[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHAZe4h05dxieUYHyTfQnEK_BIY3KSVj9E8qiOyOj9Z0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},957,"Kalatyttö","Björnson, Björnstjerne",1832,1910,"957-bjornson-bjornstjerne-kalatytto","957__Björnson_Björnstjerne__Kalatyttö",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1868,1905,40108,242123,false,48463,[24,25,26],"Bildungsromans","Norway -- Fiction","Young women -- Fiction",[28,29],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Kalatyttö\" by Bjørnstjerne Bjørnson is a novel written in the early 20th century. The book explores themes of identity, societal expectations, and personal growth through the lives of its characters, particularly focusing on the intertwining stories of Pedro and Gunlaug, known as the Kalatyttö or \"fish girl\". The narrative captures the essence of a small coastal town and the struggles of its inhabitants against the backdrop of their professions and relationships.  The opening of the novel introduces a tranquil little fishing town, characterized by its picturesque harbors and the daily life of its residents. We meet Pekka Olsen, a respected man who opened a shop in the town, and his son, Pietari, who is sent to school but struggles with the expectations placed upon him. The story then shifts to Pedro, a young boy who aspires to find his own identity. As his experiences unfold, he forms a crucial bond with Gunlaug, a strong and spirited girl who helps him navigate his insecurities. Their friendship blossoms through fishing adventures and shared dreams, but as they grow older, societal pressures and personal fears start to reshape their lives in unexpected ways. Thus, the opening sets an engaging tone for the exploration of youthful innocence tinged with the complexities of adult life. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Cajander, Paavo Emil",296,"Kehitysromaani kertoo Petran kasvusta pienessä norjalaisessa rannikkokaupungissa. Vilkas ja omapäinen tyttö joutuu vastakkain yhteisön odotusten ja uskonnollisten asenteiden kanssa etsiessään kutsumustaan ja tietään näyttämötaiteen pariin.","Björnstjerne Björnsonin 'Kalatyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 957. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KALATYTTÖ\n\nKirj.\n\nBjörnstjerne Björnson\n\n\nNorjan kielestä suomentanut P. Cajander\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1905.\nHelsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nMissä sillinpyyntiä kauemman aikaa on lakkaamatta harjoitettu, siihen\nsyntyy vähitellen kaupunki, jos paikka muuten on sopiva. Tämmöisistä\nkaupungeista ei voi ainoastaan sanoa, että meri on ne maalle\nluonut, vaan ne loitommalta katsoen näyttävätkin meren ajamilta\npölkkykasoilta tahi kumotuilta veneiltä, joita kalastajat ovat\nkaataneet suojakseen myrsky-yönä; lähemmäksi tultua huomataan, kuinka\nsattumoilta kaikki on rakentunut, siinä kun on joko tunturi keskellä\nliikepaikkaa, tahi vesi jakaa kaupungin kolmeen, neljään palaseen,\nja kadut luikertelevat ja mutkittelevat. Ainoastaan yksi seikka on\nkaikilla yhteinen: satama tarjoo suojaa suurimmillekin laivoille;\nsiinä on tyyni kuin korvossa, ja sentähden ovatkin nuo suojapaikat\nhyvät olemassa niitä laivoja varten, jotka, purjeet rikkinäisinä ja\ntaklaus hajalla, aavalta mereltä tulevat ajelehtain turvapaikkaa\netsimään.\n\nSemmoisessa pienessä kaupungissa on hiljaista; kaikki hälinä\nvetäytyy laitureille, jossa talonpoikain veneet ovat kiinni, ja\njossa laivoja lastataan ja puretaan. Pitkin laitureita kulkee pienen\nkaupungin ainoa katu; valkoisiksi ja punaisiksi maalatut, yhden- ja\nkahdenkertaiset rakennukset seuraavat kadun toista puolta, kuitenkaan\nei seinä seinässä kiinni, vaan kauniit ryytimaat välissä; se on siis\npitkä, leveä katu, jossa muuten merituulella tuntuu haju siitä,\nmitä laitureilla on. Täällä on hiljaista -- ei poliisin pelosta,\nsillä semmoista ei täällä tavallisesti ole -- vaan panettelemisen\npelosta, koska kaikki ihmiset ovat tuttuja. Kadulla kulkiessa täytyy\ntervehtiä joka ikkunaan, jossa joku vanha nainen tavallisesti istuu\nja tervehtii takaisin. Lisäksi tulee vielä tervehtiä jokaista\nvastaantulijaa; sillä kaikki nämät hiljaiset ihmiset käyvät ja\nmietiskelevät, mikä on soveliasta ylipäänsä ja heille erityisesti.\nJoka säätyänsä ja tilaansa ylemmäs pyrkii, menettää hyvän maineensa;\nsillä ei ainoastaan hän ole tunnettu, vaan myöskin hänen isänsä ja\niso-isänsä; ja urkitaan selville missä perheen jäsenessä ennen on\nhavaittu taipumusta säädyttömyyteen.\n\nTähän rauhalliseen kaupunkiin tuli monta vuotta sitten hyvin\nkunnioitettu mies Pekka Olsen; hän tuli maalta, missä oli henkeänsä\nelättänyt rihkamakaupalla ja viulunsoitolla. Kaupungissa avasi hän\npuodin, missä entisille kauppatutuillensa paitsi rihkamatavaraa\nmyöskin myi paloviinaa ja leipää. Hänen kuultiin astuvan edes ja\ntakaisin puodintakaisessa \"peräkamarissa\", soittaen hyppypolskia ja\nmorsiusmarsseja; joka kerta, kun tuli oven kohdalle, tirkisti hän\nsiinä olevasta lasireiästä puotiin, ja jos joku ostaja oli tullut,\npäätti hän soittonsa liirutukseen ja meni puotiin. Kauppa kävi hyvin;\nhän nai, ja hänelle syntyi poika, jonka kastatti omaksi kaimaksensa,\nei kuitenkaan Pekaksi, vaan Pietariksi. Pikku Pietarista piti tuleman\nmitä Pekka tunsi itse ei olevansa, sivistynyt ihminen, jonkatähden\npoika pantiin latinakouluun. Kun nyt ne, joiden tuli olla hänen\ntovereitansa, pieksäen ajoivat leikeistänsä hänet kotiin, koska hän\noli Pekka Olsenin poika, niin ajoi Pekka Olsen pieksäen hänet heidän\nluoksensa takaisin; sillä muulla tavoin ei poika voinut sivistyä.\nPikku Pietari tunsi siis olevansa hylkiö koulussa ja tuli laiskaksi\nja vähitellen kaikkeen niin haluttomaksi, että isä ei voinut pieksää\nhäntä nauramaan eikä itkemään. Silloin Pekka heitti pieksämisen\nja pani pojan puotiin. Mutta ihmeeksi hänen kävi, kun näki pojan\nantavan kaikille, mitä he pyysivät, jyvääkään liikaa antamatta, itse\nsyömättä ainoatakaan väskynää, mutta mittaavan, laskevan ja kirjaan\npanevan kaikki ykstotisena, tavallisesti sanaakaan virkkamatta, ja\nhyvin vitkaan, mutta nuhteettomalla tarkkuudella. Isä alkoi uudestaan\ntoivoa ja lähetti hänet sillialuksessa Hampuriin, kauppakoulussa\nhyviä tapoja oppimaan. Poika oli poissa kahdeksan kuukautta, johan\nsiinä lienee kylliksi. Palatessaan oli hän hankkinut itselleen\nkuusi uutta vaatekertamusta ja maalle noustessaan oli hänellä ne\nyllänsä, toinen kertamus toisen päällä, \"sillä siitä mitä päällä\non, ei tarvitse tullia maksaa\". Mutta, paksuutta lukuun ottamatta,\noli hän, kun seuraavana päivänä astui kadulle, näköjään melkein\nsamanlainen kuin ennenkin. Käveli yhtä jäykkänä ja suorana,\nkädet riipuksissa, tervehti äkkinäisellä nytkäyksellä ja kumarsi\nikäänkuin olisi ollut niveletön, ruvetakseen taaskin yhtä jäykäksi;\nhän oli ilmetty kohteliaisuus, kuitenkaan virkkamatta sanaakaan;\nreipas, mutta samalla arka. Nimeänsä ei hän enää kirjoittanut\n_Olsen,_ vaan _Ohlsen_, josta kaupungin viisastelijat saivat syytä\nseuraavaan kysymykseen: \"Kuinka pitkälle ennätti Pietari Olsen\nHampurissa?\" Vastaus: \"ensimäiseen puustaviin\". Tuumipa jo muuttaa\nristimänimensäkin \"Pedroksi\", vaan kun tuon _h_:ntähden sai kärsiä\nniin paljon pilkkaa, heitti hän sen tuuman ja kirjoitti vain _P.\nOhlsen_. Hän laajensi isänsä kaupan ja nai jo 22 vuoden ikäisenä\npunakätisen puotimamselin, sillä hänen isänsä oli vastikään tullut\nleskeksi ja luotettavampi oli vaimo kuin emännöitsijä. Vuoden päästä\nummelleen synnytti vaimo pojan, joka, viikon päästä ummelleen\nkastettiin \"Pedroksi\". Kun arvoisa Pekka Olsen oli tullut iso-isäksi,\ntunsi hän ikäänkuin sisällistä halua ruveta vanhaksi. Hän jätti\nkaupan pojallensa, istuskeli itse penkillä puodin edustalla ja\npoltteli lehtitupakkaa piippunysällänsä. Ja kun eräänä päivänä alkoi\ntuolla ulkona ikävystyä, toivoi hän, että pian saisi kuolla pois, ja\nniinkuin hänen kaikki muutkin toiveensa olivat toteutuneet, niin kävi\ntämänkin.\n\nJos nyt Pietari poika oli perinyt yksinomaan toisen puolen isän\nkyvystä, nimittäin kauppaälyn, niin näytti pojanpoika Pedro\nperineen toisen, nimittäin yksinomaan soittotaidon. Hän oppi hyvin\nmyöhään lukemaan, mutta hyvin aikaisin laulamaan; hän soitti huilua\nniin hyvästi, että herätti huomiota; hän oli hempeän näköinen ja\nhelläsydäminen. Mutta siitä isällä vain oli vastusta, kun hänen oma\ntarkkuutensa oli juurrutettava poikaan. Kun tämä jotakin unhotti,\nei häntä toruttu eikä lyöty, niinkuin muinoin isää, vaan häntä\nnipistettiin. Tämä tapahtui hyvin hiljaisesti ja ystävällisesti,\nvoisipa sanoa kohteliaasti, vaan se tapahtui vähimmästäkin syystä.\nÄiti luki joka ilta, vaatteita hänen päältään riisuessansa, hänen\nmustelmansa ja kelta-pilkkunsa ja suuteli niitä, vaan hän ei tohtinut\ntehdä vastusta, sillä häntä itseänsäkin nipistettiin. Jokaisesta\nreiästä pojan vaatteissa, jotka olivat tehdyt isän Hampurilaisesta\npuvusta, jokaisesta pilkusta koulukirjoissa oli äiti vastuunalainen.\nSenpätähden kuultiinkin aina: \"ei niin, Pedro! varo itseäsi, Pedro!\nmuista Pedro!\" -- hän pelkäsi isäänsä ja kyllästyi äitiinsä. Toverien\nseurassa ei hänelle tehty mitään pahaa; hän purskahti heti itkuun\nja rukoili vaatteidensa puolesta. Häntä kutsuttiin lellikiksi,\neikä hänestä sen enempää huolittu. Hän oli kipeän, höyhenettömän\nsorsanpojan kaltainen, joka kaikkialla nilkutti parven perässä ja\njuoksi kauas pois sen vähäisen palan kanssa, jonka sai varastetuksi;\nkukaan ei antanut hänelle, sentähden ei hänkään antanut kellekään.\n\nMutta pian huomasi hän, että kaupungin alhaisten lasten seurassa\noli toisin; sillä he olivat kärsivälliset häntä kohtaan, koska\nhän oli heitä hienompi. Pitkä, ravakka tyttö, joka hallitsi koko\njoukkoa, otti hänet turviinsa. Pedro ei voinut kylliksi katsella\nhäntä: hänellä oli sysimustat hiukset, jotka asuivat kähärässä, ja\njoita ei koskaan ollut kammalla suorittu, vaan sormin; hänellä oli\ntummansiniset silmät, lyhyt otsa, ja kasvot ikäänkuin kiristyivät\nkokoon ja hyökkäsivät suoraan päälle. Hän oli aina liikkeessä tahi\ntyössä, kesällä jalat ja käsivarret paljaina ja iho ahvettuneena,\ntalvella puettuna niinkuin muut kesällä. Hänen isänsä oli luotsi\nja kalastaja; hän juoksi kaupungilla isän kaloja myymässä, piteli\ntuulessa hänen venettänsä, ja hoiti yksinänsä kalastusta, kun isä\nluotsasi. Jokainen, joka vaan näki hänet, kääntyi vielä kerran häntä\nkatsoakseen; sillä hän oli erittäin ravakka. Hänen nimensä oli\nGunlaug, vaan häntä kutsuttiin kalatytöksi, jota hän piti arvonimenä.\nHän auttoi leikeissä aina heikompia, sisällinen halu pakotti häntä\nsuojelemaan muita, ja nyt hän otti tämän hempeän pojan turvatikseen.\n\nHänen veneessänsä voi Pedro soittaa huilua, jota ei kotona suvaittu,\nkoska luultiin sen estävän häntä ajattelemasta läksyjänsä.\nTyttö souteli Pedroa ulapalla, otti hänet mukaansa pitemmille\nkalastusretkille, ja pian pääsi hän yöretkillekin mukaan. Silloin\nsoutelivat he auringon laskiessa ulommalle valoisan kesäillan\ntyvenessä. Pedro soitteli huilua tahi kuunteli, kun Gunlaug\nhaasteli hänelle kaikki, mitä tiesi, vedenhaltijoista, aaveista,\nhaaksirikoista, vieraista maista ja mustasta kansasta ynnä muusta,\njota merimiehet olivat kertoneet. Hän jakoi hänelle ruokiansa samoin\nkuin tietojansakin, ja Pedro otti kaikki vastaan mitään takaisin\nantamatta, sillä hänellä ei ollut kotoa ruokaa eikä koulusta\ntietoja. He soutelivat, kunnes aurinko laski lumitunturien taakse,\nnousivat sitten maalle saareen ja tekivät valkean s.t.s. Gunlaug\nkeräsi oksia ja risuja, Pedro istui ja katseli. Gunlaug oli ottanut\nisänsä meritakin ja peitteen Pedroa varten, joihin tämä käärittiin.\nHän hoiti tulta, ja Pedro nukkui. Hän pysytteli itseänsä valveilla\nlaulun- ja virren-pätkiä laulamalla; hän lauloi korkealla, heleällä\näänellä, kunnes Pedro nukkui, sitten hiljemmin. Kun aurinko alkoi\njälleen nousta toiselta puolen ja enteeksi lähetti kylmän, keltaisen\nvalon tuntureille, herätti Gunlaug hänet. Metsä oli vielä musta,\nniitty pimeä, vaan ne muuttuivat vähitellen ruskeanpunaisiksi ja\nvälkkyviksi, kunnes tunturin harja hehkui ja kaikki värit valahtivat\nesiin. Silloin työnsivät he veneen jälleen vesille; se kynteli vakoja\naamutuulessa virehtivään mustaan meren pintaan, ja kohta olivat he\nkarilla toisten kalastajain joukossa.\n\nKun talvi tuli ja meriretket lakkasivat, kävi Pedro Gunlaugia\ntervehtimässä hänen kotonansa; hän tuli vähän päästä ja katseli\nGunlaugia, kun tämä teki töitään; vaan ei kumpikaan paljon puhunut;\nnäytti siltä, kuin olisivat istuneet yhdessä kesää odottamassa. Kun\nse tuli, niin haihtui, sen pahempi, Pedrolta tämäkin uusi elämän\ntoive; Gunlaugin isä kuoli, ja tyttö muutti kaupungista pois, ja\nPedro pantiin opettajain neuvosta puotiin palvelemaan. Siellä seisoi\nhän äitinsä kanssa yhdessä; sillä isä, joka vähitellen oli muuttunut\nniiden ryynien väriseksi, joita mitteli, täytyi heittäytyä vuoteen\nomaksi takakamariin. Sieltäkin hän yhä tahtoi olla osallinen kaikessa\nja kuulla, mitä kumpikin myi, eikä ollut kuulevinaan, kunnes sai\nheidät niin lähelle, että voi nipistää heitä. Ja kun sydän kokonaan\noli kuivunut tässä vähäisessä lampussa, sammui se eräänä yönä. Vaimo\nitki, tietämättä varmaan minkätähden, mutta poika ei vuodattanut\nainoatakaan kyyneltä. Kun heillä oli rahaa kyllin elääksensä,\nheittivät he kaupan, hävittivät kaiken muistonkin siitä ja tekivät\npuodin asuinhuoneeksi. Siellä istuskeli nyt äiti ikkunan ääressä\nsukkaa kutoen; Pedro istui kamarissa, joka oli käytävän toisella\npuolella, ja soitteli huilua. Vaan kun kesä tuli, osti hän itselleen\npienen, kevyen purjeveneen, purjehti saareen ja makasi, missä Gunlaug\noli maannut.\n\nJa kun hän eräänä päivänä loikui siellä kanervikossa, näki hän\nveneen suuntaavan saarta kohti, laskevan hänen veneensä kupeelle\nja Gunlaugin astuvan maihin. -- Gunlaug oli aivan sama kuin\nennenkin, mutta täysikasvuinen ja pitempi kuin muut naiset Vaan\nPedron huomattuansa hän heti rupesi ahmaan harvempaan; hän ei ollut\najatellut, että Pedrokin oli mieheksi kasvanut.\n\nNoita kalpeita, laihoja kasvoja ei hän tuntenut; niissä ei enää\nkivulloisuus ja hempeys kuvastunut, vaan tylsämielisyys. Mutta\nGunlaugia katsellessa tuli silmään hiljainen heijastus muinaisista\nunelmista. Gunlaug kiirehti taas käyntiänsä, ja joka askeleelta,\nminkä hän astui, tunsi Pedro itsensä vuotta nuoremmaksi, ja kun\nhän oli kavahtanut pystyyn ja Gunlaug seisoi hänen vieressään,\nniin nauroi hän kuin lapsi ja puhui niinkuin lapsi: noiden vanhain\nkasvojen takana oli pelehtynyt lapsi; hän oli vanhennut, mutta hän ei\nollut aikaihmiseksi kasvanut.\n\nKuitenkin -- juuri tätä lasta haki Gunlaug ja nyt kun oli sen\nlöytänyt, ei hän tiennyt mitä tehdä enää; hän nauroi ja punastui.\nPedro tunsi itsessään ikäänkuin voiman heräävän, hän tunsi sen\nensi kerran elämässään, hän muuttui samalla hetkellä kauniiksi,\ntätä ei kestänyt kuin kenties silmänräpäyksen aikaa, mutta siinä\nsilmänräpäyksessä Gunlaug oli voitettu.\n\nGunlaug oli niitä ihmisiä, jotka voivat rakastaa vain sitä, mikä\nheikkoa on, ja mitä käsillään ovat kantaneet: hän oli aikonut viipyä\nkaupungissa kaksi päivää, mutta viipyi kaksi kuukautta. Näinä kahtena\nkuukautena kasvoi Pedro enemmän kuin koko nuoruudessaan; hän havahti\nunestaan ja haluttomuudestaan, niin että voi tuumaillakin; hän tahtoi\npois, hän tahtoi oppia soittamaan! Vaan kun hän eräänä päivänä\njälleen lausui tämän, vaaleni Gunlaug ja sanoi: \"niin, -- mutta ensin\nmeidän pitää mennä naimisiin.\" Pedro katsoi Gunlaug'iin, Gunlaug\nkatsoi häneen, molemmat tulivat tulipunaisiksi, ja Pedro sanoi:\n\"Mitähän ihmiset siitä sanoisivat?\"\n\nGunlaug ei ollut ajatellut, että Pedro voisi tahtoa muuta, kuin mitä\nhän tahtoi, koska hän itse ei voinut tahtoa muuta, kuin mitä Pedro\ntahtoi. Mutta nyt Gunlaug huomasi selvästi, ettei hän hetkeäkään\nollut ajatellut jakaa hänen kanssansa muuta kuin mitä häneltä\noli saanut. Gunlaug älysi heti, että niin oli ollut koko heidän\nelin-aikansa. Hän oli alussa tuntenut sääliä ja lopuksi rakastunut\nsiihen, jota kohtaan oli ollut hyvä. Jospa hän nyt vaan olisi\nvoinut vähän aikaa malttaa mieltänsä -- sillä Pedro huomasi hänen\nsyttyneen vihaan, peljästyi ja huusi: \"minä tahdon\" -- hän kuuli\nsen; mutta suuttumus omasta tuhmuudestansa ja Pedron huonoudesta,\nomasta häpeästänsä ja Pedron miehuuttomuudesta, kuohahti niin\ntulisella nopeudella purkausta kohti, ettei rakkaus, joka on alkanut\nlapsuudessa ja ilta-auringon loistossa, jota laineet ja kuutamo ovat\ntuuditelleet ja huilun sävelet ja hiljainen laulu säestäneet, ole\nkoskaan päättynyt surullisemmin; sillä hän tarttui Pedroon molemmin\nkäsin, nosti hänet ylös ja pehmitti häntä oikein sydämmensä pohjasta,\nsouti sitten kaupunkiin takaisin ja meni saman tien tunturien yli.\n\nPedro oli purjehtinut satamasta rakastuneena nuorukaisena, joka\noli miehuutensa saavuttamaisillaan, vaan souti kotiin takaisin\nvanhuksena, jolla ei ollut mitään miehuutta ollut. Yksi ainoa\nmuisto elähytti hänen elämäänsä, ja senkin oli hän houkkapäisesti\nhävittänyt; yksi ainoa paikka maailmassa oli hänellä minne paeta,\nvaan sinne ei hän enää tohtinut mennä. Kun hän nyt mietiskeli omaa\nkurjuuttansa ja mistä tämä kaikki oikeastaan oli alkunsa saanut,\nvajosi hänen toimeliaisuutensa ikäänkuin suohon eikä siitä enää\nkoskaan kohonnut. Kaupungin pikku pojat, jotka olivat huomanneet\nhänen kummallisuutensa, alkoivat pian häntä kiusata, ja kun hän oli\nkaupungin pimiköitä, josta ei kukaan tietänyt, millä hän eli ja mitä\nhän toimitti, niin ei kenenkään johtunut mieleen häntä puolustaa.\nEipä tohtinut hän enää mennä ulos, ainakaan ei kadulle. Koko hänen\nelämänsä oli taistelua pikkupoikien kanssa; nämät tekivät kenties\nsaman hyödyn kuin hyttyset kesä-lämpimällä; sillä ilman heitä olisi\nhän vajonnut loppumattomaan uneliaisuuteen.\n\nGunlaug tuli yhdeksän vuotta sen jälkeen taas kaupunkiin yhtä\nodottamatta kuin oli lähtenytkin. Hänellä oli nyt kahdeksanvuotias\ntyttö mukana, joka oli samankaltainen kuin hän itsekin muinoin; se\nvaan, että kaikki oli siistimpää ja ikäänkuin unelmaan verhottua.\nGunlaug oli ollut naimisissa, niin sanottiin, oli saanut periä ja\ntullut kaupunkiin merimiehille ravintolaa pitämään.\n\nHän hoiti sitä niin, että hänen luoksensa tulivat kauppamiehet ja\nlaivurit väkeä pestaamaan ja laivamiehet pestiä ottamaan. Sitä\npaitsi tilasivat kaikki kaupunkilaiset hänen kauttansa itselleen\nkaloja. Tästä välikaupasta ei hän koskaan ottanut äyriäkään, vaan\nkäytti ankaralla tavalla sitä valtaa, jonka se hänelle tuotti. Hän\noli empimättä kaupungin mahtavin mies, vaikka olikin vaimo-ihminen,\nja vaikk'ei koskaan jättänyt taloansa. Häntä kutsuttiin\n\"Kala-Gunlaug'iksi\" eli \"Mäki-Gunlaug'iksi\"; \"Kalatytön\" nimen peri\nhänen tyttärensä, joka juoksenteli kaupungin kaduilla pikkupoikain\netunenässä.\n\n_Hänen_ elämäkertansa se tässä tulee kerrottavaksi; hänessä oli äidin\nluonnon voimaa ja hän sai tilaisuutta sitä harjoittaa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKaupungin useat somat ryytimaat tuoksuivat sateen jälkeen toisessa ja\nkolmannessa kukoistuksessansa. Aurinko laski ikuisten lumitunturien\ntaakse, koko taivas oli kuin tulen ja liekkien vallassa, ja\nlumihuiput heijastivat heikosti vastaan. Lähimmäiset tunturit olivat\nvarjossa, vaan niitä kuitenkin moniväriset, syyspukuiset metsät\nvaalensivat. Saarissa, jotka keskellä vuonoa perätysten seurasivat\ntoisiaan maalle päin ikäänkuin soutaen, oli tiheän metsän värinvälke\nvielä räikeämpi kuin tuntureilla, sillä ne olivat lähempänä. Meri oli\nvallan tyyni, ja suurta laivaa hinattiin satamaan. Ihmiset istuivat\npuu-portaillaan, joita ruusu-pensaat puoleksi peittivät kummaltakin\npuolelta; siinä he puhuivat toisilleen portailta portaille,\nsiirtyivätpä välistä toistensa luoksekin tahi tervehtivät käveliöitä,\njotka menivät siitä ohi pitkiin lehtokujiin päin. Pianon soittoa\nkuului kenties jostakin avonaisesta ikkunasta, muutoin ei haastelujen\nvälissä hiiskaustakaan; auringon viimeinen välke vedenpinnalla enensi\nvain tunnetta, että täällä oli hiljaista.\n\nVaan yht'äkkiä nousi keskellä kaupunkia melu, ikäänkuin kaupunkia\nolisi väkirynnäköllä valloitettu. Pojat parkuivat, tytöt kirkuivat,\ntoiset pojat hurrasivat, akat toruivat ja komentivat, poliisin suuri\nkoira haukkui ja kaikki kaupungin rakit vastasivat; niiden, jotka\nolivat sisällä, piti ulos, ulos, -- melu tuli niin hirmuiseksi, että\nitse kaupungin pormestarin täytyi kääntyä portaillaan ja päästää\nsuustaan nämät sanat: \"Tuolla lienee jokin hätänä.\"\n\n\"Mitä se on?\" kysyivät lehtokujista tulijat äkkiä niiltä, jotka\nportailla seisoivat. -- \"Niin, mitä se on?\" vastasivat portailla\nseisojat. -- \"Veikkoseni, mitä se on?\" kysäisivät kaikki, kun joku\ntuli keskikaupungista, vaan kun tämä kaupunki puolikuun muotoisena\nkiertää lahtea vetkossa kaaressa, niin kului paljon aikaa, ennenkuin\nkaikki ihmiset molemmissa päissä olivat kuulleet vastauksen: \"se on\nvaan Kalatyttö.\"\n\nTämä ravakka tyttö, jota hoiti ankara äiti, ja joka luotti apua\nsaavansa kaikilta merimiehiltä (sillä nämät saivat semmoisesta\ntyöstä hänen äidiltään aina ryypyn ilmaiseksi), oli poikajoukkonsa\netupäässä ryhtynyt suureen omenapuuhun Pedro Ohlsenin puutarhassa.\nRynnäkkötuuma oli seuraava: Muutamat pojat houkuttelisivat Pedron\ntalonsa etupuolelle siten, että ravistelisivat hänen ruusupensastaan\nikkunanruutua vasten; yhden pitäisi sill'aikaa pudistaa puuta, joka\noli keskellä puutarhaa ja toisten nakella omenoita joka haaralle\npisteaidan yli, ei varastaaksensa niitä -- kaukana siitä! -- vaan\nainoastaan lystin vuoksi. Tämä sukkela tuuma keksittiin samana\niltana Pedron puutarhan takana, vaan kovaksi onneksi sattui hän itse\nistumaan pisteaidan sisäpuolella ja kuuli joka sanan. Vähää ennen\nmäärättyä aikaa sai hän kaupungin juopostuneen poliisipalvelijan\nja hänen suuren koiransa takakamariin, jossa molempia ravittiin.\nKun Kalatytön käherä tukka näkyi pisteaidan takaa ja samassa koko\njoukko vähäisiä kasvoja tirkisteli sen ylitse joka haaralta, antoi\nPedro noiden roistojen talon etupuolella ravistella ruusupensasta,\nminkä vaan jaksoivat -- ja odotti tyynellä mielellä takakamarissa.\nJa kun sitten kaikki olivat hyvin hiljaa keräytyneet puun ympärille\nja Kalatyttö paljain jaloin ja revityin hamein oli kiivennyt\npuuhun sitä pudistamaan, aukesi porstuan ovi, ja Pedro sekä\npoliisipalvelija syöksyivät ulos keppi kädessä ja hirmuinen koira\njäljessä! Kauhistuksen huuto nousi poikain joukossa; pienet tytöt,\njotka kaikessa viattomuudessaan olivat \"leskisillä\" pisteaidan\nulkopuolella, luulivat jotakuta sisäpuolella murhattavan, ja alkoivat\nparkua hirmuisimmalla tavalla; ne pojat, jotka ehtivät pakoon,\nhuusivat hurraata, vaan ne, jotka vielä riippuivat pisteaidalla,\nkiljuivat keppien heiluessa; ja päälle päätteeksi tuli ikäänkuin maan\nalta, kuten ainakin, siihen, missä pojat kiljuivat, muutamia vanhoja\nämmiä, ja nämät rähisivät joukkoon. Pedro itse ja poliisipalvelija\nkauhistuivat, ja heidän täytyi antautua puheisin ämmien kanssa, vaan\nsillä välin juoksivat pojat tiehensä. Koira, jota pojat enimmän\npelkäsivät, hyppäsi pisteaidan yli jäljestä -- sillä sekös vasta sen\nmieleistä oli! -- ja nyt he riensivät edelleen kuin villit sorsat:\npojat, tytöt, koira ja kiljuna pitkin kaupunkia.\n\nSill'aikaa istui Kalatyttö hyvin hiljaa puussa, luullen, ettei\nkukaan ollut häntä huomannut. Kyyristyksissään katseli hän puun\nylimmäisestä latvasta lehtien välitse tappelun vaiheita. Vasta kun\npoliisipalvelija vihan vimmassa oli mennyt ulos ämmien joukkoon, ja\nPedro Ohlsen oli yksinänsä puutarhassa, meni tämä ihan puun alle,\nkatsoi ylöspäin ja huusi: \"Tule paikalla alas, senkin heittiö!\"\n\n-- Ei hiiskaustakaan kuulunut puusta. -- \"Tuletko alas sieltä,\nsanon minä! Kyllä tiedän, että sinä siellä olet!\" -- Ei sanaakaan\nvastaukseksi. -- \"Minä menen hakemaan pyssyni ja minä sinun ammun,\nminä!\" Hän oli lähtevinänsä. -- \"U-hu-hu-huhu!\" alkoi puusta\nkuulua. -- \"Niin, huhu vaan, jos mieles tekee, mutta kyllä saat\nkoko haulilatingin itseesi, saatpa niinkin!\" -- \"U-hu, hu, hu-hu!\"\nvastattiin puusta huhkajan äänellä, \"minua niin pelottaa!\" -- \"Oletpa\nitse piru, oletpa tottakin. Olet pahin veijari koko joukossa, vaan\nnyt olet oletkin kynsissäni!\" -- \"Ah, rakas, hyvä herra kulta! Minä\nen koskaan enää niin tee\", ja samana hän viskasi mädänneen omenan\nPedron kasvoja vasten, ja iloinen naurunhekotus seurasi sitä!\nOmena litistyi kasvoille, ja Pedron muotoansa puhdistaessa hyppäsi\ntyttö maahan; hän riippui jo pisteaidalla, ennenkuin Pedro ennätti\njäljestä, ja olisi päässyt keikahtamaan toiselle puolelle, jos ei\nolisi ruvennut pelkäämään, että Pedro oli hänen takanansa, niin että\nlaskeutui alas sen sijaan, kuin olisi pitänyt levollisesti pyrkiä\npois. Vaan kun Pedro sai tytön kiinni, päästi tämä ulinan; se vihloi,\nkarjui, vinkui ja vonkui, niin että Pedro peljästyi ja laski hänet.\nTytön hätähuuto kokosi kansaa pisteaidan ulkopuolelle, hän kuuli sen\nja sai heti rohkeutta. \"Laske minut rauhaan tahi sanon äidilleni!\"\nuhkasi hän vihan vimmassa. Nyt näki Pedro hänen kasvonsa ja huusi:\n\"Äidillesi? Kuka sinun äitisi on?\" -- \"Mäki-Gunlaug, Kala-Gunlaug\",\nvastasi tyttö voiton riemulla, sillä hän näki että Pedro pelkäsi.\nPedro, lyhytnäköinen kun oli, ei ollut koskaan nähnyt tyttöä tätä\nennen ja oli kaupungissa ainoa, joka ei tietänyt, kuka hän oli; hän\nei edes tietänyt, että Gunlaug oli kaupungissa. Ikäänkuin vimmattua\nhuusi hän: \"Mikä sinun nimes on?\" -- \"Petra!\" kiljasi toinen vielä\nkovemmalla äänellä. -- \"Petr\" huusi hän, kääntyi ja juoksi asuntoaan\nkohti, ikäänkuin olisi itse hiittä puhutellut. Vaan kun pelon vaaleus\nja vihan vaaleus näyttävät yhdenkaltaisilta, luuli tyttö Pedron\njuoksevan pyssyänsä hakemaan. Pelko valtasi nyt hänet, hän tunsi\ntakanansa lentelevän haulia, ja kun portti samassa ulkoapäin oli\nmurrettu auki, kipaisi hän siitä ulos, hänen musta tukkansa liehui\ntakana kuin hirmu, hänen siimansa säihkyivät tulta, ja koira, jonka\nhän tiellä kohtasi, kääntyi ja seurasi haukkuen jäljessä. Siten\ntöytäsi hän äitiänsä vastaan, joka tuli kyökistä keitosvati kädessä;\ntyttö päin keitokseen, keitos lattialle ja sanat \"mene helvettiin!\"\nmolempien perässä. Siinäkös nyt tyttö keitoksessa maatessaan huusi:\n\"hän tahtoo ampua minua, äiti, hän tahtoo ampua minua!\" -- \"Kuka\ntahtoo ampua sinua, senkin tolvana?\" -- \"Hän, Pedro Ohlsen!\" --\n\"Kuka?\" ärjäsi äiti. -- \"Pedro Ohlsen, me otimme omenoita häneltä\",\n-- hän ei tohtinut koskaan puhua muuta kuin totta. -- \"Kenestä sinä\npuhut, lapsi?\" -- \"Pedro Ohlsenista, hän juoksee perässäni iso\npyssy kädessä ja tahtoo ampua minua!\" -- \"Pedro Ohlsen!\" raivosi\näiti ja nauroi, hän oli tullut niin suureksi. Lapsi alkoi itkeä ja\ntahtoi paeta. Vaan äiti karkasi hänen päällensä, kiristeli valkeita\nhampaitaan, otti häntä olkapäistä kiinni ja nosti ylös: \"Sanoitko\nhänelle, kuka olet?\" -- \"Sanoin\", huusi lapsi vaan äiti ei mitään\nkuullut eikä nähnyt, hän vaan kysyi jälleen pari, kolme kertaa:\n\"Sanoitko hänelle, kuka olet?\" -- \"Sanoin, sanoin, sanoin!\" huusi\nlapsi ja kohotti käsiänsä rukoilevana. Nyt suoristi äiti koko\nvartalonsa: \"Vai niin, hän sai siis sen tietää! -- -- Mitä hän\nsanoi?\" -- \"Hän juoksi huoneesensa pyssyä hakemaan, hän tahtoi ampua\nminua.\" -- \"Hän ampua sinua!\" nauroi äiti ilkkuen. -- Peljästyneenä\nja keitoksesta tahrautuneena lapsi oli vetäytynyt nurkkaan, jossa\nseisoi ja itkien pyyhki vaatteitansa, kun äiti tuli takaisin: \"Jos\nsinä vielä menet hänen luoksensa\", sanoi hän tarttuen tyttöön ja\npudistaen häntä, \"tai puhelet hänen kanssaan tai kuuntelet häntä,\nniin Jumala sekä häntä että sinua armahtakoon! -- Sano hänelle se\nminulta! -- Sano hänelle se minulta!\" toisti hän, kun lapsi ei\npaikalla vastannut. -- \"Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä! -- Sano hänelle\nse minulta!\" lausui hän vieläkin kerran pois mennessänsä, mutta\nhiljaa ja päätänsä nyökäyttäen jokaiselle sanalle.\n\nLapsi pesi itsensä, riisui päältään tahrautuneet vaatteet ja kävi\njuhlapuvussaan portaille istumaan. Vaan kun hän muisteli sitä\nkauhistavaa tilaa, jossa oli ollut, nousi itku taas kurkkuun. --\n\"Mitä itket, lapsi?\" kysyi häneltä ääni, niin ystävällinen, ettei\nhän koskaan ollut vielä semmoista kuullut. Hän nosti silmänsä, ja\nhänen edessänsä seisoi somavartaloinen mies, jolla oli korkeat kasvot\nja silmälasit nenällä. Tyttö nousi paikalla seisaalleen; sillä tuo\noli _Hannu Ödegaard_, nuori mies, jota koko kaupunki kunnioitti.\n\"Mitä itket, lapsi?\" Lapsi katsoi mieheen ja sanoi tahtoneensa ottaa\nomenoita Pedro Ohlsenin puutarhasta \"muutamain muiden poikain\"\nkanssa, vaan Pedron silloin tulleen ja poliisipalvelijan, ja sitten\n--; tässä muisti hän, että äiti oli herättänyt hänessä epäilystä\ntuon ampumisen todenperäisyydestä, joten hän ei tohtinut enempää\nkertoa, vaan huokasi sen sijaan syvästi. -- \"Onko mahdollista\" sanoi\nÖdegaard, \"että sinun ikäisesi lapsi voi olla osallinen niin suuressa\nsynnissä?\" -- Petra katsoi vieraaseen; hän oli kyllä tietänyt, että\nse oli synti, vaan oli aina kuullut sitä ilmoitettavan seuraavalla\ntavalla: \"sen helvetin penikka, senkin mustakarvainen saatana!\"\nNyt häpesi hän. -- \"Miks'et käy koulussa oppimassa Jumalan sanaa,\nettä tulisit tietämään, mikä on hyvää, mikä pahaa?\" -- Tyttö seisoi\nhamettansa kädellä hivuttaen ja vastasi, ettei äiti tahdo, että\nhän koulua kävisi. -- \"Sinä kenties et taida lukeakaan?\" Kyllä hän\nlukea taisi. Ödegaard otti vähäisen kirjan ja antoi sen hänelle.\nTyttö katsoi siihen, käänteli sitä ja silmäili sen kansia: \"En minä\nvoi lukea näin hienoa pränttiä\", sanoi hän. Vaan hänen täytyi,\nja yht'äkkiä hän tuhmistui niin, että silmät olivat muljollaan\npäässä, huulet lerpallaan, kaikki jäsenet hervostuksissa: \"H-e-r\nHer r-a-ra Herra, pitkä J-u Ju m-a-ma pitkä Juma ll-a-la pitkä\nJumala, Herra Jumala s-a sa n-o-i noi sanoi, Herra Jumala sanoi\nM-M-M-\". -- \"Herra siunatkoon, ethän sinä vielä taida lukea! ja\nkuitenkin olet 10--12 vuoden vanha lapsi. Tahtoisitko mielelläsi\noppia lukemaan?\" Tyttö sanoi vitkaan sitä kyllä tahtovansa. \"No,\ntule kanssani, niin paikalla alotamme.\" Tyttö liikahti, mutta\nvaan huoneessa käväistäksensä. \"Niin, sano se äidillesi,\" lausui\nÖdegaard. Äiti osaantui juuri sivu kulkemaan, ja kun näki lapsen\npuhuvan vieraan kanssa, tuli hän ulos kivikadulle. \"Hän tahtoo\nopettaa minua lukemaan\", sanoi lapsi epäillen ja äitiinsä katsoen.\nÄiti ei vastannut mitään, vaan pani molemmat kätensä puuskaan ja\nsilmäili Ödegaardia. -- \"Teidän lapsenne on aivan taitamatoin lapsi\",\nsanoi tämä; \"te ette voi puolustaa sitä Jumalan ettekä ihmisten\nedessä, jos jätätte hänet semmoiseksi.\" -- \"Kuka sinä olet?\" kysäsi\nGunlaug vihaisesti. -- \"Hannu Ödegaard, teidän pappinne poika.\"\nGunlaug'in kasvot kirkastuivat vähän, sillä hän oli kuullut pelkkää\nhyvää hänestä. Ödegaard alkoi uudestaan: \"Kun toisinaan olen ollut\nkotona, olen tarkannut tuota lasta. Tänään on hän taaskin johtunut\nmieleeni. Hän ei enää saa harjoittaa sitä, mikä on pahaa.\" Äidin\nkasvot osoittivat selvästi, että hänen teki mielensä kysyä: \"Mitä\nsinun siihen tulee?\" Vaan tyynenä lausui Ödegaard: \"Tulee kai hänen\nkuitenkin oppia jotakin?\" -- \"Ei!\" -- Hieno puna lensi Ödegaardin\nkasvoille: \"Minkätähden ei?\" -- \"Ovatko ne siis paremmat, ne, jotka\njotakin taitavat?\" Gunlaugilla oli vaan yksi ainoa kokemus, ja siitä\nhän piti kiinni. -- \"Minua ihmetyttää, että kukaan ihminen voi\nkysyä tuommoista!\" -- \"Niin kyllä; -- minä tiedän, etteivät ne ole\nparemmat\", sanoi Gunlaug ja astui alas portaita, tehdäkseen lopun\ntästä lärpätyksestä. Vaan Ödegaard meni suoraan hänen eteensä: \"Tässä\non kysymyksenä velvollisuus, jota _ette saa_ laiminlyödä. Te olette\nymmärtämätön äiti.\" Gunlaug silmäili häntä kiireestä kantapäähän:\n\"Kuka on sinulle sanonut, mikä minä olen?\" sanoi hän astuen hänen\nohitsensa. -- \"Sen te itse olette sanonut ja juuri vast'ikään; sillä\nolisittehan muutoin nähnyt että tämä lapsi menee kadotukseen.\"\nGunlaug kääntyi; silmä kohtasi silmää; hän näki, että Ödegaard pysyi\nsiinä, mitä oli sanonut, ja Gunlaug peljästyi. Hän oli seurustellut\nvain merimiesten ja työmiesten kanssa; tämmöistä puhetta ei hän ollut\nkoskaan ennen kuullut. \"Mitä sinä lapsestani tahdot?\" kysyi hän. --\n\"Opettaa häntä, mitä hänen sielunsa pelastukseen pelastukseen tulee,\nja sitten katsoa, mitä hänestä voi tulla.\" -- \"Minun lapsestani ei\nsaa muuta tulla kuin mitä minä tahdon.\" -- \"Mutta hänestä täytyy,\nhänestä täytyy tulla se, mitä Jumala tahtoo.\" -- Gunlaug tuhmistui:\n\"Mitä se merkitsee\", sanoi hän ja astui lähemmäksi. -- \"Se merkitsee,\nettä hänen pitää oppia sitä, johon hän on saanut kykyä; sillä sen\nvuoksihan Jumala sen on antanut.\" -- Nyt astui Gunlaug hyvin lähelle:\n\"Enkö minä siis saa vallita häntä, minä, joka olen hänen äitinsä?\"\nkysäsi hän, ikäänkuin olisi tahtonut toden perästä saada neuvoa.\n-- \"Sen saatte, vaan teidän pitää kuunnella niiden neuvoja, jotka\nparemmin asian ymmärtävät; teidän pitää noudattaa Jumalan tahtoa.\"\n-- Gunlaug seisoi vähän aikaa ääneti. \"Entä jos hän oppii liiaksi\",\nsanoi hän; \"köyhän miehen lapsi\", lisäsi hän, katsoen hellästi\ntyttäreensä. -- \"Jos hän oppii enemmän, kuin mitä hänen säätynsä\nvaatii, niin on hän sen kautta päässyt toiseen säätyyn.\" -- Äiti\nymmärsi kohta Ödegaardin ajatuksen, vaan sanoi ikäänkuin itsekseen,\nkatsellen yhä raskasmielisempänä lapseensa: \"Se on vaarallista.\" --\n\"Siitä ei ole kysymys\", sanoi Ödegaard lempeästi, \"vaan siitä, mikä\non oikeaa.\" -- Gunlaugin tarkat silmät saivat kummallisen ilmeen; hän\nkatsoi taaskin terävästi Ödegaardiin, vaan tämän äänessä, sanoissa ja\nkatsannossa kuvastui niin paljon totuutta, että Gunlaug tunsi itsensä\nvoitetuksi. Hän meni lapsensa luo, pani kätensä hänen päänsä päälle\neikä voinut sanaakaan puhua.\n\n\"Minä luen hänen kanssaan tästä alkaen siksi, kuin hän pääsee\nripille\", sanoi Ödegaard ikäänkuin auttaakseen Gunlaugia puheisiin,\n\"minä haluan ottaa tämän lapsen hoitooni.\" -- \"Ja tahdot siis ottaa\nhänet minulta pois?\" -- Ödegaard hämmästyi ja katsoi tutkistellen\nhäneen. \"Kyllähän sinä ymmärrät asian paremmin kuin minä\", änkytti\nGunlaug: \"vaan senkö tähden että mainitsit Jumalan nimen\" -- hän\nvaikeni kesken lausettansa. Hän oli sivellyt tyttären hiukset\nsileiksi, nyt otti hän huivin päästään ja sitoi sen lapsen kaulaan.\nHän ei osoittanut muulla tavoin, että lapsi saisi seurata Ödegaardia,\nvaan kiiruhti huoneen taakse, ikäänkuin ei olisi tahtonut sitä nähdä.\n\nTätä käytöstä säikähtyi Ödegaard, kun ajatteli, kuinka hän voisi\ntäyttää sen, minkä nuoruuden innossa oli ottanut huoleksensa. Lapsi\ntaas pelkäsi häntä, joka ensikerran oli hänen äitinsä voittanut,\nja niin he menivät, kumpainenkin pelko sydämessä, ensimäiselle\nopetustunnille.\n\nPäivä päivältä huomasi Ödegaard tytön kasvavan viisaudessa ja\ntiedossa, ja hänen keskustelunsa Petran kanssa sai välistä ikäänkuin\nitsestään varsin omituisen suunnan. Hän puhui usein Raamatun ja\nhistorian henkilöistä sillä tavoin, että hän osoitti sitä kutsumusta,\njonka Jumala oli heille antanut. Hän puheli laveasti Saulista, joka\nvaelsi hurjana ympäri maata, ja Davidista, joka paimensi isänsä\nkarjaa, kunnes Samuel tuli ja pani Herran käden heidän päällensä.\nSuurin oli kuitenkin se kutsumus, kun Herra itse kulki maan päällä,\npysähtyi kalastuspaikalle ja kutsui. Ja köyhä kalastaja nousi ja\nlähti mukaan -- ahdinkoon ja kuolemaan, mutta aina iloisena; sillä\nkutsumuksen tunne voittaa kaikki vastukset.\n\nTämä ajatus seurasi yhä tyttöä, ja lopuksi hän ei enää voinut sitä\nkestää, vaan kysyi omaa kutsumustaan Ödegaardilta. Ödegaard katsoi\ntyttöön, niin että tämä punastui, ja vastasi, että työn kautta\ntullaan kutsumuksen perille; tämä työ voi olla vaatimatonta ja\nhalpa-arvoista, mutta se on kaikille määrätty. Nyt heräsi tytössä\nsuuri into; se kiihoitti häntä tekemään työtä täysikäisen voimalla ja\nunhottamaan leikit, vaan se laihdutti häntä. Hänen päähänsä syntyi\neriskummaisia tuumia: hän tahtoi leikkauttaa hiuksensa, pukeutua\npoikain tavalla ja lähteä sotaan! Vaan kun opettaja sanoi, että hänen\nhiuksensa olisivat niin kauniit, jos hän vaan letittäisi ne, niin\nmieltyi hän hiuksiinsa, ja uhrasi sankarinnimen pitkäin hiustensa\nvuoksi.\n\nSitten hän yhä enemmän tahtoi olla tyttö ja hänen työnsä kävi\nhupaisemmin, vaihtelevain unelmain häilyen mielessä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nHannu Ödegaardin isä oli nuorena poikana lähtenyt Ödegaardin kylästä\nBergenin läänistä; hyvät ihmiset olivat pitäneet hänestä huolta ja\nnyt oli hän oppinut mies ja ankara saarnaaja. Hän oli myöskin mahtava\nmies, ei niin paljon sanoiltaan kuin teoiltaan; sillä hänellä oli\n\"hyvä pää\", niinkuin sanottiin. Tämän miehen, joka sitkeydellään sai\nkaikki tuumansa toimeen, piti kuitenkin kohdata vastusta yhdessä\nasiassa, jossa hän vähimmin sitä odotti ja joka enimmin häntä vaivasi.\n\nHänellä oli kolme tytärtä ja yksi poika. Poika, Hannu, oli koulun\nnerokkain oppilas. Isä oli itse hänelle avullinen läksyjen\nlukemisessa ja sai joka päivä iloa hänestä. Hannulla oli ystävä,\njonka hän auttoi sivukumppanikseen ja joka sen vuoksi rakasti häntä\nlähinnä äitiänsä enimmin koko maan päällä. He kävivät yhdessä koulua\nja tulivat yhdessä yliopistoon; he ottivat yhdessä kaksi ensimäistä\ntutkintoansa ja nyt piti heidän yhdessä valmistautua samaan\nvirkatutkintoon. Kun he eräänä päivänä sovittuaan lukujärjestyksestä\nmenivät reippaasti portaita alas, tahtoi Hannu, hyvän tuulen ja ilon\nvaltaamana, hypätä toverinsa selkään, vaan saattoi hänen niin pahasti\nlankeemaan, että hän muutaman päivän perästä kuoli. Kuoleva rukoili\näitiänsä, joka oli leski ja nyt kadotti ainoan lapsensa, täyttämään\nhänen tahtonsa ja ottamaan Hannun ottopojakseen. Äiti kuoli melkein\nsamaan aikaan kuin poikakin, vaan testamentin kautta peri Hannu\nÖdegaard hänen melkoisen omaisuutensa.\n\nKuluipa melkein vuosikausi, ennenkuin Hannu sen jälkeen tointui.\nPitkähkö matkustus ulkomailla paransi hänet kuitenkin niin, että hän\nvoi suorittaa jumaluusopillisen tutkintonsa; vaan häntä ei mitenkään\nsaatu käyttämään tätä tutkintoa hyväkseen.\n\nIsä oli hartaasti toivonut näkevänsä hänet apulaispappina, vaan Hannu\nei taipunut edes kertaakaan saarnastuoliin astumaan; hän antoi aina\nsaman vastauksen: ett'ei hän tuntenut kutsumusta. Tämä oli isälle\nniin katkera pettymys, että hän tuli monta vuotta vanhemmaksi. Hän\noli myöhään päässyt virkaan, oli jo vanha mies ja oli tehnyt kovasti\ntyötä, aina tuo sama tarkoitusperä silmämääränään. Nyt istui poika\nsaman talon yläkerrassa ja asui komeasti monessa huoneessa; vaan\nalakerrassa, vähäisessä työkamarissa lampun ääressä, joka loisti\nvanhuuden yöhön, istui tuo aina työskentelevä vanha pappi. Hän ei\nvoinut eikä tahtonutkaan tämän pettymyksen jälkeen ottaa vierasta\navuksensa; hän ei myöskään tahtonut tehdä pojalleen mieliksi ja\nlakata työstänsä. Sentähden ei hänellä ollut lepoa kesällä eikä\ntalvella; vaan poika teki joka vuosi pitkän ulkomaanmatkan. Ja kun\nHannu oli kotona, ei hän seurustellut kenenkään kanssa; se vaan, että\nenemmän tahi vähemmän puhumattomana söi puolista isänsä kanssa. Vaan\njos joku sattui puheisiin hänen kanssansa, osoittivat hänen sanansa\naina erinomaista selvyyttä ja totuuden intoa, joka teki keskustelun\ntuskalliseksi. Hän ei koskaan käynyt kirkossa; vaan sen sijaan antoi\nhän enemmän kuin puolet tuloistansa hyväntekeväisyystarkoituksiin ja\nmääräsi aina hyvin tarkasti, kuinka niitä piti käyttää.\n\nTämä lavealle ulottuva hyväntekeväisyys oli pienen kaupungin\nyksinkertaisista tavoista niin poikkeavaa, että se ihmetytti kaikkia.\nKun tähän tulee lisäksi hänen erakko-elämänsä ja alinomaiset\nulkomaanmatkansa sekä se, ettei kukaan tahtonut antautua keskusteluun\nhänen kanssansa, voi käsittää, että häntä pidettiin salaperäisenä\nolentona, jolle omistettiin kaikellaisia mahdollisia ominaisuuksia,\njopa mahdottomiakin. Kun tämä mies alentui ottamaan kalatytön\njokapäiväiseen hoitoonsa, oli tyttö samassa aateloittu.\n\nNyt tahtoi yksi kuin toinenkin kannatella tyttöä, etenkin naiset.\nEräänä päivänä ilmestyi hän puettuna kaikkiin taivaankaaren\nväreihin; hän oli ottanut päällensä kaikki lahjakalunsa, luullen\nnäin oikein olevansa Ödegaardille mieleen, koska tämä aina tahtoi,\nettä hän kävisi sievästi puettuna. Vaan tuskin Ödegaard oli nähnyt\nhänet, kun kielsi häntä ottamasta vastaan lahjoja; hän kutsui häntä\nturhamieliseksi ja hupeloksi, joka muka vaan tavotteli tyhjää ja haki\niloansa hullutuksista. Kun Petra seuraavana aamuna tuli itkeentynein\nsilmin, vei Ödegaard hänet kanssansa kävelemään yläpuolelle\nkaupunkia. Nyt kertoi hän hänelle Davidista siten, että otti milloin\nyhden, milloin toisen hänen vaiheistansa puheeksi, tehden tytölle jo\nentuudestaan tutut asiat uusiksi. Ensin jutteli hän Davidin nuoruuden\niästä, kuinka hän silloin oli kaunis ja voimakas ja eli uskossaan\nhuoletonna. Sentähden pääsi hän voittoriemua viettämään, ennenkuin\noli täysikasvuinen. Hän tuli paimenesta kuninkaaksi, hän asui\nluolissa, mutta lopulta hän rakensi Jerusalemin. Hän istui kauniisiin\nvaatteisiin puettuna ja soitteli sairaalle Saulille, vaan itse\nsairaaksi kuninkaaksi jouduttuansa, soitteli ja lauleli hän itselleen\nkatuvaisen ryysyihin puettuna. Kun hän oli suurtyönsä tehnyt, haki\nhän huovetta synnissä, sitten tuli profeetta ja rangaistus, ja hän\nmuuttui jälleen lapseksi. David, joka kiitosvirsillään oli ylentänyt\nkaiken Herran kansan, makasi itse musertuneena Herran jalkain edessä.\nOliko hän kauniimpi silloin, kun, voitonseppele päässä, tanssi arkin\nedessä, vai silloin, kun salakammiossa aneli armoa rankaisevalta\nkädeltä?\n\nPetra oli ensi yönä tämän keskustelun jälkeen nähnyt unta, jota ei\nsitten koko elinaikanaan voinut unhottaa. Hän oli nimittäin ollut\nratsastavinaan valkoisen hevosen selässä voittokulussa, vaan samassa\nryysyihin puettuna tanssivanaan hevosen edessä.\n\nHyvän aikaa sen jälkeen tapahtui, että Pedro Ohlsen, jonka hän\ntuon puutarhakohtauksen jälkeen oli havainnut yhä enemmin häntä\nlähentelevän, eräänä iltana, kun Petra istui metsän rinteessä\nyläpuolella kaupunkia ja luki läksyjänsä, kulki ihan läheltä ohitse\nja kuiskasi kummallisesti hymyillen: \"Hyvää iltaa!\" -- Vaikka\njo vuosi oli kulunut siitä, kun äiti kielsi häntä Pedron kanssa\npuhumasta, muisti tyttö niin hyvästi kiellon, ettei hänelle mitään\nvastannut. Vaan Pedro kulki joka päivä samalla lailla ohitse ja\nsamoin tervehtien; viimein odotti tyttö häntä silloinkin kun hän ei\ntullut. Kohta teki Pedro sivukulkiessaan pienen kysymyksen, vähän\najan päästä kaksikin, ja viimein joutuivat he puheisiin. Puheltuaan\nhän eräänä päivänä luikahutti hopeataalerin tytön käteen ja juoksi\nsamalla sydämessänsä iloiten matkaansa. Mutta olihan äiti kieltänyt\nhäntä puhumasta Pedron kanssa; ja Ödegaard taas oli kieltänyt häntä\nkeneltäkään lahjoja ottamasta. Edellistä kieltoa vastaan oli Petra\nvähitellen rikkonut, vaan huomasi sen vasta nyt, kun oli rikkonut\ntoistakin vastaan. Rahoista päästäksensä hän kestitsi kenen vaan\nkäsiinsä sai; eipä ollut kuitenkaan mahdollista syödä enemmän kuin\nneljän markan edestä. Vaan sitten katui hän myöskin sitä, että oli\ntuhlannut taalerin sen sijaan kun olisi pitänyt antaa se takaisin.\nSe markka, joka vielä oli hänen taskussansa, kirvelti niin, kuin\nolisi se polttanut reiän hänen vaatteisiinsa; hän otti sen ja\nviskasi veteen. Vaan eipä hän silläkään vielä taalerista päässyt; se\nkarvasteli hänen mieltänsä. Jos hän tunnustaisi, niin menisi tuska\nohitse, sen hän kyllä tunsi; mutta äidin tuonainen hirmuisa raivo ja\nÖdegaardin harras luottamus häneen olivat kumpainenkin tavallansa\npeljästyttäviä. Vaikk'ei äiti mitään nähnyt, huomasi Ödegaard kohta,\nettä tytön mielessä oli jotakin, joka teki hänet onnettomaksi.\nLempeästi kysyi hän eräänä päivänä, mitä se oli, ja kun tyttö sen\nsijaan, että olisi vastannut, purskahti itkuun, luuli Ödegaard, että\nkotona oli puute, ja antoi hänelle kymmenen hopeariksiä. Se, että,\nvaikka oli tehnyt syntiä Ödegaardia vastaan, sai häneltä rahaa,\nvaikutti valtavasti Petraan, ja kun hän päälle päätteeksi oli saanut\nrahaa, jota voi julkisesti antaa äidillensä, oikein kunniallista\nrahaa, tunsi hän vapautuneensa rikoksesta ja tuli kovin iloiseksi.\nHän tarttui molemmin käsin Ödegaardin käteen, kiitti, nauroi ja\nhyppeli kohdallansa, ja ihastus säteili kyyneleistä, kun hän katsoi\nÖdegaardiin, niinkuin koira katsoo isäntäänsä, kun hänen kanssaan\npääsee ulos. Ödegaard ei enää tuntenut häntä; Petra, joka muuten\ntinkimättä noudatti opettajansa tahtoa, sai nyt hänestä vallan;\nensi kerran tunsi Ödegaard väkevän rajun luonnon aukeavan eteensä,\nensi kerran lähetti elämän lähde punaisen virtansa häntä kohti, ja\nhän vetäytyi tulipunaisena takaisin. Mutta tyttö juoksi ovesta ulos\nmäelle ja sitten kaupungin takaista tietä myöten kotiinpäin. Täällä\npani hän rahat uunin otsalle äidin eteen ja kapusi hänen kaulaansa.\n\"Kuka on antanut sinulle rahat?\" kysyi äiti ja oli jo vihoissaan.\n-- \"Ödegaard ne antoi; äiti, hän on paras ihminen maan päällä!\" --\n\"Mitä minä niillä teen?\" -- \"Sitä en tiedä, -- hyvä Jumala, jospa\ntietäisit, äiti, --\" sanoi Petra ja lankesi jälleen hänen kaulaansa;\nhän voi nyt sanoa ja tahtoikin sanoa äidilleen kaikki. Vaan äiti\nirroittautui kärsimättömänä: \"Ettäkö minun pitäisi ottaa vaivaisapua\nvastaan? Vie hänelle rahat paikalla takaisin. Jos olet luulotellut\nhänelle, että minä olen niiden tarpeessa, niin olet minua häväissyt!\"\n-- \"Mutta, äiti?\" -- \"Vie hänelle rahat paikalla takaisin, sanon\nminä, tahi menen itse hänen luokseen ja viskaan ne hänelle vasten\nsilmiä, hänelle, joka on ottanut lapseni minulta!\" Äidin huulet\nvapisivat, viimeiset sanat sanottuaan, ja Petra peräytyi kalveten\nkalpenemistaan, avasi hiljaa oven ja meni hiipien huoneesta ulos.\nEnnenkuin hän oikein tiesikään, oli kymmenen hopeariksin seteli\npalaisina hänen sormissansa. Tämän huomattuansa harmistui hän kovin\näitiinsä. Mutta Ödegaard ei saisi mitään tietää -- ei, hänen tuli\ntietää kaikki. Hänelle ei saanut valhetella! -- Hetken perästä seisoi\nhän Ödegaardin huoneessa ja kertoi hänelle, ettei äiti tahtonut ottaa\nrahaa vastaan, ja että hän itse repi setelin rikki, harmissansa siitä\nkun piti palata sen kanssa takaisin. Hän tahtoi kertoa enemmän, vaan\nÖdegaard kohteli häntä hyvin tylysti ja käski hänen mennä kotiinsa,\nantaen hänelle sen neuvon, että äitiä piti totella, vaikkapa\nraskaaltakin tuntuisi. Tämä tytöstä kuitenkin näytti kummalliselta,\nsillä niin paljon hän tiesi, ettei Ödegaard itsekään tehnyt sitä,\nmitä hänen isänsä mieluisimmin toivoi! Kotimatkalla johtui tämä\nhänelle mieleen, ja samassa kohtasi hän Pedro Ohlsenin. Tätä miestä\noli hän karttanut pitkän aikaa ja tahtoi tehdä samaten nytkin, sillä\nPedrohan oli syypää onnettomuuteen. \"Missä olet ollut?\" kysyi Pedro\nja seurasi jäljestä; \"onko jotakin pahaa sinulle tapahtunut?\" Tytön\nmielessä kävivät niin ankarat aallot, että olisivat voineet heittää\nhänet vaikka minne, ja kun hän nyt oikein mietti, niin ei hän voinut\nkäsittää, minkätähden äiti oli kieltänyt häntä juuri Pedron kanssa\nseurustelemasta; lienee ollut vain oikku niin toinen kuin toinenkin\nkielto. \"Arvaapas, mitä olen tehnyt\", sanoi Pedro Ohlsen melkein\nnöyryydellä, kun Petra seisahtui. \"Olen ostanut sinulle purjeveneen,\n-- ajattelin, että sinulla ehkä olisi halu purjehtia\", ja hän nauroi.\nHänen hyväntahtoisuutensa, jossa oli jotakin köyhän rukouksen\nkaltaista, tällä haavaa liikutti tytön sydäntä; hän nyökäytti päätään\n-- ja nyt tuli Ohlsenille kiire, hän kuiskasi kiihkeästi hänen\nkorvaansa, että menisi ulkopuolelle kaupunkia lehtokujaan, oikealle\npäin suuren keltaisen venehuoneen luo, ja sen takana odottelisi hänen\ntuloansa; siellä ei kukaan näkisi häntä. Tyttö meni, ja Pedro tuli\niloisena ja nöyränä kuin vanha lapsi, ja otti hänet veneeseensä. He\npurjehtivat vähäisen aikaa sinne tänne vienossa tuulessa, laskivat\nsaareen, sitoivat veneen kiinni ja nousivat maihin. Pedro oli tuonut\nkaikellaista hyvää muassaan, jota hän pelonalaisella ilolla tarjoili\ntytölle, ja otti sitten esiin huilunsa ja soitteli. Hetkeksi unhotti\nPetra surunsa Pedron iloa katsellessaan, ja kun heikon ihmisen ilo\nherättää hellämielisyyttä, niin oli luonnollista, että Petra mieltyi\nhäneen.\n\nTämän päivän perästä oli Petralla jälleen uusi asia äidiltä\nsalattava, ja tämä teki viimein sen, ettei äiti saanut mitään tietää.\nGunlaug ei kysynytkään; hän uskoi vaan hyvää, kunnes kerran alkoi\npuolettomasti epäillä.\n\nVaan Ödegaardiltakin oli Petralla tästä päivästä alkaen salaittavia,\nsillä hän otti Pedro Ohlsenilta paljon lahjoja vastaan. Eikä\nÖdegaardkaan kysynyt, ja opetus kävi päivä päivältä laimeammasti.\nPetra oli siis nyt kolmen vaiheilla; toiselle ei hän toisista puhunut\nmitään, ja hänellä oli jotakin, jota salasi jokaiselta erikseen.\n\nMutta täll'aikaa oli hän tullut täysikasvuiseksi, itse sitä\nhuomaamattansa, ja eräänä päivänä ilmoitti Ödegaard hänelle että hän\noli ripille päästettävä.\n\nTämä sanoma teki Petran kovin levottomaksi, sillä hän tiesi, että\nkun hän oli ripille päässyt, niin loppui opetus, ja mikä sitten\nolisi edessä? Äiti rakennutti ullakkokamarin taloonsa; Petra saisi\nripille päästyään oman huoneensa. Ödegaard näki tytön tulevan yhä\nhiljaisemmaksi ja toisinaan hän myöskin huomasi hänen itkeneen. Näin\nasian ollessa vaikutti uskonnon opetus valtavasti, vaikka Ödegaard\nkoetteli suurella varovaisuudella välttää kaikkea, joka voisi tytön\nsydäntä liikuttaa. Tästä syystä lopetti hän opetuksen neljätoista\npäivää ennen ripillepäästöä, lyhykäisesti ilmoittaen, että se oli\nviimeinen opetustunti. Tällä tarkoitti hän, että se oli viimeinen\nopetustunti, jonka hän antoi; sillä hän kyllä tahtoi siitä huolta\npitää, että Petra saisi toisten johdolla enemmän oppia. Tyttö jäi\nkuitenkin istumaan paikallensa, veri pakeni, silmät tuijottivat\nyhteen paikkaan, ja kovin liikutettuna kiiruhti Ödegaard selitystä\nantamaan: \"Eihän kaikki nuoret tytöt\", sanoi hän, \"ole täysikasvuiset\nripille päästessään; -- vaan tunnethan itsekin, että sinun laitasi on\nsemmoinen.\" jos Petra olisi seisonut leimuvan tulen ääressä, niin hän\nei olisi voinut tulia punaisemmaksi, kuin nyt nämä sanat kuullessaan;\nrinta kohoili, silmät harittivat ja täyttyivät kyyneleistä, ja tästä\npakotettuna kiiruhti Ödegaard lisäämään: \"Vieläkö kenties lukua\njatketaan?\" Hän huomasi vasta perästäpäin, mitä oli esittänyt; se\noli väärin tehty, ja hän tahtoi sentähden peräyttää sanansa; mutta\nnyt nosti tyttö jo silmänsä häntä kohti, ja vaikkei hän huulillansa\nvastausta antanut, oli se selvästi luettava hänen katsannostaan.\nPulasta päästäksensä kysyi Ödegaard: \"Kenties sinä tahdot nyt ryhtyä\njohonkin toimeen, johon\" -- hän kumartui tässä tyttöä lähemmäksi\n-- \"tunnet itsessäsi kutsumusta, Petra?\" -- \"En\", vastasi Petra\nniin rohkeasti, että Ödegaard punastui ja vajosi jälleen omiin,\nmonivuotisiin mietteisiinsä; tytön odottamaton vastaus oli ne jälleen\nherättänyt.\n\nEttä Petrassa oli jotakin erinomaista jo lapsuudesta alkaen, siitä\noli Ödegaard vakuutettu siitä päivin, kun näki hänen laulaen\nmarssivan kaupungin poikakomppanian etunenässä. Mutta mitä\nkauemmin hän opetti häntä, sitä vähemmin hän sai selvää hänen\nluonnonlahjoistansa. Joka liikunnossa ne ilmestyivät; jos hän mitä\nmietti, jos hän mitä tahtoi, ilmaisi henki sekä ruumis, molemmat yhtä\naikaa, voiman täytelyyttä, josta kauneus välkähteli. Mutta hänen\npuheensa ja varsinkin hänen kirjoituksensa oli kaikki lapsellista.\nHän näytti kokonaan elävän mielikuvitusten maailmassa, mutta Ödegaard\npiti sitä vain levottomuutena. Hän oli hyvin ahkera, mutta hänen\nlukunsa päätarkoituksena oli eteenpäin pääseminen, ei niin paljon\noppiminen; mitä seuraavalla sivulla seisoi, sitä hän enimmin halusi\ntietää. Petralla oli käsitystä hengellisistä asioista, vaan, kuten\nprovasti sanoi, \"ei mitään taipumusta hengelliseen elämään\", ja\nhänen opettajansa oli usein murheissaan hänestä. Ödegaard oli tuskin\npäässyt alkua edemmäksi, ehdottomasti hänen ajatuksensa johdattivat\nhäntä noiden kiviportaiden luo, missä oli ottanut Petran vastaan; hän\nkuuli äidin ankaran äänen laskevan hänen päällensä edesvastauksen,\nkoska hän oli maininnut Jumalan nimen. Muutamia kertoja edes ja\ntakaisin käveltyään kokosi Ödegaard mielensä. \"Nyt matkustan\nulkomaille\", sanoi hän vähän arkailevasti: \"olen pyytänyt sisariani\npitämään sinusta huolta sillä aikaa, ja kun palajan takaisin,\nkoetamme jatkaa taas. Hyvästi! -- Kyllä kohtaamme toisemme vielä,\nennenkuin matkalle lähden!\" Hän riensi viereiseen kamariin niin\nkiireesti, ettei Petra voinut hänelle kättäkään antaa.\n\nPetra näki hänen vielä kerran siellä, missä vähimmin odotti häntä\nnäkevänsä, nimittäin kirkossa papin penkissä aivan edessänsä, kun\nhän seisoi toisten lasten joukossa ripille päästettävänä. Siitä\nhän joutui niin jännitykseen, että hänen ajatuksensa kauvan aikaa\nharhailivat etäällä pyhästä toimituksesta, johon hän oli nöyryydellä\nja rukouksilla valmistautunut. Niin, Ödegaardin vanha isäkin, joka\ntuli sakastista, seisahtui ja katsoi kauan poikaansa, ennenkuin\nastui esiin ja alkoi toimituksen. Kohta piti Petran peljästyä\nkirkossa vielä toinenkin kerta, sillä vähäisen alempana istui Pedro\nOhlsen uusiin, komeisiin vaatteisiin puettuna ja kurkisteli poikain\npäitten yli tyttöjoukkoon häntä kohti. Pedro kumartui pian jälleen\nalas, vaan kohta näki Petra uudestaan hänen harvahiuksisen päänsä\npistäyvän ylös jälleen alas painuaksensa. Tämä vei tytön ajatukset\npois toimituksesta; hän ei tahtonut katsoa, vaan katsoi kuitenkin,\nja tuossa -- juuri kun toiset kaikki olivat syvästi liikutetut ja\nuseat vuodattivat kyyneleitä -- kauhistui Petra nähdessään Pedron\nnousevan ylös ja seisovan ällistyneenä, avosuin ja tuijottavin\nsilmin, muistamatta käydä istumaan tahi siirtyä paikaltaan, sillä\nyläpuolella häntä seisoi Gunlaug suorana täydessä pituudessaan. Petra\nvapisi nähdessänsä äitinsä, sillä tämä oli valkea kuin alttariliina,\nja hänen mustat, kiherät hiuksensa näyttivät nousevan, kun sen\nohella hänen silmiinsä yht'äkkiä ilmeni tylkkivä voima, ikäänkuin\nolisivat ne sanoneet: \"pois hänestä, mitä sinä hänestä tahdot!\" Pedro\nvajosikin, tämän silmäyksen huomattuansa, penkille istumaan ja lähti\nvähän ajan perästä kirkosta.\n\nNyt sai Petra rauhaa, ja mitä edemmäksi tultiin, sitä enemmän\ntarkistui hänen huomionsa. Ja kun hän kääntyi takaisin, lupaukset\ntehtyänsä, ja itkusilmin katsoi Ödegaardiin, niinkuin siihen,\njoka oli kaikkia hänen hyviä aikeitansa lähinnä, niin päätti hän\nsydämessänsä, ettei koskaan saattaisi hänen uskoansa häpeään. Nuo\nuskolliset silmät, jotka loistavina katsoivat häneen takaisin,\nnäyttivät nekin rukoilevan samaa; vaan kun Petra oli tullut\npaikallensa ja tahtoi vielä kerran nähdä Ödegaardia, oli tämä jo\npoissa. Petrakin lähti pian kotiin äitinsä kanssa, joka matkalla\nlausui nämät sanat: \"Nyt olen minä tehnyt, mitä minun tuli tehdä; --\nnyt tehköön Jumala tehtävänsä.\"\n\nKun he olivat syöneet kahden kesken, sanoi äiti pöydästä noustessaan:\n\"Nyt kai lähdemme hänen -- tuon papin pojan luokse. Vaikka en\ntiedäkään, mitä siitä tulee, siitä, mitä hän on aikonut, niin on hän\nkuitenkin hyvää tarkoittanut. Pue siis jälleen päällesi, lapseni!\"\n\nKirkkotietä, joka kulki kaupungin yläpuolitse, olivat nämät kaksi\nhyvin usein yhdessä käyneet, vaan katua eivät he koskaan olleet\nyhdessä astuneet; äiti oli tuskin kertaakaan sitä kulkenut kaupunkiin\npalattuansa. Nyt poikkesi hän kuitenkin kadulle, sillä hän tahtoi\nkäydä kadun päästä päähän, käydä täysikasvuisen tyttärensä kanssa!\n\nSen sunnuntain iltapuolella, jona lapsia ripille päästetään, on\nsemmoisen pienen kaupungin koko väki liikkeellä, joko käyden talosta\ntaloon onnentoivotuksilla tahi kulkien pitkin katua edes ja takaisin\nmuita katselemassa ja itseänsä näyttämässä. Siinä tervehditään\nja seisahdutaan melkein joka askeleelta, kättä puristetaan ja\nhyväntahtoisia sanoja lausutaan; köyhän lapsi tavataan rikkaan\nhylkyvaatteissa ja tuodaan esiin niistä kiittämään. Kaupungin\nmerimiehet, ulkomaan koruvaatteisiin puettuina ja lakki kenossa, ja\nkaupungin keikarit, kauppapalvelijat, kulkivat parvissa tervehtien\nkaikkia; oppikoulun puolikasvuiset oppilaat, jokainen taluttaen\nkainalosta parhainta ystäväänsä maan päällä, koipelehtelivat\njäljestä, tehden ivailevia muistutuksiansa; -- vaan kaikkien täytyi\ntänä päivänä kuitenkin hiljaa mielessään suostua antamaan etusija\nkaupungin pääkeikarille, nuorelle kauppiaalle, kaupungin rikkaimmalle\nmiehelle, Yngve Voldille, joka vast'ikään oli tullut Espanjasta\nkotiin ja oli valmis huomispäivänä nimiinsä ottamaan äitinsä suuren\nkalakaupan. Kaduilla loisteli hän, valkea hattu valkotukkaisessa\npäässä, niin että nuoret ripille päässeet jäivät melkein unhotuksiin;\nkaikki tervehtivät häntä tervetulleeksi, ja hän puhui kaikkien\nkanssa, nauroi kaikille, -- kaduilla kaikkialla näkyi tuo valkea\nhattu valkotukkaisessa päässä ja kuului tuo iloinen nauru. Kun Petra\nja hänen äitinsä tulivat ulos, oli hän ensimäinen, jonka kanssa he\nsattuivat yhteen, ja niinkuin todellakin olisivat häntä satuttaneet,\nsäpsähti hän Petran nähdessään, jota hän ei enää tuntenut.\n\nPetra oli kasvanut pitkäksi, ei kuitenkaan niin pitkäksi kuin\näitinsä, mutta pitemmäksi kuin useimmat muut tytöt; hän oli sievä,\nsoma ja reipas, toisinaan äitinsä näköinen, toisinaan ei ollenkaan,\nalituisesti vaihdellen. Eipä tuo nuori kauppamieskään, joka heitä\nyhä seurasi, voinut enää kääntää kävelijäin silmiä puoleensa; nuo\nkaksi, äiti ja tytär yhdessä, olivat vielä oudompi ilmiö. He astuivat\nnopeasti ketään tervehtimättä, sillä harvoinpa heitä itseäänkään\ntervehtivät muut kuin merimiehet, mutta palasivat vielä nopeammin\nkatua myöten takaisin, sillä he olivat kuulleet, että Ödegaard\nvastikään oli kotoansa mennyt höyrylaivaan, joka oli kohta lähtevä\nmatkalle. Etenkin Petra kiiruhti; hänen täytyi, täytyi saada vielä\ntervehtiä ja kiittää Ödegaardia, ennenkuin tämä matkusti pois,\nsillä olihan synti matkustaa pois Petralle jäähyväisiä sanomatta.\nPetra ei katsonut kehenkään niistä, jotka häneen katsoivat; hän\nkatseli vaan kattojen yli tupruavaa höyrylaivan savua, ja se hänestä\nnäytti pakenevan. Kun he tulivat laiturille, teki höyrylaiva juuri\nlähtöä siitä, ja itku kurkussa hän riensi eteenpäin lehtokujaa\nmyöten, hän pikemmin juoksi kuin astui, ja äiti kiiruhti jäljestä.\nKun höyrylaivalta meni satamassa aikaa kääntämiseen, niin hän\nhyvin ennätti juosta rantatörmälle, nousta kivelle ja heiluttaa\nnenäliinaansa. Äiti jäi lehtokujaan eikä tahtonut mennä edemmäksi;\nPetra heilutti liinaansa -- hän heilutti sitä yhä korkeammalle, vaan\nlaivan kannelta ei kukaan heiluttanut vastaan.\n\nNyt hän ei voinut enää mitään, vaan hänen täytyi itkun vuoksi\npalata ylätietä kotiin. Äiti seurasi, mutta äänetönnä. Siihen\nullakkokamariin, jonka äiti oli hänelle tänään lahjoittanut ja jossa\nhän oli ensi kertaa viime yönä maannut ja aamulla niin iloisena\npukeutunut uusiin vaatteisiinsa, astui hän nyt katkerasti itkien\nja silmäystäkään ympärillensä luomatta; hän ei tahtonut mennä\nalas, minne oli merimiehiä ja vieraita keräytynyt, vaan riisui\nrippivaatteet päältänsä, istui vuoteellaan, kunnes yö tuli, ja\ntäysikasvuiseksi pääseminen oli hänestä onnettominta mitä olla voi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKohta jälkeen ripille laskennan meni hän eräänä päivänä Ödegaardin\nsisarien luo, vaan huomasi kohta, että Ödegaard lienee siinä\nerhettynyt, sillä provasti liikkui, niinkuin ei olisi Petraa\nnähnytkään, ja tyttäret, molemmat Ödegaardia vanhemmat, olivat\nsangen kylmäkiskoisia. Ainoa, minkä tekivät, oli, että muutamilla\nsanoilla ilmoittivat, mihin heidän veljensä tahtoi että Petran nyt\npiti käydä käsiksi. Koko aamupuolen tuli hänen nimittäin ottaa osaa\ntalouden hoitoon eräässä ulkopuolella kaupunkia olevassa talossa ja\niltapuolella käydä ompelukoulua, vaan maata sekä syödä aamiaisen\nja illallisen kotona. Hän teki, niinkuin oli määrätty, ja se\nolikin hänestä hyvin mieluista, niin kauan kun se oli uutta, mutta\nsittemmin, varsinkin kesän tultua, alkoi hän kyllästyä siihen; sillä\ntähän aikaan vuotta oli hän tavallisesti istunut metsän rinteessä\nkoko päivät ja lukenut kirjojansa, joita hän nyt suuresti ikävöitsi\nsamaten kuin Ödegaardiakin ja heidän keskinäisiä haastelujaan. Tästä\njohtui, että hän viimein etsi puhekumppania, mistä vaan sai. Siihen\naikaan oli näet ompelukouluun tullut nuori tyttö, jonka nimi oli\nLiisa Let, s.o. Liisa, mutta ei Let, sillä Let oli nuori kadetti,\njoka joululuvan aikana oli ollut kotona ja jäällä kihlannut Liisan,\ntämän vielä koulutyttönä ollessa. Liisa vakuutti henkeen kuolemaan,\nettei se ollut totta, ja itki, kun siitä puhuttiin; kuitenkin piti\nhän siitä lähtien Liisa Letin nimen. Tuo pieni vilkasmielinen Liisa\nLet itki usein ja nauroi usein; mutta itkipä tahi nauroi, ajatteli\nhän aina rakkautta. Kokonainen mehiläisparvi ajatuksia, uusia ja\nkummallisia, ilmestyi ompelukouluun; jos ken ojensi kätensä puhkuria\ntavoittaakseen, niin se oli kosioimista, ja puhkuri antoi joko\nmyöntävän tahi kieltävän vastauksen; neula tuli kihlatuksi langan\nkanssa, ja lanka uhrasi joka pistämällä itsensä tuon julmurin edestä;\njoka sormeensa pisti, vuodatti sydämensä verta, ja joka neulaa\nvaihtoi, oli petollinen. Jos kaksi tyttöä kuiskutteli keskenänsä,\noli heille muka jotakin merkillistä tapahtunut; kohtapa kuiskutteli\ntoista kaksi keskenänsä, ja sitten vielä kaksi; jokaisella oli\nluotettava ystävä ja tuhansia salaisuuksia. Kukapa sitä voi kestää?\n\nEräänä iltapäivänä hämärässä, semmoisella hienolla vesisateella,\njota sanotaan tihmaksi, seisoi Petra, suuri huivi päässä, kototalon\nedustalla ja katsoi käytävään, jossa nuori merimies seisoi ja\nvihelteli valssia. Petra piti huivia molemmin käsin leuan alla\nkiinni, niin että vain silmät ja nenä näkyivät, vaan merimies\nhuomasi helposti Petran iskevän silmää hänelle, ja hän hyppäsi kohta\nhänen luoksensa. \"Kuule, Gunnar, etkö lähde vähän kävelemään.\" --\n\"Mutta sataahan?\" -- \"No, mitä se haittaa!\" ja niin menivät he\nhiukan ylemmäksi pienen mökin luo. \"Osta mukaan minulle pari kakkua\n-- noita kermakakkuja.\" -- \"Aina sinä tahdot kakkuja.\" -- \"Noita\nkermakakkuja!\" Merimies tuli mökistä takaisin, tuoden muutamia\nkerällään; Petra pisti kätensä huivin alta esiin, otti ne ja alkoi\nsyöden -- astua eteenpäin. Kun he olivat kaupungin yläpuolelle\ntulleet, sanoi hän, antaen toisellekin palasen kakkua: \"Kuule,\nGunnar! Olemmehan me, me kaksi, aina hyvin paljon rakastaneet\ntoisiamme; minä olen aina pitänyt sinua parempana muita poikia! Sinä\net usko sitä? Mutta se on oikein totta, Gunnar! Ja nyt sinä olet\nalaperämies ja saatat pian saada laivan kuljettaaksesi. Minusta\nnyt voisit mennä kihloihin, Gunnar! -- Miks'et, ystävä, syö sitä\nkakkua?\" -- \"Olen alkanut tupakkaa purra.\" -- \"No, mitä vastaat?\"\n-- \"Oh, eihän sillä kiirutta ole.\" -- \"Eikö kiirutta? Matkustathan\nylihuomenna pois.\" -- \"Niin kyllä, mutta tulenhan minä sieltä\ntakaisin.\" -- \"Mutta ei ole niin varsin varmaa, onko minulla silloin\naikaa, sillä ethän tiedä, missä minä silloin voin olla.\" -- \"Sinunko\nma siis kihlaisin?\" -- \"Niin, Gunnar, totta kai sen ymmärrät, mutta\nolethan aina ollut niin tuhma, ja sen vuoksi sinusta ei tullutkaan\nmuuta kuin merimies.\" -- \"Oh, sitä en minä koskaan kadu; onpa hyvä\nolla merimiehenä.\" -- \"Niin, onhan äidilläsi laivoja. Vaan mitäs\nsanot nyt? Sinä olet niin hidassanainen!\" -- \"Niin, mitä minun sitten\npitäisi sanoa?\" -- \"Mitä sinun pitäisi sanoa? Ha-ha-ha, kenties et\nminusta huolikkaan!\" -- \"Oi, Petra, tiedäthän hyvin, että huolin.\nMutta luulen, ett'en voi luottaa sinuun.\" -- \"Voit kyllä, Gunnar,\nminä olen niin uskollinen, niin uskollinen sinulle!\" -- Gunnar seisoi\nvähän aikaa ääneti: \"Petra, saanko katsoa sinua silmiin!\" -- \"Miksi\nniin?\" -- \"Tahdon katsoa, ajatteletko todellakin, mitä puhut.\" --\n\"Luuletko, Gunnar, että tyhjiä lörpöttelen?\" sanoi Petra loukattuna\nja nosti huiviansa. -- \"Petra, jos tämä on oikein täyttä totta, niin\nanna minulle suuta vahvistukseksi; silloin tiedän asian varmaksi.\"\n-- \"Oletko hullu?\" vastasi Petra, peittäen kasvojansa huivilla, ja\nmeni eteenpäin. -- \"Odota, Petra, odota! sinä et sitä ymmärrä. Kun\nolemme sulho ja morsian, niin --\" -- \"Oh, paljasta tuhmuutta vain!\"\n-- \"No, tiedänhän minä toki, mikä tapa on; olenhan minä enemmän\nmaailmaa kokenut kuin sinä, niin että tämmöisissä asioissa vien\nsinulta voiton. Ajatteleppas mitä kaikkea olen nähnyt --.\" -- \"Sinun\nnäkemäsi ovat olleet joutavia höperön näköjä.\" -- \"Mutta mitenkä\nsinä, Petra, sitten käsität kihlattujen välin? Minun täytyy sitä\nsinulta varta-vasten kysäistä. Juosta toistensa perässä pitkin mäkiä\n-- eihän se ollenkaan sovi.\" -- \"Ei, se on kyllä totta\", nauroi\nPetra ja seisahtui. \"Mutta kuuleppas, Gunnar! Kun nyt seisomme\ntässä huohtamassa -- huh! -- niin minä tahdon sinulle sanoa, kuinka\nrakastavaiset ihmiset tekevät. Niinkauan kuin olet kaupungissa,\npitää sinun joka ilta odottaa ompelukoulun edessä ja saattaa minut\nkotiin ovelle saakka, ja jos minä olen jossakin muualla, pitää sinun\nodottaa kadulla, kunnes tulen. Ja sitten, kun olet matkustanut pois,\npitää sinun kirjoittaa minulle, ostaa koruja ja lähettää minulle.\nNiin oikein: meidän tulee myöskin hankkia pari sormusta ja antaa\nne toisillemme; toisessa pitää olla sinun nimesi, toisessa minun,\nvieläpä vuosiluku ja päiväkin; mutta minulla ei ole rahaa, siis\nsinä saat ne molemmat ostaa.\" -- \"Sen minä kyllä teen; mutta --.\"\n-- \"Mitä verukkeita taas?\" -- \"Hyvä Jumala, tarkoitin vaan, että\npitäähän minun saada ottaa mitta sormestasi.\" -- \"Niin, sen kyllä\nsaat\", lausui Petra, nyhkäsi korren maasta, mittasi ja purasi sen\npoikki; \"älä nyt viskaa sitä pois!\" Gunnar pisti sen paperiin ja\npani paperin muistokirjaansa; Petra katseli tätä tarkasti, kunnes\nmuistokirja jälleen oli kätkössään. \"Menkäämme nyt pois, minun on\nikävä tässä kauemmin seisoa.\" -- \"Mutta, Petra, kyllä tämä todellakin\nnäyttää minusta niinkuin vähän kitsaalta!\" -- \"Niin, jos et tahdo,\nukkoseni, on se minusta yhtä kaikki!\" -- \"Kyllä tahdon. Ei se ole\nhaittana; -- mutta enkö saa edes antaa sulle kättä?\" -- \"Miksi\nniin?\" -- \"Vakuudeksi vaan, että olemme todellakin kihloissa.\" --\n\"Mitä hulluutta, onko siitä enemmän vakuutta, että otamme toisiamme\nkädestä? -- Vaan muuten voit kernaasti saada käteni, tuossa se on!\n-- Ei, kiitoksia paljon, ei minkäänlaista puristusta, ukkoseni!\"\nPetra veti jälleen kätensä huivin alle, vaan nyt hän äkkiä kohotti\nhuivia molemmin käsin, niin että koko muoto tuli näkyviin: \"Jos sinä,\nGunnar, tästä virkat kenellekään mitään, niin minä sanon, ettei se\nole totta, tiedä se!\" sanoi hän nauraen, ja alkoi kävellä kotiinsa\npäin. -- -- Vähän matkan päässä seisahtui hän ja sanoi: \"Huomenna\nloppuu ompelukoulu vasta kello 9, -- saat odotella kasvitarhan\ntakana.\"\n\n-- \"Hyvä.\" -- \"Niin, mutta nyt sinun pitää lähteä!\"\n\n-- \"Etkö tahdo antaa minulle edes kättä jäähyväisiksi?\" -- \"En\nymmärrä, mitä sinä aina tahdot siitä minun kädestäni; -- ei, nyt sinä\net sitä saa. -- Hyvästi!\" huusi hän ja juoksi Gunnarin luota pois.\n\nSeuraavana päivänä sovitti hän niin, että jäi viimeiseksi\nompelukouluun. Kello oli pian 10, kun hän sieltä lähti pois, vaan\nkun hän tuli kasvitarhan ulkopuolelle, niin ei Gunnaria täällä\nollutkaan. Petra oli ajatellut kaikellaisia vastuksia, vaan ei tätä;\nhän närkästyi niin, että päätti itse odottaa, saadaksensa antaa\nGunnarille oikein aika torat, kun tämä viimeinkin tulisi. Muutoin\noli hänen rattoisa kulkea tuossa edes takaisin kasvitarhan takana,\nsillä kauppiasten lauluseura oli juuri alkanut harjoituksiansa\nläheisessä talossa, jonka ikkunat olivat auki; espanjalainen laulu\nhoukutteli mukaansa hänen ajatuksensa illan tyvenessä, kunnes hän\nitse oli Espanjassa ja kuuli omaa kiitostansa laulettavan avonaiselta\naltanilta. Espanjaan hehkui hänen mielensä; sillä joka kesä tulivat\nnuo mustat espanjalaiset laivat satamaan, kadulla kaikuivat\nespanjalaiset laulut, ja Ödegaardin huoneen seinässä riippui\nkokonainen jakso kauniita kuvia Espanjasta, hän oli nyt kenties\nitsekin jälleen siellä, ja Petra oli hänen luonansa! Vaan äkkiä hän\nkutsuttiin pois retkiltään, sillä omenapuun takaa tuli viimeinkin\nGunnar rientäen ja Petra juoksi kohti -- ei Gunnaria, vaan tuota\nEspanjasta kotiutunutta valkeata hattua valkotukkaisessa päässä. \"Ha,\nha, ha, ha\", nauroi tämä, \"pidittekö minua toisena?\" -- Petra kielsi\nkovasti ja hätäisesti ja juoksi vihoissaan pois, vaan toinen juoksi\njäljestä ja sopotti juostessaan hyvin kiiruusti ja sekasotkuisesti,\nniinkuin ihmiset tekevät, jotka puhuvat useampia kieliä. \"Niin,\nminä voin hyvin seurata, sillä minä juoksen erinomaisen nopeasti,\n-- ei pako teitä auta; minun pitää saada puhua teidän kanssanne, --\ntäällä kotokaupungissani on niin hiljaista, kaikki ihmiset ovat kuin\nkuolleita, mutta te ette ole kuollut, sen minä voin nähdä -- minun\npitää saada puhua teidän kanssanne, kävelen tässä jo kahdeksatta\niltaa.\" -- \"Kahdeksatta iltaa!\" -- \"Kahdeksatta iltaa, ha, ha,\nha, ja kävelen kernaasti vielä kahdeksan iltaa lisäksi, sillä me\nkaksi sovimme hyvin yhteen, eikö totta? Ei pako teitä auta, minä\nen laske teitä, olettehan jo väsyksissä, näen sen.\" -- \"En, en ole\nväsyksissä.\" -- \"Olettepa.\" -- \"En, en ole väsyksissä.\" -- \"Mutta\nolettepa! Puhukaa sitten, jos ette ole väsyksissä!\" -- \"Ha, ha, ha.\"\n-- \"Ha, ha, ha, ha! Se ei ole puhumista\", -- ja nyt he seisahtuivat.\nHe vaihtoivat muutamia sanoja, puoleksi leikillisiä, puoleksi\ntotisia; sitten rupesi valkotukka Espanjaa ylistämään, toinen kuvaus\nseurasi toistaan; viimein kirosi hän tuota pikku kaupunkia, jossa he\nasuivat, -- edellistä kuunteli Petra loistavin silmin, jälkimäinen\nsuhisi korvain ohitse hänen silmäillessään kultavitjoja, jotka\noli kaksinkerroin kääritty kauppiaan kaulaan. \"Niin, nuo\", sanoi\nkauppias nopeasti vetäen näkyviin vitjojen pään, jossa riippui\nkultaristi -- \"kas, nuo otin tänä iltana mukaani, näyttääkseni\nniitä lauluseuran kokouksessa, ne on Espanjasta; te saatte kuulla\nniiden historian!\" Ja nyt kertoi hän: \"Etelä-Espanjassa ollessani\njouduin ampumajuhlaan ja voitin tämän palkinnon; se annettiin\nminulle juhlatilassa näillä sanoilla: 'ottakaa tämä mukaanne Norjaan\nja lahjoittakaa se espanjalaisten kavalierien kunnianosoitukseksi\nkauniimmalle naiselle kotiseudullanne.' Sitten kaikui huuto ja\nriemusoitto, lippuja heilutettiin, kavalierit taputtivat käsiänsä ja\nminä otin lahjan vastaan!\" -- \"Sepä mainiota!\" huusi Petra, sillä\nhänen silmissään väikkyi heti tuo espanjalainen juhla espanjalaisine\nväreineen ja lauluineen, espanjalaiset seisoivat päivän paahtamina\nviinamäkien juurella ilta-auringon loistossa, ja heidän ajatuksensa\netsivät kauniinta naista lumien maassa. Kauppias oli hyväntahtoinen\nnuori mies, vaikka olikin tuommoinen hätikkö ja itseluuloinen, ja\nnyt hän jäi siihen seisomaan ja kertomaan Petralle. Toinen kuva\ntoisen jälkeen lisäsi tytön halua, ja kokonaan kiintyneenä tuohon\nkummalliseen maahan alkoi hän hyräillä espanjalaista laulua, minkä\näsken oli kuullut, ja vähitellen liikuttaa jalkojansa sen tahdin\nmukaan. \"Mitä? taidattehan tanssia espanjalaista tanssia\", huudahti\nkauppias. \"Niin, niin-niin!\" lauloi Petra tanssitahdin mukaan, ja\niski näppiänsä yhteen matkiaksensa kastanjetteja; hän oli näet nähnyt\nespanjalaisten merimiesten tanssivan. -- \"Te ansaitsette saada tämän\nespanjalaisten kavalierien lahjan\", huudahti kauppias ihastuksissaan,\n-- \"te olette kauniin nainen, minkä olen kohdannut!\" -- ja otti\nsamassa kultavitjat kaulastaan ja kiersi kevyellä kädellä ne moneen\nkertaan Petran kaulaan, ennenkuin tyttö tuota tajusikaan. Vaan kun\nhän tajusi sen, lensi hänen kasvoillensa tuo tumma häpeän puna, joka\noli hänelle omituinen, ja kyyneleet olivat tulla silmiin -- niin että\nkauppias, joka oli kummastunut kummastumistaan, nyt joutui kovin\nhäpeisiinsä, eikä enää tietänyt mitä tahtoi, vaan tunsi että hänen\npiti lähteä, ja lähtikin.\n\nVielä kello 12 seisoi Petra avonaisessa ullakkoikkunassa, vitjat\nkädessä. Jälkikesäinen yö peitti lempeänä kaupungin ja vuonon ja\nkaukaiset tunturit; kadulta kaikui jälleen espanjalainen laulu, sillä\nseuran jäsenet olivat saattaneet Yngve Voldin kotiin. Joka sana\nkuului; ne olivat kauniista kukkakiehkurasta. Ainoastaan kaksi ääntä\nlauloi; toiset vaan suullaan myötäilivät kitaran mukasoitantoa:\n\n    Kiehkuran tarjoan, lempien sinua,\n    Otapa kiehkura, muistele minua!\n         Ota, sä ihanin,\n         Heinä tää vihannin,\n         Ota, sä lempein,\n         Kukka tää hempein,\n         Ota, sä sivein,\n         Nuppu tää tivein,\n         Ota, sä korein,\n         Lehti tää sorein.\n    Kiehkuran tarjoan, lempien sinua,\n    Otapa kiehkura, muistele minua!\n\nKun Petra aamulla avasi silmänsä, oli hän ollut auringon joka taholta\nkirkastamassa metsässä, missä kaikki puut olivat kultahaapoja, ja\nniistä riippui pitkiä loistavia terttuja, jotka melkein koskivat\nhäneen, kun hän niiden välitse kulki. Kohta muisti hän vitjat,\notti ne ja ripusti paitansa päälle. Sitten pani hän paidan ylle\nmustan huivin ja vitjat tämän päälle, sillä ne olivat kauniimmat\nmustalla pohjalla! Yhä vielä vuoteellaan istuen katsoi hän pieneen\nkäsipeiliin: -- oliko hän todellakin niin kaunis? Hän nousi\nhiuksiansa letittämään ja sitten jälleen katsomaan peiliin, vaan\nmuisti samassa äitiänsä, joka ei vielä mitään tietänyt, jonka vuoksi\nhän nyt kiirehti; täytyihän mennä alas kertomaan. Juuri kun oli\nvalmiiksi puettu ja vitjoja kaulaansa ripustamaisillaan, juolahti\nhänelle mieleen, mitä äiti sanoisi, mitä kaikki ihmiset sanoisivat ja\nmitä hänen itsensä tulisi vastata, kun kysyisivät, miksi hän kantoi\nnoin kalliita vitjoja. Kun tämmöinen kysymys oli hyvin todennäköinen,\nniin se palasi mieleen yhä vakavampana, kunnes hän haki esiin\nvähäisen rasian, pani vitjat siihen, pisti rasian taskuunsa -- ja\ntunsi ensi kerran iässään olevansa köyhä. Sinä aamupuolena ei hän\nmennytkään sinne, mihin piti, vaan jäi vitjat kädessä istumaan\nyläpuolelle kaupunkia, melkein samoille paikoille, missä oli ne\nsaanut, ja hänestä tuntui kuin hän olisi ne varastanut.\n\nIllalla odotti hän kasvitarhan takana Yngve Voldia vielä kauvemmin,\nkun oli edellisenä iltana odottanut Gunnaria, hän tahtoi antaa vitjat\ntakaisin hänelle. Vaan niinkuin se laiva, jossa Gunnar purjehti pois,\noli odottamatta edellisenä päivänä nostanut ankkurin, kun oli saanut\nedullisen rahdin lähikaupungista, samaten täytyi Yngve Voldinkin,\njoka oli laivan omistaja, matkustaa tänään samoille asioille. Hänellä\noli paljon muitakin toimituksia, jonka tähden hän viipyi poissa kolme\nviikkoa.\n\nNäiden kolmen viikon kuluessa olivat vitjat vähitellen siirtyneet\ntaskusta pesukaapin laatikkoon ja sieltä taasen paperikääreeseen\nja paperikääre salaiseen paikkaan. Mutta itse oli Petra sill'aikaa\nsiirtynyt toisesta nöyryyttävästä havainnosta toiseen. Ensikerran\ntuli hänelle täysin selväksi se väli, joka erotti hänet kaupungin\nvallasnaisista; he olisivat voineet kantaa vitjoja kenenkään\nkysymättä miten tai mistä olivat ne saaneet. Mutta semmoiselle\nYngve Vold ei olisi uskaltanut tarjota vitjoja, tarjoomatta samassa\nkättänsä avioliittoon; ainoastaan kalatytölle uskalsi hän sitä tehdä.\nJos Yngve tahtoi lahjoittaa hänelle jotakin, niin miksi ei semmoista,\njota hän olisi voinut käyttää; vaan Yngve oli tahtonut tehdä hänelle\nkatkerinta pilkkaa, antamalla semmoista, jota hän ei ollenkaan voinut\nkäyttää. Yngven kertomus \"kaunihimmasta\" lienee ollutkin sulaa\nvalhetta; sillä jos vitjat sentähden olivat hänelle aiotut, niin\neihän Yngve silloin olisi tullut niin salaisesti ja iltahämärässä.\n-- Harmi ja häpeä kalvoivat sitä katkerammin Petran sydäntä, kun hän\nitse oli luopunut luottamasta kehenkään. Eipä kummaa siis, että hän,\nkun ensikerran jälleen Yngven tapasi, Yngven, jonka ympärillä kaikki\nnämä harmilliset ja häpeälliset ajatukset pyörivät, punastui niin,\nettä toinen ymmärsi sen väärin, ja huomattuansa sen, punastui vielä\nenemmän.\n\nKerkeästi kääntyi Petra takaisin kotiin, tempasi vitjat ja istuutui,\nvaikka vielä oli päivä, kaupungin yläpuolelle Yngveä odottamaan; nyt\ntämän piti saada ne takaisin! Hän tunsi hengessään että Yngve tulisi,\nsillä olihan hänkin punastunut Petran nähdessään, ja oli kumminkin\nollut poissa koko ajan. Mutta pian alkoivat nuo samat ajatukset\nkääntyä Yngven eduksi. Tämä ei olisi punastunut, jos olisi ollut\nPetrasta välinpitämätön, hän olisi jo ennen tullut, jos ennen olisi\nollut kotona. Päivä jo alkoi hämärtää; näinä kolmena viikkona oli\nalkanut kovasti pimetä. Mutta pimetessä muuttuvat usein ajatuksemme.\nPetra istui ihan tien vieressä puiden suojassa, niin että voi nähdä\nkaikki, mutta itse olla näkymättömänä. Kun hetki oli kulunut eikä\nYngveä kuulunut, pyrkivät ristiriitaiset tunteet hänessä valtaan; hän\nkuunteli milloin närkästyen, milloin tuskaillen; kun joku läheni,\nkuuli hän sen kauan aikaa ennenkuin näki, mutta Yngve se vaan ei\nollut. Linnut, jotka puolinukuksissa lehväin suojassa paikkaa\nmuuttivat, saattoivat häntä peljättää, niin oli hänen mielensä\njännityksessä; joka kolkutus kylästä, joka huuto veti puoleensa hänen\nhuomionsa. Eräässä suurenmoisessa laivassa nostettiin par'aikaa\nlaulaen ankkuria; oli aikomus yöllä hinata laiva satamasta, jotta se\nvoisi hyödykseen käyttää ensimäistä aamutuulen viriä. Jospa hänkin\nsaisi mennä mukana valtamerelle, sinne hän halusi! Laulu tuli hänen\nomasta sydämestään, vintturin kalahteleva pyörinä rohkaisi mieltä,\nmiksi, mihin? -- Samassa näkyi tuo valkea hattu tiellä aivan hänen\nedessänsä; hän kavahti pystyyn ja rupesi suoraa päätä juoksemaan,\nmutta juostessa johtui mieleen ettei olisi pitänyt juosta; se oli\nhairaus hairauksessa, sentähden jäi hän paikoilleen. Kun Yngve\nlähestyi häntä puiden välissä, seisoi hän ja hengitti niin raskaasti,\nettä jokainen hengenveto kuului, ja niinkuin hän edellisellä kerralla\noli rohkeudellansa vallannut tuon miehen, niin hän tänään valtasi\nhänet pelollaan; mies näytti hyvin ujolta, jopa hämmentyneeltä ja\nkuiskasi: \"älä pelkää.\"\n\nMutta Petra vapisi, sen hän näki. Silloin tahtoi hän tytössä herättää\nluottamusta ja ottaa lujasti kiinni hänen kädestään, mutta hänen\nkätensä ensi koskennasta kavahti Petra pystyyn, ikäänkuin tulen\npolttamana, ja juoksi uudestaan pois, jättäen hänen siihen seisomaan.\n\nPetra ei juossut kauas, hän oli hengästyä, ohimoita tykki ja poltti,\npovi oli pakahtua, hän painoi käsiänsä sitä vastaan -- ja kuunteli.\nHän kuuli askeleita ruohossa, kahinaa lehdissä, Yngve tuli, ihan\nhäntä kohti, hän näki Petran? -- ei nähnyt, ei! -- näki, näki! -- ei,\nei nähnyt, ohitse kulki! Petra ei peljännyt, se ei ollut syynä; mutta\nhänen mielensä oli kuohuksissa, ja kun hän tunsi olevansa turvassa,\nraukesivat voimat jännityksen kanssa ja hän vaipui maahan uupuneena\nja tyhjänä.\n\nHetkisen kuluttua nousi hän ja kulki hitaasti alaspäin, seisahtuen\nvälillä ja taas kulkien, ikäänkuin ei hänellä olisi mitään päämäärää\nollut. Kun hän taasen tuli tielle, istui siellä Yngve kärsivällisesti\nodottamassa; hän nousi nyt seisaalleen. Petra ei ollut häntä\nhuomannut; hän kulki niinkuin sumussa, hän ei sanaakaan hiiskunut,\nei liikahtanut paikaltaan, peitti vain silmät käsiinsä ja itki. Tämä\nvaltasi niin Yngve Voldin, että hänen muuten niin liukas kielensä\npysähtyi. Ja sitten hän lausui omituisella varmuudella: \"Illalla\npuhuttelin äitiäsi, huomenna pitää kaikki olla selvää, ja muutaman\npäivän perästä lähdemme ulkomaille ja sinä tulet vaimokseni.\" Hän\nodotti vastausta, odotti ainakin että Petra nostaisi silmänsä, vaan\nsitä tämä ei tehnyt. Yngve selitti sen omalla tavallaan: \"Et vastaa?\nEt voi! Hyvä! -- Luota minuun, sillä tästä hetkestä olet minun omani.\n-- Hyvää yötä!\" Ja hän meni.\n\nPetra jäi seisomaan niinkuin sumuun, helppo tuska pilkehti väliin ja\ntahtoi sen hajoittaa, mutta taas oli sumua.\n\nNiin valtavasti oli Yngve Vold kokonaista kolme viikkoa kiinnittänyt\npuoleensa hänen ajatuksensa, että kaikki oli valmista asettamaan\ntämän uuden ihmeen uuteen mielikuvitusjaksoon. Yngve oli kaupungin\nrikkain mies, sen vanhinta sukua, ja hän nyt tahtoi, kaikesta\nhuolimatta, koroittaa Petran rinnallensa. Tuo oli jotakin niin\nodottamattoman toisenlaista siihen verraten, mitä hän pitkät ajat\nharmistuneena ja tuskissaan oli ajatellut, että se jo yksinäänkin\nsaattoi tehdä hänet onnelliseksi! Mutta yhä onnellisemmaksi tuli hän,\njota enemmän hän otti tarkastellakseen näitä uusia joka suhteessa\nvaltaavia oloja. Hän näki olevansa kaikkien vertainen ja lähellä\nkaikkia epäselviä toiveitansa! Hän näki ennen kaikkia Yngve Voldin\nsuurinta laivaa lipuilla koristettuna merelle hinattavan hänen\nhääpäivänänsä, näki heidän ilotulen leimuessa ja tykkien paukkuessa\nlaivaan astuvan ja lähtevän Espanjaan, jossa hää-aurinko hehkui!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän seuraavana päivänä heräsi, tuli palvelustyttö ylös ja\nilmoitti että kello jo oli puolivälissä kaksitoista. Petran oli\nkova nälkä, hän sai ruokaa, enemmän ruokaa, tunsi päänkivistystä\nja väsymystä ja nukkui uudestaan. Kun hän kello kolmen aikaan\niltapuolella heräsi jälleen, tunsi hän voivansa hyvin. Äiti tuli\nylös ja sanoi hänen varmaankin maanneen itsensä taudista terveeksi,\nsillä niinhän äidin itsensäkin oli tapana tehdä. Mutta nyt oli\nPetran noustava ja mentävä ompelukouluun. Hän istui vuoteessa,\nnojaten päätään käsivarteensa. Silmiään nostamatta hän vastasi,\nettei enää menisi ompelukouluun. Äiti ajatteli, että hän oli vielä\nvähän niinkuin unen horroksissa, ja meni alas noutamaan myttyä ja\nkirjettä, jotka eräs laivanpoika oli tuonut. Tuossahan lahjat jo\ntulivat! Petra, joka uudestaan oli heittäynyt levolle, kavahti\npystyyn ja avasi, yksin jäätyään, jonkinlaisella juhlallisuudella\nensiksi mytyn -- jossa oli yhdet saksan kengät. Vähän pettyneenä\noli hän ne pois panemaisillaan, kun tunsi niiden kärkien painavan.\nHän pisti kätensä kenkiin ja veti toisesta esiin pienen, hienoon\npaperiin käärityn kääryn; tässä oli kultainen rannerengas; -- samaten\ntoisesta tarkasti kätketyn kääryn; siinä oli yhdet saksan sormikkaat,\n-- ja oikean käden sormikkaasta veti hän esiin paperitötterön,\njossa oli kaksi sileätä kultasormusta. \"Joko nyt!\" ajatteli Petra,\nhänen sydämensä tykytti, hän katsoi kirjoitusta ja, aivan oikein,\ntoisessa sormuksessa seisoi: \"Petra\" sekä vuosi- ja päiväluku, -- ja\ntoisessa: \"Gunnar.\" Hän kalpeni, heitti kääryt sormuksineen päivineen\nlattialle, ikäänkuin olisi polttanut sormensa niihin, ja repäisi auki\nkirjeen. Se oli kirjoitettu Calais'n kaupungista ja kuului näin:\n\n    Rakas Petra!\n\n    Tultuani tänne hyvällä purjetuulella 61:ltä leveysasteelta 54:lle\n    ja sitten ankaralla laitatuulella tänne saakka, joka harvoin\n    tapahtuu suuremmillekaan laivoille kuin meidän, joka on kaunis\n    purjelaiva. Mutta tiedäppäs nyt, että koko matkan olen ajatellut\n    sinua ja sitä, mikä viimein meidän välillämme tapahtui, ja että\n    olen pahoilla mielin siitä, kun en saanut sinua säällisesti\n    hyvästi jättää, jonka tähden laivaan astuin harmistuneena, mutta\n    sinua sittemmin en koskaan unhottanut, paitse joskus, jonkun\n    kerran -- sillä merimiehellä on kovat päivät. Mutta nyt olemme\n    tulleet tänne ja minä olen kuluttanut koko palkkani lahjojen\n    ostamiseen sinulle, joita pyysit, ja äidiltä saamani rahat olen\n    samaten kuluttanut, niin ettei minulla nyt ole niin mitään.\n    Mutta jos saan lupaa, niin tulen itse yhtä pian kuin lahjatkin;\n    sillä niinkauan kuin se on salassa, ei se ole varma toisiin\n    nähden, vallankin nuoriin miehiin, joita siellä on paljon; mutta\n    minä tahdon olla varma asiasta, jott'ei kukaan tohtisi tekojaan\n    puolustella, vaan kavahtaisi minua. Sinä voit kyllä saada minua\n    paremman, sillä saada voit kenen ikinä tahdot, mutta koskaan\n    et voi saada uskollisempaa, ja semmoinen olen minä. Nyt tahdon\n    lopettaa, sillä jo olen kuluttanut kokonaista kaksi arkkia ja\n    puustavit tulevat niin suuria; tämä, näet, on minusta pahinta\n    työtä, mutta teen sitä kuitenkin, kun sinä niin tahdot. Ja sitten\n    tahdon lopuksi sinulle sanoa, että se kaiketi oli täyttä totta;\n    sillä jos se ei täyttä totta ollut, niin oli se suuri synti ja\n    voi saattaa monen onnettomuuteen.\n\n                                             _Gunnar Ask_,\n\n                                  Alalaivuri \"Norjan perustuslaki\"\n                                        nimisellä piikillä.\n\nKova pelko valtasi Petran. Tuokiossa oli hän noussut ja pukeutunut.\nHänen täytyi mennä ulos, ikäänkuin sieltä jostakin saisi neuvoja;\nsillä kaikki oli tullut sekaiseksi, epävakaiseksi, vaaralliseksi.\nJota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hämmentyi häneltä lanka,\njonkun täytyi häntä auttaa sitä selvittämään, muuten ei hän päässyt\nirti! Mutta kehen hän uskaltaisi luottaa? Kehenkä muuhun kuin\näitiinsä. Kun hän kauan tuskailtuaan vihdoin seisoi äidin luona\nkyökissä, peljästyneenä ja itkussa silmin, mutta lujana päätöksessään\ntäydellisesti uskoutua äidille saadakseen täydellistä apua, lausui\näiti häneen katsomatta ja siis näkemättä hänen kasvojansa: \"Nyt\nhän on ollut täällä -- hän on palannut kotiin jälleen.\" \"Kuka?\"\nkysyi Petra tukien itseänsä; sillä jos Gunnar nyt oli tullut, oli\nmyöskin kaikki toivo mennyt. Hän tunsi Gunnarin; tuopa oli hidas\nja hyväntahtoinen, mutta vihastuneena hurjapäinen. \"Hän sanoi että\nsinun pitää heti mennä sinne.\" -- \"Sinne\", kertoi Petra vavisten,\nhän älysi silmänräpäyksessä, että Gunnar oli jo kaikki äidille\nilmoittanut, ja mitäpä nyt tapahtuisi? -- \"Niin pappilaan\", sanoi\näiti. -- \"Pappilaanko? -- Ödegaardko on kotiin tullut?\" -- Äiti\nkääntyi nyt häneen: \"Niin, kukapa sitten?\" -- \"Ödegaard!\" huusi Petra\nriemuiten, ja ilon myrsky puhdisti vilauksessa ilman; \"Ödegaard on\ntullut, Ödegaard, oi, hyvä Jumala, hän on tullut!\" tuokiossa oli\nhän ovesta ulkona ja kedolla. Hän ryntäsi eteenpäin, hän hymyili\nja huusi ääneensä. Häntä, häntä hän tarvitsi; jos hän olisi kotona\nollut, niin ei mitään pahaa olisi tapahtunut! Hänenpä luonansa oli\nPetra turvissa; kun hän vaan ajatteli Ödegaardin jaloa, kirkasta\nmuotoa, hänen lempeätä ääntänsä, noita hiljaisia kuvikkaita huoneita,\njoissa Ödegaard asui, niin hän heti rauhoittui ja tunsi olevansa\nturvassa. Hän pysähtyi hetkeksi ja kokosi ajatuksensa. Kylä ja\nmaisema loistivat syyspäivän laskiessa, varsinkin vuono välkkyi\nhohtavan kirkkaana; tuolla kaukana salmessa tuprahti ilmaan viimeinen\nsavu siitä höyrylaivasta, jolla Ödegaard oli palannut. Oi! pelkkä\ntieto, että tämä taas oli kotona, saattoi Petran hyväksi, eheäksi,\nlujamieliseksi. Hän rukoili Jumalaa, ettei Ödegaard enää koskaan\nhäntä jättäisi. Ja samassa kun tämä toivo häntä rohkaisi, näkee hän\nÖdegaardin hymyellen tulevan häntä vastaan; hän oli arvannut mitä\ntietä Petra tulisi ja meni häntä kohtaamaan! Tämä Petraa liikutti;\nhän juoksi häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja suuteli\nniitä; Ödegaard tuli hämille; nähdessään jonkun kaukaa lähenevän,\nveti hän Petran tienviereen puiden suojaan, hän piti käsissään hänen\nkäsiänsä, ja Petra sanoi pitkin matkaa: \"oi, kuinka hupaista että\ntulitte! En, en voi uskoa silmiäni, oi, älkää enään koskaan lähtekö\npois! Älkää jättäkö minua, älkää jättäkö minua!\" Silloin purskahtivat\nkyyneleet hänen silmistänsä; ikäänkuin peittääkseen niitä painoi\nÖdegaard hänen päänsä poveansa vastaan, hän tahtoi rauhoittaa Petraa;\nsillä hän halusi nähdä hänet rauhallisena. Mutta Petra lymyili\nhänen turviinsa, niinkuin lintu suojaksi nostetun siiven alle,\neikä tahtonut suojapaikastansa enään luopua. Tämän luottamuksen\nhoukuttelemana laski Ödegaard kätensä Petran yli, ikäänkuin suoden\nhänelle sitä suojaa, jota hän etsi; mutta heti kun Petra tämän älysi,\nnosti hän itkettyneet kasvonsa Ödegaardiin päin, silmä kohtasi\nsilmää, ja kaikki mikä saattaa vaihdella yhdessä silmäyksessä, kun\nkatumus kohtaa rakkautta, kiitollisuus kohtaa antajan riemua, lupaus\nkohtaa lupausta, se kaikki nyt ripeästi seurasi toinen toistaan.\nÖdegaard tarttui Petran päähän ja painoi huulensa hänen huuliinsa;\nhän oli aikaisin äitinsä kadottanut, hän suuteli ensikerran\neläissään, ja sama oli Petrankin laita. Ei kumpikaan voinut toisesta\nirroittua, ja kun se tapahtui, irroittuivat he vain uudestaan yhteen\nvaipuaksensa. Ödegaard värisi, mutta Petra hehkui ja punoitti; hän\nkietoi kätensä Ödegaardin kaulaan ja riippui hänessä kuin lapsi.\nJa kun he istuutuivat, ja Petra sai kosketella Ödegaardin käsiä,\nhiuksia, rintaneulaa, kaulahuivia, kaikkia, mitä hän tähän asti\nkunnioituksella oli kaukaa katsellut, ja kun Ödegaard käski hänen\nsinutella eikä teititellä, eikä hän sitä voinut, ja kun Ödegaard\nrupesi kertomaan, kuinka rikkaaksi Petra ensihetkestä asti oli tehnyt\nhänen köyhän elämänsä, kuinka kauan hän oli taistellut vastaan,\nettei tähän Petraa kietoisi eikä täten palkkaansa ottaisi; ja kun\nhän havaitsi ettei Petra voinut käsittää eikä ymmärtää sanaakaan\nhänen puheestansa, ja kun hän ei itsekään siinä mitään järkeä\nhuomannut; kun Petra tahtoi heti muuttaa hänen luoksensa asumaan,\nmutta Ödegaardin hymyellen täytyi pyytää häntä odottamaan vielä\npari päivää, joiden kuluttua he matkustaisivat tiehensä, jättäen\ntämän kaiken -- silloin tunsivat he, silloin sanoivat he, istuessaan\nsiinä puiden suojassa, edessänsä vuonot ja tunturit ilta-auringon\nloistossa, torven ja laulun kaukaa kajahdellessa, että tämä oli onnea.\n\n    On ensi lemmen koitto\n    Kuin kaiku kanteloisen,\n    Kuin lainehilla soitto\n    Aletess' aurinkoisen, --\n    Kuin torvi salomailla\n    Sekunnit soiden kiitää\n    Ja meidät luontoon liittää\n    Salaisen tenhon lailla.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna istui Petra huoneessaan puoleksi vaatetettuna\neikä voinut koko pitkänä päivänä tulla sen valmiimmaksi. Aina kun\nhän uudestaan toimeen ryhtyi, vaipuivat kädet hänen helmoihinsa.\nNiinkuin tuleentunut tähkäpää, niinkuin kellokukat kedolla taipuivat\nhänen ajatuksensa. Rauha, turvallisuus, vaihtelevat näyt väikkyivät\nniiden loistavien linnojen ympärillä, joissa Petra asui. Hän palautti\neloon eilisen yhtymisen, joka sanan, joka silmäyksen, jokaisen\nkädenpuristuksen, jokaisen suutelon; hän tahtoi käydä läpi koko\ntapauksen yhtymisestä hyvästijättöön asti, mutta ei ehtinyt koskaan\npäähän; joka erityinen muistelma siintyi pois unelmiksi, ja kaikki\nunelmat toivat mukanaan lupauksen. Niin suloista kuin tämä olikin,\npiti hänen se kuitenkin vieroittaa uudestaan muistellaksensa missä\nkeskeytyi; mutta heti sitä muistellessaan oli hän taas kaukana\nkummallisuuksien maassa.\n\nKun ei Petraa kuulunut alas, luuli äiti hänen taasen, Ödegaardin\nkotiin tultua, ryhtyneen lukemiseen; ruoka vietiin hänelle ylös ja\nhänen piti saada olla koko päivä rauhassa. Vasta iltapuoleen nousi\nhän valmistautuakseen; hänen piti mennä armastansa vastaan. Hän\npuki päällensä mitä hänellä parasta oli, koko rippivaatteuksensa;\nse ei ollut komea, mutta sen hän nyt vasta älysi. Hänellä oli tähän\nasti ollut aivan vähän halua koreilemiseen, mutta tänään hän sen\nhalun sai: toinen kappale oli ruma toisen rinnalla, kunnes oikeat\nkappaleet olivat paikoillaan, eikä kuitenkaan vaatteus kokonaisenaan\nollut kaunis! Tänään hän olisi mistä hinnasta hyvänsä tahtonut olla\nkauniin, -- tuon sanan kanssa juolahti mieleen muisto, jonka hän\nkädellään työnsi pois; ei mitään huolestuttavaa nyt saisi tulla\nlähimaille. Itse hän kulki äänetönnä; hiljaa järjesti hän yhtä ja\ntoista huoneessansa, kun ei vielä ollut aika lähteä. Hän avasi\nikkunan ja katsahti ulos. Lämpimiä, punertavia pilviä oli asettunut\ntunturien kohdalle, mutta viileä ilma virtasi huoneeseen, tuoden\nsanomia läheisestä metsästä. Niin, nyt tulen, nyt tulen! hän meni\nvielä kerran peilin eteen tervehtimään morsiustunteitansa.\n\nSilloin kuuli hän Ödegaardin äänen alhaalta äidin huoneesta, kuuli\nhänelle sieltä näytettävän missä Petran huone oli: hän tuli Petraa\nnoutamaan! Kainosteleva riemu täytti tytön mielen, hän katsoi\nympärilleen, oliko kaikki kunnossa Ödegaardia varten; sitten meni hän\novea kohti.\n\n\"Sisään!\" vastasi Petra hiljaiseen kolkutukseen ja astui itse pari\naskelta taaksepäin.\n\nSamana aamuna oli Ödegaard, kun hän soitti sisään kahvia, kuullut\nettä kauppias Yngve Vold jo kahdesti aamulla oli käynyt häntä\ntapaamassa. Häntä harmitti että hänen täytyi vaihtaa ajatuksia\nventovieraan kanssa juuri nyt; mutta sillä, joka häntä niin varhain\nkysyi, oli kaiketi tärkeätä asiaa. Tuskin olikaan hän ehtinyt\npukeutua, kun Yngve Vold tuli uudestaan. \"Te olette varmaankin\nihmeissänne? Olen itsekin. Hyvää päivää.\" -- He tervehtivät toinen\ntoistansa ja Yngve laski kädestään valkean hattunsa. \"Te makaatte\nkauan, minä täällä jo olen ollut kahdesti teitä kysymässä; minulla\non jotakin tähdellistä sydämelläni, josta täytyy puhua teidän\nkanssanne.\" -- \"Olkaa niin hyvä, käykää istumaan!\" hän istui itse\nnojatuoliin. -- \"Kiitos, kiitos, minä kävelen mieluimmin, en voi\nistua, olen niin kiihtynyt. Toispäivästä aikain olen järjiltäni,\nihan höperö, ei päälle eikä vaille. Ja tähän te olette syypää!\" --\n\"Minäkö?\" -- \"Niin juuri te. Tytön te olette auttanut esille, ei\nkukaan olisi ajatellut häntä, ei kukaan olisi huomannut häntä ilman\nteitä. Mutta enpä olekaan koskaan nähnyt, en, niin totta kuin elän,\nkoskaan nähnyt mitään niin verratonta, mitään niin -- niin, eikö\ntotta? Toden totta, en koko Europassa ole nähnyt yhtäkään semmoista\nkirottua kiharatukkaista kummitusta -- vai oletteko te? En saanut\nrauhaa, olin lumottu, jokapaikassa ja alituisesti oli hän tielläni,\nmatkustin pois, tulin takaisin, mahdotonta -- eikö totta? En alussa\ntiennyt, ken hän oli, -- kalatytöksi häntä sanoivat -- olisivat\nsanoneet espanjattareksi, mustalaistytöksi, velhoksi, pelkkää tulta,\nsilmät, rinnat, hiukset, -- mitä? -- Kipenöitsee, säihkyy, hyppii,\nhymyilee, rallattaa, punastuu -- se on jotain saakelinmoista! --\nJuoksin hänen jäljissänsä, nähkääs, metsän sisään puiden väliin, ilta\noli tyyni -- hän seisahtui, minä seisahduin, pari sanaa, laulua,\ntanssia -- ja sitten? -- niin, sitten annoin hänelle vitjani, en\nollut, niin totta kuin elän, hetkeäkään ennakolta sitä ajatellut! --\nToisella kertaa samalla paikalla, samaa hyppyä, hän oli peloissaan\nja minä: -- niin, voitteko uskoa? -- minä en saanut sanotuksi en\nniin ihmisellistä sanaa, en tohtinut koskea häntä; mutta kun hän\ntaas tuli takaisin -- aatelkaapa! -- niin kosin minä, en ollut\nsekuntiakaan ennakolta sitä ajatellut! Nyt koettelin itseäni eilen,\nkoetin olla poissa hänen luotansa, mutta jumal'avita olenkin hullu,\nniin -- en _voi_, minun _täytyy_ olla hänen luonansa; jos en häntä\nsaa, niin ammun itseni, suoraa päätä, semmoinen se juttu. Äidistä\nhiisi huolikoon, kaupungista vielä vähemmän, se on hylkykylä, niin,\nhylkykylä, oikea hylkykylä, -- hänen pitää täältä pois, pois ja\nylemmäksi tätä kaupunkia, hänen pitää tulla '_comme il faut_', hänen\npitää lähteä ulkomaille, Ranskaan, Parisiin, minä maksan matkan, te\nteette valmistukset. Saattaisin kyllä itsekin lähteä mukaan, asettua\nvieraaseen maahan, päästä koko tästä pesästä; mutta, nähkääs, ne\nkalat! Tahdon tehdä jotakin tästä kylästä, se on nukuksissa, ei\najattele mitään, ei keinottele, mutta ne kalat! Ei hoidella kaloja;\nespanjalaiset, ulkomaalaiset valittavat, toisiin keinoihin on\nryhtyminen, toisenlaiseen kuivatustapaan, toisenlaiseen hoitamiseen,\ntoisin aivan, kaupungin pitää nousta, kauppa-asiain päästä vauhtiin,\nkalain tuottaa miljoonia. -- Mutta mihin ma jäinkään? Kalat,\nkalatyttö -- ne sopivat muuten yhteen: kalat, kalatyttö, ha, ha,\nha, -- siis minä maksan ja te teette valmistukset, minä saan hänet\nvaimokseni ja sitten --\"\n\nEdemmäksi hän ei päässyt; hän ei ollut puhuessaan tarkannut\nÖdegaardia, joka kalmankarvaisena oli noussut pystyyn ja nyt hyökkäsi\nhänen päällensä hieno espanjanruoko kädessä. Toisen hämmästystä\nei saata sanoin kuvailla; hän väisti ensi-iskut: \"Varokaa, vai\nlyötte minua!\" sanoi hän. -- \"Niin, minä vain lyön teitä! Nähkääs:\nespanjalainen ja espanjanruoko, ne sopivat myöskin yhteen\" -- ja\niskut sattuivat hartioihin, käsivarsiin, käsiin, kasvoihin, mihin\nvaan paraiten sopi; toinen juoksi pitkin huonetta: \"Oletteko hullu\n-- oletteko mieletön -- minä tahdon naida hänet, kuuletteko, naida\nhänet.\" -- \"Ulos!\" kiljahti Ödegaard, ikäänkuin voimansa olisi\nloppunut, ja valkotukka kiiruhti ulos ovesta alas portaita, pois\ntuon hurjapäisen luota; -- tuokiossa oli hän kadulla, missä huusi\nvalkoista hattuaan. Se heitettiin hänelle ulos ikkunasta; sitten oli\nkaikki hiljaista.\n\n\"Sisään!\" vastasi Petra hiljaiseen kolkutukseen illalla ja astui itse\npari askelta taaksepäin voidakseen paremmin nähdä armastaan, kun tämä\nastui sisään. Niinkuin jääkylmä hyökylaine olisi hänet peittänyt,\nniinkuin maa olisi vierinyt hänen jalkojensa alta, niin hänestä\ntuntui se katse, joka ovessa häntä kohtasi. Hän horjui taaksepäin\nja tarttui kiinni sängyn pylvääseen, mutta syvyydestä syvyyteen\nsyöksyi ajatus; pikemmin kuin sekunnissa oli hän sortunut maailman\nonnellisimmasta morsiamesta sen suurimmaksi syntiseksi; hän kuuli\ntuosta katseesta jyrähtävän: Ödegaard ei tässä eikä tulevassa ajassa\nvoinut hänelle anteeksi antaa! --\n\n\"Minä näen sen: sinä olet syyllinen!\" kuiskasi Ödegaard tuskin\nkuuluvalla äänellä, nojautuen ovipieleen ja pitäen lukosta, ikäänkuin\nhän ei olisi voinut muuten pysyä pystyssä. Ääni vapisi, kyyneleet\nvierivät hänen kasvoilleen, jotka muuten olivat vallan levolliset.\n\n\"Tiedätkö myöskin mitä olet tehnyt?\" kysyi hän ja hänen silmänsä\npainoivat Petran maahan. Tämä ei vastannut, -- ei edes kyynelillä:\nhän oli rauennut täydelliseen toivottomuuteen. \"Olen kerran ennen\nantanut sieluni pois, ja hänen, jolle sen annoin, hänen kuolemaansa\nolin minä syypää. En voinut tointua tästä surusta muuten kuin että\njoku taipuisi puoleeni ja antaisi minulle sielunsa kokonaisena\njälleen. Sen sinä olet tehnyt -- mutta oletkin sen tehnyt vilpillä.\"\nHän vaikeni, turhaan koetti hän pari kertaa uudestaan aloittaa,\nvihdoin hän jatkoi äkillisellä tuskan tempauksella: \"Ja sinä saatoit\nkukistaa kaikki, mitä minä näinä vuosina olin aatos aatokselta\nrakentanut, kukistaa sen, ikäänkuin se olisi ollut savesta tehty\nkuva! Lapsi, lapsi, etkö voinut ymmärtää että minä sinussa pyrin itse\nnousemaan? Nyt se toivo on rauennut!\" -- Hän koitti hillitä tuskaansa.\n\n\"Ei, sinä olet liian nuori sitä käsittämään\", lausui hän jälleen,\n\"sinä et tiedä mitä olet tehnyt. -- Mutta senhän voinet käsittää,\nettä olet minut _pettänyt_. -- Sano, mitä olen sinulle tehnyt, että\nsaatoit noin julmasti menetellä? Lapsi, lapsi, jospa sen toki olisit\neilen minulle sanonut! Minkätähden, minkätähden valhettelit noin\njulmasti?\"\n\nPetra kuunteli häntä, ja kaikki, mitä hän sanoi, oli totta.\n-- Ödegaard oli horjahtanut ikkunan ääressä olevalle tuolille\nnojatakseen päätään läheistä pöytää vastaan. Hän nousi taas,\nnyyhkytti tuskasta, sitten istui hän jälleen ja oli hiljaa. \"Ja\nminä, joka en kykene senkään vertaa, että auttaisin omaa, vanhaa\nisääni\", kuiskasi hän itsekseen, \"minä en _taida_, minulla ei ole\nkutsumusta siihen. Sentähden ei minuakaan kukaan auta, kaikki särkyy\nminulta palasiksi, kaikki.\" Hän ei jaksanut enempää, oikea käsi tuki\npäätä, vasen riippui hervottomana sivulla; näytti siltä kun hän\nei enään olisi voinut liikahtaakaan, -- ja siihen asemaan jäi hän\nistumaan sanaakaan puhumatta. Nyt tunsi hän alasriippuvaa kättänsä\nlämmittävän ja hätkähti säikähtyen, se oli Petran henki; hän oli pää\nkumarruksissa polvillaan Ödegaardin sivulla; nyt pani hän kätensä\nristiin ja katsoi Ödegaardiin sanomattoman hartaasti rukoillen\narmahdusta. Ödegaard katsoi takaisin häneen, eikä kumpikaan kääntänyt\npois silmiänsä. Silloin nosti Ödegaard kättänsä torjuen Petraa pois\nluotansa, ikäänkuin olisi hän tämän silmäyksen nähdessään tuntenut\nrinnassaan houkuttelevan äänen, jota hän ei tahtonut kuulla, ja\nkerkeästi, kiivaasti hän tavoitti hattuansa, joka oli pudonnut maahan\nja riensi ovea kohden. Mutta vielä kerkeämmin riensi Petra hänen\ntielleen, heittäytyi maahan, tarttui hänen polviinsa, iski silmänsä\nhänen silmiinsä, sanaakaan hiiskumatta; Ödegaard vaan sekä näki että\ntunsi, että Petra taisteli henkensä puolesta. Nyt pääsi Ödegaardinkin\nvanha rakkaus voitolle, hän kumartui vielä kerran Petran puoleen,\nluoden häneen hartaan, mutta tuskaantuneen silmäyksen, ja tarttui\nmolemmin käsin Petran päähän. Mutta hänen rintansa vikisi ja soi\nniinkuin urut viimeisen poljennon jälkeen, jolloin niissä vielä\non ilmaa, mutta ei enään ääntä. Sitten hän veti kätensä takaisin\ntavalla semmoisella, että Petra tuntisi mitä hän silloin ajatteli:\nse tapahtui ainaiseksi. \"Pois, pois! -- sinä voit antautua,\nmutta rakastaa et voi.\" Heltyneenä hän lisäsi: \"Poloinen lapsi!\ntulevaisuudellesi en voi mitään; Jumala sinulle anteeksi antakoon,\nettäs olet minun tulevaisuuteni hävittänyt!\" Hän kulki Petran ohitse,\ntämä ei liikahtanut paikaltaan; hän avasi oven ja sulki sen jälleen,\nPetra oli ääneti; -- Petra kuuli hänen astuvan portaita alas, kuuli\nhänen viimeiset askeleensa paasikiveltä ja kylätieltä, hän kiljahti\nkerran, yhden ainokaisen kerran, mutta heti sen jälkeen tuli äiti\nsisään.\n\nKun Petra tointui järjilleen, huomasi hän makaavansa vuoteella\nriisuttuna ja hyvässä hoidossa, mutta hänen edessään istui äiti,\nkyynärpäät polvilla, pää molempien käsien varassa, tuliset silmät\nkiinnitettyinä tyttäreen. \"Oletko nyt kylliksi lukenut hänen\nkanssansa?\" kysyi hän. -- \"Oletko nyt jotakin oppinut? -- Miksi\nsinä nyt aiot tulla?\" Tytär vastasi itkuun purskahtamalla. Kauan,\nhyvin kauan istui äiti ja kuunteli tätä ja lausui sitten omituisella\njuhlallisuudella: \"Herra hänet perinpohjin kirotkoon!\" -- Tytär\nkavahti istualleen: \"Äiti, äiti! ei häntä, vaan minua, minua, -- ei\nhäntä!\" -- \"Ole vaiti! Minä ne roistot tunnen! Minä kyllä tiedän,\nkehen se on sattuva.\" -- \"Älä, äiti! hän on petetty, minun pettämäni,\n-- minä se olen, joka hänet petin!\" -- Nyyhkien ja pikaisesti kertoi\nhän äidille kaikkityyni; Ödegaard ei saisi silmänräpäystäkään olla\nepäluulon alaisena; hän kertoi Gunnarista, kertoi, mitä tältä\noli pyytänyt, sitä oikein käsittämättä, kertoi senjälkeen Yngve\nVoldin onnettomista kultavitjoista, jotka olivat hänet kietoneet,\nkertoi Ödegaardista, kuinka hän, hänet nähdessään, oli unhottanut\nkaikkityyni. Hän ei käsittänyt, kuinka se oli tapahtunut, mutta sen\nhän käsitti, että se oli suunnaton synti heitä kaikkia ja erittäin\nhäntä vastaan, joka oli hänet turviinsa ottanut ja antanut hänelle\nkaikki, mitä toinen ihminen toiselle voi antaa. Kauan ääneti\nistuttuaan vastasi äiti: \"Ja _minua_ vastaan se eikö ollenkaan\nsyntiä ollut? Missä _minä_ koko sen ajan olen ollut, kun et minulle\nsanaakaan ole asiasta virkkanut?\" -- \"Oi, äiti! auta minua, älä\nkohtele minua nyt ankarasti; minä tunnen että saan kärsiä siitä koko\nelinaikani; mutta sentähden tahdonkin Jumalalta rukoilla pikaista\nkuolemaa! -- Hyvä, hyvä Jumala!\" alkoi hän oitis, kädet ristissä\ntaivasta kohden, \"hyvä Jumala, kuule minua, olen jo menettänyt\nelämäni; siitä en enään voi mitään toivoa, en ole semmoinen, että\ntaitaisin elää, en ymmärrä elämää, hyvä Jumala, anna minun siis\nkuolla!\" Rukous oli niin liikuttavan harras, että Gunlaug, jonka\nkielellä jo pyöri tylyjä sanoja, nieli ne ja laski kätensä tyttären\nkäsivarrelle, painaakseen sitä alas tämmöisestä rukouksesta: \"Malta\nmielesi, lapseni, älä kiusaa Jumalaa; -- elää täytyy, vaikka\nsydäntä kirveltääkin\". Hän nousi eikä sen jälkeen koskaan astunut\njalkaansakaan ullakkohuoneeseen.\n\nÖdegaard oli kääntynyt tautiin, joka näytti vaaralliseksi tulevan.\nSen kestäessä muutti hänen vanha isänsä hänen luoksensa, valitsi\nläheisen huoneen lukuhuoneeksensa ja sanoi kaikille, jotka vaativat\nhäntä säästämään itseänsä, että hän ei sitä voinut tehdä, hänen\ntehtävänsä oli valvoa poikansa luona aina, kun tämä kadotti jonkun\nniistä, joita hän rakasti enemmän kuin isäänsä.\n\nNäin oli asiat, ja nyt tuli Gunnar kotiin.\n\nHän säikäytti pahanpäiväisesti äitinsä, ilmestyen aikoja ennen kuin\nlaiva, jolla hän läksi; äiti hänet luuli poikansa haamuksi ja samaa\nhänestä tuttavatkin arvelivat. Kaikkiin oudoksuviin kysymyksiin\nantoi hän vaan mielettömiä vastauksia. Kohtapa kuitenkin saatiin\nasiasta selvä; vielä samana päivänä, jolloin hän kotiin palasi,\najettiin hänet ulos Gunlaugin talosta, ja sen teki itse Gunlaug.\nPortailla huusi hän hänen jälkeensä, niin että solatie kajahti:\n\"Älä enään tule tänne; me olemme jo saaneet kylliksi sitä lajia!\"\nMiesparka ei ehtinyt kauas, kun tyttö mytty kädessä juoksi hänen\nperässänsä. Tytöllä oli toinenkin mytty, mutta hän antoi väärän, ja\nGunnar huomasi mytyssänsä suuret kultavitjat; hän seisoi punniten ja\nkatsellen niitä; äsken hän ei käsittänyt syytä Gunlaugin raivoon,\nmutta vielä vähemmin ymmärsi hän, minkätähden Gunlaug nyt hänelle\nkultavitjat lähetti. Hän huusi tyttöä palaamaan; tämä oli varmaankin\nerehtynyt ja antaen anelle toisen mytyn kysyi tyttö, sekö oli se\noikea. Mytyssä näkyi olevan Gunnarin lahjat Petralle. Oli, oikea\nse kyllä oli, -- mutta kellen sitten nuo kultavitjat oli tulevat?\nKauppias Voldille, vastasi tyttö, lähtien pois myttyineen seisomaan,\najattelemaan: \"Kauppias Voldille? Antaako hänkin lahjoja? Se on\nsiis _hän_, joka Petran minulta on ryöstänyt, -- Yngve Vold, -- no\nkyllä minä hänet --\" hänen jännityksensä, hänen vihansa piti päästä\nirralleen, jotain piti hänen lyödä rikki, -- ja loppu oli se, että\nYngve Vold oli rikki lyötävä.\n\nKauppias raukka joutui vielä kerran äkkiarvaamatta hyökkäyksen\nalaiseksi, vieläpä omilla portaillaan. Hän pakeni tuon hurjan\nmiehen käsistä konttoriinsa; mutta Gunnar tuli perässä. Täällä\nkaikki konttoriherrat karkasivat rauhanrikkojan kimppuun, joka\npotki ja löi joka suunnalle; tuolit, pöydät, ja pulpetit kaatuivat;\nkirjeitä, paperia, sanomalehtiä pyöri savuna ympäri huonetta; avuksi\njoutui vihdoin Yngven oluenpanija, ja pitkällisen taistelun perästä\nviskattiin Gunnar ulos kadulle. Mutta täälläpä vasta tuli täysi\ntosi. Laiturissa oli kaksi laivaa, toinen koti-, toinen ulkomainen,\nja koska parhaillaan oli ruokalevon aika, niin oli merimiehille\nmieleen tämä lisähuvitus. He rupesivat silmänräpäyksessä nyrkkisille,\nmiehistö miehistöä, kotimaalainen ulkomaalaista vastaan, enemmän\nmiehiä haettiin, jotka riensivät siihen juoksujalassa, työväkeä,\nämmiä ja lapsia tunki paikalle, viimein ei kukaan tietänyt, mistä\nasiasta ja ketä vastaan taisteltiin Turhaan kiroilivat laivurit,\nturha oli arvokkaiden porvarien käsky lähettää noutamaan kaupungin\nainoata poliisimiestä; hän oli parhaillaan vuonolla kalastamassa.\nNyt juoksemaan kaupungin voudin luokse, joka myöskin oli.\npostinhoitaja; mutta hän oli sulkeunut huoneesensa äskettäin tulleen\npostin kanssa ja vastasi ikkunasta ettei voinut tulla; postimies\noli maahanpaniaisissa, heidän tuli odottaa. Mutta koska toisiansa\nhengiltä lyöminen ei sallinut odottamista siksi kunnes posti oli\njärjestetty, huusivat useat, hätäyntyneet naiset vallankin, että\nlähetettäisiin Arne-seppää noutamaan Tähän suostuivat arvokkaat\nporvaritkin, ja nyt lähti hänen oma vaimonsa häntä paikalle tuomaan,\n\"koska poliisi ei ollut kotona\". Seppä tulikin kaikkien koulupoikien\nhuviksi, ryntäsi pari kertaa joukkoon, sai sieltä käsiinsä ravakkaan\nespanjalaisen ja lyödä sivalsi sillä joka haaralle.\n\nKun kaikki oli suoritettu, tuli kaupunginvouti sauva kädessä.\nTappelupaikalla tapasi hän muutamia vanhoja ämmiä ja lapsia\njuttelemassa. Näitä hän ankaralla äänellä käski menemään kotiin\npäivälliselle niinkuin hän itsekin teki.\n\nMutta seuraavana päivänä hän otti asian tutkittavaksi; tutkintoa\nkesti jonkun ajan, vaikk'ei kenelläkään ollut hiukkaakaan tietoa\nsiitä, ken siellä oli tapellut. Ainoastaan siitä kaikki olivat\nyksimieliset että Arne-seppä oli muassa ollut, kun olivat nähneet\nhänen espanjalaisella toisia lyövän. Tästä käytöksestään sai\nArne-seppä maksaa sakkoa 1 hopeataalerin, mutta hänen vaimonsa,\njoka hänet oli tappeluun vienyt, sai selkäsaunan yhdentenätoista\nsunnuntaina kolminaisuudesta; sen hän kaiketi vielä muistaa. Tämä oli\ntappelun ainoa oikeudellinen seuraus.\n\nMutta sillä oli toisiakin. Tuo pikku kaupunki ei -- ollut enään\nrauhallinen kaupunki, kalatyttö oli siinä herättänyt kapinan henkeä.\nKummallisimpia huhuja rupesi siellä leviämään, alussa kateellisen\nvihan synnyttämiä siitä, että Petra oli voinut puoleensa houkutella\nkaupungin älyniekan ja kaksi sen rikkahinta naimamiestä, ja että\nvielä oli pitänyt \"useita toisiakin\" hätävarana; Gunnar näet\nvähitellen tuli \"useaksi nuoreksi mieheksi.\" Mutta pian nousi\nyleinen siveellinen myrsky. Häpeä suuresta katutappelusta ja suru\nkolmessa kaupungin ylhäisemmässä perheessä lykättiin tämän nuoren\ntytön syyksi, joka vasta puoli vuotta takaperin oli ripille päässyt;\nkolme kihlausta samaan aikaan ja kolmas niistä opettajansa, elämänsä\nhyväntekijän kanssa; jopa jotakin! viha kuohui yli laitojensa. Eikö\nhän ollut lapsuudestaan saakka ollut kaupungin kiusana, eikö hänestä\nkuitenkin odotettu parempaa, sitten kun Ödegaard oli hänet huomaansa\nottanut, ja eikö hän nyt ollut solvaissut heitä kaikkia, musertanut\nÖdegaardin ja ihan luonteensa pakosta rajusti syösnyt uralle,\njoka hänet saattaisi yhteiskunnan hylyksi ja vanhoilla päivillään\nkuritushuoneeseen? Äiti oli varmaankin hänen rikokseensa osallinen,\nhänen merimieshuoneessaan oli lapsi oppinut kevytmieliseksi. Kauempaa\nei aiottu kärsiä sitä iestä, jonka alle Gunlaug oli kaupunkilaiset\nlaskenut, kauempaa ei aiottu kärsiä heitä, ei äitiä eikä tytärtä,\nkeskuudessaan, yksimielisesti päätettiin ajaa heidät kaupungista pois.\n\nEräänä iltana kokoontui merimiehiä, jotka olivat Gunlaugille\nrahaa velkaa, päihtyneitä työmiehiä, joille hän ei tahtonut työtä\ntoimittaa, poikanulikoita, joille hän ei velaksi uskonut, tuonne\nmäelle ja sitä johdattivat paremmat ihmiset. He kirkuivat, ivasivat,\nhuusivat \"kalatyttöä\", \"kala-Gunlaugia\"; pian lensi kivi ovea\nvastaan, pian toinen ullakkoikkunasta sisään. Vasta jälkeen puoliyön\nhe hajosivat. Ikkunain takana oli kaikki pimeää ja hiljaista.\n\nSeuraavana päivänä ei yksikään ihminen mennyt Gunlaugin taloon, ei\nedes lapsiakaan kulkenut siitä ohitse mäkeen. Mutta ehtoolla taas\neilinen väkitunko, nyt vaan olivat kaikki erotuksetta mukana; he\ntallasivat maat, särkivät kaikki ikkunat, kiskoivat irti puutarhan\naidan, taittoivat nuoria hedelmäpuita, ja sitten he lauloivat:\n\n    Äiti, ma onkeeni laivurin sain!\n          \"Saitko sa niin?\"\n    Äiti, ma onkeeni kauppiaan sain!\n          \"Saitko, vai niin!\"\n    Äiti, jo pappi tul' onkehen!\n          \"Vedä venheesen!\"\n          Hei rallallaa,\n          Nenä pitkäks saa!\n    Ei auta, että isot kalat koukkuun käy,\n    Kun niitä ei purtehen saavan näy!\n\n\n    Äiti, jo mennyt on laivuri pois!\n          \"Niinköpä niin!\"\n    Äiti, jo mennyt on kauppias pois!\n          \"Niinkö, vai niin!\"\n    Pois se jo pappikin suoriksen!\n          \"Vedä venheesen!\"\n          Hei rallallaa,\n          Nenä pitkäks saa!\n    Ei auta, että isot kalat koukkuun käy,\n    Kun niitä ei purtehen saavan näy.\n\nErittäinkin huusivat he Gunlaugia ja iloitsivat suuresti kuullakseen\nvaimoparan voimattomat raivonpurkaukset.\n\nGunlaug istuikin sisällä ja kuuli joka sanan; mutta hän oli ääneti;\nsillä pitäähän voida jotakin kärsiä lapsensa tähden.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nPetra oli huoneessansa silloin kun huuto, vihellys ja luikkaaminen\nensi-iltana alkoi. Hän kavahti pystyyn, ikäänkuin koko talo olisi\nilmitulessa ollut, tai ikäänkuin kaikki olisi ollut hänen päällensä\nkukistumaisillaan; hän juoksi ympäri huonetta niinkuin tulisen vitsan\npieksämänä, mieltä kirvelsi ja poltti, ajatukset rajuten tapailivat\napukeinoja; -- mutta äidin luokse ei hän uskaltanut mennä ja ainoan\nikkunan edustalla seisovat nuo! Kivi lensi ikkunasta sisään ja putosi\nhänen vuoteesensa, kiljahtaen juoksi hän soppeen esiripun taakse\nja piiloutui sinne vanhojen vaatteittensa joukkoon. Siellä hän\nnyt istui, häpeästä punehtivana, pelosta vapisevana, oudon kammon\nherättämiä haamuja liikkui hänen ohitsensa, ilma oli täynnä kasvoja,\ntöllöttäviä, ilkkuvia kasvoja, ne tulivat ihan likelle, tulta sateli\nniiden ympärillä -- voi! se ei ollut tulta, vaan silmiä; silmiä\nsateli, suuria, mulkoilevia ja pieniä, kuluvia silmiä, liikkumattomia\nsilmiä, ylös ja alas pyöriviä silmiä -- Jeesus, Jeesus, auta minua! --\n\nOi, mikä lievitys, kun viimeiset huudot haihtuivat yön helmaan ja\nulkona oli pilkkosen pimeää ja hiljaista! Nyt Petra uskalsi tulla\nesiin piilostaan, hän heittäytyi vuoteelle, lymyi patjoihin, mutta\najatukset eivät tahtoneet väistyä; äiti niissä ilmautui uhkailevana,\nkauhistavana, kuin tunturien kohdalle kokoontuvat myrskypilvet;\nsillä mitä äiti saikaan kärsiä hänen takiansa! Hän ei saanut unta\nsilmiinsä, eikä rauhaa rintaansa, päivä tuli, mutta lievitystä se\nei tuonut. Hän kävi edestakaisin, edestakaisin ja ajatteli vain\nkeinoa, miten paeta; mutta äitiä ei hän uskaltanut kohdata, ulos hän\nei myöskään uskaltanut mennä päivän valossa, ja illan tullen tuo\nhurja joukko oli uudestaan palaava! Hänen oli kuitenkin odottaminen,\nsillä ennen puoliyötä oli vieläkin vaarallisempi paeta. Ja mihin\nsitten paeta? Hänellä ei ollut mitään, eikä hän tuntenut mitään\ntietä; mutta lieneehän kuitenkin jossakin armahtavia ihmisiä,\nsamoin kuin oli armahtava Jumalakin. Hän tiesi, että Petra, mitä\ntahansa hän olikin rikkonut, ei ollut sitä pahuudesta tehnyt, hän\ntunsi hänen katumuksensa, hän tunsi myöskin hänen turvattomuutensa.\nPetra kuunteli tarkasti kuullakseen äitinsä askelia alikerrasta,\nmutta niitä ei kuulunut; hän vapisten odotti äidin tulevan ylös\nportaita, mutta hän ei tullut! Tyttö, joka siellä teki palvelusta,\nlienee juossut tiehensä, kosk'ei Petralle tuotu ruokaa. Itse hän ei\nuskaltanut mennä alas, eikä myöskään ikkunaan; ulkona saattoi seisoa\njoku häntä väijymässä. Särjetystä ruudusta tuli kylmää huoneesen\naamulla ja vielä enemmän illan tullen. Hän oli käärinyt vaatteita\nkokoon pieneksi mytyksi ja oli hyvin itsensä pukenut ollakseen\nvalmiina lähtöön. Mutta hänen piti odottaa tuota hurjaa joukkiota ja\nkestää vielä mitä kaikkea.\n\nTuossahan ne taas olivat! Huudot, vihellykset, heitot pahemmat,\npaljoa pahemmat kuin edellisenä iltana; hän lymyi soppeensa, pani\nkätensä ristiin ja rukoili rukoilemistaan. Kunhan vaan äiti ei\nmenisi ulos heidän käsiinsä, kunhan eivät vaan murtaisi sisään! Nyt\nrupesivat he laulamaan, se oli herjauslaulu, ja vaikka joka sana\nniinkuin veitsi vihiäsi sydäntä, täytyi hänen kuitenkin kuulla ja\nkuunnella; mutta huomattuaan että äitiäkin oli asiaan sekotettu, että\nhe olivat tehneet itsensä vikapäiksi näin häpeälliseen vääryyteen,\nsilloin nousi hän pystyyn, silloin hyökkäsi hän esiin, hän tahtoi\npuhutella tuota miehuutonta roistokansaa tahi heittäytyä alas sen\nniskoille, -- mutta kivi, ja toinenkin kivi ja sitten rakeinaan kiviä\nlensi sisään ikkunasta, lasin palaset helisivät, kivet kiitivät\nympäri huonetta, ja hän meni takaisin piiloonsa. Hän hikoili\nikäänkuin olisi seisonut palavimmassa päivän paahteessa; mutta hän ei\nitkenyt enää eikä ollut enää peloissaan.\n\nVähitellen hiljeni melu; hän uskalsi tulla esiin piilostansa, ja\nkun ei enää mitään kuulunut, aikoi hän mennä ikkunaan katsomaan;\nmutta hän astui kiviin ja jäi paikallensa, ettei kolinaa kuuluisi,\nsillä nythän piti pakoon hiipiä. Odotettuansa vielä runsaan puolen\ntuntia, veti hän kengät jaloistaan, otti mytyn käteensä ja avasi\nhiljaa oven. Jälleen odotti, hän noin viisi minuuttia ja kulki sitte\nhiljaa portaita alas. Hänen sydäntänsä karvasteli, että hänen nyt,\ntuotettuansa tämän surun äidilleen, täytyi hänestä luopua jäähyväisiä\nsanomatta; mutta pelko ajoi häntä eteenpäin \"Hyvästi äiti! Hyvästi\näiti!\" kuiskasi hän itsekseen joka askeleella, minkä astui portaita\nalas \"Hyvästi äiti!\" Alas tultuaan veti hän pari kertaa raskaasti\nhenkeänsä saadakseen ilmaa, ja sitten ovea kohden! Silloin tarttui\njoku takaapäin hänen käsivarteensa, Petra huudahti hiukan ja kääntyi\npäin; se oli äiti. Gunlaug oli, kuullessaan oven aukenevan, heti\nkäsittänyt Petran aikomuksen ja odotti häntä nyt tässä. Petra tunsi\nettei hän voinut päästä äidin ohitse ilman taistelua. Selitykset\neivät olisi auttaneet; vaikka hän mitä sanoisi, ei häntä kumminkaan\nuskottaisi. No, hänen tuli siis taistella, maailmassa ei ollut\npahempaa kuin pahin ja tätäpä hän vast'ikään oli kokenut. Äiti kysyi\nhiljaisella äänellä: \"Minne aiot Petra?\" -- Petra vastasi samaten\nhiljaa, sykkivällä sydämellä: \"Aion paeta\" -- \"Minne aiot paeta?\" --\n\"En tiedä; -- mutta täältä tahdon pois!\" Hän painoi mytyn lujemmin\npuoleensa ja lähti liikkeelle. -- \"Älä! seuraa minua!\" vastasi\näiti, pitäen kiinni hänen kädestänsä; \"minä olen jo pitänyt huolta\nkaikesta.\" Petran sydän keventyi ikäänkuin raskaasta kuormasta\nvapautuneena, hän huokaisi ikäänkuin kovan taistelun perästä ja\nantautui äidin turviin. Tämä kulki hänen edellänsä pieneen, kyökin\ntakana olevaan ikkunattomaan säilytyshuoneesen, jota kynttilä nyt\nvalaisi; -- täällä oli äiti istunut piilossa joukon pauhatessa\nulkona. Huone oli niin ahdas, että he tuskin voivat siellä liikkua.\nÄiti otti esiin mytyn, vähän pienemmän kuin se, jota Petra kantoi,\navasi sen ja veti sieltä esiin yhdet merimiehen vaatteet. \"Pue nämä\npäällesi!\" kuiskasi hän. Petra ymmärsi heti tarkoituksen; mutta oli\npahoilla mielin siitä, ettei äiti hänelle syytä ilmoittanut. Hän\nriisui vaatteensa, pukeutui toisiin, äiti auttoi häntä ja sattui\nsilloin kerran tulemaan niin liki kynttiläpahasta, että Petra voi\nnähdä hänen kasvonsa ja näki ensikerran, että Gunlaug oli vanha.\nOliko hän näinä päivinä muuttunut vai eikö Petra ennen ollut sitä\nhuomannut? Lapsen kyyneleet vierivät äidin päälle, mutta tämä ei\nnostanut silmiään, jonka vuoksi ei toinenkaan saanut sanaa suustansa.\nMerimiehen lakin hän otti viimeiseksi äitinsä kädestä, ja kun hän\ntämän oli päähänsä pannut, otti äiti häneltä mytyn, puhalsi kynttilän\nsammuksiin ja kuiskasi: \"Tule nyt!\"\n\nHe menivät jälleen käytävään, mutta katuovesta eivät he nyt ulos\nmenneet. Gunlaug avasi pihanpuoleisen oven ja lukitsi sen jälleen.\nHe kulkivat tallatun puutarhan poikki, kaadettujen puiden, särjetyn\naidan yli. \"Katso ympärillesi nyt\", sanoi äiti, \"et luultavasti\nkoskaan enään tänne palaja.\" -- Toinen värisi eikä katsonut\nympärillensä. He kulkivat ylätietä, metsän kautta, missä Petra\noli viettänyt puolen elämäänsä ja tuon illan Gunnarin kanssa, nuo\ntoiset Yngve Voldin ja viimeisen Ödegaardin seurassa. He kulkivat\nlakastuneissa lehdissä, jotka nyt olivat ruvenneet puista varisemaan;\nyö oli kylmä ja Petra paleli oudossa puvussaan. Äiti kääntyi alaspäin\nerästä puutarhaa kohden; Petra tunsi sen heti, vaikk'ei ollut sen\nyläpuolella ollut siitäpäivin kuin lapsena oli siihen rynnistänyt; se\noli Pedro Ohlsenin puutarha. Äidillä oli avain ja hän lukitsi portin\njälkeensä.\n\nRaskasta oli Gunlaugista ollut aamupuolella käydä Pedron luona,\nraskasta oli nytkin lähestyä tytärraukkoineen, jolle hän ei kauemmin\nvoinut antaa kodin suojaa. Mutta se oli välttämätöntä, ja mikä\nvälttämätöntä oli, sen voi Gunlaug tehdä. Hän kolkutti porstuan\novelle, ja heti melkein he kuulivat askeleita ja näkivät valkeata.\nHetken kuluttua avasi oven Pedro, joka seisoi siinä matkasaappaissa\nja matkapuvussa, kelmeänä ja peljästyneenä. Hänellä oli talikynttilä\nkädessä ja hän huokasi nähdessään Petran itkusta turvonneet kasvot;\nPetra katsoi häneen; mutta koska hän ei uskaltanut tuntea Petraa,\nniin ei Petrakaan uskaltanut häntä tuntea. \"Tämä mies on luvannut\nauttaa sinua täältä pois\", sanoi äiti, katsomatta kumpaankaan\nheistä, ja astui pari askelta käytävään päin ja antoi toisten tulla\njälestä Pedron huoneeseen, joka oli käytävän toisessa päässä.\nHuone oli vähäinen ja matala, ummehtunut ilma virtasi vastaan ja\noli tukehuttaa Petran, hän kun oli jo toista vuorokautta ollut\nsyömättä ja nukkumatta. Keskeltä kattoa riippui häkki, jossa\noli kanarilintu; piti kiertämällä kulkea, ettei loukkaisi sitä.\nVanhat, raskaat tuolit, musta pöytä, kaksi suurta, kattoon asti\nulottuvaa kaappikolhoa painosti kaikkia, niin että huone näytti\nvieläkin vähäisemmältä. Pöydällä oli nuottia ja niiden päällä\nhuilu. Pedro Ohlsen laahusti suurissa saappaissaan pitkin huonetta,\nikäänkuin olisi hänellä ollut jotakin tekemistä, heikko ääni kuului\nperähuoneesta: \"Kuka se on? -- Kuka on huoneessa?\" -- jonka jälkeen\nPedro kulki vielä pikaisemmin ympäri, mutisten: \"Niin, se on -- hm,\nhm -- se on -- hm, hm\", ja sitten sisään sinne, mistä ääni kuului.\n\nGunlaug istui ikkunan ääressä, molemmat kyynärpäät polvilla, pää\nkäsien varassa, tuijottaen santaan, jota oli lattialle sirotettu; hän\nei puhunut, vaan huokasi silloin tällöin raskaasti. Petra seisoi oven\nvieressä, jalat yhdessä, molemmat kädet rinnoilla; hän tunsi itsensä\nkipeäksi. Vanha lyömäkello raksutti ajan kulkua, talikynttilä paloi\npöydällä ja valui karsi pitkänä. Mutta äiti tahtoi ilmoittaa syyn\nheidän viipymiseensä täällä ja sanoi: \"Tämän miehen tunsin kerran.\"\n\nEi sanaakaan enempää eikä mitään vastausta. Pedro oli yhä poissa,\nkynttilä valui surkeasti ja kello raksutti. Petraa ellotti yhä\nenemmän ja hänen korvissaan humisi lakkaamatta äidin sanat:\n\"tämän miehen tunsin kerran.\" Kello tarttui siihen ja rupesi sen\nkanssa kilpaa raksuttamaan: \"tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran.\"\nAina kun hän sen jälkeen tuli umpihenkiseen ilmaan, johtui tupa\nhänen mieleensä, muistuttaen ellotusta ja kellon raksuttamista:\n\"tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran.\" Kun hän höyrylaivalla kulkiessaan\ntunsi öljynhajua tai kajutan permannon alta nousevan mädänneen\nmeriveden löyhkän tai ruuan höyryä, kääntyi hän heti meritautiseksi,\nnäki taudin kestäessä alinomaa yöt ja päivät tuvan silmissään ja\nkuuli kellon raksuttavan: \"tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran.\"\n\nKun Pedro taas palasi huoneeseen, oli hänellä villatakki päässä ja\nvanhanaikuinen, korvia peittävä, kankea viitta yllä. \"Niin, nyt olen\nvalmis\", sanoi hän vetäen tumpit käteensä, ikäänkuin ankarimpaan\ntalvipakkaseen mennäksensä. \"Mutta älkäämme unhottako\" -- hän\nkääntyi -- \"viitta ylle -- ylle --\"; hän katsoi Petraan ja hänestä\nGunlaugiin, joka tuolin selkänojalta otti sinisen viitan ja auttoi\nsitä nyt Petran päälle; mutta kun se tuli Petran nenän alle, tunsi\nhän siinä tuvan löyhkän niin väkevän, että pyysi päästä raikkaasen\nilmaan. Äiti huomasi hänen voivan pahoin, avasi oven ja talutti hänet\njoutuin puutarhaan. Täällä viileän yön helmassa veti Petra sisäänsä\nmuutaman syvän ja täyden siemauksen kirkasta syysilmaa. \"Mihinkä\nminun on mentävä?\" kysyi hän ruvetessaan tointumaan. \"Bergen'iin\",\nvastasi äiti, auttaen häntä panemaan nappiin päällysvaatetta; \"se on\nsuuri kaupunki, jossa ei kukaan sinua tunne.\" Kun Petra oli valmis,\npysähtyi äiti portilla: \"Sinä saat 100 hopeataaleria mukaasi; jos\nei hyvin kävisi, niin on sinulla jotakin hätävaraksi. Tämä lainaa\nne sinulle, tämä mies tässä\", -- \"antaa, antaa\", kuiskasi Pedro,\nkulkiessaan heidän ohitsensa kadulle, -- \"lainaa ne sinulle\", kertoi\näiti, ikäänkuin ei Pedro mitään olisi sanonutkaan; \"minä maksan ne\nhänelle takaisin.\" -- Hän otti liinan kaulastansa, sitoi sen Petran\nkaulaan ja sanoi: \"sinun pitää kirjoittaa heti kun sinun käy hyvin,\nvaan ei ennen.\" -- \"Äiti!\" -- \"Tämä soutaa sinut laivaan, joka on\ntästä vähän ulompana.\" -- \"Herran tähden, äiti!\" -- \"Niin, ei muuta\nmitään. Edemmäksi minä en seuraa.\" -- \"Äiti, äiti!\" -- \"Jumalan\nhaltuun! Voi hyvin!\" -- \"Äiti, anna minulle anteeksi, äiti!\" --\n\"Varo, ettet vilustu merellä!\" -- äiti oli saanut Petran hiljalleen\nportin ulkopuolelle ja lukitsi sen nyt.\n\nPetra seisoi ulkopuolella ja katsoi lukittuun porttiin. Hän tunsi\nitsensä niin kurjaksi, niin yksinäiseksi, kuin ihminen suinkin\nsaattaa olla, -- mutta juuri silloin kohosi hyljäyksestä, vääryydestä\nja itkusta joku aavistus, joku luottamus esiin, -- ikäänkuin valkean\nvilahdus, syttyessään sammuvana, suurena ilmaan leimahtavana, ja\ntaasen ihan tyhjään raukeavana, mutta silmänräpäyksen ihanasti\nheloittavana, -- hän nosti silmänsä ja seisoi jälleen synkässä\npimeydessä.\n\nPikkukaupungin tyhjiä katuja pitkin, suljettujen ja lehdettömien\npuutarhojen ohitse, lukittujen ja pimeiden asuinhuoneitten\nsivutse hiipi Petra hiljaksensa ja hitaasti Pedron perässä, joka\nkyyryksissään käydä jahnusteli suurissa saappaissa ja pään tasalle\nnostetussa viitassa. He tulivat lehtokujaan, jossa taas kulkivat\nlakastuneissa lehdissä ja näkivät aaveenkaltaisesti harittavia ja\nkuroittavia oksia, jotka tavoittelivat heitä. He kömpivät vuoren\npoikki keltaisen talaan taakse, missä venhe oli, josta Pedro\nensityökseen rupesi vettä luomaan; hän souti Petraa pitkin rantaa,\njoka nyt oli supistunut mustaksi ryhmäksi, jonka yllä taivas lepäsi\nraskaana. Kaikki oli pois pyyhitty, kedot, huoneet, metsät, tunturit,\nhän ei nähnyt mitään siitä, jota hän hamasta lapsuudestaan eiliseen\npäivään asti joka päivä oli nähnyt. Se oli, samaten kuin kaupunki,\nsamaten kuin ihmiset, sulkeunut häneltä sinä yönä, jona hän sysättiin\nulos, eikä hän saanut ainoitakaan jäähyväisiä.\n\nLaivalla, joka oli ankkurissa aivan lähellä maata aamutuulta\nodottamassa, kulki mies edestakaisin. Nähtyänsä heidät looringin\nkohdalla, laski hän heti alas tikapuut, auttoi heidät laivaan ja\nilmoitti heidän tulonsa katteinille, joka tuossa paikassa ilmestyikin\nlaivan kannelle. Petra tunsi heidät, he tunsivat hänet, vaan\nkyselemättä, säälimättä, vallan tavallisena asiana, ilmoitettiin\nhänelle kaikki, mitä hänen nyt oli tarvis tietää, nimittäin missä\nhänen tuli maata ja mitä tehdä, jos hän jotain halusi tai tunsi\nkipua. Kipua hän tunsikin melkein heti kannen alle tultuaan, jonka\nvuoksi hän, toiset vaatteet muutettuaan, palasi jälleen kannelle.\nTäällä tunsi hän -- ah! suklaan hajua, ja hänen tuli hirveä nälkä,\nhänen vatsaansa väänsi ja hiukasi, ja silloin tuli sama mies, joka\nheidät oli vastaan ottanut, laivan keittiöstä, tuoden kokonaisen\nkupillisen suklaata ja leipäsiä lisäksi; hän sanoi Petran äidin\nne lähettäneen. Petran syödessä kertoi mies vielä, että äiti oli\nlaivalle lähettänyt myöskin kirstun, jossa oli hänen parhaat\nvaatteensa ja liinavaatteita ja villakangasta ja sitä paitse\nruokaa ja muuta hyvää. Petran mieleen silloin äkkiä johtui elävä\nmuisto äidistä, suurenmoinen kuva, jota ei hän ollut koskaan ennen\nhuomannut, vaan jonka hän tästälähin koko elinkautensa säilytti.\nJa tämän kuvan edessä hän teki lupauksen, vakaasti ja kaihomielin\nrukoillen, että kerran voisi äidille jollakin ilolla palkita kaiken\nsurun, jota nyt oli hänelle tuottanut.\n\nKun Petra istui, istui Pedro Ohlsen hänen luonansa, seurasi häntä\nhänen käydessään, alinomaa väistyen hänen tieltään, mutta siten\nalinomaa ollen hänen tiellään kapineilla täytetyllä laivankannella.\nPetra näki hänen kasvoistansa ainoastaan silmät ja suuren nenän, eikä\nniitäkään selvästi, mutta hän näytti siltä kuin olisi jokin hänen\nmieltään painanut, jota hän tahtoi, mutta ei voinut ilmoittaa. Hän\nhuokaili, hän istui, hän nousi, hän käveli Petran ympärillä, hän\nistui uudestaan, mutta ei saanut sanaakaan suustansa, eikä Petrakaan\nmitään puhunut. Vihdoin täytyi hänen luopua koko yrityksestä, hän\nveti arkaillen esiin tavattoman suuren nahkalompakon ja kuiskasi että\ntässä oli ne 100 hopeataaleria -- ja vähän päälle. Petra tarjosi\nkätensä kiitokseksi ja sattui silloin niin likelle hänen kasvojansa,\nettä näki kostean kiillon hänen silmissänsä. Petran kanssa, näet,\nkatosi hänen surkastuneen olentonsa viimeinen elonkipinä. Mielellään\nolisi hän kuitenkin sanonut jotakin semmoista, joka olisi jättänyt\nhänestä rakkaan muiston, kun häntä kohta ei enään olisi olemassa;\nmutta se oli häneltä kielletty, ja vaikka hän siitä huolimatta\ntahtoi sanoa sen, ei hän kuitenkaan tullut sitä tehneeksi; sillä\nPetra ei auttanut häntä! Petrahan olikin niin väsyksissä, ja muisto\nsiitä, että tämä mies oli häntä vietellyt ensikerran syntiä tekemään\näitiänsä vastaan, ei tahtonut nyt hänen mielestänsä lähteä. Hän ei\nenää voinut kärsiä Pedroa; olo ei tullut paremmaksi, vaan pahemmaksi,\njota kauemmin Pedro istui; sillä väsyksissä oleva ikävystyy.\nMiesraukka huomasi sen; hänen oli siis lähteminen, ja vihdoin\nsaikin hän kuiskatuksi jäähyväiset, vetäessään kuivan kätensä ulos\nkintaasta. Petra laski siihen lämpömän kätensä, molemmat nousivat.\n\"Kiitoksia, -- ja terveisiä minulta!\" sanoi Petra. Pedro huokasi eli\noikeammin ohkui, kerran, jopa parikin kertaa, päästi irti, kääntyi\npois ja astui hiljaksensa takaperin tikapuita myöten alas. Petra kävi\nlaivanlaiteelle, Pedro katsahti vielä kerran ylös, tervehti, istuutui\nja souti vitkalleen pois. Petra seisoi paikallansa siksi, kunnes\nPedro oli pimeyteen kadonnut. Mutta silloin meni hänkin kannen alle,\nhän jaksoi väsymykseltään tuskin seisoa, ja vaikka hän heti alas\ntultuaan tunsi pahoin voivansa, oli hän tuskin ehtinyt päänsä laskea\npäänalukselle ja lukea pari kolme ensimäistä rukousta Isämeitää, kun\nhän jo nukkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeltaisen talaan luona istui samaan aikaan äiti; hän oli verkalleen\nseurannut heitä koko tien ja istuutunut talaan taakse, juuri kun\nhe lähtivät rannasta. Samasta paikasta oli muinoin Pedro Ohlsenkin\nlaskenut hänen kanssansa ulapalle; siitä oli jo kauan, kauan aikaa;\nmutta se johtui äidin mieleen nyt, kun sama mies souti pois tytärtä.\n\nHeti kun hän näki Pedron yksinänsä palajavan, nousi hän ja läksi;\nsillä hän tiesi nyt että tytär oli onnellisesti laivaan tullut. Hän\nei kulkenut kotitietä, vaan poikkesi syrjään; siellä hän pimeässä\nlöysi polun, joka vei tunturien yli, ja rupesi sitä kulkemaan. Hänen\ntalonsa kaupungissa oli tyhjänä ja särjettynä toista kuukautta; hänen\nei tehnyt mielensä palata sinne, ennenkuin oli saanut hyviä sanomia\ntyttäreltänsä.\n\nMutta samaan aikaan oli myöskin jo mieliala häntä kohtaan kaupungissa\nmuuttunut. Kaikilla halvoilla luonteilla on hillitön halu ruveta\nyhteen liittoon väkevämpiä vainotaksensa, mutta vain niin kauan, kuin\nnämä voivat vastusta tehdä; nähdessään, että nämä tyynesti kestävät\npahoinpitelyä, valtaa heidät häpeäntunne, ja sille tiuskotaan, joka\nvielä kiven heittää. Niin olivat nytkin luulleet että saisivat\nhuvikseen kuulla Gunlaugin mahtavan äänen solatiessä pauhaavan,\nolivat luulleet että hän pyytäisi merimiehiä avuksensa ja nostaisi\nkatumetelin. Kun häntä ei näkynyt, ei kuulunut, oli kolmantena iltana\nmelkein mahdotonta joukkoa hillitä; he tahtoivat mennä sisään häntä\netsimään, he tahtoivat heittää molemmat naiset ulos kadulle, ajaa\nheidät pois kaupungista, vainota heitä! Ikkunat olivat vielä rikki\nmenneen yön melskeestä, kaksi miestä ryömi kansan hurratessa niistä\nsisään ovea avaamaan -- ja nyt ryntäsi koko joukko huoneeseen! He\nhakivat kaikki huoneet, ylä- ja alikerrat, särkivät ovet, löivät\nkappaleiksi kaikki mikä tielle sattui, etsivät joka nurkasta, vihdoin\nkellaristakin, äitiä tai tytärtä, mutta yhtäkään ihmistä eivät\nlöytäneet. Hetken äänettömyys valtasi heidät, kun tämän havaitsivat.\nSisällä olijat tulivat yksi erältänsä ulos ja piilivät toinen\ntoisensa selän taakse. Hetkisen kuluttua oli paikka tyhjänä.\n\nPian oli kaupungissa niitä, jotka sanoivat kunnottomaksi tämmöistä\nmenettelyä kahta turvatonta naisihmistä kohtaan.\n\nNäitä tapahtumia pohdittiin nyt siksi, kunnes sovittiin siitä, että\nmitä hyvänsä _Kalatyttö_ olikin rikkonut, niin ei Gunlaugin siihen\nollut mitään syytä, jonka vuoksi hänelle siis oli suurta vääryyttä\ntehty. Kaupunkilaiset kaipasivat häntä kovin, päihtymisen synnyttämät\ntappelut ja hullutukset tulivat jokapäiväisiksi; sillä kaupunki oli\nkadottanut järjestyksen pitäjänsä. Ohitsekulkijat ikävöitsivät nähdä\nhänen valtavaa muotoansa ovella; vallankin kaipasivat merimiehet\nhäntä. Missään ei ollut niin hyvä olla kuin hänen tykönänsä,\narvelivat he; siellä kohdeltiin jokaista ansion mukaan, siellä\nsai jokainen oman arvosijansa Gunlaugin luottamuksessa ja apuakin\nhäneltä, jos siksi tuli. Ei merimiehet eikä laivurit, ei työnantajat\neikä talonemännät olleet hänen arvoansa käsittäneet ennen kuin nyt,\nkun hän oli poissa.\n\nSenvuoksi kulki yksimielinen ilosanoma kautta kaupungin, kun joku\noli nähnyt Gunlaugin istuvan huoneessansa paistamassa ja keittämässä\nniinkuin ennenkin. Jokaisen täytyi mennä omin silmin näkemään,\nolivatko ikkunanruudut kunnossa, oliko ovi eheänä, tuprusiko savu\nkattotorvesta. Oli, totta se oli! Siellä Gunlaug taasen istui! -- He\nkiipesivät solatien toiselle puolelle paremmin nähdäkseen; hän istui\ntakan ääressä, katsomatta ylös taikka ulos, silmä noudatti kättä ja\nkäsi teki työtä, sillä hän oli palannut ansaitaksensa takaisin sen,\nminkä oli hävittänyt, ja etenkin ne 100 hopeataaleria, jotka hän\noli velkaa Pedro Ohlsenille. Alussa pelkkä tämä ulkoa katsominen\ntyydytti mieliä; pitkään aikaan ei kukaan pahalta omaltatunnoltaan\nuskaltanut astua sisään huoneeseen. Mutta vähitellen he tulivat\n-- ensiksi talonemännät, nuo ystävälliset ja hyvänluontoiset; he\neivät kuitenkaan saaneet tilaisuutta jutella hänen kanssansa muusta\nkuin taloustoimista; sillä Gunlaug ei kuunnellut muita asioita.\nSen jälkeen tulivat kalastajat, sitten kauppiaat ja laivurit\npestatakseen väkeä ja saadakseen asianomaisten päästökirjat -- ja\nvihdoin ensimäisenä sunnuntaina myöskin merimiehet. Tämä oli ehkä\nsopimuksesta tapahtunut; sillä ehtoommalla oli talo yht'äkkiä niin\ntäpötäynnä väkeä, etteivät enää riittäneet molemmat tupahuoneet, vaan\noli lisäksi tarvis ottaa esiin pöydät ja tuolit, jotka suviaikana\nolivat puutarhassa olleet, ja asettaa niitä käytävään, kyökkiin ja\nperähuoneeseen. Ei kukaan, tätä seuraa nähdessään, olisi voinut\naavistaa mitä tunteita näissä ihmisissä liikkui; sillä Gunlaug\noli heidät laskenut äänettömän komentonsa alaisiksi heti heidän\nastuttuaan hänen kynnyksensä yli, ja se rohkea varmuus, millä\nhän antoi kullekin omansa, ehkäisi kaikki tervetuliaiset, kaikki\ntiedustelemiset. Hän oli yhtäläinen kuin ennenkin, hiukset vain\neivät enää olleet mustat, ja käynti oli entistään hieman hitaampi.\nMutta kun merimiehet alkoivat vähän ilostua, eivät he kauemmin\nvoineet hillitä itseään, vaan rupesivat, joka kerta kun Gunlaug ja\npiika olivat poissa, huutamalla pyytämään laivamies Knuutia, joka\naina oli ollut eukon suosikkina, muijan palatessa juomaan maljan\nhänen muistoksensa. Mutta hänkään ei rohjennut tähän, ennenkuin pää\nvähän kuumeni; sitten hän vihdoin viimeinkin, kun eukko uudestaan\ntuli sisään kokoamaan tyhjiä pulloja ja laseja, nousi istualtaan ja\nlausui: \"että siinä hän teki hyvin, kun tuli takaisin. Sillä ihkasten\ntotta oli, että -- että siinä hän teki hyvin, kun tuli takaisin.\"\nTämä oli heistä hyvin puhuttu; he nousivat kaikki ja huusivat: \"Niin,\nsiinä teitte hyvin!\" ja käytävässä, kyökissä ja muissa huoneissa\nolijat nousivat hekin, hyökkäsivät sisään ja yhtyivät huutoon;\nmutta laivamies tarjosi Gunlaugille lasin ja huusi \"eläköön!\" ja\nsitten huusivat kaikki muutaman eläköönhuudon, niin että katto oli\nkohota ja lentää ilmaan. Sitten ilmoitti toinen, että he olivat\nGunlaugille tehneet hävytöntä vääryyttä, sitten toinen kirosi samaa\nasiaa, ja pian kirosi ja nuhteli koko seura itseänsä siitä, että\nolivat Gunlaugille tehneet hävyttömintä vääryyttä. Kun he vihdoin\nhiljenivät, haluten kuulia hänenkin suustaan jonkun sanan, niin\nsanoi Gunlaug heille paljon kiitoksia; \"mutta\", lisäsi hän, yhä\nkeräten kokoon tyhjiä laseja ja pulloja, \"niinkauan kun _minä_ en\nasiasta mitään puhu, niin ei teidänkään liene tarvis sitä tehdä.\"\nKoottuansa yhden kantamuksen meni hän ulos ja tuli jälleen takaisin\nloppuja noutamaan. Mutta tästä hetkestä saakka oli hänen valtansa\nkukistumaton.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nIllalla pimeässä ankkuroi laiva Bergenin satamassa.\nMeritaudista puolipyörryksissä saatettiin Petra katteinin venheessä\nmonenlaatuisien, suurten ja pienten laivojen välitse lautturien\nvilinään laiturille ja siitä kapeita kujasia myöten hyörivien\ntalonpoikien ja katupoikien ohitse. He pysähtyivät pienen, kauniin\ntalon eteen, jossa vanha vaimo katteinin pyynnöstä otti Petran\nsydämelliseen huostaansa. Tyttö tarvitsi ruokaa ja unta ja sai\nkummankin vaatimuksensa täytetyksi. Seuraavana päivänä heräsi hän\npuolipäivän aikaan, virkkuna ja iloisena, kuulemaan uusia ääniä ja\nuutta puheenpartta, ja, akkunaverhon noustua, näkemään uuden luonnon\nympärillään, uusia ihmisiä ja uuden kaupungin. Hän oli, peilin\neteen pysähtyessään, omissa silmissään itsekin uudistunut, -- nämä\nkasvot eivät olleet entisen kaltaiset. Syytä hän ei tosin voinut\nitselleen selvittää eikä ymmärtänyt, että suru ja mielenliikutus\nhienontaa ja tekee henkisemmäksi hänen ikäisensä; mutta nähdessään\nkuvansa peilissä johtui ehdottomasti hänen mieleensä edelliset\nyöt, ja niitä muistellessaan hän vapisi. Sentähden valmistautui\nhän kiireesti mennäksensä tutustumaan kaikkeen siihen uuteen, mikä\nhäntä odotti. Hän kohtasi emäntänsä ja useita vallasnaisia, jotka\nensin tyystin tarkastelivat häntä ja sitten lupasivat hänestä huolta\npitää; aluksi tarjousivat he seuraamaan häntä ympäri kaupunkia.\nYhtä ja toista voisi hän samassa ostaa, ja hän juoksi sen vuoksi\nhuoneesensa noutamaan lompakkoansa; mutta kun hän ei kehdannut\nmukaansa ottaa tuota suurta muodotonta povikirjaa, avasi hän sen,\nottaaksensa rahat siitä. Siinä ei ollutkaan 100 hopeataaleria, vaan\n300. Pedro Ohlsen siis taaskin antoi hänelle rahaa, vastoin äidin\ntietoa ja tahtoa! Niin vähän käsitti Petra niiden arvoa, ettei hän\nlaisinkaan pannut ihmeeksi summan suuruutta; sentähden ei myöskään\nhänen mieleensä juolahtanut pitemmälle ruveta tuumimaan syitä näin\nsuureen anteliaisuuteen. Ilomielisen, aavistavia arveluita sisältävän\nkiitoskirjeen sijaan tuotiin Pedro Ohlsenille Gunlaugin lähettämä\nkirje, joka oli itse äidille kirjoitettu ja jossa tytär huonosti\nsalatulla vihalla ilmoittaa hyväntekijänsä ja kysyy mitä hänen tulisi\ntehdä tuolla salaisella lahjalla.\n\nEnsimäinen vaikutus, minkä kaupunki häneen teki, oli valtava luonnon\nvaikutus. Hän ei voinut päästä siitä tunteesta, että tunturit\nolivat niin lähellä pudota hänen päällensä, että hänen tuli niitä\nvaroa. Hän tunsi ahdistusta joka kerta kun hän nosti silmänsä, ja\nsitten taas halua ojentaa kättänsä ja kolkuttaa vuorta. Väliin taas\ntuntui siltä kuin ei mitään ulospääsyä olisi olemassa. Pimeänä ja\nauringon hylkäämänä seisoi tunturi siinä, pilvet roikkuivat ihan sen\nlaella tai ajelehtivat sen ylitse; tuulta ja sadetta vuorotellen\nja lakkaamatta; tunturi ne synnytti, tunturista ne levisivät\nyli kaupungin. Mutta ihmisjoukko hänen ympärillään ei ollenkaan\ntuntenut ahdistusta. Petra ilostui pian heidän joukossansa; heidän\nliikkeissään oli hilpeyttä, luontevuutta ja iloisuutta, joka Petralle\noli outoa ja joka, hänen edellisiin kokemuksiinsa verrattuna,\ntuntui hymyilyltä ja tulotervehdykseltä. Kun hän seuraavana päivänä\npäivällispöydässä sanoi että hän mielellään olisi missä on paljon\nihmisiä, neuvottiin häntä menemään teateriin; siellä hän muka\ntapaisi monta sataa henkeä samassa huoneessa. Niin, sinne hän\ntahtoi; pääsykortti ostettiin, teateri oli aivan lähellä, määrätyllä\nhetkellä saatettiin hänet sinne, ja siellä osoitettiin hänelle paikka\nbalkongin ensimäisellä rivillä. Hän istui suuressa heloittavassa\nvalossa monen sadan iloisen ihmisen seurassa; hilpeitä värejä\nkaikkialla ja joka taholla keskustelua, joka pauhasi ja kuohui kuin\nvaltamerellä aallot.\n\nMitä hän täällä saisi nähdä, sitä ei hän ollenkaan voinut\naavistaakkaan. Hän tiesi ainoastaan mitä Ödegaard hänelle oli\nkertonut ja mitä hän itse tilapäisissä seuroissa oli oppinut. Mutta\nteaterista Ödegaard ei ollut sanaakaan puhunut; merimiehet olivat\njutelleet eräästä teaterista, jossa metsän eläviä ja ratsuniekkoja\noli nähtävänä, eikä poikien päähän pistänyt puhua näytelmistä,\nvaikka koulussa olisivatkin saaneet siitä vähän tietoa; sillä\nhänen kotikaupungissaan ei ollut teateria, ei edes sennimistä\nrakennusta; matkustelevat eläintenkesyttäjät, nuorantanssijat ja\nilvehtijät käyttivät joko jotakin ranta-aittaa tai lakeata ketoa.\nPetra oli niin tietämätön, ettei hän ymmärtänyt tiedustellakaan;\nhän istui rohkeamielisenä odottaen nähdäkseen jotakin kummallista,\nesim. kameeleita tahi apinoita. Vähitellen täytti tämä ajatus niin\nhänen mielensä, että hän suureksi ilokseen luuli kaikki ihmiset\nympärillään eläviksi, hevoisiksi, koiriksi, ketuiksi, kissoiksi,\nhiiriksi. Senvuoksi järjestyikin soittokunta hänen huomaamattansa.\nPeljästyneenä kavahti hän pystyyn, sillä kimeähkä tärähdys rummuista\nja torvista alotti johtosoiton; Petra ei eläissään ollut kuullut\nyhtä haavaa soitettavan enempää kuin paria viulua ja ehkä siihen\nlisäksi huiluakin. Tämä ihana humina saattoi hänet kalpenemaan; siinä\noli jotakin kylmän, mustan hyökyvirran kaltaista; tuskaantuneena\nodotti hän pahempaa vielä tulevan eikä kuitenkaan olisi suonut\ntämän loppuvan. Kohta vienommat soinnut loivat valoa, ja kohta\naukeni näköaloja semmoisia, joita hän ei koskaan ollut unissaankaan\nnähnyt; sävelet soutivat häntä niitä kohti, hilpeys ja leikkisyys\ntäyttivät ilman, koko sävelsaatto nousi hiljaksensa lentoon, väsähtyi\nvähitellen, yhtyi voimakkaaksi, hajaantui hurjana, tulisena --\nkunnes synkkä pimeys levitti peitteensä ja kattoi kaikki; näytti\nikäänkuin ryskyvä koski olisi sen kiehtonut pyörteesensä. Sitten\ntaas sävel yksinäinen kuin lintu marjalla oksalla syvyyden partaalla\narkana ja surumielisenä se alkoi, mutta ilma ylähällä selkeni sen\nlaulaessa, päivää hiukan pilkoitti -- ja taas olivat nuo kaukaiset,\nsiintävät näköalat täynnä tuota kummallista keijumista ja leijumista\nauringon säteiden takana. Kun sitä oli hetken kestänyt, niin katso!\nse raukesi hiljaiseen rauhaan; nuo riemuilevat joukot etenivät\nyhä kauemmaksi, ei muuta ollut näkyvissä, kuin auringon säteet,\njotka sulaen tihkuivat läpi ilman; koko tällä äärettömällä alalla\npelkkää päivänpaistetta, kaikki valoon kudottua ja hiljaista, -- ja\ntähän onnellisuuteen raukesi soitto. Kun kaikki oli valmista, tuli\nPetran välttämättä nousta istualtaan, sillä hänkin oli valmis! Oi\nihmettä, tuolla nousi tuo kaunis, maalattu seinä hänen vastapäätänsä\nihan katon lähelle! Hän oli kirkossa, kirkossa, jota pylväät ja\nholvikaaret kannattivat, kirkossa, jossa urut soivat ja juhlallinen\nkirkkaus loisti, ja kansaa kulki häntä vastaan oudossa vaateasussa,\nhe puhuivat -- niin oikein, kirkossa he puhuivat kieltä, jota hän\nei ymmärtänyt. Mitä? puhuttiinhan hänen takanansakin. \"Istukaa!\"\nsanottiin sieltä, mutta eihän siellä ollut paikkaa, mihin istua,\nmolemmat kirkossa olijat jäivätkin seisomaan, ja jota kauemmin Petra\nheitä katsoi, sitä selvemmäksi tuli hänelle se ajatus, että hän oli\nnähnyt tuonkaltaisia pukuja muutamassa Olavi Pyhän kuvassa -- ja\ntuossa, tuossahan he juuri mainitsivatkin Pyhän Olavin nimen! --\n\"Istukaa!\" kuului uudestaan hänen takanaan; \"Istukaa!\" huusivat yhä\nuseammat, -- siellä mahtaa olla jotakin siellä takanakin, ajatteli\nPetra ja kääntyi kerkeästi ympäri. Julmistuneita, suorastansa\nuhkaaviakin kasvoja kohtasi häntä, -- ei, tämä ei ole enää laitaa,\najatteli Petra ja yritti lähteä; silloin vanha vaimo, joka istui\nhänen vieressänsä, veti häntä hiljaa hameesta: \"Mutta istuhan toki,\nlapseni\", kuiskasi hän, \"eiväthän tuolta takaa voi nähdä\". Tuokiossa\noli Petra paikallansa; sillä tietystihän: teateri on tuolla ja me\nolemme katsojia, -- aivan oikein, \"teateri!\" hän toisti sen sanan\nikäänkuin johdattaakseen mieleensä missä oli. Hän katsoi sitten\nuudestaan sisään kirkkoon, mutta sen puhetta, joka siellä puhui, ei\nhän suurimmallakaan vaivalla voinut käsittää; vasta oikein tarkoin\noivallettuaan että se oli nuori, kaunis mies, käsitti hän jo jonkun\nsanan hänen puheestansa, ja kuullessaan että hän mainitsi rakkautta\nja oli rakastunut, käsitti hän suurimman osan. Tuossa tuli kolmas\nsisään, joka silmänräpäyksessä veti Petran huomion puoleensa;\npiirustuksista hän tiesi että se oli munkki, ja munkkia oli hän\nhalunnut nähdä. Munkki käveli niin verkkaan, oli niin hiljaa, niin,\nhänen olentonsa oli oikein jumalinen, hän puhui selvästi, hitaasti.\nPetra seurasi joka sanaa. Mutta yht'äkkiä kääntyy munkki ja puhuu\nihan päinvastoin äskeistä puhettaan. Herra Jumala! se onkin konna!\nkuulkaa, hän on konna, siltä hän ihan näyttääkin! Ettei tuo nuori,\nkaunis mies voi sitä huomata! mutta ainakin hän voi sen kuulla!\n\"Hän pettää teitä!\" kuiskasi Petra puoliääneen. \"Hiljaa\", sanoi\nvanha vaimo hänen rinnallansa. Ei, nuori mies ei kuullut häntä,\nhän meni pois vaarallisella luottamuksella, kaikki menivät pois,\n-- ainoastaan eräs vanhus tulee sisään. Mitä? Kun vanhus puhuu, on\nniinkuin äskeinen nuori mies puhuisi, ja kuitenkin se on vanhus,\njoka puhuu ... oi, kas tuolla! tuolla! Loistava joukko valkoisiin\npuettuja tyttöjä kulkee vitkaan ja äänetönnä, kaksi erältään, kirkon\npoikki; Petra katsoi kauas heidän jälkeensä vakautuakseen, että\nhe olivat poissa -- ja hänen mielessään liikkui samanlainen näky\nhänen lapsuutensa ajoilta. Hän oli eräänä talvena kulkenut äitinsä\nkanssa tunturien yli; kaalatessaan nuoressa lumessa säikäyttivät he\nhuomaamattaan metsäkanaparven lentoon, joka tuokiossa täytti ilman\nheidän edessänsä; valkoisia ne olivat, valkoista oli lumi, valkoinen\nmetsä, -- kauan aikaa sen jälkeen liehuivat kaikki ajatukset\nvalkoisina ohitse, ja samoin kävi hetkeksi nytkin.\n\nMutta yksi näistä valkoisiin puetuista naisista kulkee yksin, seppele\nkädessä, esiin ja laskee polvillensa, vanhus on myöskin laskenut\npolvillensa ja nainen puhuu hänelle. Vanhuksella on sanomia ja kirje\nhänelle kaukaisilta mailta, hän ottaa kirjeen esiin, naisen kasvoista\nnäkee että se on rakkaalta henkilöltä, oi, kuinka suloista, kaikkihan\ntäällä rakastavat! Hän avaa sen, -- se ei olekaan mikään kirje, sehän\non täynnä soittoa -- niin, katso vain! mieshän itse onkin se kirje,\nvanhus on sama äskeinen nuori mies ja hän se tuon naisen lemmittykin\non! He syleilevät toisiansa, toden totta suutelevatkin toisiaan, --\nPetra tunsi kasvonsa tulena punoittavan ja peitti ne käsillään, yhä\nedelleen seuraten tapauksen juoksua; -- kuule, mies kertoo naiselle\nettä he kohta menevät naimisiin, nainen häntä hymysuin nykäisee\nparrasta ja sanoo että hän on tullut raakalaiseksi, ja mies sanoo\nettä nainen on tullut niin kauniiksi ja antaa hänelle sormuksen ja\nlupaa hänelle purppuraa ja samettia, kultaiset kengät ja kultaisen\nvyön; ilomielin jättää hän sitten naisen hyvästi ja lähtee kuninkaan\nluokse puhumaan heidän häistänsä. Morsian katsoo hänen jälkeensä,\nniin että valo säihkyy, -- mutta kun hän sitten kääntyy päin ilman\nhäntä, näyttää kaikki niin tyhjältä.\n\nNyt seinä taas liukuu äkkiä alas. Loppuiko se nyt jo, ihan vasta\naljettuaan? Hehkuvana kääntyi Petra tuon vanhan vaimon puoleen:\n\"Loppuiko jo?\" -- \"Ei, lapseni, ei, tämä oli ensimäinen näytös.\nNiitä on viisi semmoista, niin, viisi\", jatkoi hän huoaten, \"niitä\non viisi semmoista.\" -- \"Samastako asiasta?\" kysyi Petra. -- \"Mitä\nsillä tarkoitatte?\" -- \"Että nuo samat tulevat uudestaan sisään ja\nkoko tapaus juoksee eteenpäin?\" -- \"Te ette varmaankaan ole koskaan\nollut teaterissa?\" -- \"En.\" -- \"Sen arvaan; eihän sitä teateria\nuseassa paikassa ole; se on niin kallista.\" -- \"Mutta mitä se sitten\non?\" kysyi Petra jännitettynä tuijottaen eteensä, ikäänkuin hänellä\nei olisi malttia ollut vastausta odottaa; \"keitä ovat nuo ihmiset?\"\n-- \"Se on se tirehtööri Nason seura, oivallinen seura; hän on niin\nnäppärä.\" -- \"Hänkö se tuon kaiken keksii? Vai mitä se on? -- Herran\ntähden, vastatkaa toki?\" -- \"Rakas lapseni, ettekö tiedä mitä\nnäytelmä on? Mistä te olette kotoisin?\" -- Mutta kun Petra muisti\nsyntymäpaikkansa, muisti hän myöskin häpeänsä ja pakonsa; hän oli\nvaiti eikä uskaltanut sen enempää tiedustella.\n\nToinen näytös alkoi, ja kuningas tuli sisään, niin, se oli kuningas,\nnyt sai hän nähdä kuninkaankin! Hän ei kuullut mitä kuningas sanoi,\nei nähnyt kenen kanssa hän puhui, katseli vain kuninkaan vaatteita,\nkuninkaan tapoja, kuninkaan kasvojen ilmettä; hän heräsi vasta kun\nse nuori mies tuli sisään, ja nyt he menivät kaikki pois morsianta\nnoutamaan. -- Sitte täytyi hänen jälleen odottaa.\n\nNäytöksen loma-aikana kumartui tuo vanha vaimo hänen puoleensa:\n\"Eivätkö he näyttele oivallisesti?\" kysyi hän. Petra katsoo\nkummastuen häneen: \"Näyttele -- mitä se on?\" -- Hän ei huomannut,\nettä kaikki hänen ympärillään katselivat häntä, että vanha vaimo oli\npantu tiedustelemaan; hän ei kuullut että hänelle naurettiin. --\n\"Mutta eiväthän he puhu niinkuin me?\" -- sanoi hän, kun ei saanut\nmitään vastausta. -- \"Nehän ovat tanskalaisia\", vastasi vaimo ja\nrupesi hänkin nauramaan. Nyt huomasi Petra, että tuo hyvä vaimo\nnauroi hänen monia kysymyksiänsä; hän vaikeni ja katsoi herkeämättä\nesirippuun.\n\nSen jälleen kohotessa sai hän suureksi huvikseen nähdä arkkipiispan.\nNyt kävi samoin kuin äskenkin, hänen huomionsa kiintyi niin piispaan,\nettei hän kuullut sanaakaan hänen puheestansa. Mutta nyt kuului\nsoittoa, oi, niin vienoa, niin kaukaa, mutta se läheni; se oli\nnaisten laulua, huilujen ja viulujen soittoa ja jonkin soittimen,\njoka ei ollut kitara ja kuitenkin niinkuin monta kitaraa, säveleet\nvain vienompia, täyteläisempiä, kantavampia, koko tuo yhtynyt\nsävelsointu vyöryi sisään pitkinä aaltoina -- ja kun kaikki oli\nväräjävänä värinvälkkeenä, tuli kulkue, sotamiehet keihäät kädessä,\nkuoripojat suitsutusastioilleen, munkit kynttilät kädessä ja kuningas\nkruunu päässä ja hänen rinnallansa sulhanen valkoisissa vaatteissa\n-- sitten taas nuo äskeiset valkovaatteiset naiset kylväen kukkia\nja säveleitä morsiamen eteen, joka oli valkeassa silkkipuvussa,\npunainen seppele päässä; hänen rinnallansa kulki ylevä naisihminen\nkultakruunuilla koristetussa purppuralaahuksessa, pieni, loistava\nkruunu päässä; se oli varmaan kuningatar! Koko kirkon täytti heidän\nlaulunsa ja värinsä, ja kaikki, mikä nyt tapahtui, siitä alkaen kuin\nsulhanen saattoi morsiamen vihkituolin ääreen, jossa he polvistuivat,\nkoko joukon ympärillä myöskin polvistuessa, aina siihen asti kuin\narkkipiispa kuoriveljineen tuli sisään juhlakulussa, oli ainoastaan\nuusia renkaita siinä monivärisessä soittosarjassa.\n\nMutta nyt kun vihkiminen juuri oli toimitettava, nosti arkkipiispa\nsauvansa ilmaan ja kielsi sen tapahtumasta; heidän vihkimisensä\noli vastoin pyhiä sääntöjä; he eivät voisi sinä ilmoisna ikänä\nsaada toistansa -- oi, taivahan Jumala armahtakoon! morsian meni\ntainnoksiin ja Petrakin kaatui vihlaisevalla huudolla: sillä hän oli\nnoussut seisalleen.\n\n\"Tuokaa vettä, tuokaa vettä\", huudettiin hänen ympärillään. -- \"Ei\nole tarvis\", vastasi tuo vanha vaimo, \"hän ei ole pyörtynyt, ei ole\ntarvis.\" -- \"Ei ole tarvis\", toistettiin, \"hiljaa!\" -- \"Hiljaa!\"\nhuudettiin alhaalta parketilta, \"hiljaa siellä balkongilla!\"\n-- \"Hiljaa!\" vastattiin balkongilta. -- \"Älkäähän tuota niin\nsydämellenne panko; se on pelkkää leikkiä ja lorua kaikkityyni\",\nkuiskasi vanha vaimo, \"mutta rouva Naso näyttelee oivallisesti.\"\n\n\"Hiljaa!\" huusi nyt Petrakin; hän oli jo syvältä kiintynyt\ntoimintaan; tuo pirullinen munkki oli, näet, tullut sisään miekka\nkädessä; lempiväisten täytyi ottaa vaate, jonka munkki viilsi kahtia\nheidän välillensä, niinkuin kirkko viilsi, niinkuin tuska viilsi,\nniinkuin miekka paratiisin portilla viilsi ihmiskunnan alkuaikoina.\nItkevät naiset ottivat morsiamen punaisen seppeleen ja antoivat\nhänelle sen siaan valkoisen; tämä hänet kiinnitti luostariin\nikipäiviksi. Se, jonka oma hän oli ajassa ja ijankaikkisuudessa,\ntietäisi hänen olevan elossa, vaan ei saisi häntä omakseen, tietäisi\nhänen olevan tuolla sisällä, vaan ei koskaan näkisi häntä; -- kuinka\nsydäntä viiltävää oli heidän jäähyväisensä, oi, ei tuskaa maan päällä\nollut heidän tuskaansa suurempaa!\n\n\"Herran tähden!\" kuiskasi esiripun laskettua vanha vaimo: \"älkää\ntoki hupsu olko, sehän vaan on rouva Naso, tirehtöörin rouva.\" Petra\nkatsoi katsomistansa silmät seljällään tuohon hyvään vaimoon, hän\nluuli hänet hulluksi, ja kun vaimo oli kauan luullut samaa Petrasta,\nkatsoivat he yhä edelleen toisiaan vähän arkaillen, vaan eivät\nhaastelleet sen enempää.\n\nKun esirippu taas kohosi, ei Petra voinut seurata tapauksen kulkua;\nhän näki ainoastaan morsiamen luostarin muurien sisässä ja sulhasen\ntuskissansa yöt ja päivät niiden ulkopuolella; hän kärsi heidän\ntuskaansa, hän rukoili heidän rukouksiansa; mutta mikä hänen\nsilmäinsä edessä tapahtui, meni värittömänä ohitse. Hän havahtui\nsiitä että syntyi äkillinen hiljaisuus; tyhjä kirkko suureni;\nkellon kahdentoista lyönti kumahti yksinänsä sen halki. Holvit\njylisevät, muurit vapisevat, Pyhä Olavi on nousnut kirstustansa\nruumisvaatteissaan ylhäisenä ja kauhistavana, keihäs kädessä astuu\nhän verkalleen, vahdit pakenevat, ukkonen käy ja ojennettu keihäs\nlävistää munkin, jonka jälkeen kaikki pimenee, ja haamu on vajonnut.\nMutta munkki jää makaamaan maahan, niinkuin tuhkaläjä siihen paikkaan\nmihin ukonnuoli iski.\n\nPetra oli tietämättänsä tarttunut kiinni vanhaan vaimoon, joka\nkovin säikähtyi tuosta kouristavasta iskusta ja nyt, nähdessään\nPetran yhä enemmän kalpenevan, kiiruhti hänelle lausumaan: \"Herra\nsiunatkoon teitä, lapseni, sehän vaan on Knutson; -- tuo on ainoa\nosa, jota hän voi toimittaa, sillä hänellä on niin kankea kieli.\" --\n\"Ei, ei, ei, ei, minä näin tulenliekkiä hänen ympärillään\", sanoi\nPetra, \"ja koko kirkko tärisi hänen astuessansa.\" -- \"No mutta\nhiljaa siellä!\" huudettiin usealta taholta, \"ulos se, joka ei voi\nolla hiljaa!\" -- \"Hiljaa siellä balkongilla!\" huudettiin parketilta;\n\"hiljaa\", vastattiin balkongilta. -- Petra oli kyyristynyt ikäänkuin\npiileytyäksensä, mutta unhotti pian kaikkityyni; sillä kas! tuossa\nne rakastavaiset ovat taasen, ukontuli on heille tien auaissut, he\naikovat paeta! He ovat saaneet toisensa, he syleilevät toisiaan,\nvarjele nyt heitä, taivaan Jumala!\n\nSilloin nousee huutojen ja torvien pauhina, sulhanen riistetään\nmorsiamen rinnalta, siinä taistellaan isänmaan edestä, sulhanen\nhaavoitetaan, kuolevana lausuu hän terveisiä morsiamellensa...\nMitä tässä on tapahtunut, käsittää Petra vasta, kun morsian astuu\nhiljaa sisään -- ja näkee sulhasen ruumiin! Nyt näyttää siltä kuin\nkaikki tuskan pilvet kokoontuisivat yhden ainoan paikan kohdalle, --\nmutta ainoa silmäys ne hajoittaa: morsian nostaa silmänsä kuolleen\nrinnoilta taivasta kohden ja rukoilee saadaksensa itsekin kuolla!\nTaivas aukenee hänen silmäinsä edessä, hänen muotonsa kirkastuu,\nhäätupa on tuolla ylhäällä, päästä morsian sisään! Niin totta, hän\nvoi jo katsoa sinne sisään; sillä hänen silmistänsä säteilee rauha\nsenkaltainen, joka korkeilla tuntureilla vallitsee. Silloin painuvat\nsilmäluomet: taistelu sai jalomman päätöksen, heidän uskollisuutensa\nkauniimman lopun; morsian on nyt sulhasensa tykönä.\n\nPetra istui kauan liikahtamatta; usko ylensi hänen mielensä,\njalouden voima täytti hänen sydämensä. -- Hän nousi kaikesta, mikä\noli vähäpätöistä, hän nousi pelkoa ja tuskaa korkeammalle; hän\nnousi hymyillen kaikille, he olivat hänen veljiänsä ja sisariansa;\npahuutta, joka ihmiset erottaa, ei ollut olemassa, ukontuli oli\nsortanut sen. Hänelle hymyiltiin takaisin; hänhän se näyttelemisen\naikana oli puolihupsuna ollut, -- mutta hän ei nähnyt heidän\nhymyssään muuta kuin oman voittonsa heijastusta. Luullen heidän\nhymyilevän yhdessä hänen kanssansa, hymyili hän niin kirkkaasti\nvastaan, että heidän täytyi hymyillä hänen tavallansa; hän astui\nalas leveitä portaita myöten kahden väistyvän rivin välitse,\njoissa kuvastui hänen ilonsa ja se ihanuus, mikä hänet kirkasti.\n-- Oman sielumme säteet saattavat välistä tulla niin voimakkaiksi,\nettä kirkastavat koko ympäristömme, vaikk'emme itse sitä huomaa.\nSe on maailman suurin voittokulku, kun omat valoisat ajatuksemme\nilmisaattavat, kantavat ja seuraavat meitä.\n\nKun Petra tietämättänsä oli tullut kotiin, kyseli hän mitä tuo hänen\nnäkemänsä oli ollut. Siellä oli useita saapuvilla, jotka häntä\nymmärsivät ja voivat antaa auttavan vastauksen. Ja kun hän oli saanut\ntäyden selvän siitä mitä näytelmä oli ja mihin suuret näyttelijät\nkykenivät, silloin nousi hän ja sanoi: \"se on suurinta maailmassa,\nsemmoiseksi minä tahdon tulla.\"\n\nHeidän suureksi ihmeeksensä puki hän yllensä ja meni jälleen ulos;\nhänen täytyi olla yksin vapaassa luonnossa. Hän meni kaupungista\nulos ja kulki ankarassa tuulessa lähellä olevaan niemeen. Aallot\npauhasivat hänen jalkainsa juuressa, mutta lahden molemmin puolin oli\nkaupunki käärittynä vaaleaan sumuverhoon, jonka takana lukemattomat\neri valot ponnistelivat yhdessä, voimatta kuitenkaan muuta kuin\nkuultaa sen harson läpi, jota eivät kyenneet nostamaan. Tämä oli\nhänen sielunsa kuva. -- Tuo synkeä avaruus, joka kohisten pauhasi\nhänen jalkojensa juuressa, oli varotus pohjattomasta syvyydestä;\ntuli joko vajota tuohon tai koettaa loistaa yhdessä toisten kanssa.\nHän kysyi itseltänsä, miks'ei nämä ajatukset koskaan ennen olleet\nhänen mieleensä johtuneet, ja hän vastasi itselleen että syy oli se,\nettä ainoastaan hetken tunteet saivat vallan hänestä; mutta nyt hän\ntunsi että hänkin sai vallan näistä. Hän näki sen nyt: yhtä monta\nhetkeä oli hänelle suotu, kuin tuolla etäällä oli tuikkivaa tulta,\nja hän rukoili Jumalaa saadakseen niissä kaikissa täyden tehdä, niin\nettei Hän olisi mitään sytyttänyt turhaan. Hän nousi, sillä jääkylmä\ntuuli puhalsi; hän ei ollut kauan poissa, mutta kun hän jälleen meni\nkotiin, tiesi hän minne meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä seisoi hän teaterinjohtajan oven ulkopuolella.\nÄkeä jupakka kuului huoneesta; toisen ääni oli hänestä eilisen\nrakastajattaren äänen kaltainen, siinä oli nyt tosin toinen sävel,\nmutta se pani kuitenkin Petran vapisemaan. Hän odotti kauan; mutta,\nkun ei tora näyttänyt lakkaavan, kolkutti hän ovea. \"Käykää sisään!\"\nkiljaisi äkeä miehen ääni, -- \"aa!\" vingahti naisen ääni, ja Petra\nnäki, avatessaan oven, peljästyneen pakenijan yöpuvussa ja hiukset\nhajallansa liepsahtavan näkyvistä erään sivuoven kautta. Johtaja,\npitkä, hätäräsilmäinen mies, pani kiireesti kultasankaiset lasit\nnenälleen ja käveli kiihtyneenä edestakaisin. Hänen pitkä nenänsä\nhallitsi niin hänen kasvojansa, että kaikki muut osat olivat sen\ntakia olemassa; silmät pistivät esiin kuin kaksi pyssynpiippua tämän\nvallin takaa, suu oli hautana sen edessä ja otsa keveänä siltana,\njoka johti vallilta metsään eli \"etumurroksiin\". -- \"Mitä tahdotte?\"\nmies pysähtyi äkkiä: \"tekö aiotte kuorilaulajaksi?\" kysyi hän\nhätäisesti. \"Kuorilaulaja, -- mitä se on?\" -- \"Vai ette sitä tiedä,\nvai niin; mitä te sitte tahdotte?\" -- \"Tahdon tulla näyttelijäksi.\"\n-- \"Vai näyttelijäksi -- ettekä tiedä mitä kuorilaulaja on, vai niin.\nMutta tehän puhutte murretta?\" -- \"Murretta, mitä se on?\" -- \"Vai\nette sitäkään tiedä ja tahdotte kuitenkin tulla näyttelijäksi, vai\nniin; se on norjalaisten tapaista. Murre s.o. ettette puhu niinkuin\nme.\" -- \"Mutta minä olen sitä koko pitkän aamun harjoitellut.\" --\n\"Vai olette harjoitellut; kas vaan! Antakaapas kuulla!\" -- Petra\nasettui ja lausui eilisen rakastajattaren tapaan: \"Oi, therve,\narmahani, hyvee peivee!\" -- \"Lempoko teitä riivaa, oletteko tänne\ntulleet vaimoani pilkkaamaan?\" Naurun hahatus kuului läheisestä\nhuoneesta, teaterinjohtaja avasi oven ja sanoi, sisään katsoen ja\nvähääkään muistamatta että he tuokion aikaa sitten olivat kiistelleet\nhenkensä kaupalla: \"Täällä on norjalaistyttö, joka tahtoo tehdä\nsinusta pilkkaa, tulehan katsomaan!\" Mustasilmäinen, leveäsuinen\nvaimoihmisen pää, hiukset hajalla ja pörrössä, katsoi todellakin\novesta ja naurahti. Ja kuitenkin juoksi Petra häntä kohti; sillä\nse oli varmaankin se rakastajatar -- ei, vaan hänen äitinsä,\najatteli hän likemmäksi tultuansa. Hän katsoi naiseen ja sanoi: \"En\nvarmaan tiedä -- tekö se olette, vai teidän äitinne.\" Nyt nauroi\nteaterinjohtajakin; vaimon pää oli vetäytynyt takaisin, mutta nauroi\nsivuhuoneessa, Petran hämmästys kuvautui niin hilpeästi hänen\nmuodossansa, hänen olennossaan, hänen kasvojensa ilmeissä, että se\nveti johtajan huomion puoleensa; hän tarkasteli Petraa hetken aikaa,\notti kirjan ja sanoi, ikäänkuin ei mitään olisi ensinkään tapahtunut:\n\"Ottakaa ja lukekaa tästä, tyttöseni, mutta lukekaa niinkuin itse\npuhutte.\" Sen teki Petra viipymättä. \"Ei, ei, se on väärin --\nkuulkaa minua!\" -- johtaja luki edellä ja Petra perässä, ihan hänen\ntavallansa: \"ei, ei, se on väärin -- lukekaa Norjan kielellä --\nkaikella muotoa, Norjan kielellä!\" -- ja Petra luki jälleen entisellä\ntavallansa. \"Ei, sanon minä, se on vallan päin mäntyä. Ettekö\nkäsitä, mitä tarkoitan? Oletteko tyhmä?\" Hän koetteli Petraa usean\nkerran uudestansa, antoi hänelle toisen kirjan: \"Kas, tämä on perin\nvastaista laatua, tämä on koomillista, lukekaa tästä!\" -- No, Petra\nluki, mutta se kävi yhtä hullusti, kunnes teaterinjohtaja suuttui\nja huusi: \"Ei, ei, ei! Heretkää jo hiidessä! -- Mitä te teaterista\ntahdotte, mitä riivattua te aiotte näytellä?\" -- \"Aion näytellä\nmitä eilen näin.\" -- \"Vai niin! Tietysti niin! No, entä sitten?\"\n-- \"Niin\", sanoi Petra ja tuli hämilleen: \"minusta oli niin ihanaa\neilen, mutta tänään olen ajatellut että tulisi vieläkin ihanampaa,\njos se saisi hyvän lopun -- ja sen minä tahtoisin sille antaa.\" --\n\"Vai niin, vai sitä te tahdotte! Sepä se. Ei ole mitään estettä,\nrunoilija on kuollut. Tietysti ei hän enää ole virheetön, ja te,\njoka ette osaa puhua ettekä lukea, tahdotte runoilla hänen teoksensa\nuudestaan, -- se on norjalaisen tapaista.\" Petra ei ymmärtänyt\nsanaakaan; sen hän vain huomasi että kaikki meni vastahakaan ja hän\nalkoi tulla pelkoihinsa. -- \"Ettekö salli?\" kysyi hän hiljaisella\näänellä. -- \"Kyllä, aivan kernaasti, estettä ei ole mitään, tehkää\nniin hyvin!\" -- \"Kuulkaa!\" lausui hän muuttuneella äänellä, mennen\nihan Petran lähelle: \"Te ette käsitä näytelmää enemmän kuin kissa.\nEikä teillä ole taipumusta, ei traagillisuuteen eikä koomillisuuteen;\nolen kummassakin teitä koetellut. Sentähden että teillä on kauniit\nkasvot ja kaunis vartalo, ovat ihmiset teille uskotelleet että voitte\nmuka näytellä paljoa paremmin kuin minun vaimoni, se on tiettyä,\nja sitten tahdotte näytellä etevintä osaa ohjelmistossa ja samassa\nsepittää sen uudestaan -- niin, semmoisia ne norjalaiset ovat, ne\nihmiset siihen kykenevät!\" -- Petra rupesi yhä lyhyemmin hengittämään\nja ponnisteli ponnistelemistaan; vihdoin uskalsi hän kuiskata:\n\"Ettekö todellakaan salli?\" Johtaja seisoi ja katsoi ulos ikkunasta\nja luuli Petran jo lähteneen; kummastellen kääntyy hän päin; mutta\nhuomatessaan Petran mielenliikutuksen, kuinka ihmeellisellä voimalla\nse vaikutti koko hänen olentoonsa, seisoo hän hetken ääneti, sieppaa\näkkiä kirjan ja lausuu jälleen äänellä ja katsannolla, joissa ei\näskeistä äreyttä huomattu: \"Ottakaa tämä, tämä kappale tässä ja\nlukekaa hitaasti, että vain saan kuulla äänenne. -- No, antakaapa\nkuulua!\" Mutta Petra ei osannut lukea; sillä hän ei voinut nähdä\nkirjaimia. \"Älkää hämmentykö, no!\" Petra luki vihdoin, innotta\nja yksitoikkoisesti; johtaja käski häntä lukemaan toistamiseen,\n\"tunteellisemmasti\"; mutta se kävi vieläkin huonommin. Silloin otti\nhän tyynesti kirjan tytön kädestä ja sanoi: \"Nyt olen teitä koetellut\nkaikin tavoin, minulla ei ole siis mitään edesvastausta. Vakuutan\nteille, neitsykäiseni, että jos saappaani työnnän näyttämölle tahi\nlähetän teidät sinne, niin on vaikutus sama, nimittäin sangen\nmerkillinen. -- Ja tämä nyt jo riittäköön!\" -- Mutta vielä viimeisen\nkerran, kaiken väkensä ponnistain, uskalsi Petra rukoilevalla äänellä\nlausua: \"Luulen kuitenkin sen käsittäväni, kun vaan saan --\". --\n\"Niin, tietysti, -- jokainen kalatyttö sen käsittää monta vertaa\nparemmin kuin me; norjalaiset ovat maailman valistuneinta kansaa.\n-- -- -- Niin, jos ette te nyt mieli lähteä, niin lähden minä!\" Petra\nkääntyi oveen päin ja purskahti itkuun. \"Kuulkaa\", sanoi johtaja,\nsillä tämä kiihkeä mielenliikutus selitti hänelle kaikki: \"tehän\nkai se olettekin, joka eilen aikaansaitte häiriötä teaterissa?\"\nPetra kääntyi tulipunaisena päin ja katsoi häneen. \"Olette oikein,\nnyt teidät tunnen, 'Kalatyttö!' Olin näytelmän jälkeen erään\nherran seurassa, joka oli kotoisin teidän syntymäkaupungistanne;\nhän teidät hyvin tunsi. -- Vai niin, se siis syynä, minkätähden\nniin haluatte teateriin; aiotte sielläkin juonianne koetella --\nmokomakin! -- Kuulkaa: minun teaterini on siivo paikka, pyydän\npäästä kaikista kokeista, jotka tarkoittavat sen uudistamista. --\nTiehenne! -- Menkää, sanon minä!\" -- ja Petra ulos ovesta, ulisten\nalas portaita ja ulos kadulle. Itkien juoksi hän väkijoukon lävitse,\nmutta naisihminen, joka keskellä päivää itkien juoksi kadulla,\nherätti tietysti suurta huomiota. Väkeä seisahtui, poikanulikoita\njuoksi jäljestä ja pian karttui niiden luku; Petrasta oli tämä\nhumina maininkia noista öisistä meteleistä hänen ullakkohuoneensa\nulkopuolella, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi. Mutta muisto tuli\njoka askeleelta elävämmäksi samoin kuin hälinäkin hänen takanansa,\nja kun hän oli taloon päässyt ja katuoven sulkenut ja huoneeseensa\ntullut ja oven lukinnut jälkeensä, täytyi hänen syöksyä nurkkaan ja\ntorjua nuo kasvot luotansa; hän työnsi niitä pois käsin ja uhkauksin,\nvaipui sitten uupuneena kokoon ja itki hiljemmin -- ja oli pelastettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaman päivän iltapuolella matkusti hän Bergenistä sisämaahan päin.\nHän ei itsekään tietänyt mihinkä, mutta hän tahtoi sinne, missä ei\nhäntä tunnettaisi. Hän istui yhdenistuttavissa kääseissä, joiden\ntakana hänen kirstunsa oli ja kirstulla kyytipoika; vettä satoi\nkaatamalla, Petra istui kyyryksissä suuren sadevarjon alla ja loi\nsen piilosta arkailevia silmäyksiä ylös tunturiin, sitten taas alas\nhänen sivullansa kuohuvaan hyökyvirtaan. Metsä hänen edessänsä\noli huuruavana sumukehänä, jossa kummitteli; tuokion kuluttua oli\nhänen siihen mentävä, mutta sumu pakeni sitä mukaa kuin hän sitä\nlähestyi. Ankara pauhina, joka paisumistaan paisui, lisäsi vielä sitä\ntunnetta, että hän vaelsi salamyhkäisessä piirissä, jossa kaikki oli\nomalla tavallansa ymmärrettävä ja hämärässä yhteydessä keskenänsä ja\njossa ihminen oli ainoastaan arka matkustelija, jonka tuli katsoa\nmiten pääsisi eteenpäin. Pauhina syntyi useista koskista, jotka\nsateesta olivat paisuneet jättiläisiksi ja nyt hirmuisella jylinällä\npuskien syöksyivät putouksesta putoukseen. Missä tie kulki ylitse,\noli kapeita siltoja rakennettu; hän näki veden kiehuvan allansa\nsyvyydessä. Väliin kulki tie, mutkiellen ja kierrellen alaspäin;\nsiellä täällä oli yksityinen pelloksi raivattu maatilkku, muutamia\nturvekattoisia asumuksia seisoi ryhmässä; sitten taas ylöspäin metsää\nja pauhua kohden. Hän oli sateesta märkänä ja paleli, mutta edemmäksi\npyrki hän niinkauan kuin päivää oli, edemmäksi seuraavanakin päivänä,\nyhä syvemmälle sisämaahan, kunnes löytäisi paikan, johon uskaltaisi\nturvautua. Siihen häntä auttaisi se kaikkivaltias Jumala, joka nytkin\nhäntä johdatti pimeydessä ja rajuilmassa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nKun loppukesä on lauhkea, saattavat usein Bergenin läänin tyvenissä\nja hedelmällisissä tunturilaaksoissa päivät olla puoliksi suvisia aina\nmyöhään syksyyn asti. Silloin lasketaan taasen karja päiväsydännä\nvähäksi aikaa laitumelle, jos kohta se jo onkin talviruokolle\notettu; elukat ovat silloin lihavia ja vallattomia, ja vilkasta on\nkartanolla, kun ne iltapuolella jälleen otetaan sisään.\n\nNiin nytkin tuli karjakujaa pitkin lehmiä, lampaita ja vuohia ammoen,\nmääkyen, hyppien kellojen kalkatessa, suureen taloon, juuri kun Petra\noli ohitse ajamaisillaan. Ilma oli kaunis; pitkä valkea puurakennus\nkorkeine ikkunaruutuineen välkkyi auringon valossa, ja huoneiden\nyläpuolella oli tunturi niin täyteen ahdettuna honkaa, koivua,\ntuomea, pihlajaa ja villejä orjanruusuja kallionkielekkeillä, että\nhuoneet näyttivät oikein suojakkailta. Päärakennuksen edustalla tien\nkorvassa oli puutarha; siinä rehoitti omena-, kirsi- ja morellipuita,\nsekä aitauksien ja käytävien varsilla karviais-, siestar- ja\nviinamarjapensaita; mutta ylemmäksi kaikkia näitä kohosivat muutamat\nsuuret, vanhat, lakkapäiset saarnipuut. Rakennus oli niinkuin\noksien väliin lymyävä linnun pesä, johon ei mikään muu päässyt kuin\naurinko. Mutta tämä lymys Petraa viehätti, ja kun aurinko paistoi\nikkunanruutuihin ja kellot iloisesti houkuttelivat ja kun hän kuuli\nettä se oli pappila, tarttui hän äkkiä ohjiin: \"Ei, tänne minun\npitää!\" ja poikkesi tieltä syrjään puutarhan sivua pitkin.\n\nKaksi lappalaiskoiraa kiiti raivoissaan häntä vastaan, kun hän ajoi\npihamaalle. Tämä oli avara, umpeen rakennettu nelikulma, jossa\nnavetta oli vastapäätä päärakennusta, tämän toinen sivusta oikealla\nkädellä ja vasemmalla keittokota ja perheentupa. Pihamaa oli nyt\ntäynnä karjaa; mutta näiden keskellä seisoi jokseenkin kookas ja\nsangen somavartaloinen naisihminen; hän oli puettuna ruumiinmukaiseen\nvaatteukseen, pienoinen silkkihuivi päässä; ympärillä ja yläpuolella\noli vuohia, valkoisia, mustia, ruskeita, kirjavia vuohia, jokaisella\npieni tiuku kaulassa, joiden äänet yhtyivät kolmisointuun; hän\npuhutteli nimeltä kaikkia vuohia ja syötteli niille jotakin hyvää\nkulhosta, jonka karjapiika ehtimiseen täytti. -- Mutta matalilla\nportailla, jotka päärakennuksesta johtivat pihamaalle, seisoi\nprovasti suola-astia kädessä, ja portaiden edustalla talon lehmät\nnuolemassa suolaa hänen kädestänsä ja kivipaadelta, johon hän sitä\nriputteli. Provasti ei ollut mikään kookas, mutta roteva mies,\nlyhytkaulainen ja matalaotsainen; tuuheat kulmakarvat varjostivat\nsilmiä, jotka harvoin katsoivat suoraan päin, vaan loivat silloin\ntällöin kirkkaasti välkähtäviä katseita sivullensa. Hänen lyhyt,\nsakea tukkansa oli harmaa ja pystyssä joka taholle, niskassa\nmelkein yhtä taajana kuin päässä; hänellä ei ollut kaulahuivia,\nvaan ainoastaan paitasolki; paidan etumusta oli avoinna, niin että\nkarvainen rinta tuli näkyviin; paita ei ollut kalvoimienkaan kohdalta\nkiini, vaan hihanreunukset ulottuivat pitkälle hänen pienien,\njäntevien ja tätä nykyä niljaisien käsiensä yli, joilla hän antoi\nsuolaa; kädet ja käsivarret olivat ylös asti aivan karvaiset. Hän loi\ntuiman syrjäsilmäyksen vieraaseen, joka oli astunut kääseistä maahan\nja tunkeunut vuohikarjan läpi kunnes saapui hänen tyttärensä luokse.\nMitä nämä kahden kesken juttelivat oli mahdotonta kuulla elukoiden\nmylvinältä, koirien haukunnalta ja kellojen tiukunnalta; mutta\nnyt katsahtivat molemmat naiset provastin puoleen ja lähestyivät,\nvuohet ympärillänsä, portaita. Paimenpoika ajoi provastin käskystä\nlehmät portaiden edustalta. Signe, provastin tytär, huusi: -- ja\nPetraa viehätti hänen äänensä sointu --: \"Isä, tässä on matkustava\nnainen, joka pyytää saada levätä meillä yhden päivän.\" -- \"Olkoon\ntervetullut!\" huusi provasti vastaukseksi, antoi astian pois ja läksi\noikealle kansliahuoneeseen, arvattavasti pesemään ja siivoomaan\nitseänsä. Petra kulki neiden jäljissä käytävään, joka oikeastansa\noli etehiseksi nimitettävä, niin avara ja valoisa se oli; pojalle\nsuoritettiin kyytirahat, Petran kapineet kannettiin sisään, itse hän\nkanslian vastapäätä olevassa sivuhuoneessa muutti vähän vaatteita ja\nmeni sitten jälleen käytävään, josta hänet saatettiin arkihuoneeseen.\nMikä avara ja valoisa huone! Melkein koko puutarhan puolinen seinä\noli ikkunoina, joista keskimäiset samassa olivat puutarhan ovena.\nIkkunat olivat leveät ja korkeat ja ulottuivat melkein lattiaan;\nmutta ne olivat täynnä kukkia; kukkia oli telineillä keskilattialle\nasti, kukkia oli myöskin ikkunoissa ja ikkunaverhojen asemesta\nkierteli muratteja kahdesta pienestä kukkalavasta korkealle\nikkunanpuitteita pitkin. Kun nyt ulkopuolellakin oli pensaita ja\nkukkasia sekä seinustalla että sivuilla, vieläpä edustallakin ja\nkauempana kentällä, niin oli kuin olisi astunut puutarhan keskelle\nrakennettuun kasvihuoneeseen. Ja kuitenkaan, kun olit hetken tässä\nhuoneessa ollut, et nähnyt kukkia; kirkon vain näit, joka seisoi\noikealla kädellä erillään kukkulalla, ja sinertävän veden, johon se\nkuvastui ja joka virtasi kimeltäen niin kaukana tunturien välissä,\nettä et tietänyt, oliko se järvi vai meren lahti, joka tänne\npistäytyi. Ja nuo tunturit sitten! Ei yksinäisiä tuntureita, vaan\ntunturien jaksoja, toinen mahtava harjanne yhä vain toisen takana,\nikäänkuin olisi tässä asutun maailman ääri.\n\nKun Petra jälleen käänsi silmänsä, niin kaikki huoneessa oli\ntuon ulkonaisen näyn pyhittämää; kaikki oli puhdasta ja keveätä\nikäänkuin kukkakehyksenä suurenmoisen kuvan ympärillä. Petra tunsi\nolevansa jonkin näkymättömän keskuudessa, joka tarkasti hänen\nkäytöstänsä, vieläpä hänen ajatuksiansakin, hän kulki tietämättänsä\ntutkistellen ympäri ja kosketteli esineitä. Silloin näki hän ikkunan\nvastapäätä olevalla seinällä sohvan yläpuolella ruumiinkokoisen\nnaisen kuvan, joka hymyillen katsoi häneen. Kuva istui, pää vähän\nkallellansa ja kädet ristissä, nojaten oikeata käsivarttansa\nerääsen kirjaan, jonka selässä seisoi selvillä kirjaimilla:\n\"Sunnuntaikirja.\" Vaaleatukkaisena, heleäihoisena säteili se siinä\nja loi sunnuntairauhaa kaikkeen, mihin säteili. Hymy oli vakavaa,\nmutta vakavuus oli mielihartautta. Hän näytti voivan rakkaudella\nvetää kaikki puoleensa; sillä hän näytti ymmärtävän kaikki, siksi\nettä kaikessa näki sulaa hyvyyttä. Hänen kasvonsa piirteet osottivat\nheikkoutta, mutta tämä heikkous juuri hänet voimakkaaksi teki; sillä\nvarmaankaan ei sitä ihmistä ollut, joka olisi rohjennut sitä loukata.\nIjäisyysseppele ympäröi kehystä; hän oli kuollut.\n\n\"Se oli minun äitini\", lausui vieno ääni hänen takanaan, ja kääntyen\npäin huomasi hän talon tyttären, joka oli käynyt ulkona ja nyt oli\npalannut sisään. Mutta tästä lähtien näytti kuva täyttävän koko\nhuoneen, kaikki johti siihen, kaikki sai siitä valonsa, kaikki oli\nsitä varten olemassa, ja tytär oli sen tyyni heijastus. Hiukan\nhiljaisemmalta näytti tytär, hiukan umpimielisemmältä. Äiti otti\nvastaan kaikkein katseen ja loi takaisin täyteläisen silmäyksen,\ntytär loi silmänsä maahan. Mutta sama kirkkaus ja lempeys. Hänellä\noli äidin ruumiinmuoto, mutta heikkoutta ei nimeksikään; nuo hilpeät\nvärit hänen ruumiinmukaisessa puvussaan, hänen esiliinassaan, hänen\npienessä kaulahuivissaan, joka oli roomalaisella neulalla kaulaan\nkiinitettynä, ne päinvastoin loivat hänen kasvoihinsa jotakin\nraitista ja antoivat arvata, että hänessä asui sitä suloutta ja\nsulouden aistia, jotka tekivät hänet muotokuvan tyttäreksi ja talon\nhyväksi hengeksi.\n\nKun hän tuossa kulki äitinsä kukkasien keskellä, tunsi Petra\nsuurta mieltymystä häneen; tämän naisen seurassa ja tällä paikalla\nvarmaankin viihtyi kaikki, mikä oli hyvää -- jospa hän vain\npääsisi sisäpuolelle! Hän tunsi kaksin kerroin avuttomuutensa, hän\nseurasi herkeämättä Signeä, minne tämä kulki, missä tämä seisoi;\nSigne huomasi sen ja karttoi häntä, mutta kun se ei auttanut,\nkävi hän ujoksi ja kumartui kukkasien puoleen. Vihdoin käsitti\nPetra itsekin tungettelevaisuutensa, tuli hämilleen ja tahtoi\nanoa anteeksi käytöstänsä, mutta siinä oli jotakin varoittavaa\ntuossa huolellisesti asetetussa tukassa, hienossa otsassa ja\nruumiinmukaisessa pukimessa. Petra katsoi ylös äitiin: oi! häntä\nhän jo olisi saattanut syleilläkin! Eikö näyttänyt siltä kuin äiti\nsanoisi häntä tervetulleeksi! Niin, voiko hän sitä uskoa? Noin ei\nvielä kukaan ollut häneen katsonut; tuo silmäys osoitti että hän\ntiesi kaikki, mitä matkustajalle oli tapahtunut, ja tahtoi kuitenkin\nhänelle anteeksi antaa. Sääliväisyyttä Petra kaipasi, hän ei voinut\nlakata katsomasta noihin lempeihin silmiin, hänen päänsä kääntyi\nmuotokuvan tapaan kallelle, hän pani kätensä ristiin samoin kuin se\nja kääntyi sitten melkein tietämättänsä; \"Suokaa minun olla täällä!\"\nsanoi hän. Signe kohosi kumarruksistaan ja kääntyi päin, hän ei\nhämmästykseltään voinut vastata. \"Suokaa minun olla täällä!\" rukoili\nPetra toistamiseen, astuen häntä kohden; \"täällä on ihanaa!\" hänen\nsilmänsä vettyivät.\n\n\"Minä kutsun isän tänne\", sanoi nuori nainen. -- Petra seurasi häntä\nsilmillään, kunnes hän oli kamarin ovesta sisään astunut, mutta\nyksin jäätyänsä rupesi hän katumaan tekoansa ja vapisi nähdessään\nprovastin hämmästyneet kasvot ovessa. Provasti tuli vähän paremmin\npuettuna kuin äsken ja piippu suussa. Hän piti tukevasti kiini\nvarresta, päästi hammasluun suustansa aina kun oli siitä savun\nimaissut, ja puhalsi tämän ulos kolmessa jaksossa, joka kerta\npienellä maiskinalla. Hän uudisti tätä muutaman kerran, seisoen\nkeskellä laattiaa aivan Petran edessä, kuitenkaan häneen katsomatta,\nmutta näyttäen odottavan että Petra puhuisi. Mutta Petra ei\nuskaltanut toistaa pyyntöänsä tämän miehen edessä, sillä hän näytti\nniin ankaralta. \"Te haluatte jäädä tänne?\" kysäsi provasti ja loi\nPetraan suuren, kirkkaan syrjäsilmäyksen. Peljästys saattoi Petran\näänen hieman vapisemaan: \"Minulla ei ole paikkaa, minne mennä.\" --\n\"Mistä olette kotosin?\" Petra mainitsi hiljaa kaupungin sekä oman\nnimensä. -- \"Kuinka olette tänne tullut?\" -- \"En tiedä ... minä\netsin ... minä maksan puolestani ... minä ... niin, minä en tiedä\"; hän\nkääntyi pois eikä voinut hetkeen puhua sen enempää, mutta rohkaisi\nuudestaan mieltänsä ja lausui: \"Teen kaikki, mitä käskette, jos vaan\nsaan täällä olla ja päästä kauemmaksi matkustamasta -- -- ja päästä\ntoista kertaa rukoilemasta.\" Tytär oli seurannut isäänsä huoneeseen,\nmutta oli pysähtynyt uunin ääreen, jossa hän nyt silmiänsä nostamatta\nseisoi hypistellen siinä olevia kuihtuneita ruusunkukkia. Provasti\nei vastannut, huulten maiskina ainoastaan kuului, hänen katsoessaan\nvuorotellen Petraan, tyttäreensä ja muotokuvaan. Sama esine saattaa\nusein vaikuttaa eri tavalla; sillä Petran rukoillessa että muotokuva\nneuvoisi provastia sääliväisyyteen, näytti se provastista kuiskaavan:\n\"Varjele lastamme, älä ketäkään outoa ota hänen seuraansa!\" --\nProvasti kääntyi ja sanoi, luoden tuiman syrjäsilmäyksen Petraan:\n\"Ei, -- te ette voi jäädä tänne!\"\n\nPetra kalpeni, huoahti äkisti ja syvään, katsoi epävakaisesti\nympärilleen -- ja karkasi erääseen sivuhuoneesen, jonka ovi oli\npuoleksi auki, heittäytyi suullensa pöydälle ja antautui kokonaan\ntuskansa ja pettymyksensä valtaan. -- Isä ja tytär katsoivat\ntoisiinsa; tuommoinen säädytön käytös, noin suorastaan syöstä toiseen\nhuoneeseen ja jäädä sinne itseksensä istumaan, vastasi aivan tuota\nmenettelytapaa tulla maantieltä taloon, pyytää saada sinne jäädä ja\nruveta itkeä kollottamaan, kun sitä kielletään. Provasti meni hänen\nperässänsä, ei kuitenkaan häntä puhuttelemaan, vaan päinvastoin\nsulkemaan oven hänen jälkeensä. Tulipunainaisena kääntyi hän takaisin\nja sanoi hiljaa tyttärelleen, joka yhä vielä seisoi uunin ääressä:\n\"Oletko mokomaa naista nähnyt? Ken on hän? Mitä hän tahtoo?\" --\nTytär ei vastannut heti; mutta tehdessään sen, lausui hän vielä\nmatalammalla äänellä kuin isä: \"Hän menettelee typerästi; mutta\njotakin erinomaista on hänessä.\" -- Provasti astui edes takaisin,\nluoden silmänsä oveen päin; vihdoin seisahtui hän ja kuiskasi: \"Hän\nei varmaankaan ole täysimielinen?\" -- ja kun Signe ei vastannut,\ntuli hän likemmäksi ja sanoi toistamiseen vakavammalla äänellä:\n\"Kuule, Signe, hän on hupsu, hupelo; se hänessä erinomaista on.\"\n-- Hän rupesi uudestaan kävelemään, hän johtui toisiin ajatuksiin;\nhän oli miltei unhottanut mitä äsken sanoi, kun tytär kuiskaten\nvastasi: \"Sitä en toki luule; mutta varmaankin on hän hyvin onneton\",\nhän kumarsi päänsä kuivuneiden ruusunkukkain puoleen, joita yhä\nvielä hypisteli. Vieras ei olisi mitään erinomaista havainnut hänen\nkäytöksessään, mutta isä muuttui heti, käveli muutaman kerran edes\ntakaisin luoden silmänsä muotokuvaan ja lausui viimein, mutta hyvin\nhiljaa: \"Luuletko että siksi että hän näyttää niin onnettomalta\n-- -- äiti olisi käskenyt häntä jäämään?\" -- -- \"Äiti ei olisi\nvastannut ennenkuin muutaman päivän kuluttua\", kuiskasi tytär ja\nkumartui vielä syvemmälle ruusujen puoleen. Pieninkin muistutus\nhänestä tuolla ylhäällä saattoi, kun tytär sen tällä tavalla\nselitti, tehdä tuon karvaisen jalopeuranpään hienoksi kuin lampaan.\nHän huomasi heti totuuden, hän seisoi niinkuin petoksesta tavattu\nkoulupoika, hän unhotti polttamisen ja kävelemisen, ja vihdoin lausui\nhän kuiskaamalla: \"Käskenkö hänen jäämään muutamaksi päiväksi?\"\n-- \"Olethan jo vastannut.\" -- \"Niin, mutta toista on ottaa hänet\nperheeseen ja toista suoda hänen olla täällä muutaman päivän.\" --\nSigne näytti myöskin asiaa miettivän ja sanoi vihdoin: \"Tee niin kuin\nitse katsot hyväksi.\"\n\nProvasti halusi kuitenkin ehdoitusta harkita vielä tyystemmin,\nkävellen uudestaan edes takaisin laattialla ja tupakoiden ahkerasti.\nVihdoin seisahtui hän: \"Tahdotko sinä mennä sisään vai menenkö minä?\"\n-- \"Varmaankin on vaikutus parempi, jos sinä menet\", sanoi tytär ja\nnosti lempeät silmänsä isän puoleen.\n\nProvasti oli juuri lukkoon koskemaisillaan, kun hekottavaa naurua\nkuului huoneesta -- taasen hiljaista, ja sitten taas kokonainen\nnaurun räjähdys. -- Provasti, joka oli kavahtanut takasin, riensi\nuudestaan ovea kohden ja tytär hänen jäljessänsä; sillä hän siellä\nsisällä oli varmaankin sairastunut.\n\nOven avattuaan näkivät he Petran istumassa samalla paikalla, mihin\nhän oli istuutunut, ja hänen edessänsä avoimen kirjan, jonka yli\nhän oli heittäynyt kasvoillensa itse siitä tietämättään. Hänen\nkyyneleensä olivat kirjan lehdille vierineet; ja kun hän sen\nhuomattuaan rupesi pyyhkimään niitä pois, sattui hänen silmiinsä\neräs niitä mehukkaita lauseita, joita hän muisteli kalatyttönä\nkuulleensa, mutta joita hän koskaan olisi luullut kirjaan pantavan.\nAivan kauhistuneena unhotti hän itkunsa; hän tuijotti kirjaan -- mitä\nhullutusta tuo oli! -- hän luki avosuin, sitä seurasi vain hullumpaa,\nniin törkeää, mutta kuitenkin niin vastustamattoman hauskaa, että\nhänen täytyi lukea eteenpäin; hän luki, kunnes hän ei enään mitään\nmuuta huomannut, hän luki itsensä murheesta ja vaivasta, ajasta ja\npaikasta vapaaksi vanhan Holberg ukon luona; sillä hänen teoksiansa\ntämä oli! Hän nauroi, nauroi isoon ääneen -- eikä vielä nytkään, kun\nprovasti tyttärineen seisoi hänen vieressään, hän huomannut heidän\ntotisuuttansa, ei muistanut asiaansa, vaan nauroi ja kysäsi: \"mitä\ntämä on, mitä ihmettä tämä on?\" ja avasi itse nimilehden.\n\nSilloin vaaleni hän, katsoi ylös tulleisiin ja sitten jälleen alas\nkirjaan, katsoi noita tuttuja kynänpyörähdyksiä; -- niitä on asioita,\njotka sattuvat sydämeen kuin nuoli, asioita, joiden luulemme olevan\nsatojen peninkulmien päässä, mutta jotka näemme aivan silmäimme\nedessä; -- kirjan ensimäisellä lehdellä oli kirjoitettuna: \"Hannu\nÖdegaard.\" Veripunaisena huudahti Petra: \"Onko kirja hänen? --\nTuleeko hän tänne?\" ja nousi pystyyn. -- \"Hän on luvannut tulla\",\nvastasi Signe, -- ja nyt muisti Petra, että Bergenin läänissä asui\npapinperhe, jonka seurassa Ödegaard oli ulkomailla ollut; Petra oli\nvain tehnyt kierron, hän oli kulkenut suoraan Ödegaardia kohti.\n\"Tuleeko hän piankin? Ehkä hän jo onkin täällä?\" Hän aikoi heti paeta\nedemmäksi. -- \"Ei, hän on sairaana\", sanoi Signe. -- \"Niin, oikein,\nhän on sairaana\", lausui Petra tuskaisesti ja vaipui kokoon.\n\n\"Mutta sanokaa\", ratkesi Signe puhumaan, \"ettehän vain liene --\" --\n\"Kalatyttö?\" jatkoi provasti. Petra katsoi rukoilevana heihin. \"Olen,\nKalatyttö olen\", sanoi hän.\n\nMutta hänenpä he hyvin tunsivat; sillä Ödegaard ei ollut muusta\npuhunutkaan. -- \"Se on toista\", sanoi provasti, -- hän huomasi että\ntässä oli jotakin särkynyttä, joka kaipasi ystäväin apua, -- \"jääkää\ntänne siksi aikaa!\" Petra nosti silmänsä ja näki katseen, jolla Signe\nkiitti isäänsä; se teki häneen niin hyvää, että hän meni ja tarttui\nSignen molempiin käsiin (enempää hän ei rohjennut) ja sanoi, vaikka\nhiukan ujostellen: \"Kerron teille kaikki, heti kun jäämme kahden\nkesken.\"\n\nTunnin kuluttua tunsi Signe Petran koko elämäkerran, jonka hän heti\nkertoi isälleen. Tämän neuvosta kirjoitti Signe vielä samana päivänä\nÖdegaardille ja sitä hän pitkitti niin kauan kuin Petra oli heidän\nperheessänsä.\n\nMutta kun Petra ehtoolla laski levolle suureen höyhenvuoteeseen\nrauhalliseen huoneeseen, jonka uunissa palavat koivupuut ratisivat\nja jossa Uusi Testamentti oli yöpöydällä kahden kynttilän keskellä,\n-- niin kiitti hän, tarttuessaan kirjaan, Jumalaansa kaikesta, sekä\npahasta että hyvästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nProvasti oli nuorella ijällään halunnut tulla papiksi, hänellä kun\noli palava henki ja taipumus kaunopuheliaisuuteen; hänen varakkaat\nvanhempansa olivat sitä vastaan; he mieluimmin tahtoivat että hän\nvalitsisi semmoisen elämäntoimen, minkä he nimittivät _itsenäiseksi_.\nMutta heidän vastuksensa vain lisäsi hänen intoaan, ja tutkinnon\nsuoritettuaan läksi hän ulkomaille jatkamaan opintojaan. Ohimennen\nTanskanmaalla käydessään oli hän sattunut yhteen erään naisen\nkanssa, joka kuului semmoiseen uskonsuuntaan, mikä hänestä ei ollut\nkyllin ankara ja jota hän senvuoksi lujasti vastusti; hän koetti\nalinomaa vaikuttaa tähän naiseen, mutta sitä katsetta, jonka tämä\nsilloin loi häneen ja jolla sai hänet vaikenemaan, ei hän ulkomailla\nollessaan voinut sittemmin koskaan unhottaa. Sieltä palatessansa\netsi hän heti tämän naisen. He seurustelivat ja suostuivat yhä\nenemmän toisiinsa, kunnes joutuivat kihloihin ja kohta sen jälkeen\nnaimisiin. Nyt tuli kuitenkin ilmi, että kumpaisellakin oli ollut\noma syrjäajatuksensa; mies oli päättänyt taivuttaa vaimonsa kaikkine\nhänen suloineen omaan synkkään oppiinsa, ja vaimo puolestansa\noli ollut kyllin lapsekas luulemaan että saisi miehensä kyvyn ja\nkaunopuheliaisuuden oman uskokuntansa palvelukseen. Miehen ensimäistä\nkaikkein säyseimpää yritystä kohtasi vaimon ensimäinen kaikkein\nsäysein; mies vetäytyi pois närkästyneenä ja epäluuloisena. Vaimo\noli kylläksi herkkä tämän huomaamaan, ja siitä päivästä lähtien mies\npiti silmällä vaimonsa yrityksiä ja vaimo piti silmällä miehensä\nyrityksiä. Kumpikaan ei tehnyt uutta yritystä, sillä kumpikin oli\ntullut varovaksi. Mies varoi omaa kiihkeätä luontoansa, ja vaimo\nvaroi että hän, jos yritys pettäisi, menettäisi tilaisuuden vetää\nmiehensä puolellensa; sillä hän ei koskaan heittänyt toivoansa; se\noli tullut hänen elämänsä tehtäväksi. Mutta koskaan ei jouduttu\nkiistaan; sillä missä vaimo oli, siinä ei kiistelty. Kiihkeän\ntahtonsa ja tukahutetun intohimonsa kuitenkin mies tahtoi saattaa\nilmi, -- ja se tapahtui aina kun hän astui saarnastuoliin ja näki\nvaimonsa istuvan kirkossa. Seurakunta joutui hänen mukanansa\nikäänkuin pyörteeseen, hän kiihotti sitä ja pian sekin häntä. Vaimo\nhuomasi sen ja viihdytti arkaa sydäntänsä hyväätekeväisyydellä\n-- ja myöhemmin, äidiksi tultuaan, tyttärensä seurassa, jonka\nhän otti ruumiilliseen ja henkiseen syliinsä ja jolla hän täytti\nyksinäiset hetkensä. Siinä hän antoi, siinä hän otti vastaan,\nsiinä hän tuuditteli omaa suurta lastansa lapsen viattomuudessa,\nsiinä hän vietti lemmen juhlaa, ja sieltä hän palasi miehensä,\ntuon ankaran, luokse, naisen ja kristityn lempeyttä täynnä, ja\nsilloinhan tämän oli mahdoton sanoa mitään muuta kuin hyvää.\nTäytyihän hänen rakastaa vaimoansa enemmän kuin kaikkia muita maan\npäällä, mutta sitä murheellisemmaksi hän tuli, sitä enemmin hänen\nsydäntänsä särki, kun hän ei voinut auttaa vaimoaan hänen autuutensa\nasioissa. Äidin hiljaisella oikeudella tämä otti isältä myöskin\nlapsen uskonnonopetuksen; lapsen laulut, lapsen kysymykset tuottivat\nisälle pian uusia ja haikeita tuskia -- ja kun hän tulisen mielensä\nliikutuksesta oli saarnastuolissa kiihottunut kovuuteen asti, kohteli\nhäntä vaimo, heidän yhdessä kotiin mennessä, vielä suuremmalla\nlempeydellä; silmät puhuivat, mutta suu ei sanaakaan. Ja tytär\nriippui kiinni isän kädessä ja katsoi häneen silmillä, jotka olivat\näidin silmien kaltaiset.\n\nKaikesta tässä perheessä juteltiin, mutta sanaakaan ei siitä, mikä\noli kaikkein heidän ajatustensa alku ja juuri. Mutta näin järkyttävää\nmielenjännitystä oli mahdotonta ajan pitkään kestää. Vaimo tosin\nhymyili vielä, mutta vain siitä syystä ettei uskaltanut itkeä. Kun\naika läheni, jolloin tytär oli ripille valmistettava ja isä siis\nvirkansa vallalla voi ottaa hänet opetettavaksensa yhtä äänettömästi\nkuin äiti häntä tähän asti oli opetettavanansa pitänyt, silloin\njännitys yltyi ylimmilleen, ja sen sunnuntain jälkeen, jolloin\nrippilapsien sisäänkirjoitus kuulutettiin, sairastui äiti, melkein\nsamoin kuin muita raukaisee. Hän sanoi hymyillen että nyt hän ei enää\nvoinut käydä, ja muutaman päivän kuluttua, samoin hymyillen, että\nnyt hän ei enää voinut istuakkaan. Hän tahtoi tyttären alituisesti\nolemaan luonansa, vaikk'ei jaksanut hänen kanssansa jutella; saihan\nkumminkin katsella häntä. Ja tytär tiesi mitä äiti mieluimmin halusi;\nhän luki hänelle elämänkirjasta ja lauloi hänen lapsuutensa virsiä,\nnoita hänen uskokuntansa uusia, hilpeitä virsiä. Provasti ei isoon\naikaan käsittänyt mitä tässä oli tekeillä; mutta käsitettyään sen\njoutui hän aivan ymmälle, hän saattoi vain ajatella yhtä: saadakseen\nkuulla vaimonsa hänelle jotakin sanovan, jonkun sanan ainoastaan;\nmutta tähän oli sairas kykenemätön, hän ei voinut enää puhua.\nProvasti seisoi vuoteen jalkopäässä ja katsoi ja rukoili; sairas\nhymyili hänelle, kunnes provasti polvistui ja otti tyttären käden\nja laski sen äidin käteen, ikäänkuin tahtoen sanoa: tuossa, pidä\nhänet -- sinun haltuusi hän iäksi jääköön! Silloin hymyili vaimo\nsuloisemmin kuin koskaan ennen - ja heitti siihen hymyilyyn henkensä.\nTämän jälkeen ei provastia pitkään aikaan saatu puhumaan; toinen\nmäärättiin hänen virkaansa toimittamaan, itse hän kulki huoneesta\nhuoneeseen, paikasta paikkaan, ikäänkuin etsien jotakin. Hän kulki\nääneti; kun hän joskus puhui, oli ääni matala -- ja ainoastaan\nsuostumalla itsekin tähän äänettömyyteen voi tytär vähitellen päästä\nisän yhteyteen. Nyt auttoi hän isäänsä etsimisessä; jokainen äidin\nsana palautettiin muistoon; mitä hän oli tahtonut se tuli heidän\nvastaisen elämänsä ohjeeksi. Tyttären ja äidin yhteiselämä, jonka\nulkopuolena isä oli ollut, elettiin nyt uudestaan; -- ensimäisestä\nhetkestä, minkä lapsi muisti, käytiin kaikki uudestansa läpi; äidin\nvirret laulettiin, hänen rukouksensa rukoiltiin, ne saarnat, joita\nhän enimmin rakasti, luettiin yksitellen, ja hänen selityksiänsä sekä\nlauseitansa muisteltiin uskollisesti. Näin toimintaan saatettuna\nhalusi provasti vielä lähteä sinne, mistä oli vaimonsa löytänyt,\nsielläkin samaten seuratakseen hänen jälkiään. He lähtivät matkalle\nja provasti tointui siten että kokonaan omisti vaimonsa elämän\nomakseen. Itsekin vast'alkavana rupesi hän harrastamaan kaikkea\nvast'alkavaa ympärillään, sekä suuria, kansallisia, että pienempiä,\nvaltiollisia rientoja -- ja nämä antoivat hänelle vastavuoroon omaa\nnuorta elämänvireyttään. -- Hänen voimansa palasivat ja niiden\nkanssa hänen halunsa - nyt hän tahtoi julistaa sanaa niin, että se\nvalmistaisi elämää eikä ainoastaan kuolemaa varten.\n\nEnnenkuin hän kuitenkin sulkeutui tunturiseutuunsa tätä mielityötänsä\ntoimittamaan, syntyi hänessä halu avarammalta silmäillä mitä\nulkopuolella tapahtui. He matkustivat sentähden pitemmältä ja\nistuivat nyt suurien muistojensa keskellä.\n\nNäiden ihmisten seurassa eleli Petra.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nKolmantena vuonna Petran tulon jälkeen, eräänä perjantaina muutamia\npäiviä ennen joulua, istuivat molemmat tytöt iltahämärässä;\nprovasti oli vast'ikään tullut sisään piippuineen. Tämän päivän\nolivat he viettäneet niinkuin useimmat muutkin päivät näiden kahden\nvuoden kuluessa, ensin aamulla tehden kävelyretken, suuruksen\njälkeen tunnin aikaa soittaen ja laulaen, sitten kieli- tai muuta\nopetusta harjoitellen ja sitten hiukan taloustoimissa puuhaillen.\nIltapuolen olivat kukin omassa huoneessansa Signe par'aikaa tänään\nkirjoittamassa kirjettä Ödegaardille, jota ei Petra koskaan\nkysynyt hän kun ei koskaan muutenkaan halunnut kuulla menneistä\najoista puhuttavan. Hämärän tullen laskettiin mäkeä, ja sitten\nsisään keskustelemaan tai laulamaan tai myöhemmin ääneen lukemaan.\nSilloin provasti aina tuli sisään. Hän luki mainiosti ja tytär\nsamoin; Petra oppi kumpaisenkin tavan, mutta vallankin heidän\nkielensä. Signen lausumistapa ja ääntäminen tuntuivat Petrasta\nniin soinnukkailta, että se kajahteli hänen korvissansa, kun hän\nkulki yksin. Petra rakastikin Signeä niin suuresti, että mies olisi\npitänyt neljännen osan siitä hehkuvan lemmen merkkinä; hän saikin\nusein Signen punehtumaan. Kun provasti tai Signe näin joka ilta\nääneensä lukivat (Petraa ei voitu siihen saada), olivat he käyneet\nläpi pohjoismaiden etevimpäin kirjailijain teokset ja vähitellen\nsiirtyneet ulkomaan kirjallisuuteen. Näytelmiä luettiin mieluimmin.\nKun he tänä iltana olivat lamppuja virittämäisillään alkaaksensa\nlukemaan, tuli kyökkipiika sisään ja sanoi että siellä oli ulkona\njoku, joka toi Petralle terveisiä. Se näkyi olevan eräs merimies\nhänen syntymäkaupungistansa; Petran äiti oli käskenyt häntä, näillä\nmailla käydessään, Petraa etsimään; hän oli nyt kulkenut peninkulman\nmatkaa, ja kiire oli palata, koska laiva oli lähdössä. Petra seurasi\nhäntä vähän matkaa, hän halusi puhua enemmän hänen kanssansa; sillä\nse oli uskollinen mies, jonka hän hyvin tunsi. Ilta oli jokseenkin\npimeä; pimeät olivat talon kaikki ikkunatkin, paitsi kodan, jossa\npar'aikaa oli suuri pyykinpesu. Tielle ei näkynyt yhtään valkeata,\ntuskin voi tietä erottaa, kunnes kuu ehti kohota tunturien takaa;\nmutta Petra kulki uljaasti mukana metsän sisään, vaikka kuuset\nloivat häijyjä varjoja maahan. Yksi uutinen vallankin houkutteli\nhäntä seuraamaan; merimies oli näet kertonut hänelle, että Pedro\nOhlsenin äiti oli kuollut, jonka jälkeen Pedro oli myönyt talonsa ja\nmuuttanut Gunlaugin luokse, jossa asui nyt Petran ullakkokamarissa.\nTämä oli melkein kahdenvuoden vanha asia, mutta äiti ei ollut siitä\nsanaakaan virkkanut. Nyt saattoi Petra käsittää, kuka ne äidin\nkirjeet kirjoitti, jota hän usein, mutta aina turhaan, oli äidiltä\ntiedustellut; sillä joka kirjeen lopussa oli aina: \"ja terveisiä\nkirjeen kirjoittajalta.\" Merimiehellä oli asiana tiedustella,\nkuinka kauan Petra aikoi pappilassa viipyä ja mitä hän vasta aikoi\nruveta toimittamaan. Edelliseen kysymykseen vastasi Petra että sitä\nhän ei tietänyt, ja toiseen että mies äidille ilmoittaisi: yhtä\nvain maailmassa hän halusi ja jos hän ei sitä saisi, tulisi hän\nonnettomaksi koko elinajakseen; mutta ensiksikin hän ei voinut sanoa\nmitä se oli.\n\nSillaikaa kun Petra näin kulki jutellen merimiehen kanssa, istuivat\nprovasti ja Signe arkihuoneessa ja puhuivat hänestä, johon he\nmolemmin olivat hartaasti mieltyneet. Silloin tuli renkivouti\nsisään ja tehtyänsä tilin päivän töistä, kysyi, tiesikö kumpikaan\nheistä että tuo vieras neiti kulki alas huoneestaan ja takaisin\nylös köysiastuimia myöten. Hänen täytyi se kolmasti kertoa,\nennenkuin kumpikaan käsitti mitä hän tarkoitti; sillä yhtä hyvin\nhän olisi voinut kertoa että vieras neiti kulki ylös ja alas kuun\nsäteillä. Tuvassa oli pimeätä ja nyt siellä tuli vallan hiljaista;\nei edes provastin piippukaan ääntänyt. Vihdoin sai hän kysyneeksi\ntavallista matalammalla äänellä: \"Kuka sen on nähnyt?\" -- \"Minä;\nolin tallissa hevosia ruokkimassa; kello saattoi olla noin yhden\npaikoilla.\" -- -- \"Hän kulki alas köysiastuimia myöten?\" -- \"Niin,\nja takaisin ylös.\" -- Jälleen pitkällistä äänettömyyttä. Petran\nhuone oli toisessa kerroksessa, rakennuksen portinpuolisessa\nkulmassa; hän asui yksinänsä siellä ylhäällä, ketään muuta ei\nasunut sillä puolella rakennusta. Tässä ei siis voinut olla mitään\nväärinkäsitystä. \"Se on kai tapahtunut unessa\", sanoi vouti ja aikoi\nlähteä. -- \"Mutta köysiastuimia ei hän toki ole voinut unessaan\nvalmistaa\", sanoi provasti. -- \"Ei niin, sitäpä minäkin; sentähden\najattelinkin oikeammaksi ilmoittaa asian teille, herra provasti; en\nole kenellenkään muulle siitä puhunut.\" -- \"Onko kukaan muu sitä\nnähnyt paitsi sinä?\" -- \"Ei, mutta jos epäilette, herra provasti,\nniin voinevathan köysiastuimet olla todistajana; jos ei niitä ole\ntuolla ylhäällä, niin olen kai minä nähnyt väärin.\" -- Provasti nousi\näkkiä. \"Isä!\" rukoili Signe. -- \"Tuo kynttilä!\" vastasi provasti\ntavalla, joka ei sallinut mitään vastustamista. -- Signe sytytti\nitse kynttilän. \"Isä\", rukoili hän vielä kerran, antaessaan hänelle\nsen. -- \"Niin, minä olen myöskin hänen isänsä, niinkauan kuin hän\non talossani; minun velvollisuuteni on ottaa asiasta selko.\" -- --\nProvasti kulki edellä, kynttilä kädessä, sitten Signe, ja renkivouti\nperässä. Petran vähäisessä kamarissa oli kaikki kunnossa; ainoastaan\nvuoteen viereisellä pöydällä oli suuri kasa avattuja kirjoja,\ntoinen toisensa päällä. \"Lukeeko hän öisin?\" -- -- \"En tiedä; mutta\nkoskaan ei hän valkeata sammuta ennen kello yhtä.\" -- Provasti ja\nSigne katsoivat toisiinsa; pappilassa erottiin kello kymmenen tai\npuolivälissä yhtätoista, ja yhdyttiin taasen aamulla kello kuuden\nja seitsemän vaiheella. -- \"Tiedätkö sinä siitä mitään?\" Signe ei\nvastannut. Mutta renkivouti, joka polvillaan nurkassa kaiveli,\nvastasi sieltä: \"Eihän hän ole yksin.\" -- \"Mitä sanot?\" -- \"Ei,\ntäällä on aina joku hänen luonansa, jonka kanssa hän haastelee; usein\nhe ovat hyvinkin äänekkäitä; olen kuullut hänen sekä rukoilevan\npuolestansa että uhkaavan. Tyttöparka on varmaan jonkun pauloissa.\"\nSigne käänsi kasvonsa toisaalle, provasti muuttui kalmankarvaiseksi.\n\"Ja tuossa on astuimet\", lisäsi renkivouti, veti ne esiin ja nousi\nseisaalleen. Kahta vaatenuoraa yhdisti toisiinsa kolmas, joka teki\nsolmun, kulki poikitse, ja puolen kyynärän päässä teki taas solmun,\nja kulki taas poikitse, ja niin edespäin, kunnes köysiastuimet\nolivat valmiit. -- Näitä katseltiin tarkasti. \"Oliko hän kauankin\npoissa?\" kysyi provasti. -- Renkivouti katsoi häneen: \"miten poissa?\"\n-- \"Oliko hän kauankin poissa, kun oli tullut alas?\" -- Signe\nvapisi vilusta ja pelosta. -- \"Ei hän mihinkään mennyt; hän kulki\ntaas ylös.\" -- \"Taasko ylös? Kuka sitten meni pois?\" -- Signe teki\nliikkeen ja purskahti itkemään. -- \"Ei siellä ketään hänen luonansa\nsinä iltana ollut; se oli eilen.\" -- \"Ketään siis ei köysiastuimilla\npaitsi hän?\" -- \"Ei.\" -- \"Ja hän kulki alas ja heti taas ylös?\" --\n\"Niin.\"\n\n\"Hän on siis vaan tahtonut niitä koetella\", sanoi provasti,\nhengittäen vähän huokeammin. -- \"Niin, ennenkuin hän antoi toisen\nniitä kulkea\", lisäsi renkivouti. -- Provasti katsahti häneen:\n\"Luuletko siis hänen ennenkin tämmöisiä valmistaneen?\" -- \"Luulen, --\nmiten muuten olisi ihmisiä voinut päästä hänen luoksensa?\" -- \"Oletko\nkauankin tiennyt ihmisiä hänen luonansa käyvän?\" -- \"En ennenkuin\ntänä talvena, jolloin hän alkoi tulta käyttää; sitä ennen ei päähäni\npälkähtänyt tännepäin kulkea.\" -- Ankaralla äänellä kysyi provasti:\n\"Siis olet koko talven sen tiennyt; -- minkätähden et ennen ole sitä\nilmoittanut?\" -- \"Luulin jonkun talon väestä olevan hänen luonansa;\n-- mutta kun viime yönä näin hänen köysiastuimilla, huomasin vasta\nettä ne kai olivat muita. Jos ennen olisin sen huomannut, olisin\nennen sen ilmoittanutkin.\" -- \"Niin, selvä on, että hän on meitä\nkaikkia pettänyt!\" -- Signe katsoi rukoilevana isäänsä. -- \"Hänen ei\npitäisi maata niin kaukana muista\", arveli renkivouti ja kääri kokoon\nköysiastuimet. -- \"Hänenpä ei pitäisi maata enää koko talossakaan\",\nsanoi provasti mennen ulos, toiset jäljessä. -- Mutta kun provasti\noli tullut alas ja asettanut kynttilän kädestään pöydälle, tuli Signe\nja heittäytyi hänen syliinsä. -- -- -- \"Niin, lapseni, tämä on ankara\npettymys.\"\n\nHetken kuluttua istui Signe sohvan nurkkauksessa nenäliina silmillä,\nprovasti oli sytyttänyt piippunsa ja astui kiireesti edestakaisin.\nSilloin kuulivat he huutoa kyökistä, kiirettä portaista ja juoksua\ntoisen kerroksen käytävästä; he riensivät kumpikin ulos: valkea\noli valloillaan Petran kamarissa! Kynttilästä oli kipinä pudonnut\nnurkkaan -- sillä sieltä valkea alkoi, -- oli silmänräpäyksessä\nnoussut seinäpapereita myöten ja sytyttänyt ikkunapuitteet palamaan,\nkun vieras sen oli huomannut tieltä ja juossut pesuhuoneeseen\npyykkäreille sitä ilmoittamaan. Valkea saatiin pian sammumaan; mutta\nmaalla, jossa kaikki käy vuosi vuodelta vanhaa tottunutta tapaansa,\nsaattaa pieninkin poikkeus tavallisuudesta mielet levottomiksi;\nvalkea on heidän suurin ja vaarallisin vihollisensa, joka on aina\nheidän mielessänsä, ja kun se sitten tulee ja jonakin yönä nostaa\npäänsä syvyydestä riehuvana ahnehtien saalistaan, niin säikähtyvät\nihmiset eivätkä saa rauhaa viikkokausiin, muutamat eivät enää\nkoko ikänään. Kun provasti ja Signe tämän jälkeen olivat yhdessä\narkihuoneessa ja lamput oli sytytetty palamaan, kamotti heitä\nkumpaakin ajatellessaan että Petran huone heti oli hävityksen\nalaiseksi joutunut ja muistot hänestä tuleen haihtuneet. Samassa\nkuulivat he ulkoa Petran heleän äänen tiedustelevan ja huutavan;\nhän juoksi portaita ylös ja alas, juoksi yläkerrasta käytävään,\nkäytävästä kyökkiin ja hyökkäsi vihdoin sisään, matkavaatteet yllä:\n\"Herra Jumala, minun huoneeni on palanut.\" -- Kukaan ei vastannut\nmitään, mutta Petra yhä tiedusteli yhtä menoa: \"Kuka on ollut siellä?\nKoska se tapahtui? Kuinka pääsi valkea irti?\" Provasti sanoi nyt\nettä he olivat siellä olleet, olivat etsineet jotakin -- ja loi\nPetraan tuiman silmäyksen. Mutta tämä ei osottanut vähintäkään\nkummeksimista, ei pienintäkään pelkoa siitä, mitä he olisivat voineet\nsieltä löytää. Hän ei edes ruvennut epäilemään, vaikka Signe istui\nsohvannurkkauksessa silmiänsä nostamatta, hän luuli hänen olevan\nsäikähdyksissään tulipalosta ja kyseli lakkaamatta, kuinka valkea\nhuomattiin, kuinka se sammumaan saatiin, kuka ensinnä oli paikalle\nsaapunut, ja kun hän ei saanut nopeaan vastausta, juoksi hän ulos\nsamaa tietä kuin oli tullutkin. Hän tuli uudestaan juoksujalassa\nsisään, oli nyt riisunut matkapuvun puoliksi yltään ja kertoi sitten\nprovastille ja Signelle kuinka kaikki oli tapahtunut ja että hän\nitse oli nähnyt liekin ja juosnut niin hirveästi, mutta oli nyt niin\niloissaan siitä ettei se kuitenkaan ollut sen pahempaa. Puhuessaan\nriisui hän yltänsä loput matkavaatteet, kantoi ne ulos ja tuli\njälleen sisään ja istui pöydän ääreen tavalliselle paikallensa,\nherkeämättä kertoen mitä tuo sanoi ja tuo teki; koko talohan oli\nylösalasin ja tämäpä vasta oikein hupaista oli. Mutta kun toiset\nyhä edelleen olivat äänettöminä, rupesi hän valittamaan että tämä\noli hävittänyt heidän illanviettonsa; sillä hän oli niin ylenmäärin\nihastunut \"Romeoon ja Juliaan\", jota he tätä nykyä ääneensä lukivat,\nhän oli juuri tänä iltana aikonut pyytää Signeä toistamiseen lukemaan\nsitä kohtausta, joka hänen mielestänsä oli ihanin kaikista: Romeon\njäähyväisiä Julialle balkongilla. Keskellä hänen sanatulvaansa tuli\npiikatyttö pesuhuoneesta ja sanoi että he kaipasivat vaatenuoria;\nkokonainen tukku oli hukassa. Petra muuttui äkkiä tulipunaiseksi ja\nnousi istualtaan: \"Minä tiedän, missä ne ovat; menen ne noutamaan\",\nhän astui pari askelta, muisti sitten valkeanvaaran, seisahtui ja\npunastui: -- \"Herra Jumala, ne ovat varmaankin palaneet! ne olivat\nminun huoneessani.\" -- Signe oli kääntynyt häneen päin, provasti\ntähtäsi tarkasti sivulta: \"Mihin sinä vaatenuoria käytät?\" Hän\nhengitti raskaasti, hän voi tuskin saada sanaa suustansa. Petra\nkatsoi provastiin, jonka kauhistava vakaisuus häntä puoleksi pelotti,\nmutta tuossa tuokiossa kiihotti häntä nauramaan, hän ponnisti hetken\naikaa vastaan, mutta kun hän uudestaan häneen katsoi, purskahti hän\nniin sydämmelliseen nauruun, ettei enää voinut siitä heretä; --\nhänessä ei ollut syyllisempää omaatuntoa kuin lirisevässä purossa.\n-- Signe huomasi sen hänen helakasta äänestänsä, kavahti pystyyn\nsohvasta: \"Mitä tämä on, mitä tämä on?\" -- Petra kääntyi pois,\nnauroi, hyppeli, kyykistyi ja karkasi ovea kohden. Mutta Signe\nhäntä estämään: \"Mitä tämä on, sano, Petra?\" Petra painui Signen\nrinnoille, ikäänkuin lymyten hänen turviinsa, mutta nauraa hekotti\nlakkaamatta. Ei tosiaan, tuolla tavalla ei syyllinen menettele, sen\nnyt provastikin saattoi huomata; -- hän, joka juuri oli täydessä\nraivossa pystyyn karkaamaisillaan, purskahti sen siaan nauramaan,\nja Signe samoin; mikään ei ole niin helposti tarttuvaa kuin nauru,\nvallankin semmoinen nauru, jonka syytä ei tiedetä. Sekä provastin\nettä Signen turhat yritykset saada tietää mitä he nauroivat, tekivät\nilon kahta rajummaksi; piikatyttö, joka seisoi odottamassa, rämähti\nhänkin mukaan nauramaan; se oli semmoista kummallista kikotusta\nja kakotusta, hän itsekin huomasi ettei se sopinut näin hienojen\nhuonekalujen ja ihmisien parissa, jonkavuoksi hän syöksyi ovesta\nulos, purskahtaakseen kyökissä aika hohotukseen. Hän vei tietysti\ntarttuman mukanansa sinne; ja kohta vyöryi kokonainen naurun myrsky\nkyökistä, jossa vielä vähemmin tiedettiin mitä naurettiin, ja tämä\nherätti asuinhuoneessa uutta naurua.\n\nKun he vihdoin olivat melkein nauruun nikahtua, koetti Signe vielä\nviimeisen kerran tiedustella syytä tähän: \"Nyt sinun täytyy se\nsanoa\", huusi hän, pitäen kiinni Petran käsistä. -- \"En, en millään\nmuotoa!\" -- \"Mutta minä tiedän jo sen!\" huusi hän uudestansa; Petra\nkatsoi häneen ja kirkaisi; mutta Signe huusi: \"Isäkin sen tietää.\"\nPetra ei kirkunut, hän ulvoi ja irroitti itsensä, karkasi ovelle,\nmutta siellä Signe uudestaan saavutti hänet; nyt Petra kääntyi ja\nrupesi taistelemaan, hän tahtoi päästä pois millä hinnalla hyvänsä;\nhän nauroi painiessansa, mutta vedet kiilsivät hänen silmissänsä; --\nsilloin päästi Signe irti -- Petra ulos ovesta, mutta Signe perässä.\n-- Molemmat juoksivat Signen kamariin.\n\nSiellä karkasi Signe Petran kaulaan, ja Petra sulki Signen syliinsä.\n-- \"Herrainen aika, tiedättekö sen?\" kuiskasi hän. Ja Signe kuiskasi\nvastaukseksi: \"Tiedämme, olimme sinun huoneessasi renkivoudin\nkanssa, joka sinut oli nähnyt, -- ja löysimme köysiastuimet!\" --\nKirkuen pakeni Petra uudestansa, nyt kuitenkin ainoastaan sohvan\nnurkkaukseen, johon hän lymysi. Signe meni kohta jäljessä ja,\npuoliksi kumartuen Petran yli, kuiskasi hänen korvaansa koko heidän\nlöytöretkensä ja kaikki sen kirveltävät seuraukset, -- mikä äsken\noli hänet saattanut itkemään ja vapisemaan, näytti hänestä nyt\nniin hupaiselta, että hän kertoi sen tyynesti; Petra kuunteli ja\ntukki korvansa, nosti silmänsä ja lymysi vuorotellen. Kun Signe oli\nlopettanut ja molemmat taas istuivat yhdessä pimeässä, kuiskasi\nPetra: \"Tiedätkö, miten laita on? -- -- Minun on mahdotonta nukkua\nkello 10, jolloin eroamme toisistamme; se, mitä illalla olemme\nlukeneet, kuvittelee elävänä mielessäni. Silloin opettelen ulkoa\nkaikki parhaimmat kohdat; täten osaan ulkoa pitkät kohtaukset ja\nlausun niitä sitten itsekseni ääneen. -- Lukiessamme 'Romeota ja\nJuliaa' oli tämä minusta mitä kauniinta maailmassa; tulin vallan\nrajuksi ja hassuksi, minun täytyi koetella tuota köysiportailla\nkulkemista, en ollut koskaan ennen aavistanutkaan että tällä keinoin\nvoisi kulkea alas ja ylös ... sain käsiini nuoraa -- ja nyt on tuo\nveitikka seisonut alhaalla katselemassa! -- Niin, Signe, se ei ole\nmikään naurun asia, se on niin poikamaista; minä en koskaan tulekaan\nsen paremmaksi, -- ja nyt olen tietysti huomenna koko seudun pilkkana\nja nauruna.\" -- Mutta Signe, joka uudestansa oli purskahtanut\nnauramaan, rupesi nyt häntä suutelemaan ja taputtelemaan ja juoksi\nulos: \"Tämä on isälle ilmoitettava!\" -- \"Oletko hullu, Signe!\" --\nja nyt perätysten sisään samaa vauhtia, kuin olivat sieltä ulos\nlentäneet. -- Huoneessa olivat juoksemaisillaan kumoon provastin,\njoka paraikaa aikoi mennä tiedustelemaan, mihin tytöt olivat\njoutuneet. Signe rupesi kertomaan, Petra kirkuen taas ulos, mutta\nhoksasi oven ulkopuolelle tullessaan että hänen olisikin tullut jäädä\nhuoneeseen estämään Signeä kertomasta -- hän pyrki siis takaisin\nsisään, mutta provasti piti lukosta, niin että oli tuiki mahdotonta\nsaada ovea auki, ja nyt hän jyskytti, lauloi, tömisteli jaloillaan\nhämmentääksensä Signeä, joka vain puhui yhä kovemmin, ja kun provasti\noli kuullut kaikki ja oli hänkin Signen lailla purskahtanut ilosta\nnauramaan tätä uudenlaista tapaa, jolla Petra klassikoita luki, avasi\nhän oven; -- mutta silloin juoksi Petra tiehensä.\n\nIllallisen syötyä, jolloin Petra oli saapuvilla ja provasti oli\ntarpeeksi häntä härnännyt, oli häntä rangaistukseksi kuulusteltava,\nmitä hän osasi ulkomuistilta. Silloin näkyi että hän todellakin\nosasi mainioimmat kohtaukset, eikä ainoastaan yhden osaa, vaan\nkaikkien. Hän lausui ne niin, kuin tavattiin niitä lukea; väliin oli\nhän innostumaisillaan, mutta malttoi heti mielensä. Provasti tämän\nhuomattuaan vaati häntä lausumaan vähän henkevämmin, mutta Petra\ntuli vain entistä ujommaksi. He kuulustelivat edelleen, jatkoivat\nsitä tuntikausia; Petra osasi koomilliset kohtaukset yhtä hyvin\nkuin traagillisetkin, leikilliset yhtä hyvin kuin totisetkin; hänen\nmuistonsa herätti sekä ihmettelemistä että naurua, hän nauroi itsekin\nmukaan ja käski heitä vain koettelemaan.\n\n\"Oikeinpa soisin, että noilla näyttelijäraukoilla olisi vain\nkahdeksas osa sinun muistostasi\", sanoi Signe. -- \"Jumala varjelkoon\nhäntä koskaan tulemasta näyttelijäksi\", sanoi provasti ja muuttui\nyht'äkkiä totiseksi. -- \"Mutta, isäseni, etkö siis todellakaan usko\nPetran semmoista ajattelevan?\" sanoi Signe naurahtaen. \"Tulin sen\nmaininneeksi sentähden, että aina näen toteutuvan että sillä, jota\nnuoruudesta asti on kasvatettu kielensä runollisuutta tuntemaan, ei\nole laisinkaan halua tulla näyttelijäksi, jota vastoin se, joka ei\nsanottavasti tunne runoutta, ennenkuin on täysikasvuiseksi tullut,\nhaaveilee päästä näyttämölle; se on tuo _yht'äkkiä_ herännyt halu,\njoka häntä houkuttelee.\" -- \"Tuo on aivan totta. Harvoin kukaan\noikein sivistynyt ihminen näyttelijäksi pyrkii.\" -- \"Ja vielä\nharvemmin runollisesti sivistynyt.\" -- \"Niin, jos se tapahtuu,\nniin on varmaan siihen syynä jokin luonteen heikkous, joka sallii\nturhuuden ja kevytmielisyyden päästä voitolle. Minä olen sekä\nopintoaikanani että matkoillani oppinut tuntemaan monta näyttelijää;\nmutta koskaan en ole tuntenut enkä kuullut kenenkään ihmisen\ntunteneen yhtäkään näyttelijää, joka olisi elänyt oikein kristillistä\nelämää. Palava halu heillä on ollut, sen olen huomannut; mutta\nheidän toimessaan on jotakin levotonta ja hajoittavaa, heidän on\nollut mahdoton koota mielensä -- vielä kauan senkin jälkeen kun ovat\ntoimen jättäneet. -- Kun tästä olen heidän kanssaan puhellut, ovat\nhe itsekin sen myöntäneet ja sitä surkutelleet, mutta heti kuitenkin\nlisänneet: 'Lohdutuksenamme on ettemme kuitenkaan ole huonompia\nkuin monet muut!' Mutta tämä on minun mielestäni huono lohdutus.\nSemmoinen elämä, joka ei missäkään kohden perustu meissä asuvaan\nKristuksen kuvaan, on syntistä elämää. -- Jumala heitä armahtakoon,\nja varjelkoon puhdassydämisiä siltä tieltä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, lauantaina, oli provasti tavallisuuden\nmukaan jalkeilla ennen seitsemää, kävi aamutyökseen katselemassa\ntyömiehiänsä ja palasi sitten, vähän pitemmälle käveltyänsä, kotiin\npäivän valjetessa. Silloin huomasi hän, astuessaan asuinrakennuksen\nohitse pihamaalle, avonaisen kirjoitusvihon tai jonkin sentapaisen,\njoka luultavasti edellisenä päivänä oli heitetty Petran ikkunasta\npihalle eikä sittemmin löytynyt, se kun oli lumenkarvainen. Hän otti\nkirjan maasta ja vei sen kamariinsa; levittäessänsä sitä kuivumaan,\nhuomasi hän sen olevan vanhan ranskankielen harjoitusvihon, jossa nyt\noli runoja. Näitä runoja hän ei aikonut silmäilläkään, mutta huomasi\nsanan: \"Näyttelijätär\" ylös ja alas, alas ja ylös kirjoitettuna,\nse oli kaikkialla -- se oli runoissakin... Provasti kävi istumaan\ntarkemmin tätä silmätäkseen.\n\nMonituisien alotelmien ja pyyhkäisyjen perästä tapasi hän seuraavan\nrunokyhäyksen, jota tosin vieläkin oli oikaistu, mutta jota kuitenkin\nvoi lukea:\n\n    Kuuleppas, kultani, miksi ma halaan,\n    Mihinkä mieleni hehkuen palaa.\n    _Näyttelijäksi_ ma tulla soisin,\n    Että ma näytellä naista voisin,\n    Kuinka hän kärsii, hymyilee,\n    Kuinka hän lempii, rukoilee,\n    Millainen hän on suloudessaan,\n    Millainen syntihin vaipuessaan.\n    Jumala minua auttakohon\n    Siihen, mihin mun haluni on!\n\nVähän alempana taas seuraavan:\n\n    Saanko ma olla sun palvelijasi?\n    Saanko ma, Luoja, sun suostumustasi?\n\nSitten vieläkin alempana, varmaankin reunamuistutuksena johonkin\nrunoelmaan, jota he muutama kuukausi takaperin olivat lukeneet:\n\n    Suloist' aallon neitosella,\n                    neitosella,\n    Terhenessä kuutamella,\n                    kuutamella,\n    Hiipiä ja sukellella,\n                    sukellella,\n    Poikaa surmaan viekoitella,\n                    viekoitella, --\n    Sääli toki oisi -- tuulan, tuulan tee.\n\nJa monituisien poispyyhkimisien ja päällekirjoituksien, piirustusten\nja nuottien jälkeen:\n\n           Hopsansaa, -- hopsansaa,\n    Tanssii kaikkein kanssa, mut ei suostu yhteenkään,\n           Rallallaa, -- rallallaa,\n    Joukoss' ensimäinen, mut ei kelpaa sittenkään.\n\nSitten seuraavan, selvästi kirjoitetun kirjeen:\n\n    Rakas Heikki!\n\n    Eikö sinusta näytä että sinä ja minä olemme älykkäimmät koko\n    _comoediassa_? Meille tehdään paljon kiusaa, mutta se ei tee\n    mitään; minä velvoitan sinua tulemaan kanssani _mascaradiin_\n    huomeniltana; sillä tuollaisissa en ole vielä koskaan käynyt,\n    ja haluan nähdä oikein kelpo hullutuksia; tässä talossa on niin\n    hiljaista ja surullista.\n\n    Sinä olet suuri veitikka, Heikki, -- missä kuljeskelet? sillä\n    tässä istun sinun\n\n                                                Pernillesi.\n\nVihdoin oli suurilla kirjaimilla, selvästi ja moneen kertaan\nkirjoitettuna seuraava runo, jonka Petra luultavasti oli jostakin\ntavannut ja jota hän nyt aikoi opetella ulkoa:\n\n    Jaloutta mieli halaa,\n    Povessa se hehkuu, palaa.\n    Luoda tahdon, suurta, oivaa,\n    Voimall' esitellä voimaa,\n    Hengen salalähteet löytää,\n    Päivän päästää, Louhen köyttää, --\n    Siihen armoss' auttaa voit,\n    Sä, ken minuun kaipuun loit.\n\nKirjassa oli paljon muutakin, mutta provasti ei lukenut enempää.\n\nNäyttelijäksi tullakseen oli Petra siis pyrkinytkin provastin\nperheeseen ja käyttänyt hyväkseen hänen tyttärensä opetusta. Tätä\nsalaista aikomusta saavuttaakseen oli hän joka ilta niin halukkaasti\nkuunnellut heidän ääneensä lukevan ja itse sitten opetellut sitä\nulkoa. Hän oli koko ajan pettänyt heitä; vielä eilenkin, jolloin hän\nnäytti heille kaikki ilmoittaneen, salasi hän jotakin; helakkaimmin\nnauraessaan petti hän heidät.\n\nJa tämä salainen aikomus! Mitä provasti usein hänen kuullen oli\nkironnut, sitä Petra nyt kaunisteli, mainitsi Jumalan kutsumukseksi\nja rohkeni häneltä siihen siunausta rukoilla! Tuommoiseen\nelämään, joka oli täynnä pintapuolisuutta ja turhamaisuutta,\nkateutta ja intohimoa, laiskuutta ja lihallisuutta, valhetta ja\nhölläluonteisuutta, elämään, jonka vaiheella kaikki korppikotkat\npyörivät niinkuin haaskan ympärillä, siihen halusi Petra antautua\nja rukoili Jumalalta siunausta! Ja tähän olivat provasti ja hänen\ntyttärensä häntä auttaneet hiljaisessa pappilassa, heränneen ja heitä\nankarasti tarkastavan seurakunnan nähden!\n\nKun Signe kirkkaana ja kevyenä kuin talviaamu tuli sisään\ntervehtimään isäänsä, huomasi hän kamarin olevan täynnä savua. Tämä\noli aina mielenliikutuksen todiste ja kaksinkertainen näin varhain\naamulla. Provasti ei Signelle sanaakaan puhunut, vaan antoi hänelle\nkirjan. Signe heti huomasi sen olevan Petran. Eilisiltaisen epäluulon\nja mielihaikeuden jälkimuistot heräsivät hänessä; hän ei uskaltanut\nkirjaan katsoa; hänen sydämensä sykki niin kovin, että hänen\ntäytyi istuutua. Mutta sama sana, jonka provastikin oli hoksannut,\nhämmästytti Signeäkin; hänen teki mielensä tarkemmin silmätä ja hän\nrupesi lukemaan. Ensimäinen tunne, mikä hänet silloin valtasi, oli\nhäpeä -- ei kumminkaan Petran vuoksi, vaan sentähden että isäkin oli\nnämä nähnyt.\n\nMutta pian hänet valtasi se syvä nöyryytys, jota ihminen tuntee, kun\nnäkee pettyneensä sen suhteen, jota rakastaa. Hetken aikaa näyttää\nse, joka pettymyksen on aikaansaanut, jalommalta, kekseliäämmältä,\nälykkäämmältä kuin me, peittyypä aivan salaperäisyyteen. Mutta pian\nsielun valtaa harmi; rehellisyys saa voimaa valloilta, jotka eivät\nole salaisia, vaikka ovatkin näkymättömiä; me tunnemme itsessämme\ntarmoa yhdellä iskulla musertamaan tuhansia pikkujuonia; me\n_halveksimme_ sitä, mikä äsken mieltämme lannisti.\n\nMutta arkihuoneessa oli Petra istuutunut klaverin ääreen, ja nyt he\nkuulivat hänen laulavan:\n\n    Päivä on nousnut ja riemu on uus,\n    Haihtunut mielten on usvaisuus,\n    Hehkuvan tunturin viertä\n    Auringon ratsut jo kiertää.\n    Nouskaa, lintuset, laulelemaan!\n    Nouskaa, lapset, riemuamaan!\n    Toivoni, lentohon nouse!\n\nSitten paisuivat säveleet myrskyksi ja ilmi kuohahti seuraava laulu:\n\n         Kiitos neuvostas vaan,\n         Mutta tuimimpaan\n         Rajupyörteesen\n         Venon ohjailen.\n    Tämä vaikka mun viimeinen retkeni ois,\n    Tähän outohon vaaraan ma syöksen pois.\n         Enpä suotten päin\n         Jätä rantojas näin,\n         Halu tyrskyhyn on,\n         Meren aavikkohon;\n    Halu nähdä, kun vaahdoss' on purren tie,\n    Halu koitella, pitkällenkö se vie.\n\nEi -- tämä oli provastista liian hurjaa; hän riisti ohimennen kirjan\nSignen kädestä, hän hyökkäsi ovea kohden ja tällä kertaa ei Signe\nhäntä pidättänyt. Provasti karkasi oikotietä Petran luo ja paiskasi\nkirjan hänen eteensä pianolle, kääntyi ja käveli kerran edestakaisin\nlaattian poikki. Hänen palatessaan oli Petra nousnut seisaalleen,\nhän painoi kirjaa rintoihinsa ja katsoi pikaisesti ympärilleen.\nProvasti seisahtui puhuakseen suunsa puhtaaksi, mutta viha siitä,\nettä tuo kavala nuori tyttö jo kolmatta vuotta oli pettänyt häntä,\nja vallankin siitä, että hänen harrasta ja helläsydämistä tytärtään\noli pilkkana pidetty, valtasi hänet niin voimakkaana, ettei hän heti\ntavannut sanoja, ja kun hän vihdoin niitä tapasi, itsekin huomasi\nne liian ankariksi. Vielä kerran käytyänsä laattian poikki ja vielä\nkerran tultuansa Petran eteen tulipunaisena kasvoiltaan, käänsi hän\nselkänsä ja meni sanaakaan sanomatta takaisin kamariinsa. Kun hän\nsinne tuli, oli Signe poissa.\n\nKoko tämän päivän olivat he kukin itsekseen. Provasti oli yksinänsä\npäivällisellä, kumpikaan tytöistä ei tullut saapuville. Petra oli\nemännöitsijän huoneessa, joka palon jälkeen oli hänelle annettu; hän\noli turhaan ja kaikkialta etsinyt Signeä selittääksensä käytöstänsä;\nmutta Signeä ei näkynyt koko talossa.\n\nPetra tunsi että oli ratkaiseva hetki käsissä. Hänen elämänsä\nsalaisin ajatus oli häneltä riistetty, ja siihen nähden vaativat\ntoiset itsellensä vaikutusvaltaa, jota hän ei voinut heille myöntää.\nItse hän parhaiten tunsi, että jos hänen täytyisi jättää tämä\npäämäärä, niin hän joutuisi sattumuksen ajeltavaksi. Hän saattoi olla\niloinen iloisten seurassa, ystävällinen ystävällisten parissa, varma\nkaikissa, mutta tämä tapahtui tuon salaisen tarkoitusperän voimasta,\n-- että hän nimittäin kerran saavuttaisi sen, mihinkä hänen halunsa\npaloi ja kasvoi. Luottautua kehenkään tuon ensimäisen rauenneen\nyrityksen jälkeen Bergenissä, -- ei, sitä ei hän olisi voinut, ei\nitse Ödegaardiinkaan! Hänen täytyi olla siitä vaiti, kunnes se\noli siihen määrään varttunut, että se voi kestää kaikki epäluulon\npuhallukset.\n\nMutta nyt olivat asiat toisin. Provastin tulipunaiset kasvot\nkatsoivat herkeämättä hänen säikytettyyn omaantuntoonsa, -- hänen\ntuli löytää pelastus! Hän haeskeli Signeä yhä enenevällä kiihkeydellä\nja kiireellä; mutta vielä iltapuolella ei Signeä ollut löytyvissä.\nJota kauemmin se ihminen, jota etsimme, karttaa meitä, sitä\nsuuremmalta näyttää meistä myöskin eron syy, ja niin kävi, että Petra\nvihdoin huomasi että hän oli pettänyt Signeä käyttäessään salaa hänen\nystävyyttänsä siihen, jota Signe piti suurena syntinä. Kaikkitietävä\nJumala olkoon todistajana, että tällainen asiain katseleminen ei\nkoskaan ollut hänen mieleensä juolahtanutkaan; hän tunsi olevansa\nsuurin syntinen.\n\nAivan niinkuin ennen kodissa valtasi hänet nytkin tämä ajatus, jota\nhän ei hetkeä ennakolta ollut aavistanutkaan! Se että kauhistus\nvielä saattoi uudistua, ettei hän vielä ollut askeltakaan edemmäksi\npäässyt, se suurensi hänen epävarman pelkonsa kauhuksi; hän näki\ntulevaisuutensa kovaonnisena. Mutta mikäli hänen oma syntivelkansa\nkasvoi, sikäli Signen kuva kohosi mielenpuhtaudessa ja ylevässä\nalttiiksiantaumuksessa. Hänen ajatuksensa olivat todentotta kuin\ntulisessa liekissä; hän tahtoi huutaa ja rukoilla eikä hellittää eikä\nheretä puhumasta, ennenkuin Signe oli luonut häneen yhden ainoan\nystävällisen silmäyksen.\n\nPäivä oli alkanut pimetä, Signe lienee jo varmaankin kotiin tullut,\noli sitten ollut missä hyvänsä. Petra juoksi alas kylkirakennuksen\nkäytävään, jossa Signen asuinhuone oli, ja näki avaimen ovessa, --\nmerkkinä, että Signe oli huoneessa. Sykkivällä sydämellä tarttui hän\nuudestaan lukkoon ja rukoili: \"Signe, suo minun puhua kanssasi! --\nSigne, en voi tätä kestää!\" -- Ei hiiskaustakaan huoneesta. Petra\nlyykistyi, kuunteli, kolkutti: \"Signe, oi Signe, et tiedä kuinka\nonneton minä olen!\" -- Ei vastausta; Petra kuunteli kauan, ei\nmitään. Kun et mitään vastausta saa, epäilet vihdoin siellä ketään\nolevankaan, vaikka sen tiedätkin, ja jos on pimeä, niin alat lisäksi\npelätä. \"Signe -- Signe! jos olet siellä, niin osoita laupeutta, --\nvastaa minulle! -- Signe!\" Huoneessa oli edelleen hiljaista. Hän\nalkoi palella ja väristä. Mutta avatusta kyökinovesta lähti suuri\nleveä valovirta, ja keveitä, iloisia askeleita kuului pihalta. Tästä\njohtui tuuma mieleen; hän tahtoi itsekin mennä pihalle, tahtoi nousta\nseinäpienalle, joka kulki rakennuksen kivijalan ylipuolella, tahtoi\nkäydä pienaa pitkin ympäri koko rakennuksen tullakseen tällä tavoin\ntoiselle puolelle, jossa kivijalka oli hyvin korkea. Hän tahtoi\nkatsoa Signen ikkunasta sisään.\n\nIlta oli tähtikirkas, tunturin ja rakennuksen rajaviivat kuvautuivat\njyrkkinä, mutta muuta ei näkynyt kuin niiden piirteet. Lumi\nkimalteli, tummat poikkipolut korottivat vain sen valkeutta; tieltä\nkuului kulkusten helinää; vauhti, välke kiihoittivat, hän hyppäsi\npienalle. Hän koetti pidellä käsin seinälaudoituksen ulkonevista\nlaudoista, mutta suistui tasaltaan ja putosi jälleen maahan. Hän\nlöysi tyhjän tynnyrin, vieritti sen seinustalle, astui tynnyrille ja\nsiitä pienalle. Nyt muutti hän käsiään ja jalkojaan yht'aikaa, noin\nvaaksan verran kerrallaan; kysyttiin vahvoja käsiä ja vahvoja sormia\npysyäkseen siinä; hän ei saanutkaan oikein kiinni, sillä laudat\nolivat seinää tuskin tuumaa ulompana. Hän pelkäsi että joku hänet\nnäkisi, sillä tämä pantaisiin tietysti heti yhteyteen köysiastuimien\nkanssa. Jos vaan pääsisi pihanpuolelta pois rakennuksen\npoikkiseinälle! Mutta hänen sinne vihdoin tultuansa, kohtasi uusi\nvaara; sillä ikkunat eivät olleet peitossa, ja hänen täytyi kumartua\njoka kerta kun hän peläten putoavansa kulki ikkunan ohitse. Pitkällä\nseinällä oli piena hyvin korkealla ja sen alla pitkin koko seinän\nmittaa karviaispensaita, jotka varmaankin häntä kannattaisivat, jos\nhän putoaisi. Mutta hän ei pelännyt. Sormia kinervöitsi, suonet\nvärisivät, koko ruumis vapisi, mutta hän kulki vain eteenpäin.\nNyt vain muutama askel, niin oli hän ikkunan kohdalla. Signen\nhuoneessa ei ollut valkeata, eikä verho ollut alas laskettuna; kuu\npaistoi suoraan sisään, jotta saattoi nähdä sisimpään soppeen. Tämä\nrohkaisikin uudestaan Petran mieltä; hän saavutti ikkunalistan, johon\nvihdoinkin saattoi täysin käsin kiinni tarttua, ja levähti; sillä,\nmääräpäähän ehdittyänsä, rupesi hänen sydämensä niin kovin sykkimään,\nettä henki melkein salpautui. Mutta kun asia vain paheni, jota\nkauemmin hän odotti, täytyi hänen rientää -- ja nyt hän yht'äkkiä\npainoi koko ruumiinsa ikkunaa vastaan. Kimeä huuto kajahti huoneesta\nvastaan. Signe, joka oli istunut sohvannurkkauksessa, kavahti\ntuokiossa keskelle laattiata, torjui molemmin käsin tuota kauhistavaa\nnäköä luotansa, julmistuneena, inhoavana, ja pakeni. Tuommoinen\nhaamu ikkunan takana ja kuun valossa, tuommoinen julkea, iljettävä\nrohkeus, kasvot kuutamossa palavina, säihkyvinä -- Petra huomasi\ntuokiossa itsekin että hänen onneton mielijohteensa yksinäänkin\nolisi herättänyt kauhua, vieläpä ettei hänen kuvansa tästälähtien\ntulisi olemaan alituisena elotuksena Signelle; hän meni tainnoksiin\nja putosi maahan kimakasti kirahtaen. Signen huutoon oli ihmisiä\nhyökännyt huoneista pihalle, vaan ketään ei löytynyt, kuului sitten\ntoinen samanlainen huuto, koko talo tuli liikkeelle, etsittiin,\nhuudettiin, ketään löytämättä. Vallan sattumalta tuli provasti\nkatsoneeksi ulos Signen huoneen ikkunasta ja näki kuunvalossa Petran\nkarviaispensaiden sisään painuneena. Kova pelko valtasi kaikki,\nvaivaa oli saada hänet irti ja ylös; hän kannettiin Signen kamariin,\nkoska emännöitsijän huone oli kylmä, vaatteet riisuttiin ja hänet\nlaskettiin vuoteelle, jossa haudottiin hänen käsiänsä ja kaulaansa,\njotka olivat pahasti haavoittuneet, sillä aikaa kun toiset laittoivat\nhuoneen hauskaksi, valoisaksi ja lämpimäksi. Kun Petra oli täysin\ntointunut ja katsoi ympärilleen, pyysi hän saada olla yksin.\n\nHuoneen viehättävä kodikkuus, tuo hieno valkeus, joka somisti\nikkunat, pukupöydän, sängyn ja tuolit, muistuttivat niin elävästi\nSignestä. Hän muisteli hänen vilpitöntä herttaisuuttaan, hänen\nhiljaista, maitovalkeata ääntänsä, hänen hienoa huomaavaisuuttansa,\nhänen lempeätä ystävällisyyttään. Kaiken tämän oli hän nyt\nkarkoittanut luotansa; pian hänen tuli jättää tämä huone, niinkuin\nhänen kaiketi tuli jättää koko talokin. Ja minne hän sitte joutuisi?\nKolmannesti ei enää maantieltä oteta, ja vaikka niin kävisikin, ei\nhän sitä haluaisi, sillä siitä tulisi vain samanlainen loppu. Kukaan\nihminen ei voisi luottaa häneen; olipa syy mikä tahansa, hän tunsi\nvain että niin oli. Ei hän ollut askeltakaan edemmäksi päässyt;\nhän ei koskaan pääsisi askelta edemmäksi; sillä ilman ihmisten\nluottamusta ei tämä kävisi. Kuinka hän rukoili, kuinka hän itki! Hän\nheittelihe ja vääntelihe sielunsa tuskissa, kunnes uupui ja nukkui.\n\nHeti muuttui unessa kaikki lumivalkeaksi, vähitellen samassa niin\nkorkeaksi; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin korkeata, ei\nkoskaan nähnyt miljoonien tähtien niin kirkkaasti tuikkivan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nVielä herätessäänkin oli hän noissa yli-ilmoissa; päivän ajatukset,\njotka heti juolahtivat mieleen, pyrkivät perässä, mutta niitä\npidätti ja kannatti ääni, joka täytti koko ilman -- se oli kellojen\nsoitto sunnuntaiaamuna. Peto hyppäsi vuoteeltaan ja puki yllensä,\nleikkeli itselleen vähän syötävää ruokakammiossa, varusti varrelleen\nlämpöiset päällysvaatteet ja riensi matkaan, -- näin halukas ei hän\nollut koskaan ennen ollut Jumalan sanaa kuulemaan! Kun hän tuli\nperille, oli jumalanpalvelus juuri alkanut ja ovi oli lukossa; ilma\noli kylmä, sormia kinervöitsi, kun hän tarttui avaimeen avatakseen\noven. Pappi oli paraikaa alttarilla, Petra odotti ovella, kunnes\nalttarimenot olivat päättyneet ja unilukkari tullut riisumaan\nmessukasukan papin yltä, meni sitten kirkon halki niinkutsuttuun\npiispanpenkkiin, joka oli kuorissa uutimien verhossa. Papinväen\nvarsinainen paikka oli parvella; mutta jos joku jostakin syystä\nhalusi istua piilossa ja yksinänsä, niin meni hän piispanpenkkiin.\nKun Petra tuli perille ja hiipi sisään, huomasi hän Signen jo istuvan\npenkin perimmäisessä sopessa. Hän astui askeleen taaksepäin, mutta\njuuri nyt kääntyi provasti mennäkseen alttarilta hänen ohitsensa\nsakastiin; Petra kiiruhti takaisin penkkiin ja istuutui niin syrjään\nkuin mahdollista; Signe oli laskenut hunnun silmilleen. Tämä Petran\nmieltä pahoitti. Hän katsahti seurakuntaa, joka istui ahdattuna\nkorkeissa puupenkeissä, miehet oikealla, naiset vasemmalla kädellä;\nheidän henkensä leijaili sumupilvenä heidän päällänsä, ikkunoissa oli\ntuumanpaksulta jäätä, kömpelösti leikatut puukuvat, pitkäveteinen,\nraskas laulu, yhteen sullotut ihmiset -- kaikki kuului yhteen, kaikki\noli ankaraa ja kaukaista; mieleen muistui minkä vaikutuksen luonto\nhäneen teki tuona iltapäivänä, jolloin hän matkusti pois Bergenistä;\nhän oli täälläkin vain pelokas läpimatkailija.\n\nProvasti astui saarnastuoliin, hänkin näytti ankaralta. Hänen\nrukouksensa oli: älä johdata meitä kiusaukseen! Me tiedämme, että\nniissä luonnonlahjoissa, jotka Jumala meille on antanut, on kaikissa\nkiusaus; mutta hän olkoon armollinen ja älköön koetelko niitä\nyli voimiemme; tätä meidän aina tulisi muistaa häneltä rukoilla;\nsillä ainoastaan siten, että luonnonlahjamme alistamme nöyryydessä\nHänen allensa, ovat ne meille pelastukseksi. Saarnassa hän selitti\nedelleen samaa ainetta, ottaen lähtökohdaksi meidän kaksinaisen\ntarkoituksemme, joista toinen oli toimittaa elämäntyömme, kukin\nlahjojensa ja olosuhteittensa mukaan, -- ja toinen kehittää\nkristi-ihmistä itsessämme ja niissä, jotka meidän huostaamme ovat\nuskotut. Ihmisen täytyy pitää varansa valitessaan elämäntyönsä, --\nsillä, paha kyllä, on sellaisiakin elämäntöitä, jotka ovat itsessänsä\nsyntisiä; ompa sellaisiakin, jotka saattavat olla syntisiä meihin\nnähden, joko siksi, etteivät sovi meille, tai että sopivat liian\nhyvin huonoille himoillemme. Lisäksi: niin totta kuin jokaisen täytyy\nkoittaa valita lahjojensa mukaan, niin totta voi valinta, joka\nitsessänsä on oikea ja hyvä, kuitenkin tulla meille kiusaukseksi,\njos me, tehtäväämme liiaksi mieltyneinä, kulutamme sen hyväksi\nkaiken aikamme ja kaikki ajatuksemme. Me emme saa laiminlyödä\nkristi-ihmistämme, yhtä vähän kuin vanhempina velvollisuuksiamme\nlapsiamme kohtaan. Meidän täytyy syventyä itseemme niin, että Pyhä\nhenki saa alituisen vaikutusalan meissä; meidän täytyy istuttaa\nlapsiimme hyvä kristillinen siemen ja sitä heissä hoitaa. Ei mikään\ntehtävä, ei mikään tekosyy voi meitä tästä vapauttaa, vaikka kyllä\nolosuhteet ovat huomioon otettavat.\n\nJa sitten hän jatkoi -- kosketellen läsnäolijain elämäntehtäviä,\nheidän kotiolojaan, heidän suhteitaan, heidän ajatuksiansa. Hän\nasetti näytteeksi toisia oloja, suurempia tehtäviä, jotka saattoivat\nasiaa valaista. Provasti oli siitä hetkestä asti, jolloin hän\nsaarnastuoliin nousi, ihan toinen niiden silmissä, jotka ainoastaan\ntunsivat hänet jokapäiväisestä elämästä. Hänen ulkomuotonsakin oli\ntoinen: hänen umpinaiset, voimakkaat kasvonsa olivat avautuneet, niin\nettä ajatus kuulsi niistä läpi; hänen silmänsä olivat kirkkaat ja\nkatsoivat suoraan ja vakaasti eteensä, tuoden suuria sanomia; hänen\näänensä kajahteli pitkänä jylinänä tai viilteli lyhyinä, äkillisinä\nkäänteinä, asettui joskus vienopuheiseksikin, mutta vain uudestaan\nkohotaksensa. Oikeastaan hän ei voinut puhua muussa kuin suuressa\nhuoneessa, ajatus äänettömyyden ympäröimänä; sillä hänen äänessään\nei ollut sointua, jos hän ei saanut huutaa; hänen muodossaan ei\nkirkkautta, hänen ajatuksissaan ei sattuvaa selvyyttä, jos se ei\npalanut innosta. Ei sentähden, että aine nyt vasta olisi keksitty;\nei, samoin kuin tuska, samoin oli ajatteleminenkin koonnut suuret\nvarastot hänen sieluunsa; hän oli ankara, umpimielinen työskentelijä.\nMutta tavallisesti hänellä ei aina ollut mietteet valmiina, hän ei\nvoinut keskustelussa selväksi leimata ajatuksiaan; hänen piti saada\npuhua yksinänsä, ainakin saada täyttä vauhtia kulkea edestakaisin.\nHänen kanssansa ruveta sanan vaihtoon oli melkein yhtä kuin karata\naseettoman miehen kimppuun; mutta vaarallista se kuitenkin oli, sillä\nhän kumosi toisen väitöksen heti paikalla ja semmoisella kiivaudella,\nett'ei ollenkaan malttanut syitä esittää; jos näitä kuitenkin\nhäneltä vaadittiin, niin tapahtui jompikumpi kahdesta: hän joko\nhyökkäsi vastapuoleen niin, että saattoi käydä hyvinkin pahasti, tai\nvaikeni yht'äkkiä, peläten omaa itseään. Ketään ei helpommin saanut\nvaikenemaan kuin tätä voimakasta, kaunopuheliasta miestä.\n\nPetra oli vavissut, kun provasti alotti rukouksensa; sillä hän tunsi,\nmikä sen aiheutti. Jota pitemmälle provasti eteni aineessansa, sitä\nlähemmäksi tunsi Petra hänen tulevan häntä itseään; hän kyyristyi\nkokoon ja näki Signen tekevän samoin. Mutta armotta tuo väkevä mies\niski. Jalopeura oli saalistansa etsimässä, Petra tunsi olevansa joka\ntaholta ahdistettuna, piiritettynä ja suljettuna, -- mutta mihin\nkovin käsin oli tartuttu, sitä pideltiin säälivällä hellyydellä. Oli\nniinkuin Petra -- tuomitsevaa sanaa kuulematta -- olisi vain laskettu\näärettömän rakkauden syliin. Ja siinä hän rukoili, siinä hän itki ja\nkuuli Signen tekevän samoin ja rakasti häntä sentähden!\n\nKun provasti astui alas totuuden tuolista mennäkseen siitä ohitse\nsakastiin, säteili vielä hänen kasvoillansa kirkkaus seurustelusta\nkaikkivaltiaan kanssa. Hän loi Petraan suoran ja tiedustelevan\nsilmäyksen, mutta kohdatessaan hänen avonaisen katseensa, välähti\nsiitä lempeyden säde; hän katsahti pikaisesti penkin soppeen\ntyttärensä puoleen, astuessaan eteenpäin.\n\nSigne nousi heti tämän jälkeen; verho oli hänen silmillänsä, jott'ei\nPetra uskaltanut seurata. Hän läksi senvuoksi myöhemmin. Mutta tänään\nistuivat he taasen kaikki kolme päivällispöydässä; provasti puhui\nvähän, mutta Signe oli arka. Kun provasti, joka nähtävästi mieli\nottaa äskeiset tapahtumat puheeksi, teki pienimmänkin viittauksen,\nniin väisti Signe niin kainosti ja hienosti, että provasti\nheti muisti hänen äitiänsä, hän vaikeni ja muuttui vähitellen\nsurulliseksi. Niin vähän siihen tarvittiin.\n\nMutta mikään ei ole tuskallisempaa, kuin tyhjiinrauennut sovinnon\nyritys. Noustiin pöydästä voimatta suoraan katsoa toisiinsa, vielä\nvähemmin kiittää. Salissa tuli vihdoin niin painostavaa, että kaikki\nkolme olisivat mielellään menneet takaisin ulos, mutta kukaan ei\nensimäisenä. Petra puolestansa tunsi, että jos hän meni, niin meni\nhän ikipäiviksi. Hän ei voinut jälleen tavata Signeä, kun ei saanut\nhäntä rakastaa, hän ei kärsinyt nähdä provastia surumielisenä\nhänen tähtensä. Mutta jos hänen tuli lähteä, niin tuli hänen eritä\njäähyväisiä lausumatta; sillä miten voisi hän hyvästi jättää näitä\nihmisiä? Pelkkä tämä ajatus sai hänen mielensä niin kuohuksiin, että\nhän töin tuskin voi sitä hillitä.\n\nJota kauemmin tämmöistä painostavaa hiljaisuutta kestää, jolloin\nodotamme toinen toistamme, sitä tukalammaksi se tulee. Kukaan ei\nliikahda, sillä hän tuntee että se huomataan; jokainen huokaus\nkuuluu; kuuluu sekin jos joku on järin levollinen, sillä se kuuluu\nkovuudelta. Mielemme on jännityksessä, kun ei mitään puhuta, ja me\nvapisemme pelosta että jotain puhuttaisi.\n\nKukin heistä tunsi että tämä hetki ei koskaan palaisi. Ne muurit,\njoita välillemme rakennamme, kasvavat, oma vikamme kasvaa, toisten\nkasvaa, kasvaa joka henkäykseltä; milloin olemme epätoivossa,\nmilloin vihoissamme, sillä se, joka tällä tavalla meitä kohtelee,\non säälimätön, ilkeä, me emme kärsi sitä, emme anna sitä hänelle\nanteeksi -- Petra ei jaksanut kauemmin tätä kestää, hänen täytyi joko\nkirahtaa tai juosta tiehensä.\n\nSilloin kuului kulkusten helinää maantieltä, hetken kuluttua näkyi\nsudennahkoihin puettu mies terävänokkaisessa reessä ja kyytipoika\ntakana ajaa karittelevan ryytimaan ohitse kartanolle -- Kaikki\nhengittivät helpommin ja odottivat pelastusta! He kuulivat tulijan\näänen käytävästä, hän veti matkasaappaat ja turkin yltänsä ja jutteli\npiikatytön kanssa joka auttoi häntä; provasti nousi mennäkseen häntä\nvastaan, mutta kääntyi takaisin, kun ei tahtonut jättää tyttöjä\nkahdenkesken; -- taasen jutteli vieras käytävässä ja nyt lähempänä,\nniin että äänen kuullessaan kaikki kolme nostivat silmänsä, mutta\nPetra nousi ja iski kiinteästi silmänsä oveen; -- kolkutus kuului; --\n\"astukaa sisään!\" lausui provasti kiihtyneenä, kirkasmuotoinen mies\nseisoi ovella silmälasit päässä, Petra kirahti ja vaipui tainnoksiin\ntuolille: -- sehän oli Ödegaard.\n\nHäntä odotettiin pappilaan jouluksi, vaikkei kukaan ollut sitä\nPetralle ilmoittanut; mutta että hän tuli juuri nyt, sehän oli\nJumalan sallimus, sen he heti kaikki tunsivat.\n\nPetra ei tajunnut mitään, ennenkuin Ödegaard seisoi hänen edessänsä\nja tarttui hänen käteensä. Hän piteli kauan siitä, mutta ei puhunut\nmitään, eikä myöskään Petra; -- hän ei edes voinut nousta. Mutta pari\nkyyneltä vieri hänen poskillensa, hänen yhä katsoessaan Ödegaardiin.\nTämä oli hyvin kalpea mutta muuten varsin levollinen ja ystävällinen;\nhän veti kätensä jälleen pois, astui kerran laattian poikki ja\nlähestyi sitten Signeä, joka oli lymynnyt äärimmäiseen ikkunansolaan\näitinsä kukkasien keskelle.\n\nPetra halusi olla yksinänsä, hän vetäytyi senvuoksi pois. Signellä\noli puuhailemista talontoimissa, jonka tähden provasti ja\nÖdegaard istuutuivat kamariin lasin ääreen, jota matkustavainen\nkaipasi. Täällä hän lyhyesti sai kuulla viime päivien tapahtumat,\nvaipui tuosta syviin ajatuksiin, mutta ei sanonut mitään. Heidät\nkeskeytettiin omituisella tavalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIkkunan kohdalla tuli kaksi vaimoa ja kolme miestä käyden perätysten,\nja tuskin provasti ne huomasi, kun hän hypähti pystyyn: \"Tuossa he\ntaaskin ovat! -- nyt meiltä kysytään kärsimystä.\" Huoneeseen tulivat\nensin vaimot, sitten miehet, hitaasti, ääneti. He sijoittuivat seinää\npitkin kirjahyllyjen alle ja vastapäätä sohvaa, jossa Ödegaard\nistui. Provasti asetti heille tuoleja ja toi toisia salista; he\nistuutuivatkin kaikki, paitse eräs kaupungin kuosiin puettu nuori\nmies, joka ei tahtonut istua vaan jäi seisomaan ovipieleen, -- hieman\nuhkamielinen ilme kasvoissa ja molemmat kädet taskussa.\n\nPitkällisen äänettömyyden jälkeen, jonka kuluessa provasti pisti\npiippuunsa, ja Ödegaard, joka ei tupakoinut, silmäili tulijoita,\nalotti vihdoin eräs lähes 40-vuotinen, valkeaverinen, kalpea nainen\nkeskustelun. Hänen otsansa oli joksikin kapea, silmät suuret, mutta\nujot; ne eivät oikein tienneet mihin kiintyä. Nyt lausui hän: \"Te\npiditte, provasti, kauniin saarnan tänään, se soveltui meidän\nnykysiin ajatuksiimme; -- sillä me, Öigarin vuorelaiset, olemme viime\naikoina paljon puhuneet kiusauksesta.\" Hän huokasi; eräs mies, jolla\noli leveät, korkeat yläkasvot ja lyhyet, kapeat alakasvot, huokasi\nmyöskin: \"Herra, kaitse tietämme! Luovuta minun silmäni, ett'eivät\nne turhuutta himoitse!\" -- Ja Elsa, hän, joka ensinnä oli puhunut,\nhuokasi uudestaan ja sanoi: \"Millä keinoin saattaa nuori pitää\npolkunsa puhtaana, että hän vaeltaisi sanasi jälkeen?\" -- Se kuului\nhänen suustansa vähän kummalliselta; sillä hän ei enää ollut nuori.\nMutta eräs keski-ikäinen mies, joka istui pää kallellansa ruumistansa\nedestakaisin huojutellen, milloinkaan silmäluomiansa kokonaan\nnostamatta, lausui ikäänkuin puoliksi unissaan:\n\n    Perkeleen juonet, viettely\n    Sit' ihmistä ei säästä,\n    Jok' olla tahtoo kristitty\n    Ja taivaan riemuun päästä.\n\nProvasti tunsi nämä ihmiset aivan hyvin, tietääkseen että tämä vasta\noli johdantoa; hän odotti siis, ikäänkuin ei vielä mitään olisi\nsanottu, vaikka taas vallitsi pitkällinen huokauksien keskeyttämä\näänettömyys.\n\nLyhyt vaimo, joka kyyryssään näytti vielä lyhyemmältä ja joka oli\nkääriytynyt niin moneen monituiseen kaulahuiviin, että näytti\npelkältä vaatetukulta -- kasvoja ei näkynyt merkiksikään, -- rupesi\npudisteleimaan ja liikahtelemaan ja päästi muutaman hymähdyksen.\nHeti hätääntyi valkoverinen vaimo ja sanoi: \"Nyt on kaikki soitto ja\nkarkelo Öigarissa loppunut, -- mutta -- --\", hän pysähtyi taaskin\npuheessaan, johon Lauri, tuo, jolla oli korkeat yläkasvot, lisäsi:\n\"Mutta siellä on yksi mies, Hannu Pelimanni, joka ei tahdo lopettaa.\"\n-- Kun Laurikin ajatteli jatkoa, keksi nuori mies sen ja sanoi:\n\"Sillä hän tietää että provastillakin on soittokone, jonka sävelien\nmukaan täällä pappilassa sekä tanssitaan että lauletaan.\" -- \"Hän\nei tietysti siinä tee enemmän syntiä kuin provastikaan\", sanoi\nLauri. \"Mutta niin se on, että kyllä provastin soitto on heillekin\nkiusaukseksi\", lausui Elsa varovasti, ikäänkuin auttaakseen asiaa\nalkuun. Mutta nuori mies liitti ankaramman lisäyksen: \"Se pahentaa\nalaikäisiä, niinkuin sanassa sanotaan: joka pahentaa yhden näistä\npienemmistä, jotka uskovat minun päälleni, parempi hänen olisi, että\nmyllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin\nmeren syvyyteen.\" -- Ja Lauri lausui vuoroonsa: \"Pyyntömme siis on\nettä joko lähetät soittokoneesi sinne tai poltat sen, jottei se olis\npahennukseksi --\" -- \"seurakuntalaisillesi\", lisäsi nuori mies.\n\nProvasti puhalti ja hikoili ja lausui vihdoin, silmin nähden koettain\nolla levollisena: \"Minulle ei tämä soitto ole kiusaukseksi, se minua\nvirkistää ja vapauttaa. -- Te tiedätte että se, mikä vapauttaa\nhenkemme, saattaa meidät herkemmiksi vastaan ottamaan ja tajuamaan,\nsenvuoksi uskon minä vallan varmaan, että tämän soitto ja sentapaiset\non minulle avuksi.\" -- \"Ja minä tiedän että niitä on pappeja, jotka,\nPaavalin sanojen mukaan, kuitenkin ovat valmiit siitä luopumaan, kun\nseurakuntalaiset sitä pyytävät\", lausui nuori mies. -- \"Ehkä minäkin\nennen olen hänen sanansa niin ymmärtänyt\", vastasi provasti, \"mutta\nen nyt enää. Voimme luopua jostakin tavasta tai mukavuudesta, mutta\nei ole pakko ruveta yksipuoliseksi ja houkkamaisiksi yksipuolisten\nja houkkamaisten kanssa. En silloin vahingoita ainoastaan itseäni,\nvaan myöskin niitä, joiden esikuvana minun tulee olla; sillä\nsilloinhan asetan heille huonon esikuvan, esikuvan päinvastaisen\nomaa vakaumustani.\" Provasti voi harvoin muualta kuin saarnatuolista\nnäin laajalta asiaa esittää. Hän lisäsi: \"En tahdo heittää pois\nsoittokonettani enkä polttaa sitä, tahdon usein sitä kuulla; sillä\nminä kaipaan sitä usein, -- ja soisin että tekin joskus kaikessa\nviattomuudessa vapauttaisitte henkenne laululla, soitolla tai\nkarkelolla; sillä minä pidän sellaista hyvänä ja oikeana.\"\n\nNuori mies taivutti päätänsä sivullepäin: \"Hyi!\" sylkäsi hän.\nProvastin kasvot lensivät veripunaisiksi, ja huoneessa syntyi\nhiljaisuus. -- Nyt huojuttelija kajahutti korkealla äänellä:\n\n    \"Oi, taivaan herra, ma tiedän sen,\n    Ken ristinsä kärsien kantaa,\n    Hän suuri olkoon tai vaivainen,\n    Toki murhetta, tuskaa se antaa,\n    Sill' liha ja veri on heikkoa\n    Sen mahdamme myöden antaa.\"\n\nJa sitten Lauri lempeällä äänellä: \"Vai sinä sanot siis että soitto,\nlaulu ja karkelo on oikeata, vai niin! -- -- Oikeata on siis herättää\nsaatana aistien kautta; vai niin! -- -- Vai näin meidän pappimme\nsanoo; -- noh, sittenhän sen tiedämme! -- Vai hän sanoo, että kaikki,\nmikä tapahtuu joutilaisuudessa ja lihallisuudessa, on vapautukseksi\nja avuksi, .. että se, mikä on kiusaukseksi, on oikeata!\" -- Mutta\nnyt ehätti Ödegaard puhumaan, sillä hän näki provastin muodosta että\nasia oli väärälle tolalle kääntymäisillään: \"Sanoppa, hyvä mies, mikä\nse ei ole kiusaukseksi?\"\n\nKaikki katsoivat häneen, jonka kieleltä nämä varmasti lausutut\nsanat tulivat. Kysymys oli itsessään niin odottamaton, ett'ei Lauri\ntuokiossa tiennyt, mitä siihen vastata; toisetkin olivat yhtä\nymmällä. Mutta yht'äkkiä kumisi ikäänkuin kaivosta tai kellarista:\n\"Se on työnteko.\" Ääni tuli noiden summattomien kaulahuivien sisästä,\nse oli Randi, joka nyt ensikertaa puuttui puheeseen. Voiton hymyyn\nmeni Laurin kapeat alakasvot, valkoverinen vaimo katsoi luottavana\nRandiin, ja tuolta nuorelta mieheltä, joka seisoi ovipieleen nojaten,\nkatosi hetkeksi röyhkeä suun mytistys. Ödegaard älysi että tässä oli\npää, vaikk'ei sitä näkyvissä ollut.\n\nHän kääntyi siis Randin puoleen: \"Millaisen pitäisi työn olla,\njott'ei se olisi kiusaukseksi?\" Randi ei tahtonut tähän vastata,\nmutta nuori mies vastasi: \"Kirous kuuluu: otsasi hiessä pitää sinun\nleipäsi syömän; työn pitää siis tuottaa hikeä ja vaivaa.\" -- \"Eikö\nmitään muuta kuin hikeä ja vaivaa? Eikö hyötyä, esimerkiksi?\" --\nTähän ei nuori mieskään tahtonut vastata, mutta nyt nuo kapeat\nalakasvot saivat halun haastaa. \"Kyllä, hyötyä niin paljoa kuin\nsuinkin.\" -- \"Mutta näinhän on työssä kiusausta, nimittäin kiusausta\nliian suureen hyötyyn?\" -- Tähän pulmaan tuli apu syvyydestä:\n\"Hyöty se silloin kiusaa, eikä työ.\" -- \"Niin, mitä on tehdä liikaa\ntyötä hyödyn tähden?\" Randi vetäytyi takaisin kuoreensa; mutta\nLauri astui esiin: \"Mitä se liika työ tarkoittaa?\" -- \"Sitä, että\nse tekee sinut juhdaksi, että se kietoo sinut orjuuteen.\" -- \"Sen\npitää olla orjuutta!\" lausui se, joka otsanhikeä rakasti. -- \"Mutta\nvoiko se orjallisena johdattaa Jumalan puoleen?\" -- \"Työ on Jumalan\npalvelusta\", huusi Lauri. -- \"Rohkenetko sitä sanoa _kaikesta_\ntyöstäsi?\" --, Lauri vaikeni. -- \"Ethän suinkaan, olehan järkevä ja\nmyönnä, että hyödyn tähden voidaan tehdä liikaa työtä, _niinkuin\nvain sen vuoksi eläisimme_. Siis on työkin kiusaukseksi.\" -- \"Niin,\nkaikessa on kiusausta, lapseni -- kaikessa on kiusausta!\" arveli\nprovasti, nousten istualtaan ja ikäänkuin päätökseksi koputtaen\ntuhkan piipustansa. Huokauksia kuului vaatetukusta, mutta vastausta\nei tullut.\n\n\"Kuulkaa\", alotti Ödegaard uudestaan -- ja provasti pani uutta\ntupakkaa piippuunsa -- \"kun nyt työ tuottaa hyötyä s.o. hedelmiä,\nniin on kaiketi meidän lupa nauttia näitä hedelmiä? jos niistä\ntulee rikkautta, niin on kai meillä lupa nauttia tätä rikkautta?\"\n-- Tämä synnytti paljon epäilystä, toinen katsoi toiseen. \"Minä\nvastaan sill'aikaa kuin te mietitte asiaa\", sanoi Ödegaard. \"Jumala\non varmaan sallinut että koetamme muuttaa hänen kirouksensa\nsiunaukseksi; sillä itse hän johdatti patriarkkansa, johdatti\nkoko kansansa rikkauksia nauttimaan.\" -- \"Apostoleilla ei saanut\nolla mitään omaisuutta\", muistutti nuori mies voitonvarmana. --\n\"Niin, se on totta; sillä hän tahtoi heidät asettaa _ulkopuolelle_\nja _ylemmäksi_ kaikkia ihmisoloja, jotta he ainoastaan näkisivät\nJumalan; -- he olivat kutsutut!\" -- \"Me olemme kaikki kutsutut!\" --\n\"Mutta emme samassa mielessä; -- oletko _sinä_ apostoliksi kutsuttu?\"\n-- Nuoren miehen kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hänen katsantonsa\nsynkkeni tuon korkean otsan alla, joka ikäänkuin muuri varjosi hänen\nsilmiänsä; hänellä oli varmaankin syytä ottaa itseensä.\n\n\"Mutta täytyyhän rikkaankin tehdä työtä\", arveli Lauri; \"sillä työtä\ntekemään on meitä käsketty.\" -- \"Tietysti hänen täytyy, vaikka kohta\nhänen välikappaleensa ja tehtävänsä ovat toisenlaiset; -- kullakin on\nomansa. Mutta sanoppas: pitääkö ihmisen alituisesti tehdä työtä?\" --\n\"Hänen pitää myöskin rukoilla\", virkahti valkoverinen vaimo ja pani\nkätensä ristiin, ikäänkuin olisi muistanut että oli liian kauan sitä\nlaiminlyönyt. -- \"Siis, aina kun ihminen ei tee työtä, pitää hänen\nsiis rukoilla? -- Voiko kukaan ihminen sitä tehdä? -- Mitä olisi\nsemmoinen rukous, mitä semmoinen työnteko? -- Eikö hänen myöskin\ntarvitse levätä?\" -- \"Silloin vasta tulee meidän levätä kun emme enää\nmitään muuta jaksa, sillä näin ollen pääsemme pahojen ajatuksien\nkiusauksesta, -- ah, silloin pääsemme kiusauksista!\" arveli Elsa\njälleen, ja psalmista jatkoi:\n\n    \"Kun päivän kuorman alta\n    Jäsenet unen valtaan\n    Ehtoolla raukeaa,\n    Niin synninkuormastansa\n    Väsynyt sielu kanssa\n    Sun luokses, Jeesus, halajaa! -- --\"\n\n\"Vaiti, Eerikki, ja kuuntele\", sanoi provasti. Mutta nyt Ödegaard\nveti solmun kiinni: \"Nähkääs, työ tuottaa hedelmiä ja kaipaa lepoa.\nMutta minä arvelen seuraelämästä, soitosta, laulusta ja muusta\nsellaisesta, että ne sekä ovat työn suloisia hedelmiä että myöskin\ntarjoovat hengelle virkistävää lepoa.\"\n\nNyt tuli levottomuutta leirissä; kaikki loivat silmänsä Randiin;\nsillä nyt piti päävoiman rynnätä esiin; hän nytki nytkimistään,\nja vihdoin sieltä tuli hitaasti ja hiljaa: \"Maailmalliset laulut\nja soitot ja hyppimiset eivät tuota mitään lepoa; ne ainoastaan\nkiihottavat lihaamme syntisiin himoihin. Työn hedelmiä ei siis\nmyöskään se saata olla, mikä turmelee työmme ja veltostaa.\" -- \"Ah,\nsellaiset ovat suureksi kiusaukseksi!\" lausui valkoverinen vaimo\nhuoaten. Tähän sovitti Eerikki seuraavan virrenpätkän:\n\n    \"Pois riettaat riemusi,\n    Ne muuttuu murheeksi;\n    Sun riemus, jotka pauhaa,\n    Ei anna sielun rauhaa;\n    Ilosi ovat turhat,\n    Sa niillä sielun murhaat.\" --\n\n\"Vaiti, Eerikki!\" sanoi provasti; \"sinähän vain tuotat häiriötä!\" --\n\"Niin, niin, saattaa niin olla\", sanoi Eerikki -- ja rupesi uudestaan:\n\n    \"Ah! autuas se ihminen,\n    Ken karttaa vääräin teitä,\n    Ei istu kanssa syntisten,\n    Ei noudattele heitä -- --\"\n\n\"Ole nyt vaiti, Eerikki! -- Virsi on kyllä hyvä; mutta kaikki\najallansa ja paikallaan.\" -- \"Niin, oikein, provasti, totta sanoit,\n-- kaikki ajallansa ja paikallaan:\n\n    \"Mun töillen', toimilleni\n    Sä armon silmä luo,\n    Ne aina käskyjesi\n    Mukahan käyttää suo --\"\n\n\"Mutta kuulehan, Eerikki, näinhän saattaa rukouskin tulla\nkiusaukseksi; sinun pitäisi ruveta katolilaiseksi ja mennä luostariin\n--\" -- \"Jumala varjelkoon!\" lausui Eerikki ja avasi silmänsä\nkokonaan, mutta ummisti ne jälleen ja alkoi:\n\n    \"Kuin multa kullan rinnalla\n    Katolilainen on --\"\n\n\"Kuule nyt, Eerikki, jos et voi olla vaiti, niin saat mennä ulos\ntäältä. -- Mihin me nyt jäimmekään?\" Mutta Ödegaard oli suureksi\nhuvikseen kuunnellut Eerikkiä, eikä voinut sitä muistaa. Silloin\nkuului vaatetukusta levollinen ääni: \"Minä sanoin, ett'ei se voi\nlepoa tuottaa eikä olla työnhedelmää, se, joka -- -- --\" -- \"Nyt\nmuistan: se, joka kiusaukseen johdattaa, ja sitten näytti Eerikki\ntoteen että rukouskin saattaa kiusaukseen johdattaa. -- Katsokaamme\nsiis mitä nämä kappaleet muuten voivat aikaan saada. Oletteko\nottaneet huomataksenne että iloiset tekevät paremmin työtä kuin\nraskasmieliset? Minkätähden?\"\n\nLauri hoksasi mitä tämä puhe tarkoitti ja sanoi sentähden: \"Usko se\non, joka ihmisen iloiseksi tekee.\" -- \"Niin, jos usko on valoisa;\nmutta etkö ole huomannut että usko saattaa tehdä niin synkäksi, että\nmaailma ympärillämme muuttuu kuritushuoneeksi?\"\n\nValkoverinen vaimo huokaili niin taajaan että vaatetukku rupesi siitä\nliikkumaan. Laurikin toi tuiman silmäyksen häneen, ja vaimo vaikeni.\n-- Ödegaard jatkoi: \"Yksi ja sama, olkoon se sitten työtä rukousta\ntai huvitusta, tekee typeräksi ja synkäksi. Sinä saatat maata kaivaa,\nkunnes muutut luontokappaleeksi, rukoilla, kunnes tulet tapamunkiksi\nhuvitella, kunnes tulet veltoksi hempukaksi. Mutta käytäppä näitä\nvuorotellen! Vaihdellessa virkistyy mieli ja ajatus; työsi edistyy\nja uskosi valkenee\" -- \"Meidän pitää siis olla iloisina nyt!\" sanoi\nnuori mies ja naurahti. -- \"Niin, oikein, silloin sinä voit elää\nyhdessä toisten ihmisten kanssa; sillä vasta iloisena huomaat toisten\nhyvät puolet ja rakastat niitä. Mutta ainoastaan lähimmäistäsi\nrakastaen voit Jumalaa rakastaa.\"\n\nKun ei kukaan heti näkynyt tahtovan tätä vastustaa, yritti Ödegaard\ntoistamiseen vetää solmun kiinni, sanoen: \"Niissä kappaleissa, jotka\n_vapauttavat_, niin että Pyhä Henki saa vaikutusvaltaa meissä --\nsillä kahlehdituissa Hän ei mitään vaikuta! -- niissä kappaleissa,\njotka ovat meille avuksi, niissä täytyy olla siunaus -- ja niin\ntässäkin.\" -- Provasti nousi, hänen oli taas piippunsa tyhjä.\n\nTätä seuraavan äänettömyyden kestäessä, jota ei huokauksetkaan\nkeskeyttäneet, nähtiin vaatetukun ponnistelevan ja vihdoin kuului\nsiitä hiljainen ääni: \"Sanassa sanotaan: kaikki, mitä teet, tee\nJumalan kunniaksi; -- mutta ovatko maailmalliset laulut, soitot ja\nhypyt Jumalan kunniaksi?\"\n\n\"Suorastaan ei; -- mutta eikö sama ole syömisen, nukkumisen ja\npukeumisen? Ja kuitenkin täytyy meidän näitä tehdä. Ajatus ei siis\nvoi olla mikään muu kuin se, että sinun ei pidä tehdä mitään, mikä on\nsyntiä.\" -- \"Niin, mutta eikö tämä ole syntiä?\"\n\nEnsikerran tuli Ödegaard vähän tuskaiseksi; hän vastasi siis\nlyhyesti: \"Raamatusta näemme, että laulua, soittoa ja tanssia\nkäytettiin.\" -- \"Niin, Jumalan kunniaksi.\" -- \"Olkoonpa niin, --\nJumalan kunniaksi. Mutta syy, miksi juutalaiset aina ja joka tilassa\nmainitsivat Jumalaa, oli se, että he lapsina eivät vielä olleet\nerottaneet kappaleita. Lapset nimittävät _kaikkia_ vieraita miehiä\n'mieheksi', -- lapsen kysymyksiin: 'mistä tämä on, mistä tuo?'\nvastaamme aina yhdellä tavalla: 'Jumalasta'; mutta täys'ikäisinä\ntäys'ikäisille me emme mainitse ainoastaan antajaa, Jumalaa,\nvaan samassa myöskin väliasteet. Niin saattaa esim. kaunis laulu\npuhua Jumalasta tai johtaa Jumalan luo, vaikkei siinä Jumalan\nnimeä mainita; sillä moni asia johtaa sinne, vaikka kohta ei\nsuorastansakaan. Tanssi, jos se todella on terveen ja viattoman iloa\nja riemua, ylistää, -- jos ei suorastaan, niin kuitenkin -- _Häntä_,\njoka antoi meille terveyden ja rakastaa lapsen mieltä sydämessämme.\"\n\n\"Kuulkaa, kuulkaa tätä!\" lausui provasti; hän tiesi tunnossaan\nettä hän kauan oli väärin käsittänyt näitä seikkoja ja niitä\ntoisille väärin selittänyt. Mutta Lauri oli kauan aikaa istunut ja\nmiettinyt. Nyt oli hän valmis; jyvä oli laskenut hänen korkealta\notsaltansa lyhyille, äreille alakasvoille; siellä sitä rouhittiin ja\njauhettiin ja nyt se tuli valmiina ulos: \"Ovatko myöskin kaikellaiset\nseikkailut, sadut ja tarinat, kaikellaiset runot ja lorut, joita\nnykyaikoina ajetaan kirjat täyteen, ovatko nekin luvalliset? Eikö\nsanassa sanota: 'jokainen sana, mikä suustasi lähtee, olkoon\ntotuutta?'\"\n\n\"Olen sinulle kiitollinen, että tämän otit puheeksi. -- Ajatuksen\nlaita on, näet, sama kuin huoneen, jossa asut. Jos huone on niin\nahdas, että tuskin saat pääsi sisään ja jalkasi ojennetetuiksi, niin\nkyllä varmaankin tahdot sitä laventaa. Ja runous ylentää ajatusta ja\nlaajentaa sitä! Jos kaikki ajatukset, jotka ovat ylempänä kaikkein\nvälttämättömintä, olisivat valhetta, niin tulisivat pian kaikkein\nvälttämättömimmätkin ajatukset valheeksi. Ne puristaisivat sinut\ntähän maakuoppaasi niin ahtaaseen, ett'et koskaan saavuttaisi\niankaikkisuutta, ja sehän sinun kuitenkin on määräsi, ja näidenhän\ntulisi sinua uskossa sinne viedä.\" -- \"Mutta runous kuvaa sellaista,\nmikä ei koskaan ole ollut olemassa, ja sehän siis on valhetta?\"\nlausui Randi miettivästi. -- \"Ei suinkaan, se on usein paljon\ntodenperäisempää kuin se, minkä silmillämme näemme\", vastasi\nÖdegaard. Nyt he kaikki katsoivat häneen epäilevästi, ja nuori mies\nmuistutti: \"En ole koskaan ennen tiennyt, että tarina Tuhkimuksesta\non todenperäisempi kuin se, minkä näen silmieni edessä.\" -- He\nvetivät kaikki suunsa hieman nauruun. -- \"Mutta sano, huomaatko sinä\naina yhtenäisyyttä siinä, minkä näet silmiesi edessä?\" -- \"En ole\nkai tarpeeksi oppinut.\" -- \"Oh, oppinut sen vielä vähemmin huomaa.\nTarkoitan näet sellaisia jokapäiväisiä asioita, jotka tuottavat\nsurua ja vaivaa, joita miettien mieli mustuu, kuten on tapana sanoa.\nEikö sellaista tapahdu?\" -- Lauri ei vastannut, mutta vaatetukusta\nkuului vakaasti: \"Aivan usein.\" -- \"Mutta jos nyt kuulisit jonkin\nsepitetyn kertomuksen, joka niin vastaisi omaa elämääsi, että tämän\nkuullessasi käsittäisit oman tilasi? Etköhän sanoisi että tämä\nkertomus, joka sinulle selvitti oman elämäsi, joka antoi sinulle\nsitä lohdutusta ja kehoitusta, jota ymmärtäminen tuottaa, etkö\nsanoisi että tämä kertomus sinusta on todempi kuin oma elämäsi?\" --\nValkoverinen vaimo lausui: \"Minä kerran luin kertomuksen, joka minua\nhaikeissa huolissa lohdutti siihen määrään, että se, mikä kauan oli\nmieltäni raskauttanut, milt'ei muuttunut iloksi.\" Vaatetukusta kuului\nrykimistä: -- \"niin, se on aivan totta\", lisäsi hän arkaillen.\n\nMutta nuori mies ei tahtonut tähän myöntyä: \"Voivatko nuo jutut\nTuhkimuksesta ketään lohduttaa?\" -- \"Voivat kyllä, -- kaikki\ntavallansa. Leikillisyydellä on suuri valta, ja tämä tarina osoittaa\nleikillisellä tavalla että se, josta huonointa luullaan, usein\nvoi suuria tehdä, -- että onni on rohkean osana, ja että se mies\npääsee eteenpäin maalimassa, joka sydämmestään tahtoo. Etkö luule\nettä monen lapsen on hyvä tätä muistaa, ja monen täys'ikäisenkin\nmyös?\" -- \"Mutta pirun- ja noidanjuonia uskominen on kuitenkin\ntaikauskoa?\" -- \"Ken on käskenyt sinun niitä uskomaan? Se on\n_kuvakieltä_.\" -- \"Mutta meitä on kielletty käyttämästä kuvia ja\nmerkkejä, niinkuin kaikki ulkokiilto on perkeleestä.\" -- \"Vai niin;\n-- missä sitä sanotaan?\" -- \"Raamatussa.\" -- Nyt puuttui provasti\npuheeseen: \"Ei ikänä; teidän käskyksenne on väärä; sillä raamattu\nitse käyttää kuvia.\" -- Kaikki katsahtivat häneen. \"Se käyttää kuvia\njoka sivulla, niinkuin itämaisten kansojen on tapana. Me käytämme\nitsekin kuvia kirkoissamme, me käytämme kuvia kielessämme, käytämme\npuuhun leikatuita, kankaalle maalatuita, kiveen veisteltyjä kuvia,\nemmekä Jumalaakaan voi ajatella muuten kuin kuvallisesti. Eikä\nsiinä kyllä: Jeesus käyttää kuvia; itse Herra Jumalakin, eikö hän\nesiintynyt jos jonkin muotoisena, ilmestyessään profeetoille; eikö\nhän kulkijamen muodossa tullut Aaprahamin luokse Mamreen ja syönyt\nhänen pöydässänsä? Mutta jos Jumala voi ilmestyä monenmuotoisena\nja käyttää kuvia, niin voi ihminen samoin.\" -- Tähän heidän täytyi\nsuostua; mutta Ödegaard nousi istualtaan ja löi hiljaa provastia\nolalle: \"Kiitos! te todistitte nyt mainiosti raamatun avulla että\nnäyttelijätoimi on luvallista!\" Provasti pysähtyi kauhistuen; savu,\nmikä oli suussa, tuli vitkalleen ulos itsestänsä.\n\nÖdegaard astui laattian poikki vaatetukon luokse, kumartui nähdäkseen\nedes vilahdukselta hänen kasvojansa, vaikka turhaan. \"Tahdotko sinä\nvielä muuta tietää?\" kysäsi hän; \"sillä minusta näytät yhtä ja toista\najatelleen.\" -- \"Niin, Jumala paratkoon, eihän sitä aina tule oikein\najateltua.\" -- \"Niin, -ensiaikoina kääntymisemme jälkeen olemme niin\nkiintyneet sen ihmeisiin, että kaikki muu meistä näyttää turhalta ja\nväärältä. Olemme rakastajan kaltaisia, ikävöimme vaan rakastettua.\"\n-- \"Niin, mutta katsokaa noita ensimäisiä kristittyjä, meidän tulee\nkuitenkin heitä pitää esikuvanamme.\" -- \"Ei suinkaan, heidän ankarat\nolonsa pakanoitten keskellä ei enään sovellu meidän oloihimme; meillä\non toisia tehtäviä, meidän pitää saada kristillisyys käytäntöön\nnyky-elämässä.\" -- \"Mutta Vanhassa Testamentissa on niin monta sanaa,\njotka todistavat koko sinun äskeisen puheesi henkeä vastaan\", lausui\nnuori mies, ensikerran kiukustumatta. -- \"Niin on; sillä nämät sanat\novat nykyään kuolleet, ne ovat kumotut, kuten apostoli Paavali sanoo:\n'_Me olemme uuden liiton palvelijat, emme puustavin vaan hengen_',\n-- lisäksi: '_Missä Herran henki on, siellä on myöskin vapaus_.' Ja:\n-- _'Kaikki on minulle luvallista'_, sanoo Paavali lisäksi, mutta\njatkaa: _'kaikki ei hyödytä.'_ Olemme niin onnelliset, että meillä\non edessämme miehen elämä, joka osoittaa, mitä Paavali tarkoitti.\nSe mies on Luther. Ja Lutherin te kaiketi uskotte olleen hyvän ja\nvalistuneen kristityn?\" Sen he uskoivat. \"Lutherin usko oli valoisa,\nse oli uuden testamentin usko! Pimeästä uskosta hän arveli, että sen\ntakana ennen kaikkia oli perkele väijyksissä. Kiusauksen pelosta\nhän arveli, että se, joka vähimmin pelkää, myös vähimmin joutuu\nkiusaukseen. Hän käytti kaikkia Luojan antamia lahjoja, ilon lahjaa\nmyöskin, koko elämä oli hänelle avoinna. Haluatteko kuulla muutamia\nesimerkkejä? Hurskas Melanchton kirjoitti kerran niin ahkerasti\nerästä kirjaa puhtaan opin puolustukseksi, ettei suonut itsellensä\nruokarauhaakaan. Silloin tempasi Luther kynän hänen kädestänsä:\n'Jumalaa ei palvella ainoastaan työnteolla, vaan myöskin lepäämällä'\nsanoi hän, 'senvuoksi Jumala on säätänyt kolmannen käskyn ja\nasettanut lepopäivän.' -- Vielä lisäksi: Luther käytti puheessansa\nkuvia, lystillisiä ja vakaisia vuorotellen, ja lasketteli yhtenään\nsuopeita, usein sukkeliakin kokkapuheita. Hän käänsi myöskin äidin\nkielelleen vanhoja, oivallisia kansantaruja ja sanoi esipuheessa että\nhän lähinnä raamattua tuskin tunsi parempia opetuksia kuin nämät.\nHän soitteli kitaraa, niin kuin, ehkä tiedätte, ja lauloi lastensa\nja ystäviensä kanssa --, ei ainoastaan virsiä, ei, vaan myöskin\niloisia lauluja; hän suosi seuraleikkejä, pelasi sakkia ja suvaitsi\nnuorten tanssia luonansa; hän vaati ainoastaan että kaikki piti käydä\nsiivosti ja nuhteettomasti. Nämä tiedot on eräs vanha, yksinkertainen\nLutherin oppilas, pappismies Juhana Mathesius, kirjoittanut muistoon\nja kertonut saarnastuolista pitäjäläisillensä. Hän rukoili että\nottaisivat nämä ohjeekseen -- ja rukoilkaamme mekin samaa!\"\n\nProvasti nousi: \"Hyvät ystävät, lopettakaamme nyt täksi erää.\" Kaikki\nnousivat istualtaan. \"Tässä on monta valistavaa sanaa lausuttu;\nsuokoon nyt Jumala armonsa tälle kylvölle! -- Rakkaat ystävät, te\nasutte yksinäisillä paikoilla; te asutte ylhäällä tuntureilla, missä\nhalla niittää viljan useammin kuin sirppi. Olisi parasta jälleen\njättää sellaiset tunturiautiot seikkailijain tyyssijoiksi ja karjan\nlaitumiksi. Hengellinen elämä siellä tuskin itää ja tulee yhtä\nsynkännäköiseksi kuin kasvitkin. Ennakkoluulot pimittävät elämän\nniinkuin tunturit, joiden varjossa ne sikiävät; ne kaihtavat ja\nerottavat. Herra kootkoon, Herra valaiskoon! -- Kiitoksia, ystäväni,\ntästä päivästä! Se toi suurempaa selvyyttä minullekin.\" Hän otti\nitsekutakin kädestä, ja nuori mieskin tarjosi ystävällisesti kätensä\nkuitenkaan silmiään nostamatta.\n\n\"Te menette tunturitietä; -- milloin ehditte kotiin?\" kysäsi\nprovasti, kun he tekivät lähtöä. -- \"Yö on pitkä\", vastasi Lauri;\n\"paljon lunta on pyryttänyt tielle ja mistä tuuli on sen puhaltanut\npois, siinä on iljenjäätä\". -- \"Niin, ystäväni, kunniaksi on käydä\nkirkkoa semmoisissa olosuhteissa. -- Älköön teitä vahinko vain\nkohdatko matkalla!\" Eerikki vastasi hiljaisella äänellä:\n\n    Ma Herran heitän huomaan\n    Suruni, murheeni,\n    Hän jälkeen armons suoman\n    Ne kääntää parhaaksi.\n\n\"Oikein, Eerikki, nyt osasit paikalle!\"\n\n\"Odottakaa vähän\", sanoi Ödegaard, kun olivat lähtemäisillään; \"ei\nole kummaa ett'ette tunne minua; -- mutta minulla pitäisi olla\nsukulaisia Öigarissa.\" -- He kääntyivät kaikki häneen päin, itse\nprovastikin, joka kyllä oli sen tiennyt, mutta nyt oli sen kokonaan\nunhottanut. \"Nimeni on Hannu Ödegaard, Knuuti Hannunpoika Ödegaardin\npoika, tuon provastin, joka kerran teidän keskuudestanne reppu\nseljässä lähti maailmaan.\" Nyt kuului vaatetukusta: \"Herra Jumala, --\nhän oli veljeni, hän.\"\n\nHe jäivät kaikki seisomaan, mutta kukaan ei saanut sanaa suustansa.\nVihdoin kysäsi Ödegaard: \"Sinun luonasi siis olin silloin, kuin\nkerran pikkupoikana kävin isäni seurassa siellä tuntureilla?\" --\n\"Niin, minun luonani\". -- \"Ja pitkän aikaa minunkin luonani\", sanoi\nLauri, \"isäsi on minun serkkuni.\" -- Mutta Randi sanoi alakuloisesti:\n\"Vai sinä olet se pikku Hannu; -- niin aika kuluu.\" -- \"Miten Elsa\nvoi?\" kysäsi Ödegaard. -- \"Tämä on Elsa\", sanoi Randi ja osoitti\nvalkoveristä vaimoa. \"Sinäkö olet Elsa?\" huudahti Ödegaard, \"sinulla\noli silloin pieni lemmentuska; halusit saada mieheksesi pitäjän\nviulunsoittajan, -- saitko hänet?\" Kukaan ei vastannut. Vaikka alkoi\nhämärtää, näki hän Elsan lentävän tulipunaiseksi ja miesten katsovan\npoispäin tai maahan, -- lukuunottamatta nuorta miestä, joka tuimasti\nkatsoi Elsaan. Ödegaard huomasi tuhmasti kysyneensä, provasti riensi\nhänelle avuksi: \"Ei, Hannu viulunsoittaja on naimaton; Elsa sai\nLaurin pojan miehekseen, mutta on nyt jälleen vapaa; hän on leski.\"\n-- Elsa lensi uudestaan veripunaiseksi, nuori mies huomasi sen ja\nnaurahti pilkallisesti.\n\nMutta Randi lausui: \"Niin, sinä olet kai pitkältä matkustanut,\nsinä? Olet paljon oppia saanut; kuulen ma.\" -- \"Niin, tähän saakka\nolen lukenut tai matkustellut; mutta nyt mielin asettua ja ryhtyä\ntosi-toimiin.\" -- \"Niin, niin; niinhän se käy; -- toiset matkustavat\nja saavat oppia ja tietoja, toiset jäävät kotonurkkiin.\" Ja Lauri\nlisäsi: \"Kotimaan turvetta on usein raskas vääntää. Jos näin\nraastamme esille miestä, josta voisi apua olla, niin menee hän\nmenojaan.\" -- \"Toimet ovat monenlaiset; tehköön kukin tehtävänsä\",\nlausui provasti. -- \"Ja Herra kyllä työn suuntaa oikeaan\", sanoi\nÖdegaard; \"isäni työ saattaa vielä tännekin vaikuttaa, jos Jumala sen\nsallii.\" -- \"Niin kyllä, sitä en epäile\", lausui Randi hiljaisesti;\n\"mutta usein on raskasta odottaa; sillä se kestää niin kauan.\"\n\nHe erosivat; provasti asettui toiseen, Ödegaard toiseen ikkunaan\nkatsomaan heitä, sillä heillä oli nyt tunturimatka edessä; nuori\nmies kulki viimeisenä. Ödegaard sai kuulla, että hän oli kotoisin\nkaupungista, jossa oli ryhtynyt milloin mihinkin, mutta aina joutunut\nihmisten kanssa riitaan. Hän luuli olevansa määrätty johonkin suureen\ntoimeen, arvatenkin apostoliksi; mutta oli, ihmeellistä kyllä, jäänyt\nÖigariin, -- rakkaudesta Elsaan, niinkuin jotkut arvelivat. Hän oli\ntulinen luonne, joka oli kokenut ja vieläkin saisi kokea monta kovaa.\n\nHe tulivat nyt näkyviin tunturilla; navetan katto ei enää peittänyt\nheitä. He ponnistelivat raskaasti rinnettä ylös, puut kaihtoivat\nheitä, he tulivat uudestaan näkyviin aina yhä ylempänä. Syvässä\nlumessa ei ollut jälkiä, puut olivat tienviittoina, ja kaukana\nsivuilla lumitunturit osoittivat mitä suuntaa heidän kotonsa oli.\n\nMutta salista kuului pari sävelliverrystä ja sen jälkeen:\n\n    Kevähästä mun lauluni kaikaa,\n    Vaikk' kevähäsen vielä on aikaa;\n    Kevähästä mun lauluni kaikaa,\n    Joka rintahan kaipuun tuo;\n    Näin yhtyvät liittoon nuo.\n    Ja aurinko silloin hohtaa,\n    Ja hukka se talvea kohtaa,\n    Ja soitellen puroset läikkyy,\n    Ja talvi niit' arkoen säikkyy,\n    Ja luonto se pois vilun heittää,\n    Ja kukkaistuoksuhun peittää. --\n    Kevähästä mun lauluni kaikaa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nTästä päivästä lähtien oli provasti hyvin vähän toisten seurassa;\nosaksi pitivät joulupyhät häntä työssä, osaksi hän ei päässyt\nselville siitä, oliko näyttelijätoimi kristitylle luvallista vai ei;\nkun vain Petra näyttäytyi, joutui hän hämmennyksiin.\n\nSill'aikaa kun provasti näin istui kamarissansa joko saarnojaan\nkirjoittamassa tai kristillistä siveysoppia tutkimassa, istui\nÖdegaard neitien seurassa, joita hänen lakkaamatta täytyi toisiinsa\nverrata. Petra säkenöitsi eikä ollut milloinkaan yhdenkaltainen;\nse, joka hänen ajatuksiansa mieli seurata, oli alituisessa työssä\nniinkuin kirjaa lukiessa. Signen vakaa sydämellisyys sitä vastaan\nvaikutti niin hyvää; hänen liikkeensä eivät koskaan olleet\nodottamattomia, sillä ne kuvastivat hänen olentoansa. Petran ääni\nvaihteli alinomaa, oli milloin kova, milloin hieno, matala ja korkea\nvuorotellen. Signen ääni oli omituisen soinnukas, vaan ei vaihteleva\n-- paitse isän korvissa, joka taiturin tavalla ymmärsi erottaa sen\neri sävellajit. Petra kiintyi yhteen kerraltaan; jos hän useampaan\nkiintyi, niin oli tarkoituksena huomioiden tekeminen, eikä suinkaan\nauttaminen. Signe ymmärsi kaikkia ja harrasti kaikkia, kenenkään sitä\nhuomaamatta. Kun Ödegaard puhui Petran kanssa Signestä, kuuli hän\ntoivottoman rakastajan valittavan; mutta jutellessaan Signen kanssa\nPetrasta, oli puhe hyvin harvasanaista. Keskenänsä haastelivat tytöt\nusein ja pakotta, mutta se koski vain jokapäiväisiä asioita.\n\nÖdegaard oli suuressa kiitollisuuden velassa Signelle; sillä Signe se\noli hänestä tehnyt, kuten hän itse sanoi, \"uuden ihmisen.\" Ensimäinen\nkirje, minkä hän suuressa surussaan Signeltä sai, oli niin kuin hellä\nkäsi otsalle. Kuinka varovasti hän kertoi että Petra oli tullut\nheille, väärin ymmärrettynä ja pahoin pideltynä, kuinka hienosti hän\nselitti että tämä satunnainen tulo oli Jumalan sallimaa, \"jott'ei\nmitään särkyisi palasiksi\"; se soi niinkuin kaukainen kutsu metsässä,\nkun seisot ja mietit mistä tie kulkee.\n\nSignen kirjeet olivat hänellä mukana minne hän kulki, ne olivat se\nlanka, joka kesti. Signe tahtoi joka rivillä johtaa Petraa suoraan\nÖdegaardin helmaan, mutta vaikutus oli päinvastainen; sillä näistä\nkirjeistä Ödegaardille selvisi Petran taiteilijaluonne; hänen\nhengenlahjojensa ydinkohta, jota Ödegaard itse oli turhaan etsinyt,\noli Signellä aina tietämättään mielessä -- ja käsittäessänsä tämän,\nkäsitti Ödegaard sekä Petran että oman erhetyksensä ja tuli näin\ntoiseksi ihmiseksi.\n\nÖdegaard varoi tarkasti kirjoittamasta Signelle siitä, mitä tämän\nkirjeet hänelle opettivat. Ensimäinen sana ei saanut lähteä\nPetran seurustelupiiristä, vaan hänestä itsestään, jott'ei mitään\ntapahtuisi äkkipikaa. Mutta siitä hetkestä, jolloin tämä hänelle\nselvisi, katseli hän Petraa uudessa valossa. Tietysti: nuo\ntoisiansa lakkaamatta ajelevat silmänräpäykset, jotka yksitellen\ntäysin valtasivat tunteen, mutta kaikki olivat äärettömiin\nasti ristiriitaiset, -- ihan semmoisenhan tuli vast'alkavan\ntaiteilijan ollakin. Ja työn tarkoituksena olisi koota nämä lujaksi\nkokonaisolemukseksi; muuten tulisi kaikki keskeneräistä, ja itse\nelämäkin pelkäksi taiteeksi. Siis: ei liian aikaisin tälle uralle!\nVaitioloa niin kauan kuin suinkin mahdollista, vieläpä vastustustakin.\n\nNäin tähän kiintyneenä ei hän itsekään huomannut että Petra uudestaan\noli tullut hänen ajatuksiensa pysyväiseksi työskentely-esineeksi,\n-- mutta nyt vierasta tarkoitusta varten... Ödegaard otti\ntarkastellakseen taidetta ympärillään, vallankin taiteilijoita ja\nnäistä erittäin näyttelijöitä. Hän huomasi paljon semmoista, joka\noli omansa kauhistuttamaan kristittyä. Hän havaitsi suunnatonta\nväärinkäytöstä. Mutta eikö hän nähnyt samaa kaikkialla, eikö hän\nnähnyt samaa kirkossakin? Vaikka pappeja löytyi pintapuolisia, oli\ntoimi kuitenkin sama ikuinen ja ylevä. Kun totuuden työ, johon nyt\nkaikkialla oli ryhdytty, sai vallan elämässä ja runollisuudessa, --\neikö se sitten voisi näyttämöllekin päästä?\n\nHän oli vähitellen tullut varmaksi asiastaan. Suurella ilolla\nhavaitsi hän Signen kirjeistä että Petra kehittyi nopeasti ja että\nSigne oli omansa häntä auttamaan. Nyt oli hän palannut kotiin\nnäkemään ja kiittämään tätä suojelijahenkeä, joka itse ei aavistanut\nmitä hän oli Ödegaardille ollut.\n\nMutta Ödegaard oli myöskin tullut Petraa jälleen tapaamaan. Kuinka\nkauas oli Petra ennättänyt? Sana oli jo lausuttu, hän saattoi siis\nvapaasti Petran kanssa siitä puhua; se olikin heille kumpaisellekin\nmieleistä; silloin heidän ei tarvinnut puhua menneistä ajoista.\n\nMutta heitä pian häiritsivät kaupungista tulleet vieraat, kutsutut\nja kutsumattomat! Asiat olivat nyt jo kuitenkin sillä kannalla,\nettä pieninkin hyvin käytetty tilaisuus saattoi ne selvittää --\nja sen toivat vieraat mukanaan. Pappilassa näet toimitettiin\nsuuret seurapidot heille, ja näissä, kun herrat heti päivällisen\njälkeen olivat kokoontuneet provastin lukukamariin, joutui näytelmä\npuheeksi; sillä eräs kappalainen oli nähnyt avoimena provastin\npöydällä kristillisen siveysopin ja siinä tavannut tuon hirveän\nsanan: _näytelmä_. Syntyi kiivas väittely, ja kesken kaikkea tuli\nprovasti saapuville, joka oli ollut poissa päivällisiltä, kun hänet\noli käsketty sairaan luokse; hän oli vakavalla mielellä, ei syönyt\nmitään, ei ruvennut osalliseksi keskusteluunkaan; hän pani vain\ntupakkaa piippuun ja kuunteli. Kun Ödegaard huomasi että provasti\nistui äänettömänä ja seurasi keskustelua, puuttui hän puheeseen,\nmutta kauan hän turhaan koetti saada järjestystä syntymään; sillä\nkun polvi oli liitettävä todistusjaksoon, oli kappalaisen tapana\nhuutaa: \"minä kiellän\", ja näin ollen oli siis ensin itse todistus\ntodistettava; asia kulki niinmuodoin takaperin; näytelmän alalta oli\njo jouduttu laivaliikkeeseen ja saadakseen jotakin laivaliikkeen\nalalla todistetuksi, oltiin juuri siirtymäisillään maanviljelykseen.\n\nEi! Ödegaard määräsi nyt provastin keskustelun johtajaksi.\nPaitse häntä oli useita pappeja saapuvilla sekä katteini, pieni\nmustapintainen mies, jolla oli tavattoman suuri vatsa ja sen alla\nkaksi lyhyttä jalkavartta, jotka pyörivät kuin väkivintturi. Ödegaard\nantoi sananvuoron kappalaiselle, jotta tämä kerrassaan saisi esittää\nkaikki, mitä hänellä oli näytelmää vastaan. Kappalainen nousi\npuhumaan:\n\n\"Tunnolliset pakanatkin jo paheksuivat näyttelemistä: _Platon_ ja\n_Aristoteles_ siitä syystä, että se turmeli tapoja. _Sokrates_ tosin\njoskus kävi näytelmiä katsomassa, mutta jos joku siitä päättää\nettä hän näitä hyväksyi, niin kiellän minä sen; sillä paljon tulee\nihminen semmoista nähneeksi, jota hän ei hyväksy. Ensimäisiä\nkristityitä lakkaamatta varoitettiin näytelmiä katselemasta; lukekaa\n_Tertullianusta_! Kun näytelmätaide jälleen on viime aikoina eloon\nherätetty, ovat vakavat kristityt puhuneet ja kirjoittaneet sitä\nvastaan; mainitsen nimiä sellaisia kuin _Spener_ ja _Franke_;\nmainitsen siveysopin tutkijan sellaisen kuin _Schwartz_, mainitsen\n_Schleiermacherin_. ('Kuulkaa!' huusi katteini; sillä tämä nimi oli\nhänelle tuttu). Molemmat viimeksi mainitut myöntävät näytelmärunouden\nluvalliseksi, kuitenkin arvelee Schleiermacher että yksityisseuroissa\nyksityiset näyttelijät voivat esittää hyvän näytelmän; mutta\nnäyttelijäviran hän hylkää. Näyttelijätoimi ammattina viettelee\nkristittyä niin moninaiseen kiusaukseen, että hänen täytyy\nsitä varoa. -- Mutta eikö se katselijatakin saata kiusaukseen?\nSepitetyn intohimon herättämät liikutukset, teeskenneltyjen hyveen\nesikuvien mielenylennykset, jotka vaikuttavat paljon enemmän\nlukiessa, ne houkuttelevat meitä uskomaan että itsekin olemme\nsitä, mitä näyttämöllä näemme; ne heikontavat tahdon ja oman työn\nja alentavat meidät uteliaiksi katselijoiksi, kuuntelijoiksi ja\nhaaveilijoiksi. Eikö totta? Millaista väkeä enimmiten teaterissa\nnäkee? Tyhjäntoimittajia, jotka tahtovat huvitella, hekumoitsijoita,\njotka tahtovat kiihoitusta, turhamielisiä, jotka haluavat näyttäytyä,\nhaaveksijoita, jotka tänne pakenevat todellisesta elämästä, jota\nvastaan eivät uskalla lähteä taistelemaan. Syntiä esiripun takana,\nsyntiä sen edessä! En ole milloinkaan kuullut totisen kristityn muuta\nsanovan.\"\n\nKatteini: \"Rupean jo pelkäämään omaa itseäni. Jos minä olen\nteaterissa käydessäni tuollaisessa sudenpesässä ollut, niin lempo\nvieköön --\" -- \"Hyi, katteini\", lausui pieni tyttö, joka toisten\nkanssa oli sisään tullut; \"älä kiroo, muuten joudut helvettiin!\" --\n\"Oikein, lapseni, oikein.\" Mutta Ödegaard rupesi puhumaan:\n\n\"Platonilla oli samaa muistuttamista runoutta kuin\nnäytelmätaidettakin vastaan, ja Aristoteleen ajatus on epävarma.\nHeitän senvuoksi heidät siksensä. Mutta ensimäiset kristityt\ntekivät oikein, kun pysyivät erillään pakanallisista näytelmistä,\n-- jätän heidätkin siksensä. Että totiset kristityt myöhempinä\naikoina ovat epäilyksessä semmoisenkin näytelmän suhteen, joka on\nkristillisellä pohjalla, sen saatan ymmärtää; itsekin olen ollut\nsamassa tilassa. Mutta jos myönnämme että runoilijan on lupa\nkirjoittaa näytelmä, niin on näyttelijänkin lupa sitä esittää;\nsillä mitä muuta runoilija tekee sitä kirjoittaessaan, kuin esittää\nsitä -- ajatuksissaan, palavalla halulla ja intohimolla, ja 'joka\nnaiseen katsoo himoitakseen' j.n.e. -- Te tunnette Kristuksen omat\nsanat. Kun Schleiermacher sanoo, että näytelmäkappaletta tulee vain\nharjaantumattomien esittää yksityisseuroissa, niin sanoo hän, ettei\nmeidän tarvitse huolta pitää niistä luonnonlahjoista, jotka Jumala\nmeille on antanut, vaikka tarkoitus kuitenkin on, että niitä tulee\nkehittää mitä suurimpaan täydellisyyteen; sillä sentähden olemme ne\nsaaneet. Me näyttelemme kaikki joka päivä, kun jäljittelemme toisia\ntai joko pilalla tai todenperästä matkimme toisten ajatuksia. Tämä\ntaipumus saa yksityisessä voiton kaikista muista taipumuksista, ja\nhaluaisinpa silloin nähdä, jos hän laiminlyö tämän kehittämistä,\neikö pian kyllä nähtäisi hänestä itsestänsä että tämä on syntiä.\nSillä se, joka ei kutsumustansa noudata, tulee kelvottomaksi muuhun,\nsekavaksi, horjuvaksi -- sanalla sanoen, helpommin kiusauksen\nsaaliiksi kuin jos olisi lahjojansa viljellyt. Kun työ ja halu\nyhtyvät, niin karkoitetaan monta kiusausta. -- Mutta, sanotaan, se\ntoimi itsessään on liiaksi täynnä kiusauksia. Niin, kullakin on\nsiinä kohden oma mielensä. Minusta se toimi on enimmin kiusaukselle\naltis, joka houkuttelee ihmistä uskomaan että hän on itse vanhurskas\nsenvuoksi, että hän julistaa vanhurskaan sanoja, -- uskomaan että hän\nitse on uskovainen siitä syystä, että toisille selittää uskonasioita,\neli selvemmin sanoen: minusta on papin toimi kaikista enemmin\nkiusaukselle altis.\" (Suurta melua: \"Kiellän!\" -- \"Oikein!\" --\n\"Hiljaa!\" -- \"Kiellän!\" -- \"Oikein!\" -- \"Hiljaa!\").\n\nKatteini: \"En ole mokomaa ennen kuullut, että papit ovat pahemmat\nkuin näyttelijät!\" Naurua ja huutoa joka taholta: \"Ei, sitä hän ei\nsanonut.\" Katteini: \"Sanoipa, lempo --\" -- \"No, no, katteini, nyt\ntulee paholainen tuossa paikassa!\" -- \"Oikein lapseni, aivan oikein!\"\n\nÖdegaard jatkoi: \"Kiusaus joutua hetkellisen mielenliikutuksen\nvaltaan, vaipua kuulemisen ja haaveilemisen nautintoon, omistaa\nilman omaa työtä omakseen jonkun hyveenesikuvan elämä, se kiusaus on\ntodentotta kirkossakin olemassa!\" (Äskeistä tavatonta melua).\n\nMutta tämmöistä loppumatonta melua kuullessaan tahtoivat naisetkin\ntulla sisään. Nyt oli ovi avoinna. Ödegaard huomasi Petran toisten\njoukossa ja lausui korkeammalla äänellä: \"Tosin on näyttelijöitä\nsemmoisiakin, jotka heltyvät näyttämöllä, juoksevat sieltä kirkkoon\nja heltyvät siellä samaten, -- ja ovat siltä yhtä huonoja.\nTosin on semmoisiakin näyttelijöitä, jotka ovat tyhjänpäiväisiä\nsuunpieksijöitä eivätkä elämässä muuten mitään hyötyä tekisi, vaan\ntässä ammatissa kuitenkin toimittavat suunpieksijän virkaa. Mutta\nylimalkaan näyttelijät ovat merimiesten tavoin niin usein suurimmassa\nhädässä -- sillä hetket ennen näyttämölle astumista, saattavat olla\nkauheita! -- ja ovat niin usein välikappaleina Jumalan kädessä,\ntulevat niin usein kohtaamaan odottamatonta ja suurta, että heidän\npovessaan herää pelko ja kaipuu, elävä tunto omasta kelvottomuudesta,\nja tiedämmehän että tullimiesten ja katuvaisten naisten parissa\nKristus mieluummin oleskeli. Minä en myönnä heille vapauden oikeutta;\ntotisesti, jota suuremmaksi katson heidän tehtäväänsä maassa -- joka\njo nähdään siitä, että kansoissa on harvassa suuria näyttelijöitä, --\nsitä syyllisemmät he ovat, jos tehtävä heidät viettelee vihaan tai\nviskaa velttoon irstaisuuteen. Mutta niinkuin ei yhtäkään näyttelijää\nole, jota eivät alituiset pettymiset olisi opettaneet kuinka tyhjää\nylistely ja mairittelu on, vaikka useimmat ovat niihin luottavinaan,\n-- niin mekin kyllä huomaamme heidän vikansa ja hairauksensa, mutta\nemme tunne missä suhteessa he itse ovat niihin, ja se kuitenkin on\npääasia.\"\n\nUseat pyysivät sananvuoroa, ja he alottivatkin jo kaikki yht'aikaa\npuhumaan, mutta --\n\n    Fjorton åär tror jag visst att jag var --\n\nkajahti pianon kieliltä; ja he hyökkäsivät saliin; sillä Signe siellä\nlauloi, ja Signen ruotsalaiset kansanlaulut olivat mitä ihaninta\nhe tiesivät. Toinen laulu seurasi toista, ja kun nyt nämä maailman\netevimmät kansanlaulut, nuo suuren kansan uskolliset hengen viestit,\nolivat mielet sytyttäneet, niin että kaikki seisoivat odottamassa,\nnousi Ödegaard ja pyysi Petraa lausumaan jonkin runoelman. Petra\nlienee tämän tiennyt, sillä hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Mutta\nhän astui heti esiin, vaikka värisikin niin, että täytyi pitää kiinni\ntuolin selkänojasta, lensi sitten kalmankalpeaksi ja alotti:\n\n    Ei saanut hän lupaa lähteä,\n    Oli isä vanha, ja äiti poti,\n    Ja hänen työtään kaipasi koti: --\n    \"Mitä hyödyttää tuo viikinkiretki?\n    Sulla tääll' on mit' ikänä toivonetki.\"\n\n    Mut mieli se palaa, kun pilvet liitää;\n    Hän näkee, kuink' urohot taistoon kiitää.\n    Ja mieli se palaa, kun päivä hohtaa;\n    Hän kuninkaan linnansalissa kohtaa.\n    Hän seisoo, ei muista hän toimiaan,\n    Hän muinaistaruja muistaa vaan.\n\n    Oli aamu, ja luotohon äärimpään\n    Ulapalle päin hänet ajoi vaisto\n    Meren hyrskyjen leikkiä näkemään\n    Ja kuulemaan miten riehui taisto.\n    Se päivä ol' alkukeväimen,\n    Kun myrsky käy maan yli huudellen:\n    Ylös! talven vaippa jo yltäs luo! --\n    Nyt näyn hän näkee, jok' intoa tuo.\n\n    Teräsharmaassa lahdessa laiva makaa,\n    Se lepää ankaran taistelun takaa.\n    Se ankkurissa on, purjeet luotu,\n    Mut' lepo sille ei varsin suotu:\n    Sen purje tempoo ja masto nytkii\n    Ja vahtoisena sen rinta rytkii.\n\n    Lepohetki se laivalla on paraikaa:\n    Ken nukkuu, ken vielä atrioi.\n    Mut kalliolt' äkkiä huuto kaikaa --\n    Kuin houkkion suusta ne sanat soi --:\n    \"Jos te ette tohdi tyrskyjä voittaa,\n    Niin mulle ruori, -- ma tahdon koittaa!\"\n\n    Toiset tunturiin katseen loivat,\n    Mut toiset tyynesti atrioivat.\n    Ei rauhaa häirinnyt mokoma turma.\n    Kivi lensi -- se kahden on miehen surma.\n\n    Kaikk' ylös karkaavat levoltaan.\n    Syrjään ruoat ja käteen jousi!\n    Nuolia viuhuen ilmaan nousi, --\n    Mut tyynnä hän seisoi ja virkkoi vaan:\n    \"Hyväll' annatko laivasi, päällysmies,\n    Vai ensinkö taistella tahdot kenties?\"\n\n    Tuommoista ei miehet kuulla siedä,\n    Ja keihäs se vastauksen saa viedä.\n\n    Sivu käy se. Hän tyynellä vastaa miellä:\n    \"Mua tuonelassa ei kaivata vielä.\n    Sa, jok' olet meret jo kynnellyt,\n    Voit mennä sinne tai rientää kotiin.\n    Mut kaikki, min tääll' olet ryöstänyt,\n    Se minun on; nyt minä lähden sotiin.\n    Sa kokosit mulle; ma perin nyt sinut;\n    Mun aikan' on tullut, se ottaa minut.\"\n\n    Mut toinen kannelta hymähtää:\n    \"Jos mieles on niin kuin lausui nyt,\n    Niin rauhan saat. Sotilaakseni jää!\" --\n    \"Sit' en voi, olen päälliköks syntynyt.\n    Minä tiedän tieni; en nyt voi laata;\n    Ei uusi palvella vanhaa saata.\"\n\n    Hän turhaan vastaust' odottaa;\n    Lähemmäksi nyt karkaa ja huudahtaa:\n    \"Ken päälliköks luotu on, näyttäköön,\n    Kenelle voitotar kultiaan jakaa.\n    Sitä miestä te, urhot, kunnioittakaa.\n    Ken ei suurinta palvele, hävetköön!\"\n\n    Mut vihasta päällikkö punastui;\n    Hän mereen syöksyi ja maihin ui;\n    Mut toinenkin syöksee kohti rantaa\n    Ja vahvoin käsin hänet maihin kantaa.\n\n    Mut päällikkö katsovi häntä silmiin,\n    Niist' uljas mieli het' astuu ilmiin.\n    \"Häll' asett' ei ole, se hankkikaat\",\n    Hän laivaan huusi: \"jos voiton sa saat,\n    Voit sanoa, itse ett' annoin sulle\n    Sen miekan, jok' oli surmaks mulle.\"\n\n    Nyt taistelu tunturin juurella riehuu,\n    Ja isku huoaten iskuun vastaa;\n    Ja laiva se tempoo ja kiukusta kiehuu;\n    Sen päällikön veri jo vuorta kastaa.\n\n    Ja huuto se tunturin rinnettä vyörii,\n    Ja laivan kannella kansaa hyörii.\n    Joka mies alas veteen ja kostohon!\n    Ja kohta he kalliorannall' on.\n\n    Mut kuoleva kättähän heiluttaa,\n    Viimeistä kertaa hän käskee vielä:\n    \"Kun valmis on mies, hän kaatua saa,\n    Ja sankari kuolkoon sankarimiellä!\n    Tuo miesi te päälliköks ottakaa,\n    Sen ansaitsee hän!\" Jo ääni herkes\n    Ja silmä sammui, kun luo he kerkes,\n    Hälle Odin jo soi sijan pöydässään,\n    Ja hän toiseen viittasi lähteissään.\n\n    Ja päällikkö uusi ei viipyillyt,\n    Hän paadelle nousi ja lausui nyt:\n    \"Aluks patsas urholle nostakaamme.\n    Ja mainetöitähän muistelkaamme!\n    Mut' ennen iltaa on matka pois;\n    Elon tiellä ei kuolleesta kumppaniks ois.\"\n\n    Ja patsas tehdään, ja purje liikkuu,\n    Koht' aallon harjalla laiva kiikkuu.\n    Yli vetten muistolaulut soivat,\n    Ne saaren kuollutta kunnioivat,\n    Saa tervehdyslaulun myös tuo nuori,\n    Mi laivalla seisoo kädessä ruori.\n\n    Mut kotia kohti kun purtta hän ohjaa,\n    Ja kaikki kun rantahan juoksevat\n    Ja ilolla ihmein katselevat,\n    Kun johtaa hän Ahtolan talkapohjaa, --\n    Niin illan rusko se purjeet paartaa\n    Ja urhon tuon, jota sankarit saartaa.\n\n    Hän laivan ohjasi suoraan päin;\n    Pelon huuto jo soi: \"hän hukkuu näin!\"\n    Hän laivan kääns', että vaahtosi vaan.\n    Ja hymyili heille: \"Nyt luvanko saan?\"\n\nRunoelma lausuttiin vapisevalla, juhlallisella äänellä laisinkaan\nkoreilematta. Kaikki olivat ikäänkuin olisi siinä heidän keskellänsä\nsäde kohonnut maasta taivaankaaren karvaisena sadan kyynärän\nkorkeuteen. Kukaan ei puhunut, kenkään ei liikahtanut; mutta katteini\nei kauempaa voinut tätä kestää, hän kavahti pystyyn, ähkyi, kohotteli\nruumistansa ja lausui: \"En tiedä miten teidän toisten on laita, mutta\nkun _minun_ tunteilleni näin käydään, niin täytyy minun, lempo --.\"\n-- \"Nyt kirosit taasen, katteini\", sanoi pikku tyttö uhaten häntä\nsormellaan; \"nyt tulee paholainen tuossa paikassa ja vie sinut!\" --\n\"Ei väliä, lapseni, tulkoon vaan, sillä nyt minun, lempo vieköön,\ntäytyy laulaa joku isänmaallinen laulu!\"\n\nIlman muuta erityistä aihetta istuutui Signe tuokion kuluttua pianon\nääreen ja ilostunut seura lauloi:\n\n    Tämän maan rakennan,\n    Tätä puolustan,\n    Rukouksissa lemmin ja lapsissain,\n    Meren luodolta niin\n    Lumitunturiin\n    Ma sen hyötyä etsin ja mainetta vain.\n\n    Täällä peltoa on,\n    Kesälämpöä on,\n    Kunhan meiss' olis, meiss' olis lämpöä vaan.\n    Mut' kun into ja työ\n    Lujan liiton lyö,\n    Niin me miehissä nostamme syntymämaan.\n\n    Ennen retkeiltiin\n    Maihin kaukaisiin,\n    Yltä linnoja normannien kohoaa.\n    Vaan nyt kauemma vie\n    Jalon lippumme tie,\n    Se nyt entistä, raittiimmin punottaa.\n\n    Tuloss' aika on suur':\n    Kolmijakoinen Nor\n    Se taas yhdeksi yhtyy ja yhdeksi jää.\n    Sinä rientohon myös\n    Pane tarmos ja työs,\n    Edes paisuva virta sen vierittää.\n\n    Kotimaamme on tää,\n    Meille rakkaaksi jää\n    Mitä on se, mitt' oli, mitä vastakin on.\n    Ja kuin meiss' oma maa\n    Lemmen nostattaa,\n    Samoin lempemme maammekin nostakohon!\n\nMutta Signe nousi pianon äärestä, meni ja laski kätensä Petran\nvyötäisille ja vei hänet mukanaan provastin kamariin, jossa ei ketään\nollut. -- \"Petra, olkaamme ystäviä taas!\" -- \"Oi, Signe', vihdoinkin\nannat minulle anteeksi!\" -- \"Nyt minä ymmärrän mitä se on! Petra,\nrakastathan Ödegaardia?\" -- \"Herran tähden, Signe!\" -- \"Petra! sitä\nolen luullut ensipäivästä asti, -- ja olen luullut että hän nyt\nvihdoin tuli -- -- -- kaikki mitä puolenkolmatta vuoden kuluessa olen\najatellut ja tehnyt teidän hyväksenne, on tapahtunut siinä luulossa,\nja isä on luullut samaa; hän on jo varmaankin Ödegaardin kanssa\npuhunut siitä.\" -- \"Mutta, Signe, -- --!\" -- \"Hiljaa!\" Signe tukki\nkädellään Petran suun ja juoksi tiehensä; joku kutsui häntä; oltiin\nillalliselle menossa.\n\nPöytään oli pantu viiniä, sillä provasti oli ollut poissa\npäivällisiltä. Mutta provasti, joka koko ajan oli ollut hyvin totinen\nja aivan vaiti, istui vielä paikallaan, niinkuin ei ketään olisi\nsaapuvilla ollut, kunnes oltiin pöydästä nousemaisillaan. Silloin\nkilisteli hän lasiaan ja sanoi: \"Minulla on kihlaus ilmoitettavana!\"\n-- Kaikki loivat silmänsä nuoriin tyttöihin, jotka istuivat yhdessä,\nja nämät eivät kumpikaan tietäneet, tuliko heidän tuolilta pudota vai\njäädä istumaan.\n\n\"Minulla on kihlaus ilmoitettavana\", sanoi provasti toistamiseen,\nikäänkuin olisi hänen ollut vaikeata päästä alkuun. \"Myönnän, ettei\nse alusta pitäen ole ollut minulle mieleinen;\" kaikki vieraat\nkatsoivat suuresti hämmästyneinä Ödegaardiin; hämmästys kasvoi\nrajattomaksi, kun hän istui levollisena ja katsoi provastiin.\n\"Ajattelin, suoraan sanoen, että hän ei tyttöä ansainnut.\" -- Vieraat\ntulivat tästä niin hämilleen, ett'ei enään kukaan tohtinut nostaa\nsilmiänsä, ja kun tytöt eivät pitkään aikaan olleet uskaltaneet tätä\ntehdä, oli siinä vain yhdet ainoat kasvot, joille provasti saattoi\npuhua, nimittäin Ödegaardin, joka kaiken aikaa oli autuaallisen\nlevollinen. \"Mutta nyt\", jatkoi provasti, \"nyt, kun olen oppinut\nmiestä lähemmin tuntemaan, nyt olen siinä tilassa, ett'en tiedä,\nonko nainen _hänelle_ kelvollinen, niin suureksi on hän silmissäni\nkohonnut; tarkoitan taidetta, ylevää näytelmätaidetta, jonka\nmorsian on Petra, kasvattityttäreni, rakas lapseni; onnea teille\nyhteiselämään! Minua tämä peloittaa, mutta mikä yhteen kuuluu, pitää\nmyös yhdeksi liittymän. Jumala olkoon kanssasi, tyttäreni!\" Petra\noli silmänräpäyksessä laattian toisella puolella ja lepäsi provastin\nrinnoilla.\n\nKun ei kumpikaan heistä enään käynyt istumaan, nousi tietysti koko\nseura pöydästä. Mutta Petra meni Ödegaardin luo, joka heti vei hänet\näärimpään ikkunansolaan; hänellä oli Petralle jotakin sanottavaa,\nmutta Petra ennätti: \"Teille olen kaikesta kiitollinen!\" -- \"Et\nsuinkaan, Petra; minä olen vain ollut hyvä veli; väärin tein, kun\nyritin askelta edemmäksi; jos se olisi tapahtunut, olisi koko sinun\nurasi katkennut.\" -- \"Ödegaard!\" He pitivät toisiansa käsistä, mutta\neivät katsoneet toisiinsa; hetken kuluttua päästi Ödegaard Petran\nkäden ja meni. Mutta Petra heittäytyi läheiseen tuoliin ja heltyi\nitkemään.\n\nSeuraavana päivänä matkusti Ödegaard.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevätpuoleen sai Petra suuren, isolla virkasinetillä varustetun\nkirjeen; hän tuosta aivan säikähtyi ja meni provastin luo, joka avasi\nja luki sen. Se oli hänen syntymäkaupunkinsa pormestarin kirjoittama\nja kuului näin:\n\n    Koska Pedro Ohlsen, joka eilen nukkui kuoleman uneen, on\n    jättänyt jälkeensä testamentin, näin kuuluvan:\n\n    Kaikki, minkä jälkeeni jätän, joka tarkoin on merkitty siihen\n    tilikirjaan, joka on siinä sinisessä lippaassa, joka on minun\n    huoneessani Gunlaug Aamundintyttären talossa tällä mäellä ja\n    jonka avain on mainitun Gunlaugin hallussa, samoin kuin hän\n    yksinänsä voi selkoa tehdä kaikesta, -- jätän minä täten, -- jos\n    vaan hän, Gunlaug Aamundintytär, siihen antaa suostumuksensa,\n    jota hän ei voi antaa, jos hän ei salli että lisäämäni ehto,\n    jonka hän yksin, ollen ainoa, joka sen tuntee, voi täyttää,\n    tulee täytetyksi -- neiti Petralle, useinmainitun Gunlaug\n    Aamundintyttären tyttärelle, toivossa että neiti Petra tahtoo\n    suosiollisesti muistella vanhaa sairasta miestä, jolle hän on\n    hyvää tehnyt, vaikk'ei hän itse siitä tiennyt, jota hän ei\n    myöskään voinut, ja jonka viimevuosien ainoana ilona hän on\n    ollut, jonka vuoksi hän on vuorostaan tahtonut tehdä hänelle\n    pienen ilon, jota hän ei halveksine. Jumala minua vaivaista\n    syntistä armahtakoon!\n\n                                           Pedro Ohlsen.\n\n    niin rohkenen kysyä, tahdotteko itse tässä asiassa kääntyä\n    äitinne puoleen vai haluatteko että minä sen teen.\n\nSeuraavassa postissa tuli äidiltä kirje, jonka provasti Ödegaard oli\nkirjoittanut, ainoa ihminen, johon äiti oli uskaltanut luottaa. Kirje\nsisälsi, että äiti antoi suostumuksensa ja täytti ehdon, ilmoittaen\nPetralle kuka Pedro oli.\n\nSekä ilmoitus että rahasumma saattoivat Petran omituiseen\nmielentilaan; näytti siltä kuin kaikki nyt alkaisi järjestyä; tämä\noli uusi muistutus lähdöstä.\n\nSiis Petran taiteilijasivistystä varten oli vanha Pietari Ohlsen\nhäissä ja tanssiaisissa soittanut kokoon ensimmäiset rahansa,\nja hän sekä poikansa että pojanpoikansa monta kovaa kokeneet ja\nkärsineet. Suuri ei rahasumma ollut, mutta se riitti auttamaan häntä\nkappaleen matkaa eteenpäin maailmassa, ja samalla myöskin nopeammin\ntarkoituksensa perille.\n\nMutta auringonsäteenä välähti mieleen ajatus, että äiti nyt voisi\nmuuttaa hänen luoksensa, hän voisi nyt joka päivä hankkia iloa\näidilleen, hän saisi palkita äitiänsä! Hän kirjoitti äidille pitkän\nkirjeen joka postissa, hän töintuskin malttoi vastausta odottaa.\nVastauksen tultua pettyi hän toiveissaan; sillä Gunlaug kiitti,\nvaan arveli että \"omat kunkin kaunihimmat\". Nyt lupasi provasti\nkirjoittaa, ja saatuaan hänen kirjeensä ei Gunlaug kauempaa voinut\nhillitä mieltänsä, hänen täytyi ilmoittaa merimiehillensä ja\nmuille tuttavilleen että hänen tyttärestänsä tulisi suurimaineinen\nhenkilö ja että hän tahtoi äitiä luoksensa. Näin tuli asia hyvin\ntärkeäksi puheaineeksi kaupungissa, sitä keskusteltiin laitureilla\nja laivoilla ja joka kyökissä. Gunlaug, joka tähän asti ei ollut\ntytärtänsä maininnutkaan, ei tästälähtien muusta puhunut kuin \"Petra\ntyttärestänsä\", samoin kuin toisetkaan eivät muusta hänelle puhelleet.\n\nMutta vaikka lähdön aika jo läheni, ei äiti vielä ollut vastausta\nantanut, joka seikka tytärtä kovin huolestutti. Sen sijaan lupasivat\nprovasti ja Signe juhlallisesti hänelle että molemmin tulisivat häntä\nkatsomaan, hän kun ensikerran esiintyisi näyttämöllä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLumi alkoi tuntureilta valua, kedot alkoivat vähän viheriöidä. Elämä,\nminkä kevääntulo herättää tunturimaissa, on suuri, niinkuin kevään\nikävöiminen oli suuri. Ihmiset reipastuvat, työ käy helpommin,\nmatkahalu luo katseen tunturien yli. Mutta Petra, vaikka halusikin\npois, ei ollut koskaan rakastanut paikkakuntaa ja sen esineitä\nniinkuin nyt, jolloin hänen tuli niistä erota; oli niin kuin olisi\nhän tähän asti ne laiminlyönyt, sillä nyt vasta hän ne käsitti. Hän\nviipyi talossa enää vain muutamia päiviä, hän kulki Signen kanssa\nympäri heittämässä jäähyväisiä kaikille ihmisille ja esineille\n-- erittäinkin niille paikoille, jotka heille yhteisesti olivat\nrakkaiksi tulleet Silloin heille ilmoitti eräs talonpoika, että\nÖdegaard oli ylhällä Öigarissa ja että hän aikoi tulla pappilaan.\nTytötpä tuosta kovin säikähtyivät ja herkesivät käymästä ulkona.\n\nMutta tullessaan oli Ödegaard niin kirkas ja iloinen ettei kukaan\nollut häntä semmoisena ennen nähnyt. Hänen toimenansa Öigarissa\noli perustaa kansanopisto ja ensiaikoina, kunnes saisi mieleisensä\nopettajan, ruveta itse sen johtajaksi; myöhemmin hän aikoi panna\ntoimeen muuta hyvää. Hän sanoi näin suorittavansa seudulle isänsä\nvelkaa, ja isä oli luvannut muuttaa hänen luoksensa, heti kun\nrakennus oli valmistunut. Sekä provastia että Signeä tämä naapurius\nylenmäärin ilahutti; samaten Petraakin, mutta oudolta hänestä\nkuitenkin tuntui että Ödegaard juuri hänen lähtiessään tänne asettui.\n\nProvasti tahtoi että he päivää ennen Petran lähtöä kaikki kävisivät\nHerran ehtoollisella. Tämä vaikutti että viimeisinä päivinä hiljainen\njuhlallisuus vallitsi talossa, ja kun he puhelivat keskenään,\ntapahtui se puoliääneen. Tämä tunnelma kuvastui kaikessa, johon Petra\nviimeistä kertaa loi huomionsa, ja herätti vakaita ajatuksia. Koko\neletty elämä oli läpikäytävä, siitä on tili tehtävä; sillä tähän\nsaakka hän ei koskaan ollut taaksensa katsonut, vaan aina eteenpäin.\nNyt johtui mieleen kaikki, hamasta lapsuudesta tähän päivään asti,\nnuo ensimmäiset viehättävät espanjalaiset laulut soivat uudestaan,\nnuo monet sekavien halujen synnyttämät hairaukset lapsuuden ja\nnuoruuden ajoilta otettiin esiin ja pantiin pois, yksi eräältään,\nniinkuin tutkitaan vanhoja asioita. Jos hän unhotti jotakin, niin\njohti aina joku läheinen esine hänen muistonsa oikealle suunnalle,\nsillä tätä silmäellessään oli hän joskus tuotakin ajatellut, ja esine\nja ajatus olivat siten kiintyneet yhteen. Erittäinkin oli pianoon\nniin monet muistot yhdistyneet, että ne melkein valtasivat hänet.\nHän jäi istumaan sen ääreen, voimatta kelvolleen siihen koskea, ja\njos Signe soitti, niin voi hän tuskin olla huoneessa. Hän olikin\nhalukkaimmin yksinänsä; Ödegaard ja Signe huomasivat sen ja pysyivät\nhänestä erillään; kaikki ihmiset katsoivat häneen surumielisellä\nsuopeudella, ja provasti ei tähän aikaan kertaakaan kulkenut hänen\nohitsensa silittelemättä hänen päätänsä.\n\nVihdoin läheni päivä. Se oli puoliselkeä, pilvipouta päivä, lumi\nsuli tuntureilla ja pellot viheriöitsivät Nuo neljä pysyivät kukin\nhuoneessansa, kunnes aika lähestyi, jolloin heidän yhdessä tuli\nmennä kirkkoon. Siellä oli paitse heitä ainoastaan lukkari ja vieras\npappi saapuvilla. Provasti tahtoi itse käydä Herran ehtoollisella;\nmutta hän tahtoi myöskin rippisaarnan pitää, hän tahtoi erityisesti\nsanoa muutaman sanan poislähtevälle. Hän puhui niinkuin hänen oli\ntapana puhua, kun he pyhänaattona tai syntymäpäivänä istuivat kotona\npöydän ympärillä. Pian näkyi, arveli hän, oliko se aika jonka\nPetra, Jumalalta armoa rukoillen, tänään päätti hyvän perustuksen\nlaskenut. Kukaan ihminen ei ole täysin todellinen, ennenkuin hän\nlöytää oikean tehtävänsä. Julistajatoimen oli Petra saanut osaksensa\nja se, joka totuutta julistaa sekä itse pysyy kelvollisena, saa\nsuurinta ja pysyväisintä aikaan. Jumala tosin kyllä usein käyttää\nvälikappaleinansa kelvottomiakin, niin totta kuin korkeammassa\nmielessä kaikki olemme kelvottomia; hän käyttää meidän halujamme.\nMutta yksi julistus on, johon kukaan ihminen ei voi ryhtyä halunsa\nnojalla yksistään ja sitä hänen toki tuli koettaa saavuttaa; kaikkien\npitää pyrkiä saavuttamaan suurinta. Hän käski Petraa vähän takaa\npalaamaan heidän tykönsä, sillä seurakuntaelämän tarkoitus on se,\nettä yhteys uskossa auttaa ja vahvistaa. Jos hän hairahtuisi, niin\ntäällä hän etupäässä löytäisi armeliaisuutta, ja jos hän itse ei\nkäsittäisi oikealta uralta poikenneensa, niin he sen hänelle voisivat\nrakkaudella ilmoittaa.\n\nPyhän toimen suoritettuaan menivät he kotiin yhdessä, niinkuin olivat\ntulleetkin; mutta lopun päivää oli kukin itsekseen. Ainoastaan Petra\nja Signe istuivat Petran huoneessa yhdessä myöhään yöhön.\n\nSeuraavana aamuna oli Petran määrä lähteä. Läksiäispöydässä lausui\nprovasti hänelle hellimmät jäähyväiset. \"Hän oli Petran ystävän\nkanssa yhtä mieltä siinä\", sanoi hän, \"että hänen tuli alottaa\nsemmoisena kuin hän oli, ja alottaa yksin. Siinä taistelussa, johon\nhän antautui, saisi hän kokea, kuinka hyvä oli tietää että jossakin\nistui muutamia ihmisiä koossa, joihin hän voisi luottaa. Pelkkä\ntieto siitä, että he lakkaamatta rukoilisivat hänen puolestaan, --\nhän saisi nähdä, että se auttaisi!\" Petralle jäähyväiset sanottuaan,\nlausui hän Ödegaardin tervetulleeksi. \"Rakkaudessa kiintyminen samaan\nhenkilöön on kauniin alku keskinäiseen rakkauteen.\" Provasti ei tätä\nmaljaa esittäessään varmaankaan ajatellut sitä, mikä näiden sanain\njohdosta ensin sai Signen ja sitten Petran punastumaan; punastuiko\nÖdegaard, sitä eivät he tietäneet, sillä kumpikaan ei uskaltanut\nhäneen katsoa.\n\nMutta kun hevoset olivat portaiden edustalla, ja nuo kolme ystävää\nseisoivat nuoren tytön ympärillä, ja kaikki talonväki vaunujen\nympärillä, kuiskasi Petra syleillessään Signeä viimeistä kertaa:\n\"Tiedän että pian saan kuulla suuria uutisia täältä; Jumala suokoon\nsiunauksensa!\"\n\nHetken kuluttua näki hän ainoastaan valkoiset huiput, jotka\nosoittivat missä paikka oli.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nEräänä iltana vähää ennen joulua olivat kaikki pääsyliput\npääkaupungin teateriin loppuun myödyt; uusi näyttelijätär oli\nesiintyvä, jota ylistettiin pilviin asti. Rahvaasta syntyneenä --\nhänen äitinsä oli köyhä kalastajanvaimo -- oli hän toisten avulla,\njotka olivat huomanneet hänen lahjansa, näin pitkälle päässyt,\nja hänestä sanottiin olevan suuria toiveita. Katsojien kesken\nkuiskailtiin kaikenmoista ennen esiriipun noustua. Sanottiin hänen\ntyttönä olleen hirmuinen heilakka ja sitten täysikäisenä olleen\nkihloissa kuuden miehen kanssa yht'aikaa ja tätä leikkiä pitkittäneen\npuolen vuotta. Sanottiin poliisin häntä saattaneen ulos kaupungista,\njoka oli täydessä kapinassa hänen tähtensä; ihmeellistä että\njohtokunta salli tämmöisen henkilön esiintyä. Toiset sanoivat että\ntuossa jutussa ei ollut vähintäkään perää; hän oli kymmenvuotiaasta\nkasvatettu siivossa papinperheessä Bergenin läänissä; hän oli\nsivistynyt, herttainen tyttö, he tunsivat hänet hyvin, hänessä oli\nvarmaan tavattomat avut, sillä hän oli muodoltaan niin kaunis.\n\nMutta toisia oli siellä, jotka tunsivat asian paremmin. Ensiksi tuo\nkoko maassa hyvin tunnettu suuri kalakauppias -- Yngve Vold. Hän oli\ntoimitusmatkalla ollessaan sattumoilta tänne joutunut; sanottiin\naivan oikein että se hehkuva espanjatar, jonka hän oli nainut, teki\nhänen kotoelämänsä niin kuumaksi, että hänen täytyi lähteä matkalle\nvirvoittelemaan. Nyt hän oli yksin ostanut teaterin suurimman aition\nja kutsunut satunnaiset ruokakumppaninsa ravintolasta mukanansa\nkatselemaan \"jotakin saakelinmoista\". Hän oli mainion hyvällä\ntuulella, kunnes sattui näkemään -- oliko se tosiaankin hän? -- --\neräässä toisen rivin aitiossa ja kokonainen laivamiehistö ympärillään\n-- ei! oli! -- se oli tosiaankin Gunnar Ask! Gunnar Ask, joka äitinsä\nrahoilla oli tullut \"Norjan perustuslain\" omistajaksi ja johtajaksi,\noli luoviessaan vuonosta ulapalle sattunut purjehtimaan rinnatuksin\ntoisen laivan kanssa, jonka nimi oli \"Tanskan perustuslaki\", ja\nhuomatessaan tämän pyrkivän hänen ohitsensa, arveli Gunnar että\ntuo ei ollenkaan kävisi laatuun; hän nosti kaikki purjeet, vanha\nperustuslaki rusahteli, ja seurauksena oli, että hän, pysyäkseen niin\nkauan kuin mahdollista päällä tuulen, laski laivansa karille aivan\nmahdottomaan paikkaan. Nyt oleskeli hän vasten tahtoansa kaupungissa,\nsill'aikaa kuin \"Norjan perustuslakia\" korjattiin. Hän oli eräänä\npäivänä kaupungilla tavannut Petran, joka saavutti hänet ja kohteli\nhäntä sekä silloin että jälkeenkinpäin niin sydämellisesti, ettei hän\nainoastaan unhottanut vihaansa, vaan sanoi olevansa suurin turska,\nminkä heidän yhteinen syntymäkaupunkinsa koskaan oli ulos laivannut,\nhän kun koskaan voi luullakaan ansainneensa semmoista tyttöä kuin\nPetra oli. Hän oli tänään ostanut pääsyliput korotetusta hinnasta\nkaikille laivamiehillensä ja istui nyt itsekseen tuumaillen kestitä\nheitä joka näytöksen väliaikana, ja merimiehet, jotka kaikki olivat\nkotoisin Petran syntymäkaupungista ja jokapäiväisiä vieraita äidin\nravintolassa, tuossa maallisessa onnelassa, tunsivat Petran kunnian\nomaksi kunniaksensa ja lupasivat toisillensa taputella käsiään niin,\nettei mokomaa ennen ollut kuultu eikä nähty.\n\nMutta alhaalla parketilla näkyi provastin karkea, tiheä tukka. Hän\nistui levollisena; hän oli uskonut Petran asian korkeamman haltuun.\nHänen vieressänsä istui Signe, nykyään Signe Ödegaard. Hänen\nmiehensä, hän ja Petra olivat äskettäin palanneet kolme kuukautta\nkestäneeltä ulkomaan matkalta; Signe näytti onnelliselta, hän istui\nja hymyili Ödegaardille; sillä heidän välillänsä istui vanha vaimo,\njonka lumivalkeat hiukset kehän tavoin ympäröivät hänen ruskeita\nkasvojansa. Hän oli istuessaan ruumiiltaan korkeampi kaikkia\nympärillä istujia, hän näkyi kaikkialle, ja kohta olivatkin kaikki\nkiikarit häneen suunnatut, sillä sanottiin että hän oli tuon nuoren\nnäyttelijättären äiti. Hän, jolla oli miehen nimi, tekikin nyt niin\nvaltavan vaikutuksen, että hänestä säteili sovintoa tyttäreen. Nuori\nkansa on täynnä toiveita, se luottaa luonteensa perusvoimaan, ja\ntämän äidin näky herätti luottamuksen.\n\nItse hän ei ketään, ei mitään nähnyt; mitä nämä kaikki olivat, siitä\nhän vähät välitti; hän tahtoi vain olla mukana näkemässä, olivatko\nihmiset hyvät hänen tytärtänsä kohtaan vai ei.\n\nAika lähestyi; pakinan tukahutti jännitys, joka vähitellen alkoi\nvallita kaikki ja tehdä heidät hyviksi.\n\nMahtava rumpujen ja torvien jyrinä alotti johtosoiton; Aatami\nÖhlenschlägerin \"Aksel ja Walborg\" oli näyteltävä, ja Petra oli\nitse pyytänyt tätä johtosoittoa. Hän istui erään kulissin takana\nkuuntelemassa. Mutta esiriipun edustalla istui se pieni osa hänen\nkansalaisiansa, mikä huoneeseen mahtui, peloissaan hänestä,\nniinkuin ainakin vast'alkajasta, jossa odotamme ilmestyvän jotain\nkallisarvoista omasta itsestämme. Oli ikäänkuin jokaisen heistä olisi\nitse tullut astua esiin; sellaisina hetkinä nousee monta rukousta\nniistäkin sydämmistä, jotka muuten harvoin rukoilevat.\n\nJohtosoitto hiljeni, säveleet yhtyivät rauhalliseen sopusointuun,\nne sulautuivat vähitellen niinkuin päivän paisteeseen. Johtosoitto\npäättyi; tuskallinen hiljaisuus alkoi.\n\n    Silloin esiriippu nousi.\n\n\n"]