[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhmNunEKEqSQi75vBSPwl3zwcjt9EPnIJI1b0gR2ZR4I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},951,"Luonnosta ja elämästä","Tolstoi, Leo",1828,1910,"951-tolstoi-leo-luonosta-ja-elamasta","951__Tolstoi_Leo__Luonosta_ja_elämästä","Satuja ja kertomuksia lapsille","lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1872,1892,15265,89811,false,49522,[24],"Russian literature -- Translations into Finnish",[26,27],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","\"Luonnosta ja elämästä: Satuja ja kertomuksia lapsille\" by Leo Tolstoy is a collection of stories for children written in the late 19th century. The book presents a variety of fables and tales that convey moral lessons and reflections on nature and human life, featuring characters from the animal kingdom and ordinary people alike. Through simple narratives, it aims to impart wisdom and life lessons, making it suitable for a young audience.  At the start of the collection, the reader encounters a series of enchanting tales, beginning with a description of dewdrops on grass that sparkle like diamonds under the summer sun. This imagery sets a whimsical tone, inviting children to appreciate the beauty of nature. Following this, the stories introduces Shat and Don, two brothers who represent different paths in life, illustrating themes of obedience and the consequences of one's choices. Other snippets include encounters with animals like bears and hares, providing further moral insights through their actions and fates, establishing a rich tapestry of lessons drawn from the natural world. (This is an automatically generated summary.)",[],224,"Kokoelma sisältää lapsille suunnattuja satuja, opettavaisia kertomuksia ja luontokuvauksia. Lyhyet tarinat käsittelevät eläimiä, ihmisten välisiä suhteita ja luonnonilmiöitä selkeällä ja kansanomaisella tavalla.","Leo Tolstoin 'Luonosta ja elämästä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 951. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LUONNOSTA JA ELÄMÄSTÄ\n\nSatuja ja kertomuksia lapsille\n\n\nKirj.\n\nLEO TOLSTOI\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1892.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Kaste ruohon lehdellä.\n Shat ja Don.\n Karhu kuormalla.\n Haukka ja jänis.\n Kotka.\n Miten sudet opettavat poikiaan.\n Leijona ja koira.\n Talonpojan kertomus siitä, minkä vuoksi hän\n    rakasti vanhempata veljeänsä.\n Pietari ensimäinen ja talonpoika.\n Raivostunut koira.\n Kaksi hevosta.\n Tasan jaettu perintö.\n Hai.\n 1000 kultarahaa.\n Vasikka jäällä.\n Lehmä ja vuohi.\n Kuningas ja haukka.\n Jussi.\n Jänis ja sen viholliset.\n Elefantti.\n Vanha hevonen.\n Keisarinna Si-lin-tsi.\n Silkkimato.\n Tätin kertomus kesystä varpusesta.\n Omenapuu.\n Vanha poppeli.\n Tuomi.\n Tammi ja pähkinäpuu.\n Rikkaus Jumalalta.\n Sokea ja maito.\n Tunto ja näkö.\n Haistin aisti.\n Erään upseerin kertomuksia Kaukaasiasta:\n   Milton ja Pulkka.\n   Kilpikonna.\n   Pulkka ja susi.\n   Mitä Pulkalle tapahtui Pjätigorskissa.\n   Pulkan ja Miltonin loppu.\n Halu pahempi kuin pakko.\n Pikku tyttö ja hänen sienensä.\n Hyppäys.\n\n\n\n\nKaste ruohon lehdellä.\n\n\nKun kirkkaana kesäaamuna menet metsään, niin näet timantteja kedon\nheinikossa. Kaikki ne loistavat ja kimaltelevat monenvärisinä:\nkeltasina, punasina ja sinisinä.\n\nKun menet likemmäksi ja tarkastat, niin näet että ne ovat erään ruohon\nkolmikulmaisiin lehtiin kokoutuneita kastepisaroita, jotka loistavat\nauringon valossa.\n\nTämän ruohon lehdet ovat alapuolelta karvasia ja pöyheitä, niinkuin\nsametti. Ja nuo pisarat voivat liikahdella edes takaisin lehdellä sen\nsiitä kostumatta.\n\nJos varomattomasti taitat lehden, jonka päällä on tuollainen kaste,\nniin pisara vierähtää siitä pois kirkkaana pallona, etkä näekään kuinka\nse putoaa alas lehtiruotia myöten. Jos joskus otat ja taitat sellaisen\nlehden, nostat sen hiljaa huulillesi ja juot siitä kastepisaran, niin\nmaistuu se paremmalta kuin mikään muu juoma.\n\n\n\n\nShat ja Don.\n\n\nUkko Iivanalla oli kaksi poikaa, Shat ja Don. Shat oli vanhempi veli.\nja sen vuoksi väkevämpi ja isompi, Don taas nuorempi ja siitä syystä\npienempi ja heikompi.\n\nIsä osoitti kummallekin heille tiensä ja käski heidän tottelemaan\nitseänsä.\n\nMutta Shat ei totellutkaan häntä eikä kulkenut hänen määräämäänsä\ntietä, vaan poikkesi siltä pois ja joutui häviölle.\n\nVaan Don sitä vastoin seurasi isänsä neuvoa ja meni sinne, minne hän\noli käskenyt. Hän sai kulkea läpi koko Venäjän maan ja tuli\nkuuluisaksi.\n\nTulan kuvernementissa, Epifanian piirikunnassa on \"Iivanan järvi\"\nniminen kylä, ja samassa kylässä on järvi. Siitä juoksee eri haaroille\nkaksi puroa. Toinen niistä on niin kapea, että sen yli voi päästä\nastumalla. Sen nimi on Don. Toinen taas on leveä ja sillä on nimenä\nShat.\n\nDon juoksee suoraan ja kuta kauvemmaksi se ehtiii, sitä laajemmaksi se\ntulee.\n\nShat taas kiertelee siellä täällä tehden mutkia. Don kulkee läpi koko\nVenäjän ja laskee Mustaan mereen. Siinä on paljon kaloja ja siinä\nkulkee pienempiä ja suurempia laivoja. Mutta Shat kulki mutkissa eikä\npäässyt Tulan kuvernementin ulkopuolelle, vaan laskee Upan jokeen.\n\n\n\n\nKarhu kuormalla.\n\n\nKarhun kulettaja sattui kerran karhun kanssa kulkemaan kapakan ohi. Sen\nnähtyään sitoi hän karhun kiini porttiin, ja meni itse kapakkaan\njuomaan.\n\nHeti sen perästä tuli muuan ajuri myöskin kapakan luo, pani kiini\nhevosensa ja meni sisään kapakkaan. Mutta ajurin kuormassa sattui\nolemaan vehnäleipiä. Karhun nenään tuli vehnäleivän haju kuormasta, se\ntempasi itsensä irti, meni kuorman luo, nousi rattaille ja rupesi\npenkomaan heiniä.\n\nHevoset vilkasivat taakseen ja läksivät laukkaamaan pois kapakan luota\npitkin tietä. Karhu sieppasi käpäliinsä leipävartaan tietämättä, mitä\ntehdä. Mutta hevoset laukkasivat yhä kovemmin, kuta kauvemmaksi\ntultiin.\n\nKarhu pitää siinä etukäpälillään varrasta ja kääntelee päätään sivulta\ntoiselle. Mutta hevoset vilkasevat aina vähän ajan perästä taaksensa ja\njuoksevat vieläkin kovemmin vuoren juurella menevää tietä ja vihdoin\nlaukkaavat ne vuorelle...\n\nOhikulkevat eivät tahdo ennättää väistyä tieltä pois. Koko\nkolmivaljakko kiitää pölyn peittämänä eteenpäin ja rattailla on karhu,\njoka pitäen varrasta käpälissään katselee vuoroon kummallekin sivulle.\nKarhu huomaa, että asiat ovat hullusti, hevoset saattavat tuottaa\nhänelle surman ja alkaa sen vuoksi kiljua. Hevoset kiihtyvät siitä\nvielä enemmän. Laukkaavat minkä kavioista lähtee ja viimein juoksevat\nkotiin maalle.\n\nKaikki tulevat akkunaan katsomaan, mikä siellä juoksee sillä tavalla.\nHevoset tulevat kotitalonsa portille. Emäntä lähtee katsomaan, kuka\nsiellä tuli. Siinä on heidän hevoset, mutta isäntää ei näykään mukana,\nhän mahtoi siis olla juovuksissa. Emäntä menee ulos pihalle, mutta\nnäkeekin kummakseen, ettei rattailta laskeunutkaan isäntä, vaan karhu.\n\nJa silloin karhu hyppäsi niin kauvaksi, kuin voi, pois rattailta, ja\njuoksi suoraa päätä metsään.\n\n\n\n\nHaukka ja jänis.\n\n\nIlta alkoi pimetä. Haukat lentelivät metsissä rotkojen seutuvilla ja\nkatselivat saalista.\n\nSilloin juoksi aholle suuri jänis ja rupesi siinä puhdistamaan\nitseänsä.\n\nVanha haukka istui puun oksalla ja katseli jänistä, vaan poika haukka\nvirkkoi: \"mikset mene ottamaan kiini jänistä?\"\n\nVanha haukka sanoi siihen: \"minun voimani eivät siihen riitä, jänis on\nniin suuri: jos menet ja isket siihen kyntesi, niin se vie mukanaan\nmetsään.\"\n\nPoika haukka vastasi: \"minä tartun jänikseen toisella jalallani ja\ntoisella otan kiini puusta.\"\n\nJa niin läksi poika haukka jänistä kiini ottamaan, iski toisen jalkansa\nkynnet jäniksen selkään, niin syvälle, että ne kokonaan upposivat lihan\nsisään ja varustautui toisella jalallaan tarttumaan kiini puuhun.\n\nKun nyt jänis alkoi vetää haukkaa mukanaan, niin iski tämä toisen\njalkansa kynnet puuhun kiini ja ajatteli: \"etpäs nyt pääse kynsistäni.\"\n\nMutta silloin tempasikin jänis kovasti ja repäsi haukan kahtia. Toinen\njalka jäi puuhun ja toinen jäniksen selkään.\n\nSeuraavana vuonna sattui metsästäjä ampumaan saman jäniksen ja\nihmetteli, kun näki, että haukan kynnet olivat kasvettuneet kiini\njäniksen selkään.\n\n\n\n\nKotka.\n\n\nKerran teki kotka pesänsä kauvaksi merestä, suuren maantien varteen,\nmuni siihen ja sai poikia.\n\nSattui sitten kerran väkeä olemaan työssä kotkan pesäpuun luona juuri\nkun tämä lensi pesälleen, suuri kala kynsissä.\n\nVäki näki kalan, keräytyi puun ympärille ja alkoi huutaa ja viskellä\nkotkaa kivillä.\n\nKotka pudotti alas kalan, ihmiset ottivat sen ja menivät pois.\n\nSitten kotka istahti pesänsä laidalle. Silloin nostivat pojat päänsä ja\nrupesivat vikisemään: ne pyysivät ruokaa.\n\nKotka oli väsynyt eikä jaksanut enää uudestaan lentää merelle, vaan jäi\npesäänsä, sulki poikansa siipiensä suojaan, hyväili niitä ja oikoi\nniiden sulkia, ikäänkuin pyytäen, että ne odottaisivat hiukan.\n\nMutta kuta enemmän hän niitä hyvitteli, sitä kovemmin pojat vikisivät.\n\nSilloin kotka lensi pois niiden luota ja istui saman puun ylimmälle\noksalle.\n\nMutta nyt pojat vinkuivat ja vikisivät vieläkin surkeammin.\n\nSilloin äännähti itse kotkakin äkkiä kovasti, oikasi siipensä ja lensi\nmerelle. Sieltä se palasi vasta myöhään illalla: lensi hiljaa ja\nalhaalla, liki maan pintaa ja taaskin oli sillä kynsissä iso kala.\n\nKun se pääsi likelle pesäänsä, niin katsahti se oliko nytkin ihmisiä\nlikehtäällä, sulki sitten äkkiä siipensä ja istui pesänsä laidalle.\n\nPojat nostivat päänsä, avasivat suunsa, ja kotka repi kalan kappaleiksi\nja syötti poikiansa.\n\n\n\n\nMiten sudet opettavat poikiaan.\n\n\nKulin kerran tietä pitkin ja kuulin takaani huutoa. Huutaja oli\npaimenpoika. Hän juoksi pitkin ketoa ja osoitti minulle jotakin.\n\nMinä katsahdin sinne ja näin, että kaksi sutta juoksi aholla. Toinen\noli emä ja toinen poika. Poikasudella oli selässä halki reväisty\nvasikka, jota se piti hampaillaan jalasta kiini. Emäsusi juoksi takana.\n\nNähtyäni sudet läksin paimenen kanssa juoksemaan niiden perään ja me\nrupesimme huutamaan. Meidän huutomme kuultuaan juoksi paikalle miehiä\nkylästäkin, koiria mukana.\n\nEmäsusi juoksi oitis poikasuden luo, niin pian kun huomasi koirat ja\nmiehet, sekä sieppasi vasikan sen selästä, heitti sen omaan selkäänsä,\nja nyt rupesivat molemmat sudet juoksemaan kiivaammin ja katosivat\nnäkyvistä.\n\nSilloin poika rupesi kertomaan, miten asian laita oikeastaan oli.\nVuoren rotkosta juoksi äkkiä kedolle emäsusi, sieppasi mukaansa\nvasikan, repäsi sen kuoliaaksi ja vei mukanaan.\n\nSitä vastaan juoksi poikasusi ja tuli vasikan luo. Emä antoi silloin\npoikasudelle vasikan kannettavaksi, ja juoksi sitten itse hiljalleen\nvieressä.\n\nAinoastaan silloin, kun hätä rupesi tulemaan, antoi vanha susi nuorelle\nopetusta ja otti itse vasikan kannettavakseen.\n\n\n\n\nLeijona ja koira.\n\n\nKerran oli Lontoossa villieläinten näyttely ja sisäänpääsymaksun sai\nsuorittaa joko rahassa tai tuomalla koiria ja kissoja villieläinten\nsyötäväksi.\n\nMuuan mies, joka halusi nähdä petoja, otti kadulta kiini pikku koiran\nja toi sen näyttelyhuoneeseen. Hänet laskettiin katsomaan ja koira\nviskattiin leijonan häkkiin sen syötäväksi.\n\nSilloin pani pikku koira häntänsä jalkojensa väliin ja kyyristiihe\nhäkin nurkkaan. Leijona meni sen luokse ja haisteli sitä. Koira\nheittäysi seljälleen, nosti käpälänsä ylös ja rupesi lieputtamaan\nhäntäänsä.\n\nLeijona kosketteli koiraa käpälällään ja käänteli sitä hiljalleen.\n\nPikku koira hypähti ylös ja asettui takakäpälilleen leijonan eteen.\nLeijona katseli koiraa kääntäen päätään sivulta toiselle koskematta\nsiihen.\n\nKun näyttelyn omistaja viskasi leijonalle lihapalan syötäväksi, niin\nrepäsi tämä siitä kappaleen ja antoi sen koiralle.\n\nKun sitten leijona illalla rupesi maata, niin heittäysi koira sen\nviereen ja pani päänsä sen käpälää vasten.\n\nSiitä asti oli koira leijonan kanssa samassa häkissä. Leijona ei tehnyt\nsille pahaa, vaan söi ja joi, jopa joskus leikittelikin sen kanssa.\n\nTuli sitten kerran näyttelyyn muuan herra, joka tunsi koiran omakseen.\nHän ilmoitti, että koira oli hänen ja vaati näyttelyn omistajan\nantamaan sen hänelle. Tämä suostuikin sen tekemään, mutta heti, kun\nkoiraa ruvettiin kutsumaan häkin ovelle, jotta se olisi saatu sieltä\npoisotetuksi, niin nosti leijona harjansa ja rupesi kiljumaan.\n\nSiten elelivät leijona ja koira kokonaisen vuoden samassa häkissä.\n\nMutta vuoden kuluttua koira sairastui ja kuoli. Silloin herkesi leijona\nsyömästä, nuuski ja nuoli lakkaamatta koiraa ja kosketteli sitä\nkäpälällään.\n\nKun leijona huomasi, että koira oli kuollut, hyppäsi se ylös, nosti\nharjansa, alkoi huiskia hännällään kupeilleen, syöksyi häkin seiniä\nvastaan ja rupesi pureskelemaan häkin lattiaa ja rautaisia kaiteita.\n\nKoko päivän se siten raivosi, hyppien ja kiljuen häkissään. Vihdoin se\npaneusi pitkälleen kuolleen pikku koiran viereen ja herkesi kiljumasta.\nNäyttelyn isäntä tahtoi viedä pois koiran raadon, mutta leijona ei\nlaskenut ketään sen lähelle.\n\nIsäntä luuli leijonan unhottavan surunsa, jos sille tuotaisiin\nkumppaniksi toinen koira ja pani häkkiin elävän koiran. Mutta leijona\nrepäisi sen heti kappaleiksi. Sitte sulki se käpäliensä väliin kuolleen\npikku koiran ja makasi siten viisi päivää.\n\nJa kuudentena päivänä kuoli jo leijonakin.\n\n\n\n\nTalonpojan kertomus siitä, minkä vuoksi hän rakasti vanhempata\nveljeänsä.\n\n\nMinä rakastan veljeäni muutenkin, mutta erittäinkin sen vuoksi, että\nhän meni sotamieheksi minun edestäni.\n\nAsian laita oli seuraava: oltiin arvan nostossa ja minullekin sattui\narpa.\n\nViikko sitten olin mennyt naimisiin ja nyt piti lähteä sotamieheksi.\nMinulla ei ollut lainkaan halua jättää nuorta vaimoani.\n\nÄitinikin alkoi itkeä ja sanoi: \"pitääkö nyt Pekan mennä, hänhän on\nvielä niin nuori.\" Mutta mikään ei auttanut ja minua ruvettiin\nvalmistamaan lähtöön.\n\nVaimoni neuloi minulle paitoja, hankki rahoja ja huomenna oli jo\nmentävä kaupunkiin ilmoittautumaan sotapalvelukseen. Äiti parka oli\nkuolla surusta, niin hän itki, ja kun itsekin ajattelin, että minun oli\nnyt välttämättä lähteminen, niin kouristi sydäntäni ihan kuin kuolemaan\nmennessä.\n\nRuvettiin sitten syömään illallista, mutta ruoka ei maistunut\nkellekään. Vanhempi veljeni, Nikolai, loikoi uunin korvalla eikä\npuhunut mitään. Nuori vaimoni itki. Isäni istui allapäin ja suuttuneen\nnäköisenä. Kun äitini toi pöydälle puuroa, niin ei kukaan siihen\nkoskenut. Äiti kutsui Nikolaita uunin korvalta syömään. Hän laskeusi\nalas, risti silmänsä, istui pöytään ja virkkoi: \"älä ole pahoillasi\näiti, minä menen Pekan edestä sotamieheksi, olenhan häntä vanhempi.\nEnhän minä joudu siellä hukkaan. Palvelen aikani ja palaan kotiin. Ja\nsinä, Pekka, hoida sinä isää ja äitiä minun poissa ollessani ja kohtele\nhyvin vaimoani.\"\n\nMinä tulin iloiseksi sen kuultuani, äitikään ei enää näyttänyt olevan\npahoillaan ja nyt ruvettiin toimittamaan Nikolaita matkalle.\n\nMutta kun minä aamulla heräsin ja aloin miettiä sitä, että veljeni\nlähtee edestäni, niin tuli mieleni pahaksi. Minä sanoin: \"älä huoli\nlähteä, Nikolai, minunhan se on vuoroni ja minä menen.\" Mutta hän oli\nvaiti ja teki vaan lähtöä. Ja niin lähdimme me molemmat kaupunkiin\nruvetaksemme sotapalvelukseen. Hän tahtoi jäädä ja minä tahdoin jäädä.\nMe olimme molemmat reippaita poikia. Meitä ei oltu vielä tarkastettu.\nMe seisoimme ja odotimme. Silloin katsahti äkkiä vanhempi veljeni\nminuun, naurahti ystävällisesti ja sanoi: \"kohta tulee meidän vuoromme,\nmutta mene sinä, Pekka, nyt vaan kotiin, minä jään tänne. Elkää\nikävöikö minua, minä rupean sotamieheksi omasta halustani.\" Minulta\npurskahti itku, mutta minä läksin kuitenkin.\n\nKun nyt muistelen veljeäni, niin tuntuu siltä, kuin voisin antaa koko\nelämäni hänen tähtensä.\n\n\n\n\nPietari ensimäinen ja talonpoika.\n\n\nKeisari Pietari tapasi kerran eksyksissä ollessaan metsässä talonpojan.\nTalonpoika oli halkoja hakkaamassa.\n\nKeisari sanoi hänelle: \"Jumala sinua auttakoon talonpoika!\"\n\nTalonpoika virkkoi puolestaan vastineeksi: \"minä tarvitsen todellakin\nJumalan apua.\"\n\nKeisari kysyi: \"onko sinulla suuri perhe?\"\n\n-- Minulla on perhettä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä.\n\n-- No eipä ole sitten perheesi vallan suuri. Minne sinä panet rahasi?\n\n-- Minä pidän rahojani kolmessa osassa: yhdellä osalla maksan velkaa,\ntoisen osan annan velaksi ja kolmannen heitän veteen.\n\nKeisari mietti, vaan ei ymmärtänyt, mitä se merkitsi, että ukko maksoi\nyhdellä osalla rahojaan velkaa, toista piti lainassa ja kolmannen\nheitti veteen.\n\nMutta ukko virkkoi: \"minä maksan silloin velkaani, kun hoidan isääni ja\näitiäni; velaksi taas annan poikiani kasvattaessani; veteen heitän kun\nelätän tyttäriäni.\"\n\nKeisari sanoi: \"sinä olet ukkoseni järkevä mies. Mutta olepas nyt niin\nhyvä, että saatat minut täältä metsästä ihmisten ilmoille, sillä minä\nen löydä tietä.\"\n\nUkko vastasi: \"kyllä sinä löydät itsekin tien: mene ensin suoraan\neteenpäin, käänny sitten oikealle, sitten vasemmalle, sitten taas\noikealle.\"\n\nKeisari sanoi: \"hiisi sinun jaarituksiasi ymmärtää, lähde vaan\nsaattamaan minua.\"\n\n-- Eipä minuakaan ole koskaan kukaan herrasmies saattanut ja meille\ntalonpojille on aika kallista.\n\n-- No, jos on kallista, niin kyllä minä maksan.\n\n-- Jassoo, vai maksat, no mennään sitten.\n\nHe istuivat rattaille ja läksivät ajamaan.\n\nKeisari rupesi tiellä kyselemään talonpojalta: \"olitko sinä, ukkoseni,\nnyt kuinka kaukana metsässä?\"\n\n-- Kylläpä olin aika matkan päässä.\n\n-- Oletkos nähnyt keisaria?\n\n-- Keisaria en ole nähnyt, vaan kylläpä sietäisi mennä katsomaan.\n\n-- No, kun nyt pääsemme tästä aukealle kedolle, niin saat nähdä\nkeisarin.\n\n-- Mutta kuinkas minä hänet tunnen?\n\n-- Kaikki heittävät lakin päästään, keisari yksin jää lakki päähän.\n\nHe tulivat siten kedolle. Kansa heitti heti keisarin nähtyään hatun\npois. Talonpoika rupesi nyt katselemaan, missä keisari olisi, mutta ei\nnähnyt sellaista missään.\n\nHän kysyi: \"missä on keisari?\"\n\nKeisari Pietari virkkoi: \"katsopas, ainoastaan me molemmat olemme tässä\nlakki päässä: tottapa siis jommankumman meistä täytyy olla keisarin.\"\n\n\n\n\nRaivostunut koira.\n\n\nEräs herra osti kaupungista koiran pennun ja toi sen turkkinsa hihassa\nkotiinsa maalle. Hänen rouvansa piti myöskin koiran pennusta ja antoi\nsen olla sisällä kammarissa. Pentu kasvoi; sille annettiin nimeksi\nYstävä.\n\nSe rupesi kulkemaan isäntänsä mukana metsällä, vartioitsi kartanoa ja\nleikitteli lasten kanssa.\n\nKerran juoksi sitten muuan koira puutarhaan. Se kulki suoraan pitkin\npuutarhan käytäviä, häntä alas painuneena, sen suu oli auki ja siitä\njuoksi vaahtoa. Lapset olivat silloin puutarhassa.\n\nIsäntä sattui näkemään tämän koiran ja huusi: \"Lapset, tulkaa pian\nkotiin! Siellä on raivostunut koira.\"\n\nLapset kuulivat, että isänsä kutsui heitä, vaan eivät huomanneet koiraa\nja juoksivat suoraan sitä vastaan. Raivossa oleva koira oli juuri saada\npurra yhtä lapsista, kun Ystävä sen huomattuaan hyökkäsi sen kimppuun\nja rupesi sen kanssa tappelemaan.\n\nLapset ennättivät sillä välin juosta pois; mutta kun Ystävä palasi\nhuoneeseen, vinkui se ja sen kaulasta vuoti verta.\n\nKymmenen päivän kuluttua tuli Ystävä hyvin nuloksi, ei juonut eikä\nsyönyt ja yritti jo kerran puremaan muuanta pentua. Kun se huomattiin,\nsulettiin Ystävä tyhjään huoneeseen.\n\nMutta lapset, jotka eivät ymmärtäneet, miksi Ystävä oli sinne suljettu,\nhiipivät sitä katsomaan.\n\nHe avasivat oven ja rupesivat kutsumaan koiraa. Ystävä juoksi ulos niin\nkiivaasti, että oli vähällä kaataa lapset mennessään. Sitten juoksi se\npuutarhaan ja rupesi maata pensaan juurelle. Kun lasten äiti näki\nYstävän siellä, kutsui hän sitä luokseen, mutta Ystävä ei totellutkaan\nenää häntä, ei huiskuttanut häntäänsä hänelle eikä katsonut häneen\npäinkään. Sen silmät olivat raukeat ja suusta tuli vaahtoa. Rouva\nkutsui silloin miestään ja sanoi hänelle:\n\n\"Tule pian, joku on laskenut Ystävän ulos, se on ihan raivostunut. Tee\nJumalan tähden sille jotakin!\"\n\nIsäntä toi pyssyn, meni Ystävän luo ja tähtäsi sitä, mutta hänen\nkätensä vapisi, kun hän ampui. Ja kuula ei sattunutkaan päähän, vaan\ntakapuolelle ruumista.\n\nKoira rupesi vinkumaan ja kyyristiihe maahan. Isäntä meni likemmäksi\nsitä, katsomaan, miten sen oli käynyt. Ystävän koko takapuoli oli\nveressä ja molemmat takajalat ruhjoutuneet. Ystävä mateli isäntänsä luo\nja rupesi nuoleksimaan hänen jalkaansa. Isäntää vapisutti, hänelle tuli\nvedet silmiin ja hän juoksi sisälle.\n\nSitten kutsuttiin muuan metsästäjä, ja tämä ampui pyssyllään kuoliaaksi\nkoiran ja vei sen pois.\n\n\n\n\nKaksi hevosta.\n\n\nKaksi hevosta vetivät kahta kuormaa. Edellä kulkeva hevonen veti hyvin,\nvaan takana oleva pysähtyi usein. Sen vuoksi ruvettiin edellä käyvälle\nhevoselle lisäämään kuormaa takimaisen kuormasta. Kun kaikki oli\nsiirretty takimaisen kuormasta etumaisen kuormaan, astuskeli takimainen\nhiljalleen ja sanoi etumaiselle:\n\n-- Kiusaa sinä vaan itseäsi ja hikoile. Kuta enemmän koetat vetää, sitä\nenemmän sinua vaivataan.\n\nMutta kun sitten saavuttiin majataloon, sanoi isäntä:\n\n-- Mitäpä varten ruokkisinkaan kahta hevosta, kun yhdellä vaan voin\nvedättää kuormaa. Parempihan se on että annan yhdelle ruokaa mielin\nmäärin, vaan tapan pois toisen: saanhan siitä edes nahkan.\n\nJa hän tekikin, niinkuin sanoi.\n\n\n\n\nTasaa jaettu perintö.\n\n\nEräällä kauppiaalla oli kaksi poikaa. Vanhempi oli isän lempipoika, ja\nisä halusi antaa hänelle kaiken omaisuutensa. Äiti sääli nuorempata\npoikaa ja pyysi miestään olemaan edes ilmoittamatta heille päätöstään.\nHän näet tahtoi jollakin tavalla saattaa perinnön tasan jaetuksi\nmolempien poikiensa välillä. Kauppias täyttikin hänen pyyntönsä eikä\npuhunut pojilleen mitään siitä, miten aikoi jakaa perintönsä heidän\nkeskensä.\n\nKerran istui sitten äiti akkunan luona ja itki. Silloin sattui muuan\nmatkustaja tulemaan akkunan luo ja kysyi, mitä hän itki?\n\nÄiti vastasi: \"kuinka en itkisi; minusta ovat molemmat poikani saman\narvoiset, mutta isä tahtoo antaa kaikki toiselle pojalle eikä toiselle\nmitään. Minä pyysin miestäni olemaan ilmoittamatta päätöstään pojille,\nkunnes voisin keksiä keinon, miten saisin autetuksi nuoremman asiata.\nMutta minulla ei ole itselläni rahaa, enkä tiedä miten päästä siitä\nhuolesta.\"\n\nMatkamies virkkoi: \"sinun on helppo päästä surustasi; mene ja ilmoita\npojillesi, että vanhempi on saava kaiken teidän rikkautenne, mutta\nnuorempi ei mitään; ja he saavat molemmat yhtä paljon.\"\n\nÄiti teki niinkuin matkustaja oli neuvonut.\n\nKun nuorempi poika sai kuulla, ettei hän tule saamaan mitään, läksi hän\nvieraille maille ja saavutti siellä taitavuutta monissa töissä ja\npaljon oppia, vaan vanhempi oli isänsä luona kotona eikä oppinut\nmihinkään työhön, sen vuoksi että tiesi tulevansa rikkaaksi.\n\nKun sitten isä kuoli, niin ei vanhempi poika osannut tehdä mitään ja\nhävitti kaiken omaisuutensa, mutta nuorempi oppi ansaitsemaan vieraalla\nmaalla ja tuli rikkaaksi.\n\n\n\n\nHai.\n\n\nMeidän laivamme oli ankkurissa Afrikan rannalla. Oli kaunis päivä;\nmereltä henkäili viileä tuuli, mutta iltapuolella muuttui ilma: se tuli\nihan polttavaksi ja Saharan erämaasta puhalsi niin kuumaa ilmaa kuin\nolisi se tullut ihan palavasta uunista.\n\nKapteeni tuli kannelle ennen auringon laskua ja huusi: \"uimaan pojat!\"\nMinuutin kuluessa olivat merimiehet jo ehtineet hypätä veteen, laskea\nalas yhden purjeen, sitoa sen kiini ja laittaa siitä itselleen\nuimasuojuksen.\n\nMeillä oli laivalla mukanamme kaksi poikaa. He hyppäsivät ihan\nensimäisinä veteen, mutta heistä tuntui kovin ahtaalta uida purjeen\npäällä ja he päättivät sen vuoksi uida kilvan aavalla merellä.\n\nMolemmat pulikoivat, kuin sisiliskot vedessä ja koettivat kumpikin\nkaikista voimistaan ehtiä siihen paikkaan, missä ankkurin poiju kellui\nmeressä ankkurin kohdalla.\n\nToinen pojista oli aluksi voiton puolella, vaan sitten rupesi jäämään\njälemmäksi. Pojan isä, vanha tykkijunkkari, joka oli kannella, oli\niloissaan nähdessään, miten reipas poika hänellä oli. Kun poika alkoi\njäädä jälemmäksi, huusi isänsä hänelle: \"elä anna perään! Ponnista\nkovemmin!\"\n\nYhtäkkiä kuului kannella huuto: \"hai\" ja me näimme kaikki meripedon\nselän vedessä vilkkavan. Hai ui suoraan poikia kohti.\n\n-- \"Takasin! takasin! kääntykää pois pian, hai tulee!\" huusi\ntykkijunkkari. Mutta pojat eivät kuulleet hänen sanojansa, vaan uivat\nyhä kauvemmaksi, nauroivat ja huusivat vielä iloisemmin ja kovemmin\nkuin ennen.\n\nTykkijunkkarin kasvot kävivät kalpeiksi kuin palttina ja hän katseli\naivan liikkumatta poikia.\n\nMerimiehet työnsivät alas veneen, hyppäsivät siihen ja soutivat, minkä\njaksoivat poikien luokse päin; mutta he olivat vielä kaukana heistä,\nsilloin kun hai oli jo ehtinyt kahdenkymmenen askeleen päähän.\n\nPojat eivät aluksi kuulleet, että heille huudettiin eikä huomanneet\nhaita; mutta sitten sattui yksi heistä vilkasemaan taaksensa, ja me\nkuulimme kaikki sydäntä särkevän parahduksen, ja pojat rupesivat uimaan\neri haaroille.\n\nTämä parahdus ikäänkuin herätti tykkijunkkarin huumauksestaan. Hän\nhypähti paikaltaan ja juoksi tykkien luo. Hän käänsi yhden niistä\npoikia kohden, kumartiihe sen yli, tähtäsi ja sieppasi käteensä\nsytyttimen.\n\nMe kaikki, jotka olimme laivassa, olimme pyörtyä kauhistuksesta ja\nodotimme jännitettyinä, mitä oli tapahtuva.\n\nKuului pamaus, ja me näimme tykkijunkkarin kaatuvan tykin viereen ja\npeittävän kasvonsa käsillänsä. Me emme nähneet vielä, miten pojan ja\nhain oli käynyt, sillä savu esti hetken aikaa näkemästä.\n\nMutta kun savu hälveni veden päältä, niin alkoi joka puolelta kuulua\nhiljaista nurinata, sitten se tuli yhä kuuluvammaksi, mutta lopuksi\nkuului joka puolella kova ilohuuto.\n\nVanha tykkijunkkari avasi silmänsä, nousi ylös ja katsahti merelle\npäin.\n\nAaltojen päällä kellui hain keltanen vatsa. Muutamassa minuutissa oli\nvene ehtinyt poikien luo ja toi heidät laivaan.\n\n\n\n\n1000 kultarahaa.\n\n\nMuuan rikas henkilö tahtoi antaa tuhat kultarahaa köyhille, vaan ei\ntiennyt oikein, millaisille köyhille antaisi ne.\n\nHän meni papin luo ja sanoi: \"minä haluan antaa tuhat kultarahaa\nköyhille, vaan en tiedä kelle antaisin. Ottakaa nämä rahat ja antakaa\nkelle tahdotte!\"\n\nPappi vastasi: \"rahoja on paljon, minäkään en tiedä, kelle ne antaisin:\nkenties antaisin toisille liian paljon ja toisille liian vähän. Olkaa\nhyvä ja sanokaa millaisille köyhille minun on ne jaettava ja minkä\nverran kullekin.\"\n\nRikas sanoi: \"jollette te tiedä, kelle annatte rahat, niin tietäähän\nsen Jumala: antakaa ne sille, joka ensiksi tulee luoksenne.\"\n\nSamassa pitäjässä asui muuan köyhä mies. Hänellä oli paljon lapsia ja\nitse oli hän taudissa eikä kyennyt työhön.\n\nKerran luki köyhä mies psalttaria ja tapasi siellä sanat: minä olin\nnuori, mutta nyt olen tullut vanhaksi, enkä nähnyt rehellistä\nhyljättynä ja hänen lapsiaan leipää kerjäämässä.\n\nKöyhä ajatteli: \"mutta minut on Jumala hyljännyt, vaikken ole tehnyt\nmitään pahaa. Mitähän, jos menen papin luo ja kysyn, mitä varten\nraamatussa löytyy valeita.\"\n\nHän meni papin luokse.\n\nPappi sanoi heti hänet nähtyään: \"tämä köyhä mies tuli ensimäisenä\nluokseni\", ja antoi hänelle kaikki nuo rikkaan tuomat tuhannen\nkultarahaa.\n\n\n\n\nVasikka jäällä.\n\n\nVasikka hyppeli navetassa ja opetteli tekemään mutkia ja käänteitä. Kun\ntalvi tuli, laskettiin se aika lehmäin kanssa jäällä olevalle avennolle\njuomaan. Kaikki lehmät menivät varovasti purtilon luo, vaan vasikka\nhyppeli sinne tänne, huiskutti häntäänsä ilmassa, laski alas korvansa\nja rupesi kiertelemään pitkin jäätä. Vaan jo ensimäistä kierrosta\ntehdessään liukahti sen jalka ja se kaatui päänsä purtiloon.\n\nSe rupesi ammomaan:\n\n\"Voi minua raukkaa! Vaikka hyppelin polviani myöten oljissa, niin en\nkaatunut, vaan nyt liukahdin tässä sileällä jäällä.\"\n\nMuuan vanha lehmä sanoi silloin:\n\n\"Jollet olisi ollut vasikka, niin olisit varmaankin tiennyt, että missä\non helppo hypähdellä, siellä on vaikea pystyssä pysyä.\"\n\n\n\n\nLehmä ja vuohi.\n\n\nMuutamalla vaimolla oli lehmä ja vuohi. Ne kävivät yhdessä laitumella.\n\nLehmä käänteliihe aina, kun sitä lypsettiin. Silloin toi eukko kerran\nleipää ja suolaa, joita hän antoi lehmälle ja puheli sille hyvitellen\nsitä: \"niin, piikaseni, kas tässä saat nyt; tuonpa vielä enemmänkin,\nmutta seiso nyt vaan yhdessä kohden!\"\n\nSeuraavana iltana tuli vuohi kotiin ennenkun lehmä, asettui eukon eteen\nja pani jalkansa harralleen. Eukko löi silloin sitä pyyheliinalla, vaan\nvuohi pysyi paikallaan eikä liikkunut. Se muisti näet, että eukko oli\nluvannut lehmälle leipää, jos se seisoisi hiljaa ja yhdessä kohden. Kun\neukko huomasi, ettei vuohi välittänyt mistään, sieppasi hän kepin ja\nlöi sillä sitä.\n\nHeti kun vuohi oli mennyt pois, alkoi eukko taas hyvitellä lehmää\nantamalla sille suolaa ja leipää ja puheli sille yhtä ystävällisesti,\nkuin ennenkin.\n\n\"Ihmiset eivät ole rehellisiä!\" ajatteli vuohi. \"Minä koetin olla\nparemmin, kuin lehmä yhdessä kohden enkä saanut muuta palkakseni, kuin\nselkäsaunan.\"\n\nSitten väistäysi se syrjään, hyppäsi ja survasi maitokiulun kumoon,\nniin että kaikki maito juoksi siitä maahan ja töyttäsi vielä eukkoakin\nsarvellaan.\n\n\n\n\nKuningas ja haukka.\n\n\nMuuan kuningas laski kerran metsälle mennessään jänistä kiini ottamaan\nhaukan, josta hän piti enemmän kuin muista haukoistansa, ja läksi itse\nratsain ajamaan.\n\nHaukka saikin kiini jäniksen. Kuningas otti siltä pois jäniksen ja meni\netsimään vettä juodakseen. Hän löysi sitä kallion rinteeltä. Mutta sitä\noli niin vähän, että sitä tuli ainoastaan tippumalla. Kuningas haki\nsatulastaan maljan ja asetti sen niin, että vesi tippui siihen. Vettä\nnihui kalliosta ainoastaan tipoittain, ja kun malja tuli täyteen, niin\nnosti kuningas sen suunsa eteen ja yritti juoda. Yhtäkkiä hypähti\nhaukka hänen kädelleen, löi siivillään ja sai veden läikkymään\nmaljasta.\n\nKuningas antoi taas veden tippua maljaan ja odotti niin kauvan, että\nmalja täyttyi ihan reunojaan myöten. Mutta kun hän uudestaan yritti\nnostamaan maljaa suunsa eteen, löi haukka taas siivillään sen kumoon,\nniin että kaikki vesi meni maahan.\n\nKuningas täytti vielä kolmannen kerran maljan ja oli nostamaisillaan\nsitä huulilleen, vaan haukka kaasi taaskin sen. Kuningas suuttui, ja\nlöi minkä jaksoi haukkaa vasten kalliota, niin että se kuoli.\n\nKuninkaan palveliat ratsastivat paikalle ja eräs heistä juoksi ylös\nlähteelle, löytääkseen enemmän vettä ja voidakseen pikemmin täyttää\nmaljan.\n\nMutta eipä palveliakaan tuonut vettä; hän palasi takaisin malja tyhjänä\nja sanoi: \"sitä vettä ei voi juoda; lähteessä on käärme ja se on\nvalanut myrkkyään veteen. Oli hyvä että haukka kaasi maahan veden. Jos\nolisit juonut tätä vettä, niin olisit kuollut.\"\n\nKuningas sanoi: \"mutta minä maksoin huonosti haukalle sen tekemän hyvän\ntyön. Se pelasti minun elämäni; mutta minä tapoin sen.\"\n\n\n\n\nJussi.\n\n\nJänö -- Jussi asuskeli talvella kylän likehtäällä. Kun tuli yö, niin\nnosti se pystyyn toisen korvansa ja kuunteli; sitten taas toisen ja\nliikutteli partakarvojansa, haisteli ja istui takajaloilleen. Sitten\nhyppäsi se pari kertaa paksussa lumihangessa, istui taas takajaloilleen\nja rupesi katselemaan. Joka haaralta näkyi vaan lunta eikä mitään\nmuuta. Lumikinos oli muodostunut aaltomaiseksi ja loisti kuin sokuri.\nJänön pään yläpuolella oli pakkaishuurua ja sen läpi loistivat kirkkaat\ntähdet.\n\nJänön oli mentävä suuren maantien poikki päästäkseen riihen luo, jonka\nhän tunsi jo ennestään hyvin. Sieltä kuului reen jalasten ratinaa,\nhevosten hirnuntaa ja rekien narinaa.\n\nJussi pysähtyi taas maantien viereen. Talonpoikia astuskeli rekien\nvieressä, nuttujen kaulukset pystyssä. Kasvot olivat tuskin näkyvissä.\nParrat, viikset ja silmäkarvat olivat valkoset. Heidän suistaan ja\nnenistään tuli höyryä. Ja heidän hevosensa olivat hiessä, joka\npakkasessa muuttui huurteeksi. Hevoset tempoivat sinne tänne\nvaljaissaan ja upposivat nietokseen. Talonpojat ajoivat kilpaa ja\ntoiset heistä pääsivät toistensa edelle. Kaksi vanhaa ukkoa ajoi rinnan\nja toinen kertoi toiselle, kuinka häneltä varastettiin hevonen.\n\nSittenkun joukko oli mennyt ohitse, hypähti jänö tien poikki ja meni\nhiljalleen riihen luo. Kuormaston mukana seuraava koira huomasi silloin\nJussiparan. Se rupesi haukkumaan ja läksi jänön jälkeen. Jänö juoksi\nnietoksia pitkin riihen luo. Sitä kannatti hanki, mutta koira jo\nkymmenennellä askeleella upposi kinokseen ja oli sen vuoksi pakoitettu\npysähtymään. Silloin Jussikin pysähtyi, istahti takajaloilleen ja läksi\nsitten hiljalleen menemään riihen luo.\n\nSinne mennessään tapasi Jussi pari muuta jänistä. Ne söivät ja\nleikittelivät. Jussi leikitteli myöskin hetkisen kumppaniensa kera,\nkaivoi yhdessä niiden kanssa kylmää lunta, söi laihoa ja jatkoi sitten\nmatkaansa eteenpäin.\n\nKylässä oli kaikki hiljaista, tulet olivat sammutetut. Kylän tiellä ei\nkuulunut muuta, kuin lapsen itku eräästä pirtistä ja pakkasen pauke\ntupien nurkista. Jussi juoksi riihen luo ja tapasi sielläkin\ntovereitaan ja leikki niiden kanssa riihen puhtaaksi laistulla\nlaattialla, söi kauroja alotetusta kuormasta, kiipesi ylös pitkin lumen\npeittämää kattoa latoon ja meni aidan yli takaisin piilopaikkaansa.\n\nIdässä alkoi jo näkyä päivän salo, tähdet lakkasivat vähitellen\nnäkymästä, ja vielä entistäkin sakeampana peitti pakkasen synnyttämä\nutu maan. Lähisissä kylissä heräsivät jo vanhat eukot ja menivät vettä\nnoutamaan. Talonpojat toivat ladoistaan karjalle ruokaa, lapset\nhuusivat ja itkivät. Tiellä kulki nyt kuormia vielä enemmän ja\najomiehet pakinoivat kovemmin kuin ennen.\n\nJussi hyppäsi tien yli, tuli likelle vanhaa makuustaan, valitsi\nitselleen vähän etempänä toisen olopaikan, kaivoi lumen siitä pois,\nkyykähti takaperin uuteen makuukseensa, pani korvansa pitkin ruumista\nja alkoi nukkua silmät auki.\n\n\n\n\nJänis ja sen viholliset.\n\n\nÖisin hakevat jänikset ruokaansa. Metsäjänikset syövät puiden kuoria,\npeltojänikset laihoa ja ruohoa, ne taas, jotka asustavat talojen\nlikehtäällä, syövät riihistä jyviä. Yöllä jättivät jänikset lumeen\nsyviä näkyviä jälkiä.\n\nNiiden vihamiehiä ovat ihmiset, koirat, sudet, ketut, korpit ja haukat.\nJos jänis kulkisi yhtä suoraan, niin sen voisi aamuin löytää jäljistä\nja ottaa kiini, mutta Jumala on luonut jäniksen araksi, ja tämä arkuus\nsuojelee sitä.\n\nÖillä kuleskelee jänis vainioilla ja metsissä pelkäämättä ja tekee\nsuoria jälkiä, vaan kun aamu tulee, niin heräävät sen viholliset, jänis\nalkaa kuulla milloin koirien haukuntaa, milloin rekien ritinää, milloin\nihmisten ääniä, milloin taas suden liikkeen metsässä ja alkaa pelosta\nhypellä paikasta toiseen. Kun se hyppää eteenpäin, niin säikähtää se jo\njotakin ja juoksee takaisin entisiä jälkiään. Kuulee sitten vielä\njotakin ja hyppää minkä käpälistä lähtee syrjään ja joutuu pois\nentisiltä jäljiltään. Taaskin risahtaa jokin ja jänis kääntyy taas\ntakaisin ja hyppää taas syrjään. Kun päivä tulee, rupee se maata.\n\nAamulla alkavat jäniksen viholliset tarkastella sen jälkiä, eksyvät\nkaksoisjäljille ja pitkille sivu hyppäyksille ja ihmettelevät jäniksen\nkekseliäisyyttä. Mutta jänis ei edes ajattelekaan mitään petosta. Se\nvaan pelkää kaikkia.\n\n\n\n\nElefantti.\n\n\nEräällä hindulla oli elefantti, jolle hän antoi huonoa ruokaa, vaan\njolla hän teetti kovaa työtä.\n\nKerran raivostui elefantti ja polki jalkoihinsa haltiansa. Hindu kuoli.\nHänen vaimonsa itki, vei lapsensa elefantin luo, pani ne sen jalkojen\njuureen ja sanoi: \"Sinä olet tappanut heidän isänsä, tapa nyt\nheidätkin!\"\n\nElefantti katseli lapsia, sitten otti se kärsällään vanhimman pojan ja\nnosti selkäänsä.\n\nSiitä pitäen totteli elefantti poikaa ja teki työtä hänen hyväkseen.\n\n\n\n\nVanha hevonen.\n\n\nKotona maalla asui luonamme vanha ukko, Pimen Timofeits. Hän oli\nyhdeksänkymmenen vuoden vanha. Hän asui pojanpoikansa luona eikä tehnyt\nenää mitään. Hänen selkänsä oli kymärässä: hän käveli kepin avulla ja\nliikutti hitaasti jalkojaan. Hän oli ihan hampaaton ja hänen kasvonsa\nolivat täynnä ryppyjä. Hänen alahuulensa vapisi. Kun hän joko käveli\ntahi puhui, maiskutti hän huuliaan eikä kukaan voinut käsittää, mitä\nhän puhui.\n\nMeitä oli neljä veljestä ja me olimme kaikki innokkaita ratsastajoita.\nMutta meillä ei ollut tasavaluontoisia ratsuhevosia meidän varalle. Me\nsaimme ratsastaa ainoastaan yhdellä vanhalla hevosella. Sen nimi oli\nWoronok.\n\nKerran äiti laski meidät ratsastamaan ja me menimme kaikki talliin sen\npalvelian kanssa, joka oli meitä hoitamassa. Kuski satuloitsi meille\nWoronokin, ja vanhin veli läksi ensin ratsastamaan. Hän ratsasti\nkauvan. Ensin riihen luo ja sitten puutarhan ympäri. Kun hän ratsasti\ntakaisin, niin me muut huusimme hänelle: \"no, annapas nyt nelistää.\"\n\nVanhin veli alkoi kannustaa Woronokkia jaloillaan ja löi sitä\npiiskalla, ja Woronok laukkasi meidän ohitsemme.\n\nVanhimman veljen perästä nousi toinen veli, joka oli häntä nuorempi,\nhevosen selkään. Hänkin ratsasti kauvan ja löi Woronokkia piiskalla ja\najoi laukkaa pitkin mäen syrjää. Hän olisi vielä ratsastanut\nmielellään, vaan kolmas veli pyysi, että hän laskisi pikemmin hänet\nalkamaan.\n\nKolmas veli ratsasti myöskin riihen luo ja puutarhan ympäri, vieläpä\nläpi kylänkin sekä ajoi täyttä laukkaa pitkin mäen rinnettä tallin\nluokse. Kun hän pääsi meidän luoksemme, läähätti Woronok, ja sen kaula\nja kupeet olivat märkinä hiestä.\n\nKun nyt tuli minun vuoroni, niin halusin minä hämmästyttää veljiäni ja\nnäyttää heille, kuinka hyvin minä ratsastan, ja aloin hätyyttää minkä\nvoin Woronokkia tallista lähtemään, vaan se ei tahtonut liikkua\npaikaltaan. Ja vaikka minä olisin lyönyt sitä kuinka paljon tahansa,\nniin ei se viitsinyt juosta, vaan näytti olevan kovin peloissaan ja\npakkasi kääntymään takaisin. Minä suutuin hevoseen ja löin sitä voimani\nperästä piiskalla ja potkin sitä jaloillani. Minä koetin lyödä sitä\noikein niihin paikkoihin, joihin luulin kipeimmin koskevan. Ruoska\ntaittui poikki, mutta minä löin vielä varren tyngälläkin sitä päähän.\nMutta Woronok ei sittenkään tahtonut juosta. Minä käännyin takaisin,\nratsastin palvelian luokse ja pyysin hänen toimittamaan minulle\nvankemman ruoskan. Mutta palvelia vastasi:\n\n\"Te olette ratsastaneet kylliksi, nuori herraseni, laskeutukaa pois\nhevosen selästä! Mitä varten kiusaatte noin kovin hevos parkaa?\"\n\nMinä loukkaannuin siitä ja sanoin:\n\n\"Kuinka? Minä en ole vielä saanut ratsastaa! Saatpa nähdä, miten minä\nheti paikalla lähden sillä ajamaan laukkaa. Anna vaan minulle vankempi\nruoska. Kyllä minä saan Woronokkiin eloa.\"\n\nSilloin pudisti palvelija päätään ja sanoi:\n\n\"Oi, herraseni, teillä ei ole lainkaan sääliä. Kuinka te enää voitte\nsaada siihen eloa? Se on jo kahdenkymmen vuoden vanha. Hevosparka on\ntyyten kiusattu, saa töin tuskin enää huovutuksi ja on sen lisäksi\nikiloppu. Onhan se niin kovin vanha, ihan kuin Pimen Timofeits.\nVoisittehan yhtä hyvin istua ukko Timofeitsin hartioille ja lyödä häntä\nminkä jaksaisitte ruoskalla. Tokkohan teidän tulisi häntä sääli?\"\n\nMinä ajattelin Pimen vanhusta ja kuuntelin palvelian sanoja. Minä\nastuin alas hevosen selästä, ja kun sitten katselin sen hien peittämiä\nkylkiä ja näin, kuinka raskaasti se läähötti ja huiskutti sinne tänne\nhäntäänsä, josta jo oli lähtenyt pois paljon jouhia, niin käsitin,\nkuinka vaikeata se kaikki oli ollut hevoselle. Ennen olin luullut, että\nsillä oli yhtä paljon huvia ratsastuksesta, kuin minullakin. Minun tuli\nniin sääli Woronokkia, että rupesin suutelemaan sen hikistä kaulaa ja\npyytämään siltä anteeksi sitä, että olin lyönyt sitä. Tultuani\naikamieheksi olen aina säälinyt hevosia, ja muistan aina Woronokkia ja\nPimen Timofeitsiä, kun näen hevosia kiusattavan.\n\n\n\n\nKeisarinna Si-lin-tsi.\n\n\nKiinan keisarilla, Hoangtsilla, oli puoliso, jota hän hellästi rakasti.\nKeisari toivoi, että koko kansa muistaisi hänen rakasta puolisotaan.\n\nSen vuoksi näytti keisari puolisolleen silkkimatoa ja sanoi: \"otappas\nselko siitä, mihin tätä matoa voidaan käyttää ja miten sitä on\nhoidettava, niin kansa ei ole koskaan sinua unhottava.\"\n\nSi-lin-tsi rupesikin tarkastelemaan näitä matoja ja huomasi, että\nniiden ympärillä oli jotakin hämähäkin verkon tapaista kudosta, silloin\nkun ne menivät tainnoksiin. Hän purki tämän kudoksen, kehräsi siitä\nlankaa ja kutoi jo yhden silkkihuivin. Sitten hän huomasi vielä, että\nnämä madot viihtyvät mulperipuissa. Hän rupesi kokoamaan mulperipuiden\nlehtiä ja ruokki niillä silkkimatojaan. Sillä tavalla kasvatti hän\nniitä suuren joukon ja opetti kansaa niitä hoitamaan.\n\nSiitä ajasta on jo kulunut viisi tuhatta vuotta, mutta kiinalaiset\nmuistavat vieläkin keisarinna Si-lin-tsiä ja pitävät juhlia hänen\nkunniakseen.\n\n\n\n\nSilkkimato.\n\n\nMinulla oli puutarhassani muutamia vanhoja mulperipuita. Ne oli jo isän\nisäni istuttanut.\n\nKerran sain syksyllä muutamia grammeja silkkimadon munia ja minua\nneuvottiin, miten minun oli hoidettava silkkimatoja, saadakseni niistä\nsilkkiä. Nämä munat olivat mustanruskeita ja niin pieniä, että nuissa\nmuutamissa grammeissa, jotka olin saanut, laskin niitä olevan 5,835\nkappaletta. Ne ovat pienempiä, kuin pieninkin silmäneulan pää ja muuten\nei niissä voinut huomata mitään elonmerkkejä. Ainoastaan silloin, kun\nniitä satuttiin puristamaan niin kovasti, että ne menivät rikki, ne\nnarahtivat hiukan.\n\nNämä munat kuleksivat pöydälläni pitkät ajat minun niitä huomaamattani\nja minä olin jo tyyten ne unhottaa.\n\nMutta kerran satuin sitten keväällä menemään puutarhaan ja huomasin,\nettä mulperipuissa jo näkyi urpia ja että päivän puolella jo oli\nlehtiäkin. Silloin muistin silkkimadon munani, ja tultuani kotiin aloin\nniitä tarkastella ja hajottelin ne hiukan laajemmalle tilalle. Suuri\nosa munista ei ollut enää mustanharmaita, kuten ennen, vaan toiset\nolivat vaaleanharmaita, toiset melkein kokonaan vaaleita, maidon\nkarvaisia.\n\nSeuraavana aamuna nousin varhain näitä munia katselemaan ja näin, että\ntoisista oli jo tullut ulos pieniä matoja, toiset taas olivat\nturvonneet ja täyttyneet sisäpuolelta jollakin nesteellä. Ne tunsivat\nnähtävästi kuorissaan, että niiden ruoka oli valmistunut syötäväksi.\n\nNuo pikku madot olivat mustia, karvaisia ja niin pieniä, että oli\nvaikea niitä nähdäkään. Minä katsoin niitä suurennuslasilla ja näin,\nettä ne munassa ollessaan ovat ympyriäisen kuoren peitossa, ja sieltä\nulos tullessaan oikaisevat itsensä suoriksi. Minä menin puutarhaan ja\ntaitoin sieltä kolme kahmalon täyttä mulperipuun lehtiä, panin ne\npöydälleni ja rupesin tekemään madoille olopaikkaa, sillä tavalla, kuin\nminua oli neuvottu.\n\nSillaikaa, kun laittelin paperia, johon niitä panisin, tunsivat madot\nhajusta ruokansa ja läksivät matelemaan sen luokse. Minä työnsin lehdet\nvähän syrjään ja rupesin houkuttelemaan matoja niiden luo, ja ne\nmatelivat lehtien perästä, niinkuin koira lihapalan, pitkin veralla\npäällystettyä pöytää lyijykynien, saksien ja paperin ylitse lehtiin\npäin.\n\nSilloin minä leikkasin kappaleen paperia, pistelin siihen reikiä\npienellä pännäveitsellä, asetin sitten paperin päälle mulperipuun\nlehtiä ja panin ne sekä paperin matojen päälle. Nämä tunkeusivat\nsilloin noihin paperissa löytyviin pikku reikiin ja rupesivat heti\nsyömään lehtiä. Kaikki madot kullakin eri paperilehdellä kokoutuivat\nyhteen ja alkoivat syödä mulperipuun lehtiä, reunasta lähtien.\n\nMinä pidin matoja hyllyllä huoneessani, ja kun niillä ei ollut\nmulperipuun lehtiä syötävänä, niin matelivat ne pitkin hyllyä, tulivat\naivan reunaan saakka, vaan eivät koskaan pudonneet siitä alas vaikka\nolivat sokeita. Heti kun joku mato oli päässyt hyllyn reunalle, niin se\nlaski suustaan lankaa, jonka se kiinnitti reunaan, ennenkun rupesi\nlaskeutumaan sitä myöten alas. Tässä langassa se sitten riippui,\nkatseli ympärilleen ja, jos sitä halutti laskeutua alammaksi, niin se\nlaskeutui tämän hienon langan nojassa, ja vetäytyi taas takaisin,\nmilloin halusi samaa lankaa myöten.\n\nPäiväkausiin eivät madot tehneet muuta kuin söivät. Ja niille täytyi\nantaa yhä enemmän lehtiä. Kun niille tuotiin tuores lehti, ja ne olivat\nmadelleet sen päälle, niin syntyi siitä liike, joka muistutti\nsadepisarain putoamista lehdelle. Tämä ääni syntyi siitä, että madot\nalkoivat syödä lehteä.\n\nSiten elivät vanhimmat madot viisi vuorokautta. Ne kasvoivat siinä\najassa jo paljon ja söivät kymmenen kertaa enemmän kuin ennen. Minä\ntiesin, että ne menevät tainnoksiin viidentenä päivänä, ja odotin koko\najan, milloin se tapahtuisi. Ja aivan oikein takertuikin iltapuoleen\nviidentenä päivänä yksi vanhimmista madoista kiini paperiin ja herkesi\nsyömästä ja liikkumasta. Seuraavina päivinä pidin minä kauvan sitä\nsilmällä. Minä tiesin, että nämä madot luovat muutamia kertoja\nnahkansa, sentähden että kasvavat ja niille tulee sen vuoksi ahdas\nentisessä nahassaan, ja ne saavat uuden.\n\nMinä ja kumppanini vartioimme sitä vuorotellen. Eräänä iltana huudahti\nkumppanini: \"nyt se alkaa luoda nahkaansa, tulkaa pian katsomaan!\" Minä\nriensin paikalle ja näin, että mato todellakin tarttui vanhasta\nnahastaan kiini paperiin, puhkasi suunsa kohdalle reijän, pisti sieltä\nulos päänsä, ponnisteli siinä ja väänteliihe päästäkseen ulos, mutta\nvanha peite ei tahtonut irtautua pois ruumiista. Minä katselin kauvan,\nkuinka se teki työtä, pääsemättä kuitenkaan irti ja halusin auttaa sitä\njollakin tavalla. Minä kohotin nahkaa hyvin vähän kynnelläni, vaan\nhuomasin oitis, että olin tehnyt hullusti. Kynteeni oli jäänyt jotakin\nnestemäistä ainetta ja mato meni tainnoksiin. Minä luulin tuota\nnestettä ensin vereksi, vaan sitten huomasinkin, että madolla on nahan\nalla vetelätä nestettä sitä varten, että se sen avulla voisi helpommin\nluoda päältään peitteensä. Minä olin rikkonut auttaessani kynnelläni\nuuden nahan, sillä mato kuoli vaikka se pääsikin irti vanhasta\npeitteestään.\n\nMuihin matoihin minä en enää koskenut, ja ne irtausivat samalla tavalla\nvanhasta nahastaan. Ainoastaan muutamat eivät siinä onnistuneet, vaan\nuseimmat pääsivät siitä erilleen, vaikka se näyttikin niitä kovasti\nrasittavan.\n\nKun madot olivat saaneet uuden nahan, rupesivat ne syömään kovemmin ja\nlehtiä kului nyt enemmän.\n\nNeljän päivän kuluttua ne taas menivät tainnoksiin ja alkoivat\nuudestaan luoda peitettään. Nyt kului vieläkin enemmän lehtiä ja madot\nolivat jo noin puolen sentimetrin pituisia. Sitten ne taas menivät\nkuuden päivän perästä tainnoksiin ja tunkeusivat ulos vanhoista\nnahoistaan uuden peittäminä, ja olivat jo hyvin suuria ja paksuja ja me\nennätimme tuskin tuoda niille riittävästi lehtiä.\n\nYhdeksäntenä päivänä lakkasivat vanhimmat madot tyyten syömästä ja\nmatelivat ylöspäin hyllyillä ja tuepuita myöten. Minä kokosin niitä\nyhteen ja panin tuoresta lehteä niille syötäväksi, mutta ne käänsivät\npois päänsä lehdestä ja matelivat poispäin. Minä muistin silloin, että\nmadot, kun ne valmistautuvat sulkeutumaan koteloonsa, lakkaavat\nkokonaan syömästä ja matelevat ylöspäin.\n\nMinä jätin ne rauhaan ja rupesin katselemaan, mitä ne nyt tekisivät.\nVanhimmat matelivat ylös kattoon, hajaantuivat sinne tänne, kiertelivät\nsillä tavalla hiukan ja rupesivat sitten kukin eri suunnillaan\nkehräämään lankojaan, laskien yhden langan aina kerrallaan.\n\nMinä pidin yhtä niistä tarkemmin silmällä. Se meni nurkkaan, laski\nkuusi lankaa noin viiden sentimetrin päähän toisistaan, keinui niiden\nnojassa, taivutti itsensä kahteen osaan niin, että tuli hevosen kengän\nmuotoiseksi ja rupesi sitten kääntelemään päätään ja laskemaan\nsilkkilankaa niin, että se kiertyi sen ympärille. Illalla oli jo sen\nympärillä pilven tapainen kudos, niin että sitä enää näkyi vaan hiukan\nja aamulla sitä ei enää lainkaan voinut eroittaa kudoksen sisältä. Se\noli jo kokonaan kääriytynyt silkin sisään ja yhä se vaan vielä laski\nlankaa.\n\nKolmen päivän perästä lakkasi se kutomasta koteloaan ja meni\ntainnoksiin. Sittemmin sain kuulla, kuinka pitkältä yksi silkkimato\nehtii kolmena päivänä kehrätä lankaa. Kun puretaan koko tuo kudos, niin\nse on enemmän kuin kilometriä pitkä, harvoin lyhempi. Ja jos lasketaan,\nmontako kertaa madon tarvitsee kiepauttaa päätään, näinä kolmena\npäivänä kehrätäkseen niin pitkän langan, niin nähdään, että se näinä\nkolmena päivänä on kiertänyt ympäriinsä 300,000 kertaa. Siitä näkyy\nettä se joka sekunttina keskeymättä pyörähtää kerran.\n\nMutta kun me otimme joitakuita koteloita ja särimme ne, niin näimme,\nettä madot tämän työn perästä olivat koteloissaan ihan kuivettuneet ja\nkäyneet vaaleiksi, vaksinkaltaisiksi.\n\nMinä tiesin, että näistä koteloista, joiden sisällä oli nuo vaaleat\nvaksin kaltaiset elottomat ruumiit, lähtee ulos myöhemmin perhoset.\nMutta katsellessani niitä en voinut sitä uskoa. Kuitenkin katsoin\nkahdentenakymmenentenä päivänä, miten niitten koteloiden oli käyvä,\njotka olin jättänyt jäljelle.\n\nMinä tiesin, että muutoksen piti tapahtua kahdentenakymmenentenä\npäivänä. Mitään ei näkynyt vielä ja minä jo alain ajatella, että jokin\nkohta oli joutunut epäjärjestykseen, kun yhtäkkiä huomasinkin, että\nyhden kotelon pää oli käynyt mustaksi ja kosteaksi. Minä luulin jo,\nettä se oli turmeltunut ja yritin heittää sen pois. Vaan sitten\najattelin taas, että kenties muutos alkaakin tällä tavalla ja minä\npäätin katsoa vielä, miten lopuksi oli käyvä. Ja todellakin alkoi\nkotelon kosteaksi käyneessä päässä tuntua jotakin liikettä. Minä en\nvoinut isoon aikaan päästä perille siitä, mikä tuon liikkeen sai\naikaan. Mutta sitten tuli näkyviin jotakin pään tapaista, jossa oli\ntuntosarvet. Tuntosarvet liikkuivat. Sitten huomasin, että jalka pisti\nesiin reijästä ja sen perästä toinen, ja jalat tarttuivat kiini ja\ntyöntäytyivät ulos kotelosta. Jotakin tuli yhä sieltä esiin ja lopuksi\nvoin jo eroittaa, että se oli märkä perhonen. Kun kaikki kuus jalkaa\nolivat tulleet ulos, niin luiskahti takapuoli helposti irti ja nyt oli\nkoko perhonen tullut esiin ja oli siinä näkyvillä. Sittenkun se oli\nehtinyt kuivaa, näytti se valkoselta, levitti siipensä, lenteli\nkierrellen ympäri huonetta ja istui akkunalle.\n\nKahden päivän kuluessa oli perhonen jo ehtinyt munia akkunalaudalle\nrivin munia ja kiinnittää ne siihen. Munat olivat keltasia.\nKaksikymmentä viisi perhosta tekivät munia. Ja minä kokosin 5,000\npientä munaa.\n\nSeuraavana vuonna minä ruokin vielä enemmän matoja ja sain vielä\nenemmän silkkiä.\n\n\n\n\nTätin kertomus kesystä varpusesta.\n\n\nMeidän akkunamme ulkopuolelle oli varpunen pesinyt akkunalaudan päälle\nja tehnyt siihen viisi pientä munaa. Minä ja sisareni olimme nähneet,\nkuinka varpunen kantoi olen korren ja höyhenen toisensa perästä meidän\nakkunamme taakse ja teki sinne itselleen pesää. Ja kun se sitten alkoi\ntehdä sinne munia, niin tulimme me hyvin iloisiksi. Varpunen ei enää\nlentänyt pois höyheniä ja olkia etsimään, vaan istui muniensa päällä\nsiinä. Toinen varpunen -- meille sanottiin, että toinen niistä on uros\nja toinen naaras -- tuo naaraalle matoja ja ruokkii sitä.\n\nMuutaman päivän perästä me jo kuulimme akkunamme takaa sirkutusta ja\nmenimme katsomaan, mitä varpusen pesässä oli tapahtunut. Siellä oli\nviisi pienen pientä alastonta linnun poikaa, joilla ei vielä ollut\nsiipiä eikä höyheniä. Niillä oli keltaset, pehmeät nokat ja suuret\npäät.\n\nMeistä ne olivat hyvin rumia, emmekä me viitsineet enää käydä niitä\nkatsomassakaan, ainoastaan joskus juoksimme vilkasemassa, mitä ne\nsiellä tekivät. Niiden äiti lensi usein ruokaa hakemaan, ja kun se\npalasi, niin avasivat varpusen pojat vikisten keltaiset nokkansa, ja\nemä repi matosia kappaleiksi ja jakoi niitä niille.\n\nViikon kuluessa olivat jo nuo pienet varpusen pojat kasvaneet\nisommiksi, saaneet untuvapeitteen ja tulleet kauniimmiksi, ja sen\nperästä me taas rupesimme usein käymään niitä katsomassa.\n\nEräänä aamuna menimme taas katsomaan varpusen poikiamme ja näimme, että\nniiden äiti, naarasvarpunen oli kuolleena akkunalaudan vieressä. Me\narvasimme, että varpunen oli yöksi asettunut akkunalaudalle ja nukkunut\nsiihen, ja litistynyt kuolleeksi akkunaa sulettaessa.\n\nMe otimme sen siitä ylös ja viskasimme heinikkoon. Pienokaiset\nvikisivät, ojensivat ulos päänsä ja avasivat suunsa, mutta ei ollut\nketään enää, joka olisi niitä ruokkinut.\n\nSilloin sanoi vanhin siskoni: \"nyt niillä ei ole enää äitiä, joka niitä\nruokkisi; mutta kuulkaas: ruvetaanpas me niitä hoitamaan!\"\n\nTuokos oli meistä hauskaa, me otimme korin, panimme siihen\npuuvillavanuketta, asetimme siihen pesän poikineen ja veimme sitten sen\nsellaisena kammariimme. Sitten me kaivoimme maasta matosia, murensimme\nleipää maitoon ja aloimme ruokkia linnun poikia. Ne söivät hyvin,\npudistelivat päitään, puhdistivat pieniä nokkiaan hiomalla niitä vasun\nlaitoja vastaan ja olivat kaikki hyvin ilosia.\n\nSiten ruokimme me niitä koko päivän ja iloitsimme niiden ympärillä.\nSeuraavana aamuna, kun menimme niitä katsomaan, niin näimme, että\npienin varpusen poika oli kuollut ja sen jalat tarttuneet\npuuvillavanukkeeseen. Me veimme sen pois ja otimme koko\npuuvillavanukkeen myöskin pois, jottei enää joku varpusen poika\ntakertuisi siihen, ja panimme vasuun heiniä ja sammalia. Mutta\niltapuoleen kävi taas kahden varpusen pojan höyhenet pörhöön, niiden\nsuut aukenivat ja silmät menivät kiini ja nekin kuolivat.\n\nKahden päivän perästä kuoli vielä neljäskin varpusen poika. Nyt saimme\nkuulla, että olimme syöttäneet niitä liijan paljon.\n\nSiskoni itki varpusiaan ja rupesi yksin ruokkimaan viimeistä varpusta\nja me muut saimme ainoastaan olla katsomassa. Viimeinen -- viides\nvarpusen poika, oli ilonen, terve ja elävän näkönen. Me rupesimme\nnimittämään sitä Virkuksi.\n\nVirkku eli niin kauvan, että jo pääsi lentoon ja alkoi tuntea nimensä.\n\nSisareni oli tapana huutaa: \"Virkku, Virkku!\" Silloin lensi se aina\nhänen luokseen, istui hänen olkapäälleen, päähänsä tahi kädelleen ja\nhän ruokki sitä.\n\nSitten kasvoi se vielä isommaksi ja alkoi itse hakea ruokansa. Se asui\nmeidän kammarissamme ja lensi silloin tällöin ulos ikkunasta, mutta\npalasi aina yöksi kotiin, ja asettui asuinpaikkaansa, vasuun.\n\nEräänä aamuna ei se lentänytkään mihinkään vasustaan. Sen höyhenet\ntulivat kosteiksi ja nousivat pörrölleen, aivan niinkuin muidenkin\nvarpusten oli käynyt, kun ne rupesivat kuolemaan.\n\nSiskoni ei lähtenyt pois Virkun luota, vaan kulki sen perässä. Mutta se\nei syönyt eikä juonut mitään.\n\nKolme päivää se sairasti ja neljäntenä se kuoli. Kun me näimme sen\nkuolleena, selällään, pikku kyntöset kokoon puristuneina, niin\nrupesimme me kolme sisarta kaikki itkemään. Äiti riensi paikalle\nsaadakseen tietää, mitä oli tapahtunut. Kun hän tuli meidän\nkammariimme, niin näki hän pöydällä kuolleen varpusen, ja käsitti oitis\nmeidän surumme. Sisko ei syönyt mitään muutamaan päivään eikä leikkinyt\nmuiden kanssa, vaan itki aina.\n\nMe käärimme Virkun sievimpiin vaatepalasiimme, panimme sen pieneen\npuuarkkuun ja hautasimme sen pieneen kuoppaan puutarhassa. Sitten\nteimme me pienen kumpareen mullasta sen haudan päälle ja panimme siihen\npieniä kiviä.\n\n\n\n\nOmenapuut.\n\n\nMinä istutin kaksi sataa nuorta omenapuuta ja kaivoin syksyin, keväin\nkolmena vuonna kuopat niiden ympärille ja peitin ne talveksi aina\noljilla, etteivät jänikset niitä vahingoittaisi. Neljäntenä vuonna\nmenin lumen lähdettyä katsomaan omenapuitani. Ne olivat talven aikana\ntulleet paksummiksi, niiden kuori käynyt sileäksi ja tuoreeksi, kaikki\noksat olivat eheitä ja niiden kärissä ja lehtihangoissa näkyi pyöreitä,\nherneen tapaisia, kukan urpuja. Siellä täällä oli jo nuo paisuneet\nurvut auvenneet, niin että kukkalehtien ruusunpunaset reunat jo\npistivät näkyviin. Minä tiesin, että kaikista urvuista tulee kukat ja\nsitten hedelmät, ja olin ilonen katsellessani omenapuitani. Mutta kun\nminä otin oljet pois ensimäisen omenapuun päältä, niin näinkin, että\nalhaalta, ihan maan rajasta, oli omenapuun kuori syöty yltympäriinsä\npuuhun saakka, niin että puun juuren ympärille oli muodostunut valkonen\nrengas. Sen olivat hiiret tehneet. Minä paljastin toisen omenapuun ja\nsen laita oli ihan samallainen. Minun kahdesta sadasta omenapuustani ei\nainoakaan ollut jäänyt ehjäksi. Minä täytin hiirten kalvamat kohdat\npihkalla ja vaksilla. Mutta niinpian kuin omenapuut olivat hiukan\nruvenneet lehtimään, niin putosivat kukat niistä heti pois. Sitten\nilmaantui pieniä lehtiä, vaan nekin alkoivat oitis kuihtua ja kuivaa.\nKuori kurtistui ja kävi mustaksi. Kahdesta sadasta omenapuusta oli enää\nyhdeksän jäljellä. Näissä yhdeksässä ei ollut kuori ihan ympäri syöty,\nvaan oli tuohon valkoseen renkaaseen jäänyt pieni koskematon kohta.\nNäistä tällaisista ehjistä paikoista läksi kasvamaan uusia oksia, ja\nvaikka nämäkin puut näyttivät sairastavan, niin ne virkosivat\nkuitenkin. Kaikki muut hävisivät. Ainoastaan rikkonaisten kohtien alta\nlähti vielä kasvamaan oksia, vaan ne olivat kaikki villiä.\n\nKuori on puulle samasta arvosta, kuin suonet ihmisruumiille: suonien\nkautta juoksee veri läpi ruumiin, ja kuorta myöten nousee neste puuhun,\nsen oksiin, lehtiin ja kukkiin. Voidaan ottaa puusta pois koko sisus,\nniinkuin se onkin hävinnyt vanhoista halavoista, jos kuori vaan säilyy\nehjänä, niin elää puu, mutta jos kuori rikkoontuu, niin puukin kuolee.\nJos ihmiseltä leikataan suonet poikki niin hän kuolee, ensiksikin siitä\nsyystä, että veri vuotaa pois, ja toiseksi sentähden, ettei verelle jää\nenää kulkutietä ruumiissa.\n\nNiin kuivaa koivukin, kun lapset tekevät reijän sen kylkeen, saadakseen\nmahalata, ja kaikki mahala pääsee siten juoksemaan pois.\n\nSillä tavalla kuolivat omenapuutkin siitä, että hiiret kalvoivat niiden\njuurelta kuoren pois ympäri puuta ja nesteelle ei enää jäänytkään tietä\njuurista oksiin, lehtiin ja kukkiin.\n\n\n\n\nVanha poppeli.\n\n\nMeidän puutarhamme oli viisi vuotta huonolla hoidolla. Minä palkkasin\nkirvesmiehiä ja toisia lapiolla työskentelemään puutarhaani ja rupesin\nitsekin heidän kanssaan työhön. Me hakkasimme ja leikkasimme pois\nkuivaneet ja villit oksat ja liijat puut ja pensaat. Suurimmiksi\nkaikista olivat kasvaneet poppeli ja tuomi. Ne estivät muita puita\nkasvamasta. Poppeli kasvaa juurista ja sitä on mahdoton saada juurineen\nmaasta kaivetuksi, vaan ne ovat hakattavat poikki. Puron takana oli\ntavattoman suuri poppeli, joka oli kahta syltä ympäri mitaten. Sen\nympärillä oli nurmikko, jossa kasvoi yltyleensä pieniä poppelin vesoja.\nMinä käskin hakkaamaan ne pois. Halusin näet saada paikkaa iloisemman\nnäköiseksi, mutta ennen kaikkia tahdoin säästää vanhaa poppelia, sillä\notaksuin, että kaikki nuo vesat lähtivät siitä ja imivät siitä voimaa.\nKun me hakkasimme pois näitä nuoria poppelin vesoja, kävi minun\nsäälikseni joskus, kun näin niiden meheviä juuria maassa poikki\nhakattavan. Ja vaikka meitä oli neljä miestä repimässä maasta yhtä\nainoata sellaista poikki hakattua poppelia, niin emme sittenkään\nsaaneet sitä lähtemään. Se koki pysyä kiini maassa kaikista voimistaan\neikä tahtonut kuolla. Minä ajattelin: nähtävästi niiden on välttämättä\nsaatava elää, koska ne niin kovasti pitävät kiini elämästään. Mutta\npuutarhan raivaaminen oli välttämätön ja minä raivasin. Sittenkun jo\noli myöhä havaitsin, ettei olisikaan tarvinnut niitä hävittää.\n\nMinä ajattelin, että vesat imevät mehun vanhasta poppelista, mutta\nkävikin päin vastoin. Kun minä hakkasin vesoja, niin vanha poppeli jo\noli kuolemaisillaan. Se oli kaksihaarainen, ja kun lehdet siihen olivat\npuhenneet, niin huomasin, että toinen haara oli paljas; samana kesänä\nkuivui koko poppelikin. Se oli jo aikoja sitten alkanut kuivaa ja\ntietäen pian kuolevansa, tahtoi se siirtää elinvoimansa vesoihinsa.\n\nSen vuoksi kasvoivat ne niin pian isoiksi, ja kun minä tahdoin säästää\nsitä itseään, niin tuhosin sen lapsetkin.\n\n\n\n\nTuomi.\n\n\nTuomi kasvoi pähkinäpuiden joukossa ja varjosi pähkinäpuupensaita. Minä\nolin kauvan epätietoinen, hakkaisinko vai en, sen pois. Minun tuli sitä\nsääli. Se ei muodostanut eri pensasta, vaan kasvoi yksinään, ja oli\nlikipitäin neljäätoista sentimetriä läpimitaten ja noin kahdeksan ja\npuoli metriä korkea, hyvin haarakas, tuuhea ja yltyleensä täynnä\nvalkeita, hyvänhajuisia kukkia. Kauvaksi jo lemusi niiden tuoksu. Minä\nen olisikaan hakannut sitä, mutta muuan työmies, jonka minä olin sitä\nennen käskenyt hakkaamaan koko tuomen, oli minulle mitään virkkamatta\nalkanut sitä hakata. Kun minä tulin paikalle, oli hän jo ehtinyt hakata\nnoin kuutta sentimetriä syvän lastuuksen, ja mahalaa tirskahti ulos\nkirveen alitse, joka kerta kun se sattui samaan paikkaan: \"Nyt sitä ei\nvoi enää auttaa, menköön nyt sitten\", ajattelin minä ja otin itsekin\nkirveen käteeni ja aloin hakata sitä yhdessä työmiehen kanssa.\n\nKaikki työ on hauskaa ja niinpä hakkaaminenkin. On hupaista lyödä\nkirveen syvälle puuhun, ensin viistoon ja sitten poikittain niin, että\nlastu lähtee pois ja hakata siten yhä syvemmälle ja syvemmälle\nlastuusta puuhun.\n\nMinä unhotin kokonaan tuomen ja ajattelin ainoastaan sitä, miten saisin\nsen pikemmin kaatumaan. Kun hengästyin, niin panin pois kirveen ja me,\ntyömies ja minä nojasimme puuta vastaan ja koetimme saada sitä\nkaatumaan. Me työnsimme, puun lehdet alkoivat väristä ja meidän\npäällemme putoili kastepisaroita ja valkosia hyvänhajuisia kukkalehtiä.\n\nSamaan aikaan tuntui kuin olisi jokin parkaissut: puun sisuksesta\nkuului rusketta; me nojasimme vieläkin kovemmin, ja puun sisuksessa\ntaittui jotakin ja se tuntui ihan siltä, kuin puu olisi itkenyt, ja puu\nkaatui. Se oli taittunut hakkuuksen kohdalta, huojui ja kaatui oksineen\nja kukkineen nurmelle. Pienet oksat ja kukat värisivät vähän aikaa\nvielä puun kaaduttua, sitten ne herkesivät liikkumasta.\n\n\"No niin, siinä tapahtui suuri asia\", sanoi talonpoika. \"Sääli on aina\nelävätä!\" Mutta minun tuli niin säälini puuta, että menin mitä pikemmin\npois sen luota toisten työmiesten luo.\n\n\n\n\nTammi ja pähkinäpuu.\n\n\nVanha tammi pudotti yhden terhonsa pähkinäpuupensaan juurelle.\nPähkinäpuu sanoi tammelle: \"Onko sinun oksiesi alla liijan vähän tilaa?\nOlisit pudottanut terhosi tyhjään paikkaan. Tässä on jo kyllä ahdasta\nminun vesoillanikin, enkä minä salli edes omien pähkinöitteni pudota\nmaahan, vaan annan ne ihmisille.\"\n\n\"Minä elän kaksisataa vuotta\", vastasi siihen tammi, \"ja se tammi, joka\non kasvava terhostani, tulee elämään yhtä kauvan.\"\n\nSilloin suuttui pähkinäpuu ja sanoi: \"Niinpä minä sitten peitänkin\nvarjollani sinun pienen vesasi ja tukehutan sen, eikä se tule elämään\nkolmea päivääkään.\" Tammi ei virkkanut siihen mitään, vaan käski pienen\npoikansa kasvamaan terhosta.\n\nTerho kastui, turposi, aukeni ja tarttui pienellä juurellaan kiini\nmaahan ja läksi urvusta kasvamaan ylöspäin.\n\nPähkinäpuu koetti tukehuttaa tuota nuorta puun alkua eikä antanut\npäivän paistaa sille. Mutta pikku tammi kasvoi vaan yhä korkeammaksi ja\nvoimistui yhä enemmän pähkinäpuun varjossa.\n\nKului sitten sata vuotta. Silloin oli pähkinäpuu aikoja kuivettunut,\nvaan tammi, joka oli lähtenyt terhosta kasvamaan, kohosi mahtavana\ntaivasta kohden ja levitti oksiaan joka suunnalle.\n\n\n\n\nRikkaus Jumalalta.\n\n\nEräs mies, joka oli tyytymätön kohtaloonsa, nurisi Jumalaa vastaan.\n\nTuo hyvä Jumala antaa muille rikkautta, sanoi hän, vaan minulle ei hän\ntee mitään. Kuinka minä nyt tulen elämässä toimeen, kun ei minulla ole\nmitään?\n\nMuuan ukko kuuli nämä sanat ja sanoi:\n\n-- Oletko sinä niin köyhä kuin luulet? Eikö Jumala ole sinulle antanut\nnuoruuden ja terveyden?\n\n-- Sitä en kyllä voi kieltää, voinpa vielä olla ylpeäkin nuoruudestani\nja voimistani, vastasi mies.\n\nUkko tarttui miehen oikeaan käteen ja sanoi: Antaisitko hakata tämän\nkätesi pois tuhannesta ruplasta?\n\n-- En suinkaan.\n\n-- No entäs vasemman?\n\n-- En, en sitäkään.\n\n-- Suostuisitko sinä siihen, että silmiesi valo sammutettaisiin, jos\nsaisit kymmenen tuhatta ruplaa?\n\n-- Jumala minua sellaisesta varjelkoon. Minä en tahtoisi kadottaa\nsilmääni, vaikka saisin kaikki maailman rikkaudet.\n\n-- Näetkös nyt, sanoi ukko, mitä rikkauksia Jumala on sinulle\nlahjoittanut ja kuitenkin nuriset.\n\n\n\n\nSokea ja maito.\n\n\nMuuan, joka oli syntymästään saakka sokea, kysyi näkevältä:\n\n-- Minkä näköistä on maito?\n\nNäkevä sanoi: -- maidon väri on samallainen, kuin valkosen paperin.\n\nSokea kysyi: -- onko se totta, että tämä väri kahisee käsissä niinkuin\npaperi?\n\nNäkevä sanoi: -- ei, se on valkea, kuin valkoset jauhot.\n\nSokea kysyi: -- no onko se siis niin pehmeätä, ja kuivaa, kuin jauhot?\n\nNäkevä sanoi: -- ei, se on ilman muuta valkonen, niinkuin valkonen\njänis.\n\nSokea kysyi: -- onko se siis yhtä karvanen ja pehmeä, kuin jänis?\n\nNäkevä vastasi: -- ei, valkonen väri on juuri samallainen, kuin lumi.\n\nSokea kysyi: -- se on sitten kylmä, kuin lumi.\n\nJa kuinka monta vertausta näkevä sanoikaan, niin ei sokea voinut\nkäsittää, millainen on maidon valkonen väri.\n\n\n\n\nTunto ja näkö.\n\n\nPane etusormesi ja keskisormesi ristiin toistensa päälle ja kosketa\nsiten ristiin pannuilla sormillasi pientä palloa niin, että se\nvierähtää molempien näiden sormien väliin ja sulje itse silmäsi.\nSilloin tuntuu sinusta siltä, kuin siinä olisikin kaksi kuulaa. Kun\navaat silmäsi, niin näet, ettei niitä olekaan kuin yksi. Sormesi\npettivät, vaan silmäsi oikaisivat erehdyksen.\n\nKatso -- mieluimmin sivusta -- hyvään puhtaaseen peiliin, niin sinusta\nnäyttää siltä kuin se olisi akkuna eli ovi ja että sen takana vielä\nolisi jotakin. Kun jälleen koetat sitä sormellasi, niin tunnet, että se\nonkin peili. Silmäsi siis pettivät tässä tapauksessa, mutta sormet\noikaisivat erehdyksen.\n\n\n\n\nHaistin aisti.\n\n\nIhminen näkee silmillään, kuulee korvillaan, haistaa nenällään, maistaa\nkielellään ja tuntee kädellään. Toiset näkevät silmillään paremmin,\ntoiset huonommin. Toinen kuulee kaukaa, toinen on taas huonokuulonen.\nToisella on parempi haistamiskyky ja hän tuntee jo kaukaa, miltä jokin\nhaisee, vaan toinen taas ei tunne vaikka haistaisi mädännyttä munaa.\nToiset tuntevat joka esineen pelkällä koittamisella, vaan toiset eivät\ntaas pääse sillä keinoin mistään selville, eivätkä voi eroittaa puuta\npaperista. Joku on tuskin pistänyt jotakin suuhunsa, kun jo tuntee,\nmikä on makeata, mutta toinen nielee tuntematta, oliko se, mitä nieli,\nkitkerätä vai makeata.\n\nNiinpä eläimilläkin on toisilla aistimet enemmän kehittyneet, kuin\ntoisilla. Mutta kaikilla niillä on parempi haistamiskyky, kuin\nihmisellä.\n\nIhminen, kun hän tahtoo saada selkoa jostakin esineestä, katselee sitä,\nkuuntelee, minkälaisia ääniä se antaa, joskus haistaa ja maistaa; mutta\ntunteakseen oikein esineen täytyy hänen sitä ennen kaikkia koetella.\n\nSitä vastoin tarvitsee melkein kaikkien eläinten ennen kaikkia haistaa\nesinettä. Hevonen, susi, koira, lehmä, karhu eivät tunne esinettä,\njolleivät saa sitä haistaa.\n\nKun hevonen pelkää jotakin, niin se päristää sieramiaan, voidakseen\nparemmin haistaa, eikä herkene ennen pelkäämästä, kun on saanut nuuskia\npelättyä esinettä.\n\nKoira juoksee usein isäntänsä jälkiä, mutta kun näkee hänen, niin\npelästyy, ei tunne häntä ja alkaa haukkua, kunnes pääsee häntä\nhaistamaan ja tuntee, että se, mikä hänen silmissään näytti niin\npeloittavalta, onkin hänen oma isäntänsä.\n\nSattuu usein, että härät näkevät, kun toisia härkiä teurastetaan,\nkuulevat kuinka ne mölisevät teurastuspaikalla, vaan eivät kuitenkaan,\nkäsitä, mitä siellä tehdään. Mutta kun lehmä tai härkä vaan tulevat\npaikalle, missä on härän verta, ja saavat haistaa sitä, niin ne heti\nkäsittävät asian laidan, alkavat mölistä, polkea jaloillaan maata, ja\nniitä on vaikea saada pois siltä paikalta.\n\nKerran sairastui muuan eukko; hänen miehensä meni silloin lypsämään\nlehmää. Lehmä haisti ja tunsi, ettei lypsäjä ollutkaan hänen emäntänsä\neikä antanut maitoaan. Vaimo käski silloin miehensä panemaan päällensä\nhänen turkkinsa ja hänen huivinsa päähänsä. Mies teki niin ja lehmä\nantoi maitonsa. Mutta ukko sattui aukasemaan turkkinsa, lehmä haistoi,\nettei asian laita ollutkaan, niinkuin piti ja kätki taas maitonsa.\n\nKun jahtikoirat ajavat otusta, niin eivät ne juokse aivan jälkiä\npitkin, vaan hiukan syrjässä niistä, noin kahdenkymmenen askeleen\npäässä. Kun kokematon metsästäjä tahtoo johtaa koiraa saaliin jälille\npainamalla sen turpaa juuri siihen kohtaan josta otus on juossut, niin\nhyppää koira aina hiukan sivuun. Sen nenään haisee jäljet niin\nväkevästi, ettei se voi eroittaa mitään kulkiessaan itse jälkiä myöten\neikä tiedä, onko otus mennyt eteen vaiko taaksepäin. Se juoksee siitä\nensin syrjään ja sitten vasta tuntee, miltä suunnalta tulee\nvoimakkaampi haju, ja lähtee sitten vasta ajamaan saalista. Se tekee\nsamalla tavalla, kuin me teemme silloin, kun joku puhuu liijan kovaa\nkorvaamme. Me väistymme hiukan syrjään ja sitten vasta kauvempaa voimme\neroittaa, mitä meille sanotaan. Eli jos se, jota katsomme, on liijan\nlikellä, niin me samoin väistymme siitä hiukan etemmäksi ja voimme\nsitten vasta nähdä sen paremmin.\n\nKoirat tuntevat toisensa hajusta ja antavat sen avulla merkkiä\ntoisilleen.\n\nHyönteisillä on vieläkin hienompi hajuaisti. Mehiläinen lentää suoraan\nsiihen kukkaan, jota se tarvitsee. Pieni matonen matelee ylös sitä\nlehteä syömään, joka on sen ruoka. Lude, kirppu ja itikka tuntevat\nhajusta ihmisen sadan tuhannen kirpun askeleen päähän.\n\nJos jo nekin osat, jotka erkanevat kappaleesta ja tulevat meidän\nnenäämme, ovat jo tavattoman pieniä, niin kuinka pieniä mahtanevatkaan\nolla ne osaset, jotka tulevat hyönteisten haistimiin.\n\n\n\n\nErään upseerin kertomuksia Kaukaasiassa.\n\n\nMinulla oli pieni verikoira, jonka nimi oli Pulkka. Se oli ihan musta,\nainoastaan etukäpälien päät olivat valkoset. Kaikilla verikoirilla on\nalaleuka pitempi, kuin yläleuka, niin että ylähampaat jäävät\nalahampaiden taakse. Mutta Pulkan alaleuka ulottui niin pitkälle\neteenpäin, että sormi mahtui ala- ja ylä hammasten väliin. Kuono oli\nsillä leveä ja silmät olivat mustat ja kirkkaat valkoset hampaat ja\nerittäinkin torahampaat olivat aina näkyvillä. Se oli ihan kuin\nneekeri. Pulkka oli rauhallinen eikä se pakkainnut pureksimaan mitään,\nvaikka se oli hyvin voimakas ja itsepäinen. Kun se kerran oli käynyt\njohonkin kiini, niin puri se hampaansa yhteen ja jäi sitten riippumaan\nsiihen niinkuin jokin vaateriekale; ja sitä oli yhtä vaikea saada siitä\nirti, kuin iilimatoa.\n\nKerran päästettiin se karhun kimppuun ja se puri hampaansa karhun\nkorvaan ja riippui siinä kuin iilimato. Karhu löi sitä käpälillään,\npuristi itseään vasten ja heilutti sinne tänne, vaan ei saanut sitä\nirti itsestään. Lopuksi heittäysi se maahan, tukehduttaakseen sen\npainamalla päällään sitä maata vasten. Mutta Pulkka ei hellittänyt\nennenkun sen päälle alettiin heittää kylmää vettä.\n\nMinä otin sen jo pentuna ja ruokin sitä itse. Kun minä sitten matkustin\nKaukaasiaan, niin en olisi halunnut ottaa sitä mukaani ja läksin sen\nhuomaamatta kotoani ja käskin panemaan sen kiini siksi aikaa. Mutta\ntuskin olin ehtinyt seuraavaan majataloon ja olin juuri\nmuuttamaisillani toisiin kärryihin, kun yhtäkkiä huomasin jotakin\nmustaa ja loistavata. Se oli Pulkka messinkinen kaulapanta kaulassaan.\nSe juoksi minkä käpälistä lähti majataloa kohden. Oitis hyppäsi se\nminua vasten, nuoleskeli kättäni ja asettausi sitten kulkemaan syrjään\nkärryjen varjoon. Sen kieli riippui vaaksan pituudelta suusta ulkona.\nVäliin veti se sen takaisin ja nieleskeli kuolaansa, väliin taas pisti\nulos yhtä pitkälle kuin ennenkin. Yhä oli sillä kiire, se ei tahtonut\nennättää hengittää, ja kyljet oikein vapisivat. Se muutteli sivulta\ntoiselle ja löi hännällään maahan.\n\nSittemmin sain tietää, että se oli minun pois lähtöni jälkeen särkenyt\nakkunan ruudun ja hypännyt siitä ulos ja sitten juossut suoraa päätä\nminun jälkeeni ja sillä tavalla kulkenut kahdenkymmen kilometrin matkan\npahimmassa kuumuudessa.\n\n\n\n\nMilton ja Pulkka.\n\n\nFasaanien ampumista varten olin minä hankkinut itselleni lintukoiran.\nSen nimi oli Milton. Se oli korkeakasvuinen, laiha, harmaantäplikäs ja\npitkä karvanen; hyvin vankka ja viisas. Se ja Pulkka eivät tapelleet\nkoskaan. Ei ainoakaan koira ollut koskaan tapellut Pulkan kanssa. Sen\nei tarvinnut muuta, kuin kerran näyttää hampaitaan, niin toiset koirat\nmenivät pois sen luota häntä koipien välissä.\n\nKerran läksin sitten fasaania ampumaan ja otin Miltonin mukaani.\nYhtäkkiä juoksi Pulkka luokseni metsään. Minä olisin ajanut mielelläni\nsen pois, vaan en saanut sitä lähtemään ja kotiin oli niin pitkältä,\netten viitsenyt lähteä varta vasten sitä sinne viemään. Minä ajattelin,\nettei se ehkä tulisi olemaan häiriöksi minulle ja jatkoin matkaani\neteenpäin. Mutta juuri kun Milton ehti saada heinikossa vainun\nfasaanista ja alkoi etsiä sitä, niin juoksi Pulkka sen eteen ja rupesi\nhaukkumaan joka suunnalle. Se koetti löytää fasaania ennenkun Milton,\noli kuuntelevinaan jotakin heinikossa, hyppeli ja käänteliihe edes\ntakaisin. Mutta sillä oli huono vainu eikä se voinut yksin löytää\njälkiä, vaan katsoi aina Miltoniin ja juoksi sinne, minne sekin. Tuskin\noli Milton löytänyt fasaanin jäljet, kun Pulkka jo hyppää sen tielle.\nMinä kutsuin pois Pulkkaa ja löinkin sitä, vaan en voinut sille mitään.\nJoka kerta kun Milton löysi jäljet, niin tuli Pulkka sitä häiritsemään.\n\nOlin jo aikeessa lähteä pois ja luulin koko metsästysmatkani menneen\nhukkaan, mutta silloin keksikin Milton paremman keinon kuin minä pettää\nPulkan. Se teki näin: heti kun Pulkka tuli sen tielle, niin läksi\nMilton pois jäljiltä, kääntyi toiselle suunnalle ja oli yhä etsivinään.\nPulkka juoksi silloin taas sinne, minne Miltonin näki menevän, ja\nMilton katsoi minuun, huiskutti häntäänsä ja juoksi taas oikeille\njälille. Pulkka juoksi taas Miltonin luo ja asettui sen eteen etsimään,\nja taas hyppäsi Milton nopeasti kymmenen askelta syrjään, petti Pulkan\nja vei minut uudestaan oikeille jälille. Sillä tavalla petti se Pulkan\nkoko jahdin aikana eikä sallinut sen tulla enää häiritsemään itseään.\n\n\n\n\nKilpikonna.\n\n\nKerran läksin taas Miltonin kanssa metsälle. Lähellä metsää se alkoi\nhakea, huiskutti häntäänsä, nosti korvansa ja rupesi nuuskimaan. Minä\nlaitoin pyssyni ampumakuntoon ja menin sen perässä. Minä luulin sen\netsivän metsäkanaa, fasaania tai jänistä.\n\nMutta Milton ei mennytkään metsään, vaan jäi aukealle. Minä seurasin\nedelleen sen perässä ja katselin huolellisesti eteeni. Yhtäkkiä näin,\nmitä se etsi. Sen edellä juoksi pieni kilpikonna, joka oli noin hatun\nkokonen. Paljas, mustanharmaa pää riippui pitkän kaulan nenässä,\nniinkuin naaran koukku. Kun se liikkui eteenpäin, niin työnsi se\npitkälle ulospäin paljaat jalkansa, vaan selkänsä piti se kuoren\npeitossa.\n\nKun se huomasi koiran, niin kätki se jalkansa ja päänsä ja heittäysi\nheinikkoon, niin että ainoastaan kuori jäi näkymään. Milton kävi siihen\nkiini ja rupesi sitä pureksimaan, vaan ei voinut sitä kuitenkaan purra\nrikki, sillä kilpikonnalla on vatsansa päällä yhtä vahva kuori kuin\nselkäpuolellakin, ainoastaan etu- ja takapuolella sekä sivuilla löytyy\nsiinä aukkoja, joista se pistää ulos päänsä, jalkansa ja häntänsä.\n\nMinä otin kilpikonnan pois Miltonilta ja katselin sen pilkukasta selkää\nja kuorta ja miten se sinne kätkeytyi. Kun pitää sellaista kilpikonnaa\nkäsissään ja vilkasee kuoren alle, niin voi ainoastaan sisäpuolella\nniinkuin kellarissa nähdä liikkuvan jotakin mustaa.\n\nMinä panin kilpikonnan takaisin heinikkoon ja läksin menemään\neteenpäin, vaan Milton ei tahtonut jättää sitä, vaan kantoi sitä\nhampaidensa välissä juostessaan minun perässäni. Mutta yhtäkkiä Milton\nvinkasi ja heitti sen suustaan. Kilpikonna oli työntänyt koiran suussa\nollessaan ulos käpälänsä ja raapinut sillä koiran suuta. Milton suuttui\nsiitä niin kilpikonnaan, että rupesi haukkumaan ja sieppasi sen\nuudestaan suuhunsa ja kantoi minun perässäni. Minä käskin uudestaan\nkoiraa heittämään sitä pois, vaan se ei totellut minua. Silloin minä\notin kilpikonnan siltä ja viskasin sen taas pois. Vaan Milton ei vielä\nsittenkään jättänyt sitä. Se rupesi kiireesti kaivamaan käpälillään\nkuoppaa sen viereen. Ja kun kuoppa oli valmis, niin vieritti se\nkäpälillään kilpikonnan kuoppaan ja peitti sen mullalla.\n\nKilpikonnat elävät maassa ja vedessä, niinkuin käärmeet ja sammakot. Ne\nsikiävät munasta, ja munivat maalle, vaan eivät haudo niitä, vaan munat\naukeavat itsestään, kuin kalan mäti, ja kehittyvät kilpikonniksi.\nLöytyy sekä pieniä kilpikonnia, jotka eivät ole suurempia, kuin\nteevati, että suuria, kahden meetrin pituisia, jotka painavat yli kolme\nsataa kilogrammaa. Isot kilpikonnat elävät merissä.\n\nYksi ainoa kilpikonna tekee aina keväässä satamääriä munia. Kylkiluut\novat kilpikonnalla kehittyneet kuoreksi. Ihmisellä ja muilla\nselkärankoisilla ovat ne erillään toisistaan, mutta kilpikonnalla ne\novat kasvettuneet yhteen kuoreksi. Vielä suurempi eroavaisuus on se,\nettä selkärankaisilla eläimillä on kylkiluut ruumiin sisällä, lihan\nalla, vaan kilpikonnilla ovat ne ulkopuolella, niin että ne peittävät\nruumista.\n\n\n\n\nPulkka ja susi.\n\n\nSiihen aikaan kun minä matkustin pois Kaukaasiasta, oli siellä vielä\nsota, ja öisin oli vaarallista olla liikkeellä ilman vartiastoa.\n\nMinä halusin päästä lähtemään matkalle niin aikaseen kuin mahdollista\naamulla enkä sen vuoksi lainkaan pannut maata.\n\nEräs ystäväni tuli minua saattamaan ja me istuimme yhdessä koko illan\nja koko yön kylätiellä minun asuntoni edessä.\n\nSe oli usvainen kuudanyö, mutta kuitenkin oli niin kirkasta, että voi\nlukea, vaikkei kuuta ollutkaan näkyvissä.\n\nKeskellä yötä me kuulimme yhtäkkiä pienen porsaan vinkasevan vastapäätä\ntien toisella puolella olevan talon pihalla.\n\nToinen meistä huudahti silloin: \"se on susi, joka koettaa tukeuttaa\nsian porsasta!\"\n\nMinä juoksin kiireesti huoneeseeni, sieppasin ladatun pyssyn ja riensin\nulos.\n\nVäkeä oli kerääntynyt jo sen talon portin luokse, jossa porsas oli\nvinkaissut. He huusivat minulle: \"tänne, tänne!\" Milton läksi minun\nperääni, varmaankin luullen minun menevän metsälle, kun näki minulla\npyssyn; Pulkka nosti myöskin pystyyn lyhyet korvansa ja hypähteli edes\nja takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, kehen hänen nyt käsketään\ntarttumaan. Kun olin ehtinyt aidan luokse, niin näin, että sieltä päin\njuoksi suoraan minua kohden jokin eläin. Se oli susi ja se juoksi aidan\nluo ja hyppäsi sen päälle. Minä väistäysin hiukan syrjään ja pidin\npyssyä varalla. Heti kun susi hyppäsi aidalta sille puolelle, jossa\nminä seisoin, ojensin pyssyni suun sutta kohden, joka oli melkein sen\nedessä ja vedin liipasimesta, mutta pyssy naksahti vaan hiukan eikä\nlauennut. Susi ei pysähtynyt ja juoksi tien toiselle puolelle.\n\nMilton ja Pulkka läksivät sen jälkeen. Milton oli hyvin likellä sutta,\nvaan pelkäsi nähtävästi eikä uskaltanut tarttua siihen kiini, mutta\nPulkka vaikka juoksi minkä jaksoi, ei voinut lyhysillä jaloillaan\ntavoittaa sutta. Me juoksimme, minkä voimme suden perästä, vaan susi ja\nkoirat katosivat näkyvistämme. Ainoastaan kylän laidalta, vallihaudan\nluota, kuului sekanaista haukuntaa ja vinkumista ja sumuisen ilman läpi\nnäkyi kuun valossa, että siellä nousi pöly maasta ja että koirat\ntappelivat suden kanssa. Kun me ehdimme vallihaudan luokse, niin ei\nsutta enää näkynyt ja molemmat koirat palasivat meidän luoksemme harjat\npystyssä ja vihasen näkösinä. Pulkka näytti olevan kovasti pahoillaan\nja tuuppi minua päällään. Se tahtoi nähtävästi kertoa jotakin, vaan ei\nvoinut.\n\nMe tarkastelimme koiria ja huomasimme, että Pulkalla oli pieni haava\npäässä. Se oli nähtävästi tavannut suden ennenkun se oli ehtinyt\nvallihaudan luo, vaan ei ennättänyt pureutua siihen kiini ennenkun susi\njo oli ehtinyt purra sitä ja mennä tiehensä. Haava oli niin pieni,\nettei ollut mitään vaaraa peljättävänä.\n\nMe palasimme takaisin asunnolleni, istuimme ja juttelimme siitä, mitä\noli tapahtunut. Minä olin suutuksissani siitä, ettei pyssyni lauvennut,\nja yhä mietin sitä, että susi olisi kaatunut juuri siihen paikkaan, jos\nei pyssy olisi tehnyt petosta. Ystäväni ihmetteli sitä, miten susi oli\nvoinut päästä hyppäämään pihan sisään. Muuan vanha kasakka sanoi, ettei\nsiinä ollut mitään ihmeteltävää ja luuli, ettei se ollutkaan susi vaan\nnoita-akka ja hän se oli muka lumonnut pyssynikin. Niin istuimme me ja\njuttelimme.\n\nYhtäkkiä hypähtivät koirat ylös ja me näimme taas ihan keskellä tietä\nsaman suden; mutta tällä kertaa läksi se meidän huudostamme niin pian\npakoon, etteivät koirat sitä enää voineet saavuttaa.\n\nVanha kasakka tuli tämän jälkeen ihan täydellisesti vakuutetuksi siitä,\nettä se ei ollut susi, vaan noitavaimo. Vaan minusta tuntui siltä, kuin\ntuo susi olisi ollut raivostunut, sillä en ollut koskaan nähnyt enkä\nkuullut, että susi olisi vielä sen jälkeen, kun se on tullut\nkarkotetuksi, uudestaan hyökännyt väkijoukkoon.\n\nJoka tapauksen varalle panin minä Pulkan haavaan ruutia ja sytytin sen.\nRuuti syttyi ja poltti haavan kohdan.\n\nMinä tein tämän polttaakseni pois haavasta raivostuneen suden kuolaa,\njollei se jo ollut ehtinyt mennä vereen. Minä näet tiesin, että jos\nsellaista kuolaa olisi tullut kerran haavaan ja siten päässyt vereen\npainumaan, niin olisi se veren mukana levinnyt ympäri koko ruumista ja\nsilloin olisi enää ollut mahdoton parantaa tautia.\n\n\n\n\nMitä Pulkalle tapahtui Pjätigorskissa.\n\n\nLähdettyäni mainitulta sotilasasemalta, en palannut suoraan kotiin\nVenäjälle, vaan matkustin ensin Pjätigorskiin ja vietin siellä kaksi\nkuukautta. Miltonin lahjoitin muutamalle kasakalle, joka oli metsämies,\nvaan Pulkan otin mukaani Pjätigorskiin.\n\nPjätigorski on saanut nimensä siitä, että se on Besh-tau nimisellä\nvuorella. Besh merkitsee tatarien kielellä viittä, ja tau vuorta. Tästä\nvuoresta juoksee kuumaa, harmaata vettä. Tämä vesi on yhtä kuumaa, kuin\nkiehuva vesi ja sen paikan yläpuolella, jossa vettä tulee vuoresta, on\naina höyryä ilmassa, niinkuin samovaarin päällä. Koko se paikka, jossa\nkaupunki sijaitsee on hyvin ilonen. Vuoresta juoksee kuumia lähteitä ja\nvuoren juurella virtaa Padkumok niminen joki. Vuoren rinne on\nmetsäinen, sen ympärystät ovat vainioina ja etäältä siintävät silmään\nsuuret Kaukason vuoret. Näillä vuorilla ei lumi sula koskaan ja ne\nnäyttävät aina valkosilta, kuin sokuri. Yksi korkea vuori, Elbrus,\nnäkyy kuin valkonen sokerikeko yli koko seudun, milloin vaan on kirkas\nsää. Kuumille lähteille tulee paljon ihmisiä juomaan niiden vettä\nparantuakseen ja niiden yläpuolelle on laitettu paljon istuimia ja\nsuojuksia ja yltympäriinsä näkyy puutarhoja ja käytäviä. Aamusilla\nsoittelee soittokunta ja ihmiset juovat vettä tahi kylpevät ja\nkävelevät. Itse kaupunki on vuorella ja vuoren alapuolella on\nesikaupunki. Minä asuin esikaupungissa, eräässä pienessä rakennuksessa.\nSe oli pihan sisällä ja ikkunani edessä oli pieni puutarha, jossa oli\nkesyjä mehiläisiä. Niitä ei pidetty ontoissa puissa, niinkuin Venäjällä\non tapana, vaan ympyriäisissä vasuissa. Mehiläiset olivat niin\nrauhallisia, että minä voin istuskella aina aamusilla Pulkan kanssa\ntässä puutarhassa ihan pesien keskellä.\n\nPulkka käveli pesien keskellä, ihmetteli mehiläisiä, haisteli niitä,\nkuunteli niiden surinaa, vaan kulki niin varovaisesti niiden\nlähestöllä, ettei mitenkään niitä häirinnyt, ja ne eivät sitten\nmyöskään koskeneet siihen. Yhtenä aamuna palasin kotiin terveysveden\njuonnista ja istausin juomaan kahvia puutarhaan. Pulkka rupesi\nraaputtamaan käpälällään korvansa taustaa ja helisteli kaulapantaansa.\nSe häiritsi mehiläisiä ja minä otin Pulkalta pois kaulapannan. Vähän\najan kuluttua kuulin kaupungista kummallista ja kolkkoa ääntä. Koirat\nhaukkuivat, ulvoivat ja vinkuivat, ihmiset itkivät ja kaikki tämä\nhälinä kuului vuorelta päin ja tuntui lähenevän lähenemistään meidän\nesikaupunkiamme. Pulkka herkesi raaputtamasta, pani leveän päänsä\nvalkosine hampaineen etukäpäliensä väliin, työnsi ulos kielensä\nsuustaan riippumaan, niinkuin luuli mukavuutensa vaativan, ja makasi\nrauhallisesti minun luonani. Kun se kuuli hälinän, niin se ikäänkuin\nolisi käsittänyt asian oikean laidan, nosti korvansa pystyyn, paljasti\nhampaansa, hyppeli ja rupesi ulvomaan. Hälinä läheni yhä. Tuntui siltä,\nkuin olisivat kaikki koko kaupungin koirat ulvoneet, vinkuneet ja\nhaukkuneet yhtaikaa. Minä menin portille katsomaan ja meidän talomme\nemäntä tuli myöskin. Minä kysyin häneltä: \"mitä tuo kaikki merkitsi?\"\nHän sanoi: \"vangit tulevat vankilasta ja tappavat koiria. Niitä on\ntullut liijaksi ja kaupungin hallitus on käskenyt tappamaan kaikki\nkoirat kaupungissa.\"\n\n-- \"Kuinka, ne tappavat siis Pulkankin, jos se vaan joutuu heidän\nkäsiinsä?\"\n\n-- \"Ei, ne koirat jätetään henkiin, joilla on kaulapanta.\"\n\nKun me olimme vielä parastaikaa pakinoimassa, lähestyivät vangit jo\nmeidän taloamme.\n\nEdellä astui sotamiehiä ja niiden takana seurasi neljä kahleissa olevaa\nvankia. Kahdella vangilla oli kädessä pitkät rautaset koukut ja\ntoisilla kahdella pitkät kepit. Aivan meidän porttimme edessä iski yksi\nvangeista koukkunsa kärjen pieneen pihakoiraan ja veti sen keskelle\nkatua, jossa toinen vanki alkoi lyödä sitä kepillä. Tuo pikku koira\nvinkui kauheasti, vaan vangit huusivat jotakin toisilleen ja nauroivat.\nSe vangeista, jolla oli koukku, käänteli sillä koiraa ja kun näki, että\nse oli kuollut, niin veti hän koukkunsa pois ja alkoi katsella, eikö\nvielä löytyisi koiria talossa.\n\nSamassa karkasi Pulkka päistikkaa, niinkuin kerran sitä ennen karhun\nkimppuun, tämän vangin päälle. Minä muistin, että se oli ilman\nkaulapantaa ja huusin: \"Pulkka, tule pois\", ja sanoin vangeille,\netteivät löisi sitä. Vaan vanki nähtyään Pulkan rupesi nauramaan ja\niski koukkunsa sukkelasti Pulkan reiteen. Pulkka yritti hyppäämään\npois, vaan vanki veti sitä luoksensa ja huusi toiselle: \"lyö!\" Kumppani\nnosti ylös keppinsä, ja Pulkka olisi varmaan kuollut, mutta se repäsi\nitsensä irti, reidestä meni nahka rikki, ja häntä jalkojen välissä ja\nverinen haava jalassa juoksi se suoraa päätä portista huoneeseen ja\nkyyristiihe minun sänkyni alle.\n\nSe pelastui sillä, että sen nahka repesi rikki siitä paikasta, johon\nkoukku oli tarttunut.\n\n\n\n\nPulkan ja Miltonin loppu.\n\n\nPulkka ja Milton kuolivat samaan aikaan. Tuo vanha kasakka ei\nosannutkaan hoitaa oikein Miltonia. Sen sijaan, että olisi pitänyt sitä\nmukanaan ainoastaan linnustaessaan, alkoi hän käydä sen kanssa\nvillisikoja ajamassa. Ja samana syksynä repäsi jo nuori villisika\nterävillä torahampaillaan siltä mahan auki. Ei ollut ketään, joka olisi\nosannut neuloa kiini haavaa, ja Milton kuoli. Pulkka ei myöskään elänyt\nkauvan sen jälkeen, kun oli pelastunut vankien käsistä. Kohta sen\nperästä alkoi se käydä alakuloiseksi ja rupesi nuoleskelemaan kaikkia,\nmitä vaan eteen sattui. Se nuoli minun käsiäni, vaan ei niinkuin ennen,\nsilloinkun hyväili minua. Nyt nuoli se kauvan ja innokkaasti, painoi\nkovasti kielellään, ja lopuksi alkoi se pureskella hampaillaan. Selvään\nnäytti sillä olevan halu purra kättä, vaan se ei tahtonut tehdä sitä.\nMinä herkesin antamasta sille kättäni. Silloin rupesi se nuoleskelemaan\nminun saappaitani ja pöydän jalkaa ja sitten taas pureskelemaan niitä.\nSitä kesti pari päivää ja kolmantena se katosi, eikä kukaan nähnyt sitä\neikä kuullut siitä mitään.\n\nVarastaa sitä oli mahdoton, ja karata minun luotani se ei voinut. Tämä\ntapahtui kuusi viikkoa sen perästä, kun susi oli sitä purrut. Siis oli\nsusi todellakin ollut raivostunut. Pulkka oli saanut vesikauhun ja\nkarannut. Sanotaan, että raivous on siinä, että raivostuneen eläimen\nkurkussa tapahtuu suonenvetoja. Raivostuneet eläimet tahtoisivat juoda,\nvaan eivät voi, sentähden että vedestä tulevat suonenvedot kovemmiksi.\nSilloin ne tuskista ja janosta tulevat hulluiksi ja alkavat pureskella.\nNähtävästi Pulkassa oli alulla sellaiset suonenvedot, kun se alkoi\nnuolla, ja sitten pureskella minun kättäni ja pöydän jalkaa.\n\nMinä kiertelin ympäri koko seudun ja kyselin Pulkkaa, vaan en saanut\ntietää, minne se oli kätkeytynyt ja kuinka se oli kuollut. Jos se olisi\njuoskennellut ja pureskellut, niinkuin raivostuneet koirat tekevät,\nniin olisin varmaan kuullut siitä jotakin. Mutta Pulkka juoksi\nvarmaankin kauvaksi metsään ja kuoli sinne. Metsästäjät sanovat, että\nkun viisas koira saa vesikauhun, niin se juoksee kedolle tai metsään ja\netsii siellä sellaista ruohoa, kuin se tarvitsee; pyörittelee\nruumistaan siinä silloin, kun siinä on kaste, ja parantaa itsensä sillä\ntavalla. Pulkka ei varmaankaan parantunut. Se ei tullut enää takaisin,\nvaan katosi ainiaaksi.\n\n\n\n\nHalu pahempi kuin pakko.\n\n\nOltiin karhunjahdissa. Minun kumppanini onnistui ampua karhua, niin\nettä se haavottui, vaan ei kuolettavasti. Vähän verta jäi lumelle, vaan\nkarhu itse pääsi pakoon.\n\nMe kokoonnuimme sen perästä yhteen metsässä ja rupesimme tuumimaan,\nmitä oli tehtävä: joko menisimme paikalla etsimään karhua käsiimme,\ntahi odottaisimme pari kolme päivää, kunnes se taas asettuisi yhteen\nkohti.\n\nMe aloimme kysyä neuvoa talonpoikaisilta karhun tappajoilta, voisimmeko\nnyt heti kiertää tämän karhun? Vanha karhun tappaja sanoi: -- Ei, ette\nvoi; karhun on annettava rauhoittua; noin viiden päivän päästä voi sitä\njo ruveta kiertämään, vaan jos nyt lähdetään sen jälkeen, niin se siitä\npelästyy vaan eikä asetu makamaan.\n\nMutta muuan nuori talonpoikainen karhun ampuja väitti vastaan ukon\nmielipiteitä ja sanoi, että nyt on kyllä paikalla mahdollista saada\nkarhu kierretyksi. \"Kun lunta on näin paksulta\", sanoi hän, \"ei karhu\nviitsi mennä kauvaksi, se kun on lihava. Se rupeaa pian maata. Ja\njollei asetu maata, niin kyllä minä sen tapaan suksillani.\"\n\nKumppanini ei myöskään ollut halukas heti lähtemään ja neuvoi meitäkin\nodottamaan.\n\nMinä sanoin silloin: \"mitäpä tuosta väitellään. Tehkää te niinkuin\ntahdotte, mutta me lähdemme Demja ja minä karhun jälkeen. Jos saamme\nsen kierretyksi, niin se on hyvä, jollemme, niin on se ihan yhdentekevä\nmeille, sillä meillä ei ole nyt muutakaan tehtävää. Ainakaan ei ole\nvielä myöhä.\"\n\nJa niin tehtiinkin.\n\nKumppanit menivät rekiensä luo ja ajoivat kylään, vaan Demja ja minä\notimme itsellemme leipää ja jäimme metsään.\n\nKun kaikki muut olivat pois menneet, tarkastimme me pyssyjämme,\nsidoimme turkkimme vyöllä ja läksimme seuraamaan karhun jälkiä.\n\nSää oli kaunis: kylmä ja tyyni. Vaan hiihtäminen oli vaikeata. Lunta\noli paksulta ja enimmäkseen irtonaista. Metsässä ei hanki ollut\nlainkaan ehtinyt kovettua, sillä juuri päivää ennen oli satanut nuorta\nlunta, niin että sukset upposivat lumeen hyvin syvään. Karhun jäljet\nvoi eroittaa pitkän matkan päähän. Näkyi, kuinka se oli astuskellut,\nmiten oli toisin paikoin uponnut mahaansa myöten ja pölyyttänyt lunta.\nMe kulimme alussa niin, että karhun jäljet olivat näkyvissämme läpi\nisopuisen metsän, mutta sittenkun jäljet menivät viidakkoon, jossa\nkasvoi pieniä näreitä, pysähtyi Demja. \"Nyt täytyy lähteä pois\njäljillä\", sanoi hän. \"Se makaa luultavasti näillä tienoin. Lumesta\nnäkyy, että se on tässä istahdellut. Poiketaanpas pois jäljiltä ja\nlähdetään sitä kiertämään. Mutta nyt on oltava hiljaa, emme saa huutaa\nemmekä rykiä, tai muutoin se pelästyy.\"\n\nMe poikkesimme siis pois jäljiltä, vasemmalle. Kuljettuamme noin\nviisisataa askelta, näimme taas karhun jäljet edessämme. Me seurasimme\ntaaskin näitä jälkijä, ja ne veivät meidät maantielle. Siellä me\npysähdyimme ja rupesimme tarkastelemaan, minnepäin karhu oli mennyt.\nSiellä täällä pitkin tietä näkyi ihan täydellisiä karhun askeleita,\njoissa voi huomata selvästi koko käpälän ja kynsien sijat, toisin\npaikoin taas olivat jäljet sellaisia, kuin olisi joku ukko kuleskellut\nvirsut jalassa pitkin tietä. Me seisahdimme tiellä ja rupesimme\nkatselemaan, minne päin karhu oli mennyt. Nähtävästi oli se kääntynyt\nmenemään kylään päin.\n\nMe kävelimme pitkin tietä. Demja sanoo: \"on suotta enää seurata jälkiä\nmaantiellä. Näkyyhän se hangessa, missä jäljet erkanevat tieltä joko\noikealle tai vasemmalle. Jossakin kohden sen täytyy kääntyä pois\ntieltä, sillä kylään se ei suinkaan voi mennä.\"\n\nSiten kulimme noin virstan verran maantietä; silloin näimme edessämme\njälkien poikkeavan tieltä. Me rupesimme tarkastelemaan ja mitä kummaa\nsaimmekaan nähdä. Me näimme kyllä, että ne olivat karhun jäljet, vaan\nne eivät tulleet tieltä metsään, vaan metsästä tielle. Varpaiden päät\nolivat tielle päin. \"Se on toinen karhu\", arvelin minä. Demja katseli\nja mietti. \"Ei, se ei ole toinen\", sanoi hän, \"se on kun onkin sama\nkarhu, mutta se on vaan alkanut meitä pettää. Se on poikennut tieltä\ntakaperin.\" Me seurasimme näitä jälkiä kappaleen matkaa, ja näimme,\nettä asia todella niin olikin. Me huomasimme näet nyt, että karhu oli\nkulkenut vaan kymmenkunnan askelta takaperin tieltä poikettuaan, mennyt\nsitten muutaman petäjän taakse, kääntynyt siinä ympäri ja mennyt\nsuoraan eteenpäin. Demja pysähtyi ja sanoi: \"nyt voimme ihan varmaan\nsaada sen kierrokseen. Sillä ei ole enää muualla sopivaa paikkaa, jossa\nse voisi pysähtyä makaamaan, kuin tällä suolla. Lähdetäänpäs nyt\nkiertämään.\"\n\nSiten läksimme me tekemään kierrosta ja kulimme sakean näreikön läpi.\nMinä olin jo aika lailla väsynyt ja yhä vaikeammaksi kävi hiihtäminen.\nVäliin tartuin katajapensaaseen ja kompastuin siihen, väliin sotkeutui\npieni kuusen vesa jalkoihini, väliin suljahtivat sukset pois jalan\nalta, tottumaton kun olin hiihtämään, väliin taas sattuivat ne lumen\npeitossa oleviin kantoihin tai puihin. Minua alkoi jo väsyttää. Riisuin\nturkin päältäni, ja hiki vuosi otsaltani. Demjalle sitä vastoin näytti\nhiihtäminen olevan niin huokeata, kuin olisi hän istunut veneessä. Oli\nikäänkuin sukset olisivat ihan itsestään kulkeneet hänen allaan. Ei hän\nkompastunut missään eikä sukset suljuneet pois hänen jalkainsa alta.\nHän otti vielä hartioilleen minun turkkinikin, vaan sittenkin hän vielä\noli alinomaa kintereilläni. Me olimme tehneet noin kolmen virstan\npituisen kierroksen ja olimme kulkeneet suon ympäri. Minä aloin jo\njäädä jälkeen, sukset kääntyilivät sinne tänne jaloissani ja jalkani\ntakertuivat vähän väliä johonkin. Yhtäkkiä pysähtyi Demja edessäni ja\nviittasi minulle kädellään. Minä menin hänen luoksensa. Demja\nkumartiihe alas, osoitti kädellään supisten korvaani: \"katsokaas,\nharakka nauraa seipään nenässä; lintu tuntee näet kaukaa karhun\nhengityksen. Se on täällä.\"\n\nMe jatkoimme matkaamme, hiihdimme vielä virstan verran ja löysimme\nuudestaan vanhat jäljet. Siis olimme kiertäneet karhun ympäri ja se oli\nnyt siinä kierroksessa, jonka olimme tehneet. Me seisahdimme. Minä otin\npois hatun päästäni ja aukasin nuttuni napit: minulla oli kuuma, kuin\nsaunassa ollessa ja olin ihan läpi märkä. Demjan posket punottivat\nmyöskin ja hän pyyhki hihallaan hikeä otsastaan. \"No, hyvä herra, nyt\nolemme saaneet jotakin aikaan, nyt sietää meidän Levätä.\"\n\nVaan iltaruskot alkoivat jo loistaa metsän läpi. Me istahdimme\nsuksillemme lepäämään. Kaivoimme sitten pussista leipää ja suoloja.\nMinä söin ensin lunta ja sitten vasta leipää. Ja leipä tuntui minusta\nniin maukkaalta, etten eläessäni ole syönyt sellaista. Me istuimme\nsiinä hetkisen; alkoi jo tulla hämärä. Minä kysyin Demjalta, pitkäkö\nmatka oli kylään. \"Täältä on ainakin kaksitoista virstaa. Me ehdimme\nkyllä sinne tänä yönä, vaan nyt on meille lepo tarpeen. Pankaa\npäällenne turkit, herra, muuten voitte kylmettyä.\"\n\nDemja taitteli kuusen oksia, pudisti niistä pois lumen, laitteli niistä\nvuoteen, ja me rupesimme siihen maata rinnatusten, kädet pään alla. En\nmuista itse kuinka nukuin. Noin kahden tunnin kuluttua heräsin. Jokin\nrapisi.\n\nOlin maannut niin sikeästi, että unhotin senkin, minne olin nukkunut.\nMinä katsoin ympärilleni. Mitä ihmettä, missä olenkaan? Ympärilläni on\njonkinlaisia valkosia telttejä, jotka ovat valkosten pylväiden nojassa\nja kaikkialla loistaa timantteja. Minä luon katseeni ylöspäin --\nsielläkin näen valkosia patsaita ja patsaiden välillä kirkkaan taivaan,\njossa loistelee moniväriset tulet. Minä katsahdan taas ympärilleni ja\nmuistan, että olemme metsässä, lumiset ja huurteen peittämät puut\nolivat näyttäneet minusta valkoselta teltiltä, ja tulet ne olivat\ntähtiä, jotka vilkahtelivat silmiin puiden oksien lävitse.\n\nYöllä oli ollut pakkanen. Puiden oksilla, minun turkillani ja Demjan\nkoko vaatteilla oli huurretta, ja yläpuoleltamme puista satoi sitä\nmeidän päällemme. Minä herätin Demjan. Me nousimme suksillemme ja\nläksimme hiihtämään. Metsässä oli hiljaista; ei kuulunut muuta, kuin\nmeidän suksiemme karske pehmeässä lumessa, ja siellä täällä paukahtaa\npuu pakkasesta ja kaiku siitä kuuluu läpi koko metsän. Kerran vaan\nkuului jokin elävä olento liikahtavan likellämme ja juoksevan sitten\npois. Minä jo ajattelin, että se oli karhu. Me menimme sinne, josta\nolimme kuulleet liikettä ja näimme jäniksen jäljet. Pienistä haavoista\noli kuori kaluttu pois. Sen olivat syöneet jänikset.\n\nMe hiihdimme maantielle, sidoimme sukset selkämme taakse riippumaan ja\nkulimme käymällä pitkin maantietä. Kävely tuntui helpolta. Sukset\njuoksivat ja kalkahtelivat toisiaan vasten kovaksi poljetulla\nmaantiellä, kevyt lumi narisi saappaiden alla ja kylmä huurre takertui,\nkuin untuva, naamaan. Ja tähdet näyttivät ikäänkuin juoksevan meitä\nvastaan pitkin puiden oksia, syttyvän ja sammuvan, aivan kuin koko\ntaivaan kaari olisi pyörinyt myllynkiven tavalla ympäriinsä.\n\nKumppanini tapasin kylässä makaamassa. Minä herätin hänet. Me kerroimme\nhänelle, kuinka olimme kiertäneet karhun, ja käskimme isännän\nseuraavaksi aamuksi toimittamaan meille ajomiehiä. Sitten me söimme ja\npanimme maata.\n\nMinä olin niin väsynyt, että olisin nukkunut vaikka puoleen päivään,\nvaan toverini herätti minut. Minä hypähdin ylös ja katsoin --\nkumppanini oli jo pukeutunut ja puuhaili pyssynsä kanssa.\n\n-- \"Ja missäs Demja on?\" -- \"Aikaa sitten meni metsään. Hän on jo\ntarkastanut kierroksen, tullut sieltä takaisin ja nyt vei hän ajomiehet\nsinne.\" Minä pesin silmäni, puin päälleni, latasin pyssyni; me istuimme\nrekeen ja läksimme ajamaan.\n\nPakkanen oli kova, kuten ennenkin ja ilma tyyni, vaan aurinko ei ollut\nnäkyvissä, usvaa oli ylhäällä ilmassa ja huurretta puissa.\n\nAjoimme noin kolmen virstaa pitkin maantietä ja tulimme metsän reunaan.\n\nTuolla notkelmassa tupruaa sininen savu ja väkeä on seisomassa.\nTalonpoikia ja heidän vaimojaan seisoo siellä suuret kepit kädessä.\n\nMe nousimme pois reestä ja menimme väkijoukon luo. Ukot istuivat,\npaistoivat perunoita ja laskivat leikkiä naisten kanssa.\n\nJa Demja oli heidän joukossaan. Väki nousi äkkiä ylös ja seurasi\nDemjaa, joka asetteli heitä pitkin kierrosta seisomaan. Miehiä ja\nvaimoja -- kaikkiaan noin kolmeen kymmeneen henkeen -- asettui riviin\nja meni metsään. Minä ja kumppanini menimme heidän jäljestään.\n\nVaikka olikin syntynyt pieni polku väkijoukon kulkiessa kunkin\npaikalleen, niin oli sitä kuitenkin hankala kulkea; siinä ei ollut\ntilaa kaatua; oli ihan kuin olisi kulkenut kahden seinän välitse.  Me\nkävelimme siten puoli virstaa; siellä hiihti jo Demja suksillaan\ntoiselta puolelta meitä vastaan; hän viittasi kädellään meitä tulemaan\nluokseen. Me menimme ja hän osoitti meille paikkamme. Minä asetuin\npaikalleni ja vilkasin ympärilleni.\n\nVasemmalla puolellani oli korkeakasvuista kuusikkota; sen läpi voin\nnähdä pitkän matkaa, ja tuolta puiden takaa vilkahteli silmääni\nmuutaman miehen haamu, joka seisoi minua lähinnä kierroksen piirissä.\nVastapäätäni oli noin miehen korkuista sakeata näreikkötä. Lumi oli\npainanut näreiden oksat alaspäin ja ne olivat jäätyneet kiini\ntoisiinsa. Läpi näreikön kävi pieni polku, jonka nyt oli tuiskuuttanut\numpeen. Tämä tie tuli suoraan minua kohti. Oikealla puolellani oli\nmyöskin tuuhea kuusikko, jonka takana oli aho. Ja tälle aholle näin\nDemjan asettavan toverini.\n\nMinä tarkastin molemmat pyssyni, viritin hanat ja rupesin miettimään,\nmissä minun olisi mukavin seista. Kolmen askeleen päässä takanani oli\nsuuri petäjä. \"Minäpäs asetunkin petäjän juurelle ja panen toisen\npyssyni sitä vasten pystyyn\", ajattelin minä. Menin sitten petäjän luo,\nvajosin yläpuolle polven hankeen, poleksin petäjän juurelle noin puolta\ntoista arsinaa laajan tanhuan ja asetuin siihen. Toisen pyssyn otin\nkäteeni, vaan toisen jätin, hana vireissä petäjää vasten nojalleen.\nSitten vedin vielä veitsen tupestani ja panin sen niin, että luulin\nsaavani sen helposti irti tarpeen tullessa.\n\nKun olin juuri ehtinyt tällä tavalla laittaa kaikki valmiiksi, niin\nkuulin Demjan huutavan metsässä: \"se on mennyt tiehensä! se on mennyt\ntiehensä!\" Ja pitkin koko kierrosta toisteli kierrosväki eri äänillä:\n\"se on mennyt tiehensä!\" \"Hoi, hoi!\" huusivat kierrosmiehet. \"Ai-i-i!\"\nkuului sekaan naisten pehmeämmät äänet.\n\nKarhu oli kierroksen sisässä. Demja ajoi sitä. Väki huusi yltympäri,\nainoastaan minä ja kumppanini seisoimme, olimme vaiti, liikkumatta ja\nodotimme karhua. Minä seisoin siinä katsellen ja kuunnellen, ja\nsydämmeni oikein jysähteli tykytyksestä. Minä pidin lujasti pyssyä,\nvaan käteni vapisi. \"No tulkoonhan nyt vaan\", ajattelin, \"minä tähtään,\nammun ja se kaatuu...\" Yhtäkkiä kuulen kaukana vasemmalla puolellani\njotakin kaatuvan kumoon. Minä tirkistin korkeaan kuusikkoon: noin\nviidenkymmenen askeleen päässä minusta, puiden takana näen seisovan\njonkin suuren, mustan olennon. Minä painaun alas ja odotan. Ajattelen,\nettä eiköhän tuo tule likemmäksi. Katson ja näen, kuinka se liikuttaa\nkorviaan, kääntyy ja menee pois. Sivulta näen sen nyt ihan kokonaan. Se\non aika peto! Minä tähtään sitä innoissani -- \"puks!\" -- ja minä\nkuulen, kuinka kuulani rapahtaa puuhun. Savun läpi näen karhun\nsyöksevän takaisin kierroksen sisään ja katoavan metsään. \"Nyt olen\npannut pilalle asiani\", ajattelin minä, \"karhu ei tule enää minun\npuolelleni; joko sen saa ampua kumppanini, tai koettaa se päästä ulos\nkierroksesta talonpoikain kohdalta, vaan minua kohti se ei tule enää.\"\nJoka puolelta kuuluu talonpoikain huutoa, mutta oikealta puoleltani,\nlikeltä toveriani, eroitan jonkun naisen äänen: \"täällä se on! täällä\nse on! täällä se on! tänne, tänne! Hoi, hoi! Ai, ai!\"\n\nMinä voin huomata, että hän näkee karhun. Minä en odota enää karhua\nomalle puolelleni ja katson oikealle kumppaniini päin. Näen, kuinka\nDemja juoksee sauva kädessä, ilman suksia, polkua myöten hänen\nluokseen, istahtaa hänen viereensä ja osoittaa kepillä jotakin ja\nikäänkuin tähtää. Minä näen sitten toverini ottavan pyssynsä ja\ntähtäävän sinne, jonne Demja oli osoittanut. \"Puks!\" kuului sitten\nkorviini. \"Kas niin\", ajattelin minä, \"nyt hän ampui karhun.\" Vaan\nkatsottuani sinne päin näenkin, ettei kumppanini juoksekaan karhun\nluokse. \"Hän ampui varmaankin ohitse, tai sattui se huonosti, -- nyt se\nvarmaankin kääntyy takaisin, ajattelin minä, vaan minun luokseni päin\nse ei tule enää.\" Mutta kuinkas onkaan? Yhtäkkiä kuulen edessäni jonkin\nlentävän kuin vihurin; lumi pölisee ihan minun vieressäni ja puhina\nkuuluu. Minä katsahdan eteeni: karhu syöksyy suoraan päistikkaa minua\nkohti polkua pitkin läpi sakean kuusikon eikä ole nähtävästi pelon\ntähden tunnossaan. Viiden askeleen päässä itsestäni näen täydellisesti\nkarhun: sen mustan rinnan ja suuren punasenharmaan pään. Se tulee\nkiivaasti, otsa suoraan minua kohti, ja tuiskuuttaa lunta joka taholle.\nMinä huomaan karhun silmistä, että se ei näe minua, vaan syöksyy\npeloissaan henkensä edestä, minne sattuu. Ja nyt on se tulossa suoraan\nsitä petäjätä kohti, jonka luona minä seison. Minä sieppaan pyssyn ja\nammun, -- vaan se tulee sittenkin yhä likemmäksi. Nyt huomaan, että\nolin ampunut ohi, kuula ei ollut sattunut karhuun; mutta se ei kuule\nmitään, tulee vaan päälleni, näkemättä vieläkään minua. Minä ojennan\ntoisen pyssyni sitä kohti, sen suu miltei ottaa karhun otsaan. \"Puks!\"\nminä näen, että kuulani sattui karhuun, vaan ei kuolettavasti.\n\nSe nosti päänsä, painoi alas korvansa, irvisti ja sitten -- suoraan\nminun päälleni. Minä tartuin toiseen pyssyyni, vaan tuskin olin\nennättänyt saada sen käteeni, kun se jo oli tullut päälleni, kaatanut\nminut lumeen ja hypännyt ylitseni. \"Onpa hyvä\", ajattelen siinä, \"että\nse jättää minut rauhaan.\" Minä kohottaudun hiukan, mutta silloinpa\ntunnenkin, että jokin painaa minua alas ja pitää minusta kiini. Karhu\nei ollut ensin pysähtynyt, vaan oli mennyt ylitseni, mutta sitten\nkääntynyt takaisin ja heittäytynyt koko painollaan päälleni. Minä\ntunnen päälläni raskasta painoa, tunnen lämmintä hengitystä kasvojeni\npäällä, tunnen, kuinka karhu ottaa kitaansa koko minun pääni. Nenäni on\njo sen suussa, siellä tuntuu kuumalta ja nenääni haisee karhun haavasta\nvuotava veri. Se puristaa käpälillään minua hartioista, niin etten voi\nliikahtaakaan. Minä koetan painaa päätäni rintaani vasten ja vetää sitä\npois karhun kidasta ja saankin sieltä ulos nenäni ja silmäni. Mutta se\nkoettaa heti taas siepata suuhunsa nenääni ja silmiäni. Minä tunnen,\nkuinka se tarttuu ylähampaillaan otsaani hivusten alapuolelta,\nalahampaillaan silmien alta, lävistää hampaansa ihoon ja alkaa purra.\nTuntuu siltä, kuin leikattaisiin veitsillä päätäni, minä koetan, minkä\nvoin tempoa irti itseäni, vaan karhu pitää kiirettä ja kaluaa kuin\nkoira, päätäni. Minun onnistuu päästä irti hetkeksi, mutta se ottaa\nkiini taas uudestaan. \"No nyt on tullut viimeinen hetkeni\", ajattelin\njo. Mutta yhtäkkiä tunnen huojistusta. Minä katson -- karhua ei\nollutkaan enää, se oli lähtenyt luotani ja mennyt pois.\n\nSeikka oli näet se, että kun kumppanini ja Demja olivat nähneet, että\nkarhu kaatoi minut hankeen ja rupesi puremaan minua, niin olivat he\nrientäneet luokseni. Kumppanini oli tahtonut päästä pikemmin luokseni,\nvaan olikin pettynyt siinä; sen sijasta että olisi tullut polkua\nmyöten, oli hän lähtenyt juoksemaan suoraan ja kaatunut. Koko sen ajan,\njoka kului hänen tempoessaan irti itseään hangesta, oli karhu saanut\nrauhassa pureskella minua. Vaan Demja sen sijaan juoksi minkä kerkesi,\nilman pyssyä, kuten hän olikin, ainoastaan seiväs kädessä, polkua\nmyöten luokseni ja huusi: \"Se syö herran! Se syö herran!\" Siten juoksi\nhän ja huusi karhulle: \"Aa sinä, juutas! Uskallatko veitikka! Pois!\nPois!\"\n\nKarhu totteli, heitti minut rauhaan ja juoksi tiehensä. Kun nousin\nylös, oli lumella verta, niinkuin olisi siinä lammas teurastettu, ja\nlihasiekaleita riippui silmieni päällä, vaan mielenliikutuksen takia en\ntuntenut vielä mitään tuskaa.\n\nKumppani rientää luokseni, kansaa keräytyy ympärilleni; he tarkastavat\nhaavaani ja hierovat sitä lumella. -- Mutta minä olin unhottanut jo\nhaavanikin ja kysyin: \"missä on karhu, minne se on mennyt?\" Yhtäkkiä\nkuulen sanottavan: \"tuolla se on, tuolla se on!\" Ja me näemme taaskin\nkarhun syöksevän päällemme. Me sieppaamme pyssymme, vaan kukaan ei\nehtinyt vielä ampua, kun se jo kääntyi takaisin ja juoksi pois\nnäkyvistä. Karhussa oli näet herännyt veren himo, se olisi tahtonut\nvielä purra, mutta nähtyään niin paljon väkeä pelästyi se ja meni\ntiehensä. Jäljistä näimme sitten, että karhun päästä oli vuotanut\nverta. Me halusimme vielä ajaa sitä takaa, vaan minun päätäni alkoi\nkivistää, ja me matkustimme kaupunkiin saamaan lääkärin apua.\n\nLääkäri neuloi silkillä kiini haavani, ja ne alkoivat nyt parata.\n\nKuukauden kuluttua läksimme uudestaan ajamaan samaa karhua, vaan minun\nei onnistunut silloinkaan saada sitä tapetuksi. Karhu ei lähtenyt pois\nkierroksesta, vaan kulki koko ajan sen sisäpuolella ympäri sitä ja\nkiljui kamalalla äänellä. Demja kaasi sen lopuksi. Minun kuulani oli\nlävistänyt sen alaleuvan ja vienyt siltä yhden hampaan.\n\nTämä karhu oli hyvin suuri ja sillä oli kaunis, musta nahka.\n\nMinä toppasin sen ja nyt se on minun kammarissani. Haavat otsassani\novat paranneet, niin että hädin tuskin enää voi eroittaa, missä ne ovat\nolleet.\n\n\n\n\nPikku tyttö ja hänen sienensä.\n\n\nKaksi tyttöstä palasivat kotiinsa ja kantamuksena oli heillä sieniä.\n\nMatkallaan täytyi heidän mennä rautatien poikki.\n\nHe luulivat että juna oli vielä kaukana, kiipesivät multavallille ja\nolivat juuri menossa kiskojen poikki.\n\nYhtäkkiä kuului juna syöksyvän eteenpäin. Vanhempi tyttönen juoksi\ntakaisin, vaan nuorempi hyppäsi rautatien toiselle puolelle.\n\nVanhempi tyttö huusi sisarelleen: \"elä käänny takaisin!\"\n\nMutta juna oli jo ehtinyt niin likelle ja kohisi niin kovasti, ettei\nnuorempi tyttö kuullut oikein, mitä hänelle sanottiin; hän luuli, että\nhäntä oli käsketty palaamaan takaisin. Hän juoksi takaisin kiskojen\nyli, kompastui, kaatoi sienensä ja rupesi niitä poimimaan.\n\nJuna oli jo likellä ja koneen käyttäjä huudatti junan höyrypillillä,\nminkä suinkin voi.\n\nVanhempi tyttö huusi: \"jätä sienet siihen!\" vaan nuorempi luuli, että\nsisarensa oli käskenyt hänen keräämään pois sienet ja ryömi yhä pitkin\nrautatietä.\n\nKoneen käyttäjä ei saanut junaa seisattumaan. Vielä kuului kimakka\nvihellys ja juna tuli pikku tytön päälle.\n\nVanhempi tyttö huusi ja itki. Kaikki matkustajat katsoivat vaunujen\nakkunoista, ja konduktööri riensi junan loppupäähän katsomaan, miten\ntyttösen oli käynyt.\n\nKun juna oli mennyt ohitse, niin näkivät kaikki, että tyttö oli\npitkällään kiskojen välillä, pää alaspainuneena ja aivan liikkumatta.\n\nSitten, kun juna jo oli ehtinyt kauvaksi, nosti tyttö päätään, nousi\npolvilleen, keräsi sienensä ja juoksi sisarensa luo.\n\n\n\n\nHyppäys.\n\n\nMuuan laiva oli purjehtinut maan ympäri ja oli kotimatkalla. Ilma oli\ntyyni ja kaikki miehistö oli kannella. Keskellä väkijoukkoa hyppeli\nsuuri apina sinne tänne ja näytti huvittavaa kaikkia. Se koukisteli\nitseään, hyppeli ja väänteli naamaansa hyvin naurettaviin asemiin,\nsuututti ihmisiä, ja näytti tietävän, että väki oli hänestä huvitettu\nja teki siitä syystä vielä enemmän ilveitään.\n\nSe hyppäsi muutaman kaksitoista vuotiaan pojan luo, joka oli laivan\nkapteenin lapsia, sieppasi hänen päästään hatun, pani sen päähänsä ja\nkiipesi sukkelasti mastoon. Kaikki rupesivat nauramaan, ja poika seisoi\nsiinä avopäin tietämättä, itkisikö vai nauraisi. Apina istui sitten\nensimäisen maston koppiin, otti lakin päästään ja rupesi käsillään ja\nhampaillaan repimään sitä rikki. Se tahtoi nähtävästi suututtaa poikaa,\nosoitteli häntä ja irvisteli hänelle. Poika uhkaili sitä, huusi sille,\nvaan se repi vieläkin enemmän hattua. Laivamiehet nauroivat yhä\nkovemmin, poika punehtui, heitti pois päältään nuttunsa ja läksi\nkiipeämään mastoon apinan jälkeen. Minuutin kuluessa oli hän ehtinyt\ntouvia myöten ensimäiseen maston koppiin, mutta apina kiipesi vielä\nnotkeammin ja sukkelammin kuin hän vielä ylemmäksi juuri samassa\nsilmänräpäyksessä, kun poika yritti temmaista pois siltä hattunsa.\n\n\"Odota sinä vaan, mutta etpäs nyt pääse kynsistäni!\" huusi poika ja\nkiipesi yhä ylemmä hänkin. Apina houkutteli häntä yhä, kiipesi vielä\nkorkeammalle, ja poika oli kiivastunut puolestaan eikä tahtonut jäädä\njälkeen. Siten apina ja poika ennättivät melkein yhtä pian maston\nhuippuun. Maston huipussa ojensiihe apina ihan suoraksi ja, tartuttuaan\ntakakädellään touviin, ripusti se hatun ylimmäisen maston ylimmäisen\npienapuun takimaiselle reunalle riippumaan, mutta itse kiipesi se ihan\nmaston huippuun, väänteli siellä itseään, näytti hampaitaan ja osoitti\nkaikella tavalla voiton riemuaan. Mastosta oli ylimmäiseen poikki\npienaan, jonka nenässä hattu riippui, noin puolitoista meetriä, niin\nettä pojan oli ihan mahdoton saada sitä sieltä irroittamatta kättään\nnuorasta ja mastosta.\n\nMutta poika oli hirveästi suutuksissaan. Hän heitti irti mastosta ja\nastui ylös pienan päälle. Kannella olivat kaikki tähän saakka katsoneet\nja nauraneet apinan ja kapteenin pojan kiipeämä kilpailulle, vaan kun\nnäkivät, että poika heitti pois kädestään köyden ja kapusi pienapuun\nnenään, jossa hän nyt huojui kädet ulos ojennettuina, niin pelästyivät\nkaikki.\n\nJos hän nyt vaan tekisi yhdenkään harha askeleen, niin putoaisi hän\nitsensä kuoliaaksi laivan kantta vasten. Ja jos hän ei astunutkaan\nharhaan, vaan voi kävellä onnellisesti pienan päähän ja ottaa siitä\nhattunsa, niin kuinka hän sitten voisi kääntyä takaisin ja laskeutua\nmastoon. Kaikki olivat hiljaa, seuraten hänen liikkeitään ja odottivat,\nmiten lopuksi kävisi.\n\nYhtäkkiä huudahti joku joukosta pelästyksestä. Poika muisti tämän\nhuudon kuultuaan tilansa, katsahti alas ja alkoi horjua.\n\nSamassa tuli pojan isä, kapteeni, ulos kajuutastaan. Hänellä oli pyssy\nkädessään ampuakseen kalalokkeja. Hän näki poikansa mastossa, ja heti\nojensi pyssynsä häntä kohden ja huusi: \"Alas mereen sieltä! hyppää\npaikalla mereen! muutoin ammun sinut!\" Poika horjui eikä käsittänyt\nmitä hänelle sanottiin: \"Hyppää eli minä ammun... Yks, kaks...\" ja kun\npojan isä huusi: \"kolme!\" -- niin kurotti poika alas päänsä ja hyppäsi\nmereen.\n\nNiinkuin kanuunan kuula läiskähti pojan ruumis mereen, ja aallot eivät\nvielä ehtineet peittää häntä, kun jo kaksikymmentä ravakkata merimiestä\nhyppäsi laivasta mereen. Vielä puoli minuuttia -- ne tuntuivat kaikista\npitkiltä -- niin nousi pojan ruumis veden pinnalle. Hänet otettiin\nkiini ja nostettiin laivaan. Muutamien minuuttien kuluttua rupesi hänen\nsuustaan vuotamaan vettä ja hän alkoi hengittää.\n\nKun kapteeni näki sen, niin huudahti hän äkkiä, niinkuin jokin olisi\nhäntä ahdistanut, ja meni kajuuttaansa, ettei kukaan saisi nähdä hänen\nkyyneleitään.\n\n\n\n"]