[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLqPveNIvErybn2sw9GidlLmpMwpr_kNDkbyveJtzu1o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},954,"Näyttelijättären tarina","Anttila, Selma",1867,1942,"954-anttila-selma-nayttelijattaren-tarina","954__Anttila_Selma__Näyttelijättären_tarina","Romaani","romaani",[],[],"fi",1917,null,40705,238900,false,48447,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Näyttelijättären tarina: Romaani\" by Selma Anttila is a novel written in the early 20th century. The story revolves around a young girl named Katri, who is being encouraged to become an actress by her mentor, Maisteri Alpre Harju, as he recognizes her innate talent. Set against the backdrop of a world on the brink of war, the narrative explores themes of artistic ambition, societal constraints, and the personal struggles of a girl striving to find her place in the world.  The opening of the novel introduces us to Alpre Harju, an aesthetic educator deeply immersed in the world of literature and art. It depicts his growing concern for his ward, Katri, who has gone missing. As he searches for her in the surrounding woods, he reflectively contemplates her potential to become a great actress, despite her wild and untamed nature. Alongside this, we see glimpses of Katri’s life at home, characterized by her father’s struggle and her own aspirations, culminating in her decision to chase her dreams despite the challenges she faces. This opening sets the stage for a poignant exploration of a young woman's journey towards self-discovery amid the societal expectations of her time. (This is an automatically generated summary.)",[],239,"Romaani kertoo maisteri Alpre Harjusta, joka päättää kasvattaa suojatistaan Katrista näyttelijän huomattuaan tämän poikkeuksellisen lahjakkuuden. Teos sijoittuu aikaan ennen suurta maailmansotaa ja kuvaa suomalaisen sivistyneistön ihanteita, taidekasvatusta sekä nuoren naisen kasvua taiteilijaksi.","Selma Anttilan 'Näyttelijättären tarina' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 954. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NÄYTTELIJÄTTÄREN TARINA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nSELMA ANTTILA\n\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1917.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\n1.\n\n\nSiihen aikaan, kun rauha viihtyi maailmassa eikä kukaan olisi uskonut\nsuuren maailmansodan syttyvän vuosikymmenen vierähtäessä, kun\naatteen miehet kammioissansa suunnittelivat ihmisyyden ihanteita ja\npalveltiin taiteen jumalia pyrkien kansallisen, suomalaisen taiteen\nluomiseen, siihen aikaan oli myöskin meillä suurta ja vilpitöntä\nihmisyyttä, oli luovaa nerokkuutta ja nuorta, hehkuvaa innostusta\nsekä samalla taistelua sivistyselämän puitteissa.\n\nMaisteri Alpre Harju, talollisen poika, oli esteetikko, kirjoitteli\naikakauslehtiin ja usein jokapäiväisiin sanomiin. Hän oli\nperinpohjaisissa opinnoissaan pysynyt aikansa tasalla ja valitsi\ntuntijan vaistolla edustavinta ja parasta, mitä maailman kirjallisuus\ntarjosi kaunokirjallisella ja estetiikan alalla.\n\nHän ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään teoriaan uppoamalla\nkirjapaljouden lumoihin. Hän imi niistä mehun ja pysyi omana\nitsenään, puolittain talonpoikana, mutta täydellisesti eheänä\npersoonallisuutena, jääden kaikenlaisten suuntien ulkopuolelle.\nSitäpaitsi hänellä oli omituinen kyky tarkata ympäristöään ja pyrkiä\nsovittamaan sitä omien aatteittensa mukaiseksi tai mahduttamaan\nsiihen ihanteitaan.\n\nMies pörröinen ja parrakas, silmät tuuheain kulmien alla syvällä\nkuin ainakin tutkijalla ja lukumiehellä, puku huolimaton, mutta\nmoitteettomasti puhdas sekä paljosta istumisesta housunlahkeet\nhanurin poimuissa, asteli työhuoneensa lattialla kodissansa Harjussa.\n\nHarjun talo ei ollut suuri, mutta vuokraaja kykeni maksamaan siitä\nsen verran, että maisteri Harju pääsi tyydyttämään halunsa ostaa\nrunsaasti kirjoja ja tehdä tuon tuostakin matkan Eurooppaan.\n\nTällä hetkellä ei maisterilla ollut mitään syvällisempää miettimistä,\nolihan vain levoton suojattinsa, pikku Katrin, kepposista.\n\nHän oli tahtonut antaa tytölle opetusta tietämisen aikeissa\nkasvattaakseen hänestä näyttelijän, koska oli sattumalta havainnut\ntytössä selviä taipumuksia tähän suuntaan.\n\nPikku villikissa oli juossut metsäänsä eikä tullut yöksikään näkyviin.\n\nMaisteri Alpre Harju ei juuri hätäillyt, mutta tällä kertaa hän oli\nhiukan levoton. Raottaen keittiön ovea hän kysyi emännöitsijältään:\n\n-- Eikö vieläkään kuulu Katria?\n\n-- Eikä kuulu, -- tiuskaisi Miina kärsimättömänä. -- Ja nytkös sitä\nkysytään ja kärtätään! Ihanhan se on sellaista paasaamista kuin minä\nolisin tytön piilottanut. Minäkös sen nyt sitten kirstuuni pistin\nja ullakolle vein? Ellen itse olisi levoton lapsesta ja silmiäni\nsokeiksi porannut kaiken yötä, en sietäisi tätä kyselemistä. Kukas\non syypää? Kyläläiset. Ärsyttävät ja hätyyttävät lasta. Senkin\nnasapuljukset! -- sätti Miina.\n\nAlpre Harju oli heti paennut eukon alkaessa, jättäen hänet rauhassa\näkäilemään.\n\nHän astui ylös mäen laitaa ja jatkoi matkaansa harjun selällä\npolkua myöten suureen metsään kiirehtäen askeleitaan ja ympärilleen\npälyillen kuin jotakin etsien. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja\nkuumuus kävi rasittavaksi. Hän heitti takkinsa polulle ja riisui\nkenkänsä jättäen ne siihen ja jatkoi näin keventyneenä matkaansa.\n\nSaniaiset tervehtivät häntä alempana harjun alla ulottuen polviin\nsaakka; kaatuneet puut ojentelivat oksiansa polulle. Kukkivista\ntuomista ja pihlajista, angervoista ja oimukkapensaista, joita\nmustamultainen notkelma kasvatti, nousi huumaava tuoksu. Kulkijan\nylle satoi valkeanaan rapisevain kukkien lehtiä, ja lintujen viserrys\nlehdossa täytti ilmaa yhtyen sopusointuiseksi kuoroksi metsän huminan\nja puron hiljaisen lorinan kanssa.\n\nPuro kiiti yhä vuolaampana notkelmaa pitkin kiirehtien kuin\nestääkseen vetensä uupumista janoisien kasvien juurille.\n\nAlpre Harju nosti käden silmilleen. Notkelman alla avautui järvi\nkimaltelevana huikaisten silmiä auringonpaisteessa.\n\nSe oli sellainen syvä ja yksinäinen metsäjärvi, korkeain rantain\npiirittämä. Metsän vihreys ja taivaan laki kuvastuivat sen pintaan\ntavallisesti synkissä väreissä. Kuin vanhuuttaan sameneva silmä se\nmenetti yhä enemmän kirkkauttaan painuen aina syvemmälle onkaloonsa.\n\nAlpre Harju tahtoi uida, ja siksi hän oli tullut metsän halki, pitkän\nmatkan, melkein joka päivä. Tällä kertaa hän etsi myös Katria,\nJuonalan villiä tyttöä, ja luuli melkein varmasti löytävänsä lapsen\nkotoaan tuosta mökistä järven rannalla.\n\nUituaan hän siis meni harmaaseen mökkiin ja tapasi ihmeikseen\npappilan nuoren ylioppilaan Tuomas Salmelan Juonalan pihalla.\n\n-- Oletko jo käynyt uimassa vai vastako menet? -- kysyi hän.\n\n-- Olen jo käynyt mutta olen menossa metsälle, -- sanoi nuorukainen\nnäyttäen ampuma-asettaan.\n\n-- Oletko nähnyt Katria? -- kysyi Alpre Harju.\n\n-- En tunne koko tyttöä, -- kuului nuorukaisen lyhyt vastaus.\n\nTuomaan isä, kirkkoherra Salmela, oli vasta muuttanut pitäjään, ja\nTuomas oli sitäkin oudompi tällä seudulla oltuaan talven kaupungissa.\n\n-- Ovi on säpistä auki, hän on kai kotona, -- sanoi Tuomas.\n\nHe astuivat sisään.\n\nKeskellä lattiaa istui nuori tyttö punoen kulleroista seppelettä.\nHän tuijotti tulijoihin ja sipaisi pitkillä ruskeilla sormillaan\nsuortuvat pois silmiltään.\n\n-- Missä on isäsi? -- kysyi Alpre Harju.\n\n-- Meni lusikoita kaupalle ja soittamaan, -- sanoi Katri nousten\nseisaalle.\n\n-- Miksi sinä tulit pois Mattilasta? -- kysyi Alpre Harju. -- Olisit\nvoinut olla siellä ja samalla käydä meillä lukemassa. Olihan niin\nsovittu toistaiseksi.\n\nKatri katsoi kysyjään alta kulmain eikä vastannut. Katseessa oli\nlapsen tuska ja kammo. Suurten silmäin mustan ja ruskean värin\nsekoitus antoi niille erikoisen kiillon ja syvyyden ja pohjattoman\nkaihon.\n\nTuomas oli pysytellyt akkunan ääressä sivulta katsellen tyttöä ja\nsanoi ruotsiksi toverilleen:\n\n-- Nuo kasvot puhuvat selvää kieltä. Varmassa silmäyksessä\non vastaisen varalle paljon lupaavaa. Kuka tietää, mitä tuo\narvoituksentapaisuus kaihoisissa silmissä tulee antamaan ja\nitsellensä vaatimaan! Katsohan vain leveähköä suuta ja jäntevää\nleukaa. Se on nyt liian laiha, tuntuu joka luun kolo. Ei sentään\nhullumpaa, tytössä on suloa ja sitkeyttä. Taidat olla oikeassa, voi\ntulla taiteilija. Ainakin ulkomuodon puolesta.\n\n-- Tahdotko tulla kylään? -- kysyi Alpre Harju vastaamatta\nnuorukaisen puheeseen.\n\n-- En! -- tokaisi Katri varmasti.\n\n-- Kuinka sitten lukujen käy?\n\n-- Kun en minä voi tulla kylään! -- huusi Katri. Tuomaan silmät\nlevisivät.\n\n-- Mitä me sitten teemme? -- sanoi maisteri Harju hymyillen.\n\n-- Minä tahdon lukea kotona. Ja sitten minä neuloisin!\n\n-- Neuloisit, -- innostui maisteri. -- Tietysti sinun pitää neuloa.\nVoit kai tulla noutamaan ompeluaineita ja samalla kirjasi meiltä.\n\nTyttö kuunteli kiihkoisesti suoristuen hetkeksi, mutta suuressa\nlaihuudessaan hänen oli vaikea pysyä ryhdikkäänä ja painui jälleen\nkokoon.\n\n-- Siinä voi olla ainesta, -- myönsi Tuomas mökistä astuttaissa, --\nmutta ruokaa hän tarvitsee kaikkein ensiksi.\n\n-- On mahdotonta jättää häntä yksin tänne metsään, -- päätteli Alpre\nHarju.\n\n-- Onko sinulla joitakin varmoja suunnitelmia lapsen suhteen? --\nkysyi Tuomas.\n\n-- Enpä tiedä. Tyttö on hiivatin itsepäinen ja samalla arka. Olen\nsattumalta, salavihkaa päässyt hänen olemuksestaan selville. Uimassa\nkäydessäni kuulin hänen laulavan ja tanssivan rannan nurmella. Tanssi\nei kuitenkaan ollut varsinaista tanssimista. Hän matki kylän tyttöjä\nja poikia mainion sattuvasti. Minä olen ollut heidän iltamissaan niin\npaljon, että tunsin Katrin esityksestä joka ainoan.\n\n-- Mitä sinä sitten arvelet?\n\n-- Jos tytön luonne olisi taipuvaisempi, saisimme hänestä oivallisen\nnäyttelijän.\n\n-- Mitä? -- huudahti Tuomas. -- Tyttöhän on kouluttamaton, oikea\nvilli-ihminen!\n\n-- Mitä siitä! -- Alpre huitaisi kädellään. -- Kirjatiedotko ne\nnyt taiteilijan loisi? Minä antaisin tytön vieläkin olla, mutta\npelkään, että sattuma voi hänet herättää, ja sen vuoksi pitäisi olla\nvaruillaan.\n\n-- Lukea hänen kuitenkin pitäisi! -- väitti Tuomas.\n\n-- On niin haluton ja arka. Yritä sinä! -- sanoi Alpre äkkiä.\n\n-- Niin, -- innostui Tuomas, -- jos sinä autat.\n\n-- Totta kai.\n\n-- Sellainen tyttö -- luuta, tukkaa ja silmiä. Peijakas! -- intoili\nTuomas.\n\n\n\n\n2.\n\n\nMiina ruokki Katria, antoi eväitä ja ostetun kankaan ja muita\nompelutarpeita.\n\nMiina vilkaisi kirjoihin ja huomattuaan ne maailmallisiksi ei\npistänytkään koppaan, otti pois paperista ja pani vanhan postillan\nsijaan.\n\n-- Tota kun syö, aivan kuin ei olisi oikeata ruokaa koskaan nähnyt,\n-- ihmetteli Miina.\n\nTyttö nyökkäsi ja puri vahvat hampaansa mahtavaan leivänviipaleeseen\nantaen voille ja paistille iloisen matkan laihan kaulansa kautta\ntyhjään vatsaan. Makea liemi ja sokerikakku teki hänet vallan\nautuaaksi.\n\n-- Missä minä olisin tällaista muualla syönyt, -- selitti tyttö\nnauttien ruuasta.\n\n-- Syö, syö, hyvästä sydämestä se on suotu, syö, että lihoisit.\n\nKatri nauroi.\n\n-- Et sinä varsin koreasti naura, -- muistutti Miina.\n\nKatri peitti suunsa kädellään.\n\n-- Enhän minä sitä pahalla, -- ennätti Miina sanoa, -- mutta voisit\npitää varasi, ettet sillä tavalla horise!\n\nKyyneleet nousivat tytön silmiin ja sokerikakun palanen jäi kädestä\npöydälle. Siinä tuokiossa hän otti vasun käteensä ja katosi.\n\nMiina jäi siunailemaan.\n\nKatri kiirehti pitkin harjua juoksujalkaa, mutta pian hän väsyi.\nRuokakoppa ja kangasmytty painoivat. Hän oli jo päässyt suureen\nmetsään ja istui ympärilleen tähyiltyään kahden suuren kiven väliin\nja taittoi leppiä eteensä. Siitä ei olisi etsienkään löytänyt.\nLaihat, ruskeat sormet päästelivät kiireisesti kangasmytyn\nsidelankoja, ja suu mutussa hän ahmi suurin silmin paperista\npaljastuvaa punakirjavaa karttuunia. Siinä oli pieniä pilkkuja\nja raita pitkin syrjää. Hän nousi seisomaan ja levitti vaatteen\neteensä, heitti kankaan toisen pään selkäänsä ja astui sipsutellen\njuhlallisesti ja hypähdellen. Vyötäröltä hän sitaisi kiinni\nkäärelangalla ja katseli ja keikisteli. Kuinka se tuoksuikin\nhienolle, ihan kauppapuodille, tuntui käteen sileältä ja pehmoiselta.\nMattilan Annalla ei ollut näin kaunista kangasta. Hän tekee siitä\nsellaisen kuin Annan hame on, lyhyet hijat, kaulasta auki, kapea\nhame ja vyö selässä. Pitää vain ummistaa silmät, niin muistaa,\nkuinka se on leikattu, näkee neulokset kuin viivat edessä. Selässä\nei ole neulosta eikä hijan tyvessä. Täytyy painaa pää kankaaseen\nja upottaa ajatukset Mattilan Annan pukuun. Se neulos kainalon\nseuduissa -- selviä, selviä! komentaa hän. Se on niin, että itkettää\neikä muista mitään -- ei mitään. Kiireesti hän kokosi kankaan ja\nmuut ompelutarpeet, peitti eväsvasun ja jätti ne piilopaikkaan\njuosten itse takaisin kylään. Oli keskipäivä, mutta kun pujahti\nmetsänpuoliselta aitan nurkalta, niin pääsi livahtamaan parvelle,\nja Annan aitan ovi oli tavallisesti auki. Kun saisi vain kerran\nvilkaista sitä puseroa, niin sitten muistaisi aina -- hän näki jo\nkaukaa, että ovi oli auki. Sydän löi rajusti, kyllä nyt täytyi\nuskaltaa, ei ne kuitenkaan näyttäisi. Naulassa oli puseroita, ja\nhän riensi tarkastamaan. Samalla kaikki selvisi, ja hän veteli\nviivoja sormellaan ilmassa kuvaillen elävästi leikkaukset. Silloin\npaukahti koira haukkumaan pihassa. Katri pidätti henkeään ja seisoi\nsäikähtyneenä ylisen lattialla. Joku tuli ylös portaita. Se oli Anna\nvaatemytty sylissä. Hänkin säikähti ja kirkaisi:\n\n-- Jestas, mitä sinä täällä?\n\n-- Katsoin puseroa, -- sanoi Katri selviten pelostaan.\n\n-- Kuka sinun tietää, mene pois täältä!\n\n-- Menen, -- sanoi Katri heittäen niskojaan, -- käskemättäkin menen.\n\n-- Kas tuota kerjäläistä, kun osaa ylpeillä, -- ja kuin piloillaan\nhän huusi koiralle pihassa: -- Ot kii!\n\nKoira työntyi ärhentelemään ja repi Katrin laajaa hametta. Katri veti\ntuppipuukon taskustaan ja löi sen päällä koiraa, kiiveten yli aidan,\nmutta koira ei hellittänyt.\n\n-- Katsokaas tuota ottelua, -- sanoi Anna Kaivolan nuorelle\nisännälle, joka tuli Eetun kanssa Mattilan tuvasta.\n\nEetu ärjyi koiralle ja kysyi Katrilta:\n\n-- Puriko se?\n\n-- Kun Anna usutti, -- sanoi Katri.\n\n-- Sinä kävit luvattomasti minun aitassani, vaikka vielä varastaisit,\n-- sanoi Anna.\n\nKatrin silmät levisivät, ja hän jäi sanattomana tuijottamaan ihmisiin\nedessään. Kyyneleet nousivat himmentämään katsetta, ja hänen\navuttomuutensa oli niin puhuva, että Eetu sanoi sisarelleen:\n\n-- Älä sellaisia puhu.\n\n-- Minä sain kangasta Harjusta ja minä teen hameen, -- sanoi Katri\nponnistaen kaikki voimansa pidättääkseen itkua. -- En muistanut\nkainaloneulosta.\n\n-- Kuulkaas tuota, oikeinhan se keksii kuin olisi hyvinkin viisas.\n\n-- Minä en keksi, se on totta, -- huusi Katri.\n\n-- Sinäkö tekisit hameen, rääsy-Maija, mikset sitten korjaa tuota\nvanhaa reppanaasi, kun roikkuu ylläsi kuin mikäkin variksenpeläte!\n\nSanat olivat kaikki haavoittavia Katrille.\n\n-- Te olette kaikki hylkyjä, häijyjä käärmeitä! -- huusi hän polkien\npaljasta jalkaansa pehmeään sarkaan.\n\nKaivolan nuori isäntä lähestyi aitaa. Samassa Katri kavahti pystyyn\nja juoksi metsää kohti taakseen katsomatta.\n\nKaivola oli usein pelotellut Katria ja kutsui häntä leikillä pikku\nmorsiamekseen tavoittaen kiinni, milloin sattui läheisyyteen.\n\nPiilopaikkaansa tultuaan hän heittäytyi maahan uupuneena ja itki. Ei\nkangaskaan enää lohduttanut. Kesken suruaan hän nukahti.\n\nAurinko oli jo alhaalla, kun hän heräsi. Kaikki ikävyydet palasivat\nsamalla mieleen. Silloin hän turvautui vanhaan keinoonsa, löi kaikkia\nikäviä ajatuksia, iski, kun joku nosti päätään: Tulkooskin, hän ei\nhuoli mistään eikä kestään. Hän elää Juonalassaan ja neuloo hameen!\nKoppa kädessä ja mytty kainalossa hän astui taas kotia kohti ja\ntuli korkealle harjulle, josta oli vielä kappale matkaa kotiin, kun\nhän äkkiä näki Kaivolan isännän rinteellä, aivan lähellä. Tyttö\nparkaisi, jätti eväskoppansa ja juoksi pysähtymättä kotiin saakka.\nSiellä hän sulki oven ja rauhoittui vasta vähitellen. Sen hän tiesi,\nettei Kaivola koskaan tulisi hänen kotiinsa. Miksi ei, sitä ei hän\ntutkistellut.\n\nKun hän aamulla heräsi ja avasi oven, oli eväskoppa kiviportaalla.\nHän säikähti ensin ja uskalsi tuskin tarttua sankaan.\n\n-- Jos olisikin väijymässä!\n\nKäsi hameentaskussa veistä kopeloiden metsittynyt tyttö odotti hetken\nhenkeään pidätellen, uskalsi lopulta astua pihaan ja tähystää. Ei\nmitään epäilyttävää, ja hän haki vettä ja puita ja laittoi itselleen\naamiaisen. Ja sitten alkoi hameenteko.\n\nHän mittasi ja jakoi kankaan kahteen yhtä suureen osaan. Käänsi\nsyrjäraidan kaulaa vasten rinnan päälle, keikisteli ja näki, että\nkangas ulottui puolisääriin. Harjun Miina oli ollut tarkalla päällä\nja ostanut vaatetta liian vähän, mutta sitä ei Katri miettinyt. Hän\noli innoissaan ja piteli vaatetta kuin ompelijat hyvin kallisarvoista\nsilkkiä. Vaate oli kaksin kerroin ja nyt oli leikattava ulkosyrjille\nsaumat ja kainalosauma, joka oli tuottanut niin paljon harmia.\nUudet ja kankeat sakset puraisivat ahnaasti ja ihastuksen väristys\npuistatti tyttöä suuressa edesvastuun tunnossa, ettei pilaisi\nkangasta. Sauman kaaret ja mutkat piirtäytyivät ihan kuin taian\nkautta tuohon kankaalle. Hän ajatteli niitä vain oikein vihaisesti.\nJo oli leikattu. Kyykkysillään hän hyppeli lattialla. Vanhan, paksun\nhameen laskokset naurattivat häntä. Ne poimuttelivat kuin vuota\ntuossa vaalealla kankaalla. Hän hyppäsi ylös ja sieppasi pitkät,\nkapeat viipaleet, jotka jäivät kainalon alta ja sitoi ne vyölleen,\nsovitti nauhaksi tukkaansa ja solmeili niitä ihastuneena, pyöri ja\nhyräili rikkaana ja onnellisena aarteistaan. Silloin avautui ovi, ja\nKatri jäi tilkut käsissä katselemaan sisään astuvaa miestä.\n\n-- Isäkö! -- huusi hän samassa, hyppäsi ovelle ja kiskaisi miestä\nkädestä, päästeli metsäkarjunnahkaisen repun hänen selästään ja\ntarkasti eteisen hyvin tietäen, että siellä täytyi olla lusikka- ja\nkauhapussi. Se oli aivan tyhjä. Isällä oli siis ollut hyvä kauppaonni.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKatrin isä oli mies parhaillaan, vasta neljänkymmenen paikkeilla,\nmutta hänen hintelä vartalonsa ja melkein naisellinen ja arkaileva\nolentonsa teki hänet niin vähäpätöiseksi täällä korven keskellä,\nmissä ruumiillinen voima on se ainoa mahtikeino, millä köyhä mies voi\nsaada herruutensa tunnustetuksi.\n\nKatri irroitti repun hihnat ja otti hänen kädestään nahkaisen pussin,\nmissä isä säilytti viuluaan, ja laski sen varovaisesti pöydälle. Hän\nhoiteli nyt miestä kuin kilttiä lasta jaellen hänelle äidillistä\nhellyyttään yhtä innokkaasti kuin oli juuri pukuaan leikannut ja\nsuunnitellut.\n\nLeikatut kappaleet viruivat hujan hajan lattialla, ja Katri harppaili\nniiden ylitse ja puuhaili laitellen isälle ruokaa ja kysellen,\nkuinka kaukana ja missä kaikissa kylissä isä oli soittanut ja mitä\nsyönyt ja miten ihmiset oli olleet puetut ja kuinka paljon hän oli\nrahaa saanut, ja olivatko morsiamet olleet kauniita ja rikkaita. Isä\nennätti vain nyökkäillä ja syödessänsä myhäillä: -- mitäs vielä?\ntyttären kiihkoisille olettamuksille.\n\nJälleennäkemisen huumaus oli pian ohitse, ja Katri antautui työhönsä\nentistä kiivaammin. Hän harsi ompeleet kasaan. Neula ei oikein\ntotellut haparoivia sormia, se teki merkillisiä harakanvarpaita\nohuelle kankaalle. Valmista, pian valmista! -- se oli neulojan\nkiihkoinen tahto, -- nähdä, miten se istuu, isä oli nyt heti\ntuomarina, -- isä oli nähnyt kauniita pukuja, isä ymmärsi ihan\nvarmasti.\n\n-- Mistäs sinä nyt olet kangasta saanut? -- kysyi soittaja hymyillen\nja katsellen Katrin puuhaa.\n\nKatri kertoi Harjun maisterin käynnistä.\n\n-- Harjun maisteri täällä ... sanoi isä levottomana. -- No, mitäs\nse sinusta? Sinähän olet iso jo tuota pikaa ja lennät kuin lintu\npesästään ulos maailmalle.\n\nJuonalan pelimanni puhui aina vertausten kautta, ja ne olivat\ntavallisesti lohdullisia, sillä kaiken tuskallisen hän karkoitti\nluotaan.\n\nKatri oli saanut hameen kokoon, heitti paksun puseronsa pois päältään\nja pudotti leveän vuotamaisen hameen maahan. Siinä hän seisoi\nkeskellä lattiaa paitasillaan, hymyilevänä ja onnellisena tarttuen\nhyppysillään kevyen puvun helmaan ja pujotti sen kaulaansa. Punertava\nkangas oli kirjavana hänen hartioillaan, ja kaartuva, ruskea kaula,\njonka lapsellista hentoutta ei luisuuskaan raaskinut pahoin pidellä,\nnousi sen poimuista, ja tytön tummissa silmissä ilakoi ja riemuitsi.\n\n-- Katsos nyt sinua, -- puhui soittaja, -- olethan kuin mikäkin\nkaritsalammas, laiha ja valkeavillainen. Silmäsikin siinä niin\nkimaltelee, ettei tuo järvikään enempää kimaltele. Se on sellainen\nmetsän peili, ja sinä se sitte vasta olet oikein lapsellisuuden\npeili. Puehan nyt oikein yllesi se säkkihame. Kas, johan se verhoaa.\n\nSoittaja nyppi kangasta ja katseli joka puolelta.\n\n-- Niinkös osasi tehdä, osasi se Katri tyttö jo hameen, vai,\nvai, panes nyt vyö keskeltä. Oletkos nyt nähnyt. Niin se on kuin\nkeskeltä köytetty säkki. Ei sentään hullumpaa. On niillä muillakin\nnaisihmisillä niinkuin tynnyrit yllä, ihan kuin tynnyrit niillä on\nhameet päällään. On minullakin sinulle tulijaisia, oikein koreita\nonkin.\n\nIsä avasi konttinsa ja otti sieltä kengät ja parin tulipunaisia\nsukkia.\n\nKatri jäi sanattomaksi ja otti isän kädestä lahjat hartaalla ilolla,\nnosteli niitä korkealle, edensi ja lähensi, silitteli ja käänteli ja\nlaski ne varovasti pöydälle.\n\n-- Älä niitä pöydälle, jalkaasi ne on pantava, -- sanoi isä.\n\n-- Kun ne on niin kauniit, -- ihmetteli Katri ja katseli\nsierettyneitä jalkojaan. -- Ei ne taida mahtua. -- Kyyneleet nousivat\nsilmiin.\n\nNo, vissisti ne mahtuu, olihan minulla mitta, -- sanoi isä.\n\n-- Mikä mitta? -- epäili Katri.\n\nOtin nukkuessasi sinä aamuna kun läksin. Katri nauroi, otti sukat\npöydältä, mittaili ja veti varovasti jalkaan ja sitten kengän.\n\nSe mahtuu, sopiihan se, ja se on niin korea. Laitahan toinenkin sukka\nja kenkä.\n\n-- En minä raaski.\n\n-- Ole nyt tossa sitten kuin mikä ontuva hamppuvarpunen. Pääskynen\nsinun pitää olla ja leivo ja satakieli. Pane jalkaasi, niin minä\nsoitan.\n\nHän paljasti viulun nahkasäkistä ja istui penkille nappaillen ja\nkosketellen.\n\n-- Kun ostin nuo kengät, niin silloin aattelin uutta polkkaa,\nsellaista polkkaa, etten sitä ole keltään kuullut. Ja nyt sen soitan.\nPane se toinen solki kiinni. Annas nyt kun katson, käänny tänne päin.\nOsaatko sinä tanssia polkkaa?\n\n-- Osaan, soittakaa vaan isä, en minä ilman! -- Niin, nythän Juonalan\npelimanni soittaa oman polkan omalle tyttärelleen, -- puheli hän\nherttaisesti hymyillen viulu leuan alla.\n\nJalka polki ensin tahtia ja kiikkui tuudittaen viulua, mutta jouhi\nei vielä koskettanut kieliä. Soittajan vaalea tukka heilahteli ja\nkasvojen iloinen loiste sai Katrin hymyilemään. Koko tupa hymyili ja\nauringon luoma valo lattialla hypähteli. Soittaja polki yhä tahtia ja\nhyräili. Katri ensin pyörähteli lattialla, mutta kun viulu helähti,\npysähtyi hän ja jäi paikalleen kuuntelemaan ja katselemaan isää, ja\nniin hän kuuli sävelen ja näki, kuinka se eli.\n\nSe soi, katkesi ja laulahti kuin linnun helähyttämä huudahdus,\nkatkesi ja alkoi uudestaan varmempana, jatkui ja kasvoi kuin\nlintu olisi herännyt näkemään avaruuden ja ihanuuden ympärillään,\nhuudahtanut ja riemastuneena levittänyt siipensä, ottanut suunnan\nja katsonut ylös taivaan sinilakeen ja sitten laulanut suuresta\nonnestaan siivet levällään ja rinta tulvillaan säveleitä, kohonnut,\npoimutellut lakeuden yli, hypähdellyt mutkissa ja aalloissa, syössyt\nkulmissa edestakaisin yhä visertäen, sirkuttaen ja sitten äkkiä\nsurulliseksi muuttuen kuin olisi katsonut alas ja ikävöinyt sinne,\nnähnyt siellä omat rakkaansa, oman pesän, sinne tuiskuna lentänyt,\nsiellä hellyydestä kujertanut ja sinne nukahtanut. Soittaja laski\nviulun, ja kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen.\n\n-- Isä ei ole tuota koskaan ennen soittanut, -- sanoi Katri.\n\n-- Eihän sinullakaan ole koskaan ennen kenkiä ollut.\n\n-- Ilmankos minä talvella olisin kävellyt! -- nauroi tyttö.\n\n-- Mitä kenkiä, tallukoita!\n\n-- Äidin vanhoja.\n\nSoittaja hätkähti. Hän säilytti vaimonsa tavaroita kuin pyhiä\nesineitä.\n\n-- Niitä survottuja, navettakenkiä, -- lisäsi Katri. -- En minä niitä\nhyviä ole ottanut.\n\n-- Olihan se survonut, äitisi, ainahan se oli siinä elatuksen\ntouhussa. En minä ole sitä koskaan osannut.\n\n-- Te osaatte soittaa.\n\n-- Osaankos minä? -- huudahti soittaja nöyrällä ilolla. -- Oliko se\npolkka kaunis?\n\n-- Oli se minun mielestäni.\n\n-- Täällä on nyt niin hiljaista ja puhdasta, -- sanoi isä katsellen\npihaan.\n\n-- Minun on sentään niin ikävä, ja aina kun katson pihaan, muistan\nsitä Naskua. Se oli niin merkillisen viisas porsas. Eikös ollut,\nisä? Silläkin oli ikävä. Vaikka olisin kuinka laudoilla ja seipäillä\ntukkinut sen aituuta tuolla navetan ja ladon välissä, ei se pysynyt,\ntahtoi aina tulla minun mukaani.\n\n-- Sillä lailla kun sinä sitten sen aidan laitoit!\n\n-- Enhän minä raaskinut sitä vangita. Se tanssi ja teutaroi niin\nhauskasti tuossa pihassa, ja minä nauroin sille ihan kuollakseni,\nmutta sitten meiltä loppui ruoka. Minä jaoin kyllä leivänpalat tasan\nihan tarkalleen, eikä se sentään riittänyt Naskulle, vaikka se riitti\nminulle. Se kai tarvitsi paljon enemmän. Silloin ei ollut vielä\nruohoakaan. Tiedättekös, isä?\n\n-- No...?\n\n-- Minä luulen, että se kuoli nälkään!\n\n-- Älä puhu, eihän sille mitään voinut. Kun se kerran oli\nkuollakseen, niin se kuoli.\n\nJuonalan soittaja tukahutti omantunnon soimaukset ja tahtoen johtaa\nKatrinkin huomion toisaalle päästäkseen kiusallisista itsesyytöksistä\nhän otti repustaan kotelon, jossa säilytti viulunsa jouhia, veti\nsiitä kymmenmarkkasen ja ojensi sen hymyilevänä Katrille.\n\n-- Rahaa! -- huusi tyttö riemuiten ja tarttui siihen kahden käden.\n\n-- Eletään sillä vähän aikaa, -- sanoi soittaja lapsellisella\ntyytyväisyydellä.\n\n-- Nyt tulkooskin haukkumaan kerjäläiseksi! -- huusi Katri hypellen\nharsitussa puvussaan ja uusissa kengissään.\n\nMaailma oli ilonrunsautta ja onnea täynnä. Kesken iloaan hän muisti,\nettä eväskopassa oli ollut joku kirjakin Harjun maisterilta. Hän\nkopan papereista ja löysi vanhan nahkakantisen postillan. Se oli\npettymys ja vähältä piti, ettei hän heittänyt sitä suuttuneena pois,\nmutta kunnioitus jumalansanaa kohtaan pidätti häntä. Hän laski\nsen kuitenkin huolimattomasti vanhan aapisen ja raamatun päälle\nnurkkahyllylle.\n\n-- Mikä kirja se on? -- kysyi isä.\n\nKatri otti sen uudestaan ja avasi. Kannen sisäpuolella oli\nlampaankuva suu hiukan auki, niin että hampaat näkyivät, ja valokehä\npään ympärillä.\n\nSen alla pitäisi olla sellainen värssy, että:\n\n    Irvihammas,\n    taivaanlammas,\n    piikkipäinen pässi!\n\nsaneli Katri harmissaan.\n\n-- Älä pilkkaa Jumalan sanaa, -- sanoi isä, otti kirjan pois ja laski\nsen hyllylle.\n\n-- Enhän minä pilkkaa, onhan se sellainen.\n\n-- Vaikka olisikin, niin ei saa sanoa.\n\n-- Kun se on totta, niin saa sanoa. Niin äiti aina sanoi.\n\n-- Olin tullessani pappilassa, -- sanoi soittaja. Se nuori herra\ntahtoo oppia soittamaan viulua. On sormet vaan niinkuin pöpperössä.\nLupasi tulla tänne.\n\nPappilan ylioppilasko? -- kysyi Katri suurin silmin.\n\nNiin, sellainenhan sillä on se lakki.\n\nTäällä on niin meikäläistä, kuinka se tänne voi tulla!\n\n-- Ei täällä sen meikäläisempää ole kuin muuallakaan, -- sanoi\nsoittaja katsellen ympärilleen.\n\n-- Isä nyt ei kanssa näe, vaikka vettä päälle sataisi.\n\n-- Kun ei vain viulu kastu, -- sanoi soittaja läheten kallista\nsoittokonettaan ja vilkaisten kattoon.\n\n-- Ei nyt sentään, -- nauroi Katri. -- Minä olen levitellyt tuohia\nrakojen kohdalle ja pannut kiviä päälle.\n\n-- Olet kuin äitisi. Huomenna se herra tulee.\n\n-- Kuulkaa nyt, isä, te saatte mennä kylään ja ostaa suolaa ja\nsilakkaa ja kahvia ja sokeria ja maitoa jo onkin.\n\n-- Enhän minä, -- esteli isä.\n\n-- Teidän täytyy. Ne ovat minulle niin pahoja kylässä, Mattilan Anna\nusutti koiran ja sanoi vaikka varastavani. Ja Kaivolaa minä pelkään.\n\n-- Onhan sinulla ase, -- sanoi isä.\n\n-- On se tuon vanhan nahan taskussa, -- nauroi Katri.\n\n-- Kun sinä naurat tuolla tavalla! Se on kuin rajuilma kävisi. Se\nkouristaa minua niin. Ja eikös se ole merkillistä, ettei soittokaan\nsinua kesytä, niinkuin se ei lauhduta tuota korven kohisemistakaan,\nkun rajuilma tulee. Se on sellaista taikaa, että toisin kuuroin se\nvetää minua tänne ja laulaa kauniisti ja suhisee lempeästi, ja täällä\ntuvassa on niin valoista ja iloista, ettei missään muualla. Ja sitten\ntaas toisin kuuroin se on niin ynseää ja kylmää ja salakähmäistä,\nniinkuin se juuri tuohon paikkaan olisi kerännyt kaiken pahanilkisen\nsisunsa ja murhanhalunsa ja kyyristyisi tuohon kuusikkoon, ja\nniinkuin se sieltä kaapaisisi ja karjaisisi ja sitten päälle\nkarahtaisi. Siinä on sellaista pahansuopuutta, ettei se salli minun\nsoittaa, eikä se lakkaa minua vainoamasta ja kaahaamasta. En minä ole\nsellainen mies, että korpeani voisin kurissa pitää.\n\n-- En minä metsää pelkää, enkä pahaa säätä enkä yksinäisyyttä, pahoja\nihmisiä minä pelkään, -- sanoi Katri.\n\n-- Ei ihmiset pahaa tee, ellei niille pahaa tee.\n\n-- Kaivola, -- sanoi Katri.\n\nMies kyyristyi, kuin olisi saanut iskun.\n\n-- Se on se Kaivola sellainen juro kuin tuo kuusisto, mutta ei\nsuinkaan se pahaa tee, vaikka pelottelee. No, kyllähän minä menen.\nAnnahan kun soitan sitä polkkaa vielä kerran.\n\nHän otti viulun ja näppäili kuin ulkoläksyä mieleensä painaen\npääsävelen. Sitten hän tyhjensi kontin, nosti sen selkäänsä ja pisti\nviulun nahkasäkkiin aikoen ottaa sen mukaansa. Katri veti sen pois.\n\n-- Ei, sitten ette tule takaisin. Kyllä minä sen tiedän, menette\nvaeltamaan. Eikä teillä nyt ole lusikoitakaan tehtynä.\n\nSoittaja jätti viulun pöydälle, katsoi arkana Katriin ja lähti.\n\n-- Otan tullessani haapaa, onko sinulla kirves?\n\n-- On se saunan eteisessä, olen hakannut puita.\n\nKatri otti arkipuvun ylleen ja meni järvelle kalaan. Kotiin tultuaan\nhän pyöri innokkaana askareissaan, puhdisti ja emännöitsi, lehditti\nja havutti, nyt kun vieras oli tulossa. Juonalan Katri ei ollutkaan\nmikään raukka. Täällä täytyi olla kaunista, oikein helluntaita\nja juhannusta. Pihlajakin oli nyt niin kaunis kukassaan, tuosta\nihan akkunasta kurkisti sisään, ja suuri koivu oli kukkeimmillaan\nkeskellä pihaa. Siinä se Juonalan käki kukkui. Metsän käet eivät toki\nheille kuuluneet, kukkukoot kelle kukkunevat. Tuo se on Katrin oma\nkäki omassa koivussa. Mitähän se käki meinaisi, jos se saisi nähdä\nKatrin uuden puvun ja ne uudet kengät ja ne tulipunaiset sukat? Jos\nkoettaisi? Kyllä se taas tulee, monta kertaa päivässä se siinä kukkuu.\n\nKatri siisti tukkansa vanhalla luisella kammalla ja sitoi painavan\nletin päälaelle punaisilla tilkuilla ja puki ylleen koko komeuden.\nSitten hän odotti, kunnes käki tuli koivuun, ja hiipi hiljaa ovesta.\nSe kukkui, mutta vaikeni samassa.\n\n-- Tietysti se hämmästyi, -- nauroi Katri itsekseen, -- kun se ei\nnähnyt sitä tumpuraa tyttöä vanha vuota hartioillaan ja ruskeat jalat\npaljaina. Se nolostui ja huh! -- tuossa se nyt lensi pois! Käki,\nkäki, tule takaisin, minä se vaan olen, vaikka minulla on uusi hame\nja isän tuomat kengät!\n\nKaiku vastasi: kengät!\n\nKatri nauroi kaiulle ja huusi taas:\n\n    Tukuni, tuku,\n    punainen on puku,\n    on kengät mulla uudet\n    ja rahaa markat kuudet,\n    kun tulee meille kerran\n    se pappilan nuori herra!\n\nKaiku vastasi: -- Nuori herra!\n\nSitten Katri muisti, että vesisaavissa voi nähdä kuvansa, ja riensi\nkaivolle, vinttasi vettä ja tuijotti itseään silmästä silmään. Saavi\noli vanha ja mustunut, ja vesi kuvasti tytön erinomaisen selvästi.\n\n-- Tuollainenko se sitten on? Nythän sitä viitsii puhutellakin eikä\ntunnu kovin nololta. Tui, tui tyttö, et sinä järin ruma enää ole.\nJa ellei saavia ja vettä olisikaan ja silmät vaan olisi, niin voisi\nniissäkin kuvansa nähdä. Kas, kuinka ne on kuin vesi, niin mustat!\nKyllä minä tiedän, että sinä olet tuhma ja itsepäinen etkä kelpaa\nihmisten seuraan. Älä siinä ensinkään narraile, et sinä kovinkaan\nviisas ole etkä kauniskaan. Vai vielä sinä olisit herraskainenkin!\n\nKäki kukkui koivussa taas, ja se keskeytti Katrin puhelun itsensä\nkanssa. Hän meni hakemaan palasen leipää, istui saavin laidalle\nsyömään ja kuunteli käkeä. Väliin hän kumartui saaviin, suputti\nsuunsa torvelle ja joi kuvastimestaan.\n\n-- Niin hassunkurista, juoda itseään, juoda omasta suustaan!\n\nKatri nauroi hilpeästi, potkaisi jalkaansa ja kenkä sinkosi kauas\npihaan, ja tyttö nauroi katketakseen, kun käki lensi tiehensä.\n\n-- Kas niin, käki, joko sinä nyt olet kylliksesi ihmetellyt uutta\nKatria?\n\nIltaviileys nousi järven rannasta, ja siitä Katri tiesi, että oli\nmentävä nukkumaan. Nyt hän tahtoi nukkua äidin kamarissa ja ottaa\naitasta äidin uuden peiton, jota ei oltu vielä käytetty. Isä ei ennen\nantanut, mutta nyt hän on jo iso ja ottaa vaan ja tekee uuden, jos se\nkuluu.\n\nHän jätti tuvan oven säpistä auki, että isä pääsisi, ja sulki\nkamarinsa oven.\n\nHän heräsi siihen, että isä kolkutti ja sanoi:\n\n-- Nouse nyt, täällä on vieras!\n\nHän pukeutui uuteen hameeseen, mutta ei raaskinut ottaa kenkiä. Tukka\noli vielä hyvä, niinkuin se oli illalla ollut, ja niin hän riensi\ntupaan unen antama sulous kasvoillaan ja vuoteen lämpö ruumiissaan.\n\n\n\n\n4.\n\n\nIsä ja vieras istuivat pöydän päässä ja katselivat kirjoja. Siinä\nse oli pappilan nuori herra urheilupaita yllä, paljain jaloin ja\ntukka pörrössä. Katri pettyi. Tuommoinenko se nyt oli? Hän kun oli\nkuvaillut lakin olevan aina päässä ja kepin kädessä, ja nyt sillä ei\nollut muuta itsestään jäljellä kuin kysyvä, ihmettelevä katse. Olipas\nhän, Katri, nyt yhtä hyvä kuin pappilan herra Pörrötukka, ja häntä\nyritti naurattaa.\n\n-- Laitahan kahvia, -- sanoi isä. -- Noustiin juuri.\n\n-- Onkos herrakin ollut täällä yötä?\n\n-- Nukuin kuin perintöprinssi tuossa sängyssä.\n\nVieras oli nukkunut isän vuoteessa, hänen kotonaan!\n\n-- Herralla on oma peittonsa ja tyynynsä. Minä vaan annoin vanhan\nsänkyni. Olen niin tottunut penkillä makaamaan, -- puolusteli isä.\n\n--- Ensi yöksi haetaan olkia, niin minä makaan vaikka lattialla, --\npuhui vieras.\n\n-- Mitäs te meistä oikein aattelette, vai lattialla! -- sanoi Juonala\nja oli puuhailevinaan ja kehui laittavansa itselleen vaikka mitä.\nMutta penkillä hän nukkui vielä toisenkin yön.\n\nKatri keitti ja touhusi punasissaan kaiken päivää, isä ja vieras\nolivat järvellä kalassa ja soittelivat ahkeraan. Katri jäi ikäänkuin\nulkopuolelle ja luuli nuorta herraa ylpeäksi, vetääntyi pois, kun\nhän tuli tupaan, ja yritti hänen huomaamattaan laittaa ruokaa,\nkeitti kamarin uunissa vieraan tuomia munia kuin perunoita ikään ja\nvei niitä suuren vadillisen pöydälle. Maito oli päässyt happanemaan\nkannuun, ja Katri meni epätoivoissaan aittaan ja itki katkerasti.\nKaikki oli nyt aivan hukassa, ja vieras luuli varmaan, että hän oli\nvähämielinen tyttö. Mitä nyt auttoi uusi puku, ja mitä hän enää\nkengistä ja sukistakaan, olkoot jalassa tai kamarissa! Kesken suruaan\nhän kuuli pihasta vihellystä. Sehän oli isän uusi polkka. Se oli\njo oppinut sen, se Tuomas herra. Hänkin suputti suutaan, ja siinä\nsamassa oli polkka pujahtanut ilmoille. Se oli hauskaa, ja se oli\njuuri niin, ja Katri vihelsi oikein vauhdilla. Kyllä hän sellaista\nosaa. Hän hyppäsi pystyyn ja meni pihaan. Käki oli koivussa, ja se\nkukkui eikä lakannut, vaikka he olivat molemmat viheltäneet.\n\n-- Sinä osaat paremmin, -- sanoi Tuomas ja katseli tyttöä suoraan\nsilmiin.\n\nHe olivat samalla kuin vanhat tutut.\n\n-- Onko isäsi opettanut?\n\n-- Ei isä osaa viheltää.\n\n-- Hän soittaa viulua ihanasti.\n\nKatri oli hämillään: oliko se nyt olevinaan vai oikeinko se\nmielellään puhui hänen kanssaan niinkuin muidenkin ihmisten ja\nkatseli noin kauniisti.\n\n-- Arvaappas, Katri, kun minä aion jäädä tänne koko viikoksi\nkalastamaan ja uimaan.\n\n-- Meillekö?\n\n-- Niin, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan?\n\n-- Kun meillä on niin meikäläistä.\n\n-- Täällä on kaunista, pappilassa on niin vietävän kuivaa, ei vettä\nmissään koko kylässä.\n\n-- Tahtoisiko Tuomas herra asua kamarissa? -- kysyi Katri arasti.\n\n-- Ei suinkaan, tuvassa on parempi, tarvitsisi vain saada Juonalalle\nvuode.\n\n-- Ladossa on lautoja, -- sanoi Katri.\n\nHe juoksivat latoon, ja nuorukainen ihastui, sai sahan ja vanhoista\nkattolaudoista irroitettiin nauloja. Yhdessä he kantoivat sängyn\nluonnoksen tupaan. Raskas taakka likisti Katrin käsiä ja sänky\nlipsahti reväisten siekaleen uudesta hameesta.\n\n-- Nyt tuli vahinko, -- sanoi Tuomas.\n\n-- Minä neulon, -- kiirehti Katri rauhoittamaan.\n\n-- Sinä olet aikamoinen pikku emäntä, -- kehui poika.\n\n-- Te olette niin kuin -- -- hän ei osannut jatkaa, hame oli piloilla.\n\n-- Sinä et ole tainnut ennen koskaan ommella, -- sanoi Tuomas\nkatsellen kömpelöä neulan pitelyä.\n\n-- Minä olen tehnyt hameen, -- sanoi Katri nykäisten niskojaan.\n\n-- Tämänkö ylläsi?\n\n-- Niin, tämän.\n\n-- Sinä olet soma.\n\n-- Taikka hame.\n\n-- Niin ja hame, -- vahvisti Tuomas.\n\n-- Älkää tehkö pilaa, -- sanoi Katri, ja kyynel kimmelsi silmässä.\n\n-- Totta se on. Osaatko sinäkin soittaa?\n\n-- En.\n\n-- Osaatko laulaa?\n\n-- Laulaa ne linnutkin, sillä tavalla minäkin.\n\n-- Oletko sinä käynyt koulua?\n\n-- En, -- sanoi Katri ja käänsi pois kasvonsa.\n\n-- Osaatko sinä kirjoittaa?\n\n-- En, -- vakuutti Katri ja katsoi uhallakin kysyjään.\n\n-- Tahtoisitko osata?\n\n-- Tahtoisin.\n\nHeidän tuli nälkä, ja Katri laittoi tulen. Siihen hänen\nruuanlaittotaitonsa uupui. Tuomaalla oli lihaa eikä kumpikaan\nymmärtänyt, mitä sille oli tehtävä.\n\n-- Pannaan se kiehumaan, -- sanoi Tuomas ja pisti sen pataan, ja\nKatri kaatoi padan vettä täyteen.\n\n-- Tuleekohan siitä nyt paistia? -- epäili Tuomas.\n\n-- En minä tiedä, -- myönsi Katri hämillään. -- Kalasoppaan pannaan\nperunoita ja lientä, ehkä pannaan perunoita, niin tulee soppaa.\n\nTuomas puuhaili sängynteossa.\n\n-- Tästä uhkaa tulla hyvä, -- sanoi hän hikeään pyyhkien ja vihelsi\nJuonalan polkkaa. Katri yhtyi samaan nuottiin. Häntä niin kiusasi se,\nettä Tuomas vihelsi väärin.\n\nÄkkiä Tuomaan sänkylaite romahti.\n\n-- Se pentele petti! -- huusi hän kuin mies.\n\nKatri nauroi. Olihan se niin hullua, kun tuollainen herraspoika\nkirosi.\n\n-- Mitä sinä naurat? -- sanoi Tuomas äkeissään. -- Kun he-herra\nkirosi! -- sopersi Katri voimatta hillitä iloaan.\n\n-- Sitäkö sinä, no, kyllä sinä sitä saat kuulla! -- Ja sitten hän\notti oikein jyhkeän ryhdin ja oli sadattelevinaan.\n\nKatri katseli häntä suu raollaan, liekehtivä hohde silmissään ja niin\nveitikkamaisella hymyllä, että nuorukainen vaikeni ja tapaili sanoja.\n\n--- Ei, se on hullua. Vihelletään, annetaan palttua laudoille. Tules\npolkkaa!\n\nHän läheni viheltäen, ja Katri nousi penkiltä kädet ojennettuina ja\nkatse kohoten kuin olisi tahtonut lentää. Hän ei vielä ikänään ollut\nkenenkään kanssa tanssinut, yksin vain hyppinyt.\n\nNuorukainen piteli sirosti kädestä ja otti askeleet harvakseen. Katri\nhaparoi ensin, mutta jalat oppivat pian oikeat askeleet ja seurasivat\nvarmasti tahtia. Katri ei viheltänyt, hän unohti kaikki, tuvan,\nTuomaan, itsensä, hän lensi, liiteli kuin tyhjässä.\n\n-- Se oli tanssia! -- sanoi Tuomas.\n\n-- Ette saa puhua siitä.\n\n-- Miksei saisi puhua?\n\n-- Se on niin kaunista ja -- salaista.\n\nNuorukainen katsoi tyttöön.\n\n-- Sinun silmäsi ovat kuin veden pinta, niissä välähtelee ja läikkyy.\n\n-- Niinkuin vesisaavissa, -- hymyili Katri.\n\n-- Niin, miksikäs ei vesisaavissa? Soma sinä vain olet ja niin\ntoisenlainen kuin muut. Mutta sinun pitää oppia kirjoittamaan.\n\n-- Kuka minua opettaisi?\n\n-- Minä opetan.\n\nKatrin eloisuus ja välittömyys voitti nuorukaisen ystävyydelle\nalttiin mielen, ja niin oli tämä ens'mäinen päivä täällä takamailla\nhänelle kuin juhlaa. Hän katseli Juonalaa ja Katria kuin luonnon\npyhiä ihmeitä ihaillen ja kunnioittaen aavistamatta, että hän juuri\nsillä tavalla herätti heissä kaikki hyvät voimat.\n\nKului monta päivää, lumousta kesti yhä, tuntui aina siltä kuin olisi\neilen tullut. Hän ei enää laskenut päiviä, ei tiennyt, oliko arki vai\nsunnuntai. Hän tunnusti sen nauraen Juonalalle. He soittivat viulua,\nmutta Tuomas ei voinut saada varmasti korvaansa ja alkoi väsyä.\nSilloin hän muisti lupauksensa opettaa Katrille kirjoittamista.\n\nKatri istutettiin ison pöydän ääreen, ja isä katseli innostuneena,\nkuinka tuon piti käydä. Ensin vedettiin viivoja paperin täydeltä\nja koukkuja ja käiväröitä ja sitten kirjaimia. Tuomas kuljetti\ntytön kättä saadakseen toivotun ryhdin kirjoitukselle. Katri oli\nkärsivällinen ja melkein liian ahkera, mutta kun meni viikko, eikä\nhän vielä osannut sujuvasti sanoja sommitella, tuli kyllästys.\n\n-- En minä opi koskaan!\n\n-- Yksi viikko vielä, otetaan muuta välillä, lasketaan.\n\nHe laskivat, lukivat historiaa, maantietoa, upposivat tietämisen\nalkeisiin. Tuomas piti esitelmiä. Juonala ja Katri olivat\nkunnioittavasti vaiti. Katri sai kirjoitustehtäviä, saavutti pieniä\nvoittoja ja suuria tappioita. Aina näki nuorukainen hänen silmissään\nrajattoman luottamuksen ja ihailun, toisinaan kyyneltyvän surun, kun\noli antanut aihetta moitteeseen. Tuomas ei enää hennonut moittia eikä\ntarvinnut kiittää.\n\nHe lähenivät toisiaan päivä päivältä. Katri oli kiivennyt ylöspäin\nhänelle hyvin jyrkkää sivistyksen polkua, ja Tuomas auttaessaan häntä\nastunut alaspäin, antanut kättä ja vetänyt tyttöä luokseen. Työ\noli hupaista ja jännittävää leikkiä. Mutta nuorukainen oli liiaksi\nmalttamaton. Hän unohti yhä useammin, ettei Katri voinut seurata\nhänen ylen lennokkaita esitelmiään.\n\nTyttö ei enää pyrkinytkään ymmärtämään kaikkea. Hän vaipui\nkuuntelemaan ääntä, sanoja ja onnellisuuden huumaamana seuraamaan\nnuorukaisen kasvojen vaihtelevaa ilmettä. Tuomas luki heille\nhistoriaa ja puhui kauniisti vapaudesta ja kansallisuudesta, mutta\nJuonala ja Katri kuuntelivat niitä hajamielisinä.\n\n-- Onhan se kuin Jumalan sanaa, -- myönsi Juonala, -- mutta eihän\nmeikäläisen ole määrä sitä ymmärtää, kun uskoo niinkuin lapsi -- ja\nkyllähän minä sen uskon, koska nuori herra niin sanoo.\n\nKatri ei koskaan puhunut luetusta eikä kysellyt niinkuin\nlaskuesimerkeistä kysyi. Tuomas luuli jo, että tyttö kuului\nkylmäjärkisiin, ja se kannusti häntä yhä enemmän vastuksia\nvoittamaan. Hän puhui omista ihanteistaan, yksityisen\nvelvollisuudesta uhrautua maansa ja kansansa vuoksi. Mitä enemmän\nhän puhui, sitä kauemmaksi hän tunsi luisuvansa heistä, ja vierastus\nhiipi välille.\n\n-- Ettekö te sitä ymmärrä? -- huudahti hän epätoivoisena.\n\n-- Kyllähän se on sillä tavalla kuin nuori herra sanoo, niille,\njoille se on, mutta meikäläinen asuu täällä kaukana sellaisista\nkorkeista asioista. Käyhän se Herran voima tuolla pilvissä ja\nkuuluuhan se uhkaavalta, niin että on tapana siunata ja ristitä\nkätensä, mutta tietäähän sen, ettei se koske meidän mökkeihimme,\nellei ole sallittu.\n\nNuorukaisen mieli kuohahti, ja hän oli valmis soimaamaan heitä\nalhaisiksi ja itsekkäiksi, mutta totellen kunnioittavaa vaistoaan hän\nkatsoessaan Katrin avomielisiin ja lapsellisiin kasvoihin ja Juonalan\nsydämelliseen hymyyn ei voinutkaan sanoa yhtään loukkaavaa sanaa.\nHän vain kohautti hartioitaan ja jupisi: -- Mitäpä sitä sanoisi\nuskovansa, kun ei usko. Lopulta hän ymmärsi, ettei Juonala voinut\nkäsittää isänmaallisuutta.\n\nJuonala otti viulunsa ja soitti. Hänen säveleensä ilmaisivat joko\niloa tai surua, kumpaakin kaihoisana ja laulavana ilman sorahtelevaa\nepäsointua, ilman uhkaa ja voimaa. Kuitenkin viulun hyväilevät\nsävelet saivat sydämen ilosta huumaantumaan ja surusta raskaaksi. Ja\nvaikka sävelet olivat enimmäkseen tanssikappaleita, oli niiden sävy\nkuitenkin surumielinen. Nuoret kuuntelivat niitä kuin omien heräävien\nsydämiensä vaikerrusta. Aavistamattaan he ammensivat syvimmän ja\ninhimillisimmän soitannon lähteistä, missä ei ollut mitään uhrattu\ntyhjälle helinälle.\n\nNäin he yhä lähenivät, toisiaan.\n\n-- Miten teistä on tullut soittaja? -- kysyi hän Juonalalta.\n\n-- Mistäs sen nyt tietää, vaikka tiedänhän minä sen. Se on nyt\nniinkuin yksin minulle ja tuolle viululle kuuluvaa, en viitsisi ottaa\nsitä huulilleni.\n\n-- Kertokaa, minä ymmärrän, se on teidän tarinanne. Toisilla\nihmisillä on oma tarinansa.\n\n-- Ei se mikään tarina ole, että sitä sen vuoksi peittelisin,\nsellaista se on meikäläisen elämää. Minä jo pikku pojasta osasin\nerottaa kaikenlaiset äänet, vihelsin iloisen tuulen ja surullisen\ntuulen. Sitten se kerran tuli, kun kuulin ensi kerran tanssissa\nviulun. En minä houru poika saanut lepoa missään. Karkasin karjasta\npelimannin perässä. Se oli vähän viinaan menevä ja luopui viulustaan,\nkun sai vähät rahani. Ei se ole tämä, minulla on ollut jo monta\nviulua. Eihän se oma soittaminen silloin vielä alkanut. Sanonkomas,\nKatri?\n\n-- Sanokaa vaan, -- nyökkäsi Katri.\n\n-- No, se oli Katrin äiti. Nuori herra kai ymmärtää. En minä ole\nkoskaan ollut sen kummempi kuin nytkään, ja Katrin äiti oli hyvin\nkorea tyttö. Tää viulu sen teki, että sain suostumaan, vaikka Katri\nsitä sitten oppi vihaamaan. -- Soittaja silitteli viuluaan ja\nkasvoilla pälyili hellyys. -- Oikeastaan minun olisi pitänyt tämä\nkoje rikkoa, kun se on tehnyt Katri-vainaalle ja minulle niin paljon\npahaa. Tämän Katrin syntymän jälkeen hän ei koskaan enää tullut\nterveeksi. Kuoli yksin, kun olin soittamassa.\n\nJa soittaja laski viulun nurjalla kädellä taaksensa pöydälle ja\nvaikeni.\n\nSydänmaan kaameus ahdisti nuorukaista, vaikka olikin juhliva\nkesäpäivä, ajatellessaan nuoren vaimon yksinäistä kuolemaa.\n\nTuomas kävi kotoaan, pappilasta, hakemassa eväitä ja kirjoja.\nSattumalta hän pisti joukkoon Chateaubriandin Atalan. Se oli\nsaksankielinen painos, jota hän oli joskus yrittänyt kääntää, silloin\nkun kieli oli ollut hänelle aika visaa, ja hän oli tehnyt sivujen\nreunoille muistiinpanoja. Nyt hän syventyi siihen uudestaan, ja hänen\nmieleensä johtui kääntää siitä osia Juonalalle ja Katrille.\n\nHän oli huomaavinaan kirjassa olevan sukulaisuutta omalle\nmielialalleen täällä metsän sydämessä, ja siitä hän päätti, että\njos mikään, niin tämä kirja saisi hänen metsäläisensä Katrin ja\nJuonalan irti itsestään. Tuomas oli haaveilija, melkein intoilija, ja\nluuli ymmärtävänsä ihmisluonteita ja yritti aina katsoa -- niinkuin\nhän itse sanoi -- ihmisten läpi. Ja tässä oli nyt hänen mielestään\njotakin hänen metsäystävilleen. Nyt heidän piti ymmärtää tätä, vaikka\nolivatkin kuuroja hänen valta-aatteilleen kansojen itsenäisyydestä.\n\nNuorukainen ei käsittänyt, etteivät nämä luonnonlapset eläneet\nsamalla historiallisen kehityksen tasolla kuin hän itse. Juonala\noli pikkupojasta asti palvellut viuluaan ja oli siis varsinainen\npakana epäjumalineen. Uskonto ei velvoittanut hänen omaatuntoaan\nlukemaan kirjoista. Hän tyytyi vain kunnioittamaan muiden uskoa\nja lukemista, tunsi jonkinlaista pelkoa pahaa henkeä kohtaan ja\notaksui taiteellisen haltioitumisensa siksi autuuden esimauksi,\njoka on suotu ihmisen sielulle taivaassa. Katri taas oli lukenut\nvain kyläkirjaston vanhoja kertomuksia, jotka eivät jättäneet hyvää\neivätkä pahaa jälkeä, olivat olleet värittömiä, eikä kummallakaan\nollut siis aatteita eikä mitään käsitystä kansalaisen tai mistään\nmuistakaan ihmisten yhteiselämän velvollisuuksista. He olivat kaksi\nluonnonlasta: Juonala erikoisen synnynnäisen soittajavaistonsa\njohtamana ja viulunsa lumoihin täydellisesti alistuneena, ja Katri\nvielä kehittymättömänä ja metsistyneenä lapsena.\n\nNäille tahtoi innostunut nuorukainen jakaa henkensä aarteita. Hän\ntuskin jaksoi odottaa, kunnes Katri saisi pikkuaskareensa päätetyksi\nja Juonala koukkunsa järvellä koetuksi.\n\nOli jo ilta, valoisa kesäyö tulossa. Hetki hänen mielestään siis hyvä\nAtalan lukemiseen. Juonala tuli sisään ja riisui kalanuttunsa, otti\nlusikkapuun uunilta, jonne sen oli hahmoitettuna pannut kuivamaan, ja\nvalitsi koveron veitsihyllyltä, istui veistintukille muurin viereen\nja alkoi kovertaa. Kevyt haapapuu pyöri hänen tottuneissa käsissään,\nja kovero puraisi ahnain ottein puuron lusikasta. Lusikkapuu painui\nrintaa vasten, ja soittajan kasvot saivat tarmokkaan ilmeen.\n\n-- Lieneeköhän se totta, että ruumiillinen työ kasvattaa ihmisessä\ntarmoa? -- sanoi Tuomas katsellessaan Juonalaa.\n\nSamassa hän huomasi toisten katseista, että se oli taaskin sellaista,\nmitä he eivät ymmärtäneet. Mutta kyllä he vielä ymmärtäisivät. Hänen\nsydämensä löi tavallista nopeammin.\n\nKatrille oli tuotu pappilasta silitysrauta, ja sillä hänen oli\nmäärä pitää nuoren herran vaatteet kunnossa. Tytön paljaat varpaat\npainuivat lujasti lattiaan ja punainen suu mutussa hän kehnäsi\nraudalla huimaa vauhtia vaatetta pöydällä. Paita oli liian kuiva\neikä ottanut totellakseen. Katri oli niin touhuissaan, ettei ensin\nkuullut mitään, kun Tuomas alkoi lukea yksitoikkoisella äänellä,\nharvakseen sanoja pudotellen. Sana Amerikka herätti kuuntelijoiden\ntarkkaavaisuuden.\n\nOlihan Juonala kyllä kuullut sekä todellisia että kuviteltuja juttuja\nja asioita tuosta etäisestä toiveiden ja unelmien maasta, ja hänen\noma haaveille altis mielikuvituksensa oli luonut siitä itselleen\nmieluisan paikan, mihin toisinaan alakuloisuuden hetkinä ajatus\neksyi, kun vaellushalu oli ylimmillään ja taipale pitkä. Hyvin\ntietäen, ettei hänen tarmonsa koskaan kyennyt auttamaan häntä suuren\nmeren toiselle puolelle, oli turvallista kuvitella siitä maasta\nkaikkea hyvää ja rikasta.\n\nKatrille se oli ajatuksissakin tuntematon ja utuinen käsite. Olihan\njoskus vilahtanut ohitse kuin jokin hämärässä välkähtävä värilyhty.\nErämaan lapsi, joka ei mitään muuta ollut nähnyt kuin pienen kylänsä\nja metsän, jonka ääriä hän ei milloinkaan luullut saavuttavansa,\nkäsitti kirjasta yksinkertaisen totuuden ja näki elävästi silmiensä\nedessä kuvatut aarniometsät, sen mahtavan suuruuden ja hymyilevän\nsulouden. Se ei ollut hänelle mikään kauneusunelma, joka haihtuu\nsamalla, kun on herännyt. Se oli näky, joka piirtyi hänen\nneitseelliseen sieluunsa eheänä ja totena.\n\nTuomaan yksitoikkoinen ääni ja kankeat lauseet antoivat kylliksi\naikaa kuulijoille pysyä mukana ja liittää kuvan kuvaan. Henkeä\npidätellen, suu auki kuunteli Katri lukemista, vei raudan liedelle ja\nhiukan levottomana läheni Tuomasta. Juonala oli laskenut lusikkapuun\npolvelleen epätietoisena odotellen. Molemmat olivat joutuneet pois\ntolaltaan. Tuomas tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi salaa. Nyt he\nkerrankin ymmärtävät. Chactaan kova kohtalo ja vankeus sai heidät\nkokonaan valtoihinsa. Tuomas katsoi heihin. Sama ympäristön unhotus\nja kertomuksen loihtima lumous oli antanut heidän kasvoilleen\nleimansa.\n\n-- Lukekaa vielä, -- pyysi Katri kiihkoisesti. Tuomas oli levähtänyt,\nja Katrin pyyntö todisti heidän ymmärtäneen ja ihastuneen.\nMetsäläisille se oli enemmän kuin ihastusta, oli todellisuutta, oman\nsydämen ääntä ja Katrille heräämistä uuteen elämään.\n\nTuomas tapaili sanoja, paranteli lauseita kuin olisi keskustellut\njonkun kanssa. Chactaan ja Atalan rakkaus toi huoneeseen suuren\nhiljaisuuden ja hartauden. Nuorten puhdas sydän palveli suurta\ntuntematonta, ja miehen mieli tunnusteli oman sielunsa tilaa.\n\nKatri vaipui itseensä. Mitä oli nyt tämä auringonvalo, joka akkunasta\nlattialle läikähti ja lämmitti aivan toisella tavalla kuin ennen?\nOlikohan se sama aurinko kuin Mechaceben rannoilla Atalan ja\nChactaan aarniometsissä? Hän itse oli kuin Atala, uskoi Jumalaan ja\nmuisti äitinsä viimeiset sanat: -- Turvaa Jumalaan. Aarniometsä ei\nollut kaukana maailman äärissä, se oli hänen metsänsä ja harjunsa\nja järvensä. Ja hän itse oli yhtä sen kanssa ja tahtoi painua sen\nsalaisimpaan lehtoon, jonne ei mikään silmä eksyisi näkemään. Sinne\nhän houkuttelisi auringon paistamaan, veisi oman käen kukkumaan,\nlaulaisi Jumalasta, antaisi kaikille anteeksi, olisi hyvä, niin\nhyvä, että linnutkin sen ilmassa tuntisivat ja laskeutuisivat hänen\nlehtoonsa laulamaan. Ja Tuomas tulisi ja isä soittaisi niinkuin isä\nAubry puhui, ja hän, Katri, tahtoisi kuolla kaikkien heidän onnensa\ntähden -- hän tahtoi kuolla, silloin ei kukaan pilkkaisi, ja kaikki\nhänen jälkeensä jäisi kauniiksi kuin Atalan jälkeen. Ja jos hän nyt\nuskaltaisi, niin lankeaisi polvilleen tuohon permannolle, johon\nauringonvalo on akkunasta läikähtänyt, ja pyytäisi Tuomasta lukemaan\nalusta Atalan kirjaa vielä kerran ja sitten vielä kerran, että hän\nsen osaisi sanasta sanaan ja että Tuomas katsoisi silmiin ja hän\nsaisi sulkea silmänsä ja rukoilla -- rukoilla hänen puolestaan --\nja sitten he vaeltaisivat kauas kuin Chactas ja Atala, ja hän saisi\nkuolla siellä eikä koskaan herätä.\n\nHänen kuvittelunsa vaihtelivat heleinä ja synkkinä kuin kesäisen\nyön varjot kertomuksen niitä säestäessä, samalla kun palava halu\nnoudattaa haaveellisia mielikuvia houkutteli sovittamaan ne omaan\nelämään. Jos hän olisi ollut yksin huoneessa, niin varmasti hän olisi\njäljitellyt henkilöiden liikkeitä ja sanoja. Hän läheni yhä Tuomasta\nseuraten lehtien kääntymistä ahnain silmäyksin kuin nälkäinen\nherkkujen ilmestymistä pöydälle hyvin tietäen, että kaikki oli aiottu\nhänelle, vaikka liian hitaasti -- nopeammin, nopeammin ja sitten\nuudestaan, kunnes hän osaa ulkoa. Hän tahtoisi sen sanoa, hän puhuisi\nkuin Atala, liikkuisi samoin ja rakastaisi -- aina kuolemaan saakka\neikä kukaan saisi sitä tietää, ei aavistaa. Vasta kuollessaan hän sen\nsanoisi Tuomaalle.\n\nKesäisen yön kuultava valo kääri kaikki tarun huntuun, ja sydänmaan\nsyvä rauha oli kuin kertomuksen aarniometsä todistamassa luettujen\nsanojen totuutta. Ne väreilivät vielä ilmassa, ja kuvatut henkilöt\npuhuivat heissä itsessään, olivat yhtä heidän kanssaan. Liikutetuin\nmielin tarttuivat he toistensa käsiin lausuen siten sanattomasti\nhyvää yötä. Monet ajat Katri eli kirjan lumoissa, ja kun Tuomas\nkävi kylässä eväitä noutamassa, toi hän sieltä Atalan suomalaisen\npainoksen. Tyttö jäi sanattomaksi riemusta ja katosi aarteensa kanssa\nmetsään. Eräänä päivänä Tuomas tapasi hänet sammaleisella kivellä\nsanelemassa Atalan tunnustusta. Tytön intoisat sanat pulppuilivat\nvoimakkaan ja heräävän sielun yltäkylläisyydestä. Siinä oli\nylenmäärin tuskaa, jaloutta ja kohtalon sokeaa palvomista, jonka\nKatri lapsellisessa kiihkoisuudessaan teki pyhäksi uskonnokseen.\nNuorukainen jäi rajusti sykkivin sydämin kiven taakse kuuntelemaan\nuskaltamatta näyttäytyä, sillä silloin tuo Katrin pyhä toimitus olisi\nlakannut ja hänen mielensä saanut kenties minkä vamman.\n\nHän totesi -- muistaen Alpren puheen, että hänkin oli joutunut Katrin\nleikin näkijäksi -- tytön selvät taipumukset. Ja hänen verensä joutui\nkuohuksiin, aivan kuin asia olisi koskenut häntä itseään kaikkein\nenimmin.\n\nKatri oli kaikin puolin muuttunut Tuomaan vaikutuksesta. Hän ei enää\nhypellyt kiveltä kivelle ilman aikojaan matkien liikkeillänsä milloin\nmitäkin metsän elukkaa, ei pukeutunut huolimattomasti eikä säikkynyt\naiheettomasti ihmisiä. Hän peitti iltaisin akkunansa ja sulki\novensa. Hän liikkui nyt hitaammin ja kauniimmin. Tuomas oli tuonut\ntaloon hyvinvoinnin, joka oli Katrille ja Juonalalle ylellisyyttä.\nTytön voimat olivat kehittyneet ihan silmin nähden, kasvot, kaula\nja käsivarret pyöristyneet ja väriltänsä vaalenneet. Yksin silmäin\nvalkuainenkin, joka oli aluksi ollut samea, oli nyt käynyt selvästi\nvalkoiseksi. Hänen naurunsa kaikui kirkkaana milloin mistäkin, rannan\näyräältä, metsän sisältä tai ruuhesta järveltä.\n\nSisällä hän vaistomaisesti vaimensi ääntänsä ja iloansa. Sanat\nolivat aina sopusoinnussa liikkeiden kanssa, ja äänen sointu tuntui\ntottelevan pienintäkin vivahdusta tytön mielentilassa.\n\nTuomaan käytöksen ja puhetavan Katri omisti itselleen aivan\ntäydellisesti käyttäen helsinkiläisiä voimasanoja täydellä\nvakaumuksella.\n\nHe elivät luonnonihmisten tavoin. Pyydystelivät kaloja järvestä,\nampuivat lintuja metsästä ja poimivat marjoja harjun laidalta.\nNuorukainen ihmetteli, kuinka luonnollista, halpaa ja samalla\nkaunista ja onnellista elämä voi olla puhdasmielisten metsäihmisten\nparissa.\n\nTuomas puheli Katrin kanssa huomioistaan ja arveli, ettei ollut\nniinkään suurta eroa oppineiden ja oppimattomien välillä, ainoastaan\npahojen ja hyvien.\n\nSitä ei Katri uskonut. Hänen mielestään oppineet olivat korkeampia\nolentoja. Tuomas itse oli. Sitä ei Katri kuitenkaan sanonut. Hänen\nluontainen hienotunteisuutensa oli herännyt Tuomaan seurassa ja\npidätti kaiken väärän lähentelemisen. He olivat kuin sisar ja veli.\nVeli, joka suojeli ja opetti, sisar, joka kiihkoisesti omisti\njokaisen arvokkaan sanan tehden joka opetuksesta, mitä siitä suinkin\ntehdä voi.\n\nNuorukaisen muistitiedot kouluajalta olivat vielä tuoreet eikä hän\nollut tiedoilleen saita, jakoi avoimin sydämin itsekään aavistamatta,\nminkä valoloisteen hän antoi yksinäiselle tytölle. Tahallaan hän\npenkoi alkeellisimpiakin asioita vaistomaisesti noudattaen kuulijansa\nkantaa, ehkä myöskin siksi, että hän nyt jo tunsi Katrin tiedot\nja tiesi, minkä verran toinen voi omaksua. Nuorukainen hämmästyi\nitseäänkin -- milloinkaan ennen ei luonto häntä ollut viehättänyt\nsillä tavalla kuin nyt. Päiväkaudet he elivät metsässä tai järvellä,\nuseimmiten kahden, toisinaan Juonalan kanssa. He olivat siihen niin\ntottuneet, että tuvassa olo tuntui tukalalta. Jonkunmoinen kainous ja\narkailu kahlehti heitä sisällä.\n\nJuonala soitteli sateisina päivinä ja leikillään kehoitteli:\n\n-- Pyörähtäisitte tuossa perhostanssia, minä sen kitkuttaisin, -- ja\nsitten hän soitti pää kallellaan ja vakava hartaus kasvoillaan.\n\nNuoret vilkaisivat toisiinsa ja punastuivat eikä kumpikaan\nliikahtanut. Viulu houkutteli, lauloi kuin vallaton leivonen\nkorkealla poutaisella taivaalla. Se siellä painui alas ja nousi,\nliiti eteenpäin ja mutkitteli ja polvitteli, lauloi ja riemuitsi,\nuhkaili, nauroi kujertaen ja laverteli lemmestä ja onnesta. Sen\nliverrys pyöri pyrynä ja pidentyi huutoon, se tuikahti sydämeen kuin\nvalonsäde lämmittäen ja sytyttäen.\n\nNuorukainen ja tyttö katselivat taas toisiinsa hymyillen ja\npunastellen. Tuomaan käsi ojentui Katrin kättä tavoittamaan. Katri\nei liikahtanut. Tuomas näytti askeleet, ja he alkoivat pyöriä käsi\nkädessä, heittivät irti, pyörähtivät, tarttuivat uudestaan käsistä,\nerosivat ja etsivät jälleen toisensa. Se oli kuin perhosten leikkiä\nauringonpaisteessa.\n\nHetki eli täynnä onnea. Soittajan lempeä sielu oli sen loihtinut\nsurun ja ilon sävelillä. Hän oli niin usein koetellut tätä voimaansa,\nettä se oli mennyt hänelle veriin ja hallitsi häntä itseään. Hänen\noli pakko yhä uudestaan koetella tätä voimaansa ja sen orjuudessa\nvaikeroiden valitella oman elämänsä surua ja oman tahtonsa\ntaittumista. Olihan hän sen vuoksi oman vaimonsa jättänyt yksin\nerämaahan elämään ja kuolemaan ja sitä tuskaansa hän aina soitti ja\nitki kaipaustaan perhospolkan liverryksissä.\n\nNiissä eli hänen rakkautensa uudestaan, ja nähdessään oman lapsensa\nkasvavan ja kehittyvän hän tunsi taaskin saaneensa sellaisen hetken,\njota hän sielussansa janosi taivaan esimakuna. Niin hän sävelillään\nsiunasi lapsensa onnea.\n\n-- Minä olen aivan pyörryksissä, -- sanoi Tuomas pyyhkien hikeä\notsaltaan, ja yhdeksäntoistavuotiaan silmät loistivat elämänhalun\nkiihkeydestä.\n\nKatri juoksi tuiskuna ulos ja piiloutui puuvajaan. Hän itki, itki\nensi kertaa katkerasti. Miksi? Ei hän sitä kysynyt. Oli vain niin\nsuloista, katkeraa ja -- äkkiä lapselle selvisi, että nyt täytyi\npäästä pois, pois kauas maailmaan! Maailman täytyi olla jossakin,\nkaukana, lähellä, missä tahansa, mutta pois hän tahtoo täältä. Hän\nunohtui vajaan itsepäisesti tuijottaen eteensä, kuin olisi elämän\nsalaisuus ollut kätkettynä niihin puunkäiveröihin, jotka maassa\nviruivat.\n\nTuomas oli sipaissut valkoisen lakkinsa naulasta, heittänyt sen\nohimoilleen ja viheltänyt Juonalan polkkaa hirveän väärin.\n\n-- Ei se ole sillä tavalla, -- valitti Juonala vilkaisten kärsivänä\npoikaan. Hän oli heti ymmärtänyt, ettei Tuomas oppisi soittamaan, ja\niloitsi siitä, sillä olihan se viulu sellainen tuskankapine, ja poika\ntuossa oli valoisa ja onnellinen. -- Ei suinkaan se nuori herra niin\nvälitäkään tästä soittelemisesta, -- päätti hän. -- Olen taas aikonut\nlähteä tallustelemaan. Vakkalassa on häät. Tuleehan pastorikin sinne\nja kai Tuomas herrakin...\n\nTuomas kävi levottomaksi. Siinäkö se nyt oli ystävyys ja ymmärrys?\nHän kun oli juuri varmasti luullut osoittaneensa heille, kuinka\nhän oli inhimillinen ja ymmärtäväinen, oli itsekin saanut uusia\nvaikutteita ja periaatteita, asetellut kirjojensa ja omat ajatuksensa\ntasapainoon ja alkoi koota tunne-elämää ja ajatuselämää varastoon.\nNyt talonpoikaissoittaja tuossa väittää, ettei tule soittajaa. Se on\nsamaa kuin: -- Mene matkaasi, emme sinua enää tarvitse! -- Voiko hän\njäädä tänne yksin Katrin kanssa? -- Tuomas naurahti, sovinnaisuus\ntunkeutui tännekin korven kolkkaan.\n\n-- Vai häihin Juonalan tekee mieli, entä koska takaisin?\n\n-- En tiedä, ei ole täällä kiireitä.\n\n-- Minä olisin opettanut Katria, tytöllä on erinomaisen hyvä pää.\n\n-- Mitä siitä meikäläisen opista, -- sanoi Juonala lysähtäen kokoon\nja kääntäen pois kasvonsa.\n\n-- Olette hyvin itsekäs mies! -- huudahti nuorukainen, nähdessään\nJuonalan harhailevan katseen. -- Minä olen kuitenkin päättänyt\nopettaa Katria ja minä teen sen! -- sanoi hän laskien kätensä\nJuonalan olalle.\n\n-- Mitäs, mitäs sitä ... tapaili Juonala ja laittoi viulua\nnahkakoteloon ja valmisteli lähtöä.\n\nTuomas pakkasi kirjansa ja muut varusteensa ja meni sitten pihalle\nKatria tapaamaan.\n\n-- Hyvästi, Katri, vähäksi aikaa. Isäsi lähtee häihin ja minä lähden\nkotia, mutta lukuja me jatkamme. Pidä kirjat täällä ja käy pappilassa\nvaikka joka päivä.\n\n-- Uskallanko minä?\n\n-- Ei sinua siellä kukaan saa loukata, sen minä lupaan, -- sanoi\nTuomas. -- Sinulla on sellainen pää, että opit vuodessa sen, minkä\nmuut kymmenessä.\n\n-- Onko? -- huudahti Katri loistavin silmin ja löi kätensä yhteen,\nmutta vaikeni samalla ja sanoi katkerasti: -- Ne luulevat minua\nvähämieliseksi.\n\n-- Juuri senvuoksi me näytämme niille kurssia!\n\nJuonala ja Tuomas lähtivät.\n\nKatri seurasi heitä ensimäiselle harjulle ja jäi katselemaan, kunnes\nhe peittyivät metsään. Sitten hän palasi kotiin, sulki ovensa ja eli\nyksinäisyydessä menneet kesäiset viikot. Kaikki ne tulivat päivä\npäivältä ja kertoivat, etteivät milloinkaan enää palaa. Ne olivat\nkuitenkin olleet ja ne olivat vieläkin eikä kukaan eikä mikään voisi\nniitä häneltä riistää. Oi, hän oli rikas, niin rikas, ettei kukaan\nkoko kylässä, ei sillä tavalla! Mutta rikkaudentunto hävisi pian,\nja kumea yksinäisyys tuli tuntuvammaksi kuin koskaan ennen, sen\nhuikaisevan valoisuuden jälkeen, jonka Tuomaan seura hänelle oli\nsuonut. Katri turvautui Atalaansa, luki ja leikki sitä, mutta sekin\nkyllästytti, kaiho vei voimat, ja hänen täytyi käydä vuoteeseen. Nyt\nsaisi tulla se, jota hän oli itselleen toivottanut -- kuolema! Hän\nihmetteli, ettei se tullut, vaikkei hän syönyt juuri mitään, Silloin\nhänelle tuli hätä, minne mennä, mihin turvautua.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKatri seurasi Tuomaan kehoitusta, meni pappilaan.\n\nKohtalo oli kuitenkin määrännyt asiat käymään toisin kuin nuoret\nolivat suunnitelleet.\n\nKirkkoherra Salmela oli äkkiä kuollut, ja Tuomaan oli täytynyt\nmatkustaa pois paikkakunnalta.\n\nHän oli jättänyt Katrille kirjeen. Se oli Katrin ensimmäinen kirje ja\nsiksi salaperäinen ja pelottava avata. Siinä ne olivat sanat hänelle.\n\n    Hyvä Katri!\n\n    Kun saat kirjeeni, olen täältä kaukana. Sinä tiedät kyllä, mitä\n    on olla orpona ja turvattomana. Onhan isäsi hyvä, mutta mitään\n    tukea ei hänestä sinulle ole.\n\n    En vielä oikein käsitä, että isä on kuollut. Kohtalo on kova,\n    ja elämäni kehittyy tämän johdosta toisensuuntaiseksi kuin oli\n    ajateltu.\n\n    Neuvon sinua luottamaan maisteri Harjuun. Älä arkaile, minä olen\n    puhunut asiasi hänen kanssaan selväksi.\n\n    Tulevaisuudessa tapaamme toisemme aivan uusissa oloissa. Pysy\n    pyrinnöissäsi uskollisena.\n\n                                                _Tuomas._\n\nKatri luki ja luki, mietti eikä selvinnyt. -- \"Pysyä pyrinnöissäni\nuskollisena\"? Missä pyrinnöissäni?\n\nHarjun maisterin puheilleko? Jos hänkin kysyy pyrinnöistä, enkä minä\ntiedä mitään? \"Minä olen puhunut asiasi hänen kanssaan selväksi.\"\n\nKatri ei päättänyt mennä eikä olla menemättäkään. Hän vain nousi\nkävelemään syvissä mietteissä ja löysi itsensä Harjun pääkäytävän\neteisestä.\n\nOvi narahti, ja joku kysyi sivuhuoneesta: -- Kuka siellä?\n\nKatri astui epäröiden huoneen poikki ääntä kohti.\n\n-- Katriko? Päivää, lapsi, ja tervetultuasi! Minä tiedän asian. No,\nmiten me nyt aloittaisimme? Minä tahdon opettaa sinua itse ja aluksi\ntäällä maalla.\n\n-- Kun en minä ymmärrä mitään niistä pyrinnöistä, -- sanoi Katri\nujosti.\n\nMaisteri Harju ällistyi ja katsoi tyttöön. Katri ojensi ujosti\nTuomaan kirjeen maisteri Harjulle.\n\n-- Saanko minä lukea tämän? -- kysyi maisteri. Katri kumarsi,\nniinkuin oli nähnyt Tuomaan tekevän, lyöden paljaat jalkansa yhteen.\n\nMaisteri Harju hymyili kirjettä lukiessaan ja tekeytyen vakavaksi\nsanoi:\n\n-- Niin, Katri, sinun pyrintösi on nyt lukea ahkerasti tämä kesä.\nTuomas on opettanut sinulle koko joukon hyviä asioita. Nyt me\njatkamme. Saat uusia aineita ja uusia kirjoja. Kuinka on, voitko\njäädä heti tänne?\n\n-- Minne minä menisin? -- kysyi lapsi luottavaisena.\n\n-- Miinan huoneen takana on pieni kamari sinua varten.\n\nKatri sävähti ja punastui.\n\n-- Etkö pidä Miinasta?\n\nKatri punastui entistä enemmän ja pelkäsi, että hänen suojelijansa\nluulisi hänen nyt luopuvan pyrinnöistään Miinan vuoksi, ja\nrohkaistuen oikein omaan tapaansa hän riistäytyi irti painostuksesta\nja sanoi:\n\n-- En minä välitä Miinasta, minä välitän vain pyrinnöistäni --\nlu-lukemisesta! -- lisäsi hän aivan hiljaa luullen olleensa liian\nkovaääninen.\n\n-- No niin, nyt alamme ymmärtää toisiamme.\n\nNäin alkoi Katrin koulunkäynti.\n\nOpettaja oli kokematon tietojen jaossa eksyen tuon tuostakin\nlaajoille tietämisen alueille, mutta lapsi lepäsi silloin miettien\nsitä, mitä oli ymmärtänyt. Edistys oli nopea, ja opettaja oli\ntyytyväinen, vaikka vaatikin luonnottoman paljon, mutta hänen\nlämmin ystävyytensä lasta kohtaan ja suunnittelut tulevaisuudesta\nylläpitivät tasapainoa.\n\nKatrille jäi kuitenkin aikaa läksyistäkin. Hän luki kertomuksia,\njoita maisteri hänelle antoi, ja -- ajatteli. Ajattelemiseksi sanoi\nKatri koti-ikäväänsä metsään ja Juonalaan. Kylä ja hänen suhteensa\nsen asukkaihin jäi yhä enemmän syrjään. Se oli kuin vanhaa, ikävää\nunta, jossa hän aina oli ollut pelkeillään ja pakojalalla, aina\nahdistettuna ja naurun aiheena. Hän oli nytkin sen verran ollut\nkosketuksessa kyläläisten kanssa, että tiesi heidän ihmettelevän,\nkuinka Harjun maisteri koulutti häntä, kerjäläistä, ja tahtoi tehdä\nvaikka ylioppilaaksi.\n\nKatri ikävöi metsäänsä, ja kun aikaa sattui olemaan, pukeutui hän\nvanhaan hameeseensa ja läksi.\n\nJalat sipsuttivat pitkin vanhaa tuttua polkua, harjunselkää, ja\nomaa taitavuuttaan koetellen ne veivät Katria kiveltä kivelle\nja kannoille, hipaisivat kevyinä mättäiden huiput, hyppivät yli\nkaatuneiden puiden ja kuoppien, oikaisten jyrkänteitä ja kiiveten\nloukkoisia mäkiä, joissa mustikkain varret, sananjalat, vatut,\nlepät, köynnöskasvit ja sammaleet petollisesti peittivät syviä\nkoloja. Niihin olisi tottumaton metsänkävijä moneen kertaan\njalkansa taittanut ja syössyt alas jyrkänteiltä. Metsot ja teerit\npyrähtelivät lentoon hänen edessään häiriintyneinä marja-ateriallaan\nja piiloutuivat samassa tuokiossa kömpelösti lentäen lähimpään\ntiheikköön. Katri nauroi riemuissaan sitä kiirettä ja pysähtyi syvään\nhengittäen kuusten pihkatuoksua. Se meni hänen vereensä, metsä\nhuumasi, nostatti suloisen lämmön päähän, poveen. Hän laskeutui\nsammaleelle, syleili mätästä päänsä alla lapsellisesti jokeltaen\nhelliä sanoja. Oli pakko jokeltaa, pakko hellästi koskettaa mätästä,\nhyväillä ja viihdyttää itse viihtyäkseen. Se oli niin pehmeätä ja\nviileätä. Tämä metsä, taivas, puut, mätäs oli häntä varten ja hän\nniitä varten ja aurinko katseli vain häntä, kaartui juuri hänen\nylitsensä.\n\nKauan levättyään hän unohti harmit, ja kaipuu vanhaan kotiin hiipi\nhiljaa ja varmasti mieleen, nosti hänet jaloilleen, ja kesäiset\nmuistot ottivat kokonaan valtoihinsa. Hiljaa vihellellen hän hyppi\njälleen kiveltä kivellä oikoteitä. Pian, pian hän tahtoi nähdä\njälleen kaikki, missä olivat jutelleet, lukeneet, kirjoittaneet\n-- kuinka Tuomaan käsi oli vienyt hänen kättään, ja kuinka hän\noli pelännyt, ettei osaisi, ja yölläkin miettinyt koukeroita ja\nunissaankin kirjoittanut ja laskenut. Jospa hän nytkin saisi\nsellaista koulua vain yhden ainoan päivän. Lämmin tunnelaine pysäytti\nnopean kulun. Hän kuunteli puunhakkuuta tuolta aivan kohdalta. Siellä\npiti olla tie heti mäen alla, vain tämä rinne kotiin. Hän aikoi ensin\nkiertää hakkaajan, mutta ylpeys nousi. Mitä hän pelkäsi, ei ollut\nenää lapsi!\n\nKas, tässähän oli aikaisemmin kesällä taitettu lehtiä, tuossa oli\nhaasia -- Kaivolan metsässä. Hän vihelsi pitkään, ahaa, siis Kaivolan\npuolella rinteessä hän oli. Kuinka ne mäet ovat yhtäläiset kuin kaksi\npuolukkaa! Hän oli luullut toiseksi. Kukahan se hakkaaja mahtoi\nolla, oli haasian takana, ei tarvinnut muuta kuin kurkottaa hiukan\nja painua alemmaksi. Kivi, jolle hän oli astunut, irtaantui ja vieri\nkilisten, kalisten toisten kivien päällitse alas. Mies pinon takaa\ntuli näkyviin.\n\n-- Kaivola! -- huudahti Katri.\n\nKatrin sydän seisahti, hän jähmettyi hetkeksi, mutta samassa nousi\nuhma, ja itsepuolustusvaistosta hänen kätensä sukelsi taskuun ja\nsilmä otti varman suunnan alas rinnettä. Se oli nyt kaadettujen\npuiden ja oksien peittämä, mahdotonta siinä juosta, ja jos hän\npalaisi kiertoteitä, ei hän ehtisi ensimäiseksi kotiin, ei ennättäisi\nottaa avainta kiven alta avata ovea ja lukita.\n\nKaivola ei liikahtanut.\n\n-- Tule pois, tyttö, mäestä! En minä pure enkä haukukkaan, -- sanoi\nhän nauraen. Kun ei Katri vastannut ja aikoi poistua, otti hän\nnuoranipun pinon päältä ja heilutti sitä. -- Jos sinä taas pelkäät,\nniin voinhan minä sitoa itseni tällä kiinni puuhun. Minkäs vuoksi\nsinä oikein uskot, että minä teen pahaa? -- Ja sanansa todistaakseen\nhän sitoi nuoran ympärilleen ja veti toisen pään kiinni puuhun. --\nTuolla on kirves ja tuossa on puukko, -- sanoi hän ja heitti ne\nmatkan päähän. -- Ja tuosta saat köyden toisen pään, ja vyölläni on\numpisolmu. Uskallatko nyt jutella? -- puhui mies ja nauroi.\n\nKatri otti maasta köyden pään kahden vaiheilla, mitä oli tehtävä.\nKaivola nauroi yhä ja Katri katseli häntä epäillen.\n\n-- Luulin jo, että olit aikavustunut ja tullut järkiisi ihmisten\njoukossa. Taidat sentään vielä olla villi.\n\nKummallista oli kuulla Kaivolan näin puhuvan, ja semmoinen se oli\nkuin muutkin miehet, kun ei vaan ärsytellyt.\n\n-- Istu sinne kiven päälle, minä olen tässä. No, johan sinä kesytyt.\n\nKaivola myhäili ja sytytti paperossin. Hänellä oli valkoiset hampaat\nja vaaleat viikset.\n\n-- Minä olen pitänyt sinua silmällä ja koetellut luontoasi. Et taida\nolla sellainen harakka kuin ne kaikki muut tytöt. Taidat jo ymmärtää\nasioita. Johan sinä kai olet seitsemäntoista. No, avaa nyt suusi, älä\ntuossa värjötä.\n\n-- Ei minulla ole mitään sanomista.\n\n-- No, ollaan sitten vaiti. Sinä olet tullut peijakkaan nätiksi.\n\nKatri hypähti ylös.\n\n-- No, no, ei arkuus haittaa, liika on sentään liikaa, se tuppaa jo\näköittämään. Eiköhän se Eetu nulikka ja pappilan herra ole sanoneet\nsinulle sitä samaa? Nättihän sinä olet.\n\n-- Ei se kehenkään kuulu! -- sanoi Katri heittäen niskojaan ja\nhypähti toiselle kivelle.\n\n-- Älä nyt kiirettä pidä. Minulla on vielä puhumista. Mitäs sanoisit,\njos tekisin sinusta Kaivolan emännän?\n\n-- Älkää pilkatko! -- huusi Katri.\n\n-- Ei, mutta oikein totta, olenko minä koskaan sinua narraillut,\nkatsellut olen ja aina kaukaa, ja sittenkin sinä pelkäät.\n\n-- Kun te aina katselette sillä tavalla.\n\n-- Milläs tavalla minä sitten katselen?\n\n-- En minä osaa sanoa.\n\n-- Tule nyt ja anna kättä, niin teemme hyvän sovinnon. Kun nyt kerran\non juttusille ruvettu, niin anna kättä.\n\nKatri heitti nuoran kädestään, oli niin hullunkurista sitä pidellä,\naivan kuin Kaivola olisi ollut nauta. Taisi olla oikea ihminen.\n\nSamassa Kaivola kiskaisi päätä pitemmälle ja pudotti köyden vyöltään.\nKatri oli hetkeksi hellittänyt hänestä katseensa. Ja kun Kaivola\näkkiä seisoi hänen edessään hymyilevänä ojentaen kättään, säikähti\nKatri ja hyppäsi kiveltä kivelle jyrkällä rinteellä, missä ei ollut\nedes karjapolkua. Hän pysähtyi kuitenkin pian ja katsoi ympärilleen.\nKaivola nauroi jossakin, ja Katri jäi paikalleen seisomaan. Hän\nkiikkui kivillä ja vaaniskeli, minne mies oli piiloutunut. Sydän\njyskytti kovaa, ja käsi oli lujasti likistetty veitsen päähän\ntaskussa. Katrilla oli vanha laaja hameensa yllään, aina kun hän\nmetsässä liikkui, ja sen taskussa asui tuppiveitsi vanhoista ajoista.\nHän irroitti veitsen tupesta sormillaan taskussa ilman mitään\ntarkoitusta, itsekään tietämättä, miksi irroitti.\n\nSamassa hän tunsi lujan kouran tarttuvan takaapäin hameeseensa ja\nhän suistui kiikkuvalta kiveltään koko painollaan riipaisten itsensä\nirti. Mies vaappui kivellä, ja menetettyään tasapainonsa Katrin\nnykäistessä hamettaan syöksyi hän kohti Katria kuin olisi tahtonut\ntavoittaa häntä uudestaan.\n\nSilmänräpäyksessä oli Katri vetäissyt veitsensä puolustuksekseen,\nja onnettomuus tapahtui, veitsi leikkasi syvän haavan Kaivolan\nranteeseen.\n\nKatri selveni kohta hypähtäen kaaduttuaan pystyyn ja aikoi paeta,\nmutta mies huusi:\n\n-- Älä mene, minä kuolen!\n\nLapsi pysähtyi katsomaan kappaleen matkan päästä ja jähmettyi\nkauhusta nähdessään Kaivolan paidalla verta.\n\n-- Yritä sitoa! -- pyysi Kaivola. -- Revi riepua paidastani!\n\n-- Ei se ole puhdas, -- sanoi Katri tyyntyen päästessään toimimaan.\n\nHän kääntyi selin Kaivolaan ja repäisi valkoisesta alushameestaan\npitkän rihman, jolla sitoi ranteen niin hyvin kuin taisi.\n\n-- Se valuu riivatusti, -- manasi Kaivola, -- juokse sinä hakemaan\napua Harjusta, pyydä maisteria tulemaan. Kuule, odota, sano: Kaaduin\naseeseen, veitseeni. Nääthän sen itse, valuu kuin härän kurkusta!\n\nKatri ei juossut, hän liiti kiveltä kivelle halki metsän\nlinnuntietä, tuntien joka kannon, puun ja mättään, ja saapui Harjuun\nmenehtymäisillään. Hän vapisi ja itki hiljaa koputtaessaan maisterin\novelle. Sali oli pimeä ja valo tulvahti sivuhuoneen ovesta maisterin\navatessa, joten Katri ensin huikaistui ja sopersi:\n\n-- Onnettomuus, Kaivola kaatui!\n\n-- Missä ja miten? -- kysyi maisteri Harju säikähtyen nähdessään\nKatrin kiihtymyksen.\n\n-- Metsässä veitseen, haavasta valuu verta.\n\n-- Mihin paikkaan sattui?\n\n-- Ranteeseen!\n\nMaisteri Harju veti sormellaan poikki ranteen. -- Näinkö?\n\n-- Ehkä se sattui valtimoon, -- sanoi Katri. -- Se niin vuotaa.\n\n-- Riennetään toki, Löydätkö sinä sinne takaisin? Tulee pimeä.\n\n-- Vaikka keskiyöllä, paikka on lähellä kotiani. He ottivat\nlyijyvettä ja haavavaatetta mukaansa, ja Miina antoi navettalyhdyn.\n\nHe olivat jo kaukana metsässä, kun Katri arasti sanoi seuralaiselleen:\n\n-- Jos se Kaivola nyt kuolee!\n\n-- Näyttikö se niin vaaralliselta?\n\n-- Se jäi maahan makaamaan. Voi, kuoleekohan se?\n\nKatrin liina oli pudonnut ja mustat suortuvat valuivat kalpeille\nkasvoille.\n\nMaisteri Harju näki ensi kerran Katrin katseessa sääliä ja\ninhimillistä surua. Se vaikutti häneen elvyttävästi ja jotakin\npoistui heidän väliltään.\n\n-- Lapsi alkaa kehittyä naiseksi, -- päätteli hän itsekseen.\n\n-- Oletko hädissäsi? -- sanoi hän tyynnyttäen. -- Mitä sitten\ntapahtuisi, jos hän nyt kuolisi? -- kysyi Katri yhä kiihtyneemmin.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Kun se oli onnettomuus!\n\n-- Katri, sinä näyt tietävän, miten onnettomuus tapahtui. Kerro se.\n\n-- Minun teki mieleni käydä kotona ja tapasin Kaivolan. Hän puhui\nkanssani ja kiusoitteli ja tarttui takaapäin hameeseeni. Minä\nnykäisin itseni irti ja kaaduin, mutta Kaivola taisi kompastua\nkiveen. Hänkin kaatui ja satutti kätensä veitseen.\n\n-- Mihin veitseen?\n\n-- Minun veitseeni.\n\n-- Miten sinulla oli veitsi esillä?\n\n-- Minä vedin sen taskustani samassa kun Kaivola otti hameestani\nkiinni.\n\n-- Katri! -- huudahti maisteri Harju.\n\n-- Minä en ennättänyt lyödä.\n\n-- Olisitko lyönyt?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Lapsi parka, tuli mitä tuli, sinä olet aivan syytön.\n\nTuskan palo nousi kuitenkin tytön rintaa polttamaan ja hän riensi\nnopeana pimeässä metsässä, joten maisteri Harju sai lyhtyineen\nkiirehtiä pysyäkseen jäljillä.\n\n-- Tässä se rinne on, -- kuului Katrin ääni etäämpää. Hän huhuili ja\nääni vastasi alhaalta Juonalan pihasta: -- Täällä!\n\nHe riensivät sinne ja löysivät miehen uupuneena portaalta.\n\n-- Nyt on aika täpärällä, -- sanoi maisteri. -- Käydään tupaan.\n\nHe vierittivät kiven ovelta ja astuivat sisään. Lyhdyn valossa\npestiin haava ja sidottiin lujasti.\n\nTodellisuus ei Katrille enää ollut niin kauheata kuin kuvittelu.\nNyt hän ei voinut hetkeksikään pysähtyä toimettomaksi, vaan juoksi\nhakemassa vettä ja puita, teki tulen ja pöyhi vuoteen kenenkään\nkehoittamatta. Talossa oli sairas ja hän tarvitsi lepoa -- lepoa\nmiesparan täytyi saada, ja lämpöinen säälin laine huuhtaisi Katrin\nkoko olemasta hänen puuhatessaan loimuavan takkavalkean ääressä ja\nvilkaistessaan vähä väliin Kaivolan kalpeita kasvoja.\n\nSäälin tunne tuli yhä tukalammaksi ja painostavammaksi ja kun\nhaavottunut huomasi Katrin tuskan levottomista liikkeistä, sanoi hän\nhymyillen:\n\n-- Tämä ei ole vaarallista, pieni naarmu vaan, huomenna jo olen terve.\n\nKatria puistatti itkun hyräys eikä hän voinut itseään hillitä, vaikka\nniin häpesi maisteria.\n\n-- Sinun pitäisi nyt lähteä kylään -- kotiin, -- sanoi maisteri\nHarju. -- Minä tulen sitten, kun ehdin Kaivolan kanssa.\n\n-- Minä jään tänne, sanoi Katri varmasti. -- On niin paljon tekemistä.\n\n-- Sinun pitää sitten mennä tuonne kamariin nukkumaan.\n\nKatri ei puhunut mitään, hän toi olkipatjan ja peitteen kamarista,\nteki vuoteen penkille ja viittasi Kaivolalle, että se kuului hänelle.\n\n-- Tuomas herrakin on nukkunut tässä sängyssä, -- sanoi hän silittäen\npuista päätyä ja katsoi maisteriinsa.\n\nHämärä oli muuttunut pilkkopimeäksi, ja kun takkavalkea hiipui,\njäivät nurkat ja sopet tuvassa näkymättömiin.\n\nKaivola oikaisihe pukeissaan lopen uupuneena vuoteelleen, ja maisteri\nHarju tupakoi takkavalkean ääressä.\n\nKatri meni kamariinsa tyyntyen vähitellen ja häntä uuvutti. -- Metsä\nhumisee kuin itkisi, -- ajatteli hän. -- Se on niin uhkaavasti vakava\nja se ihan musertaa minut. Ihmiset voivat toisiaan sääliä, metsä\nei. Se ei tunne pelkoa eikä yksinäisyyttä. Kun olin täällä, olin\nsamanlainen. Nyt sen tiedän. -- Hän nukkui kesken mietteitään.\n\nTuvassa oli hiljaista. Sairas ei nukkunut, ja valvova mies kävi\nlevottomaksi.\n\n-- Tuleeko läpi siteen? -- kysyi hän vilkaisten sivulleen voimatta\npimeässä nähdä.\n\n-- On se märkä, -- sanoi Kaivola.\n\n-- Lienee sittenkin parasta, että menen hakemaan hevosen ja reen.\nKärryillä ei tänne hiivatin soppeen pääse.\n\n-- Ei ole vahinko suuri, vaikka kuolenkin, -- sanoi Kaivola.\n\n-- Tänne ette saa kuolla.\n\n-- En, jaksan kyllä huomiseen, jos saan aamulla heti apua, -- sanoi\nsairas.\n\n-- Herätän Katrin, olkaa hiljaa paikallanne, -- sanoi maisteri.\n\n-- Tottelen, -- vastasi sairas alistuvasti.\n\nMaisteri Harju herätti Katrin valvomaan, otti lyhdyn ja läksi\ntaipaleelle.\n\nKatri läheni liikkumatonta miestä ja katsoi suuriin punertaviin\nsilmiin, joihin kuu loi kaameaa valoaan. Tyttö hytkähti kuin olisi\ntuntenut kipua.\n\n-- Onko vaarallista? -- kuiskasi hän pelon vallassa.\n\n-- Luulen, että kyllä se vie! -- sanoi mies.\n\n-- Kuoletteko? -- huudahti tyttö tarttuen äkisti ja varomattomasti\nterveeseen käteen.\n\n-- Tahdotko tehdä minulle mieliksi?\n\n-- Tahdon, tahdon!\n\n-- Suutele minua.\n\nKatri kääntyi pois.\n\nKyyneleet valuivat miehen poskille ja hän sanoi tukehtuneella äänellä:\n\n-- Minä kuolen ehkä piankin eikä kukaan naisihminen ole minua vielä\nrakastanut eikä suutakaan antanut. Olen vasta kahdenkymmenen viiden\nvanha.\n\n-- Eikö kukaan ole teitä säälinyt? -- kysyi Katri, kääntäen kasvonsa\nsairaaseen ja nähden hänen itkevän. -- Te osaatte itkeä! -- huudahti\nhän läheten sairasta.\n\n-- Minä olen syypää teidän onnettomuuteenne, ja tahtoisin olla teille\noikein hyvä! -- jatkoi hän lämmin sointu äänessään, joka teki sairaan\nonnelliseksi ja sai unohtamaan kovan kohtalon.\n\n-- Anna minulle suuta, se on sairaan ja kuolevan rukous.\n\nKatri käänsi jälleen päänsä pois.\n\n-- Niin, älä anna, minä en ole sinulle millään tavalla otollinen enkä\nsaa sinua kiusata, sinua, hyvä ja kaunis lapsi. Sinä olet paljon\nparempi kuin kukaan -- niin kukaan sellainen, jonka minä tunnen. Ja\nsinä olet oppinut ja koulua käyt maisterilla. Ethän sinä voi minua\nsuudella.\n\nKatri painoi äkkiä huulensa sairaan suulle ja poistui huoneesta.\n\nHän ei kuitenkaan kauaa viipynyt, toi vettä ja auttoi sairasta hänen\njuodessaan.\n\n-- Puhu minulle, -- pyysi sairas.\n\n-- Mitä minä puhuisin, en osaa Jumalan sanaa.\n\n-- En minä tahdo Jumalan sanaa, puhu sinä itsestäsi.\n\n-- Eihän minusta itsestäni ole mitään puhumista.\n\n-- Puhu ajatuksistasi. Mitä sinä itse ajattelet, kun et lue kirjoja?\n\n-- Minulla on niin monta ajatusta. Viimeksi olen aina toivonut\nitselleni sellaista pukua kuin kellertävä iltarusko ja sellaista\ntaloa kuin itse voin kuvitella pilven reunalle.\n\n-- Ne sinä kerran maailmassa saat, jos vaan siihen tyydyt.\n\n-- En minä sellaista todeksi, usko.\n\n-- Minä annan sinulle rahat.\n\n-- Oletteko te hullu? -- huudahti Katri unohtaen, että mies vuoteella\noli sairas.\n\n-- En, kyllä minä vielä olen viisas, mutta kohta kuolen ja taloni jää.\n\n-- Ettehän te voi kuolla! -- kuiskasi Katri tuskaisena ja katsoi\nympärilleen kaameasti valaistuun huoneeseen aivan kuin olisi pelännyt\noudon vaaran salassa vaanivan.\n\n-- Älä pelkää. En kai minä vielä tänä yönä kuole. Selkääni vain\nsärkee niin riivatusti. Auta tyynyä vähän ylemmäksi. Kas, se tekee\nhyvää. Puhu nyt siitä talostasi.\n\n-- Mitä siitä, olette väsynyt.\n\n-- En minä unta saa enkä nyt raaski nukkua. Minä tahdon katsella\nsinua ja pitää kiinni elämästä niin kauan kuin voin. Puhu sinä\ntalostasi.\n\n-- Siitäkö talostani pilven reunalla?\n\n-- Niin, siitä talostasi.\n\n-- En minä sitä rakentaisi tänne Harjuun.\n\n-- Miksi et?\n\n-- Minua aina niin naurattaa, kun mehiläinen puskee päänsä ruutuun\nja surisee ja purisee hengen edestä. Se luulee pääsevänsä ulos. Se\non niin hullunkurista, kun ei se koskaan sillä tavalla pääse. Jos\nminä nyt rupeaisin asumaan Harjussa, niin en koskaan pääsisi suureen\nmaailmaan, ja sinne minä tahdon. Minä tahdon oikein kauas, tahdon\nnähdä paljon ihmisiä!\n\n-- Jos minä jäisin eloon, etkös tulisi minulle emännäksi?\n\n-- Enhän minä sitten voisi päästä maailmalle.\n\n-- Et, etkös tulisi?\n\n-- En, en minä tulisi.\n\n-- Minä olen rikas. Metsä on hyvin suuri, olen laskenut sen\nsadantuhannen arvoiseksi.\n\n-- En minä sittenkään tulisi. -- Sinä annoit minulle suuta. Katri\npunastui ja sanoi:\n\n-- Kun te olette kuolemansairas ja minä niin säälin teitä.\n\n-- Suutelisitko minua vielä, jos -- jos minun pitäisi kuolla!\n\nKatri ei vastannut. Sairaan terve käsi oli tarttunut hänen\nkäsivarteensa ja pakottanut katsomaan silmiinsä, suuriin syviin\nsilmiin, joissa oli merkillinen voima kutsua yhä lähemmäksi ja katsoa\ntoisen sisimpiin ajatuksiin.\n\n-- Ethän sinä tahdo olla katsomatta silmiini! -pyysi sairas.\n\n-- En! -- kuiskasi Katri hiljaa kääntämättä silmiään pois sairaan\nsilmistä. Hän tunsi jotakin tapahtuvan, oli aivan kuin joku verho\nolisi siirtynyt pois heidän väliltään, ja Katri ymmärsi näkevänsä\nmiehen salaiset ajatukset. Kuinka hän oli yksin maailmassa eikä enää\njaksanut toivoa mitään, ja sen vuoksi hän piti Katrista, että hänellä\nolisi joku ilo elämästä. Kaivola parka, kuinka köyhä hän oli.\n\nKyyneleet nousivat tytön silmiin ja putoilivat kuumina pisaroina\nsairaan avoimelle povelle.\n\n\n\n\n6.\n\n\nAamun koittaessa tuli ihmisiä, jotka veivät sairaan pois. Katri jäi\nyksin kotipihaansa seisoen keskellä pienistä kivistä tehtyä piiriä.\nSen hän oli itselleen laittanut sinä päivänä, kun äiti kuoli.\nKeskellä oli iso kivi, ja sille hän nyt istui ja mietti. -- Jos\näiti tietäisi Kaivolasta ja minusta, mitähän se sanoisi? Ehkä äiti\ntietääkin, mitä Kaivolan silmissä on se syvyys. Onkohan se samaa kuin\nminun mielessäni on se pohjaton kaipuu?\n\nNäissä mietteissä tyttö nousi ja lähti kylään.\n\nMaisteri sanoi: -- Kaivolan tila on hyvin vaarallinen.\n\n-- Minkä vuoksi? -- kysyi Katri kiihkeästi.\n\n-- Lääkäri sanoi, ettei hän oikein voi saada syytä selville. Haava\nei missään tapauksessa ole kuoleman syynä, jos niin tapahtuukin,\npikemmin sitten hänen yleinen heikkoutensa ja veren vähyys.\n\n-- Kaivola ei ole vahva! -- sanoi Katri kuin itseksensä. -- Hän on\nniin köyhä, ei kukaan hänestä pidä.\n\n-- Hän pyysi sinua tulemaan sinne Kaivolaan.\n\n-- Nytkö?\n\n-- Kohta kun olen tullut sieltä takaisin. Kaivola lähetti hakemaan\nnimismiestä ja tohtori jäi sinne odottamaan. Kysymyksessä on\ntestamentti. Kaivolalla ei ole läheisiä perillisiä. Isä ja äiti\nolivat ulkokuntalaisia ja nähtävästi ilman sukua. Kaivola on perinyt\nheiltä talon aivan yksin ja määrää siitä nyt mielensä mukaan.\n\nKatri meni Kaivolaan iltahämärässä ja vietiin heti sairaan kamariin.\n\nKaivola ojensi hänelle kätensä ja hymyili, ja Katri tarttui siihen\nistuen tuolille sängyn viereen. Olihan täällä niin tutunomaista.\nSamanlainen kamari tuvan päässä kuin hänen kotonaan. Samanlainen\nruskea piironki oviseinällä ja akkunan pielessä peili, sellainen\nvanhanaikainen, kultapuitteinen, kaksi akkunaa ja vuode.\n\nKaivola ojensi hänelle vasenta kättään, oikea oli nyt sidottu, ettei\nse liikkuisi ja vaikuttaisi häiritsevästi haavaan.\n\n-- Istu tähän sängyn laidalle, minä näen sitten paremmin, -- sanoi\nKaivola. -- Taitaa nyt olla sillä tavalla, että meidän pitää nähdä\ntoisemme oikein hyvin, ettei sitten jälkeenpäin jää mitään pimeäksi.\n\nKatri antoi kätensä ja istui.\n\n-- Kun se onnettomuus kerran tuli, niin sitä ei saa tehdä suuremmaksi\nkuin se nyt on. Minä olen ajatellut, että sinä nyt suostuisit olemaan\nmorsiameni. Sillä tavalla sinäkin tulet siitä osalliseksi, eikä minun\ntarvitse olla aivan yksin.\n\n---Ei, -- sanoi Katri ja katseli kaiken aikaa Kaivolaa silmiin.\n\nTaaskin oli sillä tavalla kuin aina ennenkin hänen mielestään: silmät\npuhuivat toisella tavalla kuin sanat, ja niin Kaivolankin silmät. Ei\nniin, että Kaivola olisi väärin sanonut, hän ei vaan sanonut kaikkea\nja sitä Katri kaipasi. Se ei antanut hänelle rauhaa.\n\n-- Sanokaa ensin kaikki, mitä teillä on mielessänne, -- sanoi hän yhä\nkatsellen siihen syvyyteen, jota oli kaivannut.\n\n-- Eihän siitä mitään naimista sentään tule, kun ei minusta kuulu\nenää koskaan oikein tervettä miestä tulevan, etkä sinä sairaloista\ntahtoisi.\n\n-- En, -- sanoi Katri käsittämättä, mitä sairas oikeastaan tarkoitti.\nKatri ajatteli yhä vain katsetta.\n\n-- Me olemme menneet toistemme ohitse, vaikka olen sinua katsellut\npienestä tytöstä saakka.\n\n-- Senköhän vuoksi minä teitä niin pelkäsin? -- Kuka sen tietää,\nvaikka olisit senkin vuoksi pelännyt. Sehän se sentään taisi olla,\netten minä oikealla tavalla...\n\n-- Miksette sitten oikealla tavalla tavoittanut?\n\n-- Sehän se oli, kun minä tein siinä kohelisti ja vastoin luontoa,\nvaikka tiesin väärin tekeväni. Kun en ymmärtänyt, kuinka paljon\nvälitin, tahdoin vain leikitellä. Nyt sen ymmärrän, ettei saa rikkoa\nsellaista vastaan. Välitätkös sinä minusta?\n\n-- Välitän, -- sanoi Katri hätäisesti. -- Teidän silmänne ovat niin\nsyvät ja niissä on niin paljon. Miksi ette sano kaikkea?\n\n-- Suutele minua nyt!\n\nKatri suuteli ja katsoi silmiin. Se oli niin tuskallista, niinkuin\nei enää koskaan pääsisi vapaaksi eikä samaksi kuin ennen ja niinkuin\nnyt tietäisi paljon enemmän eikä kuitenkaan ymmärtäisi, mitä toisen\nsilmissä oli.\n\n-- Sinä olet vielä melkein lapsi ja minä olen mies. Olen miettinyt\npaljon viime yönä ja niin käyköön. Sinä et voi sitä nyt oikein\nymmärtää ... sinulta ei saa minun tähteni puuttua mitään. Kyllähän\nsinä sen sitten myöhemmin tulet ymmärtämään.\n\nKatri tunsi, että jotakin oli tiellä, oli sanottava ja tehtävä paljon\neikä hän saanut kiinni mistään.\n\n-- Minua niin ahdistaa, -- sanoi hän, -- en saa sanoista kiinni, on\nniinkuin olisin sidottu ja minulla olisi kiire. Kun joku ihminen nyt\nsanoisi ja valaisisi.\n\n-- Se on tuskaa ja siitä selviää vasta jonkun ajan päästä, -- sanoi\nKaivola. -- Sellaista minä olen tässä tuntenut ja saanut sitten\nselvyyden. Kaikki on ensin niin irrallaan toisistaan, ei ole apua\nihmisistä eikä mistään, itsekin on aivan kohlo kuin olisi sokea. Nyt\nnäen selvästi ja sen vuoksi voin luopuakin kaikesta ja ymmärtää, että\nse on paljon enemmän. -- Kaivola sulki silmänsä.\n\nKatri taisteli omien ajatustensa kanssa eikä päässyt niistä selville.\n\n-- Tahdotteko kuolla? -- huudahti hän kuin pakosta.\n\nMies ei vastannut, tuskan hiki pisaroi otsalla ja käsi vapisi.\nÄkkiä hän nykäisi Katria kädestä ja veti hänet povelleen terveellä\nkädellään ja suuteli kiihkeästi. -- Minä tahdon kaikki, kaikki,\ntaikka en sitten ollenkaan! Minä en tule koskaan oikein terveeksi! --\nsanoi hän huohottaen.\n\nHänen kätensä oli rautainen ja kiihkonsa tuskastuttava. Katri\nsäikähti ja irroittautui. Sairas rauhoittui ja veti hänet hellästi\ntakaisin.\n\n-- Jos nyt olisin terve, rakentaisin sinulle sellaisen talon kuin\nolit itse kuvitellut pilveen, ja senkin sinä saisit, sen keltaisen\nhameen vaikka silkistä ja sametista. Ei Kaivolan talo ole köyhä eikä\npienikään.\n\n-- Rakentaisittekos? -- huudahti Katri ja hymyili. -- Vaikka en minä\nsiitä välitä, se oli niin lapsellista. Minä välitän vaan yhdestä\nasiasta, jota en ymmärrä.\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Mikä silmissänne voi olla niin syvää?\n\n-- En minä tiedä.\n\n-- Minä tahtoisin tietää, muuten en saa rauhaa. Teidän täytyy se\ntietää?\n\n-- Sinä utelet kuin lapset -- ehkä -- ehkä se on sielu.\n\n-- Ehkä se on teidän sielunne, -- sanoi Katri hiljaa.\n\n-- Minä en usko sieluun.\n\n-- Mitä se syvyys sitten olisi? -- kysyi Katri kiihkeämmin.\n\n-- Minä en tiedä! -- sanoi sairas palavassa tuskassa,\n\n-- Jos te nyt kuolette ja teillä on sielu ettekä kuitenkaan usko\nolevan, -- valitti Katri kuiskaten.\n\n-- Minä en tiedä, en tiedä, -- sopersi sairas.\n\nKaivola oli niin kalpea ja sulki silmänsä. Katri ei uskaltanut kysyä,\ntuijotti kuin kivettynyt elottomia kasvoja. Hetket kuluivat.\n\n-- Sinun pitää saada sormus, että olisit oikea morsian. Avaa tuo\nylimmäinen laatikko, ota kukkaro kulmasta.\n\nKatri teki niin ja toi kukkaron.\n\n-- Ota siitä se, missä on minun nimeni, toisessa ei ole nimeä, sen\notan minä. Pane se tuohon! -- Hän ojensi sormensa.\n\nKatri teki niin.\n\nLääkäri tuli katsomaan antaakseen yöksi hiukan morfiinia, ja Katria\nkäskettiin ulos kävelemään, että hän sitten jaksaisi yön valvoa.\nOikea hoitaja tulisi vasta seuraavana päivänä.\n\nKatri meni, harhaili itsekään tietämättä, missä oli. Hän ei\nkäsittänyt mitään, ei voinut tarttua mihinkään. Kaikki oli kuin\nilmassa, petti, jos tarttui; väistyi, jos tavoitti.\n\nHän luuli kävelevänsä niittytiellä, minne oli mennyt, ja kävelikin\nKaivolan pihassa.\n\nMaisteri tuli vastaan. -- Kävin katsomassa. Kaivola nukkuu, mene vain\nsisään, jos tahdot. Kaivola on niin merkillisesti muuttunut, aivan\nkuin kirkastunut, -- sanoi hän.\n\n-- En minä mitään ymmärrä. Samahan se nyt on, mitä tapahtuu, jos\nKaivola kuolee, -- sanoi Katri tuijottaen kuin tyhjään.\n\n-- Tohtori sanoo, ettei hän haavan vuoksi kuole. Minä vain\nihmettelen, kuinka Kaivola sentään on niin huono.\n\nKaivola heräsi horrosunestaan Katrin astuessa huoneeseen. Talossa oli\nhiljaista, aivan kuin he kaksi olisivat siinä yksin majailleet.\n\nSama levottomuus, joka Katria yhä painosti, kuvastui myöskin\nsairaassa, ja maltittomasti hän sulki käteensä Katrin sormet.\n\n-- Oh, minä en kauan jaksa, tahdon sanoa sen sinulle. Minua painaa\nsyy -- olen -- olen kerran pikapäissäni lyönyt -- surmannut... ei,\nei, älä usko että se oli murha ... se oli kuitenkin isku ja -- --\nseuraus...\n\n-- Älkää puhuko, se vaivaa ja rasittaa, -- varoitti Katri.\n\nHän oli kauhuissaan ja tahtoi estää Kaivolaa kertomasta enempää.\n\n-- Nyt tuntuu paremmalta, olen sen saanut sinulle sanoa. Onhan tämä\nminun rangaistukseni ja sinun kätesi kautta, rakas tyttö!\n\nKatri jähmettyi, salamannopeain tuskan vihlaisujen risteillessä hänen\nsydäntään.\n\n-- Olenko minä...? Sanokaa, olenko minä syypää kuolemaanne?\n\n-- Et, lapsi, et. Minä itse olen! -- sanoi sairas keräten kaikki\nvoimansa noustessaan istumaan.\n\nKatrista tuntui kuin hirveä taakka olisi hiljalleen laskeutunut\nhänen ylleen, mutta Kaivolan sanat kevensivät sitä. Kuitenkin tuntui\nkuin se arvoituksen tapainen syvyys, jonka salaisuutta hän ei ennen\ntajunnut, olisi tämän kautta selvinnyt ja hän itse muuttunut toiseksi\nihmiseksi.\n\nHän istui tuolille vuoteen viereen. Talossa oli niin hiljaista, kuin\nisäntä olisi jo ollut vainaja ja aivan yksin koko rakennuksessa.\nHämärä kietoi kaikki harmaaseen huntuunsa.\n\nKatri ei jaksanut ajatella; odotti istuen hiljaa, uinahti, heräsi,\nja kaikki suli hänestä ajattomaksi olemiseksi. Hän ravisti itsensä\nhereille ja tahtoi puhua sairaan kanssa. Oli niin kaameata nähdä\nhänet liikkumattomana.\n\nHän sytytti kynttilän ja herätteli sairasta. -- Sinä olet niin\nkaukana -- -- en minä jaksa -- en jaksa! -- puhui sairas tuskin\nkuuluvalla äänellä ja vaipui jälleen uneen.\n\nKatri istui ypöyksin touhukkain käsin peitellen ja hoidellen sairasta.\n\nKynttilän lepattava liekki valaisi heikosti huonetta heittäen\nvalvojan varjon suurena hahmona seinälle sairaan vuoteen yllä.\n\nVarjokin hapuili käsin nukkuvaa miestä ja vaappui rauhattomana\nkattoon saakka. Se kasvoi ja kohosi korkeaksi, tavoittaen vuodetta\nsyleilyynsä ja täyttäen koko huoneen. Nyt se näkyi jälleen vuoteen\nyläpuolella kuin järkkymätön kohtalo, painui nukkuvan päälle, ei\neronnut, ei hetkeksikään heittänyt. Se eli omaa elämäänsä eikä\nnäyttänyt kuuluvan Katriin. Se uhkaili ja kauhistutti nuorta tyttöä.\n\nKynttilä paloi juureen saakka, ja varjo hukkui synkkään pimeyteen.\nKatri huokasi helpotuksesta ja nukkui tuolille istuen.\n\nHän heräsi siihen, että joku kosketti hiljaa olalle. Se oli vanha\nlääkäri, joka aikaisin aamulla tuli sairasta katsomaan.\n\n-- Kaivola on päässyt tuskistaan, mies parka! -- sanoi lääkäri.\n\nKatri ei heti tajunnut, mitä oli tapahtunut, hän läheni vuodetta\ntarttuakseen Kaivolan käteen, mutta sormet heltisivät arkoina\nhapuillen tietämättä minne tarttua. Laiha käsi kohosi ja vaipui\nuudestaan miehen pivolle päättävästi, mutta vetääntyi samassa pois.\n\nTytön suurissa silmissä oli kysymys: Kuollutko? Se oli vain\nsilmänräpäys, ja sitten ahdistava tunto saarsi hänet.\n\nLääkäri poistui ja kehoitti Katria lähtemään levolle.\n\nHän jäi huoneeseen.\n\n-- Oliko tämä kuolema? Oli, se oli kuolema! -- sanoi hän itselleen\neikä kuitenkaan uskonut, että Kaivola oli kuollut.\n\nIhmiset tulivat ja hoitelivat Kaivolaa antaen Katrin olla. Kaikki\nolivat itkettyneitä ja hiljaisia. Tuotiin kuusia ja avattiin akkunat\nja keskelle kuusia laitettiin Kaivolalle lepotila.\n\nMaisteri Harju tuli hakemaan Katria ja vei hänet huoneeseensa. Siellä\nKatri tahtoi päästä selville, mutta ajatukset olivat kuin lukossa.\nElleivät ne ajatukset aukeaisi ja jos hänen täytyisi olla kuin\ntönkkä, niin miten hän voisi elää? Kuolema voisi tulla niinkuin oli\ntullut Kaivolalle, ja silloin täytyi tietää. Kuolema vaati elämän\nsellaisen, missä ei ollut valhetta mitään, ei vääryyttä yhtään, ei\nsalaista hymyäkään.\n\nÄkkiä hän pysähtyi mietteissään ja näki ajatuksissaan kysymyksen:\n-- Miksi Kaivola kuoli? kuin tulikirjaimilla piirrettynä. -- Miksi\nKaivola kuoli?\n\nNyt hän ei enää voinut viipyä yksinäisyydessä ja kiihkeällä innolla\nhän kysyi maisteri Harjulta:\n\n-- Miksi Kaivola kuoli?\n\n-- Tapausten kulun kyllä tunnen ja tiedän kaikki mitä Kaivolan\nelämässä sitä ennen on ollut. Siinä on paljon sellaista, mitä sinä et\nvielä ymmärtäisi. Voinhan kuitenkin sanoa, että Kaivolan elämä oli\nkohtalokas.\n\n-- Mitä se merkitsee? -- kysyi Katri.\n\n-- Hän sai elämällään ja kuolemallaan maksaa hetken hairahduksen...\n\n-- Hän kertoi ... yritti Katri sanoa, mutta vaikeni samassa.\n\n-- Miehellä oli luonne. Tahtoi aina sillä hetkellä saada tahtonsa.\nJa silloin sattuu usein, että hetki pääsee määräämään elämästä tai\nkuolemasta. Tiedätkö, minkä vuoksi hän ontui?\n\n-- En, -- sanoi Katri.\n\n-- Hän oli siinä kahdenkymmenen vaiheissa tappelussa kylän poikien\nkanssa loukannut pahasti jalkansa ja sitten salannut vammaansa\npeläten joutuvansa syytteeseen puukotuksesta. Haavoitettu toveri poti\nkauan aikaa antamatta ketään ilmi ja kuoli sitten myöhemmin.\n\n-- Oliko Kaivola lyönyt? -- kysyi Katri kiihkeästi.\n\n-- Ainakin hän syytti itseään ja muuttui tapaturman jälkeen\naivan toiseksi mieheksi. Jalkansa vuoksi hänen täytyi toisinaan\npysyä paikoillaan päiväkausia. Ja hänenlaiselleen se oli hirveä\nkoettelemus. Sisukas luonne purkautui pistopuheissa ja toisten\nkiusoittelussa. Kärsimyksensä hän kyllä koetti salata, mutta hänen\nmuotonsa ja katseensa ilmaisivat kaikki. Kerran hän myöskin sanoi,\nettei hänellä ollut yhtään tuskatonta hetkeä. Minä yritin viedä\nlääkäriin, mutta siihen se mies ei taipunut.\n\n-- Olisiko se sitten parantunut, se kipu?\n\n-- Eihän sitä voi sanoa, ehkä ei. Kärsimys oli hänelle liian\nraskasta. Hän ei tohtinut elää. Annetaan nyt asian levätä ja puhutaan\ntästä toiste, -- päätti maisteri Harju.\n\n-- Minun ajatukseni kääntyvät siihen väkisinkin, -- sanoi Katri\nsuurin kaihoisin silmin. Hän suoristi hentoa vartaloaan näyttäen\ntoisinaan täysikasvuiselta, vaikka hän samassa tuokiossa painuikin\netukumaraan väännellen leveitä hartioitaan, aivan kuin ne olisivat\nolleet liian raskaat pysyäkseen ryhdikkäinä.\n\nMaisteri Harju päätteli itsekseen kaiken tuon äkillisen ja\nväläyksellisen Katrin olemuksessa ennustavan rikkautta ja voimaa\nhänen luonteessaan. Tyttö oli yhä vieläkin kuin vaaniva metsänotus,\nvilkuili vanhaan tapaansa sivuilleen vauhkona pienimmästäkin äänestä\ntai oudosta liikkeestä ympärillään.\n\n-- Katri, sinä näytät tämän kautta kehittyneen koko lailla. Ja\nkaikenlaiset ajatukset kai temmeltävät mielessäsi, -- sanoi maisteri\nHarju.\n\n-- Kyllä, -- myönsi Katri katsoen ihmeissään opettajaansa.\n\n-- Älä vain anna niiden johtaa itseäsi äkkiarvaamattomiin tekoihin.\nLupaa minulle, ettet tee mitään neuvottelematta minun kanssani.\n\nKatri nosti silmänsä ja katsoi opettajaansa, joka vakavana seisoi\npöytänsä ääressä tuuhea tukka epäjärjestyksessä kuten tavallisesti,\nsilmät syvällä kupuraisen otsan varjossa, lyhyt, lihava vartalo\nryhdittömänä ja housut polvista hanurinpoimuilla.\n\n-- Tänään emme lue, saat lupaa, kunnes hautajaiset on pidetty.\nSyksyllä voit sitten vakavasti jatkaa opintojasi. Nyt sinun pitää\nkäyttää kaikki aikasi lukemiseen. Ruotsin kieli käy hyvin jäykästi,\nolet oppinut kovin vähän. Minä varoitan sinua, jätä kaikki sivulliset\nmietteet.\n\n-- Minä en voi elää, ellen tiedä...\n\n-- Mitä et tiedä? -- sanoi opettaja varmasti katsoen tytön leimuaviin\nsilmiin.\n\n-- Sitä vain, että milloin minunkin elämäni muuttuu kohtalokkaaksi!\n-- huudahti Katri.\n\n-- Huomenna puhumme tästä, kun olet levännyt, -- sanoi opettaja\nvarmasti.\n\nHän poistui huoneesta jättäen tytön työpöytänsä ääreen.\n\nKatrin pää painui, ja itsesyytös sai vallan. Kuinka hän uskalsi puhua\nmaisterille sillä tavalla, ainoalle ihmiselle, joka hänestä välitti.\nMutta sitten nousi jälleen uhma, joka veti esiin kohta kohdalta hänen\nlyhyen elämänsä, kuinka häntä oli yksinäisyytensä ja köyhyytensä\nvuoksi hyljitty, peloteltu, ärsytetty ja uskoteltu, koirilla usutettu\nja varkaaksikin sanottu; hän oli ollut kuin ammuttava jänis. Viha\nvärisytti nuorta tyttöä ja käsi etsi vaistomaisesti taskua, jossa hän\naina ennen oli säilyttänyt tuppi veistä.\n\nHän naurahti. -- Ketä lyödä? Kelle kostaa? Kun lyö, seuraa kuolema ja\nkohtalo on silloin leppymätön! -- päätti hän äkkiä puhjeten katkeraan\nnyyhkytykseen, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Rentona hän\nnojasi maisterin työpöytään rutistaen sormillaan papereita.\n\nMaisteri Harju palasi salista kuullessaan nyyhkytykset ja jäi\nneuvottomana ja tulipunaisena keskelle lattiaa tavoittaen käsin\npäätään: -- Katri, lakatkaa!\n\nHän teititteli tyttöä ensi kerran ihmetellen sitä itsekin.\n\nKesken neuvottomuuttaan hän oli tullut tietoiseksi siitä, ettei\ntuo tyttö, jota hän oli kuukauden ajan joka käänteessä neuvonut\nja opastanut, enää ollut lapsi. Lasta hän oli opettanut pöydässä\nkäyttäytymään, lapselle teettänyt pukuja, lapselle sanonut hyvää\nhuomenta ja hyvää yötä, nyökäyttänyt päätä tai antanut kättä.\nOppilaana oli Katri tullut hänen työhuoneeseensa ja istunut siellä\nuutterassa työssä.\n\nTuo tuska ei ollut lapsen tuskaa, se oli heräävän naisen kovaa\nelämäntaistelua. Hänelle ei maisterilla ollut neuvoa eikä lohdun\nsanaa.\n\n-- Lopettakaa Herran nimessä! -- huusi hän ja huitoi käsin.\n\nKatri vaikeni hilliten nyyhkytyksiä ja kääntyi opettajaansa.\nNähdessään hänet tulipunaisena kasvoiltaan ja syvät silmät\npunareunaisina nousi tytön uhma. Hänen villi metsäläisluontonsa\nheräsi luullessaan itseään vihattavan.\n\n-- Katsokaa vain! Minä en ole kuitenkaan syypää mihinkään. Mitä olen,\nolen pakosta!\n\nJa uhmamielin hän poistui metsään, kaivaten yksinäisyyttä ja tahtoen\nnähdä kotinsa.\n\nJuhlallinen ja ankara päättäväisyys ohjasi Katria täydellisesti. Hän\noli nyt ottanut elämän hartioilleen, ja se oli hänen käsityksensä\nmukaan maailmalle lähtemistä. Hän tunsi aivan ruumiillisesti elämänsä\npainon. Ikävöiminen metsään ja vanhaan kotiin oli sopusoinnussa sen\nkanssa. Hän oli selvillä siitä, että vielä kerran tahtoi tuntea\ntäydellistä yksinäisyyttä aivan kuin ainaiseksi luopuakseen siitä\nvanhasta ja samalla painaakseen sen niin olemukseensa, ettei se\nsieltä koskaan haihtuisi. Hän saapui suurten honkain harjulle, missä\nne korkeina ja paljasrunkoisina heittivät kapeita varjojaan jyrkälle\nrinteelle. Se oli Katrista kuin Jumalan puutarha. Hän nosti katseensa\nhitaasti korkeuteen samalla juhlallisuudella, joka oli nyt vallannut\nhänet, ja teki lupauksen tulevalle elämälle pysyä ankarana itselleen\nja maailmalle. Se oli musertavan raskasta. Se oli väläyksellistä\nja liekehtivää tuntemusta, ja hänen ruumiinsa oli siitä kuuma. Ja\nkuitenkin hän oli aivan rauhallinen.\n\nKoti oli koskematon niinkuin hän sen oli jättänyt. Oli lepoa\nistua penkille, oli iloista koetella esineitä, tarkastaa kaikkea\njärjestään. Hän tuli vuoteelle, missä Kaivola oli maannut, ja samassa\ntapahtumat ottivat hänet valtoihinsa. Ne olivat ajaksi heittäneet --\nkuin jäljiltä eksyen täällä metsässä, mutta nyt jälleen saavuttaneet.\nHän riipaisi peiton pois paikaltaan ja paljasti vuoteen. Tuossa\npäänalusella oli verta -- haavasta ja oljissa syvennys sairaan\nruumiista.\n\nKatri voihkaisi ja kaatui vuoteelle kasvot painuneina päänaluseen.\nKouristava tuska väänsi rinnassa, ja valitushuuto rikkoi erämaan\nrauhan. Yksinäisyys heitti tuskan kaiun moninkertaisena uusiintumaan\nja elämän raskaus painui musertavana taakkana vasta heränneen\nihmislapsen ylle. Ei mitään sääliä, ei armahdusta eikä lohdutusta.\nTäytymys, äänetön pakko kestää yksin kaikkien kanssa ja kaikkia\nvastaan. Yksinäisyys ja koti oli houkutellut tänne antaakseen vielä\nkerran tuntea oman masentavan voimansa ja sitten se tahtoi ajaa pois\nainaiseksi -- ainaiseksi.\n\nHän vaikeroitsi itsensä uuvuksiin tuntien siitä suloista väsymystä.\nOli jo ilta, kun hän sulki ovensa ja heittäytyi vuoteelleen. Valvotut\nyöt painoivat raskaina hänen hentoa ruumistaan ja silmät ummistuivat\nuneen melkein samassa hetkessä kuin hän kallistui vuoteelle.\n\nAamu valkeni kirkkaana, ja Katri heräsi selvällä päällä. Oli\naivan luonnollista, että hän lähtisi. Maisteri oli ollut hyvä ja\nuhrautuvainen, mutta nyt ei enää käynyt päinsä jäädä ... Samassa hän\ntunsi Kaivolan sormuksen sormessaan, ja kyyneleet nousivat uudestaan\nsamentamaan katsetta.\n\n-- Oi, eihän se ollut mikään kihlaus eikä rakkaus, ja kuitenkin se\noli niin paljon. Mitä oikeastaan? -- kysyi lapsi itseltänsä. -- Olen\nsiitä viisastunut. En ole enää entinen syövä ja lukeva ja murjottava\nKatri, joka vääristeli naamaansa Miinan selän takana ja palvoi\nsilmin maisterin pienintäkin viittausta. Mitä siitä enää. Kylään en\nvoi jäädä. Harjuun ei sovi mennä. Mitä se maisterin silmäys mahtoi\ntietää? Taitaa hyvinkin minua vihata. Vihatkoon, Sen olen arvoinen.\nUlos maailmaan, siellä voin liikkua vapaasti!\n\nAstuessaan alas harjupolkua aikoen käydä hyvästijättämässä\nmaisterille ja Miinalle hän tapasi isänsä.\n\nJuonalan soittaja oli hiukan hiprakassa ja hihkaisi hiljaa nähdessään\nKatrin.\n\n-- Nyt, hip hei, meilläi on millä meinaa. Katri, kun sinä olet rikas,\nniin olet sinä monelle rakas ja minulla on, mistä soitan.\n\n-- Olette ryypyssä, isä.\n\n-- Vaikka vähän olenkin, kun kylällä annettiin ja kerrottiin, että\nsinä olet saanut talon, Kaivolan perinyt.\n\n-- Älkää nyt hupsi! Kaivola antoi tämän sormuksen, ennenkuin kuoli.\n\nSoittajan naama venyi pitkäksi, ja hän selvisi siinä tuokiossa.\n\n-- Ne riivatut tekivät taas pilkkaa minusta. Vai, vai sormuksen\neikä mitään testamenttia. Mennään sitten kotiin. Minulla on rahaa,\nkymmenen markkaa, sain häissä soitosta.\n\n-- En minä tule kotiin, menen maailmalle. Juonalan soittaja istui\nkivelle ja otti repun selästään.\n\n-- Vai maailmalle, no, sieltä tekee mielesi Juonalaan -- ja sitten\ntaas maailmalle. Sellaista se on elämä. Ei siinä ole sen enempää.\nSinun pitää päästä maailmalle. Jos et pääse, niin tulet sairaaksi, ja\ntahdot vaikka kuolla. Mene, mene, lapsi maailmalle. Minä menen taas\nJuonalaan.\n\nIsä ja tytär antoivat kättä metsäpolulla ja erosivat.\n\nKatri tapasi maisteri Harjun puutarhassa ja selitti asiansa empimättä\nkuin ulkoläksyn.\n\n-- Minä kiitän maisteria hyvin paljon ja tahtoisin mennä maailmalle.\nEhkä minusta on maisterille liian paljon vaivaa.\n\nKasvattajan pettymys kuvastui hänen katseessaan ja jörössä\nmurahduksessaan:\n\n-- Eihän ole kysymys minun vaivoistani, vaan Katrin edistymisestä.\nVai maailmalle, kyllähän sinne pääsee. Lähdetään vain. Minä lähden\ntästä myös.\n\nNyt ei Katri tiennyt, miten jatkaa, ja jäi pöydän ääreen istumaan.\n\n-- Huomenna on Kaivolan hautajaiset, ja Katrin pitäisi olla niissä\nläsnä.\n\n-- En minä tiedä, -- esteli Katri.\n\n-- Niin, mutta minä tiedän, -- sanoi maisteri Harju ja nouti\npapereita viereisestä huoneesta.\n\n-- Lukekaa! -- sanoi hän laskien ne pöydälle Katrin eteen.\n\nTyttö hätkähti ja nousi äkkiä lukien seisaallaan.\n\n-- Onko se totta? Isä puhui siitä.\n\n-- On kylläkin! Katri kulki seuraavat viikot kuin unessa. Kyläläiset\ntervehtivät häntä kunnioittaen kuin ikäihmistä ja kaikkialla, minne\nhän tuli, avautuivat ihmisten ovet ja sydämet. Koiratkin painuivat\npenkin alle tai juoksivat ystävinä vastaan.\n\nHänen omassa sydämessään alkoi uusi elämä, jonka rinnalla vanha\nhäipyi yhä taaemmaksi, muuttuen muistoiksi, eikä mikään katkeruus tai\nvertailu saanut tilaa hänen riemuisassa mielessään.\n\nHänen suhteensa maisteri Harjuun muuttui läheisemmäksi. Hän\nvapautui, itsekään tietämättä, miten ja koska, siitä kankeudesta ja\nalistuvaisuudesta, joka ensin oli ollut niin tukalaa.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\n1.\n\n\nSateisena syyspäivänä saapui Katri yksin junalla Helsingin asemalle.\nIhmisvirran mukana hänkin painui torille ja sai hevosen. Sijoitti\npienen koppansa kärryihin ja sanoi osoitteen, jonka maisteri Harju\noli antanut hänelle lapulle kirjoitettuna.\n\n-- Te tulette nyt sellaisten ihmisten luo, -- oli maisteri sanonut,\n-- joilla ei ole mitään määrättyjä sääntöjä elämässään, ei aitoja\nmissään. Mutta ne vaativat paljon. Pitää osata elää.\n\n-- Miten minä sitten osaan? -- oli Katri kysynyt.\n\n-- Älkää olko koskaan olevinanne, olkaa aina sellainen kuin olette,\n-- kuului vastaus.\n\nKatri nousi neljänteen kerrokseen kantaen itse matkalaukkuaan ja\nsoitti sykkivin sydämin. Ovi oli kuin hänen kohtalonsa. Se ei sanonut\nmitään muuta kuin huoneen haltijan nimen: Anna Kaari.\n\nSoma tyttönen avasi oven ja otti heti repun haltuunsa pyytäen Katria\nseuraamaan itseään huoneeseen.\n\nSiinä hän nyt seisoi aivan kuin erämaassaan. Huone oli vain\ntoisellainen, yksinäisyys oli sama, -- ajatteli erämaan lapsi.\n\nValkoisuus häikäisi oudosti hänen silmiään. Oli vaaleat paperit\nseinillä ja valkoiseksi maalattu kalusto. Pieni kirjoituspöytä, pari\ntuolia, sohva ja sänky ja utuisella harsolla koristettu kuvastin\nkiinni piirongissa.\n\nKatri ei uskaltanut liikkua. Hänellä oli sellainen tunne, että kaikki\nväistyy ja kaatuu tai menee rikki, jos hän vain julkeaa koskea,\nniinkuin hän sitten jäljestäpäin nauraen kertoi.\n\nKuului hyräilyä jostakin toisesta huoneesta, ja samassa hän tunsi\npari kevyttä kättä hartioillaan ja ystävälliset silmät anastivat\nhänen katseensa ja huomionsa kiehtoen mielihyvän ja turvallisuuden\nhuumaukseen. Ihan oli itkeä pelkästä onnesta.\n\n-- Tervetuloa, lapsikulta, tervetuloa kotiisi. Otahan pois tuo\nmatkavaippasi. Kas noin. Vie se eteisen naulaan. Juuri niin. Ja\nsitten sinä katselet ympärillesi. No, onko hyvä?\n\n-- Täällä on ihanaa, -- sanoi Katri ja olisi tahtonut sanoa: taivas.\n\n-- Sinä asut tässä huoneessa.\n\nKatrin päivettyneet ja karkeat kädet harmittivat häntä, ja hän yritti\npistää niitä taakseen, minkä voi.\n\nRouva Kaari oli sirosti puettu kuin ilmestys Katrin mielestä, ja hän\nvertaili itseensä uskaltamatta tehdä johtopäätöstä.\n\nHänen kömpelöt kenkänsä jättivät jälkiä vaalealle matolle.\n\n-- Antakaa anteeksi, -- sanoi hän onnettomana katsellen jalkojaan.\n\nVanha rouva löi kätensä yhteen ja nauroi makeasti.\n\n-- Sinulla on ihan samallaiset kengät kuin maisteri Harjulla, vain\nhiukkasen pienemmät. Sinä olet mainio, kerrassaan erinomainen!\n\nHän syleili nyt Katria kuin vanhaa tuttavaa ja veti tuolille pöydän\nääreen istumaan.\n\n-- Eikö minun pitäisi ostaa uusia kenkiä?\n\n-- Ei sillä ole kiirettä. Sinä olet aivan hyvä noin. Mitäs niistä\nvaatteista.\n\nKatri huokaisi helpotuksesta, mutta oli kuitenkin pettynyt. Hänen\nnaisellinen vaistonsa oli keksinyt kaiken tuon hyväksymisen takana\nhiukan hullunkurisuutta omalle tililleen, ja hänen sisunsa alkoi\nnousta.\n\nRouva Kaari sai nähdä ihmeekseen, että erämaan lapsi mukautui\nulkoasultaan ympäristönsä vaatimuksiin ollen jo muutaman viikon\nkuluttua täydellisesti helsinkiläinen puvussansa ja puheessansa.\nSalaisesti hymyillen suojatilleen huomasi vanha rouva joutuneensa\nitse esikuvaksi suurimmasta pienimpään sivuseikkaan saakka.\n\nLukutunnit siirsivät heitä yhä lähemmäksi toisiaan, ja Anna Kaari\ninnostui tapansa mukaan uuteen tulokkaaseen pysyen virkeänä ja antaen\npuolestaan kaikkensa niin kauan kuin uutuuden viehätys oli olemassa,\nmutta sittenkun hänen vaikutuksensa alaisella ei enää ollut mitään\nsalasoppia tai sivuryppyjä näytettävänä, alkoi lukijarouva päntätä\nhäneen omiaan, oli oikullinen, vaatelias, käski ja orjuutti. Hän\nkohotti rinnalleen ja vaati mahdottomuuksia. Ei tyytynyt opettamaan,\ntahtoi ihailla. Ja ellei voinut, vaan sai häpeätä suosikistaan,\nkääntyi hän vihaamaan, oli leppymätön ja armoton.\n\nKatri oli heti ensi näkemältä saavuttanut hänen täyden suosionsa.\nNaiset näkevät usein toistensa läpi ensi silmäyksellä. Ja tässä\ntapasi kaksi äärimmäisyyttä toisensa. Luonnonihminen ja kypsynein\nkulttuuri-ihminen. Siltana oli vain Katrin yhdenkesäiset opinnot,\njoita oli rouva Kaaren tapaan annettu elävänä elämänä eikä vain\nkirjojen avulla muototarkassa koulussa.\n\nKatri luki ahkerasti kotona emäntänsä avulla runoja määrätyt tunnit,\noppi ääntämisen ja hengityksen ja sai opetusta plastiikassa. Soittoa\nhänelle opetti muuan nuori pianotaituri, lauluääntä hänellä ei\nvarsinaisesti ollut, mutta sitäkin hän harjoitti aluksi.\n\nTalvi vierähti Katrilta nopeasti tässä uudessa elämässä, mutta hän\noli yhä pysynyt verrattain vieraana varsinaiselle taide-elämälle.\nMaisteri Harju oli pyytänyt rouva Kaarta suojaamaan tyttöä liian\naikaiselta heräämiseltä ja kieltänyt viemästä usein teatteriin.\nHän oli nähnyt vain muutamia klassillisia näytelmiä ja ollut aina\nhiljainen, melkein säikähtynyt ja itseensä sulkeutunut seuraavina\npäivinä.\n\nRouva Kaari kysyi aina: -- No, mitä pidit?\n\n-- Olihan se, -- sanoi tyttö väistäen, mutta painautui omaan\nhuoneeseensa sulkien ovensa, eikä kukaan saanut nähdä, kuinka hän\nCajanderin käännös Shakespearea kädessään luki ja näytteli ääntä\npäästämättä Ofeliaa tai lady Macbethia tai Juliata tai minkä hän\nmilloinkin oli nähnyt.\n\nRouva Kaari kirjoitti maisteri Harjulle tytöstä.\n\n-- Olen aivan ymmällä teidän holhokistanne. Kun luulen päässeeni\nhiukan selville hänen perussävystään ja alan sille rakentaa,\nhuomaan erehtyneeni, sillä toisessa tehtävässä hän on aivan toisen\nsuuntainen. Meillä oli hiljan luettavana Nora. Olisittepas nähnyt,\nminkä villikissan se lapsi sai kapinoivasta vaimosta ja millä uhmalla\nhän lähtee maailmaan. Otimme sitten Magdan \"Kodissa\". Luulin, että\nsaisin nähdä huippuunsa kohotettuna hänen kaikki voima-aineksensa.\nVielä vai. Tyttönen oli pukeutunut yksinomaan tyttären kaapuun, oli\nihan liikuttava koti-ikävässään. Hän jäsentää nyt aivan omin päin\nluettavansa enkä opi koskaan sitä veitikkaa tuntemaan. Hän on niin\naivan eri ihminen joka tehtävässä. Kun kysyn, mitä hän mieluimmin\ntahtoo lukea, on vastaus: Mitä tahansa!\n\n-- Laitoin hänet taannoin lukemaan \"Varpusen valituksen\". Hän\nteki siitä melkein leijonan kiljumisen nauruhermoja tärisyttäen.\nEn ole koskaan hauskempaa kuullut. Hänen ulkoasunsa on muuttunut\nihan täydellisesti. Pelkään, että hän on aikalailla turhamainen ja\nvaarallisesti keikaileva. Hänellä on väriaistia. Mikään neuloja ei\nosaa olla hänelle mieliksi. Pikku tempuilla hän muuttaa pukuansa\nmilloin miksikin. Mutta sellainen huolimattomuus! Hänen huoneensa\non aina mahdoton. Nähtävästi on hänellä myös taipumus komentaa.\nLienee parin otteen hutaissut sisätyttöä sukallaan, kun ei heti tuotu\nneidille vettä.\n\nOlemme hiukan jo joutuneet julkisuuteen. Katri luki muutaman runon\neräässä kirjallisessa illanvietossa. Lehdet eivät tietenkään mitään\nmaininneet ohjelman suorituksesta, ja se tuntui olevan aika pettymys.\nOlemme myöskin kunnianhimoisia. Tervetuloa kaupunkiin! --\n\n\n\n\n2.\n\n\nSeuraava kesä oli Katrille yhä samaa opintojen ahertamista. Rouva\nKaari alkoi pelätä hänen terveytensä puolesta.\n\n-- Se ei ole enää laitaa, tuollainen työn into, -- sanoi hän\nmaisteri Harjulle. -- Tyttö laihtuu ja elää vain sankareissaan ja\nsankarittareissaan. Meidän pitäisi saada hänet elämään niinkuin\nmuutkin hänen ikäisensä.\n\n-- Niin, mitä te neuvotte? Minä olen ajatellut samaa.\n\n-- Lähetetään tyttö johonkin kesäsiirtolaan, missä on nuoria, --\nehdotti rouva Kaari.\n\nSovittiin sitten lähdöstä meren rannikolle. Rouva Kaari ottaisi\nKatrin mukaansa.\n\nEnnen lähtöään tuli maisteri Harju kaupunkiin tervehtimään\nholhokkiansa.\n\nKatri odotti jännityksellä opettajansa tuloa. Hän oli pukeutunut\nomasta mielestään aistikkaimpaan asuunsa.\n\nPusero oli kukillista musliinia, joka vaipan tavoin verhosi tytön\nryhdikkäitä hartioita, ja kerääntyi suureksi umpisolmuksi rinnan\npäälle. Hameen laajat poimut painuivat kiinteän vyön alle, joka\nleveänä näytti solakan ja hennon vartalon. Lapsekkaat kasvot,\nkulmikkaat ja jyrkät liikkeet ilmaisivat kehityksen keskeneräisyyttä.\nHän harppasi pitkin askelin ja heilutteli innoissaan laihoja\nkäsivarsiaan eteensä ja taaksensa aivan kuin ei olisi tiennyt, minne\npiilottaa liian suuret ja luisevat kätensä.\n\n-- Olet niin levoton tänään, -- sanoi Anna Kaari hänelle. -- Anna\nkäsiesi olla, miksi sinä huidot?\n\nKatri veti tuolin lähemmäksi pöytää äkkinäisellä nykäyksellä ja istui\ntyöntäen pitkän selkänsä kaarelle ja vetäen hartiansa kasaan, jalat\nsojossa ja pää käsien varassa.\n\nAnna Kaari nauroi: -- Sinä olet mainio, kuin mikäkin suuri\nkoiranpenikka.\n\n-- Pitäisikö olla kissa, -- murahti Katri ja vetäytyi äkkiä\nhyppäysasentoon tuijottaen alta kulmain.\n\n-- Hyi, jätä nuo temput, olethan jo täysi nainen etkä mikään\nvillikissa.\n\n-- Nainen, hyh, naisia on maailma täynnä. Minä en tahdo ikinä olla\nnainen, en, en, en!\n\nHän olisi tahtonut mieluummin purkaa sisuansa alituisia muistutuksia\ntorjuakseen, mutta nyt hän ei voinut kiihdyttää rouva Kaarta.\n\nKello soi, ja Katri hypähti parilla askeleella ovelle työntäen\nsisätytön ruokasaliin ja sulkien oven kuin estääkseen ketään\nnäkemästä hänen vierastaan.\n\nHän pysähtyi avatulle ovelle väistämättä ja hämmästyneenä. Hänen\nisänsä, Juonalan soittaja, seisoi porraskäytävässä ja hänen takanaan\nmaisteri Harju.\n\nKatri näki ensi kerran isänsä ilman viuluaan vieraalla alueella.\n\nUkko oli hämillään ja katseli hajamielisenä ympärilleen. Hänen\nmaalainen asunsa, vaikka olikin aivan uuden uutukainen puku\nyllä ja jonkinlainen valkea kauluskin, oli silmiinpistävä tässä\nkaupunkilaisessa ympäristössä, mutta ukon lempeät kasvot ja\nherttaisuutta säteilevät silmät voittivat ensi näkemällä rouva Kaaren\nsydämen, ja todellisella ilolla hän vei ukon saliinsa.\n\n-- Katrin isä, Juonalan soittaja. Minä arvaan -- ei sinun tarvitse\nsanoakaan. Katri on tavallaan näköisenne ja kuitenkin aivan\nerilainen. Käykää sisään, tuhannesti tervetulleita! -- huudahteli\nrouva Kaari.\n\nMaisteri Harju näki Katrin ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli\nHarjusta lähtenyt Helsinkiin. Talvi oli muuttanut tytön aivan\ntoiseksi, lapsesta oli tullut nainen ja villi-ihmisestä sivistynyt\nneiti.\n\n-- Etkö ole tyytyväinen, kun sait isäsi tänne? -- kysyi rouva Kaari\nKatrilta yrittäen silittää hänen tukkaansa.\n\nKatri nykäisi niskaansa joko välttääkseen hyväilyä tai osoittaakseen,\nettä hänellä oli isän saapumisesta toiset ajatukset. Hän katseli\nukkoa uteliaana ja ihmetellen.\n\n-- Mitä siellä kotona nyt on hommattu? -- kysyi hän pääsemättä\nselville, mitä isälle oikein oli tehty, kun oli hänet noin\narvokkaaksi saatu.\n\n-- Soittaja on muuttanut Kaivolaan asumaan, -- sanoi maisteri Harju.\n\n-- Ei suinkaan isä taloa hoida?\n\n-- Minäkö sitä, vielä vai ... voutihan siinä on ja väki, -- hymähti\nJuonalan soittaja. -- Minulla on vain se toinen peräkamari.\n\n-- Mitä te nyt sitten teette? -- uteli Katri.\n\n-- Mitä muuta kuin soittelen.\n\n-- Juonalan soittaja antaa täällä konsertin, -- sanoi maisteri.\n\nKatri sävähti tulipunaiseksi ja silmät iskivät kiinni isään vihaisina\nkuin haukan saaliiseensa hyökätessä.\n\n-- Isä, isä, isäkö? -- huudahti hän. -- Ei suinkaan!\n\nHän olisi tahtonut sanoa: narraatte, mutta Harjun maisterille ei\nhänen mielestään voinut niin sanoa.\n\n--- Kyllä siitä tosi tulee. Eilen illalla oli jo kenraaliharjoitus.\n\n-- Eihän isä osaa soittaa säestyksen mukaan, -- sanoi Katri.\n\n-- Kuka on sanonut, että pitää soittaa säestyksen mukaan? Juonalan\nsoittajalla on oma tapansa soittaa ja säveltää. Ettekö ole huomannut,\nettä hän soittaa ja säveltää samalla hetken mielialoja? -- puhui\nmaisteri Harju.\n\n-- Se on nyt sellaista .. kelpaa siellä maalla, -- sanoi Katri\npunastellen ja leppymättömänä.\n\n-- Jos Katri sitä häpeää, niin enhän minä sitten, -- puuttui soittaja\npuheeseen.\n\n-- Katri ei ymmärrä asiaa oikein. Saatte nähdä, kun konsertti on\nohitse, on Katri teistä ylpeä, -- vakuutti maisteri Harju.\n\nSoittaja kävi levottomaksi ja silmäili salavihkaa tytärtään. Kaikki\nolivat levottomia ja huoneessa vallitsi painostava tunnelma.\n\n-- Älkää huoliko, sali on jo tilattu ja ilmoitukset lehdissä. Ohjelma\non tässä.\n\nMaisteri Harju ojensi Katrille painetun lehden. Katri silmäili sitä\nahnaasti.\n\n-- Perhospolkka, sekö, jonka isä soitti, kun minä sain kengät ja\npunaiset sukat?\n\n-- Sehän se on.\n\n-- Surulaulu, mikä se on?\n\n-- Kyllä sinä sen olet usein kuullut. Juonala hyräili.\n\n-- Äidin kuolemasta? -- huudahti Katri. -- Niin, niin, se menee.\n\n-- Entäs tämä: Jäniksen hypyt?\n\n-- No, se on taas sellaista, kun ne talvella hangella koikkii ja\nleikissä laukkaa. Se on lystikästä.\n\n-- Se on kai ihan uutta?\n\n-- On. Et ole kuullut.\n\n-- Tunnenko minä näitä valsseja ja polkkia?\n\n-- Tunnet etkä tunne. Se on uutta ja vanhaa.\n\n-- Mikä se on tämä: Ilon ilmaisu? -- kysyi Katri antaessaan maisteri\nHarjulle ohjelman takaisin. -- Viimeinen numero.\n\n-- Sitä se vaan, mitä sanoo, -- selitti soittaja, ja Katri ymmärsi\neikä kysynyt enää.\n\nKaikki olivat vaiti, ja jännitys kasvoi.\n\n-- Niin että -- soitankos minä? -- kysyi Juonalan soittaja arasti\nKatrilta.\n\n-- Älkää sitä minulta kysykö, en minä sitä ymmärrä.\n\n-- Sinä sen sentään määräät, niin minä sen olen päättänyt.\n\nMaisteri Harju katsoi isää ja tytärtä jääden sanattomaksi vanhan\nsoittajan alistuvaisuudesta. Katri pyörähti äkkiä ympäri huomatessaan\nopettajansa katseen ja pakeni huoneeseensa.\n\nAika olikin. Hän ennätti tuskin sulkea oven, kun kyyneleet valuivat\npitkin poskea. Ja nyrkit kokoon puristettuina hän jupisi: -- Isä saa\nesiintyä, minä vaan en! Se on julmaa, se on väärin!\n\nRouva Kaari pistäytyi huoneeseen.\n\nKaikki kapinanhenget nousivat Katrissa.\n\n-- Se on väärin, se on tahallista. Maisteri Harju tahtoo näyttää\nminulle, etten ole mitään, en osaa mitään, olen vain nainen --\nnainen, uh. Minä väännän niskat itseltäni, jos olen vain nainen! --\näkäili tyttö.\n\nHänellä oli helminauha kaulassaan. Sen hän heitti toiselle puolelle\nhuonetta, jotta seinäpaperi rasahti.\n\n-- Mikä sinua nyt äköittää? Vanha isäsi ihan säikähti. Maisteri Harju\non myös ymmällä. Lapsi raukka...\n\n-- Minä en ole raukka enkä lapsi. Olen jo aikaihminen ja tahdon tulla\njoksikin.\n\nRouva Kaari vihelsi hiljaa: -- Ahaa, ystäväiseni, vai niin.\n\nHän kääntyi ovelta aikoen poistua ja sanoi: -- Ehkä sinä tahtoisit\nantaa näytteen opinnoistasi?\n\n-- Minäkö näytteen, kelle ja mistä? -- huusi Katri iskien silmänsä\nrouva Kaareen, kuin olisi koko elämä ollut riippuvainen vastauksesta.\n\n-- Minä puhun maisteri Harjulle.\n\n-- Ei, ei vielä ... Minä harjoitan. Isän konsertti tulee pian.\nSitten...\n\nKatrin silmät paloivat ja kasvot hehkuivat kuin kuumeessa.\n\nRouva Kaari jätti hänet yksin hyvin tietäen, ettei mikään kutsuminen\ntoisten luo saliin onnistuisi, ellei Katri itsestään tulisi.\n\nMutta Katri oli kuin muuttunut. Hän seurasi emäntäänsä ja meni\npianolle pyytelemättä, soitti muutamia pikkukappaleita, joita oli\ntalven kuluessa oppinut. Juonalan soittaja kuunteli haltioituneena ja\nravisti väliin päätään, kun Katri otti liian hitaasti ja kankeasti\nvaikeat kohdat.\n\n-- Siinä on niinkuin liikaa ääniä eikä sittenkään niin paljon kuin\nviulussa, tuossa soittokaapissa, -- sanoi hän.\n\n-- Piano se on, -- oikaisi Katri.\n\n-- Piano, niinhän ne sanoo, mutta niin se on kuin mikäkin kaappi, --\npäätteli Juonalan soittaja.\n\nUkko oli vapautunut painostuksesta, sillä Katrin muuttunut mieliala\nkirkasti heidät kaikki.\n\nJuonalan soittaja hypisteli nuotteja ja uteli. Maisteri Harju selitti\nollen aivan väsymättömän alkeellinen ja poikamaisesti iloinen\nopettaessaan vanhalle soittajalle musiikin ensimäisiä alkeita. Hän\nnäytti pianolla vastaavat nuotit, ja maalaissoittaja unohti ajan ja\npaikan, Katrin ja koko maailman.\n\n-- Aijai, kun sillä on varma korva! -- huudahti hän väliin. -- Ja se\npysyy vireessä! Kattos tota!\n\n-- Eikös kelpaa virittää viulu sen mukaan?\n\n-- Eikä maisteri ennen puhunut, olisin mennyt ihan pakanana lavalle,\n-- sanoi vanha soittaja ja huokasi kuin olisi välttänyt pahan vaaran.\n\n-- Olettehan te lukemattomia kertoja soittanut ilman tätä.\n\n-- Sellaisille ihmisille!\n\n-- Enkö minä sitten mitään ymmärrä? -- naurahti maisteri Harju.\n\nUkko kävi hämilleen.\n\nEnnen konserttia kirjoitti nimimerkki A. H. Juonalan soittajasta\npienen elämäkerran, ja sivistynyt suomalainen yleisö heristi korviaan.\n\n-- -- -- Juonalan soittaja on ainoa nykyään elävistä kansan miehistä,\njoka viulullaan tulkitsee omintakeista ja samalla täydellisesti\nsuomalaista kansanomaista musiikkia, -- kirjoitti hän muun ohella.\nSitten seurasi selostus kunkin kappaleen synnystä ja aiheesta.\n\nVanha ylioppilastalo kerääntyi puolilleen yleisöä. Ukon herttainen\nolemus voitti heti konsertin alussa sydämet. Hänen tuuhea, harmahtava\ntukkansa ja kasvojensa lempeä ilme, arka hymynsä ja kömpelö kumarrus,\njosta hän ei ollut luopunut, vaikka Katri oli moneen kertaan\nsanonut, ettei pidä kumartaa, kun tulee lavalle, voittivat yleisön\ntäydellisesti. He taputtivat käsiään hymyillen kuin soittajakin.\nSiinä mielentilassa soi Juonalan Katrille sepittämä polkka, ja yleisö\nsiirtyi halukkaasti metsän sydämeen.\n\nUkko oli tottunut soittamaan itselleen. Tanssitupien yleisö\ntuskin välitti muusta, kunhan se vain oli valssia, jenkkaa tai\npolkkaa. Lattiapalkkien jyskyessä, puheensorinassa, kengänpohjien\nsuhahdellessa Juonalan soittaja eli kahdenkesken viulunsa kanssa\nja unohtui toisinaan soittamaan sellaista, minkä mukaan ei voitu\ntanssia. Täällä salissa oli hiljaista, ja viulun ääni paisui ukon\nmielestä moninkertaiseksi. Se kannusti ja lämmitti soittajaa, lumosi\nomilla sävelillä ja herätti hänessä soitannon sielun.\n\nKun \"Ilon ilmaisu\" oli surunvoittoisena ja hellivänä kajahdellut\nvanhassa, kodikkaassa salissa, hyväillen ja onnea tavoitellen, käen\nkukuntaa ja pääskysen viserrystä muistutellen ja yhtyen hurjaksi\nnelistämiseksi lopulla, kuin olisi koko metsä tanssinut, paukahtivat\nsuosionosoitukset kättentaputuksina.\n\nLehdet kohtelivat vanhaa soittajaa järjestään arvonannolla ja\nhellyydellä. Kehoitettiin vielä antamaan uusi konsertti, mutta\nJuonalan soittaja ei suostunut.\n\n-- En soita kahdesti samaa, -- sanoi hän itsepäisesti. -- Katrin\nvuoksi sen tein, jotta näkevät, mitä sukua ollaan, ettei aivan\nmetsänotuksia sentään! -- kerskasi ukko ja harmaa pää tutisi innosta.\n-- Enemmästä ei väliä. Siellä ne minua kaipaa monessa pitäjässä\nomalla maallani. Toiset on täällä tavat ja soittajat.\n\nMaisteri Harju oli myöskin tyytyväinen tähän päätökseen. Juonalan\nsoittaja oli taaskin osunut valitsemaan parhaimman tavan.\n\nLipunmyyjä toi hänelle seuraavana päivänä kolmesataa markkaa ja\nsanoi, että se oli puhdasta tuloa. Soittaja hämmästyi ja laski\nrahoja, piteli niitä kuin lapsi. Sitten hän ne unohti pöydälle. Ja\nkun maisteri Harju kehoitti korjaamaan, teki ukko pitkän kaarroksen\nkuin olisi pelännyt seteleitä.\n\n-- Ne ovat syntirahoja, en ota vastaan. Ne kuuluvat maisterille, kun\non minut tänne kustantanut.\n\n-- Minulle ne ovat myös syntirahoja, -- sanoi maisteri Harju.\n\n-- Onkos? -- äännähti soittaja luottavaisesti ja huolestuneena.\n\n-- Pannaan ne viulun varalle pankkiin. Jos ostettaisiin kerran oikein\nhyvä, -- ehdotti Alpre Harju.\n\nUkko silitteli viuluansa nahkakotelossa innostumatta.\n\n-- Kai tämä saa kelvata minulle, -- jupisi hän kuin anteeksi\npyydellen sitä, että hänen täytyi sanoa vastaan.\n\nJuonala heitti hyvästit Katrille ja rouva Kaarelle, joka erosi ukosta\nkyynelsilmin ja otti lupauksen pikaisesta tapaamisesta: -- Vaikka\nJuonalassa!\n\n-- Niin, miksikäs ei Juonalassa, siellä viulu sentään paraiten\nlaulaa, -- sanoi ukko, kun juna jo vihelsi.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKesä teki tuloaan, ja rouva Kaaren ehdotus Katrin kokeesta\ntäytyi siirtää syksyyn. Teatterien johtajat olivat jo poistuneet\nkaupungista, ja maisteri Harju tahtoi vielä vähän aikaa valmistaa\nholhokkiaan.\n\n-- Kyllähän käytännöllinen harjoitus on välttämätöntä, mutta meidän\ntulee pitää varamme, ettei olla aivan kypsymättömiä. Voidaan joutua\nhylätyksi, -- sanoi hän Katrille.\n\nVähät hän aavisti, minkä pelon ja epävarmuuden kipinän hän jätti\nKatrin kesäseuraksi. Tyttö ei päivääkään menettänyt lukematta tai\nharjoittamatta, milloin vain sai yksinäisyyttä. Työ oli ainoa\nrauhoittava ja lohduttava turva.\n\nKesäsiirtolassa asui viikon aikaa eräs näyttelijä, ja Katri\nkadehti hänen varmuuttaan. Hänen kohtalonsa oli jo päätetty, hänen\ntulevaisuutensa taattu. Hän oli jo saanut näytellä Daniel Hjortiakin.\n\nKatri rohkaisi kerran itsensä ja kysyi, oliko Sigridin osa herra\nArvon mielestä mielenkiintoinen.\n\nNäyttelijä hymähti: -- Eipä juuri.\n\n-- Ettekö sentään tahtoisi ottaa kohtauksia Hjortista näytelläksenne\nminun kanssani?\n\n-- Miksi ei, jos se teitä huvittaa. Mutta miksi ei jotakin hauskempaa\nja ihan yleisölle?\n\n-- Täälläkö?\n\n-- Niin, sopisi varsin hyvin.\n\n-- En minä yleisölle.\n\n-- Minä olen sellainen, etten voi näytellä kunnolleen ilman yleisöä.\nHarjoituksissa olen melkein huono, mutta kun sitten pitää tuleen,\nsanotaan minun näyttelevän aivan erinomaisesti. Niin, se kuulostaa\nkehumiselta, mutta voin näyttää teille arvosteluja. Viime talvena oli\nkuvani Daniel Hjortina kolmessa julkaisussa ja kaikki ensiluokkaisten\narvostelujen mukana. Kun vain saisi osia! Oo, mitä minä voisin olla,\nkun vain saisi työtä!\n\n-- Ettekö näyttele usein?\n\n-- Näyttelen melkein joka ilta, mutta -- mitä osia.\n\n-- Kertokaa teatterista -- mitä osia?\n\n-- Ajatelkaahan. Eräs tekijä antoi minulle osan, kreikkalaisen orjan.\nHänen kuvailunsa mukaan piti sen olla hyvin mielenkiintoinen. Minä\nsain sen. Kuljin herrani perässä näytöksestä näytökseen. Ainoat sanat\nolivat: on ja ei, menen ja tulen j.n.e. Kysyin sitten tekijältä,\nmissä sen osan mielenkiintoisuuden piti ilmetä.\n\n-- Oo, ettekö tajua? Hän on taidetta harrastava orja, katselee\nympärilleen, herran linnassa on taidetta. -- Näyttämö oli Rooman\ntori, teltta, metsä, kaikkea muuta oli -- taidetta ei missään. Sama\ntekijä antoi minulle kerran hoviherran osan. Tiesin, että se oli\npötyä. Olin nyreissäni.\n\n-- No, mitä hän, eikö suuttunut? -- Eihän toki. Tuli ja pukkasi\nkylkeeni ja sanoi: -- Te saatte punaisen takin. -- Minä siirryin\nhänestä syrjemmälle. Mutta mies tahtoi lohduttaa minua.\n\n-- Tai kujeilla.\n\n-- Ei, oli ihan tosissaan. Hän oli yksinkertainen siinä suhteessa.\nNiin, tuli taas luokseni, pukkasi kylkeen ja sanoi: -- Se on silkkiä!\n\n-- Te näyttelette tuon varsin hyvin, ehkä olette sen sepittänytkin.\nSiinä on onnitteluni kaksipuolinen, -- sanoi Katri ärsytellen.\n\n-- Sepittänytkö? Ei maksa vaivaa. Tässä maailmassa -- tarkoitan\nteatteria -- on niin paljon...\n\n-- Mitä? -- heitti Katri väliin, varomattomasti paljastaen\ntiedonhalunsa.\n\n-- Eipä juuri mitään -- suuremmoista ... tietysti!\n\n-- Se on suuremmoista, -- päätti Katri juhlallisesti. -- Minäkin aion\nteatteriin!\n\n-- Onnittelen, -- sanoi herra Arvo laimeasti.\n\nKatria harmitti avomielisyytensä, ja samassa hän aiheettomasti sanoi\nhyvästit jättäen nolostuneen seuralaisensa yksin.\n\n-- Kuinka viihdytte täällä? -- kysyi herra Arvo toisena päivänä\ntavatessaan Katrin siirtolan ruokasalissa suuruksella.\n\n-- Täällä on äitelää. Ei yhtään ainoata ihmistä.\n\n-- Hauskaa kuulla, ettei olla ihmisten sukua.\n\n-- Paitsi te -- luonnollisesti, -- lisäsi Katri happamesti. Nyt\nhän oli tyytyväinen. Miehen kylmä vastaus hänen innokkaaseen\nhuudahdukseensa, teatterista: -- Se on suuremmoista! oli kostettu.\n\n-- Ovathan nuokin lyseon laiskurit aikaa tappamassa, -- sanoi herra\nArvo -- laiskuus on etuoikeutta nykyään. Laiskuus ja muu kelvottomuus.\n\n-- Muu kelvottomuus? Mitä te sillä tarkoitatte? -- huudahti Katri\nsuurin silmin. He asettuivat samaan pöytään.\n\n-- Luetteko sanomalehtiä?\n\n-- En, ei ole aikaa.\n\n-- Nykyään on velvollisuus lukea, -- väitti Arvo.\n\n-- Velvollisuus on niin ikävää.\n\n-- Ja kuitenkin!\n\n-- Ehkä te sopisitte sanomalehtimieheksi, -- sanoi Katri.\n\n-- Olen ollut pääkaupungin lehdessä pari vuotta, -- sanoi herra Arvo\nsäyseästi.\n\n-- Juoksupoikanako?\n\n-- En, teatteriarvostelijana.\n\n-- Hoo! -- pääsi Katrilta. -- Senkö vuoksi te menitte teatteriin?\n\n-- No, en juuri sen vuoksi.\n\n-- Osaatteko kirjoittaa näytelmiäkin?\n\n-- Osaan, jos tunnen, että täytyy.\n\n-- Että on sellainen tulipalo mielessä tai koko olemuksessa, ettei\nmuuta voi! -- huudahti Katri unohtaen olla varovainen.\n\n-- Niin, sellaisen tulipalon se teatteri sytyttää meikäläisiin.\n\n-- Ehkä olette kirjoittanutkin kappaleen?\n\n-- Eihän siitä voi puhua, ennenkuin on jotakin valmista, -- vastasi\nherra Arvo.\n\n-- En minäkään voi puhua teatterista. Tahdon elää siellä, tahdon\ntulla suureksi. Sitten vasta kannattaa kehua. Minä tahtoisin kehua!\n\n-- Ketä ja mitä?\n\n-- Tahtoisin pitää pitkiä ylistyspuheita näyttelemisestä ja\nnäyttelijöistä.\n\n-- Jatkakaa.\n\n-- En minä osaa.\n\n-- Ehkä osaisitte näytellä.\n\n-- Minä osaan.\n\n-- Olette itsestänne hyvin varma.\n\n-- Miksi en olisi, kun osaan näytellä.\n\n-- Koska aiotte kokeilla?\n\n-- Syksyllä.\n\n-- Kansallisessako?\n\n-- En minä tiedä. Maisteri Harju ja rouva Kaari sen päättävät.\n\n-- Aa, te olette sen soittaja Juonalan tytär. Nyt minä tiedän, olen\nkuullut teistä.\n\n-- Niin, olen metsäläinen, vähämielinen Juonalan Katri!\n\nKatri nauroi kuin pari vuotta aikaisemmin, hurjasti, melkein rajusti.\nHerra Arvo iski häneen silmänsä hämmästyneenä. Katri nousi niiaten\nkauniisti ja hymyillen kaikkein suloisimmin:\n\n-- Arvoisa herra, se oli Juonalan Katri.\n\nHerra Arvo tarttui tytön käteen, vielä kerran iskien silmänsä häneen.\n\n-- Mitä te katsotte?\n\n-- Katson vain, mihin se Juonalan Katri piiloutui. Se taitaa olla\nkoko peijakas.\n\n-- Juonalan Katri on erinomaisen hyvä tyttö, mutta neiti Juonala --\nmitä tahansa!\n\n-- Minä tahdon oppia tuntemaan Juonalan Katrin!\n\n-- Teatterissa, jos onni on myötä.\n\n-- Missä tahansa.\n\n-- Kirjoittakaa minusta näytelmä, ja minä näyttelen.\n\n-- Jos voitte minut siihen pakottaa, niin se onnistuu, ja jos te sitä\nnäyttelette, onnistutte varmasti.\n\n-- Se on päätetty! -- huusi Katri ja heitti ruokaliinansa pöydälle\nnousten seisaalle. -- Minä kerron teille ihmeellisen tarinan...\n\n-- Nyt heti!\n\n-- Eihän toki, joskus.\n\n-- Joskus -- tai ei koskaan, nyt heti, minä vaadin ... jos minun\npitää kirjoittaa, niin täytyy minun saada vaatia...\n\n-- Joskus tai ei milloinkaan! Hyvästi!\n\n-- Hyvästi, neiti Juonala! Sanokaa terveisiä Juonalan Katrille. Minä\ntahdon oppia hänet tuntemaan.\n\nKatri kääntyi ja näytti pitkää nenää, niinkuin hän oli tehnyt\nharjulaisille, kun he häntä kiusoittelivat.\n\nKatri oli erinomaisen tyytyväinen uuteen tuttavuuteensa. Nyt hän\ntunsi oikean näyttelijän, seikkailijan, miehen, joka oli teatterista!\n\n-- Nyt ei edemmäksi. Minä en kerro hänelle, en pitkiin aikoihin,\ntahdon ensin päästä teatteriin. Sitten, sitten!\n\nKaiken piti siirtyä, jäädä sikseen, kunnes se suuri oli ratkaistu.\n\n\n\n\n4.\n\n\nSyksy läheni, liian hitaasti Katrin mielestä, ja kun kaupunkiin\ntultiin, ei hän antanut rauhaa rouva Kaarelle, ennenkuin maisteri\nHarju tuli kaupunkiin, ja kokeilu saatiin järjestetyksi.\n\n-- Se on ensi viikolla teatterin kansliassa, torstaina kello\nseitsemän, -- sanoi maisteri Harju. -- Minä tulen noutamaan teitä.\n\n-- Kuka silloin...\n\n-- Johtaja itse.\n\n-- Onko hän ankara?\n\n-- On ja ei.\n\nKatri kertasi kaikki \"suuret osansa\" sanellen ja osaksi näytellen ne\nulkoa, ollen ihan kuumeessa innosta ja jännityksestä.\n\nKeskiviikkona rouva Kaari kielsi häntä rasittamasta itseään ja\nääntään.\n\n-- Pitää levätä, muuten menee huonosti, -- sanoi hän, kun Katri\ntapansa mukaan intti vastaan.\n\nKatri pysyi koko päivän sohvallaan ja nukkui toista vuorokautta\nmelkein yhteen menoon.\n\n-- Jätetään vain kaikki kirjat kotiin, -- sanoi maisteri Harju, kun\nKatri yritti pistää vihkosiaan nuttunsa taskuun. -- Johtajalla on\nomat aapisensa.\n\nEnsi kertaa elämässään Katri astui Teatterikujalta näyttämön\npuolelle. Se oli hänen mielestään juhlallinen hetki.\n\nJohtaja oli tullut, ja lukeminen voitiin aloittaa heti.\n\nKatri oli ottanut aivan sileän, tumman villapuvun, joka oli\nnelinurkkaisesti kaulasta auki. Puku noudatti vartaloa hartioista\nlähtien yli lanteiden. Hame poimutteli laajana nilkoille. Mustat\npuolikengät taipuivat pehmeinä ja ohutpohjaisina joustavasti hiukan\nliiaksi suurissa jaloissa.\n\nKolea huone, sen pari kirjoituspöytää ja muutama puinen tuoli\nvaikuttivat lamauttavasti.\n\nJohtajan ystävällinen ja tutunomainen keskustelu rohkaisi kuitenkin\nKatria, ja pamppaileva sydän rauhoittui.\n\n-- Te kai luulette, että nyt luetaan jotakin oikein komeata.\n\n-- En minä tiedä, -- sanoi Katri säyseänä.\n\nHerrat keskustelivat puoliääneen, ja johtaja veti taskustaan esille\nkirjan. Se oli Kanteletar.\n\n-- Odottakaahan, -- sanoi johtaja ja otti kirjan takaisin, -- lukekaa\n\"Velisurmaaja\". Saatte valmistaa niin kauan kuin teitä haluttaa. Me\nodotamme. Meillä on tässä neuvotteluja.\n\nHerrat siirtyivät toisen akkunan ääreen puhellen hiljaisesti. Katri\nsai runon ja istui uunin luo nurkkaan.\n\n-- Katsoppa, -- sanoi johtaja maisteri Harjulle, -- osaapa hän istua.\nTuo jalka, mikä ilme sen varmassa ja jännitetyssä suoruudessa!\n\nKatri istui koukussa, kirja polvella ja toinen jalka toisen päällä\nnostettuna, varpaat taivutettuina lattiaa kohti.\n\n-- Hänellä on hyvä ruumis, kerrassaan oivallinen ilmiö. Tekee hyvää\nnähdä tuollainen Herran luoma. Katsos noita hartioita. Niissä\non voimaa ja luonnetta. Ja oletkos nähnyt tuollaisia sormia?\nJumalattoman pitkät ja luiset. Ellei niihin saa ilmettä, niin\nsitten on ihme! Vartalo kaartuu kuin luokka. Saammeko tosiaankin\nnäyttelijän? Katsos ilmettä! Hän hautoo runoa. Merkillistä, mikä\nkuvastin. Olen utelias kuulemaan, oikein utelias. Ei, annahan olla,\nse on vaikea tehtävä, kerrassaan vaikea.\n\nHerrat jatkoivat keskusteluaan yhä hiljemmin, ja Katri syventyi\nrunoon. Kului hyvin puoli tuntia, ennenkuin hän nousi.\n\n-- Minä olen valmis, -- sanoi hän, nousten kumaraisesta asennostaan.\n\n-- Hyvä, seiskaa vain niinkuin nyt olette. Me istumme täällä, --\nsanoi johtaja heittäen jalan polvellensa ja nojaten tuolin selkään.\nMaisteri Harju piteli hermostuneesti paperossilaatikkoaan.\n\nKatri alkoi hilpeällä ja houkuttelevalla naisäänellä: -- Mistäs\ntulet, kustas tulet, poikani iloinen? -- ja vastasi miehen järeällä\nja tuskasta kangertelevalla äänellä:\n\n\n    -- Meren rannalta, meren rannalta,\n    äitini kultainen!\n\nKatrin muoto muuttui äänen kuultuaan, ja onnettomuutta aavisteleva\npelko kuvastui koko olemuksessa, varsinkin äänessä.\n\n    -- Mitäs siellä tekemästä,\n    poikani iloinen?\n    -- Hevostani juottamasta,\n    äitini kultainen!\n\nKuului pojan ilkamoiva, jumalaton ja uhkaa salamoiva huuto syvällä,\nmatalalla äänellä.\n\nKatrilla tuntui olevan aivan rajattoman laaja ääni, sillä matalaan,\nehdottomasti puhtaaseen vastasi naisen korkea ja kimakka säikähdyksen\nhuuto yhä kiihkeämpänä, kunnes hän kolmanteen kysymykseen:\n\n    -- Mistäs on miekkas vereen tullut,\n    poikani poloinen?\n\nsai vastauksen. Katri painui kokoon ja katsoi ympärilleen kuin\nnäkymättömän vihaa pakeneva ja suoristui jälleen uhkaavana huutaen\nvihassaan hirveänä, kuin olisi äiti ollut se jumaluus, joka tämän\nhirveän kohtalon oli hänen osalleen määrännyt:\n\n    -- Lyönyt oon veljeni kuoliaaksi,\n    äitini armainen!\n\nÄidin sydäntä repivä hätähuuto:\n\n    -- Miksi sä veljesi kuoliaaksi,\n    poikani poloinen?\n\nsärähti huoneessa ja Katri lysähti kumaraan kuin salaman lyömä.\nSamassa hän taas suoristui, asettui hyökkäykseen läähättävänä, silmät\nveristävinä, nauraen mielettömänä:\n\n    -- Miksi hän naistani nauratteli,\n    äitini armainen?\n\nSiihen päättyi runon rajuus, joka oli noussut voimassa aste asteelta.\nNyt seurasi äidin rajaton suru ja hätä:\n\n    -- Minnekä sä itse joudut,\n    poikani poloinen?\n\nJa pojan alistuva pohjaton kaipuu, suunnattoman haikeuden tunto,\nkun pitää jättää oma muokkaamansa maa ja ranta, lähteä kohti\ntuntematonta, kuollutta elämää Kainin merkki otsallaan:\n\n    -- Vieraille maille kaukahille,\n    äitini armainen.\n\nSeurasi sitten yhä tuskallisempi julistus rakkaimmista luopumisesta\nja erosta. Pilkahti pieni toivon kipinä äidin äänessä kuiskatessa:\n\n    -- Milloin sie takaisin tulet,\n    poikani ainoinen?\n\nRaskaana ja kohtalon masentamana järähti pojan vastaus:\n\n    -- Konsa korppi valkenevi,\n    äitini armainen?\n\nViimeinen alistuva ja nyyhkivä hyvästijättö äidin pakahtuvasta\nsydämestä puristettuna:\n\n    -- Koska korppi valkenevi,\n    poikani poloinen?\n\nJa sitten yhä kiihkeämpi vuoropuhelu toivottomassa tuskassa runon\nloppuun. Katrin ääni täytti huoneen hetken vaitiolon ajan eikä tuskan\nilme haihtunut kuulijain kasvoilta, ennenkuin Katri oli ennättänyt\nhuoahtaa ja istua.\n\nJohtaja astui vaieten häntä kohti, otti kädestä ja sanoi\nyksinkertaisesti:\n\n-- Onnittelen. Olette runoillut uudestaan tuon vanhan tarinan. Teillä\non luomisvoimaa. Teitte täydellisen murhenäytelmän pikku runosta.\nToivottavasti tulemme yhdessä toimeen.\n\n-- Saanko minä alkaa -- -- -- näytellä? -- huohotti Katri.\n\n-- Johtokunta, -- äännähti johtaja ja kohautti hartioitaan.\n\nTaaskin uusi este, ja Katri olisi tahtonut huutaa tuskasta, jos olisi\nkehdannut.\n\nEräs herra astui huoneeseen, hänet esitettiin johtokunnan jäsenenä.\n\n-- Neiti Juonala pyrkii siis teatteriin, -- sanoi herra.\n\n-- Niin, -- sanoi Katri katsoen johtajaan.\n\n-- Täällä on hyvin monta pyrkijää, enimmäkseen kokeneita ja\ntunnustettuja taiteilijoita, -- sanoi johtokunnan jäsen.\n\nKatri tunsi kuolettavaa katkeruutta ja pettymystä. Johtokunnan\njäsenen äänessä oli hänen mielestään loukkaava sävy. Se muistutti\nhänelle sitä hetkeä, jolloin hän seisoi Mattilan pihalla ja Anna\nusutti koiran hänen kintereillensä.\n\n-- Eikö hänelle ollut tilaa täälläkään? -- olisi hän tahtonut huutaa,\nmutta vaikeni ja kalpeni. Johtokunnan jäsen asettui nyreänä pöytänsä\nääreen ja toiset poistuivat. Johtaja hyvästeli, ja niin se koe oli\npäättynyt.\n\nKotiin mennessä ei maisteri Harju saanut sanaakaan Katrilta. Ja\nseuraavaksi päiväksi sulkeutui tyttö itsepäisesti huoneeseensa\nhautoen tuskaansa.\n\nMaisteri Harju kertoi rouva Kaarelle kokeen onnistumisesta, mutta\nmyönsi, että toiveet olivat Kansalliseen nähden hyvin pienet.\n\n-- Onhan Katri harvinainen kyky! -- huudahti rouva Kaari.\n\n-- Se ei vielä auta, pitää saada julkista tunnustusta. Johtokunnat\neivät hyväksy pelkkää kykyä. Täytyy olla nimi, papereita.\n\n-- Eihän teatteri ole mikään virasto! -- intti rouva Kaari.\n\n-- Täytyy osaksi olla.\n\n-- Ajatelkaa, mikä voimien hukka! Lapsi nääntyy epätoivossaan,\nmalttamattomassa tuskassa ja epävarmuudessa. Kalliit oppivuodet ja\nnuoruuden onni, pyhä innostus palaa suotta. Meidän täytyy saada hänet\nnäyttämölle. Olkoon vaikka kymmenen johtokuntaa vastassa, nyt täytyy.\nPuhukaa johtajalle. Mennään virallista tietä, johtokuntien ja muiden\nmutkien mukaan, -- puhui rouva Kaari.\n\nKatri oli saanut johtokunnan suostumuksen. Kysymys oli vain\nkappaleesta ja osasta. Vaalivapaus ei ollut suuri. Hän sai ottaa\nLillin osan kappaleessa \"Kuopion takana\" tai Elinan \"Elinan surmassa.\"\n\nMyöhään illalla johtaja soitti päätöksen, ettei voitu nyt saada aikaa\nmihinkään muuhun.\n\n-- Jos neiti Juonala tahtoisi odottaa kevääseen, niin kenties...\n\n-- En, en enää, minä otan osan, -- sanoi hän peläten, että tilaisuus\nhäneltä kokonaan luiskahtaisi.\n\nHän luki seuraavan päivän keksimättä mitään kelvollista kummassakaan\nosassa.\n\n-- Minä olen tyhjä, vetinen, mamsellimainen ja uh ... Ei mitään,\nmistä saisi kiinni.\n\nEpätoivoisena hän kiirehti maisteri Harjua tapaamaan malttamatta\nodottaa, kunnes tämä kutsuttuna ehtisi tulla hänen luoksensa.\n\nMaisteri Harjun niukat tulot eivät riittäneet komeaan asuntoon. Hän\nmajaili viidennen kerroksen yksityiskamarissa Kruunuhaan perukassa.\nMutta akkuna oli merelle ja aava näköala antoi aavistaa rajatonta\nulappaa taivaan ja meren yhtymässä.\n\nTuuli vinkui tärisyttäen harvaa akkunaa. Tupakansavua oli harmaanaan,\nmutta sikaari sammui alituisesti siirtyen suupielestä toiseen\npureskelevien hampaiden välissä. Ilma oli huoneessa raskasta ja\nummehtunutta. Alpre Harju heitti akkunan auki paljastaen rintansa\nja vetäen henkeään tuijottaessaan avaruuteen. Lokit liitelivät\nlaivojen ympärillä ja pakenivat toisinaan ulapalle, kuin voimiaan\nkoetellakseen lentäen myrskyä vasten.\n\nMiehen ajatukset takertuivat seuraamaan lintujen ihailtavaa\nvoimainponnistusta aivan kuin kohtalokasta ennettä. -- Palaavatko --\njatkavatko matkaa näkymättömiin...? Olisiko uskallettava suorinta\nja korkeinta tietä, pitäisikö vain pyrkiä kaikki unohtaen, kaikki\ntaakseen heittäen, vain myrskyä vasten painuen?\n\nOvelta kuului rohkea koputus. Ajattelija napitti takkinsa, heitti\nsikaarin tuhka-astiaan ja äännähti rämisevästi:\n\n-- Sisään!\n\nKatri tuiskahti ovesta kiihkeänä ja maltittomana.\n\n-- Kun ei teillä ole puhelinta, täytyi minun tulla. Oh, nyt tulee\nkuitenkin tenä. Minä en osaa enää, en ymmärrä mitään, saatte minusta\nsuurta häpeää.\n\n-- Istukaahan nyt ensin. Ja sitten sanokaa, mikä on asia.\n\n-- Minun täytyy näytellä Elinaa \"Elinan surmassa\" tai Lilliä \"Kuopion\ntakana\".\n\n-- Kumman valitsette?\n\n-- Minä en mitään ymmärrä. Olen lukenut kumpaakin. En saa tukea, en\nkeksi niissä mitään itselleni. En saanut rauhaa enää, täytyi tulla\ntänne. Auttakaa minua, hyvä, vanha opettaja.\n\n-- Ensiksi tahdon vain sanoa teille, että teitte oikein tullessanne\ntänne. Tämä on ensimäinen täysin, itsetietoinen askel teidän\nkehityksessänne.\n\n-- Minä ajattelen niin hirveästi sitä menestymistä ja osaamista.\nKatkaiskoot minulta vaikka kaulan, minä lennän sittenkin.\n\n-- Mitä te ajattelitte pikku Elinasta? -- sanoi maisteri Harju\nrauhallisesti sytyttäen sikaarinsa ja sulkien akkunan, josta kylmä\ntuuli tunki huoneeseen.\n\nKatri riisui hattunsa ja ripusti nuttunsa maisteri Harjun laajan\nsadevaipan päälle oviseinällä olevaan naulaan. Hänellä oli päällään\nsama puku kuin koeluvussa, ja tummissa silmissä paloi maltiton into.\n\n-- Tahdon päästä puraisemaan hampaani osani ytimeen, -- selitti hän.\n\nHän otti kirjan taskustaan ja painautui pöydän ääreen lähelle\nopettajaansa täydellisesti unohtaen entisen lapsellisen arkuutensa.\n\n-- Pikku Elinalla, -- sanoi opettaja, -- on kohtalokas osa, uhrin,\nniinpä kyllä, -- uhrin, vasten tahtoaan.\n\n-- Niin, siksi se minua kiukuttaa. Minä en voi olla mitään vasten\ntahtoani.\n\n-- Miksi ette voi tehdä uhria itsellenne mieluiseksi?\n\n-- Miten? Minä en ymmärrä.\n\n-- Käytte suorinta tietä käsiksi kohtaloonne, uhalla, avosilmin,\nalistumatta, vaikka tuho on joka hetki odotettavissa.\n\n-- Entä vastakohta Kirstin suhteen?\n\n-- Käy jännittävämmäksi, taistelu tasaisemmaksi. Se ei saa olla sitä\nvanhaa teatteria. Älkää näytelkö osaa, näytelkää itseänne, omaa\nElinaanne!\n\n-- Entä suhde Klausiin?\n\n-- Rakastatte, tahdotte tehdä uuden ihmisen, itseänne varten, oman\nonnenne vuoksi Kirstin uhalla. Pitäkää Kirstiä kohtalona -- ihmistä\nse osa ei kuvaakaan -- olkaa ihminen hänen rinnallaan, ennen kaikkea\nihminen. No, tahdotteko nyt lukea?\n\n-- Tahdon, tahdon. Nyt minä tahdon. Tuhat kiitosta, hyvä opettaja.\n\nKatrin pitkät sormet ympäröivät kuin ruuvi opettajan käsivartta ja\nhento povi kosketti takinhijaa. Hän ei aavistanut, minkä myrskyn\nhänen kätensä ote sai opettajassa kuohumaan ja mikä inhimillinen\nsuuruus tarvittiin sitä pitämään salassa. Ei katse, ei äänen värähdys\nilmaissut siitä mitään holhokille. Hän sai täydessä turvassa käyttää\nhyväkseen nerokasta ohjaajaa. Suuressa innossaan ei tyttö ollut\ntietoinen omasta naisellisesta lumousvoimastaan, joka nyt hänen\nkahdeksantoista täyttäessään oli puhjennut kukkaansa.\n\nKatrin Elinasta tuli arvostelijoille pulma. Kaavamaisille hän oli\nkauhistus, lahjakkaille ihastuksen aihe, esteetikoille riitti\nsaivartamista. A. H. leikkasi solmun poikki selvitellen nuoren\ntaiteilijaluonteen saavutusta kiittämättä taikka laittamatta.\n\nSe kirjoitus oli niin vakuuttava ja asiallinen, ettei Katrilta\nkielletty pääsyä oppilaaksi ja samalla lausuttiin toivomus kiinnittää\nhänet teatterin palvelukseen.\n\n-- Nyt minä tunnen olevani ihminen kuten muutkin! -- sanoi hän rouva\nKaarelle. -- Enkö minä ole ollut hirveä laitos?\n\n-- No, eihän metsäläiseltä voinut muuta toivoa. Minä lohdutin\nitseäni...\n\n-- Oliko jotakin lohdun aihetta -- tai onko? Minä pelkään, ettei\nvilleys ole kovinkaan kaukana! -- huusi Katri.\n\nRouva Kaari nauroi ja kertoi:\n\n-- Kotipuolessani oli muuan Aaro niminen mies. Hän vei pieniä rapuja\nkaupaksi ja kun ostaja valitti alamittaisuutta, vakuutti Aaro, että\nne olivat suurta lajia.\n\n-- Kiitos, -- sanoi Katri.\n\n-- Onhan Katrilla raajoja ja kokoa kylliksi, -- sanoi maisteri Harju.\nHän kävi nyt säännöllisesti päivällisellä rouva Kaaren luona.\n\n-- On. Ja nämä humalasalot käsivarteni tahtoisin kietoa molempien\nteidän ympärille, -- uhkasi Katri.\n\n-- Karhun ja vuorikauriin syleily ei ole mahdollinen, -- muistutti\nAlpre Harju.\n\n-- Kyllä, kun karhu on niin erinomaisen hyvä...\n\n-- Katri! -- varoitti rouva Kaari, -- älä anna kielesi tehdä tuhoja!\n\nKatri painoi kätensä huulilleen.\n\n-- Minä olen vaiti kuin kakeluuni, kun siinä ei ole tulta, mutta\njos te tuikkaatte tulitikullanne, niin en takaa. Minä olen niin\näärettömän onnellinen!\n\nRouva Kaari oli paljon kärsinyt miehensä vuoksi ja lopulta saanut\neron, kun yhteiselämä alkoi käydä hengenvaaralliseksi. Mies oli ollut\nsoittajana kaupungin orkesterissa ja viettänyt huonoa elämää.\n\nTaiteilijauransa hän oli aloittanut teatterissa näyttelijänä ja\nmyöhemmin erottuaan toimi kaunoluvun opettajana. Häntä sanottiin\ntaiteilijapiirissä mammaksi. Ja siitä yksinäinen rouva oli ylpeä.\nMonien holhokkien rakkaustarinat ja muut sydänsurut päättyivät\nusein avomieliseen tunnustukseen mammalle. Oli se sitten mitä\nlaatua tahansa, tiesivät he siitä saavansa ansaitsemaansa kohtelua.\nJos synti sovitettiin, niin se myös täydellisesti unhotettiin. Ja\nmammalla säilyi salaisuus kuin valantehneellä tohtorilla.\n\nTällä taiteilijasielulla oli välitön vaisto torjumaan ihmisten\nkätketyimpiä tunteita ja taipumuksia. Niin täysin hillitty kuin\nmaisteri Harju olikin, ei rouva Kaarelta jäänyt huomaamatta vanhan\nystävänsä heikkous Katrin suhteen. Hänellä oli sitäpaitsi teroitettu\nherkkyys apuna, salainen, kaino tunne, joka verhoutui ystävyyden\nvaippaan eikä hetkeäkään erehtynyt pienimmästäkään vivahduksista\njörön miehen olennossa.\n\n\n\n\n5.\n\n\nTaavi Arvo oli viime aikoina jäänyt teatterissa yhä enemmän\nsyrjään. Näytäntökauden alussa hänelle ei ollut annettu mitään\nmielenkiintoista osaa.\n\nNuori näyttelijä oli epätoivossa ja vahvassa aikeessa heittää uransa,\nmutta teatteri oli mennyt miehelle veriin eikä ollut hyvä -- niinkuin\nhän itse sanoi -- \"nylkeä elävältä omaa nahkaansa.\" Piti vain odottaa\nja -- \"antaa sammaleen kasvaa päänsä päälle\" -- niinkuin teatterissa\nsanottiin.\n\nKatkeruus kasvoi miehessä ajaen lopulta toimintaan omalla painollaan.\nEräänä iltana seuratessaan Katria, kotiin mennessä harjoituksista,\nhän muistutti kesäisestä lupauksesta.\n\n-- Ettekö muista?\n\n-- Kyllä, varsin hyvin.\n\n-- No, mitä arvelette, eikö ole aika tullut?\n\n-- En oikein tiedä, se on sellainen jymy juttu.\n\n-- Sitä parempi.\n\n--- Niin kylläkin, mutta se on niin totta, etten tiedä, voiko sitä\nsovittaa teatterin kakkuloihin.\n\n-- Ja vieläkin parempi.\n\n-- Ettekös te sano niinkuin ne muut sanoisivat -- ei se sovi!\n\n-- Eihän teidän tapanne ole tinkiä, antakaa leikin käydä! -- huudahti\nArvo maltittomana.\n\n-- Ettekö näe, että palan pelkästä halusta tehdä jotakin?\nTeatterikoulu on niin sisuttavaa! -- huudahti Katri.\n\n-- Kuinka ja koska saan tarinanne?\n\n-- Nyt heti tai ei ollenkaan. Tulkaa ylös.\n\nHe juoksivat neljänteen kerrokseen, ja Katri vei Taavi Arvon\nhuoneeseensa.\n\n-- Tässä olen, tehkää minusta nyt, mitä hyväksi näette, -- sanoi\nKatri seisoen lauhkeaksi tekeytyen Arvon edessä.\n\n-- Huonosti tuntisin luonteita, jos tuota naamaria oikeana pitäisin.\n\n-- Sekin on oikea, -- sanoi Katri hiljaa, aivan kuin olisi ollut\nyksin huoneessa, painuessaan lämpimän uunin nurkkaan nojatuoliinsa.\n\nTaavi Arvo tarkkasi tytön ilmeitä eikä katkaissut salaperäistä\nkaihomielisyyttä, joka lupasi paljon.\n\nVähitellen Katri alkoi kertoa. Ensin yksi-sanaisesti.\n\n-- Kotini on metsä -- tupa ja kamari -- ranta -- ruuhi.\nLeikkitoverini: kissa, porsas, kaiku, käki. Ensimäiset uudet\ntuttavani: sudenpennut. Ainoa hellyys minkä olen saanut: isäni viulun\nääni.\n\n-- Kohtaloni: onnettoman miehen kovaosainen rakkaus. Ja siitähän\nminun pitäisi kertoa. En sitä koskaan unohda -- en koskaan! Näen\nhänet vieläkin sellaisena kuin hän silloin takkavalkean leimutessa\nja kuumeisena pyysi minulta -- suuteloa --. Katri kuiskasi viimeisen\nsanan. -- En sitä koskaan unhota -- en.\n\n-- Näen hänet vieläkin, kuinka hän tuskaisesti hymyillen painoi tämän\nsormuksen sormeeni ja vahvisti kihlauksemme. En sitä koskaan unohda\n-- en voi unohtaa! -- huudahti Katri. -- Hänen katseensa syvyys ei\nminulle koskaan selviä. Se on kuin elämääni uhkaava arvoitus. Se\nkysyy ja ärsyttää, vaatii vastausta ja pyytelee ymmärrystä enkä minä\ntajua mitään, en niin yhtään ajatusta saa kiinni. Kaikki on pimeää\nhänen ja minun ympärilläni. _Minä_ olin hänen kuolemansa jouduttaja,\nhän itse oli toisen elämän lyhentäjä. Ja minä -- niin mikä on minun\nkohtaloni tässä ketjussa? Voi rakas ystävä, selittäkää arvoitus,\nantakaa runoilijan ennussanain puhua!\n\nArvo oli yhä vaiti, katsellen liekehtivää hiilosta uunissa.\n\nKatri liikahti, hengitti syvään ja hymyili.\n\n-- Te osaatte kuunnella. Täytyyhän teidän sentään viisastua tästä\nhiukan enemmän! -- Ja sitten Katri kertoi kaikki järjestyksessä, aina\nKaivolan kuolemaan ja testamentin lukemiseen saakka.\n\nKatri oli lopettanut, ja Arvo harppoi lattiaa unohtaen kaikki\nympärillään ja heitellen käsiään.\n\n-- Minä panen Kaivolan suuhun ne vaatimukset. Teidän pitää toteuttaa\nhänen elämänsä tehtävä. Hän tahtoi sovittaa rikoksensa tekemällä\nhyvää ihmisille, mutta hänellä ei ollut aikaa, kuolema tuli liian\näkkiä. Hän antoi teille sen tehtäväksi...!\n\nKatri hypähti tuoliltaan ja pysäytti Arvon äkkiä tarttuen hänen\nhartioihinsa.\n\n-- Te sen sanotte, mies, te sen ratkaisette -- sen arvoituksen.\n\nArvo pidätti Katria hetkisen likistäen hänen käsivarsiaan ja\nvakavasti katsoen silmästä silmään. -- Minä olen aina ihmetellyt,\nmikä teidän ympärillenne luo oman suojakehänne. Nyt sen ymmärrän.\nTeillä on profeetallinen tehtävänne. Teillä on oma määrätty\nkohtalonne ja teidän pitää täyttää toisen ihmisen elämäntehtävä,\nsuorittaa syntivelka.\n\n-- Te sen sanotte!\n\nKatri riisti itsensä irti, heittäysi nojatuoliinsa ja itki, itki\nkatkerasti.\n\nVanha haava, joka oli verekseltä umpeen painettu, joka ei lapsen\nsydämeen koskenut, avautui nyt äkkiä, kun aika oli tullut.\n\n-- Miten, miten minä voin mitään tehdä? -- huudahti Katri tuskan\nvallassa.\n\nTaavi Arvo oli neuvoton, ja säälin tuska painoi hänet voimattomana\nKatrin viereen toiselle tuolille.\n\n-- En minä tahtonut teille tuskaa tuottaa. Katri, älkää itkekö, ei se\nole niin vakavaa -- älkää noin -- minä rukoilen, rauhoittukaa. Eihän\nse ole todellista. Kaikki on kuvittelua, runoa ja näytelmää. Kas\nniin, ottakaa pois kädet kasvoiltanne.\n\nKatri rauhoittui ja katsoi Arvoon.\n\n-- Tämä on niin kummallista. Se on kuin olisi tuossa noin ihka\nelävänä ja samassa on kaikki tyhjää. Nyt ei siinä ole taas yhtään\nmitään. Minä olen vain hupsu tyttö.\n\n-- Niin, ja minä höperö mies. -- Sinä sellainen, minä tällainen, --\nhyräili Arvo.\n\n-- Sun perääs palaa mun sydämen, -- jatkoi Katri kyyneliään pyyhkien.\n\n-- Katri! -- huudahti Arvo. -- Saanhan minä sanoa Katri!\n\n-- Sanokaa vain.\n\n-- Olemmehan tovereita.\n\n-- Niin, virkatovereita. Entä mitä tästä syntyy? Arvo painui äkkiä\njälleen itseensä.\n\n-- Ei ole hyvä sanoa, rukoile minun puolestani hengessä ja totuudessa.\n\n-- Älkää herjatko! -- sanoi Katri unohtaen sinutella.\n\n-- En, totta tosiaan, puhun niinkuin sieluni vaatii.\n\n-- Taavi! -- sanoi Katri ja ääni värähteli. -- Rukoile minun\npuolestani, kun tulet valtakuntaasi.\n\nTaavi Arvo ojensi tytölle molemmat kätensä, ja he erosivat.\n\nVieraan mentyä Katri istui kauan aikaa hartauteen vaipuneena,\najatuksissaan palvellen sitä valtavaa jumalaa, joka ihmissielut sitoo\nja päästää lapsellisella uskolla.\n\nTaaskin hän tunsi joutuneensa toisen ihmisen elämän piiriin. Olihan\nTaavi sanonut tunteneensa hänen suojakehänsä estettä, mutta nyt se\noli murtunut, ja he olivat tuijottaneet toistensa maailmaan puoleksi\nsäikähtäen, puoleksi lumoutuen. -- Olkoon miten on. Nyt on minun\nhelpompi olla, olen saanut valoa -- ehkä antanut valoa!\n\nHän riipaisi itsensä irti, harppasi saliin ja repäisi pianon auki\nheittäytyen \"rompottamaan\", niinkuin rouva Kaari sanoi juosten pakoon\nkorviaan pidellen.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKului pari viikkoa. Taavi Arvo oli näkymätön. Kävi harjoituksissa\nsuorittaen pienet tehtävänsä innottomasti ja häviten samassa\ntietymättömiin.\n\n-- Aikooko mies tehdä itsensä mielenkiintoiseksi? -- muistuttivat\njotkut.\n\n-- Kiiltomadoksi ei poika sovi, -- päätteli toinen toveri. -- Ja\nsuuria osia ei pistetä. Niin että millä hän meitä hämmästyttäisi?\n\nTeatterissa sanottiin pikkuosia kiiltomadoiksi.\n\nKatri oli läsnä ja kuuli erään näyttelijättären purevan muistutuksen:\n-- Kiiltomato kukkasissa loisti hiljaisuudessaan ... Lopun te kyllä\nosaatte. Luulen, että Taavi Arvo on näytellyt käärmeen osaa. Katri\nJuonala on hänen kiiltomatonsa.\n\n-- Kiitoksia osien jaosta, hyvä neiti, -- sanoi Katri. -- Minä en ota\nsitä vastaan. Minä näyttelen siinä teatterissa pääosaa, ja Taavi Arvo\non minun johtajani, ohjaajani ja runoilijani!\n\nKatri kääntyi kantapäillään ja poistui seurasta. Toiset levittivät\nsilmänsä ja vihelsivät.\n\n-- Kuulkaas pikkasta! -- nauroivat he jättäen Katrin rauhaan.\n\nKatri oli ärtyisä ja levoton. Hänen silmäinsä salainen tuli leimahti\nväläyksittäin, kun ovikello soi tai joku vieras saapui.\n\n-- Ketä sinä odotat? -- kysyi rouva Kaari huomaten tytön maltittoman\nlevottomuuden.\n\n-- En ketään erityisesti! -- vastasi hän punastuen ja kätkien\nsilmiensä tulen.\n\nEräänä iltana kun Katri jo oli astunut kadulle teatterista, saavutti\nTaavi Arvo hänet ja antoi käsikirjoituksen.\n\n-- Lue se vielä tänä yönä. Olen kirjoittanut yöt ja päivät, Menen nyt\nkotiin ja aion -- nukkua. Ota huostaasi tämä meidän lapsemme. Hyvää\nyötä!\n\nTaavi Arvo kääntyi ympäri ja katosi pimeyteen. Kaupunki oli sokea.\nJoku valon häämöitys vain tuikki esplanaadilla, ja Katri astui vinhaa\nvauhtia kotiin, likistäen paperikääröä rintaansa vasten.\n\n-- Meidän lapsemme! -- jupisi hän ja vapisi innosta päästä pian\nkotiin.\n\nKäärö oli kuin osa hänestä itsestään. Ehkä tässä oli selitys, ja ehkä\nhän voi tämän kautta päästä käsiksi siihen suureen tehtävään, siihen\nperintöön.\n\nKotiin tultuaan hän lukitsi ovensa ja heitti vaippansa nurkkaan,\navasi käärön ja alkoi lukea -- luki kuulematta illalliskutsua,\ntietämättä mitä talossa tapahtui.\n\nJoka riviltä hän tunsi oman elämänsä ennusteisena ja uskottavana. Se\nei ollut hänelle näytelmää eikä ihmisen sanaa. Se oli hänen elämänsä\njuoksua, hänen perintöänsä ja tehtäväänsä.\n\nOli puoliyö, ja kadulla hiljeni elämä. Hän kuuli oman sydämensä\nlyönnit ja riisuutui mennen levolle niinkuin se, jolla ei ole enää\nmitään uutta odotettavissa. Hänen kohtalonsa oli päätetty.\n\nAamulla hän heräsi levollisena. Äkkiä hänelle juolahti jotakin\nmieleen.\n\n-- Ehkä hän oli liian lähellä, ei osannut arvostella. Ehkei\nymmärrettäisi.\n\nLevottomuus alkoi uudestaan ja nyt hän sai tuntea kaikki ne tuskat,\njoita henkinen lapsi syntyessään tuottaa, epäilykset ja punnitsemiset\npuolelle ja toiselle. Hän itse ja aika jäi toisarvoiseksi, julkisuus\nastui mörkönä vastaan. Katri säikähti ja vetäytyi piiloon kuin lapsi,\njoka vierastaa outoja.\n\nHän pyysi Taavi Arvoa antamaan näytelmän johtajalle, ja niin tehtiin.\n\nHe kulkivat nyt molemmat odottavassa kuumeessa, kunnes johtaja\nilmoitti Arvolle päätöksensä: Korkeintaan voitaisiin näytelmä esittää\noppilasnäytöksessä.\n\n-- Niin, sitä me pyydämme, neiti Juonala ja minä. Tekijä on\ntuntematon, mutta kappale annetaan sillä ehdolla, että neiti Juonala\nnäyttelee pääosaa, -- sanoi Taavi Arvo.\n\n-- Onko hänen vastenäyttelijänsä suhteen mitään toivomuksia?\n\n-- Eikö herra Arvo tahtoisi? -- esitti Katri nostaen silmänsä.\n\nTaavi näki niiden tulen väläykseltä ja vastaus häipyi mutinana.\n\n-- Sopiihan se, -- sanoi johtaja.\n\nAsia lykättiin jälleen hämärään ja Taavi ja Katri olivat jo\nmenettäneet kaiken toivonsa, kun johtaja kerran harjoituksissa\nilmoitti Taavi Arvolle, että kappale oli annettu kopioitavaksi ja\ntulisi harjoitettavaksi jo parin viikon kuluttua.\n\nNyt Katri sai näytelmän haltuunsa pariksi päivää ja vei sen maisteri\nHarjulle.\n\nOli vahva, luminen talvi. Maisteri Harjun esitelmät jatkuivat juuri\nyliopistossa, ja hänellä oli sitäpaitsi erään kustannusyhtiön kanssa\nsopimus käsikirjoitusten tarkastamisesta.\n\nViidennen kerroksen vuokrahuone oli tulvillaan papereita ja sakeanaan\ntupakan sauhua. Aikaa säästääkseen oli maisteri Harju ostanut\nsuurusaineksia kotiin ja keittänyt priimuksella teensä ja kahvinsa.\nSiivo ei täällä ollut aivan sellaista kuin rouva Kaaren luona. Olisi\ntarvittu akka ja runsas viikko, ennenkuin mallikelpoinen puhtaus ja\njärjestys olisi majoittunut tiedemiehen ja kirjaherran pesään.\n\nKatri pyrähti huoneeseen raittiina tuulahduksena, punaisena ja\nhuohottavana juostuaan ylös portaita. Hänen loistavat kasvonsa ja\nvoitonriemusta säteilevät silmänsä kirkastivat harmaan huoneen.\n\nMaisteri Harju nousi työpöytänsä äärestä, punastuen ja aivan kuin\nhämillään holhokkinsa nuoruuden kukkeudesta.\n\nKatri huusi jo ovelta: -- Hyviä uutisia! Uusi kappale ja suuri osa!\n\nHän heitti kehoittamatta nuttunsa päältään ja irroitti kauluksensa.\n\nMaisteri Harju keräsi tuolilta kahmalon kirjoja ja korehtuuriarkkeja\ntehden tilaa vieraalleen.\n\n-- Istukaa, istukaa, lapsi.\n\n-- En minä malta. Lukekaa tämä, lukekaa! Minä olen ihan pakahtua\nhalusta saada kuulla tuomionne. Ja te tulette oppilasnäytäntöön ja\nkirjoitatte...!\n\nKatri katsoi holhoojaansa ehdottomassa innossa tarttuen hänen\nkäsiinsä ja astuen aivan lähelle. Liekehtivät ja nauravat silmät\neivät päästäneet maisterin avonaista katsetta, ja lapsellisella\nkujeilulla Katri leikki suojaajansa sormilla ihmetellen, miksi\nholhoojan huulet värähtelivät ja silmät sulkeutuivat.\n\n-- Älkää yhtään epäilkö. Minä voitan, olen ihan varma itsestäni. Tämä\nnyt ei ole mikään näytelmä. Se on elävää elämää, minun omaa elämääni.\nSaatte nähdä, saatte nähdä! -- huusi hän pyörien huoneessa.\n\nHänen äänensä soi, ja maisteri Harjun mielestä se täytti huoneen ja\nkuului varmaan kauas merelle.\n\nHän huitoi puuhkallaan lyöden sitä käteensä ja avasi\nkäsikirjoituskäärön vaatien holhoojansa heti lukemaan.\n\n-- Annahan nyt kun katselen teitä niin kauan kuin täällä olette.\nSitten, sitten.\n\n-- Miksi ette ole tullut meille pitkään aikaan?\n\n-- En ole joutanut, -- vastasi mies heittäen sikaarin tuhkavadille.\nSe oli ehdottomasti sammunut.\n\n-- Eihän meillä ole mitään mielenkiintoista teille, holhooja.\n\n-- Jätetään se sanomatta, lapsi. Vaikka väärin lienee teitä siksi\nnimittää, alatte nyt olla täysi ihminen, teette ihan aikuisen\nvaikutuksen.\n\n-- Täytän kohta kaksikymmentä, vasta aika. Häpeän korkeaa ikääni.\n\n-- Aiotte tulla nuoreksi vasta neljänkymmenen vanhana.\n\n-- Niin, te olette kai puolivälissä neljättäkymmentä, ja minusta\ntuntuu kuin tulisitte aina nuoremmaksi sen mukaan kuin minä vanhenen.\n\n-- Tahtoisitteko vaihtaa minun kanssani ikää?\n\n-- En, ensin tahdon näytellä \"Näyttelijättären tarinassa\". Sitten\nkäyköön miten käy.\n\n-- Kuinka kauan käsikirjoitus saa olla täällä?\n\n-- Tämän ja huomisen päivän.\n\n--- Tulen huomenna illalla tuomaan sen. Oletteko kotona?\n\n-- Kello yhdeksän illalla. Hyvästi.\n\n-- Joko nyt?\n\n-- Teillä on paperivuoria siirrettävissä,\n\n-- Ja täällä tuskin voi hengittää parempaan tottunut. Otanko auki\nakkunan?\n\n-- Oi, otetaan. Minä otan.\n\nKatri astui akkunan ääreen ja tarttui lujin sormin kääntämään salpaa.\nHänen voimakkaat hartiansa ja pitkä vartalo ynnä ylpeä pää kuvastui\nlumenhohtoisaa taustaa vasten kuin liinalle maalattu taideteos.\nHehkuvilla ja liikehtivillä kasvoilla ilmeni mielihyvää raittiista\nilmasta, jota tulvehti avatusta akkunasta huoneeseen.\n\nMaisteri Harju ei voinut irroittaa katsettaan nuoresta naisesta. Hän\ntahtoi nähdä silmien liekinnän nyt juuri, kun täyteläiset huulet\nmyhäellen avautuivat ja kuoppaset poskilla katosivat ilmestyäkseen\nheti jälleen.\n\nHolhoojan katse vaikutti Katriin elvyttävästi. Hän omisti sen kuin\nyksinomaisena oikeutenaan, ja silmien liekki syttyi hetkeksi tehden\nholhoojan onnelliseksi. Mutta se peittyi samassa luomien alle\nlaisinkaan koskettamatta miehen ikävöivää ja pyytelevää katsetta.\n\nMutta Katri oli hyvin herkkä vaikutuksille, ja holhoojansa parissa\nhän oli viime aikoina muuttunut yhä vapaammaksi ja läheisemmäksi.\n\n-- Täällä on hyvä olla. Ei tämän huoneen vuoksi. Onhan täällä\nkamalaa, mutta teidän vuoksenne.\n\n-- Kuinkas muuten! Sitä vartenhan minun tapaiseni miekkonen on\nolemassa.\n\n-- Että minun tapaiseni tyttösen olisi hyvä olla.\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Niin, siitä minä pidän -- niin äärettömästi. Maailma on niin hyvä.\n\n-- Kun se antaa teille uuden osan.\n\n-- Niin ja senkin vuoksi, että joku sen lukee ja antaa arvostelun.\n\n-- Ahaa, älkää johdata minua kiusaukseen, -- sanoi Alpre Harju.\n\n-- En, sillä minä tiedän, että se osa on suuremmoinen ja että minä\nvoitan. Ette tiedä, miltä tuntuu olla kerrankin varma itsestään.\n\nKatri ojensi kättänsä suoraksi ulappaa kohti, ja hänen nuori\nolemuksensa oli majesteetillinen.\n\n-- Hyvästi, holhooja, -- sanoi hän samassa antaen kättä.\n\n-- Hyvästi, lapsi!\n\nKatri puki nutun ylleen ja riensi alas portaita.\n\nKirjamies jäi mietteisiinsä, ja hänen katseensa kiintyi pieneen\nnenäliinaan lattialla, jonne Katri oli sen puuhkastaan pudottanut.\nHän otti sen hitaasti ja vei vaistomaisesti kasvoilleen.\n\n-- Aasi, -- sanoi hän puoliääneen ja laski liinan pöydälle, mutta\nsamassa hän kiihkeästi peitti sillä kasvonsa jääden hetkeksi\nliikkumatta lepoasentoonsa pöytää vastaan.\n\n-- Aasi, kymmenkertainen aasi! -- mörähti hän yhä uudestaan. Pienen\nliinan hän pisti poveensa ja veti korehtuuripaperit pöydän laidalle.\n\nHetken kuluttua ilmestyi juoksupoika ovelle. Hän sai odottaa.\n\nKun poika oli mennyt, istui maisteri Harju liikkumattomana tuijottaen\neteensä. Äkkiä hän nousi ja otti näytelmän, sulki akkunan ja alkoi\nselailla. Hän syventyi lukemaan järjestään ja teki muistiinpanoja.\n\nKirjamies oli aivan sekaisin. Oliko tämä nyt näytelmä? Ei, se oli\nelävä elämä ja häntä itseään läheltä hipaissut kohtalo ja kuka tiesi\nkuinka läheltä se vielä leikkaisi.\n\nSamalla hän johtui miettimään, kuka oli tekijä. Katri se ei ollut.\nTyyli oli kehittynyttä, vaikka asu näytelmäksi oli epätasainen,\npahoja aukkoja joka näytöksessä, mutta jännitys rakensi kuitenkin\nsiltoja. Luonteet olivat selvät.\n\nKatri oli nähtävästi osannut inspiroida.\n\nSeuraavana iltana hän soitti rouva Kaaren ovikelloa täsmälleen\nyhdeksältä.\n\nKatri ei ollut vielä tullut teatterista.\n\nMaisteri Harju kertoi näytelmästä, mutta rouva Kaari ei tiennyt sen\nkirjoittajaa.\n\n-- Ettekö aavista? -- kysyi maisteri.\n\n-- Kyllä. Taavi Arvo oli täällä käynyt eräänä iltana, ja he olivat\nkeskustelleet hyvin kiihkeästi. Tulin kotiin sinä iltana myöhään ja\ntapasin Katrin vielä valveilla. Toverit teatterissa ovat melkein\nvarmat, että Taavi Arvo on tekijä.\n\n-- Entä Katrin suhde tekijään? Minusta tuntui...\n\n-- Katri on merkillinen tyttö. Kaikki miehisyys ei näytä liikuttavan\nhäntä.\n\n-- Kunnes tulee joku epäkelpo, -- sanoi maisteri Harju.\n\n-- Taivas varjelkoon! -- huudahti rouva Kaari. Katri saapui samassa\nja pyysi arvostelua. Hän sai kirjalliset muistiinpanot haltuunsa,\nollen niin kiihtynyt, ettei malttanut jäädä pöytään, vaan otti\nvoileivän käteensä, pisti näytelmän reppuunsa, heitti jäähyväiset ja\nkiirehti ulos.\n\n-- Tuletko pian takaisin? -- huusi rouva Kaari.\n\n-- Otan ajurin, olen kotona ainakin tunnin kuluttua.\n\nMaisteri Harju poistui pian rouva Kaaren luota harhaillen myöhään\nyöhön kaupungilla, ajatellen Katria.\n\nHän ymmärsi, ettei tyttö ollut vielä herännyt. Nainen hänessä uinaili\nyhä, mutta kuinka kauan? Ehkä siksi, kunnes joku löytäisi oikean\nsanan ja hetken.\n\nKylmä hiki ruumiissaan nousi maisteri Harju huoneeseensa ylimpään\nkerrokseen viettäen vuoteellaan unettoman yön.\n\nKatri riensi takaisin teatteriin, missä Taavi Arvo näytteli vielä\nosassaan ja antoi käsikirjoituksen ynnä Alpre Harjun kallisarvoiset\nmuistutukset.\n\nArvo oli kuumeisesti kiihkeä niinkuin Katrikin.\n\n-- Voiko saada ajoissa kuntoon?\n\n-- Viikon kuluttua. Voivat hiukan odottaa. On kirjoitettava uudestaan\nkaikki kolme näytöstä, -- sanoi Arvo.\n\n-- Meneekö viikossa? Voinko minä auttaa?\n\n-- Voit kirjoittaa puhtaaksi ja muutenkin tarvitsen apuasi.\n\n-- Niin, mutta missä?\n\n-- Minun luonani, -- sanoi Arvo äkkiä.\n\n-- Ei, en minä tiedä.\n\n-- Teillä sitten.\n\n-- Silloinhan kaikki saavat tietää.\n\n-- Eihän kenenkään tarvitse tietää, että olemme minun\nhuoneessani, ... muistutti Taavi Arvo.\n\nKatri nauroi. -- Eikö ole kummallista? Herrasväen tavat ovat\ntarttuneet minuunkin. Eikös minulla olekin ennakkoluuloja! Minä\ntulen. Aamulla varhain.\n\n-- Onhan oikeastaan hullunkurista ajatella, että sinä kuulut\nheikompaan sukupuoleen, -- sanoi Taavi Arvo nauraen.\n\n-- Noo, ei siksi, että sinulta näköä tai kokoa puuttuisi, mutta sisun\npuolesta minä kyllä taidan voittaa sinut. Hyvää yötä.\n\n-- Hyvää yötä!\n\nHe erosivat teatterin ovella ja Katri astui ajurin rekeen.\n\n\n\n\n7.\n\n\nOppilasnäytäntö oli jo ihan tulossa, ja paraikaa suoritettiin\nkenraaliharjoitusta. Levoton jännitys oli ylimmillään ja hermostus\ntirkisti jokaisen silmistä, tuikahti väliin kipinöiden ilmoille,\nmutta sammui jälleen jännityksen tukahuttamana. Kuiskailtiin ja\nkuljettiin varpaisillaan. Useimmat näyttelijät olivat läsnä aitiossa\nja kukin teki asian omaksensa. Nyt oli tulossa jotakin tärkeätä, mikä\nkuului koko teatterille. Tekijä oli tuntematon, mutta varmasti omasta\npiiristä, ja sitäpaitsi nuori taiteilija saisi tulikasteensa -- ja\nmillaisen tulikasteen!\n\n-- Oh, tämä on aivan kuin ennen tohtorin aikoina, -- huudahdeltiin.\n\n-- Tulee ihana ilta!\n\nKaikki kädet auttoivat, kaikki päät keksivät jotakin hyvää, ja\nyhteinen hermostus hukkui yhteiseen hyvänsuopuuteen.\n\nOltiin suuria lapsia, ja teatteri oli kaikkien koti. Vaikka keskenään\ntoisiaan näykittiinkin, niin ulospäin oltiin yksissä.\n\nVastoin tavallisuutta olivat arvostelijat miehissä läsnä\noppilasnäytännössä ja jokaisessa lehdessä tarkka selostus kappaleesta\nja sankarittaresta.\n\nKatri sai runsaasti kukkia ja esiinhuudot olivat myrskyisiä.\n\n-- Tuossa on yhdeksänkymmentä prosenttia tyttösen kauneuden osalle,\n-- sanoi vanha näyttelijätär, mutta muut panivat vastalauseensa\nantaen täyden tunnustuksen \"sen lapsen antaumukselle.\"\n\nNuorisoa oli kerääntynyt lattian täydeltä ja ensi rivilläkin oli\nylioppilaita.\n\nKun Katri poistui Taavi Arvon kanssa sivuhuoneesta, oli sankka joukko\nheitä vastassa. Kirkkaassa kuutamossa helähti laulu: \"Sua tervehdin.\"\n\nKatri kohotti kukkavihkoaan, suuteli sitä ja painoi rintaansa vasten\nlausuen tuskin kuuluvasti: -- Kaikki isänmaan puolesta!\n\nSanat lensivät suusta suuhun ja kun Katri heitti kukkavihkonsa\nlaulajien sankkaan parveen, jakoivat he sen keskenään ollen\nonnellisia saadessaan säilyttää jonkun kukan lehden tai varren.\n\nMaisteri Harju odotti kotona rouva Kaaren luona, jonne läheisimmät\nystävät olivat kokoontuneet.\n\n-- Missä on maisteri Harju? -- kysyi Katri jo ovella.\n\n-- Minun huoneessani, -- kuiskasi rouva Kaari. Katri juoksi sinne\nsellaisena kuin oli, riisumatta päällystakkiaan. Heittäytyen\nholhoojansa syliin hän huusi:\n\n-- Kiitos, rakas holhooja, nyt olen vastaanottanut perintöni. Sitä ei\nminulta kukaan riistä! Nyt vasta tunnen olevani näyttelijä!\n\nHän kuiskasi jotakin hämmästyneen holhoojansa korvaan ja riensi\nvapautumaan vaipastaan ja tervehtimään saapuvia vieraita.\n\nMaisteri Harjulla oli pitkä keskustelu Taavi Arvon kanssa\n\"Näyttelijättären tarinasta.\"\n\nKatri oli kuiskannut maisteri Harjulle salaisuuden kappaleen\ntekijästä.\n\nTaavi Arvo oli yliopistossa jatkanut lukujaan melkein\nkandidaattitutkintoon asti, ja maisteri Harju totesi hänet\nhengenheimolaisekseen syvällisessä ajattelemisessa.\n\n-- Miksi olette mennyt teatteriin? -- kysyi maisteri Harju.\n\n-- Se on lumonnut minut ja minun täytyy onnistua.\n\n-- Epäilemättä. Eilinen ilta oli suuri voitto, ja teidän\nnäyttelemisenne eroaa sangen paljon toisista ollen korkeammalla\nhenkisellä tasolla. Sivistyneen miehen äly luo vakavaan tehtävään\nlujemman pohjan. En tahdo kieltää, että teillä on näyttämöllisiä\nlahjoja tavallista enemmän, mutta teillä voisi olla kiitollisempi ja\nsuurikin tulevaisuus jollakin muulla alalla. Teidän lahjakkaisuutenne\non siihen hyvänä edellytyksenä.\n\n-- Tulevaisuuteni tahdon luoda nykyisyydestä. Minulla ei ole suuria\nvaatimuksia.\n\nRouva Kaari oli järjestänyt tanssia illan ratoksi, ja Katri pyöri\nlattialla. Kuumana ja onnesta säteilevänä hän vähä väliä istahti\nholhoojansa viereen keskeyttäen miesten puhelun.\n\nMaisteri Harju huomasi heti Taavi Arvon vakavasti kiintyneen\nKatriin, mutta tytön suhde Arvoon jäi hänelle hämärään. Katri nautti\nnykyhetkestä ollen onnellinen illan tuloksesta ja varmuudella\nanastaen voittonsa itsestään selvänä asiana.\n\nKaiken tämän ohella kasvoivat Katrin menot moninkertaisiksi, ja\nmaisteri Harju sai ottaa pankkiin talletettuja varoja Katrin uusiin\npukuihin ja ylellisempään elämään, Kirjamies itsekin hälyytettiin\nomasta rauhallisesta sopestaan ja pakotettiin tuon tuostakin istumaan\niltaseuroissa.\n\n-- Miksi holhooja on laihtunut niin kovasti viime aikoina? -- kysyi\nKatri tehden äänensä huolestuneeksi ja matkien äidillistä hellyyttä.\n\nTeatteri oli tytölle mennyt arkielämäänkin. Hän väritti vahvasti\nkaiken puheensa. Maisteri Harju mutisi jotakin työstä sanoen:\n\n-- Ne teidän iltaistumisenne eivät sovi minulle vanhalle miehelle.\n\n-- Täti, onko holhooja vanha? Minä en osaa sitä arvostella. Holhooja\non minulle aina sama, ei vanha eikä nuori -- kuin kallio, johon\nei aika vaikuta. Minun kallioni, -- lisäsi hän niin herttaisena\nja suloisena kiikkuessaan maisteri Harjun edessä tuolilla, että\nholhoojan täytyi sulkea silmänsä ja väkisinkin kääntyä pois.\n\n-- Oletteko sairas? -- huudahti tyttö huolestuneena tosissaan. --\nPoskenne ovat painuneet syvälle, ja parran sänki pistää esiin, vaikka\nkuinka ajelisitte. Teidän pitää kertoa, oletteko sairas? Minä tulen\nhoitamaan. Minä tulen kaikissa tapauksissa pitämään teistä huolta.\nTämä ei sovi! -- intoili tyttö.\n\n-- Kaipaan tupakkarauhaani ja kirjojani. Tässä on rahoja pankista,\nälkää tuhlatko niin paljoa, omaisuutenne on joutunut pahaan vaaraan.\nVähemmän pukuja, vähemmän pitoja, hevosia ja muuta komeutta.\n\n-- Ei, vaan enemmän, enemmän. Minä tahdon todellisuudessa elää yhtä\nkomeasti kuin näyttämöllä, Voi, holhooja parka, minä olen varmaan\nhirmuinen!\n\n-- On vaikeata uskoa, miten lyhyessä ajassa te olette omistanut\nitsellenne kaiken maailman turhamaisuuden, Katri, -- sanoi maisteri\nHarju.\n\n-- Olenko? -- nauroi tyttö katsellen itseään eteisen kuvastimessa. --\nPitäähän harjaantua elämään loistossa kuin kala vedessä. Tarvitsen\nsitä näyttämöllä.\n\n-- Siis taiteen vuoksi?\n\n-- Taiteen vuoksi, kunnes osaan sen ulkoa.\n\n-- Hellitättekö sitten?\n\n-- Kuka sen vielä tietää!\n\n-- Kun rahat loppuvat, ilmoittakaa minulle, haen sitten pankista\nlisää. Mutta muistakaa, että tilillänne on enää viisituhatta markkaa.\nHyvästi, lapsi!\n\nMaisteri Harju sulki oven hitaasti, samalla kuin Katri\nmeni huoneeseensa. Siellä hän veti pöytälaatikostaan pienen\nmuistiinpanokirjan ja laski yhteen ne summat, jotka oli holhoojaltaan\nsaanut. Hän laski vielä toisen ja kolmannen kerran. Siitä tuli\ntosiaan kaksikymmentä tuhatta. Hänen elämänsä näinä kahtena vuonna\noli maksanut niin paljon ja nämä kaksi viimeistä kuukautta neljännen\nosan koko summasta. Viisi tuhatta! Olipa se jotakin -- ja mihin?\nHerran nimessä, mihin? Rääsyihin, hevosiin, autoihin, makeisiin,\nhiukan vieraita, kukkia -- ties mitä, eikä yhtään mitään!\n\nPerinnöksi saatu talo tuotti hänelle vuosittain rahassa kuusi tuhatta\nkaiken kaikkiaan. Aluksi oli myyty metsää hiukan, mutta holhooja\nei tahtonut tätä rahaksimuuttoa jatkaa. Katri muisti äkkiä, että\npuita oli myyty vain viidellä tuhannella. Ja vuokratuloja oli saatu\nkaksitoista tuhatta, yhteensä siis seitsemäntoista tuhatta. Mistä\nolivat tulleet nämä viimeiset kolme tuhatta? Olihan asia aivan selvä\nja muistiinpanot ihan oikeat. Sen Katri varmaan tiesi.\n\nNuori nainen punastui yksin seistessään kirjaansa tuijottaen ja\nharmin kyynel nousi silmiin. Hän oli pakottanut holhoojan antamaan\nomistaan. Se ei saanut enää tapahtua. Joku koputti ovelle, ja hän\nkääntyi heittäen muistikirjan laatikkoon.\n\n-- Kukkia neidille, -- ilmoitti palvelustyttö. Paperista paljastui\nkaunis ruusuvihko ja laatikko suklaanamusia. Katri katsoi\nmukaanliitettyä käyntikorttia.\n\n-- Keneltä tuo onkaan? -- kysyi rouva Kaari nauttien ihanien ruusujen\ntuoksusta.\n\n-- Tietysti tukkukauppias Laineelta, -- vastasi Katri nauraen ja\npunastuen.\n\n-- Miksi niin tietysti ja vielä kotiin? Tavallisestihan lähetetään\nnäyttämölle.\n\n-- Sehän nyt on yhdentekevää, -- huomautti Katri. -- Mies tulee\ntänään meille päivälliselle. Sopiiko? -- kysyi Katri kuin muodon\nvuoksi.\n\n-- Tietysti, kun sinä tahdot.\n\nHe jakoivat nyt talousmenot tasan, ja kummallakin kävi vieraita,\njoista enin osa kuitenkin rouva Kaarella.\n\nKatri sulkeutui huoneeseensa lukeakseen osaansa eräässä\nranskalaisessa ilveilyssä. Mutta todenteolla hän käytti aikansa\npukujen koettelemiseen.\n\nHän tyhjensi kaapin ja valitsi heleänsinisen taftipuvun, jonka\nnelinurkkainen kaulus jätti kohtuullisen paljon kaulaa avoimeksi,\nkapean pitsireunuksen piirittämänä kohottaen hänen eheää tummuuttaan.\nHihat olivat harsovaatetta päästäen käsivarsien pyöreyden näkyviin,\nja vartaloa kierteli samanlainen harsovyöhyt päättyen painaviin\npumpuloihin, kahden puolen lanteita.\n\nPuku oli Katrissa kuitenkin unohtuva puoli. Se puki häntä ja\nteki hänet juuri Katriksi. Siinä oli hänen taikansa. Itse hän\ntäydellisesti unohti, miltä oikeastaan näytti ja mitä hänellä\noli yllään, niin pian kuin oli asuunsa tyytyväinen. Hän ei vain\nmilloinkaan tahtonut käyttää näyttämöllä ollutta pukuaan.\n\n\n\n\n8.\n\n\nTukkukauppias Valto Laine oli viime aikoina tehnyt itsensä\n\"populääriksi\" kaupungissa pikku lahjoituksilla ja esiintyen\n\"kavaljeerina.\"\n\nLaine oli ihaillut Katria näyttelijättärenä, tyytyen jonkun aikaa\nosoittamaan mieltymystään kukkien ja illalliskutsujen muodossa,\nmutta pian kehittyi ihailusta kosiskelua, jota ei Katri kuitenkaan\nymmärtänyt pitää totena.\n\n-- Kyllähän minä olen ihastunut häneen, -- myönsi rouva Kaari,\nkun häneltä kysyttiin, mitä hän arveli uudesta \"Adoniksesta\". --\nMiehellä on käytännöllistä älyä ja kykyä. Olen kuullut afäärimiesten\nmainitsevan häntä kaikella kunnioituksella ja ihmettelyllä, mutta...?\n\n-- Mamma aikoo sanoa, että kun hän ei ole taiteilija eikä eritoten\nkaunolukija, niin ... muistutti eräs laulaja.\n\n-- Älähän nyt kaulankurkottaja... Kyllä sitä miestä tarvitaan. Emme\nkauvan viihtyisi pelkkien taiteilijain parissa täällä mammankaan\nluona. Täytyy saada poroporvareja suolaksi, -- pilaili kapellimestari.\n\n-- Ihailijoita tarvitaan, -- jatkoi joku.\n\n-- Naisille! -- huudahti kapellimestari.\n\n-- Ei, vaan miehille. Ja kuka ne ravintolalaskutkaan maksaisi? --\nväitti laulaja.\n\n-- Ja sukkeluuksille nauraisi, -- lisäsi muuan näyttelijä.\n\n-- Varsinkin näytelmistä lainatuille, -- sutkautti siihen eräs.\n\n-- Kun ne hyvin sovittaa, niin täydestä menee kuin naisen puku,\nvaikkei se olekaan oma keksintö, -- sanoi näyttelijä.\n\n-- Hiivatti sentään! Katri on tänään vietävän fiini, -- muistutti\nlaulaja.\n\n-- Jääkää päivälliselle, -- pyysi rouva Kaari. -- Me tarvitsemme\nmusikantin, hovinarrin ja laulajan, kun tulee suuria vieraita.\n\n-- Varmaankin tukkukauppias, näin väläykseltä ruusuvihon Katrin\npöydällä. Eikös tulekin, kuuletteko, auto pysähtyi alhaalla. Lyön\nvetoa, että se on Laine, -- sanoi soittaja, ja vieraat riensivät\nparvekkeelle.\n\nLaine oli jo portailla, ja auto kääntyi pois. Hän oli kookas mies,\nlyhyeksi leikattu tukka, pyöreät kasvot, mutta varma ilme suun\nja silmäin seutuvilla. Valkoiset hampaat loistivat tehden ahnaan\nvaikutuksen. Muuten hän oli puettu liian muodikkaasti, varsinkin\nhänen ikäisekseen mieheksi. Hänen pyylevä olemuksensa ei sietänyt\naivan varmaa iän määrittelyä, mutta siinä hän lienee päälle\nkolmenkymmenen ollut.\n\nRouva Kaari riensi vastaan, ja Katri liittyi seuraan vasta pöytään\nmennessä.\n\nHän oli harvapuheinen ja hajamielinen istuessaan Laineen\nvierustoverina.\n\n-- Olenko minä jollakin tavalla syyllinen teidän\nraskasmielisyyteenne? -- kysyi Laine yrittäen olla tapansa mukaan\nerittäin huomaavainen.\n\n-- Ette suinkaan. Minä olen kai hyvin itsekäs. En huoli peitellä\nmielialojani. -- Katri hymyili, mutta hänen silmissään leimahti, ja\nLaine punastui hämmästyneenä odottamattomasta iskusta.\n\n-- Saanko minä selittää hyväkseni teidän mielialanne?\n\n-- Miten itse tahdotte.\n\n-- Minä tahdon hyvin paljon! -- kuiskasi Laine. -- Olkaa hyvä, --\nvastasi Katri taaskin luoden häneen leimuavan katseen tarjotessaan\nleipää.\n\nKahvi tarjottiin salissa, ja vieraat sijoittuivat mukaviin\nnojatuoleihin laimeasti keskustellen. Syy oli Laineen, joka istui\näänetönnä tupakoiden huolimatta salata ihailevia katseitaan Katrin\nhääriessä emäntänä.\n\nKatri järjesti kahvipöydän ja koristi huoneen ruusuillansa. Hän oli\nnyt erinomaisen hilpeä, punottavana ja kirkastuneena.\n\n-- Laineen katseet ovat sähköttäneet pikku Katrin, -- kuiskasi laulaja.\n\n-- Älä rupata, miehellä on vakavat aikomukset.\n\n-- Purrr, -- pörähti näyttelijä. -- Siitä ei tulisi monen päivän\nliittoa -- despootti!\n\n-- Ole hiljaa, vanhapoika!\n\n-- Katrista ei tule karitsaa!\n\n-- Niin, mutta sellainen mahtiasema! Voi rakentaa teatterin vaikka\nitseään varten.\n\n-- Levähtäkää toki hetkinen, pikku emäntä, -- kehoitti Laine vaatien\nKatria istumaan.\n\nHarjoitukset alkoivat kuudelta, ja näyttelijäin piti poistua pian\npäivällisen jälkeen.\n\nKatrin vuoro oli esiintyä vasta viimeisessä näytöksessä, ja hän jäi\nsiis vieraalleen seuraa pitämään.\n\n-- En ole voinut teitä kunnolleen kiittää kukista, -- sanoi Katri\ntoisten mentyä. -- Ne olivat niin äärettömän kauniita!\n\nLaine vain katsoi tyttöön tarttuen pikku sormeen.\n\n-- Se tekee kipeää, -- sanoi Katri kiskoen sormiaan.\n\n-- Te teette minulle vielä pahemmin kipeää. Kuinka kauvan minä olen\ntuomittu odottamaan?\n\n-- Älkää tehkö minusta pilkkaa, herra Laine. Minä olen pikku\ntyttönen, enhän minä voi olla mitään teille.\n\n-- Juttua, -- sanoi Laine huitaisten kädellään ja sammuttaen\nsavukkeensa tuhkavadille. -- Kun minä tahdon, niin ei siihen ole\nkellään mitään sanomista, -- lisäsi hän jyrkästi. -- Jos minä nyt\nolen päättänyt ottaa teidät, niin minä otan.\n\nKatri punastui ja hämmästyi.\n\nKukaan mies ei ollut ennen vaikuttanut häneen mahtisanoin. Hän oli\naina ollut määrääjä, käskijä, leikkinyt ystävää ja uskottua. Taavi\nArvo oli hänen läheisimpänsä ja maisteri Harju -- -- Niin, mitä oli\nhänelle maisteri Harju?\n\nSalamannopeudella välähtivät kysymykset Katrin tajunnassa aivan kuin\nhädän hetkenä. Hän asetti itsensä vaakaan kaikkea sitä vastaan, mikä\nhäntä ympäröi.\n\nViikot olivat livahtaneet liian nopeasti ohitse jättämättä\najatusaikaa taikka itsensä koettelemisen mahdollisuutta. Hän oli\nottanut elämän antimia täysin käsin, kyselemättä ja epäilemättä,\nkuinka kauan onni olisi myötäinen. Ja paljon enemmänkin hän oli\ntoivonut ja tahtonut saavuttaa. Mutta maisteri Harju -- mitä oli\nmaisteri Harju hänelle?\n\nTuska kouristi nuoren tytön sydäntä, ja heikko sääli vanhaa\nystävää kohtaan painoi hänen mieltään. Samalla kalvava omatunto\nsyytti tunnottomuudesta. Olihan holhooja uhrannut omista niukoista\nvaroistaan hänen turhamaisuuksiinsa ja salaa -- sanaa sanomatta.\n\nHän ponnahti äkkiä seisaalle ja pakeni omaan huoneeseensa.\n\nLaine seurasi häntä sinne, painaen oven kiinni. Nyt he olivat kahden,\nilman vaaraa tulla häirityksi.\n\nKatri oli istunut pöydän ääreen peittäen käsin silmänsä ja nyyhki.\nLaine kumartui, painoi tytön hartiat itseään vasten ja puhui\nmatalalla äänellään.\n\n-- Koko maailma menköön. Me kaksi kuulumme yhteen. Sinä olet minulle\nainoa nainen enkä minä ymmärrä, miksi me kaksi pysyisimme erillämme.\nMinulla on kylliksi, millä teen sinut onnelliseksi ja huomatuksi!\n\nKatri oli lapsi, ja Laine ensimäinen mies, joka puhui hänelle\nrakkaudesta. Ja olihan Laine naisten suuri suosikki. Mies puhui\nhänessä naiselle mahtisanoin. Hän otti sellaisella voimalla ja\nvarmuudella, joka ei tahtonut kuulla vastaväitteitä. Hänessä oli\nsitä ikuista miehisyyttä, joka naisen voittaa, niinkuin erikoinen\nnaisellisuus miehen suosion.\n\nKun Laineen käsivarsi kohotti Katrin seisaalle, niin tyttö tuskin\ntiesi tästä maailmasta mitään ja antoi äänettömän suostumuksensa\nheikosti vastaten suuteloihin, jotka polttivat hänen huulillaan,\nkasvoillaan ja kaulallaan.\n\nKatri oli hetken lapsi, ja tätä seuraava aika oli hänelle suurta\nhuumausta. Laine kietoi hänet täydellisesti intohimonsa pauloihin,\neikä Katri kertaakaan ennättänyt taakseen katsoa.\n\nLyhyenä kihlausaikanaan, parina kevätkuukautena, hän vietti kaikki\njoutohetkensä sulhasensa seurassa, retkillä, huveissa, ravintoloissa,\nmilloin missäkin meluavassa ja kaupungin suurmaailmaa edustavassa\ntilaisuudessa.\n\nLaine tahtoi loistaa ja näytellä nuorta, lahjakasta morsiantaan. Se\noli hänelle yhtä suurta onnea kuin Katrin omistaminen.\n\n-- Sen vietävän teatterin sinä jätät, kun pappi on sanonut \"aamen\",\n-- sanoi hän toisinaan saatuaan odottaa Katria teatterin edustalla,\nties kuinka kauvan -- pahallakin säällä.\n\nKatri nykäisi niskaansa ja antoi silmäinsä leimahtaa hyvin tietäen\ntukahuttavansa kaikki sellaiset puheet viekkaaseen kädenpuristukseen.\n\nTytöllä oli oma varmuutensa valmiina iskemään, niin pian kuin\ntarvittiin. Eikä Laine vielä ollut mitään vaatinut. Hän oli vain\nsokeasti ihastunut.\n\nTeatterissa oli ilo yleinen Katrin liitosta. Kaikki tahtoivat pitää\nhänet, ehdottomasti pitää teatterissa. Sellainen tappio taiteelle,\njos hän nyt luopuisi!\n\nOltiin jo toukokuun lopulla, ja Katrin kontrahti oli aikoja sitten\nhyväksytty johtokunnankin puolelta. Hän oli tahtonut sitoa itsensä\nvarmasti ja peruuttamatta, varsinkin sen vuoksi, että Laine niin\nusein oli puhunut päinvastaiseen suuntaan.\n\nKatri ei ollut kertaakaan tavannut maisteri Harjua kihlausaikanaan.\nHän oli usein etsinyt holhoojaansa tämän asunnosta ja kirjoittanut,\nkutsuen ja pyydellen, mutta ei ollut saanut häneltä muuta vastausta\nkuin naimaluvan, jonka Laine oli vaatinut häntä hankkimaan.\n\nAika oli jo mennyt niin pitkälle, että vihkimisen piti tapahtua\nseuraavalla viikolla, jolloin nuori pari aikoi hävitä Skandinaviaan\nkesäksi.\n\nKatri palasi teatterista jalkasin, seuraten haluaan kävellä hetkisen\nKaisaniemessä. Raittiin ilman houkuttelemana hän jatkoi kulkuaan\nrautatiepenkereen polkua pitkin Eläintarhaan ja tapasi matkallansa\nmaisteri Harjun.\n\nHän ei ollut ensin tuntea holhoojaansa takaapäin. Hartiat olivat\npainuneet kumariksi ja hanurinpoimut polvien alla käyneet verrattoman\njyrkiksi. Levottomuuden ja rajun sydämentykytyksen vallassa Katri\nläheni häntä ja mainitsi nimen melkein kuulumattomasti.\n\nMaisteri Harju kääntyi samassa ja he seisahtuivat katsoen toisiaan\nsäikähtyneinä ja tuskaisina.\n\n-- Kuinka minä olen kaivannut teitä, holhooja! -- sanoi Katri.\n\n-- Rakas lapsi -- --!\n\nHolhoojan kasvot värähtelivät, ja kyynel kieri silmään.\n\n-- Oletteko ollut sairaana? Herran tähden, miten on laita?\n\n-- En, miksi niin?\n\n-- Olette laihtunut, käynyt huonoksi! -- huudahti Katri tuskaisena.\n\n-- Ei se mitään, vanhuutta vain, -- sanoi maisteri Harju.\n\n-- Voi, älkää sitä koskaan enää uskotelko minulle! Te olette nuori,\nniinkuin muutkin miehet teidän iällänne. Ja minua melkein harmittaisi\noma saamattomuutenne ja vaatimattomuutenne, ellen teistä pitäisi niin\näärettömästi.\n\n-- Älkäämme liioitelko. Joko olette käyttänyt sitä paperia, jonka\nlähetin?\n\n-- Jo tietysti, meidät on kuulutettu. Eikö se ole käynyt\nkädenkäänteessä? Minä en osaa vielä itsekään oikein uskoa.\n\n-- Onneen?\n\n-- Niin, tähän onneen.\n\n-- Milloin vihitään?\n\n-- Niin pian kuin suinkin.\n\n-- Ja sitten asetutte tänne?\n\n-- Lähdemme matkalle Skandinaviaan.\n\n-- Niin kai. Laine on rikas.\n\n-- Kuuluu olevan. Holhooja, älkää luulko, että minä sen vuoksi. Minä\npidän hänestä. Tahdon tehdä hänestä -- teidän tapaisenne! -- huudahti\nKatri lapsellisella avomielisyydellä.\n\n-- Ei se onnistu, -- nauroi maisteri Harju. -- Minunlaiseni vanhat\naasit sopivat viidennen kerroksen vuokrahuoneeseen kirjapölyn ja\ntupakansavun ilmapiiriin. Ei sinne arvoisa miehenne sovi -- ei sovi.\n-- Hän nauroi niin, että kyyneleet valuivat.\n\n-- Ei, lapsi parka, ei sovi. Te rakastatte loistoa, ja rikkaus on\nainoa keino sitä ylläpitämään. Hyvin teille, kun sen näin saavutatte.\n\n-- Minä olen kuitenkin luullut, että te olette toista mieltä. En\ntiedä miksi, mutta otaksuin teidän pitävän sitä toisarvoisena.\n\n-- Niin omasta puolestani. Minulle se ei sovi, mutta teille se on\nvälttämätön elinehto.\n\n-- Entä Juonala, se vanha koti, vanha metsämökki, metsäjärvi ja\nkaikki siellä, koko maailmani! Siellä olin onnellinen, -- sanoi Katri.\n\nHe olivat hetken vaiti. Katri jatkoi:\n\n-- Sitten tuli Tuomas, näytti minulle ajatusten maailman huikaisevaa\nvaloa. Kuinka minä olin autuas, äärettömän rikas, niin onnellinen,\nettä olin kuolla ja kuinka vähällä kuolla! En sitä silloin tajunnut.\nNyt ymmärrän. Koskematon sieluni oli nähnyt valoa, oli avautunut\nkuin kukka auringon paahteessa. Tulin teidän luoksenne, rakas\nholhooja, ja te otitte minut povellenne kuin eksyneen karitsan,\nruokitte kädellänne, jaoitte parhaat herkut runsaalta pöydältänne ja\nlämmititte oman sydämenne tulella. Rakas, rakas...\n\nKatri ei jatkanut. He astuivat hetken sormet sormissa niellen\nliikutuksen kyyneleitä.\n\n-- Minussa oli ihmisainesta, ei mitään muuta. Olin tyhjä\nmahdollisuus. Mitä olen, olen teidän voimastanne. Olen ollut\nkiittämätön -- itsekäs.\n\n-- Olkaa yhä edelleen oma itsenne, se on minun onneni.\n\n-- Holhooja! Te olette liian vaatimaton. Se koskee, se tekee minulle\nkipeää. Minä en tiedä, mutta se loukkaa minua!\n\nHe pysähtyivät ja katsoivat toisiaan silmiin.\n\nMaisteri Harjun syvät, siniharmaat silmät iskivät tutkivina tahtoen\ntunkeutua nuoren naisen hämärään sieluntilaan. Hän ei kuitenkaan\nnähnyt muuta kuin liekehtivän silmäyksen, joka näytti apua huutavan\nkuin hädässä.\n\nMies horjahti ja sipaisi kädellä silmiään. He eivät käsittäneet\ntoisiaan.\n\n\n\n\n9.\n\n\nValto Laine olisi kyllä tahtonut pitää komeat vihkiäiset, mutta\nsiihen olisi tarvittu aikaa, ja hänellä oli aina tulinen kiire\nliikeasioissaan.\n\n-- Onhan tuo synti, -- sanoi rouva Kaari, -- kun mies tahtoo nauttia\njokaisesta elämän typystäkin eikä ole aikaa -- kun se sattuu olemaan\nrahaa.\n\nKatri oli levollinen käyden harjoituksissa ja lukien läksyjänsä\nkotona, aivan kuin ei mitään ratkaisevaa hänen kohtalossaan\nolisi ollut tekeillä. Puhumattakaan mistään käytännöllisistä\nvalmistuksista, joita hän ei myöntänyt tarvitsevansa.\n\nLaine piti kuitenkin huolen muutamista muodollisuuksista, erottaen\nmuun muassa Katrin omaisuuden yhteisestä pesästä, ja sai morsiamensa\nkirjoittamaan siitä holhoojalleen.\n\nSilloin vasta Katrin levottomuus heräsi ja ajatus pysähtyi\npunnitsemaan, hämärästi peläten sitä uutta ja outoa, mikä nyt oli\ntulossa. Hän kirjoitti Alpre Harjulle:\n\n-- Valto tahtoo jättää Kaivolan talon minun yksityiseksi\nomaisuudekseni, koska se on minulle tullut niin perin kummallisella\ntavalla, niinkuin hän sanoi. Ja kun sitä nyt ajattelen, käy talo\nminulle rakkaaksi ja kaikki, mitä sen yhteydessä on. Tunnen vasta\nkuuluvani sinne ja kuvittelen toisinaan, että joskus voisin siitä\nitselleni loihtia sen pilvenreunaisen talon, josta Kaivola tahtoi\nkuulla juuri ennen kuolemaansa. Nyt kun koko maailma on minulle\navautunut, rakastan pikku soppeani Harjussa. Pyydän Teitä, rakas\nHolhoojani, huolehtimaan kaikesta siellä niinkuin tähänkin asti.\nKaipaan sanomattomasti Teidän lämmintä myötätuntoanne ja ikävöin\nTeitä.\n\nHolhooja kirjoitti lyhyen vastauksen, ja Katri lähti matkalle\nraskaalla mielellä tapaamatta häntä. Taavi Arvo pysytteli myöskin\npoissa hänen näkyvistään tuottaen monta raskasta hetkeä Katrille\nselvästi osoitetulla kylmyydellään. Katri ei tahtonut näin ollen\nerikoisemmin taivutella näitä läheisiä ystäviään olemaan läsnä\nvihkiäisissä, jotka pidettiin aivan vähissä väissä rouva Kaaren luona.\n\nValto Laineen tuliset kiireet oli vihdoinkin katkaistu kuin\nmiekaniskulla umpisolmu, ja mies istui nuoren vaimonsa kerällä\npaahteisessa rautatievaunussa pakosalla siihen onnen eristettyyn\nolotilaan, jota ainakin hän oli kiihkeästi odottanut. Laineen\nkuumuudesta ja mielenliikutuksesta hehkuvien kasvojen lihavuus\noli käynyt hyvin tuntuvaksi, mutta onnellisuus teki ne kuitenkin\nmiellyttäviksi. Hän jäi katselemaan Katria unohtaen kaiken muun\nympärillään.\n\nKatri liikahti levottomana ja vaivautuneena peittelemättömästä\ntunteellisuudesta.\n\n-- Valto, älä katsele sillä tavalla, se kiusaa minua! -- sanoi hän\nharmistuneena.\n\n-- Turkanen, milläs tavalla? Nyt sinä olet omani ja minä katselen,\nniinkuin minua haluttaa.\n\nKatri nousi ja etsi paikan vaunun toisesta nurkasta, missä istui\nkaksi hyvin vanhaa naisihmistä. Hän pääsi akkunanurkkaan hymyillen\nkiitollisena vanhuksille ja voitti heidän suosionsa alkaen\nkeskustelun.\n\nVanhukset puhuivat vain ruotsia ja Katri suomea. Keskustelu kävi\nsiten raskaaksi ja katkonaiseksi. Seuraavalla asemalla hän nousi\nliikkuakseen ja samassa hänen miehensä nouti hänet paikalleen.\n\n-- Katri, sinun pitää oppia ruotsia, -- sanoi hän pitäen häntä\nlujasti kädestä.\n\n-- Niin aionkin, -- muistutti Katri. -- Nyt on hyvä tilaisuus, saan\nRuotsissa harjoitusta ja itse voin lukea. Ymmärrän kyllä helppoa\nnovellia ilman sanakirjaa, mutta se puhuminen!\n\n-- Puhua sinun pitää osata. Sinun ääntämisesi on huono.\n\n-- Minä en ole vielä ennättänyt lukea kieliä juuri ollenkaan. Nyt\nminä aloitan ja sinä, Valto, opetat.\n\n-- Jos sinä vain suostut ... ja samalla hän yritti suudella, mutta\nKatri väisti.\n\nVanhukset olivat jääneet asemalle, ja nuoripari oli kahden.\n\n-- Katri, sinä et saa olla ylpeä, minä voisin...\n\n-- Mitä sinä voisit? -- Katrin silmät välähtivät eikä mies osannut\nvastata. -- Miksi minä olisin ylpeä? Sinä olet ottanut minut\nniskoillesi ja saat kantaa yli virran.\n\n-- Yli elämän virran, pikku vaimoni! -- Miehen äänessä oli hellyyttä\nja onnen täyteläisyyttä. -- Minä olen sinusta ylpeä, rakas lapsi.\n\n-- Ja minä sinusta, Valto.\n\n-- Kaikki hyvin.\n\nHe nyökkäsivät toisilleen istuen käsi kädessä -- ja unohtuivat\npitkiksi tunneiksi vaieten kuuntelemaan toistensa sydämenlyöntejä.\n\n-- Valto, -- sanoi Katri, -- kerro minulle jotakin menneisyydestäsi.\n\n-- Minä olen syntynyt...\n\n-- Älä, älä! -- Katri tukki korvansa.\n\n-- Peeveli, mitä sitten?\n\n-- Ei mitään.\n\nKatri kääntyi selin, katsellen akkunasta. Hetken kuluttua hän katsoi\nsuurin silmin Valtoa.\n\n-- Minä en tunne sinua ollenkaan. Olet kuka tahansa ja mitä tahansa.\n\n-- Minä en ole näyttelijä. En osaa kääntää sisäpuoltani nurin\nniinkuin takkiani. Ja olisitko tyytyväisempi, vaikka saisit tietää\nkauppa-asiani ja liikkeeni tilan?\n\n-- En, niistä en välitä enkä niitä käsitä. Katri oli nyreä painautuen\nomaan nurkkaansa.\n\n-- Sinä olet lapsi. Minulla on jo kappale elämää takanani. Katsohan,\npikku Katri... Ei, tämähän on sulaa hulluutta ja minä puhun itseni\npussiin, etkä sinä tyytyisi sittenkään.\n\nKatri nauroi ja Valto otti hänet syliinsä. Heidän rakkautensa rakensi\nsanattoman sovun ja ymmärryksen.\n\nMatka kävi Karungin kautta, ja puoleksi sairaina väsymyksestä ja\nvalvomisesta he saapuivat Tukholmaan päästen vaivoin erääseen\nDrottning-kadun hotelliin.\n\nKatri oli sangen tyytyväinen, mutta Laine manasi hirveitä hintoja\nollen melkein huonolla tuulella.\n\n-- Niillä hinnoilla pitäisi ja saada Grand-hotellissakin kaikkein\nhienoin asunto, -- sanoi hän liittäen arvosteluunsa vahvan\nvoimasanan. -- Olinhan minä selvillä hintojen noususta, mutta tämä on\nsentään liikaa. Aioin ostaa sinulle ruusuja huoneesi ratoksi, mutta\nkun pyysivät viisikymmentä kruunua muutamasta nupusta, niin ei sitä\nenää voi sietää. Ja entä hedelmät! Pieni, mitätön vasu rypäleitä ja\nAustralian omenia maksaa sata kruunua.\n\n-- Mennään Suomeen ruusuja ja omenia ostamaan, -- sanoi Katri. --\nMuuten en minä niitä kaipaa ja hauskempi on, ellet niistä puhukaan.\n\nLaine veti taskustaan kotelon ja läheni Katria.\n\n-- Jos tyttöni on minulle oikein hyvä, niin saa koreita. Avaappas\ntämä, -- sanoi Laine laskien kotelon Katrin helmaan hänen istuessaan\nnojatuolissa \"näköorrella\". Tämä oli heidän huoneeseensa kuuluva\nparveke kadulle päin.\n\nKatri otti kotelon, hypähti pystyyn ja astui huoneeseen. Hän avasi\nkannen ja jäi vähäksi aikaa sanattomaksi.\n\n-- Suuremmoinen, loistava kapine! -- huudahti hän sitten.\n\n-- Luulisin toki. On sillä hintaakin sen mukaan. Viisituhatta\nkruunua, kyllä se riittää pienestä kaulakoristeesta. Ne ovat\noikeita jalokiviä, minulla oli ammattimies valitsemassa ja työ on\nensiluokkaista. No, tyttönen!\n\n-- Minä en voi sitä käyttää, -- sanoi Katri.\n\n-- Mitä ihmettä...!\n\n-- Minulla ei ole pukuja, joihin tämä soveltuisi, -- selitti Katri\nkatsellen somaa valkeata pumpulipukuaan.\n\n-- Hanki hiivatissa! Laineen rouvan pitää olla komeasti puettu.\n\n-- Kuka täällä tietää, keitä me olemme?\n\n-- Oho, luuletko sinä minua pelkäksi nurkka-Jussiksi? -- innostui\nLaine. -- Jahka tässä keritään, niin kyllä sinulle näytän! Olin\nminä luullut ansainneeni kiitoksen, -- ja Laineen äänessä kuulosti\nnyrpeyttä.\n\n-- Kiitos, Valto! -- huudahti Katri. -- Anteeksi, että unohdin.\n\n-- Ei kestä, -- vastasi Valto entistä nyreämpänä, mutta samassa\nhän kääntyi ympäri kantapäillään ja harppasi Katrin eteen huutaen\ntulistuneena: -- Suutele minua!\n\nKatri nauroi ja väistyi.\n\n-- Suutele minua! -- huusi Valto yhä kiihkeämpänä.\n\nKatri lakkasi nauramasta ja pysähtyi jäykkänä, liekehtivin silmin.\n\n-- Mitä teatteritemppuja tuo on? Suutele minua iloisena ja\ntyytyväisenä, niinkuin pikku vaimon sopii!\n\n-- Ole hyvä ja ota pikku vaimon suutelo, -- vastasi Katri seisten yhä\npaikallaan.\n\nLaine kumartui hänen puoleensa, kosketti huulillaan otsaa ja poistui\nhuoneesta.\n\nKatrin sydän jyskytti rajusti ja hänen kätensä oli puristunut\nnyrkkiin hameentaskussa. Vaikeata oli hänen ollut estää sitä\nnousemasta työntämään miestä luotaan. Kun Valto poistui, hengitti hän\nraskaasti, huohottaen helpotuksesta, eikä tyyntynyt, ennenkuin näki,\nettei Valto palannut.\n\n-- Se oli huono enne! -- sanoi hän itsekseen puoliääneen, niin\nkiihkeä oli hänen mielentilansa vieläkin.\n\n-- \"Pikku vaimo\", kyllä minä näytän. Toista kertaa hän ei suutele\nminun otsaani. \"Teatteritemppu\" -- se se oli teatteritemppu, suudella\notsaa...!\n\nHän riensi kaupungille, kulki katuja umpimähkään välittämättä minne\njoutui, katseli akkunoita, ihaili kankaitten värejä ja kristallien ja\nhopeakalujen siroja muotoja, seurasi hienosti puettuja naisia tehden\nhavaintoja heidän liikkumisestaan, heidän tavastaan pysähtyä akkunan\neteen ja käydä sisään ostoksille. Katri seurasi mukana, kyseli\nhintoja herättäen huomiota huonolla ruotsinkielellään. Se harmitti\nhäntä, ja sitten koko leikkiin kyllästyneenä hän otti auton ja ajoi\ntakaisin hotelliin.\n\nValto oli huoneessa ja otti hänet syliinsä, aivan kuin ei mitään\nolisi sattunut. He unohtivat pitkässä suutelossa maailman harmeinensa.\n\nNyt Valto oli hyvällä tuulella, kertoi puhelleensa tuttavien kanssa\nja sopineensa illanvietosta. Ensin piti mennä ostoksille, laittaa\nrouva hienoksi.\n\n-- Minulla ei ole halua, -- sanoi Katri.\n\n-- Se on minulle suuri riemu, kun saan ostaa sinulle ihan kaikki,\nalusta loppuun pukea sinut, että olisit aivan omani, -- puhui Valto\nsuudellen hänen kaulaansa.\n\n-- No mennään sitten! -- myönsi Katri huumaantuneena. -- Rakas, hyvä\npoika, osta minulle kaikki, minä teen, mitä tahdot, ja olen taaskin\nylpeä Valtostani, komeasta Valtostani.\n\n-- Mikä kumma sinussa huumaa minut, tekee ihan hulluksi, en tunne\nenää itseäni, olen kuin lankavyyhti sinun käsissäsi, pikku vaimoni,\npikku Katrini!\n\nHe ajoivat kaupungille ja aterioivat eräässä laitakaupungin\nravintolassa saadakseen olla aivan vapaita välittämättä ympäristöstä.\n\nViereisessä pöydässä oli vallaton seurue naisia ja puolihumalaisia\nmiehiä. Eräs naisista heitti pureskelemansa kukan Valton eteen\npöytäliinalle, samalla kun ohitse astuen poistui salista.\n\nKatri kuuli hänen sanansa \"Päivää\", jonka hän lausui selvällä\nsuomenkielellä. Valto kääntyi suuttuneena ympäri, mutta nainen\npoistui taaksensa katsomatta.\n\n-- Miksi et kutsu häntä takaisin? Hän oli suomalainen, ihan varmasti,\nja niin tutunnäköinen.\n\n-- Kuinka se uskalsikin! -- tuiskahti Valto.\n\n-- Sano, tiedätkö hänen nimeään?\n\n-- Älä kysele, sellaisia naisia ei tunneta!\n\n-- Hyvä ihme, mutta jos nyt tuntee, ja sinä tunsit hänet varmasti.\n\n-- Minä voin tuntea keitä tahansa, mutta minun vaimoni ei tunne\nsellaisia naisia, ei missään eikä milloinkaan, ymmärrätkö?\n\n-- En, -- sanoi Katri. -- Sellaista ihmistä ei ole, jota en minä\ntahtoisi tuntea, jos kerran tunnen. Minä tervehdin häntä vasta, kun\ntapaan! -- lisäsi Katri uhalla.\n\n-- Sen sinä jätät kauniisti tekemättä, -- sähisi Valto hiljentäen\näänensä kuiskaukseksi.\n\n-- Näyttää siltä, kuin sinulla olisi joku syy kieltää tuntemasta\ntuota naista, kuin pelkäisit itsesi puolesta.\n\n-- Et suinkaan sinä kuvittele, että minä olen tämänpäivän lapsi\nnaisten suhteen?\n\nKatri punastui. Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä puolta asiassa.\nNyt alkoi outo temmellys hänen mielessään, eikä hän voinut katsoa\nValtoa silmiin eikä vastata. Hän istui tuolillaan nojaten käsillään\npöytään kuin lumottu, häveten, jähmettyneenä, valmiina itkemään.\nLeipä mureni hänen hyppysissään, ja kova kuoren sirpale repi\nkynsilihaksen. Veripisara tipahti pöytäliinalle. Kipu palautti\nhänet tajuihinsa, ja aivan kuin pahasta unesta heräten hän tuijotti\nValtoon pöydän toisella puolella. Omituinen turvattomuuden tunne sai\nhänet valtoihinsa. Valto oli hänelle kummallisen outo ja ympäristö\nvihamielinen, mutta hän oli kuin tuoliinsa sidottu, ei jaksanut\nliikahtaa, ei katkaista äänettömyyttä.\n\n-- Miksi sinä tuijotat? Voi pyhä yksinkertaisuus, luulitko sinä\ntosiaan, että minä...? -- Valto nauroi väkinäisesti.\n\nKatri olisi tahtonut lyödä itseään kyynelistä, jotka suuttumus\npusersi hänen silmistään, ja hän puri huultaan nousten pöydästä ja\nkääntyen pois Valtosta peittääkseen häneltä liikutustaan.\n\nHe ajoivat keskikaupungille, ja Valto tahtoi nyt ostoksille, mutta\nKatri ei vastannut hänen moniin ehdotuksiinsa peläten kyyneltulvan\nylivoimaa, joka uhkasi joka hetki tehdä lopun hänen vaivoin\nylläpitämästään tyyneydestä.\n\n-- No, olkoon sitten, -- sanoi Valto suuttuneena, pysäytti auton\nheidän hotellinsa eteen ja jätti Katrin yksin, poistuen kaupungille.\n\nKatri astui hitaasti ylös portaita, ja monenmoiset ajatukset\nristeilivät hänen aivoissaan. Hän oli yhdeksäntoistavuotias ja\nsilloin on ankara. Ensi kertaa hän tuli verranneeksi Valto Lainetta\nja maisteri Harjua toisiinsa. Molemmat olivat samanikäisiä, mutta\nKatrilla oli tähän asti ollut se käsitys, että hänen holhoojansa\noli paljon vanhempi. Nyt hän äkkiä ymmärsi erehtyneensä ihmetellen\nomaa sokeuttaan, kun oli antanut muodon sillä tavalla tehdä kujeita.\nEihän holhooja ollut vanha. Hänen katseensa ja hymynsä oli kuin\nnuorukaisen, kun sen sijaan Laineen...\n\nKatri peitti kasvot käsiinsä ja muisti holhoojansa silmäyksen\nheidän viimeksi tavatessaan Eläintarhan tiellä Helsingissä. Nyt\nhänet valtasi turvattomuuden tunne upean hotellin suojissa ja\nkatkera koti-ikävä. Juonalassa hän olisi nyt tahtonut olla ja juoda\nkotikaivon vettä, uida omassa rannassa ja soudella ruuhessa ja\nkuunnella käkeä. Siellä se nyt kukkui. Isä ehkä soitti ja maisteri\nHarju kuunteli ja he puhuivat Katrista.\n\nHän astui huoneeseensa, ja sääli omaa itseä kohtaan pusersi vuolaita\nkyyneliä. Hän itki kauan, kunnes järki alkoi syytellä ja ilkkua omaa\nlyhytnäköisyyttä ja epäitsenäisyyttä.\n\n-- Miksi lähteä tällaiselle mielettömälle retkelle?\n\n-- Maailmaa katsomaan! -- sanoi hän puolustellen.\n\n-- Miksi mennä naimisiin?\n\n-- Ei saa kysyä, ei kysyä!\n\nSitä seurasi ankara ajatusten temmellys, syytöksiä, tuskallisia ja\nkatkeria myönnytyksiä, pelkoa ja aavisteluja.\n\nSydän oudosti kolottavana hän pyyhki kyyneleensä silmäillen\nkaulakoristetta, joka kimalteli pöydän tummalla liinalla. Uupuneena\nkuin raskaasta työstä hän laskeutui vuoteelleen ja nukkui. Hän\nheräsi vasta iltapuolella ja lähti kävelylle kiitollisena Valtolle\nsaadessaan viettää päivän yksin. Kauan harkittuaan ja mieli\ntasapainossa hän palasi illalla ja heittäytyi nukkumaan.\n\nValto tapasi hänet myöhemmin, puoleksi riisuutuneena vuoteella ilman\npeittoa. Hän herätti Katrin hellävaroen, sulki syliinsä kiihkoisesti,\nriisui kuin uneliaan lapsen ja upotti vastaväitteet suuteloihin.\nRakkaus otti heidät lumoihinsa tasoittaen epäkohdat ja unhoon painaen\npäätökset.\n\nSeuraava päivä kuului heille jälleen yhteisesti ja Katri oli saanut\nopetuksen -- olla välittämättä.\n\nValto oli hänelle yhtä hyvä huolimatta siitä, mitä oli ollut muille.\nTapa on kerta kaikkiaan sellainen. Oliko hän, Katri, syypää? Miksi\nsiis pysähtyä elämästä ja vaivata itseään -- niin kauan kun voi pitää\ntoisistaan, niin kauan pitää, -- päätti Katri.\n\nNiin päättäessään hän otaksui mielialansa ainaiseksi pysyvän\nsellaisena.\n\nHe olivat tavanneet Valton tuttavia, rahamiehiä ja pikkuporvareita\nsekä muutamia heidän naisiaan iltaisin ravintoloissa. Katri oli\nteettänyt muutamia uusia pukuja ja esiintyi täysin tyydyttävässä\nasussa vastaten niitä vaatimuksia, joita on tapa edellyttää rikkaan\nmiehen nuoren ja kauniin rouvan ulkoasussa. Teattereissa hän\nulkomaalaisena veti huomiota puoleensa, sillä Tukholman yleisö ei ole\nniin suuren suuri, että sinne merkki-iltoina hukkuisi edustavimmilla\npaikoilla. Katri oli sitä paitsi viehättävä, nuoruuden hohde\nilmeikkäillä kasvoillaan, ryhdikäs, samalla hoikka, melkein hento\nvartaloltaan.\n\nRumakin nainen on kaunis rakastettuna, ja Katri tiesi kauneudestaan\nja osasi peittää ontuvaisuuden puutteellisessa onnessaan. Hän\nkiinnitti katseet itseensä.\n\nValto oli siitä ylpeä näytellen maailmanmiestä, mutta oli liian\nhuomaavainen aavistamatta, että se juuri oli merkki hänen\nnousukkuudestaan. Katrilla oli luontainen vaisto pysytellä ennen\nsyrjässä kuin antautua epävarmalle pohjalle ja näyttäytyä kaikkialla\nensimäisenä, vaikka niin olisi vaadittukin. Sen sijaan hän teki\ntarkkoja huomioita ympäristöstään, tietämättään matkien heitä\nja joutuen samalla muiden seuralaistensa tasolle ulkonaisissa\nseurustelutavoissa.\n\nMihinkään läheisiin perhesuhteisiin he eivät joutuneet oudossa\nkaupungissa, ja Katrille teki kielikin paljon haittaa.\n\nKevätkausi päättyi Tukholmassa heidän ollessaan siellä toukokuun\nviimeisen viikon, ja he jatkoivat matkaansa Norjaan asettuen\nLaurvikiin, jossa Valto oli ennenkin viettänyt kesää. Se oli\nrauhallinen kylpylä.\n\nPieni tammisto, jonka varjoisassa paviljongissa he voivat lukea\npostinsa ja nauttia aamukahvinsa, oli heistä sen viihtyisin soppi.\nAlkukesän koleus esti ihmistulvan ja ulkomaailma näytti myöhemminkin\nihan unohtaneen tämän pikku virkistyspaikan lähettäen sinne täyden\nmäärän Venäjän juutalaisia, joiden pullokas kukkaro piti kylpylän\ntoimikunnan ja lääkärit tyytyväisinä tarmokkaassa työssä. Nuori pari\npysyi erossa yleisöstä viettäen kuherruskuukautensa häiritsemättä,\nilman ulkonaisia kompastuskohtia.\n\nKatri oli saanut suurimman iskunsa; kesti kauan ennenkuin hän pääsi\ntasapainoon. Ontuva, liian nopea kehitys pysähtyi hänessä. Elämä\nvaati nyt aivan jotakin toista. Ei riittänyt pienet opinnot, ei\nmuutamat näyttämömenestykset eikä vielä lahjakkuuskaan. Hän huomasi\näkkiä tarvitsevansa hellyyttä, pohjatonta, uhrautuvaa, kaikkivoipaa\nhellyyttä voidakseen olla tyytyväinen. Hän tiesi nyt omaavansa\nvastaavan voiman, tiesi tahtovansa ja voivansa kaikki -- tai ei\nmitään.\n\nHe olivat nykyään pitkiä aikoja vaiti. Eivät tahtoneet vaieta,\ntunsivat sen tyhjyyden ja painostuksen, mutta olivat siihen\npakotetut, ei ollut mitään puhuttavaa.\n\nValto vältteli olemasta tapansa mukaan jyrkkä ja Katri varoi\nilmaisemasta oikeaa mielialaansa. Hän tunsi epävarmuutta, odotti\njotakin tietämättä, mitä se olisi ja milloin se ilmaantuisi. Hän\ntunsi vain varmasti, ettei tätä voinut kauvan kestää.\n\nMolemmat pitkästyivät kesäänsä ja palasivat elokuun alussa kotiin\ntoivoen varsinaisesta arkitouhusta tyydyttävää ja täyteläistä elämää.\n\n\n\n\n10.\n\n\nHeidän laaja huoneustonsa keskellä kaupunkia esplanadin varrella,\nvanhassa talossa, vaati komean sisustuksen. Valto ei enää kysynyt,\nmitä maksoi. Hän oli heittäytynyt täydellisesti halunsa valtaan\ntahtoen kerrankin näyttää, mihin hän kykenisi.\n\nKatri jäi katsojaksi yrittäen sijoittaa hankittua tavaraa paraan\naistinsa mukaan.\n\nHän tahtoi ensin luoda yhtenäisyyttä kuhunkin huoneeseen saadakseen\neriluontoisia suojia, mutta Valto vaati kaikkialle raskaita ja\nkömpelöitä istuimia, vahvoja sohvia ja pöytiä. Koti sai ehdottomasti\nhotellin leiman.\n\nKatri oli ostanut jo tyttönä ollessaan rouva Kaaren luona muutamia\nvalkoisia tuoleja ja pöydän. Niihin hän nyt sai täydennyksen ja\nlaati itselleen erikoishuoneen kotinsa äärimmäisessä kolkassa, pihan\npuolella.\n\nValto oli tuominnut sen tarpeettomaksi, mutta nuori rouva otti sen\nomakseen loihtien siitä itselleen turvallisen sopen. Kaikkialla\nmuualla hän paleli ja oli levoton paeten pettymystään, joka ilkkui\nhänelle koleassa kodissa, Katri ei tahtonut myöntää olevansa pettynyt\nja katkera liikkuessaan yksin huoneesta huoneeseen ja silmäillessään\noutoja esineitä, joilla ei ollut hänelle mitään muiston, ei\ntarpeellisuuden eikä mukavuuden arvoa. Vähitellen hän tunsi\nvihaavansa tätä pitkää huoneriviä valtakadun varrella, joka niin\ntäydellisesti syrjäytti hänet antaen kaiken määräämisvallan Valtolle.\n\nSitä kiihkeämmin hän antautui taiteelleen ja opiskeli ahkeraan\nvieraita kieliä. Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka uusi kieli voi avata\nuuden, viehättävän ja valtavan maailman ihmiselle, joka on elänyt\nvain oman kielensä rajoissa, kuin lapsi suljetussa kammiossa. Hänen\nyksinäisyytensä täyttyi uusilla ajatuksilla, ja katkeruus häipyi\nulkonaisten olojen unhotukseen.\n\nHarjoitukset olivat teatterissa alkaneet, ja Katri tapasi jälleen\nTaavi Arvon.\n\n-- Voi sinua, vanha poika, -- sanoi Katri hellästi silitellen Arvon\ntakin hihaa, -- olet tainnut vanheta.\n\n-- Minä jaksan kyllä hyvin, olen ihan työvimmainen, -- vastasi Arvo.\n-- Tahtoisin mieluimmin lähteä kiertämään maata.\n\n-- Ai jai, se on vaarallista itsenäisyyttä, -- varoitti eräs vanhempi\ntoveri.\n\nKatri hymyili ja kuiskasi: -- Minä tulisin mukaasi. Lähdetään,\nmennään vaikka -- vaikka Lappiin!\n\n-- Mitä tukkukauppias sanoisi?\n\n-- Hänestä emme puhu, -- sanoi Katri likistäen huulensa kokoon.\n\n-- Minä olen otaksunut, että sinä tahtoisit pitää salonkia, --\nhuomautti Arvo.\n\n-- Minä, minäkö salonkia? Hui, hai, olen aivan liian itsekäs. Ja\nsitäpaitsi tahdon näytellä. Tahdon tuntea tuulta siipieni alla ja\nkoetella voimiani. Ne ovat kasvaneet, tunnen sen. Voi sitä, joka\nminua nyt pyrkii estelemään! Silloin lähden, lähden vaikka Lappiin,\nmutta näytellä tahdon!\n\nNuoren rouvan äänessä oli puristettua voimaa ja ehdotonta\npäättäväisyyttä.\n\n-- Kiitos, Katri, noista sanoista. En tiedä -- olen minäkin jälleen\noma itseni. Sinä olet sama Katri ja varmempi kuin ennen. Nyt on elämä\ntaas työn arvoista.\n\n-- Miksei olisi? -- sanoi Katri katsellen ihmeissään Arvoa.\n\n-- Et sinä tiedä. Toisinaan tuntuu kuin ei olisi mitään arvoa\nelämällä.\n\n-- Arvo, lupaa minulle...\n\nKatri vaikeni nähdessään toverinsa katseen. -- Mikä sinun on? Olethan\nihan kuin pyhän innostuksen vallassa.\n\n-- Niin olenkin, no mitä minun pitäisi luvata?\n\n-- Että pysyt aina uskollisena ystävänäni.\n\n-- Ei sinun sitä tarvitse pyydellä, -- sanoi Arvo likistäen\ntoverillisesti Katrin kättä. -- Minä olen jotakin sinun vuoksesi.\n\n-- Ole varuillasi, -- sanoi Katri. -- Minä olen käynyt hyvin herkäksi\nviime aikoina tuollaisten sanojen suhteen.\n\n-- Niin, sinun elämäsi on ollut rikasta ja täyteläistä.\n\n-- Kuka sen tietää! Kello soi, aletaan, tule Katri palasi kotiin\npäivä päivältä yhä onnellisempana ja tyytyväisempänä. Näytäntökausi\nalkoi hyvillä enteillä huolimatta sodan jatkumisesta ja yhä\nsynkistyvästä valtiollisesta ja aineellisesta tilasta.\n\nValto Laine oli uppoutunut asioihinsa. Katri ei tavannut häntä\nvuorokausimääriin. Hän tiesi vain, että osakekauppaa käytiin ja\nhuimaavista summista puhuttiin, ja näki, kuinka hänen miehensä oli\npelikuumeen vallassa.\n\nKatri oli melkein kiitollinen saadessaan antautua täydellisesti\nteatterille.\n\nLumi oli jo aikoja peittänyt kadut ja rekikeli täydellinen, kun Valto\nLaine huomautti Katrille:\n\n-- No, nyt on kesä lopussa ja talvielämä ovella. Minä tahtoisin\nnäyttää kaupunkilaisille kotiani ja vaimoani.\n\n-- Vaimosi he näkevät näyttämöllä. Kotisi -- niin, sitähän sinä voit\nnäytellä. Täällä on kyllä tilaa sadalle hengelle erällään, -- sanoi\nKatri syöden hyvällä ruokahalulla.\n\n-- Sata tänne kyllä mahtuu. Mitä sanot, jos hommaisimme\nremupäivälliset? Maksoi, mitä maksoi!\n\n-- Kernaasti minun puolestani.\n\n-- Voitko alkaa huomenna valmistukset? Tänään on keskiviikko,\nlauantaiksi voisin lähettää kutsut.\n\n-- Minäkö? Ei lähde mitään, en kykene, ja sitten -- ei ole aikaa.\nHeitä Hilman huoleksi.\n\n-- Mitä ihmettä! Mitä minä sinulla tekisin?\n\n-- Minulla sinä et mitään teekään, ei suinkaan siitä ole puhetta\nollutkaan.\n\n-- On, turkanen, siitä se juuri onkin puhe. Nyt vasta alkaa olla!\n\n-- Vai niin.\n\nKatri nousi pöydästä.\n\n-- Minun pitää lukea osaani.\n\nValto Laine pyörähti samassa ovelle, kun Katri avasi mennäkseen\nhuoneeseensa.\n\n-- Katri, ole nyt hyvä ja kuuntele, mitä minulla on sanottavaa.\nOlemme viime aikoina kulkeneet hiukan eri teitä. Ne peevelin asiat --\nmutta nyt sinä saat auttaa minua ja pyrkiä yhteisiin.\n\n-- Päivällisten pidolla!\n\n-- Älä nyt konstaile. Ymmärrät kai, että minulla on oikeus valmistaa\nitselleni vaikuttava asema.\n\n-- Päivällisillä...\n\n-- Älä koettele minun sisuani, sen varoituksen annan.\n\n-- Jatka.\n\n-- Tahdon, että tuttavamme saavat hyvän käsityksen suhteestamme ja\nkodistamme.\n\n-- Päivällisillä.\n\nValto Laine löi nyrkkinsä pöytään katsoen tuimasti Katriin ja\nhilliten itseään sanomasta, mitä suuttumus vaati.\n\n-- Minä olen sanonut: en kykene laittamaan päivällistä eikä minulla\nole aikaa. Anna Hilman huoleksi. Lupaan olla emäntä pöydässä. En\nmitään muuta!\n\n-- Ohho! -- huokasi Laine. -- Olen liian kauvan jättänyt sinut omiin\nhoteisiisi. Menen heti johtajan puheille ja pyydän häntä vapauttamaan\nvaimoni teatterin palveluksesta.\n\nKatri tuijotti mieheensä sanattomana, heitti ylpeästi päätään katsoen\nsilmästä silmään.\n\n-- Siihen sinä et koske! -- Jos kuitenkin koskisin.\n\n-- Siitä voi olla vain yksi seuraus.\n\n-- Sinä pääset pois teatterista ja ennätät olla emäntä minun\ntalossani.\n\n-- Ei, lakkaan olemasta sinun vaimosi. Valto Laine nauroi\nväkinäisesti.\n\n-- Pikku Katri, älkäämme yrittäkö näytellä täällä kotona.\n\n-- Olet oikeassa, toimikaamme. Minäkään en rakasta sanailua.\n\nKatri pujahti huoneeseensa ja sulki oven. Hän oli nyt oma vankinsa.\nToinen ovi johti makuuhuoneeseen ja toinen ruokasaliin. Hänen piti\nodottaa, kunnes Valto poistuisi kotoa.\n\nSuuttumuksen myrskyssä hän tuskin kykeni kuulemaan miehensä askelia\ntoisesta huoneesta, ja hillittömässä tuskassa Valton uhkauksesta hän\npian riensi huoneestaan, sieppasi vaatteensa eteisestä aikoen mennä\nsuoraa päätä johtajan puheille, mutta äkkiä hän pysähtyi. Ei, mitä se\nauttaisi? Johtaja ei ollut tässä määräävä henkilö. Mitä tehdä, minne\nmennä? Hän rauhoittui hiukan ja mietti.\n\nOlihan aivan selvää, ettei näin voinut elämä jatkua. Jos nyt tällä\nkertaa saisikin välit asettumaan myöntymällä vaatimuksiin, olisi\nseuraava kerta kahta vaikeampi. Sen Katri myönsi itselleen. Eteenpäin\nsiis, mutta miten ja minne? Hän painui seinemmäksi hämärän illan\nniukassa valaistuksessa välttääkseen ihmisten katseita.\n\nOlisipa maisteri Harju kaupungissa, mutta joku viikko takaperin\nhän kirjoitti viipyvänsä talvenkin Harjussa. Ei auttanut muu kuin\nodottaa ja antaa asiain kehittyä. Ei, eihän sekään kelvannut. Valto\nvoisi uskotella johtajalle ja johtokunnalle, että Katri suostuisi\neroamaan. Ei, ennen vaikka mitä! Hän päätti mennä rouva Kaaren kanssa\nneuvottelemaan.\n\n-- Tuota minä olen pelännyt kaiken aikaa. Valto Laine on tunnettu\nmielivaltaisuudestaan, -- sanoi rouva Kaari.\n\n-- Miksi ette varoittanut, neuvonut minua? -- intti Katri.\n\n-- Kahden asia.\n\n-- Olin lapsi, sokea, hän yllätti minut. En ymmärtänyt omaa\ntunnettani.\n\n-- Ymmärrätkö nyt sitten?\n\n-- Oh, en, en rahtuakaan. Sen vain tiedän, että elämäni on\nsietämätöntä. En tunne olevani ihminenkään, ei ole kotia, ei\nturvaa missään. Valto sulkee minulta tien kaikkialla. Hän vaatii\nväkipakolla, mitä en voi antaa mielisuosiolla. Sietämätöntä,\nsietämätöntä! Minulla on niin äärettömän ikävä Juonalaani.\n\n-- Mikä sinua estää matkustamasta sinne? Laine kai suostuu\nmielihyvällä vaikkei muun, niin senkin vuoksi, että saa sinut\ntyyntymään. Olethan aivan suunniltasi.\n\n-- Matkustaisinko nyt? En, silloin olisi ero teatterista tuossa\npaikassa selvä.\n\n-- Lapsi kulta, yritä sopia Valtosi kanssa. Minä en tiedä muuta\nneuvoa.\n\n-- Mahdotonta. Se uusiintuu, lykkäys merkitsee vain pahempaa loppua.\n\n-- Etkö sinä voisi järjestää noita päivällisiä? -- kysyi rouva Kaari\nviattomana.\n\n-- Minäkö ne järjestäisin? Yhtä hyvin voisin nostaa tämän talon\nperustuksiltaan.\n\n-- No, no, emännöitsijäsi tekisi työn, sinä olisit olevinasi\ntouhussa, niinhän tavallisesti on.\n\n-- Sitä en tahdo, en siedä sitä ajatustakaan, että olisin Valtoa\nvarten olemassa ja hänen kyökkiään pönkittämässä.\n\n-- Katri, tuohan on käsittämätöntä. Olethan sinä lapsi, mutta\navioliitto ei ole leikinasia eikä mielivalta sovellu elämän ohjeeksi.\nSinä olet miestäsi varten.\n\n-- En, minä olen teatteria varten ja siinä pysyn! -- huusi Katri.\n\n-- Olemme sitten eri mieltä enkä minä käsitä, miksi menit naimisiin.\n\n-- Tahdoin olla mieheni ystävä tai rakastettu! -- huudahti Katri\nhehkuvin kasvoin.\n\n-- Ja olit niin kauvan kuin kuherruskuukautta riitti. Sitten tuli\narkielämä, ja seinä nousi eteen.\n\n-- Mielivalta on Valton puolella.\n\n-- Minusta tuntuu olevan yhtä paljon sinun puolellasi.\n\n-- Ette käsitä minua, ehkei kukaan muukaan käsitä.\n\n-- Tahdotko, että tulen puhumaan miehesi kanssa?\n\n-- Oi tulkaa, minä pyydän.\n\n-- Sinä siis uskot, että hän myöntyy.\n\n-- En minä luota siihenkään, mutta -- mitä tahansa. Teatterissa minä\npysyn.\n\n-- Luuletko Valton olevan kotona?\n\n-- Hänet tapaa aina puhelimella vaikka keskiyöllä. Hän ei ole koskaan\nmuualla kuin jonkun puhelimen päässä, -- vastasi Katri.\n\n-- Se on oikean liikemiehen avu, -- muistutti rouva Kaari.\n\n-- Ihmettelen vain, aikooko teatteri myydä minut miehelleni\nedullisilla hinnoilla.\n\n-- Katri!\n\n-- Niin, siitä kai tulee kysymys.\n\nRouva Kaari soitti, ja Laine lupasi odottaa häntä.\n\n-- Minä odotan täällä, -- sanoi Katri.\n\n-- Ei suinkaan. Mitä minä, vanha vaimo, hänelle sanon? Sinua hän\ntahtoo tavata ja saada taipumaan. Tule mukaan!\n\n-- Minä en voi taipua.\n\n-- Eikö niitä päivällisiäkään valmistamaan? -- pyyteli rouva Kaari.\n\n-- En, tuhat kertaa en!\n\n-- Sitten kai on turhaa yrittää.\n\n-- Menkää kuitenkin, minä pyydän.\n\nRouva Kaari katsoi lemmikkiinsä, pyöritti päätään ylen surullisena ja\nlähti.\n\nTunnin kuluttua hän palasi masentuneena.\n\n-- Valto Laine on neuvotellut johtajan kanssa ja saanut lupauksen\nsinun erostasi, heti kun johtokunta ennättää kokoontua, -- sanoi hän\nsynkkänä.\n\n-- Hän on pilannut minulta kaikki, kaikki! -- mutisi Katri pusertaen\nkäsiänsä nyrkkiin ja tiivistäen ajatuksensa ja päättämiskykynsä.\n\n-- Älköön luulko, että minä taivun, ennen -- --\n\nRouva Kaari ei kuullut jatkoa, sillä Katri kätki kasvonsa\nsohvatyynyyn purren sitä estääkseen tuskanhuudon purkautumista.\n\nHän jäi siksi päiväksi rouva Kaaren luo saapuen harjoituksiin\nteatterissa kuten tavallisesti. Johtajan tavattuaan hän pakotti\nitsensä rauhalliseksi sanoessaan:\n\n-- Tukkukauppias Laine on puhunut teille minun erostani teatterista.\nMinä en suostu vapaaehtoisesti luopumaan urastani, mutta jos te minut\nheitätte täältä, niin lähden suoraa päätä.\n\nJohtaja kohautti hartioitaan ja hymyili.\n\nKatri tuskin tiesi sinä päivänä, mitä hänen ympärillään tapahtui.\nKaikki kietoutui sameaan sumuun, jossa hän haparoi turhaan\ntarttuakseen johonkin tuskassaan ja hädässään.\n\nTaavi Arvo, huomaten hänen erikoisen mielentilansa, veti hänet\nväliajalla näyttämöllä syrjään.\n\n-- Mitä on sattunut? Olet niin levoton. Katrin sanat syöksyivät\nkoskena ja ryöppynä sytyttäen toverin suuttumuksen.\n\n-- Ei vielä, ei vielä ole sinua myyty. Sinä et ole yksin, sinua ei\nnujerreta. On niitä, joilla...\n\nTaavi Arvo rauhoitti Katria, puhui vakuuttavasti ja maltillisesti,\nkunnes sai hänet uskomaan, ettei kaikki vielä ollut menetettyä.\nHarjoitusten päätyttyä hän pyysi saada puhutella johtajaa, joka\nauliisti kertoi herra Laineen vaatimuksesta.\n\n-- Näkyy olevan jyrkkä herra, lupasi lahjoittaa teatterille tuntuvan\nsumman, mutta rouvansa hän vaatii vapaaksi -- mieluimmin heti, jos se\nvaan hyvin käy päinsä.\n\n-- Entä te, johtaja, mitä vastasitte?\n\n-- Kahden asia, kolmannen korvapuusti. Jos ne kaksi ensin ovat\nselvillä keskenänsä, on täällä niinkuin olla pitää. Me emme suosi\nskandaaleja emmekä riitaisuuksia. Laine tuntuu olevan rettelöinen\nmies ja Katri rouvalla kova edessä.\n\n-- Rouva Laine on vielä melkein lapsi. Vaikka hän onkin päättäväinen\nja kovapäinen, kysyy tämä häneltä hyvin paljon ryhtiä -- taikka\ntaittaa hän selkärankansa. Ettehän te sitä suone.\n\n-- Jaa, jaa. Mitä te arvelette parhaaksi? -- kysyi johtaja.\n\n-- Minä en ottaisi huomioon aviomiehen vaatimusta ollenkaan.\n\n-- Unohdatte, että asia on esitettävä johtokunnalle,\n\n-- Piru vieköön! -- huudahti Arvo maltittomana. Siihen heidän\nkeskustelunsa päättyi.\n\nKatri odotti Taavi Arvoa levottomana.\n\n-- Vihdoinkin sinä tulet. Näen kyllä, ettei mitään voida eikä mitään\ntahdota. Johtokunta... Oo, kyllä minä tiedän. Johtokunta! Se on se\nkiviaita, jonka varjoon voi kerätä kaikki polttavat nokkoset ja\njättää ne siellä rauhassa versomaan. Ei, me emme jää odottamaan\nniiden kasvamista. Nyt minä vetoon sinun ystävyyteesi. Saanko minä,\nuskallanko...? Sano, etkö näe, että olen menehtymäisilläni?\n\nTaavi Arvo tarttui hänen käteensä puristaen sitä rauhoittavasti\nheidän astuessaan pitkin Rautatientoria.\n\n-- Jos voin sinua auttaa, niin teen, mitä vaadit.\n\n-- Sinäkö? Sinusta riippuu tällä hetkellä, olenko minä ihminen, vapaa\nja elämään kelvollinen olento vai en. Minä en paljoa välitä tällä\nhetkellä, elänkö vai kuolenko, mutta jos elän, tahdon näytellä!\n\n-- Minä tiedän, sinä heität miehesi vaatimuksen omaan arvoonsa ja\njatkat.\n\n-- Minä en enää koskaan astu hänen oviensa sisäpuolelle.\n\n-- Katri, älä ole noin jyrkkä. Pyydän sinun onnesi nimessä. Maailma\non kova ja katkera, rakas toveri, et tiedä, kuinka se kohtelee\neronnutta vaimoa, mitä myrkyllisiä nuolia se ampuu salaa ja\njulkisesti. Neuvotellaan, sovitellaan, ehkä Laine taipuu!\n\nKatri oli aivan sokea vihassaan. Taavi Arvon suuri hellyys ei\nliikuttanut häntä vähääkään. Pikemmin se ärsytti maltitonta ja\nvihassaan kuohuvaa nuorta naista.\n\n-- Taipuisiko hän, kysy härältä, taipuuko se olemaan puskematta, kun\nse on vimmoissaan.\n\n-- Etkö sinä rakasta miestäsi?\n\nKatri pysähtyi, aivan kuin Taavi Arvo olisi lyönyt häntä keskellä\ntoria. He katsoivat toisiinsa, ja Katrin katse väistyi hapuilevana ja\nhätääntyneenä kuin hengenhädässä olevan.\n\n-- Rakastanko minä -- en, minä vihaan! Ainakin minä vihaan häntä nyt,\ntahtoisin iskeä nyrkilläni.\n\n-- Katri raukka! Sinä olet tainnut pahasti erehtyä, -- sanoi nuori\nmies maltilliseen tapaansa.\n\n-- Erehtyä tai ei. Se on nyt liian myöhäistä pohtia. Minä en sitä\nsilloin ajatellut. Kuka sen tietää, mikä on rakkautta! -- huudahti\nhän kevyesti, aivan kuin olisi jo unohtanut suuren vihansa.\n\nTaavi Arvo hymyili hänkin herkkänä toverinsa vaikutukselle.\n\n-- Sinä olet lapsi ja usko minua, et ole vielä koskaan ketään\nrakastanut, -- sanoi hän kuin vapautuneena jostakin uhkaavasta\nvaarasta.\n\n-- Enkö minä ole rakastanut? Kolmen vuoden kuluessa olen ollut\nvakavasti kiinni. Tuomas oli minun ensimäinen suuri rakkauteni ja\nihailtuni, herättäjäni ja veljeni. Kaivola avasi minulle uuden\nelämän. Ei sillä, että pääsin opin uralle ja olen siinä, missä olen,\nvaan sielullisesti. Minä heräsin kyselemään ja ihmettelemään. Nyt\nminä olen -- -- nainen -- olen ainakin tuntenut alennustilaa, ollut\nsuhteessa ... En minä voi puhua siitä. Minä häpeän puhua siitä. Se --\nse on kiusallista. Laine otti minut.\n\nTaavi Arvo oli hyvin kalpea, ja ääni värisi, kun hän sanoi:\n\n-- Jos olisin aavistanut! Se oli alhaista paineen puolelta. Sinä olit\nlapsi. Miehen olisi pitänyt ymmärtää.\n\n-- Älä kuvittele mitään hassua. Tietysti minä pidin hänestä enkä\nsentään ymmärrä tällä hetkellä, kuinka saatoin, mutta hän yllätti\nminut. Se oli niinkuin koskesta alas. Kun siihen jouduin, en enää\nnähnyt enkä kysellyt rantoja. Nyt olen kai kuilusta noussut pinnalle.\nKaikki on minusta rikkinäistä. Ja usko minua, rakas toveri, tahtoisin\nlyödä itseäni, olen alentunut, arvoton olento naisena. Ei, älä kuule\nsanojani, pidä minua samana Katrina kuin ennen.\n\n-- Sinä olet minulle aina sama.\n\n-- Kiitos. Oh, nyt olemme unohtaneet pääasian. Sydäntäni särkee se\ntaetterikysymys ja kaikki -- kaikki kaatuu päälleni.\n\nHe olivat saapuneet rouva Kaaren ovelle, ja Katri soitti pidättäen\ntoveriaan ja vaatien häntä mukaansa.\n\n-- Tule, Taavi kulta, älä jätä minua. Olen melkein varma, että Valto\ntulee minua hakemaan...\n\n-- Siihen en minä voi sekaantua. Tiedäthän...\n\n-- Ihmeen hyvin. Ole huoletta, minä kyllä pidän puoleni.\n\nRouva Kaari tuli heitä vastaan eteisessä ilmoittaen Laineen\nlähettäneen välittäjän.\n\n-- Kuka se on? -- huudahti Katri ihmetellen ja säikähtäen. -- Eihän\nvain poliisi!\n\n-- Katri, mitä sinä nyt! Sinun lapsuudentoverisi. Etkö arvaa?\n\n-- Minun lapsuudentovereitani olivat porsas ja kissa, -- nauroi Katri\nhermostuneena. -- Olen muuten utelias...\n\nHe astuivat saliin.\n\nPianonurkasta nousi solakka nuori mies. Hänen vaalea tukkansa ja\navoimet, siniset silmänsä olivat ehdottomasti määrääviä miehen\nolemukselle. Häneltä odotti hyviä sanoja ja lämmintä kädenlyöntiä,\nuskollisuutta ja ihanteellisuutta.\n\n-- Tuomas! -- huudahti Katri hänet nähtyään, ja seuraavassa tuokiossa\nolivat heidän kätensä liittyneet ja monet kysymykset tulvivat\nhuulille.\n\n-- Miten -- kerro, koska ja missä? -- kyseli Katri yhä vieläkin\nhermostuksen vallassa.\n\n-- Rauhoitu nyt ensin. Kerron sitten aivan alusta, -- sanoi Tuomas\nlevollisena.\n\nTaavi Arvo oli jäänyt rouva Kaaren kanssa ruokasaliin.\n\n-- Minä olen ihan rauhallinen ja istun tähän sohvalle. Tuossa on\nsinun paikkasi nojatuolissa. Kuinka hassua! Minä sanon sinuksi, kun\nsinäkin sanot.\n\n-- Mahdotonta teititellä. Vai kuinka, rouva Laine?\n\n-- Älä millään muotoa. Minä en käsitä...\n\n-- Aivan yksinkertaisesti. Minä olen toiminut Laineen liikkeessä jo\ntoista vuotta. Minulla on ollut hyvä menestys -- aineellisesti voin\nsanoa sen olevan tällä hetkellä ihan loistavan.\n\n-- Miten on ymmärrettävä, etten ole koskaan sinua tavannut? -- kysyi\nKatri ihmeissään.\n\n-- Luonnollisesti et. Olen ollut Pietarissa ja matkoilla Venäjällä\njauhojen ostossa.\n\n-- Sinä, oletko sinä sellainen ryssä?\n\n-- Ja sinä olet näyttelijä, niinkuin maisteri Harju heti sanoi:\nTuosta tytöstä on kehitettävä näyttelijä. Mutta sinussa oli niin\npaljon muutakin, hyvä äly...\n\n-- Ja paha sisu, -- lisäsi Katri. -- Älä aloita sillä tavalla. Minä\nolen maailman kehnoin -- nainen.\n\n-- Liioittelu on todistus päinvastaiseen suuntaan.\n\n-- Viisastelua.\n\n-- Muistathan Juonalan kesää?\n\n-- Oi, älä puhu siitä ajasta nyt -- -- -- ei tällä kertaa, kun kaikki\nkaatuu päälleni.\n\n-- Se on järjestettävä. Laine ei ole sentään häijy, ei ilkeä eikä\npaha. Mies on vain hiukan, kuinka sanoisin -- -- -- No, hän on\nnousukas, jyrkkä ja häikäilemätön.\n\n-- Sinä olet puolueellinen.\n\n-- Miten sen käsittää. Tulin tänne omasta aloitteestani, kun sain\nkuulla, millä tolalla asiat olivat.\n\n-- Onko Laine puhunut sinulle...?\n\n-- Mies on onneton, kävi täällä rouva Kaaren puheilla, kun olit\nlähtenyt teatteriin.\n\n-- Luuletko, että hän peruuttaa vaatimuksensa? -- En luule, minä\ntiedän sen ja tulin ilmoittamaan sinulle.\n\n-- Kiitos, hyvä Tuomas, oletteko ilmoittaneet myöskin johtajalle?\n\n-- Tällä hetkellä luulen Laineen ennättäneen järjestää senkin asian.\n\n-- Hoh! -- Katri hengitti syvään ja ojensi jäseniään ponnahtaen\npystyyn kuin vapautuakseen raskaasta tuskasta. -- Kiitos, hyvä, rakas\nTuomas! Kuule, sinä sait hänet vakuutetuksi, että teatteri on minun\nelämäni! Älä väitä vastaan, minä tiedän sen. Laine ei sellaista jaksa\nymmärtää itsestään.\n\nTuomas oli hajamielinen, ja heidän keskustelunsa katkesi jättäen\nheidät hämilleen. Nyt kun asia ja välitys oli toimitettu ja\nensimäisen jälleennäkemisen iloinen yllätys ohitse, ei kumpikaan\ntahtonut koskea toisensa kätkettyyn mielentilaan.\n\n-- Oletko sinä tyytyväinen olemaan kauppias? -- kysyi Katri arkaillen.\n\n-- Minä en ole kauppias, -- vastasi Tuomas sävyisästi. -- Nyt on\naika sellainen, että tiedän tekeväni isänmaalle palveluksen taikka\noikeammin täytän kansalaisvelvollisuuteni toimittamalla maahan viljaa.\n\n-- Enkös minä olekin kovin typerä ja itsekäs? En ole milloinkaan\njaksanut ajatella niin pitkälle.\n\n-- Sinä elät koko olemuksellasi omassasi. Pysy lujana siinä. Se on\nhyvä elämän ankkuri.\n\n-- Tuomas! -- huudahti Katri kuin vapautuneena jostakin\nselittämättömästä pakosta. -- Sinä sanoit, mitä minä tarvitsen.\nMinulla täytyy olla varma ja oikea pohja, josta en voi enkä tarvitse\nhellittää. Kaikki muu menköön Juonalan vanhaan vesisaaviin! -- nauroi\nhän, mutta vaikeni jälleen, istui entiselle paikalleen ja laski\npäänsä käsilleen. -- Pääni painaa kuin lyijymöhkäle, ja minä olen\nitse niin sanomattoman tyhjä. Eikö se ole hassua?\n\n-- Lieneekö tuo, -- hymähti Tuomas nousten lähteäkseen. Hän kumarsi\nja tarjosi kättään.\n\n-- Joko sinä lähdet? Kiitos, että muistit minua ja tahdoit auttaa.\n\n-- Minun ansioni tässä on kohtalainen. Aloite lähti Alpre Harjusta.\n\n-- Miten, onko hän saanut tietää...?\n\n-- Ilmoitin hänelle Laineen aikomuksen, heti kun sain sen tietää.\nAlpre tuli Laineen puheille.\n\n-- Onko hän täällä nyt -- kaupungissa -- tarkoitan?\n\n-- On tietenkin. Meni kotiinsa ja minä tulin tänne.\n\n-- Jumalan kiitos! -- huudahti Katri ja samassa tuokiossa hän\nojensi kätensä vielä kerran Tuomaalle ja pyörähti ympäri paeten\nsivuhuoneeseen, joka ennen oli ollut hänen suojanaan, jättäen Tuomaan\nsaattamatta ovelle.\n\nVapauttavat kyyneleet valuivat runsaina helpottaen tuskaista mieltä.\nJännitys oli lauennut ja jättänyt katkeran kirvelyksen, joka repeli\nnuoren naisen olemusta. Vielä hän ei ollut selvillä omasta itsestään\nja siitä, mitä oli tapahtunut, mitä suhde Laineeseen oikeastaan\nmerkitsi. Hän vain itki saadakseen hetkellistä huojennusta ja\nsiirtääkseen ajatukset ja toiminnan tuonnemmaksi.\n\nRouva Kaari raoitti ovea ja läheni.\n\n-- Itke, lapsi. Niin kauvan kun se huojentaa, olet onnellinen. Taavi\nArvo odottaa sanoakseen hyvästi. Tuletko?\n\n-- Tulen! -- äännähti Katri pyyhkien kasvojaan seuratessaan\nemäntäänsä eteiseen, missä Taavi Arvo ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Kiitos, Taavi. Mitä sinä siihen sanot, että Laine on peruuttanut\nvaatimuksensa minun erostani? Tällä hetkellä hän lienee jo\nilmoittanut johtajalle.\n\n-- Mitäkö sanon? Onnittelen hyvästä ratkaisusta. Lepää nyt, Katri\nkulta, tarvitset hyvin rauhoittua ennen iltaa.\n\n-- Rauhoittua? -- nauroi Katri. -- Merkitseekö se, että pitäisi jäädä\nvanhaan hulluuteen? Tietysti, kuinkas muuten! Sinäkin soisit, että\nminä... Hyvä on, Taavi, minä olen kiltti ja hoidan hulluuttani!\n\nTaavi Arvo poistui raskaalla mielellä.\n\nKatri palasi huoneeseensa entistä katkerampana. Kyyneleet lakkasivat\nvuotamasta, mutta sen sijaan alkoivat ajatukset temmeltää paljastaen\npaljon sellaista, mikä oli ollut ennen kätkössä ja tuntematonta.\n\nHänen ystäviensä, maisteri Harjun, Tuomas Salmelan ja Taavi Arvon\nmyötätunto oli Katrille raskas soimaus. Kaikki he pitivät pyhänä\nhänen suhdettaan Laineeseen tahtoen säilyttää sitä sopusointuisena ja\neheänä.\n\n-- Voi, ne hyvät ihmiset! -- huudahti hän puoliääneen. -- Eivät\naavista, millä tavalla minä olen erehtynyt, sokeasti heittänyt pois\nitseni. Siitä ei koskaan voi tulla mitään. Ei koskaan, -- päätti hän\ntuuditellen särkevää päätään.\n\nHän kuuli hiljaiselta kadulta auton jymyä ja katsoi akkunasta arvaten\nmiehensä saapuvan. Kiireisesti hän huuhteli kasvojaan kylmällä\nvedellä ja suori tukkansa vilkaisten pieneen kuvastimeen. Hän tahtoi\nolla tyyni. Kyyneleet olivat yksinäisyyden lohdutus, mutta muiden\nnähden ne olivat Katrin mielestä naurettavaa heikkoutta.\n\nLaine tuli hellänä ja levottomana aviomiehenä suklaalaatikko kädessä,\nhuolestuneesti kuulustellen rouva Kaarelta Katrin vointia.\n\n-- Minä olisin tullut aikoja sitten, mutta se oli aivan mahdotonta.\nRakas rouva Kaari, ne ainaiset yhteiskunnalliset velvollisuudet,\nkokoukset ja komiteat, puhumattakaan asioistani! Lähetin puolestani\nTuomas Salmelan rauhoittamaan Katria. Missä on Katri? -- kysyi hän\näkkiä katsoen levottomana ympärilleen.\n\n-- Kyllä hän tulee, -- sanoi rouva Kaari rauhallisena. --\nTukkukauppias on hyvä ja käy saliin odottamaan.\n\nRouva Kaari jätti vieraansa ilman muita mutkia yksin, pujahtaen\nKatrin huoneeseen.\n\n-- Hyvä lapsi, kyllä sinun täytyy sopia hänen kanssaan. Ei ole mitään\nvakavaa syytä näin äkkiä jättää kotiaan. Hän on taipunut ja ottanut\nensi askeleen lähentymiseen.\n\n-- Ei se ole se. Minä olisin kärsinyt häneltä vaikka mitä, jos voisin\nolla hellä, jos häntä edes kaipaisin! -- huudahti Katri katkerana\nhiljennetyllä äänellä.\n\n-- Mitä sinä sanot, rakas Katri? Vapaasta tahdostasihan sinä menit\nnaimisiin ja me olimme kaikki varmat sinun tunteistasi. Minun täytyy\nsanoa...\n\n-- Sanokaa, mitä tahdotte, minä en siedä sitä miestä. Ja sen aion\nsanoa hänellekin!\n\nRouva Kaari ehätti hänen eteensä.\n\n-- Oman onnesi uhalla, eheän elämäsi ja rauhasi tähden, älä paaduta\nsydäntäsi. Muista, että mies rakastaa sinua!\n\n-- Laine rakastaa vain itseään ja kenties rahojaan. Kyllä minä sen\nnyt ymmärrän. Mutta teidän kaikkien tähden tahdon minä vielä tämän\nkerran seurata häntä, -- lisäsi Katri hiljempänä ja astui saliin.\n\n-- Oletko jo parempi? En aavistanut, että sinä olit rasittunut.\nOlisin kohdellut sinua siinä tapauksessa toisin, -- aloitti Laine ja\ntyytyi kättelemään vaimoaan hellänä ja huolestuneena. -- Mitä tulee\nteatteriin, olen ehkä ollut liian jyrkkä vaatimuksissani, mutta\nse taas johtui siitä, ettei minulla ollut oikeata käsitystä sinun\nlahjoistasi sillä alalla. Maisteri Harju kävi luonani ja selitti,\nmistä oli kysymys. Tietysti minä olen luonnollinen suojelijasi ja\navustajasi taiteellisella urallasi. Johtaja on kyllä saanut riittävän\nja sopivan selityksen.\n\nLaine puhui yhteen mittaan, hilliten kuitenkin tavallista hätäilyään.\nKatri ei voinut uskoa korviaan. Eikö hän siis tuntenutkaan tuota\nmiestä, niinkuin oli luullut. Tunnustiko hän tosiaan erehtyneensä ja\nluottiko hän maisteri Harjun sanoihin?\n\n-- Lähdemmekö kotiin? Minä olen kaivannut sinua, -- jatkoi Laine yhä\nhellän varovaisesti.\n\nKatri iski häneen leimuavan katseensa, mutta Laine ei ollut siitä\ntietävinään. Hän kesti hyvin vaimonsa epämääräisen hymyn, joka\nsaattoi sisältää ivaa, mutta voi myös olla nuoren naisen keino saada\nmies kesytetyksi.\n\nKatri sanoi jäähyväiset rouva Kaarelle, ja Laine jätti hänelle\nsuklaalaatikon monien lämpimien kiitosten ohella vaimonsa puolesta.\n\nHe ajoivat vaieten lyhyen matkan kotiin, ja sinne saavuttua esiintyi\nLaine edelleen hellänä, perin maltillisena aviomiehenä, joka\nanteeksiantavasti kesti vaimonsa hermopuuskaukset.\n\nKatri siirtyi huoneeseensa syyttäen tämäniltaista esiintymistään\nteatterissa saadakseen olla häiritsemättä.\n\nKatsomo oli sinä iltana täynnä yleisöä, ja Katri saapui kotiin\nkukitettuna. Karkoittaen mielestään omat harminsa hän olikin\nantautunut näyttelemään parhaimmilla voimillaan. Ja yhä varmemmin hän\ntunsi kerta kerralta olevansa kotonaan vain näyttämöllä unohtaessaan\nkaiken muun maailman.\n\nLaine oli häntä vastassa Teatterikujalla, ja ihmeeksensä tapasi Katri\nkaikki toverinsa kerääntyneinä heidän kotiinsa ennen häntä. Hän oli\ntahallaan viivytellyt pukuhuoneessaan peläten palata arkielämän\ntympäisevään todellisuuteen.\n\nIllasta tuli erittäin vilkas ja hauska yhdessäolo, joka Katrille oli\nensimäinen tässä \"kodissa\". Ja toveriensa jakamattoman hyvänsuopuuden\nkannattamana hän vapautui siitä raskaasta elämän taakasta, joka\npitkin päivää oli ahdistavana painanut.\n\nLaine ei väistynyt hänen luotaan ja oli toverien mielestä liikuttavan\nhellä ja huomaavainen.\n\nKun vieraat olivat menneet, pysyi Valto yhä herttaisen kohteliaana ja\nhuolehtien Katrin mukavuudesta palveli häntä omakätisesti.\n\nKatri oli tahtonut paeta omaan huoneeseensa, mutta siihen hänellä ei\nollut tilasuutta, ellei tahtonut olla loukkaavan jyrkkä.\n\nOli jo aamuyö ja väsymyksen vaimentamana hän antoi miehensä hellyyden\ntuudittaa itsensä uneen. Mitään ruumiillista vastenmielisyyttä hän ei\ntuntenut.\n\nHe elivät jälleen muutamia viikkoja rakastavaisina, Katri antautuen\nsamalla taiteensa lumoihin, ihan kuin jakaen omaa elinvoimaansa,\nLaine puuhaten asioissaan ja valmistaen yllätyksiä Katrille.\n\nKatri oli joka hetki piiritetty kiireellisellä työllä ja kuumeisella\nhuvielämällä, joten ei jäänyt kuin harvoja levon hetkiä, jolloin hän\nruumiillisesta uupumuksesta nukkui.\n\nHän oli nuori, ja ylellisyys on huumaava elämänlisä. Oma auto,\nkalliit puvut ja ensiluokkaiset huvit, imarteleva huomaavaisuus\njulkisuudessa ja sitä seuraava vastakaiku yksityisessä seurustelussa\notti hänet kokonaan valtoihinsa.\n\nNäyttämöllä hän pani paljon huomiota kulloinkin saamansa osan\nloistoisaan ulkoasuun ja remuavaan vaikuttavaisuuteen. Osaksi hän\noli liian nuori syvällisempiin osiin, osaksi oli kehitys epäkypsää\nja pinnallista, levottomana holhokkinsa taiteessa esiintyvistä\npuutteista uskoi maisteri Harju niiden kuitenkin johtuvan vain hänen\nuuden loisteliaan elämänsä häiritsevästä vaikutuksesta.\n\n\n\n\n11.\n\n\nTaavi Arvo oli viime aikoina puuhaillut \"Näyttelijättären tarinan\"\nottamiseksi teatterin varsinaiseen ohjelmistoon, ja Katri hämmästyi\nsaadessaan äkkiä oman osansa suorittaakseen. Hän pyristeli ensin\nvastaan.\n\n-- Huh, minä olen niin maailmassa kiinni. Hyvä Taavi, älä herätä\nminua! -- rukoili hän kuin hemmoiteltu lapsi.\n\nMutta Taavi Arvo pysyi rauhallisena huomaamatta Katrin merkittävää\nmuutosta ulkomuodonkin puolesta. Heidän jokapäiväinen seurustelunsa\nja kosketuksensa harjoituksissa oli karaissut ja ikäänkuin sokaissut\nhänet Katrin suhteen.\n\nToisin oli laita maisteri Harjun. Hän oli yhä elänyt eristettynä\nmuusta maailmasta omassa kirjallisessa työssään ja vain näyttämöllä\nseurannut Katrin kehitystä.\n\nSuuri oli yllätys, kun Katri eräänä talvipäivänä astui valkoisiin\nturkiksiin käärittynä entisen holhoojansa pyhättöön tuoden huumaavan\nraittiin tuulahduksen ja etelän ruusujen tuoksun tullessaan.\n\n-- Rakas holhooja, te olette Muhamed ja minä vuori. Taikka oikeammin\npäinvastoin, sillä vaikka olisin kuinka kutsunut, ette ole minusta\nvälittänyt.\n\n-- Mitä karhulla on tekemistä kukkalavassa? -- murahti maisteri\nHarju, siirtäen kirjoja tuolilta ja pyyhkäisten sitä paperilla\nlaatiakseen vieraalleen istumatilaa.\n\n-- Kiitos, tänne on aika kiipeäminen, -- huohotti Katri.\n\n-- Kun on tottunut hissiin ja autoihin ja muihin mukavuuksiin.\n\n-- Niin, Herra paratkoon. Minä tunnen itseni hyvin syntiseksi, --\nrupatti Katri.\n\n-- Muutamat luulevat sen kuuluvan hyvin läheisesti taide-elämään.\n\n-- Senkö synnin? -- pilaili Katri.\n\n-- Ainakin synnintunnon.\n\nHän painui yhä kiinteämmin korituoliinsa hellittämättä katsettaan\nKatrista, joka oli heittänyt turkkinsa tuolin selälle seisten\nkeskellä lattiaa, viehkeä hymy hehkuvan punaisilla huulillaan.\nLuja, valkoinen kaula, ääriviivoineen paljaana tumman verkapuvun\nnurkallisesta kaulurista, uhkui nuoruuden suloutta. Toisinaan\nleimahtava katse pysyi varovaisesti luomien suojassa ja\nhipaisi pikimmiten läsnäolevia ilmaisten sisältönsä ainoastaan\nkasvonpiirteiden vilkkaan liikkuvaisuuden ohella. Mutta silloin\nei kukaan kuolevainen voinut hellittää katsettaan siitä eloa ja\nmielialoja säteilevästä, aineellisen muodon saaneesta sielusta,\njoka kuvastui tämän nuoren naisen kasvoilla. Leveä leuka ja liian\nlaaja suu pehmeine huulineen laimensivat naisellista suloutta,\nmutta herättivät sen sijaan luottamusta ja uskoa siihen, mitä hänen\nolemuksensa lupasi. Hän oli maisteri Harjun mielestä kasvanut viime\naikoina ja samalla käynyt täyteläiseksi. Ennen liian suuret jalat ja\nkädet olivat sirostuneet ja ikäänkuin pienentyneet, mutta vartalo,\nhartiat ja lanteet tulleet voimakkaiksi ja notkeiksi kuin etelän\nkissapedoilla.\n\nMaisteri Harju näki kaiken tämän yhdellä ainoalla katseella ollen\nsamalla tietoinen holhokkinsa valtavasta voimasta. Niinkuin\ntavallisesti Katrin seurassa hän väliin ummisti luomensa aivan kuin\nlevätäkseen tai jotakin peittääkseen.\n\nKatri tajusi sen välittömästi ja kävi siitä levottomaksi.\n\n-- Sanokaa, holhooja, olenko tuottanut teille pettymystä näyttämöllä?\n\n-- Tunnetteko itse, että jossakin suhteessa on puutteita?\n\nKatri heittäytyi tuolille, vetääntyen kokoon polvi käsien varassa.\n\n-- Tunnen kuin vajoisin mutaan, josta en pääse ylös. Niin, toisinaan,\nvain toisinaan, en aina. Ja silloin pysähdyn, jähmetyn. Olenko\noikeassa vai väärässä?\n\n-- Onko levottomuus yhä uusiintuvaa tai häviävää laatua?\n\n-- Se uusiintuu yhä useammin.\n\nMaisteri Harju heilutti kirjaa kädessään vaieten.\n\n-- Koska esitätte \"Näyttelijättären tarinan\"?\n\n-- Ensi viikolla. Se kappale on minun piiskani.\n\n-- Se on tosiaan kummallisen elävä.\n\n-- Tuletteko?\n\n-- Tulen varmasti.\n\n-- Minä lupaan olla itseni, ei saa jäädä omantunnon ryppyä, ei sumun\nhituista minnekään. Riittääkö?\n\n-- Se olisi hyvin paljon siinä kappaleessa, varsinkin kun näyttelette\nitseänne lukuunottamatta sitä, että näytelmässä vielä on teille\nennustus.\n\n-- Ette tiedä, se minua juuri hermostuttaa. Tuntuu kuin lukisin omaa\nkuolemantuomiotani joka ilta. Hyvästi, holhooja, rakas holhooja! --\nsanoi Katri hiljaa ja nöyrästi nousten seisaalleen.\n\nPää painuneena, vapisevin huulin hän nosti holhoojansa käden\nposkelleen ja jatkoi:\n\n-- Teidän hyvä tahtonne on minun omatuntoni. Onhan minulla teidän\nhyvä tahtonne? Onko, saanko sen pitää aina, huolimatta kaikesta?\n\n-- Huolimatta kaikesta, -- vastasi ystävä.\n\nKatri nosti turkkiaan hitaasti kuin viivytellen, raaskimatta\nkeskeyttää rakasta rauhaa ja turvallisuutta.\n\nMaisteri Harju auttoi häntä ja saattoi ovelle.\n\nHyvästiksi heidän katseensa yhtyivät. Mies horjahti ja sulki\nsilmänsä, mutta liian myöhään. Katri kuiskasi: -- Rakas! ja pujahti\nnopeasti pois. Heille oli selvinnyt toistensa salaisuus.\n\nMaisteri Harju hoippui pöytänsä ääreen, kätki kasvonsa ja nyyhki,\nitki miehen suurta tuskaa, jolla ei mitään vertaistansa ole, joka\nhänen olemuksensa kaikkivoipana mahtina rikkoo padot, tulvii tuhoa\ntuottavana, ellei pääse oikeuksiinsa riemuna ja elämän luojana.\n\nHänen ikäisensä miehen tunne oli sitäkin mahtavampi, kuin se oli\nkoskematta säästynyt, puhtaana ja alkuperäisessä voimassaan. Sen\noli aina pitänyt palvella henkisiä pyyteitä ja alistua lujan tahdon\nohjaksiin. Nyt se oli kerta kaikkiaan riistäytynyt irti. Mitä oli\ntuleva?\n\nKatri astui alas portaita hitaasti kuin unessa. Valo oli äkkiä\nvälähtänyt ja huikaissut. Se oli hedelmöittänyt hänen tunteensa\nja silmänräpäyksessä tehnyt hänet tietoiseksi. Nyt piili tunne\nvarmana ja lämpöisenä hänen povessaan ja hän otti sen äidillisellä\nhellyydellä sydämeensä hymyillen sille ja antaen sille siunauksensa.\nKätkien sen sielunsa salaisimpaan pyhättöön hän vain kainosti sitä\nihaili, kuin nuori äiti, joka tuskin hentoo esikoistaan suudella\npeläten sen häiritsevän vasta eloon tullutta.\n\nAuto vei hänet nopeasti keskikaupungille loistavaan kotiin, ja hän\nnousi ylös portaita kevyenä ja kainona, suuri hilpeys sydämessä,\nrikkaana ja voitokkaana. Heitettyään turkkinsa eteiseen hän astui\nhalki monien huoneiden oman riemunsa vallassa.\n\nSisäkkö saavutti hänet ja ilmoitti erään naishenkilön odottavan\npuheillepääsyä.\n\nKatri oli tottunut sellaisiin käynteihin, otti laatikostaan setelin\nja käski antamaan kävijälle.\n\n-- Ei hän tahdo rahaa. Minä olen kysynyt. Pyytää puhutella teitä,\nrouva.\n\n-- Anna hänen tulla.\n\n-- Hän tahtoo puhua kanssanne häiritsemättä, rouva!\n\n-- Sepä kummallista. Vie hänet minun huoneeseeni, läpi sänkyhuoneen.\n\nKatri pysähtyi kuvastimen eteen, hymyili salaperäisesti omalle\nrauhalleen. Sellaista hän ei vielä koskaan ollut tuntenut, niin lujaa\nluottamusta ja uskoa elämään, niin suurta kiitollisuutta ja toivoa.\n\nHän riistäytyi irti itsestään muistaen vieraan, ja pian oli\nlähdettävä teatteriinkin.\n\nHiljaa hyräillen hän tuli huoneeseensa. Oven pielessä istui nainen,\nsama, jonka hän oli nähnyt Tukholmassa häämatkallaan.\n\nNainen nousi. Katri katsoi häneen kysyvästi.\n\n-- Minä olen teille aivan outo, rouva, mutta asianhaarat pakottavat\ntoisinaan meitä naisia kummallisiin suhteisiin. Minulla on poika.\nEhkä olette ystävällinen ja katsotte tätä valokuvaa.\n\nHän näytti noin kymmenen vanhan reippaan pojan kuvaa.\n\nKatri huudahti:\n\n-- Onko tämä mieheni omaisia? Oletteko sisar tai...?\n\n-- En, arvoisa rouva. Poika on hänen poikansa. Katri jäykistyi,\nkatsoi naiseen siristetyin silmin ja kysyi ankarasti:\n\n-- Mitä sellainen puhe tietää?\n\n-- Voitte ymmärtää, ettei minun ole helppo tulla tänne, mutta\nmuuta neuvoa ei ole. Poikani syntyi Ruotsissa. Laine vaati minua\nlähtemään sinne, kun ei tahtonut mennä naimisiin kanssani. Ensin sain\navustusta, mutta sitten kun sain pienen paikan sekatavarakaupassa,\nelätin pojan ja itseni. Olen tullut hiljan kotiin äitini vuoksi. Hän\non vanha ja ilman hoitajaa. En sentään olisi hänenkään vuokseen yksin\ntullut, mutta en voinut panna poikaa kouluun vieraassa maassa.\n\n-- Oletteko puhunut Laineelle?\n\n-- Olen kirjoittanut monta kertaa.\n\n-- Selvästi ja asiallisesti, niinkö?\n\n-- Liitin pojan kuvan ja kirjoitin olevamme täällä ja pyysin\nkannatusta pojalle tai että hän ottaisi lapsen kokonaan\nkustantaakseen. Minä en mitään tarvitse.\n\n-- Hyvä, saanko pitää tämän kuvan?\n\n-- Kyllä, rouva.\n\n-- Kuinka kauvan siitä on, kun kirjoititte? -- Kuukausi.\n\n-- Ettekä ole saanut vastausta?\n\n-- En, vaikka lupasin puhutella teitä, ellei muu auta.\n\n-- Kirjoittakaa osoitteenne tuohon, -- sanoi Katri työntäen vieraalle\npaperipalan. -- Saatte kyllä vastauksen.\n\n-- Tuhannet kiitokset, rouva, pojan vuoksi kiitän teitä.\n\n-- Ymmärrän kyllä.\n\nNainen poistui kyynelten vallassa. Hänen kulunut pukunsa, kalpeat\nkasvot ja väsynyt ryhti olivat kyllin selviä todisteita Laineen\nunohtamista velvollisuuksista.\n\nKatri katsoi tarkemmin kuvaa, jonka näköisyys oli selvästi\nhuomattava. Lämmin tunne puhui pojan puolesta säälien naista. Hän\nkysyi kuitenkin itseltään, olisiko hän vielä hiljan, vähää ennen oman\nsalaisuutensa selvenemistä, ollut näin valmis tyynesti kuuntelemaan,\nkun yhtäkkiä tuli esille Laineen likeisin suhde ja odottamaton\nvelvollisuus poikaa kohtaan, jonka hän kylmäkiskoisesti oli heittänyt\näitiparan vähäväkiseen hoivaan.\n\nKatri hymyili omalle levollisuudelleen. Hän nyökkäsi, aivan kuin\nolisi jotakin myöntänyt näkymättömälle henkiolennolle huoneessa.\n\nElämä oli hyvin kummallinen. Toisinaan sokea ja pimeä kätkien\nihanimpia totuuksia harmaan vaippansa poimuihin ja sitten äkkiä, kuin\noikusta, paljastaen loistavana, lämpöisenä ja kalliina suurimman\naarteensa, minkä se kuolevaiselle voi lahjoittaa.\n\nKatri käännähti, ovella seisoi palvelija.\n\n-- Herra Salmela pyytää tavata rouvaa. Hän on salissa.\n\nKatri vilkaisi peiliin ja hymyili kuvalleen. Hän huomasi uuden ilmeen\nsilmissään, valoisamman entistään, ja samalla oli tummaan väikkeeseen\ntullut jotakin samettimaista ja pehmeätä. Hän nyökkäsi kuvalleen\nmoittien itseään turhamaisuudesta ja itsensä ihailusta.\n\nTuomas kääntyi levottomasti Katrin astuessa saliin.\n\nOli helppo huomata miehen paljon muuttuneen heidän viimeisestä\ntapaamisestaan rouva Kaaren luona. Entinen avomielisyys ja nuorekas\ntyytyväisyys omaan työhön ja menestykseen oli muuttunut katkeraksi\npettymykseksi, joka hallitsi nuoren miehen mieltä siihen määrään,\nettä hänen täytyi purkaa huoliaan Katrille.\n\n-- Tulen tapaamaan sinua pakiparaastaan. En voi jättää läheisimpiä\nystäviäni väärään luuloon eroni suhteen Laineen liikkeestä.\n\n-- Sinä aiot jättää Valton?\n\n-- En vain aio, vaan olen jo jättänyt.\n\n-- Mainitsit viime kerralla, että asemasi on tyydyttävä taikka\nniinkuin muistelen -- -- etkö sanonut -- -- loistava?\n\n-- Palkkani, tuloni -- niin.\n\n-- Ja tointa pidit myös sellaisena, että se täysin sopi sinulle.\n\n-- Se oli minun suhteeni täysin kunniallinen\n\n-- Minä en käsitä...\n\n-- Enhän vain pahoita mieltäsi miehesi vuoksi. Minä olen tosiaan\naasi, -- lisäsi nuori mies heittäytyen vaiteliaaksi.\n\n-- Voithan niin sanoa, mutta sitä ei kukaan usko. No, puhu suusi\npuhtaaksi.\n\n-- Minä en kelpaa liikemieheksi.\n\n-- Valto on ylistäen maininnut sinua asiantuntijaksi\ntavaramarkkinoilla. Venäjänmatkasi kuuluu tuottaneen erinomaisen\nhyviä tuloksia, kun taitavasti selvisit joistakin vaikeuksista.\n\n-- Se kuuluu edellytyksiin. Mutta Laineen menettely niitä hyväkseen\nkäyttämällä on toinen asia.\n\n-- Tuomas, minä tiedän kyllä, missä ero teidän välillänne nousee\nvuoren korkuiseksi. Turhaan sinä pysyt vaiti. Olet kai kuvitellut,\nettä meidän tukkukauppiaamme noudattaisivat joitakin omantunnon\nperiaatteita...\n\n-- Katri! -- äännähti Tuomas. -- Oletko sinäkin sen huomannut?\n\n-- Meitä naisia pidetään useimmiten typerinä tällaisissa asioissa,\nmutta meillä on eräs kyky, jota teillä ei ole.\n\n-- Montakin.\n\n-- Meillä on vaisto miesten omaatuntoa punnitessa. Ainakin on\nminulla. En ole selvillä, mitä kauppaa Valto käy, mutta tiedän\nvarmasti, ettei siinä niin tarkkaan oikeutta noudateta.\n\n-- Se on se osakepeli, joka minua tympäisee ja sitten...\n\n-- Sano pois vain!\n\n-- Alkupuoli hänen urastaan.\n\n-- Siitä en ole välittänyt.\n\n-- Laine on ostanut ja myynyt kaikenlaista niin hävyttömillä\nvoitoilla ja kiristyksillä ... ei, en minä viitsi siitä puhua. Se on\nsitäpaitsi vain puolittain kirjoissa.\n\n-- Hän aloitti ruokatavaroilla.\n\n-- Niin, ja kuuluu ensimäisen sotavuoden shakaaleihin. Hän osti\nsilloin melkein ilmaiseksi. Ja nyt vasta myydään meidän varastojamme\nsellaisista kätköistä ja sellaisissa paikoissa, joista ei kukaan\nvoisi luulla niitä saavansa.\n\n-- Laine on kuitenkin suurkauppias.\n\n-- Ei se häntä haittaa, kun vain tulee rahaa, samantekevä, -- sanoi\nTuomas unohtaen puhuvansa miehen vaimolle.\n\nKatri oli hajamielinen, kuunnellen Tuomaan sanoja vain puolittain.\n\n-- Tiedätkö, minä tunnen olevani täällä ihan outo, -- sanoi Katri\näkkiä. -- Minä en kuulu tänne enkä jää tänne. Tuomas, tahdotko auttaa\nminua?\n\n-- Luonnollisesti, mutta... Enhän minä vain ole loukannut sinua? --\nkysyi Tuomas aivan neuvottomana.\n\n--- Et, ja älä vain kuvittele, että minä olisin sellainen kana ...\nniin, niin, sellainen pikku Katri, joka nokkii kädestä, kysymättä,\nkenen kädestä.\n\n-- Olen tainnut kuitenkin tehdä pahasti, kun...\n\n-- Kai, kai, sinä hirvittävä pahantekijä! Katri hyräili ja ojensi\nkättä ystävälleen hymyilevänä.\n\n-- Pian, pian, lähden minä kauvas, kauvas täältä. Ja kanssani tulee\nmuuan toinen ... Mene maisteri Harjua tapaamaan, menethän? -- lisäsi\nKatri tarttuen ojennettuun käteen. -- Ja sanot terveisiä, kerrot,\nmitä sinulle nyt kuiskaan. Minä jätän Laineen tänä iltana ja tulen...\nEi, ei, minä en mene hänen luokseen, menen rouva Kaarelle ja siellä\ntahdon tavata hänet.\n\n-- Kenen?\n\n-- Alpre Harjun, näytännön jälkeen.\n\n-- Miten se on käsitettävä, että sinä jätät Laineen?\n\n-- Jätän, en koskaan palaa, ymmärrätkö?\n\n-- En oikein. Asiahan on hyvin vakava.\n\n-- Vakavampi kuin luuletkaan. Minä olen herännyt elämään vasta noin\ntunti sitten.\n\n-- Sepä on merkillistä.\n\n-- Eikö olekin? -- nauroi Katri. -- Mutta nyt meidän pitää\nkiirehtiä, sinä tapaamaan Alprea ja minä teatteriin. Hyvästi, vanha\ntanssitoveri! Tule, juostaan kilvan alas portaita.\n\n-- Ei sinussa ole hituistakaan eroavan aviovaimon surkeutta.\n\nKatri nauroi heleästi työntäen Tuomasta edellään ovesta. -- Joudu,\nlohduta Alprea, jos hän on kovin suruissaan tai -- laiha. Etkö ole\nhuomannut, kuinka -- hänen partansa on loikannut? Sehän on komeampi\nkuin parhaimmalla itäisistä veljistämme. Hyvästi!\n\n\n\n\n12.\n\n\nKatri soitti teatterista rouva Kaarelle ja pyysi pidättämään Alprea,\nkunnes hän saapuisi. Ja sitten hän antautui täydellisesti illan\ntehtävälle remuten ja leikkien väliajoilla toveriensa ihmeeksi.\n\nIlta läheni loppuaan ja Katrin hilpeys haihtui. Voiton varmuus ja\nilo katosivat jäljettömiin muuttuen epäilyksi, peloksi siitä, mitä\ntuleman piti, ja jyskyttävin sydämin hän riisuutui pukuhuoneessa\nheittäytyen kesken kaiken voimattomana tuolilleen ja toivottomana\ntuijottamaan.\n\n-- Ellei Alpre kuitenkaan... Ehkä se oli erehdystä? Hyvä Jumala,\nmiksi ei ihminen ole varmempi sellaisesta? Minä olin varma, ihan\nvarma hänen silmistään. Eihän se voi olla muuta. Voi, miksi ei voi?\nKuka sen tietää, kuka tietää?\n\nKatrin sydänparka oli sairas, ja lamautuneena, ruumiillisestikin\nuupuneena hän laskeutui alas portaita peittyen pimeän ja räntäisen\nyön vaippaan. Ensi kertaa elämässään hän oli syvästi onneton tuntien\nyksinäisyyden ja turvattomuuden hirveän taakan omilla hartioillaan.\n\nJos hän nyt erehtyy, on koko elämä mennyttä, elämä, hänen oma\nelämänsä! Sillä ei olisi enää pohjaa, ei olemisen oikeutta. Mitä oli\nnyt teatteri, taide, menestys ja muu? Tyhjää humua!\n\nOhimoiden jyskyttäessä, pelokkaana ja epävarmana hän saapui rouva\nKaarelle tuskin uskaltaen ovikelloa soittaa.\n\n-- Onko Alpre...? -- kuiskasi hän eteisessä.\n\n-- Olemme juuri syömässä illallista, -- sanoi rouva Kaari. -- Tule\nsinäkin.\n\n-- Ei, kiitos. Voinko jäädä tänne yöksi? Minä soitan Laineelle, etten\nmene sinne.\n\nHän aikoi sanoa: kotiin, mutta kummallinen vastenmielisyys vaati\nsanomaan: sinne.\n\n-- Minne sinä tarkoitat? -- kysyi rouva Kaari.\n\n-- Voi, rakas ... luonnollisesti kotiani! -- huudahti Katri\nalistuvaisena peitellen mielialaansa.\n\n-- Olet väsynyt, en tullut ajatelleeksi. Tahdotko mennä huoneeseesi?\nTietysti sinä voit jäädä koska tahansa, -- puhui hyväsydäminen rouva.\n\n-- Hyvä, rakas täti, tulin Alpre Harjua tapaamaan, saanhan puhutella\nhäntä, ennenkuin hän menee?\n\n-- Tietysti, lapsi kulta. Heti paikalla. Miten on oikein? Alpre on\nmyös aivan kuin haihtunut omasta itsestään. Mikä teidän oikein on?\n\n-- Onko hän onneton? Olenko minä tehnyt väärin, kun näin myöhään...?\n\n-- Onneton, mistä miehen pitäisi olla onneton? -- ihmetteli rouva\nKaari. -- Alpre on kovanahkainen, ei häneen pysty mielialat.\nVanhapoika on vain mennyt hiukan kasaan. Tämä sota-ajan ruokakomento\nei juuri lihota. Eikä Alpren oma komento siellä viidennessä\nkerroksessa kuulu juuri ylellisiin, niin että...\n\nRouva järjesti huonetta rupattaessaan ja palattuaan ruokahuoneeseen\nkehoitti Alprea lohduttamaan Katria.\n\n-- Lapsi parka ei ole oikein laidallaan, -- sanoi rouva Kaari.\n\nMaisteri Harju ei liikahtanut pöydän äärestä.\n\n-- Katri pyysi -- niin minä sen käsitin -- sinne huoneeseen. Se\nraukka on ihan kuitti, en raaski vaivata tänne.\n\nAlpre Harju katsoi rukoilevana, kuin apua pyydellen, vanhaan\nystäväänsä. Hyväsydämisen rouvan sääli oli aivan neuvoton.\n\n-- Mitä minä teille teen? Katri on kuin kynitty varpunen ja te\ntuijotatte minuun kuin rangaistava koulupoika. Minä en ymmärrä mitään.\n\nHän nauroi huvitettuna miehen punastelusta ja tarjoten käsivartensa\nkomensi: -- Eteenpäin, kuvitelkaa mentävän vanhaa fyrkanttia!\n\nHe marssivat Katrin huoneeseen, ja ennenkuin Alpre ehti vilkaista\nympärilleen, oli rouva kadonnut.\n\nKatri istui rentona nojatuolissa, mutta kohottautui jäykäksi Alpren\nsisään tultua. Pienen huoneen kirkkaassa kattovalossa miehen silmät\nhuikaistuivat. Ujona ja epätietoisena hän katsoi ympärilleen\nkeksiäkseen, minne istua ja päästä samalla kätkeytymään.\n\nMiehen ilme oli niin herttainen ja poikamainen, ettei Katri voinut\nolla hymähtämättä. Äidillinen hellyys tulvahti nuoren naisen\nkatseeseen, ja hänet valtasi vastustamaton halu silittää tuuheata\ntukkaa painuneessa päässä ja katsoa suuriin, sinisiin silmiin, jotka\nhän niin hyvin tunsi lapsuusajaltaan ja joiden syvyys oli hänestä\nkuin ääretön ijäisyys nyt, kun he seisoivat tasaväkisinä katsoen\ntoisiaan kasvoista kasvoihin.\n\n-- Rakas, -- kuiskasi Katri niinkuin kerran ennen.\n\nHeidän katseensa painuivat toisiinsa yhdistäen kaksi ihmiselämää\nainiaaksi.\n\n-- Rakas, -- sanoi Alpre.\n\nEnempiä sanoja he eivät tarvinneet. He unohtivat maailman ja ajan,\nistuivat kauvan käsi kädessä äänettöminä kuunnellen sydämiensä\nlyöntejä ja soivaa hiljaisuutta ympärillään.\n\nHe heräsivät todellisuuteen vasta sitten, kun rouva Kaari astui\nhuoneeseen.\n\nMaisteri Harju aloitti: -- Katri ja minä...\n\n-- Sano se! -- pyysi Katri.\n\n-- Me rakastamme toisiamme.\n\n-- Hyvä Jumala! Entä Laine? -- huudahti rouva Kaari.\n\nRakastavaiset katsoivat toisiinsa säikähtyneinä. Hänet he olivat\nhetkeksi unohtaneet.\n\n\n\n\n13.\n\n\nValto Laine ja Katri seisoivat kahden puolen laajaa kirjoituspöytää.\nKatrin sormien välissä näkyi se kuva, jonka onneton äiti oli tuonut\nmuistuttamaan isälle hänen velvollisuuksiaan.\n\n-- Uskotko sinä sen naikkosen sanoja? -- tiuskaisi Laine\nhalveksivasti.\n\n-- Ei ole kysymys minun uskostani tai mielipiteestäni, kaikki seikat\npuhuvat sinua vastaan, ja minä otin asian esittääkseni. En voinut\ntoisin tehdä. Se olisi ollut tunnotonta.\n\n-- Sinun olisi pitänyt ajaa ulos se röyhkeä ihminen, kun hän uskalsi\ntunkeutua luoksesi! -- sanoi Laine hilliten suuttumustaan.\n\n-- Sinä sanoit minulle kerran, etten saisi otaksua sinun olleen\ntietämätön naisista. Se olisi ollut lapsellista minun puoleltani.\nTietysti, koska asia oli toisin. Otaksuin sitten, että olit suhteissa\nsellaisiin naisiin ... ymmärrät. Nyt on kädessäni todistus hyvin\nvakavasta suhteesta. On olemassa lapsi. Minä en tahdo sanoa, että se\nerottaa meidät. Minulla on sitäkin syvempi syy. Minä...\n\nValto Laine astui hänen eteensä suuttuneena.\n\n-- Sinä uskallat tosiaan sanoa minulle asioita vasten naamaa, silmää\nräpäyttämättä, levollisena ja niin saaperin varmana kuin minä olisin\npahainen poikanulikka!\n\n-- Totuus puhuu puolestaan kaipaamatta minun suuttumustani, --\nvastasi Katri yhä levollisena ulkomuodoltaan, vaikka sydän löi\nrajusti pidätetystä mielenkiihkosta. Olihan hänen sanottava nyt\npaljon muuta ja ratkaisevaa.\n\n-- Mitä sinä oikein ... Etkö käsitä, että se on kiristystä, ilkeää\nrahanpyydystämistä?\n\n-- Yhdennäköisyys ... yritti Katri näyttäen kuvaa.\n\nLaine sieppasi kuvan rutistaen sen lujassa kädessään katsomatta ja\nhuusi:\n\n-- Minä vaadin, että uskot sanojani ja jätät tuon syyttävän\ntuijotuksen. Katseesi on kuin minkä tuomioenkelin. Roskajoukko olkoon\nsiellä, minne se kuuluu. Meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa.\n\n-- Sinä kiellät oman poikasi. Se on nyt minun vakaumukseni. Näen sen\nkatseestasi ja suuttumuksesi ilmaisee sen. Kovuutesi, ellen sanoisi\ntunnottomuutesi on...\n\n-- Parasta on jättää jotakin sanomatta. Katri, kas niin, toivoisin\nvain, ettet antaisi jalon sydämesi joutua keinottelun välittäjäksi\ntällaisilla rakkauden markkinoilla, -- nauroi Laine yrittäen lähestyä\nKatria.\n\nSe, mitä Katri oli aikonut maltillisesti ja johdonmukaisesti kertoa\nmiehelleen tunteistaan ja suunnitelmistaan, unohtui siinä tuokiossa.\nLaineen läheneminen tempaisi hänet irti itsestään pakottaen\ntarttumaan äkki-iskuun kuin hengenvaarassa aseeseen.\n\n-- Älä koske minuun! -- huusi hän katse uhkaa liekehtivänä\nsellaisella voimalla ja ylemmyydellä, että se pidätti miehen\nherättäen ihmetystä.\n\n-- Minä en käsitä...!\n\n-- Et, en ole sitä vaatinutkaan. Minäkään en ole käsittänyt\nsuhdettamme. Eiliseen saakka olen elänyt siinä luulossa, ettei ole\nmitään suurta, ei kaunista, ei puhdasta eikä jaloa, mikä antaisi\nelämälle arvoa ja -- onnea! -- sanoi Katri hiljentäen äänensä\nlausuessaan viimeistä sanaa.\n\nLaine jäi yhä sanattomaksi. Katrin ilme ja puhe oli niin eroavaa\nheidän tavallisesta elämästään ja ulkopuolella Laineen ajatuspiirin,\nettei hänellä ollut mitään käsitystä lausutuista sanoista, mutta\nhäneen vaikutti Katrin ylemmyyttä kuvastava olemus tehden miehen\nepävarmaksi.\n\n-- Mitä kummaa sinä luovailet! - huusi hän peittääkseen\nneuvottomuuttaan.\n\n-- Tosiaan, unohdin kenen kanssa puhun! -- sanoi Katri heittäen\nylpeästi päätään ja suoristuen ryhdiltään. Siinä oli entinen komea ja\nrohkea Katri, jota Valto Laine ihaili ylpeillen hänestä kaikkialla.\n\n-- Niin minunkin mielestäni. Heitä kaikki äitelät sanat mitä\npikemmin, sitä parempi.\n\n-- Olen kerran jättänyt sinut, -- jatkoi Katri, -- mutta silloin\npalasin, sillä minulla ei ollut selvillä elämäni tarkoitus. Silloin\noli yhdentekevää, missä olin. Nyt -- --\n\n-- Annahan kuulla, sinä olet merkillisesti uhkaavalla tuulella, --\nihmetteli Laine.\n\n-- Nyt jätän sinut enkä palaa, nyt olen itsestäni selvillä!\n\nLaine tuijotti häneen uskomatta korviaan, mutta samassa paisui\nkammottava tyhjyys ja tuska kuin kaukaa lähenevä salaperäinen humu\nkohisten korvissa, samentaen näön ja pidättäen hengityksen, kunnes\nkaikki pysähtyi, ja hän riuhtautui irti, syöksyen vaimoaan kohti,\ntarttuen hänen hartioihinsa ja ravistaen voimakasta vartaloa kuin\npientä lasta.\n\n-- Älä uhkaa, älä uhkaa! -- huusi hän voimatta enempää sanoa.\n\nKatri riisti itsensä irti, ja pidellen kovasta puristuksesta\nkolottavia hartioitaan hän riensi pois huoneesta.\n\nHän oli aamulla lähettänyt tavaransa rouva Kaarelle ja lähti nyt\njalan, jättäen kotinsa ainaiseksi.\n\nKatri ymmärsi kyllä joutuvansa ankaran paheksumisen alaiseksi, mutta\nnyt hän ei säikkynyt eikä tinkinyt. Toisin ei voinut olla.\n\nLaine koki monin keinoin saada hänen päätöksensä muuttumaan, ja\nKatrin oli aina oltava varuillaan, sillä Valto oli uhannut pakolla\ntaivuttavansa, ellei saisi hyvällä.\n\nNyt kun ratkaiseva askel kerran oli otettu, sai Katri tukea\nystäviltään, jotka ympäröivät häntä suojelevana voimana. Laine\nhuomasi pian kadottaneensa vaimonsa ainaiseksi, vaikka epätoivoisen\nkiihkeänä yritti vakuuttaa hänen ystävilleen avioeron mahdottomuutta.\n\nKatri ei kuitenkaan osannut arvioida, mitä hänen ottamansa askel\noikeastaan merkitsi.\n\nVähitellen, muutaman päivän kuluessa, levisi huhu erosta ollen\nkaikkialla yllätys. Kukaan ei tiennyt varsinaisesti mitään, ja niin\nsepitettiin merkillisiä tarinoita, jotka eivät suinkaan Katria\nhellävaroen pidelleet. Hyvätkin tuttavat alkoivat vieroa, hän ei\nsaanut teaatterissa uusia osia, vaan tunsi karsauden saartavan\nitseään joka puolelta.\n\nTaavi Arvo liittyi jälleen entistä lujemmin vaaran uhatessa toveriaan\npuolustamaan. Se olikin Katrin ainoa pidäke teatterissa, kunnes he\nkumpikin olivat väsyneet kulkemaan työttöminä.\n\n-- Minä en kestä enää, -- selitti Katri. -- Etkö lähtisi minun\nkanssani maaseudulle?\n\nOli jo kevättalvi, ja he saivat vaikeuksitta lomaa teatterista ja\nvalmistelivat lähtöään kaupungista muutamain muiden näyttelijäin kera.\n\n\n\n\n14.\n\n\nEräänä iltana lähti Katri tavallista myöhemmin tapaamaan maisteri\nHarjua hänen asunnossaan. Kruunuhaan kadut olivat melkein pimeitä,\njoten oli vaikea, paikoin mahdoton tuntea ketään matkan päästä.\nKatri astui rauhallisesti tähdäten katseensa pimeässä eteensä. Äkkiä\nhän pysähtyi havaitessaan laajaan takkiin puetun miehen ilmestyneen\npimeästä toiselle puolelle katua. Hän tunsi miehen Laineeksi ja\njuosten kappaleen matkaa ennätti porttikäytävään, jonne ei kuitenkaan\nuskaltanut jäädä, vaan pyrki perille.\n\nAstuessaan sen talon portaille, missä maisteri Harju asui, oli Laine\nhäntä vastassa.\n\n-- Siis kuitenkin, -- kuiskasi Katri. -- Mitä tahdot?\n\n-- Mitä sinulla on täällä tekemistä? -- kysyi Laine.\n\nKatri avasi oven omalla avaimellaan, jonka oli saanut juuri tätä\nkäyntiään varten, aikoen astua sisään vastaamatta miehelleen, mutta\nLaine esti sen ja pidätti häntä rappusilla.\n\n-- Vastaa, mitä teet täällä?\n\n-- Ole hyvä, käy pois tieltä, minulla on kiire! -- sanoi Katri\nvälittämättä kysymyksestä, kun pelkäsi herättävänsä miehen raivoa\nmainitsemalla minne aikoi.\n\n-- Kaikissa tapauksissa tulen minä mukaan, -- sanoi Laine.\n\n-- Ole niin hyvä, -- sanoi Katri hilliten äänensä huomatessaan, ettei\nvoinut häntä millään estää.\n\n-- Sano kuitenkin ensin, minne menet! -- kovisti Laine.\n\nSanoissa oli niin vaatelias ja käskevä sävy, ettei Katri voinut olla\ntäyttämättä hänen tahtoaan.\n\n-- Menen tapaamaan maisteri Harjua, -- vastasi hän niin levollisesti\nkuin taisi.\n\n-- Se on siis totta, mitä puhutaan! -- kuiskasi mies hampaittensa\nvälistä.\n\nPortaat olivat hämärät ja käänteissä täydellisesti pimeät, mutta\nKatrin silmissä välähti metallin kirkas pinta ja samassa hän tunsi\nkylmän raudan ohimollaan. Hän jäykistyi ja pysähtyi työntyen\ntaaksepäin. -- Mitä nyt?\n\n-- Tule takaisin, seuraa minua kotiin, Katri, kaikki on unohdettu,\nkaikki tulee olemaan niinkuin sinä tahdot, kunhan vain nyt seuraat\nminua!\n\n-- Minä en, hyvä Valto, minä en voi! -- valitti Katri. Hän oli\nsiirtynyt valoon ja näki Laineen kasvoilla katkeran tuskan.\n\nMetalli välähti taaskin Laineen kädessä, ja Katri näki, että se oli\nampuma-ase, hyvin pieni kooltaan.\n\n-- Mitä sinä aiot? -- huudahti Katri kauhistuen, mutta yritti peittää\npelkoaan.\n\n-- Tuletko kanssani kotiin? -- kysyi Laine yhä leikkien aseellaan.\n\nKatri kuuli jossakin oven käyvän ja kuiskasi:\n\n-- Odota, seuraan sinua ovelle.\n\nAskeleet lähenivät nopeasti, ja kun he olivat ulko-ovella, harppasi\njoku nuorukainen Lainetta seuraten ulos. Katri veti oven säppiin\nsilmänräpäyksessä ja juoksi ylös henkeään pidätellen, syösten\nmenehtymäisillään ystävänsä rauhalliseen huoneeseen.\n\n-- Mitä nyt? -- ennätti Alpre kysyä nousten kiireesti tukeakseen\nKatria, joka kalpeana hoippui ovelta ja yhä kiihkeästi kuunteli ääniä\nportaista.\n\n-- Sulje ovi! -- huusi hän osoittaen ovea, aivan kuin yhä vielä\ntorjuakseen sieltä odotettavaa vaaraa.\n\n-- Mikä siellä on? -- kysyi Alpre Harju, hänkin kiihtyneenä.\n\n-- Sulje ovi varmasti! -- pyysi Katri yhä. Maisteri Harju väänsi\nsalvan kiinni.\n\nKatri heittäytyi hänen syliinsä ja itki rajusti.\n\n-- Se huojentaa, huojentaa! -- huohotti hän ja kertoi tyynnyttyään\nkohtauksen Laineen kanssa.\n\nAlpre Harju vaikeni pitkän aikaa synkkänä tuijottaen eteensä.\n\n-- Minä puhuttelen miestä huomenna, -- sanoi hän lopulta.\n\n-- Jos sinä saisit hänet uskomaan, perinpohjin ymmärtämään, --\nintoili Katri.\n\n-- Siihen tarvittaisiin hyvin paljon, koska on kysymyksessä sinusta\nluopuminen, -- vastasi Alpre silitellen Katrin päätä. -- Hänen\npitäisi kieltää itsensä, ja se on rakkaudessa hyvin vaikeata. Minä\nsen kyllä tiedän.\n\n-- Niin, sinä olet voittanut itsesi. Nyt alan vasta ymmärtää, mitä se\non sinulle merkinnyt, rakas, hyvä mies.\n\n-- Anna sen asian jäädä minun salaisuudekseni. Älkäämme puhuko siitä\nenää, vaan eläkäämme! Eikö niin, Katri?\n\n-- Tahdotko pitää minut täällä?\n\nAlpre sulki hänet syliinsä suurella hellyydellä ilman intohimoa.\n\n-- Sinun sylissäsi on suuri lepo ja turva, rakas, rakas! Luotan\nsinuun kuin olisit yliluonnollinen tukeni, -- sopersi Katri nojaten\npakottavaa päätään rakastettunsa rintaa vasten.\n\nHe istuivat käsi kädessä vanhalla, kuluneella sohvalla pieni\nsähköliekki heiluvassa langassa pöydän yllä, työhuoneen syvä rauha\nympärillään.\n\n-- Elämällä on arvoa, kun saan elää sinua varten, sinun kanssasi, --\nsanoi Katri.\n\n-- Elämä on niiden arvojen varassa, mitä itse luomme. Olen\nkerännyt tietoja ja antanut niiden anastaa kaiken aikani ja\nsuojannut ajatuksiani ulkonaisilta elämän vaikutteilta. Se on ollut\nkeinotekoista elämää. En ole sitä kuitenkaan selvästi tuntenut,\nennenkuin sydämeni alkoi puhua. Silloin oli myöhäistä muuttaa mitään\nentisestä. Ja kuka tietää, missä suhteessa tulen sinun silmissäsi\npuuttumaan.\n\n-- Et sinä ymmärrä yhtään mitään! -- huudahti Katri. -- Vaikka sinä\nolisit mikä ja kuka, kun sinä vaan olet sinä, niin rakastan sinua\naina ja ijankaikkisesti. Minä oikein toivon, että sinulla olisi\nvikoja. Niitäkin minä rakastaisin.\n\nKatri liikahti maltittomana. Alpre sanoi tyynesti ja synkkänä:\n\n-- Laine rakastaa sinua. Hänen epätoivoinen tekonsa on sen ilmaus.\n\n-- Niin, se on kyllä totta.\n\n-- Häntä on kohtalo lyönyt.\n\n-- Miten sinä tarkoitat?\n\n-- Teidän liittonne oli sinunkin puolestasi ainakin näennäisesti\nrakkausliitto.\n\n-- Minä en silloin tajunnut, mitä rakkaus on! -huudahti Katri.\n\n-- Hän ei voinut ottaa sitä lukuun. On hyvin luultavaa, ettei Laine\nselviä tunteestaan koskaan.\n\n-- Eihän se ole onnettomuutta. Kun oikein rakastaa, tulee uudeksi\nihmiseksi, elämä on kallisarvoista ja siitä jalostuu, -- sanoi Katri\nvilkkaasti.\n\n-- En luule Laineen kuuluvan niihin ihmisiin, joita tunteet voivat\nkurittaa sentapaisiksi. Pikemmin hän muuttuu päinvastaiseen suuntaan.\n\n-- Alaspäin, sitäkö tarkoitat?\n\n-- Niin, rakas, intohimo hänenlaisellaan miehellä hakee tukea\nmahdottomuuksista, vaatii uhallakin sitä, mitä ei ole vastapuolen\nvallassa antaa, rikkoo omatkin elinmahdollisuutensa ja jouduttaa\nväkivallalla tuhoaan.\n\n-- Olenko minä työntänyt Laineen sille tolalle?\n\n-- Tietämättäsi. Rakkausasiat ovat niin arvaamattomia. Minäkin\nluulin, että sinä olit vakavasti kiintynyt.\n\n-- Sinun olisi pitänyt estää.\n\n-- Minä olin siinä asiassa jäävillinen liiaksikin -- rakastin sinua\nenkä voinut luottaa itseeni. Pelkäsin häiritseväni sinun onneasi, --\nselitti Alpre kohdaten Katrin hartaan katseen.\n\n-- Rakas, kuinka suuri sinun tunteesi on, ja kuinka se on\ntoisenlainen kuin Laineen! Minähän en voinut luopua sinusta. Heti kun\nolin selvillä itsestäni, heitin kaikki, ei mikään olisi voinut minua\npidättää!\n\n-- Unohdat, että minun onneni vaati tuota ehdottomuutta. Otaksutaan,\nettä olisin ollut sidottu. Mitä olisit tehnyt?\n\n-- Olisin vietellyt sinut, tehnyt hulluksi ja vienyt mukanani. Et\ntiedä, mikä sysihauta minä olen. Ja kaikki on sinun syysi, syvien\nja viisaiden silmiesi syy! -- intoili Katri kietoen käsivartensa\nrakastettunsa kaulaan. -- Tuomitse minut, sen olen ansainnut, olen\npahempi, paljoa huonompi kuin Laine näissä asioissa.\n\n-- Voit olla. Puhtain ja jaloin ihminen kantaa toisinaan rikoksen\nsiementä sielussaan. Se voi jäädä hedelmättömäksi, mutta se voi myös\nitää, jos elämä sattuu antamaan aihetta.\n\n-- Sehän on kauheata, ei mitään turvaa omalta itseltään. Pitääkö\nsitten aina olla oma poliisinsa?\n\n-- Ei se taitaisi auttaa, -- sanoi Alpre rauhoittavasti silittäen\nKatrin päätä. -- Onhan niitä olemassa valoisia ihmisiä, joita ympäröi\nsädekehä ja ihana onnellistuttamisen lahja. He ovat lähimmäistensä\nihastus, tempaavat lumouspiiriinsä ystävänsä, omaisensa,\nrakastettunsa, työnsä, kaikki, mitä heidän piiriinsä liittyy.\n\n-- Onnelliset ihmiset!\n\n-- Onnelliset eivät ole siitä itse tietoisia, elävät välittömästi\nkuin salaperäisten voimien varjossa.\n\n-- Eikö heidän koskaan käy hullusti? -- kysyi Katri nauraen.\n\n-- Toisinaan satuttaa heidän valokehänsä vastakkaisten\nihmiskohtaloiden ääriviivaa.\n\n-- Kuinka silloin käy?\n\n-- Heidän valonsa pysyy valona kaiken pimeydenkin piirittäessä, ja\nennen pitkää se haihduttaa kaiken varjon ympäriltään ja elää edelleen\nomassa valossaan.\n\n-- Mutta jos pimeys olisi yhtä voimakas kuin valo!\n\n-- Unohdat, ettei valoisuus voi heissä sortua. Näillä ihmisillä on\nkummallinen vaisto välttää ylivoimaista tuhoa.\n\n-- Sinun sanasi avaavat minulle aina uusia näköaloja, mutta nyt olen\nrauhaton. Oma kohtaloni pelottaa minua, ja Laine on kasvanut minulle\nkammottavaksi voimaksi. Tahtoisin päästä sinua lähelle, äärettömän\nlähelle ja imeä sinusta voimaa kasvaakseni ja ymmärtääkseni. Rakas,\nota minut povellesi, avaa silmiesi salaisuus ja katso minun pikku\nsieluuni. Tahdon upota sinuun, hävitä ja unohtua itseltäni!\n\nHeidän vapisevat huulensa yhtyivät pitkään suuteloon yön peittäessä\nheidät vaanivaan pimeyteensä.\n\n\n\n\n15.\n\n\nTaavi Arvon näytelmä \"Näyttelijättären tarina\" alkoi jo olla loppuun\nnäytelty pääkaupungissa, ja maaseutu odotti maltittomana Katri\nJuonalan seuruetta. Sillä nimellä tahtoivat Katri ja Taavi Arvo\ntehdä kiertokulkunsa ympäri maata. Olivathan he tänä näytäntökautena\nsaavuttaneet kauniin maineen tässä kappaleessa.\n\nKatri oli vähä vähältä kohonnut osassaan sielukkaaseen hehkuun,\nsalaperäisesti ennustavaan haltioitumiseen, joka kerta kerralta\nhuumasi yleisön voittaen paatuneimmatkin arvostelijat.\n\nEnsimäinen näytös kuvasi Katrin omaa Juonalaa, jossa hän askartelee\nja elää käkensä kerällä ihanassa koivumetsässä vauhkona ja\nvälittömänä pikku villinä. Siellä kohtalo saavuttaa hänet. Kaivola\nilmestyy tytölle uhkaavana ja vaateliaana. Silloin herää Katrissa\nvilli-ihminen ja itseänsä puolustaakseen raivoisa tyttö haavoittaa\nmiestä kuolettavasti. Hän pakenee metsään, mutta palaa takaisin\njonkun salaperäisen voiman pakottamana. Mies kutsuu häntä hellin\nsanoin kykenemättömänä liikkumaan. Nuoressa tytössä herää sääli ja\nkuullessaan miehen surullisen ja kohtalokkaan elämäntarinan syntyy\nhänessä rakkaus. Epätoivo oman teon seurauksista musertaa hänessä\nluonnon viileyden, ja rakkautensa opastamana hän lieventää kuolevan\nmiehen sielullista tuskaa tehden hänen viimeiset elinhetkensä\nonnellisiksi ja toivorikkaiksi. Ennen kuolemaansa Kaivola ilmaisee\nhänelle oman satunnaisen rikoksensa, jonka raskaan painostuksen\nalaisena hänen elämänsä on pirstaantunut, kunnes kohtalo Katrin\nkautta saavutti hänet. Yhtäläisyys hänen ja Katrin rikoksessa\nahdistaa kuitenkin kuolevaa miestä, jonka rakkaus Katriin on kiihkeä\nja epätoivoinen. Hänen tuskaansa viihdyttääkseen lupaa Katri täyttää\nkaikki hänen toivomuksensa elämässä, pysyen aina puhtaana ja\nuskollisena, ei koskaan tehdä vastoin omantunnon ääntä, ei koskaan\ntuottaa tuskaa sille, joka häntä rakastaa. Ja ennen kaikkea vaatii\nKaivola, että hänestä pitää tulla taiteilija, jos hänellä on siihen\nlahjoja. Kaivola oli itse ollut kuvanveistäjä, vaikka oli jäänyt\nkasvatusta vaille. Katri vannoo pyhän valan täyttääkseen kuolevan\nvaatimukset ja vastaanottaa hänen omaisuutensa sitoutuen samalla\ntäyttämään hänen elämäntehtävänsä -- palvelemaan taidetta.\n\nToinen näytös kuvasi Katrin heräämistä elämään ja hänen oman\npuhtautensa suojelevaa voimaa, joka lupasi paljon tulevaisuuden\nvaralle. Mutta pian herää hänessä villi, kesytön luonne, ja samalla\nehdoton taipumus näyttelijäksi. Rakkaus syttyy arvottomaan mieheen\ntuoden mukanaan kompastuksen.\n\nSen tuskan varassa hänen taiteensa kohoaa kolmannessa näytöksessä\nkukkaansa, mutta intohimo tuhoaa samalla hänen elämänsä.\nSovittaakseen ja lepyttääkseen kohtaloaan hän antautuu oman\nmenehtymisensä uhalla taiteelleen. Siinä hän löytää sovituksen ja\nrauhan, mutta on myös antanut kaikkensa eikä jaksa elää, vaan alistuu\nvapauttavaan kuolemaan.\n\nTämä oli näytelmän juoni. Katrin esitys antoi erikoisesti villin\nhehkun vuoropuhelulle, melkein pyhän kansandraaman värin. Kohtalo\nkohotti hänelle aina välkkyvää miekkaansa, ja hän uhmasi sitä\nhymyillen ja täydesti eläen. Samalla hänen sydänverensä juoksi\nkuiviin kohtalon ja hänen oman intohimonsa iskemistä haavoista.\n\nTaavi Arvo oli onnistunut antamaan rohkealle ajatukselleen pyhästä\ntehtävästä taiteen palveluksessa merkillisesti tottapuhuvan sävyn.\nMetsätytön lahjat ja miehen suuri usko taiteen pyhitysvoimaan\nliittyivät kauniisti ja luontevasti isänmaalliseen hehkuun, joka oli\nKaivolalle ominainen, ja ylevään käsitykseen pienen kansan henkisen\nelämän tärkeydestä.\n\nYleisö oli aivan tietämätön, miten läheltä näytelmä koski\ntodellista elämää. Siinä oli kylliksi mielikuvituksen lentoa, ja\nkokonaisuudessaan se oli niin vähän arkielämää, että se salli\nkatsojain unohtaa jokapäiväisyyden.\n\nSeurue lähti matkalle maaliskuun lopulla. Katrin suuri into tarttui\nmuihinkin jäseniin.\n\nJoukossa oli muuan kiihkeästi Katriin ihastunut nuorukainen, Katrin\nlemmikki ja \"hovipoika\", jonka tehtävänä oli herättää yleisössä\nharrasta mielialaa. Hän järjesti isänmaallista laulua joko kuorossa\ntai soittokunnan avustamana ja usein yksiäänistä, jolloin yleisö\nlauloi mukana. Hän luki mielialaa kohottavia sepittämiään runoja\nkauniilla äänellään ja sytyttävällä hehkulla. Väliajat muodostuivat\nsiten kappaleen säestykseksi.\n\nSeurueen matkat, huonot ja perin tilapäiset asunnot eivät\nsuoneet minkäänlaista lepoa. Majatalojen korkeat hinnat ja\nkaikenlaiset kustannukset pakottivat näyttelijöitä rajoittamaan\nmukavuusvaatimuksensa aivan mitättömiin. Yhdessä huoneessa majailivat\nkaikki naisnäyttelijät ja toisessa miehiset jäsenet. Katria viehätti\nitsensä uhraaminen toistenkin mukavuuden hyväksi. Hän luopui usein\nomista vuodevaatteistaan viettäen yönsä kovalla pohjalla ja ohuella\npeitteellä.\n\nAlpre ja Taavi Arvo vastustivat tätä uhrautuvaisuutta, mutta\nturhaan, sillä Katri selitti elävänsä ja näyttelevänsä omaa osaansa\nhuolehtimatta entisistä, nykyisistä tai tulevaisista.\n\n-- Minä elän tänään, huomenna ja ylihuomenna, enemmästä en tiedä enkä\nkerrallaan välitä! -- sanoi Katri.\n\n\n\n\n16.\n\n\nKatri Juonalan nimellä kulki seurue kevätkauden voittoisana\nkaupungista kaupunkiin. He olivat kaikki nuoria ja toivorikkaita\nluottaen täydellisesti tehtäväänsä, syttyen ilta illalta samoissa\ntehtävissä ja samoilla sanoilla, mutta aina luoden jotakin uutta.\n\n-- Te olette totta tosiaan suuria lapsia, -- sanoi Alpre Harju, --\ntahdotte toistaa samaa satua yhä uudestaan.\n\n-- Mitä merkillisempi ja repäisevämpi, sitä parempi, -- vastasi Taavi\nArvo. -- Punahilkat pitäisi tuoda näyttämölle susineen, kas silloin\nkelpaisi meidän lasten!\n\n-- Kirjoita historiallista, valtiollista, suurta ja kaunista! Mahtava\note, kohtalokas, oikein sellainen, että minäkin pääsisin kylliksi\nkiinni, saisin kerrankin näytellä, saisin tuntea sydämeni vapisevan\nvihasta ja hedelmöittyvän rakkaudesta. Tee se, hyvä Taavi! -- pyyteli\nKatri.\n\n-- Sinä vaadit kovin paljon, -- sanoi Taavi Arvo kuitenkin mielissään\nKatrin ehdotuksesta.\n\n-- Etkö näe, että olen väsynyt näyttelemään omaa elämääni. Ja\nkuitenkin olen sillä päällä, että voisin näytellä itseni kuoliaaksi!\n\nKun Taavi Arvo oli jättänyt heidät kahden, otti Alpre Katrin syliinsä\n-- Katri asui erään teatterinharrastajan vieraana -- ja sanoi:\n\n-- Sinä et ole aivan terve, Katri. Olen tarkannut sinua useita\npäiviä. Sinun pitäisi kysyä lääkäriltä.\n\n-- Rakas, sinun tunteesi kuvittelee vaaroja. Minä olen ihan terve,\nsuutele minua ja ole sitten kiltti äläkä puhu lääkäristä. Katsos, nyt\nolen ommellut uuden pukuni valmiiksi ja lähden harjoituksiin.\n\n-- Minä tulen mukaasi. Se irlantilainen kohtalodraama on aika hyvä.\nOlen kirjoittanut siitä, näkyy olevan tänään lehdessä.\n\n-- Kiitos sinun, pysyy ohjelmamme aina askelta korkeammalla kuin\nmissään koko maassa ja vielä parempi -- on aina tien viittaajana.\nMuut tulevat jäljestä, jos heillä intoa ja kykyä riittää.\n\nKatri oli oikeassa. Alpre Harjun tutkielmat pienen seurueen\nesityksistä ilmestyivät pääkaupungin lehdissä. Luonnollisesti\neivät nuoret näyttelijät olleet etevämpiä tässä seurueessa kuin\nmuuallakaan, mutta Alpren kyky nähdä heidän vikansa ja ansionsa oli\nheille suuri etu, se kasvattava voima, joka karsi ja kannusti. He\ntunsivat edesvastuuta ja ponnistelivat, hyvin tietäen, että heidän\njohtajansa ja taiteellinen kasvattajansa syvät silmät näkivät kaikki\nja ymmärsivät enemmän kuin näkivät.\n\nKatri ja Taavi Arvo hoitivat harjoitukset ja näyttämöasun. Alpre\nvalitsi kappaleet, hoiti sanomalehdet, järjesti matkat eri\nkaupunkeihin ja loppujen lopuksi vastasi tappioista Katrin ja omalla\npääomallaan.\n\nHe näyttelivät sunnuntaisin kaksi vuoroa suuremmissa kaupungeissa.\nTällä kerralla he olivat saaneet Tampereen teatterin haltuunsa.\nKaupungin oma seurue oli matkalla.\n\nHuolimatta epäyksestään Alprelle, ettei ollut sairas, tunsi Katri\nviimeisellä vuorolla merkillistä uupumusta, jonka hän voitti vain\nsuurella ponnistuksella. Hän tunsi kohottavansa ääntään liiaksi ja\nnousevansa aiheettomaan paatokseen vain siksi, ettei jaksanut pysyä\ntasapainossa. Näyttämö ja yleisö suli yhdeksi hänen silmissään, ja\nlattia oli nousevinaan, kun hän astui.\n\nNäytännön jälkeen hän vaipui voimattomana Alpren syliin ja kotiin\ntultuaan menetti tajuntansa.\n\n-- Mitä tämä on? -- kyseli Alpre ylen levottomana. -- Sinä salaat\nminulta jotakin. Näin ei saa jatkua. Sinä otat hengen itseltäsi.\n\n-- Täytyykö minun se sanoa? Tahdoin pitää sen omana taakkanani, oli\nniin turvallista tietää, ettei sinulla ollut siitä surua.\n\n-- Arvasinhan, ettei ollut hyvä. Voiko sinua enää auttaa?\n\n-- Rakas, ei, sehän siinä onkin raskasta.\n\n-- Sano kuitenkin! -- vaati Alpre maltittomana.\n\n-- Minä en ole kyllin karaistunut kestämään jännitystä. Laine on\nkirjoittanut uhkaavasti monta eri kertaa. En tiedä, milloin ja mistä\nhän voi ilmestyä eteeni. Minä moitin itseäni pelkuriksi, raukaksi ja\nmiksi tahansa, mutta aina vain olen levoton, sydämeeni koskee niin,\nettä luulen sen pysähtyvän ikuisesti. Ellei sinua olisi, rakas, en\ntahtoisikaan elää. Ja teatteri, se on sentään parasta.\n\nHän hymyili kauniisti ja ummisti silmänsä leväten vuoteellaan\nrauhoittuneena.\n\n-- Teatteri on minun kilpeni, sen nostan suojakseni eikä vainoojani\nuskalla minua vaatia itselleen. Hän pelkää julkista mielipidettä,\nei voi olla tungetteleva, mutta hänen kirjeensä -- voi millaisia\nkirjeitä! Se on kuitenkin sydäntäsärkevää. Hänkin kärsii hirveästi,\ntunnen sen, luen rivien välistä enkä henno häntä toruakaan. Mutta\nminä pelkään häntä. Laine ei ole tavallinen mies, ei ole tavallinen\nmies!\n\nKatri nyökkäsi omille sanoilleen, ja Alpre myönsi:\n\n-- Mies on tosiaan arvoitus minullekin. Hän luulee kaiketi sinun\npalaavan luokseen.\n\n-- Uskoo minun kyllästyvän sinuun ja teatteriin. Kuitenkin olen\nhänelle kirjoittanut varmasti ja lopullisesti, etten koskaan luovu\nsinusta enkä teatterista, vaikka hän ei suostu avioeroon. Tiedätkö,\npäätäni särkee ja olen hyviä uupunut. Suutele minua ja mene sitten\nlepäämään. Kiitos, ystäväni, tule aamulla noutamaan.\n\nHe sanoivat hyvää yötä toisilleen kuin kaksi ystävää, jotka tietävät,\nettei mikään voi heitä toisistaan vieroittaa tai kylmiksi tehdä.\nHeillä oli täydellinen rauha toinen toisessansa, mutta samalla\nmyöskin kuluttava levottomuus toistensa ulkonaisista vaaroista.\nRakkaus oli heille kallis aarre, jota uhkasivat tuhannet seikat,\nkohtalokkaat salaiskut ja onnettomuudet.\n\nAlpre toi seuraavana aamuna lääkärin, eikä Katri hennonut häntä torua.\n\n-- Alpre parka, en minä ole sinulle suuttunut, vaikka toitkin sen\nvieraan miehen sydäntäni kuuntelemaan. Sinä olit niin alistuvainen ja\nnolo, poikaseni, aivan kuin kepposesta kiinni saatu juoksupoikamme\nsiellä teatterissa. No, mitä se herra sanoi minun sydämestäni?\n\n-- Käski lepäämään, sydänhermot kuuluvat olevan vialla.\n\n-- Sydänsuoni venynyt, vai...? -- ivaili Katri. -- Älä ole niin\nvakava, Alpre, katsohan minuun. Näethän, että puhun, nauran ja minun\non nälkä.\n\n-- Enhän minä ... muuten vain ... Onko vielä päänsärkyä? -- kysyi\nAlpre yhä levottomana.\n\n-- On ja ei. Jos noin katsot, niin on. Jos hymyilet ja katsot suoraan\nja tyynesti, niin pääni paranee.\n\nAlpre syleili häntä kiihkeästi tuskallisella hellyydellä.\n\n-- Se tohtori pelotti sinua varmasti, nyt minä sen tiedän.\n\n-- Hän käski meitä lähtemään Harjuun. Sinun pitäisi olla ihan yksin,\nilman minkäänlaista ponnistusta.\n\n-- Hullu tohtori! Minä kuolisin ensimäisenä päivänä.\n\n-- Katri, minäkin luulen, että sinun pitää levätä. Minä pyydän sinua,\nlähdetään...!\n\n-- En ikinä. Minä näyttelen, kunnes olemme olleet joka paikassa,\nmissä on ilmoitettu. Minä en tingi. Ja nyt menemme harjoituksiin.\n\nKatrilla oli erinomainen voima saada harjoitukset sujumaan. Täynnä\neloa, kekseliäisyyttä ja näyttämöllistä vauhtia hän piteli ja\nkäänteli tovereitaan kuin vallattomasti leikkien, tulistuen, nauraen\nja itkien, vakavaan paatokseen yhtyen ja eläen kuin kala vedessä.\nNäin hän heittäytyi osasta osaan ja tartutti työinnon toisiin. Se ei\nollut ohjausta, se oli leikkiä, pyhää, suurta antautumista taiteelle,\nunohtumista tehtäväänsä, niin että kaikki luonnollisten voimienkin\nrajat syrjäytettiin noustessa mahdottomuuden piiriin, yliluonnollisen\nrajalle.\n\nToverit huomasivat sen toisinaan, mutta heidän rakkautensa ja\nihailunsa oli niin suuri, ettei kukaan heistä suonut värähdyksenkään\nkasvoissansa ilmaista ajatustaan. Heidän sydämensä vapisi, ja pyhällä\nhartaudella he ottivat vastaan sen uhrin, minkä näkivät toverinsa\nheille antavan, vaistomaisesti tajuten, ettei muuta neuvoa ollut.\n\n\n\n\n17.\n\n\nTampereelta he lähtivät pohjoisempaan, ja koska kesä oli jo hyvällä\nalulla, järjestivät he Taavi Arvon kappaleen ulkoilmanäytännöksi\npikkukaupungeissa ja maaseudulla. Metsänä oli pieni koivikko ja\ntaustana tavallisesti vesi.\n\nTällä kertaa he olivat saaneet oikealle harmaan mökin ja vasemmalle\nmatalan kallion. Ala oli suppea ja näyttämöllä ääriviivat. Katsojat\nistuivat viettävällä nurmikolla.\n\nNäyttelijät olivat jo tottuneet liikkumaan luontevasti ulkoilmassa\nja käyttämään ääntään ilman ponnistusta ja kuitenkin saaden puheensa\nkuuluville.\n\nEräänä sunnuntaina he olivat saaneet rinteen täydeltä väkeä, ja\njuhlatuulella ollen yleisö valmistui hartaudella katselemaan\npaljon kehuttua esitystä. Pienen kaupungin huomio oli keskittynyt\ntähän tilaisuuteen tehden siitä keskikesän juhlan. Kirkonaika oli\njuuri päättynyt ja kellojen juhlallinen kaiku vaiennut, mutta\nhiljainen hyminä kävi yli seudun, eikä kukaan hennonnut häiritä sitä\näänekkäällä puhelulla.\n\nYleisö liikuskeli rauhallisena nurmikolla ja juhlapukuiset riensivät\nottamaan haltuunsa numeroidut paikkansa penkeillä. Kansan taaja\njoukko seisoi taaempana. Kaikkien kasvoilla viihtyi jännitetyn\nodotuksen hymy.\n\nTavaksi oli tullut laulaa yhteisesti ennen näytännön alkamista. Sen\njälkeen näyttelijät astuivat esiin harmaasta mökistä.\n\nKatri ja hänen vastanäyttelijänsä, joka esitti Kaivolaa, ilmestyivät\nrannalle kumpikin eri puolelta.\n\nKatsojat mutisivat jonkun sanan, nousivat seisaalleen penkeillä\nunohtaen, missä olivat. Kuului naurua hauskoissa kohtauksissa ja\nsanasukkeluuksia. Näyttämöelämä ja katsomo suli osaksi yhteen.\nVähitellen, toiminnan alettua ja sen kehittyessä vaikeni yleisö ja\nsamoin vallitsi täydellinen hiljaisuus koko luonnossa. Nuoren miehen\nja naisen kohtalokas elämänkäänne piti yleisöä lumoissaan.\n\nSiinä ei arvosteltu, ei tingitty eikä vertailtu, siinä elettiin\nihanan sunnuntaipäivän satua koivujen siimeksessä, hymyiltiin ja\nkyyneliä vuodatettiin.\n\nKehittyneet ihmiset ja luonnonlapset seurasivat esitystä samanlaisin\ntuntein. Kappaleen usein naiivit ja liian rohkeat käänteet sopivat\nhyvin luonnonhelmassa, toiminnan paikkana kun oli laaja, rajaton\nympäristö ja aikana ikuisuus. Keinotekoinen ja muodontarkka ei olisi\ntäyttänyt tätä näyttämöä, niinkuin täytti villin tytön lohduton\ntaistelu kohtaloaan ja itseään vastaan.\n\nVähitellen, kohtaus kohtaukselta näytelmän loppuun mennessä laskeutui\nraskas mieliala otsille ja sydämille. Hiljainen juhlaranta muuttui\nhartauden rauhoitetuksi alaksi, ja pieni kaupunki tuntui lumoutuneena\npysähtyneen katselemaan Katrin taistelua elämästä.\n\nAlpre oli nähnyt kappaleen kymmenet kerrat, mutta tänään se teki\nhäneen erikoisesti järkyttävän vaikutuksen.\n\nYleisön laulaessa ja poistuessa hän nouti Katrin mökistä\nsaattaakseen hänet hevosella kotiin. Katri oli viime aikoina käynyt\nyhä heikommaksi pysyen pystyssä vain erinomaisen lujan tahtonsa\nponnistuksella. Itse hän sanoi, että se oli Alpren huolenpitojen\nansio.\n\n-- Oletko meihin tyytyväinen? -- kysyi hän yrittäen hymyillä\nasuntoonsa päästyään.\n\n-- Ihastunut olen, -- sanoi Alpre auttaen Katria järjestämään\nitselleen mukavaa lepotilaa sohvalle.\n\n-- Sitten on kaikki hyvin. Ja nyt minä saan levätä. Ei ole enää\nyhtään paikkaa käymättä ja täällä vielä esiinnymme kun ohjelmamme\nloppuun, niin sitten levätään -- levätään kauvan, rakas! Ja minä\nsaan olla aina sinun kanssasi. Aina, aina! -- Hän ummisti silmänsä.\n-- He olivat lopulta niin hiljaa. Rakas, kuinka tuntui suloiselta\nheitä hallita, sulattaa yhteen luonto, ihmiset ja taide --; niinkuin\nuskonto.\n\n-- Sinun voittosi on suuri, rakas Katri -- se on suuri, -- sanoi\nAlpre vakavana.\n\n-- Minun on nyt niin hyvä -- niin hyvä. Jää luokseni, kun nukun.\n\nKatri lepäsi vuoteellaan sohvalla aamunuttuun käärittynä silmät\nummessa. Luomet olivat raskaalla painollaan sammuttaneet sen tulen,\njoka hänen kasvoilleen antoi kukoistuksen hehkun. Silmien ummistuessa\nvaipui uneen tahdon elävöittävä voima, ja Katri lepäsi riutuneena,\nkuin loppuun palaneena ja sammuvana liekkinä.\n\nRakastavan miehen sydäntä kouristi nähdä hänet sellaisena, unessakin\nyhä raskaasti hengittävänä, hieno puna poskillaan.\n\nAlpre laski kätensä nukkuvan otsalle ja tunsi sen polttavan. Hän ei\ntahtonut odottaa Katrin heräämistä, vaan lähti hakemaan lääkäriä\ntotellen oman sydämensä tuskaista vaatimusta.\n\nMissä lienee unimaailman ja todellisuuden raja? Katri nukkui voimatta\nkättään liikuttaa taistellen väsymättömän voiman kanssa.\n\n-- Nouse -- nouse! -- huusi hänelle tuntematon ääni.\n\nHän juoksi, kompastui ja nousi eikä päässyt etenemään. Hän huusi\ntuskassaan maahan uupuneena, käsissään ja jaloissaan raskaat kahleet.\nHän ryömi auringonpaahteessa janoisena ja menehtymäisillään.\n\nKaivola virui hänen vierellään ja ojensi kättään auttaakseen, mutta\nheidän välillään oli este. Katri yritti tarttua ojennettuun käteen,\nmutta ei voinut ja sanoi:\n\n-- Enhän minä saa tarttua sinun käteesi, olethan kuollut!\n\n-- Sinä olet vaarassa ja tuskassa ja minä rakastin sinua. Nouse ja\npoistu, minä tahdon, että elät Kaivolassa ja viljelet peltojani.\nSiellä on nyt niin kaunista, ja Juonala soittaa esituvan kamarissa,\n-- sanoi Kaivola.\n\n-- Kuinka minä voisin nousta näiden kahleiden painamana, olen maahan\nsidottu eikä voimani riitä -- olen antanut ne kaikki taiteelle. Etkö\nnäe, että olen pitänyt valani niinkuin näytelmässä on sanottu? Etkö\nsinä ole jo tyytyväinen? -- kysyi Katri.\n\n-- Minä olen aina ollut sinuun tyytyväinen ja tuskani on lieventynyt\nsinun kauttasi, morsiameni, mutta sinun oma kohtalosi vaanii sinua.\nSe lähestyy, nouse, nouse!\n\n-- Auta minua, kuuletko jymyä? Se on kuin ukkosen ääni. Se tulee, sen\nvoima lamauttaa ja tukehuttaa minut, auta, päästä minut kahleista! --\nhuusi Katri.\n\nKatri kirkaisi ja liikahti vuoteellaan vapautuen painajaisesta. Hän\navasi silmänsä ja nosti kätensä huutaen: -- Auttakaa, auttakaa!\n\nKeskilattialla seisoi Valto Laine hattu kädessä päällysvaatteissaan,\ntalon emäntä seurassaan.\n\nKatri huusi kimakasti tuijottaen heihin ja vaipui samassa\nhervottomana vuoteelleen.\n\n-- Mitä tämä tietää? -- kysyi Laine.\n\n-- Hyvä Jumala, rouva Juonala on sairas. Tulkaa, hän on pyörtynyt!\n\nRouva haki kylmää vettä ja hoiteli Katria palauttaen hänet\ntajuihinsa, mutta ei voinut käsittää, miksi Katri huusi yhä\nLaineeseen tuijottaen.\n\n-- Lienee minun syyni, olen varmaan säikäyttänyt. Hän on sairas,\nhyvin sairas. Katri! -- yritti hän murtuneella äänellä, mutta sairas\nhuusi yhä tuijottaen heihin.\n\nLaine peitti silmänsä ja riensi pois hyvästelemättä.\n\nAlpre oli tavannut lääkärin ja kiirehti tuomaan hänet mukanaan\naavistamatta, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Katri rouva on hyvin sairas. Tukkukauppias Laine kävi täällä häntä\ntapaamassa. Minä luulen, että Katri säikähti, -- selitti rouva. --\nJos olisin aavistanut, että hän oli näin heikko, en tietenkään olisi\npäästänyt herra Lainetta tänne.\n\nAlpre oli polvillaan vuoteen ääressä silitellen rauhoittavasti\nsairaan päätä.\n\nLääkäri totesi kuumeen voimatta ainakaan heti määritellä, mistä se\njohtui. Äärimmäinen varovaisuus oli välttämätön.\n\nSeurasi tuskallisia viikkoja, joiden kuluessa Katri oli vuoroin\nparempi, vuoroin heikompi.\n\nHän itse sanoi olevansa aivan terve, ei mitään tuskia.\n\n-- Olen väsynyt, hiukan väsynyt. Täällä Harjussa on niin suloista\nlevätä, -- sanoi hän hymyillen ja heikosti painaen Alpren kättä, kun\noli lopulta uskallettu viedä hänet kotiin.\n\n\n\n\n18.\n\n\nTaavi Arvo ja Tuomas Salmela asuivat kesää Harjussa ja olivat\npäivittäin Alpren ja Katrin vieraina. Katri oli niin tahtonut.\n\n-- Tehän kuulutte kaikki minulle, -- sanoi hän hymyillen.\n\nJuonalan soittaja asui yhä peräkamarissa Kaivolassa, ja avatusta\nakkunasta kuului hänen viulunsa ääni yli kylän ja tuuditteli lepoon\nKatrin sairasta sydäntä.\n\nViime aikoina ei Katri enää jaksanut kuulla soittoa usein.\n\n-- Miksi et? -- kysyi Alpre, joka ei juuri milloinkaan jättänyt häntä\nyksin.\n\n-- Rakas, minä kuulen hiljaisuudessa vielä ihanampaa soittoa. Et\ntiedä, rakas, kuinka se houkuttelee. Se on levon soittoa, rauhan\nsäveleitä. Ja minä tahdon kauvas, äärettömän kauvas, sinne mistä se\nsoitto on kotoisin.\n\n-- Jos sinä vain lujasti tahtoisit, niin et ikävöisi sinne, -- sanoi\nTaavi Arvo.\n\n-- Minne, hyvä poika? -- kuiskasi Katri.\n\n-- Sinne, mistä se soitto on kotoisin, -- sanoi Arvo voimatta käyttää\nsanaa \"kuolema\".\n\n-- Sinä ja Tuomas olette hiukan mustasukkaisia elämän ja kuoleman\nHerralle. Alpre on niin toisenlainen. Hän ymmärtää ikävöimiseni ja\nsuo minulle, mitä haluan. Lepoa, lepoa, olen niin väsynyt. Tahtoisin\nnukkua enkä uskalla.\n\n-- Miksi et? -- kysyi Taavi Arvo ihmeissään.\n\n-- Näen pahoja unia -- -- Laineesta. Minulla on paha omatunto. Ei\nkukaan -- ei kukaan voi minua päästää, olen ainaisesti sidottu,\nomasta syystäni tuomittu. Tämä on niin raskasta, niin raskasta!\n\n-- Olet sairas, rakas Katri, ja siksi tuntuu kaikki niin vaikealta,\n-- sanoi Tuomas.\n\n-- Miksi minä sitten olen sairas? Enkö olisi syypää? Olen sitonut\nitseni toiseen, antanut itseni toiselle, teen kummankin onnettomaksi,\njos elän tai kuolen. Enkö minä ole syypää? Katsoppa Alprea, hänkin\nkuihtuu, ennen aikojaan vanhenee.\n\nAlpre ja Katri katsoivat neuvottomina toisiinsa. Laineen\njärkähtämätön kielto antaa Katrille ero oli heidän yhteinen surunsa.\n\nMaisteri Harju oli Katrin pyynnöstä kirjoittanut Laineelle pyytäen\nhäntä vihdoinkin suostumaan, sillä Katrin sairaus oli hyvin\nvaarallista laatua ja kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Ellei hän\nuskonut heidän sanojaan, niin saattoihan tulla katsomaan nähdäkseen\nomin silmin, minkä tuhoisan vaikutuksen tämä jännittynyt tila oli\nKatrissa aikaan saanut.\n\nKirje harhaili pitkin maata. Laine oli matkoilla. Ei ollut muuta\nneuvoa -- täytyi alistua odottamaan.\n\n\n\n\n19.\n\n\n-- Tuskallisinta on tämä neuvottomuus, -- sanoi Alpre Harju\nSalmelalle ja Arvolle.\n\nHe olivat jättäneet Katrin yksin lepäämään huoneeseen ja istuutuneet\npuutarhaan.\n\nJoku ajoi matkakärryissä maantiellä ja pysähtyi portille. Kolme\nystävystä katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Matkamies oli Valto\nLaine. Hän astui heitä kohti puutarhaan. Taavi Arvo ja Tuomas Salmela\npoistuivat tervehdittyään tulijaa.\n\nLaine oli paljon muuttunut. Miehen liian varma ja itsekylläinen\nryhti oli väistynyt. Vakava ja hiukan katkera ilme kasvoilla kertoi\npettymyksistä.\n\n-- Tulin tapaamaan Katria, -- sanoi hän tyynesti.\n\n-- Katri on hyvin sairas, -- esteli Alpre.\n\n-- Vieläkin? -- huudahti Valto Laine.\n\n-- Niin, siitä saakka, kun te hänet viimeksi...\n\n-- Säikäytin. Kaiketi hän oli sairas jo sitä ennen.\n\n-- Oli, hyvin sairas.\n\nLaine katsoi Alpreen ja he olivat hetkisen ääneti.\n\n-- Tiedetäänkö syytä Katrin sairauteen? -- kysyi Laine.\n\n-- Lääkäri arvelee sen johtuvan epätoivoisesta mielialasta. Katri\nsyyttää itseään omasta tuskallisesta kohtalostaan.\n\n-- Mikä hänestä siinä on tuskallisinta? -- tiedusti Laine puristaen\nhuuliaan kokoon.\n\n-- Minun ymmärtääkseni hän kärsii pahimmin suhteestansa meihin\nkumpaankin. Hän on sitonut itsensä teihin ja antanut rakkautensa\nminulle.\n\nLaine liikahti maltittomasti kuin iskusta, joka koskee, vaikka sitä\non varmasti odottanut.\n\n-- Minä olen tullut näkemään ja kuulemaan. On vaikea -- minä en voi\nmuuten päättää mitään, -- sanoi Laine.\n\n-- Ymmärrän, vaatimuksenne on oikeutettu.\n\n-- Ellei se ole vaarallista Katrille.\n\n-- Yksin sekin seikka, että tahdotte säästää häntä, todistaa olevanne\nhänelle suosiollinen, -- vastasi Alpre, -- ja niin ollen taittuu\nkärki kiihtymykseltä, joka Katrille olisi nyt hyvin turmiollista.\n\n-- Te valitsette sananne kovin kohteliaasti, -- sanoi Laine nyreänä.\n-- Olette kai pitänyt minua maantierosvon tapaisena, joka tulee\nvaatimaan hengen tai -- rakkauden. Minä en vaadi kumpaakaan.\n\nAlpre ojensi kättään osoittaakseen kiitollisuuttaan, mutta Laine ei\nollut näkevinään, seisoi vain kuin odottaen.\n\n-- Minun pitää kaiketi paljastaa itseni hyvinkin tyyten, ennenkuin\nvoidaan suostua pyyntööni. Alistun ja pidän sen kohtuullisena. No\nniin. Minä en syytä Katria. -- Laine hymähti katkerasti. -- On\nkuitenkin tarvittu sangen paljon... Mitäpä siitä, kun kerran on pakko\nluopua, niin ei auta ylpeillä. Minä olen kompastunut onnettomuuteeni\nja taittanut sisuni, ellen sanoisi selkärankani. Olen ollut\nmatkoilla, -- lisäsi hän katsoen akkunaan, joka oli auki.\n\nAlpre ymmärsi hänen maltittomuutensa.\n\n-- Tahdotteko odottaa hetkisen, minä käyn valmistamassa Katria.\n\nLaine istui pöydän ääreen odottamaan, ja Alpre riensi ilmoittamaan\nKatrille.\n\n-- Minä kuulin hänen äänensä, -- kuiskasi Katri maaten melkein\nliikkumattomana leposohvallaan väljässä aamupuvussa, joka oli hänen\nainoa jäljellä oleva turhamaisuutensa. -- Olen itsekin hämmästynyt\n-- tuntuu helpommalta, että hän on tullut. Mitä luulet? Kenties\nhän... Ei, ei, en tahdo kuvitella mitään. Jos sitten pettyisin, en\nkuitenkaan jaksaisi kestää. Anna hänen tulla.\n\nAlpre toi Laineen huoneeseen jättäen hänet kahden Katrin kanssa.\n\nHe katsoivat toisiaan kuin tunnustellen, mikä vaara kummaltakin\npuolen uhkaisi, ja tyyntyivät huomatessaan muutaman kuukauden\nvanhentaneen tunteet ja sammuttaneen vihan ja intohimoisen kiihkon.\n\n-- Ojennan sinulle käteni sovinnoksi ja pyydän sinua unohtamaan, että\nolen tuottanut niin paljon tuskaa, -- sanoi Katri.\n\n-- Se tuska ei ole sitä laatua, että sinua siitä syyttäisin. En\nainakaan nyt enää. Olen siihen tottunut -- taikka oikeammin mieltynyt.\n\n-- Tuskaasiko? -- huudahti Katri entiseen eloisaan tapaansa. --\nOlisitko sinä niin paljon muuttunut! -- lisäsi hän hiljemmin.\n\n-- Kai minä olen. Eräs viisas mies sanoi minulle, että luonteeni\nvaatii kovaa kuria tullakseen hiotuksi.\n\n-- Valto, sinä et ole mikään tavallinen mies.\n\n-- Kuinka sen asian ottaa. Kiitä onneasi, että silloin eräänä iltana\nsiellä portaissa sattuma pelasti meidät perikadosta. Onhan siitä\nhetkestä aika huippaus tähän päivään ja tähän tapaamiseen.\n\nHe vaikenivat tunnustellen itseään nimittääkseen ne syyt, jotka\nheidät ehdottomasti erottivat.\n\n-- Kummallista, -- sanoi Laine hymähtäen, -- matkalla ajattelin vielä\nmahdolliseksi saavuttaa sinut.\n\nKatri sävähti kalpeaksi ja sanoi arasti:\n\n-- Ja nyt...?\n\n-- Nyt minä rakastan sinua enemmän kuin ennen. Sinä olet minulle pyhä\nja kallis ... en osaa pitää koreata puhetta.\n\nLaine kääntyi pois peittääkseen tunnettaan ja Katri lepäsi\nliikkumattomana.\n\nHetken kuluttua Laine palasi akkunan luota, jonne oli siirtynyt, ja\nsanoi rauhallisemmin:\n\n-- Sen vuoksi annan sinulle vapautesi takaisin.\n\nKatri kohosi istumaan ojentaen Laineelle molemmat kätensä, ja hänen\nsuuri kiitollisuutensa ilmeni loistavassa katseessa, joka yhä oli\nsyventynyt ja kirkastunut, samalla kuin ensimmäisen nuoruuden\nkukoistus oli vaihtunut kalpeuteen ja sielukkaisuuteen laihtuneilla\nkasvoilla.\n\n-- En muuta voi, -- sopersi Laine tarttuen ojennettuihin käsiin. --\nSinä olet niin muuttunut. Se murtaa sydämeni säälistä ja kaipuusta.\n\nHän kääntyi lähteäkseen huoneesta, mutta Katri pidätti häntä.\n\n-- Anna minun mennä! -- pyysi Laine.\n\n-- Sinun suuri surusi ja uhrauksesi masentaa minut. Ehken jaksa sitä\nkestää.\n\n-- Katri!\n\n-- Ei, Valto, minä olen kaikesta sielustani kiintynyt Alpreen, mutta\nenhän olisi nainen, ellei sydämeni vuotaisi verta sinunlaisesi miehen\nvuoksi.\n\nLaine likisti hänen käsiään ja suuteli niitä jättäen hänet äkkiä\nkätkeäkseen tuskansa ja estääkseen sitä puhkeamasta.\n\n\n\n\n20.\n\n\nKatri oli tämän jälkeen aivan rauhallinen ja nukkui toisinaan lyhyitä\nkuuroja.\n\nAlpre ja nuorukaiset olivat iloisia yltyen toisinaan kovaäänisiksi\nkuin vallattomat pojat.\n\nKatri hymyili heille ja sanoi heitä poikanulikoikseen yrittäen ottaa\nosaa heidän iloonsa. Mutta silloin hän aina sai kalliisti maksaa\nhetken riemun kärsien sietämätöntä hermosärkyä sydämessään, tuskin\nvoiden hengittää.\n\nAlpre ei uskaltanut näyttää onneaan tai suruaan ja hoiteli häntä kuin\nlasta.\n\nKahden kesken Alpren kanssa Katri puhui Laineesta, mutta huomattuaan\nrakastetussaan sen johdosta tuskaa hän lakkasi ilmaisemasta\ntunteitaan ja huononi nopeasti.\n\nNyt Katri yritti lohduttaa Alprea ja tekeytyi toivorikkaaksi\nantautuen vaaralliseen ja kiihoittuneeseen mielentilaan, joka poltti\nja kulutti hänen loppuun palanutta sydäntään.\n\nRakastavaiset leikkivät elämän lepattavalla liekillä lohduttaakseen\ntoisiaan ja maistaakseen elämän onnea aavistaen, että se oli oleva\nlyhyt.\n\n-- Eihän ijäisyys ole pitkä eikä lyhyt, -- viisasteli Katri. -- Se\non vain hetki. Ja me elämme monen monta hetkeä, siis monen monta\nijäisyyttä.\n\nHeidän valvotut hetkensä olivat onnen hymyä, ja Katrin tuskakin\nmuuttui mieluiseksi, siksi että hän tiesi kärsivänsä rakkautensa\nvuoksi.\n\n\n\n\n21.\n\n\nEräänä aurinkoisena syyspäivänä, kun Juonalan soittajan viulu lauloi\n\"Ilon ilmaisua\", nukkui Katri heräämättömään uneen.\n\nHän oli pukenut ylleen valkoisen aamupukunsa ja pistänyt tulipunaisen\nruusun tukkaansa, kujeillen ojentanut kätensä Alprelle ja sanonut:\n\n-- Olen nyt niin väsynyt -- niin kovin väsynyt, tahdon nukkua oikein\nkauvan. Kun herään, lähdemme matkalle. Minä olen nyt niin terve.\nNiin, niin -- vakuutti hän hymyillen. -- En ole pitkään aikaan ollut\nnäin terve!\n\nViulu lauloi yhä ja pikku linnut yhtyivät livertämään päivän\npaistaessa Juonalan soittajan akkunaan.\n\nÄkkiä Juonala laski viulunsa: tuntui kuin joku olisi painanut sen\nalas hänen kädestään.\n\nTaivas peittyi pilveen, ja Alpre Harju kiirehti askeleitaan metsässä\npalatakseen kotiin.\n\nHongikko kohosi tänään niin huimaavan korkeana synkistynyttä taivasta\nkohti, ja harjun siimes tuntui kolealta ja synkältä. Ilta läheni ja\nvarjot olivat kadonneet pimeyteen.\n\nAlpre Harju oli varuillaan oman mielialansa suhteen ja moitti\nherkkyyttään tuntiessaan sydänmaan kaameuden tavoittavan itseään\nvihamielisenä ja ahdistavana. Samassa hän muisti Katrin metsän\nystävänä ja erämaan asukkaana, tuntien sanomatonta hellyyttä hänen\nlapsuuttaan kohtaan. Erämaa kävi hänelle samalla ystäväksi ja tuntui\nkehoittavan kiirehtimään kotiin katsomaan, mitä virkistävä uni oli\nKatriin vaikuttanut.\n\nHän astui varpaillaan rakastettunsa huoneeseen ja pysähtyi\nkeskilattialle.\n\n-- Eihän se voi olla totta! -- sanoi hän polvistuessaan ja\nkuiskaillessaan rakkaansa nimeä.\n\nEihän sitä koskaan usko, ei voi uskoa sen äänen ainaisesti vaienneen,\njoka vasta puhui onnesta ja elämästä. Katkera tieto toteaa kuitenkin\nikuisen eron tapahtuneen ja elämän muuttaneen muotoaan.\n\n\n\n"]