Odysseen vastaanotto Faiakilaisten saarella
Elias Lönnrot (1802–1884)
Lönnrotin laatima kirjoitus kertailee Odysseuksen vaiheita Troijan sodan jälkeen ja tämän saapumista faiakilaisten saarelle. Teos yhdistää suomenkielistä kerrontaa ja heksametrimittaisia runosuomennoksia Homeroksen Odysseiasta tarjoten lukijalle katsauksen antiikin sankarieepokseen.
Elias Lönnrotin 'Odysseen vastaanotto Faiakilaisten saarella' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 958. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
ODYSSEEN VASTAANOTTO FAIAKILAISTEN SAARELLA
Kirj.
Elias Lönnrot
Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen, Helsingfors, 1855.
Finska Litteratur-Sällskapets förlag.
Kymmenvuotisen Troiasodan jälkeen palasivat vielä elossa olevat Kreikan ruhtinat ja muut mainiot sankarit kotimaallensa takasin. Matkansa monellaki heistä oli kyllä vaivaloinen, josta senaikaiset runoiliat saivat mieluista ainetta laulannollensa. Kenenkään ei kuitenkaan ollut niin pitkittävä, monimutkainen ja kummanvaiheellinen, kuin Odysseen, jonka paluumatkasta muinasajan kauniin, viehätteleväisin Homeeron runolaitos, Odysseia, antaa meille tietoja. Ithakan kuningas, Odysses, oli nerollisin kaikista Kreikan senaikuisista sankareista, eikä huonompia miehuutensakaan puolesta. Hän eli noin 2000 vuotta ennen Krist. synt. ja oli 12 laivalla ynnä muiden Kreikalaisten kanssa Troia-sotaan lähtenyt. Troian hävitettyä viipyi hän toista kymmenen vuotta paluumatkalla kotiinsa ajettuna tuulilta ja myrskyiltä minne milloinki Välimeren rannoille ja saarille. Niin joutui Afrikkaanki, josta ei enää millään muotoa ollut pois saada matkatoverejansa, jotka siellä kasvavain suloisten hedelmäin tähden unohtivat koko kotimaansa. Sieltä tuli Sikeliaan ihmissyöjäin, yksisilmäisten jättiläisten Kykloppein maalle, jossa myös oli suuressa pulassa ja hengenvaarassa. Useampia hänen tovereistansa oli heidän päämiehensä Polyfeemos jo syönyt, ja sama matka olisi silmin nähden edessä ollut Odysseellaki, ellei kerran, kun oli vietellyt Polyfeemon itsensä juovuksiin juomaan, olisi saanut häneltä ainoanki silmänsä tulikuumalla raudalla soaistuksi. Mutta Polyfeemos oli merijumalan Poseidonin poika, joka jumala siitä syystä rupesi Odyssesta leppymättömästi vihaamaan ja vainoomaan ja olisi kyllä ennen pitkää hänen laivoinensa meren pohjaan saattanut, ellei veljensä tytär, naisjumala Ateena, olisi hänestä erinomaista huolta pitänyt.
Sikeliasta kulki Odysses Aiolian saarelle, jossa saaren kuninkaalta sai koko pussin purjetuulta lahjaksi. Mutta Odysseen nukkuessa aukaisivat toverit pussin nähdäksensä, mitä siinä olisi sisällä, ja niin pääsi tuuli tiehensä. Sitä olisi vaan vähä kerrallansa pitänyt laivan tarpeeksi ulos laskettaman. Myrskytuulet ajelivat häntä sitte merellä, kunnes tuli Laistrygonien rannoille ja siellä uudelleen hengenvaaraan. Monta Odysseen toveria menetti taas sielläki henkensä. Sieltä veivät tuulet hänen ihmeen kauniin loihtiattaren (noitatytön) Kirken luoksi, jossa kaikki hänen kumppalinsa muuttuivat nelijalkaisiksi sioiksi. Nerollansa sai Odysses heidät toki jälleen ihmisiksi ja lähti vuoden päästä uusille matkoille, kävi Manalassa, tapasi siellä äitinsä ja monen ystävä vainajansa haamun, purjehti sitte Sikelian salmen kautta Skyllan ja Karybdin välitse, joita mäen nokkia ja lähellisiä pyörteitä silloin kovasti peljättiin, ja luultiin ne itset olevan, taikka vähintäänki niissä asunmajaa pitävän, kummannäköiset, kauheat otukset, jotka pitkillä kynsillänsä sanottiin temmanneen ja heti hirveään kitaansa syösneen muutaman Odysseen laivamiehistä. Sitte utausi hän Sireenein luodon tienoille. Sireenit, kasvoiltansa ihania neitoja, laulelivat suloäänisesti rannalla ja maanittelivat sillä tavalla sivukulkioita luoksensa, jotka he sitte surmasivat. Viisas Odysses jo edeltä tiesi heidän kavaluutensa, tukkei vaksilla laivamiesten korvat, etteivät kuulleet heidän lumoutuvaa lauluansa, ja sitoutti itsensä vahvasti maston tyveen kiinni. Sillä tavoin purjehti laiva sivutse, josta Sireenein hoetaan niin suuttuneen, että jos eivät kuolleet, paljo ei puuttunutkaan.
Ehkä monta Odysseen laivamiehistä jo oli surmansa saanut, niin oli niitä toki vielä muutamia hengissä. Mutta kun ylijumala Tsey (Ukko) sitte kerran ampui tulisen nuolensa Odysseen laivalle, särkyi se ja upposi, jossa tilassa kaikki hänen kumppalinsa hukkuivat aaltoihin. Odysses itse sattui onneksensa laudanpalasen allensa saamaan, jonka päällä syömättä yhdeksän vuorokautta kiikkui aavalla myrskyisellä merellä, kunnes kymmenennellä kauhealla yöllä rantaasi Oogygian luodolle. Siellä oli vallan päällä kaunis, ihana impi, Kalypso, joka ystävällisesti vastaan otti hänen, suuresti iloinen siitä, että toki kerran tapasi mielenmukaisen miehen itsellensä. Lupasi loihtomahdillansa laittaa kuolemattomuuden ja ikinuoruuden Odysseelle, jos suostuisi iäksi päiväksi hänen kanssansa elämään jäämään. Odysseella olisi nyt kyllä olleet hyvät päivät, mutta hän ei voinut kotimaallensa, Itakaan, jäänyttä uskollista puolisoansa ja pientä poikaansa unohtaa. Varhain aamusilla päivänkoitteessa kävi aina pauhaavan meren rannalle ja vuodatteli katkeria kyyneleltä heitä muistellessansa. Vuotta seitsemisen pidätti häntä kuitenki impi Kalypso luonansa, eikä olisi sittenkään pois laskenut, ellei olisi jumalalta siihen erittäin käskyä saanut. Erille päästyänsä laitti lautan hongista Odysses, lähti saaren rannoilta oudoille vesille, joita kulki seitsemäntoista vuorokautta, ei koko sillä ajalla muuta kun veden allansa ja taivaan päällänsä nähden. Kahdeksannellatoista päivällä nousi hirveä myrsky; merijumala Poseidoni vanhasta vihasta tärisytti ja kuohutti merta kauheasti, ja särki lautan Odysseelta, joka niin jäi aivan veden varahan. Olisiki jo kyllä viimeisiä matkojansa Odysses tehnyt, ellei vetehitär, naisjumala Leukotea, olisi häntä Faiakilaisten saarelle auttanut. Uiden aalloissa pääsi hän toki viimein hengissä maalle aivan alastoinna, kuin oliki, sillä helpommin uidaksensa oli hän vaatteet päältänsä mereen heittänyt. Kokosi sitte rannalta kuivia lehtiä allensa ja vaipui niille kokonaiseksi vuorokaudeksi nukkumaan. Kuinka siitä sitte heräsi ja kuinka tuli Faiakilaisten kaupunkiin, siitä kertoo Homeero Odysseian kuudennessa runoilemassa, jonka nyt olemme suomeksi kääntäneet, toivossa että, jos ei meiltä, niin toki muilta, kaikki Homeeron runoilemat viimein saataisiin suomenki kielellä luettaviksi, niinkuin ne jo ennen käännettynä ovat kaikkein sivistyneitten kielten omaisina. Mitään varsinaista estettä siihen emme tiedä, vaan peräti vastoin luulemme niiden kääntämisen miltei paremmin luonnistuvan suomen, kun monen muun kansan kielellä, koska juuri suomenkieli yli muiden nykyaikaisten kielten on taipuva kuusimittarunoa alkuperäisten vaadintoin mukaan rakentamaan, joita vaadinnoita ruotsi, saksa, venäjä ja muut nykyiset kielet eivät ole voineet noudattaa. Näistä vaadinnoista tulemme jälkeenpäin joita kuita muistutuksia ja selityksiä antamaan, jonka tähden tässä tilassa emme huoli niistä sen enempätä virkkaa.
Odysseesta sitä vastoin olisi paljoki virkkamista, kuinka Faiakilaiset kohtelivat häntä hyvästi, kuinka heidän kuninkaansa, Alkino'o, hyväntahtoisesti antoi hänelle kalliita lahjoja, ynnä laivan ja soutajat, joilla toki viimein onnellisesti pääsi kotirantaansa. Hyvästi jättäissä kiitteli Odysses kaikkia, Nausika'ata näillä sanoilla:
Armain Nausika'a, tytär Alkino'on jalomielen!
Niin suokoonpa jo Tsey, väkiryskijä puoliso Heiran,
Päästäksein kotihin, kerran palatakseni vielä!
Vaan sua sielläki, kuin jumalaa, minä muistelen aina
Kiitoksella, sä tyttöpä juur minun henkihin autoit.Nausika'an äitille taas lausui hän hyvästi-jätöksi:
Terveenä elä, valtaemäntä sä, siksikun vanhuus
Saavuttaa sekä kuolema, joit' ei välttäne kenkään.
Nyt lähden minä, vaan ilo jääköön kanssasi tänne
Lastesi luoksi ja väen ja kuninkahan Alkino'onki.Väkivaltaiset kosiat olivat jo monta vuotta perätysten Odysseen puolisoa Itakassa vaivanneet, sillä Odysseen he eivät enään luulleet hengissä olevan. Kuinka hän sitte tuli kaikilta tuntematoinna heidän sekaansa, ja kosti heidät väkivaltaisuudestansa, se jääköön tällä kerralla mainitsematta.
Homeeron Odysseian Kuudes Runoilema.
Siinä se nukkui nyt kovaonninen oiva Odysses
Vaipunu vaivoiltaan ja uneltaan, mutta Ateena
Laskihe kaupunkiin tykö kansan Faiakilaisten,
Muinaisten laajan Hypereian maan asukasten
5. Kykloppein miesten väkivaltaisten rajamaalla,
Jotk' etevämmät voimiltaan rosvoilivat heitä,
Kunnes Nausito'o jumalainen koottua kansan
Siirtäysi Skeriaan kauvas väen ilkeän luota,
Kaupungin tuki muureilla sekä huonehet laitti,
10. Sai templit jumaloille ja maan osihin jaetuksi.
Voitu jo vuoroltaan manalaan oli hän toki mennyt,
Alkino'o jumalan neronen nykyään piti valtaa;
Sen talohon tuli taivaatar, sinisilmä Ateena,
Miettien mielekkäällen Odysseellen kotimatkaa.
15. Poikkesi kaunoiseen kamariin; nukkuipa han siellä
Varreltaan sekä kasvoiltaan jumalallinen neiti,
Nausika'a, tytär Alkino'on urohon jalomielen,
Luonaan piikoa kaks, näköään Kaunottaren moiset,
Kumpiki nukkunehet suletun oven loistavan luoksi.
20. Vaan tytön uutimehen kävi hän kuin tuulosen löyhkä,
Siirtihe pään ylite puhutellen neitoa siinä,
Mainion laivoiltansa Dymantin tyttönä ollen,
Yksikänen joka tälle ja myös armain oli muita;
Siksipä muuttaunut puhui noin sinisilmä Ateena:
25. "Nausika'a! yhä nukkumahanko sun äitisi kantoi?
Vaatteetkin komeat heitettynä korjoamatta;
Häät tulemaisillaan, kauniit sinä vaattehet itse
Tarvitset, kauniit annettavat saattaja-väelle.
Siitä sä rahvaalta nimen kuulun voittanet itse,
30. Siit' isä armas ihastuva onpi ja äitisi kallis.
Siis mene sotkuillen varahin kera koittavan päivän!
Itseäkin tulen auttamahan sua, jottapa työsi
Valmistuu pian, et kauvan toki tyttönä olle,
Silläpä ehtimiseen kosivat parahat sua sulhot
35. Faiakilais-kansan, jok' on itsesikin sukujuuri.
Päivän koitteessa mene kuulun taattosi luoksi
Juhtia pyytämähän sekä vaunuja, joilla sa saisit
Sotkuun vyöt hamehet, koreat lakanat sekä vaipat;
Niin sinun itsesikin sopivampi on, kuin jalan astuin
40. Kulkea, pitkäpä kaupungist' on tie pesurantaan."
Poikkesi niin puhunut kaunis sinisilmä Ateena
Taivaasen, joss' on sanotaan jumalain ikivahva
Istuin; ei tuulet sitä tuuvita, ei satehetkaan
Kastele, ei lumikaan lähene, vaan pilvetön, kirkas
45. Ilma sen piirittää, valo loistava ympäri kiertää.
Siin' elo autuas on jumaloida ja riemut ikuiset;
Sinne jo siirtihe taas Sinisilmäki neitosen luota.
Vaan tuli loisteessaan Rusotar heräyttävä neidon,
Nausika'an kaunishamehen; oudoksuen unta
50. Hän tupahan toiseen puhumaan meni vanhuksille
Äitillen ja isälle; ne kohta hän löysiki siellä.
Äit' istui takan luona kotoisten tyttöjen kanssa
Kehräten purpura-lankojahan, ovipuolla jo taaton
Kohtasi vastassaan kuuluin ylimyksien neuvoon
55. Lähtevän, kun oli kutsunehet jalot Faiakilaiset;
Siinäpä luoks' armaan isän seisahtain tytär lausui:
"Voi isä kultani! saisinko minä ottoa vaunut
Korkearattaiset, viedäkseni pyykkiä joelle?
Vaatteet kaunoiset likasiksi jo alkavat tulla.
60. Itsesikin sopinee ylimäisten Faiakilaisten
Puuttua neuvoihin, puhtaat varrellasi vaatteet.
Onpi han myös kotonas poikaa rakastettua viisi,
Kaksi jo naisellista ja kolme rehottelee ilman,
Mielellään poloset puhtaan puvun ottavat aina
65. Lähteissään kisahan; sepä kaikki on huolena mulla."
Niin sanoi, vaan häitään ikävöimiä ei nimitelly
Taatollen, joka ilmankin ne jo tiesi ja lausui:
"Juhtia, lapseni, sult' en kieltäne, enkäpä muuta;
Palveliat sullen valjastakohot heti vaunut
70. Korkearattaiset, tasakulkuiset, korilaidat!"
Lausunu niin heti orjia käski, ne tottelivatki,
Koht' edes auttoivat juhtain kuletettavat vaunut,
Kohta he myös etehen hevosaasit asettivat oivat.
Mutt' ulos huoneesta tytär kanteli loistavat vaatteet,
75. Sääteli niitä, sovitteli vaunuihin sileöihin.
Autellen emo vakkasehen haluruokia säälei,
Kaikenlaisia särvineväitä ja viiniä kanssa
Leiliin nahkaiseen – jo nyt vaunuihin tytär astui –
Vaan potun kultaisen vesikirkast' öljyä vielä
80. Toi emo voidella tytön itsensä sekä toisten.
Nyt vitsan tytär sai kätehensä ja välkkyvät ohjat,
Vitsasi juoksemahan, terävään juhtain jalat kapsi;
Juoksivat ehtimiseen vetäen vaatteet sekä neidon,
Ei toki yksinähän, kanssaan apuvaimoja muita.
85. Niin jopa kentällen tulivat joen kaunihin rantaan,
Joss' oli ainaiset pesukuopat, vettäki viljoin
Virtoavaa, jos kuin likasimpia sotkuja varten.
Siinä he vaunuista hevosaasit päästivät irti,
Laskivat pyörteisen jokivirran rantoja myöten
90. Syömään kunnakkeen mesiheiniä, syytivät sitte
Vaunuista alas vaattehiaan mustiin patamoihln,
Sotkivat kuopissaan rientäin kilvottelevaiset.
Vaan sotkettua kyllä ja pestyä pois lian tyynni,
Suorastaan levitit he ne rannallen, johon aalto
95. Hiekkoa vasten maat' oli runsaimmin kuletellu.
Pestyä myös itsensä, siveltyä öljyä päälle,
Istuivat jokitörmällen he jo murkinasyöntiin,
Päiväiseen hajoteltua kuivamahan pesoksensa.
Syöneet kylliksensä jo neitonen itse ja piiat
100. Päästivät pääsitehensä ja lähtivät pallia lyömään,
Senp' oli leikin alottana Nausika'a valosolka.
Kun jolloin ihanuolinen Artemi vuort' alas astuu,
Jos peripitkää Taugeton vuortaki tai Erymanton,
Metsäiset siat mielessänsä ja hilpeät hirvet,
105. Piikainkin tykönään, tyttöin Tseyn leimuavaisen,
Maaneitoin kisatessa – jok' on toki Leetoa mieleen –
Niin hänen loistava on yli kaikkein otsa ja päänsä,
Josta hän tunnetahan heti, vaikka on kaunihit kaikki;
Niin piikain yli myös vapa neitosen kauneus loisti.
110. Muttapa kun hänen nyt kotihin piti lähteä jälleen
Saatuahan juhdat etehen sekä vaattehet koolle,
Toisin ajatteli taivaatar, sinisilmä Ateena;
Jos hereäisi Odysses unestaan, keksisi neidon
Kaunihin, ken hänen veis' kaupunkiin Faiakilaisten.
115. Pallin ruhtinatar nyt vasten piikoa heitti,
Eipä osannutkaan, syvähän kuohuunpa se lenti;
Siitäkö parkaistaan – hereää jumalainen Odysses,
Nousee istumahan, ajatellen ympäri päänsä:
"Voi polonen, mihin maan ääriin taas joutuna lienen!
120. Lieneekö joku villi, vihollinen, vallaton kansa,
Vai hyvä vieraillen, jumaloitaki pelkeäväinen?
Impien ääntämisen korvillani vasta ma kuulin,
Metsänneitojen, joill' on asuntona korkeat vuoret,
Tai jokien lähteet, noromaat sekä heinävät alhot;
125. Vai joko äänteleväin ihmisten mailla ma ollen? –
Muttapa miks' en käy tiedustelemaan, näkemäänki!"
Lausunu lähti jo viidastaan jumalainen Odysses,
Saatuahan salometsästä väkevään kätehensä
Lehtevän puunoksan häpyseutuin verhelemäksi.
130. Lähti jo vaeltamahan, kuin vuorten leiona julma
Vaeltaapi läpituultuna, märkänä, päässähän silmät
Leimuavat tavotellessaan härkää tahi uuhta,
Tai salon hirveäkin, kun nälkä se häntäki vaatii
Karjoa vainoamaan, kokemaan lammasnavetatki;
135. Niin nyt Odysseen myös tavata piti hiussoreoita
Tyttöjä aivan alastoinna, hätä ankara käski,
Hirveä nähtäissänsä, ihollaan piintyny kuotta;
Pois tytöt kaikkosivat eriteillen rantoja myöten.
Yksin jäi tytär Alkino'on, urouttap' Ateena
140. Sillen rintahan loi, pelon pois jäsenistähän otti.
Seisoi vasta'päin; jo nyt arveli tuossa Odysses,
Polviinko ruveten ihanaista rukoilisi neittä,
Vai siltään sulosuin puhuen ja ulompana seisten
Tiedustais kylätietä ja pyytäis verhoa päälleen.
145. Niin eperöidessään sopivaisemmaksi hän päätti
Seistessään etähämpänä suin sulosin rukoella,
Taitais suuttua vaan tytär polviin lankeavalle.
Kohtapa siis hän näin viisaat metiset sanat sääti:
"Korkea ruhtinatar! joko ihminen vai jumal' ollet,
150. Jos vainen jumaloit', avaran taivaan asujoita,
Niin varmaan sinä Tseyn väkevän tytär Artemi lienet;
Sen toki muoto sinulla ja varsi ja kasvosi kaunis.
Mutta jos ihmisten, maan pääll' asuvain, suku sulla,
Niin ylen autuas sull' isä onpi ja äitisi armas,
155. Veljesi myös ylen autuahat; sydämessäpä heillä
Loppumatoin ilo hehkuilee sinun kauttasi aina,
Nähdessään kukan semmoisen kisatarhaan käyvän;
Vaan yli kaikkia maita se mies toki autuas onpi,
Ken sinun kihloillaan suostuttaen vie kotihinsa.
160. Enp' ole vertaistas nähnyt silmilläni vielä,
En miest' enkäpä naista – mä hämmästyn sua varsin.
Näin palmun norean, joka nousi vihantana maasta,
Deelossa minä muinen Apollonin alttarin luona –
Sielläki kun käpäsin, mua seurasi kansoa paljon
165. Sillä erällä, jok' on mullen kovan tuottanut onnen.
Kuin silloin minä oudoksuin sitä palmua siellä,
Toistapa sen vertaa maan piiri ei päällähän kanna,
sua nyt mä imehtelen, hämmästyn, ja en tohdi
Polviakaan halata, mua raskas kohtasi huoli.
170. Päivää kakskymment' olin eilen mustoa merta
Uinut, kun mua aalto kuletti ja valtava tuuli
Saarelt' Oogygian tänne, kuhun loi jumal' äsken,
Tääll' uudet kokemaan kovat onnet; loppua viel' en
Näe hetikään, paljon jumalat toki hankkivat uutta.
175. Vaan sa nyt armaha', ruhtinatar! kun kärsiny paljon
Ensiksi sinun näin, muit' en ketäkään minä tunne
Kaupunkinne väestä ja teidän maan asujoista.
Neuvo' kaupunkiin, jotakin verhokseni anna,
Jos vanhaa kääreen repalettaki kanssasi tääll' on.
180. Niin sullen suokoot jumalat, mitä mielesi toivoo,
Antakohot miehen, perehen, yksmieliseyyden
Armaan! eipä parempata, ei kauniimpata liene,
Kun se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta
Mies vaimon kera, kyllä suruksi kadehtelioille,
185. Mutta hyvillen iloksi ja itselleen yli muiden."
Siihen Naasika'a valosolka jo vastasi hälle:
"Kunpa sa, vieras, et lienekään mies joutava, tyhmä,
Näet sä Olympon Tsey jokasellen määräsi onnen,
Sääti hyvälle ja huonollen, mitä suinki hän tahtoi,
190. Sääti sinullen myös, sinä vaan koe tyytyä siihen!
Meidän kaupunkiin nyt tultuasi sekä maahan
Saatava kai sinun on vaatteet sekä tarpehet muutki,
Kuin avunkaipaajan kovaonnisen oikeus onki.
Kaupunkiin sinun vien, sanon myös kansan nimen sulle:
195. Kaupunkimme ja maan asukkaat ovat Faiakilaiset,
Itse taas olen tyttö mä Alkino'on jalomielen,
Jonka kädessä on Faiakilaisten valta ja voima."
Lausunu niin rohkaisi hän piikoja hiussoreoita:
"Piiat! hoi kunne pakenitte te nähtyä miehen;
200. Vai pelkäättekö rannoillemme vihollisen tulleen?
Syntynyt ei vainen sitä miest' ole, eikäpä synny,
Ken toki lähtisi maillen urosten Faiakilaisten,
Vainoamaan kansaa, joka on jumaloillehen armas.
Loittona myös meren aallokkaan sydämess' elelemme
205. Äärimmäisinä; ei meihin muut ihmiset koske,
Vaan tämä raukka on eksyksissään kulkena tänne.
Auttaa siis pitänee; yks on Tsey kaikkien turva,
Outoin, köyhäinkin; mieleen vähäsempikin anti.
Laittootten tytöt vieraallen siis syödä ja juoda,
210. Vieköötten pesemään rantaan tyvenimpähän paikkaan!"
Niin sanoi; tyttäret seisahtain rohkaisivat mieltään,
Veivät Odysseen verhakkoon, niinkuin oli heitä
Käskenä Nausikaa, tytär Alikino'on jalomielen,
Laittoivat välehen vaatteitaki, kauhtanan, paidan,
215. Hankkivat kultaisen potun öljyäkin sulavinta,
Toimittain urohon joen aaltoihin pesemäänsä.
Muttapa piioillen puhui noin jumalainen Odysses:
"Siirtäykää tytöt loitommaksi jo, jotta ma yksin
Saan pestyks' lian pois ruumiiltani, öljyä päälle
220. Voidelluks'; iho öljyä ei pitkään ole nähnyt
Seistessännepä siinä mä en pese, kun häpeänki
Paljastaitani hiussoreoiden tyttöjen luona."
Lausui niin; tytöt siirtihevät neidon pakinoille,
Vaan lian virrassa pesi pois jumalainen Odysses
225. Ruumiiltaan ja selästä ja harteiltaan leveiltä,
Raastellen, repien päästään meren aution ryönät.
Pestyähän tarkkaan ja siveltyä öljyä päälleen
Vaattehisin puki, jotk' oli laitellut vapa neito;
Muttapa Tseyn sikiöinen Ateena somisteli häntä
230. Suuremman näköseksi ja vahvemman, hyasintin
Kukkina loi kauniin kaharan tukan olkia myöten.
Kuin kullan hopialle silailee taitava seppä,
Jollen Heefaisto sekä Pallas Ateena on suonu
Työn kaiken mahdin, tekojen kore'impien taidon,
235. Niin urohonkin olille ja päähän lempeä loi hän.
Käytyähän meren rannallen alas istu'utui mies
Loistava kauneudelta ja lemmeltään; jalo neiti
Oudoksuin jo nyt piioillen sanoi hiussoreoille:
"Kuulkaapas valosolkaiset tytöt, kuin sanelenki:
240. Ei taivaan jumalain kaikkein toki tahtoa vasten
Mies tuo joutuna lie jumalaisiin Faiakilaisiin.
Näyttipä ensimmält' olevan joku halpanen raukka,
Nyt hänen vertaisin taivaallisihin jumaloihin;
Voi jos senlainen olis mullen puoliso suotu,
245. Tääll' asuvainen mies, asumaan joka jäisiki tänne.
Vaan tytöt antootten vieraalle jo syödä ja juoda!"
Lausui niin, piiat sanan kuulivat, tottelivatki,
Toivat Odysseellen ruokaa sekä juomoa kyllin,
Siinäpä söi sekä joi kovaonninen, oiva Odysses
250. Täysin suin, pitkään kun ei ollut ruokoa nähny.
Toistapa tuumasi taas tytär Nausika'a valosolka:
Laskellut kokohon vaunuihin sievihin vaatteet,
Juhdat luukaviat sai valjaisiin, ylös itse
Nousi ja lausui Odysseellen sanoen, kehotellen:
255. "Nyt ala polkea kaupunkiin, vieras, minä laitan
Sun taaton talohon jalomielisen, jossapa luulen
Saat pian nähdäkses parahimmat Faiakilaiset.
Muttapa tee sinä noin, älykäs kun näyt olevanki:
Kulkeissammepa viljelömaita ja peltoja myöten,
260. Käy jalan seuraten juhtiani sekä vaunuja sievään
Piikojen kanssa: edeltä mä kulkien matkoa juonnan.
Vaan kaupunkihin tullessamme jo, ympäri jonka
Muurit on torninehen, kahda'päin valkamat sievät,
Kaitanen tie välite, venehet kummaltaki puolen
265. Rannallen vedetyt, kaikkein venehuonehet siinä.
Läsnä on myös soma templi Poseidonin, ympäri templin
Maan vieraan kivilöistä rakettuna on tori kansan,
Jossa se laivoilleen mustillen tarpehet hankkii,
Touvit, purjeetkin, sileät aironsaki vuolee.
270. Faiakilaisill' ei ole huolena jousi ja nuolet,
On vaan purjepuut, airot, venehet tasalaidat,
Joill' ilomielissään menevät meren aaltojen halki –
Heidän pilkkojahan varoan, ettei joku jälkeen
Pistelemään rupeais – joukoss' on koiria paljon.
275. Saattais vaan sanoa joku näin vastaan tulioista:
'Ken nyt Nausika'an seurassa se uhkea, kaunis
Vieras on? Mistä jo on tytär saanut puolison armaan?
Löytänä lie toki laivaltaan pois jäänehen jonkun
Miehen kaukaisen – semmoisiap' ei ole läsnä.
280. Vai taivaastako itselleen halaten, rukoellen,
Sai jonkun jumalan kanssaan asumaan iän kaiken? –
Onki se niin paras, jos hakien muualta hän itse
Puolison löyti, kun ain' ylen katsoo maan omat sulhot,
Ainaiset kosiat, parahimmat Faiakilaiset.'
285. Niinpä saneltaisiin ja häväistäisiin mua kyllä,
Vaikkap' en toisenkaan minä niin tekevän toki soisi,
Vasten mielt' oman hellän isänsä ja armahan äitin
Miehiä seuraavan, ennenkun häät ovat olleet.
Muista' siis vieras varotukseni, niin isä kyllä
290. On valmis sua laittelemaan kotimaallesi jälleen:
Kaukana ei ole tiestä Ateenan loistava lehto,
Haapahinen, hete juokseva siinä, ja ympäri nurmi.
Siin' isän maatilus on ja kukoistava istutustarha
Ei etähämpänä kaupungista, kun huutama-matkan.
295. Hetkeiseks' alas istaha siihen, odottele meidän
Pääsöä kaupunkiin ja isän talohon tuloamme!
Vaan meidän kun luuletkin kotihimme jo tulleen,
Käy sinä Faiakilaisten kaupunkiin, kysy missä
Taattoni Alkino'on jalomielisen kartano onpi!
300. Helppo se on tuta, sen taitaapi jo laps' älytönki
Neuvoa, eip' ole muut mitkään talot Faiakilaisten
Niin raketut, kuin on jalon Alkino'on talo vankka.
Sitte sä tultuasi esihuoneesen talosuojaan,
Käy lävite salin riennättäin, takan äärehen astu,
305. Siellä mun äitini istuilee tulen loistavan luona
Kehräten purpura-lankojahan, kumman koreoita,
Patsaallen nojaten, ja taempana istuvat orjat.
Valkian luon' on siinä isällänikin jalo istuin,
Jolla hän viipyen viinailee ylen autuas ollen.
310. Kiertäin häntä sä käy käsivarsin tarttuen äitin
Polviin, niin luulen, pian saat kotihin-tulo-päivän
Riemuisen tavata sinä, vaikk' olet kaukana kyllä.
Silläpä jos vaan hän sua suojelemaan rupeaapi,
Niin varmaan nähdä sinä saat omat armahat jälleen,
315. Pääsevä korkeahan kotihis sekä syntymämaahan."
Niin lausuttuahan löi ruoskallaan heleällä
Juhtia, jotka pian jokirannat jättivät taakseen,
Juoksivat vuorottain, kävivät toisen toen ilman;
Eip' ajanut toki niin, ettei piiat ja Odysses
320. Seurata vois jalan, hiljalleen liikutteli ruoskaa.
Päivä jo laskeutui, kun Ateenaisen pyhälehtoon
Kuuluun kerkesivät, johon jäi jumalainen Odysses.
Istuen siinä rukoili hän tyttöä Tseyn ylimäisen:
"Tseyn leimahtelian tytär mahtava, ääneni kuule!
325. Kuulkos nyt toki, kun kovaonnist' ennen et kuullu,
Et siiloin, kun maanjärisyttäjä laivani särki.
Faiakilaiset tee mua kohtaan armeliaaksi!"
Niin lausui; rukouksen kuuliki Pallas Ateena,
Ei toki ilmeisesti, kun pelkäsikin seteänsä
330. Julmaa, jonkapa vainoamaa jumalainen Odysses
Sai kauvan kokea matkustaissaan kotimaalle.Muistutuksia ja selityksiä.
Muinaisilla kreikan ja latinan kielisillä kansoilla oli kuusimittainen runo hyvin armas ja tavallinen, josta sitä sitte on ruvettu nykyisissäkin kielissä käyttämään, jopa suomenki. Joka värsyyn siinä vaaditaan kuusi mittaa eli polvea (niveltä), jostapa sillä juuri on nimensäki. Edelliset viisi mittaa saavat olla kuki joko kaksi tahi kolmitavuisia, mutta viimeisen eli kuudennen mitan pitää aina olla kaksitavuisen. Kolmitavuisissa mitoissa on ensimäinen tavut pitkä ja toiset lyhyitä, mutta kaksitavuisissa kumpainenki pitkä, paitsi kuudennessa mitassa, jonka molemmat tavuet myös kyllä saavat olla pitkiäki, mutta pianpa somemmasti ainoastansa edellinen pitkä ja jälkimäinen lyhyt.
Pitkäksi kreikassa ja latinassa luetaan yleisesti jokainen tavut, jonka ääntiö (vocalis) on joko varsinaisesti taikka tilaisesti pitkä. Varsinaisesti pitkä on tavut silloin, kun sen ääntiö on itsestänsä eli luonnostansa pitkä, niinkuin edellisen tavuen ääntiö sanoissa: kaato, tuuli, vaaka. Tilaisesti pitkäksi sanotaan tavutta, jos sen luonnostansa lyhyttä ääntiöä seuraa kohdastansa kaksi tahi useampaa liittiöä (consonans), niinkuin edellisen tavuen ääntiö sanoissa: katto, tulli, vakka, kanto, kaltto, tunki, turkki, valka, vankka.
Lyhyeksi sanotaan tavutta, jonka luontoansa lyhyen ääntiön jälkeen kohdastansa ei ole useampaa kun yksi taikka ei yhtäkään liittiöä, jonkalaisia esimerk. ovat kumpainenki tavut sanoissa: kato, tuli, vaka, emä, pian, joet, kyäs.
Se on ainoastaan varsinainen pituus, joka suomen sanoissa kahdenkertaisella tahi kaksoisääntiöliä merkitään sen erottamiseksi lyhyistä ääntiöistä, esimerk. vaara, liima, koota, luuku, ryysy, näätä, jotka lyhyellä ääntiellä kirjoitettuna ovat peräti toisia sanoja: vara, lima, kota, luku, rysy, nätä. Muissa kielissä semmoista erotusta pitkän ja lyhyen ääntiön välillä tavallisesti ei tehdä ollenkaan, taikka pannaan joku eri merkki ääntiön päälle sen pituutta osottamaan, esimerk. â, ã tahi á pitkää a-ta.
Painoksi eli koroksi sanotaan muutamain tavutten selvempää ääntämistä, kuin toisten, niinkuin suomen sanoissa ensimäisen, kolmannen, viidennen j.n.e. tavuen taikka ensimäisen, neljännen, kuudennen j.n.e., esimerk. ódottélen, ódottélemálla, ódottélemáisillánsa taikka ódotàn, ódottamálla, ódottamáisillánsa.
Samoin kuin kreikan ja latinan kielesssä taitaa suomenki kielessä sanan mikä tavut tahansa, jos painokas jos painotoin, olla varsinaisesti pitkä, niinkuin seuraavista esimerkkisanoista on nähtävä. Numerot: 1, 2, 3 j.n.e. osottavat sanan ensimäistä, toista, kolmatta j.n.e. tavutta.
1. haara, eessä, liemi, tiima, koossa, ruoka, uuni, hyyry,
myötä, ääni.
2. pataan, tulee, repii, sanoo, paluu, kysyy, perää, tyköö.
3. otetaan, kävelee, kamariin, kapaloon, putouu, repiyy,
kähäjää, häviöön.
1. 2. määräämä.
1. 3. määrätään.
2. 3. lupaamaan.
1. 2. 3. määräämään, j.n.e.Tämä oli sentähden tarpeellinen nimittää, kun maamme herraskieli, ruotsi, ei seuraa samaa lakia, sillä ruotsin omituisissa erisanoissa (simplicia) varsinaista pituutta ei koskaan tavata muualla, kun sanan alkutavuessa, josta syystä ruotsalaisen on vaikea saada kieltänsäkään kääntymään tahtoessansa ääntää semmoisia sanoja, kun esimerk. taloon, salaamaan, veneesen j.n.e. Niissä on vielä seki ruotsin kielelle kamala seikka, että pituus ja paino tulevat eri tavuihin, jolta ruotsalainen kieli ei voi erilleen ääntää.
Ruotsin kielen eri luontoa myöten on kuusimittarunoaki siinä omaan tapaansa rakennettu. Pitkäksi luetaan enimmiten sanan alkutavut, ja seuraavat käytetään lyhyinä, jos kuinki olkoot tilaisesti pitkät. Yhden sanan jakoa (caesura) kahteen eri mittaan harvoin tapahtuu kielen omituisissa erissanoissa, jonka tähden joka mitta tavallisesti alottaa eri sanalla ja aina painokkaalla tavuella.
Muutamat ovat noudattaneet ruotsin kielen vaatimuksia suomalaisessaki kuusimittarunossa, mutta sitä ei ollenkaan tarvitse eikä sovikaan tehdä, koska suomen sanoilla sopii paljoa paremmin kuusimittoja melkein alkuperäiseen kreikan ja latinan tapaan laittaa. Seuraavissa, ja ehkä muutamissa muissaki, kohdissa luulemme kuitenki suomalaisen kuusimitan taitavan vähin erota sen alkuperäisestä laadusta.
v. 1. - - - oiva O-|dysses. Vaikka 6 mitan oikeittain pitäis alkaa painokkaalla tavuella (ja hyvä jos 5:ki), niin ei toki suuresti haitanne, sitä välistä painottomastiki alottaa, kun sitä vaan ei tavaksi tehdä. Sillä lailla tavataan muutamissa muissaki paikoissa, joissa nimet Odysses ja Ateena kohtaavat (juma-|lainen O-|dysses, sini|silmä A-|teena), mutta omissa suomen sanoissa ei kun ainoastansa v. 46: riemut i-|kuiset.
v. 2. Vaipunut | vaivoil-|taan. Kreikan ja latinan arvolakia myöten olisi sana vaipunut ei alkupitkä (dactylus), jonkalaisna sitä tässä on käytetty, vaan keskilyhyt (amphimacer), mutta suomen kielessä pidämme tavutta tilaisesti pitkänä ainoastansa silloin, koska sen ääntiöä samassa sanassa seuraa kaksi liittiöä. Liitiöt, jotka kuuluvat eri sanoihin, tekevät edellisen tavuen ainoastansa kahtaiseksi eli epäarvoiseksi (anceps), jonkalaisna sitä tilan ja tarpeen suhteen taitaan pitää joko pitkänä tahi lyhyenä mitan lopputavuessa; alkutavussa on se aina pitkä.
Esimerkkiä pitkänä pitämisestä.
v. 3. Laskihen | ihmisi-|hin kau-|punkiin.....
4. Muinais-|ten laa-|jan Hype-|reian | maan....
29. Siitä sä | rahvaal-|ta nimen | kuulun | voittanet....
69. Palveli-|at sul-|len val-|jastako-|hot heti....
Esimerkkiä lyhynnä pitämisestä.
v. 2. Vaipunut | vaivoil-|taan.....
22. Mainion | laivoiltansa....
85. ... tuli-|vat joen | kaunihin | rantaan.
138. Pois tytöt | kaikkosi-|vat.....Mitan keskitavuehen semmoinen epäarvoinen tavut ei sovi, sillä se tekisi sen vasten luontoansa pitkäksi. Virhelliset olisivat siis esimerkiksi seuraavat kuusimitat:
Naulast' | ensin ku-|rotti va-|kaasti hän|pyssyn ja | otti.
Käyt koko | päivät ja | ammut | hirvet u-|seimmat ja | parhaat.
Vieras Ku-|rusta pi-|an tun-|nettiin | hilpiä Matti,
Annan ra-|kas veli | hän kuta | toivot-|tiin tule-|maanki.Hirven-ampujain suomennoksessa on useinki alkupitkinä käytetty semmoisia sanoja tahi sana-osia, jonkalaisia esimerkiksi ovat: veljensä, istatta-nut, varrellen, valmisti, aitasta, rynnästen, nuorempi, äidiksi, oivassa, joillenka, peitoksi, hoidelta-viksi, toinenkin, lämmintä, pankulta j.n.e., jotka eivät kuulu somalta niin käytettyinä. Toisinaan taas on niitä yksiä tahi muita samanlaisia sanoja jaettu kahteen mittaan: nuo-rempi, äi-diksi, vel-jensä, is-tuttanut, var-rellen j.n.e., jolla tavoin toki kulkevat somemmin. Niin niitä siis pitäneekin jakaa, taikka vielä paremmin seuraavalla tavalla: nuorem-pi, äidik-si, veljen-sä, istut-tan't, varrel-len, pankul-ta j.n.e.
v. 62. Onpi han | myös koto-|nas poi-|kaa rakas-|tettua | viisi.
195. Kaupun-|kimme ja | maan asuk-|kaat ovat | Faiaki-|laiset.Sanoissa: rakastettua, asukkaat, olemme käyttäneet toisenki tavuen lyhyenä, ehkä sitä seuraa kaksi liittiöä, ja sen siis pitäisi olla tilaisesti pitkän. Luulemmeki semmoiseen käytäntöön kuusimittaisessa runossa luvan olevan, kuitenki aina sillä ehdolla, että sanan ensimäinen tavut on varsinaisesti lyhyt. Semminki se ei näy haittaavan, jos sama liittiö kerrottuna (ja erittäinki liittiökerrokset kk, pp, ss, tt) seuraa toisen tavun ääntiöä, ja kolmas tavu on varsinaisesti pitkä. Kaksi-lyhyitten sanain jakamista erimittoihin olemme karttaneet.
Kirjoitimme kyllä ensin:
v. 47. Sinne jo | taas siir-|tyi sini-|silmä ty-|tön paki-|noilta.
61. Neuvo tu-|paan men-|nä' puh-|taat var-|rellasi | vaatteet.
80. Toi voi-|dellak-|seen it-|sensä ty-|tön sekä toisten.
128. Sai sake-|asta sa-|losta pi-|an väke-|vään käte-|hensä.
162. Nuoren | palmuve-|san joka | nousi vi-|hantana | maasta.
196. Vaan minä | itse o-|len tytär | Alkino-|on jalo-|mielen.
214. Toivat | myös vaat-|teita hä-|nelle ta-|kin sekä | paidan.
216. Laittivat | sitte hä-|nen joen | aaltoi-|hin pese-|määnsä.
224. Mutta jo-|essa li-|an pesi | pois juma-|lainen O-|dysses.
231. Kukkina | laski tu-|kan kaha-|ran alas | olkia | myöten.
234. Kaiken-|laisen o-|pin teko-|jen kore-|impien | taidon.
239. Kuulkaa-|pas valos-|olka ty-|töt mitä | nyt sanon | teille.
287. Vasten | mieltä o-|man hel-|limmän i-|sänsä ja | äitin.Kaikki nämät värsyt, ja muutamia muitaki, muutimme sitte siihen tapaan, kuin ne nyt ovat paikallansa luettavina, ja sen teimme siitä syystä, että samoin kuin tohtori E.A. Ingman 1853-vuotisessa "Litteraturblad'issa", s. 9, katsoimme sopimattomaksi jakaa semmoisia sanoja, kuin edellisissä: tytön, tupaan, pian, vesan, olen, takin, hänen, lian, tukan, opin, oman j.n.e. kahteen mittaan. Jos olisi hirven-ampujissaki sama asia vaarin otettu, niin käännös monessa paikassa ehkä kuuluisi somemmalta.
Syy siihen, ettei semmoisia kaksilyhyitä sanoja hyväisesti sovi erimittoihin jakaa, on luullaksemme niiden jyrkempi paino edellisessä tavuessa. Peräti sopimattomaksi emme kuitenkaan katso niiden toisinaan jakamistaki, kun sitä vaan ei tavaksi tehdä, ja jos siinä sivussa annetaan toisen kaksilyhyen jakamattoman sanan seurata sitä jaettua niinkuin edellä mainituissa v. 162, 196, 216, 224, 239.
v. 9. Kaupun-|gin tuki | muureil-|la sekä | kartanot | laitti. 29. Siitä sä | rahvaal-|ta nimen | kulun | voittanet | itse. 36. Päivän | koittees-|sa mene | kuulun | taattosi | luoksi. 57. Voi isä | kultani | saisin-|ko minä | ottoa | vaunut. 74. Mutt' ulos | huonees-|ta tytär | kanteli | loistavat | vaatteet. 88. Siinä he | vaunuis-|ta hevos-|aasit | laskivat | irti. 191. Nyt sinun tultua-|si toki | kaupun-|kiimme ja | maahan.
Viimeinen tavut sanoista: muureilla, rahvaalta, koitteessa, saisinko, huoneesta, vaunuista, tultuasi on näissä värsyissä pitkän sijasta käytetty, jolla tavalla Ingman niitä semmoisissa sanoissa tahtooki käytettämään (katso: Litteraturblad 1853 s. 8, a). Se kyllä näyttää käyvänki laatuun, kuitenki sillä ehdolla, että seuraavat kaksi tavutta ovat lyhyitä, joko kaksilyhyt sana taikka vähintäänki kaksilyhyt osa pitemmästä sanasta, niinkuin näissä värsyissä sanat: sekä, nimen, mene, minä, tytär, hevos, toki. Vähemmin sopivalle näyttää semmoisen pitkäsijaisen lyhyen tavuen jälkeen pitkää tavutta panna.
Paremmin toki juoksee:
v. 29. Siitä sä | rahvaal-|ta nimen | kuulla | voittanet | itse,
kun jos olisi seuraavaan tapaan luettava:
Siitä sä | rahvaal-|ta kuu-|lun nimen | voittanet | itse.
Ingmannin samassa paikassa antamaa toista neuvoa emme ole aina seuranneet. Hän kieltää kolmitavuisista sanoista ensimäistä tavutta yhteen, toisia toiseen mittaan jakamasta. Esimerkkisanansa orat: kirkossa, isossa, illalla, joita siis ei saisi jakaa näin: kir-|kossa ...., i-|sossa ...., il-|lalla. Jos semmoisesta jaannosta on suurta haittaa, jätämme lukian arvata, ja luettelemme ainoastansa värsyt, joissa se tavataan: v. 2. u-neltaan, 15. nuk-kuipa, 46. i-kuiset, 51. i-sälle, 52. ko-toisten, 77. e-väitä, 96. it-sensä, 113. u-nestaan, 125. ih-misten, 137. i-hollaan, 152. si-nulla, 165. e-rällä, 171. ku-letti, 177. vä-estä, 184. su-ruksi, 185. hy-villen i-loksi, 189. hy-välle, 190. si-nullen, 197. kä-dessä, 198. roh-kaisi, 202. u-rosten, 225. selästä, 232. si-lailee. 235. olille, 246. vie-raalle, 252. vau-nuihin, 261. e-deltä, 268. mus-tillen, 276. seu-rassa, 282. muu-alta, 287. i-sänsä, 300. tai-taapi, 312. o-letki 323. ru-koili.
Useammissa ja kaikissaki värsyissä olisimme helposti tain-aeet välttää semmoisen jakamisen, jos olisimme kirjoittaneet esimerkiksi:
v. 2. Vaipunut | vaivoil-|taan, unel-|taan myös, | mutta A-|teena.
15. Poikkesi | kaunoi-|seen kama-|riin, oli | nukkuva | siellä.
51. Äitil-|leen, isäl-|leen; ja ne | kohta hän | löysiki | siellä.
52. Äit' is-|tui toton | luona ko-|toisien | tyttöjen | kanssa.
77. Kaiken-|laisia | särpimi-|ä sekä | viiniä | myöski.
113. Jos unes-|taan here-|äisi O-|dysses, | keksisi | neiden.
137. Hirveä | nähtäis-|sään, ihol-|laan oli | piintynyt | kuotta.
152. Sen sinul-|la toki | muoto ja | varsi ja | kasvosi | kaunis.
165. Sill' eräl-|lä joka | tuottanut | on kovan | onneni | mulle.
171. Uinut, | kun kulet-|ti mua | aalto ja | valtava | myrsky.
177. Teidän | maan asu-|joista ja | kaupun-|gin väes-|töstä,j.n.e., mutta pelkäämme, että mainitut värsyt senlaisesta korjaamisesta eivät olisi vähääkään paranneet, jonka tähden olemme mittajaon antaneet tulla ensimäisen ja toisen tavuen välille.
Vaikka siis meki kyllä katsomme parahaksi jakaa senlaiset sanat toisen ja kolmannen tavuen välillä, niin emme kuitenkaan ole sitä niin välttämättömästi tarpeelliseksi luulleet, ettei sanaa koskaan sopisi jo ensimäisenki tavuen jälkeen jakaa. Kolmetavuellisten sanain paino ensitavuessa, semminki jos se on pitkä, ei ole niin varsin jyrkkä, kuin kaksitavuellisten, ja mitä pitemmäksi sana kasvaa, sitä laimeammaksi tulee alkutavuen paino ja sitä paremmin taitaa jako sopia mihin paikkaan tahonsa.
Ääntiöin yhteen sulaminen muutamissa sanoissa, esimerk. v. 28. väelle, 130. vaeltamahan, 131. vaeltaapi, 174. näe, että kuuluvat melkein kuin: väälle, vailtamahan, vailtaapi, nää, ei ole vanhoissa runoissa mikään tavatoin asia, eikä kuusimittarunossakaan peljättävä.
Kreikan ja latinan kuusimitassa katoo sanan loppuääntiö, jos seuraava sana alkaa ääntiöllä. Suomalaisessa kuusimitassa ja suomal. runossa yleisesti se ei ole niin välttämättömästi tarpeellinen, eikä myös sopivakaan, paitsi kaksitavuisissa sanoissa, joiden loppuääntiöt ovat a, ä taikka i. Useampitavuisissa sanoissa taitavat ainoastansa nimikkein sijapäätteet ssa, sta, lla, lta, ksi, tta, sna, lausukkoin kerrontatapa yksikön 3 alassa ja sijanimiliitteet si, nsa (ni, mme, nne?) sillä tavalla ääntiönsä menettää, jonka tähden olemme kirjoittaneet v. 40. kaupungist' on, 79. vesikirkast' öljyä, 86. joss' oli, 102. vuort' alas, 150. jumaloit' avaran, 172. saarelt' Oogygian, 173. viel' en, 179. tääll' on, 242. ensim-mält' olevan, 270. Faiakilaisill' ei ole, 295. hetkeiseks' alas, 300. laps' älytönki j.n.e. Sanan jumala olemme myös sillä tavalla lyhentäneet v. 149 jumal' ollet ja 172 jumal' äsken, mutta semmoista lyhennystä emme luule missä tahansa taidettavan käyttää, emmekä siis taida varsin somiksi katsoa esimerk. seuraavia värsyjä hirven-ampujain käännöksessä:
Voih toki! Pietari, kah! mitä kerjääj' on paremmalle.
Jos koton' erhehdyn kerran, niin ei sitä miskään.
Verhossa, silmätkääs, väjyj' on siell' istuva luulen.
Toista tok' arvelev' on, joka niin moniks' ampujat tarkat.
Sill' ei ollut se koin hakkaam', ei painettu myöskään.
Häntäpä katsov' ylös, nyt hiipiä vastasi Matti.
Läksimme päivän' eräänä, varustetut, tappohon karhun.
Nyt pöydän lavian luoks' istahtanein' iloveljet.
Uunia päin, nurraav' aja kissa sylistä nyt poies.
Ryssien joukk' ilonen juoden ja sekaan kosioiten.
Tänn', tänn'! kiiruhtakaat laadattujen pyssyjen kans tänn'
Seurasi laukasemaa, potkottav' etäällä kun hirvi.
Ei toki niin, puhemiesn' en kerjääjän' minä lähde.Niissä ovat sanat: kerjääjä, kotona, väjyjä, arveleva, hakkaama, katsova, päivänä, istahtaneina, nurraava, joukko, tänne, pötköttävä, kerjääjänä, mielestämme sopimattomasti loppuääntiön pois heittämällä lyhennetyt.
Sanoja anna', koota', mene', tälle', maalle', etsi' j.n.e. ei voi missään tapauksessa ääntiön kadottamisella lyhentää, sillä niissä ei ainoastansa katoisi ääntiö, vaan sitä seuraava hengähyski, jota tavallisessa kirjoituksessa ei erittäin merkitä:
v. 19. Kumpiki | nukkune-|het sule-|tun oven | loistavan | luoksi.
118. Nousee | istuma-|han aja-|tellen | ympäri | päänsä.
142. Polviin-|ko ruve-|ten iha-|naista ru-|kollisi | neittä.
163. Deelos-|sa minä | muinen A-|pollon | alttarin | luona.Sanoissa: suletun, istumahan, ajatellen, ruveten, Apollon viimeiset tavuet eivät ole kreikan ja latiinan kuusimittarunon lakien jälkeen pitkät, kun niitä seuraa ääntiöllä alkava sana (oven, ajatellen, ympäri, ihanaista, alttarin). Suomen kielessä semmoisia kuitenki taidettanee toisinaan pitkinäki käyttää, ja sillä mielellä emme ole niitä värsyjä toiseen muotoon korjanneet.
Tähän nyt tällä kerralla lopetamme nämät tilan myötäiset mietteet suomalaisesta kuusimittarunosta, ehkä siitä kyllä vielä olisi paljo enemminki virkkamista. Sitä muistutusta tuskin tarvinnee tehdä, että kaikki, mitä nyt on erittäin kuusimittaisesta taikka alkupitkäisestä runosta mainittu, ylen vähän koskee muuhun runolaatuun, esimerk. tavalliseen pitkälyhyt-mittaiseen, jossa moni tavut, joka kuusimitassa on pitkäksi luettava, tulee lyhyen arvon saamaan.
E. Lönnrot.