[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgK7H3M9fiOOrBxR6_bkPRzvLm7FWYHl3P5s5wB0NW08":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},952,"Uhri","Anttila, Selma",1867,1942,"952-anttila-selma-uhri","952__Anttila_Selma__Uhri","Perheromaani","romaani",[],[],"fi",1922,null,39296,239077,false,48424,[23],"Finnish fiction",[25,26],"Novels","Parenthood & Family Relations","\"Uhri: Perheromaani\" by Selma Anttila is a novel written in the early 20th century. The narrative focuses on the life of a mother, exploring her thoughts and emotions surrounding motherhood, love, and existential questions about life and sacrifice. The opening sets the stage for a deep dive into her psyche as she contemplates her role within her family and the wider implications of being a parent.  At the start of the novel, the protagonist is in a warm room where she watches over her sleeping baby, Taju. She reflects on her initial apprehensions about motherhood, wrestling with her feelings of joy and fear. The narrative reveals her complex relationship with her husband, Heikki, and her discussions about life and existence reveal her longing for their child to surpass both her and Heikki in potential. As she navigates her daily responsibilities and emotional turmoil, the protagonist’s interactions with her child and her philosophical musings suggest that her experiences as a mother are intertwined with broader themes of sacrifice and the search for meaning in life. (This is an automatically generated summary.)",[],277,"Perheromaani kuvaa äitiyden herättämiä tunteita, pelkoja ja onnea 1900-luvun alun Suomessa. Kertomus seuraa äidin suhdetta lapseensa sekä perhe-elämän vaatimia valintoja ja uhrauksia.","Selma Anttilan 'Uhri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 952. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","UHRI\n\nPerheromaani\n\n\nKirj.\n\nSELMA ANTTILA\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1922.\n\n\n\n\n\n\n        \"... Sillä uhri ravitsee valonhenget, ja heidän\n        kauttaan toteutuvat teidän toivomuksenne...\"\n\n                                          _Mahabharata_.\n\n\n\n        _Poikani Taunon muistolle omistettu_\n\n\n\n\n\n\nI OSA\n\nONNELLINEN AIKA\n\n\n\n\nI\n\n\nHuoneessa on uuvuttava lämpö. Puiset huonekalut risahtelevat silloin\ntällöin, ja tämä rakas soppeni pidättää minua ja houkuttelee\nvaipumaan toimettomiin mietteisiin. Aurinkokin pistäytyy katsomaan\nsisään ja siirtää pitkän säteittensä nipun vuodeverhosta lattialle.\n\nUunin edessä seisoo lapsenvaunu. Se poikkeaa tyyliltään kaikesta\nmuusta tässä huoneessa, ja tuntuu siltä, kuin ympäristö tarkkaisi\nsitä henkeään pidätellen ja kuunnellen kuin jotakin salaperäistä\nihmettä.\n\nSilmiliina liikahtaa, ja sydämeni sykähtää eloisammin. Uteliaisuus\npakottaa minut kohottamaan liinaa.\n\nPitsitetyllä pieluksella lepää pieni, tummatukkainen pää. Iho on\nkellahtava, hienon untuvan peittämä. Otsan hiukan uhkaava rypistys\nvahvistaa muttuisen suun pikkuvanhaa, hullunkurista ilmettä, ja minä\nmatkin sitä vaistomaisesti.\n\n-- Taju, pikku mies, heräätkö jo?\n\nMutta pikku mies ei vielä herääkään, nukkuu yhä vain. Ja minusta\ntuntuu tuo jo liialliselta, olen melkein kade tuolle nukkumiselle.\n\nIstun jälleen vartioimaan lapsen unta, ja läheiset muistot tulevat\nseurakseni. Olinko minä tahtonut tämän lapsen syntymistä?\n\nOi, en! Minä näen ajatuksissani itseni onnellisena ja rauhallisena,\nylpeänä voidessani olla kokonaan rakkaudelleni antautunut\npohjattomassa riemussa. Ja kuitenkin olin pelännyt lasta kuin\nsalaperäistä, uhkaavaa jotakin, minkä kanssa piti ruveta taistosille\ntuntematta sen olemusta. Mutta kun elämä oli syttynyt ja edesvastuu\nlaskeutunut ylleni kylläkin painavana, antauduin täydellisesti\nodotuksen ja kaipuun valtoihin.\n\nJa nyt olin saanut rakkaan olennon, oman pikku Tajuni, jolle tosiaan\nvoin antaa kaikkeni. Olin maltiton saadakseni palvella, vaalia,\nkieltää itseltäni oman mukavuuden, täyttää elämäni tyyten hänestä; ei\nmitään tarvinnut jäädä itselleni.\n\nHeikin kanssa olimme ennen aina väitelleet elämän pohjimmaisista\nsyistä, sillä ne asiat askarruttivat mieltäni ahkerasti käydessäni\nTajun kanssa.\n\nKerran olimme hautuumaalla, ja siellähän elämän vakavuus väkisinkin\nastuu eteen.\n\n-- Miksi lapsemme syntyy? kysyin äkkiä. Heikki hymähti ja joutui\nymmälle, vaikka onkin tottunut yllättäviin kysymyksiini.\n\n-- Kylläpä sinä voit kysyä!\n\n-- Niin, näes, sukupolvet lepäävät näiden kivien alla. He ovat\naikoinaan astelleet näitä samoja polkuja ja miettineet samoja asioita\nkuin me nyt. Ehkä olleet vailla jotakin pientä vivahdusta, jonka me\ntiedämme, ehkä uskoneet toisin. Mutta mikä on se lisä, josta voisin\nsaada lohdun -- että meidän lapsestamme tulee täydellisempi heitä ja\nvanhempiaan. Jos sen saisin -- niin olisihan se mittaamatonta onnea,\nikuisuuden itu!\n\n-- Toistaiseksi meillä ei ole varmuutta siitä, että kehitystä, jota\ntarkoittanet, olisi olemassa tai meidän huomattavissamme, sanoi\nHeikki. -- Tunsimmehan nämä ihmiset tässä sukuhaudassa. Tuskin he ovat\nvielä maatuneet, mutta heidän muistonsa on haihtunut. He ovat meille\nvain multaa!\n\nMeidän lapsemme käy samoin! huudahdin.\n\nSamassa lapsi liikahti minussa, ja vapauttava elämän laine hulmahti\nylitseni pyyhkäisten pois kuolemaa ja katoavaisuutta kaulaavat\najatukset. Mitä merkitsee se, mitä en tajua, sen rinnalla, mikä elää\nja on minun tällä hetkellä, tässä elämässä, jopa inhimillisen iän?\nAutuas ajatus ja rajaton riemu saada elää, luoda uutta lapselle,\nitselleni, puolisolleni, kokea, tuntea, tietää, nähdä, kuulla vielä\ntuntematonta...!\n\n-- Käyköön niinkin! sanoin jouduttaen askeleitamme pois kuolleiden\nkäytäviltä. -- Olkoon, ettei meillä ole tietoa ikuisuuden ladusta. Me\nelämme toki, ja riemu on siitä jo kyllin suuri kuolevaiselle. Eikö\ntotta?\n\nHeikki nyökkäsi.\n\nEi kestänyt kuitenkaan kauan, kun riemuni oli ehtynyt ja arkiaskareet\ntympäisseet mieleni raskaaksi. Minua vaivasi kaiken keskinkertaisuus,\nmitättömyys ja vaivaloisuus. Minä en voinut missään tavoittaa\ntarkoitusta. Enkä kuitenkaan tuntenut onnen puutetta, en erikoisesti\nmitään kaivannut. Kaiken tyhjyys ja oma rajoitukseni painoi minua.\n\n-- En pääse irti siitä ajatussuunnasta, josta kävelyllämme\nhautuumaalla puhuimme, sanoin Heikille. -- Voisinhan vielä senkin\nsietää, että itse olen puutteellinen, tietämätön, ilman uskoa, en\nedes selvillä elämäni tehtävästä, vain rengas lapselleni, mutta Taju\nei saisi olla sellaisen äidin lapsi.\n\n-- Tuo kaikki kuuluu alaan, joka ei parane punnitsemalla, sanoi\nHeikki pyyhkien silmälasejaan.\n\n-- Niin sinä sanot, mutta se ei minua auta. Näes, minä en usko, että\nmeidän lapsemme voi paljoakaan kohota sen yli, mitä me kykenemme\ntajuamaan suurinta ja aavistuksellisinta parhaimpina hetkinämme ja\nkaipaamaan pohjattomassa iäisyydenjanossamme.\n\n-- Puhu sinä vain omasta persoonastasi. Minulla ei ole minkäänlaista\nkunnianhimoa siihen suuntaan, vastasi Heikki naurahtaen.\n\nNäin pitkälle kertailin keskusteluamme muistissani, ja samalla poika\näännähti, ja tuikea parahdus ilmaisi Tajun olevan täysin hereillä.\n\n-- No no, sinulla on niin perin pikkuinen suu ja kuitenkin suuri\nääni. Huuda, huuda vain, maailma on niin avara.\n\nAvasin kapalon, ja Taju venytteli ja haparoi hullunkurisen avuttomana\naivan kuin avaruus tosiaan olisi ottanut hänet kämmenelleen. Käärin\nTajun vaippoihin ja nostin povelleni. Mikä rauha ja tyyntymys meille\nkummallekin! Poika joi kiivaasti, otti ruumiini ja sieluni. Ja\nminusta tuntui kuin tuo ahnas avaruus, joka teki Tajun niin perin\navuttomaksi, olisi henkeään pidättäen tuijottanut meihin.\n\nOvi aukeni hiljaa ja varovaisesti, näin silmälasit ja Heikin pään.\n\n-- Tule vain, Taju on aterialla. Meillä on pitkän nukkumisen jälkeen\nhirmuinen nälkä ja osaamme huutaa, niin että talo kaikuu, ja isä\nkuulee sen vaikka kouluun asti.\n\nHeikki istahti rahille meitä katselemaan.\n\n-- Te olette siis oikein jo aloittaneet elämän, ottaneet vuoteenne ja\nkäyneet.\n\n-- Se ihme on tapahtunut.\n\nHeikki syventyi yhä hartaammin katselemaan pikkumiehen menettelyä\naterioimisessa. Me unohdimme kaiken muun nähdessämme lapsen\nihmeellisyyden. Se oli ihanaa taikaa, hetki onnea, iäisyyttä. Kuka\ntietää?\n\n\n\n\nII\n\n\nTaju on talon herra.\n\nMe olemme kovin ihastuneet kiiltävään ammeeseemme, joka kannetaan\näidinkamarin uunin eteen, talon turvallisimpaan soppeen. Siinä\naloitetaan tärkeä toimitus. Taju huutaa riemusta säpien jaloillaan\nja kurkottaa käsillään hoitajansa, Marin, sylissä, kunnes pääsee\nveteen. Hän kirkaisee kimakalla äänellä lyhyin ottein, pieni ruumis\nnytkähtelee eloisuutta, ja vettä räiskyy ympärille. Minä lepertelen\nlapsellisia sanoja, joita tuskin kukaan ymmärtäisi.\n\nKuivattuna ja yöpaitaan puettuna Taju kietoo käsivartensa kaulalleni,\nja nykeröinen olento painuu turvallisena povelleni.\n\n-- Kullanmuru käy sanomassa hyvää yötä isälle. Taju tulee. Saako Taju\ntulla?\n\nHeikki murahtaa jotakin katsomatta taakseen. Se loukkaa minua.\nVoinhan kyllä myöntää, ettei Heikki voi olla kiintynyt poikaan samoin\nkuin minä, mutta että hän raskitsee olla noin juro, sitä en koskaan\nopi ymmärtämään. Kyynelsilmin poistun pojan kanssa. Eikä kestä kauan,\nkun me molemmat olemme tyyten unohtaneet sydänhuolemme, nauramme\nja lepertelemme. Taju vaipuu uneen, ja minä valmistaudun menemään\n\"kasvojen\" eteen luennolleni työväenopistoon.\n\nHeikki on saanut vihkoröykkiön siirretyksi vasemmalta puoleltaan\noikealle, ja silloin hän on tavallisesti hyvällä tuulella ja lähtee\n\"kävelylle\" taikka oikeammin klubiin.\n\nNiin, kasvot -- mitähän noissa kymmenissä päissä edessäni\najatellaan. He ovat paljon kokeneita työkansan nuoria miehiä ja\nnaisia. Itse elämä ja olemassaolomme rajaton suuruus on meidän\nyhteinen uskontomme, luotamme toinen toisiimme ja etsimme valoa.\nHeidän mutkaton sielunelämänsä avautuu toisinaan minulle ja on kuin\nkallisarvoinen lahja, jonka kätken sieluni pyhättöön.\n\nOlemme viimeksi puhuneet uhrista ja sen merkityksestä elämässä,\ntekstinämme intialaisten Mahabharatan sanat: \"Kun Jumala lähetti\nihmissielut oman olemuksensa säteilynä maailmaan, loi hän samalla\nuhraamisen lain ja sanoi: 'Kasvakaa ja lisääntykää tämän kautta -- --\nolkoon se teidän onnenne, ravitkoon se valonhenkiä, ja valonhenget\nruokkikoot teitä -- -- sillä uhri ravitsee valonhenget, ja heidän\nkauttaan toteutuvat teidän toivomuksenne, mutta ken ottaa vastaan\nheidän antimiaan antamatta mitään vastalahjaa, on ryöstäjä'.\"\n\nNämä sanat olivat painuneet tietoisuuteeni valoisina ja lupaavina,\nmutta elämä oli pian minulle opettava, mitä ne oikeastaan sisälsivät\nja kuinka paljon niihin kätkeytyi salaperäistä totuutta, joka on\ntullut minulle kohtalokkaaksi.\n\nLuokallani oli ollut Anna, eräs nuori ja ujo tyttö, jonka suuret\nsilmät näyttivät aina kysyvän, vaikka jättivätkin ihmettelemään ja\notaksumaan, että niiden syvyydessä liikkui kummia ajatuksia.\n\nHän oli ollut koulusta poissa joitakin tunteja. Kyselin, missä hän\nmahtoi olla.\n\n-- Anna on sairaana, sanoi hänen läheisin ystävänsä melkein\nkuiskaten, mutta äänessä oli salattua tuskaa, ja minä vainusin\nonnettomuutta.\n\nMe tartuimme toistemme käsiin, ja Annan ystävä puhui. Hänen\nsanojensa soidessa siirryin todellisuuden ahdistavasta otteesta pois\nkohtaloiden maailmaan, ja uhriajatus johdatti minua sovitteluihin ja\nmietelmiin.\n\nMutta kuka oli Anna?\n\nPikku nainen, joka rakasti, ja häntä rakastettiin. He olivat nuoria,\ntoistensa veroisia elämässä ja rakkaudessa. Ja kuitenkin rakkaus\nvaati heiltä julman uhrin. Anna oli antanut kaikkensa, ruumiinsa ja\nsielunsa, pannut alttiiksi elämänsä empimättä ja tinkimättä.\n\nToinen oli ottanut vastaan tuon kaiken ja elänyt täydesti ja sitten\nluopunut ja jättänyt lemmittynsä. Miksi...? Ilman selitystä, ehkä\nsyyttä -- oikusta. Hän sen yksin tiesi.\n\nJa Anna...?\n\n-- Käydäänpä katsomassa, sanoin.\n\nMe astuimme pitkin katuja, joiden olemassaolosta minulla ei\nennestään ollut tietoa. Matalien rakennusten keskestä nousi kirkko\ntiilinpunaisena ja sen kellot soittivat surunvoittoisesti. Iskut\nputoilivat painavina sammaltuneille katoille ikäänkuin kädestä pitäen\ntaluttaakseen ihmislapsia katoavaisuutta ja maailman turhuutta\najattelemaan. Täällä ajatus auliisti tottelikin sitä kehoitusta, ja\ntunne vapautui kapinoitsematta tunnustuksille. Turhuutta ei silmä\nkeksinyt näissä asunnoissa, ja katoavaisuutta julisti jokainen\nporras, kallellinen seinä ja luhistuva ihmismaja, joissa elämää\nkuitenkin syttyi, hehkui ja sammui.\n\nAstuimme Annan ja hänen ystävänsä huoneeseen.\n\nLapsi lepäsi valkoisessa arkussa ikkunan edessä pöydällä. Nuori äiti\noli jo osaksi seurannut häntä, vain hiukkanen eloa viipyi vielä\nilmeettömissä silmissä.\n\nSyvässä hiljaisuudessa elo jähmettyi, ja kirkonkellot löivät tahtia\ntyhjyyden soitolle. Se humisi korvissani kuin kaukainen meren pauhu.\nTämä köyhä, pieni huone oli muuttunut ikuisuuden ja avaruuden\ntemppeliksi, ja siinä oli annettu elämän uhri. Nuoruus hymyili vielä\nsen täytyttyä ainiaaksi jähmettyneillä kasvoilla. Ei tuskaa, ei\nvalitusta. Hän sammui hiljaa -- ehkä onnellisena kuolemasta, ehkä\nitse elämän sulouden maistaneena katkerimman maljan pohjalta. Vain\nrakkaus voi antaa tällaisen uhrin.\n\nKotiin tultuani oli sydämeni täynnä nöyryyttä, ja oman elämäni\nrikkaus velvoitti. Auringon läike lattiallani nosti kyyneleet\nsilmiini, olin siitä niin kiitollinen, ja Tajun avuton, pikku olemus\ntuotti minulle pohjatonta riemua. Hänen läheisyytensä oli turvani ja\nsuojeli minua tungettelevilta ajatuksilta. Mahtava, varmuutta antava\nvoima tuki minua hänen kauttaan. Sitä en unohdu koskaan pettämään,\nsillä se on elämäni sisältö ja Tajun elämänoikeus.\n\nOliko rakkauteni Tajuun minulle ylin kaikesta? Minua kummastutti\ntämä varmuuteni. Mikä oli sitten rakkauteni Heikkiin? Olihan hetkiä,\naikoja, jolloin hän oli ulkopuolella tunne-elämääni. Ja kuitenkin --\nolisinko tahtonut menettää hänet? Oi, ei!\n\nSellainen ajatuskin jo löi minua. Miksi? Tajunko vuoksi? Rakastinko\nhäntä siis vain lapsen vuoksi? Lamauttavaa oli panna tarkoituksen\nvaakaan se tunne, jonka luulin omistaneeni ehdottomasti ja\nitsekkäästi.\n\nKuolemassa kalvenneen nuoren tytön kasvot nousivat mieleeni --\nsammunut hymy... Kuinka hän voi noin ehdottomasti uhrata, ellei\nrakkaus ole kaikkivaltias voima?\n\nNukahdettuani näin unta: Jostakin näkymättömästä nousi kaksi uhkaavaa\nkättä hitaasti ja ahnaasti tavoittamaan Tajua rinnaltani. Tähystin\nkauhistuneena ympärilleni ja etsin lymypaikkaa. Näin vihreän kedon ja\njuoksin sinne puristaen lasta syliini. Saavuin perille, mutta lapsi\noli poveltani -- pudonnut. Katsoin taakseni ja näin ahnaiden käsien\nhaparoivan häntä. Sain siivet ja rajattomat voimat. Heittäydyin\nkäsien raadeltavaksi, mutta menehtymiseni oli ihanaa, minä kasvoin,\nvapauduin itsestäni, olin olemassa vain riemun tunteena, sillä poika\noli jälleen povellani.\n\nHeräsin voitonriemu ruumiissani, ja katseeni sattui heti uinuvaan\nlapseen vuoteeni ääressä. Raskas, käsittämätön ahdistus piti minua\nvalloissaan hetkisen, kunnes tahtoni ponnistuksella karkoitin sen.\n\nKuitenkaan en päässyt vapaaksi salaperäisen voiman otteesta, se piti\nminua painuksissa ja teki itsensä tiettäväksi, huolimatta kiihkeästä\ntoiminnastani.\n\nTämä unen tuoma välitön tunteeni jostakin uhkaavasta kohdistui\nAnnan kohtalon muistelemiseen, ja uhriajatus kävi minulle siitä yhä\nselvemmäksi.\n\nEpäröiden johdin puheen näihin sisäisiin näkemyksiini Heikin kanssa.\n\n-- Tuohan on outoa, sanoi hän, mutta se, ettei hän pahemmin\nhämmästynyt eikä välttänyt itse aihetta, houkutteli minua yhä\navomielisemmin selittelemään ajatuksiani.\n\n-- Tässä ei minun älyni riitä, ehkei kenenkään, sanoi hän\nmiettiväisenä. -- Omasta puolestani voin vain sanoa, ettei mitään\nelämänuhria tarvita. Se on vain onnettomuutta!\n\nTämä vastaus herätti minussa heikkoa kaunaa, jonkinlaista\nkapinoimista. Mitä minä mahdoin uskolleni, joka ei antanut painaa\nitseään olemattomiin juuri siksi, ettei se ollut järkeni vallassa!\n\nKovin hämmästyin, kun Heikki toi samana iltana luoksemme ystävänsä,\nsanomalehdentoimittajan. Hän johti puheen heti asiaan, ja toimittaja\ntahtoi yhdellä iskulla katkaista umpisolmuni lyhyesti julistaen:\nKirjoittakaa!\n\n-- Syy kyllä sanoja tuo, sanoi tämä harvapuheinen mies, ja hänen\näänensä sävy oli rohkaiseva.\n\nMinulle alkoi kuumeinen aika. Olin joko toivoton tai ylen onnellinen\nasiani puolesta, joka yhä enemmän kiteytyi ajatuksissani ja valloitti\ntunteeni. Pelkäsin epäonnistumista, ja se merkitsi samaa kuin asiani\nhukkaamista, kaksinkertaista pettymystä.\n\nEn nukkunut, en voinut syödä; maailman tuska laskeutui hartioilleni.\n\nToimittaja oli taaskin keksinyt keinon. Hän lähetti kaupungin\nyhdistysihmisiä vaatimaan minulta juhliinsa puhetta.\n\nNyt oli pakko tarttua kynään ja tilaisuus aloittaa työ, johon\nomatunto velvoitti. Ajatukseni piirtyivät tempovina lauseina\npaperille, ja maailman meno kietoutui vyyhdille sydäntäni\nahdistamaan. Kirjoittaminen toi mukanaan työn iloa, ja lauseet\nrakentuivat yhä helpommin. Mutta kun luin kirjoittamaani, valtasi\nminut hukkumisen tunne ja epätoivo.\n\nSuuri pettymys laskeutui ylleni, raskaampana kantaa kuin mikään\nedellisistä. Itse tavoitettava asia väistyi edestäni kuin sumu;\nsen tuntee kasvoillaan, hengitystään salpaavana, mutta sitä ei voi\nkäsillään koota eikä sen läpi nähdä.\n\n-- Sinä otat asian liian raskaasti, sanoi Heikki. -- Pane juttusi\nlepäämään ja tarkasta vasta jonkun ajan kuluttua. Silloin hämmästyt\nomaa intoasi ja asian mitättömyyttä.\n\n-- Mitättömyyttäkö?\n\nHeikin sanat koskivat minuun kovasti, ja annettu isku tuntui\nhalpamaiselta, koska tunsin itseni jo ennestään lyödyksi. En\nvoinut pidättää nyyhkytyksiä, vaikka tiesin olevani naurettava\nolento, naisparka, jonka taistelu päättyy kyyneliin ja houkuttelee\nsäälittelyyn, ellei ivailuun.\n\n-- Alva rakas, eikö olisi parasta, että jättäisit kaikki intoilusi?\nMaailma ei koskaan tule sen paremmaksi kuin se nyt on.\n\n-- Ei, kyllä minäkin sen tajuan, sain vaivoin sanotuksi, samalla\nkun nyyhkytykset saivat uutta yltyä oman naurettavuuteni ja\nmitättömyyteni tuntemisesta.\n\nHeikkiä se tuskastutti, ja hän yritteli lohdutella vanhoilla\nmieliteoillani, että luettaisiin ääneen yhdessä ja siitä\nkeskusteltaisiin -- se oli ollut mielitekoni ja Heikin kauhistus,\neikä siitä oltu koskaan totta tehty -- taikka mentäisiin teatteriin,\nkyläilemään. Mikään ei auttanut. Heikki tuskastui ja pitäen minua\nsairaana otti syliinsä viedäkseen huoneeseeni.\n\nSe oli jo minun kestääkseni kurjuuden huippu, niin kömpelöä ja\nhullunkurista, että itkuni muuttui nauruksi. Näin itseäni suurella\nponnistuksella väkisin kannettavan pois ihmisten näkyviltä kuin\nuhittelevaa, pahaa lasta. Naurustani Heikki riemuitsi, mutta kun\nitkuni ja iloni lopulta asettui, sain kuulla suoria ja ankaria sanoja.\n\n-- Sinä olet ollut suunniltasi pitkät ajat, puhkesi hän puhumaan. --\nNäyt luulevan, että minä olen sokea sellaista älyämään.\n\n-- Niin totisesti luulenkin. Tällä kertaa et edes aavista\nmielentilani synkkyyttä.\n\n-- Älä sentään tekeydy traagilliseksi.\n\n-- Oh...\n\n-- Sinä olet täydellisesti muuttunut Tajun syntymän jälkeen, kohta en\nhuomaa sinussa mitään tuttua, jatkoi Heikki.\n\n-- Se on kohtaloa, elämääni, sille en voi mitään enkä tahdokaan sitä\nmuuttaa.\n\n-- Muistathan ensimmäisen vuotemme tässä kodissa, sanoi Heikki\nmuuttuneella äänellä, kainosti ja hellästi. Hän tiesi yllättävänsä\nminut ja käytti hyväkseen heikkouttani.\n\n-- Miksi muistutat sitä juuri nyt? Anna sen elää itsekseen\nrauhallisena ja valoisana niinkuin se on ollut. Minulle on kallista\nkaikki, mitä meidän välillämme on ollut ja yhä on, mutta etkö\ntotisesti voi käsittää, että minun elämääni on tullut Tajun syntymän\njälkeen jotakin uutta, että on avautunut suuri ovi, josta minun on\npakko astua ulos maailmaan?\n\n-- Oletko sinä niin varma siitä, ettei minun hellyydessäni sinua\nkohtaan ole epäitsekästä tunnetta, joka avartaa sielunelämääni? Sitä\nvoisi hyvin verrata äidilliseen tunteeseen. Minä voin palvoa sinun\nolemustasi, jumaloida jokaista jäsentäsi, vavista sinun elämäsi\npuolesta ja vaistomaisesti tuntea sinun onnesi tai onnettomuutesi?\n\n-- Heikki!\n\n-- Minusta on niin vaikeata siitä puhua, ja senvuoksi sinusta ehkä\ntuntuu kuin ei mitään olisikaan olemassa. Katsos, minun mielestäni\nsinä olet niin korkealla, kunnioitan -- epäjumaloin -- en tiedä,\nmitä se oikein on. Sinussa vasta oikea elämäni on saanut sisältönsä\nja tarkoituksensa, ja samalla lepään kaiken tämän tietäessäni.\nOn niin kirkasta, sanoisinko aurinkoista olla täällä kotona,\nkaupungilla, koulussa, kaikkialla, kun tiedän, että sinä olet\nminun ja että Taju on meidän molempien. Juuri se, että sinä olet\nhiukan ylimaailmallinen, ja sekin, että elämän surulliset ilmiöt\nsinua tuskastuttavat ja sinä pyrit niitä poistamaan, antaa sinulle\nmoninkertaisen viehätyksen minun silmissäni. Kaikki paha kilpistyy\nsinusta, ja tämä meidän kotimme on kuin näkymättömien voimien\nsuojaama. Ja senvuoksi tuntuu toisinaan yön hiljaisuudessa, kun\nkaikki etsii ominaisinta, sisäisintä olemustaan, kuin pitäisi minun\npolvistua edessäsi. Sinä olet silloin koko maailmani, elämäni korkein\nsaavutus, ylpeyteni...\n\nJokainen sana kääri minut huumaavaan lumoonsa, sydämeni löi\nriemusta, ja suloinen turvallisuus vapautti minut raskaan taakan\npainostuksesta. Olin jälleen vapaa. -- Siis kuitenkin on olemassa\nepäitsekästä rakkautta, miehen suurta hellyyttä!\n\n\n\n\nIII\n\n\nLuokkani on kuin monipäinen olento, joka liikkuu, tuntee ja ajattelee\nsamoin kuin minä puhuessani ja innostuessani aineestani. Näen\nnuorukaisten otsalla murheen painamia juovia, miesten ohimoilla\nharmaita hiuksia, näen toisten silmissä palavan tulen, kuulen äänissä\nkiihkomieltä, tunnen totuuden kaipuuta kaiken takana mitä he sanovat\ntai sanomatta jättävät, tunnen maanalaista tulta, josta he eivät ole\ntietoisia.\n\nOlen saanut heidän luottamuksensa. Minä olenkin etsinyt heidän\nsydäntänsä. Kun tuo monipäinen olento hajoaa kymmeniksi osiksi,\novat ne kaikki minulle erilaisia ihmisiä, joilla on oma tarinansa,\noma tapansa puhella, hymyillä, haaveilla, kiihtyä ja ymmärtää\nelämää. Kädenlyönti, sana, katse riittää usein, ja meille avautuu\njokin salattu portti, josta yhdessä astumme mielialojen metsään ja\nvaihdamme siellä ajatuksia.\n\nHe taluttavat minua kuin kädestä pitäen ihmeellisille poluille;\nkova kohtalo on siellä toisinaan kivittänyt viattomia ja vaatinut\nuhria, jolla ei näytä olevan pyhitystä, ei tarkoitusta. He purkavat\ntästä nousseen pyhän vihansa, ja minä löydän sovellutuksen omalle\nsisäiselle näkemykselleni. Sekin on usein yltynyt sietämättömäksi\ntuskaksi. Minua vain kammottaa se ajatus, että ystävieni ja samalla\noppilaitteni herännyt viha pahaa vastaan voi paisua yli äyräittensä,\nmuuttua vihaksi itse vihaamisen vuoksi, kiteytyä turmiolliseksi\naatteeksi ja ruumistua töiksi.\n\nSilloin palaa mieleeni nuoren tytön kuolemassa hymyilevät kasvot,\nihana rakkauden uhri. Yhtä ehdoton kuin se, on kaiketi myöskin viha.\n\nVastapainona omalle valoisalle perheonnelleni ahdistaa minua\nelämän taakkana tämä nimetön tuska, joka toisinaan kohdistuu\nvarmaan näkemykseen ja kokemukseen, saa siitä yllykettä ja vaatii\nsovellutusta kokonaisuuteen. Elämän pyhät uhrit eivät salli itseään\npilkattavan, sen minä tunnen ja tiedän. Missä sellaista näen,\nlaskeutuu se raskaana kuormana omalletunnolleni, enkä saa siltä\nrauhaa. Silloin lupaan elämäni, työni -- kaikkeni!\n\nLapseniko myöskin?\n\nEntä jos heidät vaadittaisiin uhriksi?\n\nSydämeni pusertuu kokoon, elämäni sammuu hetkeksi, en kykene\najattelemaan, en tunne enkä tiedä. Olen vielä nuori, joudun uudestaan\näidiksi. Elämä on suloista, valoista ja vapauttavaa. Tahdon olla\nkevyt mieleltäni, antaa elämälle suuren, arvokkaan lahjan lapsessani!\nEi mikään pelko saa meitä yllättää, ei mikään synkkä aavistus painua\nsieluumme. Me nousemme elämän taivaalle valonsäteenä. Niin voitan\nitseni ja raskaat ajatukset, painan pääni pielukselle ja vaivun\nrauhalliseen uneen.\n\nEnnen kouluun menoaan Heikki tuli sanomaan hyvää huomenta.\n\n-- Minulla on ollut hyvä yö, ja nyt on vuoteessani niin suloinen\nlämmin. En henno vielä nousta, sanoin hänelle naureskellen. -- Ja\nTaju on samaa mieltä, vai kuinka, Rasupulu?\n\nPoika oli kiivennyt sänkyyni ja möyri pääni päällä, hirmuisesti\nsekoittaen tukkaani.\n\n-- Kyllähän teidän kelpaa, kun ei tarvitse mennä kouluun, sanoi\nHeikki.\n\n-- Istuhan hiukan tuohon vuoteen laidalle, niin sanon sinulle jotakin.\n\n-- Silmäsi ovat niin kummallisen suuret ja säteilevät. Teet minut\nuteliaaksi.\n\n-- Niin, näes, ensi vuonna meitä on neljä perheenjäsentä.\n\nHeikki oli hetken vaiti, mutta kasvojen ilmeet puhuivat liikuttavasta\nhellyydestä, ehdottomasta ilosta. Hymy ei ollut vain iloa, se oli\nenemmän: luonnon riemua, hetkeen pysähtymistä, kaiken muun unhotusta.\nElämänihme oli yllättänyt hänet kuin valon välähdys, huikaisevana ja\nlämmittävänä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne yhdisti meidät hiljaisessa\nhetkessä.\n\nHän kääri peitteen hellästi ympärilleni pehmeillä ja suojelevilla\nliikkeillä. Se oli niin juhlallista.\n\n-- Kiitos, Heikki, minun on oikein hyvä olla. Mene sinä kouluun --\nmuutoin myöhästyt. Älä anna pojille tänään jälki-istuntoa.\n\n-- En, vaikka pöydälleni hyppisivät, vakuutti Heikki nauraen.\n\nHänen oli vaikea lähteä. Ovelta hän kerran vielä palasi puristamaan\nkättäni.\n\nMielialani vaihtelevat, mutta pohjalla asuu nykyään alati tuo\nkumottava tunne -- edesvastuuni jostakin, en tiedä tarkoin mistä. Se\non saanut minut ryhtymään puuhaan lastenseimen hyväksi. Sellainen\nlaitos tuntuu kuitenkin tässä kaupungissa olevan perin outo ja\nvaltahenkilöille vastenmielinen, eikä kansakaan sitä tunne.\n\nYstäväni, toimittaja, kyllä tajuaa asian ja kehoittaa kirjoittamaan\nlehteen.\n\nOlen tehnyt niin ja saanut aikaan kiivasta sananvaihtoa lehdessä ja\nsen pahempi, se heijastuu myös kotielämäämme.\n\n-- Sinähän kirjoitat samassa äänilajissa kuin työväen lehdet, moitti\nHeikki.\n\n-- Entä se tapa, jolla koko tämä nurkkakunta suhtautuu mokomaan\npieneen aloitteeseen? kivahdin minä. -- Onhan se naurettavaa. Minä\nmuka kohentelen patjoja paheen alle. Ja sitten muutamat lapsettomat\nrouvat ja vanhatpiiat lukevat tilastoa numeroherrojen avulla kuin...\n\n-- Älä innostu, lapsi kulta, enhän minä tahdo väitellä.\n\n-- Niin, mutta minä tahdon. Pahinta tässä vain on se, ettet\nsinäkään minua ymmärrä. Alan jo olla katkera sinullekin! tiuskasin\nkiihoittuneena.\n\n-- Sitä sinun sentään kannattaa punnita perusteellisemmin, ennenkuin\nsanot, puhui Heikki pyyhkien silmälasejaan hermostuneesti.\n\n-- Eihän se asiaa muuttaisi, koska kuitenkin niin tunnen, eikä meidän\nvälillämme ole salaisuuksia.\n\n-- Ole hyvä ja ilmoita, milloin lakkaat niin tuntemasta, silloin\nvasta voin jatkaa keskustelua kanssasi, sanoi Heikki ja jatkoi\nsamassa: -- Minä menen klubiin.\n\nHän poistui taakseen katsomatta ja painoi lujanlaisesti oven kiinni.\n\nSe sävähdytti minua pahasti aivan kuin olisin saanut iskun. Vaivoin\nsain kyyneleet pidätetyiksi. En tahdo itkeä, se on voitettava pienen\nkumppanini vuoksi.\n\nHänellä pitää olla hyvä. Olkoon elämäni muutoin, kuten ihmisten\nyleensä. Hän on kuin puhetoverini, näkymätön tuomarini, ja hän\nohjaa ajatuksiani, joita hellin hänen vuoksensa. Kahdenkeskiset\nhetkemme ovat juhlaa, jolloin syvennymme välittömästi tuntemaan aikaa\nja ihmisiä. Heidän myötätuntonsa tai vastenmielisyytensä liukuu\nohitsemme, ja ehdoton suuntamme painaa meitä omalla voimallaan yhä\nsamaa päämäärää kohti. Sanoisinko sitä ihmisyydeksi? En tiedä, koska\nse on minulle vielä hämärä. Tiedän vain, että se on samaa, minkä\nvuoksi oppilaani uhrasi nuoren elämänsä.\n\nNiin, pikku Apuni, meitä yhdistää suuri tuntematon. Samantekevä,\nohjaatko sinä minua vai minä sinua. Emmekä sitä osaakaan määritellä.\nSe humu, jota ajassa kuulemme, täyttää elämämme ja antaa sille\nhuolestuneen, hiukan raskaan tunnun. Meidän on pakko etsiä, mennä\npohjaan saakka. Sinä, Apuni, olet perinpohjainen, ja vaatimuksesi\novat ehdottomat.\n\nEn voi kieltäytyä käymästä niissä suurissa kokouksissa, joissa\nruumiillisen työn miehet puhuvat. Heidän sanansa kalahtelevat kovina\nja särmikkäinä olevaa, vanhaa yhteiskuntarakennetta vastaan kuin\npainavat kivet. He heittelevät näitä sanojen kiviä elämän poluille,\nja voimme nähdä, että niistä kerran paisuu vaarallisia röykkiöitä,\njoita on vaikea tieltä poistaa. Pelkään sellaisen röykkiön\nnousemista, sillä kerran se sortuu niiden päälle, jotka sitä lähinnä\nkasaavat, samoin kuin niidenkin, joiden on ajan tullen pakko raivata\nse pois. Sillä kulkijat eivät voi astua yli eikä ohitse loukkaamatta\nitseään verille, ja sortuminen uhkaa kaikkia kuolemalla.\n\nSanohan, Apuni, miksi mielimme lepyttää tuota jotakin, sitä, millä on\nsuunta vallassaan, itse elämää? Eihän se kesytettävä olekaan, pelkkä\nvaara, vaan pikemmin itse työ ja tahto, emmekä siis saa olla vain\nhuolissamme. Ilo on toinen puoli elämäämme ja rakkaampi. Ja kuitenkin\nhuoli pysyy.\n\nPuhelin soi.\n\nValtuusto on myöntänyt seimelle vuotuisen määrärahan.\n\n-- Seimi on saanut rahaa! huudahdin aamulla Heikin nähtyäni. --\nKuuletko, ymmärrätkö, mitä se merkitsee?\n\n-- Älä nyt pauhaa, enhän minä ole kuuro.\n\n-- Myönnä sentään, että minä olen voittanut.\n\n-- Minä en osaa siihen sanoa sitä taikka tätä. Yleinen asia --\nmitä se nyt meihin kuuluu? Teillä naisilla on perin subjektiivinen\nkatsantokanta...\n\n-- Purrr! Pojat ovat kai olleet vallattomia koulussa. Voinhan minä\npidättääkin iloni ja voitonriemuni. Minun on vain niin hyvä olla, ja\nminä uskon voimieni riittävän moniin puuhiin, jotka nyt ovat edessä,\nkun työ on alulle pantava.\n\nHetken kuluttua oli riemuni haihtunut, ja salaperäinen hartaus\ntäytti mieleni. Se uusi ja suuri, mitä olin tavoitellut, peläten\nja lepytellen, tuli yhä lähemmäksi. Kohta ehkä saisin katsella\ntuota peloittavaa tuntematonta silmästä silmään, joutua sen kanssa\nkamppailemaan.\n\nKunpa saisinkin kerran ymmärtää, nähdä!\n\nSeimen kautta olen luullut löytäneeni sen avaimen, jolla pääsen\nelämän kätkettyihin kammioihin. Sydämet aukenevat sen avulla ja\nkodit, joiden avuttomuus ja kainous jäisi muuten verhojen peittoon.\nMinua peloittaa yhä enemmän, mutta rohkeuteni kasvaa samalla. En\nepäile mennä sinne kanssasi, Apuni, se on puhdasta elämää, ja sen\ntodellisuus on totuutta.\n\nKöyhyys, tuo hirmuinen peto, ivailee siellä ihmisten avuttomuutta,\naherrusta, väsymystä, raakuutta ja hyvyyttä aivan kuin se hykertelisi\nkäsiään joka kerta kun rikos tapahtuu, vääryys voittaa ja viattomana\nsortuva huutaa kostoa menehtyessään. Mutta me näemme siellä muutakin.\nTuo häijy hirviö lyyhistyy pimentoihinsa ihmisten auttaessa toisiaan\nteoin ja hellin sanoin. Se painuu näkymättömiin, kun joukkojen\nruhtinaallinen anteliaisuus luo omia linnoja, mielikuvien palatseja,\njoko todellisia tai kuviteltuja. He ovat sittenkin rikkaita ja suuria\nsiellä, missä luulemme näkevämme vain kurjuutta ja kärsimystä. Oi,\nsinä peloittava ja mahtava elämä!\n\nJa kuitenkin siellä on ahdasta, ummehtunutta, toisiinsa\nkytkeytymistä. He hengittävät raskaasti ja haukkovat ilmaa kuin kala\npaksun jään alla. Ilmaa ja valoa he kaipaavat.\n\nMitä auttaa meidän pyrkimyksemme? Onhan se vain pisara ja kuitenkin\n-- pisara rakkauden merestä.\n\nApuni, miksi me heitä rakastamme? Se on taaskin arvoitus. Ehkä siksi,\nettä itse olemme avuttomia, yksin. Niin, ja siksi, että meillä on\nrakkaus luontoa, elämää, ehdottomuutta!\n\n\n\n\nIV\n\n\nViikot vierivät, ja samalla painun yksinäisyyteni sokkeloihin,\npakenen todellisuutta ja elämän pikkumaisuutta. Arkielämä ja Heikin\nhiukan välinpitämätön kohtelu ei enää pahoin koske minuun, niinkuin\nennen. Minulle avartuu toinen maailma.\n\nKirkko ja sen puistikko ikkunoittemme kohdalla toisella puolen katua\non minulle uusi ja lohdullinen ilmiö. Sieltä tulvahtaa avoimeen\nikkunaan virkistävä leppoisuus, vihreän ruohon mullansekainen\ntuoksu. Kukkiva pihlaja on kuin unelma, nostattaen kuvia mieleeni\nsadun prinsessoista. Miksi juuri niitä, en voi selittää. Sen tuoksu\non minulle niin sanomattoman mieluista, samoin auringon paahteessa\nkuusista nouseva pihkantuntu. Puistikon seurassa unhotan muun\nmaailman, katsellessani sen keskessä kirkkoa. Sen goottilaisten ovien\nja ikkunoiden kaaret muistuttavat kahden puunlatvan yhtymistä, ja\nsuippenevat tornit ovat kuin huudahdus, kehoitus minulle kohottamaan\najatukseni ijäisyyteen, korkeuteen.\n\nKellot kalahtelevat sydämeni iskujen tahdissa ja auttavat ajatuksiani\nja mielialaani valmistumaan siihen, mitä on tulossa. Näen itseni\nikäänkuin juhlallisessa saatossa, johon tuhannet äidit yhtyvät.\n\nUrut soivat kirkossa, ja puistossa hehkuu ja loistaa kumman kirkas\npaiste. Siinä näen korkean portin, jota vartioi kuolema -- ei\nuhkaavana, ei synkkänä, vaan elämän vartijana, joka hymyillen seuraa\nohitse astuvia.\n\nUtuiset parvet astuvat valon hohteeseen, kulkevat läpi kuoleman\nportin, notkistavat polvensa kysyen:\n\n-- Tahdotko?\n\nKuolema on heidän ystävänsä, ja hänen läsnäolonsa antaa korkean\nmielen, joka kantaa kärsimysten taakkaa ja nostaa tuskien pauhaavasta\nmerestä tyyneen lepoon. Eikä sen suloisuudella ole missään vertaa.\n\nOi, olla äiti, rakastaa! Ilman näitä elämän ja kuoleman vaiheisia\nretkeilyjä tuskan ja suloisuuden mailla ei elämä olisi jumalallista,\nei rakkaus suurta ja puhdasta.\n\nElävästi palaa mieleeni se uneni, jossa näin itseni vihreällä kedolla\nja Tajun ahnaiden, tuhoavien käsien vallassa, kun itse heittäydyin\nhirviön raadeltavaksi ja tunsin tuskaista riemua menehtyessäni.\n\nNyt tunnen tuon pedon, jonka äidinvaistoni tuntemattomien voimien\navulla ennakolta loihti vertauskuvana eteeni.\n\nSe peto on sama, joka siellä matalien ja kallellisten rakennusten\nkaupunginosassa ilkkuu ja vaanii, saalista etsien, uhria vaatien\n-- köyhyys, jonka ahnaat kädet ulottuvat toisinaan rikkaankin\nvartioiduista ovista sisälle, onnellistenkin turvallisimpiin soppiin.\n\nEräs seimen äideistä tuli minulle valittamaan, ettei johtajatar\nottanut hänen poikaansa hoidettavaksi.\n\n-- Onko lapsi terve? kysyin häneltä.\n\n-- No, niin terve kuin rouvan oma poika tuossa, sanoi hän pidellen\nlastaan sylissä.\n\nTaju hääri ympärillämme ja kurkotti kädellään vaimon pienokaista.\n\nMinä en huomannut lapsessa mitään erikoista ja menin seimeen asiaa\ntiedustelemaan.\n\n-- Poika on ollut tulirokossa ja kesii parastaikaa. Tartunta on\nvarma, sanoi ylihoitaja.\n\nMinä tunsin veren pakenevan sydämeeni, ja huone musteni silmissäni.\n\n-- Taju -- Taju!\n\nRiensin kotiin ja kylvetin lapsen, tein kaiken voitavani ja kuitenkin\n-- yhdeksän päivän päästä Taju sairastui.\n\nHeikin täytyi muuttaa pois kotoa, sillä minä en tahtonut luovuttaa\nTajua sairaalaan enkä olisi voinutkaan. Minun oli nyt taisteltava\nlapsesta. En saanut antautua mietteisiin, en syytellä, en kysellä.\nLapsen kuumeisessa maltittomuudessa tunsin unessa näkemäni pedon\nkädet, jotka ulottuivat yli turvallisen kaupungin, tunkeutuivat\nmilloin mihinkin kotiin. Minä itse olin ne johdattanut luoksemme,\npannut alttiiksi kalleimpani; olinhan uhmannut ja tahtonut uhrata.\n\n-- Taju-mees, äidin oma pikku mees!\n\nSuuret, siniset lapsensilmät tuijottivat loistavina minuun, toisinaan\npelokkaina kuin olisivat nähneet jotakin outoa. Hän nytkähteli, ja\npieni käsi poltti sormiani. Hän kuiskasi:\n\n-- Äiti, eteitettä on muttalaitia!\n\nAluksi en ymmärtänyt, sillä sydäntäni kouristi lapsen tuska,\nmutta sitten muistin, että kaupungin laidassa oli kesällä ollut\nmustalaisleiri ja että Mari oli niillä peloitellut Tajua.\n\n-- Ei olekaan enää, Taju-mees, äiti ei niitä koskaan päästä. Pois\nkaikki täältä!\n\nLapsen silmät laukoilivat laskiessani viileän liinan hänen otsalleen,\npieni käsi pujottautui käteeni ja toinen nousi posken alle, ja hän\nnukahti.\n\nLepäsimme tuokion, haihduimme pois uinailuun ehkä minuutiksi, ehkä\ntunniksi.\n\nTajun kuuman käden kosketus poskeeni herätti minut. Olin nukahtanut\npolvilleni hänen vuoteensa vieressä, pääni hänen pieluksellaan. Näin\npojan silmät selkiselällään ja niissä kuvastui kauhu. Hän jupisi\njotakin käsittämätöntä. Heittäydyin hänen ylitseen kuin peittääkseni\nvaaralta. Hätä ja kuoleman viima jähmetytti järkeni, olin avuton,\nneuvoton. Lapsi näytti elottomalta, ja pienet nyrkit nytkähtelivät.\nKesken hätääni kaipasin -- vettä, en juodakseni tai itselleni,\nvaan käsittämättömällä tavalla huojennukseksi tuskassamme. Enempää\nharkitsematta käärin Tajun kylmään vesikääreeseen, vuodattaen\nepätoivon kyyneliä. Mikään lääkäri ei ollut antanut sitä neuvoa.\nToimin itsetiedottomasti kuin unissakävijä ja uudistin kääreen monet\nkerrat...\n\nKesti kauan, tunteja, ikuisuuden, yhä toivottomana odotellessani.\nNukkuiko lapseni, vai oliko hän tajuton? Kuume oli kuitenkin\nlaskenut, ja vihdoin hän sanoi selvällä äänellä: -- Poit muttalaitet!\n\nPikku urho huitoi käsillään vainolaisia ja painoi päänsä poskelleni:\n-- Äiti ajaa poit, äiti ajaa!\n\n-- Äiti ajaa, Taju-mees nukkuu.\n\nLaiha pikku kätönen haparoi poskeani. Se oli kostea eikä kovin\nkuuma. Suutelin sitä huojentuneena, ja kyyneleeni valuivat lapsen\nkellertävään tukkaan. Me olimme onnelliset.\n\nSenjälkeen tauti muuttui lieväksi ja vaarattomaksi.\n\nAika olikin, sillä voimani olivat lopussa. Jännitys laukesi,\najatukseni lakkasivat toimimasta. Minä olin muuttanut toiseen\nelämään, jossa unet ja houreet ajoivat takaa jotakin näkymätöntä, yhä\njatkuvaa ja uudistuvaa, aina samaa. Ja kuitenkin olin välittömästi\ntietoinen Tajun läsnäolosta. Näin kuoppaset hänen poskillaan ja\nkuulin äänen: -- Äiti tutuu. Taju tattoo maitoo!\n\nSe ääni antoi minulle rauhan, haavekuvat haihtuivat, ja puolihämärän\nhuoneemme hiljaisuus tuuditti uneen. Jokainen hengenvetoni oli onnea\nja suloisuutta. -- Me kolme elämme jälleen, elämme kauan yhdessä.\nTaju, pikku Apuni ja minä, me kolme yhdessä -- yhdessä!\n\nUhria ei otettu minulta. Ei tällä kertaa. Ei Tajuani, ei pientä\nApuani. Ja minä tahdon lepyttää pedon, uhmata sitä, antaa oman\nitseni, elämäni, niin tahdon, ja se on rakas toivoni, kiihkeä haluni\nja onneni!\n\nVähitellen toinnuttuani ajattelin Heikkiä. Olinhan tuskassani\ntäydellisesti unohtanut hänet, ja ensi riemussakin olivat vain lapset\nkaikkeni.\n\nHeikki ei voinut tulla, lähetti vain kirjeitä ja kävi pihalla\nkuulemassa vointiamme. Hän ei tahtonut näyttäytyä meille. Miksi ei?\nkysyin itseltäni. Kirjoitin hänelle siitä.\n\nSeuraavana päivänä tuli palvelija sanomaan, että lehtori seisoo\npihassa rouvan ikkunan alla. Pukeuduin nopeasti ja riensin ikkunan\nääreen.\n\nEnsi silmäyksellä näin vain hänen vanhan, tutun koululakkinsa ja\nkuluneen kesätakin, mutta kun katseeni pysähtyi kasvoihin, joiden\nlaihuus ja tuskainen ilme kouristi sydäntäni, käsitin hyvin, miksi\nhän ei tahtonut näyttäytyä.\n\n-- Oi, Heikki!\n\nTyönsin ikkunan auki, vaikka oli kylmä, ja kääriydyin vuodehuopaan.\n\n-- Heikki, oletko sinäkin sairas?\n\n-- En suinkaan, vähän vain levoton.\n\n-- Voi sinua! Ehkä on parasta, että nyt tulet kotiin ja Taju annetaan\nsairaalaan tointumaan. Eikö niin?\n\n-- Aioin sitä juuri ehdottaa sinulle. Ei minun vuokseni, mutta sinä\nitse tarvitset lepoa ja...\n\n-- Ja sinun läsnäoloasi. Niin me teemme.\n\n-- Sinun aikasi on lähellä, ja se pienokainen voi joutua vaaraan.\nSenkin vuoksi...\n\n-- Apuni...!\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Oi, en mitään erikoista. Sanon häntä vain Avuksi.\n\nTaju vietiin sairaalaan kesimisen ajaksi. Mari seurasi häntä sinne,\nja huoneet puhdistettiin.\n\nOli kuin juhla talossa Heikin kotiin tultua, vaikka kaikki oli\narkikunnossa. Pukeuduin somaan siniharmaaseen aamunuttuuni, ja tukan\nkampaaminen tuotti paljon vaivaa ja ponnistusta.\n\nOlinko tosiaan niin huonossa kunnossa? Sääli itseäni ja Heikkiä\nkohtaan nostatti kyyneleet silmiini, mutta samalla kohtasi minua\noma itseni vakavana syyttäjänä. -- Näin olet tahtonut. Etkö ole\ntyytyväinen? Uhmaten olet heittänyt kotisi uhrialttarille. Rakkautesi\nsiihen, mitä sanot tunnossasi yhteisyydeksi ja jonka ahnaan pedon\narmottoman kovia kouria olet saanut kokea, on vienyt sinut kuoleman\nportille ja pakottanut hetkiseksi pysähtymään sen ääreen. Tällä\nkertaa olet välttänyt ratkaisun, ensi kerralla -- kuka tietää...? Ja\nkerallasi rakkaimpasi. Onko sinulla siihen oikeutta?\n\nKyyneleet kuivuivat silmistäni, ja surkea itseni sääliminen painoi\npäänsä alas häpeissään. Oma itseni nousi kuitenkin otsa kirkkaana. --\nMikä on oikein, mikä väärin? Kun rakkauteni antaa minut, en silloin\nhukkaan joudu eivätkä ne, jotka kanssani ovat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikani lähenee ja minä luisun elämän arkimenoista syrjään. Sinä,\npikku Apuni, olet minulle uskollinen ja täydellisesti omani\nja kuitenkin jo itsesi, tunnen sen kaikessa. Maailma on tällä\nhetkellä minulle muuten tyhjä, kun sieluni hapuilee ikuisuutta ja\näärettömyyttä. Sinä, pienokaiseni, olet tukeni, johon nojaan, sinä\ntäytät sieluni kiitollisuudella etkä salli minun koskaan tyhjiin\nraueta. Sinähän olet minussa ja minun kauttani ja minä sinussa ja\nsinun kauttasi. Sinä jäät ja jatkat elämääni, kun minä sammun. Ja\nminä, minä elän tämän elämäni sinun vuoksesi, sinun ehtonasi, olkoon\ntulevaisuus mikä tahansa.\n\nYksinäisyys on autuutta ja tuntuu suloiselta vasta silloin, kun\nrakkaamme valvovat ympärillämme ja heidän ajatuksensa hellivät\nolemustamme ja heidän sielunsa on meitä täynnänsä.\n\nHeikki tuli kotiin, ja hänen kätensä kosketus on minulle lepoa. Hänen\nhiljaiset sanansa elävöittävät mieltäni kuin valo pimeätä huonetta,\nja uudet ajatukset, uudet mieliteot, turhat oikut tulevat luokseni\nkuin lapset koululomalle. Me loruelemme, naureskelemme, kyselemme ja\nvastailemme. Me aterioimme kuin silloin -- vastanaineina ensimmäiset\nkerrat näiden huoneiden pöydillä, kun emme vielä tienneet, mikä\npantaisiin ruokasaliksi. Heikki tahtoo auttaa, palvella minua, ja\nminä puhun hänelle kuin omalle itselleni.\n\nOi, kuinka on ihanaa luopua omasta itsestään, päästä kuulemasta sen\nankaraa arvostelua, sen vaatimuksia...\n\nKaiken tämän ohella häipyy minusta ulkonainen elämä, ja hiljaisuus on\nympärilläni. Jokainen istuin tässä kodissamme kutsuu minua, jokainen\nhuone on kiitollinen saadessaan odottaa sitä, joka on tulossa. Tajun\nvaunu on juhla-asussa ja kuuluu pikku Avulle. Sen untuvaisia vaippoja\nhyväilevät meidän silmämme ja kätemme, ja salaperäinen, juhlallinen\nodotus heijastuu sydämistämme kaikkialle tässä kodissamme.\n\nTämä on kuin unta, jota joskus olen nähnyt, kuin elämää, jonka olen\nennen elänyt -- tietämättä missä.\n\nJa kaiken takana on kuin järkähtämätön kohtalo -- hämärä aavistus: se\nantaa, se ottaa!\n\n\n\n\nV\n\n\nNyt on kaikki tuska ohitse. Se on kantanut minua uupumuksesta\ntoiseen ja vaivuttanut olemattomiin. Uusi heräämiseni on alkanut\njälleen huumaavana pauhuna ja ympyrässä kiertämisenä, paisuvana ja\nsupistuvana kokonaisuutena. Jokin taistelee minussa tätä alkeellista\nja kahlehdittua säännöllisyyttä vastaan ja pyrkii kauas pois. Joku\nkutsuu minua, vaatii...\n\nPauhu lakkaa, ääretön valo ympäröi minua, näkyy laajat vedet, joiden\npinnalla välkkyy ja sädehtii, ja -- minä herään, tunnen itseni.\nYlläni liitelee pilviä, ja minä ikävöin. Ah -- sanaton tuska ahdistaa\nminua, ja minä hapuilen avaruuden ääriä, tahdon tuntea maata, vettä,\npuita.\n\nMuistan synnyttäneeni pojan, ja samalla kohdistuu ikävöimiseni\nhäneen. Maa, vesi ja metsät huutelevat häntä, jota en missään näe, ja\nkuitenkin hän kutsuu minua!\n\n-- Äiti, äiti!\n\nMinä tiedän: hän on jo nuorukainen ja huutaa äänellä, joka ei ilmassa\nväräjä, josta ei tiedä, mistä se tulee. Näen loppumattomia metsiä,\nvesiä, koskia, maata; etsin, etsin kiireisesti. Tutkin vuoret,\nkummut, laaksot, pimennot, rannat. Tyhjää, tyhjää on kaikkialla, ja\nkuitenkin tuntuu kuin hän olisi siellä läsnä.\n\nIkäväni kalvaa minua, se on kuin janoa, jota en saa sammuttaa.\nTahtoisin koskettaa hänen kättään, tuon poikani, joka kutsuu.\nTahtoisin katsoa hänen silmiinsä ja painaa hänet povelleni. Janoni\nkiihtyy, tuskani yltyy.\n\nViileiden lähteiden vesi ei voi sitä vaimentaa, ei vuorien siimes\nkuumettani lauhduttaa, ei laajojen ulappain raikas tuuli olemustani\nhyväksi huuhdella.\n\nSamoan liikkuvana, ruumiittomana olentona, laskeudun yhä lähemmäksi\nmaata ja tunnen yhtyväni sen leppoisaan viileyteen, haihdun siihen ja\ntaistelen näkymätöntä voimaa vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeräsin -- missä olin? Tunnustelin peitettäni, vuodeverhoni heilahti,\npielus poltti, tahdoin nostaa päätäni. Olin siis uneksinut tämän\nkaiken.\n\n-- Tästä se apu tulee! kuulin Heikin äänen sanovan.\n\n-- Apu! huusin voimieni takaa, ja elämä palasi, syöksyi minuun\nkäsiksi ylivoimaisena ja nujertavana, painoi minua niin että luulin\nluhistuvani vuoteeni kera.\n\nSamassa vuodeverho siirtyi syrjään, ja minä näin Heikin, jolla oli\npienokainen kämmenellään, ja pienen kylpyammeen. Heikki oli nostanut\nlapsen kylvystä ja kaatoi kannusta vettä sen päälle. Mari seisoi\nvieressä, vaippa valmiina, kietoakseen sen lapsen ympärille. Heikki\noli paitahihasillaan, silmälasit hikisinä lämpöisen veden höyrystä.\nHän haparoi laskiessaan vesikannua lattialle, ja lapsi siirtyi hänen\ntoisesta kädestään Marille.\n\nVerho painui jälleen paikoilleen, kun Heikki astui vuoteeni ääreen.\n\n-- Jaha, sinä olet herännyt! Silmäsikin ovat nyt toisenlaiset.\nLääkäri sanoikin tänään tulevan käänteen. Nuku, nuku vain!\n\nÄäni tuli kaukaa, ja minä tunsin kalvavaa nälkää. Sanoin: -- Nälkä,\nminun on nälkä!\n\nHeikki painui ihan suuni eteen ja hymyili. Minua nauratti se, että\nHeikki kylvetti lasta. Se huvitti minua vielä nieleskellessäni\njotakin virkistävää, en tiennyt mitä.\n\nVähitellen siirtyivät äänet lähemmiksi, ja ihmiset tulivat tutuiksi;\nminun ei tarvinnut enää voimieni takaa heille huutaa.\n\n-- Heikki, tuohan tänne Apu?\n\nHeikin kasvojen hämmentynyt ilme sanoi selvästi, ettei hän\nymmärtänyt, kenestä oli puhe.\n\n-- Apu -- -- niin, lapsi!\n\n-- Siunatkoon, rouva jo puhuu! kuulin Marin sanovan, -- ja kysyy\npoikaa. Eikös rouva Tajua...?\n\nÄkillinen kipu vihlaisi olemustani.\n\n-- Taju, Taju!\n\n-- Hiljaa! kuului taas Heikin ääni, -- ei vielä, rakkaani!\n\n-- Pienokainen...!\n\nJa Heikki toi hänet pulloineen viereeni.\n\n-- Näetkös, kuinka se ihmettelee? Ja suu käy kuin sepän palje. Siitä\nsitä miestä paisuu. Mutta nyt sinä kai väsyt. Vienkö pojan pois?\n\nMinua niin nauratti Heikin touhu. Se oli niin kummallisen hupaista.\nHuohottava ilonilmaisuni oli aivan ehdotonta. Se vapautti.\n\n-- Että sinä kylvetitkin, Heikki!\n\n-- Kukas täällä muuten? En uskaltanut luottaa akkaväkeen. Ja tahdon\nmyös olla aina lähelläsi.\n\nNyt minua itketti.\n\nHeikin tuli paha olla. Hän siveli peitettä ja kohensi pielusta, ja\nsitten hän syötti minua omin käsin.\n\n-- Olenkos ollut kovin heikko? kysyin. -- Ei puhuta siitä nyt, syö\nvain.\n\n-- Sinä itse olet niin laihtunut.\n\n-- Kyllähän lihoon jälleen. Kello on tässä vuoteesi vieressä\npöydällä. Nuku nyt ja jos jotakin tarvitset, soita. Minä asun\nsalissa. Pojilla on minun kamarini, etteivät häiritse sinua.\n\n-- Pojilla, se kuuluu niin somalta.\n\nToipuminen edistyi hitaasti. Ensin hiiviskelin kamarista saliin,\nesineistä kiinni pitäen. Kun Heikki riensi apuun ja toimitti minut\nnojatuoliin, tunsin itseni ihmiseksi.\n\n-- Täällä on komeampaa kuin ennen, järjestetty uudestaan. Tuo sohva\nihan itsekseen ja suuri matto sen edessä on rohkeata ja rauhoittavaa.\nSinä osaat.\n\n-- Älä puhu niin paljon, sinä rasitut! varoitti Heikki.\n\nTämä huolenpito oli kuin lämpöinen vaippa. -- No, puhu sinä, minä\nkuuntelen. Kerro, mitä on tapahtunut?\n\n-- Ei ole mitään erikoista sattunut. Kaikki on hyvin jälleen, kun\nsinä paranet.\n\nHänen äänensä oli oikein riemuisa.\n\n-- Sano, miltä tuntui olla kotoa poissa?\n\n-- Mieluimmin olen siitä puhumatta. Vaikeata on muistella ainaista\nlevottomuuttani, joka ahdisti minua yöt ja päivät. Vapisin\nseistessäni tuolla pihalla, odotellen sanaa voinnistanne. En\nuskaltanut puhelimella, se olisi ehkä häirinnyt. Illalla myöhään\nkävin toteamassa, että yölamppu paloi ja teillä oli kaikkea, mitä\ntarvitsitte.\n\n-- Heikki-parka, sinä olet nyt ollut isänä ja äitinä, hoitajana ja\ntohtorina.\n\n-- Monta on ollut uutta ammattia.\n\n-- Kuinka ihmeessä sinä kylvettämäänkin yllyit?\n\n-- Sillä asialla on oma tarinansa. Marinhan piti kaiken järjen mukaan\nosata hoitaa pikkumiestä, ja hän olikin kovasti touhussa, mutta kun\nkäskin mittaamaan kylpyveden lämpöä, mutisi hän jotakin herrasväen\nälystä ja aikoi pistää pojan ilman muuta veteen. Minusta se höyrysi\nliiaksi. Sieppasin mittarin ja pistin veteen, elohopea lensi\nkuuteenkymmeneen asteeseen, ja eukko oli jo ennättänyt laskea pojan\nvarpaat veteen. Lapsi huusi...\n\n-- Siunatkoon sentään!\n\n-- Sen koommin en ole uskaltanut olla kauan poissa kotoa, ja kun\nmenin tunneille, vannotin sairaanhoitajaa, että hän olisi luonanne.\n\n-- Sinä olet antanut pojan minulle uudestaan, Heikki.\n\n-- Eikö se ole yhtä hyvin minun kuin sinunkin? Olen saanut ihan\nuusia vaistoja tällä ajalla. Tajusta ja minusta on tullut myös hyvät\nystävät -- silloin kun emme riitele. Iltanukkuminen on, näes, hyvin\nkriitillinen tilanne. Juttua riittää tavattomasti. Eilen illalla,\nkun rupesin oikein kovaksi, että nyt pitää olla hiljaa, sanoi se\nveitikka: 'Eiköt nyt enää rukoillaka taa?'\n\nMinua nauratti, ja heikkouteni tuli jälleen ilmi.\n\n-- Älä naura, varoitti Heikki.\n\n-- Minä sanon kuin Taju: -- Eikös nyt enää nauraakaan saa?\n\n-- Sinun sairautesi on ollut hirmuisen vakavaa laatua, ja nyt sinä\nmenet jälleen levolle.\n\n-- Kiitos, Heikki, minun on niin turvallista ja mieluista totella\nsinua!\n\n\n\n\nVI\n\n\nAika virtaa nopeasti kuin vuolas joki, jonka pinnalla elämämme pieni\nalus kiitää. Antaudumme täydellisesti hetkien ja päivien vietäviksi\nniiden lukua laskematta. Mitä se hyödyttäisikään? Huominen eroaa\ntuskin missään suhteessa tästä päivästä, ja kummallakin näyttää silti\nolevan oma täyteläinen erikoisuutensa, omat pikku huolensa ja ilonsa,\njotka syöksyvät toisinaan ryöppynä ylitsemme, toisinaan taas soluvat\ntasaisina ja hyväntuulisina virran mukana.\n\nMeidän oma maailmamme, lapset, Heikki ja minä, olemme nyt kerta\nkaikkiaan kokonaisuus, ja me tunnemme liittyvämme yhä kiinteämmin\ntoisiimme.\n\nMeille näyttää kehittyvän yhä selvemmäksi ominainen\nmaailmankatsomuksemme. Se tarkastelee ulkomaailmaa mielellään etäältä\narvostelevana, hiukan ivaillen eristetyssä asemassaan, josta ei\nherkästi luovuta, koska se suo meille oman vapautemme noudattaa\nviattomia mielitekojamme. Samasta syystä emme myöskään tartu\nulottuvissamme oleviin ulkonaisiin etuihin, vaikka pikku aluksemme\nonkin perin työläs hoidettava, vaatien Heikiltä ja minulta täyden\nponnistuksen ja valppauden.\n\nJa kuinka pikkumiehet jo osaavat olla käskijöitä, vaatijoita,\nikäänkuin olisivat tietoisia vaikutusvallastaan minuun, valitakseen\njuuri ne sanat, ne liikkeet, ne luottavan avuttomat vetoamiset,\nkyyneleet ja hymyt, joita en voi vastustaa, en silloinkaan, kun\npäivän työt ja rauhattomuus on vienyt voimat niin tyyten, että tuskin\njaksaa jalkaa jalan eteen nostaa.\n\nHeidän ulkoasunsa, vaatteensa, terveytensä, iloisuutensa ovat minulle\nyhtä tärkeitä kuin ilma hengittääkseni. Istun koneeni ääressä väliin\npäivät perättäin myöhään yöhön tyydyttäen intohimoista haluani saada\nvalmista, nopeasti jotakin näppärää ja hauskaa, josta sitten itse\nenimmin nautin, kun pojat uusissa tamineissaan ovat entistä somempia.\n\nHeidän reippautensa vapisuttaa minua ylpeydellä ja minä kuvittelen\nheissä jo ilmenevän niitä mahdollisuuksia, jotka kerran kehittyneinä\nominaisuuksina antavat minulle oikeuden heistä todella ylpeillä.\n\nTämä minun uskoni on taika, joka tekee meidät aivan välttämättömiksi\ntoisillemme. Se liittää meidät järjellä ja tunteella tajuttavasti\nyhteenkuuluviksi, niin että heidän elämänsä on minun elämääni, heidän\nilonsa ja surunsa minussa kajahtavaa, heidän liikkeensä, äänensä,\nunensa, onnensa ja vaaransa kuin heijastusta, joka ulottuu minuun\nläheltä ja kaukaa.\n\nMeidän yhteinen elämämme on kuin soittokone, jossa soinnut ja\nkosketus saa alkunsa milloin heidän, milloin minun puoleltani.\nHeidän näppäyksensä, olkoon se kuinkakin kevyt tai hapuileva,\nsaa silmänräpäyksessä olemukseni väräjämään. Heidän sielunsa\nsointupohjasta helähtää elämän sävel, painellessani rakkauden lakien\nmukaan niitä ääniä, joita on itsessäni ja samalla heissä. Elämämme on\nkuin satua ja samalla loppumatonta työtä ja itsensä unohtamista.\n\nToisinaan minusta tuntuu kuin kadottaisin tietoisuuteni omasta\nelämästäni ja siirtyisin vähä vähältä näennäiseen olomuotoon, jonka\nloisto houkuttelee yhä edemmäksi tuntemattomaan. Se ei peloita\nminua, ei hävitä mitään elävää ja hyvää; se nostaa kuin tuuli lintua\nkorkealle. Ja minut valtaa toisinaan lapsellinen halu etsiä itseäni\nlapsista tai heitä itsestäni, mutta se on vain väläyksellistä, sillä\nheidän elämänsä on lapsellisessa täydellisyydessään niin helppoa ja\nluonnollisen korkeata ja mielikuvituksessaan huikaisevaa, etten voi\nheidän tasollaan vaivattomasti pysytellä.\n\n-- Kun minä rakennan talon, kehuu Apu, -- niin se on suuri, suurempi\nkuin kirkko. Ja linnut siellä laulaa ja enkeli puhuu...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka totta hän tarkoitti rakentamisellaan, sain vasta parin päivän\npäästä havaita.\n\nHän karkasi minulta tietymättömiin. Tuntimääriä etsin talosta,\nlähikaduilta ja pihoista, tutkien mielestäni kaikki mahdolliset\nja mahdottomat sopet. He olivat jo saaneet mennä läheiseen\nkirkkopuistoon yksin, mutta Taju oli jäänyt leikkimään, kun Apu\nhävisi.\n\n-- Minne Apu meni? kyselin Tajulta kiivaasti.\n\n-- Rakentamaan, kuului lyhyt ja selvä vastaus.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Kirkkoa.\n\n-- Minne?\n\n-- Hiekkaan.\n\nTaju levitti suuret silmänsä kuin ihmetellen minun levottomuuttani\nja tarttui levollisena käteeni, kun lähdin viemään häntä kotiin,\njatkaakseni sitten tutkimuksiani.\n\nKului monta tuntia harhaillessani kaupungilla, kunnes Apu\niltapäivällä asteli vastaani esplanaadilla.\n\n-- Missä sinä olet ollut? sain sanotuksi kumartuessani ottamaan hänet\nsyliini.\n\n-- Olisinhan minä tullut! oli hänen varma vakuutuksensa.\n\n-- Missä ihmeessä sinä olit?\n\n-- Rakentamassa.\n\n-- Mitä sinä rakensit?\n\n-- Hiekasta taloja.\n\n-- Missä?\n\n-- Saunan edessä.\n\n-- Kuinka sinä sinne löysit?\n\n-- Minä hain sen.\n\n-- Mutta kuinka?\n\n-- Ne hakkaa.\n\n-- Eihän äiti kuule.\n\n-- Hevonen vie hiekkaa.\n\n-- Sinä veitikka! Ja minkä näköinen sinä olet? Savessa ja porossa ja\nhousunläppä repsottaa takaa. Nappi on pudonnut vasemmalta puolelta.\n\nMe olimme keskellä esplanaadia, josta olin häntä epätoivoisena\netsimässä, ja ihmiset hymyilivät ymmärtäen seikkailumme\nperinpohjaisuuden.\n\nOli aloitettu muuan uusi rakennus, eikä se ollut varsin lähelläkään.\nSen hän oli vainunnut ja seurannut hiekkakuormia. Niitähän kulki\nmeidän ohitsemme nytkin katua pitkin. Apu oli tepsutellut mukana, yhä\najatellen omaa taloaan, ja sitten kaikenlaisten rakennustarpeiden\nkeskellä tyydyttänyt leikkimishaluaan koko päivän.\n\nKuinka monta taloa hän silloin olikaan rakentanut ja sen ohella\nvalloittanut puolen kaupunkia vähääkään empimättä.\n\nVasta nyt, kun huolestuneena nuhtelin häntä yksin lähtemisestä,\ntulvivat hereät kyyneleet ehkä enemmän väsymyksestä kuin pelosta.\n\n-- Et sinä osaa pelätä vaaraakaan!\n\n-- Äiti, kuka se vaara on? kysyi hän vielä itkuisena.\n\n-- Vaara on sellainen, että se kurkottaa pitkät kätensä ottamaan, jos\njoku menee kauas kotoa.\n\nApu tarttui lujasti kaulaani, ja niin saavuimme kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä nykyä matkustamme kaukaisissa maissa salin lattialla, johon on\nlevitetty maailmankartta. Se leikki on niin todellista, että minun\non ollut pakko hankkia kirjoja ja tutkia niitä ahkerasti, voidakseni\nolla oppaana. He nielaisevat ahnaasti sanani ja kuljettavat pikku\nsormiaan kartalla hyvin päättävästi. He vetävät minua kädestä\neteenpäin näillä matkoilla tehden yhä uusia kysymyksiä, aivan kuin\npuistossa juostessamme.\n\n-- Äiti, kerro Roomasta! pyytää Taju.\n\n-- Paavista. Tanssiiko paavi? tiedustelee Apu.\n\n-- Sinä olet tuhma, eihän paavi tanssi! inttää Taju.\n\nApu hakee punaisen kahvipannumyssyn pöydältä, painaa sen päähänsä\nja riipaisee eteisen naulasta väljän kauluksen, jonka levittää\nhartioilleen. Sitten hän hyppii lattialla huutaen:\n\n-- Paavi Pius tanssii saksanpolkkaa!\n\nSillä aikaa minä ehdin hiukan kahmaista tietoja Vatikaanista, ja\nmeidän retkeilymme jatkuu pikkuhiljaa.\n\nApu on maltiton ja tiedustelee kesken kaiken, kuinka suuri maailma\non, ja sitten hän alkaa laskea mustia kaupunkien merkkejä.\nPääkaupungit nimitellään siinä ohimennen tarkalleen ja niiden\nväkiluku. Taju on apuna laskemassa kaupunkeja, mutta lukumäärä paisuu\nliian suureksi, ja maailman suuruus häipyy meiltä toistaiseksi.\n\n-- Mennään Amerikaan! huudahtaa Apu ja yltyy sitten kertomaan:\n\n-- Paha poika meni ostamaan pullaa. Ja sitten se söi sitä. Siinä oli\nnuppineuloja. Siitä se poika suuttui ja lähti Amerikaan. Ja kun se\ntuli sinne, niin Amerikan portti oli lyöty kiinni. Ja sitten se poika\npurjehti Atlantilla, eikä sillä ollut äitiä. Merestä nousi Vaara ja\ntarttui pitkällä kädellään sen pojan niskaan ja pisti pohjaan.\n\n-- Sinä valehtelet! julisti Taju.\n\nSamassa he yltyivät kahden purjehtimaan suurimpiin satamiin,\nostivat ja möivät valtamerien takaisia tavaroita eikä Itä-Intian\nkomppania ole suinkaan tehnyt suurempia kauppoja eikä ottanut\nhaltuunsa laajempia alueita kuin Taju ja Apu salin lattialla. Enkä\nusko kuningatar Victorian olleen niinkään ylpeän ministeriensä\nvoitokkaasta politiikasta kuin minä olin poikieni maailmanmatkoista.\n\nHeidän kuvittelunsa ja puuhansa ovat kuin veden kirkas pinta\nheijastusta ympäristöstä ja niistä ajatusten ja mielikuvien\nmaailmoista, joissa me vallattoman raisusti yhdessä liikumme. Eikä\ntämä kaikki ole tahallista, vaan ehdotonta poikien monimutkaisen\nkehityskulun noudattamista.\n\nHe vetävät minua kädestä yhä kysellen ja leikkien, ottavat minulta\nkaikki luottavaisina ja itsevaltiaina. Me olemme nyt oppineet\nluvunlaskunkin alkeet. Milloin ja kuinka se on tapahtunut,\nen voi tarkalleen sanoa. Me viisastelemme ja ihmettelemme,\nkuljemme yhä löytöretkillä. Neekerit, punaihoiset ja valkoiset\novat kuin laskunappuloita, ja heidän suhdelukunsa houkuttelee\nvaikeisiin tehtäviin. Näin heitellään kuperkeikkaa kaikenlaisilla\nmuistitiedoilla, kunnes tulee pakko ja halu saada merkitä paperille\ntietoja, joista ei saa tinkiä. Se tapahtuu aluksi tekstaamalla, ja\nlopulta opimme kirjoittamaan.\n\nApu leikkii kuvitelmilla, ihmetellen:\n\n-- Mitähän jos minä kiipeisin tuonne kirkon huipulle ja ottaisin\npitkän tangon ja kolistaisin kuun alas? Taikka jos vain mittaisin\nkuinka korkealla se on.\n\nTuntuu tosiaan siltä kuin kuu olisi saavutettavissa. Taivas on\nlaskeutunut merkillisen alhaalle, niin että kirkon huimaavan\nkorkea viiri näyttää puhkaisevan sen ja uhittelevan kalpeata\ntaivaankappaletta.\n\nToisinaan Taju vielä tulee hiljaa ja leikistä uupuneena koskettamaan\nkevyellä kädellä hartiaani kuin ohimennen ja painaa omalla\navuttomalla tavallaan päänsä povelleni.\n\n-- Äiti, minä tulen syliin.\n\nMe istumme hetkisen vaiti, ja lapsen jäsenten jännitys laukeaa, pieni\nsuu jää hiukan raolleen, niin että valkoiset hampaat hohtavat helminä\nja jalat ulottuvat polviltani maahan asti.\n\nSamassa Apu jo nelistää noutamaan karkuria ja työntää rajusti Tajua,\nvaatien:\n\n-- Minä keskelle!\n\nSe merkitsee, että hänen pitää päästä lähemmäksi äitiä kuin Tajun.\n\nTaju laskeutuu polveltani hiukan räpytellen silmäluomiaan, sillä\nuni oli vallannut hänet samassa tuokiossa, kun hänen päänsä painui\npovelleni.\n\n-- Sinä herätit Tajun.\n\n-- Minä kanssa nukun, uhittelee Apu, nousee syliini, nipistää\nsilmänsä kiinni, avaa ne jälleen tirkistäen minuun, heittää kätensä\nkaulalleni, mutta ponnahtaa samalla lattialle. Hänen otteensa ovat\nlujat ja varmat, ja pyöreä ruumis työntyy toisinaan minua vasten\nkovana kuin puu. Luulisi, että hän on Tajua voimakkaampi, mutta\nniin ei ole laita. Kotilääkärimme väittää, että Tajusta voisi tulla\natleetti, jos hänen lihaksiaan oikein harjoitettaisiin, mutta Tajun\nluonteelle se on mahdotonta.\n\nNyt jo voi havaita hänen harkitsevan ja malttavan kiintyä\nvain ajatusleikkiin, jonka pulmallisuus usein häipyy rohkeaan\nmahdottomuuteen, mutta se lupaa tulevaisuudessa rakentua kantavaksi\nelämänsillaksi, joka ehkä ei kultaisena kimmellä, mutta lujana kestää\naikansa raskainta painoa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nOlemme muuttaneet pääkaupunkiin, ja lyseo on ottanut minulta\npojat. He ovat vain puolittain minun, ja toisinaan tuntuu kuin\njäisin yhä enemmän yksin, kuin heidän ajatuksensa ja heräävä\nelämäntietoisuutensa kulkisi minulle outoja ratoja. He eivät tahdo\nkertoa minulle läksyistään, ei tunneistaan eikä opettajistaan, enkä\nvoisi viekkaudellakaan siinä kohden houkutella heidän luottamustaan.\nMikään teeskentely ei muuten olekaan mahdollinen, sillä heidän\nvaistonsa on kaikkitunteva. Keskenään he jakavat saamansa\nvaikutukset, kokemuksensa ja opintonsa, tarkoin noudattaen niitä\nvelvollisuuksia, joita koulu heille määrää. He ovat toinen toiselleen\nniin paljon, ettei toveruus luokkalaisten kesken jaksa heitä\nvieroittaa. Niinkuin he pikku nasikkoina mukiloivat toisiaan, itkivät\nja parkuivat saamistaan ja antamistaan iskuista ja sitten jälleen\nnauroivat ja syleilivät, samoin he nyt elävät samassa huoneessa,\nkylpevät samassa suuressa ammeessa, herättävät aamuisin toisensa,\nkinailevat läksyistä ja niiden pulmallisista kohdista ja kaiken sen\nohella täydentävät toisiaan.\n\nTaju on yhä suunnan ja elämäntahdin määrääjä. Hänen varhaiskypsä\njärkensä on kuin kireä ohjas, joka ei salli Avun rynnätä herkän\nluontonsa mukaisiin moninaisiin seikkailuihin. Mutta Avun uhrautuva,\naina valmis avuliaisuus, joka yhä pyrkii ilmenemään eri tilanteissa,\non niin kekseliäs ja pulppuava, ettei mikään voima kykene häntä\npidättämään.\n\nPikku tenavasta saakka hän jo alkoi yksin ja kaksin kappalein\ntuoda halkoja kellarista huoneisiin, ja siinä hän on pysynyt\nuskollisena. Hänen kirveensä on aina kunnossa, ja viheltäen hän\njuoksee alas korkeita portaita, tuoden sitten kymmenkunnan puuta\nnuoraan sidottuina ylös neljänteen kerrokseen. Hän hoitaa kirjojen\nulkoasua, laittaa paperikannet ja liimaa kiinni irtolehdet. Hän\nlämmittää kylvyn Tajulle ja itselleen, käy kirjastossa vaihtamassa\nsuuria kirjapinoja, joita nyt on alkanut ilmestyä kotiin. Heidän\npuuhansa saavat aina kunnioitettavan laajuuden ja perinpohjaisuuden.\nKasvisalkkujen luku kasvaa kesä kesältä, ja tosissaan he uhkaavat\nvalloittaa eteisen ja hankkia kaksituhatta erilaista kasvia.\n\nKesäisin asumme kaukana sisämaassa, missä laajan veden keskellä\non ihmesaaremme. Harvoin sinne vieras jalka astuu, tuskin koskaan\nouto käsi kurkottaa ottamaan marjan meidän alueeltamme. Tämän parin\nkilometrin pituisen valtakuntansa, josta näkee vettä molemmin puolin,\novat pojat valloittaneet täydellisesti. Vähä vähältä on sen rehevä\nja moninainen kasvullisuus heille tuttua, lajiteltuna ja salkkuihin\nkerättynä. Pian ei mikään itikkalaji enää pistä päätänsä kiven alta,\nruohon juurelta tai sammaleesta joutumatta huumaavaan pulloon.\nEikä yksikään perhonen lennä rauhoitettuna saaren niityillä. Kaksi\nnopsajalkaista tenavaa kiitää sen siipien loistoa kohti vangitakseen\nsen verkkoihinsa ja sitten verratakseen sitä kuvitettuun kirjaansa.\nLepattava perhonen on heille tavaton aarre, jonka vuoksi haavoittunut\njalka, revityt puserot ja housut ovat pikkuseikkoja. Ja ellei\nsaalista tavoiteta kiinni tänään, on se huomenna tai ylihuomenna\nvarmasti verkossa. Se tapahtuu kerta kaikkiaan yhtä varmasti kuin\nkoko saaren salaisuudet vuosien kuluessa pojille paljastuvat.\n\nNauraessa ja telmiessä, veden ja ilman syleilyssä, melkein ilman\nvaatteita yöt ja päivät unen ja valveillaolon säännöllisessä\nvaihtelussa, tuulen huuhdellessa, kukkien tuoksuessa ja pääskysten\npäittemme yllä lennellessä ja korvaimme juuressa ullakon räystään\nalla pesiessä kasvaa heidän tiedonhalunsa, laajenee ja syvenee vuosi\nvuodelta, koskaan lepäämättä taikka tolalta poikkeamatta, vapaan\nvalinnan mukaan.\n\n-- Minä itse, minä itse! -- Se tunnuslause työntää tieltään kaikki\nesteet.\n\nEhdoton, itsekäs, iloinen, voitokas ja puhdas, kuin vain alkuperäinen\nluonto voi olla, on tämä kehityskulku elämään. Se on luonnon säätämä\nkuin kukan väri, kuin tyynen järven väike auringossa, kuin linnun\nviserrys lemmen riemussa.\n\nTämä kaikki määrää minun tehtäväkseni palvella -- palvella, alistua\nja puhdistua. Milloinkaan ei niitty ole mielestäni kukoistanut\nniin kauniisti, taivas ollut niin korkea, metsä niin lumoavan\nsalaperäinen, järven ranta niin kiehtovan lempeä tai sen vesi niin\nelvyttävää kuin näinä kesinä. Se kaikki on meidän omaamme, meidän\nvaltakuntaamme, ääretöntä rikkauttamme. Me humallumme kukkien\ntuoksusta, eksymme metsään, uuvumme marjamatkoilla, soudamme saaresta\ntoiseen, huhuilemme autioilla kallioilla ja haaveilemme tuijottaen\nöisen tähtitaivaan korkeuteen.\n\nMutta haaveilumme ei ole vielä surunvoittoista eikä aavistelevaa. Se\non iloista kysymysten nelistystä: -- Miksi aurinko paistaa, miksi\ntähtiä on niin paljon? Miksi ruoho on vihreä ja taivas sininen tai\nharmaa? He ovat jo lukeneet niin paljon, tyydyttäneet satunälkänsä,\nrakastavat kertomuksia ja seikkailujuttuja, eivät usko ihmeisiin,\netsivät tietoa, pätevää totuutta. Heidän uskonsa tietoon on rajaton,\nmutta myöskin ankara. He hämmästyvät kuullessaan totuuden, vainuavat\nsen oikeaksi ja nauravat heikolle tulkinnalle.\n\nNöyryytykseni käy päivä päivältä suuremmaksi, kun usein en voi\nvastata heille muuta kuin: En tiedä.\n\nHe katsovat toisiinsa pettyneinä ja lakkaavat kyselemästä. Usein\nApu juoksee luokseni, nojaa olkaani vasten kuin ilmaistakseen, että\ntietämättömyyteni on hänelle sentään rakkaampi kuin varmuus.\n\nSe on hänen syvää myötätuntoaan, jonka olen viime aikoina monasti\nnähnyt pulpahtavan salaisesta lähteestä kirkkaana esiin. Se on hyvin\nkainoa, vaistomaista, enkä minä uskalla siihen kajota sanoin taikka\nilmeinkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeillä oli koira, nopeajalkainen, ruma ja viisas. Se seurasi poikia\nkaikilla heidän retkillään ja osasi haukkua jäniksiä. Enkä tiedä,\nkuka heistä kolmesta oli kiihkeämpi seuraamaan talon isäntää niemeen\njänisjahtiin, pojatko vai Kyttä.\n\n-- Oletteko nähneet jänistä? kysyin kerran pojilta.\n\nHe katsoivat toisiinsa. -- Kytän suussa! vastasi Apu empien ikäänkuin\nse ei olisikaan ollut oikea jänis.\n\n-- Oliko se jänis?\n\n-- Oli se! vakuutti Taju.\n\n-- Niin, mutta se oli kuollut, väitti Apu, ja hänen kasvoillaan oli\nankara taistelu kyyneliä vastaan.\n\n-- Minäpä olen nähnyt elävän jäniksen metsän syvyydessä, sanoin minä,\nja poikien odottava, jännittynyt katse kiintyi minuun.\n\n-- Eräänä aamuna olin marjassa, kaste oli vielä maassa, ja minä\nistahdin kannolle, katsellen korkeita koivuja ympärilläni, ja kun\njälleen käänsin silmäni ruohikkoon, näin harmaan jäniksen hyppelevän\nrauhallisesti ihan lähellä. Se nousi takajaloilleen, heristi korviaan\nja katseli suurin kirkkain silmin taivasta, liikkumatta paikaltaan.\nVarmana valtakunnassaan kuin metsän haltia se siinä istui, pyhä\neläin...\n\n-- Eihän sitä sitten saa Kyttäkään ottaa! sanoi Apu, ja raivoissaan\nsiitä, että kyyneleet syöksyivät silmiin, hän nuiji kättäni\nnyrkillään ja kätki kasvonsa povelleni.\n\nSamana kesänä oli kettuemo jäänyt talvesta pitäen saareemme pesimään,\nja sen nähtiin silloin tällöin vilahtavan ainoan kallion tienoilla,\nrajoitetulla alueella. Sen pyydysmaat riittivät tuskin oman hengen\npitimiksi; poikaset olivat arvatenkin nälkäkuolemaan menehtymässä.\nÄärimmäisessä hädässään emoparka otti talon kanoja, mutta samalla se\nmyös oli langettanut tuomionsa. Isännän haulikko pakotti sen ulos\nluolastaan, ja muutaman tunnin ajon jälkeen ei reporukalla ollut\nmuuta neuvoa kuin pulahtaa salmeen uidakseen kauas toiselle rannalle.\nSalmi oli liian leveä, vene nopea ja isännän haulikko armoton.\n\nPojat olivat ajossa mukana paljain jaloin ja avopäin, kiitäen kilpaa\nrantatuulen kanssa vedenrajassa pitkin pehmeätä hiekkaa, metsässä\nsamoten pisteleviä, kuoppaisia polkuja risujen päällitse, pelloilla\naitojen ylitse, aurattujen sarkojen tai mutaisten ojien poikki,\nkompastuen, nurin suistuen ja taas sitä kiihkoisempina edelleen\nrientäen. Kytän haukunta kaikui yhä kauempana, haulikko pamahti\njossakin rannalla, ja kaiku vastasi saaren ainoasta vuoresta.\n\nOliko kettu jo kuollut, makasiko se rannalla, oliko se suuri ja\nruskea?\n\nKiihkeät kysymykset satoivat puolelle ja toiselle, kun he kalpeina\ninnosta, viimeisinä saapuivat rannalle, jonne isäntä oli jo tuonut\nkaatamansa otuksen. Kotipihalla me sitten katselimme sitä ihmeissämme.\n\n-- Noinko pieni ja laiha sinä emoparka oletkin! sanoin ehdottomasti\nsäälien.\n\nSe oli kasvanut mielikuvituksessamme suureksi ja komeaksi. Olihan se\nvienyt pari kanaa, ja aina kuviteltiin sen voivan tehdä mitä tahansa\npahaa.\n\n-- Vaikka lampaan tappaisi, oli emäntä sanonut, ja pojat pelkäsivät\nKytänkin joutuvan ottelussa tappiolle.\n\nMetsään mennessämme olimme aina tähyilleet repoa, milloin se eteen\nkapsahtaisi, mutta tuossa se nyt lojui, turkki takkuisena. Mitätön\nse oli kooltaan kuin kylän kurjin juoksukoira, kuono suippo ja niin\npieni, ettei poikienkaan kouraa täyttänyt.\n\nSe heitettiin pellon pientareelle, kunnes isäntä ehtisi nylkeä siltä\nturkin. Kaikki poistuivat ja unohtivat voitetun vihollisen.\n\nApu meni sinne kuitenkin takaisin, istahti sen viereen ja silitteli\nruskeaa turkkia. Hän yritti nostaa etukäpälää kuin kättä antaakseen\nja ystävällisen sanan sanoakseen, mutta kun vaitelias toveri pysyi\nliikkumatta, silmät suljettuina, ja jäykistyi tonkaksi, hävityksen\nkaamean löyhkän ympäröidessä sitä salaperäisenä, siirtyi hän kammoten\npois sen seurasta ja hiipi yksinäisyyteen.\n\nAitan portaalla hän sitten hakkasi kahta kiveä vastakkain, samalla\nkun hereät kyynelet valuivat ahavoittuneille poskille. Hän taisteli\nniitä vastaan, eikä kauan kestänytkään, kun hän jo voitokkaana riensi\nluokseni käsiään myllynsiipinä heilutellen.\n\nReporäivän kohtalokas tarina painui mieleemme. Se kuului meidän\nelämäämme yhtä hyvin kuin metsät, vesi, koko luonto. Ja minusta\ntuntui usein yhdessä soudellessamme ja samoillessamme veneretkillä\nja marjamatkoilla kuin olisimme olleet yhtä luonnon kanssa.\nAuringonlaskuun kiintyivät silmämme ja sanattomat ajatuksemme, veden\nviileä henkäys kääri meidät vaippaansa, ja sydämemme sykähtelivät\nyhteisestä onnentunteesta.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nSyksyn viileys hyväilee meitä raittiina ja kuulakkaana kaikkialla\nmetsässä, järvellä, sisällä huoneissa, ja surunvoittoinen kaipaus\nhoukuttelee jäämään tänne, missä mieluisat muistot ympärillämme\nherättävät hymyilyjä kesän kujeiluista, ja vanha arkipäiväinen\nkokemus kertoo jörösti, ettemme tätä kesää enää milloinkaan saa\nuudestaan elää.\n\n-- Kaupunkiin! kuuluu velvollisuuden ehdoton käsky, ja me keräämme\nkiireesti tavaramme, hyvästelemme rakkaat seudut ja vihdoin eräänä\nkoleana aamuna astumme laivaan, jatkamme matkaamme junalla ja\nsaavumme illalla Helsinkiin.\n\nRautatientorilla joudumme keskelle jyrisevää melua. Raitiovaunujen\njyminä, ajoneuvojen kolkutus kivityksellä, autojen toitotus,\nsäännöttömän liikkeen sekava vilinä ja ihmisten kuumeinen kiire\nrepii hiljaisuuteen ja sopusointuun tottuneita hermojamme. Riennämme\nkotia kohti ja tunnemme itsemme turvallisiksi vasta saavuttuamme\nrauhalliseen porraskäytäväämme.\n\nKolme kuukautta olemme olleet poissa ja nyt avaamme oven\njännittyneinä, sydän hiukan pelon vallassa, kuin maltittomina\nrientäisimme syleilemään vanhaa, rakasta omaista. Tuttu huone-ilma\nlehahtaa vastaamme, auringossa paahtuneen puun tuoksu huonekaluista,\nkorkkimaton ja paperin haju peitetyistä ikkunoista. Pojat jättävät\ntaakkansa eteiseen, juoksevat huoneesta huoneeseen hätäisesti\nsilmäillen kaikkea ja jäävät pian omaan kamariinsa tarkastamaan\naarteitaan, jotka keväällä talletettiin.\n\n-- Onko kaikki jäljellä? huudan heille kesken puuhieni.\n\nVastausta en saa, mutta sensijaan ilmestyy lattioille, tuoleille,\npöydille, vuoteille, ikkunoille, jopa pilarienkin päihin erilaisia\nesineitä, salaperäisiä ja monimutkaisia laitteita, pyöriä,\nrautanauloja, ruuveja, nuoran- ja ketjunpätkiä, ruohoja, kasveja,\nkoteloita, pahvirasioita. Kaikkien näiden tarkoituksen tietävät vain\nApu ja Taju. Nyt tämä kaikki pitää heti tarkastaa, sillä yleissilmäys\non saatava ja sitten lajiteltava. Pölyisinä he puuhaavat, hikipäässä,\ntuskin malttaen maitoaan juoda, ja illalla on vaikeata saada heitä\nvuoteisiin.\n\nSeuraavana päivänä otetaan kesän kasvisaalis salkuista esiin. Itikat\npääsevät kunniapaikoille, ja perhoset ovat viehättäviä nähdä, kun\nne noukitaan ahtaista rasioistaan ja pistellään neuloineen tilavaan\nkansilasilla varustettuun laatikkoon. Heidän kalleutensa saavat olla\nkoskemattomina ja huone rauhoitettuna, \"ettei siivooja pääse tekemään\nvahinkoa\".\n\nJa aamulla aikaisin pojat supattavat kamarissaan, tepsuttavat\npaljain jaloin paitasillaan, järjestävät ja hahmoittelevat, kunnes\nkokonaisuus on saanut suuntaviivat, ja he havaitsevat tarvitsevansa\nsuuren, vanhan kaapin ullakolta. Se on heidän oma lukittu maailmansa,\njonka avain on vain heidän kahden tiedossa, eikä sellainen valta ole\nvähäiseksi arvattava, sillä se kaappi kätkee seiniensä sisällä elämän\navaimia. Mielikuvitus elävöittää rakkaat esineet, jotka kuvastuvat\nheidän kirkkaissa silmissään kuin tyynen lähteen pinnassa.\n\nVanha tinasotamiesmuotti saa heidät juttelemaan tuntimäärin, kunnes\nsiitä heidän ajatuksissaan nousee esille loistava sotajoukko. Kun\nluonto ei enää ole heille runsauttaan jakamassa, ammentavat he elämää\nsiitä niukasta lähteestä, joka mahtuu kodin ahtaaseen piiriin, ja\nturvautuvat omaan, rajattoman laajaan kuvittelumaailmaansa.\n\nNyt valetaan tinasotilaita, käytetään säästörahat tinan ostoon, ja\nniin syntyy ryhmiä, mutta ne ovat poikien mielestä liian pieniä.\nSilloin keksitään paperisotilaat, maalataan ja leikataan, varustetaan\ntuella ja pystytetään lattialle. Me uppoamme paperitulvaan, uuvumme\npiirtämiseen, maalaamiseen ja leikkaamiseen. Niitä pitää olla paljon\nja komeita. Jalkaväkeä, ratsumiehiä, tykkijoukkoja, kuormastoa,\nsoittajia ja rummuttajia, päälliköitä, lippuja... Apu ja Taju ovat\njumalallisena koneena, joka panee liikkeelle tämän merkillisen\nsotajoukon. Se ryhmittyy kirjavana ja uljaana salin laajalle\nlattialle. Sen rivit kuvastuvat sileällä parketilla kuin himmeän\npeilin pinnalla, utuisena ja tarumaisena houkutellen leikkiin, joka\nnäyttää meistä vanhemmistakin hyvin tutunomaiselta ja luonnolliselta.\nAurinko lähettää säteensä monivärisiin riveihin, joissa paperimiehet\nseisovat vakavina hullunkurisessa asussaan valmiina laukaisemaan\nampuma-aseensa. Vaikka nämä eivät koskaan liikahda, eikä yksikään\nkäsivarsi oikene, syttyy yhtäkaikki sota, jossa ammutaan hurjasti;\nmiehiä kaatuu molemmin puolin.\n\nTajun joukko on toisella puolen salia ja Avun toisella. He eivät\njäljittele mitään historiallista tehtävää, eikä siinä ole kiistaa\nvallasta tai omistusoikeudesta, ei kunniasta taikka edes aatteesta.\nHe taistelevat vain nähdäksensä, kumman joukko ensiksi kaatuu\nlattialle.\n\nTajulla on pieni puukanuuna, soma sorvattu vehje, joka löydettiin\nleikkikalukaupasta ja havaittiin erittäin tärkeäksi.\n\nApu on tehnyt itselleen kaaripyssyn. Näillä aseilla he käyvät\nvakavina otteluun, käyttäen kaiken älynsä, kekseliäisyytensä,\nmalttinsa ja voimansa. Siinä he ovat kyykkysillään tuntimäärin,\ntähtäävät tarkasti, ampuvat taitavasti, noutavat luodit ahtaista\nriveistä kaatamatta ainoaakaan miestä varomattomalla liikkeellä.\n\nTaju on hyvin rauhallinen, tuntee aseensa kantomatkan ja tähtää\nhuolellisesti, siirtelee kevyttä kanuunaansa puolelta toiselle ja\ntekee tuhoa joka laukauksella.\n\nApu huudahtelee, komentelee liikkumatonta joukkoaan, tähtää\nhätäisesti ja ampuu kiivaasti, ja luoti luiskahtaa rivien väliin\nsileälle lattialle, mutta kun se osuu, tekee se Tajun riveissä suurta\nmieshukkaa, sillä Avun kaaripyssyssä on enemmän voimaa kuin Tajun\npuukanuunan kuulassa. Molemmat punoittavat, ja kiivauden kyynel\nkimmeltää silmäkulmassa.\n\nTulos on tunnin ottelun jälkeen vielä epätietoinen. Paperiurhoja\nlojuu jo ruutuisella kentällä, mutta kaatuneet ovat seisovien\nsuojina. Tajun kanuuna ei enää oikein tepsi, kun sen pitää kierittää\nkuulaa etäämpiin kulmiin. Sensijaan on Avun nuoli nyt edullisempi, ja\npian näyttää siltä, että hän pääsee lopulta voitolle.\n\nTaju ei sittenkään hellitä, siirtelee vain ja tähtäilee, ampuu ja\nkaataa aina jonkun sotilaan, eikä Apukaan anna perään. He tahtovat\ntaistella viimeiseen mieheen asti. Mutta äkkiä katkeaa Avun jousen\nkaari, ja nyt kiistellään siitä, kuuluuko taistelun menoon sellaisen\nvian korjaaminen.\n\nVoineeko mitään verrata sodan tenhoon ihmisen kykyjen jännittämisessä\nja hänen halujensa sytyttämisessä kuumeiseen kiihkoon? Leikki oli\nsaattanut pojat suunniltaan, ja nimetön vimma tosissaan syöstä\npainisille työnsi syrjään maltin, joka oli vallinnut leikin aikana.\n\n-- Peli on peliä, sanoo isä hymyillen, mutta pojat eivät sitä kuule.\nVihamielisyys riehahtaa käsikähmäksi, ja Apu potkaisee nurin Tajun\nloput sotilaat.\n\n-- Sitä ei \"gillata\"! huutaa Taju, ja nyt on kaksintaistelu täydessä\nkäynnissä.\n\nHe mukiloivat toisiaan, survovat kaatuneita paperisankareitaan, joita\nmakaa läjissä, tehden niistä päättömiä ja jalattomia, kädettömiä\nja aseettomia, ja rutistavat muodottomiksi omien kättensä ja\nehtymättömän kekseliäisyytensä tuotteet, joita he viikkomäärin ovat\nahkerasti valmistelleet.\n\nKun taistelun kuluessa yhä kiihtynyt hermojännitys on päässyt\nrehellisessä ottelussa laukeamaan, nauravat pojat kesken\npainiskelunsa, ja kaiken loppuna on sula sovinto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun koulutunnit ovat päättyneet ja kotitehtävät suoritetut,\njärjestävät he leikkinsä ja elävät nyt vasta omaa elämäänsä ihan\ntoisessa ajatusmaailmassa kuin tavallisesti. Toisinaan taas me\nviisastelemme ja kuuntelemme kaupunkia.\n\n-- Se puhuu, kuuletkos, äiti? sanoo Apu, suu auki pidättäen henkeänsä.\n\n-- Mitä se sanoo? kysyy Taju, joka ei koskaan usko \"ihmeisiin\".\n\nMe avaamme ikkunan ja näemme korkeudestamme, neljännestä kerroksesta,\nkauas yli kaupungin kattojen, Tähtitornin vihertävän kummun, sen\nmatalan, ruskeahkon puutornin ja kuulemme hiljaista humua, joka\nnousee epämääräisenä vilkkaan kaupungin keskestä, täyttää avaruuden,\nlaajenee, kiihtyy ja jälleen vaimenee. Äkkiä halkaisee ilman kumea\nkirkonkellon läppäys ja hetken kuluttua toinen. Siihen yhtyvät\nvanhan venäläisen kirkon heleät ja nopeat soinnut hätäisinä,\nkiirehtivinä, hiukan hermostuneina yksitoikkoisella sävelellään.\nAvaruus tuntuu olevan ääntä täynnä, ja meitä sen aallot huuhtelevat\nlempeällä hyväilyllä. Se täyttää kotimme, suo turvallisuuden tuntoa\nja taivuttaa mielemme kiitollisuuteen. Kerron pojille, mitä kaikkea\nkuulen.\n\n-- Nikolainkirkon kellojen mahtavat kumaukset vierivät kauas meren\nlaakeita laineita pitkin.\n\n-- Ne kulkee sitten laivoissa ja kiipee mastoihin! jatkaa Apu\ntouhuissaan.\n\n-- Ne julistavat merenkulkijoille kuolemattomuutta ja päivätyöstä\npalaaville korkeimman voimaa, joka täyttää ihmisten sydämet\nvirkeydellä ja kiitollisuudella. Kellot ovat kaikkien ihmisten\nyhdistynyt rukous.\n\n-- Ja ihmiset ovat pieniä, sanoo Taju.\n\n-- Ja kirkko on niinkuin jättiläinen, niinkuin pilvi ja niinkuin\nkorkea vuori, jos sillä olisi huippu, niinkuin sormi, jos se pistäisi\ntaivaan puhki, selittää Apu.\n\n-- Kirkko on niinkuin pilvi meidän ajatuksessamme. Me tiedämme sen\nseisovan tuossa turvallisena, merkkinä siitä, että me uskomme hyvän\nvoimaan, armahtavaisuuteen, toistemme suojaamiseen ja rakkauteen. Se\ntunne kietoo meidät kuin utuinen pilvi, jonka läpi auringonsäteet\nhohtavat.\n\n-- Ja sitten tulee taivaankaari! lisää vilkas Apu.\n\n-- Sellainen elämän taivaankaari. Nähkääs, teillä on isä ja äiti ja\nkoti ja oma huone ja tavarat kaapissa ja koulu ja tämä kaupunki ja\nkoko Suomi omananne. Ja kun tulette suuriksi, voitte turvallisesti\nkulkea halki maailman -- niin, se juuri on elämän taivaankaari,\nsellainen tyyneyden ja kauneuden kaari, josta aina helähtelee\nsuloinen sävel, toisinaan kirkas kuin linnunlaulu lehdossa, toisinaan\nsurunvoittoinen, välistä pauhaava kuin myrsky.\n\n-- Ja ihmiset kuulee sen kadulle! sanoo Taju vakavana.\n\n-- Niin, me kuulemme sen kaikkialla, ja se on niin todellinen\nkuin ääretön avaruus tuolla korkealla, jonne silmänne kantaa, ja\najatuksenne tietää sen mittaamattomaksi. Se tieto, ettei mikään\nkoskaan lopu eikä lakkaa olemasta, on luja turva hädässä.\n\n-- Äiti, mikä on hätä? kysyy Apu ja pitelee sormiani, joita hän\nvääntelee perin luonnottomiin asentoihin.\n\n-- Sota tuottaa hätää. Ajatelkaa, että kaikki teidän paperisankarinne\nolisivat eläviä ihmisiä.\n\n-- Kyllä ne sitten poraisivat, kun kaikki kaatuu! huutaa Apu.\n\n-- Niin, ja ajattele vielä, että heillä olisi isä ja äiti ja koti\ntaikka vaimo ja lapsia, ja ne jäisivät köyhiksi, ei olisi syötävää\neikä vaatteita.\n\n-- Niin, mutta kun on äiti! huudahtaa Taju.\n\n-- Jollei ole äitiäkään, vaan ihan yksin maailmassa pieni poika tai\nkaksi poikaa, sanoo Apu ja nojaa minuun kuin turvaa etsiäkseen.\n\nTajun silmissä kuvastuu aavistus, joka räpyttelee siipiään, lepattaa\nja hakee suojaa, mutta ei löydä lepoa, näkee vain jotakin mustaa\nja uhkaavaa, mikä lähenee ja paisuu musertavaksi. Hänkin astuu\nlähemmäksi meitä ja nojaa vaistomaisesti olkaani.\n\n-- Ja kun on sota, tulee kanuunankuula tuolta kaukaa laivasta,\nputoaa kattomme päälle ja murskaa talon ja kaikki, mitä siinä on.\nKaupungit hävitetään, ihmiset kuolevat tuskaan ja nälkään. Pahat\nvoimat pääsevät ihmisissä valloilleen ja hävittävät hyvyyden ja\nrakkauden. Ihminen on kuin esine vihan käsissä, kanuunalla lakaistaan\npois elämästä suuret joukot, ja heidän ruumiinsa ladotaan läjiin ja\nkuljetetaan kuopattaviksi kuin mätänevä ruoho, joka ei elolle kelpaa.\nRyöstäjät ovat tuomareita ja valtiaita, niin kauan kuin väkivaltaa\nkestää.\n\nKellot kajahtelevat kumeasti, ääni kiirii kauas länteen tuulen\nsiivillä, ja meistä tuntuu kuin se olisi kiitänyt kattojen päällitse\nauringonlaskun maille ulos avaraan maailmana lepyttämään ihmisten\nvihaa.\n\n-- Jos rukoilee! tuumii Apu.\n\n-- Jos kaikki ihmiset rukoilisivat! lisää Taju.\n\n-- Ei pahat voi rukoilla, tietää Apu.\n\n-- Mutta jos hyvät löisi ne pahat kuoliaiksi! ehdottaa Taju.\n\n-- Eihän hyvä voi lyödä, sanoo Apu.\n\n-- Paha lyö ensin! väittää Taju.\n\n-- Äiti, saako hyvä lyödä? kysyy Apu.\n\n-- Ei; jos hyväkin löisi, niin silloin maailman ja ihmiskunnan\ntäytyisi hukkua. Hyvä on sellainen, joka voittaa lyömättä. Hyvä\nuhraa, tekee kaikkensa, antaa työnsä, rakkautensa ja henkensäkin\npahoille ihmisille.\n\n-- Niin, mutta kun ei voi! sanoo Taju.\n\n-- Äiti, eikös yhtään saa pahaa lyödä? kysyy Apu.\n\n-- Hyvä ei lyö yhtään.\n\n-- Mitä se hyvä uhraa? ihmettelee Apu, sillä sanani olivat kaikuneet\nvain aavistuksen tapaisina heidän sielunsa salaisimpiin sopukkoihin,\najan kuluessa siellä selvitäkseen.\n\n-- Hyvä uhraa paperisotilaansa, vastaan siihen.\n\n-- Uhraatkos sinä? tiedustaa Apu Tajulta.\n\n-- Täytyykös sitten uhrata? kysyy Taju katsoen minuun epätietoisena.\n\n-- Hyvään ei voi pakottaa. Uhri annetaan iloisella mielellä\nvaatimatta. Kun teistä on hauskaa olla sotimatta, silloin uhratkaa\npaperijoukkonne.\n\n-- Poltetaanko ne, että on polttouhri? kysyy Apu.\n\n-- Hyvän uhri ei ole hävittämistä.\n\n-- Mutta kun raamatussa uhrataan, niin silloin tapetaan! inttää Taju.\n\n-- Niin, se on vanha käsitys veriuhrista, mutta hyvyyden ja rakkauden\nuhri ei saa olla sellainen.\n\n-- Mutta kun äiti sanoi, että hyvä antaa henkensäkin...\n\n-- Antaa, vaan ei ota koskaan kenenkään henkeä.\n\nApu painaa päänsä povelleni, huokaisee kevyesti ääneti ja katselee\nTajun puuhia, kun hän keräilee paperisotilaita lattialta,\nhuolellisesti ja asiallisesti tarkastellen ruhjotuita jäseniä,\nkatkotuita päitä ja aseita, ja pistelee niitä verkkaisesti laatikkoon\nikäänkuin olisi ollut vaikea luopua rakkaistaan, joita on niin\nmonet kerrat valmistaessaan pidellyt. Hetken aikaa tunnen olevani\npohjattoman rikas omistaessani nämä poikani, tietäessäni heidän\nsielujensa kehitysmahdollisuudet. Mutta samalla myös irtaannun\nitsestäni, joudun huolien ja toiveiden valtaan. Nykyhetken ja\ntulevaisuuden kova taistelu, ylpeyteni, kunnianhimoni heidän\npuolestaan, elämämme suppea piiri, kaiken keskinkertaisuus, pohjaton\nrakkauteni lapsiin työntyvät kiistaisina sydämeeni, häikäisevät,\nmelkein tukehuttavat minua, ja niin unohdan pojan, jonka pää\nrauhallisena lepää povellani.\n\n-- Äidin rinnassa lyö kovasti, sanoo Apu, katsahtaen minuun suurin\nsilmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitkä olivat minun aseeni tässä taistelussa? Mitä tiesin elämästä,\nsen vaaroista, viehätyksestä tai vaatimuksista? Sen tiesin, ettei\nsuurinkaan viisaus, ei mikään varovaisuus, ei hyvä tahto eikä\npohjaton rakkauskaan olleet varmoja elämän oppaita rakkailleni\nenempää kuin minulle itsellenikään. Suurinta tuskaa tuotti minulle\njo aikoja sitten laimentunut tahtoni pyrkiä muovailemaan ihmiselämän\nheikkoja kohtia. Ne olivat yhä vielä kuin suuria kiviä elämän tiellä,\nmissä oli pakko kierrellä ja kaarrella, ajaa varovasti ja kuitenkin\nniihin törmätä. Niiden olemassaolo loukkasi ihmisyyttäni, ylpeyttäni,\nja ilkkui heikkouttani uhmaavalla röyhkeydellään.\n\nOlin jo heittänyt vanhan, lapsellisen uskoni maailman parantamiseen\nja viisastelin ivaten omaa yritystäni siirrellä loukkauskiviä\nsivummalle. Nyt tuo kaikki syöksyi minuun käsiksi moninkertaisella\nvoimalla ja kyselyillä: Kuinka uskallat toivoa omillesi elämän\nparemmuutta, ellet itse kykene sitä luomaan? Kuinka he voivat kiertää\nne vaarat, joita et sinä eivätkä muutkaan vältä? Mutta vastaukseni\noli aina sama uhmaava ja ehdoton: Heidän täytyy voida!\n\nTämä ehdoton toivo, joka muuttui yhä todellisemmin tahtomiseksi,\noli näkymättömänä siteenä poikien ja minun elämässäni. Kuinka usein\nse taikavoiman tavoin ohjasi heitä, sitä oli vaikea todeta. Mutta\njoskus, vahingon, tapaturman tai muun vastoinkäymisen sattuessa\nhuomasin sen syynä olleen oman puuttuvaisuuteni, kun en jaksanut\nylläpitää henkistä joustavuuttani, ja silloin välähti kirkkaasti\ntietoisuudessani, kuinka suuri tuki tämä kätketty tahtominen oli. Se\nmuuttui minulle yhä kyteväksi tuleksi, jota en oman elämäni lämmön\nuhalla saanut jättää sammumaan. Se ilmeni tuhansina huolenpitoina\narkielämän valvomisessa siinä ympäristössä, missä lapset liikkuivat.\nSe ulottui ulkopuolelle kotia, lähinnä niihin ihmisiin, joiden kanssa\nlapsilla oli kosketuksia. Se hapuili aina niitä epäkohtia, jotka\nvoivat heille käydä tuhoisiksi, ja kaivoi uutta uraa, ohjatakseen\nvaarallisen huomion toisaalle. Se kiidätti meitä yhteisin voimin\ntoisinaan kauas arkipäiväisyyden todellisuudesta, valoisiin,\ntuntemattomiin ajatusmaailmoihin, joiden viileä ja kuultava valo\nainaiseksi jätti sieluumme heijastuksen. Se ymmärsi nuoren sielun\nsanomattoman kaihon ja keksi sille lohdun, ennenkuin se muuttui\ntuskaksi. Se antoi sanoitta ja otti vastaan sanoitta. Se oli kirkasta\nkuin kristalli.\n\n\n\n\nIX\n\n\nPoikien viisastelut ja kysymykset herättävät eloon \"elävät tarut\",\njoiksi he nimittävät tilapäisiä juttelujamme. Empimättä heittäydyn\nheidän ohjattavakseen, ja tuntemattomat kuvat ja ajatusmaailmat\navautuvat meille. Niistä ammennamme voimaa kuin kukka kastetta. Tämä\nkaikki viehättää meitä, ja entisten ponnistusten saavutukset ovat\nportaita, joiden avulla välistä yletymme nousemaan korkeuksiin,\nnäkemään laajemmalle kuin arkipäiväinen taso sallisi.\n\nSilloin tällöin näen etäisen, vielä kaukana häämöittävän elämän, joka\nvaativana ojentaa ahnaita käsiään, odotellen poikiani. Hetkellinen\ntuskankouristus pusertaa rintaani, ja sydämeni lyö rajusti. Niin\npaljon toivon ja uskon heillä olevan antamista elämälle ja siltä\nottamista, että siitä syntyy jännittävä tositarina, ja sitä\najatellessani syttyy olemukseni tuleen.\n\nEnkä kuitenkaan uskalla luottaa todellisuuteen enempää kuin\nsalaperäiseen voimaankaan, sillä sattuma tai äkillinen väsähdys,\nehkä jokin tuntematon vaikutus, voi työntää kaikki valmistukset\nja suunnitelmat nurin. Ainoa, mihin lapsellisesti luotan, on\nihmisluonteen oma salainen kyky vetää onni ja onnelliset puoleensa,\nsulostuttaa elämällään ja ottaa vastaan valoa kuin ihana kasvi.\nVielä enemmän uskon inhimilliseen kykyyn henkensä voimilla luoda\nolevaisesta puutteellisuudesta runsasta ja täyteläistä, kerätä\nkauneuden ja työn aineksia sieltä täältä hajallisesta kaaoksesta ja\nluoda niistä kokonaisuutta ja ihanuutta.\n\nSellaisena elämä on tositarinaa aikaisesta lapsuudesta saakka, ja sen\njännittävyys on täynnä ihmeellisiä ilmiöitä ja ikuisia salaisuuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaju ja Apu elävät siinä iässä, jolloin leikki on rohkeata,\ntuntemattomilla voimilla kokeilemista.\n\nApu rakentaa itselleen maapalloa, johon koko maailman pitää mahtua.\n\n-- Kuinka sinä saat muovatuksi suuren pallon? tiedustelen uteliaana.\n\n-- Ja kuinka saat sen pyörimään tarkoin määrätyssä asennossa? kysyy\nisä.\n\n-- Minä keksin! kuuluu lyhyt ja varma vastaus.\n\nKoulusta tultuaan hän puuhaa viikkomäärin maailmansa rakentamisessa,\nja keksintö alkaa jo tulla esille näkyvässä muodossa. Pallosta paisuu\naika iso.\n\n-- Se on liian iso, väitän pahviliuskoja katsellessani.\n\n-- Maapallo on aina suurempi, vaikka sen kuinka suureksi laittaisin,\nselittää Apu vakavana.\n\nHän on tarkoin laskenut liuskojen leikkaukset ja liittää ne\nvastakkain nastoilla, vetää napojen puolet salaisella rautalangalla\npallon sisältä kokoon, ja kestävyys on erinomainen. Se _on_ keksintö.\nMe voimme istua sen päälle kuin tuolille, heitellä sitä ja leikkiä\nsillä päivät päästään. Sen suuruus on hullunkurinen ja hauska, emmekä\nenää kysele, kuinka Apu aikoo jatkaa maailmansa luomista, vaan\nuskomme häneen utelematta. Kun hän on taitava karttojen piirustaja,\nei työ viehätä häntä uutuutena, eikä hän viitsikään laittaa\npallokarttaansa valmiiksi.\n\n-- Mikset sinä piirrä siihen karttoja? kysyy Heikki.\n\n-- Kyllä minä kartat jo osaan! vastaa hän suu mutussa.\n\n-- No, tee ne nyt tähänkin.\n\n-- Se ei ole \"jännää\", sanoo hän vain omaan tapaansa lyhennellen\nsanoja.\n\nMaapallo jää huonekaluksi, jota kaikki talossakävijät ihmettelevät,\nja iloinen hymyily tunnustaa sen kokoonpanon keksinnöksi.\n\nSensijaan houkuttelee kirjojen maailma Apua yhä enemmän omiin\npohjattomiin salaisuuksiin, ja hän kantaa kotiin suuria\nnidosröykkiöitä, joita lainailee monesta eri kirjastosta. Mitä ne\nsisältävät ja kuinka paljon hän niistä ymmärtää?\n\nNe ovat hänelle kaikki täynnä uusia ajatuksia, uusia ilmiöitä ja\nelämän kirjavuutta, samoin kuin ennen kuvakirjat, joita pojilla oli\nniin runsaasti, sillä eroituksella vain, että kuvat näissä ovat\ntietoja, sanoin esitettyinä yleistajuisessa muodossa. Se, mikä ei\nviehättänyt Apua maapallon piirtämisessä, rakentuu näistä kirjoista.\nHänen perinpohjaisuutta rakastava pikku persoonallisuutensa ahmii\nniitä runsain annoksin, kartuttaen maailmansa yhä suuremmaksi ja\nrikkaammaksi, ja samalla hän kaivautuu koko olemuksellaan elämän\ntodellisuuteen.\n\n\"Jumala-kirjat\", joissa aikaisemmin ihastuneina eläydyimme antiikin\ntarustoon, jäävät hyllyille. Nyt ovat taivaankappaleet, niiden synty,\nkehitys ja liikkeet, painolaki, valo, sähkö, radiumi, kaikenlaiset\nluonnonilmiöt, muinaisuus, ihmisen alkuperä, eri rodut, historia,\nkaikki todellisuuden tieto heille mielenkiintoista ja jokapäiväisen\npohdinnan alaista.\n\nKoulutehtävät ja läksyt hupenevat vähäpätöisinä heidän paksujen\nnidoksiensa tietomäärään, mutta lienevät kuitenkin johtavana lankana\ntietojen monisokkeloisissa käytävissä.\n\nKysyn häneltä toisinaan: -- Mitä noissa kirjoissa on?\n\n-- Jahka luen, niin sanon! huudahtaa hän ja käy samalla aseettomana\nkovaan taisteluun anastaakseen kookkaan nidoksen sisällöstä\nmehukkaimman ytimen. Silloin häntä kelpaa katsella.\n\nKaikessa Apu noudattaa omaa luontoaan. Hän ei ota muita\nvelvollisuuksia täytettävikseen kuin taipumustensa määräämiä, vaikka\ntoisinaan siltä näyttää. Terävä äly, hyvä muisti ja uskaliaisuus\novat hänen seuralaisiaan ja lisäksi salaperäinen vainu, jota ei voi\nmääritellä, mutta jonka avulla hän harjaantuu yhä taitavammaksi\nkaikessa vaikeassa. Pää kumarassa ja koko ruumis valmiina kuin\nhyökkäykseen hän jännittää kekseliäisyyttään ja älyään, ja leimausten\ntavoin ne selvittävät hänelle vaikeatajuisen sisällön. Niin suuri\non ponnistus, että kasvojen lihakset värähtelevät hennon ihon alla.\nHän on kuin jousen kaari valmiina laukaisemaan nuolen. Silloin hän\non kaukana kaikesta, tuntematta tai näkemättä mitään ympärillään,\ntaistellen vain kirjan vaikeatajuisen sisällön kanssa. Se on hänelle\nhoukutus, lumous, päämäärä, tuska! Hän arvioi tiedon tuhat kertaa\nsuuremmaksi ja ihanammaksi kuin se on. Ja kun salaisuus selviää,\nlaukeaa jännitys, vapisevat lapsenhuulet aukeavat kuin kukka\nauringossa, silmän kuumeinen kiilto himmenee, kevyt huokaus nousee\nrinnasta, ja tyydytykseen liittyy pettymystä.\n\nKatsellessani häntä tunnen hänen jännityksensä, ponnistuksensa ja\ntuskansa heijastuvan itsessäni, ja sanomaton sääli vaatii laskemaan\nkäteni hänen päälaelleen ja hiljaa hyväilemään. Hän ei ole siitä\ntietoinen.\n\nTaju on lukiessaan lepäävän kissan tapainen, heittäytyy suulleen\nrahille kirja nenän edessä ja vetää ruumiinsa voimien joka\nhiukkasenkin pois jäsenistä ja lihaksista; silmät ovat puoleksi\nraollaan, pieni suu avoinna ja leuka molempien kämmenten varassa.\nSellaisena hänkin on poissa kaikesta ympärillä olevasta, mutta hän\non kuin suljettu kirja, jonka leikkaamattomat lehdet kätkevät eheän\nkokonaisuuden, selvän ja lujan ajatusrakenteen. Kirkkaudessaan se\nnäyttää luonnolliselta ja vaivattomalta, sittenkun tutkittuamme joka\nsanan olemme päässeet selville vaikeatajuisesta asiasta ja usko\nsiihen painuu suoraan sieluumme, ja silloin ihmettelemme, miksi emme\nole sitä ennen käsittäneet.\n\nTuo lepäävä poika on minulle arvoitus, ja vertaus sfinksiin\nvälähtää toisinaan mielessäni. Hänen suunsa myhäilyssä on hienon\nivan vivahdus, kuin arvoituksen lausujalla, ja hän näyttää tietävän\nsenkin, mikä muilta on salassa. Häntä minun ei tule sääli, eikä\nhellyys pakota hyväilemään vaaleata, hyvin kammattua päätä. Mutta\nkuitenkin sydämeni sykähtää, ja olemustani vihlaisee sekunniksi\nkuin salamanlentona tulevaisuus. Millainen on tulevaisuus? Sen\nvalloitukseen on avain heissä itsessään, luontainen pakko kirkastaa\nomat ihanteensa, selventää käsitteensä, täydentää kaikki yhä\nuudestaan sukeltaen pohjattomaan tietämiseen ja tuntemiseen. Eikö se\ntiedä elämässä voittoa ihmisistä ja ilmiöistä?\n\nOi -- ei!\n\nOma työni ja pyrkimykseni vastaa siihen kieltävästi. Ja kuitenkin\npanee tämä henkinen elämä meidät yhä uudestaan harrastamaan juuri\ntietämistä. Se tarve virtaa polttavana minunkin suonissani, samalla\nkun mielikuvamaailmani ruokkii sitä hehkuvalla ja kuluttavalla\ntulellaan. Minulle se on ollut aina ennenkin tuttua, mutta näinä\naikoina se on vallannut meidät kaikki entistä todellisempana ja\nmaltittomampana.\n\nSe voi olla jonkun aikaa kadoksissa, ja silloin kuljen kuin kesän\nhellettä paossa varjorikkaassa kosteikossa, jonka viileys hyrisyttää,\nuhaten vaarallisella kuumeella. Siellä en kuitenkaan viihdy kauan,\nvaan etsin jälleen aurinkoiset, tutut ajatusten ja kuvittelujen\nvainiot ja antaudun uusin innoin kuumimpien säteiden syleiltäväksi,\nniin että hengitys salpautuu, sydämenlyönnit pysähtyvät, ja elämän\nulkonainen rajoitus lakkaa olemasta esteenä. Näin irtaannun kaikesta\nolevaisesta ja soudan puhtaana omana itsenäni sisäisten havaintojen\nulapoita.\n\n\n\n\nX\n\n\n-- Äiti, minne sinä menet? kysyi Apu aikoessani kaupungille.\n\n-- Asioille vain.\n\n-- Saanko minäkin tulla?\n\n-- Tule, tule!\n\nApu tahtoo tietää kaikki puuhani, ja minun on usein vaikea eroittaa,\nmitä saan omastani sälyttää hänen lapsisielulleen. Vaikeus ei\nesiinny siinä, mitä puhumme toisillemme, pojat ja minä, sillä\nsanojen takana on elämämme allas, jonka kirkas vesi sallii aina\nnähdä pohjaan, eikä siinä voi mitään peittää taikka salata. Apu ja\nTaju näkevät minun lävitseni yhtä hyvin kuin minäkin olen selvillä\nheidän vaikutelmistaan ja voin johtaa syyt heidän tekoihinsa ja\najatustapoihinsa.\n\nMe riensimme alas portaita, ja Apu liukui kuin mäkeä laskien pitkin\nkaidetta.\n\nKadulla tuli vastaan Siiri-täti ja hänen pikku tyttönsä Säde. Me\nolemme perhetuttuja, ja lapset ovat usein tavanneet toisensa.\n\nApu muuttui heti suojelevaksi ja jutteli hiukan pikkuvanhasti Säteen\nkanssa, mutta unohtui pian omaan tapaansa selittelemään ja kertomaan.\nHän oli ihastunut saatuaan mieluisensa kuuntelijan.\n\n-- En minä jaksaisi enää sitä koulua! huudahti hän.\n\n-- En minäkään, vakuutti Säde.\n\n-- Kirjat, keksinnöt ja suuret ihmeet ovat pelkkää pötyä, intoili Apu.\n\nSäde nauroi heleästi.\n\n-- Kun kerran pääsen suurten kirjoihin...\n\n-- Sinä tarkoitat aikuisten, yritin oikaista.\n\n-- Niin, aikaihmiseksi, silloin en avaa yhtään kirjaa. Minä teen\nmuuta työtä, puhui Apu.\n\n-- Aiotko sinäkin insinööriksi? kysyi Säde.\n\n-- Insinööriksikö? No siksi juuri! vastasi Apu varmasti.\n\nSiitä ei oltu koskaan puhuttu. Apu huitoi vain ympärilleen\numpimähkään ja iski rohkeasti.\n\n-- Siinä saa tehdä työtä oikein olan takaa, jatkoi hän vakuuttaen\nitselleen päätöstään oikeaksi.\n\n-- Hänen perinpohjaisuutensa pyrkii koettelemaan voimiaan itse\nelämässä, sanoin Siirille. -- Sellainen maltiton halu pulpahtaa\nhänessä esiin väläyksittäin.\n\n-- Uteliaisuutta ja kuvittelua, sanoi Siiri. -- Säde on myöskin\nhiukan haaveksija ja solmii ystävyysliittoja.\n\n-- Avulla on sanomalehtipuuhia omalla luokallaan. Hän järjestää,\nottaa kaiken taakan niskoilleen, hankkii kirjoituksia ja hoitaa koko\n\"nyrkkipainon\".\n\nLapset olivat syventyneet omaan jutteluunsa, ja me jatkoimme\nkeskustelua.\n\n-- Se on kaikki merkkinä hänen kehityksestään nuorukaiseksi, sanoi\nSiiri.\n\nMinä en ollut ajatellut sitä puolta, ja nyt minulle selvisi se uusi,\nmitä olin havainnut Tajussa ja Avussa.\n\n-- Merkillistä. Minä näen vain Avun palvelevan innon lisääntyvän, ja\nhänen toimeliaisuutensa keksii yhä uutta.\n\n-- Apu on tosiaan tavattoman pulppuava ja toisinaan sytyttävä.\nOletko nähnyt hänen leikkivän Yrjön kanssa? Yrjö-parka joutuu ihan\nhaltioihinsa kaikesta siitä uudesta ja merkillisestä, mitä Apu tietää\nkertoa kaarnalaivoista ja niiden retkistä.\n\n-- Avulla on erikoinen kyky huvittaa lapsia.\n\n-- Hän ei ole leikkivinään. Hän oikein uskoo ja elää mukana kuin\nolisi vielä kymmenen vanha ja nauttii Yrjön riemusta, kertoi Siiri.\n\n-- Jotakin uutta on tosiaan tullut poikien elämään, sen minäkin näen.\n\n-- Tiedätkö, Säde? kuulimme Avun sanovan. -- Ei taivas, ei maa, ei\nvesi ole missään yhteydessä sen kanssa, mitä minä odotan. Tämä syksy\nja talvi eivät ole minun oikeaa aikaani. Nehän ovat aina ennenkin\nolleet vain siltana, mutta milloin alkaa oikea elämä?\n\n-- Kun tulemme vanhoiksi ja rumiksi, ärsytti Säde.\n\n-- Et suinkaan sinä koskaan tule rumaksi, tuumi Apu.\n\n-- Etkä sinä köyryksi ja kömpelöksi, joka kompuroi näin.\n\nSäde yritti matkia vanhaa.\n\n-- En minä tahdo elää vanhaksi, sanoi Apu.\n\n-- Miksi et? kysäisi Säde.\n\n-- Sellainen tupakoiva ukkeli...\n\n-- Etkö sinä tupakoi? kuulimme Säteen utelevan.\n\n-- Minusta ei kielletyn tavoitteleminen ole nautintoa. Sittenkin on\nhauskempaa kuvitella. Elämä on ihmettä, ja ihme niin lähellä kuin\nkerran luulin kuun olevan. Minä olin valmis kiipeämään kirkon katolle\nja sohaisemaan sen seipäällä alas.\n\nHe nauroivat jälleen.\n\n-- Mikä sinun mielestäsi on se ihme? kysyi Säde.\n\n-- Se vain, kun en käsitä, kuinka mikin syntyy, ja kuitenkin on\nvarmaa, että se on syntynyt.\n\n-- En minä ymmärrä.\n\n-- Katsos, kun minä oikein pulaan saadakseni selville jotakin, niin\nTaju tulee ja osoittaa sormellaan heikkoon paikkaan, ja sitten minä\nsen keksin. Kuinka Taju sen näkee? Se on ihme.\n\n-- Taju on viisaampi.\n\n-- Niin, Taju keräilee tietoja ja muuta moskaa aivokoppaansa aivan\nkuin itikoita sikaarilaatikkoon. Hän pistelee niitä neulalla kiinni\nkorkkipohjaan, jokaisessa on numerolippu, ja niistä on luettelo\nmahdollisimman hyvässä tallessa.\n\n-- Taju ei usko ihmeisiin, päätteli Säde.\n\n-- Ei se kuulu hänen heikkouksiinsa. Taju ei edes usko yhden\nkerran näkemiseen, vaan seuraa kuin vainolainen samoja jälkiä ja\npanee merkille joka vivahduksen. Tiedätkö, että hän istuu kaiket\nvapaahetkensä, sunnuntait ja iltapäivät, ja tutkii sammalia ja\njäkäliä?\n\n-- Hyi, sammaleet on niin märkiä. Jäkäliä minä en tunnekaan.\n\n-- Tule meille katsomaan, ehdotti Apu.\n\n-- Taju kuuluu olevan etevä, sanoi Säde.\n\n-- Etevä, mitä se nyt on olla etevä! uhitteli Apu. -- Taju ei\nainakaan välitä siitä. Lukee tuskin koskaan eikä huoli kilpailla\nja osata hyvin. Kun tekee sen, mitä vaaditaan, ja säästää voimansa\nmuuhun...\n\n-- Ja nauraa koko lystille.\n\n-- Taju kyllä iskee ivalla, kun ne ovat olevinaan, ne toiset pojat,\nsanoi Apu.\n\n-- Sepä oli kuvaus, virkkoi Siiri minulle nauraen.\n\n-- Sellainen Taju on. Ja vielä päälliseksi hiukan saamaton. Se kai\njohtuu siitä, että hän niin yksinomaan ahertelee tutkimustyössään.\nMutta häntä palvelee ja hoitelee mielellään. Apu ja isä ja minä\nseuraamme ihmetellen hänen tutkimuksiaan, vaikkemme ymmärrä paljoa.\n\n-- Asiasta toiseen, sanoi Siiri. -- Panetko sinä pojat tanssikouluun?\n\nSäde kääntyi äkkiä kuultuaan nämä sanat ja huudahti:\n\n-- Täti, rakas, kulta täti, antakaa poikien tulla mukaan!\n\nApu seisoi suu auki ja tuijotti meihin.\n\n-- Mitä sinä sanot, Apu?\n\n-- Mi-minäkö...?\n\n-- Niin, si-sinä juuri.\n\n-- Menetkö sinä myös, Säde?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Ja Taju myös...\n\n-- Tietenkin, sinä kukkopoika, etkö nyt ymmärrä? intoili Säde.\n\nApu räjähti nauramaan aivan kuin vapautuneena jostakin.\n\n-- Tanssitaan koko joulu, silloin on lupaa! riemuitsi hän. --\nSiitäkös elämä nousee, kun Taju saadaan mukaan. Se poika punnitsee\njoka askeleensa.\n\n-- Kyllä me nyt heitämme puntarit nurkkaan! päätti Säde.\n\n\n\n\nXI\n\n\nPojat ovat olleet tanssikoulussa, ja kummallakin on oma \"daaminsa\".\n\nTajulla on Ruusu, pieni neitonen, josta nähtävästi tulee oikea\n\"sydänten mylly\". Hän on hento ja notkea, pieni pää noudattaa\ntanssissa liikkeiden tahtia, ja kädet kaartuvat somasti milloin\nmillekin suunnalle aina omien suloutensa lakien mukaan. Hän on\ntanssiessaan vakava, katse täynnä huolestunutta hartautta.\n\nAvulla on Säde. Hänessäkin on tuota kuvaamatonta jotakin, mikä lumoaa\nja vetää puoleensa jo ensi näkemältä. Hän on kuin raitis tuuli,\njoka puhaltaa poskiin viileän punan ja antaa hyvän mielen. Apu ja\nSäde rupattavat vain jutellakseen, kinailevat ja viisastelevat ja\ntanssivat reippaasti kuin oikein olan takaa. Siinä on eloa ja iloa,\nvallatonta liioitteluakin, jossa ei kysytä: \"Miltä me näytämme?\"\n\nKotitanssiaisten sarja on jo alkanut, ja pojat ovat olleet menossa\nkoko joulun. Ovi suljetaan heidän huoneeseensa päivällisen jälkeen,\nja pukeutuessaan he jakavat \"salaisuudet\" keskenään. Minä saan\ntehdä tarkastuksen ennen lähtöä noin vain muodon vuoksi ja myöskin\njuhlallisuuden ylentämiseksi.\n\nKohta on meidänkin vuoro ottaa vieraat vastaan, ja jännitys kasvaa\npäivä päivältä. Ruokalista ja ohjelma on jo valmis. Siihen kuuluu\nteetä, kaakaota, voileipiä, omenia, jäätelöä ja kakkuja -- paljon\nkakkuja ja vielä enemmän mehuvettä.\n\n-- Entä ohjelma...?\n\n-- Tanssia, tietysti.\n\n-- Entä muuta?\n\n-- Soittoa, eihän ilman voi tanssia, vakuuttaa Taju, joka ei välitä\nkaunotaiteista.\n\n-- Eikö mitään muuta kuin tanssimusiikkia? kysyn kiusoitellakseni,\nhyvin tietäen yleisen tavan, joka suosii kotitanssiaisissa vain\ntanssia.\n\n-- Parasta on ottaa koko juttu matematiikan kannalta, naureskelee\nTaju.\n\n-- Sinä kai mieluimmin laskisit yksi, kaksi, kolme niinkuin\ntanssikoulussa, sanoo Apu, -- etkä huolisi soitostakaan.\n\n-- Selvempäähän se olisi, mutta ne tytöt...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalin koristeet on Apu itse valinnut ja ripustanut kattoon -- koreita\nvärejä. Minä olen saanut ostaa kukat samojen värien mukaan. Kalustoa\non siirretty, että hyvin sopisi \"lennättää\", se kun on Avusta\nhauskinta.\n\nSoitosta pitää huolta Siiri-täti, ja Ruusun isä, konsuli Hammar, on\nluvannut laulaa, mutta se tulee yllätyksenä.\n\nMe pukeudumme juhla-asuun, ja sitten pidetään viimeinen tarkastus.\nIlmassa tuntuu kukkien ja sitruunan tuoksua, sähkövalo saa\nkristallimaljat kimaltelemaan, ja sinipunerva kaitaliina näyttää\nhyvin vaikuttavalta hohtavan valkoisella pöytäliinalla.\n\nSydämeni sykkii tavallista nopeammin ilosta, sillä pojat\novat päässeet juhlamielelle ja liikkuvat arvokkaan vakavina\nisäntätouhussaan.\n\nAika on kallista, ja nuoriso kerääntyy täsmällisesti.\n\nHillitty ilon hulmahdus on tullut kotiimme. Kirkkaita silmiä,\nhohtavia kasvoja, liikkuvaa, läikähtelevää parvea. Vaaleita pukuja,\nsuuria nauharusetteja hulmuavassa tukassa.\n\nPojat ja tytöt pysyvät aluksi eri ryhmissä, molemmat erikoisena\nkokonaisuutena, ja kaikki ovat hiukan kankeita ja juhlallisia.\n\nÄkkiä kierii Avun maapallo keskelle salin lattiaa -- ties mistä ja\nkuka sen on keksinyt. Se vaikuttaa kuin Eris-jumalattaren omena.\nJuhlallisuus vaihtuu sekaiseksi vilkkaudeksi, ja poikien ryhmästä\nhäviää jäykkyys koko illaksi.\n\nIlo on alulla ja nousee pian kattoon saakka. Kullekin annetaan pieni\nkielonippu, Taju pyytää juhlallisesti Siiri-tätiä soittamaan, ja niin\nalkaa tanssi.\n\nSiinä on aaltomaista liikettä kuin veden pinnalla tuulen sitä\nvelloessa, vaaleiden pukujen ja silmien loistetta, kasvojen hehkua --\nliikettä liikkeen vuoksi, iloa omasta itsestään, hetken riemua. Niin\n-- elämä on unelmaa!\n\nTämä ilo on utuista, ilman intohimoa. Sydän lepää vielä rauhassa.\nHeidän ylenmääräinen elinvoimansa kääntää kaikki riemuksi, leikiksi.\nHe elävät eheästi ja täydellisesti hetkessä. Pikku Ruusu-neitosen\nsuloisuus, Säteen ja Avun välitön eloisuus tarttuu toisiin, hymy,\nnauru, kujeilu on täydessä vallassa.\n\nPaperikukkien köynnös putoaa alas katosta. Tuokiossa ottavat tytöt\nsen haltuunsa, kohottavat käsivarsillaan sen korkealle ja tanssivat\nryhmässä, ojentaen toisen käden pojille.\n\nKaunis kokonaisuus, ja kuitenkin on joka tytöllä ja pojalla\nerikoisuutensa, oma tapansa olla miellyttävä, iloinen ja vallatonkin.\n\nAvun kasvot loistavat tyyninä: ei ainoatakaan värettä, ei\npiirteen rikkoutumista hymyssä tai naurussa. Hän juttelee melkein\nrauhallisesti, ilman remuavaa riemua, ja \"lennättää\" tyttöään\njuohevassa tahdissa. Siinä on iloa, tarmoa, ikäänkuin elämän\nkuninkuus ja onni olisi ollut saavutettavissa.\n\nJa voiko mitata, mitä noissa nuorissa sieluissa liikkuu, mikä\ntunteiden ja mielikuvien ulappa heille häämöittää ja välkkyy, mikä\nvapisuttava odotus jännittää heidän ruumistaan ja viriää sielussa\nsoiton, sulavien liikkeiden ja juhlallisen ympäristön herättämänä?\nVarmaa vain on, että ainoastaan osa heidän sisäisestä runsaudestaan\nkuvastuu heidän ulkomuodossaan.\n\nHiukan myöhästyneenä ja hengästyneenä saapuu Toppo, Avun toveri.\nHän on nähtävästi lainannut pitkän, mustan takin, jonka liepeet\nulottuvat polventaipeisiin asti. Hän tervehtii vakavana ja kumartaa\ntanssikoulun sääntöjen mukaan, tietämättä mitään heräävästä\nnaurunhalusta. Tanssi on onneksi käynnissä, ja myöhästynyt\n\"kavaljeeri\" pääsee alkuun ja pysyy lattialla kuin korvatakseen\nvahingon.\n\nMutta sitten alkaa kuulua iloista kikatusta. Apu huomaa hänet vihdoin.\n\nNyt tarkkaan hänen kasvojensa ilmettä. Hän hymyilee, panee merkille\nmuiden salatun naurun, punastuu ja astuu toveriaan kohti, joka\nsamassa lopettaa tanssinsa. Iloisesti jutellen vie Apu hänet omaan\nkamariinsa.\n\nHetken kuluttua he palaavat, ja takit on vaihdettu. Apu osaa tanssia\nkolmen askeleen valssia ja pyytää minua. Nyt ei naureta, mutta riemu\nratkeaa käsien taputukseen.\n\n-- Toppo on pelastettu, kuiskaa Apu.\n\nTanssiin tulee uusi käänne. Tahdotaan pukutanssia, ja minun pitää\nhakea esille kaikki kirjavat rievut, vanhat suuret ja pienet takit,\nhatut ja lakit. Sitten leikitään, kujeillaan, temppuillaan. Älyllinen\npuoli työntyy vähä vähältä etualalle määräämään leikit.\n\nParvekkeen ovet heitetään auki, ja leuto sää antaa runsaasti raitista\nilmaa. Kaupungin salaperäisenä häämöittävä laaja kokonaisuus avautuu\neteemme. Pimeästä pilkistelevät valopisteet kuin tuhatpäisen hirviön\nsilmät. Autojen, kärryjen ja raitiovaunujen tuttu jyrinä yhtyy\nkumeaksi pauhuksi.\n\n-- Ilta on kulunut, huomauttaa Siiri-täti.\n\n-- Vielä yksi valssi! huudetaan.\n\n-- Ja vielä!\n\n-- Ja vielä!\n\nSitten Ruusun isä laulaa, ja ihastus on suuri.\n\nTässä ilossa tuntuu kaikki vapauttavan vuosien kuluessa kerättyjä\nvoimia, joita tyttönen ja nuorukainen ovat tiedon mailla ahertaessaan\nsaaneet. Heidän hilpeytensä on kuin kasvin kukinto, heidän lujan\nuskonsa ja työnsä antama palkinto.\n\nHe tuntevat itsessään luomisvoimien nousun vielä epämääräisenä\nja pyrkivät saavuttamaan sen elvyttäjää, tiettäväksi tekijää --\nrakkautta. Mutta se on vielä toistaiseksi hämärän peitossa.\n\nNuorukaisen mielessä on tyttö äkkiä muuttunut ihmeen ihanaksi. Hän\non ikuinen arvoitus, unelmien muovailema jumalainen patsas, jota\nei voi koskettaa. Tämä patsas saa liikuntokyvyn ja panee säveliä\nväräjämään kuin runoa, joka laulaa tuskaa ja riemua ja lupaa lohtua\ntoivottomassa ikävässä.\n\n-- Sinä haaveilet, sanoin Avulle, joka levätessään tuijotti eteensä\nvieraiden mentyä.\n\n-- Meillä oli oikeen hauskaa, äiti, ei missään ole ollut niin\nhauskaa, ja tytöt olivat kaikki kauniita: Vaikka eihän äiti sitä\nymmärrä, intoili hän.\n\n-- Ehkä sentään, onhan minullakin ollut lapsena ja nuorena näin\nhauskaa.\n\nAvun silmät levisivät suuriksi.\n\n-- Niin, etkö usko?\n\nHän vain katseli ja vaipui jälleen itseensä.\n\n-- Kenties sentään on eroa sinun ja minun lapsuuteni välillä. Minä\nen tiennyt niin paljon kirjoista, kun olin vain yksinkertainen\ntyttökoululainen. Sinä olet ruokkinut henkeäsi runsaammin ja jaksat\nnyt luoda itsellesi rikkaampaa iloa.\n\nEn tahtonut tempaista häntä tietoisuuteen Säteen ihannoimisesta.\nHeräävä rakkaus oli kuin sädekehä loistanut koko illan nuorukaisen\npään ympärillä.\n\nHän ei enää ollut vain mielikuviensa varassa, hänen tunteensa oli\njo kohdistunut määrättyyn suuntaan ja tavoitti todellisuutta, joka\noli helpotusta kaihossa ja samalla hänen luonteensa mukaista. Hän\noli päässyt irti hedelmättömästä haaveilusta, ja \"keksiminen\" tuli\ntaaskin avuksi. Tanssikoulu oli pojille tukena ja samalla ansana.\n\nTunteet saivat tietyn pohjan. Sairaloinen kuvittelu väistyi, ja\nkujeileva rakkauden herääminen tapasi kyllin laajaa tilaa omille\nkepposilleen ja poikamaisille keksinnöilleen. Siinä oli palvelemista,\närsyttelyä, kinastelua, murjottamista ja sovintoa. Tanssiaiset,\nhuviretket ja kävelyt kuuluivat päiväjärjestykseen, ja ylenpalttista\nlukemista ja huoneessa istumista vältettiin liiankin tarkkaan.\n\nTajukin oli luopunut itikoistaan ja sammalistaan, ja koko joululoma\nelettiin tanssimisen merkeissä. Pojat muuttuivat ja miehistyivät ihan\nsilmin nähden.\n\nUsein istuimme yhdessä katsellen parvekkeen lasiovista yli kaupungin\nlumisten kattojen. Näimme Nikolainkirkon jykevät tornit ja sirot\nristit ja tähtitornin talvisessa harmaudessaan. Yltympärillämme\nsykki elämä tuhansissa kodeissa, joiden valot tuikkivat riemuisina\nvastaten, samoin kuin mekin heille annoimme merkkejä. Tietämättämme\nolimme onnellisen elämänosan saajia ja jakajia.\n\n-- Äiti, mikähän on minunkin elämäni tarkoitus? uteli kerran Apu.\n\n-- Sen sinä voit itse aikoinasi saada selville. Se onkin hyvin\npainavaa todellisuutta, ja sen etsiminen on kuin seikkailua,\nhoukuttelevaa...\n\n-- Ja jännittävää! huudahti Apu.\n\n-- Niin kylläkin -- perin pakollista, niinkuin rakkauden kaipuu ja\ntyö. Se voi kiihtyä ihan kuumeeksi veressäsi, ellet jaksa aikoinasi\nohjata sitä oikeaan uomaansa.\n\n-- Kyllä sen jaksaa! vakuutti Apu suoralla tavallaan ja katsoi minuun\nsuurin silmin. -- Mistä äiti sen tietää?\n\n-- Lapsi kulta, olenhan minäkin ollut kerran sinun ikäisesi.\n\n-- Entä jos maailmansota tulee meillekin! sanoi Apu äkkiä.\n\nEihän se ollut mikään outo ajatus. Sotaa oli silloin kestänyt jo\npuoli vuotta, ja tuntui siltä kuin se olisi vyörynyt yhä lähemmäksi.\nSydämeni löi rajusti, ja minun oli pakko painaa sitä kädelläni.\n\n-- Opettaja sanoi, että kukin kansa saa taistella omistamastaan\nmaasta ja yhä uudestaan valloittaa sen. Samalla kansa puhdistuu ja\njalostuu. Luuletko, äiti, että mekin saamme mennä sotaan?\n\n-- Siihen tarvittaisiin niin paljon uhrautuvaisuutta, kärsimystä,\nkestävyyttä ja julmuutta -- lyödä kuoliaiksi ihmisiä! Ajattelehan --\nihmisiä! Mistä sinä saisit sellaisen varmuuden, sellaisen voiman?\n\n-- Mistä saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset, vieläpä\nvenäläiset sen ovat saaneet? kysyi poika levollisena.\n\nMutta minussa kyti levottomuus, ja hämärästi tajusin, että leimuava\nliekki voisi syttyä milloin tahansa ja purkautua tulisuihkuna\nkätköstään. Lietsottinhan kaikkialla vihaa salaa ja julkisesti,\njonkin määrätyn ohjelman mukaan. Viha oli ajan henkenä ja\nvaatimuksena. Ihmisten intohimot olivat valveilla ja auliit iskemään\nkiinni saaliiseen, rikkomaan lain ja järjestyksen. Huonoja vaistoja\noli ruokittu ja kasvatettu, ja ihmiset olivat juopuneet niistä kuin\nväkevästä viinasta. Suurien joukkojen nimissä heilutettiin kapinan\nsoihtua, ja kaiken maailman hylkiöt pukivat ylleen sankarin hahmon,\nkohottaen korkealle vihan soihtua. Yksinkertaiset näkivät siinä pyhän\nliekin.\n\nMitä tästä oli tulossa ja missä oli se urhon käsi, ne Termopyleen\nsankarit, jotka seisoisivat solassa? Pitikö meilläkin olla\nEfialteemme? Ehkä näitä oli paljonkin.\n\nNämä ajatukset pukeutuivat sanoiksi, ja molemmat pojat tajusivat\nhyvinkin, mistä nyt oli kysymys. Minusta tuntui, että he kasvoivat\ntästä puhuessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSydämeeni laskeutuu suru, josta on turha yrittää päästä. Miksi?\nTiedän liiankin hyvin, kuinka syvällä ja kuinka vanhat tämän pahan\njuuret ovat. Ne sanojen kivet, joita Apu ja minä olimme nähneet\nheiteltävän elämän polulle, ovat nyt kasvaneet vaarallisiksi\ntorneiksi, jotka uhkaavat sortua kansan päälle.\n\n\n\n\nXII\n\n\nNikolainkirkon kellot soivat niin usein, että niiden kumahdukset\novat elämämme jokapäiväistä säestystä, herättäen meissä epämääräistä\nhartautta verkkaisilla, juhlallisilla metallisoinnuillaan. Sitä\nlisää päivittäin kerääntyvä tumma ihmisjoukko patologisen laitoksen\novella, jonka näemme ikkunoistamme. Havut, vaunut, saattueet ja\nseppeleet nostattavat mieleemme kaihoa ja kuvittelua oman hetkemme\ntulosta. Eron ja surun kalvava, haikea tunne vaikuttaa ympäristöön ja\nheijastuu taivaan korkeuteen, kantaen sinne mielialojamme kumeiden\nruumiskellojen kajahduksissa.\n\nMutta poikiin tämä ei näytä niin raskaasti tehoavan. Heidän\nnuoruutensa ei salli heidän nähdä katoavaisuudessa omaa määräänsä.\nSen varjo ei lankea heidän tielleen, ja kuolinkellotkin sopivat\nheille siksi soitannoksi, jonka tahdissa heidän jalkansa keveämmin\nastuvat. Ja kuitenkin se antaa heille elämänhartautta ja aavistuksen\niäisyydestä. He tuntevat sen läheisyyden, se on heille kuin avaruus,\nmaa ja meri, se aavistettu, johon he pyrkivät.\n\nApu on puhunut tästä iäisyysajatuksesta. Silloin on tuntunut kuin\njälleen kuuntelisimme kaupunkia, mutta keskustelumme on muuttunut\nelämän salaisuuksien tutkimiseksi.\n\nHän lueskelee yhä paljon ja tuo kotiin kantamuksittain lainakirjoja,\nsaamatta koskaan kyllikseen. Tietojen ahmiminen on hänessä leimuava\nintohimo. Hän ei enää ole lapsi; nuorukaisen ajatukset lähenevät\nmiehuutta, joka voimistuu ja valmistuu elämän työhön. Mutta\nse kaikki on välitöntä, itsetietoisuudesta vapaata, ikäänkuin\nleikkiä. Ehkä se johtuu hänen ruumiillisten voimiensa nopeasta\nkarttumisesta. Hänen voimannäytteensä ovat aivan toisenlaisia kuin\nmuiden perheenjäsenten. Nähdessään minun vaivaloisesti pulailevan\nmilloin missäkin taloushommassa, hän nauraa heleästi, ja hänen leveät\nhartiansa ja lujat käsivartensa ovat aina alttiit auttamaan. Hän\nei kammo halkotaakkoja tai ruuankantoa torilta kotiin eikä pelkää\ntoverien arvostelua, vaikka yhdessä tuomme rautatieltä käsirattailla\ntavaroita, ollen \"hevosia\", kuten Taju sanoo.\n\nTyön riemu ja sen keveys on hänen salaisuutensa. Sen hän kietoo\nvaloisan luonteensa taikahuntuun, ja elämä on kuin laulua, jossa\nylistetään aurinkoisia, vihreitä leikkikenttiä.\n\nJa kuitenkin minua peloittaa. Sillä toisinaan hän näyttää kuuntelevan\noutoja, tuhoenteisiä ääniä. Silmä harhailee esineestä toiseen, ja\ntuskainen, hiukan huohottava hengitys katkoo kummalliset sanat: --\nMiksi minua aina ajaa!\n\n-- Mikä sinua sitten ajaa?\n\nSilloin hän jo nauraa:\n\n-- Paavi Pius tanssii saksanpolkkaa!\n\nHymy leviää hänen kasvoilleen, ja varhainen lapsuus elävöittyy.\nHän näyttää kuuntelevan jotakin etäistä ääntä ja haihtuvan pois\nnykyhetkestä.\n\nJa ikäänkuin todellisuuden tukea etsiäkseen hän leikkii Siiri-tädin\npikku pojan, Yrjön, kanssa, kantaa hänelle kaikki vanhat meikäläiset\n\"paijat\", panee ne surisemaan ja pyörimään, juttelee, näyttelee ja\nliioittelee vallattomasti, ikäänkuin olisi vasta kymmenen vuotta\nelänyt ja pää vielä olisi täynnä laivoja, moottoreita, norsuja\nja paperisotilasten armeijoita, jotka jo aikoja sitten uhrattiin\nlempeille rauhanjumalille.\n\nSiiri-täti soittaa, ja Apu unohtaa Yrjön, jonka kanssa on leikkinyt.\nNyt hän istuu itseensä vaipuneena, ja kun soiton vaiettua kysyn, mitä\nhän äsken ajatteli, vastaa hän empimättä:\n\n-- Kuulin soitossa kanuunain pauketta, ja se monistui kalliosta\nkallioon, taukosi ja uudistui jälleen. Toisinaan taas kaatuneet\nvalittivat...\n\n-- Älä, sehän on kamalaa kuvitella tuollaista.\n\n-- Se oli niin komeata. Eikö Siiri-täti tahdo vielä soittaa? pyysi\nApu.\n\nKuinka mielikuvat ovatkin tarttuvia! Soitto on minunkin sisäiselle\nsilmälleni avannut sotanäkyjä, kuvia, joista julkisuudessa\nluetaan peitellyssä ja kaunistellussa muodossa. Kauhu hipaisee\nsydäntäni äkillisenä kuin vihlaiseva vihellys yön pimeydessä. Se on\nhetkellistä, mutta jättää jälkeensä lamauttavan, kouristavan pelon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät oli käsissä, ja pojat olivat päässeet elämänsä tärkeään\nvaiheeseen: heidän piti pian saaman valkoiset lakkinsa.\nKirjoituskokeiden jännitykseltä he taittoivat kärjen varmalla\nrauhallisuudellaan. Kun kyselin heiltä huolestuneena, kuinka oli\nminäkin päivänä käynyt, helähtivät he nauramaan, ja juhlallisuuteni\nmuuttui hullunkuriseksi.\n\n-- Laskitteko kaikki? utelin.\n\n-- No, kesken jäi, kiusoitteli Taju.\n\n-- Kuinka niin, oliko liian vaikeata?\n\n-- Ainakin viisi tulee saamaan reput, vakuutti Apu.\n\n-- Te olette ihan liitossa minua vastaan.\n\n-- Mutta mammahan tahtoo olla jännityksessä, vastasi Taju nauraen.\n\n\"Mamma\" on sellainen hyväilysana, joka tietää sitä, että \"ollaan nyt\nolevinamme\".\n\n-- Tahtoisin niin mielelläni seurata asioita...\n\n-- Mikäs estää? Voihan mammakin tulla kokeisiin. Reput siitä kyllä\nkoituisi, ja me saisimme olla hiukan noloja sellaisesta mammasta,\njoka ei tule sukuun ... ivaili Taju.\n\n-- Tyty, tyy! Hienoa kerskausta. Olette siis läpäisseet.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Vapaus, se on sentään jotakin, kun on istunut kahdeksan vuotta\nkoulun penkillä! intoili Apu.\n\nJa hän oli sitä nyt koetellut -- tupakoimalla.\n\nHän istui hiljaisena ja kalpeana, tietenkin minun huoneessani, että\nse oikein huomattaisiin julkiseksi.\n\n-- Mitä ihmeitä sinä kärytätkään? Eihän tuo ole säällistä tupakkaa.\n\n-- Tahdon polttaa oikein perinpohjin.\n\n-- Ja tulla perinpohjin kipeäksi. Sinä et ole enää kalpeakaan, vaan\nkerrassaan vihreä!\n\n-- Kuinka sen asian ottaa! vastasi hän salaperäisesti myhäillen. --\nOnpa se tosiaan kitkerää! Se taitaa hiukan juksata minua. No, olenhan\nkuitenkin saanut sitä maistetuksi! jatkoi hän sitten happamesti ja\nkietaisi tupakoimiskojeensa kokoon.\n\nTaju oli viisaasti kyllä maistellut miedompia lajeja ja säilyttänyt\nuskonsa tupakan nautittavuuteen, poltellen hänkin kalpeana hienoja\nsavukkeita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli kävelty kukitettuina Esplanaadilla, hurrattu ja riemuittu ja\nillalla hummattu Luodolla. Mitä kaikkea siellä oli tapahtunut, se oli\niloinen muisto, keväisen merituulen avustama vapaudenhumala.\n\n-- Vapaus on nyt minussa, se on jo verissäni! kehui Apu. -- En\nvoi ymmärtää, että on koskaan ollutkaan toisin. Minä kuljen kuin\naamuruskoa kohti!\n\n-- Pidätkö lakkia kädessäsi vai päässäsi? härnäsi Taju. --\nAamuruskoon mennessä voi päätä palella.\n\n-- Olkoon vaikka hyllyllä, vastasi Apu. -- En minä sitä ainakaan\nyöpöydälläni pidä.\n\n-- Se taisi minulta unohtua sinne, selitti Taju punastuen.\n\nApu otti lakkinsa, katseli sitä ja painoi päähänsä, heilutti keppiään\nja läheni ovea.\n\n-- Näkemiin, mamma, nyt minä menen Esplanaadille hakkailemaan!\n\nHänen yrityksensä viheltää jäi sikseen, mutta katse, kasvojen loisto,\npohjaton elämän riemu kirkasti kaikki ympärillämme. Nyt oli olemassa\nvain hetki, ja se kuvasti voittoa, onnea, elämän suloisuutta. Apu\nkulki todella aamuruskoa kohti.\n\nIllemmalla hän pyysi minua mukaansa, ja me menimme Siiri-tätiä ja\nSädettä tervehtimään.\n\nJotakin vienoa ja surunvoittoista oli tullut Avun katseeseen. Elämän\nilo tuntui painuneen syvemmälle ja koskettaneen tuskaisesti hänen\nsydämensä umppua.\n\nSiiri-täti tuli eteisessä vastaan.\n\n-- Säde! huudahti Apu nähdessään hänet sinihohtoisessa kevätasussa,\nauringonlaskun heleästi valaisemana keskellä salia.\n\nAvun äänessä oli tunnustus, joka oli kuin lumouksen avain hänen\nvalittunsa sydämeen.\n\n-- Aamurusko! sanoin hiljaa Siirille, ja hän hymyili:\n\n-- Meidän iltaruskomme!\n\nSiiri ja minä siirryimme hänen huoneeseensa ja sinne kuulimme Säteen\niloisen naurun ja Avun leikkipuheet viereisestä salista.\n\nMinusta tuntui kuin aika olisi ollut pysähdyksissä ja jälleen\nolisin seitsemäntoista ikäinen, kuin olisin elänyt vain tätä hetkeä\nvarten. Oma tarinani oli kuin unohtunutta, hämärää unta. Tämä oli\nehyttä, kaunista ja todellista. Apuhan eli nyt ihanassa, utuisessa\nrakkaudessaan -- aamuruskossa -- ja se oli nuorten omaa itseä.\n\nHeidän oli määrä illalla mennä yhdessä tanssiaisiin, ja Säteen oli\njo aika ryhtyä pukeutumaan. Hän meni omaan kamariinsa, joka Avun\nmielestä oli kaikkein pyhin ja salaperäinen.\n\nApu jäi yksin saliin.\n\nSäteen puku, silkiltä läikehtivä, siniharsoinen, virui vuoteella\nodottamassa. Hänen pehmeää tummaa tukkaansa käherrettiin hiukan. Hän\noli yhä kasvanut ja käynyt entistä hoikemmaksi uumalta, muuttunut\npikku naiseksi. Poskien kuoppaset olivat lapsen, silmien loisto\nneitosen, ja naisellista oli hänessä jo salaperäinen lumoavaisuus,\njoka vangitsi, niin ettei voinut hänestä hellittää katsettaan\neikä unohtaa näkemäänsä ilmestystä. Elämä sykki ja hengitti hänen\nkauttansa.\n\nTaaskin tulivat mieleeni Avun sanat: -- Aamuruskoa kohti!\n\nTämän kodin suloisuus oli Avunkin elämän kehyksenä, josta hän katseli\ntulevaisuuteen ja sai uskallusta.\n\nTunsin itseni pieneksi ja vähäpätöiseksi. Olinhan vain sivuhenkilö.\nPikku Säde oli kasvanut ylpeydeksemme, ja Avun surunvoittoinen,\nlämmin katse teki sydämeni araksi. Säde oli se mahti, jota\ntaikauskoisen hartaasti palvoin -- hänen vallassaan oli poikani\nonni tai onnettomuus, olla hänelle elämän ihanin täyteläisyys tai\ntuskallisimman surun aihe. Ah...!\n\nTätä ajatellessani näin Säteen silmien loistavan utuisen puvun\npoimuista. Hän ei vielä ollut saanut sitä oikein ylleen. Se oli\nselittämätön sommittelu, josta ei tiennyt, kuinka sen sisälle pääsi,\nmutta soma kuin sattumalta hartioille heitetty, hennoille olkapäille\nkujeelliseksi verhoksi. Se antoi aavistaa poimujen suojaamat muodot,\nvartalon, poven, lanteet, mutta vain liikehtivinä kuin virran väike\nkuutamossa. Sädettä piisi tuskin voinut maalata todellisuuskuvana,\nsillä hän oli niin läikehtivä, mutta muistista kylläkin. Juuri tämä\noli hänessä lumoavaa, lupasi paljon ja antaisi kenties -- pettymyksen.\n\nPoskien hento untuva oli kuin jauhe miedontamassa ihon heleää\npunaa harsomaisena ja pehmeänä. Siiri pujotti pään ylitse oman\nkallisarvoisen kaulakoristeensa, jonka Säde nyt sai omaksensa.\n\nKummallista, kuinka tuollainen kuollut kapine voi elää kauniilla\nkaulalla ja loistaa kilvan silmien kanssa, ikäänkuin valottaen\npuvussa kaiken muunkin.\n\nSäde oli jo valmis, ja Siiri meni hakemaan Avun, joka maltittomana\nodotti salissa. Aika olikin jo livahtanut yli määrän.\n\nSäde ei vielä voinut irtaantua kuvastimestaan, jossa hän hymyili\nvoitonvarmana.\n\nMinä painauduin sohvan nurkkaan ja näin Avun astuvan hitaasti ja\nneuvottomana kynnykselle. Hänen katseensa jäi Säteeseen, ja huulet\nvärähtelivät.\n\nMinä tunsin tuon. Hänen sydämensä oli tuskassa, epätietoinen.\n\n-- No, kelpaanko? huudahti Säde, kääntyen pois kuvastimesta.\n\nEn voinut kuulla Avun sanoja -- ne olivat niin hiljaiset. Mutta\nnäin hänen äkkiä riistäytyvän irti lumouksesta ja ojentavan kätensä\npäättävällä tavallaan.\n\nSäde totteli vaistomaisesti ja kohtasi Avun katseen. Hän oli jo\nunohtanut oman kauneutensa.\n\nSilloin hengitin helpommin, olin kiitollinen ja iloitsin, enkä\nkuitenkaan ymmärtänyt miksi.\n\nHe lähtivät jalan. Säde ei tahtonut autoa.\n\nSiiri ja minä avasimme ikkunan ja katselimme heitä niin kauan, kunnes\nhe kääntyivät kadunkulmasta.\n\n-- Sinä saat olla onnellinen Säteestäsi, sanoin Siirille.\n\n-- Aioin juuri sanoa, että sinä voit ylpeillä Avusta, vastasi hän.\n\n-- Niin, katsos, näissä asioissa tyttö on aina päähenkilö. Minä ...\nminä olen oikein muserrettu.\n\n-- Ja minä olen rakastunut Apuun.\n\nMe nauroimme ja lavertelimme yhdessä myöhään iltaan.\n\n\n\n\n\n\nII OSA\n\nTÄYTTYMYS\n\n\n\n\nI\n\n\nMaailmansodan kyntämät vaot ovat olleet hirmuisen syvät ja ulottuneet\nlaajoille alueille. Vuosisatain viljelyksen ne ovat upottaneet soran\nalle, ja nyt on alkanut ihmisille nälän ja menehtymisen aika. Ei vain\nniille, jotka ovat taistelutanterilla, vaan niillekin, jotka kotiin\njäivät. Eikä vain sotiville valtakunnille, vaan meillekin, jotka emme\ntoistaiseksi ole aseisiin tarttuneet.\n\nMaailmansodan kyntämät vaot tuntuvat kansankerroksissa. Ylhäiset\nja alhaiset, rikkaat ja köyhät, lahjakkaat ja lahjattomat ovat nyt\nyhteisyys -- ihmisiä, seisovat samassa jonossa odotellen leipäpalaa.\nSäännöstely on kaikkien turva, niinkuin hätä on kaikkien piiska.\n\nOnko se uuden ajan sarastusta? Kuinka pitkä lieneekään kärsimysten\ntaival, ennenkuin se meitä valaisee?\n\nAjatuksemme viihtyvät yhä kiihkeämmin näissä asioissa, ja\nperheenäidin käsiä vartioivat katseet käyvät aterioilla pyyteleviksi.\nIsien ja äitien tuska kasvaa niukkoja annoksia jaellessa.\n\n-- Tehdäänhän toukoa tänäkin keväänä ja syksyllä korjataan sato,\nlohduttelin eräänä kevätpäivänä.\n\n-- Äiti puhuu kuin olisi omaa peltoa, jota me saisimme muokata.\nOhhoh, kunhan olisi tilkkunenkin maata, kyllä sen povesta elannon\nkiskoisin! intoili Apu.\n\n-- Voithan mennä muiden pellolle, huomautti Heikki. -- Maatyöläiset\nlakkoilevat, ja sanomalehdet vetoavat sivistyneeseen nuorisoon.\n\n-- Minä menen! Maa ei totisesti ymmärrä sotaa, ei sosialismia eikä\nporvarien viisastelua. Se kysyy vain peltokoneita ja väkimultaa ja\nminun kaltaisteni myllerrystä!\n\nAvun into peloitti minua, ja siksi riensin sitä vaimentamaan.\n\n-- Älähän nyt kiirehdi päätöstäsi. Kohta jo joudamme tästä maalle\nlähtemään, ja sitten voit koetella voimiasi ja seurata haluasi auttaa\nkyläläisiä niityllä ja pellolla pahimpien kiireiden aikana, jos se\nsinua huvittaa.\n\n-- Ei, minä tahtoisin mieluummin jotakin täydellisesti haltuuni. Työ\nei tyydytä minua, ellen saa nähdä tulosta. Joko -- taikka. Kun kerran\nuhri on annettava, niin...\n\n-- Uhri! Ahaa, sinä ajattelet taas suuresti.\n\n-- En suuremmin kuin voimani sietävät. Hei, mamma, olethan sinä\nruokkinut minua hyvin, suostutteli hän nauraen.\n\n-- Kuin varpunen variksenpoikaa. Toivoin jo saavani hänet mukaani\nmaalle, mutta eräänä päivänä hän tuli kotiin, pyöritti minua kerran\nlattialla ja riemuitsi:\n\n-- Nyt nämä pojat seilaavat. Taju menee tehtaaseen ja minä --\npuutarhaani.\n\nTajun piti taas mennä kesäksi harjoittelemaan, kuten muiden\nteknillisten ylioppilasten.\n\n-- Kumpikin eri suunnalle, niinkö?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Ja minä jään yksin.\n\n-- Isän kanssa.\n\n-- Ei isäkään jouda tänä kesänä maalle.\n\n-- Huu -- mutta sitä ei kai voi auttaa! uhitteli Apu pullistaen\nposkiaan.\n\n-- Minä jään siis kaupunkiin, variksenpoika.\n\n-- Sittenhän voin tulla usein tervehtimään.\n\n-- Onko siis puutarhasi lähellä?\n\n-- Porvoon puolella. Sinne pääsee moottoriveneellä.\n\n-- Ellei ole pahaa tuulta! huudahdin epävarmalla äänellä. -- Porvoon\npuoli, moottorivene ja paha tuuli ei minua miellytä.\n\n-- Sehän siinä juuri jännää onkin, mamma. Minulla on tiedossa oikein\njymy kesä.\n\n-- Minua peloittaa tuo moottorivene.\n\n-- Maltahan nyt, kun pääsen ensin sinne. Sitten vasta voit ruveta\npelkäämään.\n\n-- Milloin sinä lähdet?\n\n-- Huomenna.\n\n-- Mikä paikka se on?\n\n-- Erään liikemiehen maatalo, jossa on puutarha.\n\n-- Onko se oikein herrasmies?\n\n-- On kyllä. Juuri niinkuin olin kuvitellut koko jutun. Selvä työ ja\ntulos suoraan nälkäiselle kansalle. Joka viikko tuon tavaraa tänne\ntorille kaupaksi.\n\n-- Moottoriveneellä?\n\n-- Niin, talon omalla moottoriveneellä. Hän vihelsi, niin että\nsydäntäni vihloi. Mutta silti en voinut olla taipumatta samaan\nmielialaan. Hänen olemuksessaan oli jotakin vaivattomasti sytyttävää,\nmikä nostatti iloisen mielen ja halun heittäytyä rennosti elämään,\nvaaraankin.\n\n-- Tämä poika on ottanut rengin pestin! hoilasi hän omassa\nhuoneessaan ja mätti kuluneimpia vaatteitaan matkalaukkuun. Minua\nitketti ja nauratti, enkä ollut selvillä, oliko se hullua vai\nerinomaisen viisasta -- suurta. Lopulta olin vain varma siitä, että\nse oli ehdottomasti Avun tapaista ja uhkarohkeata -- se Porvoon\npuoli, merituulet ja pieni moottorivene.\n\n-- Kunpa vain tietäisin, ettei siitä tule sinulle kärsimystä.\n\n-- Vielä vai. Minä tahdon koetella käsivarsiani, ja muutenkin --\nenhän ole mikään raukka!\n\nViikon lopulla hän tuli käymään kotona, ja ensi sanoikseni kyselin,\nkuinka hän oli viihtynyt.\n\n-- Sinä olet laihtunut! huudahdin jo eteisessä.\n\n-- Ylös kello kuudelta, nukkumaan kymmeneltä. Kaurajauhopuuroa\naamuksi, kauravelliä päiväksi ja teetä ilman kauroja illaksi. Ja kun\njauhot ovat vielä kitkeriä, niin...\n\n-- Lapsi kulta, sinä ihan peloitat minua.\n\n-- En totisesti.\n\n-- Et suinkaan aio jäädä sinne?\n\n-- Se on eri juttu.\n\nHänen huoleton hymyilynsä, poskien leikillinen pullistus ja nauravat\nsilmät kietaisivat minut sellaiseen mielentilaan, että unohdin\nkitkerät kaurajauholaitteet ja kestitin häntä viikon varrella\nlaittamillani herkuilla. Hän söi kuin kuusi päivää paastottuaan ja\nkävi sitä mukaa yhä hilpeämmäksi.\n\n-- Työ on tehtävä tinkimättä ja täydellisesti. Onhan se minun uhrini\nisänmaalle. Sattumalta olen joutunut hiirenloukkuun, mutta työstä en\nperäänny. Rasitus ja nälkä on nykyään ihmiskunnan paras ystävä, ja\nhuono kohtelu lohdutuksena...\n\n-- Sinä...!\n\nHänen kasvonsa loistivat omasta sisäisestä onnesta, jonka varassa\nhän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi antamaan uhrinsa täydesti ja\nnapisematta.\n\n-- Entä moottori...?\n\n-- Kaiken maailman kapistus. Se on tehnyt lakon pari kertaa keskellä\nulappaa. Katsoppa käsiäni, sanoi hän nauraen.\n\nNe olivat käsniä täynnä.\n\n-- Kerrankin oli kaupunkiin tullessamme tuuli ihan vietävä, niin\nettei siinä meidän voimillamme -- kasöörineidin ja minun --\npaljoakaan rimpuillut. Hengenkaupalla pääsimme sentään lähemmäksi\nrantaa ja saimme lopulta moottorinkin toimimaan. Vihannekset tekivät\nhyvin kauppansa, ja hinnat määräsin -- minä!\n\n-- Onko se hinta niin tärkeä puoli asiassa? kysyin ihmetellen.\n\n-- Se on minun ehtoni jäänkö sinne vai enkö. Se gulashi on itara\nkiskuri ja ottaisi seitsemän hintaa.\n\n-- Mutta jos minäkin nyt panisin ehtoja sinun sinne jäämisellesi,\nsanoin vakavana.\n\n-- Kuinka niin? tokaisi hän.\n\n-- Se moottori -- sinun pitää jättää sikseen.\n\n-- Ei kävele. Viisituntinen reistailu vallattomassa tuulessa on\nhyvänä apuna, kun illalla pääsen puiselle lavitsalle pitkäkseni --\nsitten nukun aamuun asti.\n\n-- Sehän on koiran komentoa.\n\n-- Ei, se on puutarhurin elämää.\n\n-- Nykyaikainen työväki ei semmoiseen suostu. Älä sitä minulle uskota.\n\n-- Niin, mamma, en minäkään suostuisi, jos olisi paha pakko. Mutta\nkun hyvin tiedän voivani jättää loukkuni koska tahansa, niin en jätä,\nvaan rakastun uhallakin. Irvistelen vain isännälleni, kun hän tulee\naamukahviltaan lihavana ja hyvin hoidettuna, määräilee ja vaatii\nihan ylivoimaista vedenkantoa, ojankaivuuta, kaivonpuhdistusta ja\nperkausta.\n\n-- Ja sinä, mitä sinä sanot hänelle?\n\n-- En mitään. Minulla on puutarhakirjoja. Hoidan kasveja, autan\nhiukan luontoa, ja siinä on yhdelle työtä yllin kyllin.\n\n-- Onko hän siihen tyytyväinen?\n\n-- Ei se minua liikuta. Minä palvelen isänmaata enkä ahnasta\nkeinottelijaa. Sitäpaitsi olen ottanut itselleni apulaisia, kaksi\ntyttöä.\n\n-- Mitä isäntä siihen sanoo?\n\n-- Hän on perin tyytyväinen, kun on saanut heidät töihinsä, vaikka\nsillä miesparalla on kamala maine paikkakunnalla.\n\nApu kävi joka viikko kotona ja vei aina evästä mukanaan. Lisäksi hän\nkäytti omaansa ja tyttöjen ruokaan kaiken palkkansa.\n\nKuukauden kuluttua en enää voinut vastustaa haluani nähdä hänen\naherruspaikkaansa, ja hänen aavistamattaan matkustin sinne laivalla.\nApu oli sattumalta laiturilla.\n\n-- Minne sinä menet, äiti? kysyi hän, kun vielä olin laivassa.\n\n-- Tulin sinua tervehtimään.\n\n-- Äiti, ei sinun sovi tulla taloon.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Pitäisi jäädä yöksi, ja minulla on vain pieni komeroni.\n\n-- Onhan kai talossa jokin huone, kun näkyy tännekin päärakennus.\n\n-- Ei käy.\n\n-- Eikö isäntäsi ole täällä?\n\n-- On, tuolla hän seisoo, sanoi hän nyökäten päällään erästä\nherrasmiestä kohti, joka salavihkaa vilkuili meihin.\n\nMinä astuin hymyilevänä miestä puhuttelemaan. Kylmä, arvosteleva\nkatse, hiukan hämmästynytkin, lensi vastaani.\n\n-- Minä olen tullut katselemaan näitä ihmemaita, joita poikani on\nottanut tänä kesänä viljelläkseen. Olisi niin hauskaa nähdä hänen\npuuhiaan ja jäädä yöksi.\n\n-- Hyvä rouva, kyllä se taitaa olla mahdotonta.\n\nVihainen silmäys, lakinnosto, kumarrus -- ja mies meni tiehensä.\n\n-- Joko äiti nyt uskoo?\n\n-- Kyllä, totisesti, mutta on kai täällä muitakin ihmisasunnoita.\nMinä tahdon nähdä...\n\n-- Ei kävele! Laiva palaa tänne parin tunnin kuluttua, ja äiti voi\nlähteä siinä kotiin, mutta minun pitää kastella mansikkamaata ja\nottaa huomisaamuksi kaupunkiin vietävät vihannekset. Minä en nyt\njouda pitämään seuraa.\n\n-- Minä tulen mukaasi työhön, ja sitten aamulla pääsen\nmoottoriveneessäsi kotiin.\n\nTahdoin tosiaan nähdä, kuinka sellainen matka suoritettiin.\n\n-- Ei siitä tule mitään...\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Sinä et jaksa. Sitäpaitsi meillä on suuri lasti ja kassanhoitaja\nmukana. Ei mahdu, vaikka itkisi. Usko pois, äiti, sinä et nauttisi\nsiitä matkasta. Vene on rähjäinen, kone huono, ja vihanneskopat aina\nvalmiit vierimään niskaan. Aamulla lähdetään jo kolmen ajoissa,\nperillä ollaan siinä puoli kahdeksan tienoissa. Tavarat saadaan\nkaupaksi jo kymmeneen mennessä, ja silloin tulen kotiin, jos sinulla\non suurus valmiina.\n\n-- Voi, minähän olin ihan unohtaa eväät. Toin sinulle paljon hyvää.\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat, ja luiseva koura tarttui kopan sankaan.\nLujat hampaat painuivat herkulliseen vehnäleipään, ja ruskettuneet\nkasvot loistivat.\n\nMe astuimme yhdessä hänen kopillensa ja tapasimme siellä\napulaistytöt. Eväät jaettiin kristillisesti, ja riemu oli yhteinen.\n\nIsäntä käveli toisella puolella puutarhaa ja vilkuili meidän\nryhmäämme.\n\n-- Kahlekoira ei hauku tänään, mutta jos lähenemme, puree se\nvarmasti, sanoi toinen tytöistä.\n\n-- Missä täällä on koira? En minä ainakaan näe, huomautin katsellen\nympärilleni.\n\nTytöt nauroivat.\n\n-- Ettehän te vain tarkoittane talon herraa? kysyin.\n\n-- Nämä tyttölapset ovat antaneet miehelle sellaisen arvonimen,\nvaikkei hän sitä ansaitse.\n\n-- Oletteko te maalaisia? kysyin tytöiltä, kääntääkseni puheen\ntoisaalle.\n\n-- Äidilläni on huoneet täällä, sanoi toinen tytöistä -- ja tämä\nAnne-Mari on kaupungista ja asuu meillä kesää. Me autamme herra\nKannasta, kun hänellä on liian raskas työ.\n\n-- Eikö se ole teille yhtä raskasta?\n\n-- Me vain autamme, vastasi tyttö.\n\n-- Te teette enemmän kahden kuin minä yksin, tunnusti Apu.\n\n-- Ei rouva saa uskoa. Me saamme niin vähäsen toimeen, sanoi\nAnne-Mari vuorostaan.\n\n-- Ellei teitä olisi, menisin matkoihini, sillä yksin on mahdoton\nhoitaa tätä puutarhaa. Ja puolinainen työ ei ole työtä, selitti Apu.\n\n-- Ja me olemme täällä vain niin kauan kuin herra Kannaskin, vakuutti\nAnne-Mari.\n\nHänellä oli otsatukka ja länttäiset kengät, ruskea kerrostuma\nkasvoilla ja kaulalla, naurava suu ja jäntevä ruumis, mutta\nharvinaisen niukalti pituutta.\n\nHänen toverinsa, jota he nimittivät Mirjaksi, oli sen sijaan saanut\nkylliksi mittaa ja varren vahvuuttakin, mutta toinen silmä katsoi\nkieroon. Hänen kasvoillaan oli sittenkin aina lempeä hymy, mutta\nhuonot hampaat tekivät hänet paljoa vanhemmaksi kuin hän oli.\n\nMeren raikas tuuli ja ottelu sen aaltojen kanssa oli heistä huuhtonut\npois kaupunkien läheisyydessä viihtyvän turhamaisuuden.\n\nMinun tuli oikein hyvä olla katsellessani tätä kolmikkoa, kun he\nreippaasti tyhjensivät eväskorin sisällön. Ja ennenkuin kaikki oli\nsyöty ja nuoret jälleen suoriutuivat työhönsä, olimme päässeet\npujahtamaan toistemme sydämiin.\n\n-- Kuulkaa, laiva huhuilee edelliseen siltaan. Nyt sinun pitää\nlähteä, äiti! sanoi Apu. -- Aamullahan tapaamme jälleen kotona.\n\nPuristin tyttöjen käsiä. Mieltäni liikutti heidän lapsellinen\nluottavaisuutensa ja intonsa, jota ei voinut vaimentaa heikko ravinto\neikä raskas työ. Se oli sentään painanut surullisen leiman heidän\nhymyynsä.\n\nPeltotietä astuessani käännyin vielä heitä katselemaan. Apu kantoi\nvettä kahdella sangolla, ies niskassaan. Vartalo painui hiukan\nkumaraan, ja paljaiden käsivarsien lihakset kohosivat näkyviin.\nKasvotkin kiristyivät ilmeettömiksi kuin juhdalla.\n\nKyyneleet nousivat silmiini ja kuitenkin ylpeilin hänestä. Olihan\ntuo uhria, vapaaehtoisesti annettua, nälkäpalkasta, kunniaa\ntavoittelematta.\n\nNiin, mutta hän tunsi siinä työssä omat voimansa ja oli tavallaan\nonnellinen päästessään voitolle -- työstä ja ihmissydämistä, jopa\nihmisen pahuudestakin. Nuo kunnon tytöt olisivat menneet hänen\nkäskystään ja hänen seurassaan vaikka niihin vaikeuteen. Ja saita\nisäntä -- hänenkin oli ollut pakko taipua, sillä se oli hänelle\nedullisempaa kuin kasvitarhan jättäminen mahoksi.\n\nSeuraavana aamuna Apu-veitikka sai huomata voittaneensa minutkin ja\nvihelsi entistä rohkeammin -- tapansa mukaan väärin.\n\n-- Korviani särkee. Tulehan suurukselle, nälkäsankari. Sinun\nlaihuutesi on ihan peloittava.\n\n-- Hitto vieköön sen kauravellin. Se tekee vatsamme ihan\npohjattomiksi. Ei siinä riitä palkatkaan. Jollen kotona saisi ruokaa\nja eväitä, niin luulen, että jäisin moottorini kanssa jollekin\nsaarelle Robinsoniksi.\n\n-- Jos työsi käy ylivoimaiseksi, lupaatko luopua? kysyin tosissani\nlevottomana.\n\n-- Kun olisi sellainen mittari, joka sen varmasti asteissa näyttäisi,\nniin voisin luvata. Mutta kun ei toistaiseksi sellaista keksintöä\nole tehty, niin minä tahdon jaksaa omasta ja vielä hiukan toistenkin\npuolesta, vastasi hän, ja aavisteleva suurtöiden kaipuu kuvastui\nkauneutena nuorilla kasvoilla.\n\nHänen silmänsä loistivat, ja suu punersi puhtaana. Tuntui siltä kuin\nhänestä olisi hulmahtanut voimaa minuunkin. Sitten hän huudahti\niloisesti, samalla kun luja tahto jännitti kasvojen lihaksia:\n\n-- Minä tahdon antaa kaikkeni, kun tarvitaan.\n\nEn tiedä miksi, mutta se koski sydämeeni kipeästi. Tahdoin tarttua\njohonkin kuin hädässä ja kysyin:\n\n-- Entä Säde?\n\n-- Säde? Etkö tiedä?\n\n-- Mitä, onko jotakin tapahtunut?\n\n-- Ei, ei mitään ole tapahtunut. Eihän siinä mitään voi tapahtua.\nSepä se juuri onkin, ettei voi, valitti hän.\n\n-- En minä ymmärrä.\n\n-- Ei Sädekään ymmärrä.\n\n-- Mitä, sanohan nyt, mitä hän ei ymmärrä?\n\n-- Sitä, että minä olen renkinä ja myyn vihanneksia rannassa, kun\näiti nyt tahtoo välttämättä kuulla sen köyhän totuuden.\n\n-- Vai niin, eikö hän tajua, että se on uhri?\n\n-- Eihän ihminen jaksa määritellä eikä etiketillä varustaa jokaista\nlapiollista multaa, minkä paikasta toiseen siirtää. Se moottorijuttu\nvielä menisi, mutta saviset koipeni ja...\n\n-- Eihän Säde niitä ole näkemässä.\n\n-- Hänellä on sitä elävämpi mielikuvitus, eikä se voi sulattaa muuta\nkuin puutarhamansikoita, sanoi Apu happamesti naurahtaen.\n\n-- Onko hän sanonut jotakin?\n\n-- Sanonutko? Hui hai, silloinhan olisi jo taivas selkiämässä. Hän ei\nsano, hän vain ... no niin, eihän sitä voi selittää!\n\nHänen huulensa vapisivat.\n\n-- Koskeeko se sinuun?\n\nÄäneni lienee ottanut väriä tuskastani, sillä Apu laski kätensä\nolalleni yrittäen olla huoleton ja sanoi:\n\n-- Me jaksamme tämänkin...\n\nHänen katseessaan oli taaskin uusi maailma, jonka laajuuden aavistin\nväläykseltä, täysin tajuamatta.\n\nVoisitko sinä senkin uhrata? kysyin tarttuessani kovaan, käsnäiseen\nkäteen.\n\nSiihen hän ei vastannut, sanoi vain:\n\n-- Nyt, äiti, anna minulle hienoin saippuasi ja lämmintä vettä, uudet\nalusvaatteet, silkkisukat ja se uuden uutukainen tennispukuni. Olen\nsopinut tunneista Jaskan kanssa. Säde tulee neljänneksi tietämättä,\nettä minä olen mukana. Jaska on pitänyt sen salassa.\n\n-- Entä moottori?\n\n-- Se saa odottaa pari tuntia lisää. Kassanhoitajalla on ostoksia, ja\ntyttöjä olen kutsunut katselemaan peliä.\n\n-- Sinä tahdot oikein loistaa heille! sanoin varoitellen.\n\n-- Ei voi moittia, kyllä minä pelaan siinä kuin...\n\n-- Silkkisukissa ja flanellihousuissa, pistin piloillani.\n\n-- Kyllä se vain sydämelle hyvää tekee nähdä muutakin kuin savisia\nnimettömiä. Toista on sentään hoitaa sellaista henkipaton alusta kuin\nse meidän moottorimme on. Ja ne tytöt ymmärtävät...!\n\n-- Se moottori... Äidinsydämeni joutuu liian kovalle koetukselle,\nsanoin huokaisten.\n\n-- Joko taas? Ei minun hommani toki ole niin kyttyräselkäistä. Ole\nhyvä ja anna se pyyhinliina, minä menen suihkuun, ja hae sitten esiin\npukuni. Alkaa jo olla kiire.\n\nKun hän sitten oli valmis, katselin häntä ylpeillen.\n\n-- Merkillistä, kuinka puku voi muuttaa ulkomuodon. Torikauppiaasta\non äkkiä tullut -- prinssi. No, myönnän, että siinä on viisikymmentä\nprosenttia äidin ylpeyttä, ja siedäthän sinä sen. Kyllä se taas\nhaihtuu maan myllertämisessä.\n\nHän otti mailansa, palloverkon ja pehmeät kengät, painoi valkoisen\nlakin päähänsä ja avasi oven.\n\n-- Näkemiin täsmälleen kello neljä!\n\nRiensin parvekkeelle, josta voin nähdä hänet kadulla, ja viittasin\nsieltä hyvästit.\n\nHiljaisuus kotona houkutteli esiin ristiriitaisen mielialani.\nSainhan näin väläyksittäin osani Avun elämästä, hänen onnestaan\nja vaivoistaan. Olisin tahtonut ottaa omakseni kaikki vaikeudet\nja jättää hänelle niiden palkan. Ja nyt oli käynyt päinvastoin.\nMinä sain iloita hänestä ja hän... hän uhrasi, kärsi, uskalsi ja\njaksoi. Mitä auttoi minua tietämiseni, että niin täytyi olla, kun\nsydänparka itki ja vapisi, rukoili ja siunasi, ilostui pienimmästäkin\nvalonpilkkeestä ja säikkyi varjon hipaistessa ylitseni. Enkä sentään\ntoisin toivonut.\n\nParvekkeella seistessäni sattuivat silmäni vastakkaisen apteekin\nportailla istuvaan naiseen. Hän oli pysähtynyt siihen imettämään\nlastaan, joka lepäsi hänen helmassaan, ja leppoisa rauha ympäröi\nheitä, vaikka ihmisiä tavantakaa astui heidän ohitseen. Vaimo\npureskeli jotakin tyydyttääkseen nälkäänsä niinkuin lapsikin.\nHe olivat yhdessä oma maailmansa, oma kohtalonsa, kuuluen vain\ntoisilleen.\n\nMinä en enää hetkeksikään omistanut poikiani noin täydellisesti.\nEpämääräinen huoleni ja levoton onneni oli kuin lepattaen palava\nkynttilän liekki.\n\nApu saattoi antaa kaikkensa. Hän omisti uhraamisen pyhän salaisuuden,\nosasi palvella ihmisyyttä, ikuisuutta...\n\nJuuri senvuoksi sydämeni olikin levoton.\n\n-- Ei, enhän minä ajattele ihmisiä, en maailmaa. Apu on minun\nihmiseni, minun maailmani, vakuutin itselleni.\n\nSilloin kolahti eteisessä kirjeluukun läppä, ja lattialle putosi\nkirje.\n\n-- Niin, Taju!\n\nTuokiossa oli maailmani laajentunut ja nyt olin ihan täydellisesti\nTajun luona siellä maaseututehtaassa, josta hän kirjoitti.\n\nTajulla oli aina hyvä ja turvallinen olo, ei koskaan kiirettä\neikä ikävää. Ihmiset olivat hiukan lystikkäitä hänen silmillään\nkatsottuina, ja elämä piti ottaa \"matematiikan kannalta\" niinkuin\ntanssi hänen pikkupoikana ollessaan. Ja matematiikassa Taju tiesi\npitävänsä puoliaan, tulipa sitten lukuja kuinka paljon tahansa.\n\nHän turvautui taitoonsa, soi ihmisille rakastettavan hymyn, omisti\nonnellisen taian vetää puoleensa valoisia ihmisiä. Leikkisä iva,\ntarkka vainu ja oma etevämmyys olivat hänellä apuna. Hän otti\ntyynesti palkkansa, joka hänelle vaatimatta maksettiin, sai valmista\nviiden edestä ja teki työtä vain omasta puolestaan. Elämä suosi häntä\ntietenkin paljon juuri tämän vuoksi ja otti äidilliselle povelleen.\nMutta hyvä niinkin.\n\nKirjeessään hän kertoi uivansa joka päivä ja pelaavansa tennistä\ntoisten insinöörialkujen kanssa tehtaan isännän tyttärien seurassa.\n\nJoku merkkimies oli hipaissut heidän syrjäistä harjoittelupaikkaansa\nkäydessään maalaistehtaassa ja suvainnut hymyillä Tajun länttäisille\nkengille pannuntarkastuksessa. Se kaikki oli levottomalle sydämelleni\nrauhoittavaa lääkettä, ja mielelläni toivoin tuon kuuluisan miehen\npääsevän seitsemänteen taivaaseen, koska hän oli hymyillyt Tajun\nlänttäisille kengille.\n\nHeikki talletti Tajun kirjeitä seinällään naulassa ja kävi niitä\nvälillä silittelemässä, ikäänkuin pojan poski olisi siinä nokisen\npannuntarkastuksen jäljiltä.\n\nMinä annoin hänelle anteeksi monta kommellusta tuon tempun vuoksi,\nja salavihkaa silittelin kämmenelläni hänen sänkisiä poskiaan,\netten jäisi pojan vuoksi mistään velkaa. En tiedä, tajusiko hän\nsen merkitystä, mutta melkeinpä uskon, että hänen sydämensä hiukan\nailahdellen vainusi siinä kolmannen vaikutusta.\n\nApu ryntäsi täsmälleen neljältä eteisen ovesta sisään ja lennätti\npallot ja mailan huoneensa nurkkaan. Kiireesti hän vaihtoi pukua,\nja puutarharenki oli jälleen ennallaan. Prinssistä ei ollut muuta\njäljellä kuin loiste kasvoilla.\n\n-- No mitä Säde sanoi? kysyin maltittomana.\n\n-- Säteili kaiken aikaa.\n\n-- Miltä nyt tuntuu? Onko parempi?\n\n-- Toistaiseksi.\n\n-- Älä viitsi säilyttää mitään kaunaa sydämen lokerossa.\n\n-- Sinä, äiti, olet itse syypää siihen, että sydänparkani tarkasti\nsäilyttää tosiasiat. Minkä minä sille voin?\n\n-- Sanonpa sinulle jotakin. Minun sydämeni on rauhallinen, ja se\ntietää sitä, että teidän on kaikkien hyvä olla.\n\n-- On, on, verrattoman hyvä. Ja nyt hyvästi.\n\n-- Ole varovainen moottorissa ja yritä voittaa kunnianhimosi\npuutarhurina.\n\n-- Sinun ohjelmasi on kovin ristiriitainen, äiti! sanoi hän\nnaureskellen. -- Minun pitäisi olla ihanneihminen, osata uhrata,\nmutta kuitenkin pysyä pelkurina ja itsekkäänä, mieluummin istua\ntäällä kotona lellipoikana!\n\nHän nauroi, niin että isäkin pisti päänsä esiin huoneensa ovesta.\n\n-- Tuletko ensi viikolla? kysyin vielä portailla.\n\n-- Olen siitä jo sopinut, huusi hän. Sädettä sain siis kiittää\nnäistä käynneistä ja eväitä kai myöskin. Hän näki lävitseni, ja se\nvapauttikin hänet täydellisesti olemaan itsensä. Tyydytyksen huokaus\nnousi rinnastani, mutta kyynel putosi kädelleni.\n\nMiksi hän olikin minulle niin välttämätön? En huolinut sitä itselleni\nselvitellä, olin vain kiitollinen hänestä, vaikkakin aina levoton,\npeläten sattumaa, karsasta kohtaloa, en tiedä mitä.\n\nViikon kuluttua hänen moottoripahaisensa ilmestyi taas kaupungin\nkalarantaan kukkurallaan vihanneksia ja kaikenlaista puutarhatuotetta.\n\n-- Etkö jo pian aio jättää tätä renginhommaasi, kun jo lähenee syksy,\nja se isäntäsikin on niin itara. Sinä laihdut liiaksi. Minä pelkään\nyhä pahemmin.\n\n-- Isäntää en ota lukuun, eväistä pidät sinä hyvän huolen, ja\nkaupunkilaiset saavat veneestäni sentään tuntuvasti syötävää. Se on\nmeidän pyhä veromme ihmisille, eikä sitä sovi jättää maksamatta. Se\nasia se nyt painaa paljon, sillä ensi talvi koettelee jo voimiamme.\n\n-- Eikö puutarhasi ala jo pian olla tyhjä?\n\n-- Sinä et ymmärrä ollenkaan tätä alaa. Nythän se vasta alkaa olla\nehtymätön. Sadon korjuu näin vähitellen on hirmuinen homma. Pitäisikö\nminun nyt jättää, kun työn hedelmät ja kalliisti ostettu tulos ovat\nkäsissäni ja sormistani vuotaa kaupungille hunajaa ja mansikoita,\nmarjoja kaikenlaisia ja juurikkaita, hedelmiä, vaikka mitä hyvää.\n\n-- Sinä rakastut siihen lopulta liiaksi.\n\n-- Nyt sinä puhut samalla tavalla kuin Siiri-täti ja Säde. He\novat myöskin kokolailla kateellisia tästä puutarharakkaudestani.\nAjattelehan hiukan. Enhän minä olisi voinut kestää koko kesää ilman\ntätä rakkauttani itse työhön, sanoi hän vakuuttavasti.\n\n-- Sinulla on tuo siunattu ominaisuus antautua ja eläytyä työhösi ja\niloita siitä, lapsi!\n\n-- Eikö se ole parempi muillekin, kun niin on? Mutta ilo tässä\nsentään taitaa jäädä yksinomaan kaupunkilaisille, jotka ottavat\nkaalit ja lantut ja kaikki purkkiherkut, ja isäntäni itara sydän on\nautuas rahoista. Länttäiset kengät, loppuun kulutettu keväinen puku\nja räysähattu ovat minulla ainakin näkyvänä tuloksena koko kesän\nraatamisesta, ellen ota lukuun onttoja poskiani, jotka keväällä\nolivat niin pulleat. Äiti, onko sinulla hyvä suurus, paljon ruokaa?\nMinä olen ihan näännyksissä. Koko viikko perunoita ja silakkaa,\nhomeista kaurapuuroa -- hyi!\n\nApu oli hetken aikaa totinen, enkä tahtonut häiritä hänen\nmietteitään. Aavistin saaneeni pienen otteen ja pidättelin henkeäni,\nodotellen käännettä. Oi, kuinka kiihkeästi sitä toivoin!\n\nVaara oli olemassa, ei ainoastaan siinä, että hän myrskyssä\noli kurjassa moottoriveneessään aina alttiina joutumaan meren\nuhriksi, vaan oman kiihkeän luonteensa vuoksi. Tuo ehdottomuus:\njoko -- taikka, alttius antaa kaikkensa, unohtua tyyten hetkeen,\nponnistukseen, paloitella elämänsä katsomatta tulevaisuuteen, se\ntuotti minulle tuskan öitä ja levottomia päiviä.\n\n-- Etkö tosiaankaan voisi jo viikon päästä jäädä kotiin? Pitäisihän\nlevätäkin, ennenkuin luvut taas alkavat, ja saada lihaa luihisi.\n\n-- Ehkä, kunhan nyt katson. Tytöt kyllä aikovat pian lähteä, ja nekin\novat uhranneet, muista se, sinä pessimisti! sanoi hän hiukan taipuen.\n\n-- Siis viikon päästä jäät kai kotiin, sinä uhripappi. Nyt saat\nmukaasi pitkän nisupullan. Minä olen sitä säilytellyt sinua varten.\nSyö se itse.\n\n-- Se olisi mainio tytöille läksiäiskahvin kera! sanoi hän veitikka\nsilmissään.\n\n-- Oletpa sinä merkillinen. Lupaatko syödä tämän, jos annan toisen\nkemujasi varten?\n\n-- No, niin herttaisen mielelläni! huudahti hän innostuneena. --\nPaljonhan sinulla onkin!\n\n-- Eihän sinun laihuuteesi mikään taida pystyä.\n\n-- Onhan minulla taskut lihavat, vastasi hän nauraen, painellessaan\npullia sadetakkinsa tilaviin taskuihin.\n\nSitten hän harppoi alas portaita hiljaa vihellellen. Sitä tuskin\nkuuli, ja kuitenkin siinä oli rajatonta riemua, elämän voittoa ja\nhuolettomuutta.\n\nHän oli tänä kesänä paljon kehittynyt ja näki nyt elämänsä uudessa\nvalossa. Suuri ikkuna oli avautunut kodin seinästä ulos elämään.\nRakkaus oli koskettanut hänen sydäntään ja ottanut palvelukseensa\nhänen sielussaan uinuvat voimat. Siinäkin hän oli jälleen tapaisensa.\nEi suinkaan tietoisesti eikä ponnistellen, vaan aluksi leikkien, ja\nrajattoman hilpeänä hän antoi sydämensä ehdottomasti ja ainaisesti.\n\nSäde oli vielä lapsi eikä tajunnut itseään enempää kuin toisenkaan\ntunnetta. Hän oli kuin puoleksi auennut kukka, mutta sellaisenaan\nse ainoa, jonka olemus pojalleni avasi salaperäisellä lumollaan\nniin paljon muuta houkuttelevaa ja tavoiteltavaa. Hän herätti\nAvussa kunnianhimoa, joka ei kuitenkaan voinut ilmetä muulla\ntavalla kuin itsensä uhraamisena, sillä Apu ei koskaan voinut jäädä\nelämän antimista velkaa. Hänen piti maksaa täydesti ja antaa vielä\nvastalahja. Se oli hänen ylpeytensä ja kunnianhimonsa.\n\nKun Säde moitti hänen työskentelyään renkinä, oli se Avulle katkeraa\niloa. Hän ylpeili siitä ja kärsi.\n\nVähän hän tajusi minun epämääräistä tuskaani ja pelkoani\ntulevaisuuden varalta, kasvaessaan yhä lujemmaksi ehdottomuudessaan.\nJokainen uusi onnistunut koe ylivoimaisessa ja vaikeassa lujitti\nhänen erikoisuuttaan, ruokkien sitä runsaalla riemulla ja\nvoimantunnolla.\n\n\n\n\nII\n\n\nSyksy oli tullut ja talvikauden elämä jälleen alkanut säännöllisenä\nniinkuin ennenkin, eikä kuitenkaan päästy vapautumaan ahdistavasta\nepävarmuuden tunteesta.\n\nTaju istui tuntimäärät työpöytänsä ääressä, silmä mikroskoopissa,\ntutkien sammaliaan ja jäkäliään ja kaikenlaisia loiskasveja.\nYhä enemmän ilmestyi pieniä paperikoteloita. Itikkalaatikot ja\nperhossäiliöt olivat myöskin usein esillä ja saivat jonkun arvokkaan\nlisän.\n\nOlin kuitenkin vainuavinani, ettei Tajun syvämietteisyys rajoittunut\nvain näihin luonnonilmiöihin, joita ei kyetä pelkällä silmällä\neroittamaan. Hän oli varmasti tietoinen ajan vaarallisesta\nkäymistilasta. Tapansa mukaan hän ei syventynyt siihen ainoastaan\nmietiskellen, epämääräisiä ajatuksia hautoen, vaan katsoi itse\ntosiasioita silmästä silmään, jopa niitä tutkikin sisäisen\nmikroskooppinsa avulla. Hän oli mukana valmistavassa, miehestä\nmieheen käyvässä toiminnassa, joka silloin tällöin pulpahti ilmi.\nToverikunnan luottamusmiehenä hänellä kai oli siinä suurikin osansa,\nmutta tavallinen ihminen ei pystynyt saamaan Tajusta selvää, mitä\nhänen mielessään liikkui, ei edes osapuilleen, vielä vähemmän, mitä\nhän tiesi ja tahtoi.\n\nTaju oli syntyvien tapahtumien henkivartija. Näki niiden nousevan ja\nkasvavan, säilytti niistä erikoiskuvat, aikojen tullen liittääkseen\nne kokonaisuudeksi. Sillä välillä ne olivat hänen nuoressa sielussaan\nkirkkaina ja selvinä kuin vesi syvän kaivon pohjalla. Turhaa oli\nurkkia häneltä mitään arvailemalla tai puheisiin houkuttelemalla.\nHän hymyili ja vakavustui aina sitä mukaa kuin keskustelusta johtui,\nmutta pysyi saavuttamattomana. Ja kuitenkin hän oli taipuvainen,\nvailla jyrkkyyttä ja kovuutta -- melkeinpä tuntui siltä kuin hän\nolisi ollut veltto. Hänessä ei ollut voimaperäisyyttä, ei mitään\ntempovaa eikä ponnistelevaa.\n\nEi olisi kannattanut pyytää häntä tuomaan vajasta halkoja tai\nnoutamaan perunasäkkiä kelkalla. Sellainen ei häntä miellyttänyt,\nmutta kun oli maalta tuotava kotiin hehto vehnäjyviä, toimitti hän\nsen perin yksinkertaisesti: pisti jyväsäkin suureen koriin, joka\nmatkatavarana tuli kun tulikin onnellisesti perille.\n\nHänen luotettava ryhtinsä ja viaton hymyilynsä olisi riisunut aseet\npahimmaltakin epäilijältä. Ja niin me saimme Tajun ansiosta ja vahvan\nkahvimyllyn avulla, joka jauhoi jyvät, kireimmän puutteen aikana\nsyödä vehnäleipää ja puuroa. Myllyparka kitisi ja narskui kaiket\npäivät, ja Apu toimi ahkerana myllärinä nauraen ja hoilaten, ellei\nsattunut omaa tärkeämpää hommaa.\n\nMutta ilmassa oli odotusta ja kaiken takana valvontaa. Viestit\nkulkivat miehestä mieheen. Salainen vaistoni vainusi tulta; oli kuin\nsilmiäni kirveltävää savua, kuin kulon käryä tuhon sanomana sodan\nmailta, joka levisi jo omille tanhuville.\n\nVenäläisen sotaväen pahat työt pitkin maata kävivät yhä röyhkeämmiksi\nja nostivat poikien poskille suuttumuksen punan aina kun siitä tuli\npuhe.\n\nSe koski meitä niin ihmeen läheisesti kuin persoonallinen loukkaus,\nikäänkuin ne metsät, joita he hävittivät, olisivat meidän omiamme,\nkuin ne vedet, joista he dynamiitilla pyydystivät kaloja, taikka\nheidän ryöstämänsä huvilat olisivat kuuluneet meille ja heidän\nmurhaamansa ihmiset olleet meidän omaisiamme.\n\nIsku iskulta kävi olomme yhä tukalammaksi, kun yksityiskuvaukset\nkertoivat omien punaistemme osallisuudesta muukalaisten hirmutöissä.\n\nOnnettomuussanomien saatto kerääntyi kuin mustat pilvet\ntaivaanrannalle, kuin ukonilman uhka, josta voi leimahtaa ja\njyrähtää, josta voi singota isku omaan nurkkaan samoin kuin\nnaapurinkin.\n\nTurvattomuuden tunne oli pahempi nyt kuin keväällä vallankumouksen\nensi puuskan purkautuessa meidänkin maassamme veritöihin.\n\nMuistan vielä elävästi, kuinka Taju eräänä päivänä tuli kotiin ihan\nharmaana kasvoiltaan, suuret, siniset silmät levällään sanattomasta\nkauhusta.\n\n-- Mikä nyt on, lapsi kulta? Sinähän olet suunniltasi! sanoin\nsäikähtäneenä.\n\n-- Äiti ei nyt liioittele, lohdutteli hän ja yritti tekeytyä\nlevolliseksi. -- Ei se meitä koske.\n\n-- Kerro kuitenkin. Meitä koskee kaikki, mikä muitakin.\n\n-- Ryssät ne vain mekkaloi, vastasi hän koettaen haihduttaa\nmielestään jotakin hirveää näkyä.\n\n-- Etkö voi kertoa, mitä se oli? pyysi nyt Apukin.\n\n-- Pelkkä sattuma. Tulimme juuri alas \"polista\", kun toisella\npuolen katua käveli venäläinen upseeri ja vastaan tuli kaksi\nkiväärillä varustettua sotamiestä. He pysäyttivät upseerin ja\nvaihtoivat keskenään jonkun sanan, ja sitten sotilaat repivät\nupseerilta olkalaput. Kun se oli tehty, sanoi upseeri jotakin, ja\nsilloin sotamiehet löivät häntä kiväärinperillä päähän, niin että\nhän tuupertui kadulle ja jäi siihen verissään virumaan. Sotilaat\njatkoivat tyynesti matkaansa.\n\nSilloin kauhistuimme, vaikka se haihtui jälleen mielestämme.\n\nMutta suhteessamme kärsiviin oman maan ihmisiin oli jotakin\nsalaperäistä, omaista, ehdottoman yhteenkuuluvaisuuden tuntoa. Olimme\nheistä vastuussa samalla kun tunsimme itsemme turvatuiksi. Jokin uusi\nvoima kasvoi vähä vähältä tietoisuuteemme ja ikäänkuin heikensi,\ntyönsi syrjään oman erikoisuutemme.\n\nYmmärsin hyvin poikieni kasvavan innon, joka kutsui heitä työhön,\nsillä yhteinen hätä oli pyhästi velvoittava eikä kärsimys saanut\npaisua tyranniksemme. Pyrkimys vapauteen ja itsenäisyyteen ruumistui\nmaan nuorisossa, niin että se aseettomanakin liittyi lujaksi muuriksi\npahaa vastaan, hetkeäkään epäilemättä oikeuden voittoa.\n\n-- Täytyyhän päivän nousta niin kauan kuin maa pyörii! huudahti Apu.\n\nHän suoristautui tätä sanoessaan täyteen mittaansa, ja minusta tuntui\nkuin hän jo olisi kasvanut ja kehittynyt mieheksi. Hänen silmissään\noli tiukka katse ja suuri pää taaksepäin kenossa, samalla kun ylpeä\nuhma vapisutti huulia. Hänen poskensa olivat veren kuohumisesta\npunaiset.\n\n-- Meillä palautetaan järjestys niin totta kuin meillä kullakin on\nsuomalainen sydän rinnassa ja kaksi tukevaa kättä, ja kukin tekee,\nniinkuin hänen paras luontonsa vaatii. Se on minun lakini! jatkoi hän.\n\nHänen nuorekas voimantuntonsa sokaisi minut, ja hänen sanansa olivat\nmielestäni sopusoinnussa sen kanssa, mitä meillä kaikilla sydämissä\nliikkui.\n\nMikään hirmusanoma ei kuitenkaan pystynyt tukehduttamaan Avun\nelämäniloa enempää kuin Tajunkaan. Kaiken uhalla he vaelsivat yhdessä\nvapaahetkinään illanvietoissa ikäistensä kanssa, ja viaton ilonpito\noli leimuavaa vapaudenkiihkoa, joka tähtäsi pontevasti sinkautetun\nnuolensa elämänauringon, itse olemassaolon sydämeen. Kuolema ja\nelämän voitto saattoi olla heitä yhtä lähellä, mutta tällä hetkellä\nhe elivät, ja heillä oli hallussaan kaikki käyttämätön voimansa\nvalmiina milloin tahansa ryhtymään ratkaisevaan otteluun.\n\nPäivä päivältä kävi jännitys yhä kireämmäksi, piti varustautua\nhyökkäystä vastaanottamaan, puolustaa mielipiteitään ja\nsuunnitelmiaan, varoa salassa hiipivää henkistä tartuntaa. Joka hetki\noli pidettävä päämäärää silmällä, lepäämättä annettava kaikki voima\nsen saavuttamiseksi. Voitto oli yhtä välttämätön kuin hengitettävä\nilma.\n\nNäin he yhä innostivat itseään ja toisiaan siihenkin, mikä ensin\ntuntui kammottavalta -- aseelliseen vastarintaan.\n\n-- Siihen on pakko! vakuuttivat he itselleen ja toimivat sen\nmukaan, saaden yhä uutta yllykettä jokapäiväisistä väkivaltaisuuden\nviesteistä.\n\nApu oli kuohuksissa. Hänen tulinen verensä oli syttynyt ja\nvoimantunto yhä lisääntynyt. -- Eteenpäin, nopeasti eteenpäin!\njyskytti hänen rinnassaan.\n\nHänen mielikuvituksensa ja tahtonsa paisui jättimäiseksi aalloksi,\nriehahti huipulla pärskeeksi, painui taas uomaansa, mutta joutui\njälleen kurimukseen ja ponnahti entistä korkeammalle, kunnes\nsai selvän suunnan ja muodon ja antoi voimanlisän käytännön\npalveluksessa. Hän oli hartaasti mukana toverusten suunnitellessa\ntoimintaa, kiihkoili ja innosti, kiisteli ja myönteli.\n\nElämä kiiti edelleen ajan täyttymystä kohti.\n\n\n\n\nIII\n\n\nAika etsii omaansa, sukeltaa kansan syvimpiin kerroksiin, nostaa\nsieltä pinnalle vuosisatain pohjasakan, sekoittaa siihen vapauden\npuhdasta viiniä ja juopuu. Humaltuneena se temmeltää, ääni käheäksi\nhuudettuna, tempoo miekkaa, huitoo sokeasti ympärilleen, polkee\nkömpelöillä, hervottomilla jaloillaan murskaksi kaikki, mitä eteen\nsattuu. Ja näin se löytää itsensä viattomasti kärsivien kauhussa\nja surussa, heidän hedelmällisen sielunsa uutta luovassa voimassa,\nheidän pyrkimyksessään kaaosta poistamaan.\n\nOlimme vasta kumouksen alkuvaiheissa ja kuitenkin tuntui siltä kuin\nse jo olisi saavuttanut huippunsa. Päivät kuluivat hitaasti, ja\nmuistojemme helminauhaan pujotettiin yhä uusia surusanomia.\n\nNuorukaisilla oli opistossa jotakin erikoista tekeillä; sen ymmärsin\nheidän salaperäisestä vaikenemisestaan. Tajusta en kylläkään selville\npäässyt, mutta olihan Apu aina tapaisensa. Eräänä päivänä ihan tuli\nvoitonriemuisena kotiin ja sanoi:\n\n-- Minä olen ilmoittautunut miliisiin! Isä ja minä hätkähdimme.\n\n-- Kuinka se on voinut pälkähtää päähäsi! Ethän ole kotona\nneuvotellut ollenkaan. Semmoinen palvelus tulee viemään kahdeksan\ntuntia vuorokaudessa, eikä sitä voine mitenkään suorittaa opistotyön\nyhteydessä, sanoi Heikki hyvin vakavana. -- Sinä saat mennä\nperuuttamaan päätöksesi.\n\n-- Sitä minä en voi. Lupaukseni on annettu kaikkien toverieni\nläsnäollessa.\n\n-- Kyllä se on peruutettava, päätti Heikki yhä jyrkemmin.\n\nNuorukaisen kasvoille nousi synkkä tuskan ilme, ja silmät tummenivat\ntuijottaen epätoivoisina isään.\n\n-- Se on mahdotonta, sanoi hän hiljaa ja varmasti.\n\n-- Siinä tapauksessa ovat meidän välimme myöskin mahdottomat. Jos\nsinä tahdot menetellä näin jyrkästi, niin aiot kai myös kaikessa\nvastata itsestäsi ja erota kotoasi!\n\n-- Jos isä vaatii, niin voin kyllä peruuttaa, mutta silloin on\ntulevaisuuteni opistossa piloilla.\n\n-- Sitä sinun olisi pitänyt ajatella ennenkuin menit ilmoittautumaan,\nvastasi isä.\n\nNuorukaisen huulet vapisivat, ja kalpeana hän hoippui minua kohti.\n\nSydäntäni ahdisti, mutta luontoni koveni, niin että sain sanotuksi:\n\n-- Sinä olet taaskin hätiköinyt. Ei saa olla niin itsepäinen.\n\n-- Ehkä Apu voisi kuulua reservimiehistöön, ehdotti Taju, joka\nnäöltään rauhallisena oli kuunnellut veljensä ilmoitusta. -- Onhan\nmoni muukin meikäläisistä luvannut mennä miliisiin.\n\n-- Se kyllä kävisi päinsä, myönsi Heikki hiukan lauhtuneena, ja minä\nnäin, että hän alkoi sääliä pojan tuskaa. -- No niin, mene sitten\nheti järjestämään asiasi.\n\nApu totteli koneellisesti ja palasi myöhään illalla katkerasti\nhymyillen.\n\n-- Ei voi auttaa, minut on pantu vakinaiseksi, ja tänä iltana olen jo\nmarssinut passissa neljän tunnin erän. Toverinani on sörnääsiläinen\nmuurari. Hän tuntuu olevan kunnon mies ja sosialisti.\n\nNuorukaisen ääni ja ryhti oli mielestäni muuttunut, hilpeä ja\nlapsekas ilme poissa.\n\nLuulin ensin erehtyneeni ja katsoin häneen vähän väliä, odotellen\nentisen Apuni silmäystä.\n\n-- Oletko saanut kärsiä kylmää, lapsi? Sinä läksit niin ohuissa\nvaatteissa, kun en minä tiennyt...\n\n-- Ei se tee mitään, kyllähän lämpiän jälleen.\n\n-- Milloin on mentävä uudestaan?\n\n-- Ihan heti. Toiset neljä tuntia olen sisällä ja sitten kahdeksan\ntuntia vapaana. Luentomme ovat opistossa sijoitetut hiukan\nvahtivuorojen mukaan. Ei tarvitse jäädä niistä pois.\n\n-- Apu, sydäntäni ahdistaa.\n\n-- Niin minunkin, mamma, sanoi hän vedet silmissään. -- Se on alkanut?\n\n-- Mikä on alkanut.\n\n-- Isänmaan ja kaikkien hyvien ihmisten puolustaminen, selitti hän\nvaatimattomasti ja surullisena.\n\n-- Lapsi kulta...!\n\n-- Niin se on ja kehittyy nopeasti.\n\n-- Mitä sinä tiedät?\n\n-- En tämän enempää. Taju kyllä on perillä asioista, mutta ... ei saa\npuhua.\n\n-- Ymmärrän.\n\nSiitä hetkestä lähtien olimme vihkiytyneet uudelle elämälle.\nHuolettomuus, jonka valtaan vielä toisinaan olimme antautuneet,\nkatosi ikäänkuin unhotuksen taikavaippa olisi sen peittänyt\npoimuihinsa. Pojat muuttuivat silmissäni toisiksi. He olivat nyt itse\nmäärääviä, toimivia, vastuunalaisia työstään ja elämästään.\n\nApu oli väsymätön. Opintojaan hän jatkoi tunnollisesti\nmiliisipalveluksen ohella. Hetkeäkään hukkaamatta hän teki työtä,\nkantaen kaksin kerroin raskasta taakkaansa. Näytti siltä kuin hän\nolisi ahminut elämää kasvaakseen työssä yhä voimakkaammaksi sitä\nvaikeaa varten, mistä hän ei päässyt oikein selville. Se vainosi\nhäntä lakkaamatta tuskaisina mielikuvina läheisestä tulevaisuudesta.\nJuuri se, ettei voinut tietää, mikä milloinkin oli parasta, mistä\npäin vaara lopulta pahimmin uhkaisi, teki ponnistukset monta vertaa\nraskaammiksi.\n\n-- Eihän se vielä mitään ole, vaikka ajatuksissaan on valmis vuoria\nmurskaamaan ja innosta tulena palaa, sanoi hän kerran. -- Tämä\nmiliisinä oleminen on etanan kulkua: tuntimäärät samaa astumista\npitkin katua, samaa juttua toverin kanssa sosialisteista ja\nporvareista. Mutta se on sentään sitä työtä, joka on tällä hetkellä\ntehtävä minun osaltani. Etkö luule, äiti, että minäkin osaisin\nsuunnitella ja järjestellä ja muita komennella ja saada toimeen\nsuurempaakin, jos niikseen tulisi?\n\n-- Sen kyllä näen silmistäsi, haaveilija, vastasin hymyillen ja\ntunsin hänen olemuksensa itsessäni kuin navakan, elähdyttävän\nmerituulen.\n\n\n\n\nIV\n\n\nAjan aallokko oli nostanut meidät harjalleen. Sen virta tulvi yli\näyräittensä ja vei kaikki mukanaan ylenpalttisen voimansa teholla.\nMeidän oli pakko ohjata pikkuista elämänalustamme virran laskussa\nniin hyvin kuin taisimme, kääntymättä poikkipäin eteen taikka\ntyöntymättä esteitä vasten kumoon. Tulva paisui yhä saaden lisävesiä\noikealta ja vasemmalta, kukkuloilta ja laaksoista. Tuntui siltä kuin\ntakanamme olisi ollut tuhatvuotinen talvi, jonka lumet nyt vasta\nsulivat vesiksi, huuhtoivat ajasta pois kaiken vanhan ja lahonneen ja\nesteeksi karttuneen romun. Mutta tulvassa ahmaisivat virran nielut\nmyöskin vuosisatojen työn tuloksia, painaen ne pohjaan, tehden\nmitättömiksi. Ihmisjoukot paiskautuivat rajussa mylläkässä murskaksi,\nlakkasivat olemasta. Mitä merkitsikään yksi perhe, muutama ihminen,\ntämän virran ryöpyssä?\n\nHeikki ja minä istuimme tuntimäärin mietteisiin vaipuneina. Aika\nmateli painostavan verkkaisesti päivästä päivään, ja työmme jäi\nkesken, tyrehtyi lähteisiinsä. Huomiomme oli muualla.\n\n-- Ei tässä muuta tee kuin lihoo. Olla kotona kaiket päivät, ei\nluentoja, ei muuta kuin mikroskooppi lohdutuksena, äkäili Taju eräänä\nmarraskuun lakon päivänä.\n\n-- Punaiset laihtuvat sen sijaan, huomautti Apu, katsellen kadulla\nmarssivia punaisten patrulleja. -- Tuollahan nuo vetelevät uupuneita\nkoipiaan kivääri olalla ja odottavat lihapatoja pilvistä -- ties mitä!\n\n-- Älä sano, onnenpyörä voisi pysähtyä heidän kohdallaan, antaen\nvoiton. Heillä on mahdollisuuksia, sanoin.\n\n-- Mamma muistelee aina niitä muinaisia työväenkokouksia, sanoi Taju.\n\n-- Aivan niin, niissä juuri lausuttiin tämän taistelun syntysanat. Ja\nse tapahtui jo ennen teidän syntymäänne.\n\n-- Sekavaa peliä, mutisi Heikki.\n\n-- Eiköhän nälkävyön kiristäminen selvitä aivoja? tuumi Taju.\n\n-- Nuoko välittäisivät siitä? huudahti Apu. -- Oletko katsonut heitä\nsilmästä silmään? Silloin tietäisit jotakin. Heidän suomalainen\nsisunsa vain paisuu, kun vatsassa kouristaa tyhjyys. Eteenpäin,\njossakin siellä on limppua ja valta sitä ottaa! He tahtovat päästä\nsinne, vaikka samalla murskaisivat kaikki mäskäksi.\n\n-- Taikka kaatuvat joka sorkka, sanoi Taju.\n\n-- Ei sekään heitä estä!\n\nPojat katsoivat toisiinsa. Apu nojasi pöytään maltiton tuska\nkasvoillaan ja ruumis jännitettynä kuin jousen kaari. Hänen\nkasvojensa lihakset liikkuivat, ja sisäinen taistelu myllersi hänen\nsielussaan.\n\n-- Tästä täytyy tulla tolkku! sanoi hän äkkiä.\n\nKäsitin hänen kärsivän tästä epävarmuudesta ja odottamisesta, mikä\nei ollut hänen luonteensa mukaista. Toimeen, itse työhön hän tahtoi,\nvaikkapa siinä olisi annettava kaikkensa henkeen ja vereen asti. Hän\nei voinut tinkiä.\n\nTaju sen sijaan istui pöytänsä ääressä tyynenä, vakava salaperäisyys\nkasvoillaan. Hänen levollisuutensa rauhoitti. Aavistimme, että\nhänellä oli paljonkin tiedossaan.\n\nHänen silmiensä epävarmasta ilmeestä näin kuitenkin, että hän\nkärsi. Epätietoisuus tuskastutti varmuuteen pyrkivää nuorukaista.\nMutta olkoon nyt vaikka kuinkakin vaikeata, eihän luontokaan\npaljasta salaisuuksiaan noin vain ilman muuta -- sen Taju ymmärsi\nistuessaan viikot ja kuukaudet mikroskooppi silmän alla jäkäliään ja\nloiskasviaan tutkimassa. Siinä työssä järki pääsi kerran voittajaksi,\nsiinä oli säännöllisyyttä, järjestelmää. Mutta ihmiset rikkoivat\njärjestelmän, järki ei enää puhunut heille, eikä näyttänyt olevan\nsydäntäkään.\n\n-- Kun en tiedä, mitä on tehtävä, istun toistaiseksi tässä, sanoi\nTaju, ja silmä painui taas mikroskooppiin.\n\nApu työntyi eteiseen ja otti laukkunsa. -- Minne sinä menet? kysyin\nlevottomana.\n\n-- Painamaan, vastasi hän hiljaa. -- Turhaa se taitaa olla. Ne\nkirjoitukset ovat niin tylsiä, mutta tämä toimettomuus tukehduttaa!\n\n-- Ole varovainen.\n\n-- Minun naamani on tutkimaton, kerskui hän.\n\n-- Avoin kirja, poikaseni.\n\n-- Juuri senvuoksi sitä kaikki uskovat. Jos vain pahan pääkseni saan,\npanen vaikka hyttyset haukottelemaan. Ja kun he kerran nauravat, niin\ntulkoon vaikka Belzebubin muorin muori: uskoa hänen pitää!\n\n-- Sellainen on kyllä tapaistasi ja oikeutesikin. Olethan vielä lapsi.\n\n-- Sen asian laita on nyt sentään hiukan toisin, mamma!\n\nMinä jäin katselemaan hänen kasvojensa ilmettä, ja surumielisyys\nnousi ahdistamaan mieltäni. Minun oli niin vaikea ymmärtää, että hän\noli kehittymässä mieheksi.\n\n-- Minulle sinä olet aina poikanen.\n\n-- Minkä minä sille mahdan, että aika herättää ajatuksia. Mikään ei\nole nykyään mahdotonta. Kaikki on yllätystä. Ihmishenki ei väliin\nole napinkaan arvoinen. Kuka tahansa katujätkä voi ampua meidät\nkuoliaaksi tällä minuutilla, puhui hän lakkiaan hypistellen.\n\n-- Sen pahempi, onhan sekin totta.\n\n-- Nyt ei ole kellään meikäläisellä aikaa olla lapsi ja käydä\nkotitanssiaisissa. Helpompi on toimia, suunnitella, seikkailla!\n\nHän pyöräytti minua eteisessä, pujahti ovesta ulos ja mennessään alas\nportaita vihelteli hiljaa. Se oli tullut hänen tavakseen.\n\nSyksy oli samea ja raskas. Myrsky painoi sateet mereltä kaupunkiin,\nja tuulen viuhuminen säesti ihmisten tuskaista mielialaa.\n\nMenin parvekkeelle seuraamaan silmilläni Apua, kun hän astui\nkatua ylös. Hän näytti niin pieneltä ja avuttomalta korkeudesta\nkatsottuna. \"Kuka tahansa katujätkä voi ampua meidät kuoliaaksi tällä\nminuutilla\", oli hän juuri sanonut.\n\nIhmiset tahtoivat nähdä verta, nostaa kaikkialla punaisia lippuja,\ntuota synkän kohtalon väriä, jonka näkeminen hyydytti.\n\nUhma täytti sieluni sen julistamaa väkivaltaa vastaan. Miksi en saisi\nsyntymään mielenosoitusta, saattuetta -- valkoista lippua? Ihmisten\nolisi pakko pysähtyä sitä katsomaan, ajattelemaan, paheksumaan tai\nhyväksymään.\n\nTämä ajatus sai sydämeni rajusti lyömään, ja veri kohisi korvissani.\nKaikkihan toivoivat rauhaa, turvaa, levon suloisuutta. Miksi emme\nsiis jaksaisi siihen päästä?\n\nJa kuitenkin tunsin, että se oli mahdotonta, ylivoimaista kuin\nsulun pystyttäminen Imatran kuohuille sen kiihkeimpään juoksuun.\nIhmiselämän Imatra oli sitäkin mahtavampi nyt, kun sen ryöppy oli\nnoussut maailmantäyteiseksi.\n\nTämän tajusin hämärän syyspäivän sammuessa, ja tuskan kyyneleet\nvaluivat poskilleni -- maailmantuskan!\n\nKunpa olisin voinut rukoilla, uskoa kaikkivaltiaaseen! Ah, silloin,\nsilloinhan toivo olisi suonut suloisen huojennuksen. Rukoukseni voima\nolisi taittanut täytymykseltä kärjen.\n\nJa niinkuin minun uskoni olisi ollut tuhon sulkuna omalta kohdaltani,\nsamoin tuhansien, miljoonien usko olisi muuttanut ihmiselämän.\n\nVoi, miksi sitä toivoa! En jaksanut käskeä, en houkutella omaa\nmieltäni ylentymään, vaan painuin maahan voimattomana, tuskani\nruntelemana, epätoivoisena, kapinoiden itseäni vastaan, elämää ja\nkaikkeutta vastaan. Tunnustin olevani aikani lapsi.\n\nTaju tuli luokseni toisesta huoneesta ikäänkuin olisi aavistanut\ntuskani.\n\n-- Mikä nyt on? kysyi hän levottomana. Kasvojeni ilme lienee koskenut\nhäneen.\n\nHänen läsnäolonsa auttoi minua hillitsemään mielenkuohuni ja yritin\ntaas olla kuin tavallisesti. Olihan pojilla kylliksi taakkaa\nitsellään. En tahtonut lisätä sitä nimettömällä tuskallani.\n\n-- Kunpa voisi matkustaa, nähdä vieraita maita ja ihmisiä! Voitko\nsinä ymmärtää sellaista halua? Se voi paisua minussa toisinaan\nkiduttavaksi kaipuuksi, puhuin hänelle yhä vielä kiihtyneenä, ja\ntunsin tosiaan, mitä sanoin.\n\n-- Niin, nythän äidin pitää sitä tahtoa, kun ei kukaan minnekään\npääse, sanoi hän hymähtäen, hiukan moittivalla äänellä. -- Mennään\nvain, minä tulen mukaan, lisäsi hän samalla, nyt jo täydesti nauraen.\n\n-- Minne?\n\n-- No, minne tahansa. Kilometri pohjoiseen, toinen etelään, itään tai\nlänteen. Enempää ei äiti jaksakaan.\n\n-- Lähdetään. Tämä sisällä oleminen masentaa ihmisen maan tasalle.\nOnpa somaa saada tuntea kykenevänsä liikkumaan. Epätietoisuus ja\ntoimettomuus nostattaa painajaisia. Parempi olisi nähdä, kuulla, olla\nkokemassa, ehkä pahintakin, valitin yhä innoissani.\n\n-- Mikä mammaa nyt sitten ajaa katsomaan kasvoista kasvoihin sitä,\nmikä on salaista ja hirmuista?\n\n-- Sama kuin sinuakin.\n\n-- Soisin tosiaan tapaavani hyvin pian Topon -- elävänä. Hänen\nkatoamisensa hermostuttaa minua enemmän kuin oikeastaan sietäisin,\nsanoi Taju.\n\nArkiasussa, kiirehtimättä, astuimme halki kaupungin Söörnäisiin päin,\nyhä kauemmas viertotietä pitkin. Emme herättäneet kenenkään huomiota.\n\nIlma oli seestynyt, ja harvastaan nähty seutu, vaihteleva ympäristö\nvirkisti mieltäni. Oudot ihmiset, joiden kasvoja en muistanut koskaan\nnähneeni, herättivät mielenkiintoni. Tein huomioita, joista juttelin\nTajulle.\n\nHän näytti olevan hajamielinen, katseli vain eri tahoille.\n\n-- Joko sinä väsyt, mamma? kysyi hän äkkiä, kun lakkasin juttelemasta.\n\n-- Enhän toki, tämä on virkistävää. Katsohan tuota lautakojua tuolla\nkallion laidassa. Sehän on somaa.\n\n-- Hiljaa! kuiskasi Taju tarttuen käteeni, jolla näytin suuntaa.\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Ei mitään, vastasi Taju katsellen salavihkaa sivuille.\n\nIhmisiä kulki samalla puolella kuin mekin. Kappaleen matkaa\nastuttuamme jäimme kahden kesken. Silloin Taju poikkesi tieltä parin\npienen kallion välitse. Siellä oli aivan yksinäistä. Kuu paistoi\nkumman kirkkaasti, ja ensi lumi hohti ympärillämme, suoden lempeää\nvaloaan hämärässä.\n\n-- Tulimme tänne katsomaan, onko Toppo joutunut heidän käsiinsä,\nselitti Taju hiukan huohottaen sisäisestä jännityksestä.\n\nToppo oli heidän luokkansa ultimus, hyvä ja naiivi poika, joka aikoi\npapiksi.\n\n-- Tuota lautakojuako sinä haet? kysyin hiljaa.\n\n-- Poiketaan vasta kallion takana polulta. Siellä emme näy minnekään.\nPääsemme sitten takaapäin perille.\n\nLaskeuduimme polulta kallioista rinnettä myöten kojulle. Sen\nlautaliitokset olivat harvat, ja suurimmista raoista näimme selvästi\nkaksi miestä täysissä vaatteissa lattialla kuin hiljaa nukkuneina\nsikeään uneen. Vaatteistaan ja käsien muodosta päättäen he olivat\nruumiillisen työn miehiä, nuoria ja kauniita.\n\n-- Näetkös, kuinka kasvot ovat pysyneet kauniina? sanoin Tajulle.\n\n-- Nuoria miehiä, kuiskasi Taju epävarmalla äänellä.\n\n-- Niin, nuoruus hymyilee kuolemassakin.\n\n-- Toppo ei ole täällä, totesi Taju helpotuksesta huokaisten.\n\n-- Nämä ovat nähtävästi työväen omia, sanoin.\n\n-- Pystyy ne luodit heihinkin, vastasi Taju katkerasti.\n\nNäky oli järkyttänyt nuorukaista toisella tavalla kuin minua.\n\n-- Kaikki samassa kadotuksessa, veli veljen, kansalainen kansalaisen.\nKuka on vihollinen, mikä antaa syyn? kyselin.\n\n-- Ihminen ei ole kone, ja siksi hän särkee kaiteet ja kaavat.\nIhminen on voima.\n\nHänen sanansa olivat minulle aluksi arvoitusta, niin selviltä ja\nkirkkailta kuin ne kuuluivatkin.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat?\n\n-- Tarkoitan noita tuolla lautakojussa.\n\n-- Tunsitko ehkä?\n\n-- En, mutta näin.\n\n-- Mitä sinä näit?\n\n-- Kaksi uhria.\n\n-- Uhria! huudahdin tajuamatta.\n\n-- Järjestelmän uhria.\n\n-- Nyt ymmärrän, oman järjestelmän, opin tai suunnan uhria.\n\n-- Samahan se on, minkä nimilapun äiti siihen pistää. Se ei muuta\nasiaa. Ihminen, voima, on itse syy ja seuraus.\n\n-- Mikä sinusta sitten on se voima?\n\n-- Suuri tuntematon -- nimetön -- ääretön, samahan se on, kuinka sen\nmäärittelemme. Emmehän kuitenkaan tajua.\n\nOli jo ehtinyt tulla myöhäinen ilta. Me kiipesimme jälleen kalliolle\nja palasimme kaupunkiin. Järkyttävä näky oli uuvuttanut minua ja\nmieleni kaipasi turvalliseen rauhaan.\n\nKotiin tultuani kääriydyin peitteeseeni, mutta odottamatta palasi\nlevottomuus uudestaan. Se tuli ajatuksen ilmestyksenä kuin kertona\nsiitä, mitä olimme puhuneet, hämäränä ja ääriviivoja vailla: --\nIhminen ei taivu koneellisuuteen. Ihmisen täytyy se särkeä aina --\naina!\n\nOlihan Taju niin sanonut, ja nyt minä sen käsitin.\n\nAamulla kysyin häneltä kuin jatkoksi edellisen illan mietiskelyyn:\n\n-- Uskotko sinä, että maailmansota on syttynyt kehityksen pakottamana?\n\n-- En, minä en usko mitään, kun en siitä mitään tiedä, vastasi hän.\n\n-- Sinähän sanoit, ettei ihminen ole kone ja että järjestelmä on vain\nkoneita varten. Meidän pitäisi siis kehittyä pois järjestelmästä,\nkoneellisuudesta.\n\n-- Hm, pelkään, että ihmisparat rakentavat yhä uusia järjestelmiä\nvoidaksensa rikkoa ne ja raivostua ja sotia ja sopia ja viisastella\nkuin mamma nyt.\n\n-- Siis aina vain tavoittelua loppumattomiin.\n\n-- Tietysti, emmehän muuten olisi järkiolentoja.\n\n-- Entä tunneolentoina?\n\n-- Tunne alistuu.\n\n-- Ei aina. Ihminen tahtoo persoonallisesti itselleen lohtua ja\nturvaa. Ajattele, että jompikumpi teistä kaatuisi. Kuinka minun\nsilloin kävisi? Ja kuinka minä nytkään voin kestää, kun vaara ja uhka\non edessä?\n\nTaju pysyi vaiti. Näin hänestä, että se salaperäinen jokin, mikä niin\nusein teki itsensä tiettäväksi keskellämme, oli nytkin olemassa.\n\nHän tunsi vaistomaisesti, että sellainen henkinen taistelu, jonka\nkuumeinen ihmisrakkauteni oli heissäkin herättänyt, oli raskas ja\nehdoton näinä murroksen aikoina.\n\nEhkä hänkin tunsi samoin kuin minäkin oman sydämensä sykinnässä\nmaailmoja takovan vasaran iskuja.\n\n\n\n\nV\n\n\nToppoa ei löydetty, ja Taju oli siitä alakuloinen ja hiukan ärtyinen.\nSiihen lienee ollut syynä myöskin työn paljous tiedusteluasemalla,\njonka nuorukaiset olivat saaneet toimeen. Taju istui siellä kaiket\npäivät lähetellen ja saaden viestejä, joiden avulla voitiin pitää\ntapahtumien lankoja yhdessä. Asema oli muutettava melkein joka päivä,\nettei voitaisi päästä sen jäljille.\n\nKuinka usein saatiin kuitenkin nähdä pelkän sattuman kaatavan\nvarman yrityksen, ja tämä epätietoisuus ja vaara piti yllä ainaista\nlevottomuutta.\n\nAinoana lohdutuksenani oli antautuminen kaitselmukselle. Se oli\ntullut minulle läheiseksi, teki minut rikkaaksi ja oli salainen\nrakkauteni ja elämäni sulostuttaja. Se auttoi minua uskomaan ihmisiin.\n\nJa kuitenkin pelkäsin ja kaihdoinkin Korkeimman ajattelemista. Peitin\nkasvoni Hänen edessään ja kääriydyin aineellisen ihmiseni verhoihin.\nKoskaan en ylettynyt Häneen niinkuin sieluni halusi. Ainoaksi\nvalokseni jäi vain pyrkimys.\n\nAavistin tämän saman pyrkimyksen elävän pojissani, ja se tuli ilmi\nheidän antaumuksessaan. He tunsivat siinä kasvavansa ja täyttivät jo\nosaksi ne kiihkeät toiveet, joita olin heissä vaalinut ja hellinyt.\nHe olivat sen kautta oman elämäni kruunu.\n\nTämä kaikki oli kuin vihkimystä ja valmistavaa hartautta siihen, mitä\nei voi lähestyä epäpuhtain mielin, ei karsain tuntein eikä vihan\nkuohuttamana.\n\nHeidän piti olla valonvartijoita sekasorrossa ja pimeydessä. Isänmaa\nturvautui nuorisoon, kansan kukkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPojat olivat taas olleet öitäkin poissa.\n\nTalonmies ja hänen vaimonsa olivat punaisten urkkijoita, ja Tajun\naskelia oli tarkoin pidetty silmällä. Eukko seurasi häntä kaukaa,\nmutta Taju oli tiennyt sen alusta saakka eikä koskaan mennyt suoraan\ntiedusteluasemalle.\n\nApu naljaili eukon kanssa, joka lakaisi portaita, vihelteli\nhuolettomana ja kantoi suurta kasvisalkkua, jossa oli \"painettua\".\n\n-- Olisipa äiti nähnyt tänään sen Porras-Louhen matoisen, ainoan\nhampaan, kun se nauroi minulle. Minä vedin karvalakin päästäni\nja valehtelin reippaasti: \"Venäjällä kuuluu olevan autuaitten\nyhteiskunta!\" \"Niin onkin\", sanoi eukko. \"Meidän Taavi on siellä sen\nkeisarinsijaisen sahvöörinä!\"\n\n-- Kumpikohan teistä paremmin valehteli?\n\n-- Minulla oli papereita, vastasi Apu. -- Mutta kuuleppas nyt, mamma,\nillalla tulee kymmenen sankaria.\n\n-- Jaha, puurokalaasi. Onkin juuri saatu maitoa kolme, sanoo kolme\nlitraa.\n\n-- Ihan jo väkisin tulee vesi suuhuni. Enkö minä saa maistaa?\nPikkusen vain.\n\n-- Entä kestit?\n\n-- Kyllä minä odotankin. Saammeko lasin mieheen?\n\n-- Ei riitä, puoli lasia saatte ja puuroa, mutta sinun on jauhettava\njyvät.\n\n-- No, heti paikalla niin kauan kuin tuulta riittää. Kahvimylly\nkäymään, panen oikein hampaat irviin.\n\nPian oli mylly käynnissä, ja maitolasi ilmestyi äkkiä Avun silmien\neteen.\n\n-- Saat tullia.\n\n-- Siunattu olkoon lehmä! sanoi Apu ja maisteli hitaasti ihanaa\nmaitoa.\n\nIllalla oli ilo ylimmillään. Tajun ja Avun sankarit kerääntyivät\nyksitellen tapaamatta Porras-Louhta.\n\nVerhot tiiviisti ikkunoissa ja kaksinkertaiset ovet tiukasti lukossa.\nPalvelija oli uskollinen. Mitään vaaraa ei ollut.\n\n-- Nyt eletään, vakuutti Taju.\n\n-- Hyvä rouva Kannas, sanoi vanhin joukosta. -- Tämä on vapautta!\n\n-- Olkaa hyvät, puuro odottaa!\n\nVati oli valtava, maitolasit täynnä ja riemu sen mukainen.\n\nJätin heidät viettämään iltaa keskenään. Heillä oli omat määrätyt\ntehtävänsä, vannotut salansa. He olivat kohtalotovereita, uskollisia\nelämässä ja kuolemassa. Tällä hetkellä heilui miekka heikossa\nlangassa heidän päänsä päällä. Heidän oli tapana siirtyä kaupungilla\npaikasta toiseen, nukkuen yönsä milloin minkin tutun sohvalla tai\nsalakomerossa. Huomasihan sen heidän katseestaankin, tuon henkipaton\nrauhattomuuden.\n\nEn ollut koskaan tuntenut vieraanvaraisuuden riemua niin ihanaksi\nkuin sinä iltana, vähän väliä kuullessani salista heidän raikasta\nnauruaan. Levottomuuden pauhu ja etäisen uhan taika pakeni. Vaanivat\ntuhonhenget väistivät nuoruuden elämäniloa, jääden tuijottamaan\nomaa nurjuuttaan. Minä tunsin kodissani poikaparven ehdottoman ja\nvoitollisen toivon. He tekivät suunnitelmiaan tuolla suljettujen\novien takana levollisina ja leikkiä laskien. Heidän raikkaissa\näänissään ei tuntunut epäilyksen sointua. Valhe ja kierteleminen oli\nheille vierasta, mutta pakko luki lakia eikä suosinut sattumaa, joka\non heikkouden seuralainen. Oli siis välttämätöntä turvautua voimaan,\nhenkiseen ja ruumiilliseen, mutta sen piti olla keventävä, vapaa\nliitto, ei kytkemistä eikä raskasta kahletta.\n\nAurinko tekee kauniiksi, ja he olivat kaikki kasvaneet päivän\npuolella. Valo oli kudottu heidän sieluunsa ja ruumiiseensa.\nYhtyneinä he olivat välkkyvä, väkevä virta, joka säilyttää voimansa\nja särkee esteet juoksunsa leikkaavalla suoruudella.\n\nAjatuksissani näin toisen, samaa päämäärää kohti pyrkivän virran,\njoka nousi maan uumenista, pyhistä hetteistä, syvistä soista ja\nrämeistä, laajeni järviksi ja ulapoiksi ja jatkoi jokena juoksuaan.\nSe teki ihmeellisiä töitä, raatoi raskaan taakan alla ja purkautui\nvettensä painosta vallattomana koskena alas jyrkännettä, pärskyen\nvaahdoksi hillittömässä syöksyssä.\n\nMinä näin yhä selvemmin noiden kahden virran juoksun. Ne olivat\nuurtaneet uraansa vuosisatoja kerran yhtyäkseen, mutta liian\nvastakkaisilta suunnilta.\n\nVoi ihminen! Vapisin pelosta nähdessäni tuon kauhean hetken\narmottomana pakkojuoksuna työntyvän yhä lähemmäksi.\n\nTaju ja Apu temmattaisiin minulta, kärsivänä seuraisi sieluni heitä\ntuolla matkalla.\n\nPainoin pääni nöyrästi alas, mutta mitä oli tämä nöyryys, jossa\njärki, sydän, tahto kapinoi? Jokin nousi minussa syyttämään ihmisiä\njärjettömiksi, sydämettömiksi ja tahdottomiksi tuhon välikappaleiksi!\nJa kuitenkin tiesin, että tämä oli vain inhimillistä elämän menoa.\n\nTänään, huomenna, ylihuomenna saisin vielä nähdä poikani -- ehkä\nkoko elämäni ajan, mutta heidät voitaisiin myös tehdä olemattomiksi\nmilloin tahansa. Voi, kestäisinkö tätä epätietoisuutta?\n\nJa kuitenkin hymyilin, toimin, nauroin, elin täydesti, ehkä\nrunsaammin kuin koskaan ennen. Elämä oli kuin ihmeellistä satua,\nvoimien jännitystä, jokapäiväisestä niukasta leivästä taistelemista,\ntulevan ja nykyajan aatteiden pohtimista!\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Pojat, älkää syökö tänään kaikkea leipää, huomenna ei vielä saa\nuutta! oli minun pakko sanoa pöydässä.\n\nApu katsoi Tajuun, joka aikoi kurkottaa kättään akanaista kannikkaa\nkohti, mutta jätti sen tekemättä.\n\nHe nauroivat heleästi pöydästä noustessaan, ja oma nälkäni haihtui.\nIhanaa oli nähdä nälkääkin rakkaiden keralla.\n\n-- Nukutaan sen sijaan. Olivathan punikitkin niin viisaita, että\nmääräsivät pysymään pöksässä jo aikaisin illalla. Se lihottaa, ivaili\nApu.\n\n-- Ei se syöminen niin tärkeätä olekaan, lohdutti Taju. -- Kun on\ntyhjää aikaa, niin syöhän sitä. Työssä ei sellaista muistakaan.\n\n-- Jättäkää te leipähuolet niille, joille se kuuluu, isälle ja\nminulle. Huoli ei ole hyödyllistä. Sen näkee isästä. Hän laihtuu. Te\nmolemmat vain pulskistutte. Minä en huolehdi, en laihdu, enkä liho.\n\n-- Äiti elää pelkästä ruuanhaalimisen onnesta, selitti Taju.\n\n-- Niin, onhan sekin nautintoa: seistä tuntikausia joka päivä\njonossa, kulkea jalkaisin ja ajopeleillä kaikenlaisilla teillä\nja seuduilla ostoksilla ja itkien katsella tyhjäksi kalvettuja\nhevosenluita kauppatorin pöydillä. Ja tämä akanakannikka on ihanaa\nherrasväen herkkuleipää. Mutta entä vehnäjyväsäkit ja kymmenen hehtoa\nperunoita? Niissä on minun iloni.\n\n-- Vehnät minä toin pulskasti! kehaisi Taju, -- ja perunat mamma kai\non jo vähitellen jakanut niille, joilla ei ole mitään.\n\n-- Sitä suuremmalla ilolla syömme jouluna loput. Ja sitten kyllä jo\nvalkenee. Taju vihelsi. -- Sitten vasta aletaan.\n\n-- Mitä te alatte? kysyin niin levollisena, että Taju katsoi minuun\nihmeissään.\n\n-- Mekö? Niin yleensä aletaan, sanoi hän viisastellen.\n\n-- Ota selvä sinusta, diplomaatti. Joulun kai me saamme viettää\nrauhassa kinkun ääressä. Ilma-täti on ruokkinut siellä maalla meille\nyhden jalan.\n\n-- Kokonaisen jalan. Se on suurenmoista! iloitsi Apu.\n\n-- Aina me vain puhumme nykyään ruuasta! huomautti Heikki. -- Saatko\nsinä syntymään jouluksi nisuleipää? lisäsi hän veikeästi.\n\nPojat remahtivat nauramaan.\n\n-- Isä haaveilee ihania asioita! huusi Apu toisesta huoneesta.\n\n-- Siitä tulee yllätys, jos saan, sanoin salaperäisenä.\n\nSeuraavana päivänä leivoin nisuleipäkakun, ja se vietiin\nsyntymäpäivälahjaksi Säteelle.\n\nApu sai antaa sen komeassa suklaativakkasessa, ja ilo oli suuri.\n\n\n\n\nVI\n\n\nOliko oikeastaan mitään muutosta elämässämme tapahtunut?\n\nMe tulimme Siiri-tädin luo Sädettä onnittelemaan niinkuin tapamme\noli. Nyt oli kakku tuliaisina, ennen oli ollut kirja tai kukka.\n\nKadulla kulki punaisten joukkue, ja autot toitottivat huristaen\nhurjaa kyytiä miesjoukko lastinaan. Muuta merkillisempää ei havaittu.\n\nSiiri-tädin kahvipöytä oli kaunis kuten aina ennenkin. Leivokset\nkyllä tummempia kuin edellisenä vuonna, mutta maittavia. Mieliala oli\nhilpeä, ja aika lensi kuin siivillä jutellessamme -- ruuasta.\n\nEikä kuitenkaan ollut kuin ennen.\n\nApu oli kyllä tänään unohtanut nykyisyyden ja todellisuuden. Hänen\nsydämessään oli valo, ja se säteili. Me voimme sen nähdä hänen\nkasvojensa loisteesta. Hän piteli Säteen somaa käsilaukkua, ikäänkuin\nse olisi ollut elävä ja tunteva olento, painoi sitä poskelleen\njutellessaan toisten nuorten parissa. Tämän kodin ilma oli siirtänyt\nhänet siihen elämään, jolla oli määrätty ja varma tarkoitus -- ihana\ntodellisuus.\n\n-- Itsestään selvä! sanoi hän vastineeksi jonkun väitteeseen\nastuessani heidän piiriinsä.\n\n-- Mikä niin? kysyin.\n\n-- Että elämällä on tarkoitus, väittää Apu, selitti eräs pojista.\n\nApu katsoi Säteeseen, ja he hymyilivät.\n\n-- Mitä sinä sanot, Säde? tiedusteli Apu.\n\n-- En minä tiedä. Minä elän, eiköhän se ole käsitettävä niin?\n\n-- Sitähän minäkin! riemuitsi Apu.\n\n-- Onhan ajalla ero, kuinka se pitää käsittää. Ajatelkaamme vain\nennen sotaa: \"leben und leben lassen\", rentonaan elää, aikaa ja\nvaraa oli. Entä nyt? Liverränkö rakkaalleni vuosimääriä? Onko aikaa\nsellaiseen?\n\n-- Ei! huusi Apu. -- Syleillä kultaansa kerta kaikkiaan ja sitten --\nkohta lyö hetki. Ehkei tavata milloinkaan!\n\nHänen äänensä painui hiukan, ja Säde muuttui vakavaksi, käänsi pois\npäänsä ja poistui toiseen huoneeseen. Ehdin nähdä kyyneleen tummissa\nsilmäripsissä.\n\nTämä vaaran läheneminen antoi elämälle ja hetkelle sisällystä\nja samalla viehätystä. Se työnsi sydämet lähemmäksi toisiaan,\ntuntemattomatkin joutuivat kohtalotovereiksi. Ja rakkaus löysi siitä\npyhätön, sai aiheen antaa paljon.\n\nNämä kaksi lasta, Säde ja Apu, eivät vielä tunteneet rakkautta.\nHeille oli surunvoittoinen, mieluisa yhdessäolo, toistensa näkeminen,\näänen kuuleminen jo paljon, sai silmät loistamaan. He eivät\ntarvinneet sanoja, ja hyväilyt olisivat heitä peloittaneet ensi\nlemmen kainossa mieltymyksessä.\n\nSäde askarrutti kuitenkin aina Avun ajatuksia. Kävellessämme\nkaupungilla hän ilmaisi sen.\n\n-- Äiti, eikö tuo tyttö muistuta Sädettä? saattoi hän sanoa,\nkatsellen edellään astuvaa outoa tyttöä, vaikka puhelimme muista\nasioista. Taikka nähdessämme kirjakaupan ikkunassa jonkun uutuuden\nhän innostui arvailemaan: -- Näinköhän tuo olisi Säteelle mieleen.\nKäydäänkö katsomassa?\n\nIltapäivisin hän useimmiten harhaili Säteen kodin tienoilla, ellei\nvoinut mennä suoraan Siiri-tädin luo. Hyvin voin kuvitella, kuinka\nhänen sydämensä sykki voitonriemusta nähdessään Säteen tulevan kotoa\nja astuvan hymyillen vastaan ikäänkuin kohtaus olisi ollut sovittu.\nSellainen sattuma oli paljon ihanampi onnenhetki kuin edeltäpäin\nsuunniteltu. Se antoi kaikkein kauneimman hymyn ja tosimman katseen.\nSe oli jo suunnaton voitto ja riemun aihe, josta riitti hilpeyttä\nkummallekin pitkiksi ajoiksi.\n\nMaailma oli heille niin ihana, aurinko kirkas pilvenkin takana. Entä\nnuo rakkaat ihmiset -- miksi he oikeastaan toisiaan vainosivat?\nEivätkö he tienneet siitä salaperäisestä, mikä oli selviämässä näille\nkahdelle? Typeriä he varmasti olivat nuo, punaiset ja valkoiset. He\neivät ymmärtäneet, että Kaivopuisto oli houkutteleva onnenpaikka, kun\nsiellä sai astella kahden, käsi kädessä, näin joulun alla leveäksi\najetulla lumisella tiellä.\n\nNäiltä retkiltään tulleena Apu jutteli sydämensä kyllyydestä:\n\n-- Minä tahtoisin nyt huutaa noille ryssille ja muille\ntappelupukareille: kädet ylös! Tyhjentäisin luodit kivääreistä ja\npatruunat vöistä ja sitten nauraisin. Tapelkaa, ampukaa, pojat! Itse\nminä katselisin heidän naamarustinkiaan, kun ei tappelu kävisi. Ja\njos minulla olisi valta, niin komentaisin heidät kaikki putkaan\njärkeä saamaan.\n\n-- Erittäin viisaita ajatuksia, poikaseni, mutta ikävä kyllä\nmahdottomia toteuttaa, huokasin nauraen hänen kanssaan.\n\n-- Niin, mutta kun ei voi vihata ketään. Kuinka sitä sitten tahtoisi\nlyödä kuoliaaksi?\n\n-- Sodassa, tarkoitat...?\n\n-- Niin, sodassa juuri.\n\n-- Oletko sitä kauan ajatellut? -- Aina välillä, kun kovalle ottaa.\n\n-- Eihän sinun pidäkään lyödä kuoliaaksi.\n\n-- Jos kerran leikkiin menee, niin täytyy.\n\n-- Oletko sitten miettinyt valmiiksi menosi?\n\n-- En, sehän se juuri onkin pulma. Minun tuntoni nousee sitä\nhulluutta vastaan, joka nyt riivaa ihmisiä, vaikka olisinhan valmis\niskemään iskijöitä, mutta kun ajattelen...\n\n-- Mitä sitten...?\n\n-- He ovat omia ihmisiä, omia kansalaisia. Ja muutenkin, tuntoni\npanee vastaan, enkä luule voivani nostaa asetta surmaamaan. Minua\nmelkein naurattaa, kun ajattelen, että minäkin tulisin siihen\nvilliin, puhui hän kasvot kirkkaina.\n\nJumalan kiitos, sotavimma ei vielä ollut tarttunut häneen. Mutta hän\noli alkanut ajatella.\n\n-- Sinulla ei ole mitään pakkoa, se on muistettava.\n\n-- Ja sen vuoksi juuri onkin mentävä, ja ellen voi tehdä niinkuin\nmäärä on, tulee minusta kavaltaja.\n\nSe sana sävähdytti minua, ja kaameiden ajatusten raivoisa parvi\nsylvähti esiin.\n\nKavaltaja, mitä merkitsee olla kavaltaja? Saattaa vaaran alaisiksi\ntoverit, omaiset, isänmaa ja hyvä asia, ottaa päällensä viha ja\nkirous. Päivä ei paista kavaltajalle samoin kuin muille ihmisille.\nSe ilkkuu häntä kirkkaudellaan ja paljastaa hänelle itselleen oman\nristiriidan. Uni pakenee hänen vuodettaan tai antaa tuskallisia\nnäkyjä. Elämä painaa pimentoihin, joissa ei milloinkaan löydä ystävän\nkättä eikä kuule hellyyden ääntä.\n\nKäännyin pois, en jaksanut kestää Avun viatonta katsetta. Hän ei\nollut vielä sukeltanut ristiriidan pohjalle, se oli hänelle ehkä vain\nväläykseltä näyttäytynyt.\n\nJa jos hän tietensä joutuisi syypääksi toisen ihmisen kuolemaan,\nei tuska olisi siitä lievempi. Kaatuneellakin on rakkaansa, joiden\nkaiho ja suru elää kymmeniä vuosia raskaana ja syyttävänä. Jos hän\nsitten astuisi onnelliseen kotiinsa, muistaisi hän sen riistäneensä\ntoisilta. Jos morsian painautuisi hänen povellensa, nousisi hänen\neteensä kuva toisesta, joka rakastaan kaipaisi. Jos lapsi ojentaisi\nkättänsä, täytyisi hänen ajatuksissaan nähdä isätön edessänsä.\n\nPäästäkseni näistä mielikuvista, huudahdin:\n\n-- Entä Säde, mitä hän sanoo?\n\n-- Säde on samaa mieltä kuin minä.\n\n-- Eikö hän tahdo, että menet?\n\n-- Kyllä, mutta hän on nainen ja epäjohdonmukainen eikä siis voi\nsulattaa sodan julmuutta ja ihmisen tappamista!\n\n-- Aiotko siis mennä sotaan, jos tarvitaan?\n\n-- Minä menen ja teen siellä sen kuin voin tehdä muita tappamatta.\nÄlä huoli surra, äiti, minä kyllä selviän tästä. Huomenna on taas\nuusi päivä. Ja tänään on ollut oikein hauskaa.\n\n-- Niin, sinun taivaasi on nyt kirkas. Niin kauan kuin Säde säteilee,\non sinulla aina kesä, aina pyhä ja aina kaunis ilma, vaikka on kylmä\ntalvi ja sota oven edessä.\n\n-- Kun ei vain ajattele, niin meneehän elämä hyvin, sanoi hän ja\nyritti viheltää.\n\nOlin levollinen, sillä hänen silmissään ja kasvoissaan loisti ilo.\n\n-- Kun meille käy hyvin ja elämä hymyilee, niin kaikki ihmiset ovat\nkultaisia, kauniita ja hyviä. Miksi siis tehdä heille pahaa?\n\n-- Säde ja minä pidämme kaikista ihmisistä, sanoi hän lapsellisesti.\n\n-- He ovat yhtä kultaisia kuin te itsekin. Mutta ajatteles, ellei\nSäde olisi sinulle armollinen ja ihmiset tekisivät vääryyttä,\njulmuutta, ja sinä joutuisit kärsimään, kestäisikö uskosi hyvään?\n\nApu punastui.\n\n-- En minä ole enää lapsi, äiti, vaikka sinä aina olet taipuvainen\nsitä uskomaan, sanoi hän muuttuen vakavaksi.\n\n-- Sinä siis tahdot uskoa hyvään ja olet tietoinen elämän\ntodellisuudesta.\n\n-- Minä en ainoastaan tahdo uskoa, minä uskon hyvään!\n\nHänen varmuutensa rauhoitti minua.\n\n-- Minä tahdoin vain painostaa sitä, että uskosi vaatii pohjaa.\n\n-- Minä otan tuekseni kaikki, mitä olen lukenut ja oppinut, miettinyt\nja keksinyt, urheillut ja hurjaillut ja sinua kiusoitellut, mamma!\n\n-- Niin, nyt sinun ristiriidaltasi taittuu kärki, mutta pian sinä\nseisot vastatusten oman itsesi kanssa, ja silloin on taas edessä:\njoko -- taikka.\n\n-- Olisiko sitten parempi aina hautoa ja hautoa? Kun kerran uskoo\npäässeensä pohjaan saakka, on saanut vakaumuksen ... mutta hitto\nsoikoon, voihan pettymyskin tulla, kuka sitä siihen jää tuijottamaan!\nintoili hän jälleen vapautuneena vakavuudestaan.\n\n-- Minä olen oikein tyytyväinen, kun et jää tuijottamaan. Ajattelin\nvain, että sinä olet miettinyt näitä asioita, sillä ratkaisu voi pian\ntulla. Sota on edessämme, takanamme, kotona ja maailmalla.\n\n-- Olen ajatellut enemmän kuin luuletkaan ja tehnyt aloitteita. Minä\nolen mukana oman ryhmäni valmistuksissa.\n\nEihän se ollut mitään odottamatonta, ja kuitenkin tämä varmuus\nlaskeutui painoksi tunnolleni.\n\n-- Täytyyhän sitä hiukan katsoa tulevaisuuteen. Ja sitäpaitsi\nminä tunnen olevani yhtä nousevien joukossa. Heidän tuskansa,\nristiriitansa ja hätänsä, elämän ja kuoleman ehto kuuluu meille\nyhteisesti aivan kuin kullekin erikoisesti. Se lukee lakinsa ja antaa\nkomennon, josta en voi enkä tahdo tinkiä, puhui hän.\n\n-- Sodalla on aina suuri lumousvoima nuorukaiseen, sanoin enkä voinut\nolla hymyilemättä hänen innolleen.\n\n-- Eihän äiti sitä voi ymmärtää. Pitäähän nyt olla valmiina joka\nhetki ja torjua mielivalta. Se on meille yhtä välttämätöntä kuin\nhengittäminen. Meidän on lähdettävä pohjoiseen, itään, länteen,\nempimättä.\n\n-- Keskustelumme näkyy vain kiihdyttävän sotaintoasi, ja sinä joudut\nyhä kauemmaksi uskostasi hyvään.\n\n-- Sehän on ihan eri asia! huudahti hän. -- Sota sellaisena, kuin\nmeidän kaiketi pian on pakko sitä käydä, auttaa hyvää. Vai luuletko\nsinä, että me nuoret olemme väärässä, kun kaikki nousevat, pienestä\nkoulupojasta aikuiseen asti?\n\nHänen kasvonsa hehkuivat, ja nyt hän oli täysin varma asiastaan.\n\n-- Eihän voi puhua oikeasta tai väärästä. Kukin aika luo itsellensä\nsuojan tuhoa vastaan aivan kuin osteri kuorensa meren vaahdosta.\n\n-- No, mistä sitten on puhe? tiuskaisi hän tulistuneena.\n\n-- Siitä vain, ettei sodalla palvella hyvää.\n\n-- Kun minä uskon hyvään, ei se merkitse sitä, että ihmisen pitää\nkääntää toinen poski, jos toiselle lyödään. Se on heikkoutta. Ja\nmuistatko, mamma, kuinka monta kertaa sinä olet läpsäyttänyt minua\nposkelle. Et siis itsekään usko siihen hyvään.\n\n-- Sinä olet parantumaton. Myönnä kuitenkin, että sotilaan puku,\nryhti, nimi, aseet ovat sellainen lumoava sädekehä, joka sokaisee\npojat.\n\n-- Niin, ja sankaruus -- uhri, ehdottomuus, seikkailut, vaarat!\njatkoi hän innostuneena. -- Yhteistunne kasvattaa näistä halun,\nja se murtaa tien arkipäiväisyydestä sotilaselämään ja kenties --\nsankarikuolemaan!\n\nVoin ymmärtää, että hän oli elänyt nämä tunteiden nousut ja laskut\najatuksissansa ja kehittynyt sen ohella nuorukaisesta mieheksi. Se\noli ollut ja oli yhä vielä samaa kiihkoista kamppailua itse elämässä\nkuin ennen tietokirjoja lukiessa. Koko hänen olemuksensa oli nyt\njännittynyt ottelussa, ja hän antautui siihen täydellisesti. Rohkea,\nvaarallinen ja suuri hurmasi hänet, sai valtoihinsa...\n\nSota oli ottava hänet minulta.\n\n\n\n\nVII\n\n\nOlimme valmistuneet viettämään yhdessä onnellista joulua ja suurella\nvaivalla ja monilla kieltäymyksillä keränneet sen varalle kaikkea\nhyvää, mitä vanhoissa varastoissa vielä oli. Tädin tuoma joulukinkku\noli juhlallisesti koristettu ja odotti vain viimeistä voitelustaan.\n\nPari päivää ennen aattoa piti Tajun lähteä matkalle.\n\n-- Minne, hyvä lapsi? Ethän nyt jouluksi pois kotoa!\n\n-- Tärkeät asiat -- virallinen komennus.\n\n-- Elähän mitä! ihmetteli Apukin.\n\n-- No minne sitten?\n\n-- Kuopioon ja vähä muualle. Sanon sen vain teille. Älkää olko\nlevottomia. Aattoiltana myöhään olen jo taas kotona. Ajamme yhtä\npainoa edestakaisin.\n\n-- Kutka me?\n\n-- Se jää teiltä tietämättä. Meitä on vain kaksi.\n\n-- Millä asioilla? uteli isä.\n\n-- Luottamusasioilla. Enempää en voi sanoa.\n\n-- Se on vaarallinen matka, päätteli Apu.\n\n-- Ja juuri sen vuoksi pidettävä salassa, varoitti Taju.\n\nNiin oli jouluilommekin muuttunut jännityksen juhlaksi.\n\nTäti lauloi jouluvirret kauniilla, pehmeällä äänellään, ja kuusen\npikku kynttilät sädehtivät, mutta kyyneleet nousivat silmiini,\nenkä oikein ollut selvillä, surinko vai iloitsinko. Toinen silmä\nnauroi, toinen itki. Ilta kului, kello löi yhdeksän -- kymmenen --\nyksitoista. Hetket kävivät pitkiksi, ja jokainen risahdus portaissa\nhoukutteli minut ovelle. Mutta toiset tekeytyivät levollisiksi.\n\nVietimme yhdessä aamupuoleen yötä joulua, sillä turhaa oli uneen\nturvautua. Tajua ei kuulunut.\n\nJoulupäivämme venyi loppumattomiin. Taju ei tullut vieläkään. Eräs\nhänen toverinsa kävi jo kuulemassa, ja häneltä saimme tietää Tajun\nlähteneen toimittamaan jotakin ylen välttämätöntä asiaa toverikunnan\nluottamusmiehenä.\n\n-- Mutta missä he voisivat viipyä?\n\n-- Joutuneet ehkä kiikkiin, sanoi Heikki.\n\n-- Hm!\n\nToveri poistui lohdutettuaan meitä, mutta palasi parin tunnin\nkuluttua, meni ja tuli illalla uudestaan. Puhelimellakaan ei voinut\ntiedustella. Parasta oli olla varuillaan.\n\nTaju ei saapunut ennenkuin toisena joulupäivänä. Vasta vaipuessani\nhänen syliinsä käsitin jännitykseni. Polvet pettivät hetkeksi.\n\n-- Missä te viivyitte?\n\n-- Istuimme lumessa radalla. Juna seisoi kuin naulaan! selitti hän\nsuuret silmät levällään.\n\nVapauttava nauru saattoi meidät irtaantumaan levottomuuden\nvavistuksesta. Ja kun Taju oli purkanut matkalaukkunsa ja\nsalaperäisenä myhäillen istui kanssamme pöydässä, alkoi meille vasta\noikea joulu.\n\nTäysin unohtaen vaaran, pöytämme köyhyyden, nykyiset ja vastaiset\nhuolet olimme silloin niinkuin niin usein ennen onnellinen yhteys.\n\n-- Eikö teidän tullut nälkä? kysyin vielä, sillä mieleni pyrki\nkaivautumaan siihen, mikä oli pitänyt meitä niin kovassa\njännityksessä.\n\n-- Nälkäkö? Kuka nyt lähtisi sellaiselle retkelle ilman\nravintolavaunua matkassaan! vastasi Taju hieno hymy suupielessä.\n\n-- Siis oikein herroiksi! sanoi Heikki.\n\n-- Suuriksi herroiksi! lisäsi Apu.\n\n-- Suuria lapsia te olette. Vaarassa komeileminen on tosiaan\nkokemisen arvoista, vai mitä? pistelin minä. -- Älkää vain tästä\nlähin ihmetelkö punaisten iloa, kun he autoissa rehentelevät.\n\n-- No, tämä on sentään toista, puolusteli Apu.\n\n-- Hiukan rohkeampaa ja komeampaa, myönsin, ja siihen he tyytyivät.\n\n-- Mikä teillä oli asiana? kysyi Heikki nähtävästi tahallaan\nunhottaen, että Taju jo aikaisemmin oli välttänyt selittelyjä.\n\n-- Ei ole minun vallassani siitä puhua, sanoi Taju vaatimattomasti,\nja savukkeen imukkeeseen puserretut huulet näyttivät sulkeneen asiat\nvarmasti lukkojen taakse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä menemistä ja tulemista, jännitystä ja sen laukeamista, öisiä\nretkeilyjä ja päivän eriluontoisia, salaisia tehtäviä riitti yhä, ja\nminun täytyi siihen tottua.\n\nJa kun sitten tuli hetki, jolloin Avun vuoro oli lähteä pitkälle\nmatkalle, minne ja kuinka kauaksi, sitähän ei voitu sanoa, oli se\nkuin edeltäpäin tiettyä ja sovittua. Kyselyihini hän vastasi vain:\n\n-- Harjoituksiin.\n\n-- Minne?\n\n-- Pohjanmaalle.\n\n-- Milloin palaat?\n\n-- Kukapa sen tietää. Voihan sattua yllätys.\n\n-- Oletko siihenkin valmistunut?\n\n-- En suinkaan, nauroi hän, -- senhän vuoksi menenkin harjoittamaan.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Se on taas sen ajan murhe.\n\nOlisin tahtonut kysyä enemmänkin, sillä hänen hätäiset ja väistelevät\nvastauksensa ilmaisivat epäröivää ja ristiriitaista mieltä. Se ei\njohtunut ainoastaan tehtävän pulmallisuudesta tai odottavien vaarojen\nilmeisestä mahdollisuudesta, sillä sehän kuului asian luontoon.\nMutta hän vältti katsettani, painoi päänsä alas ja tuijotti eteensä\nsanaakaan sanomatta.\n\n-- Oletko käynyt hyvästelemässä Siiri-tädillä? kysyin kerran.\n\n-- Olen tietysti, sanoi hän, ja valoisa hymy elvytti hänen kasvojaan\nhetkeksi.\n\nSiltä taholta ei siis tuo miettiväisyys häntä ahdistanut.\n\n-- Älä nyt vain luule, äiti, että minä pelkään tämän retken\nvaarallisuutta, lohdutti hän minua nähdessään mieleni painuvan yhä\nalakuloisemmaksi.\n\n-- Tiedätkö, Apu, on asioita, joita emme voi ymmärtää, vaikka ne\nelämässämme uudistuvat kymmenet kerrat yhä samaa puhuvina. Se riippuu\nkai siitä, että niiden tulkitseminen tähtää liian lähelle sydäntämme\nja tarttuu elämämme arimpaan hermoon.\n\n-- Jotakin omaa ja ihan salassa pidettävää kullakin pitää olla,\nvastasi Apu yhä vältellen.\n\n-- Paitsi sitä on vielä yleisiä, selvittämättömiä totuuksia, joita\nkaihdamme taikauskoisen pelokkaina.\n\n-- Mitä ne muka ovat?\n\n-- Vaikeat ristiriidat. Sinä sanoit joku aika sitten, ettet voi\nvihata ketään etkä tahdo sen vuoksi myöskään tappaa toista ihmistä.\n\n-- Miksi äiti sitä nyt penkoo? kysyi hän punastuen tuskastuneena.\n\n-- Sinä lähdet vapaaehtoisesti, ja taistelu on lopullisena\ntarkoituksena.\n\n-- Voinko minä sille mitään, että ihmisyys vaatii minua tekemään,\nmitä järkeni tällä hetkellä pitää välttämättömänä.\n\n-- Järkesi -- entä tunteesi?\n\nTiesin kyllä jännittäneeni liiaksi, sillä ymmärsin hyvin, mistä hänen\nmiettiväisyytensä johtui.\n\nSe oli siis alkanut hänessä taaskin nostaa päätään, tuo ristiriita\nihmishengen ottamisesta.\n\n-- Annetaan sen nyt olla! sanoi hän melkein uhkamielellä ja katsoi\nminuun tuimasti.\n\nSe silmäys viilsi minua kipeästi ja syvälti, ja minä tunsin hänet\nitsessäni kuin kosken pohjasta työntyvän hyrskyn. Siellä syvällä,\npohjalla, oli salainen ottelu, pakkovesien synnyttämä kuohunta,\njoka ei vielä päässyt vapaasti nousemaan ilmoille, kun toiset vedet\nkiitivät sen ylitse ja sivuitse rajussa vauhdissa, iskien milloin\nmiltäkin puolelta tuota yhtä pyörrettä ja velloen sitä samalla\npaikalla.\n\nHän tahtoi vapautua, päästä selville vesille joko kuohuisena, rajuna\nhyrskeenä tai suorajuoksuisena, tiiviinä virtana.\n\n-- Sinun pitää ymmärtää, ettei mikään ulkonainen pakota sinua, sanoin\narastellen, sillä tiesinhän haavoittavani häntä verisesti.\n\nHän painui istumaan pöydän ääreen ja pysyi hetken aikaa ääneti.\n\n-- Äiti, älä kiusaa minua! huusi hän sitten.\n\n-- En enempää, lapsi kulta. Se tekee minullekin niin kipeää -- niin\nsanomattoman kipeää -- enkä kuitenkaan voi jättää sanomatta: Ken\nmiekkaan tarttuu...\n\n-- Anna olla! keskeytti hän varmalla ja hillityllä äänellä.\n\nMinä katsahdin häneen ja ymmärsin päätöksen tehdyksi -- tai olihan\nse jo aikaisemmin tehty. Hän oli vain hetkeksi pysähtynyt katsomaan\ntaaksensa, ikäänkuin rakkaita seutuja silmäilemään, sitoessaan\nmatkareppua selkäänsä lähdössä oudoille reiteille.\n\n-- Kirjoitatko?\n\n-- Joka viikko niin kauan kuin voin.\n\n-- Tiedäthän, että se on minulle elämän asia.\n\n-- Mitään pitkiä epistoloita ei synny.\n\n-- Eihän toki, vain pari sanaa omalla kädelläsi.\n\n-- Mutta ei omalla kielellä. Ehkä englanniksi.\n\n-- Vaikka se olisi kiinankieltä, kun vain saan sanan.\n\n-- Lopulta pistän vain puumerkkini, pilaili hän, vähitellen eksyttäen\nkintereiltään äskeisen raskaan kamppailun.\n\n-- Sitten kun et enää voi...\n\nÄäneni kävi epäselväksi.\n\n-- Siitä ei sitten kannata puhuakaan, sanoi hän säälien ja hymyili.\n\n-- Olenhan minä levollinen. Minulla on oma vaistoni, oma tuntemiseni,\njohon luotan. Tällä kertaa en pelkää puolestasi, sinä tulet jälleen\nkotiin, sanoin hänelle, sillä minussa oli tämä tunne -- vanha\nsalaperäinen, selittämätön jokin oli yhä olemassa.\n\nOlin ommellut hänelle hauskat matkareput, joista ei puuttunut pientä\nsotilaallista vivahdusta, ja ne hän otti mielellään mukaansa. Sukset\nolalla ja iso reppu selässä hän lähti ensimmäiselle retkelleen\nuskossa velvollisuuden pyhyyteen, järjellään hyväksyen senkin, mitä\nei tunne täysin omaksunut.\n\nPohjaltaan hän oli lapsi, nuorukainen, jonka ajan hyökyaalto oli\nsiepannut mukaansa. Se tinkimätön ja ehdoton, mikä aina oli ollut\nhänen tekojaan ohjaamassa, riennätti nytkin hänen askeliaan oudolla\ntaipaleella. Uusi toiminta tuki, toverien ja joukkojen into ja\nvakaumus tarttui, ja mieli kävi niin juhlalliseksi, kun suuri\npäämäärä otti ohjatakseen, veti lähemmäksi, sitoi yhteyteensä ja\nantoi aseet vastustamattoman tenhoisana. Ja olihan Avun sielu\nlapsellisesti altis, ja hänessä oli ihana usko elämän suureen\nluvattuun onneen -- siihen aikaan, jolloin taivaan kansi kaartuisi\nihmisten yllä veljeyden ja ihmisyyden hymnin noustessa sitä kohti.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKului viikkoja Avun lähdöstä, ja uudet tapahtumat kerääntyivät\nröykkiöiksi ympärillämme. Kapina ulotti tuhoisia otteitaan joka\npuolelle. Suruviestit, kamalat julmuudet, ryöstöt ja murhat\nkuuluivat päiväjärjestykseen. Kuulat sinkoilivat siellä täällä,\nväliin rauhallisella kadullakin. Vangittuja kuljetettiin autoilla\nkuka ties mille retkelle. Kammottava ahdistus nousi toisinaan kuin\nhyökyaalto myrskyssä huuhtaisemaan ja pakotti tarrautumaan lähinnä\nolevaan tukeen, ettei sortuisi epätoivoon. Kaikki tämä taittoi kärjen\nomasta läheisimmästä kohdasta, opetti elämään päivästä päivään ja yhä\npysymään tasapainossa näiden yleisinhimillisten vaikeuksien keskellä.\n\nVoi, olisipa silloin saanut paeta yksinäisyyden aurinkoiseen maahan,\nelääkseen siellä vaikka vedestä, leivästä ja ihanasta luonnosta, niin\nettei tarvitsisi ajatella, ei olla levoton, ei kärsiä. Sieltä ei\nmieli tekisi takaisin tähän epävarmuuden ja levottomuuden keskukseen,\njoka yhä lujemmin, yhä pahaenteisemmin veti nieluunsa. Tuo etäisen\nlevon ajatus väikkyi mielessäni kuin kirkas, virkistävä lähde\npaahteessa vaeltavalle.\n\nKuinka usein heräsin auton jyrinään ja törähtelyyn, ja sydäntäni\nsävähdytti se ajatus, että rakkaani ehkä olivat jossakin vaarassa.\nJa kun äänet etenivät, tunnit kuluivat yön tai päivän hiljaisessa\nyksinäisyydessä tuomatta surun tai ilon viestiä, tuntui siltä kuin\nminut olisi yksin lähetetty kuolemaan, eikä kukaan ollut siltä tieltä\ntakaisin kutsumassa.\n\n-- Näinkö loppu on tulossa? Joku ehkä tarttuu oven ripaan, astuu\nsisään...!\n\nJokin yöllinen ääni läheltäni sai minut kadottamaan kaikki\nluonnolliset suhteet. Pelko kuljetti minua hurjassa saatossaan kuin\nvirta rannalta riipomiaan turpeita, multaa, puita. Mielijohteitteni\njokainen erikoiskohta kieppui aikansa pyörteessä, paisui\nylivoimaiseksi vaaraksi todellisuuden tunnulla, vyöryi ylitseni\njonkin äänen, risahduksen kantamana ja kangistutti tönkäksi. Kun\ntuskan kouristus päästi irti, uhkasi toinen uusilla kärsimyksillä:\nkalvavan surun, kaipuun ja tyhjyyden mahdollisuudella; taikka alkoi\nsyiden ja seurausten ilkkuva karnevaali, joka julmana ja armottomana\nheitti minulle kysymyksiään. -- Miksi oli niin ja niin, ja mikä oli\nvoinut olla syynä?\n\nToisinaan päivän tapahtumat järjestyivät näytelmäksi kuvitteluissani.\nMutta ne pyörivät epäselvien kuvitelmieni tahdin mukaan milloin\ntuttuina, hullunkurisina ja vapauttavina, milloin mielettöminä,\noutoina ja kammottavina.\n\nUsein manasin esiin tahallani, tahtoni ja maltittomuuteni voimalla,\nAvun mahdolliset toimet, retket ja vaiheet. Joskus taas luulin\npäässeeni häntä lähelle harhaillessani aivan tuntemattomilla\nseuduilla, jotka kuitenkin itse kansoitin ja maalailin omalla\nkuvittelukyvylläni, enkä siis koskaan saanut välitöntä varmuutta\nsiitä, että Avulla oli niiden kanssa mitään yhteyttä. Kaiken tämän\nlevottomuuteni ohella en sittenkään pelännyt Avun persoonallisen\nkohtalon puolesta, en kuvitellut hänelle julmaa uhkaa tai loppua, en\nmitään määrättyä.\n\nToisin vuoroin näin -- niinkuin sanotaan kuolemaisillaan olevien\nnäkevän -- oman lapsuuteni rauhalliset ajat, aurinkoiset kesät,\nkotikylän puuhat, vanhempieni, veljien ja siskojen touhut, oman\nsaamattoman itseni ja -- Avun lapsuuden kohta kohdalta. Mieleeni\npalasivat hänen sanansa, erikoiset leikkinsä, joku kosketus hennolla\nkädellä, joku kysymys tai asento. Tälle näkemykselle oli aina\nyhteistä lapsen avoin katse, jossa oli luottamus ja varma vetoaminen.\n-- Näinkö, äiti?\n\nNiin kuluivat useimmat yöni ja välistä yksinäiset, synkät päiväni,\nkunnes Apu tuli kotiin -- äkkiä, ilmoittamatta. Hän soitti ovikelloa,\nja minä menin avaamaan.\n\n-- Sinäkö...? sain sanotuksi, ja iloinen helpotus hulmahti ylitseni.\n\nSeuraavassa tuokiossa jo vapisin, näin hänet tai olin tietoinen\nsiitä, mitä näin, ja äidillinen vaistoni esti minua sanomasta,\nkatseella tai eleellä ilmaisemasta, mistä heti olin selvillä.\nHän oli kovin sairas, kuumeessa, puhui kangertaen, epäselvästi,\nliikkui laahustaen kuin raskaat kengät olisivat tuottaneet hänelle\nsanomatonta tuskaa joka askeleella. Samasta tuskasta puhui katse,\nkasvojen jännitetty ilme, otsan hiki, käden vapiseva kosketus ja\nkuuma hengitys.\n\nSanomatta kaiken tuon uhallakaan mitään keksin syitä saadakseni hänet\npian riisutuksi, kylpyyn ja vuoteeseen. Mikä ilo nähdä lapsellinen\nhymy hänen tuskaisilla kasvoillaan ja kuin anteeksipyyntö sanoissaan:\n\n-- Marssista meni jalat mäsäksi. En ole ollut näistä vaatteista\npoissa, en kunnollisessa vuoteessa sitten kun kotona. Aina pesemättä!\n\nRiisuin häneltä kengät.\n\nSukat olivat käyneet kiinni jalkoihin. Liotin ne irti lämpimällä\nvedellä, ja silloin tulivat esille veriset hankaantumisen haavat.\n\n-- Kuinka kauan ne ovat olleet näin?\n\n-- En jaksa muistaa.\n\nHän antoi minulle pienen paperilapun, johon oli töhertäen kirjoitettu\njotakin. Lähemmin sitä katseltuani sain selville, että Apu oli\nkorotettu kersantiksi Suomen valkoisessa armeijassa.\n\n-- Kalliisti ostettu, sanoin hymyillen.\n\n-- Se on hyvin säilytettävä, sanoi hän kiihkeästi.\n\n-- Niinkuin tahdot, lapsi kulta, panen sen omaan laatikkoosi.\n\n-- Mutta avaimen pidän itse.\n\nKuume yltyi, oli välttämätöntä mennä vuoteeseen. Nähdessäni hänet\ntuossa tilassa voin ymmärtää, mitä sillä retkellä oli kestetty.\nKoetin udellakin lähempiä tietoja, mutta Apu pysyi vaiti. Mitä se\ntodisti? Uskomatonta kärsimystäkö, epäinhimillistä ponnistusta --\nvai ehkä kovuutta, raakuutta, paatumusta? Hänen katseensa väitteli;\nkasvoilla oli katkeruutta ja pettymystä.\n\nMitä he olivat tehneet minun Avulleni? Hänen valoisa, sytyttävä\nmielensä oli sammutettu, hänen toivehikkuutensa ja tarmonsa murrettu.\nMitä tämä merkitsi?\n\nSe puhui asioista, joita hänen ihmisyytensä kammoi, eikä hän tahtonut\nniitä paljastaa.\n\n-- Rakas lapsi, en tahdo vaivata sinua kyselyillä. Ymmärrän.\nTuollainen vaitelias kärsimys on tietenkin tuhansien osa.\n\n-- On kai meidän, jos heidänkin, sanoi hän.\n\n-- Keitä tarkoitat? kysyin, sillä hänen sanansa olivat katkonaisia ja\nkuumeenomaisia.\n\n-- Valkoisia ja punaisia, sanoi hän, ja samalla hän näytti vaipuvan\nuneen.\n\nKuinka hän oli muuttunut! Minulle hän kuitenkin oli sama kuin ennen.\nKuumeen puna elävöitti nyt kasvoja, vaikka tummat varjot kuoppiinsa\npainuneiden silmien ympärillä kertoivat tuhon teoista.\n\nValvoessani myöhään yöhön hänen vuoteensa ääressä hiipi sydämeeni\nväristys, ja kammottavana hirviönä nousi ajatuksiini nimetön uhka\najan povesta. Lukemattomat kasvot kohosivat elämän merestä tuskaisina\napua huutaen, kuoleman kouristamina, tuskin enää tuntien ruumiillista\nkipua, tarttuessaan viimeiseen toivoon säilyttää henkensä. Ja kun\nnämä taistelijat olivat pelastuneet ja hetken nauttineet lepoa,\ntempaisi elämä entistä kiivaammin sinne, missä uudet kärsimykset ja\nponnistukset odottivat. Eikä heillä kuitenkaan ollut muuta elvykettä,\nselvempää käsitystä itse päämäärästä eikä tehtävänsä syistä kuin ehkä\njokin muodoton ja hämärä aavistus jostakin pyrkimyksestä luvattuun,\netäiseen onneen, ja se onni kuvastui heidän uupumuksessaan levon\nkaipuuna -- olemisen keveytenä...\n\nMikä oli se voima, joka meikäläisiä vei kestämään näitä vaivoja ja\nkärsimyksiä, uhmaamaan kuolemaa?\n\nNuoruus. He olivat kaikki nuoria, olipa heillä vuosia paljon tai\nvähän. Nuoruuden ylistyslaulu oman voiman ilmaisuna kajahteli\nriveissä. Valtimot sykkivät taistelun tahdissa. Retkillä,\nkoettelemuksissa he painuivat lujaksi yhteydeksi, ryntäsivät\nnurkumatta tuntemattomiin kärsimyksiin -- uhrin pyhään toimitukseen,\nhymyillen, leikitellen.\n\nSiksi ei kuulunut valitusta.\n\nKuinka voisin koskaan unhottaa hänen vielä lapsekkaita, laihtuneita\nkasvojaan, joissa kuumeiset silmät hehkuivat, kun hän kiitollisena\nolostaan kotona, omassa vuoteessaan, käsistäni otti ruokansa,\njuomansa ja hoitonsa.\n\n-- Täällä on niin ylellisen hyvä olla, sanoi hän silitellen\npeitettään. -- Minä nukun tähän pehmeään ja lämpimään, eikä päivä ole\nkoskaan paistanut keskellä talvea näin kirkkaasti, äiti!\n\nNiin hän puhui valoisana päivänään, mutta toisin vuoroin tuli\ntuska. Kun iltapäivän varjot lankesivat huoneeseen ja hänen uupunut\nkatseensa muuttui kuumekiiltoiseksi, hiipivät houreet salakähmäisinä\npimennoista, ja Apu jutteli heille hiljaa, kuin kesytellen ja\nlepytellen.\n\nJa minä muistelin aikoja, jolloin olin istunut pikku Tajun vuoteen\nääressä ja taistellut hänen kanssaan \"muttalaitia\" vastaan --\nelämästä ja kuolemasta.\n\nMuistojen maailmasta nousi myöskin tällä hetkellä se uneni, josta\nherättyäni ensi kerran näin Avun -- Heikin kämmenellä.\n\nKuinka se uni olikin selvänä mielessäni: Laajat vedet, rannattomat\nmetsät, joiden yllä liitelin vailla maisia esteitä ja kuulin\npoikani huudon -- hän oli nuorukainen -- kutsuvan minua. Kuinka\nhän niin kutsuikin? Minä riensin, etsin kaikkialta, kuulin äänen\nsieltä täältä, joka puolelta -- en tavannut, en saavuttanut, ja\nkaipuu poltti minua kuin jano kesäisessä helteessä ja uupumuksessa.\nMieluista oli palautua todellisuuteen.\n\nTuossa hän lepäsi. Nyt hän oli minun omani, kuin sylilapsi\nheikkoudessaan, vallassani ja -- turvassa. Mutta kuinka kauan?\nSammutin valon ja samalla omat kuvitteluni. Tahdoin olla hänen\nvallassaan, hänen palvelijanaan. Vaivuin puoleksi horroksiin\nlevätessäni nojatuolissa, sairasvuoteen ääressä.\n\nApu otti hiljaa käteni ja nukahti. Näin hänen oli rauhallisempi saada\nunta.\n\nMutta hetken päästä hän kävi levottomaksi.\n\nTällä kertaa hän houraili -- vai oliko se vain minun ajatusteni\nheijastusta -- en tiedä.\n\nKätköistä nousi kutsu, se kuului tulevan kaukaa, houkutteli sävelinä\nsoiden. Askelten jyminä kaikui kuin kadun kivitykseltä. Me yhdyimme\njoukkoon ja nousimme kummulle. Sieltä näimme kaukaisia taloja,\nmetsää, maita. Ah, se oli tuntematon, ventovieras seutu! Keskellä\nmaisemaa kohosi järven ulapalla saari. Rannalla oli sakea, aseellinen\nmiesjoukko, se tähtäsi, ampui, ja kaiku kertasi pamaukset saaresta\nsaareen, rannasta rantaan, ja pauhua, pauketta kesti lakkaamatta,\niskien minuun yhä kipeämmin...\n\nTuo näky haihtui, ja unimaailmaan vaipuneena näin syvyydestä nousevan\nvalon. Kevät kohotti niitylle vuokkoja, keltakukkia ja orvokkeja, ja\nhyönteiset kiitivät vikkelinä niiden juurilla. Kukkea maa kutsui Apua\n-- olimme lapsuuden aikaisella kesäsaarellamme, jossa uudistuivat\nmonipuuhaiset leikit, kasvien ja itikkain pyynti, marjaretket. Hän\neli kaikki uudestaan kuin näyttämöllä, valoisalla kummulla. Sitten\nalkoivat koulun monet tehtävät, velvollisuudet, tietojen kerääminen,\nkunnes vapaus toi ensi lemmen ja hän, se ainoa, unelmoitu, toi\nviileätä vettä polttaville jaloille ja kuiskasi: -- Uhrisi on\nsinunkin annettava, se on rakkauteni vaatima ropo!\n\nSamassa heräsin ja kuulin Avun äänen. Hän pyysi tulta. Kasvot\nhehkuivat, ja minä annoin hänelle virkistävää juomaa.\n\n-- Äiti, etkö luule minun jo voivan nousta? Pitäisi lähteä uudestaan,\njoka päivä on kallis. Heillä on liian vähän miehiä!\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Uhrini minunkin on annettava, se on rakkauden vaatima ropo!\nvastasi hän.\n\n-- Oletko nähnyt unta? sain sanotuksi. -- Nuo sanathan ovat samoja\nkuin...\n\n-- Olen. Se oli niin todellista.\n\n-- Kummallista...!\n\n-- Minä näen niin paljon, eikä se ole unta, sanoi hän vilkkaammin.\n\n-- Se on kuumetta, vakuutin hänelle.\n\nEn olisi tahtonut kiihoittaa hänen kuvittelujaan kyselyillä ja\nselityksillä, mutta mieltäni ahdisti epämääräinen pelko, kun olin\ntietoinen hänen ajatuksistaan ja tunne-elämästään.\n\n-- Mitä sinä voisit nähdä? Niinkö, että tajuat asioita ja tiloja?\nkysyin yhä levottomampana.\n\n-- En tiedä -- ehkä, voisihan sen niinkin selittää. Minä jaksan jo\npaljoa paremmin, eikä jalkakaan enää kivistä. Ja siitä on minulla\nniin hyvä ja vapauttava tunne. Kaikenlainen kurjuus haihtuu minusta\nvähitellen, ja samalla hellittää levottomuuskin ja jonkinlainen\ntyhjyys, joka tässä vielä eilen pyöri ja kieri ympärilläni.\n\n-- Kyllä kai tässä nyt jokin pyörii ja kiirii, myönsin naurahtaen,\nhiukan vapautuneena painostuksesta.\n\n-- Nyt minulla on oikein hyvä lepohetki. Kun tarkasti torjun kaikki\ntuskan pistimet ja sinä avaat ylellisyyden ovet, menee kaikenlainen\npuutteellisuus ja köyhälistömäisyys kauas tiehensä, ja kohtalo\nnäyttää hiukkasen, edes pikkuriikkisen, runsaudensarveansa.\n\nHänen kasvoiltaan oli kuumeenhehku kadonnut ja silmissä kimalteli\neloisampi pikku veitikka kuin ennen.\n\n-- Me taidamme kohta kyetä nousemaan.\n\n-- Minä olen ajatuksissani kyllä noussut jo monta kertaa, pukenut\nylleni, astunut ulos kadulle, rientänyt sinne joukkoihin, joiden\nkuvittelen marssivan tästä ohitse. Siellä minä olen muiden mukana\nlaulanut, huutanut!\n\nJa tosiaankin: hänen puhuessaan tuntui minustakin huone ahtaalta,\nja ulkona, jossakin lähellä ja kaukana, kutsuttiin ja houkuteltiin\njoukkoon, mukaan, tuntemattomaan -- epävarmaan, aaltoilevaan! Siellä\noli rinta rinnan vieressä vaaraa vastaan, tähtitaivas yllä, maa ja\nsen povi vihreisenä turvana, ja tuskanhuudot häipyivät aukealla\nkentällä kuulumattomiin.\n\nAjatukseni eivät näin lentäneet mihinkään määrättyyn joukkoon,\nvaan kaukaisille Euroopan rintamille. Olimmehan niistä niin paljon\nlukeneet, olihan Apu pitkät Sotavuodet seurannut itäistä ja läntistä\nrintamaa piirustamalla laajoja, havainnollisia karttoja, joissa\npaikannimet oli tekstattu ja kunkin kansallisuuden liput neuloilla\nkiinnitetty näyttämään etenemistä ja peräytymistä. Koulusta\ntultua oli hänen ensi työnään aina ollut ahmia lehdet ja merkitä\nheti tapahtumat kartalleen neuloja siirtämällä, ja kun hän pääsi\nkertomaan ja mielikuvituksellaan värittämään luettua, syntyi siitä\nusein uskomaton ja samalla kummastuttavan todellinen sotahistoria,\npojan rohkealla tavalla esitettynä. Taistelut ja eri sotaliikkeet\nesiintyivät niin kirkkaassa valaistuksessa kuin hänellä olisi ollut\nselkeänäköisyyden kyky niitä havaitsemaan. Mitä sanat eivät kyenneet\nilmaisemaan, sen täydensi hänen silmiensä eloisuus, äänen, eleiden ja\nlapsellisen innostuksen välittömyys.\n\nHänen kauttaan olin saanut kuvan juoksuhaudoista, elämästä niissä,\nhyökkäyksistä, suurista ponnistuksista, itse aseiden laadusta ja\nkäyttötavasta, sotalaivoista ja vedenalaisista -- kaikesta, mistä\nvain oli tietoja luettavana. Hän penkoi silloin, niinkuin jo pikku\npoikanakin, kaikkia sotakirjoja, mitä käsiinsä sai, oli silmänä ja\nkorvana eikä rauhoittunut, ennenkuin pääsi omalla tavallaan joka\nasiasta selville. Hänen kauttaan oli koko perheellä sotanäyttämö\noikeata elämystä. Se, mitä hänen lapsensielunsa ei voinut siinä --\nmaailman suurimmassa murhenäytelmässä -- tajuta, jäi itsekunkin\nharkittavaksi.\n\nHän vain kertoi tosiasian kuin nähneenä. Ja hän näki luettunsa\nkuin suurennuslasilla ja kertoi esimerkiksi näin: \"Kahdentoista\ntykin patteri on korkealla vuorella, salaisessa paikassa lähellä\nkaupunkia. Se lähettää sieltä pommejaan säännöllisesti, määrättyjen\nväliaikojen kuluttua: dum, dum, dum! Sen ulottuvissa on myös\nvalkoinen talo vihannan puutarhan keskellä, ja ihmiset tulevat ja\nmenevät siellä, luullen olevansa turvassa, koska se on hyvän matkan\npäässä kaupungista, yksinänsä. Mutta päällikön kaukoputki keksii\nsen sattumalta, ja kohta hän antaa käskyn. Dum, dum, dum, jymisee\nkirkkaassa auringon paisteessa, ja pian ovat valkoinen talo, sen\nvihreä ympäristö ja häärivät ihmiset raunioina.\"\n\nTämäntapaiset yksityispiirteet säilyivät elävinä lapsen mielessä,\nkunnes niiden yhteiskuva kerran oli nouseva hänelle tajuttavaksi,\nhänen oman ihmisyystuntonsa herättyä.\n\nMutta aikaisemmin olisi sen herättäminen ollut tuskallista. Tiedän\nsen hyvin, sillä kerran unohduin puhumaan hänelle kuin ikätoverille.\n\nHän oli lukenut sodasta ja kertoi, esittäen kuvia vilkkaasti\nmaalailevan tapansa mukaan. Niistä sain vaikutelman miehestä, joka\noli taistellut vuosikausia rintamalla kärsien nälkää ja muuta\nepäinhimillistä kurjuutta, menettäen kaikki rakkaimpansa, ystävänsä\nja toverinsa. Hänen ympärillään puhui kaikki hävityksestä, eikä\nenää ollut mitään elävästä luonnostakaan jäljellä. Kilometrittäin\noli pommituksella kynnetty maata ja kuljettu penikulmia aina vain\nsurmaten, tuhoten ja raiskaten. Vallanpitäjät ja käskyläiset olivat\npoissa, lakia ei toteltu eikä ollut. Oikeus ja totuusko? Kuka niistä\nvälitti? Lähimmäiset...? Missä oli lähimmäinen? Hänellä ei ollut\nenää lähimmäistä. Kansa, oma maako...? Oi, ne kyllä olivat, mutta\nniistä ei ollut tälle ahdistetulle turvaa! Lyöty oli kaikki! Vain\naurinko taivaalla näytti tietävän ja näkevän kaikki, paistaessaan\nkirkkaasti ihmisten hirmuisen vihan yllä.\n\n-- Mitä sinä luulet, lapsi, tuon miehen tunteneen? kysyin Avulta,\ntehtyäni hänen kuvistaan tämän yhteenvedon.\n\nHänen kasvoilleen nousi vähitellen kuin varhaisvanha surun ilme, ja\nhän tuijotti minuun kysyvästi.\n\n-- Niin, ajattelehan tuota sodan näyttämöä ja yksinäistä miestä,\njolla uupuneena, kärsivänä, kuolevana on vain auringon valo jäljellä\nkaikesta, mihin hän on uskonut ja mille hän on työnsä ja elämänsä\nantanut. Kaikki inhimillinen ja ajallinen on hänet hyljännyt. Jos\nhänessä on kipinä jotakin muuta kuin pelkkää katoavaisuutta, niin\netkö luule sen silloin heräävän hänessä eloon? Etkö luule hänen\nsilloin alistuvan Ijankaikkisen edessä, vaikka olisi kuinka ylpeä?\n\nApu nosti molemmat kätensä kasvojensa eteen ja parkaisi -- kuin\nnuorukaiseksi kehittyvä poika parkaisee karhean ja kimakan sekaisella\näänellä.\n\nSe tuli liian äkkiä, valmistamatta. Hän oli nähnyt ylivoimaisen,\nsalamantapaisen välähdyksen oudosta maailmasta.\n\nHän itki ja meni yksinäisyyteen. Silloin hänen herkkyytensä oli\nminulle arvoitus.\n\nJa sitten tiesin hänen tuijottavan äänetönnä ja jännittyneenä suureen\ntuntemattomaan. Se ilmeni hänelle elämässä silloin tällöin kaukaisena\nvälähdyksenä jostakin sanasta, käsitteestä, äkillisen tuskan\npiirteestä tai kauneusnäystä, soitosta... Mutta hän ei vielä voinut\ntuota hetkellistä pidättää, ei tempaista sitä pysyväisesti omakseen.\nHänellä oli siitä kaikesta yhä edelleen vain aavistuksellinen\ntuntemus, ja se oli miellyttävä, hilpeä ja riemuisa. Se herätti\nhänessä kainoa kunnioitusta ihmistä kohtaan. Siihen yhtyi utelias\nja välistä kiihkeä halu saada tietää, mitä ihmiselämä oikeastaan\ntarkoitti.\n\nNyt se oli ottanut hänet omaksensa. Apu oli tempaistu väkisin ja\näkillisesti mukaan. Hän oli parkaissut tuskasta, mutta sitten\nkerännyt kaikki voimansa, jännittänyt ne kuin rautaiset lihaksensa\nvastaanottamaan iskuja, joita sateli tiheään.\n\nSe pyhin ja salaisin, puhdas ja suuri, mitä hän omisti, painui\nsyvälle sieluun, ettei saastuisi, loukkaantuisi väkivaltaisen ja\nruman raivotessa.\n\nJa kun kärsimys ja kipu kävi ylivoimaiseksi, täytyi hänen käskystä\nväistyä tanterelta. Mutta kotona levätessä elpyi jälleen hänen\noma minuutensa, kirkastui ensi kiirastulen kestettyään täyteen\nselvyyteen. Hän näki nyt elämänsä päämääränä uhrin, näki itsensä sitä\nantamassa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nApu oli jo tointunut ja liikkui kaupungilla, lepäellen vain joskus\npäivällä. Hänen maltittomuutensa kasvoi samassa määrässä kuin\nvoimatkin, ja palaaminen rintamalle oli hänen kiihkein toivonsa.\nHäntä pidättivät vain jotkut käytännölliset seikat.\n\nTaju oli saanut määräyksen jäädä kotikaupunkiin hoitamaan\ntiedusteluasemaa, jolla oli monenlaisia tehtäviä. Vain välillisesti\npääsimme aavistamaan sen salaperäisiä päämääriä, silloin kun Tajun\noli pakko pyytää kotiväenkin myötävaikutusta oman henkilökohtaisen\ntoimintansa turvaksi.\n\nMeidän ajatuksissamme kaikki tuo oli kuin labyrintti, joka houkutteli\nja peloitti. Sen varjoisilla käytävillä pilkahti valo vain sieltä\ntäältä, luoden himmeää hohdetta pimeälle taustalle. Sen laajuus oli\npeloittava, ja nuoriso jakaantui kulkemaan siellä eri suuntia, sydän\ntäynnä synkkää uhkaa.\n\n-- Eksymmekö? Mahdollisesti!\n\nHilpeä uskallus ohjasi yhä edemmäksi.\n\n-- Eksymme tai emme, yhtäkaikki, mars vain eteenpäin!\n\nHe uskoivat lujasti kohtalon Ariadnen jumalalliseen johtolankaan.\nMikä oli se suuri uhka, se Minotauros, jonka pahaenteinen hengitys\njo kosketti heidän kasvojaan? Miksi näytti siltä, kuin ei olisi\najassa ollut muuta kuin tuo yksi, yhä valtavammaksi paisuva\npunainen lippumeri, joka tulvi laajan rautatientorin täytteisestä\nkansanpaljoudesta pitkin valtakatuja, laulaen hymnejään, todistaen\nvoimastaan?\n\nEivätkä he voineet selvittää ajatuksissaan enempää kuin\ntodellisuudessakaan niitä tuskan ja taistelun syitä, jotka saattoivat\nheidät kaikki ponnistamaan voimiaan viimeiseen hengenvetoon saakka.\nHe torjuivat annettuja iskuja, he valmistuivat työntämään yltään\nsen, mitä raaka voima edellään vyörytti. Mutta ajan arvoitus jäi\nodottamaan ratkaisuaan. Mikä oli pannut liikkeelle tämän lainehtivan\npunaisen meren?\n\nHetket, päivät, viikot olivat täynnä odotusta, ja maltiton jännitys\nvalitti ja voihki ihmisissä kuin palotorven ääni maan uumenista\nnousseena. Siinä oli ajan tuska ääneksi purkautunut, ja sellaisena\nlevisi sodan kauhu ympäri maan.\n\nIkäänkuin sen kehoituksesta kerättiin murha-aseita varastoihin ja\nkannettiin ainaisina seuralaisina salaa ja julki. Ja mitä kauemmin\ntätä uhkatilaa kesti, sitä luonnollisemmalta ja tutummalta se\ntuntui. Siitä kehittyi julma ja vallaton leikki luvattomalla ja\nturmiollisella tavalla, ja juuri siksi se oli niin houkutteleva.\nNuori kansa leikki valtaa ja sotaa. Nosti vihan lipun siksi, että\nmuutkin niin tekivät. Ampui omia kansalaisia, ryösti ja murhasi\nkeskenänsä -- koska muuallakin niin tehtiin. Ja kuitenkin oli\nkehityksen laki kaiken tämän johtaja.\n\nMutta kansat riehuivat kuin hyödyttömiin tuskiin tuomitut\nraivottaret...\n\n       *       *       *       *       *\n\nApu oli jo valmis lähtemään toisen kerran \"harjoituksiin\".\n\nTiesinhän varsin hyvin, mitä Pohjanmaalla odotettiin tapahtuvaksi,\nmikä hänet tällä kertaa kuten edelliselläkin vei kotoa.\n\nAlistuminen on ainakin vaikeata, mutta myöntyä rakkaimpansa\nehdottomaan päätökseen uhmata ylivoimaisia vaaroja, mennä -- surman\nsuuhun! Ja myöntyä pakosta, ilman vetoamista, ilman neuvottelua. Se\non kova tuomio.\n\nJo aamulla varhain oli Apu laittanut kuntoon varustuksensa, mutta\nhänen sotilastodistuksensa, se pieni, rähjäinen paperilappunen,\njonka hän oli tuonut mukanaan retkeltä, oli minun hallussani. Emme\nuskaltaneet sitä säilyttää kirjoituspöydän laatikossa, johon se ensin\npantiin.\n\nApu vaati sitä minulta matkaansa.\n\n-- Etkö ymmärrä, että siitä koituu sinulle suuri vaara? Lähdethän\nmuutenkin kovin myöhään, sanoin.\n\n-- Samantekevä. Minä tahdon ja tarvitsen sen!\n\nHän tarttui käteeni ja pakotti minut antamaan lappusen itselleen.\nMinä olin kuin pelkkä esine hänen käsissään, tahdoton ja voimaton.\n\nLähtiessään hän kuiskasi:\n\n-- Terveiseni Säteelle ja Siiri-tädille.\n\n\n\n\nX\n\n\nEnsimmäisinä päivinä Avun toistamiseen mentyä tuntui kotona\ntoivottoman tyhjältä, kun Tajukin oli päiväkaudet poissa. Suurena\nlohdutuksena oli saada tavata ihmisiä, joille hän jotakin merkitsi,\nja sen vuoksi menin juttelemaan Siirin ja Säteen kanssa.\n\n-- Meillä on ihan kädet täynnä, sanoi Siiri ommellen jotakin vihreää,\nkovaa vaatetta.\n\n-- Kuinka niin?\n\nSiiri oli salaperäinen ja selitti hiljaisella äänellä:\n\n-- Me ompelemme sotilastarpeita, kudotaan sukkia...\n\n-- Siitä en minä ole mitään tiennyt, sanoin hämmästyneenä.\n\n-- Me annoimme Avullekin matkaa varten yhtä ja toista, lisäsi Siiri.\n\n-- Apu ei sanonut mitään.\n\n-- Eikö? Hyvä onkin, että se pysyy näin meidän kesken.\n\n-- Sinä näytät olevan koko sielullasi mukana, sanoin yhä enemmän\nihmetellen, sillä Siiri oli muuten kaikkein maltillisimpia ihmisiä ja\nmietti aina tarkoin, ennenkuin antautui mihinkään uuteen.\n\n-- Enkö olisi, ja eivätkö kaikki ole? Meikäläiset, tarkoitan, vastasi\nhän katsoen minuun avoimesti.\n\n-- Minä tiedän niin vähän näistä puuhista, vakuutin yhä rauhallisena.\n\n-- Ja oikeastaan sinä voisit olla ylpeä, kun sinulla on kaksi poikaa\nantaa isänmaalle. Sinä olet totisesti rikas. Jos minulla olisi niitä\npitkä rivi -- kaikki antaisin! sanoi hän silmät loistavina.\n\n-- En luule voivani ylpeillä enkä ole niitä antanut ilomielellä --\nolenko antanut heitä kumpaakaan. He itse päättävät, itse toimivat ja\nmenevät. Minulla on tuskin mistään tietoa, niinkuin näet. Minulta on\notettu...!\n\nEn voinut jatkaa antamatta ilmi tuskaani.\n\n-- Suuri rikkautesi. Älä huoli, tulee aika, jolloin siitä iloitset.\nApu tulee takaisin, sitä emme epäile, lohdutti Siiri.\n\n-- Hän siis kävi täällä?\n\n-- Niin, meillä oli oikein juhla, kun hän taas oli täysissä voimissa\nja karaistunut vaaroja varten. Apu on jo miehistynyt, varmistunut, ja\nhänen koko ryhtiinsä on tullut enemmän rautaa. Vaikkei hän koskaan\nole ollut mikään helläkoura, puhui Siiri.\n\n-- Mitä Säde sanoo?\n\n-- Säde tahtoisi mennä mukaan, jos vain olisi joku mahdollisuus!\n\n-- Et suinkaan sinä suostuisi?\n\n-- Miksikä en? Menisin itsekin ja ehkä vielä tarvitaan, ja varmasti\ntarvitaankin, kunhan joudutaan.\n\n-- Oliko Apukin sitä mieltä, että Säde voisi mennä mukaan? kysyin\nihmeissäni.\n\n-- Ei, meillä oli siitä kinastelu. Hän oikein tuimistui ja hermostui,\nkun Säde puhui mieliteostaan päästä jollakin kulmalla sotilaita\nauttamaan. \"Se on yksinomaan meidän tehtäväämme ja me kyllä\nselviydymme\", sanoi hän varmalla tavallaan.\n\n-- Missä Säde nyt on? kysyin.\n\n-- Hän kyllä tulee pian, meni vain noutamaan valmiita töitä. Minulla\non niitä jo aika varasto.\n\n-- Ihmeellistä!\n\n-- Varsin luonnollista. Pitää olla valmiina, kun kerran tarvitaan.\nSadat naiset ompelevat ja keräävät aineita. Saatpa nähdä! Tule\nkatsomaan!\n\nHän vei minut suureen vaatekomeroonsa, jonka avain oli hänen\ntaskussaan, ja siellä näin röykkiön vöitä, olkalappuja, hattuja,\nsäärystimiä, sukkia...\n\nSe peloittava ja suuri, mitä olin pitänyt etäisenä uhkana, sai nyt\nentistä näkyvämmän muodon. Avun hahmo välähti mieleeni puettuna\nnoihin merkkeihin: valkoinen nauha hatussa ja hihassa, sinivalkoinen\nlappu olalla, vyö ja siinä vihreä patruunasäiliö.\n\n-- Me olemme koetelleet näitä Avun pukuun, sanoi Siiri.\n\n-- Samoinhan minä juuri ajatuksissani yritin, myönsin punastuen.\n\n-- Ja sinä punastut kuin kaino tyttö, pilaili Siiri. -- Eiköhän vain\nsydämesikin syki nopeammin?\n\nSiiri painoi kätensä rinnalleni vallattomana ja riemuitsi saadessaan\nilmi kiihtyneen mielentilani.\n\n-- Ja sinä tekeydyt vielä hiukan happameksi, vaikka olet mukana ja\nihan ilmitulessa pelkästä innosta.\n\n-- Minä en vielä ymmärrä tätä. Se on niin uutta ja outoa. Minua\npeloittaa ja...\n\n-- Olisitpa nähnyt Avun niinkuin Säde ja minä, kun hän sotilaalliseen\ntapaan leikillään teki kunniaa. Täytyy myöntää, että hän on pulska\nnuorukainen.\n\n-- Lujatekoinen, sanoin vedet silmissäni, ja se hävetti minua. --\nApua eivät voi kärsimykset nujertaa, ei muu kuin väkivaltainen\nkuolema...\n\n-- Mutta sankarina kaatuminen on kunniakasta. Pitäähän olla valmiina\nantamaan uhri! sanoi Siiri yhä innoissaan, jollaisena olin häntä\nharvoin nähnyt.\n\nSamassa tuli Säde kotiin, mukanaan joku tuntematon nuorukainen\nkantamassa suurta myttyä. Siinä oli vaatevarastoa.\n\n-- Se karttuu joka päivä, sanoi Siiri. -- Pian viemme sen\nkeskussäiliöön.\n\nSäde oli mielestäni kuin kasvanut ja kirkastunut. Hänen puhdasta\nja hienoa ihoansa somisti heleänvihreä, kapea reuna kauluksessa,\nranteissa ja vyössä.\n\nSiiri teetti omat ja tyttärensä vaatteet hyvällä ompelijalla. Hänellä\noli siihen varaa.\n\nSäteen puvut olivatkin aina oikein somia ja näyttivät vaivattomilta.\nSiinä ei oltu yritetty, mutta kuitenkin onnistuttu. Pikku neitosessa\noli sitä varmuutta, jonka kauneus suo. Hän puuhasi kotona\nkaikenlaista, soitteli ja lauleli, mutta kävi myös usein vieraissa ja\niloitsi elämästä toverien parissa, joita hänellä oli hyvin paljon.\n\nHän erosi kuitenkin huomattavasti muista tytöistä. Hän ei pyrkinyt\nolemaan ajan tavan mukainen -- vapaa.\n\nSe vapaus merkitsi sitä, ettei mikään saanut kovin hämmästyttää,\ntuntua uudelta ja oudolta, ja kuitenkin piti tavoitella rohkeaa ja\nennen saavuttamatonta. Tämä vei elintavoissa liioitteluun, jolle\nannettiin vapauden nimi. Tosin se ei merkinnyt lankeemusta eikä\nedes kompastusta. He säilyttivät puhtautensa, ja sehän juuri olikin\ntuon pyrkimyksen voimana, mutta he joutuivat vaaraan paljastaa\npelkästä uteliaisuudesta ja uhkamielestä sellaista, mikä kuuluu vain\nrakkaudelle salaperäisenä viehätyksenä.\n\nSäde osasi vielä ihailla ja ihmetellä, nauraa raikkaasti, eikä\naina muistanut kaikkia seuraelämän peitteleviä temppuja. Hän oli\nrakastettava lapsi.\n\nVai olinko minä puolueellinen, koska Apu piti hänestä, jopa niin\npaljon, että se olisi riittänyt koko elämäksi.\n\nKärsimys oli jo herättänyt Avun sitä tajuamaan. Säde ja hänen\nsydämensä uinui vielä. Se tuotti minulle tuskallista pelkoa Avun\npuolesta. Uinuva voisi herätä jonakin päivänä, jolloin Apu ei\nolisikaan hänen läheisyydessään, ja silloin...\n\nNiin, silloinhan Avun pitäisi jaksaa \"sekin uhrata\".\n\nHän sanoi sen kerran, mutta kuinka paljon noihin sanoihin mahtuu,\nsitä on turha yrittää kuvata. Kuinka monta vuotta, kuinka monet\nkerrat loputtoman kaipauksen huokaus pusertuu sydämestä, kuinka\nraskaana se tuska elämän lennossa painaa siipiä, kuinka tyhjältä\ntuntuu itse menestyskin, ellei se ainoa, jota on toivonut, ole\nsitä jakamassa! Ja kuinka tyhjänpäiväistä on ponnistelu vaikeuksia\nvoittamaan, ellei ole tuota rakasta päämäärää, tuota yli ymmärryksen\nkäyvää suloisuutta levittämässä taikaharsoaan elämän kierouden ja\nrumuuden ylle!\n\nJa juuri Avulla oli taipumus lumoutua ja sen siipien suojassa\nantautua elämälle, työlle ja kaikelle taistelulleen. Hän tarvitsi\nsitä enemmän kuin Taju, se oli hänelle elämän ehto. Ja siksi sydämeni\nvapisi hänen puolestaan.\n\nSäde jutteli uusista puuhista seuralaisensa kanssa, joka kertoi\nmeille kaikesta, mitä hänen tiedossaan sattui olemaan, ja lisäksi\nomia arvelujaankin. Näin paljastui moni piilopaikka, arvoituksellinen\nseikka.\n\n-- Kiitoksia avomielisyydestänne, sanoin erotessamme, -- mutta\nälkää kertoko muualla. Me jo pelkäämme, jos jotakin sattuisi... Ja\ntällaisena aikana sattuu melkein säännöllisesti juuri ilmituloa ja\nilmiantoa, petosta ja väkivaltaa.\n\n-- Olenko tehnyt väärin? huudahti nuorukainen hätkähtäen.\n\n-- Ette, ellei ole kielletty kellekään puhumasta.\n\n-- On kielletty kelle on kielletty. Emmehän me koskaan erehdy\nkertomaan syrjäisille, vakuutti Siiri tyynnyttäen.\n\n-- Mikä ero Tajun ja tämän herttaisen pikkumiehen välillä! sanoi\nSiiri nuorukaisen mentyä.\n\n-- Hän lienee Tajun lähettejä. Pelkään, ettei Taju oikein tunne sitä\npoikaa.\n\n-- Ole huoletta. Nuo tiedot olivat vanhoja, ja piilopaikat ovat jo\nmuuttuneet, vastasi Siiri.\n\n-- Mistä sinä tiedät? kysyin ihmeissäni.\n\n-- Minulla on ollut tekemistä niissä asioissa.\n\n-- Tietääkö Taju?\n\n-- Totta kai, sillä hänen kauttaan käyvät tiedustelulangat, annetaan\nvaroitukset ja vartioidaan. Ja paljon muuta.\n\nSiiri nauroi hilpeästi ja alkoi laskea Tajusta pilaa.\n\n-- Siinä on kerrankin poika, jonka suu on lukossa. Häneltä ei saa\nmillään keinolla kuulla mitään, ellei hän itse näe hyväksi. Hän ei\nunohdu lörpöttelemään.\n\n-- Mutta sehän on vain ansio! huudahdin tyytyväisenä. -- Mihinkä se\nsellainen veisi, jos kaikki...\n\n-- Minä en tahtoisi tietää sellaista, mitä ei saisi kellekään kertoa,\nsanoi Säde.\n\n-- Ei, lapsi kulta, se synkistää elämää, sanoin viehättyneenä Säteen\nkirkkaasta ajatustavasta.\n\n-- Mutta eihän Taju ole synkkä, naureskelee aina ja ivailee, väitti\nSäde.\n\n-- Taju on sellainen luonnostaan. Hänelle on helppoa, mikä muille\nolisi vaikeata, sanoin.\n\n-- Taju on syntynyt diplomaatiksi, huomautti Siiri leikillään.\n\n-- Herra ties!\n\n-- Miksi Apu on syntynyt? kysyi Säde lapsekkaalla tavallaan.\n\n-- Sankariksi! huudahti Siiri vilkaisten minuun.\n\n-- Taivas varjelkoon, sanoin ehdottomasti säpsähtäen. -- Se olisi\nliian paljon ja kuitenkin liian vähän.\n\n-- Meidän aikamme etuoikeutta! vakuutti Siiri.\n\n-- Etuoikeudet velvoittavat niin paljoon.\n\n-- Apuhan on valmis uhraamaan vaikka henkensä! sanoi Säde\npikkuvanhasti, ja pieni nykäys pään ylväästi kohotessa ilmaisi hänen\nihailuaan.\n\n-- Niin, oman henkensä uhraamaan, ottamatta kenenkään muun! myönsin\nhiljaa.\n\n-- Sodassa se on mahdotonta, sanoi Siiri.\n\nMinä en voinut vastata mitään. Mieleeni laskeutui raskas paino. Apu\noli siis täälläkin jätetty -- uhrattavaksi. Enkä voinut nousta sitä\nvastaan, loukkaamatta Avun oikeuksia, ehkä katkomatta siteitä ja\nhelliä suhteita.\n\nOlihan Apu itse jättänyt minut epätietoiseksi, kieltänyt aikaisemman\nvakaumuksensa. Samassa muistui mieleeni, mitä Apu oli sanonut Säteen\nkammosta tappaa ihmisiä.\n\n-- Säde, eikö sinusta ole julmaa, kun ihmisten pitää kaatua?\n\n-- On, se on hirmuista. Sitä ei voi ajatella, vastasi hän\nvaistomaisesti torjuen sellaista mielikuvaa.\n\n-- Sinähän tahdoit mennä mukaan.\n\n-- Niin, minäkin tahtoisin auttaa. Ja Apu sanoi, ettei yhtään\npeloita, kun on kaiken aikaa menossa ja kovassa työssä. Silloin\nunohtaa vaarat ja vastuksetkin.\n\nHänen vetoamisensa Apuun voitti minut täydellisesti.\n\n-- Sinun työsi sodassa olisikin yksinomaan itsesi uhraamista ilman\nristiriitaa ja syyllisyyden taakan ottamista hartioillesi.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Säde viattomasti.\n\n-- Eihän sinun tarvitsisi ampua tai tehdä muuta sellaista. Läsnäolosi\ninnostaisi.\n\n-- Minä olisin kuitenkin mukana! huudahti hän.\n\n-- Ja se antaisi taistelijoille uutta rohkeutta. Se on totta.\nSinulle tulisi silloin myöskin edesvastuuta, sanoin enkä voinut olla\ntarkkaamatta, herättäisikö se Säteessä mitään ajatuksia.\n\n-- Ja kunniaakin voitosta! jatkoi Siiri puuhatessaan vaatteiden\njärjestelyssä.\n\n-- Mutta se voitto toisi mukanaan myös korvaamatonta vahinkoa! sanoin\nempien.\n\nSiiri katsoi minuun hämmästyneenä.\n\n-- En ymmärrä vähääkään! huudahti hän.\n\n-- Aseet osuvat omaan kansaan, ja loppujen lopuksi kansa ei ole\nkahtia jaettava, se on yksi.\n\n-- Tällä hetkellä ei voi tinkiä, sanoi Siiri.\n\n-- Ja jälkeenpäin tulee tilitettäväksi satakertaisesti.\n\n-- Sinä taidat olla hiukan punainen, virkkoi Siiri vakavissaan, ja\nSäde loi minuun hämmästyneen katseen.\n\n-- En tiedä, ihmisyystuntoni ja kansallisuusvaistoni tuo suuhuni\nsellaisia sanoja.\n\n-- Jaa, jaa. Ihminen tulisi rikki revityksi, jos kaikkia vaistojaan\ntottelisi, vastasi Siiri maltittomasti.\n\n-- Sinä siis kuitenkin uskot minua.\n\n-- Tietysti, mutta eihän se kelpaa nyt.\n\n-- Uhrit pitää siis ottaa ja antaa, niinkö? kysyin, ja tuskani vei\nvoiton äänen varmuudesta.\n\n-- Pelkäätkö poikiesi puolesta?\n\n-- Kysymyksesi on luonnollinen, vaikka siitä voisi loukkaantua.\n\n-- Eihän sen tarvitse olla loukkaus, jos omatuntosi on kirkas, sanoi\nSiiri hymyillen säälivästi.\n\n-- Jos pelkäisinkin poikieni puolesta, ei se ole oikeastaan minun\nvallassani. Suhteessani heihin on olemassa salaperäinen vaisto,\njohon olen oppinut luottamaan vuosien kuluessa. Toistaiseksi olen\nrauhallinen.\n\n-- Mitä se on? kysyi Siiri kummastellen.\n\n-- Eihän sitä voi määritellä. Se on mielialoja, jotakin alitajunnan\nohjaamaa yhteyttä eikä aina sitäkään. Minä tunnen heidät itsessäni\nja elän heille kaikesta sielustani ja mielestäni, niinkuin sanassa\nsanotaan. Ja kun nainen on ihan täydellisesti jonkun tunteen\nvallassa, lienee joku viisas sanonut, silloin hän näkee asioita\nedeltäpäin.\n\n-- Hm, merkillistä, ja siihen sinä luotat.\n\n-- Se tunne on kasvattanut ja opastanut minua luottamaan itseeni.\nMutta mitä siitä! Eihän nyt ole puhe pojistani ja minusta. Yksi perhe\nei paljoa paina.\n\n-- Kukin on kuitenkin itseään lähinnä, myönsi Siiri tuijottaen\nmiettiväisenä eteensä, vaatemytty polvillaan.\n\n-- Niin, mutta se tieto ei toisi minulle lohtua, että tuhannet\nsurevat samoin. Se vain suurentaa onnettomuutta.\n\n\n\n\nXI\n\n\nSuuret tapahtumat seurasivat toistensa kintereillä. Maailmansota\noli joutunut ratkaiseviin vaiheisiinsa, ja jännitys piti mieliä yhä\nvallassaan. Voimat herpaantuivat joka puolella, vaikka sotahirviö\npärskyttikin myrkkyään, ollen itse lähellä loppuaan.\n\nIsänmaamme kohtalo oli vielä ratkaisematta, ja pääkaupungissa\noltiin täysin epätietoisia tulevaisuudesta. Valkoisten rintama oli\nVilppulassa ja pysyi siellä yhä. Millä voimilla ja kuinka kauan\nsiellä voitaisiin taistella, se oli hämärää meille, joiden pojat\nolivat mukana sodassa.\n\nPunaiset saivat aseita venäläisiltä ja ottivat heiltä oppia\nsodankäynnissä. Mahdollisuudet olivat heidän puolellaan -- miksi ei\nsiis onnistuminenkin?\n\nNälkä oli kaikkialla maassa kuitenkin ylin herra ja pakotti\nvihankin alistumaan. Me aseettomat valkoiset ja punaiset seisoimme\nloppumattomissa jonoissa ruoka-annoksiamme tavoittamassa. Se liitti\nonnettomuustoverit yhteen kuin eksyneet lapset metsässä.\n\nKansan sydän oli sairas. Sen tuskat yltyivät raivoksi ja\nmurhanhimoksi, kunnes verta vuoti virtanaan ja kaatuneita oli jo\ntuhansittain kautta maan.\n\nVoi, mistä tämä vaino, tämä viha!\n\nElävästi muistui mieleeni se aika, jolloin kantaen Apua vielä rintani\nalla kävin suurissa työväen kokouksissa. Siellä kalahtelivat sanat\nkovina ja särmikkäinä yhteiskuntarakennetta vastaan kuin painavat\nkivet, niitä sinkoili elämän teille, ja nyt saimme nähdä niistä\nkasaantuneen vaarallisia, korkeita röykkiöitä. Ne sortuivat niiden\npäälle, jotka niitä lähinnä vartioivat, samoin kuin niidenkin,\njoiden oli määrä raivata ne pois. Samalla ne kaatoivat ympäriltä\nkaiken mädän ja lahonneen, mikä ei kestänyt uuden ajan painoa, vaan\noli ohimenevänä tuomittu väistymään antaakseen tilaa uudelle ja\nelinvoimaiselle.\n\nPäivä liittyi päivään, ja entisyys suli nykyisyyteen. Tuntui kuin\nvielä eilen olisin ollut noissa kokouksissa salaperäisen voiman\nsinne ajamana ja aika olisi odottanut meitä hetkisen, kunnes kaikki\ntäyttyisi ja Apu voisi käydä hänelle määrättyä latua.\n\nOlinko nyt yhtä valmis kuin silloin antamaan uhrini?\n\nOi en, tuhat kertaa en! Miksi en?\n\nSilloin en tiennyt, kuinka paljon elämä vaatii työtä, tuskaa,\nkärsimystä ja pettymystä. Nyt sen kaiken tunnen, ja omani ovat\nsiksi minulle rakkaat, tuhatkertaisesti kalliit. Apuni ei ole vain\nmahdollisuus, hän on nyt itse elämän täyttymys, ja minun elämäni työ\non hänessä ja hänen kauttaan. Jos hänet menettäisin...! Saisinko\npanna ehtoja? En, olinhan aseeton, toivoton. Vain armollinen sattuma\nvoisi pelastaa. Ja niin koetin pysyä levollisena.\n\nOdotin Avulta kirjettä, jota ei koskaan tullut. Mutta eihän kukaan\nmuukaan saanut, Pohjoiseen menneet olivat saavuttamattomissa.\n\nViikot vierivät, alkoi jo tulla kevätpuoli. Sitten eräänä päivänä\ntuotiin viesti: Apu oli Viipurissa vankina.\n\n-- Kuinka hän on voinut sinne joutua? kysyi Heikki sanantuojalta. --\nEiväthän punaiset jätä vankeja henkiin.\n\nSitä viestintuoja ei tiennyt, oli vain sattumalta nähnyt Avun\nvankilassa käydessään, ja koska hän tunsi hyvin meidän perheemme, ei\nhän tahtonut jättää ilmoittamatta. Apuahan ei saanut puhutella eikä\nuskaltanut antaa ilmi olevansa tuttava, sillä Apu oli ollut kovin\nsalaperäinen ja tuskin vilkaissut häneen.\n\n-- Sepä on merkillistä, ihmetteli Heikki.\n\n-- Minä menen Viipuriin, päätin heti.\n\n-- Se voisi olla vaarallista. Avun salaperäisyys jo viittaa siihen,\nsanoi Heikki.\n\n-- Ei se mitään vaarallista ole, äiti menee vain, kehoitti Taju.\n-- Viipurissa käy valkoisten vankien olo pian hyvin kuumaksi, kun\nrintama lähenee kaupunkia ja punaiset joutuvat saarroksiin.\n\nAloin valmistella matkaani maltittomalla kiireellä. Hankin punaisten\nleimalla varustetun passin ja mainitsin syyksi erään sukulaisen\nsairastumisen Viipurissa.\n\nEnnen lähtöäni menin tapaamaan Siiriä.\n\n-- Onko Apu vankina? Sehän on kummallista! huudahti Siiri. -- Hän\nlähtikin täältä liian myöhään. Taisivat siepata jo matkalla kiinni.\nSamalla tavalla kävi niiden, jotka koettivat Tampereen kautta\npohjoiseen, ja Apu sanoi yrittävänsä päästä ensin Lahteen.\n\n-- Me emme kotona tiedä. Viestintuoja ei saanut häntä puhutella, oli\nvain sattumalta nähnyt.\n\nSäde oli tullut toisesta huoneesta kuullessaan meidän puheemme.\n\n-- Onko Apu vankina? tiedusti hän eloisalla tavallaan. -- Voiko\nhänestä sitten tulla upseeri?\n\n-- Pitäisikö Avusta tulla upseeri? kysyin ihmeissäni, sillä se\nmahdollisuus ei ollut vielä juolahtanut mieleeni.\n\n-- Tietysti pitää, ja vähintään luutnantti, intoili Säde.\n\n-- Oletko pahoillasi?\n\n-- Apu olisi niin hyvin sopinut upseeriksi, vastasi hän.\n\n-- Kuka on sanonut, ettei hän vielä voi saada ylennystä. Syyt\nvangiksi joutumiseen voivat olla monenlaiset, lohdutti Siiri.\n\n-- Pian saatte kuulla, mitä Avulle on tapahtunut. Aion huomenna\nmatkustaa häntä katsomaan.\n\n-- Pääseekö sinne? kysyivät Siiri ja Säde samalla kertaa.\n\n-- Sain ainakin passin, ellei matkalla tie pystyyn nouse.\n\n-- Niinkin voi käydä. Helsinkiläisiä jätettiin hiljattain Lahteen\nja teljettiin koko vuorokaudeksi pieneen koppiin, jossa he olivat\nvähällä tukehtua. Joku punainen toimitti heidät sitten pääkaupunkiin\ntakaisin, kertoi Siiri.\n\n-- Kyllä minä aion päästä Viipuriin vaikka kävellen! huudahdin ja\ntunsin matkahaluni kiihtyvän.\n\n-- No, sinä nyt menet vaikka mistä! kehui Siiri. -- Ja kyllä minäkin\nsinun sijassasi menisin.\n\n-- Kiitos, sinä annat minulle rohkeutta.\n\n-- Äiti, onko meillä vielä oman puutarhan omenia? Apu piti niistä\nkovasti, sanoi Säde.\n\n-- Tietysti me lähetämme, ja täti vie ne nyt heti mukanaan, ettei\nvain unohdu, vastasi hänelle Siiri.\n\n-- Täti sanoo terveisiä, että Avun pitää laittautua tänne ja ajaa\npunaiset pois, sanoi Säde.\n\n-- Tappaa lohikäärme ja saada prinsessa ja puolet valtakuntaa. Eikö\nniin?\n\n-- Sitä ei saa tietää, ennenkuin lohikäärme on voitettu, vastasi Säde\nnauraen.\n\n-- Tuskinpa ne päästävät Apua irti, epäili Siiri.\n\n-- Sehän siinä onkin pulmallista. Taju sanoo käyvän vaaralliseksi\nviipyä Viipurissa, kun itäinen rintama painuu sinne päin.\n\n-- Kunhan vain saisit hänet kotiin! huokasi Siiri levottomana.\n\n-- Ainakin voin hankkia hänelle ruokaa, ettei tarvitse nälkää nähdä,\nja muuten viivyn siellä pari päivää lohduttamassa, sanoin.\n\n-- Jos lasketaan katsomaan, lisäsi Siiri, -- mutta jos he ottavat\nsinutkin kiinni.\n\n-- Mitä he minulla tekisivät? Ja sitäpaitsi, eiväthän he ole\nvanginneet naisia. Jos olisin edes poliittinen henkilö!\n\n-- Onnea matkallesi ja Avulle terveiset.\n\n-- Minulta myös, lisäsi Säde.\n\n-- Niistä Apu kyllä tulee onnelliseksi, vastasin rohkaistuneena\nheidän ystävällisyydestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatka tuntui seikkailulta heti junaan päästyäni. Ihmiset olivat\nkaikki levottomia, peloissaan matkan keskeytymisestä ja omiensa\nluo pääsemisestä. Useimmat olivat kuin eksyneitä pyrkimässä mikä\nvanhempiensa luo, mikä etsimään lapsiaan, mikä kuolinvuoteelle. Aina\noli jokin äärimmäinen hätä painamassa.\n\nPerin hämmästyin, kun eräs tuntematon mieshenkilö puhutteli minua\nnimeltä ja kysyi, minne olin menossa.\n\n-- Viipuriin, vastasin. -- Mutta kuka te olette?\n\n-- Entinen oppilaanne. Tietysti ette enää tunne, kun siitä on kohta\njo kaksikymmentä vuotta, vastasi hän.\n\n-- Kasvot ovat tutut, nimi on unohtunut.\n\n-- Eihän ole tarpeellista sitä tietää, sanoi hän.\n\nMe puhelimme ajan surkeudesta, ja vähitellen kävi selville, että hän\noli vielä äskettäin ollut sosialistien edustajana.\n\n-- Miksi rouva nyt Viipuriin matkustaa? kysyi hän kuin olisi\naavistanut huoleni.\n\n-- Poikani on siellä punaisten vankina.\n\n-- Pulmallinen juttu. Onko hänet otettu kiinni ase kädessä? tiedusti\nhän hiljaisella äänellä.\n\n-- Matkalla, vastasin arviolta.\n\n-- Oliko hänellä papereita? kysyi hän vielä.\n\n-- Oli, tulin hätäisesti sanoneeksi, ajatellen vaarallista sotakoulun\npaperia, mutta heti kuitenkin muistin, että Apu oli hankkinut\ntyötodistuksen, jossa sanottiin hänen olevan menossa Raudun asemalle\nsementtitöihin. -- Hänellä oli työtodistus, jonka hän sai Raudun\nasemarakennuksen urakoitsijalta. Hänellä on määräys johtaa siellä\ntöitä. -- Ei siis aseissa...?\n\n-- Ei! vakuutin umpimähkään.\n\n-- Hänet voisi siinä tapauksessa ehkä vapauttaa, sanoi tuttavani.\n\n-- Voisiko? huudahdin riemuissani, ja kyyneleet nousivat ilosta\nsilmiini.\n\n-- Enhän minä varmasti voi mitään sanoa, kun olen siviilihenkilö enkä\nkernaasti puutu sotilaallisiin asioihin.\n\n-- Ehkä siitä ei sentään tulisi teille ikävyyksiä.\n\n-- Ei, kyllä minä yritän, ja vaikka vielä olisikin vaikeuksia, ei se\nminua tässä tapauksessa estäisi.\n\n-- Olen tosiaan hyvin kiitollinen, teidän apunne tulee minulle kuin\nkohtalon kädestä.\n\n-- Harvoinhan sitä elämässä sattuu niin paikalleen, että hyvät työt\npalkitaan, sanoi hän hymyillen.\n\n-- Minun hyvät työni lienevät hyvin vähäpätöisiä.\n\n-- Henkisen työn suuruutta on vaikea mitata, vastasi hän.\n\nViipuriin tultuamme hän otti matkalaukkuni ja kantoi sitä. Ovet\naukenivat meille selkoselälleen, ja punaisten selkä oikeni sivutse\nkulkiessamme. Tulin perin uteliaaksi tietämään matkatoverini nimen.\n\n-- Ette sanonut nimeänne, huomautin hänelle.\n\n-- Eihän se mitään merkitse, sanoi hän hymähtäen. -- Ajuri vie teidät\nystävänne asuntoon. Minä olen antanut määräyksen, lisäsi hän, nosti\nlakkiaan ja astui kiireisesti poikki raitioradan.\n\nHän oli kaikesta päättäen merkkimies, ja minussa vahvistui yhä se\ntoivo, että Apu pääsisi vapaaksi. Ystäväni kotiin saapuessani olin\nmelkein iloisella mielellä.\n\n-- Oi, sinä vanha Maija, taaskin me tapaamme toisemme sodan\nmerkeissä, huudahdin eteisessä, päästyäni onnellisesti sisälle ja\ntavattuani hänet kotona.\n\n-- Tiedätkö, minä olen sinua odottanut, ihan maltittomana kaivannut.\nNäin unta, kuuletkos, että tulisit. Ja minä näen usein sellaisia\ntosiunia, tiedäthän, vallan erikoisia. Ja kun Apu nyt on täällä...\n\n-- Rakas, kuinka poika jaksaa? Ja kuinka sinä tiedät? Oletko nähnyt?\n\n-- Tu, tu, tuu, älä kaikkea yhtaikaa kysy.\n\n-- Kun minä olen niin onnellinen ja riemuissani.\n\n-- No, noo, älähän nyt nelistä, ylämäessä sitä vielä ollaan,\nlauhdutti Maija.\n\nHän on entinen koulutoveri, opettajatar, ja pääkaupungissa käydessään\nhän tavallisesti asuu meillä.\n\nKerroin hänelle junassa sattuneesta kohtauksesta ja kysyin, tunsiko\nhän sellaista miestä.\n\n-- Ei ole kunnia..., vastasi hän, -- eikä niihin herroihin voi\nluottaa.\n\nIntoni ja iloni oli kuin tyhjää unta, ja uusi levottomuus palasi\nentistä pahempana.\n\n-- Onko Apu siis vaarassa? kysyin. -- Tiedätkö mitään?\n\n-- Koko kaupunki tietää ja puhuu, mutta hiljaa.\n\n-- Avustako?\n\n-- Kaikista vangeista meillä on tieto. Minä olen erikoisesti\nhuolehtinut juuri Avun asiasta.\n\n-- Oi, kiitos!\n\n-- Älähän nyt hätäile. Ei pojallasi tällä kertaa ole pahaa vaaraa.\n\n-- Entä ruoka ... saako hän sitä vankilassa?\n\n-- Sielläkin, niin että juuri eläisi, mutta minä olen lähettänyt\nhänelle säännöllisesti.\n\n-- Kuinka kiltti sinä oletkin, Maija kulta!\n\n-- Ei minun kiltteyteni ensi hädässä paljoa auttanut. Se oli\ntotisesti tärisyttävää.\n\n-- Onko ollut selkkauksia?\n\n-- Vielä häntä kysyt. Maltahan nyt, niin saat kuulla. Se on pitkä\njuttu. Noin kymmenen päivää sitten olin siellä aseman puolella ja\nsatuin näkemään Avun astuvan suorana ja kalpeana kahden pistinniekan\nvälissä. Hän oli muuttunut: laiha, huulet yhteen puristetut ja uhma\nkatseessa, mutta astuma oli sama kuin Avulla aina, joustava, ylpeä\nkuin antiloopilla. Se oli varmasti Apu. En kyennyt sillä hetkellä\najattelemaan enempää, seurasin vain jäljestä poliisilaitokselle,\nkylmään kellarikerrokseen, jonne poikaparka vietiin. Minä en\nvoinut mitään, vahti ajoi tylysti pois. Hädissäni menin entisen\nvankilanpapin puheille ja pyysin häntä ottamaan asiasta selvää.\n\n-- Mikä onni, että tunsit hänet.\n\n-- Pastori tuli samana iltana kertomaan, että Apu oli herra Ylänteen\nkanssa, joka oli vasta vangittu, samassa kellarikerroksessa. Siellä\nhe vartijan kanssa yksissä puuhin lyhentelivät seinältä punatakkisten\nelämää. Niitä kuului siellä olevan ihan sileänään.\n\n-- Huh, ja Apu...!\n\n-- Poikasi oli kovin huolissaan erään paperilappusen vuoksi. Se oli\njäänyt tavaroiden joukkoon.\n\n-- Voi, se onneton sotakoulutodistus! huudahdin, ja uusi pelko nousi\nkaameana sydäntäni ahdistamaan. -- Missä se nyt on?\n\n-- Hän keksi kyllä keinon saadakseen sen haltuunsa. Uhkarohkea poika!\n\n-- Mitäs luonteelleen voi, sellainen hän on aina. Kuinka hän...?\n\n-- Herra Ylänteen rouva toi vankikoppiin ruokaa joka päivä, ja Apu\nkysyi tarkastettiinko häntä. \"Ei suinkaan, miksi niin?\" kysyi rouva\nYlänne. Sitten Apu kertoi pelostaan, ja rouva Ylänne lupasi ottaa\npaperin mukaansa pois vankilasta. \"Mutta millä keinoin tuon paperin\nsaamme tänne?\" sanoi herra Ylänne.\n\n-- Apu oli sitten lyöttäytynyt juttusille vahdin kanssa ja pyytänyt\nsaada tavarainsa joukosta erään kirjan. Hän oli mukamas lapsena\noleskellut Amerikassa monta vuotta, ja siksi hän nytkin kuljetti\nmukanaan matkalukemisena englantilaisia romaaneja. Ja vahti oli niin\nyksinkertainen, että lähetti noutamaan Avun kaikki tavarat hänen\nkoppiinsa.\n\n-- Jännittyneinä he tutkivat sitä kirjaa, jonka päällyslehden ja\nkannen väliin Apu oli pistänyt vaarallisen paperinsa, ja siellä se\nvielä oli tallella. Seuraavana päivänä rouva Ylänne vei sen povessaan\nkotiinsa.\n\n-- Se vaara on siis vältetty. Ajattele, jos se olisi joutunut\npunaisten käsiin!\n\n-- Apu olisi varmasti ammuttu, sanoi Maija. -- Minä vain pelkään\nsittenkin sitä paperia, jos juttu tulee punaisten korviin, sillä\njoka puolellahan siitä seikkailusta puhutaan. Eihän rouva Ylänne ole\nvoinut pysyä vaiti.\n\n-- Meidän pitää käydä häntä tapaamassa.\n\n-- Ensi työksemme, varmisti Maija. -- Jos olisin uskaltanut hävittää\nsen paperin, olisin jo aikoja... Ylänteen kotia pidetään silmällä, ja\ntarkastus voi tapahtua koska tahansa.\n\nMe menimme heti samana iltana tavoittamaan rouva Ylännettä ja saimme\nlevottomuutemme aiheen käsiimme. Se oli hyvin näkyvällä paikalla,\nvalokuvatelineen välissä pöydällä, ja pilkisti esiin houkuttelevalla\ntavalla. Me poltimme sen juhlallisesti uunissa ja palasimme\nrauhallisempina Maijan kotiin.\n\n-- Sinä et voi aavistaa, missä jännityksessä minä olen nämä viimeiset\nkymmenen päivää elänyt, sanoi hän.\n\n-- Onko vielä jotakin vaarallista? kysyin uudestaan levottomana.\n\n-- On ollut -- paljon. Seuraavana päivänä meni pastori jälleen\nApua tapaamaan mainiten hänen nimensä. Siellä vastattiin, ettei\nollut ketään sennimistä. \"Työmies Rantanen on tuotu tänne eilen, ja\nhänet on jo tuomittu. Ensi yönä se pannaan täytäntöön\", selitettiin\nlisäksi. \"Viekää minut hänen puheilleen\", pyysi pastori.\n\n-- Ihmeellistä! Mitä se merkitsi? kysyin kauhuissani.\n\nPastori vietiin työmies Rantasen ja Ylänteen huoneeseen. Työmies\nRantanen oli juuri Apu.\n\n-- Kuinka sellaista voi sattua?\n\n-- Apu oli antanut heille sennimiset paperit.\n\n-- Voi taivas? Miksi?\n\n-- Hän oli aluksi pelännyt tuon sotilastodistuksensa vuoksi, ja\nsitäpaitsi hänellä lienee ollut jokin muu syy salata nimensä. Kenties\nhänelle on sattunut joitakin seikkailuja matkallaan itäistä rintamaa\nkohti.\n\n-- Kerro nyt pian! Minä tuskin uskon, että Apu on pelastunut.\n\n-- Pastori kertoi sitten työmies Rantasen tuomiosta vahdin\nläsnäollessa. Silloin Apu oli aluksi hämmentynyt, mutta pian vetänyt\nesille toiset paperit matkatavaroista, jotka hän juuri oli saanut\nhaltuunsa. Niissä oli hänen passinsa, työtodistus ja valokuva. \"Tässä\non totuus\", sanoi Apu, \"eikä miestä toki väärällä nimellä ammuta\".\n\n-- Vahti oli silloin kohta lähettänyt ilmoittamaan asianomaisille.\nMutta pastori ei luottanut siihenkään. Hän vartioitsi ulkopuolella\nkoko yön, kävi vain pikimmältään minulle ilmoittamassa.\n\n-- Voit kuvitella mielentilani sinä yönä. Luulin kuulevani\nlaukauksia. Ja Apu, ihan sellaisena kuin olin nähnyt hänet\npistinniekkojen saattamana, oli edessäni, seisten ammuttavana.\n\n-- Voi voi, kuinka se selvisi?\n\n-- Pastori tuli aamulla varhain tänne ja kuiskasi minulle ovessa:\n\"Pelastettu!\" Samassa lysähdin polvilleni, ja pastoriparka sai\nhoidella minua, vaikka itse oli viluissaan ja nälissään, ääni ihan\nkäheänä.\n\n-- No kuinka se oli selvinnyt se Avun asia?\n\n-- Hm, punaiset ovat suuria lapsia, julmia ja herttaisia, aina kuinka\nsattuu. Tuomio oli peruutettu ilman muuta, ja ne Rantasen paperitkin\njäivät penkomatta. Ei edes kysytty, mistä ne oli saatu. Apu oli vain\nnauranut ja sanonut vahdille: \"Taisin kiireessä kietaista ylleni\nväärän takin, ja sen taskusta te sitten ne otitte.\"\n\n-- Sitten Apu oli noilla papereilla sytyttänyt savukkeensa ja antanut\nvahdille koko laatikollisen.\n\n-- Onko sillä raukalla ollut rahaakaan?\n\n-- Minäkö häntä siellä nyt rahatta pitäisin, sellaisessa loukussa?\nsanoi Maija.\n\n-- Voi sinua, rakas, vanha Maija, sinä olet kärsinyt ja huolehtinut\nkuin omasta pojastasi.\n\n-- Kun ei minulle ole omia annettu, eikä se oikein lyö yhteen tässä\nvanhanpiian säädyssä, niin sitä hanakammin sitä menee vaikka tuleen\ntuollaisen rakkaan pojan puolesta.\n\n-- Minä vain toivoisin, että maailma olisi täynnänsä tuollaisia\nMaijoja. Silloin ei koskaan sodittaisi. Entä se pastori ... milloin\nja missä saan häntä kiittää?\n\n-- Ehditäänhän tässä.\n\nNäin paljon olin kuullut ja elänyt heti ensimmäisenä iltana Viipuriin\ntultuani. Apu oli muutettu lyseolle pian sen jälkeen kun tuomio\nperuutettiin, ja hänen huonetoverinsa, herra Ylänne, oli päästetty\nvapaaksi.\n\nAamulla menin palvelijan mukana ruokaa viemään, ja suuri oli Avun\nhämmästys, kun hän näki minut.\n\n-- Mistä te kotona tiesitte? kysyi hän hiukan levottomana.\n\nVahti oli aina kolmantena puhellessamme, niin etten voinut kertoa,\nkuinka asian laita oikeastaan oli.\n\n-- Sinä näytät taas kasvaneen, ja leuassasi taitaa jo olla vähän\nparranhaivenia, vaikka ihosi on vielä niin hieno kuin mamselleilla,\njuttelin naureskellen, enkä ollut tietääkseni hänen kysymyksestään.\n\n-- Niin, täältä puuttuu parturi, vaikka muuten eletään herroiksi,\nvastasi Apu, yhtyen leikilliseen sävyyni.\n\nPuhuimme vielä yhtä ja toista hänen voinnistaan toivoen, että\nvahti edes hiukan poistuisi, mutta hän pysyi kaiken aikaa lähellä.\nSamanlaista oli niinä kolmena päivänä, jotka viivyin Viipurissa.\n\nYritin kyllä käydä punaisten virastoissa saadakseni Avun\nvapautetuksi, mutta mitään selkoa en mistään saanut. Kaikki oli\nsekamelskaa.\n\nMinussa kyti kuitenkin se toivo, että salaperäinen ystäväni voisi\njotakin vaikuttaa, mutta en puhunut siitä Avulle. Jättäessäni hänet\nolin sentään toivehikkaampi kuin uskalsin näyttää.\n\nKotiin tultuani kerroin seikkailuni, jonka hyviin tuloksiin ei osattu\nluottaa. Mutta kovinpa Heikki ja Taju hämmästyivät, kun Apu äkkiä\nilmestyi muutamia päiviä myöhemmin kuin minä.\n\nPistinniekat olivat saattaneet häntä Helsingin punaisten\ntutkintovankilaan asti ja jättäneet hänet papereineen sinne,\ntuomittavaksi kotipaikkansa vallankumousoikeudessa. Apu sai\nehdollisen vapauden, kunnes hänen asiansa jonkun päivän kuluttua tuli\nesille, ja silloin hän pääsi ihan vapaaksi.\n\nKoko viikko oli ollut kuin unta, eivätkä minua enää hämmästyttäneet\nAvun kertomukset valkoisen armeijan etenemisestä eri rintamilla.\nHän puhui katkonaisesti, kuin karttaen sitä, mikä väkisinkin tahtoi\npalata muistiin.\n\n-- Onhan se siunattu asia, että olet päässyt terveenä kotiin, sanoin\nhänelle.\n\nEn voi koskaan unohtaa hänen hymyään, joka teki nuoret kasvot\nvanhoiksi.\n\n-- Mitä on kipu tai mikään sen rinnalla... Siitä ei ole hyvä puhua,\nsanoi hän vältellen. -- Tarvitsen aikaa. Vankila oli kyllä hyvä koulu.\n\n-- Kuinka sinä kiinni jouduit? kysyi Taju.\n\n-- Meitä oli vain kolme. Olimme edenneet erästä kylää kohti, kun\ntöksähdimme lähellä metsänlaitaa punaisten puurotulille. He ampuivat\nvaroituslaukauksen, ja silloin huomasin, että olimme saarroksissa.\nToverini painuivat pensastoon ja hävisivät metsään, punaisten\nlaukaukset kintereillään. Heidän kohtalostaan en enempää tiedä, ehkä\npääsivät. Luultavampaa on sentään...\n\n-- Entä sinä?\n\n-- Olin joutunut liian kauas edelle tovereistani. Mahdotonta oli\nelävänä päästä edes metsään. Ei auttanut muu kuin antautua.\n\n-- Ja sitten sinua kuulusteltiin.\n\n-- Sehän siinä jännää olikin. Ja minun juttuni meni heihin kuin\nhäkä. Pääasia oli, että minut oli ammuttava, ja toimeenpanijaksi\nmäärättiin eräs Rantanen. Se sama muurari, jonka kanssa viime vuonna\nmarssin miliisissä. Aika lailla hämmästyimme kumpikin, kun tapasimme\ntoisemme. No niin, Rantanen tekeytyi töykeäksi, ärjyi ja haukkui niin\njulmetusti, että heti ymmärsin miehen meiningit. Seuraus olikin,\nettä hän sai minut yksin huostaansa. Me pääsimme sitten metsään.\nMinun oli vain pakko jatkaa matkaani aseettomana, enkä voinut pyrkiä\nrintamalle, sillä punaiset olivat joukkoineen välissä.\n\n-- Varmuuden vuoksi Rantanen antoi vielä omat paperinsa, jos\nuudestaan joutuisin punaisten pakeille. Suuntasin matkani rautatietä\nkohti siinä toivossa, että saisin matkustaa Rautuun päin. Sinnehän\nminulla oli komennus kuularuiskukomppaniaan jo silloin, kun kotoa\nlähdin. Mutta pahaa aavistaen ne vietävät sieppasivat minut taas\nkiinni ja lähettivät junalla Viipuriin.\n\n-- Hm, myhähti Taju. -- Ei sinusta vain sotapäällikköä tulisi.\n\n-- Kyllä sodan sitten pitäisi paljon muuttua, jos minä siksi\npyrkisin, vastasi Apu.\n\nHän oli yhä alakuloinen ja miettiväinen. Entinen välitön iloisuus ja\ntoimintahalu oli poissa.\n\n-- Onko sinulle jotakin tapahtunut? kyselin.\n\n-- On, äiti, niin paljon, ettei kannata siitä puhua.\n\nHän elpyi kuitenkin vähä vähältä, ja vauhko katse\nmuuttui kiinteämmäksi ja samalla syväksi, mutta hän pysyi\nyhtä saavuttamattomana.\n\nMitä he olivat tehneet hilpeälle ja avomieliselle Avulleni? Elämä\nei enää viehättänyt häntä niinkuin ennen. Hän ei toivonut mitään,\nei ryhtynyt mihinkään, kaikki oli yhdentekevää, ja hänen katseensa\nsyvyydestä nousi syytös, salainen kammo ihmisiä kohtaan. Kuinka\npaljon julmuutta ja epäihmisyyttä hän lieneekään retkellään nähnyt!\n\nKun yritin udella, käänsi hän pois kasvonsa kuin olisi muistellut\njotakin järkyttävää ja tahtonut sen minulta kätkeä.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKuinka kummallisesti kaikki tuntui epätodelliselta. Päivät vierivät\nyhä valoisampina kevään luvattua vapautta kohti, ja kuitenkin asui\nraskas suru ja tuska kansan katseissa.\n\nAvun mieliala pysyi painuksissa ja vaikutti minuunkin masentavasti.\n\nHeikki huomasi myöskin tämän alakuloisuuden ja ehdotti, että\nkutsuttaisiin vieraita.\n\n-- Ehkä se repäisee pojan irti tuosta jurotuksesta, sanoi hän.\n\n-- Voimmehan yrittää, vaikken minä sitä usko. Se on niin syvällä --\nehkä ikuisiksi ajoiksi hänen sieluunsa painunut.\n\n-- Tuossa iässäkö? Älä nyt haudo sellaisia luuloja, varoitti Heikki.\n\n-- Jospa tietäisit, kuinka raskasta lapsen murhe on nähdä! -- Vaikka\nonkin, niin ei siitä saa puhua! huudahti Heikki kärsimättömänä, ja\nnyt vasta ymmärsin, kuinka levoton hänkin oli Avun mielialasta.\n\nJoukko nuorta väkeä kerääntyi kotiimme, ja pojilla oli täysi puuha\nheidän vastaanottamisessaan. Näytti siltä kuin Apu olisi mielellään\nollut mukana ja tahallaan heittäytynyt reippaaksi.\n\nMutta kun kaikki oli valmiina ja leikki käynnissä, vetäytyi hän\nsyrjäiseen soppeen, ikäänkuin olisi unohtanut ympäristönsä.\n\nLeikittiin postia, ja pieni pielus lensi jostakin hänen päähänsä.\n\n-- Posti toi uneksijoita! sanoi heittäjä.\n\nApu heitti sen hidastellen takaisin lausuen harvakseen:\n\n-- Posti toi onnellisia tietämättömiä! Mutta hän sai postin yhä\nuudestaan. Se toi \"sotavangin mietteitä, Lemminkäisen päiväkirjoja,\nGraalin ritareita, mustaa mieltä ja tervasydämiä\"... Näin syttyi\ntäysi sota Avun valloittamiseksi, eikä hän saanut olla hetkeäkään\nmietteissään. Hänet karkoitettiin keskilattialle ja ympäröitiin\npiirillä. Joku istuutui pianon ääreen, ja toinen komensi: -- Soita!\n\n-- Mitä? kysyi komennettu.\n\n-- Riemuhymni!\n\n-- Ja niin edespäin! huudettiin toisaalta. -- Ja varsinkin valssia!\n\nSe oli tuskin sanottu, kun jo parit kiitivät lattialla ja Apu oli\ntempaistu mukaan. Hän tanssi rajusti, \"lennätti\" entiseen tapaansa,\nmutta siinä oli jotakin outoa, liiaksi kiihkeätä. Ja hänen äänensä\nkuului ylinnä muita, kasvot hehkuivat, ja silmissä paloi uhmaava tuli.\n\nTämä ilonpito huolestutti minua enemmän kuin hänen miettiväisyytensä\nja synkkyytensä.\n\nSäde oli siitä myös tietoinen.\n\n-- Täti, onko Apu jostakin pahoillaan? kysyi hän minulta hiljaisella\näänellä arasti ja kainosti kuin olisi pelännyt ilmaista sydämmensä\nsyvintä salaisuutta.\n\nKuinka hän oli minulle kallis tuon tunteen vuoksi, koska se ilmaisi,\nettä Apu oli hänelle todella rakas.\n\n-- Voi, lapsi, kotiin palattuaan hän on ollut niin synkkä ja miettii\nyhtä mittaa.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- On syitä, joita emme saa pyrkiä koskettamaan, kipeitä haavoja...\n\nSäde vaikeni ja palasi toisten tyttöjen pariin, ja minä jäin\nihmettelemään, että hän noin osasi peittää nousevan murheensa.\n\nIllemmalla kuiskasin hänelle:\n\n-- Älä ole milläsikään. Avulla on lapsesta saakka ollut säälintunne\nvoimakkaampi kuin muilla ihmisillä, ja sinä ymmärrät, että sota...\n\n-- Kyllä käsitän, mutta Apuhan on aina ollut niin luja ja\nperinpohjainen, sanoi Säde.\n\n-- Ehkä juuri sen vuoksi tämäkin tunne nousee niin voimakkaana\nhänessä.\n\nTunsin vaistomaisesti, että Avun mielentila vaikuttaisi\nvieroittavasti Säteeseen, mutta tuota outoa iloisuutta ei riittänyt\nkauan. Apu erkani äkkiä nuorisoparvesta ja piiloutui pimeään\nhuoneeseeni.\n\nJotakin oli kuitenkin voitettu pienellä ilonpidolla. Jännityksen\nkärki taittui ja pojat neuvottelivat saksalaisten vastaanotosta. Se\nkiinnitti myös Avun mieltä.\n\n-- Menetkö taas toisten mukana taisteluun? kysyin häneltä.\n\n-- Menen, kerran tästä kurjuudesta pitää tulla loppu, mitä pikemmin\nsitä parempi, vastasi hän.\n\nVapautuksen toivo kävi yhä varmemmaksi ja meikäläisten mieli oli\npäässyt raskaan talven taakasta. Mutta sittenkin tuntui kaikki\nepätodelliselta, kuin unelta tai haaveelta, josta hapuillen pyrki\ntavoittamaan todellisuutta eikä uskonut, mitä silmin näki ja korvin\nkuuli.\n\nAvun omituinen mielentila ei muuttunut sen kummemmaksi, ja vähitellen\npidinkin sitä aivan luonnollisena. Hän kävi minulle siitä vain\nrakkaammaksi ja läheisemmäksi.\n\nHänkin tajusi vaistomaisesti tämän, katsoi silmiini luottavaisena ja\nnyökkäsi kuin olisin sanonut jotakin.\n\nVanha yhteistunteemme oli jälleen ottanut meitä opastaakseen, ja\nminä ryhdyin rauhallisena toimeen hankkiakseni pojille eväät ja\nmitä muuta he tarvitsivat liittyessään tovereihinsa Helsingin\nvalloituksen ratkaisevina päivinä. Ei mitään pelkoa, ei epäilystä\neikä aavisteluja. Levollinen ja juhlallinen mieli kotona yhdessä\nollessamme ja sitten kahden kesken Heikin kanssa, kun he olivat jo\nmenneet.\n\nAvun oli määrä mennä Drumsöhön aseita takavarikoimaan. Ja sieltä\nhänet komennettiin Sörnäisiin.\n\n-- Ei surmata...! sain sanotuksi hänen lähtiessään.\n\n-- Älä pelkää, äiti. Veljesveri ei vielä tahri minun käsiäni -- eikä\nvastakaan!\n\nHyvä Jumala -- mikä helpotus oli kuulla nuo sanat hänen suustaan! Se\noli hänen hyvästinsä ja kaikui kauan korvissani hiljaisena, melkein\nkuiskauksena, vapisevin huulin sanottuna.\n\nMutta uusia kysymyksiä nousi samalla. Miksi hänen mielialansa oli\nniin painunut? Oliko hänen sääli, ihmistuntoko hänessä oli niin\nvoimakas?\n\nNäiden päivien salaperäinen jännitys, joka antoi nähdä suurta, elää\nmukana kansan kohtalon hetkinä, otti niin täydesti valtoihinsa, että\nrakkauteni lapsiin ajaksi väistyi sen tieltä ja vaikeni, uhraten\nalttiisti, kysymättä, kärsimättä, pelkäämättä koko elämän työn,\ntoiveitten tuloksen, kaikkensa yhteisön hyväksi.\n\nJa murheeni Avun mielialasta painui unhotuksiin ratkaisevina päivinä\nkonekiväärien papattaessa ja laukausten paukkuessa joka puolella.\n\nKeskikaupungilla, missä asuimme, ei niinä päivinä ollut hetkeäkään\ntäysin turvassa. Luoteja sinkoili milloin mistäkin, oman talon\nullakoita ja kellarista, pitkin katuja keskellä kirkasta päivää,\najoittain, hetkellisesti tai jatkuvasti. Punaiset ottivat valkoisten\nmerkkejä ja ampuivat kaduilla vielä senkin jälkeen, kun kaupungin\nvaltaus jo oli tapahtunut.\n\nKuinka kalliiksi se heille kävi, sen he vain itse tiesivät. Raskasta\noli nähdä omaa kansaansa vangittavan... Tavatessani pitkän,\ntoivottoman saattueen saksalaisten vartioimana ymmärsin Avun\nmielialan. Se oli nyt minunkin.\n\nIloni poikieni palaamisesta vahingoittumatta häipyi syvään sääliin,\njoka pusersi minut outoon ahdistukseen, elämää jäytävään vaivaan.\n\nMitä oli oikeastaan tapahtunut?\n\nTurha kysellä, raskas havaita todeksi.\n\nApu ja Taju hoitivat nyt säännöllisesti heille määrättyjä tehtäviä.\nTuskin sain pitää heitä jonkun tunnin kotona lepäämässä. Lukemattomat\npuuhat ja järjestelyt, uudet toimet ja velvollisuudet veivät kaiken\nheidän huomionsa, työnsä ja voimansa niin tyyten, että heidän\nterveytensä kärsi.\n\nApu pysyi johdonmukaisena ja tahtoi asua muiden sotilaiden kanssa\ntilapäisissä kasarmeissa.\n\n-- Minä tunnen jälleen kelpaavani johonkin, sanoi hän. -- Voin kestää\nsiinä kuin toisetkin.\n\nTaju tuli öiksi kotiin ja myöskin päivälliselle, mutta Apu ei sitä\nhyväksynyt.\n\n-- Miksi hemmoittelisin itseäni? sanoi hän, kun varoittelin häntä\nliiasta uhraavaisuudesta.\n\nJa ikäänkuin tämä vapaaehtoinen kärsimys olisi keventänyt hänen\nmielensä raskautta, kävi hän päivä päivältä hilpeämmäksi.\n\nJa kun nuoret taas kokoontuivat kotiimme, loisti Avun ahavoittuneilla\nja laihoilla kasvoilla tyyni ilo, ja yksinkertainen sotilastakki\nistui kuin valettu hänen sorjalla ja rautaisella vartalollaan. Joka\nliike oli miellyttävä hänen tanssiessaan, ja heleä nauru kajahti\nsiellä, missä hän oli yhtenä joukosta. Hänen tarttuva ja sytyttävä\nhilpeytensä oli taaskin hereillä. Säde ja hän olivat eroittamattomat,\nja heidän voittoisa ilonsa oli kuin keväinen aurinko. Siiri, Heikki\nja minä olimme heistä ylpeät ja onnelliset.\n\nTaju ahersi omissa sotilasjärjestelyissään ja kaivautui niihin niin\ntyyten, ettemme paljoa hänestä tienneet.\n\nVasta muutaman päivän kuluttua valtauksesta malttoivat pojat\nkertoa taisteluista, joiden meno tärisytti minua enemmän kuin olin\nkuvitellut.\n\n-- Otitko sinäkin Sörnäisissä vankeja? kysyin Avulta.\n\n-- En suinkaan minä niin hullu ole. Niitä on jo kovin paljon liikaa\nennestään vankiloissa nälkään kuolemassa, vastasi hän. -- Ei mahdu\nenää vaikka itkisi!\n\n-- Oliko sinulla lupa päästää menemään? kysyi Taju, joka ei itse\nollut mukana missään vangitsemispuuhassa.\n\n-- Kuka sen luvan olisi minulle antanut? Minä vain otin aseet heiltä,\nja itse ne niitä toivat, ja sanoin: \"menkää nyt, minne mahtuu ja\nnopeanlaisesti!\" Voitte ymmärtää, että he patikoivat.\n\n-- Sinä olet aina samanlainen. Kunhan vain et olisi usuttanut heitä\nomaan nilkkaasi, sanoi Taju.\n\n-- Jää niitä kylliksi vielä ottaakin, tuumi Apu taipumattomana.\n\n-- Hm, jäähän niitä. Sinnehän ne itäänpäin, Venäjälle, painuvat ja\nkauas pohjoiseen, Vienaan päin, kuuluu niitä vietävän.\n\n-- Sieltä ne eivät ainakaan minun kintereilleni kiiri, sanoi Apu.\n\nAika kului kesäkuuhun onnen auringon paistaessa, kunnes Apu eräänä\npäivänä tuli sanomaan minulle:\n\n-- Tiedätkös, äiti, minä pelkään, että tulen komennettavaksi\nmahdottomaan tehtävään.\n\nHänen iloisuutensa oli jälleen poissa, entinen miettiväisyys ja\nsyvät tummat varjot silmien ympärillä puhuivat suruisesta, raskaasta\nmielestä.\n\n-- Mikä nyt on? sain kysytyksi, ja tuska laskeutui painamaan minua\nheti ensi silmäyksellä, kun näin hänen astuvan huoneeseen.\n\n-- Voi käydä niin, että täytyy mennä Santahaminaan. Sinä tiedät...\n\n-- Eihän, ei sinun -- kuka tahansa muu -- ehkei kukaan, et sinä!\n\n-- Ei siinä kysytä minun mieltäni.\n\n-- Kysytään, kysytään! väitin epätoivossa.\n\n-- Ei se niin ole. Yksi on varmaa: täytyy totella, kun komennus\ntulee, sanoi hän synkkänä tuijottaen minuun.\n\n-- Mitä sinä aiot?\n\n-- En ainakaan ampua aseettomia -- usein syyttömiä -- omaa kansaa!\n\n-- Jos täytyisi -- -- mitä sitten teet?\n\n-- En vielä tiedä.\n\nTämä synkkä varjo tempaisi meidät lujemmin kuin koskaan ennen surun\nja toivottomuuden nieluun. Hän kävi nyt joka päivä kotona. Näytti\nsiltä kuin hän olisi etsinyt turvaa epätoivoisia mietteitään vastaan,\ntahtonut välttää niitä kuin pahaa vaaraa.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nTämän tuskallisen mielialan vallassa Apu ja minä elimme päivästä\npäivään. Tajukin oli siitä huolissaan ja arveli, että komennus\nSantahaminaan voisi tulla Avulle koska tahansa, ehkä hänelle\nitselleenkin.\n\nEräänä aamuna oli kärsimykseni seestynyt kuin selvänäköisyydeksi.\nNäin unen, sen saman, joka jo kahdesti ennen oli antanut minun tuntea\nlohdutonta ikävöimistä. Ja kummallakin kerralla, niinkuin nytkin,\nse oli kohdistunut poikaani -- nuorukaiseen, jonka äänen kuulin\nkutsuvan: -- Äiti, äiti!'\n\nSe oli minulle omainen, rakas ääni, enkä kuitenkaan käsittänyt sitä\nAvun enkä Tajun ääneksi.\n\nSe soi kuin lähellä ja tuli kaukaa, avaruuden ääristä, ja sen kaiku\npaisui kaikkeuden täytteiseksi.\n\nKaipuu poltti rintaani ja nosti minut korkealle kuin pilven\nliepeelle, kiidättäen sinne tänne maisista esteistä vapaana.\n\nÄäni kutsui yhä: -- \"Äiti, äiti!\"\n\nSe oli kuin hukkuvan ääntä, kuin kuolemassa ikävöivän kutsua.\n\nKäteni ojentuivat häntä tavoittamaan, ja minua poltti halu saada\nnähdä hänet, koskettaa!\n\nKaipauksen huuto pusertui rinnastani.\n\nHeräsin siihen. Mutta tuskaa jatkui yhä, en päässyt siitä irti.\nSe oli iskenyt minua raatelemaan herkeämättömänä, yltyvänä\nepätoivoisuutena.\n\nNousin, pukeuduin, herätin perheen jäsenet, olin kuin mieletön\nkärsimyksessäni, joka kidutti minua hetkeksikään hellittämättä.\n\nVoi, olinko menettänyt järkeni? Ei, ei, olinhan siitä ehdottomasti\nvarma. Ajatukseni riipoivat minua entiseen ja nykyiseen, kysymykseni\nlensivät vaanivina, vertailevina ja nostattivat aavistuksen,\nsitten selvän tajunnan. Tämä oli merkinanto, huuto, varoitus --\nonnettomuus uhkasi, joku tuhon isku oli lähellä! Puhuin siitä\nHeikille. Tuskallinen vaitiolo ja epätoivoinen torjuminen, taistelu\nnäkymättömien voimien kanssa oli meille nyt yhteinen.\n\nTunsimme kohtalon raskaan käden painuvan hitaasti meitä kohti, ja sen\nkäyristetyt sormet uhkasivat otteellaan.\n\nHeikki mutisi:\n\n-- Rauhoitu, eihän ole mitään vaaraa!\n\nJa kuitenkin hänen kalpeutensa ja kangertavat sanansa ilmaisivat että\nkolkko aavistus yhä piti häntäkin vankinaan.\n\nPäivä oli jo kulunut puolilleen ja mielentilani vaimennut raskaaksi\nsurumielisyydeksi. Heikki oli lohdutellut, todistellut ja moittinut\nminua mielettömistä arveluistani.\n\nMutta kaikki ulkonainen luisui ohitseni koskematta tai liikuttamatta\nminua. Oli vain yksi ja varma olemassa -- aavistukseni.\n\nApu tuli tapansa mukaan kotiin. Näin heti hänen ilmeestään, että\nhänen mielensä oli keventynyt.\n\n-- Tänään sinä näytät iloisemmalta, sanoin.\n\n-- Nyt minä olen keksinyt pääsyn tästä pulmasta.\n\n-- Oletko? Ja kuinka? kysyin jännitettynä.\n\n-- Lähden Vienan-Karjalaan. Sinne menee meitä paljon!\n\nSanoma tuli niin äkkiä, yllätyksenä, en käsittänyt mitään. Se\nriipaisi minut avuttomana tapausten uuteen pyörteeseen.\n\n-- Luultavasti ei siellä tule mitään taistelua. Tutustumme maahan ja\nvoitamme heidät hyvällä Suomen puolelle, ja sitten aivan läheisessä\ntulevaisuudessa on Vienakin liitettävä emämaahan! puhui hän\nvakuutettuna.\n\n-- Oletko jo varmasti päättänyt?\n\n-- Ilmoitin liittyväni retkeen tänä aamuna varhain, vastasi Apu.\n\n-- Tämä tulee yllätyksenä, ja minulla on ollut raskas hetki.\nTiedätkö, lapsi, minä pelkään sinun puolestasi... Voi, Heikki, kerro\nsinä, minä en voi. Puhu, se on välttämätöntä. Minä näen Jumalan\nsormen!\n\n-- Äiti on ollut hyvin järkytetty tänä aamuna, emmekä me ole\ntoistemme tuomitsijoita, emme saa sanoa sitä mielettömyydeksi.\nTiedäthän sinä niinkuin Tajukin, että äiti toisinaan vaistonsa avulla\nvoi aavistaa vaaran, puhui Heikki.\n\n-- Mistä vaarasta te nyt puhutte? Eihän siinä matkassa voi mitään\nvaaraa olla. Tulee kaunis kesä ja retkeily ihanassa, suuressa\nluonnossa huuhtelee minusta pois tämän talven tympeän maun. Ole\nhuoletta, äiti!\n\nHän oli niin varma ja tyyni. Hänen hellä huolenpitonsa ja hilpeä\nvakuuttelunsa oli parantavaa lääkettä järkytetylle mielelleni.\n\n-- Nyt saan lomaa ja jään viikoksi kotiin valmistelemaan matkaani ja\nlepäämään, lisäsi hän.\n\n-- Vihdoinkin. Sinä tarvitsetkin lepoa ja sitten keskustelemme,\nmenetkö vai etkö mene, sanoin.\n\n-- Minä olen jo ilmoittautunut, toisti hän kuin sivumennen ja\nnaurahti. -- Pitäisihän sinun olla tyytyväinen, kun vältetään se yksi\nvaara, joka on todellinen.\n\n-- Scylla ja Charybdis. Kun toisen vältät, niin toiseen syöksyt. Se\nViena on sellainen tarumainen, etäinen jokin. Ja se peloittaa minua\navuttomuudessaan, -- eristetyssä asemassaan. Onko siellä kulkuneuvoja?\n\n-- Niitähän meidän pitäisi sinne loihtia, tehdä teitä, sanoi hän.\n\n-- Kuka sitten aseita käyttää?\n\n-- Ne joutavat lepäämään. Ei siellä erämaissa armeijat liiku, selitti\nApu tyynesti ja varmasti.\n\n-- Minulla on kuitenkin se käsitys, että te menette aseellisina.\n\n-- Tietenkin. Kuka nyt kulkisi virstaakaan ilman kivääriä! huudahti\nhän.\n\nTaju tuli kotiin, ja neuvottelu alkoi uudelleen.\n\n-- Sano sinäkin. Taju, että on vaarallista mennä sellaiselle\nhämärälle retkelle, pyysin levottomuuden vallassa yhä vieläkin.\n\n-- Vaarallista ... hm, vaara on nyt kaikkialla. Luoti voi lentää\nmeihin vaikka täällä mamman portaissa, sanoi Taju. -- Jos minäkin\njoudun siihen uhkaan, että Santahamina on edessä, niin kuka tietää,\nvaikka lähtisin mukaan.\n\n-- Turha on teidän uskotella minulle, ettei siellä voisi sotaa\nsyttyä, kun kerran aseissa sinne menette ja siellä päin liikkuu\nvihollisia, ainakin punaisia, sanoin.\n\n-- Onhan sitten edes mies miestä vastaan ja ase kummallakin, ettei\ntarvitse ampua heitä aseettomina! tiuskaisi Apu.\n\nSe oli kuin äärimmäisen tuskan huudahdus ja herätti minussa\nvastakaiun.\n\n-- Voit tulla yhtä hyvin itse ammutuksi, sanoin.\n\n-- Tietenkin.\n\n-- Tai vangiksi, mikä siellä kaukana heidän käsissään olisi\nhirvittävää, yritin säikyttää.\n\n-- Siltäkin varalta on keino keksitty, vastasi hän oudosti hymyillen.\n\n-- Keino? Ei ole mitään turvaa sellaisessa asemassa, väitin.\n\n-- Meillä on kaikilla aina revolveri mukana. Siellä ei kukaan meistä\njää elävänä heidän käsiinsä, sanoi hän.\n\nTämä keskustelu oli kuin jatkoa tuskalliselle unelleni, ja outo,\nkumottava kammo muuttui tästä lähin ainaiseksi seuralaisekseni.\n\nMennen tullen, yöt ja päivät, seurasi minua outo tyhjyyden tunne. En\nlöytänyt missään varmaa pohjaa jalalleni, en lepoa ajatukselleni.\nAinoa lohtuni oli neuloa hänelle siroa sotilastakkia, joka hyvin\nmuistutti upseerin pukua.\n\nApu iloitsi siitä lapsellisesti ja sovitteli sitä yllensä suuren\nkuvastimen edessä.\n\n-- Otathan sinä kaiketi siviilipukusi myös mukaan, ehdotin hänelle.\n\n-- En, tulee vain kuljettamista. Syksyllähän palaan muuttolintujen\nkanssa, ja tämä sinun ompelemasi saa seurata minua myötä- ja\nvastoinkäymisissä, sanoi hän hymyillen.\n\n-- Lujahan se on ja lämminkin.\n\n-- Hyvä se on.\n\nHän silitteli takkia, ja minusta tuntui kuin hänen luiseva kouransa\nolisi koskettanut poskeani kiitokseksi kaikesta.\n\nSellainen ei kuitenkaan ollut tapana meidän kesken.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesän aurinkoiset päivät houkuttelivat hänet luotani retkeilyille\nSäteen kanssa.\n\nHe kaksi elivät omaa tarinaansa, jonka kauneus loisti heidän\nkasvoillaan, soi äänessä ja puhui onnesta säteilevissä silmissä.\n\n-- Eikö sinun tule ikävä Sädettäkään? kysyin.\n\n-- Ikäväkö? Mitä on ikävä? Kun pitää toisistaan niin kuin me, ei\nmalta ikävöidä. Hauska on olla yhdessä, ja hauska erossakin ja\najatella toisiaan.\n\n-- Voisihan Säteellä olla ikävä, sanoin.\n\n-- Hän lupasi ikävöidä, nauroi Apu.\n\n-- Ja sitä sinä naurat.\n\n-- Se on niin somaa ja naisellista. Etkö sinäkin lupaa ikävöidä\nminua, mamma?\n\n-- Parasta on olla siitä puhumatta. Sinun lähtösi tälle retkelle\non aivan toista kuin edelliset matkat. Tähän liittyy jotakin\nselittämätöntä, ennuksellista.\n\n-- Sinäkin siis ikävöit ja olet jo aloittanut. Säde ei vielä ole\nsaanut aikaa. Tänä iltana me tanssimme Siiri-tädin luona, ja sinut\non myös kutsuttu mukaan, mutta älä vain ennusta, se ... se on niin\nkouristavaa. Anna minun nyt elää rennosti ja iloita nämä päivät --\npitkistä ajoista. Ja kuka tietää, kuinka kauan!\n\n-- Minä lupaan, sain äkkiä sanotuksi, kun kävi häntä niin sääliksi.\n\nHän laitteli reppunsa hihnoja, sovitteli ja sijoitteli tavaroita,\npurki ne jälleen pois ja aloitti uudestaan. Se oli minun mielestäni\nloputonta ja toivotonta. Paljon tavaraa ja pieni reppu ja kuitenkin\njo liian painava.\n\n-- Ajattelehan pitkiä -- oikein pitkiä matkoja. Ethän jaksa tuota\nkantaa, ja sitten on vielä -- kivääri. Sinä et jaksa, lapsiparka!\n\n-- Entä meidän sopimuksemme, äiti? Lupasithan, että puhuisimme vain\niloisista asioista. Ei ole mitään synkkää, ei mitään mahdotonta tässä\nretkessä, ei saa olla mitään ikävää näinä päivinä. Tästä tulee vielä\nhyvä, kun keksin mukavan kiinnityksen hihnoille, puhui hän koetellen\nreppua selkäänsä.\n\nMitä tahansa sanoin tai tein, tahdoin olla hymyssä suin, vaikka\nkyynel kihosi silmääni. Taistelin synkkiä mielikuvia vastaan, ja\nme löysimme yhdessä tien lapsuudenaikaan, siihen onnelliseen, joka\nollessaan oli niin kevyesti ja huomaamattamme ohi kiitänyt, mutta nyt\ntuntui kalliilta ja onnelliselta.\n\nMutta kohta kun olimme palanneet nykyhetkeen, nousi epävarma kohtalo\nminua ilkkumaan. Minusta tuntui kuin sen uhka olisi päivästä päivään\nkäynyt vihamielisemmäksi. Yritin lepytellä sitä lohdullisilla\nasioilla, tyhjensin liian täyttä sydäntäni kyynelten virralla.\n\nKuinka ne polttivat, nämä avuttoman ja neuvottoman kyyneleet! Mikä\noli oleva hänen osansa, mikä hänen kesänsä päätös? Voi, miksi minulla\nnyt oli hänestä tämä kärsimys? Miksi en ennen tuntenut samaa hänen\nlähtiessään?\n\nSiihen sain vain yhden ainoan vastauksen:\n\nKuule vaistoasi, sitä selittämätöntä, mikä tuntemattomana voimana\nsielussasi elää.\n\nEntä hänen ilonsa, onnensa -- taipumattomuutensa, tuo vanha: joko --\ntaikka? Voi, hän ei kuule, hän ei usko, ei tingi.\n\n-- Apu, etkö sinä yhtään jaksa ajatella edes minun kaipuutani ja\nsuruani lähtiessäsi? yritin vielä kerran senkin uhalla, että hän\ntuskastuisi.\n\n-- Voi, äiti, minulla on vain yksi elämä. Minä en voi noudattaa sinun\nmielijohteitasi, joita en hyväksy, sanoi hän vakavana.\n\n-- Etkö usko, että minulla täytyy olla hyvin vakava ja varma syy, kun\nsinun ilosi uhalla yhä palaan tähän retkeesi?\n\n-- Uskon kyllä, äiti, sinun tunteesi, mutta älä vetoa niihin. Se\nolisi väärin. Tiedäthän, että kärsin siitä. Minä olen päättänyt.\n\n-- Tällä kertaa tahtoisin olla melkein armotonkin, kun se koskee\nsinun kohtaloasi, ja sälyttää osan kärsimystäni sinulle. Ehkä se\nhorjuttaisi päätöstäsi.\n\n-- Kiitoksia paljon anteliaisuudesta, mutta tällä kertaa pysyn\nomillani. Älä yritä kautta rantainkaan, se ei auta. Menenhän minä,\nmamma, mitä siitä kiistelemme. Eihän hätä ole tämän näköinen!\n\n-- Minä huomaan jo -- sinä olet joutunut pois minun ulottuvistani.\n\n-- Ei, ei ole koskaan syytä siihen pelkoon. Ei ole toista sellaista\nmammaa kuin minulla on! sanoi hän nauraen ja kujeillen.\n\n-- Tarkoitan sitä sanatonta, itsestään selvää toistemme tajuamista.\n\n-- En ole enää lapsi. Sinä unohdat sen yhä, sanoi hän.\n\nSe oli minulle ylivoimaista. Hänen äänensä sävy ja katseensa torjui\nluotaan. Hän oli jo niin kaukana, etten häneen enää ulottunut.\n\nYksinäisyys oli ainoa turvani ja rukous, jossa vetosin Suureen\nTuntemattomaan.\n\nRukouksessani en ollut enää pelkkä itseni, en yksi ihminen. Ajan\ntuska painoi ylivoimaisena, ja ankara kohtalo elävöittyi hirviöksi.\n\nSe oli mielestäni sama uneni peikko, joka kerran ennen oli\ntavoittanut pienokaista poveltani. Se sama, jonka kanssa taistelin\nTajun sairaana ollessa. Se sama, joka oli minua kuljettanut kuoleman\nportilla ja ensi kerran antanut unessa aavistaa poikaani uhkaavan\nkohtalon. Nyt tunsin, että se jo oli ottanut minulta Avun. Ja se\noli viekas ja väkevä -- minä voimaton, kahleissa. Vaikka kuinkakin\nkirkkaasti näin, mitä oli tulossa, en voinut auttaa, en mitään tehdä!\n\n\n\n\nXIV\n\n\nElämä oli yhä kuin synkkää unta -- minun elämäni. Istuin Siirin salin\nnurkassa, ja silmäni seurasivat nuorten iloista tanssia. Soitto,\nvalot, liike, äänet olivat yhtyneet kehäksi ympärilläni.\n\nSe oli valoinen kehä, jonka läpi katsottuna tulevaisuus oli kaukana.\n\n-- Kuulehan, Lemminkäinen, sanoi joku pojista Avulle, -- kirjoitathan\nsinä kai tultuasi sinne Kalevalan maille, huolitaanko sinne uusia\nurhoja ja kannattaako tulla?\n\n-- Epäiletkö? vastasi Apu ja kiiti jälleen tanssissa.\n\nHän oli tyynen hilpeä tänä iltana ja istui usein vaiti käsi kädessä\nSäteen kanssa.\n\nNeitonen salli sen, unohtuen hänkin hiljaiseksi ja karttaen tanssin\npyörrettä.\n\n-- Tahdon olla varma, että siellä on tasaväkistä taistelua,\nkunniakasta kamppailua, ennenkuin tämä poika lähtee, jatkoi toveri\nkatkennutta keskustelua.\n\n-- Tuskin, sanoi Apu.\n\n-- Miksi sitten menet?\n\n-- Seikkailemaan, vastasi toinen.\n\n-- Luontoa tutkimaan, luuli kolmas.\n\n-- Ihana matka, lausui joku tytöistä.\n\n-- Ei, ei mikään noista syistä houkuttele Apua. Hän menee --\narvatkaapa! Ei, ei kukaan arvaa. Hän menee sitä varten, että syksyllä\nolisi entistä hauskempi tulla ja tavata jälleen -- Säde, meidät\nkaikki, selitti muuan soma, pikku tyttönen.\n\n-- Oikein arvattu, Leila, ja silloin saattekin kuulla kummia\ntarinoita. Me jaamme Vienan ja otamme siellä kukin oman\nuutisasutuksen, perustamme yhteiskunnan. Ja koska siellä kuuluu jo\nennestään olevan naiskomento, niin eläkää hyvässä toivossa, tytöt,\nsanoi Apu.\n\n-- Tehdään Vienasta muotivaltakunta. Ei kukaan muu kuulu hienostoon\nkuin Vienassa kesänsä viettänyt! huusi se poika, joka oli tahtonut\ntaistella.\n\n-- \"Vienan pääkaupunki, Vienan maaherra\", miltä kuuluu? sanoi joku.\n\n-- Ja maaherran tanssiaiset, lisättiin siihen.\n\n-- Ja Vienan sankarien hauta! kuului uusi ääni pianon äärestä.\n\nTuli hiljaisuus.\n\n-- Miksi hauta? kysyi Apu tyynesti hymyillen.\n\n-- Ei mitään saada ilmaiseksi. Ja Viena on luvattu maa, sanoi\nsoittaja.\n\n-- Sinähän tulet mukaan, huomautti Apu.\n\n-- Niin, veikko, Vienan me tahdomme!\n\n-- Kuuletko, äiti! huusi Apu minulle.\n\n-- Kuulen kyllä. Sota tahtoo syitä.\n\nTämä keskustelu, soitto ja hyörinä ympärilläni oli minulle\nepätodellista, kuin ohikiitävä maisema. Se ei kiinnittänyt hetkeen,\nvaan viittasi katsomaan kauemmaksi, jätti maltittomana odottamaan.\n\nMitä?\n\nNimetöntä, kuvaamatonta...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli lähtöpäivä, kylmä, kolea aamu, kesäkuun lopulla. Avun reppu oli\nvalmis, samoin huopa, kivääri, kengät ja -- kukkia.\n\n-- Tummia ruusuja, merkillisen eläviä, niin kauniita ja raittiita.\nKatsohan, kastehelmi, vesipisara lehdellä, sanoin Avulle ottaessani\nne vastaan kukkakaupan lähetiltä. -- Kuinka se on voinut siinä pysyä\ntuodessa?\n\n-- Sataa, sanoi Apu.\n\nHeitä oli pieni parvi asemalla odottamassa lähtöä. Sama toivehikkuus,\nmatkan yllätysten ikävöiminen, hymyilevä into oli heille yhteistä!\n\nApu oli hilpeä ja tyyni, kuin olisi kaikki vaikeat velvollisuudet\nvoitettu ja jäljellä onnellinen, pitkä lepo, jonka loppua ei vielä\ntiennyt.\n\nHän oli sanonut hyvästit Säteelle jo illalla, ja ruusut olivat tytön\nviimeinen sanoma -- tummanpunaiset ruusut, kastehelmi lehdellä.\n\n-- Oliko hänen kylmä! Lieneekö ollut ikävä? virkkoi Heikki\npalatessamme kotiin.\n\nHänkin siis sääli, kaipasi.\n\n-- Onko sinustakin koleata? kysyin.\n\n-- On, eihän sitä voi kieltää. Tuntuu niin oudolta.\n\n-- Sinustakin!\n\n-- Niin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjeiden odotus alkoi. Tuli kortti tai kirje joka viikko.\n\nOstin kartan, seurasin ajatuksissani matkalla. Oudot paikat, jotka\nolivat ennen olleet hämäränä aavistuksena siellä jossakin pohjan\nperillä, muuttuivat nyt omaisiksi, nimet tuttaviksi, ja minulla oli\nniistä kuva. Siihen ei liittynyt mitään runon satumaista. Todellisena\nja nykyisenä piirtyi kaikki mieleemme Avun kirjeiden sävyn mukaan.\nMaa ja kansa tuli meille eläväksi ja rakkaaksi samalla tavalla kuin\nkirjeiden kirjoittajalle.\n\nPitkällä niemekkeellään, kova koski edessä ja takana, ympärillään\noikeita metsiä hän siellä eli, asteli pehmeällä sammalella,\npuhtaalla ja tasaisella jäkälämatolla. Siellä kohoaa runko rungon\nvieressä metsän jättiläisiä, joita Apu pysähtyi ihailemaan, toisia\nkiertelemään. Oli sellaisiakin, joiden latvaa ei metsän kulo saavuta,\nei runkoon pysty; jos kirveellä löi, niin isku kiljahtaen kilpistyi\ntakaisin.\n\nOi, Kauko-Karjala, vasta nyt sinua ihailen, sillä siellä _hän\n_ajatteli, suunnitteli, haaveili petäjän latvojen goottilaisen kaaren\nalla kuin äärettömässä kirkossa. Siellä hän koskisia jokia pitkin\nvenettä veti, souti laajoja vesiä, purjehti Kuittijärven ulapat.\nSiellä hän astui raskas reppu olallaan halki kivisten kankaitten,\npoikki hyllyvien soiden. Siellä hän valvoi vahdissa yöt ja samosi\nsynkissä saloissa.\n\nSe oli kuin huvitusta Avulle tuo korvessa samoaminen, missä vain\nkarhut viheltävät. Ikihongat kertoivat pyhiä satujaan kuin olisivat\nolleet eläviä, harmaapäitä uroita, paljon nähneitä, paljon kokeneita.\n\nMitä ne kertoivatkaan Avulle? Taisteluista karulla kankaalla,\nlaihassa maassa, syksyn myrskyissä, talven lumessa, taisteluista\nkesän kuloja vastaan, jotka kerta toisensa jälkeen polttivat\nkukoistavan jälkeläisparven jaksamatta vanhaa, karaistua tuhota.\nJa kirkkaina syysöinä lumosivat hänet avaruuden lukemattomat\ntähtimaailmat.\n\nTämän luonnon helmassa Taka-Karjalan avuton kansa sai hänen\nrakkautensa ja saalinsa. Sen sorron hän tahtoi poistetuksi,\nsen sydämet omiksemme, sen erämaat asutuiksi. Sinne hän toivoi\nhämäläisensä, tänne etelään karjalaisensa. Uusi maailma, uusi\nviljelys oli saloilla aloitettava, uusi teollisuus ja kauppa.\n\nSinä lumoava kaukomaa, sinä sytytit hänen sydämensä, otit hänet\nkokonaan.\n\nJa kaiken alla soi uusiintuvana perussävelenä aavisteleva tieto\nkohtalosta.\n\n-- Mamma ei saa olla levoton, täällä on kaikki rauhallista. Mistäpä\nne sotajehut tänne...! kirjoitti hän.\n\nSamalla seurasi kuitenkin määräyksiä, kuin jälkisäädös. Lainatut\nkirjat piti toimittaa takaisin, tavarat \"polista\" hakea kotiin.\n\nNäiden rivien välissä luin vanhan tarinamme kohtalosta, jonka käsi\noli säästänyt meitä tähän asti, mutta nyt painui yhä lähemmäksi.\n\nJokainen yö oli tuskan yötä, ja unen hämärät kuvat veivät\ntodellisuuden partaalle, hellittämättä herättyänikään. Niin monta\naamua valkeni vaatien minua kaukaiselle matkalle häntä etsimään,\nhänen kanssaan elääkseni. Ja yhtä monta tukahduttavaa järkisyytä\nnousi estämään aiotun matkan mahdottomuutena.\n\nMuutin maalle keskikesäksi, ja siellä käki kukkui vielä ikkunani alla\npetäjässä.\n\n-- Miksi se niin lähellä kukkuu? kyselin sisareltani, jonka koululla\nasuin.\n\n-- Ei ole tosiaan ennen tuohon tullut, sanoi hän.\n\n-- Eikä arkailekaan, sanoin.\n\n-- Ei, vaikka hätistäisi.\n\n-- Kuule, minä ajattelen aina Apua, kun tuo käki kukkuu. Siellä\nKarjalassa kukkuu käki samoin hänelle kuin tuo meille.\n\n-- Se kuulostaa niin surulliselta, kun sinä sen sanot, sanoi sisareni.\n\n-- Sydämeni on niin raskas.\n\n-- Sinun on ikävä poikaa. Älä huoli, tulee syksy, kaikki muuttuu taas\nrauhalliseksi, ja Apu on jälleen kotona.\n\n-- Minulla on niin kumma tunne -- pelkään, ettei hän tulekaan. En ole\nkoskaan ennen näin pelännyt. Se jäytää, nakertaa sydänjuuriani.\n\n-- Kuulehan, päivä paistaa jälleen tuolla nurmikolla. Mennään sinne,\nyritti sisareni.\n\n-- En jaksa. Onhan yhdentekevää, kuinka minun laitani on. Hän...\n\n-- On nuori, reipas ja vahva poika. Kun on sellainen kuin Apu ... ei\ntarvitse pelätä.\n\nAurinko paistoi suoraan sisareni suureen koulusaliin, ja ikkunat\nolivat auki.\n\nPieni lintunen tupsahti lasiin, ponnahti siitä ikkunalaudalle ja\npyrähti huoneeseen. Hiukan räpyteltyään siipiään ilmassa se työntyi\nlasiin jälleen.\n\n-- Tuotahan tulee sääli. Pikku raukka, sinähän lyöt itsesi\nkuoliaaksi. Eksynyt olet oudoille tiloille. Hiljaa, hiljaa, minä\nautan sinut ulos!\n\nTämä jutteluni pikku linnulle rauhoitti minua, sain purkaa sydämeni\nikävöivän hellyyden turvattomalle ja avuttomalle. Otin linnun käteeni\nja suljin sen hellästi kouriini, jossa sen sydän läpätti hätäisesti.\n\n-- Katsos, sisko, se on ihan musta. En ole koskaan ennen nähnyt näin\nmustaa pikku lintua ... ja sen silmät uhkaavat ja pistävät... Katso!\n\n-- Anna lentää, anna lentää! huusi sisareni, ja minä näin, että hän\nvapisi.\n\n-- Lennä, pikku lintunen, sydämesi on yhtä sairas kuin minunkin,\nsanoin eksyneen kadotessa ikkunasta lehdikköön.\n\n-- Mikä sinun on? Olethan kalpea ja tuijotat säikähtyneenä. Oletko\nsairas? kysyin sisareltani, katsellessani häntä lähemmin.\n\n-- En, en, älä huoli. Ei se ole mitään. Muistui vain mieleeni eräs\ntarina mustasta linnusta, kuiskasi hän yhä järkytettynä.\n\n-- Tarina mustasta linnusta ... millainen tarina? kysyin olematta\nutelias. Olihan kaikki niin yhdentekevää.\n\n-- Tarina kuolemanlinnusta.\n\n-- Tämä lintu oli musta ja katsoi minuun niin pistävästi ...\nleppymättä! Olikohan se kuolemanlintu?\n\n-- Ei pidä kysellä tutkimattomia. Pieni eksynyt lintunen vain,\nvastasi sisareni.\n\n-- Turvaton, harhaileva Apu vain siellä kaukomailla! Laukaus tai\nsalahyökkäys ... se on vain sekunnin työ.\n\nPieni kuolemanlintu askarsi ajatuksissani. Etsin sitä pensaikosta,\nruohosta, metsässä käydessäni, maantiellä astuessani. Kaipasin sitä\nja pelkäsin.\n\nAvun kirjeet tulivat kenttäpostin kuljettamina säännöllisesti, ja hän\nsai samoja teitä kirjeitä ja pikku paketteja. Rakas viesti käsissäni\nelin jälleen päivän, pari. Olihan siellä kaikki tyyntä ja rauhallista\nja Apu eläytynyt sinne koko sielullaan. Suunnitteli, puuhaili aina\najatellen tuon maan tulevaisuutta ikäänkuin hänellä olisi ollut valta\nja voima tehdä se onnelliseksi.\n\nSuunnattoman arvokkaiden metsien hinnalla se maa oli jalostettava,\nlaajat vedet kulkureiteiksi perattava, turpeenkääntäjät työhön\nvietävä, ihanat rannat rakennettava. Siellä kelpaisi kesät unelmoida,\nluonnon valtoihin antautua.\n\n\"Uni lehtivuoteellani savusaunan lattialla maistuu kyllä\", niin hän\nkirjoitti, \"nälkää ei ole, luonto antaa kun pyytää jaksaa, erämaakin\non vieraanvarainen, lempeä, kun sen kesyttää osaa...\"\n\n\"Sinisaloilla saduttaret karkeloivat, ja vanhat laulut humajavat\nlakkapääpetäjissä. Ken sitä ymmärtää, ei pelkää saloa, ei ikävöi.\"\n\nSyksy painui lähemmäksi, palasin kaupunkiin, ja siellä kalahti\nkenttäpostissa tullut kirje usein postilaatikkoon.\n\nOlin jälleen rikas, luin sitä päivän, pari, osasin ulkoa joka sanan,\nkätkin povelleni pannakseni sitten talteen, kun seuraava tulisi.\n\nHänen kirjeittensä sävy muuttui syksymmällä. Niissä oli jo jotakin\nennusteellista ja puuhakasta vaaran varalta, vaikkei sitä muka\nodotettu.\n\n\"Ei mamman pidä pelätä...\" oli joka kirjeessä, ja se varoitus oli\nTajunkin saamassa kortissa, että äitiä oli rauhoitettava.\n\nVieri viikko, toista, eikä kirjettä enää tullut. Minulta kuluivat\npäivät ja yöt sen odotuksessa, ja sitten vihdoin tuli postikortti.\nOuto oli siinä käsiala, outo nimi -- ilmoitus: Apua ei ollut enää!\nOli kaatunut...!\n\nKortti kädessäni tein Tajulle vuodetta ymmärtämättä, mitä se\nmerkitsi, ettei Apua ollut enää. -- Kuollutko, eikä tule koskaan?\n\nSitä en uskonut -- tiesin vain. Joku oli sanonut.\n\nApuhan oli matkalla, ja kirje -- miksi se ei voisi tulla vieläkin?\nKuulin monesti sen putoavan laatikkoon, riensin ottamaan -- ehkä\nAvulta!\n\nSitä kirjettä odotin -- odotin ja laatikosta tavoitin, uskoin\ntulevan milloin tahansa. Mitä minua liikuttivat sanomalehdet, mitä\nihmisten kertomukset! Turhaan ne puhuivat taisteluista siellä kaukana\nKarjalassa, epätoivoisesta perääntymisestä, nuorisojoukon surmasta,\nenglantilaisten komennosta ja punaisten julmuudesta. Apu ei ollut\nniissä mukana.\n\nApu oli siellä jossakin, odotti minua, kutsui ja pyysi tulemaan!\n\nVoi niitä öitä, joina hän kutsui: -- Äiti, äiti!\n\nSe oli sama ääni kuin unissani ennen, ja minulla oli sammumaton jano\nsaada nähdä hänet.\n\nAjatuksissani vaelsin, liitelin hänen olopaikoilleen. Harmaana\nvarjona kiidin, etsimisen sieluna harhailin. Seuraani yhtyi\nretkilläni kymmeniä, satoja ja tuhansia äitejä, siskoja, lapsia,\nmiehiä. Lakkaamaton kaipuu ajoi meitä sinne tänne -- ei ollut rauhaa,\nei lohtua.\n\nEikä Apu kuitenkaan ollut minusta kuollut, ei olematon. Hän eli,\noli lähelläni, enemmän omani kuin koskaan ennen, kuului nyt yksin\nminulle, ei kellekään muulle.\n\nSe teki kaipuuni raskaaksi.\n\nHänen haaveensa, sanansa, toiveensa, suunnittelunsa ottivat minut\nasunnokseen. Niissä elin hänen kanssaan, hänen kauttaan.\n\nJa se teki kaipuuni yhä vaikeammaksi.\n\nLuokseni tuli kovaosaisia äitejä, saman uhrin antaneita. Heidänkin\npoikansa olivat kaatuneet Karjalassa.\n\nSuru yhdisti meitä, kova kohtalo avasi sydämet, ja minä näin paljon,\nnäin ihmeellisiä asioita.\n\nEn ollut erilaisempi kuin muut, ei ollut suruni suurempi eikä\npienempi kuin niiden kymmenien, jotka samoin kaipasivat.\n\nHeidänkin sydäntään kalvoi lakkaamaton tuska, ja kaipuun jano\ntukehdutti rintaa. Heidänkin poikansa viruivat hautaamatta\nKauko-Karjalan saloilla, kylissä, soissa, koskissa, järvissä...\n\nHeidänkin rakkaimpansa huusivat apua, janosivat lempeätä muistoa,\nkaipuuta -- annetun uhrin pyhittämistä!\n\nKaipauksemme otti meidät siivilleen ja kantoi yli maitten ja merien.\n\nMe näimme maailmansodan kentät, sen sadat -- tuhannet -- miljoonat\nkaatuneet ja tunsimme jäljelle jääneiden tuskan omassamme.\n\nSe ei ollut lohtua. Se oli kaipuun avartumista ihmiskuntaa\nsyleileväksi. Se vaati uhriemme, miljoonien uhrien pyhittämistä --\nrauhaa!\n\n\n\n"]