[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMrnCtAF6D0jGZ7O7wpz1ZzYpkglCzNIDoTl4zlnCKTM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":17,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},955,"Matkustus maan keskipisteeseen","Verne, Jules",1828,1905,"955-verne-jules-matkustus-maan-keskipisteeseen","955__Verne_Jules__Matkustus_maan_keskipisteeseen",null,"romaani",[14,15,16],"seikkailu","tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1864,1917,53429,353293,false,48460,[26,27,28,29],"Adventure stories","Earth (Planet) -- Core -- Fiction","Science fiction","Voyages, Imaginary -- Fiction",[31,32,33],"Adventure","Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Matkustus maan keskipisteeseen\" by Jules Verne is a novel written in 1864. When Professor Otto Lidenbrock discovers a mysterious runic manuscript describing a descent to Earth's center, he embarks on an extraordinary expedition with his nephew Axel and Icelandic guide Hans. The trio descends through an Icelandic volcano crater, discovering an underground sea, ancient creatures, and traces of a previous explorer. Their journey takes unexpected turns as they navigate this subterranean world, ultimately finding their way back to the surface in dramatic fashion. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Airio, Arvo",464,"Professori Lidenbrock löytää vanhan riimukirjoituksen, joka johdattaa hänet ja hänen veljenpoikansa matkalle kohti maan keskipistettä. Islantilaisen tulivuoren kraatterista alkava seikkailu vie retkikunnan maanalaiseen maailmaan, jossa he kohtaavat esihistoriallisia eläimiä ja valtavia meriä.","Jules Vernen 'Matkustus maan keskipisteeseen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 955. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MATKUSTUS MAAN KESKIPISTEESEEN\n\nKirj.\n\nJules Verne\n\n\nSuomentanut Arvo Airio\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.\n\n\n\n\n\n\nJULES VERNE\n\n\nJules Verne on kirjailijanimi, joka tuntuu tutulta ja mieluiselta\nmiljoonille koko sivistyneessä maailmassa. Siihen yhdistyy jotakin\nelämän hauskimmista muistoista, mikäli sellaisia jo nuoruudessa on\nkirjallisuudesta saatavissa, jotakin salaperäistä ja jännittävää,\nmutta samalla opettavaista ja isällisen toverillista. Samalla se\nmuistuttaa mieleen sen valtavan kehityksen ja ne kunnioitettavat\ntulokset, joita viime vuosisadalla saavutettiin nimenomaan\nluonnontieteiden alalla. Kun ajatellaan, kuinka ratkaisevasti ja\nkehittävästi ne tulokset ovat vaikuttaneet maailmankatsomuksemme\nmuodostumiseen, voi ymmärtää, kuinka arvokas ja tärkeä on sen\nmiehen elämäntyö, joka on levittänyt näitä uuden ajan totuuksia ja\nkehityssaavutuksia laajempiin piireihin kuin mihin tiede luultavasti\nkoskaan olisi omine aseineen pystynyt tunkeutumaan. Tässä valossa\non Jules Vernen kirjailijatyö ymmärrettävä, sillä ainoastaan siitä\nsaadaan sen arvioimiseen oikea mittapuu.\n\nJules Verne syntyi Ranskassa Nantes'in kaupungissa 1828. Hänen\nvanhempansa olivat varakkaita antaen pojalleen hyvän kasvatuksen.\nVaikka hän tunsi jo aikaisin halua luonnontieteellisiin tutkimuksiin,\nrupesi hän silti lakimiehen uralle, luopuen siltä kuitenkin pian;\nkirjallisuuden tenho houkutteli häntä yhä enemmän. Hän yritti\nnäytelmäkirjailijaksi, mutta luopui tästäkin, ja oli luultavasti\njonkin aikaa epätietoinen kirjallisesta kutsumuksestaan, koskapahan\nkoetteli onneaan pörssikauppiaanakin. Tällä välin hän oli kuitenkin\nalati harrastanut luonnontieteitä lukien sen alan kirjallisuutta, ja\nnäiden tutkimusten tuloksena ilmestyi hänen ensimmäinen kuviteltu\nmatkaromaaninsa \"Viisi viikkoa ilmapallossa\" (1863); se saavutti heti\nsuuren menestyksen ja sai tekijän ratkaisevasti antautumaan täten\nvalitsemalleen alalle. Nopeasti ilmestyi häneltä nyt teos toisensa\njälkeen, jotka pian levisivät kaikkialle, missä oli nuorukaishenkistä\nja tiedonjanoista yleisöä. Mainittakoon niistä tässä m.m.\n_Kapteeni Hatteras'in seikkailut; Maasta kuuhun; Kapteeni Grantin\nlapset; Kolmen venäläisen ja kolmen englantilaisen seikkailut;\nKahdeksannentoista vuosisadan suuret purjehtijat; Uiva kaupunki;\nMatkustus maan ympäri 80 päivässä; Salaperäinen saari; Begum'in 500\nmiljoonaa; 15-vuotias kapteeni; Sukelluslaivalla maapallon ympäri_;\ny.m.\n\nYleisö otti ne kaikki yhtä suosiollisesti vastaan. Tekijä oli\nymmärtänyt aikansa vaatimuksen luodessaan kirjallisuuden alan,\njoka kelpasi samalla sekä opettajaksi että huvittajaksi, opastaen\nluonnon tuntemiseen ja luonnontieteellisten asiain ymmärtämiseen.\nLukemattomat, joiden kasvatus tahi aika ei ole sallinut saada näiltä\naloilta sanottavia tietoja ja joiden pohjasivistys on liian pieni\nheidän voidakseen menestyksellä lukea tieteellistä kirjallisuutta,\novat saaneet helposti ja mieltymyksellä Jules Vernen kirjoista\nmielenkiintoisia ja valistavia tietoja. Tieteen kansantajuistuttajana\nhänellä tuskin lieneekään vertaistaan. Kun lisäksi muistetaan, että\nhänen teoksensa ovat aina jännittävän ja hyvin kirjoitetun romaanin\nmuodossa, voi ymmärtää niiden tavattoman suuren arvon erikoisesti\njuuri nuorisokirjallisuutena.\n\nMitä niiden kaunokirjalliseen asuun tulee, on niillä sitäpaitsi\njo sellaisina suuria ansioita. Hänen kuvauksensa ovat yleensä\nhämmästyttävän vilkkaita ja eloisia maistumatta vähääkään pöydän\nääressä tehdyiltä. Jännittävimmissä kohdissa hän kohoaa ytimekkääseen\nlennokkuuteen, joka lyhyine lauseineen ja terävine vuorosanoineen\non sukua näyttämö-esitykselle. Tälle kuvausten vilkkaudelle ja\nluonnollisuudelle hän hankki tosipohjan jokakesäisillä laajoilla\nmatkoillaan maailman merillä, vilkkaudelle ja luonnollisuudelle\nhän hankki tosipohjan jonne vastustamaton halu oli nuoruudesta\nsaakka houkutellut häntä. Pitempien matkojen välillä vietti hän\nkuukausimääriä purjehdusretkillä kotoisilla rannoilla, kulkien\npurjeveneellään pitkin Ranskan ja Espanjan rannikoita. Hänen\nkuvauksissaan on paljon vaikutelmia näiltä matkoilta, joilla hän\njoskus oli suurissa vaaroissakin. Näin hän, tuo kirjallisuuden\nsuuri fantasti, sai tavallaan ympäröivästä elämästä ja luonnosta\nkuvauksiinsa uutta tuoreutta ja viehätystä.\n\nToinen kirjailijana onnellinen ominaisuus oli hänen humoristinen\nkykynsä. Jules Verne on kaikessa vaatimattomuudessaan suurempi\nhumoristi kuin ne monet, jotka tahtoisivat tulla siitä erikoisesti\nmainituiksi. Samalla kuin hän muutamin vedoin haahmoittelee\nhenkilönsä ilmieläviksi antaen näiden suorittaa omia yksilöllisiä\ntehtäviänsä, hän rupeaa kehittelemään heissä erikoispiirteitä, jotka\nlopulta asettavat heidät sangen humoristiseen valoon. Unohtumatonhan\non professori Otto Lidenbrock, esilläolevan kertomuksen sankari,\ntuo \"pitkä ja laiha mies\", jonka kiivas luonto ja sammumaton\ntieteellinen innostus, kykenemättömyys lausua mutkallisia oppineita\nsanoja ja salainen hellyys suojattejaan kohtaan, oppineen\nitserakkaus ja hajamielisyys tekevät kuolemattomimmaksi kaikista\nprofessorityypeistä. Miksi hän on niin laiha? -- siksi, että tiede,\nhengen tuli, kalvaa hänestä kaiken liiallisen aineellisuuden; miksi\non hän niin kauhean oppinut? -- siksi, että nerokas ja vilkas\nranskalainen laskee hänen persoonassaan pilaa siitä jylhästä ja\npeloittavasta raskaudesta ja syvämietteisyydestä, josta saksalaista\ntiedettä on väliin moitittu. Unohtumaton on myös Hannu, tuo vakaa\nislantilainen, joka pysyy järkähtämättä sopimuksessaan, olipa sitten\nmentävä vaikka kuinka vihamielisten elementtien läpi. Onnellisessa\nsopusoinnussa esiintyvät Jules Vernen tuotannossa tiedemies ja\nlahjakas kaunokirjailija.\n\nSiirtyäksemme sitten itse teokseen huomautettakoon heti, että\n_Matkustus maan keskipisteeseen_ pääsee vasta silloin oikeaan\narvoonsa, kun täysin ymmärretään sen pohjana oleva tieteellinen\ntarkoitus, joka on _maapallon muodostumisen ja muinaisen kasvi- ja\neläinmaailman kuvaaminen_. Kirjailija tahtoo tehdä läpileikkauksen\nmaapallon \"kuoresta\", vieläpä nähdä tuon läpileikkauksen omin\nsilmin, ja siksi hän antaa kertomuksensa sankarien astua alas\nsammuneen tulivuoren aukosta. Tutustutaan tulivuorten purkausten\nyhteydessä oleviin kivennäisiin laava-muodostuksiin, kivihiilikauteen\nliuska-, kalkki- ja hiekkakivikerroksineen, kivihiilimetsineen\nja näkinkenkälajeineen, aikaan, jolloin kasvoi ainoastaan\njättiläiskokoisia kortteita, sananjalkoja, liekoja, sigillarioita\ny.m. tuhansia eri lajeja. Alempana tavataan jo kristallirakenteista\nkiveä, gneissiä ja katinkultakiveä, kunnes lopuksi saavutaan\njärkkymättömän alkukallion, graniitin, muodostamaan kerrokseen.\nViehättyen seuraa lukija kirjailijan vilkkaita kuvauksia näistä\nmaan uumenista, jotka tuntuvat kätkevän salamyhkäisiä, mieltä\nkiehtovia aarteita, kunnes vihdoin saavutaan \"Otto Lidenbrockin\nmerelle\", joka on tekijän valtavan mielikuvituksen huippkeksintö\ntässä teoksessa. Voidakseen kuvata _paleontologisen_ (tarkoittaa\nelollisen maailman muinaisia, nyt jo hävinneitä kehitysasteita)\n_elämän_ täydellisyydessään, kuvittelee hän, että maan sisässä,\nsuunnattoman suuressa luolassa, jossa sähkön y.m. voimain\nvaikutuksesta ovat säilyneet elollisen elämän edellytykset, on\nvielä vallalla _paleontologinen kehitysaste_, ei ainoastaan\n_paleophytologisessa_ (muinaisen ajan kasvistoa koskevassa) ja\n_paleozoologisessa_ (muinaisajan eläimistöä koskevassa), vaan myöskin\n_paleoantropologisessa_ (muinaisajan ihmistäkoskevassa) suhteessa.\nLuolan täyttää suurimmaksi osaksi vesi, jonka syvyyksissä vielä\nasustaa kamalia matelijapetoja, joutsenkaulainen _plesiosaurus_\nja kalaa muistuttava _ichtyosaurus_. Luolameren rannoilla kasvaa\ndiluvianisen kauden metsiä, joissa jättiläismäinen alkuihminen\npaimentaa mastodonttilaumojaan. Emme paljasta enempää kirjan\nsalaisuuksia, ettemme vähentäisi lukijan nautintoa, vaan lausumme\nainoastaan, että kirjailijan \"paleontologisissa näyissä\" on\npuhtaan tietomääränsä lisäksi jotakin jylhän runollista, joka saa\nne unohtumattomasti painumaan mieleen. Näistä kaikista asioista\ntehtäväin oppineitten huomioiden ja selitysten lähteenä on tuo\njo mainittu kuuluisa professori Otto Lidenbrock, rautatahtoinen,\nsuoraan asiaan käypä mies, joka vetää aina vastahankaa, kun yleensä\ntunnustetut tieteelliset käsitykset ovat kysymyksessä. Hänen\nveljenpoikansa ja matkatoverinsa Akseli muistuttaa väitteillään\nja epäilyksillään aina juuri noista tieteellisistä otaksumista\naiheuttaen täten vilkkaita ja valaisevia väittelyjä, joiden kuluessa\nprofessorin on vaikea hillitä itseään. Näin suoritetaan tuo\nmerkillinen matka, jossa on osallisena maapallon sekä nykyisyys että\nmenneisyys ja kaikki sen salatut ja tunnetut luonnonvoimat.\n\nSuomentaja on pitänyt tarpeellisena liittää tekstiin sinne tänne\nselvittäviä muistutuksia, jotka auttavat geologian ja paleontologian\nalkeisiin perehtymättömiä ymmärtämään oikein sellaiset kohdat.\nToivottavasti teos tässä muodossaan saavuttaa kaiken sen suosion\nja menestyksen, minkä se ansaitsee. Velvollisuus on mainita, että\nteoksen vanhasta suomennoksesta on ollut suurta apua, varsinkin kun\nkäytettävänä ollut ranskankielinen koulupainos on hiukan lyhennetty.\n\nJules Verne kuoli 1905. Loppuvuosina hän menetti melkein kokonaan\nnäkönsä, mutta seurasi siitä huolimatta vilkkaasti aikansa\nkehitystä. Kun lentokoneet ja sukellusveneet keksittiin, tuntui\nhänestä varmaankin siltä, että jonkunmoinen profeetallinen näkemys\noli hänen kynäänsä ohjannut silloin kun hän kirjoitteli niistä\nasioista kuin saavuttamattomista ihanteista. Siten aika toteuttaa\nuskomattomimpiakin inhimillisistä haaveista. \"Runoilijat ovat\ntietäjiä\".\n\n_Suomentaja_.\n\n_Runoilijan opetus:_\n\n_Vaikka päämäärä näyttäisi olevan saavuttamattomissa, on sitä kohden\narvelematta ruvettava ponnistelemaan, jos sillä kerran on merkitystä\nihmiskunnan onnelle_.\n\n\n\n\nI\n\n\nSunnuntaina toukokuun 24 päivänä 1863 tuli setäni, professori\nLidenbrock, pitkin askelin pieneen taloonsa Kuninkaankatu 19; katu on\nvanhimpia Hampurin vanhassa kaupunginosassa.\n\nHänen hyvänsävyinen taloudenhoitajattarensa Martta luuli todellakin\nmyöhästyneensä askareissaan, sillä päivällistähän oli tuskin vielä\npantu tulelle.\n\n-- Saadaanpas nähdä, mietin minä; -- jos setä, joka on maailman\nmaltittomimpia ihmisiä, on nälissään, niin hän varmaan nostaa\nharmissaan kamalan metelin.\n\n-- Oliko se itse professori? kysyi kunnon Martta hämmästyneenä ja\nraotti ruokasalin ovea.\n\n-- Oli, Martta hyvä, mutta päivällisellä ei ole kiirettä, sillä kello\nei ole vielä kahta; vast'ikäänhän se löi vasta puoli P. Mikaelin\nkirkon tornissa.\n\n-- No, miksi siis professori on tullut kotiin?\n\n-- Luultavasti hän sanoo sen meille.\n\n-- Tuolla hän jo on! Minä menen nyt pakoon, herra Akseli; koettakaa\nte rauhoittaa häntä.\n\nJa hyvänsävyinen Martta kiiruhti keittiöönsä.\n\nJäin yksin. Ei ollutkaan helppoa saada kiivasluontoista\nprofessoria rauhoittumaan, varsinkin kun omaki luonteeni oli\njotenkin vaihtelevainen. Senpätähden valmistauduin varmuuden\nvuoksi pujahtamaan piiloon pieneen ullakkokamariini kuullessani\nportin saranoiden narisevan; puuportaat natisivat raskaitten\naskelten painosta, ja talon herra syöksyi ruokasalin läpi suoraan\ntyöhuoneeseensa.\n\nMutta kiivaasta vauhdistansa huolimatta hän oli ehtinyt heittää\npähkinäpuunuppisen keppinsä nurkkaan, suuren nukkavierun hattunsa\npöydälle ja kovalla äänellä huutaa minulle:\n\n-- Akseli! seuraa minua!\n\nEn ollut ennättänyt vielä liikahtaakaan, ennenkuin professori jo\nhuusi kiivaasti ja kärsimättömästi:\n\n-- No! Etkö tule jo!\n\nMinä suorastaan syöksyin ankaran isäntäni huoneeseen.\n\nOtto Lidenbrock ei ole paha ihminen, sen mielelläni tunnustan, mutta\nellei joitakin aivan uskomattomia muutoksia tapahdu, hän kuolee\nkammottavan omituisena ihmisenä.\n\nHän oli professorina Johannaeumissa[1] ja piti mineralogian luentoja,\nsaaden näillä luennoilla säännöllisesti muutamia raivonpuuskia. Hän\nei välittänyt siitä, oliko hänellä ahkeria oppilaita luennoillansa,\neikä siitä, miten tarkasti he kuuntelivat häntä, enempää kuin\nsiitäkään, minkä verran hänen oppilaansa oppivat hänen luennoistaan;\nsellaiset vähäiset seikat eivät hänen rauhaansa häirinneet. Hän\npiti luentonsa vain \"subjektiivisesti\", käyttääksemme saksalaisen\nfilosofian sanontatapaa, itsekseen, eikä muita varten. Hän oli\noppinut egoisti, tieteen kaivo, jonka nostokoneisto narisi, jos sillä\npiti ammentaa jotakin, sanalla sanoen: hän oli saituri.\n\nSellaisia professoreita on Saksassa paljon. Valitettavasti oli setäni\nvaikeaa esittää ajatuksiansa suullisesti, jollei juuri yksityisessä\nelämässä, niin ainakin silloin, kun hän esiintyi julkisesti, ja tämä\non paha vika puhujalle. Hänen luennoillansa Johannaeumissa tapahtui\ntodellakin usein, että professori kävi yht'äkkiä äänettömäksi;\nhän taisteli jonkin vastahakoisen sanan kanssa, joka ei tahtonut\nsuusta sujua, tuollaisen vastustelevan sanan kanssa, joka paisuu ja\npurskahtaa viimein esiin niin sanoaksemme vähimmän tieteellisessä\nmuodossa, nimittäin kirouksena. Ja silloin oli aina seurauksena\nsuuttumus.\n\nMuutoin on mineralogiassa koko joukko puoleksi kreikkalaisia,\npuoleksi latinalaisia nimityksiä, joita on vaikea lausua,\ntuollaisia hankaloita nimiä, jotka voivat kuivata runoilijan suun.\nEn suinkaan tahdo sanoa mitään pahaa itse tieteestä, -- olkoon se\nkaukana minusta! -- mutta kun on puhe sellaisista asioista kuin\nromboedrisistä kristalleista, retinasfaltista, geleniitistä, niin\nsuotakoon anteeksi, jos harjaantuneinkin kieli joskus erehtyy.\n\nKaupungissa oli tämä setäni anteeksisuotava heikkous tunnettu ja sitä\nkäytettiin väärin. Häntä pidettiin silmällä, kun hän joutui kankeissa\nlauselmissa raivoihinsa, ja hänelle naurettiin, mitä ei voi pitää\nsopivana edes saksalaistenkaan keskuudessa. Ja vaikka professori\nLidenbrockin luennoilla aina olikin suuri joukko kuulijoita, niin\nharva niitä tarkoin seurasi, sillä useimmat tulivat luennoille vain\nsaadakseen nauraa professorin vihanpuuskille!\n\nSetäni oli kumminkin, sitä en voi kylliksi usein mainita, todellakin\noppinut mies. Vaikka hän joskus liian kiivaassa tutkimisinnossaan\nmurensi tutkittavan esineen murskaksi, niin oli hänellä kuitenkin\nsekä mineralogin tarkka silmä että geologin nerous. Varustettuna\nvasarallansa, alasimellansa, magneettineulalla, juottopillillä\nja salpietarihappopullolla hän oli suuri mies. Kivennäisen\nmurtumispinnasta, ulkonäöstä, kovuudesta, sulavaisuudesta, helinästä,\nhajusta tahi mausta päättäen taisi hän arvelematta määrätä sen oikean\npaikan niiden noin kuudensadan eri lajin joukossa, joihin tiede\nmeidän aikanamme kivennäiset jakaa.\n\nLidenbrockin nimi olikin sentähden kuuluisa oppineessa maailmassa\nja eri kansojen tiedeseuroissa Humphry Davy,[2] Humboldt[3] ja\nkapteenit Franklin[4] ja Sabine[5] eivät lyöneet laimin käydä häntä\ntervehtimässä poiketessaan matkoillaan Hampuriin. Becquerel,[6]\nBrewster,[7] Dumas[8] ja Milne Edvards[9] keskustelivat mielellään\nhänen kanssaan tärkeimmistä kysymyksistä tieteen alalla. Kemiassa hän\noli tehnyt monta tärkeätä keksintöä, ja vuonna 1853 oli Leipzigissä\nilmestynyt professori Otto Lidenbrockin folio-kokoinen värikuvilla\nvarustettu tutkimus _Transcendentaalisesta kristallografiasta_,[10]\njoka kirja ei kuitenkaan maksanut kustannuksia.\n\nSen lisäksi oli setäni vielä konservaattorina Venäjän lähettilään\nStruven[11] mineralogisessa museossa, joka kallisarvoinen kokoelma on\nsaavuttanut suurta mainetta koko Euroopassa.\n\nSellainen oli se mies, joka niin maltittomasti kutsui minua luokseen.\nAjatelkaa: pitkä ja laiha mies, terveys vahva kuin rauta, nuorekkaan\nvaaleaverinen, ulkonäöltään kymmenkunnan vuotta ikävuosiaan nuorempi.\nHänen suuret silmänsä vilkkuivat aina suurien silmälasien takaa;\nhänen pitkä ja kapea nenänsä oli kuin teräväksi hiottu miekka;\nväittivätpä muutamat panettelijat, että se oli magneettinen ja että\nse muka veti itseensä rautaista viilajauhoa. Pelkkää perätöntä lorua!\nSe ei vetänyt itseensä muuta kuin nuuskaa, mutta sitä se vetikin\nsuoraan sanoen kelpo lailla.\n\nKun sen lisäksi mainitsen, että setäni aina astui tarkoin puolen\nsylen pituisilla askelilla ja että hänellä käydessään oli kädet\nlujasti puristettuina nyrkkiin, mikä on kiivasluntoisuuden\ntuntomerkki, tuntee hänet jokainen tarpeeksi hyvin.\n\nHän asui pienessä talossaan Kuninkaankadun varrella; rakennus oli\npuoleksi puusta, puoleksi tiilistä, päätyseinä suippo; se oli\nerään kanavan varrella, niiden, jotka kulkevat Hampurin vanhan\nkaupunginosan halki, joka kaikeksi onneksi säästyi suuressa\ntulipalossa v. 1842.\n\nTosin oli tuo vanha rakennus hiukan kallellansa ja oli kallistunut\nhiukan ulospäin, tosin katto oli vinossa aivan kuin Tugendbundin[12]\nylioppilaan lakki, ja tosin olisi sen seinien kaltevuus antanut\naihetta moneen muistutukseen, mutta yleensä se pysyi vielä jotenkin\nlujana, varsinkin vanhan jalavan turvin, joka kannatti voimallisesti\nrakennuksen etupuolta, ojentanen keväällä kukkaterttunsa ikkunan läpi\nhuoneeseen.\n\nOllakseen saksalainen professori tuli setäni hyvin toimeen.\nTalo kaikkinensa oli kokonaan hänen omaisuuttansa. Muun ohessa\nkuului siihen hänen ristityttärensä Graüben, nuori 17-vuotias\nvierlantilainen[13] tyttö, vanha Martta ja minä, orpo veljenpoika,\njoka olin setäni apulaisena hänen tieteellisissä kokeissaan.\n\nMinä myönnän, että antausin kiihkolla harrastamaan geologisia\ntutkimuksia, sillä olihan minulla mineralogiverta suonissani; minulle\nei tullut milloinkaan ikävä raskaitten kivieni seurassa.\n\nSanalla sanoen: tässä pienessä talossa Kuninkaankadun varrella voi\nelää onnellisena huolimatta isännän hermostuneisuudesta, sillä vaikka\nhän joskus olikin kiukkuinen, piti hän siitä huolimatta paljon\nminusta. Mutta itseänsä se mies ei taitanut hillitä, vaan esiintyi\nusein liian malttamattomasti.\n\nKun hän huhtikuussa oli istuttanut resedaa tahi muita kukkia\nposliiniruukkuihin salin ikkunalle, niin kävi hän säännöllisesti joka\naamu nykimässä niitä lehdistä kiirehtiäksensä niiden kasvua.\n\nSellaisen eriskummallisen miehen veljenpoikana tiesin, ettei ollut\nmuuta neuvoa kuin totella. Kiiruhdin siis hänen huoneeseensa.\n\n\n\n\nII\n\n\nSe oli suorastaan museo. Siellä oli kaikenlaisia kivikunnan\nnäytteitä, jokainen nimilipulla varustettuna, järjestettyinä mitä\ntäydellisimmin kivennäisaineiden kemiallisen jaon mukaan kuuteen\nsuureen ryhmään.\n\nTunsin varsin hyvin nämä kivennäistieteen näytteet, jotka niin\nmonelle muulle olivat arvottomat. Kuinka usein olinkaan niitä\nhuvikseni puhdistellut, pyyhkinyt pölyä näistä grafiiteista,\nantrasiiteista, hiilistä, pihkaisista puukappaleista ja\nturvepalasista, silloin kun olisin voinut olla ulkona leikkiä\nlyömässä ikäisteni poikien kanssa. Ja nämä hartsit, pihkat ja\norgaaniset suolat, joihin ei vähäisinkään tomuhiukkanen saanut\npäästä! Ja nämä metallit, raudasta kultaan saakka, joka kadotti\nkeinotekoisen arvonsa, kun sitä tieteen aineksena verrattiin muihin\nlajinsa näytteisiin! Entäs kaikki nämä kivet, jotka olisivat\nriittäneet melkeinpä koko talon rakentamiseen uudestaan, vieläpä\nyhteen lisäkamariinkin, jonka minä sitten olisin järjestänyt\nitselleni varsin mukavaksi.\n\nMutta kun nyt tulin hänen työhuoneeseensa, en edes ajatellutkaan\nkaikkia näitä merkillisyyksiä. Ajattelin vain setääni. Hän istui\nUtrechtin villasametilla päällystetyssä nojatuolissaan, kädessänsä\nkirja, jota hän selaili mitä suurimmalla ihastuksella.\n\n-- Mikä kirja! mikä kirja! huudahti hän.\n\nTämä huudahdus muistutti minulle, että professori Lidenbrock oli\njoutohetkinänsä innostunut kirjojenkin keräilijä; vanha kirja\noli kuitenkin hänen mielestänsä arvoton, ellei joko ollut vallan\nmahdotonta saada sitä käsiinsä tahi ainakin tavattoman vaikeata lukea\nsitä.\n\n-- No, virkkoi hän minulle, etkö huomaa? Onhan tämä verraton aarre,\njonka löysin tänä aamuna myllertäessäni juutalais-Heveliuksen\nmyymälässä.\n\n-- Suurenmoista! vastasin velvollisuudentuntoisesti ihmetellen.\n\nMitä hyötyä kaikesta tästä melusta mokoman vanhan nelitaitteisen\nkirjan takia, jonka selkämys ja kannet näyttivät olevan tehdyt\nhuonosta vasikannahasta; tämähän oli vain kellastunut kirjakulu,\njossa riippui iänikuinen vaalistunut sinetti!\n\nProfessorin ihmettelevät äännähtelyt eivät kuitenkaan loppuneet.\n\n-- Katsopa! sanoi hän, kysyen ja vastaten itse, eikö olekin kaunis\nteos? On kyllä, oikein ihmeteltävä! Mikä side! Eikö kirja aukea\naivan itsestänsä? Aukeaa! Sehän pysyy auki, avasi sen miltä kohdalta\nhyvänsä. Ja eikös se mene hyvin kiinni? Totta kaiketi! Kannethan\npainuvat visusti yhteen, irvistelemättä minnekään päin! Entäs\ntämä selkämys, jossa ei ole ainoatakaan taitetta vaikka side on\nseitsemänsadan vuoden vanha. Oh! tällaisesta sidoksesta olisivat\netevimmätkin ammattimiehet olleet ylpeät!\n\nPuhellessaan setäni availi ja sulki tuota vanhaa kirjakulua. En\nvoinut muuta kuin kysyä häneltä sen sisältöä, vaikka se ei vähääkään\nhuvittanut minua.\n\n-- Mikä on sitten tuon niin ihmeellisen kirjan nimi? kysyin niin\nkiihkeästi, ettei mielenkiintoani voitu luulla teeskennellyksi.\n\n-- Tämä teos, vastasi enoni innostuen, on _Heimskringla_, jonka\non kirjoittanut _Snorre Sturlason_,[14] kuuluisa islantilainen\nkirjailija, joka eli kahdennellatoista vuosisadalla. Se on niiden\nnorjalaisten kuninkaiden riimikronikka, jotka hallitsivat Islannissa!\n\n-- Todellakin! sanoin minä jotenkin uteliaasti; ja luultavasti se on\nsaksalainen käännös?\n\n-- Mitä puhut? tokaisi professori innokkaasti; käännöskö? Mitä\nminä käännöksellä tekisin? Kuka käännöksestä välittää. Tämä on\nalkuperäinen islanninkielinen teos, kirjoitettu tuolla loistavalla\nkielellä, joka on samalla rikas ja yksinkertainen, sisältäen mitä\nmoninaisimpia kieliopillisia yhdistyksiä ja mitä monilukuisimpia\nsanojen vivahduksia.\n\n-- Aivan kuin meidän kielemme! pistin minä sukkelasti väliin.\n\n-- Niin, vastasi setäni, kohauttaen olkapäitään, sillä erotuksella,\nettä islannin kielessä on kolme eri teonsanan taivutusmuotoa niinkuin\nkreikan kielessäkin, ja että siinä _nomina propria_ taivutetaan\nsamalla tavalla kuin latinan kielessä!\n\n-- Vai niin! arvelin hiukan innostuneempana, ja onkos kirja painettu\nedes kauniilla kirjaimilla?\n\n-- Painettu? Kuka on puhunut painamisesta, sinä onneton Akseli!\nVielähän tässä on kirjapainosta puhetta? Luulet kaiketi että tämä on\npainettu? Tiedä siis, sinä pöllö, että tämä on käsikirjoitus, vieläpä\nriimukirjaimilla kirjoitettu![15]\n\n-- Riimukirjaimillako?\n\n-- Niin juuri! Pitäisikö minun sekin sinulle selittää?\n\n-- Ei tarvitse, vastasin minä kuivasti, sillä itserakkauttani oli\nloukattu.\n\nMutta setäni jatkoi edelleen ja selitti minulle asioita, joista en\npaljoakaan välittänyt.\n\n-- Riimukirjaimiksi, kertasi hän, sanotaan niitä kirjoitusmerkkejä,\njoita muinoin käytettiin Islannissa, ja jotka, kuten tarina kertoo,\nitse Odin on keksinyt! Katso nyt siis itsekin ja ihmettele sinä\nepäuskoinen, näitä kirjaimia, jotka ovat tuon muinaisen jumalan\nmielikuvituksen keksimiä.\n\nKoska minulta puuttui sopivia sanoja vastaukseksi, aioin jo langeta\npolvilleni, sillä olihan tällainen vastaustapa otollinen sekä\njumalille että kuninkaille, varsinkin kun siitä on sitäpaitsi se etu,\nettä näin vastatessa ei koskaan joudu hämillensä, mutta silloin eräs\ntapaus käänsi keskustelun toiseen suuntaan.\n\nOlipahan vain rutistunut pergamenttipalanen, joka luiskahti kirjan\nsisästä lattialle.\n\nSetäni syöksyi kiihkeän uteliaana tavoittamaan tue pergamenttipalasta.\n\nVanha kirjoitus, säilynyt vanhan kirjan sisässä, kenties vuosisatoja,\n-- kas sekös hänen mielestänsä oli kallisarvoinen esine!\n\n-- Mitähän siinä on? voihkaisi hän.\n\nJa samalla hän levitti sen heti huolellisesti pöydälle, se oli viittä\ntuumaa pitkä ja kolmea tuumaa leveä pergamenttikappale, jossa oli\nrivissä poikkipuolin salaperäisen näköisiä merkkejä.\n\nTässä on niistä tarkka kuva. Pidän velvollisuutenani esittää lukijan\nnähtäväksi nämä salamyhkäiset merkit, sillä ne olivat syynä siihen\nmatkaan, jonka professori Lidenbrock ja hänen veljenpoikansa tekivät,\nja joka on kummallisimpia, mitä tehtiin yhdeksännellätoista\nvuosisadalla.\n\n[Kuva: Riimukirjoitusta kolmessa sarakkeessa, 132 merkkiä.]\n\nProfessori katseli vähän aikaa näitä kirjainsarjoja; viimein hän\nsysäsi silmälasit otsallensa sanoen:\n\n-- Ne ovat riimukirjaimia; ne ovat aivan samanlaisia kuin Snorre\nSturlasonin käsikirjoituksessakin. Mutta mitähän ne mahtanevat\nmerkitä?\n\nKoska riimukirjaimet minun mielestäni näyttivät olevan oppineiden\nkeksintö yksinkertaisten ihmisten peijaaniseksi, ei minua vähääkään\nsurettanut se, ettei setäni saanut niistä mitään selkoa. Ainakin\nnäytti siltä päättäen hänen sormistansa, jotka pelottavasti\nrummuttivat pöytää.\n\n-- Tämä on varmaankin vanhanaikuista islanninkieltä, mutisi hän\nhampaittensa välistä.\n\nProfessori Lidenbrockin olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää sitäkin,\nsillä häntä pidettiin oikeana kielitaiturina, ei juuri siksi, että\nhän olisi puhunut sujuvasti kaikkia niitä kahtatuhatta eri kieltä ja\nneljäätuhatta eri murretta, joita maan päällä puhutaan, vaan siksi,\nettä hän taisi niistä kuitenkin melkoisen osan.\n\nHän oli tämän esteen johdosta päästämäisillään valloilleen koko\nkiivautensa ja aavistin jo, että ankara kahakka oli tulossa, kun\npieni pöytäkello uunin kulmalla oi kaksi.\n\nSamassa avasi vanha Martta oven setäni huoneeseen ja sanoi:\n\n-- Ruoka on pöydässä!\n\n-- Hiiteen ruoat! huusi setäni. Lempo vieköön sekä sen keittäjät että\nsyöjät!\n\nMartta meni tiehensä. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä ja jouduin\nhuomaamattani istumaan tavalliselle paikalleni ruokasalissa. Odotin\nvähän aikaa. Professoria ei kuulunut tulevaksi.\n\nTietääkseni hän oli nyt ensimmäistä kertaa poissa juhlalliselta\npäivällisaterialtamme. Ja minkälaisilta päivällisiltä!\nVihanneslientä, lihaomeletteja ja muskottikastiketta,\nvasikanselkäpaistia ja luumuhilloa, ja jälkiruoaksi pieniä\nsokeroituja äyriäisiä, sekä vanhaa hyvää Mosel-viiniä.\n\nVanhan paperipalan tähden setäni jätti kaikki nämä herkut\nsikseen. Koska olin hänen kuuliainen veljenpoikansa, luulin\nvelvollisuudekseni syödä samalla hänen puolestaan, minkä teinkin\nhyvin omantunnontarkasti.\n\n-- Enpä ole koskaan moista nähnyt, sanoi hiljaa Martta; että\nprofessori ei syö päivällistä!\n\n-- Niin, se on todellakin kummallista!\n\n-- Se ennustaa jotakin tärkeätä tapausta! sanoi vanha palvelija\nnyökyttäen päätänsä.\n\nAjattelin, ettei se ennustanut muuta kuin sitä hirveätä melua, jonka\nsetäni nostaisi huomatessaan päivällisensä syödyksi.\n\nJyrsin parhaillaan viimeistä krapua, kun äkillinen karjaisu tempaisi\nminut jälkiruokien nautinnosta. Yhdellä hyppäyksellä syöksyin salista\ntyöhuoneeseen.\n\n\n\n\nIII\n\n\n-- Nähtävästi nämä ovat riimukirjaimia, sanoi professori rypistäen\nsilmäkulmiaan. Mutta näihin on kätketty jokin salaisuus, ja minun\npitää saada se selville, ellei -- -- --\n\nKiivas kädenliike päätti hänen lauseensa.\n\n-- Istu tuonne, lisäsi hän viitaten sormellaan pöytään päin, ja\nkirjoita!\n\nSilmänräpäyksessä olin valmiina.\n\n-- Nyt luen sinulle jokaisen kirjaimen meidän aakkosista, joka vastaa\nkutakin näistä islantilaisista kirjaimista. Saadaanpa nähdä mitä\nsiitä syntyy. Mutta varo, ettet kirjoita väärin!\n\nHän alkoi sanella ja minä tein parastani. Jokainen kirjain lueteltiin\nyksi erältänsä ja siitä syntyi seuraava käsittämätön kirjainjakso:\n\nm . r n ll s  | e s r e u e l | s e e c l d e\ns g t s s m f | u n t e i e f | n i e d r k e\nk t , s a m n | a t r a t e S | S a o d r r n\ne m t n a e l | n u a e c t   | r r i l s a\nA t v a a r   | . n s c r c   | i e a a b s\nc c d r m i   | e e u t u l   | f r a n t u\nd t , i a c   | o s e i b o   | K e d i i l\n\nKirjoitettuani tämän sieppasi setäni nopeasti paperipalan, jolle olin\nsarjan kirjoittanut, ja tarkasteli sitä kauan huolellisesti.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? toisteli hän koneellisesi. Enpä todellakaan\nolisi voinut selittää sitä hänelle. Muutoin hän ei minulta\nkysellytkään, vaan puheli edelleen itseksensä:\n\n-- Me sanomme tällaista kryptogrammaksi, jupisi hän, jossa ajatus\non salattu siten, että kirjaimet on tahallansa muutettu toiseen\njärjestykseen, mutta muodostavat oikeita lauseita, jos ne soveliaalla\ntavalla järjestetään. Minua aavistuttaa, että tässä on jonkin suuren\nkeksinnön selitys tahi ilmoitus!\n\nMinä puolestani arvelin, ettei tuo kirjainsarja merkinnyt mitään,\nmutta en virkkanut kuitenkaan halaistua sanaa.\n\nProfessori otti sitten kirjan ja pergamenttipalasen verraten niitä\nkeskenänsä.\n\n-- Nämä molemmat kirjoitukset eivät ole saman miehen kirjoittamia,\nsanoi hän; kryptogramma on nuorempi iältänsä kuin kirja, mistä näen\ntässä selvän todistuksen. Ensimmäinen kirjain on kaksinkertainen\nM, jota turhaan saapi etsiä Sturlasonin kirjasta, sillä se tuli\nislantilaiseen kirjaimistoon vasta neljännellätoista vuosisadalla. Siis\nvähintäänkin kahdensadan vuoden aika on käsikirjoituksen ja tämän\nkirjoitetun pergamentin väillä.\n\nTämä oli mielestäni jotenkin todennäköistä, sen tunnustan.\n\n-- Tulen siis siihen johtopäätökseen, jatkoi setäni, että joku tämän\nkirjan omistajista on kirjoittanut nämä salaperäiset kirjaimet. Mutta\nkukahan sen vietävä tuo omistaja oli? Eiköhän tuo ole edes nimeänsä\nkirjoittanut johonkin paikkaan tässä käsikirjoituksessa?\n\nSetäni lykkäsi silmälasinsa otsalleen, otti väkevän suurennuslasin ja\ntarkasteli kirjan ensimmäisiä sivuja. Toisella sivulla hän huomasi\npilkun, joka pelkällä silmällä katsoen oli kuin musteläikkä. Mutta\ntarkemmin katsoen siinä saattoi erottaa muutamia puoleksi hävinneitä\nkirjaimia. Setäni ymmärsi, että tämä nyt oli tärkein kohta; hän\nkäänsi huomionsa kokonaan siihen ja suurennuslasin avulla saattoi hän\nviimein selvittää siitä seuraavat merkit, riimukirjaimet, jotka hän\narvelematta luki:\n\n[Kuva: Riimukirjoituksella Arne Saknussemm.]\n\n-- Arne Saknussemm! huudahti hän riemuitsevalla äänellä; mutta sehän\non oikea nimi, vieläpä oppineet islantilaisen miehen nimi; hän eli\nkuudennellatoista vuosisadalla ja oli mainio alkemisti.\n\nKatselin setääni ihmetellen.\n\n-- Nämä alkemistit, jatkoi hän, Avicenna, Bacon, Lullus ja\nParacelsus,[16] olivat aikansa ainoita todellisia oppineita miehiä.\nHe tekivät keksintöjä, joita me saamme ihmetellä. Miksipä ei siis\ntämäkin Saknussemm olisi kätkenyt jotakin hämmästyttävää keksintöä\ntämmöiseen käsittämättömään kryptogrammaan? Asian täytyy olla niin.\nJa niin se onkin!\n\nTästä otaksumisesta sai professorin mielikuvitus virikettä.\n\n-- Epäilemättä, uskalsin vastata, mutta mitäpä hyötyä olisi tällä\noppineella miehellä ollut siitä, että hän näin olisi kätkenyt\nmerkillisen keksinnön?\n\n-- Miksikä? Minkätähden? Hä! Mistä minä sen tiedän? Eikös Galilei[17]\ntehnyt samoin, kun hän oli keksinyt Saturnuksen renkaat? Saammepa\nnähdä. Minun pitää saada selko tämän kirjoituksen salaisuudesta; en\nsyö enkä makaa ennenkuin olen ottanut siitä selon.\n\n-- No voi sun! huokailin minä.\n\n-- Etkä sinäkään, Akseli, jatkoi hän.\n\n-- Tuhat tulimmaista! arvelin minä, olipa onni, että söin kahden\nmiehen edestä!\n\n-- Mutta ensiksi on saatava selville, millä kielellä tämä\nsalakirjoitus on kirjoitettu, ja se luullakseni ei olekaan vaikeata.\n\nTämän kuullessani kohautin hartioitani. Setä jatkoi vain puhettaan:\n\n-- Ei mikään ole sen helpompaa. Tässä kirjoituksessa on 132\nkirjainta, joista 79 on kerakkeita ja 53 ääntiöitä. Sehän on\nlikimäärin se suhde, jonka mukaan sanat etelä-Euroopan kielissä ovat\nmuodostetut, jotavastoin pohjoismaiden kielet ovat monta vertaa\nrikkaammat kerakkeista. Siis on nyt kysymys jostakin etelämaisesta\nkielestä.\n\nNämä johtopäätökset olivat liiankin oikeat. Mutta mistä kielestä\nsitten?\n\nTähän pulmaan luulin oppineen professorin kompastuvan, mutta nytpä\nhuomasinkin, miten älykäs tutkija hän oli.\n\n-- Tämä Saknussemm, jatkoi hän, oli oppinut mies, koska hän\nei kirjoittanut omalla äidinkielellänsä, käytti hän tietenkin\netupäässä sitä kieltä, jota enimmäkseen käytettiin kuudennellatoista\nvuosisadalla oppineiden kesken, nimittäin latinaa. Jos siinä\nerehtyisin, voisimme koettaa espanjan, ranskan, italian, kreikan\ntahi heprean kieltä. Mutta kuudennentoista vuosisadan oppineet\nkäyttivät kirjoituksissaan parhaasta päästä latinaa. Minä voin siis\nennakkovarmuudella sanoa: Tämä on latinaa.\n\nMinä säpsähdin. Muistin senverran latinaa, etten voinut uskoa\ntämmöisen sekasotkun olevan samaa kieltä kuin Vergiliuksen ihanat\nrunot.\n\n-- Niin, latinaahan tämä on, toisti setä sanansa, mutta kerrassaan\ntakaperoista latinaa.\n\n-- Olkoon menneeksi, ajattelin, mutta oletpa miesten mies, setä\nkulta, jos otat siitä selvän.\n\n-- Koetelkaamme, sanoi hän, ottaen taas paperin, johon olin\nkirjoittanut. Tässä on jakso 132:sta kirjaimesta, jotka näköjään ovat\nepäjärjestyksessä. Siinä on sanoja, joissa on pelkkiä kerakkeita,\nniinkuin esim. ensimmäinen: \"mrnlls\", toisia taas, joissa päinvastoin\nylen paljon ääntiöitä, niinkuin esimerkiksi viides sana \"unteief\",\ntahi viimeistä edellinen: \"oseibo\". Tätä jakoa ei ole tehty\numpimähkään, vaan se on _matemaattinen_ tulos siitä järjestelmästä,\njota on käytetty tätä salakirjoitusta laadittaessa. Minusta näyttää\nvarmalta, että alkuperäinen sisältö on ensin kirjoitettu oikeassa\njärjestyksessä ja sitten käännetty jonkin säännön mukaan, tämä\nsääntö on saatava selville. Kun vain olisi avain tämän kirjoituksen\nselittämiseen, voisi lukea sen esteettä. Mutta mistä löytäisin tämän\navaimen? Akseli, oletko sinä siitä selvillä?\n\nTähän kysymykseen en vastannut mitään, ja täysin pätevästä syystä.\nKatseeni oli näet kiintynyt seinällä olevaan ihastuttavaan kuvaan:\nse oli Graübenin kuva. Setäni holhotti oli paraikaa Altonassa\nerään sukulaisensa luona, ja hänen poissaolonsa teki minut varsin\nalakuloiseksi, sillä, voinhan minä tunnustaa sen nyt, tuo kaunis\nvierlantilainen tyttö ja setäni veljenpoika rakastivat toisiansa\noikein saksalaisella pitkämielisyydellä ja tyyneydellä. Me olimme\nsetäni tietämättä kihloissa, sillä hän oli liiaksi geologi\nkäsittääkseen sellaisia tunteita. Graüben oli ihastuttava nuori\ntyttö, vaaleaverinen ja sinisilmäinen, hiukan hidas ja vakaa\nluonteeltaan, ja hän rakasti minua sangen suuresti. Minä puolestani\njumaloin häntä. Vierlantilaisen tyttöseni kuva vei siis minut\ntodellisuudesta haaveilun ja muistojen maailmaan.\n\nNäin hänet, tuon uskollisen toverin töissäni ja huveissani. Hän\nauttoi minua joka päivä järjestäessäni setäni kallisarvoisia kiviä\nja varustaessani niitä nimilipuilla. Graüben-neiti olikin varsin\netevä mineralogi. Hän oli kivennäistieteeseen perehtyneempi kuin\nmoni oppinut, ja häntä huvitti tutkia juurta jaksain tieteen\nvaikeimpia kysymyksiä. Ah, kuinka suloisia hetkiä olimmekaan\nviettäneet lukiessamme yhdessä! Ja kuinka minä kadehdinkaan noita\nkylmäkiskoisia kiviä, joita hän piteli ihastuttavissa kätösissään!\nEntä kun tuli joutohetki! Silloin menimme ulos, käyskentelimme\ntuuheissa puistikoissa Alsterjoen[18] varrella kulkien yhdessä\nvanhalle tervatulle myllylle asti, joka on niin runollisen näköinen;\nmatkalla juttelimme ja kävelimme käsityksin. Kerroin hänelle kaskuja,\njoille hän aina nauroi niin raikkaasti. Sitten tulimme Elben rannalle\nsaakka, ja sanottuamme hyvää yötä joutsenille, jotka uiskentelivat\nsuurien valkoisten lumpeiden keskellä, palasimme satamaan\nhöyrylaivalla.\n\nNäin pitkälle olin tullut unelmissani, kun setäni kutsui minut\ntodellisuuteen takomalla kyynärpäitään pöytään.\n\n-- Odotahan nyt, sanoi hän; ensimmäinen keino, jota tulee\najatelleeksi, kun haluaa myllertää jonkin lauseen kirjaimet, on\nmielestäni se, että ne kirjoitetaan pystyriveihin vaakasuorien\nasemesta.\n\n-- Kas vain! tuumailin minä.\n\n-- Pitääpä katsoa, mikä tulos siitä olisi. Akseli, kirjoitapas\njokin lause, mikä tahansa, tälle paperille, mutta sen sijaan, että\nkirjoittaisit kirjaimet perättäin vaakasuoriin riveihin, järjestä ne\nnoin viiteen tahi kuuteen pystyriviin.\n\nMinä oivalsin mistä oli kysymys ja kirjoitin heti ylhäältä alaspäin:\n\n    M m n a u n\n    i m u ü l i\n    n i a b t !\n    ä n , e a\n    l s G n s\n    e i r k e\n\n-- No hyvä, sanoi professori, katsomatta mitä olin kirjoittanut;\nasetapa nyt nämä kirjaimet vaakasuoriin riveihin!\n\nTein niin ja siitä syntyi seuraava kirjainsarja:\n\nMmnaun imuüli niabt! än, ea lsGns eirke.\n\n-- Hyvä! virkkoi setäni tempaisten paperin käsistäni; tämä on jo\njotenkin vanhanaikuisen kirjoituksen näköistä; ääntiöt ja kerakkeet\novat samassa epäjärjestyksessä; onpa suuriakin kirjaimia keskellä\nsanaa, ikäänkuin välimerkkeinä, aivan samoin kuin Saknussemminkin\nkirjoituksessa!\n\nEn voinut olla huomaamatta, että nämä muistutukset olivat varsin\nälykkäitä.\n\n-- Tahi, sanoi setäni, puhuen nyt minulle, voidakseni siis lukea sen\nlauseen, jonka äsken kirjoitit, tarvitsee minun vain ottaa perättäin\nensimmäinen kirjain joka sanasta, sitten toinen, sen jälkeen kolmas\nj.n.e.\n\nJa suureksi hämmästykseksi itselleen, mutta erittäinkin minulle, luki\nsetäni: _Minä lemmin sinua, Graüben kultaseni!_\n\n-- Mitä! virkkoi professori.\n\nAivan tietämättäni olin minä rakastunut hupsu kirjoittanut tämän\nharmittavan lauseen.\n\n-- Vai niin! Vai rakastat sinä Graübeniä? sanoi setäni oikein\nholhoojan äänellä.\n\nNiin ... ei ... änkytin minä.\n\n-- Ahaa! sinä rakastat Graübeniä, toisti hän koneellisesti. Noh!\nKäytetäänpä nyt esittämääni keinoa kysymyksessä olevan kirjoituksen\nselittämiseksi!\n\nVaipuen uudestaan syvälliseen mietiskelyynsä unohti setäni jo\najattelemattomat sanani. Ajattelemattomat, sanon, sillä eiväthän\noppineen miehen aivot käsitä sydämmen salaisuuksia. Mutta kaikeksi\nonneksi hän vain ajatteli vanhaa kirjoitustansa.\n\nProfessori Lidenbrockin silmät säihkyivät silmälasien takaa, kun hän\noli tekemäisillään pääkokeensa. Hänen sormensa vapisivat tarttuessaan\ntaas tuohon vanhaan pergamenttiin. Hän oli kovasti liikutettu.\nViimein hän rykäisi ja lausuen perättäin ensimmäisen kirjaimen joka\nsanasta, sitten toisen j.n.e. luki hän juhlallisella äänellä minulle\nseuraavan kirjainjakson:\n\n_mmessinka SenrA. icefdo K.segnittamurtn\necertserrette, rotaivsadua, ednecsedsadne\nlacartniilu J siratrac Sarbmutabiledmek\nmeretarciluco I sleffen Sn I_.\n\nKun olimme lopettaneet, olin minäkin liikutettu, sillä myönnän;\nnämä kirjaimet, yksitellen lausuttuina, eivät muodostaneet mitään\nlausetta; olin odottanut, että professorin huulilta kaikuisi jokin\nlause oivallisella latinan kielellä. Mutta, kuka taisi aavistaa\nsellaista! -- ankara nyrkin isku tärisytti pöytää. Kirjoitusmuste\nroiskahti ympäri ja kynä putosi kädestäni.\n\n-- Ei se ole niin! huusi setäni, eihän tässä ole rahtuakaan järkeä!\n\nSyöksyttyään kuin luoti huoneen läpi hän töytäisi rappusia alas kuin\nlumivyöry, hyökkäsi Kuninkaankadulle ja poistui pitkin askelin.\n\n\n\n\nIV\n\n\n-- Onko professori mennyt ulos? huusi Martta, joka kiiruhti katsomaan\nkuultuaan porstuan oven paukahtavan, sillä se lyötiin kiinni niin\nkiivaasti, että koko talo tärisi.\n\n-- On, vastasin, se on varmaa!\n\n-- Entäs päivällinen? sanoi vanha palvelijatar.\n\n-- Professori ei syö päivällistä.\n\n-- Tottahan illallista?\n\n-- Ei illallistakaan!\n\n-- Kuinka? kysyi Martta ristien kätensä.\n\n-- Ei, Martta kulta, hän ei syö, eikä kukaan muukaan saa syödä tässä\ntalossa. Setä Lidenbrock panee meidät kaikki paastoamaan, kunnes\nhänen on onnistunut saada selko eräästä vanhasta kirjoituksesta, jota\non peräti mahdoton selittää!\n\n-- Herra varjele! Eihän meillä ole sitten muuta neuvoa kuin kuolla\nnälkään!\n\nEn uskaltanut myöntää, että se oli välttämätön kohtalo mokoman\nyksipäisen miehen talossa kuin setäni oli.\n\nHyvin levottomana palasi vanha palvelijatar huokaillen keittiöönsä.\n\nKun jäin yksin, juolahti mieleeni mennä puhumaan kaikesta\nGraübenille. Mutta mitenkä pääsisin pois talosta? Professori saattoi\npalata milloin hyvänsä. Ja entä jos hän kutsuisi minua? Ja entä\njos hän taas aloittaisi tämän kirjainarvoitustyönsä, jota vanha\nkreikkalainen Oidipuskaan ei olisi pystynyt ratkaisemaan? Mitähän\ntapahtuisi, jollen vastaisikaan hänen kutsuunsa?\n\nParasta oli pysyä kotona. Eräs kivennäisten tutkija oli juuri\näskettäin lähettänyt sedälleni Besançonista kokoelman piihappoisia\nkivennäisiä, jotka minun piti järjestää. Ryhdyin siis työhön.\nJärjestin, laadin nimilappuja ja asettelin eri osastoihin kaikki nämä\nkivet, joista pienet kristallit kimaltelivat.\n\nMutta ajatukseni eivät pysyneet työssäni. Tuo vanha paperi ei\nlakannut kiusaamasta mieltäni kummallisella tavalla. Päätäni poltti\nja outo rauhattomuus vainosi minua. Aavistin jotakin onnettomuutta.\n\nTunnin kuluttua olivat kiveni jo täydellisesti järjestyksessä.\nSilloin istuuduin isolle utrechtilaiselle[19] tuolille kädet\nriipuksissa ja nojaten päätäni taaksepäin. Sitten sytytettyäni\npiippuni, jossa oli pitkä ja väärä hammasluu ja jonka koppa oli\nkuin veltosti ojentunut vedenneito, heittäysin joutilaana huvikseni\ntupakoimaan; tupakoiminen muutti vähitellen vedenneitoseni\ntäydelliseksi neekerinaiseksi. Silloin tällöin kuuntelin, kuuluisiko\nportaista askelia, mutta ei! Missähän setäni lienee tällä hetkellä?\nKuvittelin hänen juoksevan kauniiden puiden varjossa Altonaan\nvievällä tiellä, hosuen kepillänsä ja hakaten maahan ruohoa, lyöden\npoikki ohdakkeita ja häiriten yksinäisiä haikaroita heidän levossansa.\n\nPalaako hän iloiten vai alakuloisena? Kumpikohan vie voiton,\nsalaisuusko vai hän? Niin kyselin itsekseni ja otin koneellisesti\npaperilapun, johon olin kirjoittanut tuon käsittämättömän\nkirjainsarjan. Itsekseni sanoin:\n\n-- Mitähän tämä merkitsee?\n\nKoettelin asetella kirjaimia siten, että ne muodostavat sanoja.\nMahdotonta! Asettelipa niitä miten hyvänsä, kaksittain, kolme, viisi\ntahi kuusi kerralla, niin ei siitä syntynyt mitään ymmärrettävää.\nMuodostivathan neljästoista, viidestoista ja kuudestoista kirjain\nenglantilaisen sanan \"ice\"; neljäs-, viides- ja kuudesyhdeksättä\nkirjain sanan \"Sir\". Lopuksi huomasin keskellä kirjoitusta\nkolmannella rivillä latinalaiset sanat \"rota\", \"mutabile\", \"ira\",\n\"nec\", \"atra\".\n\n-- Kissanjalka! ajattelin minä, näistä sanoista päättäen näyttää\nsiltä, kuin olisi setäni oikeassa mitä siihen kieleen tulee, millä\nkirjoitus on kirjoitettu! Vielä huomasin sanan \"luco\", joka merkitsee\n\"pyhä metsikkö\". Tosin oli kolmannella rivillä sana \"tabiled\", joka\noli täydellisesti heprealainen, ja viimeisellä rivillä sanat \"mer\",\n\"arc\" ja \"mère\", jotka ovat selvää ranskan kieltä.\n\nMokomastahan saattaa pää mennä pyörälle! Neljä eri kieltä\ntuommoisessa hullussa lorussa! Mitä yhteyttä voi olla sellaisten\nsanojen välillä kuin \"jää, herra, viha, julma, pyhä metsikkö,\nmuuttuvainen, meri, jousi, tahi äiti?\" Ensimmäisen ja viimeisen\nvoi helposti yhdistää; eihän ollut ihmeteltävää, että Islannissa\nkirjoitetussa kirjoituksessa oli kysymys jäämerestä. Mutta toista oli\nsentään ymmärtää loppu tuosta kryptokrammasta.\n\nKuitenkin ponnistelin yhä tuota selittämätöntä vaikeutta vastaan;\naivoni kuumentuivat, silmäni tirkistelivät paperiin, nuo\nsatakaksineljättä kirjainta näyttivät tanssivan ympärilläni kuin\nkiiltävät pisteet, jotka kiitävät ilmassa ohitsemme, kun veri joutuu\nnopeaan liikkeeseen.\n\nOlin kuin houreissa; tuntui kuin olisin ollut tukehtumaisillani;\nminun täytyi saada raitista ilmaa. Koneellisesti löyhyttelin\npaperilla, jonka molemmat puolet vuorotellen näkyivät silmiini.\n\nSuuri oli hämmästykseni, kun kerran paperin kääntyessä, juuri kun\npaperin takasivu oli minuun päin, luulin näkeväni aivan selviä\nlatinankielisiä sanoja, muiden muassa sanat \"craterem\" ja \"terrestre\".\n\nÄkkiä juolahti mieleeni valoisa ajatus! Nämä viittaukset paljastivat\nminulle koko totuuden; olin keksinyt kirjoituksen avaimen!\nYmmärtääkseen kirjoituksen ei tarvinnut edes lukea sitä paperin\nlävitse nurealta puolelta katsoen! Ei, aivan semmoisena kuin se\nsiinä oli, saattoi sen mukavasti lukea. Kaikki professorin älykkäät\narvelut kävivät toteen. Hän oli oikeassa otaksuessaan salaisuuden\nolevan kirjainten järjestyksessä ja myöskin siinä, mitä kieleen tuli.\nAinoastaan pieni vähäpätöinen seikka puuttui, ja hän olisi voinut\nlukea tämän latinalaisen kirjoituksen alusta loppuun asti; nyt tämä\n\"vähäpätöisyys\" oli sattumalta minulle selvinnyt!\n\nSaattaa arvata, että olin liikutettu! Silmiäni hämärti, enkä voinut\ntehdä mitään. Paperin olin laskenut pöydälle, ja minun tarvitsi vain\nkatsahtaa siihen saadakseni tietää salaisuuden.\n\nVihdoin onnistui minun hillitä rauhattomuuteni. Pakotin itseni,\nrauhoittaakseni hermojani, astumaan kaksi kertaa ympäri huonetta\nennenkuin taas istuuduin mukavalle tuolille.\n\n-- Lukekaamme nyt! huudahdin vedettyäni kylliksi ilmaa keuhkoihini.\n\nNojasin pöytää vasten, asetin etusormeni jokaisen kirjaimen kohdalle\nyksitellen ja luin kovalla äänellä koko sisällön pysähtymättä ja\nepäilemättä vähääkään.\n\nMutta kuinka mahdottomasti säikähdinkään, suorastaan kauhistuin! Olin\nensin kuin olisin saanut äkillisen iskun. Kuinka! Olisiko todellakin\nvoinut tapahtua sellaista, mitä olin lukenut! Ihminen olisi siis\nollut kylliksi rohkea tunkeutuakseen!... -- -- --\n\nMutta ei! huudahdin hypähtäen ylös. Ei! Ei! Setäni ei saa tietää\ntästä. Se vielä puuttuisi, että hän saisi tietää sellaisesta\nmatkasta! Varmaankin hänkin tahtosi itse lähteä samanlaiselle. Häntä\nei pidättäisi mikään. Tuo perin päättäväinen geologi! Aivan varmaan\nhän lähtisi matkalle huolimatta kaikista esteistä, pitämättä lukua\nmistään! Ja jos hän ottaisi minut mukaansa emmekä palaisi takaisin!\nEi koskaan, ei milloinkaan!\n\nOlin sellaisessa kuumeentapaisessa tilassa, että sitä on vaikea\nkuvata.\n\n-- Ei! Ei! Se ei saa tapahtua, sanoin vakavasti. Tahdon estää\nsellaisen ajatuksen valtaamasta hirmuvaltiaani sielua. Mutta kenties\nhän sattumalta keksii salaisuuden käännellessään tätä paperia\nkäsissään. Hävittäkäämme koko paperi!\n\nVielä on vähän tulta pesässä. Sieppasin sekä paperilehden että\nSaknussemmin kirjoituksen ja olin juuri viskaamaisillani vapisevin\nkäsin kaikkityyni tuleen, hävittääkseni tuon vaarallisen salaisuuden,\nkun ovi aukeni ja setäni astui sisään.\n\n\n\n\nV\n\n\nHädin tuskin ennätin laskea tuon onnettomuutta tuottavan kirjoituksen\ntakaisin pöydälle.\n\nProfessori Lidenbrock näkyi vaipuneen syviin ajatuksiin. Hänen\nkaikkia tutkiva ajatuksensa ei antanut hänelle silmänräpäykseksi\nrauhaa; hän oli nähtävästi tutkinut, aprikoinut juurta jaksain asiaa,\nkäyttänyt kävellessään mielikuvituksensa kaikkia keinoja ja palasi\nnyt koetellakseen jotakin uutta selitystapaa.\n\nHän istahti kiireesti nojatuoliinsa ja rupesi kirjoittelemaan\nkaavoja, jotka muistuttivat algebran yhtälöitä.\n\nKatselin hänen vapisevaa kättänsä, panin merkille hänen jokaisen\nliikkeensä. Mikähän odottamaton seuraus siitä nyt olisi? Suorastaan\nvapisin ajatellessani sitä, vaikka syyttä, sillä koska ainoa oikea\nselitys jo oli keksitty, olivat kaikki muut kokeet luonnollisesti\nturhia.\n\nKolme pitkää tuntia teki setäni työtä puhumatta mitään, nostamatta\nedes päätään, pyyhkien pois kirjoituksensa ja taas niitä korjaillen,\nraappien ja tuhannesti kirjoittaen uudestaan.\n\nTiesin vallan hyvin, että jos hänelle onnistuisi järjestää nämä\nkirjaimet kaikkiin niihin eri asemiin, jotka ne voivat keskenänsä\nmuodostaa, niin oikeakin lause löytyisi niiden joukosta.\nMutta minä tiesin myöskin, että vaikka olisi ollut ainoastaan\nkaksikymmentä kirjainta, olisi ne voitu saada kaksi kvintiljoonaa\nneljäsataakolmekymmentäkaksi kvadriljoonaa yhdeksänsataakaksi\ntriljoonaa kahdeksan miljardia sataseitsemänkymmentäkuusi\nmiljoonaa kuusisataaneljäkymmentätuhatta kertaa eri asemaan. Ja\nkun nyt tässä kirjoituksessa oli satakolmekymentäkaksi kirjainta,\nniin nämä 132 kirjainta sisälsivät niin suuren määrän eri\nlauseita, että sitä ilmoittava luku merkittäisiin vähintäänkin\nsadallakolmellakymmenelläkolmella numerolla, jommoista lukua on\nmelkein mahdotonta lausua ja joka on käsittämättömän suuri.\n\nEn siis pelännyt, että professori pystyisi helposti selittämään tämän\narvoituksen.\n\nSillä välin kului aika; tuli yö, melu kaduilla vaimeni, setäni pysyi\nvain kumartuneena paperinsa yli eikä nähnyt mitään ympärillänsä, ei\nedes kelpo Marttaa, joka raotti ovea; setäni ei kuullut mitään, ei\nedes rehellisen palvelijattarensa sanoja, kun tämä kysyi:\n\n-- Tuleeko professori tänään illalliselle?\n\nMartta sai mennä saamatta vastausta. Vastustettuani jonkin aikaa unta\njouduin lopuksi väkisinkin sen valtaan ja nukahdin sohvan nurkkaan\nsill'aikaa kun setä Lidenbrock yhä vain vuorotellen laski lukujansa\ntai pyyhki pois laskujansa.\n\nKun aamulla heräsin, istui hän vielä uupumatta työssään. Hänen\npunareunaiset silmänsä, kelmeä ihonsa, kuumeen hermostuttamien käsien\npörröttämä tukkansa ja punertavat poskipäänsä osoittivat kylliksi\nselvästi kuinka hirveätä taistelua hän kävi mahdottomuutta vastaan ja\nmissä sielun voimain ponnistuksessa sekä aivojen rasituksessa hänen\naikansa oli kulunut.\n\nMinun tuli häntä todellakin sääli. Huolimatta niistä nuhteista,\njoita luulin kohtuudella voivani hänellä lausua, tulin liikutetuksi.\nMiesrukka oli niin kiintynyt tehtäväänsä, että hän ei muistanut\nsuuttua. Kaikki hänen sielun- ja ruumiinvoimansa olivat kiintyneet\ntuohon yhteen ainoaan asiaan, ja kun ne eivät päässeet kulkemaan\ntavallista latuaan, oli syytä pelätä, että sellainen luonnoton\njännitys tappaisi hänet millä hetkellä hyvänsä.\n\nYhdellä viittauksella, yhdellä ainoalla sanalla olisin voinut\nirroittaa sen rautasiteen, joka ympäröi hänen aivojansa, mutta\nkuitenkaan en sanonut mitään.\n\nJa minulla oli kuitenkin hyvä sydän. Miksi siis olin ääneti näin\ntärkeänä hetkenä? Vaikenin setäni hyödyksi.\n\nEi! Ei! sanoin itsekseni montakin kertaa, en puhu! Hän lähtisi\nvarmasti sinne; minä tunnen hänet kyllä; häntä ei voisi mikään\npidättää. Hänen mielikuvituksensa on kuin tulivuori, ja hän panisi\nhenkensä vaaraan, voittaakseen jotakin sellaista, mitä muut geologit\neivät ole tehneet. Minun pitää olla vaiti ja säilyttää salaisuus,\njoka sattumalta on tullut tietooni! Sen ilmoittaminen olisi samaa\nkuin professori Lidenbrockin tappaminen! Aavistakoon hän sen, jos\ntaitaa. Minä en suinkaan tahdo koskaan tulla syylliseksi hänen\nkuolemaansa!\n\nPäätettyäni tämän laskin käsivarteni ristiin ja odotin. Mutta olinpa\ntehnyt päätökseni aavistamatta erästä tapausta, joka sattui muutamia\ntunteja myöhemmin.\n\nKun kelpo Martta aikoi mennä torille, oli portti suljettu; sen\niso avain ei ollutkaan enää lukossa. Kukahan lienee sen ottanut?\nNähtävästi setäni, palatessaan edellisenä iltana äkkipikaiselta\nkävelyltänsä?\n\nOlikohan avain otettu tahallansa? Vai ottikohan professori sen\nhuomaamattansa? Tahtoikohan setäni kiusata meitä nälällä? Mielestäni\nolisi sellainen ollut melkein liikaa. Kuinka! Pitikö Martan ja\nminun joutua kärsimään sellaisesta asiasta, joka ei meitä vähääkään\nliikuttanut? Epäilemättä! Ja nytpä muistin vielä erään tapauksen,\njoka säikähdytti meitä. Joku vuosi takaperin, kun setäni työskenteli\nsuuren mineralogisen luokkajakonsa selvittämisessä, oli hän\ntodellakin kerran tehnyt työtä neljäkymmentäkahdeksan tuntia aivan\nsyömätä, ja koko talon oli täytynyt mukautua tähän tieteelliseen\nruokajärjestykseen. Minä puolestani tunsin vatsassani kovia\nkouristuksia, vähemmän terveellisiä miehelle, jolla on hyvä ruokahalu.\n\nJoka tapauksessa näytti siltä kuin jäisi aamiaisen syönti sikseen,\nkuten illallisenkin syönti eilen. Kuitenkin päätin olla rohkea, enkä\nantaa perään nälän vaatimuksille. Martta-raukka pani asian kovin\npahaksensa ja oli aivan lohduttamaton. Mitä minuun tulee, ajattelin\nenemmän sitä, että oli mahdoton päästä pois talosta, ja miksi juuri\nsitä ajattelin, sen kyllä ymmärrätte.\n\nSetä teki työtä lakkaamatta; hänen mielikuvituksensa harhaili\nsanayhdistelmien aatteellisessa maailmassa; hän oli kaukana maasta ja\nmaallisten tarpeiden ulkopuolella.\n\nMyöhemmin päivällä alkoi nälkä kuitenkin kiusata minua kovasti.\nAavistamatta tällaista oli Martta edellisenä päivänä syönyt\nviimeisenkin ruoan ruokahuoneesta, eikä koko talossa ollut enää\nmitään syötävää. Minä pysyin yhtäkaikki lujana, pitäen kestävyyttä\ntässä oikein kunnian asiana.\n\nKello löi kaksi. Tämähän kävi naurettavaksi, jopa sietämättömäksi.\nAloin arvella itsekseni, että pidin tuota kirjoitusta liian\ntärkeänä; että setäni ei uskoisi, sitä, että hän pitäisi sitä vain\ntyperänä salaperäisyytenä; että pahimmassa tapauksessa voitaisiin\nväkipakolla estää hänen lähtönsä, jos hän tahallansa haluaisi panna\nitsensä vaaroille alttiiksi; että hän viimein saattaisi itse keksiä\nselityksen kirjoitukseen, jolloin minä olin suotta itseäni kiusannut.\n\nNämä syyt, jotka edellisenä iltana olin närkästyneenä hylännyt,\nolivat nyt mielestäni oivallisia; pidinpä itseäni varsin tyhmänä, kun\nolin niin kauan odottanut, ja päätin sanoa kaikkityyni.\n\nMiettiessäni johdannoksi alkupuhetta, joka ei olisi aivan liian\npäätäpähkäinen, nousi professori istuimeltaan, pani hatun päähänsä ja\nvalmistihe lähtemään ulos.\n\nMitä! Nyt hän lähtisi taas, jättäisi talon ja salpaisi meidät sisään.\nSe ei saanut tapahtua.\n\n-- Kuulkaapa setä! sanoin minä.\n\nHän ei näyttänyt kuulevan minua.\n\n-- Setä Lidenbrock! sanoin uudestaan kovemmalla äänellä.\n\n-- Mitä! kysyi hän, heräten ikäänkuin unesta.\n\n-- Avain?\n\n-- Mikä avain? Portinko avain?\n\n-- Ei, lausuin minä, avain eli kirjoituksen selitys!\n\nProfessori katseli minua silmälasiensa ylitse; epäilemättä hän\nhuomasi jotakin erikoista minun kasvoissani, sillä hän tarttui\nkiireesti käsivarteeni, kysyvän näköisenä, kykenemättä puhumaan. Hän\noli kuin elävä kysymysmerkki.\n\nMinä nyökäytin päätäni.\n\nHän pudisteli päätänsä säälivästi ikäänkuin olisi puhunut mielipuolen\nkanssa.\n\nMinä viittasin myöntävästi.\n\nHänen silmänsä alkoivat loistaa kirkkaasti ja hänen kätensä kohosi\nuhkaavasti.\n\nTämä äänetön keskustelu näissä oloissa olisi huvittanut\nvälinpitämättömintäkin katsojaa. Ja lopuksi en enää todellakaan\nuskaltanut puhua, sillä pelkäsin, että setäni tukehduttaisi minut\nensimmäisessä ilonsa purskahduksessa.\n\nMutta hän kävi niin kiihkeäksi, että minun täytyi.\n\n-- Niin, tämä selitys -- -- -- sattumalta -- --\n\n-- Mitä sanot? huusi hän sanoinkuvaamattoman liikutettuna.\n\n-- Kas tässä, sanoin ojentaen hänelle paperilapun, johon olin\nkirjoittanut. Lukekaa!\n\n-- Mutta eihän tämä ole mitään! vastasi hän rutistaen paperin kokoon.\n\n-- Niin, ei mitään, jos luetaan alusta alkaen, mutta jos aloitetaan\nlopusta -- -- --\n\nEn ehtinyt lausettani vielä lopettaa, kun professorilta jo pääsi\nkiljahdus, taikka oikeammin sanoen oikein kova ärjyntä! Hänelle\nvalkeni äkkiä kaikki; hän oli muuttunut.\n\n-- Ah! sinä nerokas Saknussemm! lausui hän, sinä kirjoititkin siis\nlauseesi takaperin?\n\nHyökäten paperin kimppuun luki hän kyynelsilmin ja liikutetulla\näänellä koko kirjoituksen, viimeisestä kirjaimesta ensimmäiseen asti.\n\nKirjoitus oli tämä:\n\n    _In Sneffels loculis craterem kem delibat\n    umbra Scartaris Iulii intra calendas descende\n    audas viator, et terreste centrum attinges.\n    Kod feci, Arne Saknussemm_.\n\nSen voinee tästä huonosta latinasta suomentaa näin:\n\n    _Astu alas, rohkea matkustaja, Sneffels Jokulinrotkoon, jota\n    Scartaris'en varjo koskee ennen heinäkuun alkua, niin pääset maan\n    keskipisteeseen, kuten olen tehnyt. Arne Saknussemm_.\n\nTämän luettuansa setäni säpsähti kuin olisi aavistamattansa\nkoskettanut Leydenin pulloon.[20] Hän oli suuremmoinen rohkeudessaan,\nilossaan ja vakaumuksessaan. Hän astui edestakaisin, piteli päätään\nmolemmilla käsillään ja sysäsi tuoleja sinne tänne, latoi kirjat\npinoon päällekkäin ja, kummallista kyllä, nakkeli kallisarvoisia\nkiviänsä kuin palloja; toista paikkaa hän löi nyrkillään, toista\ntaas paineli. Viimeinkin hänen hermonsa rauhoittuivat ja hän vaipui\nnojatuoliin uupuneena tuhlattuaan kaiken elinvoimaansa.\n\n-- Mutta paljonko kello on nyt? kysäisi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.\n\n-- Kolme, vastasin minä.\n\n-- Kas kummaa! Onpa päivällisen aika pian mennyt. Minä olen\nkuolemaisillani nälkään. Nyt pöytään! Ja sitten -- -- --\n\n-- Sitten?\n\n-- Sitten saat järjestää matkalaukkuni.\n\n-- Mitä! huudahdin minä.\n\n-- Niin, ja omasi myöskin, vastasi järkähtämätön professori astuen\nruokasaliin.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKuullessani tämän kävi kylmä väristys läpi koko ruumiini. Kuitenkin\nmaltoin mieleni ja päätin pysyä tyynenä: ainoastaan tieteelliset\nperusteet saattoivat hillitä professori Lidenbrockia. Sellaisia,\nja oikein päteviä, olikin mokoman matkan mahdollisuutta vastaan.\nMatkustaa maan keskipisteeseen! Mitä hullutusta! Mutta säästin\nperusteluni sopivaan tilaisuuteen ja ajattelin vain ruokaa.\n\nTurhaa olisi kuvailla setäni vimmastusta, kun hän näki, ettei pöytää\noltukaan katettu. Kaikki selveni kuitenkin: kelpo Martta pääsi\njälleen vapaaksi, kiiruhti torille ja tekikin tehtävänsä niin hyvin,\nettä tunnin kuluttua oli nälkäni tyydytetty, ja rupesin jälleen\nharkitsemaan asemaani.\n\nSyödessämme oli setäni suorastaan hilpeä ja suvaitsi laskea\noppineiden miesten leikkipuheita, jotka eivät milloinkaan ole\nvaarallista laatua. Syötyämme jälkiruoan viittasi hän minua\nseuraamaan häntä työhuoneeseen.\n\nMinä tottelin. Me istuuduimme molemmin puolin kirjoituspöytää.\n\n-- Akseli, sanoi hän hyvin lauhkealla äänellä, sinä olet sangen\nnerokas poika ja olet tehnyt minulle suuren palveluksen, sillä\nuupuneena turhasta taistelusta olin jättämäisilläni tuon\nkirjainarvoituksen sillensä. Mihinkä järkeni lieneekään eksynyt? Sitä\nei taida kukaan tietää. Poikani, tätä en koskaan unohda, ja sinun\npitää saada osasi siitä kunniasta, jota saamme nauttia.\n\n-- Kas niin! ajattelin, nyt hän on hyvällä tuulella; nyt on aika\nkeskustella tuosta kunniasta.\n\n-- Ennen kaikkea, pitkitti setäni, vaadin sinulta täydellistä\nvaitioloa, ymmärräthän? Oppineiden maailmassa ei minulta puutu\nkadehtijoita ja moni haluaisi lähteä tälle matkalle, josta heillä ei\nole aavistustakaan ennenkuin me jo palaamme.\n\n-- Luuletteko, että olisi kovinkaan monta näin rohkeata?\n\n-- Aivan varmaan! Kukapa epäröisi, kun voi hankkia itselleen\nsellaisen maineen? Jos vain tämä kirjoitus olisi tunnettu, niin\nkokonainen geologien armeija syöksyisi seuraamaan Arne Saknussemmin\njälkiä.\n\n-- Siitä en ole vakuutettu, setä, sillä ei mikään todista, että Arne\nSaknussemm on todella kirjoittanut tuon kirjoituksen.\n\n-- Kuinka! Eikö sekään kirja, jonka sisästä sen löysimme?\n\n-- No hyvä, minä myönnän, että tuo Saknussemm on kirjoittanet nämä\nrivit, mutta tokkohan sentään on välttämätöntä, että hän todella\non tehnyt tällaista matkaa, ja eiköhän tuo lause tässä vanhassa\npergamentissä liene vain pilantekoa?\n\nKaduin, että olin lausunut tämän viimeisen sanan. Professori rypisti\ntuuheita kulmakarvojaan, ja minä pelkäsin, että olin katkaissut\nkeskustelun. Kuitenkaan ei käynyt niin. Ankaran puhetoverini huulilla\nnäkyi ikäänkuin hymyn häivettä hänen vastatessaan:\n\n-- Senhän saamme nähdä.\n\n-- No! sanoin minä hiukan rauhattomana, sallikaa toki minun lausua\nkaikki väitteeni tätä kirjoitus vastaan.\n\n-- Puhu, poikaseni, äläkä ujostele! Sallin sinun lausua ajatuksesi\ntäysin vapaasti. Ethän ole enää veljenpoika, vaan virkatoveri. Jatka\nsiis vain puhettasi!\n\n-- No siis, ensiksi kysyisin teiltä, mitä nuo Jokul, Sneffels ja\nScartaris ovat, sillä niistä en ole koskaan kuullut puhuttavan?\n\n-- Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Juuri äskettäin sain\nystävältäni Augustus Petermannilta Leipzigistä kartan; se ei olisi\nvoinut tulla sopivampaan aikaan. Ota suuren kirjaston toisesta\nosastosta kolmas karttakirja, jakso Z, lehti N:o 4.\n\nNousin ja menin kirjastoon, josta löysin pian tuon tarkan ilmoituksen\nmukaan oikean karttakirjan. Setäni avasi sen ja sanoi:\n\n-- Tämä on parhaimpia Islannin karttoja mitä on olemassa; tämä on\nHanderson'in[21] laatima, ja luulenpa, että tämä selittää meille\nkaikki epäselvyydet.\n\nKumarruin katselemaan karttaa.\n\n-- Katsopa tätä saarta, joka on muodostunut tulivuoresta, ja\nhuomaa, että niillä kaikilla on nimenä Jokul. Tämä sana merkitsee\nislannin kielellä jäävuorta, ja koska Islanti on niin pohjoisella\nleveysasteella, tapahtuvat useimmat tulivuorien purkautumiset siellä\njääkerroksien läpi. Sentähden sanotaan kaikkia saaren tulivuoria\nJokuleiksi.\n\n-- No hyvä, vastasin minä, mutta missä on sitten Sneffels? Minä jo\ntoivoin, ettei siihen kysymykseen löytyisikään vastausta, mutta\npetyin, sillä setäni jatkoi puhettaan seuraavasti:\n\n-- Seuraa minua pitkin Islannin läntistä rannikkoa. Näetkö\npääkaupunkia, Reykjavikia? Näethän sen. No hyvä! Nouse siitä ylöspäin\npitkin meren syövyttämien rantojen lukemattomia vuonoja ja seisahdu\nhiukan alapuolelle kuudettakymmenettäviidettä leveysastetta. Mitä\nnäet siinä?\n\n-- Näenpä niemen tapaisen, joka on näöltänsä ikäänkuin\npoikkikatkaistu sääriluu, joka päättyy mahdottoman suureen\npolvilumpioon.\n\n-- Vertauksesi on aivan oikea, poikaseni; no, etkö näe mitään tuossa\npolvilumpiossa?\n\n-- Kyllä näen, siinä on vuori, joka näyttää pistäytyvän mereen.\n\n-- Oikein! se on Sneffels.[22]\n\n-- Sneffelskö?\n\n-- Niin juuri; viidentuhannen jalan korkuinen, merkillisimpiä koko\nsaarella ja varmaan koko maailmassa, jos vain sen aukon kautta pääsee\nmaan keskipisteeseen.\n\n-- Mutta se on mahdotonta! sanoin minä kohauttaen olkapäitäni ja\nvastustaen sellaista otaksumista.\n\n-- Mahdotontako? vastasi professori Lidenbrock ankaralla äänellä.\nMiksi se olisi mahdotonta?\n\n-- Sentähden, että tämä aukko on tietysti laava-aineen, tulisten\nkivien tukkima, ja siis -- -- --\n\n-- Entäpä jos se on sammunut tulivuori?\n\n-- Sammunut?\n\n-- Niin; tultasyökseviä vuoria ei ole nykyään maailmassa kuin\nkolmensadan paikoilla, mutta sammuneita tulivuoria on koko joukon\nenempi. Sneffels on viimeksimainittuja, ja historiallisena aikana ei\nsillä ole ollut enempää kuin yksi ainoa purkaus, nimittäin vuonna\n1219; siitä ajasta alkaen on sen rauhattomuus vähitellen tauonnut\neikä se nyt enää kuulu tultasyöksevien joukkoon.[23]\n\nNäihin varmoihin selityksiin ei minulla ollut mitään vastaamista;\nsiirryin siis tarkastamaan kirjoituksen niitä kohtia, jotka näyttivät\nepäselviltä.\n\n-- Mitä Scartaris merkitsee? kysyin minä, ja mitä tuo Calendas Julii\non merkitsevinänsä?\n\nSetäni mietti muutamia sekunteja. Aloin jo toivoa, 53 ettei hän saisi\ntätä selvitetyksi, mutta toivoni petti heti, sillä pian hän vastasi:\n\n-- Mitä sinä sanot epäselväksi, on minulle aivan selvää. Juuri tämä\ntodistaa sitä nerokasta huolenpitoa, jolla Saknussemm on tahtonut\nmääritellä keksintönsä. Sneffels-vuoressa on useita aukkoja; oli siis\ntarpeellista määrätä, mikä aukko johtaa maan keskukseen. Minkä keinon\nkeksi nyt tuo oppinut islantilainen? Hän huomasi, että kun heinäkuun\nensimmäinen päivä lähestyi, niin silloin, kesäkuun viimeisinä\npäivinä, yksi vuoren huipuista, Scartaris, loi varjonsa kysymyksessä\nolevan aukon suulle, ja tämän seikan hän mainitsi kirjoituksessaan.\nVoiko ajatellakaan enää tarkempaa määräystä ja onko mahdollista, että\nvoisi enää syntyäkään epäilyä oikeasta tiestä, kun kerran olemme\npäässeet Sneffelsin huipulle?\n\nSetäni osasi selittää kaiken. Näin selvästi, että häntä oli mahdoton\nsolmita sanoilla asioissa, jotka koskivat tuota vanhaa pergamenttia.\nSiis lakkasin häntä hätyyttämästä ja, koska ennen kaikkea oli\ntärkeää saada hänet vakuutetuksi asian yleisestä mahdottomuudesta,\nturvautumalla tieteellisiin väitöksiin, jotka mielestäni olivat\npaljon tärkeämmät.\n\n-- Olkoon menneeksi, sanoin minä, täytyy myöntää, että Saknussemmin\nkirjoitus on selvä, eikä voi jättää mitään epäilyksen alaiseksi.\nSenkin myönnän, että tuo kirjoitus näyttää olevan alkuperäinen.\nTämä oppinut mies on laskeutunut Sneffelsin pohjaan, hän on nähnyt\nScartarisen varjon siimestävän aukon reunoja ennen heinäkuun 1\npäivää; kenties hän on vielä kuullutkin senaikuisia juttuja, että\nmuka tämä aukko veisi maan keskukseen; mutta mitä siihen tulee, että\nhän itse olisi sinne tunkeutunut, että hän olisi tehnyt semmoisen\nmatkan ja sieltä palannut, jos hän sille matkalle olisi yrittänytkin,\nen usko todeksi, en, sata kertaa en!\n\n-- Mistä syystä et? kysyi setäni kummastellen.\n\n-- Siksi, että kaikki tieteelliset teoriat todistavat sellaisen\nsuunnitelman käytännössä mahdottomaksi.\n\n-- Todistanevatko kaikki teoriat niin? vastasi professori\nhyväntahtoisen näköisenä. Nuo kirotut teoriat! Kyllä niistä onkin\nmeille vastus, noista teoriaparoista!\n\nMinä näin, että hän teki minusta pilkkaa, mutta jatkoin vain:\n\n-- Niin, onhan aivan tunnettu asia, että lämpö lisääntyy noin asteen\nverran joka sadankahdeksankymmenen jalan syvyydellä maan pinnasta,\nja kun maapallon säde on kuusisataa peninkulmaa, niin keskipisteen\nseudulla kuumuus nousee yli kahdensadankuudentoistatuhannen asteen.\nMaan sisässä olevat aineet ovat sentähden valkoisena hehkuvana\nkaasuna, sillä metallit, kulta, hopea ja platina tahi kovimmatkaan\nkalliot eivät kestä sellaista kuumuutta. Sentähden on täysi syy\nkysyä, onko mahdollista tunkea sellaiseen keskipisteeseen?\n\n-- Sinua siis vaivaa liiallinen helle?\n\n-- Epäilemättä. Jos pääsisimme vaikkapa kolmen penikulman syvyydelle,\nniin tulemme jo kovan maakuoren rajalle, ja siellä on jo lämpöä\nenemmän kuin tuhatkolmesataa astetta.\n\n-- Taidat pelätä sulavasi?\n\n-- Sen kysymyksen saatte itse ratkaista, vastasin närkästyneenä.\n\n-- Kuuntele minua, virkkoi professori Lidenbrock mahtavalla äänellä:\net sinä eikä kukaan muukaan tiedä varmuudella, mitä maan sisustassa\ntapahtuu, sentähden, ettei vielä tunneta kahdettatoistatuhannetta\nosaa maan säteestä; tiede edistyy alituisesti, ja jokaisen teorian\nkumoaa alituisesti jokin toinen teoria. Eikö Fourier'n[24] aikoihin\nasti ole luultu, että taivaan avaruudessa lämpö alenee alenemistaan,\nja nyt kuitenkin tiedetään, että kovin pakkanen ei ole suurempi kuin\n40 tai 50 astetta C. Miksi ei maan sisällä olevan lämmön laita ole\nsamoin? Voipihan se jonkin määrätyn matkan päässä kohota johonkin\nmäärään, josta se ei enää nouse, puhumattakaan siitä, että se\nkohoaisi niin suunnattomaksi, että kestävimmätkin metallit sulavat?\n\nKun setäni täten johti kysymyksen otaksumien alalle, en osannut\nvastata mitään.\n\n-- No hyvä. Sanon sinulle, että todellisesti oppineet miehet, kuten\nesimerkiksi Poisson,[25] ovat todistaneet, että jos maan keskuksessa\nolisi kahdensadantuhannen asteen kuumuus, niin ne hehkuvat kaasut,\njotka syntyvät sulavista aineista, olisivat niin kimmoavia, ettei\nkova maankuori kestäisi niiden ponnistusta, vaan räjähtäisi kuin\nhuono höyrykattila höyryn paineesta.\n\n-- Se on Poissonin arvelu, setäni, ja siinä koko juttu.\n\n-- Sen kyllä myönnän, mutta muutkin nerokkaat maantutkijat arvelevat,\nettei maan sisusta ole kaasua eikä vettä, eikä raskaintakaan\nkivilajia, mitä tunnemme, sillä siinä tapauksessa maan paino olisi\nkahta vertaa pienempi.\n\n-- Pyhyh!! Kyllähän numeroilla voi todistaa, mitä ikinä tahtoo!\n\n-- Ja tosiseikoilla myöskin, poikaseni! Eikö ole tosi, että\ntulivuorien luku on melkoisesti vähentynyt maailman alkupäivistä\nasti? Ja jos tuommoista keskuskuumuutta olisi, eikö juuri siitä voisi\npäättää, että se kuumuus on jäähtymässä?\n\n-- Setä! Jos menette otaksumisien alalle, niin ei minulla ole mitään\nsanottavaa.\n\n-- Mutta minulla on, sillä useimpien niiden oppineitten mielipiteet,\njotka tätä asiaa kykenevät arvostelemaan, yhtyvät tässä. Muistatko,\nkun mainio englantilainen kemian tutkija Humphry Davy kävi luonani\nvuonna 1825?\n\n-- Kuinka voisin sen muistaa; vastahan minä tulin maailmaan\nyhdeksäätoista vuotta myöhemmin.\n\n-- No hyvä! Humphry Davy kävi luonani matkustaessaan Hampurin kautta.\nPaitsi muista asioista keskustelimme kauan siitä otaksumasta, että\nmaan sisus olisi sulaa ainetta. Olimme yksimieliset siitä, ettei se\nvoinut olla totta, ja seuraavasta syystä.\n\n-- Mistä? kysyin kummastuneena.\n\n-- Siitä, että tämä sula aine olisi, samoinkuin valtameretkin, kuun\nvetovoiman vaikutuksen alainen, joten siis kahdesti päivässä syntyisi\nsisällinen luode ja vuoksi, jotka kohottaisivat kovaa maankuorta ja\nvaikuttaisivat säännöllisesti toistuvia maanjäristyksiä.\n\n-- Mutta selväähän on, että maan pinta on ennen ollut hehkuvassa\ntilassa, ja voidaan hyvin otaksua, että puolinen kuori on ensiksi\njäähtynyt ja että kuumuus on vetäytynyt keskipisteeseen päin.\n\n-- Erehdystä, vastasi setäni; maa on kuumentunut pinnan palamisen\nkautta, eikä muulla tavalla. Sen pinnalla oli iso joukko metalleja,\nniinkuin kaliumia, natriumia ja muuta, joilla on se ominaisuus,\nettä ne syttyvät palamaan joutuessaan yhteyteen ilman tahi veden\nkanssa. Nämä metallit syttyivät tuleen, kun ilmapiirissä olevat\nhöyryt lankesivat sateena maahan; ja vähitellen, veden tunkeutuessa\nmaanpinnan rakoihin, ne aiheuttivat uusia räjähdyksiä ja tulipaloja.\nSiten voidaan selittää se seikka, että maailman alussa on ollut\ntulivuoria enemmän kuin tähän aikaan.\n\n-- Se on todellakin älykäs selitys, huudahdin melkein vasten tahtoani.\n\n-- Jonka Humphry Davy todisti tällä aivan yksinkertaisella kokeella.\nHän teki pääasiallisesti niistä metalleista, joita mainittiin,\npallon, täydellisesti maapallon kaltaisen. Kun annettiin hienon\nkasteen langeta sen pinnalle, niin se paisui ja happeutui muodostaen\npienen vuoren, jonka kärkeen syntyi vähäinen aukko; sitten seurasi\ntulen purkautuminen, joka teki pallon niin kuumaksi, ettei sitä\nmitenkään kärsinyt pitää kädessä.\n\nVakaumukseni rupesi todellakin jo horjumaan professorin todisteiden\ntähden, joita hän tavallisella kiihkollansa ja innollansa väitti\noikeiksi.\n\n-- Nyt käsität, Akseli, lisäsi hän, että geologit ovat maan sisustan\nlaadusta saaneet monenlaisia käsityksiä; ei ole voitu todistaa tämän\nsisällisen tulen olemassaoloa. Minun ajatukseni on, ettei sitä ole\neikä voikaan olla. Sen saamme muutoin nähdä; ja samoin kuin Arne\nSaknussemmkin saamme mekin tietää, mitä meidän todella pitää ajatella\ntästä kysymyksestä.\n\n-- No niin, olkoon menneeksi! vastasin minä tuntien, että hänen\nkiihkonsa alkoi syttyä minussakin; sen saamme nähdä, jos siellä\nmuutoin voi nähdä mitään.\n\n-- Miksi ei? Voihan siellä olla joitakin sähköilmiöitä, jotka antavat\nmeille valoa; saattaapa ilmakin painon kautta tulla loistavaksi, kun\nlähestytään keskipistettä.\n\n-- Kyllä, sanoin minä, se on todellakin mahdollista.\n\n-- Se on aivan varmaa! sanoi setäni riemuiten. Mutta vaiti!\nYmmärräthän? Tästä et saa hiiskua kenellekään, ja kunpa ei vaan\nkenenkään päähän pälkähtäisi ehättää keksimään maan keskipistettä\nennen meitä!\n\n\n\n\nVII\n\n\nNiin loppui tämä merkillinen neuvottelu. Se tuotti minulle\nkuumetta. Tulin setäni työhuoneesta aivan pyörällä päästäni, eikä\nHampurin kaduilla ollut kylliksi raitista ilmaa virvoittamaan minua\nentiselleni. Menin siis ulommaksi, pitkin Elben rantaa, sitä puolta,\nmissä höyrylautta välittää yhteyttä kaupungin ja Harburgiin menevän\nrautatien välillä.\n\nOlinko vakuutettu siitä, mitä äsken olin kuullut? Eiköhän professori\nLidenbrockin etevyys vaikuttanut minuun? Pitiköhän minun todellakin\nuskoa, että hän oli tehnyt vakaan päätöksen matkustaa maan\nkeskipisteeseen? Olikohan se, mitä äsken olin kuullut, mielipuolen\nhurjia tuumia vai oppineen miehen tieteellisiä päätelmiä! Mikä tässä\noli totta, ja mikä oli erehdystä?\n\nMielessäni risteili tuhansia ajatuksia, mutta en voinut harkita\nniistä ainoatakaan vakaasti.\n\nKuitenkin muistan olleeni vakuutettu asian mahdollisuudesta, vaikka\nintoni alkoikin laimeta. Olisin tahtonut matkustaa heti saamatta\nvähääkään ajatuksen aikaa. Siinä silmänräpäyksessä ei minulta olisi\npuuttunut rohkeutta lähteä matkalle.\n\nMinun täytyy kuitenkin myöntää, että tämä liiallinen jännitys lakkasi\ntunnin kuluttua; hermoni herpautuivat, ja maapallon syvistä uumenista\nnousin taas sen pinnalle.\n\n-- Sehän on hulluutta! sanoin minä, siinä ei ole rahtuakaan selvää\njärkeä! Eihän semmoista voi tosi mielessä esittääkään järkevälle\nnuorelle miehelle. Tämä kaikki on kai ollut pelkkää kuvittelua; olen\nvarmaankin nukkunut rauhattomasti ja nähnyt pahaa unta.\n\nSillä välin olin kulkenut pitkin Elben rantaa ja tullut kaupungin\nulkopuolelle; olin nyt Altonaan vievällä tiellä. Jokin aavistus johti\nminua käydenkin toteen, sillä pian näin Graübenin, armaani, kulkevan\nkevein askelin kaupunkia kohden.\n\n-- Graüben! huusin hänelle jo kaukaa.\n\nNuori tyttö seisahtui hämmästyneenä, kun hänen nimeään näin\nhuudettiin julkisella maantiellä. Kymmenellä askeleella olin hänen\nvierellänsä.\n\n-- Akseli! sanoi hän äkkiä, ihastuen. Ah, oletko tullut vastaani! Se\noli hyvin tehty, ystäväni.\n\nMutta katsoessaan minuun hän varmaan näki hätäisen, rauhattoman\nilmeeni.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? kysyi hän ojentaen minulle kätensä.\n\n-- Mikäkö vaivaa, Graüben? sanoin minä.\n\nMuutamassa sekunnissa olin selittänyt parilla sanalla kauniille\nneidolleni koko seikan. Vähän aikaa hän oli ääneti; tykyttiköhän\nhänen sydämensä yhtä kiivaasti kuin minun? Sitä en tiedä, mutta\nhänen kätensä vapisi kädessäni, ja me astuimme äänettöminä noin sata\naskelta eteenpäin.\n\n-- Akseli! lausui hän vihdoin.\n\n-- Armas Graüben!\n\n-- Siitä tulee ihana matka.\n\nTämän kuultuani suorastaan hypähdin.\n\n-- Niin, Akseli, sellainen matka, joka on oppineen miehen\nveljenpojalle sopiva. On hyvä, että mies kunnostautuu jollakin\nsuurella yrityksellä.\n\n-- No mutta Graüben, sinä et siis ollenkaan kiellä minua menemästä\nmokomalle matkalle?\n\n-- En, rakas Akseli, ja tulisinpa mielelläni sedän ja sinun seuraasi,\njollen, tyttöraukka, olisi teille esteeksi.\n\n-- Puhutko totta?\n\n-- Aivan totta!\n\nAh! Te puolisot ja tytöt, te aina arvoitukselliset naissydämet! Koska\nolette ujoimmat kaikista olennoista, olette rohkeimmat! Järjellä ei\nole kanssanne mitään tekemistä. Tämä lapsi kehoitti minua ottamaan\nosaa tuollaiseen matkaan. Hän ei vähääkään säikähtänyt sellaista\nvaarallista yritystä. Hän pakotti minut siihen; minut, jota hän\nkumminkin rakasti!\n\nOlin hämilläni ja, miksipä en sitä tunnustaisi, kovasti häpeissäni.\n\n-- Graüben, jatkoin minä, saammepa nähdä, puhutko huomenna samalla\ntavalla.\n\n-- Huomenna, rakas Akselini, puhun aivan samoin kuin tänäänkin.\n\nKuljimme eteenpäin, Graüben ja minä, käsityksin, mutta aivan\näänettöminä. Olin uupunut kaikista päivän mielenliikutuksista.\n\n-- Kun oikein mietin, arvelin minä, on vielä pitkä aika heinäkuun 1\npäivään, ja sitä ennen saattaa tapahtua monta seikkaa, jotka voivat\nparantaa setäni hänen himostansa matkustaa maan alle. Yö oli jo\ntullut, kun saavuimme kotitaloon Kuninkaankadun varrelle. Luulin\ntapaavani kotona kaikki rauhassa, setäni tapansa mukaan pitkällänsä\nsängyssä ja Martan pyyhkimässä viimeistä pölyä ruokasalissa.\n\nMutta enpä ollut ottanut huomioon professorin maltittomuutta.\nTullessamme oli hän paraillaan huutamassa ja viittoilemassa keskellä\nsuurta tavarajoukkoa, jonka kantomiehet juuri olivat tuoneet\neteiseen; vanha palvelijattaremme ei tiennyt mihin päänsä pistää.\n\n-- No joudu nyt viimeinkin, Akseli, joudu kiireesti, sinä onneton\nmies! huusi setäni, niinpian kuin oli kaukaa minut huomannut. Entäs\nmatkalaukkusi, joka on kuntoon panematta, ja paperini, jotka ovat\njärjestämättä, ja minun tavarareppuni, jonka avainta en löydä, ja\nsäärykseni, joita ei vielä ole tuotu!\n\nMinä pysähdyin ällistyneenä. Ääneni tukahtui. Vaivalla sain\nänkytetyksi seuraavat sanat:\n\n-- Pitääkö meidän siis lähteä?\n\n-- Pitää kyllä, onneton poika, joka menet kävelylle sen sijaan, että\nolisit täällä.\n\n-- Matkalleko? sanoin taas heikolla äänellä.\n\n-- Niin kyllä, ylihuomenna kello yksi.\n\nEn jaksanut kuulla enempää, vaan pakenin yläkertaan pieneen kamariini.\n\nEi ollut epäilemistäkään! Setäni oli käyttänyt iltapäivän\nhankkiaksensa niitä tavaroita, jotka olivat tarpeelliset hänen\nmatkallensa; eteinen oli täpötäynnä köysiportaita, solmuisia köysiä,\ntulisoihtuja, rautaisia kuokkia, matkapulloja y.m. -- taakkaa\nkylliksi ainakin kymmenelle miehelle.\n\nSeuraava yö tuntui inhoittavan ilkeältä. Aamulla varhain minua\nhuudettiin. Olin lujasti päättänyt, etten avaisi oveani, mutta kuinka\ntaisin vastustaa suloista ääntä, joka lausui: \"Rakas Akselini?\"\n\nTulin kamaristani ja luulin, että raukea näköni, kalpeuteni ja\nunettomuudesta punareunaiset silmäni liikuttaisivat Graüben'iä ja\nmuuttaisivat hänen mielensä.\n\n-- Ah! rakas Akselini, sanoi hän, näen, että voit paremmin ja että\nolet rauhoittunut yöllä.\n\n-- Rauhoittunut! huusin minä ja syöksyin peilin eteen. Olin\ntodellakin vähemmän surkean näköinen kuin luulinkaan. Se oli melkein\nuskomatonta.\n\n-- Akseli, sanoi Graüben, olen puhunut kauan holhoojani kanssa.\nHän on rohkea tiedemies, jolla on suuri usko, ja muistathan, että\nhänen vertansa virtaa minunkin suonissani. Hän on kertonut minulle\naikeensa, toiveensa ja miten hän uskoo saavuttavansa päämaalinsa;\nenkä epäile, ettei hän sitä saavuta. Oi Akselini! Kaunista on\nantautua kokonaan tieteelle! Mikä kunnia odottaa professoria; ja\nsiitähän tulee osa hänen seuralaisellensa! Palattuasi, Akselini, olet\nhänen vertaisensa mies, vapaa puhumaan, vapaa toimimaan ja vihdoin\nvapaa -- -- --\n\nNuori tyttö keskeytti punastuen puheensa. Hänen sanansa herättivät\njälleen rohkeuteni. Mutta en vieläkään tahtonut uskoa lähtöämme. Vein\nGraüben'in professori huoneeseen.\n\n-- Setä, sanoin minä, onko siis vakaasti päätetty, että me lähdemme?\n\n-- Mitä? Epäiletkö sitä?\n\n-- En, sanoin minä, etten vastustaisi häntä. Mutta tahtoisin kysyä\nteiltä, mikä pakottaa meidät lähtemään niin pian?\n\n-- Aika; aika, joka kulkee auttamattoman nopeasti.\n\n-- Mutta vastahan meillä on toukokuun 26 p. ja kesäkuun\nloppuun -- -- --\n\n-- Joutavia! Luuletko sinä, typerä ihminen, että niin pian päästään\nIslantiin? Jollet olisi juossut tiehesi niinkuin hullu, niin olisin\nvienyt sinut Liffender ja Kumppanin tanskalaiseen konttoriin, josta\nolisit saanut tietää, että Kööpenhaminan ja Reykjavikin välillä ei\nole kuin yksi kulkuvuoro, joka kuukauden 22 päivänä.\n\n-- Noh?\n\n-- Noh? Jos viipyisimme kesäkuun 22 päivään, tulisimme liian myöhään\nnähdäksemme Scartarisen varjon siimestämässä Sneffelsiä; sentähden\npitää meidän mennä niin pian kuin mahdollista Kööpenhaminaan\npäästäksemme siellä laivaan, joka vie meidät perille. Mene, laita\nmatkalaukkusi kuntoon!\n\nTähän ei käynyt vastaaminen mitään. Menin taas kamariini. Graüben\nseurasi minua. Hän otti vaivakseen sulloa matkaani varten\ntarpeellisimmat tavarat pieneen matkalaukkuun. Hän ei ollut enemmän\nliikutettu, kuin jos olisi lähdetty huvimatkalle Lyypekkiin tahi\nHelgolantiin; hänen pienet kätensä liikkuivat edes takaisin ilman\nmitään kiirettä. Hän keskusteli tyynesti ja selitti minulle\njärjellisimmät syyt matkaamme. Hän oli oikein ihastuttava, ja minä\ntunsin suuttuvani häneen. Välistä olin vähällä kiivastua, mutta hän\nei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan jatkoi rauhallisesti hiljaista\ntyötänsä.\n\nVihdoin oli viimeinen hihna matkalaukussani kiinni, ja minä menin\nalakerrokseen.\n\nTämän päivän kuluessa tuli tavarain tuojia yhä enemmän, eteiseen\nilmestyi fysikaalisia kojeita, aseita ja sähkökoneita. Martta parka\noli vallan ymmällä.\n\n-- Onko herra tullut hulluksi? kysyi hän.\n\nTein myöntävän liikkeen.\n\n-- Ja hän ottaa teidät mukaansa?\n\nSama liike.\n\n-- Mihin? kysäisi Martta.\n\nOsoitin sormellani maan keskipistettä kohti.\n\n-- Alas kellariinko? parkaisi eukko.\n\n-- Ei, sanoin minä, syvemmälle toki.\n\nIlta tuli; en tiennyt kuinka pitkälle aika oli kulunut.\n\n-- Huomenna varhain, sanoi setä, määrällensä kello 6, lähdemme\nmatkalle.\n\nKello 10 vaivuin vuoteelleni lopen väsyneenä. Yöllä kauhistukseni\npalasi. Koko yön uneksein pohjattomista syvyyksistä. Olin aivan\nkuin hulluna; olin tuntevinani professorin käden tarttuvan itseeni,\nlaahaavan minua jälessään, tunsin itseäni vedettävän syvyyteen ja\nvaipuvani! Putosin äärettömien synkkyyksien pohjalle kiihtyvällä\nnopeudella, niinkuin ainakin avaruuteen viskatut esineet. Elämäni oli\nvain yhtä ainoata ääretöntä putoamista.\n\nKello 5 aamulla heräsin; olin väsynyt ja mielenliikutuksen uuvuttama.\nMenin ruokasaliin, jossa setäni jo ahmi suurella kiireellä. Katselin\nhäntä tuntien kauhistusta. Mutta olihan edes Graüben siellä. En\nvirkkanut mitään. En voinut ollenkaan syödä.\n\nKello kuuden aikaan kuulin kadulta rattaiden kolinaa: avarat vaunut\ntulivat viemään meitä Altonan asemalle; pian olivat setäni tavarat\nsovitetut vaunuihin.\n\n-- Entä sinun matkalaukkusi? kysyi setä minulta.\n\n-- Kyllä se on reilassa, vastasin vaisulla äänellä.\n\n-- Kanna se sitten joutuisasti alas, muuten on sinun syysi, jos\nmyöhästymme junalta!\n\nNyt näin, että oli mahdotonta taistella kohtaloa vastaan. Menin\nkamariini, otin matkareppuni ja annoin sen luistaa portaita myöten\nalas, kiiruhtaen itse perässä.\n\nNyt jätti setäni talon \"hallituksen ohjat\" Graübenin käsiin, jolloin\nkaunis vierlantilainen tyttö pysyi yhtä vakavana kuin ennenkin. Hän\nsuuteli setää, mutta ei sentään voinut pidättää kyyneliä tulemasta\nsilmiinsä koskettaessaan poskipäitäni sulohuulillansa.\n\n-- Graüben! sanoin minä.\n\n-- Matkusta, rakas Akselini, matkusta! Nyt jätät morsiamesi, mutta\npalatessasi löydät puolisosi.\n\nMinä painoin Graübenin rintaani vasten ja istuin vaunuihin. Martta ja\nnuori tyttö viittasivat meille viimeiset jäähyväiset, minkäjälkeen\nkuski huitaisi piiskallaan ja hevoset lähtivät täyttä laukkaa\nAltonaan vievää tietä myöten.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nAltona, Hampurin varsinainen asema, on loppupäässä Kielin rautatietä,\njota myöten meidän piti matkustaa Beltin rannoille. Ei viipynyt\nkahtakymmentä minuuttiakaan, ennenkuin jo olimme Holsteinin alueella.\n\nKello puoli seitsemän vaunut seisattuivat asemalle; setäni\nmonilukuiset, paljon tilaa ottavat matkakapineet purettiin vaunuista,\nvietiin pois, punnittiin, merkittiin ja lastattiin tavaravaunuihin.\nKello 7 olimme istumassa vastatusten samassa matkustajavaunussa.\nHöyrypilli vihelsi, juna lähti liikkeelle. Olimme matkalla.\n\nOlinko nyt levollinen? En vielä. Raitis ulkoilma ja ikkunasta näkyvät\nmaisemat, jotka nopeasti vilahtivat ohitse junan porhaltaessa\neteenpäin, haihduttivat kuitenkin alakuloisuuttani.\n\nMitä professorin ajatuksiin tulee, niin ne tietysti olivat jo\netempänä kuin tämä juna, joka kulki liian hitaasti tyydyttääkseen\nhänen maltittomuuttansa. Olimme kahden vaunussa, mutta emme puhuneet\nmitään. Setäni tutki taskujansa erittäin tarkasti, ja näin selvästi,\nettei häneltä puuttunut mitään, mitä hän tarvitsi aikeittensa\ntoimeenpanemiseen.\n\nMuun muassa oli hänellä huolellisesti kokoon käännetty paperi,\njossa oli Tanskan konsuliviraston merkki ja johon professorin\nystävä, Tanskan konsuli herra Christensen oli kirjoittanut nimensä;\ntarkoituksena oli, että me Kööpenhaminassa sen paperin avulla\nhelposti saisimme suosituskirjan Islannin kuvernöörille. Huomasinpa\nvielä tuon turmiollisen pergamentinkin hyvin kätkettynä kirjalaukun\nsalaisimpaan osaan. Sydämeni pohjasta kiroten koko pergamentin\nrupesin taas katselemaan maisemaa, joka suurimmaksi osaksi oli\nyksitoikkoista, mutaista ja hedelmätöntä tasankoa ilman erikoisemmin\nsilmäänpistäviä kohtia; se oli varsin sopivaa maata rautateiden\nrakentamiselle ja hyvin sovelias suorille linjoille, joista\nrautatieyhtiöt niin paljon pitävät. Mutta tämä yksitoikkoisuus ei\nehtinyt käydä väsyttäväksi, sillä kolme tuntia lähtömme jälkeen juna\nseisattui Kielissä, parin askeleen päässä merestä.\n\nMatkatavaramme merkittiin lähetettäviksi Kööpenhaminaan, meidän\ntarvitsematta pitää niistä huolta, mutta professori katseli silti\nlevottomana, kun niitä muutettiin höyrylaivan lastiruumaan.\n\nKiireessänsä setäni oli varannut aikaa niin runsaasti, että meille\njäi kokonainen päivä liikaa. Höyrylaiva _Eleonora_ lähti vasta\nseuraavana yönä. Seurauksena siitä oli yhdeksäntuntinen kuume,\njolloin oppinut matkustajamme, joka oli herkkä suuttumaan, kiroili\nsekä höyrylaivan isäntiä että rautatien johtokuntaa ja hallitusta\njotka sallivat sellaista väärinkäyttöä. Vähällä olin yhtyä samaan\nääneen, kun hän rupesi hätyyttämään asiasta _Eleonoran_ kapteenia ja\ntahtoi pakottaa hänet hetikohta silmänräpäystäkään viivyttelemättä,\nlämmittämään höyrykattilan. Kapteeni käski setäni mennä tiehensä.\n\nKielissä, niinkuin muuallakin, piti toki saada yksi päivä\nkulumaan. Kun olimme astuskelleet pitkin merenlahden viheriöitä\nrannikoita, jonka pohjukassa kaupunki on, ja kuljeksineet tuuheissa\nmetsiköissä, jotka saavat kaupungin näyttämään risukimppuun\nrakennetulta linnunpesältä, ja käveltyämme vielä ihaillen huviloita,\njoissa jokaisessa oli vähäinen kylpyhuoneensakin, ja viimeiseksi\nmarssittuamme kiroillen sinne tänne, kului lopultakin päivä kello\nkymmeneen iltasella.\n\n_Eleonoran_ savu tuprusi ilmaan, laivan kansi tärisi koneen\njyskyttäessä; olimme laivassa, ja kummallekin oli tehty vuode sen\nainoaan hyttiin.\n\nKun kello oli neljännestä yli kymmenen, heitettiin köydet irti,\nja laiva lähti nopeasti halkomaan Ison-Beltin tummia laineita. Yö\noli pimeä, tuuli jotenkin kovasti, ja laineet kohosivat korkeiksi;\nmuutamia tulia näkyi rannalta; myöhemmin näkyi laineiden yli välkkyvä\nmajakka, mutta en tiennyt, mikä se oli. Muuta en muista tältä\nensimmäiseltä merimatkalta.\n\nKello 7 nousimme maihin Korsörissä, joka on pieni kaupunki Seelannin\nlänsirannalla; siellä laivamatka loppui, ja lähdimme eteenpäin\njunalla, joka vei meidät yhtä aukean maan halki, kuin Holsteinin\ntasangot olivat. Meillä oli vielä kolmen tunnin matka Tanskan\npääkaupunkiin. Setäni ei ollut ummistanut silmiänsä koko yönä,\nja luulenpa, että hän maltittomuudessaan koetti potkia vaunuja\nkiivaampaan kulkuun. Viimein hän huomasi kaistaleen merta.\n\n-- Salmi! huusi hän.\n\nVasemmalla puolella meistä oli suuri rakennus, joka näytti olevan\nsairaala.\n\n-- Se on mielisairaala, selitteli joku matkatovereistamme.\n\n-- Hyvä, ajattelin minä, sehän on juuri sellainen laitos, jossa\nmeidän pitäisi päättää maallinen vaelluksemme. Mutta olkoon tämä\nsairaala kuinka tilava hyvänsä, niin se on kumminkin liian pieni\nkaikelle professori Lidenbrockin hulluudelle.\n\nViimein kello 10 a.p. tulimme Kööpenhaminaan. Tavaramme asetettiin\nrattaille ja tuotiin mukanamme Phoenix-hotelliin Bred-Gaden varrelle;\ntähän kului puoli tuntia, sillä asema oli siihen aikaan kaupungin\nulkopuolella. Setäni pukeutui sen jälkeen pikaisesti ja vei minut\nmukaansa kaupungille. Hotellin ovenvartija puhui saksaa ja englantia,\nmutta professori, joka taisi monta kieltä, kysyi häneltä selvällä\ntanskan kielellä, missä pohjoismaiden muinaismuseo oli, ja sai yhtä\nselvällä tanskan kielellä vastauksen.\n\nEsimiehenä tässä omituisessa laitoksessa, johon oli koottu niitä\nihmeellisiä esineitä, joiden avulla voi uudelleen sommitella maan\nhistorian ja olot kaikkine vanhoine menoinensa, kiviaseinensa,\njuomapikareinensa ja koristeinensa, oli oppinut professori Thomsen,\nHampurissa olevan konsulin ystävä.\n\nSedälläni oli hänelle lämmin suosituskirje. Ylipäänsä oppinut mies\nvastaanottaa toisen oppineen jotenkin kylmäkiskoisesti, mutta\ntällä kertaa asia oli vallan toisin. Valmiina auttamaan tervehti\nprofessori Thomsen sydämellisesti sekä professori Lidenbrockia että\nhänen veljenpoikaansa. Tuskin tarvinnee mainita, että setäni varoi\nhuolellisesti ilmaisemasta salaisuuttansa tuolle miellyttävälle\nmuseon johtajalle; hän sanoi vain, että meillä oli aikomuksena käydä\nIslannissa muka yleensä vain tieteen harrastajina.\n\nHerra Thomsen antautui kokonaan meidän palvelukseemme, ja kuljimme\nlaivasillalta toiselle etsien laivaa, joka olisi lähdössä Islantiin.\n\nToivoin, ettei löytyisi mitään keinoa päästä sinne, mutta ikävä\nkyllä ei niin käynyt. Pienen _Valkyyria_-nimisen kuunarin piti\nlähteä purjehtimaan Reykjavikiin kesäkuun 2 päivänä. Kapteeni\nBjarne oli laivassa, ja hänen tuleva matkustajansa oli iloissansa\npuristaa hänen kätensä murskaksi. Oikeinpa tuo kelpo mies hämmästyi\nsellaisesta kädenlyönnistä. Hänestä oli Islantiin purjehtiminen\nvallan yksinkertainen asia, sillä sehän oli hänen ammattinsa. Setäni\nmielestä se oli jotakin erinomaisen ylevää, ja kapteeni käytti tätä\nhänen ihastustansa hyväksensä antaakseen meidän maksaa kaksinkertaisen\nmatkarahan; mutta siitä emme niin paljon välittäneet.\n\n-- Tulkaa laivaan tiistaiaamuna kello 7, sanoi kapteeni Bjarne\npistettyänsä melkoisen joukon hopeakolikoita taskuunsa.\n\nKiitettyämme herra Thomsenia hänen suuresta avustansa palasimme\nhotelliin.\n\n-- Tämä käy hyvin, vallan hyvin! sanoi setäni. Mikä erikoinen onni,\nettä sattumalta löysimme tämän lähtövalmiin laivan. Syökäämme nyt\naamiaista, ja käykäämme siten kaupunkia katselemaan.\n\nMenimme säännöttömälle aukealle torille, jonka nimi on Kongens\nNytorv ja jossa oli tykkipatteri; sen kaksi pientä tykkiä ei voinut\nsäikähdyttää ketään. Aivan lähellä, talossa N:o 5, oli ranskalainen\nravintola, jota piti eräs Vincent-niminen kokki, ja siellä saimme\noivallisen aamiaisen, josta maksoimme vain neljä markkaa hengeltä.\n\nSitten huvittelin kuin lapsi käyskennellen ympäri kaupunkia; setäni\nkäytti ajuria eikä nähnyt mitään koko kaupungista, ei vähäpätöistä\nkuninkaallista palatsia, ei kaunista siltaa, joka on rakennettu\nseitsemännellätoista vuosisadalla museon kanavan poikki; ei\nThorvaldsenin tavattoman suurta muistorakennusta, jonka seinät\novat ulkopuolelta koristetut epäonnistuneilla maalauksilla, vaikka\nse kuitenkin sisältää tämän kuvanveistäjän taideteokset; setäni\nei nähnyt pientä Rosenborgin linnaa, joka on ihastuttavan somasti\nrakennettu puistoon, eikä sen kellotornia, joka on muodostettu neljän\nvaskisen lohikäärmeen yhteenkietoutuneista pyrstöistä; hän ei nähnyt\nvalleilla suuria tuulimyllyjä, joiden pitkät siivet paisuivat kuin\nlaivan purjeet tuulessa merellä.[26]\n\nKuinka viehättäviä kävelymatkoja olisinkaan voinut tehdä kauniin\nvierlantilaisen tyttöni kanssa sille puolelle satamaa, missä\nkaksikantiset laivat ja fregatit hiljaa keinuivat laineilla pitkin\nJuutinrauman viheriöitä rantoja; keskellä näitä varjoisia lehdikköjä,\njoiden helmassa on piilossa linnoitus, jonka tykit ojentavat suunsa\npiilipuiden oksien välitse!\n\nMutta hän oli kaukana poissa, Graüben raukkani, eikä minulla ollut\ntoivoakaan saada nähdä häntä enää!\n\nVaikka setäni ei huomannutkaan näitä luonnonihania seutuja, niin\nhän kuitenkin hämmästyi suuresti nähdessään erään kirkontornin\nAmager-saarella, joka muodostaa lounaisen osan Kööpenhaminan\nkaupunkia.\n\nMinä sain käskyn marssia sinnepäin, ja astuin siis pieneen\nhöyryveneeseen, joka pysähtyi muutaman hetken kuluttua laivatokan\nsatamaan. Kuljettuamme joitakin ahtaita katuja myöten, joilla\ntyöskenteli vankeja päällysmiestensä keppien komennon mukaan\npuettuina puoleksi keltaisiin, puoleksi harmaisiin housuihin, tulimme\nVor-Frelsers-Kirke'n luo. Itse kirkossa ei ollut mitään erikoista.\nMutta syynä siihen, että sen korkea torni herätti professorin\nhuomiota, oli se, että tasakatosta alkaen sen huipun ympäri kohosivat\nkiertoportaat, joiden kierteet olivat paljaan taivaan alla.\n\n-- Nouskaamme ylös! sanoi setä.\n\n-- Minua pyörryttää! väitin vastaan.\n\n-- Sitä suurempi syy on sinulla nousta ylös, sillä pyörryttämiseen\ntäytyy tottua.\n\n-- Mutta -- -- --\n\n-- Tule! sanon minä, älkäämme tuhlatko aikaa.\n\nMinun täytyi totella. Vahti, joka asui kadun toisella puolella, antoi\nmeille avaimen, ja aloimme kiivetä.\n\nSetäni astui edelläni kevein askelin. Minä seurasin häntä peläten,\nsillä valitettavasti alkaa päätäni helposti huimata; minulla ei ole\nkotkan vakavuutta eikä sen lujia hermoja.\n\nNiin kauan kuin olimme portailla tornin sisäpuolella, kävi kaikki\nhyvin, mutta sataviisikymmentä askelta noustuamme virtasi raitis\nilma kasvoihini. Olimme päässeet tornin parvekkeelle, josta nuo\nilmaan kohoavat portaat alkoivat; niitä suojelivat vähäiset kaiteet,\nja yhä kapenevat porraslaudat näyttivät vievän taivaan äärettömään\navaruuteen.\n\n-- En voi! vaikeroin minä.\n\n-- Oletko kenties pelkuri? Eteenpäin vain! komensi taipumaton\nprofessori.\n\nMinun täytyi seurata häntä, pidellen kaiteesta kiinni niin hyvin kuin\ntaisin. Raitis ilma ensin toinnutti ja virkisti minua; mutta kun\ntunsin tornin huojuvan tuulen puuskauksista, eivät jalkani tahtoneet\nkannattaa; kohta ryömin polvillani, sitten vatsallani; ummistin\nlopuksi silmäni ja tunsin ilkeän tyhjyyden tunteen.\n\nViimein setä tarttui kaulukseeni ja laahasi minut liki tornin\nhuipussa olevaa palloa.\n\n-- Katso, sanoi hän, katso hyvin tarkoin ympärillesi. Täytyy\ntotuttautua katsomaan syvyyksiin.\n\nAvasin silmäni ja näin talot litistyneinä maahan kuin musertuneina\npudottuaan alas. Yläpuolellani kulki hajanaisia pilviä, jotka\nnäköharhan vuoksi näyttivät liikkumattomilta, jotavastoin torni,\npallo ja minä itse olimme kulkevinamme ajatuksen nopeudella\neteenpäin. Kaukana toisella puolella levisivät eteeni viheriät kedot,\ntoisella puolella kimalteli meri auringon paisteessa. Juutinrauma\nkimalteli Helsingörin kohdalla; siinä näkyi joitakuita valkoisia\npurjeita, jotka olivat ikäänkuin kalalokin siivet, ja sumun seasta\nidästäpäin siinti tuskin näkyvänä Ruotsin rannikko. Koko tämä\näärettömän suuri näköala oli silmieni edessä.\n\nMinun täytyi nousta seisaalleni, seisoa suorana ja katsoa\nympärilleni. Ensimmäinen pyörtymisen estämisharjoitus kesti tunnin.\nKun setä salli minun laskeutua tornista, olivat jäseneni aivan\njäykistyneet.\n\n-- Huomenna aloitamme uudelleen, sanoi professori.\n\nJa todellakin; tämä huimaava harjoitus uudistettiin viitenä päivänä;\ntahtoen tai tahtomattani edistyin suuresti \"ylhäisten katselujen\"\ntaidossa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nLähtöpäivä koitti. Edellisenä iltana oli kohtelias herra Thomsen\nantanut meille suosituskirjeet Islannin maaherralle, kreivi\nTrampelle, piispan apulaiselle, herra Picturssonille ja Reykjavikin\npormestarille Finsenille. Vastalahjaksi setäni pudisti mitä\npontevimmin hänen kättänsä.\n\nKesäkuun 2 p:nä kello kuusi aamulla olivat kallisarvoiset\nmatkakapineemme laivassa. Kapteeni vei meidät melko ahtaisiin\nhytteihimme.\n\n-- Onko meillä purjetuuli? kysyi setäni.\n\n-- On, ja hyvä, vastasi kapteeni Bjarne, se on kaakkoinen. Me\npääsemme satamasta merelle täysin purjein.\n\nMuutaman hetken kuluttua kuunari oli lähtövalmis ja kiiti täysin\npurjein ulos satamasta. Tunnin kuluttua näytti Tanskan pääkaupunki\nvaipuvan kaukaisiin laineisiin, ja _Valkyyria_ purjehti läheltä\nrannikkoa Helsingörin kohdalla. Olin liikutettu ja odotinpa\nnäkeväni Hamletin haamun harhailevan tuon linnan historiallisesti\nmuistettavilla valleilla.\n\n-- Ylevä haaveksija! sanoin itsekseni, sinä kyllä antaisit meille\nsuostumuksesi! Kenties seuraisit merta etsiäksesi maan keskipisteestä\nselitystä ikuiseen epäilykseesi?\n\nMutta noilla vanhoilla muureilla ei näkynyt ketään. Sitäpaitsi linna\non paljoa nuorempi kuin mainittu Tanskan urhokas prinssi. Nyt se\non Juutinrauman kapeimman kohdan vartion komeana asuntona; tästä\npurjehtii ohitse vuosittain viisitoistatuhatta laivaa.\n\nKronborgin linna katosi pian sumuun, samoin Ruotsin puolella\nkohoava Helsingborgin torni; kuunarimme kallisteli hiukan tuulessa\nKattegatilla.\n\n_Valkyyria_ oli hyvä purjehtija, mutta purjelaivassa ei koskaan tiedä\nedeltäkäsin, kuinka matka sujuu. Aluksemme purjehti Reykjavikiin\nlastinansa hiiliä, talouskapineita, saviastioita, villavaatteita\nja viljaa. Viisi miestä, kaikki tanskalaisia, oli kylliksi laivaa\nhortelemaan.\n\n-- Kuinka kauan matka kestää? kysyi setäni kapteenilta.\n\n-- Noin kymmenen päivää, vastasi tämä, jollemme kohtaa kovia\nluodetuulia Fär-saarien kohdalla.\n\n-- Ettehän pelänne mitään pitempää viivykettä.\n\n-- En, herra professori, olkaa huoleti, kyllä me perille pääsemme.\n\nIltapäivällä kuunari sivuutti Skagenin niemen, Tanskan pohjoisimman\nkohdan, kulki yöllä Skagerrakin halki, purjehti Norjan äärimmäisen\nniemen Cap Lindesnaesin ohi ja laski Pohjanmerelle.\n\nKaksi päivää sen jälkeen alkoi Skottlannin rannikko siintää\nPeterheadin kohdalta, ja _Valkyyria_ kääntyi Fär-saaria kohti kulkien\nOrkney- ja Shetlannin saarien välitse. Kohta huuhtelivat Atlantin\nvaltameren aallot kuunariamme; sen täytyi risteillä pohjoistuulta\nvastaan, ja se pääsi töin tuskin Fär-saarille. Kesäkuun 8 päivänä\ntuli näkyviin itäisin näistä saarista, ja siitä alkaen piti kapteeni\nsuoraa suuntaa Cap Portlandia kohti, joka on Islannin etelärannalla.\n\nMatkalla ei sattunut mitään erikoisen tärkeätä. Kohtalaisen hyvin\npidin puoleni meritautia vastaan; setäni sitä vastoin oli kaiken\naikaa kipeänä, mistä hän oli varsin harmissaan mutta vielä enemmän\nhäpeissänsä.\n\nHän ei siis voinut saada mitään tietoja kapteeni Bjarnelta\nSneffels-vuoresta, kulkuneuvoista ja tavaran kuljetuksen\nhelppoudesta; hänen täytyi jättää nämä kyselemiset siksi, kunnes\ntulisimme perille. Niin hän kulutti aikansa pitkällänsä hytissään,\njonka seinät natisivat laivan kovasti kiikkuessa. Täytyy myöntää,\nettä setäni itse oli suureksi osaksi ansainnut kohtalonsa.\n\nKesäkuun 11 päivänä saatoimme määrätä Cap Portlandin aseman. Ilma oli\nsilloin selkeä, niin että voimme nähdä Myrdalin Jokulin,[27] joka\nkohoaa sen yläpuolella.\n\n_Valkyyria_ pysytteli tarpeellisen matkan päässä rannasta kulkien\npitkin sitä länteen päin suuren valas- ja haikalaparven halki.\nKohta näkyi mahdottoman suuri kallioholvi, jonka lävitse meri\nsyöksi hirveällä pauhinalla. Vestmanin saaret näyttivät nousevan\nvaltamerestä ikäänkuin hajalleen kylvetyt luodot kiiltävällä\npinnalla. Siitä lähtien kynti kuunari ulompana meren selkää\npäästäkseen hyvän matkan päässä Cap Reykianaesin ympäri, joka\nmuodostaa Islannin läntisimmän niemekkeen. Ankara merenkäynti esti\nsetääni nousemasta laivan kannelle ihailemaan näitä syvään uurrettuja\nlounatuulen pieksämiä rannikoita.\n\nNeljäkymmentäkahdeksan tuntia myöhemmin, kun kuunari oli ollut\npakotettu kokoon käärityin purjein pakenemaan myrskyä, näkyi\nidästäpäin merkkikumpu Skagen'in niemeltä,[28] jonka vaaralliset\nkarit ulottuvat kauaksi merelle. Islantilainen luotsi tuli laivaan,\nja kolmea tuntia myöhemmin _Valkyyria_ laski ankkurinsa Reykjavikin\nedustalle Faxa-vuonoon.\n\nProfessori tuli vihdoinkin esiin hytistänsä hyvin kalpeana ja\nuupuneena, mutta yhtä innokkaana, ja hänen silmissänsä oli\ntyytyväinen katse.\n\nKaupungin väestö kokoontui satamaan, sillä jokaista heistä huvitti\nlaivan tulo, kun he tiesivät, että kullakin oli siitä saamista.\n\nSedällä oli kiire päästä pois veden päällä uiskentelevasta\nvankilastansa tahi pikemmin sairashuoneestansa. Mutta ennenkuin hän\nlähti kuunarin kannelta, vei hän minut laivan kokkaan osoittaen\nsormellaan korkeaa vuorta lahden pohjoisrannalla; vuorella oli kaksi\nhuippua, se oli kaksoiskeilan muotoinen ja ikuisen lumen peittämä.\n\n-- Sneffels! huusi hän, Sneffels!\n\nViitaten minua olemaan ehdottomasti vaiti hän astui sen jälkeen\nvenheeseen, joka odotti meitä. Minä seurasin häntä, ja kohta sen\njälkeen laskimme jalkamme Islannin kamaralle.\n\nHeti sen jälkeen tuli saapuville hyväluontoisen näköinen mies\nkenraalin puvussa; hän oli saaren korkein virkamies, maaherra\nkreivi Trampe omassa persoonassaan. Professori älysi kohta, kuka\ntämä mies oli; hän jätti siis maaherralle Kööpenhaminasta saadut\nsuosituskirjeensä, ja heidän kesken sukeutui tanskan kielellä\nlyhykäinen keskustelu, josta minä hyvin ymmärrettävistä syistä en\nkäsittänyt mitään. Mutta seurauksena tästä keskustelusta oli, että\nkreivi Trampe tarjoutui auliisti auttamaan professori Lidenbrockia.\n\nPormestari Finsen, joka pukunsa puolesta oli yhtä sotaisa kuin\nmaaherrakin mutta luonteeltaan ja ammattinsa puolesta myös yhtä\nrauhallinen, vastaanotti setäni varsin kohteliaasti.\n\nMitä tulee piispan apulaiseen, herra Picturssoniin, niin hän oli\njuuri piispallisella paimenmatkalla saaren pohjoispiirissä, joten\nmeille ei oltu suotu kunniaa päästä hänen tuttavuuteensa. Sitävastoin\ntulimme tuntemaan Reykjavikin koulun luonnontieteen opettajan, herra\nFridrikssonin, jonka apu oli meille varsin tervetullut; hän oli\nsangen miellyttävä mies. Tämä nöyrä oppinut osasi puhua ainoastaan\nislannin kieltä ja latinaa; hän tarjosi heti minulle apuansa\nHoratiuksen kielellä ja tunsin kohta, että me olimme syntyneet\nymmärtämään toisiamme. Hän olikin todella ainoa ihminen, jonka kanssa\ntaisin vaihtaa sanoja Islannissa ollessani.\n\nNiistä kolmesta huoneesta, jotka hänellä oli talossansa, antoi tuo\nerinomainen mies kaksi meidän haltuumme, ja pian majoituimme sinne\nkapineinemme, joiden paljoudesta kelpo Reykjavikiläiset jokseenkin\nsuuresti ällistyivät.\n\n-- Noh, Akseli! sanoi setäni, kaikki käy hyvin, vaikein tehtävä on jo\nsuoritettu.\n\n-- Mitä, vaikeinko? ihmettelin minä.\n\n-- Epäilemättä! Nythän ei tarvitse muuta kuin laskeutua alaspäin!\n\n-- Jos niin arvelette, niin olette oikeassa; mutta kun on\nlaskeuduttu, alas, pitää myös nousta ylös, luulen ma.\n\n-- Oh! Siitä minä vähät! Maltapas! Älkäämme hukatko kallista aikaa.\nMenen kirjastoon. Ehkä siellä on jokin Saknussemmin käsikirjoitus; ja\nolisinpa varsin iloissani, jos saisin siitä jotakin neuvoa.\n\nMenin ulos ja kuljeksin sinne tänne mihin sattui. Eipä olisikaan\nollut helppoa joutua eksyksiin Reykjavikin kaduilla; minun ei siis\ntarvinnut kysyä keneltäkään tietä, jotapaitsi sellainen pelkin\nviittauksin tehty kysymys olisi saattanut aiheuttaa minulle monta\nerehdystä.\n\nKaupunki on jokseenkin matalalla ja suoperäisellä maalla kahden\nkukkulan välissä. Äärettömän suuri laavakerros peittää maan\ntoisella puolella viettäen loivasti aina mereen asti. Toisella\npuolella on lavea Faxa-vuono, jossa _Valkyyria_ oli tällä kertaa\nankkurissa ja jota Sneffelsin suuri lumitunturi rajoittaa\npohjoisessa. Tavallisesti tapaa täällä satamassa englantilaisia ja\nranskalaisia kalastuspäällysmiehiä, mutta tällä kertaa he olivat\nsaaren itäpuolella virkatoimissaan. Reykjavikin pisin katu kulkee\nsamansuuntaisena meren rannan kanssa; sen varrella asuvat kaikki\nkauppiaat mökeissänsä, jotka ovat rakennetut hirsistä ja maalatut\npunaisiksi; toinen katu, joka on lännempänä, viepi pienelle järvelle,\njonka rannalla on piispan talo.\n\nPian olin kiivennyt näitä kivisiä ja synkkiä teitä myöten ylös;\nvälistä näin kitukasvuista heinää, joka oli kuin paljosta pidosta\nvaalentunut vanha villainen paita; toisaalla oli hiukan puutarhan\ntapaista, jonka vähäiset kasvit, peruna, kaali ja vuohenkaali,\nolisivat varsin hyvin soveltuneet kääpiöiden pöydälle; lisäksi\njokunen surkastunut kukkanen koetti tavoittaa edes muutaman\nauringonsäteen.\n\nViimeksimainitun kadun päästä löysin yhteisen hautausmaan, joka oli\navara ja multavallin ympäröimä. Muutaman askeleen päässä sieltä\noli kuvernöörin asunto, joka oli huono hökkeli verrattuna Hampurin\nraatihuoneeseen, mutta täydellinen palatsi muun Islannin väestön\nasuntojen rinnalla.\n\nPienen järven ja kaupungin välillä kohosi kirkko, rakennettuna\nprotestanttisen tyylin mukaan kalkkikivestä, jonka lohkomisesta\ntulivuoret itse pitävät huolen; sen punainen tiilikatto oli\nselvästi hajoamaisillaan ankarain länsituulien kynsissä hartaiden\nkirkossakävijöiden suureksi mielipahaksi.\n\nLikeisellä kummulla huomasin oppilaitoksen, joss, kuten myöhemmin\nsain isännältämme tietää, opetettiin heprean, englannin, ranskan\nja tanskan kieltä; neljää kieltä, joista suureksi häpeäkseni\nen ymmärtänyt sanaakaan. Olisin ollut ihan viimeinen koulun\nneljästäkymmenestä oppilaasta, enkä olisi ollut kelvollinen asumaa\nheidän kanssaan niissä ahtaissa kammioissa, joissa heikoimmat\nensimmäisestä yöstä alkaen olivat tukehtumaisillaan.\n\nKolmessa tunnissa olin kuljeksinut sekä kaupungin että ympäristönkin\nläpi. Ympäristö kokonaisuudessaan näyttää omituisen synkältä. Ei\npuuta, ei kasvullisuutta sanottavasti. Kaikkialla teräviä kulmia ja\ntulen muodostamia kallioita. Islantilaisten asumukset ovat tehdyt\nmaasta ja turpeista; seinät ovat kaarretut sisäänpäin, ja koko\ntalo on melkein pelkkää kattoa. Mutta nämä katot ovat verraten\nreheväkasvuisia niittyjä, joilla kasvaa pitkää ruohoa, sillä huoneen\nlämpö kasvattaa sitä; tämä ruoho korjataan tarkkaan heinänteon\naikana, sillä muuten kotieläimet söisivät sen suuhunsa näiltä\nviheriöitseviltä katoilta.\n\nKävellessäni kohtasin vain vähän asukkaita. Palatessani kauppakadulle\noli suurin osa väestöstä kuivaamassa, suolaamassa ja panemassa\ntynnyreihin kapakalaa, joka on saaren tärkein vientitavara. Miehet\nnäyttivät olevan vahvoja ruumiiltaan, mutta muuten kömpelöitä,\nvaaleaverisiä germaaneja; heidän syvämietteisestä katsannostaan\nsaattoi otaksua, että he tunsivat olevansa kuin ulkopuolella\nihmiskuntaa, maanpakolaisraukkoja, karkoitettuja tähän jäämaahan,\njonka luonto olisi paremmin soveltunut eskimoille. Turhaan etsin\nhymyä heidän kasvoiltaan; joskus he tosin naurahtivat kutistaen\njotenkin väkinäisesti kasvolihaksiaan, mutta eivät koskaan\nhymyilleet. Heidän pukunansa oli mustasta villavaatteesta kehnosti\ntehty takki, joka skandinaavisissa maissa tunnetaan nimellä \"sarka\",\nsen lisäksi leveälierinen hattu, punajuovaiset housut ja jalassa\nkengäntapaisiksi käännetyt nahkakappaleet.\n\nVaimot, joiden katse oli surullinen ja nöyrä ja joiden ulkonäkö oli\njokseenkin miellyttävä, vaikka eloton, olivat puetut sarkaisiin\nliiveihin ja hameisiin; tytöillä oli palmikoidun tukkansa verhona\npieni kudottu myssy, jotavastoin naimisissa olevilla naisilla oli\npäässä kirjava huivi, jonka päällä oli jonkinlainen valkoisesta\nvaatteesta tehty koriste.\n\nKun pitkän matkan näin kuljettuani palasin herra Fridrikssonin\ntaloon, oli setäni jo siellä isäntämme seurassa.\n\n\n\n\nX\n\n\nPäivällinen oli valmis, ja professori Lidenbrock kävi siihen ahnaasti\nkäsiksi, sillä hänen pakollinen paastonsa laivalla oli enentänyt\nhänen ruokahaluansa, joka muutoinkin luonnostaan oli sangen hyvä.\nAteria, joka oli paremmin tanskalainen kuin islantilainen, ei\nollut missään suhteessa merkillinen; mutta isäntämme, joka oli\nenemmän islantilainen kuin tanskalainen, johdatti mieleeni vanhan\najan kestiystävyyden sankarit, sillä selvästi huomasi, että meitä\npidettiin hänen huoneessansa tärkeämpinä henkilöinä kuin häntä\nitseään.\n\nKeskusteltiin maan omalla kielellä, johon setäni lisäsi saksaa\nja herra Fridriksson latinaa, jotta minäkin ymmärtäisin sitä.\nPuhuttiin tieteellisistä kysymyksistä, kuten tiedemiehen sopii; mutta\nprofessori noudatti lauseissansa mitä suurinta varovaisuutta käskien\nsilmäyksillään minun pysyä visusti vaiti aikeistamme.\n\nHeti alussa Fridriksson kysyi sedältäni hänen tutkimuksiensa\nmenestystä kirjastossa.\n\n-- Teidän kirjastonne! vastasi professori, siinähän on vain\nvaillinaisia kirjoja melkein tyhjillä hyllyillä.\n\n-- Mitä? huudahti Fridriksson; meillä on kahdeksantuhatta nidosta,\njoista useat ovat kallisarvoisia ja harvinaisia, vanhalla\nskandinavialaisella kielellä kirjoitettuja teoksia; sitäpaitsi meillä\non kaikki kirja-uutuudet, mitkä Kööpenhaminassa vuosittain ilmestyvät.\n\n-- Missä ovat sitten nuo kahdeksantuhatta nidosta? Minä\npuolestani -- -- --?\n\n-- Oh, herra professori, ne ovat luettavina ympäri maata. Vanhalla\njääsaarellamme on ihmisillä lukuhalua. Täällä ei ole ainoaakaan\nvuokraajaa eikä kalastajaakaan, joka ei osaisi lukea ja joka ei\nlukisi. Me islantilaiset ajattelemme, että sen sijaan, että kirjat\nlahoaisivat rautaristikon takana niiden tarkoituksena pikemmin on\nkulua lukijoiden käsissä. Senpätähden nämä kirjat kulkevatkin kädestä\nkäteen ja kuluvat, niitä luetaan yhä uudelleen, ja usein tapahtuu,\netteivät ne palaa paikallensa ennenkuin vuoden tahi parin kuluttua.\n\n-- Ja sillävälin, vastasi setäni toivossaan pettyneenä, muukalaiset\n-- -- --\n\n-- Niin, kukapa sitä voi auttaa! Muukalaisilla on omat kirjastonsa,\nja meidän maanmiehemme tarvitsevat etupäässä valistusta. Sanon\nvieläkin: lukemisen halu on islantilaisella veressä. Jo vuonna\n1816 me perustimme tieteellisen seuran, joka yhä edistyy;\nmuukalaiset oppineet pitävät kunniana päästä sen jäseneksi; se\npainattaa kirjoja kansalaistemme opetusta varten ja tekee maallemme\ntodellista hyötyä. Jos te, herra professori, suvaitsette ruveta\nsen kirjeenvaihtajajäseneksi, niin tuotatte meille sangen suuren\nmielihyvän.\n\nSetäni, joka jo ennestään oli jäsenenä noin sadassa eri\ntiedeseurassa, vastaanotti tarjouksen kohteliaasti, mikä suuresti\nmiellytti herra Fridrikssonia.\n\n-- Olkaa hyvä, jatkoi tämä, ja mainitkaa minulle ne kirjat, joita\nhaluaisitte saada kirjastostamme; ehkä voisin antaa teille jotakin\ntietoa niistä?\n\nKatsahdin setääni; hän epäili, vastaisiko tähän tarjoukseen,\njoka näin suorastaan kosketti hänen aiettaan. Mutta muutaman\nsilmänräpäyksen kuluttua hän päätti puhua.\n\n-- Herra Fridriksson, hän sanoi, olisin tahtonut tietää, onko teillä\nkirjastossanne vanhojen kirjojen joukossa Arne Saknussemmin teoksia?\n\n-- Arne Saknussemm! vastasi Reykjavikin professori, varmaan\ntarkoitatte tuota oppinutta miestä, joka eli kuudennellatoista\nvuosisadalla, oli yht'aikaa suuri luonnontutkija, suuri alkemisti ja\nmainio matkustaja?\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Joka oli Islannin kirjallisuuden ja tieteiden loistava tähti?\n\n-- Kuten sanotte.\n\n-- Kaikkia muita etevämpi mies?\n\n-- Sen myönnän.\n\n-- Ja jonka rohkeus oli yhtä suuri kuin hänen neronsakin?\n\n-- Huomaan, että tunnette hänet hyvin.\n\nSetäni oli ylenmäärin iloissaan, kun kuuli näin puhuttavan\nsankaristansa, ja hänen silmänsä loistivat ihastuksesta.\n\n-- No, kysäisi hän, entäs hänen teoksensa?\n\n-- Oi! Hänen teoksiansa meillä ei ole.\n\n-- Mitä! Islannissako?\n\n-- Niitä ei ole missään, sillä Arne Saknussemmia syytettiin\nkerettiläisyydestä ja hänen teoksensa poltettiin Kööpenhaminassa v.\n1573.\n\n-- Varsin hyvin! Oivallista! huusi setäni, luonnontieteen professorin\nsuureksi hämmästykseksi.\n\n-- Mitä tarkoitatte? hän kysyi.\n\n-- Nyt tulee kaikki ilmi, olen ollut oikeassa, asia on selvä, ja\nnyt ymmärrän, miksi Saknussemm ahdistettuna, pakotettuna salaamaan\nneronsa keksinnöitä, on käsittämättömään kryptogrammaan kätkenyt\nsalaisuuden -- -- --\n\n-- Minkä salaisuuden, kysyi Fridriksson innokkaasti.\n\n-- Salaisuuden, joka -- -- -- josta -- -- -- vastasi setäni änkyttäen.\n\n-- Oletteko kenties löytänyt jonkin hänen kirjoituksensa? kysäisi\nisäntämme.\n\n-- Ei! lausuin vain arvelun.\n\n-- No hyvä! vastasi Fridriksson, joka oli niin kohtelias,\nettei ruvennut enempää utelemaan huomatessaan vieraansa\nhämilläänolon. Toivon, ettette lähde pois saareltamme tutkimatta\nsen kivennäisrikkauksia.\n\n-- Se on tietty, vastasi setäni, mutta tulenpa jotenkin myöhään;\nonhan täällä ollut tutkijoita jo ennenkin, vai kuinka?\n\n-- On kyllä, herra professori; voin mainita herrojen Olafsenin ja\nPovlsenin työt,[29] tehdyt kuninkaan käskystä, Troilin tutkimukset,\nherrojen Gaimardin ja Robertin tieteellisen lähetysmatkan\nranskalaisella _La Recherche_[30] korvetilla, sekä viimeiseksi\nniiden oppineiden miesten havainnot, jotka olivat _La Reine\nHortense_-nimisellä fregatilla; ne ovat suuresti edistäneet Islannin\ntuntemista. Mutta uskokaa minua, paljon on vielä tutkimatta.\n\n-- Niinkö luulette? kysyi setäni suopean näköisenä koettaen salata\nsilmiensä loistoa.\n\n-- Niin! Kuinka monta vuorta, jäätikköä ja tulitunturia täällä onkaan\ntutkittavana, jotka eivät vielä ole tunnettuja! Eikä tarvitse mennä\nkauaksikaan: näettehän tuon vuoren, joka kohoaa taivaan rannalla? Se\non Sneffels.\n\n-- Ahaa! sanoi setäni, vai Sneffels. -- Niin, merkillisimpiä\ntulivuoria, mitä on; sen aukkoa on harvoin tutkittu.\n\n-- Kenties se on sammunut?\n\n-- Se on sammunut viisisataa vuotta sitten.\n\n-- No hyvä! sanoi setäni, joka hurjasti koetti puristaa säärensä\ntiukasti ristiin, ettei hyppäisi korkealle ilmaan; minä haluaisin\naloittaa geologiset tutkimuksen tästä Seffel -- -- -- Fessel -- -- --\nmikä se taas olikaan?\n\n-- Sneffels, oikaisi kohtelias Fridriksson. Tämä osa keskustelua\npuhuttiin latinaksi, joten minä ymmärsin kaiken. Töin tuskin saatoin\npysyä totisena, kun näin setäni yritykset hillitä iloansa, joka\npyrki nousemaan yli äyräiden, ja kun hän koetti näyttää maailman\ntietämättömimmältä ihmiseltä.\n\n-- Teidän tietojenne johdosta, hän sanoi, minä teen päätökseni. Me\nkoetamme siis nousta tälle Sneffels-vuorelle, ehkäpä tutkia sen\naukkoakin!\n\n-- Valitan, vastasi Fridriksson, että ammattini ei salli minun lähteä\nkotoani, muuten olisi minulle ollut suureksi hyödyksi ja huviksi\nsaada seurata teitä.\n\n-- Ah, ei, ei, vastasi setäni innokkaasti, emme tahdo olla\nkenellekään haitaksi, herra Fridriksson, kiitän teitä sydämestäni.\nTeidänlaisenne oppineen miehen läsnäolo olisi meille ollut suureksi\nhyödyksi, mutta virkanne kutsuu teitä.\n\nLuulenpa, ettei isäntämme islantilaisen sielunsa viattomuudessa\nhuomannut setäni suurta teeskentelyä.\n\n-- Hyväksyn täydellisesti, herra professori, sanoi hän, päätöksenne\naloittaa tutkimuksenne tästä tulivuoresta, sillä siellä teillä\non tilaisuus tehdä runsaasti mielenkiintoisia havaintoja. Mutta\nsanokaapas, miten aiotte päästä Sneffelsin niemimaalle?\n\n-- Meritse, lahden yli, sehän on lyhyin tie.\n\n-- Epäilemättä, mutta sitä on mahdoton kulkea.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Sentähden, ettei meillä Reykjavikissa ole ainoatakaan venhettä.\n\n-- Tuhat tulimmaista!\n\n-- Täytyy matkustaa maata myöten pitkin rannikkoa; se on pitempi,\nmutta hauskempi matka.\n\n-- No hyvä! Hankin itselleni matkaoppaan.\n\n-- Tiedän siihen toimeen sopivan henkilön.\n\n-- Onko hän älykäs mies?\n\n-- Oikein älykäs; hän on siltä niemeltä kotoisin. Hän on taitava\nhaahkatelkän pyytäjä; tulette olemaan tyytyväinen häneen. Hän puhuu\nsujuvasti tanskan kieltä.\n\n-- Milloin saan tavata häntä?\n\n-- Huomenna, jos haluatte.\n\n-- Miksi ei jo tänään?\n\n-- Sentähden, ettei hän tule tänne ennenkuin huomenna.\n\n-- Huomenna siis, sanoi setäni huoaten.\n\nTämä tärkeä keskustelu loppui kohta senjälkeen siten, että\nsaksalainen professori lausui sulimmat kiitoksensa islantilaiselle.\nAterioidessa oli setäni saanut tietää useita tärkeitä seikkoja,\nmuun ohessa Saknussemmin elämäntarinan ja syyn, miksi hän kätki\nkeksintönsä kummalliseen kirjoitukseen; sen lisäksi hän sai tietää,\nettei isäntämme seuraisi meitä matkallamme ja että me huomisesta\npäivästä alkaen saisimme matkaoppaan mukaamme.\n\n\n\n\nXI\n\n\nIltasella kävelin vähän aikaa pitkin Reykjavikin rantoja ja palasin\naikaiseen, laskeusin levolle sänkyyni, joka oli tehty paksuista\nlaudoista, ja nukuin kohta sikeästi.\n\nHerätessäni kuulin setäni puhuvan innokkaasti viereisessä huoneessa;\nnousin heti, ja kiiruhdin hänen luoksensa.\n\nHän keskusteli tanskankielellä rotevan, vantteran nuoren miehen\nkanssa, joka näytti olevan erittäin väkevä. Hänen päänsä oli\nhyvin iso ja hänen silmissänsä, jotka mielestäni olivat älykkään\nnäköiset, oli unelias katse; hänen pitkä tukkansa, jota Englannissa\nolisi sanottu punaiseksi, valui hänen voimakkaille hartioillensa.\nTämän saarelaisen liikkeet olivat notkeat, mutta hän liikutti\nvain vähän käsiänsä, niinkuin sellainen henkilö, joka ei osaa\ntahi ei tahdo viittailla. Hän näytti hiljaiselta ja levolliselta,\nmutta ei välinpitämättömältä. Hänestä huomasi, ettei hän pyytänyt\nmitään muilta, että hän teki työtä oman mielensä mukaan, ja että\nhänen käsityksensä maailmanmenosta ei sallinut kummeksimista eikä\nlevottomuutta. Nämä islantilaisen luonnonlaadun ominaisuudet huomasin\nsiitä tavasta, miten hän kuunteli puhetoverinsa kiihkeätä sanatulvaa.\nHän seisoi käsivarret ristissä liikkumattomana setäni innokkaasti\npuhuessa ja viittaillessa jos jollakin tavoin; tahtoessaan vastata\nkieltävästi hän vain pudisti päätään ja myöntääksensä hän vain\nnyökkäsi, mutta nämä liikkeet olivat niin vähäiset, että hänen pitkä\ntukkansa tuskin liikahti. Hän oli oikein saita, kun oli kysymyksessä\nliikuntojen säästäminen.\n\nNähdessäni tämän miehen en suinkaan olisi aavistanutkaan, että\nhän oli metsästäjä; tosin ei otus olisi häntä säikähtänyt, mutta\nkäsittämätöntä oli silti, kuinka hän voi saavuttaa sen?\n\nTämä selvisi, kun Fridriksson selitti minulle, että tuo rauhallinen\nmies pyysi vain haahkatelkkiä, joiden untuvat ovat saaren suurin\nrikkaus. Haahkan untuvien kokoamiseen ei tarvitakaan paljon\nliikkuvaisuutta.\n\nKesän alkupäivinä alkaa haahkatelkkä tehdä pesäänsä rantakallioiden\nväliin niiden kaitaisten vuonojen rannoille, jotka halkovat Islannin\nrannikoita. Kun pesä on tehty, sisustaa lintu sen hienoilla\nhöyhenillä, joita se nyhtää rinnastaan. Kohta sen jälkeen tulee\nlinnustaja tahi oikeammin kauppias, ja ottaa pois untuvat pesästä,\njolloin lintu alkaa työnsä uudelleen; kun naaras on repinyt kaikki\nuntuvansa, tulee koiraksen vuoro. Mutta koska tämän suuremmilla ja\nkovemmilla höyhenillä ei kaupassa ole suurta arvoa, ei linnustaja\nenää otakaan pois poikien alustaa; pesä siis tulee valmiiksi, naaras\nmunii munansa, pojat syntyvät ja seuraavana vuonna alkaa taas\nhaahkanuntuvien saanti.\n\nKoska haahkatelkkä ei valitse asuinpaikaksensa jyrkkiä kallioita,\nvaan tasaisia ja sellaisia, joille se helposti pääsee, niin\nislantilainen linnustaja saattaa hoitaa ammattiansa ilman suurta\nponnistusta. Hän on maamies, joka ei kylvä eikä leikkaa eloansa, vaan\nkokoaa sen vain.\n\nTämän totisen, hitaan ja harvapuheisen miehen nimi oli Hannu Bjelke,\nja hän tuli palvelukseemme Fridrikssonin puoltosanan perusteella.\nHän oli tuleva matkaoppaamme; hänen käytöstapansa oli kummallinen\nvastakohta setäni käytökselle.\n\nKuitenkin he sopivat hyvästi kaupoista. Ei kumpikaan pitänyt lukua\nhinnasta, toinen oli valmis vastaanottamaan, mitä hänelle tarjottiin,\ntoinen altis antamaan, mitä vaadittiin. Ei milloinkaan ole kauppaa\nhelpommin tehty.\n\nSopimus oli, että Hannu sitoutui viemään meidät Stapi-nimiseen\nkylään, Sneffels-niemen etelärannalle, liki tulivuoren juurta.\nMaamatkaa oli noin kaksikolmatta penikulmaa, setäni arvelun mukaan\nparin päivän matka.\n\nMutta kun hän sai tietää, että oli kysymys tanskalaisista\npenikulmista, joissa on neljäkolmatta tuhatta jalkaa, piti hänen\nantaa perään laskuissansa, ja, huonoihin teihin katsoen, laskea\nmatkaan seitsemän tahi kahdeksan päivää.\n\nSetäni saisi käytettäväkseen neljä hevosta, kaksi hänelle ja minulle\nratsuiksi ja kaksi kantamaan tavaroitamme. Hannu kulkisi tapansa\nmukaan jalkaisin. Hän tunsi täydellisesti tämän osan rantamasta ja\nlupasi viedä meidät lyhyintä tietä.\n\nHänen palveluksensa ei loppuisi tultuamme Stapi-kylään, vaan\nkestäisi se koko sen ajan, minkä setäni tarvitsi tieteellisiin\ntutkimusmatkoihinsa; hänellä oli palkkaa kolme taaleria viikossa.\nMutta välttämättömäksi ehdoksi määrättiin nimenomaan, että tämä summa\nmaksettaisiin hänelle joka lauantai-ehtoona.\n\nLähtöpäivä määrättiin kesäkuun 16 päiväksi. Setäni tahtoi antaa\nlinnustajalle käsirahaa, mutta tämä epäsi sen yhdellä ainoalla\nsanalla.\n\n-- Jäljestäpäin, hän sanoi, ja professori tulkitsi tämän heti minulle.\n\nKun sopimus oli tehty, meni Hannu heti pois.\n\n-- Oivallinen mies, sanoi setäni, mutta hän tuskin ymmärtää sitä\nkummallista tehtävää, joka hänellä on edessä.\n\n-- Hän siis seuraa meitä aina -- -- --.\n\n-- Niin, Akseli, aina maan keskipisteeseen saakka.\n\nVielä oli jäljellä neljäkymmentäkahdeksan tuntia, jotka minun piti\nsuureksi harmikseni käyttää valmistuksiin; panimme kaiken kykymme\nliikkeelle sovittaaksemme kaikki tavarat parhaiten, tieteelliset\nkojeet toiseen, aseet toiseen paikkaan, työkalut yhteen nippuun ja\nruokatavarat toiseen.\n\nTieteelliset kojeemme olivat:\n\n1:ksi. Sata-asteinen Eigelin lämpömittari, viivoitettu\nsataanviiteenkymmeneen asteeseen, mikä mielestäni oli joko liian\npaljon tahi liian vähän: liian paljon, jos lämpö kohoaisi niin\nkorkealle, jossa tapauksessa tulisimme keitetyiksi; liian vähän, jos\npiti mitata kuumien lähteiden tai muiden sulien aineiden lämpöä.\n\n2:ksi. Manometri eli ilman paineen mittari, jolla voitiin mitata\nsuurempaa painetta kuin ilman paine meren pinnan kohdalla. Tavallinen\nilmapuntari ei todella olisikaan riittänyt, sillä ilman paine\ntietysti lisääntyisi samassa suhteessa kuin laskeutuisimme maan\npinnan alle.\n\n3:ksi. Geneveläisen Boissonnas nuoremman tekemä kronometrikello,\ntarkoin asetettu Hampurin puolipäiväpiirin mukaan.\n\n4:ksi. Kaksi inklinationi- ja deklinationi-kompassia.\n\n5:ksi. Yökiikari.\n\n6:ksi. Kaksi Ruhmkorffin konetta, jotka sähkövirran voimasta\nkehittivät tasaisen ja riittävän valon; kojeen saattoi kantaa\nmukanansa.[31]\n\nAseinamme oli kaksi kivääriä Purdley Moore ja Kumppanien tehtaasta\nsekä kaksi Coltin revolveri-pistoolia. Mitähän varten näitä aseita\notettiin mukaan! Eihän luullakseni tarvinnut pelätä villi-ihmisiä\neikä petoeläimiäkään? Setäni piti yhtä tarkan huolen aseistaan kuin\ntieteellisistä kojeistaankin, erittäinkin pumpuliruudista, joka ei\npahene kostumisesta ja on paljoa voimakkaampaa kuin tavallinen ruuti.\n\nTyökalumme olivat: kaksi rautakankea, kaksi kivikuokkaa, silkkiset\nportaat, kolme rautakärkistä keppiä, kirves, vasara, tusina rautaisia\nkiiloja ja rengaspäisiä ruuveja, sekä pitkiä solmuköysiä, jotka\nkaikki yhteensä muodostivat suuren kuorman, portaatkin kun olivat 300\njalan pituiset.\n\nLopuksi oli vielä ruokatavaroita, jotka eivät vieneet paljon tilaa,\nmutta joita oli kuitenkin riittävästi, sillä tiesin, että meillä\noli säilykelihaa ja kuivattua leipää kuudeksi kuukaudeksi. Ainoa\njuoma-aine matkaeväissämme oli viina, vettä ei ollut ollenkaan;\nmeillä oli kuitenkin suuria pulloja, ja setäni luotti siihen, että\nlöytäisimme lähteitä, joista voisimme täyttää pullomme; turhaan\nkoetin huomauttaa, että ne kenties olisivat kelvottomia tahi kuumia\ntahi ettei niitä olisi ollenkaan.\n\nTehdäkseni täydellisen luettelon tavaroistamme tahdon mainita\nkuljetettavan apteekin, jossa oli tylppäkärkisiä saksia, lastoja\nluun taittumisen parantamista varten, haavasiteitä ja hauderiepuja,\nlaastarilappuja, suoneniskuvehkeet, -- kaikki hirveitä kaluja; sen\nlisäksi kokoelma pulloja, joissa oli dextriiniä, haavaa lääkitsevää\nväkiviinaa, etikkahappoista lyijyhappeumaa, eetteriä ja ammoniakkia\n-- kaikkityyni tavaroita, jotka olivat sangen peloittavia -- ja\nviimeksi laitteet Ruhmkorffin koneisiin...\n\nSetäni ei unohtanut varustaa itselleen tupakkaa, ampumaruutia ja\ntaulaa, sekä nahkaista vyötä, jonka hän piti vyöllänsä ja jossa\nhänellä oli melkoinen määrä kulta-, hopea- ja paperirahaa. Työkalujen\njoukossa oli myös kuusi paria vahvoja kenkiä, jotka oli tehty\nvedenpitäviksi tervansekaisella kautsukkivoiteella.\n\n-- Tällä tavoin vaatetettuina ja varustettuina ei meitä mikään estä\nkulkemasta kauaksi, sanoi setäni.\n\nNäitä erilaisia tavaroita kokoon pannessamme kului meiltä koko\npäivä. Ehtoolla söimme illallista kreivi Trampen luona, Reykjavikin\npormestarin ja tohtori Hyaltalinin, saaren etevän lääkärin, seurassa.\nFridriksson ei ollut kutsuttujen vieraiden joukossa. Sittemmin\nsain tietää, että kuvernööri ja hän olivat eri mieltä jostakin\nhallintokysymyksestä ja että he eivät sentähden seurustelleet. En\nsiis ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä lausuttiin näissä puoleksi\nvirallisissa pidoissa; sen vain panin mieleeni, että setäni puhui\nkoko ajan.\n\nSeuraavana päivänä, kesäkuun 15:ntenä, lopetettiin valmistukset.\nIsäntämme teki professorille suuren palveluksen lahjoittaessaan\nhänelle Islannin kartan, joka oli verrattomasti parempi kuin\nHendersonin tekemä; sen oli Olavi Nikolaus Olsen tehnyt Scheel\nFrisacin maanmittaustöiden ja Björn Gumlaugsonin topografisien\nmittauksien perusteella mittakaavassa 1:480000, ja Islannin oppinut\nseura oli kustantanut sen. Se oli kivennäisten tutkijalle varsin\nkallisarvoinen paperi.\n\nViimeinen ilta kului ystävällisesti keskustellessa Fridrikssonin\nkanssa, johon minä suuresti miellyin, ja sitten seurasi jotenkin\nrauhaton uni, ainakin minun osaltani.\n\nKello viisi aamulla heräsin neljän hevosen hirnumiseen, jotka\ntepastelivat ulkona ikkunani edessä. Pukeuduin pian ja menin kadulle,\njossa Hannu paraikaa asetteli viimeisiä tavaroitamme hevosten\nselkään, niin sanoakseni liikkumatta, vaikka hän toimitti tehtävänsä\nerittäin taitavasti. Setäni piti enemmän melua kuin teki hyötyä, eikä\nmatkaopas näyttänyt pitävän lukua hänen määräyksistänsä.\n\nKello kuusi oli kaikki valmiina, ja Fridriksson paiskasi meille kättä\njäähyväisiksi. Setäni kiitti häntä sangen sydämellisesti islannin\nkielellä hänen erinomaisesta vieraanvaraisuudestansa. Mitä minuun\ntulee, niin lausuin parhaalla latinallani sydämelliset jäähyväiset,\njonka jälkeen nousimme satulaan ja Fridriksson lausui viimeisenä\njäähyväistervehdyksenään seuraavan värssyn, jonka Vergilius näyttää\nkirjoittaneen meille matkustajille, jotka emme tunteneet tietämme:\n\n    _Et, qvamcumque viam dederit fortuna, seqvamur_.[32]\n\n\n\n\nXII\n\n\nLähdimme matkaan pilvisellä, mutta tasaisella säällä, jolloin ei\ntarvinnut pelätä liiallista kuumuutta eikä sadetta, -- oikein\nmatkustajain ilmalla.\n\nSe huvi, että sain ratsain kulkea tuntemattoman maan halki, sai\nminut leppymään. Olinpa suorastaan innostunut, mielessäni liikkui\nkaikenlaisia toivomuksia, ja aloin jo tyytyä kohtalooni.\n\nMikäpä minulla muuten olikaan hätänä? arvelin. Matkustaa varsin\nkummallisessa maassa! Nousta merkilliselle vuorelle! Pahimmassa\ntapauksessa laskeutua sammuneeseen aukkoon! Onhan aivan selvä asia,\nettei tuokaan Saknussemm ole mitään sen enempää tehnyt. Mitä tulee\nsiihen, että löytyisi joku käytävä, joka veisi maan keskipisteeseen,\nniin sehän on pelkkää luuloa, selvä mahdottomuus! Ottakaamme siis\ntinkimättä vastaan se huvi, mitä tästä matkasta voi olla.\n\nTuskin olin lopettanut nämä mietteeni, kun jo olimme jättäneet\nReykjavikin taaksemme.\n\nHannu kulki nopein askelin matkueen etupäässä. Molemmat kuormahevoset\nseurasivat hänen jäljessänsä hänen tarvitsematta ohjata niitä. Sitten\ntulimme setä ja minä, suoraan sanoen varsin komean näköisinä pienten,\nmutta väkevien hevostemme selässä.\n\nIslanti on Euroopan suurimpia saaria, 1,400 neliöpenikulmaa laaja ja\nasukkaita 60 tuhatta. Maantieteen tutkijat ovat jakaneet sen neljään\npiirikuntaan; me matkustimme viistoon sen piirikunnan halki, jonka\nnimenä on lounainen neljännes, \"Sudvester Fjordùngr\".\n\nHannu oli Reykjavikistä lähdettyämme melkein lakkaamatta seurannut\nmeren rantaa. Me sivuutimme laihoja laitumia, jotka töin tuskin\npääsivät muuttumaan viheriäisiksi, keltainen väri kun oli niissä\nvallitseva. Mahdottoman suurien trakyti-röykkiöiden[33] punertavat\nhuiput näyttivät poikki katkenneilta taivaan rannan itäisissä\nsumupilvissä; muutamia lumipälviä loisti siellä täällä kaukaisten\nkukkuloiden rinteillä; toiset jyrkemmiksi muodostuneet huiput\npistivät harmaiden pilvien läpi ja kohosivat uudelleen noiden\nhäilyvien sumujen yläpuolella ikäänkuin taivaan laelle hajonneet\nsalakarit.\n\nUsein nämä äkkijyrkät kukkulajonot muodostivat mereen niemen ja\ntunkeusivat laitumillekin, mutta aina oli jäljellä kylliksi tilaa\nmatkustaa. Muutoin valitsivat hevosemmekin vaistomaisesti mukavimmat\npaikat hiljentämättä kulkuansa. Sedälläni ei ollut edes sitä\nlohdutusta, että olisi saanut karjuen tahi ruoskallansa kiirehtiä\nhevostansa, sillä hänelle ei ollut aikaa kiivailla. En voinut\npidättää hymyäni, kun näin hänet, suurikokoisen miehen, pienen\nhevosen selässä; hänen pitkät säärensä ylettyivät melkein maahan,\njoten hän muistutti kuusijalkaista kentauria.\n\n-- Oivallinen eläin! Oikein kelpo eläin! hän ylisti.\n\n-- Tiedätkös Akseli, ettei ole eläintä, joka älykkäisyydessä\nvoittaisi islantilaisen hevosen. Lumituiskut, myrskyt, kelvottomat\ntiet, kalliot, jäätiköt, ei mikään estä sitä. Se on rohkea, malttava\nja vakava. Se ei koskaan astu harha-askelta eikä tee vastarintaa!\nJos on mentävä virran tahi vuonon poikki, ja sellainen vielä tulee\neteemme, niin saat nähdä, että se arvelematta heittäytyy veteen kuin\nvesieläin ja ui toiselle rannalle! Mutta älkäämme sitä ahdistako,\nvaan antakaamme sen pitää tapansa, niin pääsemme etenemään kolme\npenikulmaa päivässä.\n\n-- Niin, kyllä kai me epäilemättä kuljemme sen matkan, vastasin minä,\nmutta entäs oppaamme?\n\n-- Hänestä ei ole huolta. Nämä ihmiset kävelevät kuin huomaamattansa,\nja me kuljemme niin hitaasti, ettei hänen pitäisi väsyä. Sitäpaitsi\njos tarvitaan, annan hänelle hevoseni, sillä pian saisin sääriini\nsuonenvedon, jollen olisi liikkeessä. Käsieni laita on vallan hyvin,\nmutta pitäähän sääriänsäkin muistaa.\n\nSillä välin kuljimme rivakasti eteenpäin. Maa oli melkein autio:\nsiellä täällä näkyi yksinäinen puusta, turpeista ja laavankappaleista\nrakennettu talo, tuollainen yksinäinen boër,[34] ikäänkuin\nkerjäläinen mutkaisen tien varrella. Nämä rappiolle joutuneet\nmökit näyttivät rukoilevan ohitse kulkevien armeliaisuutta, ja\nvähemmästäkin syystä olisi niille antanut almun. Teitä ei tässä\nmaassa ollut ollenkaan, ei edes polkujakaan, ja kasvillisuus, niin\nkitukasvuista kuin se olikin, oli kuitenkin hävittänyt nekin jäljet,\njoita joku yksinäinen kulkija oli tehnyt.\n\nJa kuitenkin luettiin tämä osa maakunnasta, joka oli pääkaupungin\nääressä, Islannin viljeltyjen ja asuttujen seutujen joukkoon.\nMinkähänlaisia lienevät sitten muut seudut olleetkaan, koska siis\nolivat vieläkin autiompia kuin tämä erämaa? Kuljettuamme puoli\npenikulmaa emme vielä olleet nähneet ainoatakaan maamiestä mökkinsä\novella, emme yhtään villiä paimenta kaitsemassa laumaansa, vaan\nainoastaan joitakuita oman onnensa nojaan jätetyitä lehmiä ja\nlampaita. Mimmoisia mahtoivat olla saaren muut seudut, joita\nmaanjäristykset olivat raadelleet ja mullistaneet?\n\nMyöhemmin jouduimme näkemään sellaisiakin seutuja, mutta\nkatsahtaessani Olsenin karttaan huomasin, että näitä seutuja\nkarteltiin siten, että kuljettiin pitkin meren lahdekasta rantaa.\nSisällisen tulen suuri voima on vaikuttanut pääasiallisesti\nsaaren keskustassa, jossa vaakasuorasti päällekkäin kasautuneet\nkalliokerrokset, joita skandinaavien kielellä sanotaan \"portaiksi\",\n\"trappor\" -- röykkiöisiä vuorijonoja, purkautunutta basaltti-ainetta,\nkarstakiveä, kaikenlaisia sisäisen tulen tekemiä sekoituksia,\nsulan laava-aineen ja porfyyrin tulvia -- muodostavat erikoisen\nsynkeännäköisen seudun. En silloin aavistanutkaan, minkälainen\nnäköala meillä olisi Sneffelsin niemeltä, jossa kaikki hurjan luonnon\nhävitykset esiintyvät hirvittävänä sekasortona.\n\nKahden tunnin kuluttua lähdöstämme Reykjavikistä tulimme\nGufunaes-nimiseen kylään, jota nimitetään \"aoalkirkja'ksi\" eli\npääkirkoksi; siitä ei ole mitään erinomaista mainittavaa. Siinä oli\nainoastaan jokunen mökki, tuskin kylliksi edes saksalaisen talonpojan\nkartanoksi.\n\nSiellä Hannu pysähtyi puolen tunnin ajaksi ja otti osaa\nyksinkertaiseen aamiaiseemme, vastaten \"niin\" tahi \"ei\", kun setäni\nkyseli tiestä, ja kun hän kysyi missä Hannu aikoi viettää yönsä, tämä\nvastasi yhdellä ainoalla sanalla:\n\n-- Gardar.\n\nKatsoin karttaan nähdäkseni, missä tuo Gardar oli, ja huomasin\nsennimellisen kauppalan Valasvuonon[35] rannalla, neljän penikulman\npäässä Reykjavikistä. Näytin paikan sedälleni.\n\n-- Neljä penikulmaa vain! sanoi hän. Neljä penikulmaa\nkahdestakolmatta! Sehän on pieni kävelymatka.\n\nHän tahtoi huomauttaa oppaallemme, mutta tämä ei vastannut, vaan meni\npaikallensa hevosten edelle ja jatkoi kulkua.\n\nKolme tuntia myöhemmin, kun olimme levähtämättä tallanneet laitumien\nlaihaa ruohoa, piti meidän kiertää Kollavuono, sillä tämä kävi sekä\nnopeammin että helpommin kuin matka suoraan lahden poikki. Pian\ntulimme erääseen \"pingstoer'iin\" eli kunnallistuomioistuinpaikkaan,\nnimeltä Ejulberg, jossa kello olisi lyönyt kaksitoista,\njos islantilaiset kirkot olisivat olleet kylliksi rikkaita\nkustantaaksensa itselleen tornikellot; mutta tässä suhteessa ne ovat\nseurakuntalaistensa kaltaisia, joilla ei myöskään ole kelloja ja\njotka tulevat toimeen ilman niitä.\n\nSiellä saivat hevoset levätä; sitten kuljimme kapeata\nrantakaistaletta myöten meren ja kukkulajonon välillä; lepäämättä\nhevosemme toivat meidät Brantarin \"aoalkirkjan\" luo ja sieltä\npenikulman matkan \"Saurböerin annexiaan\" eli apukirkolle Valasvuonon\netelärannalle.\n\nKello oli silloin neljä i.p., ja olimme kulkeneet neljä\npenikulmaa.[36]\n\nVuono oli tällä kohdalla ainakin puolen penikulman levyinen, ja\naallot murtuivat pauhaten teräviä kallioita vastaan; lahti levisi\nkalliomuurien välillä, jotka muodostivat jonkinlaisen 3,000 jalkaa\nkorkean luisun; tämän erikoisuutena oli tumma väri, joka erotti\ntoisistaan punertavat karstakivikerrokset. Vaikka hevosemme olisivat\nolleet kuinka viisaat hyvänsä, en olisi ennustanut hyvää yrityksestä\nkoettaa mennä nelijalkaisen eläimen selässä suuren merenlahden yli.\n\nJos ne vain ovat älykkäitä, niin ne eivät yritäkään veteen menoa.\nKaikessa tapauksessa minä koetan olla älykäs niidenkin puolesta.\n\nMutta setäni ei olisi tahtonut odottaa, vaan kannusti hevostansa\nveteen. Se meni niin pitkälle, että laineet kastelivat sen kavioita,\nja seisahtui. Setäni piti oman päänsä ja pakotti sitä eteenpäin.\nHevonen taas teki vastarintaa ja pudisti vain päätään. Sitten\nseurasi kirouksia ja piiskan lyöntejä, mutta hevonen ponnisteli\nviimeiseen asti ajajaansa vastaan; se potki taaksepäin ja tahtoi\nheittää maahan ratsastajansa. Viimein se notkisti polvensa, vetäytyi\npois professorin jalkojen välistä ja jätti hänet seisomaan rannalle\nkahdelle kivelle samaan asentoon kuin muinoin Rhodos-saaren\njättiläiskuvapatsas.\n\n-- Kirottu hevonen! huusi ratsastaja, joka oli yhtäkkiä muuttunut\njalkamieheksi, ja häpesi kuin jalkaväkeen siirretty ratsuväen upseeri.\n\n-- Lautta! sanoi opas koskettaen hänen olkapäätänsä.\n\n-- Mitä? Lauttako?\n\n-- Tuolla, vastasi Hannu osoittaen venhettä.\n\n-- Niin, virkoin minä, se on lautta.\n\n-- Se on toinen asia! Eteenpäin siis!\n\n-- Nousuvesi, sanoi taas opas.\n\n-- Mitä hän sanoo?\n\n-- Hän sanoo, että täällä on luode ja vuoksi, vastasi setäni,\ntulkiten minulle tanskalaisen lauseen.\n\n-- Epäilemättä meidän pitää odottaa nousuvettä?\n\n-- Odottaako? kysyi setäni.\n\n-- Niin, vastasi Hannu.\n\nSetäni polki jalkaa suutuksissansa; sillä aikaa kulkivat hevoset\nlauttaa kohti.\n\nKäsitin vallan hyvin, että oli välttämätöntä odottaa määrähetkeä,\njolloin vesi saavutettuansa suurimman korkeutensa, on hiljaa.\nSilloin on merenvirta asemillansa, eikä lautta ole vaarassa lähteä\najelehtimaan, ei lähden pohjaan eikä aavalle merelle.\n\nTämä sovelias hetki ei tullut ennenkuin kello kuusi illalla; setäni,\nminä, opastajamme, kaksi lautturia ja neljä hevostamme saimme\nsovittautua jokseenkin heikkoon venheeseen. Minä olin tottunut\nElbevirran höyrylauttoihin, joten tämä oli mielestäni surkea\nkulkuneuvo. Enemmän kuin tunnin aika kului yli menemiseen, mutta\nvihdoinkin päättyi matka ilman mitään tapaturmaa.\n\nPuolta tuntia myöhemmin saavuimme Gardarin \"aoalkirkjalle\".\n\n\n\n\nXIII\n\n\nOli yö, mutta kuudennenkymmenennenviidennen leveysasteen kohdalla\nei sovi ihmetellä yön kirkkautta, sillä Islannissa ei aurinko laske\nollenkaan kesä- ja heinäkuussa.\n\nIlma oli kuitenkin jotenkin kolkko. Minun oli kylmä, ja olin hyvin\nnälissäni; tervehdin siis ilolla \"boëria\", joka vieraanvaraisesti\navautui ottamaan meitä vastaan.\n\nSe oli talonpoikaistupa, mutta kuitenkin vieraannvaraisuudessa\nkuninkaallisen palatsin vertainen. Tullessamme sisään, ojensi isäntä\nmeille kätensä ja antoi pitemmittä mutkitta meille merkin seurata\nhäntä.\n\nTietysti seurasimme häntä, sillä olisipa ollut mahdotonta kulkea\nhänen rinnallansa. Pitkä, pimeä ja ahdas käytävä vei asumukseen, joka\noli rakennettu kömpelöistä nelikulmaisiksi veistetyistä hirsistä.\nErityisiä huoneita oli luvultansa neljä, nimittäin keittohuone,\nkutomahuone, \"badstofan\" eli perheen sauna sekä paras kaikista,\nvierashuone. Setäni, jonka vartaloa ei liene otettu lukuun huoneita\nrakennettaessa, ei voinut olla lyömättä päätänsä kattoon kolmea\nneljää kertaa.\n\nMeidät vietiin huoneeseemme, jonkinlaiseen suureen saliin, jonka\npermanto oli tehty tasaiseksi tallatusta savesta, ja joka sai valonsa\nyhdestä ikkunasta; ikkunaruudut oli tehty huonosti läpikuultavasta\nlampaan rakosta. Sänkyvaatteiden sijasta oli kuivia heiniä puisien\nkaiteiden välissä, jotka olivat punaisiksi maalatut ja koristetun\nislantilaisilla muistolauseilla. En odottanutkaan sellaista\nmukavuutta; mutta koko huoneessa vallitsi kuivattujen heinien,\nliotetun lihan ja piimämaidon haju, joka vaivasi hajuaistimiani.\n\nNiin pian kuin olimme riisuneet päältämme matkapukumme, kuului\nisännän ääni kutsuvan meitä keittohuoneeseen, ainoaan suojaan, jossa\nkovimmallakaan pakkasella pidettiin tulta.\n\nSetäni kiiruhti tottelemaan ystävällistä kutsua ja minä seurasin\nhäntä.\n\nKeittohuoneen liesi oli ikivanhaa mallia; huoneen keskellä oli kivi,\njoka toimitti tulisijan virkaa, ja katossa oli aukko, josta savu meni\nulos. Tätä huonetta käytettiin myöskin ruokailuhuoneena.\n\nSisään astuessamme isäntä tervehti meitä sanalla \"saellvertu\", joka\nmerkitsee \"olkaa onnelliset\", ikäänkuin hän ei olisi ennen nähnyt\nmeitä, ja suuteli meitä poskelle. Hänen vaimonsa lausui saman sanan\nja teki samat temput, jonka jälkeen molemmat aviopuolisot panivat\noikean kätensä rinnallensa ja kumarsivat syvään.\n\nTässä tahdon heti mainita, että tämä islantilainen nainen oli\nyhdeksäntoista lapsen äiti, jotka kaikki, suuret ja pienet, ryömivät\nsekaisin keskellä niitä savupilviä, jotka tuprusivat tulisijalta ja\ntäyttivät huoneen. Tuon tuostakin huomasin, miten heidän pienet,\nvaaleaveriset, vähän surumielisen näköiset kasvonsa pistivät esiin\nsavusta; heitä olisi voinut luulla huonosti pestyksi enkeliparveksi.\n\nSetäni ja minä kohtelimme heitä kaikkia sangen ystävällisesti, ja\nkohta oli meillä kolme neljä näitä veitikoita hartioillamme, yhtä\nmonta polvillamme ja loput jalkojemme välissä. Ne, jotka taisivat\npuhua, sanoivat kukin \"saellvertu\" kaikissa eri äänilajeissa, ja ne,\njotka eivät osanneet vielä puhua, huusivat sitä kovemmin.\n\nTämä melu lakkasi, kun ilmoitettiin aterian olevan valmiin. Samassa\ntuli linnustajakin sisään; hän oli vienyt hevoset syömään, se on,\nhän oli säästäväisesti kyllä laskenut ne irti kedolle. Eläinraukat\ntyytyivät syömään niukkaa sammalta kallioilta ja huonosti ravitsevaa\nmeriajokasta, tullaksensa seuraavana aamuna itsestänsä jatkamaan\nedellisen päivän työtä.\n\n\"Saellvertu\" sanoi Hannu, minkä jälkeen hän rauhallisesti suuteli\nisäntää, emäntää ja heidän yhdeksäätoista lastansa, panematta\nsuukkoselle enempää painoa kuin toisellekaan.\n\nKun nämä temput oli tehty, istuttiin ruoalle; meitä oli neljäkolmatta\nhenkeä, ja olimme siis toinen toisemme tiellä. Onnellisimmalla oli\nvain yksi lapsi kummallakin polvella.\n\nKumminkin tuli hiljaisuus tähän vähäiseen piiriin, kun keitto tuotiin\nnäkyviin, ja äänettömyys, joka on synnynnäinen hyve islantilaisissa\npoikanulikoissakin, pääsi vallalle. Isäntä jakeli meille Islannin\njäkälästä keitettyä keittoa, joka ei ollut kovin vastenmielistä,\nja sen jälkeen suunnattoman annoksen kuivaa kalaa, joka uiskenteli\nparinkymmenen vuoden vanhassa eltaantuneessa voissa, jota\nislantilaisten herkkusuiden käsitteiden mukaan pidetään parempana\nkuin tuoretta voita. Sen lisäksi oli \"skyr\" nimistä ruokalajia,\njonkinlaista juustomaitoa, johon oli sekoitettu kuivattua leipää\nja katajanmarjamehua, sekä viimeiseksi juomaa, joka oli tehty\nsekoittamalla maitoa, maidon heraa ja vettä, ja jota siinä maassa\nnimitettiin \"blanda'ksi\". Oliko tämmöinen kummallinen ruoka hyvää vai\nei, sitä en taida sanoa. Minulla oli nälkä, ja jälkiruoaksi nielaisin\nkoko kupillisen sakeata tattarivelliä.\n\nAterian loputtua lapset hajaantuivat; vanhemmat heistä asettuivat\ntulisijan ympärille, jossa oli palamassa turvetta, kanervia, lehmän\nlantaa ja kuivattuja kalan luita. Tästä saatuansa kipenen lämmintä\nmenivät eri seurueet itsekukin huoneisiinsa. Emäntä tarjoutui maan\ntavan mukaan vetämään jaloistamme sukkiamme ja housujamme; mutta kun\nkohteliaimmalla tavalla olimme sen kieltäneet, luopui hän yrityksestä\nja niin sain viimeinkin käydä pehkuvuoteeseeni.\n\nKello viisi seuraavana aamuna sanoimme jäähyväiset tälle\nislantilaiselle talonpojalle; töin tuskin sai setäni hänet\nvastaanottamaan sopivan maksun, ja Hannu antoi lähtömerkin.\n\nSata askelta Gardarista alkoi seutu muuttua toisenlaiseksi; se oli\nsoista ja vähemmän sopivaa matkallemme. Oikealla puolella jatkui\nvuorijono yhä ikäänkuin jonakin luonnollisena varustusrivinä, jonka\nulkopuolista rinnettä me kuljimme; usein tapasimme puroja, joiden\npoikki meidän täytyi kahlata tavaroitamme kastelematta.\n\nMaisema tuli yhä jylhemmäksi; joskus näkyi ihmishaamu pakenevan kauas\npois, ja kun tien mutka sattumalta saattoi meidät tällaisen oudon\naaveen läheisyyteen, niin tunsin heti ilkeätä inhoa nähdessäni hänen\nturvonneen hiuksettoman päänsä ja hänen ruumiinsa kiiltävän nahkan ja\ninhoittavat haavat, joita kehnot vaaterepaleet eivät voineet peittää.\n\nTuo onneton olento ei tullut ojentamaan rumaa kättänsä; päinvastoin\nhän pakeni, mutta ei kuitenkaan niin pian, ettei Hannu olisi ehtinyt\ntervehtiä häntä tavallisella \"saellvertu\"-sanallansa.\n\n-- Spitaalinen, sanoi hän.\n\n-- Spitaalinen! kertasi setäni.\n\nTämä ainoa sana inhoitti. Ilkeä spitaalitauti on jotenkin yleinen\nIslannissa; se ei ole tarttuvainen, mutta on perinnöllinen, jonka\nvuoksi nuo onnettomat eivät saa mennä naimisiinkaan.\n\nNämä ilmiöt eivät erikoisemmin elähdyttäneet seutua, joka muutenkin\nkävi yhä kolkommaksi. Viimeiset heinänkorret olivat jalkojemme\nalta kadonneet; ei näkynyt ainoatakaan puuta, paitsi joitakuita\npensaantapaisia vaivaiskoivuja; ei muita eläimiä kuin jokin hevonen,\njonka omistaja ei jaksanut elättää sitä, ja joka itseksensä jätettynä\nharhaili autioilla kedoilla. Joskus liiteli haukka harmaissa pilvissä\nja pakeni nopeasti etelään päin; tätä tylyä luontoa katsellessani\ntulin alakuloiseksi ja ajattelin syntymämaatani.\n\nKohta sen jälkeen piti meidän kulkea useampien vähäisten vuorten\nyli ja viimein todellisen meren lahden poikki; vesi oli silloin\ntyyni, joten matka edistyi nopeasti, ja niin saavuimme pian\nAlftanaes-nimiseen kylään, penikulman päässä eteenpäin.\n\nKahlattuamme kahden virran, Alfan ja Hetan, poikki, joissa oli paljon\nlohia ja haukia, täytyi meidän jäädä yöksi autioon mökkiin, joka\noli kaikkien skandinavialaisten mytologiassa mainittujen tonttujen\nasunto. Varmaankin oli pakkasen haltia asettunut asumaan sinne ja\npiti ilveitänsä koko yön.\n\nSeuraava päivä ei ollut merkillinen minkään erityisen tapauksen\nvuoksi. Aina vain samaa suoperäistä maata, sama yksitoikkoisuus, sama\nsurullinen näköala. Illalla olimme kulkeneet matkastamme puolet ja\nlepäsimme Krösolbtin \"annexian\" luona.\n\nKesäkuun 19 päivänä kuljimme penikulman verran laava-aineen\nmuodostamaa maanpintaa, jota maan kielellä nimitetään \"hraun'iksi\";\nhalkeamat sen pinnalla olivat joskus ikäänkuin viivoittimella\nvedetyt, toisen kerran taas kuin sekaisin sotketut köydet; mahdoton\nlaavatulva oli valunut pitkin läheisien vuorien rinteitä; ne olivat\nsammuneita tulivuoria, mutta nämä jäännökset kyllä todistivat niiden\nentistä rajua väkivaltaisuutta. Siellä täällä näkyi usvapilvi\nnousevan kuumasta lähteestä.\n\nMeillä ei ollut aikaa tutkia näitä ilmiöitä, sillä meidän piti\nkiiruhtaa eteenpäin. Kohta oli taaskin maa hevostemme jalkojen alla\nsuoperäistä, ja joskus tapasimme järven. Matkamme kulki nyt itään,\nsillä olimme tosiaan nyt kulkeneet suuren Faxa-vuonon ympäri, ja\nSneffelsin valkoinen kaksoishuippu kohosi noin viiden penikulman\npäässä pilviä kohti.\n\nHevoset kävelivät nopeasti, eikä maan epätasaisuus niitä estänyt.\nMinua alkoi jo hyvin väsyttää, mutta setäni pysyi yhtä rivakkana\nja suorana kuin ensimmäisenäkin päivänä, enkä minä voinut olla\nihmettelemättä sekä häntä että opastamme, joka piti tätä matkaa vain\nvähäisenä huvikävelynä.\n\nLauantaina kesäk. 20 p:nä kello 6 i.p. saavuimme Budir-nimiseen\nkauppalaan meren rannalla; opas tahtoi sovittua palkkaansa, ja\nsetä maksoi sen hänelle. Hannun oma perhe, se on hänen setänsä\nja orpanansa, osoitti meille vieraanvaraisuuttansa; meidät\nvastaanotettiin hyvin, ja käyttämättä väärin näiden rehellisten\nihmisten hyväntahtoisuutta olisin mielelläni virvoittanut itseäni\nheidän luonansa matkan vaivoista. Mutta setäni, joka ei tarvinnut\nlepoa, ei ymmärtänyt asiaa samalla tavalla, ja seuraavana aamuna piti\nmeidän siis taas nousta kelpo hevostemme selkään.\n\nMaassa oli merkkejä vuoren läheisyydestä, ja siellä täällä pisti\nharmaa kivi ylös maanpinnasta kuin vanhan tammen juuri. Kiersimme\nsuuren, loivarinteisen tulivuoren juuritse. Professori ei siirtänyt\nsiitä katsettansa; hän viittaili ja näytti kohtelevan sitä kuin\nuhalla, sanoen: Kas tuossa on se jättiläinen, jonka minä aion\nvoittaa! Kuljettuansa neljä tuntia seisattuivat hevoset viimein\nitsestänsä Stapin pappilassa.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nStapi on kauppala, jossa on noin 30 pelkästä laava-aineesta\nrakennettua mökkiä. Se on vähäisen vuono rannalla, jota ympäröivät\nkummalliset basalttimuurit. Basaltti on, kuten tiedetään, ruskahtavaa\ntuliperäiskivilajia, joka lohkeilee ihmeteltävän säännöllisiin\npylväisiin. Luonto on tässä työskennellyt mittausopillisesti, tehnyt\ntyötä ihmisten tavalla, ikäänkuin se olisi käyttänyt kulmamittaa,\nkompassia ja luotilautaa. Vaikka se muuten näyttää taitoansa suurissa\nainejoukoissa, jotka ovat hajallaan siellä täällä ilman järjestystä,\ntuskin aloitettuina keiloina, keskentekoisina pyramiideinä ja\nsäännöttöminä viivoina, niin se tässä on tahtonut antaa esimerkin\ntäydellisestä järjestyksestä ja on paljoa aikaisemmin kuin vanhanajan\nrakennusmestarit muodostanut oikein vakavan rakennuskaavan, jota ei\nBabylonin loisto eivätkä Kreikanmaan ihmetyöt ikänä ole voittaneet.\n\nTosin olin kuullut puhuttavan Islannissa olevasta jättiläiskäytävästä\nja Hebridien saariston Fingalin luolasta, mutta basalttirakennusta en\nvielä ollut omin silmin nähnyt.\n\nStapin luona tämä ilmiö näkyi koko kauneudessansa. Vuonon\nsamoinkuin koko niemimaan rannat ovat täynnä pitkiä riviä pystyjä,\nkolmenkymmenen jalan korkuisia patsaita, joilla on suhdallinen\nkoko, ja jotka kannattavat leveätä listaa; tämä on muodostunut\nvaakasuorista patsaista, joiden päät ulottuvat ulommaksi kuin\nkannatuspatsaat muodostaen holvin meren yli. Määrättyjen välimatkojen\npäässä tämän luonnollisen katoksen alla voi huomata ihmeteltävällä\ntavalla muodostuneita suippokaarisia aukkoja, joiden läpi\nmeren aallot pauhaten syöksevät. Muutamat meren irti tempaamat\nbasalttipylväät ovat maassa pitkällänsä aivankuin jonkin muinaisajan\ntemppelin jäännökset; ne ovat iäisesti nuoria raunioita, jotka ovat\nvahingoittumatta kestäneet vuosisatoja.\n\nSellainen oli viimeinen maanpäällinen pysähdyspaikkamme, johon Hannu\ntunnontarkasti oli opastanut meidät, ja minä tunsin itseni vähän\nlevollisemmaksi ajatellessani, että hän seuraisi meitä etemmäksikin.\n\nTullessamme pastorin asunnolle, joka oli köyhä mökki eikä vähääkään\nkauniimpi tahi mukavampi kuin naapurienkaan, näin miehen vasara\nkädessä ja nahkainen esiliina vyöllä hevosta kengittämässä.\n\n-- \"Saelvertu\", linnustaja sanoi hänelle.\n\n-- Hyvää päivää, vastasi hevosen kengittäjä selvällä tanskan kielellä.\n\n-- Kirkkoherra, sanoi Hannu kääntyen setään päin.\n\n-- Näyttääpä siltä, Akseli, kuin tämä kelpo mies olis todellakin\nkirkkoherra, sanoi setäni, tulkiten tuon sanan minulle.\n\nSillävälin opas ilmoitti kirkkoherralle, missä tarkoituksessa olimme\ntulleet, jonka jälkeen tämä jätti työnsä kesken ja päästi omituisen\nhuudon, jolla hevoskauppiaat kutsuvat hevosiaan; heti tuli kookas\nnaisihminen ulos mökistä. Jos hän ei ollut kuutta jalkaa pitkä, niin\nei ainakaan paljoa puuttunut. Jopa pelkäsin, että hän antaisi meille\nmatkustavaisille tuon islantilaisen suutelon; siitä ei kuitenkaan\ntullut mitään, osoittipa hän vielä suurta vastahakoisuutta ollenkaan\npyytää meitä sisään.\n\nVierashuone, joka oli ahdas, siivoton ja terveydelle vahingollinen,\nnäytti minusta olevan huonoin huone koko pappilassa, mutta täytyihän\nsiihen tyytyä. Kirkkoherra ei näyttänyt suosivan vanhanaikaista\nvieraanvaraisuutta. Ennen päivän loppua näin, että hän oli joko\nseppä, kalastaja, metsästäjä tahi puuseppä, mutta ei mikään Herran\npalvelija. Olimmehan tosin keskellä viikkoa, ja ehkäpä hän teki\nparannuksen sunnuntaiksi.\n\nEn tahdo sanoa mitään pahaa näistä pappiparoista, jotka, kun kaikki\nasianhaarat punnitaan, ovat peräti köyhiä; he saavat Tanskan\nhallitukselta naurettavan vähän palkkaa ja seurakunnaltansa neljännen\nosan kymmenyksistä, summan, joka ei nouse seitsemäänkymmeneen\ntaaleriin. Siitä seuraa, että he ovat pakotetut tekemään työtä\nvoidaksensa elää, ja kalastaessansa, metsästäessänsä ja hevosia\nkengittäessänsä he viimein tottuvat metsästäjäin, kalastajain ja\nmuiden sivistymättömien ihmisten tavoille. Illalla huomasin vielä,\nettei isäntämme hyviin tapoihin kuulunut raittiuskaan.\n\nSetäni huomasi pian, kenen kanssa hän oli tekemisissä, että hän\noli tavannut hyvän, kelvollisen, oppineen miehen asemasta typerän\nja oppimattoman talonpojan; sentähden hän päätti niin pian kuin\nmahdollista aloittaa suuren tutkimusmatkansa ja jättää pappilan,\njoka oli kaikkea muuta kuin vieraanvarainen. Hän ei pitänyt lukua\nvaivoistani, vaan päätti viettää muutamia päiviä vuoristossa.\n\nMatkavalmistukset alotettiin siis jo seuraavana aamuna. Hannu otti\nkolme islantilaista palvelukseemme kuljettamaan tavaroitamme hevosien\nasemasta; mutta kun olimme tulleet aukon pohjalle, piti näiden maan\nasukasten kääntyä takaisin ja jättää meidät itseksemme. Tästä asiasta\nsovittiin täydellisesti.\n\nTässä tilaisuudessa täytyi setäni ilmoittaa linnustajalle, että hänen\naikomuksensa oli tutkia tulivuorta sen syvimpiin uumeniin saakka.\n\nHannu vain nyökkäsi päätänsä. Hänestä oli samantekevää,\nmatkustettiinko saaren pintaa vai sen sisään. Matkan tapaukset\nolivat saattaneet minut senverran hajamieliseksi, että olin jossakin\nmäärin unhottanut tulevaisuuden, mutta nyt tunsin itseni kovasti\nliikutetuksi. Mitä minun piti tekemän? Jos olisin koettanut vastustaa\nprofessori Lidenbrockia, niin se olisi saanut epäkuntoon lujemmatkin\nhermot, kuin minun ovat.\n\n-- Annapas olla, tuumasin, meillä on siis aikonut nousta Sneffelsin\nhuipulle. No hyvä! Me käymme sen aukossakin. Olkoon menneeksi! Senhän\novat muutkin tehneet joutumatta sentähden kuoleman omiksi. Mutta\nsiinä ei ole kaikki. Jos sieltä löytyisi tie maan keskipisteeseen,\njos tuo kirottu Saknussemm on puhunut totta niin eksymme tulivuoren\nmaanalaisiin käytäviin. Eikä mikään todista, että Sneffels on\nsammunut! Kuka todistaa, ettei se vieläkin voisi purkautua! Jos tämä\nhirviö vuodesta 1229 saakka on ollut nukuksissa, niin tokkohan siitä\nseuraa, ettei se enää pääse valveille? Ja jos se herää, niin mikä\nmeidät perii?\n\nTässä oli jotakin miettimistä, ja minä kyllä mietin. En voinut\nnukkua uneksimatta tulivuoren purkauksesta; sanalla sanoen: minusta\noli varsin vastenmielistä muuttua palaneeksi kuonaksi. -- Viimein\nkärsivällisyyteni loppui, ja päätin esittää sedälleni tämän\nkysymyksen niin kekseliäästi kuin mahdollista, jonkin täydellisesti\nmahdottoman otaksumisen muodossa.\n\nMenin hänen luoksensa, ilmaisin hänelle pelkoni, ja siirryin sitten\nvähän kauemmaksi antaakseni hänen purkaa mieltään.\n\n-- Kyllä minä olen ajatellut sitä, vastasi hän vain.\n\nMitähän nämä sanat merkitsivät? Olikohan hän todellakin valmis\nkuulemaan järjen ääntä? Aikoiko hän lykätä tuumansa toistaiseksi?\nSitä tuskin saatoin toivoakaan.\n\nJonkin silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen, jota minä en rohjennut\nkysymyksillä keskeyttää, hän taas sanoi:\n\n-- Olen ajatellut sitä. Tultuamme Stapiin olen miettinyt tuota\ntärkeätä kysymystä, jonka lausuit, sillä emme saa toimia\nymmärtämättömästi.\n\n-- Emme saakaan, vastasin painokkaasti.\n\n-- Sneffels on ollut kuusisataa vuotta äänetönnä, mutta se voi taas\nkohottaa äänensä. Purkauksien edellä havaitaan aina hyvin tunnetut\nilmiöt; sentähden olen kysellyt saaren asukkailta asiaa, olen\ntutkinut maata ja voin vakuuttaa sinulle, Akseli, ettei purkausta\ntapahdu.\n\nHämmästyin niin tästä vakuutuksesta, etten osannut vastata sanaakaan.\n\n-- Epäiletkö sanojani? kysyi setäni. No hyvä, seuraa minua.\n\nTottelin koneellisesti. Professori lähti ulos ja kulki suoraa tietä\npitkin basalttimuurin aukeamaa kedolle, jos siksi voisi nimittää\nmahdottoman suurta joukkoa tulivuoren syöksemiä aineita. Maa oli\nikäänkuin muserrettu, kun siihen oli satanut äärettömiä porras-,\nbasaltti- ja graniitti-kiviä sekä muitakin tulen vaikutuksesta\nsyntyneitä kivilajeja.\n\nSieltä täältä nousi usvapyörteitä ylös ilmaan. Nämä valkoiset kaasut,\nislannin kielellä \"reykir\", tulivat kuumista lähteistä ja todistivat\nvoimakkuudellansa maan suurta tuliperäisyyttä, joten pelkoni näytti\noikeutetulta; sentähden hämmästyin, kun setäni sanoi:\n\n-- Näethän, Akseli, nämä savupyörteet? Ne juuri todistavat, ettei\ntarvitse pelätä tulivuoren raivoa.\n\n-- Ohoh! huudahdin minä.\n\n-- Kuule nyt tarkasti, virkkoi professori taas; kun purkaus lähestyy,\ntulevat nämä savupyörteet toista vertaa kiivaammiksi, mutta häviävät\nkokonansa purkauksen aikana, sillä nämä kimmoavaiset kaasut, joilla\nsilloin ei ole kylliksi voimaa, kulkevat vuoren aukon kautta, sen\nsijaan että tunkisivat maankuoren halkeamien läpi. Jos siis nämä\nhöyryt pysyvät tällaisina, eivätkä paisu voimallisemmiksi, ja jos sen\nlisäksi ajattelet, ettei tule tuulia ja sadetta tyynen sään sijaan,\nniin voit olla varma siitä, ettei purkausta varsin pian tapahdu.\n\n-- Mutta -- -- --\n\n-- Vaiti! kun tiede on puhunut, niin ei ole muuta jäljellä kuin olla\nääneti.\n\nAivan alakuloisena palasin pappilaan; setäni oli kukistanut minut\ntieteellisillä aseillansa. Kuitenkin oli minulla vielä se toivo,\nettä kun kerran olisimme päässeet vuoren aukon pohjalle, olisi\nmahdotonta kulkea syvemmälle kaiken maailman Saknussemmien kiusaksi,\nkun ei olisi mitään syvemmälle viepää reikää. -- Koko seuraavan yön\nkiusasivat ilkeät unennäöt minua; olin olevinani keskellä tulivuoren\nsisustaa, ja maan sisimmistä rotkoista tunsin syöksyväni tuliperäisen\nkiven tavoin ylös tähtitaivaalle.\n\nSeuraavana aamuna, kesäkuun 23 p:nä, odotti meitä Hannu\nseuralaisinensa kuormitettuina ruoka-aineilla, työkaluilla ja\ntieteellisillä kojeilla. Kaksi rautakärkistä sauvaa, kaksi pyssyä ja\nkaksi patruunalaukkua oli säästetty sedälleni ja minulle. Varovaisena\nmiehenä Hannu oli lisännyt tavaroihimme vedellä täytetyn nahkasäkin,\njoka yhdessä pullojemme kanssa takasi, että vettä riittäisi\nkahdeksaksi päiväksi.\n\nKello oli yhdeksän aamulla. Kirkkoherra ja hänen kookas vaimonsa\nseisoivat ovella: epäilemättä he tahtoivat lausua ystävälliset\njäähyväiset matkustaville. Nämä jäähyväiset esitettiin kuitenkin\naavistamatta pitkän laskun muodossa, jossa vaadittiin maksua\nkaikesta, melkeinpä ilmastakin -- uskallanpa sanoa saastaisesta\nilmasta. -- Tuo oivallinen pariskunta veloitti meitä aivan kuin\nsveitsiläinen ravintolan pitäjä ja kiskoi ylettömän hinnan huonosta\nvierasvaraisuudestansa.\n\nSetäni maksoi tinkimättä; mies, joka matkusti maan keskipisteeseen,\nei pitänyt lukua muutamasta taalerista.\n\nKun lasku oli maksettu, antoi Hannu lähtömerkin, ja kohta sen jälkeen\nolimme jättäneet Stapin taaksemme.\n\n\n\n\nXV\n\n\nSneffels on viidentuhannen jalan korkuinen ja päättää\nkaksikärkisellä huipullansa sen trachytisarjan, joka eroaa koko saaren\norografillisesta[37] rakenteesta. Meidän lähtöpaikaltamme ei voinut\nerottaa sen molempia huippuja taivaan harmaata pohjaa vastaan; näin\nvain äärettömän suuren lumilakin, joka oli luisunut jättiläisen\notsalle. -- Kuljimme eteenpäin perätysten, linnustaja etunenässä,\nkiiveten ylös ahtaita polkuja myöten, joita kaksi henkeä ei voinut\nkäydä rinnatusten; siten kävi kaikki keskustelu melkein mahdottomaksi.\n\nStapi-vuonon basalttimuurien yläpuolella näytti maakerros olevan\nrihmamaista sammalta, joka näytti muodostuneen niemimaan suoperäisten\nmaiden muinaisesta kasvillisuudesta; tämä vielä käyttämätön\npolttoainevarasto olisi riittänyt lämmitysaineeksi koko vuosisadan\najaksi kaikille Islannin asukkaille. Pohjasta alkaen oli tämä\nlavea sammalsuo muutamissa kuiluissa usein seitsemänkymmenen jalan\nsyvyinen, ja siinä oli päällekkäisiä kerroksia hiiltyneitä kasvien\njäännöksiä, erotettuina toisistansa ohuilla hohkakiven sekaisilla\nkalkkikerroksilla.[38]\n\nArvokkaana professori Lidenbrockin veljenpoikana ja\nhuolimatta syvistä mietteistäni tarkastelin mielenkiinnolla niitä\nkivennäistieteen kummallisuuksia, joita oli täällä hajallansa kuin\nsuunnattoman suuressa luonnontieteellisessä museossa; samalla\ntutkistelin ajatuksissani Islannin koko geologista historiaa.\n\nTämä kummallinen saari on nähtävästi kohonnut meren pohjasta verraten\nmyöhäisellä aikakaudella, ja kenties se kohoaa vieläkin, vaikka niin\nhitaasti, ettei sitä huomaa. Jos niin on, niin siihen ei voi olla\nsyynä mikään muu kuin maanalainen tuli, ja siinä tapauksessa Humphry\nDavy'n teoria, Saknussemmin kirjoitus ja setäni kaikki väitteet,\nvieläpä kaikki muutkin teoriat osoittautuvat mitättömiksi. Tämä\notaksuminen sai minut huolellisesti tarkastamaan maanlaatua, ja\npian olin saanut selvän käsityksen niistä ilmiöistä, jotka olivat\ntapahtuneet sen muodostuksessa.\n\nIslannista puuttuvat kokonaan sellaiset maakerrokset, jotka ovat\nsyntyneet mutautumisen kautta; siellä on yksinomaan tuliperäistä\nmaata, s.o. tuhan, hohkaisien kivien ja kallioiden sekoituksia.\nEnnenkuin tulivuoret olivat syntyneet, oli saari pelkkää kiveä, joka\nhiljaa maanalaisten voimain sysäyksestä oli kohonnut laineista.\nSisällinen tuli ei ollut vielä päässyt ulos. Mutta myöhemmin aukeni\nsaaren halki lounaasta koilliseen rako, josta koko trachyti-paljous\npursusi esiin. Silloin tämä ilmiö tapahtui ilman erikoista\nväkivaltaa; tulva oli ääretön, sulat aineet, jotka tunkeusivat esiin\nmaan sisustasta, levisivät hiljalleen ikäänkuin leveinä verhoina tahi\nryhmyisinä joukkoina. Tällä aikakaudella muodostuivat vuolukivi,\nsyeniitti[39] ja porfyyri.\n\nMutta tämän tulvan kautta eneni saaren paksuus suuresti, ja siten\nmyös sen vastustava voima. Helposti voi käsittää, kuinka suuret\nmäärät kimmoavia sulia aineita keräytyi saaren sisustaan, kun siinä\ntrachytikuoren jäädyttyä ei enää ollut mitään aukkoa. Nyt tapahtui,\nettä näiden kaasujen mekaaninen voima tuli niin suureksi, että se\nkohotti raskasta maakuorta ja puhkaisi itselleen korkeat tulitorvet.\nSiten muodostui maakuoren kohoamisen kautta tulivuoria, joiden\nhuippuun syntyi äkkiä aukko.\n\nNyt seurasi sisällisen tulen aiheuttamia ilmiöitä. Äsken\nmuodostuneiden aukkojen kautta purkautui esiin basalttimaisia\naineita, joista oli mitä ihmeellisimpiä näytteitä silmiemme edessä\nkedolla. Me kävelimme tummanharmaiden raskaiden kallionkappaleiden\npäällä, jotka jäähtyessään olivat muodostuneet kuusikulmaisiksi\nprismoiksi eli särmiöiksi. Pitemmän matkan päässä näkyi suuri joukko\ntasapäisiä keiloja, jotka muinoin olivat olleet tultasyökseviä\naukkoja.\n\nKun basalttisyöksy oli loppunut, niin tulivuori, jonka voima eneni\nsitä mukaa kuin toiset vuoret sammuivat, syöksi laava-ainetta ja\nnäitä tuhka- ja kuona-kerroksia, joita oli suuret joukot ympäri\nvuoren sivuja kuin koristuksina.\n\nNäin olivat ne ilmiöt seuranneet toisiansa, jotka muodostivat\nIslannin; ne olivat kaikki seurauksia sisällisen tulen vaikutuksesta,\nja hullua oli otaksuakaan, ettei sisällinen ainejoukko olisi\npysyväisesti valkohehkuvassa tilassa, sulana kuumuudesta. Ennen\nkaikkea oli hulluutta puhua menosta maapallon keskipisteeseen! Minä\nrauhoituin siis matkamme päättymiseen nähden, samalla kuin nousin yhä\nkorkeammalle Sneffelsin rinteitä myöten.\n\nTie kävi yhä vaikeammaksi, maa kohosi, kalliolohkareet vaappuivat\njalkojemme alla, ja mitä suurinta tarkkuutta vaadittiin välttääksemme\nvaarallista putoamista.\n\nRauhallisena kulki Hannu edellä, ikäänkuin olisi ollut\ntasaisella maalla; joskus katosi hän näkyvistämme mahdottomain\nkallionkappaleiden taakse, kunnes hänen kimeä vihellyksensä\nilmoitti meille suunnan, mihin meidän piti kulkea. Usein hän myös\nseisahtui, kokosi muutamia kiviä ja järjesti ne silmiin pistävällä\ntavalla, tehden siten erikoiset merkit, joiden piti osoittaa tietä\npaluumatkalla; tämä varovaisuuskeino oli tosin itsessänsä hyvä,\nvaikkakin tulevat tapaukset tekivät sen hyödyttömäksi.\n\nKolmen tunnin vaivalloisen marssin jälkeen olimme vasta päässeet\nvuoren juurelle. Hannu antoi pysähdysmerkin, ja aamiainen syötiin\nkiireesti; setäni söi kahta vertaa enemmän kuin tavallisesti\nvoidakseen kulkea sitä nopeammin. Mutta vaikka tämä seisahdus\ntarkoitti sekä ravitsemista että lepoa, täytyi meidän kuitenkin\nmukautua tienopastajamme tahtoon, ja tunnin pysähdyksen jälkeen hän\nantoi taas lähtömerkin. Nuo kolme islantilaista, jotka olivat yhtä\nharvapuheisia kuin meidän toverimmekin, linnustaja, eivät virkkaneet\nsanaakaan ja söivät kohtuullisesti.\n\nNyt aloimme kiivetä Sneffelsin rinnettä. Vuoriseuduilla usein\ntapahtuvan näköhairahduksen vuoksi näytti sen lumipeittoinen\nhuippu olevan aivan likellä, mutta useita tuntia kuitenkin kului,\nennenkuin saavuimme sinne! Ja ennen kaikkea, mikä suuri vaiva\noli sinne kiivetessä! Kivet, joita ei multa eikä ruoho ollut\npitämässä paikallaan, vyöryivät alas lumivyöryn nopeudella ja\nkatosivat. Paikoittain muodostivat vuoren kupeet vähintäänkin\nkolmenkymmenenkuuden asteen kulman taivaan rantaa vastaan; niitä\nmyöten oli mahdoton kiivetä, jonkatähden tällaiset penkereet täytyi\ntyöläästi kiertää; me autoimme toisiamme rautakärkisillä sauvoillamme.\n\nMinun tulee mainita, että setäni pysytteli mikäli mahdollista\nminun rinnallani ja että hänen kätensä oli monesti minulle\nturvallisena tukena. Itsellänsä oli hänellä luultavasti synnynnäinen\ntasapainovaisto, sillä hän ei horjunut. Islantilaiset kiipesivät\nvuorelaisten sukkeluudella jyrkkää vuorenrinnettä myöten, vaikka\nheillä olikin kuormat kannettavana.\n\nKun minä silmämitalla arvostelin Sneffelsin huipun korkeutta,\nnäytti minusta mahdottomalta nousta sille tältä puolelta, jollei\nrinne muuttuisi loivemmaksi. Vaivalloisen tunnin kuluttua, kun\nusein olimme kahlanneet lumessakin, jota oli pitkin vuoren sivuja,\noli äkkiarvaamatta edessämme jonkinlainen porras, joka helpotti\nkiipeämistämme. Se oli muodostunut niistä kivivirroista, jotka\ntulivuorien purkautuessa purskahtavat esiin, ja niitä nimitetään\nIslannin kielellä \"stinâ'ksi\".\n\nJollei vuoren kupeiden rakenne olisi pysähdyttänyt tätä kivitulvaa,\nolisi se syöksynyt mereen ja muodostanut uusia saaria. Nyt siitä\noli meille suurta hyötyä. Jyrkkyys vain lisääntyi, mutta näitä\nkiviportaita oli silti mukava nousta ylöspäin, vieläpä niin\nnopeastikin että kun hetkiseksi seisahduin ja matkatoverini kulkivat\neteenpäin, he vähän ajan kuluttua olivat pienenneet mikroskoopillisen\npieniksi.\n\nKello seitsemän illalla olimme nousseet näitä portaita myöten kaksi\ntuhatta askelta ja tulleet jonkinlaiselle tasanteelle, jonka päällä\naukon varsinainen perustus lepäsi.\n\nMeri oli 3,200 jalkaa meidän alapuolellamme; olimme jo kulkeneet\nikuisen lumen rajan yli, joka Islannissa ei olekaan korkealla\nilmanalan alituisen kosteuden tähden. Pakkanen oli sangen kova ja\ntuuli puhalsi ankarasti; voimani olivat lopussa. Professori näki,\netteivät jalkani enää tahtoneet minua kannattaa, ja päätti huolimatta\nmalttamattomuudestansa pysähtyä. Hän viittasi Hannulle, mutta tämä\nvain pudisti päätänsä ja sanoi:\n\n-- Tuolla ylhäällä.\n\n-- Näyttääpä siltä, kuin meidän täytyisi nousta korkeammalle, sanoi\nsetäni, ja pyysi sen jälkeen Hannulta selitystä.\n\n-- \"Mistour\", sanoi hän.\n\n-- Niin \"mistour\", toisti eräs islantilaisista jokseenkin\nhätäytyneellä äänellä.\n\n-- Mitä se sana merkitsee? kysyin rauhattomana sedältäni.\n\n-- Katso, sanoi setäni.\n\nKatsahdin tasangolle. Mahdottoman suuri hohkakivijauhosta, hiekasta\nja pölystä muodostunut patsas kohosi pyörien kuin tuuliaispää ja\nkiitäen sitä Sneffelsin kylkeä kohden, missä me olimme; kohta se\noli auringon edessä kuin musta verho luoden vuoreen synkeän varjon.\nJos tämä patsas poikkeaisi suunnastansa, niin se varmasti vetäisi\nmeidätkin pyörteeseensä. Tämä luonnonilmiö, joka esiintyy jokseenkin\nusein tuulen puhaltaessa jäätiköiltä, on saanut islanninkielellä\nnimen \"mistour\".\n\n-- \"Kiireesti, kiireesti!\" huusi oppaamme.\n\nVaikka en ymmärtänyt tanskan kieltä, käsitin kuitenkin, että meidän\npiti niin pian kuin mahdollista seurata Hannua, joka alkoi vinosti\nkiertää vuoren keilamaista huippua, helpottaaksensa sillä tavalla\nkäyntiämme. Pian törmästi patsas vuoreen, joka tärisi jysäyksestä;\ntuuliaispää tempasi ilmaan kiviä, joita sateli ylt'ympäri kuin\ntulivuoren purkautuessa. Onneksemme olimme jo toisella puolella\nvuorta ja turvassa kaikelta vaaralta, mutta ilman oppaan huolenpitoa\nja tarkkaavaisuutta olisi meidän käynyt huonosti; ruumiimme olisivat\nruhjoutuneet ja musertuneet ja olleet kuin jonkin tuntemattoman\nmeteorikiven jäännöksiä.\n\nHannu ei kumminkaan pitänyt turvallisena yönviettoa keilan rinteellä,\nja niin jatkoimme nousuamme viistoon ylöspäin; ne 1,500 jalkaa, jotka\nvielä oli noustava, veivät aikaa melkein viisi tuntia, ja kiertävät\nvinot tiet sekä kulkeminen edestakaisin muodostivat yhteensä kolmen\npenikulman matkan. En jaksanut kiivetä enää, olin uupunut nälästä ja\npakkasesta, eikä ohentunut ilma riittänyt keuhkojeni tarpeeksi.\n\nVihdoinkin kello 11 illalla pääsimme Sneffelsin huipulle, ja\nennenkuin etsin turvapaikkaa aukon sisäpuolelta, katselin, kuinka\naurinko sydänyöllä valoi kuulakkaat säteensä saarelle, joka oli uneen\nvaipuneena jalkojeni juurella.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nIllallinen syötiin kiireesti, ja pieni joukkomme majoittui yöksi\nniin hyvin kuin suinkin taisi. Vuode oli kova, suoja epäluotettava\nja olo sangen kiusallista viidentuhannen jalan korkeudella meren\nyläpuolella. Kuitenkin oli uneni erittäin rauhallinen tänä yönä, joka\noli levollisimpia mitä pitkään aikaan olin viettänyt. En edes nähnyt\nuniakaan.\n\nSeuraavana aamuna heräsin puoleksi jähmettyneenä; ilma oli sangen\nkylmää, aurinko loistava. Nousin graniittivuoteeltani ja menin\nihailemaan komeata näköalaa, joka levisi silmieni eteen. Seisoin\nSneffelsin toisen huipun kärjellä, nimittäin eteläisemmän, ja näin\nsieltä suurimman osan koko saaresta. Perspektiivin vaikutuksesta\nsen rannat näyttivät korkeilta, kun keskuskohdat sitävastoin\nnäyttivät matalammilta. Olisipa voinut luulla, että jokin Helbesmerin\nkorkokartta oli levitetty eteeni. Näin syvien laaksojen risteilevän\njoka suunnalle, jyrkänteet syvinä kuin kaivot, järvet kuin lammikot,\nvirrat kuin purot. Oikealla puolellani oli lukemattomia jäätiköitä\nperäkkäin ja monenkaltaisia vuorenhuippuja; muutamien huippujen\nyllä häilyi hienoinen usvapilvi. Näiden lukemattomien vuorien\naaltomaiset ääriviivat, ja se seikka, että vuoret lumihuippuineen\nnäyttivät olevan ikäänkuin vaahdon peittämät, muistuttivat mielestäni\nmyrskyisenä pauhaavaa merta. Kun käännyin länteen päin, levisi siellä\nvaltameri majesteetillisessa äärettömyydessänsä ikäänkuin jatkona\nnäille valkopäisille vuorenhuipuille. Silmäni tuskin voi erottaa,\nmissä maa loppui ja meri alkoi. Jouduin lumoavan ihastuksen valtaan,\njollaista voi tuntea vain suurissa korkeuksissa, mutta tällä kertaa\nei minua pyörryttänyt, sillä aloin jo viimeinkin tottua katselemaan\nkorkeuksista. Häikäistynein silmin ikäänkuin join auringonsäteiden\nläpikuultavaa loistoa. Unhotin aivan, kuka olin ja missä olin,\nelääkseni vain keijukaisten tahi ilmattarien, skandinaavien\npakanallisen jumaluustaruston olentojen, elämää. Nautin kyllikseni\nkorkeuden hekumallista iloa, ajattelematta niitä syvyyksiä, joihin\nsallimus oli pian upottava minut; mutta minä palasin jälleen\ntodellisuuteen, kun professori ja Hannu tulivat luokseni vuoren\nkorkeimmalle huipulle.\n\nSetäni kääntyi länteenpäin ja osoitti kädellänsä hienoa höyryä,\nsumupilveä, joka oli ikäänkuin kaukana siintävä maa, kuvastuen hiukan\nmeren pintaa vastaan.\n\n-- Grönlanti! sanoi hän.\n\n-- Grönlantiko? kysyin minä.\n\n-- Niin; emme ole sieltä viidenneljättäkään penikulman päässä\nja jäiden lähtiessä tulevat jääkarhut usein Islantiin saakka,\npurjehtien kulkujäiden päällä. Mutta tämä on vähäpätöinen seikka. Nyt\nolemme Sneffels-vuoren huipulla, ja tässä on kaksi kärkeä, toinen\npohjoisempana, toinen eteläisempänä; Hannu sanokoon meille miksi\nislantilaiset sanovat tätä, jolla tällä kertaa seisomme.\n\nHannu vastasi:\n\n-- Scartaris.\n\nSetäni loi minuun voitonriemuisen silmäyksen.\n\n-- Nyt aukolle! hän virkkoi.\n\nSneffelsin aukko oli kuin ylösalaisin käännetty keila, jonka suu\nlaidasta laitaan saattoi olla puoli penikulmaa; syvyyden laskin\narviolta olevan noin parituhatta jalkaa. Hyvin saattoi kuvitella,\nminkälainen suppilo se mahtoi olla, kun se oli täynnä ukkosta ja\ntulta. Reiän pohja ei luullakseni ollut enempää kuin viisisataa\njalkaa ympäriinsä, jonkavuoksi saattoi jotenkin helposti laskeutua\nalas sen rinnettä. Aivan vastoin tahtoani tulin verranneeksi tätä\ntulivuoren aukkoa äärettömän suureen väkipyssyyn, ja tämä vertaus\nsäikäytti minua.\n\nAstua väkipyssyn sisään, kun se ehkä on ladattuna ja panos saattaa\nlaueta vähimmästäkin sysäyksestä, sehän vasta on mieletön yritys!\nMutta minä en saanut peräytyä. Hannu meni välinpitämättömän\nnäköisenä paikallensa matkueen etupäähän, ja minä seurasin sanaakaan\nvirkkamatta.\n\nHelpottaaksensa alaslaskeutumista Hannu kulki hyvin loivaa kierrettä\nkeilan sisustassa. Meidän täytyi kulkea kalliolohkareiden keskellä,\njoista muutamat kolisten syöksyivät syvyyteen ja vieriessään\nherättivät kumean kaiun.\n\nMuutamissa kohdin oli aukon sisässä jäätiköitä, ja Hannu kulki\nsilloin tavattoman varovaisesti, koetellen maata rautakärkisellä\nsauvallansa huomataksensa, oliko siinä halkeamia. Muutamilla\npaikoilla, jotka näyttivät vaarallisilta, täytyi meidän köydellä\nsitoa itsemme kiinni toisiimme siinä tarkoituksessa, että jos joku\nsattuisi kompastumaan, hänen seuraajansa pidättäisi häntä syöksymästä\nalas. Tämä oli kyllä hyvä varokeino, mutta se ei kuitenkaan poistanut\nkaikkea vaaraa.\n\nVaikka meidän olikin vaikea astua alas vieruja myöten, sujui matkamme\nkumminkin ilman mitään tapaturmaa, paitsi että yksi köysikimppu\njoutui hukkaan; se luiskahti erään islantilaisen käsistä vierien\nsuorinta tietä pohjaan.\n\nPäivällisen aikana pääsimme alas. Katsoin ylöspäin ja näin aukon\nsuun, josta näkyi vähäinen osa taivasta, muodostavan omituisesti\nsupistetun, mutta melkein täydellisen ympyrän. Ainoastaan yhdessä\npaikassa pisti esiin Scartariksen huippu, joka näytti katoavan\näärettömään avaruuteen.\n\nAukon pohjalta avautui kolme reikää, kuin savutorvia, joiden kautta\nmaan sisällinen tuli Sneffelsin purkauksen aikana oli työntänyt\nilmoille laava-aineitansa ja höyryjänsä. Jokainen näistä edessämme\nammottavista rei'istä oli noin sata jalkaa läpimitaten. Minulla\nei ollut rohkeutta katsoa alas niihin. Professori Lidenbrock\noli pikaisesti tutkinut niiden jakautumista; hän läähätti\nmalttamattomuudesta ja juoksi toiselta reiältä toiselle viittaillen\nja mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Hannu ja hänen\ntoverinsa istuivat laavankappaleilla ja seurasivat tarkkaan hänen\nvilkkaita liikkeitänsä; nähtävästi he pitivät häntä heikkopäisenä.\n\nÄkkiä setäni huudahti. Minä jo luulin, että hän oli luiskahtanut ja\npudonnut alas johonkin noista kolmesta kuilusta. Mutta ei! Tapasin\nhänet kädet pystyssä, sääret hajallansa seisomassa aukon keskuksessa\nolevan graniittikallion edessä, joka oli ikäänkuin mahdottoman suuri\nPluton kuvapatsaan aluskivi. Hänen ilmeensä osoitti hämmästystä, joka\nmuuttui pian mielettömäksi iloksi.\n\n-- Akseli, Akseli! hän huusi, tule tänne! tule tänne!\n\nMinä kiiruhdin esiin; ei Hannu eivätkä toisetkaan islantilaiset\nliikkuneet paikoiltansa.\n\nHämmästyneenä kuten hänkin, vaikka en juuri ihastuneena, luin\nkallion läntiseen kylkeen vanhoilla, puoleksi ajan hävittämillä\nriimukirjaimilla hakatun, tuhannesti kirotun nimen:\n\n-- Arne Saknussemm! huusi setäni, vieläkö epäilet?\n\n[Kuva: Riimukirjoituksella Arne Saknussemm.]\n\nEn vastannut, vaan palasin hämilläni laavaistuimelleni.\n\nEn tiedä, kuinka kauan istuin siinä mietteisiin vaipuneena. Muistan\nvain sen, että kun taas kohotin päätäni, näin setäni ja Hannun yksin\naukon pohjalla. Islantilaisille oli annettu ero palveluksesta, ja he\nkulkivat nyt alaspäin Sneffelsin ulkorinteitä myöten, palataksensa\nStapiin. Hannu makasi rauhallisesti kallion juurella, johon hän oli\nvarustanut itsellensä tilapäisen vuoteen; setäni käyskenteli ympäri\naukon pohjalla niinkuin susi ridassa. Minulla ei ollut halua eikä\nvoimiakaan nousta, minkävuoksi seurasin Hannun esimerkkiä, ja vaivuin\npian levottomaan uneen, jossa luulin kuulevani jyrinää ja tuntevani\ntärähdyksiä vuoren kupeissa.\n\nSiten kului tämä ensimmäinen yö vuoren aukon pohjalla.\n\nSeuraavana aamuna taivas oli harmaa ja pilvinen, minkä huomasin\nalhaalla aukolla vallitsevasta pimeydestä, mutta vielä paremmin\nsetäni suuttumuksenpuuskasta.\n\nKäsitin syyn siihen ja aloin jälleen hiukan toivoa. Syy oli seuraava:\n\nNiistä kolmesta tiestä, jotka avautuivat jalkojemme eteen, oli\nSaknussemm seurannut yhtä ainoaa. Tuon oppineen islantilaisen sanojen\nmukaan piti oikea tie tunnettaman siitä omituisesta seikasta, joka\nsalakirjoituksessa mainittiin, että nimittäin Scartariksen varjo\nlankeaisi kesäkuun viimeisinä päivinä sen reunaan.\n\nTodellakin voi tältä paikalta nähdä sen terävän huipun; ikäänkuin\nneula äärettömän isossa aurinkokellossa se osoitti määrättynä päivänä\ntietä maan keskipisteeseen. Jos aurinko ei nyt näyttäytyisi, niin ei\nnäkyisi varjoakaan, eikä siis löytyisi tietäkään. Nyt oli kesäkuun\n25 päivä. Jos taivas pysyisi kuusi päivää pilvisenä, täytyisi lykätä\nkoko tutkimus seuraavaan vuoteen.\n\nEn rupea kuvaamaan professori Lidenbrockin voimatonta kiukkua.\nPäivä kului eikä mitään varjoa näkynyt aukon pohjalla. Hannu ei\nliikkunut paikaltaan; hän luultavasti aprikoitsi itsekseen, mitä\nme mahdoimme odottaa, jos hän yleensä mietti mitään. Setäni ei\nkertaakaan virkkanut minulle sanaakaan, ja hänen silmänsä, jotka\nalinomaan tarkastelivat taivasta, tuijottivat synkästi sen sumuisiin,\nharmaisiin pilviin.\n\nSamalla tavalla kului vielä 26 päivä. Lumiräntää satoi kaiken\npäivää. Hannu teki pienen majan laavankappaleista, ja minä katselin\nhuvikseni tuhansia aukon sisärinteille syntyneitä vesiputouksia,\njoiden kumisevaa pauhua jokainen kivi lisäsi; setäni oli raivossaan,\nja olisihan sellaisesta tyyniluontoisempikin suuttunut, sillä tämähän\noli todellakin ikäänkuin haaksirikko keskellä satamaa. -- Mutta\ntaivas salli suurien surujen perästä tulla suuren ilon, tuottaen\nprofessori Lidenbrockille tyydytyksen, joka oli yhtä suuri kuin hänen\näskeinen epätoivonsa.\n\nSeuraavana päivänä taivas oli vieläkin pilvinen, mutta sunnuntaina\nkesäkuun 28 päivänä, kolmantena päivänä kuukauden lopusta, seurasi\nkuun vaiheen ohessa myös ilman muutos, ja aurinko lähetti tulvimalla\nsäteitänsä alas vuoren aukkoon. Jokainen vähänkin kohoava paikka,\njokainen kallio, kivi ja epätasaisuus sai osansa valon runsaudesta\nja loi varjonsa maahan. Ennenkaikkea kuvastui Scartariksen varjo\nselvästi ja kääntyi hiljaa sitä mukaa kuin aurinko liikkui.\n\nSetäni väänsi itseänsä samalla tavalla.\n\nKeskipäivällä, kun varjo oli kaikkein lyhyin, se osoitti keskimmäisen\naukon reunaa.\n\n-- Tuossa se on! huusi professori. Tuossa se on! Maan\nkeskipisteeseen! hän lisäsi tanskan kielellä.\n\n-- Eteenpäin! sanoi Hannu tyynesti.\n\n-- Eteenpäin! vastasi setäni. Kello oli 1.13 päivällä.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nNyt alkoi varsinainen matkustuksemme. Tähän asti olivat tavalliset\nmatkahankaluudet olleet suuremmat kuin varsinaiset vaikeudet, mutta\ntästä lähtien viimeksi mainitut kasvoivat suoraan sanoen jalkojemme\nalla.\n\nEn ollut vielä vilkaissutkaan siihen mittaamattomaan kaivoon, johon\nminun piti laskeutua. Nyt oli se hetki tullut; vielä voisin päättää\njoko ryhtyä yritykseen tahi kieltäytyä siitä. Mutta häpesin näyttää\nHannulle pelkoani. Hannu ryhtyi tähän vaaralliseen yritykseen niin\nrauhallisesti ja välinpitämättömästi, niin täydellisesti huoletonna\nkaikesta vaarasta, että oikein punastuin, kun ajattelin, että olisin\nvähemmän rohkea kuin hän. Kahden kesken sedän kanssa olisin ladellut\nesiin koko pitkän sarjan todisteita, mutta oppaamme läsnäollessa olin\nääneti; ajatukseni kiitivät kauniin vierlantilaisen tyttöni luo,\nlähestyessäni keskimmäistä aukkoa.\n\nOlen jo maininnut, että se oli läpimitaten noin sata jalkaa, eli\nympäriinsä noin kolmesataa jalkaa. Menin ulkonevalle kallion\nkielekkeelle ja kurkistin alas. Hiukseni nousivat pystyyn. Koko\nolentoani järkytti tämä tyhjä avaruus; tunsin painopisteen\nruumiissani muuttuvan ja pyörtymisen nousevan päähäni ikäänkuin\njuopumisen; olin putoamaisillani; eräs käsi pidätti minut -- se oli\nHannun. Silminnähtävästi en ollut saanut kylliksi usein opetusta\nVor-Frelser-Kirken huipulla Kööpenhaminassa.\n\nMutta vaikka olin uskaltanut vain vilkaista alas kaivoon, olin jo\nennättänyt saada käsityksen sen muodosta. Sen melkein pystysuorissa\nseinissä oli monilukuisia esiin pistäviä kärkiä, jotka luonnollisesti\nhelpottivat alasmenoa. Mutta vaikka olikin portaat, niin ei ollut\nkäsipuita. Aukon suuhun kiinnitetty köysi olisi ollut kylliksi meitä\nauttamaan, mutta kuinka saisimme sen irti, kun olimme laskeutuneet\nsen alapäähän?\n\nSetäni keksi tähän varsin yksinkertaisen keinon. Hän kiersi auki\nkokoonkäärityn köyden, joka oli tuumaa paksu läpimitaten ja\nneljäsataa jalkaa pitkä; puolet siitä hän heitti alas, pisti sitten\nköyden mutkan esiinpistävän laavamöhkäleen ympäri ja laski senjälkeen\ntoisenkin puolen alas syvyyteen. Saatoimme silloin laskeutua alas\nsiten, että otimme käteen köyden molemmat puolet, jotka silloin eivät\nvoineet luistaa, ja kun oli kuljettu kaksisataa jalkaa alaspäin,\nheitettiin toinen pää irti ja lapettiin toisesta. Tätä keinoa saattoi\nsitten käyttää edelleenkin.\n\n-- Kun olemme lopettaneet nämä valmistukset, niin sitten on\nmatkatavaroiden vuoro, sanoi setäni; ne pitää jakaa kolmeen eri\nosaan, joista yksi jokaiselle meistä. Puhun vain särkyvistä\nkapineistamme.\n\nRohkea professori ei nähtävästi lukenut meitä näiden\nviimeksimainittujen joukkoon.\n\n-- Hannu, sanoi hän, ottakoon työkalut ja osan ruokatavaroistamme;\nsinä, Akseli, saat ottaa toisen osan ruokatavaroista ja aseet, ja\nminä otan viimeisen osan ruokatavaroistamme sekä varovasti pidettävät\ntieteelliset kojeet.\n\n-- Entäs vaatteet sitten, sanoin minä, ja tämä paljous köysiä ja\nportaita, kuka ne ottaa?\n\n-- Ne tulevat itsestänsä.\n\n-- Millä tavalla?\n\n-- Sen saat nähdä.\n\nSetäni ryhtyi nopeasti ja epäröimättä tehokkaisiin toimenpiteisiin.\nHänen käskystänsä kokosi Hannu kaikki vähemmän särkyvät tavarat\nyhteen ainoaan myttyyn, joka sidottiin lujasti kokoon ja muitta\nmutkitta syöstiin syvyyteen.\n\nKuulin selvästi suhinan mytyn pudotessa ammottavaan syvyyteen.\nKumartuen katsomaan kuiluun tarkasti setäni tyytyväisen näköisenä\nkapineiden alasmenoa, eikä noussut, ennenkuin ne olivat kadonneet\nnäkyvistä.\n\n-- Hyvä! sanoi hän. Nyt on meidän vuoromme.\n\nMinä kysyn jokaiselta tervejärkiseltä ihmiseltä, oliko mahdollista\nkuulla sellaisia sanoja kauhistumatta? Professori sitoi selkäänsä\ntavaramytyn, jossa oli tieteelliset koneet. Hannu otti työkalut ja\nminä aseet. Laskeutuminen alkoi seuraavassa järjestyksessä: Hannu\nensin, sitten setäni ja minä viimeiseksi. Alaslaskeutuminen tapahtui\nmitä syvimmässä äänettömyydessä, jonka keskeytti ainoastaan joku\nkiviliuska, joka vieri alas ja syöksi pohjattomuuteen.\n\nAnnoin itseni niin sanoakseni liukua alas, toisella kädelläni\npitäen lujasti kiinni kaksinkertaisesta köydestä, ja toisella\nnojaten rautakärkiseen keppiini. Yksi ainoa ajatus vaivasi minua:\npelkäsin, että se kivi, jossa köysi oli kiinni, lohkeaisi. Köysi\nnäytti arveluttavan heikolta kannattamaan kolmea henkeä, ja käytin\nsitä niin vähän kuin mahdollista, vaappuen merkillisellä tavalla\nesiinpistävillä laavankappaleilla, joihin koetin tarttua jaloillani.\n\nKun jokin näistä epäluotettavista jalansijoista järkkyi Hannun\njalkojen alla, sanoi hän vakaisella äänellänsä:\n\n-- Huomatkaa!\n\n-- Huomatkaa! todisti setäni saksaksi.\n\nPuolen tunnin kuluttua olimme tulleet tasaiselle kallionkappaleelle,\njoka oli lujasti kiinni maanalaisen torven seinässä.\n\nHannu veti köyden toisesta päästä, ja toinen pää nousi ylöspäin,\nkunnes se päästyään kiinnityspaikan sivu putosi alas, tuoden\nmukanansa vaarallisen sateen tahi paremmin sanoen raesateen pieniä\nkiviä ja laavanmuruja.\n\nKun kurotin katsomaan alas ahtaalta tasaiselta paikaltamme, niin\nhuomasin, että tämän reiän pohja ei ollut vielä näkyvissä.\n\nKöysi kiinnitettiin taas samalla tavalla, ja toisen puolen tunnin\nkuluttua olimme joutuneet kahtasataa jalkaa syvemmälle.\n\nEn tiedä, olisiko kukaan geologi voinut edes yrittääkään tällaisen\nalaslaskeutumisen ohessa tutkia ympärillä olevien esineiden\nlaatua. Minua ei liikuttanut vähääkään, olivatko nämä kerrokset\nplioseeniä, mioseenia, eosiiniä, liitua, juraa, triasta, permiläistä,\nkivihiilikerrosta, devonia, siluria tahi muuta.[40] Mutta professori\nteki epäilemättä havaintojansa ja muistiinpanojansa, sillä kun kerran\nseisahduimme, sanoi hän minulle:\n\n-- Kuta kauemmaksi menen, sitä varmemmaksi käy vakaumukseni. Näiden\ntuliperäisien seutujen laatu vahvistaa täydellisesti Davyn teorian.\nNyt olemme alkukauden maassa, missä kemiallinen ilmiö, metallien\nsyttyminen yhtymisestä ilman ja veden kanssa, on tapahtunut. Minä\nväitän jyrkästi, ettei maan keskustulta olekaan. Saammehan muutoin\nnähdä.\n\nAina vain sama loppulause. Sen kyllä ymmärtää, ettei minua haluttanut\nväittää häntä vastaan. Kun olin ääneti, selitti setäni vaitioloni\nmyöntymiseksi, ja laskeutuminen alkoi uudestaan.\n\nKolmen tunnin kuluttua ei reiän pohjaa vieläkään näkynyt. Kun\nkatsoin ylöspäin, saatoin vielä erottaa sen suun, joka kumminkin\nsilminnähtävästi pieneni. Sen seinät alkoivat lähestyä toisiansa\nkäyden hiukan loivemmiksi. Pimeys tiheni vähitellen.\n\nSillävälin laskeuduimme alinomaa alemmaksi; kivet, jotka seinistä\nirtautuivat, putosivat mielestäni heikommasti jyristen, ja luulin,\nettä ne saavuttivat syvyyden pohjan pikemmin kuin sitä ennen.\n\nOlin tarkoin laskenut, kuinka usein olimme muuttaneet köyttämme, ja\nsaatoin siis tarkoin tietää, kuinka syvällä olimme ja kuinka pitkä\naika oli kulunut.\n\nNeljätoista kertaa olimme uudistaneet saman tempun, jota aina kesti\npuoli tuntia. Aikaa oli siis kulunut seitsemän tuntia, sekä levätessä\npuoli neljättä tuntia, eli yhteensä kymmenen ja puoli tuntia. Olimme\nlähteneet kello yksi, ja nyt pitäisi siis kellon olla yksitoista.\nMitä syvyyteen tulee, jonka olimme saavuttaneet, niin tämä\nneljätoista muuttoa kahdensadan jalan pituisella köydellä tekivät\nyhteensä kaksituhatta kahdeksansataa jalkaa. Tässä silmänräpäyksessä\nkuului Hannun ääni:\n\n-- Seis! sanoi hän.\n\nMinä seisahduin juuri kun olin potkaisemaisillani setääni päähän.\n\n-- Me olemme perillä, sanoi hän.\n\n-- Missä? kysyin minä liukuen hänen luokseen.\n\n-- Pystysuoran aukon pohjalla.\n\n-- Eikö ole uloskäytävää?\n\n-- Voin erottaa jonkinlaisen käytävän, joka vie oikealle. Saammepahan\nhuomenna nähdä. Syökäämme nyt ensin illallista ja levätkäämme sitten.\n\nEi ollut vielä täydellisesti pimeä. Me aukaisimme eväspussimme,\nsöimme ja paneuduimme maata kivistä ja laavankappaleista tehdylle\nvuoteelle niin hyvin kuin taisimme.\n\nKun laskemin selälleni ja aukaisin silmäni, näin kiiltävän pisteen\ntämän jättiläiskaukoputkeksi muuttuneen kolmentuhannen jalan pituisen\ntorven päässä.\n\nSe oli tähti, laskuni mukaan eräs Pienen Otavan tähtiä.\n\nSen jälkeen vaivuin sikeään uneen.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nKello kahdeksan aamulla valonsäde herätti meidät. Tuhannet\nsärmät seinien laava-aineessa heijastivat sen säihkyvänä sateena\nympärillemme.\n\nValo oli niin kirkas, että saatoimme erottaa ympärillä olevat esineet.\n\n-- No, Akseli, mitä tästä sanot? huudahti setäni, hieroen käsiänsä.\nOletko milloinkaan nukkunut rauhallisemmin talossamme Kuninkaankadun\nvarrella? Et. Täällä ei kuulu mitään kärryjen jyrinää, ei kulkevien\nkaupustelijoiden huutoja eikä soutajain riitelemistä!\n\n-- Epäilemättä olemme rauhassa tämän kaivon pohjalla, mutta juuri\ntässä rauhassa on jotakin kauhistuttavaa.\n\n-- Herra varjelkoon! huusi setäni, jos nyt jo olet peloissasi, niin\nmiten sitten lopussa käy? Emmehän ole tunkeutuneet maan sisustaan\nvielä tuumankaan vertaa.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Minä vain tarkoitan, että olemme vasta ennättäneet saaren pinnan\nkohdalle! Tämä pystysuora pitkä reikä, joka päättyy Sneffels'in\naukkoon, ulottuu likimäärin meren pinnan kohdalle.\n\n-- Oletteko varma siitä?\n\n-- Olen ihan varma. Katso ilmapuntaria.\n\nElohopea, joka oli vähitellen noussut lasiputkessa, oli todellakin\nseisahtunut yhdeksänkolmatta tuuman korkeudelle.\n\n-- Näethän, sanoi professori, että meillä ei vielä ole kuin yhden\natmosfäärin paino, ja haluaisin vain, että ilmapuntarin sijasta\nsaisimme käyttää manometriä.\n\nIlmapuntari kävikin todella tarpeettomaksi, kun ilman paino tulisi\nsuuremmaksi kuin mitä se oli meren pinnan kohdalla.\n\n-- Mutta, sanoin minä, eikö ole pelättävissä, että tämä alituisesti\nkasvava paino käy meille tuskalliseksi?\n\n-- Ei, me astumme hitaasti alaspäin, ja keuhkomme tottuvat\nhengittämään enemmän kokoonpuserrettua ilmaa. Ilmapallolla\nkulkijat eivät lopullisesti saa kylliksensä ilmaa, kun he kohoavat\nyläilmoihin, kun sitä vastoin me saamme sitä ehkä liiaksikin, mutta\nsiitä minä pidän. Älkäämme hukatko yhtään silmänräpäystä. Missä on se\ntavarakäärö, joka pudotettiin edeltäkäsin vuoren sisään?\n\nNyt muistin, että edellisenä iltana olimme turhaan etsineet sitä.\nSetäni kysyi sitä Hannulta, joka, katseltuaan ympärilleen linnustajan\nterävällä katseella, vastasi:\n\n-- Tuolla ylhäällä!\n\nKäärö oli todellakin tarttunut kallion syrjään sata jalkaa päämme\nyläpuolella. Islantilainen kiipesi ylös sukkelasti kuin kissa, ja\nmuutaman minuutin perästä hän pudotti tavaramytyn alas luoksemme.\n\n-- Syökäämme nyt aamiaista, sanoi setäni, ja syökäämme niinkuin\npitkälle matkalle lähtevät.\n\nKorput ja kuivattu liha kostutettiin viinan sekaisella vedellä.\n\nSyötyämme otti setä taskustansa havaintomuistikirjansa, tutki\nkojeitansa ja kirjoitti:\n\nMaanantaina heinäkuun 1 p:nä 1863.\n\n    Kronometri: 8 t. 17 min. a.p.\n    Barometri: 29 tuum. 7 linj..\n    Lämpömittari: 6 ast.\n    Suunta: I. Ka.\n\nViimeinen muistutus koski pimeätä käytävää, jonka ilmansuuntaa\nkompassi osoitti.\n\n-- No nyt, Akseli, sanoi professori innokkaasti, nyt me todella\nalamme laskeutua maan uumeniin. Siis nyt tällä hetkellä alkaa\nmatkamme.\n\nNäin sanoen otti setäni toiseen käteensä Ruhmkorffin koneen, joka\nriippui hänen kaulassaan, ja yhdisti toisella sähkövirran lyhdyn\nlasitorveen, jolloin kirkas vala poisti pimeyden käytävästä. Tämä\nnerokas koje, jolla me saimme syntymään keinotekoisen päivänvalon,\nsalli meidän kulkea eteenpäin tulenarkojen kaasujenkin lävitse.\n\n-- Eteenpäin! sanoi setäni.\n\nJokainen otti taas taakan selkäänsä. Hannu otti vierittääkseen\nkääröä, jossa vaatteet ja köydet olivat, minkä jälkeen kuljimme\nkäytävään, minä viimeisenä.\n\nKun meidän piti mennä tuohon pimeään aukkoon, katselin vielä kerran\ntuon suunnattoman putken läpi islantilaista taivasta, jota kenties en\nenää tulisi näkemään.\n\nKun vuori viimeisen kerran syöksi tulta v. 1229, oli laava-aine\nmurtanut itselleen kulkuväylän tämän tunnelin kautta ja oli\npäällystänyt sen sisustan paksulla loistavalla kerroksella, josta\nsähköinen valo heijastui satakertaisesti.\n\nKulkiessa oli vaikeinta pitää varansa, ettei liian kiivaasti luisunut\n45 asteen jyrkännettä myöten. Kaikeksi onneksemme oli käytävässä\nepätasaisuuksia, syvennyksiä ja korkeampia paikkoja, jotka olivat\nmeille portaina, ja meidän tarvitsi vain astua alaspäin ja antaa\ntavaroidemme vieriä, sidottuna kiinni pitkään köyteen.\n\nMutta se, mikä oli jalkojemme alla portaina, muuttui seinillä\ntippukiveksi. Paikoittain oli kuohkeassa laava-aineessa pieniä\npyöreitä rakkoja; tummat, läpikuultavilla lasipisaroilla koristetut\nukonkivikiteet, jotka riippuivat holvissa ikäänkuin lamput päällämme,\nnäyttivät syttyvän tuleen, kun menimme ohitse. Olisi voinut\nluulla, että syvyyden haltijat valaisivat ilotulilla asumuksensa\nvastaanottaakseen vieraita maan päältä.\n\n-- Tämähän on kaunista! lausuin vastoin tahtoani. Katsokaapa, setä,\nmikä näky! Ettekö ihmettele näitä muunnoksia laava-aineessa, joka\nhuomaamattomin vivahduksin vaihtelee ruskean punaisesta loistavan\nkeltaiseen? Katsokaapa noita kiteitä, jotka ovat ikäänkuin loistavat\npallot!\n\n-- Vai niin! Niinkö arvelet, Akseli? sanoi setäni. Mielestäsi tämä\non loistavaa, poikani! Mutta toivonpa, että saat nähdä parempaakin.\nKäykäämme eteenpäin!\n\nPikemmin hänen olisi ollut syytä sanoa \"luisukaamme\", sillä ilman\nmitään vaivaa tulimme alas vieruja myöten. Tämähän oli Vergiliuksen\nmainitsema _facilis descensus Averni_.[41] Kompassi, jota minä usein\nkatsoin, osoitti järkähtämättä kaakosta luoteeseen; laavakäytävä ei\nkääntynyt mihinkään päin, vaan kulki muuttumattoman suoraa linjaa.\n\nSillävälin ei lämpö lisääntynyt sanottavasti, mikä seikka todisti\nDavyn teorian oikeaksi, ja usein katselin ihmetellen lämpömittariin.\nKahden tunnin kuluttua se ei osoittanut enempää kuin kymmenen\nastetta, s.o. neljän asteen lisääntymistä, joka saattoi minut\najattelemaan, että laskeutumisemme tapahtui enemmän vaakasuoraan\nkuin pystysuoraan suuntaan. Sitäpaitsi saataisiin, helposti\nselville, kuinka syvälle olimme saapuneet. Professori mittasi tien\ninklinatsioni- ja deviatsionikulmat,[42] mutta piti mittauksen\ntulokset omina tietoinaan.\n\nKello kahdeksan aikaan illalla hän antoi pysähdysmerkin, ja Hannu\nistui heti. Lamppumme kiinnitettiin esiinpistävään laavakappaleeseen.\nOlimme luolan tapaisessa aukossa, josta ei puuttunut raitista\nilmaa; päinvastoin tunsimme tuulenhenkäyksiä. Mikähän mahtoi olla\nniiden aiheuttajana? Sitä seikkaa en kuitenkaan ruvennut tällä\nkertaa aprikoimaan, sillä väsymys ja nälkä heikonsivat minua, niin\netten jaksanut ajatella mitään. Seitsemäntuntinen yhtämittainen\nlaskeutuminen jyrkkää rinnettä ei voi tapahtua ilman ruumiinvoimain\nvähenemistä, ja minun voimani olivat jo lopussa. Suureksi\nhuojennuksekseni siis kuulin sanan: \"Seis!\" Hannu järjesti aterian\nlaavankappaleelle, ja söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Mutta yksi\nasia huoletti minua: vesivarastomme oli puoleksi kulunut. Setäni\nluotti maanalaisiin lähteisiin, joista voisimme uudestaan täyttää\npullomme, mutta tähän asti ei niitä ollut näkynyt, enkä voinut olla\nhuomauttamatta sedälleni tästä.\n\n-- Sitäkö kummastelet, ettei lähteitä ole vielä löytynyt? sanoi hän.\n\n-- Olen siitä asiasta sangen levoton. Meillä ei ole vettä kuin\nviideksi päiväksi.\n\n-- Ole huoleti, Akseli, minä takaan, että löydämme vettä, vieläpä\nenemmän kuin tarvitsemmekaan.\n\n-- Milloin?\n\n-- Niin pian kuin olemme päässeet tämän laavakerroksen ohi. Kuinka\nluulisit veden pääsevän tällaisten seinien läpi?\n\n-- Mutta tämä käytävä ulottuu kenties sangen syvälle, ja minusta\ntuntuu, kuin emme vielä olisi laskeutuneet kovinkaan syvälle.\n\n-- Miksi sinä niin luulet?\n\n-- Siksi, että lämpö olisi suurempi, jos olisimme syvällä maan\nsisustassa.\n\n-- Sinun otaksumasi mukaan, vastasi setäni. Mitä lämpömittari\nosoittaa?\n\n-- Tuskin viittätoista astetta; se on siis noussut ainoastaan\nyhdeksän astetta sen jälkeen kun lähdimme.\n\n-- No hyvä, tee sitten johtopäätöksesi!\n\n-- Se on seuraava: mitä tarkimpien havaintojen mukaan lämpö lisäytyy\nmaan sisässä asteen verran joka sadalta jalalta. Mutta erikoiset\npaikalliset olosuhteet saattavat tässä vaikuttaa; esimerkiksi\nJakutskissa Siperiassa on huomattu, että lämpö lisäytyy asteen\njoka kolmeltakymmeneltäkuudelta jalalta. Tämä erotus riippui\nnähtävästi vuorien lämmönjohtamiskyvystä, ja tahtoisin sen\nlisäksi mainita, että on huomattu lämmön lisäytyvän sammuneen\ntulivuoren läheisyydessä ja gneissin läpi ainoastaan asteen joka\nsadaltakahdeltakymmeneltäviideltä jalalta. Ottakaamme vaari tästä\nviimeisestä otaksumasta, joka on parhaiten meille soveltuva, ja\nlaskekaamme sen mukaan.\n\n-- Laske, poikaseni.\n\n-- Ei ole mikään sen helpompaa, sanoin minä, ja kirjoitin muutamia\nnumeroita muistikirjaani. Yhdeksän kertaa sataviisikolmatta jalkaa on\ntuhannensadanviidenkolmatta jalan syvyys.\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- No siis?\n\n-- No, minun laskujeni mukaan olemme kymmenentuhatta jalkaa\nmerenpintaa alempana.\n\n-- Onko se mahdollista?\n\n-- O, muutoin eivät numerot olekaan enää numeroita!\n\nProfessorin laskut pitivät paikkansa. Olimme jo kuuttatuhatta\njalkaa syvemmällä kuin minne ihmiset koskaan ovat päässeet. Olimme\nkuuttatuhatta jalkaa syvemmällä kuin Kitz-Bahlin kaivokset Tyrolissa\nsekä samanlaiset kaivokset Württembergissä ja Böhmissä.\n\nIlma, jonka näin syvällä olisi pitänyt olla kahdeksankymmenen asteen\nlämpöistä, oli tuskin viisitoista-asteista, seikka, joka antoi\nminulle paljon ajattelemisen aihetta.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nSeuraavana päivänä, tiistaina heinäkuun 2:sena, jatkettiin\nlaskeutumista. Me kuljimme yhä vielä laavakäytävää, joka muodosti\nluonnollisia tasaisesti viettäviä rappusia, ikäänkuin kaltevia\nportaita, joita tavataan vanhoissa rakennuksissa. Siten laskeuduttiin\nkello 12.17 asti päivällä, jolloin saavutimme Hannun, joka oli\nseisahtunut vähää ennen.\n\n-- Vihdoinkin, sanoi setäni, olemme päässeet tämän savupiipun pohjaan.\n\nKatsoin ympärilleni. Olimme tienhaarassa, josta alkoi kaksi tietä,\nkumpikin ahtaita ja pimeitä. Kumpaako nyt piti seurata? Sitä oli\nvaikea päättää.\n\nSetäni ei tahtonut näyttää epätietoiselta minun eikä oppaankaan\nsilmissä; hän osoitti siis idänpuolista käytävää, ja pian olimme\nkaikki kolme lähteneet sitä tietä.\n\nVaikea olisi muutoin ollut harkitsemalla päättää, kumpaako näistä\nseuraisi, sillä ei kummassakaan ollut mitään merkkiä, josta olisi\nvoinut tehdä joitakin johtopäätöksiä; siinä täytyi jättäytyä kokonaan\nsattuman varaan.\n\nTämän uuden käytävän kaltevuus oli tuskin huomattava, ja sen\nläpileikkauspinta oli varsin erilainen. Joskus avautui eteemme\njakso kaariholveja, jotka muistuttivat huippukaarisia goottilaisia\nkirkkoja. Keskiajan taiteilijat olisivat voineet täällä tutkia tämän\nrakennustyylin kaikkia muotoja. Etäämpänä jouduimme roomalaisten\ntynnyriholvien alle, joiden vahvat tukevat patsaat näyttivät taipuvan\nniiden painosta. Muutamin paikoin tuli näiden holvien sijaan ahtaita\nsolia, ikäänkuin majavanpesiä, jotka pakottivat meidät kulkemaan\nryömimällä ahtaiden aukkojen läpi.\n\nLämpö pysyi kohtuullisena. Ajattelin vastoin tahtoani sen voimaa\nsiihen aikaan, kun Sneffelsin syöksemä laava-aine kulki tämän kanavan\nkautta, joka nyt oli niin hiljainen. Kuvittelin mielessäni, kuinka\ntuliset virrat murtuivat käytävän kulmiin, ja kuinka tulikuumat\nhöyryt puristuivat kokoon tässä ahtaassa reiässä!\n\n-- Kunhan vain ei vuori vanhoilla päivillänsä rupeaisi\nhulluttelemaan! tuumin itsekseni.\n\nNäitä tuumiani en ilmoittanut setä Lidenbrockille, sillä hän ei\nolisi ymmärtänyt niitä; hänen ainoa ajatuksensa oli vain mennä\neteenpäin. Hän käveli, luisui, jopa kieriskeli eteenpäin, alati niin\nluottavaisena, että se oli suoraan sanoen ihmeteltävää.\n\nKäveltyämme tuntematta suurtakaan väsymystä, olimme kello kuuden\naikaan kulkeneet kaksi penikulmaa etelään päin, mutta tuskin neljättä\nosaakaan alaspäin.\n\nSetäni antoi levähdysmerkin. Söimme paljoa puhumatta ja nukuimme\nliikoja miettimättä.\n\nVarustuksemme yötä varten olivat varsin yksinkertaiset, ja\nmatkapeite, johon kukin meistä kääriytyi makaamaan, oli ainoa\nvuoteemme. Ei tarvinnut pelätä kylmää eikä päällekarkausta.\nMatkustajat, jotka kulkevat Afrikan erämaissa tahi uuden mantereen\naarniometsissä, ovat pakotetut vuorotellen valvomaan toisten\nmaatessa; täällä sitävastoin oli täydellinen yksinäisyys; ei ollut\nvilli-ihmisiä eikä petoja.\n\nAamulla heräsimme terveinä ja levänneinä. Matkaa jatkettiin\nlaavatietä myöten kuten ennenkin, mutta oli tahdotonta tutkia\nmaanlaatua niillä seuduilla, jossa kuljimme. Sen sijaan että tiemme\nolisi laskeutunut maan sisuksiin päin, se näytti kulkevan aivan\nvaakasuoraan; luulinpa huomanneeni, että se kohosi ylös maan pintaan\npäin. Tämä käytävän suunnan muuttuminen alkoi kello kymmenen aikaan\nolla niin huomattava, ja niin väsyttäväkin, että minun täytyi\nhiljentää käyntiäni.\n\n-- No, Akseli? kysyi professori malttamattomasti.\n\n-- En jaksa kulkea enää, vastasin minä.\n\n-- Mitä? Astuttuasi kolme tuntia oivallista tietä myöten?\n\n-- Oivallista kyllä, sitä en tahdo kieltää, mutta varmaan väsyttävää.\n\n-- Mitä? Kävellä alamäkeä!\n\n-- Eipä, kun nousta ylämäkeä, jos suvaitsette.\n\n-- Noustako ylöspäin! sanoi setäni kohottaen olkapäitään.\n\n-- Epäilemättä. Puolen tunnin ajan on kaltevuus vähentynyt, ja jos\ntällaista kulkua kestää vielä pitemmältä, niin tulemme varmaan\ntakaisin Islantiin.\n\nProfessori pudisti päätään tahtomatta uskoa tätä todeksi. Koetin\ntaas jatkaa keskustelua, mutta hän ei vastannut mitään, vaan antoi\nlähtömerkin. Näin varsin hyvin, ettei hänen äänettömyyteensä ollut\nmuuta syytä kuin se, että hän oli hyvin huonolla tuulella.\n\nSiispä otin uljaasti taakkani ja seurasin kiireesti Hannua, joka\nastui setäni jäljessä. Pidin kunnia-asianani, etten jäisi jälkeen,\nja koetin varoa, ettei toverini pääsisi näkymättömiin; vapisin\najatellessani, että eksyisin tässä maanalaisessa harhasokkelossa.\n\nVaikka kulku tien kohoamisen kautta kävi yhä vaivalloisemmaksi,\nlohdutin itseäni sillä ajatuksella, että lähenin maan pintaa. Tämä\ntoivo vahvistui joka askeleella, ja iloitsin ajatellessani, että\nsaisin vielä nähdä pikku Graübenini.\n\nKeskipäivällä tapahtui käytävän seinien ulkonäössä muutos, jonka\nminä huomasin siitä, että sähkövalon heijastus niistä väheni.\nLaavapeitteen jälkeen seurasi luonnollisia kallioita, jotka olivat\nkaltevina ja usein pystysuorinakin kerroksina. Me olimme keskellä\nsiluurista kautta.[43]\n\n-- On selvää, sanoin minä, että nämä kerrostumat ovat muodostuneet\ntoisella maailmankaudella liuskakivestä, kalkista ja hiekkakivestä!\nMe käännämme selkämme graniittipohjalle! Mehän teemme aivan kuin\nlähtisimme Hampurista Hannoverin kautta Lyypekkiin.\n\nOlisi ollut parempi vaieta näistä huomioista, mutta innostukseni\ngeologiaan oli suurempi kuin viisauteni, joten setäni kuuli puheeni.\n\n-- Mikä on hätänä? kysyi hän.\n\n-- Katsokaa, sanoin, ja osoitin hänelle hiekka- ja\nkalkkikivikerrosta, sekä ensimmäisiä merkkejä liuskakiven kaltaisista\nvuorilajeista.\n\n-- No entä sitten?\n\n-- Olemme tulleet sille maailmankaudelle, jolloin ensimmäiset kasvit\nja eläimet syntyivät.\n\n-- Vai niin! Niinkö luulet?\n\n-- Mutta katsokaapa! Tarkastakaa, tutkikaa!\n\nPyysin professoria valaisemaan lampullansa käytävän seinää ja odotin,\nettä hän sanoisi jotakin hämmästyksissään; mutta hän ei virkkanut\nsanaakaan, vaan jatkoi kulkuansa eteenpäin.\n\nOliko hän ymmärtänyt sanojani vai ei? Kävikö hänen kunnialleen setänä\nja oppineena miehenä tunnustaa erehtyneensä valitessaan tämän itäisen\nkäytävän, vai oliko hän päättänyt tutkia sen perille saakka? Se vain\noli selvää, että olimme jättäneet laava-aineen kulkuväylän ja ettei\ntämä käytävä voinut viedä Sneffelsin ahjoon.\n\nKysyin itseltäni, enkö pannut liian suurta painoa tälle maakerroksien\nvaihtumiselle. Enkö pettänyt itseäni? Kuljimmehan todella niiden\nkalliokerroksien läpi, jotka ovat graniittipohjalla.\n\n-- Jos vain minä olen oikeassa, niin minun täytyy löytää joitakin\nikivanhojen kasvien jätteitä, ja silloin asia on varma. Etsikäämme!\n\nEn ollut kulkenut sataakaan askelta ennenkuin silminnähtävät\ntodistukset olivat edessäni. Siluurisella aikakaudella oli merissä\nenemmän kuin tuhatviisisataa eri kasvi- ja eläinlajia. Jalkani, jotka\nolivat tottuneet kovaan laava-aineeseen, polkivat nyt tomua, joka oli\nsyntynyt ruohojen ja simpukkain jätteistä, ja seinillä näkyi selvästi\njälkiä fucus- ja lycopodium-kasveista.[44]\n\nProfessori Lidenbrock ei voinut erehtyä näistä, mutta hän ummisti\nsilmänsä jatkaen matkaansa yhtä kiireesti kuin ennenkin. Tämähän oli\nitsepäisyyttä, joka meni kaikkien rajojen yli, enkä voinut enää sitä\nkärsiä. Otin käteeni täydellisesti säilyneen näkinkengän kuoren,\njoka oli melkein samanlainen kuin nykyajan Oniscus,[45] menin sitten\nsetäni luo ja sanoin hänelle:\n\n-- Katsokaa tätä!\n\n-- Niinpä näkyy, sanoi hän tyynesti, se on simpukan kuori, joka\nkuuluu trilobitien[46] hävinneeseen sukuun. Ei sen enempää!\n\n-- Mutta ettekö päätä sen johdosta...?\n\n-- Samaa kuin sinäkin? Päätän kyllä. Olemme jättäneet graniittipohjan\nja laava-aineen kulkuväylän. Onpa mahdollista, että olen erehtynyt,\nmutta en ole siitä vakuutettu, ennenkuin olen päässyt tämän käytävän\npäähän.\n\n-- Se on oikein, setä, että teette niin, ja minä hyväksyisin\nmenettelynne, jollei meitä uhkaisi vaara.\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Veden puute. -- Meidän pitää jakaa se määrättyihin päiväannoksiin!\n\n\n\n\nXX\n\n\nOli todellakin välttämätöntä säästää juomavettä, sillä illallista\nsyödessämme huomasin, ettei sitä voinut riittää enemmäksi kuin\nkolmeksi päiväksi. Sen lisäksi tuli vielä sekin harmi, että meillä\noli sangen vähän toivoa löytää mitään lähdettä näissä tämän\nmaailmankauden muodostamissa kerroksissa.\n\nKoko seuraavan päivän käytävän holvit yhä kaareutuivat yllämme, ja\nkuljimme virkkaen tuskin sanaakaan. Me aloimme muuttua melkein yhtä\nvaiteliaiksi kuin Hannukin.\n\nTie ei kohonnut, ei ainakaan sanottavasti; välistä se näytti\nviettävän alaspäinkin. Mutta tämä tuskin huomattava suunnanmuutos ei\nvoinut rauhoittaa professoria, sillä maakerroksien laatu pysyi aivan\nmuuttumattomana.\n\nSeinien liuska- ja kalkkikivikerrokset sekä vanha punainen hiekkakivi\nvälkkyivät komeasti sähkölyhtymme kirkkaassa valossa. Olisi voinut\nluulla olevansa avatussa malmisuonessa keskellä Devonshireä, josta\ntällaiset maakerrokset ovat saaneet nimensäkin.[47]\n\nLoistavat marmorilajit peittivät käytävän seiniä; muutamat lajit\nolivat agaatti-harmaita, täynnä kummallisia valkoisia suonia,\ntoiset ruusunpunaisia tahi keltaisia, punapilkkuisia; etäämpänä oli\nnäytteitä tummista puna- ja ruskeapilkkuisista lajeista, joissa\nkalkkikivi aikaansai kauniita värivivahduksia.\n\nSuurimmassa osassa näitä marmorilajeja oli ikivanhojen eläimien\njälkiä. Eilisestä päivästä alkaen oli kehitys selvästi edistynyt.\n\nTrilobiittien asemesta huomasin kehittyneempien lajien jätteitä,\nmuiden ohessa _Ganoidi_-kaloja,[48] sekä noita varhaisimpia\n_Sauropteris_-eläimiä,[49] joiden paleontologit ovat huomanneet\nolevan matelijoiden ensimmäisiä muotoja. Devonisissa merissä eli\nsuuri määrä tällaisia, ja niitä sortui tuhansittain uudempien\nkerrosten alle.\n\nOli siis aivan selvää, että nousimme ylöspäin eläimellisen elämän\nastuimia myöten, joiden korkeimmalla portaalla ihminen on. Mutta\nprofessori ei näkynyt välittävän siitä.\n\nHän odotti kahta asiaa: että ilmaantuisi jyrkkä rotko, joka sallisi\nhänen taas jatkaa alaspäin, tahi että vastaamme tulisi jokin este,\njoka keskeyttäisi hänen kulkunsa tätä tietä myöten. Mutta ilta tuli\ntämän toivon täyttymättä.\n\nPerjantaina painui vähäinen retkikuntamme yhä syvemmälle käytävän\nsokkeloihin; yöllä aloin jo tuntea janon tuskaa.\n\nKymmenen tunnin kävelyn jälkeen huomasin, että lampun valo ei enää\nheijastunutkaan seinistä. Marmorin, liuska-, kalkki- ja hiekkakiven\nsijaan peitti seiniä tumma kiiltämätön aine. Eräässä paikassa, missä\ntunneli oli ahdas, nojausin vasempaa seinää vastaan, ja kun vedin\nkäteni takaisin, oli se aivan musta. Minä tarkastin seinää likemmin\nja huomasin, että olimme keskellä kivihiili-aarniota.[50]\n\n-- Kivihiili-aarnio! huudahdin minä.\n\n-- Aarnio ilman työmiehiä, vastasi setäni.\n\n-- Oh, kukapa sen niin tietää?\n\n-- Sen tiedän minä, vastasi setäni lyhyesti, ja olen varma siitä,\nettä tämä käytävä, joka vie hiilikerroksien lävitse, ei ole\nihmiskätten työtä. Mutta on yhdentekevää, olipa se luonnon muodostama\ntaikka ei. Nyt on ruoka-aika; sentähden syökäämme.\n\nHannu otti esiin vähän ruokaa; söin vain hiukkasen, mutta join\nsen vähäisen vesitilkan, joka oli minun osani. Oppaamme pullo oli\npuolillansa vettä ja siinä oli kaikki, mitä oli jäljellä kolmen\nhengen janon sammuttamiseksi.\n\nSyötyämme kääriytyivät matkatoverini peitteisiinsä, saadakseen unesta\nvirkistystä vaivoillensa. Minä puolestani en nukkunut, vaan luin\naamuun asti.\n\nKello kuuden aikaan lauantaina lähdimme taas matkaan. Kahdenkymmenen\nminuutin kuluttua tulimme avaraan aukeamaan, ja ymmärsin silloin,\netteivät ihmiskädet olleet voineet kaivaa tätä kaivosta, sillä holvit\nolisivat siinä tapauksessa olleet pönkitetyt. Oli varsin ihmeellistä,\nettä ne vielä voivat olla pystyssä.\n\nLuola oli sataa jalkaa leveä ja sataaviittäkymmentä korkea. Se oli\nsyntynyt jonkin maanalaisen liikunnon vaikutuksesta; kestämättä\njotakin voimallista sysäystä oli maankuori auennut ja tehnyt tämän\nsuuren aukon, johon nyt ensimmäisen kerran tunkeusi maanpinnan\nasukkaita.\n\nKoko kivihiilikauden historia oli kirjoitettu näille mustille\nseinille, ja geologi olisi helposti voinut niistä seurata kaikkia eri\nkehityskausia. Hiilikerroksia erottivat toisistaan tiheät hiekka- ja\nsavikerrokset, joiden välissä ne olivat ikäänkuin musertuneina.\n\nTänä aikana, joka oli lähinnä nuorin paleontologisen maailmankauden\njaksoista, oli maa erinomaisen rehevän kasvullisuuden peitossa;\nsiihen oli kaksi syytä, nimittäin kuuma ilmanala ja alituinen kosteus.\n\nSilloin ei kasvanut paljon puita, vaan ainoastaan kortteita,\näärettömiä heinälaitumia, sananjalkoja, liekoja, sigillarioita:\nasterofyliittejä ja muita harvinaisia kasvisukuja, joita siihen\naikaan oli tuhansia eri lajeja. Juuri tästä tavattoman runsaasta\nkasvullisuudesta kivihiilet ovat saaneet alkunsa. Kasvit vajosivat\nveden alle ja muodostivat vähitellen paksuja kerroksia.\n\nSilloin alkoi luonnollisen kemian vaikutus; merien pohjalla\nkasviaineet ensiksi muodostuivat turpeiksi, alkoivat sitten kaasujen\nvaikutuksesta lämmetä ja kivettyivät lopuksi täydellisesti.\n\nSiten muodostuivat nämä äärettömät hiilipaljoudet, joiden kuitenkin\nvähemmässä kuin kolmessa vuosisadassa täytyy loppua liiallisen\nkuluttamisen kautta, jolleivät teollisuutta harjoittavat kansat\najoissa hillitse tuhlaavaisuuttansa.\n\nNämä ajatukset johtuivat mieleeni katsellessani luolan\nhiilirikkauksia. Luultavasti ne eivät koskaan tule päivänvaloon,\nsillä näin syvällä olevien aarnioiden kaivaminen vaatisi liian suuria\nkustannuksia. Ja mitäpä se muutoin hyödyttäisikään, kun kerran niin\npaljo hiiltä vielä on monin paikoin niin sanoaksemme maanpinnalle\nlevitettynä? Sellaisina kuin nämä hiilikerrokset nyt ovat, pysyvät ne\nmaailman loppuun asti.\n\nSilläväin kuljimme eteenpäin, ja unhotin tien pituuden, vaipuen\ngeologisiin mietteisiin, ilman lämpö pysyi yhtäläisenä kuin se oli\nollut kulkiessamme laava-aineen ja liuskakiven muodostamien kerrosten\nlävitse. Mutta minä tunsin sangen selvästi hiilivedyn hajun. Huomasin\nheti, että käytävässä oli sangen paljon tätä vaarallista kaasua, jota\nvuorityömiehet sanovat kaivoskaasuksi ja jonka räjähtäminen on niin\nusein aikaansaanut hirveitä tapaturmia.\n\nOnneksi oli valaistusneuvonamme Ruhmkorffin älykäs kone; mutta jos\nolisimme olleet niin typeriä, että tulisoihtu kädessä olisimme\ntutkineet tätä käytävää, niin olisi hirveä räjähdys tehnyt lopun\nmatkastamme tappaen meidät.\n\nTätä kävelyä kivihiilen keskellä kesti iltaan asti. Setäni taisi\ntuskin hillitä malttamattomuuttansa, jota hän tunsi tiemme\nvaakasuoran suunnan tähden. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli synkkä\npimeys, joten käytävän pituutta ei voinut nähdä, ja minä jo rupesin\nluulemaan sitä loppumattomaksi, kun kello kuuden aikana ilmestyi\näkkiarvaamatta seinä eteemme. Ei oikealla eikä vasemmalla puolella,\nei ylhäällä eikä alhaalla ollut mitään tietä! Me olimme tulleet\numpinaiseen sopukkaan.\n\n-- No sen parempi! huusi setäni. Sittenpähän tiedän, mitä teen. Me\nemme ole Saknussemmin kulkemalla tiellä, eikä auta muu kuin kääntyä\ntakaisin. Levätkäämme nyt yö, ja kolmen päivän kuluttua tulemme\ntakaisin sille kohdalle, missä käytävät haarautuvat.\n\n-- Niin, sanoin minä, jos meillä on siihen voimia!\n\n-- Miksi ei olisi?\n\n-- Siksi, että vesi on huomenna tykkänään lopussa.\n\n-- Entäs rohkeus? Onko sekin lopussa? kysyi professori katsoen minuun\nankaran näköisenä. En uskaltanut vastata.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nSeuraavana päivänä lähdimme aikaiseen matkalle; meidän täytyi\nkiiruhtaa, sillä olimme viiden päivämatkan päässä siitä käytävien\nristeyksestä, jossa olimme menneet harhaan. En tahdo lähemmin\nkuvailla kärsimyksiämme paluumatkalla. Setäni kesti ne sellaisen\nnärkästyksen vallassa, jota mies tuntee tietäessään olleensa\nväärässä; Hannu tyynen luonteensa mukaan kärsivällisesti ja minä\nvalitellen ja epätoivoisena, sen myönnän. En jaksanut rohkeasti\nkestää vastoinkäymisiä.\n\nNiinkuin olin ennustanutkin, vesi loppui kokonaan ensimmäisen päivän\nmarssin jälkeen. Juoma-aineenamme oli nyt vain viina, mutta tämä\ninhoittava neste poltti kurkkuani, enkä kärsinyt sitä nähdäkään.\nMinusta oli ilma tukahduttava, väsymys teki minut hervottomaksi ja\nuseita kertoja olin kaatumaisillani. Me seisahduimme silloin ja\nsetäni tahi islantilainen koettivat virkistää minua niin hyvin kuin\ntaisivat. Mutta minä näin jo, että edellinen vain sangen vaikeasti\ntaisteli lopullista uupumusta ja janon tuskia vastaan.\n\nTiistaina heinäkuun 9 p:nä saavuimme viimeinkin nääntyneinä,\nmelkein ryömien, käytäväin yhdyntäpaikalle. Siellä kaaduin maahan\nlaavapohjalle. Kello oli kymmenen aamupäivällä.\n\nNojaten seinää vastaan Hannu ja setäni koettivat pureksia muutamia\nkorpunpalasia. Syviä huokauksia kohosi työläästi paisuneilta\nhuuliltani, kunnes viimein menin tainnuksiin.\n\nHetkisen kuluttua lähestyi setäni minua ja nosti minut syliinsä.\n\n-- Lapsi parka! mutisi hän itsekseen todella hellällä äänellä.\n\nTulin liikutetuksi näistä sanoista, sillä olin tottumaton kuulemaan\nystävällisiä sanoja tuimalta professorilta; otin hänen vapisevat\nkätensä käsiini, ja hän salli sen katsellen minua kyynelsilmin.\n\nSilloin näin hänen tarttuvan pulloon, joka riippui hänen kaulassaan,\nja suureksi hämmästyksekseni hän asetti sen huulilleni.\n\n-- Juo! sanoi hän.\n\nKuulinko oikein? Oliko setäni hullu? Katsoin häneen hämmästyneenä\nenkä voinut käsittää hänen sanojansa.\n\n-- Juo! sanoi hän uudelleen, ja nostaen pullon huulilleni hän\ntyhjensi sen sisällön kokonaan suuhuni.\n\nAh, mikä nautinto! Kulaus vettä kostutti kuivaa suutani, yksi ainoa\nkulaus vain, mutta se oli kylliksi virkistämään riutuvia elinvoimiani.\n\nKiitin setääni kädet ristissä.\n\n-- Niin, sanoi hän, kulaus vettä! Viimeinen! ymmärrätkö? Viimeinen!\nMinä olin sitä säilyttänyt suurena kalleutena pullossani.\nParikymmentä kertaa, sata kertaa olen voittanut suuren haluni juoda!\nMutta ei, Akseli, säästin sen sinulle.\n\n-- Setäni! mutisin minä, ja suuret kyyneleet tulivat silmiini.\n\n-- Niin, lapsi raukkani, minä tiesin, että sinä tänne päästyämme\nkaatuisit maahan puolikuolleena, ja sentähden säästin viimeiset\nvedenpisarani, virvoittaakseni niillä sinua.\n\n-- Kiitoksia, kiitoksia setä, sanoin minä.\n\nVaikka janoni oli vain hiukan vähentynyt, olin kuitenkin saanut uusia\nvoimia. Kurkkuni kutistunet jänteet ja turvonneet huuleni pehmenivät,\nja saatoin puhua.\n\n-- Kuulkaapa nyt, sanoin minä, meillä ei ole kuin yksi keino\njäljellä; koska ei ole vettä, niin meidän täytyy; kääntyä takaisin.\n\nSetäni kaihtoi katsettani, kun lausuin nämä sanat; hän painoi päänsä\nalas.\n\n-- Meidän täytyy kääntyä takaisin, huudahdin minä, ja mennä takaisin\nSneffelsiin. Suokoon Jumala meille voimia nousta ylös vuoren huipulle!\n\n-- Kääntyä takaisin! sanoi setäni, ikäänkuin olisi vastannut\npikemminkin itselleen kuin minulle.\n\n-- Niin, kääntyä takaisin, viivyttelemättä silmänräpäystäkään.\n\nPitkä aika kului äänettömyyden vallitessa.\n\n-- Eivätkö siis, Akseli, nämä vesipisarat ole antaneet sinulle voimaa\nja rohkeutta? kysyi professori omituisella äänellä.\n\n-- Rohkeuttako!\n\n-- Näen sinun olevan yhtä alakuloinen kuin ennenkin; olet vieläkin\naivan epätoivoinen.\n\nMinkälaisen ihmisen kanssa olinkaan tekemisissä, ja mitä tuumia hän\nhautoikaan rohkeassa sielussaan?\n\n-- Mitä? Ettekö tahdo? -- -- --\n\n-- Luopuako tästä matkasta, kun kaikki ennustaa, että se onnistuu? En\nsuinkaan!\n\n-- Meidän siis täytyy menehtyä?\n\n-- Ei, Akseli, ei! Palaa sinä! Minä en tahdo aiheuttaa sinun\nkuolemaasi! Hannu seuratkoon sinua. Jätä minut!\n\n-- Hylkäisinkö teidät!\n\n-- Jätä minut yksin, sanon sinulle! Minä olen lähtenyt tälle matkalle\nja menen perille asti, kävi miten kävi. Mene tiehesi, Akseli, mene\ntiehesi!\n\nSetäni puhui hyvin kiivaasti. Hänen äänensä, joka oli vähän aikaa\nollut lempeä, tuli taas kovaksi ja uhkaavaksi. Synkän itsepintaisesti\nhän taisteli mahdottomuutta vastaan. Minä en tahtonut jättää häntä\ntänne syvyyden pohjalle, vaikka toiselta puolen itsesäilytysvaistoni\nkäski minun paeta.\n\nHannu katseli tätä kohtausta tavalliseen välinpitämättömään\ntapaansa, mutta hän ymmärsi nähtävästi kuitenkin, mistä hänen\nmolemmat matkakumppaninsa keskustelivat. Meidän liikkeemme ja eleemme\nosoittivat kyllä selvästi, mille suunnalle kumpikin meistä koetti\ntoistansa saada lähtemään; mutta Hannusta näytti samantekevältä,\nmissä hänen henkensä oli vaarassa; hän oli valmis jatkamaan matkaa,\njos annettaisiin lähtömerkki, ja valmis myöskin seisahtumaan herransa\nvähimmästäkin viittauksesta.\n\nJospa minä tällä hetkellä olisin voinut saada Hannun käsittämään\nsanojani! Sanani, huokaukseni, ääneni olisivat pehmittäneet tämän\nkovan luonnon. Minä olisin hänelle selittänyt, olisin niin sanoakseni\nselittänyt hänelle kouraan tuntuvasti niitä vaaroja, joita hän ei\nnäyttänyt aavistavankaan, ja meidän molempien yhdessä olisi ehkä\nonnistunut saada itsepäinen professori taipumaan. Jos olisi tarvittu,\nolisimme voineet pakottaa hänet palaamaan Sneffelsin huipulle!\n\nMinä lähestyin Hannua ja laskin käteni hänen kädellensä: hän ei\nliikahtanut. Minä osoitin hänelle tietä vuoren aukon suuhun; hän\npysyi järkähtämättömänä. Läähättävät keuhkoni ilmaisivat tuskani,\nmutta islantilainen pudisti vain päätänsä ja osoitti tyynesti setääni.\n\n-- Herra! sanoi hän.\n\n-- Herra! huusin minä. Hullu! Hän ei ole elämäsi herra! Meidän täytyy\npaeta! Meidän täytyy viedä hänet pois! Kuuletko? Ymmärrätkö?\n\nOlin tarttunut Hannua käsivarteen ja tahdoin pakottaa hänet nousemaan\nylös ja auttamaan minua, mutta setäni tuli väliin.\n\n-- Malta mielesi, Akseli! sanoi hän. Sinä et saa tätä itsepintaista\npalvelijaa taivutetuksi. Kuule siis, mitä ehdotan sinulle.\n\nPanin käsivarteni ristiin ja katsoin setää suoraan silmiin.\n\n-- Veden puute, sanoi hän, on ainoana esteenä aikomuksieni\ntäyttämiselle. Tästä itäisestä käytävästä, joka on muodostunut\nlaava-aineen, liuskakiven ja hiilien sisään, emme ole löytäneet\ntippaakaan vettä. On mahdollista, että meillä on parempi onni, jos\nseuraamme läntistä käytävää.\n\nMinä pudistin päätäni hyvin epäilevän näköisenä.\n\n-- Kuule minua loppuun asti, sanoi professori koroittaen ääntänsä.\nSillä aikaa kuin sinä makasit tässä tainnuksissa, liikkumattomana,\nolen minä tutkinut tämän käytävän muodostusta. Se vie suoraan\nmaan sisukseen ja saattaa meidät muutaman tunnin kuluessa vahvalle\ngraniittipohjalle, jossa tapaamme lähteitä runsaasti. Kuule siis\nmitä sanon. Kun Kolumbus pyysi laivaväeltänsä kolmen päivän aikaa,\nlöytääksensä uusia maita, niin miehistö myöntyi hänen pyyntöönsä,\nvaikka olivat sairaita ja kauhistuneita, ja hän löysikin kokonaisen\nuuden maailman. Minä, näiden maanalaisten seutujen Kolumbus, pyydän\nsinulta ainoastaan yhtä päivää. Jollemme tämän ajan kuluessa ole\nlöytäneet vettä, niin minä vannon, että palaamme maan pinnalle\ntakaisin.\n\nVaikka olin hyvin levoton, tulin kuitenkin liikutetuksi näistä\nsanoista ja siitä uhrautuvaisuudesta, jota setäni osoitti puhuessaan\ntällä tavalla.\n\n-- No, olkoon menneeksi, vastasin, tapahtukoon kuten tahdotte ja\npalkitkoon Taivaan herra teidän suurenmoisen rohkeutenne. Teillä on\nvain muutama tunti aikaa koetella onneanne. Eteenpäin!\n\n\n\n\nXXII\n\n\nMe rupesimme kulkemaan taas alaspäin, mutta tällä kertaa uutta\nkäytävää. Hannu kulki tapansa mukaan edellä. Emme olleet menneet\nsataa askelta, kun professori, joka lyhdyllänsä valaisi muuria, jo\nhuudahti:\n\n-- Tässä on alkuajan eli prekambrisen maailmankauden maakerroksia!\nOlemme oikealla tiellä. Eteenpäin! eteenpäin!\n\nKun maapallo maailman alkuaikoina vähitellen jäähtyi, aiheutti sen\nsupistuminen ulkokuoren mullistuksia, räjähdyksiä, kutistumisia\nja halkeamia. Se käytävä, jota kuljimme, oli halkeama, jonka\nkautta ulossyöksevä graniitti kerran oli raivannut itselleen tien.\nSen tuhannet mutkat muodostivat sekavan sokkelon ensimmäisen\nmaailmankauden maakerroksissa.\n\nSitä mukaa kuin tulimme alemmaksi, tuli näkyviin niitä kerroksia,\njotka muodostivat maan. Geologinen tiede on huomannut kolme eri\nkerrosta: liuskakivi, gneissi ja katinkultakivi, -- jotka perustuvat\nsille järkähtämättömälle pohjalle, jota sanotaan graniitiksi.\n\nMutta eipä ole mineralogeja koskaan sattunut tällaiselle\nmerkilliselle paikalle luontoa tutkimaan. Mitä eloton pora ei ole\nvoinut nostaa maan pinnalle, sitä saatoimme tutkia silmillämme ja\nkoskettaa käsillämme.\n\nKauniin viheliäisen liuskakivikerroksen läpi kulki vaski- ja\nmanganisuonia, ja sitä paitsi näkyi hiukan platinaa ja kultaa. Kuinka\nsuuria rikkauksia olikaan kätkettyinä maapallon sisustaan, joista\nihmisten ahneus ei koskaan pääsisi nauttimaan! Ensimmäisten päivien\nmullistukset olivat haudanneet nämä aarteet niin syvälle, ettei\nkuokka eikä rautakiila niitä ikänä voi sieltä temmata.\n\nLiuskakiven alapuolella oli suoraviivaisesti muodostunutta gneissiä,\njoka oli huomattavaa säännöllisten muotojensa vuoksi; sen jälkeen\nsuuriliuskaista katinkultaa, joka hämmästytti komealla kiillollansa.\n\nSähkölyhdyn valo, joka heijastui katinkullan loistavasta pinnasta,\nsäihkyi kaikista kulmista; oli kuin olisin kulkenut onton timantin\nläpi, jossa valon säteet taittuivat tuhansiin häikäiseviin eri\nväreihin.\n\nKello kuuden paikoilla alkoi valon loisto huomattavasti vähetä,\nmelkeinpä lakkasi tykkänään; seinillä oli kiteellinen mutta synkempi\nväri, katinkulta yhtyi kiinteämmin vuolukiveen ja ukonkiveen,\nmuodostaen varsinaista kalliota, joka on kaikkein kovinta kiveä, ja\njoka musertumatta kannattaa maapallon neljää ylempää kerrosta. Me\nolimme saapuneet ikäänkuin äärettömään graniittivankilaan.\n\nKello oli kahdeksan illalla. Vettä ei löytynyt vieläkään, ja minä\nkärsin hirveästi. Setäni kulki edellä eikä tahtonut seisahtua; hän\ntoivoi kuulevansa jonkin lähteen lorisemista, vaan ei kuullut mitään!\n\nJalkani lakkasivat kannattamasta minua, mutta minä koetin\nvalittamatta kestää tuskiani, etten pakottaisi setääni seisahtumaan;\nse olisi ollut hänelle epätoivoinen isku, sillä hänen viimeinen\nmääräpäivänsä oli loppumaisillaan.\n\nVihdoin voimani uupuivat; minulta pääsi huuto ja kaaduin.\n\n-- Auttakaa! Minä kuolen.\n\nSetäni kääntyi takaisin; hän katseli minua käsivarret ristissä ja\nlausui viimein seuraavat synkeät sanat:\n\n-- Kaikki on lopussa!\n\nSilmäni painuivat umpeen.\n\nKun taas avasin ne, näin molempien toverieni makaavan liikkumattomina\nvaippoihinsa kääriytyneinä. Nukkuivatko he? Minä puolestani en\nsaattanut nukkua silmänräpäystäkään: kärsin liian suuresti, varsinkin\nsiitä ajatuksesta, ettei ollut enää pelastumisen toivoa. Setäni\nviimeiset sanat kaikuivat korvissani: kaikki on lopussa! Sellaisessa\nheikkouden tilassa ei ollut ajattelemistakaan enää kiivetä maan\npinnalle.\n\nMeillä oli puolentoista penikulman paksuinen maakuori päällämme, ja\nminusta tuntui kuin koko tämä paino olisi levännyt hartioillani.\nTunsin itseni muserretuksi ja tein äärettömiä ponnistuksia\nkääntyäkseni graniittivuoteellani.\n\nMuutama tunti kului. Haudan hiljaisuus vallitsi ympärillämme; ei\nvähintäkään ääntä tunkenut näiden muurien läpi, joista kaikista\nohuinkin oli muutaman penikulman paksuinen.\n\nTässä äärimmäisen raukeuden tilassa luulin kuulevani jotakin jyrinää.\nKäytävässä oli pimeä, mutta kun tarkemmin katsoin, saatoin nähdä\nislantilaisen poistuvan lamppu kädessä.\n\nMiksikä Hannu meni pois? Hylkäsikö hän meidät? Setä nukkui. Minä\nkoetin huutaa, mutta ääneni ei tahtonut kuulua kuivettuneilta\nhuuliltani. Nyt oli aivan pimeä ja viimeinen ääni oli vaiennut.\n\n-- Hannu hylkää meidät! Hannu! Hannu! Nämä sanat lausuin vain\nitsekseni, etäämmäksi ne eivät kuuluneet. Mutta ensimmäisen\nkauhistuksen haihduttua häpesin, että olin epäillyt miestä, jonka\nkäytöksessä ei siihen asti ollut näkynyt mitään epäiltävää. Hannun\npoismeno ei saattanut olla pakoa, sillä sen sijaan, että hän olisi\nkäynyt käytävää ylöspäin, meni hän alaspäin. Tämä ajatus rauhoitti\nminua, ja saattoi minut toisiin mietteisiin. Ainoastaan jokin tärkeä\nseikka saattoi ajaa tämän rauhallisen miehen levoltaan. Oliko hän\nyön hiljaisuudessa kuullut kohinaa, jota minun korvani eivät olleet\nerottaneet?\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nTunnin ajan koetin täydellisesti pyörällä päästäni miettiä niitä\nsyitä, jotka voivat saada hiljaisen linnustajan poistumaan, ja toinen\ntoistansa mielettömämpi ajatus syntyi aivoissani. Luulin jo tulevani\nhulluksi!\n\nMutta vihdoinkin kuului jalkojen töminää käytävän syvyydestä ja\nHannu tuli taas ylös. Heikkoa valoa alkoi näkyä seinillä, tulvahtaen\nviimein esiin käytävän aukosta. Hannu tuli näkyviin.\n\nHän meni setäni luo, laski kätensä hiljaa hänen olkapäällensä ja\nherätti hänet. Setäni nousi ylös.\n\n-- Mitä nyt? kysyi hän.\n\n-- Vettä! vastasi linnustaja.\n\nVoisinpa luulla, että jokainen, tuntiessaan ankaraa kipua, muuttuu\npolyglotiksi, joka ymmärtää kaikki kielet. Minä en ymmärtänyt\nsanaakaan tanskan kieltä, mutta käsitin kuitenkin vaistomaisesti\nHannun sanat.\n\n-- Vettä! Vettä! huusin, taputtaen käsiäni ja viittaillen kuin hullu.\n\n-- Vettä! lausui taas setäni. Missä? kysyi hän islannin kielellä.\n\n-- Alhaalla, vastasi Hannu.\n\n-- Missä? Alhaalla! Ymmärsin kaikki. Tartuin linnustajan käsiin ja\npuristin niitä; hän katsoi vain tyynesti minuun.\n\nEmme kauan siekailleet, ja kohta kuljimme käytävää, joka kävi yhä\njyrkemmäksi.\n\nTunnin kuluttua olimme kulkeneet noin tuhat syltä ja tulleet paria\ntuhatta jalkaa alemmaksi.\n\nTällöin kuulin selvästi eriskummallisen äänen graniittiseinän läpi,\njonkinlaisen kumisevan pauhinan, ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinän.\nKun ensimmäisen puolen tunnin kuluessa emme löytäneetkään puheena\nolevaa vesilähdettä, tunsin taas ahdistavaa tuskaa, mutta setäni\nilmoitti silloin syyn jyrinään, jonka kuulimme.\n\n-- Hannu ei ole pettynyt, sanoi hän, pauhu, minkä kuulet, on puron\nkohinaa.\n\n-- Puron! huusin minä.\n\n-- Epäilemättä: maanalainen virta kulkee lähellämme!\n\nToivon elähdyttäminä kiirehdimme kulkuamme. En tuntenut enää\nväsymystä. Jo pelkkä veden kohina elähdytti minua. Se lisääntyi\nhuomattavasti; virta, joka oli kulkenut yläpuolellamme, pauhasi nyt\nvasemmanpuolisen seinän sisällä. Koettelin usein seinää, toivoen\nhuomaavani jotakin hikoilemista tahi kosteutta, mutta turhaan. Vielä\nkului puoli tuntia ja puoli penikulmaa kuljettiin.\n\nNyt minulle selvisi, että linnustaja, erottuaan meistä, ei ollut\ntutkinut matkaa tätä etäämmäksi. Vuorelaisille ja veden etsijöille\nominaisella vaistolla hän \"tunsi\" tämän virran kallion läpi, mutta\nhän ei varmaankaan ollut nähnyt tätä arvaamattoman kallisarvoista\nnestettä, eikä ollut sillä sammuttanut janoansa.\n\nPian huomasimme, että jos kulkisimme vielä etäämmäksi, joutuisimme\nloitommaksi virrasta, jonka pauhina alkoi heikontua heikontumistaan.\n\nSilloin käännyimme takaisin. Hannu seisahtui juuri sille paikalle,\nmissä virta tuntui olevan meitä lähinnä.\n\nIstahdin muurin viereen; vesi virtasi tavattoman vuolaana kahden\njalan päässä minusta, mutta kivinen seinä erotti meidät siitä.\n\nAjattelematta ja miettimättä, olisiko mitään keinoa saada tätä vettä,\njättäysin silmänräpäykseksi epätoivon valtaan.\n\nHannu katsoi minuun ja luulinpa näkeväni hymyn hänen huulillansa.\n\nHän nousi ja otti lamppunsa; seurasin häntä. Hän kulki seinää kohti;\nkatsoin häneen. Hän painoi korvansa kuivaa kalliota vastaan ja\nkuljetti päätään hitaasti pitkin seinää kuunnellen tarkasti. Ymmärsin\nhänen hakevan juuri sitä paikkaa, mistä virran pauhina kuului\nselvimmin, ja tämän paikan hän löysi vasemmalta sivuseinältä, kolmen\njalan korkeudella maasta.\n\nTunsin itseni sangen liikutetuksi enkä uskaltanut arvaillakaan, mitä\nlinnustaja aikoin tehdä; kiittelin häntä ylenmäärin, kun näin hänen\ntarttuvan rautakankeen puhkaistakseen sillä kallion.\n\n-- Pelastetut! huusin minä.\n\n-- Niinpä kyllä, huusi setäni innoissaan, Hannu on oikeassa. Kiitos\nolkoon uljaan linnustajamme! Itse emme olisi keksineet tätä keinoa!\n\nSen kyllä uskon! Sellainen keino ei olisi koskaan juolahtanut meidän\nmieleemme, vaikka se olikin varsin yksinkertainen, sillä oli kovin\nvaarallista hakata kuokalla tätä seinää. Maa olisi voinut ruveta\nvierimään ja olisi haudannut meidät! Ja jos virta vielä tempaisi\nmeidät mukaansa syöstessänsä kallion läpi! Nämä vaarat eivät suinkaan\nolleet luuloteltuja, mutta ei vierimisen tahi tulvan pelko voinut\nenää pidättää meitä, ja meidän janomme oli niin suuri, että sitä\nsammuttaaksemme olisimme kaivaneet vaikka valtameren pohjan puhki.\nHannu ryhtyi tähän työhän, joka ei olisi sujunut sedältäni eikä\nminulta. Me olisimme jyskyttäneet malttamattomasti, ja kivi olisi\nmennyt pieniksi kappaleiksi kuokan edessä. Rauhallinen ja älykäs\noppaamme sitä vastoin jyskytteli kiviseinää lakkaamatta hiljaisella\nsysäyksellä, mutta taajaan, ja teki siten kuutta tuumaa avaran aukon.\nKuulin virran pauhun kovenevan, ja minusta oli ikäänkuin virkistävä\nvesi jo olisi huuliani kostuttanut.\n\nPian oli rautakanki tunkenut pari jalkaa kiven sisään. Työtä oli\nkestänyt toista tuntia ja minä voihkailin malttamattomuudesta! Setäni\ntahtoi ryhtyä tehokkaampiin keinoihin; saatoin töintuskin hillitä\nhäntä, ja hän tarttui jo rautakankeensa, kun silloin äkkiä kuului\nsuhinaa ja esiin syöksi vesisuihku, joka taittui vastapäätä olevaan\nseinään.\n\nHannu, joka oli sysäyksestä melkein kaatua, ei voinut pidättää\ntuskanhuutoa, ja käsitin syyn siihen, kun pistin käteni esiin\nsuihkuavaan veteen, ja sitten vuorostani päästin hätäisen huudon --\nvesi oli kiehuvan kuumaa.\n\n-- Sadan asteen lämpöistä vettä! huusin minä.\n\n-- No! kylläpähän jäähtyy! vastasi setäni.\n\nKäytävä tuli höyryä täyteen ja samalla muodostui puro, joka katosi\nmaanalaisiin koukerteleviin rotkoihin; ja vähän ajan kuluttua me ensi\nkerran siitä ryyppäsimme.\n\nMikä nautinto! Mikä sanomaton suloisuus! Mitä vettä tämä oli? Mistä\nse tuli? Se oli meistä samantekevää, se oli vain vettä, ja vaikka se\nvielä oli lämmintä, niin se palautti meihin henkemme, joka oli meistä\nlähtemäisillään. Join lakkaamatta, en edes maistellutkaan. Vasta\nvähän aikaa sitä nautittuani huusin:\n\n-- Tämähän on raudansekaista vettä!\n\n-- Oivallista vatsalle, vastasi setäni, ja erittäin vahvistavaa. Tämä\non yhtä terveellistä kuin jos matkustaisi terveyslähteille Spaahan\ntahi Töplitziin!\n\n-- Ah! kuinka tämä on hyvää!\n\n-- Sen kyllä uskon; tämä vesi virtaa kahden penikulman syvyydestä\nmaanpinnan alapuolella. Se maistuu melkein kirjoitusmusteelle, joka\nei olekaan niin pahanmakuista. Hannu on nyt tehnyt meille hyvän työn\nja ehdottaisin siis, että annamme hänen nimensä tälle terveyspurolle.\n\n-- Oikein! huusin minä.\n\nJa nimi Hannun-puro hyväksyttiin heti.\n\nHannu ei tullut tuosta juuri ylpeämmäksi, ja kohtuullisesti\nvirvoitusta nautittuaan istui hän nurkkaan yhtä levollisena kuin\nennenkin.\n\n-- Älkäämme nyt antako tämän veden vuotaa kuiviin, sanoin minä.\n\n-- Mitäpä sen tukkeamisesta olisi hyötyä? sanoi setäni. Luulen, että\nse tulee ehtymättömästä lähteestä.\n\n-- Mitä se meihin kuuluu? Täyttäkäämme säkkimme ja pullomme ja\nkoettakaamme sitten tukkia reikää.\n\nNeuvoani seurattiin. Hannu koki tukkia reikää kivillä ja\nvaatekappaleilla; mutta sepä ei ollutkaan helppoa, sillä vesi poltti\nhänen käsiänsä ja syöksyi esiin niin kovalla vauhdilla, että kaikki\nponnistuksemme olivat hyödyttömät.\n\n-- Aivan selvästi, sanoin minä, ovat tämän puron säiliöt sangen\nkorkealla, päättäen veden voimasta.\n\n-- Epäilemättä, vastasi setäni; vesi, joka tulee kolmenkymmenen\nkahden tuhannen jalan korkeudesta, painaa tuhannen atmosferin\npainolla. Mutta nyt päähäni juolahti ajatus!\n\n-- Mikä?\n\n-- Minkätähden tahdomme väkisin tukkia tämän reiän?\n\n-- Sentähden että -- -- --\n\nMinä en todellakaan keksinyt oikein pätevää syytä.\n\n-- Onko meillä varmuutta siitä, että taas saamme pullomme täyteen,\nkun ne tulevat tyhjiksi?\n\n-- Ei suinkaan.\n\n-- No antakaammepa sitten veden virrata! Se virtaa luonnon lain\nmukaan alaspäin ja on meillä johdattajana, samalla kun se matkalla\nvirkistää meitä!\n\n-- Sepä oli älykäs keksintö! huusin minä, ja kun meillä on tämä puro\njohdattajana, niin ei ole mitään syytä pelätä, ettemme onnistuisi\naikeissamme.\n\n-- Ahaa! Niinkö luulet, poikaseni? sanoi professori nauraen.\n\n-- En ainoastaan luule, vaan olen siitä vakuutettukin.\n\n-- Malta hiukkasen. Alkakaamme uusin voimin, kun olemme muutaman\ntunnin levänneet.\n\nUnohdin todellakin, että oli yö, mutta kronometri muistutti meitä\nsiitä, ja kohta vaivuimme kaikki virvoittuneina sikeään uneen.\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nSeuraavana aamuna olimme jo unohtaneet kärsityt tuskamme. Ensiksi\nihmettelin, etten ollut janoissani, ja arvelin mikä siihen mahtoi\nolla syynä, kunnes puro, joka lorisi jalkojeni juuressa, antoi siihen\nselityksen.\n\nSöimme aamiaista ja joimme kaikki tätä oivallista raudansekaista\nvettä. Tunsin taas olevani terve ja olin vahvasti päättänyt kävellä\npitkän matkan. Minkäpätähden ei luottamusta uhkuva mies, jommoinen\nsetäni oli, onnistuisi, kun hänellä oli mukanaan taitava opas,\nsellainen kuin Hannu, ja \"päättäväinen\" veljenpoika sellainen kuin\nHannu, ja \"päättäväinen\" veljenpoika niinkuin minä. Sellaisia olivat\nne kauniit ajatukset, jotka askartelivat mielessäni. Jos minulle\nolisi ehdotettu, että jälleen nousisimme ylös Sneffelsin huipulle,\nniin olisin närkästyneenä kieltäytynyt.\n\nMutta kaikeksi onneksi oli vain kysymys alaspäin menosta.\n\n-- Lähtekäämme! huusin minä herättäen innokkaalla äänelläni maapallon\nikivanhat kaiut.\n\nMarssi alkoi taas torstai-aamuna kello 8. Kalliokäytävä mutkisteli,\nteki odottamattomia käänteitä ja oli ikäänkuin jonkin harhasokkelon\nalku; mutta sen pääsuunta oli aina kaakkoinen. Setäni ei unohtanut\ntutkia mitä huolellisimmin kompassiansa saadaksensa tarkan tiedon\nkuljetusta matkasta.\n\nKäytävä vei eteenpäin melkein vaakasuoraan, laskeutuen enintään\nkaksi tuumaa joka syleltä. Puro virtasi hiljaa loristen jalkojemme\njuuressa; minä vertasin sitä hyväntahtoiseen haltijaan, joka\njohdatti meitä maan lävitse, ja hyväilin kädelläni tuota haaleata\naallotarta, jonka laulu seurasi askeliamme. Ajatukseni kääntyivät\npian mytologiseen suuntaan.\n\nMitä taas setääni tuli, niin hän, joka vain ajatteli pystysuoraa\nsuuntaa, äkäili siitä, että tie oli tasainen. Hänen matkansa piteni\nloppumattomasti, sillä sen sijaan, että hänen sanojensa mukaan\nolisimme seuranneet maan sädettä, kuljimmekin hypotenusaa myöten.\nMutta meillä ei ollut varaa valita, ja emme saaneet valittaa niin\nkauan kuin lähenimme maan keskipistettä, vaikkapa vähäisenkin.\n\nMuutoin luisut silloin tällöin kävivät jyrkemmiksi; aallottaremme\nalkoi hyppiä vallattomasti eteenpäin, ja me astuimme sen seurassa yhä\nalemmaksi.\n\nSanalla sanoen, me kuljimme tämän ja seuraavan päivän aikana pitkän\nmatkaa vaakasuoraan suuntaan, mutta verraten vähän alaspäin.\n\nPerjantai-iltana, heinäkuun 12 p:nä, piti meidän, laskujemme mukaan,\nolla kolmenkymmenen penikulman päässä Reykjavikistä kaakkoiseen päin\nja puolenkolmatta penikulman syvyydellä.\n\nSilloin avautui eteemme kauhistuttava aukko. Setäni ei malttanut olla\ntaputtamatta käsiänsä, kun hän summittain arvioi sivujen jyrkkyyttä.\n\n-- Tuo viepi meidät pitkälle, huusi hän, ja se viepi meidät helposti,\nsillä kallion syrjät muodostavat oikeita portaita!\n\nTapaturman välttämiseksi piti Hannu köydet valmiina, ja laskeutuminen\nalkoi. En tahdo sanoa sitä vaaralliseksi, sillä olin jo tottunut\ntällaiseen.\n\nAukko, jonka läpi kuljimme, oli kovaan kallioon muodostunut halkeama,\nsamanlainen kuin poikkipuoliset rotkot kivihiilikaivoksessa, ja oli\nnähtävästi syntynyt maan aineen kutistumisen kautta siihen aikaan\nkuin maa jäähtyi. Jos tämä halkeama oli muinoin ollut kulkuväylänä\nniille aineille, joita Sneffels silloin purki sisuksistaan, niin oli\nvaikea selittää sitä seikkaa, etteivät ne olleet jättäneet mitään\njälkiä. Me laskeuduimme jonkinmoisia kiertoportaita myöten, joita\nolisi luullut ihmisten tekemiksi. Joka neljännestunti piti meidän\npysähtyä lepuuttamaan jalkojamme ja keräämään uusia voimia. Silloin\nistahdimme kallion lohkareelle, heiluttelimme sääriämme, juttelimme\nsyödessämme ja joimme purosta.\n\nSen arvaa sanomattakin, että Hannun puro muuttui tässä halkeamassa\nvesiputoukseksi, vähemmän jyrkällä paikalla sen tietysti taas\ntäytyi muuttua puroksi ja kulkea tavallista hiljaista juoksuansa.\nTässä silmänräpäyksessä se muistutti kelpo setääni, hänen\nmalttamattomuuttansa ja vihastumistansa, kun se sitävastoin tyynesti\njuostessaan oli kuin tuo hiljainen islantilainen linnustajamme.\n\nHeinäkuun 13 ja 14 p:nä kuljimme rotkon kiertoportaita myöten ja\ntulimme aina syvemmälle maankuoren sisään. Me olimme nyt likimäärin\n5 penikulmaa meren pinnan alapuolella. Mutta 15 päivänä päivällisen\naikaan rotko alkoi käydä vähemmän jyrkäksi, ainoastaan noin 45\nastetta kaltevaksi, ja sen suunta oli aina vain kaakkoinen.\n\nTie kävi silloin helppokulkuiseksi ja varsin yksitoikkoiseksi.\n\nKeskiviikkona 17 p:nä olimme vihdoin 7 penikulman syvyydessä maan\nalla, ja noin 50 penikulman päässä Sneffelsistä. Vaikka olimme hiukan\nväsyksissä, niin terveytemme oli kuitenkin hyvä ja matkalääkkeemme\nliikuttamatta.\n\nTunti tunnilta setäni kirjoitti muistiin, mitä kompassi, kronometri,\nmanometri ja lämpömittari osoittivat, julkaistakseen palattuaan\nkaikki huomionsa tieteellisessä kertomuksessa retkestänsä. Helposti\nsaattoikin ottaa selon asemastamme. Kun hän ilmoitti minulle, että\nolimme kulkeneet vaakasuoraan suuntaan 50 penikulmaa, niin en voinut\nolla huudahtamatta.\n\n-- Mikä nyt on hätänä? kysyi hän.\n\n-- Ei mikään, pälkähti vain eräs arvelu päähäni.\n\n-- Mikä arvelu, poikaseni?\n\n-- Se vain, että jos teidän laskunne ovat oikeat, emme enää olekaan\nIslannin alla.\n\n-- Niinkö ajattelet?\n\n-- Sen saamme helposti selville, sanoin minä, ja mittasin matkan\nkartalla. Enpä olekaan pettynyt, pitkitin puhettani. Me olemme\njättäneet Cap Portlandin, ja nämä 50 penikulmaa ovat vieneet meidät\nmeren alle.\n\n-- Meren alle, vastasi setäni, hieroen käsiänsä.\n\n-- Siis valtameri aaltoilee meidän yläpuolellamme, huusin minä.\n\n-- Akseli, mikään ei ole luonnollisempaa! Eikö Newcastlessa ole\nkivihiilikaivoksia, jotka ulottuvat kauas veden alle?\n\nProfessorin mielestä tämä oli sangen luonnollista, mutta ajatus,\nettä kuljimme meren pohjan alla, ei lakannut minua vaivaamasta. Ja\nkumminkin oli aivan sama, olivatko Islannin tasangot ja vuoret tahi\nAtlantin valtameren aallot päämme yläpuolella, kun vain kalliokatto\nyllämme oli eheä. Sitäpaitsi totuin pian tähän ajatukseen, sillä\nkäytävä vei, joskus suorana, toisen kerran mutkistelevana,\noikullisena luisuissansa ja mutkissansa, mutta alinomaa kulkien\nkaakkoiseen suuntaan ja aina laskeutuen syvemmälle, meidät pian\nmelkoiseen syvyyteen.\n\nKolme päivää myöhemmin, lauantaina heinäkuun 20 p:nä, tulimme illalla\njonkinlaiseen avaraan luolaan; setäni maksoi Hannulle sopimuksen\nmukaan kolme taaleria viikon palkaksi, ja päätti käyttää seuraavan\npäivän lepopäiväksi.\n\n\n\n\nXXV\n\n\nLauantai-aamuna siis heräsin tarvitsematta ajatella heti\ntapahtuvaa matkaanlähtöä; ja vaikka olimme syvällä pohjattomassa\nrotkossa, oli sunnuntai-aamu kuitenkin yhtä miellyttävä. Olimme\nmuutoin jo tottuneet tähän luolaelämään; tuskin ajattelinkaan\naurinkoa, tähtiä, kuuta, puita, taloja ja kaupunkeja, kaikkia\nnoita ylellisyystavaroita, jotka ihminen on tehnyt itselleen\nvälttämättömiksi; koska kerran olimme kivennäisiä, ylenkatsoimme\nkaikki näitä joutavia esineitä.\n\nLuola muodosti suuren huoneen; sen kalliolattialla juoksi hiljaa\nuskollinen puromme, jonka vesi näin pitkän matkan päässä lähteestä ei\nollut lämpöisempää kuin ympärillä oleva ilmakaan.\n\nIltapäivällä professori tahtoi käyttää muutaman tunnin ajan\npäivittäisten muistiinpanojensa järjestämiseen.\n\n-- Ensiksikin, sanoi hän, tahdon laskea tarkalleen, millä paikalla\nolemme. Palattuani tahdon piirustaa kartan matkastamme, jonkinlaisen\nläpileikkauksen maapallosta, josta näkyy ikäänkuin sivultakatsottuna\ntutkimusmatkamme kokonaisuudessaan.\n\n-- Siitä tulee varsin omituinen kartta, setä; mutta ovatko teidän\nmerkintänne kylliksi tarkat?\n\n-- Ovat! Minä olen huolellisesti merkinnyt kulmat ja kaltevuudet,\nja olen vakuutettu siitä, etten ole erehtynyt. Katsokaammepa nyt\nensiksi, missä olemme. Ota kompassi ja katso, mitä ilmansuuntaa se\nosoittaa!\n\nTarkastettuani sitä tyystin vastasin:\n\n-- Kaakkoista.\n\n-- Hyvä! sanoi professori, kirjoittaen tämän huomion muistiinsa, ja\nteki muutamia pikaisia laskelmia. Minä päätän siitä, että olemme\nkulkeneet kaikkiaan 85 penikulmaa.\n\n-- Siis kuljemme Atlantin valtameren alla?\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Ja tällä hetkellä siellä ehkä raivoaa myrsky, ja laineet ja tuuli\nviskelevät laivoja meidän yläpuolellamme?\n\n-- Se on kyllä mahdollista.\n\n-- Ja merikalat pieksävät pyrstöllänsä vankilamme kattoa?\n\n-- Ole huoleti, Akseli, eivät ne saa sitä rikotuksi. Mutta\npalatkaamme taas laskuihimme. Me olemme 85 penikulman päässä\nSneffelsin juuresta, ja arvioin sen syvyyden, johon olemme tulleet,\nkuudeksitoista penikulmaksi.\n\n-- Kuudeksitoista penikulmaksi! huusin minä.\n\n-- Aivan varmaan.\n\n-- Mutta sehän on äärimmäinen raja, jonka tiede määrää maankuoren\npaksuudelle!\n\n-- Sen kyllä myönnän.\n\n-- Ja täällä pitäisi olla, lämmön lisääntymisen lakien mukaan,\ntuhannenviidensadan asteen kuumuus.\n\n-- \"Pitäisi\" poikaseni.\n\n-- Ja tämä graniittipaljous ei voisi pysyä kiinteässä muodossa, vaan\nolisi täydellisesti sulana.\n\n-- Näethän, ettei niin ole laita, ja että todellisuus, kuten\ntavallista, todistaa teoriat tyhjiksi.\n\n-- Minun täytyy se myöntää, mutta se kummastuttaa minua kuitenkin.\n\n-- Mitä lämpömittari osoittaa?\n\n-- Seitsemänkolmatta kokonaista ja kuusi kymmenettäosaa astetta.\n-- Siis puuttuu ainoastaan tuhatneljäsataaseitsemänkymmentäkaksi\nja neljä kymmenettä osaa astetta, jotta oppineet miehet olisivat\noikeassa. Se oppi, että lämpö suhteellisesti enenee, on siis\nerehdystä. Humphry Davy ei siis ole pettynyt, ja minä olin oikeassa\nuskoessani häntä. Mitä sinulla on siihen vastattavaa?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Minulla olisi kuitenkin ollut paljonkin vastattavaa. Minä en\nmitenkään hyväksynyt Davyn teoriaa; päinvastoin uskoin yhä, että\nmaassa oli keskustuli, vaikka en tuntenut sen vaikutuksia. Kernaammin\ntahdon myöntää, että tämä sammuneen tulivuoren savutorvi, joka\noli tulenkestävällä laava-aineella ikäänkuin sisältä vuorattu, ei\nsallinut lämmön levitä seinien läpi.\n\nMutta kuluttamatta aikaani hakeakseni uusia todistuksia, tyydyin\nasemaan sellaisena kuin se oli.\n\n-- Kuulkaapas, setä, sanoin minä, pidän teidän laskelmianne oikeina,\nmutta sallikaa minun tehdä niistä tarkka johtopäätös.\n\n-- Sallinhan toki, poikaseni.\n\n-- Sillä paikalla, missä olemme, Islannin leveysasteen kohdalla, on\nmaan säde noin tuhatviisisataakahdeksankymmentäkolme peninkulmaa?\n\n-- Tuhatviisisataakahdeksankymmentäkolme ja kolmasosa penikulmaa.\n\n-- Otaksukaamme tuhatkuusisataa penikulmaa. Siitä matkasta olemme\nkulkeneet kaksitoista penikulmaa?\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Ja sitäpaitsi olemme suotta kulkeneet 85 penikulmaa viistoon\nsuuntaan.\n\n-- Se on oikein.\n\n-- Parinakymmenenä päivänä?\n\n-- Niin olemme.\n\n-- Kuusitoista penikulmaa olisi sadasosa maan säteestä. Jos samalla\ntavalla jatkamme matkaamme, niin meiltä menee kaksituhatta päivää,\neli lähes puolikuudetta vuotta!\n\nProfessori ei vastannut.\n\n-- Se on vielä ottamatta lukuun, että jos kuljetaan kuusitoista\npenikulmaa alaspäin kahdeksankymmenenviiden penikulman matkalla\nvaakasuoraan suuntaan, niin se tietää kahdeksantuhatta penikulmaa\nkaakkoiseen päin, joten kestää kauan aikaa, ennenkuin tulemme\nkeskipisteeseen!\n\n-- Mene tiehesi laskuinesi! vastasi setäni närkästyneenä. Vie jo\nmännikköön kaikki otaksumisesi! Mihinkä ne perustuvat? Kuka sanoo,\nettei tämä käytävä vie suoraan meidän päämääräämme? Sitäpaitsi on\nmuistettava, että ennen minua on toinen henkilö tehnyt tämän matkan,\nja koska hän on onnistunut, niin täytyy minunkin onnistua vuorostani.\n\n-- Sitä minäkin toivon; mutta olkoon kuitenkin sallittu -- -- --\n\n-- Sinun on parasta pitää suusi kiinni, Akseli, kun rupeat\nlörpöttelemään tuollaisia tyhmyyksiä.\n\nMinä ymmärsin varsin hyvin, että pelättävä professori uhkasi tulla\nesiin sedän hahmossa, ja otin tämän seikan huomioon.\n\n-- Katsopas nyt manometria, virkkoi hän taas. Mitä se osoittaa?\n\n-- Sangen suurta painetta.\n\n-- No hyvä! Nyt näet, että vähitellen laskeutuen alemmaksi totumme\nilman paineeseen, emmekä kärsi siitä mitään.\n\n-- Emme ollenkaan, paitsi että korvia hiukan pakottaa.\n\n-- Se ei haittaa; ja tämän hankaluuden voit poistaa siten, että\nhengität syvään.\n\n-- Aivan oikein, vastasin minä, päättäen lujasti, etten enää\nvastustaisi setääni. Onpa todella oikein hauskaa laskeutua tähän\ntiiviimpään ilmaan; oletteko huomannut, kuinka voimakkaasti täällä\nääni kuuluu?\n\n-- Olen kyllä. Täällä kuurokin viimein kuulisi oivallisesti.\n\n-- Mutta epäilemättä tämä tiiviys aina lisääntyy?\n\n-- Niin tekee, mutta määräämättömän säännön mukaan. Tosin paino\nvähenee samassa suhteessa kuin tulemme alemmaksi. Tiedäthän, että\npainovoiman vaikutus parhaiten huomataan maan pinnalla ja että\nesineillä ei ole mitään painoa keskipisteen kohdalla?\n\n-- Kyllä tiedän; mutta sanokaapa: eikö tämä ilma viimein tule yhtä\ntiiviiksi kuin vesi?\n\n-- Epäilemättä, seitsemänsadan ilmakehän paineen alaisena.\n\n-- Entä syvemmällä?\n\n-- Syvemmällä tiiviys vielä enenee.\n\n-- Mitenkä sitten pääsemme alas?\n\n-- Hm! Meidän täytyy tupata taskumme kiviä täyteen.\n\n-- Onpa teillä, setä, todellakin vastaus valmiina kaikkiin\nkysymyksiin!\n\nEn uskaltanut enää pitkittää otaksumisiani, sillä olisin taas\njoutunut johonkin mahdottomuuteen, joka olisi voinut virittää tulen\ntappuroihin.\n\nKumminkin oli selvä asia, että ilma paineessa, joka on mitattava\ntuhansissa ilmakehissä, välttämättömästi muuttuisi juoksevaksi\naineeksi; ja jospa otaksuttaisiinkin, että ruumiimme kestäisi sitä,\nniin täytyisi meidän kumminkin seisahtua, sanottakoon mitä hyvänsä.\n\nMutta minä en lausunut tätä ääneen, sillä setäni olisi taas ottanut\ntodistukseksi tuon ikuisen Saknussemminsa, mitättömän edelläkävijän;\nvaikkapa otaksuttaisiinkin, että tämä islantilainen oppinut puhui\ntotta, niin oli aina jäljellä sangen yksinkertainen kysymys:\n\n-- Kuinka Saknussemm saattoi kuudennellatoista vuosisadalla, jolloin\nei tunnettu barometria eikä manometriä, päätellä varmasti tulleensa\nmaapallon keskipisteeseen?\n\nTätä kysymystä en lausunut, odotin vain asioiden menoa.\n\nLoppupuoli päivää kului tehtäessä laskuja ja keskustellen. Olin\nolevinani kaikessa yksimielinen professori Lidenbrockin kanssa ja\nkadehdin Hannun täydellistä välinpitämättömyyttä, hän kun sokeasti\nmeni, minne onni hänet vei, pitämättä lukua syistä tai seurauksista.\n\n\n\n\nXXVI\n\n\nTäytyy tunnustaa, että kaikki oli tähän asti käynyt hyvin, ja että\nolisin tehnyt väärin, jos olisin valittanut. Jos vain vaikeuksien\n\"keskimäärä\" ei lisääntyisi, niin me varmaan voisimme saavuttaa\ntarkoituksemme. Ja mikä kunnia tästä koituisi meille! Olin jo\ntottunut täydellä todella ajattelemaan näin à la Lidenbrock.\nOlikohan tämä seuraus niistä oudoista olosuhteista, joissa elin?\nKenties.\n\nJyrkemmät rinteet, muutamat oikein hirvittävät jyrkänteet, veivät\nmeidät muutaman päivän kuluessa syvälle maan sisimmäiseen ytimeen.\nEräänäkin päivänä pääsimme puolitoista ja parikin penikulmaa\nlähemmäksi keskipistettä. Se oli vaarallista alaslaskeutumista, jossa\nHannun taitavuus ja ihmeteltävä pelottomuus oli meille suureksi\nhyödyksi. Karskiluontoinen islantilainen pani henkensä alttiiksi\nkäsittämättömän välinpitämättömästi, ja hänen avullansa suoriuduimme\nmonista vaarallisista paikoista, joista yksinämme emme olisi päässeet\nehjin nahoin.\n\nHannun vaiteliaisuus eneni päivä päivältä, ja luulenpa, että se\ntarttui meihinkin. Ulkonaisilla esineillä on todellakin vaikutusta\nmeidän aivoihimme, ja se, joka sulkeutuu neljän seinän sisäpuolelle,\nkadottaa viimein taidon yhdistää ajatuksia ja sanoja. Kuinka monet\nyksinäisissä kammioissa istuvat vangit ovat tulleet tylsäjärkisiksi,\njopa hulluiksi siitä syystä, että heiltä puuttui ajatusvoiman\nharjoitusta!\n\nEdelläkuvattua keskusteluamme seuraavina kahtena viikkona ei\ntapahtunut mitään mainittavampaa.\n\nMuistiini on tarttunut vain yksi tärkeä tapaus, jonka pienimmätkin\nseikat ovat lähtemättömästi painuneet mieleeni.\n\nElokuun 7 päivänä oli meidän alituinen laskeutumisemme vienyt\nmeidät kolmentoista penikulman syvyydelle, s.o. yläpuolellamme\noli kolmetoista penikulmaa kallioita, valtameriä, mantereita ja\nkaupunkeja. Laskujemme mukaan meidän piti olla noin 200 penikulmaan\npäässä Islannista.\n\nTuona päivänä käytävä vei vähemmän viettävään suuntaan.\n\nMinä astuin edellä. Setäni kantoi toista Ruhmkorffin konetta, minä\ntoista. Käydessämme tarkastelin graniittikerroksia.\n\nYhtäkkiä, kun sattumalta katsahdin taakseni, huomasin olevani yksin.\n\n-- No hyvä! ajattelin, minä olen astunut liian kiivaasti, tahi\nkenties setäni ja Hannu ovat seisahtuneet matkalla; minun täytyy\netsiä heitä. Kaikeksi onneksi ei tie ole kovin jyrkkä.\n\nKäännyin takaisin, ja kuljin neljänneksen tuntia. Katselin\nympärilleni, ei näkynyt ketään. Huusin; ei kuulunut vastausta. Ääneni\nhukkui siihen moninkertaiseen kaikuun, jonka se herätti.\n\nAloin käydä levottomaksi, ja kauhunväreet karmivat selkäpiitäni.\n\n-- Vähän rauhallisuutta vain! sanoin kovalla äänellä; olen vakuutettu\nsiitä, että löydän toverini. Kahta tietä ei ole! Minä olen heidän\nedellänsä; käännyn siis takaisin. Puolen tuntia kuljin taas ylöspäin;\nkuuntelin, eikö minua huudettaisi, sillä tässä tiiviissä ilmassa\nkuuluisi ääni pitkän matkan päähän; mutta syvä äänettömyys vallitsi\näärettömässä käytävässä.\n\nSeisahduin voimatta uskoa tätä todeksi; sen kyllä myönsin, että olin\neksynyt, vaan en sitä, että olin suuressa vaarassa. Kun on joutunut\neksyksiin, niin oikea tie löytyy jälleen.\n\n-- Annapas olla, sanoin taas; koska ei ole muuta kuin yksi tie, jota\ntoverini kulkevat, niin minun täytyy löytää heidät; minun tarvitsee\nvain kulkea pitemmälle ylöspäin, jolleivät he, kun eivät näe minua ja\nehkä unhottivat, että minä kuljin heidän edellänsä, ole saaneet samaa\ntuumaa päähänsä kuin minäkin, ja siis kääntyneet takaisin. Mutta\nsiinäkin tapauksessa minun pitäisi löytää heidät, jos vain kiiruhdan.\nSehän on selvää!\n\nToistelin itsekseni näitä viimeisiä sanoja, jotka eivät kuitenkaan\nvoineet rauhoittaa mieltäni.\n\nSilloin heräsi minussa epäilys: olinkohan todellakin heidän\nedellänsä? Tottahan toki! Hannu seurasi minua ja kulki setäni edellä.\nOlihan hän seisahtunutkin kerran muutamaksi silmänräpäykseksi\nkorjaamaan kantamustaan, ja tämä tapaus johtui mieleeni. Luultavasti\nolin juuri sillä hetkellä kulkenut eteenpäin.\n\n-- Sitäpaitsi, ajattelin, minun on mahdotonta eksyä, sillä minulla on\njohdattaja tässä sokkelossa, erehtymätön opas, nimittäin uskollinen\npuromme. Kun vain seuraan puroa ylöspäin, niin varmasti löydän\ntoverieni jäljet.\n\nNämä ajatukset antoivat minulle uutta rohkeutta ja päätin lähteä\nmatkaan kadottamatta silmänräpäystäkään.\n\nKuinka siunasinkaan setäni aavistusta, kun hän kielsi linnustajaa\ntukkimasta reikää, jonka tämä oli tehnyt kiviseinään! Nyt tämä\nhyväätekevä lähde, virvoitettuansa meitä matkalla, johdattaisi minua\nmaan sisuksessa suikertelevien rotkojen kautta.\n\nMutta ennenkuin lähdin ylöspäin, arvelin, että peseytyminen tekisi\nminulle hyvää.\n\nKumarruin sentähden kastellakseni pääni Hannun purossa.\n\nMutta suuri oli hämmästykseni!\n\nEdessäni oli kuiva ja tasainen kallio! Puro ei enää virrannutkaan\njalkojeni juuressa.\n\n\n\n\nXXVII\n\n\nToivottomuuteni oli kuvaamaton; ihmiskielen sanat eivät pysty\ntulkitsemaan tunteitani. Olin elävältä haudattu, ja kohtalonani oli\nkuolla nälkään ja janoon.\n\nKuinka kuivalta tuntuikaan tuo kallio! Koneellisesti laskin kuumat\nkäteni maata vastaan.\n\nMutta kuinka olinkaan joutunut eroon purosta, jota ei enää näkynyt?\nNyt ymmärsin syyn siihen ihmeelliseen äänettömyyteen, jonka olin\näsken huomannut, kun viimeisen kerran kuuntelin, eikö kuuluisi\ntoverieni huutoja. Lähtiessäni kulkemaan väärää polkua en ollut\nhuomannut, ettei puroa enää ollutkaan, ja nyt oli selvää, että\nkäytävä oli jakautunut ja että Hannun-puro, seuraten toista\nkulkutietä, oli mennyt seuraajineen tuntemattomiin syvyyksiin!\n\nKuinka löytäisin takaisin? Ei ollut mitään jälkiä, eikä jalkani\ntehnyt mitään merkkiä kovaan kallioon. Vaivasin aivojani\nselittääkseni tätä vaikeata kysymystä, mutta tilaani saattoi kuvata\nvain yhdellä sanalla: kadotettu!\n\nNiin! Kadotettu syvyyteen, joka mielestäni oli mittaamattoman\nsuuri! Tämä kolmenkymmenen penikulman vahvuinen maakerros painoi\nkauhistuttavana taakkana hartioitani; tunsin itseni muserretuksi.\n\nKoetin kääntää ajatukseni maallisiin seikkoihin, mutta se onnistui\nhuonosti. Hampuri, talo Kuninkaankadun varrella, Graüben raukkani,\nkoko se maailma, jonka alla nyt vaelsin, vilahti nopeasti kiihtyneen\nmielikuvitukseni ohitse. Kuin houraillen mietin kaikkia matkamme\ntapauksia, purjehdustamme, Islantia, Fridrikssonia, Sneffelsiä! Ja\nsanoin itsekseni, että jos minulla vielä tällaisessa tilanteessa oli\nvähääkään toivoa jäljellä, niin se juuri olisi hulluuden merkki, ja\nettä parempi olis suorastaan heittäytyä epätoivoon!\n\nMikä inhimillinen voima olisikaan todella enää voinut viedä minut\ntakaisin maapallon pinnalle ja avata sen ammottavan holvin, joka\nkohosi ylläni?\n\n-- Voi, setäni! huusin minä epätoivoisella äänellä.\n\nTämä oli ainoa nuhteleva sana, joka pääsi huuliltani, sillä käsitin\nhyvin, mitä tuskia tämä onneton mies kärsi, hakiessaan vuorostansa\nminua.\n\nKun siis huomasin olevani ihmisavun saavuttamattomissa,\nkykenemättömänä tekemään mitään pelastuksekseni, ajattelin taivaan\napua. Mieleeni johtui muistoja lapsuudestani ja äidistäni, jota en\nollut nähnyt sitten kuin pienenä lapsena. Turvausin rukoukseen,\nvaikkei minulla ollut oikeutta toivoa, että Jumala kuulisi minua, kun\nvasta näin myöhään käännyin hänen puoleensa, kuitenkin rukoilin häntä\npalavasti.\n\nRukous rauhoitti minua hiukan, ja saatoin käyttää kaikki\nsielunvoimani ajatellakseni asemaani.\n\nMinulla oli mukanani ruokaa kolmeksi päiväksi, ja vesipulloni oli\ntäynnä. Kumminkaan en voinut jäädä kauemmaksi aikaa tähän; mutta\npitikö minun kulkea ylös- vai alaspäin?\n\nNähtävästi ylöspäin! Aina vain ylöspäin!\n\nSillä tavoin minun täytyi viimein tulla sille paikalle, missä erkanin\npurosta, tuohon onnettomaan käytäväin haaraan. Kun kerran sinne\npääsisin, niin puroa seuraten voisin kenties saavuttaa Sneffelsin\nhuipun.\n\nMiksi en sitä ennen tullut ajatelleeksi? Siinä oli selvä pelastuksen\ntoivo, ja tärkeintä oli siis löytää Hannun puro.\n\nMiksi en sitä jo aikaisemmin tullut ajatelleeksi? Siinä oli selvä\npelastuksen mahdollisuus, ja tärkeintä oli siis löytää' Hannun-puro.\n\nNousin ja kuljin jyrkkää mäkeä ylös, nojaten rautakärkiseen keppiini.\nKuljin toivorikkaana ja rauhallisena, kuten ainakin mies, jonka tie\non selvä.\n\nKuljin puoli tuntia pysähtymättä kertaakaan; koettelin tunnustella\näsken kulkemaani tietä käytävän muodosta, muutamien kivien\nepätasaisuudesta ja tien mutkauksista, mutta en löytänyt mitään\nerikoista tuntomerkkiä, ja huomasin pian, ettei tämä käytävä\nvoinut viedä minua takaisin haarautumispaikalle. Vastaani tuli\nläpipääsemätön seinä; kaaduin pitkäkseni kalliolle.\n\nSitä kauhistusta ja epätoivoa, joka minut silloin valtasi, en voi\nkertoakaan; olin peräti masentunut. Viimeiset toiveeni oli tämä\nkivinen seinä tehnyt tyhjiksi.\n\nKadotettuna tässä harhakäytävässä, jonka mutkat kulkivat ristiin\nrastiin joka suunnalle, voimatta enää toivoakaan pelastusta! Minun\ntäytyi kuolla mitä hirveimmällä tavalla! Mutta, kummallista kyllä,\njohtui mieleeni ajatus, että jos kivettynyt ruumiini joskus löytyisi,\nniin sen löytyminen kolmenkymmenen penikulman syvyydestä maan sisästä\nantaisi aihetta tieteellisiin keskusteluihin!\n\nKoetin puhua kovalla äänellä, mutta en jaksanut saada kuivettuneilta\nhuuliltani muuta kuin sekavia äännähdyksiä; huohotin tuskissani.\n\nKeskellä tätä hätää kohtasi minua uusi onnettomuus. Lamppuni putosi\nmaahan ja meni rikki; minulla ei ollut mitään, millä saatoin panna\nsen kuntoon. Valo riutui ja oli jo sammumaisillaan!\n\nNäin kuinka valo alkoi himmentyä lasitorvessa. Pitkä jono liikkuvia\nvarjoja häilyi pimeillä seinillä. En uskaltanut räpäyttää silmiäni,\nsillä pelkäsin kadottavani viimeisenkin valonpilkahduksen! Joka\nsilmänräpäys odotin, että se sammuisi ja pimeys nielisi minut.\n\nLepattava liekki tuikahti vielä kerran; keskitin kaiken näkövoimani\nsiihen kuin viimeiseen valon vilahdukseen, joka minun oli sallittu\nkoskaan enää nähdä; ja sen jälkeen synkkä pimeys kääri minut\nvaippaansa.\n\nMinulta pääsi kauhea hätähuuto! Maan päältä ei valo pimeimpänäkään\nyönä häviä kokonaan! Se on epäselvää, hyvin heikkoa, mutta olkoonpa\nvaikka kuinka vähän valoa jäljellä, niin näemme kuitenkin hiukkasen!\nMutta täällä ei ollut yhtään valoa. Täydellinen pimeys teki minut\naivan sokeaksi.\n\nSilloin menivät ajatukseni sekaisin. Nousin, ojensin käteni ja aloin\ntuskallisesti haparoida. Pakenin, syöksyin umpimähkään eteenpäin\ntässä sekavassa sokkelossa, alituisesti alaspäin, juosten pimeätä\nkäytävää ikäänkuin maanalaisten luolain asukas, huutaen, kiljuen,\nmölisten, joskus loukaten itseni epätasaisia kallioita vastaan,\nkaatuen ja taas nousten pystyyn verisenä, koettaen juoda verta, joka\nvuoti kasvoilleni ja odottaen joka hetki, että kallioseinä musertaisi\nvihdoinkin pääni!\n\nMihin tämä hurja juoksu? Siitä olin aivan tietämätön. Monen tunnin\nkuluttua vaivuin lopen uupuneena ja menehtyneenä kiviseinän viereen\nja menin tainnoksiin!\n\n\n\n\nXXVIII\n\n\nKun jälleen virkosin, olivat kasvoni kyynelistä kosteat. En voi\nsanoa, kuinka kauan tätä tunnottomuuden tilaa kesti, sillä en\nenää voinut pitää vaaria ajan kulusta. Tunsin itseni äärimmäisen\nyksinäiseksi ja hylätyksi.\n\nKaaduttuani olin menettänyt paljon verta ja tunsin aivan olevani\nveren tahraama. Voi, kuinka surin, etten jo ollut kuollut! En\ntahtonut ajatella enää, vaan karkoitin kaikki mietteet aivoistani;\ntuskissani laahauduin likelle vastakkaista seinää.\n\nTunsin jo kadottavani uudestaan tajuntani, kun kova jyrinä kuului\nkorviini. Se oli ikäänkuin kauan kestävä ukkosen jyrinä, ja kuulin\nääniaaltojen vähitellen häviävän syvyyden kaukaiseen äärettömyyteen.\n\nMistä tämä jyrinä? Epäilemättä jostakin ilmiöstä, joka tapahtui\nmaan sisuksissa! Kaasuräjähdys tahi mahdottoman suuren maalohkareen\nputoaminen!\n\nKuuntelin, kuuluisiko tätä jyrinää toistamiseen. Neljännestunti\nkului, jolloin käytävässä vallitsi niin syvä äänettömyys, että kuulin\noman sydämenikin sykinnän.\n\nYhtäkkiä kuului korvaani, joka sattumalta oli aivan seinän likellä,\nsekavia, käsittämättömiä, kaukaisia sanoja. Minua värisytti.\n\n-- Se on vain kuvittelua! ajattelin itsekseni.\n\nMutta ei! kuunnellessani tarkemmin kuulin selvästi äänten sorinaa,\nvaikka heikkouteni esti minua erottamasta mitä sanottiin. Kumminkin\npuhuttiin, siitä olin vakuutettu.\n\nSilmänräpäyksen ajan pelkäsin, että kaiku kenties kertasi vain omat\nsanani. Kenties olin tietämättäni huutanut; sentähden suljin lujasti\nhuuleni ja painoin taas korvani seinää vasten.\n\n-- Niin! aivan varmaan siellä puhutaan!\n\nSiirtyessäni muutaman jalan verran pitkin seinää kuulin vielä\nselvemmin ihmisääniä. Erotin sanoja, vaikka vallan sekavia ja\nkäsittämättömiä, jotka saapuivat korviini hiljaisina. Sana \"kadotettu\"\nlausuttiin useita kertoja surullisella äänellä.\n\nMitä tämä merkitsi? Kuka sen lausui? Epäilemättä setäni tahi Hannu.\nMutta jos minä kerran kuulin heidän äänensä, niin pitäisihän\nheidänkin kuulla minun ääneni.\n\n-- Tännepäin! huusin kaikin voimin, tännepäin!\n\nOdotin vastausta tahi huutoa, mutta mitään ei kuulunut. Muutama\nminuutti kului. Luulin, että toverini eivät voineet kuulla\nheikontunutta ääntäni.\n\n-- Sillä toverini täällä puhuvat, sanoin taas. Ketäpä muita täällä\nolisi, kolmekymmentä penikulmaa maanpinnan alapuolella?\n\nAloin taas kuunnella. Kun muuttelin korvaani paikasta toiseen\nedestakaisin, löysin yhden paikan, jossa äänet kuuluivat\nvoimakkaammin kuin muualla. Sana \"kadotettu\" saapui taas korvaani, ja\nsen jälkeen kuulin taas tuo ukkosen jyrinä, joka oli herättänyt minut\ntainnoksista.\n\n-- Ei, sanoin minä, ei! Nämä äänet eivät kuulu vuoren läpi. Seinä\non muodostunut kivestä, jonka lävitse ei kuuluisi kovimmankaan\nlaukauksen kaiku. Tämä jyrinä tulee itse käytävästä! Tämä johtuu\naivan varmaan omituisista ääniopillisista seikoista.\n\nTaas kuuntelin, ja tällä kertaa -- -- niin, aivan oikein! -- tällä\nkertaa kuulin selvästi huudettavan nimeäni.\n\nSetäni oli huutanut nimeäni! Hän keskusteli Hannun kanssa.\n\nNyt ymmärsin kaikki. Saadakseni ääneni kuulumaan piti minun\npuhua tämän seinän vieressä, joka johti ääntä samoin kuin\nsähkölennätinlanka johtaa sähköä.\n\nMutta en saanut hukata hetkeäkään. Toverieni tarvitsi vain väistyä\nmuutamia askeleita, niin koko ilmiö lakkaisi. Lähestyin seinää ja\nlausuin niin selvästi kuin taisin sanat: Setä Lidenbrock!\n\nNyt odotin mitä suurimman tuskan vallassa. Äänen nopeus ei ole\nerikoisen suuri, eikä edes ilmakerroksien tiiviys enennä sitä.\nMuutamia pitkiä sekunteja kului, kunnes vihdoin nämä sanat sattuivat\nkorviini:\n\n-- Akseli, Akseli! Sinäkö se olet?\n\n-- -- --\n\n-- Niin, niin! vastasin minä.\n\n-- -- --\n\n-- Lapseni, missä olet?\n\n-- -- --\n\n-- Olen kadotettu, mitä synkimmässä pimeydessä.\n\n-- -- --\n\n-- Entä lyhtysi?\n\n-- -- --\n\n-- Se on sammunut.\n\n-- -- --\n\n-- Ja puro?\n\n-- -- --\n\n-- Kadonnut.\n\n-- -- --\n\n-- Akseli, poikaraukkani, rohkaise mielesi!\n\n-- -- --\n\n-- Voimani ovat lopussa! En jaksa vastata. Mutta puhukaa edes minulle!\n\n-- -- --\n\n-- Rohkeutta, sanoi taas setäni. Älä puhu, vaani kuuntele minua.\nOlemme etsineet sinua sekä ylhäältä että alhaalta käytävästä.\nMahdotonta löytää sinua! Voi, kuinka olen surrut sinua, lapseni!\nKun luulimme sinun yhä olevan Hannun-puron tiellä, niin menimme\nviimein alaspäin, silloin tällöin laukaisten pyssymme. Se seikka,\nettä kuulemme toistemme äänet, on kokonaan akustinen ilmiö! Emme voi\npuristaa toistemme kättä! Mutta älä ole epätoivoissasi, Akseli! Onhan\nsekin jo jotakin, että kuulee toinen toisensa äänen.\n\n-- -- --\n\nSillävälin olin tuumaillut tilaani, ja sieluuni palasi jälleen heikko\ntoivo. Mutta ennen kaikkea oli yksi asia tärkeä. Asetin siis suuni\nlikelle seinää ja sanoin:\n\n-- Setä!\n\n-- -- --\n\n-- Lapseni! vastattiin minulle hetkisen kuluttua.\n\n-- -- --\n\n-- Meidän täytyy ennen kaikkea saada tietää, kuinka kaukana olemme\ntoisistamme.\n\n-- -- --\n\n-- Se ei ole vaikeata.\n\n-- -- --\n\n-- Onhan teillä kronometri?\n\n-- -- --\n\n-- On.\n\n-- -- --\n\n-- No hyvä! ottakaa se. Lausukaa minun nimeni ja katsokaa tarkoin\nkellosta, millä hetkellä te puhutte. Minä taas lausun nimeni, heti\nkun ääni saapuu luokseni, ja te tarkastatte samoin oitis sitä\nsilmänräpäystä, jolloin vastaukseni saapuu luoksenne.\n\n-- -- --\n\n-- Hyvä! ja puolet siitä ajasta, joka kuluu kysymykseni ja\nvastauksesi välillä, ilmoittaa, kuinka kauan ääneni viipyy matkalla\nluoksesi.\n\n-- -- --\n\n-- Niin, setä.\n\n-- -- --\n\n-- Oletko nyt valmis?\n\n-- -- --\n\n-- Olen.\n\n-- -- --\n\n-- Pidä siis varasi! Lausun nimesi.\n\n-- -- --\n\nPainoin korvani seinään ja niin pian kuin nimi \"Akseli\" kuului,\nvastasin heti \"Akseli\" ja odotin sitten.\n\nNeljäkymmentä sekuntia oli kulunut molempain sanojen välillä; ääni\ntarvitsee siis kaksikymmentä sekuntia kulkeaksensa välillämme olevan\nmatkan. Koska ääni kulkee tuhatkaksikymmentä jalkaa sekunnissa, niin\non meidän välillämme kaksikymmentätuhattaneljäsataa jalkaa, eli yksi\nkokonainen ja viisi kahdeksattaosaa penikulmaa.\n\n-- -- --\n\n-- Puolitoista penikulmaa! mutisin minä.\n\n-- -- --\n\n-- No! Akseli, jaksathan kulkea sen matkan.\n\n-- -- --\n\n-- Mutta pitääkö kulkea ylös- vai alaspäin?\n\n-- -- --\n\n-- Alaspäin! ja kuule, mistä syystä! Olemme tulleet avaraan luolaan,\njossa yhtyy suuri joukko käytäviä. Se käytävä, jota myöten sinä olet\nkulkenut, johtaa varmaan tänne, sillä näyttää siltä, kuin kaikki\nnämä rotkot ja maan halkeamat lähtisivät tästä äärettömän suuresta\nontelosta, jossa me nyt olemme. Nouse sentähden ylös ja lähde taas\neteenpäin. Astu, ryömi jos niin tarvitaan, luista pitkin jyrkkiä\nluisuja, ja käsivartemme ovat valmiina ottamaan sinua vastaan matkan\npäässä. Eteenpäin, lapseni, eteenpäin!\n\n-- -- --\n\nNämä sanat kiihoittivat taas rohkeuttani.\n\n-- Hyvästi setä! huusin minä; nyt lähden. Äänemme eivät enää voi\nkuulua toisillemme siitä hetkestä alkaen kun minä hievahdan tältä\npaikalta! Hyvästi siis!\n\n-- -- --\n\n-- Hyvästi Akseli, tapaamme toisemme! Nämä olivat viimeiset sanat,\njotka kuulin.\n\nTämä hämmästyttävä keskustelu, joka tapahtui maan sisuksissa, enemmän\nkuin penikulman päässä toisistamme, loppui näillä lohduttavilla\nsanoilla. Huokasin kiitosrukouksen Jumalalle, joka oli tämän\nmittaamattoman, synkän käytävän läpi johdattanut minut sille ainoalle\npaikalle, missä saatoin kuulla toverieni äänen. Tämän ihmeellisen\nääni-ilmiön voi sangen helposti selittää fysiikan sääntöjen mukaan:\nsen aiheutti tunnelin muoto ja kiviseinien äänenjohtamiskyky.\nUseita esimerkkejä voidaan mainita samanlaisesta äänenjohdatuksesta\npitemmän matkan päähän sitä välimatkalla kuulematta. Muistelenpa,\nettä samanlainen ilmiö on huomattu muun muassa Lontoossa olevan P.\nPaavalin kirkon holvissa, ja ennen kaikkea muutamissa merkillisissä\nluolissa Sisiliassa, Syrakusan lähellä olevissa kivilouhoksissa,\njoista tässä suhteessa merkillisin on tunnettu nimellä Dionysoksen\nkorva.\n\nNämä muistot palasivat mieleeni, ja ymmärsin selvästi, ettei meitä\nerottanut mikään este, koska kerran setäni ääni pääsi saapumaan\nluokseni. Jos kulkisin samaa tietä kuin äänikin, niin tietysti\npääsisin perille, jolleivät voimani loppuisi kesken.\n\nNousin siis ylös ja pikemminkin laahausin eteenpäin kuin astuin.\nLuisu oli jotenkin jyrkkää ja luistin alamäkeen.\n\nKohta alkoi alastuloni käydä hirvittävän nopeaksi, ja luulin pian\nsuorastaan putoavani; mutta minulla ei ollut enää voimaa seisauttaa\nkulkuani.\n\nÄkkiä katosi jalansija altani, ja tunsin syöksyväni alaspäin kuin\nkaivoon, törmäillen käytävän epätasaisia sivuja vastaan. Pääni\nkolahti terävään kivensyrjään, ja menin tainnoksiin.\n\n\n\n\nXXIX\n\n\nKun virkosin, olin puolipimeässä, pitkälläni paksuja peitteiden\npäällä. Setäni istui vieressäni katsoen minuun, näkyisikö jotain elon\nmerkkiä. Kun ensimmäisen kerran huokasin, tarttui hän käteeni, ja\navattuani silmäni pääsi häneltä ilonhuudahdus.\n\n-- Hän elää! hän elää! huusi hän.\n\n-- Niin! vastasin heikolla äänellä.\n\n-- Lapseni! sanoi setäni puristaen minua rintaansa vasten, olet siis\npelastettu!\n\nTulin syvästi liikutetuksi siitä äänestä, jolla nämä sanat\nlausuttiin, ja vielä enemmän siitä, että hän näytti olevan huolissaan\nvuokseni. Mutta täytyi todellakin sattua tällaisia tapauksia,\nennenkuin setäni näin paljasti hellemmät tunteensa.\n\nTällä kertaa tuli myös Hannu esiin, ja uskallanpa sanoa, että hänen\nsilmistänsä loisti selvä tyytyväisyys, kun hän näki käteni setäni\nkädessä.\n\n-- Hyvää päivää, sanoi hän.\n\n-- Hyvää päivää, Hannu, hyvää päivää, mutisin minä. Mutta sanokaa\nnyt, setä, missä me tällä kertaa olemme.\n\n-- Huomenna, Akseli, huomenna; nyt olet vielä liian heikko. Olen\nkäärinyt pääsi siteisiin, joita ei saa liikuttaa paikaltansa. Makaa\nsentähden, poikaseni, niin saat huomenna tietää kaikki.\n\n-- Mutta sanokaa toki minulle, kyselin taas, paljonko kello on, ja\nmikä päivä on tänään?\n\n-- Kello on 11 illalla, ja meillä on tänään sunnuntai elokuun 11 p.;\nmutta en salli sinun enää kysellä mitään ennenkuin 12 päivänä.\n\nTunsin todellakin itseni hyvin heikoksi, ja silmäni painuivat\nväkisinkin umpeen. Tarvitsin vielä yhden yön levon, ja nukuin siinä\nluulossa, että yksinäisyyttäni oli kestänyt neljä pitkää päivää.\n\nKun seuraavana aamuna heräsin, katselin ensi työkseni ympärilleni.\nVuoteeni, joka oli valmistettu matkapeitteistämme, oli ihastuttavassa\nluolassa, jota koristivat välkkyvät kiteet, lattiana oli hieno\nhiekka. Luolassa oli puoleksi pimeää; tulisoihtua tai lamppua ei\nollut sytytetty, ja kuitenkin näkyi päivänvaloa ulkoa ahtaasta\naukosta. Kuulin myös jotakin epäselvää ääntä, ikäänkuin aaltojen\nloiskimista rantaa vasten, ja joskus tunsin kuin tuulen leyhkäyksen.\n\nArvelin itsekseni, olinko valveilla vai uneksinko vielä, tahi oliko\nkaikki pelkkää kuvittelua. Mutta tällä kertaa eivät silmäni eivätkä\nkorvanakaan voineet pettää.\n\n-- Sehän on päivänsäde, joka näkyy tuosta kallionhalkeamasta!\najattelin minä. Todellakin, sieltä kuuluu aaltojen pauhinaa! Ah!\ntunnen raittiin tuulen henkäyksen! Petynkö, vai olemmeko taas\ntulleet maan pinnalle. Onko setä luopunut matkastansa vai onko se jo\nonnellisesti päättynyt?\n\nNäitä selittämättömiä kysymyksiä aprikoidessani tuli professori\nsisään.\n\n-- Hyvää huomenta, Akseli, sanoi hän iloisesti. Löisinpä vetoa, että\nvoit hyvin.\n\n-- Niinpä kyllä, vastasin nousten istumaan vuoteessani.\n\n-- Niin täytyy ollakin, sillä olet maannut levollisesti. Hannu ja\nminä olemme vuorotellen valvoneet vuoteesi ääressä ja olemme nähneet,\nettä parantumisesi on edistynyt.\n\n-- Tunnenpa todellakin virkistyneeni, ja todistukseksi siitä aion\nkelpo tavalla syödä aamiaista, jonka luultavasti tarjoatte minulle.\n\n-- Saat kyllä syödä, poikaseni. Kuumeesi on kadonnut, Hannu on pannut\nhaavoihisi jonkinlaista voidetta, jonka salaisuuden islantilaiset\ntuntevat, ja ne ovat parantuneet oivallisesti. Linnustajamme on kelpo\nmies!\n\nPuhellessaan setä laittoi ruokaa, jonka halukkaasti ahmaisin suuhuni\nhuolimatta hänen varoituksistaan. Sillävälin kyselin häneltä\nehtimiseen yhtä ja toista ja hän kiiruhti selittämään.\n\nSain tietää, että onnellinen putoamiseni oli paiskannut minut\nsuoraan melkein pystysuoran aukon pohjaan; ja kun olin vierinyt\nalas kivivirrassa, joista pieninkin oli kylliksi suuri musertamaan\nminut, niin täytyy siitä päättää, että osa maastakin oli lohjennut\nja syössyt alas samalla kertaa kuin minäkin. Tällainen hirvittävä\nputoaminen oli tuonut minut suoraan setäni syliin, johon vaivuin\nverisenä ja tainnoksissa.\n\n-- Onpa todellakin kummallista, että et jo tuhannesti kuollut. Mutta\nälkäämme Jumalan tähden enää erotko, sillä voisi tapahtua, ettemme\nikinä löytäisi toisiamme.\n\n\"Älkäämme erotko toisistamme!\" Matka ei siis ollutkaan lopussa?\nSilmäni suurenivat hämmästyksestä, minkävuoksi setäni kysyi:\n\n-- Mitä tarkoitat, Akseli?\n\n-- Kysyisin teiltä yhtä asiaa. Uskottehan, että olen terve?\n\n-- Epäilemättä!\n\n-- Ja kaikki jäseneni eheät?\n\n-- Niin, kaiketikin!\n\n-- Entäs pääni?\n\n-- Pääsikin on, muutamia kolauksia lukuunottamatta, täydellisesti\ntäydellisesti vahingoittumattomana paikallansa hartioillasi.\n\n-- No sitten pelkään, että järkeni on sekaisin.\n\n-- Sekaisinko?\n\n-- Niin, sekaisin. Emmekö ole tulleet jälleen maan pinnalle?\n\n-- Emme suinkaan!\n\n-- No sitten olen varmaankin päästäni pilalla, sillä näen päivänvaloa\nja kuulen tuulen huminaa ja aaltojen pauhua.\n\n-- Vai niin! Eikö mitään muuta?\n\n-- Tahtoisitteko selittää minulle? -- --\n\n-- En selitä sinulle mitään, sillä sitä on mahdoton selittää, mutta\nsaat nähdä ja ymmärtää, että geologinen tiede ei ole vielä lausunut\nviimeistä sanaansa.\n\n-- Käykäämme siis ulos, huusin minä nousten kiireesti ylös.\n\n-- Ei, Akseli, ei, raitis ilma voisi vahingoittaa sinua.\n\n-- Raitis ilmako?\n\n-- Niin, tuuli on jotenkin ankara, enkä tahdo antaa sinun vilustua.\n\n-- Mutta vakuutan, että voin varsin hyvin.\n\n-- Vähän kärsivällisyyttä! poikaseni. Jos uudestaan sairastuisit,\nniin olisimme pahassa pulassa; emme saa hukata aikaa, sillä vesimatka\nsaattaa olla pitkä.\n\n-- Vesimatkako?\n\n-- Niin; lepää vielä tänäkin päivänä, niin huomenna lähdemme\npurjehtimaan.\n\n-- Lähdemme purjehtimaan?\n\nTämän sanoessani syöksyin ylös.\n\nLähdemme purjehtimaan! Oliko täällä siis virta tahi meri? Oliko siis\nlaiva satamassa maan sisuksissa?\n\nUteliaisuuteni oli noussut korkeimmilleen ja setäni koetti turhaan\npidättää minua. Kun hän näki, että malttamattomuuteni vahingoittaisi\nminua enemmän kuin uteliaisuuteni tyydyttäminen, antoi hän myöten.\n\nPuin kiireesti päälleni ja käärin varovaisuuden vuoksi ympärilleni\nyhden peitteistämme astuen sitten ulos luolasta.\n\n\n\n\nXXX\n\n\nEnsi alussa en nähnyt mitään, sillä silmäni, jotka olivat\ntottumattomat valoon, sulkeutuivat häikäistyneinä. Mutta kun taas\nsaatoin avata ne, hämmästyin enemmän kuin ihastuin.\n\n-- Meri! huusin minä.\n\n-- Niin kyllä! vastasi setäni, Lidenbrockin meri; ja luulenpa, ettei\nkukaan purjehtija kiellä minulta sitä kunniaa, että olen sen löytänyt\nja että nimitän sitä omalla nimelläni.\n\nLavea vedenpinta, kuin suuri järvi tahi maanalainen meri, levisi\nsilmiemme eteen. Rannikossa oli syviä mutkia, ja laineet loiskivat\nrantaan hienolle kultaiselle hiekalle; siinä oli näkinkenkiä, joissa\nnähtävästi luomisen ensimmäiset eläimet olivat eläneet. Laineet\nloiskivat soinnukkaasti, ikäänkuin suuressa suljetussa huoneessa.\nVieno tuuli haihdutti vaahtoa puhaltaen kasvoihini kosteata\nsumua. Rannalla noin sadan sylen päässä vedestä kohosivat kalliot\nmittaamattomaan korkeuteen. Muutamat niistä pirstoivat rantaa\nterävin kulmin muodostaen niemiä ja esiinpistäviä kielekkeitä, joita\nmeren aallot pieksivät. Kauempana saattoi erottaa niiden harjanteet,\njotka kuvastuivat taivaan rantaa vasten.\n\nTämä oli todellakin valtameri, rannikoiltaan yhtä oikullisesti\nmuodostunut kuin maan päälläkin, mutta muuten varsin kolkko ja\nhirvittävän aution näköinen.\n\nSaatoin nähdä kauas meren ulapalle, mikä johtui siitä, että omituinen\nvalo valaisi pienimmätkin esineet. Se ei ollut auringonpaistetta\nhäikäisevine valonsäteineen, eikä kuutamon himmeää, epäselvää ja\nkelmeää valoa, joka on vain kylmää heijastumista eikä lämmitä. Ei!\nTämän hajanaisen valon voima, sen kirkas valkeus, sen lämmöttömyys\nsekä sen loisto, osoittivat selvästi, että sen aiheuttajana oli\nsähkö. Se oli, ikäänkuin revontuletkin, pysyväinen kosmillinen ilmiö,\nvalaisten täydellisesti tämän luolan, joka oli niin iso, että siihen\nsaattoi mahtua kokonainen valtameri.\n\nHolvi, joka kaareutui yllämme, taivas, jos niin tahtoo sanoa, näytti\nolevan muodostunut suurista pilvistä, jotka olivat liikkuvia höyryjä\nja joskus nähtävästi saattoivat tiivistyä sateeksi. Olisi luullut,\nettä veden haihtuminen olisi ollut mahdotonta suuren ilmanpaineen\ntähden, mutta kuitenkin oli jostakin minulle tuntemattomasta\nsyystä ilmassa suuria pilviä. Oli \"kaunis sää\". Sähkö aikaansai\npilvissä merkillisiä valoilmiöitä. Synkkiä varjoja muodostui\nniiden alimmaisiin kerroksiin, ja joskus tunkeusi erittäin kirkas\nsäde pilvikerroksien välitse alas. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut\nauringonsäde, sillä siltä puuttui lämpöä, ja sen vaikutus oli\nsynkeä, varsin surullinen. Taivaanlaen asemesta tuikkivine tähtineen\najattelin kivistä holvia, joka painollansa musersi minut, ja koko\ntämä avaruus, niin suuri kuin olikin, ei olisi kuitenkaan ollut\nkylliksi avara pienimmänkään kiertotähden radalle.\n\nMuistin erään englantilaisen kapteenin teorian; hän vertasi maata\nsuureen onttoon palloon, jonka sisässä ilma paineen johdosta käy\nloistavaksi ja jossa muka kaksi kiertotähteä, Pluto ja Proserpina,\nkulkevat salaperäisiä ratojansa myöten. Olikohan hän kenties oikeassa?\n\nOlimme todellakin äärettömän suuressa ontelossa, jonka leveyttä\nemme voineet arvioida sentähden, että rannat olivat kauempana kuin\nsilmä kantoi, enempää kuin sen pituuttakaan, koska sekin ulottui\nnäköpiirin ulkopuolelle. Sen korkeus saattoi olla useita penikulmia.\nSilmä ei voinut eroittaa, missä holvin kannatusmuurit yhtyivät;\nmutta ilmassa häilyvät pilvet olivat arviolta parin tuhannen sylen\nkorkeudella, siis korkeammalla kuin maan pinnalta nousseet höyryt,\nmikä epäilemättä johtui ilman tiiviydestä.\n\nSana \"luola\" ei kuvaa tätä mittaamattoman suurta aukkoa; mutta\neiväthän inhimillisten kielten sanat voikaan riittää niille, jotka\nuskaltavat laskeutua maapallon pohjattomuuksiin.\n\nEn tiedä, minkälaisen geologisen ilmiön avulla tällaisen aukon\nsyntyminen olisi selitettävä. Kenties se on syntynyt maan\njäähtymisestä. Tosin olin kuullut kerrottavan muutamista suurista\nluolista, mutta mikään niistä ei ollut näin tavattoman suuri.\n\nJollei mainio luonnontutkija Humboldt olisi kahden\ntuhannenviidensadan jalan syvyydeltä löytänyt Columbiassa olevan\nGuachara-luolan päätä, jonka luolan avaruus siihen asti oli ollut\ntuntematon, niin ei sitä luultavasti olisi kuitenkaan suuremmaksikaan\narvioitu. Mahdottoman suuri Mammuth-luola Kentuckyssä näyttää\ntosin tavattoman tilavalta, sillä sen holvi kohoaa viisisataa\njalkaa mittaamattoman syvän järven pinnan yli, ja matkustavaiset\novat kulkeneet enemmän kuin kymmenen penikulmaa, löytämättä sen\nloppupäätä. Mutta mitä olivat nämä luolat sen rinnalla, jota minä nyt\nihmettelin, luolan, jossa oli pilvitaivas, sähkövalaistus ja meri.\n\nÄänettömänä katselin kaikkia näitä ihmeitä, sillä minulta puuttui\nsanoja ilmaistakseni tunteitani. Luulinpa olevani jossakin\nkaukaisessa kiertotähdessä, esim. Uranuksessa tahi Neptunuksessa,\nja näkeväni siellä ilmiöitä, joita \"maallinen\" luontoni ei\nkäsittänyt. Uusille kokemuksille tarvitaan uusia sanojakin, mutta\nmielikuvitukseni ei löytänyt sellaisia. Katselin, ajattelin ja\nihmettelin kummastellen ja tuntien samalla jonkinlaista kauhistusta.\n\nTämä arvaamaton näky virkisti minua; koetin sen avulla voittaa\nheikkouttani, parantaen itseäni tällä uudella lääkitsemistavalla;\nmuutoin minua todellakin virkisti tiiviin ilman elähdyttävä voima,\ntuoden keuhkoihini enemmän happea.\n\nHelposti voi ymmärtää, että tuntui erinomaiselta nautinnolta\nhengittää tätä kosteata, suolaisten höyryjen kyllästämää ilmaa, sen\njälkeen kuin olimme olleet neljäkymmentäseitsemän päivää suljettuina\nahtaaseen käytävään.\n\nEn tarvinnut katua, että olin tullut ulos pimeästä luolasta. Setäni\noli jo näihin ihmeisiin tottunut, eikä kummastellut niitä enää.\n\n-- Luuletko jaksavasi kävellä vähän matkaa kanssani? kysyi hän\nminulta.\n\n-- Luulen kyllä.\n\n-- Tartu sitten käsivarteeni, Akseli, ja kulkekaamme pitkin rantaa.\n\nSuostuin ilomielin ja aloimme kulkea pitkin tämän uuden meren\nrantoja. Vasemmalla puolellamme oli jyrkkiä kallioita, jotka\nmuodostivat ihmeteltävän jättiläisröykkiön. Pitkin niiden sivuja\nsyöksi lukemattomia vesiputouksia mereen kirkkaina, pauhaavina\nvirtoina. Hienot höyrypilvet, jotka häilyivät siellä täällä\nkallioilla, ilmaisivat niillä paikoin olevan lämpimiä lähteitä.\n\nRantapurojen joukosta tunsin uskollisen matkatoverimme, Hannun-puron,\njoka rauhallisena virtasi mereen, ikäänkuin ei olisi muuta tehnytkään\nmaailman alusta asti.\n\n-- Tästälähin meidän täytyy olla ilman sitä, sanoin huoaten.\n\n-- Joutavia! Tuo puro, tahi joku toinen, -- se on samantekevää.\n\nVastaus oli mielestäni sangen kiittämätön.\n\nMutta tällä kertaa kiintyi huomioni odottamattomaan näkyyn.\nViidensadan askeleen päässä kasvoi jyrkän kallioseinän mutkauksessa\nkorkea tiheä metsä. Siinä oli keskikokoisia puita, jotka olivat\nmuodostuneet sateenvarjojen muotoisiksi, tarkasti määrättyine\nsäännöllisine särmineen; tuulenhenkäykset eivät näyttäneet\nvaikuttavan niiden lehtiin, ja kovassakin tuulessa ne pysyivät\nliikkumattomina muodostaen ikäänkuin kivettyneen puiston. --\n\nJoudutin askeleitani. En tiennyt näiden ihmeellisten kasvien\nnimeä. Kuuluivatkohan ne ollenkaan tähän asti tunnettujen\nkahdensadantuhannen kasvilajin joukkoon? Tultuamme metsikön varjoon\nmuuttui hämmästykseni ihmettelemiseksi.\n\nEdessäni oli todellakin varsin \"maallisia\" kasveja, mutta\njättiläismittaisia, ja setäni tiesi heti niiden oikean nimen.\n\n-- Tämähän on herkkusienimetsä, sanoi hän.\n\nEikä hän erehtynytkään. Voi ymmärtää, että sienet kasvoivat näin\nsuuriksi tässä lämpöisessä ja kosteassa ilmanalassa. Tiesin, että\n_Lycoperdon giganteum_ saavuttaa kahdeksan ja yhdeksän jalan\npaksuuden ympärimitaten, kuten Bulliard väittää; mutta tässä oli\nkysymys valkoisista pyöreähattuisista herkkusienistä, jotka olivat\nkolmen- tai neljänkymmenen jalan korkuisia. Sellaisia siellä oli\ntuhansittain. Valo ei voinut tunkea tähän tiheään sienimetsään ja\ntäydellinen pimeys vallitsi kasvien kupujen alla, jotka olivat\nvierekkäin niinkuin pyöreät katot afrikkalaisessa kylässä.\n\nKuitenkin tahdoin tunkeutua syvemmälle, huolimatta kylmästä\nhenkäyksestä, joka tuulahti vastaani näiden ikäänkuin lihaisten\nholvien alta. Puolen tunnin ajan kuljimme tässä kosteassa, pimeässä\nholvissa, ja tuntuipa todellakin hyvältä, kun taas tulimme meren\nrannalle.\n\nMutta kasvullisuus tässä maanalaisessa seudussa ei päättynytkään\npelkkiin sieniin. Kauempana kohosi joukoittain muita puita, joilla\noli vaalistuneet lehdet. Ne saattoi helposti tuntea kasveiksi, joita\ntavattiin, tosin sangen vähäpätöisinä, maan päälläkin; vaikka ne\nolivat täällä jättiläissuuria; siellä oli sadan jalan korkuisia\nliekoja, mahdottoman suuria sigillarioita, sananjalkoja, jotka olivat\npohjoismaiden kuusien kokoisia; siellä oli lepidodendron, jonka\nmoninkertaisesti haarautunut runko päättyi pitkiin lehtiin ja oli\nkarkeiden havuneulasten peittämä.\n\n-- Ihmeellistä, jumalaista! huusi setäni. Täällä on kivihiilikauden\nkasvikunta. Katsopas tässä kasvitarhojemme vähäpätöisiä kasveja,\njotka ovat olleet puita maan ensimmäisien vuosisatojen aikana! Katso,\nAkseli, ja ihmettele, sillä kasvientutkijalla ei ole koskaan ollut\ntällaista juhlahetkeä.\n\n-- Olettepa oikeassa, setä. Luoja näyttää tahtoneen säilyttää tässä\näärettömässä ansarissa nämä muinaiset kasvit, jotka oppineiden\nmiesten uutteruus on niin suurella menestyksellä sommitellut\nuudestaan.\n\n-- Niinpä kyllä, poikaseni, onhan tämä jonkinlainen ansari, mutta\nolisit osunut paremmin oikeaan, jos olisit sanonut tätä myöskin\neläintarhaksi.\n\n-- Eläintarhaksiko?\n\n-- Niin, epäilemättä; katsopas vain tätä tomua, jota jalkamme\npolkevat, ja näitä luita pitkin maata.\n\n-- Luita! ihmettelin minä. Niin on, näen mä, luita, muinaisten\nhirviöiden luita.\n\nHyökkäsin näiden vuosituhansia vanhojen jäännöksien kimppuun, jotka\nolivat muuttuneet häviämättömäksi kivennäisaineeksi, ja luokittelin\nepäröimättä nämä jättiläisluut, jotka olivat kuin kuivuneita\npuunrunkoja. -- Kas tässä on mastodontin[51] alaleuanluu, sanoin\nminä, tässä on dinotheriumin[52] leukaluu; tässä on luu, joka ei\nvoi olla muun kuin kaikkein suurimman eläimen, Megatheriumin[53]\nreisiluu. Onpa tämä todellakin oikea eläintarha, sillä nämä\nluukokoelmat eivät ole voineet tulla tänne minkään vedenpaisumuksen\nkuljettamina. Nämä eläimet, joiden luita tässä näemme, ovat eläneet\ntämän meren rannikoilla sen puunkaltaisten ruohojen varjossa. Mutta\nmaltapas, näkyyhän tässä olevan kokonaisia luurankojakin.\nMutta -- -- --\n\n-- Mutta mitä? sanoi setäni.\n\n-- Minä en käsitä tällaisten nelijalkaisten oloa tässä kallioluolassa.\n\n-- Miksi et?\n\n-- Sentähden, että elollisia olentoja on ollut maan päällä vasta,\nmikäli tunnetaan, paleozoisella maailmankaudella; kun nisäkkäät\nilmestyivät vasta tertiäärikauden alussa, on mahdotonta ymmärtää,\nmiten ne ovat tähän luolaan joutuneet. Onko elollisuus kehittynyt\ntäällä rinnan maanpäällisen elämän kanssa?\n\n-- Vaikea sanoa, Akseli, mutta mitä näihin luihin tulee, on\nsiihen hyvin yksinkertainen selitys, nimittäin se, että tämä on\nkerrostunutta maata.\n\n-- Kuinka! Tällaisessa syvyydessä, maanpinnan alla!\n\n-- Epäilemättä, ja tämän seikan voi geologisesti selittää. Niin\nvarhaisina aikoina oli maa ainoastaan kimmoisa kuori, joka vetovoiman\nvaikutuksesta vuorotellen kohosi ja laskeusi. On siis luultavaa, että\nmaahan muodostui vajoamisia ja että osa kerrostuneesta maasta äkkiä\nupposi auenneisiin kuiluihin.\n\n-- Olkoonpa niin. Nuo luut ovat todellakin voineet joutua tänne\nsillä tavalla. Mutta jos elollisuus yleensä, vaikkakin myöhästyen,\nkuten tuosta sieni- ja kortemetsästä voisi päättää, on kehittynyt\nsamoja uria kuin maapallon pinnalla, niin kuka voi väittää, ettei\nhirmupetoja vieläkin harhaile näissä pimeissä metsissä tahi näiden\njyrkkien kallioiden takana?\n\nTätä ajatellessani tarkastin jäätävän kauhun vallassa näköpiiriä,\nmutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt näillä elottomilla\nrannikoilla.\n\nOlin hieman väsyksissä ja istahdin sentähden kallioisen niemen\näärimmäiselle syrjälle, jonka juurelle aallot pauhaten murtuivat, ja\njosta saatoin nähdä koko tämän lahdelman. Sen perukassa oli pyramidin\nmuotoisten kallioiden suojassa vähäinen poukama, joka oli tuulen\nsuojassa. Priki ja pari kolme kuunaria olisivat varsin hyvin voineet\nolla siellä ankkurissa; oikeinpa odotin saavani nähdä sieltä tulevan\njonkin laivan täysin purjein ja lähtevän ulapalle.\n\nTämä kuvittelu hävisi kuitenkin pian. Me olimme varmaankin ainoat\nelävät olennot tässä maanalaisessa maailmassa. Kun välistä tyyntyi,\nniin vallitsi jyrkkien kallioiden yllä äänettömyys, hiljaisempi kuin\nerämaassa; tuntui kuin olisi se oikein painanut merenpintaa. Koetin\nsilloin katsella kaukaisen sumun läpi, nähdäkseni sen verhon taakse,\njoka peitti näköpiirin takana olevan salaperäisen osan luolasta.\nMissä tämä meri loppui? Mihin sitä myöten pääsi? Näkisimmekö koskaan\nsen toista rantaa?\n\nSetä puolestansa ei sitä vähintäkään epäillyt. Minä sekä toivoin että\npelkäsin sitä.\n\nTunnin kuluttua, jonka käytimme tätä ihmeteltävää näkyä\nkatsellaksemme, lähdimme takaisin pitkin rantaa, palataksemme\nluolaan, jossa vaivuin sikeään uneen, miettien mitä kummallisimpia\nseikkoja.\n\n\n\n\nXXXI\n\n\nSeuraavana aamuna heräsin täydellisesti parantuneena. Arvellen, että\nkylpy saattaisi olla hyvin terveellistä, menin muutamiksi minuuteiksi\nuimaan tähän Välimeren veteen, sillä tätä saattoi täydellä syyllä\nsanoa Välimereksi. Palasin aamiaiselle, joka maistui oivallisesti.\nHannu osasi laittaa hyvää ruokaa; kun hänellä oli käytettävänä sekä\ntulta että vettä, voi hän vaihdellakin tavallista jokapäiväistä\nruokajärjestystämme. Ruoan jälkeen hän tarjosi meille muutaman kupin\nkahvia, eikä tämä hyvä juoma koskaan maistunut mielestäni paremmalta\nkuin silloin.\n\n-- Nyt, sanoi setäni, on nousuveden aika, emmekä saa jättää\ntutkimatta tätä ilmiötä.\n\n-- Mitä! Nousuvettäkö? kysyin minä.\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Ulottuisikohan auringon ja kuun vaikutusvoima tänne asti?\n\n-- Miksi ei? Eikö yleinen attraktsionilaki koske kaikkia kappaleita,\nja siis tätäkin merta. Huolimatta ilmanpaineesta saat nähdä, että se\nkohoaa kuten Atlantin valtamerikin.\n\nLähestyimme rantaa; laineet rupesivat jo nousemaan.\n\n-- Katsokaa! Vuoksi alkaa tuntua! huusin minä.\n\n-- Niin Akseli, ja näistä meren jättämistä merkeistä näet, että vesi\nkohoaa noin kymmenen jalkaa.\n\n-- Sepä on kummallista!\n\n-- Ei, vaan luonnollista!\n\n-- Sanokaa, setä, mitä sanotte, mutta minun mielestäni tämä kaikki\nnäyttää eriskummalliselta, ja tuskin voin uskoa silmiänikään.\nKuka olisikaan voinut luulla, että tässä luolassa olisi todellinen\nvaltameri nousu- ja pakovesineen, tuulineen, myrskyineen!\n\n-- Miksi ei? Onkohan mitään syytä, joka tekisi sen mahdottomaksi?\n\n-- En tunne sellaista, jos kerran teoria maan keskuksessa olevasta\ntulesta hylätään.\n\n-- Tähän asti on siis Davyn teoria pitänyt paikkansa.\n\n-- Tietysti, mikään ei tee mahdottomaksi väitettä, että maan sisässä\non meriä ja maita.\n\n-- Epäilemättä, mutta ne ovat asumattomia.\n\n-- Olkoonpa niinkin; mutta miksi ei näissä vesissä saattaisi olla\njoitakin tuntemattomia kalalajeja?\n\n-- Emme ole kuitenkaan tähän asti keksineet ainoatakaan.\n\n-- Mutta voimmehan tehdä itsellemme onkia ja koetella, kannattaako\nonkiminen täällä yhtä hyvin kuin maan pinnalla olevissa vesissä.\n\n-- Koetelkaamme, Akseli, sillä meidän pitää tutkia näiden seutujen\nkaikkia salaisuuksia.\n\n-- Mutta missä olemme nyt, setä? En ole teiltä vielä kysynyt tätä,\njosta tieteelliset koneenne lienevät toki antaneet selityksen.\n\n-- Olemme kolmensadanviidenkymmenen penikulman päässä Islannista,\nvaakasuoraan suuntaan.\n\n-- Niinkö kaukana?\n\n-- Olen varma, etten erehdy laskuissani viittäsataa syltä.\n\n-- Ja kompassi osoittaa aina vain kaakkoista?\n\n-- Niin tekee; sen deklinatsioni on läntinen, yhdeksäntoista astetta\nja neljäkymmentäkaksi minuuttia, aivan kuin maan pinnallakin. Mitä\nsen inklinatsioniin tulee, niin siinä esiintyy merkillinen seikka,\njota olen mitä huolellisimmin tutkinut.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Se, että neula, sen sijaan että se painuisi napaa kohti, niinkuin\nse tekee pohjoisella pallonpuoliskolla, päinvastoin kohoaa ylöspäin.\n\n-- Siitä täytyy siis päättää, että magneettinen napa on maanpinnan ja\nsen pisteen välillä, mihin olemme tulleet?\n\n-- Aivan niin; ja on hyvin mahdollista, että jos tulemme\nnapaseutuihin seitsemännenkymmenen leveysasteen kohdalle, missä James\nRoss löysi magneettisen navan, niin magneettineula siellä nousee\nsuorastaan pystyyn. Tämä salaperäinen piste ei siis olekaan varsin\nsyvällä.\n\n-- Sitä seikkaa ei tiede vielä ole aavistanutkaan.\n\n-- Tiede hairahtuu, poikaseni, mutta hairahdukset ovat hyödyllisiä,\nsillä ne johdattavat vähitellen totuuteen.\n\n-- Kuinka syvällä olemme?\n\n-- Kolmenkymmenenviiden penikulman syvyydessä.\n\n-- Suoraan yläpuolellamme on siis, sanoin minä katsellessani\nkarttaa, Skotlannin vuorinen osa, missä Grampian vuoret kohottavat\nlumipeittoiset huippunsa hämmästyttävään korkeuteen.\n\n-- Niin on, sanoi professori naurahtaen. Onhan se jotenkin raskas\nkuorma, mutta holvi on tukeva. Suuri maailman rakennusmestari on\nrakentanut sen hyvistä aineista, eikä kukaan ihminen olisi voinut\ntehdä tätä holvia niin laajaksi! Mitä ovat siltojen kaaret ja\ntuomiokirkkojen kupukatot verrattuina tähän kolmen penikulman\nkorkuiseen holviin, jonka alla aaltoilee valtameri myrskyineen?\n\n-- En minäkään pelkää, että taivas putoaisi päällemme. Mutta mitä te,\nsetä, aiotte nyt tehdä? Aiotteko kääntyä takaisin maan pinnalle?\n\n-- Kääntyäkö takaisin. Johan nyt! Päinvastoin on aikomukseni\npitkittää matkaamme, koska kaikki on tähän asti onnistunut hyvin.\n\n-- Mutta en käsitä, kuinka pääsemme tämän vesitasangon alle.\n\n-- En aiokaan syöstä siihen suin päin; mutta tämän sisämeren\nympärillä on varmasti kiinteitä kalliojoukkoja.\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Ja sen vastakkaiselta rannalta uskon löytäväni alaspääsytien.\n\n-- Kuinka pitkän luulette tämän meren olevan?\n\n-- Kolmekymmentä tahi neljäkymmentä penikulmaa.\n\n-- Vain niin! vastasin, ajatellen itsekseni, että tämä lasku saattoi\nolla hyvinkin virheellinen.\n\n-- Meillä ei siis ole yhtään aikaa hukattavana; jo huomenna lähdemme\nmerelle.\n\nSilmäni etsivät alusta, joka veisi meidät toiselle rannalle.\n\n-- Vai niin, sanoin minä, lähdemme siis merelle. Hyvä! Mutta millä\nlaivalla?\n\n-- Emme millään laivalla, poikaseni, vaan hyvällä ja tukevalla\nlautalla.\n\n-- Lautalla! huudahdin minä. Mutta onhan sellainen yhtä vaikea\nrakentaa kuin laivakin, enkä ymmärrä -- -- --\n\n-- Et ymmärrä, Akseli, mutta jos kuuntelisit, niin voisit\nkuulla -- -- --\n\n-- Kuullako?\n\n-- Niin, kuulla vasaran pauketta, joka sinulle ilmoittaisi, että\nHannu on jo täydessä työssä -- -- --\n\n-- Lauttaako rakentamassa?\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Onko hän jo hakannut tarpeelliset rakennuspuut?\n\n-- Puut olivat jo edeltäpäin kaadetut. Tule, niin saat nähdä, kuinka\nhän tekee työtä.\n\nNeljänneksen tuntia astuttuamme näin niemen toisella puolella, johon\noli muodostunut pieni luonnollinen satama, Hannun täydessä työssä.\nVielä muutama askel ja seisoin hänen vieressänsä. Suureksi ihmeekseni\nnäin rannalla puolitekoisen lautan, joka oli rakennettu jos\njonkinlaisista omituisista puulajeista, ja suuri joukko kaikenlaisia\nlankkuja, polvipuita ja panttureita oli hänen ympärillään. Siellä oli\npuuta vaikka kokonaisen laivaston rakentamiseen.\n\n-- Mitä puulajia tämä on, setä? kysyin minä.\n\n-- Siinä on petäjää, kuusta, koivua ja kaikenlaista pohjoismaiden\nhavupuuta, joka on meriveden vaikutuksesta kivettynyt.\n\n-- Onko se mahdollista?\n\n-- Se on niin sanottua \"surtur brandur'ia\", eli\nkivennäisrakennuspuuta.\n\n-- Mutta pitäisihän sen sitten olla samanlaista kuin ligniitti, kovaa\nkuin kivi, ja veteen uppoavaa?\n\n-- Kuitenkin tapahtuu joskus, että se pysyy veden päällä; on\nsellaisia puita, jotka ovat muuttuneet todellisiksi antrasiiteiksi,\nmutta on toisia, jotka, samoin kuin nämäkin puut tässä, ovat vasta\nalkaneet kivettyä. Katsopas tänne, sanoi setäni ja viskasi yhden\nnäistä kallisarvoisista meren hylkäämistä puista veteen.\n\nPuukappale upposi ensin, mutta nousi taas veden pinnalle, johon se\njäi kiikkumaan laineille.\n\n-- No, oletko nyt vakuutettu? kysyi setäni.\n\n-- Ennen kaikkia olen vakuutettu siitä, että tämä on uskomatonta!\n\nSeuraavana iltana oli kätevä Hannu saanut lautan valmiiksi. Se oli\nkymmentä jalkaa pitkä ja viittä leveä; kivettyneet puut, yhdistetyt\ntoisiinsa kestävillä köysillä, muodostivat tukevan pinnan; kun lautta\noli valmis, sysättiin se veteen ja keinui rauhallisesti Lidenbrockin\nmeren laineilla.\n\n\n\n\nXXXII\n\n\nElokuun 13 päivänä nousimme ylös aikaisin, sillä meidän piti koettaa\nuutta, nopeata ja käytännöllistä kulkuneuvoamme.\n\nKahdesta paksusta kepistä tehty masto, kolmannesta kepistä tehty\nraakapuu, sekä matkapeitteistämme tehty purje, siinä koko lautan\ntaklinki. Köysiä ei puuttunut; kaikki oli kestävää.\n\nKello kuuden aikaan professori antoi merkin nousta lautalle.\nRuokatavaramme, köydet ja muut työkalumme, aseemme sekä runsaasti\nsuolatonta vettä, jota kallioiden koloista olimme koonneet, oli\nlautalla.\n\nHannu oli kyhännyt peräsimen, jolla hän saattoi ohjata alustansa,\nminkä toimen hän ottikin tehdäksensä; irroitin köyden, purje\npystytettiin ja pian olimme ulapalla.\n\nKun olimme jättämäisillämme pienen sataman, niin setäni, joka piti\nsuurta melua maantieteellisestä nimistöstänsä, tahtoi antaa satamalle\nnimen, ja ehdotti siksi minun nimeäni.\n\n-- Ei, sanoin minä, minulla on toinen ehdotus.\n\n-- Mikä?\n\n-- Graüben. Port-Graüben näyttäisi hyvin somalta kartalla.\n\n-- Olkoon menneeksi sitten, Port-Graüben.\n\nJa tällä tavoin liittyi muisto armaasta vierlantilaisesta tytöstäni\nvaaralliseen matkaamme.\n\nTuuli puhalsi koillisesta ja purjehdimme nopeasti eteenpäin hyvällä\ntuulella. Tiheillä ilmakerroksilla oli suuri voima ja ne vaikuttivat\npurjeeseen ikäänkuin mahdottoman suuri palje.\n\nTunnin kuluttua saattoi setäni jokseenkin tarkoin määrätä kulkumme\nnopeuden.\n\n-- Jos matkamme sujuu tällä tavoin, niin neljässäkolmatta tunnissa\nvoimme kulkea vähintäänkin kolmekymmentä penikulmaa, eikä viivykään\nkauan, ennenkuin näemme vastakkaisen rannan.\n\nEn vastannut mitään, vaan istuuduin lautan etupäähän. Jo alkoi\npohjoinen ranta vaipua meren pintaan ja rannat levisivät kahden\npuolen ikäänkuin helpottaakseen lähtöämme. Silmieni eteen aukeni\nääretön meri. Suurien pilvien harmaat varjot kiitivät nopeasti\nsen pinnalla ja näyttivät ikäänkuin painavan sen synkeätä vettä.\nSähköisen valon hopeanhohtavat säteet, siellä täällä heijastuen\njostakin vesipisarasta, loistivat aluksen jäljessä. Kohta oli maa\nkadonnut näkyvistä, silmillämme ei ollut enää leposijaa ja ellei\nkohiseva vesi olisi osoittanut, että lautta oli kiivaassa vauhdissa,\nniin olisi voinut luulla sen pysyvän paikoillaan.\n\nPäivällisen aikana ilmestyi näkyviin mahdottoman suuria leviä, jotka\nkiikkuivat veden pinnalla. Tunsin näiden kasvien elinvoiman: ne\nnousevat meren pohjasta noin kahdentoistatuhannen jalan syvyydestä,\nja kasvavat enemmän kuin neljänsadan ilmakehän paineessa, kietoutuen\ntoisiinsa niin sitkeäksi ainejoukoksi, että se muodostaa usein\nmatalikkoja, jotka voivat estää laivojenkin kulkua; mutta luullakseni\nei kukaan ole koskaan nähnyt suurempia leviä kuin ne, jotka kasvoivat\nLidenbrockin meressä.\n\nLauttamme kulki noin kolmen-, neljäntuhannen jalan pituisten\nleväryhmien sivu; nämä olivat ikäänkuin mahdottoman suuria käärmeitä,\njotka luikertelivat näköpiiriä ulommaksi; huvikseni katselin näitä\nloppumattomia nauhoja, luullen aina näkeväni niiden loppupään, mutta\nniitä riitti ihmeekseni aivan loppumattomiin.\n\nMikä luonnon voima saattoi tuottaa sellaisia kasveja, ja minkälainen\nmahtoi maa olla luomisen alkupäivinä, kun kasvikunta yksin kehkeytyi\nsen pinnalla, lämmön ja kosteuden vaikutuksesta?\n\nTuli ilta, mutta ilma oli yhtä loistavaa, kuten jo edellisenä päivänä\nolin huomannut. Se oli pysyväinen ilmiö, jonka kestäväisyyteen voi\nluottaa.\n\nSyötyämme illallisen laskeusin levolle maston juurelle ja vaivuin\npian rauhalliseen uneen.\n\nHannu seisoi liikkumattomana antaen lautan mennä; myötätuulen\nvallitessa sitä tuskin tarvitsikaan ohjata.\n\nSitte kun olimme lähteneet Port-Graübenistä, antoi professori\nLidenbrock minulle toimeksi pitää \"purjehdus-päiväkirjaa\", kirjoittaa\nmuistiin vähimmätkin huomiot, hupaiset luonnonilmiöt, tuulen suunnan,\nnopeuden ja kuljetun matkan pituuden, sanalla sanoen kaikki tämän\nmerkillisen purjehdusmatkan tapaukset.\n\nJulkaisen tässä lyhykäisyydessään seuraavat jokapäiväiset\nmuistiinpanot, jotka ovat kirjoitetut niin sanoakseni tapausten\nkuluessa.\n\n_Perjantaina elokuun 16 p:nä_. -- Tasainen koillistuuli. Lautta\npurjehtii nopeasti ja suoraan. Ranta yhä näkyvissä 30 penikulman\npäässä tuulen alla. Valon voima muuttumaton. Kaunis sää, pilvet\nkulkevat hyvin korkealla, ovat utuisia ja ikäänkuin uivat valkoisessa\nhopeanhohtoisessa ilmassa; lämpömittari: 320 Cels.\n\nKeskipäivällä Hannu panee ongenkoukun nuoran päähän; syötiksi hän\npistää pienen lihapalan ja heittää siiman mereen. Kahden tunnin\naikana hän ei saa mitään. Vedet lienevät siis asujamitta? Ei,\nnykäiseminen tuntuu; Hannu vetäisee onkeansa ja saapi kalan, joka\npotkii kiivaasti.\n\n-- Kala! huutaa setäni.\n\n-- Se on sampi! lisään minä vuorostani; se on pieni sampi!\n\nProfessori tarkastelee kalaa, mutta ei ole samaa mieltä kanssani.\nTällä kalalla on litteän pyöreä pää, ja ruumiin etupuolta peittävät\nluiset kilvet; suu on hampaaton, rintaevät ovat sangen kehittyneet ja\nsoveltuvat pyrstöttömälle ruumiille. Tämä kala tosin kuuluu samaan\nluokkaan, johon luonnontutkijat ovat lukeneet samminkin, mutta eroaa\nsiitä eräiden tärkeiden ominaisuuksien puolesta.\n\nSetäni ei erehdy, sillä lyhyen tarkastelun jälkeen hän sanoo:\n\n-- Tämä kala kuuluu vuosituhansia sitten hävinneeseen sukuun, josta\ntavataan kivettyneitä jäännöksiä devonisissa kerrostumissa.\n\n-- Mitä? sanon minä, olemmeko saaneet elävänä alkuperäisten merien\nasukkaan?\n\n-- Olemme, vastaa professori, jatkaen tarkasteluaan, ja nyt näet,\nettä nämä kivettyneet kalat eivät ole samanlaisia kuin nykyiset\nkalalajit. Mutta saada tällainen olento elävänä käsiinsä on\ntodellinen onni luonnontutkijalle.\n\n-- Mihin luokkaan se kuuluu?\n\n-- Se kuuluu Ganoidien luokkaan, heimo Cephalaspis.\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Pterychtis-sukuun,[54] sen voisin vannoa. Mutta tällä on eräs\nomituisuus, joka tavataan ainoastaan maanalaisissa vesissä elävillä\nkaloilla.\n\n-- Mikä omituisuus?\n\n-- Se on sokea!\n\n-- Sokeako?\n\n-- Ei ainoastaan sokea, vaan siltä puuttuvat kokonaan näköelimet.\n\nTarkastelen kalaa ja huomaan professorin ilmoituksen todeksi. Mutta\nsaattaahan tämä olla vain erikoistapaus, joten onki heitetään\nuudestaan mereen, varustettuna uudella syötillä. Luultavasti\ntämä meri on hyvin kalarikas, sillä vähemmässä kuin kahdessa\ntunnissa saamme suuren joukon sekä Pterychtis- että hävinneeseen\nDipteris-sukuun kuuluvia kaloja, joiden lajinimeä setäni ei onnistu\nsaamaan selville; kaikilta puuttuvat silmät. Tämä odottamaton\nkalansaalis on hyödyllisenä lisänä ruokatavaroihimme.\n\nNäyttää siis varmalta, että tässä meressä on vain sellaisia\neläinlajeja, joita muuten tavataan ainoastaan kivettyneinä.\n\nKenties näkisimme täällä jonkun niistä matelijoista, joiden muodon\ntiede on osannut kuvata jonkin luukappaleen mukaan. Otan kiikarin ja\ntarkastan merta, mutta se on autio; luultavasti olemme vielä liian\nlähellä rantaa. Silmäilen ylöspäin. Miksi ei joku niistä linnuista,\njoita kuolematon Cuvier on piirustanut, halkaise siivillänsä näitä\ntiiviitä ilmakerroksia? Kalat olisivat niiden ravintona. Tutkin\navaruutta, mutta se on autio ja tyhjä, samoin kuin rannatkin.\n\nSillävälin mielikuvitukseni johdattaa minut palaeontologian\nihmeelliseen maailmaan. Aivan valveillani uneksin. Veden pinnalla\nolen näkevinäni mahdottomia Chersitejä, noita suunnattoman suuria\ntertiäärikauden kilpikonnia, jotka olivat kuin uiskentelevia\nsaaria. Synkillä rannoilla kuljeksii tertiäärin suuria nisäkkäitä:\nluulen kuulevani pleistoseenin hirmupetojen, luolaleijonan ja\nsapelihampaisen tiikerin kiljuntaa; kauempana piiloutuu kallioiden\ntaa paksunahkainen jättiläistapiiri Lophiodon, valmiina taistelemaan\nsaaliista Anoplotheriumia, tuota kummallista kavio-eläintä vastaan,\njoka samalla kertaa on sarvikuonon, hevosen, virtahevon ja kamelin\nnäköinen, ikäänkuin Luoja kiireissänsä maailman ensi hetkinä olisi\nyhdistänyt monta eläintä yhdeksi ainoaksi. Jättiläissuuri mastodontti\nheiluttaa kärsäänsä musertaen torahampaillansa rannan kiviä, samalla\nkuin Megatherium, jättiläislaiskiainen, mahdottomilla käpälillään\nkaapii maata mölisten niin, että kalliot kaikuvat. Ylempänä kiipeää\nkallion reunoja myöten ensimmäinen apina, ja vielä korkeammalla\nliihottelee Pterodactylus, alkulintu, joka kädellisine siipineen\nmuistuttaa suurta lepakkoa. Vihdoin suunnattoman suuret linnut,\nsuuremmat kuin kasuaari, vieläpä strutsiakin suuremmat, levittävät\npitkät siipensä yläilmoissa ja lyövät joskus päänsä kivikattoon.\n\nKoko tämä kivettynyt maailma ilmestyy mielikuvituksessani uudestaan\nsilmieni eteen, ja olen elävinäni maailman alkupäivinä, paljoa\naikaisemmin kuin ihminen luotiin, kun kehittymätön maa ei vielä\nvoinut häntä elättää. Unelmani kuljettavat minua kausi kaudelta aina\nensimmäisten elävien olentojen syntymäkaudelle saakka. Nisäkkäät\nkatoavat, sitten linnut, sen jälkeen matelijat, ja viimein kalat,\näyriäiset, nilviäiset ja niveleläimet. Vanhimman aikakauden\nZoophytit[55] häviävät vuorostansa. Koko maan elollisuus keskittyy\nminuun, ja sydämeni on ainoa, joka tykyttää asumattomassa maailmassa.\nEi ole enää vuodenaikoja eikä ilmanaloja, maapallon oma lämpö\nlisääntyy alituisesti tehden tyhjäksi loistavan auringon lämmön.\nKasvillisuus tulee ylenpalttiseksi; ikäänkuin varjo kuljeksin\npuunkorkuisien sananjalkojen välissä, epävakaisin askelin, polkien\nmaanpinnan kiiltävää hiekkaa ja kirjavaa savea; nojaudun äärettömän\nkorkeita havupuita vastaan ja rupean levolle suunnattoman suurien\nLycopodioiden varjoon.\n\nVuosisadat kuluvat kuin päivät! Käyn maan kaikkien vaiheiden läpi.\nKasvit katoavat, graniittikalliot kadottavat kovuutensa; kiinteä aine\nsulaa kaikki nesteeksi ankaran kuumuuden vaikutuksesta. Vesi peittää\nmaanpinnan; se kiehuu ja muuttuu kaasuksi, höyryt ympäröivät maata,\njoka vähitellen on muuttunut kaasumaiseksi; se on punertava, auringon\nkokoinen ja loistaa samoin kuin sekin!\n\nKeskellä tätä nebulosaa eli sumujoukkoa, joka on neljätoistatuhatta\nkertaa suurempi kuin se pallo, jonka se kerran on muodostava,\nkiidän taivaankappaleiden joukkoon avaruuteen! Ruumiini muuttuu\nkaasuksi, katoaa vuorostansa ja sekautuu punnitsemattomana atoomina\nnäihin mittaamattomiin höyryihin, jotka piirtävät loistavat ratansa\näärettömään avaruuteen!\n\nMillainen unelma! Mihin se on vienyt minut? Kuumeentapaisesti piirtää\nkäteni kummallisia kuvauksia paperille! Olen unhottanut kaikki,\nprofessorin, Hannun ja lautan! Sieluni täyttää eräs näky -- -- --\n\n-- Mikä sinua vaivaa? kysyy setäni.\n\nSilmäni ovat auki ja katson häneen, näkemättä kuitenkaan häntä.\n\n-- Varo itseäsi, Akseli, ettet putoa veteen!\n\nJa samalla tunnen Hannun tarttuvan lujasti käsivarteeni; ilman häntä\nolisin unelmani vallassa pudonnut lautalta.\n\n-- Onko hän tullut hulluksi? huudahtaa professori.\n\n-- Mikä hätänä? kysyn viimeinkin.\n\n-- Oletko kipeä?\n\n-- En. Minulla oli vain näky, mutta nyt se on ohitse. Käykö muutoin\nkaikki hyvin?\n\n-- Käy; hyvä tuuli, selvä väylä! Purjehdimme nopeasti, ja jolleivät\nlaskuni petä, ei kestä kauan, ennenkuin pääsemme maihin.\n\nKuullessani tämän nousen ylös ja tarkastelen taivaan rantaa, mutta\nvedenpinta leviää yhä vain silmin kantamattomiin.\n\n\n\n\nXXXIII\n\n\n_Lauantaina elokuun 17 p:nä_. -- Meri pysyy yhä vain yhtä\nyksitoikkoisena. Taivaanranta näkyy kaukana.\n\nPääni tuntuu vielä raskaalta vilkkaan unelmani johdosta. Setäni ei\nole uneksinut, mutta on pahalla päällä; hän tarkastaa kiikarillansa\ntaivaanrantaa ja panee pettyneen näköisenä käsivartensa ristiin.\n\nHuomaan, että professori osoittaa taipumusta muuttua samaksi\nmaltittomaksi mieheksi kuin entisinäkin aikoina, ja kirjoitan tämän\nseikan päiväkirjaani. Kestämäni vaara ja kärsimykseni olivat hiukan\npehmittäneet häntä, mutta kun olin parantunut, niin hänen entinen\nluontonsa pääsi taas voitolle. Mutta mitä tässä kiukutteleminen\nauttaisi? Eikö matka suju varsin onnellisesti? Kulkeehan lautta\neteenpäin ihmeteltävän nopeasti!\n\n-- Olettepa rauhattoman näköinen, setä! sanon minä, kun hän\nalituisesti nostaa kiikarin silmillensä.\n\n-- Rauhaton? En ole!\n\n-- Malttamaton sitten?\n\n-- Sellaiseksi voipi käydä vähemmästäkin!\n\n-- Kuljemmehan niin nopeasti -- -- --\n\n-- Mitä se minua liikuttaa! Nopeus on hyvä, mutta meri on liian suuri!\n\nSilloin muistin, että professori ennen lähtöämme oli arvioinut tämän\nmeren pituuden kolmeksikymmeneksi penikulmaksi; mutta olemme jo\nkulkeneet kolmesti sen matkan, eikä vielä näy eteläisiä rantoja!\n\n--- Emme pääse alaspäin! sanoo professori taas. Kaikki tämä on\nhukkaan mennyttä aikaa, enkä minä ole tullut niin pitkän matkan\npäästä tehdäkseni joutavaa huvimatkaa mokomalla lammikolla!\n\nHän kutsuu tätä purjehtimistamme huvimatkaksi ja tätä merta\nlammikoksi!\n\n-- Mutta, sanon minä, olemmehan kulkeneet sitä tietä, jonka\nSaknussemm on osoittanut.\n\n-- Siinäpä juuri on kysymys. Olemmeko seuranneet hänen tietänsä! Onko\nSaknussemm tullut tälle merelle? Onko hän kulkenut sen yli? Eiköhän\npuro, jonka otimme oppaaksemme, ole vienyt meitä kokonaan väärään?\n\n-- Kaikissa tapauksissa ei tarvitse katua, että olemme tulleet tänne.\nTämä näky on komea ja --\n\n-- Ei ole puhettakaan näkemisestä. Olen asettanut itselleni\npäämäärän, jonka tahdon saavuttaa! Älä siis puhukaan minulle\nihmettelemisestä!\n\nTämän panen visusti muistiini ja jätän professorin\nmalttamattomuudessaan pureskelemaan huuliansa. Kello kuuden aikaan\niltasella Hannu pyytää palkkaansa ja hänelle luetaan kouraan hänen\nkolme taaleriansa.\n\n_Sunnuntaina elokuun 18 p:nä_. -- Ei mitään uutta. Samanlainen sää\nkuin ennenkin. Tuuli näyttää vähän kiihtyvän. Kohta herättyäni\nkiiruhdan katsomaan, onko valon voima pysynyt muuttumattomana, sillä\npelkään lakkaamatta, että sähköilmiö haihtuisi ja viimein sammuisi.\nMutta pelkoni on aivan turha, ja lautta kuvastuu selvästi laineisiin.\n\nTämä meri on todellakin loppumaton! Sillä mahtaa olla Välimeren tahi\nAtlantin leveys. Miksi ei?\n\nSetäni mittaa syvyyttä useita kertoja. Hän sitoo raskaimman\nrautakankemme köyden päähän, jonka hän antaa luistaa kahdensadan\nsylen syvyyteen, tapaamatta pohjaa; suunnattomalla vaivalla saamme\nluotimme ylös hinatuksi.\n\nKun rautakanki taas oli lautalla, kiinnitti Hannu huomioni siihen\nseikkaan, että sen pinnassa oli syviä orkosia; olisi voinut sanoa,\nettä tätä kankea oli kovasti litistetty kahden kovan kappaleen\nvälissä.\n\nKatsahdin kysyvästi Hannuun?\n\n-- Hampaita! sanoo hän.\n\nEn ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, vaan käännyin setäni puoleen,\njoka oli vaipunut syviin mietteisiin. En tahtonut häntä häiritä,\nvaan käännyin uudestaan islantilaiseen päin, joka useasti avaten ja\nsulkien suutansa tekee minulle selväksi tarkoituksensa.\n\n-- Hampaita! huudahdan minä hämmästyneenä ja katselen tarkemmin\nrautakankea.\n\nNiin, siinä oli todellakin hampaiden jälkiä, jotka olivat uponneet\nrautaan! Kauhea voima mahtoi olla niissä leuoissa, joissa oli\nsellaiset hampaat. Olikohan purija joku hävinneeseen sukuun kuuluva\nhirviö, joka oli ahnaampi kuin hai ja pelättävämpi kuin valas?\nTarkastelin kauhun vallassa puoleksi läpipurtua rautakankea! Jokohan\nsiis edellisenä yönä näkemäni uni käy toteen? Nämä ajatukset\nahdistavat minua kaiken päivää, ja töin tuskin rauhoittuu mieleni\nmuutamia tunteja maattuani.\n\n_Maanantaina elokuun 19 p:nä_. -- Koetan muistella, mitä\nominaisuuksia oli trias-, jura- ja liitukauden eläimillä; nämä\nseurasivat nilviäisiä, äyriäisiä ja kaloja, jotka elivät ennen\nvarsinaisten nisäkkäiden aikaa. Silloin oli maailma hirveiden\nmatelijoiden vallassa, jotka olivat valtiaina jura-kauden\nmerissä.[56] Luonto oli antanut niille mitä täydellisimmän\nruumiinrakenteen. Mikä suunnaton koko! Mikä erinomainen voima!\nNykyiset sisiliskot, joista alligaattorit ja krokodiilit ovat\nsuurimmat ja pelättävimmät, ovat ainoastaan heikkoja varjoja\nmaapallon keskikaudella eläneistä esi-isistänsä.\n\nKauhistun ajatellessani näitä hirviöitä, joita ei yksikään ihminen\nole elävänä nähnyt. Ne olivat maan päällä tuhansia vuosisatoja ennen\nihmistä, mutta kivettyneiden luiden mukaan, joita on löydetty siitä\nsaven kaltaisesta kalkkimaasta, jolle englantilaiset ovat antaneet\nnimen \"lias\", on niiden ruumis voitu anatoomisesti sommitella\nuudestaan; ja siten on opittu tuntemaan niiden mahdottoman suuri koko.\n\nHampurin museossa olen nähnyt erään tällaisen sisiliskon luurangon,\njoka oli kolmekymmentä jalkaa pitkä. Saisinkohan minä, joka olen maan\nasukas, katsoa tällaista muinaisuuden hirviötä silmästä silmään?\nEihän toki! Mahdotontahan se olisi! Mutta rautakangessa näkyy\nsyviä hampaiden puremia, joista huomaa, että hampaat ovat olleet\nkeilanmuotoiset niinkuin krokodiilillakin.\n\nKauhistuen katselen merelle, josta pelkään näkeväni joukon näitä\nmatelijoita nousevan.\n\nLuulenpa, että professori ajattelee samaa, sillä katseltuansa\nrautakankea hän silmäilee merta ympäriinsä.\n\n-- Mikä kirottu ajatus! Ruveta nyt tässä meren syvyyttä mittailemaan!\najattelin itsekseni. Hän on häirinnyt jonkin eläimen lepoa; kunhan\nvain ei joku noista pedoista hätyyttäisi meitä matkalla! -- -- --\n\nTarkastelen aseitamme, tullakseni vakuutetuksi siitä, että ne\novat hyvässä kunnossa. Setäni näkee, mitä teen, ja hyväksyy sen.\nMerkilliset poreet vedenpinnalla ilmoittavat, että jotakin liikkuu\nsen pohjalla. Vaara on likellä; täytyy olla varuillansa.\n\n_Tiistaina elokuun 20 p:nä_. -- Ilta lähestyy, tahi oikeammin\nsanoen se aika, jolloin uni painaa silmäluomiamme, sillä täällä\nmerellä ei ole ensinkään yötä, vaan alituinen valo; se väsyttää\nsuuresti silmiämme, aivan kuin jos purjehtisimme Pohjoisjäämerellä\nainaisessa auringonpaisteessa. Hannu seisoo pitämässä perää ja hänen\nvartiollansa minä nukun.\n\nPari tuntia myöhemmin herään kovaan jysäykseen. Lautta on\nmahdottomalla voimalla nostettu ylös vedestä ja paiskattu\nparinkymmenen sylen päähän.\n\n-- Mikä nyt? huutaa setäni, olemmeko ajaneet karille?\n\nHannu osoittaa sormellansa jotakin mustaa, joka vuorotellen kohoaa ja\nlaskehtii parin sadan sylen päässä. Katselen sitä ja huudahdan:\n\n-- Se on mahdottoman suuri merisika!\n\n-- Niin on, vastaa setäni; ja tuolla on suunnattoman iso\nmerisisilisko!\n\n-- Ja tuolla kauhea krokodiili! Kas, miten leveä leuka sillä on, ja\nminkälaiset hampaat suussa! Kas! Nyt se katoaa!\n\n-- Valas! valas! huutaa professori. Näen sen julman suuret evät;\nkatsokaapa, kuinka se ruiskuttaa vettä ja ilmaa ulos sieraimistansa!\n\nKaksi vesipatsasta nousee nyt korkealle ilmaan. Olemme pelon,\nhämmästyksen ja kauhun vallassa, sillä pieninkin näistä äärettömän\nsuurista meripedoista voisi yhdellä puraisulla musertaa koko\nlauttamme. Hannu tahtoo kääntää lautan takaisin, välttääksensä tätä\nvaarallista seuraa, mutta toisella puolella hän huomaa muita yhtä\npelättäviä vihollisia: neljäkymmentä jalkaa leveän kilpikonnan,\nja kolmekymmentä jalkaa pitkän käärmeen, joka kääntelee hirveätä\npäätänsä laineiden yllä.\n\nMahdotonta paeta. Matelijat lähestyvät, kiitäen lautan ympärillä\nnopeammin kuin pikajuna. Tartun pyssyyni, mutta minkäpä vaikutuksen\nmahtanee pyssynluoti tehdä sellaiseen suomusvarustukseen, joka\npeittää näiden eläimien ruumista.\n\nOlemme kauhun jäykistämät. Ne lähestyvät. Toisella puolen krokodiili,\ntoisella käärme; toiset pedot ovat kadonneet. Minä ampuisin, mutta\nHannu viittaa kieltävästi. Molemmat pedot ovat viidenkymmenen sylen\npäässä lautasta, syöksyvät toisiansa vastaan, ja heidän raivonsa\nestää heitä huomaamasta meitä.\n\nTappelu alkaa sadan sylen päässä lautalta ja näemme selvästi molemmat\ntappelevat eläimet.\n\nNyt luulen näkeväni, että toisetkin pedot tulevat ottamaan osaa\ntappeluun: merisika, valas, sisilisko ja kilpikonna; näen ne ja\nosoitan niitä islantilaiselle, mutta tämä pudistaa päätänsä.\n\n-- Kaksi! sanoo hän.\n\n-- Mitä! Kaksiko! Hän väittää, että ainoastaan kaksi eläintä -- -- --\n\n-- Hän on oikeassa, sanoo setäni, joka lakkaamatta on kiikarilla\nkatsellut petoja.\n\n-- Sepä kummallista!\n\n-- Niin, ensimmäisellä näistä hirviöistä on teräväleukainen,\nsuippo pää, ja hampaat kuin krokodiililla, ja tämä seikka on meitä\nerehdyttänyt. Se on kalalisko, Ichtyosaurus, vaarallisin Jura-merien\nmatelijoista.\n\n-- Entäs toinen?\n\n-- Toinen on edellisen leppymätön vihollinen, Plesiosaurus,\njoutsenlisko.\n\nHannu on oikeassa. Ainoastaan kaksi eläintä liikkuu meressä ja\nsilmieni edessä näen pari alkuperäisten merien matelijaa. Voinpa\nerottaa Ichtyosauruksen verisen silmän, joka on ihmisen pään\nkokoinen. Luonto on sille antanut varsin voimalliset näköelimet,\njotka voivat vastustaa kovaa vedenpainetta alhaalla syvyyksissä,\njoissa se asuu. Täydellä syyllä saattaa sitä sanoa sisiliskojen\nvalaaksi, sillä sillä on valaan suuruus ja nopeus. Se on vähintään\nkymmenen metriä pitkä, ja sen suuruuden voi arvata, kun se kohottaa\nevänsä laineiden yli; leuat ovat mahdottoman isot ja niissä on, kuten\nluonnontutkijat väittävät, satakahdeksankymmentäkaksi hammasta.\n\nPlesiosauruksella, joka on pyöreäruumiinen lyhytpyrstöinen käärme, on\nairontapaiset jalat; vatsan peitteenä on kilpikonnan kuoren tapainen\nsuojus ja kaula, joka on notkea, kuin häntä, kohoaa kolmekymmentä\njalkaa vedenpinnan yli.\n\nNämä pedot hyökkäävät toisiansa vastaan äärettömällä vimmalla,\nviskaavat ylös kokonaisia vesivuoria, joiden synnyttämät\nhyökyaallot saapuvat lautalle asti, ja parikymmentä kertaa olemme\nkaatumaisillamme. Erittäin kimeitä ääniä kuuluu; pedot kietoutuvat\ntoistensa ympärille, enkä voi enää erottaa niitä toisistansa.\n\nTunti tahi parikin tuntia kuluu, tappelua kestää yhä; pedot\nkamppailevat kiukkuisesti, milloin lähestyen lauttaa, milloin taas\nväistyen edemmäksi; seisomme liikkumattomina, valmiina käyttämään\npyssyjämme.\n\nÄkkiä katoavat sekä Ichtyosaurus että Plesiosaurus, tehden suuren\nkurimuksen veteen. Useita minuutteja kuluu. Loppuukohan tappelu meren\nsyvyydessä?\n\nPian pistää esiin Plesiosauruksen hirveä pää; tuo peto on\nkuolettavasti haavoittunut. En näe enää sen mahdotonta selkää,\nainoastaan pitkä kaula kohoaa ylös, vetäytyy koukkuun, ojentuu ja\nkoukistuu taas, pieksää laineita ikäänkuin kauhean suuri ruoska,\nja väänteleikse niinkuin poikki hakattu mato. Vesi pauhaa vaahtona\npitkän matkan päässä estäen meitä näkemästä; mutta pian loppuu pedon\nkuolinkamppailu, sen liikkeet vähenevät, väänteleminen lakkaa ja\npitkä käärmeen ruumis lepää liikkumattomana tyyntyneillä laineilla.\n\nEntä Ichtyosaurus? Onko se palannut meren syvyyteen luolaansa, vai\nnäyttäytyyköhän se vielä vedenpinnalla?\n\n\n\n\nXXXIV\n\n\n_Keskiviikkona elokuun 21 p:nä_. -- Kaikeksi onneksemme on kova\ntuuli kiidättänyt meidät pois tappelupaikalta. Hannu on yhä vielä\nperänpitäjänä. Setäni, joka tappelun aikana heräsi ajatuksistaan,\nvaipuu uudestaan syviin mietteisiin ja tarkastelee merta.\n\nMatka käy taas yhtä yksitoikkoiseksi kuin ennenkin, enkä tahtoisi,\nettä sitä vilkastuttaisivat ainakaan niin vaaralliset tapaukset kuin\neiliset.\n\n_Torstaina elokuun 22 p:nä_. -- Jotenkin epätasainen tuuli\npohjois-koillisesta. Ilma lämmin. Kuljemme puolen neljättä penikulman\nnopeudella tunnissa.\n\nKeskipäivällä kuuluu hyvin kaukaa keskeytymätöntä jyminää; kirjoitan\ntämän seikan muistikirjaan.\n\nSe on jokin kaukainen kallio, sanoo professori, tahi jokin saari,\njonka rantaan meren aallot murtuvat.\n\nHannu kiipeää maston nenään, mutta ei huomaa mitään luotoa; meri on\ntasainen niin pitkältä kuin silmä kantaa.\n\nKolme tuntia kuluu. Pauhina näyttää kuuluvan jostakin kaukaisesta\nvesiputouksesta, ja lausun tämän otaksuman sedälleni, joka vain\npudistaa päätänsä; olen kuitenkin varma siitä, etten erehdy.\nLähestymmekö siis jotakin suurta koskea, joka syöksee meidät\npohjattomuuteen? Kenties tällainen tapa päästä alaspäin miellyttäisi\nprofessoria, sillä sehän kävisi jotenkin pystysuoraan suuntaan,\nmutta minä puolestani -- -- -- Kaikissa tapauksissa täytyy muutaman\npenikulman päässä olla jokin pauhaava ilmiö, sillä pauhu kuuluu nyt\nsangen voimakkaasti. Tuleeko se taivaasta vai merestä?\n\nKatselen ilmassa kulkevia höyryjä, ja koetan arvioida niiden\ntiiviyttä. Taivas on kirkas. Pilvet, jotka häilyvät korkealla\nholvissa, näyttävät liikkumattomilta ja katoavat valon voimakkaaseen\nsäteilyyn. Täytyy siis etsiä pauhinan syytä muualta.\n\nTarkastan silloin kirkasta ja sumutonta taivaanrantaa, jossa ei näy\nmitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta jos tämä pauhina tulee\njostakin vesiputouksesta, jostakin koskesta, jos tämä meri virtaa\njohonkin alempana olevaan vesistöön, niin täytyy virran nopeuden\nkiihtyä ja siitä huomaisimme meitä uhkaavan vaaran. Tutkin asiaa,\nmutta en totea mitään virtaa; tyhjä pullo, joka heitetään veteen,\njääpi vedenpinnalla samalle paikalle.\n\nKello neljän aikaan Hannu nousee mastoon ja kiipeää sen huippuun,\njosta hän voi katsella niin kauas kuin silmä kantaa; silloin hänen\nkatseensa kiintyi määrättyyn kohtaan. Hänen kasvoissaan ei näy mitään\nhämmästystä, mutta hän on huomannut jotakin.\n\n-- Hän on nähnyt jotakin, sanoo setäni.\n\n-- Niinpä luulen.\n\nHannu laskeutuu taas alas, viittaa kädellään etelää ja sanoo:\n\n-- Tuolla!\n\n-- Tuolla? toistaa setäni kysyvästi; sitten hän katsoo kiikarillaan\nmainittuun suuntaan minuutin verran, joka aika mielestäni tuntuu\npitkältä kuin nälkävuosi.\n\n-- Niin, niin! huutaa hän vihdoin.\n\n-- Mitä näette?\n\n-- Näen ikäänkuin mahdottoman lyhteen, joka kohoaa aalloista.\n\n-- Joku uusi merieläin?\n\n-- Kenties.\n\n-- Suunnatkaamme sitten matkamme länteen päin, sillä tiedämmehän,\nmikä meidät perii, jos kohtaamme näitä vedenpaisumuksen hirviöitä,\nsanon minä.\n\n-- Antaa mennä vain tätä suuntaa, vastaa setäni. Jos me sellaisen\nmatkan päähän, kuin mikä on meidän ja tämän eläimen välillä, -- ja\nse matka täytyy arvioida kahdeksitoista penikulmaksi -- voimme nähdä\nvesipatsaan, joka syöksyy ulos sen purskureiästä, niin silloin sen\ntäytyy välttämättömästi olla ylenluonnollisen suuri. Pako olisi\nviisainta, mitä voisimme tehdä; mutta emmepä olekaan tulleet tänne\nollaksemme ymmärtäväisiä.\n\nJatkamme siis matkaamme eteenpäin. Kuta lähemmäksi tulemme, sitä\nsuuremmaksi käy vesipatsas. Mikähän kummitus voikaan särpiä sisäänsä\nsellaisen vesimäärän ja sitten ruiskuttaa sen ulos katkeamattomana\nsuihkuna.\n\nKello kahdeksan illalla olimme siitä vain parin penikulman päässä.\nSen musta, mahdottoman suuri vuorimainen ruumis lepää meressä\nkuin saari. Onko tämä mielikuvitusta? Onko tämä kauhun aiheuttama\nharhanäky?\n\nSen pituus näyttää minusta olevan enemmän kuin tuhat syltä!\nMikäs valas tämä onkaan, josta ei Cuvier eikä Blumenbach ole\naavistaneetkaan mitään?\n\nSe makaa liikkumattomana, ikäänkuin nukuksissa, ja meri ei näy\njaksavan kohottaa sen ruumista, vaikka laineet pauhaavat sen kylkiä\nvastaan. Vesipatsas, joka kohoaa viidensadan jalan korkeudelle,\nputoaa takaisin pauhaavana ryöppynä. Aivan kuin hullut kiidämme tätä\nhirveän suurta möhkälettä kohti, jolle sata valasta päivää kohti ei\nolisi riittänyt ruoaksi.\n\nKauhistus valtaa minut; en tahdo kulkea eteenpäin! Jos kävisi\npäinsä, niin katkaisisin purjeen nostoköyden! Tahdon tehdä kapinan\nprofessoria vastaan; hän ei edes vastaa minulle.\n\nÄkkiä Hannu nousee ja osoittaa sormellaan tuota uhkaavaa esinettä\nedessämme.\n\n-- Saari, sanoo hän.\n\n-- Saari! huudahtaa setäni.\n\n-- Saariko? sanon minäkin vuorostani, kohottaen olkapäitäni.\n\n-- Silminnähtävästi, vastaa professori, purskahtaen kaikuvaan nauruun.\n\n-- Entäs tämä vesipatsas?\n\n-- \"Geysir\", sanoo Hannu.\n\n-- Epäilemättä se on geysir, sanoo setäni; samanlainen geysir kuin\nIslannissakin.[57]\n\nAlussa en tahtonut myöntää niin suuresti erehtyneeni, että olin\nluullut saarta merieläimeksi. Mutta todistus on silmieni edessä,\nja minun täytyy viimein tunnustaa erehtyneeni. Tämä oli vain\nluonnonilmiö.\n\nKuta lähemmäksi tulemme, sitä suuremmalta näyttää suihkuava\nvesipatsas. Saari on erehdyttävästi suuren valaan näköinen, jonka\npää kohoaa kymmenen sylen korkeudelle vedestä. Geysir, joka\nislanninkielessä merkitsee \"raivoa\", kohoaa majesteetillisena sen\ntoisessa päässä. Aika ajoittain kuuluu jymiseviä ääniä ja tuo ääretön\nvesipatsas, joka syöksee esiin yhä kiivaammin, heiluttaa utuista\ntöyhtöänsä kohoten alimmaisiin pilvikerroksiin asti. Se on ainoa\npaikallansa; ympärillä ei ole mitään savutupruja, ei mitään kuumia\nlähteitä, koko vulkaaninen voima on siihen keskittynyt. Sähkövalon\nsäteet sattuvat vesipatsaan loistavaan lyhteeseen, jossa jokainen\npisara loistaa sateenkaaren kaikissa väreissä. -- Laskekaamme\nmaihin; sanoo professori. Mutta meidän täytyi lähestyä varovaisesti\nvesipatsasta, joka silmänräpäyksessä olisi kaatanut lauttamme. Hannu\nohjaa taitavasti lauttaa vieden meidät saaren toiseen päähän.\n\nHyppään kalliolle; setäni seuraa heti jäljessäni, mutta linnustaja\npysyy alallansa, niinkuin vakava mies ainakin, joka halveksii\nuteliasta ihmettelemistä.\n\nSeisomme piisoran sekaisella graniittipohjalla; maa on polttavan\nkuuma kuin tulikuumaa höyryä täynnä olevan kattilan seinä. Kohta\nhuomaamme vesisäiliön, josta geysir nousee. Pistin lämpömittarin\nkiehuvaan veteen ja huomasin sen osoittavan satakuusikymmentäkolme\nastetta.\n\nVesi tulee siis jostakin hehkuvan kuumasta paikasta, joka seikka\nnäyttää vastustavan professori Lidenbrockin teorioja; en voi olla\nsiitä hänelle huomauttamatta.\n\n-- No, kysyy hän, mitä tämä todistaa minun väitöstäni vastaan?\n\n-- Ei mitään, vastasin lyhyesti, kun näin kohtaavani järkähtämätöntä\nitsepäisyyttä.\n\nMinun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tähän asti olemme suoriutuneet\nerittäin hyvin ja että matka on tuntemattomasta syystä tapahtunut\nselittämättömän tasaisen lämpömäärän vallitessa, mutta minusta\nnäyttää aivan selvältä, että jonakuna päivänä saapuisimme vielä\nsellaisiin seutuihin, joissa maan keskuksen lämpö kohoaa niin, että\nsitä on mahdoton lämpömittarilla mitata.\n\n-- Saammehan nähdä, sanoo professori ja antaa merkin nousta uudestaan\nlautalle, annettuansa tälle tuliperäiselle saarelle veljenpoikansa\nnimen.\n\nJään vielä muutamaksi minuutiksi katselernaan geysiriä; huomaan,\nettä sen vesi suihkuaa epätasaisesti, joskus hieman heikommin, mutta\nsitten taas toista vertaa kiivaammin; tähän luulen olevan syynä sen\nerilaisen paineen, joka on saaren sisukseen kokoontuneilla höyryillä.\n\nViimein lähdemme sieltä pois, kiertäen saaren etelärannalla olevat\njyrkät kalliot. Hannu oli tällä lyhyellä pysähdysajalla korjannut\nlautan jälleen kuntoon.\n\nMutta ennenkuin lähdemme, lasken havaintojeni mukaan kuljetun\nmatkan pituuden ja kirjoitan sen muistikirjaani. Olemme etääntyneet\nkaksisataaseitsemänkymmentä penikulmaa Port-Graübenistä, ja olemme\nkuudensadankahdenkymmenen penikulman päässä Islannista, Englannin\nalapuolella.\n\n\n\n\nXXXV\n\n\n_Perjantaina elokuun 23 p:nä_. -- Seuraavana aamuna on komea Geysir\nkadonnut näkyvistämme. Tuuli on kiihtynyt ja vienyt meidät nopeasti\npois Akselin-saarelta; pauhu on vähitellen vaiennut.\n\nIlmanmuutos, jos niin sopii sanoa, tapahtuu pian. Ilmakehä tulee\ntäyteen höyryjä, jotka sisältävät suolaisen veden haihtumisesta\nsyntynyttä sähköä; pilvet laskeutuvat muuttuen viimein vihertäviksi;\nsähköiset säteet tuskin voivat tunkea niiden läpi; on kuin olisi\nsynkkä verho laskeutunut näyttämön eteen, jossa myrskynäytelmä on\npian nähtävänä.\n\nTunnen mieleni omituisesti liikutetuksi, niinkuin jokainen\nihmisolento jonkin suuren tapahtuman lähestyessä. Pyöreähköt,\npäällekkäin kasaantuneet pilvet etelässä näyttävät ennustavan pahaa;\nniillä on sellainen \"järkähtämätön\" ulkonäkö, jonka usein olen\nhuomannut myrskyn alkaessa. Ilma on raskas, meri tyyni.\n\nEtäällä ovat pilvet äärettömän suurien pumpulitukkojen näköisiä;\nvähitellen ne paisuvat ja käyvät sitä harvalukuisemmiksi, kuta\nsuuremmiksi ne venyvät kooltaan; ne ovat niin raskaita, etteivät\nnouse ylemmäksi taivaan rantaa, mutta kasaantuvat vähitellen tuulen\nkiihtyessä muodostaen vihdoin synkän, hirveän näköisen röykkiön.\n\nIlmakehä on hyvin sähköistä, ja sama \"aine\" tunkee ruumiini läpi;\nhiukseni nousevat pystyyn ja minusta tuntuu kuin toverini saisivat\nvoimakkaan sysäyksen, jos he tällä hetkellä koskettaisivat minuun.\n\n_Lauantaina elokuun 24 p:nä_. -- Kello 10 aamulla ovat myrskyn\nenteet vielä selvemmät; voisi sanoa, että tuuli tyyntyy vetääksensä\nhenkeänsä; pilvet ovat ikäänkuin suuri säkki, johon tuulet\nkokoontuvat.\n\nEn tahdo uskoa näitä enteitä, mutta en voi kuitenkaan olla sanomatta:\n\n-- Huono sää tulossa.\n\nProfessori ei vastannut. Hän oli ilkeällä tuulella, sillä hän näki\nulapan rajattomana edessänsä, ja kohautti vain hartioitaan kaikelle,\nmitä sanottiin.\n\n-- Nousee myrsky, sanon minä, osoittaen taivaan rantaa. Pilvet\nlaskeutuivat alemmaksi musertavan raskaina.\n\nYleinen äänettömyys. Tuulikin on hiljaa; luonto on kuin kuollut eikä\nvedä henkäystäkään. Velttona riippuu purje pitkin mastoa, jonka\nhuipussa jo näen vähäisen sähköliekin. Lautta pysyy liikkumattomana\ntyynellä veden pinnalla. Mutta kun emme pääse edemmäksi, niin\nmitä varten pidämme purjettakaan pystyssä? Ensimmäisessä myrskyn\npuuskauksessa se saattaa aiheuttaa meille perikadon?\n\n-- Ottakaamme purje alas, sanon minä, ja kaatakaamme masto kumoon! Se\nolisi viisainta!\n\n-- Älä hiidessä! huutaa setäni, tuhat kertaa ei! Antaa tuulen\nkuljettaa meitä! Vieköön meidät myrsky, kunhan kerrankin saan nähdä\nrannan, vaikkapa lauttamme murtuisi tuhanteen kappaleeseen!\n\nTuskin ennätti professori lausua nämä sanat, ennen kuin eteläisellä\ntaivaanrannalla tapahtui muutos. Kokoontuneet höyryt purkautuvat\nsateeksi ja ilma, joka syöksee täyttämään tihennyksen johdosta\nsyntynyttä tyhjää paikkaa, muuttuu myrskyksi, joka tunkee esiin\njättiläisluolan salaisimmista sopukoista. Pimeys enenee ja tuskin\nvoin enää kirjoittaa vaillinaisiakaan muistiinpanoja.\n\nMyrsky tempaa lautan liikkeelle ja kiidättää sitä eteenpäin. Setäni\nkeikahtaa kumoon ja ryömin hänen luoksensa. Hän pitää lujasti kiinni\npaksusta köyden päästä ja näyttää ilolla katselevan luonnonvoimien\nraivoa.\n\nHannu ei liiku paikaltansa. Hänen pitkät hiuksensa, jotka myrsky\npuhaltaa hänen liikkumattomille kasvoillensa, tekevät hänet\nkummallisen näköiseksi, sillä jokaisen hiuskarvan päässä on kiiltävä\nsähkökipinä. Hän on kuin mikäkin hirviö, kuin vedenpaisumuksen\naikainen ihminen, joka on saman ikäinen Ichtyosauruksien ja\nMegatherioiden kanssa.\n\nMasto pysyy paikoillansa, vaikka purje on pingoittunut niinkuin rakko\nja halkeamaisillaan. Lautta kiitää niin nopeasti, etten voi kuljetun\nmatkan pituutta laskeakaan, mutta kuitenkin hitaammin kuin aallot sen\nympärillä.\n\n-- Purje! purje! huudan minä ja viittaan, että se otettaisiin alas,\n\n-- Ei! vastaa setäni.\n\n-- Ei! sanoo Hannukin pudistaen päätään.\n\nSillävälin sade muodostaa eteemme pauhaavan vesiputouksen, jota\nvastaan syöksymme. Mutta ennenkuin saavutamme sen, pilvivaippa\nrepeää halki, meri rupeaa kuohumaan, ja sähkö jota kehkeytyy suuren\nkemiallisen ilmiön vaikutuksesta ylemmissä ilmakerroksissa, yhtyy\nmyöskin leikkiin. Salaman loistavat liekit sekaantuvat ukkosen\njyrinään, lukemattomat salamat risteilevät ilmassa pitkäisen\njymistessä, höyryt näyttävät hehkuvilta, rakeet muuttuvat\nloistaviksi, kun ne sattuvat työkalujemme tahi aseittemme\nmetalliosiin, eteenpäin vyöryvät aallot näyttävät tulta syökseviltä\nkukkuloilta, joiden sisässä riehuu tuli ja joiden harjoja liekit\nympäröivät.\n\nSilmäni huikenevat valon kirkkaudesta, korvani menevät lumpeuksiin\nukkosen jyrinästä! Minun täytyy pysytellä kiinni mastossa, jossa\nheilun niinkuin ruoho myrskyssä!\n\n       *       *       *       *       *\n\n(Tästälähin ovat muistiinpanoni varsin vaillinaisia eikä niitä\nole kuin muutamia hajanaisia, niin sanoakseni koneentapaisesti\nkirjoitettuja lappuja. Mutta vaikka ne ovatkin hyvin lyhyet\nja epäselvätkin, niin ne kumminkin osoittavat, minkälaisen\nmielenliikutuksen vallassa olin, ja antavat selvemmän kuvauksen\ntilastamme kuin muistini.)\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Sunnuntaina elokuun 25 p:nä_. -- Missä olemme? Kiidämme eteenpäin\näärettömällä nopeudella.\n\nYö on ollut kauhistuttava. Myrsky ei tyynny; elämme alituisessa\njyrinässä, lakkaamattomassa paukkeessa; korvistamme vuotaa verta;\nemme voi puhua sanaakaan.\n\nLeimaukset eivät lakkaa silmänräpäykseksikään; näen salamoiden\nkulkevan ristiin rastiin, nousevan nopeasti säteinä alhaalta ylöspäin\nsekä iskevän kalliokattoon. Jos se vielä romahtaisi alas! Toiset\nsalamat jakautuvat kahtia tahi muodostuvat tulipalloiksi, jotka\nräjähtävät rikki kuin pommit; mutta jyrinä ei siitä kuitenkaan\nkovene, sillä se on jo saavuttanut korkeimman määrän, jonka ihmisen\nkorvat voivat tajuta, ja jos kaiken maailman ruutikellarit yht'aikaa\nräjähtäisivät ilmaan, niin \"ei se kuuluisi tämän kovemmalta\".\n\nPilvien pinnalta tulvii alituisesti valoa; sähköä kehittyy\nalituisesti molekyyleistä, ilman kaasumaiset alkuaineet ovat\nkaaostilassa; lukemattomat vesipatsaat syöksevät ilmoille ja putoavat\nalas vaahtona.\n\nMihin joudumme? -- -- -- Setäni on pitkällänsä lautan toisessa päässä.\n\nLämpö nousee toista vertaa suuremmaksi; katson lämpömittariin, joka\nosoittaa -- -- -- (numero on hävinnyt).\n\n_Maanantaina elokuun 26 p:nä_. -- Tästä ei ikinä tule loppua! Miksi\nei ilmanpaine kerran tasoituttuaan pysy asemillansa?\n\nOlemme nääntyneet väsymyksestä; Hannu vain on samanlainen kuin\nennenkin. Lautta kulkee edelleenkin kaakkoiseen, ja olemme kulkeneet\nenemmän kuin kaksisataa penikulmaa Akselin saarelta.\n\nKeskipäivällä myrskyn raivo käy kahta kauheammaksi; kaikki tavaramme\ntäytyy köyttää lujasti kiinni, ja jokainen meistä köyttää itsensäkin\nkiinni lauttaan. Laineet lyövät ylitsemme.\n\nKolmen päivän aikana meidän on mahdotonta virkkaa sanaakaan\ntoisillemme. Suumme aukenevat ja huulemme liikkuvat, mutta ei\nkuulu ääntäkään; emme kuule mitään, vaikka huutaisimme toistemme\nkorvanjuuressa.\n\nSetäni lähestyy minua lausuen muutaman sanan; luulen hänen sanoneen:\n\"Olemme hukassa\", mutta en ole siitä varma.\n\nMinä puolestani kirjoitin hänelle sanat: \"Laskekaamme purje alas\".\n\nHän viittaa suostuvansa siihen.\n\nEnnenkuin hän ennättää nostaa päätänsä, näkyy lautan reunalla tulinen\npallo. Masto ja purje ovat yhtäkkiä kadonneet, ja näen niiden\nlentävän ilmaan niinkuin muinaismaailman liskolintu Pterodaktylus.\n\nJähmetymme kauhusta. Sinertävänvalkoinen tulipallo, noin\nkymmentuumaisen pommin kokoinen, kulkee hitaasti eteenpäin,\nkieppuen ihmeteltävän kiivaasti myrskyn pyörteessä. Se pomppii\nsinne tänne, kulkee lautan palkkeja myöten, hypähtää ruokasäkkiemme\npäälle, laskeutuu taas hiljaa pois, ja tekee hyppäyksen hipaisten\nruutitynnyriämme. Oi kauhistusta! Lennämme ilmaan! Ei! Loistava pallo\netenee taas; se lähestyy Hannua, joka vakavasti katselee sitä; sitten\nsetääni, joka laskeutuu polvillensa välttääkseen sitä; senjälkeen\nse lähestyy minua; huolimatta valosta ja lämmöstä olen kalpea ja\nvapisen; se hyppelee jalkaini juuressa ja koetan vetää jalkani pois,\nmutta en voi.\n\nSalpietarikaasun haju täyttää ilman, se tunkee kurkkuun ja\nkeuhkoihin, niin että tahtoo tukehtua.\n\nMiksi en voi liikuttaa jalkojani? Ovatko ne siis tarttuneet kiinni\nlauttaan? Tämä sähköinen pallo on tehnyt kaiken lautallamme olevan\nraudan magneettiseksi; tieteelliset koneet, työkalut ja aseemmekin\nliikkuvat ja kolahtavat kovasti helisten yhteen; saappaitteni\nkorkojen rautanaulat ovat tarttuneet kovasti kiinni lauttaan lyötyyn\nrautakappaleeseen.\n\nPonnistaen kovasti voimiani nykäisen vihdoin jalkani irti, juuri kun\npallo on vetämäisillänsä sen pyörteeseensä ja tempaamaisillaan\nminut -- -- --\n\nAh! mikä huikaiseva valo! Pallo poksahtaa rikki! Tulenliekit\nhulmahtavat päällemme.\n\nSitten tulee kaikki pimeäksi, mutta sitä ennen ehdin nähdä setäni\npitkällänsä lautalla ja Hannun yhä vain peräsimessä, sähkön\nvaikutuksesta \"sylkevän tulta\".\n\nMihin menemme? Mihin joudumme?\n\n-- -- --\n\n_Tiistaina elokuun 27 p:nä_. -- Herään pitkällisestä taintumuksesta.\nMyrskyä kestää yhä, salamat sähisevät ilmassa kuin käärmeet.\n\nOlemmeko vielä merellä? Olemme ja syöksymme eteenpäin arvaamattoman\nnopeasti. Olemme kulkeneet Englannin kanavan, Ranskan, kenties koko\nEuroopan alitse!\n\n-- -- --\n\nKuuluu taas jyrinää! Se on selvästi aaltojen pauhua kallioita\nvastaan! -- -- -- Mutta silloin -- -- --\n\n\n\n\nXXXVI\n\n\nTähän loppuvat ne muistiinpanot, joita nimitän \"laivan\npäiväkirjaksi\", ja jotka kaikeksi onneksi pelastuivat haaksirikosta;\ntästälähin siis aloitan uudelleen kertomukseni.\n\nEn tiedä, mitä tapahtui silloin, kun lautta törmäsi rannan kivikkoon.\nTunsin syökseväni aaltoihin ja se, etten jäänyt sinne iäksi päiväksi\nja ettei ruumiini musertunut teräviin kallioihin, johtui siitä, että\nHannun voimakas käsi nosti minut syvyydestä...\n\nRohkea islantilainen kantoi minut aalloista hiekalle, joka oli\npolttavan kuuma; herätessäni huomasin makaavani pitkälläni setäni\nvieressä.\n\nHannu palasi sitten kallioiden luo, joita vastaan riehuvat aallot\nmurtuivat, pelastaaksensa tavaroitamme haaksirikosta. En voinut\npuhua ja olin mielenliikutuksesta ja väsymyksestä niin uupunut, että\ntarvitsin kokonaisen tunnin tointuakseni.\n\nSade valui oikeana vedenpaisumuksena, kaksinverroin kiivaana, kuten\non tavallista vähää ennen myrskyn päättymistä. Muutamat ulkonevat\nkalliot olivat suojanamme. Hannu valmisti meille ruokaa, jota tosin\nen voinut maistaakaan, ja pian me kaikki vaivuimme sikeään uneen,\nsillä olimme väsyneet kolmen yön valvomisesta.\n\nSeuraavana päivänä sää oli ihana; taivas ja meri olivat ikäänkuin\nyhteisestä suostumuksesta jälleen rauhoittuneet. Kaikki myrskyn\njäljet olivat kadonneet. Herätessäni professori tervehti minua\nmuutamalla iloisella sanalla, sillä hän oli kovin hyvällä tuulella.\n\n-- No, poikaseni, huudahti hän, oletko nukkunut hyvin?\n\nOlisi voinut luulla, että olimme kotona Kuninkaankadun varrella, että\nastuin rauhallisesti alakerrokseen aamiaiselle tahi että vielä samana\npäivänä viettäisin häitäni pikku Graübenin kanssa?\n\nOi! Jos myrsky olisi kuljettanut lauttaamme edes hiukan itäänpäin,\nniin olisimme kulkeneet Saksan alitse, rakastetun Hampurin alitse,\njossa asui se, jota eniten rakastin tässä maailmassa. Silloin tuskin\n40 penikulmaa olisi ollut välillämme!\n\nKaikki nämä tuskalliset ajatukset tulivat mieleeni, ennenkuin\nvastasin setäni kysymykseen.\n\n-- Vai niin! sanoi hän, etkö olekaan nukkunut hyvin?\n\n-- Varsin hyvin, vastasin minä. Tosin tunnen itseni aivan murjotuksi,\nmutta se ei tee mitään. Olen hiukan väsyksissä, siinä koko juttu.\nMutta te näytätte mielestäni varsin iloiselta tänään, setä.\n\n-- Riemuissani olenkin, poikani, oikein riemuissani! Olemme päässeet\nperille!\n\n-- Matkammeko perille?\n\n-- Ei, mutta tämän meren yli, joka ei näyttänyt ikinä loppuvan. Nyt\njatkamme taas matkaamme maata myöten, ja alamme todenteolla laskeutua\nmaan sisuksiin.\n\n-- Setä! sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys.\n\n-- Kysy, Akseli.\n\n-- Paluumatka?\n\n-- Paluumatka! Sinä ajattelet paluumatkaa, vaikka emme ole vielä\ntulleet perillekään?\n\n-- En, kysyn vain, miten se käy päinsä?\n\n-- Kun olemme päässeet maan keskipisteeseen, niin joko löydämme\ntoisen tien, jota myöten palaamme, tahi käännymme takaisin koreasti\nsamaa tietä, jota olemme tulleetkin. Luulenpa, ettei kukaan salpaa\nsitä kiinni takanamme.\n\n-- Mutta sitten meidän täytyy korjata lautta.\n\n-- Se on välttämätöntä.\n\n-- Mutta onko meillä jäljellä niin paljon ruokavaroja kuin mitä\ntarvitsemme nämä suurtyöt tehdäksemme?\n\n-- Tottahan toki! Hannu on taitava poika ja olen varma siitä, että\nhän on pelastanut suurimman osan lastistamme. Ottakaamme selkoa siitä.\n\nMenimme ulos luolasta, joka oli alttiina tuulille. Olin toivon ja\npelon vaiheilla; minusta oli mahdotonta, ettei kaikki, mitä lautalla\noli ollut, ollut hukkunut haaksirikossa. Mutta erehdyin. Kun tulimme\nrannalle, näin Hannun suuren hyvinjärjestetyn tavarakasan keskellä.\nSetäni puristi hänen kättänsä suuresti kiitollisena; tämä mies, joka\nosoitti erinomaista, aivan harvinaista uskollisuutta, oli tehnyt\ntyötä meidän nukkuessamme ja oli oman henkensä uhalla pelastanut\nkallisarvoisimmat tavarat.\n\nTosin olimme kärsineet tuntuvia vahinkoja, muun muassa kadottaneet\naseemme, mutta hätätilassa saimme tulla toimeen ilman niitä.\nRuutivarastomme oli vahingoittumatta, vaikka se myrskyssä oli ollut\nräjähtämäisillään ilmaan.\n\n-- Noh! huudahti professori, pyssyjemme menettäminen vaikuttaa vain\nsen, että meidän täytyy luopua metsästyksestä.\n\n-- Vai niin! Entä tieteelliset kojeet?\n\n-- Tässä on manometri, hyödyllisin kaikista; ennen olisin antanut\nkaikkien muiden mennä kuin sen. Tämän avulla voin laskea syvyyden,\nmihin tulemme, ja tiedän, milloin tulemme keskipisteeseen; jollei\nmeillä olisi sitä, voisimme mennä keskipisteen ohitse ja tulla ulos\ntoiselta puolelta maapalloa.\n\nTämä pilapuhe oli minusta vastenmielistä.\n\n-- Mutta kompassi? kysyin minä.\n\n-- Tässä se on kivellä, täydessä kunnossa; samaten kronometri ja\nmolemmat lämpömittarit. Hannu on sentään kelpo mies!\n\nSiinä asiassa olin samaa mieltä. Tieteellisistä koneista ei puuttunut\nainoatakaan. Mitä työkaluihimme tulee, niin huomasin rannalla\nhajallaan portaita, köysiä, rautakankia, kuokkia j.n.e.\n\nMutta vielä oli tarkastettava ruokatavarat. Laatikot, joissa\nniitä säilytettiin, olivat rannalla järjestettyinä riviin, aivan\nvahingoittumattomina; meri on säästänyt ne, ja saatoimme siis luottaa\nsiihen, että meillä oli ruokaa kyllin neljäksi kuukaudeksi. Meillä\noli korppuja, suolaista lihaa, viinaa ja kuivaa kalaa.\n\n-- Neljä kuukautta! virkkoi professori. Sillä ajalla ehdimme mennä\nperille ja palata takaisin, ja tähteistä tarjoan suuret päivälliset\nkaikille Johannaeumissa oleville virkatovereilleni.\n\nVaikka minun olisi pitänyt aikoja sitten olla tottunut setäni\nluonteeseen, niin silti hän kuitenkin yhä uudelleen ihmetytti minua.\n\n-- Nyt, sanoi hän, meidän pitää täyttää vesiastiamme sadevedellä,\njota myrsky on valanut näihin kivenkoloihin; meidän ei siis tarvitse\npelätä janoa. Mitä lauttaan tulee, niin sanon Hannulle, että hän\nkorjaa sen niin hyvin kuin voi, vaikka emme luullakseni tarvitse sitä\nenää!\n\n-- Kuinka niin? kysyin minä.\n\n-- Minulla on omat luuloni, poikaseni, ja ajattelenpa, ettemme palaa\nsamaa tietä kuin tulimme.\n\nKatselin professoria epäillen ja tuumin, oliko hän tullut hulluksi.\nEikä hänen puheensa kuitenkaan ollut \"varsin hullua\".\n\n-- Syökäämme aamiaista, sanoi hän.\n\nHän antoi määräyksiä Hannulle, jonka jälkeen seurasin häntä korkealle\nniemelle, jossa söimme kuivattua lihaa ja korppuja sekä joimme teetä;\ntämä ateria maistui oivalliselta, melkeinpä parhaimmalta mitä koskaan\nolen syönyt. Nälkä, raitis ilma ja mielenliikutuksia seurannut rauha\nvaikuttivat, että minulla oli sangen hyvä ruokahalu.\n\nSyödessämme tiedustelin sedältäni, missä tällä kertaa olimme.\n\n-- Mielestäni on sitä asiaa vaikea arvioida, sanoin minä.\n\n-- Niin, kyllä sitä on vaikea tarkoin määrätä, vastasi hän. Onpa se\nmahdotontakin, koska en koko kolmipäiväisen myrskyn ajalla voinut\nlaskea kulkumme nopeutta ja suuntaa; mutta voimmehan likimäärin\narvioida, missä olemme.\n\n-- Viimeinen havainto tehtiin geysir-saarella -- -- --\n\n-- Akselinsaarella, poikaseni. Älä hylkää sitä kunniaa, että olet\nantanut nimesi ensimmäiselle saarelle, joka on maan sisuksista\nlöydetty.\n\n-- Olkoon menneeksi! Akselinsaaren kohdalla olimme purjehtineet noin\nkaksisataaseitsemänkymmentä penikulmaa, ja olimme Islannista enemmän\nkuin kuudensadan penikulman päässä.\n\n-- No hyvä! Ottakaamme siis tämä saari lähtökohdaksi ja laskekaamme\nneljän päivän myrsky, jolla ajalla nopeutemme ei voinut olla pienempi\nkuin 80 penikulmaa vuorokaudessa.\n\n-- Niin minäkin luulen, ja siinä tapauksessa olisimme kulkeneet\nkolmesataa penikulmaa.\n\n-- Niin, ja Lidenbrockin meri olisi siis likimäärin kuuttasataa\npenikulmaa laaja toiselta rannalta toiselle. Tiedätkös Akseli, että\nse siis voi kilpailla suuruudessa Välimeren kanssa?\n\n-- Aivan hyvin, varsinkin jos olemme kulkeneet suoraan sen poikki?\n\n-- Se on hyvin mahdollista.\n\n-- Ja kummallista kyllä, sanoin minä, on juuri Välimeri\nyläpuolellamme, jos laskumme ovat oikeat.\n\n-- Niin, todellakin!\n\n-- Aivan varmaan, sillä olemme yhdeksänsadan penikulman päässä\nReykjavikistä.\n\n-- Se on pitkä matka, poikaseni, mutta olemmeko Balkanin vai Atlantin\nmeren alapuolella vai Välimeren kohdalla, sen saatamme määrätä\nainoastaan siinä tapauksessa, ettemme ole poikenneet alkuperäisestä\nsuunnastamme.\n\n-- Emme ole, sillä tuuli oli varmaankin tasainen, ja sentähden\nluulen, että tämä rannikko on kaakkoon päin Port-Graübenistä.\n\n-- Senhän saa helposti selville, kun vain tarkastaa kompassia.\nKatsokaamme sitä!\n\nProfessori meni kiven luo, jolle Hannu oli asettanut kaikki\ntieteelliset koneet. Hän oli iloinen ja hyvillä mielin, hykerteli\nkäsiänsä ja koukisteli ruumistansa! Hän oli oikein nuoren näköinen.\nMinä seurasin häntä uteliaana saadakseni tietää, olinko erehtynyt\nlaskuissani.\n\nTultuansa kiven luo otti setäni kompassin, asetti sen vaakasuoraan\nasentoon ja tarkasteli neulaa, joka värähteli edestakaisin muutaman\nsilmänräpäyksen ja seisahtui viimein, osoittaen määrättyä suuntaa\nmagneettisen voiman vaikutuksesta.\n\nSetäni katseli kompassia, hieroi silmiänsä ja tarkasteli sitä\nuudestaan. Viimein hän hämmästyneen näköisenä kääntyi minuun.\n\n-- Mikä nyt? kysyin minä.\n\nHän käski minun tutkia kompassia; minulta pääsi hämmästyksen huuto,\nsillä neula osoitti pohjoista sinnepäin, missä luulimme olevan\netelän. Se kääntyi rantaan päin, sen sijaan että olisi osoittanut\navaraa merta!\n\nPudistelin kompassia ja tarkastelin sitä uudelleen; se oli täydelleen\nkunnossa. Asettipa neulan mihin asentoon hyvänsä, aina se kääntyi\nsamaan odottamattomaan suuntaan.\n\nEmme siis enää voineet epäillä, ettei tuuli ollut myrskyn aikana\nmeidän huomaamattamme kääntynyt ja vienyt meitä takaisin sille\nrannikolle, jonka setä luuli meidän jättäneen taaksemme.\n\n\n\n\nXXXVII\n\n\nOlisi mahdotonta selittää niitä tunteita, jotka vaihtelivat\nprofessori Lidenbrockin sielussa, hänen hämmästystänsä, epäilyänsä ja\nviimein hänen suuttumustansa. En ole koskaan nähnyt ketään ihmistä\nniin ällistyneenä ja niin kiukkuisena. Vesimatkan vaivat, kaikki\nkärsimämme vaarat -- kaikki nämä oli aloitettava uudestaan. Olimme\nkulkeneet takaperin, emmekä eteenpäin! Mutta setäni palasi pian\njärkiinsä.\n\n-- Hm! Sallimus tekee minulle näitä kolttosia! virkkoi hän.\nLuonnonvoimat liittoutuvat minua vastaan. Ilma, tuuli ja vesi\nyhdistävät voimansa estääksensä matkaani! No niin! Saakootpa siis\ntuntea, mitä tahtoni saapi aikaan! Minä en aio antaa perään enkä\nväistyä tuumaakaan, ja saammehan nähdä, kumpi pääsee voitolle,\nihminen vai luonto!\n\nSeisoen suorana kalliolla, vihastuneena ja uhkaavana, näytti Otto\nLidenbrock, niinkuin raivoisa Aias, julkeasti uhmaavan jumalia.\nMutta minä katsoin soveliaaksi ruveta välittäjäksi ja hillitä hänen\nmieletöntä kiukkuansa.\n\n-- Kuulkaa minua, sanoin hänelle vakavalla äänellä, kaikella\nkunnianhimolla on tässä maailmassa rajansa, eikä ihminen voi\ntaistella mahdotonta vastaan. Me olemme huonosti varustautuneet\nmerimatkalle. Viittäsataa penikulmaa ei raivoavassa vastatuulessa\nkuljeta huonosti kokoonkyhättyjen pölkkyjen varassa aluksella, jossa\non peite purjeena ja keppi mastona. Me emme voi ohjata matkaamme,\nolemme tuulien leikkikaluna, ja olisimme mielettömiä, jos vielä\nkoettaisimme lähteä tälle mahdottomalle matkalle meren yli!\n\nKeskeyttämättä olisin voinut jatkaa kymmenen minuuttia puhettani,\nladellen esiin kaikki nämä kumoamattomat syyt, sillä professori oli\ntällä kertaa niin hajamielinen, ettei hän kuullut sanaakaan kaikista\ntodistuksistani.\n\n-- Lautalle! virkkoi hän viimein.\n\nTässä koko hänen vastauksensa. Teinpä mitä hyvänsä, rukoilin tahi\nuhkasin, niin hänen tahtonsa pysyi kovana kuin kallio.\n\nHannu lopetti lautan korjauksen; olisipa luullut, että\ntämä kummallinen mies aavisti setäni aikomukset. Muutamalla\npuunkappaleella oli hän korjannut sen täyteen kuntoon; uusi purje oli\njo pystyssä ja tuuli heilutteli sen liehuvia poimuja.\n\nProfessori lausui muutamia sanoja Hannulle, joka heti sen jälkeen\nalkoi kantaa tavaroitamme lautalle ja valmistaa lähtöä. Ilma oli\nkirkas ja tuuli puhalsi tasaisesti kaakosta.\n\nMitä taisin tehdä? Yksinänikö ruveta kahta miestä vastustamaan?\nMahdotonta! Jos edes Hannu rupeaisi minun puolelleni, mutta ei!\nIslantilaisella ei tuntunut olevan lainkaan omaa tahtoa, vaan hän\nnäytti tehneen kuuliaisuuden valan sedälleni. Ei voinut mitään tälle\npalvelijalle, joka oli herrallensa alamainen. Meidän täytyi lähteä\neteenpäin.\n\nOlin jo asettumaisillani lautalle tavalliselle paikalleni, kun setäni\nviittasi minua pysähtymään.\n\n-- Emme lähde ennenkuin huomenna, sanoi hän.\n\nMinä selitin hänelle, että tottelisin hänen käskyjään.\n\n-- Ei saa laiminlyödä mitään, sanoi hän, ja koska sallimus on tuonut\nminut tälle rannikolle, en tahdo lähteä täältä tutkimatta sitä.\n\nTämän muistutuksen käsittää parhaiten, kun ajattelee, että me\ntosin olimme tulleet pohjoiselle rannikolle, mutta emme kuitenkaan\nsamalle paikalle, mistä olimme lähteneet vesille. Port-Graüben oli\ntodennäköisesti kauempana lännessä päin. Kaikkein selvintä oli siis\ntutkia huolellisesti ympärillä olevat seudut.\n\n-- Lähtekäämme löytöretkelle! sanoin minä.\n\nLähdimme matkaan jättäen Hannun tekemään työtään. Meren rannan ja\nkallioseinän välinen maakaistale oli jotenkin leveä, niin että\nastuimme puolen tuntia kohtaamatta mitään estettä. Jalkojemme\nalla musertui ääretön joukko kaikenmuotoisia ja -kokoisia\nnäkinkengänkuoria, joissa ensimmäisten aikakausien eläimet olivat\neläneet. Löysinpä mahdottoman suuria kilpikonnankuoriakin,\njotka usein olivat enemmän kuin 15 jalkaa läpimitaten ja jotka\nolivat olleet kilpenä jättiläissuurilla glyptodontti-eläimillä\nplioseeni-aikakaudella;[58] niistä ovat nykyajan vyötiäiset\nainoastaan heikkoja \"mukaelmia\". Muun muassa huomasin maan pinnalla\nsuuren joukon kivilohkareita, jonkinlaisia mukulakiviä, joita\naallot olivat pyöristäneet ja järjestäneet riviin. Tästä tein sen\njohtopäätöksen, että meri oli muinoin huuhdellut tätä paikkaa.\nAinakin näkyi ympäristön kallioissa, joihin meren aallot eivät\nulottuneet, selviä merkkejä veden vaikutuksesta.\n\nTäten voidaan jotenkuten selittää, miten tällainen valtameri on\nsyntynyt neljänkymmenen penikulman syvyydelle maanpinnan alle.\nMutta minun mielestäni pitäisi veden tästä merestä vähitellen valua\nmaan sisuksiin; nähtävästi se oli alkuisin maan pinnalla olevista\nvaltameristä, joista vesi oli vuotanut tänne. Kumminkin täytyi\notaksua, että tuo rako oli nykyään ummessa, sillä muutenhan koko\ntämä jättiläisluola tahi pikemmin mahdottoman suuri vesisäiliö pian\ntulvahtaisi täpötäyteen. Kenties myöskin osa tästä vedestä, joka\noli taistellut maanalaisen tulen kanssa, oli muuttunut höyryksi.\nSillä tavoin saattoi selittää yläpuolellamme leijaavien pilvien\nmuodostumisen, siten oli kehittynyt sähkö, joka aiheutti myrskyjä\nmaan sisässä.\n\nTämä teoria niistä ilmiöistä, joita olimme nähneet, oli minusta\ntyydyttävä, sillä luonnon ihmeet voidaan selittää järjellisellä\ntavalla, vaikka ne olisivat suuriakin.\n\nMe kuljimme siis jonkinlaisella pohjakerroksella, jonka vesi oli\nmuodostanut samoinkuin kaikki muutkin tällaiset maanlaadut, joita\nniin runsaasti tavataan maan pinnalla. Professori tarkasteli\nhuolellisesti jokaista kallionhalkeamaa; missä vaan näkyi jotakin\naukkoa, hän kohta tutki sen syvyyden tärkeän näköisenä.\n\nOlimme astuneet penikulman verran Lidenbrockin meren rantaa myöten,\nkun maan pinta äkkiä muuttui toisennäköiseksi, ollen aivankuin\nmullistettu. Monet rotkot ja kukkulat osoittivat, että maa oli\nväkivaltaisen voiman vaikutuksesta järkkynyt alkuperäisestä\nasemastaan.\n\nSuurella vaivalla kuljimme näiden luonnon kivilouhoksien yli, joissa\noli sekaisin piikiveä, ukonkiveä ja lietteiden jäännöksiä; silloin\nlevisi silmiemme eteen keto, tahi pikemmin suuri tasanko, joka\noli melkein luiden peitossa. Sitä olisi voinut sanoa äärettömäksi\nkalmistoksi, jossa olivat sekaisin parinkymmenen vuosisadan\nsukupolvien jäännökset. Edempänä oli niitä suuria läjiä; niitä näkyi\nniin pitkältä kuin silmä kantoi, muodostaen aaltomaisia viivoja\ntaivaan rantaa vastaan, jonka takana etäisimmät haihtuivat sumuun.\nSiellä oli kenties kolmen neliöpenikulman alalla yhdessä koossa koko\nelollisen elämän historia.\n\nVastustamaton uteliaisuus ajoi meitä yhä eteenpäin. Jalkojemme\nalla musertui muinaisaikuisten eläinten ja noiden kivettyneiden\neläimistöjen jäännöksiä, joiden harvinaisista sirpaleista suurien\nkaupunkien museot kiistelevät ja riitelevät. Tuhannen Cuvier'n\nelinaika ei olisi riittänyt näiden luurankojen kokoamiseen, jotka\nolivat tässä komeassa luutarhassa.\n\nSeisahduin hämmästyneenä, ja setäni kohotti pitkät kätensä kohti\nkiviholvia, joka oli meillä taivaanlakena.\n\nHänen suunsa oli ammollansa, silmät välkkyivät sankalasien takaa,\npää nyökkyi edestakaisin ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle,\nsanalla sanoen: hänen ilmeensä osoittivat ääretöntä kummastusta.\nHän oli keskellä verratonta kokoelmaa, jossa oli leptoteriuksia,\nmericoteriumeja, lophodiumeja, anoplotheriuksia, megateriumeja,\nmastodontteja, protopitekejä ja pterodaktyluksia. Hän näki kaikki\npaleontologian hirviöt koottuina yhteen paikkaan hänen tiedonhalunsa\ntyydyttämiseksi. Ajateltakoon vain, kuinka innostunut kirjatoukka\nolisi päästessään mainioon Aleksandrian kirjastoon, jonka Omar\npoltatti, jos nimittäin tämä kirjasto voisi ihmeen kautta nousta\ntuhkastansa. Sellainen oli professori Lidenbrock tällä kertaa!\n\nMutta vielä enemmän hän ihastui, kun hän töytäillessään näiden\njäännöksien keskellä löysi pääkallon; hän huusi ääni liikutuksesta\nväristen:\n\n-- Akseli hoi! Akseli! Ihmisen pääkallo!\n\n-- Ihmisenkö pääkallo! setä? vastasin minä yhtä hämmästyneenä.\n\n-- Niin lapseni! Ah! Milne Edvards! Ah! de Quatrefages! Miksi ette\nole täällä, jossa minä Otto Lidenbrock olen?\n\n\n\n\nXXXVIII\n\n\nYmmärtääksensä, miksi setäni huusi nimeltään näitä mainioita\nranskalaisia luonnontutkijoita, tulee lukijan tietää, että jonkin\naikaa ennen matkalle lähtöämme oli oppineiden kesken syntynyt\nväittelyä eräästä hyvin tärkeästä paleontologisesta kysymyksestä.\n\nMuutamat työmiehet, jotka Boucher du Perthen johdolla suorittivat\nkaivaustöitä kivilouhoksissa Moulin-Quignon'issa lähellä Abbevilleä\nSommen departementissa Ranskassa, löysivät maaliskuun 28 päivänä\n1863 neljäntoista jalan syvyydestä maan pinnasta ihmisen leukaluun.\nTämä oli ensimmäinen senlaatuinen kivettynyt löytö, joka oli tullut\npäivän valoon. Läheltä löytyi kivestä tehtyjä kirveitä ja piikivisiä\npuukkoja, kaikki ruosteen tapaisen homeen peitossa.\n\nSanoma tästä löydöstä levisi laajalti, ei ainoastaan Ranskaan, vaan\nmyöskin Englantiin ja Saksaan. Useat Ranskan Tiedeakatemian jäsenet,\nmuiden muassa Milne Edvards ja de Quatrefages, kiinnittivät löytöön\nsuurta huomiota, todistaen, että mainitut luut aivan selvään olivat\ntodellisia ihmisen jäännöksiä, ja ruveten innokkaasti puolustamaan\ntätä \"leukajuttua\", joksi englantilaiset sitä sanoivat.\n\nKolmen yhdistetyn kuningaskunnan geologit, esim. Falconer, Busk,\nCarpenter y.m., pitivät asiaa selväksi todistettuna, ja heidän\nmielipiteeseensä yhtyivät Saksankin oppineet, näiden etupäässä\ninnokkaimpana kaikista setäni Lidenbrock.\n\nNäytti siis olevan aivan todistettu ja myönnetty asia, että\nkvartääri-aikakaudelta oli löydetty todellinen jäännös ihmisestä.\n\nElie de Beaumont oli kuitenkin kiivaasti vastustanut tätä otaksumaa.\nTämä mies, jota oppineiden kesken pidettiin suuressa arvossa, väitti,\nettä Moulin-Quignon'in luona olevat maakerrokset eivät kuuluneet\n\"diluvium'iin\", vaan myöhempään aikakauteen, eikä myöntänyt, että\nihminen olisi ollut olemassa samaan aikaan kuin kvartääri-aikakauden\neläimet, jota viime väitettä myöskin Cuvier puolusti. Setä\nLidenbrock, joka kuului geologien suureen enemmistöön, oli pysynyt\nlujana, sekä väitellyt ja keskustellut niin, että Elie de Beaumont\noli jäänyt melkein yksinänsä väitettään puolustamaan.\n\nKaikki nämä tämän kysymyksen vaiheet me tunsimme, mutta emme\ntienneet, että juttu oli selvinnyt lähtömme jälkeen. Toisia\nyhtäläisiä, vaikka eri rotuihin ja kansoihin kuuluneiden ihmisten\nleukaluita löydettiin muutamista luolista Ranskasta, Sveitsistä ja\nBelgiasta, harmaasta ja kuohkeasta maasta; samoin löytyi niiden\nmukana aseita, huonekaluja ja työkapineita sekä lapsien, nuorukaisten\nja vanhuksien luita. Ihmisen olemassaolo kvartääriaikakaudella tuli\nsiis päivä päivältä yhä sitovammin todistetuksi.\n\nMutta asia ei loppunut siihen. Uudet jäännökset, joita oli kaivettu\nesiin tertiääriaikakauden plioseeni-muodostuksista, olivat antaneet\nvielä rohkeammille tutkijoille aihetta väittää ihmissukua vielä\npaljoa vanhemmaksi. Nämä jäännökset tosin eivät olleet ihmisten\nluita, vaan ihmisten teollisuuden tuotteita, nimittäin säännöllisesti\nsärmikkäitä, niin sanoaksemme piirtokuvilla koristettuja sääriluita\nja kivettyneitä reisiluitakin, jotka olivat todistuksina ihmisten\nensimmäisistä taiteellisista harrastuksista.\n\nYhdellä askeleella siis ihminen laskeutui vuosituhansia ajan\nportaita alaspäin. Ihmissuku todistettiin vanhemmaksi kuin \"Elephas\nmeridionalis\"; se oli siis ainakin satatuhatta vuotta vanha, sillä\netevimmät geologit väittävät plioseeni-muodostusta vähintäänkin niin\nvanhaksi.\n\nSillä kannalla oli silloin palaeontologinen tiede, ja se minkä siitä\ntiesimme, riitti selittämään meille tämän Lidenbrockin meren rannalta\nlöytämämme luutarhan olemassaolon. Voipi siis helposti ymmärtää\nsetäni hämmästyksen ja ihastuksen, kun hän parinkymmenen askeleen\npäässä löysi edestään yhden näitä kvartääriaikakauden ihmisiä.\n\nSe oli selvästi tunnettava ihmisen ruumis. Olisikohan jokin erikoinen\nmaanlaatu, sellainen kuin esim. Bordeaux'n P. Mikaelin hautausmaan,\nvoinut säilyttää sitä vuosituhansia? Sitä ei voi sanoa. Mutta tämä\nruumis, jolla oli kiinteä pergamentin kaltainen nahka ja ainakin\nulkonäöstä päättäen vielä jäntevät jäsenet, täydelliset hampaat,\nerinomaisen tuuhea tukka ja hirvittävän pitkät kynnet sormissa ja\nvarpaissa, oli edessämme samannäköisenä jollainen se oli ollut\neläessänsäkin.\n\nMinä seisoin hämmästyksestä äänettömänä, nähdessäni tämän\nmuinaisilmiön. Setänikin, joka tavallisesti oli puhelias ja\nkeskusteli innokkaasti, oli tällä kertaa ääneti. Nostimme ruumiin\nmaasta ja asetimme sen pystyyn. Tyhjillä silmäkuopillaan se katsoa\ntuijotti meihin; me koputimme sen rintakehää, joka oli tyhjä ja\nkumiseva.\n\nJonkin ajan kuluttua pääsi professori sedässäni voitolle.\nInnostuneena Otto Lidenbrock unohti matkamme, paikan missä olimme ja\nsuuren luolan, joka meitä ympäröi. Epäilemättä hän luuli olevansa\nJohannaeumissa pitämässä luentoa oppilailleen, sillä hän alkoi\nopettajan tavoin puhua olemattomille kuulijoilleen:\n\n-- Hyvät herrat! sanoi hän, minulla on kunnia esittää teille tässä\nkvartääriaikakauden ihminen. Kuuluisat oppineet väittävät, ettei\nhäntä ole ollut olemassa; toiset yhtä etevät ovat väittäneet\npäinvastoin. Jos nyt paleontologiset epäilijät olisivat täällä, niin\nhe voisivat koetella tätä sormillansa, ja heidän täytyisi myöntää\nerehtyneensä. Minä tiedän varsin hyvin, että tiedemiesten täytyy\nvisusti pitää varansa joutuessaan tekemisiin tällaisten keksintöjen\nkanssa. Tiedän ja tunnen hyvinkin, kuinka Barnum ja muut mokomat\nhuijarit ovat pettäneet maailmaa kivettyneillä ihmisruumiilla. Tunnen\njutun Aiaksen polviluusta, Oresteen ruumiista, jonka Spartalaiset\nväittivät löytäneensä, ja Asteriuksen viittätoista jalkaa pitkästä\nruumiista, josta Pausanius puhuu. Olen lukenut kuvaukset siitä\nluurangosta, joka Ludvig XVI:n ajalla löydettiin likeltä Trapania ja\njota väitettiin Polyfemokseksi; samoin olen lukenut kertomuksen siitä\njättiläisestä, joka kaivettiin maasta Palermon lähistöltä Ludvig\nXVI:n hallituksen aikana. Yhtähyvin kuin minäkin, tiedätte te, hyvät\nherrat, kuinka Luzernin seuduilla v. 1577 tutkittiin muutamia suuria\nluita, jotka mainio lääkäri Feliks Plater väitti 19 jalkaa pitkän\njättiläisen jäännöksiksi. Olenpa lukenut Cassanionin selitykset sekä\nkaikki ne muistelmat, lentokirjat, puheet ja vastalauseet, jotka\non julkaistu Kimbrien kuninkaan Teutobochuksen luurangosta, tämän\nkuninkaan, joka valloitti Gallian ja jonka ruumis kaivettiin ylös\nhiekkakuopasta v. 1613. Kahdeksannellatoista vuosisadalla olisin\nPierre Campet'n kanssa väittänyt esi-aatamilaisten olemassa oloa\nvalheeksi, joita taas Scheuchzer väitti olleen olemassa! Minulla on\nollut käsissäni kirja nimeltä Gigans -- -- --\n\nTässä setäni, jonka oli työlästä lausua vaikeita sanoja, joutui\npulaan tämän heikkoutensa vuoksi.\n\n-- Kirja nimeltä _Gigans_ -- -- -- sanoi hän uudestaan. Enempää hän\nei saanut sanotuksi. -- --\n\n_Giganteo_ -- -- -- Mahdotonta! tuo ilkeä sana ei tahtonut tulla\nsuusta ulos! Nyt olisivat Johannaeumissa kuulijat hänelle oikein\nnauraneet!\n\n_Gigantosteologia_, onnistui professorin viimein sanoa.\n\nSitten hän taas jatkoi vapaasti ja aineestansa innostuneena:\n\n-- Niin, hyvät herrat, kaiken tämän tiedän. Tiedän myöskin,\nettä Cuvier ja Blumenbach määrittelivät nämä luut pelkiksi\nkvartääri-aikakauden mammut- ja muiden eläinten vähäpätöisiksi\njäännöksiksi. Mutta tässä tekisi jo suuren loukkauksen tiedettä\nvastaan, jos epäilisi! Onhan tässä raato jäljellä. Sen voitte nähdä,\nja koetella sitä! Se ei ole pelkkä luuranko, vaan vahingoittumaton\nruumis, joka on säilynyt kokonaisena antropologista tarkoitusta\nvarten. Jos voisin pestä sitä rikkihappoliuoksessa, niin voisin\npoistaa siitä kaikki nämä maa-aineet ja loistavat simpukan\nkuoret, jotka ovat siihen tarttuneet. Mutta minulta puuttuu tämä\nkallisarvoinen liuos. Sellaisena, kuin tämä ruumis on, se kertoo\nmeille historiansa.\n\nNyt professori tarttui tuohon kivettyneeseen ihmisjäännökseen\nkäsitellen sitä yhtä taitavasti kuin eriskummallisien esineiden\nnäyttelijä.\n\n-- Te näette hänet, sanoi hän, hän ei ole kuuttakaan jalkaa pitkä;\nemme siis ole tekemisissä minkään jättiläisen kanssa, joita hoetaan\nennen olleen. Mitä taas tulee tämän rotuun, niin hän epäilemättä\nkuuluu kaukaasialaiseen, se on, valkoiseen rotuun, meidän omaan\nrotuumme! Tämän kivettyneen ruumiin pääkallo on säännöllisesti munan\nmuotoinen, siinä ei ole huomattavissa esiin pistäviä poskipäitä eikä\nleukaa. Tässä ei mikään osoita sitä prognantismia,[59] joka muuttaa\nkasvokulman. Mittaa tämä kulma, niin se on melkein 90 astetta. Mutta\nminä menen johtopäätöksissäni vielä pitemmälle ja uskallan väittää,\nettä tämä näyteihminen kuuluu siihen laajaan sukuun, joka on levinnyt\nIntiasta länsi-Euroopan rajoille. Älkää naurako, hyvät herrat!\n\nTietysti ei kukaan nauranutkaan, mutta professori oli tottunut\nnäkemään kuulijoittensa kasvot hymyilevinä, kun hän piti tieteellisiä\nesitelmiänsä.\n\n-- Niin! jatkoi hän lisääntyneellä innolla, tämä on kivettynyt\nihminen, joka on saman ikäinen kuin mastodontit, joiden luut\npeittävät tämän kedon. Mutta mitä tietä myöten hän on tullut tänne,\nja kuinka nämä maakerrokset, joiden seassa hän on maannut, ovat\nliukuneet tähän äärettömään suureen aukkoon maapallon sisään, siitä\nseikasta en aio ruveta teille mitään puhumaan. Epäilemättä on\nkvartääri-aikakaudella tapahtunut suuria mullistuksia maan pinnalla,\nmaapallon jäähtyessä on muodostunut suuria halkeamia, rakoja ja\nkuiluja, joihin on nähtävästi vajonnut osa maan pinnasta. En tahdo\nväittää sitä varmaan, mutta ihminen on kumminkin täällä, ja onpa\ntässä hänen käsitöitänsäkin, nimittäin nämä kiviset työkalut,\njoista kivikausi on saanut nimensä, ja jollei hän ole tullut tänne\nmatkustajana, niinkuin minäkin, niin ei voi epäillä hänen ikivanhaa\nalkuperäänsä.\n\nProfessori vaikeni, ja minä osoitin empimättä kannatustani. Setäni\noli muuten aivan oikeassa, ja oppineempiakin miehiä kuin hänen\nveljensä poikaa olisi suuresti hävettänyt ruveta todistamaan hänen\npuhettaan vääräksi.\n\nSitäpaitsi oli toinenkin todistus. Tämä kivettynyt ruumis ei ollut\nainoa tässä mahdottomassa luutarhassa; toisia ruumiita näkyi pian\njoka askeleella, jonka otimme näiden jäännöksien keskellä, ja setäni\nolisi voinut valita mielestänsä soveliaimman ruumiin saadaksensa\nepäilevät uskomaan.\n\nOli todellakin hämmästyttävää nähdä näitä kokonaisia sukupolvia\nihmisiä ja eläimiä sekaisin toistensa kanssa tässä kalmistossa. Mutta\nheräsipä tärkeä kysymys, jota emme uskaltaneet ratkaista. Olivatkohan\nnämä muinoin elolliset olennot joutuneet jonkin ankaran mullistuksen\nkautta tähän suureen luolaan Lidenbrockin meren rannoille vasta\nsitten, kun olivat kuolleet? Vai olivatko he pikemminkin eläneet\ntässä maanalaisessa maailmassa tämän tekotaivaan alla, aloittaen ja\npäättäen elämänsä niinkuin maan päälläkin? Tähän asti olimme nähneet\nelävinä ainoastaan meripetoja ja kaloja! Harhailikohan kenties joku\nsyvyyden mies näillä autioilla rannikoilla?\n\n\n\n\nXXXIX\n\n\nVielä puolen tuntia jalkamme tallasivat luita, ja kuljimme yhä\neteenpäin erittäin uteliaina. Mitähän muita ihmeitä ja mitä tieteelle\ntärkeitä aarteita tämä luola mahtoi vielä sisältääkään? Katseeni etsi\nyhä uusia hämmästyttäviä esineitä ja mielikuvitukseni aina vain uusia\nihmeitä.\n\nMeren ranta oli jo aikoja sitten kadonnut näkyvistämme kalmiston\nkukkuloiden taakse. Varomaton professori, joka ei pelännyt eksyvänsä,\nvei minut mukanansa aina kauemmaksi. Me kuljimme eteenpäin\näänettöminä; sähkövalo valaisi kirkkaasti kulkuamme. Jonkin ilmiön\nvaikutuksesta, jota en taida selittää, sekä siitä syystä, että valo\nhajosi tasaisesti joka haaralle, valaisi se kaikki esineet kaikilta\npuolin yhtäläisesti. Valo ei lähtenyt mistään määrätystä pisteestä,\nminkävuoksi se ei luonut lainkaan varjoa. Olisi voinut luulla\nolevansa keskipäivällä kesällä jossakin päiväntasaajan seuduilla,\njossa auringon säteet tulevat kohtisuoraan maata vasten. Ei ole\nvähääkään höyryä näkyvissä; kalliot, kaukaiset vuoret ja kaukana\nepäselvästi häämöttävä metsä näyttivät kummannäköisiltä tässä\ntasaisesti leviävässä valossa. Me olimme aivan kuin mies, joka oli\nkadottanut varjonsa. Tunnin aikaa kuljettuamme näkyi edessämme suuri\nmetsä, jommoisen olimme nähneet Port-Graübenin luona.\n\nTäällä oli tertiääri-aikakauden kasvikunta täydessä loistossaan.\nNäimme Coniferae-heimoon kuuluvia kasveja, suuria nykyjään hävinneitä\npalmupuulajeja, komeita palmacitejä, mäntyjä, marjakuusia, kypressejä\nja tuija-lajeja, joita kietoivat yhteen sekaisin sotkeutuneet\nköynnöskasvit. Sammalet muodostivat pehmoisen peitteen maan pinnalle.\nPuiden suojassa, jota tuskin saattoi suojaksi nimittääkään, kun\nei siellä edes ollut varjoa, virtasi solisten puroja, joiden\nvarsilla kasvoi erittäin hyötyisiä sananjalkoja, jotka olivat hyvin\nsamannäköisiä kuin kuuman ilmanalan sananjalat asutussa maailmassa.\nMutta nämä puut, pensaat ja muut kasvit, joilta puuttui auringon\nelähdyttävä lämpö, olivat värittömiä; kaikki oli samannäköistä,\nruskeaa ja ikäänkuin kuihtunutta. Lehdistä puuttui vihreä; yksinpä\nkukatkin, jotka saivat alkunsa tertiäri-kaudella, jolloin niitä\noli runsaasti, olivat täällä aivan kuin paperista tehdyt ja ilman\nvaikutuksesta vaalenneet.\n\nSetäni Lidenbrock tunkeutui rohkeasti näihin viidakkoihin, ja minä\nseurasin häntä hiukan epävarmana. Voisihan siellä olla joitakin\nnisäkkäitä, petoja, kun kerran luonto oli tuottanut niin runsaasti\nkasviravintoa. Muutamissa paikoin, missä suuria puita oli kaatunut\nja lahonnut paikoilleen, huomasin siten syntyneillä aukkopaikoilla\nkasvavan monenlaisia palkokasveja, värikasveja ja tuhannenkin\nlaatuisia syötäviä pensaskasveja, joita imettäväiset eläimet\novat kaikkina aikoina halukkaasti syöneet. Muutoin näkyi täällä\nkasvavan sekaisin mitä erilaisimpien seutujen kasveja; tammi kasvoi\npalmupuiden joukossa, austraalialainen kuumepuu nojautui norjalaista\nhopeakuusta vasten; pohjoismaiden koivujen ritvat työntyivät\nuusseelantilaisen kauripetäjän oksien lomaan. Siellä oli kylliksi\nkasveja saattamaan maallisten kasvien kekseliäimmätkin järjestäjät\npyörryksiin.\n\nÄkkiä pysähdytin setäni kädelläni.\n\nJoka haaralle leviävä valo teki mahdolliseksi nähdä pienimmätkin\nesineet pitkän matkan päähän metsässä. Luulin nähneeni -- -- --\nEi! minä näin todellakin mahdottoman suuria olentoja puiden alla.\nNe olivat jättiläiseläimiä, kokonainen lauma mastodontteja, jotka\neivät olleet kivettyneitä, vaan eläviä, aivan samanlaisia kuin ne,\njotka löydettiin Ohion suoperäisiltä mailta! Näin nämä hirveän isot\neläimet, joiden kärsät liikkuivat puiden alla kuin käärmeet. Kuulin\njyskeen, joka syntyi niiden työntäessä torahampaansa vanhoihin\npuunrunkoihin. Oksat rasahtelivat niiden riipiessä joukottain lehtiä,\njotka katosivat hirviöiden kitaan.\n\nUneni, jossa olin nähnyt koko tämän tertiääri- ja kvartääri-kauden\nmuinaismaailman, muuttui siis täydeksi todeksi. Ja me olimme yksin\ntäällä maan sisässä, noiden hirveiden petojen vallassa!\n\nSetäni katseli niitä tiedemiehen kiihkolla.\n\n-- Lähtekäämme, sanoi hän äkkiä tarttuen käsivarteeni, eteenpäin,\neteenpäin!\n\n-- Ei, huusin minä, ei! Eihän meillä ole aseitakaan! Mitä tekisimme\nnoiden jättiläiseläinten joukossa? Tulkaa, setä, tulkaa! Ei kukaan\nihminen voi vastustaa noiden raivoa.\n\n-- Eikö kukaan ihminen? vastasi setäni, puhuen hiljaisemmalla\näänellä. Sinä erehdyt, Akseli! Katsopa tuonne etemmäksi! Tuolla\nluulen näkeväni meidän kaltaisemme olennon, ihmisen!\n\nVilkaisin sinnepäin, kohottaen olkapäitäni, sillä päätin pysyä\nepäuskoisena niin kauan kuin mahdollista; mutta tällä kertaa minun\ntäytyi myöntää totuus.\n\nVähemmän kuin neljännespenikulman päässä minä todellakin näin\nihmisolennon nojautuneena äärettömän suurta kuusipuuta vasten; se oli\noikea manalan Proteus, uusi Neptunuksen poika, joka paimensi tätä\nääretöntä mastodonttilaumaa!\n\n_Immanis pecoris custos immanior ipse!_[60]\n\nTodellakin _immanior ipse!_ Tämä ei enää ollut tuo kivettynyt\nolento, jonka ruumiin löysimme kedolta luiden seasta, vaan elävä\njättiläinen, joka kykeni pitämään näitä hirviöitä kurissa. Hän\noli enemmän kuin kahdentoista jalan pituinen; pää oli suuri kuin\npuhvelihärällä ja ruokkoamattoman tukan peittämä; häntä olisi voinut\nsanoa todelliseksi ensimmäisten elefanttien aikakauden ihmiseksi.\nKädessään hän heilutteli julman suurta puun oksaa, joka oli sovelias\nsauva tälle muinaisajan paimenelle. Me seisahduimme liikkumattomina\nhämmästyksestä. Mutta meidät voitiin huomata; täytyi siis paeta.\n\n-- Tulkaa, tulkaa! virkoin minä, vetäen setääni mukaani, ja nyt hän\nensi kerran elämässään noudatti järjellistä neuvoa. Neljännestunnin\nkuluttua emme enää olleet tämän peloittavan vihollisen näkyvissä.\n\nKun nyt hiljaisuudessa taas muistelen näitä asioita, kun rauha taas\non palannut sieluuni, kun kuukausia on kulunut tämän kummallisen\nja yliluonnollisen kohtaamisen jälkeen, niin en tiedä, mitä\narvelisinkaan ja uskoisin koko asiasta. Ei, mahdotontahan tuo\ntoki lieneekin! Aistimme ovat pettäneet meidät, silmämme eivät\nole nähneet, mitä olivat näkevinänsä. Eihän tuolla maanalaisessa\nmaailmassa ollut mitään ihmisolentoa. Eihän mikään ihmissukupolvi\nole asumassa maan sisuksissa, aavistamattakaan sen pinnalla olevan\nasukkaita ja olematta lainkaan yhteydessä heidän kanssansa!\nHulluuttahan sellainen luulo on! Suurinta hulluutta!\n\nMieluummin myöntäisin, että on jokin muu eläin, joka\nruumiinrakenteeltaan on melkein ihmisen muotoinen, jokin\nensimmäisiltä geologisilta aikakausilta oleva apina, jokin\nprotopiteki tahi mesopiteki, samanlainen kuin se, jonka Lartet löysi\nluukerroksista Sansanin luota. Mutta tämän suuruus meni kaikkein\nniiden rajojen yli, jotka uudemman ajan paleontologia tuntee. Se\nei merkitse mitään! Apinahan se oli, niin, oikea apina, vaikka se\nkuuluisikin kuinka kummalliselta hyvänsä! Mutta mahdotontahan on,\nettä siellä olisi ollut ihminen, oikea elävä ihminen, kenties koko\nsukupolvi, suljettuna maan sisuksiin! Kerrassaan mahdotonta!\n\nOlimme lähteneet tuosta kirkkaasta loistavasta metsästä, äänettöminä\nihmettelystä ja niin hämmästyneinä, melkein kuin päästämme pyörällä.\nJuoksimme vastoin tahtoamme ja tunsimme ilkeän tunteen kuin\nolisi meillä ollut painajainen. Vaistomaisesti tulimme takaisin\nLidenbrockin merelle, enkä tiedä, mihin sieluni olisi hairahtunut,\njollei uusi ajatus olisi vienyt minua käytännöllisempiin huomioihin.\n\nVaikka olin vakuutettu siitä, että kuljimme sellaisia maita, joissa\nemme vielä ennen olleet käyneet, niin huomasin usein kallioita,\njotka olivat jotenkin samanmuotoisia kuin Port-Graübenin kalliotkin.\nSitäpaitsi todistivat kompassin suunta ja vastentahtoinen\npalaamisemme Lidenbrockin meren pohjoisrannalle samaa asiaa. Joskus\noli yhtäläisyys oikein erehdyttävä. Kallioilta ryöppysi sadoittain\npuroja ja pieniä putouksia, ja luulin tuntevani suturbrand-puut,\nuskollisen Hannun-puromme ja luolan, jossa olin elpynyt henkiin.\nMutta jonkin matkaa kuljettuani herättivät taas mäen rinteet, uusi\npuro tahi jonkin kallion hämmästyttävä muoto mielessäni epäilyksiä.\n\nIlmaisin epäilykseni sedälleni, ja hän epäili samoin kuin minäkin. Ei\nhänkään voinut tuntea tätä yksitoikkoista näköalaa.\n\n-- Nähtävästi emme ole tulleet samalle paikalle, mistä lähdimme\nvesille, sanoin minä hänelle, vaan myrsky on vienyt meidät\njonnekin etemmäksi, ja jos kuljemme pitkin rantaa, niin tulemme\nPort-Graübeniin.\n\n-- Siinä tapauksessa on turhaa jatkaa tätä tutkimista, vastasi\nsetäni, ja parasta on, että palaamme lautalle. Mutta ethän vain\nerehtyne Akseli?\n\n-- Sitä on vaikea päättää, setä, sillä nämä kalliot ovat niin\nyhdennäköiset. Luulen toki tuntevani sen niemen, jonka vieressä Hannu\nrakensi lauttamme; meidän pitäisi olla likellä sitä pientä satamaa,\njosta lähdimme, ellei se juuri olekin tässä! sanoin tarkastellen\nvähäistä lahdelmaa, jonka luulin tuntevani.\n\n-- Ei, Akseli, tuntisimmehan edes omat jälkemme, mutta minä en näe\nmitään. -- -- --\n\n-- Mutta minä kyllä näen, sanoin minä, ja sieppasin kiiltävän esineen\nhiekalta.\n\n-- Mitä sitten näet?\n\n-- Tämän, vastasin minä, ja näytin sedälleni ruostuneen tikarin,\njonka olin löytänyt.\n\n-- Kas kummaa! sanoi hän; oliko sinulla siis mukanasi tämä ase\nlähtiessämme?\n\n-- Minullako? Ei suinkaan! Mutta teillä. -- -- --\n\n-- Ei tietääkseni, vastasi professori. Minulla ei ole ikinä ollut\ntätä kapinetta hallussani.\n\n-- Sepä on kummallista!\n\n-- Ei, se on varsin yksinkertainen asia, Akseli: islantilaisilla\non usein tällaisia aseita, ja tämä on Hannun oma, häneltä se on\nvarmaankin kadonnut. -- -- --\n\nPudistin epäillen päätäni.\n\n-- Tämä tikari ei ole koskaan ollut Hannun.\n\n-- Olisikohan tämä siis jonkun muinais-ajan ihmisen ase, jonkun vielä\nelävän ihmisen, joka on tuon jättiläispaimenen aikalaisia? Eipä\nniinkään! Eihän tämä ole pronssikaudeltakaan, sillä tämän terä on\nteräksestä. -- --\n\nSetäni hillitsi minua joutumasta arveluitteni kautta harhatielle, ja\nsanoi vakavalla äänellänsä:\n\n-- Malta mielesi, Akseli, ja palaa täyteen järkeesi! Tämä tikari on\nkuudenneltatoista vuosisadalta, oikea tikari, jommoisia aateliset\nsiihen aikaan pitivät vyöllänsä antaakseen viholliselleen viimeisen\nkuoleman piston. Se on espanjalainen ase, joka ei ole sinun eikä\nminun eikä linnustajan eikä kenenkään muun ihmisolennon, jotka\nkenties ovat maan sisässä asuneet!\n\n-- Uskallatteko sanoa?\n\n-- Katsopas, se ei olisi tällä tavoin taittunut siitä, että se on\npistetty ihmisen kurkkuun; terä on ruosteen peitossa, joka ei ole\nyhden päivän tahi vuoden eikä yhden vuosisadan ikäinen.\n\nTavallisuuden mukaan professori kävi yhä innokkaammaksi, kun hän\njättihe mielikuvittelunsa valtaan.\n\n-- Akseli! sanoi hän, me olemme tekemässä suuren keksinnön! Tämä ase\non ollut virumassa hiekalla sata, pari sataa tahi kolmekin sataa\nvuotta ja on taittunut kallioita vastaan tämän maanalaisen meren\nrannalla!\n\n-- Mutta eihän se ole tänne yksinänsä tullut, väitin minä\ninnokkaasti; eihän se toki ole itsestänsä taittunut! Joku on täällä\nollut ennen meitä! -- -- --\n\n-- Niin, joku mies.\n\n-- Ja tämä mies?\n\n-- Hän on piirtänyt nimensä tällä tikarilla! Tämä mies on vielä\nkerran tahtonut kädellänsä merkitä tien keskipisteeseen! Etsikäämme!\nEtsikäämme!\n\nHyvin uteliaina kuljimme pitkin kallion muurin sivua, tutkien\nvähäisimpiäkin rakoja, jotka voisivat levitä käytäväksi.\n\nSillä tavoin tulimme paikalle, missä rantasuikale oli kapeampi. Meri\nulottui melkein kallion juureen saakka ja jätti korkeintaan sylen\nlevyisen maakaistaleen vuoren ja rannan välille, ja kahden sinne\npistävän kallion välissä huomattiin pimeän käytävän suu.\n\nPaadessa näimme kaksi puoleksi hävinnyttä kummallista kirjainta; tuon\nrohkean matkustajan nimen molemmat alkukirjaimet:\n\n        A. S.\n\n-- A. S! huudahti setäni. Arne Saknussemm! Aina vain Arne Saknussemm!\n\n\n\n\nXXXX\n\n\nMatkamme alusta asti olin saanut niin monta kertaa hämmästyä, että\njo luulin osaavani olla ällistymättä ja pysyä välinpitämättömänä\nihmettelemättä mitään. Mutta nähdessäni nämä kolmesataa vuotta sitten\nhakatut kirjaimet, valtasi minut sittenkin hämmästys. Edessäni oli\ntuon oppineen alkemistin puumerkki ja olipa tikarikin, jolla se\noli piirretty, minun kädessäni. En siis enää voinut epäillä, ettei\ntuota mainiota matkustajaa olisi ollut ja ettei hän todella olisi\npääsyt matkansa perille. Sillävälin kun nämä mietteet pyörivät\npäässäni, ylisteli professori Lidenbrock Saknussemmia eräänlaisella\ndityrambisella ylistyspuheella.\n\n-- Oi sinä nerokas mies! lausui hän, sinä et ole unohtanut mitään,\njoka muille kuolevaisille avaa tien maan läpi, ja sinun vertaisesi\nvoivat löytää ne jäljet, jotka sinun jalkasi ovat tehneet kolme sataa\nvuotta sitte näiden pimeiden maanalaisten luolain pohjaan! Sinä olet\nantanut muidenkin silmien, kuin omiesi, katsella näitä ihmeitä!\nSoveliaisiin paikkoihin piirretty nimesi johdattaa matkustajan\nsuoraan perille, jos hän on kylliksi rohkea seuraamaan sinua, ja\ntämän maamme keskipisteessä se vielä on piirrettynä omalla kädelläsi!\nAh! Käynpä minäkin piirtämässä nimeni viimeiseen kallioon. Mutta\ntästä hetkestä alkaen olkoon tämä niemi, jonka olet nähnyt tämän\nkeksimäsi meren rannalla, aina nimeltänsä Cap Saknussemm!\n\nKuullessani setäni puhelevan jotenkin näillä sanoilla tunsin saman\ninnostuksen syttyvän itsessänikin. Sisällinen tuli paloi rinnassani.\nMinä unohdin kaikki, sekä menomatkamme vaarat että palaamisemme\nvaikeudet. Mitä toinen ihminen oli tehnyt, sen tahdoin minäkin tehdä,\neikä nyt mikään inhimillinen enää tuntunut mahdottomalta!\n\n-- Eteenpäin, eteenpäin! huusin minä.\n\nKiiruhdin jo pimeätä käytävää kohti, kun professori seisahdutti\nminut, ja vaikka hän olikin varsin herkkä innostumaan, niin hän\nkehoitti kuitenkin minua olemaan kärsivällinen ja kylmäverinen.\n\n-- Palatkaamme ensin takaisin Hannun luokse, sanoi hän, ja tuokaamme\nlautta tälle kohdalle.\n\nTottelin käskyä vastahakoisesti, ja kohta kuljimme kiiruusti\nrantakallioita myöten.\n\n-- Kuulkaapa setä, sanoin minä kulkiessamme, tähän asti ovat kaikki\nasianhaarat olleet meille varsin suotuisat.\n\n-- Niinkö arvelet, Akseli?\n\n-- Aivan varmaan; yksin myrskykin on ollut meille edullinen, sillä\nse vei meidät oikealle tielle. Siunattu olkoon myrsky! Se vei meidät\ntakaisin tälle rannalle, josta kaunis sää vei meidät pois. Jos\notaksuisimme, että pieni lauttamme olisi joutunut Lidenbrockin meren\netelärannalle, mihin olisimme silloin joutuneet? Saknussemmin nimi ei\nolisi tullut silmiemme eteen, ja tällä kertaa olisimme kokonaan oman\nonnemme nojassa.\n\n-- Niinpä kyllä, Akseli, olipa todellakin Jumalan sallimus, että\nkulkiessamme etelään ajauduimme suoraan pohjoiseen Cap Saknussemmiin.\nMinun täytyy tunnustaa, että se seikka on enemmän kuin kummastuttava\nsekä senluontoinen, että minä en taida sitä millään tavoin selittää.\n\n-- Mitä se haittaa? Ei tapauksia tarvitse selitellä vaan käyttää\nniitä hyödyksensä!\n\n-- Epäilemättä, poikaseni, mutta -- -- --\n\n-- Mutta meidän täytyy palata pohjoista kohti, kulkea\npohjois-Euroopan, Ruotsin, Venäjän, Siperian ja kukaties minkä muiden\nmaiden alitse, sen sijaan että laskeutuisimme Afrikan erämaiden tahi\nvaltameren aaltojen alle; muusta en pidä lukua!\n\n-- Niin, Akseli, sinä olet oikeassa, ja kaikki on taas hyvin, kun\npääsemme tältä vaakasuoralta mereltä, joka ei voinut viedä meitä\nmihinkään maaliin. Meidän tulee laskeutua alaspäin, aina vain syvää\nsyvemmälle! Muistapas, että meillä on puolentoistatuhannen penikulman\nmatka tullaksemme maan keskipisteeseen.\n\n-- Joutavia! sanoin minä, siitä ei kannata puhua. Eteenpäin vain!\n\nTätä järjetöntä keskustelua kesti vielä sittenkin, kun olimme\ntavanneet Hannun. Kaikki oli valmiina lähteäksemme heti; jokainen\ntavaramytty oli mukanamme. Me nousimme lautalle, purje nostettiin ja\nHannu ohjasi kulkumme pitkin rantaa Cap Saknussemmiin päin.\n\nTuuli ei ollut tällä kertaa sovelias lautallemme, jok ei voinut\nluovia, ja monessa kohdin meidän täytyi työnnellä sitä eteenpäin\nrautakärkisillä sauvoillamme. Usein täytyi meidän kiertää jotenkin\npitkältä veden pinnassa olevia kareja; mutta kolmen tunnin\npurjehduksen jälkeen, s.o. noin kello kuuden seuduilla iltapäivällä,\ntulimme sopivaan valkamaan.\n\nHyppäsin maalle ensimäisenä, sitten seurasi setäni ja islantilainen.\nMerimatka ei ollut minua vähääkään rauhoittanut, vaan päinvastoin\ntehnyt entistä rauhattomammaksi. Esitin vielä, että polttaisimme\n\"laivamme\" tehdäksemme paluun mahdottomaksi, mutta setäni vastusti\ntuumaa; ja mielestäni hän tuntui nyt sangen laimealta.\n\n-- Lähtekäämme edes viipymättä hetkeäkään.\n\n-- Lähtekäämme vain, poikaseni, mutta meidän pitää ensin tutkia tätä\nuutta käytävää, tietääksemme tarvitseeko laittaa köysiportaat kuntoon.\n\nSetäni sytytti Ruhmkorffin koneeseen sähkön palamaan, lautta\nsidottiin rantaan kiinni; käytävän suu oli vain parin kymmenen\naskeleen päässä, ja minä tunkeusin sinne pienen joukkomme etunenässä.\n\nAukon suu oli melkein ympyriäinen ja noin viisi jalkaa läpimitaten.\nSe oli syntynyt kovaan kallioon, ja sen kautta muinoin syöksyneet\ntulikuumat aineet olivat tasoittaneet sen hyvin sileäksi; aukon\nalareuna oli maan tasalla, niin että helposti pääsimme sisään.\n\nKuljimme melkein tasaista tietä, kunnes suuri kivilohkare sulki\nmuutaman askeleen päässä meiltä tien.\n\n-- Kirottu kallionlohkare! huusin äkeissäni, kun äkkiä huomasin että\nvoittamaton este pidätti kulkuamme.\n\nEtsimme oikealta ja vasemmalta puolelta, mutta mitään tietä tai\naukkoa ei löytynyt. Huomasin pettyneeni sangen suuresti toiveissani,\nenkä tahtonut myöntää, että tämä este todellakin pidätti meitä.\nKumarruin etsimään aukkoa kalliolohkareen ala- ja yläpuolelta, mutta\njoka paikassa oli edessäni samanlainen kivinen seinä. Hannu kuljetti\nlamppua pitkin koko seinää, mutta silläkin puolen oli kallio eheänä\nedessämme. Meiltä meni kaikki toivo päästä eteenpäin.\n\nIstahdin maahan, setäni asteli pitkään edestakaisin käytävässä.\n\n-- No, entä Saknussemm? virkoin minä.\n\n-- Niin, sanoi setäni, seisahtuikohan hänkin tämän kivisen portin\neteen?\n\n-- Ei suinkaan, sanoin minä kiivaasti. Tämä kallion lohkare on\nmyöhemmin sulkenut tien maanjäristyksen tahi jonkin magneettisen\nilmiön vaikutuksesta. Monta vuotta on kulunut Saknussemmin\npaluumatkan ja tämän kiven tähän ilmestymisen välillä. Eikö ole\nselvä asia, että tämä käytävä on ennen ollut niiden ulossyöksyvien\naineiden kulkuväylänä, jotka silloin esteettömästi kulkivat?\nKatsokaa vain näitä halkeamia, jotka risteilevät sinne tänne\nvuoressa. Koko vuori on muodostunut yhteenkasautuneista kappaleista,\nsuunnattomista kivistä, ikäänkuin jättiläiset olisivat rakentaneet\nsen; mutta viimein paino kasvoi liian suureksi, ja lohkare putosi\nalas, sulkien siten tiemme niinkuin luhistuneessa holvissa. Tämä\non vain satunnainen este, jota Saknussemm ei tavannut, ja jollemme\nvoi raivata sitä tieltämme, niin olemme arvottomia pääsemään maan\nkeskipisteeseen.\n\nMinähän tässä puhuin näin; professorin henki oli kokonansa vallannut\nminut. Keksintöhimo kannusti minua; minä unohdin menneet tapaukset\nja halveksin tulevia. En ajatellut enää mitään siitä, mitä tämän\npallon pinnalla oli, jonka keskipisteeseen kuljin; en muistanut\nkaupunkeja enkä maaseutuja, en Hampuria enkä Kuninkaankatua enkä\nGraüben-raukkaakaan, joka varmaankin uskoi minun hukkuneen maan\nsisustaan.\n\n-- Saamme siis, jatkoi setäni, raivata itsellemme tien rautakangella,\nja kuokalla! Puhkaiskaamme tämä muuri!\n\n-- Se oli liian kova rautakangella murrettavaksi, väitin minä.\n\n-- Entä kuokalla?\n\n-- Liian vaikeaa!\n\n-- Mutta -- -- --\n\n-- Entä ruuti! Tehdään miina ja laukaistaan koko este ilmaan!\n\n-- Ruudillako?\n\n-- Aivan niin! Meillä on vain kallion lohkare murrettavana.\n\n-- Hannu, työhön käsiksi! sanoi setäni.\n\nIslantilainen palasi lautalle ja tuli pian takaisin tuoden mukanansa\nrautakangen, jota hän käytti hakatessaan kiveen reikää. Sepä ei\nollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä tarvittiin siksi iso reikä,\nettä siihen mahtui viisikymmentä naulaa pumpuliruutia, jonka\nräjähdysvoima on neljä vertaa suurempi kuin tavallisen ruudin.\n\nOlin tavattomassa sielunjännityksessä. Sillä aikaa kuin Hannu\nteki työtä, autoin minä ahkerasti setääni pitkän sytyttimen\nvalmistamisessa; se tehtiin kostutetusta ruudista ja liinavaatteesta.\n\n-- Meidän täytyy päästä eteenpäin! sanoin minä.\n\n-- Niin, kyllä meidän täytyy päästä, sanoi setäkin.\n\nPuoliyön aikana työmme oli valmis, ruuti oli sovitettu reikään, ja\nsytytin, joka oli pitkin käytävää, ulottui sen ulkopuolelle.\n\nKipinä vain tarvittiin sytyttämään tämä hirveä panos.\n\n-- Huomenna! sanoi professori.\n\nMinun täytyi siis tyytyä odottamaan vielä kuusi pitkää tuntia.\n\n\n\n\nXXXXI\n\n\nSeuraava päivä, torstai elokuun 29 p., oli kaikinpuolin merkillinen,\nenkä voi koskaan ajatella sitä kauhistuksen saattamatta sydäntäni\nkiivaammin tykyttämään. Tästä ajasta alkaen ei meidän järjellämme\neikä ymmärryksellämme ollut mitään sanottavaa, vaan me olimme\ntäydellisesti luonnonvoimien heiteltävinä.\n\nKello kuusi olimme liikkeessä. Nyt lähestyi hetki, jolloin meidän\npiti ruudin avulla raivata itsellemme tie kallioiden lävitse.\n\nTahdoin itselleni kunnian saada sytyttää miinan. Kun tämä oli\ntehty, piti minun mennä toverieni luokse lautalle, jossa kaikki\ntavarat olivat vielä paikoillansa; sitten oli aikomuksemme laskea\nulommaksi selälle, välttääksemme räjähdyksen seurauksia, jotka ehkä\nvaikuttaisivat ankarasti vuoren sisuksiin.\n\nLaskumme mukaan sytyttimen piti kestää kymmenen minuuttia, ennenkuin\nse sytyttäisi panoksen, ja minulla oli siis hyvää aikaa palata\nlautalle.\n\nVarustauduin arvelematta täyttämään tehtävääni.\n\nKiiruusti syötyämme menivät setäni ja Hannu lautalle, mutta minä jäin\nrannalle mukanani lyhty, josta aioin ottaa tulen sytyttimeen.\n\n-- Mene nyt, poikaseni, sanoi setäni minulle, ja palaa heti takaisin\nluoksemme!\n\n-- Olkaa huoleti, vastasin minä; en minä leikittele matkalla.\n\nMenin heti käytävän suulle, avasin lyhtyni ja otin käteeni sytyttimen\npään.\n\nProfessori piti kelloansa kädessään.\n\n-- Oletko valmis? huusi hän minulle.\n\n-- Olen!\n\n-- No hyvä! Sytytä nyt siis, poikaseni!\n\nSytytin nopeasti tulilangan, joka rätisi kuin tuli tappuroissa, ja\nsitten juoksin kiiruusti rantaan.\n\n-- Tule lautalle, ja lähtekäämme ulommaksi rannasta! sanoi setäni.\n\nVoimakkaalla sysäyksellä vei Hannu meidät ulommaksi; lautta meni\nparin kymmenen sylen päähän rannasta.\n\nNyt oli tärkeä hetki, professori seurasi kellon osoitinten liikuntoa.\n\n-- Vielä viisi minuuttia! sanoi hän. Vielä neljä! Kolme!\n\nValtimoni sykki kahdesti sekunnissa.\n\n-- Vielä kaksi! Yksi! -- -- Hajotkaa vuoret!\n\nMitä tapahtui? En luule kuulleeni räjähdyksen pamausta, mutta kalliot\nsaivat silmieni edessä toisen muodon ja hajosivat ikäänkuin verho.\nNäin pohjattoman syvyyden aukeavan rannalle. Meri nousi hirveään\npauhuun, mutta muodosti ainoastaan yhden suunnattoman hyökyaallon,\njonka harjalle lauttamme kohosi pystysuoraan.\n\nMe kaaduimme kaikki kolme pitkäksemme. Vähemmässä kuin sekunnissa\ntuli päivän valon sijaan musta pimeys, minkä jälkeen tunsin vakavan\npohjan katoavan, ei jalkojeni, vaan lautan alta. Luulin sen syöksevän\nsuoraan alaspäin, mutta niin ei ollut asia; tahdoin puhua sedälleni,\nmutta veden pauhina olisi estänyt häntä kuulemasta puhettani.\n\nHuolimatta pimeästä, pauhinasta, hämmästyksestä ja\nmielenliikutuksesta käsitin kuitenkin, mitä oli tapahtunut.\n\nIlmaan räjähtäneen kallion alla oli ollut suuri aukko; räjähdys oli\nvaikuttanut jonkinlaisen maanjäristyksen tässä maanpinnassa, joka\njo entisestään oli ristiin rastiin halkeillut; aukko avautui, ja\nkurimukseksi muuttunut meri tempaisi meidät mukaansa. Luulin olevamme\nhukassa.\n\nTunti, parikin tuntia -- kukaties kuinka pitkä aika? -- kului tällä\ntavoin. Me pysyttelimme yhdessä ja pidimme toisistamme kiinni,\nettemme putoaisi pois lautalta, joka sai kestää mahdottoman ankaroita\nsysäyksiä, kun se sattui kallion syrjiin. Näitä sysäyksiä sattui\nkuitenkin verraten harvoin, mistä päättelin, että käytävä oli sangen\navara. Tämä oli epäilemättä Saknussemmin kulkema tie, mutta nyt emme\nmatkustaneet sitä yksin, vaan olimme ymmärtämättömyydessämme vetäneet\nmukaamme koko meren.\n\nNämä ajatukset johtuivat mieleeni jotenkin epäselvinä ja hämärinä,\nkuten helposti ymmärtää; ja töin tuskin saatoin pitää ajatuksiani\nkoossa tällä huimaavalla matkalla, joka oli kuin yhtämittaista\nputoamista. Päättäen tuulesta, joka puhalsi vasten silmiäni, mahtoi\nkulkumme olla nopeampaa kuin nopeimman pikajunan; sellaisessa\nmenossa oli siis aivan mahdotonta sytyttää tulisoihtua, ja viimeinen\nsähkökoneemme oli mennyt rikki räjähdyksessä.\n\nHämmästyin siis kelpo lailla, kun yhtäkkiä näin tulen valon\nvieressäni ja Hannun rauhallisen olemuksen valaistuna. Taitavan\nlinnustajan oli onnistunut saada viritetyksi lyhtyyn valkea, ja\nvaikka tuli ilman vedossa alituisesti uhkasi sammua, se kuitenkin\nlevitti vähän valoa tähän kamalaan pimeyteen.\n\nKäytävä oli avara, niinkuin olin arvannutkin, eikä niukka valo\nsallinut meidän yhtaikaa nähdä molempia sivuseiniä. Vesi, joka\nkiidätti meitä mukanansa, putosi korkeammalta kuin Amerikan\npahimmissa putouksissa. Sen pinta oli ikäänkuin nopeasti eteenpäin\nkiitävä nuolikimppu; sopivampaa vertausta en löydä sille tunteelle,\njonka se minussa herätti. Välistä joutui lauttamme vesipyörteisiin\nja kulki silloin eteenpäin nopeasti pyörien ympäri. Kun se lähestyi\nkäytävän seiniä, käänsin lyhdyn sinnepäin ja saatoin arvata\nkulkumme nopeuden siitä, että kallioseinän epätasaisuudet näyttivät\nloppumattomilta viivoilta ja että oli kuin olisimme olleet suljetut\nliikkuvista viivoista kudottuun verkkoon. Arveluni mukaan kuljimme\nnoin kolmekymmentä penikulmaa tunnissa.\n\nSetäni ja minä tuijotimme tylsästi eteemme ja tartuimme jäljelle\njääneeseen mastontynkään, sillä masto oli räjähdyksessä katkennut\nkeskeltä poikki. Me käänsimme selkämme ilmanvetoa vastaan, ettemme\ntukehtuisi liikunnon kiivaudesta, jota ei mikään ihmisvoima voinut\nhillitä.\n\nSillävälin kului aika; asemamme ei tullut vähääkään paremmaksi,\npäinvastoin sattui tapaus, joka saattoi sen yhä hankalammaksi.\n\nKoettaessani järjestää tavaroitamme huomasin, että suurin osa\nniistä oli kadonnut, kun meri räjähdyksen jälkeen tempasi meidät\nniin väkivaltaisesti mukaansa. Tahdoin tarkalleen tietää mitä\nvaroja meillä oli mukanamme, ja aloin lyhty kädessä tutkia asiaa.\nTieteellisistä kojeistamme ei ollut jäljellä muita kuin kompassi\nja kronometri. Köysistä ja portaista ei ollut jäljellä muuta kuin\nmaston ympäri kääritty köydenpätkä. Meillä ei enää ollut kuokkaa, ei\nrautakankea, ei vasaraa, ja pahin juttu kaikista, ei ruokaa enempää\nkuin päiväksi!\n\nTutkin pienimmätkin raot lautalla, yksin vähäisimmät kolotkin hirsien\nja lankkujen saumoissa. Kaikki tyhjää! Meillä ei ollut muuta evästä\nkuin palanen kuivaa lihaa ja muutamia kuivia korppuja.\n\nTunsin itseni peräti masentuneeksi, enkä voinut käsittää, miten\nselviytyä! Ja kumminkin, mitä vaaraa minä niin kovin pelkäsin?\nKuinka voisimme päästä ylös niistä syvyyksistä, johon vastustamaton\nvirta meidät vei, vaikka meillä olisi ollut evästä kuukausiksi ja\nvuosiksikin? Mitä hyödytti hätäillä kuolevamme nälkään, kun kuolema\noli edessämme niin monessa muussakin muodossa? Saisimmekohan edes\naikaa kuolla nälkään?\n\nKuvaillessani mielessäni näitä unohdin nykyisen vaaran, ja pelkäsin\nvain tulevaisuuden uhkaa, joka hirveänä tuli mieleeni. Kenties\nkuitenkin voisimme pelastua veden raivosta ja palata maan pinnalle?\nMutta millä tavoin? Sitä en tiedä. Mistä? Se olisi samantekevää. Yksi\nmahdollisuus tuhansista on kumminkin mahdollisuus, mutta nälkäkuolema\nsitävastoin ei jättänyt meille vähintäkään toivoa.\n\nMieleeni johtui puhua sedälleni asemastamme osoittaakseni hänelle,\nmimmoisessa kurjassa tilassa olimme, ja tarkoin laskeaksemme\nkuinka pitkä aika meillä vielä oli elettävänä, mutta minulla oli\nkylliksi voimia pitää suuni kiinni ja antaa hänen pysyä tyynessä\nkylmäkiskoisuudessaan.\n\nTällä kertaa alkoi tuli lyhdystämme vähetä vähenemistään sammuen\nviimein kokonaan. Kynttilän sydän oli palanut loppuun, emmekä enää\nvoineet ajatellakaan valaista sysimustaa pimeyttä. Meillä oli tosin\nvielä tulisoihtu, mutta sitä ei saattanut polttaa kovassa tuulessa.\nSilloin ummistin silmäni niinkuin lapsi, etten tarvitsisi nähdä\npimeyttä.\n\nPitkän ajan kuluttua kävi kulkumme kahta vertaa nopeammaksi, päättäen\nilman puhaltamisesta kasvojani vastaan. Vesi syöksyi erittäin\njyrkästi alaspäin, ja luulin todellakin, ettemme enää kulkeneet\nveden päällä, vaan putosimme suoraan alas, sillä tunsin omituista\nputoamisen tunnetta. Setäni ja Hannu olivat tarttuneet lujasti\nkäsivarsiini ja pitivät minusta kiinni.\n\nKun oli kulunut jonkin aikaa -- kuinka kauan, sitä en saata\narvostella -- tunsin yhtäkkiä nytkähdyksen; lautta ei sattunut\nmihinkään kovaan esineeseen, mutta seisahtui kuitenkin. Suunnaton\nvedenpaljous syöksi sen yli; olin tukehtua -- -- -- olin\nhukkumaisillani -- -- --\n\nMutta tätä vedenpaisumusta ei kestänyt kauan, ja muutaman sekunnin\nkuluttua olin taas vapaassa ilmassa, jota vedin keuhkoihini täysin\nhenkäyksin. Setäni ja Hannu puristivat käsiäni, niin että ne olivat\nmusertua, ja vielä kerran vei lautta meitä eteenpäin.\n\n\n\n\nXXXXII\n\n\nLuulen että kello oli noin kymmenen paikoilla illalla. Kuulo oli\nensimmäinen aistini, joka teki tehtävänsä viime tapauksen jälkeen.\nMinä kuulin melkein heti paikalla, -- sillä olihan se oikeaa\nkuulemista -- äänettömyyden vallitsevan käytävässä sen ankaran\npauhinan jälkeen, joka monen tunnin kuluessa oli täyttänyt korvani.\nVihdoin kuuluivat korviini epäselvänä mutinana setäni sanat:\n\n-- Me nousemme ylöspäin!\n\n-- Mitä tarkoitatte? huusin minä.\n\n-- Niin, me nousemme! me nousemme!\n\nKun ojensin käteni koetellakseni kallioseinää, loukkasin sormeni;\nnousimme ylöspäin hyvin nopeasti.\n\n-- Tulisoihtu! tulisoihtu! huusi professori.\n\nHyvin työläästi sai Hannu soihdun viimeinkin sytytetyksi, ja vaikka\nnousimme yhä ylöspäin, kohosi liekkikin samoin ylöspäin ja levitti\nkylliksi valoa valaistaksensa koko näköpiirimme.\n\n-- Niin on kuin luulinkin, sanoi setäni. Me olemme ahtaassa kaivossa,\njoka on vähemmän kuin neljän sylen laajuinen laidasta laitaan. Vesi,\njoka on ehtinyt sen pohjaan, kohoaa nyt ja me sen mukana.\n\n-- Mihin?\n\n-- Sitä en tiedä, mutta meidän täytyy olla valmiit kaikkeen.\nMe kuljemme ylöspäin vauhtia, jonka arvioin kahdeksi syleksi\nsekunnissa; se on satakaksikymmentä syltä minuutissa eli enemmän kuin\npuolikolmatta penikulmaa tunnissa. Kyllä tälläkin tavalla pääsee\neteenpäin maailmassa.\n\n-- Niin, jollei satu estettä tielle ja jos tässä kaivossa on aukko!\nMutta jos se on umpinainen, jos ilma vähitellen pusertuu kokoon veden\npainaessa alhaalta, niin olemme hukassa!\n\n-- Akseli, vastasi professori aivan tyynenä, meidän tilamme on\nmelkein epätoivoinen, mutta onhan meillä edes jokin pelastuksen\ntoivo, ja tätä minä juuri tahdon koettaa. Jos me joka silmänräpäys\nvoimme tuhoutua, niin voimme myös joka silmänräpäys pelastua.\nOlkaamme siis valmiit käyttämään jokaista tilaisuutta hyväksemme.\n\n-- Mutta mitä sitten voimme tehdä?\n\n-- Voimmehan syömällä vahvistaa voimiamme.\n\nTämän kuullessani katselin tylsästi setääni; nyt minun täytyi\nilmoittaa, mitä en olisi tahtonut, ja sanoin:\n\n-- Syömälläkö?\n\n-- Niin kyllä, viipymättä.\n\nProfessori lausui sen lisäksi muutaman sanan tanskaksi. Hannu pudisti\npäätään.\n\n-- Mitä? huusi professori, ovatko ruokatavaramme joutuneet hukkaan?\n\n-- Ovat, tässä on kaikki mitä on jäljellä! pieni lihapalanen meille\nkolmelle yhteensä!\n\nSetäni katsoi minuun eikä tahtonut ymmärtää sanojani.\n\n-- No, luuletteko vielä, että pelastumme?\n\nEn saanut vastausta.\n\nTunti kului ja rupesin tuntemaan ankaraa nälkää, mutta ei kukaan\nmeistä rohjennut liikuttaakaan vähäistä evään jäännöstämme.\n\nSillävälin nousimme lakkaamatta huimaavan nopeasti. Välistä\nilmanhenki esti meitä hengittämästä, aivan kuin silloin, kun\nilmapurjehtijat joskus nousevat liian nopeasti. Mutta sen sijaan,\nettä nämä tuntevat vilua samassa suhteessa kuin nousevat ylöspäin\nilmakehän ylempiin kerroksiin, oli meillä päinvastainen tunne. Lämpö\nkohosi hämmästyttävän nopeasti nousten varmaankin tällä hetkellä\nneljäänkymmeneen asteeseen. Mitä tämä muutos merkitsi? Tähän asti\noli todellisuus osoittanut Davyn ja Lidenbrockin teoriat oikeiksi;\ntähän asti olivat erityiset seikat -- tulenkestävät kalliot, sähkö ja\nmagnetismi -- lieventäneet luonnon yleisiä lakeja ja antaneet meille\nkohtuullisen lämmön, sillä minun mielestäni oli oppi maanalaisesta\ntulesta yhä vain ainoa todellinen ja selvä selitys maapallostamme.\nOlimmekohan nyt menossa sellaiseen paikkaan, jossa kaikki nämä\nluonnonvoimat riehuvat valtoiminaan ja jossa kuumuus sulattaa kaikki\nkalliotkin? Juuri sitä pelkäsin, ja siksi lausuin professorille:\n\n-- Jollemme huku veteen tahi muserru kallioita vastaan, emmekä kuole\nnälkään, niin on meillä ainakin odotettavana sellainen kohtalo, että\nkärvennymme elävältä.\n\nHän ei vastannut, vaan kohautti sääliväisesti olkapäitään ja vaipui\njälleen ajatuksiinsa.\n\nTunti kului, eikä tilassamme tapahtunut mitään muutosta, paitsi että\nlämpö kohosi hiukan. Viimein setäni alkoi taas puhua:\n\n-- Kuulkaapa nyt, sanoi hän, meidän täytyy tehdä päätös.\n\n-- Tehdä päätös? sanoin minä.\n\n-- Niin, meidän täytyy vahvistaa voimiamme. Jos koetamme pitkittää\nelämäämme joitakuita tunteja sillä tavoin, että säästämme tätä ruoan\njäännöstä, niin uuvumme jo ennen loppuamme.\n\n-- Niin kyllä, ennen loppuamme, jota emme kauan tarvitsekaan odottaa.\n\n-- Entä jos ilmestyy pelastuksen tilaisuus, jolloin silmänräpäyksen\najan täytyy reippaasti toimia, niin mistä silloin saamme voimia, jos\nnyt uuvutamme itsemme nälällä?\n\n-- Mutta, setä, mitä meillä sitten on jäljellä, kun olemme syöneet\ntämän lihapalan?\n\n-- Ei mitään! Akseli, ei mitään! Mutta tuletko siitä kylläisemmäksi,\njos vain katselet sitä? Niinhän puhut kuin ainakin ihminen, jolla ei\nole omaa tahtoa, kuin voimaton olento!\n\n-- Ettekö sitten itse ole epätoivoissanne? kysyin äreästi.\n\n-- En! vastasi professori vakavasti.\n\n-- Mitä? Luuletteko vielä mahdolliseksi, että pelastumme?\n\n-- Aivan varmaan! Ja niin kauan kuin sydämeni sykkii ja veri virtaa\nsuonissani, en hyväksy sitä, että ajatteleva olento antautuu\nepätoivon valtaan.\n\nMitkä erinomaiset sanat! Miehen, joka tällaisessa tilanteessa saattoi\npuhua sellaisia sanoja, täytyi olla harvinainen ihminen.\n\n-- No mitä siis aiotte tehdä? kysäisin minä.\n\n-- Syödä jäljellä olevan ruokamme viimeistä suupalaa myöten\nvahvistaaksemme riutuneita voimiamme. Saattaa olla, että tämä on\nviimeinen ateriamme; olkoon menneeksi! Mutta olemmehan edes täysissä\nvoimissa emmekä uuvuksissa.\n\n-- Olkoon menneeksi sitten! Syökäämme siis! sanoin minä.\n\nSetäni otti lihapalan ja ne muutamat korput, jotka olivat säilyneet\nhaaksirikostamme, jakoi ne tasan kolmeen osaan, joten kukin meistä\nsai osaksensa naulan verran. Professori söi halukkaasti melkein\nkuumeentapaisella kiireellä; minä sitävastoin haluttomasti, melkein\nvastahakoisesti, vaikka olin nälissäni; Hannu taas söi hiljaisesti,\nkohtuullisesti, äänettömänä pureskellen pieniä paloja ja niellen\npalansa tyynesti, niinkuin ainakin se, jota eivät tulevaisuuden\nhuolet hätyytä. Tarkasti etsittyänsä hän löysi puoli pulloa viinaa,\njota hän tarjosi meille, ja tämä oivallinen juoma virkistikin minua.\n\n-- Oivallista! sanoi Hannu kun hänen vuoronsa tuli.\n\n-- Erinomaista! vakuutti setäkin.\n\nMinä olin taas saanut hiukan toivoa, mutta viimeinen ateriamme oli\nsyöty; kello oli viisi aamulla.\n\nIhminen on kertakaikkiaan sellainen, että kun ravinnon tarve on\ntyydytetty, niin on vaikeaa ymmärtää nälän tuskia: niitä täytyy itse\ntuntea voidakseen käsittää oikein. Pitkän paastoamisen jälkeen siis\nlihapalanen ja muutamat korput saattoivat entiset kärsimyksemme\nunohduksiin.\n\nSyötyämme jättäytyi jokainen meistä mietteittensä valtaan. Mitähän\nHannu mahtoi ajatella, hän, joka oli kotoisin kaukaiselta saareltansa\nja jolla oli itämaalaisen nöyryys taipua kohtaloonsa? Minä puolestani\nvaivuin muistelmiini; ne veivät minut takaisin maapallon pinnalle,\njosta minun ei olisi pitänyt ikinä lähteä. Kuninkaankadun varrella\noleva talo, Graüben raukkani, sekä lempeä Martta kulkivat sieluni\nsilmien ohi, ja tuo kohtalokas pauhina, joka kuului maan sisustasta,\noli mielestäni kuin kaupunkien melu tuolla ylhäällä.\n\nSetäni sitävastoin pysyi aina vain asiassa ja tutki tarkoin maan\nlaatua tulisoihtu kädessä; hän koetti päästä varmuuteen asemastamme\ntarkastelemalla maakerroksia. Tämä laskelma, tai pikemmin arvio,\nsattui tietysti vain likimaille, mutta oppinut mies on aina oppinut,\nkun hän vain pysyy levollisena, ja varmaa on, että tätä ominaisuutta\noli professori Lidenbrockilla sangen suuri määrä. Kuulin hänen\nmutisevan geologisia sanoja, ymmärsin ne ja tunsin vastoin tahtoani\ntämän tutkimuksen huvittavan itseäni vielä elämäni yhdennellätoista\nhetkellä.\n\n-- Tulensyöksemää graniittia! virkkoi hän. Vielä olemme ensimmäisen\naikakauden rajojen sisällä, mutta me nousemme! Me nousemme! Kuka\ntietää?\n\nKuka tietää? Hänellä on vielä toivoa! Hän koetteli kädellänsä\npystysuoraa seinää ja lausui muutaman silmänräpäyksen kuluttua:\n\n-- Tässä on gneissiä! Katinkultaa! Hyvä! Kohta olemme\nsiirtymisaikakauden kerroksissa, ja sitten -- --\n\nMitä hän tarkoitti? Saattoiko hän mitata päämme yläpuolella olevan\nmaakuoren vahvuutta? Oliko hänellä mitään keinoa laskea sitä? Ei!\nManometri oli menetetty, eikä mikään arviolasku voinut korvata sitä.\n\nKuumuus eneni enenemistään, tunsin hikoilevani kuin tulisessa\nlöylyssä. En voi verrata sitä muuhun kuin siihen kuumuuteen, joka\nlähtee raudan sulatusuunista silloin kuin sulaa rautaa paraikaa\nvaletaan muotteihin. Vähitellen täytyi Hannun, sedän ja minun riisua\ntakkimme ja liivimmekin; vähimmätkin vaatekappaleet olivat meille\nharmiksi ja kiusaksi.\n\n-- Kohoammeko me tulisena hehkuviin kerroksiin? huusin minä, kun\nkuumuus kävi kahta vertaa ankarammaksi.\n\n-- Ei! vastasi setäni; sehän on mahdotonta! Aivan mahdotonta!\n\n-- Mutta onhan kallio kuuma! sanoin minä koeteltuani seinää.\n\nKun heti sen jälkeen käteni sattui veteen, täytyi minun tempaista se\ntakaisin.\n\n-- Vesi on kiehuvan kuumaa! huusin minä.\n\nTällä kertaa professorin ainoana vastauksena oli vihainen viittaus.\n\nSilloin valtasi minut vastustamaton kauhistus, enkä voinut siitä\nenää päästä; tunsin jo edeltäpäin jotakin erikoista tapahtuvaksi,\njommoista ei rohkeinkaan mielikuvitus voi keksiä. Mieleeni iski\najatus, joka ensin tuntui epätodennäköiseltä, mutta muuttui viimein\nvarmuudeksi; koetin karkoittaa sitä mielestäni, mutta se palasi\nalinomaa takaisin. En uskaltanut lausua sitä julki, mutta muutamat\nhuomiot, jotka vastoin tahtoani tulin tehneeksi, osoittivat\nvakaumukseni todeksi. Tulisoihdun himmeässä valossa huomasin\nkallioiden levottomasti liikkuvan; nähtävästi oli tapahtumaisillaan\njokin ilmiö, jossa sähkölläkin oli osansa; sen lisäksi tämmöinen\nhirveä kuumuus, tämä kiehuva vesi! -- -- minä katsoin kompassiin.\n\nSe oli kuin hulluna!\n\n\n\n\nXXXXIII\n\n\nNiin! Kompassi oli hulluna. Neula hyppeli jyrkästi pohjoisesta\netelään, kääntyili kaikkiin ilmansuuntiin ja heilui edestakaisin,\nikäänkuin sitä olisi pyörryttänyt.\n\nTiesin varsin hyvin, että maan malmipitoinen ulkokuori ei ole koskaan\nlevossa; ne muutokset, jotka tapahtuvat sisimpien aineiden sulamisen\nvaikutuksesta, samoinkuin tärähdykset, joita suuret virrat ja\nmagnetismi synnyttävät, muuttavat alituisesti sen tilaa, silloinkin\nkun sen pinnalla asuvat olennot eivät huomaa sen liikkumista. Minun\nei siis olisi pitänyt hämmästyä tästä ilmiöstä tahi ei ainakaan\npäästää sellaista hirveätä ajatusta syntymään aivoissani.\n\nMutta minä en voinut enää erehtyä muutamista muista seikoista. Pauke\nja jyske kävivät hirvittäviksi; en voinut verrata niitä muuhun kuin\ntykkipatterin räminään ja jyrinään kivikadulla. Se oli yhtämittaista\nukkosen jyrinää.\n\nSähköilmiöiden riivaama hurja kompassi tuki osaltaan käsitystäni.\nMaan malminen kuori oli puhkeamaisillaan, kalliot näyttivät uhkaavan\nsyöksyä jälleen yhteen, rako oli menossa umpeen ja tyhjä paikka\ntäyttymäisillään. Silloin me pienet raukat olisimme litistyneet\nhienoksi moisessa peloittavassa syleilyssä.\n\n-- Setä! setä! huusin minä, me olemme hukassa.\n\n-- Mikä hätä sinulla taas on? vastasi hän hämmästyttävän\nlevollisesti. Mitä nyt?\n\n-- Mikäkö nyt on hätänä! Katsokaa kuinka seinät horjuvat, kuinka\nkallio liikkuu! Ja tämä polttava helle, tämä kiehuva vesi, nämä\nhöyryt, tämä hurja kompassi, kaikki ovat maanjäristyksen enteitä.\n\nSetäni pudisti hiljaa päätänsä.\n\n-- Maanjäristyksenkö? virkkoi hän.\n\n-- Niin!\n\n-- Poikani, luulenpa, että erehdyt!\n\n-- Mitä! ettekö tunne näitä enteitä? -- -- --\n\n-- Maanjäristyksen enteitäkö? En! Minä odotan jotakin parempaa!\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Tulivuoren purkausta, Akseli!\n\n-- Tulivuoren purkausta! sanoin minä. Me olemme siis tulivuoren\naukossa!\n\n-- Niin minäkin luulen, vastasi professori hymyillen, ja se onkin\nparasta, mitä meille voi tapahtua!\n\nParasta mitä voi tapahtua! Olikohan setäni hullu? Mitä tämä merkitsi?\nMiksi hän oli näin tyynellä mielellä ja hymyili?\n\n-- Mitä! huusin minä, me olemme joutuneet tulivuoren purkaukseen!\nSallimus on tuonut meidät tulisen laava-aineen, sulavien kallioiden,\nkiehuvan veden ja kaikkien ulossyöksevien aineiden kulkuväylään!\nNämä aineet sysäävät meitä eteenpäin, ajavat meidät ulos maan\nsisuksista, tulivuori viskaa meidät ilmaan kivien mukana, tuhka- ja\nkuonasateessa, oksentaa meidät ilmoille tuliliekkien keskellä, ja\ntämä on sitten parasta, mitä meille saattaa tapahtua!\n\n-- Niin! vastasi professori, katsellen minuun silmälasiensa ylitse,\nsillä se on ainoa keino, jolla voimme päästä takaisin maan pinnalle!\n\nMinun täytyy jättää mainitsematta ne tuhannet eri ajatukset, jotka\nristeilivät aivoissani. Setäni oli oikeassa, aivan oikeassa;\neikä hän ollut milloinkaan näyttänyt mielestäni rohkeammalta tai\nturvallisemmalta kuin tällä kertaa, kun hän tyynesti odotti ja\nedeltäpäin laski tulivuoren purkautumisen mahdollisuutta.\n\nMe nousimme yhä; yö kului samalla tavalla. Pauhina ympärillämme\nkasvoi monta vertaa kovemmaksi; olin tukehtumaisillani, luulin jo\nviimeisen hetkeni olevan käsissä, ja yhtäkaikki mielikuvitukseni\ntoimi niin, että rupesin taas ajattelemaan. Mutta seurasin\ntahdottomana ajatusteni juoksua yrittämättäkään hillitä niitä!\n\nOli selvää, että tulivuoren purkaus sysäsi meitä eteenpäin; lauttamme\nalla oli kiehuvaa vettä ja veden alla kokonainen laavatulva,\nkivisekoitus, joka tulivuoren huipulla hajoaisi joka suuntaan. Me\nolimme siis tulivuoren kidassa. Siitä ei ollut epäilystä.\n\nMutta sammuneen Sneffels-vuoren sijaan olimme nyt jossakin\ntodellisesti tulta syöksevässä vuoressa. Minä siis ihmettelin\nitsekseni, mikähän vuori se mahtoi olla, ja mihin maapallon paikkaan\nse oksentaisi meidät kidastaan.\n\nTietysti jonnekin pohjoisiin seutuihin, se oli selvää. Kompassimme\noli aina vain osoittanut oikealle päin, ennenkuin se tuli hulluksi.\nCap Saknussemmista alkaen olimme ajautuneet satoja penikulmia\nsuoraan pohjoiseen päin. Olimmekohan kenties joutuneet takaisin\nIslantiin? Syöksyisimmeköhän ilmoille Heklan suusta tahi jostakin\nniistä seitsemästä muusta tulivuoresta, jotka ovat tällä saarella?\nViidensadan penikulman päässä länteen päin en muistanut tällä\nleveysasteella olevan mitään muita tulivuoria paitsi eräitä vähän\ntunnettuja Amerikan luoteisrannalla. Idässäpäin oli yksi ainoa,\nkahdeksannellakymmenennellä leveysasteella, nimittäin Esk, Jean Mayen\nsaarella, Huippuvuorten läheisyydessä! Tulivuorenaukoista ei siis\nollut puutetta, ja ne olivat kylliksi avaroita oksentaaksensa vaikka\nkokonaisia armeijoja! Mutta sitä yritin aprikoida, mistä aukosta\nmeidän oli määrä pujahtaa ulos.\n\nAamulla nousimme ylöspäin yhä kiivaammin. Sen sijaan että kuumuus\nolisi vähentynyt lähempänä maan pintaa, se yhä eneni, mutta siihen\noli syynä tulivuoren vaikutus ja se seikka, että kuumuus oli tälle\npaikalle ominaista. Meitä eteenpäin kuljettavasta voimasta ei minulla\nollut mitään epäilyä. Ääretön, monen sadan ilmakehän paine, joka\noli syntynyt maan sisukseen keräytyneistä höyryistä, ajoi meitä\nvastustamattomasti eteenpäin. Mutta mihin lukemattomiin vaaroihin se\nmeidät veikään!\n\nKohta levisi tähän pystyyn käytävään kellertävää valoa; oikealla ja\nvasemmalla huomasin syviä käytäviä, jotka olivat ikäänkuin äärettömiä\naukkoja, joista syöksyi esiin paksua höyryä; rätisevät tulenliekit\nnäyttivät nuoleksivan seiniä.\n\n-- Katsokaa, setä! katsokaa! huusin minä.\n\n-- Niin, ne ovat rikkiliekkejä. Ei ole mikään sen luonnollisempaa\ntulivuoren purkautumisessa.\n\n-- Mutta entäs jos ne sulkevat meidät keskeensä.\n\n-- Eivät ne tee sitä.\n\n-- Entäs jos ne tukehduttavat meidät?\n\n-- Eivät ne meitä tukehdutakaan! Käytävä levenee laajemmaksi, ja jos\nniin tarvitaan, niin voimme lähteä pois lautalta ja etsiä suojaa\njostakin vuoren loukosta.\n\n-- Entä vesi, kohoava vesi?\n\n-- Ei täällä enää olekaan vettä, Akseli, vaan jonkinlaista\nlaavapuuroa, joka viepi meidät mukanansa tulivuoren suulle.\n\nVesi oli todellakin kadonnut aitamme. Sen tilalle oli ilmestynyt\njotenkin tiheitä, mutta kuitenkin kiehuvia aineita. Ilma kävi\nsietämättömän kuumaksi, ja jos meillä olisi ollut lämpömittari, niin\nse olisi varmaankin osoittanut seitsemääkymmentä astetta! Hiki valui\nmeistä virtanaan; ja jollemme olisi nousseet niin vinhaa vauhtia\nylöspäin, niin olisimme varmaan tukehtuneet.\n\nProfessori ei kuitenkaan vaatinut meitä noudattamaan esitystään\nja poistumaan lautalta, ja oikeassa hän olikin. Nämä muutamat\nkokoonkyhätyt pölkyt muodostivat sentään vakavan pinnan, turvallisen\njalansijan, jota emme mistään muualta olisi löytäneet.\n\nKello kahdeksan aamulla tapahtui jotakin, jota ennen ei ollut\nsattunut. Kohoava liike lakkasi yhtäkkiä; lautta oli aivan\nliikkumattomana.\n\n-- Mikä nyt on? kysyin minä, kun horjahdin tästä seisahtumisesta,\nikäänkuin jostakin sysäyksestä.\n\n-- Pysähdys, vastasi setäni.\n\n-- Pysähtyykö tulivuoren purkaus?\n\nEdessämme näkyivät kauniin meren välkkyvät laineet.\n\n-- Enpä luule.\n\nMinä nousin ja katselin ympärilleni. Kenties esiinpistävä\nkallionkieleke oli seisahduttanut lautan, joka nyt silmänräpäyksen\najan vastusti ulossyökseviä aineita. Siinä tapauksessa pitäisi\nkoettaa saada lautta irti niin pian kuin suinkin mahdollista.\n\nMutta niin ei ollut; kaikki ulossyöksevät aineet, tuhka, kuona ja\nkivisirpaleet, olivat seisahtuneet ja lakanneet kohoamasta.\n\n-- Taukoaakohan tulivuoren purkaus? huusin minä.\n\n-- Oh! virkkoi professori, pelkäätkö sitä, poikaseni? Ole huoleti; ei\ntätä lepoa kauan kestä: sitä on jo kestänyt viisi minuuttia, ja pian\njatkamme nousuamme vuoren aukon suulle.\n\nNäin puhellessansa professori alinomaa katseli kelloansa, ja nytkin\nkävi hänen ennustuksensa toteen. Kohta rupesi lautta taas kiivaasti\nliikkumaan, kulkien noin pari minuuttia, jolloin se seisahtui\nuudestaan.\n\n-- Hyvä! sanoi setäni, katsoen kelloonsa, kymmenen minuutin kuluttua\nse taas lähtee liikkeelle.\n\n-- Kymmenenkö minuutin kuluttua?\n\n-- Niin; tällä tulivuorella on ajoittaiset purkaukset. Se sallii\nmeidän vetää henkeämme samalla kun se itsekin hengittää.\n\nSe oli totta. Määrättyyn aikaan syöksyimme taas ylöspäin erinomaisen\nnopeasti. Meidän täytyi tarttua lujasti kiinni lautan pölkkyihin\npysyäksemme sillä. Sitten se taas pysähtyi.\n\nOlen myöhemmin monesti aprikoinut tätä kummallista ilmiötä keksimättä\nsiihen tyydyttävää selitystä. Minusta on kuitenkin selvää, ettemme\nolleet tulivuoren päätorvessa, vaan jossakin sivu-uomassa, jossa\ntuntui jonkinlainen vastavaikutus.\n\nEn voi sanoa, kuinka nopeasti tämä temppu uudistui. Sen ainoastaan\nvoin vakuuttaa, että me jokaisella uudella sysäyksellä syöksyimme\neteenpäin yhä kiivaammin ja lensimme ylöspäin tykin luodin vauhdilla.\nJoka kerta kuin pysähdyimme, olimme tukehtumaisillamme; kun kuljimme\neteenpäin, niin tulinen ilma melkein esti meitä hengittämästä.\nAjattelin jo, mikä erinomainen nautinto olisi, jos äkkiä tulisimme\npohjoisiin seutuihin, joissa olisi kolmenkymmenen asteen pakkanen.\nMielikuvituksissani olin jo kulkevinani napaseutujen lumikedoilla,\nja halusin päästä niin pian kuin mahdollista kierittelemään\nlumihangessa! Pääni joutui vähitellen pyörryksiin alituisista\nsysäyksistä. Jollei Hannua olisi ollut, niin olisin jo monta kertaa\nloukannut pääni kallioseinään.\n\nEn niin ollen muista aivan selvään, mitä tapahtui seuraavain tuntien\naikana; ainoastaan himmeästi tajusin yhtämittaisen pauhinan,\nvuoren vapisemisen ja että lauttamme kieppui ympäri kuin kehässä.\nSe kiikkui laavavirralla, tuhkasateessa, rätisevien liekkien\nkeskellä. Myrskytuuli, jonka olisi luullut saaneen alkunsa jostakin\nsuunnattoman suuresta palkeesta, ylläpiti maanalaista tulta. Vielä\nkerran näin Hannun kasvot punertavassa valossa ja tunsin tällä kertaa\nsamaa kauhua, jonka syntinen raukkakin tuntee seisoessaan tykin\nsuuhun sidottuna ja odottaessaan laukausta, joka paukahtaessaan\nsiroittaa hänen jäsenensä ilmaan.\n\n\n\n\nXXXXIV\n\n\nKun jälleen avasin silmäni, tunsin Hannun toisella kädellään pitävän\nminua tanakasti kiinni vyötäistä, ja toisella huomasin hänen tukevan\nsetääni. En ollut pahoin loukkautunut, vaan pikemmin kuin pehmeäksi\npiesty, kun olin heittänyt vaarallisella tavalla kuperkeikkaa pitkin\nvuoren rinnettä; älysin olevani vuoren rinteellä parin askeleen\npäässä jyrkästä kuilusta, johon olisin syöksynyt, jos olisin\nhievahtanutkaan. Hannu oli pelastanut minut kuolemasta luisuessani\npitkin vuoren sivua.\n\n-- Missä me nyt olemme? kysyi setäni, joka näytti mielestäni olevan\näkeissänsä siitä, että olimme taas maan pinnalla.\n\nHannu kohotti olkapäitään tietämättömyyden merkiksi.\n\n-- Islannissa, vastasin minä.\n\n-- Emmepä olekaan, virkkoi Hannu.\n\n-- Emme suinkaan, todisti professorikin.\n\n-- Hannu erehtyy! sanoin minä, nousten pystyyn.\n\nVielä kohtasi meitä hämmästys niin monen ihmeen lisäksi, joita jo\nolimme matkallamme nähneet ja kokeneet. Odotin näkeväni ikuisen\nlumen peittämän vuoren huipun, pohjoisten seutujen hedelmättömät\nmaat napaseutujen kelmeän taivaan alla, pohjoisempana kuin mitkään\ntähän asti tunnetut leveysasteet, mutta vastoin kaikkia näitä luuloja\nolimme setäni, islantilainen ja minä mukavasti pitkällämme polttavan\nauringon paahteessa vuoren rinteellä, lämpöisessä ilmanalassa.\n\nEn tahtonut oikein uskoa silmiäni; mutta ruumiini ei sallinut epäillä\nsitä. Puolialastomina olimme tulleet ulos tulivuoresta, emmekä olleet\nnähneet aurinkoa kahteen kuukauteen; nyt näimme sen loistavana\nyläpuolellamme taivaanlaella, josta se vuodatti häikäiseviä säteitään\ntuhlaamalla tuhlaten lämpöä ja valoa.\n\nKun silmäni olivat ehtineet tottua tähän ylenpalttiseen valoon ja\nloisteeseen, käytin niitä oikaistakseni mielikuvitukseni ensimmäisen\nerehdyksen. Tahdoin kuitenkin väittää, että olimme Huippuvuorilla,\nenkä aikonut ilman muuta luopua tästä ajatuksestani.\n\nProfessori alkoi puhua ensin ja sanoi:\n\n-- Ei todellakaan näytä siltä, kuin olisimme Islannissa.\n\n-- Mutta entä Jan Mayenin saari...? vastasin siihen.\n\n-- Eipä niinkään, poikaseni. Eihän tämä ole louhikkoinen\nlumipeitteinen pohjoismainen tulivuori.\n\n-- Mutta -- -- --\n\n-- Katsopa, Akseli, tuonne!\n\nKorkeintaan viisisataa jalkaa päämme yläpuolella kohosi tulivuoren\nhuippu, josta nousi noin joka neljännestunti kovasti jyristen\nkorkea tulipatsas ja samalla isot joukot hohkakiveä, tuhkaa ja\nlaava-ainetta. Tunsin tärinää vuoressa, joka huokui kuin suuri valas\nja syöksi aika ajoin tulta ja kaasuja suuresta purskureiästänsä.\nAlempana oli jyrkkinä röykkiöinä suuret määrät seitsemän- tai\nkahdeksansadan jalan paksuudelta tulivuoren oksentamia aineita, joten\nkoko vuoren korkeus ei ollut kolmeakaan sataa syltä. Vuoren juuri\noli viheriäisten puiden peitossa! Huomasin siellä muiden ohessa\nöljypuita, viikunapuita ja viiniköynnöksiä, joissa riippui runsaasti\npunaisia rypäleitä.\n\nTäytyi myöntää, että tämä ei ollut pohjoinen maisema.\n\nKun katsoimme tämän viheriäisen vyöhykkeen ulkopuolelle, avautuivat\nnähtäväksemme ihmeellisen kauniin meren välkkyvät laineet, jotka\nrajoittivat tämän ihanan maan vain muutaman penikulman pituiseksi\nsaareksi. Idässäpäin näkyi pienoinen satama, jonka ympärillä oli\nmuutamia rakennuksia ja jossa omituisen muotoisia laivoja liikkui\ntaivaansinisellä vedenpinnalla. Etempänä kohosi vedenpinnasta niin\nlaaja saaristo, että se näytti mahdottoman suurelta muurahaispesältä.\nLännessäpäin kaareutui taivasta vastaan kaksi kaukaista rannikkoa;\ntoisella niistä näkyi kauniisti muodostuneita siintäviä\nvuorenselänteitä; toisella, kaukaisemmalla, rantamaalla näkyi\nsummattoman korkea vuoren huippu, jonka kärjessä liehui savutöyhtö.\nPohjoisessa levisi ääretön meren ulappa, joka kimalteli auringon\nsäteissä ja jossa näkyi siellä täällä maston huippu tahi tuulen\npaisuttama purje. Se seikka, ettemme olleet aavistaneet tällaista,\nenensi sen ihmeellistä kauneutta satakertaisesti.\n\n-- Missä me olemme? Missä? kyselin minä puoliääneen.\n\nHannu sulki silmänsä välinpitämättömästi, ja setäni katseli\nympärillensä ymmärtämättä mitään.\n\n-- Olkoonpa tämä mikä vuori hyvänsä, sanoi hän viimein, mutta tulta\noksentava se kuitenkin on; tulen syöksymiset eivät lakkaa, eikä\ntodellakaan maksa vaivaa päästä hengissä tulivuoren purkauksesta\nsaadaksensa lopuksi kuitenkin kivimöhkäleen päähänsä. Lähtekäämme\nsentähden alas, niin saamme tietää, mihin toimiin meidän on\nryhtyminen. Olen sitäpaitsi kuolemaisillani nälkään ja janoon.\n\nProfessori ei varmaankaan ollut mietiskelijä-luonne. Minä puolestani\nunhotin sekä vaivamme että tarpeemme, ja olisin voinut jäädä\ntälle paikalle vielä moneksi tunniksi, mutta minun täytyi seurata\ntovereitani.\n\nVuoren rinteillä oli sangen korkeita jyrkänteitä, ja pudota\ntupsahdimme syviin tuhkahautoihin vältellessämme laavavirtoja, jotka\nluikertelivat alas ikäänkuin tuliset käärmeet. Laskeutuessamme minä\npuhelin innokkaasti, sillä mielikuvitukseni oli liiaksi kiihtynyt.\n\n-- Me olemme Aasiassa, virkoin minä; Intian rantamilla, tahi\nTyynenmeren saaristossa! Me olemme kulkeneet toisen maapallon\npuoliskon lävitse ja tulleet takaisin toisella puolella, Eurooppaa\nvastapäätä.\n\n-- Mutta kompassi? väitti setäni.\n\n-- Niin kompassi! vastasin minä hämilläni; jos uskoisimme sitä, niin\nolisimme kaiken aikaa kulkeneet pohjoista kohti.\n\n-- Se on siis osoittanut väärin?\n\n-- Aivan varmaan!\n\n-- Jollei tämä ole pohjoisnapa!\n\n-- Tämäkö pohjoisnapa? Eihän toki! Mutta -- -- --\n\nTämä oli selittämätön seikka, enkä tiennyt, mitä uskoa.\n\nSillävälin lähestyimme viheriäistä metsikköä, jota silmämme\nihailivat. Nälkä ja jano kiusasivat minua kovasti. Pari tuntia\nastuttuamme levisi silmiemme eteen ihana lakeus täpötäynnänsä\nöljy- ja granaattipuita sekä viiniköynnöksiä, jotka näkyivät olevan sen\nomaisuutta, joka ensin niitä lähestyi. Hätääntyneessä tilassamme emme\npitäneet lukua mistään muodollisuuksista. Mikä suloinen nautinto\nolikaan pistellä suuhunsa näitä meheviä hedelmiä, ahmia kokonaisia\nrypäleterttuja näistä viiniköynnöksistä, joiden hedelmät jo olivat\nkypsyneet mustapuhuviksi! Aivan lähellä huomasin nurmikossa puiden\nsuloisessa varjossa kirkkaan lähteen, jossa me kohta huuhdoimme\nkasvomme ja kätemme.\n\nKun sitten heittäysimme levolle, näimme lapsen parin öljypuumetsikön\nvälissä.\n\n-- Katsokaa, tuolla on tämän onnellisen maan asukkaita!\n\nLapsi oli pieni raukka, repaleinen ja kituliaan näköinen, ja näytti\nsäikähtävän hirveästi nähdessänsä meidät; kun olimme puolialastomina\nja aivan siivottomasti parroittuneet, olimme todellakin inhoittavan\nnäköisiä ja omiamme peloittamaan piloille maan asukkaat, jollei tämä\nollut pelkkien rosvojen ja ryövärien maa.\n\nKun poika oli juuri lähtemäisillään käpälämäkeen, juoksi Hannu hänen\nluoksensa ja sieppasi hänet kiinni, vaikka hän kyllä koetti huutaa ja\npotkia.\n\nSetäni alkoi rauhoittaa häntä niin hyvin kuin taisi ja kysyi häneltä\nsaksaksi:\n\n-- Sanopas, pieni ystäväni, mikä tämän vuoren nimi on?\n\nLapsi ei vastannut.\n\n-- No hyvä, virkkoi setäni, emme ole Saksassa.\n\nHän uudisti saman kysymyksen englanninkielellä. Lapsi ei sittenkään\nvastannut mitään; olin kuin tulisilla hiilillä.\n\n-- Onko hän mykkä? tiuskaisi professori, joka ylpeänä\nkielitaidostansa uudisti kysymyksensä ranskaksi.\n\nLapsi oli vain äänetönnä.\n\n-- No koetetaanpa italian kieltä, virkkoi setäni, ja lausui:\n\n-- _Dove noi siamo?_\n\nNiin, missä me olemme? matkin minä maltitonna. Poika ei virkkanut\nmitään.\n\n-- Mitä nyt? Etkö vastaa? ärjäsi professori, joka alkoi vihastua ja\nravisteli poikaa korvista. _Come si noma questa isola?_\n\n-- Stromboli, vastasi paimenpoika ja pujahti pakoon Hannun käsistä\nlähtien juoksemaan kedon halki.\n\nMe emme aikoneetkaan pidättää häntä. Stromboli! Minkä vaikutuksen\ntämä odottamaton sana tekikään! Me olimme siis keskellä Välimerta,\nmytologiasta tunnetussa Aiolian saaristossa, Strongylumissa, jossa\nAiolos piti tuulia ja myrskyjä kahleissa. Ja nuo kaukana idässä\nsiintävät vuoret olivat Calabrian vuoret! Ja tuolla etelässä kohoava\ntulivuori oli Etna; raju ja villi Etna!\n\n-- Stromboli! Stromboli! toistin minä.\n\nSetäni viittaili ja puheli niinkuin minäkin; olisi voinut luulla,\nettä veisasimme ylistysvirttä.\n\nOi mikä matka! Mikä merkillinen matkustus! Tunkeuduttuamme\ntulivuoreen tulimme ulos toisesta, joka oli enemmän kuin\ntuhannenkahdensadan penikulman päässä Sneffelsistä tuolla autiossa\nmaailman ääreen heitetyssä Islannissa! Sattumalta olimme tulleet\nmaapallon ihanimpiin seutuihin. Ikuisen lumen maista olimme joutuneet\nikuisen vihannuuden tienoille; kylmän seudun harmaasta usvasta olimme\nsukeltaneet maan uumeniin tullaksemme Sisilian tummansinisen taivaan\nalle.\n\nSyötyämme erittäin maukkaan hedelmäaterian ja ryypättyämme raikasta\nvettä palanpaineeksi lähdimme jälleen kulkemaan päästäksemme\nStrombolin satamaan. Varovaisuuden vuoksi emme puhuneet sanaakaan\nsiitä, millä tavoin olimme joutuneet saarelle, sillä taikauskoiset\nitalialaiset olisivat luultavasti pitäneet meitä manalasta karanneina\npaholaisina; meidän täytyi siis selittää kaikille olevamme\npoloisia haaksirikkoutuneita. Se oli vähemmän kunniakasta, mutta\nturvallisempaa. Kulkiessamme setä mutisi itsekseen:\n\n-- Mutta kompassi! kompassi, joka osoitti pohjoista! Kuinka saatan\nselittää tämän?\n\n-- Kas kummaa! sanoin minä ylenkatseellisesti, sitä ei voi selittää,\nse on varsin yksinkertaista!\n\n-- Kas sepä olisi kaunista! Johannaeumin professori ei osaa selittää\nkosmillista ilmiötä, sehän on häpeä!\n\nTämän sanottuansa asetti setäni taas silmälasit nenällensä ja muuttui\nankaraksi mineralogian professoriksi, seisoen puoleksi alastomana\nnahkavyö vyötäisillänsä.\n\nTuntia myöhemmin, kun olimme lähteneet olivimetsiköstä,\ntulimme San-Vincenzon satamaan, jossa Hannu tahtoi palkkansa\nkolmanneltakymmenenneltä palvelusviikoltansa; ystävällisesti\npuristaen hänen kättänsä maksoi setäni hänelle palkan.\n\nVaikk'ei Hannu ollut yhtä liikutettu kuin me, niin osoitti hän\nkuitenkin tällä kertaa erinomaista sydämellisyyttä.\n\nSormenpäillään hän puristi hymyillen kättämme.\n\n\n\n\nXXXXV\n\n\nTähän loppuu nyt kertomukseni, joka on sellainen, etteivät sitä usko\ntodeksi nekään, jotka eivät ole tottuneet epäilemään mitään asiaa.\nMutta minä olen siihen jo edeltäkäsin valmistunut.\n\nStrombolin kalastajat osoittivat meille kaikkea ystävällisyyttä,\njota haaksirikkoon joutuneet voivat toivoa, ja lahjoittivat meille\nvaatteita ja ruokaa.\n\nPari vuorokautta odotettuamme pääsimme maltalaisessa purjeveneessä\nsyyskuun 2 päivänä Messinaan, jossa muutaman päivän lepo virkisti\nmeitä kaikista vaivoistamme ja rasituksistamme.\n\nPerjantaina syyskuun 6 päivänä lähdimme ranskalaisessa postilaivassa\n_Volturnossa_ matkaan, ja kolmen päivän perästä nousimme maihin\nMarseillessa, ajatellen ainoastaan yhtä asiaa, nimittäin tuota\nkirottua kompassia; tämä selittämätön seikka ei lakannut minua\nvaivaamasta. Syyskuun 11 päivän iltana tulimme Hampuriin.\n\nEn rupea selittämään Martan hämmästystä enkä Graübenin ihastusta.\n\n-- Nyt kun olet sankari, sanoi rakastettava morsiameni, ei sinun\ntarvitse enää lähteä luotani, Akseli!\n\nMinä katsoin häneen, hän itki ja hymyili yht'aikaa. Saattaa\narvata, miten suurta huomiota professori Lidenbrockin palaaminen\nherätti Hampurissa. Puhelias Martta oli lennättänyt uutisen hänen\nmatkustuksestansa maan keskipisteeseen ympäri kaupunkia. Sitä ei\nkukaan tahtonut uskoa, ja vaikka professorin nähtiinkin palanneen\nkotiin, ei hänen matkaansa pidetty silti totena.\n\nMutta Hannun täälläolo ja kertomukset Islannista muuttivat vähitellen\nasian uskottavaksi.\n\nSedästäni tuli siis kuuluisa mies, ja minusta kuuluisan miehen\nveljenpoika, ja merkitseehän sekin aina jotakin. Hampurin\nkaupunkilaiset pitivät juhlan kunniaksemme. Johannaeumissa\npidettiin julkinen kokous, jossa professori kertoi matkastansa,\njättäen kuitenkin mainitsematta ne seikat, jotka olivat yhteydessä\nkompassimme kanssa. Samana päivänä hän luovutti Saknussemmin\nkirjoituksen kaupungin arkistoon lausuen mielipahansa senjohdosta,\nettä useat seikat, jotka olivat voimakkaammat kuin hänen tahtonsa,\nolivat estäneet häntä seuraamasta islantilaisen matkustajan jälkiä\nmaan keskipisteeseen asti. Hän oli kunniassansa kaino, ja sentähden\nhänen arvonsa nousi vielä enemmän.\n\nNäin suuri kunnia tuotti hänelle tietysti kadehtijoita. Sellaisia\nhänelle karttuikin, ja kun hänen teoriansa, joka perustui\ntosiseikkoihin, vastusti tieteen otaksumaa maanalaisesta tulesta,\nniin hän kirjallisesti ja suullisesti kävi merkillistä sanasotaa\nkaikkien maiden oppineiden kanssa.\n\nMinä puolestani en voi hyväksyä hänen teoriaansa maan jäähtymisestä.\nHuolimatta kaikesta siitä mitä olen nähnyt, olen vakuutettu siitä,\nettä maan sisuksissa on tulta; mutta myönnän kyllä, että tähän asti\nselittämättömiksi jääneet seikat voivat luonnollisten ilmiöiden\nvaikutuksesta lieventää tätä lakia.\n\nKun näitä seikkoja juuri tutkittiin mitä kiihkeimmin, sai setäni\nkokea todellista surua. Huolimatta hänen rukouksistaan lähti Hannu\nHampurista; tämä mies, jolle olimme kiitollisuuden velassa kaikesta,\nei antanut meidän maksaa velkaamme. Hannulle tuli ikävä kotimaahansa\nIslantiin.\n\nMe olimme kovin mieltyneet rehtiin linnustajaamme, emmekä suinkaan\nunhoita häntä, vaikka hän onkin poissa, sillä pelastihan hän\nhenkemme; aion vielä kerran ennen kuolemaani käydä tervehtimässä\nhäntä.\n\nLopuksi minun tulee mainita, että tämä _matkustus maan\nkeskipisteeseen_ herätti tavatonta huomiota koko maailmassa. Se\npainettiin ja käännettiin monelle kielelle, etevimmät sanomalehdet\npainattivat tärkeimpiä kohtia siitä, ja sen ihmeitä pohdittiin,\nniistä keskusteltiin, niitä väitettiin perättömiksi ja puolustettiin\nyhtä innokkaasti. Kumma kyllä, setäni sai eläessään nauttia koko\nansaitsemansa kunnian, ja mr. Barnum esitti hänelle, että hän hyvin\nsuuresta hinnasta antaisi näytellä itseään Yhdysvalloissa.\n\nMutta kaikessa tässä kunniassa oli yksi ikävä seikka, tahi pikemmin\nkiusa, nimittäin tuo ilkeä kompassijuttu, ja oppineelle miehelle\nmokoma selittämätön ilmiö muuttuu siveelliseksi kiusaksi. Mutta\ntaivas soi sedälleni lopultakin häiriytymättömän onnen.\n\nEräänä päivänä, kun järjestelin hänen työhuoneessansa\nkivennäikokoelmaa, huomasin tuon merkillisen kompassin ja otin sen\nkäsiini tutkakseni sitä.\n\nKuinka hämmästyinkään! Minulta pääsi huuto, ja professori kiiruhti\nluokseni.\n\n-- Mitä nyt? kysäisi hän.\n\n-- Kompassi!\n\n-- No entä sitten?\n\n-- Neula osoittaa etelää, eikä pohjoista.\n\n-- Mitä sanot?\n\n-- Katsokaa itse. Sen navat ovat vaihtuneet.\n\n-- Vaihtuneet!\n\nSetäni katseli, vertaili ja hypähti viimein niin, että koko huone\ntärähti.\n\nÄkkiä selkeni asia hänelle ja minulle!\n\n-- Tämä neula peijakas, huusi hän, niin pian kuin sai puhutuksi, on\nosoittanut etelää aina siitä asti kuin tulimme Cap Saknussemmiin?\n\n-- Niin, siltä näyttää!\n\n-- Sitten on erehdyksemme selitetty. Mutta mikä ilmiö aiheutti\nkompassin hairahduksen?\n\n-- Ei ole mikään sen selvempää.\n\n-- Selitäpä, poikaseni, sanasi!\n\n-- Tuo tulinen pallo, joka myrskyssä Lidenbrockin merellä muutti\nlautallamme raudan magneettiseksi, on aivan yksinkertaisesti\nvaikuttanut kompassiimmekin!\n\n-- Ahaa! nauroi professori, siis vain sähkön tekemä kepponen.\n\nTästä päivästä alkaen oli setäni onnellisin oppineista miehistä ja\nminä onnellisin aviomiehistä, sillä kaunis vierlantilainen tyttöni\nlakkasi olemasta holhottina talossamme ja sai korkeamman arvon, kun\nhänestä tuli sekä veljentytär että aviovaimo. Sen vain mainitsen,\nettä hänen setänsä oli mainio professori Otto Lidenbrock, kaikkien\nviiden maanosan kaikkien oppineiden maantieteellisten ja mineralogien\nseurojen kirjeenvaihtajajäsen.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Tunnettu kimnaasi Hampurissa.\n\n[2] _Humphry Davy_ (1778-1829) oli kuuluisa englantilainen kemisti,\njoka teki tärkeitä tutkimuksia sähkövirran vaikutuksista erilaisiin\nkemiallisiin yhdistyksiin; hän on kaliumin ja natriumin keksijä,\njakoi ensimmäisenä veden sen alkutekijöihin, vetyyn ja happeen, ja\nkeksi sähkövalon. Hänen keksimänsä on myös kaivoksissa käytetty\nvarmuuslamppu.\n\n[3] _Friedrich Wilhelm Humboldt_ (1769-1859), kuuluisa saksalainen\nluonnontutkija ja tutkimusretkeilijä, jonka Etelä-Amerikkaan tekemät\nmatkat ovat olleet tavattoman tärkeät sekä kasvi- ja eläintieteelle\nettä muillekin luonnontieteen haaroille.\n\n[4] _John Franklin_ (1786-1847), kuuluisa naparetkeilijä, joka\ntuhoutui viimeisellä pohjoisnaparetkellään.\n\n[5] _Edward Sabine_ (1788-1883) oli englantilainen fysiikan tutkija,\njoka on tehnyt tärkeitä huomioita maamagnetismista.\n\n[6] _A.C. Becquerel_ (1788-1878), ranskalainen sähköopin tutkija.\n\n[7] _David Brewster_ (1781-1868), skotlantilainen fysiikan tutkija,\njoka on saavuttanut mainetta valo-opin alalla.\n\n[8] _Jean Dumas_ (1800-1884) oli ranskalainen kemisti, joka teki\ntärkeitä atomipainoa koskevia tutkimuksia.\n\n[9] _Milne Edvards_ (1800-1885) oli kuuluisa ranskalainen\neläintieteen tutkija, Cuvier'in oppilaita.\n\n[10] \"Transcendentaalisesta kristallografiasta\" =\nylikokemusperäisistä kidemuodoista s.o. kristallimuodoista, joista\nei kokemuksen kautta ole mitään tietoa, mutta jotka matemaattisesti\nkuitenkin voidaan edellyttää.\n\n[11] Tarkoittanee venäläistä tiedemiestä I. v. _Struwea_ (1793-1864),\njoka oli Pulkovan observatorion johtaja ja kuuluisa tähtitieteilijä.\n\n[12] Tugendbund -- \"hyveenliitto\", perustettiin 1848 Königsbergissä.\nTarkoituksena oli työskennellä saksalaisen isänmaallisen hengen\nelvyttämiseksi.\n\n[13] _Vierlanden_, neljä Hampurin lähellä, Elben ja Billen välillä\nolevaa piirikuntaa.\n\n[14] Islannin kuuluisimpia historioitsijoita (1178-1241).\nHänen kirjoittamiaan ovat n.s. nuorempi _Edda_ ja yllämainittu\n_Heimskringla_ -- _Riimikronikka_ on runomitallinen, kronologista\njärjestystä noudattava kertomus joistakin tapahtumista, tavallinen\nvanhojen historiallisten lähteitten muoto.\n\n[15] Riimukirjoitus oli germaaneilla tavallinen; säilyi Islannissa\n15:nnelle vuosisadalle.\n\n[16] Alkemiaa, jonka päätehtäviä oli kullantekotaito, voi pitää\nkemian edeltäjänä, ja useimmat keskiajan oppineet harrastivat\nsitä. _Avicenna_ oli kuuluisa muhamettilainen oppinut, joka eli\nnoin v. 1000. -- _Roger Bacon_ (1214-1294) oli englantilainen\nfransiskaanimunkki, jota vainottiin kovasti hänen fysikaalisten\nja kemiallisten kokeittensa vuoksi. Hänen sanotaan keksineen\nisonnuslasin ja ilmapumpun sekä huomanneen ensimmäisenä Julianisen\nkalenterin virheet. Hän taisteli munkkien siveetöntä elämää vastaan\nja vietti viimeiset elämänsä 14 vuotta vankeudessa. _Raimundus\nLullus_ (1235-1315), jumaluusoppinut ja lähetyssaarnaaja, kirjoitti\nn.s. \"suuren taiteen\" (\"ars magna\"), jossa hän uskoi ratkaisseensa\nkaikki viisaustieteen arvoitukset ja jonka piti saada joka mies\nvakuutetuksi kristinuskon kumoamattomasta totuudesta. _Aureolus\nBombastus Paracelsus_ (1493-1541) oli sveitsiläinen lääkäri, joka\nsai kärsiä vainoa uskonpuhdistusta suosivan esiintymisensä vuoksi.\nToisaalla pidetään häntä lääkintätaidon uudistajana, toisaalla\nhaaveilijana ja petturina. Useat hänen nimellään kulkevat teokset\neivät ole hänen kirjoittamiaan.\n\n[17] _Galileo Galilei_ (1564-1642) oli kuuluisa matematiikan ja\ntähtitieteen tutkija. Kun hän julkisesti puolusti Kopernikuksen\ntähtitieteellistä järjestelmää, pakotti inkvisitsioni hänet\njulkisesti peruuttamaan mielipiteensä, että \"aurinko on maailman\nliikkumaton keskus, ja että maa ei ole liikkumaton\". Galilei\nmääritteli heiluriliikkeen lait ja kehitti kaukoputken soveliaaksi\ntähtitieteen tarkoituksiin; siten keksi hän kuun vuoret, Jupiterin 4\nkuuta, Saturnuksen renkaat ja auringonpilkut.\n\n[18] Alster, Elben lisäjoki, virtaa Hampurin eteläpuolitse.\n\n[19] \"Utrechtin sametilla\" päällystetylle tuolille; eräs tällä\nnimellä tunnettu huonekalukangas.\n\n[20] Laite, jota käytetään osoittamaan sähkön kokoontumista.\n\n[21] Pitää olla Hendersson: Skotlantilainen pappi, joka muutti\nKööpenhaminaan ja matkusteli Islannissa Engl. Pipliaseuran lähettinä.\n\n[22] Vuoren nimi on tanskaksi: Snäfials-Jökull.\n\n[23] Snäfials-tulivuorella oli purkaus vielä v. 1821, joten tekijän\ntiedonanto on virheellinen.\n\n[24] _Fourier_ (1768-1830) oli ranskalainen tiedemies, jonka\nteos \"Lämmön analyyttinen teoria\" muodostaa käännekohdan lämmön\ntutkimisessa.\n\n[25] _S.D. Poisson_ (1781-1840) oli kuuluisa ranskalainen\nmatemaatikko, joka on suorittanut tärkeitä tutkimuksia matemaattisen\nfysiikan alalla.\n\n[26] Tekijän kuvaus Kööpenhaminasta on vanhentunut.\n\n[27] Vielä toimiva tulivuori.\n\n[28] Islannin lounainen niemi.\n\n[29] _Olafsen_ ja _Povlsen_, edellinen luonnontutkija, jälkimmäinen\nlääkäri, kävivät tutkimassa Islannin luontoa ja oloja Kööpenhaminan\ntiedeseuran toimesta.\n\n[30] _La Recherche_-laivan lähetti amiraali Duperre vuonna\n1835 etsimään jäännöksiä Blossevillen retkikunnasta ja _La\nLillois_-laivasta, josta ei koskaan saatu tietoa.\n\n[31] Ruhmkorffin koneessa on Bunsenin sähköpatteri pantu\nvaikuttamaan kromihappoisella kalilla, joka ei levitä mitään hajua;\ninduktionirulla johtaa patterissa syntyvän sähkön erityiseen\nlyhtyyn. Tässä lyhdyssä on ilmaton lasitorvi. Kun kone toimii,\nniin lasiputkeen jäänyt hapen jäännös käy loistavaksi kehittäen\nvalkoisen pysyväisen valon. Patteri ja sähkölanka säilytetään\nnahkaisessa pussissa, jonka matkustaja kantaa hihnassa olkapäällään.\nLyhty sovitetaan ulommaksi ruumiista, ja se antaa kylliksi\nvaloa synkimmässäkin pimeydessä; tarvitsematta pelätä ympärillä\nolevien kaasujen syttyvän, voipi tämän lyhdyn valossa tunkeutua\ntulenarimpienkin kaasujen keskeen, eikä se sammu syvimmässäkään\nvedessä. Ruhmkorff oli oppinut ja taitava fysiikan tutkija. Hänen\nsuuri keksintönsä on _induktionirulla_, jonka avulla saadaan voimakas\nsähkövirta. Vuonna 1864 hän sai 50,000 frangin suuruisen palkinnon,\njonka Ranskan valtio oli luvannut älykkäimmälle sähkön käytäntöön\nsovelluttajalle.\n\n[32] Ja osoittipa kohtalo meille minkä tien hyvänsä, seuratkaamme\nsitä.\n\n[33] _Trakytiksi_ sanotaan erästä tulivuorikivilajia, joka on\nväriltään vaaleata ja rakenteeltaan kidemäistä; sen pääosana on\n_sanidin_ lasimainen kali-maasälpä ja katinkulta.\n\n[34] Islantilaisen talonpojan pirtti.\n\n[35] Hvalfjörd ja Kollafjörd, Faxa-vuonon lahtia.\n\n[36] Penikulmalla tarkoitetaan tässä saksal. penikulmaa, 7,5 km.\n\n[37] Orografia = vuorien rakennetta käsittelevä tiede.\n\n[38] \"Karsta\" on käytetty merkitsemään sitä tuliperäistä kivilaji,\njoka tunnetaan nimellä \"tuffi\".\n\n[39] _Syeniitti_ on kiderakeista, graniittia muistuttavaa, harmaata\ntai punaista tuliperäistä kivilajia.\n\n[40] Seuraava geologisten kausien luettelo on lukijalle valaiseva;\nnuorin eli nykyinen kausi on ylinnä:\n\n  Maailmankaudet             Kaudet         Kausien osastot\n\nKenozoinen maailmankausi   | Kvartääri    | Holoseni. Nykyaik. ihminen\n(Nisäkkäiden! aikakausi)   |              | Pleistoseeni. Mammutti\n                           |\n                           | Tertiääri | Plioseeni.  Erilaisia nykyisin\n                                       | Mioseeni.   elävien nisäkkäiden\n                                       | Oligoseeni. aikaisempia\n                                       | Eioseeni.   kehitysmuotoja\n\nMesozoinen maailmankausi   | Liitu | Kala- ja\n(Matelijain kukoistusaika) | Jura  | joutsenlisko\n                           | Trias | Ensimmäiset nisäkkäät\n\nPaleozoinen maailmankausi  | Permi     |\n(Trilobiittien ajanjakso)  | Kivihiili |\n                           | Devoni    | Varhaiseläinten ja\n                           | Siluuri   | -kasvimuotojen\n                           | Ordoviki  | ajanjaksoja\n                           | Kambri    |\n\nPrekambriset maailmankaudet.\n\n[41] \"Helppo tie alas Avernuksen pohjattomaan järveen\". Tähän Napolin\nlähellä olevaan, vanhaan tulivuoren aukkoon muodostuneeseen synkkään\njärveen liittyi roomalaisilla paljon taikauskoisia taruja -- siitä\nm.m. vei tie manalaan.\n\n[42] _Inklinatsioni_ on se kulma, jonka maamagnetismin voiman suunta\ntekee vaakasuoran tason kanssa. -- _Deviatsioni_ on se kulma, jonka\nkompassi poikkeaa magneettisesta meridianista.\n\n[43] Siksi sanottu sentähden, että tämän kauden maakerrokset ovat\nyleisiä niillä seuduilla Englannissa, missä muinoin kelttiläinen\nsiluurien kansakunta asui. Sitä sanotaan myös _gotlantilaiseksi_\nkaudeksi siksi, että sen kerrostumat ovat hyvin selvät Gotlannissa.\nSiluurista kalkkikiveä, jossa selvästi näkyy suorien torvimaisten\nnäkinkenkäin kuoria, on m.m. Helsingissä käytetty paljon\nporraskäytävissä. Sitä on tuotu Virosta.\n\n[44] Levä- ja sanikkais-kasveja.\n\n[45] Siira.\n\n[46] Trilobitit olivat paleozoisen maailmankauden\ntunnusmerkillisimpiä äyriäisiä; nimensä ne ovat saaneet siitä, että\nselkäkilpi on kolmen pitkittäisen juovan kautta ikäänkuin jakaantunut\nkolmeen osaan.\n\n[47] _Siluuria_ seurannutta kautta sanotaan _devoniksi_,\nDevonshiressä ensiksi tehtyjen löytöjen mukaan.\n\n[48] _Ganoidit_ ovat \"emaljisuomuisia (siitä nimi) panssarikaloja\",\njotka kerran olivat vallitsevina devonista aina liitukauteen saakka.\n\n[49] _Sauropterygia_ = paleontologiset matelijamuodot.\n\n[50] Matkustajat olivat siis kulkeneet ylöspäin, sillä _karboni_- eli\nkivihiilikausi tulee devonin jälkeen.\n\n[51] _Mastodontti_ = jättiläisnorsu, joka eli m.m. Amerikassa\npleistoseenikaudella.\n\n[52] _Dinotherium_ = mioseenikauden norsu, jonka alaleuka oli\nmuodostunut alaspäin kääntyneeksi torahampaaksi.\n\n[53] _Megatherium_ = pleistoseeniin kuuluva jättiläislaiskiainen.\n\n[54] Panssarikaloja devonikaudelta.\n\n[55] \"Eläinkasvit\" -- sellaisten eläinten yleisnimitys, jotka\nulkomuodoltaan muistuttavat kasveja.\n\n[56] Siksi sanotaan niitä mesozoisen maailmankauden meriä, jotka ovat\nmuodostaneet Jura-vuorissa tavatut maakerrokset.\n\n[57] Hyvin kuuluisa kuuma suihkulähde Hekla-vuoren juurella.\n\n[58] _Glyptodontit_ olivat noin 4 m pituisia jättiläisvyötiäisiä,\njoilla oli paksut panssarit. Ne elivät plioseeni-(pleon = enemmän)\nkaudella, siis aikana, jonka suoranainen jatko oli Neandertal-ihmisen\naika (pleistoseeni = enimmät). Ne olivat sepelihammastiikerin\npääravintona.\n\n[59] Prognantismiksi sanotaan antropologiassa sitä alaleuan eteenpäin\nulottumista, jonka kautta kasvokulma muuttuu.\n\n[60] \"Hirviömäisten nautojen vielä hirviömäisempi paimen\".\n\n\n\n"]