[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyrgVd3MjBlrG4U9C3Al-mZiA17e4kIo0tLwQupL8im4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},96,"Kauppa-Lopo","Canth, Minna",1844,1897,"96-canth-minna-kauppa-lopo","96__Canth_Minna__Kauppa-Lopo",null,"romaani",[],[],"fi",1889,10195,56544,false,10480,[22],"Finnish fiction",[24],"Novels","\"Kauppa-Lopo\" by Minna Canth is a novel likely written during the late 19th century. The story centers around the character Kauppa-Lopo, a woman with a troubled past who is currently incarcerated in a small town. Her journey reflects themes of social class, identity, and the struggle for survival.  At the start of the narrative, Kauppa-Lopo is in jail for the fourth time, grappling with feelings of shame and frustration about her circumstances. Through her conversations with fellow inmates, we learn about her past as a once-reputable merchant from Kuopio who has fallen into disgrace. The interactions reveal her disdain for her current surroundings and the people she encounters, particularly contrasting their clothing and manners to those of her fellow citizens of a larger city. The opening explores her backstory, aspirations, and the impact of her past decisions on her present life, setting the stage for her quest for redemption and a fresh start upon her upcoming release. (This is an automatically generated summary.)",[],425,"Realistinen kertomus laitapuolen kulkijasta, kaupustelija Loposta, joka karkeasta ulkokuorestaan ja rikollisesta taustastaan huolimatta osoittaa epäitsekkyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Teos tarkastelee yhteiskunnallisia eroja ja ihmisyyden moninaisuutta 1800-luvun lopun Suomessa.","Minna Canthin 'Kauppa-Lopo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 96. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen ja\nProjekti Gutenbergin DP oikolukijat.","KAUPPA-LOPO\n\nKirj.\n\nMinna Canth\n\n\nWeilin & Göös, Helsinki, 1889.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nKauppa-Lopo oli pantu kiinni juopumuksesta ja pyhäpäivän rikkomisesta.\nJo tämä oli neljäs kerta kuin hän vankeudessa istui. Kolmasti ennen hän\noli joutunut satimeen, kerran löysästä, kahdesti varkaudesta. Ja aina se\noli hänen sydäntään kaivellut, mutta ei toki milloinkaan niinkuin nyt.\n\nSehän se varsinkin harmitti, että oli eksynyt tuohon pieneen,\nkunnottomaan Jyväskylään. Hän, joka oli Kuopiosta kotoisin. Semmoisesta\nsuuresta kaupungista, jossa linnakin oli kivinen ja komea, eikä\ntämmöinen ränsistynyt, vanha ijänikuinen puuhökkeli, jonka hatarat\nseinät olivat niin kallellaan, ettei tiennyt milloin romahti kumoon koko\nlaitos.\n\nEi täällä ihmisetkään olleet, ei sinnepäinkään kuin Kuopiossa. Ei\nnäöltään eikä tavoiltaan. Siellä nainen mörkissä, suorajuovaisessa\nhameessaan ja pienessä nutussaan oli kuin ihminen ainakin. Mutta mitäs\ntäällä! Tuossa nyt esimerkiksi tuo piikatyttö. -- Lopo katseli häntä\nikkunasta, rautaristikon takaa.\n\n-- Joutavanpäiväinen hapsinkakkiainen. Hyi!\n\n-- Kuka? kysyi Riitta, Lopon huonetoveri, joka istui perempänä ja ompeli.\n\n-- Tuo juuri, tuo Römperin piika.\n\nRömperi, näes, oli vanginvartijan nimi. Strömberg se kirjoitettiin,\nmutta Lopo sanoi häntä muiden mukaan Römperiksi.\n\n-- Ei poloisella ole edes kunnon vaatetta päällään.\n\n-- Ole tok' vaiti. Kun on karttuunileninki oikein.\n\n-- Pyh! Likainen luuttu! Tuommoista ei kerjäläinenkään ilkiäisi Kuopiossa\npitää.\n\n-- Aika sievä, jahka tyttö sen vaan pesee ja tärkkää.\n\n-- Kuulee, että olet jyväskyläläinen.\n\nLopo käänsi turpeat kasvonsa huoneesen päin ja virnutti. Riitta taaskin\nihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa\nlimassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten! Likaisen\nharmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut\nmolemmin puolin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti;\nnuuskaa hän vaan piti huulessaan.\n\nJa oli tuo vaatteen tyylikin Riitan mielestä vähän kummallinen. Hame\nyhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin; nuttu niin että paita, musta ja\nkarkea kuin perunasäkki, vyötäisen kohdalta aina oli esillä. Ylimmäinen\nnappi oli lähtenyt pois ja alta näkyi kaula, joka oli kuin parkittu.\n\nTuo se nyt sitten moitti jyväskyläläisiä! Mitä luuli hän itse olevansa?\n\n-- Kun näkisi kerran noita kehutuita kuopiolaisia. Ovatko ne kaikki\nsemmoisia kuin sinä?\n\n-- Häpiä vähän, mokoma ruoja. Niinkö sinä olet tuhma, että minut otat\nesimerkiksi, kun on puhe oikeista ihmisistä.\n\n-- Vaan olethan sinäkin Kuopiosta?\n\n-- Jos kohta. Eikö niitä täällä sitten ole maailman hylkyjä, yhtäläisiä\nkuin minäkin.\n\nRiitta vaikeni. Harmi lauhtui; hänen kävi tuota poloista melkein sääli,\nniin inhottava kuin olikin.\n\nÄänettömänä hän ompeli hetken, sitten alkoi taas.\n\n-- Mitäs varten sinua sanotaan Kauppa-Lopoksi?\n\n-- Mitäkö varten?\n\nLopo veti nuuskaa sieramiinsa, aivasteli, niisti oikean käden sormiin ja\nhieroi niitä sitten kupeesensa. Sille kohdalle hametta tuli suuri ruskea\nläntti entisten lisäksi.\n\n-- Niin, mitäkö varten? hän nauroi. No, herran poika, minähän, näet, olen\nvanha kauppamies. Komesrooti, ymmärrätkös?\n\n-- Ei, mutta todenperästä?\n\n-- Ka, todenperästä ihan.\n\nHän nauraa hohotti, suu levällään.\n\n-- Kauppamiehenä minä tok' olen ollut. Kysy Kuopion rouvilta. Vielä ne\nmuistavat tänäkin päivänä, kuinka paljon heille kannoin rahoja kouraan\nvanhoista vaatteista. Siinähän minä opin juomaankin. Pakkasessa kun\nkuljeskelin, täytyi ottaa ryyppy aina lämmikkeeksi.\n\n-- Vai niin, -- sinä, näet, vanhoja vaatteita kaupittelit.\n\n-- Mutta myöskin mitä sattui. Ei niin huonoa kalua ollut, etten minä sitä\nrahaksi muuttanut. Ja rouvat kun minusta pitivät. Voi ihmettä! \"Snälla\nLopo, sööta Lopo\", pantiin. Poskia taputettiin ja vehnäskahvit\njuotettiin.\n\n-- Paljonko antoivat myyntipalkkaa?\n\n-- Ei kuin kymmenen penniä markalta. Mutta siitä sitä karttui. Elimme\noikein hyvin siihen aikaan, sekä minä että poika.\n\n-- Sinulla jo silloin oli poika?\n\n-- Hm! Seitsemäntoista vanhana minä sen jo sain.\n\n-- No, ja missä hän nyt on?\n\n-- Siellä Kuopiossa, isäpuolensa luona.\n\n-- Mitä hullua! Onko sinulla mies?\n\n-- On tok'. Ja hyvä mies onkin. Ei tämmöinen räähkä kuin minä.\nPapinkirjassakaan sillä ei pidä oleman, ei ainoatakaan pilkkua. Ja\nluonnoltaan niin mainio, ettei mihin panna. Tein niin tai näin, ei pahaa\nsanaa milloinkaan.\n\n-- Vaan etpäs pysy luona kumminkaan.\n\n-- En malta. Sitä kun kerran on tottunut maailmaa vaeltamaan.\n\n-- Lienet sinä sitä jo kiertänytkin aikanasi.\n\n-- No varmaan. Olen käynyt Kajaanit, Mikkelit, Savonlinnat, Joensuut; nyt\ntuota eksyin tähän pahanpäiväiseen kylään.\n\n-- Mikäpäs tätäkään vaivaa? Toimeen tulee niinkuin muuallakin.\n\n-- Ei täällä ole edes oikeita ihmisiäkään. Vätyksiä, mitä lienevät.\n\n-- Joko sinä alat taas?\n\n-- No, vätyksiä ovat kuopiolaisten rinnalla, saat uskoa. Katsoppas nyt\ntuotakin Römperiä, tuossa se taas kuhnustelee. Joudu, joudu!\n\n-- Mitä minä siitä? Olenhan sen nähnyt ennenkin.\n\n-- Pitkä kuin hongankolistaja, mutta niin laiha, että voisi vainen lukea\njok'ainoan luun. Minä hänet paiskaisin kumoon toisella kädelläni ja\nlähtisin tieheni niinkuin ei mitään.\n\n-- Paiskaa, jumalan luoma.\n\n-- En häntä viitsi, kun on vaan muutama päivä täällä oltavana.\n\nLopo kopautti ikkunaan ja vilkutti kättään.\n\n-- Sisään, sisään, Römperi! Riitan silmät levenivät.\n\n-- Ettäkö kumminkin aijot --?\n\n-- Olehan vaiti.\n\nLukkoa kolisteltiin ulkopuolella, rautakanki jymähti maahan ja ovi\naukeni.\n\nRömperi astui sisään. Riitalta putosi ompelus lattiaan.\n\n-- Noh! Mitä nyt? tiuskasi Römperi. Lopon käsi oli mennyt taskuun.\n\n-- Hyi tuota, kuinka ärjyy. Eikö sitä osaa ihmisiksi puhua?\n\n-- Sano pian, jos sinulla on mitä sanottavaa. Lopon käsi yhä kopeloitsi\ntaskua.\n\n-- Kun ette olisi noin äkäinen.\n\n-- Niin mitä sitten?\n\n-- Niin antaisin täältä markan ja --\n\n-- Ja --?\n\n-- Ja pyytäisin ostamaan viinaa.\n\n-- Heh! Vai viinaa.\n\n-- Sitäkö se olikin! Riitta purskahti nauramaan ja tarttui uudelleen\nompelukseensa.\n\n-- Ryypyn saatte vaivoistanne. -- Kaksikin.\n\n-- Elä höpise. Olethan sen jo kuullut, etten minä siihen peliin rupea.\n\n-- Mutta mitäs pahaa teille siitä tulisi? Eihän sitä kukaan ihminen saisi\ntietää. Hyvä Römperi --\n\nHän tahtoi väkisin pistää markkansa Römperin kouraan.\n\nRömperi töytäisi hänet syrjään.\n\n-- Mene nyt tiehesi siitä. Ja väleen!\n\n-- Ka, tuota, kun tappelee! Sika! Kaikennäköisiä niitä pannaan\nvankinihdiksikin. Mutta annahan olla, vielä sinä muistat. Kunhan tästä\nirti pääsen. Sen retku. Tuhma olet, että pääsi kolisee. Olen minä\nennenkin vankinihtiä nähnyt, mutta en mokomata vielä milloinkaan. Hyi,\nhyi, hyi! --\n\nRömperi ei ollut häntä kuulevinaan, kääntyi vaan tyyneesti Riittaan. He\npuhelivat jotain keskenään ja antoivat toisen pauhata mielin määrin.\n\nLopo purki vihaansa minkä jaksoi. Mutta kun siitä ei mitään apua ollut,\nnäki hän viimein parhaaksi lopettaa. Uteliaaksi hän sitä paitsi kävi\ntietämään, mitä ne tuolla puhuivat keskenään.\n\n-- Kyllä kait minä. -- Olisiko niillä kuinka kiire? kuuli hän Riitan\nsanovan.\n\n-- Ei virkkanut tyttö siitä mitään.\n\n-- Laittakoon lankaa vaan, niin aloitan heti, kun tämän olen saanut\nkäsistäni.\n\n-- Mitä aloitat? kysyi Lopo.\n\n-- Ei liikuta sinua, sanoi Römperi.\n\n-- Voisitte tuon kertoa yhtäkaikki. Vai pelkäättekö suunne kuluvan?\n\n-- Raskin kait minä -- alkoi Riitta. Kortmanin rouva pyytää minua tekemään\nsukkia lapsilleen.\n\n-- Kortman --? Oles, eikö se ole Kuopiosta kotoisin? Malmia sukujaan?\nEntinen Augusta Malm?\n\n-- Niinpä luulen. Tunnetko sinä hänet? kysyi vankinihti.\n\n-- Tunnen tok' tavallakin. Monet monituiset leningit häneltä möin. Vai\ntäällä hän nyt on, Augusta neiti. Ja rouvana, herra jesta! Niin, niin,\ntiesin minä sen, että naimiseen hän tuli maisteri Kortmanin kanssa. Ja\nnäinkin minä sulhasen kerran. Semmoinen partasuu, mustaverinen. Liekö\ntuo hänelle hyvä edes?\n\n-- Kuolluthan se jo on.\n\n-- Kuollut? Ettäkö hän sitten on leskenä, Augusta neiti?\n\n-- Leskenä, viime kesästä saakka.\n\n-- Herra armahda! Ja köyhyydessä!\n\n-- Eipä paljon muutenkaan.\n\n-- Kuulkaa, elkää menkö. -- Onko monta lasta?\n\n-- Lienee noita neljä tai viis.\n\n-- Voi sentään! Neljä tai viis. Millä ihmeellä se raukka niitä eteenpäin\nvie?\n\n-- Tiukalla taitaa olla välistä.\n\n-- Vuottakaahan, vuottakaa, Römperi. Mihin teillä nyt semmoinen kiire on?\nHerra jumala, vai leskenä! Ja neljä tai viis lasta. Ovatko kuinka\npieniä?\n\n-- Noin, tuota korkuisia.\n\n-- Niin, pieniä ne tietysti ovat. Tuskin siitä on enemmän kuin\nkymmenkunta vuotta, kun hänet vietiin Kuopiosta. Ooho, sentää!\n\nLopo pani kätensä ristiin polven ympäri ja vaipui ajatuksiin.\n\n-- Kymmenkunta vuotta, ei enempää.\n\n-- No, joko minä nyt saan mennä?\n\n-- Ei, ei! Ei vielä.\n\nLopo kaappasi ylös, käsi hapuili taskua taas.\n\n-- Hyvä oli, ettei pantu tätä viinaan. Sukkiako se tahtoi neulottaa,\nraukka? Lapsilleen, niinkö?\n\n-- Ettäkö sinä --? Mutta sepä ei, Kortmanin rouva, olekaan tyytyväinen\njokaisen neulomiin. Minut hän tuntee ennestään.\n\n-- Ole vaiti! Eikö noita muut osaisi, semmoisia kuin sukkia?\n\n-- Vaan niidenpä pitää olla kuin valetut jalkaa myöten.\n\n-- Ostakaa tuolla markalla, Römperi, villalankaa ensin. Ja sitten menkää\nrouvan luokse. Pyydätte yhtä sukkaa malliksi. Ja sanotte paljon\nterveisiä Kauppa-Lopolta. Kyllä hän muistaa. Paljon terveisiä, että ensi\nviikolla minä pääsen irti ja silloin tulen heti käymään hänen luonaan.\nAlusta viikon jo.\n\n-- Mahtaisiko hän siitä olla niin millänsäkään --?\n\nRömperi hymyili.\n\n-- Siihen hyvästi saa yhden parin sukkia neulotuksi. Voin minä ehkä\nauttaa häntä vielä muullakin. Kunhan nähdään, kunhan nähdään. Neljä tai\nviis lasta! Hyvä jumala!\n\n-- Osaankohan minä ostaa sitä lankaa?\n\n-- Ka, miks'et osaa. Sanot puodissa, että se tulee herrasväen lapsille,\nniin antavat hyvää.\n\n-- Mutta minkä väristä?\n\n-- Se nyt on se sama.\n\n-- Kaiketi mustaa, arveli Riitta, koska heillä on suru.\n\n-- No, osta mustaa. Mutta joutuun nyt, että pääsen neulomaan. Kysy\nsamalla vielä kuinka rouva voi. Onko tervennä edes?\n\n-- Kysytään vaan.\n\nRömperi meni ja Lopo siirtyi ikkunaan seuratakseen häntä silmillään niin\nkauvan kuin näkyvissä oli. Otti tuohisen rasiansa esille ja nuuskasi.\nNuuskasi oikein hartaasti.\n\n-- Voi, kuin hitaasti astuu! Ei se sieltä joudu takaisin tänä päivänä.\n\n-- Lyhyt matka, kyllä joutuu.\n\n-- Mitähän tuo rouva sanoo, kun saa terveisiä Kauppa-Lopolta. Eikö\njuohtune mieleen entiset ajat. -- Sillä oli niin hyvä koti. Ja voi kuinka\nhellästi tätä tytärtä pidettiin. Niin kannettiin kuin kukkaa kämmenellä.\n\n-- Rikkaitako olivat vanhemmat?\n\n-- Rikkaita, mahdottoman rikkaita. Kivikartano semmoinen kuin hyvä linna.\nJa pulskasti siellä elettiin. Vieraita jok'ikinen päivä. Mutta konkurssi\ntuli yhtäkaikki kun kauppamies kuoli. Sanottiin, että olisi se tullut\nmuutenkin, ja kuolemasta huhuiltiin kaikenmoista, kun, näet, meni niin\näkkiä, ettei ollut kipeänä ollenkaan... Kuka heidät sitten tietää. Paljon\npuhutaan semmoistakin, jossa ei ole perää ensinkään.\n\n-- Äiti vielä elää?\n\n-- Sitä en tiedä. Se kun muutti sieltä pois poikansa luokse, Sortavalaan,\nvai minne lie mennyt.\n\n-- Jokohan Römperi on ehtinyt perille?\n\n-- Jo tok'. Eikö tulle pian takaisin.\n\nLopo istui uskoa ikkunassa nuuskarasia kädessä ja silmät ulkohuoneen\nnurkassa, jonka takaa odotti Römperin ilmestyvän. Mutta ei sitä vaan\nnäkynyt vielä.\n\nHyppyset kävivät ahkerasti rasiassa ja nenä sen jälkeen aina tuohahti.\n\n-- Se oli niin kaunis nuorena, minkälaiseksi lienee nyt muuttunut. Oli\naivan kuin enkeli. Kauniin kaikista Kuopion tytöistä.\n\n-- Vai niin! Ei nyt ole enää mitään. Ihan vaan tavallinen.\n\n-- Tuolla tulee Römperi. Ja onpas, näet, sukka mukana. -- Saas kuulla!\n\nHän asettui oven eteen. Malttoi tuskin odottaa, että Römperi pääsi\nsisään.\n\n-- Nooh! Mitä hän sanoi?\n\n-- Tuossa lanka, ei sitä markalla annettu sen enempää.\n\n-- Yhteen pariin riittää. Mutta mitä sanoi rouva, kun kuuli minun olevan\ntäällä?\n\n-- Ei tuo paljon mitään. Tämän antoi malliksi. Hiukan suurempia käski\ntehdä.\n\n-- Muistiko?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Käskikö terveisiä? Eikö ihmetellyt, että mistä syystä minut on\nkiinnipantu?\n\n-- Eihän se niin pitkiin puheisiin antaantunut. Seisoi vaan kamarin\nkynnyksellä pikkuisen aikaa... Eikö siellä liene ollut joku vieras\nsisällä, siltä minusta tuntui.\n\n-- Ahaa -- niin, luultavasti siellä oli. No kuule! Oliko hän hyvin\nmuuttunut? Tuntisiko vielä entiseltä näöltä? Tyttö-ajoiltaan?\n\n-- Mistä minä sen tiedän, kun en ole häntä tyttönä nähnytkään.\n\n-- Ka, hupsuko minä olen. Ethän sinä, näet --. Vaan sanoppas, oliko siellä\nkuinka köyhää ja puutteellista?\n\n-- Siitäkö nyt rupesin selkoa ottamaan.\n\n-- Hetihän sen huomaa, jolla kerran on silmät päässä.\n\n-- Mene itse katsomaan, kohtapa täältä pääset vapaaksi.\n\n-- Sen teenkin aivan varmaan. Aivan, aivan varmaan. -- Mutta lapset, näitkö\nniitä?\n\n-- En nähnyt. Kuulin vaan kun peuhasivat toisessa huoneessa.\n\n-- Peuhasivatko?... Herran ihme kuitenkin! Että hänellä nyt on monta\nlasta ympärillä... Ja semmoinen nuori, häiveriäs kuin oli --. Pidäs tuota\nvyyhteä, Riitta, niin saan keriä... Vai muisti minua? Kuinka hän sanoi?\n\n-- Jasso, Kauppa-Lopo. Onko hän täällä?\n\n-- Ooho! Niinkö sanoi? Herra jumala! Juuri samoin kuin ennen tyttönä\nollessaan. Juuri samoin. Ihan näen hänet elävänä edessäni. Punaisessa\nleningissään seisoi siellä ruokasalin kynnyksellä ja oli niin iloinen.\n\"Jasso Kauppa-Lopo, gudaa Kauppa Lopo\", ja kädestä tervehti jok'ainoan\nkerran. Niin herttainen, niin suloinen, ei ylpeä milloinkaan. -- \"Jasso\nKauppa-Lopo. Onko hän täällä?\" Herran terttu! Mahtoi hänestä olla\nhauskaa, kun kuuli mainittavan vanhaa tuttua Kuopiosta. Kyllä sen\narvaan. Kymmenen vuotta on saanut täällä olla ikävässä... Ja nyt sitten\nsurua ja huolta... Lapsiraukka!... Oikein käy sydämmelle, kun sitä\najattelee... Ei se mitään, jos meitä maailman kynnet kouristavat ...\nmutta kun tuommoisia hentoja, jotka eivät sitä kestä...\n\nLopo ei voinut jatkaa, suu hommaili ja vesikarpalot valuivat silmistä\npitkin tuota paksua nenää, josta sitten tippuivat alas nutulle.\n\nRiittakin oli vähällä itkeä, enemmän kumminkin matkimisen halusta kuin\nsuorastaan myötätuntoisuudesta rouva Kortmania kohtaan.\n\n-- Sinä ilmaiseksi laitat nämä sukat?\n\n-- Kuinkas muuten. Olis vaan rahaa, niin tekisin useampia paria...\n\n\n\n\nII\n\n\nSe päivä valkeni, jolloin Lopo oli vapaa. Hän oli sitä odottanut, tuota\nkeskiviikko-aamua, niin hartaasti, ettei paljon muuta voinut\najatellakaan. Ei muistanut Kuopiota eikä entisiä aikoja; ei välittänyt\nRömperistä eikä Riitasta. Ei menneet eikä nykyiset asiat päässeet nyt\nkiinnittämään hänen huomiotansa, sillä mieli pyöri vaan sitä hetkeä\nkohti, jolloin hän saisi kääntää selkänsä tälle majalle ja estelemättä\nmennä mihin ikinä tahtoi.\n\nKuinkahan Kortmanin rouvan silmät levenisivät.\n\nSukat olivat lauantai-illasta saakka valmiina ja kokoon käärittyinä.\nTuon tuostakin hän käärön hajoitti, silitteli polvellaan suoriksi ja\nmittaili niitä mallisukalla. Sitten tyytyväisenä laittoi ne taas kokoon\ntoistensa sisään niinkuin olivat olleetkin.\n\nRiitta heitti niihin aina syrjästä silmäyksen. Ja häntä hytkäytti, kun\nLopo oli niin mielissään, eikä ollenkaan ymmärtänyt, kuinka\nhulluntekoiset ne olivat. Nilkan kohdalta liian leveät, kantapäätä\ntuskin ollenkaan ja -- terän kavennus! Voi herra, sitä ei nauramatta\nkatsellut.\n\nMutta Lopo se vaan mittaili ja tuumi itsekseen, että ihan olivat\nsamanlaiset kuin mallisukkakin. Niinkuin sitä muka mittailemalla saisi\nselville, oliko muoto hyvä tai huono! Sen määräsi vaan tarkka ja\ntottunut silmä semmoinen kuin Riitan.\n\nKeskiviikkoa vasten yöllä ei Lopo saanut unta vähän vähääkään. Oli se\nniin kummaa ajatella, että huomenna taas pääsi alkamaan elämää ikäänkuin\nuudelleen. Lähteä vapauteen tuonne, aivan kuin lintu häkistään...\n\nOikein tahtoi naurattaa. Hän veti nuuskaa nenäänsä ja katseli pimeyttä\nympärillään. Riitta nukkui raskaasti omalla vuoteellaan toisella puolen\nhuonetta. Ei tiennyt maailmasta mitään. Sirkka lauleli uunin takana,\nmuuten oli kaikki hiljaa.\n\nEttäkö tämä tosiaankin oli viimeinen yö tässä majassa! Missä kummalla\nhän saisi kortteeria ensi aluksi? Huoli siitä! Ehkä saunassa, jossain\nkaupungin ulkopuolella. Siitä juohtui kylpy mieleen, vasta ja hyvä\nlöyly. Nyt täytyi nauraa melkein ääneen!\n\nHän heitti itsensä selälleen, oikaisi toisen käsivartensa ulos\nsivullepäin, huokasi syvään, ei surun mutta nautinnon huokausta, ja\npainoi silmänsä kiinni. Tulkoon uni, jos tullakseen oli; ellei tullut\nniin sama se! Hyvällepä nyt tuntui sekä sielussa että ruumiissa.\n\nKello oli hiukkasen yli kahdeksan, kun hän sitten aamulla läksi. Riitta\nkatseli ikkunasta hänen jälkeensä. Siellä hän mennä tallusteli jalat\nsisäänpäin, kengät läntällään ja ruumis etukumarassa. Hame oli takaa\nlyhempi, mutta kupeilla molemmin puolin se viisti maata.\n\nNurkkaukselle tultuaan hän kääntyi katsomaan taakseen ja kun älysi\nRiitan ikkunassa, meni suu leveään hymyyn. Hän nyökäytti päätään ja\nkatsoi vielä kerran. Riitta pani merkille, että Lopon kasvot olivat\npuolta kirkkaammat sen jälkeen kuin hän ne tän'aamuna pesi. Semmoista\nkummaa ei ollutkaan tapahtunut sinä kuukautena, minkä he molemmat olivat\nyhdessä asuneet.\n\nLopo pudisteli nyrkkiään ja venytti huuliaan nauruun niin, että ikenet\nnäkyivät. Sitten käänsi hän selkänsä ja katosi. Riittakin poistui\nikkunasta. Meni takaisin entiselle paikalleen, otti ompeluksensa ja\nalkoi neuloa. Yksinäisyys tuntui oudolle taas näin äkkiä. Hän koetti\nlaulella:\n\n    \"Tuulen tuimuudesta kuusen latvat retkahtelee,\n    Tuulen --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi se käynyt. Oma ääni kuului vieraalta ja kummalliselta autiossa\nhuoneessa. Hän vaikeni, kumartui vieläkin alemmaksi ompeluksen ylitse ja\nlennätteli neulaa tulisessa vauhdissa.\n\nLopo sillä välin oli jo ehtinyt portille. Siinä pysähtyi taas. Katseli\nympärilleen, oikeaan ja vasempaan pitkin katua ja sitten eteensä yli\ntuon suuren, avaran torin, jonka toisella puolen oli vilkasta liikettä.\nSiellä maalaiset tavarakuormineen, leivän myyjät vakkoineen ja\nkaupunkilaiset häärivinä niiden ympärillä. Lopo veti huivinsolmua\ntiukemmalle. Rinta paisui ja selkä suoreni. Hän tunsi, että vapaana hän\ntaaskin oli.\n\n-- Apteikin sivuitse, katua ylös harjulle saakka ... viimeinen talo\noikeaan ... kertoi Lopo itsekseen Römperin sanoja. Tuolla se sitten\nmahtaa olla!\n\nHän astui tanakasti määrättyyn suuntaan. Lumi narisi jalkain alla,\npakkanen pisteli kasvoja oudoksesta, -- vai lieneekö pistellyt sen tähden,\nettä hän ne aamulla kasteli vedessä. Päivä paistoi, ilma oli raikas.\nSavu nousi piipuista vaaleanharmaana kohtisuoraan ylös. Lopon toinen\nkäsi liikkui edes takaisin kuin kellon heiluri, ja siinä kädessä ne\nsukat olivat.\n\nEi hän nyt malttanut jäädä torielämää katsastamaan, sivumennen vaan\nhiukan vilkaisi sinnepäin. Mutta ei pysähtynyt lainkaan, vaikka siinä\njuuri kadun vierustalla oli pitkä jono tavaraa jos jonkinlaista. Mieli,\nnäet, niin paloi tuonne Kortmanin rouvan luokse.\n\nTalo jo näkyi. Pihan sisässä oli asuinrakennus, vaaleanharmaa,\nseitsemällä ikkunalla. Ja nyt hän seisoi säiläportin edessä. Eipä se\ntahtonut mielellään aueta, mutta kun hän piteli kiinni toisesta puolesta\nja sitten työnsi, niin täytyi se totella yhtäkaikki. Ei suinkaan näistä\nensimmäisistä portaista... Näyttivät siltä, että sisähuoneisiin ne\nveivät. Tuolla toisessa päässä varmaankin kyökin puoli mahtoi olla. -- Ei\nristittyä sielua ikkunoissa. Hiljaista kaikki kuin haudassa.\n\nOikein arvattu! Siellä oli nurkan takana toinen käytävä. Ja alhaalta\npäin tulla kapusteli ryytimaan polkua pieni punaposkinen tyttö, joka\nveti kelkkaa perässään.\n\n-- Herran terttu, onko hän tämän talon lapsia?\nE' mamma hem? Ruotsiako hän puhuu vai suomea? E' mamma hem?\n\nEi vastannut tyttö mitään. Pysähtyi vaan ja katsoi häneen toimessaan\nsuurilla sinisillä silmillään.\n\nLopo ei malttanut jäädä häntä kauvemmin puhuttelemaan. Pyyhki jalkojaan\nhavunoksiin, nousi portaita ylös ja astui ovesta sisään. Olivat\nheittäneet kyökin itsekseen. Mutta ovi oli auki toiseen huoneeseen, eikä\nLopo arvellut vähääkään, vaan meni rohkeasti sitä kohti.\n\n-- No, herra hyvästi siunaa, tuossahan se nyt on. Mutta voi yhtäkaikki,\nkuinka muuttunut! Hyvää päivää! Tunnetteko? Ha, ha, ha, Kauppa-Lopo,\nmuistattehan minua? Totta vissiin --\n\n-- Kyllä --\n\nRouva nousi tuolilta, katseli pitkään ja epäilevästi.\n\n-- En ihmeekseni olisi teitä enää tuntenut entiseltä näöltänne. Niin\nolette nuojaantunut. Näkee, että huolta teilläkin on ollut ja kovia\npäiviä. -- Eipähän se maailma säästä. Eipä, eipä se säästä. -- Oliko tuo\nedes hyvä teille?\n\n-- Kuka?\n\nRouva hiukan naurahti.\n\n-- Miehenne. Riitta sanoi, että seitsemän päivää teillä oli viikossa sen\nkanssa. Ei valtaa missään. Ruoatkin yksin määräsi.\n\n-- Hyi, kuinka Riitta viitsi valehdella. Mistä tietää. Kun se oli juuri\npäinvastoin. Toista niin hyvää miestä ei olekaan.\n\n-- Ihanko totta? No, jo minä ajattelin, että kuinka hän olisi hennonut. --\nMutta missä nyt ovat teidän lapsenne? Että saisin antaa nämä sukat.\n\n-- Ai, oletteko neulonut? Kiitoksia! Ja mitä olen näistä velkaa?\n\n-- Ei toki mitään, ei ollenkaan mitään. Vanhan tuttavuuden vuoksi minä ne\nneuloin. Ei maksusta puhettakaan.\n\n-- Mutta, hyvänen aika, enhän minä millään tavalla voi --\n\n-- Kyllä voitte, ihan huoletta. Olen minä niin monta kahvikuppia saanut\nteiltä ... ja vaikka emme niistäkään lukua pitäisi, niin ... hyvä\njumala, käyhän teitä niin sääli...\n\n-- Eipä kaikkien käy. Toiset kohtelevat kylmästi ja vieraasti. Usein\njuuri semmoiset, joilta olisi toivonut myötätuntoisuutta ja ystävyyttä.\n\nHän lausui tämän matalalla äänellä, enemmän niinkuin itsekseen. Lopon\nsydän oli sulaa.\n\n-- Semmoisia ne ovat ihmiset. Täällä varsinkin. En teidän sijassa\njäisikään mokomaan kylään. Eihän tämä ole kuin susien pesä. Minkätähden\nette muuta Kuopioon? Siellä takaan, että ottaisivat teitä vastaan\navosylin, ja onhan siellä kaikin puolin ihan toista kuin täällä.\nMuistatte kait sen itsekin vielä entisiltä ajoilta.\n\n-- On minulla täällä ystäviäkin sentään. Oikein hyviä ystäviä.\n\n-- Mutta parempia ystäviä teillä toki on siellä. Vai niinkö pelkäätte,\nettä ovat unohtaneet? Eivät ole, saatte uskoa. Ja siellä aina jotain\nneuvoa keksitte, suurempi kaupunki kun on ja enemmän liikettä.\nPitäisitte koululaisia, niinkuin muutkin leskirouvat.\n\n-- Sehän tuo olisi. Elämä ehkä myöskin on huokeampaa siellä...\n\n-- No jopa tok'! Monta vertaa huokeampaa. Ja sitten vielä saa joka tahoa,\nmitä ikinä haluaa...\n\n-- Olen minä väliin tuumannut muuttaa täältä. Mutta kun minulla on tämä\ntalo.\n\n-- Sen myötte.\n\n-- Ei osta kukaan nyt, kun on huono aika.\n\n-- Hyyräätte sitten. Siksi kuin ilmaantuu ostaja.\n\n-- Sekin on vaikeata. Pitäisi korjata ensin ja laittaa. Mistä saisin\nsiihen rahaa.\n\n-- Vaan olettekos oikein kaupitellut tätä? Antaahan olla, kun minä lähden\nkäymään maalla ja pääsen puhuttelemaan rikkaita talon isäntiä.\nKoetellaanpas, vieläkö on Kauppa-Lopo entisellään.\n\n-- Paljonko tällä on hintaa?\n\n-- Pitäisihän sillä saada kaksitoista tuhatta.\n\n-- Pyydetään neljätoista, että on tinkimisen varaa.\n\nRouva nauroi. Lopoko talonkaupalle? Hassumpaa, ei voinut ajatella.\n\n-- Oletteko jo muuttanut rahaksi kaikki, mitä teillä on tarpeetonta?\n\n-- Jotakuinkin.\n\n-- Päästäkää minua vinnille katsomaan.\n\n-- Voi, eihän siellä ole kuin romua.\n\n-- Semmoista juuri tahdonkin. Semmoista, jolle ette itse pane mitään\narvoa ja josta luulette, ettei kukaan anna penniäkään.\n\n-- Mutta ihan totta --\n\n-- Olkaa vaiti, kyllä minä tiedän. Sanokaa vaan tytöllenne, että tulee\nviemään minua.\n\nRouvaa taaskin hytkähytti. Mutta ei hän tahtonut enää panna vastaan, kun\nse kumminkin oli turhaa. Menihän vaan toisen huoneen ovelle ja puhui\nsinne:\n\n-- Riikka hyvä, viekää tätä Kauppa-Lopoa vinnille katselemaan meidän\nromuja.\n\nSieltä tuli iloisen näköinen tyttö, luuta, siipi ja kihveli kädessä. Hän\nheitti sivumennen pitkän ja oudoksuvan silmäyksen Lopoon.\n\n-- Tulkaa jälessäni.\n\nHe menivät. Rouva sill'aikaa purki sukkakäärön.\n\n-- Voi, voi! Tämmöisiäkö ne olivatkin.\n\n-- Mamma, mamma, kuka se oli?\n\nPari pientä tyttöstä juoksi kilvassa hänen luokseen.\n\n-- Kauppa-Lopo.\n\n-- Kuka on Kauppa-Lopo?\n\n-- Hän on Kuopiosta.\n\n-- Niin ruma! Mamma, näittekö että hän nuuskasi?\n\n-- Nuuskasiko?\n\nRouva nauroi.\n\n-- Saattoipa kyllä.\n\nVinnin portaista kuului jyskettä, hän meni katsomaan. Lopo komusi alas,\nkantokuorma tavaraa sylissä. Siinä oli rikkinäisiä padanjalkoja,\nreikäisiä ja ruosteisia läkkivormuja, mattotilkuiksi hyljätyitä\nvaaterepaleita ja sen semmoista.\n\nLopo oikein huohatti, kun viskasi kuormansa porstuan lattialle.\n\n-- Katsokaapa, onko tässä mitään tarpeellista.\n\nRiikka nauroi täyttä kurkkua. Oliko ihminen viisas, kun luuli\ntuommoisilla kaluilla rahaa saavansa.\n\nRouva oli yhtä mieltä.\n\n-- Elkää ainakaan sanoko kenellekään, mistä ovat. Häpeisin silmäni\nmaalle, jos kuka tietäisi, että lähetän noita tarjolle.\n\n-- Korjaamalla tulee kalu jokaikisestä. Ei teidän tarvitse olla\nmillännekään. Takaan, että nämä kyllä kelpaavat ihmisille.\n\n-- Vaan ette te saa sanoa kenen ovat.\n\n-- Ka', onko minun pakko sitä kuulutella. Lopo teki lähtöä.\n\n-- Tulkaa juomaan kuppi kahvia ensin. Mutta ei hän malttanut. Kauppainto\noli herännyt.\n\n-- Torille pitää joutua, ennenkuin väki hälvenee.\n\nRouva ja Riikka jäivät katselemaan, kun hän mennä hamppuili portille\npäin kuormineen.\n\n-- Niinkö luulette, että hän penniäkään noista tuo. Sen on näköinenkin,\nsanoi Riikka.\n\n-- Yhdentekevä. Tuo tai on tuomatta. Eipähän niistä vahinkoa liene,\narveli rouva.\n\n\n\n\nIII\n\n\nMuutamissa päivissä oli Lopo saanut kaikki myydyksi. Hän kehui ja\nylisteli joka kalua erikseen. Näytti selvästi toteen, kuinka siitä\nvähällä vaivalla tulisi aivan kuin uusi, milt'ei parempikin. Ja niin\nhuokealla hinnalla sitten! Puolta enemmän sillä oikeastaan olisi pitänyt\nsaada, mutta hän tahtoi niistä vaan päästä niin pian kuin mahdollista ja\nsen vuoksi hän ne antoi mennä pilkkahinnasta.\n\nLopo puhui seitsemän ostajan kanssa yhtä aikaa, ja niin kovalla äänellä,\nettä sivukulkijatkin uteliaina pysähtyivät torinkulmassa katselemaan,\nmitä sillä eukolla mahtoi ollakaan tarjona. Moni myhäili hänen\nliukkaalle kielelleen ja niille sukkeluuksille, joilla hän puhettaan\nmausti ja jotka olivat niin karkeata laatua, ettei niitä ole lupa\nkertoa. Ennenkuin tiesivätkään, he jo lunastivat itselleen kalun ja\nuskoivat tehneensä erinomaisen hyvät kaupat.\n\nIltapäivällä meni Lopo tavaroineen kaupungin ulkopuolella oleviin\nhökkeleihin ja pyysi, missä ruokaa, missä yösijaa. Lupasi sovittaa\nsillä, että antaisi \"melkein ilmaiseksi\" tavaroitaan, kun eivät siitä\nvaan hiiskuisi sanaakaan. \"Oikean\" hinnan hän sanoi ääneen, mutta\nkorvaan kuiskasi sitten hiljaa, kuinka vähästä hän sen hänelle jättäisi.\nAinoastaan hänelle, ei kenellekään muulle.\n\nHänen hyväntahtoisuutensa meni niin pitkälle, että neuvoi, mikä kalu oli\nedullisin ostaa, suurensi sen mahdollisia hyviä puolia monenkertaisesti\nja loihti esiin olemattomiakin niin elävästi ja varmasti, että sai\njokaikisen niitä näkemään. Ja itsekukin uskoi lujasti, että Lopo juuri\nhänelle oli erityisesti ystävällinen ja avulias. Tietysti hän sitten\nvastavuoroa osoitti Lopolle samanlaista kohteliaisuutta.\n\nTuossa yhdentoista seuduissa hän eräänä päivänä möi viimeiset tavaransa.\nOli sinne kokoontunut taskuun koko joukko kuparia ja hopeata, että\noikein painoi.\n\n-- Kuulettekos! Tokko on rahaa?\n\nHän löi hamettaan polvea vasten, että helisi.\n\n-- Taidat sinä olla rikas eukko, sanoi Kennun Ville, kaikkien\npuotilaisten nöyrä käskyläs, joka samassa sattui tulemaan paikalle\nja oli tavallisessa sievässä hutikassaan.\n\n-- Ettäkö kosia aijot?\n\n-- Enhän minä tässä kaikkien kuullen, mutta tuonne jos lähdet, kahden\nkesken.\n\n-- Kuules Villeä, kun ujostelee! nauroi joukosta joku.\n\n-- Mahtaa olla ensi kertaa elämässä, arveli toinen.\n\n-- En ole tullunna tänne pilkan vuoksi. Vaan min' oon tullunna tänne\nkultani luoksi, rallatteli Ville ja pyrki halailemaan Lopoa.\n\n-- Mene tiehesi! Mikä kutju sinä olet?\n\n-- Onpahan vielä yksi, joka ei tunne Kennun Villeä, ihmetteli siinä eräs,\nja jatkoi, kääntyen Lopoon: Tämä muuten on koko maailman tuttu.\n\n-- Ja koko maailman narri.\n\nLopo tyrkkäsi Villeä ylenkatseellisesti syrjään ja lähti pois.\n\n-- Syljetty kaali se vielä kelpaa, lohdutteli itseään Ville.\n\n-- Elä heitä, mistä sen saat käsiisi toisen kerran, ärsyttelivät häntä\nmuut.\n\nVille juoksi jälestä ja otti Lopon kiinni.\n\n-- Eukko, hoi! Kuule! Minnekä sinulla semmoinen kiire? Kuulehan kuin\nsanon.\n\n-- Pysy erilläsi, ruoja. Minä vähättelen sinusta.\n\nLopo mennä hamppuili katua ylös eikä ollut tietääkseenkään, vaikka\ntoinen käveli rinnalla.\n\n-- Kuka te oikeastaan olette?\n\n-- Oonpahan --\n\n-- Eikö passaisi tehdä tuttavuutta?\n\n-- Ei.\n\n-- Kas, kas, kun on ylpeä.\n\n-- Kannattaakin!\n\nLopo löi taskuaan vielä kerran, ja kova siellä kolahteli.\n\n-- En sitä minäkään ihan tyhjä ole, kehui Ville. Tulepas tuonne\nLiimataiseen, niin tarjoan olutta.\n\nLopon sydän sävähti.\n\n-- Tarjoisitko tosiaan?\n\nHe sattuivat olemaan juuri Liimataisen puodin kohdalla. Hän pysähtyi,\nmutta käänsi silmänsä kuitenkin kadun toiselle puolelle, rouva Kortmanin\ntaloon.\n\n-- No, niin paljon kuin sinua vaan suinkin haluttaa.\n\nKiusaus oli kova. Yht'äkkiä rupesi tuntumaan niin sietämättömän kuivalta\nja sydänalassa poltti.\n\nLasi olutta! Taikka pari -- kolme! Voi kuinka tekisi hyvää...\n\nNiin kauvan hän jo oli vapaana ollut... Viisi päivää... Eikä niin\npaljoa, että yhtä ryyppyä olisi koko aikana itselleen hankkinut. Tuskin\noli mieleenkään juohtunut ennenkuin nyt tuossa paikassa, kun toinen\nmainitsi oluesta. Ei toden totta olisi liiaksi, jos ottaisi jonkun\nlasin, koska tarjottiin. Kortmanin rouvalta hän ehkä saisi kahvikupin,\nmutta mitä hän siitä lierusta välitti. Yhtä jos vettä joisi.\n\n-- Tule pois, eläkä arvele.\n\n-- Vuotahan --\n\n-- Mitä sinä siitä pihasta vahtaat?\n\nPieni poika palleroinen tassutteli portille, painoi nenänsä kahden\nsäilän väliin ja tirkisteli sieltä suoraan heihin.\n\n-- Kauppa-Lopo! hän huusi.\n\nTunsipas! Ihme kumma, ja Lopo kun ei häntä ollut huomannutkaan silloin\nkäydessään.\n\n-- Kulta-nuppu! Vai tiedät sinä nimeni.\n\n-- Kauppa-Lopo! Sepä hyvä! Löysi nyt Kennun Ville omansa. -- Elä mene\nsivu, kuule, kävästäänhän täällä ensin.\n\nVille tarttui oveen, mutta Lopo kiirehti vaan portille taakseen\nkatsomatta. Poika juoksi pakoon.\n\n-- Kulta-nuppu, elä jätä, elä jätä. Annahan olla, saan minä sinut kiinni.\nSaanpas, saanpas kiinni. Ja syliin otan ja vien pois omaksi pojakseni.\n\nPoika ensin nauroi, mutta kun Lopo liian kovasti häntä puristeli, rupesi\nhän pelkäämään ja silloin pääsi itku.\n\nÄiti juoksi sisästä hätään.\n\n-- Pekka, Pekka, mikä sinulle tuli? Jasso, Lopo! -- Laskekaa pois, hän\nvierastaa.\n\n-- Ette usko, rouva, kun se huusi minua nimeltä tuolla portilla.\n\nPekka repäisi itsensä irti ja juoksi äidin helmaan. Sieltä hän sitten\nkuin turvan takaa tirkisteli Lopoon toisella silmällään. Ja äiti häntä\nsuojeli, laski toisen kätensä pojan kaulalle ja kumartui hänen ylitsensä.\n\n-- Ei Lopo ota, elä pelkää.\n\nLopo nauroi. Rouva loi katseensa häneen ja huomasi vasta nyt, kuinka\nrähjäinen hän oli.\n\nTuoko oli ottanut lapsen syliinsä? Ehkä suutelikin häntä? Ja vankeudessa\nhän oli istunut. Minkälainen ihminen hän oikeastaan mahtoi olla.\n\nHän katui sydämmessään, että oli ruvennut mihinkään tekemisiin\ntuonlaisen kanssa. Vanhat muistot nuoruuden ajoilta hänet huomaamatta\nolivat siihen houkutelleet. Mutta nyt hän koettaisi päästä erilleen mitä\npikimmin.\n\nLopo ei huomannut, kuinka rouvan kasvot synkistyivät, sillä hän innostui\nleikkimään Pekan kanssa.\n\n-- Tu tui, tu tui -- uu -- äsäsäsä. Tutui -- joko minä otan sinut taas.\nOtanpas, otanpas, omaksi pojakseni otan -- -- --\n\nHän aikoi väkisen siepata poikaa vieläkin syliinsä.\n\n-- Pekka, tule pois lastenkammariin.\n\nRouva väistyi kauvemmaksi Loposta, vei poikansa pois ja painoi oven\nkiinni hänen jälkeensä.\n\n-- Mitä teillä muuten on asiaa? Ovatko tavarat jo myydyt.\n\n-- Jok'ikinen nokare. Tässä rahat.\n\nHän kaivoi taskustaan kourallisen toisensa jälkeen ja paiskasi kaikki\npöydälle.\n\n-- Noinko paljon? Ei, mutta sehän on mahdotonta.\n\n-- Lukekaa. En minä edes tiedä minkä verran niitä on.\n\n-- Kolmekymmentäkolme markkaa. Mutta tämähän on kummallista. -- Riikka,\nvoitteko käsittää, hän tuo minulle kolmekymmentäkolme markkaa siitä\nroskasta.\n\n-- Ooho --\n\nRiikka käänsi suuren, kummastelevan katseen Lopoon.\n\n-- Mitä nyt sanotte, Riikka?\n\n-- Merkillinen ihminen.\n\nLopo seisoi kädet puuskassa ja suu leveässä hymyssä.\n\n-- Mikä siinä, etten minä tavaraa saisi kaupaksi menemään. Tuokaa vaan\nenemmän samaa lajia. Emmehän vielä käyneet aitan vinnillä kahtelemassa.\nMennäänpä sinnekin, ja pytingin alle, ja liiteriin. Tiedän, että on sitä\nrojua kerääntynyt tämmöiseen taloon.\n\n-- Kyllä sitä on. Ja koska ne menevät kaupaksi, niin -- Mutta nyt on\nRiikalla päivällisen laitto. Jos tulette aamulla, niin keräilemme ne\niltapäivällä valmiiksi.\n\n-- No, sama se.\n\n-- Vaan mitäs olen velkaa näistä entisistä?\n\n-- Ei mitään. Herra jumala, minäkö rupeisin teiltä rahoja ottamaan. En,\nen vaikka mikä olisi. Tarvitsette ne tarkkaan itsekin, ja minä kyllä\ntulen toimeen, ei minusta lukua.\n\n-- Hyvänen aika, Lopo, teidän täytyy ottaa jotakin vaivoistanne.\nVälttämättä. En saisi rauhaakaan muuten.\n\n-- Olkaa vaiti, mitä te tyhjää. Jos hyvin käy, minä vielä myyn\ntalonnekin... Niin ... ja, voi helkkari! Antakaahan olla, ajankulua ...\nsanonko, mitä minulla nyt on mielessä, vai enkö sano?\n\n-- Sanokaa toki.\n\nLopo tuli lähemmäksi ja suihkasi:\n\n-- Että jos toimitan teille toisen miehen...\n\nHän nauroi, mutta rouva väistyi äkkiä taakse päin; nuo nuuskaiset\nhuulet, takkuiset hiukset, jotka huivin alta tunkeutuivat esille, haju,\njoka löyhähti hänelle nenään ja suuhun, kaikki herätti hänessä\nvastustamatonta inhoa.\n\nLopo iski silmää.\n\n-- Elkää olko millännekään. On niitä semmoisia kummia ennenkin\ntapahtunut. Kun vaan tietäisin minkälainen teille pitäisi olla...\nKelpaisiko rikas maakauppias? Minä yhden tunnen Leppävirroilla ...\nleskimies, niin pulska, niin pulska, ettei mihin panna...\n\nRouva jo punastui harmista.\n\n-- Niin, saattakaa minut vaan koko maailman pilkaksi ja nauruksi. Se\nvielä puuttuisi...\n\n-- Herra siunaa, mitä tuosta nyt noin pahastutte. Enhän minä kuin\nleikilläni --\n\n-- Sopimatonta leikkiä semmoinen.\n\nLopo kävi hämilleen eikä osannut enää sanoa mitään. Mutta Pekka oli\ntaaskin karannut kyökistä ja entistä rohkeampana hän takaapäin hiljaa\nhiipi lähemmäksi, nykäisi Lopoa hameesta ja juoksi sitte kirkuen,\nnauraen pakoon. Päästäkseen pulasta heitti Lopo koko asian sikseen ja\nrupesi vehkeilemään Pekan kanssa.\n\n-- Malta sinä, vekkuli ... malta, malta...\n\nPekka teki vähän päästä saman tempun uudelleen ja nyt sieppasi Lopo\nhänet syliin.\n\n-- Ahas, kuinka sinun nyt kävi?\n\nRouva kiirehti ottamaan häntä pois.\n\n-- Laskekaa irti, Lopo, minä en pidä siitä, että vieraat ihmiset ottavat\nlapsiani syliin. -- Pekka pysyy lasten kammarissa nyt, taikka mamma antaa\nvitsaa.\n\nHän vei kädestä poikaa sisään. Lopo katsoi heidän jälkeensä, katseli\nnoin vaan, mitään ajattelematta. Mutta kurkkuun nousi karvas pala ja\nvesi täytti silmiin.\n\n-- Hulluko minä olen? hän mutisi itsekseen, ja nieli, ja ryki.\n\nEi apua, tuo karvas pala vaan paisui.\n\nRouva palasi kyökkiin takaisin. Lopo kumminkin ennätti pyyhkiä\nsilmistään vedet, ettei rouva mitään huomannut.\n\n-- Ehkä minä nyt sitten menen pois ja tulen huomenna hakemaan niitä\ntavaroita.\n\n-- Ei, elkää menkö vielä. Riikka keittää kahvia.\n\n-- Antakaa olla. Juonmahan sitten toisen kerran.\n\n-- Pian se joutuisi. Ja maksaa tahtoisin myöskin. Ottakaa edes nämä kolme\nmarkkaa.\n\n-- En huoli, en penniäkään. Hyvästi vaan, huomenna tulen...\n\n-- Mutta Lopo...\n\nLopo ei enää kuullut, hän oli jo ulkona ja astua touhutti kiireesti\nporttia kohden.\n\nVielä sittenkin herahti vesi silmiin.\n\n-- Perhana, hän mutisi itsekseen, sekö minut nyt noin herkkäluontoiseksi\nteki, sekö jo vaan... Ei hän minulle oikeastaan sanonut pahaa sanaa ...\ntarjosi kahvia ... tarjosi rahaa ... olisi ehkä antanut ruokaakin, kun\nen rahasta huolinut ... ja sentään itkettää. Hupsu, mikä olen...\n\nHän kiskasi portin auki yhdellä tempauksella ja kääntyi harjukadulle,\njossa liikkui vähemmän ihmisiä ja joka myöskin oli suorin tie\nSauna-Ullan mökkiin, jossa toivoi saavansa ruokaa ja yösijaa.\n\nMutta ei hän monta askelta ennättänyt sinne päin mennä, ennenkuin joku\njuoksee ja huutaa hänen jälkeensä.\n\n-- Kauppa-Lopo, vänta, vänta!\n\nSe oli Kennun Ville.\n\n-- Istuin ja vahtasin sinua Liimataisen ikkunassa. Mihin matka? Saanko\ntulla völjyyn?\n\nLopo pysähtyi ja arveli. Kysyi sitten äkkipäätä:\n\n-- Vieläkö sinä minulle tarjoisit olutta?\n\n-- No, jo no tok'. Käännytään takaisin. Oikein lemmessä.\n\nVielä vihlaisi Lopon sydäntä siinä Kortmanin portin kohdalla, jonka sivu\nheidän uudelleen täytyi mennä. Mutta kapakan ovi aukeni, tutut höyryt\nlöivät sieltä vastaan, rähinää, melua, olutpulloja, tupakan savua.\nMielen karvaus haihtui. Täällä hän taas oli kuin omalla alueellaan.\n\nLopo oli ainoa nainen joukossa, senvuoksi hänelle joka haaralta sateli\npilapuheita. Mutta Lopo ei ollut mikään variksenpoika; tämmöiseen hän\nsitä paitse oli hyvin tottunut.\n\n-- Kas niin, huusi Ville, olet sinä näemmä ennenkin lasia kallistanut.\nHuomasittekos miehet, hän kulahutti sen alas yhdellä nielauksella.\n\n-- Vielä kerran, vielä kerran! meluttiin ympärillä.\n\nLopo osoitti tyhjää lasiansa Villelle, joka sen täytti uudelleen.\n\nSuu aukeni, kurkussa mulahti ja lasi oli tyhjä. Hän paiskasi sen\npöydälle ja katseli miehiä.\n\n-- Sillä lailla!\n\n-- Sietääpä antaa eukolle kolmaskin lasi tuosta tempusta. Tänne olutta,\nminä tarjoon! huusi eräs miehistä.\n\n-- Minä myös, jatkoi toinen.\n\n-- Ja minä, ja minä, kuului yhä useampia ääniä.\n\n-- Tuokaa vaan, -- kyllä minä aina juoda jaksan siinä missä tekin tarjota.\nMorjens! Annapa toverilleni myös. Mikä Mölö-Heikki sinä olet, kun et sen\nvertaa ymmärrä?\n\nSille naurettiin, mutta Ville sai lasinsa täytetyksi. Ja sen perästä hän\nsai sen pyytämättä joka kerran kuin Lopokin.\n\nLopo riemastui; hän oli kuin kala vedessä. Kaikki huusivat, ja Lopo\nhuusi myös. Ja Lopon ääni se aina ylinnä kaikui. Viimeiseltä hän vaan\nlauloi ja nauroi; nojautui tuolin selkälautaa vasten, heilutti päätään\nja oikaisi jalat suoriksi.\n\n    \"Hallin Jannen rautikko ravaa Kuoreveden jäätä,\n    Mattilan Santran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä.\"\n\n    \"Hallin muori se käveli ja hienolla äänellä itki,\n    kun hänen ainoalla pojallaan oli raudasta hinkselitki.\"\n\n-- Suu kiinni, huusi eräs mies toisen pöydän luota, Hallin Jannesta ei\nlauleta siinä huoneessa, missä minä olen.\n\n-- Ka mikä sinä olet tässä komentaja? Minä laulan mitä tahdon, enkä kysy\nlupaa keltään.\n\nJa Lopo yritti alkaa samaa laulua uudelleen. Mutta silloin hyppäsi mies\nylös ja pui nyrkkiä Lopon edessä.\n\n-- Totteletko, vai etkö? Näytänkö minä sinulle mikä on mikä?\n\n-- Huuti, ja mene tiehesi siitä, ärjäsi Lopo vastaan. Ville, potkaise\npellolle tuo ruoja.\n\n-- Antaa olla, ei riidellä. Voithan sinä laulaa jotain muuta. -- Se, näet,\nkun on Jannen sukulainen, tuo. Niin onko kumma, jos suuttuu.\n\n-- Kyllä olette hyviä. Totta toisen kerran. Kaunista joukkoa! Mitähän\nsanoisivat Kuopiossa, kun tietäisivät, minkälaisten roistojen sekaan\nolen täällä joutunut.\n\n-- Mahdoit pysyä siellä. Juukeliako sinä tänne tulit? intoili vielä\nJannen sukulainen.\n\n-- Samaapa minä itsekin ihmettelen. -- Hän kävi totiseksi, herkesi\nheiluttamasta päätään ja katsoa tuijotti yhteen kohti. -- Mikä lienee\nminua riivannut ... olen kuin mustilainen ... en voi pysyä paikoillani\n... sitä kuin kerran nuoresta pitäen tottui tuohon kulkemiseen ...\nensin kerjuulla ... sitten tavaran kaupalla ... kylästä kylään kuin\nlaukkuryssä ... sillähän se niin meni luontoon ... ei voi enää olla\nyhdessä kohden ... ei vaikka mitä tekisi... Ja vaikka minulla aina on\nniin ikävä sinne kotipuolelle ... niitä ihmisiä ... voi, jos sinä Ville\ntuntisit ... luuletkos, että siellä milloinkaan on minulle tuolla lailla\nnyrkkiä näytetty ... hyvänä pitivät aina ... ja rakkaita olivat ...\nsemmoiset pulskat, komeat miehetkin ... syleilemään vaan työntääntyivät\n... että oli pahemmassa kuin pulassa usein...\n\nJo häntä nauratti taas, pää heilui ja nuuskaa hän veti sieramiinsa\noikein kosolti.\n\nKovempana entistään kaikui hänen äänensä:\n\n    \"Elä sinä mammani sitä sure, että minun kävi näin,\n    Vaan sure niitä kauniita poikia, jotka minulta sinne jäi.\"\n\n-- Heitä pois, mitä sinä niitä enää muistelet, sanoi Ville, jonka silmät\nalkoivat kovin veristää, kun täällä on toisia yhtä hyviä. Mitä on\nsinulla minuakaan vastaan, sanoppas? Syleilemään olen valmis paikalla...\n\n-- Oles tuossa ... mene matkaas ... annapas kun katson tuota poikaa\ntuolla portilla ... herran terttu ... siinä se taas tirkkii raosta ...\nähäs, ähäs ... näkeekö hän minut? Ähäs, ähäs ... joko tulen ... joko?...\nTiedätkös kenen se on poika, tuo?\n\n-- Kortmanin rouvan eikös se ole!\n\n-- Niin on ... Kortmanin rouvan se on... Ei antanut äsken minun syliini\nlasta ... olin liian huono mielestään ... kyllä sen ymmärsin ...\ntiedätkös, Ville ... se minuun koski ... vihlaisi täällä povessani kuin\nveitsellä... Minä kun pienestä pitäen olen hänet tuntenut ... ja\nantaisin vaikka silmäni hänen edestään ... kun se oli niin herttainen\n... jasso, Lopo ... sööta Lopo, sanoi ja suu hymyssä aina ... mutta nyt\nvei lapsen pois ... enkä saanut häntä itseänsäkään likelle tulla ...\nniin, minä itken, Ville ... minun täytyy itkeä, kun sitä ajattelen...\nKun-kun-kun-aja-aja-ajattelen.\n\n-- Elä joutavia. Tuommoisesta en totta olisi millänikään. Olisit\nhaukkunut hänet pahanpäiväiseksi ja lähtenyt tiehesi... Mutta elähän\nhuoli, minä vielä kostan puolestasi.\n\n-- Millä sinä kostat?\n\n-- Sären ensi yön aikana tuon lankun.\n\n-- Hyi, koetapas. Ko-ko-koetapas, sanon minä.\n\nHäntä alkoi kovin nikottaa.\n\n-- Särettävä se on kumminkin, näethän kuinka on huono.\n\n-- Sinä et sitä lankkua säre ... etkä -- etkä tee sille rouvalle mi-mitään\npahaa. Jos-jos-jos minun kanssani ... ta-ta-tahdot so-so-sovussa elää.\nKuu-kuu-kuu-kuuletkos?\n\n-- No noh, mitä sinä suutut ... enhän minä kuin leikilläni ... luulin\nsinun tahtovasi... Elä ole vihainen ... juodaan olutta ... tuokaa pullo\nvielä... Villellä on rahaa kuin roskaa tänä päivänä. Eikä Ville sure\nhuomista päivää... Olen oppinut konstin, jolla helposti saan toista, kun\nentinen loppuu.\n\n-- Ne-ne-neuvopas minullekin.\n\n-- Kun et sano kellenkään... Mutta hiljaa ettei muut kuule. Minulla on\nhyvät huopakengät ... melkein uudet... Ne asetan Parviaisen puodin eteen\n... itse vahtaan portin takana, ja kun sitten joku ne sieppaa, niin minä\nniskaan kiinni ja huutamaan poliisia... Sitten vaadin sovintoa,\nymmärrätkös.\n\n-- Suk-suk-sukkela keino...\n\n-- Mutta nyt lähdemme pois, eikös niin?\n\nVille katsoi häneen kiiltävin silmin.\n\n-- Mi-mihinkä? änkytti Lopo.\n\n-- Mihinkäs sinä äsken ajattelit mennä?\n\n-- Ullan-sau-saunalle.\n\n-- Lähtäänpä sitten sinne.\n\nHoiperrellen he astuivat kadulle. Villen jalat kantoivat vähän paremmin,\nhän sen vuoksi tukesi Lopoa kainalosta.\n\nVille alkoi laulun, Lopo siihen yhtyi sen verran kuin nikotukselta sai\nvaltaa. Mutta ääni oli jo käynyt kovin karheaksi.\n\n    \"Servin Maija se sanoi että lähtääs meidän kotia,\n    Servin Maija se sanoi että lähtääs meidän kotia.\n\n    Juodaan kuppi kahvia\n    Ja juodaan kuppi kahvia\n    Juodaan kuppi kahvia\n    Ja pari lasia totia.\"\n\nPekka seisoi säiläportin takana ja seurasi heitä suurilla ihmettelevillä\nsilmillään, kunnes kääntyivät kulmasta vasempaan päin. Mutta he vaan\nlauloivat ja hoipertelivat; Pekkaa eivät huomanneet, sillä he kulkivat\ntoiselta puolen katua...\n\n\n\n\nIV\n\n\nAamulla kun Lopo heräsi, löysi hän itsensä Ullan saunan lattialta. Olkia\noli vähän hänen allaan, toppanuttu tyynynään.\n\nKylmältä tuntui, ja kurjalta kaikin puolin. Paha elämä ja ilkeätä\nkatkua. Ei tiennyt oikein, kuinka pitkälle päivä oli kulunut; jäisestä\nikkunasta se vaan hämärtävänä pääsi sinne saunaan.\n\nNenäkin oli tukossa, ja suussa inha maku. Hyi!\n\nLopo kääntyi toiselle kyljelleen ja koetti selvittää ajatuksiaan. Hän ei\nmuistanut eilisestä päiväsiä mitään, ei kerrassa mitään. Ei tiennyt\nsitäkään, kuinka oli tullut tänne, Ullan saunaan.\n\nPäässä jumisi ja kolkutti. Sisästä nousi karvasta sappea kurkkuun; vähän\nväliä häntä aina röystäytti.\n\nEi tehnyt mieli nousemaan. Koko maailma tuntui niin happamelta...\n\nOhoo! Nyt hän sen muisti ... näki selvästi edessään kapakan, olutpullot,\ntupakan savun ja humalaiset miehet. Muisti omat laulunsa,\npoikapalleroisen portin takana ja Villen...\n\nSenkin, kuinka olivat yhdessä tänne tulleet ja --\n\nHäntä puistatti. Poika ja mies juohtuivat mieleen sieltä Kuopiosta.\nMies, joka ei hänelle milloinkaan sanonut pahaa sanaa, ja jonka\npapinkirjassa ei ollut pienintäkään pilkkua.\n\nHän hakkasi nyrkkiään saunan permantoon ja örisi; tunsi helpoitusta kun\noikein koski. Painoi sitten kasvojaan päänalustaan, painoi niin, että\noli tukehtua... Kunpa tuosta hengestään olisikin niin keveästi päässyt!\n\nSiinä vaan virui, ei viitsinyt nousta eikä viitsinyt ajatella enää\nmitään. Mutta päätä kolotti ja suussa oli inha maku.\n\nAskeleita kuului viimein ulkoa; porstuassa kolisi ja saunan kuurainen\novi vetäistiin selälleen. Kylmän henki puhalsi sisään pitkin lattiata.\nLopon hartioita pöyristi; mutta suulleen hän jäi yhä makaamaan, ei\nnostanut päätään sen vertaa, että olisi katsonut, ken sisään tuli.\n\nPuusylyys paiskattiin uunin eteen. Sitten seurasi hetken hiljaisuus;\nLopo tunsi luissaan, että häneen tulijan silmät kiintyivät.\n\n-- Nyt ala nousta. Herrasväkeä tulee saunaan kello kolmelta. Täytyy\nsiistiä ja panna lämmitä.\n\nUllan ääni...\n\nEihän auttanut Lopon muuta kuin totella. Hän nousi istualleen,\nhaukotteli ja kynsi päätään.\n\n-- Voi, raukka, minkä näköinen olet.\n\nVastaukseksi loi häneen Lopo vaan tylsän katseen. Hän pääsi vihdoin\nseisoalleen, ojenteli ruumistaan ja hieroi silmiään. Mutta sitten hän\nvajosi hervottomana penkille.\n\nUlla työnsi puut uuniin ja sytytti.\n\n-- Laita, jumalan luoma, itsesi täältä pois. Rouvat jos vaan näkevät,\nniin kummat tuli. Eivät uskaltaisi tuon koommin käydä saunassani.\n\n-- Elähän pelkää, kyllä korjaan luuni siksi.\n\n-- Niitä on nyt ruvennut käymään herrojakin siitä lähtein kuin saunat\nhävitettiin kaupungista pois. Eilenkin illalla, vähää ennen kuin tulitte\nVillen kanssa, oli täällä kaksi tukkipatruunaa. Hyvä kuin ette sattuneet\nvastakkain.\n\n-- Ketä olivat?\n\n-- Toista en tuntenut, mutta toinen oli se rikas Sarkanen Viitasaarelta.\nNyt kuuluu muuttavan Jyväskylään ja ostavan itselleen talon.\n\n-- Onko jo ostanut? Lopon silmät rävähtivät auki, ja vetelyys sillä\nkertaa katosi.\n\n-- Ei vielä. Värjäri Rosvallin kartanoa tuntui ajattelevan.\n\n-- Sieltä rannalta, lutakosta? Jopa tekee hullun kaupan. Kortmanin\nrouvalta saisi paljon paremmalta paikalta talon ja vallan uuden. Ei\nsemmoista harakanpesää kuin tuo Rosvallin näyttää olevan. Ja niinkuin\nhän sen möisi huokeasta.\n\n-- Paljonko tahtoo?\n\n-- No ei kuin viisitoistatuhatta. Itselleen se on tullut niille maksamaan\nkolmattakymmentä.\n\n-- Kun olisin tiennyt siitä puhua.\n\n-- Missähän tuo lienee kortteeria? Kestikievarissa varmaan?\n\n-- Eikä kun tässä likellä, Mattilan hovissa. Ettäkö menisit hänen\npuheilleen? Elä hyvä ihminen, kun olet tuon näköinen. Hän sinua\nsäikähtää. Parempi, jos minä lähtisin. Mutta kun tämän saunan\nsiivoaminen ja lämmitys...\n\n-- Kyllä minä toimitan kaikki, jos vaan menet. Sano, että hän sen myö\nniin huokeasta sen vuoksi, kun muuttaa pois. Ja että se on niin hyvässä\nkunnossa, ettei suinkaan kymmeniin vuosiin tarvitse mitään korjauksia\ntehdä. Sisähuoneet, ulkohuoneet, kellarit, joka kohta niin reilua ja\npulskaa. Tietäähän, kun itse ovat rakentaneet.\n\n-- Mutta täällä pitäisi pestäkin lauteet ja lattiat ja --\n\n-- Minä pesen, elä ollenkaan sitä sure. Laitan vedet ja kaikki valmiiksi.\n-- Muista sanoa, että siitä pari vuotta sitten tarjottiin kaksikymmentä\ntuhatta, mutta eivät myöneet, kun maisteri silloin vielä eli. Eikähän\nsitä kukaan siihen hintaan nytkään möisi, mutta rouva kun ei ole\ntottunut asioita hoitamaan, niin tahtoo päästä siitä irti. Muista sanoa\nsekin.\n\n-- Kyllä, kyllä. Laita sitten padan alle myöskin tuli ja pane vettä\nvaristumaan. Ihan täyteen se pitää panna, että saavat ammekylpyä, jos\ntahtovat.\n\nUlla läksi ja Lopo alkoi työtänsä. Varisti vettä, pesi lauteet ja\nlattiat ja penkit. Reuhkasi niin, että hiki oli päässä.\n\nSiinä häneltä unohtui sekä pahoinvointi että muu alakuloisuus. Eikä\nsuinkaan voimia puuttunut, vaikka olikin yhtä ja toista kokenut maailman\nmarkkinoilla kulkeissaan.\n\nLasareetissa maannut jo monet kerrat --\n\n-- No niin, huoli niitä ajatella, puhui hän itsekseen siinä kun hiekan\nkanssa kuuraili pallia puhtaaksi. Saa nähdä, tapaako Ulla sitä herraansa.\n\nTavannut oli. Hän tulla huohatti henki kurkussa, kun oli viipynyt niin\nkauvan ja pelkäsi, ettei Lopo malttanutkaan laittaa saunaa oikein\nhyväksi. Ilokseen sitten näki, että olihan se laittanut kumminkin.\n\n-- No, kuinka sinun kävi? Kerropas!\n\n-- Hyvin vallan. Oli niin mielissään, kun sai tietää asiasta ja --\n\nUlla tukki suunsa, sillä hän muisti tässä sitä markkaa, jonka hän oli\nsaanut juomarahaksi ja joka nyt oli hänellä taskussa. Mutta Lopo siitä\nvarmaan olisi vaatinut osansa, jos vaan sen tiesi. Parasta siis olla\nmitään virkkamatta.\n\n-- Vai niin? Vai oli mielissään. Hän sitten aikoo sen ostaa?\n\n-- Kuinka vaan kaupoissa sopivat. Sinne hän läksi heti.\n\n-- Herran poika! Nyt on hukkapeli.\n\n-- Mikä on?\n\n-- Ei mikään, ei mikään. Minun täytyy lähteä heti kaupunkiin. Voi, surma!\nEnhän mahda ennättää enää. Hevosellako hän meni?\n\n-- Hevosella. Mutta -- miks' niin?\n\n-- Pahuus, etten tullut sitä ajatelleeksi! Mikä pöllö minä olin.\nSaakuri --.\n\n-- En ymmärrä mitään. Etkö sinä saa suutasi auki, hyvä ihminen!\n\n-- Se menee ja myy sen kahdestatoista tuhannesta, ei osaa vaatia enempää,\nellen minä joudu väliin. Kolmetuhatta sujahtaa poloiselta kuin veteen.\n\nHän veti nutun päälleen, tiukensi solmua ja kiirehti menemään.\n\n-- Hyvästi, ja kiitoksia kortteerista.\n\n-- Noinko sinä menet kaupunkiin? Silitä, veikkonen, edes päätäsi.\n\n-- En jouda.\n\nHän oli jo maantiellä, työnsi käsillään hiuksia huivin alle otsalta ja\njuosta hiippasi eteenpäin. Hevonen nousi ylämäkeä, hän koetti sitä\ntavoittaa.\n\n-- Ota, hyvä mies, minua rekeen, että pääsisin pikemmin, hän huusi.\n\n-- Ptruu!\n\nMies kääntyi katsomaan olkapäänsä yli.\n\n-- Mihinkä semmoinen kiire?\n\nLopo hyppäsi hengästyneenä laidalle istumaan.\n\n-- Anna juosta aika kyytiä.\n\nHän kertoi miehelle, kuinka heidän joutumisestaan riippui, jos köyhä\nleski, jolla oli monta lasta, voitti tai menetti kolme tuhatta markkaa.\nKun mies sen kuuli, löi hän piiskalla hevosta selkään, eikä monta\nminuuttia viipynyt, ennenkuin olivat rouva Kortmanin portin edessä.\n\nSiellä toinen hevonen jo seisoi odottamassa.\n\n-- Joko siitä on kauvankin kuin tulitte? kysyi Lopo kuskilta.\n\nTämä vaan hiukan väänsi päätään.\n\n-- Niin mikä sitten?\n\nLopo töyttäsi kyökkiin. Ei joutunut hyvää päivää sanomaan.\n\n-- Mene kiireesti käskemään rouvaa tänne, hän huusi hengästyneenä\nRiikalle, joka parast'aikaa pani pienellä lusikalla kahvijauhoja\npannuun.\n\n-- Ei sitä nyt voi mennä häiritsemään, siellä on vieras.\n\n-- Senpätähden juuri. Ennenkuin ennättää tehdä tuhmuuksia. Joudu nyt.\nTaikka minä menen itse.\n\n-- Elä, jumalan luoma. Minä sitten ennemmin --\n\nHän nosti pannun syrjempään reiästä ja meni sisään.\n\nRouva seurasi kohta Riikkaa, sillä tämä oli antanut hätäilevän merkin.\n\n-- Mikä on? Jasso, Lopo! Mutta enhän minä nyt jouda. -- Luulin olevan\ntärkeämpääkin.\n\nHän aikoi kärsimättömänä vetääntyä takaisin. Mutta Lopo otti häntä\nhihasta kiinni.\n\n-- Sanoitteko hänelle jo hinnan? läähätti hän suihkaista.\n\n-- Kenelle? Minkä hinnan?\n\nRouva väistyi hänestä etemmäksi. Kasvoissa ilmestyi vastenmielisyyttä ja\ninhoa. Lopon väkevä henkäys oli puhaltanut hänelle suuhun ja nenään.\n\nLopo ei sitä taaskaan huomannut, innoissaan kun oli.\n\n-- Luojan lykky, että ennätin. Sehän tuli ostamaan taloanne, tuo herra\nSarkanen, vai mikä hitto hänen nimensä on.\n\n-- Kuinka sen tiedätte?\n\n-- Pyytäkää kuuttatoista tuhatta ja huojistakaa viiteentoista, mutta ei\nsiitä alle ollenkaan. Hän sen kyllä maksaa. Minulla kun oli semmoinen\nhätä, että nyt te sen myötte polkuhinnasta, ennenkuin joudun estämään.\n\n-- Viisitoista tuhatta? Eihän se ole mitenkään mahdollista. Jos saan\nkaksikintoista --\n\n-- Viisitoista saatte tinkimättä. Elkää hullunakaan myökö hyvää taloanne\nvähemmästä. Tarvitsette ne rahat lapsillenne yhtä hyvin kuin Sarkanenkin.\nKolmetuhatta, ajatelkaa, ei se ole pieni summa.\n\n-- Minun täytyy mennä sisään.\n\n-- Uskokaa nyt hyvällä: kuusitoista tuhatta --.\n\n-- Mutta jos hän säikähtää sitä hintaa ja jättää koko kaupan sikseen?\n\n-- Ei jätä, elkää peljätkö, kun minä kerran takaan.\n\nRouva meni sisään vieraansa luokse ja Riikka hoiti pannuaan taaskin,\neikä puhunut mitään.\n\n-- Ylpeä se on tuo, arveli Lopo itsekseen, mutta minä piittaan hänestä\nviis'.\n\n-- Joko teillä on tavarat koossa? hän kysyi viimein.\n\nRiikka nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin ja siitä taas pannuun\ntakaisin, puhdisti suun ja painoi kannen kiinni.\n\n-- Kuuletko sinä? Minä kysyin, joko tavarat ovat koossa?\n\n-- Milloinka minä olen niitä joutanut keräilemään. On tässä ollut työtä\nmuutakin.\n\n-- Siinä et olisi kauvan viipynyt. Mutta yhden tekevä. Saatan minä vähän\npäästä tulla uudestaankin niitä hakemaan. Saan sitten kuulla samalla,\nkuinka talon kaupoissa sopivat.\n\n\n\n\nV\n\n\nHän meni torille, jossa vielä oli väkeä, vaikka kello jo kävi kahta.\nMaalaiset eivät kaikki olleet tavaroistaan päässeet ja seisoivat sen\nvuoksi yhä siinä ostajia odottamassa ja kauppoja hieromassa. Heitä\nkiertelivät kuin kissat kuumaa puuroa ne keinottelijat, jotka aina\nodottelivat myöhäistä tuntia ostoksia tehdäkseen, että saisivat sillä\ntavoin maalaisten tavarat pilkkahinnasta.\n\nLopo läheni erästä kuormaa, jossa vielä oli suuri voipytty myymättä.\nMiehen täytyi palastella tavaransa ja myydä vähissä osissa, että pääsisi\nsiitä pikemmin erilleen ja saisi paremman hinnan. Ostajat tinkivät, mies\nriiteli. Kauppa kumminkin syntyi. Hän heitti kukkaron kädestään reen\npohjalle ja tarttui puntariin.\n\nMies käänteli ja väänteli puntariaan, milloin hän lisäsi voita nokassa\nolevaan riepuun, milloin taas vähensi; jäykät sormet eivät hevillä\ntahtoneet saada sitä kohdallaan seisomaan, ja kun se viimeinkin\nonnistui, huomattiin, ettei siinä vieläkään se määrä ollut, kuin oleman\npiti. Uusi työ, samat temput, ja niitä sieti tehdä monet kerrat.\n\nLopon silmät olivat kiinni puntarissa, niinkuin muidenkin. Mutta huomio\noli toisaalla.\n\nTuo kukkaro pyöri hänen mielessään. Se oli tuommoinen tavallinen\nmaalaiskukkaro, jonka suu oli vedetty nauhalla umpeen.\n\nEi se tyhjä ollut, ellei aivan täysikään. Lieneekö sisältänyt hopea- vai\nkuparirahoja. Ehkä vähän paperiakin ja kultaa, kukaties.\n\nLopo ei nähnyt puntarista mitään, vaikka silmät olivat siihen\nkääntyneet. Mutta kukkaron hän oivalsi selvään, siinä missä se retkotti\nreen pohjalla, heinien päällä. Suu oli kallistunut häneen päin ja\nvetonauha ojentui niin likelle, että melkein kosketti hänen sormiinsa.\n\nTahtoi väkisenkin temmata kättä sinnepäin. Eihän siinä tarvinnut kuin\nnykäistä vaan, niin oli kukkaro sillä kertaa hänen hihassaan. Olisikohan\nkoettaa?\n\nMies reistasi taas parast'aikaa tasapainoa; jokaisen pää lähestyi\npuntaria.\n\n-- Nyt oli otollinen aika!\n\nJoku ääni sen sanoi Lopon sielussa. Sekä sielussa että ruumiissa. Hän\ntunsi tuon äänen povessaan ja päässään; povessa se alkoi, syöksi sieltä\npäähän, sieltä poveen takaisin ja päähän jälleen yhä suurempaa vauhtia\nylös ja alas, siksi että kaikki oli yhtenä humuna.\n\nHän heitti vilaukselta hätäisen, himokkaan silmäyksen kukkaroon.\nPaikallaan se oli unohdettuna syrjässä. Viattomana, viettelevänä.\n\nLopon katse muuttui hajalliseksi. Silmät pyörivät ympäri yhdestä\ntoiseen, eivät pysähtyneet mihinkään. Ja käsi lähti ikäänkuin itsestään,\nomasta tahdostaan liikkeelle.\n\nHän ojensi päätään puntaria kohden niinkuin muutkin. Seisoi se jo\nkohdallaan, viivan merkkiä katsottiin miehissä.\n\n-- Nyt --!\n\nSe oli hänellä hihassa! Oikean käden nutunhihassa!\n\nVeri, joka hetkeksi oli seisahtunut suonissa, sävähti nyt tuliseen\njuoksuun.\n\n-- Kun pääsisi tästä kunnialla pois. Ennenkuin ukko huomaa kaivata...\n\n-- Ei ole vieläkään täysi mitta. Sietää se pienen palan lisää, että\nnaulan viiva hyvin näkyy, huudettiin miehen ympärillä.\n\nMuut ne huusivat, ei Lopo.\n\nHän oli vetääntynyt etemmäksi, toisten taakse, ja näytti tähystelevän\njotain merkillistä kauvempana kauppakadulla. Jos sitä nimittäin olisi\njoku huomioonsa ottanut.\n\nMutta eivät ne hoksanneet; eivätkä hoksanneet sitäkään, että hän läksi\npois, astui hitaasti ensin, mutta vähän matkaa kun oli päässyt, niin jo\notti semmoista vauhtia, ettei helmat kantapäitä tavoittaneet.\n\nKauppakatua hän kulki, siellä kun oli enemmän väkeä. Sitten meni\nParviaisen portista sisään, sillä hän oli pannut merkille, että siitä\ntalosta toinen portti vei syrjäkadulle. Täältä hän taas pääsi\npujahtamaan harjukatua Kortmaniin ja sen tiesi, ettei häntä sieltä\nkukaan osaisi hakea, jos lankeisikin epäluulo häneen.\n\nTaaskin oli Pekka pihalla. Punaposkisena, ilosilmäisenä, hymysuuna hän\njuosta teputteli Lopoa vastaan eikä peljännyt enää ollenkaan.\n\n-- Herran terttu --!\n\nLopo painoi portin kiinni, vilkaisi taakseen kadulle ja väistyi\nsyrjempään lankun suojaan.\n\n-- Tuleppas tänne, Pekka, tule! Et usko, mitä Lopo sinulle antaa.\n\nHän veti kukkaron esiin ja katsoi, kuinka paljon siellä oli rahaa.\n\nVähänpä oli!\n\n-- Hyi, hävytöntä, ei kuin kolme markkaa. Yksi oli markan raha, kaksi oli\nviiskymmenpennistä, loput kuparia.\n\nHän otti markan sieltä erilleen, sitoi kukkaron kiinni ja pisti sen\ntaskuunsa.\n\nMutta markanrahan hän antoi Pekalle.\n\n-- Mene, kultani, ostamaan itsellesi konvehtia tällä Kiljanderin rouvan\npuodista. Mene, mene! Mutta katso, etteivät aja päällesi.\n\nHän myhäili tyytyväisenä, katsellessaan lankun raosta kuinka Pekka\njuoksi katua alas...\n\nEi ollut Riikka vieläkään koonnut hänelle myötäviä tavaroita. Väitti\nrouvan sanoneen, että viitsikö niitä enää noin kaupitella, kun kumminkin\ntulee pian huutokauppa pidettäväksi.\n\n-- Mitä herran nimessä te luulette semmoisella törkytavaralla saavanne\nhuutokaupassa. Ettehän sitä ilkiä sinne viedäkään, toimitteli Lopo.\n\nRiikka ei siihen virkkanut mitään.\n\n-- Missä se on rouva? Hae hänet käsiini pian.\n\n-- Kun siellä on vieraita.\n\n-- Sekö Sarkanen?\n\n-- Ei, se jo meni pois. Muita on, -- rouvia.\n\n-- No, niistä minä vähät.\n\nLopo hönttäsi itse sisään, ja suoraa päätä saliin saakka, missä rouvat\nistuivat. Ovella hän kumminkin pysähtyi ja vilkutti sormea.\n\n-- Tulkaapas tänne, rouva, pikkuisen.\n\nKaksi vierasta rouvaa siellä oli, kaikki kääntyivät katsomaan Lopoa.\nVieraat nauroivat, ja naurahtipa emäntä itsekin, vaikka oli vähän\nhämillään. Kiiruhtaen hän tuli ovelle, saadakseen Lopoa siitä pois.\n\n-- Mitä sanoi Sarkanen? Syntyikö kaupat?\n\n-- Kyllä. Mutta lähtään tänne toiseen huoneeseen.\n\n-- Paljonko lupasi?\n\n-- Viisitoista tuhatta. Ei tinkinyt ollenkaan.\n\n-- Näettekös nyt! Mitä minä sanoin. Ilman minua olisitte antanut mennä\nkahdestatoista. Tokko oli onni, että joudutin tänne ajoissa.\n\n-- Tss! Hiljaa, hiljaa, ettei kuulu saliin. Mitä teillä muuten oli\nminulle asiaa.\n\n-- Niitä tavaroitahan tulin noutamaan. Maalle menen nyt myyskentelemään,\nehkä saan siellä paremman hinnan.\n\n-- Kiitoksia, mutta en minä niitä enää anna.\n\n-- Minkätähden ette anna? Tuon teille taas pari-kolmekymmentä markkaa,\nhyvää se tekee. Täytyy teidän ottaa irti joka penni, minkä vaan saatte.\nHuutokaupassa ei makseta semmoisesta tavarasta mitään, saatte uskoa.\n\n-- Vaikka; en minä kumminkaan --\n\n-- Voi, hyvä jumala, kuinka olette ymmärtämätön. Antaahan olla, kyllä\nnälkä teitä vielä opettaa. Muistakaa minun sanoneeni.\n\n-- Te pidätte ihan tarpeetonta huolta, hyvä Lopo. Että pääsisitte\nrauhaan, niin minä nyt ilmoitan teille yhden asian, joka vielä on\nsalaisuus. Jos lupaatte olla siitä puhumatta.\n\n-- Lupaan, tietysti lupaan. No, mikä se on? Menettekö naimisiin?\n\n-- Ei, mutta olen saanut hyvän paikan, Åbo Tidningin korrektuurin\nlukijaksi, Turkuun.\n\n-- Minkä lukijaksi?\n\n-- Korrektuurin? Siitä saan tuhat neljäsataa palkkaa. Niin ettei minulla\ntule olemaan mitään hätää.\n\n-- Ooho? -- Milloinka --?\n\n-- Eilen illalla sain postissa kirjeen. Mutta nyt minun täytyy mennä\nsisään vieraiden luokse.\n\n-- Elkäähän vielä, kuulkaa kun sanon. -- Ettekö sitten -- enkö minä sitten\nvoi olla minäkään apuna? Pyykinpesussa taikka semmoisessa?\n\n-- Kiitoksia, minulla on entiset pesijät.\n\n-- Huoneitten siivoamisessa, astiain kuuraamisessa, osaan minä tehdä jos\nmitä.\n\n-- En minä nyt tarvitse. Hyvästi vaan ja kiitoksia vaivoistanne. Minun\ntäytyy mennä.\n\n-- Te sitten muutatte Turkuun? Kuinka pian?\n\nRouva ei ollut enää kuulevinaan. Hän meni takaisin vieraiden luokse ja\njätti Lopon siihen seisomaan.\n\nEnsin Lopo sitä tuskin huomasi, ihmeissään kun oli tuosta\nodottamattomasta uutisesta. Mutta hän heräsi, kun rouva veti ovea\nkiinni jäljessään.\n\nSinne hän nyt meni kesken puheen! Ja Lopolla kun olisi vielä ollut niin\npaljon kysyttävää ja toimitettavaa hänelle.\n\n-- Pahuus kaikkiakin, hän mutisi itsekseen. Mitä ne ovat, nuo rouvat?\nAjaisi heidät hiiteen.\n\nLopo nykäisi hiukan sormellaan ovea. -- Se meni raolleen; hän tirkisti\nsisään.\n\nSiellä ne istuivat sohvassa ja nauraa virnuttivat rouvalle, joka nyt\npalasi heidän luokseen.\n\n-- Mikä kummallinen konnesanssi --?\n\n-- Voi, sanokaas muuta!\n\nRouva oli selin Lopoon, ettei tämä voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta\näänessä oli harmin sekaista hymyä.\n\n-- Minä olen aivan hukassa hänen kanssaan.\n\n-- Mikä ihminen se on?\n\n-- Ajatelkaa, -- eräs huono nainen. Hyvin, hyvin huono nainen. Joka on\nistunut linnassa ja -- taivas ties', mitä kaikkea hän on tehnyt. Uh,\nminulla on hänestä oikein vaikea. Kun hän tulee likelle, niin ihan\nrupean voimaan pahoin. Uh!\n\n-- No mutta miksi kärsit häntä? Käskisit pois.\n\n-- En ilkiä, kun hän, raukka, kumminkin tarkoittaa hyvää. Hän on tuntenut\nminut ennen nuorena ja tahtoisi nyt välttämättä jollakin tavalla minua\npalvella.\n\n-- Palvella? Ooh, usko sitä! Tahtoo vaan päästä taloon että voisi\nvarastaa.\n\n-- Sinä olet liian hienotunteinen, armas Augusta, sanoi toinen,\ntuommoisten kanssa se on aivan tarpeetonta. Sano sinä vaan suoraan,\nettei hänen sovi tungetella luoksesi tuolla tavalla.\n\n-- Ei, mutta kuinka hävyttömiä ne ovat! päivitteli vielä ensimmäinen\nrouva, kun pakkaantuu vaan niin rehevästi saliin saakka, aivan kuin\nolisi meidän vertaisemme. Varmaan hän olisi pian istunut sohvaan, ellei\nAugusta mennyt häntä peräyttämään.\n\n-- Huomautitko häntä edes siitä? Tietysti et. Voi mikä lapsi sinä olet.\n\n-- Ei, kyllä minä osoitin hänelle selvään, etten suvaitse häntä. En luule\nhänen enää toista kertaa tulevan.\n\n-- Mutta jospa hän ei ymmärtänytkään tarkoitusta, vaan ilmestyy taas\nvähän päästä uudelleen?\n\nVieraat nauroivat.\n\n-- Sitten ei auta muu kuin suora puhe, päätti Augusta rouva.\n\n-- Kuinka se kuuluu?\n\n-- Te olette huono nainen, teidän kanssanne ei kunnialliset ihmiset tahdo\nolla missään tekemisessä.\n\n-- Ja niin siivoton, voit lisätä, että saastutatte ilman huoneissa\npelkällä käynnillänne --\n\nTähän saakka Lopo kuunteli keskustelua. Joka sana oli kaikunut selvästi\nhänen korvissaan, niin selvästi ettei hän enää mitään muuta oivaltanut.\n\nRiikka kulki kahvitarjottia kantaen hänen ohitsensa saliin.\n\n-- Mitä se Lopo täällä yksikseen --? hän suhahti mennessään.\n\nEi kuitenkaan katsonut häneen sen tarkemmasti, kiire kun oli.\n\nLopon henkeä ahdisti; hän läksi pois, ulkoilmaan.\n\nPekka tuli juosten häntä vastaan, kädessä suuri paperipussi, täynnä\nkonvehtia. Suussakin oli hänellä semmoinen suunnaton palanen, että poski\noli pullollaan.\n\n-- Noin -- pal-jon! hän huusi ja osoitti Lopolle pussiaan.\n\nLopo ei häntä nähnyt, vaikka sivuutti niin läheltä, että Pekan ojennettu\nkäsi häneen kosketti.\n\nPekka pysähtyi vähäisen ja kääntyi katsomaan. Mutta kun portti löi\nkiinni Lopon jälkeen, ei Pekka hänestä enempää huolinut, vaan juoksi\nriemuissaan sisään näyttämään Riikalle ja mammalle ja toisille lapsille,\nmitä oli saanut rouva Kiljanderin puodista, siltä hyvältä Maria\nneidiltä, joka aina ennenkin hänelle oli kaupantekijäisiä antanut, kun\nmamma laittoi rihmarullaa ostamaan taikka kengän-nauhoja.\n\nMutta Lopo sillä välin otti kiireitä askeleita Kuopioon vievää maantietä\nkohden. Ei hän juuri mitään tiettyä ajatellut; korvissa vaan soi yhä\nrouvien sanat ja elävästi hän näki heidät vieläkin edessään kaikki\nkolme, semmoisina kuin he siellä salissa pöydän ympärillä istuivat!\n\n-- Te olette huono nainen, teidän kanssanne ei kunniallinen ihminen tahdo\nolla missään tekemisessä.\n\nHänen päätänsä viepoitti; olipa vähällä paiskata syrjään välistä.\nHartiat menivät kumaraan ja pää painui alas. Tuntui kuin olisi hän äkkiä\nvanhentunut kauheasti.\n\nMutta jalat hamppuilivat eteenpäin, kuin olisi tuli kantapäissä ollut.\n\nWeilin'in nurkalla seisoi katupoikia koko liuma.\n\n-- Härnätään, härnätään, kävi suihke heidän välillään, ennenkuin Lopo\nvielä maillekaan ehti.\n\n-- Hilivoo! sanoi Sorsan Ulla, kun hirrestä pääsi.\n\n-- Moron mamma! Tule vaan tänne, saat sirua silmään, pyryä polveen,\nlöylystä takaa päin.\n\n-- Toroi, turakki, kappusivai!\n\nLopo ei ollut heistä tietääkseenkään; ei kääntänyt päätä, ei sanaa\nsanonut, vaikka pojat juoksivat jäljessä, nykivät ja repivät, viskelivät\nlunta ja nakkelivat jääpalasilla. Poikia harmitti, kun eivät saaneet\nhäntä suuttumaan. Aina tulliportin taakse he eukkoa kyydittivät ja\nyltyivät kiusanteossa jo niin, että viimein töyttäsivät hänet maantien\nraviin kyljelleen. Sitten he kumminkin säikähtivät ja juosta vilistivät\ntiehensä, kun Lopo ei noussutkaan ylös, vaan jäi liikkumattomana siihen\nmakaamaan.\n\nEi häneen kumminkaan pahasti sattunut, muuten vaan ei välittänyt pyrkiä\npystyyn, koska hänelle oli juuri yhdentekevä, missä oli, miten oli, tai\noliko olemassa ollenkaan. Hän odotti vähän aikaa, että sammuisiko elämä\ntuohon paikkaan, mutta kun ei siltä tuntunut, täytyi hänen kömpiä\njaloilleen taaskin ja jatkaa matkaa eteenpäin.\n\nHautausmaan ohitse hän kulki, aidan yli ristit ja valkoiset taulut\nmustine kirjaimineen häntä katsoivat. Mutta Lopo ei niitä nähnyt, riensi\nvaan eteenpäin yhä.\n\nHevosia tuli täyttä laukkaa kaupungista päin. Reessä istui humalaisia\nmiehiä, jotka kirkuivat ja huiskivat piiskoillaan. Olivat vähällä ajaa\nLopon ylitse.\n\n-- Pois tieltä, akka, täältä miehiä tulee!\n\nMutta väistyä heidän täytyi, sillä Lopo ei ollut heistä milläänkään!\n\nSamassa kääntyi Lohikosken tieltä kaksi herrasneitiä; avokorvaisia,\nhienon-näköisiä, lyhyissä karvareunus-palttoissaan, jotka istuivat kuin\nvaletut ruumista myöten.\n\nHe puhelivat ja nauroivat keskenään aivan kuin rouvatkin äsken.\n\nLopo säpsähti; hän veti huivin paremmin silmilleen ja pitkitti matkaansa.\n\nVasta Taulumäen kohdalla, pari virstaa kaupungista, hän selveni sen\nverran, että huomasi kulkevansa Kuopioon päin. Ja silloin heräsi hänessä\nyht'äkkiä semmoinen kipeä ikävä, että oikein kirveli povea. Kun olivat\nniin kaukana, mies ja poika! Likelle viikon hän saisi kulkea ennenkuin\nperille ehti!\n\nJa kuka sen tiesi, vaikka olisivat jo kuolleetkin tällä välin! Olihan\nsiitä monta kuukautta, kun hän sieltä läksi, eikä pitkään aikaan hän\nollut kuullut heistä mitään. Kuopion rahtimiehiä oli tavannut pari\npäivää sitten, mutta nekään eivät edes tunteneetkaan heitä.\n\nLopo astui kiivaammin näitä miettiessään. Siinä oli pitkän matkaa\naukeata; vihainen tuuli pieksi kasvoja, huhtoi helmoja. Polvia palelsi,\nhän koetti rientää, että pääsisi metsän suojaan.\n\nMutta ennenkuin hän sinne ennätti, rupesi sydänalassa niin kovin\nhiukaisemaan, että melkein pyörrytti. Kaiken päivää hän sitä kyllä oli\ntuntenut, vaikkei huolinut välittää. Vaan nyt nousivat sisukset\nsemmoiseen porinaan, ettei auttanut muuta kuin poiketa mökkiin, joka oli\nsiinä tien vieressä, pyytämään einettä, erinomattain kun ei tiennyt,\nmiten pitkältä oli seuraavaan kylään. Hän, näet, oli tullut Mikkelin\ntietä, jonka vuoksi tämä, joka suorasti vei Kuopioon, oli hänelle vallan\nouto.\n\nHuono mökki se oli, pahanpäiväinen. Yksi ainoa tupa, sekin kallellaan,\nikkunat rikki. Hevonen seisoi rekineen ulompana, heiniä edessä.\n\nLopo ei siihen sen enempää huomiota pannut, vaan astui sisään. Ulkonakin\njo hämärteli, mutta tuvassa oli niin pimeää, ettei Lopo alussa\nvarsinkaan tahtonut eroittaa mitään. Ihmisiä siellä oli, sen verran hän\nkuitenkin sai huoneesta tolkkua.\n\nLopo teki hyvän illan ja siihen vastattiin. Naisen ääni kuului uunin\nkupeelta.\n\nHäntä Lopo lähestyi; pyysi ruokaa maksua vastaan. Kiire oli, täytyi\nlähteä vielä taipaleelle, että pääsisi jonkun verran matkaa eteenpäin,\nennenkuin yö tavoitti. Tyytyi siihen, mitä sai, kalaa, leipää, voita, ja\nkaljaa ryypättäväksi.\n\nPäreeseen pistettiin tuli, että hän näki syödä. Loitompana istui miehiä,\nmutta ne olivat herenneet äänettömiksi, tupakoivat vaan ja syljeksivät.\nVälistä loivat syrjäkatseen Lopoon, kun tuo ei näyttänyt olevan\nlikiseudun ihmisiä.\n\nLopokaan ei puhunut mitään; taukoamatta hän liikutti leukojaan, haukkasi\npalaa, puri ja nieli. Sillä välin menivät hänen silmänsä aina\npärevalkeaan; mutta ajatuksissaan hän sen vaan teki, ei hän pärevalkeata\noikeastaan katsellut, sen oli kyllä ennenkin nähnyt.\n\nMuualla hänen mielensä oli; nyt vasta hän selvästi tajusi, mitä oli\nkuullut Kortman'issa, salin oven takana. Hän kertoi muistossaan kaikki,\nja vaikka hän itselleen aina vakuutti, ettei tämä ollut mitään uutta,\nettä hän tämän varsin hyvin oli tiennyt aikoja sitten, ettei hän saanut\nsiitä rouvaa enemmän kuin niitä toisiakaan moittia, koska oli sen vallan\nhyvin ansainnut, niin karvaalta alkoi kuitenkin lopulta kurkussa tuntua\neivätkä palaset tahtoneet enää oikein mennä alas.\n\nMutta ehkäpä tuo jo riittikin. Hän nousi ylös ja veti kukkaronsa esille.\n\n-- Mitäs olen velkaa?\n\nVaimo tuli tarkastamaan, minkä verran ruoka oli kulunut, voidakseen muka\nmäärätä kohtuullisen hinnan; vaikka hän oikeastaan koko ajan oli\nsielussaan laskenut, kuinka paljon tuosta ateriasta mahdollisesti voisi\nkiskoa.\n\nLopo oli aukaissut kukkaronsa ja odotti; vaimo siinä vielä aprikoitsi.\nEivät kumpikaan älynneet, että penkiltä miesten joukosta eräs nousi ja\nläheni heitä, silmät kukkaroon teroitettuna.\n\n-- Minun kukkaroni! hän ärjäisi ja kaappasi sen samassa äkkiä Lopon\nkädestä.\n\nLopo jäi seisomaan ja suu unohtui auki. Mutta silmänräpäykseksi vaan.\nSeuraavana hetkenä hän jo tajusi asemansa.\n\n-- Sinun kukkarosi? Se on valhe. Omani on, vaikka valalle veisit.\n\n-- Polisikammariin paikalla! Kyllä minä näytän...\n\nLopo huusi ja mellasti. Vaan kun ei siitä ollut apua, ja miehet väkisin\nveivät hänet rekeen, alkoi hän rukoilla armoa.\n\nEi armoa ensinkään! Kukkaron omistaja oli kiukuissaan; hän halusi\nkostoa. Lopo sai itkeä ja rukoilla reen pohjalla niin paljon kuin\ntahtoi, hän löi vaan hevosta selkään ja antoi sen vilistää kaupunkiin\npäin.\n\n-- Vai minä sinua vielä armahtaisin! Ja päästäisin irti, että voisit\ntoisenkin kerran varastaa.\n\n-- Anna anteeksi! Elä, hyvä mies, vie minua vankeuteen. Ikuiseen joudun.\nTämä oli kolmas kerta.\n\n-- Sielläpähän sitten lienet korjuussa.\n\n-- Kestää siellä istua. Olen vasta alun viidettäkymmentä. Ehkä jatkuu\nikää vielä parikymmentä vuotta. Taikka enemmänkin. Ja linnassa vaan\naina, aina Herra, armollinen Jumala! Kolmen markan tähden!\n\n-- Kukas käski varastamaan.\n\nOli aivan pimeä, kun he kaupunkia lähenivät. Mies ei ajanutkaan\ntulliportille saakka, vaan kääntyi oikotietä, joka vei suoraan\nharjukadulle.\n\nHe ajoivat Kortman'in ohitse. Kartanolla oli hiljaista ja rauhallista.\nIkkunoista loisti tuli, eikä oltu salissa laskettu verhoja alas. Rouva\nsoitti pianoa, lapset tanssivat.\n\nMies kehoitti hevostaan, se juoksi alamäkeä että jalat kopisivat ja\nheitti likaisia lumipallia heidän kasvojaan vasten.\n\nMutta Loposta tuntui kuin olisi häntä elävänä hautaan viety. Ja hän\nitki, -- itki katkerampia kyyneliä kuin milloinkaan ennen.\n\n\n\n"]