[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuIYV0Hyn5UxBe1J_uqLSNjF_gPllyEce00bn0MS48XY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},953,"Hanuumanin tytär","Haarla, Lauri",1890,1944,"953-haarla-lauri-hanuumanin-tytar","953__Haarla_Lauri__Hanuumanin_tytär","3-näytöksinen apinakomedia","naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1922,null,10701,62004,false,49647,[24],"Finnish drama -- 20th century",[26,27],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Hanuumanin tytär: 3-näytöksinen apinakomedia\" by Lauri Haarla is a comedic play set in a fictional world populated by anthropomorphic monkeys, likely written in the early 20th century. The story revolves around Hanuuman, the king of the apes, his family, and their various relationships and conflicts as they navigate their kingdom. The humor arises from their ape-like characteristics while reflecting human emotions and societal issues.  The opening of the play introduces us to Hanuuman and his kingdom as a warm, sunny evening sets the stage. We meet various characters, such as his beloved wife Naakka and their son Hyyppä, who are involved in light-hearted banter and wrestling for playful dominance. The dialogue is filled with rhyme and whimsical language, painting a vivid picture of their environment and interactions. As the plot unfolds, themes of love, rivalry, and the complexities of society are hinted at, suggesting that deeper conflicts will emerge beyond the initial comedic exchanges. The level of anthropomorphism gives the narrative a unique flavor, setting the tone for both humor and commentary as the story continues. (This is an automatically generated summary.)",[],285,"Kolminäytöksinen apinakomedia sijoittuu Hanuumanin valtakuntaan apinaparatiisin viimeisinä päivinä. Vaikka hahmot on maskeerattu apinoiksi, teos tarkastelee vertauskuvallisesti ihmisluontoa ja yhteiskunnallisia ilmiöitä satiirin ja huumorin keinoin.","Lauri Haarlan 'Hanuumanin tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 953.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HANUUMANIN TYTÄR\n\n3-näytöksinen apinakomedia\n\n\nKirj.\n\nLAURI HAARLA\n\n\n\nOy Daimon Ab, Helsinki, 1922.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n HANUUMAN, apinakuningas\n NAAKKA, Hanuumanin lempivaimo\n HYYPPÄ, Hanuumanin poika\n INRA\n KIRRA, hänen seuralaisensa\n UHU, sielunpaimen\n MARAKATTI, käräjämestari\n OINAS, kapinallinen\n YÖKKÖ, apinauros\n NARKAS, haaksirikkoinen\n KAIJA, eräs apinaimpi\n Pari apinaurosta ja viisasta.\n\nTapahtuu Hanuumanin valtakunnassa apinaparatiisin viimeisinä päivinä\nauringon kerran laskiessa ja kaksi kertaa noustessa Leijonan ja Koiran\nmerkeissä.\n\n\n\n\n1 NÄYTÖS\n\n\nOikealla etu-alalla on vanhan vanha pähkinäpuu, joka konkeloisine,\npunertavine juurineen sekä kamartuvine ja kumartuneine runkoineen on\nkuin alkuaikojen hämähäkki. Sen viheriää lehvistöä tulee vain\noikmlta näkyviin ja alimmalla oksalla riippuu karkeatekoinen rumpu.\nPähkinäpuusta vasemmalle kasvaa suora ja puhdasrunkoinen seesam-puu.\nTaka-alalla lempeänheleä lehdikkö. Taustalla tummansininen tulivuori,\njonka muoto on kuin olisi gorilla laajoine harteineen kohonnut\nryntäilleen, tuuhea pää kyhärässä. Vasemmalla pähkinäpuumetsä.\n\nHehkuva-aurinkoinen ilta. Kuu nousee hallavana taivaalle.\n\nHenkilöiden naamioitukseen nähden on yleensä huomattava, että\n\"hännäkkäissäkin\". apinamaisuudestaan huolimatta on kussakin vain pari\npiirrettä, jotka synnyttävät katsojaan lievän vaikutelman apinasta,\nmutta jotka eivät missään tapauksessa saa peittää sitä tosiasiaa, että\njuuri ihmisolennot ovat kysymyksessä. \"Hännäkkäitten\" huulettomuudella\ntarkoitetaan heidäo huuliensa kapeutta ja suhteelista värittömyyttä.\n\"Hännättömäin\" huulista ei puutu muuta kuin huulien voimakas punerrus,\njoka täydessä loistossaan hehkuu vain Inran huulilla.\n\n_Oinas_ on sorja nuorukainen, jolla on vyötäisillä lyhyet\nlehtiaineksista tehdyt housuntapaiset. Hänen tummat ja tuuheat\nhiuksensa ovat luonnostaan siistit ja sileähköt. Rintaan on maalattu\nkoristuksia. Tulee juosten oikalta, poimii näyttämöltä Inran heittämiä\npähkinöitä, syöksähtää pahkinäpuun luo ja silmää ylös, rientää\nvasemmalle, kurkkaa pähkinämetsään ja palaa keskinäyttämölle.\n\nOINAS pähkinä hyppysissä:\nSe juupelin tyttö ei juoksusta lakkaa,\nvaikk' aviopähkinän otsaan nakkaa.\nSaan kiiivetä, viidakot hiipiä,\npuut viimmassa riipiä.\nKun kurkkaan, juoksen ja häärin,\nkas, silloin paistavin säärin\nja joustavin nilkoin\nhän latvahan kiipee\nja urosta pilkoin\nsielt' ihitellen ilkkuu ja nauraa.\n\n    Kurkkaa jälleen pähkinäpuuhun.\n\n-- Ylös oksia ravaan\nja kuherrussanoja tavaan -- --\nHui-ui, huk-huk, u-iiii!\nKäki kaunis se kukkuu,\nalas puusta ja silmistä hukkuu\nja ketoo pitkin taas\nkuin kauris se kirmaa.\n\n    Etualalle, kuin vieläkin hänen juoksunsa nähden.\n\nMiten vinhaa ja virmaa,\nmiten solevansorjaa\noli juoksu sen kellerväjalan.\nKun muistan, ma karreksi palan -- --\nEi piiperrä tyttö se väärin\nja matalin ruipelosäärin\nkuin muut nämä apinaimmet -- --\n\n    Katselee pähkinää.\n\nja kolibrinsulka on laitaan lyöty.\nKuin hiirenhampain sit' on purtu ja syöty.\nKolo somasti laitettu,\nja höyhen korea pyrstöksi taitettu -- --\n\nINRA pensaikon takaa, näkymätönmissä:\nHui-ui, huk-huk, u-iiii!\n\nOINAS\nSe impeni kuherrussana!\n\nINRA jo kauvempana:\nHui-ui, huk-huk, u-iiii!\n\nOINAS harmista kiehuen:\nJa taaskin se kaikkosi kana!\nMut totta jos oon minä Oinas nuori,\nsun sulkeva on tämä pähkinäkuori.\n\n    Juoksee vasemmalle taka-alalle, mutta töytää Yökköä vastaan,\n    joka kierii keskinäyttämölle. Yökkö on vanhahko apina-uros,\n    jolla on punertava pörröpää ja partaa leuan alla. Vyötäisillä\n    polviin saakka ulottuva kasvikuiduista punottu vaate. Sen alla\n    ytä pitkä häntä täysin näkymättömissä.\n\nYÖKKÖ kömpien ylös, ärisevästi:\nJa koira vieköön tätäkin kuherrusjuhlaa,\nkaveruippanat nuorille pähkinät tuhlaa\nja vanhat tässä saa jaloissa pyöriä.\nPää pyörällä hyöriä\nkoht' alkaa kiima ja paritus.\nMut yhtään mulle ei heittoja helliä.\nMist' ottaa särvintä lemmen\nkun popsittu kylliks on juhlavelliä.\n\nINRA heittäen oikealta pähkinän, näkymättömissä:\nHui-ui!\n    Heittää toisen pähkinän.\nHuk-huk -- --\n    Heittää kolmannen pähkinän.\nu-iiii!\n\nYÖKKÖ koottuaan kolme pähkinää:\nHö-höh -- ihan kolme aviolupaa.\n\n    Huippelehtii puun juurelle ja katsoo ylös latvaan.\n\nTää liiaks on hupaa -- --\nJa liiaks vastuunalaista\ntoki ukkelin vanhan\non kolmea pähkinää purra ja halaista.\n-- Mut ootapas, kauan et lymyä,\nmaa puuttuman ei pidä lemmenrymyä,\nkun luuvalokoivilta joudan,\nja puusta sun nurmelle noudan.\n\n    Yrittää kavuta, silmää ylös ja huomaa\n    latvan tyhjäksi, kiukustuneena:\n\nMitå häh! Ei latvassa ketään.\n\n    Vimmastuneena Oinaalle, joka tulee\n    vasemmalta lujaa vauhtia:\n\nTämä enää ei apinatapaa,\nTäm' on synninliejusta pohjarapaa\n-- kuten sielunpaimenen kuuluu sana.\nNoin ensin pähkinät heittää ja kiinni tarrata\nja sitten taattua urosta narrata -- --\n\nOINAS nauraen:\nMiks sappes täynnä on vihaa?\n\nYÖKKÖ\nKatalasti noin koetella apinalihaa\nja käräjäin viisaiuta miestä.\ntapa meillä on ollut suvusta sukuun\nKen laumasta tytärten sorjain\nHanuumanin lasten kuuluu lukuun,\nlie sukua suurta tai luokkaa orjain,\nhän juhlayönä vasta yhtä saa heittää.\nMut tehtyä kuherrustempun\nhänen tulee itsensä oksiin peittää,\nja kukertaa samassa pähkinäpuussa\nuros kunnes kiipien noutaa heittäjähempun.\nNäin vanhastaan tapa tyttöjen naittamiskuussa:\nVain leikillä pakoon on mentävä.\nMut tämäpä loikkii kuin orava lentävä.\nJa pyhästä puusta hän pahkinät haki,\nmin vaimonpuolelta kieltää laki.\n\nOINAS\nÄlä muistele menneitä vuosia,\nnyt leikitään lemmessä uutta jo kuosia.\n\nYÖKKÖ\nJa onkos tämäkin kukerrusta?\nHui-ui, huk-huk ja muuta luritusta\ntuo ruippana huutaa ja huijaa.\n\n    Näyttäen sulkapähkinätään:\n\nJa katsopas -- sietäisi kuritusta --\nLisäsynniksi kolibrinsulilla puijaa.\n\nOINAS tuimasti:\nÄläs, ukkeli, liikaa leukoja loukuta,\nTätä tyttöä et sinä houkuta,\nSua ennen hän mulle jo pähkinän nakkas.\nHän nimelt' on Inra, ja sorjaa\nkuin hän uros toinen ei korjaa.\n\nYÖKKÖ arvokkaasti:\nMitä kuippana kuikutat?\nOlet hännätön vain ja turhia ruikutat.\n\n    Vetää lantiovaatteen alta esiin häntänsä:\n\nNäät, häntäni kahden vaaksan ja tuuman\non pituinen, vanha -- Hanuuman\nmun on ristinyt kaikkkein viisaimmaksi\nja mukaan häntäni mitan\nolen tunnettu kaikista rikkaimmaksi.\n\nOINAS koirankurisesti:\nOlet juupelin arvokas, kyllä sen moukkakin näkee:\nMut yhtä mun mieleni käkee\n-- jos herra ei nöyrää pyyntöä hyli --\nsoma oisihan oikein mitata,\nihan tuumanko riittää se vaaksain yli.\n\nYÖKKÖ arvokkaan alentuvasti:\nLaki kieltää orjan ja moukan\ntätä arvonmerkkiä mittaamasta.\n\nOINAS imartelevasti:\nMut oiskohan liiaksi armeliasta,\njos kerran orjan ja apinahoukan\ntuot' ihmettä suotaisees sivellä,\nkas voisihan herraus hivellä\nmyös lurjusta saparatonta.\n\nYÖKKÖ\nHö-höh, no-jaa, jos varovasti --\nVain nipukasta -- --\n\nOINAS\nIhan hipukasta.\n\n    Tarttuu samassa molemmin käsin Yökön\n    häntään ja pyörittää ympäri.\n\nYÖKKÖ karjuu:\nSinä, heittiö, hellitä, heitä!\n\nOINAS\nNyt hännällä hallitse orjia.\n\n    Samassa katkee häntä ja jää Oinaan käteen.\n    Yökkö tuupertuu rähmälleen.\n\nMitä! häntäkö katkes!\n\nYÖKKÖ kömpien nolona ylös:\nSe saumasta ratkes -- --\n\nOlNAS etualalla. Yökkö taempana:\nHoh-hoo, tekohäntäkö vallassa onkin?\nNyt tiedän ma uutisen jonkin:\n-- Ketunhäntä lie ollut tää alunperin.\n\nYÖKKÖ siirtyy repliikin aikana oikealle etualalle:\nTuo tänne, ett' tynkään sen rihmalla kerin.\nHanuumanin käräjät kohta on lässä,\npyhä tuossa on käräjäpuu\nja paikka mukulakivellä tässä\non viisasten neuvosta mulla.\nEi istuntoon voi hännättä tulla,\nKas äänestyksessä ainoa keino ja taika\non hännän huippu, -- nyt tärkki on aika.\nTuo oitis le tänne.\n\nOINAS\nJos selvität tarkemmin säätyänne:\nMiks teillä on häntä ja arvokkuus?\n\nYÖKKÖ istuutuu kivelleen:\nPidä pienemmällä sa kutale, suus!\nOn meille taattojen perintö pyhä!\nSiks saimme me mannut ja maat,\nniin pähkinämetsät kuin neilikkahaat,\nja siksi ei sovi meille saparo lyhä.\n\nKIRRA Siro tyttö, jolla on hempeä, lehtiaineksista tehty puku yllä ja\nyksinkertainen, soma koristus kaulalla, heittää vasemmalta,\nnäkymättönistä, Oinaaseen pähkinän ja kuhertaa laulavasti:\nTule tuu, tu-tu-tui, tule tuu -- --\n\nOINAS nostaa pähkinän maasta, pettyneenä:\nEi kolibrinsulkaa tässä.\n\nKIRRA\nTule tuu, tu-tu-tui, tutu -- tuu --\n\nOINAS kuunneltuaan heitfåä pois päI inän\nEi hän, joku joikuu muu -- --\n\nKIRRA astuu näkyviin, luontevan herttaisesti:\nSun polkujas seurannut olen,\nolen kulkenut ikävässä ja kaihossa.\n\nOINAS\nOlet laulava Kirra, sun tunnen.\nMut aika nyt ei leikkiä lemmenlaihossa.\nNenän tässä ma ukolta niistin.\nKetunhännät ja arvot riistin --\n\nYÖKKÖ nousee neuvottomana, lähestgy Oinasta keskinäyttämölle päin.\nPalaa sitten taas Hyypän tullessa oikealle:\n\nUros oot ihan oiva ja mielevä,\nsaat kaupata ruukkuja, maalaritöitä\nsatatolkulla palkaksi pähkinöitä,\njos annat sen mulle kuin lupasit.\n\nOINAS nauraen:\nLupasinko ma? Muista en lainkaan.\nKas, mitäpä muuta ma sainkaan\nkuin ketulta hännän ja mielen\nja mukaan hännän myös sovitan kielen -- --\nSiis valhe pieni suurta valhetta vastaan.\n\n    Heiluttaen häntää.\n\nTää hännäkkäiltä on lainaa ainoastaan.\n\n    Kirralle:\n\nTule, Kirra, nyt Oinaan myötä.\nTätä paratiisia aika on tutkia\nja -- ma luulen -- apinaherroja hännällä hutkia.\n\n    Kirra ja Oinas vasemmalle.\n\n    Hyyppä tulee vasemmalta taka-alalta hölkkäjuoksua.\n    Tämä Hanuumanin poika on likainen naamallaan ja\n    ruippana kintuiltaan. Sylissä on hänellä ankaran\n    suuri ruukku ja hampaitteu välissä pitkä tikku.\n\nHYYPPÄ Yökölle, vetäen tikun suustaan:\nIsä ukko on tulossa!\n-- Nyt kiire kuin liekillä kulossa\non virrata seesamin mahlan ja mehun\nsen tullessa juomarijehun.\nNyt reilaan hännät ja maljat!\n\n    Yökkö hamuilee häntäänsä ja painuu lopulta nolona\n    mukulakivelleen istumaan. Samalla aikaa asettaa\n    Hyyppä ruukun seesampuun juurelle ja tuikkaa tikun\n    puun kylkeen. Asettuu kyykylleen, lystikkäästi\n    virnistäen Yökölle:\n\nNoin alkaa tikusta tippua kaljat.\n\nYÖKKÖ hajamielisenä:\nKa -- tippuu tikkua pitkin -- --\n\nHYYPPÄ\nJa ensi pisarat kielellä Iitkin.\n\n    Lipoo tikkua kieIellään.\n\nMARAKATTI lattearinta ja koukkuselkä käräjämestari. Tulee oikealta\ntaka-alalta kiireisesti kierreraitainen, pensaspuusta tehty keppi\narvonmerkkinä kädessä:\n\nNapa maaemon hyllyy ja tärskyy,\nHanuuman kun talsii ja naamalla pärskyy.\nHän saäpuu, apinakaani,\nja harmaja patriarkka.\nHän naamalt' on ilmetty paviaani\nja valtikkana on seesam-sarkka. --\nKenen kulmilIa härmää on pyhässä puussa,\nkenen leuka on louhittu sankariluusta,\nja Koirankuonolaisten\nken kuuluu valtiassukuun,\nhän, kuningas kaikkien apinaisten,\nnyt saapuu tuomion lukuun.\n\n    Asettuu vasemmalle, sauva keikarimaisesti oikassa kädessä.\n    Oikealta saapuvat: _Hanuuman_, paksu, ähkivä ja rallatteleva\n    herra, jonka leuan alla on tukku harmaata partaa, kaulassa\n    mahtava ketju pähkinöitä ja kädessä valtikkana katajakippo.\n    Hänen jäljessään astuu sielunpaimen _Uhu_, jolla on pukuna\n    sammaleenvärinen laaja loikko. Kädessä on hänellä pitkä\n    pahkurainen sauva, jonka päässä on naurava kuutamonaama.\n    Mutta kuutamoympyrän toisella puolella on pähkinäisillä\n    pallisilmillä varustettu paholaisen kuva.\n\n    Kaksi muuta apinaurosta seuraa jonossa perässä. Nämä kaksi\n    ja Uhu asettuvat mukulakiville Yökön lisäksi istumaan.\n    Marakatti jää seisomaan. Sielunpaimenella on muita korkeampi\n    kivi.\n\nHANUUMAN äkkää Hyypän lipovan kielellään mahlatikkua,\nkoko jono pgsähtyy.\n\nÄläs, poika, liikoja kielellä lipaise!\n\n    Hyyppä livahtaa piiloon puun taakse,\n    josta taaton näkemättä virnistelee.\n\nVaro, ettei tää kämmen sun pakaroitas hipaise!\n\n    Marakatille:\n\nNo mestari, rumpua lyöpäs.\n\n    Marakatti rummuttaa hetken ankarasti, joll'aikaa\n    Hanuuman istuutuu juuren konkelolle, palavissaan\n    ähkää ja puhkaa ja pyyhkielee hikeä kasvoilfaan.\n    Rummutuksen päätyttyä:\n\nHoh-hoh -- miten astunta hikeä naamaan ryopäs.\n-- Niin -- -- koska ja siis tämän rummuttamisen takia\nei kenkään hännätön myöten lakia\nsaa tuomatta pyhälle paikalie tulla,\non rauha ja laillinen oikeus mulla -- --\n\n    Nyppää kirpun rintapuuleltaan ja napsauttaa sen\n    taitavasti sormellaan menemään.\n\nkevätkäräjät täyskun noustessa alkaa.\nKas silmistä autuasten\nmyös paratiisilasten\non haettava raiskaa ja malkaa,\nnää ettei kasvoille jumala kuun,\nyli armosta paistavan naaman\nvedä kaihea turman ja vihan,\nmikä tuhoon veis tämän onnelan taattojen saaman\nja hukuttais hurskaan apinalihan.\ntään laiskan ja itsekuliekin rakkaan -- --\n\nHYYPPÄ joka on kurkistelIut isäänsä puun takaa, irvistellen\nMarakatille:\n\nUkon silmät käy kaljamalle ja sakkaan,\nhän heltyy kohta ja itkua tuhraa.\n\n    Marakatti heristää kepillään poikaa valkenemaan.\n    Hyyppä kyykistyy ruukun viereen.\n\nHANUUMAN selviten liikutuksestaan, juhlallisesti:\nAlamäkeä pyöri ja merehen lähti\njo aurinko toljottavainen,\nnous taivaalle Koira- ja Leijona-tähti\nja jumala Kuu ikinaurelevainen.\n\n    Pyyhkii liikutuksen kyyneleen silmästään ja\n    muuttautuu rehevään leikillisyyteen:\n\n-- Akat latteat, haituvahapset\novat vellinlaitossa hyörineet,\nsopuseurassa syöneet sen apinalapset\non nokkelin sormin ja kyntensä nuolleet,\nkuperkeikkoja nurmella pyörineet,\nja niks ja naks ovat kirput hampaissa kuolieet.\n\nHYYPPÄ\nIsä, täynnä on ruukku, vain tuumaa vailla.\n\nHANUUMAN\nPisipirtailleen se tippukoon samalla lailla.\n\n    Jatkaa mielihyvästä röhisten:\n\nTytärlapset jo nakkasi aviopaukut\nja urusten kalloon sai kuhmut ja laukut.\nMut alla tummavan myrtin,\nkuun virrassa, vierellä kukkivan yrtin\nnyt tuoksuvat immet kuin peltopyyt.\nHe nukkuissa peipon, ja ruskean rastaan\nkuht' ottavat ylkänsä kujertaen vastaan,\nja kuhmut ja sarvet he lemmellä voitaa.\n\nHYYPPÄ\nKukas ryyppykuntoon hunajat hoitaa?\n\nHANUUMAN rehevästi:\nKukas muu kuin mestari Marakatti,\njok' on paratiisin nokkelin maailmanmatti.\nHän suolaheinin ja pärskäjuurin,\nngt tehköön oikean paratiisikuurin.\n\nMARAKATTI kumartaen:\nMyös tippa muutama hunajaa\nja näpsän verran kai neilikkaa\nviel' armossa antanet sekaan heittää?\n\nHANUUMAN\nEi neilikkaa, se karvast' on aivan\nja siittää kellerimahaan vaivan,\nei myöskään pippuria,\njota lempivaimoni Naakka,\ntuo eloni murhe ja taakka,\nmua mahlassa juomaan puijaa.\n-- Sydän muskotin parast' on ryytiä,\nsitä sekaan survo ja aika kyytiä.\n\nMARAKATTI\nHeti maistiaista tuon tuohislipolla.\n\nHANUUMAN ojentaen valtikkakipponsa:\nTuo suoraan katajakipolla.\n\n    Marakatti kumartuu seesampuun luo.\n\nNo niin -- -- näin laitossa humalamäihän\nmun käräjävirteni solmuun jäihän --\nja lieköpä kesken näin kurkkuni janoa\nmun tehtävä muuta kuin riemulla sanoa:\nMeill' autuain elo maan on päällä!\nLie montakin laatua asujanta\nmaan pinnalla täällä\nmoni uskoton, hännätön pakana\ntuoll' lienee tulisten vuorien takana,\nmut meillä vain autuas asumaranta.\nMeill' oppaana askelen heikon\nain' ollut on taattojen jälki ja kanta.\nHe onnen löysivät varjosta metsien peikon,\nhe kullekin mittasi onnen määrän.\nJa jälkeen heidän sen mittaa häntä:\nNiin suuri kuin hännällä pituus lie,\nniin lavea kullakin onnen on tie.\n-- Näin yksinkertaisella ja hurskaalla lailla\non riita ja napina pannaan pantuna täällä.\nJa vihoviimeksi päätös ja perustuslaki:\nElo torkkuva tää ett' on parasta onnenunta\nja että on parhaista parhain tää yhteiskunta,\nse totuus vanha neuvossa tässä\ntapa ollut on ainoaks oikeaks vahvistaa.\n\n    Marakatti tuo kipolla juhlajuomaa. Palaa\n    Hyypön luo ja siirtyy sitten vasemmalle.\n\nSiis yhdessä rytäkässä\nnyt hännät pystyyn! Nostakaa-aa!\n\n    Hanuuman ryyppää. Kaikki nostavat kainalon alta\n    hännännipukan näkyviin paitsi Yökkö, joka\n    ääntelehtii levottomana.\n\nHYYPPÄ nauraa räkättäen:\nKä-kä-kä-kää -- --\n\nHANUUMAN päristää suutansa ja pyyhkii kädellään. Tekee yleissilmäyksen:\nKai vanhaa latua aatos käy??\n\nHYYPPÄ yhä nauraen:\nEi Yököllä häntää näy!\n\nYÖKKÖ nousten pystyyn, säikähtyneenä:\nToki häntä on mulla kuin muilla.\n\nHANUUMAN nostaen kippoa, jo kokonaan juhlatunnelmassa:\nMiks viivytät temppuiluilla\nsa ryyppäysjuhlaa -- --\nvai uudetko sulla jo aatteet -- --\n\n    Juo kiposta kulauksen.\n\nUHU nousee ylös ja koputtaa sauvallaan:\nMoni pähkinä kuorelt' on hyvä,\nmut alla on saastainen heelmä ja jyvä.\nMyös paratiisista apinalasten\ntään näin minä raskaalla mielellä.\nNyt tapoja taattojen autuasten\nmoni rankaisematta loukkaa.\nKoht' erota silmä ei herrasta moukkaa,\nniin päässyt on vallalle turmelus, saasta.\nLoka syntinen tullut on orjain maasta,\ntulivuorien juurelta tuolta,\nmiss' asuu hännätön suku.\nKetvätjuhlan he saavat kanssamme viettää\nMut armosta tästä on saatu vain saastaa!\nHe rienauzkielellä haastaa\nhe uusia tapoja tuovat,\nkinamieltä ja riitaa luovat.\nJa riettain heistä on Inra,\nkoko apinakunnan riena ja villitys.\nHän on kalvetustautinen, kurja,\nja kuitenkin kaikille syntiin viettelys.\nTavat pyhimmät rikkoo tuo hurja --\n\n    Ylhäälle, puun puun konkelolle ilmestyy samassa _Inra_,\n    siro ja ihana impi, jolla on hohtavan kellervä hipiä\n    ja jonka huulilla on purppurainen hohde. Hänen vartensa\n    on soleva ja norja. Leikkivä riemu ja uhmaava kauneus\n    säteilevät hänen olemuksestaan.\n\nINRA\nHui-ui, huk-huk, hu-huu!\n\n    Heittää kolibrinsulkaisen pähkinän.\n\nTämän Inralta saa --\nruma pappi Uhu-u!\n\n    Heittää toisen pähkinän alas suoraan\n    Hanuumanin päälakeen.\n\nTämän Inralta saa\nrymyukko Hanuuman!\n\n    Heittää koko kourallisen ukkoihin pähkinöitä.\n\nAll' auringon kuuman\non kaunehin Inra!\n\n    Katoo nopeasti, ilman että muut ennättävät\n    nousta ylös ja häntä nähdä kuin Uhu.\n\nUHU\nHän kosketti pyhää puuta!\nSen näittekö rietasta naamaa ja suuta?\nHän hellimistä ei enää siedä.\nSana anna siis nopsaan viedä\nja riiviö tuoda neuvoston eteen.\n\n    Istuutuu.\n\nYÖKKÖ\nMa mielt' olen samaa.\n\nHANUUMAN\nTämä häiriö hellän mieleni lamaa.\nMut hyyppää Hyyppä ja piikanen tuo.\n\n    Hyygppä vikkelästi oikealle. Uhulle:\n\nVoit eelleen synninliejua kaivaa;\nmut meit' älä saarnalla vaivaa.\n\n    Uhun seuraavan repliikin aikana käväisee Yökkö ja toinen\n    apinauroista hakemassa itselleen kipollisen mahlaa.\n\nUHU\nSen näin minä rumiluksen!\noli silmissä lieska ja palo,\npaholaiselta varmasti laina,\nja kavala niin oli suunsa valo\nkuin viettelys, synti on aina -- --\nJa tuohon ilveimpeen\nuroskansa on hulluna aivan?\n\nMARAKATTI\nHänen vuoksensa uroilla tappelunnuhina\nja tytärten pensaissa kiukku ja kuhina.\n\nUHU\nSekasortoa näin, kademieltä ja riitaa\nnyt ryöhää keskeltä onnelan viitaa.\n\nYÖKKÖ koettelee häntäpunltaan:\nJaa, jaa, sen tunnen ja nään,\nparatiisi on keskellä häviötään.\n\nUHU\nTää ilmestys paholaispeikon,\nmi ensiksi kuurnii uekossa heikon,\neritoten on rienannut vaimonpuolet.\nNekin, jotk' ovat synnyltä vallasluokkaa,\nTätä matkivat orjaa ja kurjimuskuokkaa.\nHe simpukankuorilla ruumista raapii\nja pois palapalalta untuvat kaapii.\n\n    Nousee ylös.\n\nJa sitten, aatelkaas -- sen nähnyt oon omin silmin --\nhe tonkii beetelinväriä, punamultaa,\npunalaikkoja\nhe maalaa pitkin pakarapaikkoja --\nKatinkultaa!\n-- Ja muotia! Uusinta tapaa!\nParatiisi on vapaa!\nsoi loppujen lopuksi rienaussana.\n\n    Istuutuu.\n\nYÖKKÖ joka on litkinyt liposta mahlaa:\nMinä kaikista viisaimpana\nolen hengessä sielunpaimenen myötä.\nKuka tietää, jos rienaus yltyy,\nhe kantoon hännänkin kyltyy,\nsen irti saumasta ratkoo --\n-- Kukaties ihan juuresta juurtaen katkooo\nTätä aatetta ajaa Oinas-vintiö,\njok' on synnyltä samaa sukua,\neik' armosta hännän pidä paljonkaan lukua.\n\nHANUUMAN nauraa röhisten:\nTää aatozkin ennen on kuulumatonta.\nÄlä ylä turhia höpise!\n\nYÖKKÖ ponnahtaen pystyyn:\nJukoliste, en liikoja löpise!\nTään lurjuksen valtaani vaadin,\nett' omalla kouralla tuomion laadin.\n\nHANUUMAN\nSana viisasten, nään minä, tyhjää leikkaa,\naju ymmällä mun, se heittää kuperkeikkaa,\nEi muuta neuvoa neuvossa tässä\nkuin hetkeksi nukkua -- siispä on lässä\nnyt torkkumishetki.\n\nHanuuman nojaa puun runkoon ja kuorsaa, ja muutkin kyykähtävät\npaikoilleen ja torkahtavat.\n\nHYYPPA tulee oikealta kollottaen ja surkean näköisenä:\nMinä selkääni sain -- --\nSe Oinas koikale niskaan koikki,\nveti hännästä, viurus ja manas,\nja taapäin tanas\nja selkään loikki.\n\n    Itkeä tuhertaa.\n\nMARAKATTI\nMut apinantytär -- sen toitko?\n\nHYYPPÄ kirkastuen jälleen, lapsellisessa ihastuksessa:\nSinä tähtisen ihmeen tuoda voitko,\nhämäryössä mi läikyyy ja väikkyy\nkuin mainingin parmailla paistava kuu.\nJa ihmeitten ihme -- hänell' on -- kirsikkasuu,\nmin nähdessä päätä vain huimaa.\n\n    Hyppää etualalle.\n\nMARAKATTI\nKa -- onpas tuimaa --\ntää poika on päästänsä vialla.\n\nHANUUMAN\nJo äsken ol' ymmällä aju,\nnyt järjestä viiminen hiven ja haju\non haihtunut multa -- --\nOn ennen pulmissa auttanut torkkumishetki\nnyt, luulen, on ruukulle retki.\nMikä kuutamossa on hämärää,\nsen aamulla aurinko selvittää.\n\n    Jönkii ruukulle ja hänen jäijessään kaksi muuta\n    apinaurosta, Mararatti mgns seesampuun luo.\n\nHYYPPÄ\nSitä tyttöä naimaan lähden!\n\nUHU\nTorahampailla lait sekä uskot raastoi!\n-- Naa -- napinallista, mitäpä muuta\ntuo ollut ois peli.\n\nHYYPPÄ koirankurisesti:\nEnimmäkseen he pappia hammasteli.\n\n    Uhu kääntyy raivootuneena poispäin.\n    Muut ovat palanneet paikoiileen.\n\nUHU\nSai prinssi selkäänsä kaikkien nähden.\nTäm' on valtoja vastaan napinaa!\n\nHYYPPÄ puoliksi itsekseen:\nKuin virpi ja köynnös\nhän hyväili santelipuuta\nja välkkyvin hampain joukolle haastoi.\n\nHANUUMAN istuutuessaan:\nHe-hee, näin tilkka tilkalta, vähin erin\nTaas päästään ärjymielestä järkeen. --\nPojat! Nyt on kirppujen tappamishetki!\n\n    Nyppivät rintakarvojaan.\n\n    Samassa itmestyy taas Inra pähkinäpuuhun ja istuu sen\n    rungolle, tullen nyt täysin näkyville ja leikitellen\n    Yökön hännällä. Hänen takanaan on Oinas ja Kirra sekä\n    näkymättömissä muutakin kapinoivaa apinakansaa.\n\nUHU pyhässä vihassa:\nAlas pyhästä puusta,\njos uskot sa kuutamon voimaan.\n\n    Ukot pöliähtävät pystyyn, siirtyvät vasemmalle\n    ryhmäksi. Uhu jää oikealla.\n\nINRA\nTulin haastelomaan, ihan asioimaan.\nJa myötä on heimoa hilpeätä.\n\nUHU kääntää toisen puolen kuutamoympyrästä:\nVai pelkäätkö naamaa tätä,\nmi paholaisen on oma.\n\nINRA\nHui-ui, sun peikkos ei soma.\nSen silmänä pähkinäpalli\nja suulta kuin räyskivä halli.\nJa maalattu kurjasti perin!\nSe tehtävä ois ihan uuteen ralliin,\nnenä värjättävä ois krokodiiliverin\nja muutenkin -- naamasi malliin.\n\nHANUUMAN jälleen lähestyen:\nKaut' isien leukaluun!\nTuo tytär on prinsessa kuun!\n\nINRA hypähtää alas, jääden seisomaan Hanuumanin istuimelle:\n\nEi kuutamo kalvakas,\nei elämä uneljas\nole jumala meille.\nTulivuoria kuljemme,\njoka auringon uuden\nme sylihin suljemme.\nja syöksymme jyrkänteille.\n\nUHU\nPuhe tuo on jumalanpilkkaa!\n\nINRA nauravasti:\nTäm' on riemua silkkaa.\nJa minä olen prinsessa nainen!\n\nHANUUMAN\nHe -- -- nainen --\n\nUHU kuin mainitsisi paholaisen nimeä:\nVai nainen!\n\nHANUUMAN\nJopa somasti liekutat, apinainen.\n\nHYYPPÄ joka uteliaana on vääntäytynyt aivan Inran viereen,\nosoittaa uteliaana tämän huulia:\n\nMiks on sinun suullasi kirsikkamarjoja kaksi?\n\nINRA\nPunahuulet ne on, ihan purppuraiset!\nNe marjaksi maistavaksi\n-- kuin kirsikkaiset --\nnäin yhtehen nipristän\nja hymyän -- --.\n\nUHU\nHän irtikö luonnonlaista!\n\nYÖKKÖ\nTämä enää ei apinamaista!\n\nHANUUMAN\nEi laatua koirankuonolaista.\n\nOINAS\nHän ihana on, ihan jumalainen!\n\nÄÄNET kuuluvat vaimeana kuorona puiden ja pensaiden takaa:\nHän on jumalainen!\n\nUHU\nJa vaikene, napinakansa!\nKoko herjalla muodollansa\nhän on jumalan pilkka ja sikiö pahan.\nTämän todeksi todistaa mahdan.\nSiis kuulkaa, mitä nyt kalloonne ahdan:\nOn meidät jumala Kuu\nihan kaltaiseksensa luonut.\nHänen armostansa on meillä myös suu,\nmin' Luoja huulettomaks on suonut.\nYlös silmänne luokaa kuutamon puoleen:\nHän nauraahan huulia vailla\nihan apinan oikean lailla.\nMut immellä tällä on lisä,\njot' ylpeillen huuliksi mainii.\nVain paholainen niiden on isä.\n\nYÖKKÖ\nVoin taata kaikista viisaimpana,\nett' totta on paimenen sana.\n\nINRA heiluttaa Yökön häntää, hänelle tarkoittaen, somasti uhitellen:\nKenen on tämä saparoparka?\n\n    YÖkkö vetäytyy peläztyneenä oikealle.\n\nUHU siirtyy keskemmälle:\nJa paholaistakin hirveämpää\non laadulta rienaus tää.\nTäm' on _inhimillistä!_\nTämä muistuttaa mua suvusta villistä,\nsuvust' ihmisen kurjan ja kalvaan, --\nmin osa on taistella, kurjana kuolla,\nelo taakkana kantaa, rehkiä turhaan\nja sortua väkivaltahan, murhaan.\n-- Heit' onhan nähtykin rannoilla näillä,\nkun kuuttomin öin sekä myrskysäillä\nlyö heidät meurova meri\nnäit' armaita rauhan rantoja vasten.\n-- He ovatko näköä autuasten?\nHe viruvat jäsenin nääntynein\nja kaihisin, polttavin silmin.\n\n    Siirtyy takaisin oikealle, Inran huulia osoittaen.\n\nJa huulet -- niin, on heilläkin huulet,\nMut irvistäväiset ja mustat --\n\nINRA väristen uuden ajatuksen alla:\nMin' oisinko ihminen myös -- -- mitä luulet?\n\nUHU\nTämän Iaatuiseksi tahdotte muuttaa\nparatiisin ja onnelan tään?\n\nINRA\nNyt maailman hurmana, turmana nään -- --\n\nUHU\nPyhä tehtävä mun on varjella maa\ntämä suvulta turman, kuin turvaa\nsen ennestään laki vanha, mi kuuluu:\nJos ihmisen muotoisen rannalta tapaat,\nkrokodiilien kitaan se survaa.\nVain tällä tavalla saastasta vapaat\nme saamme olla ja murheetta elää.\n\nINRA kuin katsoen kaukaisuuteen:\nMik' ääni kaukahinen nyt ilmassa helää,\nMikä sankari astuu nyt yllä pään,\nsädesäihkyä ympärillään --\n\nUHU\nJa tulta, tulta he palvovat,\ntulen ääressä nukkuvat valvovat,\nmut tulehen, tuskaan he saavat myös hukkua.\n\nINRA aavistavaisten aatosten tulvassa:\nTaru hirveät -- ihmehet aatokset antaa --\nSe on kurja, mut ihana suku!\nHe orjia suurten on varmaan\nHe elää liejussa rannan harmaan,\nmut tuskasta riemuhun kurkoittavat.\nHe itkevät, tappavat -- -- armahtavat\nja nauravat taas ikiauringon alla -- --\nJos pieninkin heistä ma olla saisin,\nläpi tulisen maan, yli sinisen meren\nminä uzkaltaisin,\nminä repisin rintani auki\nja huuruvan, tuoksuvan veren\nminä riemulla vuodattaisin.\n-- Sen ahnas aurinko joisi!\n\nUHU\nPedon kielellä herjaa hän näin\ntavat, lait sekä taattojen uskon!\nPuun pyhäisen runkoon nyt hänet sidottakoon,\nkoko yöksi hän jääköön kuutamon alle,\njott' armosta Kuu hänet pahasta vääntää\ntai häpeään sekä nälkään nääntää.\n-- Näin tehlää Kuutamon nimeen!\n\n    Yökkö ja kaksi muuta apinaviisasta\n    aikovat ryhtyä tuomion täyttöön.\n\nOlNAS astuen vastaan:\nHe, takaisin, kellerimahat,\ntai lonkista kiskon ma hännät ja nahat.\n\nlNRA\nHui-ui, ho-hoi, minun heimoni heljä!\n\nÄÄNET vastaavat voimakkaasti:\nHu-hui, ho-hoi!\n\n    Hyökkääjät pelästyvät ja vetäytyvät takaisin.\n\nOINAS\nTe kuulkaa, kuulkaa ja peljätkää!\nTe ootte heikkoja,\nVain laiskoja komeropeikkoja -- --\n\nlNRA\nRutarannat ja liejumaat\nte annoitte orjille meille.\nMut taiten ja ahkerin sormin\nsomat, kaunihit, taidokkaat\nme liejusta laitoimme maljat teille.\nNe kirjoin kaunehin, eläinkuvin\nme piirsimme vielä ja avuoksi huvin\nviel' laitoimme juoksevat hirvet ja tarvaat\nme luolamme seiniin.\nNälän päivät ja suupalat karvaat,\nne kaunihin luonnissa armahiks saivat.\n\nOINAS\nTe soitte orjille meille\nvain ohdakemaat sekä autiot vuoret,\nokapiikkiset pensaat\nlöi veriin jalkamme nuoret,\nkun herkkuruo'aksi teille\nme pitkin ketoja heinäsirkkoja haimme\nja palkaksi koivet saimme.\n\nINRA\nMut tuskankin toimme me tuoksuvaksi!\nJos janoon uuvutti kedoilla juoksut,\nme joimme ohdakeruusuista tuoksut.\nJa uhalla tulisen turman,\ntulivuorilta löysimme kukkaissarjat\nja paisuvat rypälemarjat,\njois' ihme on hulluus ja hurma.\n\nOINAS\nMe yksin olemme kaunista luoneet,\nmeill' yksin ollut on voima ja kunto,\nmut nääntävä kurjuuden tunto\nmeilt' ytimen riemust' on syönyt.\n-- Nyt tiedämme: valhe meidät on maahan lyönyt.\n\nINRA hurjana ilakoiden:\nTää Yökön on häntä ja ketulta saatu,\nja sama kaikilla teillä on arvon laatu!\n\n    Kaikki katsovat YÖkköön.\n\nYÖKKÖ perin pöllämystyneenä:\nKa, eikäpä kieltää tainna, et irtosi sauma.\n\nINRA nauraa hurjasti ja mukanaan orjain heimo taustalla.\nKääntgy taka-alalle päin:\n\nHei, naura, naura, orjan lauma!\n\nMARAKATTI Hanuumanilie, joka on sangen ilmeisesti ihaillut Inraa:\nSoputielle jo astu ja myöntele taiten.\n\nHANUUMAN\nAh, apinalapset! -- paratiisia kaiten\nja torkkumisrauhaa sen tätä sanaharkkaa\nkäyn koivesta kiinni, jos patriarkkaa\nnutipäiset nää oinahat joutais kuulla\nja haastaa kaposemmalla suulla\nTe tietkää, minäkin täynnä oon napinamieltä:\nMun lempivaimoni Naakka\nhääpäivästä saakka\non ollut äksy ja äkää äimivä.\nSaa kaikota kääkkänäpuuhun,\nnyt muija tää lempona läimivä.\nJa lemmikkivaimoksi tulkoon inra.\n\nINRA alkaa raikuvasti nauraa ja mukana entistä raikuvammin koko\nhännätön heimo.\n\nHANUUMAN rehevästi:\nRymyhäihinpä hauskasti päättgy napina.\n\nINRA naurunsa huikeaksi päätteeksi:\nHui-ui, hohoi!\n\n    Nauru lakkaa, Inra juoksee taka-alalle.\n\nÄÄNET\nHo-hoi!\n\nINRA\nHo-hoi, -- mun heimon neuvonpito-on!\n\n    Inra, Oinas ja Kirra katoavat taustalle.\n\nHYYPPÄ siirtyy oikealle, Hanuumanin perässä, hurjana:\nIsä ukko! nyt vasta on eessäsi kapina!\nJos tyttöä tätä sun mielesi halas,\npäistikkaa kuningaspuusta sun syöksen alas.\n\nHANUUMAN pienellä isän ylpeydellä:\nSo-soh! -- jokos kukkoilee tämä kuippana --\n\nUHU kauhistµneena:\nIsä poikaa vastaan ja poika isää!\nniin -- maailmanloppuun mit' tarvis on ennusta lisää?\n\nHANUUMAN sopumielellä:\nMut nuor' olet liiaksi ruippana,\nsun turha noin kaunista hanhea halata.\nNääs nuoresta, kokemattomasta\nkäy rumakin impi ihanasta,\nkun ei voi mielessä verraten taapäin palata.\nVoit orpanas Kaisankin naida noin lemmensokkona,\nminä kaunista kaipaan näin vanhana pokkona.\n\n    Istuu, samoin Uhu ja muut apinauroot oikealle.\n\nHYYPPÄ\nHä-hää-ä, äläs huiputa miestä!\nKyll' on mulla silmät päässä ja selko tiestä.\n\n    Riemastuneena ovelasta keksinnöstään.\n\nEmo Naakalle vien minä sanan,\nse muija kun hynttää tänne,\nniin toisinpa pärrää sun kielesi jänne.\n\n    Juoksee vasemmalle taka-alalle.\n\nINRA tulee taustalta mukanaan Oinas:\nNyt on pidoista lähtemishetki,\nja arvatkaas, mikä alkoi huikea retki.\nJos ette Oinaan ehtoa täytä,\ntypötyhjiksi riivimme pähkinäpuut\nmenomatkalla kaikki. Emmekä käytä\nniit' armasteluihin, ne viemme myötä,\nkotorannalle yhtehen kekoon -- --\n\nOINAS\nJa sitten nuolien tekoon!\n\nINRA\nOka piikkinen pähkinän laitaan\nsilosulkapa hännäksi toiseen!\n\nOlNAS\nJoka, herraan pähkinäsaitaan\nja häntyriloiseen\nväkä kärjekäs lentää ja juuttuu.\n\nlNRA\nTäst' alkaen maailma muuttuu,\nnyt vapaita oomme, ei orjia enää!\nParatiisin valhetapoja noudata emme,\nketunhäntiä, käskpjä vastaan teemme tenää.\nOman itsemme vuoksi me taistelemme!\n-- Tää päätös on apinailveen.\n\nOINAS\nJoka hännäkäs hukkuu nuolien piiveen,\nte jollette nyt sopumielellä myönny.\n\nMARAKATTI kuiskaa Hanuumanille:\nSoputielle jo työnny.\n\nHANUUMAN\nSe peevelin poika kun Naakan haki --\nPelas poika se peliä kieroa,\ntuot' oiskohan toista nyt naimiskauppaa hieroa.\n\nMARAKATTI\nUus anna nyt apinakunnalle laki.\n\nHANUUMAN\nSen pappi tehköön ja sarnatkoon,\nminä Hyypälle tyttöä kosin.\n\nUHU nousee:\nOn napinaa tämä rietasta tosin,\nmut armosta patriarkan\nsovun yhteisen takia\nteen uutta nyt peruslakia,\njok' oikeuteen sekä arvoon samaan\nniin nostaa hännäkkään kuin hännättömänkin.\nSe seisoo ajast' aikojen loppuun hamaan\nja kuuluu muodolta seuraavazti:\nTähän saakkä on määrätty hännän mukaan,\nken pähkinäpuita on saanut, ken ei.\nTäst' alkaen hännän vuoksi ei kukaan\nsaa pähkinäpuita, ei omaisuutta,\nvaan rikkauteen sekä häntään nähden\nnyt seurattakoon tätä tapaa uutta:\nKen taatolt' on perinyt seesam- ja pähkinäpuita,\nhän perinnön merkiks saa liittää hännän,\njoko villavan, pitkän tai lyhyenlännän,\nain' isien antaman hyvyyden mukaan.\nTäm' on yhteiskunnassa uudistus suuri:\nnyt on seuraus vain, mik' ennen ol' alku ja juuri.\nTäm' on annettu Kuutamon nähden\nja noustessa Koira- ja Leijona-tähden,\nTäm' on annettu kuningaspuussa,\nparatiisissa, naittamiskuussa.\n\nINRA nauravalla pilkalla:\nKetunhännällä ympärikäännös!\n\nOINAS\nSanasaivarrus, väännös!\n\n    Naakka tulee tuohottaen oikealta taka-alalta jäljessään\n    Kaija ja Hyyppä. Naakka Hanuumanin luo. Kaija jää Hyypän\n    kanssa seesampuun luo. Naakka on pippurisilmäinen ja\n    kiinteälihainen muija, puettu mustiin rimpsuihin. Kaija\n    on ruma ja ruipelosäärinen apinatytär, kirjavankoreasti\n    puettu. Kaija lähentelee Hyyppää, joka puolestaan kiertelee\n    Inraa. Kaija katseltuaan Inraa vetää puvustaan punamultaa,\n    maalaa tällä itselleen mahtavat huulet ja näyttää niitä\n    mielistellen Hyypälle.\n\nNAAKKA\nVai niin! Ken taas,\nsun kurkkkuus liiikoja kaas!\nJa ettäs kehtaat!\nIkäloppuna tyttöjä vehtaat -- --\n\nHANUUMAN nousee ylös:\nJaa, jaa, muija, tärkkiä valtaseikkaa -- --\nTäss' aateltu, punnittu on.\nNääs poikamme Hyyppä -- --\n\nNAAKKA\nJa siinä viel' lynkkää ja keikkaa!\n\nHANUUMAN\nVaan Hyyppä kun on ihan naimaton,\nniin aattelin -- -- Inralle naittaa -- --\n\nNAAKKA uhkaatasti:\nRisatautisen prinsille laittaa,\nja kaunotar Kaija on tässä!\n\nINRA ilakoi ja nauraa:\nHanuuman on ukkeli oiva,\nmut tuima ois liiaksi anopin hoiva -- --\n\nOINAS\nTäst' ei tule hullua hurskaampaa,\nkoko apinalaumast' ei selvää saa,\n-- Kotomatkalie lähde mun suojassani,\nkotorannalla kannan sun majahani!\n\nINRA kohoten korkeaksi:\nKen noutaa vuorilta tulen,\nhänet syliini sulen!\nKen on huulilta samanlainen\nkuin prinsessa nainen,\nhän on valtias mun!\n-- Hui-ui, ho-hoi!\n\nÄÄNET\nHo-hoi! ho-hoi!\n\nINRA\nKotomatkalle heitmoni mun!\n\nOINAS poistuessaan taustalle:\nNyt alkaa pähkinäsota!\n\nNAAKKA Uhulle:\nMitä on tämä villitys täällä,\nei kenkään tääll' ole selvällä päällä?\n\nHANUUMAN\nÄlä lähde mun luotani, kaunis.\nSinä lupaa mun tyttärekseni tulla.\nSyli vanha ja raihnas on mulla -- --\n\nNAAKKA kääntyy uhkavasti Hanuumaniin päin:\nJa vieläkös kierrät\nsa loilotuskaulaa.\n\nUHU ankarasti:\nMitä papanapataa sa kielellä hierrät.\nHän itsensä selväksi laulaa,\nja tulevaisia aattelen minä.\nJo vaikene vaimo!\n\nHANUUMAN\nOlen hämäkkiseittien peittämä,\nja sammale silmäni varjoo,\nlaho oon minä hylky, myrskyjen heittämä,\nmut Lempeää lauhaa sylini tarjoo.\nOlen hallava kuutamon naama,\nmut nauraa taidan ja ruskottaa\njos hivellä käteni vanha sun kutrias saa --\n\nINRA vakavoituen:\nTytär kuutamon synnyltä lienen,\nmut päivästä säkenen pienen\nsain silmäni terään ja huulteni maloon\nen tyydy, en tyynny ma kuutamon valoon!\nHanuumanin tytärten lien minä lukua,\nmut tunnen kuin oisitte vierasta sukua.\nTe ootte kuin nukkuvat mättäät ja kannot\non kuutamon kumossa,\nmut mulla on sydämessä kellervä aamu,\nelän saapuvan sankarin lumossa.\n\n    Iloisesti.\n\nHyvästi naurava kuu!\nHyvästi haurava haamu!\n\nHANUUMAN\nHyvästi, kirsikkasuu,\nsinä nouseva aamu!\n\n    Inra katoaa nopeasti oikealle. Hetken vaitiolo.\n\nNAAKKA leppyneesti:\nHe ukkoraasu, pois käsikynkkää\nnyt muijasi rinnalla lynykää -- --\njohan aika on juomasta laata,\nkototurpeelle -- -- puun alle maata,\nMinä oksalla valvon ja kykkään --\n\n    Hanuuman työntää hänet pois.\n\nINRA näkymättömistä huikeasti:\nHui-ui, huk-huk --, ho-hoi!\n\nÄÄNET\nHoi, ho-hoi -- ho-hoi!\n\nUHU\nNyt alkaa sankariaika!\nnyt on ruttona sotaan käytävä,\non juurritettava maasta pois\nsuku paratiisin onnea jäytävä.\nSe on ajettava vuorien tuolle puolen,\nniin -- ihmisten luo sekä vaivan ja huolen.\n\nHYYPPÄ\nMinä ryöstää tahdon sen tyttären!\n\nYÖKKÖ\nJa häntäni ainoalaatuisen\nma tahdon takaisin riistää --\n\nMARAKATTI\nMinä sankariarvosta kiistää.\n\nYÖKKÖ\nJa koira vieköön, ma vannon:\nniin kauan mies tämä päälle rynkää,\nniin kauan kannan vain häntäni tynkää\nkuin häntäni entisen takaisin perin\nja paikallensa sen jälleen kerin.\nTätä ennen en kättäni lepuuta,\nen valaani syö, en epuuta!\n\nHANUUMAN puoleksi itsekseen:\nOn tottakin valtikaskipossa monta\nperin karvasta marjaa, ja siivotonta\nmonen narrin kokomaa sakkaa\nsaa siitä kuningas kaalia.\nHe -- -- kaikilla onnet ja riemut haalia\nja itse peljätä akkaa,\njoka kuningaspuussa istua kykkää\nja sieltä jos jotakin niskaan lykkää.\n-- Ka -- -- niinhän se on -- ja on ollut aina.\n\nINRA yhä kauvempaa:\nHui-ui, huk-huk, ho-hoi!\n\nÄÄNET\nHo-hoi, ho-hoi -- ho-hoi!\n\nHANUUMAN ankarasti kaikille:\nMut tietäkää: tätä impeä tuhotakseni\nen kättäni nosta; kuin tgttäreni\nhän mulle on kallis. Kotiin menkää,\nei nyt mua vastustaa, ei mairia renkää.\n\n    Hanuuman vasemmalle taka-alalle Naakka jäljessä.\n\nUHU\nEi ukosta estettä, hän kyllä malttuu.\n\nHYYPPÄ\nKun seesami suonissa talttuu.\n\nYÖKKÖ\nTähän saakka on riittänyt nyrkkien nujakka.\n\nUHU\nNyt ei, ase tarpeen käypä ja sujakka.\n\n    Marakatilie:\n\nOta oksalta jumalan rumpu.\nYlös, miehet! Auki nht taattojen hautakumpu\nja kouraan taattojen leukaluut.\nSota taattnjen puolest' on vnitosta varmaa,\nkun myötä manalan lauma on harmaa,\nhomeparrat ja mahtavat tietäjäsuut.\n\n    Lähtevät, marakatti edellä rumpua lyöden ja\n    viimeisenä Kaija ja Hyyppä.\n\nVÄLIVERHO\n\n\n\n\nII NÄYTÖS\n\n\nHeleä biekkaranta hännättömien asuinsijoilla. Oikealla runsaasti\nohdakeruusuja ja kallioseinämä, jossa on puoleksi kasviston peitossa\noleva luolan suu. Oikealta etualalta alkaa poiku nousta vuorilie päin.\nVasemmaila pähkinämetsä, metsäparatiisin viimeisenä rajana. Taustaila\nmeri. Erikokoisia saviastioita pensaston reunassa, osaksi maalattuja,\nosaksi maalaamattomia. Lyhyt etelämainen aamuhämärä katuo nopeasti\nauringon noustessa säihkyvänä ja paahtavana.\n\nHyypppä ja Marakatti konttaavat vasemmalta aivan etualalle.\n\nMARAKATTI pelokkaalla äänellä:\nÄläs eemmäksi konttaa, veli.\n\n    Molemmat pyörähtävät istumaan rinnattain ihan etualalle.\n\nHYYPPÄ näsäkkäästi:\nMikäs kielelläs sammalteli?\n-- Jokos sankaruus sua arveluttaa?\n\nMARAKATTI hampaat loukkua lyöden:\nMeren kylmävä henki mua vavistuttaa --\n\n    Ratselee gmpärilleen.\n\nNyt tultu on vihollismaahan.\n\n    Viittaa vasemmalle.\n\nTuoss' apinametsäin on viimeinen raja.\n\nHYYPPÄ osoittaa oikealle:\nTuoss' orjain lie joku luola tai maja.\n-- Äläs, kun kurkkaan ja kuulostelen.\n\n    Juoksee ketterästi luolan luo.\n\nMARAKATTI\nÄlä hiivatissa -- ma taapäin hiiviskelen.\n\n    Konttaa vasemmalie.\n\nHYYPPÄ juoksee takaisin etualalle:\nMa luulen, siell' impien hengitys hyrrää --\n\nMARAKATTI\nTule pois, sotajoukolle viedään sana.\n\nHYYPPÄ ilkkuvasti:\nMitä mestari kyrrää?\n\n    Ojentaiksen rehentelevästi.\n\nJos oiniitais vähän selkää.\n\n    Heittää kuperkeikan,\n\nTämä poika ei pelkää.\n\n    Marakatti kaapaisee pähkinämetsään, aurinko nousee\n    ja voimakas valo valahtaa päin Hyypän naamaa.\n\nHYYPPÄ säikähtää, katsoo vasemmalle:\nSe juupeli lipettiin lippas.\n\n    Kuulostelee luolalle päin, josta kuuluu oksien risahdus.\n\nJa tää uros karkuun kippas!\n\n    Katoo vasemmalle.\n\nKIRRA Tulee luolasta:\nAh, Oinasko täällä? Ei ketään näy:\nYhä vieläkö vuoria käy?\nTähän viivyntään mikä lienee syy?\n-- Kuin risahtanut ois taittuva oksa -- --\nsisilisko lie ollut tai keltakyy.\n\n    Luolaan päin Inralle:\n\nOi, Innra, jo aurinko nousi!\n\nINRA ilmestytj luolan aukolle:\nKiven kautta ja kallion tunsin sen!\nSisar armas, nyt nauramme leikkien,\nkotorannalle taas kun tultiin.\n\n    Rientää hietikolle, esinäyttämölle, vetäen Kirran mukauaan.\n\nOlat tyttöjen aurinkokultiin,\njalat hiekkahan polttelevaan.\n\n    Istuu hiekalle.\n\nKIRRA levottomana:\nMinä Oinasta kaipaan palajamaan -- --\n\n    Siirtyy taka-alalle, katselee merelle.\n\nINRA sieppaa hietikolta sisiliskon:\nSisiliskoni kelleväkuono,\nnäölt' ootko sa vieläkin huono,\nvaikk' aurinko nuolin sun silmiäs avaa.\n\n    Nostaa sisiliskon päivää kohti.\n\nSa, kömpelö, päivään katso ja nopsasti havaa\ntai hämähäkki sun poikasi vie -- --\nVai mehiläistenkö noutoon herralla tie?\nHe, juokse, juokse -- no nopsempaan\ntai kiinni sun nahjuksen saan!\n\n    Kaappaa sen jälleen käsiinsä.\n\nTai tanssilla kierrän ja kaarran,\nsun, etanan, hölmöksi saarran!\n\n    Heittää sisiliskon hiekalle ja tekee muutamia verkkaisia\n    tanssiliikkeitä sisiliskon ympäri. Sieppaa sen sitten\n    maasta ja pistää seuraavan repliikin aikana vierellä\n    olevaan ruukkuun.\n\nMitä, etkö sa auki saa silmäsi terää,\nett', tunnoton, auringon voimasta herää!\nSavivankilaan sinut heitän\nja hiekalla silmäsi peitän.\n\n    Ponnahtaa pystyyn, ilakoimalla.\n\nNyt tiedänkin, mitä teen!\n\n    Kirralle, joka yhä eloisammin on tarkkaillut merelle.\n\nHae, Kirra, nyt immet ja pojat,\nkaikk' etsi louhikkopaikat ja ojat,\nsisiliskoja kerkeitä poimi,\nsaviastiat täyteen nopsasti toimi,\nniit' aimo röykkiö vuorelle kerää -- --\n\nKIRRA sivumennen, yhä tarkkaillen merelle\nMit aijot niillä?\n\nINRA liikehtii nauraen vasemmalla ja etualalla:\nNiiss' oiva temppu voi piillä.\nMe nauraa saamme viel' apinoita,\nkun kukistamaan he saapuvat napinoita,\nne, nääs, sisiliskoja, jokaista matelevaista\nniin hullusti pelkää kuin paholaista.\n\nKIRRA\nMut tuolla mi merell' on mustukainen?\n\nINRA ponnahtaa kiihkeänä Kirran luo:\nMitä näät? Oi näytä ja sano!\n\nKIRRA osoittaa sormellaan:\nKas tuolla! Mi liekin laineilla keikkuvainen.\n\nINRA tarkattuaan, pettyneesti:\nMerikarjun lie pyöreä pää -- --\njok' aamu se siellä leikkiä vääntää,\nmut mitään muuta en koskaan nää.\n\n    Keskemmälle siirtyen.\n\nSurumielelle ulappa tyhjä mun kääntää.\n\nKIRRA\nMit' oottelet sieltä, sa sano?\n\nINRA\nMeri laiskana makaa\njok' ainoa aamu ma turhaan\nsinitanteren takaa\noon kuunnellut ääntä ja sanaa,\njok' arvaisi ken minä olen,\nmiks' suvustanikin erilaisena aivan\nnäit' armaita rantoja polen.\nMut turhaan, tuo autius antaa vain vaivan.\n\nKlRRA ihmetellen:\nSuru sulla on kummacta ikävästä.\n\nINRA käyden kärsimättömäksi:\nEi mitään ymmärrä vaivasta tästä!\n\nKIRRA\nMure mulla on muusta -- --\nMinä lemmin häntä, hän sinua,\nja kylmänä vieroo hän minua,\nsano, kuinka ma lempensä nostan.\n\nINRA halveksuvalla ivalla:\nSinä palvele, vaivainen\nyhä kurjemmin nöyrry,\njoka askele vaivu ja köyrry,\nniin omanas lempi lie taivainen -- --\n\nKIRRA\nTuhat kertaa mun murheeni ihanampi\nkuin hurmaa on auririgon alla.\n\nINRA\nÄlä häiritse sopertamalla -- --\n\nKIRRA\nViel' et sinä lemmestä tiedä.\n\nINRA yhä kärsimättömämpänä:\nEn nuivaa muotoas siedä!\nMene pois! Minä yksin tahdon olla\nja polttaa rintani auringolla!\n\n    Kirra oikealle.\n\nINRA yksinn, auringolle, nopein tempoin:\nMun ainoa tuttavani,\nmun ainoa hallitsijani,\nolen kapinamielellä,\ntän' aamuna uhmalla tanssin,\nen raivolta riemua kiellä.\n\n    Tanssii aurinkotanssin, joka verkaisista ylpeistä\n    liikahteluista alkaen kulkee lapsellisen uhman ja yhä\n    painavamman väsähtämyksen vuorotellessa horjohtelevaan\n    nääntymykseen saakka. Tanssija väsähtää polvilleen ja\n    painuu puoleksi istuvaan asentoon. Lausuu tanssin aikana.\n\nAh, huimemmin kiillä,\nnää huulet tuhkaksi hiillä!\n-- Tuliteränä kiillä\nja pois nämä viillä!\n\n    Tanssin päätyttyä:\n\nAh, yksinäni\noon kurja ja jälleen heikko --\nEt ystäväni\nsa ilmojen peikko:\n-- Tulenpolttaviksi sa loit\nverihedelmät huulten,\nmut tyhjien tuulten\nmun marjani nääntää soit.\nNe myrkkymarjaksi muuta,\nniin annan ma Kalmalle suuta!\n-- Sekasiittiö lienkö ma rujon ja vamman,\nvai juurtako korkeamman\nkuin heimoni muu.\nIhanaiseksi sanovat toiset\nja toiset kurjaksi, vaivaiseksi.\nKen oikein arvas, en keksi -- --\n\nOINAS tulee oikealta nääntyneenä sammunut, vielä savuava\nsoihtu kädessä:\n\nTulen sain minä soihtuun,\nmut tuuli sen tullessa löi.\nSitä hurjasti hulmutin, juoksin tänne,\nkäsivarressa huusi jok'ainoa jänne,\nmut äkkiä tyhjä sen söi -- --\n\n    Väsähtää maahan.\n\nINRA kylmästi, käskeväati:\nSavun kitkerän sait, tuli polttava tuo!\n\nOINAS\nSen houkutin vaivojen yöstä,\njo suutelo suo!\n\nINRA pilkalla:\nMies mieletön olet!\n-- Ei palkkaa puolesta työstä.\n\nKIRRA tulee hengästyneenä oikealta:\nMe olimme kedolla liskojen haussa.\nsun juoksevan näin --\n\nOlNAS aikoo nousta:\nTaas lähden ma vuoria päin!\n\nKIRRA vasemmalle:\nOi, jää, Olet nääntynyt ihan.\n\n    Lähestyy Oinasta huolestuvasti.\n\nTulenvioissa olkas on pahoin,\ntuon sulle viiniä juoda.\n\nOlNAS nousee ylös:\nTuli polttava täytyy mun tuoda!\n\n    Syöksyy oikealle.\n\nINRA\nTulisoihtua tahdon ma hulmutella,\ntuliliekit ja purppuralinnut\njoka maljahan kuvaella.\nNyt rannalta nopsasti nouda\nmerivettä -- ja myötä tuo beetelipunaa -- --\n\n    Ottaa maasta värisekoitusastian.\n\nTäss' ennalta kylliks on krokodiiliverta --\n\n    Kirra on haluttoman näköinen.\n\nNo, nopsempaan, nyt ei tuumia juuda.\n\n    Kirra ottaa ruukun ja katoo oikealle taustalle.\n\nSideaineeksi joutsenen, munaa -- --\n\n    Ottaa eräästä maljakosta muuan, jonka rikkoo\n    ja vuodattaa värimaljakkoon.\n\nKIRRA kirkaisee näkymättömissä ja syöksähtää taka-alalle:\n\nSiell' lepää vainaja kalvas!\n-- Alus kumma sen on tuonut rantaan.\n\nINRA kuin kaikki riippuisi yhdestä vastauksesta:\nNäölt' onko se ihminen?\n\nKIRRA\nSitä tiedä en -- --\n\nINRA\nKyy purkoon sun, tomppelin, kantaan!\n\n    Inra syöksyy näkymättömiin oikealle taustalle.\n\nKIRRA ykin:\nMiks' yltyi raivoon hän -- -- minä pelkään -- --\n\nINRA tulee näkyviin taka-alalle:\nSisar armas, mua auta!\nHän hengittää!\n\n    Kantavat keskinäyttämölle Narkaan, haaksirikkoisen,\n    joka on repaleisiin puettu kalpea nuorukainen ja jolla\n    on pronssinen lyhyt miekka vyöllä. Inra lyyhistyy\n    Markaan Iuo kiihkolla ja kiireellä, tarkastelee kasvoja\n    ja rintaa, nousee polvilleen ja puhuu luonnonlapsen\n    välittömyydellä.\n\nOi, nää, toki silmillä nää,\nihan huulet on hällä!\n\n    Katsahtaa uudestaan, pettyneesti.\n\nMut tummanpuhuvaiset,\nei kirsikkaiset,\nkuin mulla -- --\n-- Mut ootas, kun huulilla koskea koen\nja kuherrussanoja hoen.\n\n    Suutelee varovasti ja arkana, ponnahtaa takaisin.\n\nNe maistui kuin kylmä ja kuuma!\n\n    Suutelee uudelleen, suutelee pitempään ja raskaammin,\n    äkkiä vaihtuen hurmasta kauhistukseen.\n\nMik' yltää mun vaiva ja huuma!\n\n    Suuressa hädässä:\n\nMaa ilmoja nousee ja nostaa\nja aurinko maahan putoo,\ntulisilmin se saapuu, ja kostaa --\ntulikärjillä silmäni kiinni kutoo,\npään ympäri ilmoja lyö,\npään puhki jo ampuu ja vereni syö.\n-- Tulen silmiltä sokeaksi,\ntäm' on kuolemaksi -- --\n\n    Vaikenee hetkeksi ja jää liikkumattomaksi,\n    kunnes havahtuu kuin unesta.\n\nMaan alla vai auringossa\nmun ahdisti rintaa --\n\nKIRRA joka on lähestynyt haaksirikkoista:\nOi, katsopas huulien pintaa,\nkuin beetelinpunainen maljakossa\nse puuntaa ja hehkuu -- --\n\nINRA yhä poissaolevana, polvillaan:\nKuin myrkkyä, Kalmaa,\nkuin tahmaista talmaa\nma suudellut oisin,\nja kuitenkin lämpimät veret,\nmua huuhtovaiset ja puhtaat meret\nois alta ja syvältä nousseet -- --\n\nKIRRA\nNe suutelit punertaviksi -- --\n\nINRA katsoo, riemastuu, barbarisesti:\nVerenkarvaisiksi!\n\n    Noulee ylös ylenpalttisessa riemussa.\n\nHän on ihmisen poika,\ntytär ihmisen minä!\n\nKIRRA\nHän huulia avaa!\n\nINRA painuu jälleen Narkan puoleen. Kirralle:\nHae viiniä, Kirra.\n\n    Kirra poistuu oikealle. Narkaalle:\n\nUnest' irti jo nouse ja havaa -- --\n\n    Suutelee.\n\nJumaljuurtako olet?\nMeren vaahtisen harjoja kuljetko,\nvai auringon maitako polet?\n-- Sinä rintaan salaman suljetko,\ntulen tuintuvan silmies teriin,\nvai mist' olet polton näin valanut veriin?\n\n    Kirra tuo ruukulla viiniä, jota Inra\n    juottaa Narkaalle. Tämä alkaa herätä.\n\nOi, näytä, mit' on sinun luomies alla.\n\n    Kirralle asiallisen nopeasti.\n\nMene, astele hiljaa,\nPane öljyyn martagon-liljaa\nja tuoksuva kuminayrtti -- --\ntee parannusvoide sa lempeä, lauha,\nmyös hedelmät mukana tuo --\n\n    Kirra oikealle, Narkas liikahtaa.\n\nSun luomesi auki ma poltan!\n\n    Suutelee Narkaan silmäluomia, tämä avaa silmänsä.\n\nSana, katse ja suutelo suo!\n\nNARKAS\nMihin tullut ma lienkin,\nen viel' ole krokodiilien muona.\n\nINRA\nOlet paratiisissa -- -- Inran luona.\n\nNARKAS\nÄläs mitä, paratiisissa minä?\nSe päällä maan oli valhe suuri,\nmut enkös paratiisissa juuri\nsitä valhetta valheeksi luule -- -- Ja enkeli sinä?\n\nINRA\nOlen ihminen ihana,\npalan lempenä, vihana!\nSua lemmin ja huollan,\nsua surmalta puollan\nja muut minä murhaan.\n\nNARKAS\nIhan lienet sa prinsessainen?\n\nINRA ujostelevasti:\nOlen prinsessa nainen -- --\nKen itse olet ja mistä sa tulet?\n\nNARKAS\nTulen kaukaa saarilta terhetärten,\nminä lauluja lauloin ja polkuja erhetärten\nminä maleksin lemmenpauloin.\nPäätoimelta lien ollut kerjäläinen,\nkuten meidän maassa laulajan vapaan\non oltava vanhaan ja käypään tapaan.\n\nINRA\nSuur sankari varmaan on kerjäläinen?\n\nNARKAS nauraen:\nHe, sankari suuri ja viheljäinen.\n\nINRA\nJa salaman paistavan kupehelles\nsait voimasi merkiksi, laulajaniekka.\n\nNARKAS\nTäm' on taitava tappelumiekka.\nSen tappava kärki\nhyve suurin on meillä ja korkein järki.\nKenen ryntäitä säilä tää syö,\nsen eessä on manalan yö.\nSen varkain lähteissä vyölleni pistin,\nhätä ei lue, katsohan, lakia.\n\nINRA\nOlet hurja ja rohkea mies!\nMut tännekö ohjasit ties\nsinä Inran ihanan takia?\n\nNARKAS\nVähän pilkkasin narrien äiyä,\nmi meidän puolella ohjaili maailmaa.\nSe hallitsi luomalla riitaa ja hätää,\nja luottaen hengen ja sanan voimaan\nketunhännällä koetti se ratsastaa.\n\nINRA nousten, iloisesti pyrähtäen:\nKetunhännät! Kuin meidänkin maassa\non tapana säädyssä arvokkaassa.\n\nNARKAS\nMut niin oli voimalta heikko se aju,\nett' toinen jos voitti kielellä piesten,\nniin oitispa tappelu raju\noli käynnissä roikassa miesten.\nKen näät oli hävinnyt hammasteluissa\nse sisua näytteli tappeluissa.\n-- Myös naisista irvileukana lauloin,\nen sietänyt heitä, he täynn' oli juorua, lorua,\njos jotakin uikutusta ja porua.\nHe tästäkös suuttui ja kaakatuskauloin\nmua kapina-aikeista syytti.\nMitäs muuta kuin sitoa eväsnyytti\nja ruuhella pakoon. -- Yltiöpäiseen\nnäin retkeen ryhdyin, saarehen yksinäiseen\noon etsinyt tietä.\n\n    Väsähtää maahan Inran viereen.\n\nINRA riemuissaan:\nOlet sankari kapinaurosten sorjain.\nJa vainottu lailla oot orjain.\nTuli rintahas lyötty,\ntuli välkkävä vyöllesi vyötty --\nJa huulilta samallainen\nkuin prinsessa nainen!\nOlet sankari unieni!\n\nNARKAS vähän kohottautuen:\nTuo viiniä huulilleni -- --\n\nINRA\nOlen kaltaisesi,\ntulen immeksesi.\n\n    Aikoo painua Narkaan puoleen, mutta havaitseee tämän\n    menneen tainnoksiin ja peljästyy. Yökkö, MaraMatti,\n    Hyyppä ja pari muuta apinaurosta hiiviskelee pitkät\n    köynnösköydet ja isien leukaluut kädessään esiin\n    vasemmalta ja lähestyvät Inraa takaapäin tämän näkemättä.\n\nHän riutuu jälleen, hän kalvistuu -- --\n-- Taas auttaisko suutelosuu.\n\n    Aikoo suudella, silloin kietoo Yökkö hänet takaapäin\n    köynnöksiin, vie vasemmalle ja sitoo nopeasti ulommaisen\n    puun kylkeen. Narkas jää makaamaan tainnoksissa. Hyyppä\n    menee myös Inran luo. Marakatti ja kaksi muuta lähestyvät\n    Narkasta, varovasti ja kurkkien.\n\nYÖKKÖ\nHäh-häh, jokos selvän teit,\nmihin häntäni veit!\n\nINRA ylpeässä uhmassa, jossa soinnahtaa myös lapsellista uhittelua:\n\nOlen ihmisen morsian!\nSain sankarilta ma salamaa.\n\nHYYPPÄ\nOlet kauniimpi entistäkin -- --\n\nYÖKKÖ\nSun opetan kyllä sun, västäräkin!\n\n    Heristelee uhkaavasti leukaluulla.\n\nINRA voitonvarmasti uhitellen:\nLyö, kääpiöpeikko,\nsun iskus on heikko.\nNyt syntyy sankarin ihme!\n\nHYYPPÄ\nÄläs immelle mun sinä mekastele!\n\nYÖKKÖ\nÄlä siin' ihan nokalla kekastele!\n\nMARAKATTI\nPojat, täällä lie ihmisen kakara!\n\n    Yökkö siirtyy Narkaan luo. Hyyppä jää\n    ihmettelemään Inran ihanuutta.\n\nNiin kalvas, ett' aurinko luun läpi paistaa.\n\nYÖKKÖ\nMitä muotoa peukalosakara?\n\n    Kumartuu tutkimaan.\n\nJos mallia käyräkyntistä, kaistaa -- --\nno, enkös sanonut -- -- katsohan petoa,\nsama ruoja, mielt' ihan alkaa etoa --\n-- Hanuuman ja sielunpaimen miss' aikaillevat?\nHeit tarvis ois tuomion tekoon -- --\n\nHYYPPÄ\nIsä viholaiskekoon\njäi seesamin alle,\nemo vieressä tärrää ja hyppii,\nukon turkieta otuksia nyppii.\n\nMARAKATTI\nJa paimen, hän liian suuren sai leukaluun,\ntähän lähelle väsähti alle pähkinäpuun.\n\nHYYPPÄ\nMinä lennätän sanan!\n\n    Yrittää kurkottaa sormellaan Inran huuliin,\n    Inra uhoaa puraista.\n\nIsält' omaksi pyydän sun, kaunihin kanan!\n\n    Juoksee vasemmalle.\n\nYÖKKÖ\nPojat, ihmisen peijjaisjuhla nyt alkaa!\nParatiisissa, onnelan puolla\notus tuollainen harvoin saa kuolla.\n\n    Kääntyy nauraa hohottaen mennäkseen Inran luo.\n\nMARAKATTI\nMit' oisi, jos nipästäis ihmisen jalkaa?\n\nYÖKKÖ kääntyy takaisin vihaisena:\nJätä nipistämättä se sorkka\ntai vilutauti ja horkka\nsun selkäsi köyryyn lyö\nja Iisäksi untuvat nahasta syö.\n\n    Menee Inran luo, mielistelevästi houkutellen.\n\nNaa -- jokos sirkutat, sirppana sorja,\nmiss' on minun häntäni norja -- --\n-- Mikä hyöty on kiukusta mykästä?\nEi mykkää neitoa missään lykästä,\nsano päätä ja pahkaa,\nniin paimenen eessä sun suojelen selkänahkaa.\n\n    Jatkaa hiljaisella äänellä houkutteluaan.\n\nMARAKATTI\nMut oikein kun nuuskin ja tarkkaan,\ntuot' otusta vertaan patriarkkaan\nja pappiin ja muihinkin apinoihin,\non niinkuin ois jotain apinamaista\n-- tosin nurjalta puolelta käännettynä\nmiten sanoisin -- kieroksi väännettynä --\nois jotain tuttua, ssukulaista\netonaamassa tuossa -- --\n\nYÖKKÖ suuttuneena:\nMut ootas, kun pappi suo saarnansa antimet\nniin tottapa heltii kielesi kantimet!\n\nMARAKATTI\nKuka ties ovat olleet hekin\nparatiisissa kerran kuin mekin,\nmut sitten houkiksi, narreiksi käyneet\nja pöyhkeinä ylpistäyneet.\nOn miekkonen täytynyt portista ajaa,\nja ulkopuolella onnelan rajaa\non suurtunut hullujen luku,\non siittynyt sairasten suku.\n\nUHU tulee vasemmalta suoraan Narkaan luo:\nMitä kuulin, sen todeksi nään.\n-- Laki paratiisin on pyhä\nja tuomio sen on selvä ja lyhä:\nKrokodiilien suuhun,\nken apinaurosten kuulu ei sukupuuhun.\n\nYÖKKÖ osoittaa Inraa:\nJa tää, tämä raatoa nuoli!\nSe seikassa raskas ja painava puoli.\n\n    Hanuuman, Naakka ja Hyyppä tulevat vasemmalta.\n    Hanuuman menee suoraan ruukkujen luo ja kurkistaa\n    pariin niistä, mutta ei huomaa syrjemmäliä olevaa\n    viiniruukkua. Huokaa pettyneesti ja kääntyy ärtyisen\n    näköisenä toisten puoleen.\n\nUHU\nOlet rikkonut korkeinta, ankarinta\nparatiisimme lakia -- --\nOlet koskenut ruttoisinta\nolet säästänyt ihmistä lemmen takia.\nTäst' alkaen kiinni sulle on Onnelan syli,\nparatiisista pois sinut ruoskitaan,\npäin vuoria, vuorten yli,\npäin alhoja vaivojen maan.\n\nHYYPPÄ\nSe tyttö on mun! Älä kajoo,\ntai naamataulusi kahtia hajoo!\n\nUHU\nMikä riivattu poika.\n\nHANUUMAN keskinäyttämnllä:\nNyt kerraksi riittää sankaritekoja!\nOn aika jo viettää peijaisia,\nnyt esille maljat ja maistimia,\ntuo juhlan sankari mereen heittäkää.\n\n    Siirtyy lähelle Inraa.\n\nYÖKKÖ\nMut kourin kosketa ei! Pojat, riukuja tänne!\n\n    Pari apinaurosta ottaa luolan edestä riu'ut käteensä.\n\nINRA hädissään Hanuumanille:\nJos irti mun päästät, tuon ihmettä juomaa --\ntuon tulista, punaista, auringon luomaa --\n\nHANUUMAN,\nSe vaikk' olis peevelin suomaa,\ntuo tänne tai kurkkuni kuivaa.\n\n    Hyyppä päästää Inran nopeasti.\n\nINRA rientää sukkelasti Narkaan luo, vetää tämän\nhuotrasta säilän, jota väläyttää auringossa.\n\nHei, ilmoja häilä,\nsa ihmisen säilä,\nnyt rintoja lyö,\nliha luista jo syÖ.\n\n    Kaikki muut pakenevat heti vasemmalle, paitsi Hanuuman,\n    jona jää vasemmalie taka-alalle. Naakka palaa samassa\n    ja alkaa vetää ukkoansa pakotielle. Tämä hidastelee ja\n    vetäytyy vaasemmalle arvokkaasti.\n\nTäm' on salaman kärki,\nsen luonut on ihmisen järki!\n\n    Hanuuman ja Naakka katoavat kokonaan. Inra\n    koskettaa kädellään miekan terää.\n\nKova, tuima kuin turma -- --\nihan toista kuin huultensa hurma.\n\n    Heittää miekan maahan, syöksyy Narkaan luo\n    ja juottaa tälle kiireesti viiniä.\n\nKIRRA oikealta, pelästyneenä pieni ruukku ja hedelmiä käsissä,\n\nTaa louhikon lyyhistyimme\nei rohjettu tulla -- --\nMut öljyt ja heelmät on mulla.\n\nINRA voitelee nopeasti Narkaan kasvoja. Tämä herää.\nHän herää, hän herää!\nOi nouse, jo voimasi kerää --\n\n    Auttaa Kirran avulla Narkaan jaloilleen ja vievät\n    häntä kainalosta tukien aikealle,\n\nSun vien minä turvaan -- --\nHe tulevat taas, sen arvaan.\n\n    Palaa takaisin, ottaa säilän maasta.\n\nTäss' ootan ja voimalla verisen tarvaan\nterin tuimin ma rintoja survaan.\n\n    Kääntyy oikealle päin.\n\nYlös vuorelle, urhot, nuolien heittoon,\nja myrkkykyitä te tuokaa myötä\nHui-ui, ho-hoi! Joko ryömitte taas\nperipelkurit louhikon peittoon?\nHui-ui, ho-hoi!\n\nÄÄNET\nHo-hoi, ho-hoi!\n\nKIRRA kurkoittautuu näkyviin oikealta:\nSun äänesi kuullen he saapuu!\n\nINRA\nÄlä hoivatta heitä sa muukalaista.\n\nKIRRA\nEi tarvis miehestä surra,\nhän viinistä tointuu ja virkoo -- --\n\nINRA\nMene luoksensa jälleen, eiköpä maista\njo heelmäkin purra.\n\n    Kirra katoo.\n\nHui-ui, ho-hoi!\n\nÄÄNET läheltä voimakkaasti:\nHo-hoi, ho-hoi!\n\nINRA yksin, hurjassa riemussa:\nMik' yltyvä voima, julma ja hyvä\nmun työntää ja kaartaa rintani luita?\nJa otsa on kylmä ja kirkas kuin kulta.\ntämä otsa on aurinko itse! -- --\nOi täälläkö, mullakin ihmisen järki?\nOi, täällä mun voimani syy!\n-- Nyt vast' olen ihminen,\nnyt tunnen selvästi sen,\nOman olentoni kautta ma nään -- --\nNyt taidan julmana nauraa\npäin peikkoja onnelan tään,\nnyt taidan kylmänä tuntea vihaa,\nnyt taidan julmana piinata lihaa\njok' apinahoukan ja moukan -- --\n-- Ja vieläkin enemmän tiedän:\nMinä tiedän, ett' tultakin ihmeellisempi\non rinnassa henkivä lempi.\nMinä tunnen, julmasta julmempaa\nminä tehdä voin, kun saalista saan,\nsaan lempeni saalista puolustaa.\nHui-ui, huk-huk, ho-hoi!\n\nÄÄNET valtavalla voimalla karjuen:\nHo-hoi, ho-hoi!\n\nINRA oikealle, maata polkien:\nJo raivosta raikuu kallioseinä!\nOkapiikkinen ohdake, myrkkyheinä\njo nöyrtyy, murtuu mun jalkani alle -- --\n\nAPINAT kohottavat vasemmalla sotahuutonsa:\nHo-oh, ho-hoo, hö-öh, hö-höö!\n\nINRA ilkkuen:\nSotahuutoja röhkii jo apinakansa!\n\nAPINAT\nHo-oh, ho-hoo, hö-höö!\n\nINRA\nHui-ui, ho-hoi, jo vastaa kapinakansa!\n\nÄÄNET\nHo-hoi, ho-hoi!\n\n    Uhu, Hgyppä ja sitten Hanuuman, kantapäillä\n    Naakka ja Marakatti tulevat näkyviin.\n\nINRA\nHu-hui, ho-hoi!\nHei, heimoni, nuolin pilveen\nne nahkurit peittäkää!\n\n    Nuolia sataa vasemmalta näyttämön yli oikealle.\n\nSisiliskoja tänne ja myrkkymatoja!\n\n    Kuuluu pari jymähdystä, kun vuorelta\n    heitetään oikealle ruukkuja.\n\nNAAKKA kirkuen:\nHyi, kyitä ja liskoja satoja!\n\n    Apinat katoavat.\n\nINRA\nJa naurulla ilkamailveen\nne takaisin heittää.\n\n    Kuuluu vasemmalta rehevää naurua.\n\nYÖKKÖ\nPojat, rantaman kautta se kierretään!\n\n    Apinat Yökkö etunenässä kiertävät taka-alaa luolaa kohti.\n\nHANUUMAN\nSotahierimin hierretään!\n\nNAAKKA\nMene kyykyssä päin, on varoa paras.\n\nHANUUMAN astuen rehevästi luolaan päin:\nPidä itse sa varas!\nToki päällysmies\nesimerkkiä näyttää ties.\n\nINRA\nKäsivarteni käärme on luikertavainen.\n\nJa tää, tämä säiläni suikertavainen,\nse lyö joka ruipeloruojaan -- --\nMinä ihmisen poikaa suojaan!\n\nUHU\nKautt' autuaan tämän hammassarjan\ntuon riepotan pois tuon huulien marjan.\n\n    Yrittää lähestyä lyödäkseen Inraa.\n\nINRA väläyttäen säiläänsä lyö Uhun takaisln, voitonriemuisena:\n\nTeit' uhmaan otsani auringolla,\noi, suurta on ilminen olla!\n\nNARKAS rintää nauraen oikealta Inran luo:\nKäy tiukalle liiaksi leikki tää!\nSuo sällä, se merehen pyyhältää\nnää leikkisät riitaveikot -- --\n\n    Ottaa miekan Inralta ja asettuu Inran eteen suojaksi.\n\nNo, rynnätkää toki, pörröpeikot!\n\n    _Oinas_ juoksee oikealta paava soihtu kädessä aina\n    keskinäyttämölle asti. Apinat painuvat pelästyneinä\n    yhtenä kasana yhä lähemmäs luolan suuta. Kirra oikealta\n    jäätien syrjään seisomaan. Inra ja Narkas vasemmalle.\n\nMinä uskalsin liekkien loihtuun,\nTulen vuorilta vangitsin soihtuun.\n\n    Nostaa soihdun korkealle, siihen katsoen:\n\nSen tein minä armasta muistain,\nsan tein minä kuoleman suistain.\n\n    Huomaa apinat.\n\nKas, armasta apinasäätyä,\nsun vuoros loukkoon on häätyä -- --\n\n    Menee soihtua heiluttaen apinoita päin, jolloin nämä\n    vähitellen katoavat luolaan, Oinas voitonriemuisena\n    niitä hitaasti seuratessaan:\n\nMit' uutta ja armasta auringon alla,\nsen väistätte pakenemalla.\n-- Nyt taapäin matka on teillä!\n\n    Kaikki apinat katoavat luolaan. Oinas työntää pari\n    riukua telkeeksi luolan suulle; joten apinat voivat\n    vain raoista kurkistella.\n\nMitä tahtdon, sen taialla tällä mahdan.\nJoka luojan ja loukon ma täyteen ahdan\nporoporhoja teitä, ja pähkinämaat\nminä poroksi polton. He saparokkaat,\njoko häntanne käpristyy -- --\n\n    Huomaa Inran ja Narkaan.\n\nMikä kalvakas otus -- Ken olet?\nJo selvä tee tai naamasi kärventyy!\n\n    Lähestyg uhkaavasti soihtuineen.\n\nINRA\nÄlä kosketa ihmisen poikaa!\nHän saapui pelastajaksi;\nTuli lempeni saajaksi ainoaksi!\n\nOINAS raivostuneena:\nSen surmaan, poltan ja revin!\n\n    Syöksyy Narkasta kohti, mutta tämä lyö miekalla\n    häneltä soihdun maahan, jossa polkee sen sammuksiin.\n\nNARKAS nauraen:\nMut ei käy päinsä se hevin.\n\n    Uhkaa säilällään.\n\nINRA Oinaalle:\nMene pois! Sun tuomitsen pois,\nikiajoiki kauvaksi täältä!\n\nOlNAS murtuneena:\nJos rintani auki revitty ois,\nmut liekkini vieläkin hulmuaisi,\nen synkkään, näin minä huokajaisi.\n\nKIRRA tulee Oinaan luo:\nTulen vuorilta toit, ihan taivaasta asti,\nolet sankari suurin ja parhain!\nHe palkitkoonkin sun katalasti,\nsun kanssasi lähden ja jälkeen vaivojen, harhain\ntulen löydamme taas, yli aution maan\nsen nostamme paistelemaan -- --\n\nlNRA\nJo vaikene. Tuomion alle.\nnyt saatan kaikki. Ja kuolemalle\njok' ainoan apinahoukan ma heitän.\n\nKIRRA\nSe laajalti, kuumasti paistain\npovet kenttäin kylmien avaa,\nelo viljava marroota sylistä havaa.\nOi, onni on muualla, täällä ei,\nsydän julman Inran sen tuhoon vei -- --\n\nINRA\nKuin nauranneet ois rujoa rampaa,\nhe ihmismuotoa mun,\nheit' itseä korkeampaa,\novat herjanneet, ovat vainonneet -- --\nNyt meidän on vuoro, nyt meidän on vaino,\nnyt toisille harteille tämän paino.\n\nHANUUMAN kurkoittaa yläruumiinsa riukujen lomitse:\nHe, kuulepas kuitenkin tätäkin kuomaa,\ntoki arvossa huomaa,\nett' aatokset meillä kay myötämäkeä samaa.\nTasan on toki pantava pähkinäpuut,\ntasan kaikki, ja kaikkea maallista hyvää\nsaa sovuzsa jauhaa kaikkien leukaluut.\nJa paljonko kullekin kuuluu eloa, jyvää,\nsiit' olkoon mittana maha ja napa! --\n-- Tää sopuisa perin on mittaustapa,\nja samoin seikan sen Oinaskin laati,\nparatiisin kun uudeksi vaati.\n\nINRA\nTasan! Tasan saatte hyppyset nuolla,\nmatoliemet ja kaljat manalan puolla!\n\nHANUUMAN\nNää entiset herrat tietenkin häntänsä ratkoo,\nja oikea mies ihan juuresta katkoo --\n\nINRA\nÄl' enää turhia lallata!\nEi enää lapsekas leikki, ei naurava raiku\nvoi mieltäni lientää ja vallata.\nOn lempi ja viha mun rintani kaiku!\n\nHANUUMAN\nPapin hampaat loukkua lyö,\njo Hyyppä kauhusta kynsiä syö\nja kieltä vailla on Naakka,\nmit ihmettä häistäni saakka\nen nähngt ole -- --\n\nINRA julmasti:\nParas sulloa pappi se niinisäkkiin\nja mereen, krokodiilien kitaan!\nJa toiset, sinne nääntyä häkkiin\nte saatte vaivassa kuolaman hitaan.\nNäin lempeni saalista puolustan,\nolen ihmisen morian!\n\n    Narkaalle:\n\nSun kauttasi, mies, unileikiksi vain\noman entisen eloni kokea sain:\nSydän lapsekas mun eli auringon säteilyllä,\nja otsani selkeä silmä sen yllä\nkuin kuudan pieni tyynenä valvoi\nja varjeli sydämeni tulta.\nMut kerran se silmä nukkunut lie\nja leikkivän sydämen multa\nsa veit, oi, sankari ihme ja ihana.\nSiit' alkaen sulle lempenä palanut oon,\nvihamiehille vihana\nSult' opin, ett' otsani alla\nei kuudan pienoinen valvo,\nvaan salama järjen,\nmi voittaa raatelemalla\nkuin isku sun säiläsi kärjen.\n\n    Hän lakkaa äkkiä puheestaan ja katsoo pelokkaana\n    ja odottavna, Narkaasta etääntyen:\n\nOi, ryöstäjä armas, jo jotain sano.\nOn vaiva mun olla näin sydäntä vailla --\nKoko olentoni itselles ryöstä!\n-- Jo valtakunta on valmis vihani työstä.\nOi, astu ja hallitse meidän mailla.\n-- Tytär ihmisen olen, se sano!\n\nNARKAS\nPerin inhimillinen apina olet!\nSinä tottakin ihmistä apinoit:\nOlet sorja kun hurjana kapinoit\nja pörröpeikkoja hännille polet,\nmut rumenet taas ja julmaksi tulet,\nkun entiset herrasi häkkiin sulet.\n\nINRA\nAh, Inrako ruma! Kuin ohdakeruoskalla raastat,\nkuin muutkin sa soimaten haastat.\n\nNARKAS\n-- Minä läksin maastani pois periaatteen tähden\nja samasta syystä nyt täältäkin lähden.\nParatiisi tää täynnä on hälyä,\nihan samaa kuin meilläkin lännen puolla.\nJoka puolelle täälläkin täytyy pälyä,\njoka haaralle houkkana häilää,\nettei sais kylkeen kuoleman säilää\nja manalan maljoja nuolla.\n-- Toki myönnän, ett' tappelu teillä hauskemmin käy\nkuin meillä, mut eroa muuta ei näy -- --\nSiis, luonnonlapset, vintiöt, viirupäät,\nniin hännättömät kuin hännäkkäät,\nhyvästi jääkää: Seutuhun yksinäiseen,\nmiss' ei ole tarvis säiliä käytiää,\neik' irvihammasta toiselle näyttää,\nmun täytyy jälleen etsiä tietä.\n\n    Oinaalle:\n\nMut, Oinas nuori, sankaritöin\ntulen vuorilta toit, sun palkita tahdon.\n\n    Sytyttää soihdun.\n\nTaas soihtusi taulasta liekkiin löin\nja sulle sen suon -- --\n\nOINAS syvän ihmettelyn ja oudon riemun vallassa:\nMaan valloitan rajasta rajaan\nja antimet kaikki sun etehes tuon!\nKen lienetkin, sua soihtuni palvoo.\n\nNARKAS\nEi kerjäläisestä hallitsemaan!\nMut yIpein on Inra, hän valtikan saakoon.\n-- Hei, hyvästi sisaret, veikot,\nhe, hyvästi apinapeikot!\n\n    Katoo nopeasti oikeealle.\n\nOINAS\nNyt on aika on mun, nyt on retkeni aika.\n\n    Nostaa soihtunsa.\n\nJa tässä mun voittoni ainoa taika!\n-- Mut tukkoon loukku ja tuimemmat teljet\nett' estyy herrojen napinaeljet.\n\n    Kirralle.\n\nSaat tultani valvoa hetken.\n\n    Antaa soihdun Kirralle, joka huoltaa sitä arasti pidellen\n    ja ihmetellen, ja työntyy luolalle, jossa Inran ja Kirran\n    dialoogin aikana lisää luolan aukolle pari paksua puuta ja\n    kääntää sen eteen valtavan kiven.\n\nINRA joka koko ajan on seisonut hämmästyneestä murheesta sanattomana\nkatsoo oikealle, Narkaan jälkeen:\n\nSydänparkani kauas hän vie -- --\nveri suonista vuotaa ja valuu pois,\nkuin reväisty auki mun rintani oi, -- --\nMihin käykin sankarin tie --\nlaill' uhrin ja teuraan,\nma polkua ihmisen seuraan.\n\nKIRRA\nOi, hullu, pyydä ja rukoile -- --\n\nINRA äkkiä ylpigtyen:\nJa kumarra, nöyrry ja rukoile!\nMua rumaksi moitti, se valhetta on!\nVai tottako on, sa sano?\n\nKIRRA\nOlet kaunis, kauniimpi muita --\nOi, riennä, ma turvaksi läbden.\n\nINRA puoleksi kiukussa, puoleksi itku kurkussa:\nAh, Inrako ruma! Auringon nähden\nkäyn kiinni sen tuhmurin sanaan,\nsen loikurinlaskijan kehnoksi, kurjaksi manaan.\n\n    Katoo oikealle.\n\nOINAS on saanut kuntoon luolan telkeet ja ottaa nyt soihdun Kirralta.\nTule, Kirra, nyt tehdään jälkeä oivaa.\n\nKIRRA\nOis Inralle suotava hoivaa --\n\nOINAS\nHän tointuu kyllä ja palajaa\nja meiltä valtakunnat ja valtikat saa.\n\n    Lähtee vasemmalle.\n\nHANUUMAN Kirralle, joka seisoo epäröiden:\nHe, Kirra, mun lemmikkityttöni soma,\noon tuossa paikassa kuoleman oma,\njos et tuo suuhuni tilkaista juomaa,\nsit' ihmettä viiniä, auringon luomaa.\n\n    Kirra sieppaa ruukun maasta ja vie Hanuumanille.\n\nViel' etköhän aukoisi veräjäpuita.\n\nKIRRA\nEn uskalia -- -- kiire on mulla.\n\n    Juoksee vasemmalle.\n\nHANUUMAN ruukku käsissä, kurkoittaen päänsä näkyviin:\nNyt tainnut on sittenkin mullistus tulla\nTok' ennen jahtasi uros neitsyttä virmaa,\noli lemmenkuherrus kainoa nakkailua,\nnyt urhojen jälkiä immet kirmaa,\nkoko touhu on hammastelua, hakkailua.\n\n    Ryyppää ahneesti.\n\nKa, mikäs siinä -- -- valinta vapaa -- --\ntosin nurinpäin -- -- kai liekin se ihmistapaa.\n\nVÄLIVERHO.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n    Näyttämö sama kuin edellisessä näytöksessä.\n    Syvä aamuhämärä.\n\nHANUUMAN takoen nyrkillään telkeitä ja rytistellen näitä ankarasti:\n\nKoko yön olen takonut hirteen nyrkkiä,\nmut turhaa tässä on yksin tyrkkiä -- --\npojat, tänne! Jos ois sitä joukolla työntää.\n\nAPINAT yrittäessään yhteisvoimin rynnistää telkeitä vastaan\nHo-oh-ho-hoo! Hö-öh-hö-höö -- --\n\nHANUUMAN rymyäänellä:\nHo-hoo jopas laukes!\nMut kylläpä tenäs -- --\n\nHYYPPÄ\nIsä! Laukku jo aukes -- --\n\nHANUUMAN\nNo sopiiko laukusta nenäs?\n\nHYYPPÄ\nSe sopii kyllä, jo häntäkin sujuu!\n\n    Ryömii nopeasti aukosta ja keikahtaa seisomaan näyttämölle.\n\nIsä, täällä jo kukkuu poikas.\n\nHANUUMAN\nNyt urho jok' ainoa karkuun oikas!\n\nMARAKATTI ryömii samoin laukusta ulos:\nJa Marakatti on tässä kuin kerä.\n\nHANUUMAN\nNo, samalla tavalla loppuerä!\n\nHYYPPÄ juoksee luolalle ja vetää Naakan aukosta ulos:\nEmo Naakka, no, nopsempaan. Mikäs tiukkaa!\n\nNAAKKA\nTakapuolelt' ol' liiaksi piukkaa -- --\n\nUHU tulee aukosta heti Naakan jälkeen:\nSielt' ojenna, Yökkö, viel' leukaluu\nja paimensauvani, jumala Kuu,\nmi meidät pelasti hirviön kidasta.\n\nHANUUMAN Yökölle, joka parhaillaan ryömii:\nÄlä, Yökkö, sa ähri ja hidasta!\n\nYÖKKÖ\nHe, tässä on ukkeli ehjänä nenä -- --\n\nHANUUMAN\nJa kuningas viimeisenä!\n\nYÖKKÖ\nTosin häntäni puuttuu -- --\n\nHANUUMAN yrittää turhaan aukosta:\nMitäs tämä? Mun mahani juuttuu!\n\nHYYPPÄ\nOn liian pieni so lovi.\n\nHANUUMAN\nJaa, jaa, ei kuningas raoista sovi.\n-- He, työhön nyt koko miesten rivi,\npois eestä tuo sammalekivi.\n\n    Apinauroot ryhtyvät työhön ja saavat kiven vieritetyksi\n    alas ja aukon huomattavasti suurennetuksi.\n\nNARKAS tulee väsyneenä ja ärtyisenä oikealta taka-alalta.\nApinat kyyristyvät oikealie.\n\nTaas samako paikka on eessä!\n\n    Palaa taka-alalle, jolloin apinat pakenevat\n    kyyrysillään vasemmalle.\n\nTäm' on noitien peliä:\nkoko päivän ja yön panen parasta neliä,\nkuin konkari riivatun vempeleessä.\nKäyn polkua pitkin, se katkee alta\nkuin sauva ainoa sokealta.\nHaen tietä, mut eessä on vuorenseinä\nja kolkkoja kumpuja, ketoja;\njoill' ainoa peite on palanut heinä\nja viidakko kauhun, kahisten petoja.\n\n    Hanuuman rymäyttää telkeitä maahan ja astuu esille.\n    Säikähtyneenä karjaisten:\n\nHe-häh, ketä siellä?\n\n    Vetää säilänsä.\n\nHANUUMAN hirmuisena vihassaan:\nÄlä karju, mies, mua työläst' on niellä!\nolen hännältä pisin\nja muutenkin karvallisin.\nSitäpaitsi, mun sappeni kiehuu,\nse ryöhää ja riehuu -- --\n\nNARKAS\nÄlä riehu mies, tahi säilästä saat!\n\nHANUUMAN yhä hirmuisempana:\nNe lierohännät, ne koijarit peijakkaat!\nNoin taattonsa jättää\nja lammaslauma pakoon mättää.\n\n    Aikoo rientää vasemmalle.\n\nNARKAS työntää miekkansa eteen:\nJukoliste, sun säilällä survaan!\n\nHANUUMAN\nHyvä ihminen, miest' älä säilällä lyö,\nMinä kuulin kyllä, sen kärki\nniin kamala on kuin ihmisen järki\nja rumasti ryntäitä syö.\nKäyn loukkoon kyllä ma takaisin.\n\n    Hanuuman menee riukujen taakse.\n\nINRA kaukaa:\nHui-ui, ho-hoi!\n\nNARKAS\nKoko yön läpi pääni\non soinut tuo valitusääni.\nKuin noidan laulu se kiehtoo\nja kauhua rinnassa liehtoo -- --\nKuin kaikua Kalman, kuin hautojen tulta\nsitä pakenin yöllä, se seuras yhä\nja mielen vei multa -- --\nKun aamun hengessä vihdoin merisen tuoksun\nma tunsin, jo heitin hulluna juoksun,\n-- oli toivoa mulla sinapinsiemen --\njoka poukaman kiersin ja niemen\nja ruuhtani rannalta hain:\nvain haavoihin jalkani sain.\n\n    Väsähtää vasemmalle, kivelle istumaan.\n\nKuin nälkäinen koira nyt tänne osuin\nja apinapeikkoa viimeksi hosuin.\nJos lie tämä paratiisissa-oloa,\non autuus -- lievästi sanoen -- noloa.\n\nHANUUMAN\nNoin pelkää vavisten ihminenkin!\nNyt nään minä todeksi senkin,\nett' olennot kaikki on laatua samaa:\njok'ainoa pelkää, jokaista kauhu lamaa.\nNun apinalapseni pelkää tulta ja päivää\ntuo kammoo kuuta ja pimeänhäivää.\n\n    Aurinko nousee.\n\nNARKAS\nValo auringon valahti tänne -- --\n\n    Nousee seisaalleen ojentaen vartalonsa\n    ja rintansa kohti aurinkoa.\n\n-- Oi loimota päin, tuli hurja,\nniin poissa on pelko ja miel'ala kurja!\nTaas rantoja pitkin ruuhtani etsiskellen\nja sitten pois meren selkiä keinuellen!\n\n    Aikoo lähteä.\n\nINRA aivan läheltä\nHui-ui, ho-hoi!\n\nNARKAS seisahtuen:\nTaaa ääni se soi!\nMut suloisempi se nyt on kuullakseni -- --\n\nHANUUMAN\nSe Inran on ääni, mun tyttäreni.\n\nNARKAS nauraen\nSun kanssas ukkeli vetoa lyön,\nett' olin hulluna viime yön.\n-- Avull' Inran nyt ruuheni löydän.\n\nINRA tulee vaataan oikealta taustalta, hyökkäävästi, kuin taisteluun\nvaatien:\n\nRuma onnko ma vielä, se sano!\n\nNARKAS\nMiks yöllä sä vuorilla huhuit?\n\nINRA itkeväistä ivaa täynnä:\nKuin sielunpaimen ja apina puhuit\nMun rumaksi manasit,\nja houkkona ketojen heinää lanasit -- --\n\nNARKAS\nSano mistä mä ruuhtani hakisin.\n\nINRA itsepintaisesti:\nRuma oonko ma? Oitis se sano!\n\nNARKAS\nAlä muistele niitä, ma leikillä pakisin.\n\nINRA\nMa näytän sun ruuhesi vanan,\njos saan sulta vastaussanan.\n\nNARKAS\nSinä itsepintainen kakara,\nolet kirkas kuin kuutamon sakara.\n\nlNRA\nSano, kaunis mulla on kirsikkasuu\nja varsi kuin kukkiva santeiipuu?\n\nNARKAS\nKuin autuus hullu sun huultesi malo\nkuin päivä on silmies valo,\nsen vannon ja kunniasanalla takaan -- --\n\nINRA osoittaa voitollisesti nauraen merelle:\nHe, katsopas, palkaksi valasi vakaan\nsaat ruuhesi nähdä, jos silmäs on tarkka.\nTuoll' ulapan sinervän puolla\nkuin vanhan Hanuumanin valtikkasarkka\nse pikkuruisena keinuu ja kelluu.\nSen rannalta työnsin ma kiukuissani -- --\nMult' enää et pääse, mun armahani!\n\nNARKAS raivostuen:\nTytärt' ihmisen ei ole katalampaa!\n\nINRA yhä vvoitonriemuisena:\nEik' älyltä toista sen taitavampaa.\n\nNARKAS tolkuttomana raivosta:\nVoi, ilkkuja kehno, sa kurjasti teit.\n\n    Vetää säilänsä puoleksi näkyviin huotrasta.\n\nLäpi sydämesi säilällä lyön!\n\nINRA viattomasti:\nEi sydäntä mulla, sen itse sa veit -- --\nja salaa teit sen veijarityön!\n\nNARKAS neuvottomana:\nMitä tehdä? Kuin lapsi hän vastaa,\nmun aasiksi naurulla lastaa -- --\n\nINRA vetää kummallakin kädellään hiussuortuvan esille ja kurkoittaa\nnäitä kuin ohjaksia Narkasta kohti hullunkurisesti ilakoiden;\nJa hapsilla somilla aasia ajaa.\n\nNARKAS taas suuttuen:\nSun orjaksi teen ja heimosi myötä\nja sitten aamusta iltaan pitkin yötä\nte raataa saatte mun ruoskani alla -- --\n\nINRA innosta hehkuen:\nAh, ilolla ihanalla\nsun orjasi olen --\n-- Koko olentoni itselles ryöstä.\n\nNARKAS hullunkurisesti toivottomana:\nTulen hulluksi aivan! Kallion kylkeen\nmun täytyy kalloni syöstä,\nen ymmärrä muuta -- --\n\n    Syöksyy oikealle etualalle.\n\nINRA\nJa antaa Znralle suuta -- --\n\n    Oinas ja Kirra kantaen soihtua tulevat mukanaan\n    Naakka, Hyyppä, Uhu, Marakatti ja Yökkö, jotka\n    kaikki muut paitsi Yökkö on sidottu hännistä yhtoen\n    rykelmään. Yököllä on köynnösköysi oikean nilkan\n    ympäri. Vangituita ohjaa köydestä Oinas.\n\nKIRRA Inralle:\nTätä soihtua peljäten apinat taipui\nsun valtahas, Inra.\n\nOINAS\nHanuumanin valta jo vaipui,\nhän vankina on ja joukkonsa myntä!\nPuun alla jok' ainoan, huusin ne sanat,\nhe häntänsä riisui ja maahan heitti,\nkuin kynityt hanhet ja kanat\nsun nimehes vannoi ja soihtuni kautta.\n\nKIRRA\nNiin kuljimme, kunnes aurinko heräsi.\n\nOINAS\nJa ahkera Kirra ne hännät kekoon keräsi.\n\nINRA\nMit' aattelen kuomista näistä? -- --\n\nOINAS.\nNää karkurit sitelin hännänpäistä\nja matkansa käänsin myötäsukaan.\nNe tuomitse tahtosi mukaan.\n\nINRA viitaten Narkaaseen, jonka Oinas ja Kirra nyt vasta huomaavat,\niloisesti:\n\nEn tuomita voi, olen orja,\nja herrani ihmisenpoika on sorja.\n\nOINAS Narkaalle:\nSinä valtiaanako luoksemme palasit?\n\nKIRRA\nAh, Inran vuoksiko tulla halasit?\n\nOINAS\nNää tuomitse kaikki, sa valtias olet.\n\nNARKAS\nÄläs, hetkinen malta.\nKuin paistettu varpunen täällä on valta,\nse suoraan suuhuni lentää,\nmut ei syötäväks kelpaa,\nja vimmattu nälkä on mulla.\n\nKIRRA\nEi herkkuruoasta puutetta sulla.\n\n    Rientää oikealle.\n\nNARKAS\nJa valtaistuin? Se valmis on ihan!\n\n    Kumoo suurimman ruukuista ja istuu sillle,\n    vetäen miekan huotrastaan.\n\nMa luulen, turha tässä on panna vastaan.\n\n    Kirra tuo reksun banaaneja, joista Narkas\n    ottaa yhden haukaten aimo suupalan.\n\nSiis valta on mun ja tuomion käyttö,\nmut Oinaalle kuuluu käskyni täyttö.\n\n    Haukattuaan jälleen banaania kääntyy apinoitten puoleen:\n\nNyt kuulkaa, kuinka ma käskevä oon:\nJoka häntä laumasta ratkottakoon!\n\n    Apinat päästävät nopeasti häntänsä, joten ne jäävät\n    yhteen kimppuun Oinaan nuoran päähän, siirtyvät\n    taka-alalle.\n\nYÖKKÖ päästettyään nuoran nilkastaan, itsetyytyväisesti:\n\nNään itseni kaikista viisaimmaksi,\nnääs, viisaus ennen muita mun häntäni raksi.\n\nNARKAS\nMut hännät tarkasti talteen.\n\n    Oinas heittää rykelmän olalleen.\n\nNiin kauan kun valtani kestää,\ntosin tahdon hännänkäytön ma estää,\nmut ei tulevaisia ennalta tiedä,\nei joka aika hännättömiä siedä.\nMitä tulee muuten mun tuomiooni,\nen aijo olla ma ruoskiva skorpiooni.\nMut huomatkaa: sen vuoksi ja siksi\nteit' etten apinakuomia\nvoi ilman rikosta ruoskalla suomia,\nmun tulee konniksi, lurjuksiksi\nnyt teidät alkajaisiksi julistaa.\n\nHANUUMAN astuu esille luolasta, häntä kädessä:\nToki kuningas ensimmäisenä tuomittakoon!\nHanuuman, patriarkka ja valtias oon.\nTulen tuomiolle ma selvin kielin:\nMinä luovutan vallan, mut häntää en,\njota käyttää eukkoni parhaaksi mielin.\nJos Naakka ei salli mun maistella,\ntäll' arvon hännällä aijon ma vastaan taistella.\n\nNARKAS hohottaen:\nJos hillitset eukkosi napisemasta,\nkas, silloin oot sinä valtias vasta,\nja eläkkeen jalo mielesi ansaitsee.\nSiis: hännällä Naakka nöyräksi tee.\n\n    Osoittaa Hyyppää.\n\nMut tuossa ken killisilmä ja viurunaama?\n\nOINAS\nHän Naakan on saama\nja kantaa nimenä Hyyppää.\n\nNARKAS\nKai isältä eläkkeen ryyppää?\n\nOINAS\nJos ei kylliksi kuria saa.\n\nINRA\nHän Kaijalle naitettakoon!\nSe tyttö on tuima ja kiukkuinen.\n\nNARKAS\nTää selvä on: avioon hänet laitettakoon.\n\nOINAS\nJa tästä on Marakatti,\nmies nokkela aivoilta oivilta,\nja ryypyssä kestävin teikari koivilta.\n\nNARKAS\nM luulen, hän tartvis on urkkijakuntaan\nett' alamaiset rauhassa untaan\nsaa levätä hurskasta, uskollista.\n\n    Osoittaa Uhua.\n\nJa tuossa on pappi, sen naamasta näkee\nMun lempeä mieleni käkee\nsinut tuomita armahtamatta.\n-- Mut turha lie rangaista parantumatonta.\nSiis lievä on tuomios tällä erää:\nVain tuliset hiilet päällesi kerää\nja vuorilla erakon teitä sa kulje.\n\n    Uhu lähtee oikealle.\n\nMut oppisi aarteet visusti kaikilta sulje!\n\n    Osoittaa Yökköä.\n\nJa tää, joka arveli itsensä viisaimmaksi,\ntäst' alkaen mainittakoun hänet tuhmimmaksi.\n\n    Uhu kuutamosauvoineen synkkänä oikealle. Narkas\n    pistää säilän huotraan ja alkaa järsiä banaaniansa.\n\nNo, jaa -- minä myönnän ett' uutuus viehättää,\nKuten valta ja valtiasherkut nää --\n\n    Ponnahtaa roimasti pystyyn.\n\nPojat, tyttäret, riemuitkaa!\nNyt jokainen laulaa, tanssia, kirmata saa.\n\n    Vilkasta liikehtimistä.\n\nOINAS astuu Narkaan eteen:\nAnon sulta ma palkaksi vaivojeni\nhänet ainoan, joka haasteli lohdukseni,\nkun lyötynä maassa ma makasin.\nMa kerran Inraa lemmin kuin jumalatarta:\nHän kiihti mun mieleni sankaritöihin,\nhän syöksi mun mieleni murheenöihin.\nKun saavutin tulisen soihdun,\nhän kylmänä sammutti rintani loihdun.\nMtit' ollut ol' lempeni, selkeni selväks:\nKun tähtensä lemmentuskassa valvoin,\nvain sankarihaavetta kauttansa palvoin.\nMut syttyipä silloin lienteä tuli,\ntuli Kirran sydämen lempeän,\njohon tuskani tyyntyi, uupui ja suli.\nHänet tahdon ma riemukseni.\n\nNARKAS\nKuin sininen lotus on rannalle paistelevalle,\nniin kallis on Kirra miehelle taistelevalle.\nNiin olkoon lempenne luonnonraitis\nkuin kauneus Kirran -- --\n\n    Lähestyy apinoita, jotka ovat siirtyneet\n    yhdeksi ryhmäksi taka-alalle.\n\nPois murjaammuoto.\nNyt alaa riemu ja rymy,\nnyt aklaa tanssi ja jymy.\n\n    Järjestelee apinoita piiritanssia varten.\n\nHanuumanin siipaksi Naakka.\n\n    Liittää näiden kädet yhteen.\n\nMarakatista Hyyppään saakka\njok'ainoa apinapiiriin.\n\n    Edellisen repliikin aikana on Kirra tarttunut Oinaan\n    käteen ja vetänyt onnensa ilossa luoksensa myös Inran.\n\nINRA onnesta osattoman murtuneeila mielellä:\nEi sanaa mulle, ei katsettakaan\nminä riutua toivotta saan.\n\nKIRRA\nEi ei, sit' en uskoa voi!\n\nINRA yltyvällä tuskalla:\nMinä lähden pois, ikiajoiksi pois!\n\n    Kääntyy hoiperrellen kobti oikeanpuoleista polkua.\n\nKIRRA hädissään Narkaalie:\nOi, valtias, saavu, hän pakenee!\n\nNARKAS Inralle, jota turtuu paikoilleen:\nEi lemmessä murhe haihtuva pahaa tee!\nTule tänne, ma voitetuks tunnuztaun.\nNyt pksinäiseen saarehen haun\nmina sikseen heitän ja myönmän:\nPeriaate ja yksinäisyys,\nse sama lie kuin narrius, yltiöpäisyys.\n\nINRA jo vaisusti pyytäen, riemuiten:\nTytär ihmisen olen, se sano!\n\nNARKAS iloisesti:\nSull' onhan ainakin ihmisentyttären jano.\nOlet paratiisin kaunehin kana,\nja kaunein sulla on kuherrussana.\n\n    Avaa sylinsä.\n\nINRA\nHui-ui, huk-huk, U-iiii!\n\n    Syöksyy Narkaan syliin.\n\nNARKAS\nLie turha mun lempeä vastaan panna,\nkun aallot ei mua ruuhetta kanna.\nOlet lyönyt mun, olet voittanut ihanasti.\n\nHANUUMAN rehevästi:\nHanuumanin pojat ja tyttäret,\nnyt vuotaa seesami päivästä päivään asti.\n\nVÄLIVERHO\n\n\n\n"]