, sillä elintarpeet alkoivat\nkulua loppuun -- ja kuninkaan varastot olivat tyhjät. Sotamiehet\nkyllästyneinä elämäänsä hajaantuivat ja läksivät kotiinsa, -- Sitähän\ntuo veltostunut kuninkaallinen hoviväki oli toivonutkin. Oli sydäntä\nsärkevää nähdä Johannan surua ja huolta, täytyihän hänen toimetonna\nkatsella, kuinka hänen urhoollinen sotajoukkonsa päivä päivältä\nhajaantui, kunnes siitä oli vain varjo jälellä.\n\nVihdoin hän läksi kuninkaan luo Lochesin linnaan ja tahtoi vielä\nkerran päästä hänen puheilleen ja herättää häntä ajattelemaan,\nmitä hänen rauhaansa sopi. Kuningas oli juuri koonnut muutamia\nneuvonantajia luokseen ja niiden joukossa oli Orleansin Bastardikin\nja häneltä olemme saaneet tietää, mitä siellä tapahtui. Johanna\npolvistui kuninkaan eteen, syleili hänen polviaan ja sanoi:\n\n\"Jalo Dauphin, minä rukoilen, elkää enää pitäkö noita pitkiä\nneuvotteluja, mutta tulkaa ja tulkaa pian kanssani Reimsiin ja\nottakaa vastaan kruununne.\"\n\nPiispa Christophe d'Harcourt kysyi:\n\n\"Ovatko teidän äänenne käskeneet sanomaan tätä kuninkaalle?\"\n\n\"Ovat ja viipymättä.\"\n\n\"No, tahdotteko sitten tässä kuninkaan läsnäollessa kertoa, kuinka ne\näänet puhuvat.\"\n\nPiispa tahtoi tällä tavoin saada Johannaa hämmästymään ja\nsekaantumaan, mutta siitä ei tullut mitään. Johanna vastasi suoraan\nja peittelemättä eikä tuo juonikas piispa löytänyt siinä mitään\nmoitteen syytä. Johanna sanoi, että kun hän tapaa ihmisiä, jotka\nepäilevät hänen sanojansa ja hänen tehtäväänsä, niin hän menee\nerilleen yksinäisyyteen ja rukoilee ja valittaa Jumalalle hätäänsä,\nsilloin nuo lohduttavat äänet kuiskaavat hänen korvaansa ja sanovat:\n\"Mene, sinä Jumalan tytär, ja minä olen kanssasi!\" Vielä hän lisäsi:\n\"Silloin täyttyy sydämmeni sanomattomalla ilolla!\"\n\nNäin sanoessaan hän kohotti katseensa korkeuteen ja näytti oikein\nkirkastuneelta.\n\nMutta vielä täytyi Johannan kauvan puhua, rukoilla, todistella ja\nväitellä heidän kanssaan, kunnes kuningas vihdoin lupasi lähteä\nReimsiin, jos vain Johanna ajaisi englantilaiset pois niistä\nvarustuksista, jotka olivat Loiren varrella ja joihin englantilaiset\njoukot Orleansista olivat paenneet. Johanna ihastui kovin tästä\nlupauksesta.\n\nHänen piti nyt jälleen koota sotajoukot, mutta siihen hän ei\ntarvinnut paljon aikaa. Sota-airuet lähetettiin ympäri maata miehiä\nkutsumaan, leiri sijoitettiin nyt Sellesiin ja sekä talonpoikia että\naatelismiehiä alkoi taas uudelleen innostuneina kokoontua joukkoihin.\n\nMelkein kuukausi oli kulunut toimettomuudessa, mutta\n6 päivänä kesäkuuta oli uusi armeija valmiina marssimaan sotaan.\nKahdeksantuhatta miestä oli koolla ja ne olivat enimmästi karaistuja,\nkokeneita sotilaita ja Johannalle sekä isänmaalle kuolemaan saakka\nuskollisia. He olivat kyllä ennen tottuneet pakenemaan vihollista,\nmutta nyt, kun heillä oli sellainen johtaja kuin Johanna d'Arc, niin\nhe tottuivat pian urhoollisesti marssimaan vaikka tuleen.\n\nNiin, Johanna oli nyt aivan haltioissaan. Hän oli mukana joka\npaikassa, yötä päivää hän toimiskeli. Ja kaikkialla, mihin hän tuli,\nratsastaen pitkin miesten rivejä, siellä häntä tervehdittiin raikuvin\neläköön huudoin. Ja jokaisen täytyikin mieltyä häneen, sillä hän\noli kukoistuksen, kauneuden ja nuoruuden ihannekuva ja hänessä oli\niloa, elämää ja raittiutta. Päivä päivältä kävi hän yhä suloisemmaksi\nja sentähden eivät ihmiset voineet häntä vastustaa, vaan kaikki\nkiintyivät häneen.\n\nEräänä päivänä tuli kaksi korkeasukuista nuorukaista, kreivit Guy de\nLaval, jotka olivat veljeksiä ja Ranskan kuuluisinta aatelissäätyä,\nBertrand de Quesclinin jälkeläisiä; he eivät saaneet rauhaa, ennenkun\nolivat nähneet Johannan. Kuningas kutsutti heidät luokseen ja esitti\nheidät Johannalle ja nuorukaiset eivät pettyneet toiveissaan. Kun he\nkuulivat hänen soinnukkaan äänensä, oli se heistä kuin soittoa; ja\nkun näkivät hänen syvät silmänsä ja hänen henkevät kasvonsa, niin\nse vaikutti heihin kuin runoelma, kuin ylevä puhe, kuin valtava\nsoitanto. Toinen heistä kirjoitti kotiinsa seuraavasti: \"Tuntuu kuin\nhänen äänessään olisi jotakin jumalallista ja pyhää.\"\n\nJa nähtyään Johannan sotarinnassa, lähdössä taisteluun, hän kirjoitti:\n\n\"Hän oli puettuna vaaleaan teräsasuun ilman kypärää, kädessä pieni\nsotakirves. Ja kun hänen piti nousta pienen, mustan sotaratsunsa\nselkään, niin tämä oli levoton eikä tahtonut antaa Johannan astua\nsatulaansa. Silloin hän sanoi: 'Taluttakaa se kirkon ristin eteen,\njoka on tuossa lähellä.' Ja kun se siihen talutettiin, ei se\nliikkunut paikaltaan ja kun Johanna istui sen selässä, kääntyi hän\nkirkon ovea kohti ja sanoi suloisella naisekkaalla äänellään: 'Te\npapit ja kirkon palvelijat, toimittakaa juhlakulkueita ja rukoilkaa\nJumalaa meidän puolestamme!' Sitten hän läksi sotalippu liehuen\nilmassa, kädessä sotakirves ja huusi: 'Eteenpäin -- mars!' Häntä\nseurasi sota-asussa eräs hänen veljistään, joka kahdeksan päivää\nsitten oli tullut leiriin.\"\n\nLähdettyämme 6 päivänä Sellesistä, tulimme ensin Romorantiniin ja\nsieltä 9 päivänä kesäkuuta Orleansiin, jossa hänet vielä kerran\nvastaanotettiin riemumielin ja kanunoita laukaisten. Hänen kanssaan\nratsasti loistavissa sotapuvuissaan valiojoukko jaloja ritareita,\nd'Alençonin herttua, Orleansin Bastardi, marsalkka de Boussac,\nRanskan amiraali de Culan, Ambroise de Lore, La Hire, Gautier de\nBrusac ja monta muuta kuuluisaa miestä. Johanna asui nytkin entisen\nisäntäväkensä luona, jossa kaikki sen jäsenet oikein sydämmellisesti\nhänet ottivat vastaan.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna me liehuvine lippuinemme läksimme\nOrleansista ja riensimme Jargeauta vastaan, johon kaupunkiin\nSuffolkin herttua oli siirtynyt Orleansin piirityksen jälkeen.\nKaupunki oli vahvasti varustettu ja miehistö lukuisa ja sotataitoon\ntottunut. Seitsemän tuhatta miestä oli urhoollisen ja ritarillisen\nSuffolkin herttuan komennon alaisena, jonkatähden moni meidän\nsotapäälliköistämme epäili, kun Johanna ehdotti, että varustus oli\notettava väkirynnäköllä. Mutta tällä kertaa Johannaa kannattivat\nsellaiset kokeneet sotasankarit kuin d'Alençon, La Hire, Orleansin\nBastardi, amiraali y.m. ja kaupungin valloitus oli kiireellinen\nsenkin vuoksi, että oli kuultu John Falstaffin viiden tuhannen miehen\nkanssa olevan matkalla englantilaisia auttamaan.\n\nJargeauhon saavuttuamme lähetti Johanna heti vahvan etujoukon\nvalloittamaan ulkovarustuksia. Kovan taistelun jälkeen lyötiin\nmeidän miehet ja he alkoivat peräytyä, mutta tämän nähtyään Johanna\nkorotti sotahuutonsa ja johti miehensä uudestaan tuleen. Paladin\nhaavoittuneena kaatui maahan hänen viereltään, mutta Johanna tempasi\nlipun hänen kädestään, piti sitä ylhäällä savun ja tulen keskellä;\nkehotti miehiään rohkasevin huudoin. Oli siinä melskettä, kanunain\nja aseiden pauketta ja savua niin vahvasti, että tuskin saattoi\nerottaa ystävää vihollisesta, mutta kun se vähänkin hälveni, nähtiin\nkeskellä tulisinta taistelua tuo valkea olento, joka oli ikäänkuin\ntoiveittemme, toimiemme keskipisteenä ja sieluna ja kun näimme\nhänen kasvonsa kääntyneenä meitä ja taistelua kohti, niin tunsimme,\nettä kaikki kävi hyvin. Vihdoin kuului suurta ryskettä -- iloista\nampumista ja se merkitsi, että olimme voitolla.\n\nNiin, ulkovarustus oli meidän; vihollinen oli ajettu muurien\nsisäpuolelle. Siihen paikkaan, minkä Johanna oli valloittanut, me\nleiriydyimme, sillä ilta oli myöhä ja tarvitsimme lepoa. Mutta\nJohanna lähetti sanansaattajan englantilaisten luo luvaten, että\njos he nyt lähtisivät kaupungista, hän antaisi heidän hevosineen ja\naseineen mennä rauhassa. Ei kukaan varmasti tiennyt, että Johanna\nvoisi valloittaa tuon vahvasti varustetun kaupungin, mutta hän itse\nsen tiesi -- ja sentähden on tämä armonosoitus pidettävä erinomaisena\nvihollista kohtaan, sillä siihen aikaan oli tapana, että vihollinen\nryösti ja surmasi valloitetun kaupungin asukkaat.\n\nEnglantilaiset pyysivät aselepoa viideksitoista päiväksi, jotta\nolisivat tarkemmin miettineet asiaa, mutta kun Johanna tiesi, että\nFalstaff viidentuhannen miehen kanssa oli tulossa heidän avukseen, ei\nhän voinut siihen suostua.\n\nSeuraavana aamuna oli Johanna jälleen ratsunsa selässä ja tutki\ntarkasti asemaa ja valitsi paikat, mihin aikoi sijoittaa tykkiväkensä\n-- ja tässä hän osoitti niin suurta taitoa ja ymmärrystä, että ne\nkokeneet sotapäälliköt, jotka silloin häntä seurasivat, eivät sitä\neläissään unohtaneet ja puhuivat siitä vielä kauvan jälkeenpäin.\nHe ihmettelivät, että oppimaton maalaistyttö ymmärsi sellaisia\nasioita, joita vanhemmat sotapäälliköt vasta pitkällisen oppimisen ja\nkokemuksen kautta olivat käsittäneet.\n\nKello kahdeksan olivat kaikki valmistukset päättyneet, sotajoukot\ntaisteluasennossa ja valmiina hyökkäykseen. Kaikki oli tällä hetkellä\nhämmästyttävän hiljaista. Oli kuin jokainen olisi odottanut jotakin\nerinomaista. Johanna d'Arc kohotti miekkansa. Samassa hiljaisuus\nmuuttui myrskyksi; kanuunat jyskyivät, liekit leimahtelivat ja\nsavupatsaat tuprusivat ilmaan ja kuului kauheaa pauketta ja ryskettä.\nTulta ja savua tuli myöskin kaupungin puolelta ja hävitystä ja\nkuolemaa näkyi joka puolella. Tuon pienen kaupungin hävitys oli\nsuuri. Kanuunankuulat murskasivat nuo pienet rakennukset ja\ntulipatsaita kohosi niiden raunioista.\n\nOsa kaupungin muuria oli myös murtunut ja sitä vastaan Johanna nyt\nsuuntasi hyökkäyksen. Tässä oli nyt tulisin taistelu ja voitto\nnäytti meille epävarmalta. Johanna miehineen kiiruhti pystyttämään\nrynnäkköportaita muuria vasten, mutta samassa sattui häneen\nvihollisen heittämä kivi ja hän horjui tunnotonna hetkeksi maahan;\nmutta ennen pitkää hän jälleen oli pystyssä ja huusi:\n\n\"Rynnäkköön miehet, rynnäkköön! -- Kaupunki on meidän. -- Nyt on\notollinen hetki!\"\n\nMe ryntäsimme kuin vimmatut muurin yli ja vihollisen täytyi väistyä,\nme ajoimme sitä takaa ja pian oli kaupunki käsissämme.\n\nSuffolkin hertuakin piiritettiin ja otettiin vangiksi, jolloin\nAlençonin herttua ja Dunois'n kreivi vaativat häntä antautumaan.\nMutta hän sanoi tahtovansa antaa aseensa yksin neitsyelle, joka oli\nheistä kaikista urhokkain. Johanna kohteli häntä arvokkaasti ja antoi\nhänelle kaiken kunnian.\n\nHerttuan kaksi veljeä peräytyi taistellen joka askeleella ja saapui\nsillalle ja me ahdistimme heitä joka taholta. Alexander de la Pole\nsyöksyi suin päin sillalta jokeen ja hukkui. Yksitoista sataa miestä\noli kaatunut; John de la Pole antautui, mutta samoin kuin veljensä,\nSuffolkin herttua, ei hänkään tahtonut antautua kenelle tahansa.\nRanskalainen Guillaume Renault ahdisti häntä viimeiseksi. John de la\nPole sanoi hänelle:\n\n\"Oletteko aatelismies?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Entä ritari?\"\n\n\"En vielä.\"\n\nSilloin vihollinen kylmäverisesti ja levollisesti kuin englantilainen\nainakin antoi hänelle ritarilyönnin keskellä taistelua ja kuolemaa\nja voittaja polvistui voitetun edessä ja tämä kosketti miekallaan\nhänen olkapäätään, ja ojensi sitten syvään kumartaen miekkansa\nranskalaiselle ritarille. Ja on sanottu, että tällainen teko hyvin\nkuvaa de la Polen jaloa ja sotaista sukua.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\n\nMe palasimme vankeinemme ja sotasaaliinemme Orleansiin lepäämään,\nmutta jo kolmantena päivänä, aamulla varhain piti meidän jälleen\nlähteä sodan veriselle taipaleelle.\n\nMarssittiin suorastaan Meungiin, jossa väkirynnäköllä valloitettiin\nlinnoitettu silta sekä jätettiin pienempi joukko sitä vartioimaan.\nToinen osa armeijaa riensi eteenpäin Beaugencyyn, jossa itse Talbot,\nEnglannin jalopeura ja Ranskan vitsaus oli sotajoukon johdossa. Kun\nsinne saavuimme, kuulimme, että englantilaiset olivat peräytyneet\nvahvaan linnoitukseen, jonkatähden me rupesimme kaupungista ampumaan\nvarustusta.\n\nTalbot ei silloin ollut saapuvilla, sillä hän oli lähtenyt Falstaffea\nvastaan ja sitten he palasivat, mukana viisituhatta miestä lisäväkeä.\n\nJohanna asetti tykistönsä taistelukuntoon ja alkoi yön aikana\npommittaa linnoitusta. Silloin saapui odottamaton sanoma: Richemontin\nkreivi, Ranskan sotapäällikkö oli suuren sotavoiman kanssa tulossa\nmeidän avuksemme. Tämä mies oli kauvan ollut kuninkaan epäsuosiossa,\njohon tuo juonikas La Tremouille oli syypää. Richemont aikoi jo\nmeidän lähtiessämme Orleansia valloittamaan tulla avuksemme, mutta\ntuo typerä kuningas oli sen estänyt.\n\nMutta vaikka Johanna, samoin kuin moni hänen sotapäälliköistään, otti\ntämän tiedon ilolla vastaan, niin Alençonin herttua ilmoitti, että\nhän ei millään ehdolla voinut toimia yhdessä Richemontin kreivin\nkanssa, sillä hän oli saanut sellaisen kiellon itse kuninkaalta. Ja\nhän sanoi, että jos tämä mies otettaisiin armeijaan, täytyisi hänen\njättää toimensa ja erota sotajoukosta. Nyt oli tarkka harkitseminen\nja valtioviisaus tarpeen ja Johannan ymmärrystä pitää tässäkin\nihmetellä, sillä hän menetteli kuin vanha, kokenut valtiomies. Hän\nkäytti kaiken kaunopuheisuutensa ja ymmärryksensä vakuuttaakseen\nAlençonin herttuaa, että isänmaan onni tällä hetkellä oli katsottava\nkuninkaankin käskyä tärkeämmäksi ja että hänen sentähden piti hyvällä\nmielellä ottaa vastaan Richemontin kreivin avuntarjous, joka tällä\nhetkellä oli heille niin tärkeä ja tarpeellinen.\n\nVarhain aamulla 17 päivänä kesäkuuta ilmoittivat meidän vakoilijamme,\nettä Talbot ja Falstaff lisäjoukkoineen olivat tulossa. Heti lyötiin\nrumpua ja me läksimme heitä vastaan, mutta Richemont miehineen\njäi vartioimaan Beaugencyn linnaa. Ennen pitkää saimmekin nähdä\nvihollisten etujoukot. Falstaff oli koettanut estää Talbotia\navoimella kentällä kohtaamasta ranskalaisia ja neuvoa häntä Loire\nvirran varsilla olevissa linnoituksissa odottamaan Parisista\nlisäväkeä, jonka avulla sitten olisi ollut helpompi voittaa\nranskalaiset, jotka pienemmissä kahakoissa olisivat heikontaneet\nvoimiansa. Tämä oli varmaankin viisas neuvo, sillä Falstaff oli vanha\nkokenut sotapäällikkö. Mutta tuo tulinen Talbot ei tahtonut kuulla\npuhuttavan viivytyksestä. Hän oli raivostunut siitä tappiosta, jonka\nhän Orleansissa oli kärsinyt ja vannoi Jumalan ja pyhän Yrjön kautta\nkostavansa neitsyelle sen häpeän, vaikkapa hänen yksin olisi täytynyt\nkäydä vihollista vastaan. Falstaff, vaikka vastenmielisesti, myöntyi\nhänen tahtoonsa, mutta sanoi, että tällä tavoin pantiin alttiiksi\nkaikki englantilaisten edelliset voitot, joita he monen vuoden\nkuluessa kovissa otteluissa olivat saaneet.\n\nVihollinen oli varustanut itselleen vahvan aseman ja sotajoukot\nseisoivat valmiina taisteluun, joutsimiehet eturivissä. Ilta oli\njo myöhä, vaan he lähettivät sota-airueen Johannan luo vaatien\ntaistelua. Tämä laittoi sanan takaisin, että hän vasta aamulla, heti\npäivän koitossa Jumalan ja pyhän Maarian nimessä oli valmis sotimaan.\n\nYö oli pimeä ja sateinen. Puolen yön aikana ilmoittivat vakoojat,\nettä englantilaisten leirissä oli oltu hyvin levottomia ja liikkuvia\nja että olivat nähneet joukkoja, jotka kulkivat Meungiin päin.\nJa pian tuli toisia sanansaattajia, jotka todistivat, että koko\nenglantilaisten armeija oli peräytymismatkalla. Talbot oli tullut\njärkiinsä ja oli nähnyt hyväksi seurata Falstaffen neuvoa.\n\nJohanna piti heti sotaneuvottelun ja silloin päätettiin, että\nd'Alençon joukkoineen seuraisi englantilaisia Meungiin, jossa he\naivan varmasti aikoivat ottaa sillan haltuunsa ja sitten päästä\nmenemään joen toiselle puolelle. Johannan piti lähteä toisen osaston\nkanssa Beaugencyyn, joka nyt oli helppo valloittaa, kun Talbotkin oli\nlähtenyt linnoituksesta. Sitten piti molempain joukkojen yhtyä ja\ntaistella vaikka avoimella kentällä vihollisen kanssa ja siten estää\nheiltä peräytymisen Parisiin.\n\nNiin kävikin. Johanna läksi ainoastaan pienen ratsujoukon kanssa\nBeaugencyyn, jossa oli vain viisisataa miestä linnoitusta\nvartioimassa ja näiden päällikkö arveli -- turhaksi ruveta panemaan\nheidän henkeään alttiiksi voimakkaampaa vihollista vastaan,\njonkatähden hän antautui, kun oli Johannalta saanut luvan lähteä\nvapaasti hevosineen ja aseineen linnoituksesta, vaikka heidän\nkumminkin piti luvata, etteivät kymmeneen päivään sotisi ranskalaisia\nvastaan.\n\nJo ennen päivän koittoa olimme saavuttaneet pääarmeijan ja olimme\ntuoneet mukanamme Richemontin sekä suurimman osan hänen armeijastaan,\nkoska emme pitäneet tarpeellisena jättää Beaugencyyn muuta kuin\npienemmän joukon. Matkalla kuulimme kanuunain pauketta ja huomasimme,\nettä Talbot jo oli alkanut hyökkäyksensä siltaa vastaan, mutta\ntuo kumina taukosi pian ja me saimme kuulla, että Beaugencyn\npäällikkö oli salaa lähettänyt sanan Talbotille ja ilmoittanut\nantautumisestaan. Tämän sanoman saatuaan oli tuo englantilainen\nylipäällikkö nähnyt parhaaksi jättää sikseen sillan takaisin\nvalloittamisen ja alkanut peräytyä Parisia kohti. Päivän koittaessa\noli koko englantilaisten armeija kadonnut näkyvistä ja kaikki\nvarustukset, jotka jo kauvan sillä tienoolla olivat olleet heidän\nkäsissään, joutuivat jälleen meikäläisten haltuun.\n\n\n\n\nYhdeskolmatta luku.\n\n\nNyt piti lähteä vihollista takaa ajamaan, mutta se ei ollut niin\nhelppoa, sillä seutu oli tietöntä ja metsäistä ja täynnä tiheätä\nviidakkoa, jossa koko armeija saattoi pitemmänkin aikaa piiloutua.\nMeidän täytyi siis olla hyvin varovaisia, jotta emme aivan\nodottamatta olisi joutuneet vihollisten käsiin.\n\nJohanna lähetti sentähden luotettavia ratsujoukkoja La Hiren ja\nSaintraillesin johdolla tutkimaan seutua. Toiset päälliköt kävivät\nlevottomiksi ja alakuloisiksi ja vaativat, että kääntyisimme\ntakaisin, koska heidän mielestään jo olivat saaneet kyllin voittoja,\neivätkä tahtoneet panna sotajoukkoja alttiiksi suurille vaaroille.\nMutta Johannan kärsivällisyys alkoi loppua ja hän huusi:\n\n\"Jumalan nimessä, mitä te tahdotte? Meidän tulee voittaa nuo\nenglantilaiset ja etsiä ne vaikka olisivat nousseet pilviin. Ja kun\nme ne kerran lyömme, niin eivät tuhanteen vuoteen ahdista meitä!\"\n\nNyt olimme lähellä Patayn kaupunkia, vaikka emme oikeastaan itsekään\ntietäneet, missä kuljimme, sillä seutu oli synkkää salomaata\nja täynnä tiheikköjä. Emme vieläkään olleet kuulleet, emmekä\nnähneet mitään vihollisista. Äkkiä huomasivat meidän etujoukkomme\nsaksanhirviparven, joka nopeasti kuin tuuli kiiti näkyvistämme\nkaupunkiin päin. Sitten kuului kiväärin laukauksia ja huutoja samalta\ntaholta. Englantilaiset eivät voineet olla ajamatta ja pyytämättä\nnoita mieluisia otuksia, varsinkin, kun olivat kauvan saaneet olla\nilman tällaista herkkua. Mutta he eivät aavistaneet, että tämä oli\nheille vaarallista leikkiä, koska vihollinen näin lähellä väijyi\nheitä.\n\nLa Hire pysähtyi heti ja laittoi Johannalle sanan vihollisen\nolinpaikasta. Johanna tuli kovin iloiseksi. Alençonin herttua sanoi\nhänelle:\n\n\"Hyvä, me olemme heidän kintereillään, ryhdymmekö taisteluun?\"\n\n\"Onko teillä hyvät kannukset, herttua?\"\n\n\"Kuinka, tahdotteko meitä pakenemaan?\"\n\n\"En suinkaan, Jumala nähköön! -- Hän on antanut heidät meidän\nkäsiimme. -- He eivät sodi, mutta lähtevät pakoon, ja me tarvitsemme\nhyvät kannukset, pysyäksemme heidän kintereillään. Siis eteenpäin!\"\n\nKun olimme saavuttaneet La Hiren, olivat englantilaisetkin keksineet\nläsnäolomme.\n\nTalbot oli jakanut miehensä kolmeen osastoon, ensin etujoukko, sitten\ntykkiväki ja vihdoin jonkun matkan päässä pääarmeija Falstaffen\njohdolla. He olivat nyt tulleet tiheiköstä jotenkin avonaiselle\nkentälle. Talbot järjesti tykistönsä, etujoukkonsa ja viisisataa\njoutsimiestä pitkin erästä vallitusta, jonka ohi ranskalaisten\noli pakko kulkea ja toivoivat voivansa pitää tämän aseman, kunnes\npääjoukot ennättäisivät paikalle. John Falstaff kiirehti joukkojansa\npikamarssiin, mutta Johanna huomasi heidän tarkotuksensa ja komensi\nLa Hireä vihollista vastaan -- ja tämä tapansa mukaan riensikin kuin\nrajuilma eteenpäin.\n\nHerttua ja Dunois tahtoivat seurata häntä, mutta Johanna sanoi:\n\n\"Ei vielä -- odottakaa.\"\n\nHe odottivat kärsimättöminä satuloissaan. Mutta Johanna ei\nliikahtanut paikaltaan -- katsoi vain suoraan eteensä ikäänkuin\npunniten ja laskien joka minuutin ja sekunnin. -- Ja koko hänen suuri\nsielunsa kuvastui hänen silmissään, hänen päänsä ja jalon vartalonsa\nasennossa. Hän oli niin levollinen ja luja, oman itsensä valtijas --\nja kaiken toiminnan hallitsija.\n\nMutta tuolla etäämpänä hyökkäsi La Hire rajusti Falstaffen joukkoja\nvastaan, hän ahdisti heitä takaapäin ja hänen edessänsä kaatui\nvihollisia kuin heinää.\n\n\"Lempo vieköön, kas nyt he pakenevat!\" huudahti joku ihmeissään.\n\nJa todellakin, Falstaffen urhoolliset joukot läksivät liikkeelle, he\nkääntyivät Talbotin etujoukkoja kohti ja nämä taas luulivat, että\nJohanna ajoi heitä takaa, jolloin heidät valtasi suuri kauhu ja he\nkiiruhtivat pakosalle Talbotin heitä ajaessa.\n\nNyt oli aika. Johanna kohotti miekkansa ja huusi: \"Seuratkaa minua!\"\npainoi päänsä hevosen kaulaa kohti ja kiiti kuin tuuli eteenpäin.\n\nMe seurasimme häntä ajaen takaa vihollisia. Kolme pitkää tuntia kesti\ntätä ajoa, jolloin me ampumalla, lyömällä ja pistämällä kaasimme\nmaahan vihollisiamme. Paljon saimme myös vankeja, niiden joukossa\nitse tuon raivostuneen Talbotinkin, joka nyt oli aivan masentunut\ntappiostaan ja häviöstään. Vihdoin annettiin lakkautusmerkki. Patayn\ntaistelu oli päättynyt. Johanna d'Arc astui satulasta ja seisoi\nsilmäillen pitkin tuota kauheata sotakenttää ja vaipui ajatuksiinsa.\n\nSitten hän sanoi:\n\n\"Jumala olkoon kiitetty! Hän on tänäpäivänä kovasti lyönyt\nvihollisiamme.\" Hetken perästä hän kohotti katseensa ja silmäillen\nkauvas eteensä hän lausui kuin ajatuksissaan: \"Ei tuhanteen vuoteen\n-- ei tuhanteen vuoteen Englannin sotavoima Ranskassa ota takaisin\ntätä tappiota.\" Hän seisoi jälleen hetken äänetönnä, sitten hän\nkääntyi kokoontuneiden kenraalien puoleen, riemun loiste kasvoilla ja\njalo kirkkaus silmissä hän lausui:\n\n\"Oi ystävät, ystävät, tiedättekö? -- ymmärrättekö? Ranska on kohta\nvapaa!\"\n\n\"Eikä olisi koskaan vapautunut ilman Johanna d'Arcia!\" sanoi La Hire\nkumartaen syvään häntä, toiset seurasivat ja tekivät samoin. Sitten\nsotamiehet osasto osastolta kulkivat hänen ohitsensa ja huusivat:\n\"Eläköön, kauvan eläköön Orleansin neitsyt!\" Ja Johanna seisoi miekka\nkädessä hymyillen heidän tervehdykseensä.\n\nMutta samana päivänä iltapuolella Johanna vielä liikkui sotakentällä\nkuolleiden ja haavoitettujen joukossa. Meidän miehemme olivat\npahasti haavoittaneet erästä englantilaista vankia, joka oli niin\nköyhä, ettei voinut maksaa lunnaita. Johanna oli etäältä nähnyt\ntämän ilkityön ja oli rientänyt paikalle, haettanut papin kuolevalle\nsoturille ja pidellen nyt vihollisen päätä helmassaan, koetti\nhelpottaa hänen viimeisiä hetkiään lausuen hänelle lohduttavia\nsanoja aivan kuin olisi ollut hänen sisarensa, ja kyyneleet vierivät\npitkin poskia.\n\nNiin tosiaankin, vaikka Johannan tehtävä oli sotainen ja vaikka\nnäillä retkillä vuodatettiin paljon verta, saattaa häntä verrata\nrauhan enkeliin, sillä hän tahtoi kaikesta huolimatta lopulta tuottaa\nvain rauhaa ja rakkautta kansallensa. Tarkottivathan oikeastaan\nkaikki hänen sotaiset työnsä tuon onnettoman ja tuhoa tuottavan sodan\nlopettamista, sodan, joka sata vuotta oli kestänyt ja hävittänyt\nRanskan kauniit kylät autioiksi ja jonka kuluessa satoja tuhansia\nranskalaisia oli kaatunut sotatantereelle. Ja olivathan sen ohessa\nlukemattomat viattomat naiset ja lapset saaneet kärsiä julmaa\nväkivaltaa, rääkkäystä, kaikellaista hätää ja ahdistusta; monta oli\nmurhattu, moni oli kuollut nälkään, viluun ja puutteeseen. Tätä sotaa\nsaattaa verrata julmaan jättiläiseen, joka sata vuotta oli verta\nhimoten käynyt ympäri, etsien kenen se sai niellä. Mutta vihdoin tuli\ntuo seitsentoista vuotias impi ja lennätti sen kiven, joka vihdoinkin\nantoi tuolle jättiläiselle kuoliniskun, niinkuin David ennen voitti\nGoliathin. Patayn taistelu mursi Englannin vallan ja antoi Ranskan\nkansalle vapauden, jonkatähden tuo päivä, kahdeksastoista päivä\nkesäkuuta aina on pidettävä pyhänä ja sitä on muistettava maailman\nloppuun asti.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta luku.\n\n\nOn kerrottu, että sanoma siitä suuresta voitosta, jonka Herra\nPatayn luona soi Ranskalle, levisi kahdessakymmenessä tunnissa\nympäri koko maan. Tätä kuitenkaan ei kukaan voi todeksi sanoa,\nmutta tosi vain on, että se, joka kuuli nämä uutiset, heti kiirehti\nilmoittamaan niitä naapurilleen, joka taas vei sanan toiseen taloon\ntai kylään ja niin kulki tieto edelleen miehestä mieheen, kunnes\nkaikki maan etäisimmässä sopukassakin sen tiesivät. Ja joka paikassa\niloittiin uutisista aivan niinkuin valosta iloitaan, kun se auringon\npimennyksen jälkeen taas ilmaantuu täydessä loistossaan. Sillä olihan\nRanska kauvan huokaillut toivottomana ja ahdistettuna sellaisessa\npimennyksessä, mutta tuo kaikki oli nyt äkkiä poistunut päivän\nkirkkaan valon ja auringon säteiden esiintyessä.\n\nHuhu saapui Yeuvilleen pikemmin kuin nuo pakenevat englantilaiset.\nKaupunkilaiset nousivat yhtenä miehenä vastustamaan heitä, jotka niin\npitkän aikaa olivat olleet heidän herroinaan ja sulkivat porttinsa\naivan heidän nenänsä edessä. Sanoma lensi kuin kulovalkea Mont\nPipeauhon, Saint-Simoniin ja moneen muuhun linnoitettuun kaupunkiin,\njoita englantilaiset olivat pitäneet huostassaan -- ja joka paikasta\nläksi sotaväki suin päin pakosalle peljästyneenä niistä huhuista,\njoita heille kerrottiin.\n\nJohanna oli pitänyt lupauksensa, näinä muutamina päivinä oli hän\nkarkottanut englantilaiset Loiren rannoilta, murtanut heidän voimansa\nja avannut tien Rheimsiin, sillä vaikka vielä monta linnoitettua\npaikkaa oli vihollisten hallussa, niin voitiin pitää varmana, että\nne ilman miekanlyöntiä antautuisivat Ranskan armeijan paikalle\nsaapuessa. Nyt oli siis sopiva aika kuninkaan lähteä Rheimsiin\nkruunattavaksi, koska se oli viisainta ja enin vahvisti hänen\nvaltaansa. Ei olisi luullut, että kukaan enää olisi voinut vastustaa\ntätä Johannan vaatimusta ja harrasta toivoa.\n\nMutta vieläkin estelivät La Tremouille ja arkkipiispa, sillä he kovin\npelkäsivät oman valtansa menettämistä kuninkaan kruunauksen jälkeen.\nJa kuningas itse kuunteli vielä näitä neuvonantajiaan, sillä vaikka\nhän tosin iloitsi saaduista voitoista, tahtoi hän itse ennen kaikkea\npysyä rauhassa suosikkeineen ja huvituksineen. Tahdottiinhan tosin\nlähteä Rheimsiin kuninkaan kruunaukseen, mutta arveltiin, että piti\nvieläkin odottaa sopivampaa aikaa, jolloin kaikki tärkeimmät asiat\noli toimitettu.\n\nJohanna sai kuitenkin kuninkaan jälleen sopimaan Richemontin kreivin\nkanssa ja kuuntelemaan hänen sanojaan, jotka osoittivat suurta\nsotataitoa ja valtioviisautta, jota juuri nyt Ranskassa tarvittiin.\nKuningas rupesi seuraamaan tämän luotettavan ja hallitsijalleen\nuskollisen päällikön neuvoja ja tämän miehen vaikutuksen alaisena hän\nsittemmin kehittyi maansa kuninkaaksi.\n\nNäin täytyi vähitellen kuninkaan vääräin neuvonantajain myöntyä\nmyöskin kruunausvaatimukseen, joka koko Ranskan kansan silmissä\noli aivan välttämätön, sillä ilman tätä toimitusta ei hän sen\nsilmissä ollut täysivaltainen kuningas. Kaikellaiset valmistukset\nkuninkaan lähtöön toimitettiin kiireellisesti. Kesäkuun 29 päivänä me\nläksimme Gienestä, jossa sotajoukot olivat leiriytyneet ja kuningas\nseurueineen oli siihen liittynyt. Moni maan ylhäisimpiä ritareita\nja sotapäälliköitä seurasi kuningasta, kolme tai neljä kuninkaan\nläheistä sukulaista, arkkipiispa, suuramiraali y.m.\n\nKolme päivää me levähdimme Auxerren edustalla, joka kaupunki\nennen oli kuulunut burgundilaiseen puolueeseen, vaan nyt näytti\nolevan ystävällinen kuningasta kohtaan, sillä kaupungin porvarit\nhankkivat sotaväelle ruokavaroja ja lähetystö kävi hänen luonaan\nkunniatervehdyksellä. Samoin avasi Saint Florentin porttinsa\nkuninkaalle.\n\nHeinäkuun 4 päivänä olimme lähellä Troyesin kaupunkia. -- Tämän nimen\nme pojat hyvin muistimme, sillä eihän ollut kulunut kuin seitsemän\nvuotta siitä, kun kotikylässämme, Domrémyssä \"Auringonruusu\" mustine\nlippuineen juoksi luoksemme ja kertoi meille häpeällisen uutisen\nTroyesin sopimuksesta -- jossa Ranska lahjoitettiin Englannille,\nja meidän kuninkaan tytär naitettiin Agincourtin Teurastajalle.\nNämä muistot meitä kovin kiihottivat ja me toivoimme, ettei\nkaupunkilaisten kanssa ruvettaisi mihinkään keskusteluihin,\nsillä tahdoimme heti hyökätä kaupunkiin ja polttaa sen. Se oli\nhuolellisesti varustettu ja siinä oli sekä englantilaista että\nburgundilaista sotaväkeä ja vielä lisäväkeä odotettiin Parisista.\n\nJohanna kehotti sotaväen päällikköä antautumaan, mutta tämä nähtyään,\nettei ranskalaisilla ollut tykkiväkeä antoi pilkallisen vastauksen.\nViisi päivää kesti neuvottelua. Kuningas aikoi jo heittää kaikki\nsikseen ja kääntyä takaisin, sillä hän pelkäsi taistelua. Mutta La\nHire otti sananvallan kuninkaan neuvonantajilta ja lausui:\n\n\"Koska Orleansin neitsyt ensiksi ja innokkaimmin on vaatinut\nRheimsiin lähtöä, niin minun mielestäni tässä tulee etupäässä\nkuunnella hänen mielipidettään, eikä kenenkään muiden neuvoja.\"\n\nTämä oli kaikkein mielestä suoraan sanottu. Ja kuningas kutsutti\nJohannan puheilleen ja kysyi, kuinka kauvan hän luuli kaupungin\nvalloituksen kestävän.\n\n\"Kolmen päivän kuluttua kaupunki on meidän.\"\n\nSilloin lausui kansleri:\n\n\"Jos voisimme siihen luottaa, niin odottaisimme vaikka kuusi päivää.\"\n\n\"Jumalan nimessä! -- kuutta päivää meidän ei tarvitse odottaa, vaan\njo huomenna käymme kaupunkiin.\"\n\nSitten hän nousi hevosen selkään ja ratsasti leiriin, huutaen:\n\n\"Aseisiin, ystävät -- aseisiin! Kiiruhtakaamme kaupunkia\nvalloittamaan!\"\n\nSinä yönä hän itse teki työtä kuin halvin sotamies. Hän määräsi, että\nvallihauta oli täytettävä risuilla, lankuilla, laudoilla ja mitä vain\nkäsiin saatiin ja siten kyhättävä silta sotaväelle.\n\nPäivän koitteessa Johanna asettui hyökkäävien joukkojensa etunenään\nja sotatorvet käskivät rynnäkköön. Mutta samassa hetkessä nostettiin\nvalkea lippu vallille ja Troyesin kaupunki antautui, ennenkun\nlaukaustakaan kuului.\n\nPäivällä ratsasti kuningas Johannan rinnalla ja Paladin kantaen\nlippua sotajoukkojen etunenässä juhlallisesti kaupunkiin. Ja joukot\nolivat sangen suuret, sillä joka päivä niihin oli tullut lisäväkeä.\nEnglantilainen sotaväki oli saanut luvan vapaasti lähteä kaupungista\nja ottaa mukaansa kaikki tavaransa.\n\nTroyesista kuljimme Châlonsiin, joka kaupunki ilman vastustusta\navasi porttinsa kuninkaalle, jonka matkaa todella saattoi verrata\njuhlakulkueeseen. Kaikki tärkeimmät kaupungit sillä välillä, jota\nolimme kulkeneet, olivat nyt kuninkaan käsissä, eikä mikään enää\nestänyt hänen pääsöänsä Rheimsiin, jossa tuo pyhä kruunaustoimitus\noli tapahtuva.\n\n\n\n\nKolmaskolmatta luku.\n\n\nHeinäkuun 16 päivänä näimme vihdoinkin nuo kauvan kaivatut Rheimsin\ntuomiokirkon tornit, jotka jo kaukaa kuvastuivat taivaan rannalla.\nTätä näkyä koko sotajoukko tervehti korvia huumaavilla ilohuudoilla,\nmutta Johanna valkeassa sotapuvussaan istui ääneti ratsunsa selässä,\nkyynelsilmin katsellen eteensä, kasvot ikäänkuin kirkastuneet ja\nniistä loisti sanomaton yliluonnollinen ilo, ikäänkuin olisi hän\nollut kirkastunut henki, eikä enää ihminen. Hänen suuri tehtävänsä\noli päättynyt ja hän oli saanut voiton. Huomenna hän saattoi sanoa:\n\"Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään.\"\n\nMe leiriydyimme kaupungin ulkopuolelle, ja nyt alkoivat kiireelliset\nvalmistukset juhlallista kaupunkiin kulkua varten. Arkkipiispa ja\nsuuri lähetystö läksivät ensin; ja heidän jälkeensä tuli joukko\njoukon perästä, ryhmä ryhmältä kaupunkilaisia, maakansaa, liput\nliehuivat ja soitto kaikui yli koko tienoon, iloa ja riemua oli\nilmassa, toivo täytti jokaisen mielen. Kaiken yötä puuhattiin\nRheimsissä, koristettiin kaupunkia, rakennettiin kunniaportteja, ja\nvanha tuomiokirkko kaunistettiin sekä sisältä että ulkoa erinomaisen\njuhlalliseksi.\n\nAamulla varhain me läksimme kaupunkiin: kruunaus oli alkava klo 9\nsamana päivänä. Aamu oli erittäin kaunis, kirkas auringon loiste\nvalaisi kaikki, mutta ilma oli raitis ja viileä. Sotajoukot kulkivat\njuhlamarssissa ja olivat kauniit katsella, kun he vapaasti astuivat\ntuolle rauhalliselle kruunauspaikalle.\n\nJohanna istui mustalla ratsullaan kaikkein sotapäällikköjen\nkeskellä, ja tuntui kuin olisi hän viimeisen kerran ratsastanut\njoukkojensa kanssa, sillä hän oli sanonut, ettei enää tahtoisi\njatkaa sotilaana olemista. Sotamiehet tiesivät tämän ja näytti kuin\njoku surumielinen tunnelma olisi vallannut heidät kaiken ilonkin\nkeskellä. Kun he kulkivat tuomiokirkon ohi, kohottivat he oikean\nkätensä tervehdykseksi, mutta käänsivät samalla katseensa Johannaa\nkohti ikäänkuin sanoakseen: \"Jumala sinua siunatkoon, jää hyvästi!\"\nJohanna näytti liikutetulta ja pyyhkäisi tuon tuostakin silmiään\nnenäliinallaan.\n\nMe ratsastimme nyt kuninkaan asunnolle, arkkipiispan kesäpalatsiin;\npian oli hän saatettu ja me palasimme jälleen sotaväen luo. Nyt\nvirtasi joka taholta maalaiskansaa kaupunkiin ja kokoontui mustanaan\nmolemmille puolille tietä, sillä jokainen tahtoi, niinkuin usein\nennenkin, nähdä Johannaa. Nuoret tytöt ja vaimot olivat juhlan\nkunniaksi pukeutuneet valkeisiin vaatteisiin, punainen vyö vyöllä. He\nojensivat kyynelsilmin valkeita liljoja ja kukkavihkoja Johannalle,\nkukkia he levittivät hänen tielleenkin ja kaikki miehet paljastivat\npäänsä hänelle.\n\nKaupunki oli nyt juhlallisessa asussa, kansaa kulki mustanaan\njuhlapuvuissa, akkunatkin olivat täynnä uteliaita katselijoita,\njoista moni oli kaukaakin kiiruhtanut tähän suureen juhlaan. Kaikki\ntalot olivat kaunistetut, jokainen perheen emäntä oli etsinyt\nkirstuistaan kauneimmat, punaiset ja kullalla kirjaillut vaippansa,\ntapettinsa ja liinansa, joilla oli kaunistanut akkunansa, seinänsä ja\nulkoparvekkeensa, eikä kukaan tahtonut näyttää toistaan huonommalta.\n\nVarhain aamulla oli komea juhlakulkue lähtenyt arkkipiispan\npalatsista noutamaan St. Remin kirkosta pyhää öljyastiaa, joka tarun\nmukaan oli kuningas Clovisin kruunauksessa lähetetty suorastaan\ntaivaasta, josta eräs valkea kyyhkynen sen oli nokassaan tuonut\nmerkiksi siitä, että kuningas oli tullut kristityksi. Sen jälkeen\noli sitä käytetty kaikissa kuninkaan kruunauksissa Ranskassa.\nTästä olin jo lapsena kuullut puhuttavan, tarun oli tuo hurskas\nisä Fronte Domrémystä kertonut, jonkatähden hyvin hartaana ja pyhä\npelko mielessä nyt valmistauduin katselemaan tuota pyhää, taivaasta\ntullutta esinettä, jota itse Herra Jumala ja pyhimykset olivat\nkäsissään pidelleet.\n\nKulkueeseen kuului itse arkkipiispa täydessä virkapuvussaan, kädessä\npaimensauva, päässä piispan hiippa, häntä seurasi muita ylhäisiä\nhengen miehiä ja saattojoukkona ratsain viisi kuninkaan valitsemaa\naatelismiestä täydessä asussa kantaen vaakunakilvillä koristettuja\nlippujaan. Nämä jalot herrat olivat tehneet valan ja siinä luvanneet\ntuoda tämän pyhän öljyastian takaisin talletuspaikkaansa.\n\nKun kulkue oli saapunut pyhän Remin kirkolle, pysähdyttiin portille,\njoka oli avattu selki selälleen, ja kirkosta kuului urkujen\nsoittoa ja juhlallisen virren veisuuta, ja sitten nähtiin pitkä\njono tulen valoja pimeästä kirkosta lähestyvän heitä. Nyt tuli\napotti seurueineen kantaen pyhää öljyastiaa ja ojensi sen hyvin\njuhlallisesti arkkipiispalle, joka saattojoukkoineen jälleen kääntyi\ntuomiokirkolle ja heidän kummallakin puolellaan kumartui väkijoukko\nmaahan hartaasti rukoillen.\n\nSeurue kulki tuomiokirkon vasemmasta juhlaportista sisään ja kun he\nastuivat kirkonovesta, kaikui urkulehteriltä ihana ylistysvirsi,\njonka säveleet täyttivät kirkon mahtavat holvit. Kansaa oli\ntuhatlukuisena kokoontunut kirkkoon, mutta pääkäytävä vain oli\njätetty tyhjäksi. Tätä käytävää myöten kulki nyt arkkipiispa, sekä\nkaikki tuomiokirkon papit ja palvelijat ja heitä seurasi ratsastaen\nnuo viisi loistokkaasti puettua aatelismiestä lippuineen. -- Se oli\nkomeaa nähdä eikä sitä aivan helposti unohda.\n\nHe ratsastivat hiljaa askel askeleelta aina kuoriin asti, ainakin\nneljäsataa askelta sisäänkäytävästä niinkuin sanottiin. Tässä\narkkipiispa seisahtui ja kääntyi juhlallisesti siunaten heitä,\njolloin he kumartuivat niin syvään, että kypäritöyhdöt melkein\nkoskettivat hevosten harjoja, jonka jälkeen he niin taitavasti\nohjasivat ratsujaan, että nämä takaperin käyden kulkivat jälleen\npitkin käytävää ovelle asti, jonka jälkeen he uljaasti, hevoset\ntakajaloilleen nousten kääntyivät ja karauttivat pois, joka kaikki\noli sangen hauskaa ja komeaa katsella.\n\nNyt oli kaikki hiljaista, niin että saattoi kuulla kärpäsen\nsurisevan ja tuntui kuin olisi jotakin odotettu. Ennen pitkää kuului\nvoimakkaita rummunlyöntejä ja holvikäytävässä, läntisellä ovella\nnähtiin Johanna ja kuningas. Hitaasti ja arvokkaasti he lähestyivät\nkuoria kansan ilohuutojen kaikuessa ja urkujen ja kuorilaulujen\nsäveleet täyttivät ukkosen pauhuna korkeat holvit. Kuninkaan ja\nJohannan jälessä kulki Paladin, kantaen pyhää ja kuuluisaa lippua,\njoka oli johtanut meitä niin moneen taisteluun ja voittoon. Hän oli\nuljas mies ja hyvin juhlallisen ja tyytyväisen näköinen, sillä hän\ntiesi herättävänsä huomiota loistavassa puvussaan.\n\nHänen jälessään kulkivat kukin arvonsa jälkeen, ensin prinssit,\nsitten ylimykset, Laonin, Châlonsin ja Orléansin piispat,\nhoviherroja, aatelismiehiä ja ritareja loppumattomiin, kaikki\nloistavissa, komeissa puvuissa. Heidän joukossaan ennen muita\nhuomattiin ne sotapäälliköt, jotka olivat seuranneet Johannaa\nhänen voittoretkellään ja heidät nähdessään kaikuivat riemuhuudot\nvieläkin voimakkaampana, kansa nimitti heitä sankareikseen, La Hireä,\nOrleansin Bastardia he mainitsivat nimeltä ja toivottivat heille\npitkää ikää ja menestystä.\n\nKun juhlakulkue oli kokoontunut kuoriin ja kaikki asettuneet\npaikoilleen, alkoivat nuo juhlalliset kruunausmenot sen kirkkokaavan\nmukaan, jota vanhastaan oli käytetty semmoisissa tilaisuuksissa\nja kestivät monta tuntia. Johanna seisoi kaiken aikaa kuninkaan\nrinnalla lippu kädessä. Vihdoin tuli se hetki, jolloin kuningas valan\ntehtyään voideltiin pyhällä öljyllä, jonka jälkeen eräs valtakunnan\nylimyksistä polvistuen ojensi hänelle samettipatjalla olevaa kruunua.\nKuningas näytti kaikkein ihmeeksi hetken epäilevän, sillä vaikka hän\njo oli ojentanut kätensä, ei hän heti siihen tarttunut. Jumala vain\nyksin tietää, mitä hän ajatteli, mutta varmaa vain on, että hänen\nkatseensa sillä hetkellä kohtasi Johannan katsetta, joka nyt loisti\nilosta ja kiitollisuudesta, ja silloin hänkin oli kuin muuttunut ja\ntarttui hymyillen kruunuun ja kohotti sen rohkeasti, kuninkaallisen\narvokkaasti päähänsä.\n\nNyt puhkesi ääretön, korvia huumaava ilo valloilleen, kansa\nriemuitsi, rummut pärisivät, urut soivat, kirkonkellot kumisivat ja\nkanuunat paukkuivat. Kaikki Johannan unelmat ja toiveet olivat nyt\ntoteutuneet, Ranskalla oli nyt kruunattu kuningas ja vihollisen valta\noli murrettu. Hän oli kuin henkiolento, yliluonnollinen riemu loisti\nhänen silmistään, kun hän polvistui kuninkaan eteen ja kyynelsilmin,\nvapisevin huulin lausui:\n\n\"Nyt, armollinen kuningas, on Jumalan tahto tapahtunut, joka\narmossaan käski minua johdattamaan teidät Rheimsiin, jotta siellä\nsaisitte vastaanottaa esi-isäinne kruunun, joka oikeastaan kuuluukin\nteille eikä kellekään muille. Olen täyttänyt sen toimen, johon minut\noli valittu ja rukoilen nyt nöyrästi, että saisin palata takaisin\nkotipuoleeni, äitini luokse, joka on köyhä ja vanha ja tarvitsee\nminua!\"\n\nKuningas nosti hänet ylös, ylisti jalosti hänen urhoollisuuttaan ja\nhänen suuria tekojaan, vahvisti juhlallisin sanoin hänen korotuksensa\nkreivilliseen arvoon ja oikeuksiin. Sitten hän lisäsi:\n\n\"Te olette pelastanut valtakunnan ja kruunun suurimmasta hädästä.\nPuhukaa suoraan -- pyytäkää mitä tahdotte ja se suodaan teille,\nvaikka se koituisi koko valtakuntaan.\"\n\nTämä oli kaikkein mielestä jalomielistä, kuninkaallista puhetta.\nJohanna polvistui jälleen ja sanoi:\n\n\"Jalo herra kuningas, minä pyydän, että Te armollisesti säätäisitte\nminun köyhän, sodan tähden kovin kärsineen kotikyläni asukkaat\nvapaiksi kaikista veronmaksuista.\"\n\n\"Olkoon sanainne mukaan. Mitä vielä?\"\n\n\"Ei mitään muuta.\"\n\n\"Eikö todellakaan muuta.\"\n\n\"Ei minulla ole muita toiveita.\"\n\n\"Mutta ettekö todellakaan toivoisi vielä jotakin. -- Sanokaa\nvapaasti, elkää peljätkö.\"\n\n\"En, armollinen kuningas, minä en toivo enää mitään muuta.\"\n\nKuningas oli hetken vaiti, ikäänkuin mielessään punniten tätä\nharvinaista vaatimattomuutta ja itsekkäisyydestä vapaata mieltä.\nSitten hän kohotti päätänsä ja sanoi:\n\n\"Hän on voittanut kuningaskunnan ja kruunannut sen kuninkaan; ja\nhän ei pyydä eikä tahdo vastaanottaa muuta kuin tuon vähäpätöisen\npalkinnon -- eikä sekään tuota etua hänelle itselleen, vaan muille.\nMutta vaikka hänelle ei saatakaan millään lahjoilla palkita sitä\nhyvää, mitä hän on koko kansallemme toimittanut, niin olkoon edes\nhänen pyyntönsä täytetty. Nyt, tästä hetkestä, olkoon Johanna\nd'Arcin, Ranskan pelastajan, Orleansin neitsyen syntymäseutu ja\nkylä ainiaaksi vapaana kaikista veronmaksuista, ulosotoista ja\ntaksoituksista.\"\n\nNäin toteutuivat Johannan sanat, kun hän vielä lapsena kodissa\nollessaan meille lapsille sanoi pyytävänsä kotikyläänsä veroista\nvapaaksi, jos se armo hänelle suotaisiin. Ja nyt ajattelin, että\nkaikesta maailman kunniasta ja loistosta huolimatta, hän yhä oli tuo\nsama, vaatimaton, jalo olento kuin silloinkin.\n\nKuninkaiden sanat ja lupaukset eivät useinkaan pidä paikkaansa,\nmutta kaikille uskollisille ranskalaisille on aina mieluista\nmuistaa, että tämä kuninkaan lupaus, jonka hän nyt kiitollisuudesta\nJohannaa kohtaan antoi, on pysynyt voimassa näihin päiviin asti.\nKolme seitsemättäkymmentä vuotta on siitä ajasta kulunut, kolme\nseitsemättäkymmentä kertaa ovat veronkantajat käyneet naapurikylissä,\nmutta Domrémy on aina ollut niistä herroista vapaana. Kolme\nseitsemättäkymmentä verolistaa on siitä ajasta täytetty, jotka listat\nkaikki ovat talletetut kuninkaan arkistossa. Näissä listoissa on joka\nsivulla päällekirjoituksena jonkun kaupungin, pitäjän tai kylän nimi,\njonka jälkeen on tarkka luettelo veronmaksajien nimistä, säädyistä ja\nverosummasta sen järjestyksen mukaan kuin vanhastaan on ollut tapana.\nMutta sillä sivulla, jonka päällekirjoituksena on \"Domrémy\", on tyhjä\npaikka, siihen on vain kirjoitettu muutama sana, näin:\n\n             Domrémy\n    Rien -- á cause de La Pucelle.\n\n\"Ei mitään, neitsyen tähden.\" Tätä lyhyttä ja yksinkertaista lausetta\nei varmaankaan kukaan oikea ranskalainen voi lukea liikutuksetta\nja vuodattamatta kyyneleitä kiitollisena muistaessaan jalointa\nkansalaistaan, josta historian aikakirjat tietävät kertoa. [Lupaus\npidettiin rikkomatta ja Domrémyn kylä sai nauttia yllämainittuja\netuja kolmesataa neljäkymmentä vuotta. Vasta vallankumouksen aikana\nne unhoitettiin eikä niitä sitten enää ole uudistettu, vaikka kyllä\npaljon muuta, jota hän ei pyytänyt, on tehty Johannan muiston\nsäilyttämiseksi. -- Kääntäjä, Mark Twain.]\n\n\n\n\nNeljäskolmatta luku.\n\n\nKello kahden aikana iltapäivällä olivat kruunausjuhlallisuudet\nlopussa ja loistava juhlakulkue läksi kirkosta äärettömän riemun\nraikuessa. Kuningas ja Johanna kävivät nytkin etupäässä ja joka\npaikassa kaduilla kumartui kansa maahan heidän molemmilla puolillaan,\nsiten kunnioittaen laillista hallitsijaansa ja Ranskan vapauttajaa.\nMutta kun tulimme lähelle arkkipiispan palatsia, _Zebra_ nimisen\nmajatalon kohdalle, huomasimme ihmeeksemme kaksi talonpoikaispukuun\nvaatetettua miestä, jotka seisoivat suorina ja hämmästyneinä\ntuijottaen eteensä, ikäänkuin olisivat äsken unesta havahtuneet.\nKaksi aseenkantajaa lähestyi heitä ja aikoi noille moukille opettaa\nkohteliaampaa käytöstapaa, mutta samassa huudahti Johanna ilosta,\nhyppäsi satulasta ja kiiruhti miesten luo, syleili itkien vanhempaa\nheistä, puhutteli heitä hellästi ja iloisesti. Nämä miehet olivat\nhänen isänsä ja enonsa Laxart.\n\nUutinen levisi nopeasti ja kaikki tahtoivat nyt nähdä ja tervehtiä\nmolempia vanhuksia, jotka äkkiä huomasivat olevansa ylistysten\nja kiitosten esineenä. Kuningaskin käski armollisesti, että he\ntuotaisiin hänen luokseen ja salli heidän suudella hänen kättään ja\nsanoi Jacques d'Arcille:\n\n\"Kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, joka on antanut sinulle tuollaisen\ntyttären.\"\n\nSitten hän kutsutti Rheimsin pormestarin luokseen ja käski hänen\npitämään huolta, että nämä Johannan sukulaiset pidettäisiin hänen ja\nvaltakunnan vieraina; ja myöhemmin hän lahjoitti kummallekin komean,\nsatuloidun ratsuhevosen sekä muita kuninkaallisia antimia.\n\nKaupungin puolesta pidettiin sinä päivänä suuret juhlapidot kuninkaan\nja Johannan kunniaksi, johonka hoviväki ja kaikki kaupungin\nylhäisimmät ottivat osaa. Johannan isä ja enokin kutsuttiin niihin,\nmutta nämä pyysivät, että heille suotaisiin anteeksi, jos eivät\ntulisi mukaan, vaan että heidän annettaisiin juhlasalin lehteriltä\nkatsella kaikkea sitä loistoa ja komeutta, jota eivät voineet\nmielessäänkään kuvailla. Ja niin he sitten tekivätkin ja heitä\nliikutti niin, että kyyneleet valuivat pitkin kasvoja nähdessään\nkaikkea sitä kunniaa, jota osoitettiin heidän lemmikilleen ja kuinka\nlapsellisen viattomana ja pelottomana hän istui kaiken loiston\nkeskellä.\n\nKohta Johannan levollinen mieliala kuitenkin muuttui. Nuo kuuluisat\nsotaherrat istuivat kuninkaan läheisyydessä ja keskustelivat jotenkin\näänekkäästi, kun kuningas viittasi hiljaisuutta, kunnes syvä\näänettömyys vallitsi. Sitten kuului kaunis, sointuisa laulunääni ja\nmeidän vanha, yksinkertainen laulumme \"L'Arbre Fée de Bourlemont\"\nkaikui juhlasalissa. Johanna kumartui, painoi kasvonsa käsiinsä ja\nitki. Hänestä tuntui kuin kaikki loisto ja komeus olisi kadonnut\nhänen ympäriltään ja hän olisi jälleen lapsena paimentamassa\nlampaitaan kotikylässään.\n\nTämä suloinen yllätys oli kuninkaan keksimä ja osoitti, että hänen\nluonteessaan oli hienotunteisuutta ja hellyyttä.\n\nJuhlapäivällisten jälkeen, myöhemmin illalla läksimme me, Johannan\nveljet, Paladin, Noel Rainguesson ja minä _Zebra_ nimiseen\nmajataloon, siellä viettääksemme iltaa molempain vanhusten kanssa\nDomrémyn kylästä. Tahdoimme heidän mukanaan lähettää rakkaita\nterveisiä kaikille kotonaolijoille ja kuulla myös uutisia sieltä.\n\nEmme olleet siellä kauvan istuneet, ennenkun Johanna itse saapui\nsinne erään palvelijan seuraamana, joka kantoi lahjoja vietäväksi\nhänen äidilleen ja kaikille vanhoille lapsuuden ystäville.\nYstävällisesti tervehti Johanna meitä kaikkia ja käski meidän\njälleen istua, sillä olimmehan tietysti hänen ylhäisen asemansa ja\nsäätynsä tähden jääneet seisomaan hänen läsnäollessaan. Itse istui\nhän molempain vanhusten viereen, otti heidän kätensä omiinsa ja\npuhutteli heitä hellästi ja rakkaasti ja sanoi, ettei hän toivonut\nsuurempaa onnea kuin saada palata kotiin heidän kanssaan ja siellä\nelää loput päivänsä. Mielellään sanoi hän luopuvansa sotilaselämästä,\njoka hänestä oli varsin vastenmielistä ja täynnä suurinta kärsimystä,\nsillä hän ei saattanut kylmäverisesti nähdä ihmisten tuskia, ja\njos vain kuningas, hänen herransa, sallisi, ei hän enää päivääkään\nviipyisi sotakentällä. Hän sanoi nyt toimittaneensa sen tehtävän,\njohon hänen äänensä olivat häntä käskeneet ja arveli, että Jumala\nvarmaankin valitsisi toisia välikappaleita, joiden kautta hän\njohtaisi sodan onnelliseen loppuun, jos niin olisi hänen hyvä\ntahtonsa.\n\nMutta siitä hän nyt ei tahtonut enempää puhua, vaan hän halusi kuulla\njotakin äidistään ja rakkaista kotonaolijoista. Ja nyt otti isä\nJacques esille ne lahjat, jotka äiti ja isä Fronte olivat Johannalle\nlähettäneet. Vaikka ne eivät olleet mitään kallisarvoisia kappaleita,\nainoastaan palanen taivaansinistä silkkinauhaa ja lyijyinen mitali,\njohon oli piirretty pyhän neitsyt Maarian kuva, niin hän otti ne\nvastaan iloiten ja kyyneliä vuodattaen ja suuteli niitä moneen\nkertaan, ikäänkuin olisivat ne olleet hänelle rakkaampia kuin kaiken\nmaailman aarteet. Sitten hän ripusti mitalin kaulaansa ja kiinnitti\nnauhan kypäriinsä, ja sanoi, että ne aivan varmasti antaisivat\nhänelle lohdutusta ja siunausta, jos hänen vielä piti sotaan lähteä.\n\nEnnenkun Johanna ehti rauhoittua liikutuksestaan, saapui kuninkaan\nsanansaattaja tuoden Johannalle kirjeen, jonka minä luin hänelle.\nTässä sanoi kuningas, neuvoteltuaan sotapäällikköjensä kanssa,\ntulleensa siihen päätökseen, että Johannan piti pysyä sodan\nylipäällikkönä ja pyysi häntä peruuttamaan erohakemuksensa ja\nviipymättä saapumaan sotaneuvotteluun. Nyt kuului aseiden kalsketta,\nkomennussanoja ja teräkseen puettujen miesten astuntaa. Johannan\nkunniavartio seisoi talon edustalla.\n\nSyvä surumielisyys ilmeni hetkeksi hänen kasvoilleen, mutta pian oli\ntuo kotiinikävöivä tyttö jälleen voittanut mielialansa ja hän oli\ntaas sodan ylipäällikkö, Johanna d'Arc.\n\n\n\n\nViideskolmatta luku.\n\n\nJohannan käskyläisenä ja kirjurina seurasin häntä neuvotteluun. Nyt,\nniinkuin usein ennenkin, täytyi minun ihmetellä Johannan arvokasta,\nylevää käytöstä, joten hän ujoudestaan ja halvasta säädystään\nhuolimatta saattoi olla ylimysten seuralaisena, jotka myöskin\nkäyttäytyivät häntä kohtaan niin kunnioittavasti, etteivät olisi\nvoineet kuningatarta tai ruhtinatarta sen arvokkaammin kohdella.\n\nKun hän nyt astui saliin, johon kuningas ja hänen etevimmät\nsotapäällikkönsä ja neuvonantajansa olivat kokoontuneet, meni hän\nkohteliaasti ja ritarillisesti heitä tervehtien sen pöydän luo,\njonka ympärillä he istuivat ja jäi siihen seisomaan, tarkastellen\njokaisen kasvoja, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia heidän sisimpiä\najatuksiaan. Ja minusta tuntui kuin hänen katseensa olisi toisiin\nvaikuttanut sytyttävän soihdun tavoin, toisiin taas kuin kuluttava\ntuli. Sitten hän lausui hyvin vakavasti, vaikka hänen äänessään oli\njaloa suuttumustakin, joka nostatti veren joidenkuiden kasvoille,\njoskaan he muuten eivät hevillä punehtuneet:\n\n\"Kuningas on itse kutsunut minut sotaneuvotteluun. Mutta minun\nmielestäni ei tässä tarvita pitkiä neuvotteluja, koska te, hyvät\nherrat ja ritarit, niinkuin minä ja kaikki kuninkaan uskotut ja\nrehelliset palvelijat, jotka todellakin tahdomme hänen ja valtakunnan\nparasta, varmaankin olemme yhtä mieltä siinä, että meidän on\nvalittava ainoastaan yksi tie: tie Parisiin!\"\n\nNyt löi La Hire hyväksyvästi nyrkkinsä pöytään ja toiset\nsotapäälliköt näyttivät olevan samaa mieltä. Mutta La Tremouille\nkalpeni suuttumuksesta ja tuo ulkokullattu kettu, arkkipiispa,\nRanskan kansleri, lausui mielistelevästä hieroen hitaasti käsiään,\njoissa sormukset välkkyivät:\n\n\"Ylhäinen kenraalimme ei taida tietää, että me äskettäin olemme\nneuvotelleet Burgundin herttuan kanssa neljäntoista päivän\naselevosta, jonka jälkeen hän näyttää olevan taipuvainen antamaan\nParisin kuninkaan käsiin ilman miekan lyöntiä. Asiain näin ollen\non kenties viisainta ja kohteliaampaakin odottaa ylhäisen herttuan\nvastausta, ennenkun meidän puoleltamme mihinkään toimiin ryhdytään.\"\n\nJohanna vastasi varmasti häneen kiinnittäen katseensa:\n\n\"Tämä asia ei ole minulle tuntematon, vaikka olette koettaneet sitä\nminulta salata. Luulin toki, että te, herra kansleri, ette niin\navonaisesti tahtoisi puhua tuosta häpeällisestä asiasta tällaisessa\nseurassa, jossa urhoolliset ja rehelliset miehet ovat neuvottelemassa\nvaltakunnan ja kuninkaan todellisesta onnesta. Teidän neuvottelunne\nja sopimuksenne perustusta voi nimittää vain kahdella sanalla.\"\n\n\"Ja mitkä ne olisivat, armollinen kenraali?\"\n\n\"Pelkuruus ja kavaluus -- ei muuta.\"\n\nNyt löi La Hire jälleen nyrkkinsä pöytään ja näytti kuin kuninkaankin\nsilmissä olisi joku tyytyväisyyden ilme väikkynyt. Mutta kansleri\nnousi vihastuneena istualtaan ja sanoi:\n\n\"-- Ylhäinen kenraali -- minä vetoon kuninkaaseen.\"\n\nKuningas pyysi viitaten kädellään häntä jälleen istumaan ja lausui:\n\n\"Rauhoittukaa, jalo herra. Hän on oikeassa -- hänen mielipidettään\nolisi pitänyt kuulla, ennenkun mihinkään toimiin tässä asiassa olisi\nryhdytty. Puhukoon hän nyt vapaasti.\"\n\nJohanna puhui, vaikka arkkipiispa ja La Tremouille kiinnittivät\nhäneen vihaiset ja pahansuovat katseensa: \"Teidän luvallanne, jalo\nherra kuningas, tahdon vielä kerran toistaa äsken lausumani sanat.\nSe, joka nyt neuvoo viivyttelemisiin ja sopimukseen, on Jumalan\nnimessä, pelkuri tai kavaltaja, joka ei katso kuninkaan eikä kansan\nparasta. Nyt on jo liian paljon aikaa kulutettu turhissa puheissa\nja keskusteluissa, joista ei ole mitään hyötyä ollut. Niiden aikana\novat englantilaiset vain ehtineet hankkia uusia sotavoimia, joita\non paljon vaikeampi voittaa, kuin jos olisi nopeasti ryhdytty\nvalloitukseen. Minä vannotan sentähden teitä, jalo herra kuningas,\nesi-isäinne pyhän kruunun nimessä, joka tänäpäivänä on teidän\npäähänne asetettu, että te jo huomenna käskisitte meitä viipymättä\nlähtemään Parisia kohti. Kahdessakymmenessä päivässä on se meidän\nkäsissämme, ja kuudessa kuukaudessa olemme me ajaneet englantilaiset\nmaasta. Ei puolta vuottakaan tarvita näihin toimenpiteisiin -- mutta\njos tässä menetetään aikaa, niin tuskin kaksikymmentä vuottakaan\nriittää vihollisen maasta karkoittamiseen. Sanokaa vain sana, herra\nkuningas, ja minä, samoinkuin kaikki nämä jalot herrat ja ritarit,\njotka jo ovat urhoollisuuttaan osoittaneet teidän palveluksessanne,\nolemme valmiit --\"\n\nTässä hänet keskeytti arkkipiispa, joka vihasta väristen huudahti:\n\n\"Mutta sopimus! -- sopimus! -- Minä pyydän, majesteetti, ajatelkaa,\nkuinka loukkaisimme ylhäistä Burgundin herttuaa, jos nyt ryhtyisimme\nsotatoimiin odottamatta hänen vastaustaan. Tämä sopimus saattaa olla\nhyvinkin --\"\n\n\"Sopimus, sanotte te, arvoisa herra? -- Tuo sopimus, jossa Burgundin\nherttua ilman miekan lyöntiä suostuisi luovuttamaan Parisin\nkuninkaalle? -- Ymmärtäähän sen lapsikin, ettei hän kaikista\nkauniista sanoista huolimatta voi eikä saa luvata mitään sellaista.\nHän nyt voisi antaa Parisia kuninkaan käsiin! -- Tuota nyt todellakin\nsuuri Bedford pilkallisesti nauraisi. Pitäisi sokeankin nähdä, ettei\ntässä ole muusta puhetta kuin halpamaisesta sotajuonesta, jotta\nBedford saisi enemmän aikaa kokoomaan sotavoimiaan ja varustautumaan\nmeidän hyökkäystämme vastaan. Sentähden sanonkin nyt suoraan kaikkein\nkuullen sitä miestä kavaltajaksi, joka sellaista ehdottaa ja puoltaa.\nVielä kerran rukoilen, minä vannotan teitä kaiken pyhän nimessä\n-- elkää kuunnelko sellaisia, vaikkapa ylhäisiäkin neuvonantajia,\nvaan kuunnelkaa ennemmin niitä uskollisia palvelijoitanne, jotka\nminä hetkenä tahansa tahtovat uhrata henkensä ja verensä teidän ja\nvaltakunnan hyväksi. Sanokaa ainoastaan sana -- --\"\n\n\"Tuo on mielettömyyttä, herra kuningas!\" huudahti arkkipiispa. \"Me\nemme uskalla emmekä voi mitään tehdä, ennenkun olemme kuulleet\nBurgundin herttuan vastauksen. Meidän täytyy neuvotella --\"\n\n\"Niin -- _miekalla_\", sanoi Johanna rohkeasti.\n\nKaikki sotaherrat nousivat nyt kuin yksi mies ja hyvä huutoja kuului\nja La Hire toisti vielä karkealla äänellään: \"Niin miekalla! Jumalan\nnimessä, tuo on musiikkia.\" Kuningaskin veti miekkansa, ojensi sen\nJohannalle, sanoen:\n\n\"Kuningas antautuu. Viekää tuo Parisiin.\" Ja nyt kaikuivat\njälleen hyvähuudot, ja päättynyt oli tuo kuuluisa, historiallinen\nsotaneuvottelu, josta sittemmin on niin monta tarinaa kerrottu.\n\n\n\n\nKuudeskolmatta luku.\n\n\nYö oli jo puolessa ja päivä oli ollut pitkä ja rasittava useimmille,\nmutta Johanna ei muistanut väsymystä eikä ajatellut lepoa.\nSotapäälliköt seurasivat häntä hänen asuntoonsa ja siellä hän\njoutuisasti ja päättävästi antoi heille käskynsä. Sanansaattajat\nratsastivat edes takaisin hiljaisia katuja ja ennen pitkää kuului\nrumpujen pärinää ja torvien toitotusta; sillä etujoukot olivat\nsaaneet käskyn lähteä matkaan jo aamun koitteessa.\n\nVarhain aamulla läksi Johanna majataloon, jossa hänen isänsä\nja enonsa oleskelivat, ja kyyneleitä vuodattaen lausui heille\njäähyväiset. Nämä läksivät sitten komeine, kuninkaan lahjoittamme\nhevosineen ajamaan kotikyläänsä, sillä he tahtoivat ensimäisinä tuoda\nDomrémyn asukkaille sen ihmeellisen uutisen, että he kaikiksi ajoiksi\nolivat vapautetut veronmaksuista, jotka tähän asti olivat olleet\nheille niin suureksi rasitukseksi.\n\nPäivän koitossa läksi etujoukko liikkeelle; vähän myöhemmin seurasi\nvielä osasto miehiä ja toiset olivat valmiina lähtöön. Mutta nyt\nsaapui Burgundin herttuan lähettiläs ja meidän täytyi jäädä vielä\nseuraavaan päivään. Mutta Johanna oli varuillaan ja hän sai sillä\nkertaa asioihin niin paljon vaikutetuksi, että lähettiläs sai mennä\ntyhjin toimin takaisin. Heinäkuun 1 päivänä me vihdoinkin läksimme ja\nkaksi päivää sen jälkeen eteni kuningas ilman vastusta Soissonsiin,\njossa hän sitten toimettomana viivytteli kuusi päivää. Hänen muka\npiti tehdä toivioretki pyhän Marcoulin kirkkoon. Näin menetettiin\naikaa Bedfordin hyväksi, joka tiesi mitä tehdä sillä välin.\n\nKun vihdoinkin taas saimme käskyn lähtöön, huomasimme selvästi,\nettä Johannan viholliset olivat salaa saaneet toimeen juonia häntä\nvastaan. Kuningas ilmoitti, että tuo aijottu aselepo Burgundin\nherttuan kanssa nyt oli tehty, jonkatähden Rheimsissä päätetty\nvalloitusretki oli lakkautettava ja hovi ja sotajoukot palautettavat\nGieniin, jossa piti odottaa, milloin herttua näkisi hyväksi jättää\nParisin kuninkaan käsiin. Meidän täytyi siis suru ja suuttumus\nmielissä kääntyä etelää kohti, mutta emme ennättäneet etemmäksi\nkuin Braihin, jossa englantilaiset pitivät linnaa hallussaan, niin\nkuningas jälleen muutti mielensä ja käski taas kääntymään Parisiin.\n\nJohanna saneli kirjeen Rheimsin asukkaille, jotka olivat\nkirjoittaneet ja kysyneet häneltä syytä sotatointen viivyttelemiseen.\nHän kertoi, että kuningas oli tehnyt aselevon Burgundin herttuan\nkanssa, mutta ettei hän ollut siihen tyytyväinen eikä tiennyt,\ntulisiko hän sitä pitämään. Jos hän sen pitäisi, niin olisi se vain\nkuninkaan kunnian tähden. [De cette trève, qui a été faite, je ne\nsuis pas contente et je ne sais si je la tiendrai. Si je la tiens, ce\nsera seulement pour garder l'honneur du roi. Kääntäjä, Mark Twain.]\n\nLapsi parka, hänen täytyi yhtaikaa taistella Englantia, Burgundia ja\nranskalaisia salajuonia vastaan -- se oli liikaa. Kahta ensimäistä\nhän ei olisi peljännyt, mutta salaliittoa, sitä vastaan ei voi kukaan\ntaistella, ja se haavoittaa syvästi hellätunteista uhriaan. Niinpä\nJohannaakin suretti tuo viivytteleminen ja päätösten alituinen\nmuutteleminen ja hän oli alakuloinen ja kyyneleet nousivat herkästi\nsilmiin. Kerran sanoi hän vanhalle, hyvälle ystävälleen, Orleansin\nBastardille:\n\n\"Voi, jos saisin heittää tämän sotapuvun ja mennä takaisin isäni\nja äitini luo ja paimentaa jälleen lampaitani sisareni ja veljieni\nkanssa, jotka tulisivat niin iloisiksi nähdessään minut!\"\n\nElokuun 12 päivänä me leiriydyimme Dampmartinin lähellä. Myöhemmin\noli meillä kahakka Bedfordin etujoukkojen kanssa ja huomenna\ntoivoimme suurta taistelua, mutta Bedford kaikkine joukkoineen oli\nyöllä lähtenyt pois ja kääntynyt Parisia kohti.\n\nCompicgne antautui ja Englannin lippu vedettiin alas.\nNeljäntenätoista päivänä olimme Senlisin luona. Bedford oli asettunut\nvastarintaan, lujaan asemaan. Me menimme häntä vastaan, mutta emme\nsaaneet häntä taisteluun avonaisella kentällä, vaikka hän oli sen\nluvannut. Hän tahtoi odottaa huomiseen, mutta yöllä hän jälleen oli\nlähtenyt tiehensä. Nyt olimme sen alueen herroina.\n\nElokuun 23 päivänä Johanna komensi Parisin piiritykseen. Kuningas\nneuvonantajineen ei ollut siihen tyytyväinen, vaan kääntyi Senlisiin,\njoka myös oli antautunut. Muutamassa päivässä valloitettiin moni\nvahva varustus. Englantilaisten valta kukistui kukistumistaan. Mutta\nyhä vieläkin kuningas horjui ja epäili, ja pelkäsi, kun lähestyimme\npääkaupunkia.\n\nElokuun 26 päivänä 1429 Johanna leiriytyi St. Denisiin ja aikoi ennen\npitkää hyökätä Parisiin.\n\nMutta kuningas yhä viivytteli ja pelkäsi. Jos hän vain olisi ollut\nmukanamme ja olisimme voineet käyttää hänen käskyvaltaansa! Bedford\noli hajoittanut voimansa ja lähettänyt suuren osan joukostaan\nNormandiaan. Jospa vain kuningas olisi jouduttanut ja saapunut\nluoksemme tällä otollisella hetkellä!\n\n\n\n\nSeitsemäskolmatta luku.\n\n\nSana sanan jälkeen lähetettiin kuninkaalle, ja hän lupasi tulla,\nmutta ei tullut. Vihdoin läksi Alençonin herttua häntä puhuttelemaan\nja kuningas lupasi jälleen saapua, vaan ei hän sitäkään lupausta\npitänyt. Näin kului yhdeksän päivää; vihdoin syyskuun 7 päivänä hän\nsaapui St. Denisiin.\n\nMutta tällä ajalla olivat viholliset jälleen rohkaisseet mielensä,\nsillä senhän kuninkaan horjuva käytös vaikutti. Englantilaiset olivat\nmyös ehtineet vahvistaa kaupungin puolustusasemia. Mutta Johanna\nja hänen sotapäällikkönsä eivät kuitenkaan epäilleet kaupungin\nvalloittamista. Johanna komensi hyökkäykseen kello 8 seuraavana\naamuna. Hän oli järjestänyt tykistön hyvään asentoon ja se alkoi\npommittaa ulkovarustusta St. Honoren portilla. Kun se oli kylliksi\nruhjottu, toitotettiin väkirynnäkköön ja ulkovarustus otettiin\nensi hyökkäyksessä. Sitten me siirryimme eteenpäin itse porttia\nvalloittamaan ja ryntäsimme yhä uudestaan sitä vastaan, Johanna\nlippuineen etunenässä, savupatsaat ympäröivät meitä ja nuolia sateli\njoka puolella.\n\nMutta viimeisessä hyökkäyksessä, jossa toivoimme varmasti saavamme\nportin valloitetuksi, kaatoi vihollisen joutsimiehen nuoli Johannan,\nja samassa meidän miehet joutuivat pakokauhun valtaan, sillä mitä\nymmärsivät he ilman häntä?\n\nJohanna ei kuitenkaan suostunut peräytymään, vaan pyysi, että\nkomennettaisiin uuteen hyökkäykseen, sanoen, että nyt _täytyy_\nvoittaa; ja lisäsi taistelun tuli silmissä: \"minä tahdon nyt joko\nvalloittaa Parisin tai kuolla!\" Gancourt ja Alençonin herttua\nkantoivat hänet pois väkivallalla.\n\nMutta Johanna ei ollut vielä masentunut, hänen mielensä paloi\nsotaan. Hän pyysi, että hänet varhain seuraavana aamuna\nkannettaisiin taisteluun ja sanoi, että puolessa tunnissa olisi\nParisi heidän hallussaan, ja olisi hän voinut pitää sanansa, sitä\nei tarvitse epäillä. Mutta hän ei ottanut lukuun -- kuningasta ja\ntämän juonikasta neuvonantajaa, La Tremouillea. Kuningas kielsi\nvalloituksen.\n\nUusi lähetystö oli juuri saapunut Burgundin herttuan luota ja jälleen\noli uusi häpeällinen sopimus aselevosta tekeillä.\n\nSanomattakin saattaa ymmärtää, että Johannan sydän oli murtua\ntuskasta. Sinä yönä hän ei voinut nukkua haavakuumeen ja\nsydänsurujensa tähden. Yövahti kuuli useampia kertoja äänekkäitä\nnyyhkytyksiä hänen pimeästä huoneestaan St. Denisin luona ja\nvalittaen hän lausui: \"olisi se voitu valloittaa -- olisi se voitu\nvalloittaa!\" muuta hän ei saattanut sanoa.\n\nSeuraavana päivänä hän hoippui ylös vuoteesta, sillä uusi toivo\nelähytti häntä. D'Alençon oli hävittänyt erään Seinen yli vievän\nsillan St. Denisin luona. Eikö hän voisi sitä myöten valloittaa\nParisia? Mutta kuningas teki sen turhaksi, sillä hän oli itse\nhävityttänyt sillan! Ja vielä päälliseksi -- hän kielsi valloituksen!\nJa hän oli tehnyt sopimuksen, jossa oli luvannut lähteä kaupungista\ntakaisin Loiren varrelle, josta oli tullutkin!\n\nJohanna d'Arcia ei koskaan ollut vihollinen pettänyt, mutta hänen\noma kuninkaansa hänet petti. Hän oli kerran sanonut, ettei hän\nmitään niin peljännyt kuin petosta. Nyt sen ensimäinen isku oli\nhäntä kohdannut. Hän ripusti valkean teräspukunsa kuninkaalliseen\nkirkonkuoriin St. Denisissä, ja läksi pyytämään kuninkaalta\nvapautusta sotatoimesta ja pääsöä kotiin. Hän menetteli viisaasti\nnyt niinkuin aina, sillä hän ymmärsi, että nuo suuret taistelut ja\nsotasuunnitelmat nyt olivat päättyneet ja vastaisuudessa oli sotaa\nkäytävä pienissä kahakoissa ja tyhjänpäiväisissä hyökkäyksissä, jotka\neivät tyydyttäisi suurta sotajohtajaa. Mutta kuningas ei antanut\nhänen erota. Olihan hänellä linnoituksia, joita piti vartioida, hän\ntarvitsi Johannaa. Mutta oikeastaan Tremouille tahtoi pitää häntä\nsilmällä ja estää häntä sotatoimiin ryhtymästä.\n\nNyt Johannan äänetkin jälleen puhuivat ja neuvoivat häntä _jäämään\nSt. Denisiin_. Ne lausuivat niin selvästi Jumalan tahdon, että\nsitä ei tarvinnut epäillä; ja tuo käsky oli kuninkaankin käskyä\npyhempi. Johanna päätti jäädä sinne. Mutta tuo taas suututti La\nTremouillea, sillä hän tiesi, että Johanna oli kyllin voimakas\npanemaan päätöksensä toimeen. Hän neuvoi kuningasta käyttämään\npakkokeinoa, ja Johannan täytyi taipua, sillä hän oli haavoittunut ja\navuton. Suuressa oikeudessa, jossa häntä sittemmin tutkittiin, sanoi\nhän, että hänet kannettiin pois vasten tahtoaan, ja että, jos hän\nei olisi ollut haavoittunut, ei se olisi saanut tapahtua. Ei kukaan\nnyt enää voi tietää eikä arvata, miten olisi käynyt, jos hän olisi\nsaanut jäädä sinne; mutta varmaankin olisi Ranskan historia tullut\ntoisenlaiseksi kuin se nyt on.\n\nSyyskuun 13 p. kääntyivät sotajoukot masentuneina ja suruissaan\nLoirea kohti ja marssivat ilman soittoa. Tätä peräytymistä saattaakin\nverrata hautaussaattoon, sillä niin synkkinä kulkivat kaikki ja\nmoni vuodatti kyyneleitä, mutta viholliset nauroivat. Vihdoin\nsaavuimme Gieniin, josta kolme kuukautta sitten olimme liehuvin\nlipuin ja soitoin, ilomielin ja voitonvarmoina lähteneet Rheimsiin\nkuninkaan kruunaukseen. Nyt oli taivas synkkä, satoi, ihmisiä ei\nollut vastassamme, vaan ne, jotka meidät näkivät, katselivat meitä\näänettöminä.\n\nKuningas antoi tuon jalon, urhokkaan armeijan hajota ja sotilaiden\nlähteä kotiinsa. Ranskan häpeä oli täydellinen, La Tremouille oli\nvoittanut, Johanna d'Arc voittamaton oli nyt voitettu.\n\n\n\n\nKahdeksaskolmatta luku.\n\n\nNiinhän nyt kävi: Johanna oli voittamaisillaan Parisin ja samalla\nkoko Ranskan, ja satavuotinen sota oli päättymäisillään, mutta\nkuningas tempasi pois hänen kätensä tästä saaliista.\n\nNyt seurasi kahdeksan kuukautinen toimettomuuden aika, jolloin\nkuningas piti alituisia, turhanpäiväisiä neuvotteluja, mutta samalla\nmyös pani toimeen kaikenlaisia huvituksia ja hoviseurue kulki\nkaupungista kaupunkiin, linnasta linnaan etsien aina jotakin uutta ja\nhuvittavampaa. Tämä elämä kyllä aikansa viehätti meitä nuoria, mutta\nei Johannaa. Hän sitä katseli, vaan ei ottanut osaa siihen. Kuningas\nkoetti kaikin tavoin osoittaa hänelle kunnioitustaan ja ystävyyttään.\nKaikkien toisten täytyi tarkasti noudattaa hovisääntöjä, mutta\nhän oli niistä vapaa. Kaiket päivät hän omassa asunnossaan mietti\nsurullisia ajatuksiaan ja teki sotasuunnitelmia, joita ei kuitenkaan\nsaanut panna toimeen. Ei hän valittanut kenellekään, vaan kätki\nsurunsa sydämeensä. Mutta hän oli kuin häkkiin suljettu kotka ja\nikävöi vapaata ilmaa, korkeita vuoria ja myrskyn pauhua.\n\nRanska oli täynnä rosvojoukkoja, palveluksesta vapaiksi päässeitä\nsotilaita valmiina mihin seikkailuihin hyvänsä. Toisinaan, kun\nJohannasta toimettomuus kävi sietämättömäksi, sai hän luvan pienen\nratsujoukon mukana lähteä virkistävälle retkelle vihollista vastaan.\n\nOli kuin entisinä aikoina. Niinpä hän le Moutierin luona olevaan\nSaint-Pierreen teki useampia kertoja hyökkäyksiä, vaan karkotettiin\ntakaisin, mutta yhä hän kokosi voimansa ja innolla ja ilolla ryntäsi\nuudestaan, kunnes vihdoin luodit satelivat niin tuimasti, että\nvanha d'Aulon, joka oli haavoittunut, antoi peräytymismerkin (sillä\nkuningas oli valalla vannottanut häntä, ettei hän sallisi Johannalle\nmitään pahaa tapahtua); ja hänen perässään pakeni jokainen; mutta\nkun hän kääntyi ja katsoi taakseen, niin olimme me vielä paikalla\nyhä vihollista vastustaen. D'Aulon ratsasti nyt takaisin ja pyysi\nJohannaa kääntymään ja sanoi, että hänen luokseen jäisi vain tusina\nmiehiä. Mutta Johannan silmät loistivat ilosta ja hän vastasi:\n\n\"Tusina miehiä! Jumalan nimessä, minulla on viisikymmentä\ntuhatta enkä tahdo peräytyä, ennenkun paikka on meidän. Käskekää\nhyökkäykseen!\"\n\nNiin hän teki ja me kiipesimme yli muurin ja linnoitus oli meidän.\nVanha d'Aulon ajatteli, että Johanna oli järkensä menettänyt, mutta\nJohanna sanoi, että hän tunsi viidenkymmenen tuhannen miehen voiman\nympärillänsä.\n\nToisen kerran olimme avonaisella kentällä ottelussa\nburgundilais-joukon kanssa ja voitimme heidän johtajansa, joka nyt\noli koko paikkakunnan kauhuna väkivaltaisten tekojensa tähden.\n\nToukokuun lopulla vuonna 1430 olimme Compiègnen läheisyydessä ja\nJohanna päätti lähteä tämän kaupungin avuksi, jota Burgundin herttua\noli alkanut valloittaa.\n\nOlin haavoittunut enkä voinut ratsastaa ilman apua, mutta tuo hyvä\nKääpiö otti minut taaksensa satulaan ja minä pitelin hänestä kiinni.\nKeskiyön aikana me läksimme matkaan ja lämmin sade valui pilvistä,\nhiljaisesti ja äänettöminä me etenimme, sillä meidän piti tunkeutua\nvihollisten ohitse. Meitä vaadittiin taisteluun vähän väliä, vaan me\nemme vastanneet mitään ja pääsimme esteettömästi eteenpäin. Kellon\nkäydessä neljättä me saavuimme Compiègneen juuri päivän noustessa\nidästä.\n\nJohanna ryhtyi heti toimeen ja teki suunnitelman Guillaume de Flavyn,\nkaupungin päällikön kanssa. He päättivät illalla hyökätä vihollista\nvastaan, joka oli sijoittunut kolmeen joukkoon Oise virran toiselle\ntasaiselle rannalle. Meidän puoleltamme johti silta virran yli\neräälle kaupungin kadulle. Sillan toisessa päässä virran tuolla\npuolen oli linnoitettu torni ja tästä pidettiin silmällä myöskin\nerästä tietä, joka vei tasangon poikki Margny nimiseen kylään. Eräs\nburgundilainen sotajoukko piti tämän kylän hallussaan; toinen joukko\noli asettunut Clairoixiin, eräs englantilainen osasto Venetteen,\njotka paikat olivat oikealla ja vasemmalla puolen tietä.\n\nJohanna aikoi ensin väkirynnäköllä valloittaa Margnyn, sitten hyökätä\nClairoixiin, jonka jälkeen hän päätti kohdata pääarmeijaa, jota\nBurgundin herttua itse johti, Aronde laaksossa Clairoixin takana.\nSillä välin piti Flavyn joutsimiesten kanssa pitää tie hallussaan\nja hänellä oli veneitä varalla, jotta ranskalaiset olisivat\nvoineet peräytyä, jos nimittäin englantilaiset olisivat tulleet\nburgundilaisten avuksi. Kaikki oli siis hyvin ennakolta harkittu ja\njärjestetty.\n\nKello oli noin neljän tienoissa jälkeen puolenpäivän 24 p.\ntoukokuuta, kun Johanna kuudensadan miehen etupäässä läksi\nviimeiselle sotaretkelleen.\n\nSydäntäni särkee muistellessani, mitä nyt tapahtui. Minut oli\nsaatettu ja nostettu kaupungin muurille ja sieltä voin katsella sodan\nkulkua ja jälkeenpäin ovat pari sotamiestä ja toiset läsnäolijat\nkertoneet, mitä en itse nähnyt. Johanna ratsasti joukkoineen sillan\nyli ja sitten pitkin tietä. Hänellä oli hohtava, hopeakoristeinen\nviitta sotapukunsa päällä, ja minä näin sen liehuvan, nousevan ja\nlaskevan kuin valkea liekki ilmassa.\n\nJohanna hyökkäsi burgundilaisten kimppuun Margnyn luona ja voitto\noli pian saavutettu. Sitten näimme toisen burgundilaisen joukon\nClairoixista rientävän avuksi. Näiden ja ranskalaisten välillä\ntaisteltiin nyt ja onni vaihteli vuorotellen toisen ja toisen\nsotajoukon välillä. Nyt saapui joukko englantilaisia Venettestä\nvihollisten avuksi, vaikka joutsimiehet tiellä ja tykkituli\nkaupungista estivät heidän etenemistään. Mutta äkkiä, syystä jota\nei koskaan täysin ole voitu selittää, valtasi pakokauhu meidän\njälkijoukkomme ja suuressa epäjärjestyksessä he pakenivat veneille ja\nkaupungin portille. Tykkimiesten täytyi nyt heretä ampumasta, jotta\neivät olisi vahingoittaneet omia miehiään, joutsimiehet kääntyivät\nmyös pakosalle ja englantilaiset anastivat tien haltuunsa, ja ajoivat\ntakaa ranskalaisia niin läheltä, että heidän hevosensa tallasivat\njalkainsa alle monta meidän ahtaasti sullotuissa joukoissamme, jotka\nnyt eivät ajatelleet muuta kuin omaa pelastustaan. Johanna koetti\nrohkaista ja palauttaa heitä huutaen heille, että voitto oli varma,\nmutta se ei auttanut. Vanha d'Aulon pyysi häntä kääntymään takaisin,\nkoska hänellä vielä olisi ollut siihen tilaisuutta, mutta hän ei\nsiihen suostunut. Silloin sotapäällikkö käänsi hänen hevosensa\nja veti hänet vasten tahtoaan takaisin. Pako tuli nyt yleiseksi;\nburgundilaiset ajoivat takaa, englantilaisten keihäät välkkyivät\nhämärässä kaupungin portin ja pakenevain joukkojen välillä. Ja\ntuossa yleisessä sekasorrossa tuskin saatettiin erottaa ystävää\nvihollisesta. Johanna urhoollisen joukkonsa kanssa olisi ehkä vielä\nvoinut pelastua; mutta samassa antoi de Flavy kaupungin puolelta\nkäskyn, että kaupungin portit olivat suljettavat ja laskusilta\nnostettava, joten pako estettiin ja pakenijain joukot syöksyivät\ntakaisin englantilaisten keihäitä kohti.\n\nNäin oli nyt Johannan tie suljettu, mutta tuo pieni valiojoukko\nhänen uskollisimpia ystäviään ja ritarejaan taisteli vimmatusti\nhänen ympärillään viimeiseen mieheen asti. Johannan molemmat veljet\nkaatuivat haavoittuneina ja samoin Noel Rainguesson koettaessaan\nsuojella Johannaa vihollisen iskuilta. Viimeiseksi jäivät Kääpiö\nja Paladin, jotka vaikka haavoittuneina ja verisinä antoivat\nvoimakkaita iskuja ja kaasivat vihollisen toisensa perästä maahan,\nkunnes he vihdoin itse vaipuivat ylivoiman edessä ja saivat sankarin\nkunniakkaan kuoleman. Rauha heidän muistolleen! He olivat minulle\nhyvin rakkaat.\n\nSitten kokoontuivat viholliset suuresti meluten ja -- ryskien\nJohannan ympärille, joka yhä miekallaan koetti puolustautua, kunnes\nhän vedettiin hevosen selästä ja kannettiin pois Burgundin herttuan\nvankina, jolloin tuo voittoisa vihollisjoukko seurasi riemuiten\nperässä.\n\nTuo kamala uutinen kulki silmänräpäyksessä suusta suuhun; ja joka\npaikassa se aivan kuin lamautti ihmiset; ja yhä uudestaan he sekä\nvalveillaan että unissaan sopersivat: \"Orleansin neitsyt vangittu!\n-- Johanna d'Arc vihollisten vallassa! -- -- Ranskan pelastaja\nmeiltä mennyt!\" -- eivätkä raukat voineet ymmärtää, kuinka tuo oli\nmahdollista taikka, kuinka Jumala sen oli sallinut!\n\nEi saata sanoin kuvailla, kuinka haikeasti koko Ranskan kansa suri\ntätä seikkaa. Moni kaupunki oli aivan kuin mustaan harsoon verhottu,\nsaattaapa sanoa, että koko kansa oli kuin surupuvussa.\n\nNiin päättyi 24 päivä toukokuuta v. 1430, jolloin tuo erinomainen,\nsuuremmoinen ja ihmeellinen sotanäytelmä oli loppuun suoritettu\nja jonka eteen nyt esirippu laskeutuu. Johanna d'Arc ei sillä\nnäyttämöllä enää esiinny.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\nKuinka Johanna viedään oikeuteen, tuomitaan ja kärsii\nmarttyrikuoleman.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\n\nEn saata paljon kertoa häpeällisistä tapahtumista Johannan\nvangitsemisen jälkeen. Omasta puolestani en aluksi huolehtinut\nJohannan tilaa, koska otaksuin, että kuningas -- että kiitollinen\nRanska ennen pitkää tarjoisi hänestä suuret lunnaat. Sotalakien\nmukaan olisi hänen oikeastaan siten pitänyt päästä vapaaksi. Hän ei\nollut kapinoitsija, vaan rehellinen sotilas, ja kuninkaan nimittämä\nsotapäällikkö, eikä ollut tehnyt mitään rikosta, vaan tarkasti\nnoudattanut sotalakeja, jonkatähden vihollisten olisi pitänyt hänet\nvapauttaa lunnaita vastaan, jos sellaisia olisi hänestä tarjottu.\n\nMutta päivä toisensa jälkeen kului eikä mitään kuulunut! Oliko tuo\nkavala Tremouille jälleen kuninkaan pahana neuvonantajana, sitä emme\ntienneet, sen vain tiesimme, ettei kuningas tehnyt mitään tyttö\nraukan hyväksi, joka kuitenkin hänen puolestaan oli niin paljon\ntoimittanut.\n\nMutta pahaksi onneksi toimittiin kyllä uutterasti toisella taholla.\nUutinen hänen vangitsemisestaan ehti jo toisena päivänä Parisiin\nja kaiken päivää sekä seuraavan yön siellä iloittiin, kelloja\nsoitettiin, tykit paukkuivat, ja seuraavana päivänä inkvisitsionin\nkenraali laittoi sanan Burgundin herttualle pyytäen, että Johanna\njätettäisiin kirkon huostaan, jotta hänet noitana ja epäjumalan\npalvelijana tutkittaisiin ja tuomittaisiin.\n\nTässä menettelivät englantilaiset valtioviisaasti ja kirkko otettiin\nvain välikappaleeksi heidän aikeilleen. Kirkon palvelijain kautta\nhe saattoivat syyttää ja tuomita Johannaa ja tällä mahdilla he\nvoivat saada hänet hengiltä, vieläpä julistaa hänet vääräuskoiseksi,\nepäjumalan palvelijaksi ja noidaksi. Siten oli hänen nimensä\nmenettävä sen tenhon, jolla se tähän asti oli innostuttanut ja\nsuuriin tekoihin kiihottanut ranskalaisia. Johanna d'Arc oli ainoa\nmahti Ranskassa, jota englantilaiset eivät saaneet masennetuksi,\nainoa, jota he pelkäsivät. He toivoivat, että jos saisivat kirkon\njulistamaan hänet paholaisen palvelijaksi eikä taivaan lähettilääksi,\nniin olisi englantilaisten ylivalta Ranskassa jälleen ollut taattu.\n\nBurgundin herttua kuunteli heitä, mutta odotti vielä. Hän luuli,\nettä Ranskan kuningas ja Ranskan kansa tarjoisivat hänestä suurempia\nlunnaita kuin englantilaiset. Hän piti Johannaa tarkasti vartioituna\nlujassa linnassaan, ja odotti turhaan ranskalaisten lunnaita. Hän\noli ranskalainen kuninkaanpoika ja häpesi sydämessään myödä Johannaa\nenglantilaisille.\n\nSillä välin koetti Johanna karata vankeudestaan, mutta saatiin kiinni\nja herttua antoi viedä hänet Beaurevoireen, kuudenkymmenen jalan\nkorkeaan torniin. Täällä täytyi hänen olla puoli neljättä kuukautta\nja nyt hän huomasi, että englantilaiset kirkon välityksellä tekivät\nhänestä kauppaa kuin hevosesta tai orjasta, ja että Ranska oli\nääneti, kuningas ääneti ja kaikki hänen ystävänsä samoin. Voi, tuo\noli surkeaa!\n\nJa kun hän vihdoin kuuli, että Compiègne oli voitettu ja antautunut\nviholliselle ja että englantilaiset olivat julistaneet kaikki sen\nasukkaat telotettaviksi, ettei armahdettaisi lapsiakaan, niin hänet\nvaltasi sellainen tuska, että hän repi vuodevaatteensa, teki niistä\nnuoran ja laskeutui sen nojassa yöllä alas tornin akkunasta, mutta\nnuora katkesi ja hän loukkaantui ja makasi tunnotonna maassa, josta\nhänet löydettiin. Sen jälkeen hän makasi kolme päivää, ei syönyt eikä\njuonut.\n\nMutta Vendômen kreivi tuli Compiègnen avuksi, pääsi voittajaksi ja\nkaupunki vapautettiin vihollisista. Tämä oli Burgundin herttualle\ntuntuva tappio. Nyt hän tarvitsi rahaa ja hän rupesi kuuntelemaan\nenglantilaisten tarjousta Johannasta. Nämä lähettivät heti hänen\nluokseen ranskalaisen piispan -- tuon aina halveksittavan Pierre\nCauchonin Beauvaisesta. Hänelle oli puoleksi luvattu arkkipiispan\nistuin Rouenissa ja jos hän näissä kaupoissa onnistui, oli tämän\nviran saanti hänelle varma. Ja hän piti itseään oikeutettuna\ntuomarina siinä oikeudenkäynnissä, joka Johannaa vastaan\npiti pantaman toimeen, koska tämä oli otettu vangiksi hänen\nhiippakunnassaan.\n\nSiihen aikaan teki lunastushinta kuninkaanpojasta 10,000 livreä\nkullassa, ja tämä tarjottiin nyt Johannasta, vähempään ei herttua\ntyytynyt.\n\nCauchon sai summan englantilaisilta -- ja tarjosi tuon kuninkaallisen\nlunnaan pienestä tyttö raukasta Domrémyn kylästä. Se hyväksyttiin\nja näin myötiin vihollisille Johanna d'Arc, Ranskan vapauttaja,\nvihollisille, jotka kokonaisen vuosisadan olivat tuhonneet,\npolttaneet ja hävittäneet sitä maata, jonka hyväksi hän oli uhrannut\nhenkensä ja verensä. Ranskalainen piispa ja ranskalainen prinssi\nmöivät hänet viholliselle; ja kuningas ja kansa kiittämättöminä ja\ntoimettomina sallivat tämän tapahtua.\n\nJa Johanna -- mitä sanoi hän? Ei mitään. Ei valitusta kuulunut hänen\nhuuliltaan. Hän oli liian suuri sellaiseen.\n\nRouen määrättiin oikeudenkäyntipaikaksi. Se oli vielä englantilaisen\nalueen keskustassa; sen asukkaat olivat olleet englantilaisen\nylivallan alla niin monta miespolvea, että he tuskin enää olivatkaan\nranskalaisia muuten kuin kieleltään. Paikka oli tarkasti vartioitu.\nJoulukuun lopulla v. 1430 Johanna tuotiin sinne ja pantiin\nvankeuteen, vieläpä kahleisiin, tuo vapaa olento!\n\nEi vieläkään tehnyt Ranska mitään hänen hyväkseen. Kuinka on tämä\nselitettävä? Luulen, ettei sitä voi selittää muuten kuin yhdellä\ntavalla. Muistamme, että kun ei Johanna ollut joukkojen etunenässä,\nhe eivät tehneet mitään; mutta kun he saivat nähdä hänen valkean\nsotapukunsa tai hänen lippunsa, syöksyivät he ehdottomasti vaikka\ntuleen. Mutta kun hän haavoittuneena vaipui maahan, valtasi heidät\npakokauhu ja he juoksivat kuin lampaat. Tästä päättäen eivät he vielä\nolleet entisestään paljon muuttuneet. He olivat vielä arkamielisiä,\nvailla itseluottamusta, johon heitä huono hallitus oli monien\nmiespolvien aikana kasvattanut. Kuninkaat olivat olleet petollisia\nsuurille vasalleilleen ja sotapäälliköilleen, vasallit jälleen heille\nja toisilleen. Sotamiehet tunsivat, että Johannan kanssa he olisivat\nvoineet jotakin toimittaa, mutta ilman häntä eivät mitään. Hän oli\npäivänpaiste, joka voi elvyttää jäätyneet mielet toimintaan. Mutta\nnyt he jälleen jäätyivät, sotaväki ja koko Ranska oli sama kuin\nennen, kuin kuollut ruumis; voimaton ajattelemaan, toivomaan, vailla\nkunniantuntoa ja toimintahalua.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nKun Johanna oli vangittu, täytyi minun oleskella Compiègnen\nkaupungissa ja parannella haavojani, mutta lokakuun alkupuolella olin\njo niin toipunut, että saatoin jälleen käyttää aseita. Olin taas\nmukana kahdessa taistelussa, mutta minut haavoitettiin uudestaan,\nniin oli onni minullekin nyt vastainen.\n\nLokakuun 25 päivää vasten yöllä läksivät viholliset äkkiä matkaansa\nja siinä hälinässä pääsi joku heidän vangeistaan pakenemaan ja ontui\nkalpeana, kuihtuneena minun asuntooni, jolloin ihmeissäni huudahdin:\n\n\"Mitä? Vielä elossa? Noel Rainguesson!\"\n\nSe oli todellakin hän. Me iloitsimme siitä, että olimme toisemme\nlöytäneet, mutta olimmehan suruissammekin. Johannan nimeä emme\nvoineet mainita, vaikka puhuimme hänestä.\n\nVanha d'Aulon, joka myös oli haavoittuneena ja vankina, oli vielä\nJohannan luona ja palveli häntä Burgundin herttuan luvalla. Johannaa\nkohdeltiin vielä arvonsa mukaisesti, niinkuin ylhäistä sotavankia\nja niin tehtiin edelleenkin, kunnes hän joutui tuon paholaisen\npalvelijan, Cauchonin käsiin.\n\nKaivaten me myöskin puhuimme uskollisista ystävistämme, jotka\nolivat kaatuneet onnettomassa taistelussa toukokuun 24 päivänä.\nNoel lausui ystävällisiä ja ylistäviä sanoja vanhan toverimme,\nPaladinin muistoksi, joka vaikka oli kehuskeleva, kuitenkin\nkehittyi todelliseksi aatelismieheksi ja ritariksi, joka osasi\nhyvin käyttäytyä ja sai vihdoin sankarin kuoleman. Sillä meistä\ntuntui hänen loppunsa todella sankarilliselta, kun hän viimeiseen\nhengenvetoonsa asti sai taistella Johannan puolesta ja lippu kädessä\nkuolla kokematta tappion katkeruutta.\n\nNoel kertoi vielä, että viholliset olivat vieneet Johannan lipun\nleiriinsä, mutta että hän toisten vangittujen toveriensa kanssa\noli henkensä uhalla, salaa, eräänä yönä saanut sen sieltä käsiinsä\nja lähettänyt sen uskottujen ystävien avulla Orleansiin, jonka\ntuomiokirkossa sitä nyt säilytetään.\n\nOlin iloinen tämän tiedon saatuani. Sittemmin olen sen usein\nnähnyt, kun olen 8 päivänä toukokuuta vanhana vieraana ollut läsnä\nOrleansissa ja kunniajäsenenä niissä juhlissa ja kulkueissa, joita\nsiellä on pidetty. Siellä se pyhänä muistona ja Ranskan kansan\nrakkauden esineenä vielä on säilyvä vuosisatoja. [Tuon kuuluisan\nlipun samoin kuin monen muun esineen, jotka olivat olleet Johannan,\npoltti eräs roskajoukko Ranskan vallankumouksen aikana.]\n\nPari kolme viikkoa edelläkerrotun tapauksen jälkeen saapui tuo\nkammottava uutinen, joka kuin ukkosen isku kohtasi meitä ja sai\nmeidät kalpenemaan -- Johanna d'Arc myöty englantilaisille!\n\nEmme olisi voineet ennen aavistaa sellaista, sillä olimme nuoria,\nemmekä vielä tunteneet ihmisluontoa. Kuninkaalta emme paljon\nodottaneet, mutta enemmän Ranskan kansalta. Kaikki tiesivät,\nettä kansallismieliset papit muutamissa kaupungeissa olivat\npitäneet kulkueita ja kehottaneet kansaa uhraamaan rahaa Johannan\nvapauttamiseksi.\n\nMutta nyt oli kaikki mennyttä. Katkeralta tuntui nyt meistä\nkaikki. Taivas näytti pilviin peittyvän, kaikki ilo oli kadonnut\nsydämistämme. Tuskin tunsin tuota ennen niin iloista ja aina\nleikillistä toveriani, Noelia. Tuntui kuin olisi hänen sydämensä\nmurtunut, hän näytti nyt niin surumieliseltä ja oli kuin unissakävijä.\n\nSamoin olin minäkin aina alakuloinen ja ainoastaan toistemme\nseurasta saimme hiukan lohdutusta. Hän hoiti minua kärsivällisesti\nnoina pitkinä päivinä, jolloin parantelin haavojani, ja vihdoin,\ntammikuussa olin niin toipunut, että saatoin jälleen liikkua. Silloin\neräänä päivänä sanoi Noel:\n\n\"Joko me nyt lähdemme?\"\n\n\"Jo.\"\n\nMuuta meidän ei tarvinnut selittää. Sydämemme olivat Rouenissa, sinne\nhalusimme viedä muunkin osan itseämme, sillä siellähän oli nyt se\nolento, jota pidimme kalleimpana maailmassa. Emmehän voineet häntä\nauttaa, mutta tahdoimmehan kuitenkin olla lähellä sitä paikkaa, johon\nhän oli suljettu.\n\nJa niin me läksimme.\n\nPian huomasimme, että saimme jotenkin vapaasti kulkea eteenpäin,\nsillä nyt eivät englantilaiset enää peljänneet vihollisia, kun\nJohanna oli heidän hallussaan. Meistäkään ei nyt kukaan välittänyt\neikä kysynyt, millä matkoilla olimme.\n\nOli mukavampi kulkea veneessä pitkin Seineä, koska siten matka\ntuli kevyemmäksi ja lyhemmäksi. Niin pääsimme onnellisesti lähelle\nRouenia. Täällä me aluksi majailimme erään talonpoikaisperheen\nluona, jolloin autoimme heidän askareitaan ja niin voitimme heidän\nluottamuksensa. Huomasimme, että he olivat ranskalaismielisiä ja\ntahtoivat kaikin tavoin auttaa meitä. Heidän avullaan pääsimmekin\nkaupunkiin, joka silloin oli tarkasti vartioitu, ajoimme nimittäin\neräänä päivänä heidän lammaslaumaansa kaupungin torille. He\njohdattivat meidät sitten erään tuttavansa, viinikauppias Pierronin\nperheeseen, jossa taas saimme asunnon ja ystävällistä kohtelua eikä\nmeidän täälläkään tarvinnut pitää salassa matkamme tarkotusta.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nKun Pierron huomasi, että minä osasin lukea ja kirjoittaa ja\nettä tahdoin rehellisellä tavalla ansaita elatukseni itselleni\nja toverilleni, niin hän rippi-isänsä kautta sai hankituksi\nminulle paikan kirjuri ja asianajaja Manchonin luona, joka oli\nhyvä, rehellinen ja arvossapidetty mies, ja nimitetty Johannan\ntuomio-oikeuden kirjuriksi. -- Tämähän todellakin oli ihmeellinen\nsallimuksen johdatus, koska siten sain läheltä nähdä ja kuulla kaikki\nmitä halusin tietää, vaikka pelkäsinkin, että minun tunteeni Johannaa\nkohtaan pian tulisi ilmi. Mutta tämäkin pelko oli turha, sillä\nManchon oli oikeastaan myös Johannan puolella eikä tahtonut minua\nkenellekään ilmaista.\n\nManchonilta sain nyt tarkkoja tietoja siitä, mitä Johannaan nähden\noli tehty ja aijottiin tehdä. Siitä asti, kun hän oli myöty\nenglantilaisille, oli Cauchon tehnyt ahkerasti työtä valmistaakseen\noikeudenkäyntiä Johannaa vastaan. Parisin yliopistosta oli lähetetty\nhänelle joukko oppineita ja taitavia kirkonmiehiä, sellaisia,\njoita hän halusi ja muualtakin oli hän koonnut paljon samanlaisia\nvirkailijoita, kunnes oli saatu puoli sataa kuuluisaa nimeä. Nämä\nolivat kansallisuudeltaan ranskalaisia, vaikka englantilaismielisiä.\n\nParisista oli myös lähetetty inkvisitsionin asiamies, sillä syytettyä\npiti tutkittaman inkvisitsionin sääntöjen mukaan. Mutta tämä\nmies oli rehellinen ja totuutta rakastava ja sanoi suoraan, että\noikeudenkäynti oli laiton; ja samoin uskalsi pari kolme muutakin\nläsnäolijaa todistaa.\n\nJa niinhän oikeastaan olikin. Sillä olihan Johannaa jo ennen tutkittu\nPoitiersissä arkkipiispan johdolla ja silloin hänet oli julistettu\nsyyttömäksi. Onhan sitäpaitse Ranskan laeissa selvästi säädetty,\nettei vihollinen saa olla tuomarina syytetyn asiassa, olkoon sitten\nsyytös mitä laatua tahansa. Mutta näitä lausunnoita ei otettu\nkuuleviin korviin. Cauchon hankki itselleen tuomitsemisoikeuden ja\nsiihen täytyi alistua.\n\nNiin siis tuo pieni englannin kuningas, sijaisensa kautta jätti\nJohannan oikeuden käsiin, kuitenkin ehdolla että: _jos ei oikeus\nhäntä tuomitsisi, hän jälleen annettaisiin kuninkaan haltuun_.\n\nKyllä tämä oli kova kohtalo yksinäiselle, turvattomalle tyttö\nraukalle. Yksinäinen hän todellakin oli tuossa pimeässä\nvankikomerossaan, jossa häntä yötä päivää vartioi puoli tusinaa\nraakaa sotamiestä. Ja hän oli täälläkin vielä suljettu rautahäkkiin,\nkäsistään, jaloistaan, vieläpä kaulastaankin kahlittuna vuoteeseensa.\nEi yhtään tuttua, eikä naishenkilöä laskettu hänen luokseen. Tämä oli\ntodellakin turvattomuutta.\n\nEräs vasalli, Jean de Luxemburg, joka oli ollut Johannaa\nvangitsemassa hänen viimeisessä taistelussaan, tuli kahden\nenglantilaisen miehen, Warwickin ja Staffordin kanssa Johannan luo.\nHän sanoi vapauttavansa Johannan, jos tämä lupaisi, ettei enää sotisi\nenglantilaisia vastaan. Johanna vastasi kiivaasti:\n\n\"Jumalan nimessä, te olette vain tulleet minua pilkkaamaan. Minä\ntiedän, että te ette tahdo ettekä voikaan sitä tehdä.\"\n\nMutta kuri vasalli yhä väitteli, kohotti Johanna kahleissa olevaa\nkättänsä ja sanoi:\n\n\"Minä tiedän, että englantilaiset surmaavat minut, sillä he luulevat,\nettä kun olen kuollut, saavat he huostaansa Ranskan kuningaskunnan.\nMutta vaikka heitä olisi satoja tuhansia, eivät he sittenkään sitä\nsaa.\"\n\nNyt Stafford tulistui, veti miekkansa ja aikoi paikalla lävistää tuon\nturvattoman, kahleissa olevan tytön, mutta Warvick esti sen, sillä\nhän ymmärsi, että tämä teko olisi ollut heille vahingoksi. Ranskan\nkansa olisi paikalla julistanut Johannan pyhimykseksi ja marssinut\nyhtenä miehenä, hänen muistonsa innostamana englantilaisia vastaan ja\nvoittanut. Tällaista onnea toki eivät Johannalle suoneet.\n\nNiin oikeudenkäyntiaika läheni. Cauchon oli kaikin tavoin ja joka\ntaholta koettanut saada todistajia Johannaa vastaan, mutta Johannalla\nei ollut ainoatakaan puolustajaa, sillä kaikki hänen ystävänsä olivat\nranskalaisia, eivätkä saaneet täällä todistaa.\n\nKun hän kuuli, että oikeus oli asettanut pelkkiä englantilaismielisiä\nkirkonmiehiä häntä tutkimaan ja häntä vastaan todistamaan, niin hän\npyysi, että yhtä suuri määrä pappeja ranskalaisesta puolueesta saisi\nottaa osaa oikeuteen. Mutta Cauchon hylkäsi hänen anomuksensa eikä\nedes vastannut siihen.\n\nKoska hän vielä oli alaikäinen, olisi hänellä pitänyt olla\nasianajaja, joka olisi neuvonut häntä, kuinka vastata ja puhua ja\ntätä hän myös pyysi ja rukoili, vaikk'ei tiennyt, että hänellä\noli oikeus sitä vaatia. Mutta ei tuo sydämetön Cauchon tähänkään\nsuostunut.\n\nCauchon sepitti itse syytekirjan, jossa lueteltiin ne rikokset,\njoiden tähden hänet oli vedetty oikeuteen ja joista häntä piti\ntutkittaman, nimittäin kerettiläisyydestä, noituudesta ja yhteydestä\npahojen henkien kanssa.\n\nTämän lisäksi keksi Cauchon vielä erään salakavalan juonen, jolla\naikoi syöstä tyttö raukan kokonaan turmioon. Niiden pappien joukossa,\njoita Parisin yliopistosta oli tänne lähetetty, oli eräs Nicolas\nLoyseleur niminen vakava ja arvokas mies, jolla oli kaunis ulkonäkö\nja miellyttävä käytös sekä oli erinomaisen kaunopuheinen. Eikä siis\nkukaan olisi voinut aavistaa, että korean ulkokuoren alla piili\nkaikellaista petosta ja ilkeämielisyyttä. Hän tuli yöllä Johannan\nluo, sanoi olevansa myös vangittu ranskalaismielinen ja kirkon\npalvelija. Johanna tietysti ihastui kovin tästä uutisesta, uskoi\nhänelle ajatuksensa niinkuin rippi-isälle ainakin, varsinkin kun\nhänen kauvan oli täytynyt olla ilman kirkon armovälikappaleita, joita\nhän muuten ahkerasti ja lohdutuksekseen nautti.\n\nJoku voi ajatella, mitä hyötyä hänen vihollisillaan tästä\ntunnustuksesta oli, koska rippi oli salainen eikä pappi sitä saanut\nilmaista. Mutta jos toinen ihminen kuulee ripin, ei hänen tarvitse\npitää sitä salassa. Cauchon oli ennakolta toimittanut reijän vankilan\nseinään ja kuunteli salaa Johannan tunnustusta.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nTiistai-iltana, 20 päivänä helmikuuta, kun istuin kirjoittamassa\nisäntäni työhuoneessa, tuli hän sisälle vakavan ja huolestuneen\nnäköisenä ja ilmoitti minulle, että oikeudenkäynti alkaisi huomenna\nkello 8 ja että olisin silloin valmis häntä auttamaan.\n\nOlin tietysti jo kauvan odottanut tätä ilmoitusta, mutta kuitenkin\noli se minulle kova isku, niin että sydäntäni ahdisti ja jäseneni\nvapisivat. Selvästi tietämättäni olin itsekseni toivonut, että jotain\ntapahtuisi, joka estäisi tämän väärän oikeudenkäynnin -- että ehkä\nLa Hire joukkoineen äkkiä karkaisi kaupunkiin ja että Jumala antaisi\nhänelle voiton jonkun ihmeen kautta. Mutta nyt -- nyt ei ollut enää\ntoivoa.\n\nVarhain seuraavana aamuna läksin Manchonin kanssa linnan kappeliin,\njohon jo oli joukko uteliaita kuuntelijoita kokoontunut, mutta\nkaikkia sisäänkäytäviä vartioivat aseelliset sotamiehet. Me\nistuimme määrätyille paikoillemme. Tuomari-istuimella oli Cauchon,\nBeuavaisen piispa komeassa virkapuvussa ja hänen rinnallaan\npuoliympyrässä istuivat nuo viisikymmentä korkea-arvoista, oppinutta\nja sivistynyttä kirkonmiestä. Kun katselin noita puhujataitoisia\nja lakitieteeseen perehtyneitä henkilöitä, jotka kaikin keinoin\ntahtoivat saada Johannaa syytteeseen ja tuomituksi ja ajattelin\nettä hänen yksin täytyi noita vastaan taistella henkensä ja hyvän\nmaineensa puolesta, niin epäilin saattoiko tuo yhdeksäntoistavuotias,\nkokematon tyttö pitää puoliaan heitä vastaan -- ja sydämeni oli\nlevoton. Enkä rauhoittunut, kun jälleen loin silmäni tuomariin,\njoka lihavana, hekumasta punottavana, katse kylmänä ja kavalana,\nviekas hymy huulilla enemmän muistutti paholaisen palvelijaa kuin\nHerran käskyläistä. Ja kun huomasin, että kaikki hänen ympärillään\nalamaisina ja arkamielisinä silmäilivät häneen, niin viimeinenkin\ntoivo katosi.\n\nVastapäätä tuomari-istuinta, seinän vieressä, eräällä korokkeella oli\nvielä tyhjä sija, pieni puupenkki ilman selkänojaa, jonka molemmilla\npuolilla teräkseen puetut sotamiehet vartijoina seisoivat. Tuo oli\nminusta kuin pyhä paikka, sillä tiesin kelle se oli varattu; ja sen\nnäkeminen muistutti minua tutkinnosta Poitiersissä, jossa Johanna\nistui samanlaisella penkillä ja pelottomana taisteli noita oppineita\nja hämmästyneitä kirkon miehiä vastaan ja josta hän voittajana kävi\ntekemään nimensä maan kuuluksi. Voi, kuinka nyt kaikki oli toisin!\n\nPiispa antoi käskyn, että vanki tuotaisiin sisään. Äkkiä syntyi\nsalissa tavaton hiljaisuus, kaikki käänsivät katseensa oveen päin ja\nuteliaina odottivat nähdäkseen tuota kuuluisaa vankia.\n\nKaukaa, pitkin kivistä käytävää kuului kahleiden kalinaa -- maailma\nmusteni silmissäni, Johanna d'Arc kahleissa!\n\nMutta selvittyäni näin edessäni Johannan kahden vartijan seuraamana,\npää hiukan kumartuneena, hitaasti astuvan eteenpäin. Hänellä oli\nyllään musta miehen puku, samanlaisesta mustasta kankaasta tehty\nleveä poimukaulus peitti hartiat ja rinnan, ihotakkinsa hihat olivat\nväljät kyynäspäihin, mutta siitä alaspäin kapeat ulottuen kahleissa\noleviin käsiranteisiin, takin alapuolella kapeat, mustat housut\nulottuivat kahleissa oleviin nilkkoihin.\n\nEnnenkun Johanna saapui istuimelleen, kohtasi häntä valojuova\neräästä akkunasta ja samassa hän seisahtui kohottaen päätänsä. Hänen\nlumivalkeat kasvonsa pistivät selvästi esiin tuosta mustiin puetusta,\nhoikasta vartalosta. Ne olivat suloiset, puhtaat ja naiselliset, ja\nkun näin hänen rohkeana ja levollisena katselevan tuomareitaan ja\nkuinka hän reippaasti, urhokkaasti ojensi vartaloaan, niin ilo täytti\nsydämeni ja minä ajattelin: kaikki on hyvin, he eivät vielä ole häntä\nmurtaneet, eivät vielä voittaneet.\n\nHän kävi nyt paikoilleen, nousi istumaan, kokosi kahleensa ja laski\nhiljaa kätensä helmaansa ja levollisena odotti mitä seuraisi. Eräs\nahavoittunut englantilainen sotamies, seisoen katselijajoukon\neturivissä, kohotti kohteliaasti ja arvokkaasti kätensä ja teki\nhänelle kunniaa, ja Johanna hymyillen ja ystävällisesti tervehti\nhäntä samoin sotilaan tavalla, jolloin yleisön puolelta kuului\nsuosionosotuksia, mutta jotka oikeus heti kielsi.\n\nNyt alkoi tuo muistettava tutkinto, jota historia nimittää suureksi\noikeudenkäynniksi ja jossa viisikymmentä miestä koetteli voimiaan\nyksinäistä, kokematonta tyttöä vastaan.\n\nTuomari luki kanteen, jonka jälkeen hän kehotti Johannaa polvistumaan\nja tekemään valan, jossa hänen piti luvata, että todenmukaisesti\nja mitään salaamatta vastaisi kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle\ntehtiin.\n\nJohanna aavisti vaaraa, johon häntä tällä valalla tahdottiin kietoa.\nHän vastasi yksinkertaisesti:\n\n\"En voi vastata kaikkiin asioihin, koska voisitte kysyä sellaista,\njohon en saa vastata.\"\n\nTämä suututti tuomareita ja he puhkesivat kiivaisiin huudahduksiin.\nMutta Johanna ei hätääntynyt. Cauchon korotti äänensä, mutta se\nvapisi vihasta. Hän sanoi:\n\n\"Minä vaadin sinua pyhän Jumalan nimessä ja sielusi pelastukseksi\nviipymättä evankeliumin kautta vannomaan niinkuin sinua on käsketty!\"\nNäin sanoen hän löi nyrkkinsä pöytään. Mutta ei Johanna nytkään\nsäikähtänyt, vaan sanoi:\n\n\"Tahdon mielelläni vastata niihin kysymyksiin, jotka koskevat\nisääni, äitiäni, sotaa ja mitä olen tehnyt tultuani Ranskan kansan\npalvelukseen. Mutta muutamia asioita, joita minulle taivaalliset\nääneni ovat ilmoittaneet, en saa sanoa muille kuin kuninkaalle.\"\n-- Nyt syntyi suuri melu ja moni oikeuslautakunnasta nousi seisomaan\nkiivastuneena hänen itsepäisyydestään. Silloin Johanna nousi, katsoi\nsuoraan oikeusjäseniin, korotti äänensä, jossa entinen sointu kajahti:\n\n\"-- Enkä minä peruuta sanojani vaikka ottaisitte henkeni!\"\n\nMelu ja hälinä kävi yhä kovemmaksi, että toinen ei kuullut toisensa\nääntä. Monta tuntia sitten väitettiin, kiistettiin ja kiivastuttiin\nvalankaavasta, mutta kun kaikki rupesivat väsymään ja äänet kävivät\nkäheiksi, täytyi piispan käskeä Johannaa tekemään valan oman mielensä\nmukaan. Johanna polvistui heti ja kuu hän laski kätensä raamatulle,\nsanoi tuo äsken mainittu englantilainen sotamies:\n\n\"Jumalan nimessä, jos tuo tyttö olisi englantilainen, ei häntä\nhetkeäkään pidettäisi tuossa asemassa!\"\n\nKun Johanna oli tehnyt valansa, tutkisteli Cauchon hänen nimeänsä,\nsyntymäpaikkaansa, vanhempiansa ja ikäänsä. Saatuaan näihin\ntiedusteluihin selvät vastaukset hän kysyi mitä Johanna oli oppinut.\n\n\"Äitini opetti minulle Isä meidän, Ave Marian ja uskontunnustukset.\"\n\nNyt olivat kaikki niin väsyneet, että vaativat istunnon lopettamista.\nCauchon varotti vielä Johannaa karkaamisen yrityksistä, koska häntä\nsilloin voitaisiin pitää syypäänä vääräuskoisuuteen -- erinomaisen\njohdonmukaista! Hän vastasi yksinkertaisesti:\n\n\"Minun ei tarvitse seurata tätä varotusta. Jos voisin karata, en\nsiitä syyttäisi itseäni, sillä en ole koskaan luvannut olla sitä\nyrittämättä, enkä vastakaan lupaa. Minusta on jokainen vanki siihen\noikeutettu.\"\n\nJa sitten hän läksi vartijain saattamana, suuren hiljaisuuden\nvallitessa, jolloin hänen kahleittensa kalina kuului vieläkin\nkamalammalta ja viilsi sydäntäni.\n\nViimeksi ihmettelin, kuinka hän osasi malttaa mieltänsä. Hän huomasi\nNoelin ja minut kohta istuttuaan penkilleen; ja me kumarruimme alas\nsalataksemme hämmästystämme ja liikutustamme, hänen kasvoistaan ei\nvoinut mitään sellaista huomata. Lukemattomia kertoja hän sinäkin\npäivänä kiinnitti katseensa meihin, mutta ei kertaakaan kukaan voinut\nhuomata, että hän meitä tunsi. Näin saattoi hän hillitä itsensä\nmeidän tähtemme, jotta ei meille hänen tuttavuudestaan mitään pahaa\ntapahtuisi.\n\nHitaasti ja puhumattomina me sitten yhdessä kuljimme kotiin, olimme\nmolemmat vaipuneet omiin, alakuloisiin ajatuksiimme.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nIllalla kertoi Manchon minulle, että piispa oli salaa kätkenyt\nkaksi kirjuria erääseen akkunakomeroon oikeushuoneessa ja käskenyt\nheidän esittämään Johannan vastaukset hänelle niin vähän edullisessa\nvalossa kuin mahdollista. Mutta kirjureita olivat Johannan selvät ja\nyksinkertaiset vastaukset niin liikuttaneet, että he todenmukaisesti\nkirjoittivat kaikki asiat. Tästä vihastui piispa kovasti ja uhkasi\ntapansa mukaan hukuttaa heidät, mutta asia tuli yleisön tietoon ja\nsiitä puhuttiin paljon, jonka tähden Cauchon ei enää toista kertaa\nuskaltanut harjoittaa tuollaista petosta.\n\nKun me seuraavana aamuna saavuimme linnaan, oli oikeushuoneeksi\nmäärätty avarampi ritarisali ja oikeuslautakunnan jäseniksi oli vielä\nkutsuttu lisää muutamia kirkon miehiä Rouenista.\n\nViisi päivää kesti nyt kuulustelua, jolloin Johannan elämä ja teot\nhänen varhaisemmasta lapsuudestaan asti otettiin tarkan tutkinnon\nalaiseksi. Kysymyksissä ei useinkaan ollut mitään yhteyttä, mutta\nne kaikki tarkottivat kuitenkin tuon viattoman tytön kietomista\nonnettomuuteen. Hän osasi ihmeellisen hyvin välttää kaikki\nsalakavalat kysymykset ja kielsi jyrkästi vastaamasta niihin\nasioihin, joita hän oli päättänyt olla ilmaisematta.\n\nJa näyttipä todella Johannan esiintyminen tuomioistuimen edessä\nyhtä suurelta ihmeeltä kuin hänen toimensa sotatantereella. Sillä\nhänen tuomarinsa olivat häntä kohtaan kuin vihaiset verikoirat,\njotka ajavat takaa heikkoa ja turvatonta metsänotusta, taikka\nkuin kissa, joka kauvan ilokseen kiduttaa hiirenpoikaa, ennenkun\nse tämän tappaa. Tämän mielipiteen on moni hyvin arvossapidetty\nhenkilökin julkilausunut. Eikä kellekään liene nyt tuntematonta,\nettä tutkijakunta julisti Johannan nimen vapaaksi kaikesta häpeästä\nja vääryydestä, josta hänen tuomarinsa olivat häntä syyttäneet\nja rangaisseet, ja tämä Cauchonin oikeusistuin oli julistettu\nhalpamaisimmaksi mitä maailmassa olla saattaa.\n\nManchon ja moni, joka oli ollut oikeudessa läsnä, todisti valalla\nvannoen, kuinka kaikki oli suuressa oikeudenkäynnissä tapahtunut.\nManchonin todistus on vieläkin luettavana pöytäkirjassa, jossa muun\nmuassa saa nähdä seuraavaa:\n\n\"Kun Johanna puhui näyistään, niin häntä keskeytettiin melkein joka\nsanalla. He väsyttivät häntä kaikella tavalla. Kuulustelu kesti\nedelläpuolisen kolme neljä tuntia, jonka jälkeen siitä koottiin\npahimmat kohdat ja niitä tutkittiin iltapäivällä uudestaan monta\ntuntia. Johannan puheet olivat aina selvät ja osoittivat hyvää\nmuistia. Usein hän sanoi tuomarille: 'Mutta siihenhän jo olen\nvastannut -- kysykää kirjurilta' -- hän tarkotti minua.\"\n\nJa toinen todistaja sanoi:\n\n\"He kysyivät häneltä syvällisiä asioita, mutta hän selviytyi niistä\nsangen hyvin. Toisinaan he äkkiä menivät asiasta toiseen saadakseen\nhäntä puhumaan ristiin, mutta siinä ei onnistuttu. Kuulustelua\nkesti monta tuntia, niin että tuomarit itse niihin perin väsyivät.\nNiistä pauloista, joihin häntä tahdottiin kietoa, ei taitavimman\nlakimiehenkään olisi ollut helppo selviytyä. Mutta Johannan\nvastaukset olivat niin taitavat, että minä kolmen viikon kuluessa\ntodellakin luulin Jumalan hengen hänen kauttaan puhuvan.\"\n\nNäin todistivat tasapuoliset arvostelijat eikä sittemmin kukaan ole\nvoinut kumota näitä tosiasioita.\n\nKun kuulustelu kuudentena päivänä alkoi, saattoi hyvin huomata, että\nnuo hyvät herrat, jotka istuivat oikeutta, eivät olleet parhaalla\ntuulella. Johannan kukistaminen, jota nuo korkeasti oppineet\nhengen miehet olivat pitäneet aivan helppona asiana, kävikin yhä\nvaikeammaksi. Sen lisäksi he tiesivät, että kaupungissakin alettiin\nsalaa nauraa herrojen tappiolle ja se vielä enemmän ärsytti heitä.\nTänä päivänä saattoikin heti huomata, että he nyt olivat päättäneet\nsaada käänteen asiain menossa, kuulustelua ei enää jätetty vain yhden\nhenkilön varaan, vaan kaikki oikeuden jäsenet latelivat Johannalle\nkysymyksiä, usein puhuen kaikki yht'aikaa, joten hänen kerran täytyi\nsanoa:\n\n\"Minä pyydän teitä, hyvät herrat, puhukaa yksi kerrallaan, että voin\nvastata teille kaikille!\"\n\nEnsi aluksi tehtiin nyt niinkuin jo usein ennenkin ankaroita\nhyökkäyksiä hänen pukuaan vastaan ja koetettiin todistaa, että hän\nkäyttämällä miehen vaatteita teki raamatun käskyjä vastaan. -- Mutta\ntähän vastasi Johanna:\n\n\"Tuota ei ole kannekirjassa.\" -- Ja lisäsi, että hän aina tahtoi\nnoudattaa Jumalan käskyjä.\n\nSitten ruvettiin puhumaan hänen lipustaan, jota he kaikin tavoin\nkoettivat todistaa noidutuksi, ja sen jälkeen kysyttiin:\n\n\"Etkö sanonut sotilaillesi, että sinun lippusi tuottaisi heille\nonnea?\"\n\n\"En, mutta minä huusin: _'Ajakaa englantilaiset pakoon!'_ Ja minä\nkävin itse etunenässä.\"\n\nNämä sanat herättivät taas suurta melua, mutta kun se asettui\nkysyttiin:\n\n\"Eikö sinun kunniaksesi pidetty rukouksia ja messuja ja eikö sinun\nkuviasi palveltu kuin pyhimyksen kuvia?\"\n\n\"Jos niin tapahtui, ei se ollut minun tahdostani, mutta jos joku\nrukoili puolestani, niin siinä ei suinkaan ollut mitään pahaa.\"\n\n\"Luulivatko ranskalaiset sinua Jumalan lähettilääksi?\"\n\n\"En minä tiedä, mitä he luulivat, mutta sen vain tiedän, että\nsittenkin olin Jumalan lähettiläs.\"\n\n\"Minkätähden kansa suuteli käsiäsi, jalkojasi ja jäseniäsi?\"\n\n\"He olivat iloiset nähdessään minut enkä sentähden hennonut kieltää\nheitä. Köyhät tulivat luokseni, kun en koskaan sortanut heitä, vaan\nsuojelin heitä niin paljon kuin voimani riittivät.\"\n\nNäin vaatimattomin sanoin Johanna kertoi kansan innostuneista\nkunnianosoituksista. Mutta nyt tahtoivat tuomarit selittää, että muka\nJohanna salli kansan osoittaa itsellensä jumalallista kunniaa ja\npalvelusta.\n\nSitten tehtiin hänelle monta kysymystä niistä merkeistä ja ihmeistä,\njoita huhu kertoi hänen tekemikseen, mutta joissa oli paljon liikaa\nja valheellista. Johanna puhui suoraan, mitä hän näistä tiesi\ntodeksi, mutta antoi Jumalalle kunnian kaikesta, mitä hän oli\ntoimittanut.\n\nSitten kysyttiin: \"Minkätähden heittäydyit yönaikana alas\nBeaurevoiren linnasta ja koetit paeta?\"\n\n\"Halusin päästä auttamaan Compiègnen asukkaita?\"\n\n\"Etkö ole sanonut, että tahdoit ennemmin kuolla kuin jäädä\nenglantilaisten käsiin?\"\n\nJohanna ei huomannut, että häntä tässä aijottiin syyttää itsemurhan\nyrityksestä ja vastasi avomielisesti:\n\n\"Niin, olenhan sanonut, että olisin ennemmin antanut sieluni Jumalan\nhuomaan kuin englantilaisten käsiin.\"\n\nNyt sanottiin hänelle, että kun hän karkaamisyrityksensä jälkeen\npudottuaan tornista, tointui, oli hän kiukuissaan pilkannut Jumalaa,\nkiroillut ja sadatellut. Ja samoin oli hän tehnyt kuullessaan, että\nSoissonin kaupungin päällikkö oli antautunut englantilaisille.\n\nJohanna vastasi kauhistuen\n\n\"Se ei ole totta. En ole koskaan kiroillut, sitä en ole pitänyt\ntapanani.\"\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nNyt päätettiin pitää loma-aikaa seuraavaan istuntoon. Se olikin hyvin\ntarpeen, koska Johanna viimeisiin päiviin saakka oli ollut voitolla\nja piispa joutunut tappiolle. Moni oikeuden jäsenistäkin oli ruvennut\nmieltymään Johannan rohkeuteen, maltillisuuteen, hurskauteen,\nkainouteen, arvokkuuteen ja viisauteen ja avomielisyyteen, joka\nilmeni hänen itseään puolustaessaan.\n\nCauchon ilmoitti oikeuden jäsenille, ettei hän enää aikonut väsyttää\nheitä kaikkia näillä pitkillä istunnoilla, vaan että hän tahtoi\nvalita vain joitakuita siihen toimeen.\n\nNiin hän tekikin, mutta ne, jotka hän valitsi, olivat kaikkein\nkovasydämisimmät. Kun hän huomasi, että joku lauhkeampi lammas oli\nsekaantunut heidän joukkoonsa, niin hän pian vapautti senkin.\n\nNämä piispan valitsemat jäsenet kokoontuivat hänen yksityiseen\nasuntoonsa, jossa he tarkastivat oikeuspöytäkirjat, jolloin erottivat\nnisut ruumenista tai oikeammin, poistivat ne asiat, jotka olivat\nJohannalle edullisimmat, mutta jättivät ne, jotka häntä voisivat\nvahingoittaa, ja tämän perustuksella muodostivat uuden kannekirjan.\nPäätettiin myöskin, että kuulustelut tästä lähin eivät saaneet olla\njulkisia, koska moni kuulijoista oli ruvennut surkuttelemaan ja\nihailemaan Johannaa.\n\nMaaliskuun 10 päivänä alkoi tuo salainen tutkinto. Viikko oli\nkulunut siitä, kun viimeksi näin Johannan. Hänen ulkomuotonsa minua\nhuolestutti, sillä hän näytti väsyneeltä ja heikolta, ja hänen\nvastauksensa osoittivat ajatusten epäselvyyttä ja johdonmukaisuuden\npuutetta, jota niissä ennen ei voitu havaita. Mutta tätä ei\noikeudessa otettu huomioon, vaan tuntikausia täytyi hänen kestää\ntuota väsyttävää kyselyä, jolloin hän tuli ilmaisseeksi sellaisiakin\nasioita, joista hän ennen ei tahtonut puhua.\n\nMutta kolmantena päivänä näytti hän jälleen tointuneen ja vastasi\nentiseen tapaansa varmasti ja selvästi, niin etteivät hänen\nvihamiehensä voineet häntä kietoa, vaan joutuivat nytkin alakynteen.\n\n\"Tiedättekö sanoa, vihaavatko pyhä Katarina ja Margareta\nenglantilaisia?\"\n\n\"He rakastavat niitä, joita Jumala rakastaa ja vihaavat niitä, joita\nJumala vihaa.\"\n\n\"Sinä siis luulet, että Jumala vihaa englantilaisia?\"\n\n\"En minä tiedä, vihaako vai rakastaako hän heitä, mutta sen tiedän,\nettä Jumala antaa voiton ranskalaisille ja että englantilaiset\najetaan pois Ranskasta, paitse niitä, jotka sodassa kaatuvat!\"\n\nKun häneltä kysyttiin, eikö hän mielestään rikkonut neljättä käskyä\nvastaan, kun hän vanhempainsa tietämättä ja heidän luvattaan oli\nlähtenyt Domrémystä mennäkseen kuninkaan luo, vastasi Johanna, että\nhän siinä asiassa oli totellut ainoastaan Jumalan käskyä ja lisäsi:\n\n\"Vaikka minulla olisi ollut sata isää ja äitiä ja vaikka olisin\nollut kuninkaan tytär, olisi minun kuitenkin täytynyt lähteä!\"\nMutta sittemmin sanoi hän saaneensa vanhempain suostumuksen ja\nanteeksiannon.\n\nKävisi kovin pitkäksi kertoa kaikkia, mitä tässä kuulustelussa\nkysyttiin ja vastattiin, koska moneen kertaan uudistettiin samat\nasiat, joita jo ennen oli tutkittu.\n\nJohanna kertoi vieläkin, että äänet olivat luvanneet hänelle\nvapautusta ihanan voiton kautta, ja kieltäneet häntä pelkäämästä ja\nsuremasta marttyri-kärsimystä, joka hänen osakseen sitä ennen oli\ntuleva. Sitten hän oli pääsevä taivaan valtakuntaan.\n\nSitten kysyttiin:\n\n\"Ovatko äänesi sanoneet, että pääset paratiisiin, ja ettei sinua\ntuomita helvettiin ja uskotko sen todeksi?\"\n\n\"Minä uskon ja tiedän, että tulen vapahdetuksi ja saan periä taivaan.\"\n\nHäneltä kysyttiin vihdoin, tahtoiko hän jättää kaikki sanansa ja\ntekonsa kirkon tuomion alaiseksi. Tähän vaaralliseen ongelmaan\nvastasi Johanna rohkeasti, että hän kaikesta sydämestään rakasti\npyhää kirkkoa ja että hän henkeen ja vereen asti tahtoi puolustaa\nkristinuskoa, mutta että hän omat tekonsa jättäisi vain Jumalan\ntuomittavaksi, koska hän oli käskynkin niihin saanut suorastaan\nJumalalta.\n\nNyt vaadittiin vielä kerran, että hänen tuli alistua kirkon tuomioon,\njohon Johanna vastasi:\n\n\"Minä alistun taivaan Herran tuomioon, koska hän itse on minut\nkutsunut ja lähettänyt kuninkaani luo. Minun tietääkseni kuuluvat\nJumala ja hänen pyhä kirkkonsa yhteen eikä niitä voi erottaa.\"\n\nNyt ruvettiin taas kysymään noita usein uudistettuja asioita hänen\nnäyistään, pyhimyksistä, haltijoista ja puvustaan, mutta äkkiä kysyi\nitse piispa:\n\n\"Sinä olet sanonut, että vastaisit kaikkiin kysymyksiin niin suoraan\nkuin itse pyhän paavin edessä ja nyt et kuitenkaan tahdo vastata\nkaikkiin kysymyksiin, joita sinulle teemme. Etkö sitten avonaisemmin\nvastaisi, jos seisoisit hänen edessään, joka on Herran sijaisena maan\npäällä?\"\n\nTähän Johanna heti arvelematta sanoi: \"Viekää minut pyhän paavin luo,\nniin mielelläni vastaan kaikkeen, mitä hän kysyy.\"\n\nTämä oli todellakin oiva vastaus, jolla Johanna, jos hän vain itse\nolisi sen ymmärtänyt, olisi voinut tehdä tyhjäksi kaikki heidän\npahat juonensa. Näin piispan kalpenevan ja huomasin, että toisetkin\nneuvoston jäsenet hämmästyivät. Hän oli oikeastaan vedonnut\npyhään paaviin ja lykännyt asiansa hänen ratkaistavakseen. Se oli\nhänen vastaansanomaton oikeutensa ja jos hän olisi pysynyt tässä\nvaatimuksessaan, olisivat Cauchonin viisaat suunnitelmat kerrassaan\ntyhjiin rauenneet. Mutta tuo kokematon lapsi raukka ei ymmärtänyt\nkäyttää hyväkseen niitä etuja, joita itse sallimus oli hänen\nkäytettäväkseen antanut. Sillä Roomassa olisi hän ollut tasapuolisten\narvostelijain tutkittavana, joilla ei olisi ollut mitään etuja hänen\ntuomitsemisestaan ja he olisivat varmaan huomanneet, että Johanna\noli kirkon uskollinen ja kuuliainen tytär, vapauttaneet hänet ja\nsiunanneet häntä.\n\nMutta tämä ei varmaankaan ollut sallittu. Piispa kiirehti\nkekseliäästi uusiin kysymyksiin, siten johtaakseen Johannan ajatukset\ntoiseen suuntaan, jonka jälkeen istunto lopetettiin.\n\nKun Johanna nyt läksi huoneestaan kantaen kahleitaan, täyttyi\nsydämeni surulla ja silmäni kyyneleillä, sillä nyt huomasin, että\nhänen loppunsa lähestyi. Piispa oli varmaankin hänen äskeisistä\nsanoistaan käynyt niin varovaiseksi, että hän oli paneva hänelle\nkaksinkertaiset vartijat, eikä antaisi kenenkään lähestyä häntä,\njotta ei kukaan olisi voinut neuvoa hänelle, kuinka hän helpoimmin\nolisi vapautunut heidän kahleistaan.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nEi piispa tässäkään toisessa tutkinnossa ollut paremmin päässyt\naikeittensa perille, koska hän ei nytkään saanut Johannaa sellaiseen\nsyytteeseen, jonka nojalla häntä saattoi rikollisena tuomita. Mutta\nCauchon päätti itsepintaisesti millä tavalla tahansa tuomita hänet\nrikoksentekijänä rangaistavaksi. Sillä se palkka, jota hän tästä\ntyöstään odotti, oli hänestä niin edullinen, ettei hän sen rinnalla\nvälittänyt vaikka olisi tuominnut ja polttanut viisikymmentä\nviatonta, turvatonta, Johannan kaltaista tyttöä, jos vain he olisivat\nolleet hänen tiellänsä.\n\nJo seuraavana päivänä ryhtyi hän jälleen toimeen ja kehui pian\nsaavansa tämän oikeuskäynnin onnellisesti päättymään. Apumiestensä\nkanssa hän jonkun päivän kuluttua oli Johannan omain sanain ja\ntunnustusten perustuksella saanut kokoon uuden kannekirjan, joka\nsisälsi kokonaista kuusikymmentä kuusi pääkohtaa. Tiistaina 27\npäivänä maaliskuuta alettiin Johannalle pykälä pykälältä lukea tätä\nsyytekirjaa ja sanottiin, että jos hän johonkin kohtaan kieltäisi\nvastaamasta suoraan ja rehellisesti, hän niissä pidettäisiin\nrikokseen ja tuomioon vikapäänä.\n\nPiispa piti ensin puheen, jossa hän Johannalle huomautti, kuinka\nmuka tämän oikeuden jäsenet olivat hurskaita ja totuutta rakastavia\nmiehiä, jotka isällisesti tahtoivat neuvoa ja saattaa hänet oikealle\ntielle. Hän sanoi myöskin, että Johanna heidän joukostaan saisi\nneuvonantajakseen valita yhden tahi useampia, jotka asianajajina\nolisivat hänelle avullisia.\n\nTätä tarjousta saattaa tosin verrata tarinaan sudesta, joka tarjoutui\nolemaan lampaalle avullisena, mutta siihen pakotti piispaa erään\nRouenissa hyvin arvossa pidetyn, oppineen lakimiehen, tohtori Jean\nLohierin mielipide, joka oli sanonut koko oikeudenkäyntiä laittomaksi\nsenkin vuoksi, ettei tuolle alaikäiselle, oppimattomalle tytölle oltu\nannettu edes asianajajaa, joka olisi häntä neuvonut.\n\nPiispan ulkokullattuun puheeseen sanoi Johanna vain, ettei hän\nvälittänyt neuvonantajasta, koskei hänelle sitä tähänkään asti oltu\nsuotu.\n\nPiispa tyytyi kyllä tähän vastaukseen, koska hän nyt saattoi olla\nhyvällä omallatunnolla siitä, ettei muka pärjääjillä tässä suhteessa\nollut puheen aihetta.\n\nTuo kannekirja, joka nyt luettiin, oli todellakin merkillisimpiä,\nmitä maailmassa on kokoonpantu, koska siinä kaikki syytetyn jalot,\nhurskaat ja ylevät ominaisuudet, joita oikeinajattelevat ja totuutta\nrakastavat henkilöt ihantelivat ja ylistelivät, esitettiin aivan\nväärässä ja valheellisessa valossa ja joita lauseita sitten kuin\nmyrkytettyjä nuolia käytettiin Johannan kukistamiseksi. Tässä\nnimitetään häntä noidaksi ja taikojen tekijäksi, syytetään häntä\npahojen henkien kätyriksi, pyhän kirkon tottelemattomaksi jäseneksi,\njoka on polkenut sen pyhiä sääntöjä, epäjumalan palvelijaksi ja\nJumalan pilkkaajaksi, joka on häväissyt Herraa ja hänen pyhimyksiään.\nVielä sanotaan siinä, että hän on yllyttänyt kansaa, saanut aikaan\nverenvuodatuksia ja paljon muuta pahaa, on sen lisäksi unohtaen\nnaisellisen kainoutensa pukeutunut miesten vaatteisiin ja ruvennut\nsotilastoimeen ja sen ohella noitunut sekä ruhtinaita että ylimyksiä\nja sallinut kansan jumaloida itseään, koska on antanut sen suudella\nkäsiään ja jalkojaan.\n\nNiin, Johannan hurskas usko, palava rakkaus Jumalaan, omaan kansaansa\nja kaikkiin pyhimyksiin ja ihmisiin, hänen luja rohkeutensa ja\nitsekkyydestä vapaa innostuksensa isänmaansa pelastukseksi, joka sai\npelkureistakin sankareita -- väärennettiin irvikuvaksi, jotta voisi\nluulla itse paholaisen olleen sitä kyhäämässä.\n\nKannekirjan erityisiin kohtiin vastasi Johanna selvästi ja\njohdonmukaisesti niinkuin ennenkin, kertoen uudestaan samat asiat,\njoita ennen oli puhunut, mutta usein myös viitaten edellisen\ntutkimuksen pöytäkirjoihin, pyytäen niistä lukemaan, taikka sitten\nsanoi hän suoraan valheeksi pahimpia vääristelyjä.\n\nKuulustelua kesti kauvan, mutta kun kaikki pykälät oli luettu, eivät\ntuomarit vieläkään voineet keksiä pätevää syytä, jonka nojalla\ntuomio olisi voitu langettaa. Cauchon ei nytkään masentunut, vaan\nviimeksi pidetyn kuulustelun nojalla ja uskollisten ystäväinsä avulla\nsepitti vielä uuden syytekirjan, jossa oli kaksitoista kohtaa, joiden\nvalheiden perustuksella oikeuden vielä kerran piti kokoontua.\n\nTällä ajalla Cauchon eräänä päivänä kävi Johannan vankikopissa\nManchonin ja kahden oikeuden jäsenen, Isambard de la Pierren ja\nMartin Ladvenuen seurassa. Hän koetti vielä kerran taivuttaa Johannaa\nalistumaan pyhän kirkon tuomioon -- ja tunnustamaan, ettei hän ollut\nJumalan lähettiläs ja etteivät hänen näkynsä ja äänensä olleet\nJumalasta.\n\nMutta Johanna kielsi jyrkästi. Isambard de la Pierre sääli Johannaa,\nsillä hänellä oli sydäntä ja hän rohkeni, huolimatta piispan\nvihoista, kysyä Johannalta eikö hän tahtoisi vedota asiaansa Baselin\nkirkonkokouksen ratkaistavaksi ja selitti, että tässä kokouksessa\nolisi yhtä monta pappia hänen puoltaan kuin englantilaisten.\n\nJohanna huudahti, että hän ilomielin tahtoisi vastata sellaisen\ntuomioistuimen edessä; mutta ennenkun Isambard ehti puhua, kääntyi\nCauchon hänen puoleensa ja ärjäsi.\n\n\"Ole vaiti, paholaisen nimessä!\"\n\nManchon uskalsi myös henkensä kaupalla kysyä, eikö hänen pitänyt\nmerkitä pöytäkirjaan Johannan vetoamista Baselin kokoukseen.\n\n\"Ei se ole tarpeellista.\"\n\nNyt huudahti Johanna tuskallisesti: \"Voi, te kirjoitatte kaikki, joka\non minua vastaan, vaan ei mitään, joka olisi edukseni.\"\n\nNämä sanat olisivat voineet liikuttaa villipedonkin sydäntä, mutta\nCauchon oli tässä asiassa villipetoa pahempi.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nHuhtikuun alkupäivinä sairastui Johanna kovaan tautiin. Hän oli ollut\nhuonoissa voimissa siitä saakka, kun viimeinen kuulustelu päättyi, ja\nhänen tilansa oli yhä huonontunut.\n\nOli päätetty, että nuo kaksitoista kannepykälää oli lähetettävä\nParisin yliopiston tarkastettavaksi, jonka jälkeen sen professorit\nja jumaluusoppineet saivat lausua ajatuksensa asiasta. Mutta Manchon\nrohkeni tähänkin kirjaan panna muistutuksen, jossa hän sanoi, että\nmonessa kohden niistä kahdestatoista pykälästä pannaan Johannan\nsuuhun asiat aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli lausunut, mutta\ntähän hänen vastalauseeseensa ei pantu mitään huomiota.\n\nViidentenä päivänä huhtikuuta olivat kaupungin asukkaat suuresti\nkiihottuneet ja paljon kansaa kokoontui kaduille ja linnan\nläheisyyteen kysyen uutisia, sillä huhu kertoi, että Johanna\noli kuolemaisillaan. Englantilaisen puolueen johtomiehet olivat\nhämmästyksissä, sillä jos Johanna nyt olisi kuollut, ennenkun häntä\nkirkon tuomio olisi langettanut, niin olisi ollut luultavaa, että\nkansan rakkaus olisi tehnyt hänestä marttyrin ja hänen kuolemansa\nolisi ranskalaisten sydämissä tullut suuremmaksi voimaksi kuin hänen\nelämänsä.\n\nWarwickin kreivi ja Winchesterin kardinaali läksivät heti linnaan\nja tuottivat parhaat lääkärit, mitä oli saatavissa, ja Warwickin\nkreivi, joka oli kova ja kiivas mies, käski heidän kaikin voiminsa\nparantamaan Johannaa, koska hän oli Englannin kuninkaan vanki, josta\noli maksettu suuria lunnaita ja koska ei kuningas toivonut hänen\nkuolevan, ennenkun hänet saatiin rangaista.\n\nTauti oli kovaa laatua ja jotenkin pitkällistä. Kun Johanna parin\nviikon kuluttua oli toipumassa, katsoi piispa sopivaksi muutamien\noikeusjäsenten kanssa käydä hänen luonaan vankilassa ja otti mukaansa\nmyöskin Manchonin ja minut muistiin kirjoittamaan, jos siellä jotakin\ntärkeää olisi sanottu.\n\nJohanna näytti minusta nyt niin heikolta, että se sydäntäni särki.\nMutta piispaa hänen tilansa ei tuntunut liikuttavan. Hän sanoi\nJohannalle, että tämän vastauksissa oli ollut jotakin uskontoa\nloukkaavaa ja koska Johanna oli oppimaton eikä tuntenut Jumalan\nsanaa, oli piispa tuonut sinne muutamia hyviä ja viisaita miehiä\nhäntä opettamaan, jos hän siihen suostuisi. Ja vielä hän lisäsi:\n\"Me olemme kirkon miehiä ja tarjoamme sinulle niinkuin jokaiselle\nihmiselle sielusi pelastusta, Tässä asiassa me vain seuraamme pyhän\nkirkon esimerkkiä, joka ei kiellä anteeksiantoa siltä, joka vain\ntahtoo palata sen turviin.\"\n\nJohanna kiitti ja sanoi:\n\n\"Minä voin kuolla tähän tautiin, jos se on Jumalan hyvä tahto; niin\npyydän siis, että te ripitätte minut ja annatte minun nauttia pyhää\nehtoollista, ja että minut haudataan siunattuun maahan.\"\n\nPiispa ajatteli, että tässä heikkouden tilassa, peläten joutuvansa\nsiunaamattomaan maahan ja siitä helvetin vaivaan, tyttö vihdoinkin\ntunnustaa, mitä he vaativat ja sanoi:\n\n\"Niin, jos haluat pyhää sakramenttia, täytyy sinun tehdä niinkuin\nkaikki hyvät kristityt tekevät ja alistua kirkon vaatimuksiin.\"\n\nJohanna sanoi, ettei hänellä ollut muuta lisättävää, kuin mitä hän\nennen oli puhunut. Mutta kun piispa yhä uudisti vaatimuksensa kirkon\nsääntöihin alistumisesta, lausui hän:\n\n\"Jos kuolisin tässä vankihuoneessa, niin pyytäisin teidän hautaamaan\nminut siunattuun maahan; mutta jos ette sitä tahdo, niin luotan\nsittenkin Vapahtajaani.\"\n\nPiispa ja nuo toiset kirkon miehet varottivat nyt ankarasti Johannaa\najattelemaan, mitä hänen rauhaansa tuli ja uhkasivat, että ellei\nhän tunnustaisi ja katuisi niitä suuria erehdyksiä, joihin hän\noli syypää, hän Jumalan sanan ja pyhän evankelista Matteuksen\ntodistuksen mukaan erotettaisiin ja hyljättäisiin kirkon yhteydestä\nja pidettäisiin pakanaa ja publikaania pahempana, jopa turkkilaisena\nja sarasenilaisena, jolla ei enää olisi pelastusta.\n\nOlisi luullut tämmöisten pelotusten ja uhkausten masentavan tuota\nheikkoa, turvatonta, yksinäistä tyttö raukkaa, mutta hän oli\nvakaumuksessaan luja ja järkähtämätön ja sanoi, että hän oli kastettu\npyhään kristilliseen uskoon ja siinä uskossa hän tahtoi kuolla, ja\nettä hän aina oli tahtonut palvella Jumalaa. Viimeksi hän lausui:\n\n\"Minun ääneni eivät salli minun myöntyä teidän vaatimuksiinne,\nsentähden täytyy minun lujasti kieltää. Minun täytyy ehdottomasti\ntotella niitä, tulkoon mitä hyvänsä.\"\n\nSydämeni oli raskas lähdettyäni vankilasta, mutta Johanna oli\nrauhallinen, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli tehnyt\nvelvollisuutensa eikä muuta tarvittu.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nPari viikkoa kului; oli toinen päivä toukokuuta, kesä oli tullut,\nkedoilla loistivat jo metsäkukat täydessä kauneudessaan, linnut\nvisertelivät, koko luonto oli täynnä päivänpaistetta, kaikkein mielet\nolivat kuin uudistuneet ja iloiset, koko maailma oli täynnä toivoa\nja hauskuutta. Tasangot Seinen varrella levisivät laajalle pehmeinä\nja vihantina, joki oli vesirikas ja elonhaluinen. Roenin kaupunki\nkuvastui entistä kauniimpana joen kirkkaassa pinnassa.\n\nMutta tuo kevätkesän ihanuus ei nyt voinut tehdä minun synkkää\nmieltäni iloiseksi, sillä niin minua alituisesti vaivasi tuo kolkko\nvankila, jonka sisäpuolella Johannan täytyi kahleissaan kitua,\nhänen, joka enemmän kuin kukaan olisi voinut iloita ja nauttia\nluonnon suloudesta. Erotettuna kaikista rakkaistansa, raakain ja\nsydämettömäin vartijain seurassa täytyi hänen kärsiä vankihuoneen\nkurjuutta.\n\nMutta nyt hän jälleen tuotiin oikeuden eteen, jossa hän ei kuitenkaan\nsaanut kuulla niitä kahtatoista pykälää, joita tuo uusi kannekirja\nsisälsi, vaan oikeuden jäsenet tahtoivat pakottaa häntä tunnustukseen.\n\nJohanna näytti nyt olevan hyvissä voimissa ja kuunteli tarkasti\narkkidiakoni Jean de Chastillonia, joka häntä kaiken pyhyyden nimessä\npyysi luopumaan entisistä erehdyksistään, tunnustamaan hairahduksensa\nja katumaan.\n\nJohanna vastasi:\n\n\"Lukekaa kirjanne, niin vastaan teille. Minä vetoon kaikki asiani\nJumalaan, Herraani ja Mestariini, jota kaikesta sydämestäni rakastan.\"\n\nArkkidiakoni ei kuitenkaan millään ehdolla tahtonut noudattaa tätä\npyyntöä, sillä piispa näki hyväksi pitää Johannalta salassa nuo\nkannekirjan kaksitoista pykälää, koska hän ei tahtonut Johannan\nvastauksia niihin, mutta yleisinä viittauksina kosketeltiin vain\nniitä asioita, joista häntä syytettiin.\n\nVihdoin sanottiin hänelle, että ellei hän alistunut kirkon\nvaatimuksiin, tunnustaen ja katuen erhetyksiään, tuomittaisiin hän\nkerettiläiseksi ja uskon luopioksi ja rangaistukseksi täytyisi hänen\npolttoroviolla heittää henkensä.\n\nKun hän tähän vastasi, kaikui hänen äänensä yhtä rohkeana kuin ennen\nsotakentällä, jossa se oli kiihottanut pelkureita urostekoihin.\n\n\"Minä en luovu sanoistani, ja vaikka näkisin tulen edessäni, en\nsittenkään voisi toisin puhua!\"\n\nOli ylentävää kuulla tuota rohkeata ääntä ja nähdä innostuksen tulen\nvälkähtävän hänen silmissään. Moni siitä hämmästyi, oli hän sitten\nystävä tai vihollinen; ja Manchon taas henkensä kaupalla merkitsi\npöytäkirjansa laitaan nuo oivalliset sanat: \"_Superba responsio_!\"\n[suomeksi: mainio vastaus], jotka sanat siinä vielä löytyvät tälläkin\nhetkellä kuudenkymmenen vuoden kuluttua ja tulevat edelleenkin\nolemaan.\n\nTietysti käsiteltiin vieläkin kerran kysymystä hänen puvustaan ja\nluvattiin, että jos hän pukeutuisi tavallisiin naisten vaatteisiin,\nsaisi hän käydä messussa. Mutta Johanna vastasi niinkuin hän usein\noli vastannut:\n\n\"Minä otan naisen vaatteet, jos vain minun sallitaan käydä kirkossa,\nmutta kun palaan taas vankeuteen, niin pukeudun miesten vaatteisiin.\"\n\nNyt koetettiin vielä kaikin neuvoin kietoa häntä pauloihin ja\nkysyttiin, että jos hänelle luvattaisiin sitä ja sitä, suostuisiko\nhän sitten heidän vaatimuksiinsa.\n\nJohanna vastasi vain:\n\n\"Kun ensin annatte mitä lupaatte, niin sitten saatte nähdä.\"\n\nNiin, Johanna oli nyt taas entisissä voimissaan ja selvänä\nymmärrykseltään eivätkä he mistään saaneet häntä syytteeseen.\nIstunto kesti äärettömän kauvan ja kaikki nuo entiset tutkimukset\nuudistettiin vielä kerran ja sen ohella neuvottiin, nuhdeltiin ja\nvarotettiin, mutta siitä ei tultu muuhun loppupäätökseen, kuin että\nkuudenkymmenen kahden oppineen miehen oli mahdoton pitää puoliaan\nyksinäisen, oppimattoman, yhdeksäntoista vuotiaan tytön rinnalla.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nKaunis vuodenaika vaikutti ihmisissäkin iloisen mielialan ja\nyleensä olivat he nyt taipuvaisia kaikellaiseen leikinlaskuun ja\npilantekoon. Paljon puhuttiin ja naurettiin myöskin sitä, että tuo\nvangittu, nuori tyttö oli yhä uudestaan pitänyt puoliaan tuolle\noppineelle ja arvoisalle piispa Cauchonille, jota melkeinpä joka\npuolueessa vihattiin. Englantilaismieliset tosin toivoivat Johannaa\npolttoroviolle, mutta se ei sittenkään estänyt heitä nauramasta\npiispalle, jota eivät voineet kunnioittaa. Yhtäläisyys Cauchon nimen\nja _cochon_ [suomeksi: sika] sanan välillä antoi pilkkakirveille\npaljon puhumisen ja sukkeluuden aihetta, vieläpä nähtiin arkkipiispan\npalatsin muureilla piirustuksia, jotka kuvasivat täydessä piispan\npuvussa olevia sikoja, hiippa päässä ja sauva kädessä ja paljon muuta\noikeudenkäyntiä tarkottavaa, joka tietysti kovin ärsytti ja loukkasi\npiispaa. Hän päätti siis tehdä pikaisen lopun oikeudenkäynnistä,\njosta hän oli paljon kunniaa ja hyötyä itselleen toivonut, vaan joka\ntuotti hänelle häpeää ja ylenkatsetta.\n\nYhdeksäntenä päivänä toukokuuta saimme käskyn tulla linnaan. Tällä\nkertaa vietiin meidät erääseen etäisimpään torniin, jossa en ennen\nollut käynyt ja jossa vahti vei meidät pohjakerroksessa olevaan\nsaliin. Täällä huomasin heti punaisiin puetun pyövelin ja hänen\nsotamiehensä seisovan kidutuskoneiden vieressä. Läsnä oli myös\nCauchon ja muutamia muita oikeuden jäseniä, joiden joukossa tuo\npetollinen Loyseleur.\n\nSydämeni kylmeni, kun mielessäni kuvailin Johannaa noissa\nkidutuskoneissa, joita armottomat sotamiehet käyttäisivät ja joissa\nmusertaisivat hänen hennot jäsenensä. Tuntui kuin olisin kuullut\nluiden ruskeen ja lihan luskeen, enkä voinut ymmärtää, kuinka nuo\nHerran palvelijat saattoivat välinpitämättöminä ja kylminä seisoa\nkaiken tuon kauhistuksen todistajina.\n\nKohta tuotiin Johannakin sisään ja hänkin huomasi heti pyövelin\nja kidutuskoneet. Mutta ei hän ruvennut vapisemaan eikä käynyt\nkalpeaksi, vaan ojensi itsensä ja huulet osottivat entistä suurempaa\npäättäväisyyttä, jopa suuttumusta, mutta pelosta ei ollut puhettakaan.\n\nKun Johanna oli istunut hänelle osotetulle paikalle, luettiin\npääkohdat hänen rikoksistaan. Piispa Cauchon sanoi, että koska\nJohanna edellisissä tutkinnoissa ei ollut vastannut kaikkiin\nkysymyksiin ja koska hän toisiin oli vastannut valheellisesti, niin\nhänen nyt piti saada piispalta kuulla täysi tosi. Paljon piispa vielä\npuhui ja uhkasi, mutta vihdoin hän kovalla äänellä huusi:\n\n\"Tuossa ovat kidutuskoneet ja tuossa sen toimeenpanijat! Sinä voit\njoko joutua niihin taikka päästä niistä vapaaksi. Puhu.\"\n\nJohanna vastasi jalosti ja arvokkaasti aivan hätäilemättä, niin että\nse minusta tuntui oikein ihmeeltä:\n\n\"Minä en voi teille sanoa muuta kuin mitä jo olen sanonut; en vaikka\nirrottaisitte jäsenet ruumiistani. Ja vaikka tuskissani jotakin\ntoisin tunnustaisinkin, niin jälkeenpäin sanoisin, että kidutuskoneet\npuhuivat enkä minä.\"\n\nPiispa ja moni hänen kanssaan olivat aivan hämmästyksissään tästä\nvastauksesta, joka ilmaisi enemmän rohkeutta ja viisautta kuin hänen\nikäiseltään saattoi odottaa. Moni hänen sijassaan olisi jo pyörtynyt\nkauhusta, mutta Johanna sitävastoin ymmärsi juuri viitata tällaisen\nmenettelyn heikoimpaan ja luonnottomimpaan kohtaan. Sillä ne\ntunnustukset, joita heikko ihminen sanomattomissa tuskissa pakotetaan\ntekemään, eivät saata olla kovin luotettavia eivätkä tosia, vaikka\ntosin sitä keinoa oli vuosisatoja käytetty ja yhä käytetään. Minäkin\nolin ennen luullut, että tätä tapaa lain ja kirkon nimessä täytyi\nviimeisenä rangaistuskeinona käyttää. Nyt tuntui kuin kirkas salama\nolisi keskiyön pimeydessä valaissut seutua, ja osottanut tien,\njota myöten piti kulkea. Manchon loi syrjäkatseen minuun ja hänen\nkasvoillaan kuvastui sanomatonta ymmärtämystä; ja näytti kuin olisi\nmonen mieli tullut valaistuksi. Kuulin jonkun lausuvan:\n\n\"Tuo on todellakin ihmeellinen olento. Hän on iskenyt erääseen\nvanhaan, otaksuttuun harhaluuloon ja näyttänyt kuinka pian se\nkosketuksesta hajoaa. Mutta mistä hänellä mahtaa olla tuo ihmeellinen\ntieto?\"\n\nOikeuden jäsenet neuvottelivat keskenään hiljaisella äänellä ja\nmuutamista sanoista, joita kuulin, saatoin päättää, että Cauchon\nja Loyseleur vaativat kidutuksen käyttämistä, mutta että useimmat\npanivat siihen jyrkän vastalauseen.\n\nVihdoin käski Cauchon kiukkuisella äänellä, että Johanna vietäisiin\nvankilaan.\n\nSamana iltana kertoi Manchon minulle, minkätähden ei kidutusta\npantu toimeen. He pelkäsivät Johannan siitä kuolevan, joka ei\nenglantilaisia olisi ensinkään miellyttänyt; ja sitten arveltiin,\nettei kidutus olisi minkään arvoista, koska Johanna heti vaivasta\npäästyään olisi peruuttanut sanansa.\n\nNyt saivat Rouenin kaupungin asukkaat jälleen naurun aihetta ja\npalatsin muureilla nähtiin kuvia, joissa piispan puvussa oleva sika\nkantoi kidutuskonetta, ja Loyseleur käveli itkien perässä. Kuvaajain\nkiinniottamisesta luvattiin palkinnoitakin, mutta vartijatkin olivat\nkuin sokeat eivätkä olleet ketään nähneet.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nKymmenen päivän kuluttua toivat erityiset lähettiläät Parisin\nyliopiston lausunnon kannekirjan kahdestatoista pykälästä. Siinä\nsanottiin, että Johannan hairahdukset olivat kyllin todistetut ja\nettä hänen tuli valalla tunnustaa erehtyneensä sekä luvata tehdä\nparannus, muuten tuli oikeuden julistaa hänelle rangaistus.\n\nMuutaman päivän kuluttua kokoontuivat oikeusjäsenet linnaan ja\nJohanna tuotiin heidän eteensä. Pierre Maurice, Rouenin kanonikus\npiti hänelle pitkän puheen ja varoitti häntä. Lopuksi hän sanoi, että\njos Johanna pysyisi itsepäisenä päätöksessään, oli hänen sielunsa\nvarmasti joutuva kadotukseen ja hänen ruumiinsa hävitettävä. Mutta\nJohanna pysyi lujana ja sanoi:\n\n\"Vaikka olisin jo tuomittu ja näkisin tulen palavan, niin vaikkapa\nolisin tulen keskellä, en voisi puhua toisin kuin olen puhunut ja\ntässä pysyn kuolemaani saakka.\"\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi ja kesti jonkun hetken. Sitten Cauchon\njuhlallisesti kääntyi Pierre Mauricen puoleen. --\n\n\"Onko teillä vielä mitään lisättävää?\" Pappi kumarsi syvään ja sanoi\n--\n\n\"Ei mitään, herra piispa.\"\n\n\"Entä vanki, onko hänellä mitään sanomista?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Sitten on oikeudenkäynti päättynyt. Huomenna päätös on\njulkiluettava. Viekää vanki takaisin.\"\n\nJohanna poistui arvokkaasti. Mutta minä en jaksanut enää mitään\najatella, kyyneleet sumensivat silmäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlisi luullut, että piispa vihdoinkin olisi iloinnut siitä voitosta,\njonka hän oli saanut, mutta päin vastoin harmitti häntä se tieto,\nettä kansa ei pitänyt hänen tuomiotaan kyllin pätevänä. Hänen tuli\nmielestään hankkia parempia todistuksia Johannan rikollisuudesta,\njotta kansa sen uskoisi. Mutta mistä hän saisi näitä todistuksia.\nEi löytynyt koko maailmassa muuta kuin yksi henkilö, joka ne voi\nantaa -- ja se oli Johanna itse. Hänen täytyi julkisesti tunnustaa\nerehtyneensä -- vaikkapa vain näennäisesti.\n\nMutta kuinka oli tämä tunnustus saatava? Viikkokausia oli häntä jo\ntutkittu, kidutusta vieläpä polttoroviotakin uhattu. Mitä vielä piti\nkoettaa? Sairautta, väsymystä kuolemaan asti -- kenties se keino oli\ntepsivä?\n\nPiispa ajatteli, että hänet piti heikkouden tilassa saada tekemään\npuumerkkinsä peruutuskirjan alle. Mutta, koska hän tietysti itse\ntahtoi sen kuulla, oli hänelle luettava vain joku lyhennys siitä ja\nsitten annettava hänen tehdä merkkinsä täydellisemmän peruutuskirjan\nalle.\n\nMutta vielä oli yksi vaikeus. Jos hän olisi saatu tunnustamaan, niin\ntämä olisi vapauttanut hänet kuoleman rangaistuksesta, ja häntä olisi\nedelleen täytynyt pitää vankeudessa. Mutta se oli aina vaarallista.\n\nTähänkin keksi piispa keinon. Hän päätti tehdä lupauksia Johannalle\nja tämän taas piti luvata ottaa naisten vaatteet. Mutta sitten\noli tehtävä Johannalle mahdottomaksi lupauksensa pitäminen. Tästä\nrikoksesta taas piti hänet voida tuomita polttoroviolle.\n\nSittemmin on saatu selville, että nämä juonet pidettiin tarkasti\nyleisöltä salassa.\n\nKatalain aikeittensa toteuttamiseen olikin piispalla nyt hyvä\ntilaisuus, sillä Johannan voimat olivat taas kovassa vankeudessa\nhyvin paljon heikenneet.\n\nOn tavallista, että tuomitun annetaan viettää viimeinen yö rauhassa,\nmutta Johannalle ei sitäkään suotu. Loyseleur puhutteli muka ystävänä\nhäntä monta tuntia, koettaen taivuttaa häntä alistumaan kirkon\nvaatimuksiin ja lupasi, että jos hän näin tekisi, hän pääsisi tuosta\nkauheasta englantilaisesta vankeudesta kirkon vankilaan, jossa hän\nsaisi paremman kohtelun ja naisia vartijoikseen. Pappi ymmärsi,\nkuinka hänen piti taivuttaa Johannaa ja kuinka nuo raa'at ja julkeat\nenglantilaiset vartijat häntä vaivasivat. Hän tiesi myöskin, että\nJohannan äänet olivat luvannet vapautusta tästä vankilasta. Jos\nhäntä heikkona yhä vaivattaisiin, eikä annettaisi hänelle hetkeäkään\nlepoa ja kun hän sitten väsyneenä sekä ruumiin että sielun puolesta\nhuomenaamuna äkkiä näkisi edessään polttorovion, niin hän ei voisi\nvastustaa. Näin nuo kavalamieliset kirkon vartijat suunnittelivat.\n\nMinun ei tarvitse mainita, etten sinä yönä saanut unta silmiini. Eikä\nNoelkaan saanut. Hämärissä läksimme kaupungin muurin pääportille ja\ntoivoimme, että vielä viimeisellä hetkellä saisimme nähdä Johannan\njonkun ihmeen kautta vapautuvan vankilasta, koska kerran äänet olivat\nsen luvanneet. Tuo suuri uutinen, että Johanna d'Arc oli vihdoinkin\ntuomittu ja että hän huomenna elävältä poltettaisiin oli pian\nlaajalti levinnyt; ja sentähden kulki taajoja kansanjoukkoja pitkin\nkatuja ja sotamiehet olivat kieltäneet toisia joukkoja kaupunkiin\npääsemästä, koska heillä ei ollut luotettavia todistuksia, mitä\nväkeä olivat. Me tutkimme noita ihmisiä, mutta emme heissä nähneet\nmerkkiäkään siitä, että olivat meidän vanhoja sotatovereitamme, emme\ntunteneet ketään. Kun portit vihdoin yöksi suljettiin, käännyimme\nsurumielisinä ja pettyneinä kotiinpäin.\n\nKulkiessamme pitkin kaupunkia, näimme paljon kansaa kokoontuneen\npyhän Ouenin kirkon ympärille ja sen edustalla tehtiin työtä suurella\nkiireellä tulisoihtujen valossa. Koottiin lankkuja ja polttoaineita,\njoista kohosi korkea rovio. Kun kysyimme, minkätähden tuota\nrakennettiin, vastattiin:\n\n\"Ettekö tiedä, että ranskalainen noita on huomenna poltettava?\"\n\nMe läksimme pois, sillä ei ollut halua nähdä ja kuulla enempää.\nMeille oli kerrottu, että Jumiegen apotti monen sadan munkin kanssa\noli matkalla kaupunkiin näkemään Johannan polttamista. Kuvailimme\nnoissa miehissä näkevämme Johannan vanhoja sotatovereja, La Hiren\ntai Bastardin tai d'Alençonin, ja me odotimme heidän hyökkäystään,\njolloin kansa peljästyneenä pakenisi heidän edestään ja silmät\nilokyynelissä me ajattelimme yhtyvämme heihin ja rientävämme Johannaa\nvapauttamaan. Olimme valmiit uhraamaan henkemme hänen hyväkseen.\nKuinka mielettömiä me tuumailimme; mutta olimmehan nuoria ja\nnuorethan toivovat ja uskovat mahdottomiakin mahdollisiksi.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nSeuraavana aamuna olin seurannut Manchonia eräälle lavalle,\njoka oli rakennettu pyhän Ouenin kirkkomaalle ja jossa jo istui\njoukko pappeja, kaupungin etevimpiä porvareja ja muita ylhäisiä\nhenkilöitä. Lähellä sitä oli toinen katolla varustettu lava, joka\noli kauniisti koristettu monivärisillä uutimilla ja matoilla. Tässä\noli istuimia vanhalle Winchesterin kardinaalille, Cauchonille,\nkolmelle piispalle, varainkvisitorille, kahdeksalle apotille ja\nkaikille oikeudenjäsenille, jotka olivat olleet läsnä Johannan asiaa\ntutkittaessa.\n\nKahdenkymmenen askeleen päässä tästä kohosi kivestä tehty, keon\nmuotoinen kumpu, jonka yläosa oli peitetty puilla ja risuilla ja\nnäytti minusta niin korkealta, että milt'ei taivasta tavotti.\nPolttorovion edessä seisoi pyöveli punaisiin puettuine sotamiehineen\nja heidän jalkainsa edessä näkyi hehkuva hiilikasa, josta he eivät\nantaneet tulen sammua. Vähän syrjempänä siitä oli miehen korkuinen\nkoko risuja, joita sitten aijottiin vielä tuleen heittää.\n\nNähdessäni polttorovion tuntui minusta kuin tuliset, sanomattomat\ntuskat olisivat viiltäneet ruumistani, mutta sittenkään en voinut\nkääntää katseitani siitä, enkä olla ajattelematta tuota kauheata\nnäytelmää.\n\nTuon avonaisen paikan ympärillä seisoi englantilaisia sotamiehiä\nvieri vieressä, komeaa väkeä puettuina loistaviin rintahaarniskoihin\nja kypäreihin, heidän takanaan seisoi kansaa mustanaan, samoin olivat\nkaikki portaat, käytävät, parvekkeet ja katot täynnä väkeä.\n\nIlma oli painostavan kuuma ja ukkonen oli tulossa, mustat pilvet\npeittivät taivaan ja etäällä sen rannalla välähteli salama. Syvä\nhiljaisuus vallitsi.\n\nMutta vihdoin kuului komentosanoja, aseiden kalsketta ja teräkseen\npuettujen miesten astuntaa katukivillä. Sydämeni sykki ajatellessani,\nettä toivottu pelastus ehkä vieläkin lähestyi. Mutta kohta huomasin\ntaas pettyneeni. Lähestyihän vain kahleita kantava Johanna\nsotamiesten saattamana. Hän oli sairas ja jaksoi tuskin astua. Ei\nhänellä ollut pitkää matkaa kuljettavana, mutta hän oli ollut vuoden\nvangittuna saamatta hengittää ulkoilmaa ja nyt näytti kuin ei hän\nolisi jaksanut sitä kestää, väsymyksestä menehtymäisillään hän kulki\ntuossa painostavassa kesähelteessä. Ja kun hän vihdoinkin pääsi\nperille, oli heti tuo katala Loyseleur hänen vieressään kuiskaillen\nhänen korvaansa lupauksia, joita ei koskaan aijottu pitää ja\nkehottaen häntä tunnustamaan erehtyneensä.\n\nJohanna istuttuaan sulki silmänsä, antoi kahleensa painua alas, kädet\nhelmassa, näytti kuin ei hän olisi välittänyt mistään muusta kuin\nlevosta.\n\nKuinka tarkkaavasti kaikki katselivat tuota heikkoa tyttöä, ja kuinka\nteeskentelemätön hän siinä oli kaikkein noiden katselijain edessä,\njotka niin kauvan olivat odottaneet nähdäkseen häntä, jonka nimi jo\noli tunnettu koko Europassa. Aikansa ihmelapsi oli Johanna d'Arc, ja\nihmeenä hän on oleva kaikkina aikoina!\n\nNyt nousi puhujalavalle eräs oppinut, Guillaume Erard, joka oli\nsaanut toimekseen pitää saarnan, niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa\noli tapana. Tekstin hän otti yliopiston lausunnon kannekirjan\nkahdestatoista pykälästä ja kuuluisalla puhetaidollaan hän nyt\nkuvasi kaikkia niitä erehdyksiä, rikoksia, kerettiläisyyttä ja\nhäpeää, johon Johanna oli huomattu syypääksi. Itse hän puhuessaan yhä\nkiihtyi, kunnes viimein oli aivan kuin vihan vimmassa. Mutta hänen\nsanansa näyttivät kaikuvan kuuroille korville, sillä Johanna oli\nkuin unelmiin vaipunut, jotta ei kukaan voinut tietää, ymmärsikö hän\nmitään tuosta kaikesta. Mutta vihdoin huusi puhuja kovalla äänellä:\n\n\"Ranskan kansa, kuinka syvään olet langennut! -- Sinun joukossasi\non aina ennen ollut tosi kristityltä, mutta nyt Kaarle, joka sanoo\nolevansa sinun kuninkaasi ja hallitsijasi, kerettiläisenä ja luopiona\nsuosii halpa-arvoista, noituudesta tunnettua naista!\" Johanna nosti\npäätään ja hänen silmänsä säihkyivät. Pappi kääntyi hänen puoleensa\nja sanoi: \"Sinulle, Johanna, minä puhun, ja minä sanon, että sinun\nkuninkaasi on luopio ja kerettiläinen!\"\n\nJohannan kuninkaalleen uskollinen mieli loukkaantui tästä kovin, hän\nkääntyi puhujan puoleen ja sointuvalla äänellään, joka muistutti\nentistä sotajoukkojen johtajaa huudahti:\n\n\"Elkää häväiskö minun kuningastani! Niin totta kuin elän todistan\nminä, että hän on hyvä kristitty eikä sellainen kuin te sanotte hänen\nolevan!\"\n\nYleisön puolelta kuului hyvähuutoja, joka kovin harmitti puhujaa,\nsillä hän ei ensinkään ollut odottanut sellaisia ja päälle päätteeksi\ntarkottivat nuo hyvähuudot sitä henkilöä, jota hänen saarnansa oli\nhäväissyt.\n\nHetken aikaa kesti levottomuutta ja hälinää kansanjoukossa tämän\nodottamattoman keskeytyksen johdosta, mutta järjestys saatiin\nkuitenkin palautetuksi.\n\nPappi lopetti nyt puheensa kehoittaen Johannaa alistumaan pyhän\nkirkon vaatimuksiin. Tähän vastasi Johanna heikolla äänellä:\n\n\"Minä olen jo sanonut, että tahdon vedota kaikki entiset sanani ja\ntekoni pyhään isään, paaviin -- vaan ennen kaikkea Jumalaan.\"\n\nNyt Johanna jälleen oli lausunut sellaisia sanoja, joiden todellista\narvoa hän ei itsekään ymmärtänyt. Kun polttorovio jo oli valmis ja\nkansanjoukot odottivat, mitä tuleman piti, niin ei tätä vetoamista\noltu kuulevinaan, vaikka kirkonmiehet säikähtivät ja Cauchon kiirehti\nhänelle selittämään, että he jo olivat tehneet kaikki, mitä siinä\nasiassa saattoi tehdä.\n\nSitten he päät yhdessä hetken keskustelivat toistensa kanssa ja\nselittivät, että koska pyhä paavi oli niin kaukana ja paljon aikaa\nkuluisi, jos asian piti mennä hänen luokseen, niin Johanna saisi nyt\nnäitä läsnäolevia hengen miehiä pitää kirkon edustajina.\n\nErard näytti nyt Johannalle kirjoituksen, joka edeltäkäsin oli\nvalmistettu ja vaati häntä tekemään luopumisvalan.\n\n\"Luopumisvala, mitä se merkitsee?\" Massieu selitti nyt tämän sanan\nmerkityksen. Johanna koetti ymmärtää, mutta väsymyksestä hän tuskin\ntajusi pääajatusta, koska selittäjä vielä puheessaan käytti paljon\nvieraita sanoja. Vihdoin Johanna ikäänkuin epätoivoissaan huudahti:\n\n\"Minä vetoon pyhään yhteiseen kirkkoon, tuleeko minun tehdä\nluopumisvala vai ei.\"\n\nErard selitti:\n\n\"Sinun tulee paikalla tehdä luopumisvala taikka muuten sinä nyt heti\npoltetaan.\"\n\nNämä kamalat sanat kuullessaan Johanna katsoi ylös ja nyt hän\nvasta huomasi polttorovion ja hehkuvat hiilet. Hän säpsähti, nousi\nseisomaan ja lausui muutamia sekavia sanoja ja tuijotti väkijoukkoon\nkuin olisi hän ollut houreessa.\n\nPapit kokoontuivat hänen ympärilleen ahdistaen häntä tekemään\npuumerkkinsä luopumiskirjaan, moni kiirehti ja kiihdytti häntä, ja\nkansakin melusi, piti ääntä ja kiihtyi joka puolella.\n\nJohannan voimat loppuivat. Hän katsoi hetken ympärilleen kuin\nmieletön, sitten hän vähitellen vaipui polvilleen ja lausui:\n\n\"Minä alistun.\"\n\nHe eivät antaneet hänelle aikaa ajatusten selvittämiseen -- he\ntiesivät, kuinka vaarallista se heidän asialleen olisi ollut. Massieu\nluki heti paikalla luopumisvalan ja Johanna lausui hänen jälessään\nkonemaisesti sanat ja näytti kuin olisivat hänen ajatuksensa\nliidelleet kaukana koko tapahtumasta.\n\nSitten tuo paperi, jossa oli vain muutama lause, asetettiin syrjään\nja toinen, johon oli monta sivua kirjoitettu, otettiin esille. Ja\nsanottiin, ettei Johannan tarvinnut mitään muuta kuin kirjoittaa\nnimensä tuon alle. Mutta kun hän selitti, ettei osannut kirjoittaa,\nniin eräs Englannin kuninkaan kirjuri, joka oli läsnä, otti Johannan\nkäden omaansa ja kirjoitti nimen -- _Jehanne_. Tuo vala oli siis\ntehty. Hän oli antanut nimensä semmoisen kirjoituksen alle, jota\nei itsekään tuntenut. Kirjoituksessa häntä syytettiin noituudesta,\nseurustelusta pahojen henkien kanssa, Jumalan ja hänen enkeliensä\npilkkaamisesta ja monesta muusta suuresta rikoksesta, joista kaikista\nhän lupasi tehdä parannuksen, ja samassa hän lupasi tästälähin aina\npitää naisten vaatteita, joista pahahenki oli viekotellut häntä\nluopumaan.\n\nSitten Cauchon julisti, että hän nyt jälleen oli otettu siunatun\nkirkon yhteyteen ja sai nauttia kirkon armovälikappaleita. Nämä sanat\nkuullessaan loisti kiitollisuus Johannan silmistä.\n\nMutta, kuinka lyhytaikainen oli tämä ilo, sillä kohta sen jälkeen\nCauchon kylmänä ja jäykkänä lausui:\n\n\"Mutta, että hän oikein katuisi ja yksinäisyydessä sovittaisi kaikki\nnuo suuret rikokset, joihin hän on havaittu syylliseksi, niin hän\nkoko elinkautensa on pidettävä vangittuna ja täytyy hänen syödä surun\nleipää ja juoda rangaistuksen vettä.\"\n\n_Elinkautisessa vankeudessa!_ Sitä hän ei ollut ajatellut -- ei\nLoyseleur eikä kukaan ollut hänelle niin sanonut, vaan päin vastoin,\noli Loyseleur luvannut, että hänen elämänsä sitten tulisi kaikin\npuolin paremmaksi, ja Erardkin oli vähän aikaa sitten sanonut, että\njos hän tekisi luopumisvalan, niin _hän pääsisi vapaaksi vankeudesta_.\n\nHetken Johanna seisoi sanatonna ja hämmästyneenä; mutta sitten hän\nmuisti, että itse Cauchon oli sanonut hänen joutuvan kirkon vangiksi\nja saavan naisvartijoita seuralaisikseen. Hän kääntyi pappien puoleen\nja sanoi:\n\n\"No, kirkon miehet, viekää minut vankeuteenne ja elkää jättäkö minua\nenglantilaisten käsiin.\" Ja hän kokosi kahleensa ja aikoi lähteä.\n\nMutta nyt Cauchon sanoi pilkallisesti nauraen:\n\n\"Viekää hänet vankilaan, josta hän tuli.\"\n\nTyttö raukka! Häntä oli petetty, houkuteltu väärän valan tekoon\nturhilla lupauksilla, nyt hän sen ymmärsi.\n\nRummun pärinä keskeytti hiljaisuuden, näytti kuin Johanna hetkisen\naikaa olisi odottanut sitä vapautusta, jonka hänen äänensä olivat\nhänelle luvanneet; sitten hän näki todellisuuden -- hänen vartijansa\npiirittivät hänet eikä hän enää koskaan pääsisi vapaaksi. Ja nyt\nhänen päänsä kumartui kuin joku sanomaton tuska olisi häntä kohdannut\nja kuin olisi hänen sydämensä murtunut, ja sitten hän poistui painaen\npäätään käsiinsä ja nyyhkytti katkerasti.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nMutta kun kansa, joka tietysti ei mitään ymmärtänyt siitä, mitä\nJohannan ympärillä tapahtui, näki häntä poisvietävän, vimmastui\nse, kun ei saanut katsella sitä näytelmää, jota se monta tuntia\noli odottanut ja samoin tekivät englantilaiset sotilaat. Suuri\nmeteli ja kahakka syntyi, tapeltiin, kiviä heitettiin, moni\noikeudenjäsenistäkin oli vähällä menettää henkensä. Sanottiinpa,\nettä Warwickin kreivikin oli suuttunut ja sanonut piispaa petturiksi\nja konnaksi, mutta että tämä oli rauhoittanut kreiviä luvaten vielä\ntoimittaa niin, että noita oli poltettava. Kenties annettiin tästä\nsalainen tieto sotamiehillekin, koska he pian tyyntyivät ja kansakin\nvähitellen hajaantui ja kukin meni kotiinsa.\n\nPäivällä kävi piispa ja muutamia muita ylhäisiä herroja Johannan\nvankilassa ja onnittelivat häntä luopumisvalan johdosta. Ja piispan\npalvelijat toivat hänelle naisen puvun, jonka hänen piti heti ottaa\nyllensä. Varotettuaan Johannaa lankeamasta entisiin hairahduksissa,\npoistuivat herrat vankilasta. -- Johanna oli niin heikko ja uupunut,\nettä antoi heidän puhua ja tehdä itselleen mitä tahtoivat, hän halusi\nennen kaikkea lepoa ja rauhaa.\n\nPiispa Cauchon oli nyt kovin hyvillään, kun hänen aikeensa näin oli\nonnistunut. Johanna oli vastustamatta ottanut naisten vaatteet, hän\noli siis alistunut heidän vaatimuksiinsa.\n\nMutta piispan piti saada Johannan vieläkin luopumaan tästä\nalistumisesta ja sentähden käski hän vartijain tehdä Johannan olon\nvankilassa entistään tukalammaksi, ja niin salaa, ettei kukaan saisi\nsiitä tietoa.\n\nPerjantai ja lauvantai kuluivat hiljaisuudessa, jotta Noel ja minä\naavistamatta, mitä Johannalle oli tapahtunut, yhä saimme aikaa\nrakennella ihania tuulentupiamme siitä, kuinka muka ranskalaiset\nkiirehtisivät Johannan avuksi ja pelastaisivat hänet vielä\nviimeisellä hetkellä.\n\nMutta sunnuntai-aamuna alkoi jälleen liikkua huhuja kaupungilla,\nettä ranskalainen noita oli langennut entisiin hairahduksiinsa ja\npukeutunut miehen vaatteisiin. Ja päivän kuluessa puhuttiin tästä\nihan varmana asiana ja moni iloitsi siitä, että tuo kadotuksen\nlapsi vihdoinkin saisi kärsiä rangaistuksen. Emmekä mekään, hänen\nystävänsä, Manchon ja tuo hurskas veli Isambard, voineet olla\nuskomatta, että huhuissa oli perää.\n\nMaanantai-aamuna ei kaupungissa puhuttu mistään muusta kuin Johannan\nlankeamisesta ja vähän myöhempään päivällä kutsutti piispa Manchonin\nja minut linnaan, jossa kahdeksan oikeuden jäsentä piispan kanssa\ntaas oli Johannaa tutkimassa.\n\nHuhuissa oli ollut perää. Kun me saavuimme vankilaan, näimme hänen\nistumassa vuoteellaan niinkuin ennenkin kahlittuna ja miesten\nvaatteissa, yllä sama lyhyt ihomekko ja vyö ja vartalonmukaiset\nhousut, joita hän koko oikeudenkäyntiajan oli käyttänyt.\n\nJälkeenpäin pidetyissä tutkinnoissa asiasta on selvinnyt, kuinka\nJohannaa oli vankilassa kohdeltu. Varhain sunnuntai-aamuna Johannan\nvielä nukkuessa oli eräs vartijoista vienyt hänen naisvaatteensa\nja pannut entiset sijaan. Havaittuaan Johanna oli pyytänyt toisia\nvaatteita, mutta vartija ei niitä antanut. Johanna muistutti,\nettä häntä oli kielletty pukeutumasta miesten vaatteisiin. Mutta\nnaisen pukua he vain eivät hänelle tuoneet. Ilman vaatteita ei hän\nhäveliäisyyden tähden voinut olla, varsinkin koska hänen julkeat\nvartijansa hänelle olivat alituisena kiusana, ja hänen täytyi siis\npukeutua noihin kiellettyihin vaatteisiin vaikka tiesi, että se\ntuotti hänelle surman.\n\nCauchonin voitto oli nyt täydellinen. Hän olikin nyt hyvin\nitsetyytyväisen näköinen. Leveänä ja mahtavana, puettuna pitkään\nkaapuunsa asteli hän nyt huoneessa ja seisahtui sitten hajasäärin,\nkädet selän takana Johannan eteen, ikäänkuin olisi nauttinut\nnähdessään tuon turvattoman olennon, jonka kautta hänen piti päästä\nniin korkeaan virkaan ja arvoon armollisen ja rakasmielisen Herran\nJeesuksen palveluksessa -- nimittäin jos vain englantilaiset\npitäisivät sanansa paremmin kuin hän itse lupauksensa.\n\nNyt alettiin heti tutkia Johannaa. Eräs heistä, nimeltä Marguerie,\njolla oli enemmän oikeudentuntoa kuin toisilla tovereillaan,\nhuomautti Johannan pukua ja sanoi:\n\n\"Asia näyttää epäilyttävältä, kuinka hän olisi voinut saada tämän\npuvun ilman toisten välitystä? Kenties on tapahtunut jotakin\npahempaakin?\"\n\nMutta piispa keskeytti häntä vihaisella äänellä. Sitten kysyttiin\nJohannalta:\n\n\"Kuinka olet jälleen pukeutunut miesten vaatteisiin?\"\n\nJohanna sanoi, että hän oli sen tehnyt omasta, vapaasta tahdostaan,\nkoska hän ei voinut toisissa olla.\n\n\"Mutta sinä olet luvannut ja vannonut, ettet tahdo niitä käyttää.\"\n\nPelolla ja vavistuksella odotin Johannan vastausta, mutta sitten\nse olikin aivan sellainen kuin olin aavistanut. Hän sanoi aivan\nlevollisesti:\n\n\"En ole ymmärtänyt enkä luullut vannovani sellaista. Mutta vaikka\nolisinkin luvannut ja vannonut, nyt ei tämä lupaus enää pitäisi\npaikkaansa, koska teidän puoleltannekaan ei ole minulle lupauksia\npidetty. Minulle luvattiin, että saisin mennä messuun ja Herran\nehtoolliselle ja että pääsisin vapaaksi kahleistani -- mutta vieläkin\nolen niihin kytketty niinkuin näette.\"\n\n\"Kyllä sinä olet vannonut, ettet enää milloinkaan pukeudu miesten\nvaatteisiin.\"\n\nSitten Johanna kohotti kahleissa olevaa kättänsä noita vääriä\ntuomareitaan kohtaan ja virkkoi:\n\n\"Tahdon ennemmin kuolla kuin olla tällaisessa tilassa. Mutta jos\nminut vapautetaan kahleista ja jos saan käydä messussa ja minut\nmuutetaan parempaan vankilaan, jossa on naisvartijoita, niin taivun\nmielelläni teidän tahtoonne.\"\n\nMutta koska lupaustensa pitäminen nyt ei ollut edullista piispa\nCauchonin aikeille, ei hän tahtonut tällä hetkellä enempää puhua\nasiasta, vaan kääntyi äkkiä toiseen ja kysyi, olivatko Johannan äänet\npuhuneet hänelle viime torstain jälkeen.\n\n\"Ovat\", sanoi Johanna. \"Pyhä Katarina ja pyhä Margareta ovat puhuneet\nja varottaneet minua, etten tunnustaisi tehneeni sellaista, jota en\nole tehnyt ja etten kieltäisi olevani Jumalan lähettiläs.\" -- Sitten\nJohanna huokasi ja sanoi yksinkertaisesti: \"Mutta minä pelkäsin tulta\nja sentähden myönnyin.\"\n\nNyt ei Johanna ollut sairas eikä väsynyt ja entinen rohkeuskin\noli palannut takaisin ja samassa hänen luonteenomainen\ntotuudenrakkautensa virkosi. Selvästi ja vapaasti hän tunnusti\ntotuuden, vaikka tiesi, että hän sentähden oli joutuva\npolttoroviolle, joka häntä niin kauhisti.\n\nHänen vastauksensa oli niin selvä, ettei kenenkään tarvinnut enää\nepäillä ratkaisevaa päätöstä. Minä huomasin, että hän oli lausunut\noman kuolemantuomionsa ja niin teki Manchonkin, sillä hän kirjoitti\npöytäkirjansa laitaan --\n\n\"_Responsio mortifera_.\" [Suomeksi: Kuolemaa tuottava vastaus.]\n\nJonkun hetken äänettömyyden jälkeen kysyi Cauchon häneltä vielä\nkerran, vieläkö hän väitti, että ne äänet, jotka hänelle olivat\npuhuneet, olivat pyhän Margaretan ja Katarinan. Johanna vastasi:\n\n\"Heidän ne ovat ja Jumala ne lähetti.\"\n\n\"Mutta olethan sen jo kieltänyt ja valalla vahvistanut.\"\n\nHyvin varmasti ja päättävästi totesi Johanna nyt, ettei hän koskaan\nollut tahtonut sitä kieltää, mutta jos niin olisi ollut, oli hän\ntehnyt sen pelosta ja kieltänyt totuuden. Ja sitten hän lopetti tämän\ntuskallisen keskustelun sanoen surullisella äänellä:\n\n\"Minä tahtoisin heti kärsiä rangaistukseni; antakaa minun kuolla. En\nvoi enää kestää vankeutta.\"\n\nMuutamat läsnäolijoista läksivät vankilasta totisina ja\nmurhemielisinä, toiset taas tyytyväisinä oikeudenkäynnin\nlopputulokseen. Linnanpihassa seisoi Warwickin kreivi ja toisia\nylhäisiä englantilaisia odottaen kiihkeästi tutkinnon päätöstä.\nHeille huusi Cauchon ilosta hieroen käsiään:\n\n\"Voitte olla tyytyväisiä, jalot herrat -- nyt hän on käsissämme!\"\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nMyöhään illalla samana päivänä tuli Manchon kotiin ja sanoi minulle:\n\n\"Minä tulen vankilasta ja tuon sinulle terveisiä lapsi raukalta.\"\n\nMinä hämmästyin niin, etten saattanut salata liikutustani, mutta\nonneksi oli Manchon niin omissa ajatuksissaan, ettei sitä huomannut.\n\n\"Terveisiä minulle, arvoisa herra?\" saatoin vain lausua.\n\n\"Niin on. Hän sanoi huomanneensa sen nuoren miehen, joka minua\nauttoi ja että hän oli hyvän näköinen; ja sanoi että tuo nuorukainen\nvarmaankin mielellään tahtoisi tehdä hänelle palveluksen, nimittäin\nettä sinä kirjoittaisit kirjeen hänen äidilleen.\" Minä sanoin,\nettä luulin kyllä sinun sen mielelläsi tekevän, vaan että minäkin\ntahtoisin häntä auttaa. Mutta tyttö sanoi, ettei hän tahtonut minua\nvaivata, koska tiesi minulla olevan paljon muuta tekemistä. Sitten\nlupasin laittaa sinua hakemaan ja Johanna tuli iloiseksi kuin olisi\nhän saanut ystävän tavata. Mutta minun ei sallittu tuoda Johannan\nluo ketään vierasta. Menin takaisin ja ilmoitin sen hänelle ja tyttö\nkävi taas murheelliseksi. Hän pyysi sinun kirjoittamaan äidilleen\nja panemaan kirjeeseen paljon rakkaita terveisiä kaikille omaisille\nkotona ja lapsuuden ystäville kotikylässä. -- Ja sitten piti sanoa,\nettä hän tiesi eronhetkensä tästä elämästä lähestyvän, koska hän\nkolmannen kerran vuoden kuluessa oli nähnyt Haltijapuun. Näitä sanoja\nen ymmärtänyt, mutta Johanna virkkoi, että hänen äitinsä tiesi, mitä\nhän tarkotti.\n\nJa hetken hän istui äänetönnä haaveissaan, hänen huulensa liikkuivat\nja minä kuulin muutamia sanoja, joita hän toisti pari kolme kertaa\nja kirjoitin ne muistiin, ne näyttivät tuottavan hänelle rauhaa ja\ntyydytystä. Luulin, että hän tahtoi niitä kirjeeseensä, mutta sitten\nhuomasin, että ne olivat säkeitä jostakin vanhasta laulusta, jotka\nmuistuivat hänen mieleensä:\n\n    \"Sun ihanuutes iloittaa\n    Ja murheessakin lohduttaa,\n    Kun kaukana\n    Ja vieraana\n    On meistä armas kotimaa.\"\n\nNämä sanat luin suuresti liikutettuna Manchonin kirjoittamasta\npaperista ja kyyneleet nousivat silmiini. Minusta tuntui kuin olisi\nhän täten tahtonut lähettää tervehdyksen myös Noelille ja minulle\nja että hän tahtoi lohduttaa meitä ja kehoittaa luopumaan turhista\ntoiveistamme ja alistumaan Jumalan tahtoon. Hän, joka itse oli\npohjaan asti juonut kärsimyksen maljan ja nyt jo kulki kuoleman\nvarjon maissa, muisti vielä kärsiviä, tänne jääviä ystäviäänkin\nlohduttaa.\n\nMinä kirjoitin kirjeen. Kirjoitin sen samalla kynällä, jolla olin\npiirtänyt ensimäiset lauseet, jotka hän minulle saneli, nimittäin\nkirjeen Englannin kuninkaalle ja hänen kansalleen, jossa hän kehoitti\nheitä lähtemään Ranskasta. Siitä oli kulunut kaksi vuotta ja Johanna\noli silloin seitsemäntoista vuotias. Kun olin kirjoittanut hänen\nviimeisen tervehdyksensä, mursin kynän, sillä sitä kynää, joka oli\npalvellut Johanna d'Arcia, ei saanut käyttää halvempiin tehtäviin.\n\nTiistaina 29 p. levisi pian sanoma kaupungissa ja laajalti\nlähitienoolla, että Johanna vihdoinkin oli poltettava. Moni riensi\ntaas katsomaan tätä murhenäytelmää, joka heidän mielestään tuotti\nenglantilaisille voiton ja ranskalaisille tappion. Mutta moni\nsääli kuitenkin kaikesta sydämestään tyttö raukkaa ja monen kasvot\nnäyttivät hyvin surullisilta.\n\nAikaisin keskiviikko-aamuna lähetettiin veli Martin Ladvenu ja veli\nIsambard de la Pierre valmistamaan Johannaa kuolemaan. Manchon\nja minä saimme käskyn seurata noiden kahden munkin mukana ja\nsurumielisinä meidän täytyi täyttää tämä tehtävä. Me kuljimme pitkin\npimeitä käytäviä, kunnes ehdimme tuon kylmän kivilinnan perimmäiseen\nsoppeen ja vihdoin seisoimme Johannan edessä. Mutta hän ei sitä\nhuomannut. Hän istui kädet helmassaan, pää alaspäin kumartuneena ja\noli vaipunut ajatuksiinsa.\n\nÄänettöminä seisoimme siinä hetkisen, mutta kun ei hän vieläkään\nmeitä huomannut, lausui Martin Ladvenu ystävällisesti:\n\n\"Johanna.\"\n\nHän katsoi ylös hiukan hämmästyneenä, hymyili sitten ja sanoi:\n\n\"Puhukaa. Onko teillä minulle sanomia?\"\n\n\"On lapsi raukka. Mutta voitkohan sitä kestää?\"\n\n\"Voin\" -- kuului hyvin hiljaa ja pää vaipui taas alas.\n\n\"Minä olen tullut valmistamaan sinua kuolemaan.\"\n\nJohannan hento ruumis värisi hiukan ja hetken äänettömyyden jälkeen\nhän lausui hiljaa:\n\n\"Milloinka minun tulee kuolla?\"\n\n\"Tänäpäivänä, aika on käsissä.\"\n\nJälleen väristys. -- \"Niinkö pian, voi niin pian!\"\n\nPitkän aikaa äänettömyyttä. Kaukaisen torninkellon lyönti vain\nkeskeytti hiljaisuuden. Mutta sitten virkkoi Johanna:\n\n\"Minkälainen kuolema?\"\n\n\"Polttoroviolla.\"\n\n\"Voi, minä sen tiesin, minä tiesin sen!\" Hän nousi kiivaasti ylös,\nalkoi itkeä ja valittaa ja väännellä itseään, tuskissaan kääntyen\nmilloin toisen, milloin toisen puoleen ikäänkuin etsien meiltä\narmahdusta ja turvaa.\n\n\"Voi kauheaa, kauheaa, pitääkö minun ruumiini muuttua tuhaksi! Ennen\nantaisin pääni vaikka seitsemän kertaa telotettaa kuin kärsisin tuon\nhirmukuoleman. Jos he olisivat pitäneet lupauksensa, ei tätä olisi\ntapahtunut. Minä vetoon Jumalaan, taivaalliseen tuomariin, joka\ntietää, että minulle on vääryyttä tehty.\"\n\nEi kukaan meistä voinut liikutuksetta tätä kestää. Me käännyimme pois\nja kyyneleet valuivat silmistämme. Minä heittäydyin hänen jalkainsa\njuureen. Silloin hän ajatteli ainoastaan minun vaaranalaisuuttani,\nkumartui puoleeni ja kuiskasi: \"Nouse ylös, elä syökse itseäsi\nturmioon, hyvä ystävä. Jumala sinua aina siunatkoon!\" Ja tunsin\nkuinka hän puristi minun kättäni. Minun kättäni hän viimeisen kerran\nelämässään puristi, vaikkei sitä kukaan nähnyt. Nyt huomasi hän\nCauchonin tulevan, kääntyi tämän puoleen ja sanoi:\n\n\"Teidän tähtenne minun pitää kuolla, piispa! Ja siitä teidän vielä\ntulee vastata Jumalan edessä!\" Mutta piispa lausui vain kylmästi:\n\"Sinä kuolet, koska et ole pitänyt lupaustasi, vaan kääntynyt jälleen\nsyntiisi.\" -- Sitten hän läksi.\n\nVähitellen Johanna pyyhki silmänsä, nyyhkytykset kuuluivat yhä\nharvemmin ja hän näytti rauhoittuvan. Vihdoin hän katsoi ylös ja näki\nPierre Mauricen, ja sanoi hänelle:\n\n\"Missä minä olen tänä yönä?\"\n\n\"Eikö sinulla ole toivoa Jumalassasi?\"\n\n\"On ja hänen armostaan pääsen paratiisiin.\"\n\nNyt Martin Ladvenu ripitti hänet; sitten Johanna pyysi Herran\nehtoollista. Mutta kuinka voitiin hänelle sitä suoda, koska hän oli\npakanaa pahempana suljettu kirkon yhteydestä? Lähetettiin pyytämään\nCauchonilta lupaa, ja ihmeeksi tämä sen salli, sillä Johannan\nviimeiset sanat olivat peloittaneet häntä, vaikka hänellä ei sydäntä\nollutkaan.\n\nNyt noudettiin armovälikappaleet hänelle, joka koko kärsimyksensä\naikana niitä oli sanomattomasti ikävöinyt. Meidän ollessamme linnassa\noli suuri joukko kansaa kokoontunut linnan ulkopuolelle. Ja kun\nsakramenttia kantava kulkue vahakynttilöineen kävi ohi, niin kaikki\nkansa lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla hänen edestään ja moni\nitki; ja kun tuo pyhä toimitus alkoi Johannan vankihuoneessa, kuului\nsinne asti kansan litania, jonka se kohotti tuon eroavan sielun\npelastukseksi.\n\nHirmukuoleman kauhu ei nyt enää vaivannut Johannaa ja rauha ja\nrohkeus täytti hänen sielunsa ja sitä kesti loppuun asti.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nKello 9 aikaan aamulla Johanna, Orleansin neitsyt ja Ranskan\nvapauttaja nuoruutensa viattomuudessa vietiin polttoroviolle\nuhraamaan henkensä isänmaansa puolesta, jota hän palavasti rakasti\nja kuninkaansa puolesta, joka niin häpeällisesti oli jättänyt hänet\nvihollisen valtaan. Hän oli vaatetettu kuolemaan tuomittujen pitkään,\nvalkeaan pukuun ja hänen päähänsä oli painettu lakki, johon oli\nkirjoitettu sanat: _Kerettiläinen, Langennut, Luopio, Epäjumalan\npalvelija_. Niin saatettiin Johanna viimeisen kerran alas noita\npimeitä torninrappusia linnanpihaan, jossa hän astui ajoneuvoihin ja\nvietiin polttoroviolle. Hänen kanssaan istuivat kärryihin veli Martin\nLadvenu ja veli Jean Massieu.\n\nKun kansanjoukot kadulla täydessä päivänpaisteessa näkivät tuon\nvalkean, nuorekkaan olennon, lankesivat he maahan rukoillen ja moni\nvaimoista itki ja jälleen kuului mahtavana säveleenä tuhansien\nsuusta rukouksia kuolemaan tuomitun puolesta: \"Kristus armahda, pyhä\nMargareta armahda! Kaikki pyhät rukoilkaa hänen puolestaan, enkelit\nja siunatut marttyrit, rukoilkaa hänen edestänsä! Päästä hänet\npahasta, hyvä Jumala! Herra jumala pelasta hänet! Armahda häntä, me\nrukoillemme sinua, laupias Herra Jumala!\"\n\nOn tosi mitä eräs historioitsija on sanonut:\n\n\"Köyhillä ja voimattomilla ei ollut antaa Johanna d'Arcille muuta\nkuin rukouksensa; mutta nepä olivatkin hänelle tällä hetkellä\nkaikkein arvokkaimmat, eikä ole historiassa kerrottu suuremmoisempaa\ntapahtumaa kuin tämä.\"\n\nMutta kansan polvistuessa pitkin käytäviä seisoivat sotamiehet\njäykkinä molemmin puolin tietä, jota Johanna kulki. -- Äkkiä kuului\nkansanjoukosta melua ja läpi sotilasaidan tunki esiin eräs henkilö ja\nlankesi polvilleen Johannan kärryjen viereen, tarttui hänen käteensä\nja huusi --\n\n\"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi!\"\n\nSe oli Loyseleur!\n\nJa Johanna antoi kaikesta sydämestään hänelle anteeksi, sillä hän\nei tuntenut muuta kuin sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan. Sotamiehet\nolisivat surmanneet miehen, mutta sen esti Warwickin kreivi. Mihin\nhän sitten joutui, sitä ei kukaan tiedä, mutta maailmalta hän\nkätkeytyi johonkin yksinäiseen paikkaan katumaan entisiä syntejään.\n\nSuurella torilla kohosi polttorovio ja nuo kaksi lavaa niinkuin\nedellä on kerrottu. Toisella lavalla istui Winchesterin kardinaali\nja monta ylhäistä englantilaista, toisella Couchon ja joukko\noikeusjäseniä, ja siihen oli Johannallekin varattu erityinen paikka.\n\nJa kun kaikki oli hiljaista, alkoi Cauchonin käskystä pappi Nicholas\nMidi saarnan viinapuusta ja oksista, ja huomautettiin, että Johanna\nnyt kuivana oksana oli leikattava pois pyhän kirkon yhteydestä,\nvaikka hän ennen oli jäsenenä siihen kuulunut ja sentähden oli hänen\nkuolinhetkensä nyt lähestynyt. Lopuksi kääntyi hän Johannan puoleen\nja lausui:\n\n\"Kirkko ei siis enää voi sinua suojella, vaan täytyy maallisen\noikeuden, jolle olet annettu, täyttää tuomionsa. Mene rauhaan.\"\n\nNyt Cauchon vielä kerran nuhteli Johannaa hänen rikoksistaan,\nkäski hänen katumaan ja ajattelemaan sielunsa pelastusta. Sitten\nhän juhlallisesti julisti Johannan erotetuksi kirkon yhteydestä ja\njätetyksi maallisen oikeuden rangaistavaksi.\n\nJohanna polvistui itkien ja alkoi rukoilla kuninkaansa ja isänmaansa\npuolesta. Hänen äänensä kaikui suloisena ja kirkkaana ja sen\ninnostuttava voima valloitti kaikkein sydämet. Ei hän syyttänyt\neikä soimannut kuningastaan mistään, vaan vakuutti, että hän oli\nkuninkaansa uskollinen alamainen kuolemaansa asti ja että tämän\nhallitsijan viholliset vain olivat liioitelleet ja suurennelleet\nhänen vikojaan. Sitten lopuksi hän sydämellisin, liikuttavin sanoin\npyysi, että läsnäolijat sekä viholliset että ystävät rukoilisivat\nhänen puolestaan ja antaisivat hänelle anteeksi, ja säälisivät häntä.\n\nTuskin löytyi siellä ketään, joihin eivät nämä sanat olisi koskeneet\n-- englantilaiset, jopa tuomaritkin näyttivät liikutetuilta, monen\nhuulet vapisivat ja monen silmät olivat kyyneleissä, jopa Englannin\nkardinaalikin, jonka valtiollinen sydän oli kivettynyt, vaan jonka\ninhimillisessä sydämessä löytyi vielä tunteita, vuodatti kyyneleitä.\n\nTuomari, jonka nyt piti julistaa maallisen oikeuden päätös Johannan\nasiassa, oli myös niin liikutettu, ettei voinut sitä tehdä. Hän sanoi\nvain vartijoille:\n\n\"Ottakaa hänet\", ja pyövelille:\n\n\"täyttäkää tehtävänne\".\n\nJohanna pyysi ristiä. Ei kukaan ollut sellaista toimittanut mukaan,\nmutta eräs englantilainen sotamies taittoi kepin ja sitoi molemmat\npäät yhteen ristiksi ja tämän ristin hän antoi Johannalle ja Johanna\nsuuteli sitä ja painoi rintaansa vastaan. Sitten veli Isambard de la\nPierre kiiruhti läheiseen kirkkoon ja toi sieltä siunatun ristin;\ntätäkin Johanna suuteli ja painoi kiivaasti vasten rintaansa ja\nsitten yhä uudestaan hän sitä suuteli, kostutti sitä kyyneleillään ja\nkiitti siitä Jumalaa ja pyhimyksiä.\n\nJa niin itkien, risti rinnoilla veli Isambardin taluttamana hän astui\nnuo kauheat askeleet polttoroviolle. Sitten hän sidottiin kiinni\npaaluun, joka oli kohotettu keskelle roviota. Siihen hän nojautui\nkaiken kansan häntä tähystellessä. Pyöveli astui alas kauheaa\ntehtäväänsä toimittamaan ja sinne jäi Johanna yksin, hän, jolla\noli ollut niin paljon ystäviä ja joka oli ollut niin rakastettu ja\nkunnioitettu.\n\nKaiken tuon minä näin, vaikka kyyneleet sumensivat silmäni, mutta\nsitten en enää saattanut katsoa. Mitä sitten tapahtui, olen kuullut\ntoisilta ja tahdon kertomukseni täydennykseksi vielä senkin\nkirjoittaa.\n\nEi hän viimeisellä hetkelläänkään unohtanut niitä, jotka ehkä vielä\nsaisivat kärsiä hänen tähtensä eikä hän vihollisilleen suonut kostoa.\nKun hän kohotti päänsä ja näki tuon kauniin kaupungin katot ja tornit\nhuudahti hän:\n\n\"Voi Rouen, Rouen, pitääkö minun kuolla täällä? Ja täälläkö minä\nsurmani sain? Voi, Rouen, Rouen, minä kovin pelkään, että sinä vielä\nsaat kärsiä kuolemani tähden!\"\n\nSavupatsaat nousivat samassa vasten hänen kasvojaan, ja hetkeksi\nvaltasi hänet kauhu ja hän huusi: \"vettä! Antakaa minulle pyhää\nvettä!\" mutta kohta taas oli pelko kadonnut eikä se sitten enää\ntuntunut häntä ahdistavan.\n\nHän kuuli liekkien roihuavan jalkainsa juuressa ja nyt hän huomasi,\nettä veli Isambard, joka yhä vielä seisoi rovion juuressa ja piteli\nristiä hänen edessään, oli vaarassa. Nyt huusi Johanna, että hän\npakenisi pois, jottei tuli häneen tarttuisi. Veli Isambard siirtyikin\nsyrjään, vaan piteli yhä vielä ristiä, niin että Johanna viimeiseen\nsaakka saattoi sen nähdä.\n\nTuli ja savupatsaat nousivat nyt korkealle, jotta tuota valkeaa\nolentoa tuskin saattoi nähdä niiden seasta. Mutta äkkiä kuului tulen\nkeskeltä valtava ylistyshuuto:\n\n\"Minun ääneni olivat Jumalasta! -- Ne eivät pettäneet minua.\"\n\nLiekit ja vahva, musta savu kohosivat yhä korkeammalle ja peittivät\nJohannan näkyvistä, mutta hänen äänensä kuului vieläkin selvänä savun\nseasta, hän rukoili ja avuksihuusi Herran Jeesuksen nimeä ja kun\ntuuli hiukan hajoitti savun, nähtiin sen keskeltä ylöspäin käännetyt\nkasvot ja liikkuvat huulet. Vihdoin suuri, valkea liekki kohosi\nylöspäin ja hänen olentonsa katosi näkyvistä, ääni vaikeni.\n\nNiin poistui luotamme _Johanna d'Arc!_ Kuinka lyhyt on tuo nimi,\nmutta kuinka rikas oli henkilön elämä, joka sen omisti ja kuinka\nkolkolta ja ilottomalta tuntui nyt maailma.\n\nJohanna d'Arc on aina oleva isänmaanrakkauden perikuva ja sellaisena\nhänen muistonsa elää kautta aikojen.\n\n\n\n"]