[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9KvQ25VbjWSxNLwZKPAVYsAUNBmcVBzwM8EbWQsMA1g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},959,"Uusi katakombi ja muita kertomuksia","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"959-doyle-arthur-conan-uusi-katakombi-ja-muita-kertomuksia","959__Doyle_Arthur_Conan__Uusi_katakombi_ja_muita_kertomuksia",null,"novelli",[14,15],"seikkailu","rikos",[],"fi",1900,1907,11494,76244,false,49702,[25,26],"Great Britain -- Social life and customs -- 19th century -- Fiction","War stories, English",[28,29,30],"Adventure","Crime, Thrillers and Mystery","Short Stories","\"Uusi katakombi ja muita kertoelmia\" by Arthur Conan Doyle is a collection of short stories written in the early 20th century. The opening story, \"Uusi katakombi,\" centers on two archaeologists, Kennedy and Bürger, as they engage in a conversation over precious historical finds and a mysterious new catacomb discovered by Bürger in Rome. The narrative sets a tone of intrigue and rivalry, hinting at both scholarly obsession and personal entanglements.  The beginning of the tale introduces the contrasting characters of the well-off English archaeologist Kennedy and the hardworking German scholar Bürger. As they discuss the exciting discovery of a new catacomb, tensions arise tied to their differing personalities and motivations, especially as Kennedy reveals an inner conflict connected to a past romantic relationship. The plot thickens with Bürger's insistence on confidentiality regarding the catacomb's location, setting the stage for a blend of adventure and mystery that unfolds as they prepare to explore the hidden depths of ancient Rome together. However, an ominous tone hints at the potential dangers that await them in the darkness below. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Hämeen-Anttila, Väinö",272,"Doylen novellikokoelma sisältää jännitystä ja seikkailua painottavia kertomuksia. Nimitarinassa kaksi arkeologia kohtaa salaperäisessä roomalaisessa katakombissa, missä vanha kauna johtaa hyytävään lopputulokseen. Muut kertomukset vievät lukijan muun muassa Napoleonin sotien ja aavikon tapahtumien keskelle.","Arthur Conan Doylen 'Uusi katakombi ja muita kertomuksia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 959. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UUSI KATAKOMBI JA MUITA KERTOELMIA\n\nKirj.\n\nA. Conan Doyle\n\n\nEnglannista suomentanut V. Hämeen-Anttila\n\n\n\nHelsinki,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Uusi katakombi.\n 2. Hilary Joycen opinalkeet.\n 3. Luku Koraanista.\n 4. Chateau NMoirin kreivi.\n\n\n\n\nUusi katakombi.\n\n\n\"Kuulehan, Bürger\", virkkoi Kennedy, \"soisinpa sinun luottavan minuun.\"\n\nNuo kaksi kuuluisaa romalaisten muinaisjäännösten tutkijaa istuivat\nkahden kesken Kennedyn mukavassa kamarissa, jonka ikkunat olivat\nCorsolle päin. Yö oli kylmä, ja kumpainenkin oli vetänyt tuolinsa\nkehnon italialaisen uunin luo, joka lämmön asemesta pikemmin loi\ntunkkaisen kehän ympärilleen. Ulkopuolella levisi vilkkuvien\ntalvitähtien alla nykyinen Roma, sähkölamppujen pitkä kaksinkertainen\nrivi, loistavasti valaistut kahvilat, kiitävät ajopelit ja\njalkakäytävillä tungeksivat väkijoukot. Mutta sisällä, rikkaan nuoren\nenglantilaisen muinaistutkijan upeassa kamarissa, oli ainoastaan vanhaa\nRomaa nähtävissä. Seinillä riippui halkeilleita ja rapistuneita\nkuvioreunuksia, nurkista kurkisteli senatorien ja soturien harmaita\nvanhoja rintakuvia, kovine kasvoineen. Keskipöydällä oli monenmoisten\nmuistokirjotusten, katkelmien ja koristusten kasassa se kuuluisa\npienoisjäljennös Caracallan kylpylaitoksen raunioista ehjiksi\nsuunniteltuina, jolla Kennedy oli herättänyt suurta mieltenkiintoa ja\nihailua sitä Berlinissä näyteltäessä. Katosta riippui maljakkoja ja\nhienolla punaisella turkkilaisella matolla oli suuret määrät\nmerkillisyyksiä. Eikä niissä ollut ainoatakaan minkä epäämätön alkuperä\nei olisi ollut todistettu, kaikki oli äärettömän harvinaista ja\nkallisarvoista; sillä vaikka Kennedy oli vasta hiukan yli\nkolmenkymmenen, niin oli hänellä europalainen maine tällä tutkimuksen\nalalla ja sitä paitsi tuollainen ehtymätön kukkaro, joka joko\nauttamattomasti veltostuttaa tutkijan tarmon tai antaa hänelle\nsuunnattoman edun kilpailussa maineesta, jos hänen mielensä vielä pysyy\nuskollisena tarkotusperilleen. Kennedyn oli oikku ja huvittelu useasti\nviekotellut tutkimuksistaan, mutta hänen luonteensa kykeni pitkällisiin\nja järjestelmällisiin ponnistuksiin, jotka päättyivät äkkiä ilmestyvään\naistillisen nautinnon taantumuskauteen. Hänen sievät kasvonsa, korkea\nvalkea otsa, rohkea nenä ja jokseenkin pehmeäpiirteinen ja aistillisen\nnäköinen suu, ilmaisivat kyllin selvästi hänen luonteensa voimakkuuden\nja heikkouden yhtymän.\n\nVarsin toista lajia oli hänen toverinsa Julius Bürger. Hän oli\nomituista sekarotua, saksalaisen isän ja italialaisen äidin lapsi,\njossa pohjoisen maan tukevat ominaisuudet omituisesti sekausivat etelän\nhennompiin suloihin. Siniset germanilaiset silmät valaisivat\nahavoittuneita kasvoja, ja niiden yläpuolella kohosi nelikulmainen\nkorkea otsa, jota kiinteät keltaiset kiharat reunustivat. Hänen\nvoimakas leukansa oli puhtaaksi ajeltu, ja hänen toverinsa oli useasti\nhuomauttanut miten suuresti se muistutti noita vanhoja romalaisia\nrintakuvia, jotka kurkistelivat hänen kamarinsa nurkkien varjoista. Sen\njämeän saksalaisen lujuuden verhossa kuvastui aina vihjaus italialaista\noveluutta, mutta hymy oli niin rehellinen ja silmät niin vilpittömät,\nettä katsoja käsitti tämän vain syntyperän merkiksi, jolla ei ollut\ntodellista tehoa hänen luonteelleen. Ijältään ja maineeltaan hän oli\nenglantilaisen toverinsa tasalla, mutta hänen elämänsä ja työnsä oli\nollut paljoa uuraampaa. Kaksitoista vuotta takaperin oli hän tullut\nköyhänä ylioppilaana Romaan ja siitä asti asunut siellä jonkin pienen\napurahan varassa, jonka Bonnin yliopisto oli hänelle tutkimustöitä\nvarten myöntänyt. Vaivaloisesti, hitaasti ja itsepintaisesti,\ntavattomalla sitkeydellä ja askeltakaan sivulle poikkeamatta, hän oli\nkiivennyt pienalta pienalle maineen tikkailla, kunnes nyt oli Berlinin\nakatemian jäsen ja kaiken todennäköisyyden mukaan ennen pitkää tulossa\nSaksan suurimman yliopiston professoriksi. Mutta se yksipuolisuus, joka\nhänet oli kohottanut rikkaan ja nerokkaan englantilaisen tasalle, oli\nsaanut hänet kaikessa heidän työnsä ulkopuolelle kuuluvassa jäämään\nhänestä suunnattomasti jäljelle. Hän ei ollut ahertelussaan koskaan\npitänyt lomaa, jossa olisi harrastanut seuraelämän rientoja. Ainoastaan\nomasta aineestaan puhuessaan hänen kasvonsa olivat eloisat ja\nsielukkaat. Muina aikoina hän oli vaitelias ja hämillään, varsin hyvin\ntajuten kokemattomuutensa yleisemmillä aloilla ja hermostuen siitä\npikku pakinasta, jota sovinnaisena turvanaan ne käyttävät joilla ei ole\nmitään ajatuksia ilmaistavana.\n\nJa kuitenkin oli näiden kahden kovin erilaisen kilpailijan välillä\nmuodostunut muutamien vuosien kuluessa tuttavuus, joka vähitellen\nnäytti ystävyydeksi kehittyvän. Tämän pohjana ja alkuna oli se seikka,\nettä kumpainenkin oli omissa tutkimuksissaan nuoremmista miehistä\nainoa, jolla oli tietoa ja innostusta kunnolleen oivaltamaan toista.\nYhteiset harrastukset ja riennot olivat saattaneet heidät yhteen, ja\nkumpaistakin oli toisen tieto vetänyt puoleensa. Ja sitten oli tähän\nvähitellen tullut jotakin lisää. Kennedyä oli huvittanut kilpailijansa\nsuoruus ja yksinkertaisuus, kun Bürgeriä vuorostaan oli viehättänyt se\nsukkeluus ja eloisuus, jolla Kennedy oli päässyt Roman seurapiirien\nsuosikiksi. Tosin oli nuori englantilainen juuri tällä haavaa joutunut\nhiukan pimentoon. Eräs rakkausjuttu, josta ei koskaan tullut täyttä\nselvyyttä tietoon, oli osottanut hänessä sydämettömyyttä ja paatumusta,\njoka oli monessa hänen ystävässään inhoa herättänyt. Mutta\nylioppilasten ja taiteilijain nuorissa piireissä, joissa hän etupäässä\nliikkui, ei ole moisille asioille mitään kovin ankaria kunnian\nsääntöjä, ja vaikka joku pudisti päätään tai kohautti hartioitaan\ntuolle kahden pakomatkalle, jolta yksi palasi, niin lienee yleinen\nmieliala ollut vain uteliaisuutta ja kenties pikemmin kateutta kuin\npaheksumista.\n\n\"Kuulehan, Bürger\", virkkoi Kennedy tiukasti silmäillen kumppaninsa\nlevollisia kasvoja, \"soisinpa sinun luottavan minuun.\"\n\nPuhuessaan hän kädellään viittasi lattiataljaan. Taljalla oli pitkä\nmatala hedelmävasu, jollaisia Campanalla notkeista pajuista punotaan,\nja tämä oli kukkuroillaan mitä erilaisimpia esineitä, kaiverrettuja\ntiiliä, särkyneitä muistokirjotuksia, halkeilleita mosaikeja,\nrepeytyneitä papyruksia, ruosteisia metallikoristeita, jotka tavallinen\nkatsoja olisi saattanut luulla suoraan rikkaläjiltä kerätyiksi vaan\nerityistuntija oitis huomannut äärettömän harvinaisiksi. Matalaan\npajuvasuun sullottu sekalainen kama valaisi täsmälleen yhden noita\nyhteiskunnallisen kehityksen puuttuvia jaksoja, jotka tutkijassa\nherättävät mitä suurinta mielenkiintoa. Saksalainen oli sen tuonut, ja\nenglantilainen katseli sitä kiihkein silmin.\n\n\"En tahdo sekaantua aarrelöytöihisi, mutta kovin mielelläni kuulisin\ntietoja niistä\", hän pitkitti, Bürgerin miettivästi sytyttäessä\nsikaarin. \"Olet ilmeisesti tehnyt mitä tärkeimmän löydön. Nämä\nkirjotukset hämmästyttävät vielä koko Europaa.\"\n\n\"Miljona tämän vertaa on vielä jäljellä!\" selitti saksalainen. \"Niin\npaljon että tusina tiedemiehiä voisi käyttää niihin elinaikansa ja\nsaada yhtä vakavan maineen kuin St. Angelon linna on.\"\n\nKennedy istui otsa ajattelevassa kurtussa ja sormillaan hypistellen\npitkiä vaaleita viiksiään.\n\n\"Olet kavaltanut itsesi, Bürger!\" hän viimein virkkoi. \"Sanasi\nsaattavat soveltua yhteen ainoaan tapaukseen. Olet löytänyt uuden\nkatakombin.\"\n\n\"Otaksuin sinun tehneen sen johtopäätöksen jo näitä esineitä\ntarkastellessasi.\"\n\n\"Kyllä ne siihen tuntuivat viittaavan, mutta viime huomautuksesi sai\nasian varmaksi.\"\n\n\"Aivan niin. Siinä ei mitään salaisuutta ole. _Olen_ löytänyt uuden\nkatakombin.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Sepä jää ainoastaan minun tiedokseni, Kennedy. Riittää mainita sen\nolevan sellaisessa paikassa, ettei ole yhtäkään mahdollisuutta\nmiljonassa kenenkään muun tavata sitä. Se on toiselta ajalta kuin\nmikään tunnettu katakombi, ja pidätetty korkeimpain kristittyjen\nhautapaikaksi, joten kirjotukset ja pyhäinjäännökset ovat aivan toista\nlajia kuin ennen nähdyt. Ellen sinun kykyäsi ja tarmoasi tuntisi,\nveikkonen, niin en empisi ilmaista sinulle kaikkea vaitiolon\nlupauksella. Mutta näin ollen katson totisesti tarpeelliseksi laatia\noman selitykseni, ennen kuin antaudun niin pelottavaan kilpailuun.\"\n\nKennedy harrasti ainettansa rakkaudella joka oli melkein\nmieleenlyöttymää -- rakkaudella joka pysytti hänet sille uskollisena,\nkeskellä kaikkea varakkaan ja kevytmielisen nuoren miehen ajanviettoja.\nHänellä oli kunnianhimoa. Mutta se oli toisarvoinen sen pelkän\nitsettömän ilahtumisen ja mielenkiinnon rinnalla, mitä hänessä kaikki\nkaupungin vanhaa elämää ja historiaa koskeva herätti. Häntä halutti\ntavattomasti nähdä tuo uusi maan-alainen maailma, jonka hänen toverinsa\noli keksinyt.\n\n\"Kuulehan, Bürger\", hän sanoi vakavasti, \"vakuutan että voit ihan\nehdottomasti luottaa minuun tässä asiassa. Mikään ei saisi minua\npistämään paperille mitään sellaista ennen nimenomaista lupaasi.\nKäsitän tunteesi vallan hyvin ja pidän sitä peräti luonnollisena, vaan\nsinun ei tosiaankaan ole tarvis peljätä ikinä mitään minun taholtani.\nToiselta puolen, jollet minulle kerro, toimitan järjestelmällisen\netsinnän ja varsin varmasti löydän sen. Siinä tapauksessa tietysti\nkäytän löytöä sikäli kuin itse haluaisin, koska en olisi missään\nkiitollisuuden velassa sinulle.\"\n\nBürger hymyili ajattelevasti sikaariansa tuprutellen.\n\n\"Olen havainnut, Kennedy\", hän vastasi, \"ettet ole aina kovinkaan\nkernas antamaan minulle tietoja jostakin asiasta, jos pyytämään satun.\"\n\n\"Milloin olet minulta sellaista kysynyt mihin en olisi vastausta\nantanut? Muistanet esim. että annoin ainekset kirjotukseesi vestalien\ntemppelistä.\"\n\n\"No, eipä tuo mikään tärkeä asia ollut. Jos sinulta jotakin likeistä\nasiaa tiedustaisin, niin tokkohan vastaisit! Tämä uusi katakombi on\nhyvin likeinen asia minulle ja odottaisin tosiaan jotakin luottamuksen\nmerkkiä vastapalvelukseksi.\"\n\n\"En voi arvata mitä tavottelet\", sanoi englantilainen, \"mutta jos\ntarkotat että vastaat kysymykseeni katakombista, jos minä vastaan\njohonkin sinun kysymykseesi, niin voinpa vakuuttaa sen tekeväni.\"\n\n\"No siis\", virkkoi Bürger nojautuen mukavasti taaksepäin leposohvalla\nja pölläyttäen pitkän savukiehkuran ilmaan, \"kerropa koko seikkailusi\nneiti Mary Saundersonin kanssa.\"\n\nKennedy hypähti tuoliltaan; ja tuijotti vihaisesti järkähtämättömään\nkumppaniinsa.\n\n\"Mitä hornaa tarkotat?\" hän huudahti. \"Mikä kysymys se on? Voit aikoa\nsitä pilaksi, mutta huonompaa et ole koskaan päästänyt.\"\n\n\"En, piloillani en sitä kysy\", vastasi Bürger levollisesti, \"mutta\njuttu todella kiinnittää mieltäni. En juuri tunne mailmaa tai naisia tai\nseuraelämää tai sen sellaista, joten moisella tapauksella on minun\nsilmissäni tuntemattoman alan viehätys. Tunnen sinut ja tunsin hänet\nnäöltä -- olin puhutellutkin häntä kerran pari. Minua kovin suuresti\nhaluttaisi kuulla omilta huuliltasi tarkalleen mitä teidän välillänne\ntapahtui.\"\n\n\"En virka sanaakaan.\"\n\n\"Oikein. Pyyntö oli vain päähänpisto saadakseni nähdä ilmaisisitko sinä\nsalaisuuden yhtä helposti kuin odotit minun tekevän sinulle selvää\nuudesta katakombista. Et siihen suostunut enkä sitä odottanutkaan.\nMutta miksi minulta muuta odottaisit? Saint Johnin tornikello kuuluu\nlyövän kymmentä. On jo aika minun lähteä kotiin.\"\n\n\"Ei, maltahan pikkuisen Bürger\", pyysi Kennedy; \"on todellakin\nnaurettava oikku, että haluat tietoa vanhasta rakkausjutusta, joka on\npäättynyt kuukausia takaperin. Tiedäthän että miestä joka suutelee ja\nlavertelee pidetään kehnona raukkana ja konnana.\"\n\n\"Kyllä\", tuumi saksalainen vasunsa ottaen, \"jos hän kertoo jostakusta\ntytöstä jotakin ennen tietymätöntä, niin hän on kehno. Mutta tiedäthän\nettä tämä asia oli julkisena puheenaineena Romassa, joten et\ntodenteolla ollenkaan vahingoita neiti Mary Saundersonia puhellessasi\nhänestä minulle. Mutta kunnioitan arveluitasi kuitenkin, ja hyvää yötä\nsiis!\"\n\n\"Maltahan, Bürger\", esteli Kennedy laskien kätensä hänen\nkäsivarrelleen; \"tuo katakombijuttu jännittää mieltäni kovasti enkä voi\nsitä niin helposti jättää silleen. Etkö kysyisi minulta jotakin muuta\n-- jotakin vähemmän kummallista?\"\n\n\"En, en; olet kieltäytynyt ja sillä hyvä\", sanoi Bürger, vasu\nkäsivarrellaan. \"Epäilemättä olet aivan oikeassa jäädessäsi\nvastaamatta, ja minä myös -- ja siis taaskin, veikkonen, hyvää yötä!\"\n\nEnglantilainen katseli miten Bürger astui lattian poikki, ja tämä oli\njo tarttunut ovenripaan, kun toinen hypähti seisaalleen sellaisen\nmiehen sävyllä, joka tekee parhaansa auttamattomassa asiassa.\n\n\"Seis, hyvä mies\", hän sanoi; \"käyttäydyt mielestäni mitä\nnaurettavimmalla tavalla; mutta jos tämä kuitenkin on ehtosi, niin\npitänee siihen alistua. Minulle on tuiki vastenmielistä puhua mistään\ntytöstä. Mutta juttu on kuten sanot julkinen koko Romassa enkä luule\nkertovani mitään sinulle ennestään tuntematonta. Mitä halusitkaan\ntietää?\"\n\nSaksalainen palasi uunin luo, laski vasunsa lattialle ja istuutui\nuudestaan.\n\n\"Saanko toisen sikaarin?\" hän sanoi. \"Paljon kiitoksia! En koskaan\ntupakoitse työssäni, mutta haastelu tuntuu poltellessa paljoa\nhauskemmalta. Niin, mitä tuohon nuoreen naiseen tulee, jonka kanssa\nsinulla oli pikku seikkailusi -- mihin onkaan hän joutunut?\"\n\n\"Hän on kotonaan omaistensa luona.\"\n\n\"Vai niin -- Englannissa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Missä päin Englantia -- Lontoossa?\"\n\n\"Ei, Twickenhamissa.\"\n\n\"Suo anteeksi uteliaisuuteni Kennedy ja ota huomioon että se johtuu\nkokemattomuudestani. Epäilemättä on varsin yksinkertaista taivuttaa\nnuori nainen matkustamaan kanssansa pois muutamiksi viikoiksi ja sitte\nluovuttaa hänet takaisin omaisillensa -- mikä se paikka olikaan?\"\n\n\"Twickenham.\"\n\n\"Aivan niin -- Twickenhamissa. Mutta se on niin täydellisesti uutta\nomille kokemuksilleni, etten voi kuvitellakaan miten sait sen aikaan.\nJos esimerkiksi olisit rakastanut tuota tyttöä, niin olisi rakkautesi\ntuskin voinut kolmessa viikossa sammua, joten oletan ettet ole voinut\nhäntä ollenkaan rakastaa. Mutta ellet häntä rakastanut, niin mitä syytä\noli sinulla toimeenpanna tätä suurta häväistysjuttua, joka on sinua\nvahingoittanut ja hänet syössyt turmioon?\"\n\nKennedy tuijotti jurosti hiilten hehkuun.\n\n\"Tuo on kyllä johdonmukainen tapa katsella asiata\", hän myönsi. \"Mutta\nrakkaus on väljä sana ja edustaa hyvin monia tunteen vivahduksia. Minä\npidin hänestä ja -- niin, sanothan nähneesi hänet -- tiedät kuinka\nviehättävältä hän saattoi näyttää. Mutta silti nyt ajatellessani noita\nmenneitä päiviä myönnän kernaasti, etten ole milloinkaan voinut häntä\ntodella rakastaa.\"\n\n\"Miksi siis teit sen, Kennedy?\"\n\n\"Jutulla oli seikkailun luonnetta, ja se vaikutti suuresti asiaan.\"\n\n\"Mitä! Noinko paljon pidät seikkailuista?\"\n\n\"Mitä vaihtelua olisi elämässä ilman niitä? Seikkailun vuoksi ensin\naloin osottaa huomaavaisuutta häntä kohtaan. Olen ajanut monenlaista\nriistaa aikoinani, mutta ei vedä mikään ajo vertoja kauniin naisen\ntavottelulle. Siinä oli vielä innostava vaikeuskin, sillä hän oli lady\nEmily Roodin seuranainen, ja sen vuoksi melkein mahdoton tavata\nyksinänsä. Muiden innostavien vastuksien lisäksi oli hän\npäällepäätteeksi kihloissa, kuten hänen omilta huuliltaan kuulin jo\ntuttavuutemme alkuvaiheissa.\"\n\n\"_Mein Gott!_ Kenen kanssa?\"\n\n\"Nimeä hän ei maininnut.\"\n\n\"En luule kenenkään sitä tietävän. Se siis sai seikkailun\nhoukuttelevammaksi, vai mitä?\"\n\n\"Niin, se tosiaan höysti jutun. Eikö sinunkin mielestäsi?\"\n\n\"Sanoinhan olevani kovin tietämätön tuollaisista.\"\n\n\"Hyvä ystävä, voithan muistaa että naapurisi puusta varastamasi omena\noli aina makeampi kuin omastasi pudonnut. Ja sitte huomasin hänen\nvälittävän minusta?\"\n\n\"Mitä -- heti?\"\n\n\"Ei, kolmisen kuukautta oli miinoja kaivettava. Mutta viimein voitin\nhänet puolelleni. Hän ymmärsi että oikeudellinen avioeroni teki minulle\nmahdottomaksi käydä lailliseen liittoon -- mutta tuli hän kuitenkin ja\nmeillä oli hauskat oltavat niin kauvan kuin sitä kesti.\"\n\n\"Entäs toinen mies?\"\n\nKennedy kohautti hartioitaan.\n\n\"Voimallisin voittaa\", hän sanoi. \"Jos hän olisi ollut meistä kahdesta\nparempi mies, niin ei tyttö olisi häntä hyljännyt. Jättäkäämme jo\njuttu, olen saanut siitä kyllikseni!\"\n\n\"Vielä yksi seikka. Miten pääsit hänestä kolmessa viikossa irti?\"\n\n\"No, olimme tietystikin kumpainenkin hiukan jäähtyneet. Hän kieltäysi\njyrkästi millään ehdolla palaamasta Romaan tuttujen ihmisten seuraan.\nMutta Romahan on minulle välttämätön, ja minä jo ikävöitsin takaisin\ntyöhöni -- siinä siis oli yksi ilmeinen eronaihe. Toisekseen ilmestyi\nhänen vanha isänsä hotelliimme Lontoossa ja aikaansai rajun kohtauksen,\nja koko seikkailu kävi niin epämiellyttäväksi että tosiaankin -- vaikka\nensimältä kaipasin häntä kamalasti -- olin varsin iloissani, kun pääsin\nlivahtamaan. Luotan siihen ettet hiisku puheistani sanaakaan.\"\n\n\"Ei sellainen johtuisi unissanikaan mieleeni. Mutta kaikki tämä\nherättää minussa varsin suurta mielenkiintoa, koska se antaa minulle\nkäsitystä sinun katsantokannastasi, joka tykkänään poikkeaa omastani,\nsillä minä olen nähnyt elämää aivan vähäisen. Ja nyt tahdot tietää\nuudesta katakombistani. Minun ei kannata yrittää kuvailla sitä, sillä\net sitä silti koskaan löytäisi. Ei kelpaa muu kuin että vien sinut\nsinne.\"\n\n\"Sepä olisi oivallista.\"\n\n\"Milloin haluaisit tulla?\"\n\n\"Mitä pikemmin sen parempi. Olen kovin kärsimätön näkemään sitä.\"\n\n\"No, nyt on kaunis yö -- vaikka hiukan kylmä. Ehkä lähtisimme tunnin\nkuluttua. Meidän täytyy hyvin huolellisesti pitää salaisuus omana\ntietonamme. Jos joku näkisi meidän nuuskivan kahteen mieheen, niin\nepäiltäisiin jotakin olevan tekeillä.\"\n\n\"Emme voi olla liian varovaisia\", vahvisti Kennedy. \"Onko se kaukana?\"\n\n\"Muutamien kilometrien päässä.\"\n\n\"Ei liian kaukana kävelymatkaksi?\"\n\n\"Ei, kyllä sinne helposti kävellä voisimme.\"\n\n\"Se olisikin sitte parempi tehdä. Ajurin epäluulot heräisivät, jos hän\njoutuisi yösydännä heittämään meidät molemmat johonkin yksinäiseen\npaikkaan.\"\n\n\"Niin juuri. Luullakseni olisi meidän paras tavata toisemme puolenyön\naikaan Via Appian portilla. Minun täytyy palata asuntooni noutamaan\ntulitikkuja ja kynttilöitä sekä muita tarpeita.\"\n\n\"Hyvä on, Bürger! Teet siinä ystävän teon, kun päästät minut\nosalliseksi salaisuuteesi, ja lupaan etten kirjoita siitä mitään ennen\nkuin olet selvityksesi julkaissut. Hyvästi siihen asti! Tapaat minut\nportilla kahdeltatoista.\"\n\nLukuisten tornin kellojen soinnukkaat lyönnit kajahtelivat kylmässä\nsekeessä ilmassa, kun Bürger italialaiseen päällystakkiin verhoutuneena\nja lyhty kädessä saapui yhtymäpaikalle. Kennedy astui esille varjosta\nhäntä kohti.\n\n\"Olet yhtä uuras työhön kuin rakastamaan!\" huomautti saksalainen\nnauraen.\n\n\"Kyllä; olen odotellut täällä lähes puoli tuntia.\"\n\n\"Toivoakseni et ole antanut mitään vihiä lähdöstäsi.\"\n\n\"Sellainen narri en ole! Hitto vieköön, minua viluttaa luita myöten!\nTulehan, Bürger, vinhalla kävelyllä pääsemme lämpimiksi.\"\n\nHeidän askeleensa kaikuivat äänekkäinä karkealla kivityksellä heidän\nastellessaan pitkin maailman aikoinaan kuuluisimman valtatien\njäännöksiä. Heidän vastaansa ei sattunut ketään muuta kuin pari\nkapakasta kotiin tallustelevaa talonpoikaa ja muutamia Romaan matkaavia\nmaalaistuotteiden viejiä. He riensivät reippaasti suurten hautakumpujen\nhäämöttäessä pimeästä molemmin puolin, kunnes pääsivät Calixtuksen\nkatakombien luo ja näkivät nousevan kuun hohteessa Cecilia Metellan\nison kehämäisen varustuksen edessään. Silloin Bürger pysähtyi kylkeänsä\npainaen.\n\n\"Sinun sääresi ovat pitemmät kuin minun, ja olet tottuneempi\nkävelemään\", hän sanoi nauraen. \"Tässä jossakin on meidän käännyttävä\nsivulle. Niin, tässä on paikka, meidän on käännyttävä tämän kapakan\nkulmasta. Polku on aivan ahdas, joten lienee parempi minun käydä edeltä\nja sinä saat seurata.\"\n\nHän oli sytyttänyt lyhtynsä, ja sen valossa he saivat seuratuksi\nCampanan rämeitten poikitse mutkittelevaa kapeata polkua. Vanhan Roman\nvesiviemäri kulki jättiläismoisen toukan näköisenä kuutamoisen maiseman\nhalki, ja heidän tiensä vei yhden suunnattoman holvikaaren alitse ja\nvanhan arenan murenevan tiilikehyksen ohi. Vihdoin Bürger pysähtyi\nyksinäisen navetan luo ja veti avaimen taskustaan.\n\n\"Eihän katakombisi toki ole rakennuksessa!\" huudahti Kennedy.\n\n\"Sen aukko on. Se sitä juuri suojeleekin löytymästä.\"\n\n\"Tietääkö omistaja siitä?\"\n\n\"Ei hän. Hän löysi pari esinettä joista tulin melkein varmaksi että\nhänen talonsa oli rakennettu sellaisen paikan sisäänkäytävälle.\nVuokrasin sen siis häneltä ja tein itse kaivamisen. Tule sisään ja vedä\novi kiinni perässäsi.\"\n\nSe oli pitkä, tyhjä rakennus, jossa oli lehmän pilttuita pitkin\nseinämiä. Bürger laski lyhtynsä maahan, ja varjosti sen valon joka\npuolelta, huolellisesti kietoen päällystakkinsa sen ympärille.\n\n\"Voi herättää huomiota, jos joku sattuu näkemään valoa tästä\nyksinäisestä paikasta\", sanoi hän. \"Autas minua siirtämään tätä\nlaudoitusta.\"\n\nLattia oli irtanainen loukosta, ja lauta laudalta nuo kaksi tiedemiestä\nnostelivat sen ylös ja asettelivat seinää vasten. Sen alla oli\nnelikulmainen aukko ja vanhat kiviportaat johtivat maan sisälle.\n\n\"Ole varovainen!\" huusi Bürger, kun Kennedy malttamattomuudessaan\nriensi niitä alas. \"Siellä alla on oikea kanitarha, ja jos kerran\neksyisit tieltä olisi sataa vastaan yksi mahdollisuus sinun löytää\ntietäsi takaisin. Varrohan kunnes tuon valoa.\"\n\n\"Kuinka sinä sitten voit löytää tiesi, jos se kerran niin sokkeloinen\non?\"\n\n\"Minulla oli muutamia varomattomuuksia alussa, mutta sittemmin olen\naskel askeleelta oppinut kuljeksimaan siellä. Siinä on määrätty\njärjestelmä, mutta se on sellainen että eksyneen miehen, etenkin jos\nhän on pimeässä, on melkein mahdoton keksiä sitä. Vielä nytkin aina\npuran lankaa kerästä mennessäni edemmäs katakombiin. Näet itse kuinka\ntämä on vaikeaa, mutta jok'ainoa näistä käytävistä jakautuu ja yhä\njakautuu kymmeniä kertoja ennen kuin olet päässyt sataa metriä.\"\n\nHe olivat laskeutuneet noin kaksikymmentä jalkaa navetan permannosta,\nja seisoivat nyt nelikulmaisessa pehmeään rapakiveen hakatussa\nkammiossa. Rakoileville ruskeille seinille heitti lyhty vipajavan\nvalon, joka oli alhaalta kirkas ja ylhäältä himmeä. Joka suunnalla\navautui mustia käytäviä säteinä tästä yhteisestä keskuksesta.\n\n\"Seuraappas nyt ihan kintereilläni, veikkonen\", varotti Bürger. \"Älä\npoikkea matkalla mitään katselemaan, sillä minä vien sinut paikkaan\nmissä kaikki nähtävä on kerättynä. Säästämme aikaa, jos menemme sinne\nsuoraan.\"\n\nHän kulki edellä pitkin erästä käytävää ja englantilainen seurasi hänen\nkintereillään. Tuon tuostakin haarautui käytävä, mutta Bürger tuntui\nseuraavan joitakin omia salaisia merkkejä, sillä hän ei pysähdellyt\neikä epäröinyt. Kaikkialla pitkin seiniä, sullottuina kuin\nsiirtolaislaivan kojut, makasi vanhan Roman kristittyjä. Keltainen valo\nhäilyi muumioiden käpertyneillä piirteillä ja välkkyi pyöreillä\nkalloilla ja lihattomien rintojen poikitse ristiin laskeutuneilla\npitkillä valkeilla kyynärluilla. Ja kaikkialla Kennedy ohikulkiessaan\nnäki kaihoksivin silmin muistokirjoituksia, hautausmaljoja, kuvia,\npukuja, talousesineitä, koskemattomina hurskasten käsien jäljeltä\nmonien vuosisatojen takaa. Ensimäiset hätäiset silmäyksetkin ilmaisivat\nettä tämä oli katakombeista aikaisin ja täydellisin, sisältäen\nromalaisia jäännöksiä varaston jommoista hän ei ollut koskaan saanut\nyhdellä kertaa katsellakseen.\n\n\"Mitä tapahtuisi, jos lyhty sammuisi?\" hän kysyi heidän rientäessään\neteenpäin.\n\n\"Minulla on kynttilä varalla ja tulitikkulaatikko taskussani. Onko\nmuuten sinulla tulitikkuja, Kennedy?\"\n\n\"Ei; annahan muutamia.\"\n\n\"Oh, eipä sillä väliä. Emme mitenkään joudu erillemme.\"\n\n\"Kuinka kauvas menemme? Tuntuu siltä kuin olisimme kävelleet ainakin\nkilometrin.\"\n\n\"Enemmänkin, luulen. Haudoilla ei todellakaan ole mitään rajaa --\nainakin sikäli kuin minä olen havainnut. Tästä alkaa käydä kovin\nsokkeloiseksi, joten lienee paras käyttää lankakeräämme.\"\n\nHän kiinnitti langan pään ulkonevaan kivenkärkeen ja kerää povessaan\npitäen päästeli lankaa sikäli kuin he etenivät. Kennedy huomasi ettei\nvarokeino ollut tarpeeton, sillä käytävät olivat nyt yhä mutkikkaampia\nja sokkeloisempia, muodostuen suorastaan verkoksi. Mutta kaikki\npäättyivät isoon ympyriäiseen suojamaan, jonka toisessa päässä oli\nmarmorilevyn kattama nelikulmainen rapakivijalusta.\n\n\"Heikkari!\" huudahti Kennedy hurmaantuneena, kun Bürger heilautti\nlyhtyään marmoriin päin. \"Se on kristitty alttari -- luultavasti\nensimäinen mitä on olemassa. Tähän kulmaan on kaiverrettu pieni\npyhitysristi. Varmaankin on tätä suojamaa käytetty kirkkona.\"\n\n\"Aivan niin\", vahvisti Bürger. \"Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin\nnäyttelisin sinulle kaikkia noihin seinäkomeroihin haudattuja ruumiita,\nsillä niissä ovat kirkon aikaisemmat paavit ja piispat hiippoineen,\nsauvoineen ja täysine virkapukuineen. Menehän katsomaan tuota yhtä!\"\n\nKennedy astui vastapäiselle seinälle ja tähysteli aavemaista päätä joka\nlepäsi irrallisiksi säikeiksi lahonneessa hiipassa.\n\n\"Tämä on kerrassaan huomattavaa\", sanoi hän, ja ääni tuntui kimmoavan\nkoveron holvin laesta. \"En ole tämänmoista missään edes kuullut. Tuo\ntänne lyhty, Bürger, minä tahdon nähdä ne kaikki.\"\n\nMutta saksalainen oli vetäytynyt loitomma ja seisoi suojaman toisella\npuolella keskellä keltaista valokehää.\n\n\"Tiedätkö kuinka monta väärää käännettä on tämän ja portaitten\nvälillä?\" hän kysyi. \"Runsaasti kaksi tuhatta. Kristityt tietenkin\nkäyttivät sitä yhtenä suojeluskeinona. Miehellä on yksi mahdollisuus\nkahta tuhatta vastaan löytää valollakaan tietä ulos; mutta pimeässä se\ntietysti olisi paljoa työläämpää.\"\n\n\"Sen uskon.\"\n\n\"Ja pimeys on kauhea. Yritin sitä kerran kokeeksi. Koetetaanpas sitä\nuudelleen!\" Hän puhalsi lyhtyyn ja siinä silmänräpäyksessä tuntui kuin\nolisi näkymätön käsi tiukasti painunut Kennedyn silmille. Ei ollut hän\nkoskaan tiennyt mitä moinen pimeys oli. Se tuntui ahdistavalta ja\ntukahuttavalta. Se oli kiinteä este, jota vastaan ruumis pelkäsi\ntörmätä. Hän ojensi kätensä työntääkseen sitä luotansa.\n\n\"Jo riittää, Bürger\", hän sanoi, \"sytytä jälleen.\"\n\nMutta hänen toverinsa alkoi nauraa, ja tuossa ympyriäisessä suojamassa\nkuului ääni joka taholta yht'aikaa.\n\n\"Tunnut levottomalta, Kennedy\", lausui hän.\n\n\"Hei, sytytä jo toki kynttilä!\" pyysi Kennedy kärsimättömästi.\n\n\"On omituista, Kennedy, että minä en kykenisi äänestäsi vähääkään\npäättelemään missä sinä seisot. Voisitko sinä sanoa missä minä olen?\"\n\n\"En; tunnut olevan kaikkialla\".\n\n\"Ellei minulla olisi lankaa kädessäni, niin en aavistaisikaan minne\npäin mennä.\"\n\n\"Etpä tietenkään. Raapaise tulitikku ja lopeta tämä joutavoiminen.\"\n\n\"Kuulehan, Kennedy, tietääkseni on sinulla kaksi mielihalua. Sinua\nviehättää seikkailu ja esteen voittaminen. Seikkailu on tiesi\nlöytäminen tästä katakombista. Vastuksena on pimeys ja ne pari tuhatta\nväärää käännettä, jotka saavat tien työlääksi. Mutta sinun ei ole\ntarvis hätäillä, aikaa on yllinkyllin, ja haluaisin että silloin\ntällöin levähtämään pysähtyessäsi ajattelisit neiti Mary Saundersonia\nja tokko kohtelit häntä ihan kunnollisesti.\"\n\n\"Sinä paholainen, mitä tarkotat?\" karjui Kennedy. Hän juoksenteli pikku\nkehissä ja haparoitsi molemmin käsin sysimustaa ilmaa.\n\n\"Hyvästi\", pitkitti ilkkuva ääni jo etäämpää kuuluen. \"En tosiaankaan\nluule, Kennedy, sinun omankaan selvityksesi perusteella menetelleen\nihan oikein tuon tytön suhteen. Erästä pikku seikkaa vain et näy\ntietäneen, ja minä voin sen kertoa. Neiti Saunderson oli kihloissa\nerään kömpelön ylioppilasparan kanssa, ja tämän nimi oli Julius\nBürger.\"\n\nJostakin kuulut kahahdus, askelten epämääräistä töminää\nkallioalustalla, ja sitte hiljaisuus valtasi vanhan kristityn kirkon --\numpinainen, raskas hiljaisuus, joka saarsi Kennedyn ja valahti hänen\nylitseen kuin hukkuvan miehen läkähdyttävä vesi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari kuukautta jälkeenpäin kiersi Europan sanomalehdissä\nseuraavanlainen pätkä:\n\n\"Äskeisten vuosien huomattavimpia löytöjä on uusi katakombi Romassa,\njonkun matkan päässä itään Calixtuksen tunnetuista holveista. Tämän\ntärkeän hautauspaikan, joka on tavattoman rikas aikaisen kristityn\nkauden merkillisistä jäännöksistä, on saanut tarmollaan ja\nälykkäisyydellään kaivetuksi esille t:ri Julius Bürger, nuori\nsaksalainen tutkija, joka alkaa saada ensimäisen sijan vanhan Roman\ntuntemisessa. Vaikka hän on ensimäinen julkaisemaan löytönsä, niin on\nvähemmän onnellinen löytäjä käynyt hänen edellään. Pari kuukautta\ntakaperin katosi tunnettu englantilainen tutkija Kennedy äkkiä\nasunnostaan Corson varrelta, ja oletettiin hänen lähtönsä syyksi\nosallisuutta erääseen äskeiseen häväistysjuttuun. Nyt ilmeneekin että\nhän todellisuudessa oli joutunut sen kiihkeän tutkija-innon uhriksi,\njolla hän oli kohonnut huomattuun asemaan muinaistieteen alalla. Hänen\nruumiinsa löydettiin uuden katakombin keskuksesta, ja jaloista ja\nsaappaista saattoi päättää hänen astuskelleen päiväkausia pitkin\npolveilevia käytäviä, jotka tekevät nämä maanalaiset haudat kovin\nvaarallisiksi tutkijoille. Käsittämättömällä ajattelemattomuudella oli\nonneton tunkeutunut tuohon sokkeloon ilman kynttilöitä ja tulitikkuja,\nsikäli kuin voi havaita, joten hänen surullinen kohtalonsa oli oman\nuhkarohkeuden tuottama. Tapauksen tekee vielä säälittävämmäksi se että\nt:ri Julius Bürger oli vainajan likeinen ystävä. Tavattoman löydön\ntuottamaa iloa on suuresti sumentanut toverin ja virkaveljen kamala\nloppu.\"\n\n\n\n\nHilary Joycen opinalkeet.\n\n\nTämä tapahtui siihen aikaan kun mahdikapinan hyöky, joka valtavana\ntulvana oli aaltoillut isoiltajärviltä ja Darfurista Egyptin rajoille\nasti, vihdoin oli saavuttanut huippunsa, jopa muutamien mielestä\nalkanut näyttää laskeutumisenkin oireita. Alussa se oli ollut kamala.\nSe oli niellyt Hicksin armeijan, haudannut kenraali Gordonin\nKhartumissa, vyörynyt brittiläisten joukkojen takana näiden peräytyessä\nalas virtaa ja lopuksi räiskäyttänyt rosvojoukkoja niinkin kauvas\npohjoiseen kuin Assuaniin asti. Sitte se löysi toisia kulkuväyliä itään\nja länteen, Keski-Afrikaan ja Abessiniaan, ja vetäytyi hieman sivulle\nEgyptistä. Syntyi kymmenvuotinen lepotila, jonka kuluessa rajalinnueet\nturhaan tähystelivät Dongolan etäällä siintäviä kukkuloita. Niiden\npunertavien usvien takana oli veren ja kauhun maa. Silloin tällöin\ntunkeutui joku seikkailunhaluinen etelään päin noita utuisia vuoria\nkohti, himoten kumia ja norsunluuta, mutta kukaan ei koskaan palannut.\nKerran pääsi eräs typistelty egyptiläinen ja kerran eräs kreikkalainen\nnainen, hulluna janosta ja kauhusta, takaisin rajalinnoituksiin asti.\nSe oli ainoa tuote tuosta pimeyden maasta. Toisinaan muutti päivänlasku\nnuo etäiset usmat tulipunaiseksi pilvikerrostumaksi, jonka\nkammottavasta helmasta synkät vuoret kohosivat kuin saarina\nverimeressä. Se näytti kolkolta vertauskuvalta eteläisellä taivaalla,\nWady Halfan linnotetuilta kunnailta katseltuna.\n\nKymmenen vuoden hyörinä Khartumissa, kymmenen vuoden hiljainen työ\nKairossa, ja sitte oli kaikki valmiina sivistyksen tehdä jälleen\nretki etelään vaeltaen asestetussa saattueessa, kuten sen tapana on.\nKaikki oli valmiina, aina viimeisen kameelin kuormasatulaa myöten,\neikä kuitenkaan kukaan sitä aavistanut, sillä perustuslain\nkahlehtimattomalla hallitusmuodolla on etunsa. Suuri hallitusmies oli\nkiistellyt, luovinut ja houkutellut; suuri soturi oli järjestänyt ja\nsuunnitellut, ja pannut piasterit tehoamaan puntina. Ja sitte eräänä\nyönä nämä kaksi valtiashenkeä kohtasivat toisensa ja löivät kättä, ja\nsoturi katosi pois omissa asioissaan. Ja juuri silloin ilmestyi Hilary\nJoyce Kairoon, otettuaan eronsa Royal Mallows fusiliereista ja saatuaan\ntoistaiseksi määräyksen yhdeksänteen sudanilaisrykmenttiin.\n\nNapoleon oli sanonut, ja Hilary Joyce oli painanut muistiinsa, että\nainoastaan Itämailla mies voi hankkia itselleen suuren maineen. Tässä\nhän nyt oli itämailla, matkatavaroina neljä tinalevylaatikkoa,\nWilkinson-sapeli, Bond-pistoli ja kappale Greenin \"Johdantoa\narapiankielen tutkimiseen.\" Kun on sellainen lähtökohta ja nuoruuden\nveri juoksee kuumana suonissa, niin kaikki tuntuu helpolta. Hän hiukan\npelkäsi kenraalia, kuultuaan kertomuksia hänen ankaruudestaan nuoria\nupseereita kohtaan, mutta kohteliaalla käytöksellä ja sävyisyydellä hän\ntoivoi suoriutuvansa siitäkin. Hän jätti tavaransa Shepheardin\nhotelliin ja kävi pääkortteeriin ilmottautumassa.\n\nHäntä vastaanottamassa ei ollut kenraali, vaan tiedustajaosaston\npäällikkö, sillä ylipäällikkö oli vielä tuolla asiallansa. Hilary Joyce\nseisoi lyhyen, vantteran, lempeä-äänisen upseerin edessä, rauhallinen\nsävy verhosi tavattoman terävää ja tarmokasta luonnetta. Tuolla\ntyynellä hymyllään ja viattomalla naamallaan hän oli petkuttanut\nviekkaimmatkin itämaalaiset. Hän seisoi paperossi sormien välissä ja\nkatseli tulijaa.\n\n\"Kuulin teidän saapuneen. Pahottelen ettei päällikkö ole täällä teitä\nvastaanottamassa. Hän on lähtenyt rajalle.\"\n\n\"Rykmenttini on Wady Hallassa. Minun on kai ilmottauduttava sinne\nheti?\"\n\n\"Ei, sain toimekseni antaa teille määräyksen.\" Hän astui seinällä\nriippuvan kartan luo ja viittasi paperossillaan. \"Näette tuon paikan.\nSe on Kurkurin keidas -- hieman hiljainen, pelkään, mutta raitis ilma\nsiellä on. Teidän tulee lähteä sinne niin pian kuin mahdollista. Siellä\ntapaatte komppanian yhdeksättä rykmenttiä ja puoli skvadronaa\nratsuväkeä. Te otatte päällikkyyden.\"\n\nHilary Joyce katseli nimeä, joka oli painettu kahden mustan viivan\nristeykseen; ylt'ympäri oli kartta aivan tyhjä useamman tuuman alalla.\n\n\"Kylä, sir?\"\n\n\"Ei, lähde. Eikä varsin hyvää vettäkään, mutta te totutte pian\nnatroniin. Se on tärkeä paikka, kahden karavanitien yhtymäkohta. Kaikki\ntiet ovat nyt luonnollisesti suljetut, mutta ei voi koskaan tietää,\nvaikka jonkun onnistuisi pujahtaa läpi.\"\n\n\"Olemme siellä kai estääksemme rosvoomista?\"\n\n\"Meidän kesken sanoen siellä ei tosiaankaan ole mitään rosvottavaa.\nOlette siellä nappaamassa kiinni sanansaattajia. Niiden täytyy levätä\nlähteillä. Olette vasta äskettäin saapunut, mutta tunnette kai jo sen\nverran tämän maan oloja että tiedätte paljo tyytymättömyyttä\nolevan vallalla ja kalifin luultavasti yrittävän antaa tietoja\npuoluelaisilleen. Senoussi taasen asuu tuolla päin\" -- hän heilautti\npaperossiaan länteen päin, \"ja kalifi ehkä lähettää hänelle\nsanansaattajan sitä tietä. Velvollisuutenne kaikessa tapauksessa on\nvangita jokainen tulija, ja ottaa selvä hänen hommistaan ennen kuin\npäästätte hänet. Ette kai puhu arapiankieltä?\"\n\n\"Opettelen sitä parast'aikaa, sir.\"\n\n\"No, siellä saattekin hyvää aikaa opiskella. Ja teillä on\nalkuasukasupseeri, Ali ... mikä hänen sukunimensä nyt olikaan -- hän\nosaa englantia ja voi olla tulkkina teille. Hyvästi nyt, mainitsen\nilmottautumisenne päällikölle. Lähtekää nyt paikallenne niin nopeasti\nkuin voitte.\"\n\nRautateitse Balianiin, postilaivalia Assuaniin ja sitte kamelin\nseljässä kaksi vuorokautta libyalaisessa erämaassa joku Ababdeh oppaana\nja mukana kolme kuormakamelia, jotka näännyttävät ihmiset\nsietämättömällä hitaudellaan. Mutta neljäkin kilometriä tunnissa tekee\nlopulta matkaa, ja vihdoinkin kolmantena iltana saattoi Hilary Joyce\nsiltä mustalta kuonaläjän kummukkeelta, jota kutsutaan Jebel\nKurkuriksi, katsoa alas etäiseen palmuryhmään, ja hänen mielestään tuo\nviileä vehreyden pälvi keskellä armahtamattoman mustaa ja keltaista\nhieta-aavikkoa oli kaunein värivaikutus mitä hän milloinkaan oli\nnähnyt. Tunnin kuluttua hän saapui pieneen leiriin, vahti tuli ulos\ntekemään kunniaa, hänen alkuasukas-ajutanttinsa tervehti häntä\noivallisella englanninkielellä, ja äkkiäpä hän jotenkin kotiutui.\n\nSe ei ollut mikään houkutteleva paikka pitempää oleskelua varten --\nleveä, maljamainen, ruohottunut notko, joka loiveni kolmeen kaivoon\npäin, joissa oli ruskeaa suolan sekaista vettä. Siellä oli myös\npalmulehto, kaunis katsella, mutta ärsyttävä, kun ajattelee että luonto\noli istuttanut vähemmin varjoiset puunsa juuri siihen missä varjoa\nparaiten tarvittiin. Yksi ainoa tuuhea akasiapuu oli jonkinlaisena\nkorvauksena. Siinä torkkuili Hilary Joyce helteellä, ja kun oli\nviileätä, hän harjotteli leveäharteisia, kapeakoipisia sudanilaisiaan,\njotka olivat hauskan näköisiä iloisine mustine naamoineen ja\nlystikkäine pikku leirilakkeineen. Joyce oli oikea harjotuspaholainen,\nja mustat pitivät harjotuksista, joten hän pian tuli suosituksi heidän\nkeskuudessaan. Mutta toinen päivä oli aivan toisensa kaltainen. Ilma,\nnäköala, toimet, ruoka kaikki oli samaa. Kolmen viikon kuluttua hän oli\nmielestään ollut siellä jo lukemattomia vuosia. Mutta vihdoin tapahtui\njotakin, mikä keskeytti yksitoikkoisuuden.\n\nEräänä iltana päivänlaskussa Hilary Joyce ratsasti hitaasti alas vanhaa\nkaravanitietä. Häntä viehätti tämä kapea polku, joka mutkitellen\nkallionlohkareiden lomitse ja kumpujen yli jatkui Afrikan\ntuntemattomaan sydämeen. Lukemattomien kamelien askeleet olivat\nvuosisatojen kuluessa polkeneet sen sileäksi, joten se nyt\nkäyttämättömänä ja hyljättynäkin kiemurteli yhä eteenpäin,\nmerkillisimpänä kaikista teistä jalan levyisenä ja parin tuhannen\npenikulman pituisena. Joyce tuumiskeli ratsastaessaan milloin sitä\nviimeksi olikaan ihmisolento etelästä päin vaeltanut, ja yht'äkkiä hän\nkatseensa nostaessaan näki miehen astelevan pitkin tietä. Ensi\nkatseella Joyce otaksui hänet omaksi miehekseen, mutta älysi sitte\nettei tämä ollut mahdollista. Vieras oli puettu arapialaisen liehuvaan\nkaapuun eikä sotamiehen ihonmukaiseen khakiin. Hän oli hyvin pitkä, ja\nkorkea turbani sai hänet näyttämään jättiläiseltä. Hän asteli\nreippaasti, pää pystyssä ja ryhdikkäänä kuin mies joka ei tiedä mitä\npelko on.\n\nKuka saattoi tuo olla, tuo pelottava jättiläinen, joka astui esiin\ntuntemattomasta erämaasta? Kenties jonkun villin keihäsmieslauman\netumies. Ja mistä saattoi hän tulla? Lähin lähde oli runsaasti sata\nengl. penikulmaa etelämpänä. Kurkurin rajavartio ei missään tapauksessa\nvoinut antaa satunnaisten matkustajien kulkea esteettömästi. Hilary\nJoyce käänsi hevosensa, nelisti leiriin ja hälyytti miehet koolle.\nKaksikymmentä ratsumiestä takanaan hän sitte taas ratsasti ulos\ntutkimaan.\n\nMies lähestyi yhä noista sotaisista varusteluista huolimatta. Hetkisen\noli hän epäröinyt ensin nähdessään ratsuväen, mutta pakoa ei voinut\najatellakaan, ja hän lähestyi kuten ainakin se joka tahtoo tehdä\npahassa pulassa parhaansa. Hän ei tehnyt vastarintaa eikä sanonut\nmitään, kun kahden soturin kädet laskeutuivat hänen hartioilleen, vaan\nkäveli tyynesti heidän hevostensa välissä leiriin. Heti sen jälkeen\npalasivat patrullit takaisin. Ei näkynyt vilahdustakaan mistään\ndervisheistä. Mies oli yksinään. Oiva ratsastuskameli oli löydetty\nkuolleena jonkun matkan päässä tien varrella. Vieraan salaperäinen\nsaapuminen oli nyt selitetty. Mutta minkätähden, mistä ja minne? ne\nolivat kysymyksiä, joihin innokkaan upseerin tuli löytää vastaus.\n\nHilary Joyce tunsi pettymystä, kun ei mitään dervishejä näkynyt. Olisi\nollut kaunis alku hänelle egyptiläisessä armeijassa, jos hän olisi\nsaanut taistella pikku kahakan omin päin. Mutta olihan hänellä sentään\nharvinainen tilaisuus edukseen vaikuttaa esimiehiinsä. Hän tahtoi\nmielellään osottaa kuntoaan tiedustajaosaston päällikölle ja vielä\nenemmän tuolle jurolle ylipäällikölle, joka ei milloinkaan unohtanut\nkelpo tekoa eikä milloinkaan anteeksiantanut velttoutta. Vangin puku ja\nryhti osotti että hän oli tärkeä henkilö. Kaikki eivät ratsasta\ntäysiverisillä kameleilla. Joyce valeli päätään kylmällä vedellä,\nhörppi kupillisen väkevää kahvia, asetti päähineeseensä mahtavan\nupseerintöyhdön kypärin asemesta ja istuutui akasiapuun juurelle\ntuomariksi.\n\nHän toivotteli että hänen perheensä olisi nähnyt hänet nyt, molemmat\nmustat palvelijat takanaan ja egyptiläinen upseeri vieressään. Hän\nistui telttipöydän ääressä, ja vanki tuotiin esille tarkasti\nvartioittuna. Hän oli kaunis mies, jolla oli rohkeat, harmaat silmät ja\npitkä musta parta.\n\n\"Mitä ihmettä!\" huudahti Joyce. \"Tuo lurjus irvistelee minulle.\"\n\nOmituinen värähdys oli ilmaantunut miehen kasvoille, mutta hävinnyt\nniin nopeasti, että se saattoi olla hermotykähdys. Nyt hän oli\nitämaalaisen tyynimielisyyden esikuva.\n\n\"Kysy häneltä kuka hän on ja mitä hän tahtoo.\"\n\nAlkuasukas-upseeri teki sen, mutta vieras ei vastannut, vaan sama\nvärähdys ilmaantui taas hänen kasvoilleen.\n\n\"Hiisi vieköön!\" huudahti Hilary Joyce, \"enpä ole hävyttömämpää konnaa\ntavannut! Hän vieläkin iskee silmää minulle. Kuka olet, senkin otus!\nTee selkoa itsestäsi! Kuuletko?\"\n\nMutta pitkä arapialainen oli yhtä kuuro englannin- kuin\narapiankielelle. Egyptiläinen koetti uudelleen ja yhä uudelleen. Vanki\nkatseli Joycea hyvin omituisesti ja murti silloin tällöin\nkasvonpiirteitään, mutta ei kertaakaan avannut suutaan. Joyce repi\nähmistyneenä tukkaansa.\n\n\"Kuules, Mahomet Ali, meidän täytyy saada selkoa tästä miehestä. Sanot\nettei hänellä ole mitään papereita?\"\n\n\"Emme löytäneet mitään.\"\n\n\"Ei minkäänlaista vihjausta?\"\n\n\"Voi arvata että hän tulee kaukaa. Juoksijakameli ei hevillä kuole. Hän\non tullut vähintäinkin Dongolasta.\"\n\n\"No, meidän täytyy pakottaa hänet puhumaan.\"\n\n\"On mahdollista että hän on kuuromykkä.\"\n\n\"Eikä ole. En ole eläissäni nähnyt miestä, joka olisi näyttänyt kaikin\npuolin niin täysikykyiseltä kuin hän.\"\n\n\"Voittehan lähettää hänet Assuaniin.\"\n\n\"Ja antaa jonkun toisen saada kunnia! Ei, tämä on minun saaliini. Mutta\nkuinka saisimme hänen kielenkantansa irrotetuksi?\"\n\nEgyptiläisen mustat silmät harhailivat pitkin leiriä ja pysähtyivät\nkeittiön lieteen.\n\n\"Kenties\", sanoi hän, \"jos bimbashi katsoo sopivaksi --.\" Hän katseli\nvankia ja sitte räiskyviä kekäleitä.\n\n\"Ei, ei se kelpaa. Ei saamari, se olisi liian pitkälle mentyä.\"\n\n\"Aivan hiukkanenkin ehkä auttaisi.\"\n\n\"Ei, ei. Se voi käydä päinsä täällä, mutta se kuulostaisi aivan\nkamalalta, jos Lontoon lehdet saisivat sen tietoonsa. Mutta kuules\",\nkuiskasi hän, \"voimmehan pelottaa häntä hieman. Siinä ei ole mitään\npahaa.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Riisuttakoon mieheltä kaapu. Käske panna hevosenkenkä tuleen ja\nkuumentaa se.\"\n\nVanki katseli valmistuksia ilmeellä, joka näytti enemmän huvitetulta\nkuin levottomalta. Hän ei edes räpäyttänyt silmiään, kun musta\nkersantti lähestyi tulikuuma hevosenkenkä pajunetin kärjessä.\n\n\"Tahdotko puhua nyt?\" kysyi Joyce rivakasti.\n\nVanki myhäili partaansa sivellen.\n\n\"Heittäkää pois koko roska!\" huudahti Joyce suuttuneena ja hypähti\nseisaalleen. \"Ei kannata yrittää pelottaa tuota miestä. Hän tietää\nettemme voi ryhtyä tositoimiin. Mutta minä voin pieksättää hänet ja sen\nteen, jollei hän saa takaisin kielensä käyttöä huomisaamuksi; nahan\nminä nyljetän hänen seljästään, niin totta kuin nimeni on Joyce. Sano\nse hänelle. Joko sanoit?\"\n\n\"Jo, sir.\"\n\n\"Sen päälle saat nukkua, senkin Adonis, ja antakoon se sinulle makeita\nunia.\"\n\nHän keskeytti istunnon, ja järkähtämättömän tyynenä kuten ennenkin\nkulki vanki vartijainsa saattamana saamaan illallistaan, riisiä ja\nvettä.\n\nHilary Joyce oli hyväsydäminen mies ja hänen omaa untaan suuresti\nhäiritsi ajatus siitä rangaistuksesta, jonka oli määrännyt seuraavaksi\npäiväksi. Hän toivoi että paljas pampun ja ruoskan näkeminen saisi\nvangin luopumaan uppiniskaisuudestaan. Sitte hän ajatteli kuinka\nkamalaa olisi, jos mies sitte jälkeenpäin todellakin huomattaisiin\nmykäksi. Se mahdollisuus teki häneen niin pahan vaikutuksen, että hän\npäivän koittaessa miltei oli päättänyt lähettää muukalaisen\nvahingoittamattomana Assuaniin. Mutta kuinka huono ratkaisu se olisi\njutulle! Hän makaili vielä vuoteellaan ja mietiskeli, kun kysymys äkkiä\nselvisi itsestään. Ali Mahomet ryntäsi telttiin.\n\n\"Sir\", huusi hän, \"vanki on poissa!\"\n\n\"Poissa!\"\n\n\"Niin, ja teidän paras ratsastuskamelinne. Telttiin on leikattu reikä,\nja hän on aamuyöstä päässyt livahtamaan pakoon!\"\n\nJoyce toimi kaikella mahdollisella tarmolla. Ratsuväkeä lähetettiin\njoka haaralle, patrullit tutkivat pehmeätä hietaa kummuilla,\nlöytääkseen jälkiä pakolaisesta, mutta kaikki turhaan. Mies oli\nkerrassaan kadonnut. Raskaalla sydämellä kirjotti Hilary Joyce\nvirallisen raportin asiasta ja lähetti sen Assuaniin. Viisi päivää\nmyöhemmin hän sai päälliköltä lyhyen määräyksen saapua sinne. Hän\npelkäsi pahinta ankaralta soturilta, joka säästi muita yhtä vähän kuin\nitseään.\n\nJa hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Tomuisena ja väsyneenä\nsaapui hän eräänä iltana pääkortteeriin. Papereilla ja kartoilla\ntäytetyn pöydän ääressä istui tuo kuuluisa soturi ja tiedustajaosaston\npäällikkö syventyneinä asemakarttoihin ja piirustuksiin. He tervehtivät\nkylmäkiskoisesti.\n\n\"Kuulin, kapteeni Joyce\", sanoi kenraali, \"että olette antanut hyvin\ntärkeän vangin livahtaa käsistänne.\"\n\n\"Olen hyvin pahoillani, sir.\"\n\n\"Niinpä kyllä. Mutta se ei auta asiaa. Saitteko tietää häneltä mitään,\nennenkuin päästitte karkuun?\"\n\n\"En voinut saada häntä puhumaan.\"\n\n\"Mitä te teitte?\"\n\n\"Uhkasin käyttää väkivaltaa.\"\n\n\"No mitä sanoi?\"\n\n\"Ei sanaakaan.\"\n\n\"Niin, kapteeni Joyce\", sanoi kenraali ankaralla järkähtämättömällä\näänellään, \"en voi onnitella ensimäisiä opinalkeitanne egyptiläisessä\narmeijassa. Kuten tiedätte on jokainen englantilainen upseeri tässä\narmeijassa huolellisesti valikoittu, sillä onhan minulla koko\nbrittiläinen armeija, mistä saa miehiä. Olisi vääryys toisia kohtaan,\njos jättäisin sikseen ilmeisen selvän älyn tai innon puutteen. Otaksun\nettä everstinne Royal Mallows-rykmentissä, josta olette tullut, on\niloissaan, kun saa teidät takaisin rykmenttiinsä.\"\n\nHilary Joycen sydän oli niin raskas, ettei hän voinut hiiskua\nsanaakaan.\n\n\"Huomenna ilmotan teille ratkaisevan päätöksen.\"\n\nJoyce teki kunniaa ja kääntyi ovelle.\n\n\"Sen päälle saat nukkua, senkin Adonis, ja tuottakoon se sinulle\nmakeita unia!\"\n\nJoyce kääntyi hämmästyneenä. Missä oli nuo sanat lausuttu ennen? Kuka\noli käyttänyt niitä?\n\nKenraali oli noussut seisaalleen. Sekä hän että tiedustajaosaston\npäällikkö nauroivat. Joyce tuijotti tuohon kookkaaseen vartaloon,\nsuoraan ryhtiin ja harmaisiin tutkimattomiin silmiin.\n\n\"Hyvä Jumala!\" läähätti hän.\n\n\"Niin, kapteeni Joyce, nyt olemme kuitit!\" sanoi kenraali ja ojensi\nhänelle kätensä. \"Tuotitte minulle epämieluisan hetken kirotulla\nhehkuvanpunaisella hevosenkengällänne. Olen maksanut teille samalla\nmitalla. Eikä enää puhettakaan teidän siirtämisestänne Royal\nMallows-rykmenttiin.\"\n\n\"Mutta, sir -- mutta --\"\n\n\"Mitä vähemmän kysymyksiä, sen parempi, kenties. Mutta tietysti tuntuu\njuttu jokseenkin hämmästyttävältä. Minulla oli pieni yksityisasia\nKabbabish-heimolle, jota ei kukaan muu voinut suorittaa. Paluumatkalla\ntulin vartiopaikallenne. Iskin lakkaamatta silmää teille, saadakseni\npuhutella teitä kahden kesken.\"\n\n\"Niin, nyt alan ymmärtää.\"\n\n\"En voinut ilmaista itseäni kaikille noille mustille, sillä miten\nolisin sitte enää seuraavalla kerralla voinut käyttää tekopartaani ja\narapialaista pukuani? Panitte minut kiusalliseen asemaan, mutta lopuksi\nonnistuin saamaan lausutuksi pari sanaa egyptiläiselle upseerillenne,\njoka auttoi minua karkaamaan.\"\n\n\"Aah, Mahomet Alille!\"\n\n\"Käskin hänen pysymään vaiti. Minun oli kuitattava tilini teille. Mutta\nkahdeksalta syömme päivällistä, kapteeni Joyce. Elämme täällä\nyksinkertaisesti, mutta luullakseni voin kestitä teitä hiukan paremmin\nkuin te Kurkurissa minua.\"\n\n\n\n\nLuku Koraanista.\n\n\nMonet tunsivat Alphonse Lacourin hänen vanhoina päivinään. Vuoden 1848\nkapinasta asti, kunnes hän Krimin sodan toisena vuonna kuoli, oli hän\naina tavattavissa samassa Provence-kahvilan nurkassa St. Honoré-kadun\nvarrella; hän tuli sinne kello yhdeksän iltaisin ja läksi pois sitte\nkun ei enää löytänyt ketään, jonka kanssa olisi jutellut. Tarvittiin\njonkunverran itsensähillitsemistä tuota vanhaa diplomaattia\nkuunnellessa, sillä hänen historiansa olivat hyvin uskomattomia ja hän\noli nopea huomaamaan pienimmänkin hymyn vilahduksen tahi kulmakarvojen\nkohotuksen. Silloin suoristi hän pitkän pyöreän selkänsä, nosti\nvoimakasta leukaansa ja hänen r:nsä sorisi kuin rumpu. Ja silloin oli\nkuulijan hyvä poistua.\n\nMuistetaan kyllä vielä hänen historiansa Talleyrandista ja viidestä\nostroninkuoresta, ja hänen tavattoman hullu kertomuksensa Napoleonin\ntoisesta käynnistä Ajacciossa. Edelleen hänen sangen seikkaperäinen\nromaaninsa (johon hän ei milloinkaan johtunut, ennen kuin alkoi\ntyhjentää toista viinipulloaan) keisarin paosta St. Helenan saarelta --\nkuinka hän eleskeli kokonaisen vuoden Filadelfiassa, sill'aikaa kun\nkreivi Herbert de Bertrand, joka muka oli hänen elävä kuvansa, edusti\nhäntä vankeudessa. Mutta kaikista hänen historioistaan tunnetuin oli\njuttu koraanista ja ulkomaanministerin kuriirista. Ja kuitenkin, kun\nmonsieur Otton muistiinpanot julkaistiin painosta, huomattiin että\nvanhan Lacourin uskomattomissa väitteissä todella oli perää.\n\n\"Tietäkää monsieur\", oli hänellä tapana sanoa, \"että jätin Egyptin\nsitte kun Kleber murhattiin. Olisin mielelläni jäänyt, sillä minulla\noli parhaillaan tekeillä käännös Koraanista, ja meidän kesken sanoen\nminä siihen aikaan tuumailin kääntyä muhametinuskoon, sillä minua hyvin\nsuuresti miellyttivät sen terveet periaatteet avioliitosta. Mutta ne\nolivat tehneet uskomattoman erehdyksen kieltäessään viinin, ja siihen\nkallioon aina ajoi karille se mufti, joka koetti käännyttää minua. Kun\nvanha Kleber kuoli ja Menou tuli ohjaksiin, tunsin olevan ajan siirtyä.\nMinun ei sovi puhua omasta kyvystäni, monsieur; mutta ymmärrättehän\nettei mies mielellään anna aasin ratsastaa niskassaan. Otin mukaani\nkoraanini ja paperini Lontooseen, jonne ensimäinen konsuli oli\nlähettänyt monsieur Otton tekemään rauhansopimusta, sillä sekä\nranskalaiset että englantilaiset olivat kovin kyllästyneitä sotaan,\njota oli kestänyt kymmenen vuotta. Tässä suhteessa olin suureksi\nhyödyksi monsieur Ottolle englanninkielen taitoni perusteella ja\nmyöskin, jos sanonkin sen itse, luontaisen lahjakkaisuuteni kautta. Ne\nolivat onnellisia päiviä mitkä vietin Bloomsbury squaren varrella.\n\n\"Monsieur Otto, lähettiläämme, oli hirveässä puuhassa tuon\nrauhansopimuksen kanssa, ja koko hänen esikuntansa oli vähällä nääntyä\nkuoliaaksi. Englannin ulkomaanministerinä oli milord Hawkesbury ja\nhänen kanssaan meidän oli väitteleminen. Voitte ymmärtää, ettei se\nollut mitään lastenleikkiä. Kymmenvuotisen sodan aikana oli kukin kansa\nnapannut itselleen yhtä ja toista, mikä oli kuulunut toisille tahi\nheidän liittolaisilleen. Mitä oli jätettävä takaisin? Ja mitä oli\npidettävä? Onko tämä saari yhtä arvokas kun tuo niemimaa? Jos teemme\ntämän Venetsiassa, teettekö sitte tuon Sierra Leonessa? Jos luovutamme\nsulttaanille Egyptin, niin annatteko te takaisin Hyväntoivonniemen,\njonka olette ottaneet liittolaisiltamme hollantilaisilta? Niin\nvääntelimme ja kääntelimme me; ja näin monsieur Otton useasti palaavan\nlähetystöön niin uupuneena että hänen sihteerinsä ja minun täytyi\nmiltei nostaa hänet vaunuista sohvalle. Mutta lopulta saatiin\nasia järjestetyksi, ja tuli se ilta, jona sopimus vihdoin\nallekirjotettaisiin.\n\n\"Tietäkää että ainoa valttikortti, mikä meillä oli ja minkä alituiseen\nvedimme esille pelissä, oli se, että meidän hallussamme oli Egypti.\nEnglantilaiset olivat hyvin hermostuneita siitä että joukkomme olivat\nsiellä. Se antoi meille jalansijan Välimeren molemmissa päissä,\nnäettekös. Eivätkä he voineet olla varmat siitä, ettei ihmeellinen\npikku Napoleonimme olisi voinut tehdä sitä perustaksi hyökkäykselle\nIntiaan. Milloin tahansa lordi Hawkesbury vaati saada haltuunsa\njotakin, me vaan vastasimme: '_Siinä_ tapauksessa me luonnollisesti\nemme voi suostua kutsumaan joukkojamme pois Egyptistä', ja sillä\ntavalla saimme hänet taas piankin järkiinsä. Egyptin avulla saavutimme\nerittäin edulliset ehdot ja erityisesti saimme englantilaiset taipumaan\nluopumaan Hyväntoivonniemestä; emme tahtoneet että teidän kansanne,\nmonsieur, saisi jalansijaa Etelä-Afrikassa, sillä historia on opettanut\nmeille että brittiläinen jalansija puolessa vuosisadassa muuttuu\nbrittiläiseksi yliherruudeksi.\n\n\"No, ensimäisenä päivänä lokakuuta piti sopimuksen vihdoinkin saada\nallekirjotuksensa. Aamulla onnittelin monsieur Ottoa vaivojemme\nonnellisesta päättymisestä. Hän oli pikkarainen kalpea ukko, hyvin\neloisa ja hermostunut, ja hän oli nyt niin ihastuksissaan omasta\nmenestyksestään, ettei voinut istua alallaan, vaan hyppi ympäri\nhuonetta ja jutteli ja naureskeli, minun istuessani tyynyllä eräässä\nnurkassa, kuten olin oppinut Itämailla. Äkkiä saapui sisälle\nsanansaattaja, mukanaan kirje, joka oli lähetetty Parisista. Monsieur\nOtto vilkaisi kirjeeseen, ja heti pettivät hänen polvensa, ja sanaakaan\nhiiskumatta hän kaatui pyörtyneenä lattialle. Minä hypähdin hänen\nluokseen, kuriiri samoin, ja me kannoimme hänet sohvalle. Hän oli ihan\nkuolleen näköinen, mutta tunsin kuitenkin hänen sydämensä tykyttävän.\n\n\"'Mitä tämä?' kysyin minä.\n\n\"'En tiedä', vastasi sanansaattaja. 'Monsieur Talleyrand pyysi minua\nmatkustamaan tänne niin nopeasti kuin ikinä mahdollista ja jättämään\ntämän kirjeen monsieur Otton käsiin. Olin Parisissa vielä eilen\npuolenpäivän aikana.'\n\n\"Tiedän että käyttäydyin moitittavasti, mutta en voinut olla\nvilkaisematta kirjeeseen, joka putosi monsieur Otton lamaantuneesta\nkourasta. Jumalani, mikä isku! En pyörtynyt, mutta istuuduin esimieheni\nviereen ja purskahdin kyyneliin. Siinä oli vaan muutamia sanoja, mutta\nne ilmottivat että joukkomme olivat kuukausi takaperin jättäneet\nEgyptin. Sopimuksemme oli siis mennyt tyhjään, sillä ainoa syy, joka\noli saanut vihollisemme antamaan meille hyvät ehdot, oli poissa.\nKahdentoista tunnin kuluttua tämä ei olisi merkinnyt mitään. Mutta nyt\nei sopimus vielä ollut allekirjotettu. Meidän täytyisi luovuttaa\nHyväntoivonniemi. Meidän täytyisi antaa Englannin saada Malta. Nyt, kun\nEgypti oli poissa, ei meillä ollut mitään tarjottavaa sijalle.\n\n\"Mutta me ranskalaiset emme ole niin helposti voitettuja. Te\nenglantilaiset tuomitsette meitä väärin, kun luulette että meillä\non heikko ja naisellinen luonne, sentähden että osotamme\nmielenliikutuksia, joita te salaatte. Ette voi uskoa sitä, jos luette\nhistoriaamme. Monsieur Otto saavutti jälleen tajuntansa ja me\nneuvottelimme mitä oli tehtävä.\n\n\"'Ei kannata jatkaa, Alphonse', sanoi hän. 'Tuo englantilainen nauraa\nminulle, jos pyydän häntä kirjottamaan alle.'\n\n\"'Miehuutta!' huudahdin minä, ja silloin juolahti mieleeni äkillinen\najatus. 'Kuinka voimme tietää että englantilaiset ovat saaneet tiedon\ntästä? He voivat ehkä allekirjottaa rauhansopimuksen ennen kuin saavat\ntietää sen.'\n\n\"Monsieur Otto hypähti seisaalleen ja heittäytyi syliini.\n\n\"'Alphonse', huudahti hän, 'olet pelastanut minut! Mistä he\ntietäisivätkään sen? Tietomme ovat tulleet Toulonista Parisiin ja sitte\nsuoraan Lontooseen. Heidän tietojensa täytyy meritse kulkea Gibraltarin\nsalmen kautta. Tällä hetkellä on todenmukaista ettei kukaan tiedä sitä\nParisissakaan paitsi Talleyrand ja ensimäinen konsuli. Jos säilytämme\nsalaisuutemme, voimme vielä saada sopimuksemme allekirjotetuksi.'\n\n\"Voi monsieur, voitte ajatella millaisessa hirveässä epätietoisuudessa\nvietimme sen päivän. En milloinkaan unohda noita hitaita tunteja, kun\nistuimme yhdessä ja säpsähdimme kuullessamme etäältä pienimmänkään\nhuudon, peljäten että se oli ensimäinen ilmaus siitä ilosta, jonka\nuutinen herättäisi Lontoossa. Monsieur Otto tuli vanhaksi mieheksi\ntuona yhtenä päivänä. Mitä minuun tulee, on minun helpompi mennä vaaraa\nvastaanottamaan kuin odotella sitä. Läksin sentähden illemmällä\nkaupungille. Kuljeskelin sinne tänne. Olin monsieur Angelon\nmiekkailukoulussa, monsieur Jacksonin kokoushuoneessa, Brooksin\nklubissa, edustajakamarin keskusteluhuoneessa, mutta missään en kuullut\nuutisia. Oli kuitenkin mahdollista, että milord Hawkesbury oli saanut\ntietoja samalla tavalla kuin me. Hän asui Harley kadun varrella, ja\nsiellä piti sopimuksen saada allekirjotuksensa samana iltana kello\nkahdeksan. Pyysin monsieur Ottoa ennen lähtöään juomaan pari lasia\nburgundia, jotta hänen kalpeat kasvonsa ja vapisevat kätensä eivät\nherättäisi englantilaisen ministerin epäluuloa.\n\n\"Niin, me läksimme lähetystön vaunuilla yhdessä noin puoli kahdeksalta.\nMonsieur Otto läksi yksinään sisälle, mutta pian, muka noutaakseen\nsalkkuaan, hän tuli taas ulos ja sanoi ilosta loistavin kasvoin, että\nkaikki oli hyvin.\n\n\"'Hän ei tiedä mitään', kuiskasi hän. 'Voi, jos seuraava puoli tuntia\nolisi jo mennyt.'\n\n\"'Antakaa minulle viittaus, kun asia on valmis', sanoin minä.\n\n\"'Miksi niin?'\n\n\"'Jotta mikään sanansaattaja sitä ennen ei keskeyttäisi teitä. Minä\nlupaan pitää huolen siitä -- minä Alphonse Lacour.'\n\n\"Hän puristi lujasti kättäni. 'Jollakin tekosyyllä siirrän yhden\nkynttilöistä ikkunan ääressä olevalle pöydälle', sanoi hän ja riensi\nsisälle, minun jäädessäni seisomaan kadulla vaunujen vieressä.\n\n\"Siis jos vain puoli tuntia voisimme varjella itseämme keskeytykseltä\nolisi voitto meidän. Olin tuskin alkanut laatia suunnitelmiani, kun jo\nnäin vaunujen lyhtyjen huimaa vauhtia lähenevän Oxford kadulta. Entäs\njos se olisi kuriiri! Mitä voisin tehdä? Olin valmis tappamaan hänet --\nniin, tappamaan hänet mieluummin kun olisin sallinut työmme tuhoutua\nviime hetkellä. Tuhansia ihmisiä kuolee, jotta sota tulisi\nkunniarikkaaksi. Miksi ei yksi kuolisi, jotta saataisiin kunniarikas\nrauha? Mitä minä välitin, jos joutuisinkin mestauslavalle? Olisin\ntullut uhrautuneeksi maani puolesta. Minulla oli pieni, käyrä\nturkkilainen veitsi vyössäni. Laskin käteni sen kahvaan, mutta\nlevottomuuttani herättäneet vaunut vierivätkin siivosti ohitseni.\n\n\"Mutta joku muu voisi tulla. Minun täytyi olla valmiina. Ennen kaikkia\npiti välttää lähetystön joutuminen pahaan valoon. Käskin ajurimme ajaa\nkappaleen matkaa syrjään, ja sitte huusin vuokra-ajurin. Puhuttelin\nhäntä ja annoin hänelle kultakolikon. Hän ymmärsi että joku erityinen\npalvelus oli kysymyksessä.\n\n\"'Saat toisen samanlaisen lisää, jos teet niinkuin sanon', huomautin\nminä.\n\n\"'Tehdään, hyvä herra', sanoi hän ja katseli minua hidasluontoisilla\nsilmillään, joissa ei ollut pienintäkään innon tahi uteliaisuuden\nilmettä.\n\n\"'Jos satun vaunuihisi erään toisen herran keralla, niin sinun tulee\najaa edes takaisin Harley kadulla, tottelematta kenenkään muun käskyjä\nkuin minun. Kun astun pois viet tuon toisen herran Watierin klubiin\nBruton kadulle.'\n\n\"'Ymmärrän', vakuutti hän.\n\n\"Seisoskelin siis milord Hawkesburyn talon edustalla, ja voitte hyvin\najatella, kuinka usein vilkaisin ylös ikkunaan nähdäkseni kynttilän.\nViisi minuuttia kului ja taas viisi. Voi kuinka ijankaikkisen pitkältä\ntuntui aika! Oli oikein purevan kylmä lokakuun ilta; valkea sumu hiipi\npitkin märkää, kiiltävää katukivitystä ja verhosi himmeät katulyhdyt.\nEn voinut nähdä viidenkymmenen askeleen päähän millekään taholle, mutta\nheristin yhtämittaa korviani, kuullakseni kavioiden kopsetta tai\nvaunujen jyrinää. Jäytävä levottomuus kalvoi sydäntäni ja synkät\nrakennukset sekä ruma sää ahdistivat mieltäni. Kävelin edes takaisin,\nlämmitäkseni huitoen käsiäni, yhä heristäen korviani. Ja sitte äkkiä\nkuulin vaunujen jyrinää Oxford kadulta; se tuli hetki hetkeltä yhä\nlujemmaksi, ja nyt näkyi kaksi keltaista liekkiä kiitämässä sumun läpi,\nja keveät vaunut vierivät ulkomaanministerin portin eteen. Ne eivät\nvielä olleet pysähtyneet, kun muuan nuori mies hyppäsi niistä alas ja\nkiirehti ylös portaita, ajurin kääntäessä vaunut ja kadotessa sumuun.\n\n\"Ah, tällaisina toiminnan hetkinä minä olen paraimmillani, monsieur.\nTe, joka näette minut vain juomassa viiniäni Provence-kahvilassa, ette\nvoi käsittää mihin korkeuteen voin heilauttaa itseni. Tällä hetkellä,\nkun tiesin, että kymmenvuotisen sodan hedelmät olivat pelissä, minä\nolin suuremmoinen. Se oli viimeinen ranskalainen taistelu, ja minä olin\nyhtaikaa kenraali ja armeija.\n\n\"'Hyvä herra', sanoin ja kosketin hänen käsivarttaan, 'oletteko\nsanansaattaja lord Hawkesburylle?'\n\n\"'Olen', vastasi hän.\n\n\"'Olen puoli tuntia odottanut teitä', sanoin minä. 'Teidän tulee\nseurata minua heti. Hän on Ranskan lähettilään luona.'\n\n\"Puhuin sellaisella varmuudella, ett'ei hän hetkeäkään epäillyt. Hän\nastui umpinaisiin vuokra-ajurin vaunuihin ja minä perässä; sydämeni\nhypähti ilosta, tuskin saatoin olla riemuitsematta ääneeni. Hän oli\npieni, heikko raukka, tuo kuriiri, ei paljoa suurempi kuin monsieur\nOtto, ja minä -- monsieur voi nähdä käteni nyt ja kuvitella mielessään,\nmillaisia ne olivat silloin kun olin kahdenkymmenenseitsemän vanha.\n\n\"'Asiani on kiireellinen', sanoi hän. 'Minulla on sanoma, joka on\njätettävä ilman silmänräpäyksenkään viivytystä.'\n\n\"Vaunut olivat vierineet pitkin Harley katua, mutta määräysteni\nmukaisesti ne nyt kääntyivät ja kulkivat ylös katua jälleen.\n\n\"'Haloo!' huusi hän. 'Mitä on tämä?'\n\n\"'Mikä sitte?' kysyin minä.\n\n\"'Me käännymme. Missä on lord Hawkesbury?'\n\n\"'Tapaamme hänet heti.'\n\n\"'Päästäkää minut pois!' huusi hän. 'Tämä on jotakin petosta. Ajuri,\nseisauta! Päästäkää minut pois, sanon minä!'\n\n\"Sinkosin hänet takaisin, kun hän koetti vääntää vaunujen oven\nkahvasta. Hän karjui apua. Minä panin käteni hänen suulleen. Hän puri\nminua. Otin hänen oman kaulahuivinsa ja sidoin sen hänen suulleen.\nVielä mukisi hän, mutta hänen äänensä hukkui vaunujen jyrinään.\nKuljimme ministerin talon ohi, eikä ikkunassa ollut kynttilää.\n\n\"Sanansaattaja istui tovin hiljaa ja näin hänen kiiluvien silmiensä\ntuijottavan minuun hämyssä. Hän oli kai puolittain huumaantunut\nheittoni voimasta. Ja kenties hän myöskin harkitsi mitä ensi työkseen\nyrittäisi. Pian hän sai suunsa osittain vapautetuksi kaulahuivista.\n\n\"'Voitte ottaa kelloni ja kukkaroni, kunhan päästätte minut menemään',\nesitti hän.\n\n\"'Sir', vastasin minä, 'olen yhtä kunniallinen mies kuin te itsekin.'\n\n\"'Mitä minusta tahdotte?'\n\n\"'Olen lyönyt vetoa.'\n\n\"'Vetoa? Mitä tarkotatte? Ymmärrättekö että minä olen hallituksen\npalveluksessa ja että te joudutte tyrmään tästä?'\n\n\"'Siinä se veto onkin. Se sen urheiluksi tekee', sanoin minä.\n\n\"'Saanette nähdä sen kehnoksi urheiluksi ennen kuin olette lopussa',\nhuudahti hän. 'Mikä sitten onkaan tuo mieletön vetonne?'\n\n\"'Olen lyönyt vetoa siitä', vastasin, 'että sanelen luvun Koraanista\nensimäiselle herrasmiehelle, minkä kadulla tapaan.'\n\n\"En tiedä mikä sen sai mieleeni, paitsi että käännöstyöni aina pyöri\npäässäni. Hän tarttui ovenripaan, ja taaskin täytyi minun sinkauttaa\nhänet takaisin istuimellensa.\n\n\"'Miten pitkän ajan se ottaa?' ähkäisi hän.\n\n\"'Se riippuu siitä minkä luvun otamme', vastasin.\n\n\"'Siis lyhyt, ja antakaa minun mennä!'\n\n\"'Mutta onko se kohtuullista?' intin minä. 'Kun sanon luku, niin en\ntarkota lyhyintä lukua, vaan pikemmin keskimittaista.'\n\n\"'Apua! apua! apua!' vonkui hän, ja minun oli pakko taas järjestää\nhänen kaulahuiviansa.\n\n\"'Hieman kärsivällisyyttä', lohdutin, 'niin olemme piankin\nsuoriutuneita. Haluaisin sanella sellaisen luvun, mikä teissä\nherättäisi enintä mielenkiintoa. Myönnättehän että yritän miellyttää\nteitä mikäli voin?'\n\n\"Hän pujautti suunsa taas vapaaksi.\n\n\"'Pian siis, pian!' puhkui hän.\n\n\"'Luku kamelista?' esitin.\n\n\"'Niin, niin!'\n\n\"'Tai nopsajalkaisesta orhista?'\n\n\"'Niin, niin. Alottakaaham vain!'\n\n\"Olimme kulkeneet ikkunan ohi, eikä kynttilää näkynyt. Istuuduin\nsanelemaan hänelle nopsajalkaisesta orhista.\n\n\"Kenties ette tunne Koraanianne aivan hyvin, monsieur? Mutta minäpä\nosasin sen silloin ulkoa, kuten osaan vielä nytkin. Käsittelytapa on\nhiukan tuskastuttavaa, jos miehellä on kiire. Mutta saattaisiko muuta\nodottaakaan? Itämaalaisilla ei ole koskaan hoppua, ja se kirjotettiin\nheitä varten. Toistin sen sana sanalta sellaisella arvokkuudella ja\njuhlallisuudella kuin pyhä kirja vaatii, ja nuori englantilainen\nvääntelehti ja vaikeroitsi.\n\n\"'Kun ratsut, kolmella jalalla seisoen ja neljännen jalan syrjällä\nmaata hipoen, tuotiin illalla hänen eteensä, niin hän sanoi: 'Minä olen\nrakastanut maallisen hyvän rakkautta yläpuolella korkeuksien asiain\nmuiston, ja olen tuhlannut aikani noiden hevosten silmäilemiseen.\nTuokaa hevoset minulle takaisin. Ja kun ne oli takaisin tuotu, niin\nalkoi hän leikata pois niitten jalkoja ja --'\n\n\"Siinä silmänräpäyksessä englantilainen syöksähti kimppuuni. Jumalani,\nvähänpä muistan seuraavista minuuteista! Hän oli nyrkkitaistelija, tämä\nmiehen ketku. Hän oli saanut harjaannusta iskemisessä. Yritin saada\nhäntä käsistä kiinni. Mäiskis, mäiskis, läiskähteli nenälleni ja\nsilmäkulmalleni. Painoin pääni alas ja puskin häntä sillä. Muksis, hän\nmojautti altapäin. Mutta olipa minussa moisen vastus. Heittäydyin hänen\npäällensä, eikä hänellä ollut tilaa pelastua painoltani. Hän kaatui\npitkäkseen istuimille, ja minä istuuduin hänen päällensä niin hanakasti\nettä hänestä lähti ilma kuin haljenneista palkeista.\n\n\"Yritin sitte katsella millä hänet köyttäisin. Vedin nauhat kengistäni,\nja sidoin toisella ranteet, toisella nilkat. Sitte taas kiinnitin\nkaulahuivin hänen suulleen, niin että hän saattoi vain loikoa ja\ntuijotella minuun. Tämän kaiken tehtyäni ja nenäni verenvuodon\ntyrehdytettyäni katsahdin ulos vaunuista, ja oi, monsieur, ihan\nensimäisenä osui silmääni kynttilä, herttainen pikku kynttilä, joka\npilkotteli ministerin ikkunassa. Yksinäni, näillä kahdella kädelläni\nolin minä korvannut armeijan antautumisen ja kokonaisen maakunnan\nmenettämisen. Niin monsieur, mitä Abercrombie viidellä tuhannella\nmiehellä oli saanut Abukirin hietiköllä aikaan, sen olin minä omin\nneuvoin tehnyt tekemättömäksi vuokravaunuissa Harley kadulla.\n\n\"Huusin ajurilleni, annoin hänelle toisen guinean ja käskin hänen\npitkittää matkaa Watierille. Minä itse hyppäsin lähetystömme vaunuihin,\nja heti jälkeenpäin avautui ministerin ovi. Hän oli itse saattanut\nmonsieur Ottoa alas portaita ja oli niin kiintynyt haasteluun että\npaljain päin käveli ulos vaunuihin asti. Hänen siinä seisoessaan\navoimen oven luona kuului pyörien ratinaa ja katukäytävälle ponnahti\nmies.\n\n\"'Tärkeä viesti milord Hawkesburylle!' hän huusi.\n\n\"Saatoin nähdä ettei tulija ollut minun sanansaattajani, vaan toinen.\nMilord Hawkesbury sieppasi paperin hänen kädestään ja luki sen\nvaununlyhdyn valossa. Hänen kasvonsa, monsieur, olivat valkeat kuin\ntämä lautanen, ennen kuin hän oli loppuun lukenut.\n\n\"'Monsieur Otto', hän huudahti, 'me olemme allekirjottaneet sopimuksen\nväärällä perusteella. Egypti on meidän käsissämme.'\n\n\"'Mitä!' tokaisi monsieur Otto. 'Mahdotonta!'\n\n\"'On varmasti. Se joutui Abercrombien haltuun viime kuussa.'\n\n\"'Siinä tapauksessa', sanoi monsieur Otto, 'on sangen onnellista että\nsopimus on allekirjotettu.'\n\n\"'Sangen onnellista teille, sir', huudahti milord Hawkesbury, ja hän\npyörsi takaisin asuntoonsa.\n\n\"Seuraavana päivänä, monsieur, olivat Bow-kadun vainukoirat jäljilläni,\nmutta ne eivät voineet juosta suolaisen veden poikki, ja Alphonse\nLacour oli vastaanottamassa monsieur Talleyrandin ja ensimäisen\nkonsulin onnitteluja ennen kuin hänen takaa-ajajansa olivat\nDoveriinkaan asti ehtineet.\"\n\n\n\n\nChateau Noirin kreivi.\n\n\nNiinä päivinä olivat Saksan armeijat raivanneet tiensä Ranskaan, ja\nnuoren tasavallan hajalle lyödyt joukot oli tungettu Aisnen\npohjoispuolelle ja Loiresta etelään. Kolmena leveänä virtana oli\naseellisia miehiä vyörynyt verkalleen mutta vastustamattomasti\nRheiniltä, milloin kuljeksien pohjoiseen, milloin poiketen etelään,\njakautuen, yhtyen, mutta kaikki muodostuen yhdeksi avaraksi järveksi\nParisin ympärille. Ja tästä järvestä pulppuili pienempiä jokia, yksi\npohjoiseen, toinen etelään Orleansin tienoille ja kolmas länteen päin\nNormandiaan. Moni saksalainen rakuna näki ensi kertaa elämässään meren\nkannustaessaan hevosensa mahavyötä myöten Dieppen aaltoihin.\n\nSynkät ja katkerat olivat ranskalaisten ajatukset heidän nähdessään\ntätä häpeän sivallusta maansa kauneihin kasvoihin. He olivat\ntaistelleet ja sortuneet ylivoiman tieltä. Tuo kuhiseva ratsuväki, nuo\nlukemattomat jalkamiehet, mestarilliset kanunat -- niitä vastaan olivat\nhe yrittämällä yrittäneet seistä. Pataljonina eivät tunkeutujat olleet\nlannistettavissa; mutta mies miestä vastaan, tai kymmenen kymmentä\nvastaan, he olivat vihollistensa vertaisia. Urhea ranskalainen saattoi\nvieläkin yksinäisen saksalaisen katumaan päivää jona oli jättänyt\nRheinin äyrään. Siten -- tulematta kuvailluksi taistelujen ja\npiiritysten joukossa -- puhkesi valloilleen toinen sota, yksilöiden\nsota, toisella puolen rumana murhaamisena ja toisella raakana\nkostamisena.\n\nEversti von Gramm 24:nnestä Posenin jalkaväkirykmentistä oli kovasti\nkärsinyt tämän uuden kehityksen johdosta. Hän oli päällikkönä pienessä\nnormandialaisessa Les Andelysin kaupungissa, ja hänen etuvartionsa\nolivat pitkin ympäristön kyliä ja maataloja. Mitään ranskalaista\njoukkoa ei ollut sataa kilometriä lähempänä, ja kuitenkin täytyi hänen\njoka aamu kuunnella synkkiä sanomia vartiopaikoillaan kuolleina\nlöydetyistä etuvartioista, teille tietämättömille kadonneista\nmuonitusretkikunnista. Silloin eversti lähti raivoten liikkeelle, ja\nmaataloja leimahteli tuleen ja kylät vapisivat; mutta seuraavana aamuna\nsilti oli sama kaamea viesti kuultavana. Teki hän mitä tahansa, hän ei\nvoinut suoriutua näkymättömistä vihollisistaan. Eikä sen kuitenkaan\nolisi pitänyt olla kovin vaikeata, sillä sekä suunnitelmissa että\nteoissa oli yhteisiä piirteitä, jotka varmasti osottivat näiden\nkaikkien veritöiden olevan samasta lähteestä peräisin.\n\nEversti von Gramm oli yrittänyt väkivaltaa eikä siitä ollut apua\nlähtenyt! Kulta saattaisi tuottaa parempaa menestystä. Hän kuulutti\npitkin maakuntaa, että ilmiannosta maksettasiin viisisataa frangia. Ei\nkuulunut vastausta. Sitte kahdeksansataa. Talonpojat olivat\nlahjomattomia. Sitte hän erään korpraalin murhaamisesta äityi lupaamaan\ntuhannen frangia ja osti sillä Francois Rejanen sielun, rengin, jonka\nnormandialainen ahneus oli kiihkeämpi kuin hänen ranskalainen vihansa.\n\n\"Sanot tietäväsi kuka nuo rikokset teki?\" kysyi preussiläinen eversti\ninholla silmäillen edessään kyyristelevää sinimekkoista rotannaamaista\nolentoa.\n\n\"Niin, herra eversti.\"\n\n\"Ja se oli?\"\n\n\"Nuo tuhannen frangia, herra eversti -- --\"\n\n\"Ei kolikkoakaan ennen kuin juttusi on koeteltu. No! kuka on miehiäni\nmurhannut?\"\n\n\"Chateau Noirin kreivi Eustache.\"\n\n\"Valehtelet!\" tiuskaisi eversti vihaisesti. \"Herrasmies ja ylimys ei\nole voinut mokomiin rikoksiin ryhtyä.\"\n\nTalonpoika kohautti olkapäitään.\n\n\"Ilmeisesti ette kreiviä tunne. Asianlaita on seuraava, herra eversti.\nTotta on se mitä sanon enkä pelkää teidän tutkimuksianne siitä. Chateau\nNoirin kreivi on kova mies: parhaimpinakin aikoinaan hän oli kova mies.\nMutta sittemmin hän on ollut ihan hirveä. Se johtuu hänen poikansa\nkuolemasta, nähkääs. Hänen poikansa palveli Douayn väessä ja joutui\nvangiksi, ja sitte Saksasta palatessaan hän menetti henkensä. Hän oli\nkreivin ainoa lapsi, ja me tosiaankin kaikki luulemme että tapaus on\nvienyt häneltä järjen. Talonpoikineen hän seuraa saksalaisia joukkoja.\nEn tiedä kuinka monta hän lieneekään tappanut, mutta hän se surmattujen\notsaan ristin leikkaa, sillä se on hänen sukunsa kilpimerkki.\"\n\nSe oli totta. Jokaisen murhatun etuvartijan silmäkulmien poikitse oli\nsilpaistu Antreaan risti ikäänkuin metsästyspuukolla. Eversti taivutti\njäykkää selkäänsä ja kuljetti etusormeansa pöydällä olevaa karttaa\npitkin.\n\n\"Chateau Noir ei ole neljää lieutä etäämpänä\", hän sanoi.\n\n\"Matkaa on kolme ja kilometri päälle, herra eversti.\"\n\n\"Sinä tunnet paikan?\"\n\n\"Olen ollut siellä työssä.\"\n\nEversti von Gramm soitti kelloa.\n\n\"Antakaa tälle miehelle ruokaa ja pidättäkää hänet\", määräsi hän\nkersantille.\n\n\"Minkätähden minut pidätettäisiin, herra eversti? En voi teille enempää\nilmaista.\"\n\n\"Tarvitsemme sinua oppaaksi.\"\n\n\"Oppaaksi! Mutta kreivi? Jos joutuisimme hänen käsiinsä? Voi, herra\neversti -- --\"\n\nPreussiläinen päällikkö hääti hänet käden liikkeellä.\n\n\"Lähettäkää kapteeni Baumgarten heti luokseni\", hän käski.\n\nSaapuville kutsuttu upseeri oli keski-ikäinen mies, vankkaleukainen,\nsinisilmäinen, keltaiset viikset kaarevat ja kasvot tiilenväriset\nkypärän rajaan asti, missä ne muuttuivat lumivalkeiksi. Hän oli\nkaljupää, ja kiiltävän, tiukan päänahan takaosaa olivat nuoremmat\nupseerit kerkeät piloillaan käyttämään kuvastimena viiksiänsä\nkierrellessään. Soturina hän oli hidas, mutta luotettava ja\nurhoollinen. Eversti saattoi uskoa hänelle tehtäviä, joissa vireämpi\nupseeri olisi voinut joutua vaaraan.\n\n\"Lähdette Chateau Noiriin tän'iltana, kapteeni\", sanoi hän, \"opas on\nsaatu. Vangitsette kreivin ja tuotte hänet tänne. Jos häntä yritetään\nvapauttaa, niin ampukaa hänet siekailematta.\"\n\n\"Montako miestä otan, eversti?\"\n\n\"Hm, ympärillämme vilisee vakoojia, ja ainoana mahdollisuutena on\nsyöstä hänen niskaansa ennen kuin hän tietää meidän lähteneen\nliikkeellekään. Iso joukko herättää huomiota. Toiselta puolen ette saa\njoutua saarroksenkaan vaaraan.\"\n\n\"Voisin marssia pohjoiseen päin, eversti, ikäänkuin yhtyäkseni kenraali\nGöbeniin. Sitte voisin poiketa tälle tielle, jonka näen kartaltanne, ja\npäästä Chateau Noiriin ennen kuin he ehtisivät sada vihiä tulostamme.\nSiinä tapauksessa kaksikymmentä miestä -- --\"\n\n\"Hyvä on, kapteeni. Toivon näkeväni teidät vankinenne huomisaamuna.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kylmä joulukuun ilta, kun kapteeni Baumgarten marssi Les\nAndelysistä kahdenkymmenen posenilaisensa etunenässä pitkin\nvaltamaantietä luoteiseen päin. Neljän kilometrin päässä hän äkkiä\npoikkesi kapealle syväuurtoiselle syrjätielle ja kiirehti nopeasti\nsaalistansa päin. Kylmää sadetta vihmoi korkeitten poppelien latvoissa\nja kahisi vainioilla molemmin puolin tietä. Kapteeni marssi etumaisena,\nvierellään vanha kersantti Moser. Kersantin ja ranskalaisen talonpojan\nranteet olivat kiinnitetyt yhteen, ja jälkimäisen korvaan oli kuiskattu\nettä jos osasto joutuisi väijytykseen, niin ensimäinen luoti lävistäisi\nhänen kallonsa. Heidän takanaan köntysteli kaksikymmentä jalkamiestä\npimeässä, päät sadetta vastaan kumarassa ja saappaat pehmeässä, märässä\nsavessa naristen. He tiesivät minne olivat matkalla ja mitä varten, ja\nse ajatus piti heidän mieltänsä vireillä, sillä he olivat\nkatkeroittuneita omien tovereittensa kohtalosta. He tiesivät että\ntehtävä olisi oikeammiten kuulunut ratsuväelle, mutta kaikki ratsuväki\noli etujoukkojen matkassa, ja olihan sitäpaitsi soveliaampaa että\nrykmentti kostaisi omat surmattunsa.\n\nKello läheni kahdeksaa heidän lähtiessänsä Les Andelysistä. Puoli\nkahdeltatoista pysähtyi heidän oppaansa suunnattoman rautaportin eteen,\njonka pielinä oli kaksi aatelisilla kivikoristuksilla katettua korkeata\npilaria. Seinä, jossa se oli aukkona ollut, oli murentunut pois, mutta\niso portti yhäti kohosi sen juurella versovien vesojen ja rikkaruohojen\nyli. Preussiläiset kiersivät sen ja etenivät salavihkaa ikivanhain\ntammien haarojen muodostaman tunnelin pimennossa pitkin pitkää\nlehtokujaa, jota loppusyksyn viimeiset lehdet vielä verhosivat.\nKäytävän päässä he seisahtuivat tarkastelemaan asemaa.\n\nMusta linna oli heidän edessään. Kuu pistäysi esille kahden sadepilven\nraosta ja loi vanhan rakennuksen hopeisen hohtoon ja varjoihin. Se oli\nL:n muotoinen, edustassa oli matala kaariovi ja pieniä ikkunoita\nrivittäin kuin sotalaivan ammottavia kanuna-aukkoja. Musta katto\nylhäällä kohosi kulmissaan pieniksi pyöreiksi, ulospäin pistäviksi\ntorneiksi, ja kaikki oli hiljaista kuutamossa, resuisten pilvien\nsynkistäessä taivasta taampana. Yksi ainoa valo tuikki eräästä\nalikerran ikkunasta.\n\nKapteeni kuiskasi määräyksensä miehilleen. Muutamien tuli hiipiä\netu-ovelle, muutamien talon taakse. Joidenkuiden oli vartioittava\nitäpuolta, toisien taas läntistä päätyä. Hän ja kersantti hiipivät\nvarpaillaan valaistun ikkunan alle.\n\nHe saivat tähystää pieneen ja hyvin köyhästi kalustettuun kamariin.\nVanhanpuoleinen, puvustaan päättäen palvelusväkeen kuuluva mies\nlueskeli lepattavan kynttilän valossa risaista sanomalehteä. Hän\nnojausi puutuolinsa selkämystään jalat edessään olevalla laatikolla, ja\ntoisella tuolilla hänen vieressään oli pullo valkeata viiniä ja pikari\npuolillaan. Kersantti työnsi neulakivärinsä ruudun läpi ja mies\nponnahti kirkaisten jaloilleen.\n\n\"Hiljaa, henkesi tähden! Talo on saarrettu, etkä heti voi paeta. Käy\navaamaan ovi, tai emme sisään tullessamme anna mitään armoa.\"\n\n\"Jumalan tähden, älkää ampuko! Minä avaan! Minä avaan!\" Hän ryntäsi\nhuoneesta lehti vielä kouraansa rutistuneena. Hetkistä myöhemmin\nkiertyi matala ovi vanhojen lukkojen rauskuessa ja telkien kalistessa\nsepo seljälleen, ja preussiläiset samosivat kivilaakaiseen käytävään.\n\n\"Missä on kreivi Eustache, Chateau Noirin herra?\"\n\n\"Isäntäni! Hän on ulkona, herra kapteeni.\"\n\n\"Ulkona tähän aikaan yöstä? Henkesi menetät, jos valehtelet!\"\n\n\"Puhun totta, herra kapteeni. Hän on ulkona!\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Mitä tekemässä?\"\n\n\"En osaa sanoa. Ei, ei hyödytä uhata minua pistolilla. Tappaa minut\nvoitte, mutta ette voi saada minua ilmottamaan teille sellaista mitä en\ntiedä.\"\n\n\"Onko hän usein ulkona tällä tunnilla?\"\n\n\"Tuon tuostakin.\"\n\n\"Ja milloin tulee hän kotiin?\"\n\n\"Ennen päivänkoittoa.\"\n\nKapteeni Baumgarten päästi saksalaisen kirouksen. Hän oli siis tehnyt\nmatkansa turhaan. Miehen vastaukset tuntuivat ehdottomasti\ntodenmukaisilta. Hän olisi saattanut tuota aavistaakin. Mutta hän\ntahtoi kuitenkin varmistuakseen tutkia rakennuksen. Jättäen etu-ovelle\nmuutamia miehiä ja talon taakse samaten ajoi hän kersantin keralla\nedellänsä vapisevaa pöydänkattajaa, jonka häilyvä kynttilä heitti\nomituisia liikehtiviä varjoja vanhoihin seinäverhoihin ja mataliin\ntammi-ortisiin lakiin. He tarkastivat talon läpikotaisin, alikerran\ntilavasta kivilaakaisesta keittiöstä toisen huonekerran ruokasaliin\nasti, missä oli lehteri soittajia varten ja ijästä mustunut paneli --\nmutta mistään ei löytynyt ainoatakaan elollista olentoa. Ullakolta,\nkatonrajassa sijaitsevasta kammiosta löytyi Marie, pöydänkattajan\nelähtänyt vaimo; mutta muita palvelijoita ei omistajalla ollut eikä\nhänestä itsestäänkään mitään vihiä saatu.\n\nKesti kuitenkin kauvan ennen kuin kapteeni Baumgarten tunsi olevansa\ntästä seikasta varma. Rakennus oli vaikeasti tutkittava. Ahtaat\nportaat, joita vaan yksi mies saattoi kerrallaan astua, yhdistivät\nlukuisia mutkittelevia käytäviä. Seinät olivat niin paksut, että\njokainen huone oli eristetty toisestaan. Jokaisessa ammotti\njättiläismoisia tulisijoja ja ikkunat olivat seinässä kuusi jalkaa\nsyvällä. Kapteeni Baumgarten poljeskeli saappaillaan, repi alas uutimia\nja koputteli miekkansa nupilla. Jos talossa löytyi salaisia\nkätköpaikkoja, niin ei ainakaan hänen onnistunut niitä löytää.\n\n\"Minulla on aate\", hän vihdoin saksaksi virkkoi kersantille. \"Te\nasetatte tämän miehen vartioittavaksi ja pidätte huolta siitä ettei hän\npääse kenenkään yhteyteen.\"\n\n\"Kyllä, kapteeni.\"\n\n\"Ja asetatte neljä miestä väijyksiin sekä edustalle että taakse. Onpa\nluultavaa että lintumme päivänkoitteessa hyvinkin palaa pesäänsä.\"\n\n\"Entä toiset, kapteeni?\"\n\n\"Antakaa heidän illastaa keittiössä. Tämä mies hankkii teille\nhaukattavaa ja viiniä. On kolkko yö ja meillä on täällä parempi oltava\nkuin maantiellä.\"\n\n\"Ja te itse, kapteeni?\"\n\n\"Minä aterioitsen täällä ruokasalissa. Tulisijassa on halkoja ja voimme\nsytyttää tulen. Huutakaa minua, jos jotakin tapahtuu. -- Mitä syötävää\nvoitte antaa minulle?\"\n\n\"Voi monsieur, oli aika jolloin olisin voinut vastata: 'mitä tahdotte',\nmutta nyt voimme vaivalla hankkia edes kylmää kananpaistia ja pullon\nvalkoista viiniä.\"\n\n\"Se kyllä riittää. Seuratkoon häntä yksi sotamies pajunettineen, ettei\nhän tee meille jotakin tepposta.\"\n\nKapteeni Baumgarten oli vanha sotakarhu. Itäisissä maakunnissa ja sitä\nennen Böömissä hän oli oppinut taidon majoittua vihollisen luo.\nPalvelijan lähtiessä noutamaan hänelle illallista, hän laitteli itseään\nmukavaan oloon yöksi. Hän sytytti kymmenhaaraisen kynttiläjalan\npöydällä. Takkavalkea roihusi jo iloisesti. Kapteeni astui ikkunan luo\nja katsoi ulos. Kuu oli jälleen kadonnut, ja satoi rankasti. Hän kuuli\ntuulen kohinan ja näki puiden tummat haamut, jotka kaikki taipuivat\nsamalle taholle. Tuo näky sai hänelle maistumaan kananpaistin ja\nviinipullon, jotka palvelija kantoi hänelle. Hän oli väsynyt ja\nnälkäinen pitkästä marssistaan, ja laski siis säilänsä, kypärinsä ja\nrevolverivyönsä tuolille, innokkaasti käyden käsiksi ateriaan.\nViinilasi edessään ja sikari suussa hän sitte kumartui taaksepäin\ntuolillaan ja katseli ympärilleen.\n\nTulisijan vastapäätä oli neljä muotokuvaa vanhoista Chateau Noirin\nkreiveistä, kaikilla haukannenä ja rohkeat, terävät kasvonpiirteet,\nniin toistensa näköisiä että ainoastaan vaatetus erotti\nristiretkeläisen Fronden kavalierista. Kapteeni Baumgarten oli aterian\njälkeen unelias; hän nojasi tuolinsa selkään ja katseli niitä\ntupakansavun läpi, mietiskellen sitä harvinaista sattumaa, joka\nItämeren rannikkolaisen oli tuonut syömään illallistaan näissä ylpeiden\nnormandialaisten päällikköjen ikivanhoissa saleissa. Mutta liesi\nlämmitti ja kapteenin silmät olivat raskaat. Hänen leukansa painui\nhitaasti alas rinnalle, ja kymmenen kynttilänliekkiä heijastui\nleveälle, kaljulle päälaelle.\n\nÄkkiä sai heikko rasaus hänet hypähtämään jaloilleen. Hetkisen hän\nunensa sekaannuttamana luuli, että vastapäätä olevista muotokuvista\njoku oli astunut alas puitteistaan. Pöydän ääressä, miltei käsivarren\npituuden päässä hänestä, seisoi roteva mies, äänetönnä ja\nliikahtamatta; ainoastaan liekehtivät silmät todistivat että hän eli.\nHän oli mustatukkainen, olivinkarvainen iholtaan, leuvassa musta\npujoparta; suureen ankarapiirteiseen nenään näyttivät kaikki muut\nkasvonpiirteet keskittyvän. Hänen poskensa olivat ryppyiset kuin\nmenneenvuotinen omena, mutta leveät hartiat ja jäntevät kädet\nilmaisivat voimaa, jota vuodet eivät olleet vähentäneet. Hän seisoi\nkäsivarret ristissä kaarevalla rinnalla, ja hänen huulillaan oli jäykkä\nhymy.\n\n\"Älkää turhaan katselko aseitanne\", hän sanoi, kun preussiläinen loi\nnopean katseen tyhjälle tuolille, jolla ne olivat olleet. \"Sallikaa\nminun sanoa, että olette ollut hieman varomaton niin kotiutuessanne\nrakennuksessa, jonka jokaisessa seinässä on salaisia käytäviä. Teitä\nhuvittanee kuulla, että neljäkymmentä miestä seisoi katselemassa teidän\naterioimistanne. -- No, mitä nyt?\"\n\nKapteeni Baumgarten oli kädet nyrkissä astunut askeleen eteenpäin.\nRanskalainen tähtäsi saksalaiseen oikealla kädellään revolverilla,\nvasemmallaan singoten hänen takaisin tuolilleen.\n\n\"Olkaa hyvä ja istukaa alallanne\", sanoi hän. \"Teidän ei tarvitse olla\nlevoton väkenne puolesta. Heistä on jo huolta pidetty. On merkillistä,\nkuinka nämä kivilattiat estävät toiseen kerrokseen kuulumasta mitä alla\ntapahtuu. Olette vapaa päällikkyydestänne ja teillä on nyt ainoastaan\noma itsenne ajateltavana. Saanko kysyä, mikä nimenne on?\"\n\n\"Olen kapteeni Baumgarten, 24:nnestä Posenin rykmentistä.\"\n\n\"Ranskankielenne on oivallinen, vaikka teillä, kuten useimmilla\nmaanmiehillänne, on taipumusta muuttaa p b:ksi. Minua on huvittanut\nkuulla heidän armoa rukoillessaan huutavan: '_Avez bitie sur moi_!'\nTiedätte kaiketi, kuka puhuttelee teitä.\"\n\n\"Chateau Noirin kreivi.\"\n\n\"Aivan oikein. Olisi ollut ikävää, jos olisitte vieraillut linnassani\nminun saamattani tilaisuutta puhua muutamia sanoja teille. Olen ollut\ntekemisissä monen saksalaisen sotamiehen kanssa, mutta en vielä\nmilloinkaan upseerin. Minulla on paljo puhuttavaa teidän kanssanne.\"\n\nKapteeni Baumgarten istui hiljaa tuolillaan. Niin urhea kuin hän\nolikin, tuon miehen käytöksessä oli jotakin, joka sai hänen verensä\nhyytymään kauhusta. Hän vilkui oikealle ja vasemmalle, mutta hänen\naseensa olivat poissa ja hän älysi ottelussa olevansa vain lapsi tuon\njättiläisen käsissä. Kreivi oli ottanut viinipullon ja piteli sitä\nvaloa vasten.\n\n\"Hm\", sanoi hän, \"tämäkö oli parasta, mitä Pierre saattoi hankkia\nteille? Oikeinpa häpeän katsoa teitä kasvoihin, kapteeni Baumgarten.\nTämä täytyy korjata.\"\n\nHän puhalsi vihellyspilliänsä, joka riippui hänen metsästysnuttunsa\npäällä. Tuo vanha palvelija astui heti huoneeseen.\n\n\"Chambertiniä 15:nnesta komerosta!\" huusi kreivi, ja heti jälkeenpäin\ntuotiin sisälle harmaa, hämähäkinverkkojen peittämä pullo, varovaisesti\nkuin kapalolapsi hoitajattaren käsivarrella. Kreivi täytti kaksi lasia\nreunojaan myöten.\n\n\"Juokaa!\" hän sanoi. \"Se on parasta kellarissani, eikä sen veroista\nlöydy Rouenin ja Parisin välillä. Juokaa, herraseni, ja olkaa iloinen!\nAlhaalla on kylmää paistia. Meillä on kaksi hummeria, juuri tullutta\nHonfleurista. Ettekö haluaisi yrittää toista ja maukkaampaa\nillallista?\"\n\nSaksalainen upseeri pudisti päätään. Mutta hän tyhjensi lasin, ja hänen\nisäntänsä täytti sen vielä kerran ja koetti saada häntä tilaamaan yhden\ntahi toisen herkkupalan.\n\n\"Huoneessani on kaikki käytettävänänne. Teidän tarvitsee vain virkkaa\nsananen. -- Sallikaa minun nyt kertoa teille eräs historia, sill'aikaa\nkun juotte viiniänne. Olen kovin ikävöinyt saada jutella sen jollekulle\nsaksalaiselle upseerille. Se koskee poikaani, ainoaa lastani,\nEustachea, joka otettiin vangiksi, ja sai loppunsa pakoretkellä. Se on\nomituinen pikku juttu, ja luulen voivani taata teille, ettette\nmilloinkaan unohda sitä.\n\n\"Tietäkää, että poikani oli tykkiväessä, nuori kaunis mies, kapteeni\nBaumgarten, ja äitinsä ylpeys. Äiti kuoli viikon kuluttua siitä kun\nsaimme tiedon Eustachen kuolemasta. Sen tiedon toi meille muuan\nupseeri, hänen toverinsa, joka oli ollut hänen vierellään koko ajan ja\npelastui, kun poikani sitävastoin kuoli. Kerron teille kaiken mitä hän\nkertoi minulle.\n\n\"Eustache joutui vangiksi Weissenburgissa 4 p:nä elokuuta. Vangit\njaettiin ryhmiin ja lähetettiin eri teitä Saksaan. Eustache vietiin 5\np:nä Lauterburg nimiseen kylään, missä komentava saksalainen upseeri\nkohteli häntä ystävällisesti. Tämä ihmisystävällinen eversti tarjosi\nnälkäiselle pojalle illallisen, palveli häntä parhaalla mitä hänellä\noli, avasi pullon hyvää viiniä kuten olen koettanut tehdä teille, ja\nantoi hänelle omasta laatikostaan sikarin. Saanko pyytää teitä ottamaan\nsellaisen minulta?\"\n\nSaksalainen pudisti taas päätään. Hänen kauhunsa oli kerrassaan\nlamauttava, hänen istuessaan tuolilla katsellen kreivin hymyileviä\nhuulia ja kimeltäviä silmiä.\n\n\"Eversti oli, kuten sanottu, hyvä pojalleni. Mutta onnettomuudeksi\nvietiin vangit seuraavana päivänä Rheinin yli Ettlingeniin. Siellä\nheillä ei ollut yhtä hyvää onnea. Upseeri, joka vartioitsi heitä, oli\nroisto, ilkiö, kapteeni Baumgarten. Hänellä oli huvina nöyryyttää ja\nrääkätä urheita miehiä, jotka olivat joutuneet hänen valtaansa.\nIllalla, kun poikani vastasi riuskasti hänen herjauksiinsa, hän löi\npoikaani silmäkulmaan, tällä tavalla!\"\n\nIsku herätti kaikua salissa. Saksalaisen kasvot vaipuivat eteenpäin,\nhän laski kätensä silmän päälle, ja veri tippui sormien lomasta. Kreivi\nistuutui taas tuolille.\n\n\"Isku rumensi kasvoja, ja tuo lurjus ivaili hänen ulkomuotoaan.\nSivumennen sanoen, te itse olette tällä hetkellä hieman hullunkurisen\nnäköinen, kapteeni, ja everstinne varmaan sanoisi, että olette ollut\nkaduilla mellastamassa. Mutta minä jatkan ... poikani nuoruus ja hänen\navuttomuutensa -- sillä hänen taskunsa olivat tyhjät -- herätti\nsääliväisyyttä eräässä hyväsydämisessä majurissa, ja hän lainasi\npojalleni kymmenen louisdoria omasta taskustaan ilman minkäänlaista\nvakuutta. Teidän käsiinne kapteeni Baumgarten, jätän tässä takaisin nuo\nkymmenen kultarahaa, kun en tunne lainanantajan nimeä. Olen sydämestäni\nkiitollinen tästä ystävällisyydestä, jota on osotettu pojalleni. Se\nviheliäinen julmuri, jolla oli saattueen päällikkyys, seurasi vankeja\nDurlachiin ja sieltä Karlsruheen. Hän loukkasi poikaani kaikella\ntavalla, syystä että Chateau Noir-luonne ei tahtonut taipua välttämään\nhänen vihaansa teeskennellyllä alamaisuudella. Niin, tuo raukkamainen\nkonna, jonka sydänveri vielä joskus tahmaantuu sormiini, uskalsi lyödä\npoikaani kämmenillään, potkia häntä, temmata karvoja hänen viiksistään\n-- kohdella häntä tällä tavalla -- tällä tavalla -- ja tällä tavalla!\"\n\nSaksalainen vääntelehti ja rimpuili vastaan. Hän oli avuton tuon\nvaltavan jättiläisen edessä, jonka iskut satelivat nopeina. Kun hän\nvihdoinkin, puolisokeana ja tupertuneena, sai noustuksi seisaalleen,\nsingottiin hänet heti takaisin isolle tammituolilleen. Hän nyyhkytti\nvoimattomassa vihassa ja häpeässä.\n\n\"Poikani usein purskahti itkuun nöyryyttävän tilansa johdosta\", jatkoi\nkreivi. \"Ymmärrätte minua kyllä, kun sanon, että on katkeraa olla\navuton, töykeän ja säälimättömän vihollisen edessä. Mutta hänen\ntultuaan Karlsruheen muuan nuori baijerilainen aliupseeri, jota hänen\nulkomuotonsa liikutti, sitoi hänen kasvoissaan olevat vammat. Minua\nsurettaa nähdä, että silmänne noin vuotaa verta. Sallitteko minun sitoa\nsen silkkihuivillani?\"\n\nHän kumartui eteenpäin, mutta saksalainen löi hänen kätensä pois.\n\n\"Olen vallassanne, hirviö!\" huudahti hän. \"Voin kestää väkivaltaanne,\nmutta en teeskentelyänne!\"\n\nKreivi kohautti hartioitaan. \"Puhun asiat järjestyksessä, aivan\nniinkuin ne tapahtuivat\", sanoi hän. \"Olen vannonut kertovani ne\nensimäiselle saksalaiselle upseerille, jonka keralla saisin jutella\nkahden kesken. Miten olikaan, minähän olin ehtinyt tuohon nuoreen\nbaijerilaiseen Karlsruhessa. Olen vilpittömästi pahoillani siitä että\nette salli minun näyttää sitä pikku taitoa haavurina, jonka olen\noppinut. Karlsruhessa poikani suljettiin sikäläiseen vanhaan kasarmiin,\nmissä hän sai olla neljätoista päivää.\n\n\"Pahimpana kiusana hänen vankeudessaan oli se, että muutamat raa'at\nheittiöt linnoitusväessä ärsyttelivät häntä hänen tilansa johdosta,\nhänen istuessaan ikkunassaan iltasin. Johtuupa siitä mieleeni, että te\nitse, kapteeni, ette aivan kävele ruusuilla tänä hetkenä, vai kuinka?\nTulitte pyydystämään sutta, ja nyt on peto iskenyt kyntensä kurkkuunne.\nJa olettepa päälle päätteeksi perheen isä, päättäen rehevästä\nruumiinlaadustanne. No niin, leski enemmän tahi vähemmän ei merkitse\nmitään, eivätkä ne tavallisesti pysykään leskinä kauvan. Takaisin\ntuolillesi, koira!\n\n\"Niin, jatkaakseni historiaani -- neljäntoista päivän kuluttua poikani\nja hänen toverinsa karkasivat. Minun ei tarvitse vaivata teitä\nkuulemaan, mitä vaaroja heillä oli tahi mitä kärsimyksiä he kestivät.\nRiittää sanoa että valepuvun saadakseen heidän täytyi ottaa vaatteet\nkahdelta talonpojalta, joita väijymään asettuivat erääseen metsään.\nPiilotellen päiväkaudet ja matkaten yöllä, he pääsivät Ranskaan, rajan\nyli, ja aina Remillyyn asti, ja olivat vajaan kahden kilometrin päässä\n-- sen verran vain, kapteeni -- saksalaisten ulkolinjasta, kun muuan\nulaanipatrulli kohtasi heidät. Oi, se oli kovaa, vai kuinka, kun olivat\ntulleet niin pitkälle ja olivat niin lähellä pelastustaan?\"\n\nKreivi puhalsi vihellyspilliään kahdesti ja kolme kovan näköistä\ntalonpoikaa astui sisälle.\n\n\"Näiden täytyy esittää noita ulaaneja\", sanoi hän. \"No niin, kun\nkomentava kapteeni huomasi, että nuoret miehet olivat ranskalaisia\nsotureita siviilipuvussa lähellä saksalaisia joukkoja, niin hän päätti\nhirtättää heidät ilman tutkintoa, ja tuomiota. Tuo keskimäinen\nkattohirsi lienee tukevin, Jean.\"\n\nOnneton upseeri laahattiin tuoliltaan kohdalle, missä köysi oli\nheitetty tukevan kattohirren yli. Silmukka pujotettiin hänen kaulaansa,\nja hän tunsi sen kaamean puristuksen. Nuo kolme talonpoikaa tarttuivat\nköyden toiseen päähän ja katselivat kreiviä, odottaen hänen käskyjään.\nKalpeana mutta päättäväisenä upseeri laski käsivartensa ristiin ja\ntuijotti uhmaavana kiusanhenkeänsä.\n\n\"Seisotte nyt katsomassa kuolemaa kasvoista kasvoihin, ja huulistanne\nnäen, että luette rukousta. Poikani myös seisoi katsomassa kuolemaa\nkasvoista kasvoihin, ja hän myös rukoili. Mutta sattuipa että muuan\nkorkeampi upseeri osui paikalle ja kuuli pojan rukoilevan äitinsä\npuolesta, ja se liikutti häntä niin -- sillä hänelläkin oli poika --\nettä hän lähetti pois ulaaninsa ja jäi yksinään kuolemaantuomittujen\nluo ajutanttinsa keralla. Ja kun hän kuuli kaiken mitä pojalla oli\nkerrottavaa, että hän oli ainoa poika vanhassa suvussa ja että hänen\näidillään oli horjuva terveys, niin hän otti pois köyden, niinkuin minä\notan tämän, ja hän suuteli häntä molemmille poskille, niinkuin minä nyt\nsuutelen teitä, ja käski hänen mennä, kuten minä teidän, ja toteutukoot\nkaikki tuon jalon kenraalin hyväntahtoiset toivomukset nyt teissä,\njolleivät voineetkaan poistaa kuumetta, joka vei hengen pojaltani.\"\n\nJa niin tapahtui, että kapteeni Baumgarten, muodottomana, puolisokeana\nja vertavuotavana, horjui ulos kamalan sarastuksen myrskyyn ja\nsateeseen.\n\n\n\n"]