[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqT9_j6w-NVhT5d8AG3PcFt3QJRsGvH9hqujCNzd-GcE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},956,"Taistelija I Maailman kasvatti","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"956-lehtimaki-konrad-taistelija-ii","956__Lehtimäki_Konrad__Taistelija_II","II","romaani",[],[],"fi",1913,null,30470,192383,true,[],[],[],"Kaksiosainen romaani seuraa nuoren Arvin kasvua ja elämänvaiheita 1900-luvun alun Suomessa. Teos kuvaa päähenkilön kamppailua omien ihanteidensa ja maailman karun todellisuuden välillä, ulottuen merimatkoilta ja Viaporin rannoilta nyrkkeilykehien tuoksinaan.","Konrad Lehtimäen 'Taistelija II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 956.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","TAISTELIJA II\n\nMaailman kasvatti\n\n\nKirj.\n\nKONRAD LEHTIMÄKI\n\n\n\nK. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1924.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nLaivamatka oli tuntunut kovin pitkältä ja ikävältä. Jokaisella\nhuvimatkailijalla oli seuralainen, mutta Arvilla ei yhtään tuttua;\nkukaan ei edes huomannut häntä. Sitäpaitsi raivosi ulkona merellä\nmyrsky, ja aamupuolella yötä oli jokainoa loukko laivassa täynnä\noksentelevia, valittavia ihmisiä. Sekin vielä lisäsi ikävyyttä ja\nalakuloisuutta.\n\nArvi oli myöskin tuntenut vatsassaan omituista kiertelyä ja suuhun\nkohosi ilkeänmakuista vettä. Mutta Kajanderin neuvon mukaan hän meni\nheti yläkannelle ja alkoi katsella kaukaisia saaria, meren mahtavaa\nulappaa -- ja nuo ilkeät oireet taukosivat.\n\nTämän pienen esimaun jälkeen pysyi Arvi koko matkan kannella. Häntä\nalkoi viluttaakin, mutta hän katseli mielenkiinnolla valkoharjaisten\naaltojen loppumatonta parvea, joka ryntäsi eteenpäin kuin sokeassa\nraivossa. Niin, toisinaan, kun hän sulki puolittain silmänsä,\ntuntuikin siltä, kuin jotkut tuntemattomat eläimet olisivat vihasta\npärskyen syöksyneet laivan kimppuun ja niiden muodottomat kallot\nmurskaantuneet jymähtäen rautarunkoon.\n\nAamupuolella tyyntyi tuuli. Itäinen taivaanranta oli peittynyt\nharmaaseen usvaan, mutta vähitellen se muuttui samean punertavaksi,\nja vihdoin sen lävitse alkoi näkyä auringon reuna, se nousi merestä\nsuurena, veripunaisena, niinkuin se olisi ainiaaksi kadottanut\nkirkkautensa. Mutta ei -- se kohosi yhä korkeammalle, ja samalla\nlisääntyi sen lämpö ja kirkkaus, hajoittaen tieltään sumentavat usvat.\n\nArvia alkoi väsyttää kuunnellessa koneiden yksitoikkoista jyskettä ja\nmaininkien unettavaa loisketta. Auringon lämpimät säteet hyväilivät\nhänen rasittunutta ruumistaan yhä suloisemmin, kaukaiset kalliosaaret\nsulautuivat meren sineen, ja kaikki alkoi himmetä hänen silmissään\n-- niinkuin koko maailma olisi vähitellen häipynyt kummallisen usvan\npeittoon. Vihdoin hänen päänsä painui hervottomasti rinnalle ja\nsilmät sulkeutuivat...\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi ei tietänyt, miten kauan hän oli nukkunut siinä istuessaan.\nMutta kun hänen silmänsä aukenivat, oli aurinko jo korkealla\nja edessä kohoutui sinisestä vedenpinnasta Viapori harmaine\ngraniittimuureineen ja punaisine kattoineen -- ja näiden ylitse\nkohosi yksinäisen jättiläissipulin lailla kirkon vihreä kupooli. Arvi\ntuijotti eteensä väsyneenä ja uneliaana, tuntien vain jonkunlaista\ntylsää ihmettelyä.\n\nMutta kun laiva vihdoin hiljensi vauhtia, työntyen noiden\nahtaiden, synkkien muurien ja kallioiden väliin, tunsi Arvi\nomituista, selittämätöntä ahdistusta. Hän muisti kertomukset\nvankien ruoskimisesta linnassa siihen aikaan, kun siellä vielä\nvankeja säilytettiin. Nytkin näyttivät suurtykkien suunnattomat\nsuut tuijottavan tulijaa mustina ja uhkaavina. Vielä sittenkin kun\nlaiva oli sivuuttanut Viaporin, katseli Arvi kuin lumottuna tuota\netääntyvää, kolkkoa rakennusryhmää, ja hänen mielensä oli kummallisen\nalakuloisuuden vallassa. Kuinka moni onneton vankiraukka olikaan\nvetänyt viimeisen henkäyksensä noiden paksujen muurien takaisissa\nkopeissa ja siellä viimeisen kerran kuiskannut pienokaistensa nimet.\nMutta niinhän _isäkin_! -- Ei, ei! Arvi ei tahdo enää ajatella sitä!\nPois! Hän kääntyi äkkiä poispäin kuin riuhtaisten -- ja hämmästyi:\nHänen edessään oli _Helsinki_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten ihmeelliseltä se näyttikään!\n\nMerenpuoleinen reuna upeili auringon paisteessa yhtenä ainoana\nmonikerroksisena rakennusrivinä. Ja ikäänkuin etäisyyteen häipyvä,\nsyyskirjava sekametsä häämötti sen ylitse lukemattomien eriväristen\nkattojen paljous ja siitä kohoutui torneja toinen toistaan\nkorkeampina -- niinkuin yksinäisten jättiläiskuusten latvat yli\nmetsän. Oikealla hehkui punertavan katedraalin kullattu torninhuippu\nikäänkuin salaperäinen tuli, ja kauempana vasemmalla pistäikse\nparikin kirkontornia ylös kattomerestä, mutta keskellä, kaikkien\nyläpuolella, eroittui sinitaivasta vasten valtava Nikolainkirkko\nmustakupuisine torneineen. Se oli kuin jättiläinen, joka ylpeänä ja\nvoimakkaana katselee ympärilleen keräytyneitä kääpiöitä...\n\nAlakuloisuus hälveni Arvin mielestä, hän unohti kaikki -- katseli\nvain kuin lumottuna. Ja yhä liukui heidän laivansa tuota salaperäistä\nsatukaupunkia kohden...\n\nYhtäkkiä huomasi Arvi siellä kaukana valtavan väkijoukon, joka\nluultavasti odotti heitä. Se reunusti rantaa pitkänä, kirjavana\nrivinä, joka etäältä muistutti jättiläismäistä kukkapenkerettä, ja\nsen yläpuolella häilyivät hiljaa valkeat ja tulipunaiset päivänvarjot\n-- niinkuin loistavat ruusut kohoavat muiden kukkien yli.\n\nSilloin viritti soittokunta yläkannella \"Porilaisten marssin\",\njoka näytti aivankuin sähkövirtana sykähyttävän rannalla odottavaa\njoukkoa: tuhannet nenäliinat alkoivat kiihkeästi vilkkua kuin\ntervehdykseksi, ja huvimatkailijat vastasivat siihen samalla tavalla.\nKaikkialla näkyi innostuneita kasvoja, loistavia katseita, ja eräs\nnuori rouva Arvin vieressä huudahti ihastuksesta ja sanoi jotain\nArville iloisesti hymyillen.\n\nArvi ei kuullut mitä rouva sanoi, mutta hän hymyili ja nyökäytti\npäätään innostuneena ja liikutettuna. Sitten hän juoksi alas\nyläkannelta, päästäkseen pian maihin. Juuri silloin kajahti taas\nsoitto: \"Savolaisten laulu\". Arvi kuuli rannalta tuhatäänisen\neläköönhuudon, se lennähti laivaan tukahuttaen hetkeksi soiton. Arvi\nhuusi itse kuin komennettuna, heitti valkoisen nyyttinsä savutorven\nviereen ja juoksi erään luukun ääreen, alkaen taas katsella lähenevää\nrantaa.\n\nArvi ei ollut koskaan tuntenut mitään niin suurenmoista; hänen\nruumiinsa lävitse kiiti kylmiä väreitä, hän ei olisi voinut sillä\nhetkellä puhua -- kalpeana hän vain kuunteli soittoa tuijottaen tuota\nihmeellistä saturantaa. Minkälaista siellä lienee...?\n\nSilloin vilahti jotain tummaa hänen silmissään; koko avaruus pimeni\nhirveällä jymähdyksellä, samalla kun sadat sokaisevat tulipommit\nsingahtivat pimeydestä hänen päähänsä pirstoutuen sähiseväksi\nsäkenepilveksi, joka nopeasti sammui. Sitten hän putosi pimeään\nsyvyyteen ja soitto häipyi etäisyyteen nopeasti kuin lingotun kiven\nvongahdus...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Arvi tuli tajuihinsa, tunsi hän, että joku piteli kylmää käärettä\nhänen otsallaan. Päässä jyskytti ja kohisi; vain vaivoin kuuli hän\nsen ylitse joitakin sekavia, riiteleviä ääniä:\n\n-- Kas! Poika avaa sentään silmänsä!\n\n-- Miksette ilmoittanut, ennenkuin pudotitte luukun? -- huusi eräs\nherrasmies ankarasti. -- Pojan pää olisi voinut mennä halki!\n\n-- Niin, miksette ilmoittanut!\n\n-- Se on sikamaista!\n\n-- Kyllä mine huusi ... ei minä ilman, -- kuului joukon keskeltä\nlaivamiehen änkyttävä, epävarma ääni, mutta hänet keskeytettiin\nvihaisin huudoin:\n\n-- Se on valhe!\n\n-- Vieläkö sinä valehtelet!\n\n-- Kyllä minäkin olisin sen kuullut, koska seisoin ihan reunalla.\n\nEräs herrasmies kannatti toista kättään ja huusi vihaisesti:\n\n-- Te voitte todistaa! Minun käteni ei taivu vähääkään... Minä tulen\nvaatimaan vahingonkorvausta! Missä on kapteeni?\n\nArvi koetti nousta, mutta silloin pimeni uudestaan ja hän vaipui\ntakaisin penkille.\n\n-- Tuokaa vettä! -- kuuli hän jonkun hätäisesti huutavan, ja kaikki\näänet hukkuivat yhä kasvavaan kohinaan, niinkuin tuulispää olisi\nlähestynyt. Mutta sitten tunsi hän kasvoillaan kostean kääreen,\nhumina hiljeni vähitellen, taas kuului ihmisääniä; kuin unessa\nkuuli hän jonkun naisäänen kysyvän jotain, mutta sanat sekaantuivat\nmoniääniseen puheensorinaan ja askelten kopinaan. Hän ei voinut\naukaista silmiään.\n\n-- Matkustajat ovat hyvät ja poistuvat laivasta -- kaikki! --\nkuuli Arvi aivan viereltään perämiehen käskevän äänen ja aukaisi\npelästyneenä silmänsä.\n\n-- Tuntuuko nyt paremmalta?\n\nArvi tunsi kysyjän samaksi rouvaksi, joka oli hänelle äsken hymyillyt\n-- hänen kädessään oli märkä, verinen nenäliina.\n\n-- Kyllä kiitos, -- sopersi Arvi, ja hänen silmissään säkenöi, kun\nhän väkisin nousi istualleen.\n\n-- Ehkä te jo virkistytte, -- kuuli Arvi rouvan sanovan. Sitten hän\npyyhki kätensä miehensä nenäliinaan, sanoi vieläkin jotain ja poistui\nnyökäyttäen ystävällisesti päätään.\n\nArvin päätä vihlaisi hirveästi, hän nojasi seinään sulkien silmänsä.\nMutta silloin läheni eräs laivamies ja koettaen matkia perämiehen\nääntä, huusi käskevästi:\n\n-- Olkaa hyvä ja poistukaa!\n\n-- Enkö voisi saada vähän vettä, kun... -- pyysi Arvi. Hänen nenänsä\nalkoi taas vuotaa ja hänen pukunsa oli jo muutenkin tahrautunut\nvereen.\n\n-- Ei meillä nyt tässä vettä ole! -- keskeytti laivamies töykeästi.\n-- Kaikkien täytyy mennä heti: liput kontrolleerataan! Lähtekää vaan!\n\nArvi katsahti avuttomasti ympärilleen, hän ei nähnyt missään\nnyyttiään -- ja viimeisetkin alkoivat jo poistua.\n\n-- Lähtekää nyt! -- toisti taas laivamies.\n\n-- Kyllä, kyllä, -- mutisi Arvi hiljaa.\n\nNyytti olikin penkin alla, ja kun hän kumartui sitä ottamaan, huomasi\nhän, että vasemman käden sormet olivat keskiniveleestä ruhjoutuneet\nja turvonneet; hän käsitti nyt vasta sen pakotuksen ja polton, jonka\noli epämääräisesti tuntenut.\n\nKokonaiset tähtisikermät leiskahtivat Arvin silmissä, kun hän nousi,\nja päätä vihlaisi hirveästi. Hän oli kaatumaisillaan, mutta hän puri\nhammastaan ja tarttui vapisevin käsin kaidepuuhun, ja kun hän oli\nhetken levännyt, onnistui hänen vihdoin päästä laivasta viimeisenä.\n\n-- Sinunko tähtesi tässä odotetaan! -- ärähti perämies vihaisesti,\nkun Arvi antoi lippunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuin huumaantuneena seisoi Arvi laiturilla pidellen veristä\nnenäliinaa nenänsä edessä; hänen korvissaan kohisi ja hänen ruumiinsa\nvapisi oudosta heikkoudesta. Ympärillä kuhisi juhlapukuinen\nihmisjoukko, heidän puheensa ja naurunsa kuului yhtenä epämääräisenä\nsurinana -- ikäänkuin jättiläismehiläisten pesän äärellä. Hän kääntyi\nerään nuoren herran puoleen, joka piteli hienon naisen käsivarresta\nja kysyi hiljaa, arasti:\n\n-- Mistähän saisi vettä...?\n\nHerra ei kuullut kysymystä. Arvi sopersi kysymyksensä toiselle,\nsamalla tuloksella, sillä tämä keskusteli parhaillaan innokkaasti\nseuralaisensa kanssa. Vielä kerran hän kysyi -- mutta kukaan ei häntä\nhuomannut, ei suonut silmäystäkään...\n\nArvin päätä alkoi yhä ankarammin pyörryttää, hän oli kaatumaisillaan,\nja sitten täytti hänen sydämensä outo tunne, raskaana kuin kauhea\ntaakka: _yksinäisyys_. Synkimmässä metsässäkään ei hän ollut tuntenut\nitseänsä niin yksinäiseksi kuin täällä. -- Olivathan siellä edes\neläimet tuttuja, mutta täällä ei ketään -- ei ketään. Tällaistako\nsatukaupungissa olikin? Hänen kurkkuunsa kohosi jotain kirvelevää,\ntukahuttavaa, mutta hän oli päättänyt, ettei itkisi -- ja puri vain\nhammastaan.\n\nMutta veri vuoti yhä, ja hän ymmärsi, että täytyy hakea vettä; siksi\nhän lähti horjuvin askelin lähimmän talon pihaan. Arvi etsi ensin\nvesitynnyriä ympäri pihaa, mutta sitten muisti kuulleensa, että\ntäällä onkin vesijohto!\n\nSe löytyikin lopulta ja hän pesi kasvonsa ja veriset nenäliinansa\nsekä puhdisti vaatteensa verestä. Sitten istahti hän\nauringonpaisteeseen nojaten pakottavaa päätään seinää vasten. Mutta\nhetken kuluttua aukaistiin vastapäätä oleva ikkuna ja eräs vanha\nnainen tuijotti häntä niin omituisen epäluuloisesti ja ankarasti,\nettä Arvi lähti kadulle.\n\nArvi pysähtyi ja katsahti avuttomasti ympärilleen. Hänen päätään\nvihiäsi joka askeleella kuin veitsellä pistäen, mutta kun hän yhä\nyritti eteenpäin, ilmestyi hänen eteensä lukematon parvi tanssivia,\nmustia hyttysiä. Hän huitaisi vaistomaisesti kädellään, pyyhkäsi\nsilmiään, ja kun pimittävä parvi hajaantui, huomasi hän aivan lähellä\nkauniin puiston. Hän lähti taas liikkeelle ja pääsi heti mukavalle\npenkille istumaan.\n\nArvi istui siinä kuin pökertyneenä, muistamatta edes missä oli.\nSormia kirveli yhä tuskallisemmin, ne jäykistyivät ja turposivat\ntavattomasti, mutta päänpakotus tuntui vähitellen heikkenevän ja hän\nalkoi katsella ympärilleen.\n\nArvi unohti hetkeksi ruumiilliset tuskansa, hän unohti kaikki, hän\nei ollut koskaan nähnyt mitään niin ihmeellistä! Niin pitkälle\nkuin silmä kantoi peittyi puiston keskiosa toinen toistaan\nihanampien kukkakuvioiden häikäisevään väriloistoon, ja sen keskeltä\nkohosi ilmaan kirkas vesisuihku, hajaantuen ja pudoten kaikissa\ntaivaankaaren väreissä välkkyvänä pisarasateena alas kaivoon.\nTuon satumaisen puiston kummallakin reunalla seisoi tiheä, korkea\nlehmusrivi ikäänkuin heleänvihreä, ylipääsemätön muuri, ja senkin\nylitse kohosi korkeuteen kivirakennusten valtava jono. Arvi katsoi\nkuin lumottuna tuota valtavaa näkyä, hän unohti kivun, hän ei\nhuomannut ihmisvirtaa, sen hillitty sorina yhtyneenä suihkukaivon\nsolinaan kuului salaperäiseltä kuin kaukainen laulun hyminä. Arvi\nsiristi silmiään, ja hänen herkistyneessä mielikuvituksessaan tuntui\ntaas kuin hän todella näkisi jonkun satukaupungin suojamuurin\nja sen ylitse häämöittävät palatsirivit. Ihmisetkin näyttivät\ntäällä toisenlaisilta: hienommilta, kauniimmilta; varsinkin naiset\nharsomaisissa puvuissaan näyttivät niin ihanilta ja keveiltä kuin\nkeijukaiset.\n\nArvi katseli kauan ohivyöryvää, iloisesti sorisevaa ihmisvirtaa,\nmuistamatta missä oli. Mutta vihdoin hän havahtui tuntiessaan yhä\nankarampaa pakotusta kädessään.\n\nHän katsahti koneellisesti turvonneita sormiaan, silmäsi sitten\nympärilleen, ja satukaupunki katosi kuin pyyhkäistynä. Kaikkialla\nnäkyi vain vieraita kasvoja, ja äskeinen tunne tunkeutui entistä\nkylmempänä ja ahdistavampana hänen rintaansa. Hän koetti karkoittaa\nsitä, hän katseli kuin apua rukoillen ympäröivään ihmisjoukkoon,\nmutta turhaan: hän oli _yksin_...\n\nArvi istui kuin lamaantuneena paikallaan ja tuijotti tuskallisesti\ntuota loppumatonta ihmisjonoa. Niin, nuo lukemattomat eriväriset,\nheleät kesäpuvut, lempeät naiskasvot, nauravat suut ja hellät\nsilmäykset vilisivät yhtenä tuhatvivahteisena virtana hänen ohitseen,\nja sen iloinen sorina täytti ilman ikäänkuin väkevän virran tasainen\nsolina. Mutta siinä ei ollut yhtään ihmistä, joka olisi välittänyt\nArvista, siinä ei ollut _ainoatakaan_ sanaa tai silmäystä häntä\nvarten. Hänen mieleensä lennähti outo, ahdistava kuva: siinä vyöryy\ntodella kokonainen virta elämää, onnea ja iloa, tuhannet kuulevat\nsiinä ystävällisiä sanoja -- mutta hänelle yksin se on mykkä ja\nsäälimätön kuin syksyisen virran kohina.\n\nSe johti taas hänen mieleensä todellisuuden koko kauheudessaan:\nhänellä ei ole ketään _koko maailmassa_. Se tarttui rintaan entistä\nankarampana, tuottaen suorastaan ruumiillista tuskaa. Yksin\nmaailmassa...\n\n-- Mutta _miksi_ minulle aina sattuu pahimmin? -- ajatteli Arvi\nkatkerasti. -- Se luukkukin sattui häneen ankarammin kuin toisiin.\nTosin hän oli ehkä innostuksissaan kuroittautunut kauemmaksi\nkuin muut, mutta omituista se vaan oli, että häntä aina isketään\npahimmin! Tuntui ikäänkuin joku salaperäinen, ilkeä voima olisi häntä\nvainonnut, koettanut vahingoittaa ja tuhota. Mutta hän ei antaisi\nperään! Hän pyrkisi kahta tarmokkaammin eteenpäin. Eikä hän enää\nitkisi! Ei!\n\nSilloin Arvi hätkähti ja vilkaisi sivulleen, karahtaen\ntulipunaiseksi: eräs hieno, nuori tyttö katsoi häntä suurin,\nihmettelevin silmin. Arvi oli huomaamattaan kiristellyt hampaitaan.\n\nArvi nousi ja lähti häveten tiehensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta iltapäivällä taukosi päänsärky ja Arvi tunsi lievää nälkää.\nHän kysyi eräältä huonopukuiselta mieheltä halpaa ruokapaikkaa -- ja\nhetken kuluttua hän saapui erääseen Rautatientorin ruokakojuun ja\ntilasi 15 pennin hernesopan.\n\nSyödessään muisti Arvi taas tärkeimmän asian: työpaikan. Ja kun ei\njuhlapäivänä tietenkään sopinut mennä paikkaa tiedustelemaan, päätti\nhän viipymättä etsiä kaikki Kajanderin mainitsemat liikkeet, jotta\nheti seuraavana päivänä löytäisi niihin ilman harhailua.\n\nHän eksyi monta kertaa katujen sokkeloihin, mutta olihan hänellä\naikaa. Illalla hän oli varma, että milloin tahansa löytäisi niihin\npaikkoihin, ja muutenkin hän tunsi kaupungin niin, ettei enää\npelännyt eksymistä.\n\nOlikin jo myöhä, kun Arvi väsyneenä meni Kajanderin neuvomaan halpaan\nyömajaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nViisi päivää oli Arvi yhtämittaa etsinyt työpaikkaa. Ensin oli hän\nkäynyt sokurileipuriliikkeet, sitten tavalliset leipomot ja sitten\nkaikki muut liikkeet, missä vain luuli saavansa edes jonkinlaista\ntyötä. Ja kaikkialla sama vastaus: ei tarvita! Vain kaupungin\nsuurimman sokurileipuriliikkeen omistaja oli ensin kiellettyään\nkäskenyt Arvin tulla viikon kuluttua katsomaan uudestaan. Ei\nsiihenkään siis saattanut asettaa toivoansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi istahti väsyneenä Esplanaadin penkille, pyyhki hikeä otsaltaan\nja koetti ajatella. Hän oli ollut mahdollisimman säästäväinen: syönyt\n10 pennin soppa-annoksen kerran, korkeintaan kaksi kertaa päivässä.\nMutta yösija vei säännöllisesti 25 penniä -- ja nyt ei ollut enää\nmuuta kuin yksi yösijamaksu!\n\nMitä, mitä oli nyt tehtävä?\n\nArvi katsahti kuin apua etsien ympärilleen ja huokasi raskaasti. Sama\nyksinäisyyden tunne painoi yhä raskaampana hänen mieltään, niinkuin\nuuvuttava taakka, jota ei voi hetkeksikään heittää hartioilta. Sillä\nviisi päivää oli hänen ympärillään hyörinyt ihmisjoukko, hän oli\nkuullut naurua, puhetta, eikä yhtään rohkaisevaa sanaa hänelle, ei\ntuttuja kasvoja. Aina vain yksin kuin synkimmässä erämaassa.\n\nEntä nyt -- mitä on oikein tehtävä?\n\nArvi ajatteli kauan löytämättä mitään keinoa, mutta lopulta päätti\nhän kaikesta huolimatta mennä heti siihen paikkaan, josta oli annettu\nhiukan toivoa, ja kertoa asemansa. Ellei onnistu, koettaa hän\nhuomenna päästä tiilenkantajaksi.\n\nHänen mielensä tuli miltei reippaaksi; kai täällä sentään jotain\ntyötä saa! Ja kyllä hän oppipaikankin lopulta löytää -- ellei ennen\nniin syksyllä.\n\nMutta nälkä! Arvi ei ollut vielä syönyt mitään koko päivänä. Silloin\nhän teki uhkarohkean päätöksen: hän syö yökortteerirahansa!\n\nAstuessaan likaiseen toritelttaan tunsi Arvi samaa jännitystä kuin\npelaaja, joka uskaltaa peliin viimeiset rahansa. Syötyään 15 pennin\nhernesoppa-annoksen mietti hän, ettei 10 pennillä pitkälle mennä, ja\ntilasi sillä lautasellisen rusinasoppaa jälkiruuaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSama pelurin jännitys valtasi Arvin, kun hän astui konttoriin, ja\njalat tuntuivat hieman vapisevan, kun hän seisahti ja näki isännän\nkirjoituspöytänsä ääressä käännähtävän.\n\nArvi pyysi anteeksi, että oli tullut päivää aikaisemmin, ja uudisti\nkysymyksensä. Mutta kun hän näki isännän liikkumattomat kasvot,\npusertui hiki hänen otsalleen, ja hän tunsi epämääräistä kauhua. Hän\nalkoi uudelleen puhua, hätäisesti, katkonaisesti -- kertoi lyhyesti\nkoko totuuden.\n\nArvin kertomus vaikutti kai hiukan isäntään; hän kuunteli otsa\nrypyssä keskeyttämättä kertaakaan, raapaisi sitten päätänsä ja sanoi\nomituisen epävarmasti:\n\n-- Kyllä se vähän niin on, ettei meillä oikein tarvittaisi ... mutta\njos syksymmällä...\n\nArvin silmissä miltei pimeni; hän katsahti isäntää änkyttäen\nvapisevin huulin:\n\n-- En minä palkasta ... ensin... Kun vain pääsisin heti oppiin... Kun\n... kun ei minulla ole yhtään rahaa.\n\nArvi vaikeni karistaen kurkkuaan. Isäntä katsahti häneen ja vaikeni\nmyöskin; sitten alkoi hän naputtaa sormiaan pöytään ja katseli\näänettömänä ulos pihalle. Arvi seisoi hiljaa, tuskallisen jännityksen\nvallassa, tuntien miten hänen ruumiinsa alkoi yhä enemmän vavista ja\nsuuret hikikarpalot vierivät alas kasvoja myöten -- hän ei niitäkään\npyyhkinyt. Hän tunsi hämärää pelkoa, niinkuin pieni liikahdus voisi\npilata kaikki, -- hän vain odotti.\n\nÄkkiä kääntyi isäntä Arvin puoleen ja sanoi reippaasti:\n\n-- No niin! Voit tulla huomenillalla. Saat ruuan, asunnon ja\nkahdeksan markkaa kuussa.\n\nArvi ei voinut sanoa ensin sanaakaan. Tänne! -- Suomen suurimpaan,\nparhaimpaan liikkeeseen... Mikä onni!\n\nLiikutettuna sopersi hän jotain kiitokseksi ja kiirehti ulos. Hän\noli niin iloinen, että olisi tahtonut hurjasti juosta, huutaa!\nIhmisetkin näyttivät kokonaan toisenlaisilta kuin ennen, tutummilta,\nystävällisemmiltä...\n\nEntä yösija!\n\nMutta silloin muisti hän erään keinon, josta oli kuullut sällien\npuhuvan. Olihan hänellä kaksi puhdasta paitaa! Kiireesti vain\nnarikkaan!\n\nJuutalainen tarjosi paidasta vain 25 penniä. Vasta pitkän tinkimisen\njälkeen sai Arvi siitä lopulta 35.\n\nHyvä niinkin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli tosin hieman pitkänpuoleinen; nälkäkin tuntui\nmuuttuvan yhä ankarammaksi -- sillä Arvi oli ollut niin monta päivää\nvähällä ruualla. Mutta kun hän illalla meni uuteen paikkaansa ja\npääsi heti illalliselle -- ei hän muistanut moneen aikaan saaneensa\nniin herkullista ruokaa.\n\nIllallisen jälkeen meni hän toisten oppilaiden seurassa\nylös kolmannessa kerroksessa olevaan pieneen kamariin, joka\nkaksinkertaisine vuoteineen elävästi muistutti edellistä paikkaa.\n\nMutta mitä siitä! Hän oli taas kylläinen, hänellä oli paikka -- ja\nhän oli vihdoinkin päässyt uudelle alalle, jota oli kauan toivonut.\n\nJa niin hän laskeutui kovalle vuoteelle, uneksien uudesta, valoisasta\ntulevaisuudesta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nArvi luuli vieläkin olevansa yömajassa, kun hän seuraavana aamuna\nheräsi äänekkääseen aivastukseen. Ja niinkuin ennenkin, tunsi hän\nsaman yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteen kouraisevan sydäntään.\n\nMutta silloin kuului liikettä, tulitikun raapaisu, ja sen välähtäessä\nnäki Arvi vanhimman oppilaan Albertin kasvot, jotka hän oli nähnyt\neilen illallispöydässä. Uni ja sen tuoma tunne katosivat kuin\npyyhkäistynä, hän ponnahti tahtomattaan istualleen ja toivotti\ntoverilleen iloisesti hyvää huomenta.\n\nTämä murahti jotain puoliääneen, mutta Arvi ei sitä huomannut.\nNiinkuin vanki, joka vihdoin on päässyt raskaista liiviraudoista,\ntunsi hän koko olemuksessaan niin kummallisen keveyden ja kuohuvan\ntarmon, ettei hän voinut maata enää hetkeäkään. Hän alkoi pukeutua ja\nkyseli samalla mitä hänen tulee ensimmäiseksi tehdä.\n\nAlbert vastasi murteellisella ruotsinkielellä jotain, niitä Arvi ei\nymmärtänyt. Ja kun hän kysyi uudelleen, virnisti toinen halveksivasti\nja huomautti, että täällä täytyy jokaisen ymmärtää ruotsia.\n\nArvi hämmästyi hiukan, mutta hän oli liian iloinen kiinnittääkseen\nsuurempaa huomiota toisen töykeyteen. Ja seitsemältä meni hän toisten\nmukana verstaaseen ja alkoi ensi työkseen reippaasti puhdistaa uunia.\n\nMutta jo ensi päivänä huomasi Arvi joutuvansa vaikeuksiin\npuutteellisen ruotsinkielentaitonsa tähden. Kukaan sälleistä ei\npuhunut suomea; Arvin täytyi siis vastata ruotsiksi, ja joka\nkerta kun hän äänsi virheellisesti tai kankeasti, alkoi Albert\nvirnistellä ja matkia häntä parhaan taitonsa mukaan. Vaikkei Arvi\nkertaakaan vastannut, jatkoi toinen yhä innokkaammin, ja Arvi\ntunsi vaistomaisesti saaneensa vihollisen. Mutta hän päätti kärsiä\nkaikki äänettömästi luottaen siihen, että toinen lopulta huomaa\nmenetelleensä väärin ja jättää hänet rauhaan.\n\nMutta pilkka kiihoitti myöskin Arvia ponnistamaan kaiken kykynsä\nja tarmonsa epäkohdan poistamiseksi. Hän kuunteli tarkkaan\nmiten erinäiset sanat lausuttiin ja yksin ollessaan toisteli\nhän niitä ääneen, kunnes osasi samalla tavalla. Hän merkitsi\npieneen muistikirjaansa kaikki kuulemansa oudot sanat, ja eräältä\nystävällisen näköiseltä sälliltä hän kyseli niiden merkitystä. Ja\niltasin, kun toiset nukkuivat, tutki hän ruotsin kielioppia ja luki\nruotsalaisia kirjoja niinkauan kuin jaksoi.\n\nHänen työnsä oli kovin alkuperäistä ja likaista: hän pesi astiat,\npuhdisti pellit, ja joka ilta täytyi hänen erään toisen pojan\navulla pestä verstaan sementtilattia. Mutta hän lohduttautui sillä,\nettä joskus saa ammattiakin opetella, kun nyt vain tekee työnsä\nsäntillisesti.\n\nTalossa oli mainio ruoka, ja välipaloiksi sai vielä maistella\ntorttuja, hedelmähilloja, kermaa y.m. Jo viikon kuluttua oli Arvi\nhuomattavasti lihonnut, kahden viikon päästä luuli hän olevansa\nhiukan pitempikin, ja voimaa tuntui olevan vaikka minkä verran!\n\nTämä kiihoitti Arvin taas voimistelemaan. Hän löysi pöydän alta\nraskaan nostopunnuksen, jota kukaan ei käyttänyt. Sen hän otti esille\niltasin työn päätyttyä ja nosteli, kunnes hiki vuoti virtana; sitten\nvaleli hän koko yläruumiinsa kylmällä vedellä ja tunsi saaneensa joka\nkerta uutta voimaa ja tarmoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvin ahkeran kieliopiskelun tulokset ilmenivät odottamattoman pian;\njo muutaman viikon kuluttua hän äänsi miltei virheettömästi sen mitä\npuhui. Se herätti yleistä ihmettelyä, hänestä alettiin pitää, ja\ntoverit unohtivat pilapuheensa.\n\nMutta yksi ei unohtanut -- Albert. Hän oli nöyrän ja luihun\nluonteensa vuoksi saanut osakseen oppiaikanaan paljon pilkkaa ja\nhalveksimista sekä sällien että oppilastoveriensa taholta. Se\noli kehittänyt hänen luonteensa yhä ilkeämmäksi, ja nyt hän piti\nitsestään selvänä, että hänellä vanhimpana oppilaana on oikeus\nkiusata samalla tavalla nuorempia oppilaita. Ja kun Arvi oli nuorin\neikä puolustautunut, purki hän tuon vuosien aikana varastoon\nkerääntyneen katkeruuden ja ilkeyden myrskyn Arvin ylitse. Ja\nvähitellen se muuttui kiihkeäksi persoonalliseksi vihaksi, kun hän\nhuomasi uhrinsa kaikesta huolimatta saavuttavan yhä enemmän suosiota\neikä enää olevan kuulevinaankaan hänen nalkutustaan. Kun eivät\ntoisetkaan enää panneet siihen mitään huomiota, alkoi Albert väittää,\nettei Arvi tee työtään kunnollisesti. Mutta tämä tiesi tehneensä\nkaiken äärimmäisen tarkasti eikä vastannut siihenkään mitään --\nihmetteli vain itsekseen.\n\nKerrankin taas Albert huusi, etteivät pellit ole puhtaita; Arvi\nei nytkään vastannut, naurahti vain vasten kiusaajansa kasvoja.\nTämä raivostui silmittömästi, ja heti ryöpsähtivät haukkumasanat\nja syytökset sadekuuron tavoin Arvin ylitse. Silloin tuli jo\nvärkmestarikin toisesta huoneesta ja lausui ankarasti:\n\n-- Mitä se merkitsee? Kyllä täällä täytyy jokaisen tehdä työnsä\nkunnollisesti!\n\nSilloin Arvin posket karahtivat punaisiksi ja hän sanoi ruotsiksi\nhitaasti ja varmasti:\n\n-- Pellit ovat kaikki puhtaat. Ne ovat aina olleet puhtaat.\n\n-- Mitä? Puhtaat? Sepä nähdään.\n\nHän otti puhdasta, valkeata paperia, sieppasi Albertin edestä pellin\nja pyyhkäisi sitä kerran, pyyhkäisi toisen, kolmannen -- mutta\npaperissa oli vain puhdasta voita. Hän punastui harmista, pyyhki\npellin yltyleensä, pyyhki vielä toisenkin, ja huomatessaan, että\nAlbert oli saattanut hänet naurunalaiseksi, viskasi hän rasvaisen\npaperitukon valehtelijan kasvoille ja karjaisi raivoisasti:\n\n-- Mitä helvettiä sinä tällä tarkoitat? Anna sen olla viimeinen kerta!\n\nAlbert oli pelästyneenä peräytynyt mahdollisimman kauas, ja kun hän\nvärkmestarin poistuttua palasi paikalleen, kuului joka puolelta\npilkallista naurua ja sutkauksia:\n\n-- On tuo Arvi aika kiusantekijä!\n\n-- Oikea veijari se on! Kun julkeaa ihan toisen kiusaksi puhdistaa\npellitkin noin puhtaaksi...\n\n-- Mutta se on kaikkein kamalinta, ettei hän ole moneen päivään\ntehnyt yhtään virhettä puhuessaan! Noin pirullinen kiusanteko voi\nviedä Albertin hautaan.\n\n-- Sitä Arvi nähtävästi koettaakin...\n\n-- Kun ei edes sääli Albert raukkaa...\n\nSanat hukkuivat hurjaan naurunrähäkkään, ja vaikka Arvi koetti\npidättää nauruaan, ei hän voinut.\n\nAlbert katsoi Arvia aivankuin areenalle tuotu marttyyri murhaajaansa;\nmutta kun nauru yhä jatkui, alkoivat hänen huulensa höpsyä,\nniinkuin hän olisi menettänyt puhekykynsä, ja katse pyöri niin\nhassunkurisesti, että Arvi purskahti uudelleen nauruun.\n\nMutta silloin Albertin silmät alkoivat pirullisesti kiilua, hänen\nhampaansa paljastuivat kuin purevan koiran, ja hänen äänensäkin\nmuistutti kiukkuisen koiran ärinää:\n\n-- Vielä sinä muistat tämän -- saatanan suomalaiskukko!\n\nHänen sanojaan seurasi taaskin äänekäs naurunpuuska.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlbert jatkoi yhä entistä menettelyään, ja vaikka Arvi oli olevinaan\naivan välinpitämätön, niin todellisuudessa hän kärsi siitä. Hänen\ntäytyi joka hetki olla varuillaan, niinkuin väijyvän vihollisen\nläheisyydessä. Ja vaikkei tämä voinutkaan häntä vahingoittaa, niin\ntuollainen menettely oli käsittämätöntä hänen suoralle luonteelleen.\nJa kun hän ei ollut antanut siihen pienintäkään aihetta, tunsi hän\nmonesti vihan ja katkeruuden kuohahtavan mielessään. Hän tunsi villin\nhalun iskeä tuota virnistelevää suuta niin, että hampaat katkeisivat\n... iskeä niin että... Mutta muistaessaan päätöksensä tukahutti\nhän halunsa heti hulluna ja aiheettomana. Mitäpä tuollainen kiusa\nmerkitsi sen rinnalla, että hän oli päässyt tällaiseen oppipaikkaan!\nJa nythän se oli helppoa kestää, kun kaikki olivat muuttuneet hänelle\nystävällisiksi; kun hän vaan tekee tehtävänsä, niin Albert ei voi\naiheuttaa vastaisuudessakaan mitään pahaa kiusanteollaan, ja kerran\nhän sen kuitenkin lopettaa!\n\nTäällä hän alkoi myös yhä useammin unohtaa ne kauheat kärsimykset,\njoita oli joutunut kokemaan viime vuosina. Hänen täytyi käyttää\nkaikki voimansa työhön, kieliopiskeluun, urheiluun, ja lisäksi tuo\nalituinen varuillaanolo pakotti hänet joka hetki kiinnittämään\nhuomionsa _nykyisyyteen_ -- niin ettei hän _ehtinyt_ ajattelemaan\nentisyyttä. Sillä vaikkei Arvi pelännyt, oli hänellä vaistomainen\ntunne, että Albert voi tehdä mitä tahansa -- ja että tämä kerran\ntekee hänelle jotain alhaista ja rumaa. Se pakotti hänet tarkoin\nharkitsemaan kaiken mitä sanoi ja teki, se kiihoitti Arvia\nkehittämään itseään sekä henkisessä että ruumiillisessa suhteessa yhä\ntarmokkaammin.\n\nJa muutaman viikon kuluttua sattuikin hirveä tapaus, joka osoitti,\nettei hänen pelkonsa ollut aiheeton.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nArvi heräsi eräänä aamuna siihen, että isäntä värkmestarin seurassa\nastui oppilaitten kamariin ja käski jokaisen nousta ylös. Oppilaat\ntottelivat unisina, ja kun he olivat puoleksi pukeutuneet, kysyi\nisäntä matalalla, ankaralla äänellä:\n\n-- Kuka on ottanut suklaakonvehteja konvehtiverstaasta?\n\nÄänettömyys. Kukaan ei vastannut.\n\nIsäntä uudisti kysymyksensä, mutta kun ei nytkään vastausta kuulunut,\nalkoi hän kysellä jokaiselta erikseen.\n\nArvi ihmetteli tätä omituista tutkintoa, mutta hän ei ollut vähääkään\nlevoton. Kun hänen vuoronsa tuli, katsoi hän isäntää avoimesti\nsilmiin ja vastasi hitaasti ja vakuuttavasti:\n\n-- En ole ottanut; enkä tiedä, kuka on ottanut. Kun isäntä kääntyi\nAlbertin puoleen, häilähti tämän kasvoilla epämääräinen pelon ja\nlevottomuuden varjo. Mutta se sekaantui samassa nöyrään hymyyn, ja\nhän lausui liukkaasti, mielistelevästi:\n\n-- En, en ... tietystikään en _minä_ ole ottanut...\n\n-- Tiedätkö sitten, kuka on ottanut? -- kysyi isäntä yhä samalla\nkylmällä äänellä.\n\nAlbert katsahti isäntään ruskeilla, liikkuvilla silmillään kuin\nuskollinen rakkikoira ja änkytti ääntään hiljentäen:\n\n-- jaa ... en tiedä... En minä mitään varmaan tiedä... Mutta kyllä\nminä vähän luulen ... vähän epäilen...\n\nHuoneessa vallitsi syvä äänettömyys; pojat tuskin hengittivät\njännityksestä.\n\n-- Kuka se olisi?\n\n-- Jaa, niin, kyllä minä vähän epäilen ... että tuo \"finnpojke\" on\nsen tehnyt...\n\nArvi nousi koneellisesti seisaalleen ja hänen silmänsä leiskahtivat\nuhkaavasti; mutta äänessä värähti hämmästys, miltei suru, kun hän\nkysyi hitaasti:\n\n-- Miksi sinä noin sanot? Älä sano niin.\n\nAlbert näytti joutuvan hämilleen, hän änkytti jotain epäselvää,\nja hänen katseensa liukui levottomana sinne tänne. Arvi tuijotti\ntyrmistyneenä syyttäjäänsä ja hänen huulensa vavahtelivat, niinkuin\nhän olisi koettanut sanoa jotain. Mutta samassa läheni Albert isäntää\nja huomautti nöyrästi kumartaen:\n\n-- Ehkä olisi parasta tarkastaa hänen tavaroitaan...?\n\n-- Niin, tarkastetaan vaan! Ihan heti! -- huudahti Arvi iloisesti\nkuin pelastuksen löytänyt ja aikoi mennä antamaan nyyttinsä.\n\nMutta värkmestari ehti ennen, ja kun hän nosti Arvin nyytin\nnurkassa olevasta avonaisesta korista, vierähti sen suusta muutamia\nsuklaakonvehteja...\n\nArvi tarttui rintaansa alkaen raskaasti huohottaa ja tuijotti\njäykästi noita musertavia todistuskappaleita. Rinnassa kouristi\nja raateli niin kauhean tuskallisesti, ettei hän ollut koskaan\nsellaista tuntenut... Hän käsitti vain sen, että nyt oli koko elämä\nauttamattomasti hukassa... Tulevaisuus, kunnia, kaikki -- _varas!_ Ja\ntoisen tähden -- _kuka_...?\n\n-- Sitä minä vähän epäilin, -- leperteli Albert voitonriemuisesti, ja\nhänen paksut, punaiset huulensa vääntyivät rasvaiseen, inhoittavaan\nhymyyn.\n\nArvi katsahti häneen -- ja totuus syöksyi salamana hänen aivoihinsa.\nSenjälkeen hän ei löytänyt ainoatakaan järkevää ajatusta -- tunsi\nvain niin tulisen vihan, että hänen _täytyi_ tehdä jotakin...\n\n-- Mitä tämä merkitsee, Arvid?\n\nIsännän ääni oli kuuluvinaan ikäänkuin penikulmien takaa. Ja kun Arvi\nnäki vihollisensa ilkeän hymyn, leiskahti hänen ympärillään jotain\nsuunnatonta, mustanpunaista, se nieli hänet kuin verinen koski, se\ntäytti hänet hirmuisella, punaisella vimmalla ja pani hänet toimimaan\nkuin elottoman nuken.\n\nJa tuon oudon, hillittömän voiman valtaamana hypähti Arvi\nsalamannopeasti uunin eteen, sieppasi paksun koivuhalon ja iski\nkaikin voimin Albertia päähän. Tämä nyykähti ääntä päästämättä\nsuulleen lattialle -- hänen kätensä vain vavahtivat.\n\nKaikki oli tapahtunut niin hämmästyttävän äkkiä, ettei kukaan ehtinyt\nvielä liikahtaakaan, ja vain sattumasta riippui, ettei Arvi ehtinyt\niskeä toistamiseen, sillä lyönnin voimasta heltisi paksu kalikka\nhänen kädestään. Hän sieppasi sen uudelleen lattialta, mutta silloin\nehtivät toiset tointua hämmästyksestään, ja juuri kun hän kohotti\nkätensä iskuun, tarttui isäntä hänen ranteeseensa...\n\nArvi ei ymmärtänyt eikä nähnyt muuta kuin tuon kirotun olennon, joka\noli tuhonnut hänen elämänsä, jota täytyy iskeä, iskeä... Hän taisteli\nvastaan uskomattomalla voimalla -- aivankuin nuori villipeto, jota\nyritetään vangita. Vasta kun kaikki miehet tarttuivat häneen, saatiin\nhänet hillityksi.\n\nMutta vielä kamalampaa oli herääminen. Kuolemankalpeana tuijotti Arvi\nliikkumatonta uhriaan ja piti varmana, että tämä oli kuollut.\n\n-- Tämä oli siis loppu...\n\nNäin kuiskasi hän itsekseen äänettömästi. Ja niinkuin etäisen myrskyn\nhuminan seasta kuuli hän kiihkeitä, hätääntyneitä ääniä:\n\n-- Mitä sinä poika teit?\n\n-- Sinä tapoit ihmisen...\n\n-- Menkää hakemaan poliisia...\n\nNuo muutamat lauseet putoilivat hänen päälleen kuin kivilohkareet. Ja\nikäänkuin päätään suojaten kohotti hän kätensä kasvoilleen. Hän olisi\ntahtonut kuolla -- se olisi ainoa pelastus. Joku meni jo ovelle.\n\nSilloin hän kuuli isännän sanovan epäröiden:\n\n-- Älähän mene -- ellei se olekaan ... jos...\n\nMutta tämä ei vähääkään lieventänyt Arvin tuskaa: kaikki on kuitenkin\nhukassa... Tämä oli siis loppu...\n\nMutta Albert alkoikin liikahdella ja möristä jotakin; ja kun hänen\npäätään valeltiin vedellä, aukaisi hän lopulta hiukan silmiään. Mutta\nhänen päästään alkoi tulvia verta yhä ankarammin.\n\nIsäntä otti seinältä puhtaan pyyheliinan ja kääri sen lujasti\nhaavoitetun pään ympärille. Sitten hän kääntyi Arvin puoleen ja kysyi\nikäänkuin säälien:\n\n-- No, etkö sinä siis ottanut konvehteja...? Arvin rinnassa tuntui\njokin omituisesti laukeavan, hiukan helpoittavan... Isäntä ei\nuskokaan hänen varastaneen! Hän lysähti istumaan arkulle, painoi\nkasvot käsiin ja purskahti rajuun itkuun; vasta hetken kuluttua hän\nkatsahti isäntään ja änkytti nyyhkytysten lomassa katkonaisesti:\n\n-- Kuinka _minä_ ... olisin sellaista tehnyt! Miten olisin _voinut_\n-- kun juuri pääsin tänne ... silloin kun ... ei...\n\n-- Poika puhuu totta! -- kuiskasi värkmestari isännälle hiljaa. --\nMinä luulen, että tuo Albert on oikea lurjus! Se on ennenkin tehnyt\nhänelle ilkeyksiään... Ehkä on paras tarkastaa...\n\nEtsittiin Albertin arkun avain, aukaistiin -- ja sieltä löytyi\nvaatteitten alta kokonainen kilo kadonneita suklaakonvehteja!\n\nIsäntä ryntäsi kiivaasti nyrkit ojossa haavoittunutta kohden,\nja kaikki pelästyivät, sillä hän oli tunnettu tavattoman\nrajuluontoiseksi. Mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi\nkäheästi:\n\n-- Konna! Sinä sait liian vähän...\n\nHän lähti nopeasti pois, ikäänkuin välttääkseen kiusausta; mutta\novella hän vielä kääntyi lisäten halveksivasti:\n\n-- Saat maata täällä muutaman päivän, kunnes hiukan paranet -- mutta\nsitten tiehesi!\n\nSilloin tuo raukka alkoi surkealla äänellä ulista, rukoilla itkien\narmoa, mutta isäntä ei edes kääntynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVärkmestari lähti, kaikki lähtivät yksi toisensa jälkeen, mutta\nkukaan ei sanonut Arville ainoatakaan lohdutuksen sanaa --\nkaikki näyttivät pitävän häntä myytynä. Eräs oppilaista vain jäi\nhaavoittuneen luokse, ja vaikka tämä oli ollut sangen toverillinen\nennen, niin kuvastui hänenkin katseessaan vain hämmästystä, miltei\nkauhua.\n\nArvi kumartui taas käsiensä varaan ja alkoi hirveän ahdistuksen\nvallassa odottaa. -- Nyt hän tunsi yksinäisyyden ja orpouden niin\näärettömänä ettei koskaan ennen! Koko maailmassa ei enää ole ihmistä,\njoka häntä puolustaisi, hänestä välittäisi. -- Ja nyt ne tulevat\naivan pian -- hänet viedään ... vankilaan...\n\nArvi ei käsittänyt ajan kulkua, ja hänen ajatuksensa hypähtelivät\nhurjasti sinne tänne -- kuni sodassa haavoittuneet, hullaantuneet\nhevoset. Hän muisti isän tuijottavan katseen, silloin kun hän odotti\nnimismiehen palaavan miesjoukko muassaan... Nyt Arvi käsitti, tunsi\nsen hädän, joka kuvastui isän kasvoilla, kun läpi rikotun ikkunan\nalkoi kuulua lähenevien kulkusten kilinää, kun äänet, askeleet\nlähenivät.\n\nYhtäkkiä alkoi Arvia ankarasti vapisuttaa: alhaalle rappusissa kuului\naskeleita -- nyt ne tulevat! Ne lähenivät, nyt ne olivat jo toisessa\nkerroksessa... Arvista tuntui, ikäänkuin sieltä olisi varovasti\nhiipinyt ylös kokonainen poliisilauma -- ja tuskallisen jännittyneenä\nhän tuijotti oveen...\n\nSe aukeni vihdoin, eikä Arvi ollut uskoa silmiään, kun samassa\ntalossa asuva lääkäri vain astui sisään jälessään eräs oppilastoveri\nkantaen höyryävää vesivatia. Arvi tuijotti lääkäriä kalpeana,\naivankuin tuskasta tyrmistyneenä, sitten hän huokasi raskaasti ja\npainoi uudelleen kasvot käsiinsä -- ja hänen otsansa oli aivan märkä\nkylmästä hiestä. Lääkäri puisti päätään ja ryhtyi työhönsä. Arvi\nistui yhä pää käsien varassa, ja ikäänkuin sekavan unen lävitse kuuli\nhän toisinaan saksien vilskettä, veden loisketta ja haavoitetun\nvalitusta ja ähkynää. Ja vihdoin kuului lääkärin lakooninen ilmoitus:\n\n-- Pääluu halki.\n\nArvi hätkähti, niinkuin olisi kuullut lopullisen tuomionsa: eihän\nsilloin voi jäädä eloon. Hän olisi tahtonut kysyä lääkäriltä eikö\nedes pienintäkään toivoa ole olemassa, mutta ei uskaltanut. Se oli\nkuitenkin turhaa.\n\nToinen oppilaista lähti hakemaan joitain lisätarpeita. Arvi unohti\nsenkin kokonaan, ja kun askeleet kuuluivat portaissa lähenevän,\nkatsahti hän hätäisesti ovelle ja hänen sydämensä alkoi taas\nkuuluvasti jyskyttää, ikäänkuin rinnassa olisi vasaralla takonut. Ja\nkun poika sitten astui sisään, sammalsi Arvi vapisevalla äänellä:\n\n-- Mikseivät poliisit jo tule...?\n\n-- Kai ne pian tulevat, -- lohdutti hänen toverinsa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nLääkäri oli jo mennyt, ja haavoittunut makasi hiljaa ähkyen\nvuoteellaan pää käärittynä valkeaksi palloksi -- vain silmäaukot\nammottivat tummina ja syvinä kuin pääkallossa. Ja Arvi istui yhä\nsamassa paikassa odottaen kuumeisella jännityksellä loppua -- jotain\nratkaisua.\n\nJonkun hämärän vaiston valtaamana nousi hän yhtäkkiä paikaltaan,\npisti likaisen paitansa vaatenyyttiinsä ja solmi sen vapisevin\nsormin. Aina välillä hän kuunteli ahdistavan jännityksen vallassa, ja\nhänen katseensa muistutti takaa ajettua metsänotusta.\n\nMutta hänen hermonsa olivat olleet liian kauan ankarassa\njännityksessä, ja kerran tuntui hänestä niinkuin ei enää voisi kestää\n-- että hänen täytyy lähteä jonnekin, juosta, juosta... Ja kun\nensimmäiset askeleet vihdoin kajahtivat alhaalla rappusissa, ponnahti\nhän hätkähtäen seisaalleen kuin piiskaniskun satuttamana. Hän istahti\nuudelleen hammasta purren, puristi nyrkkejään, mutta ei voinut\nhillitä käsiensä vapisemista, ja hänen sydämensä hyppi hätäisenä\nkuin paulaan joutunut lintu, joka kuulee metsästäjän lähenevän. Ja\nsamoinkuin lintu tuntee tuon salaperäisen silmukan kuristavan yhä\njulmemmin, samoin tunsi Arvi tuon selittämättömän hädän ja kauhun\nkuristavan sydäntään yhä ankarammin, sikäli kuin askeleet lähenivät.\nJa lopulta hän tahtomattaan hypähti seisomaan, niinkuin aikoisi\npaeta...\n\nMutta aivan viime hetkellä, kun lukkoon tartuttiin, onnistui hänen\näärimmäisellä tahdonponnistuksella hillitä itsensä.\n\nOvi aukeni, ja sama oppilas juoksi sisään hengästyneenä ja sanoi\nkiireisesti:\n\n-- Mene heti konttoriin! Sinua odotetaan...\n\nArvi seisoi hetken kuin jähmettyneenä paikallaan voimatta käsittää\nmitään. \"Sinua odotetaan! Sinua odotetaan!\" -- vilahteli hänen\naivoissaan. Mutta se hukkui heti ajatusten sekamelskaan, jotka\nhurjasti kohisten pyörivät niinkuin lehdet väkevän kosken pyörteessä\n-- pääsemättä minnekään. Sitten hän yhtäkkiä lähti ulos, muistamatta\nedes lakkiaan. Mutta kutsuja huusi hänet takaisin ja huomautti\nhämmästyneenä:\n\n-- Menetkö sinä ilman lakkia?\n\nNyt vasta Arvi havahtui ja hänen sydäntään vihlaisi oudosti: hän ei\nenää pääse tänne takaisin...\n\nHän kostutti kasvojaan pesuvadissa ja sukaisi tukkaansakin, ja kaikki\ntapahtui niin omituisen hitaasti kuin olisi hän siten tahtonut\nviivyttää vielä hetken lähtöään. Mutta hän ei itse oikein tajunnut\nmiksi viivytteli -- kaikki oli niin sekavaa, pimeätä ja toivotonta.\n\nMutta kun hän vihdoin otti nyyttinsä, pysähtyi hän huomaamattaan\novelle, ja hänen katseensa liiti hitaasti yli tahraisten seinien,\ntyhjien sänkyjen ja likaisen lattian, jossa vielä näkyi punainen\nveriläiskä; hän tunsi haikean kaipauksen läikähtävän rinnassaan --\nniinkuin tuo pieni, kurja kamari olisi ollut viimeinen näky hänen\nsärkyneestä elämästään. Muutaman silmänräpäyksen aikana lennähti\nhänen sielunsa lävitse kaikki mitä hän tässä pienessä huoneessa oli\ntuntenut ja kokenut; hän muisti miten oli iloinnut tänne päästessään,\nmiten oli toivonut ja suunnitellut ja miten oli täällä ponnistellut,\npäättänyt nousta vaikka koko maailman uhalla. Ja nyt äsken -- _juuri\näsken_ oli kaikki murskaantunut. -- Vielä eilen illalla oli hänellä\nniin paljon -- ja nyt on kaikki iäksi hukkunut... Hän saisi saman\nkohtalon kuin isäkin... Ooh -- ei, ei!\n\nSitten hän yhtäkkiä hammasta purren aukaisi oven ja lähti.\n\nKonttorissa ei näkynytkään poliiseja, ja Arvi tunsi ikäänkuin\nepämääräistä pettymystä: eikö vieläkään?\n\nÄänettömänä ja kalpeana asteli hän miltei isännän kirjoituspöydän\nviereen. Isäntä katsoi häntä hetken omituisen tutkivasti, ja kysyi\nsitten hiljaa:\n\n-- Miksi sinä sillätavoin löit? Kerro nyt minulle ihan kaikki...\nAioitko sinä tappaa hänet?\n\n-- Ei, ei! Enhän minä sellaista aikonut! -- huudahti Arvi\ntuskallisella, vakuuttavalla äänellä, ja hänen kasvoillaan kuvastui\nkauhu, kun hän jatkoi katkonaisesti, sopertaen:\n\n-- Minä en ymmärrä ... en osaa sanoa... Kaikki, kaikki kävi niin\näkkiä ... etten tietänyt... Sitten vasta huomasin kun...\n\nHänen äänensä katkesi kuin tukehtuen, hänen silmänsä kyyneltyivät, ja\nsitten hän lisäsi kiihkeästi ja epätoivoisesti:\n\n-- Voi, jospa te uskoisitte minua. Minä en valehtele... Vaikka\njoudunkin linnaan, niin tahtoisin sittenkin, että _te_ uskoisitte\nminua -- kun te olette ollut minulle niin hyvä... En tahtonut niin\ntehdä -- minä _en voinut sille mitään!_\n\nHän kääntyi toisaalle ja hänen hartiansa vavahtelivat äänettömästä\nnyyhkytyksestä.\n\nArvi oli unohtanut kaikki kohteliaat puhuttelusanat, mutta isäntä\ntunsi, että tuo värisevä ääni ei valehdellut. Hän muisti omasta\nnuoruudestaan hiukan samanlaisen tapauksen, ja hänen jäntevillä\nkasvoillaan kuvastui mielenliikutus ja sääli; sitten hän sanoi\nmatalalla äänellä: -- Niin Arvid ... minä uskon sinua. Arvi kääntyi,\nja väkevän liikutuksen, ilon ja kiitollisuuden vallassa ojensi hän\nhuomaamattaan kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä isäntäänsä.\nHän pelkäsi tämän suuttuvan ja katsahti häneen kuin anteeksi pyytäen\n-- ja hän huomasi hämmästyksekseen, että isännän terävät silmät\nkatsoivat kosteina häntä kohti. Arvin huulet liikahtivat, mutta\nhän ei vieläkään voinut sanoa mitään -- katsoi vain. Ei isäntäkään\nmitään puhunut, mutta heidän välillään tapahtui jotain tavatonta\nja harvinaista: mahtava liikkeenomistaja ja maailman murjoma, orpo\noppipoika _ymmärsivät_ sillä hetkellä toisiansa... Sitten ei Arvi\nnähnyt mitään: kyyneleet sumensivat hänen silmänsä.\n\nHän hillitsi lopulta itsensä. Ja taas hän kuuli tuon matalan äänen\nsanovan miltei isällisesti:\n\n-- Tämä kerta saa nyt olla, mutta sinä joudut hukkaan, ellet kaikin\nvoimin koeta karttaa tuollaista. Ajattele sitä aina, että olit\nvähällä tulla _murhaajaksi_ -- viidentoista vuotiaana.\n\nJa aivankuin tahtoen jättää nuo raskaat sanat viimeisiksi, viittasi\nhän vain kädellään, että Arvi saa lähteä.\n\nArvi sopersi jotain kiitokseksi, mutta hän ei jälestäpäinkään\nmuistanut, mitä sanoi, ei sitäkään, miten taas joutui kamariin.\nKaikki tuntui sekavalta painajaisunelta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAlbertin täytyi maata liikkumattomana viisi viikkoa. Senjälkeen hän\nmakasi vielä lähes kolme viikkoa, kooten voimia -- mutta sitten\ntäytyi hänen mennä.\n\nAlbert oli kyllä käynyt kolme kertaa itkien rukoilemassa isäntää,\nmutta tässä tapauksessa isäntä oli säälimätön.\n\nArviin vaikutti tuo tapaus niin järkyttävästi, ettei hän ensimmältä\nvoinut nukkuakaan -- hän muisti yhtämittaa isännän viime sanat. Häntä\nkauhistutti ajatellessa, miten vähällä hän oli pudota turmion kuiluun\nja mitä oli kärsinyt tuona kauheana aamuna, jolloin luuli koko\nelämänsä olevan auttamattomasti hukassa.\n\nKaikki tämä painoi häntä niin raskaana, ettei hän ensi päivinä\nvoinut puhua mitään. Kun eivät toisetkaan puhuneet hänelle ja kaikki\nolivat tavallista äänettömämpiä, luuli hän kaikkien halveksivan\nhäntä. Mutta pian hän huomasi, että se oli muuta, hän näki monen\nkatseessa omituista arkuutta tai epämääräistä kammoa; se koski\nvielä kipeämmin hänen järkytettyyn mieleensä, hän syytti itseään\nsiitä, ettei ollut tarpeeksi koettanut hillitä itseään ja kuvitteli\nluonteensa vielä pahemmaksi. Hän kauhistui ajatellessaan joutuvansa\nriitaan oppitoveriensa kanssa ja päätti, ettei enää välittäisi näiden\ntavallisista kiusapuheista ja koirankujeista, joiden oli nähnyt jo\nkahdesti johtavan ilmitappeluun.\n\nMutta hämmästyksekseen hän huomasi tuon tapauksen jälkeen joutuneensa\nkokonaan poikkeukselliseen asemaan; kukaan ei enää kiusoitellut\nhäntä; sekä sällit että oppilastoverit näyttivät varovan kaikkea\nepäsopua hänen kanssaan yhtä tarkasti kuin hänkin. Ja kun hän oli\njokaiselle ystävällinen ja avomielinen, alettiin hänestä vähitellen\npitää entistä enemmän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tuon kauhean tapauksen vaikutus hieman haihtui, alkoi Arvi\ntaas ahkerasti lueskella. Niinpä hän kerran sai käsiinsä erään\nruotsinkielisen kirjasen, jossa käsiteltiin urheilun ja yleensä\nruumiinharjoitusten vaikutusta luonteeseen. Siinä selitettiin\nmiten niiden avulla voi kasvattaa luonteensa kylmäveriseksi ja\nrauhalliseksi. Esimerkkinä mainittiin, miten taitava painija ja\nnyrkkeilijä aina pysyy rauhallisena, koska tietää, että voi masentaa\nvastustajansa silmänräpäyksessä, jos tämä yrittää hyökätä. Juuri tämä\ntietoisuus, voiman tunne, tekee miehen varmaksi ja kylmäveriseksi.\nSitävastoin heikko vaikeassa tilanteessa helposti suuttuu tai\nmenettää malttinsa ja tarttuu aseeseen, tietämättä mitä tekee.\nKummallista kyllä, oli Arvi itsekin ollut hämärästi huomaavinaan\nsellaista, ja sentähden hän heti seuraavana iltana liittyi jäseneksi\nkaupungin parhaimpaan voimistelu- ja urheiluseuraan.\n\nArvi alkoi käydä säännöllisesti kaikissa harjoituksissa, hän\nvoimisteli, nosteli ja paini mitä innokkaimmin. Voimisteluseurassa\ntapasi hän erään miehen, joka oli harjoitellut nyrkkeilyä Amerikassa,\nja tämän hansikkailla alkoivat he harjoitella vielä muinakin iltoina.\n\nMutta hän ei sentään unohtanut lueskeluakaan. Hän päätti ensiksi\nsuorittaa kansakoulun oppimäärän ja alkoi erään maisterin ohjeiden\nmukaan lueskella eri aineita. Hän oppi kuin leikillä, ja maisteri\nvakuutti, että hän suorittaisi tutkinnon paljon pikemmin kuin muut,\njos jatkaisi samalla tavalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kului talvi, ja Arvi oli kehittynyt pitkäksi, sorjavartaloiseksi\nnuorukaiseksi, ja häntä pidettiin seuran \"lupaavimpana kykynä\"\nvarsinkin painin alalla. Heti kun maa alkoi viheriöidä, kävi hän\nmiltei joka ilta harjoittelemassa urheilua Hesperian puistossa -- ja\nkaikissa urheiluissa kehittyi hän ihmeteltävän pian.\n\nTuon taukoamattoman toiminnan ja ponnistelun kautta saattoi Arvi yhä\nenemmän irtautua entisyydestä, sen kamalista muistoista, jotka olivat\npainaneet ja kalvaneet häntä niinkuin raskaat raudat elinkautista\nvankia. Hän tunsi oudon, väkevän voiman kuohuvan koko olemuksessaan,\nja se pakotti hänet juoksemaan, painimaan, ponnistamaan nuorta,\njäntevää ruumistaan, kunnes hiki virtasi joka huokosesta. Useimmiten\nei hän koko iltana muistanut mitään ikävää, ei entisiä kärsimyksiä\n-- ei äitiäkään. Kaikki oli niin kaunista hänen ympärillään!\nTöölönlahden pinta kimalteli kuin sula kulta ilta-auringon\npaisteessa, se saattoi suuret lehmukset loistamaan häikäisevän\nheleänvärisinä, ja iltatuuli hiveli hänen ihoaan, tuoden muassaan\nkeväisten kukkien ja mullan tuoksua. Hän olisi tahtonut toisinaan\nhuutaa tuosta salaperäisestä voiman ja riemun tunteesta, joka täytti\nhänen sielunsa ja ruumiinsa, joka pursui puista, nousi ylös maasta\nvihreänä, vastustamattomana elämänä, muuttaen ja uudistaen koko\nmaailman.\n\nMutta joskus sentään, kun Arvi harjoitusten päätyttyä oli eronnut\ntovereistaan ja alkanut pensaan suojassa pukeutua, saattoi hän\nyhtäkkiä havahtua kuin kauniista unesta kuullessaan ympärillään\nlukemattomien lintujen helkkyvän laulukuoron.\n\nSe vaikutti häneen omituisella voimalla. Hän unohti\nurheiluharjoitukset, Hesperian; hänestä tuntui kuin istuisi hän\ntaas ylhäällä kotipihan tuuheassa pihlajassa kuunnellen tuota\nihanaa laulua. Hän tunsi jokaisen äänen erikseen, kaikki oli ihan\nsamanlaista kuin silloinkin. Yhtä innokkaasti suristen lenteli\nmyöhästynyt mehiläinen hänen vierellään, ja kaiken ylitse kuului\nkauempaa käen kukunta.\n\nYhtäkkiä kajahti kaupungilta päin höyrylaivan kumea puhallus, Arvi\nkatsahti hätkähtäen ympärilleen ja hänen rinnastaan kohosi raskas\nhuokaus...\n\nNiin, kaikki entinen oli häneltä iäksi kadonnut, tuo laulu, _kevään\nlaulu_ vain oli samanlaista. Arvista tuntui, niinkuin se toisi\nhänelle tervehdyksen jostakin kaukaa hautojen takaa -- niinkuin se\nolisi saapunut muistuttamaan heistä, jotka olivat kuolleet kurjuuteen.\n\nArvi kuunteli kauan, ja hän tunsi epämääräisen piston sydämessään.\nAikooko hän todella näin pian unohtaa ne ainoat, jotka häntä ovat\nrakastaneet, unohtaa heidän kauheat kärsimyksensä, kuolemansa? Hän\noli taas näkevinään äidin lumivalkeat, kylmettyneet kasvot sairaalan\nruumiskellarissa -- hän muisti niin paljon muuta...\n\nJa kuullessaan odottavien toverien huudot ei hän vastannut mitään.\nVasta kun nämä olivat poistuneet, lähti hän yksin kävelemään\nkaupunkia kohden -- ja hänen kasvoillaan kuvastui kalvava\nalakuloisuus.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nArvi oli ollut toista vuotta uudessa oppipaikassaan, ja koko ajan oli\nhän koettanut kehittää itseänsä joka suhteessa. Ruotsia hän puhui\nniin hyvin, että tuskin huomasi virhettä, ja venättäkin hän osasi\nparemmin kuin toiset oppilaat -- niin että uusi Pietarista tullut\nsälli käytti häntä tulkkinaan toisille puhuessaan.\n\nMutta vielä enemmän oli Arvi kehittynyt ruumiillisessa suhteessa.\nHän oli koko ajan harjoitellut painia, nyrkkeilyä ja kaikenlaista\nurheilua ja kasvanut pituutta sekä voimistunut ja kehittynyt\nvartaloltaan, niin että häntä olisi ollut vaikea tuntea samaksi\npojaksi, joka toista vuotta sitten tuli Helsinkiin.\n\nTämän ohella oli hän huomannut luonteensa muuttuneen tyynemmäksi\nja kylmäverisemmäksi. Tosin ei hänelle ollut kertaakaan sattunut\nriitaa oppilastoveriensa kanssa, niinkuin oli pelännyt. Tähän\noli vaikuttanut ensin hänen kohtauksensa Albertin kanssa,\nmutta jälkeenpäin, kun Arvi kehittyi taitavaksi painijaksi ja\nnyrkkeilijäksi ja siitä huolimatta oli mitä parhain ja vaatimattomin\ntoveri kaikille, alettiin hänestä pitää yhä enemmän. Ja lopulta oli\nhänestä tullut koko oppilaskunnan tunnustettu ja ihailtu \"johtaja\".\n\nHelsingissä vallitsi näet siihen aikaan miltei loppumaton \"sotatila\"\nkolmen eri armeijan eli \"sakin\" kesken. Eteläpuolella asuvat\ntyöläisnuorukaiset kuuluivat \"Rööperin sakkiin\", pohjoispuolella\nasuvat \"Söörnäisten sakkiin\" ja länsipuolella asuvat \"Töölön\nsakkiin\". Nämä sakit eivät olleet mitään hulikaanisakkeja siinä\nmerkityksessä kuin nykyään, vaikka sellaisiakin aineksia tietysti\noli riveissä; näiden sakkien \"ohjelma\" oli puhtaasti \"sotilaallista\nlaatua\", niinkuin muidenkin armeijain: nujertaa perinpohjin\nvihollisarmeijain valta ja vastustusvoima sekä pakottaa niiden\n\"joukko-osastot\" ja yksityiset jäsenet selkäsaunan vaikutuksesta\nperäytymään iltasin pois Espikseltä, kun voittajat sinne ilmestyivät!\nPelottomimmat ja taitavimmat tappelijat valittiin armeijain\n\"ylipäälliköiksi\", joita kaikki tottelivat, ja näiden johdolla sitten\nkokoonnuttiin varsinaisiin joukkotaisteluihin, vaihtelevalla onnella.\nAseina käytettiin nyrkkejä, pamppuja, nyrkkirautoja, kiviä y.m.\nsellaisella innostuksella, että suurin osa voittajista ja voitetuista\nsai viikkokausia parannella vammojaan, ja kymmeniä pahimmin\nhaavottuneita sankareita täytyi kuljettaa sairaaloihin sidottaviksi\nja paikattaviksi. Jonkinmoisesta sanattomasta sopimuksesta vältettiin\nnäissä taisteluissa teräaseita, joten \"kaatuneiden prosenttimäärä\"\noli suhteellisesti pieni, mutta siitä huolimatta \"kaatui\" niissä\njoka vuosi mies, väliin useampiakin. Mutta niistäkään ei ilmoitettu\nviranomaisille, eikä oikea reilu sakilainen pahimmassakaan ahdingossa\nturvautunut poliisin apuun. Siitä syystä oli järjestysvalta aivan\nvoimaton, ja silloinkin, kun \"hetken kiivaudessa\" syntyi tulinen\ntappelu keskellä \"Espistä\", piti poliisi viisaimpana pysyä sopivan\nvälimatkan päässä, kunnes asia oli \"klaari\" ja molemmat armeijat\nolivat hävinneet kuin tuhka tuuleen. Suurempien taistelujen jälkeen\nolivat armeijain välit aina tavallista kireämmät, kunnes tappiolle\njoutuneet ehtivät kirkastaa kunniansa pieksämällä osan voittajain\narmeijasta tai jonkun sen huomattavimmista johtajista.\n\nKaksi Arvin oppilastoveria asui Töölössä, ja kun eräs\nSöörnäisten poika oli talvella saanut kuolettavan iskun Töölössä\nkäydessään, olivat nämäkin, vaikka viattomina, saaneet pari\nkertaa juosta henkensä edestä pelastuakseen söörnäisteläisten\n\"rankaisuretkikuntien\" kynsistä. Tämä oli kuohuttanut Arvin\nmieltä, ja niin oli hän eräänä lauantai-iltana lähtenyt saattamaan\ntovereitaan.\n\nHe näkivätkin kahdeksan vihollista odottamassa Hesperian puiston\nluona, ja toiset aikoivat peräytyä ylivoiman edessä. Mutta Arvin\naivoissa välähti kuin salamanvälähdyksenä suunnitelma, hän käski\nheidän vain mennä ja lupasi pelastaa heidät. Hän jättäytyi hiukan\njälkeen ja päätti jo etukäteen miten menettelisi eri tapauksissa.\n\nKun hänen toverinsa lähenivät, ryntäsi \"rankaisuretkikunta\"\nkokonaisuudessaan heidän kimppuunsa yli maantien. Mutta viime\nhetkellä ärjäisi Arvi heidän takanaan, että nyt he saavat tulla\nkaikki yht'aikaa -- ja juuri kun miehet kääntyivät häntä kohden, iski\nhän viisi sankaria peräkkäin maahan. Juuri tuohon silmänräpäykseen\noli Arvi perustanut voittonsa: heillä ei _kääntyessään_ ollut mitään\nmahdollisuutta väistää eikä kestää Arvin musertavia leuka-iskuja, ja\nrankaisuretkikunnan johtaja ja eräs toinen jäivät heti pyörtyneinä\nmaantielle. Nyt Arvi ensi kerran huomasi mitä nyrkkeily merkitsi:\nhän ei _suuttunut_ vähääkään, kuten ennen tapellessaan; hän väisti\nja iski vuorotellen kuin nyrkkeilyharjoituksissa. Vastustajat\nolivat kyllä pahasisuisia, mutta he eivät olleet joutuneet koskaan\ntekemisiin nyrkkeilijän kanssa, joten he eivät ehtineet muuta\nkuin nousta ja kaatua. Lisäksi tointuivat hänen toverinsakin\nhämmästyksestään, ja silloin katsoivat viholliset parhaaksi paeta\ntäydellisessä epäjärjestyksessä, ja eräs kuului pahasti älähtävän\nsaadessaan takaa-ajajaltaan iskun.\n\nMutta yksi ei paennut. Raivosta möristen nousi hän vieläkin ja\nsuuntasi hurjan nyrkiniskun Arvin kasvoihin, mutta Arvi kumartui, ja\nsamalla hetkellä lennähti hyökkääjä tiedottomana maahan paukahtavasta\nleukaiskusta.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä kuuli hän takaapäin toverinsa\nhätäisen huudahduksen, juoksevia askeleita, ja näki joukon\njohtajan hyökkäävän hänen päälleen puukko koholla, kasvot raivosta\nvääristyneinä. Mutta juuri viime hetkellä Arvi ponnahti sivullepäin\nkuin vieraan voiman lennättämänä, puukko välkähti tyhjässä ilmassa\nja hyökkääjä meni hyvän matkaa vauhtinsa voimalla. Hän läheni\nhartiat kyyryssä, suu verisessä vaahdossa, ja hänen silmänsä\nkiiluivat kamalasti pörröisen otsatukan alta; mutta Arvi ei\nnytkään hätääntynyt eikä suuttunut, hänen aivonsa ja lihaksensa\nvain tuntuivat äärimmäisen herkiltä kuin voimakas, valmiiksi\nviritetty kone. Hän kuuli oman äänensä: \"puukko pois\"! Mutta siitä\nhuolimatta hän vain odotti sitä hetkeä, jolloin toinen hypähtäisi\neteenpäin, iskisi. Ja kun se tapahtui, hypähti hän tasajaloin\ntaaksepäin ja ojensi nyrkkinsä kuin iskeäkseen; toinen loikkasi\nuudestaan karjahtaen kuin nälkäinen tiikeri kynsistään pelastuneen\nuhrin kimppuun -- mutta taas viilsi puukonterä tyhjää ilmaa niin\nrajulla vauhdilla, että se oli lävistämäisillään lyöjän reiden, ja\nkun käsi kohosi kolmanteen iskuun, sai mies sellaisen potkaisun\nvatsansa alapuolelle, että puukko lennähti kauas taaksepäin ja hän\nkaatui tuskasta kiljahtaen. Kun hän pökertyneenä yritti nousta\nseisaalleen, iski Arvi kylmäverisesti, kaikella voimallaan vasten\nsuuta. Ja hänen sydämessään sykähti kylmä, julma riemu, kun hän tunsi\nhampaiden rusahtaen katkeavan ja pää paukahti hervottomasti maata\nvasten. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, niin vastustamattomalla\nvauhdilla, että nekin, jotka ehtivät paikalle, tuijottivat Arvia kuin\npökertyneinä. Mutta nyt kuului kimeä naisen ääni: \"poliisi! poliisi\"!\nArvi näki toverinsa hätäisesti vilkaisevan maantiellä makaavia ja\nläheneviä ihmisiä, ja yhtäkkiä he kuin yhteisestä sopimuksesta\nlähtivät pakoon yli kallioiden.\n\nVasta pari kilometriä juostuaan he seisahtuivat huohottaen, ja nyt\nvasta Arvi huomasi, että hänen kätensä olivat aivan punaiset verestä,\nja nivelten kohdalta kirveli ankarasti: hän oli lyönyt omatkin\nrystysensä rikki vihollisten hampaihin ja oikeankäden pikkusormi oli\nnyrjähtänyt. -- He olivat lähellä rantaa, joten Arvi pesi kätensä\nhuolellisesti ja niitä alkoi pakottaa yhä ankarammin.\n\nMutta kun hänen toverinsa vilpittömästi ihaillen katselivat häntä\nja sitten vahvistavin voimasanoin vannoivat, etteivät Söörnäisten\nsakilaiset ole koskaan saaneet sellaista saunaa _yhdeltä_ -- niin\ntuntui kirvely katoavan miltei kokonaan. Hän tunsi vihdoinkin\nsaavuttaneensa toveriensa täydellisen luottamuksen. He pitäisivät\nhänestä ilman pelkoa tai kateutta -- hänen itsensä tähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin joutui Arvikin sekaantumaan näihin taisteluihin, ja kun hän\nluontaisen nopeutensa ja nyrkkeilytaitonsa avulla oli pari kertaa\npelastanut \"Töölöön sakin\" ehdottomasta tappiosta, levisi hänen\nmaineensa \"vihollisleireihinkin\", ja omassa sakissa häntä suorastaan\njumaloitiin.\n\nTosin huomasi hän kateutta johtajassa, varsinkin sen jälkeen,\nkun Arvi oli osoittautunut etevämmäksi nyrkkeilijäksi. Tämä oli\nnäet pyytänyt Arvin tuomaan nyrkkeilyhansikkaat, jotta saataisiin\nkoettaa. Hän oli paljon kookkaampi ja voimakkaampikin kuin Arvi,\nmutta ei osannut nyrkkeillä eikä painia -- ja niin iski Arvi koko\nsakin nähden päällikkönsä nurin monta kertaa, ilman että tämä sai\nsattumaan ainoatakaan iskua! Samoin kävi painissa. Mutta kun Arvi\nhävisi väkikartun vedossa ja tahallaan painonnostossa ja lisäksi\nvakuutti, että puolen vuoden harjoitus tekisi toisen ylivoimaiseksi,\ntäytyi tämän tukahuttaa mielikarvautensa. Ja kun ei Arvi kertaakaan\npuhunut paremmuudestaan, oli aina iloinen ja ystävällinen ja kaiken\nlisäksi sattui kerran pelastamaan \"päällikön\" varmasta selkäsaunasta,\nvoitti hän vihdoin tämän suosion. Johtaja kertoi kaikille, mitenhän\noli Eläintarhassa käydessään saanut takaapäin sellaisen seipääniskun\nohimoonsa, että maailma musteni ja hän tuupertui maahan, ja \"Limperin\nEma\" lähti lipettiin jättäen hänet neljän Söörnäisten suden kynsiin;\nmutta silloin oli kolme näistä lennähtänyt maahan kuin ukkosen\niskeminä, ja kun hän taas alkoi vähän nähdä, huomasi hän Arvin\nhääräävän niin hurjan nopeasti, ettei pirukaan olisi osunut häneen,\nvielä vähemmän Söörnäisten \"nulikat\", jotka lopulta olivat paenneet\nnaamat verisinä.\n\nKuulijat huusivat hyväksyvästi ja Arvi punastui ilosta ja ylpeydestä.\nHän ei viitsinyt selittää, että oli sattumalta huomannut Söörnäisten\npoikain kuiskailevan keskenään ja lähtevän kahden miehen jälkeen.\nSe herätti hänessä epäilyjä, ja hän oli hämärässä seurannut näitä\nEläintarhaan asti onnistuen siten pelastamaan toverinsa.\n\nArvi kuunteli äänettömänä toveriensa ylistyksiä, ja omituinen\nliikutus valtasi hänen mielensä, -- niinkuin hän olisi taas nähnyt\npienen, repaleisen poikaraukan, joka painaa itkien kasvojaan seinää\nvasten, päästäkseen kuulemasta poikajoukon pilkkanaurua; hänestä\ntuntui, ikäänkuin olisi lopullisesti saanut takaisin jotain kallista,\njoka silloin häneltä riistettiin. Hänellä oli lapsuudesta asti ollut\nomituinen halu päästä parhaaksi toverien keskuudessa, ja siksi olikin\nhäneen koskenut niin julmasti heidän luottamuksensa menettäminen ja\nsentähden tuntui niin hauskalta tietää, että nämä toverit ihailivat\nja pitivät hänestä, siksi että _tiesivät_ hänet ensimäiseksi.\n\nMutta maine velvoittaa! Se kiihoitti Arvin harjoittelemaan yhä\ninnokkaammin nyrkkeilyä, se johti hänet yhä useammin tappeluun, ja\ntäten kehittyi hän joka kerralla yhä taitavammaksi ja nopeammaksi.\nHän pelastui kaikista saamatta naarmuakaan, ja vähitellen muuttui\ntappelu hänelle eräänlaiseksi jännittäväksi urheiluksi, jonka kautta\nhänen kuohuva elinvoimansa purkautui ilmoille -- kuten tuhansien\nvoimakkaiden nuorukaisten ennen häntä.\n\nHän ei huomannut tappelussa mitään pahaa, paremmin kuin hänen\nympäristönsäkään -- sitähän ihailtiin korkeimpana miehekkyyden\nilmaisuna. Tosin hän halveksi räyhääjiä ja tappelupukareja, jotka\netsivät riitaa ja hyökkäsivät syyttömien ihmisten kimppuun;\nerikoisesti inhosi hän sellaisia, jotka hätyyttivät heikompia\ntai ylivoimaisessa joukossa hyökkäsivät yksityisten tai harvojen\nkimppuun. Sentähden hän tarkasti varoi, ettei itse häirinnyt ketään\neikä mitenkään antanut aihetta yhteentörmäykseen. Mutta sellaiselle,\njoka otti huomioon kaikki \"taisteluhaasteet\", s.o. töytäykset,\nhaukkumasanat ja uhkaukset, joita siihen aikaan sai vastaanottaa\npuolijuopuneiden nuorukaisten ja varsinkin \"vihollisarmeijaan\"\nkuuluvien vastaantulijoiden taholta, oli tappelutilaisuuksia\nliiaksikin! Ja valitettavasti Arvi otti ne kaikki huomioon liiankin\ntunnollisesti. Vieläpä hän huomaamattaan _pettikin_ itseään siinä\nsuhteessa. Niinpä hän eräänä iltana palatessaan Bjälbon uimahuoneelta\ntapasi Seurasaaren tiellä kolme Söörnäisten poikaa. Nähtävästi nämä\ntunsivat Arvin, koska eivät heti hyökänneet hänen kimppuunsa, kuten\nhe yleensä tekivät näin \"suotuisten voimasuhteiden\" vallitessa. Mutta\nhe eivät malttaneet kuitenkaan olla merkitsemättä kantaansa edes\njollain tavalla, ja siksi yksi heistä mörähti ilkeästi ohimennessään.\nArvi kyllä ymmärsi, että toiset pelkäsivät, ettei nyt synny tappelua,\njollei hän välitä mörähdyksistä; mutta se ärsytti kuitenkin, ja hän\nhalusi näyttää, ettei hän suinkaan pelkää pientä ylivoimaa. Hän\nkääntyi äkkiä ja kysyi ärsyttävästi minkälaista asiaa heillä oli.\n\n\"Viholliset\" kääntyivät hämmästyneinä, ja vihdoin yksi vastasi\nepävarmasti, ettei mitään.\n\nArvi tunsi nytkin sisimmässään, ettei hänellä ollut ihan oikein tässä\nasiassa, mutta hän puolustautui sillä, että toiset olivat mörähtäneet\nja siten _muodollisesti_ katsoen \"alottaneet\", koskei hän muuten\nolisi puhunut mitään. Hän virnisti ivallisesti ja kysyi:\n\n-- Onko teillä porsas paidanpovessa?\n\n-- Porsas!? Mitä? -- änkytti äskeinen puhuja neuvottomasti ja\nvilkaisi hermostuneena tovereitaan.\n\n-- Niin, porsas! -- toisti Arvi naurahtaen. -- Minä kuulin äsken\nporsaan röhkäisyn ja ajattelin, että se ehkä kaipaa karsinaansa, jos\nsen nyt täytyy olla teidän povessanne...\n\n-- Mitä helvettiä sinä ilveilet? -- ärjäisi toinen ja astahti nyrkit\npuristettuina askeleen eteenpäin. Ja toinen matki kuin kiukusta\npökertyneenä:\n\n-- Porsas povessa...?\n\n-- Minä pyydän anteeksi, jos olen erehtynyt! -- lausui Arvi kumartaen\nteennäisen kohteliaasti. -- Minä en voi varmasti väittää, onko se\njuuri povessa. Sen kyllä tiedän, että juuri porsas röhkäisi, mutta\nvoihan se yhtä hyvin olla vaikkapa _housuissa_...\n\nSe oli sentään liian törkeätä pilkkaa sakilaiselle! Yksi hypähti\ntasakäpälää ylös maasta karjahtaen raivoisasti, toiset vilkaisivat\nvaistomaisesti ympärilleen, ja hampaitaan kiristellen kyräilivät he\nArvia uskaltamatta heti hyökätä.\n\n-- Ääntä sillä porsaalla ainakin on! -- ivaili Arvi yhä. Ja kun\nkaupungista päin läheni hiljalleen joku rakastava pari ja hän tiesi\nettei tappelua enää voinut välttää, päätti Arvi ratkaista sen\nviivyttelemättä. Hän naurahti pilkallisesti, ja kun kaksi seisoi\nrinnakkain, hypähti hän eteenpäin ja iski kaksi oikeankäden lyöntiä\nyhtä kylmäverisesti kuin harjoituksissa. Kolmas syöksyi suoraapäätä\npakoon parkaisten kuin hengenhädässä. Arvi juoksi hänen jälkeensä\ntoivoen, että toisetkin pakenisivat, ja näkikin näiden nousevan\nmaantieltä ja juoksevan metsään. Mutta viimeinen pysähtyi heristäen\nArville nyrkkiään, ja hänen haljenneesta alahuulestaan valui veri\nvalkealle urheilupaidan rintamukselle...\n\nArvikin katsoi viisaimmaksi pistäytyä hetkeksi metsän suojaan. Ja\nistuessaan puun juurella tunsi hän rikkoneensa periaatteitansa\nvastaan. Tulisiko hänestä todella sellainen pukari, joka hyökkää\naiheetta ihmisten kimppuun.\n\nMutta hän koetti puolustautua sillä, että toiset olivat aloittaneet,\nloukanneet häntä. Pitäisikö hänen kärsiä sellaista? Luulisivat\npelkäävän ja tulisivat aina kimppuun. Oppikoot jättämään ihmiset\nrauhaan -- oma syynsä...\n\nMutta hän muisti tuon haljenneen alahuulen, ja se tuntui omituisen\nkiusalliselta. Ja se johti hänen mieleensä kaikenlaisia kiusallisia\najatuksia:\n\n-- Entä jos minun huuleni olisi lyöty halki ja siihen tulisi ruma\narpi? Se ei menisi koskaan pois -- ja hän oli siihen syypää...\nMutta miksi mörisivät minulle? Miksi he kiusaavat aina ihmisiä.\nNytkin he olisivat varmasti tulleet hänen kimppuunsa, jos hän olisi\nollut heikko -- avuton. Ja olihan heitä kolme; se rauhoitti miltei\ntäydellisesti hänen mielensä. Ja kun hän muisti edelleen, ettei hän\nnytkään ollut vähääkään suuttunut eikä hätääntynyt, tuntui hänestä,\nniinkuin hänen kaunis pyrkimyksensä olisi oikeuttanut menettelemään\nniinkin. Sillä juuri tappeluissa oli hän oikein käytännöllisesti\nsaanut harjoitella mielenmalttia, ja sentähden hän olikin mielestään\noppinut täydellisesti hillitsemään luonnettaan.\n\nArvi ei huomannut, että hän oli luisumassa väärään suuntaan. Hän oli\nkyllä siten saavuttanut kylmäverisyyttä, mutta toiselta puolen se\noli kehittänyt myöskin niitä raakoja ominaisuuksia, joita hän tahtoi\nmasentaa. Hän oli kyllä yksin asettunut koko sakkiansa vastaan,\niskenyt omia tovereitaan, kun nämä eräänä iltana hyökkäsivät joukolla\nyksinäisen rööperiläisen kimppuun: hän oli joutunut suunniltaan,\nnähdessään lyötävän tämän veristä suuta, ja uhannut lävistää puukolla\njokaisen ken koskisi tähän, mutta hän iski itse kylmäverisesti, ilman\nvihaa vastustajiltaan huulet halki -- jos näitä vain oli _useampia.\n_ Hän tunsi vieläpä ylpeyttä voidessaan joka iskulla kaataa miehen\nja tähtäsi tahallaan leukaan ja muihin arkoihin paikkoihin. Hän\nlohdutti itseään sillä, ettei tehnyt sitä vihasta eikä ilkeydestä,\neikä huomannut, että tuo \"kylmäverisyys\" oli oikeastaan myös\nraaistumisen merkki! Hän ei tullut koskaan ajatelleeksi, miten raakaa\nja ihmisarvoa alentavaa tuollainen tappelu yleensäkin on; mutta\nsuorastaan mieletöntä on rusikoida ja vihata ilman _pienintäkään\nsyytä_. Sillä pieniä poikkeuksia lukuunottamatta tekivät kaikki\nraskasta työtä, kaikki olivat kestäneet samanlaista sortoa, samaa\npuutetta, kaikkia odotti samanlainen toivoton tulevaisuus.\n\nMutta miten Arvi olisi voinut ajatella, kun ei kukaan toinenkaan\najatellut sellaista. Hänhän ei tuntenut ainoatakaan oikein reilua\nnuorukaista tai miestä, joka ei olisi palavasti toivonut tulevansa\ntuollaiseksi voittamattomaksi \"sankariksi\", joka ei pelkää piruakaan\nja jota ei saada putkaan, ennenkuin poliiseja on mustanaan ympärillä!\nMillä hartaudella kuunneltiinkaan tuollaisen vanhan \"urhon\" kertovan\n_entisajan_ sällien tappeluista suutarien, nahkurien, seppien y.m.\nammattilaisten ylivoimaisia laumoja vastaan! \"Värkistä\" peltipoikaan\nasti lähdettiin yhtenä miehenä puolustamaan ammattikunnan kunniaa\nsilloin, kun se oli vaarassa -- ja välillä se oli ollut niin\ntäpärällä, että henki oli salpautua kuulijoiltakin. Oli sattunut\nesim. niinkin, että sepät ja vaskisepät tai muut ammattilaiset olivat\ntehneet keskenään salakavalan liiton, ja silloin sattui yllätyksiä\nja tapauksia, jotka kysyivät sisua, ja voitto ja tappio riippui\nhiuskarvasta. Kerrankin, kun leipurit ja sokurileipurit olivat\npäättäneet kuolla tai musertaa makkaramaakarien röyhkeän vallan ja\nnäiden hurjat hyökkäykset oli torjuttu, kymmenet kaatuneet makasivat\ntiedottomina tantereella, ja murskatun armeijan tähteet vetäytyivät\njo verissäpäin takaisin, kun äkkiä kajahti takanapäin kammottava\nsotahuuto. Voitetut hyökkäsivät uudelleen ulvoen kuin hullaantunut\nsusilauma, samalla kun teurastajain raaka reservirykmentti ryntäsi\ntakaapäin kuin kymmenen raivohullua susilaumaa. Huuto taukosi,\nhetkeen ei kuulunut muuta kuin nyrkiniskujen mäiskettä, pamppujen\npauketta -- ja leipurien legionan yläpuolella irvisteli jo tappion\nja häpeän harmaa haamu. Mutta yhtäkkiä kuuluu ahdistetun armeijan\nriveistä riemukas huuto: \"Jopas tulevat nahkurit! Nyt ei päästetä\nketään pakoon! Juoskaa eteen...\" Ääni hukkui hurjaan riemuhuutoon,\njoka näytti vaikuttavan kuin satasiimaisen piiskan isku hyökkääjäin\nlaumaan, se liikahti, alkoi hajaantua kaikkiin suuntiin -- toiset\nkoettivat pidättää pakenevia ja lopulta iskivät toisiaan hurjien\nhuutojen ja kirosanojen säestäessä; mutta piiritetyt hyökkäsivät\nmoninkertaisella voimalla, heidän huutonsa yhtyneenä vastustajain\nyhä yltyvään karjuntaan kajahteli kymmenkertaisena seinien välissä,\nja kun pimeys esti näköalan, luuli koko liha-armeija joutuneensa\nulvovien paholaisten keskelle ja hajaantui kauhuissaan eri taholle.\nJa kuitenkin huuto nahkurien tulosta oli ollut vain nerokas juoni,\njolla puhuja itse tai joku toinen kuolematon oli pelastanut heidät\nselkäsaunasta ja häpeästä, muuttaen sen leipurien sotahistorian\nsuurimmaksi taisteluksi, jonka kunnia paistaa vielä viimeisellä\ntuomiollakin ja josta kerrotaan niin kauan kuin maailmassa osataan\n\"riivata\" edes tavallisia pennin pullia!\n\nMissä löydätte nykyään sellaisia miehiä?\n\nSellaiset olivat vallalla tavat Arvin ympäristössä ja yleensä\nkäsityöläisten keskuudessa, ja olosuhteiden vuoksi ei heillä voinut\nolla parempia. Siten olivat tuollaiset tapahtumat olleet tuhansille\nvoimakkaille miehille ainoita tilaisuuksia, joissa he olivat voineet\nkäyttää kuohuvaa voimaansa, toimintatarmoaan, ja näiden tapahtumain\nsankarit olivat lopulta muodostuneet ihannemiehiksi nuorukaisille.\nKun Arvi oli tuollainen luonne ja lisäksi oli juuri sellaisten\nominaisuuksien avulla saavuttanut kunnioitusta, vieläpä ihailuakin,\nniin ei ole ihmeellistä, ettei hän voinutkaan nähdä kauemmaksi.\n\nNiin alkoi hän yhä enemmän etääntyä entisyydestä. Toisinaan tunsi\nhän epämääräistä onneakin. Silloin saattoi hän yhtäkkiä hätkähtää\nhämärästä levottomuudesta ja toivosta: olisiko se mahdollista --\nvoisiko hänkin todella tulla onnelliseksi. Tuskinpa -- luultavasti\nhäntä nytkin odottaa uusi onnettomuus?\n\nMutta hän heitti nuo mietteet joutavana mielestään. Mitä hänelle\nenää voisi sattua? Hän oli jo menettänyt kaiken, mikä elämässä on\nkalleinta ja rakkainta: kotinsa ja vanhempansa. Hänen oli täytynyt jo\nlapsena kestää elämän suurimmat surut ja julmimmat kärsimykset. Nyt\nhän oli mies, nuori ja voimakas -- mitä hänelle enää voisi tapahtua,\nmikä voisi hänet nyt nujertaa?\n\nMutta kun Arvi eräänä päivänä sai tietää, että liike konkurssin\ntähden suljetaan ja kaikki työläiset joutuvat työttömiksi, tunsi\nhän kaikesta huolimatta mielensä masentuvan. Hän oli näet pienillä\npalkkarahoillaan hankkinut uuden puvun, josta oli vielä loppu\nmaksamatta -- hän jäisi siis ihan rahattomaksi nyt syksyllä, jolloin\nei saanut mitään työtä. Hän oli jo laskenut milloin pääsisi opista --\nja nyt jäisi kaikki kesken.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMutta kun Arvi makasi ensimäistä yötä yömajassa, muistui hänen\nmieleensä ensimäinen samassa paikassa, jolloin hänen oli täytynyt\nhammasta purren painaa kasvonsa tyynyyn, pidättääkseen itkuaan, ja\nhän tunsi ikäänkuin havahtuvansa jostakin. Hän vertasi silloista\nasemaansa nykyiseen ja huomasi, ettei hänellä ole syytä epätoivoon.\nTosin hän nytkin oli rahaton ja työtön, mutta paljon oli sittenkin\nmuuttunut. Silloin hän oli ypöyksin ventovieraassa kaupungissa;\nnyt hän tunsi sen, tunsi ihmisiä, hänellä oli tovereita, ja hän\nitse oli muuttunut toiseksi. Silloin hän oli vielä lapsi, vailla\nselviytymiskeinoja, nyt hän oli _mies!_ Ei tosin iältään, mutta\nelämä oli tehnyt hänestä miehen, antanut hänelle miehen voiman. Arvi\ntuijotti kopin pimeyteen, ja hänen elämänsä entisyys ja nykyisyys\nnäyttäytyi yhtäkkiä uudessa valossa. Joka puolelta kuului raskasta\nhengitystä, kuorsausta ja yskähdyksiä, joku soperteli epäselvästi\nunissaan, mutta Arvi kuuli kaiken ikäänkuin jostakin kaukaa tai\nunen lävitse -- hän ei pitkään aikaan edes muistanut missä oli.\nViime vuosien tapaukset ja katkerat kärsimykset kiitivät hänen\nsielunsa silmien editse ikäänkuin vilisevänä kuvasarjana. Hän oli\nnäkevinään isän viime katseen, kuolevan iso-isän, muisti kauhean\ntalven ajopoikana ollessaan kauheine sielullisine ja ruumiillisine\nkärsimyksineen, jotka olivat saattaneet hänet toivomaan vain\nkuolemaa; hän muisti silloiset epäilyksensä ja taistelunsa uskonsa\npuolesta, muisti oppiajan kärsimykset, hän oli kuulevinaan äidin\nviime sanat, näki taas hänen kylmettyneet, kuoleman kelmentämät\nkasvonsa ruumiskellarissa, muisti silloisen epätoivonsa. Mutta hän\nmuisteli sitä toisin kuin ennen -- se ei enää koskenut niin kipeästi\nkuin ennen. Hän tunsi vain haikeata kaipausta ja surumielisyyttä --\nse oli muuttunut ikäänkuin kaukaisemmaksi, sillä se oli kärsitty ja\nvoitettu.\n\nNiin! Elämä oli riistänyt häneltä kodin, vanhemmat, vieläpä lapsuuden\nuskonkin. Se oli iskenyt häntä raskaimmalla ruoskallaan, mutta hän\noli kestänyt! Hän huomasi ensikerran, että vain harvat olisivat\nvoineet hänen iällään kestää hänen kärsimyksiään. Hän muisti Harjun\nja monet muut, jotka olivat paljon pienemmistä kärsimyksistä\nmenettäneet kaiken tarmonsa, alkaneet juoda ja joutuneet kokonaan\nrappiolle, -- mutta hän oli näiden kärsimysten kautta kasvanut\n_mieheksi_.\n\nSe herätti eräänlaista ylpeyttä ja uhmaa ja palautti taas hänen\ntarmonsa ja reippautensa. Hänkö, joka oli kestänyt kaikki nuo julmat\nkärsimykset, hänkö masentuisi nyt joutuessaan työttömäksi. Onhan\nhän voimakas ja tarmokas, kyllä _hän_ paikan hankkii, vaikka olisi\nvielä enemmän työttömiä! Hän oli kyllä tänään käynyt turhaan kaikissa\nsokurileipomoissa, mutta hän menee ensin mihin työhön tahansa -- kai\nsitä taas pääsee ainakin keväällä omalle alalleen.\n\nSeuraavana päivänä päätti hän käydä kaikissa leipuripaikoissa, ehkäpä\nniissäkin sattuu olemaan paikka. Ja nyt hän uskaltaa ottaa vanhemman\noppilaan paikan, sillä hän kykenee tekemään työnsä siinä kuin\nhuonommat sällitkin.\n\nArvia oikein ihmetytti, että oli ottanut asian niin kovin raskaasti\n-- ja hän käsitti sen johtuneen siitä, ettei ollut ajatellut.\n\nMutta nyt hän ei enää murehtinut, sillä eihän se murheesta paranisi\nvähääkään.\n\nHän teki satoja työn saannin ja tulevaisuuden suunnitelmia, ja hän\npäätti osoittaa, että selviytyy rahattomanakin.\n\nPuoliyö oli jo kulunut, mutta Arvi ei voinut nukkua. Hänen\najatuksensa kiitivät kiihkeinä sinne tänne uusille, ennen\naavistamattomille aloille; hän ei selvästi kaikkea käsittänyt, mutta\nhänellä oli varma tunne siitä, että tänä iltana hän oli alkanut\nymmärtää elämää paremmin kuin ennen. Ja vihdoin aamupuolella hän\nnukkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmatta viikkoa oli jo kulunut, mutta Arvi ei vieläkään ollut saanut\ntyötä. Hän oli ollut aamusta iltaan liikkeellä, eikä kaupungissa\nlöytynyt ainoatakaan tehdasta tai työmaata, jossa hän ei olisi\nkäynyt kysymässä työtä. Ja kaikkialla hän sai saman vastauksen, ja\nmuutamissa paikoissa se lausuttiin niin äreästi ja loukkaavasti, kuin\nolisi hän ollut kerjäläinen. Se koski häneen niin kipeästi, että\nhänen täytyi hetkinen odottaa, ennenkuin rohkeni mennä seuraavaan\npaikkaan. Eikä hän ollut tavannut ainoatakaan paikkaa, jossa olisi\npantu mitään huomiota hänen asemaansa -- hän oli kaikkien mielestä\nkuin kuollut kone, jota ei sillä kerralla tarvittu.\n\nMutta Arvi ei siitäkään masentunut. Päinvastoin hän koetti löytää\npuolustavia syitä tällaiseen menettelyyn. Tietysti niissä käy niin\npaljon työttömiä, että ihmiset tulevat kärsimättömiksi. Ja kun\nvarsinaiset työpaikat loppuivat, kävi hän kaikissa mahdollisissa\npaikoissa, kaukana esikaupungeissa, lähimmissä maaseutupaikoissakin.\nHän kävi yksityisten talonomistajain luona saadakseen edes\ntilapäisesti jotain työtä, perunanottoa, puunhakkuuta, t.m.s.; hän\nkoetti selittää, miten menetti paikkansa, että tekisi mitä tahansa\nja millä palkalla tahansa saadakseen edes ruuan. Mutta tulos oli yhä\nsama, ja yhä useammin täytyi Arvin kuulla halveksivia ja loukkaavia\nvastauksia. Ne olivat lopulta katkeroittaneet hänen mielensä niin,\nettä kun eräs lihava talonomistaja kerran alkoi haukkua, ettei saa\nolla rauhassa kaikenlaisilta vetelehtijöiltä, jotka eivät viitsi\nruveta vakituiseen työhön, ei Arvi voinut vaieta, vaan selitti\nasemansa ja kysyi, eikö herra ajattele miltä tuntuu, kun vielä\nsolvataan työtä etsiessä. Herra nähtävästi tunsi sanojen sattuvan ja\nalkoi huutaa ja yrittää kimppuun. Silloin Arvi menetti malttinsa,\nhänen ruumiinsa jännittyi raivosta, ja hän tunsi hurjan halun lyödä.\nHän hyökkäsi jo eteenpäin, mutta silloin herra kai huomasi leikin\nolevan kaukana ja lähti pakenemaan salin perällä olevaa ovea kohden.\nMutta viime hetkellä hän kaatui mahtavalle mahalleen niin että lattia\nvavahti; hän yritti nousta, mutta kompastui uudelleen, ja silloin\nhän hätäisesti parkaisten hyökkäsi _nelinryömin_ suojelevan oven\ntaakse. Hän näytti niin vastustamattoman hassunkuriselta, että Arvin\nviha vaihtui silmänräpäyksessä äänekkääksi naurunpurskahdukseksi --\nja nyt hän vasta huomasi, minkä hulluuden oli ollut tekemäisillään.\nHän kuuli kauhistuneen naisäänen kirkuvan yhteisvoimin toisen kanssa\npoliisia ja katsoi parhaaksi poistua näyttämöltä mahdollisimman\nsukkelasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi oli koettanut pysyä rohkeana vielä sittenkin, kun hän oli\nvarma, ettei saisi työtä. Mutta kun panttilainastosta saadut\nrahat loppuivat, tunsi hän väkisinkin mielensä masentuvan. Hän\nvei narinkkaan parhaat paitansa ja käytetyn lakin ja vähensi yhä\nruoka-annoksia. Mutta hän tahtoi koettaa viimeiseen asti, hän kulki\nyhtämittaa aamusta iltaan työtä hakemassa, ja eräänä päivänä hänen\nkenkänsä olivat kuluneet anturasta puhki! Niiden korjaamiseen menivät\nhänen viimeiset penninsä -- ja niin oli hän ilman ruokaa ja yösijaa\nsyksyisellä kadulla.\n\nEnsimmäisen yön hän makasi erään toverin kotona, mutta kun tämän\näiti näytti avoimesti, ettei heillä kaivata työttömiä kulkureita,\npäätti Arvi ennen paleltua kuoliaaksi kuin mennä kerjäämään keltään\nyösijaa. Hän koetti lainata seuraavana päivänä edes yösijarahat,\nmutta ei saanut, ja hän tuli niin araksi ja katkeraksi, ettei enää\nyrittänytkään. Hän kärsi koko päivän nälkää, ja kun ei hänellä ollut\ntuttuja leipureita kaupungissa, ei hänellä ollut missään yökortteerin\ntietoa. Erään samassa asemassa olevan toverin kanssa he harhailivat\nmyöhäiseen iltaan kaduilla, mutta lopulta nälkä ja väsymys kävivät\nniin ylivoimaisiksi, että he päättivät lähteä Kaisaniemeen ja nukkua\njonkun veneen alla.\n\nHe löysivätkin sopivan veneen, jonka alusta oli kuiva, ja kerättyään\nvähän oksia alleen asettuivat he yhdessä mykkyrässä nukkumaan.\n\nSyksy oli jo myöhä, ja kun alkoi sataa, heräsi Arvi puistattavaan\nviluun. Hän kömpi veneen alta ja koetti juosta edestakaisin, mutta\nohuet vaatteet kastuivat ja vilu tuli yhä kauheammaksi. Ja niin\nmakasivat he vain toisiinsa puristuneina, ja heidän ruumiinsa\nvärisivät ja hytisivät hillittömästi kuin loppumattomassa vilutaudin\nkohtauksessa.\n\nOi sitä yötä -- sitä loppumattoman pitkää syysyötä. Arvi keskitti\nkoko tahdonvoimansa saadakseen unta, mutta se oli mahdotonta. Kylmyys\nlevisi yhä tuskallisempana yli ruumiin, se tunkeutui jokaiseen soluun\naivankuin tuhannet näkymättömät jääneulat, ja väliin vihlaisi niin\noudolla tavalla sydämestä, että kaikki tuntui sekaantuvan ja häipyvän\njonkunlaiseen mustaan kohinaan. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän istuisi\nhirsikuormalla ja jäätävä viima puhaltaisi suoraan sydämeen; mutta\nsamassa kuuli hän taas yläpuoleltaan syyssateen terävän rapinan\nveneenpohjaa vastaan, jota säesti toverin voihke ja puuskittain\nkiihtyvä ja vaimeneva tuulen kohina -- ja hän muisti taas kaikki.\n\nArvista tuntui, että kidutusta on jatkunut jo vuorokausia, mutta\nhe eivät tiedä ajasta mitään. Vihdoin hän koettaa kysyä sitä\ntoveriltaan, mutta hänen hampaansa kalisevat niin rajusti, että\nkuuluu vain vapisevaa, katkonaista änkytystä.\n\nToverin käheästä äännähdyksestä ilmeni, ettei hän ollut ymmärtänyt.\nJa vihdoin sai Arvi vaivaloisesti kuiskatuksi:\n\n-- Mi-mitä luulet -- k-kellon -- olevan?\n\n-- En -- tiedä.\n\nTaas kului aikoja, jotka Arvista tuntuivat iankaikkisuudelta, ja\nmuutaman kerran uudisti Arvi saman kysymyksensä, saaden saman\nvastauksen yhä epäselvempänä. Mutta yhä pieksi sade veneenpohjaa,\nyhä kuului tuulen kumea kohina, ja syysyön pimeys ympäröi heitä niin\nkylmänä ja läpitunkemattomana kuin se ei hälvenisi enää milloinkaan.\nJa tuo kauhea vilu ja nälkä kiihtyi yhdeksi ainoaksi sietämättömäksi\ntuskaksi, joka pureskeli, repeli ja kidutti häntä armottomasti kuin\npeto nääntynyttä uhriaan. Kerran lennähti hänen mieleensä tuskallinen\nmuisto lapsuudesta: hän näkee haavoittuneen pikkulinnun kissan\nkynsissä: sen höyhenpuku on verentahraama, toinen siipi riippuu\nsivulla hervottomana, ja se koettaa juosta pakoon piipittäen\nsurkeasti, mutta joka kerralla loikkaa kissa kiihkosta muristen sen\nkimppuun, sieppaa suuhunsa ja puree uuden haavan, laskee irti -- ja\ntaas koettaa lintuparka paeta kamalaa vihollistaan, ja sen heikkenevä\npiipitys muistuttaa epätoivoista rukousta. Ne vihlovat Arvin sydäntä\nkuin puukonpistot, hän juoksee epätoivoisesti itkien kissan jälkeen\nkaatuen kiviin ja pensaihin, hän koettaa viskellä jotain sen päälle,\nsaadakseen sen hellittämään uhristaan. Mutta pikku kädet eivät vielä\nosaa heittää, ja aina kun hän lähenee kissaa, sieppaa tämä linnun\nsuuhunsa ja siirtyy pienen matkan eteenpäin -- hän ei voi mitään...\n\nHämärästi tuntee Arvi tuon omituisen heikkouden kouraisevan taas\nsydäntään entistä ankarammin. Ympärillä kohisee, pyörii, eikä hänellä\nole enää yhtään voimaa, hän tahtoisi rukoilla armoa joltakin, mutta\nse kiduttaa ja viskelee häntä herkeämättä. Kaikki on niin sekavaa\nja käsittämätöntä, hän muistaa välillä tuon lapsuusajan näyn, se\nsekaantuu nykyisyyteen, ja hänellä on hämärä tunne, että jokin\njulma, voittamaton kiduttaa häntä, eikä hän voi mitään. Vihdoin\nvaipui hän hetkeksi horroksentapaiseen uneen ja huomasi kauhistuen,\nettä juuri hän oli tuo haavoittunut lintu! Hän pakenee, pakenee,\nmutta näkee jättiläissuuren pään kiiluvine silmineen yläpuolellaan,\ntuntee terävien hampaiden tunkeutuvan ruumiiseensa, ja hän on\ntukehtumaisillaan pedon löyhkäävään, kuumaan kitaan. Mutta se\nhellittää, ja hän lähtee huohottaen raahustamaan pakoon, parkaisten\nkauhusta...\n\nArvi kuulee todella oman käheän voihkauksensa ja havahtuu. Hän tuntee\nsadeveden valuneen veneen alle ja hänen toinen kylkensä on aivan\nmärkä. Hän huomaa, ettei enää vapise niin paljoa, ruumis tuntuu\nkummallisen jäykältä eikä vilukaan tunnu enää yhtä tuskalliselta,\nja hänen ajatuksensakin tuntuu tylsältä ja hitaalta -- ikäänkuin\nkaikki olisi samantekevää. Ja niin hän tuntee silmäinsä mustenevan\nja tietoisuutensa himmentyvän, sekaantuvan raskaaseen, uuvuttavaan\nuneen. Hän kuulee jo hengityksensä hidastuvan, mutta juuri silloin\nkuuluu raju tuulenpuuska puistelevan puita, niiden alastomat oksat\nkuuluvat ulvahtavan, valittavan kuin tuskasta. Tuuli työntyy rajulla\nvoimalla veneen alle, se värähdyttää Arvin jäykistynyttä ruumista ja\ntuoksahuttaa jotain jääkylmää, pehmeätä hänen kasvoilleen...\n\n_Lunta!_\n\nArvi hätkähti aivankuin kuoleman hyisen kouran kosketuksesta ja tuo\nhämärä horrostila hävisi kuin yölintu valon leimahtaessa. Ei hän heti\nkäsittänyt, mutta hän pakotti aivonsa toimimaan. Ensin hän toisteli\ntylsästi: lunta, lunta, ulkona ... ja yhtäkkiä hänelle välähti totuus\nkoko alastomuudessaan. Se oli todella ollut kuoleman varoittava käsi,\njoka lumen muodossa oli viime hetkellä herättänyt hänet -- muuten\nolisivat he nukkuneet iäksi...\n\nArvi tölmäsi toveriaan, tämä ei liikahtanut, hän koetti nousta, mutta\nei voinut -- koko ruumis tuntui jäykältä ja tunnottomalta...\n\nKylmä kauhu vavahdutti Arvin mieltä. Oliko nyt jo myöhäistä? Olivatko\nhe jäykistyneet liikaa?\n\nEpätoivoisesti ponnistaen alkoi hän hieroa jäseniään ja pääsi\nvihdoin ylös, mutta toveri ei tahtonut herätä ollenkaan. Ankaralla\nhieronnalla onnistui hänen vihdoin saada tämäkin jalkeille.\n\nArvi käsitti, että heidän täytyi ehdottomasti lähteä liikkeelle\nja liikunnon avulla saada ruumiinsa lämpimäksi. Hän selitti tämän\ntoverilleen ja suorastaan väkivalloin pakotti tämän liikkeelle.\n\nMutta kyllä Arvi sen aamuyön aikana tarvitsi jokainoan voiman- ja\ntarmonhivenen mitä hänellä oli, ja jälkeenpäin hän käsitti, että\njollei hän niin ahkerasti olisi kehittänyt voimiaan ja luonnettaan,\nniin he olisivat molemmat menettäneet henkensä sen yön seurauksista.\n\nSillä kun hän ensin kömpi veneen alta, tuotti jokainen liike ja askel\nsellaista tuskaa, kuin jäsenet olisivat katkeilleet, ja toveria\ntäytyi suorastaan raahata eteenpäin. Päästyään Kaisaniemen kentän\nlaitaan, lähti hän hammasta purren lönköttämään eteenpäin. Ja niin\nhän juoksi kahdesti sen ympäri syysyön pimeydessä samalla kuin sakea\nlumiryöppy riehui hänen ympärillään.\n\nMutta silloin täytyi hetkeksi pysähtyä: ruumis alkoi vavista ja\nhytkyä suonenvedontapaisesti, ja jalkoja, pisteli ja poltti niinkuin\nolisi astellut tulisille neuloille. Hän hieroi taas voimainsa takaa\nja yritti uudestaan eteenpäin.\n\nArvi saavutti toverinsa, joka oli samasta syystä heittäytynyt\nistumaan, hän vakuutti jäävänsä siihen ja voihki ääneen. Arvi hieroi\nhänen jalkojaan selittäen samalla, että se oli päinvastoin hyvä\nmerkki verenkierron alkamisesta. Kun ei toinen aikonut nousta, uhkasi\nArvi iskeä hänet mäsäksi, jollei hän juoksisi -- ja niin hän ajoi\ntätä edellään kuin väsynyttä hevosta, välittämättä valituksista ja\nvastalauseista. Ja jonkun ajan kuluttua hänen jalkansa norjenivat\nsenverran, että toinen lupasi vapaaehtoisestikin jatkaa juoksua.\nKauan he juoksivat, ja Arvikin oli monesti vaipua maahan, ennenkuin\nvilu hävisi. Mutta hän puri hammastaan ja juoksi yhä.\n\nJa juostessaan siinä pimeällä kentällä puiden kohistessa ja\nmiljoonien lumihiutaleiden hurjasti ryöpytessä päätti Arvi\nperuuttamattomasti, ettei enää jäisi tällaisiin yömajoihin -- jos nyt\nkunnialla selviäisi. Hän tunkeutuisi vaikka väkisin jonkunlaiseen\nsuojaan. Ja vihdoin hän tunsi ruumiinsa lämmenneen ja valtimo löi\nsäännöllisesti ja voimakkaasti kuten aina liikunnan jälkeen.\n\nYhtäkkiä muisti hän erään toisen kauhean yön kauan, kauan sitten ja\ntunsi rohkeutensa ja tarmonsa palautuvan yhdellä iskulla. Kuinka\ntoisin olikaan nyt. Hänellä oli voimaa, kestävyyttä; sen avulla oli\nhän nytkin selviytynyt. Nyt hän ei enää päästäisi vilua lähelle,\nvaikka täytyisi juosta aamuun asti. Ja pianhan aamu jo tuleekin.\n\nHe päättivät kävellä lopun yötä pysyäkseen lämpiminä. Mutta kun he\nnäkivät Nikolainkirkon tornikellon olevan vasta kolme, tunsivat he\ntaas omituista lamaannusta. Mutta he eivät puhuneet mitään, he vain\nkävelivät äänettöminä. Yhtäkkiä Arvi ehdotti, että he yrittäisivät\npäästä hänen kotikaupunkiinsa.\n\nPitkä se loppuyö vieläkin oli, mutta onneksi lumipyry taukosi ja\ntuulikin tyyntyi. Ja heti kun kolea syysaamu hämärsi, riensivät he\nerääseen höyrylaivaan, jonka piti lähteä Arvin kotikaupunkiin, ja\npyysivät päästä mukaan työtä vastaan.\n\nPerämies vastasi kieltävästi, mutta katsahti sitten kelloansa ja\nlisäsi:\n\n-- Mutta nyt seitsemältä alkaa hiilenkanto, johon voin ottaa teidät\ntuntipalkalla. Sitten voitte lunastaa itsellenne liput.\n\nSe tuntui ilosanomalta! Tosin oli toveri syönyt vain annoksen\nhernesoppaa edellisenä päivänä, hän ei mitään -- mutta kun työ alkoi\nheti, oli nytkin mahdoton saada syötävää. Mutta Arvi tuumi, että kai\nmies yhden päivän kestää!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKoko päivän olivat he herkeämättä kantaneet raskaita hiilisäkkejä,\nja väsymys valtasi yhä raskaampana heidän nälkiintyneet ruumiinsa.\nSe herpaisi ja lamautti heidän lihaksensa ja tarmonsa, outo\nvälinpitämättömyys hiipi huomaamatta mieleen kuin samea usva, kunnes\nyhtäkkiä oli horjahtamaisillaan lankulta tai tavallista terävämpi\nhiililohkare sattui selkään niin että maailma musteni. Sillä heillä\noli vain ohuet puserot paidan päällä, ja kivihiilikappaleet olivat\nhieroneet heidän selkänsä miltei verilihalle.\n\n-- Minä en jaksa enää, -- puhui Arvin toveri hiljaa. -- Ruumiini\nalkaa vavista yhä enemmän ... pelkään kaatuvani... Ja nälkä...\n\n-- Älä anna noille ilonaihetta! -- keskeytti Arvi kiihkeästi. --\nKoetetaan vielä kestää nämä kaksi tuntia.\n\n-- Ehkä sitten vielä koetan... -- vastasi väsyneesti toinen.\n\nSatamatyöläiset olivat koko päivän esiintyneet vihamielisesti, koska\npitivät heitä uusina tulokkaina ammattikuntaan. Ja satamatyömiehet\nlöivät heille mahdollisimman raskaita taakkoja. Tämä oli tavallinen\nkuuri tulokkaille, ja monet luopuivat työstä jo muutaman tunnin\nkoe-ajan jälkeen. Tällä kerralla he tekivät sitä syvästä\nkatkeruudesta, sillä vanhoja perheellisiäkin satamatyöläisiä oli\njoukottain työttöminä. Arvi kyllä alkoi selittää, että he tahtoivat\nvain ansaita matkalipun hinnan päästäkseen kotikaupunkiin, mutta\nhänet keskeytettiin katkerasti naurahtaen, ja eräs huomautti\npilkallisesti:\n\n-- Kyllä nuo laulut tunnetaan! Monet ovat laulaneet sitä ensi\npäivänä, ja toisena keksitään uusi virsi. Kantakaa nyt sitten, koska\nluulette sen herkuksi.\n\nArvi tunsi katkeruuden täyttävän mielensä eikä enää yrittänytkään\nselittää.\n\nNyt vasta Arvi oikein huomasi, mitä ruumiinharjoitukset hänelle\nmerkitsivät. Ellei hän olisi niin paljon itseänsä \"rääkännyt\" --\nkuten toverit sanoivat -- olisi hänen ollut mahdoton kestää sellaista\npäivää -- nälkäisenä. Nytkin jalat hiukan horjahtelivat ja maailma\nnäytti mustenevan, kun oikein suuri taakka pudotettiin polttaville\nhartioille. Toisinaan hän sitä odottaessaan huomaamattaan pidätti\nhengitystään ja sulki silmänsä -- aivankuin ruoskittava odottaessaan\ntuskallista raipan iskua. Sitten hän taas puri hammastaan\nepämääräisen raivon vallassa -- ja sen avulla hän kesti!\n\nKaikesta huolimatta tunsi Arvi vähitellen yhä heikkenevänsä, ja\nnälkä kalvoi entistä tuskallisemmin. Kiusaajat söivät välillä\nkiireisesti voileipiä ja joivat päälle puolikkaan olutta, mutta Arvi\ntiesi varmasti, ettei heille olisi lainattu penniäkään, eivätkä he\npyytäneetkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello oli jo kahdeksan illalla, kun Arvi kuuli käheän huudahduksen\nja näki toverinsa horjahtavan ja putoavan lankulta alas lastiruumaan\nhiilisäkki selässä. Hän juoksi kauhistuneena alas ja näki pudonneen\nmakaavan liikkumattomana. Arvi muisti, miten oli pakottanut toverinsa\njatkamaan. Kylmä kauhu kouristi hänen sydäntään. Vapisevin käsin\nnosti hän hiilisäkin toverinsa käden päältä ja koetti virvoittaa\nhäntä. Ja ikäänkuin unen lävitse kuuli hän ympärille keräytyneestä\njoukosta ilkkuvia huomautuksia:\n\n-- Jopas löi lossiksi!\n\n-- Ei se kanto niin helppoa ole kuin pojat luulevat.\n\n-- Ei -- ei siinä kestä pillisääret.\n\nArvi ei ollut koko päivänä vastannut miesten kiusapuheisiin, mutta\nnyt hänessä kuohahti katkeruus ja viha:\n\n-- Kuinka kehtaatte ilkkua! Vaikka toinen saattaisi kuolla! Eikö\nkukaan tuo vettä!\n\nViime sanat muistuttivat avunhuutoa. Pilkkaajatkin vaikenivat, ja\neräs matruusi lähti hakemaan vettä. Mutta vieläkin kuului pari\nivallista huomautusta.\n\n-- Eikös mitä. Sisu vaan menee.\n\n-- Taisi jo loppua sisu sinultakin!\n\nSamassa alkoikin pudonnut liikahdella ja vihdoin aukaisi silmänsä.\nHän katsahti tylsästi ympärilleen ja koetti nousta, mutta vaipui\nuudelleen pitkälleen, veren tulvahtaessa suusta ja nenästä. Arvi\nkohotti hänen päätään ja koetti pyyhkiä verisiä kasvoja puseron\nhihaansa, tahraten ne siten entistä enemmän. Samassa tuli perämies\npaikalle ja käski kaikkien palata heti työhönsä. Arvi ajatteli\nvastata jotakin, mutta kun laivamies samassa palasi ja hän näki\ntoverinsa tarttuvan likaisella kädellään vesikupin kahvaan ja\nnostavan sen vapiseville huulilleen, lähti hän ylös. Odottaessaan\nkantamustaan, huudahti hän uhmaavasti:\n\n-- Pankaa _parempia taakkoja!_ Että pääsette halustanne!\n\n-- Oho! Oho! Älä röystäile! -- kuului joukosta pahaenteisiä ääniä.\n\nMutta Arvi päätti hammasta purren, ettei lopettaisi ennen kymmentä\nvaikka kuolema tulisi!\n\nMonesti hän luuli lysähtävänsä maahan, kun entistä suurempi\nhiilisäkki sysättiin hänen kirvelevään selkäänsä. Vain viha antoi\nhänelle voimaa. Sitä hän vain koetti varoa, ettei horjahtaisi\nkapealta lankulta, putoaisi alas ruumaan.\n\nNuo kaksi tuntia tuntuivat Arvista loppumattomilta, mutta vihdoin\nkuului kaukainen tornikello kumeasti lyövän kymmentä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvin toveri istui sivulla kalpeana. Arvi otti heidän molempien\npäiväpalkan, ja koettaen hymyillä lausui hän harvaan ja katkerasti:\n\n-- Ei teidän olisi niin kovin kannattanut irvistellä! Me emme ole\nkahteen päivään syöneet mitään.\n\nKukaan ei vastannut, ikäänkuin olisivat hävenneet, ja Arvi lisäsi\nvoitonriemuisesti ja pilkallisesti:\n\n-- Ettekä sittenkään saaneet nääntymään. Helvetin huonoja miehiä!\n\n-- Älä sinä poika ilku. Luuletkos, että täällä on leikkiä...\n\nArvi käännähti ja näki vanhan, harmaapäisen miehen, jonka ryppyisiä,\nhiilentomun mustaamia kasvoja myöten vieri vieläkin muutamia mustia\nhikikarpaloita, jättäen jälkeensä vaaleampia viiruja. Hän otti\nlakin päästään kuin aikoen sillä pyyhkiä kasvojaan, mutta jäikin\ntuijottamaan Arvia ja vuoroin likaista lakkiaan, niinkuin ei enää\njaksaisi mitään, ja toisti kuin itsekseen:\n\n-- Ei täällä ole leikkiä...\n\nHänen äänessään ja vanhoissa kasvoissaan ei kuvastunut vihaa, ei\nkatkeruutta; hänen koko olemuksessaan ilmeni niin sanomaton uupumus\nja väsymys, että Arvin mieleen johtui vanha hevoskoni, joka on\nkaatunut kuorman eteen. Hän tunsi omituisen pistoksen sydämessään,\nepämääräistä häpeää, sääliä... Hän, nuori, oli ajatellut vain omia\nkärsimyksiään -- mutta entä tuo vanhus? Miten mahtoikaan _hän_ väsyä\ntyön jäykistämme jäsenineen...?\n\nJa yhtäkkiä Arvi hämärästi käsitti, _miksi_ nuo miehet heitä\nkiusaavat, miksi he olivat katkeria. Hän _aavisti_ vanhuksen syvästi\ntuntevan sen armottoman taistelun, joka jatkui heidän elämänsä viime\nhetkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe hankkivat eräästä kahvilasta leipää ja voita ja menivät sitten\nyömajaan. Arvin toveri ei kuitenkaan voinut syödä, ja yöllä tuli hän\nkuumeeseen.\n\nArvin selkä oli vielä pahempi, se muistutti ankarasti ruoskitun\nselkää. Kun hän seuraavana aamuna nousi vuoteelta, pusertui\ntuskanhiki suurina karpaloina hänen otsalleen, mutta toiselta puolen\ntunsi hän iloa ja ylpeyttä siitä, että oli sellaisen kokeen kestänyt.\n\nToverin kuume nousi yhä, joten Arvi ei voinut lähteä kotipuoleen.\nTarkemmin ajateltuaan päätti hän luopua koko aikeesta; ellei\nsielläkään saisi työtä, niin mitä silloin? Menisikö hän entisen\nmestarinsa näkyville tällaisena? Ei! Ennen hän kärsii missä tahansa.\nMutta hän tiesi, ettei yhden päivän palkka pitkälle riittäisi.\nSentähden hän päätti yrittää merelle; siellä saisi nähdä uutta, oppia\ntuntemaan elämää...!\n\nHän lähti jo seuraavana aamuna laivakonttoriin, ja hänen onnistuikin\nheti saada lämmittäjän paikka eräässä Englannin ja Suomen välillä\nkulkevassa siirtolaislaivassa. Ja se lähtisi kolmen päivän kuluttua.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKun Arvi erään joutilaan lämmittäjän opastamana reippain mielin\nlaskeutui laivan sisuksiin, kohtasi hän aivan uuden maailman.\nKoneita, koneita, kokonainen erämaa koneita. Ja jostakin hämärästä\nsyvyydestä löytyi vihdoin hänenkin työpaikkansa, joka muistutti\nhelvetin syvintä onkaloa. Ja niinkuin kuvakirjojen mukaan mustat\npaholaiset paistelevat kadotuksen kauhistavissa kattiloissa syntisiä,\nlisäten lämmintä kullekin \"ansioluettelon\" mukaan, samoin täälläkin\nmustat olennot viskelivät hurjalla kiireellä hiiliä suunnattomien,\nsähisevien pannujen alle, jotka suuresti muistuttivat sitä raamatussa\nkuvattua pätsiä, jossa kolmen hurskaan miehen mainitaan laulaneen\nkiitosvirsiä. Ja joka kerralla kun pätsin ovi aukaistiin, leyhähti\nsieltä sellainen kuumuus, että tavallisen syntisen olisi luullut\nkypsyvän jo ulkopuolella.\n\nEräs noista mustista olennoista ilmoitti Arville, että hänen\ntyövuoronsa alkaa hetimiten, joten hänen pitäisi nyt harjoitella.\nArvi päätti kiireesti ryhtyä toimeensa ja lähti äskeisen oppaansa\nseurassa viemään takkinsa tulevaan makuukamariinsa.\n\nTaas uutta!\n\nPienen kopin seinälle oli kiinnitetty matalia laatikoita, kaukaloita,\njoista eräs julistettiin Arvin vuoteeksi. Sellaisia ylellisyyksiä\nkuin peitteitä, patjoja y.m. sänkyvaatteita ei näkynyt -- kaukalon\npohja vain oli peitetty jollakin salaperäisellä mustankiiltävällä,\njoka hieman antoi myöten. Arvi jännitti kaikki henkensä voimat\nkeksiäkseen aineen laadun, mutta käsitti heti, että se jää ikuiseksi\nsalaisuudeksi -- siinä oli liian paksulta likaa; tuntui siltä kuin\nolisivat lukemattomat sukupolvet käyttäneet sitä makuusijanaan. Mutta\nArvi päätti itsekseen, että koska hänen edeltäjänsä on uskaltanut\nsiihen kallistua, on hänkin sen tekevä. Ja sitten hän lähti uudestaan\nalas helvettiin!\n\nArvi havaitsi, että ensin oli vaikea heittää siten, että hiilet\nhajaantuvat tasaisesti yli pätsin. Lämmittäjä piti pienen\nteoreettisen esitelmän kihvelin asennosta y.m. ja näytti ne\nkäytännössä -- ja puolentunnin kokeilun jälkeen sai Arvi\noppimestarilta sen lohdullisen tiedon, että hänestä voi kerran tulla\ntaitavakin lämmittäjä, jos oikein yrittää...\n\nMutta kuumuus!\n\nKyllä leipomossakin tarkeni, mutta ei sen kuumuus riittänyt\nmihinkään; siellä oli edes höyryä -- mutta täällä oli ilma\npaksunaan mustaa hiilentomua. Ja kun täällä aukaisi hiililuukun,\npuuskahti sieltä niin kirvelevän tulinen henkäys, että sen rinnalla\nleipomouunin hehku tuntui kesätuulen lempeältä leyhähdykseltä... Se\npoltti kasvot aroiksi ja hiki tuntui kirvelevän kuin jokin tulinen\nliuos. Eikä siellä ollut pienintäkään virkistystä.\n\nKun määrätty neljän tunnin työvuoro oli kulunut, oli hiilentomu\npuuteroinut Arvin neekeriksi, -- hänen kasvoissaan ei näkynyt muuta\nvalkeata kuin hampaat. Ihoon liimautuneen puseron lävitse tihkui\nmustaa vettä, -- ja Arvi lähti ylös ihmetellen, miten ihminen voi\nniin paljon hikoilla.\n\nTilallensa astuvan lämmittäjän kehoituksesta meni hän keittiöön\nillalliselle.\n\nSiellä ojennettiin hänelle leivänpala ja läkkipeltinen kuppi\nsisältävä salaperäistä harmaata ainetta, jota eräs kansimies\nkohteliaisuudesta nimitti sopaksi. Sen maku oli niin omituinen, että\nlusikallinen riitti, mutta mies olikin niin nääntynyt, ettei olisi\nvoinut syödä, vaikka hänelle olisi todellista soppaakin tarjottu. Hän\nkömpi vain makuupaikkaansa.\n\nNyt hän hämärästi käsitti erään seikan: täällä kaikki olivat\naina niin loppuun väsyneitä, että ojentautuvat pitkäkseen vaikka\nsikolättiin, kun saavat siihen tilaisuuden.\n\nVäsymyksestään huolimatta ei Arvi voinut pitkään aikaan nukkua.\nTäälläkin oli kaikki niin kummallista, kurjaa, -- kaikkialla vain\nkurjuutta. Mutta lopulta hän lohduttautui taas sillä ajatuksella,\nettä kyllä hän kestää, koska toisetkin! Ja vihdoin hän vaipui uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi tunsi nukkuneensa vain hetkisen, kun hänet herätettiin. Hän\npelästyi, luullen tehneensä jonkun virheen, joka täytyy heti korjata,\nja kysyi unenpöpperössä:\n\n-- Mitä ... mitä nyt?\n\n-- Nouskaa! Neljä tuntia on kulunut.\n\n-- Mikä neljä tuntia?\n\n-- Makuuaika -- ja nyt alkaa taas neljän tunnin työ! Niin se jatkuu\nvuorotellen.\n\nArvi aavisti heti, että tämä on pahinta työtä, missä hän ikinä on\nollut. Mutta hän käsitti, etteivät valitukset auta, ja kompuroi\näänettömänä työhönsä.\n\nHullista ei Arvi nähnyt paljon mitään, sillä sakea, ruskeanharmaa\nsumu ja savu peitti koko kaupungin. Mutta kaikki mikä sen seasta\nhäämöitti, oli kivihiilisavun mustaamaa, kivimuurien seinät\nmuistuttivat väriltään savustettuja joulukinkkuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsinkiin palattuaan huomasi Arvi törkeästi loukanneensa laivan\ntraditsioita: siinä ei yksikään lämmittäjä ollut pysynyt kauempaa\nkuin yhden meno- tai tulomatkan: Helsingistä lähtenyt lämmittäjä\nkarkasi säännöllisesti Hullissa, -- ja kun sieltä saatiin tilalle\njoku työtön raukka, joka ei enää antanut arvoa elämälleen, karkasi\nhänkin Helsingissä!\n\nArvi päätti siis kärsiä vieläkin yhden matkan ja karata Hullissa,\nkuten hyvä tapa vaati. Siltä varaltahan jo Helsingissä otti ulos\npienen palkkansa.\n\nItämerellä oli vallinnut kaunis ilma, mutta kun piti lähdettämän\nKööpenhaminasta eteenpäin Pohjanmerta kohden, oli myrsky niin hyvällä\nalulla, että kapteeni epäröi monta tuntia ennenkuin lähdettiin.\n\nKattegatissa tahtoi tuuli temmata tukan päästä, Skagerrakissa se\nraivosi oikeana rajumyrskynä, mutta Pohjanmeri muistutti jotain\nIlmestyskirjassa kuvattua, kiehuvaa tulikivijärveä, jonka pohjassa\npalaa sammumaton helvetin tuli.\n\nMyrskyn tähden oli Arvi jättänyt viimeisen lepoajan käyttämättä ja\nihaili vain myrskyä. Myöhään illalla hänelle taas tuli lepovuoro,\nmutta hän tunsi eräänlaista kiertelyä vatsassaan ja päätti nytkin\njäädä kannelle.\n\nArvi pyysi siivoojattarelta viltin, kääri sen hartioilleen ja kapusi\nylös ahtaita portaita myöten.\n\nAstuessaan ylös keulaluukusta pimeälle kannelle, tunsi hän koko\nlaivan tärähtävän ja kallistuvan ukkosentapaisesta, jymähtävästä\niskusta. Raivoisasti kohisten syöksähti keulan yli valtava,\nvaahtoharjainen hyökyaalto, läheten häntä kuin raivosta pärskivä\npetoeläin... Salamannopeasti loikkasi Arvi yläkannen portaita kohden,\nja samalla hetkellä kun hän sai kiinni toisella kädellään käsipuusta,\ntemmattiin jalat hänen altaan ja hänen ruumiinsa mäiskähti kuin\nsuunnattoman nyrkin iskemänä vasten hytin seinää -- mutta hän ei\nhellittänyt.\n\nKun Arvi pakottavin jaloin pääsi kannelle, tunsi hän omituisen\nvärähdyksen: hän käsitti, että _Kuoleman_ nyrkin iskusta hän nyt\noli pelastunut. Jos hän olisi myöhästynyt silmänräpäyksen, olisi\nse lennättänyt hänet yli laidan. Ja hän oli varma siitä, että\njollei hänellä olisi ollut painissa ja nyrkkeilyssä kehittynyttä\nkylmäverisyyttä ja salamannopeata päättäväisyyttä, taistelisi hän\ntällä hetkellä elämänsä viimeistä taistelua tuossa äärettömässä,\närjyvässä helvetissä, hänen jäsenensä jäykistyisivät, ja sen\nsysimusta kaamea kurimus nielaisisi hänet helposti kuin sääsken.\n\nArvi asettui suojaisaan nurkkaan ja alkoi katsella ympärillään\nmyrskyävää merta.\n\nHän tuijotti kuin hämmästyksen huumaamana tuota valtavaa näytelmää,\njollaista hän ei ollut voinut kuvitellakaan.\n\nLaivan tulet valaisivat vain lähimmän ympäristön, mutta pienen matkan\npäässä joka suunnalla oli sysimustan seinän lailla läpitunkematon\npimeys, ja musta taivas näytti riippuvan aivan yläpuolella kuin\nääretön holvikatto, johdattaen mieleen suunnattoman maanalaisen\nkellarin. Mutta sen täytti kaamea kohina, mullerrus ja jyminä,\njollaista saattoi kuvitella olevan vain maan sisuksissa silloin,\nkun sen suunnattomat ainejoukot raivoavat, syöksyvät hehkuvana\nkaaoksena läpi maanpinnan. Ja kun laivan heiluessa merkkitulet\nvälillä värjäsivät tuon kuohuvan ulapan tulipunaiseksi tai vihreäksi,\nnäytti laiva kulkevan salaperäisten, vihreiden ja punaisten liekkien\nkeskellä; oli juhlallisen kaameata ja suurenmoista, milteipä\nyliluonnollisen tuntuista.\n\nArvi katseli katselemistaan tuota yhtämittaa vaihtuvaa näytelmää,\nja hänen vilkas mielikuvituksensa loihti siitä toinen toistaan\nhaaveellisempia kuvia. Väliin näyttivät nuo vaahtoavat aallot\nvihreäharjaisilta hirviöiltä, jotka loppumattomana parvena pyrkivät\njonnekin ja huomatessaan laivan tiellään hyökkäävät hurjalla vimmalla\nsen kimppuun. Kuuluu ukkosentapainen jymähdys, kun vuorenkorkuinen\naalto mäiskähtää mäsäksi laivan rautakylkeä vastaan, mutta samassa\ntoinen paiskaa kuonollaan koko keulapuolen ylös ilmaan, ja kolmas\nhypähtää peloittavana, mustanvihreänä laivaan ikäänkuin hukuttaakseen\nsen alleen, mutta kun laiva kohoaa, loikkaa se raivosta sähisten\nyli toisen laidan... Ja pimeydestä syöksyy esiin yhä uusia,\nloppumattomasti.\n\nYhtäkkiä leiskahti sokaiseva, sinikirkas salama karkoittaen\npiirittävän pimeyden. Ja silmänräpäyksen aikana näkyi tuo myllertävä\nulappa silmänkantamattomiin vihreänsinisenä, salaperäisenä,\nyliluonnollisena... Ja näkyä säesti samassa huumaava jyrähdys.\n\nArvi tuijotti jännittyneesti odottaen pimeyteen. Ja sitten alkoi\nleiskua ja jyrähdellä yhä tiheämpään. Häntä alkoi viluttaa, mutta\nhän ei malttanut lähteä alas; meritaudin oireetkin olivat kokonaan\nunohtuneet -- hän seurasi kuin huumaantuneena luonnonvoimain\npeloittavan mahtavaa näytelmää. Ja hän tunsi epämääräistä nautintoa\nja iloa, että oli saanut sellaisen nähdä, ja häntä ihmetytti, että\nsellainen ukonilma sattui niin myöhään syksyllä.\n\nHäntä alkoi paleltaa yhä enemmän, ja kun hänen työvuoronsakin jo\nhetimiten alkaisi, lähti hän vihdoin alas.\n\nSiirtolaisosaston ohi kulkiessaan kuuli Arvi jotakin, mikä\npakoitti pysähtymään, kuuntelemaan. Noista likaisista, kurjista\nkomeroista kuului yhtenä surkeana kuorona meritautisten voihketta\nja yökkäämistä, naisten nyyhkytystä ja lasten nääntynyttä itkua.\nArvi tunsi syvää sääliä ja katkeruutta ajatellessaan ihmisraukkoja,\njoiden täytyy sairainakin virua yhteensullottuina noissa löyhkäävissä\nkopeissa, joihin ei säälivä ihminen sulkisi sikaansakaan! Mutta\nmitäpäs hän voi -- ei mitään. Hän lähti kiireesti alas omaan\ntulikuumaan helvettiinsä.\n\nHulliin saavuttua jätti hän ensimäisenä iltana kaikessa\nhiljaisuudessa laivan -- ja lähti heti junalla Lontooseen.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nArvi oli jo pari päivää harhaillut maailman suurimmassa\nihmiserämaassa. Hänellä ei ollut muuta päämäärää kuin nähdä\nmahdollisimman paljon, tutustua tähän omituiseen maailmaan, josta hän\noli lukenut ja kuullut puhuttavan niin paljon.\n\nSattumalta oli Arvi joutunut kuljeksimaan vain Lontoon hienoimmissa\nosissa, ja hänestä tuntui, että niinkuin Lontoo oli maailman suurin\nkeskus, samoin saattoi elämä siellä olla suurempaa ja kauniimpaa.\nHän oli erikoisella ihailulla tarkastellut varsinkin Hyde-Parkissa\nkävelevää ja ajelevaa herrasväkeä. Nuo sorjavartaloiset, komeat\nmiehet näyttivät niin tyyniltä ja varmoilta, että heidän täytyi olla\nonnellisia. Ja naiset -- kauniita, hienoja, hymyileviä. Ehkä hänkin\ntäällä pääsee johonkin laivaan tai saa väliaikaista työtä.\n\nArvi harhaili usein pitkät ajat tietämättä missä oli, kunnes taas\nlöysi jonkun tutun paikan. Mutta eräänä päivänä, kun hän oli siten\nmonta tuntia harhaillut ja syyspäivä alkoi jo hämärtää, huomasi\nhän lopultakin eksyneensä. Hän käveli entistä kiivaammin, mutta\nkaikki oli vierasta, ja tarkastellessaan vastaantulijoita, luuli\nhän joutuneensa jonnekin toiseen maanosaan, jonne on koottu koko\nmaailman kurjimmat ja onnettomimmat olennot... Tämä ei saattanut olla\n_Lontoota!_ Ei, ei!\n\nArvi seisoi paikallaan kuin painajaisunen lamauttamana, mutta näky\nei kadonnut. Ja kun hän yhtäkkiä kuuli sumusireenin viiltävän\nkiljunnan sivultapäin, lennähti hänen mieleensä, että tämän täytyi\nolla Lontoon kurjaliston kaupunginosa East-End, ja nyt nuo onnettomat\nkerjäläisraukat palasivat kurjiin lokeroihinsa.\n\nArvi tuijotti tyrmistyneenä noita onnettomia, jotka vyöryivät häntä\nvastaan voimattomasti laahustaen, ontuen, ryömien, noita nääntyneitä,\nharmaankalpeita kasvoja, joissa kuvastui vain yksi ajatus, yksi\ntoivo: päästä pitkälleen...\n\nArvi oli nähnyt ja kokenut paljon kurjuutta elämässään, mutta hän ei\nollut koskaan voinut kuvitellakaan mitään niin surkeata ja kamalaa;\nhän oli nähnyt nälännäännyttämiä ja tylsistämiä olentoja, mutta ei\nmilloinkaan näin hirveännäköisiksi silvottuja ihmisolentoja. Ja niitä\nnäytti olevan loppumattomasti. Se vaikutti väkisinkin inhoittavasti,\naivankuin jonkun kauhean kaatopaikan näkeminen.\n\nArvi seisahtuu taas kuin lamaantuneena, ja paksusta sumusta sukeltaa\nhänen näkyviinsä yhä enemmän noita onnettomia. Tulee kokonainen\njono, kauhistava jono jalattomia, kädettömiä, eräiltä ovat silmät\npuhkotut, toisilta korva tai nenä, toisten huulettomat suut näyttävät\njähmettyneen ikuiseen irvistykseen. Tulee kuolemankalpeita,\nsinertäviä, täplikkäitä, tautien ja haavojen raatelemia kasvoja. Arvi\nkatselee tuskaisin silmäyksin ympärilleen, kunnes yhtäkkiä pysähtyy\nkavahtaen: hänen edessään seisoo lyhtytolppaan nojaten huohottava\nolento, jonka kasvot ovat kauhistavan näköiset: toinen otsakulma on\npoissa, poski poissa, leuastakin puuttuu pala ja noista kasvojen\njäännöksistä tuijottaa vain _yksi_ himmeä silmä.\n\nArvi tunsi oudon kylmyyden puistattavan ruumistaan, ja tahtomattaan\nkääntyi hän poispäin ohimennessään. Hän päätti, ettei katsele\nvastaantulijoita, mutta hänen täytyi katsoa. Ja nyt vasta hän huomasi\nja ymmärsi ne omituiset, synkät silmäykset, joita vastaantulijat\nhäneen kohdistivat. Ja muutamien vanhusten katseet varsinkin koskivat\nhäneen selittämättömällä voimalla, ne syyttivät raskaammin kuin\nkokonaiset syytössaarnat.\n\nVaikkei Arvilla itselläänkään ollut enää rahaa kuin korkeintaan parin\npäivän ruokaan, niin tunsi hän epämääräistä häpeää ja syyllisyyttä\noman voimansa, nuoruutensa ja terveytensä tähden...\n\nYhtäkkiä hän muisti Hyde-Parkin huviajelijat, ja hänen kaunis\nkäsityksensä Lontoosta, sen elämästä ja ihmisistä särkyi kuin ihana\nsaippuakupla. Hän häpesi -- hän häpesi itsensä, noiden huviajelijain\nja koko kaupungin puolesta. Ajatukset myllersivät sekavina,\nkatkerina. Onko mahdollista, että täällä, samassa kaupungissa löytyy\nsellaista elämää -- ja täällä...\n\nArvi katsahti taas ympärilleen ja yhä enemmän hämmentyi ja tyrmistyi.\nHänen sydämessään leimahti katkera viha. Ovatko ne ihmisiä, jotka\nsaattavat elää sellaisessa ylellisyydessä ja loistossa, -- kun\nsamassa kaupungissa on näin kauheata? Kuinka he voivat nauraa,\niloita, kun omat kansalaiset, veljet kituvat tällaisessa kurjuudessa.\nEikö siis ole mitään ihmisyyttä, rakkautta, onko kaikki valhetta. Se\nlennätti hänen mieleensä vielä kerran tuon vanhan kysymyksen. Olisiko\nJumala siis määrännyt osan lapsistaan tuollaiseen ylellisyyteen\nja loistoon -- ja toiset noin hirmuiseen tilaan, kurjempaan kuin\neläimet? Lain mukaan joutuisi jokainen, ken pitäisi eläimet\nsellaisessa kurjuudessa, ankaraan rangaistukseen, siitä kertoisivat\nkauhulla sadat sanomalehdet; mutta täällä on tuhansia _ihmisiä_, eikä\nheistä välitä kukaan. Heidän sielunsa ja ruumiinsa saavat vähitellen\nlahota ja mädätä kuin kaatuneet puut kaukaisessa korvessa. Ei --\nJumalaa ei ole. Hän ei antaisi näin tapahtua... Äidin viime sanat\nolivat sittenkin totuus.\n\nJättiläiskaupunki oli jo peittynyt pimeyteen ja sumuun; mutta hän\noli löytänyt Merimieshuoneelle johtavan kadun ja asteli sinnepäin,\nväsyneenä ja masentuneena.\n\nMatka oli tavattoman pitkä, ja Arvi ajatteli yhä uudestaan ja\nuudestaan äskeistä kysymystä. Ja vihdoin hän oli aivan varma, että\nlähenevä kuolema oli äitiparan sammuvissa aivoissa viime hetkenä\nantanut järjen valon välähtää. Kuolema oli näyttänyt hänelle totuuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä, kun Arvin rahat olivat kokonaan lopussa, sattui hän\nkaupungilla kävellessään tapaamaan miehen, joka pesi ikkunoita.\nHän kysyi murteellisella kielellään, tarvitsisiko tämä apulaista.\nMies käski hänen tarttua työhön ja sitä riitti seuraavan päivän\niltaan. Tämän onnenpotkauksen johdosta saattoi hän pitkittää\nLontoo-vierailuaan muutamalla päivällä.\n\nSitä oli kestänyt jo puolitoista viikkoa, kun sille näytti tulevan\nyksinkertainen loppu: kassa lopussa. Ja kun ei työstä ollut toivoa,\nalkoi Arvi pohtia poispääsyn mahdollisuutta.\n\nSeuraavana iltana kuuli hän sattumalta, että eräs suomalainen\npurjelaiva lähtisi näinä päivinä Hampuriin.\n\nYöllä Arvi tuskin malttoi nukkua, ja heti aamuhämärissä kiipesi hän\nmainittuun parkkilaivaan kysyen lähimmältä matruusilta kapteenia.\n\nTämä viittasi etukannelle salaperäisesti hymähtäen, ja samassa sattui\nArvin korviin ääni, joka muistutti talviunesta herätetyn karhun\nkarjuntaa. Hän pysähtyi epäröiden ja näki nyt parrakkaan miehen, joka\njylisevällä viinabassolla \"neuvoi\" kahta lakaisevaa matruusia:\n\n-- Mite sine pärkkele meina, kun ei tee niinko minä käske! Onks teme\npuhdas, sine kapinen sika'n penikka!\n\n-- Minä en luullut, että kapteeni...\n\n-- Ahaa! -- ärjähti kapteeni ja läheni askeleen aivankuin aikoen\nnielaista syyllisen suupalakseen. -- Vieläks sine rupe vastusta\n_minu!_ Tahtoks sine pässi, et mine pehmitä sinu selke yhtä pehmiä\nkun vattakin!\n\nKapteeni vaikeni hetkeksi, antaakseen asianomaiselle heti tilaisuuden\npäästä nauttimaan luvatusta huvista, mutta tämä ymmärsi jo olla\nhiljaa, vaikka kapteeni antoi vielä loppulausunnon, jossa ei suinkaan\nsäästetty arvosteluja eikä \"lupauksia\".\n\nArvi käsitti, että hänellä oli sangen vähän menestymisen\nmahdollisuutta tällaisen sään vallitessa ja oli juuri kääntymässä\ntakaisin. Mutta samassa kuuli hän kauhukseen entistä äkäisemmän\närähdyksen:\n\n-- Kuka pärkkele sine on? Mite sine hake?\n\nArvi piti asiaansa menetettynä, mutta hän päätti koettaa kaikkensa:\nhän oli kuin peluri, jonka täytyy asettaa kaikki yhden kortin\nvaraan. Hän läheni siis kohteliaasti tervehtien merikarhua ja esitti\nruotsiksi mahdollisimman lyhyesti ja selvästi asiansa.\n\n-- En minä tarvitse. Ja minä luulen, että sinä olet karannut!\n\nArvi tunsi epämääräistä hätää ja kauhua: Miten hänelle kävisi\nrahatonna tässä kauheassa kaupungissa, jossa tuhannet onnettomat\nsaivat säälittä kuolla, jolleivät kerjäämällä onnistuneet\nsäilyttämään henkeään. Jollei sattuisi tulemaan suomalaisia laivoja,\nniin hän ei pääsisi täältä mihinkään. Sentähden hän puhui kaikki,\nhän ei salannut karkaamistakaan ja lupasi tehdä kaikki mitä vain\nvaadittiin -- hän ei tahtoisi ruokaakaan, kun vaan pääsisi mukaan.\nHän oli lopulta puhunut harkitsematta sanojaan, ne kumpusivat suoraan\nsydämestä, ja siksi ne vaikuttivat kapteeniinkin. Hän murahteli\nmuutaman kerran, ja hänen pienet, harmaat silmänsä välähtivät\nveitikkamaisesti, kun hän näki Arvin joka kerralla hätkähtävän.\nHänen vihastuksensa oli jo kokonaan haihtunut, ja kun hänellä oli\npohjaltaan hyvä sydän, tunsi hän omituista myötätuntoa siitä, että\npoika puhui hänelle karkaamisestakin, joka olisi antanut aiheen\nlähettää toisen vankeuteen. Hän oli aikonut antaa pojan olla vielä\nvähän aikaa epätietoisuudessa, mutta nähdessään Arvin jännityksestä\nkalvenneet kasvot ja tuskallisesti tuijottavan katseen, ei hän\nhennonnut kiusata tätä, vaan myöntyi. Ja kun Arvi liikutuksen\nvallassa tarttui hänen leveään kouraansa, ei hän näyttänyt siitä\npahastuvan. Päinvastoin loistivat hänen harmaat silmänsä niin\nomituisen kirkkaina tuuheiden, pensasmaisten kulmakarvojen alla,\nettä Arvi tunsi suorastaan pitävänsä tuosta kaameasta äijästä, jonka\nvoimakas puhetapa oli ensin häntä pelästyttänyt.\n\nHän sai tietää, että laiva lähtisi jo illalla. Iloisella mielellä\njuoksi hän merimieshuoneelle hakemaan pientä nyyttiään. Ja iloisella\nmielellä jätti hän illalla tuon jättiläismäisen ihmispesän -- loiston\nja kurjuuden kaupungin.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHampuriin saavuttuaan lähti Arvi suoraa päätä työnhakuun -- ellei\nmuuta työtä saisi, ottaisi hän merimiespestin. Menisi vaikka maan\nympäri! Näkee edes maailmaa -- ei aika siis hukkaan kuluisi.\n\nMutta kun hän iltapäivällä palasi väsyneenä ja uupuneena, oli hän\nmahdollisimman puhdas sellaisista utopistisista houreista kuin\ntyönsaanti ja merimiespaikat! Kaupungissa oli tuhansia työttömiä,\nja sadat ulkolaiset _ammattitaitoiset_ merimiehet odottivat täällä\npaikkaa -- turhaan! Hän päätti siis \"paeta\" sieltä niin pian kuin\nvain tilaisuus sattuisi.\n\nMutta hän päätti ensin katsella kaupunkia, tutustua sen elämään ja\nolosuhteisiin. Ja samalla oli hänellä hämärä toivo työstä: jospa\nsattumalta saisi edes yhdeksi päiväksi työtä, silloin hänellä olisi\nmatkarahat Kööpenhaminaan! Hän päätti ainakin koettaa kaikkensa.\n\nSiinä tarkoituksessa lähti hän heti seuraavana aamuna kaupungille ja\nmarssi yhtä katua ylös, toista alas. Paljon uutta ja hämmästyttävää\nhän täälläkin näki. Varsinkin ihmetyttivät häntä suurenmoiset\nsatamalaitokset ja siellä vallitseva jättiläismäinen, kiihkeä\ntoiminta. Muutenkin piti hän Hampurista enemmän kuin Lontoosta --\ntäällä oli kaikki paremmin keskitettyä, järjestettyä.\n\nEräänä iltana Arvi tapasi suomalaisen merimiehen, joka oli päässyt\nlastaustöihin ja pyysi Arvia kapakkaan. Mies hämmästyi hieman, kun\nArvi ei huolinut muusta kuin ruuasta, mutta hän ei antanut sen\nhäiritä itseään, vaan virkisti itseään niin ahkerasti, että hän\npoislähtiessä oli erittäin \"reippaalla\" tuulella.\n\nSiitä syystä oli Arvin uusi toveri jo kapakassa joutunut erittäin\nvilkkaaseen \"sananvaihtoon\" kolmen englantilaisen merimiehen kanssa.\n\nTätä mielipiteiden vaihtoa jatkettiin vielä kadullakin, ja kun\n\"engelsmannit\" huomasivat jäävänsä alakynteen, päättivät he\nluopua hengen aseista ja turvautua raakaan voimaan -- he tekivät\nyhteisvoimin hyökkäyksen suulasta suomalaista vastaan.\n\nTämän kunniaksi mainittakoon, ettei hän tuon ylivoiman edessä\nhetkeäkään ajatellut peräytymistä, vaan vastasi samalla mitalla, niin\nettä yksi hyökkääjistä kaatui ja toinenkin sai oikean suomalaisen\nkorvapuustin. Mutta pahaksi onneksi osasivat hyökkääjät hiukan\nnyrkkeillä, ja pian oli urhomme lyöty maahan ja asema näytti sangen\nsynkältä.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä sekaantui Arvi leikkiin, ja kun hän\noli taitava nyrkkeilijä ja lisäksi selvä, muuttui hyökkääjäin asema\nperinpohjin: Albionin pojat eivät pieneen aikaan ehtineet muuta kuin\nnousemaan.\n\nArvi ei ollut vähääkään kiihtynyt, hänen aivonsa ja lihaksensa\ntoimivat salamannopeasti; hän aivankuin näki joka taholle, väisti\nkuin leikillä häneen tähdätyt iskut, ja hän tunsi eräänlaista\nylpeyttä nähdessään, miten vastustajat kaatuivat jokaisesta\niskusta ja vihdoin verisin kasvoin karkasivat mitä suurimmassa\nepäjärjestyksessä taistelutantereelta, vieläpä joukon johtaja\nparkaisi hätäisesti saadessaan sellaisen jäähyväistervehdyksen\nniskaansa, _että_ lennähti suulleen kivikadulle.\n\nHänen uusi toverinsa oli hämmästyneenä seurannut näytöstä, ja kun\nhän tajusi, että hänet olisi Arvin avutta peitottu pahanpäiväisesti,\nvaltasi hänet niin suuri kiitollisuus ja liikutus, että hän tarttui\npelastajansa kaulaan ja änkytti miltei itkien:\n\n-- Sinä -- jumalauta! Sinä olet _mies_. Paras mies, mitä olen\ntavannut... Minä en ole nähnyt koskaan _sillä lailla_ ... sillä\nlailla annettavan! Ja minä olen myös nähnyt. Se oli jumalavita\nsellaista ... no niin... Ja ilman sinua ne perkeleet olisivat... No\nniin... Minä muistan sinut...\n\n-- Älähän nyt suotta! keskeytti Arvi taputtaen häntä hymyillen\nhartioihin. Sehän ei ollut mitään! Jokainen kunnon toveri auttaa aina\nsen verran toveriaan...\n\n-- Ei, ei -- älä puhu! Katsos -- sellaisia tovereita on niin vähän...\nJa sinä ... no niin ... sellaista toveria ei ole jokaisella... No\nniin ... minä en puhu enempää ... mutta minä olen iloinen, että\ntapasin sinut. Ja minä teen vaikka mitä sinun puolestasi! No niin ...\nsano vaan mitä tahdot! Sano!\n\n-- Älähän nyt joutavia! Eihän tämä mitään...\n\n-- Älä sano niin! Minä kiellän sen! -- keskeytti toinen ja sitten\nhuudahti liikutettuna: -- Ahaa! Nyt tiedän... Sinä pääset minun\nedestäni hiiliä kantamaan! No niin! Minä sanon itseni sairaaksi ja\nilmoitan sinut puolestani!\n\nSivullinen olisi nauranut, kuullessaan jonkun liikutuksen vallassa\nlahjoittavan pelastajalleen tilaisuuden -- _hiilenkantoon!_ Mutta\nArvi ei edes huomannut sen naurettavaa puolta; se oli todella arvokas\nlahja niissä olosuhteissa, missä tuhannet terveet miehet odottivat\ntuskallisesti työtä, olivat valmiit taistelemaan työpaikasta,\nsaadakseen leipää lapsilleen... Siitähän hän saa sen verran rahaa,\nettä pääsee pois! Arvi tarttui toverinsa käteen ja suostui ilomielin\ntämän tarjoukseen.\n\nKahtena seuraavana päivänä kantoi Arvi kuumeisella kiireellä hiiliä\nsuureen valtamerilaivaan. Raskaita päiviä ne kyllä olivat, mutta hän\nsai palkan joka tunnilta. Ja kolmantena päivänä osti hän laivalipun\nKööpenhaminaan.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKööpenhaminassa tunsi Arvi jo olevansa kuin puolittain kotona.\nHänellä oli hiilenkannosta saatua palkkaa vielä jälellä, ja hän\nsöi mahdollisimman säästeliäästi, voidakseen mahdollisuuden mukaan\ntutustua kaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Joutuipa hän miltei\nsattumalta käymään Thorwaldsenin museossakin. Hän etsi myös työtä,\nmutta tuli pian vakuutetuksi sen hyödyttömyydestä. Ja niin hän\nmuutaman päivän kuluttua lähti yli salmen Ruotsiin.\n\nOnnettomuudeksi sattui Arvi tulemaan myöhään yöllä Helsingborgiin,\neikä saanut yösijaa muualta kuin kalliista hotellista. Ja niin hän\nseuraavana aamuna surukseen huomasi matkakassansa huvenneen 75\näyriin. Viidelläkymmenellä äyrillä osti hän paljasta leipää, jätti\nloput odottamattomia menoja varten ja lähti marssimaan pohjoista\nkohden, päättäen vakavasti kävellä jalkapatikassa Tukholmaan asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää oli Arvi jo kulkenut pohjoista kohden. Kylmä syyssade\noli piessyt yhtämittaa hänen kasvojaan, kastellen hänen ohuet\nvaatteensa läpimäriksi. Sitten tuli pakkanen, lokainen maantie\njäätyi kovaksi ja teräväksi, kuluttaen hänen ohuet kengänanturansa\npuhki, joten jäätynyt sora ja kylmyys tunkeutui yhä läheisempään\ntuttavuuteen hänen heltyneiden jalkojensa kanssa. Lisäksi alkoi vatsa\nesittää yhä tarmokkaampia vaatimuksia. Arvi oli Helsingborgista\nlähtiessään jakanut leivän neljään osaan, päättäen kulkea niiden\nvoimalla neljä päivää, mutta hänen huomaamattaan olivat leipäpalat\nhävinneet jo kolmantena päivänä, joten Arvi tunsi asemansa ja\netenemismahdollisuutensa valitettavan heikoksi. Sentähden hän\npäätti hakea työtä vaikka mistä, vahvistaakseen edellämainittuja\nedellytyksiä.\n\nOnneksi pääsikin hän heti erääseen kartanoon nostamaan turnipsia,\njotka uhkasivat jäädä talven alle. Palkka oli pieni, mutta hän sai\ntalosta ruuan, ja taas hän näki uutta elämää. Viikon viipyi hän\nsiellä, korjautti kenkänsä, osti vanhan takin, uuden kaulahuivin --\nja lähti uudelleen Tukholmaa kohden.\n\nArvi käveli aamusta iltaan, mutta väsymystä hän ei tuntenut,\nsillä hän poikkesi syömään milloin nälitti, nukkui yöt kuin tukki\nja tunsi voimiensa lisääntyvän päivä päivältä. Lisäksi tunsi\nhän ennentuntematonta viehätystä ja mielenkiintoa voidessaan\ntutustua outoihin olosuhteisiin ja ihmisiin. Joka päivä odotti hän\njännityksellä, minkälaiseen paikkaan pääsee yöksi, ja monena pitkänä\niltana kuuli hän kerrottavan ihmiskohtaloista ja kärsimyksistä, jotka\nopettivat ymmärtämään, miten pieni ihmisyksilö on. Ja ennenkaikkea\nalkoi hän huomata, miten lapsellista on kehua omaa kansaa, halveksia\nvieraita, vaikkei _tiedä_ niistä mitään.\n\nArvi oli päättänyt kävellä Tukholmaan asti, mutta sitten tuli päiviä,\njolloin hän katui päätöstään. Ensin satoi kolme päivää yhtämittaa,\nmaantie muuttui niljakkaaksi velliksi, hän kastui ihan ihoa myöten\nja hyytävä vilu värisytti häntä. Silloin hän juoksi aina välillä\nja jatkoi kuin uhmalla matkaa iltahämärään asti. Mutta sitten\nkääntyi tuuli pohjoiseen, alkaen syytää jääkylmää lumiräntää; se\npakotti Arvin pysymään sisällä. Maantiet muuttuivat loppumattomaksi,\nhyhmäiseksi rapakkokaukaloksi. Arvi ajatteli jo mennä junalla edes\nniin pitkälle kuin rahat riittäisivät, mutta muistaen päätöksensä,\npuri hän hammasta ja lähti seuraavana aamuna uudestaan matkaan, ja\nlisäsi vauhtinsa miltei kaksinkertaiseksi päästäkseen pian perille.\nHänen täytyi korjauttaa kenkiään, siihen menivät hänen rahansa, ja\nhänen oli pakko vähentää ruoka-annoksia ja pitentää päivämatkoja.\nLoppumatkalla satoi lakkaamatta, hän oli joka ilta kuin uitettu\nja vapisi vilusta ja väsymyksestä, mutta hänen mielensä täyttyi\nitsepäisestä uhmasta -- hän päätti kulkea määrätyn matkan, vaikka\nolisi tullut maanjäristys. Hän myönsi kyllä itselleen, että se on\ntavallaan lapsellisuutta, mutta hänen luonteensa oli sellainen,\nettei hän voinut peräytyä päätöksestään, vaikka kaikki näytti olevan\nvastaan...\n\nJa kun hän vihdoin saapui Tukholmaan, tunsi hän epämääräistä\ntyydytystä, ettei ollut antanut perään.\n\nArvi oli matkalla ajatellut perinpohjin tulevaisuuttaan ja päättänyt\njäädä Tukholmaan jatkamaan oppiaikaansa, jos saisi paikan. Mutta\nkäytyään kaikissa suuremmissa liikkeissä, täytyi hänen luopua\naikeesta. Mutta hän ei ollut siitä millänsäkään, hän oli saanut taas\nlisää kokemusta ja itseluottamusta. Siksi päätti hän jäädä kaupunkiin\nniin kauaksi kuin hänellä oli rahaa -- kyllä hän sitten taas jollakin\nkeinoin kotiin pääsee.\n\nKymmenen päivää kaupunkia katseltuaan lähti hän erään suomalaisen\nlaivan kapteenin puheille päästäkseen kotiin.\n\nHänelle sattui sellainen onni, että yksi lämmittäjä oli sairastunut\nja Arvi pääsi tämän tilalle täydellä palkalla. Ja niin laskeutui Arvi\ntaas tuonne tulikuumaan, hiilentomun ja hehkuvien pätsien helvettiin.\nMutta täällä oli pitemmät lepoajat, parempi ruoka, ja makuupaikatkin\nnäyttivät paljon puhtaammilta, ja kun hän oli tottunut työhönsä, ei\nse enää tuntunut likimainkaan niin uuvuttavalta ja vaikealta kuin\nentisessä paikassa. Ja kun lisäksi sattui matkalla olemaan kaunis\nilma, ajatteli Arvi pysyä lämmittäjän toimessa, jollei pääsisi omaan\nammattiinsa.\n\nKun Arvi muutaman päivän kuluttua saapui Helsinkiin, otti hän\npalkkarahoillaan vaatteensa pois panttilainastosta. Hänelle jäi vielä\nmuutama markka. Silloin hän näki sanomalehdestä, että teatterissa\nesitetään samana iltana \"Daniel Hjort\", ja hän päätti yhtäkkiä mennä\nsitä katsomaan.\n\nKun Arvi näytösten väliajoilla muisteli matkalla kestämiään\nkärsimyksiä ja ponnistuksia sekä näkemiään kurjuuskuvia, tuntui\nhänestä, niinkuin hän ensi kerran ymmärtäisi ja osaisi antaa arvoa\nteatterille. Ennen se oli ollut vain näytelmää, mutta nyt hän\nkäsitti, että se oli _elämää_.\n\nSeuraavana päivänä Arvi sai kuulla, että hänen entinen oppipaikkansa\noli muutettu osakeyhtiöksi ja alkaisi uudelleen toimintansa. Arvi\nkiiruhti entisen isäntänsä luokse, joka tulisi liikkeen johtajaksi,\nja sai ilokseen tietää, että hänet otetaan takaisin mielihyvällä! Ja\nliike avataan viikon kuluttua.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nArvi istui ajatuksissaan nojaten kyynärpäillään pöytään. Hänen\nedessään paloi yksinkertainen öljylamppu, valaisten kellertävällä\nvalollaan pienen kamarin. Hän ei ollut käynyt koko päivänä ulkona,\nsillä satoi yhtämittaa.\n\nArvi kohotti koneellisesti katseensa kirjasta kuullessaan entistä\nrajumman myrskynpuuskan ulvahtavan ulkona pimeydessä, ja sadepisarat\nsyöksyivät rätisevänä ryöppynä sysimustia ikkunaruutuja vastaan. Arvi\nmuisteli suorittamaansa matkaa ja tunsi hämmästystä ja ihmettelyä.\nOliko mahdollista, että hän oli ollut poissa vain puolikolmatta\nkuukautta. Tapaukset ja kokemukset olivat seuranneet toisiaan kuin\nnäytelmässä, jossa ei ole väliaikoja, ja joka hetki oli vaatinut\nhäneltä hänen voimansa ja tarmonsa. Hän tunsi vain eläneensä niin\npaljon, että siihen olisi saattanut kulua vuosia, että se joskus\ntuntui epätodelliselta, oudolta unelta.\n\nArvi sulki kirjan, ja koko matka yksityisseikkojaan myöten kiiti\nhänen aivojensa läpi.\n\nHän muisti sen aamun, jolloin joutui työttömäksi, kertasi mielessään\ntuon vaiherikkaan ajan tapaukset ja käsitti, että siitä oli hänelle\nollut vain pelkkää hyötyä. Tosin hän oli kärsinyt yhtä ja toista,\nmutta nyt kun se oli kestetty, muisteli hän kaikkea iloisella\nylpeydellä -- hän oli kestänyt! Ja siitä huolimatta tunsi hän itsensä\nentistä voimakkaammaksi.\n\nMutta ruumiillinen voima ei merkinnyt mitään sen sisäisen\nvoimanlisäyksen rinnalla, jonka hän oli saanut. Hän hymyili\nmuistaessaan neuvottomuutensa jouduttuaan työttömäksi, miten\nhuolissaan hän oli ollut tulevaisuudestaan. Hän muisti senkin yön,\njolloin oli nukkunut Kaisaniemessä veneen alla, ja tunsi ettei\nenää tekisi niin -- hän keksisi aina jotain. Sillä hän oli noina\nkuukausina nähnyt ja oppinut enemmän kuin koko oppiajallaan --\nenemmän kuin kokonaisen vuoden lueskelulla. Hän oli taas oppinut\ntuntemaan uusia puolia elämässä, joutunut elämään aivan oudoissa\nolosuhteissa ja vaikeuksissa, ja mikä tärkeintä: hän oli selviytynyt\nniistä yksistään _oman_ voimansa ja tarmonsa avulla. Hän voi siis\nluottaa itseensä.\n\nSamalla oli hän nähnyt niin paljon kurjuutta ja onnettomuutta, ettei\nhän enää ajatellut omaa kohtaloansa samalta kannalta kuin ennen.\nHän huomasi, etteivät entisyyden muistotkaan enää tuntuneet niin\nraatelevilta kuin ennen.\n\nSe tuotti hänelle haikeata itsesyytöksen sekaista lohdutusta.\nSaattaisiko hän todella unohtaa äitiraukan kauhistavat kärsimykset ja\nkuoleman...? Ei -- ei koskaan! Hyvähän olisi, jos noiden muistojen\ntuska lieventyisi -- mutta _unohtaa?_ Sitä hän ei voisi milloinkaan.\n-- Hän muisti taas äitiraukan kuumeisen katseen, hänen viime sanansa\nja hänen kylmettyneet, kuolleet kasvonsa ruumiskellarissa. Ja hän\ntunsi entistä suurempaa katkeruutta ajatellessaan, että juuri sillä\nhetkellä löytyi tuhansia ihmisiä, joita odotti sama kohtalo kuin se,\nmihin äitiparka oli sortunut.\n\nArvi tuijottaa yhä mustaa ikkunaruutua ja hänen sielunsa silmien\neteen ilmestyy taas tuo puistattava näky, kurjuuden kauhistava\nkarnevaali Lontoon East-Endissä... Ja sitä seuraa toinen näky samasta\nkaupungista: huviajelijain loistava vaunurivi Hyde-Parkissa... Sadat\nvaunut välkkyvät auringon paisteessa, ja pehmeillä istuimilla lojuu\nsilkkipukuisia, jalokivin koristettuja naisia, hymyileviä herroja.\nJono pysähtyy, jalorotuiset juoksijat kuopivat kärsimättöminä maata,\nnuo voimaa ja kauneutta uhkuvat eläimet, joiden karvassa ei saa\nolla tomun hiukkasta, joita erityiset hoitajat vaalivat, syöttävät\nparhaalla ruualla. Ja pienen matkan päässä on kymmeniätuhansia\n_ihmislapsia_, jotka ryömivät rääsyisinä, likaisina kurjilla kaduilla\nilman hoitoa ja itkevät nälissään; siellä hoippuu tuhansia sairaita\näitejä ja voimattomia vanhuksia ilman ruokaa, ilman yösijaa, kerjäten\nleipäpalasensa; tuhansien täytyy vilusta vapisevina, nälkäisinä\nvirua yönsä puistoissa, porttikäytävissä sateessa, tuulessa ja\npakkasessa... Ja kuitenkin he ovat _saman kansan_ lapsia, puhuvat\nsamaa kieltä kuin nekin, joiden hevoset hoidetaan ja syötetään\nvaloisissa palatseissa... Herra Jumala ... mitä se on? Ja se on\nmahdollista, se on totta.\n\nNiin -- se oli _totta_. Hän oli sen itse nähnyt. Hän oli nähnyt\nomaisensa sortuvan kurjuuteen. Ja kuitenkin olisivat he kaikki\nelossa, he eläisivät iloisina ja onnellisina omassa kodissaan --\nellei parooni olisi \"oikeuden\" avulla ajanut heitä pois kodistaan,\nriistänyt, tuhonnut sen ja koko heidän elämänsä. Isä olisi kotona,\nhän saisi käydä koulua, ja...\n\nJa jos ihmiset olisivat auttaneet äitiä, niin hän ja siskot olisivat\nnytkin elossa. He odottaisivat isää, he voisivat vielä _yhdessä_\nalottaa uuden elämän... Mutta heistä ei kukaan välittänyt, säälinyt,\nheidän täytyi kuolla, menehtyä...\n\n-- Herra Jumala! -- parahti Arvi tahtomattaan.\n\nHän ei ollut koskaan ajatellut sitä juuri tuolta kannalta, ja se\ntuntui yhtäkkiä niin hirmuiselta. Hän luuli liioittelevansa, hän\najatteli uudelleen, mutta _totuus_ oli sama: ilman ihmisten kovuutta\nja sydämettömyyttä he _voisivat juuri tällä hetkellä_ olla kaikki\nkotona takkavalkean ääressä... Äiti keittäisi puuroa, isä...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ei, ei! Se on liian kamalaa! -- mutisi Arvi käheällä äänellä. Ja\nhänen sielunsa täytti entistä voimakkaampana sama ajatus kuin muutama\nviikko sitten East-Endin hämärällä, sumuisella kadulla: maailmassa ei\nlöydy mitään ihmisyyttä, ei rakkautta, ei oikeutta. Ne ovat kaikki\nhuutavia valheita. Ja ihmiset ovat julmia, sydämettömiä petoja. He\novat pahempia kuin pedot. Pedotkin auttavat omaa sukuaan, suojaavat\nja puolustavat heikompia. Mutta ihmiset eivät tunne sääliä...\n\n-- Minä _saattaisin_ olla kotona, _kotona_...\n\nTuo tosiasia tuntui toistuvan hänen korvissaan kuin äänettömänä\nkuiskeena, hän oli istuvinaan taas kotona omaistensa keskellä. Mutta\nsilloin kajahti ulkona pimeydessä kuin vihollisjoukon voittohuutona\nmyrskyn vongahdus, vesipisarat räsähtivät yhteislaukauksen lailla\nlasiruutuja vastaan ja hän huomasi taas olevansa _yksin_...\n\nArvi ei ollut kuukausiin tuntenut sellaista ahdistusta kuin sillä\nhetkellä. Hän katsahti ympärilleen kuin lohdutusta etsien, mutta\ntuo likainen, tyhjä huone risaisine seinineen tuntui Öljylampun\nkeltaisenhimmeässä hämärässä kuvaamattoman kolkolta ja synkältä --\nja verhottoman ikkunan takana tuijotti syysyön pimeys mustalla,\nsuunnattomalla silmällään.\n\nVihdoin muisti Arvi äskeisen matkansa, muisti mitä se oli antanut\nhänelle. Hän nousi aivankuin pudistaakseen jonkun raskaan,\nnäkymättömän verhon hartioiltaan ja alkoi kävellä reippaasti\nedestakaisin pienessä, hämärässä huoneessa.\n\nJa ulkona ulvoi myrsky...\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSuuri sali oli viimeistä sijaa myöten täynnä jännittynyttä yleisöä,\njoka odotteli kilpailujen alkamista -- maan parhaat painijat\ntulisivat tänä iltana mittelemään voimiaan.\n\nPainijat seisoivat yhteensulloutuneena ahtaassa, kuumassa\npukuhuoneessa odottaen myöskin lähtömerkkiä, ja silloin tällöin\nsingahti sukkeluus tai kuului naurahdus ummehtuneessa, alastomien\nruumiiden ja hien lemun täyttämässä ilmassa.\n\nArvi seisoi seinänvierellä kiinnittäen mustan trikoopukunsa viimeisiä\nnappeja ja tunsi omituista jännitystä mielessään.\n\nPalkintotuomarit juoksivat hermostuneina edestakaisin, ja pukuhuoneen\noven auetessa kuului salista odottavan väkijoukon matala,\nyhtäjaksoinen puheensorina -- ikäänkuin jättiläismehiläisten pesästä\nkuuluva surina. Ja niinkuin oudon unen lävitse eroitti Arvi sen\nseasta naurahdusten säestämiä sukkeluuksia:\n\n-- Täällä on niin ahdasta, ettei kieli suussa taivu.\n\n-- Miksi sitä sitten suotta vaivaat?\n\n-- En minä ahtaudesta... Mutta jos vielä pieni aika täytyy tässä\nhikoilla, niin pelkään, että joudun höyhenien joukkoon...\n\nArvikin yhtyi nauruun, sillä viimeisen puhujan pyöreä olemus painoi\nhyvän joukon toistasataa kiloa. Ja epäselvästi kuului taas uusia\nhuomautuksia ja sutkauksia:\n\n-- No, kyllä täällä hikoilee yhtähyvin kuin saunassakin! -- Eiköhän\npyydetä palkintotuomareilta vastoja ja vettä, ettei löyly hukkaan\nmenisi...\n\n-- Sinäkin Kalle laihdutit itseäsi suotta höyrykaapissa päästäksesi\nkevyeen sarjaan ja nyt laihdut liikaa...\n\n-- Eiköhän vaadita uutta punnitusta...\n\n-- Kyllä minä kuumuuden kärsisin, mutta kun ilma on niin paksua,\nettei se mene alas kurkusta pureksimatta...\n\nSanat hukkuivat nauruun. Sitten aukeni ovi, ja taas kuului salista\ntuo tasainen lukemattomien sanojen sorina. Samassa alkoi sen\nseasta kuulua Oginskin poloneesin surumielinen sävel, mutta ovi\nsulkeutui, ja se tuntui etääntyvän jonnekin kauas... Arvi kumartui\nja alkoi kiinnittää koneellisesti kengännauhojaan -- ja taas hän\nhuomasi sormiensa hiukan vapisevan tuosta oudosta levottomuudesta\nja jännityksestä. Sillä nyt se päivä oli ollut, jota varten hän\noli valmistautunut koko vuoden ajan. Hän unohti hetkeksi alkavan\nkilpailun ja muisteli kuluneen vuoden ponnistuksia.\n\nHeti kun hän mereltä palattuaan pääsi vanhaan paikkaansa, oli hän\ntaas alkanut opiskella ja voimistella. Hän meni viimetalvisen\nopettajansa luo ja ilmoitti tahtovansa keväällä suorittaa tutkinnon\nkansakoulun oppimäärässä ja pyysi määräämään läksyt joka viikoksi,\ntai kuukaudeksi. Hän oli syksyllä järjestänyt elämänsä niin,\nettä joka arkipäivä käytti vähintäin kaksi tuntia lueskeluun ja\nkaksi tuntia ruumiinharjoituksiin. Eniten häh piti painista ja\nnyrkkeilystä, mutta kun hänellä ei ollut tilaisuutta nyrkkeillä\nmuiden kuin kahden toverin kanssa, paini hän sitä ahkerammin. Hän\nkävi siis kahdesti viikossa seuransa voimisteluharjoituksissa,\nkolmena iltana taas painisalissa. Sieltä palattuaan oli hän monesti\nsangen väsynyt, mutta kun hän alkoi lukea, innostui hän niin, että\nmäärätty lukuaika piteni aina tunnilla tai parilla. Mutta kun hän sai\nhyvää ravintoa ja työ alkoi vasta seitsemältä aamulla, ei hän koskaan\ntuntenut sellaista väsymystä, joka ensimäisessä oppipaikassa kiusasi\nyhtämittaa. Tuollaista elämänjärjestystä oli Arvi noudattanut koko\ntalven, ja keväällä oli hän saanut todistuksen kansakoulun oppimäärän\nsuorittamisesta kiitettävillä arvosanoilla.\n\nSamalla oli hän kehittynyt seuransa parhaaksi painijaksi. Siitä\nhuolimatta ei hän vieläkään mennyt kilpailuun. Hän oli päättänyt,\nettä hänen täytyy olla varma voittaja silloin, kun ensikerran\nkilpailee. Hän oli siis jatkanut suvellakin painiharjoituksia ja\nmiltei joka päivä nyrkkeillyt toverinsa kanssa ruokatunnilla,\ntai työn päätyttyä -- hän oli huomannut sen parhaiten kehittävän\nkylmäverisyyttä ja päättämiskykyä. Mutta nyt kun seuratoverit kilvan\nolivat vakuuttaneet, että hän selviytyisi voittajana, oli hän vihdoin\nilmoittautunut kilpailuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi havahtui ajatuksistaan, ja kun hän taas tarkasteli\nkilpailutovereitaan, katosi hänen varmuutensa kokonaan. Painijat\nolivat jaetut kahteen sarjaan, ja vain yhden kilon painoeroituksen\nvuoksi oli hän joutunut raskaaseen sarjaan. Niin oli hän kevein ja\npienin heidän joukossaan, ja siinä oli muutamia, jotka näyttivät\ntodella peloittavan väkeviltä ja kookkailta. Leikkiä laskien\nkatselivat he ympärilleen rauhallisina ja varmoina kuin kylläiset,\nvoimakkaat pedot, joilla ei ole mitään pelättävää.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, Halla? -- kysyi kuiskaten hänen\nseuratoverinsa. -- Sinähän olet totinen kuin aapiskirjan kukko!\n\n-- No eipä mikään -- mutta kyllä minun ei olisi kannattanut vielä\ntulla kilpailemaan...\n\n-- Kyllä minusta silloin kannattaa jo mennä kilpailuun, kun niissä\nsaa ensimmäisen palkinnon, -- vastasi toveri kuiskaten ja lisäsi: --\nMutta muista nyt, että jos kerrankin joudut tappiolle, niin se johtuu\nyksistään kilpailutottumuksen puutteesta. Mikset ole mennyt ennen\nkilpailuun?\n\nSilloin kajahti salissa reipas marssi, painijat järjestyivät riviin\nja lähtivät palkintotuomarin johtaessa lavalle, marssivat kaksi\nkertaa sen ympäri ja sitten takaisin.\n\nArvanvedossa sattui niin omituisesti, että Arvi joutui ensimmäisenä\nparina painimaan juuri sen kanssa joka viime aikoina oli aina\nvoittanut. Nytkin häntä pidettiin itseoikeutettuna voittajana.\n\nArvi tunsi lievän väristyksen lähtiessään suurikokoisen kilpailijansa\nkanssa pukuhuoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun painijat esitettiin, ei kukaan kuvitellut, että tuo\nsolakkavartaloinen nuorukainen voisi tehdä vakavampaa vastusta\nsuurikokoiselle, tottuneelle voittajalle -- tuskinpa hän voisi kestää\nminuuttiakaan. Jotkut tunsivat eräänlaista sääliäkin häntä kohtaan\nsiitä, että hän heti joutui tuon kovakouraisen miehen käsiin.\n\nKun Arvi seisoi maton kulmalla vastapäätä vastustajaansa ja näki\ntämän ylimielisen, varman hymyn, katosi hänen hermostumisensa kuin\npyyhkäistynä; yhtenä välähdyksenä selveni hänelle menettelytapansa:\nvastustaja ei tuntenut häntä eikä pitänyt minkään arvoisena -- eikä\nsiis olisi varuillaan...\n\nKajahti marssi, Arvi tunsi koko olemuksensa jännittyvän teräsvieterin\nlailla, he kättelivät...\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä kun he uudelleen kääntyivät, hypähti\nhän vastustajaansa kohden nopeana kuin pantteri, teki samassa\nsilmänräpäyksessä leimahtavan niskaheiton -- ja toinen lensi huimassa\nkaaressa suoraan selälleen!\n\nTavaton ällistys...\n\nArvi piti vielä hetken hämmästynyttä vastustajaansa selällään, sitten\nhän nousi notkeasti ja ojensi kätensä voitetulle, joka tarttui siihen\ntolkuttoman näköisenä.\n\nKelloa pitelevä palkintotuomari ei ollut huomannut soittaa kelloaan;\nvasta nyt kilautti hän kerran, ja toinen ilmoitti, että Arvi Halla\noli voittanut -- aika neljä sekuntia.\n\nSilloin puhkesi hurja kättentaputusten ja huutojen myrsky. Kuka\noli tuollainen Halla, eihän hänestä ole kuultu mitään? Jokainen\ntahtoi nähdä hänet -- eivätkä kättentaputukset ja huudot vaienneet,\nennenkuin Arvi uudelleen ilmestyi ovelle, eteni muutaman askeleen\nkäytävää myöten ja kumarsi.\n\n-- Lavalle! Lavalle!\n\nArvi tunsi huumaavaa iloa -- ei suosionosoituksista, vaan voitostaan.\nSe tuntui sykähyttävän sähköaallon lailla lennähtävän läpi ruumiin;\nhän tunsi hypähtävänsä ylös portaita kevyesti kuin siivillä -- ja\nhänen poskensa kuumenivat, kun hän huomasi seisovansa lavalla satojen\nsilmien tarkasteltavana. Ja sitten hän juoksi pois.\n\nSuosionosoituksista ei tahtonut tulla loppua. Hänestä oli yhdellä\niskulla tullut yleisön suosikki. Hän näytti niin nuorelta ja\nvaatimattomalta kumartaessaan hiukan kömpelösti, ja hänen poskensa\npunastuivat kuin nuoren tytön, kun hänen nimeänsä huudettiin.\n\nKahta seuraavaa paria ei paljon katseltu, jokainen odotti vain\ntuota nuorta painijaa. Jotkut väittivät, että tuo voitto oli ehkä\nvain onnellinen sattuma, mutta asiantuntijat huomauttivat, että\nainakin äskeinen heitto oli suoritettu suorastaan mestarillisesti\nja vastustamattomalla nopeudella. Jännitys kohosi ihan\nkiehumapisteeseen, kun Arvi uudelleen ilmestyi maton kulmalle.\n\nTämä vastustaja oli myös verrattain etevä painija, mutta Arvi oli\nnähnyt hänen painivan monessa kilpailussa ja tunsi tarkkaan hänen\ntemppunsa.\n\nJos äskeinen vastustaja oli aiheuttanut tappionsa liiallisella\nvarmuudellaan, niin tekisi tämä sen hermostumisellaan. Sitä kiihoitti\nvielä Arvin hymyily, joka tosin näytti vaatimattomalta ja kauniilta,\nmutta vastustajan mielestä kuvastui siinä _täydellinen varmuus_.\nSe olikin totta. Heti ensimmäisen voiton jälkeen oli viimeinenkin\njännitys ja epävarmuus kadonnut. Hän oli kylmän tyyni, samalla kun\naivot toimivat äärimmäisen herkästi ja salamannopeasti. Hän tiesi\nvoittavansa samalla tempulla kuin äsken, mutta saattaakseen seuraavat\nvastustajansa epätietoisiksi, ei hän menetellyt niin. Sensijaan\nalkoi hän tyynesti ja varovasti hyökkäillä. Ja kun toinen paljasti\nhuomaamatta itsensä, heitti hän tämän vatsalleen, suoritti peräkkäin\nmurhaavalla voimalla kolme parterre-vääntöä -- ja vastustaja oli\nselällään. Aika puolitoista minuuttia.\n\nJa kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja kauniisti, ilman\nainoatakaan rumaa liikettä tai ilmettä, ilman irvistyksiä.\n\nJa miten vaatimattomasti hän taaskin hymyili tarjotessaan\nvastustajalle kätensä -- aivankuin olisi pyytänyt anteeksi, että\nsattui voittamaan.\n\nKoko sali joutui ihastuksen valtaan. Kaikki huusivat, taputtivat\nvimmatusti käsiään. Arvin täytyi tulla esiin kaksi kertaa. Ja nyt\nolivat kaikki yhtä mieltä, että siinä oli uusi, etevä painija.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisella penkkirivillä istui erään nuoren herrasmiehen vierellä\nhienosti puettu, kaunis tyttö. Hänellä oli soikeat, hienopiirteiset\nkasvot, musta tukka ja niin tummansiniset silmät, että ne etäämpää\nmustien ripsien varjostamina näyttivät mustilta. Hän saattoi olla\nkahdeksantoistavuotias; vaalean silkkileningin alta eroitti vielä\ntyttömäisen hennon, mutta ihastuttavan kauniisti muodostuneen\nvartalon ääriviivat.\n\nHän oli joutunut aivan sattumalta kilpailua katsomaan. Hänen piti\nveljensä seurassa mennä teatteriin, mutta liput olivat loppuneet ja\nveli oli ehdottanut painikilpailua -- ja hän suostui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli tuo nuori voittaja vallannut tytön mielen huumaavalla\nvoimalla. Hänen otteluitaan seurasi tyttö miltei tuskallisella\njännityksellä, ja väliaikoina ajatteli hän vain nuorukaista, niin\n_että_ tuskin huomasi muita. Hän oli hämärästi kuvitellut mielessään\nmutta ei milloinkaan nähnyt noin ihanteellista vartaloa. Hän oli\nkerran salaa katsellut, kun hänen serkkunsa menivät uimaan, ja\nmonesti nähnyt veljensä Thorvald'in, -- hekin olivat kyllä solakoita,\nmutta jotenkin naismaisia ja heikkoja pyöreine, pehmeine jäsenineen\nja suorine lihaksineen.\n\nMutta tuon nuoren painijan sorja vartalo näytti solakkuudestaan\nhuolimatta teräslujalta; hienon ihon alla näytti jok'ainoa lihas\nvavahtavan kuin laukeava teräsvieteri, kun hän äkkiä teki jonkun\nliikkeen tai tarttui vastustajan käteen. Miten hirveästi tuo\nverrattain pieni käsi mahtoi puristaa, koska vastustajan ranne\nmuuttui lumivalkeaksi, milloin hän heittäessä oikein tarttui kiinni.\nJa yhtäkkiä tuli tytölle selittämätön, mieletön halu tuntea tuon\njäntevän käden puristus...\n\nÄkkiä vavahti tyttö: hän näki sankarinsa tulevan lavalle tavattoman\nsuurikokoisen vastustajan kanssa. Hän inhosi ja vihasi jo ennestään\ntuota miestä, joka aina koetti saada vastustajansa alleen ja sitten\ntavattomalla painollaan ja voimallaan runteli tämän puolipyörryksiin\nvoidakseen lopulla vääntää selälleen. Tyttö tarttui kiihkeästi\nseuralaisensa käsivarteen ja kuiskasi hätääntyneenä:\n\n-- Herra jumala, Thorvald! Nyt hän häviää... Puhuteltu katsoi\nkummastuneena sisartaan ja kysyi ihmetellen:\n\n-- No, mutta mitä sillä on väliä, Ingeborg?\n\n-- Ei, ei -- hän ei saa hävitä! -- kuiskasi tyttö kiihkeästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi oli tarkasti seurannut tämän kilpailijan otteluita ja tiesi\nhänen jokaisen liikkeensä. Ja samoinkuin kilpailijat ja katsojat,\ntunsi hänkin vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan, joka raakuudella\nkoetti korvata taidon puutteen. Ja hän päätti voittaa.\n\nKun hän pysähtyi maton kulmalle odottamaan alkamismerkkiä, oli hymy\nkadonnut hänen kasvoiltaan; niillä kuvastui raudanluja päättäväisyys.\n\nArvi huomasi heti alussa, että nyt on tosi kysymyksessä: toinen oli\ntodella tavattoman väkevä. Mutta se ei masentanut häntä, päinvastoin\ntunsi hän aivojensa, koko olemuksensa yhä herkistyvän. Hän vältti\nonnellisesti toisen tavanmukaiset hyökkäykset, onnistuipa hänen\nkäsivarsiheitolla paiskata vastustaja mattoonkin, ja vähällä piti,\nettei tämä lentänyt samaa tietä selälleen.\n\nKuului vilkkaita suosionosoituksia, jotka ärsyttivät toista, hän\nhyökkäili yhtämittaa kuin raivon vallassa ja sai lopulta Arvin\nalleen. Mutta tämä livahti hänen käsistään, ennenkuin hän ehti\nkorjata otettaan, hypähti kärppänä hänen niskaansa, ja taas jymähti\ntoisen suuri ruho lavaan -- mutta ei nytkään aivan selälleen.\nArvi teki silmänräpäyksessä \"kokonelsonin\", painaen terävällä\nranteensyrjällään ihan niskanikaman kohdalta, niin että toinen\nähkäisi tuskasta ja muuttui tulipunaiseksi. Voimansa avulla onnistui\nhänen kuitenkin päästä pinteestä.\n\nArvi oli ponnistanut niin ankarasti, että oli jonkunverran\nhengästynyt, mutta toinen puhkui kuin pienoinen höyrykone.\n\nArvi katui, että oli kiihtyneenä turhaan tehnyt \"leipäheittonsa\",\nniskaheiton; hän huomasi, ettei voittaisi vielä vastustajaansa, sillä\ntämä oli tarkasti varuillaan ja täysissä voimissaan -- ja hän päätti\nuuvuttaa toisen.\n\nJotta tämä ei saisi aikaa toipuakseen, teki Arvi heti useita\nvalehyökkäyksiä, jotka pakottivat vastustajan yhtämittaa\npuolustautumaan, mutta eivät kuluttaneet juuri nimeksikään hänen omia\nvoimiaan -- päinvastoin meni hänen hengästymisensä ohi.\n\nJa sitten seurasi sellaista, etteivät katsojat olleet uskoa silmiään:\ntuo hoikka nuorukainen alkoi ahdistaa jättiläistä niin ankarasti,\nettei tämä saanut silmänräpäykseksi rauhaa. Notkeana, salamannopeana\nhyökkäili hän joka puolelta kuin leikkien ja toisen hyökätessä\nväistyi sivuun, kumartui tai livahti ankeriaana toisen otteesta; ja\nkun toinen tuli varomattomaksi, syöksyi hän tämän kimppuun, onnistuen\njoka kerralla kaatamaan hänet matolle -- ja sitten ikäänkuin\npiloillaan kosketti tätä selkään viitaten nousemaan.\n\nKatsojajoukko näytti kuin huumaantuneen -- niinkuin kaikki\nolisivat ottaneet osaa painiin. Jokaista Arvin heittoa ja\nonnellista pelastumista tervehdittiin innostuneilla huudoilla\nja kättentaputuksilla, vastustajan epäonnistuneita heittoja tai\nkömpelyyksiä naurulla ja sutkauksilla. Ja kun Arvi huomasi hymynsä\närsyttävän kilpailijaansa, hymyili hän aina muulloin paitsi heittoa\ntehdessään.\n\nOttelu oli kestänyt lähes kymmenen minuuttia eikä ratkaisua näyttänyt\ntulevan. Mutta nyt huomasi Arvi vastustajansa väsyvän yhä enemmän,\nhän huohotti raskaasti, hänen liikkeensä olivat veltostuneet ja\nhuomiokykynsä tylsynyt. Nyt hän huomasi miten tärkeä pitkäaikainen\nharjoitus oli ollut; hänen ruumiinsa oli yhä täydessä voimassa,\najatus toimi salamannopeasti ja hän käytti hyväkseen vastustajansa\npienintäkin erehdystä ja koetti säästää mahdollisimman paljon\nvoimiaan.\n\nVain neljä minuuttia oli painiajasta jälellä, kun Arvi päätti\naloittaa viimeisen hyökkäyssarjansa -- vastustaja tuntui jo tarpeeksi\n\"pehmeältä\". Hänen mahtava, karvainen rintansa kohoili raskaasti\nhuohottaen, hiki valui virtana ruumista myöten ja hän tuijotti\neteensä jäykin, himmein silmin aivankuin olisi ollut nukkumaisillaan.\n\nMutta uupumus oli liioiteltua. Sillä kun Arvi teki käsivarsiheiton,\ntempaisi toinen hurjalla voimalla kättään taaksepäin, Arvin ote\nheltisi paksussa, hiestä märässä käsivarressa -- ja samassa Arvi\nhuomasi olevansa matolla suullaan ja toinen painoi koko ruhonsa\npainolla hänen niskaansa...\n\nJa ennenkuin hän ehti korjata asentoansa tunsi hän toisen\nsuunnattomat kourat ristissä niskallaan, hänen päänsä väännettiin\nsivuun, hänen kurkkuansa painoi paksu, luinen ranne tuskallisen\ntukahuttavana; hän koetti sanoa jotain, mutta kurkusta kuului vain\nlyhyt, käheä korahdus.\n\nArvi ojensi jalkansa eteen ja ponnisti takaisin kaikin voimin ja\npääsikin hieman kohoamaan; hän yritti taas puhua, mutta samassa\nsaivat nuo hirveät kourat voiton, ne väänsivät hänen kasvonsa sivuun,\naivankuin aikoen irroittaa koko pään; hänen tukehtunut äänensä\nkatkesi korahtaen, hän kuuli moniäänisen, läpitunkevan huudon. Hän\ntunsi kiertyvänsä yhä enemmän, tuo sekava huuto häipyi vähitellen\njonnekin kauas ja sitten hänen silmissään hämärtyi, pimeni kokonaan.\n\nArvi kuuli saman joukkohuudon lähenevän uudestaan, tunsi kurkussaan\nkirvelevän tuskan, ja sitten hän huomasi makaavansa matolla ilmaa\nhaukkoen, ja _hänen_ äskeinen vastustajansa nousi ylös ja ojensi\nhänelle nopeasti ja vaativasti kouransa.\n\nArvi oli kuin huumaantunut, hän ei heti muistanut mitä oli tapahtunut\n-- hän tunsi vain kurkussaan viiltävää tuskaa, huudot vuoroin\nvaimenivat ja kiihtyivät. Sitten joku kohotti hänet istualleen ja\ntarjosi vettä, jonka hän joi ahnaasti, vaikka kurkkuun koskikin.\n\nSilloin kuuli hän vastustajansa vihaisella, käheällä äänellä\nväittävän jotain -- ja yhtenä välähdyksenä hänelle selveni kaikki:\ntoinen oli tahallaan kuristanut hänen kurkkuaan. Humina hänen\nkorvissaan kiihtyi kuin lähenevän tuulispään kohina; se tarttui\nhäneen, levisi hänen olemukseensa nopeasti kuin huumaava myrkky - se\ntuntui kohottavan hänet seisaalleen...\n\nArvin ympärillä huudettiin, väiteltiin, ihmisjoukko huusi ja melusi,\nmutta hän ei sitä selvästi käsittänyt eikä välittänyt; hän odotti\nvain kuumeisesti palkintotuomarin sanaa ja tuijotti vastustajaansa\nkiiluvin katsein. Se hillitön rajuus, jonka hän nyrkkeilyn ja painin\nkehittämän kylmäverisyyden avulla luuli voittaneensa, se kohosi\njostakin hänen luonteensa syvyydestä -- kuin kiusattu villipeto,\njonka on onnistunut murtautua häkistään. Hän kuuli palkintotuomarin\nantavan viimeisen varoituksen hänen vastustajalleen ja määräyksen\npainin jatkamisesta. Tämä murahti jotain vastaukseksi ja heittäen\nhäneen kiukkuisen katseen lähti löntystelemään paikalleen.\n\nArvi oli aina ollut jyrkästi sitä mieltä, että painijan ensimmäinen\nvelvollisuus on hillitä itsensä, että kilpailija, joka näyttelee\nsuuttumustaan, pitäisi sulkea pois kilpailusta -- ja nyt hänen täytyi\njännittää kaikki tahdonvoimansa näyttääkseen edes ulkonaisesti\ntyyneltä. Muistaessaan toisen kuristavan otteen olisi hän tahtonut\nsyöksyä tämän kimppuun, hän tunsi taas niinkuin monesti ennen tuon\nhurjan kiihkon, ettei voi olla, ellei saa _tehdä_ jotakin.\n\nAlkamismerkkiä odotettaessa syntyi niin syvä hiljaisuus, että\nsuuressa salissa olisi kuullut neulan putoamisen -- kaikki\ntuijottivat henkeä pidättäen Arvia. Hiukan kyyryssä kuin saaliinsa\nkimppuun hyökkäävä peto oli Arvi juoksuaskelin lähestynyt\nvastustajaansa. Ja niinkuin nuori viidakon tiikeri loikkaa\npuhvelihärän kimppuun syöksyi hän vastustajansa taakse ja iski hänet\nmattoon niin että lava jymähti; samassa silmänräpäyksessä seurasi\nylisyöksy, josta jättiläinen pelastui sillalla ja nousi seisaalleen -\nlennähtäen uudestaan mahalleen Arvin nopeasta käsivarsiheitosta. Taas\nturha vääntö ja heitto, taas nousi jättiläinen kiukusta ähkäisten --\nja taas tärähti lava hyvä-huutojen säestämänä.\n\nJa sitä jatkui yhtämittaa keskeytymättä hetkeksikään. Arvi ei\nsekuntiakaan levähtänyt, ei antanut toiselle rauhaa -- hän\nväänsi tai heitti yhtämittaa murhaavalla voimalla. Hänessä oli\njotain pelottavaa. Tosin ei hänen ilmeessään kertaakaan näkynyt\nsuuttumusta tai kostonhalua, ei mielihyvää eikä pettymystä; mutta\nnoissa kalvenneissa kasvoissa, jotka yhteenpuristettuine huulineen\nnäyttivät niin kylmiltä ja liikkumattomilta kuin marmorikasvot,\nhänen jännitetyssä ruumiissaan, hänen heitoissaan ilmeni jotain\nsalaperäistä ja pelottavaa, joka saattoi kaikki äänettömiksi.\nJokainoa lihas näytti elävän, värisevän hillittömästä kiihkosta,\nodottaen aivojen määräystä. Hänen sormensakin koukistuivat kuin\nuhriansa lähestyvän nälkäisen kotkan kynnet, ja ne puristuivat\ntoisen käsivarteen kuin ruuvipihdit, eikä yksikään hänen otteistaan\nlivahtanut.\n\nMutta toisen heltisi. Kun hän käsivarsiheitolla aikoi saada Arvin\nmattoon, tempautui Arvi rajusti taaksepäin, hänen kätensä heltisi ja\ntuo pitkä mies lennähti koko painollaan nenä edellä mattoon!\n\nTuo koomillinen näky laukaisi jännityksen -- koko sali tuntui\npurskahtavan nauruun, kuului pilkka- ja hyvähuutoja...\n\nSe oli jo liikaa toisen sisulle! Niinkuin teurastettava härkä, joka\non saanut liian heikon kirveeniskun, hypähti hän ylös ja ryntäsi\nArvia kohden niinkuin olisi aikonut juosta 100 m. ennätyksen. Mutta\nArvi kyyristyi viime hetkessä ja toinen teki tahtomattaan niin\nloistavan voltin, että oli vähällä viskautua alas lavalta samalla\nvauhdilla.\n\nJos liikkeen suorittaja olisi ymmärtänyt yhtyä herättämäänsä nauruun\ntai leikillisesti kumartaen kiittää suosionosoituksista ja sitten\ntyynesti jatkanut ottelua, olisi hän saanut vielä kaikki anteeksi ja\nlisäksi suosiotakin. Mutta hän menetteli ihan päinvastoin ja menetti\nviimeisenkin puolustajansa. Hän oli lennähtänyt aivan lavan reunalle,\nja kun hän kohotti päätään, näki hän aivan edessään pitkät rivit\nnauravia suita; hänen kasvonsa vääntyivät vihasta, häpeästä, niinkuin\nolisi tuo joukkonauru sattunut häneen näkymättömän, tuhatsiimaisen\npiiskan iskuna; hän mulautti julman katseen yli joukon, mutta\nnaurun rähäkkä vain paisui, se vihloi hänen korviaan. Hän kohosi\nkäsiensä varaan, vilkaisi taakseen villein, verestävin katsein, kuin\nahdistettu otus. Ja nähdessään kaiken pahan aiheuttajan seisovan\nmatolla odottamassa, hypähti hän ylös ja spurttasi Arvia kohti ei\nsadan, vaan 60 metrin ennätyksen tavottajan vauhdilla. Muutamat\nnaiset peittivät kasvonsa, kuului kimeitä kirkaisuja -- _mutta_\nne tukehtuivat valtavaan riemuhuutoon. Arvi oli odottanut toisen\nhyökkäystä, ja taas tekivät jättiläisen pitkät koivet komean kaaren\nja hän putosi suoraan selälleen.\n\nMutta pelästyksen ja paheksumisen huudot sekaantuivat uudestaan\nriemuhuutoon, ne saivat kaiken vallan, edelliset vaikenivat,\nsekaantuivat toisiinsa; Arvi oli kyllä pudottanut vastustajansa\nmolemmat hartiat yhtaikaa mattoon, mutta hyökkääjän vauhti oli ollut\nliian ankara -- Arvi oli samaa vauhtia pyörähtänyt vastustajansa yli\nja jäänyt tämän alle vatsalleen.\n\nArvi oli viimeiset kolme minuuttia jännittänyt voimansa niin\näärimmilleen, ettei koskaan ennen painissa; hän oli todella väsynyt\nja lisäksi hengästynyt, niin että kurkkua kirveli. Hän ei voinut heti\nmitään.\n\nMutta toinen oli vielä väsyneempi. Hän makasi kuin suunnaton säkki\nArvin selässä, mutta samalla hänen käsivartensa painoi Arvin niskaa,\npitkät koivet kiertyivät hänen jalkainsa ympäri -- niin ettei hän\npäässyt pois alta.\n\n-- No, saitko vihdoinkin paistin?\n\n-- Etkö jaksa enää rutistella?\n\n-- Taitaa olla liian kova!\n\n-- Halla, nouse ylös!\n\nSutkaukset, haukkumasanat, kehoitushuudot kiihtyivät, mutta Arvi ei\nvieläkään koettanut pelastautua. Vasta samalla hetkellä kun toinen\nalkoi vääntää häntä, ponnahti hän yhtäkkiä miltei seisomaan. Mutta\njättiläinen imeytyi uhriinsa kuin saituri rahasäkkiinsä, jonka rosvot\novat ryöstämäisillään, ja onnistuikin uudestaan painamaan Arvin\nmatolle. Arvi sieppasi kuitenkin altapäin toisen pään kainaloonsa ja\nteki sellaisen tempaisun, että tämän täytyi turvautua siltaan.\n\n-- Ähäh!\n\n-- Miltäs tuntuu?\n\n-- Tuoksuiko matto äsken hyvältä?\n\n-- No, aiotko syödä sen vai?\n\nPaheksumishuudot kiihtyivät. \"Iso painija\" oli uudestaan saanut Arvin\nallensa ja väänteli entistä raaemmin. Kerran oli Arvi pääsemäisillään\nylös, mutta toinen sieppasi hänen reidestään kiinni ja hän joutui\ntaas \"parterreen\". Meteli kiihtyi yhä äänekkäämmäksi ja siitä eroitti\nvain muutamia yksityisiä huutoja:\n\n-- Etkö jaksa vääntää päätä irti?\n\n-- Eikö olisi parempi, jos söisit sen heti!\n\n-- Niin, et sinä kuitenkaan saa sen hartioita mattoon!\n\n-- Älkää vääntäkö hänen kaulaansa! Viimemainitun huusi eräs\nsuuttumuksesta vapiseva nuori naisääni. Ja vaikka se muulloin olisi\nsynnyttänyt iloisen naurunpuuskan, ei tällä hetkellä kukaan huomannut\nsen koomillisuutta.\n\n-- Älä anna myöten, Halla!\n\n-- Kestä vielä puoli minuuttia!\n\n-- Ei se sinua väännä!\n\nArvi kuuli nuo huudot kuin jonkin kumean kohinan lävitse; hän oli\nniin nääntynyt, ettei enää ajatellut voittoa -- kunhan vain voisi\njotenkin pitää puoliaan. Ikäänkuin vaistomaisesti tarttui hän\nniskaansa painavaan kouraan, hän aavisti toisen koettavan saada\nkokonelsonin ja koetti riuhtaista jalkansa hänen altaan. Sitten hän\nyhtäkkiä tunsi taas molemmat hirveät kourat niskallaan, ne koettivat\npainaa hänen otsansa maahan, ja toisen hiestä märkä käsivarsi\ntunkeutui hänen kainalonsa alta yhä syvemmälle, ja vihdoin tunsi hän\nterävän ranneluun niskanikamallaan.\n\n-- Ähhääh!\n\nTuossa käheässä, sanattomassa röhkäisyssä kuvastui kostonhimo ja\nraaka riemu; se sattui Arviin kuin kirvelevä piiskanisku arkaan\nrotuhevoseen ja se jännitti vielä kerran hänen uupuneen ruumiinsa.\nLauaistun teräsvieterin tavoin ponnahti hän seisaalleen vastustaja\nselässään.\n\nKuului valtava naurunräjähdys, hän suoristui, hikiset kourat\nheltisivät hänen niskaltaan ja...\n\nSalaman tavoin välähti jotain Arvin aivoissa, salamannopeina\nlennähtivät hänen kätensä selässä olevan jättiläisen niskan taakse;\nja sitten tuo mahtava ruho teki ilmassa leimahtavan puoliympyrän,\niskeytyen pitkin pituuttaan mattoon, niin että lava jymähti.\n\nMitä sitten tapahtui, se oli Arville kuin sekavaa unta.\nJostain kaukaa kuului hurja, moniääninen riemuhuuto rätisevien\nkättentaputusten säestämänä, ja niinkuin harmaan sumun lävitse näki\nhän huutavia, avonaisia suita, sadat ihmiset nousivat istuimiltaan,\nlähenivät, ja sitten hän tunsi itseään heitettävän ilmaan kerran\ntoisensa jälkeen. Hänen silmissään pimeni ja hänen edessään lenteli\npunaisia kipinöitä; hän tahtoi puhua, pyytää olla rauhassa. Mutta\nuudestaan hänet lennätettiin ilmaan huutojen kaikuessa -- hän eroitti\nsiitä vain kaksi sanaa:\n\n-- Halla -- hyvä!\n\nMutta hänen kanssakilpailijastaan ei välittänyt kukaan, vaikka hän\nmakasi tainnoksissa. Arvi meni lopulta hänen luokseen ja auttoi\nistumaan. Sitten hän kalmankalpeana nousi, ja nojautuen Arvin\nkäsivarteen lähtivät he yhdessä pukuhuoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori tyttö oli koko ottelun ajan ollut sellaisessa jännityksessä\nja tuskassa, ettei hän ollut koskaan sellaista tuntenut. Ensin oli\nhän aivan varma, että tuo inhoittava jättiläinen nujertaa heti hänen\nsankarinsa, ja kylmä tuskanhiki pusertui hänen otsastaan.\n\nMutta kun Arvi näytti pitävän puoliaan, tuntui ikäänkuin raskas\npaino olisi pudonnut hänen sydämeltään. Ja sitten vaihtelivat hänen\nmielialansa aina sen mukaan, miten Arvi paini. Onnistuneen heiton\njälkeen tunsi hän iloa, ihailua ja ylpeyttä -- ja taas pelkoa,\nlevottomuutta. Arvi oli hänen mielestään kuin sadun sankari,\nurhoollinen ritari, joka taistelee lohikäärmettä vastaan. Hän oli\nuneksien odottanut sellaista miestä -- ja tuossa hän nyt oli! Tyttö\ntunsi ihailevansa, rakastavansa tuota tuntematonta nuorukaista ja\nrukoili hänelle voittoa... Kun Arvi joutui jättiläisen alle ja tämä\nalkoi vääntää hänen niskaansa, tunsi tyttö sydämessään tulista vihaa;\nhän huusi toisten mukana ja olisi tahtonut repiä silmät tuon julmurin\npäästä. Ja aina kun Arvi lopulta pääsi irti ja heitti vastustajansa\nmaahan, silloin hän tunsi hurjaa riemua ja huusi silmät säkenöiden\njotain, mitä ei enää muistanut. Tuo ennen tuntematon jännitys aivan\nhuumasi hänet. Hän ei tietänyt miten kauan ottelua kesti -- se tuntui\njatkuvan loppumattomiin. Ja kun Arvi vihdoin voitti hyrähti hän\nhiljaiseen, kiitolliseen itkuun. Kuin unessa näki hän sankariansa\nheiteltävän ilmaan ja tunsi kiitollisuutta kaikkia kohtaan. Hän olisi\nitsekin tahtonut olla mukana, mutta kumma heikkous valtasi hänet,\nhänen ruumiinsa vapisi kuin ankaran ponnistuksen jälkeen.\n\nOnneksi ei veli huomannut mitään, hän oli itse yhtä innostunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Arvi saapui pukuhuoneeseen, heittäytyi hän lähimmälle tuolille ja\nkaikki pimeni hänen silmissään. Hän oli kestänyt vain tahdonvoimansa\navulla, mutta nyt hän tunsi herpaisevan uupumuksen värisyttävän\njäseniään. Aivankuin jonkun kaukaisen kohinan seasta kuuli hän\ntoveriensa onnittelut, tunsi heidän kädenpuristuksensa, mutta ei\nvoinut sanoa mitään; hän ei nähnytkään heitä kuin vilaukselta,\nsillä suuret, mustat möhkäleet vyöryivät hänen silmiensä ohi kuin\nmyrskypilvet.\n\nJuotuaan lasin vettä alkoi hän taas tointua, mutta sittenkin hän\ntunsi, ettei koskaan ollut kestänyt niin rasittavaa ottelua. Ja hän\ntunsi epämääräistä levottomuutta muistaessaan jälelläolevat ottelunsa.\n\nMutta onneksi sattuivat seuraavat ottelut kestämään tavallista\nkauemmin, ja kun Arvin vuoro tuli, oli hän miltei kokonaan toipunut\nväsymyksestään -- kiitos ankaran harjoittelun. Lisäksi sai hän\nvastustajakseen erään kankealiikkeisen poliisin, jonka liikkeet hän\ntunsi, ja hän päätti menetellä samoin kuin ensimmäisen vastustajansa\nkanssa.\n\nTaas räjähti salissa suosionosoitusten pauhina ja taas tuntui\nikäänkuin koko sali olisi yhtaikaa pidättänyt hengitystään, kun Arvi\nseisahtui matonkulmalle.\n\nTuo yleinen jännitys tuntui tarttuneen hänen vastustajaansakin.\nTämän katse pälyili pelokkaana aivankuin hän olisi mieluummin\npaennut pois lavalta, ja kun Arvi tarttui hänen käteensä, vavahti se\nhermostuneesti.\n\nSamalla hetkellä kun Arvi käännähti vastustajaansa kohden, kääntyi\nhän hiukan ikäänkuin tehdäkseen niskaotteen vasemmalle, ja kun toinen\nsiirsi vasemman jalkansa eteen puolustusasentoon, ruumiinpainon\njäädessä oikean jalan varaan, samassa silmänräpäyksessä käännähtikin\nArvi salamannopeasti vastakkaiseen suuntaan; hänen oikea käsivartensa\nläiskähti toisen paksun niskan ympärille ja sitten lennähti mies\nkomeassa kaaressa suoraan selälleen. Aika 6 sekuntia.\n\nTämän jälkeen ei Arvi enää ollut epätietoinen lopputuloksesta. Ja kun\nhän vielä voitti yhden vastustajistaan kahdeksan minuuttia kestäneen\nankaran vastarinnan jälkeen, tiesi hän tulleensa ensimmäiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi lepäsi hetken pukuhuoneessa, sitten hän pesi itsensä ja pukeutui\nhitaasti ja koneellisesti. Lopuksi kääri hän kenkänsä ja trikoonsa\npakettiin ja lähti saliin.\n\nHän seisahtui ovipieleen seuratakseen jälellä olevia otteluita.\nMutta silloin alkoi kuulua kuiskeita ja supinaa ja yhä useammat\nkatseet kääntyivät häneen. Hän tunsi punastuvansa ja katsahti\nneuvottomana ympärilleen, aivankuin aikoisi paeta. Samassa huomasi\nhän seinävierellä tyhjän tuolin ja pujahti sille istumaan. Sillä nuo\nuteliaat katseet kiusasivat häntä jollakin selittämättömällä tavalla,\nvaikkei hän sitä painilavalla ollut tuntenut.\n\nMutta vähitellen tuo hämmennys häipyi hänen mielestään; hän\nunohti kokonaan ympärilläolevat ihmiset ja omituinen velttous ja\nvälinpitämättömyys valtasi hänen mielensä; hän havahtui pari kertaa\nsiihen, ettei ajatellut mitään -- kilpailutoverien ottelutkaan eivät\nnyt jännittäneet hänen mieltään. Hän ei käsittänyt, että se oli\nseurauksena mielenjännityksestä ja varsinkin siitä yhdestä ottelusta,\njoka oli vaatinut hänen ruumiinsa ja sielunsa voimat viimeistä\nhiventä myöten Ja nyt oli lauennut jännitys, jossa hän oli ollut koko\nkilpailun ajan.\n\nHän oli siis saavuttanut päämäärän, jonka oli itselleen asettanut\nkaksi vuotta sitten: hän harjoittelee niin taitavaksi, että varmasti\ntulee ensimmäiseksi ensimmäisessä kilpailussaan. Nyt hänen mieleensä\nlennähti yhtäkkiä kysymys: miksi hän oikeastaan oli tähän pyrkinyt?\n\nArvi ajatteli kauan kykenemättä lopultakaan perinpohjin selittämään\nitselleen tuota kysymystä. Yksi seikka oli varma: se ei johtunut\nesiintymishalusta, hän ei pyrkinyt ihmisten huomioon, hän tunsi\nnytkin kiusallista hämmennystä huomatessaan nuo uteliaat,\nihmettelevät ja ihailevat katseet, tyttöjen supatukset ja\nhymyilyt. _Sellaista_ kunnianhimoa ei hän koskaan ollut tuntenut.\nMutta pikkupojasta lähtien oli hän aina tahtonut olla paras,\n_todella_ paras kaikessa, missä fyysillistä voimaa, nopeutta ja\nrohkeutta tarvitaan -- missä _miestä_ vaaditaan. Samoin hän tunsi\nnytkin, ja hän käsitti, että juuri tuo salaperäinen tunne oli\ntässä pohjimmaisena vaikuttimena: se oli pakottanut hänet niin\nankaraan harjoitteluun, että monet toverit olivat nimittäneet sitä\nitserääkkäykseksi. Mutta Arvi ei sitä katunut -- hän tunsi saaneensa\npalkinnoksi rautaisen, terveen ruumiin ja lisäksi tietoisuuden, että\non _mies_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyttö toisella penkkirivillä tuijotti taukoamatta sivuseinällä\nistuvaa sankariansa. Hän tunsi yhä kasvavaa vetovoimaa ja\nuteliaisuutta, kun tämä näytti niin omituisen vakavalta ja\nmiettivältä - toisinaan muuttui tuo katse niin surulliseksi, että\ntyttö tunsi sen sattuvan omaan sydämeensä. Hänen mieleensä lennähti\nilmielävänä nuoren sankarin surullinen tarina: hänellä ei tietysti\nole ollut elämässä muita omaisia kuin sairas äiti, ja nyt on tämäkin\nehkä kuollut -- hän on ypöyksin maailmassa. Kyynel pusertui hänen\nsilmäänsä, kun hän ajatteli sankarinsa yksinäisyyttä -- hän tahtoisi\nlohduttaa, silittää hänen päätään, suudella häntä otsalle kuin\nrakastettua veljeä. Mutta samassa särkyy hänen mielikuvansa ja hän\nhavahtuu kuin unesta...\n\nKaikesta huolimatta tuntui tytöstä hyvältä, _että_ tämä on yksin:\nhän ei voisi sietää, että joku nuori tyttö istuisi hänen vierellään,\nkatsoisi hänen silmiinsä ja puhuisi kaikkea... Ei! Parempi, ettei\nhänellä olisi ainoatakaan läheisempää -- silloin hän kaipaa\nlohduttajaa, ystävää, ja silloin...\n\nTyttö olisi tahtonut päästä lähemmäksi, nähdä hänet oikein likeltä,\nistua vierelle. Hän koetti jo keksiä tekosyytä lähteäkseen sinne,\nmutta ei löytänyt mitään tepsivää.\n\nMutta vähää ennen palkintojen jakoa lähti veli ravintolaan. Silloin\nnuori tyttö jätti heti paikkansa ja lähti pyrkimään tungoksen lävitse\nsalin toiselle puolelle. Ja kun palkinnon jakajat nousivat lavalle,\noli hänkin vaatetushuoneesta johtavan käytävän reunalla.\n\n_Hänen_ nimensä, Hallan nimi huudettiin ensimmäiseksi -- ja nyt\nhän läheni, meni ohitse, aivan vierestä... Tyttö tunsi hämärää\nmustasukkaisuutta, kun eräs nuori valkopukuinen nainen kiinnitti\nmitalin _hänen_ rintaansa -- hän _itse_ olisi tahtonut sen tehdä!\n\nSoittokunta esitti fanfaarin, kajahti moniääninen eläköönhuuto, ja\nsitä seurasi vielä äänekkäämpi, jatkuva innostuksen huuto: \"Halla,\nHalla!\" Se tarttui häneen selittämättömällä voimalla. Kuin riemusta\nhuumaantuneena katsoi hän sankariansa, kun tämä kumartaen poistui\nlavalta, näki innostuneiden ihmisten puristavan hänen käsiään, näki\nhänen lähenevän hymyilevänä, punastuneena...\n\nSilloin leimahti hänessä yhtäkkiä taas tuo kuuma tunne: hän tahtoi\n_koskettaa_ tuota kättä, joka oli puristanut niin kovasti, että\njättiläisenkin käsivarsi oli muuttunut lumivalkoiseksi. Tuo mieletön\nhalu valtasi hänet vastustamattomasti -- ja äkkiä hän unohtaen kaikki\nsovinnaisuudet siirtyi kiireesti käytävälle, jota myöten nuorukainen\nkulkisi... Aivankuin omituisen, ruusunpunaisen sumun lävitse näki\nhän tämän lähestyvän hämmentyneen näköisenä -- ja sitten hän tarttui\nkiihkeästi nuorukaisen käteen...\n\nAh ... tuo käsi tuntuikin pehmeältä, se tuntui hiukan värähtävän,\nkun hän katsahti noihin kummallisiin silmiin... Niissä oli jotain\ntutkivaa ja surullista, joka vaikutti häneen selittämättömällä,\nsuloisella voimalla.\n\nMutta samassa hän karahti tulipunaiseksi epämääräisestä häpeästä\n-- hän oli tehnyt sopimattoman teon, rikoksen. Hän hellitti äkkiä,\nkääntyen poispäin...\n\n-- Mitä, mitä minä tein? -- kuiskasi hän itsekseen.\n\nMutta hän ei voinut katua, hän tunsi epämääräistä riemua, ja hänen\nhuulensa kuiskasivat kiihkeästi:\n\n-- Mutta suloinen, _suloinen rikos_...\n\nHän toisti huomaamattaan nuo kaksi viimeistä sanaa ja hänen\nhiljaisessa kuiskauksessaan värähti kiihkeä hellyys ja kaipaus. Hän\nkatsahti hätkähtäen ympärilleen, mutta kukaan ei huomannut hänen\nkäytöstään. Ja kun eräs toinen ääni pyrki esiin, vaiensi hän sen\nkokonaan.\n\n-- No, ei mitään... Sitä ei kukaan saa tietää... Ei kukaan... --\najatteli hän ja lähti paikalleen.\n\n-- Missä sinä olet ollut? -- kysyi veli kummastellen. -- Ja poskesi\novat aivan punaiset!\n\n-- Olen etsinyt sinua pitkän aikaa! -- valehteli tyttö silmää\nräpäyttämättä. -- Missä sinä oikein olet ollut? Jouduin sellaiseen\ntungokseen, etten päässyt minnekään...\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nPienessä, hienossa makuuhuoneessa on hiljaista ja äänetöntä.\n\nPienellä yöpöydällä heloittaa kristallimaljakossa punaisia ruusuja ja\nniiden tuoksu täyttää ilman. Vaaleanpunainen silkki peittää seinät,\nlattiata punaiset matot, ja yölampun himmeänpunainen valo muuttaa\nkoko huoneen ruusunväriseksi, satumaisen kauniiksi.\n\nMutta sitä ei huomaa nuori tyttö, joka valkoiseen kyynäspäähänsä\nnojaten lojuu lumivalkoisten lakanain ja pitsien keskellä. Hän\ntuijottaa tummilla silmillään yhteen paikkaan, niinkuin näkisi\njossakin kaukana kauniin näyn. Joskus hän hymyileekin itsekseen,\njolloin hänen punaisten huuliensa välistä välkähtävät helmenvalkoiset\nhampaat.\n\nKerran hän nousee istumaan vuoteensa reunalle ja kumartuu\nhengittämään ruusujen tuoksua, mutta laskeutuu taas vuoteelle. Hän\nkatselee kauan kuin uneksien jonnekin. Sitten hän hymyilee onnellisen\nnäköisenä ja sulkee silmänsä ikäänkuin tahtoisi nukkua. Mutta hän\nei nuku, ja hetken kuluttua hän yhtäkkiä aukaisee silmänsä, katsoo\nhavahtuen ympärilleen ja huokaisee.\n\n-- Arvid... Arvid Halla, -- kuiskaa hän hetken kuluttua hiljaa, ja\näänessä värähtää kaipaus ja hellyys...\n\n-- Olenko kuullut joskus tuon nimen? -- lennähtää taas tytön mieleen.\nMutta hän ei voi muistaa, ja lopulta hän päättää olla kokonaan\najattelematta sitä asiaa.\n\nHän tahtoisi tehdä jotain, mutta ei uskalla, ja ajatukset kiitävät\nsinne tänne sekavina, hillittöminä. Ja yhä uudestaan alkaa hän\nmuistella sunnuntaista kohtausta.\n\n-- Miksi hänen katseensa oli niin surullinen? -- kuiskaa tyttö\näänettömin huulin. Hän tuijottaa pitkän aikaa ylös kattoon koettaen\nkeksiä syytä sankarinsa suruun. Mutta se johtaa hänen mieleensä taas\ntuon tuskallisen kaipauksen, halun kirjoittaa hänelle, lohduttaa\nhäntä. Ja sitten hän taas koettaa unohtaa koko asian, koettaa tuomita\nmenettelyään.\n\n-- Miksi minä kosketin häntä -- miksi sen tein? -- toistelee hän\nitsekseen. -- Mutta huomaamatta valtaa hänen mielensä toinen ajatus:\n\n-- No, ei se mitään... Se oli sittenkin ihanaa ... ihanaa...\n\nMiten omituisesti tuo voimakas käsi värähti -- ja miksi se värähti?\n\nHän punastui muistaessaan, miten oli eilen osoitetoimistosta\nhankkinut _hänen_ osoitteensa. Miksi hän oli sen tehnyt? -- Mitä\nhänen omaisensa sanoisivat, jos se tulisi ilmi? -- Aikoiko hän\ntodellakin kirjoittaa tuolle vieraalle nuorelle miehelle? Unohtaisiko\nhän todella siinä määrin itsensä? Ei, sitä hän ei tee. Se olisi\nsopimatonta, häpeällistä... Hän ei saa tehdä niin... Ei!\n\n-- Mutta miksi se olisi häpeällistä, -- ajatteli tyttö edelleen. --\nEihän _hän_ tunnu vieraalta... Ja minähän _rakastan_ -- tämän täytyy\nolla rakkautta.\n\nTyttö nousi ja meni paitasillaan kirjoituspöydän ääreen. Hän istui\nsiinä kauan, kirjoittaen kiireisesti, ja hänen silmänsä loistivat,\nposkensa hehkuivat kuin kuumeessa.\n\nMutta lopulta hän repi kaiken kirjoittamansa pikku paloiksi, kumartui\npöytää vasten ja alkoi hiljaa tukehtuneesta itkeä. Oli jo aamupuoli,\nmutta hän ei vieläkään nukkunut. Vasta sitten kun syysaamun kelmeä\nkajastus alkoi jo tunkeutua pitsiuutimien lävitse, sulkeutuivat hänen\nsilmänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKilpailuista oli kulunut viisi päivää, kun Arvi sai postin kautta\nseuraavan kirjeen:\n\n    \"Herra Arvid Halla.\n\n    Minä olin viime sunnuntaina katsomassa painikilpailuja ja nyt\n    tahtoisin hiukan puhua Teidän kanssanne. Voisinko tavata Teitä?\n    Jos tahdotte tulla, niin odotan Teitä Nikolainkirkon suurilla\n    portailla (keskellä) lauantai-iltana klo 7.\n\n    Mutta älkää vain käsittäkö minua väärin, tuomitko minua... En\n    itsekään oikein ymmärrä... Puhun sitten jos tulette.\n\n                                      Tuntematon ihailijanne.\"\n\nArvi hämmästyi suuresti. Kuka oli tuo tyttö, sillä tyttö se\nluultavasti oli, ja mitä hän tahtoi?\n\n-- Aah, -- Arvin mieleen muistui eräs kädenpuristus, kauniit,\nhämmentyneet kasvot suurine, tummine silmineen... Olisiko se sama?\nHän päätti mennä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNikolainkirkon tornikello löi parhaillaan seitsemän, kun Arvi\nreippaasti asteli kohtauspaikalle -- ja tapasi siellä hienopukuisen\ntytön. Ja nyt hän muisti, että tyttö oli sama, joka kilpailuissa oli\npuristanut hänen kättään, mutta hän päätti ettei ole tietävinään\nmitään.\n\nArvi tervehti vakavasti ja kohteliaasti ja esitti nimensä. Tyttö\nsammalsi myöskin jotain, mutta niin hiljaa ja epäselvästi, ettei Arvi\nymmärtänyt sitä. Hän aikoi jo kysyä uudestaan, mutta katsahdettuaan\ntyttöön unohti hän koko asian: tyttö oli aivan kalpea, huulet\nvapisivat ja hänen rintansa kohoili raskaasta hengityksestä.\n\n-- Miksi olette noin alakuloinen... Miksi te...? -- kysyi Arvi\nhiljaa, osaaottavasti. Ja kun tytön silmiin ilmestyi kyyneleitä,\ntarttui hän huomaamattaan tytön käteen ja lisäsi liikutuksesta\nvärisevällä äänellä:\n\n-- Ei -- älkää... Te ette saa itkeä, neiti! -- Ja sanokaa minulle --\nniiksi...? Olisin niin iloinen -- jos tahtoisitte puhua minulle...\n\n-- Kyllä... Kun, kun minä, -- änkytti tyttö pidätettyjen nyyhkytysten\nvälillä. Arvi lisäsi lämpimästi:\n\n-- Ettehän vain sentähden, että olette...\n\n-- Niin, tämähän on niin ... sopimatonta... -- kuiskasi tyttö.\n\nArvi tarttui taas tytön käteen, katsoi häntä hetkisen silmiin ja\nsanoi hiljaa sydämellisesti:\n\n-- Uskokaa minua. Minä en ymmärrä väärin... Voi, älkää ajatelko\nsellaista. Ettekö voisi uskoa ... tämän kerran...\n\nTyttö kohotti katseensa, hänen silmänsä alkoivat loistaa heräävästä\ntoivosta, mutta äänessä värähti vieläkin epävarmuutta ja hämmennystä:\n\n-- Oi, minä uskon teitä! Mutta minun on niin paha olla, kun minä...\nTämä on niin...\n\n-- Ei. Te ette saa sanoa niin, -- huudahti Arvi lämpimästi. Hän\nkatsoi tyttöä silmiin, ja hänen äänensä muuttui matalaksi ja\nhiljaiseksi, kun hän hitaasti jatkoi:\n\n-- Niin, minä olen teille vieras, mutta muistakaa mitä nyt sanon: Te\nette koskaan tule pettymään minun suhteeni siinä asiassa. Te tulette\nnäkemään, että ymmärrän -- sillä elämä on opettanut...\n\nArvi vaikeni kuin peläten sanoneensa liikaa, ja tyttö katsoi häntä\ntaas puolittain tutkivasti ja luottavasti. Mutta yhtäkkiä hänen\nkasvonsa kirkastuivat, hän muuttui aivankuin olisi kokonaan päässyt\nraskaasta taakasta, ja äänessä helähti hellyys ja ilo:\n\n-- Voi antakaa anteeksi! Nyt minä tiedän, _tunnen_, että te ymmärrätte\n-- että voin luottaa teihin kaikessa... Arvi vakuutti, että tyttö\ntulisi näkemään sen ja kysyi, mihin he menisivät. Tyttö ehdotti\nerästä hienoa kahvilaa, ja he lähtivät.\n\nArvi ei ollut koskaan käynyt noin hienoissa paikoissa, mutta\nhän ei hämmentynyt vähääkään. Hän antoi tytön mennä edellä, ja\nhetken kuluttua huomasi hän olevansa tämän kanssa kahden hienossa\nyksityishuoneessa, jossa oli pianokin.\n\nArvi huomasi kaikesta, että tyttö kuului yläluokkaan, ja vaikka hän\noli ensikerran naisen seurassa, kuiskasi eräänlainen luokkaylpeys,\nettä hänen täytyy osata käyttäytyä. Aivankuin jonkunlaisen vaiston\nohjaamana hän tyynesti ja kohteliaasti auttoi turkin tytön päältä,\nsitten soitti kelloa ja kysyttyään seuralaisensa mieltä tilasi kahvia.\n\nSitä odotettaessa alkoi tyttö innostuneena kertoa painikilpailuista;\nhuomaamattaan kuvaili hän elävästi siellä tuntemansa jännityksen\nja levottomuuden, kertoi miten syvästi ihaili Arvia, miten oli\nyhtämittaa ajatellut tätä ja lopulta hänen oli _täytynyt_ kirjoittaa.\n\nArvi kuunteli tyttöä hämmästyneenä, ja ennen tuntematon mielihyvä\nheräsi hänen rinnassaan. Hän oli aina inhonnut itserakkautta,\nmutta vaikka hän nytkin näytti välinpitämättömältä, niin hän tunsi\ntahtomattaankin jotain sellaista ajatellessaan, että tuo nuori\nkaunotar ihaili häntä noin -- piti häntä parempana kuin ketään\nherrasnuorukaista...\n\nMutta yhtäkkiä näytti tyttö hätkähtävän, ja hänen poskensa\npunastuivat kuin häpeästä: hän näytti nyt vasta huomanneen mitä\nkaikkea oli kertonut tuolle vieraalle nuorukaiselle ja änkytti\nhiljaa, katkonaisesti:\n\n-- Voi sentään ... jos te kumminkin... Sehän on niin omituista, että\nolen kirjoittanut teille -- ja nyt sittenkin vielä puhun kaikkea...\nSe on sopimatonta, ja...\n\n-- Voi, älkää sanoko noin! -- keskeytti Arvi lämpimästi ja\nvakuuttavasti. -- Minä pyydän niin sydämestäni, ettette enää ajattele\ntuota asiaa... Ja ettekö te näe, että voitte luottaa minuun, että\nvoitte puhua minulle kuin veljellenne -- olkoon se mitä tahansa! --\nNiin, minä näen ... tunnen sen ... mutta kun minä... -- sammalsi\ntyttö vapisevin huulin; hänen sanansa tukehtuivat nyyhkytyksiin ja\nhän kääntyi painaen kasvonsa sohvan selkänojaan. Arvi luuli, että\ntytölle oli sattunut suuri suru, ja hänen mieleensä läikähti sääli\nja hellyys. Se kuvastui myös hänen äänessään, kun hän tarttui tytön\nkäteen ja lausui hiljaa: -- Minä olen kyllä vallan vieras -- mutta\nminä olen kokenut paljon onnettomuuksia... Ehkä minä siis ymmärrän\nteitäkin paremmin kuin luulettekaan. Puhukaa siis vain suoraan, ja\nminä olen iloinen teidän luottamuksestanne.\n\n-- Minä tiedän senkin ja luotan teihin kaikessa... Mutta ... mutta\nminä pyytäisin, ettei minun tarvitsisi vielä tällä kerralla sanoa\nsitä... Luotatteko minuun niin paljon?\n\nTosin Arvi olisi tahtonut heti tietää, kuka tuo tyttö oli ja mitä hän\ntahtoi sanoa, mutta hän vastasi heti sydämellisesti:\n\n-- Tietysti saatte kertoa -- milloin te itse tahdotte! Tyttö tarttui\nArvin käteen kuiskaten liikutettuna:\n\n-- Minä kiitän teitä... Olen niin iloinen, että luotatte minuun...\n\nHän muuttui yhä iloisemmaksi, ja nyt Arvi vasta oikein huomasi, miten\nkaunis hänen salaperäinen seuralaisensa oli.\n\nTyttö alkoi kysellä Arvin elämästä yhtä ja toista, ja kun Arvi\nalkoi kertoa, näki hän tytön kasvoilla niin syvää mielenkiintoa ja\nsääliä, että hän kertoi yhä enemmän, ja kun hän kuvaili äitiraukan\nkohtaloa, muuttui tyttö aivan lumivalkoiseksi ja tarttui tuskaisesti\nrintaansa...\n\nArvi ei ollut noita onnettomuuksia koskaan kertonut kellekään, eikä\nviimeaikoina usein niitä muistellutkaan. Nyt kun hän näki nuo kauniit\nkasvot hämmästyksestä ja tuskasta kalpeina, näki noiden silmien\nkyyneltyvän säälistä häntä kohtaan, vaikutti se häneen oudolla\ntavalla.\n\nHän näki sielunsa silmillä niin kiduttavan selvästi nuo kaukaiset,\ntuskalliset näyt, mutta samalla näki hän aivan edessään tuon\nsäälivän, kyyneleisen katseen, ja se tuntui keventävän hänen\ntuskaansa, se muuttui omituiseksi surumielisyydeksi. Hän tunsi sen\nnousevan nyyhkytyksenä rinnastaan, hän rykäisi, koetti pidättää sitä,\nmutta hänen äänensä muuttui yhä käheämmäksi ja vihdoin katkesi kuin\ntukehtuen, samalla kun hän tarttui kaulaansa ikäänkuin irrottaakseen\nnäkymättömän, kuristavan käden.\n\nHän kääntyi poispäin, mutta huokaustakaan ei kuulunut, hänen\nhartiansa vain jonkun kerran hytkähtivät. Sitten hän kääntyi\nkuiskaten käheästi ja katkonaisesti:\n\n-- Suokaa anteeksi -- en huomannut. Se on vielä liian lähellä... Te\nvoitte ajatella...\n\n-- Voi ei, ei!--huudahti tyttö, tuskallisesti ja hellästi keskeyttäen.\n-- Te ette saa sanoa niin! Minä en tiedä, niitä sanoisin. Minun on\nniin kauhea olla teidän tähtenne...\n\nTyttö vaikeni äkkiä katsahtaen Arvia aran hämmästyksen valtaamana.\nArvi oli taas pakottanut kasvonsa miltei tyyniksi, ja kun hän\najatteli hänen kärsimyksiään, tuntui tuollainen tahdonvoima ikäänkuin\nyliluonnolliselta. Se pelotti ja hurmasi häntä. Hän tunsi ihailevansa\ntuota kummallista nuorukaista yhä enemmän ja jatkoi kuin anteeksi\npyytäen:\n\n-- Älkää vain pahastuko sanoistani... Katsokaa, minä en ole\nkoskaan voinut aavistaa, että elämässä voisi olla näin kauhistavia\nkärsimyksiä, ja te olette kärsinyt, _kestänyt_ sellaista -- samalla\nkun minä ja tuhannet toiset... Ei -- se on liian kamalaa...\n\nTyttö vaikeni katsahtaen taas Arvia, ja suuri sääli ja rakkaus\ntulvahti hänen sydämeensä kuin lämmin hyökyaalto. Tietämättä mitä\nteki läheni hän Arvia, painoi kasvonsa tämän rinnalle nyyhkyttäen\nkatkonaisesti: -- Oi rakas... ystävä, miten hirveästi olettekaan\nkärsinyt... Voi, jospa voisin tehdä edes jotain... Niin, ettekö tahdo\npitää minua ystävänänne -- tai sisarenanne. Minä koettaisin lohduttaa\nteitä surussanne... Te puhuisitte -- niin, me kertoisimme kaikesta\ntoisillemme ja...\n\nArvi ei ollut kuullut tuollaisia sanoja, tuollaista ääntä sen\njälkeen, kun hän eräänä sateisena syysiltana äidin saatettua hänet\noppipaikkaansa erosi hänestä pimeillä portailla... Siitä tuntui\nkuluneen vuosikymmeniä, mutta kuitenkin muisti hän äidin sanat, hänen\nvapisevan äänensä.\n\nArvi tunsi tuon omituisen liikutuksen täyttävän sydämensä yhä\nväkevämpänä. Mutta sitten leimahti mieleen epäilys, ja hän änkytti\nepäröiden:\n\n-- Tietysti minä tahtoisin, mutta tokkopa te... Enhän minä ole ...\nmikään...\n\n-- Älkää sanoko noin. Minähän pyydän sitä... Sillä minäkin olen ihan\nyksin, minulla ei ole ketään, jolle puhuisin -- äitikin on poissa...\n\nHän kertoi itkien äitinsä kuolemasta vuosi sitten, ja Arvi tunsi yhä\nsuurempaa myötätuntoa ja kiintymystä. Ja nuo nuoret ihmiset puhuivat\nkauan vain elämän vakavista puolista ja onnettomuuksista aivan kuin\nvanhat ihmiset. Ja aika kiiti kuin siivillä heidän huomaamattaan.\n\nKello oli jo puoli yksitoista, kun he poistuivat kahvilasta ja\nerosivat, päätettyään tavata toisensa samassa paikassa viikon\nkuluttua.\n\nTyttö nousi ajuriin, viittasi vielä kerran muhvillaan, ja Arvi näki\nhänen valkean hattunsa vilahtavan vielä kerran kelmeän katulyhdyn\nkohdalla -- ja nyt vasta hän muisti, ettei ollut kysynytkään tytön\nnimeä! Arvi astahti jo pari askelta aivankuin aikoen tytön jälkeen,\nmutta muisti samassa, että saa tietää tytön nimen ensi lauantaina.\n\nArvi pysähtyi autiolla kadulla ja katsahti taivaalle, jossa tähdet\nloistivat kumman kirkkaina. Hän katseli kauan pohjantähteä, niinkuin\nmonesti ennenkin -- ja jokin ennen tuntematon tunne värähti hänen\nsielussaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko viikon kulki tyttö kuin suloisen huumauksen vallassa. Hän oli\ntäysin onnellinen -- hän rakasti.\n\nArvi oli vallannut kokonaan hänen ajatuksensa; hän oli tytön mielestä\nniin kokonaan erilainen kuin toiset. Hän muisteli yhtämittaa\nArvin kertomusta tuntien sääliä, ihailua ja epämääräistä pelkoa\najatellessaan hänen voimaansa. Nyt käsitti tyttö senkin, miksi hänen\nsilmänsä olivat niin omituiset, ettei niitä voinut unohtaa...\n\nErästä asiaa hän varsinkin ihmetteli. Kaikki nuoret miehet, jotka\nolivat joutuneet hänen läheisyyteensä, koettivat aina jotenkin\nliehitellä, pyrkivät lähentelemään ja suutelemaan. Mutta Arvi ei\nlausunut edes sanaakaan siihen suuntaan -- ja kuitenkin hän oli\nensimmäinen mies, jota hän olisi _tahtonut_ suudella. Hän tunsi\nepämääräistä jännitystä ajatellessaan tulevaa kohtausta hänen\nkanssaan, joka oli niin erilainen kuin muut ja niin viehättävän\nsalaperäinen -- ei koskaan tiedä mitä hän tulee tekemään tai\nsanomaan. Hän odotti yhä kiihkeämmin lauantai-iltaa.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nViikko oli kulunut.\n\nHe istuivat toisiaan vastapäätä samassa huoneessa, saman pöydän\nääressä kuin viime lauantainakin -- ja omituinen jännitys kuvastui\nheidän kasvoillaan. He olivat kahvia juodessaan puhuneet yhtä ja\ntoista, mutta kumpikin oli huomannut, että ne olivat tyhjänpäiväisiä\nsanoja, joilla ei ollut mitään yhteyttä heidän ajatustensa kanssa. He\nolivat vain odottaneet sitä hetkeä, joka selvittäisi heidän mieliään\njännittävän kysymyksen.\n\nNyt he tunsivat sen hetken tulleen. Arvi oli aikonut odottaa, kunnes\ntyttö itse alkaisi kertoa, ja tyttö tunsi kiitollisuutta hänen\nhienotunteisuudestaan. Mutta hän ei voinut aloittaa. Hänen rintansa\nalkoi kohoilla hätäisesti, hän katsahti kuin rukoillen Arvia silmiin,\nkostutti pari kertaa kielellään vapisevia huuliaan; hän näytti niin\nneuvottomalta ja pelokkaalta kuin lapsi, jonka pitäisi tunnustaa\nerehdyksensä. Arvin tuli sääli, ja nähdessään tytön pienen käden\ntarttuvan vaistomaisesti pöydän kulmaan silitti hän sitä ja lausui\nhiljaa Ja sydämellisesti:\n\n-- Miksi te olette niin levottoman näköinen? Sanokaa minulle...\nEttehän vain sen asian tähden, josta sovittiin? Jos teidän on\nvaikea...\n\nHän vaikeni nähdessään tytön rinnan kohoilevan yhä kiihkeämmin,\nja hänen kostea, omituisesti sädehtivä katseensa peittyi pitkien\nsilmäripsien taakse. Arvi huomasi osuneensa oikeaan ja lisäsi\nepäröiden:\n\n-- Niin, minähän olen teille vielä vallan vieras ... ja jos te ette...\n\nTaas kohotti tyttö tumman, kostean katseensa Arviin, ja jos tämä\nolisi ollut vähänkin kokeneempi, ei hänen olisi tarvinnut pitää\nitseänsä vieraana. -- Ei, ei! En minä pidä teitä vieraana... Mutta\nkun...\n\nTytön ääni alkoi värähdellä, ja hän vaikeni, ikäänkuin ei löytäisi\nsanoja. Arvi luuli taas, että tytölle oli sattunut jokin suuri\nsuru. Hän tarttui tytön pieneen, valkeaan käteen, ja hänen äänensä\nsoinnahti säälivänä ja hellänä:\n\n-- Jospa te tietäisitte, miten sydämestäni tahtoisin teille hyvää...\nVain sentähden soisin teidän puhuvan minulle -- ehkä voisin lohduttaa\nteitä... Mutta jos se on teille tuskallista, niin älkää puhuko.\nAnnetaan olla siksi, kunnes opitte minut tuntemaan ... ehkä silloin...\n\nSilloin tunsi Arvi hennon käden puristavan omaansa, tytön posket\npunastuivat, silmät kirkastuivat; hänen koko olemuksensa tuntui\nleimahtavan sisäisestä riemusta ja onnesta, kun hän nousi seisoalleen\nja kuiskasi tulisesti:\n\n-- Ei, minä tahdonkin sanoa sen! Sen -- että minä _rakastan teitä!_\n\nArvi kuuli ensikerran elämässään nuo sanat, ja kun hän ennestäänkin\ntunsi pitävänsä tytöstä enemmän kuin kenestäkään naisesta ennen,\nvaikutti se salaperäisellä voimalla. Hänen kasvonsa kalpenivat ja hän\nänkytti hiljaa:\n\n-- Onko se mahdollista...? Te minua?\n\n-- En ymmärrä, miten olen sen voinut sanoa. Se on liian omituista ja\nsopimatonta -- mutta totta se on.\n\nNäin puhui tyttö liikutettuna ja hänen silmissään kimalteli kyynel.\nJa yhtäkkiä Arvi käsitti, että hänkin rakastaa. Hän siirtyi tytön\nviereen, tarttui hänen käsiinsä ja katsoen häntä silmiin toisteli\nvärisevin äänin:\n\n-- Sinäkin ... sinä ... sinäkin?\n\n-- Niin! Etkö sinä ole iloinen, Arvid?\n\nHe olivat alkaneet sinutella toisiaan edes huomaamatta sitä; he\nolivat vain yhtäkkiä tulleet niin läheisiksi, ettei mikään muu\nsaattanut tulla kysymykseen.\n\nArvi oli kuin huumaantunut. Ja vaikkeivät he olisikaan istuneet\nyksityishuoneessa, olisi hän sillä hetkellä saattanut puristaa tytön\nrintaansa vastaan ja suudella häntä. Kuin unessa kuuli hän oman\nmuuttuneen äänensä:\n\n-- Rakas ... rakas...! Mitä minä nyt teen? Onko tämä totta...? Puhu\nminulle...\n\nTyttö vastasi hänelle hellin kuiskauksin, joita ei Arvi oikein\nkuunnellutkaan -- hän katsoi vain noita punastuneita kasvoja\nloistavine silmineen, punaisine huulineen. Ja tyttö kertoi taas\npainikilpailuista, miten oli siellä heti alkanut rakastaa. Arvi\nsuuteli häntä ja kuiskasi liikutettuna: -- Minulla on sellainen olla,\netten tiedä mitä tekisin, niitä sanoisin. En ole voinut koskaan\nkuvitella tällaista iloa... Sinä rakastat minua -- minua!\n\nTyttö vastasi samallaisin sanoin; he toistelivat toisilleen yhä\nuudestaan noita vähäpätöisiä sanoja, joita tuhannet rakastuneet\novat ennen heitä kuiskailleet -- ja heidän korvissaan ne kuuluivat\nihanammilta kuin mikään muu maailmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin he olivat istuneet kauan huomaamatta ajan kulkua, vaikka tytön\nolisi pitänyt jo lähteä. Hän huomautti siitä ja silloin Arvi huudahti\nhämmästyneenä:\n\n-- Rakas ... ajattele, miten olen kaikki unohtanut sinun lähelläsi!\n-- En ole muistanut kysyä edes nimeäsi, vaikka aioin silloin heti\nhuomauttaa, etten kuullut sitä silloin... Sinä lausuit sen niin\nhiljaa...\n\nTyttö katsahti häneen omituisesti ja sanoi harvaan:\n\n-- Ingeborg...\n\n-- Ingeborg! -- huudahti Arvi ihastuneena. -- Tiesinhän minä, että\nsinun nimesi täytyy olla kaunis... Ingeborg, Ingeborg...\n\nViimeisen kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, katsoen samalla tyttöä\nsilmiin. Hänestä huokui sellainen hellyys, että se vaikutti tyttöön\nkuin suloinen hyväily -- hän katsoi Arviin kuin huumaantuneena.\n\n-- Ingeborg, -- lisäsi Arvi hetken kuluttua. -- En minä toista nimeä\nsinulle tahtoisikaan, mutta kun tahdon olla varma, että voin löytää\nsinut milloin tahansa -- niin sano sekin.\n\nTuo välinpitämättömyys närkästytti hiukan tyttöä; hän oli ollut\niloinen, kun ei Arvi ennen kysynyt, ja nyt hän viivytteli vieläkin,\nnauttien jo edeltäkäsin siitä, miten Arvi tulee hämmästymään. Sitten\nkohosi hänen päänsä hiukan ja hän lausui vissillä juhlallisuudella:\n\n-- Silverskjöld.\n\nMutta vaikutus olikin päinvastainen. Kuin jähmettyneenä katseli\ntyttö, miten pelottava kalpeus levisi Arvin kasvoille, se näytti\nhyydyttävän hänen huuliltaan onnen hymyn ja silmien loisteen; nuo\nrakkaat piirteet muuttuivat synkiksi ja kivikoviksi, ja katse\ntuijotti yhä terävämpänä, tutkivampana:\n\n-- Vai niin. Siksikö sen nyt vasta sanot?\n\nTyttö hätkähti kuullessaan tuon matalan, kylmän äänen; hän ei\ntuntenut sitä rakastettunsa ääneksi. Hän katsahti Arvia käsittämättä\nja sopersi kauhistuen:\n\n-- Mitä, Arvid... Mitä sinä nyt noin? Tunnetko minut?\n\n-- Tunnen ... nyt muistan.\n\n-- Koska ... missä olemme toisemme tavanneet?\n\n-- Kauan, kauan sitten. Silloin kun minulla vielä oli _koti_, äiti,\nsiskot...\n\nTuossa vapisevassa äänessä ja liikkumattomassa, synkässä katseessa\noli jotain selittämätöntä, syyttävää, joka hämmensi tytön kokonaan;\nhän ei edes muistanut vedota kohteliaisuuteen, vaatia selitystä, ja\nsitten yhtäkkiä hirveä aavistus syöksyi hänen mieleensä. Hän kalpeni\nlumivalkoiseksi, ja vihdoin kuului hänen huuliltaan soinnuton,\nkatkonainen kuiskaus: -- Mitä? Tarkoitatko ... että ... isäni ...\nsinun kotisi...?\n\nArvi nyökkäsi äänettömästi ja tyttö tuijotti häntä kauhistuneena.\nHän muisti Arvin kertomuksen häädöstä ja sen kauheista\nseurauksista, se oli ollut hänestä niin kamalaa, ettei hän\nkoskaan voinut kuvitellakaan omaisillaan olevan mitään yhteyttä\nsiihen. Sentähden tuo tieto vaikutti suorastaan huumaavasti hänen\nherkkään, tunteelliseen mieleensä. Hänestä tuntui, niinkuin hän\ntodella olisi syyllinen, ja Arvi oli yhtäkkiä joutunut niin noiden\nmuistojen valtaan, ettei huomannut miten julmaa tämä tytölle oli ja\nmiten viaton tämä todellisuudessa oli.\n\nNiin istuivat he kauan kummallisen hervottomuuden vallassa toisiaan\nvastapäätä, ikäänkuin tuo kauhea tosiasia olisi näkymättömänä\nkallionlohkareena pudonnut heidän päälleen. Tytön hengitys kuului\nyhä raskaampana huoneen hiljaisuudessa ja sitten alkoi sen ylitse\nkuulua yksinäisen viulun väräjävä ääni, sävel, joka omituisesti\nkoski Arviin. Se havahdutti hänet kuin unesta, ja kuullessaan pianon\nsäestyksen muisti hän sen kerran kuulleensa konsertissa -- se oli\n\"Solveigin laulu\".\n\nArvi kuunteli kalpeana, miltei henkeä pidättäen. Hän ei tuntenut sen\nsanoja, ei tietänyt siitä mitään, mutta ymmärsi sen täydellisesti,\nhän tunsi siinä kaipauksen niin suuren ja kummallisen, ettei koskaan\nennen missään musiikkikappaleessa, ja juuri sellaisella hetkellä\nkuultuna vaikutti se Arviin suorastaan järisyttävästi. Välillä se\nhetkeksi hukkui ohiajavan ajurin kulkusen kilinään, ja taas kuului\nlaulun alkuosa haikeana ja väräjävänä kuin kaukainen, epätoivoinen\nitku.\n\nTyttö katseli tuskallisen jännittyneenä Arvin kasvoja, ja hänen\nsydämensä oli kuin pakahtumaisillaan säälistä ja hellyydestä. Hän\noli äsken vavissut onnesta katsellessaan Arvin kasvoja. Hän ei ollut\nkoskaan nähnyt ihmiskasvoissa niin syvää ja herkkää hellyyttä, eikä\nmyöskään sellaista puistattavaa kylmyyttä ja kovuutta kuin niissä\näsken oli ollut. Hän oli aina nähnyt vain muuttumatonta, huoletonta\nelämää, jossa ei kukaan tuntenut hätää ja tuskaa, hän ei ollut\nnähnyt koskaan epätoivoa, mitään suurta tunnetta, sillä ristiriidat\npeitettiin kohteliaisuuden hymyilevän naaman taakse. Hän oli nähnyt\ntuon tyhjän hymyn lapsesta asti aina ja kaikkialla eikä luullut muuta\nlöytyvänkään maailmassa. Nähdessään nyt vielä tuon laulun vaikutuksen\nArviin ja muistaen hänen kärsimyksensä ja ruumiillisen voimansa,\nkohosi hän tytön silmissä sankariksi, jonka viha, voima ja hellyys on\nsuurempi ja valtavampi kuin toisten. Mutta Arvi ei voinut aavista!\nhänen ajatuksiaan, ja huomatessaan tytön katseen epäili hän sen\njohtuneen hänen käytöksestään ja alkoi hillitysti:\n\n-- Minä olen ehkä pelättänyt sinut kokonaan typerällä käytökselläni,\nmutta eihän kaikille ole annettu hienon käytöksen ja kohteliaisuuden\nkallista lahjaa... Hänen äänensä oli huomaamatta muuttunut\npilkallisen purevaksi. Mutta silloin näki hän tytön kasvoilla niin\ntuskaisen ja hätääntyneen ilmeen, että hän tunsi ehdottomasti\nerehtyneensä, ja jatkoi katuvalla äänellä:\n\n-- Voi Ingeborg ... anna anteeksi raakuuteni... Ei ei! Älä puhu\nmitään -- minä tiedän, että se on raakaa _sinun_ kannaltasi\nkatsoen... Sinunhan on mahdoton ymmärtää -- kun en itsekään voi\nymmärtää, selittää miten omituiselta äsken tuntui. Mutta kerran sinä\nymmärrät -- ja silloin ymmärrät käytöksenikin...\n\n-- Voi, kyllä minä ymmärrän sinua, vaikken osaa selittää!\n\n-- Se on totta! Sinä ymmärrät enemmän kuin olisin luullut kenenkään\nsinun asemassasi olevan ymmärtävän. Mutta siinä on sittenkin paljon\nsellaista, jota ei voi edes puhua toiselle -- joka saattaisi tuntua\nlapselliselta, joutavalta...\n\n-- Ei Arvid! Se on mahdotonta! -- huudahti tyttö, lisäten hiljaa ja\nrukoilevasti:\n\n-- Etkö voisi kertoa minulle jotain _sellaista_... Minä tahtoisin ...\najattelen, jos sinulle tulisi parempi olla... Puhu Arvid!\n\nArvi tunsi niin suuren hellyyden värähtävän tytön äänessä, että hän\nmyöntyi. Hetken ajateltuaan alkoi hän hillityllä äänellä:\n\n-- Sitä on niin vaikea toisen ymmärtää... Katsos, se on aivankuin\ntoista maailmaa, jossa minä olen elänyt. Mutta minä koetan kertoa,\nmitä muistui mieleeni kuullessani äsken nimesi...\n\nArvi vaikeni hetkeksi ja hänen katseensa muuttui surunsekaiseksi, kun\nhän jatkoi aivankuin itsekseen:\n\n-- Tiedätkö Ingeborg, minä olen nähnyt sinut vain kaksi kertaa\nelämässäni, ja se viimeinen kerta on jäänyt yksityiskohtia myöten\nmieleeni...\n\nSe oli viimeisenä kesänä kotona ollessani. Isä oli juuri tullut\nkäräjiltä, jossa meidät oli määrätty lähtemään pois kotoa\nkolmen kuukauden kuluessa. Olin nähnyt sinut edellisenä kesänä\nhoitajattaresi seurassa puutarhassa, ja sinä näytit niin ihmeellisen\nkauniilta ja herttaiselta, että tuntui, kuin olisin nähnyt pienen\nenkelin. Nyt juolahti mieleeni tulla kertomaan huoleni sinulle, sillä\nuskoin, että jos sinä puhut isällesi, niin hän varmasti antaa meidän\npitää kotimme...\n\nNiin kävin parikin kertaa kartanon puutarha-aidan takana näkemättä\nsinua. Mutta seuraavana sunnuntaina kohtasin näyn, joka huumasi\nminut loistollaan: Kartanon suuremmoinen päärakennus ja puisto\noli koristettu kuin satulinna! Puutarhan keskellä olevan aukeaman\nyli oli pingoitettu kokonainen köysiverkko, jossa lukemattomat,\nloistavaväriset paperilyhdyt ja liput riippuivat säännöllisissä\nriveissä häilyen hiljalleen iltatuulessa, ja ympärillä olevat,\nhedelmistä punoittavat omenapuut näyttivät niin ihanilta\nilta-auringon paisteessa, että minä tuijotin niitä kuin lumottuna.\n\nYhtäkkiä näin suuren, punakirjavan kumipallon kierivän\nsametinhienolle ruohokentälle, ja jälessä juoksit _sinä_ --\nvalkopukuisena, ihanana kuin enkeli! Sinä saavutit pallon, heitit\nuudelleen heleästi nauraen -- _minua_ kohden... Olit yksin.\n\nSalaperäinen riemun ja kiitollisuuden tunne tulvahti sydämeeni,\nminusta tuntui, että sinä todella olet enkeli! Jumala itse on\nlähettänyt sinut juuri nyt puutarhaan, hän on kuullut rukoukseni\n-- minä olin varma, että hän tahtoo meille antaa kotimme takaisin.\nMinä viittoilin kädelläni aidanraosta ja huusin kuin ilosta\nhuumaantuneena: -- Tule vähän tänne! Minulla on niin tärkeätä asiaa...\n\nSinä pysähdyit, katsoit minua epäröiden, ja minä jatkoin\nliikutuksesta vapisevin äänin:\n\n-- Tule nyt -- sinä et tiedä... Minun täytyy pyytää sinulta... Minä\ntiedän, että sinä olet hyvä... Tule -- älä pelkää...\n\nSinä et ymmärtänyt, mutta yhtäkkiä kasvosi kirkastuivat ja sinä otit\nsuuren omenan pienestä pitsilaukustasi, lähdit minua kohden...\n\n-- Seis! Mihin menet? Takaisin! -- kuului yhtäkkiä kimeä, kauhistunut\nääni, ja pitkä, rillinenäinen naishenkilö juoksi sinua kohti kuin\nhenkensä edestä. Hän sieppasi sinulta omenan, veti poispäin, ja kuin\npahan unen lävitse kuulin kiukkuisia sanoja:\n\n-- Etkö muista ... et saa antaa kerjäläisille... Täytyykö sanoa ...\nparoonille ... saat pysyä huoneessasi...\n\n-- Ooh! Minä muistan sen... -- sammalsi Ingeborg tuskallisesti. --\nSilloin oli syntymäpäiväni ja neiti uhkasi sulkea minut sisään koko\nillaksi...\n\n-- Minä näin sinun itkevän, -- jatkoi Arvi; sitten hän rykäisi\nkäheästi aivankuin sanat olisivat takertuneet hänen kurkkuunsa. -- Ja\nminulle tuli niin kauhea hätä ja epätoivo, etten tietänyt mitä tein.\nMinä huusin sekavia sanoja, koetin selittää, etten ole kerjäläinen,\netten tahdo omenaa, ja kerran sinä koetit kääntyäkin taaksesi, mutta\nnainen veti sinua yhä vihaisemmin.\n\n-- Ooh -- se on kamalaa! -- kuiskasi vapisevin huulin Ingeborg, joka\nkoko ajan oli tuijottanut Arvia kuin haudasta noussutta kummitusta.\n\n-- Niin, se oli minulle todella niin kamala hetki, ettei sellaista\nvoi sanoin kuvata. Minä tunsin, että jollen nyt saa selittää, puhua\nsinulle, niin ei enää ole pelastusta kodillemme -- ja tuo kauhea\nnainen ei antanut puhua, ei kuunnellut, ei odottanut. Kuin mieletön\niskin nyrkilläni aitaa, potkin kengänkärjellä ja huusin kuin\nhengenhädässä:\n\n-- Voi odottakaa! Kuunnelkaa! Ei kerjäläinen -- omenia -- kotimme...\n\nMinä vaikenin tyrmistyneenä nähdessäni hoitajan seisahtuvan,\nosoittavan minua ja puhuvan pilkallisesti jotakin, josta erotin vain\nmuutamia sanoja:\n\n-- Näetkös nyt ... jollei anna ... ryöstävät ... älä lähelle -- huuda.\n\nNuo sanat sattuivat minuun kipeästi, minä käsitin, että olin\nitse tuhonnut viimeisenkin toivon. Minä vilkaisin ympärilleni ja\nhuomatessani punertavat omenapuut muistin omat puumme, jotka täytyy\nnyt jättää... Huusin, rukoilin jotain katkerasti itkien, mutta nainen\nveti sinua kiireisesti poispäin, ja minä tunsin, että sinun mukanasi\nmeni koti, onni, koko elämä... Ja minä muistan vain hämärästi, että\nkaaduin ja painoin kasvoni maata vasten katkerasti itkien...\n\n-- Voi älä kerro enää! En voi kuunnella ... se on, -- keskeytti\nIngeborg kuin kauhusta parahtaen. Ja sitten hän lisäsi tuskallisen\nhämmennyksen vallassa:\n\n-- Ei, ei! Minä en ymmärrä mitä puhun... Minä tahdon, että sinä\nkerrot kaikki, kaikki...\n\nArvi epäröi, mutta kun tyttö oli uudistanut pyyntönsä, jatkoi hän\nhiljaa, surumielisesti:\n\n-- Ei siinä enää ole muuta kuin lyhyt huomautus, mutta se onkin\npääasia -- se, joka äsken niin omituisesti minuun koski. Katsos\nIngeborg, ei se tapaus sinänsä ole niin kauhea.\n\n-- Oi Arvid ... voiko olla jotain kauheampaa?\n\nArvi tuijotti tutkivasti tytön liikutuksesta ja säälistä kalvenneita\nkasvoja ja ajatteli jättää sen sanomatta. Mutta silloin oli hän kuin\nleimahtavan salaman valossa näkevinään oman elämänsä tuon kauniin\nolennon loistavan perhoselämän rinnalla. Ihmiselämä oli tuhottu vain\nsen tähden, että toisen ihmisen elämä voisi olla yhä ylellisempi...\nKummallinen kylmyys levisi hänen sydämeensä, karkoittaen kaiken\nsäälin...\n\n-- Minä olen nytkin näkevinäni tuon hennon, enkelimäisen olennon,\nauringossa loistavat liput, omenapuut, ja minusta tuntuu niin\nkummalliselta, kuin olisin nähnyt haudan toiselle puolelle, siirtynyt\nhetkeksi toiseen elämään, joka on kuollut, kadonnut kauan sitten.\n\nArvi vaikeni katsellen eteensä, niinkuin näkisi taas tuon kaukaisen,\nkadotetun elämän. Ja sitten puhui hän taas kuin itsekseen, hiljaa ja\nsynkästi:\n\n-- Se koski kyllä kipeästi lapsensieluun, kun tiesin että menetän\nkotini, mutta minulla oli kuitenkin vielä isä ja äiti, joiden rakkaus\nja huolenpito merkitsee jokaiselle lapselle kokonaista maailmaa. En\nsilloin aavistanut, että minulta viedään kaikki, että joudun toiseen\nmaailmaan, jossa ei ole rakkautta, sääliä, jossa olen ollut monesti\nmenehtymäisilläni epätoivoon ja kärsimyksiin. Mutta minä olen kaikki\nkestänyt, ja kun olen koettanut unohtaa, on tuo entisyyden maailma\nvähitellen muuttunut yhä kaukaisemmaksi ja epätodellisemmaksi...\n\nArvi vaikeni taas, niinkuin ei löytäisi sanoja -- ja hän kuuli tytön\npidätetyn hengityksen purkautuvan pitkänä, vapisevana huokauksena.\nJa taas tämä alkoi kauhunsekaisella jännityksellä kuunnella\nseuralaisensa sanoja:\n\n-- Mutta tuo kaukainen muisto osoitti, että minäkin olen todella\nelänyt tuossa toisessa maailmassa; kaikki lennähti mieleeni niin\nelävänä kuin olisin uudelleen elänyt tuon hetken. Minä muistin miten\nsilloinkin olin painanut pääni äidin helmaan ja siinä löytänyt\nlohdutuksen kuten ennenkin. Ja nyt on hän jo kauan maannut maan alla,\nsiellä on isä, siellä Aino ja pikku Väinöparka, jotka menehtyivät\nlumihankeen, kun olivat hakemassa ruokaa ja apua sairaalle äidille...\nJa kun ajattelen, että he voisivat tälläkin hetkellä olla kaikki\nelossa, jos ei tuota... Niin, katsos Ingeborg, minä vaan tarkoitan,\nettä minä... Älä vain ajattele, että minä syyttäisin _sinua_...\n\nArvi oli kokonaan muistojensa vallassa, eikä hän huomannut että\ntyttö kuunteli hänen sanojaan yhä yltyvällä tuskalla ja kauhulla.\nNe tuntuivat putoilevan hänen sydämeensä musertavan raskaina, ja\nvasta kun hän tarttui voihkaisten rintaansa, ymmärsi Arvi ja koetti\nvieläkin keksiä jotain lieventääkseen sanojensa vaikutusta; mutta\ntyttö keskeytti hänet kuiskaten käheällä, vapisevalla äänellä:\n\n-- Voi, älä puhu mitään! Voitkohan ymmärtää, miltä minusta tuntuu\najatella, että samaan aikaan, kun minä olen elänyt loistossa ja\nylellisyydessä, olet sinä saanut noin kamalasti kärsiä -- ja kaikki\non minun isäni syytä... Ja minä ymmärrän, ettet sinä voi koskaan\nantaa anteeksi, unhoittaa...\n\nHänen äänensä tukehtui pidätettyyn nyyhkytykseen ja hänen kasvoillaan\nkuvastui sellainen tuska ja katumus, että Arvi tarttui hänen\nvapiseviin käsiinsä ja huudahti hellästi lohduttaen:\n\n-- Sinä et saa ajatella noin! Ethän _sinä_ ole vähääkään syyllinen\n-- ethän sinä ole tietänyt siitä mitään... Ja minusta on niin hauska\najatella, että sinä vähänkin ymmärrät minua -- minun elämääni!\n\n-- Voi Arvid, Arvid! -- kuiskasi tyttö katsellen häntä kyyneltensä\nlävitse, samalla hymyillen oudosta liikutuksesta vapisevin huulin:\n-- Sinä et tiedä miltä minusta tuntuu tällä hetkellä ja miten\nkiitollinen olen sinulle! Sinä sanoit äsken eläneesi aivan toisessa\nmaailmassa, ja nyt minä sen ymmärrän -- sillä sinä olet tänä iltana\nnäyttänyt minulle oudon, tuntemattoman maailman, josta ei minulla\nennen ole ollut aavistustakaan. Ja sinä olet opettanut minut\nymmärtämään omaa elämääni kokonaan toisin kuin ennen... Jos sinä\nvoisit unhoittaa kamalat kärsimyksesi, niin minä olisin niin iloinen\n-- ja minä tahtoisin niin mielelläni tehdä jotain ... jos vaan\nvoisin...\n\nNiin puhui tyttö, ja hänen suurista, tummansinisistä silmistään\nsäteili onnen ja ensimmäisen rakkauden loiste. Se vaikutti Arviin\nkuin väkevä viini: hän puristi tytön rajusti syliinsä, ja he\nsuutelivat toisiaan tulisen hellästi. Sitten he pyytelivät kumpikin\ntoisiltaan anteeksi, katsoivat toisiaan äänettömän onnellisina ja\ntaas toistelivat helliä sanoja, joita kaikki rakastuneet kuiskivat\ntoisilleen. Ja samoin tunsivat hekin toistensa sanoista ja katseista\nyhä suurempaa onnea.\n\nVasta kun kahvila suljettiin, lähtivät he pois ja erosivat vihdoin\ntytön asunnon edustalla. Ja taas he olivat päättäneet tavata toisensa\nviikon kuluttua.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nArvi oli koko seuraavan viikon kummallisen sekavassa,\nristiriitaisessa mielentilassa, saatuaan tietää, kuka hänen uusi\nystävättärensä oli. Hän kyllä tunsi, ettei tyttö ollut syypää\nisänsä tekoihin, mutta kun hän muisti kaikki onnettomuudet, jotka\nolivat johtuneet paroonin toimittamasta häädöstä, kuohahti hänessä\nepämääräinen katkeruus ja vihamielisyys tyttöäkin kohtaan, ja hän\najatteli, ettei enää menisi tyttöä tapaamaan.\n\nOli myöhäinen ilta pari päivää viime kohtauksen jälkeen. Toiset\noppilaat nukkuivat raskaasti kuorsaten, mutta Arvi valvoi voimatta\npäättää, menisikö vai ei. Kaikki oli johtunut kodin hävityksestä,\nja sen oli tehnyt _hänen_ isänsä -- se oli tosiasia. Juuri hän oli\nsyypää heidän elämänsä ja onnensa tuhoon, isän, äidin ja siskojen\nkuolemaan; hänen tähtensä oli Arvi saanut niin kauheasti kärsiä --\nrakastaisiko hän nyt saman miehen tytärtä?\n\nJa sitten tulvahtivat taas viime kohtauksen muistot lämpimänä\naaltona Arvin sydämeen. Hän oli taas näkevinään tytön tuskalliset,\nsäälin liikuttamat kasvot, kun hän kuunteli Arvin kertomusta, ja\nhänen säihkyvät, tummat silmänsä sekä ihanan vartalonsa; hän oli\ntuntevinaan hänen vapisevien, punaisten huuliensa aran kosketuksen.\nJa samalla tunsi Arvi epämääräistä ylpeyttä ja itserakkautta siitä,\nettä tuo rikas ja kaunis aatelistyttö rakasti juuri _häntä_ --\nköyhää karjapoikaa, oppipoikaa, jonka isä oli kuollut vankilassa...\nSe oli ikäänkuin todistus siitä, että hän oli päässyt eteenpäin,\nja hän päätti entistä lujemmin kehittää itsensä sellaiseksi, että\ntytön täytyy joka suhteessa pitää häntä parempana kuin oman piirinsä\nherraskeikareita. Sentähden hänen täytyy lueskella yhä enemmän,\nhankkia tietoa, sivistystä...\n\nArvi tunsi epämääräisen piston rinnassaan tajutessaan, että oli\naivankuin huomaamattaan päättänyt mennä tyttöä tapaamaan. Niinkö\nhän siis unohtaisi äidin, siskot, isän? Hän koetti kuvitella, ettei\nmenisikään, mutta hän tunsi yhtäkkiä _kaipaavansa_ tyttöä oudolla,\nomituisella tavalla; hän tunsi yhtaikaa iloa ja malttamatonta\nodotusta ajatellessaan kohtaushetkeä; hän olisi tahtonut heti nähdä\ntytön, kuulla hänen äänensä... Hän piti sittenkin tytöstä enemmän\nkuin kenestäkään vieraasta ihmisestä tähän asti.\n\nArvi alkoi taas muistella omaistensa kohtaloita ja omia kärsimyksiään\nvoidakseen vihata tyttöä ja unohtaa hänet. Mutta silloin taas\nleimahti hänen mieleensä uusi ajatus: tässähän oli paras tilaisuus\nkostaa kodin hävittäjälle. Eihän mikään voisi koskea kipeämmin\nylpeään parooniin kuin se, että hänen häädetyn alustalaisensa poika,\ntavallinen työmies ottaisi omakseen hänen jalosukuisen, kauniin\ntyttärensä. Ja sen hän tekee!\n\nMutta Arvi tunsi hämärästi, että se oli vain jonkunlainen tekosyy,\njolla hän koetti pettää itseään. Hän tahtoi tavata tyttöä, kaipasi\nhänen läheisyyttään ja odotti kiihkeästi kohtauspäivää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamalla viikolla sattui tapaus, että eräs sälli, joka juopotteli\nusein työaikana, tuli taaskin niin juopuneena työhön, että pilasi\n\"biskviittimassan\" jättämällä munavalkuaisvispauksen kesken. Liikkeen\njohtaja sattui tulemaan paikalle, ja tämän moitteista suuttuneena\nlennätti sälli messinkivispilän nurkkaan ja pyysi paikalla\nlopputilinsä. Liikkeen johtaja lupasi antaa sen mielellään ja käski\nArvin tehdä poistuneen tehtävät siihen asti, kunnes saataisiin\ntoinen mies sijaan. Arvi teki innostuneena parhaansa ja onnistui\nniin hyvin, että joka ilta hänen työnsä olivat silloin valmiit kuin\ntoistenkin eikä värkmestari voinut tehdä mitään muistutusta hänen\ntyönsä laadusta. Ja kun Arvi lauantaiaamuna saapui työhön, ilmoitti\nisännöitsijä, että hän saa tehdä \"biskviittipostin\" työt edelleenkin,\nja jos kaikki menee hyvin, saa hän pysyväisesti jäädä poistuneen\nsällin tilalle.\n\nArvi punastui ilosta ja mielenliikutuksesta, ja vapisevin äänin\nänkytti hän jotain, että koettaa parhaansa. Hän olisi tahtonut\npuristaa isäntänsä kättä, sanoa jotain, ilmaista miten kiitollinen\nhän oli tuolle miehelle, joka kahdesti oli pelastanut hänet kuin\nhukkuvan, joka tuntee olevansa uppoamaisillaan. Eikä Arvi sillä\nhetkellä huomannut sitäkään, että tässä oli ehkä suurimpana\nvaikuttimena _liikkeen etu:_ siten tuli sällin työt tehtyä oppilaan\npalkalla...\n\nHetken kuluttua muisti Arvi taas, että tänä iltana saa nähdä _hänet_,\nja outo, omituinen onnentunne läikähti hänen rinnassaan. Hän ei\nmuistanut mustaa menneisyyttä, ei tuntenut surua, ei katkeruutta,\nkaikki oli niin kummallisen kevyttä ja valoisaa kuin kauniissa unessa\n-- ikäänkuin koko elämä olisi muuttunut toiseksi... Pari kertaa\nhän havahtui siihen, että lauloi ääneen ja katsahti hämmentyneesti\nhymyillen ympärilleen; laulu ja viheltely oli sällien etuoikeus,\nja hän pelkäsi näiden luulevan, että hän tahtoo tunkeutua tuolle\npyhitetylle alueelle nyt, kun saa tehdä sällien työtä...\n\nMutta kukaan ei näyttänyt huomaavan mitään, ja Arvi jatkoi taas\ntyötään kuumeentapaisella innostuksella. Sunnuntain varalle oli\nlistalle merkitty hänenkin \"postiinsa\" kuuluvia leivoksia lähes\npuolta enemmän kuin muina päivinä. Lisäksi oli erään nimipäivän\nvuoksi tilattu kolmattakymmentä kaakkua, joihin Arvin täytyi\nvalmistaa pohjat -- värkmestari vain mausti ja koristi ne hilloilla,\nhedelmillä y.m. Mutta Arvi päätti näyttää, että hän kykenee\ntäyttämään hänelle uskotut tehtävät, ja silloisessa mielentilassa\nonnistui hänelle kaikki kuin tanssi. Ja hän huomasi mielihyväkseen,\nettä värkmestari katseli ihmettelevin katsein, kun hän yhdellä kertaa\n\"vispasi\" kakkuihin tarvittavan massan; hänen edeltäjänsä oli aina\ntäytynyt tehdä sellainen määrä kahdessa erässä. Se vaati tavallista\nenemmän käsivoimia, ja niitä oli Arvi saanut harjoitusten kautta niin\npaljon, ettei yksikään sälli kyennyt kilpailemaan hänen kanssaan\nvispauksessa. Nytkään hän ei levännyt kertaakaan -- ja illalla oli\nhänen työnsä valmiina kymmenkunta minuuttia aikaisemmin kuin toisten.\n\nHän riensi kiireesti saunaan, pukeutui huolellisemmin kuin koskaan\nennen ja tunsi tyytyväisyyttä siitä, että oli aivan äskettäin\nteettänyt itselleen uuden, mustan puvun ja kengät -- ja eilen oli hän\nostanut uuden, hienon kravattinauhan...\n\nSe johdatti hänen mieleensä erään oudon huomion, joka vaikutti häneen\nepämiellyttävästi. Hän ei ollut koskaan pannut erikoista huomiota\npukuasioihin, ja nyt hän oli _lainannut_ eräältä toveriltaan rahat\ntuota kravattia varten. Ja muutenkin huomasi hän pitävänsä pukuaan ja\nulkomuotoaan tärkeämpänä kuin ennen. Tulisiko hänestäkin sellainen\nkeikari, joita hän inhosi... Ei -- se on mahdotonta.\n\nArvi tutki itseänsä ja ajatteli menettelyään ja tunsi sittenkin\nolevansa oikeassa. Kun hän joutui tuon herrastytön seuraan,\njoka aina oli nähnyt arvosteltavan ihmisiä puvun mukaan, niin\nhänen täytyi kiusallakin pukeutua siten, ettei tämä voi päätellä\nmökinpojalta puuttuvan makua. Ja niin hän lähti jännittynein mielin\nkohtauspaikalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyttö alkoi kertoa, miten kovasti hän oli kaivannut Arvia, odottanut\ntätä iltaa. Aivankuin huomaamattaan sanoi hän eräänä iltana jo\nkirjoittaneensakin, mutta ei kehdannut kirjettä lähettää. Tämä\nlapsellinen avomielisyys ja hänen katseessaan loistava hellyys\nvaikutti Arviin niin, että hänkin kertoi kaipauksestaan.\n\nSitten pyysi tyttö häntä taas kertomaan menneisyydestään. Ja Arvi\ntunsi yhä suurempaa ihmettelyä ja ihastusta nähdessään, miten syvällä\nsäälillä ja ymmärtämyksellä tuo nuori tyttö seurasi hänen sanojaan,\ntahtoi tietää yhä enemmän tuosta toisesta, hänelle vieraasta elämästä\nja sen kärsimyksistä.\n\nTytön pyynnöstä kertoi Arvi lähemmin Ainon ja pikku Väinön lopusta,\nja kun tyttö yhtäkkiä painoi kasvonsa pöytää vastaan ja hänen hennot\nhartiansa vavahtelivat pidätetyistä nyyhkytyksistä, tunsi Arvi oudon\nriemun ja hellyyden tulvahtavan sydämeensä; tyttö tuntui yhtäkkiä\nmuuttuneen hänelle niin tavattoman läheiseksi, hän ei muistanut\nluokkaeroa, ei mitään. Yhtäkkiä hän nousi, tempasi tytön syliinsä\nkeveästi kuin lapsen ja suuteli huumaantuneena hänen huuliaan,\nkyyneleisiä silmiään. Hän ei voinut sanoa mitään. Tyttö painoi päänsä\nArvin rintaa vastaan, ja tuntiessaan noiden raudanlujien käsivarsien\npuristavan ruumistaan muisti hän tuon selittämättömän tunteen, joka\noli pakottanut hänet kättelemään Arvia, tunsi ennentuntemattoman,\nsuloisen huumauksen leimahtavan koko olemuksensa lävitse; hän sulki\nsilmänsä onnesta huokaisten ja kuiskasi hiljaa:\n\n-- Minä olen liian onnellinen.\n\nJa koko viikon muisteli Arvi tuon illan tapauksia. Ja hän tunsi\nmyöskin olevansa onnellinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin vieri viikko toisensa jälkeen, ja joka kohtauksen jälkeen Arvi\nyhä kiihkeämmin kaipasi tyttöä ja muisteli yhä harvemmin entisyyttä\nja äidin kuolemaa. Välillä hän soimasi itseään sentähden, mutta ei\nvoinut unhoittaa tyttöä.\n\nMutta samalla hän jatkoi kaksinkertaisella innolla itsensä\nkehittämistä. Hän otti tunteja saksan ja venäjän kielissä ja\nlueskeli kaikki vapaat hetket. Mutta hän ei myöskään unohtanut\nruumiinharjoituksia; hän kävi kahtena iltana viikossa nyrkkeilemässä\nerään Amerikasta palanneen suomalaisen kanssa, kahtena iltana hän\npainiskeli ja kerran viikossa vielä kävi voimisteluharjoituksissa.\nHän tunsikin kehittyvänsä yhtämittaa taidossa ja voimassa -- kasvoipa\ntasaisesti pituuttakin.\n\nKerran Arvi oli taas painikilpailuissakin, ja kunhan välillä katsahti\ntoiselle penkkiriville ja näki jännittyneet kasvot tummine, hehkuvine\nsilmineen, tunsi hän jäntereensä aivankuin terästyvän. Nytkö hän\nhäviäisi? Ei! Hän tuli loistavasti ensimäiseksi...\n\nArvi huomasi ilokseen, että nuo ankarat ruumiinharjoitukset olivat\nkehittäneet hänen luonnettaan paljon tyynemmäksi ja kylmäverisemmäksi\nkuin ennen. Hän luuli jo voivansa hillitä ihan täydellisesti\nitsensä...\n\nSitten sattui tapaus, joka horjutti tuota luuloa ja pakoitti Arvin\nyhä enemmän tutkimaan omaa luonnettaan, ajattelemaan itseänsä.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nLiikkeeseen oli viime syksynä tullut uusi venäläinen värkmestari,\njosta ei kukaan pitänyt. Hän oli suurikokoinen ja raa'an näköinen\nmataline otsineen ja pienine, vaanivine silmineen ja käyttäytyi\nkaikkia kohtaan komentavasti ja röyhkeästi, jotapaitsi häntä\nepäiltiin santarmi-urkkijaksi. Sen lisäksi oli hän joku aika\ntakaperin iskenyt ilman syytä uutta oppilasta, niin että veri\ntulvahti suusta ja sieraimista; siitä lähtien tunsi Arvi lyöjää\nkohtaan kylmää vihamielisyyttä, aivankuin häntä olisi isketty...\n\nEräänä aamuna oli värkmestari saanut konvehtiverstaasta hiiren\npyydykseensä ja tuli riemuissaan näyttämään toisillekin saalistaan.\nHän nauroi niin että hampaat välkkyivät mustan parran seasta, ja\nhänen pienet silmänsä kiiluivat kuin nautinnosta, kun hän heilutteli\nhäkkiä kädessään ja kyseli innokkaasti, mikä olisi paras kuolintapa\nhiirelle.\n\n-- Ahaa -- paistumaan! -- huudahti hän yhtäkkiä venäjäksi ja hänen\nsilmänsä välähtivät julmasta kiihkosta. Sitten hän aukaisi äsken\nhiilistä puhdistetun uunin ja tarttui häkkiin...\n\nArvi oli heti tuntenut inhoa ja kauhua, mutta nyt hän ihan\najattelematta huudahti hätäisesti, miltei rukoillen:\n\n-- Älkää ... älkää tehkö sitä...!\n\nVärkmestari heitti häneen tuiman katseen, mörähtäen jotain ja pisti\nhäkin uuniin -- aikoen jäädä katselemaan hiiren kuolinkamppailua...\n\nKuului heikko, mutta vihlova vingahdus, joka sattui Arvin sydämeen...\nHän kuuli miten hiiri hädissään puri häkin rautalankoja, vikisi kuin\narmoa rukoillen, kiljaisi vihlovasti...\n\nArvi näki värkmestarin tarttuvan uuninoveen sulkeakseen sen, mutta\nsamassa silmänräpäyksessä huomasi Arvi seisovansa värkmestarin\nedessä suuri veitsi koholla -- ja kuuli oman, raivosta sähisevän\nkuiskauksensa:\n\n-- Häkki ulos!\n\nHänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmissä kiilui niin kaamea\ntuli, että värkmestari totteli silmänräpäyksessä; kaikki tuijottivat\nkuin halpautuneina -- niinkuin olisivat käsittäneet, että huoneessa\noli käynyt _kuolema_...\n\nKukaan ei puhunut sanaakaan -- pari kertaa kuului vain värkmestarin\nhammasten kirskaus. Arvi tiesi saaneensa verivihollisen, mutta hän\ntunsi, ettei olisi _voinut_ toisin menetellä Ja taas tunsi hän saman\nfyysillisen pahoinvoinnin, kuin ennenkin ankaran suuttumuksen jälkeen.\n\nArvi odotti, että joutuu pois paikastaan, mutta hänen ihmeekseen ei\nvärkmestari edes ilmottanut asiasta isännälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi kauhistui luonnettaan, ajatellessaan jälkeenpäin tuota kamalaa\ntapausta. Hän oli luullut kokonaan voittaneensa rajuutensa, ja nyt\nhän oli ollut surmaamaisillaan ihmisen -- hiiren vuoksi. Miten se oli\nmahdollista?\n\nHän mietti kauan, ja hänestä tuntui, että hänessä on ikäänkuin\nkaksi erilaista luonnetta: hellä ja säälivä, joka ei voinut sallia\nheikkoja, avuttomia rääkättävän, ja toinen kova ja raju, joka ei\närsytettynä välittänyt mistään.\n\nArvi ajatteli tuota tapausta ja huomasi hämmästyen, ettei vieläkään\nkatunut sitä. Hän tunsi, ettei olisi voinut saada rauhaa, jos olisi\nantanut avuttoman olennon sillä tavalla kitua kuoliaaksi... Hän olisi\naina kuullut korvissaan tuon vihlovan kiljaisun, se olisi kiduttanut\nhäntä niinkuin hukkuvan ihmisen viimeinen hätähuuto. Ja hän tunsi,\nettä hänen _täytyisi_ tehdä samoin sellaisissa tilanteissa.\n\nMutta alakuloiseksi se tapaus muutti Arvin. Hän tunsi omituista\nepävarmuutta tulevaisuutta ajatellessaan: saattaisihan sattua\nsamanlainen tilaisuus koska tahansa ja hänen elämänsä menisi\nsilmänräpäyksessä pirstoiksi...\n\nMutta yhtäkkiä Arvi huomasi miten lapsellinen oli ollut. Hän\nhymähti helpotuksesta huomatessaan miten helppo hänen olisi ollut\npelastaa hiiri ilman puukkoakin! Olisi vain tyynesti työntänyt\nrääkkääjän syrjään ja siepannut häkin uunista. Ja jos toinen\nolisi ryhtynyt \"rankaisutoimiin\", olisi hän voinut keskeyttää ne\nyhdellä nyrkiniskulla. Miksei hän menetellyt niin, -- miksi hän oli\nsuuttunut...\n\nNiin, sepä juuri oli ollut syynä, ettei hän ollut ymmärtänyt varoa\nsuuttumusta, ja suuttuneena hän ei enää huomannut muuta kuin yhden\näärimmäisen keinon.\n\nArvi päätti itsekseen, ettei enää päästäisi suuttumusta mieleensä\nennenkuin ajattelisi, ja muistaessaan, ettei ollut painiessaan\nsuuttunut kertaakaan senjälkeen kun oli niin päättänyt, tunsi hän\nlevottomuuden ja epävarmuuden häipyvän mielestään. Kun hän on\ntähän asti voittanut vaikeimmatkin vastoinkäymiset ja kärsimykset,\nkun hänen koko elämänsä oli voitettu raskaalla, taukoamattomalla\ntaistelulla, niin hän _ei anna_ sen särkyä noin pieneen esteeseen,\nsentähden päätti hän entistä ankarammin ponnistella luonteensa\nkasvattamiseksi. Hänen täytyy lopulta oppia hallitsemaan itseänsä\ntäydellisesti.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nSamoihin aikoihin tapahtui valtiollisessa elämässä tapauksia, jotka\nvaikuttivat voimakkaasti Arvin mieleen -- temmaten hänet mukaansa\nkuin pyörremyrsky. Hän huomasi ensikerran täydellisesti isänmaansa\nsorretun aseman. Hän joutui yhteiskunnallisen taistelun pyörteeseen,\njosta hän ei enää irti päässytkään.\n\nArvi oli kyllä ajatellut yhteiskunnallisia asioita, sillä hänen\noma elämänsä pakoitti ajattelemaan, ja samalla oli hän lukenut\nyhteiskunnallisia kysymyksiä käsitteleviä teoksia. Ja vierasta\nsortovaltaa oli hän oppinut vihaamaan siitä asti, kun kuuluisa\n\"Helmikuun manifesti\" julaistiin. Hänkin oli kirjoittanut toisten\ntuhansien ohella nimensä suureen adressiin. Mutta hän ei ollut oikein\nselvillä, miten taistelisi sitä vastaan, eikä hän myöskään käsittänyt\ntyöväenliikettä, vaikka tunsi ruumiineen ja sieluineen kuuluvansa\ntyöväenluokkaan.\n\nTosin oli Arvi kerran joutunut kosketuksiin työväenliikkeen kanssa\njuuri tuon adressikuumeen aikana, mutta hän oli silloin vielä liian\ntietämätön ja lisäksi niihin aikoihin niin syvästi järkytetty siitä\nkamalasta tapauksesta, jolloin oli joutumaisillaan murhaajaksi (kun\nhäntä syytettiin varkaudesta), ettei voinut perinpohjin syventyä\nuusiin asioihin. Hän muisteli taas tuota tapausta, se palautui hänen\nmieleensä niin elävänä, kuin olisi se tapahtunut eilisiltana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvi oli erään toverinsa kanssa mennyt teatteriin katsomaan \"Daniel\nHjortia\", ja se vaikutti häneen niin valtavasti, että hän unohti\nkokonaan ympäristönsä. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi itse elänyt\nja toiminut tuon pohjalaispojan haahmossa, sillä samanlainen viha\nja katkeruus kuohui hänenkin povessaan. Hän tunsi saman hurjan\nriemun ja kostonhimon leimahtavan sielussaan kuullessaan sankarinsa\nsinkauttavan ylpeitten sotaherrojen silmille musertavan kostonsa,\nja kun onni kääntyi ja Hjortin epätoivoiset kiroukset jylisivät\nvankiholvissa kahleitten kalinan säestämänä, silloin Arvikin\ntunsi voimattoman raivon raatelevan rintaansa ja hän kiristeli\nhuomaamattaan hampaitaan.\n\nArvi hätkähti kuin unesta herätessä kuullessaan yhtäkkiä\nkättentaputukset ja poistuvan ihmisjoukon hälinän. Koneellisesti\npoistui hän joukon mukana, mutta saavuttuaan pimeälle sivukadulle,\noli hän taas näkevinään nuo kaameat kohtaukset hirsipuun juurella ja\nvankiholvissa, sankarinsa äkillisen kuoleman. Monta päivää oli Arvi\näänetön ja synkkä. Hän ajatteli yhtämittaa tuon yksinäisen kostajan\nkohtaloa -- ja hänestä tuntui, etteivät nuo kylläiset, onnelliset\nkatsojat voineet ymmärtää hänen menettelyään. Mutta hän ymmärsi...\n\nSenjälkeen odotti Arvi kiihkeästi tilaisuutta päästä uudestaan\nteatteriin. Ja kun hän sitten pääsi, näki hän siellä tapauksen, joka\njärkytti häntä enemmän kuin näyttelijöiden esittämä näytelmä.\n\nHän huomasi näet, miten joukko nuoria herroja eräällä väliajalla\nkokoontui erään pitkän, mustatukkaisen miehen ympärille, nähtävästi\nvaatien tätä poistumaan. Arvi kuuli kiihkeitä, kiukkuisia huutoja,\nnäki kalpeita kasvoja ja uhkaavia nyrkkejä, ja vihdoin ympärillä\nolevat kävivät käsiksi mieheen kulettaen häntä ovea kohden. Arvin\nmieli kuohahti, se oli liian raukkamaista, että kokonainen lauma\nhyökkäsi yhden kimppuun! Hän tunsi kiihkeätä myötätuntoa; hän\nolisi hyökännyt apuun -- mutta oli halvalla paikalla eikä päässyt.\nKiihtyneenä kyseli hän syytä tuohon karkoitukseen ja tunsi hiukan\nrauhoittuvansa kuullessaan, että tämä oli isänmaan petturi.\n\n-- Mitä se on tehnyt? -- kysyi hän sentään varmuuden vuoksi.\n\n-- Kirjoittanut kirjoituksen, ettei työväen kannata olla herrojen\nmukana -- ettei heillä muka ole isänmaata -- koska herrat omistavat\nkaiken.\n\n-- Jaha ... vai niin, -- päätteli Arvi epävarmasti. Mutta tuo\ntapaus vaivasi sittenkin häntä. Tuo mies ei ollut näyttänyt\nisänmaanpetturilta. Ja hän päätti ottaa selvän. Sentähden hankki hän\ntuon lehden ja luki kyseessäolevan kirjoituksen.\n\nMutta eihän tämä pahaa ollut! Ei Arvi voinut pitää sitä\nisänmaanpetturuutena -- sehän oli täyttä totta hänen mielestään!\n\nSenjälkeen osti Arvi usein tuon lehden itselleen ja alkoi yhä enemmän\npitää sen sisällöstä. Suurella nautinnolla luki hän varsinkin erään\nKaapro Jääskeläisen purevan pilkallisia kirjoituksia.\n\nNuo sosialistit herättivät ensin hänen mielenkiintonsa, ja\nkuullessaan että niillä on jokin seura, ajatteli hän yhtyä näihin.\nMutta hän pettyi suuresti kuullessaan, että nämä eivät hyväksy\nmitään väkivaltaa, vaan koettavat parantaa oloja jonkun epämääräisen\n\"järjestäytymisen\" kautta; nyt jo oli tuollaisia yhdistyksiä\nperustettu kaikille suuremmille paikkakunnille, ja uusia syntyi\nvähitellen. Mutta noiden \"järjestyneiden\" pieni lukumäärä saattoi\nhänet toivottomaksi; se oli liian kaukaista, epämääräistä -- siitä ei\ntulisi apua.\n\nSitten oli tullut toisia tapauksia, jotka johtivat hänen\nharrastuksensa ja mielenkiintonsa toisaalle: valtiolliseen\nvastarintaan. Vieraan sortajan kuristustoimenpiteet muuttuivat\nyhä häikäilemättömämmiksi. Yhä tiheämmin sattui kotitarkastuksia,\nvangitsemisia. Huomattuja yhteiskunnallisia toimihenkilöitä\nkarkoitettiin maasta. Mutta samassa määrässä kasvoi myöskin\nvastarinta ja mieliala muuttui yhä kiihkeämmäksi.\n\nSekin lisäsi Arvin kehityshalua. Hän tahtoi tulla oikeaksi mieheksi,\nolla kaikessa etevä. Silloin hän pääsee eteenpäin, tulkoon mitä\ntahansa. Ehkä vielä tulee tilaisuuksia, jolloin hän saa näyttää, mitä\nmies voi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSortotoimenpiteet olivat jatkuneet tänäkin vuonna saman\nhävityssuunnitelman mukaan, ja kansalaisten toiminta estettiin\nsantarmien ja näiden kotimaisten apurien avulla. Mutta samassa\nmäärässä lisääntyi myös vastarinta. Sattui mielenosoituksia ja muita\nkapinallisuuksia, joille poliisi ei voinut mitään.\n\nNiinpä eräänä iltana, kun Arvi meni ulos, näki hän koko kaupungin\npilkkopimeänä. Yksikään lyhty ei valaissut, rakennukset häämöittivät\nharmaata taivasta vastaan suunnattomina, mustina möhkäleinä,\nikäänkuin koko kaupunki olisi kuollut. Mutta tuon pimeyden peitossa\nkuohui tavallista kiihkeämpi elämä. Pimeitä katuja vyöryi mustan\nvirran lailla valtava ihmisjoukko. Erään talon kohdalla joukko\npysähtyi. Ylhäällä neljännen kerroksen ikkunassa loisti tuli kuin\nuhmaten.\n\nVäkijoukko paisui yhä valtavammaksi, kuului vihellyksiä, uhkaavia\nhuutoja, jotka vaativat tulta sammutettavaksi. Kun ei tätä heti\ntoteltu, alkoivat lumipallot ja kivet sinkoilla seiniä vastaan -- ja\nhetken kuluttua tulet sammuivat.\n\nSilloin alkoi takaapäin kuulua kiukkuisia, ärjyviä huutoja ja\nsekavaa melua. Nuo komentavat huudot kajahtelivat yhä kiukkuisempina\nikäänkuin tahtoen vaientaa joukon melun, mutta se kiihtyi, kasvoi\nkuin lähenevän tuulispään kohina tukahuttaen yksityiset huudot, ja\nsitten räjähti pimeässä tuhatääninen pilkallinen naurunpuuska. Arvi\ntunsi olevansa kuin hiilillä, hän käsitti, että poliisi oli tullut\njoukkoa hajoittamaan ja joutunut naurunalaiseksi. Hän tunkeutui\nväkisin joukon lävitse, ja yhtämittaa kaikuivat kiihkeät, uhkaavat\nhuudot hänen ympärillään, ja välillä erotti poliisien raivokkaat\närjäykset.\n\nArvi ei päässyt perille, sillä huutojen ja vihellysten kaikuessa\nalkoi ihmisjoukko hitaasti liikkua toisaalle päin. Mutta kun Arvi\nlähimmässä kadunkulmassa näki ratsupoliisien pieksevän piiskoillaan\nyleisöä, alkoi hän uudestaan tunkeutua sinnepäin. Ja vihdoin hän\nsaapui paikalle samalla hetkellä, kun poliisit aikoivat viedä\nvangitsemansa miehen mukanaan.\n\nSadoista kurkuista kajahti raivokas huuto. Se tuntui tarttuvan\njokaiseen, tempaavan mukaansa kuin pyörremyrsky. Arvikin huomasi\njuoksevansa toisten mukana. He vapauttivat vangitun poliisien\nkynsistä. Siinä mylläkässä sai hän kipeän survaisun rintaansa\npoliisin sapelintupesta, se suututti häntä ja hän iski paikalla\npoliisin maahan.\n\nSamassa hyökättiin takaapäin hänen kimppuunsa ja kaksi poliisia alkoi\nkulettaa häntä poliisikamaria kohden. Hyvillä mielin muisti hän erään\nharjoittamansa tempun, ja sitten hän äkkiä heittäytyi käsilleen\nmaahan, levittäen molemmat jalkansa ulospäin. Kun poliisit pitivät\nhänestä molemmin käsin kiinni, lennähtivät he suoraan nenälleen. Arvi\nhypähti ylös -- ja taas kajahti kaikuva nauru ja kättentaputusten\npauhu, samalla kun suojeleva ihmisjoukko ympäröi hänet kuin elävä\nmuuri.\n\nPoliisipillit kiljahtivat kuin hengenhädässä. Kuului juoksevia\naskeleita ja poliisijoukko paljasti \"H.M. Keisarin nimessä\"\nsapelinsa, rynnäten rikoksentekijän jälkeen. Mutta pimeys ja joukon\npilkkanauru pelotti poliiseja, niin ettei sapeleita uskallettu\nkäyttää. Tuo suojeleva ihmismeri kasvoi moninkertaiseksi, samalla kun\ntoisella puolella avautui kapea kuja -- ja sitä myöten Arvi poistui\nkättentaputusten ja hyvä-huutojen kaikuessa.\n\nVäkijoukko lähti taas vyörymään eteenpäin pitkin pimeitä katuja, ja\nmissä vain näkyi valoja, siinä joukko seisahtui, ja sen vihellykset\nja alas-huudot kajahtivat pimeydessä niin oudolla, pahanenteisellä\nkiihkolla, että valot sammuivat. Ja Arvi tunsi epämääräistä,\nsalaperäistä vapauden ja voiman tunnetta siitä, että noiden täytyi\nkerrankin totella.\n\nJa kun poliisit taas yrittivät vangita erään mielenosoittajan,\njuoksi Arvi ensimmäisenä tätä vapauttamaan ja nähdessään poliisin\ntarttuvan sapeliinsa kamppasi hän tämän nenälleen lumihankeen ja\nsitten sieppasi sapelin tuppineen pois poliisin vyöltä ja heitti sen\nylös puuhun. Ja taas hän tunsi epämääräistä iloa ja tyytyväisyyttä\nvoidessaan vihdoinkin tehdä jotain niille, jotka olivat ruvenneet\nmaansa sortajien apureiksi.\n\nVasta puoliyön aikana joukko hajaantui ja Arvi lähti myös kotiin.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nKului kolme kuukautta ilman että nuorten välillä sattui mitään\nsuurempaa epäsointua, ja Arvi tunsi kiintyvänsä tyttöön yhä enemmän.\nMutta sitten sai tytön isä tietää asian ja tyttö asetettiin ankaran\nvalvonnan alaiseksi -- häntä kiellettiin koskaan tapaamasta tuota\nlurjusta...\n\nMutta tyttö petti julkeasti vartiansa ja kävi ihan näiden uhalla\nArvia tapaamassa; tosin se tapahtui harvemmin kuin ennen, mutta tuo\nestely lähensi heitä yhä enemmän...\n\nMutta sitten sattui kerran epäsointu, joka antoi aihetta moneen\nseuraavaan. Ingeborg oli kerran aivan huomaamattaan maininnut jotain\nsukuperästään, ja kun Arvi muutenkin oli sillä kertaa pahalla\ntuulella ja tyttö sattui mainitsemaan vaikeuksista, joita oli\nkokenut, ennenkuin pääsi Arvin luokse, tuntui hänestä, että Ingeborg\ntahtoi huomauttaa, miten hän alentui hänen tähtensä. Hän ei sanonut\nmitään, hymyili vain katkerasti. Ingeborg huomasi sen ja kysyi syytä\nsiihen, mutta Arvi ei selittänyt. Hän päätti tutkia, oliko asia niin.\n\nSentähden alkoi hän siitä lähtien epäluuloisesti tarkkailla\nIngeborgin jokaista sanaa. Ja kun hän luuli huomaavansa jotain,\nsinkautti hän heti jonkun harvan sanan, katkeran ja haavoittavan kuin\npuukonisku. Ingeborg koetti ymmärtää -- hän luuli sen johtuvan Arvin\nkokemista suurista kärsimyksistä ja vääryyksistä.\n\nMutta eräänä iltana, kun he istuivat kahvilansa yksityishuoneessa,\noli Ingeborg innostuneena kertonut, miten hänen serkkunsa tähden\noli tapahtunut kaksintaistelu. Tyttö oli salakihloissa erään\nluutnantin kanssa, ja kun eräs kartanonomistaja oli esiintynyt\nliian tunkeilevasti, vaati sulhanen tämän kaksintaisteluun ja ampui\nolkapään puhki!\n\n-- Sinun hieno serkkusi on siis valloitettu samalla keinolla, jota\nluolissa asuvat esi-isämme käyttivät. No, onpa keski-Afrikassa\nvieläkin heimoja, joiden miehet valloittavat itselleen mustaihoisen\nrouvan tappelemalla!\n\nArvi oli katkeroitunut tytön innostuksesta ja hänen äänensä oli\nviiltävän pilkallinen. -- Tyttö tuijotti häntä hämmästyneenä ja sanoi:\n\n-- Mitä ... mitä sinä sanot? Niinkö sinä arvostelet kunnia-asioita.\nNaisen kunnian puolustamista...?\n\n-- Anteeksi! -- huomautti Arvi ja kumarsi ivallisesti hymyillen.\n-- Minun mielestäni tappelu on aina tappelua! Ja minä luulen, että\njos tämä neiti kerran oli antanut liiaksi aihetta, rohkaissut tuota\ntoista hienosti keimaillen niin paljon, että tämä luuli voivansa\nmyöskin -- niin ei kai se kunnia toisten tappelusta ole kirkastunut...\n\n-- Arvid! -- huudahti tyttö karahtaen tulipunaiseksi. -- Anna minun\nserkkuni olla rauhassa -- ei sanaakaan enää! Vai niin -- tappelua!\n\n-- Ehkä luulet, etten tunne sitä asiaa, -- ilkkui Arvi. Mutta\nminä olen ikävä kyllä, tapellut liiaksikin ja kadun sitä -- se on\nmielestäni aina raakuutta!\n\nArvi puhui yhä tyynesti, kylmän ivallisesti, ja se oli vähällä\nsaattaa Ingeborgin suunniltaan. Hänen onnistui kuitenkin hillitä\nitsensä, ja hänen äänensä vapisi ylenkatseesta:\n\n-- Olen aina kuullut, että se on _miehille_ kunniakysymys -- mutta\nolen kai erehtynyt. Mutta olisi hauska tietää, mitä _sinä_ tekisit,\njos sinut vaadittaisiin kaksintaisteluun?\n\nArvin silmissä välähti pahaenteisesti, ja hän sanoi hiljaa, kalveten:\n\n-- Usuta sieltä joku aatelisnulkki tekemään se -- kyllä sitten näet,\nmitä _minä_ teen!\n\n-- Arvid! -- kuului taas huudahdus, jossa kuvastui samalla syytös,\nvaroitus ja rukous. Hän huomasi sanoneensa liikaa, muistaessaan Arvin\ntavattoman voiman ja taitavuuden. Mutta Arvin onnistui taas hymyillä,\nse kiihoitti tyttöäkin maksamaan samalla mitalla:\n\n-- Suo anteeksi yksinkertaisuuteni, kun odotin sinulta sellaista\nturhuutta kuin kohteliaisuus, säädyllisyys y.m.!\n\nSe sattui kaikkein arimpaan paikkaan. Arvi kalpeni vieläkin ja\ntuijotti tyttöä hurjin katsein ikäänkuin tietämättä mitä tekisi.\nVihdoin vääntyivät hänen huulensa hymyyn ja hän änkytti käheästi:\n\n-- Ja suo sinä anteeksi, etten minä, yksinkertainen moukka, ole aina\nymmärtänyt, miten suuri armo minulle on tapahtunut -- kun neiti on\nalentunut istumaan seurassani muutaman kerran... Sitäkö tarkoitat...?\n\nIngeborg ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti loukkaavasti:\n\n-- Kuten itse tahdot! Kai sinä itse parhaiten itsesi tunnet!\n\n-- Nöyrin kiitokseni -- kun kerrankin sain kuulla totuuden! Nyt\nymmärrän vihdoinkin vapauttaa korkeasukuisen neidin raa'an työläisen\nseurasta! Saanko pyytää, että saisin kunnian saattaa teidät pois\ntäältä vielä tämän kerran, mademoiselle? Paremman saattajan\npuutteessa...\n\nHän nousi äänettömänä, äänettöminä he menivät ulos kahvilasta, ja\nsamoin jatkui matka lähimpään kadunkulmaan asti. Siinä hän otti lakin\npäästään ja lausui kohteliaasti kumartaen:\n\n-- Näin saadaan minun epämiellyttävä läsnäoloni mahdollisimman\nlyhyeksi.\n\nMatka oli lyhyt, ajuri ajoi nopeasti, tyttö ei ehtinyt ajatella\nmitään, ennenkuin he olivat kotiportin edustalla. He nousivat reestä,\nja hän näki Arvin kasvoilla syvän tuskan, ja hänen kätensäkin vapisi\nensin, mutta hänen hymyilynsä oli taas kohtelias ja ääni pilkallinen,\nkun hän kumartaen lausui:\n\n-- Pyydän vieläkin anteeksi typeryyksiäni, toivoen etteivät ne enää\ntämän jälkeen painaisi neidin mieltä.\n\n-- En luule sitä! -- vastasi Ingeborg miltei voitonriemuisesti, mutta\nkatui samassa ja hänen äänensä kuului tukehtuneelta: -- Arvid...!\n\n-- Sepä hauskaa! -- iski Arvi takaisin ja hymyili iloisesti ja\nkohteliaasti. -- Se onkin ainoa lohdutukseni, ja nyt pyydän lausua\nhyvästini!\n\nHän kumarsi kuin kiittäen ja hänen läpitunkeva katseensa tunkeutui\nIngeborgin rintaan tuottaen tuskaa: hän ei tule enää! Hänen kätensä\nojentuivat, kun hän toisti hätääntyen:\n\n-- Arvid!\n\nMutta tämä ei kuullut enää. Ingeborg oli vieläkin näkevinään\nkelmeässä kuun valossa nuo voimakkaat kasvot oudon kylminä,\nkohteliaina ja niin peloittavan kalpeina. Hän nojautui oven ripaa\nvastaan ja purskahti rajuun itkuun.\n\n\n\n"]